Title: Vanha kauppiaskoti
Author: Freytag, Gustav
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanha kauppiaskoti" ***


VANHA KAUPPIASKOTI

Kirj.

Gustav Freytag


105. saksalaisesta painoksesta ("Soll und Haben") suomentanut

O. A. Joutsen



WSOY, Porvoo, 1922.



    _Romaanin tulee etsiä Saksan kansaa sieltä, missä sen
    toimellisena tapaa, nimittäin sen työssä._

                                          Julian Schmidt.



ENSIMMÄINEN KIRJA.


1.

Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauas
Puolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan,
joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa.
Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäin
kuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan,
rakasti sydämestään lähimmäisiään -- lukuunottamatta kahta
ostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa -- ja
löysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseen
iloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenä
naimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan ja
piti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämä
onnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkin
kävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisen
vuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdöllä
ja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensä
yksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisen
poimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudin
oli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuon
valkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.

Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsä
ensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviä
luonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkään
aikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta,
vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaan
puhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsä
mustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla joka
päivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraa
kihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakin
elämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oli
iltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyyteli
hän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähän
aikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressä
ja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkää
keskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaan
ja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksi
sen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen.
Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyi
totisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa.
Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusi
vanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näiden
erityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsä
vastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli,
ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskellä
oikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua,
tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kuten
Ostraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaasti
ja säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavia
lapsenkasvojaan lukuunottamatta -- näytti aivan joltakin valtion
palveluksessa olevalta pikku herralta. Tottelematon hän oli niin
aniharvoin, että se osa naispuolista Ostrauta, joka oli taipuvainen
katselemaan tätä matoista maailmaa yksinomaan sen synkeältä puolelta,
kauvan epäili, tokko sellaisesta lapsesta tulisi pitkäikäistä
eläjätä; kunnes Anton viimein kerran rökitti maaneuvoksen pojan
keskellä katua ja sillä uroteollaan siirsi kaikki läheiset
toiveet taivaan valtakuntaan pääsemisestä kauvas epämääräiseen
tulevaisuuteen. Sanalla sanoen hän oli niin tavaton poika, kuin
vain lämminsydämisten vanhempain ainoa lapsi saattaa olla. Myöskin
porvarikoulussa ja myöhemmin kimnaasissa hänestä tuli esikuva
toisille pojille ja vanhemmilleen ylpeyden aihe. Ja kun piirustuksen
opettaja väitti, että Antonista piti tulla maalari, ja kolmannen
luokan esimies neuvoi isää, että tämä antaisi poikansa ruveta
filoloogiksi, niin olisi Anton moninaisten lahjainsa takia voinut
helposti joutua siihen lahjakkaiden lapsien tavalliseen vaaraan,
että mikään toimiala ei olisi tyydyttänyt hänen etsivää henkeään,
jollei sattuma olisi puuttunut asiaan ja ratkaissut kysymyksen hänen
tulevasta ammattialastaan.

Joka jouluksi toi posti laskuneuvoksen taloon laatikon, jossa oli
koko toppa kaikkein hienointa sokeria ja iso pussillinen kahvia.
Tavallisen sokerin perheenisä antoi vaimonsa paloitella, mutta
tämän keon hän itse löi pieneksi juhlallisin menoin ja paljon
voimaa käyttäen, ja hän katseli mielihyvin noita nelikulmaisia
kuutioita, joiksi hänen taitonsa oli sokerin murennellut. Kahvin
sitävastoin rouva laskuneuvoksetar paahtoi omakätisesti, ja ylevä
oli se mielihyvän tunne, joka täytti arvoisan perheenisän mielen,
kun hän tyhjensi ensimmäisen kuppinsa tätä kahvia. Sellaisina
hetkinä täytti koko talon runouden tuoksu, jollainen niin usein
värisyttää lasten sieluja. Isä kertoi sitten mielellänsä pojalleen
näiden lähetysten historian. Monia vuosia aikaisemmin oli
laskuneuvos tomuttuneesta asiakirjakääröstä, jonka tuomioistuimet
ja muu ihmiskunta olivat jo kauan sitten hylänneet romulaatikkoon,
löytänyt virallisen tunnusteen, jossa muuan suuri posenilainen
tilanomistaja selitti olevansa velkaa useita tuhansia taalereita
eräälle tunnetulle pääkaupungin kauppahuoneelle. Ilmeisesti oli
velkakirja jolloinkin sotaisena ja säännöttömänä aikana pistetty
väärään paperinippuun. Hän oli ilmoittanut löydöstään asianomaiseen
paikkaan, ja kauppahuoneen oli sen toimen kautta onnistunut voittaa
epätoivoinen riitajuttu velallisen perillisiä vastaan. Sitten oli
kauppaliikkeen nuori johtaja tiedustellut velkakirjan löytäjää
ja kirjoittanut tälle kohteliaan kirjeen, mutta laskuneuvos
oli tapansa mukaan sangen jyrkästi torjunut kaikki kiittelyt,
koskapa hän oli ainoastaan tehnyt virkavelvollisuutensa. Siitä
lähtien tuli joka jouluksi edellämainittu lähetys lyhyen mutta
sydämellisen kirjeen kera, ja joka kerta laskuneuvos vastasi siihen
laajasti taiteellisesti tekstatulla kiitoskirjelmällä, jossa hän
väsymättömästi tulkitsi yllätystään odottamattoman lahjan johdosta ja
toivotti kaikesta sielustaan toiminimelle onnellista uutta vuotta.
Muuten hän yksin vaimonsakin kuullen puheli joululähetyksestä
vain kuin jostakin satunnaisesta pikku asiasta, joka oli johtunut
jonkun toiminimi T. O. Schröterin apulaisen joutavanpäiväisestä
päähänpistosta; ja joka vuosi hän pani kiivaasti vastaan, jos
rouva laskuneuvoksetar otti odotellun laatikon sisällyksen lukuun
talouslaskelmissaan. Mutta kaikessa salaisuudessa hän koko
sielullaan riippui kiinni noista lähetyksistä. Eivät suinkaan
nuo sokeri- ja Kuba-kahvinaulat häntä niin onnelliseksi tehneet,
vaan tuon runollisen rattoinen ystävyyssuhde tuiki tuntemattomana
lähimmäiseen. Hän talletti yhtä huolellisesti kaikki toiminimeltä
saamansa kirjeet kuin vaimonsa kolme lemmenkirjettäkin, jopa
hän varusti ne kaikkein kunnianarvoisimmalla sidelangalla mitä
hän tiesi olevan, virallisella mustan- ja valkoisen kirjavalla
silkkisäikeellä; hänestä tuli siirtomaantavarain tarkka tuntija,
hienoaistinen arvostelija, jonka makua Ostraun kauppiaat pitivät
mitä suurimmassa arvossa; hän ei voinut pidättyä katselemasta halpaa
juurikassokeria ja Brasilian-kahvia ilmeisellä ylenkatseella kuten
ainakin luomakunnan toisarvoisia tuotteita; hän rupesi elämään
sielussaan mukana tuon suuren kauppahuoneen liikeasioissa ja tutki
sanomalehdistä säännöllisesti sokerin ja kahvin kurssihintoja,
jotka sijaitsivat valtiollisten uutisten takana varustettuina
kaikenlaisilla merkillisillä ja ummikolle tuiki käsittämättömillä
lisähuomautuksilla, jopa hän sydämensä syvyydessä kuvitteli olevansa
ystävänsä suurkauppiaan liiketoverikin, harmitteli kovasti, jos
kahvinhinnat sanomalehdissä menivät alaspäin, ja riemastui, jos
sokeri oli merkitty nousevaksi.

Näkymätön ja hauras tuo side oli, joka yhdisti laskuneuvoksen
talouden suuren maailman liike-elämään, ja kuitenkin siitä Antonille
tuli johtoviitta, jonka kautta koko hänen elämänsä tuli saamaan
määrätyn suunnan. Sillä kun vanha herra iltaisin istui puutarhassaan,
samettinen patalakki harmailla hiuksilla ja rakas piippunsa
suussa, tarinoi hän kernaasti, hiljaisen kaipauksen täyttäessä
oman sielunsa, tuon kauppaliikkeen moninaisista eduista ja mitä
kaikkea maallista hyvyyttä sellaisessa oli yltäkyllin tarjona,
ja kysyi sitten kuin leikillä pojaltaan, eikö tämäkin tahtoisi
ruveta kauppiaaksi. Ja pikku miehen sieluun kohosi kohta mieluinen
kuva, niinkuin kaunokiikarissa kirjavat lasihelmet lyöttyvät
yhteen koreaksi kuvioksi -- yhteiskuva isoista sokerikeoista,
rusinoista ja manteleista ja kultakuorisista appelsiineista,
vanhempainsa herttaisesta hymyilystä ja kaikesta tuosta salaperäisen
värisyttävästä ihastuksesta, jota joululaatikko hänessä itsessäänkin
synnytti; kunnes hän viimein innostuneena huudahti; "Kyllä isä, minä
tahdon!" -- Älköön sanottako, että elämämme on köyhä runollisista
tunnelmista; yhä vallitsee runouden hengetär maanlasten kirjavia
kohtaloita. Mutta ottakoon itsekukin vaarin, minkälaisia unelmia hän
hautoo sielunsa sisimmässä, sillä suuriksi vartuttuaan ne tulevat
helposti hänen herroikseen, ja sangen ankariksi herroiksi tulevatkin.

Siten vieri tämän perheen elämä hiljaista latuaan monien vuosien
mittaan. Anton kasvoi ja varttui ja läpäisi kirjalaukku kainalossa
kimnaasin kaikki luokat aina ylpeälle ylimmälle luokalle saakka.
Kun rouva laskuneuvoksetar pyysi miestänsä toki viimeinkin tekemään
lujan päätöksen Antonin tulevaisuudenurasta, vastasi perheenisä
riemullisesti hymyillen; "Päätös on tehty, hänhän tahtoo ruveta
kauppiaaksi. Ensin hänen täytyy selviytyä kimnaasista, sitten on
koko maailma, hänelle avoinna." ja sitten oli laskuneuvos olevinaan,
kuin olisi päästötodistus kimnaasista ollut avain kaiken maailman
kunniasijoille. Mutta sydämessään häntä hiukan arastutti saattaa
tuota perheunelmaa edes hiukkasenkaan lähemmäksi todellisuutta.

Sitten tuli perheessä synkeä päivä, jolloin talon akkunaluukut
pysyivät kauan suljettuina, palvelustyttö juoksenteli silmät
punaisina portaita ylös ja alas, lääkäri tuli ja pudisteli päätään ja
vanha herra piteli vaimonsa vuoteen ääressä samettista patalakkiaan
ristiinpantujen käsiensä välissä, sillä aikaa kuin hänen poikansa
makasi nyyhkyttäen polvillaan saman vuoteen edessä ja laski sille
kiharapäänsä, jota kuolevan äidin käsi yritti vielä kerran silitellä.
Kolme päivää sen jälkeen rouva laskuneuvoksetar saatettiin hautaan,
ja vanha herra ja Anton istuivat illalla hautauksen jälkeen kalpeina
ja kahdenkesken toisiaan vastapäätä. Anton hiipi tavan takaa ulos
karviaispensaiden taa itkeäkseen siellä hiljaisuudessa katkeraa
suruaan, ja vanha herra nousi tuon tuostakin tuoliltaan ja kävi
makuusuojaan, missä valkea uudinverho vielä riippui molempine
töyhtöineen, ja hänkin itki sydämensä haikeutta. Nuorukainen sai
pitkän itkun jälkeen punaiset poskensa takaisin, mutta vanha herra
ei tullut enää voimiinsa. Hän ei valitellut lainkaan; hän poltteli
piippuaan kuten ennenkin, harmitteli yhä vieläkin, kun kahvinhinnat
painuivat alas; mutta, piippu ei maistunut enää entiseltä, eikä
harmittelukaan ollut entisen kaltaista. Usein hän katseli poikaansa
miettiväisesti ja surullisesti, eikä nuorukainen osannut arvata, mikä
isän teki niin huolestuneeksi. Mutta kun vanha herra taasen eräänä
sunnuntai-iltana oli kysynyt pojaltaan, tahtoiko hän yhä vieläkin
ruveta kauppiaaksi, ja Anton oli sadanteen kertaan vakuuttanut, että
juuri siksi hän tahtoikin tulla eikä miksikään muuksi, niin nousi
vanha herra päättäväisesti pystyyn, huusi palvelustyttöä ja käski
tämän tilaamaan seuraavaksi aamuksi myötyrikyydin pääkaupunkiin.
Hän ei tunnustanut pojalleen, mistä syystä hän oikein lähti näin
tavattomalle matkalle. Ja syytä hänellä oli vaietakin, poloisella
vanhalla herralla! Sillä vaikka hän olikin kahdenkymmenen vuoden
mittaan ylpeillyt mahtavasta kauppiasystävästään, niin oli häneltä
kuitenkin aina puuttunut rohkeutta käydä omassa persoonassaan
kauppiaan eteen ja pyytää tältä konttoripaikkaa pojalleen. Hänen
mielitekonsa tuntui hänestä itsestäänkin ylen julkealta, ja hänen
oikeutensa toivottuun paikkaan tuiki vähäiseltä. Usein hän oli ollut
aikeissa lähteä sinne ja aina lykännyt matkan toiseen kertaan, kunnes
huoli pojasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen arkuutensa.

Kun hän seuraavana päivänä hyvin myöhään palasi pääkaupungista,
oli hän vallan toisenlaisella päällä, onnellisempi kuin konsanaan
puolisonsa kuoleman jälkeen. Hän sai poikansa, joka odotteli häntä
aavistelevan jännityksen lumoissa, aivan haltioihin kuvailemalla
hänelle suuren kauppaliikkeen uskomattomia ihanuuksia ja mahtavan
kauppiaan hänelle osottamaa ystävällisyyttä. Hänet oli käsketty
päivälliselle, hän oli syönyt hyypänmunia, hän oli juonut
kreikkalaista viiniä ystävänsä kellarista, viiniä sellaista,
jonka rinnalla Ostraun majatalon parhainkin rypälemehu oli kuin
kitkerätä etikkaa; hän oli saanut lupauksen, että hänen poikansa
pääsisi vuoden päästä konttoriin, ja joitakin ohjeita siitä,
mitä esivalmistuksia pidettiin suotavina. Jo seuraavana päivänä
Anton istui ison laskukirjan ääressä ja määräili rajattomalla
vallalla satojentuhansien Englannin puntien käyttämistä, jotka
hän vaihtoi milloin Rheinin guldeneiksi, milloin Hampurin
pankkomarkoiksi, milloin taasen antoi niiden hulmuta ympäri
maailmaa Brasilian milreisinä, kunnes vihdoin sijoitti ne Meksikon
valtionarvopapereihin, joille hän yllättävällä varmuudella laski jos
jonkinlaista korkoa aina kymmeneen prosenttiin saakka. Koottuaan
tällä tapaa itselleen melkoisen omaisuuden hän lähti puutarhaan,
kädessään pieni ohkainen kirja, joka kansilehdellään lupasi
tehdä hänestä neljässä viikossa aito englantilaisen. Siellä hän
saksalaisten varpusten ja peippojen kauhuksi yritteli ääntää a:ta
ja muita rehellisiä kirjaimia kaikella mahdollisella tapaa, paitsi
sillä, joka kirjaimen luonteen ja laadun mukaan oli sille ominainen.

Siten vieri jälleen vuosi, Anton oli juuri täyttänyt
kahdeksannentoista vuotensa ja suorittanut erotutkintonsa; silloinpa
eräänä aamuna akkunaluukut saivat vielä kerran pysyä suljettuina,
jälleen juoksenteli palvelustyttö itkettynein silmin huoneiden läpi,
ja jälleen pudisteli yölamppu tyytymättömänä ja murheellisena tulista
hattuaan. Tällä kertaa vanha herra itse makasi vuoteessa ja Anton
istui sen ääressä, pidellen molemmin käsin kiinni isänsä kädestä.
Mutta vanha herra ei antanut pidätellä itseään, vaan kuoli niin pian
kuin hänelle oli mahdollista, siunattuaan ensin poikansa moneen
kertaan. Moniaan päivän äänekkään tuskan jälkeen Anton seisoi yksin
äänettömässä asunnossa, orpona, uuden elämän kynnyksellä.

Vanha herra ei ollut suotta ollut laskuneuvos: hänen taloutensa oli
mallikelpoisessa järjestyksessä, hänen sangen vähäiset jälkiperunsa
olivat merkityt kirjoituspöydän salalaatikossa säilytetylle paperille
pennistä penniin; kaikki mitä palvelustyttö kuluneena vuonna oli
särkenyt tai hukuttanut, oli myöskin merkitty asianomaiseen kohtaan
ja vähennetty hänen palkastaan; joka asian suhteen oli määräyksiä
annettu; löytyipä suurkauppiaalle osotettu kirjekin, jonka vainaja
oli vielä viimeisinä elonpäivinään kirjoittanut vapisevalla
käsialalla; uskollinen perheenystävä oli määrätty Antonin holhoojaksi
ja valtuutettu myymään talon ja puutarhan ja kaiken, mitä niissä
oli; ja Anton astui, neljä viikkoa isänsä kuoleman jälkeen, eräänä
varhaisena kevätaamuna isänkodin kynnyksen yli, jätti sen avaimen
holhoojan käteen, luovutti matkatavaransa kyytimiehen hoteisiin ja
ajoi pikkukaupungin portista ulos pääkaupunkia kohti, taskussaan isän
suurkauppiaalle osoittama kirje.


2.

Vasta niitetty heinä näivettyi jo puolipäivän helteessä, kun Anton
erosi ostraulaisesta naapurista, joka oli saattanut hänet viimeiselle
kyytiasemalle pääkaupungin läheisyydessä, ja lähti sitten navakasti
astelemaan maantietä pitkin. Oli hymyilevä kesäpäivä, niityllä helisi
niittomiehen kovasin viikatteenterää vastaan, ja ylhäällä ilmassa
piti väsymätön leivonen iloaan. Vaeltajan eteen levisi tasainen,
suunnaton maisema, hänen takanaan piirteli etäisen vuoriston sininen
juova taivaanrantaa. Pieniä puroja, joita lepät ja pajupensaat
paarsivat, solisi iloisesti niittyjen poikki, jokainen puro muodosti
oman niittynotkelmansa, jota kultaiset viljapellot reunustivat
molemmilta puolilta. Joka haaralla kohosi maaperästä heleänvalkoisina
paistavia kirkontorneja, kullakin ympärillään ryhmä ruskeita ja
punaisia kattoja ja jokainen metsäseppelten kaartama. Monissa
kylissä voi uljaasta puukujanteesta ja tavallista isommasta katosta
päätellä ison herraskartanon sijaitsevan, joka kylän muihin taloihin
verrattuna oli kuin jykevä paimenkoira villavan lammaskatraan
vierellä.

Anton riensi eteenpäin, kuin olisi hänellä ollut vieterit jaloissa.
Hänen edessään aukeni tulevaisuus, yhtä päivänpaisteinen kuin nuo
kultaiset elovainiot, elämä täynnä sädehtiviä unelmia ja silmukoivia
toiveita. Ahtaassa kotituvassa vietetyn suruajan jälkeen hänen
sydämensä taas ensi kertaa sykki voimakkain iskuin; nuoruudenvoiman
tarmossa hänen silmänsä säteilivät ja suu vetäytyi itsestään
nauruun. Kaikki hänen ympärillään loisteli, tuoksui ja aaltoili
kuni sähköisessä tulessa; pitkin siemauksin hänen keuhkonsa joivat
kukoistavasta maaperästä huumaavia tuoksuja. Missä hän kedoilla
yhdytti niittomiehen, huusi hän tälle kohta hyvän päivän, ja hyvän
päivän kajautti jokainen solakalle nuorukaiselle vastaan. Pelloilla
nuokkuilivat raskaat tähkät huojuvain korsiensa nenissä häntä kohti,
ne kumartelivat ja tervehtivät nekin häntä, ja niiden katveessa
sirisivät lukemattomat heinäsirkat riemullista kesälauluaan:
"Hauskaapa, hauskaa on elää päivänpaisteessa!" Raidan oksilla istui
varpusparvi, eivätkä nuo ketojen pienet vapaaherrat kavahtaneet
pakoon, vaikka hän jäi seisomaan puun eteen, ne päinvastoin vain
kurkottivat kaulojaan häntä kohti ja kirskuttivat: "Päivää päivää,
matkamies, minne matka, minne matka?" Ja Anton vastasi hiljaa:
"Suureen kaupunkiin, isoon elämään." "Onneksi olkoon", huusivat
varpuset, "lähde painamaan, lähde painamaan!"

Anton oikaisi niityn halki kulkevaa jalkapolkua myöten, kulki puron
poikki vievän sillan yli ja näki edessään pienen metsikön, jossa
risteili siroja sorateitä. Yhä enemmän rupesi metsikkö näyttämään
hyvinhoidetulta puistolta, vaeltaja kiersi moniaiden isojen vanhojen
puiden ympäri ja joutui avaran ruohoaukean reunaan. Sen takana kohosi
herrastalo, jossa oli pieni torni molemmissa päissä ja keskellä
päätyä ulkoparveke. Voi arvata, että parvekkeelta näki ruohoaukean
yli ja metsikköön hakatun aukean läpi etäisen vuorijonon ihanat
piirteet. Tornien kupeita kapusi köynnösruusu ja villiviini korkeutta
kohti, ja parvekkeen alla avautui ovi kutsuvasti eteissaliin, joka
oli koristettu heleän värisillä kukkakimpuilla. Se ei ollut mikään
mahtaileva herraskartano, ympäristössä oli monta paljon isompaa ja
kauniimpaa; mutta kuitenkin vaikutti näkemänsä mahtavasti Antoniin,
joka oli kasvanut pikkukaupungissa ja vain ani harvoin saanut läheltä
nähdä tilanomistajan rattoisaa hyvinvointia. Kaikki tuntui täällä
hänestä niin mahdikkaalta ja suurenmoiselta! Sirosti muovaillut
kukkapenkereet keskellä ruohokentän samettipintaa, ansarikasvien
kirjavat ryhmät, kaikki se heleä luonnollinen koristelu, jolla
puutarhurin käsi oli ympäröinyt herraskartanon, vaikutti tyynen
kesäpäivän kirkkaassa puhtaudessa kylpien hänen mieleensä kuin
unelmoitu kuva jostakin kaukaisesta ihmemaasta. Onnellinen
nuorukainen hurmautui näkemästään niin, että hän istahti tien viereen
seljapuun katveeseen ja tuijoitti haltioissaan pitkät ajat edessä
leviävään ihanaan kuvaan. Kuinka onnelliset mahtoivatkaan ne ihmiset
olla, joiden oli sallittu asua täällä, kuinka ylväät ja jalot he
olivatkaan. Ruohoaukeaman tällä puolen oli kauniita kukkia ja isoja
puita, toisella puolen arvatenkin avara karjapiha navettoineen ja
tallineen ja niissä paljon hevosia, jykeviä nautoja ja epälukuisia
hienovillaisia lampaita. Sillä jo ennen puistoon käymistään oli
Anton eräässä aitauksessa nähnyt joukon varsoja ja ilokseen
katsellut niiden lystillisiä hyppyjä. Kunnioitus kaikkea kohtaan,
mikä maailmassa oli upeata ja esiytyi varmalla ja itsetuntoisella
ryhdillä, oli köyhän laskuneuvoksen pojalle synnynnäistä, ja kun
hän nyt tuon häntä ympäröivän loiston ja komeuden keskellä, josta
hän iloitsi puhtain sydämin, ajatteli itseään, tunsi hän olevansa
perin mitätön olento, samanarvoinen yhteiskunnallinen loisolio kuin
tuo peukaloinen tuolla, jota tuskin ruohikosta erotti. Tahtomattaan
hän vei käden taskuunsa ottaakseen esiin käsineensä. Ne olivat
keltaisesta liinalangasta, ja hänen hyvä äitinsä oli sanonut, että ne
näyttivät aivan kuin silkkisiltä, ja silkkikäsineet olivat Ostraussa
korkeimman ylellisyyden tunnusmerkki. Poika parka veti ne käsiinsä
varmana siitä, että hän nyt oli edes vähänkin nykyisen ympäristönsä
arvoinen.

Kauan hän istui siinä syvän hiljaisuuden vallitessa; ja vihdoin
tuli liikettäkin tuohon äänettömään kuvaan. Talon parvekkeelle
astui avoimesta ovesta siro naishahmo, puettuna leveähihaiseen,
heleänväriseen kesäpukuun ja tukka laitettuna siihen miellyttävään
kuosiin, jonka Anton tunsi vanhoista rokokoo-ajan kuvista. Hän
voi selvästi erottaa tulijan hienopiirteiset kasvot ja silmäin
kirkkaan katseen, joka oli suunnattu parvekkeen alla leviävälle
ruohokentälle. Vallasnainen seisoi kaiteeseen nojautuen liikkumatonna
kuin kuvapatsas, ja Anton katseli häntä kunnioittavan hartauden
täyttämänä. Vihdoin lennähti avoimesta ovesta esiin kirjava
papukaija, joka istahti vallasnaisen kädelle ja antoi hänen hyväillä
itseään. Tuo loistavahöyheninen lintu herätti Antonin ihailua. Ja
kun papukaijaa seurasi melkein täysikasvuinen tyttö, joka kietoi
hyväillen käsivartensa vallasnaisen kaulaan, ja kun tämä lempeästi
painoi tytön poskea omaa poskeansa vasten ja kun papukaija lenteli
molempain naisten päitten päällä ja kovaa kirkuen asettui vuoroin
toisen, vuoroon toisen olkapäälle, kävi Antonin harras ihailu
ja kunnioitus niin ylivoimaiseksi, että hän punastui väkevästä
mielenliikutuksesta ja painautui syvemmälle pensaan pimentoon.

Hän ajatteli molempia parvekkeella näkemiään kauniita naishahmoja ja
lähti astelemaan joustavin askelin kuin ainakin mies, jolle on jotain
hauskaa ja iloista tapahtunut, leveätä soratietä takaisin päästäkseen
jälleen ulos puistosta. Silloin hän kuuli takaansa hevosen
hirnahduksen. Nuorempi hänen äsken näkemistään naisista tuli siellä
mustalla ponyhevosella ratsastaen; varmasti istui tuo solakkavartinen
tyttö satulassa ja käytti päivän varjoaan ratsupiiskana. Ostraun
naispuolisella maailmalla ei ollut tapana ratsastella pienillä
hevosilla. Vain kerran oli Anton nähnyt sirkusratsastajattaren, joka
punaisiksi maalatuin poskin ja hyvin pitkään punaiseen hameeseen
puettuna oli ison mustapartaisen herran rinnalla ratsastanut
kaupungin kaduilla, veikeä ilvehtijä edellään, ja oli pysähtynyt
jokaiseen kadunkulmaan, jossa hänen hevosensa teki ilmahyppyjä ja
ilvehtijä lasketteli sanomattoman hullunkurista lorua ympärille
kokoutuneelle nuorisolle. Jo silloin hän oli sanomattomasti ihaillut
uljasta ratsastajatarta, ja nyt jos milloinkaan hän oli miestä
tuntemaan samaa ihailua vielä paljon korkeammassa määrässä. Hän jäi
seisomaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti ratsastajattarelle.
Tämä vastasi tervehdykseen sirosti nyökäten, pysäytti sitten äkkiä
hevosensa ja pysyi häneltä ystävällisesti: "Etsittekö täältä jotakin?
Ehkä haluatte puhutella isääni?"

"Pyydän anteeksi", sanoi Anton mitä syvimmän kunnioituksen sävyllä.
"Todennäköisesti olen joutunut tielle, jolla vieraiden ei ole lupa
kulkea. Tulin jalkapolkua myöten niittyjen yli, enkä nähnyt missään
porttia tai aitaa."

"Portti on sillalla, ja se on päivisin auki", ilmoitti neitonen
katsahtaen laupiaasti Antoniin; sillä kun nelitoistavuotiaiden
neitosten on vain aniharvoin sallittu herättää toisissa ihmisissä
syvän kunnioituksen tunteita, niin teki Antonin ylenmääräinen
kunnioitus tälle neitoselle sanomattoman hyvää.

"Kun kerta olette puistossa, niin ettekö tahdo katsella täällä
ympärillenne? Olemme iloiset, jos puistomme teitä miellyttää", hän
lisäsi arvokkaasti.

"Olen jo ollut niin julkea", vastasi Anton jälleen kumartaen; "kävin
aina tuolla ylhäällä linnan edessä olevan ruohikon reunalla asti.
Siellä vasta oli kaunista!" huudahti innostunut poika rehellisesti.

"Niin", sanoi nuori vallasneiti, yhä vielä pidätellen pikku ratsuaan;
"äiti itse on antanut puutarhurille kaikesta ohjeet."

"Siis se armollinen rouva, joka tuonaan seisoi parvekkeella, oli
teidän äiti rouvanne?" kysyi Anton ujosti.

"Ah! Oletteko kuunnellut meitä?" huudahti impynen ja silmäsi häneen
ylväästi. "Tiedättekös, että se ei ollut kauniisti tehty?"

"Älkää siitä minulle suuttuko", pyysi Anton nöyrästi; "minä peräydyin
kohta takaisin, mutta se näytti niin ihmeen kauniilta. Te molemmat
vallasnaiset vastakkain, ja kukkivat ruusut ja rehevät viininlehvät
ympärillänne. Sitä näkyä en tule koskaan unhottamaan", hän lisäsi
vakavasti.

"Hänhän on oikein herttainen!" ajatteli neitonen itsekseen. "Koska
te kerran olette nähnyt jo niin paljon puistostamme", sanoi hän
ääneen hyvänlaisen alentuvasti, "niin pitää teidän myöskin käydä
näköalapaikalle. Minä ratsastan sinne -- jos tahdotte seurata minua."

Anton seurasi ylen onnellisena. Neitonen puhutteli hevostaan,
niin että se kulki käyden, ja näytteli selitellen Antonille isoja
puuryhmiä ja maiseman monia kauniita näköaloja; tällöin hän suureksi
osaksi luopui entisestä majesteetillisuudestaan ja kävi oikein
puheliaaksikin. Pian haastelivat molemmat niin vapaasti kuin olisivat
olleet vanhoja tuttuja. Vihdoin laskeutui neitonen satulasta, kun
tiellä olevat portaat antoivat hänelle siihen sopivan aiheen, ja
talutti hevosta ohjaksista; sitten rohkeni Anton sivellä mustan
juoksijan kaulaa, minkä pony salli mielellään tapahtua, alkaen
vuorostaan haistella vieraan taskuja.

"Se luottaa teihin", sanoi neitonen, "se onkin oikein viisas eläin."
Hän heitti ohjakset ponyn kaulalle ja läimähytti sitä lautaselle,
jolloin ratsu lähti lyhyttä laukkaa nelistämään tiehensä. "Kohta
tulemme kukkatarhaan, ja sinne se ei saa tulla; se juoksee nyt
takaisin talliin, se on tottunut siihen."

"Tuo ponyhan vasta on oikea ihme-eläin", huudahti Anton katsellen
hevosen perään.

"Minä olen sen lemmikki", sanoi neitonen myöntyvästi, "se tottelee
minua yhdellä sanalla." Antonin mielestä ponyn kiintymys oli vallan
paikallaan; hän otaksui papukaijan olevan yhtä kiltin ja oli
taipuvainen väittämään, että kaikkien muidenkin luontokappalten
maan päällä täytyi olla yhtä tottelevaiset hänen nykyiselle
saattajattarelleen.

"Luulenpa teidän olevan syntyänne jalosukuinen", sanoi nuori
vallasneitonen äkisti, nojasi päivän varjonsa puunrunkoon ja silmäili
Antonia pikkuviisain katsein.

"En ole", vastasi laskuneuvoksen poika surullisesti; "isäni kuoli
neljä viikkoa sitten, ja hyvän äitini kuolemasta on jo kokonainen
vuosi, niin että nyt olen aivan yksin ja matkalla pääkaupunkiin."
Hänen huulensa värähtelivät, kun hän muisteli viimeistä suruaan.

Säikähtäen näki neitonen vieraan kasvoilta kuvastuvan tuskan. "Te
herra parka!" hän huudahti liikutettuna ja hämillään. "Joutukaahan
nyt, niin näytän teille vielä jotakin. Nämä tässä ovat kevätlavoja;
tässä on mansikkapenkki, ehkä siellä on vielä joitakin marjoja.
-- Frans, tuokaahan tänne lautasella mansikoita", hän huusi
puutarhurille. Frans tuli aika joutua. Terhakasti neitonen tarttui
lautaseen ja tarjosi leppeästi hymyillen sankarillemme marjat: "Kas
tässä, hyvä herra! Suvaitkaa ottaa nämä minulta. Isäni talosta ei
kukaan vieras saa lähteä, ennenkuin on maistanut parasta, mitä
vuodenajalla on tarjottavaa. Pyydän, ottakaa", hän pyyteli hartaasti.

Anton otti lautasen käteensä ja katsoi kostein silmin ystävälliseen
vallasneitoseen.

"Minä syön teidän kanssanne", sanoi tämä ja otti pari marjaa. Sitten
Anton tyhjensi kuuliaisesti lautasen.

"Nyt minä vielä saatan teidät ulos puutarhasta", sanoi nuorineiti.
Puutarhuri avasi kunnioittavasti pienen sivuportin, ja neitonen
saattoi matkamiehen lammikoille, jolla vanhoja ja nuoria joutsenia
uiskenteli.

"Nehän tulevat meitä kohti", huudahti Anton ihastuneena.

"Ne tietävät, että minulla on taskussani niitä varten jotakin",
sanoi hänen saattajansa ja irroitti rannalla olevan ruuhen köydestä.
"Istukaa veneeseen, herrani, minä vien teidät ylitse. Tuolla toisella
rannallahan alkaa teidän tienne."

"Enhän toki saa teitä niin paljon vaivata", sanoi Anton ja arasteli
käydä ruuheen.

"Älkää tinkikö", komensi neitonen, "teen sen mielelläni." Hän istui
perätuhdolle ja meloi kevyellä airolla ruuhta taitavasti eteenpäin.
Siten kulkivat he verkalleen lammikon poikki, joutsenet jonona
perässään. Neitonen taukosi tuontuostakin soutamasta ja heitti niille
leivänpalasia.

Anton istui autuaallisten tunteiden valtaamana tyttöä vastapäätä.
Hän oli kuin lumoissa. Edessä puiden tumma vihannuus, ympärillä
kirkas vedenpinta, joka hiljaa liplatteli ruuhen keulaa vastaan,
vastapäätä nuoren lautturin solakka varsi, sädehtivät sinisilmät
ja jalomuotoiset kasvot, joita lempeä hymy kirkasti, ja takana
joutsenten parvi, tämän lammen valtiattaren valkea seurue. Se oli
kuin unelma -- unelma niin suloinen, kuin vain nuori mieli voi
uneksia.

Ruuhi iski vastakkaiseen rantaan, Anton nousi maihin ja huudahti:
"Hyvästi jääkää!" ja tahtomattaan hän kurotti kätensä neitoselle.
"Hyvästi jääkää", sanoi tämäkin ja kosketti hänen kättään
sormenpäillään. Sitten hän käänsi ruuhen ympäri ja meloi hitaasti
takaisin. Anton juoksi ruohikkokentän yli korkeammalla sijaitsevalle
maantielle ja kääntyi sieltä katselemaan jälelleen. Ruuhi laski
erään puuryhmän luo, neitonen käännähti vielä kerta häntä kohti ja
katosi sitten puiden taa. Iloisesti lepatteli lippu pikku tornissa,
heleänä loisti päivänpaiste ruskeata seinämuuria kiertelevillä
köynnöskasveilla.

"Niin luja, niin ylväs", puheli Anton itsekseen.

"Vaikka löisit tuolle paroonille pöytään satatuhatta taaleria,
ei hän sittekään antaisi sinulle tuota hovia, jonka on perinyt
isältään", sanoi terävä ääni Antonin selän takana. Tämä käännähti
vihaisena ympäri, taikakuva katosi, hän huomasi seisovansa pölyisellä
valtatiellä. Hänen vieressään seisoi raidanrunkoon nojaten nuori
veitikka, risaiset vaatteet yllään, pieni mytty kainalossa ja
silmissä huolettoman häpeämätön irve.

"Sinäkö se olet, Veitel Itzig?" huudahti Anton, tuntematta
suurtakaan iloa tapaamisesta. Nuori Itzig ei ollut juuri mikään
kaunis nähtävyys; laiha ja kalpea, pää punertavan kähärätukan
peittämä, yllä vanha mekko ja risaiset housut -- sanalla sanoen
kulkijain sellainen, joka paremminkin viehätti santarmin silmää kuin
muiden matkamiesten. Hänkin oli kotoisin Ostrausta ja oli ollut
Antonin toveri porvarikoulun aikoina. Antonilla oli silloin ollut
tilaisuutta kerkeällä mielellään ja urheilla pikku nyrkeiltään
suojella juutalaispoikaa toisten toverien pahoinpitelyltä ja sen
kautta hankkia itselleen mieluisa itsetunto sorretun viattomuuden
pelastajana. Varsinkin kerran eräässä huimassa koulukahakassa,
jossa Itzigiä oli läskimakkaralla härnäilty epätoivon partaalle
saakka, oli Anton niin uljaasti ajanut tämän asiata, että sai
itsekin loven päähänsä, jonka jälkeen kiusanhenget olivat itkien
ja vihasta pärskyen vetäytyneet kirkon taa ja itse pistäneet
riidanalaisen makkaran poskeensa. Siitä päivästä lähtien Itzig oli
osottanut jonkinlaista kiintymystä Antoniin, jonka merkkinä oli,
että hän antoi suojelijansa auttaa häntä vaikeissa koulutehtävissä
ja välistä näpisti voileivän tämän eväskääröstä. Anton oli kuitenkin
sietänyt tuota epämiellyttävää nulikkaa rinnallaan, koska hänestä
oli mieltäylentävää pitää holhokkia, vaikkakin holhokin epäiltiin
varastelevan koulukyniä ja myyvän ne sitten jälleen niille, joilla
oli rahaa millä maksaa. Viime vuosina molemmat nuorukaiset olivat
sangen vähän nähneet toisiaan, parahiksi sen verran, että Itzigillä
oli ollut tilaisuutta verestää vanhoja koulumuistoja pienillä
pilapuheilla ja pistoksilla.

"Ihmiset sanovat sinun menevän suureen kaupunkiin oppimaan
kaupantekoa", jatkoi Veitel loruaan. "Siellä saat oppia, kuinka
tötteröitä pyöräytetään ja siirappia mitataan vanhoille akoille.
Minäkin olen menossa kaupunkiin, mutta minä tahdon siellä saavuttaa
onneni."

Anton vastasi haluttomasti toisen julkeaan loruiluun, rypistäen
varsinkin kulmiaan tuttavalliselle sinuttelulle, jota alkeiskoulun
aikainen toveri vielä yhä rohkeni käyttää häntä puhutellessaan;
"No, lähde siitä sitten etsimään onneasi, äläkä pysyttele minun
kintereilläni."

"Eipä tässä kiirettä ole", vastasi Veitel huolettomasti; "odotanpahan
kunnes sinäkin joudut lähtemään, jollet vain huonoksu minun
vaatteitani." Tästä vetoamisesta Antonin ihmisrakkauteen oli
seurauksena, että hän salli vaieten epämieluisen toverin jäädä
pariinsa. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen linnaan ja lähti sitten
äänettömästä päästä tarpomaan maantietä eteenpäin, Itzig koko ajan
puolen askeleen päässä kintereillään. Vihdoin Anton kääntyi tämän
puoleen ja tiedusti linnan isännän nimeä.

Vaikkakaan Veitel Itzig ei kuulunut hovinherran läheiseen
seurustelupiiriin, oli hän kuitenkin osannut laittautua tämän
tallipojan uskotuksi tuttavaksi; sen kautta hän oli päässyt hyvin
perille vapaaherran taloudellisista ja perheellisistä oloista. Hän
kertoi Antonille, että paroonilla oli vain kaksi lasta, mutta sen
sijaan erinomainen lammaskarja ja suuri velaton tila. Poika oli
kotoa poissa koulussa. Nähdessään Antonin kuuntelevan suurella
mielenkiinnolla sanoi Itzig viimein; "Jos tahdot saada itsellesi tuon
paroonin hovin, niin minä ostan sen sinulle."

"Kiitos vain", vastasi Anton kylmästi; "äskenhän juuri sanoit, ettei
hän sitä tahdo myydä."

"Jollei joku tahdo myydä, niin hänet on pakotettava myymään", huusi
Itzig.

"Ja sinäpä oletkin paras mies pakottajaksi", sanoi Anton.

"Lienenpä minä tahi joku toinen, mutta jokaiselta ihmiseltä saa
ostetuksi, mitä hänellä on vain antaa. On olemassa resehti, jonka
avulla saa valtoihinsa kenen tahansa, jolta tahtoo jotakin saada,
vaikka tämä ei tahtoisi antaakaan."

"Pitääkö hänelle sitten antaa noitajuoma", kysyi Anton
ylenkatseellisesti, "vaiko taikayrtti?"

"Tuhannen kultataalerin yrtti on nimeltään se taikayrtti, jonka
avulla saa paljon aikaan maailmassa", vastasi Veitel, "mutta kuinka
vähäinenkin mies voi saada haltuunsa sellaisen tilan kuin tuon
paroonin hovi on, kas se on salaisuus, josta vain aniharvat ovat
perillä. Kellä se salaisuus on tiedossaan, hänestä tulee suuri mies,
sellainen kuin Rotschild, jos hän saa vain tarpeeksi kauvan elää."

"Ja jollei hän sitä ennen joudu tyrmään", huomautti Anton.

"Eikä joudukaan!" intti Veitel. "Kun minä saavun kaupunkiin oppimaan,
niin lähden ylt'ympärinsä etsimään tuota salattua tietoa, sillä se
on kirjoitettu paperille. Joka ne paperit saa käsiinsä, siitä tulee
mahtava mies, ja minä tahdon niitä etsiä siksi kunnes löydän."

Anton silmäili syrjäkarin matkatoveriaan, kuin olisi epäillyt
tätä vähän löylynlyömäksi, ja sanoi viimein surkutellen; "Et sinä
sellaisia papereita mistään löydä, Veitel parka."

Mutta Itzig jatkoi itsepäisesti loruaan, tunkeutuen aivan kiinni
Antoniin: "Mitä sinulle nyt sanon, sitä sinä et saa kertoa kellekään.
Nuo paperit ovat olleet meidän kaupungissamme, joku sai ne käsiinsä
vanhalta kuolevalta kerjäläiseltä, ja hänestä tuli mahtava mies.
Vanha reppuri antoi ne hänelle eräänä yönä, kun toinen rukoili hänen
vuoteensa ääressä karkoittaakseen kuolon enkelin lähettyviltä."

"Ja tunnetko sinä sen miehen, jolla paperit nyt on hallussaan?" kysyi
Anton uteliaana.

"Vaikkapa tuntisinkin, niin en kuitenkaan sanoisi" vastasi Veitel
viekkaasti; "mutta minä aion löytää resehdin. Ja jos sinä tahdot
itsellesi tuon paroonin hovin ja hänen hevosensa ja lehmänsä ja
kirjavan lintunsa ja tuon tuulihatun tyttärensä, niin minä autan
sinua perille vanhasta ystävyydestä ja senvuoksi, että annoit
koulussa minun kiusaajilleni selkään."

Anton oli hyvin närkästynyt toverin julkeudesta. "Varo sinä vain,
ettei sinusta tule lurjusta, näytät jo olevan hyvällä alulla", hän
sanoi tuimasti ja poikkesi kulkemaan tien toista reunaa.

Itzig ei välittänyt sen enempää saamastaan hyvästä neuvosta, vaan
vihelteli vain rauhallisesti kulkiessaan. Siten tarpoivat molemmat
matkamiehet vaitonaisina tietä eteenpäin, kunnes Itzig lähimpään
kylään poiketessa katkaisi äänettömyyden ja jatkoi selostustaan
paroonin nimestä ja varallisuussuhteista. Ja tätä opettavaista
selontekoa jatkui sitten jokaisessa kylässä matkan varrella,
kunnes Anton joutui aivan ihmeisiinsä matkatoverinsa laajoista
tilastollisista tiedoista. -- Vihdoin mykistyivät molemmat ja
katkaisivat viimeisen peninkulman vaihtamatta enää sanaakaan
keskenään, vaikka astuivatkin rinnakkain.


3.

Vapaaherra von Rothsattel oli niitä harvoja ihmisiä, joita ei
ainoastaan koko maailma kehu onnellisiksi, vaan jotka itsekin
pitävät itseään onnellisina. Eräs Rothsattel oli jo ristiretkien
aikana ollut mukana itämailla. Ainakin säilytettiin perheessä
kirjavaa rokokoo-tyylistä lasipulloa mukamas itämaisena
hajupullosena, todisteeksi kantaisän olemassaolosta ja muistoksi
ristiretkien hurskaista ajoista. Eräs toinen Rothsattel oli johtanut
vuorimiesparven hussilaisia vastaan ja oli koko joukkonsa kera
kaatunut omaksi ja Herramme kunniaksi. Edelleen oli muuan Rothsattel
ollut vänrikkinä Moritz Saksilaisen armeijassa; häntä pidettiin
Rothsattel-Steigbügel nimisen sivuhaaran perustajana, ja hänen
sotaisa muotokuvansa riippui vielä linnan tornihuoneen seinällä.
Eräs toinen oli kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut monissa
eri armeijoissa sekä omin päinkin; sukutarina tiesi kertoa hänen
olleen hyvin paksun herran ja valtavan juomarin, jolla oli voimakas
puheenkäyttö ja jokseenkin vapaat tavat. Hän oli sukunsa ensimmäisenä
saapunut siihen seutuun, jossa kertomuksemme tulee liikkumaan, ja
oli jollakin tapaa saanut haltuunsa hyvän joukon maatiloja. Perheen
lapsenhoitajien kesken vallitsi hyvin vanhoista ajoista lähtien se
synkkä vakaumus, että tämän paksun herran voi välistä nähdä istuvan
kellarissa isolla kaalitynnörillä, ähkien ja voihkaillen kuin
rauhattomaksi tuomittu henki ainakin, rangaistukseksi hirvittävistä
rikoksistaan naispuolisten aikalaistensa ankaria hyveitä vastaan.
Edelleen oli muuan esi-isä ollut keisarillinen neuvos Wienissä;
nykyisen omistajan isoisän-isä oli jäykästi mulkoillut vastaan
Preussin suuren kuninkaan katseeseen ja oli sen jälkeen saanut
laupiaan sanan samaiselta kuninkaalta. Myöskin isoisä oli aikanaan
ollut yritteliäs ja suurta huomiota herättänyt kavaljeeri, joka
ei kuitenkaan ollut korjannut mitään laakereita armeijassa ja oli
senvuoksi ollut pakotettu etsimään niitä kevytjalkaisten naisten
kammioista ja pelipöydän äärestä. Valitettavasti olivat hänen
tiluksensa tällöin olleet hänelle liikarasituksena ja sulaneet
jokseenkin olemattomiin hänen käsistään. Hänen poikansa vihdoin,
nykyisen omistajan isä, oli ollut tavallinen yksinkertainen
maalais-aatelismies, ei liioin siunattu loistavilla hengenlahjoilla;
hän se kuitenkin pelasti pitkällisten riitajuttujen avulla
upean maatilan muun omaisuuden auttamattomasta haaksirikosta ja
ahersi koko loppuikänsä tehdäkseen siitä velattoman perintökalun
jälkeentulevilleen. Rothsattelit olivat vanhastaan olleet siinä
maineessa, että he jättivät vankan joukon vesoja jälkeensä, ja
perheen ikäpuolen naiset selittivät tämän seikan -- itsessään kyllä
kiitettävän -- olleen ainoana esteenä, ettei tämän mainehikkaan suvun
ollut sallittu nähdä yhdeksänsakaraista kreivinkruunua tahi vaikkapa
oikein nimellisruhtinaan umpinaista harjavannetta suvun päämiehen
vaakunakilvessä. Vastoin perheen vanhaa perinnäistapaa isä siinäkin
kohdin osotti vaatimatonta mielenlaatuaan, että jätti jälkeensä yhden
ainoan pojan.

Nykyinen hovinherra oli nuorempana palvellut eräässä
kaartinrykmentissä, kuten niin sotaisen suvun vesalle sopikin. Hän
oli siellä hankkinut itselleen moitteettoman ritarismiehen maineen.
Virkatoimensa hän oli kunnolla hoitanut ja ollut erinomainen
toveri, harjautunut kaikkiin ritarillisiin avuihin ja ollut
luotettava mies kaikissa kunnia-asioissa. Hovitanssiaisissa hän oli
niittänyt mainetta ja käskettynä jonkin prinsessan tanssitoveriksi
pyörittänyt tätä taidokkaasti parkettilattialla. Kelpo luonnetta
hän oli osottanut omaavansa naimalla todellisesta kiintymyksestä
köyhän hovineidin, itsessään sangen rakastettavan neitosen, jonka
poistuminen hovin katriljeista oli murehduttanut kaikkia miessydämiä.
Järkevänä miehenä vapaaherra oli sitten puolisonsa kera vetäytynyt
maatilalleen, oli monet vuodet omistautunut miltei yksinomaan
perheelleen ja sen kautta tullut siihen edulliseen asemaan, että
oli voinut maksaa kaikki rykmentin-aikaiset velkansa ja että hänen
menonsa eivät olleet hänen tulojaan suuremmat. Hänen taloudenpitonsa
oli mainiosti järjestetty; vaimonsa vähäisillä myötäjäisillä hän oli
tämän suureksi iloksi laitattanut kauniin puiston talon ympärille.
Vapaaherralla oli viinikellarissaan hyviä pöytäviinejä, tallissa
kaksi upeaa vaunuhevosta ja kaksi siroa ratsuhevosta; joka aamu hän
katsasti taloustoimia ja ratsasti joka iltapäivä niityilleen ja
pelloilleen, pani suurta huolta oivan lammaskarjan ylläpitämiseen
ja ylpeili siitä saamastaan runsaasta ja hienosta villasta. Hän
oli peräti rehellinen mies ja vielä ikämiehenäkin silmiinpistävän
ryhdikäs, hän osasi arvokkaasti ja vieraanvaraisesti isännöidä
vierastensa keskuudessa, ja hän rakasti puolisoaan mitämaks vieläkin
enemmän kuin ennen kuherruskuukausien aikana. Sanalla sanoen
hän oli aatelisen tilanomistajan esikuva. Hän ei ollut suinkaan
äveriäs, olipahan vain "viiden tuhannen taalerin mies" kuten oli
tapana sanoa, ja hän olisi suotuisina aikoina voinut myydä tilansa
paljon suuremmastakin summasta kuin tarkkatietoinen Itzig oli
otaksunut. Mutta syystäkin hän olisi sellaista kauppaa pitänyt sulana
hulluutena. Kaksi tervettä ja lahjakasta lasta teki hänen kotionnensa
täydelliseksi; poika oli aikeissa noudattaa suvun perinnäistapaa
ja ruveta sotilaaksi, tyttären piti vielä muutaman vuoden oleilla
äitinsä siipien suojassa, ennenkuin lähti suureen maailmaan.

Kuten kaikki ihmiset, joille kohtalo on maalannut vanhoja
sukumuistoja vaakunakilpeen ja juurruttanut ne mieleen hamasta
kehdosta saakka, oli vapaaherrammekin taipuvainen perusteellisesti
ajattelemaan perheensä menneisyyttä ja tulevaisuutta. Isoisän kautta
oli saatu se surullinen kokemus, että yksi ainut ala-arvoinen henki
pystyy hävittämään, mitä uutterat esi-isät ovat koonneet kultajyviä
ja kunniapaikkoja jälkeentulevaistensa hyväksi. Hän olisi senvuoksi
mielellään turvannut kartanonsa ikuisiksi ajoiksi sortumisen
vaarasta muuttamalla sen majoraatti-tilaksi ja sen kautta tehnyt
kevytmielisille jälkeläisille vaikeaksi, ei tosin tehdä velkoja,
mutta maksaa niitä. Mutta huolenpito tyttärestään pidätti häntä
ottamasta tätä askelta, hänen rehellinen sydämensä ei voinut taipua
siihen, että tämä rakastettu lapsi menettäisi perintönsä joidenkin
epämääräisten vastaisten Rothsattelien takia. Ja tuska täytti hänen
mielensä ajatellessaan, että hänen vanha sukunsa voi jo seuraavan
miespolven aikana joutua samaan asemaan kuin jonkin virkamiehen tai
rihkamasaksan lapset -- tuohon tukalaan asemaan, jossa ihmisen on
pakko omin voiminsa hankkia itselleen siedettävä toimeentulo. Hän
oli usein yrittänyt tehdä säästöjä vuosituloistaan, mutta nykyinen
ajankohta ei sitä todellakaan sallinut; kaikkialla pyrittiin elämään
jonkinlaisella loistokkaisuudella ja panemaan entistä enemmän arvoa
uljaaseen sisustukseen ja lukemattomiin pieniin jokapäiväisen elämän
koruihin. Ja mitä hän suotuisina vuosina oli hiukan säästellyt, se
kului aina järkiään pienillä kylpymatkoilla, joita lääkäri väitti
välttämättömiksi hänen vaimonsa aran terveydentilan vuoksi. Huoli
perheensä tulevaisuudesta askarrutti vapaaherran ajatuksia tänäänkin,
kun hän puoliveriratsullaan karautti isoa kastanjapuukujannetta
myöten linnaa kohti. Se oli vain pienoinen pilvi, joka hetkeksi
pimensi hänen sielunsa päivänpaisteisuutta, ja se katosi kerrassaan,
kun hän näki liehuvia hameita kiitävän vastaansa ja tunsi tulijat
vaimokseen ja tyttärekseen. Hän hypähti alas satulasta, suuteli
lemmikkilastaan otsalle ja sanoi hyväntuulisena vaimolleen; "Meillä
on mainio ilma heinänkorjuuta varten, sitä tehdään oikein voimalla
ja väellä, ja vouti väittää, ettemme ole vielä koskaan saaneet niin
paljon rehua kuin nyt."

"Sinulla on onni puolellasi, Oskar", sanoi paroonitar ja katsahti
hellästi miehensä kasvoihin.

"Kuten aina kaikkina näinä seitsemänätoista vuotena, sen jälkeen
kuin toin sinut tänne linnanrouvaksi", vastasi puoliso, ja hänen
kohteliaisuutensa lähti sydämestä.

"Tänään siitä onkin tosiaan jo seitsemäntoista vuotta", huudahti
paroonitar, "ja ne vuodet ovat menneet kuin yksi ainoa kesäpäivä. Me
olemme olleet hyvin onnellisia, Oskar." Hän kietoi kätensä miehensä
käsivarrelle ja katsoi kiitollisesti häntä silmiin.

"Olleet?" toisti vapaaherra kysyvästi; "luulenpa että sitä vieläkin
olemme. Enkä ymmärrä, mikä estäisi meitä vast'edeskin olemasta."

"Älä manaa tulevaisuutta miekkasille", pyysi paroonitar. "Minusta
tuntuu monesti, kuin ei näin päivänpaisteinen elämä voisi jatkua
ikuisesti; minä tahtoisin nöyrästi paastota siitä, välttääkseni siten
kateellisen kohtalon iskuja."

"No", sanoi vapaaherra hyväntuulisesti, "ei kohtalo meitä jätäkään
vallan tukistamatta. Ukkosilmoja ei puutu meiltäkään, mutta tämä
pikku kätönen manaa ne aina kulkemaan ohitse. Eikö sinulla ole
tarpeeksi harmia taloudestasi, lastesi hullutteluista ja välistä
kotityrannistasikin, jotta kaipaat lisää sellaista?"

"Sinä rakas tyranni!" huudahti paroonitar. "Minä kiitän sinua tästä
onnesta. Ja kuinka sydänpohjia myöten minä sitä tunnenkaan! Yhä
vieläkin näiden seitsemäntoista vuoden perästä olen ylpeä siitä,
että minulla on niin komea aviomies, niin kaunis linna ja niin iso
maatila, missä jokainen jalanala maata kuuluu minullekin. Kun sinä
toit taloosi minut, köyhän neidin, jolla oli omaisuutta vain hameet
yllä ja korulipas, jonka ruhtinaallisen isäntäväkeni suopeus minulle
lahjoitti, niin silloin vasta opin tuntemaan, mikä autuas osa on
saada vallita emäntänä omassa talossa ja olla alistumatta kenenkään
toisen tahtoon kuin rakastetun aviomiehen."

"Olethan kuitenkin luopunut paljosta minun tähteni", sanoi
vapaaherra. "Usein olen peljännyt, että tämä maalaiselämämme
kävisi liian pieneksi ja yksinäiseksi sinulle, prinsessa vainajan
suosikille."

"Siellä minä olin palvelijatar, täällä olen valtiatar", sanoi
paroonitar. "Pukujani lukuunottamatta minulla ei ollut mitään, jota
olisin voinut sanoa omakseni. Alati vain kierrellä hovineitien
ikävissä suojissa, joka ilta olla tuomittu tekemään viimeiset
palvelukset ja koko ajan tuntea tuskallisesti, että sellaista menoa
tulisi jatkumaan, kunnes noissa iankaikkisissa hovihuvituksissa
harmaantuisi -- sellaista minun oli oloni, ilman omaa, omintakeista
elämää! Tiedäthän, että se usein peräti masensi minut. Täällä eivät
huonekalujemme päälliset ole raskaista silkkikankaista, eikä meidän
salissamme ole ainuttakaan malakiittipöytää, mutta kaikki, mitä
talossamme on, kuuluu minulle." Hän kietoi käsivartensa vapaaherran
kaulaan: "Sinä kuulut minulle, lapsemme, linnamme, hopeaiset
kynttiläjalkamme."

"Uudet jalat ovat vain sekoitusmetallia", huomautti vapaaherra.

"Sitä ei kukaan huomaa", vastasi hänen puolisonsa hilpeästi. "Ja kun
katselen posliinisia pöytäastioitamme ja näen niiden laidassa sinun
ja minun vaakunat, niin maistuvat meidän kaksi ruokalajiamme minulle
kymmentä kertaa paremmalta kuin hovin moninaiset herkut. Ja varsinkin
kun niitä tarjottiin suurina hovijuhlina meidän hovilaisten omassa
pöydässä, jossa jokainen tunsi toisensa ikäviin saakka ja jokainen
oli toisista aivan pakahtuakseen välinpitämätön."

"Sinä olet todellakin loistava esimerkki vähääntyytymisestä",
sanoi vapaaherra. "Sinun ja lastemme takia tahtoisin, että tämä
tila olisi kymmentä kertaa suurempi ja tulomme sitä mukaa, ja että
kykenisin sinua varten, rouva markiisitar, pitämään kantapojan ynnä
taloudenhoitajattaren lisäksi pari hovineitiä."

"Neideistä ei Herran nimessä puhettakaan", pyyteli paroonitar, "ja
mitä kantapoikaan tulee, niin sellaistahan ei tarvitse, kun on aina
tarjona niin huomaavainen ritari kuin sinä olet".

Sitten lähti vapaaherra hyväntuulisena astelemaan molempain naisten
välissä linnaan päin. Lenore oli tällävälin vallannut hänen ratsunsa
ohjakset ja puhutteli hevosta ystävällisesti, jotta se koettaisi
välttää nostamasta pölyä ilmaan tieltä.

"Tuollahan on oudot vaunut, onko vieraita tullut?" kysyi vapaaherra
heidän pihaa lähestyessään.

"Se on vain Ehrenthal", vastasi paroonitar, "hän odottelee sinua ja
on jo tuhlannut koko varastonsa kauniita puheenparsia meille; Lenore
yritti vallattomuudessaan pitää häntä pilanaan, niin että parahiksi
sain tytön korjatuksi pois hänen seurastaan. Tuon lystillisen
miesparan tuli oikein paha olla tyttö hepsakan häntä liehitellessä."

Vapaaherran suu meni hymyyn. "Minulle hän on sentään mieluisin
koko liikemiesluokasta", hän sanoi; "hän osaa ainakin käyttäytyä
siedettävästi, ja pitkäaikaisissa liikesuhteissamme olen huomannut
hänet aina luotettavaksi mieheksi. -- Hyvää päivää, herra Ehrenthal,
mikä asia teidät nyt on saattanut minun puheilleni?"

Herra Ehrenthal oli lihavan tanakka mies parhaissa ikävuosissaan,
mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin liian pyöreät, keltaiset ja
viekkaat ollakseen kauniit; hänellä oli lyhyet säärystimet kenkien
päällä ja paidan rinnassa timanttinen rintaneula; syvään kumarrellen
ja hattuaan heilutellen hän astui lehtokujannetta myöten paroonia
vastaan.

"Palvelijanne, armollinen herra", hän sanoi ja hymyili
kunnioittavasti. "Vaikka mitkään liikeasiat eivät minua olekaan tänne
tuoneet, niin pyydän teidän, herra parooni, kuitenkin sallimaan,
että saan toisinaan käydä katsastamassa teidän kartanonhoitoanne,
sillä se on minun sydämeni ihastus. Minä tunnen kerrassaan lepoa ja
virkistystä työstäni, kun tulen teidän hoviinne. Eläimet ovat täällä
kaikki niin kiiltävät ja hyvin ruokitut, ja kaikki on niin runsaasti
ja mallikelpoisesti varattua talleissa ja ladoissa. Varpusetkin
teidän katollanne näyttävät iloisemmilta kuin muiden ihmisten
varpuset. Kun liikemiehen on pakko nähdä niin paljon sellaista, josta
sydän ei iloitse, nähdä monien joutuvan omasta syystään takapajulle
ja rappiolle, niin silloin on virkistävää nähdä elettävän niinkuin
teillä eletään; ei mitään suruja, ei ainakaan mitään suuria suruja,
mutta paljon sellaista, joka ilahuttaa sydäntä."

"Te olette niin kohtelias, herra Ehrenthal, että minun täytyy uskoa
teillä olevan jotain oikein tärkeää asiaa. Tahdotteko hieroa minun
kanssani kauppoja jostakin?" kysyi vapaaherra suopeasti.

Pudistellen vakavasti päätään, kuten ainakin kunnonmies, joka tahtoo
torjua aiheettomat epäluulot päältään, herra Ehrenthal vastasi:
"Kaupoista ei puhetta, herra parooni! Ne kaupat, joita minä teidän
kanssanne teen, ovat aina sellaisia, ettei niissä tarvitse lausua
kohteliaisuuksia. Hyvä tavara ja hyvä maksu -- se on aina ollut
meidän tunnuslauseemme, ja Jumalan avulla tahdomme vastakin pitää
siitä kiinni. Poikkesin vain tänne ohi ajaessani" -- näin sanoen
hän teki kädellään huolettoman liikkeen oikein painostaakseen sitä
tosiasiaa, että hän oli poikennut taloon vain ohi ajaessaan --
"tahdoin vain tiedustaa sen hevosen hintaa; joka herra paroonilla on
myytävänä. Tuolla naapurikylässä on eräs, jolle lupasin kuulustaa sen
hintaa. Voinhan yhtä hyvin puhua siitä voudinkin kanssa, jollei herra
paroonilla ole aikaa olla minun kanssani."

"Tulkaa nyt vain mukanani, Ehrenthal", sanoi vapaaherra, "minä vien
itse ratsashevoseni talliin."

Herra Ehrenthal kumarteli ja pokkuroi naisille monesti ja syvään,
johon ilkamoinen Lenore vastasi yhtä monella niiauksella, ja seurasi
vapaaherraa tallin ovelle. Sinne hän jäi kunnioittavasti seisomaan ja
vaati kaikin mokomin, että paroonin hevonen ja parooni itse kävisivät
hänen edellään sisään. Lyhyesti tarkasteltua myytävää hevosta
ja tavanmukaisten tinkimisten jälkeen vapaaherra vei vieraansa
navettaankin, missä herra Ehrenthal lausui palavan toivomuksensa
saada nähdä myöskin juottovasikat, ja viimein hän ilmaisi hartaan
halunsa tulla esitetyksi siitospukeillekin. Hän oli kokenut
liikemies, ja vaikkapa hänen tulkitsemansa ihastus kuulostikin vähä
liiaksi käsityöläismäiseltä ja liioitellulta, niin itse asiassa
kaikki, mitä hän kehui, oli todellakin kehumisen arvoista, ja
vapaaherra kuunteli kiittelyjä hyvin ymmärrettävällä mieltymyksellä.

Lampaat katsastettua herrain täytyi vähän levähtää, sillä niiden
hieno ja tiheä turkki oli liian syvästi koetellut Ehrenthalin
herkkiä tunteita. "Ei, mutta se villakasa!" hän huokaili vajonneena
unelmoivaan hurmioon; "jo nyt voi sen nähdä silmiensä edessä,
mitä sitten tulevana keväänä!" Hän huojutteli päätänsä oikealle ja
vasemmalle ja räpytteli pieniä silmiään päivää kohti. "Tiedättekös,
herra parooni, että te vasta olette onnellinen mies! Onko tullut
hyviä tietoja herra pojaltanne?"

"Kiitos vain, rakas Ehrenthal, eilen häneltä viimeksi tuli kirje ja
sen mukana hänen koulutodistuksensa", vapaaherra vastasi.

"Hänestä tulee samanlainen kuin herra isästäänkin", huudahti
Ehrenthal, "ensiluokkainen kavaljeeri ja samalla rikas mies, sillä
herra parooni ymmärtää huolehtia lastensa parhaaksi."

"Siinä suhteessa en säästä itseltäni mitään, rakas Ehrenthal",
vastasi parooni huolettomasti.

"Mitä säästää!" intoutui kauppias, ja hänen eleensä ja äänensävynsä
ilmaisivat, kuinka syvästi hän halveksi mokomaa poroporvarillista
käsitettä; "mitä teidän pitäisi säästää? -- jos minun sallitaan niin
sanoa liikemiehenä, jolla on ollut kunnia tuntea teidät jo kauan.
Mitä teidän tarvitsisi säästää? Tehän tulette kuitenkin kerran, kun
vanhaa Ehrenthalia ei ole enää olemassa, säästämättäkin jättämään
nuorelle herralle tilanne, jonka arvo veljesten kesken on puolitoista
sataatuhatta taaleria, ja sen ohessa neiti tyttärelle myötäjäisiä --
mitä minä nyt sanoisinkaan -- ainakin viisikymmentä tuhatta taaleria
käteistä."

"Te erehdytte", sanoi vapaaherra totisesti, "niin rikas en ole."

"Ettekö ole niin rikas?" huudahti herra Ehrenthal täynnä siveellistä
närkästystä ketä inehmoa kohtaan hyvänsä (paroonia lukuunottamatta),
joka sellaista rohkeni väittää. "Teistä itsestännehän aivan riippuu
tulla minä hetkenä hyvänsä niin rikkaaksi. Kenellä on sellainen
omaisuus kuin herra paroonilla, hän voi kymmenessä vuodessa tehdä
pääomansa kahta vertaa suuremmaksi ja ilman vähintäkään vaaraa. --
Miksi ette panttaa tilaanne maakuntapankkiin?"

"Maakuntapankki" oli siihen aikaan herrashovien omistajain keskeinen
suuri luottolaitos, joka myönsi pääomalainoja ensi kiinnitystä
vastaan tiloihin. Laina annettiin velkakirjojen muodossa, jotka
olivat asetetut omistajan nimelle ja joita koko maassa pidettiin
kaikkein varmimpina arvopapereina. Laitos itse maksoi korkoa
velkakirjani haltijoille ja kantoi velallisiltaan paitsi korkoja
myöskin vähäisen lisämaksun hoitokustannuksia ja velan vähittäistä
kuoletusta varten.

"Minä en ryhdy rahakeinotteluihin", sanoi vapaaherra ylpeästi, mutta
hänen rinnassaan soinnahtelivat ne kielet edelleen, joita juutalainen
oli juuri tahtonutkin koskettaa.

"Sellaisia asioita, joita niinä tarkoitan, nykypäivinä harjoittaa
mikä ruhtinas hyvänsä", jatkoi herra Ehrenthal tulisella innolla
esitystään. "Jos armollinen herra ottaa tilaansa maakuntapankin
kiinnityksen, niin voitte joka hetki saada velkapapereilla
viisikymmentä tuhatta kelpo taaleria. Te maksatte siitä hyvästä
pankille neljä sadalta, ja jos annatte velkakirjain maata
rahalaatikossanne, niin saatte niistä korkoa kolme ja puoli sadalta.
Sitte maksatte puoli prosenttia pankkiin, ja sillä puolella
prosentilla kuoleutuu vielä velkannekin."

"Toisin sanoen -- tee velkaa, ettäs rikastuisit", virkkoi parooni ja
kohautti olkapäitään.

"Anteeksi, herra parooni, jos teidänlaisella herralla on käteistä
viisikymmentä tuhatta taaleria, joista hän vuosittain maksaa puoli
prosenttia korkoa, niin hän voi niillä ostaa vaikka puolen maailmaa.
Ainahan on tilaisuutta hankkia maatiloja polkuhinnasta, jos sattuu
oikealla hetkellä omistamaan käteistä rahaa tahi velkakirjoja.
On olemassa herrashoveja, on metsäalueita, joita voi ostaa, tahi
vuorikaivosten osuuksia taikka vakavaraisten liikeyhtymäin osakkeita.
Tahikka voi herra parooni itse perustaa jonkin tehtaan tilalleen,
jos tahdotte valmistaa sokeria juurikkaista, niinkuin herra von
Bergen, tahi jauhaa amerikkalaista jauhoa, niinkuin Lobaun herttua,
tahi panna baijerilaista olutta, kuten naapurinne, kreivi Horn. Mitä
vaaraa siinä olisi? Te tulette perimään kymmenen, kaksikymmentä, jopa
viisikymmentä prosenttia sadalta pääomasta, jonka olette lainannut
maakuntapankista, neljän prosentin korkoa vastaan."

Vapaaherra katseli miettiväisesti eteensä. Se, mitä kauppias
nyt puheli, ei ollut suinkaan mitään uutta eikä tavatonta,
olihan hän itsekin monesti ajatellut jotain sellaista. Juuri
näihin aikoihin nousi koko joukko uusia teollisuusyrityksiä
peltomaasta ylös kuin sieniä sateella; höyrykoneiden, korkeiden
savupiippujen, vasta keksittyjen kivihiili- ja malmikerrosten, uusien
maanviljelysmenetelmien avulla oli monella taholla ansaittu suuria
summia ja toivottiin ansaittavan vielä suurempiakin. Maakunnan
etevimmät tilanomistajat olivat laajakantoisten osakeyhtymien
etunenässä, jotka perustuivat uudenaikaisen teollisuuden ja vanhan
peltoviljelyksen yhteenliittymiseen. Kauppiaan sanoissa ei ollut
yhtään mitään uutta eikä huomiota herättävää, ja kuitenkin ne iskivät
sytyttävänä salamana vapaaherran sieluun. Ne tulivat aivan sopivana
hetkenä. Herra Ehrenthalin tarkka silmä keksi heti, minkä vaikutuksen
hän oli isäntäänsä tehnyt, ja hän päätti puheensa hyväntahtoisella
sävyllä, joka oli hänen lempiaseensa: "Mutta mitäpä oikeutta
sellaisella kuin minä on antaa neuvoja sellaiselle herralle kuin
te olette? Mutta jokaisen tilanomistajan täytyy sanoa samaa, että
tuollainen velkakirjain käyttö on meidän aikanamme kaikkein varmin ja
vakavin laji liiketoimintaa, jonka avulla mikä ylhäinen herra hyvänsä
kykenee huolehtimaan lastensa parhaasta. Kun ruoho kerran kasvaa
vanhan Ehrenthalin haudalle, silloin te muistelette minua ja sanotte:
Ehrenthal oli vain tavallinen yksinkertainen mies, mutta hän osasi
neuvoa minulle, mikä oli hyvin ja perheelleni siunaukseksi."

Vapaaherra katseli yhä eteensä. Mitä hän jo kauan oli hautonut
mielessään, se nyt yht'äkkiä kypsyi lujaksi päätökseksi. Kauppiaalle
hän sanoi kevyeen sävyyn, joka ei vastannut hänen sydämensä
ajatuksia: "Tahdonpa tuota miettiä." Ehrenthal oli siihen tyytyväinen
ja pyysi lupaa saada sanoa jäähyväiset talon naisille, mitä hän
tuntehikkaana maailmanmiehenä harvoin laiminlöi.

Oli vahinko, ettei vapaaherra saanut nähdä kauppiaan kasvoja,
kun tämä nousi vaunuihinsa ja puolittain koneellisesti pisti
napinläpeensä kauniin Bourbon-ruusun, jonka Lenore oli hyvästellessä
ilkamoisen kohteliaasti hänelle ojentanut. Myöskin herra Ehrenthal
väänsi naamansa ilkamoiseen irveeseen, vaikka ei tosin ruusun
vuoksi. Hän antoi kuskinsa ajaa verkalleen vainioiden poikki ja
katseli mielihyvin komeita peltosarkoja, jotka kypsyvää viljaa
kantaen ulottuivat tien kummallakin puolen. Pitkässä jonossa tuli
hovin heinähäkkejä häntä vastaan. Niin usein kuin vaunut pysähtyivät
päästääkseen jonkin jättiläiskuorman ohitseen, nykäisivät niiden
hevoset häkistä suullisen heiniä, ja kuski kääntyi isäntäänsä päin ja
huusi kieltään maiskutellen: "Kerrassaan kelpo rehua!"

"Ja kelpo tilakin tämä on", sanoi herra Ehrenthal syviin mietteisiin
vaipuneena.

       *       *       *       *       *

Tällävälin paroonitar istui lehtimajassa selaillen uusia
aikakauslehtiä, joita lähimmän piirikaupungin kirjakauppias oli
lähettänyt. Hän tarkasteli arvostellen muotikuvia ja luki pieniä
päivätietoja: kuinka jotkut ihmiset olivat jollain erinomaisella
tavalla tulleet suunnattoman rikkaiksi ja toiset saaneet kauhealla
tavalla surmansa tiikerinjahdeissa Itä-Intiassa, maan kätköistä
esiinkaivetuista mosaiikkilattioista, liikuttavia kuvauksia koiran
uskollisuudesta, toivorikkaita mietelmiä sielun kuolemattomuudesta
ja sen sellaista, mikä pikaisesti läpiluettuna voi kiinnittää
ylhäisen naisen mieltä. Kaunis vapaaherratar keinui lukiessaan
koruommellulla tyynyllä varustetulla kiikkulaudalla, hänen
ajatuksensa olivat vain puolittain kiintyneet luettavaan; hän katseli
usein tyttärensä kirmakentälle, missä tämä varusteli ponylleen
kukista ja sanomalehtipaperista hullunkurisen kirjokauluksen ja
yritti panna sen päähän sarviniekan paperimyssyn, ponyn koetellessa
turhaan potkia tutkainta vastaan siten, että söi suuhunsa niin
paljon kukkia ja paperia kuin sai hampaihinsa haamituksi. Kun nuori
neitonen työnsä tuloksiin ylen tyytyväisenä käännähti lehtimajaan
päin ja näki äitinsä katseen kiinnittyneen häneen, jätti hän
hevosen paikalle kiirehtiväin palvelijain hoteisiin ja lensi kuin
välkkyvä sudenkorento äitinsä jalkojen juureen. Hän istahti keinun
astinlaudalle, otti sanomalehdet paroonittaren polvelta ja rupesi
pitämään hullunkurista keskustelua muotikuvien hienojen herrain ja
naisten kanssa. Kun näiden ihanneolentojen kasvot kuten tunnettu ovat
muuten kaikkien muiden ihmiskasvojen näköiset, paitsi että niitä
erottaa näistä jokunen hienonhieno luonteenomainen piirre, kuten
merkillisen kapeat huulet ja välistä otsassa tai poskessa istuva
silmä, ei nuoren neitosen ollut vaikea keksiä niiden joukosta talon
vanhoja tuttavia ja ruveta kaksinpuheluun niiden kanssa, jolloin
hän itse hoiti vastauksetkin. Äiti hymyili tyttärensä lapselliselle
pilailulle ja sanoi viimein, lausuen ääneen äskeiset sisäiset
ajatuksensa: "Lenore, sinä olet kohta jo iso tyttö ja kuitenkin
olet noin lapsellinen. Olemme antaneet sinun tähän asti kasvaa
kotiopettajattaren ja kandidaatin hoivissa; mutta nyt on aika ruveta
ajattelemaan, että sinun tulee oppia jotain kunnollistakin, lapsi
parkani."

"Minä kun luulin, että opiskelemisesta tulisi jo loppu", vastasi
Lenore vähän nyreissään.

"Sinä lausut ranskaa vielä kehnosti, ja isäsi tahtoo, että
harjoittelet piirustusta, johon sinulla on taipumusta."

"Minähän piirrän vain irvikuvia", huudahti Lenore, "ne ovat kaikkein
helpoimmat tehdä; tarvitsee laittaa vain pitkän nenän tai lyhkäiset
sääret, niin koko mies näyttää naurettavalta."

"Sinä et saa piirustaa irvikuvia", sanoi äiti, "se pilaa vain
makuasi ja tekee sinusta pilkallisen olennon." Lenore laski päänsä
kallelleen. "Entä kuka se nuori mies oli, jonka kanssa sinä äsken
kävelit puiston halki?" jatkoi äiti rankaisevasti. "Sinä annoit
hänelle isän mansikoita!"

"Älä nyt aina vain morkkaa, äiti rakas", huudahti tytär punastuen.
"Se vieras oli sievä ja kohtelias nuorukainen ja oli matkalla
pääkaupunkiin. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja se kävi niin
säälikseni. Ja niin ujo kuin hän oli! Älä enää ole minulle vihainen",
imarteli hän ja lensi äitinsä kaulaan, nähdessään tämän silmistä
loistavan enemmän rakkautta kuin närkästystä.

Äiti suuteli lastansa suulle ja sanoi leppeästi: "Sinä olet minun
kiltti, hurja tyttöseni, etsihän nyt isä käsiin, sillä hänen kahvinsa
jäähtyy jo."

Kun vapaaherra astui lehtimajaan, ajatukset vielä kokonaan kiinni
äskeisessä Ehrenthalin kanssa pitämässään keskustelussa, tarttui
paroonitar hänen molempiin käsiinsä ja sanoi: "Oskar, minulla on
huolia Lenoren vuoksi."

"Onko hän kipeä?" kysyi isä ällistyneenä.

"Hän on terve ja hyväsydäminen, mutta rohkeampi ja vallattomampi kuin
hänen iälleen sopii."

"Hänhän on kasvanut maalla ja varttunut kelpo maalaistytöksi",
vastasi parooni rauhoitellen.

"Mutta häneltä puuttuu hienoa tahdikkaisuutta ja tottumusta
seurustelemaan vieraiden kanssa", jatkoi äiti paljastuksiaan. "Minä
pelkään, että hän on vaarassa kehittyä eriskummalliseksi luonteeksi."

"No, sepä onnettomuus ei olisi kovin suuri", sanoi vapaaherra nauraen.

"Sen _suurempaa_ onnettomuutta ei olekaan meikäläisissä
piireissä kasvaneelle nuorelle tytölle. -- Mikä seuraelämässä
on silmiinpistävää, se käy pian naurettavaksi; pienikin
eriskummallisuuden piirre hänen olemuksessaan voi turmella koko
hänen tulevaisuutensa. Hänet täytyy pakottaa ottamaan enemmän vaaria
itsestään, ja minä pelkään, ettei hän sitä täällä maalla voi oppia."

"Pitäisikö meidän sitten luopua lapsestamme, kenties vuosikausiksi,
ja antaa hänen kasvaa naiseksi vierasten ihmisten parissa?" kysyi
vapaaherra vastahakoisesti.

"Niin täytyy kuitenkin käydä", sanoi paroonitar totisesti, "ja
minuun koskee kovasti, kun minun täytyy sanoa se sinulle. Hän on
epäkohtelias ikäisilleen tytöille, häikäilemätön naisia kohtaan ja
aivan liian rohkea miesten parissa. -- Voitko ajatellakaan Lenoren
luontoista tyttöä hovielämässä?"

Sitä puoliso ei voinut ajatella, ehkäpä ei senkään vuoksi, että
ruhtinashovi ei ole sellainen paikka, missä äkkiä varttuneet neitoset
kirmaavat ympäri koulukirjat kainalossa ja leikkivät kissaa ja hiirtä.

"Kyllä hän siitä muuttuu", hän vihdoin virkkoi.

"Hän ei muutu", vastasi paroonitar hellästi, laskien kätensä miehensä
olkapäälle, "niin kauan kuin se lemmikki kiitää isänsä kanssa ratsain
viemärihautojen yli, vieläpä seuraa häntä ajojahdillekin."

"Minä en voi sietää sitä ajatusta, että kadottaisin molemmat lapsemme
yht'aikaa näkyvistäni", sanoi isä suopeasti. "Se olisi sangen kovaa
meille, kovinta ehkä sinulle itsellesi, kaikkein armahin kotityranni."

"Ehkä olisikin!" sanoi paroonitar hiljaa, ja hänen silmänsä
kostuivat. "Mutta me emme saa ajatella itseämme, vaan ainoastaan
lastemme tulevaisuutta."

Vapaaherra näki vaimonsa liikutuksen, veti hänet sydämelleen ja
sanoi päättävästi; "Kuulehan, Elsbeth, kun me ennen puhelimme tästä
ajasta, niin me ajattelimme Lenoren kasvatusta aivan toisenlaiseksi.
Meidänhän piti itsemmekin asua talvet kaupungissa; sinun silmäisi
edessä piti lapsen saaman viimeistä silitystä ja sitten astua
seuraelämään Sinun ei tarvitsekaan hänestä erota. Me muutamme jo
talveksi pääkaupunkiin."

Hämmästyneenä paroonitar nousi pystyyn. "Oskar hyvä!" huudahti
hän liikutettuna. "Mutta -- anna anteeksi että tätä kysyn -- eikö
sellainen oleskelu vaadi muussa suhteessa sinulta liian suurta
uhrausta?"

"Ei", vastasi puoliso hilpeästi, "minulla on suunnitelmia, jotka
tekevät minunkin läsnäoloni kaupungissa ensi talvena suotavaksi."

Hän kertoi niistä; ja muutto pääkaupunkiin oli päätetty asia.


4.

Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, kun molemmat matkamiehet
joutuivat pääkaupungin laitimmaisten talojen kohdalle. Ensin
harvakseen seisovia yksinäisiä pikku rakennuksia, sitten isoja
kesähuviloita, joita kukoistavat puutarhat ympäröivät; sitten
pusertuivat talot lähemmäksi toisiaan ja kadut paarsivat ne
syleilyynsä, ja niiltä nouseva pöly sekä ajopelien kolina pyrkivät
tukkeamaan sankariltamme rinnan. Tuossa isojen ja pienten
katujen vilinässä Anton olisi ollut aivan neuvoton, jollei hänen
matkatoverinsa, joka kunnioituksesta Antonin parempaa takkia kohtaan
oli pysytellyt hänen takanaan, olisi äänekkäillä "oikeaan" ja
"vasempaan" huudoilla luotsannut häntä katujen kulmauksista. Mutta
Veitel Itzigillä oli merkillinen mieltymys mutkaisiin syrjäkatuihin
ja kapeihin jalkakäytäviin. Silloin tällöin hän matkatoverinsa selän
takana nyökkäsi julkean tuttavallisesti ovenpielissä seisoville
pyntätyille tytöille tahi kyömynenäisille ja pyöreäsilmäisille
nuorille veitikoille, jotka kädet housuntaskuissa maleksivat katuja
pitkin. Välistä hän sai tervehdykseensä vastaukseksi vetelän
päännyökkäyksen, joka merkitsi: "taidat olla hyvä ihminen, mutta
aivan pennitön"; mutta ylipäänsä hänen kohteliaisuutensa tapasi
vain kylmää halveksintaa, jota likaisen syrjäkadun kuokkuri osaa
ilmaista yhtä elävästi kuin komeitten kaupunginosain viiksiniekka
teikari. Vihdoin kulkijamme poikkesivat eräälle pääkadulle, jonka
varrella kohoavat pylväsportikoilla varustetut suuret talot ja upeat
kauppapuodit ynnä hyvinpuettujen ihmisten vilinä antoivat tietää,
että täällä ainakin oli hyvinvointi voiton puolella. He pysähtyivät
erään korkean rakennuksen eteen. Itzig viittasi jonkinmoisella aralla
hartaudella sen ovea ja sanoi kuivasti: "Tässä hän asuu, ja kohta
sinustakin tulee yhtä ylpeä kuin noiden goijimien [kristittyjen]
on tapana olla. Jos tahdot tietää, mistä minut tapaat, niin
voit tiedustella Ehrenthalin liikkeestä Nahkurikujan varrella.
Hyvää yötä!" Hän lähti vihellellen vetelehtimään katua alaspäin,
katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Sykkivin sydämin Anton astui eteiseen ja tunnusteli isänsä kirjettä
povitaskustaan. Hän oli hyvin masennuksissa, ja hänen päänsä
tuntui niin raskaalta, että hän olisi kernaimmiten istahtanut
vähän levähtämään. Mutta tästä talosta tuntui lepo ja rauha olevan
kaukana. Oven edessä olivat isot tavaravaunut, pihalla valtaisia
tynnörejä ja tavarakääryjä, ja leveähartiaiset jättiläiset, joilla
oli nahkaesiliina yllään ja lyhyt nostokoukku vyössä, kantoivat
tikaportaita, helisyttivät rautavitjoja, pyörittivät tynnörejä ja
köyttivät paksuja nuoria taidokkaisiin solmuihin. Keskellä tätä
hyörinää kulki konttoriapulaisia, kynä korvan takana ja papereita
kädessään, kiireisin askelin edestakaisin, ja sinipuseroiset
kuorma-ajurit ottivat paperit, tynnörit ja tavarakääryt hoiviinsa
sillä virallisen arvokkaisuuden sävyllä, joka on kaikkien
tehtävästään vastuunalaisten ihmisten toimille luonteenomainen.
Täällä ei todellakaan ollut aikaa eikä tilaa huoahtaa, Anton törmäsi
tavarakääryjä vastaan, oli kompastua viputankoon, ja sai varoittavan
huudon "katsokaa eteenne!" kahdelta nahkarintaiselta Enakin-pojalta,
jotta parahiksi ennätti välttyä litistymästä pannukakuksi ison
öljytynnyrin alle. Keskellä kaikkea tätä hyörinää ja vilinää seisoi
nuori konttoriherra -- aurinkona, jonka ympäri tynnörit ja työmiehet
ja ajurit kiertelivät tähtien tavoin -- hyvin päättäväisen näköinen
ja tuimasanainen nuori herra, jolla oli mahtinsa valtikkana iso
mustavärisivellin, jolla hän vuoroon maalasi jättiläishieroglyyfejä
tavarakääryihin, vuoroon viittilöi käskyjään lastaajille. Tältä
herralta Anton rohkeni soinnuttomalla äänellä kysyä liikkeen
päämiestä ja sai siveltimenvarrella kiireisen opastuksen eteisen
takapäässä sijaitsevaan konttoriin. Hidastellen hän kävi ovelle, sen
ripaan tarttuminen vaati häneltä suurta ponnistusta -- jälkeenpäin
hän vielä kauan muisti sen elävästi --, ja kun ovi aukeni aivan
äänettömästi ja hän kynnykseltä katseli ison työhuoneen hämäryyteen,
rupesi häntä niin pelottamaan, että hän töintuskin sai astutuksi
kynnyksen yli. Hänen ilmautumisensa ei herättänyt paljonkaan
huomiota. Puolisen tusinaa kirjureita kiidätti kyniään hirvittävän
joutuisasti sinisillä paperiarkeilla, ennättääkseen saada viimeiset
kirjeet valmiiksi ennen konttoriajan loppua ja postin sulkemista.
Ainoastaan eräs lähinnä ovea istuva herra kohotti päätänsä ja kysyi
kuivalla liikemiehen äänellä: "Mitä te haluatte?"

Antonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin
puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla
oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan
englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja
tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen
aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä
ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen
ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät.
Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi
hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut,
ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra
Schröterille.

Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten,
luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi:
"Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen,
jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa
suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien
meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää
pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa
Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette
tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää
kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."

Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi
sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä
kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät,
sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.

Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan
käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan
papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle
varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän
vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän
oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt
hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen.
Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä,
niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen
herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti;
"Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti
suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena
kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen
selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut
vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen
syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti
varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista
mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja
varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain
päällysmies."

Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he
nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan
erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti
oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan
herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä
ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut
yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot
ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka
nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen
entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.

Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla
ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan,
ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa
laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa,
kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen
uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.

Jälleen ilmaantui viheriä herra Antonin luo ja ilmoitti hänelle, että
herra Schröter oli mennyt johonkin kokoukseen, joten häntä ei voinut
tänään enää puhutella. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että uuden
tulokkaan asiana oli käydä tervehtimässä toisia konttoriherroja,
jotta pääsisi säädyllisellä tavalla heidän tuttavuuteensa.
Hännystakki ei ollut tarpeen.

Anton laskeutui saattajansa kanssa alempaan kerrokseen, ja herra
Jordan oli juuri koputtamaisillaan eräälle ovelle, kun huoneen asukas
tuli itse ovelle vastaan; solakka, kaunis mies, jonka ylimyksellinen
olemus oli omiaan syvästi tehoamaan ujoon sankariimme. Hän oli
muuttanut pukua ja vetänyt jalkoihinsa ratsuhousut ja kannussaappaat,
päässä hänellä oli jokeylakki ja kädessä ratsupiiska, jota hän
heilutteli huolettomasti.

"Joko te taluttelette varsaanne riimusta?" hän sanoi hymyillen
Antonin oppaalle. Herra Jordan suoristi juhlallisesti selkäänsä ja
esitti: "Herra Wohlfart, uusi konttorioppilas, vasta saapunut --
herra von Fink, suuren hampurilaisen toiminimen Fink ja Beckerin
omistajan poika."

"Maailman suurimman valaanihravaraston j.n.e. perillinen", keskeytti
herra von Fink hänet huolettomasti. "Kuulkaahan, Jordan, antakaappas
minulle kymmenen taaleria, minun on maksettava ratsurengilleni.
Kirjoittakaa summa muistiin muiden velkojen joukkoon." Jordan otti
hitaasti setelin lompakostaan ja antoi sen jokeylle, joka rypisti
sen palloksi ja työnsi liivintaskuunsa, sanoen sitten alentuvan
kohteliaalla sävyllä Antonille: "Jos aikomuksenne oli tulla minua
tervehtimään, kuten voin huomata Merkuriuksenne juhlallisesta
naamasta, niin valitan etten voi nyt pysyä kotona, sillä minun
on lähdettävä ostamaan itselleni uusi ratsuhevonen. Oletan siis
tervehdyskäyntinne jo tapahtuneeksi ja kiitän siitä kaikella
asiaankuuluvalla juhlallisuudella sekä annan teille täten siunaukseni
uuteen toimeenne" Hän nyykäytti välinpitämättömästi päätään ja asteli
kilisevin kannuksin portaita alas ja kivitetyn pihan poikki.

Tuon herran kylmähkö käytös antoi Antonin mielihyvän tunteelle pahan
kolauksen, ja hän ajatteli arkaillen: jos kaikki toisetkin ovat samaa
maata, niin tulee sangen vaikeaksi seurustella heidän kanssaan.
Myöskin herra Jordan näki tarpeelliseksi hiukan selittää jokeyn
silmiinpistävää käyttäytymistä, ja hän sanoi tuttavallisesti: "Fink
kuuluu vain puolittain liikkeeseemme; hän on ollut täällä vasta vähän
aikaa. Isänsä toimitti hänet New Yorkista tänne saamaan vähän järkeä."

"Eikö hän sitten olekaan oikein järjissään?" kysyi Anton uteliaasti.

"Hän on vain liiaksi raju ja urheiluvimmainen, mutta muuten hyvä
seuramies", sanoi herra Jordan. "Muut herrat olen kutsunut omaan
huoneeseeni, jotta yhdellä kertaa tulette jokaisen tuttavaksi; juomme
siellä kupin teetä. Huomenna käytte sitten tervehtimässä kutakin
erikseen heidän huoneissaan."

Herra Jordanin huone oli suurin takarakennuksen pienistä
huoneuksista, joissa konttoriherrat asuivat yksin tai kaksi yhdessä,
ja sen perusteella sekä isäntänsä vierasvaraisen luonteen takia
sitä välistä käytettiin yhteisenä salonkina; siksipä siinä olikin
oikein fortepiano ja muutamia nojatuoleja. Seinillä riippui paljon
posliinikuvia, jotka enimmäkseen esittivät jaloa naisellisuutta
keskiajan pyhimysten, madonnain ja Loreleyn hahmossa. Huoneessa
herrat istuallaan tai seisoallaan odottelivat uutta tulokasta.
Anton suoriutui kunnialla yhteisesittelystä, puristi jokaisen kättä
erikseen ja pyysi perästäpäin kaikilta yhteisesti osakseen herrojen
hyväntahtoisuutta ja ystävällistä apua, koska hän oli aivan kokematon
liike-elämässä ja muutenkin tottumaton olemaan vieraiden ihmisten
parissa. Tällainen avomielisyys teki läsnäolijoihin ilmeisesti hyvän
vaikutuksen. Sitten alkoi rauhallinen seuranpito, jota suolattiin
monin pikku kaskuin ja viittauksin, jotka uudelle tulokkaalle olivat
niin käsittämättömät kuin suinkin saattoi olla. Anton kuunteli
äänettömästä päästä ja koki parhaansa mukaan päästä perille kunkin
herran yksilöllisestä luonteenlaadusta. Ensiksi tuli kysymykseen
kirjanpitäjä, herra Liebold, vanhanpuoleinen pieni mies, jolla oli
huilumainen ääni ja kasvoilla arkaileva hymy, jolla hän näytti
tahtovan pyydellä koko maailmalta anteeksi, että häntä ylipäänsä oli
olemassakaan. Hän puheli sangen vähän, ja kun hän jolloinkin puhui,
oli hänellä tapana peruuttaa jälkilauseessa se, mitä hän etulauseessa
oli sanonut, esim. "Luulenpa melkein, että tämä tee on liian heikkoa,
mutta toisekseen on väkevä tee sangen epäterveellistä." Sitten
seurasi herra Pix, tuo mustan siveltimen itsevaltias heiluttaja
eteisestä, sangen päättäväinen ja jyrkkäsanainen mies, joka näytti
olevan taipuvainen pitämään kaikkia inhimillisiä olosuhteita joukkona
pieniä, vaikkakin huomioonotettavia vähittäiskauppatehtäviä. Kun
huoneessa oli liian vähän tuoleja sellaiselle joukolle, veti hän
häikäilemättä pienen pöydän teevehkeiden viereen ja istui koko illan
sillä hajareisin kuin satulassa. Edelleen herra Specht, joka puhui
paljon ja teki rohkeita väitteitä, joita kaikki muut kohta kävivät
kumoamaan. Hän esim. väitti, että Kiinassa oli perustuslaillinen
hallitusmuoto, joka vain aivan vähän erosi Englannissa vallitsevasta,
ja kannatti kiivaasti sitä mielipidettä, että etanasoppa oli ollut
Herrassa nukkuneen keisari Napoleonin lempiruoka. Sitten sillä
oli vielä heiveröinen ja hurskasmielinen herra Baumann, joka piti
tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja kävi joka pyhä kirkossa, antoi
raha-apua kaikille lähetysseuroille ja, kuten hänen toverinsa
väittivät, hautoi vahvasti ajatusta ruveta itsekin myöhemmin
lähetyssaarnaajaksi. Toistaiseksi häntä oli sitä toteuttamasta
pidättänyt jonkinlainen lapsellinen kiintymys kotimaahan ja siihen
kauppaliikkeeseen, jonka hyödyksi hän tätänykyä aherteli. Anton
huomasi ilokseen, että herrojen kesken vallitsi kohtelias ja
hienotunteinen käytöstapa ja puheensävy. Tuntien itsensä hyvin
uupuneeksi hän sanoi pian toisille hyvästit, ja kun hän ei ollut
puhunut ketään vastaan, vaan päinvastoin käyttäytynyt huomaavaisesti
kaikkia kohtaan, oli hänen poistuttuaan herrain yksimielinen
mielipide, että siitä pojasta lupasi tulla hyvä toveri.

       *       *       *       *       *

Tällävälin asteli Veitel Itzig tottuneen kuljeskelijan
huolettomuudella ja syntyperäisen suurkaupunkilaisen varmuudella
pitkin häliseviä katuja. Ilta-auringon punertava hohde oli
katukivitykseltä kiivennyt talojen seinille, siirtynyt akkunarivistä
ylempään aina katoille asti, ja iltahämärä peitti jo verhoonsa
ahtaat kujat vanhassa kaupunginosassa, joka sijaitsee pitkin virran
viertä. Erään sellaisen kujan varrella oli iso, leveäpäätyinen
talo. Sen alikerroksen akkunat olivat varustetut rautaristikoilla,
ylemmässä kerroksessa reunustivat valkeiksi maalatut kehykset
isoja peililasiruutuja, mutta katonrajassa olivat vintinakkunat
aivan sokeat, paksun lian tahrimat ja paikotellen ruutuja vailla.
Talo oli kaikkea muuta kuin arvokkaan näköinen, se oli kuin vanha
mustalaisakka, joka on kietaissut uuden kirjavan huivin resuisen
hameensa päälle.

Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle
pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui
kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi
maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä
nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun
porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt
myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi
hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja
huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja
tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän
ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa
liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä
ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen.
Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi
ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.

Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja
valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti
mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella
kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa
välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui,
ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän
tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli
neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi
mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon
-- edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta.
Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin
hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin
jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen
neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille
tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal
ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut
sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen
nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun
tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta,
itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen
keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan
matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren
miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin -- noista
kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta --, kavahti
pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa
mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra
Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja
kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.

"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku
ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään;
mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal
ylhäisesti ja avasi kirjeen.

"Olen kuitenkin tullut teidän nähtäväksenne", vastasi Veitel.

"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika
puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.

"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä
tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää
huomisaamuksi."

"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti,
sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien
kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli.
Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan
tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti
parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä
voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä,
sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat
lanttukuormia kaupunkiin."

"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista
lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle
orjalleen.

Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin
silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu,
minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn
auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että
kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen
hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin
asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole
talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan
jossakin läheisessä majatalossa."

Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään,
että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja
kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu
sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"

Veitel kykeni tämän tärkeän kohdan suhteen antamaan rauhoittavan
vastauksen; ikivanha iso lompakko lennähti äkkiä jollain
salaperäisellä tavalla näkyviin hänen risaisen takkinsa poimuista;
siitä hän kaivoi passinsa esiin.

Herra Ehrenthal tarttui paperiin, kasvoillaan ovelasti osattu inhon
ilme sen kellastunutta väriä kohtaan, ja luki sen tarkoin lävitse,
allekirjoitukset, sinetit ja kaikkityyni, jopa piti sitä päivääkin
vastaan. Veitel odotteli jännityksellä, pitäisikö hän sen itsellään:
jos niin kävi, niin oli pestiasia selvä.

Kun herra Ehrenthal huolettomasti kiikutteli paperia hyppystensä
nenässä, yritti Itzig jouduttaa häntä ratkaisuun hymyilemällä
nöyristelevästi. "Jos otan sinut palvelukseeni", lausui talonisäntä,
"niin tulee sinun tehdä talossani kaikki mitä annan toimeksesi,
tahikka mitä rouva Ehrenthal tahi poikani Bernhard Ehrenthal antaa;
sinun on aamuisin harjattava saappaat ja rouvani kengät, sinun
on noudettava keittiöön, mitä keittäjätär käskee, liikkeessäni
saat juosta kaikilla asioilla, minne sinut lähetän, ja mitä
poissaollessani tulee tilauksia, ne sinä kirjoitat muistiin."

"Sen tahdon, herra Ehrenthal", lupasi Veitel nöyrästi, "minä tahdon
tehdä kaikki mitä vaaditaan, niin että varmasti tulette olemaan
minuun tyytyväinen."

"Aamiaista ja päivällistä antaa sinulle keittäjätär, iltaisin kello
seitsemästä olet oma herrasi." -- Veitel alistui yhtä alttiisti
näihinkin ehtoihin, huomauttaen vain: "Enkö voi saada aamuisin pari
tuntia omalle varalleni?"

"Et", sanoi Ehrenthal jyrkästi; "en voi sietää, että minun
palveluksessani oleva henkilö tekee kauppoja omaan laskuunsa."

Koska Veitel oli lujasti päättänyt kaikesta huolimatta tehdä kauppoja
omaan laskuunsa, ja herra Ehrenthal tiesi sen yhtä hyvin kuin Veitel
itse, niin ei tähän arkaan kohtaan sen enempää kajottu.

"Palkkaa saat joka kuukausi kaksi taaleria, ja jos teen kauppoja
sinun avullasi, niin saat sinäkin voitosta osuutesi."

"Kuinka suuren osuuden tulen saamaan?" kiirehti Veitel kysymään.

"Kuinkako suuren osuuden?" tärähdytti herra Ehrenthal tylysti; "mitä
sinulle tulen osuutta antamaan, se sinulle on tarpeeksi suuri."

"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel
rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden
päättäväisyys oli paikallaan.

"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on
sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun
ansiostasi."

Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti
myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos
herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin,
etten häpäise häntä ihmisten edessä."

"Housuista ja takista ei puhettakaan", vastasi herra jyrkästi.

"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani
on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen
tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian
paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää
asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että
veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen
osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän
viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona
tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan."
Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva,
Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi
aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär
rypistynyt esiliina yllään.

Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja
riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli
suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia
ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin
nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat
herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset
vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi
vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme
pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan
pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen
tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen,
silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy.
Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei
lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset,
ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä
suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli
huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja
ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin
pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat
ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti
jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka
olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä
käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen
ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla
äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja
harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan
tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen
hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.

Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä
matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui
kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka
tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet
otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan
portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän
jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä
voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta
vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua
perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli
uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin
vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen
karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin,
ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän
rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan
Löbel Pinkuksen majataloon.

Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä
paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin
oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta
paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet
pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon
päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina
paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä
kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja
maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä
puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on
kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja
lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat
ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti.
Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut
muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen
kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta
maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken
häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna
ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia
luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä
pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa
parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen
kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä
ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja
piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin
isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat
säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin
aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle -- vaatimattomia
reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja
penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin,
epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja
uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän
kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin
tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen
vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta
tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana
tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.

Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten
yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli
raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen
vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei
koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä,
sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää
vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista
toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun
kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja,
toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet
olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta
avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei
puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan
pituuden mitan.

Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle.
Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän
ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin
hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka
Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen
juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja
muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat
rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen
tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat
ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta
yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien
kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta
asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja
uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja
oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi
ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän
vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin
kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän
kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen
kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä
kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo
parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten
päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen
kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä,
paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.

Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina
suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen
parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen
asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen
naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin
kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että
tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä
pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan
ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt.
Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä.
Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan,
että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin
seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden
lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli
laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen
ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta,
tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri
aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö
sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun
äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti
ympäri ja näki -- ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten -- että
hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa
makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan
galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli
pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri
ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla
vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä
puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän
halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen
nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden
innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen
toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä,
kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja
pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään.
Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa
vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään
oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan
leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti
huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan
vanha takkirisansa.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa
kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran
väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan,
että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan,
rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle
lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään
syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut
sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui
se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia
kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja
lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä
kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi
suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta
Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän
antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä
siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän
itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti
jaloillaan ja käsillään.

Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa.
Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel
seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin
perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin
taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä
maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa
ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja
puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä
oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin
edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi
puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista
syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.

Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan,
sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit
parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän
panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.


5.

Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen
uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi.
Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin
vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi
täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.

Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään
käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin
yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen
merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa
kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan;
-- niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko
saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai
tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin
oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä,
jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli
alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten
periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma
itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri
vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä
edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon
kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen
arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli
hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina.
Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi
osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa
kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa
ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän
liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja
ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi
kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen
ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli
liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan
kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja
epävarmempaa kuin kotimaankauppa.

Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä
tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos
jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä,
jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä,
jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä,
kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos
jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita,
vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti
kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa,
puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille
tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia,
jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja
juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät
mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään,
ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat
kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa
ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja
heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa
nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja
kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita,
jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä,
jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä
loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää
ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut
tehtäväkseen.

Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen
liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille
joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja
terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin
läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta
lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti
ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht
kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin
surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias
sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi
kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi
hampurilainen. -- "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon",
kotkotti pyytelijä. -- "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti
herra Braun johtajalle.

Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies,
rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti
marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka
suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!"
Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle
tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin
kuuluu?" -- "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä
niin?" kysyy Fink. -- "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta
vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. -- "Tietystikin
laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. --
"Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään
konttoriapulaisen kysymykseen.

Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun
muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta
avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin
kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien
kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa
liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo
johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii
siihen nurkkaan, missä Fink istuu.

"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink
tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään
kauppoihin teidän kanssanne."

"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa
saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa
semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."

"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja
katsahtamattakaan juutalaiseen.

"Sanomas se jo viimest' kerta", vastaa juutalainen.

"Te olette narri", sanoo Fink, "suittikaa tiehenne!"

"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun
järkähtämättä myrskyjuttuaan.

"Kunnioittavat terveiseni herra kauppaneuvokselle", sanoo johtaja
palvelijalle.

"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra
Stephan ja silmää ylös kattoon.

"Ai vai!" parkasee kauhtananiekka, "mitäs tämä: suittimas tiehes?
Tiellä ei mikä kauppa syntymäs."

"Mitä siis tahdotte villastanne?"

"41 2/3", sanoo Tinkeles.

"Ulos!" komentaa Fink.

"A miks' te alituisest' sanomas 'ulos'?" vaikeroi epätoivoinen
juutalainen. "Sanomas itte, mitä antamas?"

"Jos te niin hävyttömästi vaaditte, niin emme anna mitään", vastaa
Fink ja alottaa kirjeessään uuden sivun.

"A sanomas toki itte, mitä tahtomas maksaa?" pyytelee juutalainen.

"Sitten vasta sanon, jos osaatte käyttäytyä siivosti", sanoo Fink ja
katsahtaa ensi kerran juutalaiseen.

"Vot siivo mies minä olemas", vastaa juutalainen hiljaa, "mitä siis
antamas?"

"39", sanoo Fink.

Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia
korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti
parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa
huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle,
jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen
katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta
päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"

"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua
ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla
fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon
potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen,
hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen
höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos
uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan
Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki
todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin
tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa
lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä
huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies,
maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin
vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa
Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen,
että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen
hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen
kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa
todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen
kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja
seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra
Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet
luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo
johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä
kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2
taaleria?"

"Kuinka paljon villoja on?" kysyy kauppias.

"120 sentneriä", sanoo Fink.

"Ostakaa ne", sanoo kauppias ja lukee edelleen.

Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä
menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista
tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti
matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee
yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan,
ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä
arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti:
"Vot, mitä te oikke antamas?"

Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo:
"No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2,
mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä
kellekään, muuten tarjous peruutetaan."

"Ei hiiskumas mittä", vastaa juutalainen, "siis antamas 40?"

Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen
meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.

"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin
hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39
l/2, jos ottamas koko parttia."

Hetken epäröityään Fink vastaa kuin sattumoilta: "Olkoon menneeksi."
Ja silloin on Schmeie Tinkeles aivan toista miestä, vannoo olevansa
kauppaliikkeen uskollisin ystävä ja palvelija ja tiedustelee
kohteliaasti johtajan vointia.

Ja jälleen narahteli ovi tämän välinäytöksen päätyttyä
narahtelemistaan, uusia ostajia ja myyjiä saapui, kaikki puhuivat
kilpaa, kynät ratisivat paperilla ja rahavirta vyöryi katkeamatta.

       *       *       *       *       *

Myöskin se uusi kotipiiri, johon Anton nyt oli liitetty jäseneksi,
tuntui hänestä oudolta ja suurenmoiselta.

Itse talo oli vanha, epäsäännöllinen rakennusryhmä, jossa oli
siipi- ja takaosia ja niiden välillä pikku pihoja, täynnä jykeviä
muureja ja pieniä portaita, salaperäisiä läpikäytäviä, joissa saattoi
vastaansa odottaa vaikka mitä, korridooreja, isoja ja pieniä
seinäkomeroita ja lasiaitauksia.

Se oli kerrassaan monimutkainen rakennus, jota esivanhemmat
olivat vuosisatojen kuluessa lisäilleet ja muutelleet tehdäkseen
jälkeentulevaisilleen olon siinä niin vaikeaksi ja käsittämättömäksi
kuin mahdollista. Ja kuitenkin se kokonaisuutena oli sangen
rattoisa talo ja sulki ulkomuuriensa sisään kokonaisen maailman
monenlaisia ihmisluonteita ja ihmisharrastuksia. Koko rakennuksen
itsensä, jopa pihamaankin alla oleva tila oli holvattu kellareiksi
ja luotu katonrajaa myöten täyteen tavaroita; koko pohjakerros oli
varattu kauppaliikkeelle ja sisälsi pelkkiä konttorihuoneita ja
varastosuojia. Seuraavassa kerroksessa kadun puoleisessa osassa
olivat isännän itsensä asumat huoneet. Herra Schröter oli ollut
naimisissa vain perin lyhyen ajan ja kadottanut samana vuonna sekä
vaimonsa että lapsensa, niin että vanhempainsa kuoltua hänellä oli
perhettä vain ainoa sisar.

Kauppias piti liikkeessään ankarasti kiinni vanhoista
perinnäistavoista. Kaikki konttorin naimattomat herrat asuivat hänen
talossaan, kuuluivat hänen talouteensa ja söivät säännöllisesti
päivällistä kello yhdeltä isännän pöydässä. Antonin tulon jälkeisenä
aamuna herra Schröter oli vaihtanut hänen kanssaan vain muutaman
sanan ja sijoittanut hänet herra Jordanin johtamaan maaseutuosastoon.
Nyt, moniaita minuutteja ennen päivällisen alkamista, Anton
oli käsketty saapumaan yläkertaan tullakseen esitellyksi talon
emännälle. Jännitettynä hän nousi leveitä matollisia portaita
myöten asuinkerrokseen, missä miespalvelija avasi hänelle oven ja
johdatti hänet monien huoneiden halki vastaanottosuojaan. Matkallaan
Anton katseli ihmetellen levollisen loistoisaa sisustusta, isoja
seinäpeilejä, raskaita ikkuna- ja oviverhoja, tauluja, kukkapöytiä ja
monilukuisia vaaseja ja hedelmämaljakkoja kivestä ja käsinmaalatusta
posliinista. Sitten palvelija veti eräät oviverhot syrjään, ja Anton
teki liukkaalla parkettilattialla syvän kumarruksen, kun johtaja
esitti hänet aivan nuorelle naiselle, lisäten: "Sisareni Sabine."

Neiti Sabinella, joka oli puettu upeaan kesäpukuun, oli hienot
kalpeat kasvot, joita reunusti korpinmusta tukka. Hän ei ollut
Antonia vanhempi, mutta hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli
arvoltaan emäntämäinen. Hän pakotti nuorukaisen istumaan ja kyseli
osanottavaisesti, miten tämä oli järjestänyt huoneensa ja kaipasiko
hän sinne vielä jotakin.

"Sisareni hallitsee meitä kaikkia", sanoi kauppias, katsahtaen
ystävällisesti neitoseen; "tulkaa tekin tänne tunnustuksille, jos
teillä sattuu olemaan joitakin taloutta koskevia toivomuksia; hän on
se hyvä hengetär, joka pitää kotimme järjestyksessä."

Anton loi katseensa hengettäreen ja vastasi ujosti: "Minusta
on tähän saakka kaikki ollut paljon loisteliaampaa, kuin mihin
lapsuudenkodissani olen tottunut."

"Elämänne tulee kuitenkin ajanpitkään tuntumaan yksitoikkoiselta",
jatkoi kauppias. "Talossamme vallitsee ankara täsmällisyys, ja teitä
odottaa paljon työtä ja sangen vähän huvituksia; minun aikani menee
tarkoin liiketoimiini konttoriajan päätyttyäkin. Mutta jos haluatte
missä asiassa hyvänsä saada neuvoa tai apua, niin pyydän teitä
kääntymään suoraan minun puoleeni."

Tämän lyhyen virallisen vastaanoton päätyttyä hän nousi tuoliltaan
ja vei Antonin ruokasaliin. Matkalla sinne hän selitteli
suojatilleen liikeoppilaan asemaa ja toimia. Perille tultua Anton
näki virkatoverinsa jo saapuneiksi ja seisovan valmiina tuohensa
takana vaatimattomassa arkiasussa; nyt astui Sabinekin sisään,
seurassaan vanhan puoleinen nainen, eräs perheen etäinen sukulainen,
joka auttoi nuorta neitiä taloudenpidossa ja joka näytti erittäin
hyväntahtoisen näköiseltä. Konttoriherrat kumarsivat naisille, ja
Anton sai paikkansa pitkän pöydän alipäässä, liikkeen nuorinten
apulaisten joukossa. Häntä suoraan vastapäätä pöydän yläpäässä istui
Sabine, toisella puolellaan veljensä, toisella tuo naissukulainen,
tämän vieressä herra von Fink ja sitten kaikki muut liikkeen
jäsenet tarkasti arvon ja palvelusajan mukaan. Päivällinen syötiin
jokseenkin äänettömästi, Antonin naapurit puhelivat sangen vähän
ja hillityllä äänellä, ja puhetta piti miltei yksinomaan isäntä
itse. Ainoastaan eilinen jokey käyttäytyi huolettoman vapaasti,
kertoili pieniä hullunkurisia kaskuja, osasi matkia erinomaisesti
toisten ihmisten ääntä ja käytöstä ja omisti pöytänaapurilleen,
tuolle hyväntahtoiselle vanhalle tädille, miltei liioiteltua
huomaavaisuutta. Anton, jonka oma sydän oli tulvillaan harrasta
kunnioitusta ja palvontaa, näki jonkinlaisen hurskaan kauhun
valtaamana Finkin kohtelevan koko pöytäkuntaa, kuin olisi päivällinen
ollut katettu yksistään häntä varten, ja että herra Schröter vain
senvuoksi piti kauppaliikettään, että Fink, hänen vapaaehtoinen
tarjokkaansa, saisi päästellä pilojaan ja puhutella kaikkia muita
läsnäolijoita julkean kevytmielisesti. Samalla hän oli huomaavinansa,
että kauppias itse kohteli tuota nuorta herraa jokseenkin kylmästi,
ja edelleen, että Fink näytti sangen vähän välittävän isännän
pidättyvästä käytöksestä häntä kohtaan. Mustaan hännystakkiin puettu
miespalvelija tarjoili ruokia mallikelpoisen täsmällisesti, ja kun
konttoriherrat olivat nousseet pöydästä ja kumartaen kiittäneet
isäntäväkeä, lähti Anton ruokasalista siinä varmassa vakaumuksessa,
ettei hän ollut vielä koskaan syönyt päivällistä niin hienosti ja
juhlallisesti.

"Kaikkien kanssa minä tullenen hyvin toimeen, mutta ei vain
tuon herra Finkin", arveli Anton itsekseen perästäpäin; "hän on
liiaksi julkea ja ylpeä. Ja istumaankin hän jäi vielä pöytään,
kun kaikki toiset nousivat pystyyn ja lähtivät pois. Ei hän tänne
sovi ollenkaan", päätteli uusi tulokas mielessään, osottaen siten
omaavansa elämänviisautta, joka enemmän sisälsi vaistoa kuin
kokemusta. Siitä lähtien Anton vaarinotti herra Finkiä jonkinlaisella
arkailulla, mutta hänen täytyi kuitenkin alinomaa häntä vaarinottaa,
sillä tuon nuoren herran olemus oli omiaan tehoamaan kehen hyvänsä
-- tuo jalomuotoinen pää, hienopiirteiset kapeat kasvot, varma ryhti
ja sukkela päättäväisyys sekä puheissa että käytöksessä. Anton
tuskin rohkeni antautua hänen kanssaan edes puheisiinkaan, eikä Fink
antanut hänelle siihen aihettakaan, sillä hän näytti tuskin enää
huomaavan uuden oppilaan olemassaoloa. Vain kerran, kun Anton sattui
takarakennuksen portaissa kulkemaan Finkin ohitse sanoi tämä hänelle:
"No, mestari Wohlfart, miltä olonne tuntuu tässä talossa?"

Anton jäi seisomaan ja vastasi kuten siivon nuorukaisen sopikin:
"Erinomaiselta! Minä näen ja kuulen täällä niin paljon uutta, etten
tahdo jaksaa sulattaa kaikkea kunnolla."

"Kyllä te siihen vielä totutte", sanoi Fink nauraen; "kuten yksi
ainoa päivä kuluu täällä kokonainen vuosi ilman vähintäkään
vaihtelua. Sunnuntaisin on ylimääräinen ruokalaji ja lasillinen
viiniä itsekunkin lautasen kohdalla, ja silloin kuuluu asiaan,
että te kiskotte pitkäntakin hartioillenne. Nyt on teidät rattaana
liitetty iäti pyörivään koneistoon ja teiltä odotetaan, että
raksutatte koko vuoden ympäri täsmällisesti."

"Tiedän kyllä, että minun tulee työskennellä ahkerasti saavuttaakseni
herra Schröterin luottamuksen", vastasi nuori poroporvarimme, hiukan
ärtyneenä vapaaehtoisen tarjokkaan kapinallisesta puheesta.

"Perin siveä ja säädyllinen huomautus", ivasi Fink; "mutta jo
muutaman viikon kuluttua te tulette huomaamaan, mikä hirvittävä ero
on olemassa liikkeen pääherran ja niiden miekkosten välillä, jotka
kirjoittelevat hänen kirjeitään ja palvelevat hänen kauppatuttujaan.
Ei ainutkaan ruhtinas elä niin ylväänä ja yksinäisenä alamaistensa
keskuudessa kuin tämä kahvikuningas omassa valtakunnassaan. Älkää
muuten minun puheistani paljonkaan välittäkö", lisäsi hän hiukan
hyväntahtoisemmin, "koko talo on valmis kertomaan teille, että minä
olen syyntakeeton ja puhun pelkkää palturia. Mutta kun te minusta
näytätte toivorikkaalta konttoristin alulta, niin tahdon antaa
teille rehellisen neuvon. Ostakaa itsellenne englannin kielioppi,
lukekaa sitä ja joutukaa ajoissa muuanne, ennenkuin ruostutte tänne.
Mitä hyvänsä te täällä opittekin, se ei vielä riitä tekemään teistä
pystyvää miestä jollei teissä itsessänne ole ainesta sellaiseksi.
Hyvästi!" Näin sanoen Fink käänsi selkänsä Antonille ja jätti tämän
taas äkäilemään "jokeyn" käyttämää mahtailevaa puheensävyä.

       *       *       *       *       *

Tosin sankarimme tunsikin moniaitten viikkojen kuluttua
keskellä liike-elämän hyörinää päivien ja hetkien iankaikkista
yksitoikkoisuutta; tosin se häntä toisinaan väsyttikin, mutta ei
siltä tehnyt häntä onnettomaksi, sillä vanhempansa olivat totuttaneet
hänet pienestä pitäen järjestyksenrakkauteen ja täsmälliseen
uutteruuteen, ja nämä molemmat totutut hyveet auttoivat häntä
selviämään monesta ikävästä hetkestä.

Herra Jordan suoritti kaikella ahkeruudella hänelle annetun toimen
vihkiessään nuoren harjoittelijan tavaraopin salaisuuksiin; ja se
hetki, jolloin Anton ensi kerran kävi liikkeen makasiiniin ja oppi
tuntemaan siellä säilytetyt sadat tavaralajit ja niistä käytetyt
merkilliset nimitykset, pysyi hänen herkästi vastaanottavaisessa
mielessään erikoislaatuisen runouden ikuisena alkuna ja lähteenä
-- runouden, joka ainakin oli samanarvoinen monen muun runollisen
tuntemuksen kanssa, jota kaikki uusi ja salaperäinen kykenee
herättämään ihmissielussa.

Se oli iso holvattu huone talon pohjakerroksessa, joka sai hämärää
valoa pienistä rautaristikkoisista akkunoista ja jossa säilytettiin
tavaranäytteet ja joka päivä tarvittavat pienet varastot. Tynnöreitä,
laatikkoja ja kääryjä oli siellä läjittäin, vierekkäin ja toistensa
päälle asetettuina, niin että kapeat kujanteet vain johtivat niiden
lomitse. Melkein kaikki maapallon maat, kaikki ihmisrodut olivat
valmistaneet ja tänne koonneet tuotteitaan, jotta sankarimme oppisi
ymmärtämään ja erottamaan toisistaan, mitä vain oli hyödyllistä
ja arvokasta. Itä-Intian kauppayhtiön uiva palatsi, siivitetty
amerikkalainen pikapurjehtija, hollantilainen vanhanaikainen kömpelö
arkki olivat sitä varten kierrelleet maapallon ympäri; vahvakaariset
valaanpyyntilaivat olivat hieroneet nokkaansa pohjois- ja etelänavan
jäihin, nokiset höyrylaivat, kirjavapurjeiset Kiinan dshonkit,
malaijien keveät ruuhet, joissa vain bambutanko oli mastona, kaikki
ne olivat levittäneet siipensä ja puskeneet myrskyjen ja aaltojen
halki täyttääkseen tämän holvin tuomisillaan. Niinimatot olivat
hindunaiset kutoneet, tuon laatikon kylkeen oli uuttera kiinalainen
maalannut mustia ja punaisia hieroglyyfejä, tämän ruohokudoksen
oli virginialaisen viljelijän palveluksessa oleva Kongo-neekeri
käärinyt puuvillapaalin ympärille; tuo väripuunrunko oli vieritetty
hiekalle, jonka Meksikonlahden aallot olivat rantaan kasanneet, tämä
neliskulmainen jakarandapölkky oli aikoinaan kasvanut Brasilian
hetteisissä aarniometsissä, ja apinat ja kirjavat papukaijat
olivat pitäneet iloaan sen oksilla. Säkeissä ja tynnöreissä oli
kahvipensaan vihertäviä marjoja melkein kaikista maanosista,
karkeatekoisissa niinikoreissa oli tupakkakasvin kokoonkäärittyjä
lehtiä, taatelipalmujen ruskeita hedelmiä ja sokeri-istutusten
kellertävää kristallia. Sadat eri kasvit olivat luovuttaneet puunsa,
ytimensä, kaarnansa, nuppunsa, hedelmänsä ja mehunsa tämän kellarin
täyttämiseksi. Kummituksen kaltaisiakin haamuja kuumottaa kaiken tuon
kaaoksen keskeltä: tuon avoimen, punakeltaisella tahtaalla täytetyn
tynnörin takana -- siinä on Afrikan itärannikolta tuotua palmuöljyä
-- makaa vatsallaan muodottoman näköinen ihme-eläin -- se on
puolalaista talia, joka on neulottu kokonaisen lehmänvuodan sisään;
vierellä viruu jättimäisenä käärynä, köysillä ja rautavanteilla
yhteenpuristettuna, viisisataa kapakalaa, ja vastapäisessä nurkassa
kohoaa norsunluukasan ylitse jättiläisvalaan hetalekimppu.

Anton seisoi vielä tuntikausia sen jälkeen, kuin hänen oppimestarinsa
oli selittänyt hänelle kaikki nämä ihmeet, uteliaana ja kummissaan
vanhassa kellariholvissa; ja holvikaaret ja seinäpilarit muuttuivat
hänen silmissään isolehtisiksi huojuviksi palmuiksi, kadun kolina
ja hälinä kuului hänen korviinsa kuin etäisen meren kohina, jonka
laineet säännöllisessä rytmissä löivät sen rannikon partaita vastaan,
jolla hän niin vakavasti seisoi.

Tämä hurmaus outoon maailmaan, johon hän oli päässyt niin
vaarattomasti tunkeutumaan, täytti hänen mielensä vielä pitkät
ajat jälkeenpäin. Pyrkiessään oikein ymmärtämään kaikkien
noiden erilaisten tavarain omituiset laadut hän luki maan- ja
kansantieteellisiä kirjoja ja koetti sen kautta tutustua niihin
maihin ja maisemiin, joista ne olivat tulleet, ja niihin ihmisiin,
jotka ne olivat koonneet.

Siten kuluivat hänen ensi kuukautensa pääkaupungissa sangen
sukkelaan, ja hänelle oli onneksi, että hän vapaahetkinään kirjojen
avulla seurusteli niin vilkkaasti koko maailman kanssa; sillä yhdessä
suhteessa oli Fink ollut aivan oikeassa: huolimatta jokapäiväisestä
päivällispöydästä parkettilattiaisessa ruokasalissa pysyivät talon
isäntä ja hänen perheensä kuitenkin tuiki vieraina Antonille, ja hän
tuli piankin huomaamaan, että isäntäväen ja konttoriväen välillä
oli olemassa raja-aita, syrjäisen silmälle kenties näkymätön, mutta
silti horjumaton. Hän oli siksi ymmärtäväinen, ettei nurissut
tästä edes itsekseenkään, mutta siitä huolimatta tuo huomio häntä
monesti masensi, sillä nuoruutensa intomielisyydessä hän oli kohta
valmis palvomaan isännässään oikean kauppiaan tosi-ihannetta.
Tuon miehen älykkäisyys, varmuus ja tarmokas päättäväisyys ynnä
hänen ylväs rehellisyytensä viehättivät nuorukaista; hän olisi
niin halusta kiintynyt isäntäänsä haaveksivalla hartaudella, mutta
lukuunottamatta konttoritunteja hän ei paljoakaan nähnyt kauppiasta.
Jollei tämä ollut iltaisin kokouksissa tahi klupissaan, niin vietti
hän iltahetkensä sisarensa parissa, johon häntä yhdisti liikuttavan
hellä side. Sisartansa varten hän piti hevosia ja vaunuja, joita hän
itse aniharvoin käytti, sisarensa mieliksi hän kävi iltaseuroissa ja
toimeenpani itsekin sellaisia, mutta Antonia ja hänen työtovereitaan
ei niihin kutsuttu. Silloin vyöryi kiiltäviä ajopelejä portaiden
eteen, liveripukuisia palvelijoita lenteli portaita ylös ja alas,
ja tummia hahmoja liikkui katurakennuksen valaistujen akkunain
takana. Silloin istui Anton alakuloisena yliskamarissaan ja katseli
kaihoten pihan yli isäntäväen loistavaa taloudenpitoa, johon hänkin
kuitenkin kuului -- kaihoten, sanomme, sillä olihan sankarimme
vielä tuskin yhdeksäntoistavuotias ja tunsi seuraelämän loistoa
vain lukemainsa kirjojen harhaannuttavista kuvauksista. Tosin hänen
järkensä tällöin aina huomautti hänelle, että hän ei kuulunut
katurakennuksen puolelle, ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan,
jos hänet koko toveritusinan kera, joiden sivistystaso oli niin
erilainen, kutsuttaisiin sellaiseen seuraan vaihtamaan ajatuksia.
Mutta kunnianhimo, tuo kevytmielinen nuori neiti, ei aina kuuntele
vanhan järki-herran viisaita sanoja; ja Anton palasi monesti
haikeasti huoahtaen akkunasta lamppunsa ja kirjojensa pariin ja
koetteli väkisin hukuttaa pihan poikki hymisevät katriljin säveleet
mielikuvituksessa kuulemaansa leijonan karjuntaan ja troopillisten
maiden mölysammakon kurnutukseen.


6.

Vapaaherra von Rothsattel oli itse huolehtinut kaupunkiasuntonsa
sisustamisesta. Se ei ollut suinkaan suuri, mutta huonekalujen tyyli,
yksinkertaisten seinämaalausten arabeskit, verhojen ja mattojen
kuviot olivat niin aistikkaasti yhteensovitetut, että hieno maailma
yksin suin kiitteli kokonaisvaikutusta kerrassaan mallikelpoiseksi.
Kaiken tuon hän oli hommannut perheensä siitä mitään tietämättä.
Vihdoin ajoivat vastahankitut kaupunkivaunut oven eteen, vapaaherra
nosti puolisonsa alas niistä ja kuljetti hänet huonejonon lävitse
paroonittaren omaan naiskammioon, joka oli kauttaaltaan verhottu
valkealla harsokankaalla, katossa valkopoimuinen aurinko ja kaikilla
seinillä samanlaisia tähtiä. Silloin paroonitar ihastuneena niin
hellästä huomaavaisuudesta lennähti miehensä kaulaan, ja kelpo
vapaaherra tunsi itsensä tyytyväiseksi ja ylpeäksi kuin kuningas.
Pian tunsi perhe kotiutuneensa uuteen asuntoon, omat kyntöhevoset
kuljettivat kotitilalta sinne kaikki välttämättömät arkut, laatikot
ja elintarvetavarat, ja sittekun muutama päivä oli mennyt olkien ja
pahnojen lakaisemiseen portaista, permannoilta ja matoilta, voitiin
ruveta ajattelemaan kaupungin katsastamista ja vieraskäyntien
tekemistä.

Suuri osa maa-aatelia vietti kernaasti talvikauden pääkaupungissa,
ja Rothsattelin perhe tapasi paljon naapureita, tuttavia ja
sukulaisia. Kaikki olivat iloiset saadessaan toivottaa tuon
arvossapidetyn perheen tervetulleeksi kaupunkiin, eikä kestänyt
montakaan viikkoa, kun tämä jo oli saanut suuren seurapiirin
elämäniloista väkeä. Alempi aatelisto kaikkine arvonimineen, joita
saksalaiset ruhtinaat niin auliisti jakelivat, muodosti muhkean,
rajoistaan jokseenkin tarkasti kiinnipitävän seuramaailman, ja
vaikkapa tämän ansiopuolena ei ollutkaan erikoisen henkevä sivistys,
niin olivat seuralliset huvitukset ja keskinäinen kiintymys sitä
ylenpalttisemmat. Paroonittaresta teki hänen persoonallinen
rakastettavaisuutensa naismaailman keskushenkilön; ja myöskin hänen
puolisonsa, joka oli kyllä, ensimmäisinä viikkoina kovin kaivannut
totuttuja talouskävelyjään ja jokapäiväisiä ratsastusretkiään,
alkoi tuntea viihtyvänsä aika hyvin vanhojen nuoruudenystäväin
parissa. Hän liittyi erääseen aatelisklupiin, veresti vanhaa
biljardinpeluutaitoaan, otti osaa säädylliseen korttipeliin ja
harrasti joutohetkinään vähän politiikkaa ja taidettakin. Siten tuli
perhe viettäneeksi sangen mieluisan ja iloisen talven pääkaupungissa,
ja vapaaherra ja hänen puolisonsa ihmettelivät, etteivät he jo ennen
olleet suoneet itselleen tällaista vaatimatonta ja miellyttävää
vaihtelua.

Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän
antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi
kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea
osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille
tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan
ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja,
isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta.
Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa
sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun
ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja
pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan
kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti
laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia
ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin
poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin
ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin
toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan
ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla,
tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän
kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore
oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti
kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan
päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi,
mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä
oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän
seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi
katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja
näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti
seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja
neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan,
että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa,
mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.

"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja
viskasi niskojaan.

"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni
teidätkin kaupungissa."

"Me asumme nyt täällä", sanoi neitonen vähemmin ylhäisesti;
"talviosotteemme on Karhukatu 20."

"Saanko kysyä kuinka pony jaksaa?" kysyi Anton kunnioittavasti.

"Ah, ajatelkaas, sen kun piti jäädä kotiin", valitti nuori neiti.
"Entä mitä te nyt puuhailette täällä?"

"Minä palvelen T. O. Schröterin kauppaliikkeessä", vastasi Anton
kumartaen.

"Siis kauppias; ja mitä te myyskentelette?"

"Siirtomaantavaroita ja ulkomaantuotteita; se on suurin liike
alallaan tällä paikkakunnalla", sanoi Anton hiukan itsetietoisesti.

"Entä oletteko joutunut hyvien ihmisten luo, jotka pitävät teistä
huolta?"

"Esimieheni on hyvin suopea minua kohtaan", vastasi Anton. "Pikku
asioissa saan itse pitää itsestäni huolen."

"Onko teillä täällä edes tuttavia, joiden kanssa saatte seurustella?"
jatkoi neitonen tutkimuksenpitoaan.

"On joitakin harvoja. Mutta minulla on hyvin paljon tekemistä, ja
vapaa-aikoinani minun täytyy opiskella."

"Te näytättekin hiukan kalpealta", sanoi neitonen, katsellen
häntä äidillisen hyväntahtoisesti. "Teidän täytyy olla enemmän
liikkeellä ja kävellä ahkerasti. -- Minulle on ollut hyvin
mieluista saada tavata teitä; tulen olemaan iloinen kuullessani,
että teidän tulee vastakin hyvin käymään", lisäsi hän, palaten
jälleen majesteetilliseen puheensävyyn. Hän loi vielä silmäyksen
nuorukaiseen, nyykäytti sitten päätään hyvästiksi ja katosi
ihmisvirtaan, Antonin jäädessä hattu kädessä katselemaan hänen
peräänsä.

Kotia tultuaan Lenore ei pitänyt tarpeellisena mainita mitään tuosta
satunnaisesta kohtauksesta. Ainoastaan kun paroonitar joku päivä
myöhemmin kysyi puolisoltaan: "Mistähän liikkeestä me rupeamme
ostamaan taloustarpeemme?" katsahti Lenore ylös kirjastaan ja sanoi:
"Suurin kauppaliike tällä paikkakunnalla on T. O. Schröterin,
siirtomaatavaroita ja ulkomaantuotteita!"

"Katsoppas vain, sinähän puhut kuin ammattikauppias", sanoi isä
nauraen, "mistä ihmeestä tuon tiedät?"

"Tyttöopistossahan sitä kaikkea saa oppia", vastasi Lenore uhitellen.

       *       *       *       *       *

Seuraelämän humussa vapaaherra ei unohtanut kaupunkioleskelun
päätarkoitusta. Hän hankki itselleen perusteellisia tietoja eri
teollisuuslaitoksista, joita toiset tilanomistajat olivat panneet
tiluksillaan pystyyn, kävi tarkastamassa pääkaupungin tehtaita
ja koetti päästä harjaantuneiden teknikoiden tuttavuuteen. Hän
saikin tietoja oikein summakaupalla ja perehtyi jonkin verran
koneisiin ja tehdaslaitoksiin. Mutta hänen keräämänsä tiedot olivat
niin ristiriitaiset ja hänen itsensä hankkimat käsitykset niin
puutteelliset, että hän lopulta piti viisaimpana jäädä odottamaan,
kunnes jokin erikoisen kannattava ja mahdollisimman varma liikeyritys
tarjoutuisi hänen varalleen.

Ei saa myöskään vaieta, että tähän aikaan perheaartehistoon tuli
sievä lisäys: siro, kullatuilla messinkivanteilla kiskoitettu lipas.
Se oli tehty juovikkaasta puusta, johon himmeästä metallista tehtyjä
koristeita oli upotettu, ja varustettu erittäin taidokkaalla lukolla,
johonka varkaan tiirikka ei ottanut mennäkseen, vaan oli pitkäkynnen
pakko varastaa koko lipas sellaisenaan. Tähän säiliöön oli sijoitettu
viisiviidettä tuhatta taaleria maakuntapankin uusien puhtoisten
velkakirjain muodossa. Vapaaherra katseli näitä arvopapereitaan hyvin
lemmekkäästi. Ensimmäisinä päivinä hän voi istua tuntikausia avoimen
lippaan ääressä, eikä väsynyt sovittelemaan noita pergamenttiliuskoja
numerojärjestykseen, iloitsemaan niiden tahrattomasta valkoisesta
kiillosta ja suunnittelemaan keinoja pääoman kuolettamiseksi.
Senkin jälkeen kuin hän turvallisuuden vuoksi talletti lippaan
sisältöineen uudelleen maakuntapankkiin, oli sen muisteleminen
hänelle jatkuvan hiljaisen ilon aiheena. Kummittelipa tuon lippaan
aave hänen taloudenpidossaankin. Paroonitar joutui ihmeisiinsä kun
hänen puolisonsa toisinaan vastoin tapaansa kävi säästeliääksi, kun
hän jolloinkin vastusti teatteripilettien ostamista, koska se muka
ei käynyt oikein yhteen järkevän taloudenpidon kanssa, tahi kun hän
joskus kertoi iloiten ja ylpeänä voittaneensa edellisenä iltana
korttipelissä kokonaista kymmenen luisdoria [vanha saksalainen,
alkuaan ranskalainen kultaraha, vastaava 20 mk]. Ymmärtäväistä
rouvaa rupesi lopulta huolettamaan, että hänen miehensä ehkä oli
jonkin ikävän sattuman kautta joutunut rahapulaan, mutta paroonin
vakuutellessa aivan päinvastaista ja hänen tällöin tyytyväisesti
hymyillessään haihtui paroonitttaren pelko järkiään. Itse teossa nuo
pienet säästeliäisyyden puuskat eivät olleet lainkaan johdonmukaisia,
eivätkä ne olleet muuta kuin viattomia päähänpistoja, sillä kaikissa
suuremmissa asioissa vapaaherra edelleen jyrkästi kannatti totuttua
säädynmukaista esiytymistä, eikä hän silloin suinkaan säälinyt rahoja.

Ja itse asiassa olikin mahdotonta ruveta juuri nykyään
säästelemään. Sillä elämä suurkaupungissa, asunnon sisustaminen ja
kunnossapitäminen sekä seuraelämän välttämättömät vaatimukset eivät
tietenkään vähentäneet menoja.

Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut
maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin
myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen
havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat,
ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä,
vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria,
jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään
kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta
pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt
vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä
haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi
tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli
kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli
sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä
pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan
oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut
paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli
sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien
ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta
raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken
palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli
vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat
tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän
olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista
uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren
huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja
sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi,
mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt
vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja
mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi
hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään
poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan,
jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle
tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta
seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan
koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se
ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava
jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina
aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että
hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.

Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin
pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu
ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen
kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä
kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta
seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut
häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa
miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä
kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs
liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden
saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli
vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi
edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä
ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"

"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli
Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata
kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan!
Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen
tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin.
Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta
rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen
taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan
jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet
tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten
ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa
te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi
kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni
asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta
on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen
asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule
vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota
tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo
kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."

Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin
vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi
ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti
sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo
ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."

Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu
suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan
pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan
esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta
pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä
täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan
viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos
laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin
vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen:
"Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota
kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"

Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina
kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut
rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä
jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."

"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus
tukkeihin?" kysyi vapaaherra.

"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin
hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."

Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen
rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti
ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on
sopimatonta keinotella toisen vahingolla."

"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti.
"Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä
hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa
hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään
koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani
ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen
tukkipuillaan."

Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain
mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen
keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken
omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä
myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten
kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon
tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti
saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin
ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein
selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja
vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle
miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi
ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta
vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton
punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä
Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti
palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle
ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."

Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta
mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin
saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi,
vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.

Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa.
Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa
pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä
ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa
rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten
vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä
kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia
Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti
ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein
silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten
jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia
kevätvesiä korkealle rantakivien yli.

Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein
saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset
syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän
riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on
tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta
taaleria voittoa teidän osallenne."

Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat
valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut
korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra
tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas
taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja
hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen
päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen
lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin
seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen
puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.

Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas
päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin
huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää
vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli
sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra
Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen
kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen
huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen
tervehdykseen.

Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään
vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen
sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan
vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen
vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden
kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo
peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja
piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle.
Entäpä jos tuo petturi oli sama mies -- Ehrenthal ei tosin ollut
maininnut mitään nimiä -- mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton
aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain
laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja
tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt
maksun avustaan? -- -- -- nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle
mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja
väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen
voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko
talosta -- minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain
joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti
huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä.
Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin.
Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän
pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen.
Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja
lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.

Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli
sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa
viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki
tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä
hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen
juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita,
ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut
Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka
suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän
pieni -- liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi.
Entä sitten Ehrenthal itse -- mitä hän sille voi, jos myyjä oli
käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut
joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. -- Siihen tapaan
puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja
ah -- kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!

Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän
kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella
säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te
tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle
päästyään.

Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon
sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt
liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.

"Entä mikä sen kylän nimi on, josta tukit olivat peräisin?" kuului
toinen kysymys, tällä kertaa hiukan tyynemmin. Ehrenthal mainitsi
taasen umpimähkään jonkin syrjäisen paikan nimen.

"Onko se totta, mitä nyt sanotte minulle?" kysyi vapaaherra kolmannen
kerran ja veti syvään henkeään.

Huomatessaan olevansa tekemisissä sielullisesti sairaan miehen
kanssa kävi herra Ehrenthal kohtelemaan häntä lääkärin alistuvalla
laupiudella ja lempeydellä. "Mitä turhia huolia herra parooni
itselleen laittaakaan!" hän sanoi päätään pudistellen. "Minä luulen
että se mies, jonka kanssa kaupat tein, itsekin hyötyi siitä kelpo
tavalla. Sanomalehdissä on kuulutettu suuria tammipuunhankintoja,
joista siellä ylämaan puolella asuva helposti voi ansaita satakin
prosenttia. Ja minä arvaan, että tuo mies ne prosentit ansaitsi
itselleen. Kauppa, jonka minä hänen kanssaan tein, oli hyvä ja varma,
jollaista mikään liikemies ei päästä suunsa ohi. Ja vaikkapa hän
olisi ollutkin tuollainen huono ihminen, niin mitä teidän, herra
parooni, tarvitsee siitä huolehtia? Minulla ei ollut yhtään mitään
syytä salata teiltä sen miehen ja paikkakunnan nimeä; jätin ne sillä
kertaa mainitsematta vain sen vuoksi, että te ette ollut kauppaa
tekemässä vaan minä. Minä olin vähän aikaa teidän velallisenne, ja
maksoin sitten rahanne takaisin välityspalkkion kera. Sangen sievän
välityspalkkion kera, se on totta. Olenhan vuosikausia ansainnut
itselleni kauniit summat teitä palvellessani, miksi en siis tällä
kertaa olisi suonut teille samaa voittoa, jonka olisin antanut kelle
hyvänsä toisellekin, joka olisi minulle rahat hankkinut? Miksikä siis
laitattekaan itsellenne suruja joutavista asioista, herra parooni,
joita ei kannata surra lainkaan!"

"Sitä te ette ymmärrä, Ehrenthal", sanoi vapaaherra ystävällisemmin;
"mutta mieleeni on, että asia on tällä laidalla. Jos tuo petturi
olisi ollut sama mies, jonka kanssa te olitte kaupoissa, niin olisin
kohta katkaissut kaikki meidän liikesuhteemme, enkä olisi antanut
teille ikinä anteeksi, että olitte houkutellut minut vastoin tahtoani
osalliseksi petokseen."

Ehrenthal sai armollisen jäähyväisnyökkäyksen, ja vapaaherra tunsi
vapautuneensa raskaasta huolesta. Hän päätti hankkia tarkempia
tietoja Ehrenthalin mainitsemasta miehestä ja kylästä. Sitä hän
ei kuitenkaan tullut tehneeksi; kestämänsä pelko ja hätääntyminen
oli tehnyt hänelle vastenmieliseksi noiden seikkain pelkän
muistelemisenkin, ja hän koetti parhaansa mukaan unohtaa ne niin
täydellisesti kuin suinkin.

Hän oli hienotunteinen, hyvä mies, ja samaa mieltä oli Ehrenthalkin,
kun hän portaita laskeutuessaan mutisi itsekseen: "Hän on hyvä, tuo
parooni, hyvä hän on!"


7.

Anton oli herrojen Jordanin ja Pixin yhteisen valvonnan alaisena, ja
hän tuli piankin keksimään, että hän kuului jäsenenä sangen suureen
ja arvokkaaseen valtiorunkoon. Mistä tietämätön ulkomaailma käytti
yhteisnimitystä "liikeapulaiset", se hänelle, asioihin perehtyneelle,
merkitsi joukkoa sangen erilaatuisia, osittain hyvinkin suuriarvoisia
virkoja ja arvoja. Liikkeen kirjanpitäjä, herra Liebold, vallitsi
salaisena ministerinä sisäkonttorin akkunapielessä, yksinäisenä ja
majesteetillisena, hoitaen salaperäisiä toimia. Herkeämättä hän
kirjoitti numeroita suunnattoman isoon kirjaan ja katsahti aniharvoin
ylös sen lehdiltä -- esimerkiksi silloin, kun varpunen istahti
ulkopuoliselle akkunaristikolle tahi kun päivänvalo loi kultaista
kajastustaan toiseen akkunapieleen. Herra Liebold tiesi hyvin,
että auringonpaisteella ei, maailmankaikkeuden ikivanhojen lakien
mukaan, ollut lupa milloinkaan, ei minään vuodenaikana, tunkeutua sen
pitemmälle huoneeseen kuin akkunalaudan reunaan saakka, mutta hän
ei voinut pidättyä epäilemästä sen taholta kavalia äkkiyllätyksiä
ison pääkirjan kimppuun, jonkavuoksi hän epäluuloisesti piti tarkoin
silmällä sen vehkeitä.

Hänen nurkassaan vallitsevan levollisuuden vastakohtana oli
vastapäisessä nurkassa riehuva iankaikkinen levoton liike. Siellä
heilui erikoiseen koppiin suljettuna liikkeen toinen arvohenkilö,
kassanhoitaja Purzel, edessään iso marmorilevyinen pöytä ja
ympärillään rautaisia raha-arkkuja ja raskaita kassakaappeja. Tuolla
pöydällä helisivät hopeataalerit [taaleri, vanha rahayksikkö,
arvoltaan 3 Rmk], kilisivät tukaattien [tukaatti, vanha kultaraha,
arvoltaan n. 11 mk] kultalevyt, kahisivat paperisetelit aamusta
iltaan. Jos olisi tahtonut maalata vertauskuvallisen taulun
täsmällisyydestä, olisi herra Purzel ollut ehdottomasti otettava
malliksi ja korkeintaan verhottava hänen saapasvarsien yli
valuvat sukkansa ja valkoinen paidanrintansa antiikkisen viitan
kätköön. Herra Purzelin ajatuksissa koko maailmankaikkeudella
oli järkähtämätön, raudanluja arvojärjestyksensä: ensin Jumala
taivaassansa, sitten toiminimi T. O. Schröter, sitten iso
raha-arkku, sitten vahatanko ja sitten vihdoin leimasin. Joka aamu,
kun kassanhoitaja kävi erityiskoppiinsa, hän alotti päivätyönsä
siten, että tarttui liitupalaan ja veti sillä valkean viivan
pöytälevyyn, jotta liitupala itse tietäisi, missä kohden sen
tuli koko päivän mittaan olla. Eikä hän ollut yksin tärkeässä
virantoimituksessaan. Hänellä oli lähettinä iäkäs perheen palvelija,
joka sai koko päivän ravata rahapussien ja setelitukkujen kera
ympäri kaupunkia. Todettiin kyllä, että tuo uskopalvelija aina
iltapuoleen näytti naamaltaan sangen tulistuneelta ja että hänen
hengityksestään kävi voimakas väkevien löyhkä. Mutta tuokaan seikka
ei pystynyt horjuttamaan vanhuksen luotettavuutta ja järkevyyttä,
päinvastoin se vain terästi hänen kekseliäisyyttään, sillä jokaisen
uuden lasin tyhjennettyään hän työnsi hänelle uskotut rahat yhä
syvempään ja luoksepääsemättömämpään kätköpaikkaan, jollaisia hänen
vaatekappaleissaan oli vallan uskomaton määrä.

Etukonttorin valtias oli herra Jordan, tavallaan keisarillisen
toiminimensä ylimmäinen valtionhoitaja. Hän oli kirjeenvaihtajien
päämies, liikkeen ensimmäinen apulainen, hän hoiti prokuraa ja
hänen mielipidettään johtajakin välistä tiedusti. Hän oli Antonille
ensipäivästä alkaen uskollinen neuvonantaja, uutteruuden ja
toimellisuuden esikuva, personoitu terve ihmisjärki.

Konttorin kirjeenvaihtajista, jotka herra Jordanin johdolla
kirjoittivat kauppakirjeitä ja hoitivat kirjoja, oli Antonin mielestä
ikuisen sangviinikon herra Spechtin rinnalla tuleva pakanain apostoli
herra Baumann mielenkiintoisin henkilö. Tämä ei ollut ainoastaan
pyhimys, vaan samalla myöskin etevä laskumies. Hän oli erehtymätön
muuttamaan mittoja ja painoja vieraan maan mitoiksi ja painoiksi ja
päinvastoin; hän se laski hinnat kaikille tavaroille ja teki kaikki
tarvittavat arviolaskelmat. Hän tiesi silmää värähyttämättä sanoa,
mikä rahakanta Afrikan Kultarannikon maurilaisruhtinailla oli,
ja mikä kurssi Preussin taalerille laskettiin Sandwich-saarilla.
Herra Baumann asui Antonin lähimpänä naapurina ja hän mieltyi niin
sankarimme siivoon käytökseen ja hyvätapaisuuteen, että hän piankin
kohteli häntä ystävänään ja kävi iltahetkinä jolloinkin hänen luonaan
vieraisilla. Mutta kaikista muista hän pysytteli erillään ja sieti
tosi kristillisellä kärsivällisyydellä heidän pilapuheitaan hänen
tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Mutta konttorin ulkopuolellakin oli toiminimellä vielä moniaita
vallanpitäjiä. Sellainen oli ensiksikin herra Birnbaum,
tullitoimitsija, jota aniharvoin nähtiin konttorissa ja joka vain
sunnuntaisin ilmestyi johtajan päivällispöytään, perin tarkka ja
täsmällinen mies, jonka valta-alueena oli pakkahuone. Hänelle
oli uskottu liikkeen ulkomainen tulliprokura, tuo verraton
etuoikeus kirjoittaa nimi T.O. Schröter kauppaliikkeen tullaus- ja
lähetysseteleihin. Jos kuka liikkeen herroista ansaitsi virkamiehen
nimen, niin oli se tämä herra, joka aina piti takkiaan napitettuna
leukaan saakka, niinkuin hänen hyvät ystävänsä tulliherratkin.
Edelleen liikkeen makasiininhoitaja, joka valvoi toiminimen
kaikkia tavarasuojuksia kotona ja kaupungilla, huolehti tavarain
vakuutuksesta ja toimitti torilla kaikki suuret maalaistuotteiden
ostot. Herra Balbus ei ollut mikään hieno mies, hän oli lähtöisin
köyhästä kodista ja hänen koulusivistyksensäkin oli hyvin vajavainen,
mutta siitä huolimatta johtaja kohteli häntä erittäin huomaavasti.
Anton sai kuulla, että hän palkallaan elätti äitiään ja kivuliasta
sisartaan.

Mutta kaikkein tulisinta toimeliaisuutta, todella sotaista,
hirmuvaltaista sotapäällikön toimeliaisuutta osotti herra Pix,
maaseutuosaston ensimmäinen mies. Hänen valtapiirinsä alkoi
etukonttorin ovelta ja ulottui läpi koko talon aina kadulle saakka.
Hän oli kaikkien maaseudun rihkamasaksojen jumala, joilla oli
liikkeessä juokseva tilinsä, he pitivät häntä liikkeen varsinaisena
johtajana, ja hän puolestaan osotti heille sitä kunniaa, että
välistä tiedusteli heidän vaimojensa ja lastensa vointia. Hänellä
oli liikkeen koko välitys- ja lähetystoimi huolenaan, hän komenteli
puolta tusinaa makasiinirenkejä ja yhtä monta lastaajaa, morkkasi
rahdinajajia, tiesi ja tunsi mitä hyvänsä, oli alati paikalla ja
osasi samassa hengenvedossa onnitella jotain rihkamasaksan rouvaa
tämän tyttären onnellisen lapsivuoteen johdosta, jylistä julmasti
jollekin tungettelevaiselle kerjäläiselle, antaa makasiinirengeille
ohjeita ja vaarinottaa ison vaa'an kielen heilahtelua. Kuten kaikki
mahtiherrat yleensä, ei hänkään sietänyt vähintäkään vastustelua,
ja hän puolusti mielipidettään yksinpä johtajaakin vastaan niin
kiivaasti ja itsepintaisesti, että kelpo Antonimme välistä säikähtyi
pahanpäiväisesti. Sitäpaitsi herra Pixillä oli kaksi liikemiehelle
verratonta, miltei tieteellisen arvokasta ominaisuutta: hän kykeni
mistä kahvikourallisesta hyvänsä päättämään heti ensi silmäyksellä,
missä maassa kahvi oli kasvanut: ja hän voi talossa ja sen
lähiympäristössä yhtä vähän sietää pienintäkään tyhjää tilaa kuin
filosoofit myöntävät sellaista löytyväksi maailmanavaruudessa. Missä
ikinä hän voi vainuta joutilaan nurkan, vaatesäiliön, porraskomeron
tai kellarinloukon, niin kohta marssi herra Pix sinne, tynnörit,
tikapuut, nuorakääröt ja muut kompeet mukanaan; ja missä hän ja
hänen ryövärijoukkonsa, lastaajajättiläiset, kerran olivat saaneet
jalansijaa, sieltä ei mikään mahti maailmassa kyennyt heitä
karkoittamaan, ei edes liikkeen johtaja itsekään.

"Missä Wohlfart on?" huusi herra Schröter etukonttorin ovelta
eteiseen.

"Ullakolla", vastasi herra Pix kylmäverisesti.

"Mitä hän siellä tekee?" kysyi johtaja ihmeissään. -- Samassa
silmänräpäyksessä kuului ylhäältä katonrajasta kiivasta sanasotaa,
ja Anton törmäsi portaita alas aika vauhtia, kintereillään
makasiinirenki, molemmilla sylit täynnä sikarilaatikkoja, ja
viimeisenä seurasi täti hyvin punoittavana ja kovin äkämystyneenä.

"Meidän ei anneta viedä sinne mitään", toimitti Anton kiihkeästi
herra Pixille.

"Nyt ne jo valtaavat meiltä kuivausullakonkin", valitti täti yhtä
kiihkeästi johtajalle.

"Sikarit eivät saa jäädä tänne alas", sanoi herra Pix päättävästi
johtajalle ja tädille.

"Kuivausnuorieni alla en kärsi sikarilaatikkoja!" huudahti täti;
"mikään paikka koko talossa ei enää saa olla rauhassa herra Pixiltä.
Palvelustyttöjenkin suojiin hän on kannattanut sikareitaan; tytöt
valittavat, etteivät he voi hengittää tupakanlöyhkän vuoksi."

"Siellä ylhäällä on sopivan kuivaa sikareille", sanoi herra Pix
johtajalle.

"Ettekö voi sijoittaa sikareja jonnekin muuanne?" kysyi johtaja herra
Pixiltä vähän aristellen.

"Se on mahdotonta", vastasi herra Pix hyvin jyrkästi.

"Tarvitsetteko te koko ullakon pesuvaatteiden kuivaamiseen?" kysyi
johtaja tädiltä.

"Puolikin riittäisi, luulisin", kiirehti herra Pix huomauttamaan.

"Minä toivon, että te tyydytte johonkin nurkkaan", ratkaisi johtaja
hymyillen kiistan. "Antakaa talonmiehen heti laittaa ullakolle
välikkö sikareja varten."

"Jos herra Pix kerran pääsee ullakolle, niin valtaa hän kaiken
tilan ja ajaa pesuvaatteemme pihalle", valitti monesta vahingosta
viisastunut täti.

"Tämä on viimeinen myönnytys, minkä hänelle enää teemme", sanoi
johtaja tyynnytellen.

Herra Pix nauroi äänetöntä naurua -- irvisteli peräti kapinallisesti,
kuten täti jälkeenpäin väitti -- ja antoi, molempien vallananastajain
käännettyä selkänsä, Antonin ja makasiinirengin kantaa sikarit kohta
takaisin ullakolle.

Mutta mahtavin oli herra Pix, kun hänen uskotut alamaisensa,
toiminimen kauppamatkustajat, lyhyeksi hetkeksi palasivat
liikematkoiltaan ja keräytyivät konttoriin. Silloin koko
maaseutuosasto kokoutui takarakennukseen pohtimaan maan kuulumisia.
Silloin herra Pix esiytyi täydessä loistossaan, hän osotti
tuntevansa mitä tarkimmin kaikki maakunnan liikemiehet, heidän
varallisuussuhteensa ja mielenlaatunsa, ja määräsi lyhyesti mutta
pontevasti, kuinka paljon luottoa ja luottamusta itsekullekin
noista pikkukauppiaista sai myöntää. Sitten juotiin totia ja
pelattiin soolowhistiä, jota peliä herra Pix parhaiten arvosti sen
yksinvaltaisen luonteen vuoksi.

Mutta mikä aikalaisten silmissä herra Pixille antoi hänen valtansa
varsinaisen sädekehän, oli se jättiläisten parvi, joka työskenteli
ison vaa'an ympärillä hänen käskyjensä ja ohjeittensa mukaan --
jyhkeitä, leveäharteisia miehiä, joilla oli Herkuleen voimat. Kun he
pyörittelivät suunnattomia tynnöreitä ja nostelivat sentnerin painoja
kuten tavalliset ihmiset naulan punnuksia, tuntui uudesta oppilaasta
kuin hän näkisi edessään viimeiset rippeet muinaisesta satukansasta,
josta hän lapsena oli lukenut ja joka heitteli pallokoppista tornin
korkuisilla kivilohkareilla. Mutta pian Anton huomasi, etteivät
jättiläiset olleetkaan kaikki samaa rotua. Ensinnäkin heitä oli kuusi
makasiinirenkiä, kaikki luonnon muovailemat sitkeäsyisestä puusta ja
yli tavallisen ihmisen koon. He kuuluivat kiinteästi kauppataloon,
olivat mustan siveltimen välittömiä alamaisia, useimmat heistä
asuivatkin talon takaliepeillä ja pitivät vuoron perään yövartiota.
Kello yhdeksästä illalla aamuun saakka istui Pluto, talon neidin
iso newfoundlandilaiskoira, jättimäisen haamun kera tyhjän aarnin
pimennossa. Nämä makasiinirengit, vaikka he olivatkin rotevia
sekä kasvultaan että voimiltaan, olivat kuitenkin jossain määrin
muiden kuolevaisten miesten kaltaisia ja näköisiä. Mutta kaupungin
kauppiaskunnan lastaajat sitävastoin muodostivat erityisen
ammatti- ja ihmisluokan, joka piti päämajaansa pakkahuoneen pihalla ja
joka sieltä vei tavaralasteja suuriin kauppaliikkeisiin tai
päinvastoin. Nämä ne olivat jättiläisistä valtaisimmat, ja monet
heistä olivat sellaista kokoa, jota ei missään muussa ammattikunnassa
saa nähdä. He työskentelivät monien kaupungin liikkeiden töissä, mutta
vanha ja mainehikas toiminimi T. O. Schröter oli se maallinen akseli,
jonka ympärille he kernaimmiten kokoontuivat, kun alentuivat
seurustelemaan kääpiömäisen myöhäisajan edustajien kanssa. Kauemmin
kuin yhden ihmisiän oli tämän liikkeen päämies säännöllisesti ollut
heidän ammattikuntansa kunniaesimies. Siten oli heidän ja liikkeen
välille kehittynyt samanlainen riippuvaissuhde kuin vanhassa Roomassa
oli patriisin ja tämän klienttien välillä. Herra Schröteriä he
uudenvuodenpäivänä ensiksi kävivät onnittelemassa, ja hän oli kummina
kaikille jättilapsille, joita vuoden kuluessa saatettiin kasteelle ja
joiden valtavat pääkopat hätäännyttivät kastemenoja toimittavaa
pappismiestä siihen määrään, että hän korotti äänensä ukkosenjylinäksi
manatakseen heistä pahat henget kauas.

Näiden nahkarintain joukosta oli Sturm, heidän päällysmiehensä,
suurin ja väkevin -- mies sellainen, joka mieluimmiten vältti kapeita
syrjäkujia, jotta ei hankaisi vaatteitaan molempiin seinävieriin.
Häntä aina huudettiin apuun, kun kuorma oli niin raskas, etteivät
edes hänen toverinsakaan sille mitään mahtaneet; silloin hän painoi
hartiansa kuormaa vastaan ja lykkäsi hirmuisimpiakin aamitynnörejä
tieltään kuin olisivat ne olleet vain pieniä pölkkyjä. Hänestä kävi
taru, että hän oli kerran tarttunut molemmin käsin puolalaisen oriin
neljään jalkaan ja nostanut sen kohona ilmaan, ja herra Specht
väitti, että hänelle ei ylipäänsä ollut maan päällä mitään raskasta
olemassa. Hänen valtavan ruhonsa jatkona paistoi mitä hyväluontoisin
punoittava naama, jolta ei kuitenkaan puuttunut sitä arvokkuuden
ilmettä, joka oli ominainen hänen korkeassa asemassaan olevalle
miehelle.

Jättiläisellä oli vain yksi lapsi, johon hän oli mitä hellimmin
kiintynyt. Poika oli kadottanut äitinsä hyvin varhain, ja isä
oli hänet tuonut viisitoistavuotiaana T. O. Schröterin liikkeen
palvelukseen, ja siinä pojalla oli tavallaan sangen omituinen asema,
jonka isä oli itse määrännyt. Karl Sturmilla oli makasiinirenkien
joukossa jokseenkin samanlainen asema kuin Finkillä oli konttorissa,
hän oli vapaaehtoinen tarjokas, hän kantoi nahkaista esiliinaa
ja pientä nostokoukkua niinkuin isänsäkin, ja omat ansionsa
olivat hankkineet hänelle laajan toiminta-alan. Kaikki liikkeen
toimihenkilöt luottivat häneen, hän tunsi joka sopen talossa ja
makasiineissa, kokoili talteen käärelankaa ja -paperia, nauloja,
irtonaisia tynnörilautoja ja vanteita mistä tapasi, ruokki Plutoa
ja avusti palvelijaa kenkien harjaamisessa. Hän voi säntilleen
sanoa, missä mikin tynnöri, tyhjä tavaralaatikko, laudanpätkä
tai jokin vanha tavaravaraston jäännös sijaitsi. Jos tarvitsi
lyödä naulaa johonkin, kohta huudettiin Karlia; kohta kun taltta
oli joutunut kadoksiin, osasi Karl etsiä sen näkyviin; kun täti
kävi panemaan korjuuseen kinkkuja ja makkaroita talven varaksi,
ymmärsi Karl parhaiten ripustaa ja säilyttää aarteet talteen: ja
jos herra Schröterillä oli jokin tähdellinen tai kiireellinen asia
toimitettavana, oli Karl luotettavin lähetti. Alati valmiina mihin
toimeen tahansa, aina hyvätuulisena ja koskaan pulaan joutumatta
hänestä oli tullut kaikkien suosikki, lastaajat nimittivät häntä
"meidän Karl-pojaksi", ja isä kääntyi usein työstänsä luodakseen
varkain ylpeän ja hellivän katseen poikaansa.

Ainoastaan eräässä suhteessa tämä ei vastannut hänen toiveitaan: Karl
ei näyttänyt lainkaan lupaavan tulla yhtä isoksi ja väkeväksi kuin
isänsä. Hän oli sievä, punaposkinen ja keltakiharainen veitikka,
mutta kaikki jättiläiset olivat siitä yhtä mieltä, ettei hänestä
voinut tulevaisuudessa odottaa sen enempää kuin keskimittaista
miestä. Siitäpä sitten johtui, että isä kohteli häntä tavallaan kuin
heiveröistä kääpiötä, rajattomalla, hiukan surumielisellä säälillä.
Hän kielsi jyrkästi poikaansa nostelemasta raskaita kuormia; ja kun
äkillinen isänhellyys hänet välistä valtasi, laski hän kätensä pojan
päälaelle hellävaroin kuin munankuorelle, jotta kääpiön pääparka ei
vain särkyisi hänen kosketuksestaan.

"Sama se on, mitä hän oppii", sanoi hän herra Pixille, kun hän
pojan käytyä rippikoulun vei tämän liikkeen palvelukseen, "kunhan
hän vain oppii kaksi tärkeää asiaa: olemaan rehellinen ja olemaan
käytännöllinen." Sellainen puhe oli aivan herra Pixin mielen
mukainen. Ja isä alotti opetuksensa vielä samassa hetkessä viemällä
poikansa isoon varastokellariin, jossa herkkutavarat olivat levällään
avonaisissa astioissa, ja sanoi hänelle: "Kas tässä on manteleita
ja tuossa rusinoita; nämä tässä pienessä tynnörissä maistuvat
paraimmilta, maistahan niitä."

"Ne maistuvatkin aika hyviltä, isä", huudahti Karl maiskutellen
suutaan.

"Niinpä luulisin, Peukaloinen", nyökkäsi isä. "Kuulehan nyt,
kaikista näistä astioista sinä saat syödä niin paljon kuin tahdot,
kukaan ei sinua siitä kiellä; herra Schröter sen sallii ja herra
Pix sallii ja minä sallin. Mutta kuuleppas nyt, mitä sinulle sanon.
Nyt sinun pitää koetella itseäsi, kuinka kauan voit olla näiden
tynnörien lähettyvillä maistelematta niistä laisinkaan. Mitä kauemmin
jaksat pidättyä, sen parempi sinulle itsellesi; kun et enää jaksa
kauempaa, niin tule sanomaan minulle: nyt se riittää. Tämä ei ole
mikään käsky eikä kielto, sanon sen vain sinun itsesi takia ja oman
kunniasi vuoksi." Sitten isä jätti pojan yksin kellariin, otettuaan
ensin taskustaan ison kolmikuorisen kellonsa ja laskettuaan sen
läheisen laatikon kannelle. "Koetahan aluksi tuntikausi", hän sanoi
poislähtiessään, "jollei se käy, niin ei vahinkokaan ole suuri." Poika
työnsi päättäväisesti kädet housuntaskuihin ja rupesi kävelemään
edestakaisin tynnörien väliä. Oli kulunut jo kolmatta tuntia, kun hän
kello kädessä saapui isänsä luo ja huusi: "Jo riittää."

"Kaksi ja puoli tuntia", sanoi vanha Sturm ja nyökkäsi tyytyväisenä
Pixille. "Se riittää tosiaankin, Peukaloinen, sinun ei tarvitse
tänään enää mennä kellariin. Tulehan tänne, nyt saat lyödä tämän
laatikon kiinni. Tässä on sinulle oma uusi vasara; se maksaa kymmenen
groshenia." [Vanha saksalainen raha, arvoltaan 10 pfennigiä.]

"Se on vain kahdeksan arvoinen", sanoi Karl, tarkastellen vasaraa
asiantuntijan tarkkuudella; "sinä maksat aina liian paljon
ostoksistasi."

Täten vihittiin Karl Sturm Schröterin liikkeen palvelukseen. Kohta
ensimmäisenä aamuna Antonin tulon jälkeen Karl kertoi eteisessä
isälleen: "Täällä on nyt uusi oppilas."

"Minkälainen se on miehiään?" kysyi isä.

"Hänellä on vihreä takki ja harmaat housut, kummatkaan ei ole erin
hääviä kangasta, eikä hän ole minua paljonkaan isompi. Hän on jo
puhutellut minua; näyttää olevan hyvä ihminen. Annahan minulle
taskuveitsesi, minun on vuoltava uusi puunaula hänen vaatesäiliöönsä."

"Veitsenikö, sinä Peukaloinen?" huudahti Sturm ja katsahti poikaansa
moittivasti; "onhan sinulla itselläsikin veitsi."

"Siitä on terä poikki", sanoi Karl nyreästi.

"Kuka sellaisen veitsen on ostanut?" kysyi Sturm ankarasti.

"Itsehän sen ostit, pappa Goliath; se olikin joutavanpäiväinen
kapine, omiaan vain kapalolapsen käsiin."

"Mutta enhän voinut antaa isoakaan veistä sinun pikku kätösiäsi
varten", sanoi isä loukkautuneena.

"Siinä sitä taas ollaan", sanoi Karl ja asettui hajasäärin isänsä
eteen; "kun kuulee sinun puhuvan minusta, niin luulisi että olen vain
tuollainen polvenkorkuinen katupoika, joka vielä napittaa housut
kiinni liiviin ja jolla valkoinen paidanhelma vilkkuu housujen
taka-aukosta."

Toiset lastaajat nauroivat. "Älä ole niin kapinallinen isääsi
vastaan", sanoi Sturm ja laski valtavan kouransa pojan päälaelle.

"Katsos tuonne, isä, tuolla se uusi oppilas on", huudahti Karl ja
katseli arvostelevin silmäyksin Antonia, joka hänen mielestään nyt
kuului talon kiinteään kalustoon.

Herra Pix esitteli Antonin pääjättiläiselle, ja Anton sanoi tapansa
mukaan jälleen kunnioittavasti ja anteeksipyydellen: "En ole vielä
koskaan ennen ollut kauppaliikkeessä, niin että pyydän teitäkin
auttamaan minua, milloin satun pulaan joutumaan."

"Oppimalla pääsee kaikesta selville", vastasi jättiläinen
arvokkaasti. "Katsokaahan tätä minun pikkustani tässä, vuoden ajalla
hänkin on jo oppinut kelpo tavalla. Siis ei teidän isänne olekaan
kauppias."

"Isäni oli virkamies, mutta hän on jo kuollut", Anton vastasi.

"Ah, säälikseni käy", virkkoi lastaaja murheellisesti. "Mutta äiti
rouvanne saa kuitenkin iloita menestyksestänne."

"Hänkin on kuollut", sanoi Anton.

"Oh, oh, oh!" huudahti jättiläinen surkutellen ja pohti hetkisen
mielessään Antonin säälittävää kohtaloa. Hän pudisteli päätään
pitkään ja sanoi sitten hiljaisella äänellä pojalleen: "Kuulitkos,
hänellä ei ole enää äitiä."

"Eikä isääkään", vastasi Karl samaan sävyyn.

"Kohtele häntä hyvin, Peukaloinen", sanoi vanhus, "olethan itsekin
tavallasi orpo."

"No niin", huudahti Karl ja lyödä läimäytti lastaajaa esiliinaan,
"kenellä on noin iso isä huolehdittavana, hänellä on surua tarpeeksi."

"Tiedätkö sinä, mikä sinä oikein olet? Sinä olet ilkeä pikku peikko",
sanoi isä ja hotasi velikultaa leikillisesti tynnörin vanteella.

Siitä ajasta alkaen Karl omisti uudelle oppilaalle täyden
mielisuosionsa. Kun hän aamuisin oli liidulla kirjoittanut
tämän saappaanpohjiin numeron 14, asetti hän saappaat erikoisen
huolellisesti oven taakse; hän neuloi irtautuneet napit jälleen
kiinni Antonin vaatteisiin, ja aina kun tällä oli asiaa ison vaa'an
luo, hääräsi hän avuliaasti hänen rinnallaan ojentaen hänelle
punnittavia tavaroita ja nostellen pienempiä punnuksia vaakalaudalle.
Anton palkitsi nämä palvelukset osottamalla vuorostaan erikoista
ystävyyttä isälle ja pojalle, hän puheli mielellään tuon virkeän
veitikan kanssa, ja tämä puolestaan uskoi hänelle monia pieniä
ammattisalaisuuksia. Ja kun seuraava joulu läheni, toimeenpani Anton
konttorissa rahankeräyksen, osti siten saaduilla varoilla ison
työkalulaatikon ja teki sillä lahjalla Karlin ylen onnelliseksi.

Mutta myöskin liikkeen johtohenkilöiden kanssa Anton oli hyvissä
väleissä. Hän vaarinotti kunnioittavan hartaasti herra Jordanin
järkeviä mielipiteitä, osotti herra Pixille vilpitöntä ja ehdotonta
palvelusintoa, kuunteli tarkkaavaisesti herra Spechtin valtiollisia
järkeilyjä, lueskeli herra Baumannin lainaamia lähetyskertomuksia, ei
pyydellyt koskaan herra Purzelilta ennakkomaksuja, vaan osasi tulla
toimeen sillä vähällä, minkä hänen holhoojansa hänelle lähetti, ja
innokkaalla hyväksymisellään hän kiihotti herra Lieboldia lausumaan
jonkun ehdottomasti todenperäisen mietelmän, jota tämän ei tarvinnut
kohta jälkilauseessa peruuttaa. Kaikkien muiden herrojen kanssa
hän oli todella ystävällisissä suhteissa, ainoastaan vapaaehtoisen
tarjokkaan kanssa hänen oli vaikea päästä hyviin väleihin.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä konttori näytti hämärissä hyvin harmaalta ja
kolkolta, vanha seinäkello raksutteli perin alakuloisesti, ja
jokainen uusi sisäänkävijä toi ulkoa mukanaan kostean usvapilven,
joka ei ollut omiaan korottamaan huoneessa istuvien mielialaa.
Silloin antoi herra Jordan sankarillemme kiireisen asian
toimitettavaksi erääseen toiseen kauppaliikkeeseen. Kun Anton astui
prokuristin pulpetin luo saadakseen asiakirjeen, katsahti Fink
ylös työstään ja sanoi Jordanille: "Lähettäkää hänet yksin tein
pyssysepälle, se hulttio saa antaa hänen tuoda kiväärini kotiin."

Veri karahti Antonin poskille, ja hän sanoi hätäisesti herra
Jordanille: "Älkää antako tuota asiaa minun toimitettavakseni, sillä
minä en kuitenkaan sitä suorittaisi."

"Ohoo," virkkoi Fink ja silmäsi häneen kummastuneena, "ja miksi ette,
pieni kukkopoikaseni?"

"En ole teidän palvelijanne", Anton vastasi harmissaan. "Jos
olisitte itse pyytänyt minua toimittamaan asianne, niin olisin ehkä
sen tehnyt, mutta noin loukkaavassa muodossa annettua tehtävää en
suorita."

"Typerä nulikka", murahti Fink ja kirjoitti edelleen.

Koko konttori oli kuullut nuo halveksivat sanat, kaikkien kynät
pysähtyivät ilmaan ja kaikki katsoivat Antoniin. Tämä oli kovin
kuohuksissaan, ja hän huudahti värisevällä äänellä mutta säkenöivin
silmin: "Te olette loukannut minua, ja minä en kärsi loukkauksia
keneltäkään, kaikkein vähimmin teiltä. Te saatte tänä iltana antaa
minulle selityksen käytöksestänne."

"Minä en pieksä kernaasti ketään", sanoi Fink rauhallisesti; "enhän
ole mikään keppiä heiluttava koulumestari."

"Jo riittää", huudahti Anton kalmankalpeana. "Te saatte vielä vastata
sanoistanne." Ja siepaten hattunsa hän kiirehti viemään herra
Jordanin kirjettä perille.

Ulkona oli kylmä tihusade, mutta sitä Anton ei huomannutkaan.
Hän tunsi äärimmäistä epätoivoa; väkevämpi oli pitänyt häntä
törkeästi pilanaan, loukannut kuolettavasti hänen nuorta, viatonta
itsetuntoaan. Koko hänen elämänsä näytti olevan pilalla, hän tunsi
itsensä perin yksinäiseksi ja avuttomaksi keskellä vierasta ja
kolkkoa maailmaa. Hänen tunteensa Finkiä kohtaan sisälsivät osittain
leimuavaa vihaa, osittain väkinäistä ihailuakin; tuo törkeä mies
tuntui äskeisen loukkauksenkin jälkeen hänestä niin varmalta,
itsetuntoiselta ja häntä itseään korkeammalta olennolta. Hänen
sydämensä oli perin raskas, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Tässä mielentilassa hän saapui sen talon portille, minne hänen
oli kirje jätettävä. Sen edustalla odottelivat herra Schröterin
vaunut, hän pujottautui maahanluoduin katsein niiden ohi ja kykeni
vaivoin toimittamaan asiansa vieraassa konttorissa, paljastamatta
syrjäisille sydämensä surkeutta. Palatessaan jälleen ulko-ovelle
hän kohtasi portailla isäntänsä sisaren, joka aikoi juuri nousta
vaunuihin. Hän tervehti neitiä ja yritti kiiruhtaa tämän ohitse.
Sabine jäi seisomaan ja katseli häntä ihmeissään. Palvelija ei ollut
saapuvilla, ja kuski puheli pukiltaan kovalla äänellä erään vaunujen
vastakkaisella puolella seisovan tuttavan kanssa. Anton, kävi avuksi,
huusi kuskille, avasi vaunujen oven ja nosti neidin istuimelle.
Sabine piteli ovea auki ja katsoi kysyvästi noihin mielenliikutuksen
murtamiin nuoriin kasvoihin. "Mikä teitä vaivaa, herra Wohlfart?" hän
kysyi hiljaa.

"Se menee pian ohi", vastasi Anton värisevin huulin ja sulki vaunujen
oven. Sabine silmäsi häneen vielä kerran vaitonaisena, nyökkäsi
sitten hänelle ja nojautui takaseinää vastaan, ja vaunut menivät
menojaan.

Niin vähäpätöinen kuin tuo tapaus olikin, se antoi kuitenkin Antonin
ajatuksille toisen suunnan. Sabinen osanottavainen kysymys ja hänen
ystävällinen tervehdyksensä vaimensivat hänen mielensä ankeutta.
Neidin käytöksessä voi huomata kunnioitusta, hänen sanoissaan
inhimillistä myötätuntoisuutta. Tuo kysymys ja tervehdys, se
pieni ritaripalvelus, jonka hän oli saanut tehdä talon nuorelle
valtiattarelle, ne muistuttivat hänelle, että hän ei enää ollutkaan
mikään lapsi, ei mikään avuton, heikko ja yksinäinen olento.
Vaatimattomassa asemassaan hän nautti toisten puolelta arvonantoa,
johon hän oli oikeutettu; ja hän tunsi olevansa velvoitettu
säilyttämään ja ylläpitämään tätä arvonantoa. Hän kohotti taas
reippaasti päänsä pystyyn ja päätti vahvasti mielessään, että
kernaammin hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä kuin alistua kärsimään
pilkkaa ja halveksimista. Hän nosti kätensä ilmaan, aivan kuin olisi
vannonut pyhän valan.

Konttoriin palattuaan hän päättäväisellä ryhdillä selosti herra
Jordanille asiansa toimituksen, astui sitten vaieten ja huolettoman
näköisenä paikalleen ja kävi käsiksi työhönsä.

Konttoriajan päätyttyä hän kiiruhti Jordanin huoneeseen. Siellä
hän tapasi myöskin herrat Pixin ja Spechtin, jotka olivat juuri
puhelemassa taannoisesta kohtauksesta sillä osanottavalla
mielenkiinnolla, jota sellainen on omiaan syrjäisissä synnyttämään.
Kaikki kolme herraa silmäsivät häneen epäröiden, kuten ainakin
säälittävään miesparkaan, jota kohtalo on kovakouraisesti käsitellyt
-- hiukan hämillään, hiukan surkutellen ja hiukan halveksivastikin.
Mutta Anton otti ryhdin, joka oli kiitettävä, kun otti huomioon,
kuinka vähän hänellä oli kokemusta kunnianasioissa, ja sanoi
kokoutuneille: "Herra Fink on minua loukannut, enkä minä aio sulattaa
tuota loukkausta vain ilman muuta. Te molemmat, herra Jordan ja
herra Pix, olette minun esimiehiäni, ja minä kunnioitan suuresti
teidän kokemustanne. Teidän suustanne ennen kaikkea haluan kuulla,
myönnättekö minun taannoisessa riidassa käyttäytyneen oikein."

Herra Jordan vaikeni varovaisesti, mutta herra Pix sytytti
päättäväisellä ryhdillä sikarin, istahti uunin vieressä olevalle
halkolaatikolle ja sanoi: "Te olette kelpo mies, Wohltart, ja minun
mielestäni Fink oli väärässä."

"Se on minunkin mielipiteeni", myönsi herra Specht. "Hyvä oli,
että käännyitte meidän puoleemme", virkkoi herra Jordan; "minä
toivon, että asia voidaan selvittää hyvällä. Fink on usein tyly ja
karkeasanainen, mutta ilkeämielinen hän ei kuitenkaan ole."

"En ymmärrä, miten loukkauksen voisi sovittaa, jollen ryhdy
ratkaiseviin toimenpiteisiin", huudahti Anton apein mielin.

"Ettehän toki aikone vedota johtajaan?" kysyi herra Jordan
pudistellen päätään; "se olisi varsin epämieluista meille kaikille."

"Kaikista enimmän minulle itselleni", vastasi Anton. "Minä tiedän,
mitä minun tulee tehdä, ja minä haluan vain ensin kuulla teidän
suustanne, että Fink on kohdellut minua halpamaisesti."

"Hänhän on vapaaehtoinen tarjokas", sanoi herra Jordan, "eikä
hänellä ole oikeutta antaa teidän toimittaa hänen asioitaan,
kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskevat jänisten ja peltopyiden
surmaamista."

"Se riittää minulle", sanoi Anton, "ja nyt pyydän saada virkkaa
teille, herra Jordan, pari sanaa kahdenkesken." Hän lausui tämän niin
totisen näköisenä, että Jordan vaieten avasi makuuhuoneensa oven
ja lähti hänen kanssaan sisälle. Siellä Anton tarttui prokuristin
käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Nyt pyydän teiltä suurta
palvelusta. Lähtekää herra von Finkin puheille ja vaatikaa häntä
minun puolestani huomenna konttorissa kaikkien herrojen läsnäollessa
pyytämään anteeksi minua kohtaan tekemänsä loukkaus."

"Sitä hän tuskin tehnee", sanoi herra Jordan päätään pudistellen.

"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa
hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."

Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä
kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi
kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus
viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä
pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat.
"Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun
kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von
Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette
vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme -- ei se käy päinsä, se on
aivan mahdotonta."

"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt
olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! -- Hitoille
koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten
enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä
iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton
leimuavin silmin.

Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista
oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen.
"Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi
lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu
saadaankin hyvällä sovitetuksi."

"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen",
huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.

Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen
jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella
potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä
näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa
kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa
avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi
Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin
verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä,
Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana
hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin,
että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."

"Kenenkä ruumista?" kysyi Pix herra kummissaan. "Wohlfart se kai saa
henkensä heittää", kuiskutti herra Specht kumealla kalmansävyllä.

"Joutavia", sanoi herra Pix, "te olette kerrassaan aika narri!"

"Narri en ole, ja minä pyydän päästä kaikista loukkauksista",
kuiskutti herra Specht julmistuneena, sillä Antonin esimerkki oli
hänellekin antanut terästä rintaan.

"Älkää kähiskö tuolla tapaa minun korvaani", sanoi herra Pix
järkkymättömänä, "eihän voi kuulla, mitä tuolla sisässä puhutaan."
Mutta samassa tuokiossa avautuikin väliovi, herra Specht juoksi
akkunaan tuijottamaan välinpitämättömän näköisenä pimeään sadeyöhön,
mutta Pix kävi puristamaan Antonin kättä ja julisti, että hän oli
kerrassaan kelpo mies, ja että maaseutuosasto oli kokonaisuudessaan
hänen puolellaan. -- Herra Jordan lähti alikertaan Finkin puheille,
mutta palasi kohta takaisin ilmoittaen, että tämä ei ollut kotosalla.
Todennäköisesti jokey istui mitään pahaa aavistamatta jossain
viinituvassa. Tuon ikävän sanoman saatuaan Anton sanoi: "Minä en jätä
asiaa huomiseksi, minä kirjoitan hänelle kirjeen ja annan palvelijan
laskea sen hänen pöydälleen."

"Älkää toki niin tehkö", pyysi herra Jordan, "nyt olette vielä
liiaksi kiivastunut."

"Olen aivan rauhallinen", vastasi Anton palavin poskin; "enkä
minä kirjoita hänelle muuta kuin aivan välttämättömimmän. Teitä,
hyvät herrat, pyydän visusti vaikenemaan kaikesta, mitä nyt olette
kuulleet."

Sen toiset lupasivatkin. Sitten Anton lähti omaan huoneeseensa
ja kirjoitti kirjeen, jossa hän huomautti herra von Finkille,
kuinka väärin tämä oli menetellyt, ja antoi hänen vapaasti valita,
tahtoiko hän sapelilla vai pistoolilla korjata Antonin loukatun
itsetunnon entiselleen. Kirje olisi tehnyt kunniaa mille nuorelle
aatelismiehelle hyvänsä, ja se toimitettiin Finkin pöydälle
vahatangon viereen, sittekun herra Specht ensin oli portailla
teroittanut palvelijan mieleen, että tämä samalla maalaisi liidulla
kolme suurta huutomerkkiä pöydänlevyyn, jotta kirje paremmin
kiinnittäisi sisääntulijan huomiota. Anton pysytteli lopun iltaa
huoneessaan, jossa hän käveli kiihtyneenä edestakaisin, vuoroon eläen
uudelleen muistissaan kärsimänsä loukkauksen, vuoroon kuvitellen
draamallisia kohtauksia odotettavasta kaksintaistelusta -- sanalla
sanoen kokien mielessään koko sen järisyttävän tunnelma-asteikon,
joka kummittelee jokaisen poika paran sielussa kaksintaistelun edellä
käyvinä hetkinä.

Tällävälin oli liikkeen koko henkilökunta kokoutunut suureen
sotaneuvotteluun herra Jordanin huoneeseen. Koska herrat Pix ja
Specht olivat vannoneet Antonille vaitioloa, rajoittuivat he tekemään
niin salaperäisiä ja synkeitä viittailuja, että kaikki toiset
rupesivat pelkäämään kamalan murhateon tapahtuneen tahi ainakin kohta
tapahtuvan, kunnes herra Jordan vihdoin otti puheenvuoron. "Koska
tämä riitajuttu on meidän kaikkien tiedossa ja koskee tavallaan
meitä kaikkia, niin on parasta, että keskustelemme siitä yhteisesti
ja koetamme kaikki tehdä parhaamme, jotta ikävistä seurauksista
vältyttäisiin. Minä olen valveilla siksi kunnes Fink palaa kotiin,
ja käyn kohta puhelemaan asiasta hänen kanssaan. Kuitenkin minun
täytyy myöntää Wohlfartin käyttäytyneen niin mielevästi, kuin
sellaiselta kokemattomalta nuorukaiselta suinkin voi odottaa."
Kaikki toisetkin yhtyivät innokkaasti samaan mielipiteeseen. Sitten
joutuivat tullitoimitsija Birnbaum ja herra Specht vilkkaaseen
sananvaihtoon kaksintaistelun eri muodoista, ja herra Specht väitti
kivenkovaan, että ammuttaessa nenäliinan yli piti taistelijoilla olla
silkkihuivi silmillään ja heitä oli ensin pyöräytettävä paikoillaan,
kunnes erotuomari antoi kepinkopautuksella merkin, jolloin heidän
oli lupa ampua mihin suuntaan vain tahtoivat. Herra Baumann erosi
ensimmäisenä varkain seurasta ja hiipi Antonin luo, puristeli
hartaasti hänen kättään ja pyyteli sydämeenkäyvästi, ettei hän toki
parin karkean sanan takia suistaisi kahta ihmishenkeä kuolemaan ja
kadotukseen. Hänen viimein poistuttuaan Anton keksi pöydällään pienen
uuden testamentin avattuna ja lehden taivutetuksi hiirenkorvalle
kohdalta, johon oli alleviivattu sanat: "Siunatkaa niitä, jotka
teitä kiroilevat." Anton ei kuitenkaan ollut siinä mielentilassa,
että häntä olisi haluttanut seurata tuota ohjetta. Mutta hän istahti
kuitenkin kirjan ääreen ja luki siitä kappaleita, joita muinen hyvä
äitinsä oli opettanut hänen ulkoa lausumaan. Hänen mielensä pehmeni
ja tyyntyi, ja tässä mielentilassa hän kävi levolle.

Illan kuluessa levisi huhu jostakin hirveästä tapauksesta vanhan
talon kaikkien avaimenreikien, rakojen ja huoneiden läpi.

Sabine oli aarrekammiossaan. Se oli huone, joka olisi ollut käymätön
vieraskamariksi, mutta jokaisen perheenemännän sydäntä se olisi
lämmittänyt. Seinillä oli valtaisia kaappeja tammi- ja pähkinäpuusta
kauniin upotekoristein, keskellä lattiaa seisoi iso kiemurajalkainen
pöytä ja sen ympärillä moniaita vanhoja nojatuoleja. Avoimista
kaapeista helotti lampunvalossa näkyviin lukemattomia damastisia
pöytäliinoja, jykeviä torneja käsi- ja suuliinoja, alus- ja muita
liinavaatteita, kirjavia korukankaita, hopeamaljoja, aistikkaita
posliini- ja fajanssiastioita enemmän kuin kolmen sukupolven
ajoilta. Ilman täytti se voimakas tuoksu, joka lähtee ikivanhasta
laventelista, hajuvesistä ja pesusta juuri tulleista liinavaatteista.
Täällä oli Sabine yksinvaltias. Hän ei mielellään nähnyt ketään
syrjäistä tässä huoneessa; omin käsin hän otti kaapeista esiin,
mitä kulloinkin tarvittiin, ja itse hän talletti sinne, mitä
pesusta saapui; vain vanhan uskopalvelijan etuoikeutena oli auttaa
häntä raskaina työpäivinä, ja välistä sai tämän ajutantti Karl
Sturm kirjoitella komeasti tekstattuja numeroita ruusunpunaisille
pahvipalasille, joille pesuun pannessa kunkin eri lajin lukumäärä
merkittiin.

Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän
ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita
valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen
numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä
ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit
kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja
katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin
taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo
hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi
pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi
palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa
24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista
pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki
luulisi tapahtuvan. -- Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku
nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.

"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään
joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon
huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän
minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."

Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan
minä, että hän se oli", hän huoahti. -- "Mutta niin ei saa jatkua.
Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan,
se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi
pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja
rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista
suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista
oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin.
"Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä
lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran
liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia
pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan
käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen
kuin nämä", hän sanoi käskevästi.

Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut
akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei
voi enää ollenkaan käyttää."

"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa
huomisaamuna ne alas. -- Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans?
Onko vielä jotain tapahtunut?"

"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla
piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin
loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee
olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta
onnettomuutta tapahtuvaksi."

"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin
kesken?" -- Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin
käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.

"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee
käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan
vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."

"Eikö veljeni ole vielä tullut kotiin?"

"Hän tulee tänään hyvin myöhään, hän on komitean istunnossa."

"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta
puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"

Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat
unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta
pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän
hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi
puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan
päivällä! -- Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin
myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain
koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä
on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy,
sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin!
Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut
kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen
lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin
loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka
päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia
hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä
kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle
talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas
varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja
suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun
esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa
hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin
sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen
houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."

Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon
hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja
rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan
niitä hyllyille.

       *       *       *       *       *

Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta
kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista
kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli
herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska
kädessä.

"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin
istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla
häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen,
ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan
teille."

Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein
vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja
arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan
tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin
sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä.
Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän
lisäsi hymyillen.

"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi,
"täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua
kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku
toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen
niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni,
että minun täytyisi siihen tyytyä."

"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään;
"voitte olla siihen aivan tyytyväinen."

"Tahdotteko siis huomenna antaa minulle tuon selityksen?" kysyi Anton.

"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole
erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien
kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että
te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä
olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja
-- suokaa anteeksi käyttämäni sana -- joka on minua hyvin paljon
kokemattomampi."

Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä
keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen
suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin
päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin
tyydytä, herra von Fink."

"Katsoppas vain", sanoi Fink; "mitä sitten vielä vaaditte?"

"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen
minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän
kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen
maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän;
mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos
käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton
lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin
huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää
nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."

"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna,
"mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi
pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin
nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette
aatelismies ja minä en."

"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette
aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa
paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja
alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen
aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" -- hän
näpsäytti sormiaan -- "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin
pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun
hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan
toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin
tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä
tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä
antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen
te voitte tyytyä." -- Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink
tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on
asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."

Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä
voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset
toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä
puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin
nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa,
nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.

Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan
odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut
pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka
makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua
pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme
hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta
samanlaisella koputuksella.

Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin
neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja
lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit
ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka
nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua
syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja
pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen
anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme
on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että
minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin."
Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan
hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli
asia sovittu ja haudattu.

Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen
rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä
syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun
Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat
molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä
uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään.
Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse,
ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä
anteeksi jotain suurta vääryyttä.

       *       *       *       *       *

Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asema kerrassaan muuttui,
kaikki osottivat hänelle kunnioitusta, jollaista muuten oppilaalle
ei yleensä osoteta; herra Specht julisti kaikille tuttaville
liikeapulaisille -- ja hänen tuttavapiirinsä ei ollutkaan pieni --
että Anton oli uudenaikainen Bayard [kuuluisa ranskalainen ritari,
"peloton ja nuhteeton", keski- ja uudenajan vaiheilla], Europan
viimeinen ritari, peljättävä sotauros kontokurantin maailmassa;
herra Liebold kävi kerrassaan rohkeaksi väitöksissään, huomatessaan
että Anton oli hänen puolellaan; ja yksinpä herra Pixkin pani
tästä päivästä lähtien ilmeistä arvoa kasvattiinsa, luotti hänen
vaarinottoihinsa ison vaa'an kielen heilahteluista yhtä lujasti kuin
omiinsa, jopa toisinaan uskoi hänen hoiviinsa mustan siveltimenkin,
tuon valtansa valtikan ja herruutensa hirvittävän tunnusmerkin.

Mutta suurin muutos kumminkin tapahtui Antonin suhteessa Finkiin
itseensä. Muutamia päiviä riidan ja sen rauhallisen ratkaisun
jälkeen, kun Anton kiipesi jokeyn kintereillä takarakennuksen
portaita ylös, pysähtyi Fink käytävässä ja kysyi: "Ettekö tahdo käydä
minun luokseni? Teidän pitää tänään olla minun vieraani ja maistella
sikareitani."

Ensi kertaa astui Anton vapaaehtoisen tarjokkaan kynnyksen yli ja jäi
ihmeissään seisomaan ovipieleen, sillä huone näytti hänestä hyvin
oudolta. Muhkeat huonekalut seisoivat sikinsokin lattialla, lattiata
peitti paksu matto, pehmeä kuin sammalmätäs, ja huolestuneena huomasi
siisteydestä tarkka sankarimme, että paksulta sikarintuhkaa oli
pudoteltu maton komeille kukkaiskuvioille. Yhdellä seinällä oli
iso asekaappi, ja sen yläpuolella riippui vierasmallinen satula
ja naulanpainoiset hopeakannukset; toista seinää peitti yhtä iso,
kallisarvoisesta puulajista tehty kirjakaappi, täynnä ruskeihin
nahkakansiin sidottuja kirjoja, ja sen päälle oli levitetty
suunnattoman ison linnun musta siipipari, joka ulottui yhdestä
huoneennurkasta toiseen.

"Mikä joukko kirjoja teillä onkaan!" huudahti Anton ihastuneena.

"Ne ovat muistoja maailmasta, jossa minun ei ole enää sallittu elää",
sanoi Fink.

"Entä nuo siivet, ovatko nekin teidän muistojanne?"

"Ovat, herraseni, ne ovat kondorin siivet, kuten näette, minä
ylpeilen sellaisesta metsästyssaaliista", vastasi Fink ja ojensi
sikarilaatikon Antonille. "Painakaa puuta, Wohlfart, tarinoikaamme
vähäsen, jotta saan nähdä, oletteko te sellainen mainio seuranpitäjä,
joksi herra Specht teitä kehuu." Hän lykkäsi jalallaan ison
nojatuolin lähemmäksi Antonia. Tämä istahti sen mukaville pieluksille
ja puhalsi sikarista sinisiä savuja kattoon, Finkin käydessä
hääräilemään hopeisen teekeittiön luona. Sitten isäntä heittäytyi
pitkäkseen sohvalle ja sanoi: "Te olitte tuonaan hyvin minun
mieleeni, Wohlfart, ymmärrättekö te mitään hevosista?"

"En yhtään", Anton vastasi.

"Olettekos metsästäjä?"

"En sitäkään."

"Entä harrastatteko musiikkia?"

"Sangen vähän."

"No mutta hitoilla, mitä inhimillisiä ominaisuuksia teillä sitten
onkaan?"

"Teidän mielestänne tuskin mitäkään", vastasi Anton hiukan ärtyneenä.
"Minä voin rakastaa ihmisiä, jotka minua miellyttävät, ja luulen
että voin olla uskollinen ystävä; mutta jos joku kohtelee minua
ylimielisesti, niin suutun."

"Jo riittää", sanoi Fink, "siltä taholta teidät jo tunnenkin.
Alottelijaksi ei ensi esiytymisenne ollut niinkään kehno.
Huomaanpa teissä olevan rotuverta. Antakaahan kuulla, mitä muuta
te olette. Mistä kuolevaisten ihmisten heimosta olette lähtöisin,
ja mikä kohtalon oikku teidät on paiskannut tähän murheelliseen
poljinmyllyyn, jossa jokainen lopuksi jauhetaan kasaksi pölyä ja
alistuvaisuutta, sellaiseksi kuin Liebold tai parhaassa tapauksessa
käin tuo täsmällinen Jordan?"

"Hyväntahtoinen kohtalo se kuitenkin oli", vastasi Anton ja rupesi
kertomaan kodistaan ja vanhemmistaan. Lämpimin värein hän kuvasi
pientä piiriä, jossa hän oli kasvanut, kouluaikansa seikkailuja
ja eräitä hullunkurisia Ostraun tyyppejä, joiden kanssa hän oli
seurustellut. "Ja minä pidän sitä suurena onnena, jota te sanoitte
onnettomuudeksi", hän päätti puheensa, "koska se johti minut tänne."

Fink nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Lopultakin on suurin erotus
teidän ja minun välillä se, että te olette tuntenut äitinne, mutta
minä en. Muuten on jokseenkin samantekevää, minkälaisessa pesässä
ihminen kulloinkin kasvaa -- melkein missä oloissa hyvänsä voi
kehittyä kelpo mieheksi. -- Olen tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat
paljon vähemmällä lemmellä kiintyneet isänkotiinsa kuin te."

"Te olettekin nähnyt maailmaa niin laajalta", sanoi Anton
hienotunteisesti. "Kertokaappas, pyydän, kuinka te oikein jouduitte
kulkemaan maailmaa niin avaralta."

"Se kävi sangen yksinkertaisesti", alotti Fink. "Minulla on New
Yorkissa setä, joka on sikäläisen pörssin ylimyksiä. Tämä ukkeli
kirjoitti minun ollessa nelitoistavuotias isälleni, että minut
piti panna kääreeseen ja lähettää meren yli hänen luokseen, koska
hänellä oli aikomus tehdä minut perillisekseen. Isäni oli siksi
etevä kauppias, että hän paikalla noudatti kehoitusta. New Yorkissa
minusta tuli sitten aika villitty pikku veijari ja vetelehtijä, minä
hulluttelin kaikella mahdollisella tavalla, pidin kokonaisen tallin
rotuhevosia siinä iässä, jolloin täällä kiltit mammanpojat vielä
syövät voileipää avoimella kadulla ja leikkivät paperileijoilla.
Minä ylläpidin laulajattaria ja tanssijattaria ja pahoinpitelin
valkoisia ja mustia palvelijoitani potkuilla ja tukistamisilla
siihen määrään, että sedälläni piti olla aina kukkaro avoinna
maksaakseen vahingonkorvausta noille vapaan maan kansalaisille.
Omaiseni olivat tempaisseet minut kodistani kysymättä lainkaan
minun mieltäni ja tunteitani; sen vuoksi minäkin välitin sangen
vähän heidän tunteistaan. Ja muuten kävi niin, että mitä julkeammin
minä hulluttelin, sitä enemmän sain rahoja tuhlatakseni. Olin
piankin pahamaineisin kaikista nuorista hulttioista, jotka siellä
valtameren toisella puolella matkivat täkäläisen ylhäisön pahoja
tapoja. Eräänä syntymäpäivänäni tulin kotia kello kuudelta aamulla
pieniltä illallisilta, joilla olin jostakin oikusta leikitellyt
kylmän ja kainon nuorukaisen osaa eräitä sangen mukautuvaisia
naikkosia kohtaan, ja kotimatkalla selkenivät ajatukseni sen verran
että tajusin, että joko tästä elämästä täytyi tulla loppu tahi
tuli minusta itsestäni loppu. Sen sijaan että olisin mennyt kotia,
meninkin satamaan, ostin matkalla merimiesvaatteet ja puin ne ylleni;
ja ennenkuin puolipäivän hetki löi, olin jo laivapoikana matkalla
isovatsaisessa englantilaisessa laivassa ulos merelle. Purjehdimme
muutamia tuhansia peninkulmia Kap Hornin ympäri ja mantereen toista
puolta jälleen ylöspäin. Valparaisoon tultuamme selitin kapteenille
olevani kiitollinen laivamatkasta, kestitsin koko miehistön
juhlallisesti ja hyppäsin satamassa maihin, taskussani parikymmentä
dublonia [espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin 25 mk], joilla
päätin alkaa omintakeisen elämän. Tapasinkin kohta ymmärtäväisen
miehen, joka vei minut maatilalleen, missä lehmipaimenena ja
ratsastustaiteilijana niitin jonkin verran laakereita. Oleskelin
siellä puolisentoista vuotta ja viihdyin aika hyvin, minua kohdeltiin
jonkinlaisena palvelevaisena vierasystävänä, minä rakastuin, minun
metsästysonneni ja hurjat ratsastusseikkailuni herättivät ihailua
-- mitäpä muuta voin pyytääkään? -- Mutta kaikki liha on ruohoa,
ja kaikki maallinen ilo katoavaista. Meillä oli juuri suuret
syysteurastukset, minä olin ahkerassa puuhassa saattaessani ratsain
nautoja ruohoaavikolta teurashuoneen portille, kun kesken kaikkea
juhlaamme karautti kaksi hallituksen virkamiestä. Nämä kohtelivat
minua samalla höyliydellä kuin minä itse jotain nuorta hiehoa,
ottivat minut ratsuineni keskeensä ja kuljettivat minut jalustensa
välissä täyttä nelistä pääkaupunkiin. Siellä minut luovutettiin
Yhdysvaltain konsulin käsiin, ja kun setäni oli pannut taivaan ja
hornan vallat liikkeelle saadakseen vainua jäljistäni, ja kun isäni
lähettämästä pitkästä kirjeestä totesin, että tämä vanha herra
todella hätäili katoamiseni takia, niin päätin tehdä hänen mielikseen
ja palata kotia. Neuvottelin konsulin kanssa ja lähdin seuraavalla
laivalla Europpaan. Palattuani tälle vanhalle lantatunkiolle selitin
isälleni, etten tahtonut ruveta kauppiaaksi vaan maanviljelijäksi.
Siitä joutui toiminimi Fink ja Becker aivan suunniltaan, mutta minä
pysyin lujana päätöksessäni. Vihdoin teimme jonkinlaisen rauhallisen
pakkosopimuksen. Minä lähdin ensiksi eräälle Pohjois-Saksan
maatilalle oppimaan ammattia, sen jälkeen minun piti jokunen vuosi
työskennellä jossakin konttorissa, jonka kautta minun oikkujeni
toivottiin talttuvan. Siten jouduin tähän luostariin. Mutta turhaa
vaivaa tuo kaikki on. Minä teen isäni mieliksi ja istun täällä, koska
huomaan ukkelin minusta suotta murehtivan, mutta minä pysyn täällä
vain siksi kauan, että hän huomaa minun olevan oikeassa. Sitten
rupean todenteolla maanmieheksi."

"Ostatteko itsellenne täällä tilan?" kysyi Anton uteliaana.

"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on
mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka
törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."

"Aiotte siis palata takaisin Amerikkaan?"

"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain
välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki,
kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta
rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti
juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen
sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän
huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne
sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien
toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."

Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä,
joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan
osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista
tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink
hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen
kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän
viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani
piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin
tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen
nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että
hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja
metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä
toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin
suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli
jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun
teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen
ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä
joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen
sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on
varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon
ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia.
Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa
ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari
kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli
koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa
järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa
julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin
kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei
voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan
mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän
salasi visusti ajatuksensa siitä.

Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille,
että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit
eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan,
vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni
kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon
lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa
herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat
tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden
kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin
näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi
oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut
lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.


8.

Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa
karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä
majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen
ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten
naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä
on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona.
Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä,
maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa,
jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä
oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja
käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei.
Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi
näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että
vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen
korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän
keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli
tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle;
periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan
muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti
suvaitsee;" hän osasi -- tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia
halliten -- antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen
ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa.
Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti
kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen;
hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja -- mikä
tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän
uskaliaisuuden merkki -- hän osasi saada muutamalla harjanvedolla
niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto
kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti
saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän
etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja
kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen
asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän
koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen
onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat
harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän
rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon
ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja
lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi,
liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja
toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain;
lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan
sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi
vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen
kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen
silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija
ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän
oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka
kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta
valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat -- joita hän usein sai
kuulla -- eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen
selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen
ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä
olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla
hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli
päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen
kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan
kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta
tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena
tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista
kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin
verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi
ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka
kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa;
hänen periaatteenaan -- jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain
tilaisuutta sattui -- olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta
asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin
hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset
asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että
ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet
hedelmää kolmikymmenkertaisesti.

Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan
korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan
henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman
hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa,
kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli
hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä
vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä
keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi,
ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra
Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi
toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa
esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija
paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt
herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä
hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä
liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi
itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli
kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti
kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli
vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista
täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta
kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään
ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin
ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin
salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt
lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.

Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin
kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli
sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä
ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta,
viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen
jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti
voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine
vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui
kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja
keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan
kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä
arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä.
Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja
pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja
oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia,
ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä
huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia
esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi
näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin
kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen.
Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen
tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti
keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän
vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän
suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta
naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla
kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen
Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia
palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä,
arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla
palttinasuojuksella -- toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa
veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi
kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta
kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta
kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan
Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti
jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla,
jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin
yönhämärissä kuin päivännäöllä. -- Kirkas sisäinen valo puhkesi
paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät
järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat
sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti,
missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa,
jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena
tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa
venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin
etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut
isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi
kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.

Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi
majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan.
Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa
kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan
kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä
korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän
ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon -- se oli aikoinaan
ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla -- koska sitä
tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat
maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin
mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän
pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän
tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella
äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa
yli -- arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä.
Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen
mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta
tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti
punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen,
ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja
hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä
palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla
paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä
oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa
nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä
omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen
hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras
oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi
tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen
toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi
pöydälle kolikon, -- Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan
groshenin rahaksi -- jonka rillinokka herra välinpitämättömästi
työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi
hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä
viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen
luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän
huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen
punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain
lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista
neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."

Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin
pyytää häneltä jotakin."

"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten
lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.

"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka
vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan
sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."

"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä
kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te
itse, poikaseni?"

"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä
itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan
muuta kuin hyvin vähän."

"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas -- mikä teidän nimenne
olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa
hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."

"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät
rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen
isälliseen tapaansa.

"Olen herra Hirsch Ehrenthalin konttorissa", ilmoitti Veitel
itsetuntoisesti.

Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja
älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita
hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia
kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän
jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen
palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"

Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi
hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi
vaatimaankaan."

"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra.
"Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia
ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä
lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan
teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että
olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata
aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin
toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria;
viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja
viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon,
maksettavaksi neljän viikon kuluessa."

"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti
kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat
hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa
ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.

"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti,
"niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että
tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että
en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja
kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi
jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."

"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan
suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme
taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin
hyviä saappaita" -- vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään --
"ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel
lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että
vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.

"Laputa sitten hitoille, mokoma pölkkypää", ärähti vanha herra,
äänessään ja katseessaan sellainen mahtavuuden sävy, jollaista Veitel
oli tähän asti tottunut sietämään vain isoja tanskalaisia verikoiria
taluttavain nuorten herrain taholta. "Etsi itsellesi oppimestari
jostakin köyhäinkoulusta."

"Eikös herra olekaan kirjuri?" kysyi Itzig masentuneesti mutta
itsepintaisesti.

"En, senkin hölmö", murahti vanhus. "Kuinka saatoinkaan ajatella,
että Ehrenthalilla olisi liikkeessään tuommoinen taulapää",
hän jatkoi äkeätä yksinpuheluaan. "Tuo tolvana pitää minua
kirjoituksenopettajana."

"Mikäs te sitten olette?" tiedusteli Itzig jo vähin loukkautuneena.

"Mikä minä olen, se ei kuulu sinuun", vastasi vieras karsaasti,
luoden läpitunkevan katseen Itzig parkaan, nousi tuoliltaan ja
lähti parvekkeelle. Siellä hän painautui istumaan perimmäiseen
nurkkaan kumarassa kuin vaatemytty, veti takkinsa taskusta esiin
asiakirjakääryn ja syventyi innokkaasti sitä lukemaan.

Veitel seisoi kotvan aivan hölmistyneenä yksinäisessä vierastuvassa
ja päätti vihdoin lähteä Pinkuksen luo, saadakseen tältä lähempiä
tietoja tuosta merkillisestä miehestä. Hän meni jonkin tekosyyn
varjolla viina-anniskeluun ja tiedusti mahdollisimman huolettomasti
vieraan nimeä ja tointa.

"Ettekö häntä tunne?" kysyi Pinkus ivallisesti hymyillen -- Veitelin
tietämättä, tarkoittiko tuo hymy häntä vaiko vierasta. "Varokaa vain,
ettette opi häntä tuntemaan omaksi vahingoksenne. Mitä hänen nimeensä
tulee, niin kysykää sitä häneltä itseltään, hän sen tietää paremmin
kuin minä."

"Vaikka te ette osotakaan minulle luottamustanne, niin minä luotan
kuitenkin teihin", vastasi Veitel ja selosti isännälle äskeisen
keskustelunsa vieraan kanssa.

"Vai hänkö tahtoi antaa teille opetusta?" sanoi Pinkus kummastuneena
ja pudisteli paksua päätänsä. "No, viisikymmentä taaleria on kyllä
iso summa, mutta monikin rikas mies antaisi mielellään sata kertaa
enemmän, jos tulisi tietämään mitä tuo mies tietää, sen minä sanon
teille. Muuten en välitä vähääkään, mitä te opitte ja kenen luona
opitte", päätti Pinkus karkeasti ja siirtyi likööripullojensa luo.

Veitel palasi yläkertaan, ajatukset vielä paljon sekavampina kuin
äsken alas tullessaan, ja istahti jälleen nurkkaansa miettimään,
kuinka ihmeellä joku voi vaatia niin paljon rahaa niin jokapäiväisen
asian kuin liikemiestyylin opettamisesta. Sitten saapui isäntäkin
ylös, pani palavan kynttilän pöydälle ja kattoi vaatimattoman
illallisen vieraalle. Vastoin tapaansa tämä oli mielistelevän
puhelias häntä kohtaan, antoi hänen taluttaa itsensä parvekkeelta ja
piti hänen kanssaan siellä pientä neuvottelua, jonka puheenaiheena
Veitel huomasi olevansa.

Kun Pinkus vieraan seurassa jälleen saapui saliin, sanoi hän
Veitelille: "Tämä herra jää asumaan tänne muutamiksi viikoiksi eikä
tahdo, että siitä pidetään puhetta. Te ette saa mainita kellekään,
että hän oleskelee täällä, vaikka kuka sitä teiltä kysyisi."

"Enhän edes vielä tiedä, kuka tämä herra onkaan", vastasi Veitel;
"kuinka siis voisin kellekään kertoa, että hän asuu täällä."

"Te voitte luottaa tuohon nuoreen mieheen", huomautti Pinkus
vieraalle, joka nyökkäsi välinpitämättömästi. Isäntä jätti tällä
kertaa kynttilän palamaan pöydälle ja toivottaen hyvää yötä lähti
alikertaan. Vieras kävi ruokapöytään, söi mieluisesti maiskutellen
illallista ja silmäili vähäväliä syrjäkarin Veiteliin, niinkuin
vanha korppi katselee keltaista kananpoikaa, joka nuorekkaassa
kevytmielisyydessään on uskaltanut tulla sen lähettyville.

Sillä aikaa kuin vanha herra silmiään räpytellen tarkasteli
saalistaan, lennähti Itzigin mieleen äkisti uusi ajatus: entäpä
jos tuo salaperäinen mies, joka vaatii niin suunnattomia, onkin
noita ihmiskunnan valittuja; entäpä jos hänen hallussaan on
tuollainen resehti, jonka avulla köyhä liikemies parka pystyy
kasaamaan itselleen kaikki maailman aarteet, kullan ja kunnian?
Tuo ajatus pani hänen suonensa tulena palamaan. Tosin vieras
näytti kaikkea muuta kuin rikkaalta ja onnelliselta, mutta ehkäpä
hän tahallaan liikkui risaisessa takissaan tuntemattomana, tahi
oli hän ylenpalttisen saita, tahi ei hän jostakin salaisesta
syystä rohjennut käyttää resehtiään omaksi hyväkseen? Kenties
nuo viisikymmentä taaleria olivat juuri tuon tärkeän salaisuuden
hinta? Veitel oli jo siksi paljon kokenut maailmaa, ettei hän enää
kuvitellut minkään taikavoiteen tai ihmekiven avulla saavutettavan
niin suurenmoisia tuloksia, vaan että siihen tarvittiin ennen kaikkea
tietoja. Hän tajusi, että tuohon päämäärään pyrkivän piti olla
muita ihmisiä paljon älykkäämpi, ja että tällainen äly voi miehelle
olla turmioksikin; jopa häntä toisinaan värisytti ajatus, että
sellaisen älyn käyttäminen voi syöstä ihmisen saatanan saaliiksi.
Mutta kaikki epäilykset voitti tällä kertaa vastustamaton halu
saada kuulla asiasta jotain tarkempaa. Hänen kätensä vapisivat kuin
kuumeen puistatuksesta, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa hehkuivat
tulenpunaisina, kun hän nurkastaan kävi jälleen vieraan luokse
ja sanoi hyvin hätäisesti: "Pyytäisin vielä tehdä herralle yhden
kysymyksen. Olen kuullut kerrottavan, että voi oppia sellaisenkin
taidon, jonka avulla onnistuu kaikissa liikeasioissa ja voi tehdä
parhaat kaupat parhaisiin hintoihin. Jos sellaista taitoa on
olemassa, niinkuin eräs tuttavistani väittää, niin tahtoisin vain
kysyä herralta, että tällaistako oppia herra minulle voisi antaa jos
tahtoisi."

Vanhus työnsi lautasensa syrjään ja katseli nuorukaiseen vilkutellen
silmiään vallan ihmeellisesti. "Sinä olet totta tosiaan merkillisin
ihminen, minkä tähän asti olen tavannut _in praxi_. Joko sinä olet
sanomattoman typerä tahi sitten ovelin teeskentelijä mitä maailmassa
on."

"Ei, ei, minä olen vain hyvin typerä, mutta tahtoisin mielelläni
tulla viisaaksi", sanoi Veitel Itzig.

"Merkillinen mies tosiaankin", huomautti vanha herra huolettomasti ja
nykäsi rillinsä jälleen ylös katsahtaakseen Veiteliä oikein visusti,
niin että silmälasien kylmä kiilto rupesi melkein pelottamaan
nuorukaista. Hyvän aikaa häntä tarkasteltuaan vanhus viimein sanoi
alentuvalla sävyllä: "Mitä sinä taidoksi sanot, poikaseni, se ei
ole muuta kuin laintuntemusta ynnä älyä osata käyttää lakia omaksi
hyödykseen. Ken sen ymmärtää, hänestä tulee maanpiirin suurmiehiä;
mikään ei estä häntä tulemasta sellaiseksi, sillä häntä ei voida
hirttääkään." Näin sanottuaan vanhus naurahti ilkeätä naurua, joka
karmi yksin kelpo Veitelimmekin pintaa, vaikka sitä ei juuri voinut
huomata hänen liikkumattomista kasvolihaksistaan.

"Ei ole niinkään helppoa, poikaseni", jatkoi pieni vanhus
selitystään, "oppia kiertämään lakeja; se taito saavutetaan vasta
pitkällisen harjautumisen kautta, ja siihen tarvitaan älykästä päätä
ynnä päättäväisyyttä iskeä juuri ratkaisevana silmänräpäyksenä, ja
ennen kaikkea tarvitaan sitä ominaisuutta, jota oppineet sanovat
lujaksi luonteeksi." Jälleen kävi oppimestarin suu nauruun.

Veitel tajusi, että hän nyt oli tullut tärkeään käännekohtaan
elämässään; hän vei käden taskuunsa ja puristi sen kiihkeästi
vanhan rahalompakon ympärille. Sarja hurjia ja tuskallisia tunteita
ja kuvitelmia kulki salaman nopeudella hänen sielunsa läpi. Hän
ajatteli vanhaa äitiään Ostraussa, rehellistä kelpo muoria, joka
oli myynyt kultakäätynsä hankkiakseen pojalleen nuo kuusi tukaattia
tulevaisuuden siemeneksi; hän oli tänä hetkenä näkevinään äiti
vanhuksen edessään siunaavana häntä viljavin kyynelin ja varoittaen:
"Veitel, maailma on niin paha; ansaitse leipäsi rehellisesti,
Veitel!" -- Hän näki harmajan isänsä makaavan kuolinpaareillaan,
valkea parta ulottuen pitkältä laihalle rinnalle -- ja hänen täytyi
haukata henkeä. Noita viittäkymmentä taaleriakin hän ajatteli;
kuinka paljon vaivaa ne olivat hänelle maksaneet, kuinka monesti hän
oli niiden takia saanut juosta asioilla, kuinka häntä oli ivattu
ja solvattu, jopa uhattu lyönneilläkin kuin mitäkin kiusallista
vaapsahaista. Mutta kun viimeinenkin noista kuvista oli kulkenut
hänen sielunsa läpi, tempasi hän lompakon kiivaasti taskustaan
ja huusi säkenöivin silmin: "Tässä on rahat!" Ja nuo sanat
sanoessaan hän tunsi aivan selvästi, että nyt hän sitoi itsensä
irroittamattomasti johonkin pahaan, että jokin näkymätön mutta
hirvittävä paino laskeutui hänen rinnalleen. Mutta tuokaan ei häntä
enää kammottanut, hän oli tehnyt päätöksensä ja tahtoi pysyä siinä.
Tuskinpa olivat ne nuoret herrat, jotka huvikseen olivat potkineet
tuota tungettelevaa juutalaisnulikkaa alas portaistaan, tulleet
ajatelleeksi, että heidän pilkalliset sanansa olivat hurjistuneessa
sielu parassa herättäneet eloon demoonin, joka vastaisuudessa tuli
syöksemään heidät itsensä kurjuuteen ja turmioon.

Kului tuntikausia, kynttilä oli palanut hyvin matalalle, ja sen
punertavassa valossa Veitel istui tuossa autiossa tuvassa yhä
edelleen, kuunnellen suu auki, loistavin silmin ja punoittavin poskin
vanhan mestarin opetusta. Ja kuitenkin vanhus puheli asioista,
joista useimmat kuolevaiset hyvin pian ikävystyvät -- tavallisista
velkasitoumuksista.

Kynttilä oli palanut loppuun, pieni vanha herra oli tyhjentänyt
Veitelin jälleen täyttämän paloviinapullon ja oli sitten pitkästä
puhelusta väsyneenä nukahtanut olkipatjalleen; mutta yhä istui
Veitel vielä jakkaralla pöydän ääressä. Tänään hän ei ajatellut
tavallisia asiakkaitaan, ei edes murehtinut vanhukselle maksamiaan
suuria rahoja; hän oli vain kirjoittelevinaan mustille seinille
velkakirjoja, joissa asettaja sitoutui niin monin sanoin kuin suinkin
mahdollisimman vähäiseen vastuuseen; ja hän kirjoitteli tunnusteita
lainaamistaan rahoista, joissa hän huomaamattomien lisäyksien
kautta teki velkasumman suorituksen kokonaan riippuvaiseksi hänen
mielivallastaan. Näissä mietteissä hän istui kauan lyijynraskaassa
pimeydessä, kunnes isoja hikipisaroita alkoi tippua hänen
ohimoiltaan. Silloin hän avasi puiselle parvekkeelle vievän oven,
astui sinne ja kaiteeseen nojautuen katseli hämärän läpi sysimustaan
veteen. Ja jälleen hän kirjoitteli velkasitoumuksia vastapäätä
olevain talojen synkkiin varjoihin, ja hän kirjoitteli laskuja
tummaan vedenkalvoon, kunnes hänen väsynyt ruumiinsa viimein lysähti
kokoon ja hän nukahti parvekkeen nurkkaan, nojaten kuuman päänsä
seinälaudoitusta vastaan. Kylmin henkäyksin kulki yötuuli virran yli,
ja alhaalla poreili hiljainen aallokko valittavasti äännähdellen
pohjaanlyötyjä paaluja ja vanhain talojen ulkonemia vastaan. Mitä hän
oli varjoihin kirjoittanut, se hämmentyi järkiään, ja mitä hän oli
vedenkalvoon piirrellyt, se huuhtoutui näkymättömiin; ja sittekin oli
hänen sielunsa tänä yönä sitoutunut velkasopimukseen, joka kerran
tultaisiin häneltä perimään takaisin korkoineen ja koronkorkoineen.
Tuuli ulisi ja myrsky mylvi -- nuo ikuisen velan hurjat muistuttajat
ja korkeimman tuomioistuimen rankaisevat sanansaattajat.

       *       *       *       *       *

Tuosta ikimuistettavasta yöntienoosta lähtien Veitel jouduttautui
joka ilta kiireesti majapaikkaansa, jossa liiketyylin opiskelua
uurastettiin täsmällisin oppitunnein. Rillinokka vanha herra oli
perusteellinen oppimestari, vekselioikeuden ja hypoteekkiasetusten
syvimmätkin salaisuudet hänellä oli tiedossaan, hän tunsi jok'ainoan
hiirenkolon, johon juonikas mies voi vetäytyä lailta turvaan, hän
oli harjautunut kulkija kaikilla piilopoluilla, joilla pystyvä
äly voi välttyä noudattamasta laillisia sitoumuksiaan. Hänen
opetusjärjestelmänsä myöskin oli mestarillinen. Asiakirjoja laatiessa
ja liike-elämän sitoumuksia suunnitellessa hän otti lähtökohdaksi
tavalliset jokapäiväiset muodot, tutustutti opetuslapsensa
kaikkiin kulloinkin kyseeseentuleviin lakipykäliin ja teki
valaisevin esimerkein opetuksensa miellyttäväksi. Sitten vasta
hän opasti oppilastaan jokaisen lakipykälän kohdalla, jokaisessa
yksityistapauksessa käyttämään pieniä älykkäitä apukeinoja, joiden
avulla pääsi selviytymään vapaaksi annetusta sitoumuksesta. Joka ilta
Veitel kirjoitteli muistikirjaansa joitakin kallisarvoisia resehtejä,
asiakirjojen kaavakkeita, jotka eivät velvoittaneet allekirjoittajaa
mihinkään, ja toisia samanlaisia, jotka velvoittivat tunnustajan
paljon enempäänkin kuin mitä kirjoitetut sanat sisälsivät. Välistä
vanha herra kirjoitti itsekin sellaisen taidesepityksen ja antoi
oppilaan jäljentää sen, ja jäljennöksen valmistuttua hän poltti oman
luonnoksensa tarkoin tuhaksi. Kun vierasmajassa, sattui olemaan
outoja vieraita, vetäytyivät opettaja ja oppilas johonkin nurkkaan ja
keskustelivat kuiskaamalla, ja tämä salamyhkäisyys herätti toisissa
läsnäolijoissa mitä suurinta kunnioitusta, sillä Veitelin oli tapana
jälkeenpäin selittää heille ottavansa vanhalta herralta opetusta
kirjanpidossa ja muissa samanlaisissa hyödyllisissä taidoissa.

Mitä Veitel sai vähitellen tietoonsa oppimestarinsa nimestä,
henkilöstä ja kohtalosta, kerrottakoon tässä lyhyesti. Herra
Hippus oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. Hän oli nuorempana
ollut paljon käytetty asianajaja pääkaupungissa. Suuren kaupungin
liikemaailmassa saa jokainen asianajaja pian oman määrätyn maineensa
-- maineen, joka voi olla yhtä epävarma kuin laulajattaren tai
tanssijattaren nauttima suosio, mutta joka siltä on mieluisena
puheenaiheena laajoille ihmisryhmille. Herra Hippusta pidettiin
erittäin taitavana ja avuliaana molempiakin riitapuolia kohtaan,
milloin niin vaadittiin, ja kieltämättä mitä päättäväisimpänä ja
rohkeimpana miehenä alallaan, kun arveluttava juttu oli väännettävä
"hyväksi" jutuksi. Alussa hänellä oli yhtä vähän halua ja taipumusta
kuin kaikkein tunnollisimmalla virallisella viskaalilla vääntää
väärää asiaa oikeaksi ja sen kautta luoda itselleen loistavaa
uraa. Tunsipa hän kiusallista epävarmuutta silloin, kun hän ajoi
vääräksi tietämäänsä asiaa; mutta tunnollisemmista tovereistaan
hänet tässä suhteessa erotti sellainen pikkuseikka, että hän arkaili
hiukan vähemmän kuin nämä ja sen sijaan sitä enemmän rakasti
hyvää punaviiniä. Jälkimmäisestä itsessään muuten kiitettävästä
ominaisuudesta tuli pian hänen heikko puolensa. Hän osasi murkinoida
erikoisen hyvällä maulla, ruokapöydässä hän oli erinomainen seuramies
ja sukkela leikinlaskija. Punaviini kehitti hänessä kykyä tuhlaamaan
niin paljon rahoja, että hänen täytyi ruveta miettimään keinoja,
joilla saisi hankituksi lisää. Älykäs saivartelutaito, jossa
hän oli mestari, houkutteli häntä jonkin kerran käyttämään koko
tarmonsa ja loistavat hengenlahjansa kehnojen asiain palvelukseen
ja viedä ne epäilyttävästä alusta riemulliseen voittoon. Sen kautta
häntä kohtasi sama kirous kuin monia muita asianajajia, joilla on
ollut onnea epätoivoisissa riitajutuissa: hänen luokseen alkoivat
juosta kaikki, joilla oli huonoja juttuja ajettavana. Kauan häntä
äkäännytti tuo kaikkea muuta kuin tervetullut asiakasvirta, ja
häneltä puuttui vain pikkuruisen voimanponnistusta päästäkseen
kerrassaan irti moisesta "konnankoukkuilusta", joksi hän tuota
avartunutta työalaansa nimitti; mutta vähitellen, hyvin hiljakseen
hän noita kehnoja asioita ajaessaan, joihin hän kulutti suuret
taitonsa ja lahjansa, kävi itsekin luonteeltaan kehnoksi. Yhä
suuremmaksi kasvoi hänen rahantarpeensa, yhä viekoittelevammaksi
kävi kiusaus, yhä pienemmäksi käpristyi hänen omatuntonsa.
Siten hänen sielunsa syöpyi ontoksi ja täyttyi myrkkypölyllä
kuin mikäkin ukontatti; ulkonaisesti hän edelleenkin oli vielä
kauan komea ja kukoistava mies, ja hänestä ennustettiin usein,
että hän pääkaupungin eniten käytettynä asianajajana päättäisi
uransa yhtenä sen rikkaimmista miehistä. Mutta silloinpa hänelle,
älyniekoista kaikkein älykkäimmälle, loistavalle laintuntijalle,
sattui sellainen onnettomuus, että hänen lainopillinen toimintansa
joutui virallisesti tutkittavaksi, koska hän eräässä epätoivoisen
kierossa asiassa, jota kävi vain kieroin keinoin puolustaminen,
oli jokseenkin julkeasti menetellyt lain määräyksiä vastaan. Hänet
tuomittiin, hänen nimensä ja maineensa poljettiin häpeään, ja hän
katosi kuin putoava tähti ammattiveljiensä piiristä. Mitä hänellä
oli vielä ollut omantunnon ja rehellisyyden rippeitä, ne hävisivät
aikaa myöten raivoisaa vauhtia. Todellisuudessa hän oli kerännyt
vain vähäisen omaisuuden, senkin suuremmalta osalta epävarmoja
saatavia ja toivottomia velkakirjoja, joiden hankkiminen tosin oli
maksanutkin hänelle vain perin vähän vaivaa. Niiden perillevieminen
ja lainhakuun saattaminen tuli nyt hänen elämänsä päätehtäväksi,
sillä hänellä oli edelleenkin taipumus kuluttaa paljon varoja. Täten
tuli hänestä vuosien kuluessa kaikissa oikeusistuimissa "hyvin"
tunnettu ikuinen kantaja ja käräjöitsijä. Mitä hän käräjöimisellään
ansaitsi, sen hän tuhlasi raa'an aistillisiin iloihin kehnossa
seurassa; hänestä tuli juopporatti ja iljettävä mässääjä. Mutta
nuokin epävarmat tulot saivat viimein lopun, hänen nimensä katosi
vähitellen käräjäluetteloista, eikä häntä itseäänkään enää nähty edes
halpa-arvoisemmissakaan ravintoloissa. Mutta hänen toimeliaisuutensa
ei siltä tauonnut. Hän vajosi ryyppyanniskelujen vieraaksi ja
nurkkasihteeriksi, joka kiihotti ihmisiä joutavaan käräjöimiseen
ja jakeli hyviä neuvoja keinottelijoille ja veijareille. Tätä
hiljaista toimeliaisuutta jatkui moniaita vuosia, joiden kuluessa hän
lietsoi aikaan niin paljon pahaa kuin suinkin kykeni tyydyttääkseen
kostonhimoaan sellaisia maallisia suuruuksia vastaan, jotka eivät
olleet hänen tavallaan langenneet, ja yhtärinnan yhä pahemmaksi
käyvää juomahimoaan. Sen pahempi ei hänen nytkään onnistunut välttää
lain kaikkinäkevää silmää. Juuri tähän aikaan häntä virkatoimin
etsiskeltiin kiinnipantavaksi luvattoman lainopillisen toimen
harjoittamisesta, ja hän näki paraimmaksi vetäytyä joksikin aikaa
aivan näkymättömiin, syytellen tuttavilleen pitemmänpuolista
asiamatkaa. Hän oli majoittunut herra Pinkuksen luo, jonka ryyppy
vieras ja lainopillinen avustaja hän oli toisinaan ollut, ja täten
oli hänellä hyvää aikaa opettaa nuorelle Itzigille resehtitaitoaan.

Muuten oli herra Hippus opetustoimessaan sangen varovainen. Aina
kun hän oli perehdyttänyt oppilaansa johonkin uuteen koiranjuoneen,
huomautti hän pirullisesti irvistäen: "Tämän minä neuvon sinulle vain
senvuoksi, että kavahtaisit semmoiseen temppuun ryhtymästä." Tämä
lause tuli seisovaksi sananparreksi ja jatkuvan hilpeyden aiheeksi
oppimestarin ja opetuslapsen kesken, vielä sittekin kun Veitel oli
tavattoman terävällä älyllään osottautunut opettajansa ja saamiensa
opetusten arvoiseksi.

Ja opetus kävi vanhukselle kohta oikein sydämen asiaksi. Niin
todellakin -- sydämen. Sillä vaikka hänestä tosin oli tullut hyvin
huono ihminen, jonka sielusta olisi ollut vaikea kynttilänkään
valolla löytää mitään hyvää, niin ei se musta kuonakimpale, jota
hän kantoi rinnassaan tavallisen lämminverisen ihmissydämen
asemasta, ollut vielä tyyten tauonnut hehkumasta; hänellä oli tosin
sammumaton tarve vihata, mutta samalla myöskin yhtä polttava tarve
saada toisten ihmisten kiitosta ja tunnustusta. Monista pitkistä
vuosista hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus näyttää laajoja
tietojaan ja henkevyyttään ja herättää niiden kautta toisessa
lähimmäisessä jonkinlaista ihailevaa palvontaa. Kerran hän oli ollut
sivistynyt ja terävä-älyinen lakimies; hänen tietojensa temppeli
oli hänen lankeemuksensa jälkeen ja kurjan elämänsä aikana pahoin
rappeutunut, mutta siitä oli edelleenkin tarpeeksi pirstaleita
jälellä tehotakseen väkevästi tuohon nuoreen villi-ihmiseen; ja
tuntien jonkinlaista surumielistä iloa -- jalointa tunnetta, mitä tuo
kurja mies oli pitkiin aikoihin kokenut -- hän avasi nuorukaiselle
henkensä raunioituneen temppelin ovet selki selälleen. Veitelin
kunnioittava tarkkaavaisuus imarteli hänen turhamaisuuttaan, hän
rupesi ajattelemaan tuota veitikkaa sukulaisolentona, ja vähitellen
hän rupesi oikein pitämäänkin juutalaisnulikasta, vaikka hän itse
kylmäverisesti ivailikin tuota kiintymystään.

Pian kävi vanhukselle oppilaansa mielenkiintoisemmaksi kuin kukaan
muu kuolevainen. Kärsimättömästi hän odotteli iltahetkiä, jolloin
alotteleva liikemies saapui oppitunnilleen; kävipä joskus niinkin
uskomattomasti että hän säästi tähteitä illallisruuastaan ja
viinapullostaan Veiteliä varten, ja nähdessään juutalaisnulikan
ahmivan nälkäisesti kylmää lihaa yksinäisen talikynttilän
väpättävässä valossa tunsi vanhus sydämensä lämpiävän. Ja kun Veitel
oli kerran pahalla säällä kylmettynyt ja makasi kuumeen kourissa
ohuella olkipatjallaan ja vanha päällystakki peitteenään, sattui
niin tuiki ihmeellinen tapaus, että vanha herra toi höyhenpatjan
-- jonka hän erikoisen huomattavana henkilönä oli saanut isännältä
käytettäväkseen -- omasta vuoteestaan ja levitti sen nuoren miehen
ylle; ja kun Veitel kiitollisesti hymyili hänelle, kävi vanhuksen
sydän jälleen iloiseksi.

Veitel ansaitsikin nämä ystävyyden kipinät, jotka vanhan herran
rinnassa olevasta kuonakimpaleesta suitsivat, sillä hänkin
puolestaan omisti hänelle harrasta kunnioitusta, jollaisesta harva
kehuttu opettajakaan voi ylpeillä. Hän tarjoutui parantamaan
vanhuksen vaatevaraston sisäänostohintaan ja kamppaili kuin
henkensä edestä tinkiessään sopivan päällystakin hintaa, jotta
herra Hippus saisi sen niin huokeasta kuin suinkin; muuten perin
harvinaisessa anteliaisuudenpuuskassaan hän meni niinkin pitkälle,
että täytteli ahkerasti vanhuksen alati tyhjentyvää viinapulloa,
koska tiesi sen olevan opettajansa heikon puolen; hän otti hänet
uskotukseen pienissä liikemiestoimissaan, toipa välistä illoin
kotia tullessaan hänelle vähäisiä lahjojakin, ja kerran erään
onnellisen liikepäivän päätyttyä hän juoksi läheiseen lihakauppaan
hankkiakseen vanhukselle itsensä pahoin inhoamaa läskimakkaraa. Tosin
ei tämäkään sydämellinen ystävyyssuhde ollut vallan okaita vailla.
Vanha herra ei aina malttanut olla purkamatta sapekasta luontoaan
oppilaan kustannuksella, ja Itzig vuorostaan antoi opettajalle rumia
nimiä, kun tämä oli kesken opetusta vaipunut liiaksi seurustelemaan
viinapullon kanssa. Mutta ylipäänsä sopeutuivat molemmat kunnonmiehet
mainiosti yhteen ja kävivät vähitellen toisilleen kerrassaan
korvaamattomiksi ystäviksi.

Veitel oppi niinä kuukausina, jolloin Hippuksen oli asianhaarain
pakosta pysyttävä lymyssä, muutakin kuin vain kehnoja
veijaritemppuja. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan saksaa paremmin
kuin ennen, lueskelipa hän toisinaan kirjojakin, joita hän oli
hankkinut Hippukselle eräästä pienestä lainakirjastosta; varsinkin
hän luki erikoisella mielenkiinnolla seikkailuja maalla ja
merellä, Amerikan valloitushistoriaa ja muuta jännittäviä juttuja,
joihin hänen vilkas mielikuvituksensa voi yhdistää kaikenlaisia
liikekeinotteluja. Opettajaltaan hän sai paljon perusteellisia
selvityksiä ihmisten ja kansojen elämästä, myöskin sen valtion
oloista, jossa hän itse eli ja josta hän siihen asti oli varsin vähän
tiennyt. Täten hän muutamassa harvassa kuukaudessa kehittyi siinä
määrässä, ettei se jäänyt herra Ehrenthaliltakaan huomaamatta.

Tämä arvonmies pani vähitellen merkille, että Veitelin ulkonainen
esiytyminen muuttui vähemmän eriskummalliseksi, että hän puhui
ja kirjoitti saksaa entistä paremmin ja varsinkin että hän
liikeasioissa osotti varmuutta ja lainopillista asiantuntemusta,
jotka hänen veroiselleen oppipojalle olivat kerrassaan tavattomat.
Herra Ehrenthal puheli näistä muutoksista perheväelleen jokseenkin
samaan sävyyn kuin maanviljelijä kehuu siitossonninsa lupaavia
rotuominaisuuksia, ja neljännesvuoden koeajan päättyessä hän omasta
ehdostaan lupasi, että saappaiden harjaaminen ja oven takana syöminen
saivat tauota ja että hän oli suostuvainen antamaan oppilaalle paikan
liikekonttorissaan ja maksamaan hänelle ruokarahain lisäksi hiukan
palkkaakin.

Veitel vastaanotti nuo kauan ikävöimänsä edut sangen pidättyvästi;
hän kiitti nöyrästi hyväntahtoista isäntäänsä ja lupasi kaikkea
mahdollista nykyisyydessä ja vastaisuudessa, mutta lisäsi: "Vielä
yhtä asiaa pyytäisin herralta; se on kyllä suuri pyyntö, mutta pyydän
teidän suosiollisesti sitä kuulemaan. Tahtoisin saada kunnian syödä
kerran viikossa herra Ehrenthalin pöydässä. Koska te osotatte minulle
muuten niin paljon hyvyyttä, niin toivon että sallisitte minun oppia,
kuinka hyvässä seurapiirissä on käyttäydyttävä ja miten ylhäisten
ihmisten kanssa tulee syödä. Voitte sen vähentää ruokarahoistani,
jotka hyvyydessänne olette minulle luvannut."

Ehrenthal pudisteli päätänsä kuullessaan noin rohkean vaatimuksen
ja sanoi: "Ensin on minun puhuttava asiasta rouvani kanssa, onko
hänen mielestään oikein, että saat sivistyä meidän pöydässämme.
Odotahan täällä, kunnes olen puhellut hänen kanssaan." Hän lähti
vaimonsa puheille ja esitti tälle Veitelin toivomuksen maailmanmiehen
kylmällä sävyllä, siten osottaen, kuinka tavaton ja eriskummallinen
tuo toivomus hänestä oli. Mutta sydämessään hän kyllä oli sille
suosiollinen, sillä hänestä oli eduksi kiinnittää tuo uuttera mies
läheisesti liikkeeseen. Vaimolleen hän ei kuitenkaan rohjennut tätä
haluaan ilmaista, koska rouva Ehrenthal omisti enemmän sivistystä
ja maailmantuntemusta kuin hän itse, ja oli varsinkin kaikissa
ylhäistä esiytymistä koskevissa seikoissa pätevä asiantuntija. Hän
oli näet erään suuren pääkaupunkilaisen kangaskauppiaan tytär ja
hänellä oli varsin kehittynyt maku, mitä kaikkiin muotiuutuuksiin,
teeiltoihin, pöytäkelloihin, huonekalukankaisiin ja sen sellaisiin
asioihin tuli, joiden kautta sivistynyt ihminen eroaa tökeröstä
moukasta. Mutta vastoin herra Ehrenthalin odotusta ei Veitelin pyyntö
näyttänyt suurestikaan ihmetyttävän hänen aviopuolisoaan. Se olisi
ollutkin luonnotonta, sillä Veitel oli osannut pujottautua talon
rouvan suosioon kerrassaan tavattomalla palvelusintoisuudellaan,
vaitiolollaan eräiden tärkeiden pikku asioiden johdosta ja
osottamalla mitä hartahinta kunnioitusta tätä ylhäistä vallasnaista
kohtaan. Siksipä rouva Ehrenthal vastasi miehelleen: "Jos tuo
nuori mies tahtoo sivistyä meidän perheessämme, niin ei hän sen
parempaa paikkaa mistään löydäkään. Ja koska hän on sinulle
avuksi liikkeessäsi, niinkuin sanot hänen olevan, niin on sinulle
itsellesikin vain eduksi, että hän oppii syömään ja puhumaan ihmisten
kanssa."

Tämän ratkaisun tuloksena oli, että Veitel sai kutsun saapua
seuraavana sunnuntaina isäntäväen pöytään syömään hanhipaistia.
Ja kun hän astui ruokasaliin yllään paras niistä kuudesta
pitkästä takista, jotka hänellä sillä erää oli yksityisessä
kauppavarastossaan, uusi valkea hattu kädessä ja pystykauluksinen
pumpulipaita syvään kaarretun liivinrinnustan alla, esitteli herra
Ehrenthal hänet perheelleen seuraavin arvokkain sanoin: "Nuori Itzig
on otettu liikkeeseeni kirjanpitäjäksi. Senvuoksi hänen ei sovi enää
auttaa taloustoimissa, ja säädyllisyys vaatii, että kohtelemme häntä
tästälähin kuin sivistynyttä ihmistä ainakin. Voitte istua tuonne
pöydän alipäähän, rakas Itzig."


9.

Eräänä lämpimänä kesäiltana sanoi Fink konttoriajan päätyttyä
Antonille: "Tahdotteko tänään lähteä minun kanssani ulos? Minä
aion virralla koetella uutta venettä, jonka olen rakennuttanut
itselleni." Anton oli kohta valmis. Nuorukaiset hypähtivät ajurin
vaunuihin ja ajoivat virran rantaa pitkin kaupungin ylälaitaan,
missä asui pieni siirtokunta lauttureita ja kalastajia matalissa
mökeissään. Fink osotti kädellään pyöreälaitaista purtta, joka
uiskenteli virrankalvolla kuin mikäkin iso kurpitsinkuori, ja sanoi
alakuloisesti: "Tuossa se pesuvati on, mokomakin kummitus. Veistin
itse mallin veneenrakentajalle, koska kölillä varustettu vene on
jotain tavatonta täällä päin; annoin sille taulapäälle kaikki
mahdolliset ohjeet ja mittasuhteet, ja tuollaisen haahkanmunan hän
sitten muni maailmaan."

"Kovin pieni se on", sanoi Anton pahojen aavistusten valtaamana.

"Kuulkaahan nyt, hyvä mies", huusi Fink ankarasti veneenrakentajalle,
joka saapui heidän luokseen, lakki kunnioittavasti kourassa,
"meidän henkemme tulevat teidän omalletunnollenne, sillä tuo teidän
kaukalonne hukuttaa meidät ehdottomasti, ja teidän pölkkypäisyytenne
on siihen syynä."

"Herra hyvä", vastasi taitoniekka päätään pudistellen, "minähän
rakensin purren aivan teidän ohjeidenne mukaan."

"Hittoja kanss'", torui Fink, "ja rangaistukseksi pitää teidän
itsenne lähteä meidän kanssamme vesille. Tulette huomaamaan, kuinka
oikein ja kohtuullista on, että hukutte yhdessä meidän kanssamme."

"En vainenkaan, herra hyvä, sitä en tee", vastasi mies
päättäväisesti, "tällä tuulella en vain minä rohkene lähteä vesille."

"No jääkää sitten maihin ja keittäkää lapsillenne puuroa
höylänlastuista. Antakaa masto ja purje tänne." Fink pystytti pienen
maston veneeseen, katsoi että purjeiden kuutit juoksivat liukkaasti
reikien läpi ja että taljat olivat tiukalla. Kaikki purjehduskompeet
huomattiin olevan tyydyttävässä kunnossa. Sitten hän irroitti maston
ja purjeen uudelleen, laski ne veneen pohjalle, heitti muutamia
rautaharkkoja painolastiksi, kiinnitti peräsimen, tarttui pitkään
airopariin ja osotti Antonille tämän paikan. Sitten hän pani airot
toimimaan ja souti merimiehen tarmokkuudella rannasta keskelle virtaa.
Hän pani kurpitsinkuoren tanssimaan aalloilla rakentajain ja muiden
rannalla olijain suureksi hauskutukseksi ja lausui tyytyväisyytensä
Antonin pelkäämättömään ryhtiin. "Köliveneellä pääsee kulkemaan
vasten virtaakin", hän sanoi, "ja sitäpä tahdoin noille yömyssyille
juuri todistaakin." Sitten hän asetti maston jälleen paikoilleen,
levitti purjeet, antoi oppilaalleen halkaisijan kuutin käteen ja
opasti häntä, miten hänen piti tiukentaa ja hellittää. Tuuli puhalsi
epätasaisin puuskin, milloin täyttyivät pienet purjeet ja kallistivat
veneenlaidan vedenpintaan asti, milloin taas löivät avuttomasti
mastoa vastaan. "Kurja sielunmurhaaja tämä kaukalo vain on", huusi
Fink ärtyneenä, "me painumme valtoinamme tuulen myötä ja kellistymme
siunaaman perästä veteen."

"Jos niin käy, niin ehdotan että käännymme ympäri", sanoi Anton
väkinäisen huolettomasti.

"Ei pelkoa", virkkoi Fink kylmäverisesti, "minä saatan meidät kyllä
maihin tavalla tai toisella. Osaattehan te toki uida?"

"Niinkuin lyijykimpale", vastasi Anton. "Jos kaadumme, niin painun
varmasti pohjaan. Teillä tulee olemaan aika puuha saadaksenne minut
ylös kiskotuksi."

"Älkää vain missään tapauksessa tarrautuko kiinni minuun, jos veteen
joudumme", opetti Fink; "se olisi paras keino meidän kummankin päästä
tästä maailmasta eroon. Odottakaa vain rauhallisesti, kunnes nostan
teidät pintaan. Muuten ei haittaa, vaikka riisutte takin ja saappaat
yltänne; vedessä on mukavampi olla ilta-asussaan." Anton noudatti
tottelevaisesti saamaansa ohjetta.

"Kas se on oikein", nyökkäsi Fink. "Kurjaa huvia muuten itse asiassa
on purjehtia tällaisessa allikossa. Eihän täällä käy edes oikeita
laineita eikä oikeata tuulta, eikä täällä ole kunnolla vettäkään, --
Kas, nyt kävimme jälleen matalikolle. Lykätkää airolla irti. -- Hei,
venetoveri, mitä sanoisittekaan, jos tuo katala ranta äkkiä katoaisi
ja me keinuisimme säädyllisellä merellä, ympärillämme pelkkää vettä
taivaanrantaan saakka, huoneenkorkuisia aaltoja ja vilpas tuuli, joka
puhaltaa korvat kuuroiksi ja vääntää nenän vinoon toiselle poskelle?"

"Enpä luule, että se minua erittäin miellyttäisi", vastasi Anton
huolissaan.

"Kullakin on makunsa", virkkoi Fink, "ja vähän on tilanteita,
jotka eivät voisi, olla vielä huonompiakin. Muistakaahan, että
nykyisessäkin asemassamme on meille onneksi, että meillä on nämä
viheliäiset pohjalaudat itsemme ja veden välissä. Mutta mitä
ajattelisitte, jos ne katoisivat ja me uiskentelisimme vedessä,
vailla purtta ja vailla näkyväistä rantaa, mastonkorkuisten aaltojen
heiteltävänä?"

"Minä ainakin olisin auttamattomasti hukassa", huudahti Anton
vilpittömästi säikähtyneenä.

"Mutta minäpä sanon teille, että minulla on eräs ystävä, ystävistä
parhaimpia, johon luotan missä vaarassa hyvänsä, ja hänelle
on sattunut tuolla tapaa käymään. Se miekkonen kävelee kerran
merenrannalla, päättää lähteä uimaan, heittää vaatteensa rannalle ja
käy veteen. Riemumielin hän molskii yhä kauemmas. Aallot nostavat
häntä vuoroon harjalleen vuoroon paiskaavat hänet laaksoon, vesi
on suloisen lämmintä, ilta-aurinko kimaltelee tyrskyjen läpi
kymmentuhansina värikimppuina, ja hänen yllään heloittaa vanha taivas
kullankarvaisena. Mies oikein ulvahtelee elämänilosta."

"Ja te olitte kai itse tuo mies?" kysyi Anton.

"Olkoon menneeksi, niin olinkin. -- Sitä menoa uin tiiman aikaa,
kunnes taivaan hämärtyessä huomasin parhaaksi palata vesikeinusta
kuivalle kamaralle. Käännyin ympäri ja rupesin potkimaan maata kohti;
ja mitäpä luulette, mestari Wohltart, minun silloin nähneen?"

"Laivan ehkä", sanoi Anton, "tai ison kalan?"

"Ei kumpaakaan", Fink virkkoi; "minä en nähnyt kerrassaan mitään;
maakin oli aivan kadonnut näkyvistä. Tähystelin iltahämärässä joka
taholle ympärilleni, nousin laineista niin korkealle kuin taisin;
mutta mitään muuta en nähnyt kuin pelkkää vettä ja taivasta.
Merivirta, joka kulki maalta selälle päin, oli kavalasti kuljettanut
minua mukanaan, niin että päädyin aukealle ulapalle. Potkin keskellä
Atlantin merta, Amerikan ja Englannin välimailla. Sen verran tiesin
asemastani, mutta tuo maantieteen tuntemus ei siinä asemassa ollut
minulle vähimmäksikään avuksi. Taivas tummeni tummenemistaan,
aaltojen laaksot peittyivät mustiin ilkeännäköisiin varjoihin,
vesivuoret nousivat jylhän korkeiksi ja kylmä tuulenviima alkoi
puhaltaa pääni yli. Ja muuta en nähnyt millään suunnalla kuin
punertavanharmaan taivaan ja vimmaisena vyöryvän ulapan."

"Se oli hirmuista!" huudahti Anton.

"Se oli tosiaan hetki, jolloin mikään pappi ei voi kieltää kurjaa
syntistä anomasta paholaiselta apua. Taivaan merkeistä minä
luonnollisesti tiesin, missä päin mantere sijaitsi. Mutta nyt
nousi vastaani kysymys, kumpi kahdesta voimasta oli väkevämpi,
merivirtako vai minun käsivarteni. Alkoi tuima kamppailu vesihiiden
kanssa. Täkäläisissä uimakouluissa opittujen vetojen avulla en olisi
päässyt pitkällekään; pyörinhän ympäri kuin delfiini, enkä päässyt
vastavirtaan enempää kuin kämmenen leveyden joka vedolla. Sitä
menoa pitäen arvelin kestäväni vielä parisen tuntia. Ja nyt alkoi
työ oikein täydellä todella. Se oli tosiaankin ujakka kamppailu,
mahtavin mitä eläissäni olen kokenut. Sillävälin tuli aivan pimeä,
smaragdinvihreät laineet kävivät mustan tervan värisiksi, vain niiden
harjoilla kohisi valkoinen ärjyaalto; ne irvistelivät ympärilläni
kuin tuhannet ruumiinkallot ja sylkivät minua vasten naamaa.
Taivaslaki riippui lyijynharmaana pääni päällä, vain jolloinkin
tuikahteli yksinäinen tähti pilviusvien lävitse, ja se oli minun
ainoa lohdutukseni. Sillä tapaa kelluin mustan ja harmajan vihollisen
välillä, yhä vieläkään näkemättä vilaustakaan maasta. Aloin uupua,
ja tuo pirullinen synkeys ympärilläni maanitteli minua välistä
heittämään turhan työskentelyn sikseen. Pilviröykkiöt taivaalla
tihenivät, tähdet katosivat järkiään, aloin käydä suunnastani
epätietoiseksi ja tilanteestani yhä epävarmemmaksi. Jo tajusin lopun
lähestyvän; rintani puskutti kuin revetäkseen, silmissäni säkenöi
lukemattomia tulikipunoita kuin mitäkin paholaisen kiiltomatoja
hornantien varrella. Silloin, poikaseni, sattui yht'äkkiä käymään
niin, että kun puoleksi tajuttomana luistin aallon harjalta
laaksonpohjaan, satuin jalallani tuntemaan jotakin, mikä ei enää
ollut pehmoista vettä."

"Se oli matalikko", huudahti Anton. "Niin oli", nyökkäsi Fink, "kova
hiekkapohja. Kahlasin maihin noin peninkulman päähän siitä kohdasta,
minne olin jättänyt vaatteeni, ja kaaduin siellä hervottomana
pitkäkseni kuin kuoliaaksi isketty hylje." Hän keskeytti tarinansa ja
silmäsi tutkivasti Antoniin. "Ja nyt pitäkää varanne, toveri", hän
huudahti, "nostakaa jalkanne pois tuhdon alta, minä teen luovin ja
käännän veneen rantaa kohti. Pysykää vain rauhallisena!"

Samassa silmänräpäyksessä tulla kohisi vedenpintaa pitkin tuima
tuulenpuuska, masto narahteli, vene kallistui kyljelleen eikä
tauonnut kallistelemasta, ennenkuin köli kääntyi korkealle ilmaan
kuin kalan selkäruoto. Anton painui lupauksensa mukaan pohjaan
hervottomasti kuin kivi. Salamannopeudella Fink sukelsi virtaan,
kiskoi -- lupauksensa mukaan hänkin -- vajonneen toverin jälleen
vedenpintaan ja lykki valtaisin ponnistuksin häntä edellään
matalikolle, josta oli mahdollista kahlata rantaan. "Lempo soi,
tarttukaahan toki käsivarteeni!" huusi Fink läähättäen. Mutta Anton,
joka oli nieleksinyt sisäänsä runsaan määrän joenvettä, ei ollut enää
oikein tajuissaan, vaan teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Luulenpa että tuo vetelys haluaa vielä kerran painua pohjaan",
huudahti Fink ärtyneesti, kääräsi käsivartensa nopeasti voimattoman
toverin vyötäisille ja laahasi hänet rantaan.

Sinne oli kokoontunut hyvä joukko ihmisiä, jotka nyt syöksyivät
vedenpartaalle, missä Fink piteli nuorta laivapoikaansa sylissään
ja kehotteli häntä innokkain sanoin tulemaan jälleen tajuihinsa,
Viimein Anton avasi silmänsä ja osotti muillakin eleillä, ettei hän
vielä aikonut luopua asemastaan porvarillisessa yhteiskunnassa.
"Miltäs tuntuu, Wohlfart?" kysyi Fink ja katsoi häntä huolestuneena
silmiin. "Tehän otitte tuon pienen seikkailun aivan liian vakavalta
kannalta. Hei hyvät ystävät ja kylänmiehet", huudahti hän ympärillä
seisoville, "joutuin tänne kuiva päällystakki ja lasillinen rommia
tälle herralle. Niistä on hänelle paras apu."

Muuan posetiivinsoittaja antoi mieluusti vanhan sotilasviitan
hartioiltaan, sankarimme kapaloitiin siihen ja talutettiin sitten
kuin mikäkin haavoitettu soturi veneenrakentajan taloon. Siellä hänet
asetettiin nojatuoliin.

"Tuolla nyt menee se kurpitsinkuoremme purjeineen airoineen
päivineen", sanoi Fink nuhtelevasti veneenrakentajalle, "ja
takkimmekin jäivät mukaan. Enkö teille jo alusta pitäen sanonut,
ettei moisesta kaukalosta tule kalua?" Tuntikauden Fink hoiteli
ja hoivaili uhriaan mitä hellimmin, sekoitteli omin käsin sokeria
hänen rommilasissaan ja puristi tuon tuostakin hänen kylmää kättään.
Oli jo käynyt hämäräksi, kun Anton oli sen verran kostunut että
kykeni lähtemään kotiin. He täydensivät pukuaan veneenrakentajan
pukuvarastosta lainatuilla vaatekappaleilla ja kengillä ja nauroivat
kotimatkalla täyttä kurkkua eriskummaiselle ulkoasulleen. Fink
oli jälleen ottanut tavallisen kylmän ryhtinsä, ja sankarimme
kompuroi kalpeana mutta hilpeänä hänen vierellään jykevissä
valaanihralla rasvatuissa merisaappaissaan. "Kuulkaapas, Fink",
sanoi hän ilkamoisesti, "kun te ensi kerran pyydätte minua mukaanne
purjehtimaan, niin tahtoisin huomauttaa, että kernaammin joisin
jotain muuta ainetta kuin tuota savista pohjasakkaa. Sitä on vatsani
vieläkin pullollaan."

"Kuinka olisin voinut ajatellakaan", vastasi Fink, "että te
sellaisella kiivaudella kävitte ammentamaan sisäänne puolet virran
vedestä, te pyhä viattomuus! En vielä ikinä ole nähnyt kenenkään
ihmisen menevän niin mieluisesti pohjaan. Te olette tosiaankin oikea
ihmeolento!"

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli sunnuntai ja johtajan syntymäpäivä. Sellaisena
tärkeänä päivänä jäivät herrat päivällisen jälkeen joksikin aikaa
ensi kerrokseen, jossa palvelija tarjoili kahvia ja sikareita.
Pöytään käytäessä täti sanoi Finkille: "Koko kaupunki puhuu siitä,
että te ja herra Wohlfart olitte eilen hirveässä vaarassa."

"Ei siitä kannata puhua, armollinen rouva", vastasi Fink kevyeen
sävyyn, "minä tahdoin vain koetella, millä tapaa mestari Wolhfart
käyttäytyisi hukkumisen hetkenä. Minä heitin hänet veteen, ja hän
oli viime tingassa jäädä pohjaan, koska oli liiaksi arkatuntoinen
vaivatakseen minua pelastuspuuhalla. Niin kohteliaaseen
pidättyväisyyteen pystyy ainoastaan kelpo saksalainen."

"Mutta, herra von Fink", huudahti täti kauhistuneena, "tuohan on
sallimuksen julkeaa kiusaamista! Ihan hirvittää sitä ajatellakin."

"Hirvittävä oli vain sen savihaudan siivottomuus, jota täälläpäin
sanotaan virraksi. Sen pohjassa asustaa totta tosiaan sangen likaisia
vedenneitosia. Mutta Wohlfart ei antanut edes savivellinkään pidättää
itseään, vaan lankesi intomielin niiden syliin, aivan kuten hänen
ylhäisyytensä kuuluisassa laulussa sanotaan; 'Ne puoleks' häntä
vetivät, hän puoleks' itse vajosi'. Hän viskasi molemmat jalkansa
veneenlaidan yli, ennenkuin se oli tarpeenkaan."

"Olittehan itse neuvonut minua niin tekemään, hyvä herra!" huudahti
Anton puolustautuakseen.

"Niin", jatkoi Fink yhä tädille puhuen, "minä käyttäydyin kuin kelpo
ystävä ainakin häntä kohtaan. Minun syytäni ei suinkaan ole, että
hän ahmasi vettä sisäänsä niin valtavasti, että veden korkeus on
tänään uskomattoman matala ja että liikkeemme sinkkilotjat yläjuoksun
varrella lekottavat kuivalla hiekalla. Minä annoin hänelle jo
ennakolta kaikkia mahdollisia hyviä neuvoja. Kerroin hänelle pitkän
tarinan, kuinka merihätään jouduttua on meneteltävä, ja huomautin
hänelle, kuinka on pukeuduttava, jotta voi säädyllisesti tehdä
hyppynsä Ahtolaan. Ei olisi veli voinut olla sen huolehtivampi
veljestään. Mutta kaikki neuvot menivät kuuroihin korviin. Hän
kimposi kuin pistoolin suusta pohjaan ja kaivautui sinne ovelasti
kuin karppikala. Minä vakuutan teille kunniasanallani, että häntäkös
oli vasta työlästä löytää liejun sisästä. Minä luulen hänen todella
jo rakennelleen helliä suhteita joidenkin vedenneitosten kanssa, ja
kun hänet perältäkin keksin, viittoili hän minulle vain nurjasti
kädellään aivan kuin sanoakseen: Älä tule häiritsemään, minulla on
täällä omat hiljaiset huvitukseni."

"Poloinen herra Wolhfart!" huokasi täti ihmetyksissään. "Mutta entä
teidän molempain takit! Varahin tänä aamuna kohtasin eteisessä
poliisimiehen, jolla oli märkä mytty kainalossaan, ja silloin vasta
sain kuulla koko onnettomuuden."

"Takit ongittiinkin vasta tänä aamuna kaupungin alapuolelta", sanoi
Fink, "ja Karl epäilee saako niitä enää koskaan kuiviksi. Mutta
Wohlfartin saappaat ne lähtivät huvimatkalle valtameren ulapoille."

Anton punastui mieliharmista kuullessaan ystävänsä pilkallisen
puheensävyn ja katsahti syrjäkarin pöydän yläpäähän. Kauppias
mittaili synkin katsein huoletonta Finkiä, ja Sabine istui,
kalpeana ja katseli syliinsä; ainoastaan täti oli ylen puhelias
säälitellessään pilalle kastuneiden takkien kohtaloa.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi. Paistin jälkeen herra
Liebold nousi seisomaan ja suoritti hänen korkeaan virka-asemaansa
kuuluvan raskaan urakan esittämällä maljan isännän terveydeksi.
Hän näki tuskaa ja vaivaa, jottei vain jälkilauseessa peruuttaisi
etulauseessa lausumiaan vilpittömiä onnitteluja. Mutta ei edes hänen
maljapuheensakaan onnistunut hajoittaa pöydän yläpäässä vallitsevaa
painostunutta mielialaa.

Pöydästä noustua herrat joivat kahvinsa seisten hajanaisina
ryhminä isännän ympärillä, ja uskaliaammat luonteet, kuten herra
Pix, rohkaistuivat sytyttämään sikarinkin. Sillävälin Anton lähti
rohkeasti kiertelemään avointa huonejonoa pitkin, ihaili seinillä
riippuvia tauluja, selaili valokuva-albumeja ja koetteli sellaisilla
puuhilla pidätellä uhkaavaa ikäväntunnetta saamasta valtaa
hänen ylitseen. Hän tarkasteli juuri erään lattiamaton kuvioita
ja toivotteli sydämessään, että olisi voinut irroittaa jonkin
viisikulmion kuviomallin pakkopaidasta ja sijoittaa sen jonnekin
vapaampaan kohtaan, ja oli näissä mietteissä saapunut viimeisen
huoneen kynnykselle, kun hän äkkiä jäi hölmistyneenä seisomaan.
Muutaman askeleen päässä hänestä seisoi Sabine pidellen molemmin
käsin kiinni kukkapöydästä, ja isot kyynelkarpalot tipahtelivat
hänen poskiaan, myöten kukan lehdille. Se oli aivan äänetöntä
nyyhkytystä; kuin kuumeen kouristuksissa tärähteli tuo solakka
vartalo; neitonen kamppaili syvästi tunnetun ja kauan hillityn tuskan
puhkeamista vastaan kuin sankaritar, ja tämä huomio oli omiaan
tekemään hänen surullisen hahmonsa kahta vertaa liikuttavammaksi
mitään aavistamattoman katselijan mielestä. Anton oli peräti
hämmästyksissään sattumasta, joka oli tuonut hänet tuollaisen
kohtauksen todistajaksi, mutta samalla hänet täytti niin lämmin
myötätunto, että hän ei malttanut poistuakaan kynnykseltä. Kun hän
vihdoin käännähti poislähteäkseen, kuuli Sabine, hänen kenkäinsä
narinan ja katsahti ovelle. Hilliten voimakkaasti mielenliikutuksensa
ja pyyhkien nenäliinalla silmiään kävi hän kohta Antonin luo. "Olkaa
varuillanne, herra Wohlfart", sanoi hän sydämellisellä sävyllä,
"ettei ystävänne hurja rohkeus saata teitä uusiin vaaroihin; veljeni
olisi kovin pahoillaan, jos seurustelustanne herra von Finkin kanssa
tulisi teille pelkkiä ikävyyksiä."

"Neiti Sabine", vastasi Anton ja katseli neitoseen kostein silmin ja
hartaan kunnioituksen ilmeellä, "Fink on luonteeltaan yhtä jalo kuin
häikäilemätönkin. Hän pelasti minut hukkumasta oman henkensä uhalla."

"Niin kyllä" huudahti neitonen, ja hänen kasvoillaan ja äänessään oli
ilme, jota Anton ei kyennyt oikein ymmärtämään; "herra von Finkistä
on mieluista pitää pilanaan kaikkea, mikä muille ihmisille on pyhää
ja kallista!"

Samassa tuli herra Jordan kiireisesti huoneeseen ja pyysi neitiä
soittamaan jotain flyygelillä, ja sitten kuuli Anton hänen hameensa
suhahtavan ohitseen.

Anton oli kiihkeästi liikutettu. Sabine Schröteriä pitivät konttorin
herrat niin suuressa arvossa, että hänestä takapihan puolella
harvoin edes puhuttiinkaan, saatikka tavallisessa jokapäiväisessä
pakinanpidossa. Useimmat nuoremmista jäsenistä olivat, kuten
vanhempain toverien pienistä pistoksista ja jolloinkin heidän omista
tunnustuksistaankin kävi ilmi, olleet ensikuukausina liikkeeseen
liityttyään kiihkeästi rakastuneet talon nuoreen neitiin. Ja kun
tuo liekki oli virikkeen puutteessa vähitellen palanut loppuun,
oli itsekukin koonnut roviosta kasan hehkuvia hiiliä sydämensä
perimmäiseen sopukkaan, missä ne vielä pitkät ajat kytivät kaikessa
salaisuudessa. Kaikki herrat olivat valmiit uhmaamaan vaaroja ja
kuolemaa talon tyttären puolesta, jos niin tarvittiin. Kaikille
hän oli kylmä pyhimys, jonka sydän oli iäti turvattu tavallisia
inhimillisiä heikkoudenpuuskia vastaan. Mutta tuo hänen levollinen
olemuksensa oli kaikille mieluinen, ja vaikkapa rohkeapuheinen herra
Pix häntä välistä sanoikin ylpeäksi, ei hän ollut koskaan lisäämättä:
"Mutta hyvä sydän hänellä on, ja kelpo emäntä hän myöskin on."

Oliko Sabine todelliselta olemukseltaan täydelleen sellainen kylmä
olento, jona häntä konttorin puolella yksimielisesti pidettiin, sitä
ei Anton voinut käydä päättelemään. Hän kyllä tunsi talon nuoren
valtiattaren, mutta vain niin kaukaa kuin kuun, joka aina näyttää
ihmisille ainoastaan toisen puoliskonsa. Joka päivä hän istui
ruokapöydässä Sabinea vastapäätä ja katseli pitkän pöydän yli hänen
kasvojensa hienoa kaarevuutta, hänen tummaa tukkaansa ja kauniiden
silmien syvää loistetta, joka päivä hän erotti hänen äänensä
tasaisesta puheensorinasta, mutta sen enempää hän ei neitosesta
tiennytkään. Nyt hän sai yht'äkkiä havaita, että pyhimys ei ollutkaan
niin kylmä ja tunteeton kuin takapihan puolella otaksuttiin;
arvaamattoman sattuman kautta hänestä oli tullut Sabinen hiljaisen
tuskan todistaja. Tuo niin äänettömästi ja niin kauniisti kärsitty
tuska kiihotti Antonin osanottavaisuutta aivan intohimoiseksi
myötätunnoksi. Hänellähän ei ollut itsellään koskaan ollut sisarta,
jollaista hän kuitenkin oli usein kaivannut; tänään hän tunsi todella
veljellistä hellyyttä surevaa tyttöä kohtaan; hän olisi antanut
vaikka henkensä vapahtaakseen hänet tuosta surusta; hän olisi pitänyt
korkeimpana onnenaan, jos olisi saanut tarttua hänen käteensä, painaa
hänen päänsä povelleen ja suudella noita itkeviä silmiä. Hänelle
selvisi yht'äkkiä, että Sabinen suru oli jossain yhteydessä Finkin
persoonan kanssa; hän oli jo kauvan epäillyt, että nuo molemmat
ylväät olennot olivat jossain salaperäisessä suhteessa toisiinsa,
ja hän oli monesti katsellut tutkivasti Sabinen kasvoja, kun Fink
kertoili ruokapöydässä jotain mielenkiintoista juttua. Mutta muuta
hän ei ollut milloinkaan keksinyt, kuin että Sabine vältti katsomasta
sinnepäin missä Fink istui, ja että hän ehkä vielä harvemmin
puhutteli jokeyta kuin toisia herroja. Mutta nyt aavisteli Anton
kaikenlaisia suuria suruja tulevaksi ensi kerroksen valtiattarelle;
hengessään hän näki intohimojen myrskyn uhkaavan toiminimi T. O.
Schröterin loistoisaa rauhallisuutta. Tosin hän edelleenkin tunsi
Finkiä kohtaan sitä harrasta kiintymystä, jolla turmeltumaton
nuorukainen aina liittyy rohkeaan ja kokeneeseen toveriin; mutta
tässä pulmallisessa ristiriidassa hän sielussaan asettui jyrkästi
ystävää vastaan, ja hän päätti pitää Finkiä tarkoin silmällä ja tulla
neidille jonkinlaiseksi avuksi, veljelliseksi turvaksi, alttiiksi
uskotuksi -- miksi hyvänsä, kunhan vain kykenisi vapahtamaan hänet
tuntemasta tuskaa, jonka näkeminen täytti hänen oman sydämensä
syvällä liikutuksella ja palavalla myötätunnolla.

       *       *       *       *       *

Monias tunti myöhemmin Sabine istui itsekseen akkunakomerossa.
Kädet ristissä polvellaan hän tuijotti vaitonaisena eteensä.
Punertava iltarusko loi hänen kasvoilleen iloisen hohteen, vaikka
hänen sydämensä oli kaikkea muuta kuin iloinen. Veli oli laskenut
sanomalehden kädestään ja katseli nojatuolistaan huolestuneena
hievahtamatonta istujaa; vihdoin hän kävi hiljaa hänen luokseen ja
laski kätensä hänen päälaelleen. Sabine kavahti pystyyn ja kietoi
molemmat käsivartensa veljen kaulaan. Siten seisoivat sisarukset
toisiinsa nojautuen -- kaksi ystävystä, jotka olivat eläytyneet niin
hartaasti toistensa tunnemaailmaan, että kumpikin tajusi sanoja
vaihtamatta, mitä kulloinkin toisen sydämessä liikkui. Kauppias
silitteli hellästi sisarensa tummia kutreja ja sanoi huolestuneena:
"Tiedäthän, kuinka tärkeissä liikesopimuksissa me olemme Finkin isän
kanssa."

"Tiedän myöskin", vastasi Sabine ja katsahti veljensä silmiin, "että
sinä et ole tyytyväinen hänen poikaansa."

"En voinut välttää ottamasta tuota outoa lintua piiriimme, mutta
minua se täytymys kaduttaa alati."

"Älä ole niin kova häntä kohtaan", pyysi sisar ja suuteli veljensä
kättä. "Muista myöskin, kuinka paljon jaloja piirteitä hänen
luonteessaan on."

"En tee hänelle mitään vääryyttä. Mutta ratkaisematonta vielä on,
onko hänen elämänlaatunsa toisille onneksi vai turmioksi. Hänen
itsetuntonsa, suuret lahjansa, yksinpä hänen itsekkäisyytensäkin
uhmaava tarmo, kaikki ne ovat ominaisuuksia, joista voisi muodostaa
suuriarvoisen luonteen. Mutta mihin hän käyttääkään kaiken tuon
ylitsevuotavaisen voimansa? Jonninjoutaviin oikkuihin, hurjiin,
hullutuksiin hän on tähän saakka tuhlannut aikansa; meidän
talomme kiinteä pakko on hänelle sietämättömän vastenmielinen.
Vielä tähän mennessä on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että
hänestä tulee kehno ylimys, joka kuluttaa elinvoimansa hienosti
harkittuihin nautintoihin, tahi sitten itsekäs rahamies, sellainen
kuin tuo sukulaisensa Amerikassa, joka valitsee rahan viimeiseksi
kiihottavaksi leikkikalukseen ja julkeasti käyttää toisten ihmisten
heikkouksia hyväkseen rakentaakseen heidän murskautuneen onnensa
sirpaleista itselleen palatseja."

"Eihän hän kuitenkaan ole sydämetön", supisi Sabine hiljaa, "senhän
osottaa hänen käytöksensä Wohlfartia kohtaan."

"Niin, tämän kanssa hän vain leikittelee, viskaa hänet veteen ja
onkii hänet jälleen kuiville."

"Eipä", huudahti Sabine, "hän panee arvoa Wohlfartin järkevään
mielenlaatuun ja tuntee, että tällä on rikkaampi tunne-elämä kuin
hänellä itsellään, vaikkakin vähemmän elämänkokemusta."

"Älä petä itseäsi ja minua", vastasi kauppias synkästi; "minä
tiedän mistä tuo on johtunut, kuinka hänen varma olemuksensa, hänen
kaunopuheisuutensa ja leikinlaskulahjansa, jotka kohottavat hänet
lähimmän ympäristönsä yläpuolelle, ovat sokaisseet ja kietoneet
sinut lumoihinsa. Veljellisen mustasukkaisuuden terävällä silmällä
vaarinotin sitä hurmausta, jolla tuo vieras muukalainen kykeni sinuun
tehoamaan. Pysyin vaiti, sillä voinhan luottaa sinuun. Olinhan
itsekin viehättynyt monista hänen tavattomista ominaisuuksistaan.
Silloinkin, kun hänen tylyytensä toisia kohtaan vaikutti minuun
epämiellyttävästi, vaikenin yhä, sillä huomasin että sinäkin
häntä samasta syystä vieroksuit. Mutta nyt kun näen, että hänen
eriskummalliset tapansa kiihdyttävät sinua, jopa tekevät sinut
onnettomaksikin, nyt täytyy minun pitää suotavana, että hän poistuu
keskuudestamme. Hänen pitää hetikohta lähteä talostamme, nimenomaan
sinun läheisyydestäsi."

"Oi hyvä Jumala!" parahti Sabine, väännellen käsiään. -- "Ei,
Traugott, niin ei saa, niin ei saa tapahtua. Minun takiani tuo
suhde ei saa särkyä, joka hänen hyväksensä solmittiin. Jos mistään
voi olla hänelle apua, jos mikään seikka voi häntä varjella hänen
menneisyydestään johtuvista vaaroista, niin on se juuri sinun
läheisyytesi, sinun ylevä vaikutuksesi ja esikuvasi. Sinun heltymätön
toimeliaisuutesi, sinun kunniassa pidetty kauppatoimesi -- niiden
jokapäiväinen vaarinottaminen ja niihin tottuminen -- ne ovat
parantavaa lääkettä hänen sielulleen. Niin, Traugott", hän jatkoi
ja tarttui veljensä käteen, "minä en tahdo pitää sinulta mitään
salassa! Sinä olet tajunnut minun sydämeni typerän heikkouden, ehkä
jo aikaisemmin kuin minä itse. Mutta minä lupaan sinulle, että tuo
typerä tunne on minulle oleva vain kuin muisto jostakin kirjasta,
joka on jolloinkin kiinnittänyt mieltäni. En sanallakaan, en kasvojen
ilmeelläkään tahdo ilmaista, että olen kerran ollut heikko. Oi, älä
häneen senvuoksi vihastu, älä erota häntä piiristäsi vihapäin, äläkä
suinkaan minun takiani!"

"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle
ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme
häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana
avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin
hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja
itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle
hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa
nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin
hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä
vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän
molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman
kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan
perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton
ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen -- hän vasta
olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten
riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta
ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen
nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine,
minun ylpeyteni ei kärsi."

"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että
minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä
kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä.
Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin
leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä.
Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta
sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan,
niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan
sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen
kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin,
joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati
pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten
rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa
suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa
kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja
katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"

"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna
sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on
talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta
vaikutukseltaan."

"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä
menen takuuseen."

"Sinä menet liian suureen edesvastuuseen, sinä herraimme hyvä
holhoojatar. Siis on hänkin sinun suosikkisi?"

"Hän on niin hienotunteinen ja rehellinen, ja hän riippuu koko
sielullaan kiinni sinusta. Kuinka vilpittömältä hän tänään
näyttikään, kun tuo toinen lasketteli törkeää pilaansa. Ja rohkeakin
hän on! Luota sinä vain häneen, kyllä hän pitää Finkille puolensa.
Sattumalta näin hänet silloin, kun Fink oli loukannut häntä niin
syvästi. Hän teki minuun oikein liikuttavan vaikutuksen. Siitä
lähtien olen sulkenut hänet sydämeeni."

"Ihmeen paljonpa siinä sydämessä onkin tilaa!" huudahti kauppias
leikkisästi. "Ensiksikin ja ennen kaikkea sinne mahtuu suuri
varastohuone, isoäidin pähkinäpuukaapit ja kaikki mahtavat pinot
liinatavaraa. Sitten johonkin vaatimattomaan syrjäkammioon ankara
veli, ja sitten..."

"Sitten etuhuoneeseen kaikki muu", keskeytti Sabine.

"Niin, ja nyt huomaan oppilaammekin sinne majoitetuksi", jatkoi veli
naljailuaan.

Sabine nyökkäsi. "Hänhän on minunkin oppilaani, hän on isänsä kautta
kuulunut liikkeeseemme jo lapsesta lähtien. Nyt hän haluaa itselleen
tusinan hienoja päiväpaitoja, Karl on sen minulle uskonut. Täti ja
minä huolehdimme ne valmiiksi, ja sinun pitää lähettää ne hänelle
ensi tilassa postin myötä. Hän on jo kotonaankin tottunut sellaisiin
yllätyksiin. Täti saa kirjoittaa mukaan salamyhkäisen kirjeen." Hän
purskahti sydämelliseen nauruun ajatellessaan tädin vaivaa kirjeestä,
nykäsi samalla teeliinat suoraan ja asetti teekupit suoraan riviin.

"Kas noin", huudahti kauppias, "nyt olet jälleen entisesi. Rivi on
moitteettoman suora ja teeliinain nurkat sopusuhtaisesti taivutetut."

"Jostakinhan täytyy löytää ilonsa", sanoi Sabine. "Teistä miehistä ei
meille olekaan muuta kuin alituista huolta ja tuskaa."

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan astui Fink Antonin huoneeseen, hyräillen laulunpätkää
ja aavistamatta ollenkaan, mikä myrsky hänen takiaan oli puhjennut
katurakennuksen puolella, ja totta puhuen jokseenkin välittämättä
siitäkään, mitä tunteita hän oli huomannut siellä herättäneensä.
"Minä olen teidän takianne, poikaseni, joutunut epäsuosioon", hän
huudahti hilpeästi, "talon itsevaltias sulttaani on kohdellut minua
selkääkarmivan kylmäkiskoisesti, ja mustakutri ei ole koko päivänä
suvainnut edes katsahtaakaan minuun. Kunnianarvoisia ihmisiä, sen
myönnän, mutta niin harmittavan jokapäiväisiä! Tuolla Sabinella
on sielunsa pohjalla tulta ja tarmoa ja ylpeyttä, kaikki hyviä
ominaisuuksia, mutta hänkin surkastuu ja kuihtuu tämän iankaikkisen
poroporvarillisuuden lumoissa. Jos kärpänen raapii korvallistaan,
niin se jo synnyttää yleistä ällistystä, ja siitä ruvetaan miettimään
ja punnitsemaan, onko sen säädyllistä ja soveliasta raapia oikealla
vai vasemmalla etukäpälällään. -- Onneksi olkoon, Wohlfart, teistä on
paraikaa tulemassa tämän konttorin Mignon [nuori viaton tyttö Goethen
romaanissa 'Wilhelm mestarin oppivuodet'], ja minua pidetään teidän
pahana henkenänne. Mutta eipä väliä! Huomenna me lähdemme yhdessä
uimakouluun."

Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä,
että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti
itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin
nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan
hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä
hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen
selkään -- mikä muuten oli vasten hänen tapojaan -- ja antoi toverin
ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin
mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin
metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja
hampain.

Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla
kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän
voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen
oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen
niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle
tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli
ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia
olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä
joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan
paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta
päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin
piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni
poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin
voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän
naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon,
niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina
ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä,
havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla
tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja
iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi --
ensikertaa kummallekin -- sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.

Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä
että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla;
tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän
sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että
kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus
tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta
erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa
kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti
samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja
häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja
kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen,
jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla
sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja
haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn
edessä.


10.

Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas
oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä
kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti
herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän
salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen
huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän
huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista
katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan
riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi
poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita
hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset
miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei
arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus
häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa
ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin
tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen
etäisimpiinkin soppiin.

Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen
isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun:
"Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen
palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle
ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle
nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta
kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi
vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan
vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista
tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan
nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä,
tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin
hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet
yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin
itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani
velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia
täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin
erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen
ratkaisun meidän käsiimme."

Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova
hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä.
Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka
oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun
ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin
totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta
minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui
jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin,
jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.

Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja
seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin
tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja
konttorimiehenä.

Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan
vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi
jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä
tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta
ylöspäin?"

"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan
nuorimmasta", huomautti herra Baumann.

"Tehtäköön kuten Englannin sotalaivastossa!" sanoi herra Pix jyrkästi.

Specht oli läsnäolevista nuorin. "Minun täytyy ennen kaikkea
huomauttaa, että herra von Fink ei ole lainkaan saapuvilla", hän
lausui kiihottuneena.

Kuului yleistä mutinaa: "Hän ei kuulukaan talonväkeen! Hänhän on vain
vapaaehtoinen harjoittelija."

"Hän ei ole meidän miehiä", sanoi herra Pix jyrkkään tapaansa.

"Hän kieltäytyisi itsekin äänestämästä", sanoi herra Jordan, "koska
hänellä ei ole vakinaista tointa liikkeessä."

"Siinä tapauksessa olen sitä mieltä", jatkoi herra Specht, vähän
masentuneena yleisestä vastustuksesta, jonka hänen ensimmäinen
huomautuksensa oli kohdannut, "että Wohlfart on velvollinen olemaan
oppilaana neljä vuotta, kuten itse olen saanut tehdä, tahi ainakin
kolme vuotta, kuten toverimme Baumann harjoitellessaan C. W.
Strumpf ja Kniesohlin liikkeessä. Mutta kun hän on kelpo poika ja
kaikkien mielestä pystyvä liikkeen palvelukseen, niin olen myöskin
sitä mieltä, että voimme hänen suhteensa tehdä poikkeuksen ja
tunnustaa hänet jo nyt itsemme arvoiseksi työtoveriksi. Kuitenkin
pyydän kaikkia läsnäolijoita olemaan tässä suhteessa varovaiset ja
antamaan hänen ymmärtää, että hänen asemansa oikeastaan vielä olisi
oppilaan. Siksipä ehdotan että hänet velvoitetaan vielä vuoden ajan
valmistamaan meidän iltateemme, jota hän on tähänkin asti oppilaana
ollessaan saanut tehdä. Sitäpaitsi pidän sopivana, että hän muistoksi
entisestä asemastaan teroittaa yhden kynän jokaiselle toverilleen
aina neljännesvuosittain."

"Joutavata hullutusta", murahti herra Pix; "teillä on aina tuollaisia
tyhjänpäiväisiä päähänpistoja."

"Kuinka voitte sanoa minun päähänpistojani tyhjänpäiväisiksi!"
kivahti herra Specht tulistuneena. "Te tiedätte etten minä kärsi
teiltä sellaista puhetta."

"Pyydän herroja pysymään levollisina", maanitteli puheenjohtaja.

Seuraavat puhujat lausuivat kukin vuoronsa perään kannattavansa
esitystä, herra Baumann erityisen lämpimästi. Vihdoin tarttui
herra Pix teevesikattilan sankaan ja lausui: "Hyvät herrat, mitäpä
pitkistä puheista; hänen tavaraopintuntemuksensa ei ole niinkään
kehno, kun ottaa huomioon että hän vielä on perin nuori nulikka,
hänen käytöstapansa on reipas, makasiinirengit pitävät häntä arvossa,
asiakkaitani kohtaan hän on tosin vielä liiaksi arkatuntoinen
ja monisanainen, mutta eihän kaikille ole suotu taitoa osata
oikein kohdella lähimmäisiään. Soolowhistiä hän pelaa kurjasti,
ja hänen kykyään totipöydässä ei kannata mainitakaan. Mutta kun
viimeksimainitut ominaisuudet eivät tässä asiassa ole määräävinä,
niin en ymmärrä, miksi hän ei tästä päivästä lähtien voisi olla
toverimme."

Kassanhoitaja lausui: "Ei tosin ole asianmukaista, että hän läpäisee
oppiaikansa kahdessa vuodessa; mutta kun se on isännän toivomus, niin
en pane vastaankaan, sillä hänen tahtoonsa meidän on kuitenkin viime
kädessä mukauduttava."

Kaikki katsoivat sitten herra Lieboldiin, jota tämä yleinen
tarkkaavaisuus kovin hermostutti, sillä se muistutti häntä
äänivaltansa suuresta edesvastuusta. Tietysti hänkin tahtoi kannattaa
ehdotusta, mutta mitäpä, jos hän _ei_ tullutkaan niin tehneeksi?
Entäpä jos hänen omituinen puhetapansa taaskin johtaisi siihen,
että hän jälkilauseessa peruutti suostumuksensa -- mikä pahennus
siitä syntyisikään? Mitä Wohlfart silloin hänestä ajattelisi, ja
mitä toverit ja itse isäntäkin? Niinpä miesparka tuskissaan nyki
paidankaulustaan korviin saakka, hymyili hämillisen kohteliaasti joka
taholle ja kakisteli kurkkuaan kuin suurta puhetta alettaessa, mutta
mahdollisia peljättäviä seurauksia ajatellen hän lyyhistyikin jälleen
sohvannurkkaan ja supisi tuskin ymmärrettävästi yhtyvänsä kaikkeen,
mitä hänen toverinsa päättäisivätkin.

"Asia on siis päätetty!" sanoi herra Jordan. "Minäkin äänestän
ehdotuksen puolesta ja perustan tätä vielä sillä seikalla,
että Wohlfart oppilaaksi tullessaan oli iältään vanhempi kuin
kukaan meistä oppiin ryhtyessämme, ja että: hänen kokemuksensa
ja sivistyksensä tyydyttävät kaikkia vaatimuksia. Tämän vuoksi
täydellinen yksimielisyytemme ilahduttaa minua. Herra Schröter
on sallinut minun tässä tapauksessa ilmoittaa asiasta oitis
Wohlfartille. Ehdotan, siis, että teemme sen heti paikalla.
Huutakaamme hänet tänne alas."

"Aivan niin, niin on tehtävä!" kuului yksimielinen suostumus, ja
herra Baumann varustautui lähtemään yläkertaan.

Mutta silloin sai herra Specht intoa ja hypähti sulkemaan tien
toveriltaan Baumannilta. "Emmehän toki ole mitään porsaita", hän
huudahti ja ojensi kätensä torjuvasti ovea kohti; "emmehän ole mitään
villejä eläimiä, jotta ilman vähintäkään järjestystä huudamme uuden
toverin joukkoomme kuten uuden hiehon karjalaumaan. Minä; pyydän mitä
hartaimmin teitä kaikkia muistamaan, että liikkeemme arvo ja kunnia
on nyt kysymyksessä, että kaksi meistä menee sinne lähetystönä, että
tervetuliaistoti valmistetaan ja että herra Jordan tervehtii häntä
puheella." Tämä ehdotus saavutti kannatusta, ja herrat Liebold ja
Pix valittiin tuomaan uusi tulokas toisten keskuuteen. Mutta herra
Specht hääräsi loistavin silmin ympäri huonetta, nykäsi tuolla
pöydän suoraan, järjesti täällä tuolit puoliympyrään, hankki laseja
ja pulloja paikalle, asettipa paperivanukkeesta tehdyn viheriäisen
ritarikuvan, jolla oli kullattu sapeli, pystyyn sikarilaatikolle
keskelle pöytää. Sitten hän nouti maton ja laski sen oven ja
kokoutuneen seurueen välille, jotta Wohlfart joutui seisomaan
sillä kuin morsiusmatolla alttarin edessä. Edelleen hän käytti
kaiken kaunopuheliaisuutensa saadakseen kootuiksi kaikki lamput ja
kynttilät toisten herrain huoneista ja toimeenpannakseen niiden
avulla jonkinlaisen juhlavalaistuksen. Vihdoin hän laski kaihtimet
alas, sulki kirjavat akkunaverhot niiden eteen, niin että syntyi
keinotekoinen hämärä ja sen jälkeen kirkas keinotekoinen valo ja
sietämätön lampunkäry. Täten hän hääräsi ja puuhaili; aluksi yksin
toisten katsellessa, kunnes näihinkin tarttui hänen intonsa ja he
kävivät auttamaan häntä, niin että salonki sai kerrassaan oudon ja
salamyhkäisen asun. Nyt vasta hän päästi lähetystön menemään, ja
kun hänen mieleensä samalla johtui hämärä muistelma Rooman senaatin
mahtavasta käyttäytymisestä, silloin kun se julman vihollisen
kaupunkiin hyökätessä istui hievahtamatta marmori-istuimillaan,
vannotti hän kiihkeästi kaikkia jälellejääneitä istumaan tuoleille ja
odottamaan äänettöminä ja juhlallisina lähetystön ja kunniavieraan
paluuta. Mutta kun ovi sitten aukeni ja mitään aavistamaton Wohlfart
astui perin ällistyneenä näkyviin molempain saattajain keskellä,
joista herra Pix käytännöllisessä huolenpidossaan kantoi Antonin
sokerirasiaa ja herra Liebold ennenmainittua isoa ruusukimppua,
niin haihtui Rooman senaatti tuotapikaa herra Pixin ajatuksista ja
sijaan astui väkevä vaikutelma kolmesta itämaan tietäjästä, jotka
tulivat joululahjoilleen vastasyntyneen Vapahtajan luo. Hän hypähti
hurmioissaan pystyyn ja huusi ukkosenäänellä: "Joka mies seisomaan!"

Tämän ohjelman muutoksen kautta hän valitettavasti itse pahasti
häiritsi vastaanoton vaikuttavaisuutta, sillä vain muutamat
noudattivat hänen esimerkkiään, enimpien jäädessä istumaan; kunnes
herra Jordan vihdoin astui Antonin eteen ja lausui vilpittömän
sydämellisesti: "Rakas Wohlfart, te olette nyt kaksi vuotta
työskennellyt meidän parissamme, te olette parhaanne mukaan pyrkinyt
perehtymään liikkeemme asioihin ja olette käynyt meille kaikille
rakkaaksi. Isäntämme tahto ja meidän kaikkien toivomus on, että
tavanmukainen oppiaika teidän suhteenne lyhennetään. Herra Schröterin
aikomus on siirtää teidät huomispäivästä alkaen konttoristiksi,
ja meidän on iloksemme sallittu ilmoittaa teille siitä jo tänään.
Toivotamme siis teille sydämestämme onnea ja pyydämme teidän
osottamaan työtoverinammekin meille samaa rehellistä ystävyyttä kuin
tähän asti olette osottanut." Näin puheli kelpo herra Jordan ja
ojensi kätensä oppilaalleen.

Anton seisoi hetkisen aikaa aivan jäykkänä ja mykkänä, sitten hän
tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja lankesi ylen onnellisena
ja liikutettuna herra Jordanin kaulaan. Toverit tungeksivat
hänen ympärillään, ja siitä alkoi sellainen käsienpuristelu ja
syleileminen, etteivät salongin neljä seinää olleet vielä mokomaa
nähneet. Yhä uudelleen kulki Anton toverin luota toisen luo ja
tarttui kostein silmin tätä käsivarteen. Specht ei enää säälitellyt
juhlameno-ohjelmansa kuperkeikkaa, Baumann istui kädet polven yli
ristissä sohvannurkassa ylen tyytyväisen näköisenä, ja Pix tarjosi
sankarillemme viiden minuutin kuluessa kahdesti sikarejaan, pitelipä
hänelle kynttilääkin niiden sytyttämiseksi. Kaikki olivat parhaalla
tuulella; toverit iloitsivat siitä, että heillä oli ollut niin
tärkeäarvoista tarjottavana, Anton oli autuas saadessaan vastaanottaa
niin paljon ystävyyttä toisten taholta. Kirkastunein kasvoin
hän istui pehmeässä nojatuolissa, johon Specht ystävä oli hänet
työntänyt; hänen edessään seisoi vihreä ritari ruusukimpun vierellä
ja tervehti häntä kullatulla miekallaan, ja hänen ympärillään
toverien iloinen piiri, joista kukin koetti sanoa hänelle jotain
iloista ja hauskuttavaa. Sankarillisella ryhdillä nousi herra Pix
seisomaan ja esitti maljan Antonin terveydeksi. Kaunopuheisemmin
kuin hänen tiedettiin koskaan ennen ja jälkeenpäinkään esiytyneen,
hän kuvasi miten Anton oli tavallaan imeväisenä kapalolapsena
uskottu hänen hoiviinsa, yhtä tietämättömänä kynäkotelon ja kaneelin
erotuksesta kuin viheriävarpusen ja kahvipapujen välisestäkään, ja
kuinka tuosta piltistä sitten oli kehitetty pystyvä varastomies
ison vaa'an avulla ja lastaajain toimesta, jotka tavallaan olivat
hänen imettäjiään, ja lisäksi vielä eräiden toisten henkilöiden
myötävaikutuksella, joiden nimiä puhuja oli liian kaino mainitsemaan.
Sitten nousi Anton vuorostaan vastaamaan ja esitti maljan
työtovereitten terveydeksi.

Hän kertoi kuinka häntä oli pelottanut, kun hän ensi kerran oli
avannut konttorinoven. Hän sanoi muistavansa elävästi sielussaan
herra Pixin mustan siveltimen, jolla hänelle oli tietä näytetty,
herra Spechtin ikuisen kysymyksen: "Mitä te haluatte?" ja herra
Jordanin harmaan irtohihan, jonka tämä oli riisunut käsivarreltaan
ja huolellisesti silitettyään pannut sen pulpettiin, kun oli käynyt
johtamaan tulokasta tämän huoneeseen. Viittaus noiden kolmen nimeltä
mainitun herran kuuluisiin tunnuksiin herätti yleistä iloa. Ja
sitten seurasi maljapuhe toisensa perästä, ja tavatonta ällistystä
synnytti kaikissa kun vaitelias herra Birnbaum, tullitoimitsija,
ilmaisi omistavansa sen harvinaisen lahjan, että pystyi kolmannen
totilasin jälkeen muistista lausumaan muutamia säkeitä runoakin. Yhä
hilpeämmäksi kohosi mieliala, yhä juhlallisemmin loistivat kynttilät
ja lamput, yhä punaisempina helottivat läsnäolijain posket ja
pöydällä seisovat ruusut.

Vasta myöhään seura hajaantui. Anton ei tahtonut käydä levolle,
ennenkuin oli kertonut Fink ystävälle onnestaan. Kuullessaan tämän
palaavan myöhäiseltä ratsastusretkeltään hän riensi tulijaa vastaan
portaille ja kuvasi akkunasta sisäänpaistavassa kuutamossa koko
suuren tapauksen ja sen juhlimisen. Fink iski ratsupiiskallaan
ilmaan kauniin kahdeksikon ja sanoi: "Olipa harvinaista että
kadunvartisessa talossa on saatu niin mainio päähänpisto, sitä en
olisi hirmuvaltiaastamme uskonut. No, nyt sinä pääset jo vuotta
aikaisemmin minun kanssani meren yli suureen maailmaan."

Seuraavana aamuna johtaja kutsui vastaleivotun konttoristin
sisäkonttorin perällä olevaan pikkuhuoneeseen, joka oli liikkeen
kaikkeinpyhin, ja kuunteli hymysuin Antonin sopertelevia kiittelyjä.
"Katsoin voivani toimia näin", hän vastasi, "sekä teidän itsenne
osottamanne kunnollisuuden takia sekä sen kirjeen vuoksi,
jonka tullessanne toitte minulle ja joka avasi teille luoton
liikkeessämme. Teille tulee tuottamaan iloa, kun tästälähin kykenette
omalla työllänne hankkimaan toimeentulonne. Te siirrytte tästä
päivästä alkaen eronneen jäsenemme asemaan ja siis myöskin hänen
palkkaetuihinsa."

Päivällispöydässä vihdoin talon naisetkin onnittelivat uutta
liikemiestä; Sabine tuli oikein pöydän alipäähän, missä Anton seisoi
tuolinsa takana, ja lausui hänelle sydämellisiä sanoja; palvelija
asetti viinipullon jokaisen herran lautasen viereen; kauppias kohotti
lasinsa ja nyökäten ylen autuaalle Antonille sanoi hyväntahtoisen
totisesti: "Rakas Wohlfart, tämä malja on omistettu teidän kelpo
isänne muistoksi!"



TOINEN KIRJA.


1.

Eräänä sunnuntai-aamuna Anton lueskeli innokkaasti Cooperin
"Viimeistä mohikaania", kun ulkona akkunan takaa ensimmäiset
lumihiutaleet alottivat virkeän sotatanssinsa ja koettivat
turhaan tunkeutua keltaisen kissan pyhäkköön. Silloin astui Fink
kiireisesti sisään ja huusi jo kynnykseltä; "Anton, näytäppä minulle
vaatevarastosi!" Hän avasi vaatekaapin, tarkasteli hyvin totisesti
pitkää takkia ja muita vaatekappaleita, pudisti päätään ja päätti
tutkimuksensa seuraavin sanoin: "Minä lähetän räätälini ottamaan
sinusta mittaa uuteen pukuun."

"Eihän minulla ole rahaa", vastasi Anton nauraen.

"Joutavia", vastasi Fink, "räätäli antaa sinulle luottoa niin paljon
kuin tahdot".

"Mutta minäpä en tahdo ottaa mitään velaksi", sanoi Anton ja asettui
jälleen mukavasti sohvaan puolustaakseen järkevän taloudenpidon etuja
mahtavan neuvonantajansa houkutteluja vastaan.

"Tällä kertaa saat tehdä poikkeuksen", virkkoi Fink päättäväisesti;
"on jo aika että joudut ihmisten seuraan. Sinun täytyy ottaa osaa
seuraelämään, ja minä johdatan sinut siihen."

Anton nousi jälleen ylös punastuen ja sanoi hätäisesti: "Se ei käy
päinsä, Fink, minähän olen täällä aivan outo, eikä minulla ole
vielä sellaista asemaakaan, jonka kautta tuntisin itseni varmaksi
esiytyessäni suuressa seurapiirissä."

"Juuri senvuoksi ettei sinulla vielä ole seuraelämän tottumusta
ja rohkeutta, sinun täytyy tulla ihmisten joukkoon", sanoi Fink
jyrkästi. "Tuosta surkeasta ujoudestasi sinun pitää päästä irti
niin pian kuin mahdollista; se on typerin vika, mikä sivistyneellä
ihmisellä voi olla. -- Osaatko edes tanssia valssia? Onko sinulla
aavistustakaan, mitä katriljin kierros tietää?"

"Otin jokunen vuosi sitten tanssitunteja Ostraussa", vastasi Anton
vähän hämillään.

"Se on samantekevää, saat vielä kerran ottaa tanssitunteja. Rouva
von Baldereck uskoi minulle eilen kaikessa salaisuudessa, että eräät
perheet aikovat järjestää tanssikurssin lentokykyisiä kananpoikasiaan
varten, jotta nämä oppisivat varmemmin lentämään saaliinhimoisten
raatelulintujen syliin. Tanssitunnit pidetään armollisen rouvan
omassa talossa, sillä hänelläkin, on kananen kaupattavana. Kas siinä
on jotakin sinua varten, minä johdatan sinut sinne."

Anton, säikähtyi kovin sellaisesta maanittelusta; aivan kauhuissaan
hän vaipui jälleen sohvaansa ja vastasi niin värisemättömällä äänellä
kuin taisi: "Fink, tuo on taas niitä sinun hulluja päähänpistojasi;
mahdoton minun on siihen suostua. Rouva von Baldereck kuuluu
täkäläiseen ylimystöön, ja epäilemättä hänen luokseen kokoutuva
seurakin on samojen piirien jäseniä."

"Epäilemättä niin onkin", nyökkäsi Fink; "pelkkää sinistä verta,
kaikkien läsnäolevien rouvien kantaäideillä on poikkeuksetta ollut se
kunnia, että ovat saaneet Saksan muinaisissa aarniometsissä kantaa
ruhtinatar Thusneldan yömyssyä hänen perässään."

"Siinähän näet itsekin", sanoi sankarimme. "Kuinka voi päähäsi
pistääkään viedä minut sellaiseen seuraan? Sinähän vain saattaisit
minut siihen katkeraan asemaan, että minut torjuttaisiin sieltä
matkoihini, tahi mikä vielä pahempi, minä joutuisin yleisen
halveksimisen alaiseksi."

"Eikö tässä ihminen jo kadota kärsivällisyyttään?" huudahti Fink
närkästyneenä. "Juuri sinulla ja sinunkaltaisillasi on syytä kantaa
päätään korkeammalla kuin suurimmalla osalla sitä seuraa, joka sinne
kokoutuu. Mutta juuri teikäläiset ne omalla typerällä käytöksellään,
milloin turhalla kainoudellaan, milloin häpeällisellä nöyristelyllään
kasvattavat noiden aatelisjunkkariperheiden vaatimuksia. Kuinka sinä
voitkaan pitää itseäsi huonompana kuin ketä hyvänsä noista toisista?
En olisi toki uskonut, että sinun sielusi elää niin matalalla."

"Nyt erehdyt", Anton vastasi suuttuneena, "minä en suinkaan pidä
itseäni huonompana kuin ansaitsen, mutta typerää ja vaateliasta
minulta olisi tunkeutua sellaiseen seuraan, jossa syystä tai toisesta
minua kernaasti ei suvaittaisi. Juuri oma itsetuntoni kieltää minua
seurustelemasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka halveksivat miestä
senvuoksi, että tämä työskentelee kauppakonttorissa."

"Mutta minäpä sanon sinulle, että sinun läsnäolosi ei tule ollenkaan
olemaan epämieluinen noille kelpo ihmisille, sen takaan", lausui
Fink rohkaisevasti. "Sinä et tunne noita seurapiirejä ja siksi
kuvittelet kaikkea liian vaikeaksi. Siellä tulee olemaan puute
herroista, talon rouva panee minun persoonaani jonkin verran arvoa
-- sivumennen sanoen, en siitä ollenkaan ylpeile; ja hän on pyytänyt
minua hankkimaan lisäksi joitakin tuntemiani nuoria miehiä; minä
johdatan sinut taloon, ja sillä on kaikki selvitetty. Ajattelehan
asiaa vähän tarkemmin. Mitä tuollainen tanssikurssi oikeastaan on?
Se, on jonkinlainen osakeyhtiö kaikkien osanottajien pohjelihasten
parantamiseksi; sinä maksat osuutesi opetuksesta kuten kaikki
toisetkin, ja pyöritätpä sinä nuorta kreivitärtä tai porvaristyttöä
masurkassa, se on aivan yhdentekevää, vyötäiset kuin vyötäiset, ja
kaikki ne hepsakat tanssivat yhtä mielellään."

"Mutta eihän se käy laatuun", vastusteli Anton edelleen ja pudisteli
päätään; "minulla on sellainen sisällinen tunne että se olisi
sopimatonta, ja sitä tunnetta tahdon totella."

"Minäpä ehdotan sinulle jotakin", sanoi Fink kärsimättömästi;
"sinä lähdet näinä päivinä minun kanssani tervehtimään rouva von
Baldereckiä. Minä esitän sinut herra Anton Wolhfartina toiminimen
T. O. Schröterin konttorista; sinun ei tarvitse mainita halkaistua
sanaakaan tanssitunneista; sinä vain odotat, kuinka armollinen rouva
ottaa sinut vastaan. Jos huomaat että tuo kelpo tanssimamma osottaa
sinua kohtaan jotain muuta kuin sulaa suopeutta, jos hän tuumankaan
vertaa heittää niskojaan eikä itse ala puhua tanssiopetuksesta, niin
on sinulla vapaa valta pysyä jarrutuksessasi. Tätähän vastaan sinulla
ei pitäisi olla mitään pätevää sanottavana."

Anton epäröi yhä ja mietiskeli. Asia ei hänestä ollut suinkaan
niin yksinkertainen kuin Fink sen kuvasi, mutta eipä hän itsekään
pystynyt enää pohtimaan sitä täysin kylmäverisesti. Jo monet vuodet
oli hänen sielunsa sisimmässä piillyt salainen toivo ja kaipaus
päästä näkemään ja kukaties osaaottamaan ylhäisten vapaaseen,
juhlaisaan ja värikiuhtavaan elämään. Niin usein kuin hän kuuli
kadunvartisesta talosta tanssimusiikkia, niin usein kuin hän lueskeli
ylimyspiirien tavoista ja menoista, kohosi elävästi hänen eteensä
tuo kukkaispuiston keskellä oleva korkea linna tornineen ja se
aatelisimpi, joka oli soutanut hänet joutsenlammikon yli. Nyt tuo
kuva rupesi jälleen paistamaan hänelle siinä kultaisessa hohteessa,
jonka hänen mielikuvituksensa oli vuosien kuluessa runoillut sen
ympärille Hän kavahti pystyyn ja suostui sen enempää epäröimättä
kokeneemman ystävän ehdotukseen.

Tuntia myöhemmin saapui räätäli Finkin saattamana, ja Fink itse
määräili uuden puvun kaikki yksityiskohdat, osottaen siinä
asiantuntemusta, joka tehosi yhtä mahtavasti räätäliin kuin ujoon
Antoniin.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä sulatti marraskuunaurinko lumen katukivitykseltä.
Silloin työnsi Fink moniaita merkillisen näköisiä papereita
povitaskuunsa ja lähti joutilaan maleksijan huolettomuudella
mittailemaan katuja, tarkastellen kuitenkin eteensä ja jälelleen
terävästi kuin poliisimies, joka vaanii saalista. Vihdoin hän
tyytyväisen näköisenä suuntasi askeleensa jalkakäytävälle ja iski
kiinni kahteen uljaasti puettuun herraan, jotka yksinään kuten hänkin
miilustelivat tavallisten poroporvarillisten iltakävelijäin joukossa.
Ne olivat luutnantti von Zernitz ja herra von Tönnchen, molemmat
elämänhaluisia nuoria ylimyksiä ja käytökseltään moitteettomia.

"Katsos pirua -- Fink!"

"Hyvää päivää, herrat!"

"Mitä te niin uneksivan näköisenä etsitte täältä kaduilta?" kysyi
herra von Tönnchen.

"Etsin ihmisiä", vastasi Fink alakuloisesti; "paria hyvää
veikkosta, jotka ovat kylliksi turmeltuneet käydäkseen tänä ikävänä
sunnuntaipäivänä vielä päivännäöllä tyhjentämään kanssani pullon
portviiniä ja sitä ennen avustamaan minua todistajana eräässä pikku
asiassa."

"Todistajana?" kysyi herra von Zernitz. "Onko teillä ehkä
kaksintaistelu tuolla kirkon takana?"

"Ei, kaunis kavaljeerini", Fink vastasi, "tiedättehän että olen
vannonut luopuvani tuosta pahasta tavasta, sittekun pikku Lanzau
ampui pistoolistani liipasimen. Juuri tätänykyä olen perin
rauhallinen, kiusattu liikemies, toiminimen Fink ja Beckerin arvoisa
vesa. Minä etsin todistajia panemaan nimensä asiakirjaan, jolla on
tulinen kiiru. Löydänhän kyllä jostakin notaarin, mutta tavalliset
valalliset todistajat ovat tänään sunnuntaina juosseet kaikki
keilaradalle. Tekisitte ihmisystävällisen teon, jos auttaisitte minua
tänä onnettomana iltapäivänä viettämään neljännestunnin ajan notaarin
luona ja lopun iltaa italialaisessa viinituvassa."

Herrat olivat halusta valmiit auttamaan. Fink vei heidät tutun
notaarin luo ja pyysi tätä molempain todistajain läsnäollessa
kirjoittamaan luovutuskirjan, koska se oli jätettävä seuraavaan
oikeuden istuntoon ja asia oli muutenkin perin tärkeä. Hän jätti
virkamiehelle kunnianarvoisan näköisen englanninkielisen asiakirjan,
jossa jonkin New Yorkin valtiossa olevan piirikunnan prokuraattori
teki tiettäväksi, että herra Fritz von Fink oli Fowlingfloor
nimisen maa-alueen, sekä maan ja mannun että sillä olevain
rakennusten, puiden, vesistöjen ja kaikkien käyttömahdollisuuksien
laillinen omistaja. Sitten hän selitti notaarille luovuttavansa
kaikki asiakirjain mukaan hänelle kuuluvat omistusoikeudet herra
Anton Wohlfartille, joka nykyisin oli T. O. Schröterin liikkeen
palveluksessa. Kauppahinta oli täydelleen suoritettu. Vihdoin hän
pyysi notaaria mitä hartaimmin valmistamaan luovutuskirjan heti
paikalla ja muuten vaikenemaan visusti asiasta. Sen virkamies
lupasikin, ja asiakirjan valmistuttua molemmat todistajat
kirjoittivat nimensä alle. Poislähtiessä hän pyysi näitäkin,
vakavammalla sävyllä kuin tavallisesti käyttämänsä, pitämään
asiata salassa kaikilta ja ennen muuta herra Anton Wohlfartilta
itseltään. Herrat lupasivat tietysti, mutta olivat sangen uteliaat
kuulemaan asiasta lähempää, eikä herra von Zernitz malttanut olla
huomauttamatta: "Toivon, hyvä Fink, ettette toki vielä tehnyt
testamenttianne; siinä tapauksessa olisin ollut kiitollinen, jos
olisin perinyt teidän pyssynne."

"Jos tahdotte ottaa pyssyn vastaan elävältä Finkiltä", vastasi tämä,
"niin teette sen kautta hänet hyvin onnelliseksi."

"Hittoja kanss'!" huudahti hyväluontoinen luutnantti melkein
säikähtyneenä, "tuotahan en toki tarkoittanut. Enkä tiedä edes,
voinko hyvällä omallatunnolla ottaa tarjouksenne vastaan."

"Ottakaa vain keveällä mielellä", sanoi Fink ystävällisesti; "minä
olen kyllästynyt koko putkeen, mutta olen mielissäni kun tiedän sen
joutuvan hyviin käsiin."

"Se on kallisarvoinen lahja", mutisi luutnantti tuntien tunnonvaivoja.

"Se on vanha kapine", sanoi Fink, "ja huomenna te otatte sen
minulta vastustelematta; tänään näet ette enää pääse minusta
irti, sillä me menemme Feronille. Mutta mitä tuohon salaperäiseen
tiluksenluovutukseen tulee, niin en siinä toimi vallan
vapaaehtoisesti. Siihen liittyy näet eräänlainen valtiollinen
salaisuus, jota en saa teille ilmaista jo senkään vuoksi, etten
itsekään ole vielä oikein selvillä koko asiasta."

"Onko tuo luovuttamanne maatila suurikin?" tiedusteli herra von
Tönnchen.

"Maatila?" toisti Fink ja katseli taivaalle; "se ei ole lainkaan
mikään maatila. Se on kappale tasankoa, vuoria ja laaksoja, vesiä
ja metsiä, pikkuruinen palanen Amerikan mannerta. Ja onko tuo herra
Wohlfartin tilus suuri? Mitä te oikeastaan sanotte suureksi? Mikä
onkaan suurta tässä matoisessa maailmassa? Amerikassa maa-alan
suuruutta mitataan toisenlaisella mittakaavalla kuin tässä poloisessa
Saksan sopukassa. Omasta puolestani tuskin tullenen enää koskaan
tilaisuuteen sanoa sellaista tilusta omakseni."

"Mutta kuka sitten tuo herra Wohlfart oikeastaan on?" kysyi
luutnantti hänen toiselta sivultaan.

"Saatte kohta tutustua häneen lähemmin", Fink vastasi. "Hän on
sangen siivo poikanen jostakin maaseudulta, ja hänen kohtalonsa on
tavallansa peittynyt salaperäisyyden verhoon, josta hän tätänykyä ei
itsekään tiedä vielä mitään eikä toistaiseksi saakaan tietää. Mutta
riittää jo liikeasioista. Minulla on täksi talveksi ohjelmaa varattu
teitäkin varten. Te olette tosin vanhoja syntisiä kumpikin, mutta
silti teidän täytyy vielä kerran ottaa osaa tanssikurssiin."

Näin sanoen hän vei ystävänsä italialaiseen viinitupaan, missä
Feroni otti syvin kumarruksin heidät vastaan, ja kohta olivat kaikki
kolme syventyneet hartaihin tutkimuksiin Portugalin väkevien viinien
oivallisuudesta.

       *       *       *       *       *

Rouva von Baldereck oli kaikkein parhaimpien seurapiirien
tukipylväitä; noiden piirien, jotka maa-aatelin pääkaupungissa
elävät perheet ynnä moniaat korkea-arvoiset virkamiehet ja upseerit
muodostivat. Oli vaikea sanoa, mitkä kyvyt ja avut olivat tämän
arvonrouvan kohottaneet niin mahdikkaaseen asemaan; hän ei ollut
erittäin ylhäissukuinen, ei liioin rikas, hienotapainen, henkevä
eikä syvämietteinen, mutta kaikista näistä ominaisuuksista hänellä
kuitenkin oli hiukkasen joka lajia. Yksityiselämässään hän oli
mahdollisimman mukaan noudattanut terveitä periaatteita, ja hänellä
oli tarpeeksi itsetuntoa, jotta ei koskaan käynyt tyrkyttäytymään
paljonvaativaisten pariin.

Tämän pidättyväisyyden takia yleinen mielipide oli nostanut
hänet johtavaan asemaan seuraelämässä. Hänellä oli sangen laaja
tuttavapiiri, hän oli selvillä kaikista maalaisaateliston
kihlauksista, naimakaupoista ja sukulaisuussuhteista, hän oli
ensimmäisten joukossa pääkaupungin hienoston vieraskutsulistoilla
ja vietti leskeksi jouduttuaan itse jokseenkin vaatimatonta
elämää, jota sentään sulosti sulkahattuinen palvelija ja kaksi
lihavaa vaunuhevosta. Rouva von Baldereck oli siis kaikin puolin
mallikelpoinen vallasnainen, ja hän osasi arvostella henkilöitä ja
tapahtumia tarkoin ylhäisön ennakkoluulojen mukaisesti; siksipä
hänen arvosteluaan aina kuuttiinkin hartaalla mielenkiinnolla. Että
hän sen lisäksi oli jokseenkin hyväluontoinen henkilö, sitä ei sama
ylhäisö arvatenkaan arvioinut yhtä mainehikkaaksi ominaisuudeksi
kuin se vanha tuomion enkeli, joka taivaassa pitää kirjaa ihmisten
hyvistä ja pahoista teoista ja joka sivumennen sanoen taivaallista
liiketointansa harjoittaessaan ei kirjoita pääkirjansa yläreunaan
maallisia nimityksiä "vastattavaa" ja "vastaavaa", vaan "lampaat"
ja "vuohet" ja vie lampaat tulopuolelle ja vuohet työntää menojen
sivulle. -- Rouva von Baldereckillä oli nuori tytär, joka lupasi
kehittyä hyvin hänen itsensä näköiseksi, ja hänellä oli asuttavana
erään talon ensi kerroksessa sarja isoja huoneita, joissa vuosien
mittaan esitettiin draamallisia kuvaelmia ja eläviä kuvia. ["Tableaux
vivants", mykkiä kuvaelmia, joissa esiintyjät puvuillaan muodostavat
jonkin tunnetun lauseen yksityiset sanat tahi sanan eri kirjaimet.
Siis ei tässä tarkoiteta mitään kinematograafiesityksiä, jollaisia
1830-luvulla ei tunnettukaan.]

Tämä vaikutusvaltainen rouva istui juuri ja piti tärkeätä
neuvottelua ompelijattarensa kanssa, pohtien kuinka syvä kaulantien
uurroksen piti olla, jotta hänen tyttärensä moitteeton povi
esiytyisi parhaassa valossa, silti herättämättä yleistä pahennusta
alkavilla tanssitunneilla, kun palvelija ilmoitti hänen lemmikkinsä
Finkin tulleen tervehdyskäynnille. Kiireesti jalo rouva työnsi
tyttärensä, ompelijattaren ja puolivalmiit puvut syrjään ja ilmestyi
vastaanottohuoneeseen hyväluontoisena kuin ainakin perheenemäntä,
joka tietää, ettei nuorten kavaljeerien harras palvonta enää
paljonkaan kohdistu hänen persoonallisiin suloihinsa.

Puheltuaan johdannoksi viimeisestä iltaseurasta ja kreivitär Pontakin
pitkistä irtokiharoista sanoi Fink, potkien samalla jakkaraa, jota
päällysti talon neidin koruompelema nukkainen villakoiran kuva:
"Olen suorittanut teidän minulle uskoman tehtävän, arvoisa lady, ja
hankkinut teille ainakin kolme herraa."

"Keitä ne ovat?" kysyi talon rouva jännitettynä, unohtaen
koruommellun villakoiran kärsimykset ja vetäen tuolinsa lähemmäksi
uskottua perheenystävää.

"Ensiksikin luutnantti von Zernitz", sanoi Fink.

"Hän on hyvä saalis", huudahti armollinen rouva ilahtuneena, sillä
luutnantti oli henkevän upseerin maineessa, hän kun näet sepitti
sieviä runonpätkiä neitosten muistikirjoihin, oli verraton keksimään
elävien kuvien aiheita, ja epäiltiinpä hänen kerran kirjoittaneen
jonkinlaisen novellinkin johonkin muistikirjaan. "Herra von Zernitz
on perin miellyttävä seuramies."

"Niin kyllä", sanoi Fink, "mutta portviiniä hän ei pysty kestämään.
Toinen on herra von Tönnchen."

"Tönnchenit ovat vanhaa sukua", huomautti rouva; mutta lisäsi sitten
hiukan hätäisesti: "eikö hän ole jokseenkin hurjatapainen?"

"Herra varjelkoon!" sanoi Fink; "hänen perheessään on aina eletty
varmojen periaatteiden mukaan; hän ei ole lainkaan hurja, vaikka
hänellä on se ominaisuus, että välistä saa toiset hurjiksi."

"Entä kolmas?" tiedusti rouva.

"Kolmas", sanoi Fink, "on eräs herra Wohlfart."

"Wohlfart?" toisti armollinen rouva oudoksuen ja katsahti
levottomasti vieraaseensa; "sen nimistä perhettä en tunne."

"Se on hyvinkin mahdollista", vastasi Fink kylmäverisesti; "on siksi
paljon ihmisiä, joilla on joko liiankin hyvin tunnettu tai liian
vähän tunnettu nimi, ettei kaikista voikaan olla selvillä. Herra
Wohlfart tuli tänne jokunen vuosi sitten maaseudulta oppiakseen omien
havaintojensa perusteella kauppatoimen salaisuuksia. Hän työskentelee
kauppias Schröterin konttorissa, aivan niinkuin minä itsekin."

"Mutta, rakas Fink!" huudahti vallasrouva nuhtelevasti.

Fink ei siitä häiriytynyt, vaan heittäytyi takakenoon nojatuolissaan
ja rupesi tutkistelemaan katon koristemaalauksia. "Herra Wohlfart
on sangen merkillinen ja mielenkiintoinen veitikka. Hänen
elämänkohtalonsa vaatii aivan erityisen selityksensä. Itsessään
hän on vaatimattomin ja kunnollisin nuorukainen mitä koskaan olen
tuntenut, ja kotoisin eräästä tämän maakunnan syrjäisimmästä
sopukasta, missä hänen isä vainajansa oli jossain virassa. Mutta
hänen syntymäänsä ja elämänkohtaloaan verhoo salaperäisyys, josta hän
ei edes itsekään tiedä vielä mitään."

"No mutta älkäähän, herra von Fink!" huudahti talonrouva perin
uteliaana.

Fink kurkisteli edelleen innokkaasti kattomaalauksen kiemuroita ja
jatkoi häiriytymättä: "Hänestä on juuri äskettäin tullut suuren
maa-alueen omistaja Amerikassa, kauppakirjat ovat käyneet minun
käsieni lävitse, ja meidän kesken sanoen hänellä ei ole itsellään
aavistustakaan omistusoikeudestaan, jonka täytyy toistaiseksi
edelleenkin pysyä häneltä salassa. -- Tunsitteko te aikoinanne
suurherttua vainajata, täällä lähellä päin?" Fink viittasi
merkitsevästi kädellään johonkin umpimähkäiseen ilmansuuntaan.

"En -- mitä hänestä?" sanoi armollinen rouva ylen uteliaana.

"Olen kuullut joidenkin väittävän", jatkoi Fink salamyhkäisesti
tarinaansa, "että Anton Wohlfart on aivan hänen näköisensä. Mitä
teille nyt sanon, on muuten meidänkeskinen salaisuus; ystäväni
on vallan tietämätön kaikista noista suhteista, jotka kuitenkin
mahdollisesti voivat ratkaista koko hänen tulevaisuutensa. Tunnettua
on vain se tosiasia, että keisari vainaja viimeisellä matkallaan
maakunnassa viivähti Ostraussa ja piti paikkakunnan pastorin kanssa
hyvän aikaa hiljaista ja tärkeätä keskustelua."

Viime väite oli pääasiassa todenperäinen, sillä Anton oli kertonut
jotain sellaista äskettäin jokeylle lapsuudenmuistona. Hän oli
vielä lisännyt, että hänen kotikaupunkinsa pastori oli viimeisessä
suuressa sodassa toiminut sotapappina, ja että keisari oli häneltä
kysynyt: "Oletteko palvellut sotaväessä?" ja hetken perästä: "Missä
armeijaosastossa?"

Fink ei pitänyt tarpeellisena selostaa tuota pikkutapausta niin
seikkaperäisesti. Mutta rouva von Baldereckin olivat nämä petolliset
viittailut saattaneet siksi uteliaaseen sieluntilaan, että hän sanoi
kernaasti vastaanottavansa herra Wohlfartin talonsa vieraaksi.

"Ja vielä muuan pyyntö", sanoi Fink ja nousi tuolistaan; "mitä nyt
olen teille kertonut ystävästäni, kaikkein laupiain hengetär" --
laupias hengetär painoi yli seitsemän leiviskää -- "sen antakaa pysyä
meidänkeskisenä salaisuutena. Teidän arkatuntoisuudellenne rohkenin
uskoa, mitä vieraasta suusta kuullessani pitäisin loukkauksena
sekä itseäni että herra Wohlfartia kohtaan." Hän lausui tuon nimen
niin ivallisesti että kunnon rouva rupesi epäilemään, että tuon
salaperäisen, kauppakonttorissa piileskelevän herran täytyi olla
jokin Aleuttien tai Kurili-saarten prinssi tai jokin muu erinomainen
arvohenkilö.

"Mutta kuinka minun pitää", hän kysyi hyvästellessä, "esittää tuo
herra tuttavillemme?"

"Ainoastaan minun parhaana ystävänäni. Minä menen hänestä joka
suhteessa takuuseen ja olen vakuutettu siitä, että seurapiirimme itse
niittää suurimman voiton, kun se ottaa tuon herran avosylin vastaan."

Kadulle tultuaan Fink mutisi itsekseen sangen ilkeämielisesti: "Tuo
eukkopaha naukkasi kuin lihava lahna minun syöttini ja sukelsi
takapuoltaan myöten valheisiini. Pelkkänä rehellisten ihmisten
lapsena tuo poika parka olisi saanut heidän puoleltaan vain
halveksimista osakseen. Nyt he kuvittelevat tietävänsä että jokin
vieras ruhtinas, jollaisen edessä he kunniakseen matelisivat, seuraa
pojan kohtaloa mielenkiinnolla. Nyt he tulevat hänelle osottamaan
kohteliaisuutta, joka varmastikin hurmaa pienokaisen. Enpä olisi
uskonut, että tuosta Long Islandin rannalla olevasta hiekkakuopasta
ja sillä olevasta linnustushökkelistä olisi ikinä tullut minulle
sellaista hupia."

Finkin sirottelema siemen oli langennut otolliseen maaperään.
Älykkäänä naisena oli rouva von Baldereckilla tanssituntien ohella
omia pieniä yksityisetujakin valvottavana. Olihan hän ennen kaikkea
äiti, ja tässä ominaisuudessa hän oli tähdännyt haukankatseensa
ei sen vähempään sulhaskokelaaseen kuin Finkiin itseensä. Hänen
tyttärensä oli viisitoistavuotias, ja Finkillä oli kaikki ne
hyvät avut, jotka äidin mielestä tarvittiin takaamaan hänen
tyttärensä vastaisen onnen. Pitkästä kokemuksestaan hän tiesi,
että tuollaiset tanssitunnit tarjosivat erinomaista tilaisuutta
aivan nuorille neitosille näyttämään sulonsa ja hyvät avunsa
parhaassa valossa kokeneille ja hiukan jo veltostuneille herroille;
päävaikeutena vain oli saada sellaisia herroja mukaan moisiin
viattomiin huvitilaisuuksiin. Hellän äidin sydäntä oli kiusannut
se aivan luonnollinen pelko, ettei Finkilläkään olisi halua ottaa
osaa tanssitunteihin; mutta hänen suureksi hämmästyksekseen tämä
nuori herra oli jokseenkin kaunopuheisesti vakuuttanut, että hän
halusta tanssi vaikka koko talven hänen talossaan, olipa hän
asettanut nimenomaiseksi ehdoksi, että neiti Eugenie ottaisi hänet
enimmän suosituksi tanssitoverikseen. Ja juuri tästä syystä oli
voitonriemuisella äidillä ollutkin niin suurta huolta tyttärensä
tanssipuvuista, kun Fink saapui suosittamaan hänelle Antonia. Ehkäpä
rouva von Baldereck olisi ilman noita salamyhkäisiä viittailujakin
antanut perään ja hyväksynyt tuon konttoriorjan tanssitunneilleen,
mutta joka tapauksessa ne olivat hänelle tervetulleet. Tosin Finkin
olemus ja puhetapa olivat aina sellaiset, ettei häneen koskaan voinut
oikein turvallisesti luottaa; mutta kelpo rouvan äidinrakkaus oli
kyllin voimakas voittamaan hänessä syntyneet hienoset epäilyt. Hän
kiiruhti tuttaviin perheisiin kertomaan, mitä lupaavia herroja oli
tiedossa tanssituntien kavaljeereiksi, eikä hän tällöin tietenkään
unohtanut koristella salamyhkäisin viittauksin herra Wohlfartin
merkillistä elämänkohtaloa. Kun sekin vähä, mitä hän siitä tiesi
tai suvaitsi kertoa, sai tukea kahden hyvintunnetun ja luotettavan
herran yhtä salamyhkäisistä viittailuista, juurtui kertojattareen
itseensä ja hänen kuulijoihinsa varmaksi vakaumukseksi usko tarinan
todenperäisyyteen. Niinpä kävikin ylhäisessä seuramaailmassa jo
muutaman päivän kuluttua hälinä ja kuiskailu, että rouva von
Baldereckin tanssikurssiin tuli ottamaan osaa eräs porvarillinen
herra, jota suunnattomat rikkaudet odottivat ja jolle Venäjän keisari
oli Amerikassa ostanut äärettömiä maa-alueita.

       *       *       *       *       *

Moniaita päiviä myöhemmin Fink johdatti Antonin armollisen rouvan
perheeseen, ja oli sankarimme tällöin puettu uuden uutukaiseen
hännystakkiin ja moitteettomiin kiiltohansikkaihin -- poloinen
uhrilammas, jonka sielunrauhaa salaperäiset voimat uhkasivat käydä
tuhoamaan. Ne vaanivat häntä vastassa armollisen rouvan eteisessä
ja portaissa, ja jo ulkokynnyksellä ne kävivät sellaisella vimmalla
Anton paran kimppuun, että hän tunsi henkensä läkähtyvän. Niitä
väijyi neliskulmaisessa kattolampussa, joka heilui eteisenkatosta,
ja työnsivät porraskaiteiden koloista kielensä esiin ilkeästi
irvistellen. Fink huomasi mielipahakseen, kuinka hänen uhrinsa
poskille lennähti ahdistuksen tuskallinen ruusunväri, ja hän supatti
hänelle äkäisesti korvaan: "Uskallappa vain käydä punaiseksi noiden
ihmisten edessä!" -- heitti sitten huolettomasti päällystakkinsa
vastaanrientävän palvelijan käsivarrelle ja saattoi ystävänsä
armollisen rouvan kasvojen eteen. Vallasrouva todella olikin,
kuten Fink oli ennustanut, sulaa suopeutta sankariamme kohtaan.
Uteliaasti ja tuntien jonkinlaista inhimillistä osanottoa hän katseli
sievännäköistä ujoa nuorukaista, joka niin vilpittömin kasvoin
seisoi hänen edessään ja näytti ylen taipuvaiselta alistumaan hänen
lumoihinsa.

Anton sanoi syvään kumartaen: "Ainoastaan ystäväni mitä varmimmin
vakuutettua, että te, armollinen rouva, ette tule närkästymään,
olen rohjennut tulla persoonallisesti osottamaan teille syvää
kunnioitustani." Ja armollinen rouva hymyili laupiaasti -- tahi tuon
kelvottoman Finkin sanoja käyttääksemme: irvisteli niin vietävästi
-- ja vastasi: "Herra von Fink on antanut meille aihetta toivoa,
että teistä tulee tämän talven kuluessa säännöllinen vieras pieniin
tanssiharjoituksiimme."

Tällöin Anton ei voinut pidättyä punastumasta, näyttämästä ylen
onnelliselta ja vakuuttamasta: "Mielihalulla ottaisin niihin osaa,
jos vain voisin olla varma siitä, että muut vieraanne eivät tule
paheksumaan läsnäoloani."

Kun tämä synkeä epäilys oli innolla torjuttu, saapui neiti Eugenie
huoneeseen, Anton esiteltiin hänellekin ja sai osakseen sellaisen
nenäkkään niiauksen, jolla viisitoistavuotiaiden neitosten on tapana
tervehtiä vieraita herroja, ja poistui sitten neljännestunnin
kuluttua, aivan ihastuneena vallasperheen suopeuteen, saattajansa
kanssa talosta. Tuo viaton poika parka tarttui ylen tyytyväisenä
ystävänsä kainaloon ja vakuutti hänelle kadulle tultua: "Enpä olisi
uskonutkaan, että ylimysten kanssa on niin helppo seurustella."

Fink mutisi jotakin, jonka voi yhtä hyvin käsittää tuon väitteen
myöntämiseksi kuin kieltämiseksikin, ja sanoi sitten: "Ylipäätään
olen sinuun tyytyväinen, Anton. Uudesta hännystakistasi huolimatta
sinä istuit siellä kuin mikäkin alaston pikku enkeli läpikuultavassa
batistikoltissaan. Mutta tuo läpikuultavaisuus ei sinua puekaan
vallan kehnosti. Ainoastaan tuosta kirotusta punastumisesta sinun
täytyy tänä talvena vieraantua; kun leuan alla on musta kravatti,
niin se käy juuri päinsä, mutta valkean kaulaliinan kera se on
aivan sietämätöntä. Näytät silloin aivan joltakin kaatumatautiselta
lemmenjumalalta."

Rouva von Baldereckista sen sijaan salaperäisen nuorukaisen ujo
vaatimattomuus tuntui todella liikuttavalta, ja kun hänen tyttärensä
sanoi hänelle varman vakaumuksen rintaäänellä: "Fink on kerrassaan
toisenlainen mies ja miellyttää minua paljon paremmin", pudisti äiti
päätään ja virkkoi hymyillen: "Sitä sinä et vielä ymmärrä, lapseni;
tuon vieraan herran käytöksessä ja eleissä on aatelia ja luonnollista
suloa, joka on kerrassaan hurmaava."

       *       *       *       *       *

Se suuri päivä, jolloin tanssikoulu piti juhlallisesti avattaman, oli
vihdoinkin koittanut. Nopeasti Anton konttoriajan päätyttyä pukeusi
juhlatamineihinsa ja kävi sitten Finkin huoneeseen tätä noutamaan.
Suojelija tarkasteli arvostelevin katsein suojattinsa asua.
"Näytähän minulle nenäliinasi", hän sanoi lyhyesti. "Mitä, kirjava
silkkiliinako? Ettet häpeä! Tässä saat yhden omistani. Vala siihen
vähän hajuvettä. Entä missä ovat hansikkaasi?"

Tällaisin opettavin puhein hän saattoi ystävänsä paroonittaren
juhlallisesti valaistuun taloon.

Antonin astuessa takarakennuksen portaita alas avautui herra Jordanin
ovi, ja herra Specht kurotti pitkän kaulansa siitä tähystelläkseen
menijöitä mitä kalva vimman uteliaisuuden vaivaamana.

"Menee se kun meneekin!" huusi hän sitten olkansa yli huoneeseen.
"Tämähän on aivan kuulumatonta. Mitään sellaista ei ole tapahtunut
maailman luomisesta lähtien. Siellähän on koolla pelkkiä aatelisia.
Syntyypä tästä kaunis keitos."

"No, entä mikä on mennessä, koskapa hänet kerran on kutsuttu?"
virkkoi hyväluontoinen herra Jordan vastaukseksi toverin
hirmustuneisiin huudahduksiin. Eikä kukaan muukaan voinut panna
vastaan; ainoastaan herra Pix ärähti sohvasta tuikeasti: "Mutta minun
mieleeni ei lainkaan ole, että hän vastaanottaa sellaisen kutsun.
Hän kuulun konttoriimme eikä minnekään muualle. Mitään hyvää hän ei
ainakaan opi noiden isoisten herrastelijoiden parissa. Korkeintaan
työntämään lasipalasen silmännurkkaansa ja makostelemaan neitosia, ja
sekään ei vielä ole pahinta."

"Tuollaisissa tanssiseuroissa kuulutaan pidettävän kummaa elämää",
tiesi Specht kertoa. "Kaikenlaista rivoilua, rakkausjuttuja ja
kaksintaisteluja jok'ainut jumalanpäivä. Saattepa nähdä hänen jonakin
aamuna lähtevän ulos pistoolipari kainalossa, ja miten hänet sitten
kotiin tuodaan, sitä en mene sanomaankaan. Ei vain omilla jaloillaan,
se on varma!"

"Taaskin hullutuksia", vastasi Pix ärtyneesti. "Ei siellä riidellä
sen pahemmin kuin muuallakaan, tiedän mä."

"Ja ranskaakin hänen täytyy siellä solkata", jatkoi Specht
häiriytymättä.

"Ja miksi ei ryssääkin?" tokasi Pix.

Tästä aiheutui herrain Pixin ja Spechtin kesken kiivas kina sen
tärkeän seikan johdosta, millä kielellä rouva von Baldereckin
salongissa ajatuksia mahdettiin tulkita. Mutta siitä olivat
kaikki toverit yksimielisiä, että osanotto tamssitunteihin
tiesi Wohlfartille sanomatonta turmiota ja koko inhimilliselle
yhteiskuntajärjestykselle pahaa häiriötä.

       *       *       *       *       *

"Hän on mennyt sinne!" huudahti täti, palatessaan palvelijan
saattamana eräästä kokouksesta.

"Se on taaskin hänen ystävänsä Finkin vehkeitä", huomautti
talonisäntä.

Sabine loi silmänsä sylissään olevaan käsityöhön.

"Minulle on mieleen", hän sanoi vihdoin, "että Fink käyttää
vaikutusvaltaansa tuottaakseen ystävälleen hupia. Hän ei itse tanssi
mielellään, ja osanotto tuohon tanssiseuraan on hänelle pikemminkin
persoonallinen uhraus kuin mikään ilon aihe." Veli katsahti
tutkivasti sisareensa ja nyökkäsi hänelle sanattomasti. "Ja kuinka
mielelläni suonkaan Wohlfartille sen edun, että hän joutuu ihmisten
seuraan! Hän on enemmän kotona kuin ketkään toiset herrat. Melkein
joka ilta maatapannessani näen lampun paistavan hänen huoneestaan.
Toisilla on täällä sukulaisia tai hyviä ystäviä, ainoastaan hän on
aivan yksin, hänellä ei ole muita tuttavia kuin mitä tässä talossa
asuu. Sellainen elämä käy tukalaksi koko vuoden mittaan."

"Hän on tähän asti kestänyt sen kunnollisesti", sanoi johtaja;
"saammehan nähdä, kuinka kauan sitä jatkuu."

"Mutta kuinka on mahdollista, että hän juuri tuohon seuraan..."
huudahti täti. "Ajatelkaahan toki, että tuo rouva von Baldereck..."

Sabine naputti sormustimellaan pöydänlevyyn. "Fink on häntä
suosittanut heille", hän sanoi, "ja minusta se oli kiltisti tehty
hänen puoleltaan. Siitä kiitokseksi hänen pitää huomenna saada
päivälliseksi mieliruokaansa, rypistelköön herra veljeni otsaansa
kuinka paljon tahtoo."

"Siis kinkkua viinikastikkeen kera", huudahti täti. "Mutta
ajatelkaahan, kuinka Wohlfart voisi viihtyä siellä kaikkien noiden
vormuherrojen parissa? Ja kuinka hän selviytyy kaikista noista
hienoista elostelijoista? Eihän hän voi elää heidän tavallaan. Siihen
tarvitaan vähintäin paksu kukkaro."

"Antakaamme hänen itsensä huolehtia siitä", sanoi Sabine hilpeästi.
"Meidän ei sentakia tarvitse hankkia itsellemme harmaita karvoja."

       *       *       *       *       *

"Hän on mennyt", virkkoi Karl illalla isälleen. "Pienet
kiiltonahkakengät hänellä oli jalassa, minä kävin itse ne noutamassa.
Herra Fink kielsi hänen vetämästä muunlaisia kenkiä jalkaansa. Ja
uusi hattu, ja kaikki uuden uutukaista kiireestä kantapäihin asti.
Sellaiselta siis pitää näyttää, kun menee tanssimaan ylhäisten
kanssa."

"Sinäkin kai tahtoisit mielelläsi mennä tanssimaan?" kysyi isä.

"Enkä", sanoi Karl; "mutta kernaasti tahtoisin kerran nähdä, miten
tuollaisissa tansseissa eletään."

"Katsele 'Sinisen kuun' ravintolan tanssisaliin tässä lähellä, siellä
näet samanlaista jytkytystä joka sunnuntai. Ei se käy toisella tapaa
ylhäistenkään saleissa, paitsi että siellä on herroilla hansikkaat
käsissä ja että he pitelevät tanssitettaviaan vähän varovaisemmin
vyötäröiltä."

"No, huomenna mahtaa hänen vaatteissaan olla viljalta tomua minun
harjattavakseni", sanoi Karl.

"Tomuista huvittelua se tosiaan onkin", nyökkäsi jättiläinen. "Siinä
pyörähdellään ympäri, siinä hypitään, käännytään ensin toiselle
puolelle, sitten toiselle ja laukataan taas eteenpäin. Jokainen
koettaa kohottaa itsensä ylös lattiasta, mikä on mahdotonta. Sitten
hiostutaan, ryypätään lasi punssia tai parikin, ja lopuksi tanssitaan
suukkospoloneesi. Jos tahtoo päästä naimisiin, niin on tuo urakka
tarpeen. Mutta niin pitkälle sinä et ole vielä ehtinyt, saat vielä
odottaa monet vuodet."

"Mutta eihän herra Wohlfartkaan ole niin pitkällä", vastasi Karl.
"Olisipa tosiaan kaunis juttu, jos hän huomenna naisi jonkun ylhäisen
neidin, jolla on pari harmaita vaunuhevosia ja niillä hopeasilaiset
valjaat!"

"Niin, sitä seikkaa ei käy auttaminen", sanoi isä päätään
pudistellen; "tanssilla se alkaa, häihin se loppuu. Niin ohraisesti
kävi minullekin."

"Sitäpä olisin tahtonut olla näkemässä", tokasi Karl. "Ohoo";
huudahti jättiläinen, "olen sitä minäkin aikanani pyörinyt kuin
mikäkin hyrrä, valssia, hyppyvalssia, ryssänvalssia ja mitä hyvänsä,
ja vaarinpolskassa minulla ei ollut vertaistani."

Karl silmäili isäänsä epäluuloisesti. "Niin, usko pois", jatkoi isä
muistojensa lämmittämänä, "kun alla on tukeva permanto ja mukana
hyviä tovereita, niin on se koko mieluista työtä. -- Kerran oli
porvarisyhdistyksellä isot tanssiaiset, minutkin sinne kutsuttiin ja
tämä meidän Wilhelm, joka silloin vielä oli heiveröinen pojankelttu.
Muistan sen päivän kuin olisi se ollut vasta tänään, minulla oli
ylläni kiiltonappinen sininen takki, ja minä seisoin keskellä salia
ja katselin muuta joukkoa, joka pyöri ympärilläni. Silloin iski
silmäni äitiisi -- ah, mikä sievä pikku olento hän olikaan, istui
seinävierellä kuin mikäkin nukke; hänen rinnallaan istui hänen
isäpappansa, lukkoseppä. 'Hyvää iltaa, Hans', luikkasi lukkoseppä
minulle, 'oletkos sinäkin täällä?'"

"'Siltäpä näyttää, kuoma', minä vastasin ja kävin lähemmäksi, ja
mitä pitempään tuota nukkea silmäilin, sitä enemmän hän oli mieleeni.
'Tämä on tyttäreni', sanoi lukkoseppä, 'etkös enää tyttöriepua
muistakaan? Hän on ollut kaksi vuotta maalla tätinsä luona'. --
'Kuinka sieväksi hän on tullutkaan!' minä sanoin, 'niinhän hän on
pyöreä ja hoikkanen kuin olisi sorvattu.' Pikkuruinen kävi aivan
punaiseksi ja minäkin aloin syttyä tuleen 'No, mitäpäs siinä
haikailet', sanoi lukkoseppä, 'jos tahdot tanssia hänen kanssaan,
niin käy kiinni! Älä vain pusertele häntä liian kovasti'. --
'Hienosestaan vain', minä sanoin ja vein tyttösen tanssiin. Kyllä me
mahdoimme näyttää toistemme vastakohdilta, tuo ruusunnuppu ja minä,
ja arvelenpa ihmisten nauraneen meille."

"Sitä sinun ei olisi pitänyt sietää", huudahti Karl, joka oli
istahtanut isäänsä vastapäätä ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

"Eivät ne sillä mitään pahaa tarkoittaneet", sanoi isä leppyisästi,
"ja äitisi myönsikin minulle ensimmäisten tanssien jälkeen, ettei
hän yhtään välittänyt vaikka toiset nauroivatkin. Niin, ja hän
sitten sanoi, että minun kanssani kävi hyvästi tanssiminen. Tietysti
minä tanssin hänen kanssaan koko illan, yksinomaan hänen kanssaan.
Ja viimeisen tanssin jälkeen yritti vielä tulla riitaakin minun
ja Wilhelmin kesken; sillä nähdessään minun aina tanssivan saman
tytön kanssa tahtoi hänkin saada vuoronsa, ja nähdessään että minä
tyttöstä mielistelin ja pyörin hänen ympärillään, raavin jalkaa ja
pörrötin tukkaani ja ostinpa pihalla kukkaismyyjättäreltä kimpun
hänelle ja toisen itselleni, lähti Wilhelmkin ottamaan kaksi kimppua
ja alkoi sitten kotkottaa tytön korviin kuin ukkoteiri, kunnes
viimein nykäisin hänet syrjään ja sanoin hänelle: 'Kuuleppas,
Wilhelm, jokaiseen vankkuriin ja jokaiseen tynnöriin ja laatikkoon,
jolle olen käteni laskenut, saat sinäkin laskea kätesi, mutta tähän
lukkosepän tyttäreen älä ryhdy!' -- 'Ka, miksikä en?' hän kysyi.
'Siksi', minä sanoin, 'että me olemme ystävykset, Wilhelm, enkä
tahtoisi käydä sinua pelmuuttamaan tässä kaikkien ihmisten nähden.'
-- 'Tiedätkös mitä', hän sanoi, 'taidatpa olla mustankipeä.' Silloin
älysin itsekin, mitenkä minun laitani oli. Siitä päivästä lahtien
olin pihkaantunut. Saat sinäkin kerran kokea, minkälaiseksi se
ihmisen tekee. Siitä käy rauhattomaksi, ja kaikki asiat alkaa mennä
rempalleen, ja veri tulistuu, ja tekee mieli laulaa, kirjeitäkin
silloin mies riittailee ja ostaa itselleen uuden takin. Niin käy
jokaiselle, ja sain sitä minäkin kokea. Kuusi viikkoa kesti sellaista
menoa, ja sitten tuli häät. Ja ukkovaarisi piti päälle, että kaikki
lastaajat kutsuttiin niihin vieraiksi. Ja aattoiltana me lastaajat
tanssimme keskenämme keilakatriljin, ja minä olin keilakuningas.
Kylläpä silloin koko talo tärähteli, mutta muuta vahinkoa ei toki
tapahtunut kuin että kattokruunu putosi alas ja särkyi."

"Vie sun tulimmainen!" huudahti Karl, "sitäpä iloa minunkin olisi
pitänyt olla näkemässä. Vahinko etten ollut mukana."

"Sinä törkeäsuinen peukaloinen", torui isä, "kuinka sinä olisit
voinut olla mukana, eihän sinua silloin vielä edes ajateltu olevaksi.
Ei tietenkään, kaikkihan oli vasta valmistelua sinun maailmaan
tullaksesi."

"Kunhan Wohlfart ei vain tulisi liian myöhään kotia", sanoi Karl,
"sitä herra Schröter ei voi suvaita."

       *       *       *       *       *

Tällävälin avasi palvelija pariovet rouva von Baldereckin salonkiin,
ja Fink ja Anton näkivät vastassaan jonon kirkkaasti valaistuja
huoneita, joissa liikkui suuri joukko komeapukuisia vallasnaisia
ja hienoja herroja teetä juoden, soristen ja siipiään lyöden.
Nuorten neitosten äidit ja omaiset oli kutsuttu mukaan avajaisiin.
Fink supatti vielä kerran ystävänsä korvaan: "Koeta olla vain
niin häpeemätön kuin osaat, muuta sinun ei tarvitse", -- ja vei
vastaanhangottelemattoman uhrinsa talon emännän eteen.

Anton sai suosiollisen vastaanoton, teki syvän kumarruksen eikä
hädissään huomannut, kuinka koko seurueen silmät olivat todella
hävyttömän uteliaina kiinnittyneet häneen. "Minä esittelen teidät
kreivitär Pontakille", sanoi ystävällinen emäntä ja vei turvattinsa
-- joka haukkoi henkeään -- erään iältään epämääräisen, pitkän
ja luisevan rouvan jalkojen juureen, jolla oli arvosijansa
jonkinlaisella korokkeella ja ympärillään hoviseurue. "Betty rakas,
tässä on herra Wohlfart." Anton ennätti tuona tuskanhetkenä panna
merkille, että rakkaalla Bettyllä oli pitkä pergamenttinenä, sangen
vähän huulia ja kerrassaan luotaantorjuvat kasvonpiirteet; hän
tunsi kahden terävän, katseen pistelevän hänen kasvojaan kuin parin
linnunnokkia, ja hän kumarsi päänsä syvään puolittain tervehdykseksi,
puolittain kiinnijoutuneen sotavangin alistumismerkiksi. Kreivitär
istui jäykkänä kuin kynttilä tervehtimismenojen ajan ja kysyi
ylhäisen välinpitämättömästi: "Oletteko herra von Finkin ystävä?"

"Kuten suvaitsette, armollinen kreivitär", sopersi sankarimme.

"Te olette vast'ikään tullut pääkaupunkiin, eikö niin?" jatkoi arvon
rouva kuulusteluaan. Kaikki keskustelu lähettyvillä taukosi, ja
enemmän kuin kaksikymmentä silmää kävi pistelemään Anton parkaa.

"Olen täällä ollut jo moniaita vuosia", tämä vastasi. "Olette
kukaties ulkomaalainen?" jatkoi rakas Betty miellyttävää keskustelua.

"Olen syntynyt ja kasvanut tässä maakunnassa."

"Vai niin?" kuului jäätävä huomautus vallasnaisen ohuilta huulilta.
"Ja missä sitten?"

"Ostraussa," vastasi Anton, kohottaen päänsä nopeasti pystyyn.
Kuulustelu rupesi häntä vaivaamaan, vaikkei hän itsekään tiennyt
minkävuoksi, ja hänen ujoutensa vaihtui yltyvään äkeyteen.

"Ystäväni, ylevä herratar, on puolittain slaavilainen", sanoi Fink,
joka oikeaan aikaan ennätti väliin, "vaikkapa hän itse paneekin
kiihkeästi vastaan, jos hänen saksalaista syntyperäänsä kuka epäilee.
Siksipä hänellä onkin toivo kehittyä kerran kunnon englantilaiseksi.
Tänä silmänräpäyksenä hänen mielihalunsa on sama kuin minunkin: että
löytäisimme armon teidän kasvojenne edessä. Minä suositan hänet
teidän lempeämielisyytenne esineeksi; olette juuri antanut loistavan
todisteen kyvystänne tutkia vieraitten ihmisten luonnonlaatua;
suvaitkaa nyt näyttää ystävälleni sitä luonteenne puolta, jota
me kaikki teissä niin ihailemme: lempeää sääliänne toisten
vajavaisuuksille." -- Muut naiset hymyilivät, jotkut herroista
kääntyivät poispäin salatakseen naurunsa, ja rakas Betty istui
höyhenet pörhössä kuin petolinnulla, jolta vielä isompi petolintu on
karkoittanut saaliin.

Anton kiirehti pelastautumaan tästä pelottavasta piiristä, pääsi
pujahtamaan syrjäiseen nurkkaan ja ajatteli saavuttaa mielenrauhansa
katselemalla levollisesti lattialla liikkuvaa seuraa. Silloin iski
batistihuivi häntä keveästi käsivarteen ja terhakka tytönääni kysyi:
"Herra Wohlfart, ettekö enää tunne vanhoja ystäviänne? Jo toisen
kerran saan ensiksi tervehtiä teitä."

Anton käännähti sukkelaan sivulle päin. Hänen edessään seisoi
korkeakasvuinen solakka tyttö, jolla oli vaalea tukka ja suuret
syvänsiniset silmät ja joka katseli häntä hymyillen kasvoihin.
Niin ilmeinen oli Antonin ihastus, että Lenore ei voinut pidättyä
nyökkäämästä hänelle ystävällisesti ja sanomasta: "Olen iloinen kun
tekin olette täällä. Herrat ovat kaikki minulle umpi outoja. Mutta
kuinka te olette tänne joutunut?"

Anton selitti tulonsa aiheen, mutta hänen oli vaikea saada sanoja
suustaan, niin hurmautunut hän oli nähdessään äkkiarvaamatta edessään
neitosen, joka vuosikausia oli -- itse siitä mitään tietämättä --
hallinnut yksinvaltiaana herrattarena hänen yliskamarissaan. Kuinka
tuo nuppu olikaan viime aikana kehkeytynyt isoksi, kauniiksi,
täyteläiseksi ruusuksi! Entä tuo lumivalkea puku ja tukassa
leijaileva seppele kukista, joiden vertaa ei oltu koskaan vielä
nähty! Kirkkaasti säteilivät silmät noista ihastuttavista kasvoista,
ja ryhti hänellä oli kuin ruhtinattarella.

Nopeasti olivat molemmat syventyneet innokkaaseen haasteluun;
kolmannen kerran he tosin vasta sattuivat yhteen, mutta heillä oli
toisilleen niin paljon kertomista, kuin olisivat he vuosikausia
eläneet yksissä.

"Me tanssimme tänään aivan niinkuin meitä haluttaa, emmekä välitä
yhtään tanssimestarista", sanoi neitonen viimein. "Se vasta onkin
minun mieleeni. -- Te ette saa tätä kauempaa puhella yksistään
minun kanssani, vaan käykää pitämään seuraa toisillekin naisille.
Minä menen nyt äitini pariin. Kun soitto alkaa, niin tulkaa minun
luokseni, minä esitän teidät äidilleni."

Hän nyökkäsi armollisesti nuorelle miehelle ja asteli
majesteetillisesti salin poikki liittyäkseen erääseen naisryhmään.

Nyt oli Anton karaistu kaikkia seuraelämän tarjoamia kammottavia
äkkiyllätyksiä vastaan, hänen hämminkinsä oli haihtunut, ja
miellyttävä viihdykkäisyyden tunne täytti hänen sielunsa. Mitä
mahtoivatkaan hänelle enää nuo vaaleapukuiset, kirjavanauhaiset
naishahmot, jotka hyppivät tai seisoivat hänen ympärillään? Hän
välitti niistä yhtä vähän kuin varpusparvesta tai kedonruohosta.
Hän etsi sukkelaan Finkin käsiinsä ja antoi tämän esitellä hänet
kymmenkunnalle herralle, saamatta muistiinsa ainoankaan nimeä. Sitten
hän pyysi Finkiä viipymättä esittelemään hänet joillekin nuorille
neitosillekin.

"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole",
vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä
kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa
kohtelua osaksesi."

"Se on minusta samantekevää", virkkoi Anton ystävänsä korvaan ja
puristaen tämän käsivartta, samalla kun hänet esitettiin neiti
Eugenielle.

Neiti olikin niin jäätävän kylmä Antonia kohtaan, kuin niin pitkän
laiminlyönnin perästä voi odottaa. Poika paralla oli täysi työ saada
tuimistuneelta neitoselta edes muutamakaan sanan vastaukseksi, ja
pian hän sai nähdä edessään tämän niskapalmikon, kun luutnantti von
Zernitz yhtyi seuraan.

Mutta tuokaan tappio ei häntä surettanut. Hänen lähellään istui rouva
von Baldereck valtansa kunniassa, vaarinottaen toisella silmällään
kokoutunutta seuraa, toisella tytärtään ja tuolla nimeä kaipaavalla
kuudennella aistilla, josta yölepakkojen sanotaan olevan kuuluisat,
herra von Finkiä. Nopeasti kävi Anton hänen eteensä ja pyysi tulla
esitellyksi eräälle ruusun väriselle olennolle, jolla oli ruskeassa
tukassaan hopeaisia ohrantähkiä.

"Tarkoitatte varmaankin kreivitär Laraa?" kysyi talon rouva

Tietysti kumarsi Anton myöntävästi -- Lara, tara tai bruttopaino,
se oli hänestä tässä hetkessä yhdentekevää. Kreivitär katsahti
häneen oudoksuen, mutta Anton alkoi haastella rattoisasti alkavan
tansssikauden iloista, salongin ihmeen sievästä koristelusta
ja Pariisin uuden talvipuutarhan ihanuudesta, johon hän oli
edellisenä päivänä tutustunut sanomalehdestä. Hän kuvaili sen
suihkulähteitä ja lasikupooleja ja kullattuja porraskaiteita ja
keinotekoisia kallioryhmiä troopillisine kasvineen ja kirjavine
salamantereineen niin tulisin värin, että pieni ruusunvärinen
kreivitär alkoi vähitellen sulaa ja rupesi itsekin vihdoin
kertomaan kahdesta salamanterista, jotka hän kerran oli nähnyt
kykkivän kivellä, ja kuinka hirveästi hän silloin oli säikähtänyt.
Vaikka hän olisi Antonille kertonut, että nuo sisiliskot olivat
istuneet kalliolla sääret ristissä allaan ja hörppineet olutta
kannellisista laseista, niin olisi se tämän mielestä ollut vallan
paikallaan ja varsin jokapäiväinen luonnonilmiö. Mutta juuri kun
hän yritti salamantereista siirtyä kaupungissa äskettäin pidettyyn
kurpitsinäyttelyyn, pamahti rumpu ja pärähtivät torvet, ja
ruusunvärinen hame ja hopeatähkät katosivat hänen silmiensä edestä
pohjattomaan kuiluun; hän kumarsi lyhyesti kesken puhettaan ja jätti
ällistyneen neitosen katselemaan suurin silmin hänen peräänsä.

Tuollapa seisoikin hänen kuningattarensa puhellen äitinsä kanssa,
jonka tytärtään paljon lyhytkasvuisempana täytyi kääntää päänsä
ylös hänen silmiinsä katsellakseen. Antonin sotainen uhma suli kuin
jääpala päivänpaisteessa, kun hän viivytellen astui paroonittaren
luo. Hän näki edessään samat hienot piirteet, saman sanomattoman
ylhäisen olemuksen, jotka hänen ensi näkemältään olivat täyttäneet
hänen mielensä kunnioittavalla hartaudella. Kuluneet vuodet eivät
olleet vähentäneet paroonittaren kauneutta, ja läheisyys yhä korotti
hänen persoonallista viehättäväisyyttään. Vallasrouvan kokenut
silmä keksi kohta Antonin aloittelijaksi seuraelämässä, sillä hän
osotti aivan liioittelevaa kunnioitusta, ja hattu, jota hän piteli
kainalossaan, oli ankarasta puserruksesta saanut silkkinukkansa aivan
pörröiseksi.

"Tämä on herra Wohlfart", sanoi Lenore, tehden suosittelevan eleen,
"sama herra, jonka takia sinä kerran toruit minua. Niin, herraseni,
teidät ensi kerran tavattuani sain äidiltä nuhteita, koska olin
pidätellyt teitä niin kauan puistossamme."

"Se tekee minut kovin onnettomaksi", vastasi Anton sanomattoman
kärsimyksen ilmeellä. "Ah, rouva paroonitar, ettepä voi aavistaakaan,
kuinka onnelliseksi armollisen neidin osanottavaisuus minut silloin
teki; minä olin matkalla vieraaseen maailmaan ja tuntematonta
tulevaisuutta kohti. Hänen ystävälliset sanansa antoivat minulle
rohkeutta. Ja usein ovat ne sen jälkeen yksinäisinä hetkinä
palanneet, muistiini hyvänä tulevaisuuden ennustuksena."

"Kuinka liikuttavasti te osaatte kertoa", huudahti Lenore ja katseli
hievahtamatta häneen.

Paroonitar kuunteli ihmeissään Antonin mielenpurkausta ja silmäili
tuntehikasta tanssijaa mielenkiinnolla, joka ei ollut aivan vapaa
lievästä mielipahastakaan. Mutta Lenore katkaisi Antonin alottaman
puhelun hänen äitinsä kanssa sanoen levottomasti: "Nyt jo alkavat,
meidänkin täytyy lähteä tanssimaan." Anton tarttui sormenpäillään
hänen kätöseensä ja vei hänet tanssivain piiriin.

"Hän tanssii siedettävästi, vaikka hiukan poroporvarillisesti",
murahti Fink puoliääneen, "mutta ryhtiä sillä pojalla on."

"Komea pari kerrassaan", huudahti rouva von Baldereck paroonitar von
Rothsattelin lähettyvillä, kun Anton ja Lenore pyörivät ohi.

"Lenore puhelee liiaksi tuon nuoren miehen kanssa", sanoi rouva von
Rothsattel miehelleen, joka samassa tuli hänen vierelleen.

"Nuoren miehen?" toisti vapaaherra. "Mikä nuori mies se on? En muista
koskaan nähneeni hänen kasvojaan."

"Hän on herra von Finkin seuralaisia, porvarillista sukua, ja hänellä
kuuluu olevan rikkaita sukulaisia Amerikassa tai Venäjällä. Minusta
hän ei ole sopiva seuratorveri Lenorelle tämän esiytyessä ensi kerran
seuraelämässä."

"No niin", vastasi parooni, "hänellä on terveen ja virkeän
nuorukaisen kasvot. Tällaisissa lapsellisissa leikeissä on sellainen
toveri aina parempi kuin tuollaiset ennenaikojaan vanhettuneet
vetelöitsijät, joita näen tuolla lattialla. Nuoremmat miehet
huvittavat itseään ja naisiaan, sen sijaan kuin Benno Tönnchen vain
silloin tuntee hupia, kun saa tytöt punastumaan tahi kun saa heidät
vieroitetuksi punastumasta. Lenore näyttää tänään mainiolta. Minä
lähden whistipöytääni, lähetä sana minulle, kun käsket vaunumme
portin eteen."

Anton ei onneksi toki kuullut, mitä hänestä ja hänen
tanssitoveristaan puhuttiin, ja vaikka ympärillä olisi käynyt
sellainen melu kuin kaupungin korkeimmasta kellotapulista
soitettaessa, ei hän sittekään olisi kuullut mitään. Hänestä oli
maapallo kutistunut pieneen kokoon, yhtä pieneksi kuin se piiri,
jossa hän naisensa kera pyöri; mitä sen ulkopuolella mahdollisesti
oli, oli pelkkää tyhjyyttä, pimeyttä ja kaaosta; vain se, jota hän
sai puristaa rintaansa vastaan, vallitsi kaikki hänen aistimensa.
Hän näki ja tajusi ainoastaan kauniin vaalean tukan, joka oli
niin lähellä hänen omaa päätänsä, että hän voi melkein koskettaa
huulillaan sen kutreja, neitosen lämpimän huounnan, joka siveli
hänen poskeaan, valkeata kätöstä verhoavan hansikkaan sanomattoman
lumovoiman, valkeasta puvusta nousevan hajuveden tuoksun, povella
keinuvan punaisen ruusun -- mistään muusta hänellä ei ollut
tietoakaan. Kun Lenore tanssinpyörteessä luottavaisesti salli
hänen käsivartensa kietoa oman solakan vartensa, kun hän iloisesti
katsahti hänen silmiinsä tahi hitaasti irroitti kätensä korjatakseen
rannerengastaan tai viedäkseen hetkeksi ihmeen soman nenäliinan
huulilleen, niin voiko ollakaan mitään suloisempaa katsella kuin
hänen sirot liikkeensä? Ja kuinka hurmaava oli hänen silmiensä
ystävällinen tervehdys tai hänen vieno hymynsä, kun Anton sanoi
jotakin, joka oli hänen mieleensä.

Ja sankarillamme oli onni todella miellyttää naistaan; tämä sanoi
hänelle, että hän osasi puhella hyvin ja että hän mielellään
kuunteli. Ah, samantekeväähän oli, mitä Anton puheli; hän olisi
voinut yhtä hyvin haastella hottentoteista tai Japanin keisarista,
menestys hänellä kuitenkin olisi ollut sama. Sillä ei hänen
tarinansa, vaan tapa, millä hän tarinoi, hänen silmiensä äänetön
palvonta, hänen äänensä värisevä sävy se tunkeutui kiehtovana
neitosen sieluun.

Rumpu taukosi tärähtelemästä, torvet vaikenivat pärrytyksestään,
maapallo hajosi valottomaksi kaaokseksi. "Vahinko!" huudahti Lenore,
kun soiton viimeinen sävel oli värissyt kuulumattomiin.

"Minä kiitä teitä tästä onnesta", sanoi Anton viedessään neidin hänen
paikalleen.

Kun hän sitten maleksi outojen ihmisten keskessä kuin ruoteliton
laiva aaltoilevalla merellä, kävi Fink hänen luokseen ja sanoi
hänelle: "Kuuleppas, sinä liukastelija, joko sinä olet täynnä makeata
viiniä tahi olet suuri juonikko. Mistä sinä tuon Rothsattelin perheen
tunnet? Ethän ole minulle sanallakaan maininnut siitä tuttavuudesta.
Tytönnypykällä on tosiaan siro vartalo ja klassilliset kasvot. Onko
hänellä ymmärrystäkin tarpeeksi?"

Antonin olisi tänä hetkenä tehnyt mieli sanoa ystävälleen, kuin
syvästi hän tätä halveksi. Noin raakasanaisen kysymyksen voi tehdä
vain perin turmeltunut ihminen.

"Ymmärrystäkö?" hän toisti ja loi Finkiin kuolettavaa vihaa uhkuvan
katseen; "ken sitä voi epäillä, häneltä puuttuu järkikultaa
itseltään."

"No, no" sanoi Fink kummissaan, "niin toivottomassa tilassa en
minä sentään ole. Minusta tuo tyttönen, tahi arvokkaammin sanoen,
tuo nuori neitonen näyttää sangen miellyttävältä, jopa sivistyneen
ihmisen kielellä ja totta puhuen tavattoman miellyttävältä; ja jollen
olisi kiinnitetty toisaalle, niin enpä tiedä vaikka minun olisi pakko
valita hänet sydämeni valtiattareksi. Mutta näin ollen minun täytyy
tyytyä ihailemaan häntä vain matkan päästä."

Fink ei ollut sentään niin kehno kuin miksi hän tekeytyi. Sanojaan
hän ei aina huolinut valita, mutta sydämensä pohjalla oli hänellä
oikea tunne ja uskollinen toveruushenki. Siksipä Anton tarttuikin
häntä käsivarteen, puristi sitä lujasti ja sanoi: "Oikeassa olet."

"Todellakin?" jatkoi Fink tavalliseen ivalliseen sävyynsä. "Kas
niin, sinä aloitat hyvästi; kernaammin istun ruutitynnörille palava
taulanpala kädessä kuin uskallan liittyä sinun ja sinun kainostelevan
olemuksesi pariin. Äläkä muuten unohda pyytää neiti Eugenietä
seuraavaan tanssiin; rukkaset sinä tosin saat, sillä hänet on jo
pyydetty toisaanne. Hyvin sinä muuten olet suoriutunut tähän asti,
jatka vain samaan tapaan, poikaseni."

Ja Anton jatkoikin ja teki opettajalleen kunniaa. Humaltunut hän
kyllä olikin, mutta paljon väkevämmästä juomasta kuin makeasta
viinistä. Musiikki, tanssin kiihotus ja iloinen puheensorina
ympärillä kohottivat hänen elämänintoaan; koko illan hän
tunsi itsensä perin varmaksi, jopa vallattomaksikin, ja pikku
hairahduksia lukuunottamatta hän käyttäytyi kuin mies, jolla on
joka päivä ympärillään palavia vahakynttilöitä ja notkeaselkäisiä
palvelijoita. Hän tuli huomatuksi, kaikille outona hänestä tuli
yleisön mielenkiinnon keskus. Hämäriä tarinoita hänen salaperäisistä
suhteistaan maan mahtaviin lensi salinnurkasta toiseen, missä vain
tanssivain neitosten äitejä istui seuraa tuomitsemassa. Aivan
epäilemätöntä oli, että tuollainen hilpeä ja huoleton elämänilo oli
seurausta vallan erikoisesta itsetunnosta ja varmuudesta. Anton sai
osakseen vanhempain naisten myötätunnon, jopa eräitten herrojenkin.

Ja vihdoin tuli kotiljongin vuoro. Oi sinä pisin ja merkillisin
kaikista tansseista! Puoleksi sinä olet leikkiä ja puoleksi tanssia
-- viehättävä silloin, kun pyörität yksityisiä pareja piirissä, vielä
viehättävämpi silloin, kun sallit niiden häiritsemättä ja vähän kuin
salakättä rupatella ja kuiskailla keskenään. Olemme kuulleet, että
nykyinen sukupolvi pitää sinua vanhettuneena ja poroporvarillisena.
Surkean häilyväinen vuosisata! Tiede ja valtiotaito eivät kykene
keksimään mitään uutta, joka tyydyttäisi niin monninaisia
ihmissuvun tarpeita kuin sinä. Lapsellisen mielen sinä voit asettaa
pyramiidiksi, voit kiertää sitä käärmeen koukeroihin, voit juoksuttaa
sitä sikinsokin ja ristiinrastiin ympäri salia, lähettää sen
tempaamaan vanhat herrat pelipöytiensä äärestä mukaan ylimääräisiin
kierroksiin, jättää ylenkatseellisesti kolme neljä neitosta istumaan
tuoleilleen, sitten yht'äkkiä kiehtoa uhrisi tanssiraivoon ja
sieppaamaan jonkin yksinäisen neitosen piiriin ja pyörittämään häntä
hurjasti, ympäri, kenenkään ihmisen voimatta vastustaa tenhovoimaasi.
Yhtä hyvin sinä tehoat ylväämpiinkin mieliin, jotka ovat täynnä joko
tunnetta tahi kunnianhimoa tai ilkeämielistä pahuutta ja ihmisvihaa.
Sinä annat jokaiselle miespuolelle vallan valita useamman kuin yhden
kerran mieleisensä naisen, sinä sallit jokaisen naisen antaa hienolla
tavalla ymmärtää, ketkä kaksi tai kolme läsnäolevista herroista
nauttivat hänen suurinta suosiotaan; sinä jakelet toimeliaille
kavaljeereille koreita nauhoja ja ritarimerkkejä ja kiinnität
satumaisia kukkaisköynnöksiä suosituimman naisen rintaan. Mutta
samalla sinä myöskin panet halveksitut herrat ravaamaan ympäri salia
hammasta purren ja tyytymään pelkkiin "seinäkoristeihin"; sinä annat
ilmi seuran lemmikit, mutta tuntemattomain ja epämieluisten sinä
annat tuntea yksinäisyytensä ja hyljätyn tilansa sitä surkeammin.
Kun sinä alat, käyvät äitien katseet huolestuneiksi ja tätien nenät
veitsenteräviksi. Sinä lapsellisen huoleton, hilpeä ja loputon
tanssi! Kuinka monet olet tehnytkään autuaiksi, kuinka monia
kyyneleitä olet aiheuttanut, kuinka monta kihlattua paria olet vienyt
yhteen, ja millaisia hornantuskia olet sytyttänyt mustasukkaisiin
sydämiin! Olet tottakin pölyttänyt ilmaan loppumattomia tomupilviä,
pilannut lukemattomat naishepenet aivan tuntemattomiksi ja haastanut
äreän vihan entisten ystävysten välille. Sellainen sinä olet ollut
kukoistusaikanasi, nuorison ilo ja ihastus, äitien jännityksellä
odotettu "suuri tilaisuus", lopen väsyneiden isäin pelko ja vavistus
ja ainoastaan pelimannien kauhistus.

Kun tämä monipuolinen tanssi läheni, pyrki Anton jälleen Lenoren
viereen ja pyysi tätä tanssiin.

"Tiesinhän että tulisitte minua pyytämään", sanoi neitonen
vilpittömästi. Anton nouti hänelle tuolin, asettui itse hänen
rinnalleen ja oli onnen autuas. Ja kun hänen vuoronsa tuli kutsua
joku vieras nainen kierrokseen, tarjota tälle jotakin keskelle
piiriä asetetusta vasusta, ja sitten käyden pyörimään ympäri hänen
kanssaan julisti hän koko maailman kuullen, että hänen sydämessään
ei ollut tilaa toiselle naiselle; hän nouti lahjan vasusta, vartoi
kunnes hänen "oma" naisensa oli palannut paikalleen ja ojensi sitten
hänelle punaisen nauharuusun. Se oli koko illan suurin tapaus heille
kummallekin.

Mitä sen jälkeen seurasi, oli vain sekavaa unennäköä. Hän näki
kuljeskelevansa Finkin käsikoukussa ympäri salia, kuuli haastelevansa
tämän ja toisten herrain kanssa kaikenlaista, laskevansa leikkiä ja
nauravansakin; hän muisti pokkuroineensa talon emännän edessä ja
mutisseensa kiitossanoja; kuvittelipa hän hämärästi, että palvelija
oli ojentanut hänelle päällystakin ja että hän itse oli kopeloinut
jotain taskustaan ja työntänyt sen miehen kouraan. Varjomaisia ja
epäselviä kaikki nuo vaikutelmat olivat. Yhden asian hän vain muisti
elävästi: valkean naisvaipan, jossa oli silkkinen huppukaulus ja
sen kärjessä tupsu -- ja laupias taivas, millainen tupsu, sekös
vasta oli ihastuttava! Vielä kerran hän sai täyteläisen ja loistavan
katseen noista suurista sinisilmistä ja kuuli kaunokaisen huulilta
hiljaa kuiskatun "hyvää yötä!" Kaikki muu oli joutavaa hourailua,
sekin että hän ystävänsä keralla astui portaita alas ja kuunteli
puolella korvalla tämän pilkallisia puheita; sekin että hän pieneen
huoneeseensa kiivettyään sytytti lampun ja katseli kummissaan,
että täälläkö hän tosiaankin asui; ja että hän vitkallisesti
riisuuduttuaan ihmetteli vielä vuoteessaankin, että hän todella oli
elänyt ja kokenut kaikki nuo ihmeelliset asiat, ja että hän sitten
viimein väsyneenä nukahti. Ja unennäköä tottakin oli, että hänen
kotihaltiansa, tuo keltainen kissa, köyristi jalustallaan selkänsä
kaareksi ja pudisteli paheksuvasti päätään kaikille noille oudoille
mielikuville ja tunteille, jotka nyt olivat tunkeutuneet ennen niin
rauhalliseen yliskamariin.


2.

Tuosta suuresta illasta alkaen tanssitunnit jatkuivat säännöllisesti.
Kestettyään esittelyn kiirastulen Anton tunsi piankin kotiutuneensa
harsohameiden, ylhäisten nimien ja koruommelluilla vaakunakuvilla
varustettujen sohvanpielusten seuraan. Hänestä itsestään tuli
hyödyllinen jäsen tuossa pienessä piirissä, siihen häntä auttoivat
kaikkein poroporvarillisimmat hyveensä, järjestyksenrakkaus ja
velvollisuudentunto. Tuo piiri ei näet ollut mikään tavallinen
tanssikoulu, kaikkien osanottajain edellytettiin jo tuntevan
tämän taidon ensimmäiset aakkoset; pikemminkin oli tarkoituksena
harjoitella eräitä uusia tansseja ja sen ohella aikaansaada
mukavimmalla tavalla ystävällistä yhdessäoloa tuttavain perheiden
kesken. Pianpa osottihe, että tuo mukavin tapa kyllä oli aivan
Finkin mielen mukainen, mutta että hän ja monet hänen tovereistaan
harrastivat uusien tanssien oppimista kerrassaan sietämättömän
vetelästi. Hän saapui usein vasta tanssitunnin lopulla, hän piti
tanssisalonkia vain paikkana, jossa kävi laatuun kiusoitella aivan
nuoria neitosia ja hetken sukoilla kypsyneempiä kaunottaria; hän
kannatti tanssimestarin kauhistukseksi sellaista periaatetta, että
jollei tanssissa tullut, toimeen tavallisilla kävelyaskelilla,
niin yksinkertainen galoppaadihyppely oli omiaan missä tapauksessa
hyvänsä, ja että ainoana huvina nykyisissä tansseissamme on sotkeutua
tahdista ja taas uudelleen pyrkiä siihen takaisin, "Mutta, herra von
Fink", vaikeroi tanssimestari, "eihän tuo ole enää tanssimista, eikä
se ole edes mitään taidetta."

"Eikä tarvitse ollakaan", sanoi Fink; "mitä on taiteella tekemistä
meidän tanssitilaisuuksissamme? Ettehän te nuorisolle muuta opetakaan
kuin seurallista kiertelyä kuvitellun keskipisteen ympäri. Minusta
sellainen on pitkäpiimäistä, senvuoksi minä seuraan mieluummin
pyrstötähden rataa." Ja tätä periaatetta hän sitten noudattikin
uskollisesti, pakotti onnettomat uhrinsa, joiden kanssa hän alentui
tanssimaan, syöksymään hänen kanssaan muiden tanssijoiden kehän
lävitse salin yhdestä nurkasta toiseen, milloin seuraten, milloin
laiminlyöden tahtia, kuten häntä kulloinkin miellytti.

Vastoin tällaista eriskummallista käsitystä, joka valitettavasti
tuossa pienessä piirissä saavutti paljonkin kannattajia, Wohlfart
edusti periaatteellista täsmällisyyttä, hän teki ilolla tehtävänsä,
saapui aina oikeaan aikaan, oppi kaikki uudet askeleet, otti osaa
jokaiseen tanssiin, oli aina hyvällä tuulella ja kävi ilomielin
kutsumaan toisten kavaljeerien hyljeksimiä neitosia. Kun Finkin
ja tämän henkiheimolaisten huolimattomuuden takia usein oli puute
miehisistä tanssijoista, tuli Antonista pian salongin vaatimaton
tukipylväs, tanssimestarin suosikki ja nuorten neitosten uskottu
ystävä, jonka myötä salin kirkkaasti valaistuilta laidoilta kulki
salaisia sanomia sen pimeämpään keskukseen. Hän itse tunsi tällaisina
hetkinä olevansa ylen autuas, ja hänen kasvoiltaan kajastava sielukas
ilonhohde herätti sekä nuorten että vanhempien naisten erikoista
huomiota. Edelliset tulivat entistä enemmän vakuutetuiksi siitä, että
hän oli kelpo poika, ja jälkimmäiset siitä, -- mikä ei suinkaan ollut
ristiriidassa ensinmainitun käsityksen kanssa -- että hän todella
olikin jokin tuntematon prinssi. Itse hän parhaiten tiesi, mikä
hänet teki niin onnelliseksi. Kaikki hänen ajatuksensa ja liikkeensä
kohdistuivat kaikessa salaisuudessa yhteen ainoaan läsnäolevaan,
hänen sydämensä kiistämättömään valtiattareen. Kaikki muut tanssit ja
seuranpidot jonkun kolmannen kanssa olivat hänestä vain tuollainen
joutavanpäiväinen kaunokiekura, jonka hänen sydämensä piirsi tuon
valitun olennon nimen ympäri. Eikä hänen altis palvomisensa jäänyt
palkitsematta. Neitonen kohteli häntä kuten ainakin ummikkovieraiden
keskeltä keksimäänsä vanhaa ystävää. Hän pyysi hiljaa Antonia
tanssimaan tuon tahi tämän tanssin hänen kanssaan, jopa hän kerran
pyysi hänen luopumaan tanssittamisoikeudestaan erään vastasaapuneen
serkun hyväksi. Ja tyttö oli iloinen nähdessään Antonin joutuvan
tästä rajattomasti murheisiinsa, niin että hän ei haastanut ketään
toistakaan neitosta tanssiin, vaan jäi jäykästi katselemaan pyörivää
piiriä. Koskaan Anton ei poistunut, ennenkuin hänen kuningattarensa
teki lähtöä, ja aina hän silloin seisoi lähellä ovea saadakseen vielä
viimeiset asiatoimitukset, viime tervehdyksen, viime katseen noista
säteilevistä silmistä. Ja neitosenkin katse kävi kohta hänen saliin
saavuttuaan etsien tarkastamaan herrain mustapukuista rintamaa,
kunnes tapasi Antonin ruskeatukkaisen pään; silloin hänkin vasta
tunsi olonsa kotoiseksi loistavaksi valaistussa huoneessa.

Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi
asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin
monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän
arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja
useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta
heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan
häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen
ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen
tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä
osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja
jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen
vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä
todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua
vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo
miehen maineen.

Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta
nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan
puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat
tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset
kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että
yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain
toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin
kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä
haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja
salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus
niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen
neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta
itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä
oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana
vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean"
puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie,
talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät
kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia,
puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan
ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild
Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja
päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk
oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä
ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin
he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin
kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka
aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin
ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi
toisistaan, -- minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi
sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat
maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia
luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli
sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia
herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia,
jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa
korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi
tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät
alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme,
Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen
kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi
ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo.
Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät
sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat
huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.

Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän
asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä
iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki
puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa
hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen
suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin
levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy
tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin
ehdottomasti, sillä hän kohteli -- kuten ruskeat väittivät --
vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie
Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin
kävi hänen -- kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi -- miltei
mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten
seuraavaa.

Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla
ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja
vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta
salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään
kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren
sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja
tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen
luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän
kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet
toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan
kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat
täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa,
uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään
tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä
kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle
ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien
oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun
tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin
naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt
kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla
irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli
liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä
saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton
pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli
hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun
kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa
kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli
aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun
Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä
kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan.
Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan
totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan
varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin
kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.

Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt
liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan
oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti
selittämättömäksi arvoitukseksi. -- Theone oli vähällä pyörtyä;
tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan
hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki
kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti
toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin,
ehkäpä -- hirveätä ajatellakin -- vihreitten käsiin. Kaikilla
kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki
tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä --
Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen;
Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] -- mutta kenpä
voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää?
Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista
äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden
purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo
ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista
sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi
saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja
tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin
lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä
naisten tuolien alle."

Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla
huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi,
rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen.
Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti
heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti
koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat
vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja
hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt
he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö
pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän
oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti
osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja
häikäilemätön on E... B...." He joutuivat -- auta armias taivas! --
Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli
hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla
viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:

    Vihreävarpu ja pähkinäpihti
    istuit yhdessä ryyppäämässä;
    Kärkevyyttänsä varpunen kiitti
    sekä vihreitä höyheniänsä;
    pähkinäpihti se syvään huokas:
    ontto mä oon, että julmaa vallan,
    mitähän tuokin tietää oikein?

Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää
uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet
mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.

"Nyt ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Lenore. "Missä herra
Wohlfart on?"

Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään
herralle..."

"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on
uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"

"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät
lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä
heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua
silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään
ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von
Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart,
Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin
kansiin sidotun kirjan, noin ison vain... Meidän on kovin tärkeätä
saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja
tuokaa heti meille."

"Onko se painettu kirja?"

"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään,
sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette
löydettyänne avaa sitä lainkaan."

"Sen vannon", vastasi Anton juhlallisesti.

"Kiitän teitä, olkaa vain hyvin varovainen."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin
läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään,
tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt
mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja
myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi
jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen
sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen
sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät
alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat
alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun
pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä
tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö
käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva
laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin
liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä
näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä,
joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän
pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi
tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän
tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi
miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat
nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui
yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että
Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä
onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin
käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman
puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen
viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan
katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt
pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja
pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti
salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein
oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten,
että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta
vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa
keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa
kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä
puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen
eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus
repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki
kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle
herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin
särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään
seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut
meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan
minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli
Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko
puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt.
Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti
Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs
ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen
sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä
seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan
minulle takaisin."

"Kirjan?" toisti Fink uteliaasti, "minkä ihmeen kirjan?"

"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on
teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut
teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää
sitä hallussanne."

"Minä _voisin_ pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian
armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."

"Sehän olisi perin julkeata", huudahti Lenore.

"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain
olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne
ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä
tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos
sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en
haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen
siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa
mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on
ilo tavata teitä."

Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä
säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin
kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."

Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä
ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia
kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto
on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn
sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä
olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella
käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?"
Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin
kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.

Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä
rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi
sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen
kuolemaksi."

Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään,
joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle
Benno Tönnchenn rinnalta.

"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton,
käyden hänen toiselle kupeelleen.

"Etpäs nyt vain, sinä ruskea lähettiläs", huudahti Fink nauraen, "nyt
en tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Kuule, Fritz, minä pyydän sinua", ahdisti Anton häntä, painautuen
häneen kiinni, "anna tuo kirja takaisin. Tytöt hätäilevät sen takia
aivan menehtyäkseen."

"Anna heidän hätäillä!" sanoi Fink.

"Kukaan heistä ei ummista tänä yönä silmiään."

"Sen parempi, emme mekään tahdo ummistaa. Hehän voivat tulla
joukolla Feroniin, jos heillä kotona käy liian tukalaksi. Me istumme
siellä aamuun saakka. Ja sinä, Anton, et nyt pääsekään pujahtamaan
kotia ilman minua vaan saat kestää sen kuin minäkin ja koko ajan
hiljaisessa kuolemantuskassa."

"Mikä juttu tuo pakina kirjasta on?" kysyi Tönnchen Finkin toiselta
kupeelta.

"Älä sano", pyysi Anton hiljaa.

"Onpahan vain koko hullu juttu", vastasi Fink, "saatte kohta kuulla
kaikkityyni."

"Herran tähden, vaikene!" hätäili Anton. "Minun käytökseni tulee
riippumaan sinun käytöksestäsi", sanoi Fink. "Jos juokset kesken
tiehesi, niin luen toisille kirjan kannesta kanteen."

He saapuivat Feronin viinitupaan. Anton punnitsi mielessään,
pitikö hänen ehkä hyökätä Finkin kimppuun ja ottaa häneltä kirja
väkivalloin. Mutta hän oli epävarma menestyksestä. Vakavuudella
ja pyytelyillä ei tänä iltana myöskään saanut mitään aikaan.
Vain kavaluuteen voi turvautua. Hänen näitä miettiessään herrat
keräytyivät pieneen takahuoneeseen, joka oli heidän tavallinen
juomatupansa. Paitsi Antonia ja Finkiä olivat saapuvilla Zernitz ja
Tönnchen, pikku Lanzau, eräs Wernereitä, eräs Baldereckien serkku
(tämä mulkosilmäinen nuori herra oli kirjassa mainittu lehtisammakon
nimellä), kaksi Tronkaa, ei Tronka-Hamsin haaraa vaan toista,
majoraattihaaraa.

"Mitä nyt juodaan?" kysyi Fink.

"Joka miehelle oma pullonsa", ehdotti Zernitz.

"Ka, miksikäs ei!" huudahti Fink.

"Mutta ei vain sitä teidän hirveätä valkoista Burgundiviiniänne",
huomautti Guido Tronka. "Vielä tänäänkin ovat suoneni viime
istunnostamme lähtien kireinä kuin viulunjänteet."

-- "Siis sektiä [saksalainen kuohuviini, sampanjaa muistuttava] ja
portteria, rehellisesti puoleksi kumpiakin", ehdotti Fink.

"Se kelpaa!" huudahti pikku Lanzau...

"Samanlaista hornanjuomaa sekin", valitti Zernitz.

"Kellarimestari, viinuri, edeskäypä hoi!" huusivat herrat ja tekivät
tilauksensa.

Tällävälin Anton keksi epätoivoisen keinon. Hän pistäytyi huoneesta
ulkona, antoi tarjoilijalle taalerin ja pyysi häntä lämmittämään
pikku takahuoneen hehkuvan kuumaksi, vähääkään välittämättä toisten
herrojen vastalauseesta. Itse hän istuutui niin kauas uunista kuin
mahdollista ja näki suureksi ilokseen Finkin painautuvan aivan
kiinni sen rautalieriöön. Piankin täytyi helteen käydä hänelle
rasittavaksi; silloin heittäisi hän takin päältään, kuten hänen
tapansa oli sellaisissa tilanteissa, ja sitten kävisi Antonille ehkä
mahdolliseksi ottaa punakantinen kirja takintaskusta Finkin itsensä
nähden.

"Minullapa on teille suuri uutinen kerrottavana", alotti Tönnchen.
"Oletteko nähnyt Tronkan Alicea, Fink?"

"Enkä", sanoi Fink, kaataen lasiinsa; "onko se hevonen vai joku
naikkonen?"

"Hevonen tietystikin!" huusi Tönnchen. "Pah, jättäkää tallitakki
tänään kotiin", virkkoi Fink. "Mutta tämä on vietävän totta!"
huudahti Tönnchen. "Guido on ilmoittautunut sillä herrain
kilparatsastukseen."

"Maksakaa sitten vain purkajaisrahat", sanoi Fink Guido Tronkalle,
"ja jääkää kauniisti kotiin. Ajaxia ei lyö laudalta mikään juoksija
tässä maailmannurkassa."

"Tulkaahan huomenna katsomaan minun Aliceani", pyysi Tronka
hartaasti. "Tahtoisin kuulla teidän arvostelunne siitä."

"Oletteko nähnyt teatterin uutta ensimmäistä rakastajatarta?" kysyi
Zernitz Antonilta. "Hänellä on kauniit silmät."

"Sillä on mainio päänasento", huusi toinen Tronka pöydän yli Finkille.

"Hänellähän on ristihuuli", pisti lehtisammakko ylenkatseellisesti
väliin.

"Mitä siellä nyt taas jauhetaan?" kysyi Fink. "Puhumme Seppistä,
tuosta viheriäsilmäisestä syöjättärestä", älähti jälleen
sammakko-Baldereck. "Ettekö te enää ollenkaan käy teatterissa?"

"En", vastasi Fink, "mutta minä lähetän sinne tallirenkini. Jos
herrat tarvitsevat tukevakouraista tapattajaa, niin kääntykää vain
hänen puoleensa."

Alkoi tulla aika lämmin. Anton katsoi parhaaksi kääntää toisten
huomion uunista toisaalle. Hän pyysi herra von Zernitziä esittämään
erään leikillisen murrejutun, jonka luutnantti oli äskettäin
kertonut hänelle itselleen; hän yhtyi äänekkäästi lehtisammakon
naurunremahdukseen ja viekoitteli vanhemman Tronkan juttelemaan erään
metsästysseikkailun, jonka traagillisena päätöksenä oli jäniksen ja
lehtokurpan väkivaltainen kuolema. Hän helisti kelloa ja toimitti
lasit jälleen täysiksi.

Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat
tarjoilijaa.

"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole
lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani
saatte vaikka lisätä uuniin."

Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja
huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan
avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink
selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.

Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon,
riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan
esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti
tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä
oli vaarinottanut hänen liikkeitään.

"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka
vaiva, keksi jotain parempaa."

Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti;
"sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."

"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia
kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista;
pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään.
"Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se
on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."

Anton riuhtaisihe pystyyn. "Fritz, pidä suusi kiinni!"

"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät
herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen
päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."

"Hurraa, antakaa kuulua!" huusivat kaikki herrat.

"Siinä on varmastikin värssyjä", huusi Zernitz.

"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten
letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."

Anton oli raivoissaan.

"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja.
Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran
kanssa?"

"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari
kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."

"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka!
Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille
sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä
olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen
puhua."

"Näyttäkääpä minulle", pyysi Zernitz kiihkeästi.

"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon
läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka
tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä
kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä
joka miehen hammasteltavaksi."

"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te
näytätte sen minulle."

"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita
otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos
mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset
puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa
totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä
päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole
lainkaan ilkeyksiä."

Hän kääntyi serkku-Baldereckin puoleen: "Teidän serkustanne puhutaan
joka sivulla niin lemmekkäästi ja sydämellisesti, että se tuntuu yhtä
liikuttavalta kuin ansaitultakin. -- Ankarin arvostelu langetetaan
minusta itsestäni; minua näet nimitetään viheriävarpuseksi."

"Tuohon tapaan jatkuen vihkonen taitaa käydä jokseenkin
pitkäpiimäiseksi", huomautti Benno Tönnchen. "Niinpä kyllä", sanoi
Fink, "jollei teitä huvita kuulla, mitä Hildegard Sait on teistä
kirjoittanut."

"Paljon hyvää se ei taida sisältää", virkkoi Benno uteliaana.

"Eipä niinkään; hän puhuu teistä sävyssä, joka on omiaan todella
surettamaan teidän tuttavianne. Teitä sanotaan suureksi ja
hiljaiseksi sieluksi, kasvonne ovat muka miehekkään voiman mallikuva.
Runoilijatar on keksinyt teidän olevan täynnä tietoja, henkevyyttä ja
älykkäisyyttä; ja hän kysyy, eikö sellainen mies ole liian korkealla
tasolla alentuakseen huomaamaan hennon tyttösen taipumusta. Nytpä
kysyn teiltä kaikilta, että miten ihmeellä voi niin viisas tyttö kuin
Hildegard Sait siinä määrin erehtyä, että käy kaikessa hiljaisuudessa
palvomaan teidän veroistanne miestä? Olettehan te tosin viimeistä
pulloa tyhjennettäessä aika vekkuli, Benno, mutta jos minä olisin
tyttö ja etsisin itselleni ihannetta, niin mieluummin valitsisin
pähkinäpihdin epäjumalakseni kuin teidät."

Tönnchen veti suunsa hymyyn.

"Onko siinä meistäkin jotain?" kysyi herra von Werner, hänkin
vihreitä, neljän ihanan sisaruksen veli, Rothsattelin lähinaapuri,
tosin vastaleivottua aatelia, mutta hyvin rikas ja kasvanut keskellä
molempien perheiden kateutta ja riitaisuuksia.

"Teistä on sangen vähän", Fink vastasi, "vain kaksi riviä." Hän
otti kirjan esiin ja selaili sitä etsivästi. -- Anton puristeli
käsiään nyrkkiin pöydän alla. -- "Kas tässä! Surkea taivaan sallima,
Lenore rakastaa ja koettaa turhaan verhota sydäntään. Ja lemmitty
kuuluu vihollisleiriin. Oo, Georg W. Sitten seuraa piste ja kolme
huutomerkkiä." Fink piilotti kirjan jälleen. Anton rauhoittui.
Mitään tuollaista ei kirja voinut sisältää; myöskin hän näki Finkin
sierainten värähtelevän, mikä oli pettämätön merkki siitä, että hän
hautoi koiranjuonia.

Zernitz työnsi lasinsa syrjään ja huudahti: "Minusta on epähienoa,
että me tällaisessa paikassa pidämme pilanamme, mitä tytöt ovat
sydämensä sisimmässä tunteneet."

"Minä olen samaa mieltä", huusi Benno Tönnchen kiihkeästi.

"Minä myös", toisti Werner.

"Teidän täytyy sinetöidä kirja ja lähettää se takaisin
omistajalleen", lausui lehtisammakko.

"Oi te tuntehikkaat poropeukalot", huudahti Fink naljaillen, "teidän
sydämenne sulaa kohta voiksi, kun vain hienot sormet raapivat teidän
harjaspäitänne. Tahtoisinpa nähdä minkälaista naamaa olisitte
näyttäneet, jos olisin lukenut kirjasta jotain päinvastaista. --
Niinpä niin, kukapa teistä Shakespearea tuntee!"

"Kreivitär Lara ja Hildegard ovat liiaksi hienotunteisia
kirjoittaakseen mitään sellaista, joita te ilkeydessänne olisitte
kirjassa kernaasti nähnyt", huusi Zernitz.

"Rothsattelin neiti on tosin ylpeä", jatkoi Werner, "mutta mitäpä
syytä hänellä olisikaan sanoa minusta mitään muuta kuin täyttä totta.
Olen aina pitänyt häntä kelpo tyttönä, joka hyvin ansaitsee tulla
herran rehellisen nuoren miehen vaimoksi."

Fink nyykäytti hänelle hyväksyvästi päätään, otti kirjan jälleen
esiin ja katsahti ylös kattoon. "Minkävuoksi minua ei siirretä
tältä syntiseltä maankamaralta parempien olentojen joukkoon?
Minähän olen seraafi, mutta kukaan ei sitä älyä eikä tule koskaan
uskomaankaan, kaikkein vähimmin hameväki. Kas tässä, Anton, ota
huostaasi tämä kirja! Ei sitä ole valloitettu uuninlöylyn avulla,
eikä viekoittelemalla eikä väkivalloin; vaan tanssikurssin herrain
vapaaehtoisesta päätöksestä se palautetaan lukematta omistajilleen."

Anton sieppasi joutuin kirjan, riensi Feronin konttorihuoneeseen,
kirjoitti paperilapulle: "Fink on lukenut joitakin sivuja, mutta hän
pitää suunsa kiinni; kukaan muu ei ole vilkaissutkaan sen sisään";
sitten hän kääri kirjan ja kirjelapun paperiin, sinetöi sen ja
lähetti käärön erään Feronin miehen myötä iltamyöhällä kreivitär
Laran asuntoon, taottuaan moneen kertaan lähetin päähän, että tämän
oli kaikin mokomin tunkeuduttava yövartijan ja portinvartijan käsien
läpi kallisarvoisine kääröineen aina makuuhuoneen kynnykselle asti,
sillä hän otaksui hyvällä syyllä Theone paran valvovan tuskaisena ja
kastelevan kyynelillään mustat kiharansa märäksi tappurakuontaloksi.

Juominki jatkui sitten entistä menoaan. Mutta höyryävän kuuma
huone, väkevä juoma ja eräänlainen mietiskelevä mieliala useimmilla
herroista teki istunnosta lopun varhemmin kuin Fink oli odottanut.
Vihdoin hänkin nousi pöydästä, herätti nukahtaneen viinurin ja
sanoi Antonille: "Maksa lasku." Lähtiessään sitten Antonin kanssa
patikoimaan kotia hän sanoi: "Ole levollinen, Tony, kaikkihan
tietysti oli silkkaa valhetta, mitä kirjasta oli lukevinani. Itse
asiassa oli siihen kasattuna niin paljon ilkeyttä kuin parvi
turturikyyhkysiä vain kykenee keksimään."

"Kyllähän sen huomasinkin", vastasi Anton mielissään, "ja saatpa
nähdä, että ensi tanssitunnilla nuo tuttavasi tulevat vimmatusti
liehittelemään kaunokaisiaan."

"Jokunen heistä tulee lopulta vielä naimaankin sen lemmityn, jonka
tänä iltana hänelle annoin. Taitaakin olla parasta, että oikein
todenteolla antaudun parittajan ammattiin."

Anton vaikeni mieli myrtyneenä. "Älä sure suotta", jatkoi Fink
hyvätuulisesti; "tuletpa itsekin antamaan siunauksesi noille
naimiskaupoille. Mitä sinä muuten pidit äskeisistä herroista?"

"Katsoppas", sanoi Anton, "mitä he yleensä puhelevat, se tuntuu
minusta usein aivan arkipäiväiseltä, mutta heillä on itseluottamusta
ja varmaa ryhtiä, jota he eivät menetä yltiöpäisiksi tullessaankaan."

"No niin", sanoi Fink, "onhan tuossakin perää; mutta muuten he
ovat joutilaassa juoksussaan kaiken maailman naisserkkujen kanssa
ja ratsastusvimmassaan surkastuneet peräti. Kokonaisuutena se
ihmisluokka, johon he kuuluvat, on otettava varoittavaksi esimerkiksi
siitä millainen ihminen ei saa olla pyrkiessään huvitteleimaan ja
huvittamaan toisia. Heidän hulluttelunsa ei ole lystikästä, ja heidän
lystikkäisyytensä on kurjaa; parissa vuodessa he ennättävät käydä
aivan noloiksi ja sietämättömiksi kuin hapan ja huonosti käynyt
viinimehu. Tuo Tönnchen alkaa jo maistua aika tunkkeutuneelta.
Minua haluttaa suuresti näyttää heidät ensi kerralla sinulle tuiki
humaltuneina."

"Älä puhu noin rivosti", pyysi Anton. "Ah, sinä poika parka", sanoi
Fink. "Suljehan ulko-ovi perästämme ja anna minulle kukkaroni
takaisin."

"Sinä olet tänään yksinäsi maksanut ison laskun", sanoi Anton.
"Pyydän ettet olisi niin avokourainen, sillä sinä vain nöyryytät
toisia."

"Ole levollinen, Anton", vastasi Fink; "he huvittavat minua, siksipä
on oikein ja kohtuullista, että minä maksan heidän puolestaan."

"Toivon ettet koskaan tule maksamaan minun puolestani", virkkoi Anton.

"En tulekaan", sanoi Fink. "Sinulla pitää oleman etuoikeus olla oma
rahainhoitajasi; minä tyydyn siihen, että kannat meidän yhteistä
portinavaintamme ja että käyt polttamaan sikarisi loppuun minua
luonani, sillä aikaa kuin minä riisuudun. -- Mitähän kello on?"

"Lyö kohta kaksi", vastasi Anton paheksuvasti.

"Sitten olemme varmastikin viimeiset yökulkijat. Kun tulin
tähän vanhaan talorähjään, ei se tuntunut jaksavan sulattaa
moisia hurjasteluja. Kun ensi kertaa aamuyöstä työnsin tämän
jättiläisavaimen lukkoon, pelkäsin noiden vanhain muurien sortuvan
minun syntiseen niskaani. Nyt ne ovat jo siihen tottuneet, samoin
koira, piharengit ja talon isäntä. Usein jään vain senvuoksi myöhään
kaupungille, jotta voisin pyörähdyttää mokomata poroporvarillista
järjestystä edes vähäsen sijoiltaan."

       *       *       *       *       *

Kun Hildegard Sait kyynelkostean yövalvonnan jälkeen vasta
aamupuoleen rupesi suunnittelemaan maatamenoa, havahdutti hänet
jälleen Theone Laralta tuotu kirje, jonka alkuosassa Theone mustan
korpisulan välityksellä lausui mielipiteenään, että tässä matoisessa
maailmassa ei ollut enää tilaa hänelle, ja jälkiosassahan perusteli
tämän mielipiteensä kutsumalla Hildegardin ja Lenoren seuraavana
iltapäivänä suklaatikekkereihin juhlimaan yhdessä päiväkirjan
onnellista pelastumista.

Tässä ruskeitten sotaneuvottelussa pohdittiin innokkaasti, oliko
kirja ja missä määrin tullut häväistyksi sen kautta, että julkeat
miessilmät olivat kurkistaneet sen sivuille. Hirveätä oli, että Fink
oli lukenut siitä kappaleita. Mutta myöskin Wohlfartilla oli se ollut
käsissä, ja sangen luultavaa oli, että hän oli lukenut sen kannesta
kanteen. Lenore oli puolestaan vallan varma siitä, että Wohlfart ei
ollut edes kurkistanut kansien sisäpuolelle. Mutta Hildegard väitti,
että hänkin oli vain mies, ja ettei parahinkaan mies olisi kyennyt
vastustamaan moista kiusausta. Pitkän pohtimisen perästä päätettiin
hänet panna koetteelle. "Jos hän on katsahtanut kirjan sisään", sanoi
Lenore, "niin ensiksi hän tietysti on nähnyt nimilehden."

"Nimilehteä hän olisi vaaratta saanut katsella", huomautti eräs
ruskeista lintusista.

"Minä olin kieltänyt häntä edes avaamasta kirjaa", lausui Lenore, "ja
minä tiedän, että hän on totellut minua. Te saatte kaikki kuulla,
mitä hän tulee vastaamaan kysymyksiini."

Kun Anton saapui seuraavalle tanssitunnille, kävi Lenore puolueensa
etunenässä häntä vastaan; hänen ilmeensä oli hyvin huolestunut,
ja kaikki ruskeat riiputtivat paitansa ja koettivat näyttää
murheellisilta. "Ah, herra Wohlfart, mitä te olettekaan tehnyt!
Kirja, jonka lähetitte Theonelle, ei ollutkaan hänen päiväkirjansa,
vaan jonkin herran muistikirja."

"Onko se mahdollista?" huudahti Anton peljästyneenä. "Jo aivan
ensi sivulla oli viime kuun 29 päivänä päivätty lasku uudesta
hännystakista, ja seuraavan päivän kohdalla merkintä pullosta
punaviiniä ja uudesta kannusparista. Siitä kirjasta ei meille ollut
hiukkaakaan apua", päivittelivät ruskeat neitoset päätään pudistellen
ja katsellen alakuloisesti lattiaan.

Anton yritti puolustautua. "Fink otti tuon punakantisen kirjan
liivintaskustaan ja antoi sen käteeni, ja minä lähetin sen heti
sinetöitynä matkaan."

"Sitten on herra von Fink vaihtanut kirjat", jatkoi Lenore
ripitystään. "Mutta miksi ette katsahtanut sen sisään", hän lisäsi
moittivasti, "edes nimilehteen?"

"Eihän minulla ollut lupa", Anton huudahti. "Olinhan luvannut teille,
etten avaisi ollenkaan kirjaa. Minä huudan Finkin tänne."

"Seis, odottakaahan hetkinen", sanoi Lenore. "Onko hän siis katsonut
kirjaan vai eikö?" hän kysyi riemuitsevasti parveltaan.

Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää
vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte.
Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies -- edes tekään --
jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes
vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen
todistanut ystävilleni."

"Kiitän teitä hyvästä luottamuksestanne", huudahti Anton ilahtuneena.

"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore
ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.

Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina
kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria
neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun
tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille,
koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka,
jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein
kirjavatakkisin hovimarsalkka.

Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi
kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner
ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten
kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen
Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti,
voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään
päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä
kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku
Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen
vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan
heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti
tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän
aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä
ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti
paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla
kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan
ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa
tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut
heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen,
tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta
vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta,
vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka
keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen
saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten
vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah!
onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan,
povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset,
nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan
heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä
rikki heitä kietovan lumouksen. -- Koko illan Fink pysytteli kaukana
kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui
Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole
tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta
ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi
hyveeksi."

Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo",
sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen:
"Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme
häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on
tähänkin asti tehnyt."

"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla.
Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka
naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan
alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta
voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista
pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun
kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen
todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi,
ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää
lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."

Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi
joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore
katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi
sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka
ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen,
niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte
kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää
vihaanne."

"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta
alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun
mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä
tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi
sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. -- Ah,
neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti
pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian
täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen
rotunsa niin puoleensavetäväksi."

Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta
eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista
ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen
perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä
ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo
seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä.
Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella
virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko
valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka
odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.


3.

Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli
ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea.
Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin
jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä
olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena
tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi
joutui Antoninkin sielu...

Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin
seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta
muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä
lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli
hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen.
Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän
kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli
mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran
hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle
tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä
varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä
äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden
kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä
vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn -- jonka hän hyvin
tunsi -- ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä,
joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät
hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää
poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton,
joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan
vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän
tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien
kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen
joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että
hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa,
vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat
piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli
vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.

Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään
myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan,
jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin
ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain
tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin;
kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei
hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken
kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä
rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään,
niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta
tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten
karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on
papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo
mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?"
Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika
suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran
vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä
Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen
tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa
muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton
oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi
tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu
sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa.
Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix
olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli
tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli
sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain
ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan
tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä
kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi
tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla
työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän
tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit
olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix
maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin
-- kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.

Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi
loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin
olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin
suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli
sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien
kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen
vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin
huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi
hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan
mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat
joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan
niistä.

Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti
oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli
tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt
itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin
vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän
liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta,
olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin
Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin.
Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana
ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine
oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä
kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli
valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin
myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit
katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan
kysynyt -- Antonin mielestä sangen ivallisesti -- oliko hänellä
portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien
muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi
silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina
hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän
tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan
laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan
summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt
käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä
perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle
vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin
särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.

       *       *       *       *       *

Samana iltana palasi kauppias huonolla tuulella klubistaan kotia,
vastasi kuivasti Sabinen tervehdykseen ja rupesi pitkin askelin
mittelemään huoneen lattiaa.

"Mikä sinua vaivaa, Traugott?" kysyi sisar.

Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink
on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet
niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon
oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean
seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen
häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.

"Onkohan sitten varmaa, että tuo typerä taru on Finkin keksintöä ja
että Wohlfart on siitä tiennyt?" kysyi Sabine arastellen.

"Finkin osallisuutta en yhtään epäile. Tuollainen juoni on juuri
hänen tapaistaan Hänen rikollinen kevytmielisyytensä ei säästä
mitään, ei edes ystävän mainetta."

Sabine nojautui tuolin selustaa vastaan ja nyykäytti koneellisesti
päätänsä. Niin, sellainen mies Fink olikin. Taasen kuohahti hänen
sydämensä tätä vastaan. "Voi, kuinka surullista!" hän sanoi
puolittain itsekseen. "Mutta Wohlfart on viaton, Traugott, sen tiedän
varmasti. Sellainen valheellisuus ei ole hänen luonteensa mukaista."

"Huomenna saan tietää", sanoi kauppias. "Hänen itsensä vuoksi toivon,
että olisit oikeassa."

Käydessään seuraavana aamuna etukonttoorin läpi hän kutsui Antonin
pieneen takahuoneeseen. Kun tällaista sattui vain aniharvoin,
noudatti Anton käskyä aavistaen mustia ukkospilviä nousevaksi.
Kauppias sulki oven hänen perästään, istuutui hyvin totisena
nahkapäällyksiseen nojatuoliinsa ja alkoi ankaralla äänensävyllä:
"Rakas Wohlfart, pidän velvollisuutenani ottaa teidän kanssanne
puheeksi eräitä huhuja, joiden tiedän kiertelevän kaupungilla.
Teitä näet pidetään salaperäistä syntyperää olevana upporikkaana
nuorukaisena, kerrotaan teidän omistavan suuria tiluksia Amerikassa
ja että ylhäiset henkilöt kaikessa salaisuudessa seuraavat vilkkaalla
mielenkiinnolla teidän kehitystänne. Otaksun noiden huhujen tulleen
teidän omiinkin korviinne ja haluan nyt tietää, mitä olette tehnyt
niiden vaimentamiseksi."

Anton vastasi ällistyneenä, mutta hyvin päättäväisesti: "En tiedä
yhtään mitään sellaisista huhuista. Olen, tosin joskus kuullut
vieraiden ihmisten tekevän merkillisiä viittailuja minun muka suureen
omaisuuteeni, mutta olen aina torjunut sellaisen käsityksen."

"Oletteko torjunut sitä tarpeeksi jyrkässä muodossa?" kysyi kauppias
ankarasti.

"Sen luulen tehneeni", vastasi Anton rehellisesti.

"Itsessään ei tuollaiseen joutavaan lörpöttelyyn kannattaisi
kiinnittää huomiota", jatkoi kauppias, "jollei se vaarantaisi teidän
omaa mainettanne. Sillä maailma on taipuvainen otaksumaan, että te
itse olette jostakin syystä ollut mukana levittämässä moista huhua;
mutta kauppamiehen mainetta ei mikään seikka pysty polkemaan pahemmin
kuin epäluulo, että hän pyrkii alhaisin keinoin saavuttamaan luottoa,
johon hänellä ei ole vähintäkään oikeutusta."

Anton aivan jäykistyi nuo sanat kuullessaan.

Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on
omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset
ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen
lehtolapsi."

"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot
kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty,
että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten
hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart.
Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä
varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."

"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan
kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo
valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni
itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä
uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään
mitään."

"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta
te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen
mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän
asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te
olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja
tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."

Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän
tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän
virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen
tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen
olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin
laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", -- tällöin kauppias
hymyili melkein huomaamattomasti -- "on minulle itsellenikin
selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten
oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi
hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko
tästälähin menettelemään oikein."

"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin
seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä
hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin
huolestuttavat teitä."

"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan,
etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista
puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en
siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun
käyttäytymiseni."

"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja
kutsutti Finkin paikalle.

Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa
olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan
piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"

"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat
vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä
kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.

Fink purskahti nauramaan ja huudahti: "Hänhän on vielä lapsi; mitä
hänen tarvitsee välittää ihmisten joutavista puheista?"

"Hänellä ei ole oikeutta ummistaa niiltä korviaan, sillä hän on
antanut niille virikettä seurustelemalla noissa piireissä, joihin te
olette hänet johdattanut."

"Ennen kaikkea pyydän sinua todistamaan tässä herra Schröterin
läsnäollessa, että minulla ei ole ollut aavistustakaan kaikesta
tuosta. Tunnethan sinä minut niin hyvin että tiedät, etten olisi
astunut jalallanikaan rouva von Baldereckin taloon, jos olisin
pitänyt mahdollisena että minusta sellaista puhuttaisiin."

"Hän on aivan viaton", lausui Fink vakuuttavan hyväluontoisesti
kauppiaalle, "viaton ja puhdas kuin orvokki, joka tuoksuu piilossaan.
Jos kenellä on syytä noiden naurettavien juttujen syntymiseen, niin
on minulla ja sitäpaitsi niillä höperöillä ihmisillä, jotka ovat
niitä levittäneet. Malta mielesi, Anton; jos tämä asia tuskastuttaa
sinua, niin saamme sen heti korjatuksi."

"Minä lähden vielä kerran rouva von Baldereckin luo ilmoittamaan,
etten enää voi käydä hänen tanssitunneillaan."

"Minustakin se on paras keino", sanoi kauppias. "Epäilenpä, onko
siitä paljonkaan apua", huomautti Fink maailmanmiehen viisaudella.

"Olenhan sitten ainakin tehnyt kaiken, mitä minun vallassani on",
huudahti Anton.

"No, tee kuten tahdot", sanoi Fink. "Tanssimaan olet kuitenkin
oppinut ja pitelemään hattuasi huoneessa niinkuin tuleekin."

Päivällisen edellä kauppias sanoi sisarelleen: "Oikeassa olet.
Wohlfart oli pääasiassa viaton, Fink se vallattomuudessaan on pannut
koko juonen alkuun."

"Tiesinhän minä sen!" huudahti Sabine ja pisteli kiivaasti neulaa
ompelukseensa. -- "Jos vain suinkin käy laatuun, Traugott,
niin estä heitä tekemästä itseänsä syypäiksi mihinkään uuteen
ajattelemattomuuteen."

"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi
kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä
suoriutuvat."

       *       *       *       *       *

Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa,
puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen
pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin
mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.

Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään:
"Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin
varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi
voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut
järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan
aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen
johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana
ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan
ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.

Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi
ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin,
jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet
paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko
suutuksissasi minuun?"

"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti.
"Kuule mitä sanon -- miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä
en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä
pilaa minusta ja muista ihmisistä."

"En sinusta, rakas lapsi", sanoi Fink.

"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole
puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle
nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme
keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."

"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon
lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."

"Anna minun vain tänään menetellä oman pääni jälkeen."

"Mitä sitten aiot tehdä?"

"Älä kysele, minä tunnen sydämessäni sangen selvästi, mitä minun on
tehtävä. Lähtekäämme nyt."

"No niin, tee, mitä et voi jättää tekemättä" sanoi Fink sävyisästi;
"mutta älä vain unhota, että jos aiot esittää _noiden_ ihmisten
edessä jonkin tunnelmallisen kohtauksen, niin se tulee vain
huvittamaan heitä, ja sitä enemmän, mitä kiihtyneemmin sinä esiinnyt."

"Luota minuun", sanoi Anton, "minä tulen olemaan aivan rauhallinen."

Rouva von Baldereckin valaistuissa saleissa oli koolla suuri
seurue, kauniita tanssipukuja, paljon kirkkaita kynttilöitä, kaikki
perheenäidit ja useita perheenisiäkin; tarkoituksena oli näyttää,
mitä tanssitunneilla oli opittu. Ystävysten sisäänkäydessä Fink
laski huolestuneena kätensä Antonin käsivarrelle huomatessaan hänen
näyttävän hyvin murtuneelta, mutta Anton astui tarmokkain askelin
eteenpäin. Hän irroittihe Finkin otteesta ja kävi suoraapäätä Lenoren
luo, jonka hän jo aikaisemmin oli pyytänyt ensimmäiseen tanssiin.
Neitonen näytti tänään vallan hurmaavalta; hänellä oli ensi kertaa
yllään oikea tanssiaispuku, ja hänen suuret silmänsä säteilivät
odottavaisesta ilosta. Hän astui muutaman askeleen tanssittajaansa
vastaan ja sanoi leppeästi nuhdellen: "Te tulette niin myöhään,
tanssi alkaa aivan kohta, ja minä olin toivonut saavani puhella
teidän kanssanne hyvän aikaa sitä ennen. Isäkin on täällä, minä
esitän teidät hänelle. -- Mutta mikä teillä on mielessä? -- Tehän
näytätte niin juhlalliselta!"

"Armollinen neiti", vastasi Anton kumartaen, "mieleni on tänään hyvin
murheellinen. En saakaan kunniaa tanssia ensimmäistä tanssia teidän
kanssanne enkä muitakaan."

"Ja miksi ette?" kysyi neitonen säikähtyneenä.

"Suvaitkaa kuulla mitä sanon: en tule viipymään kauan tässä seurassa,
saavuin vain pyytämään talon emännältä ja teiltä anteeksi, että aion
kohta jälleen poistua."

"Mutta, herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja löi kätensä yhteen.

"Enemmän kuin kenenkään muun mielipiteelle panen arvoa teidän hyvälle
käsityksellenne minusta", sanoi Anton punastuen, "ja teidän edessänne
tahdon kaikkein ensiksi puhdistautua."

"Mutta teidän ei tarvitse puhdistautua mistään. Selittäkää
tarkoituksenne, minä en käsitä tätä ollenkaan", huudahti neitonen.

Anton kertoi hänelle joutuisasti kaiken tänään isännältään kuulemansa
ja vakuutti innokkaasti, että hän ei ollut ennen tiennyt noista
huhuista mitään. "Sen uskon mielelläni", sanoi Lenore luottavaisesti,
"isä myöskin on sanonut, että koko juttu oli arvattavasti vain
joutavaa hölynpölyä." -- Hän vaikeni hetkiseksi muistaessaan isän
lisänneen, että tuo herra Wohlfart saattoi olla hyväkin mies, mutta
että hän ei soveltunut hienoon seurapiiriin. -- "Ja nyt, kun olette
kuullut mitä teistä puhutaan, tahdotte tykkänään lakata käymästä
tanssitunneilla, niinkö?"

"Niin, sen tahdon", vakuutti Anton, "sillä jos käyn täällä
edelleenkin, niin minua kenties pidettäisiin tungettelijana, ehkäpä
petturinakin."

Lenore viskasi niskaansa ja sanoi loukkautuneena ja kiivaasti: "No,
lähtekää sitten, herrani!"

Se oli paras keino pidättää Antonia lähtemästä; hän jäi seisomaan ja
katsoi rukoilevasti tanssitoveriinsa.

"Miksi ette lähde?" tiuskasi neitonen vielä kiivaammin.

Anton kalpeni kovin; hän katsoi sanomattoman surullisesti tulistuneen
naisensa silmiin ja virkkoi värähtelevällä äänellä: "Sanokaa minulle
ainakin, että te ette ajattele pahaa minusta."

"Minä en ajattele teistä mitään", huudahti Lenore purevan kylmästi ja
kääntyi poispäin.

Poloinen Anton seisoi siunaaman ajan kuin puulla päähän lyötynä;
vihlova tuska repi hänen kokematonta sieluaan. Jos hän olisi ollut
kymmentä vuotta vanhempi, niin hän ehkä olisi käsittänyt neitosen
pikaistuksen itselleen edullisemmin. Mutta ajatus, että hänellä
oli vielä välinsä selvittämättä muun seuran kanssa, antoi hänelle
jälleen voimia; hän läheni pää pystyssä ja uljain askelin piiriä,
joka ympäröi talon emäntää. Siinä istuivat muun muassa tuo pitkä ja
laiha kreivitär teetä särpien ja Lenoren äiti, jonka vierellä seisoi
kookas, komea herra; Anton arvasi sanomattakin, että sen täytyi olla
Lenoren isä. Samassa silmänräpäyksessä kun hän astui talon emännän
eteen tekemään kumarruksensa, lensi hänen katseensa yli koko seuran.
Vielä monia vuosia jälkeenpäin hän muisti elävästi tuon hetken,
muisti kaikkien naispukujen kirjavat värit, muisti minkälaisia
kukkia oli ollut vapaaherratar Rothsattelin vihossa, muistipa yksin
senkin, minkälainen kuva oli maalattu teekuppiin, jota kreivitär
piti kädessään. Rouva von Baldereck vastasi alentuvasti hymyillen
sankarimme syvään kumarrukseen ja aikoi juuri virkkaa hänelle pari
ystävällistä sanaa, kun Anton ehätti hänen edelleen lausumalla
liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka kuitenkin kajahteli läpi
koko salin, niin että kohta hänen puheensa alettua syntyi yleinen
hiljaisuus.

"Armollinen rouva, olen tänään saanut kuulla kaupungilla kerrottavan,
että olen muka rikas, että muka omistan tiluksia Amerikassa ja että
ylhäiset henkilöt omistavat minulle salaista mielenkiintoaan. Minä
julistan tuon kaiken valheeksi; minä olen edesmenneen laskuneuvos
Wohlfartin poika Ostrausta, enkä vanhemmiltani ole perinyt paljon
enempää kuin kunniallisen ja nuhteettoman nimen. Hyvien vanhempaini
muisto ja oma itsetuntoni velvoittavat minua selittämään tämän
julkisesti. Te, armollinen rouva, olette erinomaisessa hyvyydessänne
ystävällisesti vastaanottanut tuntemattoman ja vähäpätöisen ihmisen
talonne vieraaksi ja kehoittanut minua ottamaan osaa tämäntalvisiin
tanssiharjoituksiin. Kaiken sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut,
minun täytyy lakata täällä käymästä, koskapa muuten antaisin yhä
virikettä minusta levitetyille valheille ja koska minua kenties
ruvettaisiin pitämään petturina, joka väärinkäyttää talonne
vieraanvaraisuutta. Sen vuoksi lausun sydämellisen kiitokseni
hyvyydestänne ja pyydän teitä säilyttämään minut suopeassa muistissa."

Puhe oli tosin hiukan liiaksi juhlallinen tehotakseen syvästi siihen
kuulijakuntaan, jolle se oli pidetty, mutta se tehosi kuitenkin.
Moniaiksi silmänräpäyksiksi syntyi hengähtämätön hiljaisuus;
kreivittären teekuppi pysähtyi hänen jäykistyneessä kädessään
puolitiehen helman ja suun välille, ja talon emäntä katseli hämillään
syliinsä.

Anton kumarsi uudelleen syvään ja riensi ovea kohti.

Silloin liihotteli jäykistyneestä joukosta kevyt valkopukuinen hahmo
lähtevän perään, tavoitti hänet ovella ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä; Anton katsoi Lenoren kyyneleisiin silmiin ja kuuli hänen
sanovan vienolla, itkunsekaisella äänellä: "Jääkää hyvästi!" Sitten
sulkeutui ovi hänen takanaan, ja kaikki oli ohi.

Anton käveli verkalleen kotia. Hänen sielussaan oli niin tyventä
ja hiljaista, kuin ei hän olisi koskaan käynytkään tuossa taakse
jäävässä talossa; hän katseli ilomielin päälleen tipahtelevia
isoja lumihaituvia ja jalankulkijain pehmeään lumeen jättämiä
jälkiä. Vaikkapa hän tunsi tuskaakin, ei siihen ollut sekoittunut
katkeruutta. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja ajatteli kaikkea
mahdollista, mitä huoleton katujenmittelijä saattaa ajatella,
kuolleita vanhempiaan, konttorissa kirjoittamiaan asiakirjeitä,
liikkeen johtajaa ja yksinpä hullunkurista Tinkelestäkin, jonka Fink
oli taas tänään taluttanut konttorista ulos. Mutta koko ajan soi
hänen korvissaan sävel, joka voitti muiden ajatusten myllerryksen, ja
se sävel sointui Lenoren jäähyväissanoihin: "Jääkää hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Armollisen rouvan salongissa elämä heräsi jälleen täyteen vireeseen
Antonin poistuttua. Ensimmäinen äännähdys, mikä kuultiin, oli
suuttuneen äidin tuikahdus tyttärelleen, joka oli äskeisessä
jäähyväisnäytelmässä niin odottamatta käynyt esittämään pientä osaa.
"Lenore, sinähän unhotit vallan, kuka olet!"

"Anna hänen olla", sanoi vapaaherra kiitettävällä mielenmaltilla
äänekkäästi, niin että muutkin kuulivat, "tytär teki sen, mitä isän
olisi pitänyt tehdä. Tuo nuori mies käyttäytyi miehekkäästi ja hän
ansaitsee meidän kunnioituksemme."

Mutta muissa ryhmissä syntyi vilkas kuhina, jollainen tapaa käydä
kiihkeän keskustelun edellä. "Sehän oli oikea teatterikohtaus", sanoi
talon emäntä, hymyillen hiukan väkinäisesti; "mutta kuka se meille
sanoikaan..."

"Niin, kuka sen alunpitäen sanoikaan..." säesti herra von Tönnchen.

Kaikkein katseet kohdistuivat Finkiin.

"Tehän siitä mainitsittekin, herra von Fink..." aloitti rouva von
Baldereck rankaisevasti ja suoristautui majesteetillisesti tuolillaan.

"Niin kylläkin", ehätti herra von Zernitz väliin, "ja kuitenkin on
huhussa jonkin verran perää, siitä annan kunniansanani. Olenhan
itse ollut todistajana erästä notaarin luona laadittua asiakirjaa
allekirjoitettaessa", hän lisäsi varomattomasti. "Selittäkääpäs tuo
juttu, Fink."

"Minunkin täytyy pyytää herra von Finkiltä selitystä", sanoi talon
emäntä ärtyneesti.

"Minultako, armollinen rouva?" virkkoi Fink viattomasti syytetyn
miehen levollisuudella. "Mitäpä minä tietäisin tuosta huhusta?
Olenhan itse koettanut sitä kumota, minkä olen voinut."

"Niin, olette kyllä", kuului ääniä sivulta, "mutta tehän annoitte
kuitenkin huomata..."

"Tehän sanoitte kuitenkin..." yritti emäntä saada ääntänsä kuuluviin.

"Mitä sitten, armollinen rouva?" kysyi järkähtämätön. Fink
kylmäverisesti.

"... että tuo herra Wohlfart olisi muka jollain salaperäisellä
tavalla tekemisissä... tekemisissä... keisarin kanssa!"

"Se on mahdotonta!" vakuutti Fink mitä vakavimmin. "Todella hirveä
väärinkäsitys! Minä kuvasin teille tuon herran henkilökohtaiset
ominaisuudet, jotka silloin olivat teille vielä aivan tuntemattomat;
mahdollista on, että tulin maininneeksi jotakin satunnaisesta
yhdennäköisyydestä."

"Mutta mitä noihin tiluksiin tulee", ehätti herra von Tönnchen
jälleen väliin, "niin itsehän te siirsitte ne hänelle, ja siirtäminen
tapahtui sangen meikillisissä olosuhteissa. Te vaaditte meitä
todistajia pitämään asian visusti salassa."

"Ja kun te olette pitäneet sen niin visusti salassa, että olette
kertoneet siitä kaikkialla ja nytkin taas tälle seuralle", vastasi
Fink nauraen, "niin on ilmeisesti teidän ja Zernitzin syytä, että
tuo hullu huhu on lainkaan päässyt leviämään. Huomatkaa se, rakkaat
herrani! Ystäväni Wohlfart lausui kerran hilpeällä päällä ollessaan
toivovansa, että hän olisi tilanomistaja Amerikassa. Minä jatkoin
pilantekoa ja annoin hänelle uudenvuoden lahjaksi maa-alueen,
jonka omistin Long-Islandin saarella New Yorkin luona. Tuo alue,
hyvät herrat, on iso hiekkakuoppa, jossa kasvaa pensaita ja johon
on pystytetty lautakoju rannikkolintujen ampumista varten. Kun
pyysin teitä olemaan puhumatta asiasta, niin tein aivan oikein;
mutta kun olette tästä pikkuseikasta punoneet paksun köyden,
joka on nyt vedetty raja-aidaksi meidän seuramme ja tuon todella
rakastettavan nuorukaisen väliin, niin on mieleni hyvin paha."
Kylmän ivallinen piirre laskeutui hänen kasvoilleen, kun hän jatkoi:
"Minua ilahduttaa nähdä, että te kaikki otatte osaa pahoitteluuni ja
että jyrkästi halveksitte mokomaa orjanmieltä, joka vain senvuoksi
pitää miestä ansiollisena pääsemään hienoon seuraan, että jokin
vieras kruunupää hänestä välittää. Mutta kun olemme aloittaneet
tämän tanssi-illan kaikenlaisilla selittelyillä, niin sallittakoon
minunkin selittää, että herra Anton Wohlfart todella on Ostraussa
asuneen laskuneuvos Wohlfart vainajan laillinen poika, ja että pidän
kaikkea jälkijupakkaa näistä väärinkäsityksistä parhaan ystäväni
loukkauksena. -- Ja nyt armollinen rouva, lahjoittakaa minulle
jälleen mielisuosionne; olen kutsunut neiti Eugenien ensimmäiseen
katriljiin enkä voi enää tämän kauemmin odotella."

Rouva von Baldereckin sydämessä kamppailivat hetkisen loukattu
itsetunto ja äidillinen huolenpito keskenään, mutta kuten niin
hyväluontoiselta ihmiseltä kävi odottaminenkin, pääsi jälkimäinen
tunne voitolle; hän katseli Finkiä nuhtelevasti ja sanoi hiljaa:
"Pelkäänpä, että olette pitänyt meitä kaikkia pilananne!" -- Mutta
Fink pudisti päätään ja vastasi mitä vilpittömimmin: "Pila on kaukana
sieltä, missä tosi tunnetta on olemassa." Näin sanottuaan hän vei
neiti Eugenien tanssimaan.

Parien asettuessa paikoilleen sanoi luutnantti von Zernitz Finkille:
"Te olette todellakin pitänyt meitä pilananne, Fink. Valitan että
minun täytyy vielä vaatia teiltä selitystä käytöksenne johdosta."

"Olkaa järkevä älkääkä vaatiko mitään", vastasi Fink. "Olemmehan niin
monesti ampuneet yhdessä kilpaa, että hullua olisi jos ottaisimme
toisemme maalitauluksi."

Koska Fink kieltämättä oli paras ampuja koko seurassa, huomasi
herra von Zernitz lopulta hänen olevan oikeassa. Ja lukuunottamatta
vähäistä välienjännitystä, joka jokunen viikko myöhemmin Feronilla
huuhdeltiin olemattomiin toisen Burgundi-pullon ääressä, ei jupakasta
ollut sen pitempiä jälkiseurauksia. -- Kuitenkin kylmeni Finkin
osanotto tanssitunteihin Antonin poistuttua huomattavasti, eikä
Theone Laran eikä Lenoren tarvinnut enää peljätä hänen pistelyjään,
sillä milloin hän suvaitsi ilmestyä tanssisaliin, omisti hän
huomionsa tykkänään talon tyttärelle ja joillekin kokeneemmille
naisille, välittämättä vähääkään kehitysiässä olevasta nuorisosta.

Anton oli eronnut tanssiseurasta kuin sammunut tähti. Koskaan ei
häntä enää siellä nähty. Rouva von Baldereck tajusi hiukan liian
myöhään, että säädyllisyys olisi kuitenkin vaatinut kutsumaan
tuota nuorta miestä, joka oli otettu vastaan talon tuttavapiiriin,
käymään siellä edelleenkin, jotta hän itse ja muutkin huomaisivat,
ettei hänen läsnäoloaan haluttu ainoastaan tuon... hm, ikävän
seikan vuoksi, vaan hänen itsensäkin tähden. -- Samoin ajattelivat
myöskin eräät maa-aatelisperheet: mutta kun, kuten mainittu, tuo
tajunta tuli liian myöhään, ja Anton itse vastasi kieltävästi
kaikkiin satunnaisiin kutsuihin, niin kävi hänen kuten monen paljon
mahtavammankin salonkileijonan -- poissa olevana hän pian joutui
unhotuksiin. Aikaisemmat todistajat tuota suurta luovutuskirjaa
laillistettaessa, herrat von Zernitz ja von Tönnchen, tervehtivät
häntä vielä vuoden mittaan kadulla kohdatessaan, sitten hekään eivät
enää tunteneet häntä.

Anton siitä vähät välitti. Hän antautui jälleen koko olemuksellaan
työhönsä. Jo seuraavana aamuna rouva v. Baldereckin talosta
lähdettyään hän koputti pienen takahuoneen ovelle ja astui kauppiaan
kaikkein pyhimpään. Hän kertoi, mitä edellisenä iltana oli
tapahtunut, ja lisäsi: "En tule enää koskaan menemään tuohon seuraan,
ja pyydän teidän suomaan minulle anteeksi, jos viime aikana olen
hiukan laiminlyönyt työtäni; tästä päivästä lähtien tulen olemaan
huolellisempi."

"Minulla ei ole syytä valittaa työnne johdosta", vastasi kauppias
ystävällisesti. "Ilmoittakaa minulle, minkä summan tarvitsette
saadaksenne raha-asianne järjestykseen." Anton otti taskustaan
paperiliuskan, jolle hän oli tunnollisesti merkinnyt kaikki menonsa,
herra Schröter huusi rahastonhoitajan paikalle, antoi tämän suorittaa
summan Antonille merkiten sen hänen tiliinsä, ja siten oli asia
selvitetty. Fink sanoi seuraavana päivänä Antonille: "Sinä erosit
seurasta oikein jymyvaikutuksella ja sait perästäpäin vanhemmilta
herroilta todistuksen, että käyttäydyit niinkuin miehen tulikin."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Anton.

Fink kertoi hänelle, mitä vapaaherra von Rothsattel oli lausunut,
eikä ollut huomaavinaan, kuinka Anton kavahti punaiseksi kuullessaan
tuon nimen. "Viisaampaa kuitenkin olisi ollut", jatkoi Fink, "ettet
olisi kärjistänyt asiaa äkkieroon. Miksi käyt välttämään koko seuraa,
kun siinä kuitenkin on jäseniä, jotka pitävät sinusta paljon?"

"Minä tein niin", Anton vastasi, "kuin silloin tunsin oikeaksi. Joku
toinen minua vanhempi ja maailmaa kokeneempi olisi ehkä osannut
menetellä viisaammin. Ethän voi minuun suuttuakaan, etten tässä
asiassa noudattanut neuvoasi."

"Merkillistä", ajatteli Fink laskeutuessaan portaita alas, "kuinka
eri tavalla eri ihmiset oppivat käyttämään tahtoansa. Tuosta pojasta
tuli yhtenä yönseutuna itsenäinen mies, ja mitä kohtalo vielä luokin
suurempia kommelluksia hänen elämänsä tielle, selviytyy hän niistä
varmaan yhtä näppärästi ja siivosti kuin nytkin."

Antonille ja hänen ystävälleen oli kunniaksi, että äskeinen tapaus
ei vähintäkään hämmentänyt heidän hyviä välejään. Päinvastoin ne
paranivat ja saivat syvempää sisällistä arvoa. Fink kohteli nuorempaa
ystäväänsä suuremmalla arvonannolla kuin ennen, ja Anton tunsi
itsensä vapaammaksi ja itsenäisemmäksi ja tottui Finkiäkin kohtaan
noudattamaan omaa tahtoansa. Ja nuoremman toverin terve arvostelukyky
vaikutti vähitellen vanhempaan siinä määrässä, että hän luopui
monista hullutteluistaan ja oppi suistamaan hillittömyyttään. Anton
suoritti konttoritehtävät mitä täsmällisemmin, hänen työhalunsa oli
rajaton ja huomaavaisuutensa konttoritovereita kohtaan suurempi
kuin koskaan ennen. Myöskin Finkiin vaikutti Antonin esimerkki,
hänen itsensä sitä huomaamatta, niin että hänkin rupesi työssään
noudattamaan suurempaa säntillisyyttä ja saapumaan säännöllisempinä
aikoina konttoriin. Yhdestä ainoasta asiasta vain ei ystävysten
kesken tullut koskaan puhetta, vaikka Fink tiesi Antonin sitä
alituisesti ajattelevan -- siitä nuoresta neitosesta, joka
viimeisellä tanssitunnilla oli osottautunut niin herttaiseksi ja
urhokkaaksi.


4.

Koskaan eivät kukat olleet kehittyneet sellaiseen väriloistoon
eivätkä linnut virittäneet niin riemullisia lauluja kuin tänä kesänä
vapaaherran tilalla. Talvikautena kaupungissa oli perhe solminut
läheisen tuttavuuden monien maa-aatelisperheiden kanssa; ja tämä
teepöydässä ja tanssisalissa solmittu tuttavuus jatkui sitten kesällä
sinisen taivaan alla. Melkein katkeamatta oli linnassa vieraita.
Kaupungista saapui rouva von Baldereck Eugenien kanssa, toisinaan
myöskin lehtisammakko, Zernitz ja Benno Tönnchen, naapuritilalta
rouva von Werner neljän tyttären ja yhden pojan kera. Theone ja
Hildegard olivat Lenoren vieraina viikkomääriä; heidän ei ollut
onnistunut millään mahdilla ylläpitää valansa velvoitusta, joten
yhtyminen yhteisen ystävän luona oli tervetullut. Talo tuntui monesti
liiankin pieneltä vierasjoukon runsaudelle. Kaikissa huoneissa ja
linnan edessä olevalla pyöreällä nurmikentällä leijaili nuorten
tyttöjen heleäpukuisia hahmoja. He lukivat teatterikappaleita, jakaen
osat keskenään, he elivät yhdessä runouden kaikkein hennoimmat ja
ylevimmät elämykset, he tanssivat, löivät leikkiä ja pitivät iloa.
Ja jos nuoret herrat sattuivat käymään vähän pitkäpiimäisiksi
eivätkä tajunneet tyttöjen korkeata tunteenlentoa, niin nousivat
nämä venoseen, tarttuivat airoihin ja soutelivat kiinteältä
kamaralta keskelle lammikon selkää, missä heillä oli valloittamaton
turva-asema. Kuinka suloista siellä olikaan haaveilla, kun vesi
hiljaa liplatteli purren, laitoja vastaan ja hopeainen kuu kohosi
puisten puiden yli. Ympärillä kurottivat valkeat ulpukat vedestä
kaulojaan, iloissaan että niiden ikiviholliset, joutsenet, olivat
käyneet levolle; kuun kuvainen kimmelteli pinnan kareissa, satakieli
helkytti rannan pensaikossa, ja lämmin tuulenhengähdys toi tuhansien
kukkien makeata tuoksua lammelle. Silloin lauloivat Theone ja
Hildegard kaksiäänisiä lauluja, tahi Hulda Werner kertoi jonkin
suloisen muistelman pääkaupungista, tahi Lenore pilkkaili poloisia
nuoria herroja, jotka avuttomasti juoksentelivat pitkin rantaa ja
yrittivät turhaan kavaluutta ja väkivaltaa käyttäen saada veneen
käsiinsä.

Mutta hauskimmat hetket oli sunnuntai-illoin; silloin jatkettiin
talvikauden kaupunki-iloja; vuoronperään Rothsattelien, Wernerien
ja Baldereckien luona. Jollei tanssittu, harjoitettiin kaikenlaista
hullutusta. Varustauduttiin valepukuihin; yks kaks oli koko nuori
seurue kietonut ylleen päällysvaippoja, hartia- ja päähuiveja mitä
hullunkurisimmalla tavalla, ja sitten järjesti Zernitz, joka tällä
alalla oli mestari, sukkelaan kuvaelmia, joita isien ja äitien
täytyi tulla katsomaan. Tahi esitettiin arvoituksia tuttujen
näytelmien johdolla, joko aivan valmistautumatta tahi siten, että
kullakin esiytyjällä oli osansa kirjoitettu paperiliuskalle, josta
hän sen luki. Koko viikon tytöt vaivasivat päätänsä keksiäkseen
somia ja vaikeasti arvattavia sanoja, joita seuraavana pyhäiltana
esitettäisiin elävinä kuvina. --

Kuinka onnelliseksi Lenore tunsikaan itsensä tähän aikaan! Tosin oli
hänessä yhä vielä jälellä hiukan entistä "eriskummallisuutta", ja
äiti pudisti toisinaan moittivasti päätänsä tyttären jonkin liika
reiman päähänpiston johdosta, tahi kun tämän huulilta kirposi ylen
rohkea sana. Tietysti Lenore aina tanssi kavaljeerina, silloin kun
herroista oli puute; hän johti toisia tyttöjä rajuihin uhkatekoihin;
kerran hän raahasi seurueen kokonaisen peninkulman päähän jollekin
merkilliselle näköalapaikalle, pakotti sen poikkeamaan naapurikylän
kapakkaan makostelemaan lämmintä maitoa ja mustaa leipää ja toi ylen
uupuneen joukon vasta iltamyöhällä kotia heinähäkillä, jota hän itse
seisaalta ajoi. Hän kohteli nuorempia herroja edelleenkin ylimielisen
suojelevasti kuin pikku poikasia, jotka vielä kulkevat voileipä
kourassa, antoi heidän kertoa hänelle hevosjuttuja ja esiytyipä
itsekin kerran äitinsä rajattomaksi kauhuksi jossain seuranäytelmässä
herrana, ratsupiiska kädessä ja nenän alla tappuraviikset, joita
hän väänteli mitä herttaisimmin. Mutta hän näytti tällöin niin
sanomattoman suloiselta, ettei äitikään hennonut häntä tosissaan
torua.

Oli kuitenkin eräs, jota perheen uusi elämäntapa ei oikein
tyydyttänyt, ja se oli paroonitar itse. Hänen miehensä oli saanut
jatkuvan huolekkaisuuden ja homman puuskan, joka oli tykkänään
karkoittanut hänen olennostaan entisen tasapainon ja levollisen
hilpeyden -- kesälläkin hän ajoi usein pääkaupunkiin, vietti
monet illat klubissa tahi naimattomien entisten rykmenttitoverien
"savupirteissä". Ehrenthalin kanssa hänellä oli alituiseen asioita;
ja hän mieltyi meluisaan seuranpitoon, jota hän ei ennen ollut
sietänyt. Vähäpätöisiä nuo muutokset kenties olivat itsessään, mutta
puolison lemmekkäältä silmältä ne eivät välttyneet. Kuitenkin tunsi
paronitar sydämessään, että hän tekisi väärin jos rupeisi niiden
takia suremaan.

Hänellekin tapahtui tähän aikaan suuri ilo. Eugen oli suorittanut
upseerintutkintonsa ja ilmoittanut tulevansa kotiin näyttääkseen
uusia olkaimiaan. Äiti sisusti hänen huoneensa aivan uuteen
asuun, ja isä kannatti sinne asekaapin ja uuden-uutukaiset
metsästysvarustukset, jotka pojan oli määrä saada lahjaksi. Kun
Eugenin tulohetki läheni, ei isä malttanut odotella häntä kotona,
vaan nousi satulaan ja ratsasti vastaan naapurikylään saakka. Ja kun
maantieltä nouseva pieni tomupilvi kertoi tulijan lähenevän ja isä
näki edessään solakan nuoren husaariluutnantin, joka oli kasvoiltaan
äitinsä ilmetty kuva, niin hypähti vapaaherra ratsultaan ketterästi
kuin nuorukainen, poika teki heti perässä samoin, ja syrjäisenkin
sydäntä lämmitti nähdä noiden ritarillisten hahmojen syleilevän
toisiaan keskellä pölyistä maantietä. Ja komeata oli nähdä heidän
ajaa karauttavan rinnakkain linnaan päin.

"Minä tuon sinulle hyviä uutisia rykmentistä", aloitti Eugen, kun
ensimmäisistä iloisista kysymyksistä ja vastauksista oli päästy.
"Ensiksikin eversti lähettää sinulle terveisiä."

"Hän oli aikoinaan hurja veitikka", sanoi isä.

"Nyt hän on paha äkäpussi", huomautti poika. -- "Arvoasteissa
kohoaminen tulee meillä käymään mainiosti. Waldor'in täytyy ottaa
eronsa, koska hänen rintansa käy yhä huonommaksi; Balduin Tronkan
on pakko siirtyä toiseen rykmenttiin, hänellä kun oli tuonaan
ratsumestarin kanssa ihana riita, josta kerron sinulle kohta, ja
Stallinger perii kohta kuolemata tekevän setänsä majoraattitilan.
Hänestä tulee siivottoman rikas mies, puhutaan kahdenkymmenen
tuhannen taalerin vuosituloista."

"Tuo on liioittelua", sanoi isä; "majoraatti ei ole paljon isompi
meidän tilaamme."

"Joka tapauksessa hän lahjoittaa valakkansa vahtimestarillemme",
sanoi poika. "Ja upseerikasinomme ruokapöytään hän on luvannut komean
hopeaesineen. -- Mitäs pidät ruskostani, isä?"

He pysähtyivät portin eteen, ja poika näytteli ratsuaan. Vapaaherra
tarkasteli sitä asiantuntijan silmällä ja lausui olevansa ylipäänsä
siihen tyytyväinen. Tallin edustalla he vielä kerran pysähtyivät.
"Me tahdomme yllättää naiset", sanoi vapaaherra. Kun tallirenki
otti hevoset huostaansa, eivät isä ja poika voineet pidättyä
pistäytymästä talliinkin. Ensin he tarkastivat vapaaherran ratsua ja
kulkivat sitten pitkin kyntöhevosten riviä. Alentuvasti luutnantti
läimäytti niiden joukosta jotakin vanhaa tuttua kaulalle ja lausui
isän suureksi iloksi sotilaallisella säntillisyydellä arvostelunsa
niiden kelpoisuudesta. Tallirengit seisoivat kunnioittavana
piirinä ympärillä, isä ja poika innostuivat kertomaan toisilleen
loppumattomia hevosjuttuja, vapaaherra vanhan hevosenkengittäjän
tyynellä maltilla, luutnantti nuorekkaan tulisesti, iloiten kun
sai isän koetellun viisauden rinnalla näyttää omia vastahankittuja
tietojaan. Lenoren ponyn kohdalle tultuaan herrat muistivat naisten
heitä odottelevan ja riensivät tulisella kiireellä tallista linnaan.

Ruusumajassa paroonitar sulki poikansa syliinsä, Lenoren taputellessa
tätä hyväilevästi olalle. -- Nyt vasta linnassa oikea ilo alkoi.
-- Vanhempain silmät loistivat aina, kun ne tapasivat nuoren
ratsu-upseerin korkean hahmon. Vaikkapa hänen jotkut eleensä ja
lauseensa vielä tuoksahtivatkin ratsastusradalta, sieti paroonitar
niitä leppeästi hymyillen. Sillä ikimuistoisista ajoista alkaen
on talli jonkinmoinen esikartano, jonka kautta kavaljeeri nousee
salongin hienostuneempaan ilmapiiriin. Tyttöjen parissa Eugen
kohta valtasi johtaja-aseman; ainakin kaikkina hilpeinä hetkinä
hän eli heidän eniten suosittu seuralaisensa. Hän kävi vieraisilla
naapuritiloilla, kutsuja vaihdettiin, iloinen juhla seurasi toistaan.

       *       *       *       *       *

Vapaaherran mielihyvää hänen tätä hilpeätä elämää nähdessään kammitsi
pahoin muuan tukala seikka: hänen oli vaikea hankkia sen ylläpitoon
tarvittavia rahoja. Mikä kahden vuosikymmenen mittaan oli ollut
mahdollista, se kävi nyt kerrassaan mahdottomaksi. Talviasunto
kaupungissa, entistä laajempi seuraelämä, Eugenin upseerikulut,
Lenoren harsohameet ja pitsikoristeet, jopa velkakirjain korot
ja kuoletuskin -- kaikki ne yhdessä kävivät hänelle sangen
hankaliksi kestää. Tilalta kertyviä tuloja odotettiin toisinaan
sangen kärsimättömästi ja ne löysivät nopeasti reikänsä, mikä ei
ollut suinkaan omiaan suurentamaan ja vakaannuttamaan niitä; ja
moni ennen suunniteltu hyvä aie jäi toteuttamatta. Vapaaherra
oli päättänyt kylvää männynsiemeniä eräälle tilustensa rajalla
olevalle hedelmättömälle hiekkanummelle, mutta tämäkin vähäinen
kulunki kävi yli hänen varojensa, ja keltainen hiekka kimalteli
edelleenkin auran koskemattomana auringossa. Jälleen hänellä oli
ollut useammin kuin yhden kerran aihetta ottaa esiin tuo siro lipas,
jossa hän säilytti rakkaita velkakirjojaan, avata se ja selailla
noita kauniisti tekstattuja pergamenttilehtiä; silloin hänen
otsansa säännöllisesti synkistyi ja outo levottomuus värähdytti
hänen muuten niin arvokasta ja levollista olemustaan. Mutta se ei
kuitenkaan ollut enää aikaisemmin tunnettua kiduttavaa huolta; hän
oli jo saanut vähäsen kokemusta liikeasioissa ja osasi punnita niitä
hiukan kylmäverisemmin. Jokin keino täytyi löytyä tästä pälkähästä
pääsemiseksi; pahimmassa tapauksessa hän viettäisi enää vain yhden,
korkeintaan kaksi talvea kaupungissa, kunnes Lenoren kasvatus
olisi päättynyt, ja sitten hän iskisi täydellä tarmolla kiinni
tilansa hoitoon. Hän tunsi itsessään, että se päätös ei vaatisi
häneltä suurtakaan uhrausta. Ja sitten hän myöskin ajaisi perille
kaikki teollisuussuunnitelmansa, ajatellen kuin hyvä isäntä ainakin
ainoastaan lastensa tulevaisuutta. Sillävälin hän päätti parhaaksi
pyytää tarvittaessa neuvoa Ehrenthalilta. Olihan tuo mies sentään
rehellinen lajiaan, niin rehellinen kuin kaupanvälittäjä yleensä
voi olla aatelismiestä kohtaan; ja mikä oli pääasia, hän tunsi
vapaaherran olosuhteet jokseenkin tarkoin, eikä tämä tuntenut häntä
kohtaan samaa arkuutta asemataan kuvatessaan kuin ventovierasta.

Tapansa mukaan ilmestyi arvoisa välittäjä tälläkin kertaa juuri
parhaaseen aikaan. Timanttineula hänen kaulahuivissaan loisteli,
hänen alamaiset pokkuroimisensa paroonittaren edessä olivat
hullunkurisemmat kuin koskaan ennen, ja tilaa tarkastaessa hänen
ihastuksensa kohosi yli reunojensa. Hyvillä mielin vapaaherra
saatteli häntä ympärinsä, ja kun kaikki oli katsottu, sanoi hän
vieraalleen: "Antakaappa minulle hyvä neuvo, Ehrenthal."

Ehrenthal räpytteli silmiään ja katseli vapaaherraan ovelasti.

Vain muutamia vuosia sitten hän oli ensi kerran tehnyt samanlaisen
kierroksen kartanolla ja tiluksilla, mutta kuinka ajat olivatkaan
siitä asti muuttuneet! Silloin täytyi liikemiehen tarjota hyvä
neuvonsa ylpeälle paroonille perin varovasti ja makeisiin
imarteluihin kätkettynä, aivan kuin hapanta lääkettä taritaan
juonikolle lapselle; ja nyt tuli isäntä itse apua pyytäen häntä
vastaan.

Vapaaherra jatkoi mahdollisimman huolettomaan sävyyn: "Minulla
on tänä vuonna ollut enemmän menoja kuin ennen, velkakirjatkin
vaativat kuoletusta, niin että minun täytyy miettiä keinoa tulojeni
suurentamiseksi. Mihin keinoon teidän mielestänne olisi paras ryhtyä?"

Kauppiaan silmissä välähti, mutta hän vastasi asiaankuuluvalla
nöyryydellä: "Mihin keinoon on ryhdyttävä, sen herra parooni itse
tietää paremmin kuin minä."

"Älkää vain ehdottako omia liikekeinottelujanne, Ehrenthal",
huomautti vapaaherra varovaisesti. "Minä en enää aio käydä liittoon
teidän kanssanne."

Päätään pudistellen Ehrenthal vastasi: "Eipä aina olekaan tarjona
sellaista liiketointa, jota voisin hyvällä omallatunnolla suosittaa
herra paroonille. Armollisella herralla on viisiviidettätuhatta
taaleria kiinni velkakirjoissa. Miksi pitää hallussaan moisia
velkakirjoja, jotka antavat niin vähän korkoa? Jos niillä ostatte
varman viisiprosenttisen hypoteekkikiinnityksen, niin maksatte
siitä neljä prosenttia maakuntapankkiin, ja yksi prosentti jää
omaksi hyväksenne, mikä tekee neljäsataa viisikymmentä taaleria
vuodessa. Ja voittepa saada vielä suurempaakin voittoa. Monikin
varma viisiprosenttinen hypoteekki tarjotaan hyvin edullisilla
ehdoilla ostajalle, joka voi maksaa käteisellä. Te saatte ehkä
maksaa neljäkymmentä tuhatta taaleria, ehkäpä vielä vähemmänkin, ja
saatte hyvän hypoteekin, joka tuottaa teille viisi prosenttia korkoa
viideltäviidettä tuhatta taalerilta."

Vapaaherra vastasi: "Sellainen oli minunkin ajatukseni, mutta
tuollaisten hypoteekkien varmuus, jotka rahamarkkinoilla kulkevat
teidän välikauppiaiden käsissä, on kehnonpuoleinen, ja siksi en rupea
sellaisiin kauppoihin."

Ehrenthal torjui sulavalla kädenliikkeellä omalta kohdaltaan
tuon moitteen ja sanoi, täynnä hurskasta harmia epärehellisten
välikauppiasten keinottelusta: "Minä en kernaasti tee kauppoja
hypoteekeilla; mikä rahamarkkinoilla kiertää välikauppiaiden käsissä,
se ei sovi herra paroonille; teidän täytyy kääntyä luotettavan miehen
puoleen. Onhan teillä asianajaja, joka tuntee hyvin liikeasioita;
ehkäpä hän voi hankkia teille varman hypoteekkilainan."

"Te ette siis tiedä, mistä sellaisen saisi?" kysyi vapaaherra
punnitsevasti, mutta kuitenkin sydämessään toivoen, että Ehrenthal
pystyisi huojentamaan hänen vaivojaan. --

"En tunne ainuttakaan mahdollisuutta", sanoi kauppias mitä
päättäväisimmin. "Mutta jos haluatte, niin voinhan tiedustella kautta
rantain; ainahan semmoisia on saatavana. Teidän asianajajannekin
sanoo teille, mikä hypoteekki hänen mielestään on varma. Mutta
sellaiset herrat eivät rupea ennen kaupantekoa tunnustelemaan ja
sovittelemaan asioita, ja asianajajaanne käyttäen te saatte maksaa
täyden summan samasta hypoteekista, jonka välittäjältä voisitte saada
muutamaa tuhatta huokeammalla."

Kun vapaaherra jo oli joutunut sille asteelle, että moinen etu
hänestä tuntui ylen tähdelliseltä, päätti hän ajatuksissaan seurata
taatun liikeystävän neuvoa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen, mutta,
mikäli mahdollista, mieluummin ostaa tarjona olevan hypoteekin kuin
antaa asianajajansa sijoittaa rahat. Ja Ehrenthalille hän lausui:
"Asialla ei ole mitään kiirettä; jos satutte keksimään jotain
sopivata, niin ilmoittakaa minulle."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi tuo kunnon mies pidättyvästi;
"mutta parasta on, että herra parooni itsekin tiedustelee; sillä minä
en muuten tee mielelläni hypoteekkikauppoja."

Vaikkakaan tuo sanonta ei ollut todenperäinen, täytti se kumminkin
tarkoituksensa, sillä kauppiaan kylmä pidättyväisyys lisäsi
melkoisesti vapaaherran luottamusta häneen. Mutta Ehrenthal pyrki
kiiruimman kautta pääsemään paluumatkalle; tällä kertaa hänellä
ei ollut edes aikaa ihailla hienovillaisia siitospukkeja, katolla
teiskuvain varpusten lihavat ruumiinmuodot välttyivät hänen
katseeltaan, ja hän äkäili kuskilleen tämän hitaasta ajosta. "Jos
kiinnitän ohjakset etanan sarviin, niin pääsen joutuisemmin kuin
tätä menoa pitäen", hän marisi ja heittelehti kärsimättömästi
takaistuimella.

Kuski suomi ärtyneesti hevosia ja ärähti olkansa yli vihaisesti: "Jos
annatte hevosillenne enemmän kauroja, niin ne joutuvat paremmin kuin
etanat. Vaivaista kaksi kappaa kauroja päivässä, ja sitten vaatii
muka täyttä nelistä kivisellä tiellä!"

Vapaaherra lähti seuraavana päivänä kaupunkiin ja pyysi
asianajajaansa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin
hypoteekkilainan hankkimiseksi. Hän ei salannut lainopilliselta
ystävältään, että hän kernaasti soisi saavansa sellaisen erityisen
edullisilla ehdoilla.

Ymmärtäväinen lakimies varoitti hartaasti häntä olemaan
tavoittelematta tuollaisia etuja, koskapa varmaa hypoteekkia ei
mistään saisi alle nimellisarvon. Mutta juuri tämä hyväätarkoittava
neuvo teki vapaaherran sitä taipuvaisemmaksi luottamaan omaan
arvostelukykyynsä lainaa hankittaessa.

Joitakuita päiviä myöhemmin saapui paroonin puheille iso,
punakkanaamainen mies, muuan herra Pinkus, joka ilmoitti tulleensa
hallituskaupungista. Arvoisa majatalonpitäjä saatettiin paroonin
työhuoneeseen, ja ensi työkseen hän kiirehti anelemaan anteeksi
saapumistaan. Hän sanoi kuulleensa, että armollinen herra halusi
sijoittaa rahoja, ja hän puolestaan tiesi, että erinomaisen varma
ja mitä suositeltavin hypoteekkikiinnitys oli saatavissa erääseen
lähimaakunnan suureen herrastilaan, jonka omistaja, muuan rikas
kreivi Zamisky, eleli ulkomailla. Tiloilla, joita tuo hypoteekkilaina
rasitti, oli kaikki mahdolliset etuudet; niitä oli luvultaan kolme,
neljä kappaletta, ja niihin liittyi yli kaksituhatta auranalaa
metsämaata, joka kertojan valallisen vakuutuksen mukaan oli oikeata
aarniometsää. Neljä kyläkuntaa oli velvollinen suorittamaan
kartanoon hevos- ja jalkapäivätöitä, sata vuokratilaa noissa
neljässä kylässä maksoi kateistakin veroa; sanalla sanoen, tila
oli sellainen, että suurimman ruhtinaankaan ei olisi tarvinnut
sitä hävetä. Ja kyseenä oleva neljänkymmenen tuhannen taalerin
hypoteekkikiinnitys seurasi panttausoikeudeltaan kohta ensimmäisen
sadantuhannen taalerin kiinnityksen jälkeen. Perässä seurasi vielä
viisi tai kuusi pienempää, mutta raha-arvoltaan kuitenkin merkitsevää
kiinnitystä. Kyseenäoleva hypoteekki oli tällä erää kreivi
Zaminskyn itsensä hallussa. Hän oli siirtänyt sen asiamiehelleen
toisille luovutettavaksi. Ja tämä erinomainen velkakirja oli,
kuten herra Pinkus salaperäisesti viittaili, mahdollisesti
saatavissa yhdeksälläkymmenellä prosentilla nimellisarvosta, siis
kuudestaneljättä tuhatta taalerista. Epämukavaa tosin oli, että tila
sijaitsi naapurimaakunnassa, jossa maanviljelystä vielä harjoitettiin
vanhettuneiden tapojen mukaisesti. Mutta raja ei ollut kahta
peninkulmaa kauempana, lähintä piirikaupunkia yhdisti viertotie
muuhun maailmaan; sanalla sanoen, ei mitään epäsuotuisia seikkoja
ollut olemassa, jotka olisivat puolueettomasti tarkastellessa
polkeneet hypoteekin arvoa, eikä Pinkus olisi mitenkään käynyt
kauppaamaan moista aarretta tuntemattomalle ostajalle, jollei tällä
olisi ollut sellaisia erinomaisia mieskohtaisia ominaisuuksia kuin
vapaaherralla tiettävästi oli.

Parooni kuunteli näitä kehumisia pidättyvästi kuin kokenut liikemies
ainakin. Ennen poislähtöään Pinkus otti nahkasalkustaan esiin paksun
asiakirjakimpun, joka sisälsi kaikki kyseeseen tulevat paperit, ja
laski sen luottavaisesti pöydälle vapaaherran eteen, jotta tämä voi
itse perusteellisesti tutkia, missä määrin välittäjän ilmoittamat
tiedot olivat oikeat.

Seuraavana aamuna vapaaherra ajoi asianajajansa puheille ja pyysi
tämän tarkastamaan papereita ja hankkimaan tarvittavia lisätietoja.
Sitten hän kiipesi mustia portaita ylös herra Ehrenthalin valkeaksi
lakeeratulle valtaovelle.

Ehrenthal oli ylen ihastunut häntä kohdanneesta kunniasta, vaihtoi
joutuun aamutakin lievetakkiin ja vaati kivenkovaan, että herra
parooni välttämättä kunnioittaisi häntä jäämällä, aamiaiselle.
Vapaaherra oli siksi alentuva, ettei vastannut kieltävästikään;
hänet, saatettiin talon arvokkaaseen juhlasaliin, jossa hän suuresti
huvitettuna silmäili kirjavain akkuna- ja oviverhojen koreita värejä,
sohvan punaista plyshipäällistä, siivotonta lattiaa ja seinillä
riippuvia kehnoja öljypainostauluja, jotka silminnähtävästi olivat
ostetut joltakin romukauppiaalta ja esittivät mustanpuhuvia puulajeja
jostakin erityisen siivottomasta maanosasta. Ihana Rosalie saapui
kotvan kuluttua saliin, koristettuna korpinmustilla riippukiharoilla
ja kahisevalla silkkihameella, kumarsi syvään vapaaherralle ja kävi
aamiaispöytään. Paroonia huvitti nähdä, kuinka tyttären sievistelevä
käyttäytyminen erosi isän nöyristelevästä pokkuroimisesta, ja hän
nautti jo etukäteen mielessään siitä, kuinka hän illalla teepöydässä
kuvailisi paroonittarelle ja Lenorelle täällä näkemäänsä ihmeellistä
ylellisyyden ja avuttomuuden sekasotkua. Näissä mietteissä hän
istahti sohvaan ja katsoi ystävällisesti hymyillen kauppiaaseen.
Herra Ehrenthal istuutui häntä vastapäätä ja oli hyvin iloissaan;
hänen suunsa oli yhtämittaisessa kohteliaassa irveessä. Vihdoin
vapaaherra, lausuttuaan muutaman kohteliaan sanan talon kauniille
tyttärelle, kysyi isännältä: "Tunnetteko te erään herra Pinkuksen,
rakas Ehrenthal?"

Puheen käydessä liikeasioihin tytär katosi kohta ja isä nykäsi
tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Kyllä minä hänet tunnen", hän sanoi
välinpitämättömästi; "hän on tuollainen pikkunen toimitsija, ja
pidänpä häntä rehellisenä miehenä. Asioimispiireissä häntä ei juuri
huomata; hänen liikeasiansa kohdistuvat luullakseni Puolaan."

"Oletteko te maininnut tälle herralle, että minä haluaisin ostaa
hypoteekkikiinnityksen?" kysyi vapaaherra edelleen.

"Kuinka olisin siitä hänelle puhunut?" vastasi Ehrenthal. "Jos hän on
käynyt luonanne hypoteekin takia", hän jatkoi päätään pudistellen,
"niin on hän kuullut asiasta joltakin toiselta liikemieheltä, jonka
kanssa olen siitä keskustellut. Pinkus on vähävarainen mies; kuinka
hän saattaa tarjota teille hypoteekkia?" Kädenliikkeellä Ehrenthal
näytti, kuinka pieni ja vähävarainen Pinkus itse asiassa oli, ja
kohotti samalla silmänsä kattoon näyttääkseen, kuinka suurena ja
tärkeänä hän paroonia piti.

Parooni kertoi hänelle, mitä hypoteekkia Pinkus oli käynyt hänelle
tarjoskelemassa, ja kyseli lähemmin tuon puolalaisen kreivin tiluksia
ja varallisuussuhteita.

Herra Ehrenthal ei tuntenut niitä tarkemmin, mutta muisti, että
eräs samalta seudulta oleva rehellinen liikemies paraikaa oleskeli
kaupungissa, ja tarjoutui etsimään hänet käsiinsä ja lähettämään
hänet herra paroonin puheille.

Vapaaherra hyväksyi tarjouksen ja nousi pöydästä, Ehrenthal saattoi
häntä alaeteiseen saakka ja sanoi hyvästi ottaessaan: "Menetelkää
varovaisesti tuon hypoteekin suhteen, herra parooni, se vastaa suurta
rahasummaa. On olemassa paljon kehnoja hypoteekkikiinnityksiä,
mutta on hyviäkin, ja monet välittäjät puhuvat kurkkunsa kuiviksi
kehuessaan omia tarjoumuksiaan. Mitä Löbel Pinkukseen tulee, niin on
hän vain vähävarainen mies, eikä hän kaupasta paljonkaan kostu, mutta
mikäli hänet tunnen, on hän rehellinen mies. Mitä äsken puhelitte
minulle hypoteekin ostosta, näytti hyvältä, mutta nöyrimmästi pyydän
teitä, herra parooni, olemaan hyvin varovainen."

Kun vapaaherra ei ollut paljonkaan viisastunut liikeystävänsä
sanarikkaasta puheesta, lähti hän kaupunkiasuntoonsa ja odotteli
kärsimättömästi vieraan välittäjän palaamista. Sitä ei tarvinnutkaan
kauan vartoa. Tällä kertaa se ilmestyi erään herra Löwenbergin
hahmossa, joka ulkonaisesti muistutti yhtähaavaa sekä Ehrenthalia
että Pinkusta. Vartaloltaan hän vain oli hiukan laihempi, ja kelpo
maaseutulaisena hänellä oli kädessä lakki ja espanjanruokokeppi.
Hän ilmoitti olevansa viinikauppias ja tuntevansa erinomaisen hyvin
puolalaisen kreivin tilat ja raha-aseman. Hän kertoi nykyisen
omistajan olevan aivan nuori mies ja asustavan ulkomailla; hänen
isävainajansa taloudenpito oli ollut sangen haihattelevaa, mutta
nyt oli tiloille saatu parempi järjestys; perillisestä kerrottiin
paljon hyvää, ja jos tiloille saatiin pääomaa, niin oli perheellä
siksi paljon varoja, ettei sen omistusoikeus käynyt ollenkaan
vaarannetuksi. Tiluksia ei tosin ollut saatettu korkealle
viljelysasteelle, mutta yritteliään henkilön käsissä voi toivoa
niiden tuottavan sangen paljon, ja välittäjä arveli nuoren kreivin
pystyvän hyvin siihen. Kaikki, mitä välittäjä puheli, kuulosti sangen
järkevältä. Tulos hänen käynnistään olikin sangen lupaava, ja hänestä
erotessaan parooni tuntui päättäneen tehdä tarjona olevan kaupan.
Jotta ei kuitenkaan laiminlöisi mitään, meni hän erään tuttavansa
luo tiedustelemaan lähempiä seikkoja. Tosin hän ei saanut tietää
paljoakaan, mutta kuulemansa perusteella hän ei kuitenkaan torjunut
kaupantekoa. Pääasia oli, että kreivillinen perhe oli vanhaa ja
maakunnassa arvossapidettyä sukua ja että kreivi Zaminsky vainaja
oli hoitanut tilaansa ylen kehnosti. Ennenkuin parooni palasi kotia,
sai hän vieraaksi herra Ehrenthalin, joka ilmoitti hänelle, ettei
tilalta saatu lampaanvilla tosin ollut hienoa lajia, ja parooni
puolestaan lausui, että hän tahtoi ensin kuulustella, asianajajansa
mielipidettä, ennenkuin teki mitään päätöstä.

       *       *       *       *       *

Ehrenthalin pieni konttori sijaitsi hänen asumansa talon ensi
kerroksessa ja sinne käytiin suoraan eteisestä. Illalla myöhään
saapui herra Ehrenthal konttoriin, jossa Itzig istui ikävystyneenä
valkoisen paperipinkan ääressä ja odotteli mestariaan. Ehrenthal oli
hyvin kiihdyksissään, laski keppinsä pöydälle, unohti ottaa hatun
päästään ja rupesi levottomasti astelemaan huoneessa edestakaisin.
Itzig ajatteli: "Mikähän miestä nyt vaivaa? Mitähän huolia hänellä
onkaan?" Silloin pysähtyi Ehrenthal hänen eteensä ja sanoi
kiihkeästi: "Itzig, tänään te saatte näyttää, ansaitsetteko leipänne
ja päivällisen, jonka annan teille sivistystänne varten."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyi Itzig ja nousi tuoliltaan.

"Ensiksikin käytte kutsumassa tänne Löbel Pinkuksen, sitten tilaatte
pullon viiniä ja kaksi lasia ja lähdette tiehenne, sillä minä en
teitä enää tarvitse tänään. Teidän on käytävä tiedustelemaan, kenelle
oikeusneuvos Horn, joka asuu torin varrella, on tänään kirjoittanut
Rosminiin naapurimaakunnassa, ja jollei hän ole tänään kirjoittanut,
niin kenelle hän huomenna kirjoittaa. Minä annan teille viisi
taalerinrahaa, jotta voitte hankkia tuon tiedon. Mutta jos voitte
tuoda vastauksen vielä tänään, saatte lisäksi tukaatin."

Veitelin mieli kävi kuumaksi, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin
kylmää naamaa vastatessaan: "Minä en tunne ketään oikeusneuvoksen
kirjureista ja tarvitsen aikaa tutustuakseni heihin. Huomisillalla
saatte vastauksen, ja tukaatin voitte säilyttää siksi."

"Kun olette tiedon saanut, tuokaa se heti minulle, vaikkapa
keskiyönkin aikaan."

Itzig juoksi yläkertaan tilaamaan keittiöstä viinipullon ja lähti
sitten vainukoiran joutuisuudella kiertämään katuja.

Yksin jäätyään herra Ehrenthal, yhä vielä hattupäisenä, astuskeli
konttorissaan kädet selän takana ja nyökäytteli päätään kuin
kiinalainen epäjumalankuva. Huoneen puolihämärässä hän näytti
paksulta mustalta kummitukselta, joka ei kykene pitämään irtihakattua
päätään paikoillaan.

Veitel puolestaan piti kulkiessaan ahkeraa itsepuhelua. "Mitähän nyt
onkaan tekeillä?" hän ihmetteli; "jokin suuri asia se on, ja minulta
se salataan. Minun on käytävä hakemassa Pinkusta." Pinkus kävi joku
päivä sitten Ehrenthalin luona, ja seuraavana päivänä hän lähti
maalle parooni Rothsattelin puheille. "Asia siis koskee paroonia. Ja
Ehrenthal tulee tarjoamaan viiniä. Pinkus ei saa mitään viiniä, siis
tulija on joku toinen, mutta parooni se ei ole, sillä aatelismiestä
isäntä ei ota vastaan konttorissa, vaan vie saliinsa punaiselle
plyshisohvalle. -- Jos Pinkuksella on asioita paroonin kanssa, niin
häntä käytetään vain välittäjänä, ja se, joka nyt illalla tulee,
on varmastikin hänen käyttäjänsä. Kun Ehrenthal lähti tänään ulos
paroonin kanssa, kuulin hänen sanovan: 'Olkaa varovainen!' Ukko on
siis itse säikyttäjänä. Kun Ehrenthal käy säikyttämään, niin täytyy
asian olla suuri ja hieno."

Näissä mietteissä Veitel oli joutunut majataloon ja vei kutsunsa
isännälle, joka kiiruusti riensi tarjoiluhuoneesta asuinkamariinsa
vaihtamaan paremman takin ylleen. Veitel kävi jatkamaan
itsepuheluaan. "Jos kirjuri vie oikeusneuvoksen kirjeen postiin kello
seitsemältä ja minä onnistun näkemään sen osotteen, niin säästän
nuo viisi taaleria", hän aprikoi. "Ei se käy päinsä", jatkoi hän
huolestuneena, "hän työntää kirjeet tukussa postiluukusta sisään, ja
postilainen on liiaksi ketterä, jotta en pääse katsomaan osotteita.
-- Ehkäpä se sittenkin käy päinsä; kirjeitä vie postiin tavallisesti
jokin nuorukainen; ehkäpä pääsen hänen kanssaan puheisiin. Ja jollei
se onnistu yhdellä tapaa, niin onnistuuhan toisella, ja tunnenpahan
lakimiehen kirjurin, joka on jo ansainnut minulta monta groschenia.
Nuo kirjurit tuntevat kaikki toisensa. Jos annan hänelle kaksi
taaleria, hankkii hän toveriltaan tietoon kirjeiden osotteet, ja
siten säästän kolme taaleria itselleni."

Tämän päätöksen tehtyään Veitel meni asianajajan porraskäytävään ja
oli odottelevinaan jotakin, jotta voi silmälläpitää ulostulijoita;
vastaanottoaika oli päättymäisillään, ja monia paljon käytetyn
notaarin luona käyneitä neuvonhakijoita tuli portaita alas. Vihdoin
kuului kiireisiä askeleita, ja muuan nuori mies syöksyi ulos
kirjeläjä kädessä. Veitel kiirehti hänen perässään ja saavutti
kirjurin lähimmässä kadunkulmassa. Hattuaan nostaen hän kysyi:
"Oletteko oikeusneuvos Hornin konttorista?" -- "Olen", vastasi
kirjuri kiireisesti ja yritti jatkaa matkaansa.

"Minä olen kotoisin maalta ja olen jo kolme päivää odotellut
tärkeätä asiakirjettä herra oikeusneuvokselta, ehkäpä teidän on
juuri vietävä minulle osotettu kirje postiin." Kirjuri silmäsi
häneen epäluuloisesti, ja kysyi: "Mikä teidän nimenne on?" Veitel
otti taskustaan kahdeksan groshenin kolikon ja sanoi: "Minä en
tahdo teiltä mitään väärää asiaa, nuori mies, tahdon vain, että
suvaitsisitte katsoa, onko kirjeittenne joukossa minulle osotettu."

"En huoli rahastanne", vastasi kirjuri äreästi ja yritti jatkaa
matkaansa. "Mikä teidän nimenne sitten on?"

"Bernhard Magdeburg, kotoisin Ostrausta", sanoi Veitel kiireisesti,
"mutta kirje voi olla osotettu sedällenikin."

"Ei näissä ole teille mitään kirjettä", vastasi kirjuri, selaillen
hätäisesti kirjeläjää.

Veitelin silmät tähystivät tuikeasti kirjeitä, kuten olisivat
tahtoneet nähdä niiden läpi, mutta kirjurin kädenliikkeet olivat
siksi nopeat, ettei hänen onnistunut lukea osotteita. Senvuoksi hän
sieppasi sukkelasti kirjeläjän käteensä, ja tuimistuneen kirjurin
käydessä häntä käsivarteen ja ärähtäessä: "Mikä teidän päähänne
pistääkään, herrani, kuinka rohkenette noin tehdä?" luki Veitel
joutuin kirjeiden osotteet, antoi huolestuneena kirjeet takaisin
ja sanoi hattuaan nostaen; "Kiitoksia paljon, eipä niissä ollut
ainoatakaan minulle." Vihastunut kirjuri yritti pidättää häntä:
"Kuulkaas, herra, kuinka te rohkenette olla noin häpeämätön!"

"Älkää viivytelkö postista", sanoi Veitel hyväntuulisesti, "minä
lähden nyt itse oikeusneuvoksen luo." Näin sanoen hän käänsi selkänsä
kirjurille, joka jäi hetkeksi seisomaan aivan kuin kivettyneenä
toisen julkeudesta ja lähti sitten aika joutua postikonttoriin.

Veitel oli saanut urkituksi vain muutamia osotteita, niin sukkela
kuin oli ollutkin. "Ehkäpä nyt on tukaatti ansaittu", hän arveli
itsekseen; "jollei, niin ei ole suuri vahinkokaan." Kiertoteitä hän
hiipi Ehrenthalin konttoriin ja jäi oven takana kuuntelemaan. Arvoisa
Pinkus piti puhetta, mutta puhe kävi niin hiljaisella äänellä, ettei
Veitel siitä käsittänyt paljoakaan. Vihdoin äänet kävivät kovemmiksi;
herrat tuntuivat joutuneen kinaan keskenään.

"Kuinka voitte vaatia niin suurta summaa yhdeltä ainoalta matkalta?"
huusi Ehrenthal kiivastuneena. "Olen pettynyt pitäessäni teitä
luotettavana miehenä."'

"Luotettava tahdon ollakin", kuului Pinkus sanovan, "mutta neljäsataa
taaleria tahdon maksuksi, muuten saa kauppa jäädä sikseen."

"Kuinka voitte sanoa, että kauppa saa jäädä sikseen? Mitä te muuten
kaupasta tiedättekään? Kuka te olette, että siitä tietäisitte?"

"Tiedänpähän siksi paljon, että voin saada paroonilta nuo neljäsataa
taaleria, jos menen hänen luokseen kertomaan tietoni", huusi Pinkus
kimakalla äänellä.

"Te olette kehno ihminen", ärähti Ehrenthal äkäisesti. "Te olette
halveksittava kuin hiiri, joka piipittää kolossaan. Tiedättekö te,
ketä te tuolla tapaa kohtelette? Minua te siten kohtelette", hän
jatkoi yltyvällä kiukulla. "Minä voin riistää teiltä luottonne ja
tehdä teidät kaikille liikemiehille tunnetuksi huonona kauppatuttuna."

"Ja minä voin tehdä paroonille tunnetuksi, minkälainen kehno ihminen
te oikein olette", karjasi Pinkus, hänkin tulistuen.

Näiden sanojen jälkeen ovi aukeni, ja Veitel kiiruhti portaiden
pimentoon.

"Annan teille miettimisaikaa huomisaamuun asti", huusi Pinkus
ovesta peräänsä ja lähti juoksemaan tiehensä. Veitel astui mitä
huolettomimman näköisenä konttoriin, jossa hänen isäntänsä
juoksenteli edestakaisin niin kiihtyneenä, ettei huomannut hänen
tuloaan. "Laupias Jumala, että tuon Löbelin pitääkin olla tuollainen
petturi! Hän lörpöttelee kaikki tietonsa vieraille ja saattaa minut
perikatoon", surkeili herra Ehrenthal ja löi käsiään yhteen.

"Miksi hänen pitäisi saattaa teidät perikatoon?" kysyi Veitel ja
viskasi hattunsa pöydälle.

"Mitä te täältä haette? Mitä olette kuullutkaan?" äyskähti Ehrenthal
kiukkuisesti.

"Kuulin kaikkityyni", sanoi Veitel kylmäverisesti. "Huusittehan
molemmat niin kovaa, että se kuului eteiseen. Minkä vuoksi pidätte
tuota kauppa-asiaa minulta salassa? Jos olisitte minulle sanonut,
mitä tekeillä on, niin olisin saanut Löbelin taipumaan vähempään
summaan."

Herra Ehrenthal tuijotti jäykästi tuohon uskalikkoon eikä kyennyt
sanomaan muuta kuin: "Mitä nyt?".

"Minä tunnen hyvin Pinkuksen", jatkoi Veitel, päättäen lujasti päästä
osalliseksi kaupasta. "Jos annatte hänelle sata taaleria, niin hän
myö puolestanne hyvän hypoteekin paroonille."

"Mitä te hypoteekista tiedätte?" kysyi Ehrenthal hätkähtäen.

"Tiedänpähän tarpeeksi, jotta pystyn teitä auttamaan, jos vain
tahdon", vastasi Veitel. "Ja minä tahdon auttaa teitä, jos annatte
minulle luottamuksenne."

Herra Ehrenthal tuijotti yhäti ihmeissään kirjanpitäjäänsä, jolla
tuntui olevan enemmän kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä kuin hänellä
itsellään. Vihdoin hän huudahti ilon ja surun sekaisella äänellä: "Te
olette kelpo ihminen, Veitel, hakekaa Pinkus tänne takaisin, hän saa
sata taaleria."

"Minä olen myöskin lukenut niiden kirjeiden osotteet, jotka
oikeusneuvos tänään lähetti postiin. Niiden joukossa oli yksi
oikeuskomissaari Waltherille Rosminissa."

"Sitähän minä arvelinkin", huudahti Ehrenthal ilahtuneena; "hyvä on,
Itzig, oikein hyvä. Lähtekää nyt hakemaan Pinkusta."

"Oikeusneuvoksen kirjurille pitää minun antaa viisi taaleria ja itse
saan tukaatin vaivoistani, siis yhteensä kahdeksan taaleria ja viisi
ja puoli groshenia", jatkoi Veitel paikaltaan väistymättä.

"Hyvä on", sanoi Ehrenthal ja huiskautti välinpitämättömästi kättään.
"Rahat te kyllä saatte, mutta ennen kaikkea on teidän mentävä
kutsumaan Pinkusta."

Veitel läksi joutuun majataloon noutamaan sen isäntää. Tämä oli
vetäytynyt asuinkamariinsa, jossa hän kiivaili ja puskutteli kaikkia
Ehrenthalin hänelle syöttämiä solvauksia.

Veitel avasi oven ja sanoi päättäväisesti: "Pinkus, minä tulen
Ehrenthalin luota, ja minä tahdon, että te tyydytte sataan taaleriin
ja autatte isäntääni. En suvaitse, että menettelette kunnottomasti
häntä kohtaan. Jos te tiedätte hänestä jotakin, mikä voi vahingoittaa
häntä paroonin asioissa, niin tiedänpä minä teistäkin jotain, joka
saattaa teidät huonoihin kirjoihin poliisikamarissa."

Pinkus seisoi tyrmistyneenä ja tukahdutti kirouksen, joka pyrki hänen
huuliltaan. "Minä olen rehellinen mies", hän äyskäsi uhittelevasti,
"eikä minulla ole mitään peljättävää poliisin puolelta."

"Mutta entäpä jos poliisi kysyy, mitä kauppavarastoa teillä on
naapuritalossa ja minkälaisilta ihmisiltä ostatte tavaranne? En
tahdo kuitenkaan tehdä teille vahinkoa; Ehrenthal antaa teille sata
taaleria, ja teidän on annettava minulle huone ja vuode talossanne
halvasta vuokrasta, ettekä te saa enää kohdella minua minään
kamasaksana vaan liikemiehenä, joka on yhtä hyvä kuin te itsekin."

Pinkus oli yllätetty ja saatettu häviölle; hetken hän vielä viittilöi
ja rimpuili käsillään ja jaloillaan tyhjää ilmaa vastaan, joka ei
tehnyt hänelle yhtään vastarintaa; hän vannoi edelleen olevansa
rehellinen mies ja noituili Ehrenthalia, kunnes hänen vihansa
vähitellen asettui ja hän kävi oikein rauhaa rakastavaksi.

Veitel oli uuniin nojautuen odotellut tuota mielenmuutosta ja
lähti nyt riemullisesti viemään leppynyttä miestä Ehrenthalin luo.
Sinne tultua nuo molemmat kunnon miehet ensin mittailivat toisiaan
äkäisin katsein, mutta sitten puristivat toistensa käsiä vakuuttaen
molemminpuolista kunnioitustaan, Veitelin seistessä vieressä rauhan
enkelinä ja katellessa molempia toisia ilmeellä, josta kunnioitus
oli kaukana. Pinkus otti vastaan sadan taalerin setelin ja lähti
tiehensä, kun hänen apuaan ei enää tarvittu, ja Veitel avasi kohta
oven herra Löwenbergille, maalaisliikemiehelle lähimaakunnasta, ja
hymyili herttaisesti, kun Ehrenthal sanoi miltei rukoilevasti: "Rakas
Itzig, nyt voitte lähteä." Hän lähti, tällä kertaa jäämättä oven
taa kuuntelemaan, tyytyväisin mielin kotiaan ja muutti vielä samana
iltana pieneen kamariin Pinkuksen talon alakerrassa ja härppäsi
likööriä ja söi paistia, jotka rouva Pinkus asetti hänen eteensä.

Kahden kesken Löwenbergin kanssa jäätyään ja herrain nauttiessa
viinipullon sisällyksestä sanoi Ehrenthal liikeystävälleen:
"Olen saanut kuulla oikeusneuvos Hornin pyytäneen tietoa tuosta
hypoteekista oikeuskomissaari Waltherilta, joka asuu teidän
paikkakunnallanne. Voiko siihen mieheen millään tapaa vaikuttaa?"

"Ei rahalla ainakaan", vastasi Löwenberg, "mutta ehkä jollakin
toisella tapaa. Hän ei tiedä, että minä itse olen saanut kreivin
asiamieheltä toimekseni myydä tuon hypoteekin. Minä menen hänen
puheilleen muissa asioissa ja ylistän sivumennen maatilaa ja kreivin
asioita; ehkäpä sanon yksin tein että itse haluan ostaa tuon
hypoteekin." Ehrenthal pudisteli päätään ja vastasi: "Jos hän tuntee
kreivin ja tämän maatilan, niin ei teidän ylistelynne vielä saa häntä
antamaan siitä suotuisaa lausuntoa."

"Auttaapa kylläkin. Noiden oikeuskomissaarien täytyy hankkia meiltä
tietoja asioista; eiväthän he itse tunne niin hyvin kuin me villojen
ja viljan osto- ja myyntisuhteita. Meidän täytyy tehdä, mitä vain
voimme, ja luulenpa siitä tulevan kaupalle hyötyä."

Ehrenthal laski murheellisesti päänsä kädelleen ja sanoi huoahtaen:
"Saattepa uskoa, Löwenberg, että minulla on tästä asiasta yllinkyllin
huolta."

"Mutta tuleepa siitä hyvä voittokin", lohdutti toinen.
"Yhdeksänkymmentä prosenttia maksaa teille ostaja, ja siitä te
lähetätte kreiville Pariisiin seitsemänkymmentä prosenttia;
kahdenkymmenen prosentin erotuksesta te maksatte viisi prosenttia
kreivin, asiamiehelle ja viisi prosenttia minulle avustani, jotenka
itsellenne jää kymmenen prosenttia. Neljätuhatta taaleria on kaunis
voitto kauppa-asiasta, johon ei tarvitse panna ollenkaan rahoja."

"Mutta surua se minulle tuottaa", sanoi Ehrenthal pää kumarassa;
"uskokaa minua, Löwenberg, että olen niin kiihdyksissä tästä
asiasta, etten saa unta öillä. Ja kun vaimoni kysyy: 'Nukutko sinä,
Ehrenthal?' täytyy minun aina vastata: 'En saa unta, Sidonie, minun
täytyy ajatella liikeasioita'."

Puolta tuntia myöhemmin lähti kaupungin portista pikalähetti.
Seuraavana aamuna sai oikeuskomissaari Walther puheilleen herra
Löwenbergin, jonka vakuuttavasta sävystä hän tuli siihen käsitykseen,
ettei kreivi Zaminskyn asiat sentään olleet niin pahoin rempallaan
kuin lähistössä otaksuttiin.

Viikon perästä sai vapaaherra von Rothsattel asianajajaltaan kirjeen
ja sen myötä jäljennöksen oikeuskomissaari Waltherin kirjeestä.
Molempien lakimiesten mielestä kauppaa kannatti ajatella. Ja
kun Ehrenthal seuraavana päivänä saapui vapaaherran puheille,
oli tämä jo päättänyt ostaa tuon hypoteekin. Häntä edelleen
houkutteli vastustamattomalla voimalla kaupasta koituva muutamain
tuhansien taalerien nopea voitto. Se oli voitto hänen aikaisemmasta
liikeyhteydestään herra Ehrenthalin kanssa. Hän tahtoi väkisinkin
pitää hypoteekkia hyvänä, ja hän olisi kenties ostanut sen, vaikka
hänen asianajajansakin olisi pannut jyrkästi vastaan.

Omanvoitonpyytämätön Ehrenthal tarjoutui alttiisti, kun hänellä
muutenkin oli asioita toimitettavana niillä seuduin, ottamaan
vapaaherralta valtakirjan ja päättämään hänen puolestaan kaupat
kreivin asiamiehen kanssa. Vapaaherra oli siihen hyvin tyytyväinen,
sillä hänestä olisi ollut vastenmielistä suorittaa mieskohtaisesti
maksua, joka oli pienempi kuin hypoteekkikirjan nimellisarvo.

Viikon kuluttua hänellä oli hallussaan neljänkymmenen tuhannen
taalerin hypoteekkikirja, josta hän oli maksanut ainoastaan
kuusineljättä tuhatta taaleria, ja lisäksi olivat Ehrenthal ja hänen
liikeystävänsä tehneet hyvät kaupat, ja kaikkein paraimmat oli
tehnyt Itzig, sillä hän oli saavuttanut vaikutusvaltaa mestariinsa,
joka alkoi käyttää häntä uskottuna neuvonantajana kaikissa
salaisimmissakin liikeyrityksissään. Kaikki asianosalliset olivat
siis tyytyväisiä. Vapaaherra otti esiin siron asiakirjalippaansa
ja pani siihen kauniiden valkoisten pergamenttilehtien sijalle
paksun, kellertävän, monissa käsissä nuhjautuneen asiakirjakäärön,
joka tästä lähtien edusti hänen varallisuuttaan. -- Hän ei enää
silmäillyt lippaan sisältöä samalla lemmekkäällä huomiolla kuin
aikaisemmin velkakirjojaan, hän paiskasi kannen joutuin kiinni ja
sulki lippaan kaappiin kuin ainakin vanha väsynyt liikemies, joka
oli suorittanut rasittavan urakan. Sitten hän lähti naisten luo ja
kuvaili rattoisasti Ehrenthalin pokkuroimista ja onnitteluja.

"Minä en häntä voi sietää", sanoi Lenore; "minusta hän näyttää
pieneltä sähisevältä elohiireltä."

"Tällä kertaa hän ainakin on osottautunut omanvoitonpyytämättömäksi",
vastasi isä. "Totta kyllä on, että kaikissa noissa liikemiehissä on
jotakin irvikuvan tapaista, ja kaikesta hyvänsuopeudesta huolimatta
ei meikäläinen tahdo malttaa olla nauramatta nähdessään heidän
pokkuroimistaan."

Samana iltana herra Ehrenthal meni vaimonsa puolelle, pitkä yötakki
yllään ja hyvin tyytyväisenä, yrittipä pistää pieneksi lauluksikin,
taputti Rosalieta tämän valkealle niskalle ja katseli vaimoonsa niin
viekkaasti ja lemmekkäästi, että tämä viimein kysyi häneltä: "Oletko
nyt päättänyt kauppasi paroonin kanssa?"

"Olen kuin olenkin", huudahti Ehrenthal hilpeästi.

"Hän on kaunis mies, tuo parooni", huomautti tytär.

"Hän on hyvä mies", sanoi Ehrenthal, "mutta hänelläkin on heikot
puolensa. Hän on niitä miehiä, jotka vaativat syviä kumarteluja
ja nöyrää puheensävyä ja jotka maksavat toisille rahaa, jotta
nämä ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin hän kadottaa yhden
prosentin kauppavoitostaan, kun hänelle vain puhellaan selkä
kumarassa ja hattu kädessä. Mutta tarvitaanhan sellaisiakin ihmisiä
maailmassa, mitä meidän kauppatoimistamme tulisikaan ilman sellaisia?"

Ja samana iltana istui Veitelkin kamarissaan asianajajaystävänsä
kanssa, jolle hän kertoi vasta päätetystä liiketoimesta, lisäten:
"Siten on parooni saatu satimeen, ja Ehrenthal on siitä hyötynyt
neljätuhatta taaleria."

Hippus laski silmälasit pöydälle ja näytti ilman niitä viisaalta
vanhalta apinalta, joka halveksii maailman menoa ja puree hoitajataan
sääreen. Hän kuunteli arvostelevalla vakavuudella oppilaansa
kertomusta, pudistellen tavantakaa päätään tahi hymähtäen, kun juttu
kävi hänen mieleensä.

Kun Veitel päätti puheensa huomauttamalla: "Ehrenthalilla ei ole tosi
rohkeutta, hän menettää malttinsa ruvetessaan suuriin asioihin",
huudahti herra Hippus ylenkatseellisesti: "Ehrenthal on suuri
pässinpää. Hän ei pysty mihinkään suurempaan, hän on kaikessa liian
pikkumainen. Sellainen hän on aina ollut; jos hän johonkin asiaan
ryhtyy, epäröi hän ja jää keskitiehen. Jos hän tahtoo houkutella
aatelismiestä juomarahoilla, viskaa vapaaherra hänet viimein ulos
ovestaan."

"Mutta mitäpä muutakaan hän voisi hänelle tehdä?" kysyi Veitel.

"Huolia hänen täytyy hänelle tehdä", sanoi Hippus, nousten
kiihtyneenä pystyyn, "huolia paljosta työstä. Paljon työtä, alati
kestävää levottomuutta, jokapäiväistä lakkaamatonta surua, se on
ainoa asia, jota vapaaherra ei jaksa kestää. Sellaiset ihmiset ovat
tottuneet tekemään vähän työtä ja huvittelemaan sitä enemmän, kaikki
on heille tehty helpoksi pienestä pitäen. Mutta harvat pystyvät
säilyttämään malttinsa, kun jokin suuri huoli kokonaisen vuoden
mittaan porautuu heidän päähänsä. Se vasta tekee heistä lopun. Jos
sellainen mies käy kahdesti päivässä katsomassa taloudenpitoaan,
luulee hän tehneensä kylliksi työtä, vaikkapa vouti saakin
monesti parannella isäntänsä typeryyksiä. -- Jos Ehrenthal tahtoo
saada paroonin valtaansa, niin on hänen kiedottava tämä suuriin
liikeasioihin, ja hänen on itsensäkin uskallettava panna jotakin
alttiiksi, mutta siihen ei Ehrenthalilla ole kylläksi tarmoa ja
ymmärrystä, hän on vain paksupäinen hölmö, joka viheltelee totuttua
nuottiaan."

Siihen tapaan asianajaja puheli ja opetti, ja Veitel käsitti
hyvin tuon viisaan puheen tarkoituksen ja katseli kunnioituksen
ja kammon sekaisin tuntein tuota pientä rumaa paholaista, joka
puhuessaan kiihkeästi heilutti käsiään. Vihdoin tarttui herra
Hippus viinapulloon, koputti sitä pöytään ja huusi: "Tänään vielä
ylimääräinen annos! Mitä nyt olen sinulle puhunut, sinä nuori
hirtehinen, on enemmän arvoista kuin kaksikin tuollaista pulloa."


5.

"Tänään minä täytän kahdeksantoista vuotta", sanoi Karl isälleen,
joka sunnuntaina istui kamarissaan ja katseli väsymättä pulskaa
nuorukaista.

"Aivan oikein", vastasi isä, "kahdeksantoista kynttiläähän palaa
syntymäpäiväkakulla."

"Siis on aika", jatkoi Karl, "että minusta tulee jotakin."

"Sinustako?" kysyi isä ihmeissään, "mitäpä sinusta voi tulla muuta
kuin mikä nyt olet? Peukaloinen sinä olet ja sellaisena tulet ikäsi
pysymäänkin."

"Jätä sinä vihdoinkin tuo peukaloiminen", vastasi poika. "Minä tahdon
ruveta lastaajaksi."

"Kuulkaapa kummia!" huudahti isä. "Vai sinä lastaajaksi! Mikset
sitten mieluummin pormestariksi tai vaikkapa kuninkaaksikin?"

"Voimia minulla kyllä on tarpeeksi", sanoi Karl päättäväisesti.
"Tahdon ansaita jotakin. Tahdon tulla kunnolliseksi mieheksi. Herra
Wohlfart on jo vuoden ajan ollut itsenäisessä toimessa, mutta minua
vielä pidetään pienenä nulikkana."

"Tahdot ansaita jotakin", kertasi isä, tuijottaen ihmeissään
poikaansa. "Enkö minä ansaitse tarpeeksi ja enemmänkin kuin mitä me
tarvitsemme? Mitä varten sinusta pitäisi tulla ahnastelija?"

"Enhän tule kuitenkaan iät kaiket riippumaan sinun hännyksissäsi",
sanoi Karl, "ja vaikkapa ansaitsisit tuhannenkin taaleria vuodessa,
ei minusta siltä tule kunnollista miestä. Ja kun sinut kerran
kadotan, niin mitä minusta silloin tulee?"

"Minut sinä kyllä kadotatkin, poikaseni", sanoi jättiläinen
nyykäyttäen päätään, "se tahtoo sanoa, joidenkin vuosien kuluttua;
sitten saat ruveta miksi mielesi tekee, mutta ei vain lastaajaksi."

"Mutta miksi ei minusta saisi tulla samanlainen kuin itsekin olet?
Älähän ole noin itsepäinen."

"Sitä sinä et ymmärrä. Älä isottele minun edessäni, isottelevia
ihmisiä en voi kärsiä."

"Ja jos en saa ruveta lastaajaksi", huudahti Karl, "niin joksikin
muuksi minun on opittava, tottahan sen käsität, isä!"

"Etkö ole sitten mitään oppinut?" huudahti isä huolestuneena. "Ah,
lapsi parka, mitä kaikkea sinun pieneen päähäsi on päntättykään!
Ensin oli pikkukoulu, sitä kävit kaksi luokkaa, sitten kaupunkikoulu,
siinä neljä luokkaa, ja sitten ammattikoulu, siinä jälleen kaksi
luokkaa. Kahdeksan vuotta olet opiskellut ja lisäksi oppinut
tuntemaan tavaroita yhtä hyvin kuin mikä konttoristi hyvänsä, eikö se
riitä? Sinähän olet ihan kylläytymätön veitikka!"

"Mutta täytyyhän minun oppia jotakin ammattia", sanoi Karl,
"suutarin, räätälin, kauppiaan tai konesepän työtä."

"Siitä älä pidä surua", sanoi isä ponnekkaasti, "olenhan huolehtinut
sinun kasvatuksestasi, ja sinä olet käytännöllinen -- ja rehellinen",
hän lisäsi.

"Arvelenpa olevani", sanoi Karl, "mutta kykenenkö tekemään
saapasparin tahi leikkaamaan kangasta takiksi?"

"Kyllä sinä kykenet", vastasi vanhus levollisesti. "Kun vain yrität,
niin opitkin ne taidot."

"No, odotappa sitten, äkäpussi, huomenna ostan nahkaa ja teen sinulle
saappaat, jotka varmasti puristavat jalkojasi."

"Tiedätkös mitä", vastasi isä, "minäpä en vedäkään niitä saappaita
jalkaani, enkä kenties toistakaan paria, vaan odotan kunnes olet
saanut kolmannet valmiiksi; ne eivät enää purista jalkaa."

"Sinun kanssasi ei tule toimeen", tuikahti Karl äkämystyen; "mutta
tiedänpä mistä saan apua. Näin ei elämäni saa jatkua; minä lähetän
sinun kimppuusi jonkun, joka sanoo sinulle saman asian."

"Älä ole niin kunnianhimoinen, Karl", sanoi isä päätään pudistellen,
"äläkä turmele päivääni piloille. Annappa nyt minulle olutkannu ja
ole kiltti poika."

Karl asetti ison kannun isänsä eteen, otti sitten hattunsa ja lähti
ulos huoneesta. Isä jäi istumaan oluensa ääreen, mutta sen hänelle
tavallisesti tuottama nautinto oli haihtunut. Hän katseli vuoroon
oveen, josta Karl oli poistunut, vuoroon ympärilleen huoneessa, jossa
tuntui hyvin yksinäiseltä, sittekuin Karlin iloisia kasvoja ei enää
näkynyt. Vihdoin hän kävi sivuhuoneeseen, istui vuoteen reunalle ja
veti sen alta esiin ison rauta-arkun. Sen hän avasi liivintaskustaan
ottamalla avaimella, otti siitä rahakääryn toisensa perästä esiin ja
laski päässään summan suuruuden; sitten hän lykkäsi arkun jälleen
vuoteen alle ja kävi keventynein mielin olutkipponsa ääreen.

Sillävälin Karl pyhäasussaan kulki joutuisata vauhtia kaupungille
ja astui Antonin huoneeseen. "Hyvää huomenta, Karl", huudahti Anton
hänelle vastaan, "mikäs tuuli sinua nyt ajaa?"

Karl alotti juhlallisesti: "Tulen luoksenne saamaan teiltä neuvoa,
mitä minusta tuleman pitää. Isän kanssa ei käy siitä puheleminen.
Minä tahdon ruveta lastaajaksi; mutta ukko ei kärsi siitä
puhuttavankaan; tahdon ruveta joksikin muuksi, mutta hän lohduttaa
minua sillä, että ennätänpähän asiata miettiä hänen kuolemansakin
jälkeen. Kaunis lohdutus tosiaankin! Hän on itsepäinen kuin mikäkin
Goljath. Tänään täytän kahdeksantoista vuotta, ja elämäni täytyy
kääntyä toiselle kulmalle. Hyörinhän täällä talossa vähin mukana joka
toimessa, mutta mitään kunnollista en opi."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ymmärtävästi. "Mutta ennen kaikkea
onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta; ja odotappas, tässä sinulle
kirja, minä kirjoitan siihen nimesi."

"Uskolliselle Karlilleen Anton Wohlfart", luki ihastunut Karl
kirjan omistuksen. "Kiitän teitä oikein paljon, minulla on jo
kuusikymmentäviisi kirjaa. Nyt tulee toinenkin hylly täyteen."

"Ja istuhan nyt viereeni ja pitäkäämme neuvoa keskenämme. Ennen
kaikkea sanoppas, millä tapaa voin sinua auttaa? Eikö ole parasta,
että puhut herra Schröterin itsensä kanssa? Hänhän on sinun kummisi."

"Se olisi liika uskallettua", vastasi Karl totisesti, "isä voisi
saada päähänsä, että minä syytän häntä jostakin. Teidän kanssanne
minun käy paremmin keskusteleminen."

"No, hyvä sitten", myönsi Anton.

"Ja sitten tahtoisin pyytää teitä jolloinkin puhumaan isäni kanssa
minun tulevaisuudestani. Hän luottaa suuresti teihin ja tietää teidän
harrastavan minun parastani."

"Sen teen mielelläni", sanoi Anton. "Mille alalle olet aikonut
antautua?"

"Mille hyvänsä", vastasi Karl, "kunhan vain opin toimeni
kunnollisesti."

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina Anton lähti isä Sturmin puheille.

Lastaajain päällysmies asui pienessä virran vartisessa talossa
lähellä pakkahuonetta; se oli hänen oma talonsa ja erosi
helakanpunaisella värillään jo kaukaa naapuritaloista. Anton avasi
matalan oven ihmetellen itsekseen, kuinka sellainen jättiläinen
mahtui asumaan niin pienessä rakennuksessa. Ja kun isä Sturm nousi
häntä tervehtimään, käsitti hän selvästi, miten herkeämättömällä
kärsivällisyydellä tuo valtava mies oli oppinut tulemaan toimeen
niin pienessä asumuksessa. Sillä jos hän oikasi rajusti varttansa,
täytyi hänen särkeä katto päänsä päältä ja saada päänsä ja molemmat
nyrkkinsä ulkoilmaan. Juureva äijä oli ilmeisesti mielissään
vieraansa tulosta, otti hänet vastaan ilman takkia ja liiviä ja
ojensi hänelle tervehdykseksi kätensä, johon isonlainen kurpitsa
olisi mahtunut.

"Olen hyvin iloissani tulostanne talooni, herra Wohlfart", hän sanoi
ja tarttui Antonin käteen niin hellävaroen kuin taisi.

"Se on vähän liika pieni teidän asumukseksenne", vastasi Anton
nauraen. "Koskaan te ette ole minusta näyttänyt niin mahtavalta kuin
tässä huoneessa."

"Isäni oli vielä suurempi", vastasi Sturm hyvillään ja ojentautui
niin suoraksi, että leukansa lepäsi uunin yläreunalla; "noin suuri
oli isäni", hän sanoi ja osotti kädellään kirjavaa kattoreunustaa,
johon oli lyijykynällä piirretty useita merkkejä. "Noin pitkä hän
oli ja vielä leveämpi. Hän oli vanhin lastaajista ja tämän kaupungin
väkevin mies, mutta siltä sai hän surmansa tynnöristä, joka ei ollut
edes puoltakaan teidän pituuttanne. Painakaa puuta, herra Wohlfart."
Hän lykkäsi vieraalleen tammituolin, joka oli niin raskas, että Anton
tuskin kykeni sitä nostamaan, ja kävi itse istumaan lavitsalle,
joka tärähti hänen allaan. "Karl poikani on sanonut käyneensä teidän
pakeillanne ja teidän olleen hänelle hyvin ystävällinen. Hän on hyvä
poika ja tuottaa minulle iloa, mutta kuitenkin hän on pilautunut
suvustaan. Hänen äitinsä oli hyvin pikkunen nainen", jatkoi herra
Sturm surulliseen sävyyn ja tarttui olutlasiin, joka veti päälle
litran, eikä laskenut sitä huuliltaan, ennenkuin oli tyhjentänyt sen
viimeistä tippaa myöten.

"Se on tynnöriolutta", sanoi hän anteeksi pyydellen, "enkö saa
tarjota teillekin lasillisen? Meidän ammatissamme on tapana juoda
vain sellaista; mutta sitäpä sitten maistellaankin koko päivän
mittaan, sillä työmme saa meidät janoisiksi."

"Olen kuullut, että pojallannekin on halu liittyä ammattikuntaanne",
virkkoi Anton, käyden kohta käsiksi asiaan.

"Lastaajaksiko?" kysyi jättiläinen. "Ei, sitä hän ei saa ikinä
tehdä." Hän laski luottavaisesti kätensä Antonin polvelle. "Sitä hän
ei saa tehdä, sitä pyysi vaimovainajani kuolinvuoteellaan. Miksikä?
No, siksi vain! Ammattimme on kunnianarvoinen, sen tiedätte itse
parhaiten, herra Wohlfart. Me nautimme luottamusta enemmän kuin
monet toiset. On suuri kunnia päästä lastaajaksi, sadat ovat minulta
pyrkineet siihen toimeen, mutta me emme ota ketään vastaan. Vain
harvoilla on siihen tarvittavia voimia ja vielä harvemmilla jotain
muuta."

"Rehellisyyttäkö tarkoitatte?" kysyi Anton.

"Aivan oikein", Sturm nyökkäsi, "sitä usein puuttuu väkeviltäkin. Ei
ole jokaisen tapana käsitellä joka päivä mitä erilaisimpia tavaroita
työntämättä kouraansa tynnöreihin ja laatikkoihin. Siitäpä näette,
että me pidämme ammattiamme arvossa. Eivätkä tulommekaan ole kehnot,
paremminkin ne ovat hyvät. Vaimovainajani piti vielä rahojaan
säästölaatikoissa ja sukissa ja sen sellaisissa säilytyspaikoissa.
Hänen kuoltuaan keksin kaikki hänen säästönsä arkun pohjalta
työnnettyinä yhteensidottuihin sukkiin, jotka näyttivät kuin
miltäkin lihavilta lintupaisteilta. Kaikki säästettynä Karlin
varalle, eikä vain pelkkiä hopearahoja, oli kultaakin joukossa. Hän
oli säästäväinen nainen ja visu kaikissa toimissaan. Se ei ole minun
tapojani. Miksikä ei? -- Kenellä on käytännöllinen luonne, hänen
ei tarvitse huolehtia rahoista, ja Karlistani tulee käytännöllinen
ihminen. Mutta ei vain lastaajaa", hän lisäsi päätään pudistaen,
"vaimovainajani ei sietänyt sitä ajatella, ja hän oli oikeassa."

"Teidän työnne onkin sangen rasittava", myönsi Anton.

"Rasittava?" vastasi Sturm nauraen; "saattaapa ollakin rasittava
sellaiselle, jolla ei ole tarpeeksi voimia, niin rasittava, että hän
voi taittaa selkänsäkin; mutta se ei ole syynä, vaan eräs toinen
seikka. Tämä se on!" Näin sanoen hän nouti nurkasta ison ruukun ja
täytti siitä lasinsa. "Tynnöriolut se on."

Anton hymyili. "Tiedänhän teidän ja toverienne juovan melkoisesti
tuota laihaa juomaa."

"Paljonkin", sanoi Sturm itsetietoisesti, "se on meillä lastaajilla
ammattitapa ja tulee edelleenkin olemaan. Meillä täytyy olla voimia
ja luotettavaisuutta, ja meidän täytyy särpiä tynnöriolutta. Se
on meidän ammatissamme suoranainen tarve; joka sitä ei tee, ei
kestä kauankaan; vedenjuonti meitä heikontaa, viini ja paloviina
vaikuttavat samoin, vain tynnöriolut auttaa miestä, se ja ruokaöljy."
Näin sanoen jättiläinen ojensi kätensä ja otti hyllyltä pienen
lasin, täytti sen puoleksi ruokaöljyllä ja puoleksi oluella, lisäsi
sekoitukseen koko joukon sokeria ja härppäsi Antonin kauhistukseksi
tuon vastenmielisen juoman suuhunsa. "Se tekee miehen vahvaksi", hän
jatkoi, "se on ammattimme salaisuus, se ylläpitää voimia ja tekee
tuollaiset käsivarret." Hän laski käsivartensa pöydälle ja yritti
turhaan virittää kätensä sen ympärille. "Mutta yksi paha puoli
ammatissamme on", hän jatkoi alakuloisesti. "Kukaan meikäläinen
ei elä viittäkymmentä vuotta kauemmin. Oletteko milloinkaan
nähnyt vanhaa lastaajaa? Ette ole, sillä sellaista ei löydykään.
Viisikymmentä vuotta on meidän ikärajamme, enempää ei oluen teho
siedä. Isäni oli kuollessaan viisikymmenvuotias; hän, jonka tuonaan
hautasimme, -- herra Schröter oli mukana hautajaisissa -- eli
yhdeksänviidettä vuoden ikäiseksi. Minulla on vielä pari vuotta
jälellä", hän lausui lohdullisesti.

Anton silmäsi huolestuneena lastaajan rehellisiin kasvoihin. "Mutta,
hyvä Sturm, jos sen kerran tiedätte varmasti, niin miksi ette ole
kohtuullisempi?"

"Kohtuullisempi?" kertasi Sturm kummissaan. "Missä sitten kohtuuden
raja on? Eihän olut kihoa meikäläisen päähän. Neljäkymmentä puolikkoa
päivässä ei ole paljon, sitä ei huomaakaan."

Anton katsahti lastaajaan epäilevästi. "Se on minun määräni", sanoi
Sturm. "Hän, jonka tuonaan hautasimme, sieti vielä enemmänkin;
siksipä hän olikin monena viikkona minua väkevämpi. Katsokaas, herra
Wohlfart, juuri tämän vuoksi Karlini saakin ruveta jollekin muulle
alalle vaimovainajani toivomusta noudattaen. Meidän miesten kesken
puhuen koko tuo juttu meikäläisten lyhytikäisyydestä on joutavaa
lörpöttelyä. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole lastaajia, vain
harvoin elävät viisikymmenvuotiaiksi. He kuolevat aina kapaloista
lähtien kaikkiin mahdollisiin tauteihin, joita meidän ammatissamme
ei tunnetakaan. Mutta se oli vaimovainajani tahto, ja siten tulee
käymäänkin."

"Oletteko sitten ajatellut hänelle jotain muuta ammattia?" kysyi
Anton. "Karl on liikkeessämme suureksi hyödyksi, ja jos hän poistuu,
tulemme kaikki kaipaamaan häntä."

"Siinäpä iskitte naulan kantaan", nyökkäsi lastaaja. "Te tulette
kaipaamaan häntä ja minä myöskin. Minä tunnen oloni yksinäiseksi
vaimoni kuoltua; mutta kun näen Peukaloiseni punaiset posket näitten
seinien sisällä, olen tyytyväinen, ja kun kuulen hänen pienen
vasaransa paukkuvan teidän talossanne, niin käy sydämeni oikein
kevyeksi. Jos hän lähtee luotani ja minä saan istua yksin, niin en
tiedä, kuinka oikein jaksan kestää sitä."

Ison miehen kasvot värähtelivät sisällisestä liikutuksesta. "Mutta
täytyykö hänen kokonaan erota teistä?" kysyi Anton viimein.
"Saattaahan hän vielä vuosikausia asua luonanne."

Sturm pudisti torjuvasti päätään. "Minä tunnen hänet hyvin, sitä
hän ei voi tehdä; jos hän saa jotakin päähänsä, on hän sitten kuin
ilmetty paholainen -- ajattelee aina sitä yhtä ja samaa asiaa.
Mutta olenpa minäkin mietiskellyt sitä näinä päivinä", hän jatkoi
tuttavallisesti, "ja olen tullut siihen päätökseen, että teen väärin
jos ajattelen itseäni. Poika ei minua varten työntänyt päätänsä
maailmaan, vaan itseänsä varten. Hän tahtoo tulla joksikin. Ja
nyt kysyn itseltäni, mitä ammattia vaimovainajani olisi pojalle
halunnut, jos hän vielä eläisi. Hänellä oli veli, joka on minun
lankoni, ja tuo lanko elää maalla. Oikea vapaatila tuolla ylhäällä
pohjoisessa, missä korkeat tulvat kastelevat maan; hän on hyvissä
varoissa, eikä vaihtaisi tilaansa moneen aateliskartanoonkaan. Hän
käy joka vuosi luonani, sittekuin ovat lampaista saaneet villat
kerityksi. Hän tuntee minut ja tuntee Karlin, ja hänen huostaansa
antaisin Peukaloiseni, jollen saa pitää häntä luonani. Kaukanahan se
paikka tosin on", hän lopetti murheellisesti, "mutta pääseehän poika
sukulaisten hoivaan."

"Se on hyvä ajatus, herra Sturm," sanoi Anton, iloissaan kun
kohtasi niin vähän vastustusta; "mutta minä olen aina kuullut, että
maanviljelijä voi vain silloin toivoa pääsevänsä itsenäiseen asemaan,
jollei hän ole vallan vailla omia varoja."

"Se sopiikin", lausui jättiläinen, kohottaen salamyhkäisesti
etusormeaan, "hän ei joudukaan vallan tyhjille. Äidiltä jäi säästöjä,
ja on niitä vähin kertynyt isältäkin. Mutta itse hän ei tiedä siitä
mitään, sillä tahdoin että hänestä tulisi käytännöllinen ihminen. Ja
toivon, ettette tekään sano hänelle mitään."

"Kun te kerran niin isällisesti huolehditte pojastanne", huudahti
Anton, "niin älkää enää pitäkö häntä epävarmuuden tilassa; minusta
on hänen puoleltaan kunnollisesti ajateltu, kun hän tuntee
tyytymättömyyttä nykyiseen oloonsa."

"Hän saa kohtakin kuulla tästä", sanoi vanhus nousten pystyyn; "hän
värjöttelee tuolla puutarhassa. Teidän pitää olla läsnä, kun siitä
hänelle kerron." Sturm astui pihalle ja hoilasi mahtavalla äänellä
puutarhaan. Karl riensi heti sisään, tervehti Antonia ja silmäsi
odottavaisesti vuoroon tähän, vuoroon isäänsä. Vanhus oli jälleen
käynyt levollisesti istumaan ja kysyi häneltä tavalliseen sävyynsä:
"No, sinä pikku kääpiö, oletko ajatellut maanviljelijän uraa?"

"Maanviljelijän?" huudahti Karl, "sitä en ole vielä lainkaan
ajatellut. Mutta silloinhan minun täytyisi lähteä sinun luotasi, isä."

"Hänkin sitä ajattelee", sanoi isä, nyökäten Antonille.

"Onko siis tahtosi, että minun täytyy jättää sinut?" kysyi Karl
säikähtäen.

"On tosiaankin, Peukaloiseni", vahvisti isä. "Vastarinta ei hyödytä
yhtään, sillä asia on jo päätetty, edellyttäen tietysti ettei
enollasi ole mitään vastaan. Sinusta pitää tulla maanviljelijä, sinun
tulee oppia jotakin kunnollista ja sinun on erottava isästäsi."

"Isä", lausui Karl huolestuneesti, "minusta ei ole oikein, että minun
täytyy jättää sinut yksiksesi."

"Mutta siihen saat tyytyä, pikku kääpiö", huudahti vanhus.

"Sitten tulet sinäkin mukaan maalle", sanoi poika.

"Minäkö muka maalle? Hohhoo!" Sturm nauroi niin että koko huone
tärähteli. "Kääpiöni tahtoo pistää minut taskuunsa ja kantaa mukanaan
maalle." Hän nauroi niin kauan, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneleet
silmistään. "Tulehan tänne, Karl poikaseni", sanoi hän viimein,
veti pojan lähelleen ja piteli hänen päätään kauan karhunkäpäliensä
välissä. "Sinä olet hyvä poika, ja erottavahan meidän kuitenkin on
toisistamme tässä elämässä, jollei nyt, niin parin vuoden päästä."

       *       *       *       *       *

Sitten erosi Karl Schröterin liikkeestä. Turhaan hän yritteli
viimeisinä päivinä salata mielenliikutustaan hiljaa viheltämällä. Hän
silitti hellästi Pluto ystävää ja kissaa, jonka hän itse oli tuonut
taloon, hän suoritti pikku askareensa heltymättömällä innolla ja
pysytteli mikäli mahdollista isänsä läheisyydessä; tämäkin seurasi
päivän mittaan alituisesti katseellaan poikaansa ja jätti monesti
tynnörinsä saapastellakseen verkalleen hänen luokseen ja laskeakseen
vaieten kätensä hänen päälaelleen.

"Eihän työ maanviljelysalalla vain ole raskasta?" kysyi isä Sturm
suuren vaa'an ääreen pysähtyen Antonilta, silmäten kysyvästi häntä
silmiin.

"Ei se helppoakaan ole", Anton vastasi; "sillä alalla saa opiskella
ehkä vielä enemmän kuin meidän ammatissamme."

"Opiskella!" huudahti vanhus; "mitä enemmän hänen täytyy opiskella,
sitä paremmin se on hänen mieleensä, se ei merkitse mitään. Sitä vain
tahdon tietää, onko se raskasta?"

"Ei", sanoi herra Pix, joka paremmin tunsi jättiläisen ilmaisutavat.
"Raskasta ei siinä ole mikään; vaikeimmat nostella ovat vehnäsäkit,
jotka painavat sata kahdeksankymmentä naulaa, ja pavut, jotka ovat
kahdensadan naulan painoisia. Mutta niitähän hänen ei tarvitse
nostella, sen työn tekevät rengit."

"Jos maanviljelyksessä ei ole sen hullummin laita", huudahti Sturm
ylenkatseellisesti ja suoristautui ylpeästi, "niin en välitä, mitä
hän siellä nostelee. Kaksisataa naulaa kantaa kääpiönikin selässään."


6.

Anton oli nyt konttorinsa huolellisin kirjeenvaihtaja. Ystävänsä
ritarillisista harrastuksista hän ei paljoakaan välittänyt. Vain
harvoin sai Fink hänet taivutetuksi mukaan ratsastusretkelle tahi
ampumaradalle. Sitävastoin Anton käytti Pinkin kirjastoa uutterammin
kuin tämä itse. Hän oli työläästi perehtynyt englanninkielen
lausumisen salaisuuksiin ja käytti nyt halusta tilaisuutta
kehittääkseen uutta kielitaitoaan puhelemalla Finkin kanssa.
Mutta kun tämä valitettavasti osottautui hyvin säännöttömäksi
ja huolimattomaksi opettajaksi, otti hän erään sivistyneen
englantilaisen kielimestarikseen.

Kerran hänen katsahtaessaan ylös konttoripöydästään ovi aukeni, ja
hän tunsi suurimmaksi kummakseen tulijan Veitel Itzigiksi, entiseksi
porvarikoulutoveriksi Ostraun ajoilta. Hän oli siihen asti vain
harvoin tavannut hänet. Tuon veitikan julkea käytös ynnä pelko,
että tämä toisten kuulen kävisi sinuttelemaan häntä, oli johtanut
hänen katseensa syrjään hänen nähdessään Veitelin terävän nenänpään
pilkistävän esiin tungoksesta. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun
Veitel herra Spechtin kysymykseen: "Mitä teillä on asiaa?" vastasi
kohteliaasti haluavansa puhutella herra Wohlfartia.

Anton nousi istuimeltaan ja lähti huoneen tyhjään tilaan, ja Itzig
puhutteli häntä seuraavin sanoin: "Kaiketi vielä tunnette minut,
vaikka olette usein kulkenut ohitseni minua tervehtimättä."

"Mitä teille kuuluu, Itzig?" kysyi Anton kylmäkiskoisesti.

"Huonoa vain", vastasi toinen kohauttaen hartioitaan; "meidän
liikkeessä ei pääse ansaitsemaan. -- Minun on jätettävä teille tämä
kirje Ehrenthalin pojalta ja tiedusteltava teiltä, mihin aikaan
voitte käydä Bernhardin puheilla."

"Minulleko?" kysyi Anton ihmeissään ja vastaanotti Veiteliltä
nimikortin ja kirjeen. Jälkimmäinen oli Antonin kielimestarilta, joka
tiedusti Antonilta, tahtoiko tämä ottaa osaa erääseen oppikurssiin,
jossa herra Ehrenthal aikoi läpikäydä vanhempain englantilaisten
kirjailijain teoksia kirjallishistoriallisessa aikajärjestyksessä.

"Missä herra Bernhard Ehrenthal asuu?" hän kysyi Itzigiltä.

"Isänsä talossa", vastasi Veitel ja veti naamansa irveen. "Hän istuu
kaiket päivät huoneessaan."

"Minä käyn itse hänen puheillaan", sanoi Anton. -- "Hyvästi, herra
Anton!" -- "Hyvästi, Itzig!"

Anton ei tuntenut suurtakaan halua noudattaa opettajansa kehoitusta.
Ehrenthalin nimellä ei konttorissa ollut hyvä kaiku, eikä Itzigin
odottamaton ilmestyminen sinne tehnyt hänen asiaansa suotuisemmaksi.
Mutta se ivallinen sävy, jolla Veitel oli puhunut isäntänsä pojasta,
ynnä jotkut Antonin Bernhardista kuulemat tiedot saivat hänen
kuitenkin miettimään asiaa. Niinpä hän eräitä päiviä myöhemmin
konttorista päästyään ohjasi askeleensa Ehrenthalin asumukselle,
päättäen määrätä käyttäytymisensä pojan häneen tekemän vaikutuksen
perusteella.

Hän astui valkeaksi lakeeratulle valtaovelle ja nykäsi paksusta
posliinikahvasta, jonka jälkeen pörhöinen keittäjätär johti hänet
ilman edelläkäypää ilmoittamista suoraan nuoren Ehrenthalin kamariin.
Se oli pitkä ja kapea huone, jossa oli vanhat huonekalut ja
koruttomia kirjahyllyjä, niillä suuri joukko isoja ja pieniä kirjoja
sikinsokin. Bernhard istui kirjoituspöytänsä ääressä syventyneenä
työhönsä ja katsahti ylös vasta sitten, kun Anton oli jo astunut
sisään. Sukkelaan hän silloin napitti kotitakkinsa rinnuksen ja
kävi vierasta vastaan sillä epäröivällä ilmeellä, joka on ominaista
likinäköisille henkilöille. Uteliaana Anton silmäsi juutalaisen
liikemiehen poikaan. Tällä oli hienopiirteiset kasvot ja hento
vartalo, kastanjanruskea kähärätukka ja ystävälliset harmaat silmät.
Bernhard pakotti vieraansa istumaan pienelle sohvalle. Anton mainitsi
käyntinsä aiheen, ja Bernhard vastasi arastelevasti sovittavansa
kaiken hänen toivomuksensa mukaan. Ja kun Anton tiedusti häneltä
osanottomaksua, hämmästytti Ehrenthalin poika häntä sanomalla sangen
hämillään: "En tiedä sitä tänä hetkenä itsekään, mutta jos vaaditte
saada maksaa opettajalle, niin hankin asiasta tarvittavia tietoja."
Silloin Anton ei malttanut pidättyä kysymästä: "Ettekö ole isänne
liikkeessä?"

"Ah, en", vastasi Bernhard pahoittelevasti, "minä olen opiskellut,
ja kun meidän-uskoisten nuorten miesten on vaikea saada valtion
toimia ja minä voin asua omaisteni luona, niin askartelen noiden
kirjojen parissa." Tällöin hän katsahti lemmekkäästi kirjahyllyihin,
nousi pystyyn ja kävi niiden luo, aivan kuin tahtoen esitellä ne
vieraalleen. Anton silmäsi muutamien selistä kultakirjaimilla
painettuja nimiä ja sanoi kumartaen: "Ne ovat minulle liiaksi
oppinutta tavaraa." Ne olivat itämaisia teoksia.

Bernhard vastasi hymyillen: "Hepreankielen kautta olen johtunut
muihinkin aasialaisiin kieliin. Noiden kielien elämässä ja niiden
vanhoissa runoelmissa on paljon outoa kauneutta. Minulla on myöskin
käsikirjoituksia, jos teitä huvittaa silmätä niitä."

Hän veti erään laatikon auki ja otti siitä tukun merkillisen näköisiä
käsikirjoituksia. Loistavin silmin hän avasi päällimmäisen, joka oli
sidottu kultakirjaiseen vihreään silkkikankaaseen; hän antoi Antonin
tarkastella sitä ja oli mielissään, kun tämä selitti, ettei hän edes
tiennyt mitä kieltä siihen oli kirjoitettu.

"Se on arapiankieltä, mutta totta kylläkin on juuri tätä
käsikirjoitusta vaikea lukea. -- Ja tässä on mielirunoilijani,
persialainen Firdusi, vaikka häneltä minulla on vain pieni katkelma
käsikirjoituksena."

Anton sanoi: "Tottakin tarvitaan suurta oppineisuutta ymmärtääkseen
tuon kaiken."

"Ainoastaan vähäsen kärsivällisyyttä", vastasi toinen kainostellen;
"kun sydän rakastaa kauneutta, niin keksii sitä pian kaikkialta,
yksinpä senkin oudon puvun alta, jota itämaan laulajat käyttävät.
Minä valmistelen paraikaa käännöstä persialaisista runoista; jos
teillä myöhemmin on joutilasta aikaa eikä sellaisten kuunteleminen
teitä ikävystytä, niin pyydän lupaa lukeakseni teille niistä
lyhyen näytteen." Anton oli kyllin kohtelias pyytääkseen heti
kuulla, ja nuori Ehrenthal otti pöydältä paperiarkin ja luki
nopeasti ja hiukan taidottomasti pienen lemmenrunoelman. Se oli
yksi noita runoelmia, joissa viisas viininjuoja vertaa lemmittyään
kaikenlaisiin somiin asioihin, eläimiin, kasveihin, aurinkoon ja
muihin taivaankappaleisiin, ja antaa samalla jollekin kiivastelevalle
papille nenäpaukun. Antoniin tehosi runon taidokas muoto ja terävät
sutkaukset suuresti, mutta hänestä tuntui kuitenkin hullunkuriselta,
kun lukija huudahti: "Eikö totta, tämä on kaunista? Tarkoitan runon
ajatusta; sillä kielen kauneutta en kykene kunnollisesti pukemaan
saksalaiseen asuun." Ja hän näytti niin innostuneelta kuin ainakin
mies, jonka tapana on tyhjentää joka päivä viisi kuusi pulloa
Shiras-viiniä ja joka ilta suudella Zuleikaansa.

"Mutta täytyykö todella juoda kyetäkseen oikein rakastamaan?" kysyi
Anton. "Meillähän se käy päinsä ilman viiniäkin."

"Meillä elämä onkin hyvin arkimaista", vastasi Bernhard totisesti ja
laski paperiarkin pöydälle.

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Anton innokkaasti. "Tosin tunnen
vasta vähäsen elämää, mutta näenhän kuitenkin, että meilläkin
on päivänpaistetta ja ruusuja, elämäniloa, suuria intohimoja ja
merkillisiä ihmiskohtaloja, joista runoilijat laulavat."

"Meidän aikamme", vastasi Bernhard viisaasti, "on liian kylmä ja
yksitoikkoinen."

"Olenhan samaa kyllä joskus lukenut kirjoistakin, mutta en voi
ymmärtää, mistä syystä sellaista valitetaan, enkä muuten uskokaan
siihen. Tarkoitan, että ken ei ole tyytyväinen meidän elämäämme,
voi olla vielä tyytymättömämpi Teheranin tai Kalkuttan elämään, jos
joutuu niissä paikoissa asumaan pitemmälti. Tottahan siellä täytyy
olla paljon yksitoikkoisempaa ja ikävämpää kuin meillä kotona. Olen
sen lukenut matkakertomuksistakin. Matkustajaa viehättää kaikki uusi
näkemänsä, mutta kun uusi on käynyt jokapäiväiseksi, näyttää se
varmasti toisenlaiselta."

"Kuinka köyhä meidän sivistynyt hyörinämme on suurista
vaikutelmista", Bernhard vastasi, "se on teidän itsennekin täytynyt
tulla tuntemaan omassa liikkeessänne; kaikkihan on niin proosallista,
mitä siellä saatte tehdä."

"Sitä en myönnä", vastasi Anton innostuen; "en tiedä mitäkään, joka
olisi niin mielenkiintoista kuin liiketoiminta. Mehän elämme keskellä
lukemattomien lankojen kirjavaa kudosta, jotka kutoutuvat ihmisestä
toiseen, yli maiden ja merien, maanosasta toiseen. Ne kiinnittyvät
jokaiseen ihmiseen ja yhdistävät hänet koko maailmaan. Kaikki, mitä
me kannamme yllämme ja näemme ympärillämme, tuo silmäimme eteen
outojen maiden merkillisimmät tuotteet ja kaikenlaisia inhimillisen
työteliäisyyden muotoja; sen kautta käy kaikki viehättäväksi. Ja kun
tunnen, että itsekin saan olla siinä mukana ja vähäisellä kyvylläni
auttaa jokaista ihmistä pysymään jatkuvassa yhteydessä toisten
ihmisten kanssa, niin tottahan voin olla huvitettu työstäni. Kun
punnitsen vaa'alla kahvisäkkiä, niin tiedän sitovani näkymättömän
langan Brasiliassa asuvan siirtolaisen tyttären, joka on pavut
poiminut, ja nuoren maalaispojan välille kotimaassa, joka nauttii
kahvia aamujuomakseen, ja kun otan käteeni kaneelinkuoren, näen
toisella puolen kantapäillään kykkivän malaijin, joka niitä korjaa ja
pakkaa, ja toisella puolen etukaupunkimme vanhan muorin, joka survoo
sitä riisiryynipuuroonsa."

"Teillä on vilkas mielikuvitus ja olette onnellinen, kun tunnette
työnne olevan hyödyllistä. Mutta mikä on runouden korkein aiheala --
elämä, joka on rikas mahtavista tunteista ja teoista -- sitä meillä
kuitenkin harvoin tavataan. Silloin täytyy meidän englantilaisen
runoilijan tavoin lähteä sivistysmaista merirosvojen pariin."
[Tarkoitetaan arvatenkin _Robert Louis Stevensonia_, joka loppuikänsä
vietti Samoa-saarilla ja kirjoitteli siellä väriloistoisia romaaneja
ja kertomuksia.]

"Eipäs", jatkoi Anton itsepäisesti, "kauppias kokee meillä yhtä
paljon suuria tunteita ja tekoja kuin mikä kurja intialainen tai
arapialainen ratsumies hyvänsä. -- Mitä laajemmaksi hänen liikkeensä
on kasvanut, sitä enemmän karttuu ihmisiä, joiden onnellisuutta tai
onnettomuutta hänenkin täytyy tuntea, ja sitä useammin hän itse
joutuu tilaisuuteen iloita tai tuntea tuskaa. -- Äskettäinhän on
täälläkin muuan suuri liike joutunut vararikkoon."

"Olen siitä kuullut", sanoi Bernhard, "se oli hyvin surullinen
tapaus."

"Jos olisitte tuntenut, mikä ukkos-ankeus tuossa liikkeessä vallitsi
ennen sen kukistumista, isännän hirvittävää epätoivoa, hänen
perheensä surua ja vaimonsa ylevää uhrautuvaisuutta, hän kun pani
yksityisomaisuutensa likoon viimeistä taaleria myöten pelastaakseen
miehensä kunnian, niin ette sanoisi meidän liike-elämämme olevan
köyhää intohimoista ja kuohuttavista tunteista."

"Te olette koko sielustanne liikemies", sanoi Bernhard
ystävällisesti, "minä saattaisin teitä kadehtia siitä puhtaasta
ilosta, jota työnne teille tuottaa."

"Siinä on perää", myönsi Anton. "Joutuu liikemieskin tekemään koko
joukon surullisia kokemuksia. Pieniä harmeja ei häneltä koskaan
puutu, ja paljon kehnoakin hän sattuu usein näkemään, mutta
koko liiketoimi perustuu niin suuressa määrässä uskoon toisten
rehellisyyteen ja ihmisten hyviin ominaisuuksiin, että toimeeni
ryhtyessäni siitä aivan hämmästyin. Ken harjoittaa liikettään
rehellisesti, hän ei voi ajatella pahaa meidän elämästämme; aina on
hänellä tilaisuutta keksiä siitä kauniita ja suurenmoisia puolia."
Bernhard oli kuunnellut alasluoduin katsein, nyt hän kävi katselemaan
ulos akkunasta, ja Anton voi huomata hänen näyttävän hämilliseltä
ja huolestuneelta. Vihdoin Bernhard kääntyi vieraaseensa päin ja
katkaisten keskustelun hän sanoi anovasti: "Jos teille sopii, herra
Wohlfart, niin tahtoisin heti lähteä kanssanne kielenopettajan luo.
Sinne on matkaa aika runsaasti, ja ulkona voimme paremmin puhella
keskenämme."

Kuten vanhat tuttavat ainakin lähtivät molemmat nuorukaiset
synkästä talosta lämpimään iltailmaan. Ja kun he myöhemmin erosivat
toisistaan, sanoi Bernhard hartaasti: "Jollei seurustelu minun
kanssani ole teille ikävystyttävä, herra Wohlfart, niin käykää
monesti vastakin tervehtimässä minua joutohetkinänne." Sen Anton
lupasikin. Molemmat olivat mieltyneet toisiinsa. Anton ihmetteli
yhäti mielessään, kuinka Ehrenthalin pojassa oli niin vähän
liikemiehen vikaa, ja Bernhard oli onnellinen tavatessaan ihmisen,
jolle hän voi puhella niin paljosta, jota hän muuten sai vaieten
säilyttää omissa ajatuksissaan.

       *       *       *       *       *

Bernhard saapui illalla hyvillä mielin perheen luo saliin ja asettui
seisomaan sisarensa taakse, joka harjoitteli kallishintaisella
flyygelillä jotain uutta muotikappaletta, osottaen omaavansa suuren
sorminäppäryyden. Veli suuteli häntä hiljaa korvalle, mutta tyttö
käännähti joutuin ympäri jakkarallaan ja huudahti: "Anna minun olla
rauhassa, Bernhard, minun täytyy harjoitella uutta kappaletta, sillä
sunnuntaina on suuri illanvietto, jossa minua vaaditaan soittamaan."

"Tiedän kyllä, että sinua tullaan vaatimaan", sanoi äiti,
kun Bernhard vaieten istahti sohvaan ja otti pöydältä kirjan
selaillakseen. "Ei mene yhtään seuratilaisuutta, jossa Rosalieta ei
haluttaisi esiytymään. Tulisitpa sinäkin kerran mukaan, Bernhard,
olethan sinä niin älykäs mies ja paljon oppineempi kuin koko
seurapiirimme. Äskettäin puheli yliopiston professori Starke sinusta
suurella arvonannolla ja sanoi, että sinusta tulisi oikein tieteen
ylpeyden esine. Äidin sydäntä ilahduttaa, kun hän saa olla ylpeä
lapsistaan. Miksi sinä et tule koskaan seuraamme, siinähän on niin
valittua väkeä kuin kaupungistamme voi saada kokoon."

"Tiedäthän, äiti, etten mielelläni tule vierasten ihmisten seuraan",
sanoi poika.

"Ja minä tahdon, että poikani Bernhard aina saa pitää oman päänsä",
huusi isä sivuhuoneesta, jonne hän oli kuullut Bernhardin viime
sanat, kun Rosalie silloin sattui levähtämään vaikeasta kohdasta
päästyään. Herra Ehrenthal saapui virttynyt yötakki yllään perheensä
pariin. "Meidän Bernhatdimme ei ole samanlainen kuin muut ihmiset,
hänen kulkemansa tie on aina oikea tie. Sinähän näytät niin
kalpealta", sanoi hän pojalleen ja silitti hyväillen tämän ruskeita
kähäriä. "Sinä opiskelet liian paljon, rakas poikani. Ajattelehan
terveyttäsikin; tohtori on sanonut, että tarvitset paljon liikuntoa,
ja hän on neuvonut sinua ottamaan hevosen ja lähtemään ratsastamaan.
Miksi et huoli hevosesta? Minä voin kustantaa pojalleni kalleimman
hevosen, mikä kaupungissa on saatavana; tee, mitä lääkäri sanoo,
Bernhard, minä ostan sinulle hevosen."

"Kiitän sinua, rakas isä", Bernhard vastasi, "siitä ei minulle
olisi paljon iloa, ja pelkään, ettei paljonkaan apua." Hän puristi
kiitollisesti isänsä kättä, isän katsellessa huolestuneesti hänen
kuihtuneita kasvojaan.

"Annatteko te Bernhardin aina syödä sellaista, mikä on
hänen mieleensä? Anna noutaa hänelle kirsikoita, Sidonie,
hedelmäkauppiaalle on tullut tuoreita kirsikoita, ja ne maksavat
kaksi groshenia kappale; tahi jos haluat jotain muuta, niin sano
vain. Sinun pitää saada sellaista, mikä sinua miellyttää; sinä olet
minun hyvä poikani Bernhard, ja minulle on sinusta paljon iloa."

"Eihän hän koskaan huoli mistään", virkkoi äiti, "kirjat ovat hänen
ainoa ilonsa; eikä hän monestikaan koko päivän mittaan kysele
Rosalieta ja minua."

"Äiti rakas", sanoi Bernhard rukoilevasti.

"Hän lukee liian paljon kirjojaan eikä sentakia välitä yhtään
ihmisistä", jatkoi ymmärtäväinen äiti; "siksipä hän käykin kalpeaksi
ja surkastuneeksi kuin kuusikymmenvuotias ukkovanhus. Miksikä hän ei
tahdo lähteä sunnuntaiseen iltamaankaan?"

"Voinhan lähteä, jos sinä sitä haluat", sanoi Bernhard surullisesti,
ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Tunteeko joku teistä erästä nuorta
miestä, herra Wohlfartia, joka palvelee Schröterin liikkeessä?"

"En vain minä", sanoi isä pudistellen päättävästi päätään.

"Ehkäpä sinä, Rosalie? Hän on herttainen ja hyvännäköinen mies. Hän
tuntuu minusta olevan hyvä tanssijakin ja seuranpitäjä. Etkö ole
tavannut häntä missään? Luulen että hänen olisi pitänyt pistää sinun
silmääsi."

"Onko hän vaaleaverinen?" kysyi sisar, korjaten pienen käsipeilin
avulla tukkalaitettaan.

"Hänellä on tumma tukka ja siniset silmät."

"Jos hän on konttori-ihminen, niin tuskinpa olen tullut hänet
tuntemaan", vastasi Rosalie, viskaten niskaansa.

"Meidän Rosaliemme tanssii enimmäkseen upseerien ja taiteilijain
kanssa", kiiruhti äiti selittämään.

"Hän on rakastettava ja kelpo mies", jatkoi Bernhard uuden ystävänsä
ylistämistä; "minä rupean hänen kanssaan harjoittamaan kieliopintoja
ja olen hyvin iloinen, kun olen häneen tutustunut."

"Hänet kutsuttakoon meille", määräsi herra Ehrenthal juhlallisesti,
nousten sohvasta pystyyn; "jos hän miellyttää meidän Bernhardiamme,
niin on hän tervetullut talooni. Anna laittaa hyvä paisti
sunnuntaiksi, Sidonie, ja lähetä herra Wohlfartille kutsu
päivälliselle, ei kello yhdeksi vaan kahdeksi! Hänet kutsuttakoon
tästälähin kaikkiin seuranviettoihimme; jos hän on Bernhardin ystävä,
niin tulkoon hänestä talommekin ystävä."

"Hänhän ei ole vielä käynyt tervehtimässä talonväkeä", huomautti
äiti; "täytyyhän meidän odottaa, kunnes hän on käynyt esittäytymässä."

"Mitä esittelemistä siinä tarvitaan?" ärähti perheenisä. "Kun hän
kerran on Bernhardimme tuttava, niin mitä hänen tarvitsee erityisesti
meille esittäytyä."

"Lähden vielä viikon varrella käymään hänen luonaan, ja jos sallit,
äiti, niin kutsun hänet sunnuntaiksi meille päivällisille."

Äiti antoi suostumuksensa, ja Rosalie istahti veljensä viereen ja
kävi entistä suuremmalla mielenkiinnolla kyselemään uuden tuttavan
persoonallisia ominaisuuksia.

Bernhard kuvasi lämpimästi Antonin häneen tekemää miellyttävää
vaikutusta, niin että äiti jo ajatteli ottaa sunnuntaiksi esiin
suuren hopeamaljakon. Rosalie punnitsi mielessään, missä puvussa ja
mitä sivistyksensä puolta esittäen hän sunnuntaina paraiten tehoaisi
vieraaseen, ja isä Ehrenthal vakuutti vakuuttamistaan haluavansa
nähdä herra Wohlfartin luonaan mihin aikaan päivästä hyvänsä ja aina
hyvän paistin sattuessa.

Mutta mistä sitten johtui, ettei Bernhard ilmoittanut omaisilleen sen
keskustelun sisällöstä, joka oli saanut hänet niin mieltymään uuteen
tuttavaan? Mistä johtui, että hän kohta kävi aivan vaitonaiseksi
ja palasi työhuoneeseensa? Että hän siellä nojasi päänsä vanhaa
käsikirjoitusta vastaan ja tuijotti niin kauan sen riimuihin, kunnes
suuria kyyneleitä rupesi valumaan hänen silmistään turmellen hänen
huomaamattaan nuo tushilla piirretyt kirjaimet, jotka olivat hänelle
niin rakkaat? Mistä johtui, että tuo nuori mies, josta äitinsä
niin ylpeili ja jota isänsä niin suuresti kunnioitti, istui yksin
huoneessaan ja vuodatti kaikkein katkerimpia kyyneleitä, mitä hyvä
ihminen voi vuodattaa? Ja mistä johtui, että hän viimein iltasilla
punoittavin silmin kokosi malttinsa ja hautasi päänsä innokkaasti
kirjoihinsa, kauniin sisaren vastakkaisessa päässä yhä vielä
juoksuttaessa pyöreitä sormiaan näppäimillä ja harjoitellessa vaikeaa
kappaletta, joka hänen oli määrä esittää seuraavassa iltamassa?

       *       *       *       *       *

Tuosta päivästä alkaen Antonin ja Bernhardin välille kehittyi suhde,
johon kumpikin pani paljon arvoa. Keskustellessaan vieraiden kansain
luomasta kauniista runoudesta he samalla nauttivat myöskin siitä
luonteenhyvyydestä, jonka kumpikin keksi toisissaan. Bernhardin
kielitaito oli suurempi ja hänen tajuntansa oudon runouden suloudesta
ylen herkästi kehittynyt, Antonin sielussa taasen kaikki oli
varmasti järjestettyä. Bernhardin taistellessa Byronin hyväksi Anton
puolusti Walter Scottin rauhallista selvyyttä, ja molemmat olivat
onnelliset tuntiessaan samanlaista innostusta maailman suurimpaa
näytelmäkirjailijaa kohtaan. Anton kertoi Bernhardin tavattomasta
lahjakkaisuudesta välinpitämättömälle Finkille. Häntä ilahdutti
tutustuttaa molemmat ystävänsä toisiinsa, ja kerran kun hän oli
kutsunut Bernhardin luokseen, pyysi hän Finkiäkin saapumaan hänen
huoneeseensa.

"Jos siitä on sinulle rattoa, Tony", sanoi Fink olkapäitään
kohauttaen, "niin saatanpa tulla. Mutta sen sanon sinulle jo
ennakolta, että kaikista elukoista ovat kirjayököt minulle
sietämättömimmät. Ei kukaan käy sen itserakkaammin arvostelemaan
kaikkea mahdollista taivaan alla, eikä kukaan ole sen tökerömpi
käydessään itse toimeen. Ja päälle päätteeksi sitten vielä kelpo
Ehrenthalin poika! Älä pane pahaksesi, jos karkaan kesken."

Bernhard istui Antonin sohvalla ja odotteli arkamielin sen kuuluisan
miehen tuloa, josta moni sankaritaru oli tunkeutunut hänen hiljaiseen
työkammioonsakin. Kun Fink sitten saapui, nyykäyttäen hiukan päätään
vastaukseksi Bernhardin syvään kumarrukseen, veti itselleen tuolin
sohvapöydän ääreen ja kävi kaikenlaisilla lisillä vahventamaan
Antonin heikon teen voimaa, -- jollaista Bernhard oli pyytänyt
itselleen -- tunsi Anton kohtakin surukseen, että hänen molemmat
vieraansa hyvin huonosti sopeutuivat yhteen. Suurempia vastakohtia
ei olisi saattanut ajatellakaan. Bernhardin laiha, läpikuultava käsi
ja Finkin lihasten voimakas lihanväri, toisen kumarainen ryhti ja
toisen joustava voima, toisen kuihtuneet kasvot ja uneksivat silmät
ja toisen ylpeät piirteet ja kotkankatse ne eivät ikimaailmassa
käyneet yhteen. Bernhard kuunteli kunnioittavasti jokeyn tarinoita,
ja kun Anton pyrki innokkaasti johtamaan keskustelua alalle, jolla
Bernhardkin voisi ottaa siihen osaa, pääsikin se hyvään alkuun.

"Fink on nähnyt intiaanejakin", sanoi Anton Bernhardille.

"Oletteko kuullut heidän laulujaan?" kysyi nuori tiedemies.

"Olenpa moniaan kerran. Minua viisaammat ihmiset ehkä olisivat
keksineet tuossa laulussa jotakin mieltäylentävää, mutta minusta se
oli surkeaa karjumista. Rämpyttäkäähän koetteeksi vanhaa romupeltiä
ja honottakaa sitten nenän kautta kaikenlaisia lirutuksia: 'Tum,
tum, te -- tikke, tikke te, -- oh, oh, tum, tum, te', niin saatte
käsityksen yhdestä heidän laulustaan, joka tulkittuna merkitsee
jotain sentapaista kuin: 'Hyvä henki, anna puhveleita, puhveleita,
puhveleita. Paksuja puhveleita anna meille, hyvä henki'." -- Hänen
kuulijansa nauroivat. -- "Ja miksi tarvitsisi noiden otuksien
tehdäkään itselleen taitehikkaita lauluja? Aikansa ne kuluttavat joko
metsästyksellä tahi päänahkain etsimisellä, tahi syövät ja nukkuvat
tai pitävät pitkiä parlamenttipakinoita, joihin heillä tosin onkin
taipumusta."

"Mutta entä naiset?" kysyi Bernhard hymyillen.

"Mitä runollisuutta niissä saattoi olla, sitä en käsitä, minusta ne
aina löyhkäsivät liiaksi eltautuneelta rasvalta. No, jollei parempaa
ole saatavissa, niin tottuuhan sellaiseenkin. Miesten kanssa on
sentään parempi seurustella. Tuollainen alaston veitikka puolivillin
ratsunsa selässä ei ole hullumman näköinen."

"Mutta tottahan heidät ensi kerran nähdessään saa mahtavan
vaikutelman -- onhan heillä uljas vaatetus ja ylpeä ryhti", huomautti
Bernhard.

"Enpä voi sitäkään sanoa", Fink vastasi. "Vuosia sitten lähdin setäni
kanssa matkalle erään turkisliikkeen asioimistoon, jossa hän oli
osakkaana. Kun astuimme höyrylaivasta rantaan, kohtasimme laiturilla
joukon noita punaisia herroja, jotka olivat pahasti päissään. Jokin
pitkä lurjus hoipperehti, setäni eteen ja piti hänelle puheen, jonka
tulkki kertoi sisältävän vakuutuksen, että he olivat joka sorkka
suuria sotureita, ja joka lauseen perästä kiljahteli koko joukko
'hau, hau', mikä heidän kielessään merkitsee 'niin, niin'. Ne olivat
Mustajalkoja."

"Siouxeja ne olivat", huomautti Bernhard kainosti.

Fink laski teelusikan kädestään ja tuijotti silmät suurina
oikaisijaan. "Minäpä arvelen, hyvä herra, että ne olivat
Mustajalkoja."

"Siouxeja ne arvatenkin olivat", toisti Bernhard. "Mustajalkain
murteessa 'niin' kuuluu toisin."

"Hitoilla", huudahti Fink, "jos kerta olette niin hyvä tuttava noiden
punaisten paholaisten kanssa, niin miksi annatte minun purkaa teille
jahtijuttujani?"

"Olen vain vähän perehtynyt heidän kieleensä", Bernhard vastasi;
"aivan sattumoilta tulin äskettäin selailleeksi eri murteiden
sanaluetteloja."

"Entä miksi olette nähnyt tuollaista turhaa vaivaa? Nehän katoavat
siellä nopeata joutua maan päältä; ennenkuin olette oppinut jonkin
murteen, on sitä puhunut heimo jo kuollut sukupuuttoon."

Mutta nyt kävi Bernhard kaunopuheiseksi. Hän sanoi, että kielitaito
oli tieteelle paras apu ymmärtämään korkeinta, mitä ihminen yleensä
pystyi käsittämään, kansojen sielua.

Nuoret liikemiehet kuuntelivat tarkkaavasti. Bernhardin poistuttua
Fink huudahti yhä vielä ihmeissään: "Hänhän kohtelee vanhaa
Jumalaamme kuin parhainta veljeään, eikä hän alussa kuitenkaan
osannut erottaa oikeata vasemmasta."

       *       *       *       *       *

Mainitun illan seurauksia oli, että Bernhard muutamaa päivää
myöhemmin istui Finkin pehmeäpatjaisessa nojatuolissa ja rohkeni
ulottaa päivälliskutsunsa Finkiinkin. "Ei siellä tule mitään seuraa",
hän lisäsi, "tahtoisin vain kerta nähdä teidät molemmat huoneessani."

Fink suostui tulemaan.

Sen johdosta Ehrenthalin perheessä alkoi kiireinen hyörinä. Bernhard
pölytti itse kirjansa ja korjasi nurinnarin seisovat oikeaan
asentoon; tapahtuipa sekin kuulumaton kumma, että hän kerran huolehti
taloustoimistakin. "Täytyy tarjota teetä, illallinen, viiniä ja
sikareja."

"Sinun ei tarvitse huolehtia niistäkään", rauhoitti häntä äiti. "Kun
herra von Fink saapuu vieraakseni, saa hän nähdä, että meidän talossa
osataan elää niinkuin pitääkin."

"Sikarin minä käyn ostamassa", huusi isä, "sellaisia hienoja, joita
nuoret herrat polttavat, ja minä hankin viininkin, Anna noutaa
fasaaneja, Sidonie."

"Otamme kai tilapäisen tarjoilijan", arveli äiti.

"Ei millään muotoa", vastusti Bernhard hätäillen. "Herrathan
tulevat minun luokseni hyvinä ystävinä, ja sellaisina heidät on
vastaanotettavakin, minun omassa huoneessani ja ilman vieraita
palvelijoita."

Ja mitä lähemmäksi kutsuaika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi
Bernhardin touhu; jopa hän kerta pikastuikin, kun kaikki ei käynyt
hänen mielensä mukaan. "Missä teekannu on? Vielä ei mitään teekannua
ole huoneessani", hän huusi äidilleen.

"Minä laitan teen valmiiksi ja lähetän huoneeseesi, niinkuin
herrainkutsuissa on tapana", sanoi äiti, joka uudessa
silkkihameessaan kahisi ympäri taloa.

"Eipäs", vastasi Bernhard itsepäisesti, "minä tahdon itse valmistaa
teen, niin tekee Wohlfart ja myöskin herra von Fink."

"Bernhard tahtoo itse valmistaa teen!" huudahti äiti Rosalielle.
"Onko kummempaa kuultu, hän tahtoo itse valmistaa teen!" huusi
Ehrenthal makuuhuoneestaan, missä hän juuri takoi saappaita
jalkaansa. "Hän tahtoo valmistaa teen!" päivitteli keittäjätär omalla
puolellaan ja löi kätensä yhteen.

Ja jälleen ryntäsi Bernhard saliin hiottu pullo kädessään. "Mitä
tässä on?" hän huusi kiivaasti.

"Arrakkia", sanoi äiti.

"Rommia täytyy hankkia, Fink ei juo arrakkia teensä keralla."

"Minä käyn itse hakemaan rommia", huudahti Ehrenthal, sieppasi
hattunsa ja juoksi pullo kädessä naapuri Goldsteinin viinikauppaan.

Matkalla pitopaikkaan Anton sanoi Finkille: "Kiltisti teit, Fritz,
kun lähdit mukaan, Bernhard tulee siitä hyvin iloiseksi."

"Ihmisen täytyy uhrautua", Fink vastasi. "Olen varulta jo haukannut
illallispalaa, sillä inhoan hanhenrasvaa. Mutta kaupungin kauniimman
tytön takia kannattaa kieltäytyäkin jostain. Näin hänet taasen
äskettäin eräässä konsertissa. Komea vartalo! Ja sellaiset silmät!
Hänen isällään, tuolla vanhalla koronkiskurilla, ei ole koskaan ollut
hallussaan jalokiveä, joka säkenöisi niinkuin ne."

"Mehän olemme kutsutut Bernhardin luo", virkkoi Anton hienostaan
nuhdellen.

"Joka tapauksessa saamme nähdä sisarenkin. Jollei, niin pakotamme
veljen tuomaan hänet näkyviin."

"Toivon, että hän pysyy näkymättömänä", huokasi Anton.

Ulko-ovi avautui, eteinen oli valaistu kahdella upealla lampulla,
Bernhardin huone oli juhla-asussa. Pöydällä seisoi suuri
kukkamaljakko, vieressä posliinia ja kullattuja teelusikoita
silkkiliinalla, edelleen iso nippu jättisikareja, oikeita
pölkkyjä, jotka eivät kannattelematta pysyneet suussa. Lattialle
oli levitetty uusi matto ja kaikki oli niinkuin piti ollakin. Ja
kuinka rakastettava isäntä Bernhard olikaan! Hän pyysi liikuttavan
avuttomasti Finkiltä neuvoa, kuinka paljon teetä hän laskisi tämän
lasiin, ja käänteli hanaa niin merkillisesti, että siitä ei hyvään
aikaan valunut tippaakaan ja sitten ei jälleen vuolaudesta tahtonut
tulla loppuakaan. Punastuen hän laski leikkiä taitamattomuudestaan,
ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun Fink selitti teen olevan
mainiota. Innokkaasti hän tarjoskeli sikareja ja kuunteli hartaasti
Finkin opettavaa puhetta, mihin muotoon ja kokoon näiden inhimillisen
älykkäisyyden tuotteiden tuli olla valmistetut. Vallan autuaaksi
hän kävi, kun Anton pyysi häntä näyttämään kirja-aarteitaan hänen
ystävälleenkin ja kuullessaan Finkin laskevan kompia outojen
kirjainten merkillisestä ulkomuodosta. Hyvinä tovereina istuivat
kaikki kolme yhdessä ja tarinoivat rattoisasti parhaassa sovussa.
Fink oli ihmisrakkaimmalla tuulellaan, ja Anton lähetti taivaalle
hiljaisia rukouksia, että kaunis sisar pysyisi tänä iltana kaukana
heidän oveltaan.

Mutta täsmälleen kello yhdeksältä avautui sivuhuoneen ovi, ja rouva
Sidonie purjehti majesteetillisesti kynnyksen yli; "Bathseba astuu
kuningas Davidin eteen" kuiskasi Fink Antonille, joka suuttuneena
polki häntä jalalle. Bernhard esitti hämillään talonemännän, joka
pyysi vieraita käymään saliin; siellä esiteltiin myöskin herra
Ehrenthal ja Rosalie. Fink astui kauniin tytön luo, puhutteli häntä
"armolliseksi neidiksi" ja kertoi uudistavansa vanhan tuttavuuden,
koskapa oli nähnyt hänet jo konsertissa. Hän istui pöytään äidin ja
tyttären väliin ja lasketteli heille mitä välinpitämättömimmällä
sävyllä niin paljon kohteliaisuuksia, että molemmat aivan
hurmaantuivat. Hän kehui äidille etäistä pääkaupunkia johon
verraten tämä kaupunki oli mitätön tiilikasa; Rosalien kanssa hän
jutteli vilkkaasti musiikista, josta hän ei paljoakaan ymmärtänyt,
lupasi hankkia hänelle seuraavien kilpa-ajojen ajaksi hyvän paikan
katsojaparvekkeella ja kertoili pikku kaskuja kaikkein parhaista
seurapiireistä, joiden heikkouksia hän leikillisesti ruoski. Sen
kautta hän ilahdutti naisia, jotka kateellisesti katselivat noita
piirejä, jotka sulkivat niin tarkoin keskuudestaan sivistyneet
henkilöt; ilahduttipa hän Bernhardiakin, jolle nuo kaskut tulivat
kuin kaikuna jostain vieraasta maailmasta. Tuli puheeksi muuan
ruhtinatar, jota pidettiin kuuluisana kaunottarena; Fink oli
jolloinkin tullut hänelle esitellyksi ja muisteli nyt talon neidin
olevan muuten aivan hänen näköisensä, paitsi että ruhtinatar oli
kasvultaan pienempi eikä niin jalovartaloinen; ja hän ihaili
julkeasti rouva Sidonien rinnalla välkkyvää mosaiikkisolkea,
jota hän vertasi jossakin museossa säilytettyyn kallisarvoiseen
koristeeseen. Isä Ehrenthalia hän vain ei ollut näkevinäänkään. Ensi
tervehtelyn jälkeen yritti liikemies turhaan solmita keskustelua
hänen kanssaan. Mutta Fink vastaili hänen päänsä yli, aivan kuin
istuisi talon isännän tuolilla tyhjää ilmaa. Ja kuitenkaan hän ei
ollut epäkohtelias; jokaiselle oli selvää, että niin piti käydäkin.
Ehrenthal alistui nöyrästi hänelle tuomittuun vaatimattomaan osaan ja
korvasi tappionsa siten, että ahmi yksinään kokonaisen fasaanin.

Huomatessaan, että naisia oli vähän vaikea vetää mukaan keskusteluun,
rupesi Fink auttamaan asiaa mielikuvituksellaan.

Äiti valitti hänelle Bernhardin sisällä-kykkimisestä.

"Hänhän on ylimysluonne", sanoi Fink hyväntahtoisesti, "Ei joka
kymmeneskään henkilö voi tehdä sellaiselle mieliksi. Herroilla
tiedemiehillä on kaikilla tuollainen omituisuus. Jos minulla on syytä
olla luojalleni kiitollinen jostakin asiasta, niin kiitän häntä
siitä, että hän teki minut aivan yksinkertaiseksi arki-ihmiseksi,
jonka pää ei jaksa sulattaa liian suurta viisautta. Ja tavallisten
ihmisten onkin helpointa suoriutua tästä maailmasta; meidän on
yksinkertaisesti pakko lähteä täältä toiseen maailmaan. Mutta ken on
oikeutettu asettamaan itseensä nähden maailmalle suuria vaatimuksia
joko tietojensa tahi kauneutensa perusteella", -- tällöin tuo veijari
kumarsi uskottavan rehellisesti talon tyttärelle -- "hän ei helposti
huomaa maailmaa vaatimustensa mukaiseksi, kun sen sijaan minä ja muut
meikäläiset ovat vakuutetut, että se on kerrassaan mukava paikka."

"Mutta onhan maailmassa niin paljon pahaakin", huomautti rouva
Ehrenthal.

"Enpä sitä uskoisi", vastasi Fink nauraen. "Myönnän kyllä, että
joillakin hyönteisillä on ilkeitä ominaisuuksia ja että kehnoa on
juopua paloviinasta. Mutta muuten kaikki riippuu yleensä siitä, miltä
kannalta asiaa katselee. Katsokaappa esimerkiksi näitä ostereita.
Panen vaikka vetoa, että monet kalalajit ja maankamarallakin eläjät
pitävät tätä suloista olentoa inhoittavana kummituksena, mutta
minusta se on luomakunnan ylhäisimpiä keksintöjä. Mitä vaatimuksia
me ylhäiselle luonteelle asetammekaan? Osterilla on ne kaikki: se on
levollinen, se on hiljainen ja se on tarrautunut lujasti kiinni omaan
kamaraansa. Se sulkeutuu ulkomaailmalta tarkemmin kuin mikään toinen
olento. Kun se paukauttaa kuorensa kiinni, niin sehän on mitä selvin
viittaus: en ota ketään vastaan; ja kun se avaa helmiäistalonsa,
osottaa se suosimalleen tasa-arvoiselle olennolle mitä hellintä
hempeä. Jos ihminen on oikeutettu kadehtimaan jotakin muuta
luomakunnan jäsentä, niin osteri se silloin tulee kysymykseen. Te
ehkä sanotte, että merivesi ei ole mikään mieluinen asuinpaikka. Joka
voi luopua siitä kehnosta tavasta, että haukkaa joka silmänräpäys
ilmaa keuhkoihinsa, niinkuin meidän ihmisten on valitettavasti
pakko tehdä, sille täytyy olon merenpohjalla olla mieluista."
Hän kääntyi sitten Rosalien puoleen: "Vain osterin musikaalinen
sivistys on, pelkään minä, jäänyt keskeneräiseksi. Lukuunottamatta
myrskyn ulvontaa ja höyrylaivan pauhinaa ei sen asuinpaikkaan pääse
tunkeutumaan moniakaan ääniä."

"Harrastatteko te musiikkia?" kysyi Rosalie.

"Tuskinpa rohkenen vastata myöntävästi", sanoi Fink kohteliaasti.
"Rämpyttelenhän vähän flyygeliä, ja jos yritän pistää lauluksi,
vältän asuttuja paikkoja. Mutta minä olen musiikkiin onnettoman
rakastajan suhteessa. Yhtä soitinta palvon mitä hartaimmin, ja
antaisin vaikka mitä, jos harjautuisin sen käyttämisessä mestariksi."

"Viuluako tarkoitatte?" Rosalie kysyi.

"Anteeksi, patarumpua. Minä kysyn, mitä on sen rinnalla muiden
soittimien helinä? Pelkkää iankaikkista levotonta kiipeämistä
alhaalta ylös ja taas takaisin, sietämätöntä korvainrasitusta
kaikissa mahdollisissa tempoissa, trioleissa, lirutuksissa,
tremoloissa ja mitä nuo kiusankappaleet ovatkaan nimeltä. Vain
harvoin kuuluu pitkä, leveä ja levollinen ääni, vakava sävelmä,
joka kajahtaa loppuun saakka saamatta potkua seuraavalta nuotilta.
Verratkaa tähän patarummun ääntä. Mikä voima siinä onkaan, mikä
juhlallisuus ja tehoavaisuus! Entä sitä onnellista miekkosta,
joka saa sellaisen soittimen hoidettavakseen! Muita taiteilijoita
syytetään äreydestä ja hermostuneisuudesta, mutta patarummun
paukuttajasta tulee sankari, suuripiirteinen luonne, hän edustaa
kokonaista maailmankatsomusta, johon vain kaikkein korkeimmalle
tasolle pystyväin miekkosten onnistuu kiivetä. Hän vaikenee
kolmenkymmenen, viidenkymmenen tahdin ajaksi, sillä aikaa kuin
muiden sävelten sarja juoksee ja vinkuu hurjasti sikinsokin
niinkuin hiirilauma, kun kissa ei ole kotona. Hän yksin vaikenee
majesteetillisen äänettömästi, näköjään vallan toimettomana, jollei
ehkä pistä nuuskaa nenäänsä tai katseellaan etsi kuulijakunnasta
kauniimmat naiset, joille hymyilee. Mutta sielussaan hän askartelee
ahkerissa ajatuksissa: 27, hoo, vartokaappas vain, te kaikki
särähtelevät ja pärähtelevät äänet, 28, minä annan kohta kalloonne,
29, tuo viulu käy varsin nenäkkääksi, 30, pum! Hän iskee rumpuaan,
ja toiset soittimet hätkähtävät hermostuneesti, sillä ne tuntevat
herransa ja mestarinsa äänen, ja kaikki kuulijat hengähtävät syvään,
sillä ratkaiseva sana on sanottu." -- Rosalie nauroi.

"Annanpa kohta rakentaa itselleni parin patarumpuja ja pyydän kunnian
saada kirjoittaa duetin patarummulle ja fortepianolle ja omistaa sen
teille, armahin neiti -- mieluimmin jonkin tunteellisen notturnon. --
Kautta Apollon, tämähän on verratonta viiniä! Minkä maan kansalaista?
En ole vielä saanut kunniaa tutustua siihen mieskohtaisesti."

"Se on unkarilaista viiniä, vanhaa Menesin-kasvua", huusi isä
Ehrenthal pöydän yli. "Ja se on maannut kellarissa koskematta
viisikymmentä vuotta."

"Tunnetteko te tämän lajin, herra Bernhard?" kysyi Fink, välittämättä
isän vastauksesta.

"Minä en juuri ole viinientuntija", sanoi Bernhard.

"Sepä vahinko", valitti Fink. "Sellaisella runotarten suosijalla kuin
te pitäisi olla kelpo viinikellari. Mutta musiikista puhuessamme,
sanokaapas meille ainakin, miten nuo persialaiset ystävänne, herrat
Sadi ja Jussuf, lauloivat runojaan mustasilmäisille kaunottarilleen?
Pyydän, että esitätte jonkin niistä persialaiseen tapaan."

Bernhard kävi vakavasti selittämään, kuinka itämainen musiikki voi
meidän korvissamme usein kuulua omituiselta, ja hänen kävi aika
työlääksi torjua Finkin kiihkeitä pyytelyjä, että hän esittäisi
lauluja alkukielellä ja alkuperäisellä sävelmällä.

Siten Fink huvitti pöytäseuraa keskiyöhön saakka, ja sitten täytyi
Rosalien istua flyygelin ääreen, ja hän itsekin kävi haparoimaan
säestystä laulaessaan hurjan espanjalaisen romanssin. Kun vieraat
viimein poistuivat, oli koko perhe ihastuksissaan. Rosalie riensi
jälleen flyygelin ääreen ja koetti saada tuon vieraan renkutuksen
sävelmää esiin; äiti oli väsymätön ylistellessään ylhäistä vierasta;
ja yksinpä ihmiskunnan istumapaikoilta olemattomiin pyyhkäisty isäkin
oli innostunut rikkaan perijän käynnistä ja vakuutteli suloisessa
viinihumalassaan uutterasti, että Fink oli päälle miljoonan arvoinen.
Olipa Bernhardinkin viaton sielu mahtavasti viehättynyt taitavan
vieraan esiytymistavasta. Tosin hän oli toisinaan kuunnellut Finkin
puheita lievää vastenmielisyyttä tuntien, sillä hän epäili tämän
tekevän pilojaan hänestä ja hänen omaisistaan, mutta hän oli liiaksi
kokematon täysin käsittääkseen niiden kärkeä, ja hän rauhoitti
itseään ajatuksella, että sellainen välinpitämättömyys ehkä kuuluikin
suuren maailman ihmisten olemukseen.

Ainoastaan Anton oli tyytymätön ystävänsä käytökseen ja nuhteli häntä
sen johdosta kotimatkalla.

"Itsehän istuit kuin mikäkin pölkky", vastasi Fink; "minä huvitin
pöytäseuraa, ja mitäs muuta enää vaaditkaan? Muutu nyt paikalla
hiireksi ja ryömi tuon kemutalon koloihin, niin saat kuulla kuinka
he kaikki laulavat kiitostani. Eihän kukaan ihminen voi vaatia
sen enempää, kuin että häntä kohdellaan niinkuin häntä itseään
miellyttää."

"Minä puolestani ajattelen", Anton vastasi, "että ihminen on
kohdeltava toisia oman sivistysmääränsä arvoisesti. Sinähän
käyttäydyit kuin mikäkin kevytmielinen aatelismies, joka aikoo
huomenna mennä pusertamaan vanhalta Ehrenthalilta lainaa."

"Tahdonpa ollakin kevytmielinen", huudahti Fink hilpeästi, "ja ehkäpä
käyn pokkuroimassa lainaakin Ehrenthalin talosta. Mutta vaikene jo
parannussaarnoinesi, kellohan on jo yli yhden."

Muutamia päiviä myöhemmin Anton konttoriajan päätyttyä muisti
luvanneensa lähettää erään kirjan nuorelle tiedemiehelle. Kun Fink
oli vähän aikaisemmin lähtenyt kaupungille pukeutuneena Antonin
päällystakkiin, kuten hänen tapansa usein oli, niin kääriytyi Anton
vuorostaan ystävän valkeaan arapialaiseen viittaan ja lähti painamaan
Ehrenthalin talolle. Valkoiselle ovelle saavuttuaan hän joutui koko
lailla ihmeisiinsä, kun se hiljaa aukeni ja hunnutettu olento pujahti
ulos. Pehmoinen käsivarsi kietoutui nuoren miehen kaulaan ja hellä
ääni kuiskasi: "Joutukaa pian, olen teitä jo kauan odottanut." Anton
tunsi kuiskaajan Rosalieksi. Hän seisoi jäykkänä kuin kuvapatsas
ja vastasi vihdoin ällistyneenä, jollaiseksi sellaiseen asemaan
odottamatta joutunut siivo nuorukainen käy: "Te erehdytte henkilöstä,
hyvä neiti." Tukahtuneesti huudahtaen juoksi nuori neiti joutuun
portaita alas, ja melkein yhtä peljästyneenä riensi Anton Bernhardin
kamariin. Hän ei ollut hämmennyksissään riisunut viittaa yltään,
jonka vuoksi likinäköinen Bernhard tervehtiessään puhutteli häntä
herra von Finkiksi. Hirveä epäluulo nousi tällöin Antonin mieleen,
ja syyttäen Bernhardille hätäisesti suurta kiirettä hän lähti aika
joutua kiidättämään tuota kovanonnen viittaa takaisin kotia, sydän
täynnä surua ja suuttumusta. Finkiäkö Ehrenthalin kaunis tytär oli
odottanut niin hellään kohtaukseen? Mitä kauemmin Anton odotteli
viipyvää ystäväänsä, sitä harmistuneemmaksi hän kävi. Vihdoin hän
kuuli Finkin askeleet pihakivitykseltä ja riensi viitta käsivarrella
tätä vastaan. Hän kertoi lyhyesti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja
päätti seuraavasti: "Katsohan, minulla oli sinun viittasi ylläni, ja
kun portaissa oli pimeä, niin epäilen hänen pitäneen minua sinuna,
ja että sinä olet anteeksiantamattomalla tavalla käyttänyt väärin
Bernhardin luottamusta."

"Katsoppas vain", sanoi Fink päätään pudistellen, "kuinka kerkeä
hyvesankari on viskaamaan kiveä lähimmäisensä päälle. Sinähän olet
kerrassaan lapsellinen. Onhan kaupungissa muitakin valkeita viittoja;
kuinka voit todistaa, että juuri minun viittaani odoteltiin? Ja
sitten salli minun huomauttaa, että itse olet tässä seikkailussa
käyttäytynyt tavalla, joka ei ollut kohtelias eikä päättäväinenkään,
vaan kerrassaan kömpelö. Miksi et saattanut neitiä portaita alas? Ja
kun erehdystä ei kadulle tultua olisi enää käynyt peittäminen, niin
olisithan voinut sanoa: Tosin en ole se, jona te minua pidätte, mutta
minäkin olen valmis kuolemaan palveluksessanne, ja niin poispäin."

"Et sinä minua tuolla naljailulla petä", Anton vastasi. "En usko,
että olet puhunut minulle totta. Kun tarkkaan mietin kaikkia
asianhaaroja, niin en kieltämisestäsi huolimatta voi vapautua
epäluulosta, että sinua siellä kuitenkin odotettiin."

"Oletpa sinä aika älyniekka", virkkoi Fink suopeasti. "Mutta
täytyyhän sinun myöntää, etten voi muuta kuin kieltää, kun kerran
nainen on kysymyksessä. Sillä katsoppas, poikaseni, jos rupean
tekemään sinulle tunnustuksia, niin saatan tuon kunnianarvoisen talon
ihanan tyttären hyvän maineen vaaraan."

"Valitettavasti pelkään", huudahti Anton, "että hän jo ilman sitäkin
tuntee maineensa olevan vaarassa."

"Välipä sillä", sanoi Fink levollisesti, "hän jaksaa sen hyvin
kestää."

"Mutta Fritz", huusi Anton, väännellen käsiään, "etkö vähintäkään
tajua, minkä vääryyden sinä moisella teolla teet Bernhardille?
Sinä viekoittelet sivistyneen ja hienotunteisen miehen sisaren
hullutteluihin, jotka tälle käyvät väkistekin kohtalokkaiksi. Juuri
senvuoksi, että noin puhdas sydän sykkii ympäristössä, jota hän
sietää vain siksi, että hän on niin luottavainen ja kokematon, juuri
senvuoksi vääryytesi koskee minuun niin katkerasti."

"Siksipä teetkin viisaimmin kun säästät ystäväsi suurta
hienotunteisuutta ja lakkaat puhumasta hänen sisarestaan."

"Eipäs", vastasi Anton suuttuneesti, "velvollisuuteni Bernhardia
kohtaan pakottaa minun menettelemään toisella tapaa. Minun täytyy
vaatia sinulta, että hetipaikalla lopetat suhteesi Rosaliehin,
mitä laatua se onkin, ja pyrit välttämään näkemästä hänessä muuta
kuin ystäväni sisaren, jollaisena hänen olisi pitänyt sinulle aina
pysyäkin."

"Vai niin", virkkoi Fink pilkallisesti, "eihän minulla ole mitään
vastaan, että asetat sellaisen vaatimuksen. Mutta entäpä jollen
suostu siihen, mitäs sitten? Yhäti edellyttäen, että ylipäänsä
kiellän olleeni tuo onnellinen odotettu."

"Jollet siihen suostu", huudahti Anton hyvin järkytettynä, "niin en
anna sinulle tätä tekoa koskaan anteeksi. Se ei ainoastaan todista
hienotunteisuuden puutetta, se on paljon pahempaakin."

"Mitä sitten, jos suvaitset sanoa?" kysyi Fink kylmästi. "Se on
kehnoa", Anton huudahti. "Oli jo pahasti tehty, että käytit tytön
keimailua hyväksesi, mutta kaksin kerroin kehnompaa on, ettet edes
nytkään ajattele, miten pääsit hänen tuttavakseen, et ajattele hänen
veljeään ja minua, joka välitin tuon kovaonnisen tuttavuuden."

"Ja sallippa sinä puolestasi minun sanoa", vastasi Fink, sytyttäen
teekattilan alla olevan väkiviinalampun, "etten minä lainkaan myönnä
sinulle oikeutta pitää minulle tällaisia esitelmiä. En halua riidellä
sinun kanssasi, mutta toivon, etten mokomasta asiasta kuule enää
sanaakaan sinun taholtasi."

"Sitten minun täytyy lähteä luotasi", Anton sanoi, "sillä minun on
mahdotonta puhella kanssasi muista asioista, niin kauan kuin tunnen
että olet käyttäytynyt ilkeästi." Hän lähti ovea kohti. "Jätän sinun
valittavaksesi, tahdotko rikkoa välisi Rosalien kanssa, tahi -- niin
hirveätä minun on tätä sanokin -- minun kanssani. Jollen huomisiltaan
mennessä saa sinulta vakuutusta, että aiot lopettaa vehkeesi, niin
menen puhumaan asiasta Rosalien äidille."

"Hyvää yötä, typerä Tony", virkkoi Fink. Anton lähti kevytmielisen
ystävänsä luota. Ensi kertaa hän ja Fink olivat vakavasti riidelleet.
Hän oli hyvin onneton Finkin huikentelevaisuuden takia ja asteli
myöhään yöhön saakka lohduttomana edestakaisin huoneensa lattialla.
Arveluttavalta tuntui hiiskahtaa asiasta mitään puhdasluontoiselle
Bernhardille; sillähän olisi vain mitä syvimmin haavoittanut
tämän sydäntä, ja hän pelkäsi, ettei veljellä ollut suurtakaan
vaikutusvaltaa sisareensa. Finkiäkin asia harmitti. Hän joi totinsa
tällä kertaa yksin ja mietiskeli kenties enemmän Antonin kaunaa häntä
kohtaan kuin kauniin Rosalien säikähdystä.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli harmaa kummallekin. Muulloin Fink konttoriin
saapuessaan nyökkäsi ystävällisesti ystävälleen, joka jo jonkun
aikaa oli istunut häntä vastapäätä olevalla paikalla, ja Anton tuli
joutuin hänen tuolinsa taakse ja kysyi kuinkahan oli viettänyt
edellisen illan. Tänään Anton istui mykkänä paikallaan ja kumartui
syvään kirjeittensä yli Finkin saapuessa. Jokaisen syrjäisen
täytyi huomata, jos tuli ystävyksiin katsahtaneeksi, että kumpikin
yritti tänään käyttäytyä, kuin olisi vastapäätä ollut vain tyhjää
ilmaa. Finkille oli tämä helposti käynyt päinsä isä Ehrenthalin
suhteen, mutta Antoniin nähden se kävi hänelle vaikeaksi; ja
Anton puolestaan, joka ei ollut perehtynyt tuollaisiin suuren
maailman tapoihin, tunsi itsensä ylen onnettomaksi, kun hänen oli
täytymys silmätä oikeaan ja vasempaan ja ystävänsä pään yli, alati
teeskennellen välinpitämättömyyttä, kuten kinastelevain kesken
sotaa käydään. Aamupäivällä tuotiin aamiainen konttoriin, silloin
työ keskeytettiin lyhyeksi aikaa, herrat nousivat paikoiltaan ja
yhtyivät pikku ryhmiksi. Mutta tänään Anton jäi istumaan, pulpetti
oli ainoa turvapaikka, joka varjeli häntä joutumasta kosketukseen
Finkin kanssa. Ja kaikki pikkuseikat tuntuivat tänään käyvän liittoon
tehdäkseen ystävysten urakan oikein vaikeaksi. Schmeie Tinkeles
saapui konttoriin, ja Finkillä oli jälleen hullunkurinen neuvottelu
hänen kanssaan. Kaikki herrat katsoivat Finkiin ja puhelivat
hänen kanssaan; muulloin oli Anton nyökännyt hänelle hilpeästi
onnistuneiden sukkeluuksien johdosta, mutta tänään hän tuijotti
jäykästi eteensä, aivan kuin Tinkelestä ei olisi ollut mailla eikä
halmeilla. Herra Schröter antoi hänelle tehtävän, jonka johdosta
hänen täytyi tiedustaa Finkiltä jotain asiaa. Antonin oli pakko
sitä ennen karauttaa kurkkuaan vahvasti, jotta äänensä soinnahtaisi
luonnolliselta; ja kun Fink vastasi hänelle lyhyesti, loukkasi sekin
häntä, ja hänen kiukkunsa tuota paatunutta vastaan leimahti jälleen
ilmiliekkiin. Päivälliselle olivat molemmat aina menneet yhdessä,
ja Fink oli tavallisesti jäänyt odottamaan, kunnes Anton nouti
hänet. Tänään ei Anton tullut. Fink lähti herra Jordanin kanssa
kadunvartiseen rakennukseen, ja Jordan kysyi ihmeissään: "Missä
Wohlfart nyt viipyy?" johon Finkin täytyi vastata; "Viipyköön missä
tahtoo."

Iltapäivällä Anton ei voinut pidättyä vilkaisemasta jolloinkin
kirjeistään toisen ylpeihin kasvoihin. Silloin hänen täytyi aina
ajatella, miten hirveäksi hänelle tulisi käydä tästälähin vieraaksi
miehelle, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt. Mutta hän
pysyi lujana. Nytkin, kun ensimmäinen suuttumus oli haihtunut,
hän tunsi ettei voinut menetellä toisin. Vakaumus tästä pehmitti
hänen sydäntään. Ja sellaisen mielialan vallassa ollen hän ei enää
väitellyt katsahtamasta kadotetun ystävän puolelle. Ylös katsoessaan
Fink näki Antonin silmät vastassaan, ja ne olivat täynnä surua. Tuo
tuskallinen katse teki paatuneen miehen mielen paljon levottomammaksi
kuin entinen äkeys. Siitä hän huomasi Antonin tahtovan pysyä lujana,
ja vaakakuppi, jossa kaunis Rosalie istui, lennähti korkealle ylös.
Jos Anton poroporvarillisuudessaan sittekin lähti Rosalien äidin
puheille, niin hänen juonensa pilautui joka tapauksessa. Äidin
vihasta hän tosin vähän välitti, ja Rosalie sai selviytyä miten
parhaiten taisi, mutta ajatus viattoman Bernhardin surusta oli
hänelle epämieluinen. Ja mikä oli pahinta, hänen omat välinsä Antonin
kanssa olisivat iäksi rikki, kohta kun tämä puhuisi asiasta kolmannen
henkilön kanssa. Tämä pohdinta piirsi ryppyjä hänen otsaansa.
Vähää ennen kello seitsentä lankesi varjo Antonin edessä oleville
papereille. Hän katsahti ylös ja näki Finkin kurottavan pulpetin
yli pientä kirjelappua, joka oli osotettu Rosalielle. Anton kavahti
pystyyn.

"Olen kirjoittanut hänelle", lausui toinen jäätävän kylmästi,
"että kun sinun ystävyytesi ei jätä minulle muuta vaalia kuin joko
pilata tytön maine tahi keskeyttää tutkimukseni mielenkiintoisesta
kansainsielusta, niin minun täytyy valita jälkimmäinen vaihtoehto.
Tässä se kirje on. Voithan sen lukeakin. Se on matkapassi."

Anton otti kirjeen syntisen kädestä, sinetöi sen joutuin pienellä
konttorisinetillä ja lähetti piharengin kiidättämään sen
kaupunkipostiin.

Siten oli vaarasta päästy, mutta ystävysten välinen jännitys jatkui
edelleen. Fink kantoi kaunaa, eikä Anton voinut unohtaa hänen
yrittäneen tehdä petoksen hänen ystäväänsä Bernhardia kohtaan. Ja
moniaan viikon aikana Fink ei enää juonut iltateetään Antonin parissa.


7.

T. O. Schröterin liikkeellä oli muuan vuodenpäivä, joka
säännöllisesti omistettiin huvittelulle. Sitä vietettiin sen
merkkitapauksen muistoksi, jolloin nykyinen isäntä oli liittynyt
osakkaana isänsä liikkeeseen. Jos tuo merkkipäivä sattui
allakantekijäin, oikullisuudesta arkipäiväksi (ja voi lyödä vetoa
kuusi yhtä vastaan, että he sellaisen kepposen tavallisesti
liikkeelle tekivätkin), niin juhla vietettiin seuraavana sunnuntaina.
Se ei ollut mikään mieliä erikoisesti kiihottava juhla, vaan kävi
levolliseen, säädylliseen sävyyn, ja yleensä oli sillä pieni
vivahdus liike-elämän tuntua. Ensin konttorihenkilökunta nautti
juhlapäivällisen isännän luona, sitten seura ajoi vaunuilla
erääseen lähikylään, missä isännällä oli maatalo ja minne joukko
julkisia puistoja ja ulkoilmakonsertteja houkutteli kaupunkilaisia.
Siellä juotiin kahvit, nautittiin luonnosta, ja illalla palattiin
säädylliseen aikaan kaupunkiin.

Tänä vuonna kauppias vietti liikkeeseen-liittymisensä
viisikolmattavuotista riemujuhlaa. Jo aamulla kävivät lastaajain ja
makasiinirenkien lähetystöt onnittelemassa, ja päivällispöydässä
konttoriherrat esiytyivät muhkeimmassa juhla-asussaan; herra Liebold
erityisesti uuden-uutukaisessa hännystakissa, jonka hän -- kuten
muitakin ruumiinsa verhoja -- jo monet vuodet veti tänä juhlapäivänä
ensi kerran selkäänsä.

Päivällispöydästä noustua ajoi portin eteen muutamia vaunuja
viedäkseen juhlaseuran maalle. Herra Schröter nousi Sabinen kanssa
ensimmäisiin vaunuihin, ja kun tädin piti tänään olla tilapäisenä
sairaanhoitajana erään sukulaisen luona, katseli isäntä hänelle
sijaista herrain parvesta, jotka joukolla piirittivät vaunuja ja
olivat touhukkaasti antaneet Sabinelle tämän vaunuihin noustessa
ainakin siveellistä kannatustaan. Fink istui jo ratsunsa selässä,
ja siksipä isäntä kutsui herra Lieboldin ja herra Jordanin
valtavaunuihin. Molemmat herrat kumarsivat, ja herra Liebold istahti
jäykästi hymyillen talon neitiä vastapäätä. Mutta, ah, hänen
ilossaan oli salaisen pelon pohjasakka. Kaikki työtoverit tiesivät
ja hän itse kaikkein parhaiten, ettei hän millään ilveellä voinut
ajettaessa sietää istua takaperin. Korkeihin kunniapaikkoihin hän ei
ollut koskaan pyrkinyt, koko elämänsä ajan hän oli istunut takaperin
onnettaren kiitävissä vaunuissa, mutta tavallisissa ajopeleissä hänen
vatsansa nousi kohta tuimaan kapinaan, jollei hän istunut vihaisesti
kasvot eteenpäin. Tänäänkin hän tunsi onnettomuuden tulevaksi,
päällepäätteeksi istuessaan talon jumaloitua valtiatarta vastapäätä.
Kuinka kernaasti hän olisikaan uhrannut paikkansa jollekin toiselle,
mutta se ei käynyt päinsä, kunnia oli liiaksi suuri, ja hänen
kieltäytymisensä olisi kenties käsitetty väärin. Niinpä hän sitten
istui kunniansa marttiirana, pahinta varoen, talon neitiä vastapäätä;
turhaan yritti hän näyttää huoletonta naamaa ja silmätä tienvierille,
missä talot ja puut, ihmiset ja koirat tanssivat hänen ohitseen. Sen
hirvittävän tanssin hän kyllä tunsi, se oli pahennuksen alku. Siksipä
hänen oli pakko tuijottaa suoraan eteensä, ja kun hän ei toki voinut
tuijottaa neidin kasvoihin, niin tuijotti hän tämän pään yli. Vielä
hänellä suu hymyili, mutta katse oli jäykistynyt ja poski kalvennut.
Jordan silmäsi häneen varkain sivulta eikä voinut pidättää nauruaan.
Se sai Sabinen kysymään huolestuneena: "Voitteko pahoin, herra
Liebold?" Kun Liebold ei rohjennut kääntää katsettaan taivaalta,
näversi hän sen tuimasti ohikiitävään valkoiseen pilveen ja mutisi
jaksavansa hyvin. Mutta samalla levisi hänen kasvoilleen niin hirveä
epätoivon ilme, että Sabine kääntyi huolestuneena herra Jordanin
puoleen kysyäkseen asianlaitaa.

"Hän ei voi vaunuissa istua takaperin", vastasi tämä.

"Sitten me vaihdamme paikkaa", huudahti Sabine. Herra Liebold pudisti
peljästyen päätään ja teki vaieten kaikenlaisia eleitä osottaakseen
inhoaan yksin sellaisen otaksuman mahdollisuuteenkin. "Herra Jordan,
pyytäkää ajuria pysähdyttämään hevoset", anoi Sabine. Vaunut
pysähtyivät, neiti nousi pystyyn. "Sukkelaan, herra Liebold", hän
huudahti. Tämä yritti vieläkin vastustaa, mutta Jordan tempasi hänet
voimakkaasti pystyyn, ja ennenkuin 'miesparka tiesikään, oli hänet
jo painettu takaistuimelle, ja neiti istui häntä vastapäätä. Hänen
kasvojensa jäykkyys laukesi ja poskille kohosi jo hienoinen punakin.
Mutta minkälaiseen asemaan hän nyt oli joutunutkaan! Mitä ohikulkevat
ajattelivatkaan hänestä ja hänen suhteestaan isännän perheeseen!
Ventovieraat tosin voisivat häntä pitää neidin enona tai setänä,
mutta kaikki, jotka tunsivat nuoren neidin, -- ja kukapa ei tuntenut
kaunista Sabine Schröteriä -- saattoivat tulla vallan kauheisiin
otaksumiin. Eikä sekään riittänyt, että häntä pidettäisiin neidin
sulhasena, sillä mikä sulhanen itse istuu takaistuimella ja panee
morsiamensa ajamaan takaperin, vaan häntä kerrassaan otaksuttaisiin
aviomieheksi. Tuo ajatus nosti hien hänen joka huokosestaan; hän
katsoi neitiin nöyrästi ja pyysi hiljaisella äänellä anteeksi
aiheuttamaansa kuulumatonta skandaalia. Vastauksen asemasta Sabine
ojensi kätensä ja puristi voimakkaasti hänen kättään. Silloin kävi
miesparka jälleen iloiseksi ja kumartui hiukan alaspäin suudellakseen
tuota hansikoitua kättä. Ja samassa silmänräpäyksessä piti heidän
ajaa Strumpf ja Kniesohlin liikkeen kirjanpitäjäin ohi; herra Liebold
ampautui kyllä paikalla pystyyn, mutta onnettomuus oli ennättänyt
tapahtua, Sabine ja hän olivat hirvittävän erehdyksen uhreja. Turhaa
oli enää kamppailla kohtaloaan vastaan. Koko loppumatkan hän istui
mykkänä ja autuaallisen kirkastettuna, kunnes vaunut pysähtyivät
kylän suuren ravintolan edustalle. Kaikki nousivat niistä,
herrat kokoutuivat neitinsä silkkihameiden ympärille, pärähtävä
musiikki kajahti vastaan, ja seurue lähti kävelemään puiston
pyökkikujanteille, joilla tänään kihisi juhlapukuisia kaupunkilaisia.

Sinne Sabinekin leijaili herrain mustassa pilvessä. Mahdollisesti
olisi tämä vaeltava hovipiiri enemmän ilahduttanut monta
kanssasisarta kuin häntä. Joka tapauksessa näytti komealta, kun hän
astui veljensä kainalossa lehtokujia pitkin, kummallakin puolellaan
ja takanaan herrain palvelusintoinen lauma, josta jokainen koetti
päästä johonkin kosketukseen hänen, seuran keskipisteen kanssa --
varsinkin tänään, kun konttori oikein miesvoimalla astui kaupungin
ylimysten joukkoon ja joka miehen tuli esiytyä kuulun kauppaliikkeen
edustajana. Lieboldilla oli yhä entinen autuas hymynsä, jota hän
tosin koetti karkottaa kasvoiltaan, jotteivät ohikulkijat luulisi
hänen heille nauravan. Mutta sitä vahvemmin se kuohui hänen sisällään
ja välähti välistä kesken jonninjoutavaa juttelua kasvoillekin kuin
mikäkin kalevantuli, pullisti hänen suunsa ja sieraimensa levälleen
ja siristi silmät pieniksi ja loistaviksi. Hänellä oli tänään
erinomaisena kunniatoimena kantaa neidin hartiahuivia käsivarrellaan,
hän asteli sopivan välimatkan päässä hänen takanaan ja edusti siten
toista niistä sarekkeista, joilla toiminimi tänään esiytyi luonnon
vihreässä pääkirjassa. Rohkealla anastuksella oli herra Specht saanut
haltuunsa päivänvarjon ja suojeli sillä Sabinen päätä kaikilta
tahoilta sekä marssi muuten suorana kuin vänrikki edellä puiden
vierellä. Ahnein katsein hän tähysteli pensaikoita, eikö niissä
jokin kukka tai kirjava perhonen antaisi aihetta ajatustenvaihtoon
valtiattaren kanssa. Mutta helppoa se ei ollut, sillä Fink astui
neidin vierellä. Tämä öykkäri oli näet tänään kaikkein ilkeimmällä
tuulellaan, ja vasten tahtoaankin Sabine nauroi niille armottomille
kompasanoille, joilla hän arvosteli vastaantulevista erityisen
merkillisiä tyyppejä. Toiminimen joukkoesiytymistäkin hän ivaili,
mutta eipä hänkään välttynyt tuntemasta jonkinlaista nurkkakuntaista
ylpeyttä kauppaliikkeeseen kuulumisestaan.

Heidän ympärillään laahustivat, sipsuttivat ja kahisivat
huvimatkailijain taajat parvet. Tirkistelemisestä, tervehtimisestä ja
väistymisestä ei tullut loppuakaan, kauppiaan piti alinomaa nostaa
hattuaan, ja joka kerta kun hän tervehti, lensivät hänen neljäntoista
alamaisensa hatut ilmaan ja aiheuttivat siinä lakkaamattomia pieniä
pyörretuulia. Olipa se tosiaankin suurenmoista!

Kun Schröterin liikkeen väki oli aikansa uinut kävelijäin virrassa,
ilmaisi Sabine haluavansa levähtää. Kohta lensivät herraparven
etuvartiot penkkien luo ja anastivat pöydän. Käytiin istumaan,
tarjoilijat laahasivat pöydälle jättimäisen kahvikannun ja
tarvittavan määrän kuppeja. Nytpä vasta oli ilo nähdä toiminimeä
toimessa, kuinka jokainen herroista pyrki vapauttamaan Sabinen
kaatelemisesta, koska kannu oli hänelle liian raskas; kuinka hän
valitsi Antonin ajutantikseen, koskapa tämä konttoriherrojen
salongissakin harjoitti samaa tointa; kuinka herroja ilahdutti
kuulla, että kadunvartisessa rakennuksessa tiedettiin heidän
kotoisista oloistaan; edelleen, kuinka kohteliaasti Sabine tarjoskeli
jokaiselle erikseen kakkua, pitäen samalla varalla, etteivät
sokeri- ja kerma-astiat päässeet hetkeksikään pysähtymään pöytää
kiertäessään; ja vihdoin, kuinka kaikki herrat nauttivat ravintolan
isännän ruskeaa juomaa kasvoillaan ylevämmyyden hiljainen hymy,
koska itse paremmin tiesivät, mitä hyvä kahvi oli. Rauhaa ei ollut
kahvipöydässäkään, sillä Sabine sai edelleenkin alinomaa tervehtiä
ohimeneviä tuttavia ja vastailla veljen ystävien puheisiin. Mutta
hän oli mitä herttaisin tässä taukoamattomassa liikunnossaan.
Emännän sävyllä hän puhutteli konttoriherroja, ja vaatimattoman
sydämellisesti hän nousi tervehtimään puheilletulijoita. Hän
tervehti, laski leikkiä ja hoiteli kahvintarjoilua, katseli
kävelijöitä ja ennätti vielä vilkaista tutkivasti Antonin hänelle
ojentamain kahvikuppien sisäänkin. Anton ja Fink tunsivat molemmat,
kuinka hyvin hänelle tämä varma esiytyminen sopi, ja Fink sen
sanoikin hänelle itselleen: "Jos tämä on teille virkistyspäivä,
neiti Sabine, niin enpä kadehdi teiltä työpäiviänne. Ei ainoalla
prinsessallakaan ole vastaanottosalissaan niin paljon huolia, niin
paljon päännyökkäilyjä ja hymyjä ja kohteliaisuuksia jaeltavana.
Teiltä se käy kyllä mainiosti, te olette hyvin harjoitelleet
toimeenne. Kas, tuollapa tulee itse pormestari, ja aivan kohta hän on
teitä puhutteleva. Nytpä käy minun sääliksi teitä: korvillanne teidän
on kuultava minua, kädessä on teillä Lieboldin kuppi ja silmillänne
teidän täytyy kunnioittavasti tähystää suurmogulia. Olen utelias
tietämään, vieläkö lainkaan käsitätte loruani."

"Ottakaahan vain kovakuoriainen kupistanne, niin kaadan siihen
lisää", sanoi Sabine nauraen ja nousi sitten tervehtimään talon
arvoisaa tuttavaa.

Tällävälin Anton huvittelihe kuuntelemalla ohikulkijain huomautuksia
hänen pöytäseurastaan. "Tuo tuolla on herra von Fink", visersi joku
neitonen toverilleen. -- "Sievät kasvot, komea vyötäinen", pärähytti
jokin luutnantti. -- "Mitäpä yksi kala on noin monelle nälkäiselle?"
murahti joku julkimus. -- "Hiljaa, ne ovat Schröterin väkeä",
varoitti häntä jokin konttoristi. -- Kun Anton sitten katsahti ylös,
näki hän kaksi korkeaa, komeaa naishahmoa lähestyvän verkalleen. Ne
olivat rouva Ehrenthal ja Rosalie; jälkimmäinen kulki läheltä pöytää.
Tumma puna nousi vähitellen hänen poskilleen, kun hän tungoksen
läpi tultuaan joutui äkkiä Antonin ja Finkin eteen. Levottomasti
Anton katsahti Finkiin, joka oli jälleen antautunut vilkkaaseen
puheluun Sabinen kanssa, mutta siltä voi hyvin huomata lähestyvät
naiset. Anton nousi tervehtimään, mutta järkkymätön Fink haparoi
huolettomasti hattuaan ja katseli molempia naisia istualtaan niin
kylmästi, kuin ei olisi koskaan ihaillut kauniin Rosalien valkealla
käsivarrella kimaltelevia rannerenkaita. Antonin kohtelias tervehdys,
Rosalien häikäisevä kauneus ja ehkäpä hänen silmiinpistävä pukunsakin
saivat aikaan, että Sabinekin tarkkaavasti katseli molempia
naisia. Ehrenthalin tytär ei piitannut Antonin tervehdyksestä;
hänen tummat silmänsä kiinnittyivät tuikeasti Sabineen. Salamoiva
vihan liekki leimahti niistä tyttöön, jota hän luuli onnekkaaksi
kilpailijattarekseen, niin että Sabine peljästyneenä peräytyi, aivan
kuin välttyäkseen jonkin petoeläimen hyökkäykseltä.

Huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina, sanomaton viha kaikissa
piirteissään, kahisi Rosalie pöytäseuran ohi. Finkin huulet
kurtistuivat hymyyn ja hän kohautti hiukan hartioitaan. Naisten
ohimentyä Sabine katsahti kummastuneena Antoniin ja Finkiin ja kysyi:
"Kuka tuo oli?"

"Olipahan vain Antonin tuttavia", sanoi Fink ivallisesti. "Rouva
Ehrenthal tyttärineen", vastasi Anton hämillään;, "neiti on sen
nuoren tiedemiehen sisar, josta äskettäin olen kertonut teille."
Mutta puhuessaan hän tuli ehdottomasti katselleeksi Finkiin, ja
molemmat vaihtoivat keskenään tuiman silmäyksen.

Sabine vaikeni ja vetäytyi etemmäksi penkillään; hänen iloinen
mielialansa oli mennyttä. Keskustelu ei enää ottanut käydäkseen,
ja kun veli palasi eräästä vieraasta pöydästä, nousi neiti pystyyn
ja pyysi herroja lähtemään heidän omaan puutarhaansa. Uudestaan
hän liihotteli mustan herrapilvensä keskessä, mutta Fink ei enää
kävellyt neidin rinnalla. Tuo leimuavan vihainen katse oli polttanut
poroksi ne viheriät köynnökset, jotka jälleen olivat kasvaneet heidän
välilleen. Sabine valitsi Antonin puhetoverikseen ja koetti olla
hilpeä, mutta Anton huomasi sen olevan väkinäistä.

Kauppiaan iso puutarha sen keskeen rakennettuine puutarhamajoineen
ja kasvilavoineen oli Sabinen mielipaikka. Kesät ja talvet hän ajoi
sinne, kun sää vain myönsi, ja puheli puutarhurin kanssa majan
sisustuksesta ja kukkaishoitoa koskevista yksityisseikoista. Herrat
virittivät hänelle virtanaan kysymyksiä kukkain laadusta ja nimistä,
ja kauppiaan käydessä Finkin kanssa katsomaan naapuritilaa, jota
hänelle oli tarjottu kaupaksi, näytteli Sabine muulle seurueelle
viime aikana toimittamansa uudet istutukset. Hän johti herrat
kukkapenkkien, ruohokenttien ja ansarin halki. Veli oli hänelle
lahjoittanut korkean palmun, ja nyt oli ansarissa palmu, isolehtisiä
pisangeja, troopillisia sananjalkoja ja kukkivia kaktuksia yhdistetty
siroksi ryhmäksi, sen eteen asetettu sievä penkki ja pöytä ja siten
aikaansaatu mitä miellyttävin talvinen oleskelupaikka. Sabinen
kertoessa, kuinka hän täällä aurinkoisina talvipäivinä joi kahvia
suurten lehtien alla, toi puutarhuri hänelle lautasella leivänmuruja
ja muuta linnunruokaa. "Vaikkapa minulla silloin ei olekaan näin
suurta seuraa, en kuitenkaan ole yksin", sanoi hän hymyillen.

"Me pyydämme, että esitätte meidät linnuillenne", huudahti Anton.

"Teidän täytyy sitten vetäytyä puutarhamajaan ja olla aivan hiljaa",
pyysi Sabine. "Tuo pikkuväki tuntee kyllä minut, mutta näin monen
herran näkeminen säikyttäisi sitä." Herrat noudattivat pyyntöä, Pix
talutti kiihtynyttä Spechtiä takin takanapista ja veti puutarhamajan
lasioven raolleen, ja Sabine sirotteli linnunruoan muutaman askeleen
päähän ovesta ja taputti käsiään. Siihen vastasi moniääninen sirkutus
lähimmistä puista ja ansarin katolta. Joukko pikkulintuja lennähti
nuolena alas ja hyppeli hauskasti kirkuen murusia nokkimaan; ne
olivat niin kesyjä, että tulivat aivan Sabinen jalkoihin. Mitään
ylhäistä seuraa ei siinä ollut, muutamia peippoja, hamppuvarpusia
ja koko liuta piha varpusia. Sabine astui hiljaa puutarhamajan
ovelle ja kysyi sen raosta: "Voitteko erottaa niistä yksityisiä?
Niin samanlaisilta kuin nuo pikku herrasväet näyttävätkin, ovat ne
kuitenkin erilaisia ei vain väriin vaan luonnonlaatuunkin nähden.
Minä tunnen monia niistä mieskohtaisesti." Hän osoitti isoa varpusta,
aika komeaa herraa, jolla oli musta pää ja helakan ruskea selkä:
"Katsokaahan tuota paksua herraa tuolla."

"Se on suurin koko joukosta", Anton huomautti.

"Se on minun vanhin tuttavani, se ensiksi tottui minuun, ja
minun muruistani se on niin pulskaksi tullut. Kuinka varmasti se
hyppeleekään, ja kuinka ylhäisesti se nokkii murusia! Aivan kuin
jokin rikas pankkiiri pöyhistelee se muiden joukossa. Kuuletteko
sen kirkuvan? Sen äänikin soinnahtaa niin ylhäisen torjuvalta. Sen
mielestä tämä leivänjakelu on velvollisuus, joka maailmalla on sitä
kohtaan. Taas se kirkuu. Tiedättekö, mitä se sanoo: 'Murutyttöni
on jälleen täällä. Tätä iankaikkista leipäruokaa taaskin! Mitä en
jaksa ahtaa itseeni, sen jätän muille'. Luulenpa että sillä riippuu
kellutinkin pikku vatsallaan."

"Höyhen se on", kuiskutti herra Specht.

"Niin onkin", sanoi Sabine. "Pelkään että sen rouva on sitä
hakannut. Niin ylpeältä ja itsetuntoiselta kuin se näyttääkin, on
se tohvelivallan alla. Tuo harmaa naaras tuolla takana, kaikista
vaaleavärisin, on sen rouva. Katsokaapas, taaskin se karkoittaa
ukkonsa pois."

Varpusväen kesken syntyi kiihkeä kina. Pankkiiri, joka juuri ylhäisen
arvokkaana nokki erikoisen isoa leivänmurua, sai rouvaltaan moniaita
nokaniskuja; edellinen rupesi toraamaan, naapureita riensi luo
ja alkoi ankara rähinä, jolloin yleinen tyytymättömyys kohdistui
pankkiiriin. Se karkoitettiin parvesta ja sai tyytyä höyhenpuku
pörröisenä ja päätään pudistellen hyppelemään piirin ulkopuolella,
samalla kuin sen puoliso seisoi hajasäärin valtaamansa leivänmurun
päällä ja piti aika riemunrähäkkätä.

Herroja nauratti.

"Nyt tulee pikkuruiseni, minun lemmikkini, katsokaahan sitä!"
huudahti Sabine iloisesti. Avuttomasti ja siivet levällään
hoipperehti pieni varpusenpoika esiin, aivan kuin vähäinen lapsi,
jonka on vielä työläs kävellessään ylläpitää tasapainoa. Se pääsi
pankkiirinrouvan viereen, levitti nokkansa selko seljälleen, huusi
käheästi ja löi siivillään maahan. Äiti murensi ison leipäpalan
pieneksi ja syötti murut poikasen avattuun kitaan. Keskellä
tuota rähisevää, tanssivaa ja tappelevaa seuraa emo siten ruokki
poikastaan. Pala palalta katosi isoon kitaan, isän hypellessä
mahdikkaasti muutaman askeleen päässä ja mulkoillessa välistä
vihaisesti tarmokkaaseen puolisoonsa.

"Kuinka viehättävää!" Anton huudahti.

"Eikö totta?" sanoi Sabine. "Tuon pikkuväenkin keskuudessa on
luonteita ja perhe-elämää."

Mutta nyt rikkoutui tuo rauhallinen kuva väkivaltaisella tavalla.
Keveitä askeleita kuului käytävältä, linnut lensivät säikähtyneinä
ylös, vain emo poikasineen olivat niin ahkerassa hommassa, etteivät
aluksi huomanneet rauhanhäiritsijää. Vihdoin lensi emokin puuhun
ja huuteli hätäisesti poikastaan tulemaan perässä. Mutta pikkunen
oli ahminut niin runsaan aterian, että oli puolipökertyneenä eikä
jaksanut heikoilla siivillään kohota ajoissa lentoon. Finkin
ratsuruoska viuhahti ilmassa ja sattui poikaseen, jonka hengetön
ruumis lensi kukkien joukkoon. Puutarhamajan ovelta kuului
moniääninen suuttunut huudahdus, ja kaikki konttoriherrat katselivat
suuttuneina murhaajaan. Fink, joka ei ollut heitä aluksi huomannut,
oli kummastunut häntä vastaan nousseesta vihanmyrskystä. Sabine
kumartui kukkapenkkiin, nosti pikkuruumiin huulilleen ja suuteli
sitä, valittaen soinnuttomalla äänellä: "Se on kuollut!" Hän istahti
oven viereiselle penkille ja peitti nenäliinallaan pienen vainajan.

Seurasi tukala hiljaisuus. "Te surmasitte neiti Sabinen
lemmikkilinnun", sanoi herra Jordan viimein moittivasti.

"Siitä on mieleni paha", virkkoi Fink ja istahti pöydän takana
olevalle penkille. "Enhän voinut tietää, neiti, että teidän hyvä
sydämenne jakautui tämänkinlaisille pikkuvarkaille. Minulla oli
paras tarkoitus ja luulin ansaitsevani talon puolelta kiitoksen
toimittaessani yhden noita jyvävarkaita pois maailmasta."

"Se pikku raukka", huokasi Sabine murheellisesti. "Äiti huutelee sitä
puusta, kuuletteko?"

"Se lohduttautuu kyllä tappiostaan", Fink vastasi. "Minusta on
tarpeetonta osoittaa varpuselle enemmän tunteellisuutta kuin mitä sen
oma rotu sille omistaa. Mutta tiedänhän teidän kohtelevan kaikkea,
mikä teitä ympäröi, liikutuksen ja osanoton tunteilla."

"Jollei teillä itsellänne ole tuota ominaisuutta, niin miksi
pilkkaatte sitä toisilla?" kysyi Sabine värähtelevin huulin.

"Miksikö?" kysyi Fink. "Siksi, että tuo tapa kohtaa minua kaikkialla.
Tuo iänikuinen tunteellisuus, jota täällä omistetaan kaikelle mikä
sitä ei ansaitse, tekee ihmiset lopulta heikoiksi ja pikkumaisiksi.
Sillä, joka tuhlaa tunteitaan kaikenlaisiin jonnin joutaviin
pikkuasioihin, ei loppujen lopuksi ole enää tunnetta omistettavaksi
suureen intohimoon, kun sellainen hänelle tarjoutuu."

"Mutta entä kun ihminen aina vain katselee ympäristöään kylmän
järkevästi, onko hänellä silloin yhtään tunnetta jälellä, kun suuri
intohimo käy hänelle velvollisuudeksi?" kysyi Sabine, luoden Finkiin
tuskallisen katseen.

"Epäkohteliasta olisi, jollen sitä myöntäisi", vastasi Fink olkiaan
kohauttaen. "Joka tapauksessa miehelle on sopivampaa esiytyä kovana
kuin pehmeänä."

"Mutta katselkaapa täkäläisiä ihmisiä", hän jatkoi kiusallisen
äänettömyyden jälkeen. "Ne rakastavat kudinlaukkuaan, vaskikattilaa,
jossa äiti makkaroitaan keittää, särkynyttä piippuaan, nukkavierua
takkiaan, kaikkia vanhoja epäkohtia ja kymmentuhansia homehtuneita
elämäntapojaan; kaikkialla näkee merkillisiä päähänpistoja,
kiintymystä ja ukkomaista suopeamielisyyttä, jotka painavat
lyijynraskaina ihmistä maaperään, silloin kun hänen olisi
potkaistava reippaasti eteenpäin. Ottakaamme esimerkiksi saksalaiset
siirtolaiset. Mitä tunkioita kaikenlaista hyödytöntä rihkamaa ne
laahaavatkaan mukanaan meren yli, risaisia lintuhäkkejä, rikkonaisia
tuoleja, madonsyömiä kätkyitä ja muuta törkyä. Tulinpa tuntemaan
miehen, joka polttavassa helteessä teki kahdeksan päivän merimatkan
tänne päästäkseen taas kerrankin popsimaan hapankaalia. Ja kun
sellainen raukka sitten on asettunut asumaan jonnekin ja vuoden
perästä huomaa joutuneensa kuumeseutuun, niin on häntä jo ennättänyt
tuhannet tunneherkät seikat kietoa kiinni ympäristöönsä kuin mitkäkin
hämähäkinlangat, eikä häntä useinkaan saa lähtemään myrkkynevaltaan,
vaikkapa hän tietäisi vaimonsa ja lastensa siellä menehtyvänkin.

"Sen sijaan ylistän sitä amerikkalaisen ominaisuutta, jota te sanotte
hänen tunteettomuudekseen. Hän tekee työtä saman verran kuin kaksi
saksalaista, mutta hän ei siltä rakastu mökkiinsä, piippuunsa tai
ajojuhtaansa. Hän antaa omistamilleen tavaroille juuri sen arvon,
mikä niillä on dollareissa. Sangen alhainen käsitystapa, sanonette
inhoten. Minä ylistän tuota käsitystapaa, joka alati pitää mielessä,
kuinka paljon- tai vähänarvoinen asia tai esine itsessään on. Sillä
tuo käsitystapa on luonut mahtavan vapaan valtion. Jos Amerikassa
olisi asunut pelkkiä saksalaisia, joisivat he vielä tänäkin päivänä
sikuri vettä kahvin asemasta sen raskaan tulliveron takia, jonka
suopeamielinen europpalainen hallitus pani heidän niskoilleen."

"Vaaditteko te naiseltakin samanlaista mieltä?" Sabine kysyi.

"Kyllä, ylipäänsä. Sillä onkopa ainuttakaan saksalaista
perheenemäntää, joka ei olisi hullautunut suuliinoihinsa? Mitä
enemmän hänellä on kasattuna sellaisia tilkkuja, sitä onnellisempi
hän on. Luulenpa että he kaikessa hiljaisuudessa arvioivat toistensa
vakavaraisuutta samalla tapaa kuin pörssissä tehdään: tuon
varallisuus on viisisataa suuliinaa, tämän kahdeksansataa. Amerikatar
ei ole saksatarta kehnompi perheen emäntänä, mutta tuollaiselle
kokoilukiihkolle hän nauraa. Hänellä on kulloinkin niin paljon kuin
jokapäiväisessä käytössä tarvitaan, ja kun ne kuluvat piloille, ostaa
hän uusia. Miksikä kannattaa kiinnittää sydäntään mokomaan rihkamaan,
jota on saatavana tusinakaupalla neljästä tai kuudesta taalerista
joka kadun varrelta?"

"Oi, kuinka surullista on hajoittaa koko elämä sarjaksi tuollaisia
luvunlaskuesimerkkejä!" huoahti Sabine. "Kaikesta, minkä ihminen
hankkii ja omistaa, katoo sen kautta sen paras koristus. Kun
surmaatte mielikuvituksen ja hyvätuulisuutemme, joka antaa
elottomillekin esineille viehkeää väritystä, niin mitä jää
elämästä enää jälelle? Ei mitään muuta kuin huumaava nautinto tahi
itsekkäisyyden periaate, joille ihminen uhraa kaiken rakkaimpansa.
Uskollisuus, kiintymys, hankkimisen ilo, kaikki ne ovat mennyttä.
Ken ajattelee noin värittömästi, hän saattaa kenties luoda suurta,
mutta hänen elämästään ei tule kaunista, ei riemullista eikä toisille
siunauksellista." Tahdottomasti hän tuli ristineeksi kätensä ja loi
suruntäyteisen katseen Finkiin, jonka kasvoilla säilyi uhitteleva ja
tyly ilme.

Toverit olivat kuunnelleet keskustelua synkästi vaieten ja tyytyen
vain kasvojenilmeillään osoittamaan inhoansa Finkin väitteitä
kohtaan. Surmatun varpusen ruumis makasi yhä vielä paariliinansa
alla penkillä Finkin vieressä, ja sen aiheuttaman kolkon tunnelman
vallassa ollen he tuijottivat konttorin Macbethiin kuin mihinkä
kohtalon tuomitsemaan mieheen. Vihdoin kävi Anton sovittelevasti
puhumaan:

"Ennen kaikkea minun täytyy huomauttaa, että Fink itse on loistava
esimerkki omaa teoriaansa vastaan."

"Mitenkä niin, hyvä herra?" kysyi Fink, katsahtaen syrjäkarin
Antoniin.

"Sepähän kohta nähdään, tahdon nyt ensin vain kiitellä meitä kaikkia
yhteisesti. Kaikkihan me, jotka tässä nyt istumme tai seisomme,
työskentelemme liikkeessä, joka ei kuulu meille itsellemme. Ja
jokainen meistä tekee työtä juuri tuohon saksalaiseen tapaan, jota
sinä vast'ikään tuomitsit. Kenenkään päähän ei pistä ajatella,
että niin ja niin monta taaleria saan liikkeeltä työstäni, siis
on liike minulle niin ja niin monen taalerin arvoinen. Mitä liike
voittaa meidän työmme avulla, se ilahduttaa meitä ja täyttää
mielemme ylpeydellä. Jos liike kärsii tappiota, harmittaa se meistä
itsekutakin, ehkäpä enemmän kuin isäntää itseäänkin. Kun Liebold
piirtää numeroita isoon kirjaansa, katselee hän niitä iloiten ja
nauttii kauniisti kirjoittamistaan sarakkeista, ja kun hän vie
voittopuolella numerosarjan, joka on liikkeelle erittäin edullinen,
niin hän nauraa hykertelee mielihyvästä. Katsokaas vain, aivan samaan
tapaan kuin nytkin."

Liebold kävi hämilleen ja nyki kaulustaan.

-- Sitten tulee toveri Baumann, joka sydämensä salaisuudessa
hautoo toisenlaista elämänuraa. Hän toi minulle äskettäin kirjasen
pakanuuden kauheudesta Afrikan rannikkoseuduilla ja sanoi
sydänjuuriaan myöten järkytettynä: 'Jo on aika, Wohlfart, että minun
on lähdettävä sinne.' -- 'Entä kuka hoitaa arviolaskut', kysyin, 'ja
miten käy värimatarakaupan, josta te ja Balbus piditte niin kovasti
kiinni, ettette suoneet sitä millekään muulle toiminimelle?' --
'Totta tosiaan', huudahti Baumann, 'mataroita en tullut ajatelleeksi.
Kyllä minun täytyy vielä lykätä lähtöni'.

Toiset katsoivat hymyillen Baumanniin, joka hiljaa mutisi itsekseen:
"Väärin se olisi ollutkin."

"-- Ja tyranni Pixistä en tahdo puhuakaan, sillä hänellä
itselläänkään ei ole kaikin ajoin selvillä, kuuluuko liike hänelle
vai herra Schröterille."

Kaikki nauroivat. Pix työnsi käden poveensa ja jäykistyi aivan
Napoleonin näköiseksi. -- "Sinä olet kiero asianajaja", sanoi Fink,
"sinähän kiihotat jokaisen itsekkäitä tunteita."

"Niinpä teit äsken itsekin", vastasi Anton. "Ja nyt tahdon puhua
sinusta. Puolisen vuotta takaperin meni tämä amerikkalainen herra
Schröterin puheille ja sanoi: 'En halua enää olla vapaaehtoisena
harjoittelijana, tahdon saada vakinaisen paikan liikkeessä.' --
'Minkävuoksi?' kysyi herra Schröter. Tietystikin Finkin tarkoituksena
oli vain saada niin ja niin monta taaleria vakinaista palkkaa
liikkeeltä."

Jälleen kaikki hymyilivät ja katsoivat Finkiin; mutta katseet
eivät olleet enää vihamielisiä, vaan niissä oli jonkin verran
kunnioitustakin ja iloista hyväksymistä, sillä kaikki tiesivät Finkin
vastanneen isännän kysymykseen: "Haluan saada säännöllisen osuuteni
työstä ja osani siitä vastuunalaisuudesta, mikä vakinaiseen toimeen
liittyy; työskentely nykyisellä alallani tuottaa minulle iloa."

"Ja edelleen", Anton jatkoi, "kenellä on ollut huvi nähdä, millä
mielihalulla Fink pehmittelee Schmeie Tinkelestä, tietää että tuota
hänen ruoskimaansa pehmoista saksalaista hyväntuulisuutta esiytyy
silloin hänessä itsessäänkin. Hänellä on niin paljon hullunkurisia
päähänpistoja, että koko konttori on aivan ihastuksissaan, ja mikä
merkillisintä, Tinkeles on itsekin häneen kerrassaan rakastunut."

"Siksi kai, että tuntee, saaneensa turkkiinsa, herraseni", virkkoi
Fink.

"Eipä siksi, vaan koska hän älyää sinun pistoksiesi takana samaa
suopeata hyväntahtoisuutta, jolla joku toinen hyväilee kotilintujaan.
-- Ja jos isännän liikkeellä on loistavaa menestystä, niin
kukapa siitä iloitsee hartaammin kuin Fink itse. Äskettäin, kun
sinkkitavarain alalla tuli yleinen hinnanalennus, ja herra Schröter
vastoin koko konttorin ja Finkinkin mielipidettä möi varaston ajoissa
Hampuriin ja siten säästi liikkeen moniaitten tuhansien taalerien
tappiosta, silloin piti Fink isompaa iloa kuin kukaan meistä ja
pakotti Jordanin ja minut lähtemään samana iltana viinitupaan
tyhjentämään pullon tapauksen johdosta."

"Koskapa en tahtonut yksinkään juoda, sinä narri!" ärähti Fink.

"Tietysti vain siksi", huudahti Anton; "ja samasta syystä sinä
tyhjensit ensimmäisen lasin toiminimen menestykseksi, jota sanoit
kunniakkaaksi kauppaliikkeeksi."

Fink katseli alas eteensä, Sabine loi Antoniin loistavan katseen, ja
kaikki toisetkin hymyilivät ystävällisesti ja vetäytyivät lähemmäksi.
Äskeinen tukala jännitys oli lauennut.

"Ja muissakin suhteissa", jatkoi Anton voitonriemuisesti, "hän
osoittaa aivan samaa viheliäistä tunteellisuutta, joka hänestä
äsken oli niin halpa-arvoinen. Hänhän rakastaa, kuten kaikki
tiedämme, ratsuhevostaan mieskohtaisella rakkaudella, se merkitsee
hänelle muutakin kuin sitä viidensadan dollarin summaa, jonka hän
siitä on maksanut, tahi niin ja niin monta sentneriä hevosenlihaa,
jolla on nylkemätön nahka ympärillään. Hän huolehtii elukasta kuin
ystävästään."

"Koskapa se minua huvittaa."

"Se on selvää; suuliinoista on meikäläisille perheenemännillekin
huvia. Entä hänen kondoorinsiipensä, pistoolinsa, ratsupiiskansa ja
punainen rommi karahvinsa, kaikki ne ovat hänelle yhtä huvittavia
muistoja kuin ikinä saksalaiselle siirtolaiselle lintuhäkki. Hänellä
on paljon merkillisempiäkin päähänpistoja ja kiintymyksiä kuin
meillä. Lyhyesti sanoen, hän on itse asiassa samanlainen surkean
hyvänahkainen saksalainen kuin kuka muu hyvänsä."

Sabine pudisti hiljaa päätään, mutta silmäsi nyt paljon
ystävällisemmin kopeaan amerikkalaiseen. Finkinkin kasvoilla oli
sävy muuttunut. Hän tuijotti vakavana eteensä, ja hänen ylpeissä
piirteissään oli ilme, jota toisen miehen kasvoilla olisi sanonut
liikutukseksi. "No niin", sanoi hän vihdoin, "neiti ja minä, me
olimme äsken kumpikin liian tiukkoja omalla kannallamme." Hän
viittasi kuolleeseen varpuseen. "Tämä vakava tosiasia silmäini edessä
lasken aseeni ja tunnustan toivovani, että tuo pieni herra vielä
eläisi ja kirsikkain ja leivänmurujen voimalla saavuttaisi ukkoiän.
Ja sitten pyydän, ettette enää kantaisi kaunaa minua vastaan, neiti."

Sabine nyökkäsi hänelle ja sanoi sydämellisesti: "En."

"Mutta sinä, Anton, ojenna minulle kätesi. Olit loistava asianajaja
ja kähvelsit yhden syntisen saksalaisen valamiehistön syhyävistä
sormista. Ota kynä ja vedä allakkaamme viiva kahden viime viikon
yli. Ymmärrät mitä tarkoitan." Anton puristi hänen kättään ja laski
kätensä hänen olalleen.

Jälleen oli seurue mitä paraimmalla tuulella. Herra Schröter yhtyi
siihen jälleen, sikarit sytytettiin ja itsekukin pyrki yhä ylentämään
mielialaa. Herra Liebold nousi pystyyn ja pyysi neidiltä ja isännältä
lupaa, jollei se heitä häiritsisi ja jollei heillä itsellään
ollut tänä kauniina iltana mitään parempaa esitettävänä, -- jossa
tapauksessa hän nöyrimmin pyysi peruuttaa ehdotuksensa -- että hän
eräitten toverien kanssa saisi laulaa joitakin neliäänisiä lauluja.
Koskapa häneltä jo monien vuosien mittaan oli totuttu kuulemaan
samanlainen esitys ja kaikki olivat nytkin varustautuneet siihen,
vastasi Sabine: "Tottahan toki, herra Liebold, jos kvartettilaulu
puuttuisi, niin olisi ilomme vain puolinainen." Laulajat ottivat
nuottivihkonsa esiin ja kokoutuivat yhteen, herra Specht lauloi
ensi tenoria, herra Liebold toista, herra Birnbaum ensi bassoa ja
herra Balbus toista. Nämä neljä edustivat soitannollista ainesta
konttorissa, ja huolimatta pikku riitaisuuksista, joita heidän
taiteellinen luonnonlaatunsa tietenkin toisinaan aiheutti, he
pysyivät lujasti yhdessä toisia vastaan. Herra Specht kirkui tosin
liika lujaa ja herra Liebold lauloi liika hiljaa, mutta kuulijat
olivat kiitolliset ja ilta kului ihmeen hauskasti. Iltaruskon
hehkussa kiiltelivät ansarin edustalla kasvavan ison pähkinäpuun
lehdet, sirkat sirittivät ja metsän pienet lauluniekat päästivät
huiluääniä muun musiikin joukkoon, luonto itsekin kuiskaili ja
säesti, kunnes ihmisäänet kohosivat täyteen voimaansa ja vaimensivat
puutarhan laulajat. Kaikki kuuntelivat iloisin mielin. "Kiitämme, me
kiitämme!" huuteli Sabine heidän lopetettuaan ja paukutti käsiään.

"Hullua tosiaan on", sanoi Fink, "että jakso laulettuja ääniä kykenee
järkyttämään sydäntä ja hellittämään kyyneleet esiin sellaisiltakin
ihmisiltä, jotka muuten eivät ole ylen tunteelliset. Jokaisella
kansalla on sellaisia yksinkertaisia lauluja, joita kuullessaan
maanmiehet vieraallakin maalla ollessaan tuntevat toisensa. Vaikkapa
nuo siirtolaiset, joista tuonaan puhuin, kadottavat kaiken muun,
rakkauden etäiseen kotimaahansa, jopa sujuvan äidinkielentaidonkin,
niin kotimaan sävelet elävät heidän sieluissaan kauemmin kuin mikään
muu; ja monikin narri, joka vierailla mailla ponnistaa kaiken
tarmonsa esiytyäkseen niiden kansalaisena, tuntee yht'äkkiä olevansa
jälleen saksalainen, kun kuulee laulettavan pari tahtia laulusta,
jonka oli oppinut nuoruudessaan".

Kauppias vastasi: "Te olette oikeassa. Ken eroaa kodistaan, hän
harvoin tajuaa, mistä kaikesta hän luopuu; Vasta sitten hän ehkä sen
huomaa, kun sen muisteleminen tulee hänen myöhemmän elämänsä iloksi.
Tämä muistelu onkin ehkä raaistuneelle miehelle pyhäkkö, jota hän
itse usein raiskaa ja pilkkaa, mutta jonne hän parhaimpina hetkinään
kuitenkin alati pyrkii."

"Hiukan häveten minun täytyy tunnustaa, että itse puolestani
tajuan sangen vähän tuota iloa", sanoi Fink. "En oikeastaan
tiedä, missä minun kotoni on. Kun lasken yhteen elämäni vuodet,
niin olen tosin niistä suurimman osan elänyt Saksassa, mutta
mahtavimmat vaikutelmani olen saanut vieraalla maankamaralla.
Alati on kohtalo tempaissut minut irti, ennenkuin olen ennättänyt
juurtua minnekään. Ja nyt täällä Saksassa ollessani tunnen itseni
välistä muukalaiseksi. Maakuntamurteita esimerkiksi ymmärrän
tuskin ollenkaan. Jouluksi olen aina saanut enemmän lahjoja
kuin minulle on ollut hyväksi, mutta saksalaisen joulukuusen
tenhoa en ole koskaan kokenut; kansanlauluista, joita te niin
kehutte, aniharvat ovat jääneet korvissani kajahtelemaan; vielä
tänäänkin olen epävarma siitä, milloin karppikalaa on syötävä ja
peuransarvi- ja unikonsiemenleivoksia ja myönnän, että en lainkaan
tajua tinanvalamisen ja tohvelinheiton viehättävyyksiä. -- Ja
lukuunottamatta näitä pikkuasioita on paljon muiltakin, johon
nähden minä saksalaisen vaikutuksen alla tunnen itseni vieraaksi
ja köyhäksi", hän jatkoi totisemmin. "Minä tiedän, että välistä
enemmänkin kuin on kohtuullista panen ystäväini kärsimyksen
koetukselle. Teidän huonettanne saan kiittää", päätti hän puheensa
kumartaen kauppiaalle, "jos olen tullut tuntemaan saksalaista
luonnonlaatua joiltakin kunnianarvoisilta puolilta."

Se oli miehuullinen tunnustus, ja viime sanoissa värähteli tunne,
joka hänellä aniharvoin pääsi puhkaisemaan karmean pinnan. Sabine oli
ylen onnellinen, varpunen oli unhotettu, ja hän huudahti kyyneltyvin
silmin: "Se oli jalosti puhuttu, herra von Fink."

Palvelija tuli kutsumaan illalliselle. Pöytä oli katettu
puutarhamajaan. Kauppias istui keskeen ja Sabine hymyili hyvillä
mielin nähdessään Finkin istuvan hänen viereensä. "Herra Liebold,
minua vastapäätä", huusi isäntä. "Tänään täytyy minun nähdä teidän
uskolliset kasvonne edessäni. Tänään on viisikolmatta vuotta kulunut
siitä, kun me molemmat jouduimme tekemisiin toistemme kanssa. --
Herra Liebold tuli näet liikkeeseemme muutamia viikkoja aikaisemmin
kuin isäni otti minut sen osakkaaksi", selitti hän nuoremmille. --
"Ja ollessani velvollinen antamaan tunnustukseni kaikille konttorin
jäsenille, kohdistuu tämä velvollisuus suurimmassa määrässä teihin.
Viisikolmatta vuotta liikkeessä, kymmenen vuotta pääkirjan ääressä,
aina uskollinen, luotettava apulainen!" Hän ojensi lasinsa pöydän
yli toista kohti: "Kilistäkää vastaan, vanha ystäväni; niin kauan
kuin tuolimme ovat vierekkäin, ohut seinä vain välillä, pitää meidän
välimme aina jäädä entiselleen: luja luottamus ilman liikoja sanoja."

Herra Liebold oli seisaaltaan kuunnellut isännän puhetta ja jäi
yhä seisomaan. Hän yritti esittää maljan isännän terveydeksi, sen
kaikki huomasivat, mutta hän ei saanut ainuttakaan tajuttavaa sanaa
suustaan; hän piti lasiaan ylhäällä ja katsoi kauppiaaseen, ja hänen
huulensa liikkuivat hiljaa. Vihdoin hän istuutui vaieten. Hänen
sijastaan nousi kaikkien ihmeeksi Fink pystyyn ja lausui syvän
totisesti: "Juokaa minun kanssani malja menestykseksi saksalaisen
liikkeen, jossa työ on iloa, jossa kunnialla on kotinsa; eläköön
konttorimme ja isäntämme!"

Toverit kohottivat jyrisevän eläköönhuudon, Sabine kilisti kaikkien
kanssa, kauppias tuli lasineen puolitiessä kaunopuheista Finkiä
vastaan. -- Loppuillan vallitsi häiriytymätön ilo. Kvartetti lauloi
vielä moniaita hupaisia juomalauluja, ja kello oli jo paljon yli
kymmenen, kun seurue palasi kaupunkiin.

Takarakennuksen portaissa Fink sanoi Antonille: "Tänään sinä,
poikaseni, et saa pujahtaa oveni ohi. Minulle on aika käynyt pitkäksi
saadessani niin kauan kaivata sinua." Ja myöhään yöhön saakka
istuivat sovinnon tehneet ystävykset yhdessä, kumpikin pyrkien
paraimpansa mukaan näyttämään toiselle, kuinka iloiset he olivat
sovinnosta. --

Sabine astui huoneeseensa. Silloin antoi sisäkkö hänelle
tuntemattomasta kädestä tulleen kirjelipun. Siitä lähti väkevä
myskinlemu, ja käsiala osotti kirjoittajan olevan naisen.

"Kuka tämän kirjeen toi?" Sabine kysyi.

"Jokin vieras mies", vastasi tyttö; "hän ei tahtonut mainita nimeään
ja sanoi, ettei vastausta tarvittu."

Sabine luki: "Neitini, älkää riemuitko liian aikaiseen. Te olette
keimailullanne houkutelleet luoksenne herran, joka on tottunut
viekoittelemaan, unohtamaan ja häpeämättömästi kohtelemaan niitä,
jotka ovat kuulleet hänen sanojaan. Vasta vähän aikaa sitten hän teki
tunnustuksiaan eräälle toiselle, nyt on hän pannut teidän päänne
pyörälle. Teillekin hän tulee teeskentelemään samalla tapaa ja sitten
pettämään teidät."

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta; se oli Rosalielta.

Sabine tiesi kirjoittajattaren. Hän piti paperia kynttilän liekissä
ja viskasi sen palavana uuniin. Vaitonaisena hän katseli, kuinka
liekki pieneni ja sammui, kunnes ei mitään ollut jälellä. Kauan hän
seisoi siinä, pää uuninkamaraan nojautuen, ja tuijotti harmaaseen
tuhkaan. Kyynelittä, äänettömänä hän piti kättään värähtelevällä
sydämellään.


8.

Veitel Itzig oli ylen kiihdyksissä. Hän, tuo peräti raitis ja
pidättyväinen mies, näytti vapaahetkinään aivan kuin viinan
villitsemältä. Hänen huulensa höpisivät alinomaa ahkerassa
itsepuhelussa, ja hänen terävillä poskipäillään paloi kuumeinen
puna. Kadulla hänet tunsi jo kaukaa merkillisestä kätten ja jalkain
viskelemisestä; rauhallista yölepoa hänellä oli tuskin enää
nimeksikään. Ja kaikki tuo huoli ja homma johtui siitä, että muuan
leskineuvoksetar oli kadottanut lempikoiransa. Puheenaoleva mopsi
pahanen oli eräänä kauniina kevätaamuna joko kirkkaan päivänpaisteen
tahi ohimenevän lahtaripojan kaukalosta nousevan suloisen tuoksun
houkuttelemana laskeutunut työläästi kahdet portaat alas kadulle
saakka. Ja sinne tultuaan se oli kadonnut jälettömiin, hukkunut
virtaan tai joutunut varkaan käsiin tai keittopataan -- kadonnut se
vain oli; eivät kaunopuheisimmatkaan sanomalehti-ilmoitukset kyenneet
palauttamaan pakolaisen pyöreätä hahmoa takaisin niihin ystävällisiin
suojiin, joissa se oli niin kauan hallinnut itsevaltaisena
tyrannina. Harmista oli neuvoksetar sairastunut vaarallisesti,
ja Veitel otti hänen sairautensa niin vakavalta, jopa kerrassaan
mieskohtaiselta kannalta, että hän oli panna omankin terveytensä
vaaranalaiseksi. Valitettavasti Veitelin huoli ei kuitenkaan
kohdistunut neuvoksettaren hengen ja elämän säilyttämiseen. Hän oli
uskaltanut ryhtyä jättimäiseen liikeyritykseen -- oli sen todella
uskaltanut, neuvoteltuaan moneen kertaan arvoisan neuvonantajansa
Hippuksen kanssa ja selailtuaan yökaudet lompakkoaan, josta hän
uupumatta laski omaisuutensa kokonaissumman. Kauppatuuma oli ollut
kaunein ja lupaavin, mitä Veitelin kaltainen mies ikinä voi yrittää;
ehkäpä se oli ollut hiukan liiaksikin uskallettu; mutta, ainakin
Veitelin periaatteiden mukaan, se oli ollut niin puhdas ja viaton
kuin kylpyammeessaan pulikoiva kapalolapsi.

Muuan nälkäkurki ritaritilanomistaja oli hoidellut niin huonosti
asioitaan ja ollut niin kauan kaiken maailman huijarien
nenästä-vedettävänä, että hän oli menettänyt tilansa tavallista
surullista pakkohuutokauppatietä. Tilan myynnin takia oli muuan
kahdentoista tuhannen taalerin suuruinen hypoteekki langennut
maksettavaksi. Velkoja, joka ei ollut myyntisummasta saanut
killinginkään katetta vaatimukselleen, oli turhaan yrittänyt turvata
sitä köyhtyneen tilanomistajan mieskohtaisella omaisuudella. Mutta
tämä miesparka oli joutunut niin puille paljaille, ettei edes,
tuomioistuinkaan keksinyt häneltä mitään, minkä olisi voinut tuomita
takavarikoitavaksi. Hän oli joutunut ulkopuolelle ulosottomiesten
kynsien, ja kurjuutensa tarjosi hänelle ainakin sen mielihyvän,
että hänen ei tarvinnut enää peljätä mitään ikävää äkkiyllätystä
velkojain puolelta; monien epätoivoisten taisteluvuosien jälkeen
tämä surullinen onnentila hänestä tuntui tavallaan jonkinlaiselta
kalpealta grönlantilaiselta kesältä. Hypoteekin omistaja sai tyytyä
katselemaan risaista kiinnityskirjaansa, jolla näissä olosuhteissa
oli vain lumppupaperin arvo. Tämä tapaus ei ollut välttynyt
Itzigin vainukoiransilmältä. Hän oli ollut tilaltaan joutuneen
tilanomistajan kanssa jo vuosikauden läheisessä liikeyhteydessä, oli
ostellut häneltä tuolloin tällöin vanhoja vaatteita, jopa välisti
myöntänyt sellaisia vastaan pieniä taskulainojakin, ja sen kautta
hän oli päässyt lähemmin tutustumaan tuon karille käyneen miesparan
perhesuhteisiin. Olipa hän saanut vainutuksi, että hänen asiakkaansa
paraikaa viritti haaksihylkynsä kaikki risaiset purjeet levälleen
päästäkseen purjehtimaan siihen toivon valkamaan, jonka erään vanhan
tädin suosio ja testamentti mahdollisesti voivat hänelle turvata.
Itzig tuli vähitellen siihen vakaumukseen, että tämä purjehdus
todella veisikin toivottuun päämäärään. Kaksi silkkistä kaulaliinaa
ja pari kullattuja korvarenkaita hänen täytyi uhrata neuvoksettaren
palvelustytölle saadakseen tätä tietä tarkkoja tietoja. Veljenpoika
luki tädille sanomalehdistä murhajuttuja, hänet kutsuttiin
aina pöytään, kun täti keitätti mieliruokiaan, täti lupaili
naittavansakin hänet, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä; ja vihdoin,
kun neliviikkoinen sade oli tädiltä vienyt kaiken elämänhalun,
oli hän kutsuttanut notaarin luokseen, ajoi itkua varustelevan
veljenpojan ulos huoneestaan ja pakotti näillä tavattomilla
toimenpiteillä palvelustytön toteamaan avaimenreiästä, että hän
todellakin teki testamenttinsa, jossa veljenpoikaa muistettiin
ilahduttavassa muodossa. Kohta kun Veitel oli tästä saanut vihiä,
astui hän toisen suuren askeleensa ja osti neljälläsadalla taalerilla
itselleen hypoteekin ja kaikki ne oikeudet velallisen mieskohtaiseen
omaisuuteen, jotka laki takasi mainitulle asiakirjalle.

Nyt oli mopsi kadonnut, siitä pahoin kärsivä täti oli sairastunut
ja viikon perästä jo kuollutkin, ja vararikkoinen veljenpoika peri
suurimman osan hänen omaisuuttaan. Veitel ryhtyi yli-inhimillisiin
ponnistuksiin, jotta hänen velallisensa ei pääsisi salaamaan
perintöään jollakin sukkelalla pikkutempulla, jollaiset eivät
Veitelille olleet suinkaan vieraita. Kamalana painajaisena hän
vainosi onnetonta perijää tämän joka askeleella; tuskin oli
miesparka vielä ennättänyt eläytyä ensi unelmiinsa rauhallisesta
tulevaisuudesta, kun jo Veitel kohosi hänen vierelleen synkeän
menneisyyden heltymättömänä muistuttajana. Perijän oli mahdotonta
livistää minnekään, rautapihdin tavoin tuo tyly velkoja piteli kiinni
onnettomasta uhristaan, ja laki auttoi häntä niin tarmokkaasti, että
perillisen täytyi lopulta antautua, huomattuaan kaikki metkunsa
turhiksi. Kahdeksallatuhannella taalerilla, perintönsä pääosalla, hän
osti sielulleen rauhan painajaisestaan.

Tänään oli se onnekas päivä, jolloin nuori liikemies toi vastasaadun
suuren pääomansa kotia. Hän lensi kadut, lensi portaat ja päätyi
ilosta vallan mielettömänä pieneen takakammioonsa. Väkinäinen
pakko, joka oli kahlehtinut häntä pitkän, tuskallisen odotuksen
aikana ja pakottanut hänet alati näyttämään kylmää naamaa, oli nyt
tyyten haihtunut; hän oli vallaton kuin pieni lapsi, vaikkakaan
ei niin viaton ja kokematon kuin sellainen; hän juoksenteli
ympäri huonettaan, päästi tavantakaa naurunrähäkän ja kysyi herra
Hippukselta, joka oli jo moniaan tunnin odotellut häntä: "Mitä viiniä
haluatte pöytään, Hippus?"

"Viini yksin ei riitä", arveli varovainen Hippus. "Mutta annahan
olla, muistelen etten ole pitkään aikaan maistellut Unkarin viiniä.
Noudappa siis pullo vanhaa yläunkarilaista, tahi maltas, ulkona on jo
kyllin pimeä, minä käyn itse ostamassa."

"Mitä se maksaa?" huusi Veitel.

"Kaksi taaleria."

"Kaksi taaleria on paljon rahaa", sanoi Veitel, "mutta samantekevä,
tuoss' on."

Uljaalla eleellä hän heitti kahdentaalerin kolikon pöydälle.

"Hyvä", nyökkäsi Hippus ja sieppasi rahan sukkelasti. "Mutta tämä
ei vielä riitä, poikaseni. Minä vaadin itselleni viisi prosenttia
sinun voitostasi. Siihen nähden, että olemme vanhoja tuttavia ja että
ystäviä ei saa polkea, tyydyn vaivaiseen viiteen prosenttiin siitä
pääomasta, minkä tänään olet korjannut taskuusi."

Veitel seisoi kuin kivettyneenä, hänen säteilevät kasvonsa kävivät
äkkiä hyvin totisiksi, ja avosuin hän tuijotti sohvassa istuvaan
pieneen paholaiseen.

"Älä rupeakaan lörpöttelemään", jatkoi Hippus kylmäverisesti ja loi
kakkulainsa yli Veiteliin ilkeän katseen; "älä rohkenekaan virittää
minulle valitusvirsiäsi, me tunnemme siksi hyvin toisemme -- minä
se olen aikaansaanut, että sinä voitit nuo rahat, minä yksin. Sinä
tarvitset minua, ja nyt näet, että minäkin voin tarvita sinua. Anna
tänne paikalla neljäsataa noista kahdeksastatuhannesta."

Veitel yritti sittekin puhua.

"Ei sanaakaan", varoitti Hippus ja iski saamallaan kolikolla pöytään,
"rahat tänne ja paikalla!"

Veitel katsahti häneen pitkään, otti sitten vaieten povitaskustaan
lompakon ja laski kaksi seteliä pöydälle.

"Vielä kaksi", komensi Hippus entisellä sävyllään. Veitel pani sata
taaleria lisäksi. "Ja vielä viimeinen satanen, poikaseni", nyökkäsi
vanhus laupiaasti ja helisti kolikkoaan pöytään.

Veitel epäröi hetkisen ja katsahti hätäisesti äijään, joka näytti
olevan ilkeän ilon lumoissa. Noissa kasvoissa ei ollut rahtuakaan
lohdullista ilmettä, siksipä Veitel huoahtaen kourasi vielä
kerran lompakkoansa, laski neljännen setelin pöydälle ja virkkoi
soinnuttomalla äänellä: "Olen pettynyt, pahoin pettynyt teidän
suhteenne, Hippus." Sitten hän otti nenäliinansa, kääntyi poispäin,
niisti nokkansa ja pyyhkieli kosteita silmiään.

Hippus välitti vähät opetuslapsensa alakuloisuudesta. Hän katseli
ja tunnusteli seteleitä joka puolelta, kuten kädessä käännellään
kallisarvoista esinettä, jonka jo kauan sitten on kadottanut ja
jonka aivan odottamatta perii takaisin. Vihdoin hän työnsi saaliin
taskuunsa ja sanoi: "Kun rauhallisesti mietit asiata, niin huomaat
itsekin, että olen kohdellut sinua hyvän ystävän tavoin. Olisinhan
voinut vaatia paljon enemmänkin."

Mutta Veitel seisoi yhä akkunan ääressä ja katseli pimenevään yöhön.
Hän oli saanut hirvittävän kolauksen, joka oli aivan lamaannuttanut
hänet. Kohta notaarin luota lähdettyään hän oli muistellut vanhaa
neuvonantajaansa ja päättänyt valmistaa tällekin odottamattoman ilon:
hän oli näet aikonut ostaa hänelle uuden hopeaisen nuuskarasian ja
panna sen sisään kymmenen tukaattia. Ja nyt esiytyi Hippus tuon
karvaisena!

Kun hän opettajansa käytöksestä tuskautuneena ei vieläkään saanut
sanaa suustaan, nousi Hippus kaikessa rauhassa pystyyn, ja sanoi
suopeasti: "Älä tuosta käy joutavia suremaan, sen tyhmyri. Jos
minä satun kuolemaan ennen sinua, niin teen sinut perillisekseni.
Silloin saat rahasi takaisin, jos niitä on vielä jälellä. Nyt lähden
maistelemaan unkarilaista. Sinun terveydeksesi sen juon, ylen
tunteellinen Itzig!" Näin sanoen vanhus hiipi ovesta ulos.

Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan
katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta
oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan
ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa
hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa.
Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta
hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan
tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden
kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan
muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle
äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus
raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen.
Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin
hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä
alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt
hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä
kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta,
että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin
taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.

Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän
tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä
olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta
ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten
paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä
huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät
hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta
ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä
iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen -- ah, niitähän oli
enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! -- taalerin omistajana hän
oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa.
Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta
niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin
helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla
hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se
kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi
tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa
tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa
vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai
viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen
myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista
yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla
niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla
upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin
hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat
mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä
miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää
suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina
naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla
tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille
ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli
alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa.
Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä
erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo
kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään
itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että
hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen
mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä,
jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin,
kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän
kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja
laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet
äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen
päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja
yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla
valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin
kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin
käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!"
istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin
rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä
ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.

Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli
oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän
tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla,
hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi
vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa
levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin
hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin
tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon,
ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta
asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten
monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin
välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin
arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa
mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla
varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel
tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen
oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin
hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas,
sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä
hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla
ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi
ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan
puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti
tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta
hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.

Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja
suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa
sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa
alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja
heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin
uupuneena kovalle vuoteelleen -- hän, uuden-uutukainen Rothsattelien
kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo
suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä
niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia
toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja
tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle
vaaka tuli kallistumaan.

       *       *       *       *       *

Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston
ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi.
Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka
tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta
puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.

Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin
salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän
piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään
armollista herraa.

"Mitä teillä on asiata?" Lenore kysyi harmaapäältä.

"Onko jotain tapahtunut?"

"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on
raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt
se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."

"Sepä olisi hittoa!" huudahti Leonre kavahtaen pystyyn.

"Mutta Lenore!" torui äiti.

"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti
vanhuksen keralla talliin.

Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen
tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti
huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit
piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore
ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.

"Se tuntee minut vielä", huudahti neiti ja viittasi juurevaa
isäntärenkiä käymään syrjemmäksi.

"Se on uuvuttanut itsensä, niin ettei enää jaksa muuta kuin maata
hiljaa alallaan", sanoi mies.

"Nouskaa heti hevosen selkään ja ratsastakaa noutamaan
eläinlääkäriä", komensi Lenore.

Miehestä ei ollut mieluista lähteä yönselkään moniaitten penikulmain
taa, ja hän vastasi epäröiden: "Tohtori ei ole koskaan kotosalla;
ennenkuin hän joutuu tänne, on hevosesta jo henki lähtenyt."

"Totteletteko?" sanoi Lenore kylmästi ja osotti ovea. Mies lähti
väkinäisesti.

"Mitä juonia tuolla isäntärengillä nyt on?" kysyi Lenore, kun hän
voudin kanssa poistui tallista.

"Hän on ruvennut laiskottelemaan ja saisi kernaasti lähteä paikalla
täältä tiehensä; olen siitä jo monesti huomauttanut armolliselle
herralle. Mutta herra paroonille se juonikko osaa kiemurrella
liukkaasti kuin pihtihäntä; kaikille muille hänellä on karvat
pystyssä kuin piikkisialla, ja minulla on hänestä jokapäiväinen risti
ja mieliharmi."

"Tahdon puhua hänestä isälle", vastasi Lenore otsaansa rypistäen.

Vanha uskopalvelija jäi seisomaan ja jatkoi tuttavallisesti:
"Ah, armollinen neiti, jospa tahtoisitte hiukan harrastaa
talousasioita, niin olisi siitä tilalle tosi onnea. Navetankaan
oloihin en ole tyytyväinen. Uusi emäntäpiika ei osaa oikein kohdella
palvelustyttöjä, hän on liiaksi huikentelevainen, nauhat ne hänellä
vain liehuu edessä ja takana. Ennen kävi kaikki paremmin, silloin
tuli herra parooni itse monesti katsastamaan voitiinua. Nyt hänellä
on arvatenkin muita asioita mielessä, ja kun väki huomaa herran
olevan välinpitämättömän, niin se ei välitä vähääkään voudista, kun
tämä käy vaativaksi. -- Te osaatte olla ankara väelle; mikä vahinko,
ettette ole syntynyt herraksi."

"Niin, vahinko tosiaankin", nyökkäsi Lenore myöntävästi vanhalle
ystävälleen. "Mutta se vahinko meidän täytyy kärsivällisesti kestää.
Meijeriä minä tulen pitämään silmällä; aion tästälähin olla joka
päivä mukana kirnuttaessa. Mitä ohrasta nyt kuuluu? Tehän olitte
tuonaan isän mukana kaupungissa."

"Niin", sanoi vanhus alakuloisena, "armollinen herra oli sen
käskenyt, mutta mitä toimia hänellä siellä oli, sitä en tiedä. Hän
möi koko sadon etukäteen jo viime talvena juutalaiselle, korjattuna
luovutettavaksi. Nähkääs", jatkoi hän huolestuneena ja pudisteli
valkeaa päätään, "ennen minä möin kaiken ja kirjoitin kaikki kirjaan
ja perin rahat ja laskin ne herra paroonin käteen, mutta nyt en
voi enää viedä kirjaani mitään tuloja; kun sivu tulee loppuun,
vedän viivan alle, mutta mitään numeroita minulla ei ole sen alle
kirjoitettavana."

Lenore kuunteli kädet selän takana osanottavaisesti vanhuksen
valitusta. "Hm! Se on kai niitä isän uudistuksia. Kuulkaahan, älkää
tuosta niin kovin pahaksenne panko, ukkoseni. Aina kun isä ei ole
kotona, lähden minä teidän kanssanne pelloille tahi etsin teidät
sieltä käsiini. Te saatte polttaa silloin piippuanne koko ajan. Miltä
maistuu savut uudesta pesästä, jonka toin teille kaupungista?"

"Se on jo tarpeeksi savuttanut", sanoi vouti myhäillen mielissään ja
otti sanojensa, vahvistukseksi piippunysän esiin taskustaan. "Mutta
palataksemme jälleen Musta parkaan, niin tulee herra parooni kovasti
suuttumaan saadessaan kuulla onnettomuudesta, jolle emme ole mitään
mahtaneet."

"Kaikkea vielä", sanoi Lenore rauhoittavasti, "jollemme mahda sille
mitään, niin odotelkaamme levollisesti, miten lopulta tulee käymään.
Hyvää yötä, vouti. Menkää jälleen, minä pyydän, hevosen luo."

"Käskynne mukaan, armollinen neiti, ja hyvää yötä teillekin", virkkoi
vouti.

Yhä vielä istui paroonitar yksin ikivihreän ruusuköynnöksen paisuvain
nuppujen alla. Hänkin ajatteli talonherraa, joka ennen oli harvoin
puuttunut hänen viereltään, kun hän vietti lienteät kevätillat
ulkosalla. Nyt oli hänen puolisonsa suuresti muuttunut. Hän oli tosin
yhä vieläkin sydämellinen ja lemmekäs vaimolleen, mutta hän oli
usein hajamielinen ja uupunut, väliin hermostunut ja helposti ärtyvä
joutavista pikkuasioistakin; hänen hilpeytensä oli meluavampaa ja
hän kaipasi herraseuraa paljon enemmän kuin ennen. Hänen talonsa,
yksinpä paroonitarkin tuntui nyt kiinnittävän entistä vähemmin hänen
mieltään, ja paroonitar kysyi itseltään yhä uudelleen, saattoiko
tuo muutos olla surullisena seurauksena siitä, että hänen omalta
otsaltaan oli kadonnut nuoruuden ruusuinen sileys. Tuo ajatus kiusasi
häntä sanomattomasti, ja hän etsimällä etsi mielessään toisia syitä
rakastetun miehen alituiseen poissaoloon.

"Eikö isä ole vieläkään palannut?" kysyi Lenore äitinsä tykö
tultuaan. "Kuulin äsken maantieltä vaunujen kolinaa."

"Ei, lapseni", vastasi äiti; "hänellä on kai paljon tekemistä
kaupungissa, ja mahdollista on, että hän palaa kotia vasta huomenna."

"Minä en ole ollenkaan tyytyväinen siihen, että isä on nykyään niin
usein kaupungissa tai kiertelee naapurien luona", sanoi Lenore. "Hän
ei enää pitkään aikaan ole lueksinut meille iltaisin."

"Hän tahtoo, että sinusta tulee minun esilukijani", virkkoi äiti
hymyillen. "Saatpa alkaa toimesi jo tänä iltana; ota siis kirja ja
istu kauniisti viereeni, pikku rasavilli."

Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi
hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa
hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen
hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko
sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää
mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"

"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla
ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain
hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän
naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä
hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."

"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!"
huudahti Lenore.

"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy
rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar,
irrottautuen Lenoren syleilystä.

"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta
surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en
tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."

"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!"
Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." -- Vapaaherran komea
hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa,
kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja
tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin,
että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska,
että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti
hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana
parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten
väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään
muutosta?"

"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä
silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."

"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut
tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta
kaulaliinastasi."

"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla
vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle
saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua
ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi.
Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka
toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä
vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän
muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä
tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi
mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin
hän viimeksi oli tanssittajasi."

"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä
kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi
kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja
käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen
kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli
ensin häntä ja sitten ristiä.

"No niin", sanoi parooni, "tiedämmehän me, mikä arvo nykyaikana
tuollaiselle koristukselle annetaan. Mutta kuitenkin tunnustan, että
juuri tämä aatelinen arvonmerkki on minulle kaikkein mieluisin.
Perheemme on kaikkein vanhimpia, ja meidän haarassamme ei ole vielä
koskaan sattunut epäsäätyisiä avioliittoja, mikä tosin on vain
sattuman kauppaa. Tämä risti on tätänykyä jokseenkin viimeinen
muistutus vanhoista ajoista, jolloin sellaiselle pantiin erittäin
suurta arvoa. Nyt nousee toinen mahti vanhain säätyoikeuksiemme
sijaan, rahan mahti. Ja mekin olemme siinä asemassa, että meidän on
turvauduttava tähän mahtiin säilyttääksemme perheemme arvoa. Prinssin
kirjeessä puhutaan sukumme vanhuudesta ja lausutaan toivomus, että
se kukoistaisi vielä monet sukupolvet eteenpäin samassa aatelisessa
nuhteettomuudessa kuin tähänkin asti. Sinun, Lenore, ja veljesi
asiana on huolehtia siitä."

"Minä elänkin aatelisessa nuhteettomuudessa", vastasi Lenore, ristien
käsivarret rinnoillensa. "Mutta perheen kunnian hyväksi minä en voi
tehdä mitään. Jos jolloinkin menen naimisiin, mihin minulla muuten
ei ole ollenkaan mielitekoa, niin minun täytyy vaihtaa nimeä; ja
vanhalle rautapaitaiselle kantaherrallemme, joka riippuu ylhäällä
tornikamarin seinällä, lienee jokseenkin yhdentekevää, kenen otan
herrakseni ja käskijäkseni. Enhän silloin voi kuitenkaan pysyä
Rothsattelina."

Isä nauroi ja veti tyttären povelleen. "Kunpa vain tietäisin, mistä
lapseni on saanut kaikki nuo kerettiläiset päähänpistonsa."

"Hänestä on vähitellen tullut sellainen", sanoi äiti.

"No, sitten ne haihtuvatkin vähitellen", virkkoi isä ja suuteli
sydämellisesti tyttärensä otsaa. "Luehan tämä prinssin kirje, minä
käyn hoitamassa hevosen talliin, sitten syömme yhdessä illallista
täällä ulkona."

       *       *       *       *       *

Vastasaatu ritarimerkki, siro muistoesine mahtavan hengellisen
ritarikunnan päiviltä, joka oli valloittanut laveita maita ja
perustanut oman valtakunnan, loi vapaaherran sieluun kirkasta
valoa, niin välinpitämätön kuin hän olikin siitä olevinaan.
Laajan tuttavapiirin onnittelut tekivät hänelle hyvää, ja hänen
itsekunnioituksensa sai siitä salaista tukea, jollaista hän nykyään
monesti tarvitsikin. Tässä mielentilassa hänet tapasi viikon päästä
Ehrenthal, joka ajaessaan erääseen lähikylään poikkesi onnittelemaan
vapaaherraa. Kauppias oli jo tehnyt jäähyväiskumarruksensa, kun
hän vielä kerta pysähtyi huomauttamaan: "Armollisella herralla
oli aikaisemmin ajatus perustaa sokeritehdas juurikassatonsa
jalostamiseksi. Nyt olen kuullut, että ollaan toimessa muodostaa
osakeyhtiö, joka aikoo perustaa samanlaisen tehtaan aivan teidän
naapuristoonne. Minuakin on kehotettu liittymään mukaan, ja tahdoin
senvuoksi ensin kysyä, mitä mieltä herra parooni nykyisin on tässä
asiassa."

Vapaaherralle tuo tieto oli hyvin vastenmielinen. Jo monet vuodet
hän oli miettinyt perustaa moisen tehtaan tilalleen, hän oli käynyt
katsastamassa tällaisia teollisuuslaitoksia, tilannut suunnitelmia,
neuvotellut teknikoiden kanssa, olipa jo määrännyt paikankin, jossa
sijaiten tehdas olisi vähimmässä määrässä rumentanut ympäristöään.
Hän oli jonkun aikaa hautonut tuota suunnitelmaa hyvin innokkaasti,
mutta vähitellen se oli käynyt hänelle vähemmän houkuttelevaksi.
Luonnostaan varovaisen miehen kammo uutta ja vielä epävarmaa
teollisuudenhaaraa kohtaan, eräiden tuttavien valitukset sellaisen
aiheuttamista kustannuksista ja ennen kaikkea siitä levottomuudesta
ja monenkaltaisista huolista ja rasituksista, joita moinen laitos
tuottaisi tilanomistajan elämään häiriöksi tilan muulle hallinnolle
-- kaikki tuo oli taivuttanut hänet ainakin toistaiseksi luopumaan
koko ajatuksesta ja tyytymään siihen, että lähivuosiksi sijoittaisi
pääomansa levollisemmalla tavalla kiinnityksiin, joista korkea
tosin kertyi niukemmalta. Ja nyt piti tuollaisen laitoksen,
jonka aatteenhan kuitenkin oli pidättänyt itselleen vastaisuuden
varalle, nousta pystyyn syrjäisten toimesta; selvää oli, että
hänen omat aikeensa sen kautta menisivät kokonaan myttyyn. Sillä
kaksi samanlaista tehdasta vieri-vieressä sijaiten häiritsisivät
ehdottomasti toisiansa. Harmistuneena hän huudahti: "Juuri nyt, kun
olen sitonut pääomani kiinni muuanne muutamiksi vuosiksi."

"Herra parooni", sanoi, kauppias sydämelliseen sävyyn, "tehän olette
rikas mies ja arvossapidetty paikkakunnalla. Jos selitätte, että
aiotte itse rakentaa tuollaisen tehtaan, niin hajautuu osakeyhtiö
muutaman päivän kuluessa."

"Tiedättehän, etten nykyisin voi", vastasi vapaaherra nyreästi.

"Jos vain tahdotte, armollinen herra, niin te voittekin", virkkoi
Ehrenthal kunnioittavasti hymyillen. "Minä en ole se mies, joka käy
teitä suostuttelemaan tuommoisen tehtaan perustamiseen. Mikä tarvis
teillä on ansaita rahoja? Mutta jos sanotte minulle: Ehrenthal, minä
tahdon perustaa tehtaan, niin on teillä pääomaa tarjona niin paljon
kuin vain haluatte. Minulla itselläni on käteistä seitsemän- tai
kahdeksantuhatta taaleria, ne voitte saada minä päivänä hyvänsä. --
Ja minäpä tahdon tehdä teille erään ehdotuksen. Minä hankin teille
tarvitsemanne rahat huokealla korolla. Siitä määrästä, minkä omastani
annan teille, te myönnätte minulle osuuden tehtaaseen siihen päivään
saakka, jolloin maksatte rahat takaisin. Muusta summasta, minkä
sen yli tarvitsette, hankitte tilaanne hypoteekin, siksi kunnes
muutamien vuosien perästä maksatte takaisin koko lainan." Ehdotus
tuntui epäitsekkäältä, jopa ystävällisessä mielessä tehdyltä, mutta
vapaaherra tunsi jo ennakolta liian elävästi, minkä suuren muutoksen
moinen homma tulisi aiheuttamaan koko hänen elämässään; tulevaisuus
tuntui hänestä muodostuvan oikeaksi myllerrykseksi kaikenlaisia
huolia, joista sekä hänelle että Ehrenthalille koituisi surua.
Senvuoksi hän suhtautui hyvin kylmästi liikemiehen tarjoukseen.
"Kiitän luottamuksestanne", hän sanoi, "mutta en tahdo ruveta
rakentamaan vierailla rahoilla mitään sellaista, joka vain omain
tulojen ylijäämällä rakennettuna voi tuottaa siunausta."

Ehrenthal sai tyytyä tähän vastaukseen ja lausumaan vielä kerran
kynnykseltä: "Voihan armollinen herra punnita asiaa; luulen voivani
pidättää osakeyhtiön perustamista neljän viikon ajan."

Ainoastaan se, joka on kerran elämässään ollut juhlittu laulajatar,
voi käsittää, minkä tavattoman joukon tuntemattomasta kädestä
lähteneitä kirjelippuja, kääreitä ja muita postilähetyksiä
vapaaherralle virtasi seuraavain neljän viikon aikana. Ensiksikin
herra Ehrenthal kirjoitti: "Olen saanut osakkeenmerkinnän lykätyksi
neljäksi viikoksi"; sitten kirjoitti herra Karfunkelstein, muuan
uuden yhtiön osakas: "Olen kuullut, että aiotte perustaa tehtaan;
siinä tapauksessa olen valmis palvelemaan teitä." Sitten tuli jälleen
kirje herra Ehrenthalilta: "Tässä seuraa myötä erään samanlaisen
tehtaan vuosiarvio; siitä näette, mitä sellaisesta voi voittaa."
Sitten eräs Wolfsdorf kirjoitti: "Kuulemani mukaan herrani on
tehdashommissa; minulla on pääomaa lainattavana kohtuullista korkoa
vastaan ja olisin iloinen, jos saisin kiinnityksen tahi mieluummin
osuuden tehtaaseen." Ja lopuksi kirjoitti jokin hämäräperäinen herra
Itzigveit: "Herra paroonin ei pidä ryhtyä kauppoihin Ehrenthalin
kanssa, niinkuin kaupungissa kerrotaan; Ehrenthal on rikas, mutta
omaa etuansa katsova mies; ainakaan ei häntä pidä ottaa osakkaaksi.
Minä, tämän kirjeen lähettäjä, tahdon hankkia paroonille paljon
parempia pääomia ja aivan toisenlaisia osakkaita", jonka johdosta
herra Ehrenthalin oli pakko taasen kirjoittaa: "Kaupungissa
olevat vihamieheni juonittelevat minua vastaan selkäni takana
saadakseen armollisen herran hankkimaan rahoja muualta kauniiseen
liikeyritykseensä; te voitte tehdä niinkuin tahdotte, minä olen
rehellinen mies enkä tyrkyttele itseäni."

Vapaaherra joutui kummiinsa nähdessään, kuinka helposti ja
suurenmoisesti hänen nimelleen vyöryi pääomaa, ja kuinka tuiki
tuntemattomat ihmiset olivat valmiit pitämään hänen maalleen aiottua
tehdaslaitosta pettämättömänä, loistavana, jopa kadehdittavanakin
liikeyrityksenä. Hänellä oli tähän asti ollut jokseenkin vaatimaton
menestys kaikissa kauppatuumissaan; hän oli voittanut jokseenkin
täydellisesti alkuperäisen vastenmielisyytensä raha-asiain
solmiamiseen, olipa hän jo tottunut jossain määrin turvaamaan
toistenkin rahoihin. Nyt hänessä vähitellen kypsyi kypsymistään
ajatus ottaa vieraita rahoja vastaan tehtaansa perustamiseksi. Yhtä
asiaa vain hänen ylpeytensä ei voinut sulattaa: hän ei tahtonut
suvaita alati altista Ehrenthalia liiketoverikseen tai osakkaaksi,
sen verran oli tuon tuntemattoman lähettäjän kirje saanut aikaan.
Ja hän päätti, siinä tapauksessa että yrityksestä tulisi tosi,
myöntää Ehrenthalille hänen lainastaan kiinteän koron. Neljä viikkoa
vapaaherra kamppaili sisäisen päättämättömyytensä kanssa; usein oli
hänen otsansa pilvessä, usein näki paroonitar hiljaisesti surren
puolisonsa jälleen kiihottuneena ja ärtyneenä; usein ajoi tämä
kaupunkiin tahi tuttaviensa maatiloille katsastamaan samanlaisia
tehdaslaitoksia ja hankkimaan itselleen hyötyä mahdollisimman
monista kulunkiarvioista. Suunnitellusta osakeyhtiöstä hän ei
saanut kuulla mitään varmaa. Vähemmän suotuisat tiedot, joita hän
sai erinäisten sokeritehtailijain asemasta, hän tahallansa käsitti
vain kilpailunpelon aiheuttamiksi tahi johtuviksi asianomaisten
tehdaslaitosten kehnosta alkusuunnittelusta.

Nuo neljä viikkoa kuluivat loppuun, ja jälleen tuli Ehrenthalilta
uusi kirje, jossa tämä pyysi paroonia kiireimmiten ilmoittamaan
päätöksestänsä, koska erinäisiä osakkaita ei enää käynyt kauemmin
pidättäminen.

       *       *       *       *       *

Erään helteisen päivän iltana vapaaherra astui levottomin mielin
karjatarhasta avoimille vainioille. Syvällä taivaanrannalla
helotti vielä häikäisevän keltaista valoa mustan pilven reunan
alta, ja toisia tummia pilviröykkiöitä kasautui hänen päänsä
päälle kuin mitäkin jättiläislouhikkoa valkoisine jääreunoineen.
Ylt'ympäri vallitsi tuskallisesti epäröivä ja pahoja aavisteleva
helle ja ahdistus. Sirkat sirittivät viljan seasta äänekkäämmin
kuin muulloin, ja niiden vihlovat äänet kajahtivat vapaaherran
korviin kuin herkeämättömät varoitukset. Maantien vartisissa puissa
lentää lepattelivat pikku lintuset rauhattomina oksalta oksalle ja
huutelivat toisilleen, että jotakin hirvittävää oli tulossa niiden
laulukentille; me pienet jaksamme pitää puolemme, ne huusivat,
mutta varokoot isot itseänsä. Pääskyset suhahtivat aivan läheltä
maan pintaa ja niin liki vapaaherraa, kuin ei tätä olisi ollut
olemassakaan, vaan hänen tilallaan olisi ollut vain tyhjää ilmaa.
Tienvierillä kasvavat isolehtiset kasvit riiputtivat veltosti
pölystä harmaita lehtiään, jotka näyttivät olevan peräisin jostakin
jo kadonneesta maailmasta, jolloin luonto oli vielä ollut vihreä
ja kasvit sisälsivät väkeviä elonmehuja ja kantoivat koreanvärisiä
kukkia. Pitkä tiheä pölypilvi vyöryi maantieltä isäntää vastaan,
kotiapalaavat työrattaat kulkivat hänen ohitseen. Raskaasti
laahustivat hevoset eteenpäin, nuupottaen päätänsä syvälle aisojen
väliin. Ilkeä harmaa pölypilvi seurasi niitä koko ajan ja verhosi
niiden ruumiinpiirteet, niin että vain päät ja kaulat erottuivat; ne
näyttivät vapaaherrasta kuin kammottavilta, varjomaisilta aaveilta,
jotka nousivat pilven myötä ylös ilmaan. Niiden jälessä tuli
lammaskatras kolmena erillisenä parvena, kukin jälleen kietoutuneena
tukahduttavaan pölypilveen. Kellokkaiden tiu'ut soinnahtivat kumeasti
paksussa ilmassa, ja aivan kuin jostakin matkojen päästä kajahti
sieltä täältä maanrajasta aavemaisen paimenkoiran tuikea haukahdus.
Ja kun lampuri itse perimmäisenä astui tervehtien isäntänsä ohi,
näytti hän kuin joltakin haudasta nousseelta kummitukselta, joka
joskus eläessään oli ajanut todellisia lampaita vihannalta nurmelta
kotinakaan.

Kartanonherra seisoi liikkumattomana hevosten ja lammasten ohi
samotessa, hän seisoi ojan partaalla lakastuneiden tulikukkain
vierellä, hän kuunteli maantien vartisissa puissa teiskuvain
lintusten ääniä, ja ne kaikki antoivat hänelle kolkkoja, ahdistavia
ajatuksia. Hän käveli lammikon padolle, mistä Anton aikoinaan oli
luonut viime silmäyksen herraskartanoon. Linnan tornit ja muurit
näyttivät vapaaherrasta olevan ilmiliekeissä, kirkkaita kipunoita
säihkyi tornien peltikärjistä, kaikki akkunaruudut lieskasivat
kuin tulipalon vallassa, ja raskaina veripisaroina riippuivat
köynnösruusujen uhkeat kukat pitkin niiden kellan- ja mustanpuhuvia
varsia. Mutta ilmassa linnan päällä vasta oikea myllerrys kävi, yhä
lähemmäksi vyöryivät mustat pilviröykkiöt nielaisemaan pimentoonsa
koko välkkyvän rakennuksen. Ei lehtikään liikkunut puissa, ei
karetta käynyt lammen tummalla kalvolla, joka lepäsi kuolleena ja
elottomana kuin jokin manalainen järvi. Vapaaherra kumartui pinnan
yli keksiäkseen edes jonkin elonmerkin, vaikkapa vain yhdenkin
sudenkorennon tai pitkäsäärisen vesikiitäjän -- mutta silloin
tirkisteli syvyydestä häntä vastaan kalmankalpea ihmispää, niin että
hän hirmustuneena hätkähti taapäin ja oli pakotettu kurkistamaan
vielä kerran vakuuttautuakseen siitä, että oli nähnyt vain oman
kuvaisensa. Täälläkin ympäröi kartanonherraa tukahduttava raskaus,
alakuloisuus ja ahdistava aavistus.

Hän nojautui onttoon raidanrunkoon ja katseli hellittämättä taloansa
ja niitä akkunoita, joiden takana hänen rakkaansa asuivat. Hän etsi
katseillaan heidän ohiliiteleviä ääripiirteitään, koetti kuunnella
ääntä paroonittaren flyygelistä, toivoi että edes Lenoren hameesta
irtautunut heleä nauharuusu lepattelisi alas ulkoparvekkeelta; mutta
talosta ei näkynyt eikä kuulunut yhtään elonmerkkiä, koko linna
tuntui olevan kuollut ja autio kuin jokin ikivanha raunio, jota
vain aarniliekit valaisivat aavemaisesti; -- vielä silmänräpäys,
ja se katoaisi järkiään maan sisään. Sitten vyöryisivät unhotuksen
syvät vedet sen yli, ja jälkeentulevaiset saisivat aihetta kertoa,
että tässäkin oli muinen ollut uljas linna ja siinä isäntänä ylpeä
parooni, mutta että siitä oli jo kauan, hyvin kauan sitten. --

Raunioitunut talo, sortunut suku! -- Kun se aika tuli, jolloin vieras
mies seisoi tässä samalla paikalla ja katseli uutta taloaan, jonka
oli tänne rakennuttanut, silloin lepäsi sama vedenkalvo vieraankin
edessä kuin nyt hänen edessään, ja sama maankamara, jota hänen
auransa kyntivät, kasvatti jälkeläisellekin altista satoa. Silloinkin
antoivat oljista karisevat jyvät valkoista jauhoa, lammaskatraan
karitsaiset hyppelisivät saman kivisen vesiruuhen ympärillä kuin
nytkin, vainiot urkenisivat uudestaan silmänkantamattomiin, vesiojat
kenties kiertelivät peltoja samoilla kohdilla kuin nytkin, lammikon
rannalla imivät kahilanjuuret ravinnokseen samaa vettä -- ainoastaan
hän ja hänen sukunsa, jotka nyt vallitsivat tätä kaikkea, olivat
silloin kadonneet jälettömiin, niin että heistä säilyi vain kalpea,
tarumainen muisto!

Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen,
joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän
hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä
neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden
latvoissa terävä ääni -- se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran
painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta
äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki
sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan,
ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta
kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema
kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi
vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä
ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan
ihmis-aukeitten yllä.

Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen
puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja
isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä
ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän
odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin
kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen
miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi
hänen eteensä.

"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa
parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa
vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä,
hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt
katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn
peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä
lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen
epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään,
hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle
sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa
tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä
muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi
tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei
ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."

Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä
väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti
joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra
edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja.
Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät
väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.

"Sulje akkuna", pyysi paroonitar, "rajuilma tulee pian kohdallemme."

"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä
rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli
kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne
päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan
saarnin kohdalle."

"Näen sen, mitä siitä paikasta?" kysyi paroonitar.

"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra
hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan
aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan
savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."

"Aiotko todellakin ruveta rakentamaan?" kysyi hänen vaimonsa
huolestuneena.

"Ajatteletko perustaa tehtaan?" kysyi luutnantti moittivasti.

"Niin, totta on", vastasi vapaaherra puolisolleen, "että yrityksestä
tulee paljon hankaluuksia sekä sinulle että minulle, ja minun aikaani
ja voimiani se tulee joka suhteessa vaatimaan melkoisesti. Mutta
kun nyt kuitenkin aion uskaltaa käydä toimeen, niin en tietenkään
tee sitä meidän itsemme, vaan lastemme ja perheemme takia. Minä
tahdon entistä lujemmin kiinnittää tämän tilan sukuumme, tahdon
enentää sen tuloja siinä määrässä, että tämän linnan isäntä kykenee
huolehtimaan niidenkin rakkaittensa tulevaisuudesta, joille hän
vanhan erikoisoikeuden ja miespuolisen perimyssäännön nojalla ei voi
tilaa luovuttaa. Se on kysynyt minulta pitkällistä kamppausta, mutta
tänään olen tehnyt päätökseni."


9.

Vapaaherra pani innokkaasti alulle tehtaan perustamistyöt. Hän
yritti valmistaa itse ainakin osan tarvittavasta tiilimäärästä, ja
hän leimautti metsästään rungot, jotka talvella piti kaadettaman
rakennuspuiksi. Ehrenthalin suosittelema rakennusmestari ja
vapaaherran itsensä valitsema teknikko hankittiin. Hän tiedusteli
huolellisesti sen miehen menneisyyttä, jolle hän aikoi uskoa
tehtaansa kuntoonpanon ja käyttämisen, ja onnitteli itseään, kun
hän pitkän hakemisen jälkeen löysikin rehellisen miehen, jolla
oli tavattomat teoreettiset tiedot. Ehkäpä olisi viimemainitun
ominaisuuden täytynyt paroonin kannalta katsoen olla hiukan
arveluttava, sillä vanhat kokeneet käytännön miehet sanoivat
valitettavan, että hän ei koskaan malttanut pitää tehdasta tasaisessa
käynnissä, vaan häiritsi alituisesti työtä toimeenpanemalla uusien
keksintöjen mukaisia uudistuksia. Senvuoksi häntä pidettiin
epävakaisena työnjohtajana ja ylen kallishintaisena isännälleen.
Vapaaherrasta miehen älykkäisyys ja rehellisyys oli luonnollisesti
pääasia, nimenomaan senvuoksi että hän sydämessään salaa toivoi, että
nämä teknikon ominaisuudet tasoittaisivat hänen omassa johdossaan
ilmenevät puutteet.

Niin valoisilta kuin nämä toiveet näyttivätkin, liittyi niihin
eräs ikäväkin seikka. Tilalla ei enää ollut entistä järjestystä
eikä totuttua miellyttävää oloa; ne olivat keskikesällä lentäneet
tiehensä samaten kuin haikarat, jotka jo monet vuodet olivat olleet
vakituisia asukkaita ison heinävajan katolla. Uusi laitos oli
tiellä ja rasitukseksi jokaiselle. Paroonitar menetti puistosta
mieluisen osan, ja varsinkin särki hänen sydäntään, kun tusinan
verta mahtavia ikivanhoja puita sai kaatua kirveeniskuista.
Tilalle samosi joukko vieraita työmiehiä lapioineen, lastineen
ja käsirattaineen kuin mikäkin tuhoisa heinäsirkkaparvi. He
tallasivat puiston nurmikentät kuralätäköiksi, ateria-aikoinaan he
leiriytyivät melkein linnan akkunain alle ja häiritsivät usein naisia
häikäilemättömyydellään. Puutarhuri väänteli käsiään alituisten
hedelmä- ja vihannesvarkauksien johdosta. Vouti joutui epätoivoon,
kun koko taloudenpito alkoi mennä hunningolle. Hänen ottamistaan
uusista työvoimista ei ollut yhtään apua vierasten työmiesten
silmälläpitämisessä, vaan päinvastoin pelkkää häviötä. Kiireessä
ostetut uudet vetojuhdat eivät riittäneet mihinkään. Kyntöhevoset
valjastettiin rakennusainekuormien eteen, silloin kuin olisi niitä
tärkeimmin tarvittu peltotöissä, ja hyviä vetohärkiään hän tuskin sai
enää nähdäkään. Talousmenot enenivät enenemistään, tulot sen sijaan
uhkasivat vähentyä. Myöskin sokerijuurikkaan viljelykseen määrätty
maa-ala tuotti vanhalle voudille paljon työtä ja huolta.

Viljelysjärjestelmässä piti paljon muuteltaman ja päiväpalkkalaiset
totutettaman uuteen viljelystapaan. Lenore sai häntä usein
lohdutella ja tuoda hänelle monet tupakkanaulat kaupungista, jotta
hänen murheensa haihtuisi sinisten savujen mukana ilmaan. Raskain
työtaakka oli luonnollisesti vapaaherran itsensä kannettavana. Hänen
työhuoneestaan, jossa ennen kävi vain yksityisiä avunanojia ynnä
vouti, tuli nyt yleinen kokouspaikka kuin mistäkin rihkamasaksan
puodista. Kymmenille tahoille piti hänen hankkia neuvoja, antaa
ohjeita, voittaa vaikeuksia. Miltei joka päivä hän sai ajaa
kaupunkiin, pitäen kiirettä kuin olisi tuli ollut kintereillä, ja kun
hän ennen niin rauhallisiksi iltahetkiksi joutui kotiin, saapui hän
perheensä pariin huolestuneena, äreänä ja väsyneenä. Hänen mielensä
tosin täytti suuri toivo, mutta sitä oli sangen vaikea toteuttaa.

Jonkin verran lohtua sai vapaaherra Ehrenthalin ahkerasta
hännystelemisestä. Tästä kunnon miehestä oli apua vähin joka
paikassa, hänellä oli aina hyviä neuvoja tarjona, eikä minkäänmoinen
vaikeus voinut panna häntä pulaan. Hänen käyntinsä hovitilalla
tihenivät tähän aikaan; paroonille hän oli aina tervetullut vieras,
naisille vähemmässä määrässä. Nämä näet epäilivät hänen panneen
alkuun tuon asiatointen ehtymättömän virran, jonka kululle kaikki
linnan ovet ja akkunatkaan enää eivät tahtoneet riittää. Onneksi
hän aina viipyi varsin vähän aikaa, ja vaikka hänestä näkyikin,
että hän tunsi tilalla hyvin viihtyvänsä, oli hänen pokkuroiva
notkeaselkäisyytensä yhtä moitteettoman kunnioittava kuin ennenkin.

Eräänä aurinkoisena päivänä Ehrenthal, timanttineula- ja.
kaulusröyhelö-koruihinsa sonnustautuneena, astui poikansa huoneeseen.
"Tahdotko lähteä tänään ajelemaan kanssani Rothsattelien tilalle,
poikani Bernhard? Olen luvannut paroonille tuoda sinut mukanani,
esitelläkseni sinut perheelle."

Bernhard kavahti pystyyn tuoliltaan. "Mutta isä, minähän olen sille
herrasväelle aivan vieras."

"Kun olet katsellut tilaa, ei se ole sinulle enää vieras, ja kun
olet puhellut paroonin, paroonittaren ja neidin kanssa, niin tunnet
heidätkin. Ne ovat hyviä ihmisiä", lisäsi hän suopeasti.

Poika teki vielä arkoja estelyjä, mutta isä kumosi ne selittämällä
jyrkästi, että vapaaherra odotti häntä tulevaksi.

Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä
löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat
liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten
kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä
tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? -- Bernhard ojentautui
suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä
alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin
lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä
lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä
hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää
täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt
maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa
vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta,
jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla
askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa
päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen.
Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin
luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin
rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen
silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita
ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa
väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren
kotioloissaan, pitsihilkka päässään... kaikki niin hienoa, niin
säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle,
semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian
isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista,
mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko
hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" --
Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä
alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis.
Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän
Rosalie."

"Onko hän vaaleaverinen?"

Herra Ehrenthal mietiskeli. -- "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin
vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit
myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa.
Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti
istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin
taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden
ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että
armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti
käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias
Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea
hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen
asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa,
ja esitteli: "Poikani Bernhard -- tämä on armollinen neiti." Bernhard
kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos
etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä
voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita
pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa
parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys
tilaani", vastasi vapaaherra.

"Tiedättekö mitä, herra parooni, jokaisesta tuhannesta, jonka
maksan teille taalereita, te ette voi alituisesti myöntää
minulle kiinnitystä; siitä tulee paljon kuluja ja se saattaa
tilan huonoon maineeseenkin. Antakaa tuomioistuimen toimittaa
teille hypoteekkikirja, joka on asetettu jollekin suuremmalle
summalle, sanokaammepa vaikka kahdellekymmenelle tuhannelle
taalerille. Antakaa kirjoituttaa se esimerkiksi armollisen
paroonittaren nimelle; silloin on siinä teillä vakuus, jonka
voitte myydä minä päivänä hyvänsä, ilman että uudet pääomavelat
siltä tulevat rasittamaan tilaanne. Ja minulle te annatte joka
kerta, kun tuon teille rahoja, yksikertaisen velkakirjan, jossa
vakuutatte vapaaherrallisella kunniasanallanne, että minulla on
maksamani rahamäärän suuruinen osuus tuohon kahdenkymmenentuhannen
taalerin kiinnitykseen, joka hypoteekkiluettelossa seuraa kohta
maakuntapankin kiinnelainojen perästä. Se käy yksinkertaisesti
ja kaikki pysyy meidän kahdenkeskisenä tietona. Ja kun ette enää
tarvitse mitään ennakkosummia, niin saatamme asian lukkoon notaarin
luona. Te luovutatte silloin itse hypoteekin minulle, ja minä annan
teille takaisin velkakirjanne ja maksan käteisellä, jos ja mitä
vielä puuttuu noista kahdestakymmenestä tuhannesta taalerista.
Minä en vaadi teiltä mitään muuta kuin kunniasananne pienellä
paperipalasella. Ja kun tuomioistuin on laittanut valmiiksi tuon
kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirjan, niin soisin
mieluimmin, että kävisitte sen perimässä minun luotani."

Kun vapaaherra viime ehdon kuullessaan katsahti ylös rypistetyin
kulmin, laski Ehrenthal suostutellen kätensä hänen käsivarrelleen ja
sanoi tuttavallisesti: "Olkaa levollinen, herra parooni; sitä vastaan
ei teillä voi olla mitään muistutettavaa, että minä tahdon itse
noutaa hypoteekkikirjan oikeudesta. Enhän voisi sitä käyttää millään
tapaa väärin, mutta se on oleva minulle rauhoittavana vakuutena.
Jokainen lakimies sanoo teille, että minä tässä asiassa menettelen
teitä kohtaan tavalla, joka liikeasioissa on perin harvinainen. Usein
rikotaan toiselle annettu sana, mutta jos maan päällä mikään on hyvä
ja järkkymätön, niin minulle se on teidän kunniasananne. Jollei tämä
ole liikemiehen puhetta, herra parooni, niin arvelen sen ainakin
olevan ystävän puhetta."

Ehrenthal sanoi tämän kaiken sydämellisellä sävyllä, joka ei ollut
tyyten valheellinen. Hänen tarjouksessaan ilmenikin todella suurta
luottamusta. Monesti neuvoteltuaan Itzigin kanssa hän oli päättänyt
uskaltaa esittää sen. Hän tiesi, että vapaaherra tuli vielä
tarvitsemaan noiden kahdenkymmenen tuhannen taalerin lisäksi paljon
muutakin pääomaa tehdastaan varten. Kauppiaankin etujen mukaista
oli, että näiden summien saanti kävi helpoksi vapaaherralle. Ja hän
luotti aatelismieheen; hänellä, liukkaalla ja ovelalla juonikolla,
oli luja luottamus toisen aateliseen mielenlaatuun. Vaikkakaan
Itzig ei olisi alituisesti huomauttanut hänelle tilanomistajan
kunnioitettavasta luonteesta, ei hän itsekään olisi uskonut tästä
mitään pahaa. Mitä hänen sielussaan vielä oli tilaa kunnioittavalle
kiintymykselle toiseen lähimmäiseen, se oli kokonaan omistettu
vapaaherralle. Tämä se oli jo kauan aikaa ollut hänen huolenpitonsa,
hänen kateellisen valppautensa esine. Vapaaherrasta oli tuolle
veijarille tullut samanlainen hellittävä kuin maamiehelle on
peltonsa ja maalaisemännälle hänen lempielikkonsa. Myöskin emäntä on
kiintynyt nelijalkaiseen suosikkiinsa, ylistelee sen hyviä puolia,
katselee sitä hyvillä mielin, pitää sitä lajinsa parhaimpana, ja kun
teurastuspäivä tulee, itkeä tirahduttaa hän ehkä kyynelpisarankin.
Mutta kautta pyhän Antoniuksen, niin kipeätä kuin se häneen tekeekin,
täytyy eläinparan kuitenkin kuolla!

       *       *       *       *       *

Tällävälin sanoi Lenore alhaalla pihalla Bernhardille: "Haluttaako
teitä lähteä puistoa katselemaan?" Bernhard seurasi vaitonaisena ja
katsoi arkaillen ylimysneitiin, joka uhkamielisesti viskasi niskaansa
ja näytti olevan sangen vähän huvitettu hänen seurastaan. Pyöreän
nurmikentän reunalla, johon Anton oli kerran ollut niin ihastunut,
Lenore pysähtyi ja näytti sorapolkua. "Tuolla se haarautuu, toinen
haara vie lammelle ja toinen syvemmälle puutarhaan." Hän kohotti
kättään kuin hyvästelläkseen vieraansa. Mutta Bernhard katseli
kummissaan nurmikenttää, linnaa sen perällä ja torneja ja parveketta,
jonne köynnösruusut kiertelivät, ja huudahti: "Tuon kaiken olen jo
nähnyt jossakin, mutta täällä en ole vielä koskaan käynyt."

Lenore jäi seisomaan ja huomautti puolittain pilkallisesti: "Mikäli
tiedän, ei talomme ole vielä koskaan käynyt kaupungissa; ehkä on
toisia rakennuksia, jotka saattavat näyttää samanlaisilta."

"Ei", vastasi Bernhard koettaen muistella, "olen nähnyt juuri tämän
linnan piirustettuna kuvassa, joka riippuu erään ystäväni seinällä.
Hänenhän sitten täytyy tunteakin teidät", hän huudahti iloisesti,
"vaikka hän ei ole siitä minulle mitään virkkanut."

"Mikä sen ystävänne nimi on?"

"Se on eräs herra Wohlfart."

Lenore käännähti vilkkaasti puhetoveriinsa. "Wohlfart? Onko
hän konttoristina T. O. Schröterin siirtomaata varain ja
maalaistuotteiden kaupassa? Sitäkö herraa te tarkoitatte? -- Ja hänkö
on teidän ystävänne? Kuinka olette tullut hänen tuttavakseen?" kysyi
hän ankarasti ja asettui Bernhardin eteen, kädet selän takana, aivan
kuin opettaja, joka panee pienen oppilaansa tilille omenavarkaudesta.

Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka
rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti
jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää
ankaruuttaan.

"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti
ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa
joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai
paljon tekemistä?"

Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä
kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi
alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi
ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen
teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette
sellainen."

Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin
vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän
aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman
tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."

"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore.
"Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa.
Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki
hattu päähänne."

Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä,
mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman
niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen
joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.

Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli
kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei
korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä
linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa;
hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa.
Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti
lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä
ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun
auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se
kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja
hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore
nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli
hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella
kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat
ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.

He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia
pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään,
ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen.
Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista
varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat
ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.

"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte
sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. -- He oppivat
kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi
ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän
otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo
kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi
muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja
asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta
ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.

"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?"
kysyi Lenore hymyillen.

"Ovatpa tietenkin", vastasi Bernhard. "Minä olen myöskin asetellut
akileian ja ritarikannuksen suippukantaisia kukkia sisäkkäin
pyöreiksi seppeleiksi ja kuivannut ne kirjojeni välissä; sitten
kuivasin lehtiä ja kokonaisia kasveja ja hankin itselleni herbaarion.
Se, mikä meitä täyskasvuisina huvittaa, liittyy usein johonkin
lapsuuden muisteloon. Lapsesta, joka kerran sai sattumalta käteensä
kirjavia kristalleja, tulee kenties aikuisena mineraloogi, ja useampi
kuin yksi kuuluisa matkustaja on Robinson Crusoen kautta johtunut
tekemään suuret keksintönsä. Aina on huvittavaa huomata, millä tapaa
jokin suuri mies on tullut selville elämäntehtävästään."

"Me naiset tarkastelemme koko elämämme ajan luontoa lasten tavalla",
virkkoi Lenore; "me leikittelemme kiiltävillä kivillä ja kirjavilla
kukilla vielä vanhoina päivinämmekin, aivan niinkuin nuo tyttöset
tuossa. Ja taitoniekat käyttävät kaiken kykynsä jäljentääkseen meille
kukkia ja kiviä, jotta meiltä ei koskaan puuttuisi leluja. -- Koska
olette niin hyvin perillä lastenleikeistä, niin tuolla on teille
jotakin", hän osotti tienvieressä kasvavaa isoa takkiaispensasta.
"Oletteko koskaan laittanut itsellenne lakkia takkiaisista?"

"En", vastasi Bernhard pahojen aavistusten täyttämänä. "Sittepä
saatte heti sellaisen", sanoi Lenore päättäväisesti. He kävivät
takkiaispensaan luo, Bernhard poimi sen pyöreitä pumpuloita moniaan
kourallisen ja ojensi ne Lenorelle. Tämä laittoi niistä pyöreän
patalakin, jossa oli kaksi pientä sarvea edessä. "No pankaapas
päähänne", sanoi hän armollisesti.

Bernhard piteli varovasti pientä hirviötä kädessään. "Yksinäni en
uskalla tällaisessa esiytyä", hän esteli, "muuten linnut puunoksilla
kirkuisivat minulle pahasti. Mutta jospa tekin laittaisitte
itsellenne hilkan..."

"Ettehän voi vaatia, että minä panisin takkiaisia tukkaani", Lenore
vastasi, "mutta muuten tapahtukoon tahtonne. Tulkaahan takaisin,
niin näytän teille miten me tyttöinä laitoimme itsellemme lakkeja."
Hän vei seuralaisensa erääseen kohtaan, missä pensaikon laidalla
seisoi ryhmä auringonkukkia, mustine naamoineen ja keltaisine
sateineen. Niistä hän leikkasi pienellä taskuveitsellä muutamia
kukkia irti, lävisti niiden varret ja sitoi ne kypärin muotoiseksi
päähineeksi, jonka asetti nauraen tukalleen. Tuo outo koriste antoi
hänen kauniille kasvoilleen hurjanmoisen näön. "No, nyt on teidänkin
pantava lakki päähänne", hän komensi. Bernhard totteli, ja hänen
rehelliset ryppyiset kasvonsa, musta hännystakkinsa ja valkoinen
kaulaliinansa näyttivät takkiaislakin alla niin eriskummallisilta,
että Lenore ei voinut pidättää nauruaan, vaan koetti turhaan salata
sitä nenäliinansa taa. "Te näytätte hirvittävältä." Bernhard otti
päähineensä heti pois. "Tulkaa lammelle, niin saatte nähdä kuvaisenne
vedenkalvosta."

Hän saattoi vieraansa siihen kohtaan, missä tehdasrakennukselle
kaivettiin perustusta. Se oli kolkon näköinen paikka. Multaläjiä,
tiilikasoja, puunrunkoja ja palkkeja makasi sikinsokin. Työmiehet
viettivät vapaailtaa ja olivat jättäneet rakennuspaikan autioksi;
vain moniaita kylän lapsia ryömi puiden välissä kooten lastuja
äideillensä iltavalkeaa varten. Hiukan etempänä pistäytyi esiin
lammikon lahdelma, jonka ranta oli tiheän viidakon paartama ja pinta
vesiherneen peittämä. "Kuinka kolkolta täällä nyt näyttääkään",
valitti Lenore. "Pensaita on katkottu ja puitakin vahingoitettu.
Kaikki se johtuu tuosta rakennuksesta. Vierasten työmiesten takia me
täällä enää harvoin käymmekään. Kyläläisten lapsetkin ovat käyneet
paljon rohkeammiksi ja valinneet täältä itselleen leikkitanhuat,
emmekä voi estää heitä siitä."

Samassa silmänräpäyksessä sujahti vene näkyviin viidakon mutkan
takaa. Sen kokassa seisoi pieni pulloposkinen talonpoikaistyttö,
horjahdellen hätääntyneenä veneen rivakassa liikkeessä, kun
hänen hiukan vanhempi veljensä lykkeli sitä tangolla eteenpäin.
"Katsokaahan vain", huudahti Lenore suuttuneena, "nuo junkkarit
ovat ottaneet meidän veneemmekin. Joudutteko sieltä oitis rantaan!"
Lapset säikähtivät huutoa, pojalta putosi tanko veteen, ja pikku
tyttönen horjahti hädissään veneen laidan yli Ja putosi hervottomasti
lampeen. Poika ajelehti veneessä avuttomasti pitkin lahdelmaa.
Tyttösen putoamista seurasi kova huuto rannalta. "Pelastakaa lapsi!"
huusi Lenore tuskissaan. Bernhard juoksi arvelematta veteen,
yhtään ajattelematta ettei hän osannut ollenkaan uida, ja seisoi
pian kainaloita myöten liejuisessa vedessä. Hän kurotteli käsiään
sinnepäin, minne lapsi oli pudonnut, mutta matkaa oli vielä moniaan
syltä. Tällävälin oli Lenore pujahtanut pensaan taa nopeasti kuin
salama. Kohta joutui hän sieltä takaisin ja juoksi eräälle veteen
urkenevalle rannan ulokkeelle. Syvältä vesiherneiden joukosta
Bernhard katseli kauhun ja ihastuksen sekaisella hurmiolla neitosen
ylvästä hahmoa. Eriskummallinen kukkaiskruunu koristi vielä hänen
päätänsä, kevyt hame hulmahti tiukasti hänen ruumistaan vasten,
kasvoilla oli päättäväinen ilme ja silmät tähystivät jäykästi siihen
kohtaan, missä lapsen hamonen kohosi jälleen näkyviin. Hän heitti
käsivarret korkealle päänsä yli ja syöksähti voimakkaalla hypyllä
veteen. Seppele putosi hänen päästään, kun hän pitkin vedoin ui lasta
kohti. Hän sai siepatuksi kiinni pikku hamoseen, teki sitten vapaalla
kädellään vielä pari uintiliikettä ja saavutti veneenlaidan. Hän
piteli siitä kiinni ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen lapsen
nostetuksi veneeseen, ja kun se oli onnistunut, tarttui hän veneen
kiinnitysvitjoihin ja veti sitä perässään maihin. Kalpeana kuin
kuolema oli Bernhard katsellut neidin toimia; nyt hänkin kahlasi
rantaan, ojensi Lenorelle kätensä avuksi ja piteli toisella venettä
paikoillaan. Lenore nosti tajuttoman lapsen syliinsä, Bernhard kantoi
pojan rantaan, ja molemmat lähtivät juoksemaan kiireesti lähellä
olevaan puutarhurin asuntoon, kaikista voimistaan parkuva poika
kintereillään. Märkä puku tahmautui tiukasti Lenoren ruumiiseen, niin
että sen ihanat muodot olivat hänen joutuisasti liikkuessaan miltei
kuin verhotta nähtävinä hänen seuralaisensa juopuneelle katseelle,
mutta siitä hän ei joutunut välittämään.

Bernhard yritti tunkeutua hänen kerallaan sisään puutarhurin
pirttiin, mutta Lenore työnsi hänet sukkelaan ulos. Säikähtyneen
tarhurivaimon avulla Lenore sitten riisui vaatteet lapsen yltä ja
koetti hieromalla palauttaa tajutonta raukkaa jälleen henkiin.
Sillävälin Bernhard ulkopuolella nojautui ovea vastaan vilusta
kalisevin hampain ja silmät palaen hurjasta mielenliikutuksesta kuin
tuliset hiilet. "Elääkö lapsi vielä?" hän huusi suljetun oven läpi.

"Elää", huusi Lenore pirtistä vastaan.

"Jumalan kiitos!" huudahti Bernhard ja löi kätensä yhteen; mutta
se jumaluus, jota hän sinä hetkenä ajatteli, oli sisällä oleva
ihana nainen, jonka suloista hänen oli äsken sallittu nähdä enemmän
kuin koskaan kenenkään toisen miehen. Kauan hän seisoi oven takana
väristen kylmästä ja unelmoiden onnesta, kunnes karkeaan villaiseen
hameeseen ja liiviin puettu korkea hahmo astui ulos pirtistä. Se
oli Lenore, tarhurin vaimolta lainaamassaan vaatekerrassa, vielä
väsyneenä ponnistuksistaan, mutta iloinen hymy huulillaan. Aivan
lumottuna Bernhard tarttui kiihkeästi hänen käteensä ja suuteli
sitä suutelemistaan, ja vähällä piti, ettei hän polvistunutkin
jumalattarensa edessä.

"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt
te varmaankin kylmetytte."

Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään
likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä
kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.

"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi
emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa
muuttaa päältään. -- Tuolla kamarissa saatte pukeutua."

Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle
vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin,
maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli
kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani
linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan
sävyyn.

"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat
pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein
silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka
kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi
kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän
takana kukkaronsa vuoteeseen.

Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä
Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa
paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman
Bernhardinsa.

"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä
palelee. -- Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella
oloanne vesiherneiden parissa."

Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja
painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava
kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt
maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka
rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat
omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja
avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli
katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä
vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat
isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja
tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen
päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet -- isä
kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka
antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.

Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti
korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas
nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja
sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn
jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.


10.

Eräänä iltapäivänä kirjeenkantaja toi konttoriin Finkin nimelle
osotetun ja mustalla sinetillä varustetun kirjeen. Fink avasi sen ja
lähti ääneti huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut palaavaksi, kiiruhti
Anton huolestuneena hänen luokseen. Hän tapasi ystävänsä istumassa
sohvassa, pää käsiin painuneena.

"Oletko saanut surullisia tietoja?" kysyi Anton.

"Setäni on kuollut", Fink vastasi. "Hän, ehkäpä New Yorkin
Wallstreetin [tärkein liike-elämän katu New Yorkissa, jonka varrella
ovat useimmat pankit, rahamiesten konttorit ja pörssilaitokset]
rikkain mies, lensi eräällä liikematkalla ilmaan muutaman
Missisippi-laivan höyrykoneen mukana kattilan räjähtäessä. Hän
oli taipumattoman jäykkä mies, mutta minulle hän osoitti omalla
tavallaan paljon hyvyyttä, ja typerän nulikan tavoin maksoin sen
kiittämättömyydellä. Tämä ajatus tekee minulle hänen kuolemansa
katkeraksi. Sitäpaitsi tuo tosiasia vaikuttaa määräävästi
tulevaisuuteenikin."

"Pitääkö sinun lähteä pois meiltä?" kysyi Anton peljästyneenä.

"Huomenna lähden matkoihini. Isäni on nimitetty vainajan
pääperilliseksi; minulle tämä on määrännyt länsivaltioissa
sijaitsevat maa-alueensa. Setäni oli suuri maakeinottelija, ja
siellä odottaa minua vaikeat ja sekavat asiat, joita minun on
koetettava järjestää. Senvuoksi isäni tahtoo, että lähtisin niin
joutuin kuin mahdollista New Yorkiin, ja itsekin huomaan, että
perillisen persoonallinen läsnäolo on siellä tarpeen. Isäni on
yht'äkkiä ruvennut suuresti luottamaan minun huolellisuuteeni ja
liikemiestaitooni. Luehan itse hänen kirjeensä."

Anton epäröi ottaa kirjettä vastaan. "Lue sinä vain, Anton", sanoi
Fink alakuloisesti hymyillen, "meidän perheessämme eivät isä ja poika
kirjoittele toisilleen mitään helliä salaisuuksia." Anton katsahti
kirjeeseen ja sattui lukemaan seuraavan kohdan: "Ne oivalliset
todistukset, jotka herra Schröter on antanut sinun käytännöllisestä
kyvystäsi ja sinun tarkkanäköisyydestäsi liikeasioissa, antavat
minulle aihetta pyytää, että itse lähtisit sinne. Siinä tapauksessa
antaisin mukaan avuksesi herra Westlockin meidän liikkeestämme."

Anton laski vaieten kirjeen pöydälle, ja Fink kysyi: "Mitäs sanot
kiitoksesta, jota isäntämme jakelee minulle niin anteliaasti? Kuten
tiedät, on minulla jonkin verran syytä uskoa, etten ole erityisesti
hänen suosiossaan."

"Ja sittekin pidän kiitosta ansaittuna ja hänen arvosteluaan
oikeana", vastasi Anton.

"Yhdentekevää, mistä syystä se on annettu", sanoi Fink; "joka
tapauksessa se ratkaisee minun kohtaloni. Minusta tulee nyt
maanomistaja meren tuolla puolen, jollaiseksi olen kauan halunnutkin
päästä. -- Ja meidänkin täytyy nyt erota, rakas Anton", hän jatkoi
ja ojensi ystävälle kätensä. "En luullut, että se näin pian tulisi
kysymykseen. Mutta vielä me näemmekin jälleen toisemme."

"Ehkäpä", virkkoi Anton surullisesti ja puristi lujasti nuoren
perillisen kättä. "Mutta lähdehän nyt herra Schröterin puheille,
hänellä on ensimmäisenä oikeus saada tietää, että sinä eroat
paristamme."

"Hän tietää sen jo, sillä hänkin sai kirjeen isältäni."

"Sitä enemmän hän odottaa, että käyt puhumaan hänen kanssaan."

"Oikeassa olet, lähtekäämme siis!"

Anton kiirehti työpaikalleen, ja Fink kävi peräkonttorin takana
olevaan johtajan pieneen huoneeseen. Kauppias astui vakavana häntä
vastaan, ja ilmaistuaan arvokkaalla tavalla osanottonsa hän sanoi:
"Itsestään on selvää, että tästä hetkestä alkaen teidän sopimuksenne
liikkeeni kanssa on purkautunut; niinä päivinä, joina vielä
viivytte täällä, pyydän teitä pitämään itseänne taloni vieraana,
jolle olen hyvin kiitollinen hänen edellisestä toiminnastaan minun
palveluksessani, Painakaa puuta, herra von Fink, ja puhelkaamme
levollisesti, voinko ehkä vielä olla teille joksikin avuksi."

Fink vastasi sohvankulmasta yhtä kohteliaaseen sävyyn: "Isäni
minun tulevaisuudestani antamat määräykset käyvät, niin hyvin
yhteen minun omien tulevaisuudentoiveideni kanssa, että minun on
lausuttava kiitokseni teidän myötävaikutuksestanne asiassa. Teidän
minusta antamanne arvostelu on ollut edullisempi kuin mitä monenkin
seikan perusteella olen voinut odottaa. Jos te todella olitte niin
tyytyväinen minuun, niin minua ilahduttaisi kuulla se teidän omasta
suustanne."

"En ollut vallan, herra von Fink", vastasi kauppias tyynesti.
"Te ette ole ollut täällä oikealla paikallanne. Se ei kuitenkaan
saanut estää minua arvostelemasta, että teillä on erinomainen
kyky toisenlaiseen, paljon suurisuuntaisempaan toimintaan. Te
osaatte mainiosti määräillä ja taivuttaa toisia ihmisiä tahtoanne
tottelemaan, ja teillä on tavaton tahdonvoima ja toimintatarmo.
Sellaiselle luonteelle ei konttoripulpetti ole oikea paikka."

Fink kumarsi. "Siitä huolimatta minun velvollisuuteni olisi ollut
hoitaa kunnolla sekin paikka; tunnustan itse, etten sitä ole aina
tehnyt."

"Te tulitte tänne tottumattomana säännölliseen työhön, mutta viime
kuukausien aikana teitä ei olisi paljonkaan erottanut tavallisesta
konttoristista. Senvuoksi, ja koska olen vakuutettu, että te
luonteenne mukaisesti ette niin hyvin sovellu kauppiaaksi kuin
tehtailijaksi, olen isällenne antanut teistä sellaisen lausunnon kuin
annoin."

"Arveletteko todellakin minun ominaisuuksieni perusteella, että
sopisin paraiten tehtailijaksi?" kysyi Fink ja kiitti kumartaen
kauppiaan hyvästä ajatuksesta.

"Sen sanan laajimmassa merkityksessä", vastasi herra Schröter.
"Kaikenlainen toiminta, joka luo uusia arvoja, on viimekädessä
tehtailijan toimintaa; sitä pidetään kaikkialla maailmassa tavallaan
ylimyksellisenä. Meidän kauppiaitten asiana on saattaa nuo arvot
kansanomaisiksi."

"Siinä mielessä yhdyn kernaasti teidän käsitykseenne", vastasi Fink
ja nousi paikaltaan.

"Teidän lähtönne tulee olemaan suuri tappio eräälle ystävällemme",
sanoi kauppias, saattaessaan perillistä ovelle.

Fink pysähtyi ja sanoi sukkelasti: "Antakaa hänen lähteä minun
kanssani Amerikkaan. Hänessä on miestä luomaan siellä onnensa."

"Oletteko jo puhellut hänen itsensä kanssa tästä asiasta?" kysyi
kauppias.

"En."

"Sittenpä en tahdo salata teiltä epäröintiäni. Wohlfart on nuori,
ja vaatimaton ja säännöllinen toiminta sisämaankaupan alalla tuntuu
minusta olevan tarpeen vielä monien vuosien mittaan hänen luonteensa
kehitykselle. Muutenhan te tiedätte, ettei minulla ole vähäisintäkään
oikeutta vaikuttaa millään tapaa hänen vapaaseen päätökseensä. En
häntä mielelläni menettäisi; mutta jos hän on itse vakuutettu siitä,
että hän teidän läheisyydessänne ollen luo nopeammin onnensa, niin en
tahdo asettua sitä vastustamaan."

"Sallitteko minun hetikohta kysyä häneltä itseltään?" pyysi Fink.

Hän huusi Antonin johtajan konttoriin ja sanoi hänelle: "Anton,
minä olen pyytänyt herra Schröteriä laskemaan sinut minun mukaani.
Minulle olisi erittäin tärkeätä saada sinut kanssani; tiedäthän,
että olen kiintynyt sinuun, yhdessä me pääsisimme noissa uusissa
oloissa kelpo lailla eteenpäin, ja itse saat määrätä ehtosi, joiden
perusteella lähdet kanssani. Herra Schröter myöntää sinulle vapaan
päättämisoikeuden."

Anton seisoi ymmällään ja mietiskellen; nuo yht'äkkiä hänen eteensä
purkautuvat tulevaisuudenkuvat näyttivät hyvin hymyileviltä; mutta
hän tyyntyi nopeasti, katsahti johtajaan ja kysyi tältä: "Oletteko
tekin sitä mieltä, että teen hyvin jos lähden?"

"En aivan, rakas Wohlfart", vastasi kauppias vakavasti. "Sitten jään
tänne", päätti Anton miehekkäästi. "Älä suutu minuun, etten seuraa
sinua; minä olen orpo, eikä minulla ole muuta kotia kuin tämä talo ja
tämä kauppaliike. Minä tahdon, jos herra Schröter tahtoo pitää minut,
pysyäkin hänen luonaan."

Näistä sanoista miltei liikutettuna kauppias lausui: "Mutta
ajatelkaahan myöskin, että te näin päättäessänne luovutte paljosta.
Minun konttorissani teistä ei voi tulla rikasta miestä ettekä
opi tuntemaan elämää sen suurissa piirteissä ja mitoissa; meidän
liikkeemme toiminta on rajoitettu, ja saattaa tulla aika, jolloin
tuo rajoitus teistä tuntuu kiusalliselta. Kaiken, mikä luo teille
itsenäisen tulevaisuuden, varallisuutta ja vaikutusvaltaisia
tuttavuuksia, te kykenette meren takana saavuttamaan helpommin kuin
minun luokseni jääden."

"Hyvä isäni sanoi minulle usein: pysy omassa maassasi ja elätä
itseäsi rehellisesti. Minä tahdon elää hänen sanojensa mukaisesti",
Anton vastasi, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Hän on ja pysyy poroporvarina", huudahti Fink jonkinlaisella
epätoivon väreellä.

"Minusta tuollainen porvarimieli on sangen kunnioitettava perustus
miehen onnelle", sanoi kauppias, ja sillä oli asia ratkaistu.

Fink ei puhellut esityksestään sen pitemmältä, ja Anton koetti
kaikenlaisilla pienillä huomaavaisuuksilla osottaa eroavalle
ystävälleen, kuinka rakas tämä hänelle oli ja kuinka haikeaksi ero
hänelle itselleen kävi.

Illalla Fink sanoi Antonille: "Kuulehan, poikaseni, minulla olisi
halu ottaa vaimo täältä mukaani meren taakse."

Kauhistuneena Anton katseli ystävätään, ja koettaen sitten salata
mielenjärkytystään itseltään ja tältä hän kysyi väkinäisen
leikillisesti: "Mitä, aiotko kosia neiti von Baldereckia..."

"Ei sinne päinkään", huudahti Fink hilpeästi; "mitä minä tekisin
vaimolla, jolla ei olisi muita ajatuksia kuin huvitella miehensä
rahoilla?"

"Ketä sinä sitten ajattelet? Ethän vain aio kosia tämän talon tätiä?"

"En, kallis aarteeni, vaan tämän talon neitiä."

"Älä Herran nimessä", huudahti Anton ja kavahti säikähtyneenä
pystyyn, "siitäpä tulisi kaunis juttu."

"Eikä tulekaan", vastasi Fink kylmäverisesti; "joko hän ottaa minut,
ja silloin tulee minusta järkevä mies, tahi hän on ottamatta, ja
silloin lähden täältä ilman vaimoa."

"Ilman vaimoa sinä saatkin lähteä", huudahti Anton. "Oletko koskaan
ennen ajatellut neiti Sabinea puolisoksesi?"

"Joskus kyllä", sanoi Fink, "tänä vuonna varsin useinkin. Hän on mitä
oivallisin talonemäntä ja hänellä on jaloin ja epäitsekkäin sydän
koko maailmassa."

Anton katseli hämmästyneenä ystäväänsä. Ei koskaan ollut Fink edes
viittaillutkaan, että Sabine merkitsi hänelle enempää kuin muut
hänen tuntemansa naiset. "Mutta ethän ole siitä minulle hiiskahtanut
sanallakaan?"

"Oletko sinä kertonut minulle tunteistasi erästä toista neitosta
kohtaan?" kysyi Fink nauraen. Anton punastui ja vaikeni.

"Uskon kyllä, että hän voi sietää minua", jatkoi Fink, "mutta
lähteekö hän kanssani, sitä en tiedä. Mutta senkin saamme heti
tietää, minä lähden nyt alas kysymään häneltä."

Anton juoksi ystävänsä ja oven väliin. "Vielä kerran rukoilen sinua,
että miettisit tarkoin mitä aiot tehdä."

"Mitä siinä on miettimistä, sinä hölmö", nauroi Fink, mutta hänen
liikkeensä ja eleensä olivat tavattoman hätiköiviä.

"Rakastatko sitten todellakin neiti Sabinea?" Anton kysyi.

"Taaskin poroporvarillinen kysymys", vastasi Fink.

"Mutta olkoon menneeksi, minä rakastan häntä!"

"Ja sinä tahdot ottaa hänet mukaasi sinne uutisasumuksiin ja
villeihin aarniometsiin?"

"Juuri senvuoksi tahdonkin hänet naida. Hänestä tulee uljas ja väkevä
vaimo, joka antaa koko elämälleni vakavuutta ja aateluutta. Hän ei
ole erikoisen rakastettava, ainakaan ei ole niin helppo haastella
hänen kanssaan kuin monien toisten naisten; mutta kun otan itselleni
vaimon, niin tarvitsen sellaisen, joka on minua etevämpi, ja usko
minua, mustatukka on siksi juuri omiaan! Mutta päästä nyt minusta
irti, minun täytyy saada tietää mikä minua odottaa."

"Puhu kuitenkin ensin johtajan kanssa", huusi Anton kiirehtijän
jälkeen.

"Ensin neidin itsensä kanssa", sanoi Fink ja juoksi portaita alas.

Anton jäi kävelemään kädet ristissä edestakaisin. Finkin ylistykset
neiti Sabinen ominaisuuksista olivat joka suhteessa paikkansapitävät,
sen Anton tunsi elävästi; hän tiesi myöskin, että talon neiti
oli sydämellisesti kiintynyt Finkiin, mutta hän aavisti samalla,
että tälle nousi tuntemattomia vaikeuksia vastaan. Ja tuo Finkin
kiire, tuo hänen silmitön, ajattelematon hoppunsa oli Antonista
epämieluinen, miltei kamala, se oli ristiriidassa hänen oman
luontonsa kanssa. Ja vielä eräs toinenkin seikka pahoitti hänen
mieltään. Fink oli puhunut ainoastaan itsestään;, oliko hän sitten
myöskin ajatellut Sabinen onnea, oliko hän tullut miettineeksi, mitä
taisteluja tälle maksaisi luopua rakastetun veljen viereltä, erota
synnyinmaastaan ja uskaltaa lähteä vieraan kanssa ehkäpä perin villin
elämän keskeen? Anton oli kyllä vakuutettu siitä, että Finkissä
oli miestä sirottamaan kaikki uuden maailman kukkaset lemmittynsä
jalkoihin, mutta hän oli myöskin rauhaton luonne, alati touhukas --
oliko hänessä miestä myöskin aina säälimään saksalaisen vaimonsa
tunteita? Tahtomattaan Anton ajatuksissaan asettui ystäväänsä
vastaan; hänestä tuntui, että Sabine ei saisi lähteä pois tästä
talosta, tästä liikkeestä; hänestä tuntui kammottavalta se tyhjyys,
mikä kaikkialla ilmenisi neidin poistuttua päivällispöydästä,
taloudenpidosta ja ennen kaikkea veljensä elämästä. Levottomana ja
murheellisena Anton astuskeli edelleen kamarinsa lattialla; hämärä
tuli, vastapäätä olevista akkunoista lankesi valjuja valojuovia hänen
huoneeseensa, eikä Finkiä vain kuulunut palaavaksi.

       *       *       *       *       *

Sabinelle oli ilmoitettu Finkin tulosta. Neiti astui hänelle
kerkeästi vastaan, ja hänen poskensa punoittivat kun hän sanoi:
"Veljeni on sanonut, että teidän täytyy lähteä meidän luotamme."

Syvästi liikutettuna Fink vastasi: "Niin, minun täytyy, mutta
en voi enkä saa erota, teistä puhumatta suutani puhtaaksi. Minä
tulin tänne ilman vähintäkään halua hiljaiseen elämään, jollaiseen
hajanainen henkeni ei ollut tottunut; mutta täällä olen oppinut
tuntemaan saksalaisen kodin harrasta onnea. Teitä, neitini, olen
aina kunnioittanut tämän talon hyvänä hengettärenä. Te olette tosin
kohta tänne saapumiseni jälkeen koettanut pitää minua matkan päässä
itsestänne, ja se on minua monesti surettanut. Tulen nyt sanomaan
teille, kuinka usein minun katseeni ja sieluni on riippunut teissä
kiinni; minä tunnen, että elämäni voisi tulla onnelliseksi, jos
alati saisin kuulla teidän ääntänne ja jos teidän henkenne seuraisi
minua tulevaisilla teilläni." Sabine kävi hyvin kalpeaksi, ja hän
vetäytyi takaperin. "Älkää jatkako enää, herra von Fink", pyysi hän
rukoilevasti ja teki itsetiedottomasti torjuvan eleen.

"Sallikaa minun purkaa sydämeni", jatkoi Fink nopeasti; "minä
pitäisin korkeimpana onnenani, jos voisin lähteä vakuutettuna siitä,
että minäkin olen löytänyt armon teidän silmäinne edessä. En ole
siksi röyhkeä, että pyytäisin teitä nyt seuraamaan minua epävarmoihin
oloihin, mutta antakaa minulle ainakin toivo, että saan vuoden
perästä palata pyytämään teitä vaimokseni."

"Älkää palatko", sanoi Sabine liikahtamattomana kuin kuvapatsas ja
tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä rukoilen teitä, että lopetatte tämän
keskustelun."

Hänen kätensä tarrautui kuin suonenvedon kouristuksessa lähimmän
tuolin selkänojaan; sen avulla hän pysyi pystyssä, ilman
veripisaraakaan poskillaan, ja katseli pyytelijää kyyneltensä läpi
niin hellästi ja samalla tuskallisesti, että tuo hurja mies suli
kokonaan ja aivan unhottaen kosintansa pyrki vain rauhoittamaan häntä.

"Olen kovin pahoillani, että olen niin kovin säikähdyttänyt teitä",
hän sanoi; "antakaa minulle anteeksi, Sabine."

"Menkää", pyysi Sabine rukoilevasti, yhäti yhtä liikkumattomana.

"Älkää ainakaan antako minun lähteä ilman lohdullista sanaa, antakaa
toki edes jonkinlainen vastaus; tuskallisinkin tieto on parempi kuin
tämä vaikeneminen."

"Kuulkaa siis", sanoi Sabine luonnottoman levollisesti, vaikka hänen
povensa kohoili ankarasti ja tuolista pitelevä kätensä vapisi.
"Minä olen teistä pitänyt jo tulopäivästänne alkaen; lapsellisena
tyttönä kuuntelin ihastuksella teidän äänenne sointia ja kaikkea
mitä teidän suunne osasi niin viehättävästi kertoilla. Mutta minä
olen taistellut tuota tunnetta vastaan ja voittanut sen. Minä olen
voittanut sen", hän toisti. "Minä en saa kuulua teille, sillä se
olisi onnettomuudekseni."

"Minkä vuoksi?" kysyi Fink vilpittömän epätoivon sävyllä.

"Älkää sitä kysykö", sanoi Sabine tuskin kuuluvasti. "Minun täytyy
kuulla tuomioni teidän omasta suustanne" Fink huudahti.

"Te olette leikitellyt omalla ja toisten hengellä ja elämällä; te
tulette aina toimimaan säälimättömästi tarkoitusperienne hyväksi.
Te tulette suorittamaan suuria ja jaloja tekoja, sen uskon; mutta
ihmiset eivät niiden rinnalla merkitse teille mitään. Minä en voi
sietää sellaista luonnetta. Te olisitte hyvä minulle, sen uskon
mielelläni, säälisitte minua minkä vain voisitte; mutta teidän
olisi aina pakko sääliä minua, ja se tulisi teille taakaksi; ja
minä, minä olisin yksinäni vieraassa maassa ja vierasten ihmisten
joukossa. -- Minä olen ventomielinen, olen hemmoiteltu, sadoin
säikein olen sidottu tämän talon perinnäistapoihin, talouden pieniin
velvollisuuksiin ja veljeni elämään."

Fink katseli synkästi eteensä. "Te rankaisette minua tänä hetkenä
ankarasti kaikesta siitä, mikä minussa on vuosien mittaan pahoittanut
mieltänne."

"Ei", huudahti Sabine ja kurotti kätensä häntä kohti, "ei niin,
ystäväni! Jos oli hetkiä, jolloin te tuotitte minulle tuskaa, niin
oli yhtä paljon toisiakin aikoja, jolloin ihaillen silmäsin teihin.
Ja katsokaas, tämä se juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minä
en voi koskaan pysyä levollisena teidän läheisyydessänne, aina tunnen
viskautuvani tunteesta toiseen, pelokkaasta arkuudesta voimakkaaseen
riemuun. Minä tunnen itseni epävarmaksi teidän edessänne, ja tuo
epävarmuus jatkuisi ikuisesti. Minun täytyisi salata tämä taistelu
sydämeeni, mutta sitä tuntisin repivästi silloinkin, kun kaikella
tunteitteni hehkulla tahtoisin kiintyä teihin. Ja sen te huomaisitte
ja vihastuisitte minulle sentakia." Hän ojensi uudelleen pienen
kätensä, Fink tarttui siihen syvään kumartaen ja suuteli sitä.

"Siunausta toivotan teidän tulevaisuudellenne", sanoi Sabine,
vapisten koko ruumiissaan. "Jos on ollut hetkiä, jolloin tunsitte
olonne mieluiseksi meidän keskuudessamme, niin muistelkaa meitä
vieraalla maalla ollessanne. Jos olette löytänyt tässä saksalaisessa
porvaristalossa ja veljeni toiminnassa jotakin, jota voitte
kunnioittaa, niin muistelkaa sitä muukalaisten joukossa ollessanne.
Siinä suurenmoisessa elämässä, joka teitä odottaa, kaikissa
mahtavissa kiusauksissa ja hurjissa taisteluissanne älkää koskaan
halveksiko meidän elämän- ja ajattelutapaamme!" Hän piti oikeaa,
kättään nuoren miehen pään päällä kuin äiti, joka siunaa eroavaa
lemmikkiään.

Fink piteli yhä hänen kättään. Molemmat katselivat äänettöminä
toisiansa silmiin, molempain posket olivat kalvenneet. Vihdoin Fink
huudahti, sointuvassa äänessään syvän tunteen värähdys: "Jääkää
hyvästi!"

"Jääkää hyvästi!" sanoi tyttökin hiljaa, niin hiljaa, että Fink sitä
tuskin erotti. Sitten mies astui vitkalleen kynnyksen yli, tytön
katsoessa värähtämättä hänen jälkeensä, niinkuin poistuvaa henkinäkyä
katsellaan. --

Kun kauppias liikeajan päätyttyä saapui sisarensa luo lennähti
Sabine häntä vastaan, puristautui lujasti kiinni häneen ja painoi
päänsä hänen rinnalleen. "Mikä sinulla on, tyttöseni?" kysyi veli
huolestuneena ja silitteli hiuksia hänen kostealta otsaltaan.

"Fink oli puheillani", huudahti Sabine kohottaen päätänsä.

"Mistä te puhelitte? Kosiko hän sinua? Eihän hän vain ollut
epäkohtelias?" kysyi kauppias leikillisesti.

"Hän kosi minua", sanoi Sabine.

Kauppias peräytyi peljästyneenä askeleen. "Entä sinä, siskoni?"

"Minä tein, mitä sinä minulta voit odottaakin; en tule häntä näkemään
enää koskaan." Ja silloin valahtivat vuolaat kyyneleet hänen
silmistään, hän tarttui veljensä käteen ja suuteli sitä. "Älä suutu
kun minä itken; olen vielä järkytetty, mutta se menee kohta ohi."

"Armas sisareni, rakas, rakas Sabine!" huudahti kauppias ja syleili
itkevän tytön kumaraista vartta, "en tahdo uskoakaan, että sinä
ajattelit minua hyljätessäsi tuon rikkaan perillisen."

"Minä ajattelin sinua ja sinun uhrautuvaa, velvollisuudentuntoista
elämääsi, ja silloin hänen loistava olemuksensa kadotti kaikki ne
kauniit värit, jotka muuten olisin siinä nähnyt."

"Sabine, sinä uhrauduit siis minun hyväkseni!" huudahti veli
peljästyen.

"Ei, Traugott; jos siinä oli jotain uhria, niin kannoin sen tämän
talon muistolle, jonka katon alla olen sinun turvassasi kasvanut
lapsesta naiseksi, ja hyväin vanhempaimme muistolle, joiden siunaus
säilyy vaatimattoman elämämme yllä."

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhä, kun Fink palasi Antonin huoneeseen. Hän näytti hyvin
kiihoittuneelta, viskasi hattunsa pöydälle, kävi istumaan sohvaan ja
sanoi ystävälleen: "Annappa sikari suun avaukseksi."

Päätään pudistellen Anton kantoi laatikon pöytään ja kysyi:

"No, mitä kuuluu?"

"Häitä ei ainakaan", vastasi Fink kylmästi. "Tyttö todisteli, että
minä olen suuri heittiö ja kaikkea muuta kuin sopiva mies siivolle
tytölle. Sitten hän kävi jälleen ylen tunteelliseksi, vakuutti
minulle harrasta kunnioitustaan, leikkasi varjokuvan koko minun
olemuksestani ja antoi minun laputtaa. Mutta piru minut periköön", --
hän kavahti pystyyn ja heitti sikarinsa nurkkaan -- "jollei hän ole
paras sielu, mikä ikinä on alushameissa saarnannut hyvettä syntiselle
miesparalle! Hänellä on vain se ainoa vika, ettei hän tahdo ruveta
vaimokseni; ja loppujen lopuksi hän on siinäkin aivan oikeassa."

Ystävän kiivaus teki Antonin huolestuneeksi. "Mutta missä olet
viipynyt näin kauan, ja mistä sinä nyt tulet?"

"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän.
Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari
tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin
surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin
filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o.
itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan
kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin
sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. --
"Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin,
pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen
ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi
sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä
paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on
niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen
sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin
kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."

Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren
perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona
odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä
tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan
hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä
jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.

Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan
kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat
sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin
englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä
minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan
hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä
vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun
luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista
hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni,
välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän
riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan
eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet
vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen
hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon
naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä,
ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen
uuteen maailmaan.

Mutta Anton palasi haikeilla mielin konttoriin ja kirjoitti kirjeen
herra Stephanille Wolfsburgiin, liittäen myötä tälle kunnianmiehelle
uuden tavaraluettelon ja sokerinäytteitä.

       *       *       *       *       *

Kauan aikaa suri Anton ystävänsä menetystä. Ensimmäisinä päivinä
hän jäi seisomaan Finkin oven eteen luullen vielä kuulevansa sen
takaa tämän iloista naurua, ja usein hän katsahti ylös työstänsä
kohdatakseen Finkin ivallisen ilmeen ja vaihtaakseen ymmärtävän
katseen tämän kanssa.

Hänen asemassaan talon puolella aikaansai Finkin lähtö suuren
muutoksen. Se kävi seuraavasti. Herra Lieboldin olisi nyt pitänyt
istua tädin vieressä, jos kristillistä arvojärjestystä olisi
noudatettu. Siinä hän oli aikaisemmin istunutkin, mutta Fink
oli työnnetty hänen ja tädin väliin. Totuutta noudattavalle
kronikankirjoittajalle käy sangen kiusalliseksi mainita, että herra
Liebold oli tuosta syrjäyttämisestä hyvin mielissään. Hän myönsi
tosin olevan sangen imartelevaa saada istua naisten vieressä, eikä
kukaan osannut sitä kunniaa arvostella korkeammaksi kuin hän;
mutta toisinaan saattoi liika suuri läheisyys käydä tukalaksi,
etenkin syödessä ja kun asianomainen nainen oli jo pahemmalla
puolen ikäänsä. Viimemainitun valituksen aiheen hän tunnusti vain
kaikkein luotetuimmille ystävilleen, ja hänen vastustajansa, joihin
myöskin kassanhoitaja kuului, väittivät hänen viihtyvän nuoren
neidin läheisyydessä vielä tukalammin kuin kypsyneeseen kukkeuteen
ennättäneen tädin rinnalla. Seurauksena oli, että Finkin lähdettyä
konttorissa alkoi salainen mieltenkuohu ja juonittelu tyhjäksi
joutuneen paikan johdosta, ja miehisen sukupuolemme häpeäksi
tunnustettakoon suoraan, että herroista ei kukaan tahtonut kernaasti
istua tädin vieressä ja niin lähellä isäntää. Illalla, Antonin
ollessa toimittamassa ystävänsä asioita kaupungilla, pidettiin
asian johdosta takapihan puolella suuri neuvottelu, jossa herra
Jordan johti puhetta. Alati rivakka herra Specht sanoi olevansa
valmis istumaan missä hyvänsä ja vaikka minkä tädin vieressä, mutta
puheenjohtaja huomautti hyvin kohteliaasti, että hänen veroistaan
miestä välttämättä tarvittiin pöydän alipäässä pitämässä puhetta
vireillä; sillä toverien suurimpana hauskutuksena oli vastailla hänen
ylen rohkeisiin väitteihinsä. Ja kun toisista jok'ainoa kieltäytyi
käymästä tädin viereen, lausui herra Jordan mielipiteenään, että
oikeuden ja kohtuuden mukaan Wohlfartin tuli periä ystävänsä Finkin
paikka, johon häntä sen ohessa puolusti hänen yleisesti tunnettu
säveä käytöksensä vanhempia naisia kohtaan. Siten Anton joutui
toverien yksimielisen päätöksen nojalla istumaan tyhjälle tuolille,
ja talon naisetkin antoivat siihen äänettömän suostumuksensa.

Vielä toinenkin muutos tuli Antonin osaksi. Muutamia päiviä Finkin
lähdön jälkeen herra Schröter sai Hampurista kirjeen, jonka sisässä
oli Antonille osotettu avoin lippu. Fink kirjoitti: "Huonekalut siinä
kamarissa, jossa asuin, olivat omani; täten teen sinut sekä niihin
että muuhun jäämistööni nähden _perilliseksi_." -- Viimeinen sana
oli alleviivattu. -- "Olen pyytänyt herra Schröteriltä, että saat asua
minun entisessä huoneessani." Siten sai Anton siirtyä kahdet portaat
alaspäin Finkin upeaan huoneeseen. Finkin toiseen suojaan muutti
herra Baumann, josta täten tuli Antonin lähin naapuri. Anton ei
unohtanut viedä mukanaan keltaisen kissansa, mutta se paatui uudessa
asunnossa aivan liikkumattomaksi eikä enää kertaakaan lähtenyt
jalustaltaan yöllisille retkeilyille. Ehkäpä se johtui siitä, ettei
Antonilla ollut työteliäässä elämässään enää aikaa unelmoida.

Tästälähtien häntä konttorissa nimitettiin yleensä Finkin
perilliseksi, ja tämä perintö kävi hänelle tärkeämmäksi kuin toverit
luulivatkaan. Hän istui nyt pöydän ylipäässä ja otti vaatimattomasti
osaa perheen jokapäiväiseen pöytäkeskusteluun. Täti, jonka
lemmikki Fink oli ollut, taipui piankin muutokseen ja vastaanotti
armollisesti Antonin pikku kohteliaisuudet, ja kauppias lausui
usein sanasen sankarillemme ja kuunteli mielellään tämän järkeviä
ja miehekkäitä mielipiteitä; myöskin Sabine tottui puhelemaan hänen
kanssaan päivän pikku tapahtumista, ja hänen katseensa, joka ennen
oli niin innokkaasti vältellyt tätä paikkaa, lepäsi nyt kernaasti
nuorukaisen avoimilla, vilpittömillä kasvoilla. Näiden molempien
välillä syntyi hiljainen yhdysymmärrys, tuollainen viehättävä, kevyt
suhde, joka niin ystävällisesti kaunistaa elämätä. Sabine näki
Antonissa poismenneen kosijan ystävän, ehkäpä uskotunkin, ja Anton
tunsi talon neitiä kohtaan niin rajatonta, harrasta kunnioitusta,
että Sabine tuli siitä joskus aivan liikutetuksi. Pöydässä ei Anton
hienotunteisuudessaan koskaan puhunut Finkistä, vaikka hän tätä
alituisesti ajattelikin, ja kun täti suopealla tavallaan kertoili
satoja pikku muisteloita Finkistä, osasi Anton taitavasti välttää
kaikki viittaukset ja ohjata puheen vaarattomille aloille. Myöskin
liikkeessä Antonin asema muuttui. Hän oli siihen asti ollut herra
Jordanin apulainen maaseutuosastolla, mutta nyt hän sai paikan
ulkomaanosastolla itse johtajan valvonnan alaisena. Hän sai saman
toimen, joka aikaisemmin oli ollut Finkillä, ja aikaa myöten
hän oppi Finkin näppäryydellä käsittelemään herra Tinkelestä ja
arvostelemaan Unkarin villanäytteitä.



KOLMAS KIRJA.


1.

Paha vuosi tuli maahan, odottamaton sodanmelu hälytti hereille
Saksan itärajalla asuvaiset, niiden joukossa senkin maakunnan
asukkaat, josta tässä kirjassa on puhuttu. Ankaran säikähdyksen
hirvittävät seuraukset tulivat maassa kohtakin näkyviin. Kaikki
liikenne pysähtyi, maatilojen ja kauppatavarain arvot laskeutuivat,
jokainen koetti pelastaa ja korjata omansa, paljon pääomia
sanottiin irti, kaupallisiin yrityksiin sijoitetut melkoiset summat
joutuivat vaaraan. Ei kellään ollut halua uuteen toimintaan,
satoja liikesuhteita katkesi, joita ihmiset jo ammoisista ajoista
olivat solmineet keskinäiseksi hyödykseen. Itsekunkin yksilöllinen
olemassaolo kävi epävarmemmaksi, eristetymmäksi, köyhemmäksi.
Kaikkialla näki totisia kasvoja, rypistyneitä otsia. Koko maa oli
kuin halvaantunut ruumis; hitaasti vieri raha, tämä liike-elämän
elähdyttävä veri, suuren ruumiin yhdestä osasta toiseen; rikas varoi
kadottavansa paljon, köyhältä katosi mahdollisuus ansaita edes
vähänkään. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä kohtalokkaalta, mustalta,
tuhoa uhkaavalta, niinkuin taivas näyttää kovan ukkosenilman edellä.

Kauhunsana "Puolan vallankumous" se Saksassakin aiheutti näin suurta
hämminkiä. Rajan takana asuva maalaisrahvas oli vanhain sotaisten
muistojen ynnä tilanomistajain kiihoittamana noussut aseihin ja kulki
nyt yltiöpäisten pappien ja munkkien johtamana edestakaisin pitkin
rajaa, pidätti matkustavaisia ja tavaralähetyksiä, kävi ryöstäen
ja polttaen aatelishovien ja pikkukaupunkien kimppuun ja yrittipä
johtajainsa vaikutuksesta järjestäytyä sotilaallisestikin, antaen
takoa viitakkeensa suoriksi ja etsien vanhoja piilukkopyssyjä esiin
vanhoista kätköistä. Kapinalliset valtasivat erään suuren puolalaisen
kaupungin lähellä Saksan rajaa, asettuivat sinne herroiksi ja
julistivat Puolan valtakunnan jälleen perustetuksi.

Meidän valtiossamme kerättiin joukkoja joutuin kokoon ja lähetettiin
miehittämään rajaseutuja. Herkeämättä kuljettivat vastarakennetun
rautatien höyryvaunut sotilaita edestakaisin, kaikkialla pärisivät
rummut, ja hallituskaupunki rupesi näyttämään sotilasleiriltä.
Armeijan valtasi kiihko, joka aina syntyy sotaa odotettaessa.
Upseerit häärivät toimekkaina ympärinsä, ostelivat karttoja ja
joivat maljoja jos jonkinlaisella viinillä; sotamiehet kirjoittivat
kotiinsa, pyysivät toimittamaan rahaa mikäli mahdollista ja
lähettivät enemmän tai vähemmän tuntehikkaita terveisiä tytöillensä.
Kaikkialla maaseudulla tunsi sotamiesmorsiamet heidän kalpeista
poskistaan ja siitä innosta, jolla he säikyttivät omaisiaan
kertomalla verisistä unennäöistä; äidit ostivat villoja, kehräsivät
sen langaksi, kutoivat kostein silmin sotasukkia poikaparoilleen
ja nyppivät varovaisesti vanhoja palttinarääsyjä haavakääreiksi;
isät puhelivat epävakaisella äänellä kelpo pojan velvollisuudesta
käydä taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta ja muistelivat
varmemmaksi vakuudeksi, mitä vahinkoa he itse aikoinaan olivat
tehneet julmalle Napoleonille.

Kirkkaana syysaamuna saapui ensimmäinen tieto Puolan kapinasta
maakunnan hallituskaupunkiin. Jo edellisenä iltana olivat hämärät
huhut tehneet asukkaat uteliaiksi, ja liuta levottomia liikemiehiä
ja joutilaita maleksijoita seisoi odotellen asemasillalla. Kohta
kun T. O. Schröterin konttori oli avattu, syöksähti sisään herra
Braun, maaseutuasiamies, joka melkein hengetönnä mutta ilmeisesti
suurella sisäisellä nautinnolla kertoi, että koko Puola ja Galizia
ja paljon naapurimaitakin leimusi täydessä kapinassa; lukemattomia
vieraita kauppamatkustajia ja rauhallisia virkamiehiä oli siepattu
kiinni ja surmattu, monet rajakaupungit paloivat ilmi liekissä;
ja olipa muuan kelvoton punalakkinen patriootti tanssinut viitake
koholla erään herra Braunin serkun ympärillä ilmeisesti aikoen puhkoa
hänet aseellaan, kunnes eukkonsa heinähangolla antama ystävällinen
huomautus oli palauttanut hänet järkiinsä ja hän tyytyi lävistämään
vain serkun lakin, jonka kauhusta pystyyn nousseet hiukset olivat
pudottaneet tämän päästä. Sitten oli serkku avopäin juossut satasen
askelta lähimmälle rajasillalle, jossa saksalainen rajavahti oli
taskumattinsa sisällöllä palauttanut hänet järkiinsä; sillävälin oli
raju puolalainen samonnut tiehensä heiluttaen surkeasti murhattua
lakkia voitonmerkkinä viitakkeen nenässä.

Anton säikähtyi pahoin näistä sotaisista sanomista, ja olipa
hänellä syytäkin säikähtyä. Vähän aikaa sitten oli muuan yritteliäs
galizialainen kauppias lähettänyt Schröterin liikkeelle tavattoman
suuren määrän tavaroita, joiden arvo nousi kahteenkymmeneen tuhanteen
taaleriin, ja, kuten tällaisissa välityskaupoissa yleensä on tapana,
perinyt suurimman osan tavarain arvosta etukäteen vekseleinä.
Vaunukaravaanin, jolla näitä tavaroita kuljetettiin, täytyi parahiksi
olla joutunut keskelle kapina-aluetta. Sitäpaitsi oli toinen
karavaani siirtomaantavaroita vast'ikään lähetetty Galiziaan, ja
arvion mukaan senkin kohtalo oli tällä erää yhtä vaaranalainen.
Ja mikä pahinta, suuri osa liikkeen päättämistä kaupoista ja sen
myöntämästä luotosta oli tehty ja myönnetty juuri kapinallisiin
maakuntiin; paljon, ehkäpä toiminimen koko olemassaolo, arveli
Anton, joutui tämän sodan kautta vaarannetuksi. Senvuoksi hän juoksi
isäntää vastaan, kohta kun kuuli tämän tulevan portaita alas, ja
kertoi hänelle kiireisesti tärkeimmät kuulemistaan uutisista.
Sillävälin etsi herra Braun konttorissa itselleen uusia kuulijoita,
joille jutteli punalakkisen patriootin hirmutyön parannettuna
painoksena, jotenka hänen poloinen serkkunsa lakkinsa lisäksi menetti
viitakkeen nenään vielä takkinsa ja saappaansakin, niin että hän
vain paljaalla paidallaan pääsi pelastumaan suojelevan rajavahdin ja
tämän taskumatin turviin. Sivumennen mainittakoon, että seuraavassa
toisinnossa tuon onnettoman miehen täytyi luopua paidastaankin,
että häneltä ajettiin tukka päästä ja että naishirviöt raatelivat
kauheasti hänen ruumistaan. Sen pitemmälle herra Braun ei voinut enää
mennä, koskapa hänen serkkunsa vaelteli edelleen kahdella jalalla
muiden elävien joukossa ja uudella lakilla kaunistettuna.

Tällävälin johtaja kuunteli tarkkaan Antonin hätäistä kertomusta.
Hetkiseksi jäi hän äänettömänä seisomaan portaille, ja Anton, joka
tuskallisesti tähysti hänen kasvoihinsa, luuli näkevänsä hänet
tavallista kalpeampana; mutta hän lienee erehtynyt, sillä kauppias
katseli hänen päänsä yli lastaajia, jotka seisoivat levottomina
eteisessä, ja huusi tavallisella kylmällä liikemiesäänellään, joka
aina tehosi Antoniin: "Sturm, vyöryttäkää tuo tynnöri syrjään, se
on jokaisen tiellä. -- Pitää joutua, miehet, ajomies lähtee kohta
matkaan!" Huolestuneena käänsi ukko Sturm leveän naamansa kauppiasta
kohti ja viitaten hirmuisella nyrkillään ulos hän sanoi hyvin
alakuloisesti: "Kuuletteko, kuinka rumpu käy, se on hälytysmarssi,
meidän miehemme lähtevät sotaan. Karl pikkuseni on joukossa,
husaarina, keltaiset nyörit pienessä takissaan. Mikä onnettomuus!
Kuinka meidän tavaraimme käykään, herra Schröter?"

"Juuri senvuoksi kiiruhtakaa, hyvät miehet", vastasi johtaja
hymyillen. "Vaunu lähtee rajalle, siinä on lastina sokeria ja rommia;
tarvitsevathan sotamiehemme kylmällä säällä lämpöisen tuikun." Tämä
ihmisystävällinen toimenpide isänmaanpuolustajain kurkkujen varalta
palautti vanhan rattoisan luottamuksen jättiläisten mieliin; he
hymähtivät tuimasti, ja isä Sturm kiinnitti koukkunsa lähimpään
tavarapaaliin ja heilautti sen ylenkatseellisesti korkealle ilmaan,
aivan kuin olisi tahtonut siten ilmaista: "Tuon verran me välitämme
koko puolalaisroskasta", toisten käydessä vierittämään tynnöriä
syrjään ja lasketellessa pikku leikkiä sotilaiden janoisuudesta.

Antonille isäntä lausui: "Uutiset eivät ole hyvät, mutta emme tahdo
uskoa kaikkea todeksi." Sitten hän meni konttoriin, tervehti herra
Braunia melkein yhtä hilpeästi kuin ennenkin ja antoi hänen vielä
kerran esittää surullisen tarinansa serkustaan ja tätä kohdanneesta
onnettomuudesta.

Braunin lähdettyä hän sanoi rauhoittavasti konttorinsa
henkilökunnalle: "Toivon että tavaramme ovat jääneet makaamaan
rajalle; ajomiehet ovat hevostensa takia varovaisia eivätkä kernaasti
antaudu kapinallisten valtoihin. Mutta jos vaunut ovat jo ennättäneet
vihollisalueelle, niin meidän täytyy koettaa saada ne pelastetuksi."
Antonille hän lisäsi hiljaa: "Kirjoittakaa oitis rajatullitoimistolle
ja meidän rajatoimitsijallemme. Varmasti menee ylimääräisiä junia
sinne asti; vastausta voimme odottaa yöjunan myötä, ja huomenna
tiedämme jo lähemmin asioista."

Sillä oli tuo pulmallinen kysymys ratkaistu, ja konttorissa
kävi työ entistä rauhallista latuaan. Herra Liebold vei isoja
numerosarekkeita pääkirjaan, herra Purzel lajitteli taalereita ja
sitoi paperikääreitä suurten setelitukkujen ympärille, ja herra
Pix tarttui mustaan siveltimeensä, maalaili ison vaa'an ääressä
hieroglyyfejä käärekankaalle ja hallitsi makasiinirenkejä totutulla
meluisella jäykkyydellään. Johtaja itse otti herra Jordanilta vastaan
aamulla tulleet asiakirjeet, jotka osaksi vahvistivat sotaiset
huhut tosiksi, puheli lyhyesti liikeasioista ja jakoi kirjeet
apulaistensa vastattavaksi. Sitten saapuivat meklarit, asiamiehet ja
pörssivälittäjät, ja kuten tavallisesti kirposi johtajan pulpetin
takaa lyhyitä huomautuksia tahi kuivia kompia, jos liiketutut
antoivat kansalaissodan kauhujen liiaksi pelottaa itseään. Hiljainen
syrjäkeskustelu konttorimiesten välillä oli tänään hiukan vilkkaampaa
kuin tavallisesti, mutta liiketoiminta kävi aivan entiseen tapaan.
Päivällispöydässä puhe kävi niin rauhalliseen sävyyn, kuin ei olisi
ainutkaan puolalainen talonpoika heiluttanut julmaa viitakettaan, ja
pöydästä noustua lähti isäntä sisarensa ja eräiden tämän naistuttujen
kanssa ajelemaan; ja vastaantulevat liikemiehet sanoivat ihmeissään
ja ihaillen: "Hän ajelee tänään niinkuin ennenkin, hän osasi varmasti
aavistaa kaiken ennakolta; mikä viisas pää ja vakavarainen liike!"

Antonia vallitsi koko päivän mittaan työpöydän ääressä tavaton
kiihotus. Hän oli hermostunut ja tunsi ahdistavaa odotusta, joka
kuitenkin tavallaan tuntui mieluiselta kuten suurten tapausten
aattotunnelma ainakin. Hän tunsi selvästi kauppahuonetta ja isäntää
uhkaavan vaaran, mutta siltä hän ei heittäytynyt alakuloiseksi ja
masentuneeksi. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen käsivartensa
ja säärensä saaneet vieterit; vaikka vaaran muistelu toitotti
yhä hälytyssoittoaan hänen sielussaan, ei hänen käsityskykynsä
ollut vielä koskaan ollut sen sukkelampi, hänen kirjoitustyylinsä
sen selkeämpi, eikä hän ollut koskaan laskenut asiamiesten
välityspalkkioita ja matkakuluja niin rivakasti. Hänen työtehonsa ja
työilonsa oli tänään ihmeellisellä tavalla kohonnut, hän huomasi sen
itsekin ja ihmetteli sitä. Johtajassa hän huomasi saman tunnelman;
tämäkin asteli loistavin silmin ja kevein askelin konttorin väliä.

Koskaan ei Anton ollut niin suuresti ihaillut ja kunnioittanut
isäntäänsä kuin tänään; johtaja näytti hänestä aivan kuin
kirkastetulta. Omituinen huima ilo täytti Antonin sydämen, ja hän
sanoi itselleen: "Kas tämä se on oikeaa runoutta, liike-elämän
runoutta; moista ponnahtelevaa toimintavoimaa näkee vain
ponnistellessa vastavirtaa ylöspäin. Kun ihmiset lörpöttelevät,
että meidän aikamme on köyhä sisäisestä innostuksesta ja meidän
ammattimme erityisesti, niin he eivät tajua, mikä elämässä todella
on suurta ja kaunista. Tuo mies tietää, että tänä hetkenä tuho
uhkaa kaikkea, mihin hänen sielunsa on kiintynyt, hänen liikettään,
pitkän työteliään elämän menestystä, hänen iloaan, ylpeyttään ja
kunniaansa; ja kuitenkin hän seisoo kylmäverisenä pulpettinsa
ääressä, kirjoittelee kirjeitä murennetusta väripuusta ja arvostelee
apilaansiemeniä, ja luulenpa totta tosiaan, että hän vain nauraa
sisällisesti." Näin Anton ajatteli, kun hän illalla järjesti pöytänsä
puhtaaksi päivän töistä ja lähti sitten muiden herrojen kanssa
takapihan puolelle. Hänen tovereihinsakin tuntui sisäinen kuume
tarttuneen, he kokoontuivat istumaan Jordanin salonkiin ja puhelivat
mustan teen ääressä, mieluisen värinän karmiessa pintaansa, päivän
suurista uutisista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kulkuun. Kaikki
olivat taipuvaiset otaksumaan, että toiminimi tosin tulisi kärsimään
jonkin verran vahinkoa, mutta he tunsivat myöskin olevansa miehiä
pelastamaan enemmän kuin millekään muulle liikkeelle oli mahdollista.
Aina toivehikas herra Specht arveli, että jokaisen kapinan aikana
kulutettiin suunnattomia määriä siirtomaantavaroita, ja että
toiminimi tulisi tekemään loistavia viini- ja väkijuomakauppoja
rajaseuduilla. Kestipä kapinaa vaikka vain neljännesvuodenkin,
niin saataisiin kaikki mahdolliset tappiot korvatuiksi, sillä sekä
ystävällä että vihollisella oli janoinen kurkku. Lopuksi lausui
herra Jordan mielipiteenään ettei ollut varmaa, mihin suuntaan koko
kysymys tulisi ratkeamaan. Samaa mieltä olivat useimmat toisetkin, ja
sitten lähtivät kaikki omiin huoneisiinsa. Ohuen väliseinän lävitse
Anton voi kuulla, kuinka hänen naapurinsa, herra Baumann, levolle
käydessään rukoili toiminimen ja sen johtajan puolesta. Se liikutti
niin Antonin sydäntä, että hän rupesi pitkin askelin mittailemaan
huoneensa lattiaa, kunnes kynttilä alkoi lepatella ja kipsikissa
tehdä säikähtyneen näköisiä eleitä.

Oli jo sangen myöhä, kun isäntäväen palvelija saapui varpaisillaan
Antonin huoneeseen ja ilmoitti hänelle kuiskuttaen, että herra
Schröter halusi vielä tänään puhella hänen kanssaan. Sukkelaan Anton
seurasi palvelijaa kadunvartisen rakennuksen ensi kerrokseen ja astui
jännitetyin mielin johtajan ruskeaseinäiseen työhuoneeseen. Kauppias
seisoi täyteen säälityn matka-arkun ääressä, pöydällä oli hänen
kirjelaukkunsa ja sen vieressä pettämätön merkki pitemmälle matkalle
lähtemisestä, suuri puhvelinnahkainen sikarikotelo. Siihen mahtui
kokonaista sata kappaletta; se oli vanhastaan herra Spechtin ihailun
esine, ja koko konttorissa sitä pidettiin jonkinmoisena sotalippuna,
joka otettiin esille ja vietiin vaunuihin aina kun liikkeen päävoima
lähti jollekin erikoisen tärkeälle sotaretkelle. Sabine askarteli
kirjoituspöydän laatikoiden kimpussa ottaen vaitonaisena esiin
kaikkea, mitä arveli matkalla tarvittavan. Hän katsahti nopeasti
Antoniin ja painoi alakuloisena pään rinnalleen luettuaan nuorukaisen
kasvoista samaa, mikä täytti hänen oman sydämensä pelokkaalla
ahdistuksella. Johtaja astui ystävällisesti Antonia vastaan. "Olen
vaivannut teidät tänne näin myöhään, mutta arvelin ettette vielä
ollut käynyt levolle."

Kun Anton vastasi: "Mielenliikutus esti minua nukkumasta", lankesi
sisaren katse jälleen häneen niin suruisena ja samalla kiitollisena
hänen osanotostaan, että hän tunsi valtavaa liikutusta eikä
uskaltanut puhua sen pitemmältä, peljäten äänensä pettävän.

Mutta johtaja sanoi hymyillen: "Te olette vielä nuori; levollisuus
tulee vuosien myötä. -- Olen kuullut puolalaisten olevan erityisen
huomaavaisia meidän kansalaisiamme kohtaan; mahdollisesti he
kuvittelevat meidän hallituksemme salaa kannattavan heitä. Tuo
itsepetos ei tosin kestä kauan, mutta emme tee väärin, jos käytämme
sitä hyväksemme saadaksemme tavaramme kunnollisesti korjuuseen. Te
olette hoitanut liikekirjeenvaihtoa sen maanäären kanssa ja tiedätte
itse parhaiten, mitä minun on siellä tehtävä. Aion matkustaa rajalle
ja siellä punnita olosuhteiden mukaan seuraavat toimenpiteeni."

Tuskaisen jännitettynä kuunteli sisar hänen sanojaan ja koetti lukea
hänen kasvoiltaan senkin, mitä veli ei hänen tähtensä ilmaissut
sanoilla. Mutta Anton käsitti mitä puhe tarkoitti: hänen isäntänsä
aikoi lähteä rajan yli kapinoitsijain keskeen.

Lähemmäs astuen hän lausui väräjävällä äänellä: "Enkö minä saa
matkustaa teidän sijastanne? Tunnen kyllä hyvin, etten ole vielä
antanut teille minkäänlaista aihetta uskoa minulle näin tärkeää
asiaa. Mutta tulisin tekemään kaikkeni sen perille ajamiseksi,
aina äärimmäisen mahdollisuuden rajaan saakka." Antonin posket
hehkuivat hänen näin puhuessaan, ja hän tunsi tänä hetkenä hillitöntä
halua käydä tappelemaan tavarakuormista vaikka kaiken maailman
kapinallisten kanssa.

"Se on kelpo miehen puhetta, ja minä kiitän teitä", vastasi johtaja,
"mutta en voi ottaa tarjoustanne vastaan. Matkalla saattaa sattua
monenlaisia vaikeuksia, ja kun etu on minun, niin on kohtuullista,
että vaivakin on minun." Anton notkisti pettyneenä päänsä. "Minä
aion päinvastoin jättää teidät tänne varustettuna nimenomaisilla
määräyksillä siltä varalta, etten palaisi takaisin ylihuomeniltaan
mennessä."

Sabine oli kuunnellut tuskallisesti, nyt! hän tarttui veljensä käteen
ja sanoi hiljaa: "Ota hänet mukaasi."

Tästä kannatuksesta rohkaistuneena Anton kävi yrittämään uudestaan.
"Jollette tahdo lähettää minua yksinäni, niin sallikaa minun ainakin
saattaa teitä. Ehkäpä voin olla teille joksikin avuksi, ainakin
tekisin kaiken voitavani."

"Ota hänet mukaasi", toisti Sabine rukoilevasti.

Kauppias käänsi verkalleen katseensa sisaresta Antonin rehellisiin
kasvoihin, jotka säteilivät harrasta palvelusintoa, ja ilahtuneena
nuorukaisen alttiudesta hän vastasi: "Tapahtukoon tahtonne. Te
saatatte minua varatun huomenaamulla rajalle saakka. Jos joudun
olemaan matkalla pitemmän aikaa, niin voipa olla hyväksikin, että
olette paikalla saamassa lähempiä ohjeita. Sillä aikaa hoitakoon
Jordan juoksevat asiat. Ei ole tarpeellista, että matkastamme
kaupungilla paljon puhellaan. Ja nyt käykää nukkumaan, herra
Wohlfart. Eräs makasiinirengeistämme vartoo asemalla yöjunia;
minulle on luvattu, että junankuljettajat tuovat meille vastauksen
raja-asemalta. Jos vastaus tulee sellainen kuin otaksun, niin
matkustamme ensi junalla. Nukkukaa hyvin!"

Anton kumarsi kiittäen ja ennätti poistuessaan vielä nähdä, kuinka
Sabine kiihkeän liikutuksen vallassa kietoi käsivartensa veljen
kaulaan. Hän nousi nopeasti huoneeseensa, sääli hiljaa kokoon
matkalaukkunsa, otti esiin Finkin hänelle jättämät kirjaillut
pistoolit ja heittäytyi puolipukeissaan vuoteeseen, jossa uni vasta
myöhään hänet tapasi. Aamupuoleen hän heräsi hiljaiseen koputukseen,
ja talon palvelija ilmoitti: "Kirjeet ovat tulleet asemalta." Anton
kiiruhti konttoriin ja tapasi siellä herra Jordanin ja johtajan
vilkkaasti keskustelemassa; hänen sisään käydessään herra Schröter
huusi hänelle kesken puhettaan lyhyesti: "Me matkustamme!"

"Hyvä", arveli Anton itsekseen. "Me matkustamme vihollismaahan
tappelemaan viitakemiesten kanssa ja pakotamme ne hellittämään
kyntensä meidän tavaroistamme; että ne voisivat mahdollisesti
halaista kallomme, sitä ei isäntä tunnu tahtovan ottaa laskuissaan
lukuun."

Koskaan ei Anton ollut niin innokkaasti koputellut oville, niin
joutuun juossut portaita ylös ja alas ja niin hartaasti puristellut
työtoverien käsiä kuin tänä varhaisena aamuhetkenä. Kiiruhtaessaan
näissä hommissa puolipimeän eteisen läpi hän kuuli viereltään
hiljaisen kahinan. Sabine astui nopeasti hänen eteensä ja tarttui
häntä käteen. "Wohlfart, suojelkaa veljeäni kaikilta vaaroilta!"
Anton lupasi sen rajattomalla alttiudella, tunnusteli ladattuja
pistooleja povitaskussaan ja kiipesi vaunuihin, ollen itsekin
ladattuna kaikkein jaloimmilla ja hurmautuneimmilla tunteilla, mitä
seikkailuihin lähtevä nuori sankari lie koskaan kantanut povessaan.
Hänhän lähti etsimään vaaroja, ylpeänä isäntänsä luottamuksesta ja
lumottuna siitä hennosta ystävyyssuhteesta, jonka hän juuri oli
solminut kauppaliikkeen pyhimyksen kanssa. Hän oli todella onnellinen.

Höyryhepo korskahti ja kiiti halki avaran laaksomaiseman kuin
paholaisen tallista karkuun päässyt juoksija. Junan kaikissa
vaunuissa oli sotamiehiä, niitä roikkui yksin tavaravaunujenkin
pienistä akkunaluukuista; kaikkialla kiilteli pistimiä ja kypärejä,
joka paikassa kohtasi käsi ja jalka selkälaukkuja, kenttäkattiloita
ja rumpuja. Kaikilla asemilla seisoskeli laumoittain uteliaita,
kaikkialla vaihdettiin pikaisia kysymyksiä ja vastauksia, kaikkialla
tiedettiin kertoa, kiihoittavia uutisia ja hurjia huhuja. Anton oli
iloinen, kun he pääteasemalla pääsivät erkautumaan sotilasjoukosta
ja jatkoivat matkaa rajalle kuriirihevosten vetämillä keveillä
vaunuilla. Maantiellä oli aivan hiljaista ja tavallista tyhjempää,
vain pieniä parvia rajan läheisistä varusväkiosastoista sivuutettiin
silloin tällöin. Miehet lauloivat hilpeitä lauluja aivan kuin
leikkisotaan mennessä; siellä täällä lasketteli komppanian kujeilija
kompia ketteräjalkaisista siviilimiehistä, joskus ratsasti vaunujen
viereen jokin upseeri, joka tunsi herra Schröterin tahi tahtoi
tämän myötä lähettää ennakkosanan tulevasta yömajastaan. Kauppias
ei puhellut Antonin kanssa lainkaan liikeasioista, vaan kertoili
vilkkaasti, jopa huvittavastikin kaikesta muusta, entisistä
matkakokemuksistaan, rajaseudun elämästä, salakuljettajista ja
tullimiehistä, ja hän kohteli seuralaistaan luottavaisesti ja
sydämellisesti kuten ainakin vanhempi toveri nuorempaa. Vain
Antonin pistoolit nähdessään hän näytti kylmää naamaa, mikä jonkin
verran masensi nuorukaisen sotaista urheutta. Kun Anton toiselle
postiasemalle tultua vaihtoi murha-aseet vaunulaatikosta toiseen,
silmäsi johtaja vihamielisesti niiden kiiltäviin piippuihin; ja
viimeisten talojen ohi mentyä hän viittasi kädellään laatikosta
siirottaviin ruskeihin periin ja sanoi Antonille: "En usko, että
te noilla paukuttimilla pystytte valloittamaan tavaramme takaisin.
Ovatko ne ladatut?"

Anton myönsi ja lisäsi, sotaisen itsetuntonsa viime rippeiden
käpristyessä surkeasti kokoon: "Piiput ovat rihlatut."

"Vai niin?" virkkoi johtaja totisesti, otti äkkiä pistoolit esiin
vaunulaatikosta, huusi ajajalle pysähdyttämään hevoset ja laukasi
kylmäverisesti molemmat pistoolit tyhjiksi. "Parempi että tyydymme
käyttämään niitä aseita, joihin olemme tottuneet", huomautti hän
sitten suopeasti antaessaan aseet takaisin Antonille; "me olemme
rauhallisia ihmisiä ja tahdomme vain tavaramme takaisin. Jollemme
peri niitä sillä, että saamme niiden valtaajat vakuutetuiksi
oikeudestamme, niin perimättä ne sitten jäävätkin. Tuolla rajan
takana arvatenkin tuhlataan paljon ruutia turhaan ja tehdään kuluja,
joista ei ole hyötyä, vaan ainoastaan turmiota maalle ja ihmisille.
Ei ole toista rotua, joka luonnollisilla edellytyksillään pystyy niin
vähän edistymään ja hankkimaan itselleen ihmisarvoa ja kulttuuria
kuin slaavilaiset. Mitä ne tuolla rajan takana itse joutilaina ollen
ovat kerustaneet kokoon raakaa rahvasta sortamalla, sen ne tuhlaavat
mielettömään leikittelyyn. Meillä siten menettelevät vain yksityiset
etuoikeutetut luokat, ja kansakunta kykenee sen juuri kestämään.
Mutta siellä etuoikeutetut luokat ovat itse edustavinaan koko kansaa.
Aivan kuin aatelisto yhdessä maaorjien kanssa voisi muodostaa
valtiota! Niillä ei ole siihen enemmän oikeutusta kuin noilla
puunoksilla istuvilla varpusilla. Paha vain, että meidän täytyy
maksaa rahallamme heidän onnettomat kokeilunsa."

"Heillä ei ole lainkaan porvarisäätyä", säesti Anton innokkaasti.

"Toisin sanoen, heillä ei ole lainkaan kulttuuria", jatkoi kauppias.
"On merkillistä, kuinka kykenemättömiä he ovat luomaan keskuudestaan
sen säädyn, joka edustaa sivistystä ja edistystä ja joka kohottaa
joukon hajallaan asuvia turpeenpuskijoita valtioksi."

"Onhan kuitenkin Konrad Günter lähimmässä kapinallisten kaupungissa,
ja lisäksi noiden kolmen Hildebrandin kauppaliikkeet Galiziassa",
Anton huomautti.

"Kelpo miehiä ne ovat kaikkityyni", nyökkäsi kauppias, "mutta he
ovat saksalaisia siirtolaisia; rehellisellä porvarismielellä ei
siellä ole mitään kiinnityskohtaa, ja harvoin se periytyy seuraavaan
sukupolveen. Mitä siellä kaupungeiksi sanotaan, ne ovat vain kuin
varjoja meidän kaupunkiemme rinnalla, ja niiden porvareilla on
tuiki vähän niitä ominaisuuksia, jotka meillä tekevät uutterasta
porvaristosta valtion ensimmäisen säädyn."

"Ensimmäisenkö?" kysyi Anton.

"Niin, rakas Wohlfart; muinaisina aikoina olivat kaikki kolme säätyä
vapaat ja pääasiassa samanarvoiset, sitten tuli puoliraakalaiskausi
etuoikeutettuine vapaineen ja maaorjuudessa kituvine työläisineen;
vasta kun kaupunkimme kasvoivat suuriksi ja mahtaviksi, on
sivistyneitä valtioita olemassa maan päällä, vasta siitä ajasta
lähtien on se salaisuus käynyt kaikille ilmeiseksi, että vapaa työ
yksin tekee kansojen elämän suureksi, turvatuksi ja pysyväiseksi."

Iltahämyssä matkamiehet saapuivat rajapaikkakunnalle. Se oli
pikkuruinen kylä, jossa lukuunottamatta tullirakennuksia ja
rajavirkamiesten asuntoja näkyi vain moniaita viheliäisiä mökkejä
ynnä kapakka. Talojen keskeisellä aukealla sekä kylän laiteilla
majaili paljaan taivaan alla kaksi eskadroonaa ratsumiehiä, jotka
olivat asettaneet etuvartioita pitkin kapean rajajoen rantaa ja
vartioivat yhdessä jääkäriosaston kanssa rajaa. Kapakassa kävi hurja
hälinä, husaareja ja jääkärejä kulki sisään ja ulos, husaareja ja
jääkäreitä istui pienessä vierastuvassa yhteen ahtautuneina kuin
sillit tynnörissä, kirjavatakkisia husaareja ja vihreätakkisia
jääkäreitä piiritti taloa istuen tuoleilla, pöydillä, rehusäkeillä,
huojuvilla tynnöreillä ja mille vain pääsivät kapuamaan. Anton
oli näkevinään edessään lukemattomia Pix-herroja, niin jyrkän
päättäväisesti nämä sotilaat käyttäytyivät kapakassa, etenkin sen
pullotiskin ääressä. Kovaäänisesti huutaen juutalainen kapakanpitäjä
tervehti kauppiasta, jonka hän tunsi vanhastaan; avuliaasti hän
tyhjensi matkustajille talon perähuoneen, joka tosin oli vain pieni
komero, mutta jossa he sentään saivat nukkua yönsä yksin.

Tuskin oli kauppias ennättänyt nousta vaunuista, kun hänet
piiritti ilosta luikahdellen puolisen tusinaa ajomiestä, niiden
tavarakuormien kuljettajat, jotka Schröterin liikkeestä äskettäin
oli lähetetty matkaan. Aivan ilman vaurioitta ei näiden matka
ollut käynyt. Kuten heistä vanhin kertoi, olivat he rajan toiselle
puolen tultuaan pyörtäneet kiiruusti takaisin nähdessään aseellisen
talonpoikaisjoukon säntäävän vastaansa. Käännyttäessä oli
perimmäisistä vaunuista särkynyt toinen etupyörä, ja ajomies oli
hädissään irroittanut hevoset valjaista ja jättänyt kuormansa rajan
taakse. Viimemainitun avopäin huitoessa ilmaa hurjasti hatullaan ja
pyydellessä anteeksi pakoaan saapui päällikkyyttä pitävä ratsumestari
kauppiaan luo ja vahvisti todeksi miesten puheen.

"Vaunut voi täältä nähdä tuhatkunnan askeleen päässä rajasillalta",
hän sanoi; ja kun kauppias pyysi lupaa saada käydä sillalle, sanoi
hän kohteliaasti: "Minä annan teille erään upseerini mukaan."

Muuan nuori husaariupseeri, joka oli juuri palannut
partioratsastukselta, hyppelytti tulista ratsuaan kapakan edustalla.

"Luutnantti von Rothsattel", huusi ratsumestari, "saattakaa nämä
herrat sillalle."

Anton ihastui kuullessaan nimen, johon hänellä liittyi niin paljon
suloisia muistoja. Hän arvasi oitis, että tuon hurjaa hevosta
pyörittelevän upseerin täytyi olla hänen järvineitonsa veli.
Luutnantti, hoikkavartinen nuori herra, jolla oli pienet viiksenalut
ylähuulellaan, olikin niin ilmeisesti sisarensa näköinen kuin
mikään husaariluutnantti voi olla maailman ihanimman neitosen
näköinen. Anton tunsi alunpitäen ystävyyttä ja kunnioitusta häntä
kohtaan, minkä nuori herra lienee lukenutkin hänen avoimilta
kasvoiltaan, koskapa hän kiitti nyykäyttäen alentuvasti pientä
päätänsä. Tanssiaskelin liikkui hänen ratsunsa kauppiaiden vierellä
sillalle asti. Siellä istuivat ratsuvahdit, ladatut pistoolit
kädessä, ratsuillaan liikahtamatta kuin kuvapatsaat; vain heidän
hevosensa ilmaisivat jolloinkin jalkaa tömisyttämällä tai häntää
huiskuttamalla, että kentaureissa oli eloa. Matkustajamme riensivät
sillan keskiharjulle ja tähystelivät tarkkaan eteensä maantielle.
Kaukana heidän edessään näkyikin jättimäinen kuormavankkuri, joka
valkeassa palttinapeitteessään näytti kuin miltäkin valkoiselta
norsulta, joka haavoittuneena on notkistunut toiselle etupolvelleen.

"Vähän aikaa sitten ei siitä ollut vielä mitään ryöstetty", sanoi
luutnantti, "palttinapeite istui kuorman päällä tiukasti kuin
makkarannahka. Ahaa, nytpä siellä onkin jo käyty varkaissa; kas
tuolla kulmalla peite lepattelee irtoimenaan."

"Ei näy kuitenkaan vielä pahasti viedyn", vastasi kauppias.

"Jos saatte jostakin irtaimen pyörän ja pari hevosta, voisitte
noutaa romuläjänne tänne", virkkoi luutnantti huolettomasti, "Meidän
miehillämme oli koko päivän suuri halu tehdä niin. Olisivat kernaasti
kurkistaneet peitteen alle, onko siellä mitään juotavaa. Mutta meillä
on käsky, ettemme saa käydä rajan yli. Muuten on pikku asia saada
vaunut tälle puolelle, jos saatte komentavalta upseerilta luvan edetä
etuvartioiden ohi ja jos selviydytte noista veitikoista." Näin sanoen
hän viittasi ratsupiiskallaan puolalaisiin talonpoikiin, jotka sillan
toisella puolella olivat leiriytyneet pistoolinkantamaa kauemmaksi
raitaviidakon rinteeseen ja olivat asettaneet yhden joukostaan
astelemaan maantiellä pyssy olalla vartiona.

"Me noudammekin vaunut, jos komentava upseeri sen sallii", sanoi
kauppias; "toivon että noiden miesten kanssa voi sopia asiasta
rauhallisin keinoin."

Anton ei voinut pidättyä mutisemasta puoliääneen: "Koko päivän
ovat nämä herrat antaneet parin tuhannen taalerin arvoisen kuorman
virua maantiellä; olisivatpa he sillä aikaa ennättäneet korjata sen
tällekin puolelle."

"Sotaväelle emme saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia", virkkoi
kauppias hymyillen; "saamme olla tyytyväiset, jos se antaa meille
luvan korjata itse tavaramme talteen puolalaisten käsistä."
Matkustajat riensivät takaisin ratsumestarin puheille ja kauppias
esitti tälle toivomuksensa. "Jos vain saatte hevosia ja miehiä, niin
ei minulla ole mitään vastaan", vastasi upseeri.

Kohta huudettiin ajomiehet kokoon ja kauppias kysyi, ketkä
heistä tahtoivat seurata häntä hevosineen; hän vastaisi hevosten
mahdollisesti kärsimistä vahingoista. Hetken aikaa korvallistaan
raapittuaan ja hatuilla huiskittuaan heistä useat ilmoittautuivatkin
halukkaiksi lähtemään. Sukkelaan nostettiin valjaat neljän hevosen
selkään, kapakan isäntä lainasi kelkan, jolle pantiin irtain pyörä
ja muutamia viputankoja, ja sitten tuo pieni karavaani lähti
kulkemaan sillalle päin, sotamiesten lasketellessa leikkipuheita ja
eräiden upseerien seuratessa; jälkimmäiset ilmaisivat siviilimiesten
sotaretkeen niin suurta mielenkiintoa kuin heidän sotainen
arvokkuutensa salli.

Sillalle tultua sanoi ratsumestari: "Toivon teille hyvää menestystä;
valitettavasti en voi antaa miehiäni mukaan teille avuksi."

"Parempi onkin näin", vastasi kauppias kumartaen; "me tahdomme rauhan
miehinä noutaa tavaramme pelkäämättä noita toisella puolella olevia
herroja, mutta silti heitä ärsyttämättä. Suvaitkaa jättää pistoolinne
tänne, herra Wohlfart, meidän täytyy näyttää aseelliselle väelle,
ettemme turvaudu sota-aseihin."

Anton oli työntänyt pistoolinsa takintaskuun, josta niiden perät
paistoivat uhkaavasti esiin; nyt hän jätti ne eräälle sotamiehelle,
jonka luutnantti von Rothsattel viittasi paikalle. Sitten lähti
kulkue sillan yli. Sen toisella korvalla luutnantti pyöräytti
vastenmielisesti ratsunsa ympäri ja murahti puoliääneen: "Nuo
pippurisäkit pääsevät etenemään vihollismaahan ennenkuin me."
Ratsumestari huusi lähtijäin perään: "Jos joudutte mieskohtaiseen
vaaraan, niin en luule rikkovani saamiani käskyjä jos lähetän
luutnantti von Rothsattelin miestensä kera teidän avuksenne."
Luutnantti vetäytyi takaperin ja huusi hiukan etempänä maleksivalle
osastolleen taistelunhaluisesti: "Hiljaa kukin paikallaan!"
jonka jälkeen hän jälleen karahutti taimmaiseen sillankorvaan ja
katseli suurella mielenkiinnolla ja sotaisella kärsimättömyydellä
siviilimiesten perään. Hänen ja sotajoukon kunniaksi olkoon mainittu,
että he toivoivat kaikesta sydämestään edellisten joutuvan tukaliin
selkkauksiin, jotta he itse pääsisivät sekaantumaan leikkiin ja
ajankulukseen hakkaamaan joitakin puolalaisia maahan.

Kauppiaiden marssi vihollismaahan ei ollut erityisen tehoavan
näköistä; levollisesti sikariaan sytytellen asteli kauppias edellä,
Anton aivan hänen vierellään, ja perässä seurasi kolme juurevaa
ajomiestä hevosineen ja kelkkaa vetäen. Tällä tapaa kulkue pääsi
kolmisenkymmenen askeleen päähän etummaisista valkopuseroisista
talonpoikaissotilaista, kun nämä äkkiä ojensivat aseensa heitä kohti
ja huusivat puolankielellä "Seis!" Johtaja vastasi heille kovalla
äänellä ja samalla kielellä: "Kutsukaa päällikkönne paikalle."
Tottelevaisesti karjasikin eräs hurjannäköisistä miehistä muuatta
etempänä olevaa mökkiä kohti. Toiset pitelivät edelleen pyssyjään
tanassa, jopa jotkut ilkikurisesti silmää vilkutellen tähtäsivät
niillä tulijoita, kuten Anton suureksi ikäväkseen huomasi. Sillävälin
saapasteli parven päällikkö pitkin askelin paikalle. Hänellä oli
yllään nyöritetty sininen takki, päässä neliskulmainen, punakupuinen
ja harmaalla turkiksella reunustettu lakki ja kädessä pitkä
lintupyssy. Kasvot hänellä oli kovin ruskettuneet ja peloittavan
näköiset, mustat viikset roikkuivat suupielistä pitkälle alas.
Miehen tultua lähelle kauppias puhutteli häntä murteellisella
puolan kielellä seuraavasti: "Me tulemme ystävinä! Minä omistan
nuo kumoutuneet vaunut tuolla maantiellä ja tahdon noutaa ne nyt
takaisin; sanokaa miehillenne, että he auttaisivat meitä, minä annan
siitä edestä heille juomarahaa." Viimeinen sana sai aikaan, että
kohotetut aseet laskeusivat kunnioittavasti alas. Mutta päällikkö
asettui mahtipontisesti keskelle tietä ja aloitti käsiään hurjasti
huitoen pitkän puheen, josta Anton ei ymmärtänyt paljoakaan eikä
isäntäkään kaikkea, mutta jonka sisällön muuan ajomiehistä tulkitsi
siihen tapaan, että päällikkö valitti kun ei voinut auttaa herraa;
hän näet oli saanut taempana olevalta joukko-osastolta käskyn
vartioida vaunuja kunnes hevosia saapuisi, joilla ne vietäisiin
lähimpään kaupunkiin.

Kauppias pudisteli sävyisästi päätään ja sanoi levollisesti, mutta
käskevään sävyyn; "Se ei käy päinsä, kuorma on minun, enkä minä voi
vartoa, kunnes ylipäällikkönne antaa minulle luvan." Samalla hän
kourasi taskuaan ja näytti sinitakkiselle kapinoitsijalle toisten
huomaamatta puolen tusinaa taalerinkolikoita vihjaten: "Näin paljon
teille ja saman verran miehillenne." Päällikkö katseli taalereita,
raapi ankarasti korvallistaan ja käänteli lakkiaan, kunnes vihdoin
tuli seuraavaan tulokseen: jos asianlaita oli siten, niin korjatkoon
armollinen herra vaununsa pois.

Riemusaatossa jatkoi pikku karavaani matkaa vaunujen luo, ajomiehet
tarttuivat vipuihin ja kohottivat yhdistetyin ponnistuksin maahan
vaipuneen puolen ilmaan, niin että uusi pyörä voitiin sovittaa
akseliin, ja valjastivat sitten mukana tuomansa hevoset vaunujen
eteen, saaden koko ajan apua moniailta puolalaisilta talonpojilta,
joista etenkin päällikkö kunnostautui tarmokkaasti. Sitten lyötiin
hevosia selkään, ja vaunut vyöryivät siltaa kohti päällikön
kovaäänisesti hoilatessa "hoi! hoi!" jolla huudolla hän ehkä tahtoi
vaimentaa velvollisuudentunnon varoittavaa ääntä povessaan.

"Käykää te edeltä vaunujen mukana", sanoi johtaja Antonille, ja
kun tämä epäröi jättää isäntäänsä yksin kapinallisten talonpoikain
joukkoon, lisäsi hän käskevästi: "Minä tahdon sen." Vaunut lähtivät
verkalleen vierimään rajalle, ja kaukaa voi Anton kuulla sotamiesten
naurun ja tervehdykset.

Sillävälin jäi kauppias innokkaaseen keskusteluun päällikön kanssa,
ajomies tulkkina, ja vihdoin hän näköjään parhaassa sovussa erosi
kapinallisesta, joka aito slaavilaisen talonisännän kohteliaisuudella
saattoi lakki kädessä vierastaan ampumamatkan päähän saksalaisista
sotilaista. Sillalla kauppias ehätti vaunut, vastasi ratsuvahtien
huutoihin: "Seis! Ken siellä!" ja vastaanotti kotoisella kamaralla
ratsumestarin naurusuin lausumat onnittelut, luutnantin virkkaessa
pilkallisesti Antonille: "Teidän ei nähtävästi tarvinnut kaivata
pistoolejanne."

"Parempi olikin ilman niitä", Anton vastasi, "kaikki sujui
siloisemmin. Nuo mieskurjat eivät ole varastaneet muuta kuin
ankkurillisen rommia."

Hetkistä myöhemmin matkamiehemme istuivat husaari- ja
jääkäriupseerien kanssa kapakan pienessä takahuoneessa, edessään
moniaita pulloja vanhaa Unkarin viiniä, jotka isäntä oli penkonut
esiin kellarinsa syvimmistä kätköistä. Tyytyväisin päivän
seikkailuihin oli kenties Anton. Ensi kertaa eläessään hän oli
joutunut oikeaan sodan vaaraan, josta hän oli kunnolla selviytynyt;
ja nyt hän istui nuoren soturin vieressä, jota hän oli äärimmäisen
altis kunnioittamaan hänen sisarensa takia, saipa hän ilon tarjota
tälle sikareitaankin ja haastella päivän kokemuksista.

"Nuo moukathan tähtäsivät aluksi perunapyssynsä teitä kohti", virkkoi
nuori upseeri, väännellen huolettomasti pienoisia viiksiään; "eikö se
teistä tuntunut hiukan ilkeältä?"

"Eipä juuri", vastasi Anton niin kylmäverisesti kuin taisi. "Ensi
hetkenä tosin vähän hätkähdin nähdessäni kiväärinpiiput suunnatuiksi
meitä kohti ja niiden takana viitakemiesten tekevän eleitä aivan
kuin listiäkseen meiltä päät. Se minua varsinkin oudostutti, että
kaikki nuo pyssynsuut olivat ojennetut juuri minun päätäni kohti.
Sitten sain tarpeeksi tekemistä vaunujen kimpussa enkä joutanut
ajattelemaan muuta. Ja kun paluumatkalla muuan ajomiehistä väitti,
että pyssyt olivat tähdätyt häntä eikä ketään muuta kohti, niin
rupesin arvelemaan, että tuollainen monipuolisuus on kiväärin suiden
erikoinen ominaisuus ja perustuu jonkinlaiseen näköhäiriöön, jolle ei
kannata antaa suurtakaan merkitystä."

"Me olisimme kyllä temmanneet teidät irti, jos kapinalliset olisivat
teihin kyntensä iskeneet", sanoi luutnantti suopeasti. "Sikarinne
ovat muuten aika hyviä."

Anton tuli siitä mieliinsä ja kaatoi naapurinsa lasin jälleen
täyteen. Tällaisessa pakinanpidossa kului aika, ja tavantakaa hän
vilkaisi isäntäänsä, joka näytti tänään olevan erittäin taipuvainen
haastelemaan koreatakkisten, herrain kanssa sodasta ja rauhasta.
Anton huomasi kauppiaan kohtelevan upseereja jonkinlaisella
sievistelevällä kohteliaisuudella, joka tehokkaasti hillitsi
pöytäseurassa vähitellen ilmennyttä vallatonta juomatuulta. Pian
kävi keskustelu yleiseksi, ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti
kauppiasta, joka entisiltä liikematkoiltaan tunsi hyvin kapinallisen
alueen, jopa eräitä nykyisen kapinaliikkeen johtajiakin.

Ainoastaan nuori herra von Rothsattel ei Antonin suureksi suruksi
näyttänyt olevan tyytyväinen toveriensa siviilimiehelle myöntämään
arvonantoon eikä siihen, että tämä oli päässyt seurassa puhetta
johtamaan; hän nojautui huolettomasti taapäin tuolillaan, katseli
hajamielisesti kattoon, leikki sapelintupsullaan ja viskoi
hampaittensa välistä lyhyitä huomautuksia, joiden piti ilmaista hänen
ikävystymistään. Kun ratsumestari mainitsi odottelevansa huomenissa
rajajoukon komentajaa saapuvaksi, ja kauppias siihen vastasi:
"Everstinne ei joudu tänne ennen huomisiltaa, ainakin sanoi hän itse
minulle niin, kun tapasimme toisemme junassa", niin lensi kopeuden
paholainen nuoreen upseeriin ja sai hänen virkkamaan epäkohteliaaseen
sävyyn: "Tunnette siis persoonallisesti everstimme? Hän ostaa kai
sokerinsa ja kahvinsa teidän puodistanne?"

"Ainakin niin tapahtui ennen", vastasi kauppias kohteliaasti;
"nuorena miehenä punnitsin itse niitä hänelle monestikin."

Upseerit joutuivat jonkin verran hämilleen, ja eräs vanhemmista
yritti korjata nuoremman tahallista karkeutta puhumalla todella
kunnianarvoisesta kauppaliikkeestä, jossa jokainen sotilas ja
ei-sotilas voi tehdä kauppansa suurimmaksi tyytyväisyydekseen.

"Kiitän teitä liikkeelleni osoittamastanne hyvästä luottamuksesta,
herra kapteeni", sanoi kauppias hymyillen; "minä olen todellakin
ylpeä siitä, että liikkeeni on tullut arvossapidetyksi omaini ja
apulaisteni ponnistusten kautta."

"Luutnantti Rothsattel, te johdatte ensi partiojoukkuetta; on aika,
että lähdette matkaan", muistutti ratsumestari. Luutnantti nousi
pöydästä kannuksiaan kilisyttäen.

"Tässäpä herra Warschauer tuo uuden pullon, jonka sisällön hän
väittää kellarinsa paraimmaksi. Eikö herra von Rothsattel saa maistaa
sitä, ennenkuin hän käy suojelemaan yölepoamme?" kysyi kauppias
levollisen kohteliaasti ratsumestarilta. Mutta luutnantti kieltäytyi
ylpeästi kiittäen ja lähti sapeliaan kalisuttaen ulos. Antonin olisi
tehnyt mieli pehmittää äskeisen suosikkinsa selkä, niin suuttunut
hän oli tämän pöyhkeästä käytöksestä. Ratsumestari saattoi tämänkin
pienen välinäytöksen unhoon aloittamalla kauppiaan kanssa vilkkaan
keskustelun.

Oli jo käynyt sangen myöhäiseksi, ja Anton näki ihmeekseen johtajan
edelleenkin esiytyvän ylen kohteliaana isäntänä upseeriseuralle ja
kiintyvän Unkarin viinin maistelemiseen hartaudella, joka ei tuntunut
olevan oikein sopusoinnussa hänen matkansa tarkoituksen kanssa.
Vihdoin, kun uusi pallo oli jälleen avattu ja ratsumestari lausunut
mielihyvänsä uudesta sikarista, virkkoi kauppias kuin sivumennen:
"Minä aion huomenna lähteä kapinallisten pääkaupunkiin ja pyydän
teiltä siihen lupaa, jos sellaista tarvitaan."

"Tekö tahdotte..." huusivat kaikki upseerit ympäri pöytää.

"Minun täytyy", sanoi kauppias vakavasti ja selitti heille lyhyesti,
minkävuoksi hänen täytyi.

Ratsumestari pudisti päätään. "Tosin on saamani käskyn sanamuoto
siksi epäselvä, etten oikein tiedä onko minun suljettava raja
jokaiselta, ken hän lieneekin, mutta lähin tarkoituksemme on
kuitenkin saartaa kapinallinen alue."

"Siinä tapauksessa minun täytyisi esittää toivomukseni
ylikomentajallenne; se viivyttäisi minua kauemmin kuin kokonaisen
päivän, ja tämä viivytys voisi tehdä koko matkani turhaksi. Kuten
hyvyydessänne minulle ilmoititte, vallitsee tätänykyä kapinallisten
keskuudessa vielä siedettävä järjestys, mutta mahdotonta on, että
sitä enää kauan voi jatkua. Mutta ainoastaan nykytilanteessa on
minun mahdollista pelastaa tavarani, sillä kuormavaunut voin vain
vallankumousneuvoston luvalla viedä ulos kaupungista."

"Ja tuon luvanko te aiotte saada?" kysyi ratsumestari.

"Ainakin minun täytyy koettaa", kauppias vastasi. "Joka tapauksessa
tulen siellä kaikin voimini estämään tavaraini ryöstämistä ja
tuhoamista."

Ratsumestari mietti asiaa. "Se, mitä nyt aiotte tehdä, saattaa minut
hiukan ikävään välikäteen. Jos teitä siellä kohtaa jokin onnettomuus,
jota pahoin pelkään, niin minua voidaan syyttää siitä, että sallin
teidän mennä rajan yli. Ettekö mitenkään voi luopua matkastanne?"

"En", vastasi kauppias; "ainoastaan lain edessä peräydyn."

"Ovatko nuo tavarakuormat sitten teille niin tärkeät, että tahdotte
niiden takia panna henkenne vaaraan?" kysyi ratsumestari ilmeisesti
tyytymättömänä.

"Ovat, herra ratsumestari, aivan samoin kuin teillekin on
velvollisuutenne täyttäminen tärkeä; minulle noiden tavarakuormien
pelastaminen merkitsee enempääkin kuin aineellista etua. Minun
täytyy päästä rajan yli, jollei hallituksen ehdoton ja peruuttamaton
kielto sitä estä. Sen alle tosin alistun, mutta aion tehdä kaikkeni
saadakseni poikkeuksen aikaan itseeni nähden."

"No hyvä", lausui ratsumestari, nousten pöydästä, "en tahdo panna
mitään esteitä matkallenne. Te annatte minulle kunniasananne, ettette
tuolla toisella puolella hiisku sanaakaan rajavartiomme miesluvusta,
joukkojemme asemista ja kaikesta muusta, mitä olette saattanut kuulla
meidän suunnittelemistamme toimenpiteistä."

"Siitä annan kunniasanani", sanoi kauppias.

"Teidän persoonallisuutenne tosin takaa minulle, että olette oikein
ilmoittanut matkanne tarkoituksen, mutta virallista ilmoitusta
varten, joka minun on tehtävä ylemmilleni, haluan nähdä kaikki asiata
koskevat paperit, jos teillä on sellaisia matkassanne."

"Tässä ne ovat", vastasi kauppias samaan viralliseen sävyyn.
"Tässä on ulkomaanpassini, joka on annettu yhdeksi vuodeksi,
tässä puolalaisen myyjän lastaustodistus, tässä jäljennökset
rajatullitoimistolle ja täkäläiselle välittäjälleni lähettämistäni
kirjeistä sekä niiden vastaukset. Rajatullitoimiston virkamiehet sekä
välittäjä voivat sitäpaitsi suullisestikin todistaa nämä ilmoitukset
oikeiksi."

Ratsumestari silmäili nopeasti papereita ja jätti ne sitten takaisin.
"Te olette rohkea mies, ja minä toivotan teille kaikkea onnea", hän
sanoi virallisen arvokkaasti. "Entä millä tapaa aiotte matkustaa?"

"Postihevosilla. Jos niitä kieltäydytään antamasta, niin ostan
hevoset ja ajan itse; vaunut saanen lainaksi nykyiseltä isännältämme,
ja matkaan lähden huomenna päivän valjetessa, koska yöllinen matka
pahemminkin herättäisi epäluuloa."

"No hyvä, päivän valjetessa taas tapaamme toisemme. Otaksun, että me
itsekin viimeistään kolmen päivän perästä marssimme vihollismaahan;
jollen siihen mennessä ole saanut teistä mitään tietoa, niin etsitän
teitä valloittamastamme kaupungista. Nyt nousemme pöydästä, hyvät
herrat, istuntomme on kestänyt liiankin kauan."

Sotilaat poistuivat kannuksiaan kilistellen, ja Anton ja hänen
isäntänsä jäivät yksin tyhjien viinipullojen pariin takahuoneeseen.
Kauppias avasi akkunan ja kääntyi sitten Antoniin, joka hyvin
kiihtyneenä oli kuunnellut viime keskustelua. "Täällä me nyt eroomme
toisistamme, rakas Wohlfart", alotti hän.

Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa lausettaan, tarttui Anton hänen
käteensä ja huudahti kyyneleet silmissä: "Sallikaa minun lähteä
kanssanne, älkää lähettäkö minua yksin takaisin konttoriin. Koko
elämäni ajan omatuntoni soimaisi minua, jos eroaisin teistä tällä
matkalla."

"Aivan hyödytöntä, kenties epäviisastakin on teidän seurata minua.
Vallan hyvin voin yksinkin tehdä, mitä tuolla rajan takana on
tehtävänä; jos joitakin vaaroja tulisi kysymykseen, mitä en usko,
niin ei teidän läsnäolonne suojaisi minua niistä, vaan olisi minulla
vain se kiusallinen tunne, että itseni takia olen saattanut toisenkin
pulaan."

"Sittenkin olisin teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa
minut mukaan", pyysi Anton rukoilevasti, yhä pidellen isäntää
kädestä. "Neiti Sabinekin toivoi sitä", hän lisäsi, tuoden esiin
vahvimman todistuskappaleensa.

"Sabine on pelokas tyttö", sanoi kauppias hymyillen. "Mutta olkoon
menneeksi, koska te ystävyydestä pidätte niin lujasti siitä kiinni.
Me matkustamme siis yhdessä; huutakaa isäntä sisään ja käykäämme
neuvottelemaan matkasuunnitelmastamme."


2.

Oli vielä yöhämärä, kun Anton astui ulos kapakan ovesta. Sakea sumu
peitti tasangon ja liikehti levottomasti aamuhämärän lähestyessä;
taivaanrannalla kumotti punainen tulenloimo siltä suunnalta, jonne
matkamiestemme oli määrä lähteä. Harmajassa hämyssä näkyi lähellä
maaperässä jokin tumma röykkiö. Anton kävi lähemmäksi ja erotti
röykkiöstä joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka nälistynein,
kuihtunein kasvoin kuukkivat kyyrysissään maassa. "Ne ovat noista
rajantakaisista kylistä", selitti hänelle vanha vahtimestari, joka
viittaansa kääriytyneenä seisoi pakolaisten vieressä. "Heidän kylänsä
palavat paraikaa, ja he karkasivat metsiin pakoon, mutta tänä yönä he
kahlasivat joen yli tälle puolelle, kurottelivat käsiään meitä kohti
ja huusivat leipää. Koska he enimmäkseen ovat vain vaimoja ja lapsia,
niin ratsumestari salli heidän tulla leiriimme ja jakaa heille vähän
leipää. Nälissään ne raukat ovatkin kuin sudet! Näiden jälkeen tuli
isompia parvia, ja kaikki huusivat: leipää! leipää! ja vääntelivät
käsiään. Me ammuimme muutaman pistoolinlaukauksen heidän päittensä
yli ja karkotimme heidät kauemmaksi."

"Sepäs ei ole mikään lohdullinen merkki meidän matkallemme", sanoi
Anton. "Mikä nämä ihmisraukat täällä perii?"

"Ne ovat vain rajapiruja", virkkoi vahtimestari ylenkatseellisesti.
"Puolen vuotta ne häärivät salakuljettajina ja juopottelevat, toisen
puolen vuotta sitten kituvat ja näkevät nälkää. Nyt ne saavat
vaihteeksi vähän palellakin."

"Eikö niille voisi kenttäkattilalla keittää jotakin lämmintä ruokaa?"
kysyi Anton säälivästi ja kourasi taskuaan.

"Mitäpä ne keitolla?" sanoi vahtimestari kylmäverisesti; "viinaryyppy
olisi koko joukolle paljon mieluisempi. Tuolla rajan takana joka
sorkka ryyppää paloviinaa, pienistä imeväisistä alkaen. Jos tahdotte
sitä varten uhrata jonkin kolikon, niin jaan heille rehellisesti enkä
jätä kunnon sotilastakaan ilman."

"Minä puhun kapakanisännän kanssa, että palvelijatar keittää heille
jotakin lämmintä ruokaa, ja teitä, herra vahtimestari, pyydän
valvomaan, että kaikki saavat osansa." Samalla hän jälleen kourasi
taskuaan, ja vahtimestari lupasi auliisti sulkea ihmispoloiset
sotilaalliseen sääliinsä.

Jonkun hetken kuluttua ajoivat matkamiehet avonaisissa vaunuissa
etuvartioiden ohi, kauppias istui itse ohjaksissa, Anton hänen
takanaan, katsellen vaanivasti maisemaa, josta jo joitakin esineitä
alkoi erottua pimeän ja usvan seasta. He olivat ennättäneet ehkä
parinsadan askeleen päähän rajasillalta, kun tienviereltä tuuhean
raidan takaa kajahti puolankielinen huuto. Kauppias pysähdytti
hevoset, ja jokin haamu läheni varovaisesti vaunuja. "Nouskaa
ylös, hyvä ystävä", huusi kauppias tulijalle, "käykää istumaan
viereeni." Kohteliaasti vieras heilautti lakkiaan ja kiipesi
vaunujen etuistuimelle. Se oli tuo eilispäiväinen pitkäviiksinen
kapinapäällikkö. "Pitäkää häntä silmällä", sanoi kauppias englanniksi
Antonille; "hän on ruvennut meidän suojelijaksemme ja saa siitä
palkkansa; mutta jos hän käy minuun käsiksi, niin karatkaa hänen
kimppuunsa takaapäin."

Anton otti jälleen ylenkatsotut pistoolinsa vaunujen kupeelle
kiinnitetystä vanhasta nahkalaukusta ja työnsi ne puolalaisen nähden
päällystakkinsa taskuun siten, että hän milloin tahansa voi tavoittaa
ne. Mutta sinitakkinen päällikkö nauroi vain rattoisesti ja osottihe
piankin olevansa aika hauska velikulta; hän nyökkäili kohteliaasti
molemmille matkustajille, otti kulauksen Antonin taskumatista
ja yritti solmia olkapäänsä yli hänen kanssaan keskusteluakin,
puhutellen häntä murteellisella saksankielellä "armolliseksi
herraksi" ja kertoen olevansa kova tupakkamies, vaikka nyt sattui
olemaan ilman tupakkia. Vihdoin hän pyysi kunnian saada itse käydä
ohjaksiin.

Näissä puheissa he olivat joutuneet erään viheliäisen rakennusryhmän
kohdalle, joka kohosi lakealla maalla suon reunalta kuin mikäkin
parvi myrkkysieniä; siellä heidät yht'äkkiä ympäröi suuri
kapinallisjoukko. Miehet olivat samanlaista puutteellisesti
asestettua nostoväkeä, jollaista matkustajat jo eilenkin olivat
nähneet; millä oli aseena riihivarsta, millä suoraksi oiottu viitake,
millä vanha musketti; mutta yhteistä oli kaikille piikkopusero,
ankara paloviinanlöyhkä ja julmasti pyörivät silmät. Joukko
kävi kohta hevosten suitsiin kiinni ja varustautui riisumaan ne
valjaista. Silloin kavahti sinitakkinen päällikkö vaununpenkiltä
pystyyn urhokkaana kuin jalopeura ja alotti sangen kaunopuheisen
puolankielisen puheen, säestäen kiljumistaan kiivaalla käsien
ja jalkain huiskinalla. Hän kertoi matkustajani olevan ylhäisiä
saksalaisia herroja, joilla oli tärkeätä asiaa pääkaupunkiin
hallituksen puheille; ken vain jouhenkaan kiskoi heidän hevostensa
hännästä, se menettäisi ehdottomasti päänuppinsa. Tätä puhetta
seurasi piirittäjäin puolelta yhtä kiihkeäsisältöisiä vastapuheita,
joiden aikana osa joukosta pui vimmatusti nyrkkiään matkustajille,
toisten paljastaessa heille päänsä. Sitten piti sinitakki vielä
tuimemman puheen ja asetti kaikille isänmaanystäville kohtaloksi
silpomisen neljäksi kappaleeksi, jos he rohkenivat edes katsahtaa
kierosti hevosten päihinkään. Silloin laskeutui moni kohotettu
nyrkki alas ja moni uhkamielisesti pystyssä oleva pää paljastui.
Vihdoin kauppias teki lopun kiusallisesta kohtauksesta iskemällä
hevosia roimasti selkään, niin että ne kavahtivat täyteen laukkaan ja
pakottivat sen kautta itsepäisimmät patriootit hypähtämään syrjään.
Hevosten lentäessä eteenpäin kuului takaapäin tuimia kirouksia,
lennähtipä umpimähkään ammuttu pyssynluotikin korkealta matkustajain
päiden yli, mutta nähtävästi se oli pikemminkin isänmaallinen
mielenilmaus kuin täydellä todella tarkoitettu.

Siten jatkui matka moniaita tunteja. Silloin tällöin tuli
vastaan aseellisia talonpoikaisjoukkioita, jotka joko kiljuivat
ja heristelivät viitakkeitaan tahi astuivat papin johtamana
juhlakulkueena, kirkkolippu etunenässä ja laulaen hengellisiä
lauluja. Joskus matkamiehet pysäytettiin ja heitä uhkailtiin, välistä
heitä myöskin tervehdittiin paljastetuin päin, jolloin suurimmat
kunnianosotukset tulivat Antonin osaksi, jota takaistuimellaan
pidettiin suurimpana arvohenkilönä.

Vihdoin he lähenivät isoa kylää, aseellisjoukkoja näkyi entistä
tiheämmin, huudot kajahtelivat kovempina, ja talonpoikaispuserojen
joukosta näkyi siellä täällä univormu, sulkatöyhtö ja välkkyvä
pistin kiväärin varressa. Nyt kävi sinitakkikin jo levottomaksi; hän
selitti kauppiaalle, että hän ei uskaltanut viedä heitä etemmäksi,
vaan oli heidän täällä ilmoittauduttava komentavalle päällikölle.
Kauppias tyytyi siihen, maksoi miehelle palkan ja pysähdytti vaunut
ensimmäisen vastaantulevan aseellisjoukon kohdalle. Tästä riensi
esiin siniseen turkkitakkiin puettu ja punavalkoiseen vyöhyeeseen
vyötetty nuori mies, joka pakotti matkustajat laskeutumaan vaunuista
ja saattoi heidät hätiköiden päävahtiin. Kauppias piteli hevosten
ohjaksia kädessään ja kuiskasi Antonille, ettei hän saanut millään
muotoa laskea vaunuja näkyvistään. Anton teeskenteli suurta
huolettomuutta ja työnsi uskolliselle sinitakille, joka jollain
tekosyyllä kävi vaunujen perässä, käteen kolikon, jotta hän hankkisi
hevosille heinätukon.

Päävahti sijaitsi olkikattoisessa rakennuksessa, joka oli saatu
näyttämään vähän muhkeammalta valkaisemalla seinät uudestaan
liituvärillä. Ulkopuolella oli moniaita metsästyspyssyjä ja vanhoja
musketteja asetettu pystyyn paaluja vastaan, ja niiden vartijana oli
sinitakkinen ja punalakkinen nuorukainen. Vieressä istui komentava
upseeri, jonka litteät kasvot puolittain peittyivät mahtavan
valkoisen sulkatöyhdön varjoon; uumilla hänelläkin oli suunnattoman
leveä silkkivyö ja siinä koreakahvainen sapeli. Tämä herra joutui
vieraat nähdessään hyvin kuohuksiin, painoi sulkaniekkahattunsa
vielä syvempään silmilleen, pyyhki tuimasti siivotonta partaansa ja
aloitti kuulustelun. Kuten olivat aikaisemmin sopineet keskenänsä,
ilmoittivat molemmat matkustajat asiakseen, että heidän oli
viipymättä päästävä ylipäällystön puheille tärkeiden asioiden
vuoksi. Matkansa tarkoituksesta he kieltäytyivät antamasta mitäkään
selitystä. Mutta se kävi komentajan arvolle. Hän teki tylyjä
viittailuja epäilyttävistä ihmisistä ja vakoojista ja huusi vahdin
aseihin. Heti syöksähti talosta ulos viisi nuorta miestä, siniset
turkkitakit yllään, asettuivat riviin ja saivat monisanaisen käskyn
pitää kiväärinsä valmiina ampumaan. Kuohuissaan Anton ryntäsi
isäntänsä ja sinitakkien väliin. Kuitenkin luopui töyhtöniekka herra
murha-aikeistaan, kun kauppias jäi levollisesti paikalleen paalun
viereen, jonka ympäri hän oli sitonut hevostensa ohjakset. Päällikkö
tyytyi vakuuttamaan hänelle moneen kertaan pitävänsä häntä peräti
vaarallisena henkilönä, joka ansaitsi kavaltajan kuoleman.

Kauppias kohautti hartioitaan ja vastasi rauhallisen kohteliaasti:
"Te olette tykkänään erehtynyt meidän matkamme tarkoituksesta.
Ettehän voi mitenkään pitää meitä vakoojina, koska olemme antaneet
erään maanmiehenne nimenomaan tuoda meidät teidän luoksenne, jotta
hyväntahtoisesti antaisitte meille matkaluvan ja saattojoukon
pääkaupunkiin päästäksemme. Pyydän vielä kerta, ettette pidättäisi
meitä turhan takia, sillä asiamme ylipäällystöön on tuiki
kiireellistä laatua, ja minun täytyisi tehdä teidät vastuunalaiseksi
pienimmästäkin viivytyksestä."

Tästä puheesta komentaja jälleen intoutui, syyti hurjia
haukkumasanoja kauppiaalle ja Antonille, joi sitten ison lasillisen
paloviinaa ja teki vihdoin päätöksensä. Hän huusi kolme miestänsä
paikalle, käski näiden asettua matkustajain kanssa vaunuihin ja
saattaa heidät pääkaupunkiin. Uusi olkikupo viskattiin vaunuihin,
kaksi kivääreillä asestettua kapinallista istui sille matkustajain
selän taa, kuskipukille kiipesi valkopuseroinen talonpoika, ja sitten
alkoivat vaunut epäilyksenalaisille matkustajineen, patriootteineen
ja kaikkineen vieriä täyttä nelistä pääkaupunkia kohti. "Asemamme on
pahentunut", virkkoi Anton; "viisi miestä näissä pienissä vaunuissa,
ja hevosparat ovat jo ylen uupuneet."

"Sanoinhan jo teille, ettei matkamme kävisi ilman pieniä
hankaluuksia", vastasi kauppias. "Ne ihmiset ovatkin kaikkein
kiusallisimpia, jotka tahtovat näytellä sotilasta olematta sellaisia.
Muuten ei tämä saattojoukkomme ole pahimmoiksi; hankkiihan se meille
ainakin vapaan pääsyn kaupunkiin."

Oli jo ilta, kun he lähenivät pääkaupunkia. Punainen kajastus
taivaalla näytti heille jo kaukaa matkan määrän, samoin lukuisat
aseellisjoukot, jotka marssivat joko kaupunkiin tai sieltä ulos.
Sitten seurasi pitkä viivytys kaupunginportilla, kysymyksiä
ja vastauksia ryöppysi, matkustajia tähystettiin lyhtyjen ja
päresoihtujen valossa, heitä mulkoiltiin äreästi ja viskaten vihaisia
uhkailuja, kunnes portti vihdoinkin aukeni ja he pääsivät ajamaan
vanhan pääkaupungin loputtoman pitkiä katuja myöten. Milloin heitä
ympäröi tympeä haudanhiljaisuus, milloin hurjasti kiljahteleva
ihmisjoukko, jonka huudot tuntuivat sitä kamalammilta, kun sanoista
ei voinut saada yhtään selvää.

Viimein ajaja ohjasi vaunut eräälle torille ja pysähdytti ne upean
talon portille. Matkustajat saatettiin kirjavain univormujen,
nyöritettyjen turkkitakkien ja vaikeitten puseroiden tungoksen läpi
leveille portaille. Sieltä heidät työnnettiin salintapaiseen isoon
huoneeseen ja asetettiin erään valkeihin kiiltonahkahansikkaihin
sonnustautuneen herran eteen, joko pikimmittäin silmäsi kädessään
olevaa kirjallista ilmoitusta ja sanoi heille lyhyesti, että he
raja-aseman komentajan tiedoituksen mukaan olivat epäiltäviä
henkilöitä ja tulisivat kuulusteltaviksi sota-oikeuden edessä.
Kauppias vastasi tuohon puheeseen voimakkaasti paheksuen: "Siinä
tapauksessa valitan, että alaisenne upseeri on tehnyt itsensä
syypääksi törkeään valheeseen, sillä me olemme matkustaneet selkeällä
päivällä rajalta tänne asti siinä nimenomaisessa tarkoituksessa,
että pääsisimme ylipäällikkönne puheille; hevoset ja vaunut,
joilla saavuin tämän talon eteen, ovat minun omani, ja raja-aseman
komentajan puolelta oli aivan turhaa kohteliaisuutta, että hän
pani mukaani moiset saattajat. Minä haluan saada niin pian kuin
mahdollista puhutella sitä herraa, jolla täällä on ylin päällikkyys;
ainoastaan hänelle ilmaisen matkani tarkoituksen. Pyydän teitä
olemaan hyvä ja viemään passini hänen tarkastettavakseen."

Tutkija silmäsi passiin ja kysyi paljon kohteliaammin Antonia
katsellen: "Mutta entä tämä herra? Hänhän näyttää joltakin armeijanne
siviilipukuiselta upseerilta."

"Olen herra Schröterin konttoristi", vastasi Anton kumartaen,
"läpeensä siviilihenkilö."

"Odottakaa sitten", sanoi kiiltonahkahansikkainen nuori mies
mahtavasti ja lähti passi kädessä erääseen sivuhuoneeseen.

Kun häntä ei kuulunut hyvään aikaan palaavaksi eikä kukaan pannut
vastaankaan, kävivät matkustajamme istumaan seinäpenkille ja
näyttivät vieraille niin turvallista naamaa kuin taisivat. Anton
loi huolestuneen silmäyksen isäntäänsä, joka katseli synkästi
eteensä, ja tähysteli sitten kummissaan ympäristöään. Korkean huoneen
katto oli koristettu kipsikuvilla ja öljymaalauksilla, seinät
olivat savuttaneet ja likaiset, pöydät, tuolit ja penkit seisoivat
lattialla sikinsokin ja näyttivät olevan laahatut tänne jostakin
kehnosta kapakasta; pöytien ääressä nuokkui kirjureita paperiensa
yli, ja seinävierillä istui tai makasi aseellisia miehiä, jotka
joko torkkuivat tahi haastelivat äänekkäästi keskenään, osaksi
ranskankielellä. Kehnosti valaistu, tavallaan nukkavieru huone teki
Antoniin masentavan vaikutuksen, ja hän sanoi hiljaa kauppiaalle:
"Jos vallankumous näyttää tällaiselta, niin enpä kiittele sen
ylevyyttä."

"Se tuhoo aina paljon ja luo harvoin uutta sijaan. Minä pelkään, että
koko kaupunki on tämän huoneen näköinen. Koreat vaakunamaalaukset
katossa ja se likainen kapakanpenkki, jolla me istumme, ovat
sellaisia vastakohtia, että rehellisellä miehellä on syytä tehdä
ristinmerkki. Aateli ja roskaväki ovat erikseenkin otettuina
aika tukalat, kun ne rupeavat politiikkaa tekemään; mutta kun ne
yhtyvät yhteen, niin ne hävittävät varmastikin sen talon, jossa ne
kokoutuvat."

"Ylimykset ovat meille tällä kertaa tukalammat", virkkoi Anton.
"Kiittelenpä ensimmäistä sinitakkiamme, hän oli aika kohtelias
kapinallinen, ja kahdeksan groshenin kolikko pystyi avaamaan hänen
sydämensä selko selälleen; nämä herrat sitävastoin eivät tunnu
osaavan ajaa asioitaan liikemiehen tapaan."

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", sanoi johtaja.

Oli kulunut jo neljännestuntinen, kun sivuhuoneesta astui
etuhuoneeseen solakkavartaloinen ja komean näköinen nuori mies,
kintereillään ennenmainittu hansikaskätinen herra; edellinen astui
kohteliaasti kauppiaan luo ja sanoi niin kovalla äänellä, että
penkillä nukkuvainkin täytyi se kuulla: "Olen iloinen nähdessäni
teidät täällä; olen teitä jo vähin odotellutkin. Suvaitkaa
seuralaisenne kanssa astua perässäni."

"Katsoppas vain, osakkeemme näyttävät nousevan arvossa", arveli Anton
itsekseen. He seurasivat majesteetillista puhuttelijaansa pieneen
nurkkahuoneeseen, joka näytti kuin miltäkin naiskammiolta pehmeine
sohvineen, täytettyine tuulineen ja harvinaisesta puulajista tehtyine
siroine kirjoituspöytineen. Mutta sama sekamelska kuin etuhuoneessa
vallitsi täälläkin; univormuja ja muita vaatekappaleita oli viskattu
huolimattomasti huonekaluille, pöydällä oli paperilajien seassa
kallisarvoinen kaksipiippuinen taskupistooli ja kultaan upotetusta
jalokivestä kaiverrettu sinetti.

Antonin täten pannessa merkille, että huone oli ylen komea mutta
sen asukkaat sangen siivottomia, kävi nuori ylipäällikkö entistä
ryhdikkäämmin ja pidättyväisemmin puhumaan kauppiaalle. "Erhetyksestä
te olette saaneet osaksenne kovakouraista kohtelua, jollaiselta ei
aina voi välttyä levottomina aikoina; saattajanne ovat vahvistaneet
ilmoituksenne oikeiksi. Pyydän teitä nyt selittämään, mikä asia
teidät on tuonut meidän luoksemme." Kauppias kertoi lyhyesti mutta
tarkasti matkansa tarkoituksen, mainitsi kaupungissa asuvain
liiketuttujensa nimet ja pyysi, että näiltä hankittaisiin vahvistus
hänen sanojensa todenperäisyydestä.

"Minä tunnenkin jonkun noista herroista", virkkoi ylipäällikkö
huolimattomasti. Sitten hän katsoi terävästi kauppiasta silmiin ja
kysyi hetken vaitioltuaan: "Eikö teillä ole mitään muuta minulle
ilmoitettavana?"

Huolimatta kauppiaan kiellosta jatkoi toinen yltyvällä vauhdilla:
"Minä ymmärrän kyllä, että meidän tavaton tilanteemme ei salli teidän
hallituksenne astua välittömästi kosketukseen meidän kanssamme,
ja että teidän, jos teillä on jokin sellainen asia toimitettavana
meille, täytyy menetellä mitä varovaisimmin."

Kauppias kävi vilkkaasti keskeyttämään hänet. "Ennen kuin
puhutte pitemmältä, sallikaa minun vakuuttaa teille vielä kerran
kunnianmiehenä, että saavun tänne yksinomaan omien asiaini takia, ja
että nämä asiat ovat juuri sellaiset kuin olen kertonut. Mutta kun
teidän sanoistanne ynnä matkalla kuulemistani puheista voin päätellä
teidän pitävän minua jonkinlaisena kenen hyvänsä valtuutettuna, niin
tunnen olevani pakotettu lausumaan, etten olisi voinut lähteä tänne
moisessa toimessa, koska sellainen asia, jota te näytte odottavan, on
mahdoton."

Ylimyksellinen päällikkö tuijotti tovin aikaa äänettömänä ja synkästi
eteensä ja lausui sitten: "Samantekevä, teidän ei pidä senvuoksi
joutua kärsimään. -- Äsken lausumanne toivomus on laatuaan niin
tavaton, että säännöllinen esivalta ei sitä koskaan voisi hyväksyä;
kun meidän ei ole sallittu pitää teitä ystävänämme, niin pakottaa
itsesuojeluksen velvollisuus meitä kohtelemaan teitä ja omaisuuttanne
vihollisina. Mutta minun kansani miehillä on aina, miten usein he
ovatkin miekkaan tarttuneet, ollut se turmiollinen hyve, että he
olettavat toisillakin löytyväksi mielenylevyyttä, ja senvuoksi he
oman itsensä vuoksi menettelevät jalomielisesti silloinkin, kun
tietävät etteivät saa siitä mitään kiitosta. Olkaa vakuutettu, että
minä tulen tekemään kaiken mitä minusta riippuu vapauttaakseni teille
tavaranne."

Siten puhui tuo yleväryhtinen nuori ylimys itsetuntoisella ponnella,
ja Anton tunsi elävästi hänen sanojensa jalouden; mutta hän oli jo
liiaksi käytännöllinen liikemies antautuakseen iltistään niiden
tenhon alaiseksi, jopa lankesi ilkeän epäluulon hyytävää härmääkin
hänen viriävään ihastukseensa. "Hän lupaa auttaa meitä, eikä ole
edes hankkinut varmuutta siitä, että me todellakin aiomme viedä
kaupungista omia tavaroitamme."

"Valitettavasti en ole siihen määrään yksinvaltias", jatkoi
ylipäällikkö, "että ilman muuta voin täyttää pyyntönne. Toivon
kuitenkin voivani huomiseksi hankkia teille vapaapassin vaunujanne
varten. Mutta ennen kaikkea käykää itse toimeen saadaksenne selville,
missä tavaranne nykyisin ovat; sitä varten annan suojelijaksenne
erään upseerini. Huomenaamulla sitten enemmän."

Armollisella päännyökkäyksellä hän päästi matkustajat menemään,
ja katsahtaessaan ovelta taaksensa näki Anton hänen väsyneesti
istahtavan pehmeään samettituoliin ja pää kumarassa leikittelevän
siron pistoolinsa liipasimella.

Leveään vyöhyeeseen sonnustettu pieni herra, kasvoiltaan miltei lapsi
mutta itsetietoisen ryhdikäs, lähti matkustajia saattamaan. Talosta
poistuttaessa monet läsnäolijat tervehtivät heitä kohteliaasti,
josta Anton päätteli, että etuhuoneessa heitä yhä vielä pidettiin
valtiollisina lähettiläinä. Upseeri kysyi, minne hän heidät
saattaisi, sillä hän oli saanut tehtäväkseen pitää heille jatkuvasti
seuraa.

"Suojellaksenneko vai silmälläpitääksenne meitä?" kysyi Anton
hilpeästi, sillä hänen masennuksensa oli hälvennyt.

"Te ette arvatenkaan tule antamaan minulle aihetta pitää teitä
silmällä", vastasi pieni sotilas luottavaisesti sujuvalla
ranskankielellä.

"Emme tulekaan", sanoi kauppias, katsellen osanottavaisesti
nuorukaista; "me tulemme kyllä väsyttämään teidät, sillä meillä
on tänään vielä sangen jokapäiväisiä ja suuritouhuisia asioita
suoritettavana."

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi saattaja ryhdikkäästi, "kun
saattelen teitä, minne hyvänsä haluattekin mennä."

"Ja me teemme velvollisuutemme, kun pidämme kiirettä", sanoi kauppias.

       *       *       *       *       *

Matkamiehemme lähtivät mittelemään kaupungin katuja. Yö oli jo
käsissä, mutta sen suojassa hurja elämä tuntui sitä kiusallisemmalta.
Suuria joukkoja pahinta roskaväkeä, sotajoukon vartiojoukkueita
ja maaseudulta virranneita pakolaisparvia tungeksi kaduilla
kiljuen, kiroten ja laulaen toistensa lomitse; monet akkunat olivat
valaistut, ja niiden loimo loi kaduille varjotonta, aavemaista
kajastusta. Kattojen yli vyöryi kamalan punaisia pilviröykkiöitä:
eräs esikaupunki oli tulessa, ja tuuli lennätti kultaisia kipunoita
ja kyteviä lastuja matkalaisten päitten yli. Kaameuden korotteeksi
vonkuivat epälukuiset kirkonkellot katkeamatta, ja kirkoista
itsestään kuului valitusvirsien yksitoikkoista hyminää. Matkustajamme
kiirehtivät vaitonaisina tungoksen läpi, heidän saattajansa
jyrkät sanat ja uhkaava ryhti avasi heille tien pahimpainkin
mellastajain ohi. Vihdoin he joutuivat sen talon kohdalle, jossa
kauppiaan asiamies asui. Portti oli suljettu, ja kauan he saivat
sille kolkutella, ennenkuin akkuna avautui ja hätäinen ääni huusi
katumelskeeseen, kysyen keitä he olivat.

Vihdoin laskettuaan vieraansa sisään asiamies juoksi käsiään
väännellen heitä vastaan ja lankesi itkien kauppiaan kaulaan. Nuoren
kapinallisupseerin läsnäolo esti häntä purkamasta sisimpiä tunteitaan
sanoiksi; hän avasi vieraille oman huoneensa ja pyyteli vaikeroiden
anteeksi siellä vallitsevaa epäjärjestystä. Arkkuja ja laatikoita
säälittiin täyteen, naiset ja palvelijat häärivät hätäytyneinä
ympäri taloa, työnsivät vuoroon piiloon hopeiset kynttilänjalat,
vuoroon purkivat jälleen esiin hopealusikat. Kaiken aikaa isäntä
itse juoksenteli käsiään väännellen edestakaisin huoneessa,
valitteli itseään ja liikettä kohdannutta onnettomuutta, siunasi
ja säälitteli kauppiaan tuloa samassa hengenvedossa ja vakuutti
aina väliin nuorelle soturille olevansa totinen isänmaanystävä,
ja että vain palvelustytön käsittämätön päähänpisto oli riistänyt
hänen yömyssystään kansallisen kokardin. Ilmeisesti oli isäntä
ja koko hänen talonväkensä aivan pyörällä päästä. Vain suurella
vaivalla ja pontevilla sanoilla sai kauppias hänet vedetyksi syrjään
akkunakomeroon, jossa hän puhkuen ja ähkien selosti liikeasemaa.
Tavarakuormat olivat saapuneet kaupunkiin samana päivänä, jolloin
kapina puhkesi. Erään ajomiehen huolenpidosta oli ne jätetty erään
syrjäisen majatalon avaraan pihaan; miten niiden sitten oli siellä
käynyt, siitä ei asiamies tiennyt mitään.

Lyhyen keskustelun kauppias päätti sanoen: "Teidän
vierasvaraisuuteenne täksi yöksi emme aio turvautua; me etsimme
itsellemme yösijan sieltä, missä vaunummekin ovat." Tuo rehellinen
vaikka heikkoluontoinen mies näytti olevan vakavasti huolissaan
niistä uusista vaaroista, joihin hänen liike ystävänsä antautui.

"Huomenaamulla käyn noutamassa teidät", sanoi kauppias erotessa;
"aion huomenna lähteä vaunuilleni kotimatkalle, mutta sitä ennen käyn
tapaamassa asiakkaitani, ja silloin toivon saavani teistä seuraa."
Asiamies lupasi tehdä kaiken voitavansa valoisan päivän aikana.

Sitten astuivat matkalaisemme jälleen pimeään yöhön, seurassaan
edelleen nuori puolalainen, joka oli ylenkatseellisesti kuunnellut
"kamasaksain" puoliääneen pidettyä neuvottelua. Kadulle tultua heitti
kauppias harmistuneena sikarinsa menemään ja sanoi Antonille:

"Tuosta ystävästämme meillä on varsin vähän hyötyä, hän on itse aivan
avuton kuin pieni lapsi. Hän on laiminlyönyt tehdä velvollisuutensa
näiden hurjien päivien alussa, jolloin hänen olisi pitänyt periä
rahat ja koettaa saada saatavamme katetuksi."

"Ja nyt ei kellään ole enää halua maksaa tilauksiaan eikä antaa
velastaan katetta", sanoi Anton huolestuneena.

"Ja sittenkin meidän täytyy huomenna saada se toimeen, ja
teidän pitää silloin olla minulle apuna. Jumal'avita, tällaiset
sotaiset taudinpuhdit ovat muutenkin tukalat ihmisten väliselle
liikeyhteydelle ja lamauttavat heiltä kaiken hyödyllisen toiminnan,
joka kuitenkin yksin estää heitä sortumasta eläinten tasolle.
Mutta kun liikemies antaa niiden häiritä itseään enemmän kuin on
tarpeellista, tekee hän sen kautta rikoksen sellaisen, jota ei enää
käy korjaaminenkaan."

Näissä puheissa he joutuivat erääseen kaupunginosaan, jonka autiot
kadut ja kalmanhiljaisuus tuntuivat vielä kaameammilta etäältä
kohisevaa melua ja taivaan liekkipunerrusta vastaan. Vihdoin
he pysähtyivät matalan rakennuksen eteen, jonka keskessä oli
iso porttiaukko. He katsahtivat sisään matalaan kapakkasuojaan,
jonka katto oli nokinen ja lattia inhoittavan likainen ja jossa
karkeatekoisten pöytien ääressä tungeksi kiljahtelevia ja paloviinaa
ryyppääviä isänmaanystäviä. Nuori upseeri pysähtyi kynnykselle
ja huusi isäntää. Paksu ruho ja hehkuvan punainen naama tuli
näkyviin tarjoilutiskiä sumentavasta höyrypilvestä. "Hallituksen
nimessä vaadin huoneen itselleni ja seuralaisilleni", komensi
upseeri. Vastahakoisesti isäntä tarttui ruosteiseen avainkimppuun
ja talikynttilään, vei vieraansa yläkertaan, avasi siellä
tympeäilmaiseen kamariin johtavan oven ja mutisi äreästi, että
vierashuonetta hänellä ei ollut.

"Tuokaa tänne illallista ja pullo parasta viiniänne", sanoi kauppias;
"me maksamme teille hyvin ja hetipaikalla."

Tämä vakuutus sai äreän isännän kohta paremmalle tuulelle, jopa
hän yritti, vaikka onnistumatta, näyttää ystävällistä naamaakin.
Sitten kävi kauppias suoraan asiaan ja tiedusti ajomiehiään ja
tavaravaunujaan. Nämä kysymykset eivät olleet isännän mieleen. Ensin
hän väitti, että hän ei tiennyt niistä mitään; hänen pihalleen ajoi
paljon rahtikuormia, eikä hän suinkaan tuntenut niiden kaikkien
ajajia.

Turhaan koetti kauppias selittää hänelle asiaansa, isäntä asettui
yhä paatuneemmin poikkiteloin ja rupesi vastaamaan hävyttömyyksillä,
kunnes nuori puolalainen kävi väliin ja huomautti kauppiaalle, että
sellaisten miesten kanssa piti puhua toisella tapaa. Hän asettui koko
lyhyessä mahdikkaisuudessaan juron isännän eteen, nimitteli häntä
kaikenlaisilla koirannimillä ja lupasi vangituttaa hänet paikalla,
jollei hän oitis antanut tarkkoja tietoja.

Isäntä mulkoili arasti upseeriin ja tarjoutui viimein lähtemään
pihalle ja toimittamaan sieltä yhden ajomiehistä kauppiaan puheille.

Kohta kolistelikin portaita ylös pitkä luiseva miehenköntys, joka
kauppiaan nähdessään hätkähti ja selitti väkinäisen säyseästi, että
"tässähän minä nyt olen".

"Missä ovat kuormavaunut ja missä rahtikirjat?" Kuormat olivat
majatalon pihalla, ja rahtikirjat sukeltautuivat viivytellen esiin
ajomiehen likaisesta nahkalaukusta.

"Te takaatte siis, että kuormanne on koskematon?" kysyi kauppias.

Haluttomasti mies vastasi, ettei hän sitä mennyt takaamaan.
Kuormahevoset olivat riisutut valjaista ja piilotetut syrjäiseen
talliin, jotta hallituksen väki ei pääsisi takavarikoimaan niitä;
miten vaunujen oli pihalla käynyt, sitä hän ei tiennyt eikä ollut
niistä vastuunalainenkaan, koska moisten metelien aikana jokaisella
oli kyllin työtä varjella vain omaansa.

"Olemme joutuneet varkaitten luolaan", sanoi kauppias, hiljaa
saattajalleen. "Pyydän teidän apuanne, jotta nuo miehet saadaan
tottelemaan."

Se tehtävä oli kerrassaan nuoren puolalaisen mieleen; hän otti
hymyillen pistoolin käteensä ja sanoi kohteliaasti Antonille: "Tehkää
samoin kuin minä ja suvaitkaa seurata minua." Sitten hän tarttui
pitkää ajomiestä kaulukseen, pudisteli häntä kuin ammuttua jänistä
ja raahasi hänet portaita alas eteiseen. "Missä isäntä?" huusi hän
niin peljättävällä äänellä kuin taisi. "Se koiramainen isäntä heti
tänne ynnä sytytetty lyhty!" Kun lyhty viimein tuotiin, vei hän koko
merkillisen karavaaninsa: molemmat matkustajat, kauluksesta talutetun
ajomiehen, paksun isännän ja keitä muita melu oli tuonut paikalle,
ulos pihamaalle. Siellä hän asetti vankinsa keskelle piiriä, antoi
isännälle vielä moniaita koirannimiä, iski ajomiestä pistoolinperällä
kalloon ja virkkoi kauppiaalle kohteliaasti ranskaksi: "Tämän
veijarin kallo kumahtaa merkillisen ontolta; mitä te ensiksi haluatte
kuulla näiltä elukoilta?"

"Tahdotteko olla hyvä ja kutsua kaikki ajomiehet kokoon?"

"Hyvä", sanoi puolalainen, "entä sitten?"

"Sitten tahtoisin tutkia tavarakuormien sisällön, mikäli se näin
pimeässä on mahdollista."

"Kaikki on mahdollista", virkkoi puolalainen, "jos te enää yöllä
viitsitte käydä tonkimaan vanhain rohdinpeitteiden alle. Minä
neuvoisin teitä ensin virkistäytymään pullollisella punaviiniä ja
muutaman tunnin levolla."

"Minä kuitenkin mieluummin ensin tarkastaisin kuormat", vastasi
kauppias hymyillen, "jollei teillä ole mitään vastaan."

"Minä olen virantoimituksessa", sanoi puolalainen, "siis reippaasti
työhön käsiksi. Täällä on väkeä kylliksi pitelemään teille valkeaa.
-- Ja te vietävän veijarit", jatkoi hän puolankielellä, puukaten
jälleen ajomiestä ja uhaten pistoolilla paksua isäntää, "teidät minä
saatan kenttäoikeuden eteen, jollette hetipaikalla nouda tämän herran
toiset ajomiehet minun silmieni eteen. Montako niitä onkaan?" hän
kysyi kauppiaalta jälleen ranskaksi.

"Vaunuja on neljätoista", vastasi tämä.

"Neljätoista kappaletta niitä kaikkiaan pitää paikalle tulla", jyrisi
puolalainen vapiseville syntisille, "ja piru perii teidän kaikkien
isoäiditkin, jolleivät ne joka sorkka tuossa paikassa asetu riviin
tämän herran eteen." Erään vanhan piharengin avulla saatiin paikalle
haalituksi kaksitoista ajomiestä. Kahta ei löydetty mistään, ja
isäntä tunnusti viimein, että ne olivat liittyneet isänmaanystävien
riveihin.

Puolalainen ei tuntunut panevan suurtakaan arvoa sellaiselle
isänmaallisuudelle. Kohteliaasti kumartaen hän sanoi kauppiaalle:
"Tässä ovat miehenne, tarkastakaa nyt kuormanne; jos niistä puuttuu
yhtäkään esinettä, niin toimitan koko joukon kenttäoikeuden
eteen." Sitten hän istahti huolettomasti aisalle ja katseli
lyhdynvalossa likautuneiden kiiltonahkasaappaittensa kärkiä.

Paikalle hankittiin joukko lyhtyjä ja moniaita tulisoihtujakin,
ja kauppiaan lausuttua muutamia kehoittavia sanoja kapusivat
ajomiehet pihalle kasautuneeseen vaunulinnaan, vetivät muutamia
tyhjiä vankkureita syrjään ja avasivat tien omille kuormilleen.
Useimmat miehistä olivat jo ennen olleet kauppiaan palveluksessa
ja tunsivat hänet ja Antonin mieskohtaisesti; monet heistä kävivät
toimekkaasti ja tottelevaisesti työhön, ja kauppiaan puhutellessa
heistä järkevimpiä erikseen tutki Anton, niin tarkoin kuin kiireessä
oli mahdollista, kuormia, joissa enimmäkseen oli villoja ja talia.
Jotkut vaunut olivat koskemattomat, yksi oli purettu aivan tyhjäksi,
ja useista oli peite riistetty ja osa tavaroista ryöstetty.
Kauppias kävi nuoren puolalaisen puheille. "Asianlaita on niin kuin
arvelimmekin", hän sanoi; "isäntä on uskotellut eräille ajomiehille,
että he ovat muka vapaat kaikista velvollisuuksistaan vallankumouksen
puhjettua, ja he ovat ennättäneet purkaa osan kuormista erääseen
sivurakennukseen. Jos olisimme päivänkään myöhästyneet, niin
olisivat kaikki tavarat menneet menojaan. Isäntä ja jotkut hänen
kätyrinsä olivat juonenkeittäjät, ja he saivat muutamia ajomiehistä
pelottelemalla mukaansa."

Tätä selostusta seurasi uusi ukkosenjyrinä pienen viranomaisen
suusta; isäntä, jonka kasvoilta kaikki entinen punakkuus oli
kadonnut, ryömi polvillaan upseerin edessä ja sai tältä armottoman
tukkapöllyn. Sillävälin johti Anton uskollisina pysyneet ajomiehet
hyökkäykseen varkaitten kätköpaikkaa vastaan, sen ovi murrettiin
auki ja sisältä keksittiin lyhdynvalossa varastetut villasäkit ja
talitynnörit.

"Antakaa miesten käydä kohta lastaamaan, he saavat rangaistukseksi
ahertaa koko yön", sanoi kauppias. Hetkisen niskoiteltuaan ajomiehet
taipuivatkin uhkausten ja lupausten voittamina. Puolalainen ajoi
humalaiset vieraat kapakan puolelta kadulle ja toimitti kaikki talon
valaistuskeinot ulos pihalle. Sitten hän raahasi isännän tukasta
yläkertaan ja köytätti hänet kiinni sängynjalkaan ilmoittaen, ettei
hänelle ollut loppuyöksi varattu sen parempata makuupaikkaa. "Jos
tavarat löydetään liiteristä viimeistä hiventä myöten ja saadaan
kunnolla korjuuseen tästä rosvoluolastasi, niin saat rikoksesi
anteeksi; muussa tapauksessa istun kenttäoikeutta kanssasi ja ammutan
sinut omalla pihallasi."

Tällävälin kävi tavaton hyörinä kartanolla, rautaketjut kilisivät
ja ihmisäänet huutelivat pimeässä toisilleen. Anton valvoi
tavarain lastausta ja, kuormien tarkkaa köyttelyä. Kiireessään hän
tuskin jouti katsahtamaan ympärilleenkään ja panemaan merkille
kohtauksen romanttisuutta. Piha oli avara ja neliskulmainen, sitä
ympäröi joka taholta matalia, kokoonluhistuvia puurakennuksia,
hevostalleja ja tavarasuojuksia, ja sille toi kaksi porttikäytävää,
toinen päärakennuksen halki ja toinen sen vastakkaiselta sivulta;
piha oli laajuudeltaan auranalaa [25 1/2 aaria] suurempi, kuten
itä-Europan majataloissa on tavallista, ne kun sijaitsevat suurten
liikenneteiden varsilla ja ovat itämaiden karavaaniseraljien tapaan
tarkoitetut antamaan suojaa suurille tavaramäärille ja milloin
tahansa tipahtaville ihmisjoukoille, jos jonkinlaisia ajoneuvoja
oli kasautunut keskelle pihaa suureksi neliöksi; siinä oli oikea
sekamelska tikapuita, aisoja, pyöriä, isoja pajukoreja ja harmaita
rohdinpeitteitä, heinä- ja olkikupoja, vanhoja rasva- ja pikirasioita
ja kannettavia hevossoimia. Tallilyhtyjen ja pihkasoihtujen lisäksi
valaisi näyttämöä punertava taivas, sillä yhä vielä raivosi
etäällä mahtava tulipalo, joka vyörytteli tulenvärisiä pilviä,
hitaasti pyöriviä savuröykkiöitä ja hehkuvia kipunoita matkustajain
yli. Ajomiehet ahersivat innokkaasti ja kiihoittivat toisiaan
huudoillaan; milloin katosi parvi hämäriä haamuja kuormavaunujen ja
tavararöykkiöiden varjoon, milloin niitä kapusi kuorman harjalle
punertavaan valonloimotukseen, ja hurjasti liikehtivinä ne näyttivät
tarumaisilta peikoilta, jotka yösydännä askaroivat kaameissa
toimissaan.

Kauppias astuskeli kiihkeästi pihan ja vierashuoneen väliä, ja
turhaan pyyteli Anton häntä suomaan itselleen edes vähäsen lepoa.
"Tänä yönä ei nukkumisesta ole puhetta", sanoi hän synkästi, ja hänen
katseestaan Anton luki päättäväisyyttä, joka ei hellitä ennenkuin on
saanut tahtonsa perille.

Oli jo aamupuoli, kun viimeinen jättimäinen villasäkki saatiin
ketjuilla ja nuorilla köytetyksi korkealle vaunun harjalle. Anton,
joka oli itse hoitanut kiinnitystyötä, liukui maahan ja ilmoitti
isännälleen: "Nyt olemme valmiit."

"Vihdoinkin", vastasi kauppias syvään hengähtäen ja lähti ylös
vieraskamariin ilmoittamaan tästä ystävälliselle suojelijalleen.
Tämä oli viettänyt yönsä omalla tavallaan; ensin hän oli hoputtanut
säikähtyneen palvelustytön tuomaan hänelle illallista ja viiniä,
joiden hän oli antanut hyvin maistua, olipa hän ennättänyt
tarttua kavaljeerin tapaan tyttöä vyötäisiinkin ja rauhoittaa
häntä suopein sanoin. Sitten hän katseli otsa rypyssä epäsiistejä
vuoteita ja heittäytyi viimein ranskaksi kiroten täysissä pukimissa
yhteen niistä, katsahti välinpitämättömästi lattialla kykkivän
isännän yrmeisiin kasvoihin, silmäili ylös likaiseen kattoon ja
lausui puoliunissaan kauppiaalle, joka jonkun kerran pistäytyi
vierashuoneessa, kohteliaisuuksia hänen valvomiskyvystään. Vihdoin
hän nukahti sikeästi. Ainakin kauppias tapasi hänet aamupuolella
pitkänään karkealla piikkolakanalla, hienot kasvot puoliksi
pitkän mustan tukan peittäminä, pienet kädet ristissä ja huulilla
ystävällinen hymy. Tässä ympäristössä hän oli todella sopiva kuva
rotunsa ylimystöstä, varustettu lapsen intohimoilla ja kenties
aikuisen miehen syntitaakalla, ja häntä vastapäätä murjotti
kahlehdittuna puolalaisen plebeijin karkea hahmo, joka myöskin oli
nukkuvinaan, mutta tavantakaa vilkui ilkeästi vuoteella makaavaan
sortajaansa.

Kauppiaan jälleen saapuessa hänen vuoteensa viereen upseeri kavahti
pystyyn, meni avaamaan akkunan ja huudahti: "Hyvää huomenta! Olenpa
todella nukkunut mainiosti." Sitten hän huusi akkunasta ohimenevän
sotilasvartion sisälle, antoi sen päällikölle illallisensa jäännökset
ynnä isännän ja käski hänen vartioimaan taloa, kunnes hän itse
palaisi. Sitten hän komensi ajomiehet valjastamaan hevoset kuormien
eteen ja vei matkustajat ulos kaamean päivän aamuhämärään.

Asiamiehen luo mentäessä kauppias sanoi Antonille: "Me
jaamme nyt keskenämme kaikki välttämättömät asiakäynnit;
sanokaa liiketutuillemme, ettemme suinkaan aio rasittaa heitä
äkkivaatimuksilla, ja että he olojen jälleen jotenkuten järjestyessä
voivat luottaa siihen, että saavat meidän puoleltamme kaikkea
mahdollista sääliä ja mukautuvaisuutta, jopa me voimme asianhaarain
myöntäessä lisätä heidän luottoansakin, mutta että me nyt ennen
kaikkea vaadimme vakuutta saamisistamme. Emme tosin voi saada
paljoakaan aikaan tässä sekamelskassa, mutta jo sekin vastaa
saatavaimme puolta arvoa, että muistutamme noille herroille
toiminimemme olemassaolosta." Hiljemmin hän vielä lisäsi: "Tämä
kaupunki on tuomittu perikatoon, emmekä me lähitulevaisuudessa voi
solmita täällä paljonkaan kauppoja. Muistakaa se ja pysykää lujana."
Puolalaisen puoleen kääntyen hän sanoi: "Matkatoverilleni pyydän
lupaa, että hän saisi asiamieheni kanssa käydä täällä muutamilla
asiakäynneillä."

"Jos asiamiehenne takaa omalla persoonallaan, että tämä herra palaa
näkyviini, niin olkoon menneeksi", vastasi puolalainen epäröiden.

Päivänvalolla on se kaunis ominaisuus, että se antaa kukille jälleen
väriä ja pelokkaille rohkeutta; se näkyi asiamiehestäkin. Hän
lupasi kernaasti lähteä kaupungille Antonin seurassa. Asiamiehen
suunnattoman hattukokardin turvissa Anton sitten riensi talosta
taloon, vielä kalpeana yövalvonnasta, mutta sydän täynnä rivakkaa
päättäväisyyttä. Kaikkialla hänen tulonsa herätti ällistystä, paikoin
hätäisyyttäkin: kuka tällaisena aikana jouti miettimään asiain
selvittämistä, kun ulkona pauhasivat hätäkellot ja rämisivät aseet ja
mieliä painoi tuska ja hätä epävarmasta tulevaisuudesta?

Anton vastasi kylmäverisesti: "Meidän liikkeemme ei anna sodanmelun
säikyttää itseään, ennenkuin se saa todellista syytä siihen. Asioita
voi selvittää minä hetkenä hyvänsä; ja kun meillä on kerta ollut
aikaa saapua tänne, niin on teilläkin aikaa ruveta puheluun minun
kanssani." Näin päättäväisesti esiytyen hänen onnistuikin sieltä
täältä saada varma lupaus, hyväksyttävä tarjous, jopa jonkun verran
käteistä katettakin.

Muutaman tunnin kuumeisen touhun jälkeen Anton yhtyi jälleen
isäntäänsä asiamiehen asunnossa. Hänen selostettua toimensa ojensi
kauppias hänelle kätensä ja sanoi: "Jos nyt vielä saamme vaunumme
kunnialla ulos kaupungista, niin olemme saaneet niin paljon
aikaan, että pystynemme kärsimään välttämättömät vahinkomme tällä
paikkakunnalla. Nyt päällikkövirastoon!" Hän antoi asiamiehelle
vielä joitakin toimituksia ja sanoi hyvästellessään hänelle hiljaa:
"Muutaman päivän kuluttua marssivat meidän joukkomme kaupunkiin;
otaksun, ettette siihen asti liiku ulos talostanne. Sitten tapaamme
jälleen toisemme."

Asiamies kohotti kätensä korkealle ja huusi taivaallisten valtain
suojelusta matkamiehille, sitten hän lukitsi ja telkesi kaikki ovet
heidän perästään ja nakkasi vallankumouksellisen kokardinsa uuniin.

Matkamiehemme riensivät puolalaisen saattajansa seurassa nopein
askelin tungoksen läpi. Jälleen olivat kadut kertyneet väkeä täyteen,
jälleen marssi aseellisia joukkueita heidän ohitseen, roskaväki
oli entistä hurjempi ja kiihoittuneempi ja huuto ja melu vielä
kovempi kuin edellisenä iltana. Ovia kolisteltiin ja vaadittiin
sisäänpääsyä, paloviinanassakoita vyörytettiin katukäytäville,
jossa niiden ympärille kohta kokoontui humalaisia miehiä ja naisia;
kaikki osoitti, että toimeenpaneva valta ei kyennyt ylläpitämään
katukuria. Myöskin päällikkövirastossa kävi levoton elämä, aseellisia
miehiä riensi sisään ja ulos, ja heidän tuomansa uutiset eivät
nähtävästikään olleet suotuisia, koskapa suuressa etuhuoneessa
kuiskailtiin kiihkeästi ja rauhaton jännitys kuvastui kaikkien
puoliääneen kasvoilta.

Nuoren puolalaisen piirittivät heti hänen ystävänsä ja veivät hänet
erääseen soppeen kuiskailemaan. Kyseltyään kiivaasti jotain hän
tarttui kiireesti seinällä seisovaan kivääriin, huusi moniaita miehiä
nimeltä ja lähti ulos, välittämättä enää mitään matkamiehistä.

Kauppias ja Anton ohjattiin samaan pieneen sivuhuoneeseen kuin
eilenkin. Siellä otti nuori ylipäällikkö heidät vastaan. Hän oli
kalpea ja masentuneen näköinen, mutta ryhti hänellä oli edelleenkin
ylimyksen, kun hän puhutteli kauppiasta. "Olen puoltanut teidän
anomustanne; tässä on passi teille ja vaunuillenne. Pyydän teitä
tästä seikasta toteamaan, että me haluamme kohdella teidän
valtionne kansalaisia niin huomaavaisesti kuin suinkin, ehkäpä
huomaavaisemminkin kuin itsesuojeluksen velvollisuus oikeastaan
sallisi."

Loistavin silmin kauppias otti vastaan kallisarvoisen paperin. "Te
olette todellakin osottanut minulle harvinaista huomaavaisuutta",
hän sanoi; "tunnen olevani teille suuressa kiitollisuudenvelassa
ja toivon, että minun olisi kerran sallittu osottaa teille
kiitollisuuttani tositeossa."

"Kukapa sen tietää", vastasi nuori päällikkö alakuloisesti hymyillen;
"ken panee kaikkensa panokseksi peliin, se voi menettääkin kaikkensa."

"Paljon kyllä", sanoi kauppias kohteliaasti kumartaen, "mutta ei
sentään kaikkea, jos rehellisesti ponnistaa voimansa."

Samassa silmänräpäyksessä kuului huoneessa olijain korviin ulkoa
jyminä, joka muistutti äkkimyrskyn ulvontaa tahi patonsa murtaneen
virran väkevää kohinaa. Ylipäällikkö seisoi hievahtamatta alallaan
ja kuunteli. Äkkiä kajahti kadulta aivan läheltä särähtelevä
kiljunta monista kurkuista ja sen perästä joitakin laukauksia.
Anton, jonka yövalvonta ja pitkällinen jännitys oli tehnyt herkäksi
moisille äkkivaikutuksille, hätkähti kauhistuksesta; hän näki
myöskin isäntänsä käden, joka yhä piteli passia, vapisevan kovasti.
Silloin tempaistiin ovi ulkoapäin seljälleen, siitä työntyi sisään
muutamia pulskia nuoria miehiä, vaatteet revittyinä, aseet kädessä
ja kasvoilla vielä merkit äskeisestä katutaistelusta; heidän
etunenässään oli matkustajaimme tähänastinen suojelija.

"Kapinata!" huusi nuorukainen ylipäällikölle, "ne etsivät sinua
käsiinsä! -- Pelastu jonnekin! -- Minä pidätän roskaväkeä niin kauan
kuin voin."

Ajatuksen nopeudella Anton syöksähti isäntänsä luo ja tempasi hänet
mukaansa ulos ovesta, jonka jälkeen molemmat juoksivat etuhuoneen
läpi portaille ja niitä alas eteiseen. Siellä he tapasivat
aseellisparven, joka yritti puolustaa ulko-ovea sisääntyöntyvältä
väkijoukolta. Mutta niin joutuisia kuin matkamiehemme olivatkin, oli
heidän viimeinen saattajansa heitä vielä joutuisampi; kuin nuoli hän
lennähti ystäviensä etupäähän ja johdatti kovasti huutaen heidät
murhanhimoista roskaväkeä vastaan. Hurjasti liehuivat mustat pitkät
suortuvat hänen paljastetun päänsä ympärillä, ja hänen kauneilta,
nyt kalmankalpeilta kasvoiltaan sädehti päättäväisen miehen luja
tarmokkuus. "Takaisin!" hän huusi heleällä äänellä raivoisalle
rahvaalle, syöksyen notkeasti kuin pantteri sen keskeen ja takoen
miekkansa lappeella etummaisia päihin. Väkijoukko peräytyikin, ja
urhon taistelutoverit järjestäytyivät rintamaksi hänen taaksensa.
Jälleen tarttui Anton isäntänsä käsivarteen ja veti hänet uhatusta
talosta ulos niin joutuin kuin vain ylivoimaisen kiihkon valtaan
hervottomasti antautunut ihminen kykenee. Jo olivat he ennättäneet
jalkakäytävälle, kun vierestä pamahti laukaus; ja kauhukseen he
näkivät nuoren puolalaisen saattajansa kaatuvan verissään maahan
huutaen: "Nuo roistot!"

       *       *       *       *       *

"Vaunuille!" huusi kauppias ja kääntyi eräälle syrjäkadulle.
Kaukaa kuului vielä joitakin laukauksia ja riitelevien rähinää;
matkamiehemme puhkaisivat uteliaiden ja säikähtyneiden
kaupunkilaisten ryhmiä, jotka yhteen tungeksien asettuivat heidän
tielleen, ja pääsivät miltei hengettöminä ja pahinta peljäten
majatalon edustalle.

Sinnekin oli kapinan aalto vyörähtänyt. Jälellejäänyt vartio oli
päästänyt isännän köysistä ja rientänyt kiiruusti ulos, kohta kuin
sanoma uusista meteleistä oli tullut sen korviin. Nyt täytti riita
ja rähinä avaran pihamaan. Joutilaan katuyleisön kannattamana yritti
roistomainen isäntä jälleen suostutella kiihkeästi ajomiehiä hänen
tuumiinsa. Moniaat vaunuista olivat jo valmiit lähtemään, toisista
oli peitteet repäisty alas; osa ajomiehistä, nähtävästi vähemmistö,
seisoi kuormiensa edessä suojelemassa niitä kapakan isännältä ja
tämän liittolaisilta. Tilanne oli todellakin epätoivoinen. Kauppias
riistäytyi irti Antonin pidättelevästä otteesta, syöksyi keskelle
riitelevien joukkoa, heilutti passiaan ilmassa ja huusi puolaksi:
"Seis! Tässä on ylipäällikön kirjallinen käsky, että meidän vaunumme
pääsevät rauhassa lähtemään kaupungista. Joka asettuu estämään,
joutuu rangaistavaksi. Me olemme hallituksen suojeluksessa."

"Minkä hallituksen, sinä saksalainen veijari?" huusi isäntä,
kasvot kirsikanpunaisina. "Vanhaa hallitusta ei ole enää olemassa,
kavaltajat ovat saaneet palkkansa, ja heidän vakoojainsa pitää
myöskin killua hirressä!" Ja hän ryntäsi aseetonta kauppiasta kohti
ja suuntasi vanhalla sapelirämällä iskun hänen päähänsä.

Antonia puistatti; mutta kuten ihminen usein hirvittävimpinä
hetkinä saa päähänsä merkillisiä aateyhtymiä, niin johti hänellekin
isännän leveä selkä yht'äkkiä mieleen erään muinaisen ostraulaisen
koulutoverin, paksun ja hyväluontoisen leipurinpojan, jonka hän oli
monesti taitavalla otteella takaapäin kellistänyt pitkäkseen maahan.
Hän lensi kuin nuoli isännän taa, tarttui tätä jättiläisvoimin kiinni
niskasta ja antoi hänelle polvipotkun ristiluihin huutaen kaikista
voimistaan: "Mokomakin paksu narri!" -- Alaspäin suhahtava sapeli
muutti suuntaa ja putosi kauppiaan käsivarteen, tunkeutuen hihan
läpi lihakseen, josta kohta hurmehti verta. Kun paksu veijari alkoi
rimpuilla selällään avuttoman kovakuoriaisen tavoin, astui Anton
hajareisin hänen ylitseen, tähtäsi häneen uskollisella pistoolillaan
ja huusi epätoivon uhmalla toisille: "Takaisin, te roistot, taikka ma
lasketan häneltä kallon puhki!"

Tämä ripeä toimi tehosi paremmin kuin sellaisessa tilanteessa olisi
voinut toivoakaan. Isännän kapakasta ja kadulta kokoilema roskaväki,
jolle koko juttu muutenkin oli syrjäinen, väistyi takaperin, ja
puolisen tusinaa ajomiestä kokoutui aisoilla ja muilla tehokkailla
hyökkäysaseilla varustettuina piiriin kauppiaan ympärille, karjuen
yhtä voimakkaasti kuin äskeiset hyökkääjät, ettei vieraalle herralle
ja hänen vaunuilleen saanut tapahtua mitään pahaa. Kauppias huusi:
"Ajakaa kaikki syrjäiset tiehensä!" tarttui itsekin sapeliin, joka
oli luiskahtanut isännän hervottomasta kädestä, karkasi uskollistensa
etunenässä isännän apurien kimppuun ja karkoitti nämä kivellä
lasketun eteisen läpi kadulle. Itsepintaisimmat yrittivät vielä
turhaan peräytyä kapakkasalin turviin, mutta yksitellen heidät sieltä
karistettiin ja nakattiin niskasta kadulle, josta he kiljuen ja
kiroillen puittivat tiehensä. Sitten teljettiin katuovi sisäpuolelta
ja kauppias riensi takaisin pihalle, jossa Anton yhä rimpuili
polvillaan ylöspyrkivän isännän kanssa. Kapinalliset ajomiehet
olivat arkoina peräytyneet takapihalle, mutta nyt huusi kauppias
kaikki kokoon ja käski valjastaa hevoset kaikkien kuormien eteen. --
Antonille hän sanoi: "Tästä talosta meidän on paikalla poistuttava.
Parempi on taistella kadulla kuin tässä rosvoluolassa."

"Mutta tehän olette haavoitettu", huudahti Anton tuijotellen
säikähtyneenä kauppiaan veriseen käsivarteen. "Se lienee vähäpätöinen
naarmu, koskapa voin liikuttaa käsivarttani", vastasi toinen nopeaan.
"Avatkaa takaportti ja sitten vaunut ulos! Joutukaa, miehet! -- Joku
ajomiehistä saa auttaa teitä pitelemään isäntää."

"Mutta minne me sitten menemme?" kysyi Anton englanniksi. "Onko
meidän lähdettävä vaunuinemme keskelle katujen verilöylyä?"

"Meillähän on passi ja sen avulla lähdemme tiehemme kaupungista",
vastasi kauppias itsepintaisesti.

"Sille passille ei enää annettane suurtakaan arvoa", sanoi Anton
yhtä itsepäisesti ja ojensi pistoolinsa jälleen kärsimättömästi
teutaroivan kapakanisännän päätä kohti. "Pahimmassa tapauksessa on
tässä kaupungissa muitakin majataloja, joista jokaisessa olemme
paremmassa turvassa kuin täällä."

"Mutta ajomiehiä ei ole tarpeeksi, ja niistäkin osa niskuroi."

"Niskuroimisen minä kyllä nujerran", vastasi kauppias tuimasti.
"Valjaikot ovat täysilukuiset, puuttuu vain muutamista vaunuista
palkkarengit. Ken itse ajoi omia hevosiaan, pysyi uskollisena niiden
luona. -- Nyt on portti auki, vaunut ulos!"

Takaportti vei avoimelle torille, jolla törrötti sora- ja tiililäjiä
ja jota ympäröi harvakseen jokunen viheliäinen mökki. Kauppias riensi
portille jouduttamaan matkaanlähtöä. Muuan harteva maalaispoika
jätti hevosensa ja tuli Antonin avuksi. Ne olivat jännittäviä
silmänräpäyksiä. Pihalla kamppailivat Anton ja hänen apulaisensa
vimmaisen isännän kanssa, ja ovella seisoi ruma emäntä molempine
piikoineen parkuen surkeasti. Kun ensimmäiset vaunut vyöryivät
ulos pihasta, yltyi akkojen meteli kahta kovemmaksi, vaikka nuori
ajomies heille innokkaasti vakuutteli, ettei isännälle tapahtuisi
mitään pahaa, jos hän vain pysyi aloillaan; kapakkalaskunsakin he
maksaisivat kunnollisesti.

Silloin jyrähteli iskuja kiväärinperillä katuovelle, naiset riensivät
avaamaan; ja niin suuri oli viime hetkien toivoton jännitys ollut,
että Anton tyytyväisyyden tuntein näki vahvan osaston aseellisia
miehiä marssivan kartanolle. Hän nousi maasta pystyyn ja päästi
isännän irti. Mutta kauppias astui hitaasti, horjahtelevin askelin
vihollista vastaan, joka ratkaisevana hetkenä kävi nostamaan hänen
tiensä pystyyn.

Joukon johtajana oli muuan niitä vartioita, jotka nuori upseeri
oli aamulla jättänyt majataloon; hän sanoi kauppiaalle: "Te olette
hallituksen vanki; ette te eikä tavaranne saa poistua kaupungista."

"Minullahan on matkapassi", vastasi kauppias käheällä äänellä ja
tavoitteli povitaskuaan.

"Uusi ylipäällikkö kieltää teitä lähtemästä", sanoi sotilas lyhyesti.

"Sitten minun täytyy alistua", sanoi kauppias ja istahti väsyneenä
aisalle, tarttuen molemmin käsin kiinni vaunukoppaan.

Anton riensi pitelemään pyörtyvää miestä pystyssä ja huusi mitä
syvimmän närkästyksen valtaamana: "Meidät on tässä majatalossa
kahdesti ryöstetty, meitä on yritetty tappaa ja seuralaiseni on
haavoitettu; jos teidän hallituksenne tahtoo pidättää meidät
ja tavaramme, niin suojelkaa toki ainakin meidän henkeämme ja
omaisuuttamme. Tähän paikkaan eivät vaunut saa jäädä, ja jos erotatte
meidät niistä, niin joutuvat ne vielä häikäilemättömämmän ryöstelyn
ja hävityksen alaisiksi."

Aseelliset kokoutuivat yhteen neuvottelemaan; sitten heidän
johtajansa huusi viimein Antonin puheilleen. Päätökseksi tuli
pitkällä pohdittua, että vaunut vietäisiin erääseen läheiseen
majataloon, joka ei tosin ollut tätä häävimpi, mutta maineeltaan
hiukan parempi. Anton sai luvan asettua isäntänsä kera samaan
majataloon valvonnan alaisena, kunnes heidän suhteensa toisin
päätettiin. Kauppias istui puhelun ajan vaunun kylkeen nojaten,
piittaamatta paljonkaan keskustelusta. Anton ilmoitti hänelle sen
tuloksen. "Mikäpä meidän muukaan auttaa kuin kärsiä", sanoi kauppias
ja koetti vaivoin nousta jaloilleen. "Vaatikaa isännältä meidän
laskumme."

"Isäntä saa maksunsa meiltä", sanoi joukon johtaja ja lykkäsi
kapakoitsijan tylysti syrjään. "Ajatelkaa nyt vain itseänne", lisäsi
hän osanottavaisesti ja tarttui haavoitetun miehen käsivarteen
tukeakseen häntä.

"Suorittakaa te vain, mitä omalta kohdaltamme ja hevosista olemme
maksamassa", toisti kauppias Antonille. "Tähän pesään emme saa jäädä
mitään velkaan."

Anton otti lompakkonsa esiin, huusi ajomiehet ympärilleen ja antoi
näiden nähden isännälle setelin sanoen: "Siksi kunnes saamisenne
meiltä on saatu selväksi, maksan teille tämän summan käsirahaksi.
Nämä miehet todistavat sen." Ajajat nyökkäsivät kunnioittavasti ja
riensivät jälleen hevostensa luo.

Kulkue lähti liikkeelle. Etunenässä marssi osa aseellisia miehiä,
sitten seurasivat kuormavaunut hitaasti ja kolisteli kehnolla
kivityksellä, jotkut ilman ajajaa, mutta tottuneet hevoset pysyivät
silti jonossa. Kauppias seisoi portilla Antoniin nojautuen ja laski
hiljaa kuin unessa ollen jokaisen portista lähtevän kuorman; kun
viimeinenkin oli kulkenut ohi, sanoi hän: "Valmis olen", ja antoi
Antonin ja puolalaisen taluttaa häntä vaunujen perästä.

Lähimmälle poikkikadulle tultua vaunujono kääntyi uuden majatalon
avaraan pihaan. Sittekun hevoset oli riisuttu vaunujen edestä ja
sotilasvahti oli teljennyt portin sisäpuolelta, pyörtyi kauppias
täydellä todella, niin että hänet oli kannettava sisään.

Haavoitetulle saatiin tila pienessä kamarissa, jossa hänet laskettiin
vuoteeseen; puolalaiset asettivat vartion oven ulkopuolelle ja
toisen ulos pihalle, ja Anton jäi yksin tajuttoman isäntänsä
kanssa. Hätäytyneenä hän laskihe polvilleen vuoteen ääreen, avasi
haavoittuneen vaatteet ja kostutti hänen kasvojaan kylmällä vedellä.
Kotvan perästä kauppias tuli tajuihinsa, avasi silmänsä, katsahti
kiittäen Antoniin ja viittasi akkunaan.

Älyten sairaan tarkoituksen Anton kävi akkunaan ja huudahti
iloisesti: "Tästä näkee pihalle, ja minä voin pitää vaunuja hyvin
silmällä. Täällä luulen meidän olevan jokseenkin turvassa, vaikka
olemmekin vankeja. Mutta ennen kaikkea sallikaa minun tarkastaa
haavaanne; vaatteennehan ovat aivan veriset."

"Heikkouteni johtuu enemmän ponnisteluista kuin verenvuodatuksesta",
vastasi kauppias kohottautuen pystympään.

Anton avasi oven ja pyysi vahdin hankkimaan paikalle haavurin. Mies
lupasikin ja päästi pitkän, tuskallisen odotuksen jälkeen sisään
resuisen olion, joka näppärästi otti taskustaan esiin partaveitsen
ja likaisen nenäliinan, hieroi partaveistä hihaansa ja asetti
nenäliinan arveluttavan lähelle Antonin leukaa. Vain työläästi hän
pystyi ymmärtämään, mitä varten hänet oikeastaan oli kutsuttu. Anton
leikkasi taskuveitsellään kauppiaan takin- ja paidanhihan halki ja
kävi itse tarkastamaan haavaa. Isku oli sattunut hauislihakseen, ei
tosin syvältä, mutta käsivarsi oli kuitenkin jäykistynyt ja potilas
tunsi kovia kipuja. Parturi koetti sitoa haavan ja poistui, luvaten
lähipäivinä pistäytyä katsomassa sairasta. Kauppias heittäytyi
kivusta ja väsymyksestä uupuneena jälleen pitkäkseen, ja Anton istui
lopun päivää hänen vuoteensa vieressä, muutteli haavalle kylmiä
kääreitä ja vaarinotti potilaan kuumeunta.

Eipä aikaakaan, kun hän itsekin vaipui jonkinlaiseen tympeään
horrokseen, pitkällisen jännityksen laukeamiseen; tuli ilta ja
tuli yö, ja hiukan virkistyneenä Anton hiipi toisinaan akkunaan
katsastamaan vaunuja tahi ovelle vaihtamaan puoliääneen jonkun sanan
vartijan kanssa, joka osotti suopeata myötätuntoa vangituille.
Kaupungissa riehui edelleenkin tulipalo, ja kaupunginporttien
edustalla jyrähtelivät hyökkääväin joukkojen tykit. Anton katseli
uupuneena ja jokseenkin välinpitämättömänä taivaan tulimerta, jota
tuuli jälleen ajeli onnettoman kaupungin yli, ja kuuli hiukan
ihmetellen, kuinka tykkien jyrinä vyöryi yhä lähemmäksi, kunnes se
muuttui huumaavaksi räiskinäksi; ja kun kaduilta erotti voivotuksia
tahi vihaista karjuntaa, ei se liikuttanut häntä enempää kuin
kotona kuulemansa huomenkellojen soitto, joka ei ollut häirinnyt
kenenkään muun aamurauhaa kuin korkeintaan jonkun hurskaan vanhan
eukon. Väsyneenä hän koko yön kasteli käsiään kylmässä vedessä,
hoiteli haavakääreitä ja havahtui täydellisesti, aina kun sairas
liikehti levottomasti ja ähkyen. Mutta kun tämä aamupuoleen vajosi
rauhallisempaan horrokseen, painui hoitajankin pää käsien varaan
pöydälle; hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään; hätähuutojen
ja tykkien jyrinän kaikuessa, jotka ilmaisivat kaupungin tulleen
valloitetuksi sitkeän vastarinnan jälkeen, hän nukkui sikeästi kuin
läksyjensä ääreen kesken uupunut koulupoika.

Kun hän moniaitten tuntien perästä heräsi, oli jo täysi päivä,
ja kauppias nauroi hänelle vuoteeltaan ja ojensi hänelle terveen
kätensä. Anton puristi sitä iloissaan ja riensi kohta akkunaan.
"Kaikki on niinkuin pitääkin", hän huudahti. Sitten hän avasi oven --
vahti oli kadonnut. Ja kadulta kuului rumpujen pärinää ja kaupunkiin
marssivain rykmenttien tahdikasta poljentaa.


3.

"Me luulimme teidän jo saaneen surmanne", huudahti sisäänastuva
ratsumestari kauppiaalle. "Täällä on ollut aika sekasorto, ja minä
sain turhaan tiedustella teitä; olipa onni, että kirjeenne tapasi
minut kesken kaikkea hämminkiä."

"Me olemme päässeet tarkoituksemme perille", sanoi kauppias, "vaikka
ei vallan ilman vastarintaa, kuten näette", ja hän näytti hymyillen
siteissä olevaa käsivarttaan.

"Antakaappa kuulua, mitä kaikkea olette saaneet kokea", sanoi
ratsumestari, istahtaen sairaan vuoteen viereen; "teillä on
ainakin enemmän taistelun merkkejä näytettävänä kuin minulla."
Kauppias kuvasi heidän seikkailunsa. Hän ylisti lämpimästi Antonin
urhokkuutta, jonka hän sanoi pelastaneen hänen henkensä, ja
päätti selostuksensa sanoen: "Haavani ei kuitenkaan estä minua
matkustamasta, ja minua tarvitaankin mitä kiiruimmin kotona.
Tavarakuormat otan mukaani rajalle saakka."

"Huomenna palaa kuormastojunamme rajalle, siihen voitte sovittaa
vaununne. Muuten on valtamaantiekin nykyään turvallinen.
Huomisaamusta alkaa jälleen säännöllinen postinkulku."

"Sillävälin pyydän teidän apuanne, jotta saan vielä tänään
toimitetuksi pikalähetin myötä kirjeen kotia."

"Minä pidän myöskin huolta", lupasi ratsumestari, "että huomenna
pääsette viipymättä lähtemään paluumatkalle."

Upseerin lähdettyä kauppias sanoi Antonille: "Teille, rakas
Wohlfart, minun täytyy nyt valmistaa yllätys, jonka pelkään olevan
teille vastenmielinen. Haluan nimittäin jättää teidät tänne jälelle
minun edustajakseni." Kun Anton tosiaankin ymmällään astui vuoteen
viereen, jatkoi hänen isäntänsä: "Täkäläiseen asiamieheemme me emme
nykyoloissa voi luottaa vähintäkään; sen sijaan olen näinä päivinä
ilolla huomannut, kuinka lujasti teihin käy luottaminen. Mitä sen
lisäksi teitte minun otsanahkani pelastamiseksi, sitä en ikinä
unhota. -- Ja istukaahan nyt muistikirja kädessä viereeni, jotta
vielä kerran punnitsemme, mitä meidän on tehtävä."

Seuraavana aamuna ajoivat postivaunut majatalon edustalle, kauppias
kiipesi niihin Antonin avulla ja odotteli, kunnes viimeinenkin
tavarakuorma oli vyörynyt portista kadulle. Sitten hän vielä
kerran puristi Antonin kättä ja sanoi: "Teidän täälläolonne tulee
kestämään viikkoja, ehkäpä kuukausiakin. Työnne on aika tukalaa,
ja pettymyksiäkin tulette välistä kokemaan. Ja minä toistan
teille uudestaan, älkää olko liian hätäinen, minä luotan teidän
arvostelukykyynne yhtä paljon kuin omaani. Älkää peljätkö tuottavanne
meille tappiota, kun vaaditte epävarmoja velkamiehiä suorittamaan
maksunsa. Tämä paikkakunta on meiltä mennyt piloille pitkäksi aikaa.
Jääkää hyvästi, ja tervetuloa sitten jälleen kotiin."

Siten jäi Anton yksinään vieraaseen kaupunkiin -- asemaan, jossa
hänelle osotettu suuri luottamus velvoitti myöskin suureen
vastuunalaisuuteen. Hän huusi isännän puheilleen ja sopi hänen
kanssaan pitemmästä oleskelusta majatalossa. Kaupunki oli täpösen
täynnä sotaväkeä, niin että hän piti parhaana jäädä pieneen
asuntoonsa ja sietää sen monet vajavaisuudetkin.

Todella vallitsikin kaupungissa hävityksen kauhistus, sen sai Anton
todeta, kun hän lähti katuja kiertelemään. Vielä jokunen päivä
sitten olivat intohimojen laineet kansoittaneet kadut, hurjilla
kasvoilla oli näkynyt vimmainen halu ryhtyä mihin epätoivoiseen
tekoon hyvänsä. Missä nyt olikaan kaikkien noiden tuhansien
ihmisten uhma, taistelunhalu ja innostus? -- Maalaisparvet, katujen
joutoväki, kansallisen armeijan nuoret soturit, kaikki ne olivat
hajonneet näkymättömiin kuin aaveet, kun vieraiden sotajoukkojen
rummut, pärähtelivät kaupungilla. Kaduilla näki nyt yksinomaan
valloittajia, mutta näidenkään kirjavat univormut eivät parantaneet
kaupungin yleiskuvaa. Tosin oli jo sammutettu tuhoisa tulipalo,
jonka tukahduttava savu viime päivinä oli sumentanut taivaan. Mutta
kalpeassa syyspäivän kajastuksessa tulenkoskemattomatkin talot
näyttivät autioilta ja kuolleilta. Ovet pysyivät teljettyinä,
akkunoista oli ruutuja lyöty rikki, katukivityksellä virui
kaikenlaista törkyä, mädäntyneitä olkia, huonekalujen sirpaleita,
rikkinäisiä rattaita, satuloita, aseita, hevosenraatoja. Muutamassa
kadunkulmassa törrötti vielä pystyssä kaapeista ja tynnöreistä tehty
murros, jonka kaupunkilaiset olivat vielä viime tingassa luoneet
muuriksi sisään tunkeutuvia joukkoja vastaan, ja sen takana virui
olkikuvoilla huolimattomasti peitettyinä puolustajain ruumiit.
Antonia puistatti, kun hän äkkäsi olkien alta nuo verettömät kasvot.
Toreilla majaili nuotioittensa ympärillä vastatulleita vereksiä
sotajoukkoja, hevoset: kiinnitettyinä yhteen ryhmään ja vierellä
ladatut tykit; kaikilla kaduilla kumisi vahvojen vartio-osastojen
askeleita; aniharvoin kiirehti jokin siviilihenkilö joutuisin askelin
kadun poikki, hattu syvään silmille painettuna ja vilkuillen arasti
vieraisiin sotamiehiin; toisinaan saattoivat aseelliset välissään
kalpeata miestä, jota lykittiin kiväärinperillä eteenpäin, jos hän
hidasteli kulkiessaan. Kaupunki oli näyttänyt kaamealta edellisen
levottomuuden aikana, mutta vielä kaameamman vaikutuksen se teki
nykyisessä kalmanrauhassaan.

Kun Anton tällaisin vaikutelmin palasi kierrokseltaan, tapasi hän
huoneensa ovella husaarin, joka asteli edestakaisin kuin vahtisotilas.

"Herra Wohlfart!" huusi husaari ja riensi tulijaa vastaan.

"Katsoppas vain, rakas Karlini", huudahti Anton. "Tämäpä on
ensimmäinen ilo, mikä minulle on sattunut tässä surullisessa
kaupungissa. Kuinka, te tänne olette joutunut?"

"Tehän tiedätte, että minä nykyään suoritan asevelvollisuuttani. Me
yhdyimme rajalla oleviin tovereihimme muutama tunti teidän sieltä
lähdettyänne. Sikäläiseltä kapakanisännältä, joka tunsi minut vielä
asiamatkoiltani, sain tietooni teidän osoitteenne. Voitte ehkä
arvata, minkälaisessa hädässä minä olin. Vasta tänään sain ensi
kerran lomaa, ja onni oli, että satuin kyselemään teitä eräältä
portilla maleksivalta ajomieheltä, muuten en vieläkään olisi löytänyt
teitä. Ja nyt, ennenkuin muusta puhelemme, sanokaas, mitä isäntämme
hommailee ja mitä hyvää tavaroista kuuluu?"

"Käykäähän ylös huoneeseeni", vastasi Anton, "siellä saatte kuulla
kaiken mitä haluatte tietää."

"Seis", huudahti Karl, "ensin on tässä jotain korjattavaa. Te
teitittelette minua, ja sitä en kärsi kuulla. Tehkää minun mielikseni
ja puhutelkaa minua aivan kuin olisin vielä pikku Karl liikkeen
makasiinissa."

"Mutta ettehän enää ole se", väitti Anton nauraen.

"Tämä on vain maskeraatipuku", sanoi Karl, viitaten univormuunsa,
"sydämessäni olen yhä edelleenkin T. O. Schröterin liikkeen
vapaaehtoinen lastaaja. Jotta hyvin viihtyisin teidän seurassanne,
niin sinutelkaa minua kuten ennenkin."

"No, kuten tahdot, Karl", Anton vastasi; "käyhän nyt sisään ja kuule
mitä minulla on kerrottavaa."

Karl leimahti vihan vimmaan kuullessaan edellisen majatalon
isännän kehnoudesta. "Se kelmi ja varas! Meidän toiminimeämme hän
on rohjennut loukata, meidän ylimpään johtajaamme käydä käsiksi!
Mutta huomenna minä vien kokonaisen osaston meidän poikia sen
kurjan majataloon. Omassa pihassaan me hänen kanssaan leikimme,
panemme hänet hyppypukiksi ja loikahdamme joka mies vuoron perään
hänen ylitseen, antaen joka kerralla aika täräyksen hänen kehnoon
kalloonsa."

"Herra Schröter jätti hänet rankaisematta", huomautti Anton, "älä
sinäkään ole häntä julmempi. -- Mutta kuulehan, sinusta on tullut
sorja poika."

"Mukiin menee", vastasi Karl hyvillään. "Maanviljelykseen minä
todenperään mielistyin. Enoni on kelpo mies. Ajatelkaapa isä
ukkoani puolta pienemmäksi, yhtä laihaksi kuin hän on lihava, pieni
pystynokka ison kömönenän asemasta, kasvot pitkät eikä pyöreät, yllä
aasinvärinen takki ilman nahkaista esiliinaa, jaloissa pitkävartiset
saappaat, niin saatte hyvän kuvan enostani. Oikein potra pikku äijä!
Hän tarkoittaa minulle pelkkää hyvää. Aluksi minusta siellä maalla
oli liian hiljaista ja nuupunutta, naapureina pelkkiä vesipuolalaisia
[Schlesian puolalaisten nimitys.]; mutta alkoihan se menetellä ajan
pitkään. Maanviljelyshommissa on suurimpana ilona, että näkee aina
omin silmin, mitä on saanut valmista käsistään. Harmaatakkista enoani
harmitti, kun minun täytyi ruveta sotilaaksi; minulle sen sijaan
oli mieleen, että pääsin kerran täydellä todella hevosen selkään ja
näkemään tällaista käsirysyä vähän lähempääkin. Kurjalla kannalla
on maanviljelys tässä maassa, herra Wohlfart. Entä tämä pesä, se
vasta on oikea erämaa!" Siihen tapaan Karl tarinoi hyväntuulisesti
edelleen. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa. "Jos viivytte täällä
pitemmältikin, niin sallikaa minun pistäytyä tänne jolloinkin
neljännestuntiseksi."

"Sinun on oltava täällä kuin kotonasi", sanoi Anton. "Jos satun
tullessasi olemaan kaupungilla, niin isännällä on avain, ja tässä
ovat sikarit."

Siten oli Anton löytänyt vanhan ystävän. Mutta Karl ei jäänyt hänen
ainoaksi nyöritakkiseksi tuttavakseen. Ratsumestari oli hyvin
mielistynyt reippaaseen maanmieheensä, joka oli niin urhokkaasti
käyttäytynyt kapinoitsijoita vastaan. Hän esitteli hänet everstille,
joka komensi kaupunkiin tunkeutunutta joukko-osastoa. Antonin
täytyi tällekin kertoa seikkailunsa ja sai suuressa upseeripiirissä
paljon kiitosta osakseen, ja sitten esitti ratsumestari lähipäivinä
hänet eskadroonansa upseereille. Antonin tyyni vaatimattomuus
teki hyvän vaikutuksen koreatakkisiin herroihin. Varsinaisessa
majoituspaikassaan näitä olisi oman suuruutensa tunto epäilemättä
estänyt seurustelemasta niin tuttavallisesti nuoren kauppamiehen
kanssa, mutta sotaretkellä he itsekin olivat oivallisempia
miehiä kuin yksitoikkoisissa rauhan oloissa, heillä oli vähemmän
ennakkoluuloja ja he tunnustivat vilpittömämmin siviilimiehen
rohkeuden, niissä sellaista näkivät. Täten he jo alusta pitäen
pitivät reipasta konttoristia vietävän kelpo poikana, he tottuivat
leikillä puhuttelemaan häntä ristimänimeltä, ja kun he kahvilassa
tyhjensivät kuppinsa ja pelasivat dominoa, huusivat he säännöllisesti
Antonin joukkoonsa. Jälleen nousi vuosien pimennosta esiin hämärä
taru tuon siviilimiehen suunnattomasta omaisuudesta ja salaperäisestä
sukulaisuudesta kruunupäiden kanssa, mutta eskadroonan kunniaksi on
mainittava, ettei tuo seikka ollut pääsyynä heidän toverilliseen
käyttäytymiseensä nuorta maanmiestänsä kohtaan.

Anton puolestaan tunsi suurempaa mielihyvää ritarillisten
nuorukaisten suopeudesta kuin olisi tahtonut myöntää itselleen tai
herra Pixille. Hän nautti vapaasta seurustelustaan noiden sangen
vaateliaiden ihmisten kanssa ja oli mielestään tasa-arvoinen monenkin
kanssa, jota hän ennen oli konttorituoliltaan katsellut hartaan
kunnioittavasti. Vanhat muistot virisivät hänessä eloon, hän tunsi
jälleen hurmausta kuuluessaan seurapiiriin, joka hänestä oli vapaa,
loistava ja ylhäinen. Myöskin luutnantti von Rothsattelista tuli
pian Antonin hyvä tuttava. Anton kohteli häntä mitä huomaavaisimmin,
ja luutnantti, joka pohjaltaan oli hemmoiteltu, kevytmielinen ja
hyväluontoinen ihminen, otti kernaasti vastaan Antonin sydämellisen
kiintymyksen ja palkitsi sen hilpeällä tuttavallisuudellaan.

       *       *       *       *       *

Anton sai kiittää tärkeitä asiatoimituksiaan siitä, ettei hän
uusien ystäväinsä joukossa kadottanut itsenäisyyttään. Tosin
oli liike-elämä tyyten tauonnut tuosta hävitetystä kaupungista:
kaikki rauhallinen toiminta oli kokonaan lamassa. Jokapäiväiset
elintarpeet kallistuivat kovin, eikä kannattavaan työteliäisyyteen
ollut paljonkaan tilaisuutta. Moni, joka ennen oli kävellyt saappaat
jalassa, kävi nyt avojaloin, ja ken toisina aikoina olisi ostanut
itselleen uuden takin, panetti nyt vanhaan takkiinsa paikan toisen
viereen; suutari ja räätäli nauttivat aamiaisekseen vesivelliä kahvin
ja sokerin asemasta, rihkamasaksa ei maksanut velkaansa kauppiaalle,
eikä kauppias kyennyt suorittamaan laskujaan tukkuliikkeelle.
Jonka moisena aikana täytyi vaatia maksua sellaisilta, jotka
allapäin ruikuttivat suuria tappioitaan, sillä oli todellakin kova
urakka edessään. Antonkin sai sitä kokea. Kaikkialla hän kuuli
valitusvirsiä, joissa sen pahempi oli paljon todellista perää, monin
paikoin yritettiin hänen vaatimuksiaan torjua kaikenlaisilla ovelilla
liiketempuilla. Joka päivä hänellä oli kiusallisia kohtauksia, usein
täytyi jonkin asianajajan luona pitää loppumattomia neuvotteluja,
joita käytiin puolankielellä ja joissa hän senvuoksi tunsi olevansa
kuin pimeässä säkissä, vaikkakin liikkeen asiamies toimi tulkkina.
Sikäläinen kauppiasluokka oli mitä kirjavin kokoelma kaikilta
Europan ääriltä ajelehtineita liikemiehiä. Itse liiketoimintakin
oli saksalaisen silmissä hurjaa ja säännötöntä. Ja sittekin totuttu
tapa suorittaa sitoumuksensa vaikutti taikavoimallaan tympeisiinkin
mieliin, niin että Antonin sitkeys pääsi useammin kuin kerran
voitolle.

Hänen kauppaliikkeellään oli suurin vaatimus eräältä herra
Wendeliltä, pieneltä vähäpuheiselta mieheltä, joka teki hiljaista
kauppaa kaikille tahoille. Hänen väitettiin rikastuneen
salakuljetuksella, mutta nyt hän oli vaarassa menettää kaiken
omaisuutensa. Hän oli vastaanottanut hyvin uhkamielisesti herra
Schröterin itsensä, ja Antonia kohtaan hän pitkän aikaa käyttäytyi
kuin vararikon partaalla oleva raukka. Anton oli taasen kerran
pidellyt äreätä vanhusta hyvän aikaa pihdissä, mutta kuinka sitten
kävikään ja kuinka äijä väänteli ja kiemurtelikaan, joutui hän
kuitenkin puheistaan kiinni. Silloin Wendel tuskastuneena viimein
parahti: "Jo riittää, minä olen häviöön joutunut mies, mutta te
ansaitsette saada rahanne. Teidän liikkeenne on aina menetellyt
jalomielisesti minua kohtaan. Te saatte katteen saatavallenne.
Lähettäkää vielä tänä iltana asiamiehenne puheilleni ja tulkaa itse
huomenaamuna luokseni."

Kun Anton seuraavana aamuna saapui asiamiehen seurassa velallisen
asuntoon, tervehti tämä heitä jurosti, tarttui isoon ruosteiseen
avainkimppuun, veti hartioilleen nukkavierun viitan, jossa oli
kauluksia päällekkäin kuin olkikupoja vajan katolla, ja saattoi
vieraansa syrjäiseen kaupunginosaan erään rappiolla olevan
luostarin portille. Kauppiaan avattua oven he joutuivat pitkään
ristikäytävään. Anton ihaili holvin taiteellista rakennetta;
siihen oli ajan hammas uurrellut syviä halkeamia ja paikoittain
pudottanut alas holvikupujakin, joiden rauniot viruivat korjaamatta
kivipermannolla. Seiniin oli muurattu luostarin entisten asukkaiden
hautakiviä, joiden rapistuneet kirjoitukset kertoivat levottomasti
häärivälle nykypolvelle, että muinoin hurskaat slaavilaismunkit
olivat näissä hiljaisissa suojissa etsineet iäistä rauhaa. Tässä
ristikäytävässä he olivat päivittäin astelleet rukouskirja kädessä,
täällä he olivat rukoilleet ja unelmoineet, kunnes aika tuli uskoa
sieluparka suojeluspyhimyksen turviin. Sisemmälle tultua Wendel
avasi salaisen oven ja johti seuralaisensa kiertoportaita alas
isoon maanalaiseen holviin. Täällä oli aikoinaan silloisen rikkaan
luostarin viinivarastoa säilytetty, näitä kiertoportaita myöten
oli hurskas veli kellarimestari laskeutunut, ties kuinka usein;
hän oli astellut mahtavien tynnöririvien välissä ja maistellut eri
lajeja, ja kun ylhäältä oli kuulunut pienen rukouskellon ääni, oli
hän sukkelaan notkistanut päänsä ja höpissyt lyhyen rukouksen,
käyden sitten uudelleen maistelemaan varastojaan tahi astelemaan
hyvillä, mielin edestakaisin niiden välillä. Luostarin kellot oli jo
kauan sitten sulatettu, munkkien tyhjiin kammioihin oli ratkennut
ammottavia repeämiä, ja muinaista ruokailuhuonetta käytettiin
nykyään viljasäiliönä. Kaikki muu oli tärveltynyt ja rappeutunut,
kellari yksin oli maan uumenissa säilynyt entisellään, ja kuten
ajassa neljäsataa vuotta sitten, makasi nytkin mahtavia tynnöreitä
täynnä tulista Unkarin viiniä kapeilla alustoillaan. Yhä vieläkin
yhtyivät kauniit holvikaaret isoiksi tähdiksi, yhä vieläkin olivat
seinät valkaistut ja lattialle sirotettu puhdasta hienoa hiekkaa;
yhä vieläkin oli tapa, että kellarimestari sai vain vahakynttiläin
valossa lähestyä jaloja viinejä. Tynnörit eivät enää olleet samat,
joista muinaiset munkit olivat särpineet, mutta sisällys oli samaa
Hegyallan, Menesin, Oedenburgin ja Rustin milloin mietoa, milloin
ylpeän tulista kasvua.

"Sata viisikymmentä tynnöriä, tynnöri kahdeksaantoista,
neljäänkolmatta, kolmeenkymmeneen tukaattiin", sanoi asiamies, ja
sitten alettiin tehdä tavaraluetteloa. Pää kumarassa kulki Wendel
tynnöriltä toiselle vahakynttilä kädessä. Jokaisen eteen hän jäi
seisomaan ja pyyhki puhtaalla palttinarievulla huolellisesti
vähimmänkin homeen merkin, jonka astian pinnalla huomasi. "Tämä oli
minun mieluisin kävelymatkani tähän saakka", sanoi hän Antonille.
"Kahdenkymmenen vuoden aikana matkustin Unkariin jok'ainoaan
viininkorjuuseen ja tein mieskohtaisesti ostokseni itse paikalla. Ne
olivat iloisia päiviä, herra Wohlfart, mutta nyt ne ovat iäksi ohi.
Usein olen astellut täällä edestakaisin ja katsellut auringonsädettä,
joka luukusta lankesi alas tynnöreille, ja ajattelin muinaisia
munkkeja, jotka täällä astelivat ennen minua. Tänään käyn viimeistä
kertaa elämässäni tässä kellarissa. Mikä kohtalo tulee nyt tämän
viinin osaksi? Te kuljetatte sen pois, vieraassa maassa särpivät
sen suihinsa ihmiset, jotka eivät ymmärrä sen jaloutta; ja tässä
kellarissa rupeaa jokin viinatehtailija polttamaan löyhkäävää sikunaa
tahi joku uusi oluenpanija panemaan baijerilaista olutta. Vanha aika
on kulunut loppuun, niin viinille ja kellarille kuin minullekin.
-- Tässä on Unkarin jalointa kasvua", hän sanoi, pysähtyen erään
tynnörin kohdalle. "Sopimusta tehdessämme olisin voinut pidättää
tämän itselleni. Mutta miksikä hyödyksi? Tyhjentääksenikö itse sen?
Minä en enää juo mitään viiniä. Menköön se vain toisten tynnörien
mukana. Mutta jäähyväiset tahdon kumminkin siltä ottaa." Hän täytti
lasinsa. "Oletteko koskaan maistanut moista viiniä?" hän kysyi ja
tarjosi alakuloisena Antonille lasin. Anton vakuutti mieluusti, ettei
hän ikänä ollut.

Hitaasti he nousivat jälleen kiertoportaita ylös. Kynnykselle
tultua kauppias vielä kerran pysähtyi ja katseli pitkän aikaa alas
kellariin. Sitten hän käännähti päättäväisesti poispäin, lyödä
rämäytti kellarinoven kiinni ja lukitsi sen, irroitti avaimen
ketjusta ja laski sen juhlallisesti Antonin käteen. "Tässä on avain
teidän tavaroidenne luo, välimme ovat nyt selvät. Jääkää hyvästi,
herrani." Vitkalleen ja pää kumarassa hän asteli ristikäytävää
poispäin; käytävän puolihämyssä hän näytti joltakin luostarin
muinaiselta kellarimestarilta, joka vielä aaveenakin liihotteli
entisillä rapistuneilla tyyssijoillaan. Asiamies huusi hänen
jälkeensä: "Mutta entä aamiaisemme, herra Wendel?" Vanhus pudisti
päätään ja heilautti torjuvasti kättään.

Niin, aamiainen! Tällä paikkakunnalla huuhdeltiin jokainen
kauppasopimus epälukuisilla viinipulloilla. Nuo pitkät istunnot
viinituvissa, joille ei edes tämä surullinen aika pannut estettä,
olivat Antonille aika kiusalliset. Hän pani merkille, kuinka tässä
maassa lörpöteltiin ja ryypättiin paljon enemmän ja tehtiin työtä
paljon vähemmän kuin hänen kotimaassaan. Joka kerta, kun hänen
onnistui selvittää jokin liikeasia, täytyi hänen myöskin armotta
alistua tavanmukaiseen aamiaiseen. Silloin keräytyivät ostaja
ja myyjä kaikkine apulaisineen ja ketä tuttuja vain sattuivat
kohtaamaan johonkin viinikauppaan pyöreän pöydän ympärille; mässäys
alotettiin portterilla, kaviaaria ahmittiin naulakaupalla ja
sitten käytiin Bordeaux'n punaviinien kimppuun. Vieraanvaraisesti
täytettiin syrjäistenkin lasit; kun tuttu naama nähtiin, vedettiin
senkin omistaja mukaan juomapöytään, ja kemuja kesti usein iltaan
saakka. Sillä aikaa saivat osanottajain perheenemännät, jotka olivat
tottuneet moisiin tapauksiin, kantaa päivällisruoan kolmastikin
takaisin keittiöön, ja miesten myöhään viipyessä he hyvänluontoisesti
säästivät sen seuraavaksi päiväksi. Anton muisteli näinä päivinä
usein Finkiä, joka oli opettanut häntä, vaikka vastoin hänen
tahtoaankin, kestämään kunnialla moiset vaikeat voimankoetukset.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä Anton istui upseeriseurassa pelaamassa dominoa.
Silloin huudahti muuan vanhempi luutnantti sanomalehtensä takaa
pelaajille: "Eilen illalla murskautui eräältä meidän husaariltamme
kaksi sormea oikeasta kädestä. Se aasi, jonka kanssa hän asui samassa
huoneessa, leikitteli karbiinillaan, ennenkuin oli ottanut siitä
panoksen pois. Tohtori arvelee leikkauksen välttämättömäksi. --
Vahinko kunnollista miestä, hän oli eskadroonan ripeimpiä poikia.
Paraimmille tuollaiset onnettomuudet aina sattuvatkin."

"Mikä sen haavoitetun nimi on?" kysyi herra von Bolling, siirtäen
dominonappulataan. "Jefreitteri Sturm."

Anton kavahti pystyyn, niin että nappulat tanssivat pöydällä. "Missä
häntä hoidetaan?" hän huudahti.

Luutnantti neuvoi hänelle tien sairaalaan.

Pimeässä huoneessa, joka oli täynnä vuoteita ja sairaita sotilaita,
makasi Karl kalpeana ja ojensi Antonille vasemman kätensä. "Nyt on
pahin ohitse", hän sanoi, ja "saakelin kipeätä se tekikin, mutta
pääsen sentään taas kerran käyttämään kättäni. Kynää voi siinä jo
pidellä, ja yritänpä sitten ylös päästyäni muutakin askaretta; mikä
ei rupea käymään oikealla kädellä, niin käyhän sitten vasemmalla.
Kultasormuksella en vain enää voi komeilla."

"Karl poloinen", huudahti Anton, "nythän sinä et kelpaa enää
sotamieheksi."

"Tiedättekö mitä", sanoi Karl, "sen onnettomuuden minä jaksan hyvin
kestää, eihän tästä kuitenkaan tule kunnollista sotaa; ensi kevääksi
kylvöajaksi olen jälleen täydessä kunnossa. Voisinpa jo nytkin nousta
tästä loikoilemasta, jollei tohtori olisi niin ankara. Eihän täällä
hauskalta näytä", lisäsi hän anteeksipyydellen; "miehistämme ovat
monet sairastuneet ja vieraassa kaupungissa täytyy tulla jotenkuten
toimeen."

"Mutta sinä et saa jäädä tähän huoneeseen, jos minä vain voin korjata
asian", sanoi Anton. "Täällähän on sellainen taudin löyhkä, että
siitä tervekin sairastuu; minä pyydän ratsumestariltasi luvan, että
saan muuttaa sinut omaan asuntooni."

"Rakas herra Anton", huudahti Karl iloissaan. -- "Ole hiljaa", sanoi
tämä, "enhän vielä tiedä, saanko edes luvan."

"Olisi minulla vielä muuan pyyntö teille", sanoi potilas vieraansa
lähtiessä. "Ilmoittakaa tästä asiasta Goljathilleni sillä tapaa,
ettei hän pahasti hätääntyisi. Jos hän sattumalta saa kuulla siitä
syrjäisiltä, niin hän käy vallan raivoon."

Sen Anton lupasi ja riensi sitten rykmentinlääkärin ja ystävällisen
ratsumestarin puheille.

"Minä koetan hankkia hänelle loman tästä päivästä alkaen", lupasi
viimemainittu. "Koska hänen vammansa epäilemättä vapauttaa hänet
kokonaan sotapalveluksesta, niin voihan hän teidän luonanne odotella
erokirjaansa." Kolme päivää myöhemmin astui Karl käsi siteessä
Antonin huoneeseen. "Tässä minä nyt olen", hän sanoi. "Hyvästi nyt,
nyöritakki, hyvästi Selim, kelpo raudikkoni! Viikon päivät te saatte
kärsiä minua vielä potilaana, herra Anton, sitte nostan jälleen
pöytänne ja tuolinne ilmaan suoralla käsivarrella."

"Tässä on vastaus isältäsi", sanoi Anton. "Hän on osoittanut sen
minulle."

"Teille?" ihmetteli Karl, "minkävuoksi teille? Miksei ukko ole
kirjoittanut minulle itselleni?"

"Kuulehan itse." Anton otti kuoresta ison paperiarkin, johon oli
piirretty puolen tuuman korkuisia kirjaimia, ja luki: "Arvoisa herra
Wohlfart, olipa se koko onnettomuus minun poikaparalleni! Kaksi
sormea pois kymmenestä, niin jää jälelle vain kahdeksan. Vaikkapa
ne sormet ovatkin pikkusia, niin tekee se siltä yhtä kipeää. Suuri
onnettomuus on meille kummallekin, kun emme kykene enää kirjoittamaan
toisillemme. Senvuoksi pyydän teitä ystävällisesti kertomaan hänelle
kaiken, mitä tässä seuraa. Hän ei saa kovin murehtia. Näveriä hän
ehkä pystyy vielä käyttämään ja vasaratakin jonkun verran. Ja jos
taivaassa on päätetty, ettei sekään käy, niin älköön hän sitä pahoin
surko. Hänellä on turvansa rauta-arkussani. Minun kuoltuani hän
löytää avaimen liivintaskustani. Niinpä lähetän hänelle, sydämelliset
terveiseni. Heti kuin hän pääsee matkustamaan, niin tulkoon suoraa
päätä minun tyköni, koskapa en kirjeellisesti voi hänelle muutakaan
sanoa, kuin että olen häntä iäti rakastava isänsä Johann Sturm." --
Anton ojensi kirjeen toipilaalle.

"Totta tosiaan", virkkoi Karl alakuloisesti hymyillen, "ukko paha on
ensi hädässään saanut päähänsä, että hänkään ei voi enää kirjoittaa
minulle, kun luuli minun käteni tulleen käymättömäksi. Mutta kyllä
häneltä silmät leviää, kun saa minun ensi kirjeeni."

Täten joutui Karl asumaan Antonin viereisessä huoneessa useiksi
viikoiksi. Kohta kun hän voi jälleen liikuttaa kättänsä, kävi
hän ystävänsä vaatevaraston kimppuun ja rupesi tekemään tälle
samoja pikku palveluksia kuin ennen Schröterin talossa ollessaan.
Antonilla oli täysi työ estää häntä rupeamasta hänen vakituiseksi
palvelijakseen. "Joko sinulla taasen on minun takkini harjattavana?"
sanoi hän, astuessaan Karlin kamariin; "tiedäthän, etten sitä
suvaitse." -- "Otin sen vain seuraksi omalle takilleni", puolusteli
Karl, "kaksi viihtyy vierekkäin paremmin kuin erikseen. Kahvinne on
valmis, mutta tämä väkiviinalamppu ei kelpaa mihinkään, se antaa
makunsa kahville." Kun hän ei enää saanut autella Antonia, kuten
hän valitti, rupesi hän askartelemaan omaksi ratokseen. Vanhastaan
kätevänä nuorukaisena hän oli pian hankkinut itselleen täydellisen
valikoiman puusepän työkaluja, ja aina kun Anton oli, poistunut
kotoa kaupungille, alkoi Karl käytellä sahaa, näveriä, höylää ja
raspia niin innokkaasti, että naapurina asuva kuuro tykistökapteeni
luuli nikkarin muuttaneen taloon ja lähetti rikkinäisen sänkynsä
korjattavaksi. Kun Karlin yhä edelleen täytyi säästellä oikeaa
kättänsä, harjoitti hän vasentaan käyttelemään eri työkaluja vuoron
perään ja oli iloinen kuin lapsi nähdessään sen tottuvan askarteluun.
Ja kun lääkäri kielsi häneltä nämäkin hommat lähiviikoiksi, rupesi
hän kirjoittelemaan vasemmalla kädellään ja näytti Antonille joka
päivä käsialaansa. "Tuhertelen vain harjoittelun vuoksi", hän sanoi,
"täytyyhän ihmisen tietää, mihin hän pystyy. Ja muutenhan on vain
totuttu tapa kirjoittaa käsin; kenellä ei käsiä ole, se opettelee
kirjoittamaan jaloillaan; ja luulenpa, ettei niitäkään tarvittaisi,
täytyisihän sen käydä päinsä päänkin avulla."

"Nyt sinä päästät palturia", nauroi Anton.

"Kuulkaapa nyt vain", vakuutti Karl tosissaan; "kun ottaa
hampaittensa väliin pitkän kynän, joka on kahdella rautalangalla
kiinnitetty korvallisille heilahtelemisen estämiseksi, niin totta
maar pitäisi kirjoittamisen käydä laatuun. Kas tuossapa on luinen
avainkylttinne lohjennut rikki, se meidän on kohta liimattava kiinni".

"Ihmettelenpä, ettei se itsestäänkin liimaudu kiinni," naljaili
Anton, "sinun huoneestasihan tulee niin hirveä liiman katku, että
luulisi koko ilman muuttuneen liimaksi."

"Herra varjelkoon, sehän on aivan katkutonta liimaa, jotain uutta
keksintöä mitä lienee."

Kun tuo uskollinen toveri sai erokirjansa ja lähti kotipuoleensa,
tunsi Anton olonsa niin yksinäiseksi, kuin olisi hänet vasta nyt
tempaistu ison vaa'an lumopiiristä vieraille maille.

       *       *       *       *       *

Kerran sattui Anton kulkemaan sen kovanonnen majatalon ohi, jossa
hänen isäntänsä oli haavoitettu. Hän pysähtyi hetkiseksi sen
kohdalle ja katseli uteliaasti vanhaa talorähjää ynnä portista
pihamaalle, jossa nyt puuhaili valkopuseroisia sotamiehiä värjäten ja
kiilloitellen satuloitaan ja muita nahkatavaroitaan. Silloin sattui
hänen silmänsä mustakauhtanaiseen olentoon, joka varjon tavoin liukui
kapakan puolelta portille. Mustista korvalliskiharoista pienestä
patalakista, jopa koko miehen luihusta ryhdistä hän tunsi vanhan
ystävänsä Schmeie Tinkeleksen. Mutta ah, kasvotpa eivät olleetkaan
enää entiset. Muinainen Tinkeles oli tavallaan ollut sievännäköinen
veitikka. Hänen molemmat riippukiharansa olivat olleet niin kiiltävät
ja keimailevat kuin toimekkaalle liikemiehelle kävi laatuun, hänellä
oli ollut pulskat punaiset huulet ja kevyt rusotus keltaisilla
poskipäillään. Mutta nykyinen Schmeie oli vain varjo entisestä. Hän
näytti aavemaisen kalpealta, hänen nenänsä oli käynyt suipoksi ja
teräväksi, ja hänen päänsä nuokkui rinnalle kuin lakastunut lilja
Kidronin puron partaalla.

"Tinkeles, tekö se tosiaankin olette?" huudahti Anton hämmästyneenä
ja astui miestä vastaan. Tinkeles lysähti kokoon kuin salaman
iskemänä ja tuijotti silmät seljällään Antoniin. "Vanhurskas Jumala!"
muuta ääntä ei päässyt hänen verettömiltä huuliltaan.

"Mikä teitä vaivaa, Tinkeles? Tehän näytätte kerrassaan vaivaiselta
syntiseltä! Mitä te täälläpäin hommailette, ja kuinka hitoilla te
olette joutunut juuri tähän taloon?"

"En mie mitä sille voi, että mie täällä olen", vastasi juutalainen
vielä puolittain typerryksissään, "minkä mie sille mahdoin, ett'
teidän herra joutui semmottiseen onnettomuuteen tuon ihmisen kanssa.
Hänen verens' vuoti just' niihin tavaroihin, jotka Mausche Fischel
oli hänelle lähettänyt ja joista Mausche nosti rahat etukäteen. Mie
olen ihka viaton, hyvä herra Wohlfart, kautta sieluni autuuden, mie
en tiennyt ett' tuo juupelin isäntä oli semmottinen kehno ihminen.
Ajatellapas, että hän kohottaa kätens' herraa vastaan, joka seisoo
hänen edess' lakitta päin. -- Lakitta päin", toisti Tinkeles
vaikeroiden yhä äänekkäämmin, "ihka paljain päin! Ajatelkaas kuinka
se minuun koski, kävi ihan kuin miekka miun sydämen läpi, kun näin,
kuinka isäntä oli niin julma herraa vastaan, joka seisoi hänen edess'
pää pystyss' kuin ainakin kunnianmies, mikä hän on ollutkin koko
elämäns' ajan."

"Kuulkaapas, Schmeie", sanoi Anton, katsellen ällistyneenä
galizialaiseen kauppuriin, joka yhä kamppaili väkevää mielenkuohuaan
vastaan, "kuulkaapas, junkkari, te olitte saapuvilla, kun tässä
majatalossa ryöstettiin meidän tavaroitamme, ja te katselitte
jostakin piilopaikasta meidän riitaamme isännän kanssa. Te näytte
hyvin tuntevan tuon riiviön ja asutte edelleenkin hänen luonaan.
Nytpä sanon teille suoraan sen, minkä itsekin tulitte jo puolittain
tunnustaneeksi. Te tiesitte tuosta ryöstöstä, ja teille itsellennekin
piti tuleman jotain hyötyä siitä, että ajomiehet jäivät tähän
varkaanpesään; te vehkeilitte yksissä neuvoin majatalon isännän
kanssa, se on varmaa. Nytpä en päästäkään teitä käsistäni, ennenkuin
olen saanut kuulla koko jutun. Joko te tulette minun asuntooni ja
kerrotte vapaaehtoisesti kaiken minkä tiedätte, tahi vien teidät
suoraapäätä sotilaspäällystöön kuulusteltavaksi."

Tinkeles lysähti aivan lamaan. "Herra meidän isäimme Jumala, tämä on
hirmuista, ihka hirmuista!" hän höpisi hiljaa tuskissaan, ja hänen
hampaansa kalisivat kuuluvasti.

Anton tunsi jonkin verran sääliä hätäytynyttä miestä kohtaan.
"Lähtekää nyt mukaani, Tinkeles; minä lupaan ettei teille tapahdu
mitään pahaa, jos tunnustatte rehellisesti kaiken."

"A, mitä mie tunnustan", ähkyi Tinkeles. "Ei miull' mitä
tunnustamist'."

"Jollette tule hyvällä, niin huudan sotamiehiä", tiuskasi Anton
ankarasti.

"Herran nimess', ei mitä sotamiehii", rukoili Tinkeles vapisten.
"Mie lähden kernaast' ja kerron teille ihka kaikki, mitä vain miull'
on tiedoss', jos te lupaatte miulle, ettette anna mua ilmi teidän
herralle eikä Mausche Fischelille eikä myöskään tälle kehnolle
isännälle eikä sotamiehille."

"Tulkaa nyt vain rauhassa", sanoi Anton ja viittasi, minnepäin oli
lähdettävä. Sitten hän kuljetti herpaantunutta miestä kuin vankia,
irroittamatta hänestä hetkeksikään katsettaan, jottei Schmeie pääsisi
noudattamaan pahan omantuntonsa neuvoja ja pujahtamaan pakoon
jollekin syrjäkadulle.

Mutta niin paljon rohkeutta ei reppuriparalla ollut; hän taapersi pää
kumarassa Antonin rinnalla, luimisteli väliin varkain häneen syvästi
huoahtaen ja mutisi käsittämättömiä sanoja hampaittensa välistä.
Antonin huoneeseen tultua hän sitten aloitti omasta ehdostaan: "Tää
on ollut raskas taakka miun sydämell', en ole voinut nukkua, en
syödä enkä juoda, ja kun mie olen juossut kauppoi tekemäss', niin on
se maannut raskaast' miun sielun' pääll' kuin iso kivi juomaklasin
pääll'; kun klasist' yrittää juoda, niin kivi putoo hampait' vasten
ja vesi läikkyy rinnalle. Ai vai, kuinka se on läikkynyt miun
rinnalle!"

"Puhukaapas nyt suunne puhtaaksi, Schmeie", kehoitti Anton, jota
juutalaisen vilpitön valitus hellytti.

"Mie totta tulinkin tänne niiden teidän vaunujen vuoksi", jatkoi
Tinkeles kiireisesti ja vilkuen arasti Antoniin. "Mausche on tehnyt
kauppoi teidän kanss' jo kymmenen vuotta ja aina rehellisest',
ja te olette ansainnut hänelt' paljon rahoi; sikspä hän aatteli,
että nyt oli hänenkin aika hyötyä ja tulla kuitiks' teidän kanssa.
Hän tuli miun tykö ja sanoi: Schmeie, hän sanoi, sie et oo mikään
pelkuri, hän sanoi. Anna niiden paukuttaa pyssyjään ja mene heidän
joukkoons' ja katso, ett' saat vaunut pidätettyä mua varten. Ehkäpä
sie myyt tavarat matkan varrell', ehkäpä tuot ne takaisin miun
tykö; paremp' on, että ne jää meille kuin ett' joutuvat vieraitten
ihmisten käsiin. Sikspä mie sitt' tulin tänne ja oottelin sikskun
vaunut saapuivat; sitt' mie juttusin isännän kanssa näin: Koskapa nää
tavarat ei kuitenkaan joudu teidän hyväks', niin paremp' on, että ne
tulevat takaisin meidän käsiin. Mutt' ett' se isäntä on semmottinen
verikoira, sit' mie en osann' arvata enkä sit' ikinä tahtonutkaan; ja
kun mie näin, kuinka hän löi teidän herralt' sen hienon takin halki,
niin en enää yhtään saanut rauhaa, aina vain miun silmäin edess' oli
tuo verinen paita ja se hieno vihreä verkatakki, johon sapeli teki
ison reiän."

Anton kuunteli juutalaisen tunnustusta inhon sekaisella
mielenkiinnolla, ja hän tyytyi sanomaan katuvalle syntiselle: "Siis
teidän roistomaisuuttanne herra Schröter saa kiittää haavastaan, ja
jos emme olisi joutuneet estämään vehjettänne, olisitte varastanut
meiltä kaksikymmentätuhatta taaleria."

"Mitä kakskymment' tuhatt' taalerii", huusi Schmeie kiemurrellen;
"villa on nykyisin perin alhaisess' arvoss', ja talill' ei tee
ollenkaan kauppoi. Vähemp', paljon vähemp' se summa oli kuin
kakskymment' tuhatt' taalerii."

"Vai niin", virkkoi Anton ylenkatseellisesti, "ja mitä minun nyt
pitäisi tehdä teidän suhteenne?"

"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski
rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun.
Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche
Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki
tyhjäks'."

"Vieläkö te sitä harmittelette?" virkkoi Anton, närkästyneenä.

"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi
juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja
sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin
toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku
asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."

Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta
vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää
rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te
olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti
meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."

"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles
tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte
sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän
kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei
mies onnistu kaupoissaan?"

"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne."
Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi:
"Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkia
teill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." --
"En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."

Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi
kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill';
jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille
kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."

"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles.
Lähtekää nyt Herran nimessä!"

Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan
lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria,
ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki
akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.

Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan
piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi
tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa
sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun
kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin
istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli
hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto
tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän
silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän
tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan
hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun
hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että
etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä
kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan,
rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen
käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton
tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin
veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä
karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä
hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa
häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan
isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti
samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä
Israel.

Eräänä aamuna astui nuori Rothsattel kannuksiaan kilistellen
Antonin asuntoon. "Minut on ilmoitettu sairaaksi; kova yskä
pakottaa minut pysymään ikävässä majapaikassani", sanoi hän,
heittäytyen huolettomasti sohvaan. "Te saatte tänä iltana auttaa
minua kuluttamaan aikaani. Me pelaamme vähän whistiä. Olen kutsunut
tohtorimmekin ja muutamia tovereita luokseni, Tottahan tekin
tulette?" -- Mielissään ja hiukan imarreltuna Anton lupasi. --
"Hyvä", jatkoi nuori herra, "sittepä saatte auttaa minua, jotta
kykenen häviämään rahojani teille; minulta näet eilisiltainen peli
pani taskut aivan tyhjiksi. Lainatkaahan minulle viikon päiviksi
kaksikymmentä tukaattia." -- "Mielihyvällä", vastasi Anton ja otti
joutuin kukkaronsa esille.

Kun luutnantti työnsi rahat huolettomasti lakkariinsa, kajahteli
kadulta hevoskavioiden kopsetta; kiireesti hän kävi akkunan luo.
"Katsoppas hitoilla, siinähän on kaunis eläin, aito puolalaista
verta. Tuo veijari on varastanut sen kapinallisilta ja tahtoo nyt
narrata sillä rahat joltain rehelliseltä sotilaalta."

"Mistä te tiedätte, että hevonen on kaupan?" kysyi Anton, joka
kirjoituspöytänsä ääressä sinetöi asiakirjeitään. "Ettekö näe, että
jokin hirtehinen taluttaa sitä edestakaisin paraatimarssissa?"

Samassa kuului oven takaa hiljainen koputus, ja Schmeie Tinkeles
työnsi raosta sisään ensin kähäräisen päänsä ja sitten mustan
kauhtanansa ja kakisteli alamaisesti: "Mie vain tahdoin kysyä
armollisilt' herroilt', ettekö tahdo katsella kaunist' hevoist',
joka on yhtä monen tukaatin arvoinen kuin se maksaa taalerii? -- Jos
menisitte akkunaan, herra Wohlfart, niin näkisitte tekin; katsominen
ei viel' ole ostamist'."

"Onko tämä merkillinen haamu teidän kauppatuttujanne, Wohlfart?"
kysyi luutnantti nauraen.

"Ei enää, herra von Rothsattel", vastasi Anton samaan sävyyn, "hän
on langennut epäsuosioon ja saanut potkut. Tällä kertaa hänen
vierailunsa epäilemättä kohdistuu teihin. Pitäkää varanne, ettei hän
vain houkuttele teitä ostamaan tuon hevosen."

Kauppuri kuunteli tarkkaavaisesti herrojen keskustelua ja katsahti
uteliaasti luutnanttiin, "Jos armollinen herra parooni ostaa miult'
tuon hevon", hän sanoi, työntyen kursailematta luutnantin eteen
ja tirkistellen häntä hellittämättä silmiin, "niin saa hän komian
ratsun, jolla kelpaa ajella maatilallannekin."

"Mitä hittoja tuo kelmi lörpöttelee minun maatilastani?" ihmetteli
luutnantti; "eihän minulla ole mitään tilaa."

"Ka, miks'en mie teitä tuntisi, jolla on iso hovi teidän maass' ja
joka nyt rakentaa isoa tehdast', kuss' tehdään sokerii karjanrehust'."

"Hän tarkoittaa isäänne", selitti Anton luutnantille. "Tinkeleksellä
on kauppasuhteita meidän maakunnassammekin, jossa hän usein viipyy
kuukausimääriä."

"Mitä mie kuulenkaan!" huudahti galizialainen kuin hyvinkin
ihmeissään; "onko se siis tään upseeriherran isä? Mie pyydän
nöyrimmäst' anteeks', herra Wohlfart, te siis olette tuttu sen
parooni herran kanss', joka on tään upseeri herran isä?" -- Luutnantin
viikset värähtelivät pidätetystä naurusta.

"Olen ainakin nähnyt tämän herran isän", vastasi Anton harmissaan
kauppurin tungettelevasta kysymyksestä ja siitäkin, että tunsi punan
nousevan poskilleen.

"Anteeks' siis jos kysyn, että tunnetteks te tään upseeriherran niin
tarkoin kuin hyvä ystävä tunnetaan..."

"Mitä se teitä liikuttaa", tuiskahti Anton ärtyneesti ja punastui
vielä enemmän, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä juutalainen
kärhentelyllään oikeastaan tarkoitti.

"Aivan niin, juutalainen, hän on minun hyvä ystäväni",
sanoi luutnantti lyöden Antonia olkapäälle. "Hän on minun
rahainhoitajanikin; äsken hän lainasi minulle kaksikymmentä
tukaattia, mutta hevosesi ostoon hän ei anna minulle killinkiäkään.
Niin että paina nyt hitoille vain!"

Juutalainen kuunteli kaula kurollaan upseerin sanoja ja katseli
molempia nuoria miehiä uteliaisuudella, jossa Anton oli huomaavinaan
jonkinlaista osanottoakin, mikä muuten oli aivan outoa hänen
tavalliselle väjyvälle katseelleen. "Kakskymment' tukaattii hän siis
lainasi teille", virkkoi Tinkeles miettiväisesti; "no, hän kyll'
lainaa teille enempikin, jos hänelt' pyydätte. Mie tiedän sen",
mutisi hän puoliääneen, "mie tiedän sen."

"Mitä te sitten olette tietävinänne?" kysyi Anton.

"Ka, tiedänhän mie, kuink' nuoret herrat ovat keskenään, kun
he kerran ovat hyvii ystävii", pakisi juutalainen nyökyttäen
merkitsevästi päätänsä. "Te ette siis tarvitse miun hevosta, herra
Wohlfart? Hyvästi sitt', herra Wohlfart." Näin sanoen hän pyörähti
ovelle ja katosi. Kohta sen jälkeen kuultiin hevosen loittonevan
hyvää vauhtia.

"Onko tuo mies päästä pyörällä?" huudahti luutnantti, katsellen
akkunasta hevosen perään.

"Ei hän muuten ole niin kerkeä poistumaan luotani", Anton vastasi,
hänkin aika lailla ihmeissään juutalaisen salamyhkäisen käytöksen
johdosta. "Epäilemättä teidän univormunne antoi hänelle kiirettä."

"Toivon, että tulin siten tehneeksi teille palveluksen. Näkemiin siis
iltaan saakka", sanoi luutnantti tervehtien ja lähtien huoneesta.

Iltapäivällä kuului Antonin ovelta jälleen hiljainen koputus, ja
Tinkeles ilmestyi sisään. Hän katseli varovaisesti ympärilleen
huoneessa ja, välittämättä Antonin otsarypistyksestä, astui sitten
aivan hänen eteensä. "Saanko mie luvan kysyä", virkkoi hän,
pudistellen tuttavallisen nuhtelevasti päätään, "onko siinä tottakin
perää, että te lainasitte hänelle kakskymment' tukaattii, ja että te
antaisitt' enempikin, jos hän pyytäisi?"

Anton tuijotti hämmästyneenä kaupustelijaan ja vastasi sitten
tuikeasti: "Minä annoin hänelle tuon summan ja annan enemmänkin, jos
tarvis tulee. Mutta sanokaapa te nyt minulle suoraan, mitä teidän
päässänne oikeastaan pyörii. Minusta näet näyttää siltä, kuin olisi
teillä jotain erityistä minulle ilmoitettavana."

Tinkeles väänsi naamansa viekkaaseen irveen, ja räpytteli silmiään.
"Vaikka hän onkin teidän hyvä ystävänne, niin varokaat lainaamasta
hänelle rahoi. Kuulkaa, älkää antako hälle enää yhtä kolikkoakaan",
toisti hän painokkaasti.

"Ja miksi en antaisi?" kysyi Anton. "Teidän hyvä neuvonne ei ole
minkään arvoinen, niin kauan kuin en tiedä, mistä syystä te minua
varotatte."

"Ja jos mie sanon minkä tiedän, niin lupaattekos puhua miun
puolestani herra Schröterille, ettei hän enää ajattele
kuormavaunujaan, kun näkee miut konttorissaan?" kysyi juutalainen
kiireisesti.

"Voinhan sanoa hänelle, että te olette sen jälkeen rehellisesti
palvellut minua. Mitä hän sitten päättää teidän suhteenne, se on
hänen asiansa", Anton vastasi.

"Te siis puhutte miun puolesta", sanoi kauppuri, "se riittää miulle.
Ja kuulkaahan nyt, niistä syystä teidän on pidettävä kauniit rahanne
omassa taskussanne. -- Hyvin hullust' ovat Rothsattelin, tämän nuoren
miehen isän, asiat, hyvin hullust'. Hän on häviöön tuomittu ihminen,
eikä mikään voi pelastaa häntä."

"Mistä teillä on sellaisia tietoja?" huudahti Anton säikähtyneenä.
"Se on mahdotonta", jatkoi hän tyynemmin, "se on valhetta, joutavata
ämmäin lorua."

"Uskokaa miun sanani", lausui juutalainen tehoavan totisesti, niin
että hänen sävynsä ja hahmonsa tuntuivat vähemmän naurettavilta kuin
muuten. "Hänen isäns' on joutunut semmottisen miehen käsiin, joka
kulkee salateitä kuin turmion enkeli. Hän käy ympäri ja pujottaa
nuoran sellaisten ihmisten kaulaan, jotka hän on itsellens' valinnut,
eikä kukaan huomaa hänen vehkeitäns'. Hän kiristää nuorast', ja hänen
uhrins' kaatuvat, niinkuin puukeilat. Miksi te tahdotte menettää
kaunist' rahaa semmottill' ihmisille, joilla on jo nuora kaulass'?"

"Ketä paholaista te oikeastaan tarkoitatte, kenellä on parooni
käsissään?" huudahti Anton kuohuksissaan ja unohtaen kaiken
varovaisuuden.

"Mitä me nimist'?" vastasi juutalainen kylmästi. "Vaikka mie
tietäisinkin nimen, en sit' kuitenkaan sanoisi, ja jos sanoisinkin,
ei se hyödyttäis' teitä eikä Rothsatteliakaan, sillä te ette tunne
sitä miestä eikä paroonikaan ehkä tunne häntä."

"Onko se mies Ehrenthal?" kysyi Anton.

"En mie saa sanoa sen nimeä", toisti Tinkeles kohauttaen hartioitaan;
"mutta Hirsch Ehrenthal se ei ole."

"Jos minun pitää uskoa teidän sananne ja jos te todellakin tahdotte
auttaa minua", jatkoi Anton tyyntyneemmin, "niin teidän täytyy
kertoa tarkemmin. Minun täytyy saada tietää tuon miehen nimi, ja
minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olette kuullut hänestä ja
paroonista."

"En mie mitä oo kuullut", kinasteli kauppuri itsepäisesti, "jos te
kysytte miulta kuin tuomarit tekevät. Puhe, jonka ihminen kuulee,
haihtuu ilmaan kuin sauhu; ken siit' käsittää osan, ken toisen. En
mie voi sanoa teille, mitä mie oon kuullut, en paljostakaan rahast'.
En tahdo laskea kättäni rukoushihnoille ja vannoa oikeuden edessä.
Mitä mie nyt puhun, on hyvä teidän korvalle eikä kenenkään muun.
Mutta teille mie sanon, että kaks' on istunut yksiss', ei vain
yhden illan, vaan monta iltaa, eikä vain yhten' vuonna, vaan mont'
vuotta, ja he ovat kuiskutelleet keskenäns' meidän majataloss',
miss' alhaall' virta juoksee. Ja vesi on mutissut hiljaa itsekses'
alhaall' ja nuo kaks' ovat mutisseet hiljaa keskenäns' veden päällä.
Mie makasin patjallain samass' huoneess', ja ne luuli miun nukkuvan.
Ja usein mie kuulin molempien miesten suusta Rothsattelin nimen ja
hänen tilans' nimen. Ja mie tiedän, ett' musta pilvi seisoo hänen
päälläns', mutta mitään muut' mie en tiedä. Ja nyt se on sanottu,
ja nyt mie lähden. Se hyvä neuvo, jonka mie tänään teille annoin,
olkoon teidän palkintonne siit' päiväst', jolloin te soditte jalost'
pistoolilla villan ja talin puolest'. Ja muistakaakin, mitä lupasitte
tehdä miun hyväks'."

Anton katsahti huolestuneena eteensä lattiaan. Bernhardilta hän oli
kuullut, että vapaaherra oli läheisissä liikesuhteissa Ehrenthalin
kanssa, ja tämä tilanomistajan läheinen seurustelu tuon pahamaineisen
keinottelijan kanssa oli jo alusta pitäen huolettanut Antonia. Mutta
mitä Tinkeles nyt kertoi, kuului aivan uskomattomalta; itse hän ei
ollut koskaan kuullut mitään epäsuotuista vapaaherran taloudellisesta
asemasta. "Siihen, niitä nyt olette kertonut minulle", lausui hän
hetken vaiti oltuaan, "en voi tyytyä. Ajatelkaapa tarkoin, kenties
muistatte noiden miesten nimetkin ja mitä he ovat lähemmin puhuneet
keskenänsä."

"Mitämaks muistankin", vastasi galizialainen kasvoillaan omituinen
ilme, joka kuitenkin jäi alakuloiselta Antonilta huomaamatta.
"Mut nyt on meidän välit kuitit; mie tein teille huolii ja
vaaroi, mut nyt mie tein teille suuren avun. -- Suuren avun",
toisti hän itsetyytyväisesti ja katsellen silmää vilkutellen
Antonin ällistyneisiin kasvoihin. "Onks' teill' ehkä tarvis
vaihettaa seteleit' louisdoreihin", lisäsi hän äkkiä tavalliseen
liikemiessävyynsä; "mie voin teille hankkia louisdorei, jos annatte
miulle vastaan tukaatteij tai seteleit'."

"Tiedättehän te, etten sekaudu rahakeinotteluihin", vastasi
Anton hajamielisesti. -- "No, ehkä teill' on antaa hyville
Wienin kauppahuoneille asetettui vekseleit'?" -- "Ei minulla ole
vekseleitäkään", ärähti Anton suuttuneesti.

"No, hyvä, siivo kysymys ei pure ketäkään", sanoi juutalainen
ja kääntyi lähteäkseen. Ovella hän vielä kerran kääntyi ympäri.
"Seligmannille, joka näytteli hevost' herroille ja sai vartoa herroi
puolen päivää, miun piti maksaa kaks' guldenii. Se oli käteismeno,
jonka mie sain maksaa teidän takia, kai te maksatte miulle takaisin
miun kaks guldenii?"

"Jumalan kiitos!" huudahti Anton ja hymyili vasten tahtoaankin,
"nytpä te jälleen olette se vanha Tinkeles. Ei, Schmeie, kahta
guldenianne te ette peri minun taskustani."!

"Eikä teill' oo tarvis louisdorei eikä Wienin vekseleit'?" jankutti
Tinkeles.

"Ei niitäkään", nauroi Anton.

"Hyväst' sitten", sanoi Tinkeles. "Kun me jälleen tavataan, niin me
ollaan hyvii ystävii." Hän tarttui ovenripaan. "Ja jos te tahtoo
tietää sen miehen nimen, ken voi murskata Rothsattelin, niin että
hänest' tulee pikkunen kuin ruoho maantien vieress', jota kaikki
tallaa, niin kysykää Hirsch Ehrenthalin kirjanpitäjää, Itzig nimistä.
Veitel Itzig on hänen nimens'." Näin sanoen Tinkeles joutui ovesta
ulos kuin ampumalla. Anton juoksi hänen jälkeensä, mutta kauppuri
ei enää kuunnellut hänen huutojaan, vaan luikahti ulos portista,
ennenkuin hän oli kerinnyt alas. Hyvällä syyllä voi kuitenkin
toivoa hänen pian jälleen palaavan, joten Anton kiipesi jälleen
kamariinsa, mieli yhä kuohuksissa tuon kummallisen katumuksentekijän
tunnustuksista.

Mitä hän juuri oli saanut kuulla, se hänen täytyi heti kertoa
vapaaherran pojalle. Hän kyllä arvasi, että tämä kävi sangen
vaikeaksi hänen upseeriystävänsä herkän itsetunnon ja sukuylpeyden
vuoksi. "Mutta kertoa minun täytyy sittekin, vielä tänä iltana vedän
hänet syrjään, tai menen muita aikaisemmin hänen luokseen tahi jään
muita myöhemmäksi."

       *       *       *       *       *

Mutta tätä hyvää aiettaan Antonin kävi vaikeaksi panna täytäntöön.
Niin aikaisin kuin hän riensikin nuoren Rothsattelin asuntoon, tapasi
hän siellä jo joukon ennen joutuneita husaariluutnantteja koolla.
Eugen lojui yötakki yllään sohvalla, ja toverit istuivat piirissä
hänen ympärillään. Kohta Antonin jälkeen saapui tohtorikin. "Mitä nyt
kuuluu?" hän kysyi käyden potilaansa luo.

"Hyvää vain", vastasi Eugen; "en tarvitse enää teidän
myrkkypulvereitanne."

"Hiukan on vielä kuumetta", päätteli tohtori, "nuhaa ja niin
poispäin. Täällähän on aivan liian kuuma, esitän että akkuna avataan."

"Eikö hitoilla, tohtori", huusi eräs nuorista herroista, joka
oli kahdesta tuolista muodostanut itselleen jonkinlaisen penkin.
"Tiedättehän että minä en siedä vetoa muuten kuin palvelustoimessa
ollessani."

"Niin kylläkin", Eugen huudahti, "me olemme homeopaatteja,
karkoitamme kuumetta lämpimällä. Mitä me nyt juommekaan?"

"Toti on kuumesairaalle terveellisintä", sanoi lääkäri.

"Noutakaappa siis ananas, hyvä Anton, se on muiden tarveaineiden
kanssa tuolla sivuhuoneessa", pyysi Eugen.

"Katsoppa mokomaa", huudahti tohtori, kun Anton toi hedelmän ja
upseeripalvelija korillisen viinipulloja; "siinähän on vasta makea
jättiläinen, oikein lajinsa mestarituote. Luvallanne minä valmistan
totia, sekoitus on näet toimitettava potilaan tilan mukaisesti." Hän
otti taskustaan mustan kotelon ja siitä veitsen, jolla kävi hedelmää
leikkaamaan.

"Juoskaa suohon! Riivaako teitä paholainen? Hitoille kaikki
lääkärinkojeenne!" huusivat kaikki husaariupseerit pystyyn kavahtaen.
Kiukkuisia kirouksia sateli tohtori poloisen pään yli.

"Hyvät herrat", huudahti lääkäri paljonkaan nolostumatta toisten
noitumisesta, "onko sitten kellään teistä veistä? Teidän ei tarvitse
kokeakaan taskujanne, minä tiedän muutenkin ettei kellään ole. Peilin
ja harjan lisäksi ei niistä löydy mitään muuta. Ja kuka teistä osaa
valmistaa boolin, joka tyydyttäisi älykästä ja reipasta miestä?
Tyhjentää te sellaisen kyllä osaatte, mutta valmistamaan ette kykene."

"Minä tahdon yrittää", sanoi Bolling nurkastaan. "Ah, herra von
Bolling, oletteko tekin täällä?" sanoi tohtori kumartaen.

Bolling sieppasi hedelmän hänen kädestään ja varjeli sitä
huolellisesti lääkemiehen ulottuvilta. "Tulkaapa, Anton, avuksi",
hän huudahti, "ja pitäkää silmällä, ettei tuo tohtori hirviö pääse
ruumiinleikkelyveitsineen liian lähelle juoma-aineita."

Antonin käydessä vanhemman luutnantin kanssa innokkaaseen hommaan
otti tohtori taskustaan kaksi korttipakkaa ja laski ne juhlallisesti
pöydälle.

"Korjatkaa korttinne samaa tietä takaisin", huudahti Eugen, "tänään
me ainakin tahdomme viettää iltaa syntiä tekemättä."

"Sitä ette kykene tekemään", pilkkasi tohtori, "te olette itse
varmasti ensimmäinen niitä kaipaamaan. En tarkoitakaan esittää muuta
kuin rauhallista whistiä, jossa tasaisesti jaellaan lehdet oikeaan
ja vasempaan, siis oikeata hurskaitten erakkojen peliä. Mutta mitä
te tulette näillä korteilla toimittamaan, se nähdään illan kuluessa.
Tässä ne ovat kynttiläin vieressä."

"Älkää kuunnelko kiusaajaa", huusi eräs luutnanteista nauraen.

"Joka ensiksi tarttuu kortteihin, hän saa kustantaa huomenna
aamiaisen koko seuralle", ehdotti eräs toinen.

"Tässä on juoma", sanoi Bolling ja kantoi tuoksuavan maljan pöytään
sekä jakeli siitä jokaiselle. "Maistakaahan, verinen mies", sanoi hän
lääkärille.

"Raakaa se vielä on", arvosteli tämä, "huomeniltaan vasta kerkiää
nautittavaksi."

Toisten herrojen riidellessä juoman laadusta kävi Eugen käsiksi
toiseen korttipakkaan ja jakoi sen kahdeksi pinkaksi, jotka laski
päällekkäin. Tohtori huusi: "Ähä, jopa joutui kiinni! Hän saa itse
maksaa sakot."

Kaikki nauroivat ja kokoutuivat pöydän ympärille. "Pitäkää te
pankkia, tohtori", huusivat upseerit ja sysäsivät korttipakan
hänelle; joutuin ilmestyi toisiakin peliä esille herrain taskuista,
tohtori laski kourallisen seteleitä ja hopearahaa pöydälle ja
peli alkoi. Suuria panoksia ei tehty, ja leikkipuheet seurasivat
voittoja ja häviöitä. Antonkin otti kortin ja kävi mukaan, vaikka
aivan tarkkaamattomasti. Hänen oli vaikea ottaa osaa upseerien
keskusteluun, ja hän katseli säälien nuorta Rothsattelia, joka
kumartui kiihkeästi korttiensa yli. Anton voittikin muutamia
taalereita, mutta huomasi pahoilla mielin Eugenin häviävän
herkeämättä. Tukaatti toisensa perään keräytyi pankinpitäjän
eteen. Kun Anton itsekin oli voittanut hiukkasen isännältään, ei
hänen käynyt huomauttaminen tämän tappioista; mutta tohtori sanoi
potilaalleen, voitettuaan tältä taas moniaita tukaatteja: "Te
olette liiaksi kiihdyksissä, kuumeenne on kohonnut, ja parasta
olisi että lakkaisitte pelaamasta; en ole vielä koskaan käsitellyt
kuumesairasta, joka ei olisi hävinnyt faaraossa." [Eräs uhkapelin
laji, jossa "kuninkaalla" on Egyptin muinaisten hallitsijain
arvonimi.]

"Ei se teitä liikuta, tohtori", vastasi Eugen kiivaasti ja heitti
jälleen korttinsa.

"Sinulla on tänään kovan onnen päivä, Eugen", huudahti hyväluontoinen
Bolling, "otat jälleen pahasti nokkaasi." Kun peli oli pelattu
loppuun, kokosi tohtori kortit ja työnsi ne taskuunsa. "Pankki voitti
vahvasti", hän sanoi suopeasti, "mutta sittekin lakkaan pelaamasta,
jotta en hyötyisi liikoja."

Upseerien kesken syntyi tyytymättömyyden myrsky. "Minä käyn pitämään
pankkia", huusi Eugen, "antakaa minulle rahaa, Wohlfart."

Tohtori pani aluksi vastaan, mutta taipui sitten arvellen: "Ehkäpä
hänellä on pankinpitäjänä onnea. Lähimmäiseltään ei saa koskaan
kieltää ansiotilaisuutta."

Anton otti muutamia seteleitä lompakostaan ja laski ne vaieten
Eugenin eteen, mutta itse hän ei enää käynyt pelaamaan. Murhemielin
hän katseli ystäväänsä, joka viinistä ja kuumeesta punoittavana
tuijotti eteensä lyötyjä kortteja. Jälleen hävisi Eugen pelin
loppuessa kaikki rahansa. Setelit lennähtivät kuin säikähtyneet
linnut hänen edestään, tuskin ainutkaan hyvä kortti nousi pakasta
hänelle. Hämillään upseerit katselivat toisiaan. "Minäkin ehdotan
että lakkaamme pelaamasta", huudahti Bolling; "voimmehan antaa
korvausta jonain toisena iltana."

"Mutta minäpä tahdon saada korvausta tänään", huusi Eugen, hypähti
pystyyn ja lukitsi oven. "Kukaan ei pääse täältä ulos. Uskaltakaa
panna kunnolliset panokset; tässä ovat minun rahani." Hän tyhjensi
tulitikkulaatikon pöydälle. "Jokainen tikku vastaa kaksoistaaleria;
sen verran annan myöten, että tikun saa yhden kerran taittaa, mutta
panos ei saa mennä alle taalerin." Jälleen lentelivät kortit pöydällä
ja peli kävi kiivasta kulkuaan. Anton anasti totimaljan kauhan ja
päätti, ettei sallisi kenenkään enää ammentaa lasiinsa. Eugen hävisi
edelleenkin; kuin taikavoimasta siirtyivät tulitikut hänen edestään
kaikille suunnille. Eugen nouti uuden laatikon ja huusi: "Erottaessa
teemme loppulaskelman." Silloin nousi Bolling pystyyn ja tömisytti
tuolillaan lattiaan.

"Lurjukseksi sanon sitä miestä, joka karkaa kesken", huusi Eugen
kiihtyneenä.

"Sinä olet narri", virkkoi toinen harmissaan; "väärin on kyniä
parhaalta toveriltaan rahoja, niinkuin me tänä iltana olemme
sinulta kynineet. En ole vielä eläissäni nähnyt mokomaa peliä. Jos
paholaisella on tänään sormensa mukana, niin en minä ainakaan tahdo
käydä häntä avustamaan." Hän siirtyi syrjään pöydästä ja katseli
yhdessä Antonin kanssa, kuinka huolettomasti muut heittelivät
toisilleen rahoja tai niiden vastineita.

"Minäkin olen jo saanut tarpeeksi", sanoi tohtori, jolla oli koura
täynnä tulitikkuja. "Merkillinen ilta tänään tosiaankin; siitä
lähtien kuin olen kortteja käsitellyt, en ole mokomata kokenut."

Uudestaan hypähti Eugen sivupöydän luo, jolla tulitikkuja oli,
mutta Bolling ehätti ennen häntä, avasi akkunan ja nakkasi kaikki
laatikot kadulle. "Tuonne lentäkööt lemmon tikut ja polttakoot siellä
kernaammin ohikulkijani saappaat kuin täällä sinun kukkarosi." Sitten
hän heitti kortitkin lattiaan. "Pelistä tulkoon viimeinkin loppu;
sinä äsken valttasit meille kuin itse vanha Dessaulainen, nyt minä
teen samoin." [Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold I (1676-1747) aikansa
nurjimpia ja onnekkaimpia sotapäälliköitä, prinssi Eugen Savoijalaisen
ja Fredrik Suuren ystävä.]

"Minä kieltäydyn tottelemasta sellaisia käskyjä", huudahti Eugen
ärtyneesti.

Bolling ripusti miekan kupeelleen ja tarttui sen kahvaan. "Sinä
taivut siihen tänään", sanoi hän vakavasti; "huomenna vastaan sinulle
toverien kuullen sanoistani. Tehkää laskelmanne, hyvät herrat, sitten
lähdemme."

Pelimerkit viskattiin pöydälle, ja tohtori toimitti laskutyön.

Eugen sieppasi synkän näköisenä taskukirjansa ja merkitsi muistiin
toisille kärsimänsä velat, Harmissaan ja kuivasti hyvästellen seurue
poistui. "Karttuipa sitä kokonaista kahdeksansataa taaleria", sanoi
tohtori kotimatkalla. Bolling kohautti hartioitaan. "Toivon hänen
kykenevän hankkimaan rahat, mutta olisin kuitenkin suonut teidän
pitäneen kortit lakkarissanne. Jos juttu tulee yleisesti tietoon,
niin ei Rothsattel siitä vain kunniaa niitä. Me kaikki teemme
parhaiten kun vaikenemme siitä visusti, teiltäkin pyydän samaa, herra
Wohlfart."

Anton meni hyvin liikutettuna asuntoonsa. Koko illan hän oli istunut
kuin tulisilla hiilillä ja purkanut mielessään katkeria soimauksia
mielettömälle tuhlaajalle. Hän moitti itseänsäkin siitä että oli
tälle lainannut rahoja, vaikkapa tunsikin että sopimatonta olisi
ollut kieltäytyä.

Kun hän seuraavana aamuna aikoi lähteä tapaamaan Eugenia,
ilmestyi tämä itse hänen luokseen perin synkkänä ja masentuneena.
"Hemmetinmoiseen kiipeliin minä eilen jouduinkin", hän virkkoi;
"tänään on minun hankittava kokoon kahdeksansataa taaleria, enkä
tunne tässä mieronpaikassa ketään muuta kuin teidät, jonka puoleen
voisin kääntyä. Olkaapa toimekas, Anton, ja auttakaa minua pulassa."

"Ei se minullekaan käy helpoksi, herra von Rothsattel", vastasi
Anton vakavasti; "summa on melkoinen, ja ne rahat, jotka täällä ovat
käytettävissäni, eivät ole omiani."

"Kyllä kai te tämän asian kuitenkin saatte toimeen" suostutteli
Eugen edelleen; "jollen saa teiltä apua, niin olen aivan neuvoton.
Everstimme ei ymmärrä tällaista leikkiä, ja minulle käy sangen
nolosti, jos en saa asiaa kuntoon." Hämin vallassa hän tarttui
Antonin käteen ja pusersi sitä hellyttävästi.

Anton katsahti Lenoren veljen vääristyneisiin kasvoihin ja vastasi
tukahduttaen sisäisen vastenmielisyytensä: "Minulla on pieni summa
talletettuna liikkeeseemme, ja minun on täältä lähetettävä sille
perimiäni rahamääriä. Ehkäpä voin ottaa viimeksi mainitsemistani
varoista tarvitsemanne summan ja pyytää rahastonhoitajaamme
siirtämään se minun vastattavakseni."

"Silloin te pelastatte minut", huudahti Eugen iloissaan; "viimeistään
neljän viikon kuluttua hankin teille rahat takaisin", hän lisäsi, kun
hänen asemansa täten näytti toivehikkaalta.

Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja luki rahat luutnantille. Ne
vastasivat melkoista osaa hänen perinnöstään.

Kun Eugen oli innokkaasti kiitellen työntänyt rahat taskuunsa,
jatkoi Anton: "Ja nyt, herra Rothsattel, haluan vielä lausua teille
jotakin, joka koko eilisillan raskautti mieltäni. Pyydän ettette
pidä minua tunkeilevaisena, kun sanon teille jotakin, josta teidän
täytyy tietää, vaikka se vieraan suusta sanottuna saattaakin tuntua
julkealta."

"Jos aiotte antaa minulle hyviä opetuksia, niin on nykyhetki
jokseenkin sopimaton", virkkoi luutnantti synkästi. "Tiedänhän muuten
itsekin käyttäytyneeni typerästi ja olen varma, että saan isältäni
hyvän ripityksen. Mutta mitä minun on pakko kuulla hänen suustaan,
sitä en halua kuulla syrjäiseltä."

"Te otaksutte minut sangen vähän hienotunteiseksi", huudahti Anton,
hyvin murheissaan nuoren upseerin ärtyisyydestä. "Sain eilen kuulla,
tosin kyllä jokseenkin sameasta lähteestä, että teidän isänne on
eräiden epärehellisten keinottelijain toimesta joutunut tahi piankin
joutuu sangen ikäviin selkkauksiin, jotka vakavasti uhkaavat hänen
omaisuuttaan. Myöskin olen kuullut sen vaarallisen miehen nimen,
jonka puolelta nuo juonet häntä uhkaavat."

Luutnantti katsoi kummastuneena Antonin totisiin kasvoihin ja vastasi
viimein: "No hitoilla, tepä saatte selkäpiini kylmäksi. Mutta eihän
tuo sittekään ole mahdollista; isäni ei ole koskaan maininnut
minulle, että hänen asiansa olisivat huonosti."

"Ehkäpä hän ei itsekään tunne niiden ihmisten aivoituksia ja juonia,
joiden tarkoituksena on hyötyä hänen kustannuksellaan."

"Vapaaherra von Rothsattel ei ole niitä miehiä, jotka sallisivat
kenenkään hyötyä hänen kustannuksellaan", vastasi luutnantti ylpeästi.

"Sen minäkin otaksun", myönsi Anton kernaasti. "Mutta kuitenkin
pyydän teitä muistamaan, että paroonin viimeiset suuret liikehommat
ovat saattaneet hänet monesti kosketuksiin kavalien ja sangen
arveluttavien liikemiesten kanssa. Se, jolta minä tietoni sain, antoi
ne ilmeisesti hyvässä mielessä. Hän lausui mielipiteen, jonka pelkään
olevan yhteisen monillekin pienemmille liikemiehille, sen nimittäin
että isänne on vaarassa joutua maksamaan suuriakin uhkasummia. Ja nyt
pyydän teitä lähtemään kanssani tiedonantajani luo; ehkäpä meidän
onnistuu pusertaa häneltä enemmänkin. Se on sama kauppias, jonka
eilen näitte luonani."

Luutnantti näytti todella masentuneelta; sanaakaan sanomatta hän
tarttui virkatakkiinsa, ja molemmat lähtivät siihen majataloon,
jossa Tinkeles oli ilmoittanut asuvansa. "On kai parasta, että itse
kyselette häneltä", sanoi Anton heidän kulkiessaan. Luutnantti
meni majataloon, kyseli miestä talonrengiltä, isännältä, kaikilta
asukkailta, saamatta muuta tiedoksi kuin että Tinkeles oli eilen
lähtenyt tiehensä. Majatalosta he riensivät kaupunginpäällikön luo
ja saivat tältä tietää, että Tinkeles oli ottanut passin Turkin
rajalle. Täten oli tuo tunkeilevainen mies äkkiä kadonnut hänen
käsistään, ja tämä seikka teki molempien mielestä asian vielä
arveluttavammaksi. Mitä kauemmin he puhelivat hänen varoituksistaan,
sitä kiihottuneemmaksi luutnantti kävi ja sitä vähemmin hän tiesi,
mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Vihdoin hän ylen kiihtyneenä
purskahti lausumaan: "Ehkäpä isäni on nyt rahapulassa! Kuinka voin
tunnustaa hänelle velkani? Tämä on vietävän ikävä juttu! Wohlfart, te
olette kerrassaan kelpo mies, lainasitte minulle rahojakin, vaikka
tuon näkymättömän juutalaisen jutut kummittelivat päässänne. Teidän
täytyy lainata tuo summa minulle pitemmäksi ajaksi."

"Niin kauaksi kuin vain haluatte", vastasi siviilimies.

"Sepä on hienosti tehty", huudahti luutnantti; "ja minä toivon vielä,
että kirjoitatte asiasta isälleni. Tehän tiedätte parhaiten, mitä tuo
höperö mies oikein jutteli, ja minun on ikävä ahdistaa isääni hänen
omista asioistaan."

"Mutta isänne ehkä pitää vieraan sekaantumista hänen asioihinsa
vastenmielisenä", arveli Anton, joutuen hämilleen ajatuksesta, että
täten tulisi tekemisiin Lenoren isän kanssa.

"Isänihän tuntee teidät", sanoi Eugen yhä suostutellen; "muistan
sisarenikin puhelleen teistä. Mainitkaa vain, että minä olen pyytänyt
teitä kirjoittamaan asiasta. On todellakin parempi, että te itse
ajatte sen perille saakka." -- Anton lopulta suostuikin siihen ja
istui kirjoituspöytänsä ääreen kertoakseen Tinkelekseltä saamansa
varoitukset paroonille. Täten hän joutui vapaaherran perheen kanssa
yhteyteen, joka vastaisuudessa kävi hänelle itselleen sangen
kohtalokkaaksi.


4.

Onnellinen se mies, jonka jalka polkee oman maakamaran avaroita
lakeuksia; onnellinen hän, jonka pää pystyy alistamaan vihannan
luonnon luovaa voimaa oman järkevän tahtonsa alaiseksi! Kaikki, mikä
elämässä tekee ihmisen väkeväksi, terveeksi ja hyväksi, on tullut
maanviljelijän osaksi. Hänen elämänsä on hellittämätöntä taistelua,
loppumatonta voittoa. Jumalan puhdas ilma terästää hänen ruumiinsa
lihakset, luonnon ikivanha järjestys pakottaa hänen ajatuksensakin
järjestettyyn juoksuun. Hän on pappi, jonka tehtävänä on varjella
kansakunnan ensimmäisiä hyveitä, olojen jatkuvaa järjestystä,
tapojen säännöllistä siveyttä. Kun muut hyödylliset toimintamuodot
saattavat vanhettua ja vaihtua, on hänen työnsä ikuinen kuin itsensä
maapallon elämä; kun muu ihmistoiminta sulkee meidät ahtaiden seinien
sisään, syvälle maan uumeniin tahi aluksen huojuvien honkakylkien
väliin, on hänen katseellaan vain kaksi rajatonta äärtä, ylhäällä
taivaan sinilaki ja alhaalla kiinteä maankamara. Hänelle on suotu
korkein luomisilo, sillä mitä ikinä hänen tahtonsa vaatii luonnolta,
kasveilta ja eläimiltä, se kasvaa ja kehittyy hänen kättensä alla
omaan iloiseen elämäänsä. Myöskin kaupunkilaiselle on vainioiden
vihreä oras ja tähkien kultainen hedelmä, laitumilla käyvä karja ja
nelistävät varsat, metsien vihannuus ja niittyjen tuoksu silmäin
ihastus ja sydämen virkistys; mutta voimakkaampi, ylpeämpi ja jalompi
on sen miehen mielihyvä näistä siunatuista asioista, joka astelee
kedoillaan tietoisena siitä, että kaikki tuo on hänen omaansa,
että hänen työnsä sen kasvatti ja että hän siitä siunauksen perii.
Sillä vaivattoman nautinnon tunteella hän ei katsele niitä kuvia,
joita luonto levittää hänen eteensä. Jokaiseen kuvaan liittyy jokin
toivomus, jokaiseen vaikutelmaan määrätietoinen tarkoitusperä;
sillä kaiken, viljavan vainion, eläinten ja ihmisten täytyy luoda
jotakin uutta hänen tahtonsa, isännän ja käskijän tahdon mukaisesti.
Jokapäiväinen työ on hänen nautintonsa, ja tuosta nautinnosta kasvaa
hänen voimansa. Näin elää mies, joka itse raataa omistamaansa maata.

Ja kolminkertaisesti onnellinen sellaisen maatilan isäntä, jolla
on jo monen miespolven iän käyty työteliästä taistelua raa'an
luonnon oikkuja vastaan. Aura puree syvään jo ennen raivattuun
maaperään; paljon vaativaiset viljelyskasvit levittävät ylväässä
loistossa lehtiään, niiden varsilla ruskettuvat isot hedelmäsarjat
ja jyvärikkaat tähkät, ja maanpinnan alla pyöristyvät mahtavasti
mehuiset juurimukulat. Sitten tulee aika, jolloin taidokas
teollisuus lähettää tuotteitaan pelto- ja niittysaroille. Silloin
siirtyy haaveellisia konemuotoja karjapihaan, suunnattomia
kuparikattiloita saapuu kukkaisseppelin koristettuina, satahampaiset
isot rattaat pyörivät kiltisti ympäri, pitkiä putkia mutkittelee
vastarakennetuissa meijeri- ja tehdassuojissa, ja koneitten
nerokkaasti suunnitellut niveleet ahertavat ahkerasti yötä päivää.
Todellakin jalotyylinen teollisuus! Se puhkeaa päivänvaloon maan
omasta voimasta ja kasvattaa vuorostaan samaa voimaa. Missä tilan
oma kasvuvoima tuottaa runsaat hedelmänsä tehtaan jalostettavaksi,
siellä työskentelevät ulkona vapaassa luonnossa ikivanha aura ja
vastamuuratussa tehdassalissa uusi höyrykattila veljellisesti
käsikädessä, tehdäkseen herransa rikkaammaksi, mahtavammaksi ja
viisaammaksi. Niin kauan kuin hän viljeli vain vanhoja olkihedelmiä,
vihantaa karjanrehua ja pyöreitä juurimukuloita, olivat lähimmät
markkinahinnat kenties ainoat hänen mielenkiintonsa esineet
vieraasta maailmasta, ja niskoitteleva kotitorppari oli ehkä hänen
suurin mieliharminsa. Ja luotaantorjuvan ylpeyden täyttämänä hän
katseli omasta rajoitetusta piiristään kaikkea, mitä suurten
kaupunkien touhuisa hyörinä, uuden teollisuuskauden monenkiuhtavat
olosuhteet tuottivat ja kasvattivat uutta. Mutta nyt hän itsekin
seisoo nykyaikaisen luomiskauden rattaiden keskellä, vaarinottaa
tarkoin ihmishengen moninaisia virtauksia kotipiirinsä rajojen
ulkopuolellakin. Monia elämänlakeja hän oppii tuntemaan ja monia
uusia ihmisajatuksia; hän oppii uuden ja suuremman mittakaavan mukaan
arvioimaan miehen arvoa, kun hän nyt tarvitsee markkinain vilinää
ja tiedemiehen työkammion luovia ajatuksia itseäänkin varten. Häntä
kiinnittävät näkymättömät langat toistenkin ammattien harjoittajiin,
ja vieraat tarjoavat hänelle iloiten kätensä ja yhdistävät omat
etunsa hänen etuihinsa. Yhä suuremmaksi käy hänen harrastuspiirinsä,
yhä mahtavammaksi hänen vaikutuksensa toisiin ihmisiin.

Maalaisraatajan viereen samalle viljelysmaalle rakentaa uusi
työteliäs, kaikkia sivistys- ja tietoasteita käsittävä ihmisrotu
asumuksiaan; kaikille voi tilanhaltija hankkia oikeutta ja
vaurastumista. Vahvasti kasvaa hänen tilansa voima, maaperän arvo
nousee vuosi vuodelta, houkutteleva tilaisuus suurempaan ansioon
saa sitkeän talonpojankin siirtymään vanhain tapojen totutulta
ladulta. Kehnosta niittypolusta tulee viertotie, nevaisesta
viemäriojasta kanava. Viljelysvainioiden välillä kulkevat
rahtivaunujen pitkät jonot, autioille hiekkakentille kohoo uusia
punakattoisia ihmisasumuksia; kirjeenkantaja, joka ennen vain
kahdesti viikossa kanteli nahkalaukkuaan ahojen poikki, saapuu nyt
joka päivä, reppu raskaana kirjeistä ja sanomalehdistä; ja kun hän
pysähtyy jonkun portille noista uusista työläisasunnoista tuodakseen
nuorelle emännälle tervehdyksen tämän kaukaiselta kotiseudulta,
ottaa hän kiittäen vastaan ovelta tarjotun maitolasin ja kertoo
kiireisesti, kuinka pitkäksi hänelle nyt tie on käynyt kylästä
toiseen helteisenä kesäpäivänä. Sitten heräävät myöskin kaikenlaiset
pienet ylellisyydenhalut, nuo kaiken edistyksen kummit. Räätälin
sakset ja neula saa entistä ahkerammin huiskia uusissa kankaissa,
talonpoikaistalojen joukkoon pystyttää kyläkauppias rihkamapuotinsa,
panee akkunaan näytteeksi sitruunia, kirjavakääreisiä tupakkapuntteja
ja koreakaulaisia pulloja. Ja kyläkoulun opettaja rupeaa valittamaan
oppilaiden paljoutta, toinen koulutalo rakennetaan lisäksi,
jatkoluokkia järjestetään; asuinhuoneeseensa opettaja hankkii uuden
kaapin ja siihen seudun ensimmäisen lainakirjaston, ja kaupungin
kirjakauppias antaa hänelle vastailmestyneitä kirjoja myytäväksi.
-- Siten tuottaa toimintatarmoisen tilanomistajan elämä siunausta
ympäristölleen ja koko maallekin.

Mutta voi sitä tilanhaltijaa, jolta maaperä, koti ja kontu sortuu
vieraiden, tuhoisain voimain käsiin! Hän on hukassa, jos hänen
työnsä ei enää riitä tyydyttämään niitä vaatimuksia, joita toiset
ihmiset hänelle asettavat. Luonnon henget suovat siunauksensa vain
sille, joka astuu niitä kohti kirkkain otsin, vapaana ja itsestään
varmana; mutta ne nousevat kapinaan, kun arvelevat näkevänsä
vastassaan heikkoutta, hätäilyä ja vain puolinaista uskallusta.
Ei mikään työ ota enää menestyäkseen. Öljysadon keltainen ja
pellavan sininen kukka kuihtuvat siementä tekemättä, ruoste ja
noki ryntäävät viljan kimppuun, tuhoisa rutto raiskaa uljaan ja
kiitollisen perunan pienen ruumiin; kaikki ne, jotka ennen olivat
niin kiltisti tottuneet tottelevaisuuteen, tietävät nyt kostaa
katkerasti viljelijälle tämän velttouden ja huolimattomuuden. Silloin
muuttuu isännälle jokapäiväinen peltojen kiertely ristintieksi
ja kirouksen poluksi; kun leivonen lehahtaa laulaen ruispellosta
yläilmoihin, täytyy hänen ajatella että jyvät ovat myydyt jo oljessa
kypsyessään; kun härkävaljaikko kuljettaa apilakuormaa vajoihin,
muistaa hän että myöskin maidosta ja lihasta saadut tulot siirtyvät
vierasten velkojien taskuihin; ja hänen on pakko epäillä, tokko edes
syömähaluisten elikoiden lantakaan, joka tulevana vuonna tuottaa
uutta viljavuutta pelloille, joutuu enää tuottamaan hänelle itselleen
hyötyä. Synkkänä, äreänä, epätoivoisena hän palaa kierrokseltaan
kotia. Helposti hän sitten vierautuu karjataloutensa ja peltojensa
hoidosta; hän koettaa etsiä kiusallisille ajatuksilleen unhotusta
tilansa ulkopuolelta, ja tuo pakko jouduttaa hänen perikatoaan.
Sekin ainoa keino, mikä kenties vielä voisi hänet siitä pelastaa,
täydellinen antautuminen työhön, käy hänelle sietämättömäksi.

Ja kolmin kerroin voi sitä tilanomistajaa, joka hätiköiden ja
itsekään asiaa käsittämättä tuo höyryn salaperäisen "mustan taian"
maaperälleen pusertaakseen sen avulla tästä esiin voimia ja hedelmiä,
joita siinä ei elä eikä kasva. Häntä kohtaa kovin kirous, mikä
kuolevaisten osaksi voi koskaan tulla. Ei ainoastaan hän itse
käy sen kautta heikommaksi, vaan hän kehnontaa sen ohella monia
toisiakin, jotka hän on kiinnittänyt palvelukseensa ja elämäänsä.
Niiden rattaiden hampaiden välissä, jotka hän uhkamielisessä
ymmärtämättömyydessään pystytti tilalleen, murskautuu kaikki sekin,
mikä hänen taloudessaan vielä oli eheätä ja vahingoittumatonta;
hänen maaperänsä voima ja mehu nääntyy ja näivettyy kaikenlaisissa
hyödyttömissä kokeiluissa, hänen valjaikkonsa lamautuvat
raskaissa tehdasrahdeissa, hänen rehellisistä maatyöläisistään
tulee likaista ja nälistynyttä tehdasköyhälistöä. Missä muinen
rauhallinen kuuliaisuus hankki ainakin välttämättömät elämäntarpeet,
siellä nostaa nyt uhitellen päätänsä kavala kiukku, petollisuus
ja kapinamieli. Hän itse on luiskahtanut tukalain raha-asiain
kurimoon, pauhaa vain laineiden tavoin vyöryvät yhä kiihkeämmät
saamisvaatimukset hänen päänsä ylitse; tuossa epätoivoisessa
kamppailussa hukkuvana hän hakee silmittömästi apua kaikesta, mikä
vain ylettyy hänen kättensä ulottuville, ja toivottoman ponnistuksen
uuvuttamana hän vihdoin vajoaa syvyyteen.

       *       *       *       *       *

Vapaaherran tilalla oli usein kasvanut parempi sato kuin hänen
naapuriensa mailla, hänen nautakarjansa ja lammaskatraansa olivat
koko maakunnassa tunnetut terverotuisiksi; katovuosia, jotka toisia
kohtasivat, oli harvoin tullut hänen osakseen; mutta nyt oli kaikki
tuo siunaus kadonnut jäljettömiin kuin jonkin pahan voiman taiasta.
Karjassa puhkesi rutontapainen tauti; viljat olivat tosin kasvaneet
korkeata olkea, mutta kun lyhteitä käytiin puimaan, karttui jyviä
varsin luetut mitat. Kaikkialla olivat hänen kulunkinsa olleet
suuremmat kuin hänen tulonsa. Johonkin toiseen aikaan hän olisi
levollisin mielin tuon kestänyt; nyt teki suru hänet ihan sairaaksi.
Maanviljelys kävi hänelle aivan sietämättömäksi, ja hän jätti kaiken
huolenpidon siitä voudilleen. Kaikki hänen toiveensa kiinnittyivät
ikävöiden tehtaaseen, ja kun hän lähti tavalliselle kiertomatkalleen
pelloille, tapahtui sen vain sokerijuurikkaiden vuoksi, joiden
viljelykseen hän oli kuluvana vuonna uhrannut tilansa parhaat voimat.

Puiston takalistolla kohosi uusi tehdasrakennus. Touhuisina hääri
ja kiljui sen sisällä joukko ihmisiä, ensimmäinen juurikassato oli
korjattu ja tuotu sisään ynnä läjitelty lattialle jalostamista
varten. Lähipäivinä piti säännöllisen työn alkaman tehtaassa. Vielä
kuului sisältä vaskisepän niittaustaontaa, suuren pusertimen ääressä
hääri koneseppiä, ja joukko uutteria naisia kantoi koreilla lastuja
ja kalkkimuruja muurarien jäliltä ja puhdisteli luutturääsyin niitä
paikkoja, joissa heidän itsensä kohta piti ruveta työskentelemään.
Vapaaherra seisoi rakennuksen edessä ja kuunteli kärsimättömänä
vasarain pauketta, jotka olivat niin kauan viimeistelleet ja
viivytelleet uuden laitoksen valmistumista. Huomispäivästä hänelle
alkaisi uusi aika. Hän seisoi nyt aarreaittansa portailla. Vanhat
surut hän voi heittää yltään kuin vanhat turkit; lähivuosina hän
kykenisi maksamaan kaikki velkansa, sitten hän rupeisi kokoamaan
rahaa. Näin ajatellessaan hän näki vaivaisiksi kopukoiksi ajetut
hevosensa ja vanhan voudin huolestuneet kasvot, ja epämääräinen
pelko hiipi kuin mikäkin ruma myrkkyhyönteinen hänen ajatustensa
levottomasti lepattaville lehdille. Hänhän oli pannut kaiken
omaisuutensa panokseksi tähän viimeiseen uhkapeliin, hän oli
kiinnittänyt kartanonsa hypoteekeilla kattoräystästä myöten, niin
että hän voi tässä silmänräpäyksessä todella kysyä itseltään, mitä
siitä enää oikeastaan hänelle kuului -- kaiken tämän hän oli tehnyt,
jotta hän voisi tuon kovan mukulakasvin mehulla jälleen kirkastaa
himmenneen vaakunakilpensä. Ole varoillasi, vapaaherra! Vaikka saisit
valkeat sokerikiteesi piikiven kovuisiksi, eivät ne sittekään suojele
sinua myrskyssä ja rajusäissä; ne sulavat sateessa ja rapistuvat
ilmassa, ja mitä niiden perustukselle olet rakentanut, se raukeaa
kokoon ja murskautuu.

Vapaaherra itse oli viime vuosina muuttunut paljon entisestään.
Ryppyinen otsa, kaksi äreätä poimua suupielissä, ohimoilta
harmautunut tukka olivat ensimmäisiä seurauksia ainaisista
rahahuolista, surusta perheen ja tilan tulevaisuudesta. Hänen
äänensäkin, joka ennen oli kumahtanut niin voimakkaasti rinnasta,
oli käynyt teräväksi ja käheäksi ja hänen liikkeensä ärtyisen
hätäisiksi. Raskaita suruja hänellä oli viime aikana ollutkin. Hän
oli perinpohjin oppinut tuntemaan sen kurjuuden, minkä suurten
rakennustöitten aikainen rahapula tietää. Ehrenthalista oli nyt
tullut säännöllinen vieras linnassa. Hänen vaunuhevosensa popsivat
joka viikko vapaaherran hyvää heinää, joka viikko hän oli ylhäällä
paroonin työhuoneessa vetänyt esiin ison lompakkonsa ja siitä
purkanut pöydälle laskuja tai setelitukkuja. Hänen kätensä, joka
oli ennen ollut niin kerkeä käymään povitaskuun, oli nyt paljon
verkkaisempi, ja perin vastahakoisesti irtautuivat lepattelevat
setelit hänen sormistaan: hänen ennen aina kumarainen kaulansa oli
jäykistynyt, hänen alamainen hymynsä muuttunut kuivaksi irveeksi;
käydessään tavanmukaisella kierroksellaan karjapihan puolella hänen
huulensa syyti monesti kirpeää moitetta entisen tulisen ylistelyn
sijasta. Hännystelevästä asiamiehestä oli tullut koppava saarnamies,
jonka vaativainen olemus herätti vapaaherrassa yhä yltyvää
vastenmielisyyttä, vaikka hän tiesi ettei voinut tulla toimeen häntä
ilmankaan. Mutta ei Ehrenthal yksin, vaan muitakin outoja henkilöitä
kävi koputtamassa vapaaherran työhuoneen ovelle ja neuvottelemassa
kahdenkesken hänen kanssaan. Raakamaisen Pinkuksen jykevä hahmo
asteli joka neljännesvuosi kylän majatalosta linnaan, ja joka kerran
kuin hänen raskas jalkansa oli jymähdellyt portaissa, kävi talon läpi
tympeän mielialan tuulahdus.

Joka viikko oli Ehrenthal totuttu näkemään linnassa, mutta nyt, kun
vaikein aika oli käsissä, häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Kaupungissa
kerrottiin hänen lähteneen matkoille, ja joka kerta kuin maantieltä
kuului vaunujen jyrinää, riensi vapaaherra levottomana akkunaan
katsastamaan, eikö tuota vikuroivaa, vihattua mutta välttämättömäksi
käynyttä miestä kuulunut tulevaksi.

Lenore saapui isänsä luo. Hänestä oli kehkeytynyt korkeakasvuinen,
täyteläinen kaunotar; että elämän vakavuus ei ollut jättänyt
häntäkään koskettamatta, sen osoitti hänen pilvinen otsansa ja
isäänsä luoma huolestunut katse. "Kirjeenkantaja toi postin", hän
sanoi, ojentaen vapaaherralle käärön sanomalehtiä ja kirjeitä. "Ei
varmasti taaskaan ole Eugenilta mitään."

"Hänellä on nyt muutakin tekemistä kuin lähetellä kirjeitä", isä
vastasi, mutta itse hän kuitenkin kävi innokkaasti etsimään joukosta
poikansa käsialaa. Silloin hän näki vieraalla käsialalla kirjoitetun
osotteen, joka oli leimattu sen kaupungin postileimalla, jonne Eugen
oli majoitettu. Se oli Antonin kirje. Vapaaherra avasi sen kiireesti.
Kohta kun hän oli sen kunnioittavasta sävystä nähnyt lähettäjän hyvän
tarkoituksen ja keksinyt Itzigin nimen, työnsi hän kirjeen joutuun
povitaskuunsa, jälleen hänet valtasi tuo näinä aikoina niin monesti
tuntemansa salainen tuska ja samalla harmi sen johdosta, että hänen
kireät asiansa olivat joutuneet syrjäisten tietoon ja pohdittavaksi.
Epämääräisiä varoituksia hän kaikkein vähimmin nykyään tarvitsi, ne
vain nöyryyttivät häntä. Kauan hän seisoi synkkänä ja vaitonaisena
tyttärensä vieressä. Mutta kun kirjeessä kuitenkin oli tietoja
Eugenistakin, pakottautui hän viimein puhumaan siitä.

"Sain juuri kirjeen eräältä herra Wohlfartilta, joka nykyisin
kiertelee kauppatoimissa rajan takana ja on tehnyt Eugenin
tuttavuutta."

"Häneltäkö?" Lenore huudahti.

"Hänestä tuntuu tulleen vakavatuumainen mies", jatkoi vapaaherra
väkinäisesti. "Eugenista hän puhuu hyvin lämpimästi."

"Niin todella!" huudahti Lenore ilahtuneena. "Kun hänen kanssaan
seurustelee, niin tietää tuntevansa kerrassaan tunnollisen ja
luotettavan miehen. Mikä sattuma! Sisar ja veli hänen tuttujaan! Mitä
hän on sinulle kirjoittanut, isä?"

"Liikeasioista vain, tavallaan hyvässä tarkoituksessa, mutta ilman
erityistä merkitystä minuun nähden. Nuo hupsut pojat ovat saaneet
joltakin kolmannelta henkilöltä kuulla joutavaa lörpötystä minun
asioistani ja ruvenneet sen johdosta hautomaan turhia huolia." Tämän
sanottuaan hän lähti kävelemään raskain askelin tehtaalleen.

Levottomana Lenore seurasi häntä. Kulkiessaan vapaaherra rupesi
välinpitämättömästi silmäilemään mukaansa ottamiaan sanomalehtiä;
silloin hänen silmänsä sattui erääseen oikeudelliseen kuulutukseen.
Tumma puna nousi hitaasti hänen poskilleen, lehti putosi hänen
kädestään ja hän tarrautui itsetiedottomasti kiinni tien vieressä
oleviin työrattaisiin pysyäkseen pystyssä, ja otsansa laskeutui
korin reunalle. Säikähtyneenä Lenore sieppasi sanomalehden maasta
ja näki siinä sen puolalaisen herraskartanon nimen, johon hän tiesi
isänsä kiinnittäneen paljon rahoja. Tila oli kuulutettu myytäväksi
pakkohuutokaupalla lyhyen määräajan kuluttua omistajan vararikon
vuoksi.

Tuo ilmoitus oli iskenyt vapaaherraan kuin musertava salama. Hänen
kiinnittäessään tilansa veloista aina kattoräystästä myöten oli tuo
vieraaseen tilaan kiinnitetty pääoma aina päilynyt hänen mielessään
viimeisenä pelastuksen ja hyvinvoinnin ankkurina. Usein hän oli
kyllä ajatellut, että eikö oikeastaan ollut järjetöntä antaa rahansa
vieraalle ja käyttää omaa tilaansa varten kalliskorkoista lainarahaa;
mutta aina oli häntä kammottanut siirtää tämäkin melkoinen summa
laajain liikeyritystensä kurimoon; sitä hän ajatuksissaan piti
vaimonsa leskiosana ja tyttärensä perintönä. Mutta nyt olivat
nämäkin rahat vaarassa, viimeinenkin vakuus oli menemässä menojaan;
kaikki horjahteli hänen allaan ja ympärillään kuin maanjäristyksen
myllertäessä. Ehrenthal oli pettänyt hänet; tämähän oli hoitanut
kirjeenvaihtoa puolalaisen kreivin asiamiehen kanssa ja oli tuonut
hänelle kaikki puolivuotiset korot hypoteekkisummasta; ei ollut
epäilystäkään, etteikö Ehrenthal ollut tiennyt puolalaisen maatilan
kehnosta tilasta, jonka hän oli tahallaan salannut vapaaherralta.

"Isä", huudahti Lenore, auttaen vapaaherraa jälleen pystyyn,
"rauhoitu toki, puhu tästä Ehrenthalin kanssa, aja lakimiehesi
puheille. Ehkäpä apu keksitään tätäkin onnettomuutta vastaan."

"Olet oikeassa, lapseni", sanoi vapaaherra soinnuttomalla äänellä;
"voi olla mahdollista, että minä kuvittelen vaaraa suuremmaksi kuin
tarvitseekaan. Käske valjastamaan vaunut, minä lähden kaupunkiin.
Äidiltäsi pidä kuitenkin vielä salassa, mitä nyt olemme lukeneet, ja
sinä, rakas Lenore, seuraa minua."

Kun vaunut saapuivat tietä pitkin, seisoi vapaaherra vielä samassa
paikassa, missä isku oli sattunut hänen sydämeensä. Vaieten hän istui
koko matkan kyyristyneenä vaunujen nurkkaan.

Kaupunkiin tultua hän vei tyttärensä siihen asuntoon, jonka hän oli
edelleen säilyttänyt, jotta ei herättäisi vaimossaan ja tuttavissaan
epäilystä hänen raha-asiainsa huonosta tilasta; itse hän ajoi
Ehrenthalin luo. Vihaisin askelin hän nousi konttoriin ja tylysti
tervehdittyään näytti liikemiehelle sanomalehteä. Ehrenthal nousi
hitaasti pystyyn ja sanoi nyökäten: "Kyllä tiedän, Löwenberg on siitä
minulle kirjoittanut."

"Te olette pettänyt minut, herra Ehrenthal!" huusi vapaaherra,
vaivoin pidättäen arvokasta ryhtiään.

"Mitä varten?" vastasi liikemies ja kohautti olkapäitään. "Miksi
salaisin teiltä sellaista, mikä kuitenkin joutuu sanomalehtiin?
Tällaistahan sattuu joka tilan, jokaisen hypoteekin suhteen. Mikäpä
erinomainen onnettomuus tämä olisi?"

"Mutta olivathan omistajan raha-asiat perin kehnot, sen te olette jo
kauan tietänyt", huudahti vapaaherra. "Te olette tahallanne pettänyt
minut."

"Mitä te petoksesta puhutte?" intoutui Ehrenthalkin vihastuneena.
"Varokaa itseänne, ettei joku syrjäinen kuule sanojanne. Minähän
olen lainannut teille rahojani, mitä etua minulla olisi heikontaa
teitä ja suurentaa pulaanne? Itse istun kiinni teidän asioissanne
tätä myöten", hän näytti kädellään sitä kohtaa, missä muilla
ihmisillä sydän sijaitsee. "Jos olisin arvannut, että tuo tehtaanne
syö rahojani, tuhannet taalerit tuhansien perästä, niinkuin syö
jokin elukka, joka on takapuolelta auki, niin olisin ajatellut
asiaa paremmin enkä antanut teille taaleriakaan. Ennemmin syötän
rahoillani kokonaista elefanttilaumaa, mutta ikinä en enää syötä
mitään tehdasta. Kuinka te siis voitte sanoa, että minä olen teidät
pettänyt?" hän jankkaili yhä kasvavalla kiihkeydellä.

"Te olette tiennyt vararikosta", huudahti vapaaherra, "ja olette
minulta salannut, miten kreivin asiat ovat."

"Minäkös teille ostin hypoteekin?" kivahti äkäytynyt liikemies. "Minä
olen tuonut teille joka puolivuosi korot, siinä minun vääryyteni,
lisäksi olen antanut teille paljon omia rahojanikin, siinä minun
petokseni." -- Sovitellen hän sitten jatkoi: "Ajatelkaahan asiaa toki
rauhallisemmin, herra parooni; jokin toinen velkoja on vaatinut tilaa
myytäväksi, ja tuomioistuimet eivät ole meille asiasta ilmoittaneet
tahi ovat sitten lähettäneet ilmoituksen väärällä osotteella. Mitäpä
siitä? Pakkohuutokaupan jälkeen te peritte rahanne takaisin; silloin
voitte maksaa velkojille, joilla on omaan tilaanne kiinnityksiä.
Mikäli tiedän, kuuluu tuohon kartanoon kauniita, isoja tiluksia, niin
että teidän ei tarvitse olla yhtään huolissanne hypoteekistanne."

Siihen epäilyttävään lohdutukseen vapaaherra sai tyytyä. Alakuloisena
hän nousi vaunuihinsa ja huusi kuskille: "Oikeusneuvos Hornin luo!"
mutta puolimatkassa hän antoi vastakäskyn ja ajoi kaupunkiasuntoonsa.
Hänen ja vanhan lainopillisen ystävän välit olivat kylmentyneet. Hän
oli arastellut kertoa viimemainitulle yhä kasvavista vaikeuksistaan,
loukkaannuttuaan tämän hyvää tarkoittavista varoituksista; senvuoksi
hän oli viime aikoina usein turvautunut toisten lakimiesten apuun.

       *       *       *       *       *

Hienotunteisesti oli Itzig syöksähtänyt ulos konttorista nähdessään
akkunasta paroonin hevosten pysähtyvän kadulle, mutta nyt hän työnsi
päänsä jälleen ovesta sisään. "Millä tuulella hän oli?" kysyi hän
Ehrenthalilta.

"Millä tuulella hänen sitten olisi pitänyt olla?" vastasi tämä
jurosti; "olipahan kuin kala, joka on nielaissut yht'aikaa monta
koukkua kitaansa. Hän heitteli päätään ilmaan, ja minä sain kuulla
kunniani. Rahani olen työntänyt hänen tilaansa, ja suruja minulla on
siitä tilasta yhtä paljon kuin hiuksia päässäni, sittekuin rupesin
kuuntelemaan teidän neuvojanne."

"Jos luulette, että ritaritila ui vastaanne niinkuin kala vedessä,
ja että teidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätenne ja siepata se
kiinni, niin suuresti säälittelen teitä", sanoi Veitel ivallisesti.

"Mitä minä sillä tehtaalla teen?" ärähti Ehrenthal; "tila on minulle
kaksi vertaa arvokkaampi ilman savupiippua."

"Myykää sitten tiilit, kun ensin olette saanut savupiipun haltuunne",
sanoi Veitel ilkeästi. "Tahdoin vain mainita teille, että huomenna
saan vieraaksi erään tuttavan kotiseudultani. En siis voi huomenna
tulla konttoriinne."

"Te olette tänä vuonna kuljeskellutkin niin usein omilla
kierroksillanne", äyskähti Ehrenthal tuikeasti, "että minulle on
aivan sama, vaikka jäätte tykkänään saapumatta minun konttoriini."

"Tiedättekö mitä nyt minulle sanoitte", kivahti Veitel. "Te sanoitte
minulle: Itzig, nyt en enää tarvitse sinua, saat mennä matkoihisi.
Mutta minä menen silloin kuin minulle sopii, enkä silloin kuin teille
sopii."

"Te olette hävytön ihminen", huusi Ehrenthal. "Minä kiellän teitä
puhumasta minulle tuolla tapaa. Mikä te luulette olevannekaan, nuori
Itzig?"

"Minä olen se mies, joka tunnen kaikki teidän asianne, minä olen se
mies, joka voin saattaa teidät perikatoon jos tahdon, mutta joka
tarkoitan teille parempaa kuin itse älyättekään. Ja senvuoksi,
kun ylihuomenna jälleen tulen konttoriinne, pitää teidän sanoman
minulle: hyvää huomenta Itzig! Oletteko ymmärtänyt, herra Ehrenthal?"
Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi alas kadulle. Siellä hänen kauan
pidätetty kiukkunsa Ehrenthalia kohtaan puhkesi ilmiliekkiin,
hän heilutti kiivaasti käsivarsiaan ja mutisi uhkaavia sanoja
hampaittensa välistä. Samaa teki Ehrenthal konttorissaan.

       *       *       *       *       *

Vapaaherra palasi tyttärensä luo, istahti masentuneena sohvaan, ja
tyttären lemmekkäät lohduttelut menivät kuulemattomiin korviin.
Häntä ei enää kaupungissa pidättänyt! mikään muu kuin pelko tuoda
vapaaherrattarelle surullisia sanomia. Hän vuoroon pohti mielessään
keinoja miten pelastua uhkaavasta häviöstä, ja vuoroon kuvitteli mitä
synkimmin värein tämän tapauksen seurauksia. Sillä aikaa Lenore istui
akkunassa katsellen alas katuvilinään, ohikiitäviin rahtivaunuihin
ja jalkakäytävällä kulkevaan ihmisvirtaan, jota levoton ansion- tai
nautinnonhimo hellittämättä ajoi eri suuntiin. Ja Lenoren kysellessä
itseltään, että olikohan kukaan noista ohikulkevista tuntenut samaa
salaista surua ja hätää ja masennusta, jota hänen nuori sydämensä
oli viime vuosien kuluessa saanut kokea, katsahti väliin jokin ohi
astuva upean talon peililasiakkunoihin, ja nähdessään eräässä niistä
kauniin tytönpään kadehti kenties mielessään ylhäisten onnea, jotka
katselivat niin levollisesti alas kadulle leipänsä takia puuhaavien
ihmisten kiirettä.

Sitten alkoi kadulla hämärtyä, katulyhtyjen valo loi heikkoa
kajastusta huoneeseen; Lenore katseli huoneessa liikkuvia valo- ja
varjojuovia ja pimeyden enetessä kasvoi hänen sydämessäänkin
ahdistus. Mutta talon edustalla seisoi kaksi miestä puhellen
kiihkeästi keskenään; toinen heistä astui ulko-ovelle ja soitti
ovikelloa, sitten kumahteli eteisestä raskaita askelia. Palvelija
saapui sisään ja ilmoitti tulijaksi herra Pinkuksen. Sen nimen
kuullessaan vapaaherra hätkähti, pyysi lampun sytytettäväksi ja
riensi sivuhuoneeseen.

Majatalon arvoisa isä astui vapaaherran puheille ja notkisti muutaman
kerran isoa päätään, mutta ei kiirehtinyt puhumaan asiastaan.
Vapaaherra nojautui pöytää vasten ja oli valmis vastaanottamaan mitä
hyvänsä. "Mikä teidät tuo näin myöhään luokseni?"

"Herra paroonihan tietää, että huomenna lankeaa se kymmenentuhannen
taalerin vekseli?"

"Ettekö voi odottaa, että vekseliä uudistettaessa lasken hyväksenne
kymmenen prosenttia?" kysyi vapaaherra ylenkatseellisesti. "Luulen
että vasta huomenna voin suorittaa tuon laskun."

"Koska teidän ei nyt sovi laskua tehdä", Pinkus vastasi, "niin en
sitä vaadikaan. Tulin vain ilmoittamaan teille, että olen äkkiä
joutunut rahantarpeeseen; pyydän senvuoksi saada huomenna nuo
kymmenentuhatta käteisellä."

Vapaaherra kammahti askeleen taapäin. Tuo oli jo toinen isku tänään,
ja se kävi hänen henkensä ja elämänsä juuriin. Hän oli aavistanut,
että jokin vielä tulisi musertamaan hänet kerrassaan maahan; nyt hän
tiesi tarkalleen, että turhaa oli kaikki, mitä hän enää yrittäisikään
sanoa. Hänen kasvonsa olivat kalmankeltaiset, kun hän alotti käheällä
äänellä: "Kuinka voitte tällaista vaatia kaiken sen jälkeen, mistä
olemme sopineet keskenämme? Kuinka usein olettekaan vakuuttanut
minulle, että tällainen vekselinmuoto oli pelkästään muodollinen
asia?"

"Se on tähän päivään asti ollutkin muodollinen asia", sanoi
Pinkus, "mutta nyt se käy pakoksi. Minun on huomenna maksettava,
kymmenentuhatta taaleria toiselle, jolle olen itse velkaa."

"Puhukaa sitten järkeä sille miehelle", sanoi vapaaherra; "minä
olen valmis tekemään teille lisää myönnytyksiä, mutta nyt on minun
mahdoton maksaa."

"Silloin, herra parooni, minun täytyy surukseni sanoa, että summa
tulee teiltä perittäväksi uloshaun kautta."

Vapaaherra vaikeni ja kääntyi poispäin.

"Mihin aikaan huomenna saan tulla noutamaan rahani?" ahdisti Pinkus.

"Tähän samaan aikaan", vapaaherra vastasi, ja hänen äänensä särähti
ontolta kuin ikäkulun ukon. Uudestaan päätään notkistaen Pinkus lähti
tiehensä, ja vapaaherra hoippui huoneeseensa. Hänen päänsä vaipui
sohvan selkänojaa vastaan; aivan turtuneena hän mietiskeli, mitä nyt
tuleman piti. Lenore polvistui hänen viereensä, laski hänen päänsä
olalleen, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimillä ja rukoili häntä
sanomaan edes jotakin. Isä ei kuitenkaan kuullut eikä nähnyt mitään,
hänen aivoissaan kumahteli kuin vasaraniskuja yhä kovempaan ja
taajempaan. Hänen puhaltamansa koreaväriset lasipallot murskautuivat
pirstaleiksi; nyt hän tajusi asemansa koko hirvittävyyden: hän oli
perikatoon tuomittu mies.

Siten hän istui iltamyöhään saakka, kunnes tytär sai hänet vihdoin
juomaan kulauksen viiniä ja ajattelemaan kotimatkaa. "Niin, pois
täältä", huusi isä, "ulos vapaaseen luontoon!" He lähtivät ajamaan
kotia. Kun maantien vartiset puut lennähtivät ohi ja raitis
ilma humahteli vapaaherran kasvoja vastaan, kävi hänen sielunsa
jälleen vireeseen. Tämä yö ja koko huomispäivä kuuluivat vielä
hänelle, niiden kuluessa täytyi apua löytyä jostakin. Eikähän tämä
ollut hänen ensimmäinen pulansa, ja hän melkein toivoi, ettei se
olisi viimeinenkään. Hän oli ruvennut tähän vekselivelkaan, joka
alunpitäen oli ollut vain seitsemäntuhannen ja muutaman sadan
taalerin suuruinen, siksi että lainaaja, joka tänään kävi saatavaansa
hätyyttämässä, oli monias vuosi sitten tullut tarjoamaan hänelle
noita rahoja, milteipä aivan tyrkyttämään, ja aluksi perin alhaista
korkoa vastaan. Luottaen liikeyritystensä onnistumiseen hän oli
hyvissä turvin ottanut rahat vastaan. Ne olivat maanneet hänen
rahalippaassaan käyttämättöminä muutamia viikkoja, sitten hän
oli keksinyt niille reikiä, ja askel askeleelta oli lainanantaja
korottanut vaatimuksiaan, kunnes hänen oli viimein ollut pakko
tunnustaa tuo kohtalokas vekseli oikeata nylkyrikorkoa vastaan. Nyt
ei se roisto ruvennut enää puheisiinkaan asian johdosta. Olikohan
hän rotan tavoin haistanut hylyksi tuomitun laivan kohdakkoisen
haaksirikon, pyrkien kaikin mokomin pelastumaan siitä? Vapaaherra
naurahti ääneen, niin että Lenore säpsähti -- mutta hänpä ei
ollutkaan se mies, joka vastustelematta jätti itsensä veijarien
armoihin, hän tiesi että ensi yön ja huomispäivän täytyi tuoda
hänelle apua. Ehrenthal ei voinut jättää häntä pulaan.

Hän huomasi välttämättömäksi hillitä itseään, onnistuipa hänen
pakottautua puhelemaan tyttärensä kanssa välinpitämättömään
sävyynkin. "Niskoilleni kasautuu ikäviä asioita kasautumistaan", hän
sanoi, "ja aikani on viime viikkoina ollut niin tarkisti kiinni,
että olen tuntenut voimainikin siitä kärsivän. Mutta kaikki tuo on
ohimenevää, lapseni. Jokaisella liikemiehellä on sellaisia aikoja;
kun nyt saamme tehtaan oikein käyntiin, niin on pahimmasta päästy."

Oli jo yö kun kotiin saavuttiin, vapaaherra riensi suoraan omaan
huoneeseensa. Hän kävi vuoteeseen, mutta tiesi hyvin, että hän siten
yritti vain lumota palvelijansa silmät; hän tiesi hyvin, ettei uni
tänäkään yönä häntä armahtaisi. Kyläkirkon tornissa kello löi tunnit
toisensa jälkeen, vapaaherra valvoi ja laski lyönnit, ja joka tunnin
jälkeen kohisi veri yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ja yhä
kuumemmaksi kävi hänen tuskansa. Missä olikaan pelastus? Muuta apua
hänellä ei ollut kuin Ehrenthal. Vaikka häntä kammoksuttikin ajatus
lähteä huomenna vaivaisena avunanojana tuon vihatun miehen luo, niin
suli senkin mahdottomuus hänen otsaltaan valuvaan tuskanhikeen. Siten
hän makasi koko yön ja väänteli käsiään; ja kun uni, yön hiljainen
lapsi, jolloinkin läheni vuodetta, nosti tuskan harmaa kummitus
jälleen luurankopäätänsä ja karkoitti uhkaavalla liikkeellä armeliaan
jumaluuden pois makaajan lähettyviltä. Vasta aamupuolella hänen
kurjuutensa tajunta raukesi raskaaseen horrokseen.

Korvia vihlovat hälyt linnanpihalta herättivät hänet siitä; tehtaan
työläiset marssivat kylän soittokunta etunenässä hänen akkunansa
alitse pitäen hänelle serenaadin. Jonain toisena ajankohtana tuo
hyväätarkoittava kunnianosotus olisi häntä ilahduttanut, mutta tänään
hän kuuli vain epäpuhtaan räminän, joka kiusasi häntä. Nopeasti
hän pukeutui ja riensi pihalle. Hänen talonpa oli ulkopuolelta
seppelöity, työläiset olivat asettuneet valtaoven eteen ja
tervehtivät häntä raikuvilla eläköönhuudoilla; hänen täytyi avata
suunsa ja sanoa heille, että hän oli iloinen päivän merkityksen
johdosta ja odotti paljon hyvää heidän uutteruudestaan; mutta koko
ajan hän oli tietoinen siitä, kuinka valheellisia nuo sanat olivat ja
kuinka kaukana häneltä oli kaikki ilo. Hän antoi valjastaa vaunut,
joutumatta edes tervehtimään vaimoaan ja tytärtään, ja kiiti jälleen
kaupunkiin. Hän pysähdytti Ehrenthalin talon eteen ja ravisti
konttorin ovea; mutta ovi pysyi suljettuna, ja hänen täytyi lähettää
palvelijansa noutamaan kauppias alas aamiaispöydästä.

Ehrenthal saapui ilmeisesti hyvin levottomana näin varhaisen käynnin
johdosta, eikä ollut huolinut edes riisua vanhaa yötakkia yltään.
Vapaaherra esitti hänelle asiansa niin kylmäverisesti kuin unettoman
yön jälkeen oli mahdollista. Ehrenthal joutui aivan kuohuksiin.
"Tuo Pinkus", hän huuteli kerta toisensa perästä, "on rohjennut
lainata teille rahaa vekseliä vastaan! Kuinka hän voi lainata teille
sellaisen summan? Eihän koko miehellä ole kymmentätuhatta taaleria,
hän on köyhä vaivainen itsekin." Vapaaherran täytyi tunnustaa, että
alkuperäinen velka oli ollut paljon pienempi, mutta tämä tunnustus
vain kiihoitti Ehrenthalin äkeyttä.

"Seitsemästätuhannesta kymmenen!" hän parkui ja juoksenteli niin
kiihtyneenä edestakaisin, että yötakin liepeet viipottivat hänen
ympärillään kuin huuhkajan siivet. "Lähes kolmetuhatta taaleria hän
on voittanut! Minä en ole koskaan luottanut tuohon mieheen, ja nyt
tiedän mitä maata hän on! Hän on urkkija, kätyri, epäluotettava
ihminen, joka samalla kertaa palvelee maksun edestä monia! Eikä hän
myöskään ole antanut omistaan teille noita seitsentätuhatta, koko
hänen roskansa eivät ole sen arvoiset."

Ehrenthalin väkevä närkästys vaikutti vapaaherraan aivan kuin iloinen
toivonsäde. Kuinka väärää luuloa hän oli tästä miehestä monesti
pitänytkään! "Minullakin on syytä arvella Pinkusta vaaralliseksi
mieheksi", hän sanoi.

Mutta tämä myönnytys oli vapaaherralle vain onnettomuudeksi,
sillä nyt kohdistui Ehrenthalin kiukku häneen. "Mitä minä tässä
Pinkuksesta puhuinkaan", huusi kauppias; "hän on menetellyt
niinkuin hänen tapaisensa ihmisen täytyy menetellä. Mutta te, joka
olette aatelismies, kuinka te olette voinut menetellä sillä tapaa
minua kohtaan? Te olette minun selkäni takana antautunut asioihin
syrjäisen kanssa ja antanut hänen ansaita lyhyessä ajassa vekselillä
kolmetuhatta taaleria. Vekselillä", hän huusi yhä yltyvällä kiukulla,
"tiedättekö te mitä vekseli oikein merkitsee?"

"Minäkin toivoisin, että koko velka olisi saanut jäädä ottamatta",
sanoi vapaaherra lepyttelevästi; "mutta kun tänään on lankeamispäivä
eikä mies suostu uudistamaan sitä, niin täytyy meidän koettaa saada
se maksetuksi."

"Miksi te sanotte: meidän?" ärähti Ehrenthal tulistuneena. "Teidän on
yksinänne hankittava maksu, ja katsokaakin, mistä voitte saada rahaa
mokomalle miehelle, jonka taskuun olette kirjoittanut kolmentuhannen
taalerin voiton. Te ette kysynyt minun mieltäni silloin kuin
tunnustitte vekselin, eikä teidän tarvitse nyt tulla sitä kysymään,
kun teidän on saatava se maksetuksi."

Vapaaherran sydämessä taisteli tuska ja kiukku keskenään.
"Hillitkäähän puhetapaanne, herra Ehrenthal", hän huudahti.

"Miksi minun pitäisi hillitä itseäni", huusi kauppias; "ette tekään
ole hillinnyt itseänne eikä Pinkus ole hillinnyt itseään, siis en
niinäkään tahdo hillitä itseäni!"

"Minä palaan tänne uudelleen", sanoi vapaaherra, "kun olette
rauhallisemmassa mielentilassa, jollaista minun joka tapauksessa
täytyy vaatia teiltä yhdessä ollessamme."

"Jos aiotte rahaa minulta pyytää, niin älkää palatko lainkaan, herra
parooni", ärähti Ehrenthal. "Minulla ei ole yhtään rahaa teitä
varten; ennen minä viskaan kaikki taalerini kadulle kuin maksan
teille enää yhtä ainuttakaan tilaanne vastaan."

Vapaaherra lähti ääneti huoneesta. Hänen kurjuutensa oli niin suuri,
että hänen täytyi vaieten kärsiä tuon törkeän miehen kiukkua. Nyt hän
lähti kiertelemään kaupungilla tuttaviensa luona ja kärsi avunanojan
katkeran nöyryytyksen saadessaan kaikkialla kieltävän vastauksen
pyyntöönsä. Puolipäivän aikaan hänen voimansa olivat lopussa. Hän
palasi asuntoonsa ja kävi punnitsemaan mielessään, pitikö hänen vielä
kerta lähteä Ehrenthalin puheille vai kieltäytyisikö hän maksamasta
vekseliä nylkyrikorkojen vuoksi. Silloin hiipi taloon se mies, joka
oli tähän saakka kierrellyt ja väijynyt hänen elämäänsä laajassa
kaaressa -- maatilan tuleva isäntä, Rothsattel-suvun perillinen.
Vapaaherra joutui ihmeisiin nähdessään huoneeseen astuvan tuiki
oudon hahmon, jonka hän muisteli kerran pari nähneensä Ehrenthalin
konttorin seutuvilla; miehellä oli punertavan tukan paartamat kelmeät
kasvot, kaksi luihua silmää ja suun ympärillä melkein samanlaiset
eriskummalliset juovat, joita karnevaaliajan nauravissa naamioissa
näkee.

Herra Veitel Itzig kumarsi syvään ja aloitti: "Armollinen herra
parooni, suvaitkaa antaa anteeksi, että tunkeudun luoksenne erään
liikeasian johdosta. Herra Pinkus on antanut toimekseni tulla
perimään teiltä rahat hänelle tunnustamastanne vekselistä. Pyytäisin
nöyrimmästi kysyä, tahtoisitteko olla niin armollinen ja maksaa
minulle nuo rahat."

Vapaaherra unohti synkeät ajatuksensa katsellessaan tuon miehen
hontelon pitkää ruumista, joka kiemurteli ja oli perin hullunkurinen
apinamaisissa kohteliaisuusyrityksissään. "Kuka te olette?" hän kysyi
mahtimiehen arvokkuudella.

"Veitel Itzig on halpa nimeni, armollinen herra, jos rohkenen mainita
sen teille."

Vapaaherra lysähti kokoon kuullessaan Itzigin nimen. Tuosta
miehestähän häntä juuri oli varoitettu, tuo oli se näkymätön,
säälimätön vainooja. Jälleen pusersi tuska ja ahdistus hänen
sydäntään:

"Olin tähän saakka Ehrenthalilla kirjanpitäjänä", jatkoi Itzig
vaatimattomasti. "Mutta Ehrenthal on käynyt liian mahtavaksi minua
kohtaan; olen perinyt pienen omaisuuden ja jättänyt sen Pinkuksen
käytettäväksi. Nyt olen aikeissa ruveta itsenäisesti harjoittamaan
liikettä."

"Te ette voi nyt saada rahoja", vastasi vapaaherra levollisemmin. Tuo
avuton kömpelys ei näyttänyt varsin vaaralliselta vastustajalta.

"Se sopii erinomaisesti", sanoi Veitel, "minulle on suureksi
kunniaksi saada kuulla armollisen herran suussa, että maksatte
vasta iltapäivällä. Minulla on kyllä aikaa." -- Hän otti hopeaisen
nauriin taskustaan. -- "Minä voin odottaa iltaan saakka. Ja jotten
tuota herra paroonille tukaluutta palaamalla sellaiseen aikaan,
jolloin teille ei sovi tahi jolloin ette ole kotona, niin pyydän
saada olla niin rohkea, että odottelen portaissa. Minä voin seista",
hän kiirehti lisäämään, aivan kuin olisi tahtonut ennakolta torjua
vapaaherran kehoitusta, että? voihan portailla istuakin. "Minä jaksan
kyllä seista aina kello viiteen saakka iltapäivällä. Armollisen
herran ei tarvitse lainkaan antaa minun häiritä itseään." Noista
nöyristelevistä sanoista helähti julkea iva, ja vapaaherran sydän
tajusi uudella tuskan tunteella hetken koko hirvittävyyden. Veitel
peräytyi kumarrellen ja pokkuroiden kynnykselle ja lähti takaperin
kuin krapu ulos huoneesta. Silloin vapaaherra huusi hänet takaisin.
Lurjus jäi seisomaan kuin loihdittu kumaraiseen asentoonsa, peräti
kurjan ja avuttoman ihmisen perikuvana. Ehkäpä varoittavan kirjeen
lähettäjä oli pannut tuon kirjanpitäjä poloisen syyksi kaiken
sen, mitä Ehrenthal itse oli kavalassa mielessään kutonut kokoon.
Joka tapauksessa oli tuon miekkosen kanssa mukavampi keskustella
liikeasioista kuin hänen äreän isäntänsä kanssa.

"Voitteko sanoa minulle", kysyi vapaaherra voittaen sisällisen
vastenmielisyydentunteen, "millä tapaa voin antaa saamisellenne
katetta, ilman että maksan käteisellä tänään tai lähipäivinä?"

Voitelin silmät välähtivät kuin raatolinnun silmät, mutta hän
ravisteli päätään, kohautti hartioitaan ja näytti vakavasti pohtivan
asiaa. "Armollinen herra parooni", hän sanoi viimein, "ehkäpä siihen
löytyy keino, mutta se on viimeinen keino. Teillä on tilaanne
kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekki, joka kuuluu teille
itsellenne, mutta joka on nykyään Ehrenthalin konttorissa. Minä
tahdon sovittaa asiat niin, että Pinkus luopuu tästä kymmenentuhannen
taalerin saamisestaan, ja itse koetan hankkia teille vielä toiset
kymmenentuhatta, jos luovutatte tuon hypoteekin ystävälleni."

Vapaaherra heristi korviaan. "Todennäköisesti ette tiedä", hän
sanoi ankarasti, "että olen jo luovuttanut mainitsemanne asiakirjan
Ehrenthalille."

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herra, sitä te ette ole
tehnyt. Mitään oikeudellista luovutusta ei ole tapahtunut."

"Mutta annoinhan kirjallisen lupaukseni", sanoi vapaaherra.

Veitel kohautti hartioitaan. "Jos olette luvannut luovuttaa
Ehrenthalille hypoteekin hänen rahojensa vakuudeksi, niin miksi
sen pitää olla juuri tämä? Ja minkävuoksi teidän tarvitsee antaa
minkäänlaista hypoteekkia Ehrenthalille? Tänä vuonnahan te peritte
takaisin sen pääomanne, jonka olette kiinnittänyt Rosminin kartanoon,
silloin voitte maksaa hänelle summan käteisrahalla. Siihen saakka
voitte rauhallisesti jättää hypoteekin hänen käsiinsä, eikä yhdenkään
ihmisen tarvitse tietää, että olette luovuttanut sen meille. Jos
teidän armonne suvaitsee lähteä minun kanssani notaarin luo ja siellä
virallisessa muodossa luovuttaa tämän hypoteekin ystävälleni, niin
hankin teille vielä tänään kaksituhatta taaleria, ja sinä päivänä,
jolloin asiakirja joutuu meidän käsiimme, maksan loput."

Vapaaherra oli pakottautunut, kuuntelemaan tätä esitystä väkinäisesti
hymyten. Vihdoin hän sanoi kuivasti: "Mitä te nyt ehdotatte, siihen
en voi suostua, ajatelkaa jotain toista keinoa."

"Mitään toista ei ole", vastasi Veitel; "mutta nythän on vasta
puolipäivä, minä voin odottaa maksua kello viiteen saakka.". Hän
teki jälleen nöyrät kumarruksensa, mutta käännähti kynnyksellä vielä
kerran ympäri. "Sallikaa minun sanoa, armollinen herra", virkkoi
hän vakavasti, "että teille ei riitä ainoastaan nuo kymmenentuhatta
taaleria; lähikuukausina te tarvitsette yhtä paljon tehdastanne
varten sekä pelastaaksenne saamisenne tuosta puolalaisesta
kartanosta. Jos luovutatte hypoteekin minulle, niin on teillä
koko summa käytettävänänne. Ja vielä yhtä asiaa rohkenen pyytää
armolliselta herralta: suvaitkaa olla puhumatta mitään Ehrenthalille
tästä meidän keskustelustamme; hän on kova mies ja voisi vahingoittaa
minua koko elämäni ajan."

"Olkaa huoletta", sanoi vapaaherra ja teki hyvästelevän eleen. Veitel
poistui.

Vapaaherra mitteli pitkin askelin huoneensa lattiata. Mitä tuo ylen
nöyristelevä mies äsken oli esittänyt, se oli omiaan kuohuttamaan
hänen sieluaan. Niin, pelastuksen se kyllä tarjoisi tästä ja
seuraavistakin pulista, mutta sittekään hän ei voinut siihen
suostua, se oli itsestään selvää! Esityksen tekijä oli naurettavan
yksinkertainen mies, mutta häneen ei voinut suuttuakaan, hän ei
ymmärtänyt mitään parempaa. Mutta koska vapaaherra oli antanut
kunniasanansa Ehrenthalille, niin ei koko asiaa kannattanut edes
ajatellakaan.

Ja sittekin -- kuinka mitättömältä vaara hänestä näyttikään!
Asiakirja jäisi rauhallisesti Ehrenthalin käsiin siihen saakka,
kunnes vapaaherra olisi saanut puolalaiseen tilaan kiinnittämänsä
rahat takaisin; silloin hän maksaisi Ehrenthalille velkansa
käteisellä ja lunastaisi hypoteekin takaisin. Kukaan ihminen ei
saisi asiasta mitään tietää, ja pahimmassa tapauksessa hän voisi
valmistuttaa Ehrenthalille uuden hypoteekin tilaansa, myöntäisi tälle
vahingonkorvaustakin, ja siihen rahamies olisi tyytyväinen. Yhäti hän
torjui tuon houkuttelevan ajatuksen luotaan, mutta yhä uudelleen se
palasi. Kello löi yksi, se löi kaksi; hän soitti palvelijaa ja käski
valjastuttamaan vaunut, kysyen sivumennen, vieläkö äskeinen vieras
oli talossa. Kuski ajoi vaunut valtaoven eteen, ja vieras värjötteli
yhä portaissa. Vapaaherra laskeutui alas vilkaisematta häneen ja
nousi vaunuihinsa. Kun palvelija seisoi lakki kädessä vieressä ja
tiedusti, minne kuskin piti ajaa, vasta silloin hänelle muistui
mieleen, että hän ei itsekään sitä tiennyt. "Ehrenthalin taloon!"
sanoi hän viimein.

Ehrenthalilla oli ollut hyvin rauhaton aamupäivä. Se seikka että
syrjäinen oli rohjennut röyhkeästi sekautua hänen oikeuksiinsa, pani
hänet epäilemään että jokin vieras, tuntematon rahamahti juonitteli
kilvan hänen kanssaan paroonia vastaan. Hän lähetti noutamaan
Pinkuksen puheilleen, syyti tälle solvauksia ja koetti kaikin
tavoin saada selvää, kenen taskusta Pinkus oli saanut rahat. Mutta
Pinkus oli varustautunut mitä parhaimmin tämän varalta; hän pysyi
järkähtämättömänä ja kävi lopuksi itsekin törkeäsuiseksi. Sitten
Ehrenthal lähetti hakemaan Itzigiä. Tätä ei löytynyt mistään.

Siksipä hän olikin kaikkein nurjimmalla tuulellaan, kun vapaaherra
jälleen saapui hänen luokseen. Hän tiesi parhaiten, ettei tuota
uutta velkaa olisi lainkaan tarvittu karkoittamaan aatelismiestä
vuosien rauhallisesti vieriessä hänen tilaltaan, ja hän solvasi
senvuoksi tätä typeräksi houkkioksi, kun hän oli niin tarpeettomasti
syössyt itsensä pulaan. Ja hän sanoi hänelle kuivin sanoin, että
nyt vihdoinkin oli tullut aika lakkauttaa kaikki rahamaksut
moiselle höperölle. Jälleen syntyi kiivas kohtaus, vapaaherra lähti
katkeroituneena rahamiehen konttorista ja päätti vielä viimeisen
kerran yrittää lainata eräältä vanhalta rykmenttitoveriltaan, jonka
tiesi äveriääksi mieheksi.

Kello oli jo yli neljä, kun hän murtunein mielin palasi asuntoonsa.
Porraspieleen nojautui laihan-huiskea miehenhahmo, joka kumarsi
syvään ohirientävälle aatelismiehelle ja jäi rauhallisesti
paikoilleen. Vapaaherran voimat olivat nyt tyyten lopussa. Hän
viskautui sohvankulmaan kuten edellisenäkin päivänä ja tuijotti
tylsästi eteensä. Muuta pelastusta ei enää ollut, sen hän tiesi
hyvin, kuin turvautua tuohon porraspielessä väijyvään veijariin.
Tympeän jännityksen vallassa hän jäi odottelemaan mitä tuleman piti.
Ristissä käsin, kohottamatta edes päätänsä sohvanselustalta, hän
kuuli kellon lyövän neljännestunnit neljästä viiteen saakka. Jälleen
iski hänen päässään kuin vasaralla, ja joka isku vei hänet lähemmäksi
sitä silmänräpäystä, jolloin hänen kohtalonsa astuisi ovesta sisään.
Kello viiden viimeinen lyönti oli kajahtanut, eteisen ovikello kuului
helähtävän, vapaaherra nousi sohvasta pystyyn. Itzig avasi oven ja
piteli kahta paperia kädessään.

"Minä en voi maksaa", huusi vapaaherra hänelle käheällä äänellä.

Itzig kumarsi uudelleen ja tarjosi hänelle toista paperia. "Tässä
olisi luonnos sopimustamme varten."

Vapaaherra tarttui hattuunsa ja sanoi vieraaseen katsahtamatta:
"Tulkaa notaarin luokse!"

       *       *       *       *       *

Oli ilta, kun vapaaherra palasi isäinsä linnaan. Valjut kuun säteet
kimaltelivat pikkutornien huipuissa ja rakennuksen parvekkeissa,
mustina kumottivat rakennuksen perustaa pystyssä pitelevät
tukipylväät, ja mustana kuin piki lepäsi lammen tyyni kalvo. Ja yhtä
vailla kaikkea väriä kuin talo ja puisto olivat niiden isännänkin
kasvot, kun hän nojautui raskaasti vaununnurkkaan ja puristi huulensa
jäykästi yhteen kuin ainakin mies, joka on pitkän kamppailun jälkeen
tullut ratkaisevaan päätökseen. Hän katseli välinpitämättömästi
vedenkalvoa, talonsa muureja ja katon kylmää kimmellystä; mutta
sittekin oli hänelle mieleen, ettei aurinko paistanut ja ettei hänen
tarvinnut nähdä isäinsä asuinsijaa kultaisessa päivänvalossa. Hän
koetteli ajatella tulevaisuutta, joka nyt näyttihe hänelle entistä
turvallisemmalta, hän punnitsi kaikkia etuja, joita hänen täytyi
saada tehtaastaan; hänen ajatuksensa kulkivat kauas vastaisuuteen,
jolloin hänen poikansa asuisi näillä samoilla sijoilla vakavaraisena,
jopa rikkaanakin miehenä, tyyten vailla niitä huolia, jotka olivat
vieneet isän tekemisiin kurjien koronkiskurien kanssa ja valkaisseet
ennen aikojaan hänen hiuksensa. Hän ajatteli kaikkea mahdollista
mieluista, mutta rakkaimmatkin hänen ajatuksistaan jättivät hänet
kylmäksi ja välinpitämättömäksi, ja hänen oli pakko koettaa väkisin
pitää niistä kiinni.

Hän laskeutui vaunuista ja tarttui paksuun rahalaukkuunsa, ennenkuin
ojensi kätensä puolisolleen ja tervehti Lenorea päännyökkäyksellä,
jonka piti tyynnyttää tyttären hätäinen katse. Hän puheli naisille
sydämellisesti, onnistuipa hänen laskea leikkiäkin levottoman päivän
monien juoksujen johdosta; mutta koko ajan hän tunsi, että hänen
ja hänen rakkaittensa väliin oli tullut jotakin selittämätöntä;
nämäkin olivat käyneet hänelle vieraiksi. Kun he nojautuivat häneen
ja pitelivät hänen kättänsä, niin värähteli tuo käsi torjuvasti
aivan kuin tempautuakseen irti. Ja kun hänen vaimonsa katseli häntä
lemmekkäästi, niin oli tuossa katseessa, josta hän ennen aina oli
hakenut apua ja lohdutusta suurimmassakin hädässä ollessaan, nyt
jotakin hänen mielestään outoa, jota hän ei voinut kestää, vaan
loi omat silmänsä alas. Hän lähti tehtaaseen, missä väki vielä
odotteli isännän tuloa, ja näki pääoven päällä kirjavista lyhdyistä
sommitellut nimikirjaimensa, joiden yläpuolella helotti hänen sukunsa
seitsensakarainen kruunu; ja hänen täytyi luoda katseensa muuanne,
sillä lyhtyjen loistekin viilsi hänen sydäntään.

Hänen ympärillään kävi ilon humu, työläiset kohottivat hänen
kunniakseen eläköönhuutoja kerta toisensa jälkeen, kyläkapelli
soitteli jälleen hilpeitä tanssisäveliä. Se soitti myöskin saman
marssin, jonka raikuessa hän muinen oli rykmenttinsä kera usein
marssinut vanhan kenraalin ohi, joka oli isällisesti rakastanut
silloista nuorta upseeria. Hän muisteli vanhan soturin arpisia
kasvoja ja entisiä asetovereitaan, muisteli myöskin muuatta
kunniaoikeutta, jossa hänen rykmenttinsä upseerit olivat kerran
tuominneet erään miespoloisen, joka oli rikkonut kevytmielisesti
antamansa kunniasanan.

Hän lähti makuuhuoneeseensa, ja hänelle teki hyvää, kun ympärillä
kaikki kävi pimeäksi ja hänen ei tarvinnut enää nähdä mitään, ei
linnaansa eikä tehdastaan, ei vaimonsa tutkivaa eikä tyttärensä
tuskallista katsetta. Ja jälleen hän vuoteessa lojuessaan kuuli
kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen, ja joka lyönnillä hänen
oli pakko ajatella: "Onpa rykmentissämme nyt toinenkin mies,
joka harmaapäisenä on tehnyt saman rikkomuksen, mikä silloin sai
heikkoluontoisen nuorukaisen ampumaan luodin päähänsä. Tässä se mies
makaa eikä voi nukkua, koska on rikkonut kunniasanansa."


5.

Kevätmyrskyt puhaltelivat lakeuksien yli, kun Anton kutsuttiin rajan
takaa jälleen kotia. Talvi oli ollut hänelle ankaran työn, raskaiden
rasitusten aika. Muukalaisesta kaupungista hän oli useammin kuin
kerran saanut lähteä pyryyn ja pakkasiin, sodan hävittämien seutujen
halki, kauas itään ja etelään aina Siebenbürgenin vuoristoihin ja
madjaarien alaville karjalaitumille saakka. Hän oli nähnyt paljon
surullista: poroksi poltettuja aatelishoveja, tuhaksi hävitettyä
hyvinvointia, hengestään ja toimeentulostaan epävarmoja ihmisiä,
nälkää, raakuutta ja leimuavaa puoluevihaa.

"Mihinkä aikaan hän tulee?" kysyi Sabine veljeltään. "Muutaman
tunnin päästä, ensi junassa." Sabine hypähti pystyyn ja sieppasi
avainkimppunsa. "Ja tytöt eivät ole vieläkään saaneet kaikkea
valmiiksi; minun on itse käytävä toimeen. Tänä iltana hänen täytyy
syödä meidän kanssamme, Traugott; me naisetkin tahdomme saada hänestä
osan itsellemme."

Veli nauroi: "Älkää vain hemmoitelko häntä piloille."

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi täti. "Kun hän taas joutuu kuukkimaan
konttorissa, niin istuu hän siellä kuin suljetussa rasiassa, eikä
häntä saa nähdäkseenkään muulloin kuin päivällispöydässä."

Sabine kävi kaivamaan liinavaatekammionsa aarteita, läjäsi palvelijan
käsivarrelle kokonaisen kantamuksen ja katseli kärsimättömästi
akkunasta alas pihalle, eivätkö herrat jo viimeinkin lähtisi
takapihan puolelta konttoriin. Vihdoin hänellä oli tilaisuus hiipiä
Antonin huoneeseen. Hän loi vielä viimeisen arvostelevan silmäyksen
sohvatyynyyn, jonka hän oli ommellut poissaolevalle, ja sovitteli
alabasterimaljakkoon kaikki puutarhurin lähettämät kukat. Kun hän
sitten maljakosta loi silmänsä muualle, lensi hänen katseensa pitkin
seiniä, joista yhdellä vielä riippui Antonin kohta liikkeeseen
tultuaan tekemä piirustus, ja lattialle, jota yhä peitti Finkin
sille levittämä kallisarvoinen matto. Ensi kertaa pitkästä ajasta
hän oli jälleen tässä huoneessa, jota hänen jalkansa oli väitellyt,
niin kauan kuin tuo toinen oli ollut talon asukkaita. Missä hän nyt
elelikään? Sabinesta tuntui kuin olisi heidän eronsa sattunut jo
ammoin sitten, ja pelkkä tuon ajan muisteleminenkin tuntui hänestä
tuskalliselta unennäöltä. Mutta sille rehelliselle miehelle, joka nyt
oli huoneen asukkaana, hän voisi avoimesti sanoa kuinka kalliiksi
tämä oli käynyt hänelle, ja iloisin mielin hän odotteli hetkeä,
jolloin voisi kiittää häntä kaikesta, mitä Anton oli tehnyt hänen
veljensä hyväksi.

"Mutta Sabine!" huudahti täti säikähtyneenä ovelta. Tätikin oli
hiipinyt hiljaa pöytänaapurinsa huoneeseen.

"Mikä sinun on?" kysyi Sabine ylös silmäten.

"Mutta sinähän olet ripustanut akkunoihin koruompeleiset verhot.
Eiväthän ne toki kuulu tänne takapihan puolelle, herrain
tupakkasuojiin!"

"Anna niiden riippua rauhassa", sanoi Sabine hymyillen.

"Ja sitten nuo tyynynpäälliset, ja nuo pyyheliinat -- tämähän on
ennenkuulumatonta! Nehän ovat parasta mitä sinulla on. Hyvä isä
sentään! Nuo pitsireunaiset ja ruusunpunaisella vuorilla sisustetut
tyynynpäälliset!"

"Rauhoituhan toki, täti", huudahti Sabine punastuen. "Hän, jota me
tänään odotamme kotiin, on hyvinkin ansainnut, että hän saa parasta
mitä vanhoista kaapeista löytyy."

Mutta täti ei malttanut olla yhä pudistelematta päätään. "Jollen
tätä olisi omin silmin nähnyt, niin en sitä olisi uskonut kenenkään
sanomasta. Antaakin tuollaisia tavaroita jokapäiväiseen käytäntöön!
En sinua enää ollenkaan ymmärrä, Sabine. -- No, voihan hänelle
sitten vaihtaa joka kerralla aina halvempia numeroita, se on ainoa
lohdutukseni. Ei, mutta tosiaankin, että minun piti tällaista saaman
nähdä!" Hän löi kätensä yhteen ja lähti kiihdyksissään huoneesta.

Sabine tarttui jälleen avainkimppuunsa ja riensi tädin jälkeen. "Hän
lörpöttelee Traugottille joutavia", puheli hän mennessään hiljaa
itsekseen; "minun täytyy todistaa hänelle, ettei muulla lailla olisi
sopinutkaan tehdä."

       *       *       *       *       *

Myöskin matkamiehen mieliala oli kuin pojan, joka pitkän aikaa
poissa oltuaan jälleen palajaa isänkotiin. Viime asemilla ennen
hallituskaupunkiin tuloa hänen sydämensä paukutteli iloisin lyönnein;
vanha talo ja työtoverit, kauppaliike ja hänen kirjoituspulpettinsa,
johtaja ja Sabine, kaikki ne kulkivat hymyilevinä kuvina hänen
silmäinsä ohi. Vihdoin pysähtyivät vuokra-ajurin vaunut avatulle
portille. Siellä oli vastassa tutut rahtivaunut, laatikot, tynnörit
ja tikapuut. Siellä huusi isä Sturm kadun yli kajahtelevalla äänellä
hänen nimensä, sieppasi vaununoven auki ja nosti hänet kevyesti kuin
pienen poikasen maahan. Tuolta tuli herra Pix juoksujalkaa ulos
kadulle, puristeli hänen kättään puristamasta päästyään eikä ilossaan
huomannut, kuinka hänen musta siveltimensä käytti kädenliikkeitä
hyväkseen maalatakseen Antonin turkinpäälliselle kaikenlaisia
koukeroita. Sitten tuli Anton ison vaa'an kohdalle ja ravisti
mielihyvin sen järeitä vitjoja. Sitten hän saapui etukonttoriin,
jossa lamput jo paloivat, ja kajautti kynnykseltä iloisen: "Hyvää
iltaa!" Kovasti huutaen karkasivat toverit yhtenä miehenä pystyyn ja
tungeksivat tulijan ympärille. Herra Schröter riensi takahuoneesta
paikalle, ja kun hän huusi sydämellisen "Tervetullut!" ja ojensi
tulijalle kätensä, loisti kirkas ilo hänen muuten syvän totisilta
kasvoiltaan. Ne olivat onnekkaita silmänräpäyksiä, ja Anton tuli
hentomielisemmäksi kuin kypsyneelle miehelle olisi sopinutkaan. Ja
kun hän ensi kysymysten ja vastausten jälkeen lähti konttorista
omaan huoneeseensa, hyppäsi pihalla riihattoman ilon valtaama Pluto
pystyyn hänen rinnalleen ja liekutti mahtavasti takkuista häntäänsä,
niin että Antonin oli työläs kirvottua sen hyväilyistä. Yläportaissa
tuli palvelija tyytyväisesti irvistellen häntä vastaan ja avasi
kunnioittavasti hänen huoneensa oven.

Hämmästyneenä Anton katseli ympärilleen: huone oli juhlallisesti
koristettu, uunissa paloi iloinen valkea, oven päällä riippui
vihreä köynnös, sohvalla oli uusi koruommeltu pielus, pöydällä
sirot teevehkeet ja niiden vieressä alabasterimaljakko täynnä
kukkia. "Neiti on täällä kaikki itse laittanut", uskoi Franz
hänelle. Anton kumartui maljakon yli ja katseli jokaista eri kukkaa
mitä tarkimmin. Ne olivat yleensä tavallisten kukkain näköiset,
mutta Anton tirkisteli niitä kuin ei olisi vielä iki maailmassa
moisia nähnyt. Sitten hän otti sohvatyynyn käteensä, tunnusteli ja
hyväili sen kuvioita ja laski sen täynnä harrasta ihailua jälleen
paikalleen. Vihdoin hän otti kipsikissankin käteensä, koputteli sitä
selkään ja laski sen varovasti kuin elävän luontokappaleen takaisin
kirjoituspöydälle; eikä kissakaan ollut tunteeton niin suuresta
ystävällisyydestä, sillä uunin valkean punertavassa loimossa se
hohteli aivan elävänä, ja huoneessa kuului kuin hiljaista kehräämistä.

Jälleen riensi Anton konttoriin kertomaan johtajalle viimeisen
toimintansa tuloksista. Kauppias vei hänet pieneen takahuoneeseensa
ja puheli hänen kanssaan viimeksi kuluneen ajan tapauksista niin
sydämelliseen sävyyn kuin uskotun ystävän kanssa jutellaan tärkeistä
asioista. Kuitenkin olivat keskustelun aiheet varsin vakavata
laatua. Paljon oli menetetty, eikä suinkaan vähemmän ollut edelleen
vaaranalaisena. Vasta vieraalla maalla ollessaan Anton oli tullut
täysin käsittämään koko sen tuhon laajuuden, joka kauppaliikettä
oli uhannut. Ja hän tajusi, että monien vuosien tarmokasta työtä
tarvittiin korvaamaan vahingot ja solmiamaan uudelleen katkenneet
langat. Lyhyin sanoin kauppias ilmaisi hänelle saman. "Teidän
huolellisuuttanne ja tarmoanne saan kiittää paljosta", päätti hän
puheensa; "minä toivon, että te autatte minua voittamaan kadottamamme
kauppa-alan toisaalta; mitä emme saa enää takaisin, sen me kestämme
kärsiä." Ja Antonin poistuessa hän huusi hymyillen hänen peräänsä:
"On vielä eräs, joka tahtoo kiittää teitä; pyydän teitä tänä iltana
vieraakseni."

Sitten Anton kävi pulpettinsa ääreen, avasi pitkästä aikaa jälleen
sen laatikot ja otti paperia ja kyniä esiin. Mutta työnteosta ei
tänään tullut mitään. Jordan kieltäytyi antamasta hänelle yhtäkään
kirjettä, ja molemmissa konttoreissa ei levoton hyörinä ottanut
loppuakseen. Yksi toisensa jälkeen jätti paikkansa ja tuli Antonin
pulpetin ääreen. Herra Baumann kävi taputtamassa naapuriaan useampaan
kertaan olkapäälle ja palasi sitten vaitonaisena mutta hyvillä
mielin paikalleen, ja herra Specht ratsasti suuren kiihtymyksen
vallassa Antonin vieressä kulkevalla välikaiteella ja syyti virtanaan
kysymyksiä ja ihmetteleviä huudahduksia Antonin pään yli. Herra
Liebold laski imupaperin pääkirjan lehtien väliin jo monta minuuttia
ennen työajan loppumista ja vetäytyi etukonttoriin. Yksinpä herra
Purzelkin astui ulos aitauksestaan, pyhä liitupala yhä kädessään; ja
lopuksi tuli myöskin herra Pix ison vaa'an luota konttoriin uskomaan
Antonille kaikessa salaisuudessa, että hän ei ollut enää moneen
kuukauteen pelannut soolowhistiä, ja että Spechtin mielentila oli
ennättänyt kääntyä sellaiseksi, että se lähenteli löyhäpäisyyttä.

Illalla Anton meni kadunvartisen talon yläkerrokseen. Oviverhot
humahtivat syrjään, Sabine seisoi hänen edessään. Neitosen suu
nauroi, mutta silmät loistivat kosteina, kun hän kumartui suutelemaan
kättä, joka oli väistänyt surmaniskun veljen pään varalta.

"Mutta neiti!" huudahti Anton säikähtyen ja tempasi kätensä irti.

"Minä kiitän teitä, oi, minä kiitän niin teitä, Wohlfart!" huudahti
Sabine ja tarttui molemmin käsin häntä hartioihin. Sitten hän
katseli nuorukaista kauan vaieten, mielenliikutuksen lumoissa, jota
hän ei yrittänytkään salata. Kun Anton vuorostaan katseli impeä,
joka seisoi hänen edessään punoittavin poskin, kohoilevin povin
ja kiitollisuutta sädehtivin silmin, niin hän tajusi, että hänen
torjumansa slaavilaisen sapelinisku oli muuttanut hänen suhteensa
perheeseen ja talon nuoreen valtiattareen vallan toiseksi. Kaatunut
oli se raja-aita, joka tähän saakka oli erottanut konttorin palkatun
työntekijän talon neidistä. Ja sydän tulvillaan ylpeätä iloa hän
myöskin tunsi, että hän itsekin oli tänä koettelemuksen aikana
kypsynyt mieheksi, jonka voimaan ja levollisuuteen naisen kannatti
turvautua.

Hän kertoi tytölle vielä kerran, mitä tämä monilla kysymyksillään
koetti saada kuulla hänen omasta suustaan, taistelusta rahtivaunujen
luona, koko hurjan kapina-ajan kauhuista. Hartaalla jännityksellä
Sabine kuunteli hänen sanojaan. Antonkin oli hänestä muuttunut
toiseksi, hänen piirteensä olivat miehekkäämmät, ryhtinsä varmempi,
sanansa iskevät. Immen silmä tapaili nuoren miehen katseen tyyntä
loistetta, ja kun tuo katse täynnä iloa kohdistui hänen silmiinsä,
loi hän ne tahtomattaan alas. Koskaan ennen ei Sabine muistanut
huomanneensa, kuinka sorja ja komea nuorukainen Anton todella oli.
Tänään hän senkin vasta näki. Avoimet, miehekkäät kasvot, niiden
ympärillä ruskea kiharatukka, kaksi loistavaa tummansinistä silmää,
voimakaspiirteinen suu ja poskilla hieno puna, joka alinomaa väreili
mielenliikutuksen yltyessä tai laskiessa niinkuin päivänpaiste
hymyilevällä kedolla. Nuori mies oli neitosesta kuin uusi mies ja
samalla kuitenkin rakas uskottu ystävä.

Tätikin saapui näkyviin; aamupäivän kohtaus koruommeltujen
akkunaverhojen johdosta värisytti yhä vieläkin mainingeillaan hänen
mieltään, josta kahiseva silkkihame ja uuden-uutukainen päähine
oli näkyvänä todistuksena. Hänen tervehdyksensä oli äänekäs ja
monisanainen ja hänen huomautukseensa, että uusi poskiparta hyvin
sopi herra Wohlfartille, yhtyi nuorempikin naisista äänettömällä
päännyökkäksellä.

"Kas, siinähän teillä on konttorin sankari käsissänne", huudahti
kauppias. "Näyttäkääppä nyt, että osaatte palkita hänen
ritaripalveluksiaan paremminkin kuin pelkillä kauniilla sanoilla.
Kantakaa esiin parasta mitä keittiö ja kellari voivat tarjota.
Tulkaahan nyt, uskollinen matkatoverini. Reinin viini odottaa, että
te monen väkevän puolalaisjuoman jälkeen teette sillekin kunniaa."

Lampun rauhallisessa valossa säteili ruokasali rattoisasti, kun nuo
neljä kävivät pieneen pöytään. Kauppias kurotti lasinsa pöydän yli
Antonia kohti ja sanoi: "Tervetullut kotia!" -- "Tervetullut kotia!"
huudahti Sabinekin. Silloin vastasi Anton hiljaisella äänellä:
"Minulla on koti, jossa tunnen hyvin viihtyväni. Teidän hyvyytenne
on sen minulle suonut. Monina iltoina, kun tuolla vieraalla maalla
istuin kehnossa majatalossa muukalaisten joukossa, joiden kieltä vain
vajavaisesti ymmärsin, ajattelin tätä pöytää ja sitä kohottavaa iloa,
kun saisin jälleen nähdä teidän kasvonne ja nämä kotoiset huoneet.
Sillä kaikkein katkerinta maan päällä on se, kun lepohetkinään tuntee
itsensä aivan yksinäiseksi, ilman ainuttakaan hyvää ystävää, ilman
kotosijaa, johon sydän viettyy."

Ja kun hän myöhään illalla nousi lähteäkseen, sanoi kauppias hänelle
viime tervehdykseksi: "Wohlfart, minä haluan kiinnittää teidät
vielä lujemmin talooni ja liikkeeseeni. Jordan eroaa meiltä tämän
neljännesvuoden loppuessa liittyäkseen osakkaana enonsa liikkeeseen.
Olen määrännyt hänen paikkansa teille. Minä tiedän, etten parempata
miestä saisi sijaisekseni konttorissa."

Kun Anton palasi huoneeseensa, tunsi hän autuaallista tunnetta, jota
ihmisen aniharvoin elämässään on sallittu rankaisematta tuntea: hän
tunsi olevansa onnellinen, ilman katumusta mistään ja ilman halua
enemmästä onnesta. Hän istahti sohvaan, katseli sen uutta pielusta
ja pöydän kukkakoristusta, ja hänen ajatuksensa lensivät takaisin
vasta elettyihin tunteihin. Yhä uudelleen hän näki Sabinen edessään,
kun tämä kumartui suutelemaan hänen kättänsä ja kiittämään häntä.
Kauan hän istui noissa suloisissa unelmissa ja laski viimein väsyneen
päänsä silkkikuvioille, jotka Sabinen käsi oli ommellut päälliseen.
Silloin sattui hänen silmänsä pöydällä olevaan kirjeeseen; siinä oli
New Yorkin postileima, ja osote oli Finkin käsialaa.

Fink oli ensi vuosina heidän eronsa jälkeen kirjoittanut jonkun
kerran, miltei aina vain muutamia harvoja rivejä, mutta ei koskaan
liikeasioistaan, vielä vähemmän niiden suunnitelmain toteuttamisesta,
joita hän oli takapihan puolella Antonin seurassa laatinut
tulevaisuutensa varalle. Sitten oli kulunut pitkä aika, jolloin
Anton ei ollut saanut vähintäkään vihiä ystävästään; hän tiesi vain,
että Fink oli usein laveilla matkoilla Yhdysvaltain länsiosissa sen
kauppaliikkeen, jonka johdossa hänen setä vainajansa oli ollut, sekä
erinäisten tämän sisarliikkeiden valtuutettuna. Mutta nyt sai Anton
hämmästyksekseen lukea seuraavaa:

    "Täytyyhän minun toki kerrankin purkaa sydämeni, vaikka olisin
    tästä mielelläni tyyten vaiennut sinulle poika paralle.
    Minä olen joutunut ryövärien ja murhamiesten joukkoon. Jos
    jolloinkin tarvitset paatunutta kurkunkatkaisijaa, niin käänny
    vain minun puoleeni. Kiitänpä sellaisen veijarin päiviä, joka
    omasta vapaasta valinnastaan rupee roistoksi; hänellä on toki
    ainakin se tyydytys, että saa itse solmita paholaisen kanssa
    järkevän kauppakirjan ja voi valita kaikista kehnouden lajeista
    juuri sen, joka häntä paraiten miellyttää. Minun osani sattui
    ohraisempi. Toisten keksimäin koiranjuonten pakotuksesta minä
    tempaudun yhä eteenpäin tiellä, joka arveluttavasti muistuttaa
    lumivyöryn syvyyteen käyvää uraa. Tuollaisen lumivyöryn sisään
    hautautuneen kallionkappaleen tavalla minä olen keskellä
    pirullisinten juonten kokoonpusertavaa jäähyhmää, mitä kaikkein
    nerokkaimmat nylkyriaivot ovat kyenneet punomaan. Setä vainajani
    suvaitsi hyvyydessään tehdä juuri minusta mielisuunnitelmansa,
    maakeinottelun, perillisen. Kauan välttelin sekautumasta
    henkilökohtaisesti tämän liikehaaran yksityiskohtiin.
    Annoin kokonaisen vuoden mittaan Westlockin selvitellä tätä
    perintömme osaa. Jos se oli pelkurimaisesti tehty, niin olihan
    puolustuksenani sen työn paljous, minkä kuolleen herran
    laajain pörssiasiain selvittely minulle antoi. Vihdoin kävi
    välttämättömäksi, että itsenikin täytyi puuttua tuohon ikävään
    työhön; ja vaikka minulla olikin jo ennestään epäilyksiä
    sen ilmapallon venyväisyydestä, jota vainaja oli omantunnon
    asemasta kantanut povessaan, niin on nyt käynyt epäämättömäksi
    tosiasiaksi, että hänen tarkoituksenaan oli rangaista minua
    kaikista edellisistä lapsellisista ilkeyksistäni siten, että teki
    minusta apurin vanhoille sammalepäisille emäroistoille, joiden
    kavaluus on niin ylivoimainen, että pirukin saa työntää häntänsä
    taskuun ja laputtaa matkoihinsa naama kateudesta keltaisena.

    Tämän kirjeen lähetän sinulle eräästä Tennesseen
    uuden-uutukaisesta kaupungista, perin miellyttävästä paikasta,
    jonka etuja ei tosin lisää se seikka, että se on rakennettu
    keinottelemaan minun perintörahoillani. Kaupungin muodostavat
    jotkut kurjat lautahökkelit, niistä puolet kapakoita, ja
    kaikki katonrajaa myöten täynnä likaisia ja viheliäisiä
    siirtolaisia, joista toinen puoli potee mätähaavoja ja
    keltakuumetta. -- Nekin, jotka vielä pääsevät hoipertelemaan
    jaloillaan, ovat kuoppaposkista, surkastunutta väkeä, kaikki
    varmoja kuolemankokelaita. Joka päivä, kun nuo ihmispoloiset
    katsahtavat nousevaan aurinkoon, joka päivä, kun he tuntevat
    vallan kohtuutonta tarvetta saada jotain suuhunsa ja
    naukuvaan vatsaansa, joka päivä aamusta iltaan saakka on
    heidän mielityönään kirota niitä maakamaran haikaloja, jotka
    ovat ryöstäneet heidän rahansa kuljetuskustannusten, maan
    ja asumusten korvaukseksi ja tuoneet heidät tähän kirouksen
    paikkaan, joka kaksi kuukautta vuodessa on tulvaveden alla ja
    lopun vuotta muistuttaa pikemminkin huonosti sotkettua taikinaa
    kuin kiinteää maaperää. Mutta ne miehet, jotka johtavat noita
    uhrejaan tätä liejuista tietä taivaan valtakuntaan, ovat juuri
    minun liittolaisiani ja asiamiehiäni; ja minä, Fritz Fink, olen
    se onnellinen miekkonen, jota täällä joka päivä ja joka hetki
    kaikkein hartaimmin sadatellaan saksan- ja irlanninkielillä. Ne
    asukkaista, joilla on terveet sääret, minä lähetän joutuin pois
    täältä; ketkä hoipertelevat sairaalassani kuin mitkäkin manalan
    varjot, niihin mätän maissia ja kiniiniä. Tätä kirjoittaessani
    ryömii huoneeni lattialla kolme ilkoisen alastonta
    irlantilaiskakaraa, joiden äidit ovat olleet kyllin tunnottomia
    erotakseen yksin tästä murheen alhosta ja jättäneet minun
    asiakseni pidellä noita sammakon näköisiä kuvatuksia yöastialla.
    Ihana toimi todellakin minun isäni pojalle! Kuinka kauaksi olen
    tuomittu juuttumaan tähän suohon, sitä en osaa sanoa; ehkäpä
    siksi kunnes viimeinenkin alamaisistani on heittänyt henkensä.

    Sillävälin olen riitautunut New Yorkissa olevain yhtiötovereini
    kanssa, olen suureksi mielihyväkseni saanut kokea yleisen
    tyytymättömyyden myrskyn; suuren läntis-siirtolayhtiön
    osakkaat ovat pitäneet kokouksen, jossa minulle on omistettu
    jymypuheita ja minua muistettu päätöksissäkin. Siitä minä vähät
    välittäisin, kun vain keksisin keinon, miten päästä eroon koko
    rosvosakista. Mutta kallis vainaja on osannut järjestää asiat
    niin älykkäästi, että minä olen köytetty yhtä lujasti kuin ikinä
    neekeri orjalaivan penkkiin. Suunnattomia rahasummia on uhrattu
    tähän kamalaan keinotteluun. Jos sanon osuuteni irti, niin olen
    varma että ne peijakkaat keksivät keinoja pakottaakseen minun
    maksamaan koko osakemäärän, jonka vainaja on merkinnyt; ja kuinka
    siitä läpäisen syöksemättä en ainoastaan itseäni, vaan myöskin
    toiminimen Fink ja Beckerin perikatoon, se on vielä minulle
    tietymätöntä.

    En kuitenkaan halua kuulla sinun ajatustasi siitä, mitä minun
    pitäisi tehdä, mihin ryhtyä. Se ei minua yhtään hyödyttäisi,
    sillä tiedänhän sen sanomattasikin. En ylipäänsä halua sinulta
    ollenkaan kirjettä, sinä yksinkertainen, muinaisfrankkilainen
    Tony parka, joka uskot että yhtä helppo on toimia rehellisesti
    kuin levittää voita leivälleen. Sittekuin olen tehnyt kaiken
    minkä suinkin voin, haudannut toiset, lihoittanut toiset ja
    suututtanut yhtiötovereitani niin paljon kuin mahdollista,
    vetäydyn muutamiksi kuukausiksi vielä kauemmaksi länteen,
    jollekin rehelliselle ruohotasangolle, jossa kuulee vähemmän
    alligaattorien ja huuhkajain kirkunaa, mutta tapaa enemmän tosi
    ylimyksellisyyttä kuin täällä. Jos preerialla on saatavana kynää
    ja mustetta, niin kirjoitan sinulle jälleen. Jos tämä kirje on
    viimeinen, jonka minulta koskaan saat, niin omista muistolleni
    kyynelpisara ja huokaa hurskaaseen tapaasi: Sääli miestä, olihan
    hänellä hyvätkin puolensa!"

Sitten seurasi tarkka selostus Finkin liikeasioista ja siirtolayhtiön
säännöistä.

Anton luki tuon lohduttoman kirjeen useampaan kertaan, istahti sitten
pöydän ääreen ja ystävän kiellosta välittämättä kirjoitti tälle läpi
koko yön.

       *       *       *       *       *

Vielä lähipäivien levollisemmassa valossakin Anton säilytti
juhlatunnelmansa. Kun hän työskenteli konttorissa ja laski leikkiä
tovereitten kanssa, tunsi hän koko ajan, kuinka lujaan hänen elämänsä
nyt oli juurtunut tämän ison talon muurien sisäpuolelle. Toisetkin
sen huomasivat. Päivällispöydässä kävi keskustelu vilkkaammin kuin
koskaan ennen. Ei vain johtaja yksin, vaan myöskin Anton ja Sabine
pitivät puhetta. Sellaisena aikana, jolloin liike-elämä tarjosi perin
vähän ilonaiheita, virisivät nämä kolme uuteen elämään. Kauppias
kohdisti puheensa melkein yksinomaan Antonille, ja kun Anton kävi
juttelemaan, niin koko pöytäseura kuunteli tarkkaavasti, välistä
purskahtivat kaikki toverit iloiseen nauruun tuon muinen niin
juhlallisen ruokapöydän alapäässä. Myöskin iltaisin oli Antonilla
erinäisiä etuoikeuksia. Usein kutsuttiin hänet kadunvartiseen
rakennukseen; silloin hän istui johtajan ja molempain naisten kanssa
pieneen pöytään, ja isännästä oli helppo huomata kuinka rakkaaksi
hänelle kävi persoonallinen ystävyyssuhde mieheen, joka oli niin
hartaasti ja koko sydämestään kasvanut kiinni hänen liikkeensä
elinetuihin ja jonka raittiissa ja täsmällisessä mielenlaadussa hän
näki oman nuoruutensa kuvan.

Sabine varsinkin nautti näistä iltahetkistä. Hänelle oli iloinen
keksintö, kun hän puheltaessa päivän uutisista, jostakin
vastaluetusta kirjasta, yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista voi
panna merkille, että tuo mies, joka niin monet vuodet oli elänyt
heidän likimmässä läheisyydessään, niin monissa asioissa ajatteli ja
tunsi hänen tavallaan. Antonin sivistysmäärä, hänen arvostelukykynsä
hämmästyttivät neitoa, hän näki ennestään rehelliseksi tuntemansa
mielenlaadun yht'äkkiä säteilevän loistavissa väreissä, niinkuin
matkamies katselee iloisella hämmästyksellä avaraa hohtavaa maisemaa,
jonka aaltoileva sumu oli häneltä kauan kätkenyt.

Tyynin mielin tottuivat toveritkin tunnustamaan nuoren miehen
tavattoman aseman heidän keskuudessaan. Että hän oli pelastanut
johtajan hengen, sen he tiesivät isännän omasta suusta, ja tämä
seikka oli riittävä syy yksi herra Pixillekin, jotta hän ilman
kärkeviä huomautuksia sieti Antonin tiheitä vierailuja isäntäväen
puolella. Anton teki parhaansa säilyttääkseen entiset hyvät välit
työtoverien kanssa. Vapaina iltoinaan hän kutsui heistä joitakuita
luoksensa, ja usein istui koko seura koossa hänen huoneessaan. Jordan
valitti hymyillen, että hänet oli unohdettu hänen vielä eläessään,
ja konttoriväki tottui Antonissa näkemään hänen seuraajansa,
nuorempain hiljaisen neuvonantajan. Mieluimmin Anton seurusteli
Baumannin kanssa, jolla oli taas viime puolenvuoden aikana ollut
väkeviä kiusauksia lähetysalalle ja jota pidätteli lähtemästä
ainoastaan vakaumus siitä, että liike tarvitsi ehdottomasti tänä
vaikeana pula-aikana tottunutta arviolaskelmain tekijää. Kaikkein
innokkaimmin pyrki Antonin suosioon alati raisuhenkinen Specht. Hänen
mielikuvituksensa oli kutonut matkamiehen pään ympärille oikean
pyhimyskehän. Siitä, mitä Anton oli kokenut, loi herra Spechtin
vilkas mielikuvitus mitä haaveellisimpia kuvia, ja mitä sankari itse
oli kertonut, sitä ihaili ja koristeli ja täydenteli mitä kirjavimmin
värein. Hän oli taipuvainen otaksumaan että Anton, paitsi mitä hän
toisille tunnusti, oli lisäksi kokenut toisia sanomattoman paljon
viehättävämpiä seikkailuja, joista jotkin salaperäiset seikat
pakottivat hänet visusti vaikenemaan.


6.

Anton seisoi sairaan Bernhardin vuoteen vieressä ja katseli
sydämellisen osaaottavaisesti ystävänsä kuihtunutta muotoa. Nuoren
tutkijan kasvot olivat entistäkin ryppyisemmät, hänen kätensä oli
läpinäkyvä kuin vaha, kähärätukka riippui sekaisina suortuvina
kostealla otsalla, ja silmissä hehkui kuumeen poltto. "Te olitte niin
kauan poissa vieraalla maalla!" hän huudahti valittaen; "minä ikävöin
teitä luokseni joka päivä. Nyt kun olette palannut, käy minunkin
oloni paremmaksi."

"Minä käyn täällä usein, jollei puhelumme ole teille vaivaksi",
lupasi Anton.

"Ei ollenkaan", sanoi Bernhard, "minä kuuntelen teitä levollisesti;
kertokaa minulle nyt matkastanne."

Anton aloitti. "Noina aikoina minulla oli tilaisuutta nähdä,
mitä me molemmat niin usein olimme ikävöineet nähdä, vieraita
oloja ja ihmisiä ja myrskyistä riehuntaa. Tapasin kelpo veikkoja
vieraallakin maalla, ja kuitenkin olen kaikesta näkemästäni ja
kokemuksestani tullut siihen vakaumukseen, että onnellisin on
ihminen saadessaan toimia voimainsa ja kykyjensä mukaan omassa
kotiseudussa, omien maanmiesten keskuudessa. Paljon olen saanut
nähdä, mikä teitäkin olisi ilahduttanut, koskapa se oli runollista
ja sielua värähdyttävää, mutta sittenkin oli etualalla kovin paljon
vastenmielistä ja inhoittavaa."

"Niin siellä kuin muuallakin maailmassa", arveli Bernhard. "Missä
suuri tunne värisyttää sydäntä ja tahtoisi tempaista ihmisiä
eteenpäin, siellä maaperä viskaa kuonansa ylitse, niin että kauneus
lakastuu ja kaikki ylevä käy naurettavaksi. Ei liene muuallakaan
asiat paremmin kuin täällä."

"Kas siinä taas meidän vanha riitakapulamme", sanoi Anton iloisesti;
"ettekö te uskoton ole vieläkään kääntynyt tieltänne?"

Bernhard nyppi sormillaan peitettä rinnallaan ja vastasi syrjään
katsoen: "Ehkäpä olenkin, Wohlfart."

"Kas vain", huudahti Anton naljaillen, "ja mikä onkaan aikaansaanut
teidän kääntymyksenne? Oliko se jotain itse kokemaanne? Totta varmaan
se jotain sellaista oli."

"Olipa mitä oli", vastasi Bernhard, ja hänen kasvoilleen välähti
valoisa hymy; "minä uskon että meilläkin tapaa kauneutta ja
rakastettavaisuutta; minä uskon että elämä voi meilläkin synnyttää
suuria intohimoja, pyhiä iloja ja katkeria suruja. Ja minä uskon",
hän lisäsi surumielin, "että meilläkin saattaa ihminen sortua
hirvittävän kohtalon painon alle."

Huolestuneena Anton kuunteli tällaista puhetta ja näki, kuinka
sairaan suurissa, ylöspäin kääntyneissä silmissä oli haaveellisen
innostuksen hehku. "Varmastikin on niin kuin sanotte", hän viimein
vastasi, "mutta kaikkein kauneinta tässä elämässä, se mikä elämälle
antaa korkeimman arvon, on kuitenkin se asiaintila, kun ihmisen oma
voima on suurempi kuin kaikki häneen ulkoapäin tunkeutuva vaikutus.
Sitä miestä minä kiitän, joka ei salli intohimojen eikä raskaan
kohtalonkaan kasvaa ylivoimaiseksi; joka silloinkin, kun hän on
tehnyt väärin, kykenee tempautumaan irti vääryyden lumoista."

"Mutta entä jos se on liian myöhäistä, ja jos olosuhteiden voima käy
ihmistä väkevämmäksi?"

"Minä en kernaasti usko olosuhteiden voimaan", sanoi Anton. "Minusta
tuntuu, että vaikka ihminen olisi kuinka, ahtaassa asemassa, ja
hän tahtoo käyttää kaikkia voimiaan, niin hän pystyy selviytymään
ahdingosta; hän saa siitä kyllä kantaa arpia, niinkuin taistelusta
suoriutunut soturi, mutta ne vain kaunistavat häntä. Ja vaikkapa hän
ei löytäisikään pelastustietä, niin voi hän ainakin taistella urhon
tavoin. Ja kun hän sortuu ja kaatuu, niin on kaikkien ihailu ja
osanotto hänen palkintonsa. Vain sen, joka vastustuksetta antautuu
kun myrsky puhkee soimaan, sen pyyhkäisee tuuli mukanaan pois maan
päältä."

"Untuvaista ei mikään rukous pysty muuttamaan kiveksi, sanoo
runoilija", vastasi Bernhard ja näpsäytti sormellaan peitteeltään
höyhenen ilmaan. "Minä tahdon kysyä teiltä jotakin, Wohlfart", hän
jatkoi hetkisen kuluttua, "käykäähän vähän lähemmäksi. Otaksukaa
että minä olen kristitty ja te minun rippi-isäni, jolta en saa pitää
mitään salassa." Hän katsahti levottomasti sivuhuoneen oveen ja kysyi
hiljaa: "Mitä te ajattelette minun isäni liiketoiminnasta?"

Hämmästyneenä Anton hätkähti hiukan taapäin, Bernhardin katsellessa
tuskallisen jännitettynä hänen kasvoihinsa ja jatkaessa kiireisesti:
"Minä ymmärrän niin vähän näistä asioista, ah, ehkäpä liiankin vähän.
En tahdo tietää, pidetäänkö häntä rikkaana miehenä vai köyhänä, vaan
kysyn teiltä vielä kerran kuten ystävältäni ainakin, mitä syrjäiset
ajattelevat siitä tavasta, jolla hän hankkii rahansa? On hirmuista
ja ehkä kovin väärinkin että minä, hänen poikansa, kysyn sellaista,
mutta minua pakottaa siihen voima, jota en kykene vastustamaan.
Olkaa rehellinen minua kohtaan, Wohlfart." Hän kohosi vuoteessaan
istualleen, laski kätensä Antonin kaulaan ja kuiskasi hänen
korvaansa: "Pitävätkö teidänluontoisenne miehet isääni kunniallisena
miehenä?"

Harras sääli puristi Antonin sydäntä kokoon; hän ei rohjennut sanoa
mitä hän ajatteli, mutta ei rohjennut valehdellakaan. Sen vuoksi
hän pysyi vaiti kotvan aikaa; sairas vaipui jälleen vuoteeseen, ja
hiljainen ähkinä värisi huoneessa.

"Rakkahin Bernhard", sanoi Anton viimein, "ennenkuin vastaan pojalle
sellaiseen kysymykseen hänen isästään, niin täytyy minun ensiksi
saada tietää, minkä vuoksi hän sitä kysyy vieraalta henkilöltä. Sillä
jos tuon teette ainoastaan täydentääksenne minun mielipiteeni avulla
omaa arvosteluanne isänne liiketoimista, niin täytyy minun kieltäytyä
vastaamasta, tulisipa vastaukseni minkälainen tahansa. Sillä minä
tunnen ainoastaan syrjäisten kylmiä, kenties vihamielisiäkin
lausuntoja, ja sellaista käsitystä ei liikemiehen poika saa koskaan
omaksua isästään."

"Minä kysyn", lausui Bernhard juhlallisesti, "senvuoksi, että olen
suuressa huolessa toisten ihmisten menestyksestä; ehkäpä teidän
vastauksenne voi säästää moniltakin tuskaa ja hätää."

"Silloin tahdon vastata teille. En tunne yhtään tekoa isänne
puolelta, jota kauppakäsityksen mukaan voisi sanoa kunniattomaksi.
Tiedän vain, että hänet luetaan kuuluvaksi siihen suureen
liikemiesluokkaan, jotka liiketoimissaan eivät paljonkaan välitä
siitä, ostavatko he voittonsa toisten ihmisten häviöllä. Herra
Ehrenthalia pidetään varovaisena ja taitavana miehenä, joka panee
enemmän arvoa vakavaraisten miesten hyvään ajatukseen hänestä kuin
satojen syrjäisten mielipiteeseen. Hän voi ehkä tehdä paljonkin
sellaista, jota itseään kunnioittava kauppias välttää, mutta
varmasti on hänelle monikin toimi vastenmielinen, joihin tunnottomat
keinottelijat hänen ympärillään ryhtyvät."

Jälleen kuului sairaan huulilta värisevä huokaus, ja tuskallinen
äänettömyys seurasi. Vihdoin kohottautui Bernhard uudelleen
istualleen ja puhui Antonin korvaan niin läheltä, että hänen kuuma
hengityksensä poltti tämän poskea: "Minä tiedän että te tunnette
parooni Rothsattelin." Anton katsahti hämmästyneenä häntä kasvoihin.
"Neiti on itse minulle sanonut olevansa teidän tuttavanne."

"Neiti Lenore sanoikin oikein", myönsi Anton, vaivoin salaten
mielenkuohunsa.

"Tiedättekö te, että isäni ja vapaaherran välillä olisi jonkinlaista
liikeyhteyttä?" kyseli Bernhard edelleen.

"Hyvin vähän siitä tiedän", Anton vastasi; "ainoastaan sen mitä
itse aikoinaan minulle kerroitte, että herra Ehrenthal on lainannut
vapaaherralle rahoja kiinnitystä vastaan tämän maatilaan. Nyt
vieraalla maalla ollessani olen saanut kuulla, että vapaaherraa uhkaa
jonkinlainen vaara, ja se antoi minulle aihetta varoittamaan häntä
eräästä juonittelijasta." Bernhard tuijotti hätäytyneenä Antonin
huuliin, mutta tämä pudisti päätään. "Tuo juonittelija ei kuitenkaan
ole mikään vieras tässä talossa", hän lisäsi, "se on teidän
kirjanpitäjänne Itzig."

"Se mies onkin konna", huudahti Bernhard kiivaasti ja puristi laihan
kätensä nyrkkiin. "Hän on kehno, halpamainen luonne. Jo ensi päivästä
alkaen, kuin hän tuli meidän taloomme, olen vihannut häntä kuin
saastaista eläintä."

"Minusta näyttää siltä", Anton selitti, "että Itzig, jonka tunnen
lapsuuteni ajoilta, vehkeilee isänne selän takana vapaaherraa
vastaan. Se varoitus, jonka minä sain vapaaherran asioista, oli
kuitenkin niin hämärä, etten siitä paljon viisastunut, vaan olin
pakotettu ilmaisemaan sen vapaaherralle samassa muodossa kuin sen
sainkin."

"Tuo Itzig hallitsee isääni", kuiskutti Bernhard, "hän on perheemme
paha henki; jos isäni menettelee voitonhimoisesti vapaaherraa
kohtaan, niin syy on Itzigin."

Sääliväisesti Anton myönsi sen. "Minun täytyy saada tietää,
minkälaisissa suhteissa vapaaherra ja isäni ovat toisiinsa", jatkoi
Bernhard; "minun täytyy tietää, mitä on tehtävä, jotta paroonin perhe
voidaan auttaa pulastaan. Minä voinkin auttaa", huudahti sairas,
ja jälleen valaisi valju ilon säde hänen kuihtuneita kasvojaan.
"Isäni rakastaa minua. Hän rakastaa minua suuresti; nyt heikkona
ollessani olen oikein saanut tuntea, kuinka hänen sydämensä on
minuun kiintynyt. Illoin, kun hän tulee vuoteeni viereen ja sivelee
kädellään otsaani, kun hän istuu minua vastapäätä, niinkuin te nyt
istutte, ja katselee minua murheellisesti tuntikausia. -- Wohlfart,
onhan hän kuitenkin minun isäni!" Hän löi kätensä yhteen ja peitti
kasvonsa pielukseen. "Teidän täytyy auttaa minua, rakas ystävä",
aloitti hän jälleen, "teidän täytyy sanoa minulle, millä tavalla
vapaaherra voidaan pelastaa. Minä vaadin sitä teiltä. Minä kysyn
itsekin isältäni. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin rupean puhumaan
hänelle tästä, mutta siitä päättäen mitä olette sanonut, ei hänkään
tiedä kaikkea, tahi", lisäsi hän hiljaa supisten, "hän ei tahdo
sanoa minulle kaikkea. Mutta teidän pitää mennä vapaaherran itsensä
puheille."

"Älkää toki unohtako, Bernhard", vastasi Anton, "että paraimmalla
tahdollakaan ei kenenkään ole sallittu sekautua sillä tapaa toisten
asioihin. Kuinka hyvä tarkoituksemme saattaa ollakin, niin olen
kuitenkin ummikko vieras vapaaherralle. Minun välitykseni voi
hänestä, kuten teidän isästännekin, helposti tuntua julkealta
tunkeilevaisuudelta, ja minä pelkään ettemme sillä keinoin saa
paljonkaan hyvää aikaan. En sano että pidän tätä keinoa hyödyttömänä,
mutta minä pidän sitä epävarmana. Ennemminkin on mahdollista, että te
itse voitte vaikuttaa isänne toimenpiteisiin."

"Lähtekää kuitenkin vapaaherran puheille", pyyteli Bernhard
hartaasti, "ja jos hän itse asettuu nurjaksi neuvoillenne, niin
kääntykää neidin puoleen. Minä olen nähnyt hänet", jatkoi hän
puolittain uneksivasti, "olen sen teiltä salannut, niinkuin ihminen
salaa kalleimman salaisuutensa, mutta tänään pitää teidän saada
tietää siitäkin. Minä tiedän kuinka kaunis hän on, kuinka ylväs hänen
ryhtinsä, kuinka jalot hänen liikkeensä. Kun hän asteli nurmikon yli,
oli hän kuin itsensä luonnon kuningatar; kirkas sädekehä loisti hänen
päänsä ympärillä, ja minne hän vain katsahti, siellä kaikki kumartui
hänen edessään... Hänen hampaansa olivat niinkuin helmet ja hänen
rintansa kuin ruusuiset kummut", sanoi hän hiljaa ja vaipui jälleen
patjoilleen, kädet ristissä ja sädehtivin silmin.

"Hänkin, poloinen poika!" huudahti Bernhard hiljaa sydämessään.
"Bernhard parka, nyt te haaveilette."

Bernhard pudisti hymyillen päätään. "Siitä päivästä lähtien
tiedän, että elämämme ei ole pelkästään harmaa", hän sanoi; "se
ei ole harmaa, mutta se on kolea. Tahdotteko siis lähteä puhumaan
vapaaherran ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Minä tahdon", vastasi Anton ja nousi pystyyn. "Mutta minä toistan
teille vielä kerran, että teen silloin jotain tavatonta, joka
helposti voi johtaa uusiin selkkauksiin, kenties meidät molemmatkin."

"Ken on siinä tilassa kuin minä, hän ei pelkää selkkauksia", sanoi
Bernhard; "ja te", hän jatkoi ja katseli Antonia tutkivasti, "te
tulette koko elämänne ajan olemaan sama kuin mistä tänään minulle
puhuitte: mies, joka taistellen raivaa tiensä vapaaksi, vaikkapa
se maksaisi hänelle haavojakin, ja jonka tehtävänä on kamppailla
kohtaloa vastaan. Minut, Anton Wohlfart, myrskytuuli lakastuttaa ja
pyyhkäisee mukanaan pois."

"Te heikkouskoinen", huudahti Anton heltyneenä, "nyt puhuu sairaus
teidän suustanne. Rohkeutenne palaa jälleen terveytenne mukana."

"Niinkö toivotte?" kysyi potilas epäillen. "Usein toivon sitä
itsekin; vain jolloinkin voittaa lamaannus mieleni. Niin, minäkin
tahdon elää, ja elää toisin kuin tähän asti, tahdon ponnistaa
kaikella tarmolla tullakseni väkevämmäksi, en tahdo enää unelmoida
niin paljon kuin tähän asti, enkä enää kiihoittaa ja kiusata itseäni
lukukammiossani. Minäkin tahdon maistaa minkälaista elämä on, kun
miehessä on pontta ja hän osaa antaa iskun iskusta takaisin",
huudahti hän punoittavin poskin ja ojensi kätensä ystävälle.

Anton kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä, sitten hän poistui
huoneesta.

       *       *       *       *       *

Illalla saapui Ehrenthal poikansa vuoteen ääreen, niinkuin hänen
tapansa aina oli lukittuaan konttorinsa ja kätkettyään avaimen
makuuhuoneeseensa. "Mitä lääkäri on tänään sanonut, oma Bernhardini?"

Bernhard oli kääntänyt päänsä seinään päin; nyt hän käännähti äkkiä
ympäri ja sanoi kiihkeästi: "Isä, minun täytyy puhua vähän sinun
kanssasi. Sulje ovi, jotta kukaan ei pääse meitä häiritsemään."

Säikähtyneenä Ehrenthal juoksi molemmille oville, lukitsi ja telkesi
ne tottelevaisesti ja kiiruhti sitten takaisin poikansa viereen.
"Mikä sinulla on, mikä asia sinua huolestuttaa, oma Bernhardini?" hän
kysyi ja tunnusteli kädellään sairaan otsaa. Bernhard nykäsi päänsä
syrjään, ja isän käsi putosi peitteelle.

"Istu tähän", sanoi poika synkästi, "ja vastaa minulle yhtä
vilpittömästi kuin jos puhelisit oman itsesi kanssa."

Vanhus istahti ja sanoi: "Kysy, poikani, minä tahdon vastata sinulle
kaikkeen."

"Sinä olet sanonut minulle, että olet lainannut parooni
Rothsattelille paljon rahaa, että et tahdo enää lainata hänelle
taaleriakaan, ja että tuo aatelismies ei enää kauan kykene pitämään
maatilaansa hallussaan."

"Niin on laita kuin olen sanonut", vastasi isä, varovaisesti kuin
oikeuden kuulustelussa.

"Ja mitä sitten tulee paroonista ja hänen perheestään?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Hän joutuu pois tilaltaan,
ja kun se päivä tulee, jolloin tuomioistuin myy hänen tilansa
pakkohuutokaupalla, niin täytyy minun rahojeni takia tehdä siitä
tarjoukseni, ja toivonpa että saan sen ostetuksi. Minulla on siihen
suuri hypoteekki, joka on varma, ja toinen pieni kiinnitys aivan
viimeisenä, joka on huono. Tuon huonon hypoteekin takia minä tahdon
ostaa tilan."

"Isä", huusi Bernhard vihlovalla äänellä, niin että Ehrenthal
hätkähti koholle, "sinä tahdot etsiä itsellesi etua tuon miehen
onnettomuudesta, sinä tahdot asettua hänen sijalleen! Niin, sinä
olet ajellut vapaaherran luo ja ottanut minutkin mukaasi ehkä siinä
tarkoituksessa, että käyttäisit hyväksesi aatelismiehen pulaa. Se on
hirmuista, hirmuista!" hän heittelehti rauhattomasti vuoteessaan ja
väänteli käsiään.

Ehrenthal liikehti levottomasti tuolillaan. "Älä puhu tuolla tapaa
asioista, joita et ymmärrä. Liikeasiat ovat päivää varten; kun
iltaisin tulen luoksesi, niin sinä et saa hätäillä minun asioistani.
Minä en tahdo, että sinä vääntelet käsiäsi ja sanot: hirmuista."

"Isä", huudahti Bernhard, "jollet tahdo, että minun pitää menehtyä
häpeään ja suruun, niin luovu noista aikeistasi."

"Luopuako!" parahti Ehrenthal hirmustuneena. "Kuinka minä voin luopua
rahoistani? Kuinka voin luopua tuosta maatilasta, jota saadakseni
olen ahertanut päivät ja yöt? Kuinka voin luopua kaikkein suurimmasta
liikeasiasta, mitä minulla on ollut koko elämässäni? Sinä olet
tottelematon lapsi ja teet meille surua tyhjän takia. Mitä vääryyttä
minä siinä olen tehnyt, että olen antanut rahani? Hän on itse niitä
tahtonut. Mitä vääryyttä siinä teen, että ostan hänen tilansa? Siten
pelastan vain rahani."

"Kirottu olkoon jokainen taaleri, jonka siihen tarkoitukseen olet
käyttänyt! Kirottu olkoon se päivä, jolloin teit tuon onnettoman
päätöksesi!" huusi Bernhard ja heristi kättänsä uhkaavasti isäänsä
kohti.

"Mitä tämä on?" parahti Ehrenthal kavahtaen pystyyn. "Mikä paha henki
on mennyt poikani sydämeen, että hän tuolla tapaa puhuu isälleen?
Mitä minä olen tehnyt, kenen hyväksi sen olen tehnyt? En itseni enkä
vanhojen päivieni hyväksi. Sinua minä olen ajatellut joka päivä
tässäkin asiassa, sinua, poikani, joka olet toisenlainen mies kuin
isäsi. Minulle jää murheet, ja sinun pitää käyskennellä linnasta
puutarhaan ja puutarhasta jälleen linnaan, ja kun sinä käyskentelet
ulkona, niin pitää voudin paljastaa päänsä ja renkien karjapihalla
ottaa lakit päästänsä, ja heidän pitää sanoman hiljaa keskenänsä:
tuo tuolla on nuori herra Ehrenthal, joka on meidän herramme ja
isäntämme."

"Niin", sanoi Bernhard katkerasti, "sellainen on sinun rakkautesi.
Minut sinä tahdot tehdä kanssarikolliseksesi väärään tekoon. Sinä
erehdyt, isä; en ikinä minä lähde tuosta linnasta puutarhaan
kirjoineni; ennen tahdon köyhänä mierolaisena anella armopalaa
kunnasta, kuin astun jalallanikaan maatilalle, joka on anastettu
syntisin keinoin."

"Bernhard!" huudahti vanhus käsiään väännellen, "sinä heität kiviä
minun isänsydämelleni, niin että näännyn taakan alla maahan asti."

"Ja sinä tahdot turmella poikasi!" huudahti Bernhard intohimoisella
kiivaudella. "Katsele itsellesi joku toinen, jonka hyväksi elät
nylkyrinä ja valehtelijana; mutta niin totta kuin meillä on taivas
yllämme, sinä et ole kellekään sanova, että se on tapahtunut
onnettoman poikasi hyväksi."

"Poikani, poikani", vaikeroi isä, "älä ruoski minun sydäntäni
kirouksellasi! Siitä lähtien kuin olit pieni vekara, joka kannoit
rukouskirjaasi kouluun ja synagoogaan, on minun ylpeytenäni ollut
katsella sinua. Minä olen antanut sinulle vapaan vallan tehdä kaikki,
mikä vain on ollut mieleesi; olen ostanut sinulle kirjoja ja antanut
sinulle enemmän rahoja kuin olet huolinut ottaakaan; mitä halua vain
luin sinun silmistäsi, sen kiiruhdin sinulle hankkimaan. Kun olen
saanut koko päivän harmitella alhaalla konttorissani, täytyi minun
aina ajatella: poikani pitää nauraman ja minun hätäilemän." Hän
otti yötakkinsa helman ja pyyhki sillä silmiään, koettaen turhaan
saada takaisin mielenmalttinsa. Niin hän istui, onneton isä, lyötynä
miehenä poikaansa vastapäätä.

Bernhard katseli vaieten isänsä kumaraista vartaloa; viimein hän
kurotti kätensä ja huudahti heltyneenä: "Isäni!" Ehrenthal tarttui
molemmin käsin tarjottuun käteen ja piteli sitä lujasti, aivan
kuin ei olisi tahtonut siitä ikinä hellittää; hän lykkäsi tuolinsa
lähemmäksi, hyväili ja suuteli poikansa kättä. "Siis sinä olet
jälleen minun hyvä poikani", sanoi isä liikutettuna. "Nyt et enää
puhele tuollaisia pahoja asioita, etkä riitele enää minun kanssani
tuon paroonin takia."

Bernhard nykäsi kätensä nopeasti takaisin.

"Minä en tahdo ahdistaa häntä, en kiusaa häntä korkojen takia",
pyyteli isä hätäillen ja tavoitteli uudelleen poikansa kättä.

"Oi, hänen kanssaan on turhaa puhua", huudahti Bernhard mitä syvimmän
tuskan vallassa, "hän ei ymmärrä minun puhettani!"

"Minä tahdon ymmärtää kaiken", vaikeroi Ehrenthal, "kunhan vain annat
minulle jälleen kätesi."

"Tahdotko luopua aikeistasi maatilan suhteen?" kysyi Bernhard
ankarasti.

"Älä puhu maatilasta", rukoili vanhus. "Turhaa kaikki", huoahti
Bernhard, kääntyen seinään päin ja kätkien kasvot käsiinsä.

Ehrenthal istui aivan kukistuneena sairasta vastapäätä; hänkin
huoahti syvään. "Kuule minua, poikani", pyysi hän vihdoin hiljaisella
äänellä, "minä tahdon pitää tointa, että saan hankituksi hänelle
toisen tilan, jota hän jaksaa hoitaa varoillaan. Oletko kuunnellut
minua, oma poikani Bernhard?"

"Mene", huudahti Bernhard, ei tylysti vaan syvän tuskan antamalla
ponnekkuudella; "mene ja jätä minut nyt yksikseni."

Ehrenthal nousi ja lähti huoneesta pää kumarassa. Viereisessä
huoneessa hän käveli kiivaasti edestakaisin, väänteli käsiään ja
puheli itsekseen katkonaisia sanoja. Ja sitten hän avasi uudelleen
oven hyvin hiljaa, kävi Bernhardin vuoteen viereen ja kysyi
vaikeroiden: "Etkö tahdo antaa minulle kättäsi, oma poikani?"

Bernhard makasi kasvot seinään päin eikä liikahtanut.

       *       *       *       *       *

Sykkivin sydämin mainitsi Anton vapaaherran palvelijalle nimensä.
"Wohlfart?" huudahti vapaaherra venytellen, ja muisto Antonin
varoituskirjeestä vihiäsi hänen sydäntään. "Saata hänet sisään."
Kylmällä päännyökkäyksellä hän vastasi Antonin syvään kumarrukseen.
"Olen kai teille kiitollisuudenvelassa kirjeestänne", hän lausui;
"etten ole tullut siihen vastanneeksi, niinkuin hyvä tarkoituksenne
epäilemättä ansaitsi, johtuu paljoista töistäni ja suonette sen
minulle anteeksi."

"Jos nyt uudestaan tulen saman asian vuoksi", aloitti Anton, "niin
pyydän ettette pidä sitä tunkeilevaisuutena. Tulen tänne erään
tuttavani pyynnöstä, joka on mitä hartaimmin kiintynyt teihin ja
perheeseenne. Se on kauppias Ehrenthalin poika. Sairaus estää häntä
itseään käymästä täällä, senvuoksi hän minun kauttani pyytää, että
käyttäisitte hyväksenne vaikutusvaltaa, mikä hänellä on isäänsä. Jos
arvelette hänen vaikutuksensa jollain tavalla olevan teille hyödyksi,
niin piti minun pyytää teitä ilmaisemaan hänelle toivomuksenne."

Vapaaherra heristi korviaan. Nyt, kun onnetar hänet hylkäsi, kun hän
itsekin tunsi antautuneensa tuuliajolle, tunkeutui hänen elämäänsä
pyytämättä, kutsumatta, vennon vieraita ihmisiä, tuo Itzig, Wohlfart,
Ehrenthalin poika. Wohlfartin tarjous kuulosti eriskummalliselta,
mutta voisihan siitäkin ehkä olla apua sitä matoa vastaan, joka
hellittämättä kalvoi hänen sydäntään, apua Ehrenthalin vaatimuksia
vastaan ja sitä hirvittävää vaaraa vastaan, joka uhkasi hänen hyvää
nimeään. "Minä tunnen tuota nuorta miestä perin vähän", sanoi
hän arvokkaasti; "pyydän teitä ennen kaikkea selittämään minulle
mistä johtuu, että tämä herra kunnioittaa minua niin tavattomalla
osanotollaan."

Anton vastasi lämpimästi: "Bernhard Ehrenthalilla on jalo sydän ja
hänen elämänsä on puhdas. Kirjojensa parissa kasvaneena hänellä on
sangen vähän käsitystä isänsä asioista, mutta hän on tullut siihen
arveluun, että tämä antaa kehnojen neuvonantajien taivuttaa itseään
vihamielisiin toimiin teitä vastaan. Hänellä on vaikutusvaltaa
isäänsä, hänen hieno kunniantuntonsa on käynyt hyvin levottomaksi, ja
hän haluaa hartaasti pidättää isäänsä ryhtymästä sellaisiin toimiin,
joita hän ei voi pitää kunniallisina."

Tässä oli pelastus! Tässä oli puhdas ilmavirta, joka puhalsi
sairashuoneen tukahduttavaan ilmakehään, mutta sairaalle oli
tuo puhdas ilma epämieluinen. Nuo rehelliset ihmiset, jotka
olivat niin kerkeät tuomitsemaan kaikkea, joka soti heidän
kunniallisuuskäsitteitään vastaan, tuntuivat vapaaherrasta
kiusallisilta. Ja jo nyt, vaikka hän tajusi mikä arvo tälläkin
epävarmalla pelastuksentoiveella voi olla hänen pulassaan, hän tunsi
sydämessään vastahakoisuutta ottamaan pelastusta vastaan näiden
kahden hätäilijän käsistä. Tuolle ylen innokkaalle Wohlfartille
ainakaan, jota kehuttiin niin mallikelpoisen tunnolliseksi ja
luotettavaksi, hän ei tahtonut ilmoittaa mitään lähempää asioistaan.
Siksipä hän vastasi pakotetun ystävälliseen sävyyn: "Liikesuhteeni
ystävänne isään ovat kylläkin sitä laatua, että kolmannen henkilön
hyväätarkoittava välitys saattaisi olla meille kummallekin eduksi.
Onko nuori Ehrenthal sopiva henkilö välittäjäksi, sitä en nyt
tässä voi päätellä. Joka tapauksessa sanokaa hänelle, että olen
kiitollinen hänen osanotostaan asioihini ja että aion aikanaan itse
lähemmin keskustella niiden johdosta hänen kanssaan." Sen viestin
saatuaan Anton nousi pystyyn, vapaaherra saattoi hänet ovelle ja --
merkillistä kyllä -- teki hänelle siellä syvän kumarruksen.

Pelkkä sattumus ei ollut että samana hetkenä, jolloin Anton joutui
etuhuoneeseen, Lenorekin astui sinne. "Herra Wohlfart", huudahti
neiti iloisesti ja riensi tulijaa vastaan. "Rakas neiti Lenore",
huudahti tämäkin, ja molemmat tervehtivät toisiaan niinkuin vanhat
ystävät ainakin.

Siinä tuokiossa unohtui kummaltakin välillä olevat vuodet, he olivat
jälleen kuten kerran ennen tanssituntien kavaljeeri ja nuori daami.
Molemmat kertoivat toisilleen, kuinka paljon vuodet olivat muuttaneet
heitä, ja täten tarinoidessa yhteiset muistelot huomaamatta
nuorensivat heitä jälleen muinaiseen viattomaan hilpeyteen ja
tuttavallisuuteen.

"Kas vain, jälleen te pidätte kaulustanne pystyssä!" huudahti Lenore
hiukan moittivasti. Anton sipasi kauluksen kohta alas.

"Vieläkö teillä on sama päähine kuin silloin? Siinä oli punasilkkinen
vuori, armollinen neiti", virkkoi Anton puolestaan, "ja se sopi
teille ihmeen hyvin."

"Tällä kertaa minulla on sinivuorinen", sanoi Lenore nauraen. "Ja
ajatelkaas, tuo pikku kreivitär Lara vihitään ensi viikolla; me
äskettäin puhelimme teistä ja päiväkirjasta. Eugenkin on meille
kirjoittanut teistä. Kuinka hauskaa, että olette tullut tuntemaan
veljenikin! Käykää sisään, herra Wohlfart, minun täytyy saada kuulla,
minkälaista teidän olonne on ollut siitä ajasta lähtien."

Hän vei Antonin vierashuoneeseen ja pani hänet istumaan nojatuoliin.
Itse hän istui vierastaan vastapäätä ja katseli häntä nauravin
silmin, joiden tuikkiva tervehdys oli aikoinaan tehnyt nuoren miehen
ylen onnelliseksi. Paljon oli Antonissa muuttunut toiseksi; ehkäpä
pudisteli nykyään toinen tytönpää joskus kiharoitaan keltaisen kissan
huoneessa; mutta kun hän nyt näki jälleen edessään nuorukaisvuosiensa
valtiattaren, tuon huiman, tuiki rehellisen tytön, ylhäisenä nuorena
naisena, niin virisivät Antonissa kaikki muinaiset tunteet ja
aistimukset jälleen eloon, ja hän hengitti ihastuneena sen komean
kodin tuoksuvaa ilmaa, jossa neitonen eleli.

"Kun näen teidät", sanoi Lenore, "niin minusta tuntuu kuin olisivat
nuo tanssiharjoituksemme olleet vasta eilispäivänä. Se oli iloinen
aika minullekin! Sen jälkeen olen saanut kokea paljon elämän
vakavuutta", hän lisäsi huoahtaen ja taivutti päätänsä. Anton puki
valittelunsa niin innokkaaseen muotoon, että neidin oli pakko näyttää
jälleen iloiselta ja katsella häntä ystävällisesti silmiin.

"Mikä asia teidät on tuonut isäni luo?" hän kysyi viimein
muuttuneella sävyllä.

Anton kertoi Bernhardista, ystävän pitkällisestä sairaudesta ja hänen
harrasmielisestä kiintymyksestään vapaaherran perheeseen; eikä hän
salannut sitäkään, että Lenorella itsellään oli ollut voimakas osa
tuon kiintymyksen herättämisessä, mikä lausunto pakotti immen luomaan
katseensa alas ja askartelemaan nenäliinansa nipukkain kanssa. "Jos
voitte taivuttaa isänne käyttämään hyväkseen Bernhardin välitystä,
niin tehkää se. Minä en pääse vapaaksi siitä salaisesta huolesta,
että Ehrenthalin konttorissa haudotaan jonkinlaista juonta isäänne
vastaan. Ehkä keksitte keinon antaa Bernhardin tai minun tietää,
voimmeko ja millä tapaa olla joksikin hyödyksi herra paroonille."

Lenore katseli hätäytyneenä Antonia silmiin ja nykäsi tuolinsa
lähemmäksi. "Te olette minulle kuin vanha kelpo ystävä, teille
minä voin uskoa huoleni. Isä salaa äidiltä ja minulta, mikä häntä
oikein vaivaa -- ah, ja hän itsekin on vuosi vuodelta muuttunut
paljon entisestään! Hän on tarvinnut paljon rahoja tehtaaseensa, ja
häneltä puuttuu niitä usein vieläkin, sen tiedän. Joka päivä äiti
ja minä rukoilemme Jumalaa antamaan meille jälleen rauhan takaisin,
samanlaisen ajan kuin silloin, kun tulin teidät tuntemaan. -- Heti
kun saan jotain kuulla, pitää teidän saada se tietää. Minä kirjoitan
teille", hän huudahti päättäväisesti; "sittekuin Eugen tulee tänne
lomalleen, saa hän tulla puheillenne."

Sitten lähti Anton vapaaherran asunnosta mieli kuohuksissa kauniin
ystävättären tapaamisesta, täynnä palavaa halua vaikuttaa perheen
parhaaksi. Ulko-ovella häntä vastaan tuli herra Ehrenthal.
Äänettömästi tervehtien hän riensi tuon vaarallisen miehen ohi, joka
huusi hänen peräänsä, että hän kävisi katsomassa hänen poikaansa
Bernhardia.

       *       *       *       *       *

Ehrenthalilla oli ollut moniaita murheellisia päiviä; koko elämässään
hän ei ollut huokaillut ja pudistellut päätään niin paljon kuin
nyt. Turhaan kyseli rouva Sidonie tyttäreltään: "Mikä tuohon
mieheen on oikein mennyt, kun hän niin huokailee?" Turhaan koetti
Itzig elähyttää isäntänsä murtunutta mieltä loihtimalla hänen
silmäinsä eteen houkuttelevia tulevaisuudenkuvia. Kaikki kauna ja
tyytymättömyys, mikä oli keräytynyt kauppiaan sieluun, purkautui nyt
hänen kirjanpitäjänsä pään yli. "Te olette se ihminen, joka neuvoitte
minua noihin juoniin paroonia vastaan", ärjäsi hän tälle Bernardin
vihastumista seuranneen päivän aamulla. "Tiedättekö te, mikä te
oikein olette? Epärehellinen mies te olette."

Itzig katsahti ällistyneenä isäntänsä kasvoihin ja kohautti
olkapäitään. "Mitä te oikeastaan epärehellisellä miehellä
tarkoitatte? Älkää puhuko niin pehmeitä, Ehrenthal." Silloin päästi
Ehrenthal jälleen yhden syviä huokauksiaan, loi äkäisen katseen
Veiteliin ja hautasi päänsä sanomalehden taa.

Kahta päivää kauemmin hän ei jaksanut kestää poikansa tuskaa;
Bernhard kävi ilmeisesti huonommaksi ja torjui ärtyneesti kaikki
vanhempain suostuttelut. "Minun täytyy uhrata jotakin", sanoi
Ehrenthal itsekseen; "minun täytyy hankkia hänelle jälleen lepoa
öiksi, niin että hän lakkaa huokailemasta ja ähkimästä. Minä tahdon
ajatella poikaani ja hankkia paroonille tuon toisen tilan Rosminin
luota, johon hänen rahansa ovat kiinnitetyt, ja jollei se käy päinsä,
niin pelastan hänelle rahansa ilman vähäisintäkään voittoa itselleni.
Minä menetän silloin kaupoissa, jotka voisin tehdä Löwenbergin
kanssa, enemmän kuin tuhannen taaleria. Arvaanpa että se liikuttaa
Bernhardin mieltä." Sitten hän pani päättäväisesti hatun päähänsä,
veti sen syvään otsalle, siten kukistaakseen aivoissaan kuohuvat
kapinalliset ajatukset, ja lähti velkamiehensä asuntoon.

Vapaaherrassa tuo odottamaton vierailu herätti suurta hätää, niinkuin
tätänykyä jokainen rahamiesten käynti hänen luonaan oli salvata
häneltä hengen. Tuskin on varoittaja ennättänyt lähteä, kun itse
vihollinen saapuu. Nyt hän varmaankin vaatii minulta hypoteekin
virallista luovutusta ja sitten seuraa armotta loppu kaikesta! Mutta
iloisesti hän tuli yllätetyksi, kun Ehrenthal vapaaehtoisesti ja
kohteliain sanoin tarjoutui matkustamaan hänen puolestaan Rosminiin
ja tarvittaessa sieltä etemmäksikin edustaakseen häntä puolalaisen
herraskartanon myynnissä. "Minä tahdon ottaa avukseni luotettavan
miehen, oikeuskomissaario Waltherin Rosminista, jotta tiedätte kaiken
käyvän niinkuin pitääkin. Te annatte minulle valtakirjan, jolla voin
tehdä tarjouksia, tilasta ja kiihottaa ostajien kauppaintoa siihen
saakka, että hypoteekkinne tulee katetuksi kauppasummalla, jonka
toinen maksaa."

"Tiedän kyllä että tämä käy välttämättömäksi", sanoi vapaaherra;
"mutta Jumalan tähden, Ehrenthal, mitenkäs sitte, jos kartano jää
meidän käsiimme?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Tiedättehän etten minä suositellut
teille hypoteekin ostamista, voinpa sanoa että kieltelinkin teitä
siitä, jos oikein muistan. Jos olisitte silloin seurannut neuvoani,
niin ehkä ette olisi ostanutkaan koko hypoteekkia."

"Se on nyt kerran tapahtunut, minkäpä sille enää tekee", vastasi
parooni ärtyneesti.

"Ensin pyydän kuitenkin, herra parooni, että todistatte minun olevan
tässä asiassa syyttömän."

"Sehän on samantekevää."

"Teille se on samantekevää", sanoi Ehrenthal, "mutta ei minulle eikä
minun liikemieskunnialleni."

"Mitä te tuolla puheella tarkoitatte?" kivahti vapaaherra niin
tulisesti, että Ehrenthal poukkosi pystyyn. "Te uskallatte väittää
että minulle on samantekevää, mikä teille itsellenne ei ole
kunniaksi."

"Kuinka te kiivastuttekaan, herra parooni", huudahti kauppias; "enhän
minä puhu mitään pahaa teidän kunniastanne, Jumala siitä minua
varjelkoon!"

"Puhuittehan te siitä kumminkin", ähkyi onneton mies.

"Kuinka voitte sillä tapaa käsittää väärin vanhan tuttavan", vaikeroi
Ehrenthal. "Minä en tahdo muuta kuin kuulla teidän omasta suustanne,
että minulla ei ole syytä hypoteekin ostamisessa."

"Olkoon menneeksi, ei syy teidän olekaan", ärähti vapaaherra ja polki
jalkaansa.

"No nyt on kaikki hyvin", sanoi kauppias rauhoittuneena. "Ja jos käy
niin onnettomasti että saatte pitää puolalaisen tilan itsellänne,
niin koetamme katsoa mitä silloin on tehtävä. Nykyään on kovin kireä
raha-aika, mutta minä tahdon kuitenkin myöntää teille ostotakuuseen
ja oikeudenkäyntikuluihin menevät rahat hypoteekkia vastaan tuohon
tilaan."

Sitten hän rupesi puhelemaan valtakirjan sanamuodosta ja matkastaan
myyntipaikalle. Hänen lähtiessään vapaaherran luota jäi tämä
ristiriitaisten mielialojen leikkikaluksi.

Oliko hän hukassa? Vai oliko hän pelastettu? Hänet valtasi ahdistava
huoli, että tuo hypoteekki tuli ratkaisemaan hänen kohtalonsa. Hän
päätti itse matkustaa huutokauppatilaisuuteen eikä uskoa Ehrenthalin
toimeksi mitään. Mutta sitten hän jälleen ajatteli hätäytyneenä,
että juuri nyt hänen oli pakko osoittaa tuolle miehelle suurta
luottamusta, jotta tämä ei vain rupeisi häntäkin epäilemään. Siten
hän ajelehti avuttomasti vaaroja täynnä olevalla ulapalla. Laineet
löivät korkealle joka haaralla ja uhkasivat hukuttaa hänet.

       *       *       *       *       *

Saman päivän illalla Ehrenthal kävi taasen Bernhardin sairaskamariin
ja laski hänen nimeensä kirjoitetun valtakirjan poikansa peitteelle.

"Voitko nyt ojentaa minulle kätesi?" kysyi hän sairaalta, joka
tuijotti synkästi eteensä. "Minä matkustan paroonin puolesta ostamaan
hänelle uuden maatilan. Me olemme puuhanneet kaiken valmiiksi
keskenämme. Tämä on valtakirja, jonka hän on laatinut minun nimeeni;
minä annan hänelle ennakkolainaakin; ja jos hänellä on yhtään
ymmärrystä, niin voi hänestä jälleen tulla varakas mies."

Bernhard katseli isäänsä surullisesti ja pudisti päätään. "Se ei ole
vielä kylliksi, isä parka", hän sanoi.

"Mutta olenhan minä tullut sovintoon paroonin kanssa, ja hän on
itse minulle tunnustanut, että minussa ei ole ollut syytä hänen
onnettomuuteensa. Eikö siinä ole kylliksi, poikani?"

"Ei", sanoi sairas. "Niin kauan kuin sinä siedät konttorissasi tuota
kehnoa ihmistä, tuota Itzigiä, ei minulla ole rauhaa elämässäni."

"Hän saa laputtaa", huudahti Ehrenthal innokkaasti; "jos poikani
Bernhard sitä vaatii, niin hän saa lähteä tämän neljännesvuoden
lopussa."

"Ja sinä tahdot luopua aikeestasi paroonin maatilan suhteen?" ahdisti
Bernhard edelleen, kääntyen isäänsä päin.

"Jos se tulee myytäväksi, niin tahdonpa ajatella mitä olet puhunut",
vastasi isä välttelevästi. "Mutta älä puhele enää koko tilasta; kun
olet jälleen minun terve poikani, niin voimme ottaa sen uudelleen
puheeksi." Ja sitten hän tarttui ahnaasti käteen, jota Bernhard
viivytteli hänelle antamasta, piteli sitä lujasti omiensa välissä ja
istui vaitonaisena poikaansa katsellen.

Jos hän voi sanoa olleensa milloinkaan elämässään tyytyväinen, niin
oli hän sitä nyt, tingittyään ja ostettuaan sovinnon.


7.

Aallot löivät korkealle hukkuvan pään yli.

Tehdas oli talvella työskennellyt vain muutamia kuukausia. Tilan
juurikassato oli mennyt piloille, naapuriseudun juurikasviljelys,
johon vapaaherra oli paljon perustanut, oli aivan riittämätön. Monet
pikku talollisista eivät olleet täyttäneet sitoumuksiaan, toiset
olivat tuoneet kehnoa tavaraa. Raaka-ainetta siis puuttui, puuttui
käyttöpääomaakin; tehdas joutui seisomaan, työläiset hajautuivat mikä
minnekin.

Ehrenthal oli matkustanut puolalaiselle tilalle. Vapaaherraa
värisytti odottelun kuume. Hän tilasi jo postihevoset lähteäkseen
asiamiehensä perään, mutta hän peruutti ne, sillä häntä kammotti
huutokauppapäivä, tarjoilu ja tinkiminen ja koko sen tuskallinen
jännitys aina pöytäkirjan allekirjoittamiseen saakka. Ja jollei hän
luottanut asiamieheensä, niin Rosminin lakimieheen hän ainakin voi
luottaa. Sitten tuli se synkeä päivä, jolloin Ehrenthal matkalta
palattuaan astui vapaaherran eteen ja jätti hänelle oikeuskomissaario
Waltherin kirjeen. Vapaaherran pääoma oli voitu pelastaa ainoastaan
siten, että Ehrenthal osti tilan vapaaherralle itselleen. Ensimmäisen
sadantuhannen taalerin suuruisen hypoteekin omistajat olivat
kohottaneet hintaa sataan neljääntuhanteen, sitten he olivat ajaneet
matkoihinsa, eikä ketään toista huutajaa ollut ilmestynyt.

"Hovi kuuluu nyt teille, herra parooni", päätti kauppias
kertomuksensa. "Jotta kykenette pitämään tilukset hallussanne,
olen sopinut ensimmäisen kiinnityksen haltijain kanssa, että he
pitävät nuo satatuhatta taaleria edelleen tilaan kiinnitettyinä.
Itse olen puolestanne suorittanut neljätuhatta taaleria ynnä
oikeuskulut." Vapaaherra ei vastannut sanaakaan, hänen päänsä vaipui
raskaasti kirjoituspöydän levyä vastaan. Poislähtiessään Ehrenthal
murahteli itsekseen: "Ei hänessä ole miestä enää mihinkään. Ensi
neljännesvuoden alkuun mennessä hän menettää vanhan tilansa, eikä
hänellä ole voimia pitämään hallussaan uuttakaan. Siunatuksi lopuksi
minun täytyy ostaa sekin itselleni."

Nyt lähestyi se määräaika, jolloin vapaaherran piti suorittaa
kaikkien velkojensa korot. Hän lähti jälleen kiertelemään ympärinsä
ja etsimään rahoja. Viimeksi hän tuli Georg Wernerin luo, joka
oli lunastanut äitinsä tilan. Hämillään otti hänet vastaan tuo
nuori herra, joka oli moniaan Vuoden liehakoinut Lenorea ja
sitten hyvin varovaisesti peräytynyt. Vapaaherran tiukka tila ei
ollut enää kellekään salaisuus. Naapuri osotti vieraalleen sitä
myötätuntoa, joka sellaisissa tapauksissa tulee kysymykseen. Hän
valitti hartaasti, että vapaaherra oli menettänyt niin suuren
pääomakiinnityksen uuden tilan ostaessaan. "Kenen te lähetitte
puoltamaan etuanne huutokappatilaisuudessa?"

"Hirsch Ehrenthalin", vapaaherra vastasi masentuneena.

Nyt kävi naapuri puheliaaksi. "Minä pelkään, että tuo mies hyvin
huonosti ajoi asiaanne. Minä tunnen sen nylkyrin. Meiltä hän monia
vuosia takaperin keinotteli konnankujeillaan suuren rahasumman.
Isäni oli tuolla ylämaassa hakkauttanut maahan kokonaisen metsän ja
luovuttanut tukit eräälle puusaksalle myytäväksi. Ehrenthal ryhtyi
veijarikauppoihin tämän kanssa, osti häneltä puut pilahinnasta, ja
toinen livisti sitten Amerikkaan. Molemmat roistot jakoivat keskenään
isäni rahat."

Vapaaherran posket lennähtivät tuhkanharmaiksi, hän nousi seisomaan,
puhumatta asiastaan enää sanaakaan, ja puikki tiehensä naapurin
kynnykseltä niinkuin ilmijoutunut varas.

Siitä päivästä lähtien hän istui vain kirjoituspöytänsä ääressä
synkkiä aatoksiaan hautoen; jos hän lähti ulos, niin hän teki sen
vain huumatakseen itsensä. Puolisoaan kohtaan hän oli tyly, tytärtään
hän ei laskenut puheilleenkaan. Naiset kärsivät siitä sanomattomasti.

Vielä muuan valju toivonkipinä häämötti hänelle: turvaaminen
Bernhardin välitykseen. Ja tällä kertaa hän oli oikeassa; sitä tietä
käyttäen voi pelastuksen löytää. Mutta hän ei tarttunut siihen
käteen, joka epäitsekkäästi oli tarjoutunut johtamaan hänet tälle
tielle; hän ei kutsunut Antonia puheilleen, vaan erään toisen, jonka
muisto oli hänelle kaamea, kun se ei ollut hänen silmiensä edessä,
mutta jonka nöyristelevä olemus oli hänelle mieleen, kohta kuin
se ilmestyi näkyviin. Vielä ratkaisun hetkenä soi laupias kohtalo
hänelle vapaan valintavallan omaan tulevaisuuteensa nähden. Mutta
itse hän, ah, ei ollutkaan enää vapaa. Kehnon teon kirous hämmensi
hänen punnitsemiskykynsä.

Jälleen seisoi Itzig hänen edessään. Vapaaherra katsahti syrjäkarin
tuohon kumaraiseen hahmoon ja sanoi: "Nuori Ehrenthal on tarjoutunut
selvittämään välini hänen isänsä kanssa."

Veitel poukkosi koholle kuin pyssynluodin satuttamana. "Bernhardko?"
hän huudahti käheästi.

"Se hänen nimensä lienee; hän kuuluu olevan sairaana."

"Hän kuolee", sanoi Veitel tylysti.

"Milloin?" kysyi vapaaherra, ajatellen yksinomaan omia asioitaan,
mutta korjasi sitten kohta häveten: "Mikä häntä vaivaa?"

"Vika on tässä", sanoi Veitel osottaen rintaansa; "se pihisee ja
puhisee kuin sepänpalje; kun siihen tulee repeämä, lakkaa ilma
kulkemasta."

Vapaaherra veti kasvonsa sääliväisiin kurttuihin, mutta hän ajatteli
ainoastaan omaa kiireellistä hätäänsä. "Sairaalla kuuluu olevan suuri
vaikutusvalta isäänsä, niin että hänen kauttaan saa Ehrenthalin
taivutetuksi sovintoon."

"Mitä Bernhard liikeasioista ymmärtää, hänhän on aivan höperö",
huudahti Itzig kykenemättä hillitsemään harmiaan. "Jos hänen eteensä
panee vanhan nahkarisan, johon on piirretty kirjaimia, niin antaa
hän sen edestä vaikka kaiken maailman hypoteekit. Hänellä ei ole
käsitystä mistään."

"Huomaan, että tämä keino ei liene teidän mieleenne?" virkkoi
vapaaherra neuvottomana.

Itzig mietiskeli pitkään ennenkuin vastasi, ja hänen katseensa
pälyili vapaaherrasta huoneen pimeimpiin nurkkiin. Vihdoin hän
vastasi äkkinäisen ystävällisesti: "Armollinen herra on oikeassa.
Parasta on että käytte Ehrenthalin kanssa Bernhardin sairasvuoteen
ääreen ja siellä sovitte valinne." Hän vaikeni tuokioksi, ja hänen
kasvonsa punoittivat myrskyisistä ajatuksista. "Tahtooko teidän
armonne antaa minun tehtäväkseni ilmoittaa teille päivän ja hetken,
jolloin voitte paraiten mennä Bernhard Ehrenthalin puheille?
Kun olette saapunut konttoriin, juoksen minä sukkelaan sanomaan
Bernhardille teidän tulostanne. Sillä aikaa teidän armonne odottaa
konttorissa, ja vaikkapa kestäisi puolen tuntiakin ennenkuin palaan,
niin odotatte kuitenkin; ja vaikka Ehrenthal kuinka teille huutaisi
ja pauhaisi, niin te odotatte vain rauhallisesti. Kun sitten noudan
teidät ylös, niin kaikki järjestyy kohdalleen, sillä mitä ikinä
Bernhard tahtoo isältään, sen tämä tekee."

"Minä jään odottamaan ilmoitustanne", päätti vapaaherra väsyneenä
keskustelun. Koittavan vaikean ratkaisupäivän ajatteleminen täytti
hänen mielensä tuskalla.

       *       *       *       *       *

Vapaaherran luota Itzig riensi hurjan mielenliikutuksen vallassa
majapaikkaansa Pinkuksen taloon. Kiihtyneenä hän juoksenteli
edestakaisin pienen huoneensa lattialla ja pui nyrkkiä näkymätöntä
Bernhardia vastaan. Sitten hän avasi vanhassa kirjoituspöydässä
salalaatikon ja otti sieltä kaksi avainta, jotka hän laski
pöydälle; yhä uudelleen hän juoksussaan pysähtyi pöydän eteen niitä
tuijottelemaan. Vihdoin hän työnsi ne taskuunsa ja lähti joutuin
vierastuvan puolelle. Siellä istua kyyhötti puuparvekkeen nurkassa
herra Hippus, Veitelin viisas ystävä ja lainopillinen neuvonantaja.
Olosuhteiden painostus oli viime vuosina estänyt Hippusta
kehittymästä nuoremmaksi, pulskemmaksi ja rehellisemmäksi entistään;
pikemminkin oli kehitys käynyt päinvastaiseen suuntaan, niin että
hän näytti entistäkin kuluneemmalta ja pahemmin nukkavierulta sekä
ulkonaisesti että sisällisesti. Nyt hän oli painautunut parvekkeen
perimmäiseen nurkkaan, jonne pilkisti valju päivänsäde, ja lueskeli
likaista romaania. Kuullessaan Veitelin lähenevän nopein askelin
työnsi vanhus nokkansa vielä syvempään kirjaan ja näytti enemmän
välittävän jok'ainoasta kirjaimesta kuin nuoren liikemiehen
läsnäolosta.

"Pankaa kirjanne kiinni ja kuunnelkaa minua", sanoi Veitel
kärsimättömästi. "Rothsattel saa Ehrenthalilta takaisin
velkakirjansa, hän antaa minulle hypoteekin ja minun on hankittava
hänelle puuttuvat kahdeksantuhatta taaleria."

"Katsoppas, katsoppas vain", vastasi vanhus huojutellen rumaa
kalloansa, "kaikkea sitä pitää kuulemankin! Jos Ehrenthal lahjoittaa
rahansa hulttiolle, joka on rikkonut hänelle antamansa kunniasanan,
niin onpa aika että mekin muutumme hurskaiksi ja käymme ripille.
Mutta ennenkuin jatkamme puhetta, voit käydä noutamaan alhaalta
jotakin, jonka tiedät minulle hyvin maistuvan. Minä tunnen kurkkuni
kuivaksi enkä puhu enää halaistua sanaakaan."

Veitel riensi kapakan puolelle noutamaan haluttuja tavaroita; vanhus
silmäsi hänen jälkeensä ja mutisi itsekseen: "Nyt se pamahtaa" ja
tuijotteli päätään pudistellen kirjanlehtien yli virralle.

Asetettuaan aterian vanhuksen eteen kysyi Veitel lyhyesti: "Kuinka
paljon?"

"Kolmesataa", sanoi Hippus, "ja sitte pitää minun vielä saada punnita
asiaa. Se ei kuulu oikeastaan minun ammattiini, ihanainen Itzig.
Omalla alallani autan vähemmästäkin maksusta, kuten lienet jo tullut
kokemuksestasi tietämään; mutta rosvon ja murtovarkaan kunniakkaaseen
ammattiin ruvetessani vaadin suurempaa hintaa. Minähän olen vain
vapaaehtoinen tarjokas sillä alalla. Enkä voi sanoa, että minua
erikoisesti miellyttää sille antautuakaan."

"Entäs minua sitten?" huudahti Itzig. "Jos mitä muuta keinoa on
olemassa, niin sanokaa. Jos tiedätte, miten paroonia ja Ehrenthalia
voi pitää toisistaan erillään ja tuhota kummankin toistensa kautta,
niin sanokaa. Ehrenthalin oma poika käy rakentamaan rauhaa heidän
keskensä, hän seisoo heidän välillään niinkuin kuvakirjassa pieni
alaston ja siivekäs pojannalikka kahden rakastavaisen välillä, ja me
saamme pitkän nenän."

"Mekö?" kysyi vanhus irvistellen. "Sinun nokkasi se vain kasvaa
entistä pitemmäksi, sen naakka. Mitä sinun vehkeesi minuun kuuluvat?"

"Kaksisataa!" huudahti Veitel, käyden häntä lähemmäksi.

"Kolme", vastasi vanhus ja joi lasinsa pohjaan; "mutta yksin en sitä
tee, sinun pitää olla läsnä."

"Jos minun pitää olla läsnä", sanoi Veitel, "niin voin tehdä sen
yksinkin enkä tarvitse teidän apuanne. Kuulkaahan nyt mitä sanon.
Minä toimitan talon tyhjäksi, laitan että Ehrenthal ja parooni
lähtevät yht'aikaa konttorista yläkertaan, ja minä annan teille
merkin, ovatko paperit esillä pöydällä vai rahakaapissa. Silloin
on jo hyvin pimeä. Teillä tulee olemaan aikaa puoli tuntia. Minä
suljen katuoven, mutta syrjäkäytävän takakujalle, joka tavallisesti
on teljettynä, jätän auki. Kaikki on niin varmaa, että kymmenvuotias
lapsikin voisi tehdä tuon tekosen."

"Varmaa kyllä sinulle itsellesi", murahti vanhus äreästi, "mutta ei
minulle."

"Olemmehan kuitenkin koettaneet tehdä kaiken voitavamme lain avulla,
mutta turhaan", huusi Veitel; "nyt sen täytyy käydä vastoin lakia."
Hän iski nyrkkinsä parvekkeen kaiteeseen ja kiristeli hampaitaan niin
että ne kirskuivat. "Ja jollette te tahdo käydä työhön niin pitää
sen kumminkin tapahtuman, vaikka kaikki epäluulo lankeisikin minuun,
jollen sillä aikaa ole mukana Bernhardin kamarissa."

"No, se on oikein, sinä iloinen Itzig", sanoi vanhus ja nykäsi
silmälasinsa suoraan voidakseen tarkemmin katsella toisen
äkämystynyttä naamaa. "Kun sinä kerta olet niin rohkeata poikaa, niin
enpä minäkään tahdo jättää sinua pulaan; mutta kuten sanottu, vain
kolmestasadasta."

Kaupanteko ja tinkiminen alkoi. Sitten painautuivat molemmat
parvekkeen perälle ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään pimeäntuloon
asti.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä senjälkeen Anton istui hämärissä Bernhardin
sairasvuoteen vieressä. "Jouduin vain pikipäin pistäytymään tänne
nähdäkseni kuinka voitte."

"Huonosti", sanoi Bernhard, "yhä vain huonosti; hengitys, käy vain
vaikeammaksi. Kunpa pääsisin ulos vapaaseen ilmaan, edes kerrankin
ulos tästä pimeästä huoneesta!"

"Eikö lääkäri salli teidän lähteä ajelemaan? Jos huomenna on lämmin
auringonpaiste, niin tulen vaunuilla noutamaan teidät ajelulle."

"Niin tosiaan", huudahti Bernhard ilahtuneena, "teidän pitää tulla.
Sitten on minulla teille jotain kerrottavanakin." Hän katseli
varovaisesti ympärilleen. "Sain tänään kaupunkipostissa nimettömän
kirjelapun." Hän otti päänaluksensa alta esiin pienen kirjeen ja
ojensi sen salamyhkäisen näköisenä ystävälleen: "Ottakaa se, ehkä
tunnette käsialankin."

Anton kävi akkunaan ja luki: "Parooni Rothsattel tulee puheillenne
tänään iltapuolella. Toimittakaa niin, että olette yksin isänne
kanssa silloin kotona."

Kun Anton antoi kirjeen takaisin, katseli Bernhard paperilappua
hartaan kunnioittavasti ja piilotti sen uudelleen. "Tunnetteko
käsialan?" kysyi hän.

"En", Anton vastasi; "se näyttää vääristellyltä, mutta neiti
Rothsattelin käsialaa se ei ainakaan ole."

"Olipa kirjoittaja kuka hyvänsä", jatkoi Bernhard masentuneena, "niin
odotan hyviä tuloksia tästä illasta. Wohlfart, tämä kiista painaa
raudanraskaana minun rintaani, se salpaa minulta hengen, tunnen sen
painon kuin olisin pusertimen välissä. Tänään käy kaikki jälleen
hyväksi, tänään pääsen vapaaksi."

Puhuminen kävi häneltä vaikeasti. Vain lyhyinä lauseina laukeili puhe
hänen huuliltaan. "Siis näkemiin huomiseen asti", huudahti Anton.
Hänen noustessaan pystyyn lähteäkseen pois kuului ovelta pehmeitten
naiskenkäin sipsutusta; äiti ja Rosalie saapuivat sairaan luo ja
tervehtivät vierasta. "Kuinka nyt jaksat, Bernhard?" kysyi äiti.
"Tänään jäät yksin isän kanssa, tänä iltana on suuri soitannollinen
illanvietto, Rosalie saa taas istua flyygelin ääreen. Me olemme
siirtäneet oman flyygelimme perähuoneeseen, herra Wohlfart, jotta
Rosalie ei harjoitellessaan häiritse Bernhardia."

"Istuhan silmänräpäykseksi luokseni, äiti", sanoi Bernhard; "en ole
pitkään aikaan nähnyt sinua noin kauniissa puvussa. Sinä näytät
tänään oikein sievältä; samanlainen puku sinulla oli ylläsi, kun
poikana sain tulirokon. Aina kun sinusta uneksin, näen sinut tuo
keltainen puku ylläsi. Anna minulle kätesi, äiti, ja kun tänä iltana
kuuntelet musiikkia, niin muistele myöskin Bernhardiasi. Minä
soittelen täällä hiljaa ajatuksissani."

Äiti istahti hänen viereensä. "Hänellä on taas kuumetta", sanoi hän
Antonille. Anton nyökkäsi vaieten.

"Huomenna minä ajan aurinkoon", huudahti Bernhard kiihkeästi, "se on
minun huvimatkani."

"Vaunut odottavat, äiti", muistutti Rosalie; "meidän täytyy hienoissa
puvuissamme käydä takatietä, missä on niin hirmuisen likaista. Itzig
on uskotellut isälle, että vaunut eivät saa tulla katuoven eteen,
koska se häiritsisi Bernhardia."

"Nuku hyvin, Bernhard", sanoi äiti ja ojensi hänelle vielä kerran
pyöreän kätensä. Naiset riensivät pois huoneesta ja Anton seurasi
heitä.

"Mitä sanotte Bernhardin voinnista?" kysyi äiti portaissa. "Minusta
hän on hyvin kipeä", vastasi Anton. "Minä olen miehelleni jo sanonut,
että kun kesällä lähden Rosalien kanssa kylpylään, niin otamme
Bernhardin mukaamme."

Anton erosi heistä raskain sydämin.

Talossa kävi aivan hiljaiseksi; Ehrenthalin asunnossa ei kuulunut
muuta kuin sairaan ähkyvää hengitystä. Vain lattiasta hänen aitansa
kuului jolloinkin rapinaa. Hiiri siellä nakerteli puuta. Bernhard
kuunteli levottomasti. "Kuinkahan kauan se vielä nakertaakaan,
ennenkuin saa lattiaan kolon; sitten se pääsee tänne minun
huoneeseeni." Häntä värisytti, hän heittelehti kärsimättömästi
vuoteessaan; hämärä tuntui hänestä tänään aivan tukahduttavalta, ilma
perin paksulta. Hän veti soittokellon nuoraa siksi kunnes hoitajatar
saapui ja asetti sytytetyn lampun pöydälle. Nyt katseli Bernhard
väsyneenä ympärilleen. Kamari näytti hänestä tänään vanhalta ja
nukkavierulta, melkein kuin joltakin syrjäiseltä vierashuoneelta, ja
itsensä hän tunsi vieraaksi, joka oli tullut vain lyhyelle käynnille.
Kylmästi hän katseli kirjahyllyään ja kaappia, jonka laatikossa
kallisarvoiset käsikirjoitukset olivat. Permannon musta paloläikkä,
ovipeilissä oleva rako, josta jokailta paistoi sisään viereisen
huoneen lampunvalo -- kaiken tuon hän tahtoi huomenna jättää selkänsä
taakse lähtiessään Antonin kanssa ulos ahtaasta kamaristaan. Hän
ajatteli, että he kenties ajelisivat sitä tietä pitkin, jota myöten
linnan neiti ajoi kotoa kaupunkiin ja sieltä takaisin. Ehkäpä he
tapaisivatkin hänet tiellä. Bernhardin silmät loistivat, hän oli
varma toivossaan, että neiti tulisi heitä vastaan. Hän istuisi
suorana ja ylväänä vaunuissaan, harso lennähtäisi syrjään hänen
kasvoiltaan, ja valkea käsivarsi nousisi huiskuttamaan tervehdykseksi
vastaantulijoille. Niin, neiti tuntisi Bernhardin, hän tietäisi että
tämä oli tehnyt palveluksen hänen isälleen; ehkäpä hän pysähdyttäisi
vaununsa ja kysyisi kuinka Bernhard jaksoi. Ja sitten saisi Bernhard
puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen jalosointuisen äänensä.
Vielä kerran neiti hänelle nyökkäisi, sitten eroaisivat vaunut
toisistaan ja kulkisivat eri suuntiin. -- Ja minne hän, Bernhard,
ajaisi? "Suoraan aurinkoon", hän kuiskasi. -- Ja jälleen hän kuunteli
tuskastuneena hiiren nakerrusta.

Nopeita askeleita kuului etuhuoneesta, Bernhard suoristautui
istumaan, veri kohosi hänen poskilleen. Lenoren isä sieltä tuli hänen
puheilleen. -- Hiljaa aukeni ovi, ruma kuvatus pujahti sisään ja
katseli arkaillen ympärilleen. Bernhard huudahti peljästyneenä: "Mitä
te täältä haette?"

Sukkelaan astui Itzig hänen vuoteensa viereen ja puhui tiheään
hengittäen ja äänellä, joka tuntui tulevan yhtä vaikeasti kuin
sairaan rinnasta: "Parooni on juuri mennyt konttoriin. Hän sanoi
minulle tulevansa tänne suostuttelemaan teitä, jotta kannattaisitte
hänen vaatimustaan, jonka hän aikoo tehdä isällenne."

"Teillekö hän tuon on sanonut?" huudahti Bernhard. "Kuinka vapaaherra
voi uskoa mitään asiata semmoiselle miehelle kuin te olette?"

"Pitäkää suunne kiinni", vastasi Veitel raa'asti, "ei nyt ole aikaa
teidän lörpötellä. Kuulkaa mitä sanon. Parooni on antanut isällenne
kunniasanallaan vakuuden kahdenkymmenentuhannen taalerin lainasta,
mutta hän ei voi antaa hänelle tuota vakuutta, koska hän on myynyt
samat paperit eräälle toiselle. Hän on rikkonut kunniasanansa ja
vaatii nyt isältänne, että tämä luopuu hyvästä vakuudestaan. Jos te
voitte suostuttaa isäänne menettämään kaksikymmentä tuhatta taaleria,
niin tehkää se."

Bernhard vapisi niin, että hänen kätensä huiskivat. "Te olette
valehtelija!" hän huusi. "Jokainen sana, joka lähtee teidän
suustanne, on petosta ja teeskentelyä ja kavaluutta."

"Suunne kiinni", toisti Veitel kuumeisessa hädässään. "Te ette
saa taivuttaa isäänne kärsimään vahinkoa. Paroonia ei enää käy
auttaminen, hän on kuin kärpänen, joka on polttanut siipensä
lampunliekissä, hän voi enää vain ryömiä. Ja jos Ehrenthal on niin
hupsu että seuraa teidän neuvoanne, joka ette asioista mitään
ymmärrä, niin ei hän kuitenkaan voi pysyttää paroonia hänen
tilallaan. Jollei hän viskaa tätä menemään, niin tekee sen toinen
mies. Minulla ei ole mitään etua, kun tätä teille sanon", hän jatkoi
levottomasti ja kuunteli talon edustalta kuuluvaa hälyä; "puhun vain
uskollisuudesta teidän perhettänne kohtaan."

Bernhard haukkoi henkeä. "Ulos täältä!" sai hän vihdoin huudetuksi;
"kaikki on pelkkää petosta ja valhetta tässä maailmassa."

"Minä lähden noutamaan paroonin ja Ehrenthalin tänne" sanoi Veitel ja
juoksi ulos huoneesta.

Kumahdellen kuului eteiseen Ehrenthalin äkäinen ääni: "Minä menen
tuomarin luo ja annan ilmi teidät ja kaikki teidän vehkeenne!" Veitel
tempasi konttorin oven auki. Nahkatuolilla istui vapaaherra ja kätki
kasvot käsiinsä, hänen edessään seisoi Ehrenthal huojuen ja vapisten
vihasta; pöydällä oli avattuna vapaaherran lipas turmiollisine
velka- ja kiinnityskirjoineen. Veitel huusi ovelta sisään: "Kuulkaa,
Ehrenthal, teidän Bernhardinne on hyvin kipeä, hän makaa tuolla
ylhäällä aivan yksin ja huutelee teitä ja huutelee herra paroonia;
hän tahtoo teidät molemmat luokseen."

"Mitä tämä on?" ärjäsi Ehrenthal. "Juonitteletteko te selkäni takana
yhdessä poikanikin kanssa?"

"Oletteko näyttänyt hänelle sen uuden hypoteekin, jonka olette
kirjoittanut häntä varten?" kysyi Veitel kiireisesti vapaaherralta.

"Hän ei ole tahtonut sitä katsoakaan", vastasi vapaaherra
alakuloisena.

"Antakaa se tänne", sanoi Veitel nopeasti ja laski uuden asiakirjan
pöydälle Ehrenthalin eteen.

"Te tahdotte antaa minulle rahoistani paperipalasen, joka ei ole edes
sen arvoinen että sen viitsisi polttaa."

"Älkää enää turhia viivytelkö", huusi Itzig yhä yltyvällä
hätäisyydellä. "Bernhardin luona ei ole ketään, hän huutelee
huutamistaan teitä ja paroonia, pian hän tekee vahinkoakin itselleen.
Joutukaa siis jo lähtemään, hän on ähkinyt pahasti ja käskenyt minun
toimittamaan teidät tässä siunaamassa hänen luokseen."

"Vanhurskas Jumala!" parkasi Ehrenthal hädissään ja sieppasi
hattunsa. "Mitä tämä tämmöinen taas on? Enhän minä voi nyt lähteä
poikani luo, minulla on täällä huolta rahoistani."

"Hän huutaa itsensä hengettömäksi", yllytteli Veitel; "rahoistanne te
ennätätte puhua sitte perästäkin päin. Joutukaa nyt hetipaikalla."

Vapaaherra ja Ehrenthal lähtivät konttorista. Itzig seurasi heidän
kintereillään. Ehrenthal lukitsi oven, laski rautasalvan sen poikki
ja lukitsi salvan etulukolla. Sitten he kiiruhtivat portaita
ylöspäin, Itzig jälkimmäisenä. Jollain porrasastuimella helähti
hopearaha, Ehrenthal kääntyi katsomaan jälkeensä. "Se putosi minun
taskustani", sanoi Veitel.

Vapaaherra ja Ehrenthal astuivat sairaan huoneeseen, heidän perästään
työntäytyi Itzig ja hiipi seinäviertä pitkin akkunan luo, Bernhardin
päänsijan taakse, josta tämä ei häntä nähnyt. Vapaaherra kävi
istumaan vuoteen pääpuoleen, Ehrenthal jalkapuoleen; lamppu loi
kelmeätä valoa molempiin riitapuoliin, jotka saapuivat kuolevaisen
luo kiistelemään keskenään rahoista ja vakuuksista.

Aatelismies alotti kohteliaalla puheella, muisteli Bernhardin
käyntiä hänen tilallaan ja toivoi taas kohtakin näkevänsä hänet
luonaan; mutta hänen silmänsä väittelivät pelokkaasti sairaan lopen
kuihtuneita kasvoja, ja hänen sydämessään kuului ääni: viime tingassa
tänne tulinkin! Bernhard istui suorana vuoteessaan, pää rinnalle
painuneena; hän kohotti kättänsä ja keskeytti vapaaherran puheen:
"Anteeksi, herra parooni, sanokaa minulle mitä te isältäni haluatte,
ja ottakaa huomioon että minä en ole mikään liikemies."

Vapaaherra selitti hänelle asiansa; Ehrenthal yritti hänet monesti
keskeyttää, mutta Bernhard viittasi hänelle torjuvasti kädellään,
jolloin isä sulki suunsa ja tyytyi ravistelemaan kiivaasti päätänsä
ja murahtelemaan itsekseen.

Vapaaherran päätettyä puheensa viittasi Bernhard taas isälleen: "Käy
lähemmäksi ja kuuntele levollisesti mitä sanon." Isä laski korvansa
melkein poikansa suulle. "Mitä nyt sanon", lausui Bernhard hiljaa,
"se on minun vakaa tahtoni, enkä ole vasta tänään tullut siihen
päätökseen. Kun sinä hankit rahoja, niin ajatuksesi oli että minä
eläisin sinua kauemmin ja tulisin kuolemasi jälkeen perilliseksesi.
Eikö niin ollut?" Ehrenthal nyökytteli pontevasti päätään. "Jos
siis pidät minua perillisenäsi", jatkoi Bernhard, "niin kuuntele
nyt tarkoin minun sanojani. Jos rakastat minua, niin toimi minun
toivomukseni mukaan. Minä luovun perintöosastani, niin kauan kuin me
molemmat elämme. Mitä sinä olet koonnut minun hyväkseni, sen olet
koonnut turhaan. Minä en vaadi sinulta yhtään mitään tulevaisuuttani
varten. Jos minun on sallittu tulla jälleen terveeksi, niin tahdon
tulla toimeen omalla työlläni, tahdon oppia luottamaan itseeni;
paitsi sinun rakkauttasi ja siunaustasi en pyydä sinulta mitään
itseäni varten. Muista se."

Ehrenthal kohotti kätensä korkeuteen ja parahti: "Mitä perättömiä
sinä nyt puheletkaan, oma Bernhardini, poloinen poikani? Sinähän olet
vielä kipeä, olet hyvin kipeä."

"Kuule minua vielä", pyysi Bernhard. "Mitä oikeuksia sinulla
lieneekin tämän herran maatilan, se selvitetään tässä paikalla. Sinä
olet monet vuodet ollut hänen kanssaan liikesuhteissa, ja sinä et saa
olla syynä hänen perheensä onnettomuuteen. Minä en vaadi, että sinun
pitäisi luovuttaa itseltäsi niin suuri rahasumma, se koskisi sinuun
kipeästi ja olisi tälle herralle nöyryytykseksi; mutta sitä minä
vaadin sinulta, että otat vastaan hänen tarjoamansa vakuuden. Jos hän
on aikaisemmin luvannut sinulle jotain muuta, niin unohda se; jos
sinulla on hallussasi asiapapereita, jotka häntä huolestuttavat, niin
luovuta ne hänelle takaisin."

"Hänhän on kipeä", ähki onneton isä, "hän on kovin kipeä."

"Minä tiedän että tämä tuottaa sinulle tuskaa, isäni. Siitä lähtien
kuin läksit maailmalle isoisän kodista köyhänä juutalaispoikana,
paljasjaloin ja yksi ainoa taaleri taskussasi, siitä lähtien et ole
muuta ajatellut kuin rahojen kokoamista. Kukaan ei ole sinulle muuta
opettanutkaan, uskosi on sulkenut sinut pois sellaisten seurasta,
jotka paremmin ymmärtävät, mikä elämälle antaa tosi arvoa. Minä
tiedän että sinun sydäntäsi särkee, kun sinun on pakko panna paljon
rahaa vaaranalaiseksi. Mutta sen sinä kuitenkin teet, sinä teet sen,
koska rakastat minua."

Ehrenthal väänteli käsiään, ja isot kyyneleet vuotivat hänen
silmistään kun hän sanoi: "Sinä et tiedä, poikani, mitä minulta
oikein vaadit! Sinä vaadit, että isäsi taskusta saataisiin varastaa
suuri summa rahaa."

Poika tarttui isänsä käteen. "Sinähän olet aina rakastanut minua.
Sinä olet tahtonut että minusta tulisi toisenlainen mies kuin itse
olet. Sinä olet aina kuullut minun sanojani, ja toivomukseni olet
täyttänyt ennenkuin olen ennättänyt niitä lausuakaan. Mitä sinulta
nyt pyydän, se on ensimmäinen suuri pyyntö, mitä koskaan olen sinulle
tehnyt. Ja tämän pyynnön tulen toistamaan korvaasi niin kauan kuin
elän, se on minun ensimmäinen pyyntöni, rakas isä, ja se tulee
myöskin olemaan minun viimeiseni."

"Sinä olet hupsu lapsi", parahti isä aivan suunniltaan; "sinä vaadit
minulta henkeäni, sinä vaadit koko liikettäni."

"Nouda paperit tänne", vastasi Bernhard. "Minä tahdon omin silmin
nähdä, kuinka sinä annat ne tälle herralle takaisin ja kuinka
sinä vastaanotat hänen kädestään, mitä hänellä on vielä sinulle
annettavaa."

Ehrenthal otti nenäliinan taskustaan ja itki ääneen. "Hän on
kipeä. Minun pitää nyt kadottaa hänet ja kadottaa rahanikin
päälliseksi." Vapaaherra istui koko keskustelun ajan vaitonaisena
ja katseli eteensä lattialle. Akkunan luona Itzig puristeli
suonenvedontapaisesti nyrkkejään ja repi huomaamattaan akkunaverhon
alas kiinnitystangosta.

Poika katseli hievahtamatta isänsä tuskailua ja huusi vihdoin
ponnistaen viimeisiä voimiaan: "Minä tahdon sen, isä, käy heti
noutamaan paperit!" Sitten hän vaipui uupuneena takaisin patjoilleen.
Isä tahtoi syöksyä auttamaan häntä, mutta inhon eleellä Bernhard
torjui hänet luotaan ja purskahti läähättäen: "Jo riittää, sinä
vaivaat minua."

Silloin ponnahti Ehrenthal pystyyn, tarttui kynttilään ja hoiperteli
ulos. Huoneessa kävi aivan hiljaiseksi, ainoastaan sairaan läähättävä
hengitys kuului. Yhä vielä istui vapaaherra kumarassa tuolillaan,
mutta äärimmäisessä jännityksessään hän tunsi ilon värähdyksiä
sielussaan. Hän näki sysimustalla taivaallaan repeämän, josta
aurinko paistoi pimeitten pilvien välistä. Hän oli pelastettu! Hän
sai kunniasanansa takaisin, ja tuolta akkunan luona murjottelevalta
mieheltä hän oli toivossa saada uutta käteistä kahdeksantuhatta
taaleria. Nyt hän voi jälleen luoda silmänsä ylös, nyt hän voi
jälleen monista ajoista kantaa päätänsä pystyssä. Hän tarttui sairaan
käteen, puristi sitä ja sanoi hiljaa: "Minä kiitän teitä, herrani, oi
kuinka kiitän teitä; te olette minun pelastajani, te varjelette minun
perhettäni epätoivosta ja minua itseäni häpeästä."

Bernhard piteli lujasti vapaaherran kättä omassaan, ja autuas hymy
kirkasti hänen kasvonsa. Mutta se mies, joka seisoi akkunan luona,
kiristeli hampaitaan hirmuisessa jännityksessä ja puristautui
kiinni seinään, siten hillitäkseen ruumistaan värisyttävää
kuumeenpuistatusta.

Hiljaisuutta kesti kauan sairashuoneessa; kukaan ei enää puhunut
mitään. Ehrenthalia ei kuulunut palaavaksi. Mutta vihdoin tempaistiin
eteisen ovi auki, ja huoneeseen syöksyi vihan valloissa oleva mies,
jonka kasvot olivat vimmasta vääristyneet ja tukka pörröllään. Se oli
Ehrenthal. Hänellä oli lepatteleva kynttilä kädessä, mutta ei mitään
muuta.

"Kadonneet!" parkasi hän ja löi kätensä yhteen, niin että kynttilä
putosi lattialle. "Kaikki poissa, menneet menojaan, varastetut!" Hän
syöksähti polvilleen poikansa vuoteen ääreen ja kurotti käsivartensa
häntä kohti, aivan kuin häneltä apua anoakseen. Vapaaherra kavahti
pystyyn, yhtä peljästyneenä kuin Ehrenthalkin. "Mitä on varastettu?"
huusi hän tälle.

"Kaikki on poissa", ähkyi Ehrenthal, katsellen vain poikansa
kasvoihin; "velkakirjat ovat poissa, hypoteekkikirjat poissa.
Minulta on varastettu ja ryöstetty", parkasi hän pystyyn lennähtäen;
"varkaita, murtovarkaita! Lähettäkää hakemaan poliisia!" Ja hän
ryntäsi jälleen ulos huoneesta, vapaaherra kintereillään.

Puolipyörryksissä katseli Bernhard lähtijäin perään. Silloin astui
se, joka oli seisonut akkunan luona, hänen vuoteensa viereen.
Sairas viskasi päänsä sivulle päin ja tuijotti tulijaan, niinkuin
henkitoreissaan oleva lintu tuijottaa käärmeeseen. Hän näki edessään
ilmetyn paholaisen kasvot; punainen tukka harroitti tällä pystyssä,
hornan hätä ja ilkeys kuvastui noista vääristyneistä piirteistä,
Bernhard ummisti silmänsä ja nosti kättään torjuvasti eteensä. Mutta
paholaisnaama kumartui siitä huolimatta hänen ylitseen, ja käheä,
sähisevä ääni kuiskutteli hänen korvaansa.

Sillä aikaa seisoi alhaalla konttorissa kaksi miestä vastakkain ja
katseli toisiaan tylsästi. Lipas sisältöineen oli kadonnut; sekin
paperi, jonka vapaaherra oli laskenut pöydälle, oli kadonnut.
Ehrenthal oli avannut oven kuten tavallista; lukoissa ei ollut mitään
murtuman vikaa, konttorissa oli kaikki muu koskematta aloillaan. Jos
rahakaapista puuttui rahaa, ei se voinut olla paljon. Huolellisesti
suljetuissa akkunaluukuissa ei näkynyt murtovarkaan jälkiä; aivan
käsittämättömäksi jäi, millä kumman keinolla asiakirjat lippaineen
olivat saattaneet kadota.

Molemmat miehet juoksivat eteiseen, katselivat ympärilleen
kynttilänvalossa, tutkivat takaportaita, kurkistivat ison
tavaralaatikon taakse, kellarinovesta sisään, ulos pimeälle
pihalle -- missään ei näkynyt mitään silmiinpistävää. Katuovikin
oli lukittu sisäpuolelta; he muistivat varovaisen kirjanpitäjän
tehneen sen ennen heidän yläkertaan menoaan. Ja jälleen he juoksivat
takaisin konttoriin ja tutkivat joka sopen yhä joutuisemmin, yhä
hätäytyneemmin. Sitten he istahtivat vastapäätä toisiaan, verettömin
poskin, ja murjottivat toisiinsa epäluuloisesti, tuskallisen hädän
piinaamina, tähystellen eikö toisen piirteissä pieninkään värähdys
osoittaisi pahan omantunnon merkkiä. Ja sitten he jälleen, hypähtivät
pystyyn ja sättivät toisiaan katalilla syytöksillä, joita vain
äärimmäinen epätoivo tuo kielelle; ja raivotessaan kuin villit
toisiaan vastaan kädet koholla tajusi kumpikin yht'aikaisesti, että
kummallekin oli menetys yhtä tuhoisa, ja että heidän oli syytä
hillitä ääntään, jotta ei kukaan syrjäinen päässyt heidän ruman
riitansa todistajaksi.

Ehrenthalin konttorista olivat nuo tärkeät paperit kadonneet
juuri sinä hetkenä, jolloin hän vastahakoisesti taipui poikansa
vaatimuksesta sopimaan vapaaherran kanssa. Sopimusta oli tuskin
vielä ennättänyt tapahtuakaan, ja hän oli yksin lähtenyt alas
konttoriin noutamaan papereita. Uskottaisikohan hänen vakuutustaan,
että ne olivat kadonneet ennen hänen tuloaan? Uskoisikohan hänen oma
poikansa, että vieras käsi oli ne varastanut?

Ja vapaaherralle oli menetys ollut vielä suurempi; paperien mukana
hän oli kadottanut kaikkensa. Juuri äsken hän oli avannut sydämensä
kultaiselle toivon säteelle, ollut lähellä pelastusta; nyt hän oli
yht'äkkiä vajonnut kadotuksen kuiluun, jonka syvyyttä putoavan silmä
ei voinut mitata. Hänen velkakirjansa, tunnusteensa, kirjalliset
lupauksensa, kaikki ne olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Jos
varas osasi käyttää niitä hyväkseen -- niin, vaikkapa varkaudesta
vain ilmoitettiin oikeusviranomaisille -- niin hän oli hukassa.
Ja jollei papereita löydetty, niin oli hän aivan yhtä varmasti
hukassa. Vuosia voi kestää, ennenkuin oikeusistuin korvaisi hänelle
kadonneet hypoteekkikirjat uusilla; mutta hänen kohtalonsa täytyi
tulla ratkaistuksi muutaman viikon ajalla. Nyt hän ei kyennyt,
Ehrenthalin jälleen ollessa vihamielisellä kannalla, selvittämään
asioitaan tämän kanssa, eikä hän kyennyt hankkimaan katetta
muillekaan velkojilleen. Nyt hän oli auttamattomasti hukassa. Jälleen
muistui tuo nuoruudenaikainen kunniaoikeus hänen mieleensä, toverit
tuomareina, ja tuo poloinen nuori mies, joka itse oli tuominnut
itsensä ja pannut tuomion täytäntöön. Hänen oli silloin ollut pakko
olla mukana kuollutta katselemassa, hän tiesi, miltä sellaisen
lopun saanut ihminen näytti. Nyt hän myöskin tiesi, mikä miehen saa
vapaaehtoisesti käymään sellaiseen kuolemaan. Ennen häntä oli aina
puistattanut, kun hänen mieleensä palasi tuo vainajan kuva; nyt häntä
ei enää puistattanut. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, ja aivan kuin
unessa hän lausui itselleen nuo lohdulliset sanat: "Se on viimeinen
apu."

Siten istuivat molemmat miehet toisiansa vastapäätä ja hautoivat
myrtyneinä mustia mietteitään, ja minuuttien hiljaa vieriessä
vääristyivät heidän kasvonsa ja arvostelukykynsä yhä pahemmin.

Kynttilänliekki rupesi lepattamaan kun ovi tempaistiin auki, ja
molemmat istujat käänsivät hitaasti kasvonsa tulijaa kohti. Ruma
pää ilmestyi ovelle, ja kuultiin hurja huuto: "Joutukaa ylös,
Hirsch Ehrenthal, poikanne kuolee!" Ilmiö katosi jälleen; kovasti
parkaisten syöksähti Ehrenthal ovelle; vapaaherra hoippui henkisesti
ja ruumiillisesti väsyneenä ulos talosta.

Kun isä lyyhistyi poikansa vuoteen juurelle, kohosi siitä vielä
kerran valkoinen käsi uhkaavasti pystyyn, sitten putosi kuollut
ruumis raskaasti patjoille. Bernhard oli lähtenyt aurinkoon.

       *       *       *       *       *

Ulkona oli lämmin ilta. Kevyt auer peitti taivaalta tähdet, mutta
salaperäinen valohämy kirkasti kuitenkin maan, Yleisten puistojen
kukkapensaista toi tuulenleyhkä suloisia tuoksuja kaupungin
kaduille. Viivytellen maleksivat kotiapalaavat iltakävelijät
seinävieriä pitkin; heidän oli vaikea erota etelämaisesta ilmasta
ja telkeytyä neljän ahtaan seinän sisään. Mukavasti venyttelihe
kerjäläinenkin viruessaan kivipalatsin katuportailla; jokainen sälli,
jolla oli mielitietty, riensi tänään hänen luokseen noutaakseen
hänet iltakävelylle; väsynyt unhotti uupumuksensa päivän työstä,
murheellinen tunsi vain puolittain mielihaikeutta; ken koko vuoden
istua jurotti yksin, hän etsi tänään naapurinsa juttusille kanssaan.
Ovipielissä seisoi ihmisiä rupatellen ja naureskellen, lapset
pitivät iloa kadulla, juoksivat hippasilla hämärissä ja tanssivat
jalkakäytävän kiviharkoilla. Tänään helähytteli satakieli häkissään
parhaimman laulunsa, se julisti että käsissä oli kaunis kevät, se
onnellinen aika, jolloin elämä tuntuu kevyeltä ja toiveet puhkeevat
ummusta kukkaan.

Katukävelijäin vilinän halki kulki raskain askelin korkeamittainen
mies, pää syvään rinnalle painuneena. Hänen vaunuhevosensa
tömistelivät kärsimättömästi jalkakäytävän vierellä ja odottelivat
herraansa palaavaksi, viedäkseen hänet työläisvilinästä ylhäiseen
kaupunginosaan. Ne saivat odottaa turhaan myöhään yöhön saakka;
isäntä oli ilmeisesti unohtanut ne. Hän ei kuullut helkähdystäkään
satakielen laulusta, ja hän tunkihe tanssivain tyttöjen piirin läpi
erottamatta ollenkaan kirkkaita lapsenääniä ympärillään. Hänen päänsä
oli raskas, ja hidas hänen ajatustensa kulku. Sitten hän joutui
ulos kaupungista istutusmaille, nousi verkalleen kukkaisen kunnaan
huipulle ja istahti siellä uupuneena penkille. Hänen jalkainsa
juurella kulki tumma virta merta kohti; häntä vastapäätä nosti vanha
tuomiokirkko mahtavia mustia hahmoröykkiöitään. Virrankalvo oli
täynnä tukkilauttoja, jotka tulivat kaukaa ylämaasta ja kulkivat
nekin meren lähettyville sahattaviksi. Lautoilla seisoi tukkilaisten
lautamajoja, ja niiden vierellä tuikki pieniä nuotioita, joilla he
keittivät illallistaan. Hiljaisen ilman halki kajahti hänen korviinsa
välistä remakka nauru tai karkea kirous tukkilaisten lautoilta.
Vyöryvän vedenkalvon, kirkontornien rohkeat rajaviivat, hopeaisen
autereen ylhäällä taivaalla -- kaiken tuon hän näki kuin sumun
läpi; vain jolloinkin leimahti salaman tavoin jokin selkeä ajatus
hänen myrtyneessä mielessään kuten tuolta alhaalta virralta äkkiä
tuikahtava valkean loimo. Hänkin oli tehnyt kauppoja uitetuilla
tukeilla, ja hänen siitä saamansa voitto oli ollut varastettu toisten
taskuista. Ne olivat olleet vieraita rahoja, niinkuin sekin summa,
jonka takia tuo nuoruudentoveri oli tarttunut pistooliin viime
turvanaan. Hän nousi joutuin pystyyn ja kiirehti rinnettä alaspäin.

Korkeita plataaneja kasvavalla lehtokujanteella hän juoksenteli
kiihkeästi edestakaisin, kunnes viimein jäi väsyneenä seisomaan ja
nojasi selkänsä puunrunkoa vastaan. Hänen silmiensä edessä kohosivat
kaupungin tehdaskorttelin savupiiput, ryhmä jättiläisobeliskeja
urkeni korkealle ihmisasumusten kattojen yli. Hänkin tiesi, mitä
merkitsi tuollaisen patsaan pystyttäminen pilviä kohti. Hän oli
sellaista rakennuttaessaan uhrannut perustukseksi kaikkensa, mikä
siihen asti oli suojannut ja tukenut häntä, voimansa, varansa,
rauhansa ja kunniansa. Unettomilla öillä, harmailla hiuksilla hän oli
maksanut sellaisen muistopatsaan hinnan; hänen sukunsa hautapatsashan
se olikin, jonka hän oli pystyttänyt tilalleen puiston reunaan.
Ja se, mitä hän nyt näki edessään, tuntui hänestä yön hämärässä
kajasteessa suunnattomalta hautausmaalta täynnä patsaita, joiden
alle oli haudattu muinen onnellisten ihmisten sielunrauha. Ja hän
nyykäytti alakuloisesti päätänsä ja lausui ääneen, niin että itsekin
erotti sanansa: "Minun hautani luotiin viimeiseksi." Hän ojentautui
suoraksi ja lähti astumaan kaupunkiasuntoaan kohti.

Tiellä sinne hän ajatteli itsekseen, kuinka suloista oli kohta
saada tuntea itsensä vapaaksi näistä hirveistä kuvitelmista. Sitten
hän nousi ylös asuntoonsa. Hän väänsi kasvonsa ystävällisemmän
näköisiksi, kun porraslamppu sattui hänen silmiinsä. Eteiseen
tultuaan hän kuuli puhetta puolisonsa huoneesta. Lenore luki siellä
äidilleen ääneen. Hän ei saanut säikähdyttää naisia. Mutta huoneuston
perällä oli syrjäinen kamari, jonka viereinenkin suoja oli asumaton;
sinne hänen täytyi päästä. Hänen vielä epäröidessään avautui sisäovi
ja paroonitar silmäsi eteiseen. Tahtomattaan hän peräytyi askeleen
taapäin nähdessään miehensä ovella. Vapaaherra hymyili hänelle ja
astui reippain askelin sisään. Vaimolleen hän antoi kätensä, siveli
Lenoren tukkaa ja kumartui katsomaan mitä hän luki. Paroonitar
valitti, että he olivat juoneet teensä ilman häntä, ja hän laski
leikkiä puolisonsa kärsimättömyydestä, kun tämä ei jaksanut odotella
mielijuomaansa myöhempään. Samalla hän ajatteli, ettei hänelle
itselleen suuria merkinnyt tunti sinne tai tänne ratkaisevaa askelta
otettaessa. Hän astui häkin luo, jossa kaksi pientä etelämaan
lintua istui nukkuen tangollaan, painautuneina toisiinsa kiinni;
hän työnsi sormensa metallitankojen lomista silitelläkseen niitä
ja sanoi hajamielisesti: "Ne ovat jo käyneet levolle." Sitte hän
otti kynttilän palvelijan kädestä ja astui oman huoneensa ovelle.
Kädensijaan tarttuessaan hän huomasi puolisonsa tuskallisesti
tähystelevän häntä; hän kääntyi vielä kerran kynnykseltä tähän päin
ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Sitten hän sulki oven perästään,
otti kirjoituspöytänsä laatikosta esiin kiilloitetun puulippaan ja
kantoi sen ynnä kynttilän kulmahuoneeseen. Siellä hän oli varma,
siellä hän ei häiritsisi ketään.

Verkalleen hän latasi aseen. Ladatessaan hän tuli katselleeksi
sen korusilaista perää. Se oli jonkun köyhän pyssysepän uuraan
aherruksen tuote, hänen tuttavansa olivat sitä monesti ihailleet;
pistooliparin hän oli saanut lahjaksi kenraaliltaan, joka hänen
häissään oli esittänyt hänen orvon morsiamensa isää. Sukkelaan hän
työnsi latasimen piippuun ja katsahti sitten taakseen; kaatuessaan
hän ei tahtonut joutua makaamaan paljaalle lattialle. Hän muisti,
minkä hirveän kuvan tuo muinainen toveri oli tarjonnut viruessaan,
lattialla verisenä ja siltä näöltä hän tahtoi säästää huoneeseen
tulijat.

Hän laski kylmän raudan ohimoilleen. Silloin kuului oven takaa
kimakka kiljahdus, hänen vaimonsa ryntäsi huoneeseen ja tarttui
epätoivon voimalla hänen käsivarteensa; hän hätkähti kokoon ja
sormensa painoi liipasinta. Tulenliekki ja pamaus seurasi, ja hän
vaipui takaperin sohvalle ja vei voihkien molemmat kädet silmilleen.

       *       *       *       *       *

Juutalaisen rahamiehen talossa laskeutui isä kynttilä kädessä
kuolleen poikansa luota alas konttoriinsa. Tuskallisesti hän
kynttilän valossa tarkasteli pulpettia, rahakaappia, huoneen
joka soppea, istahti sitten tuoliin, pudisteli päätään ja koetti
selvittää ajatuksiaan. Sitten hän lähti konttorista, lukitsi sen
oven, nousi vitkalleen portaita ylös ja heittäytyi parkuen ja ähkien
vuoteen juureen lattialle. Siten kului häneltä koko yö, etsien ja
vaikeroiden; ja hän itse oli luita ja ytimiä myöten järkytetty, perin
uupunut, maahan lyöty vanha mies.


8.

Schröterin talossa kulki elämä jälleen tasaista latuaan. Antonin
palauksen aiheuttamat pienet pyörteet olivat vähitellen painuneet
pinnan alle, joka oli sileä kuin ennenkin. Pähkinäpuukaapin
tavattomat loistonumerot olivat saaneet väistyä toisten vähemmän
silmäänpistävien tieltä, jotka nekin tosin olivat erinomaiset, mutta
eivät saattaneet tätiä niin kovasti kuohuksiin. Siinäkin oli täti
ennustanut oikein, että Anton ei ollut ollenkaan huomannut voittoa,
jonka vanhemman naisen rauhallinen järkevyys oli salaa saavuttanut
nuoremman ylitulvivasta kiitollisuudentunteesta. Ainoastaan yksi
muutos oli pysynyt edelleenkin voimassa, yksi ainoa, mutta suurin
ja kunniakkain kaikista: takapihan puolisen rakennuksen asukas
oli säilyttänyt etuoikeutetun paikkansa talon nuoren valtiattaren
sydämessä, ja hänen reipas, komea hahmonsa esiytyi monesti niiden
mielikuvien joukossa, joita Sabine kokosi ympärilleen työvasunsa
ääressä istuessaan tahi aarrekammiossaan häärätessään.

Tänään asteli Sabine päivällisen edellä levottomana edestakaisin
huoneessaan. Täti, jolla aina oli kaikki tiedossaan, oli juuri käynyt
hänelle kertomassa, että Ehrenthalin talosta oli palvelustyttö
äskettäin juossut konttorissa ilmoittamassa Bernhardin kuolemasta
hänen ystävälleen. "Kuinka hän jaksaa kestää tuon sanoman?" ajatteli
Sabine itsekseen. Ja Ehrenthalin nimi palautti hänen mieleensä
erään toisen, joka nyt eli kaukana, kaukana täältä; ja hänen täytyi
muistella hetkeä, jolloin nyt kuolleen nuorukaisen talosta salaa
tullut kirje oli tehnyt äkkilopun hänen sielunsa horjumisesta. Ja
Antonkin tiesi tuosta hänen salatusta, ammoin sitte jo tukahdetusta
tunteestaan; ah, kuinka usein olikaan Sabine pannut sen merkille
hänen huolestuneesta katseestaan, hänen sääliväisestä puheestaan!
Kuinka hienotunteinen hänen käytöksensä aina oli ollut Sabinea
kohtaan, kuinka ritarillisesti hän oli kiirehtinyt avuksi, kun
kuulustelu uhkasi saada neitoselle epämieluisen käänteen. Olikohan
Antonilla edes aavistustakaan siitä urheasta voitosta, jonka tämä
oli vähitellen saanut ensimmäisestä nuoruudenhulluudestaan? Sabine
pudisti päätänsä. "Ei, hän ei tiedä siitä mitään; yhä vieläkin
hän näkee minussa muinoisen lapsellisen tyttösen, joka antoi ensi
tunteensa tyyten huumata itsensä." Hän jäi seisomaan kukkapöytänsä
ääreen. "Tällä kohtaa sattuma hänelle silloin paljasti minun sydämeni
tilan. Vielä tänäpäivänäkin on tuo menneisyyden varjo kuin musta
seinä hänen ja minun välillä. Kaikkialla tunnen tuon poissaolevan
kuvaisen vierelläni, kun iltasin istun Wohlfartin kanssa pöydässä,
kun hän tervehtii minua ja puhelee kanssani. Aina sanoo hänen
äänensävynsä: tyttö parka ei ole yksin, tuo toinen elää hänen
mielessään." Sabine sykähti kokoon ja silitteli kädellään hiljaa
kukkiensa lehtiä, ikäänkuin siten pyyhkäistäkseen pois kiusalliset
ajatukset mielestään. Eihän hän voinut sanoa Antonille olevansa nyt
täysin vapaa kauan salatusta sydänsurustaan. Mutta tänään, kun Anton
oli kadottanut rakkaan ystävän, täytyi Sabinen jollain tapaa näyttää
hänelle, että oli vielä toisiakin sydämiä, jotka olivat hellästi
kiintyneet häneen. Ja jälleen hän rupesi astelemaan huoneensa
lattialla miettien keinoa, miten päästä kahdenkeskiseen puheluun
Antonin kanssa.

Palvelija kutsui ruokapöytään. Anton saapui toisten herrojen kanssa
ja istui kohta paikalleen. Pöydässä ei tarjoutunut kertaakaan
tilaisuutta puheluun hänen kanssaan. Mutta hän katsahti Sabineen niin
surullisesti, jotta tämä ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle
sydämellisesti. "Hän ei syö tänään mitään", kuiskasi täti; "ei
maista edes paistiakaan", toisti hän moittivasti. Sabine kävi hyvin
levottomaksi ja huolestuneeksi. Nyt oli herrojen kohta noustava
pöydästä, Anton lähtisi sitten heidän kanssaan ulos salista, eikä
Sabine näkisi häntä enää koko päivänä. Jo nousi herra Jordan ylös
ja lykkäsi tuolinsa paikoilleen; silloin Sabine huudahti Antonille
pöydän yli: "Herra Wohlfart, suuri kalla on juuri puhjennut kukkaan;
tehän ihailitte tuonaan sen nuppua, viipykää vielä hetkinen, niin
näytän teille kukkaa." Anton kumarsi ja jäi paikoilleen. Vielä
moniaita kiusallisen pitkiä minuutteja, sitten nousi velikin
pöydästä, Sabine kiiruhti Antonin luo ja vei hänet omaan huoneeseensa
kukkapöydän eteen.

"Te olette tänään saanut surullisen viestin", aloitti hän hiljaa.

"Viesti itsessään ei minua hämmästyttänyt", vastasi Anton; "lääkäri
ei antanut enää yhtään toivoa hänestä. Mutta minä kadotin paljon
hänessä."

"Minä en koskaan nähnyt häntä", sanoi Sabine, "teiltä olen vain
kuullut, että hän oli hyvin yksinäinen eläessään, vailla iloa ja
rakkautta."

Hän veti Antonille jakkaran istua ja pyysi häntä kertomaan
ystävästään. Lämpimällä osanotolla Sabine kuunteli jokaista sanaa,
kysellen ja lohduttaen häntä hellästi. Antonilla olikin tarve saada
puhella ystävästä, jonka hiljaista olemusta, oppineisuutta ja
puhdasta, innokasta mielenlaatua hän kuvasi kaunopuheisesti. Hänen
vaiettuaan syntyi lyhyt äänettömyys, sitten katsahti Sabine häntä
sydämellisesti silmiin ja kysyi: "Oletteko saanut herra von Finkiltä
mitään tietoa?"

Ensi kerran hän nyt mainitsi tuon nimen Antonin kuullen. Tämä tuli
liikutetuksi hänelle osotetusta luottamuksesta, että neiti juuri
tänä hetkenä tiedusti häneltä sydämensä lemmittyä. Liikutuksessaan
hän tarttui immen käteen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä.
Hitaasti veti Sabine kätensä takaisin ja loi katseensa alas. Mutta
vain silmänräpäyksen ajaksi, sitten hän jälleen silmäsi nuorta miestä
ystävällisesti kasvoihin.

"Hän ei tunne olevansa onnellinen uudessa elämässään", sanoi Anton
totisesti. "Viime kirjeessään hän oli oikein hirtehisen tuulella,
ja siitä päättelen vielä enemmän kuin hänen sanoistaan, että
hänen kohtaamansa olosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin hän
oli odottanut. Ne liikeyritykset, joihin hän sai setänsä kuoleman
johdosta antautua, eivät miellytä häntä ollenkaan."

"Ne ovatkin kai aivan hirveät", huudahti Sabine nopeasti.

"Eivät ainakaan sellaisia, joita tässä talossa pidettäisiin
kunniallisina", vastasi Anton. "Fink ajattelee liian ylevästi ja hän
on siksi kauan elänyt veljenne läheisyydessä, ettei häntä ilahduta
joutua mukaan sellaisiin hurjiin keinotteluihin, jotka siellä
ovat tavallisia. Hänen liikeystävänsä ovat suurelta osalta vailla
omaatuntoa, ja hänen sydäntään pöyristää olla heidän yhtiötoverinsa."

"Ja voiko herra von Fink sietää tuollaista yhtiötoveruutta edes
päivääkään?" kysyi Sabine.

"On merkillinen kohtalo", Anton vastasi, "että juuri hän, joka on
niin tottunut hallitsemaan toisia omalla ylivoimaisella tahdollaan
-- hän, joka kaikkein vähimmin on taipuvainen sietämään niskoillaan
vierasta pakkoa, on nykyisessä liiketoiminnassa sidottu käsistä
ja jaloista. Kaikki tuollainen keinottelutoiminta Amerikassa on
järjestetty niin kiinteisiin muotoihin, että yksityinen osakas ei
siinä voi aikaansaada juuri mitään muutoksia. Ja siksipä on Finkin
asema nykyisin, jolloin hän on päässyt suurten toiveittensa perille,
perinyt suuria pääomia ja saanut vapaan hallinto-oikeuden moniin
neliöpenikulmiin maata, paljon epävarmempi kuin koskaan ennen hänen
elämässään. Hän oli aina vaarassa ajatella toisista ihmisistä liian
vähän hyvää, mutta nyt hätäännyttää minua se katkera ylenkatse,
jolla hän puhuu omasta elämästään. Hänen viime kirjeensä kuvasi
hänen asemansa kerrassaan sietämättömäksi ja pani aavistamaan jotain
väkivaltaista ratkaisua."

"Hänelle saattaa vain yksi ratkaisu tulla kysymykseen", huudahti
Sabine. "Saanko kysyä, mitä te olette hänelle vastannut?"

"Olen vaatinut, että hän hetipaikalla ja millä ehdoilla hyvänsä
irtautuu moisista liikeyrityksistä. Hänen luja tahtonsa keksii kyllä
siihen jonkin keinon, vaikkapa minun ehdottamani osottautuisikin
mahdottomaksi. Ja minä pyysin häntä joko pysymään alkuperäisessä
suunnitelmassaan ja rupeamaan todelliseksi tilanhaltijaksi Amerikassa
tahi sitten palaamaan takaisin meidän luoksemme."

"Minä arvasinkin että te niin kirjoittaisitte", sanoi Sabine syvään
hengähtäen. "Niin, hänen täytyy palata, Wohlfart", sanoi hän
hiljaisemmalla äänellä, "mutta meidän luoksemme hän ei saa tulla." --
Anton vaikeni.

"Ja luuletteko te herra von Finkin noudattavan teidän neuvoanne?"

"En voi sanoa", vastasi Anton väkinäisesti; "ainakin oli neuvoni
sangen vähän amerikkalainen."

"Eräs upseeri haluaa puhutella herra Wohlfartia", keskeytti heidät
sisäänastuva palvelija. -- Anton kavahti pystyyn. Sabine kävi
kukkiensa luo ja kumartui murhemielin niiden isojen vihreiden lehtien
yli. Vielä liihotteli tuon toisen varjo hänen ja Antonin välillä.

Palvelijan kiireinen ilmoitus herätti Antonin mielessä hämärää
aavistusta jostain uudesta kohtalon iskusta, ja hän riensi joutuin
eteiseen. Siellä seisoi Eugen von Rothsattel. Anton yritti tervehtiä
häntä lämpimästi, mutta nähdessään toisen järkytetyn kasvojenilmeen
hän hätkähti askeleen taapäin. Eugen kuiskutti hänelle aivan kuin
pahan omantunnon vaivaamana: "Äitini haluaisi puhutella teitä. Meillä
on tapahtunut hirveitä asioita."

Anton sieppasi hattunsa ja riensi konttoriin, jossa hän pyysi
Baumannin selittämään johtajalle hänen poismenonsa; sitten hän
lähti luutnantin kanssa vapaaherran asuntoon. Aivan kuin kuumeessa
astui Eugen Antonin vierellä; hän oli kadottanut kaiken malttinsa.
Sekautuen ja tuskin ymmärrettävästi hän koetti selittää Antonille
asianlaitaa: "Isäni käsitteli eilen illalla varomattomasti
ampuma-asetta ja haavoitti itseään; -- ratsastava pikalähetti nouti
minut majoituspaikastani tänne; -- kun pääsin perille, tapasin äitini
tainnoksissa. Hyvän aikaa hän lienee maannut pyörtyneenä. Sisareni ja
minä emme tiedä minkäänlaista neuvoa. Lenore on polvillaan rukoillut
äitiä lähettämään hakemaan teitä avuksi. Te olette ainoa ihminen,
johonka me hädässämme voimme luottaa. Minä en ymmärrä liikeasioista
hölynpölyä, mutta isän asiain täytyy olla hyvin huonosti. Äiti on
aivan suunniltaan. Koko talo on ylösalaisin."

Kaikesta siitä, mitä hän sanoi ja mitä hän koetti salata, hänen
katkonaisista lauseistaan ja epävakaisista katseistaan Anton voi
aavistella edellisen illan hirmuja. Paroonittaren huoneessa hän
tapasi Lenoren itkettyneenä, ja uupuneena horjui tämä häntä vastaan.
"Rakas Wohlfart", hän huudahti, tarttuen hänen käteensä, ja sitten
rupesi hän uudestaan rajusti nyyhkyttämään, ja hänen päänsä vaipui
voimattomana nuoren miehen olkapäälle. Sillävälin Eugen asteli
käsiään väännellen edestakaisin, kunnes viimein istahti sohvankulmaan
ja rupesi hiljaa itkemään.

"Tämä on hirmuista", valitti Lenore kohoutuen jälleen pystyyn.
"Kukaan ei saa mennä isän luo, ei edes Eugen enkä minä, äiti vain ja
vanha Johann hoitelevat häntä. Ja aikaisin tänä aamuna oli täällä
kauppias Ehrenthal, hän tahtoi väkisin päästä isän puheille, karjui
kovaa äidille ja haukkui isää petturiksi, niin että äiti pyörtyi
lattialle. Kun minä ryntäsin huoneeseen, lähti tuo hirveä ihminen
pois ja heristi meille vielä nyrkkiäkin."

Anton vei Lenoren nojatuoliin ja odotti kunnes neiti oli
rauhoittunut. Minkäänlainen lohduttelu ei tässä ollut paikallaan;
Anton oli itsekin järkytetty sydänjuuriaan myöten. "Huuda äitiä,
Eugen", sanoi Lenore vihdoin. Veli riensi ulos. "Älkää hyljätkö meitä
hädässämme", pyysi Lenore käsiään väännellen. "Onnettomuus on koko
kauheudessaan kohdannut meitä, ei edes teidänkään apunne kyennyt
estämään sitä."

"Hän, joka ehkä olisi siihen kyennyt, on nyt kuollut", vastasi Anton
surullisesti. "Voinko minä olla teille joksikin hyödyksi, se on
epätietoista; mutta hyvää tahtoani te ette voi epäillä."

"Ei", huudahti Lenore, "Eugenkin ajatteli kohta teitä."

Paroonitar saapui sisään. Hän astui raskaasti Antonin luo ja nojasi
toisella kädellään tuoliin pysyäkseen pystyssä, mutta vierastaan hän
tervehti ryhdikkäästi. "Me olemme joutuneet sellaiseen asemaan että
tarvitsemme ystävän apua, joka tietää liikeasioista enemmän kuin
me. Onneton tapaturma estää vapaaherraa, ehkä pitemmäksikin aikaa,
huolehtimasta asioistaan; ja niin vähän kuin minä niitä ymmärränkin,
niin käsitän kuitenkin että nopea toiminta käy välttämättömäksi
meidän puoleltamme. Lapseni ovat maininneet minulle teidän
nimenne; minä vaadin teiltä todellakin paljon, kun pyydän teitä
uhraamaan aikaanne meidän asiaimme selvittämiseen." Hän istuutui,
viittasi Antoniakin istumaan ja sanoi lapsilleen: "Jättäkää meidät
kahdenkesken, minä voin helpommin sanoa herra Wohlfartille sen vähän
minkä tiedän, kun ei teidän surunne ole silmäini edessä."

Heidän yksin jäätyä hän viittasi Antonia käymään lähemmäksi ja
yritti puhua, mutta hänen huulensa vapisivat, ja hän kätki kasvonsa
nenäliinaansa.

Anton katseli liikutettuna, kuinka kovaa taistelua aatelisnaiselta
kysyi asian puheeksiottaminen, ja senvuoksi hän sanoi: "Ennenkuin
voin sallia että te, armollinen rouva, osoitatte minulle niin
kunniakasta luottamusta, täytyy minun kysyä teiltä oman etunne
vuoksi: eikö teidän puolisollanne ole jotain sukulaista tahi läheistä
ystävää, jolle teidän kävisi helpommaksi uskoa huolenne? Minä
pyydän teitä muistamaan, että minun kokemukseni liikeasioissa on
vielä vähäinen, ja että minun asemani ei ole sellainen, että olisin
oikeutettu päteväksi neuvonantajaksi herra paroonille."

"Minä en tiedä ketäkään", vastasi paroonitar lohduttomasti ja
tuijotti eteensä. "Minun on helpompi kertoa teille, mitä en saa
salata, kuin jollekin perheemme tuttavalle. Pitäkää itseänne
lääkärinä, joka on kutsuttu sairaan luokse."

-- Vapaaherra ilmoitti minulle tänä aamuna jonkin verran
omaisuussuhteistaan.

Ja nyt hän kertoi kuulijalleen kaiken, minkä oli saanut selville
puolisonsa rahallisista selkkauksista, sukukartanoa uhkaavasta
vaarasta, uudesta pääomasta, joka tarvittaisiin puolalaisen
herraskartanon hallussapitämiseen. Hänen tietonsa ja mainintansa
olivat sangen vajavaiset, mutta nekin riittivät täyttämään Antonin
mielen synkeällä surulla perheen tulevaisuudesta.

"Mieheni on jättänyt minulle kirjoituspöytänsä avaimet; hän toivoo
että Eugen neuvottelisi asioistamme jonkun asiantuntijan kanssa
levollisemmin kuin hän itse nykyhetkellä voisi tehdä. Teitä minä
pyydän käymään yhdessä poikani kanssa tähän toimeen. Niin usein kuin
papereita katsellessanne tarvitsette joitakin tietoja, koetan hankkia
niitä vapaaherralta. Kysymys on siitä, oletteko te suostuvainen
ottamaan kantaaksenne tämän vaivan meidän hyväksemme, jotka kuitenkin
olemme teille vieraat."

"Kernaasti minä siihen suostun", vastasi Anton vakavasti, "ja toivon
että isäntäni hyvyydessään myöntää minulle siihen tarvittavan ajan,
jollette te itse pidä tarkoituksenmukaisempana uskoa tätä työtä
puolisonne kokeneelle asianajajalle."

"Myöhemmin saanemme tilaisuutta kysyä tämän herran neuvoa", sanoi
paroonitar pidättyvästi.

Anton nousi pystyyn. "Milloin käskette meidän aloittamaan?"

"Hetikohta", vastasi paroonitar; "pelkään ettemme saa hukata
ainoatakaan päivää. Minä koetan minkä voin auttaa teitä papereita
läpikäydessä." Hän vei Antonin viereiseen huoneeseen, kutsui Eugenin
paikalle ja pisti avaimen vapaaherran asiakirjakaappiin. Kun sen
ovi aukeni, kadotti hän hetkiseksi itsehillitsemiskykynsä, ja hänen
huuliltaan luiskahtivat sanat: "Vainajan perut!" Hän hoiperteli
akkunaan, ja verhojen tärinä ilmaisi hänen mielenkuohunsa.

Surullinen työ alkoi, jatkui tunti tunnilta; Eugen ei kestänyt
kauankaan paperien katselemista, mutta äiti ojensi Antonille kaikki
kirjeet ja asiakirjat, joiden tarkastamista hän piti hyödyllisenä,
ja vaikka hänenkin voimansa jolloinkin yrittivät pettää, kesti hän
kuitenkin urheasti kovan koettelemuksen. Anton järjesti kaikki
saamansa paperit ja koetti niitä pikimältään silmäilemällä muodostaa
itselleen pintapuolisen käsityksen asiaintilasta.

Oli jo ilta, kun vanha palvelija avasi peljästyneen näköisenä oven
ja huusi huoneeseen: "Se mies on taasen täällä!" Paroonitar päästi
hiljaisen huudahduksen ja teki kädellään torjuvan eleen.

"Minä olen hänelle sanonut, että ketään ei ole kotona, mutta siitä
hän ei piittaa vaan meluaa portaissa, enkä minä saa häntä lähtemään."

"Olisi kuolemakseni, jos minun täytyisi jälleen kuunnella hänen
solvauksiaan", supisi paroonitar puolittain itsekseen.

"Jos se mies on Ehrenthal", sanoi Anton nousten tuoliltaan, "niin
minä koetan saada hänet poistumaan. Välttämättömimmät paperit olemme
läpikäyneet; suvaitkaa säilyttää ne erillään ja sallikaa minun tulla
huomenna uudelleen." Paroonitar viittasi äänettömän myönnytyksen ja
vajosi nojatuoliin. Anton otti hattunsa ja riensi eteiseen, josta
kuuli jo kauas Ehrenthalin meluavan äänen.

Anton säikähtyi kauppiaan muuttunutta ulkomuotoa Hattu oli
kaukana niskalla, tukka pörrössä, kalpeat kasvot kuin juopottelun
turvottamat, lasimaiset silmät verestävinä -- sellaisena seisoi
Ehrenthal hänen edessään ja huuteli katkonaisesti vapaaherraa,
kiroillen ja vaikeroiden vuoroonsa. "Hänen on tultava näkyviini",
äyski hän, "hänen on tultava hetipaikalla, sen kehnon miehen.
Aatelismies hän on olevinaan; konna hän on, jonka minä luovutan
poliisin käsiin. Missä ovat minun rahani, missä kiinnekirjani? Minä
tahdon takaisin vakuuteni tuolta mieheltä, jonka ne eivät sano olevan
kotona."

Anton astui aivan lähelle häntä ja sanoi lujalla äänellä: "Tunnetteko
minut, herra Ehrenthal?" Ehrenthal kohotti lasimaiset silmänsä hänen
kasvoihinsa ja tunsi vähitellen poikavainajansa ystävän.

"Teitä hän rakasti", huusi hän vaikeroiden, "teidän kanssanne hän
puheli enemmän kuin koskaan isänsä kanssa. Te olitte ainoa ystävä,
mitä hänellä oli koko maan päällä. -- Oletteko kuullut, mitä
Ehrenthalin talossa on tapahtunut?" hän jatkoi kuiskuttaen. -- "Kun
nuo paperit varastettiin, kuoli hän. Hän kuoli, ja piteli kättään
tällä tapaa." Hän puristi kouransa nyrkkiin ja löi sillä otsaansa.
"Oo minun poikani, minun poikani, ettäs et antanut anteeksi isällesi!"

"Me lähdemme nyt poikanne luo", sanoi Anton ja tarttui vanhusta
kainaloon. Ehrenthal ei pannut vastaan ja antoi taluttaa itsensä
kotia.

Sieltä Anton kiiruhti oikeusneuvos Hornin luo ja neuvotteli pitkään
tämän kanssa.

Suuren mielenliikutuksen vallassa hän vasta myöhään illalla tuli
kotia. Huoli ihmisistä, joiden turvallinen onni oli ollut hänelle
niin kallis jo monet vuodet, oli syvästi järkyttänyt hänen sydäntään;
se luottamus, jolla he olivat uskoneet hänelle onnettomuutensa
kaikki surkeat yksityisseikat, täytti hänet ylpeydellä. Hän paloi
halusta päästä auttamaan heitä; hän toivoi, että hänen uskolliselle
palvelusintoisuudelleen onnistuisi keksiä jokin pelastuksen keino.
Mitään sellaista hän ei tosin vielä nähnyt.

Kun hän kuutamossa näki edessään suuren liiketalon mahtavat
hahmopiirteet, alakerran akkunat varustettuina rautaristikoilla,
kellarien ja maanalaisten holvien rautaovet, selvisi hänelle
pulmansa yht'äkkiä: jos kuka mies kykeni auttamaan, niin se oli
hänen isäntänsä. Tämän terävä silmä pystyi tunkeutumaan kaikkiin
salaperäisiin ongelmiin, joiden uhriksi parooni oli sortunut;
hänen rautaisen voimansa tieltä täytyi niiden roistojen väistyä,
jotka pitelivät tilanomistajaa ja hänen maatilaansa kynsissään.
Niin, ja hänellä oli suuri sydän, hän osui kohta oikeaan, vaivatta
ja taistelutta. Anton katsahti ensi kerroksen akkunoihin. Koko
kadunvartinen pääty oli pimeänä, ainoastaan kulmahuoneesta häämötti
vielä valoa. Se oli kauppiaan työhuone. Tehden nopean päätöksen
etsi Anton palvelijan käsiinsä ja pyysi ilmoittamaan tulonsa herra
Schröterille. Kummastuneena tämä katsahti sisäänastuvaan Antoniin.
"Mikä asia teidät tuo näin myöhään? Onko jotain tapahtunut?"

"Pyydän teiltä neuvoa, pyydän teiltä apua", huudahti Anton.

"Itsellennekö vai toisille?"

"Eräälle perheelle, jonka tuttavaksi olen sattuman kautta tullut.
Se sortuu peräti, jollei väkevä ystävänkäsi käy torjumaan tuhoa sen
päältä." Sitten Anton kertoi hätäisesti tämäniltaiset kokemuksensa,
ja tarttuen kiihkossaan kauppiasta käteen hän huudahti: "Mitä siellä
sain nähdä, oli minusta hirmuista. Armahtakaa te noita onnettomia
naisia ja käykää auttamaan heitä."

"Auttamaan?" kysyi kauppias totisesti. "Kuinka sen voisin tehdä?
Onko teille annettu toimeksi pyytää minun apuani, vai oma lämmin
myötätuntonneko se asettaa tämän vaatimuksen minulle?"

"En ole mitään sellaista tointa saanut", myönsi Anton; "ainoastaan
osanottoni vapaaherran naisten suruun saa minut vetoomaan teihin."

"Ja millä oikeudella te ilmaisette minulle nämä asiat, jotka tuon
tilanomistajan rouva on varmaankin vain syvimmässä luottamuksessa
kertonut teille itsellenne?" kysyi kauppias pidättyvästi.

"En luule sanovani liikoja kun mainitsen teille, että ne muutaman
päivän perästä eivät enää ole salaisuus syrjäisillekään."

"Te olette tällä haavaa tavattomasti kiihoittunut, muuten ette
unhottaisi että missään tapauksessa ei kauppias, konttorini
ensimmäinen kirjeenvaihtaja, saa ilmoittaa vieraille moisia asioita
ilman asianomaisten erityistä suostumusta. Itsestään on selvää,
että minä en tule väärinkäyttämään hätiköityä luottamustanne; mutta
kaikissa tapauksissa, Wohlfart, menettelynne oli ristiriidassa
liiketapojen kanssa." Anton vaikeni hämillään. Hän tajusi isäntänsä
olevan oikeassa, mutta sittekin hänestä tuntui kovalta, että tämä
kävi sellaisena hetkenä moittimaan häntä liiasta luottavaisuudesta.
Kauppiaskin käveli kotvan aikaa vaitonaisena kamarinsa lattialla;
vihdoin hän pysähtyi Antonin eteen. "Minä en nyt kysy, mikä teidät on
saanut ottamaan niin lämpimästi osaa tuon perheen kohtaloon; pelkään
vain, että tuttavuudestanne saatte kiittää Finkiä."

"Te saatte kuulla kaiken", virkkoi Anton nopeasti.

"Ei vielä", vastasi kauppias torjuvasti. "Nyt tahdon vain vielä
kerran toistaa teille, että minun on aivan mahdoton sekautua
vieraisiin asioihin ilman asianomaisten suoranaista kehoitusta.
Lisään vielä, etten halua vastaanottaa sellaista kehoitusta. En salaa
teiltä, että todennäköisesti siinäkin tapauksessa kieltäytyisin
tekemästä mitään vapaaherra von Rothsattelin hyväksi."

Anton joutui kuohuksiin. "Kysymyksessähän on pelastaa rehellinen
mies ja rakastettavat naiset veijarien käsistä, jotka ovat heidät
kietoneet pauloihinsa. Minusta tämä tuntuu jokaisen kunnon miehen
velvollisuudelta, ja nimenomaan minä kohdaltani pidän sitä kalliina
velvoituksena, josta en saa kieltäytyä. Mutta ilman teidän apuanne en
voi yhtään mitään."

"Kuinka te sitten ajattelette voitavan auttaa tuota velkaantunutta
tilanomistajaa?" kysyi kauppias käyden istumaan.

Hiukan levollisemmin Anton vastasi: "Lähinnäkin siten että
kokenut liikemies, semmoinen kuin te, koettaa päästä selville
selkkauksista ja salajuonista. Jokin kohta täytyy löytyä, josta
pääsee noiden konnien kimppuun. Teidän neuvokkaisuutenne, teidän
terävänäköisyytenne sellaisen kyllä löytäisi."

"Molempia ominaisuuksia on millä asianajajalla hyvänsä enemmän kuin
minulla", vastasi kauppias; "ei käyne vapaaherralle vaikeaksi saada
älykkäitä ja rehellisiä lakimiehiä ajamaan hänen juttuansa. Jos hänen
vastapuolensa ovat jollain tapaa rikkoneet lakia vastaan, niin keksii
lakimiehen vainu sen aivan kohta."

"Valitettavasti vapaaherran asianajaja antaa siinä suhteessa sangen
vähän toiveita."

"Silloin, rakas Wohlfart, se kävisi vaikeaksi kaikille muillekin.
Näyttäkää minulle mies, joka on joutunut pulaan ja jolla on voimaa
selvitä siitä vieraan käden avulla, ja sanokaa: auttakaa häntä!
Silloin en kiellä kättäni pulaan joutuneelta, koska olen teidän
ystävänne ja olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Arvelen
teidän olevan tästä vakuutettu."

"Olen kyllä", myönsi Anton alakuloisesti.

"Mutta sen mukaan mitä olen kuullut, ei vapaaherran tilanne ole
tällainen. Mikäli ymmärrän hänen olosuhteitaan teidän kertomanne
ja kaupungilla kuulemani perusteella, on hän ainoastaan sen kautta
voinut langeta nylkyrien käsiin, että häneltä puuttuivat ne
ominaisuudet, jotka antavat jokaisen ihmisen elämälle suurimman arvon
-- terve arvostelukyky ja vakava työteliäisyys."

Antonin täytyi huoahtaen myöntää tämäkin todeksi.

"Sellaista miestä käy perin tukalaksi auttaa", jatkoi kauppias
säälimättä, "ja terve järkikin panee hyvällä syyllä sitä vastaan.
Ei tosin kenenkään ihmisen suhteen saa menettää toivoa, että hän
voi muuttua toiseksi, mutta juuri puuttuvaan voimaan nähden se on
kaikkein vaikeinta. Meidän kykymme työskennellä toisten hyväksi
on rajoitettu, ja ennenkuin käy uhraamaan aikaansa velton ihmisen
edestä, täytyy kysyä itseltään, eikö sen kautta menetä tilaisuutta
auttaa kelvollisempaakin miestä."

Anton kysyi levottomasti: "Eikö hän sentään ansaitse jonkin verran
sääliä? Hän on kasvanut toisenlaisissa olosuhteissa, hän on tottunut
vaatimaan elämältä paljon valmista; hän ei ole meidän tavallamme
oppinut kohottamaan itseään omilla ponnistuksillaan."

Kauppias laski kätensä nuoren miehen olkapäälle. "Juuri senvuoksi.
Uskokaa minua kun sanon, että suurtakaan osaa noista herroista,
joita vanhat perinnäiset tavat kahlehtivat, ei voida auttaa. Minä
olen viimeinen kieltämään, etteikö tämänkin ihmisluokan keskuudessa
olisi koko joukko kunnollisia miehiä. Ja milloin siitä kohoaa jokin
erikoinen kyky tahi jalo persoonallisuus esiin, niin sellaisen on
erikoisen suotuisa kehittyä juuri tässä suojatussa asemassaan;
mutta keskinkertaisten ihmisten suurelle enemmistölle tuo asema ei
ole lainkaan suotuisa. Joka lapsuudenkodista lähtien on tottunut
vaatimaan elämältä valmista ja vaatii esi-isäinsä ansion perusteella
itselleen erikoisasemaa, hän ei useastikaan kykene kehittämään
ja säilyttämään sitä voimaa, joka tuon aseman pitämiseen on
tarpeen. Sangen monet meidän vanhoista aatelisperheistämme ovat
tuomitut menemään perikatoon, eikä niiden perikato ole miksikään
onnettomuudeksi valtiolle. Perinnäismuistonsa tekevät ne ylpeiksi
ilman mitään oikeutusta, rajoittavat niiden näköpiiriä, hämmentävät
niiden arvostelukykyä."

"Mutta vaikkapa kaikki tuo onkin totta", huudahti Anton, "niin eihän
toki mikään saa pidättää meitä auttamasta jotain yksityistä heistä
lähimmäisenämme, jos hänen asemansa herättää meissä osanottoa."

"Ei suinkaan", johtaja vastasi, "missä osanottavaisuus vain tulee
herätetyksi. Mutta vanhemmalla iällä se ei enää viriä yhtä helposti
kuin nuoruudessa. Vapaaherra kuuluu työskennelleen siihen päämäärään
päästäkseen, että hänen omaisuutensa eristyisi kokonaan pääoman
ja ihmistyön mahtavasta, alati vaihtelevasta kymestä, ja siihen
päämäärään hän luuli pääsevänsä määräämällä omaisuutensa ikuisiksi
ajoiksi perheelleen koskemattomaksi sukuomaisuudeksi. Ikuisiksi
ajoiksi! Te itse kauppiaana tiedätte, mitä moisesta pyrkimyksestä
on ajateltava. Tosin kyllä järkevä mies toivoo, että keinottelu
aatelistiloilla lakkaisi maassamme; jokainen pitää edullisena, että
sama maakamara periytyy isältä pojalle, koskapa sen kautta pellon
kasvuvoima tulee lemmekkäästi ja suuntaperäisesti korotetuksi.
Pidämmehän me arvossa huonekaluakin, jota esi-isämme ovat käyttäneet,
ja Sabine avaa ylpeänä teille jokaisen huoneen tässä talossa, jonka
avaimia jo hänen isoisänäitinsä on kantanut vyössään. Siksipä onkin
luonnollista, että maanviljelijänkin rakkain halu on säilyttää
omaisilleen ja jälkeentulevilleen se palanen luontoa, joka häntä
ympäröi ja josta hän itse ammentaa voimaa ja hyvinvointia. Mutta
siihen päämäärään vie vain yksi keino, yksi ainoa, se nimittäin,
että omistaja uurastaa pontevasti koko elämänsä ajan säilyttääkseen
maansa hallussaan ja enentääkseen perintöomaisuutta. Missä voima ja
kyky tähän työhön uupuu perheeltä ja yksityiseltä, siellä täytyy
myöskin sukuomaisuuden tauota olemasta, rahojen täytyy vieriä
vapaasti yritteliäämpiin käsiin ja aurankurjen siirtyä toisen miehen
käteen, joka osaa paremmin kyntää maata. Ja perheen, joka veltostuu
ja menettää voimansa työttömyydessä ja nautinnossa, täytyy jälleen
madaltua kansanelämän lakealle pohjalle, antaakseen tilaa vereksille
voimille ja hankkiakseen itsekin uutta elinvoimaa. Jokaista, ken
vapaan yhteiskuntaliikkeen vahingoksi pyrkii luomaan itselleen ja
jälkeläisilleen ikuisia etuoikeuksia, minä pidän valtiomme terveen
kehityksen vastustajana. Ja jos sellainen mies tässä pyrkimyksessään
ajaa karille ja menee perikatoon, niin näen sen tosin ilman
vahingoniloa, mutta sanon samalla, että hänen on käynyt niinkuin hän
on ansainnut, koskapa hän on tehnyt syntiä erästä elämämme suurta
johtavaa periaatetta vastaan. Ja kaksin verroin vääränä pidän tämän
miehen avustamista, niin kauan kuin minun täytyy peljätä, että apuani
käytettäisiin tuollaisen epäterveen perhepolitiikan kannattamiseksi."

Anton katseli murheellisesti alas; hän oli odottanut tapaavansa
osanottavaisuutta ja lämmintä yhtymistä omiin toiveisiinsa, ja nyt
hän kohtasikin tuon miehen puolelta, jota hän niin suuresti rakasti
ja kunnioitti, vain jäätävää kylmyyttä, joka oli syöstä hänet
epätoivoon. "En voi väittää sanojanne vastaan", lausui hän viimein,
"mutta tässä tapauksessa en voi ajatella teidän tavallanne. Minä
olen omin silmin nähnyt vapaaherran perheen suunnattoman tuskan,
ja sieluni on täynnä alakuloisuutta ja myötätuntoa ja harrasta
halua tehdä edes jotakin noiden ihmisten hyväksi, jotka ovat
luottavaisesti avanneet minulle sydämensä. Kaiken sen jälkeen, mitä
olette sanonut, en rohkene enää pyytää teitä itseänne huolehtimaan
heidän asioistaan. Mutta minä olen luvannut paroonittarelle auttaa
häntä niiden järjestämisessä, sikäli kuin vähät voimani myöntävät ja
teidän hyvyytenne suo minulle tilaisuutta. Pyydän senvuoksi teiltä
lupaa siihen. Minä koetan parhaani mukaan suorittaa säännölliset
konttorityöni, mutta jos lähiviikkoina sattuisin joskus laiminlyömään
jonkin tunnin, niin pyydän ettette siitä minulle pahastu."

Jälleen asteli kauppias vaitonaisena edestakaisin kamarinsa
lattialla, ja kun hän viimein pysähtyi Antonin eteen, katseli
hän hyvin vakavasti tämän kiihoittuneihin kasvoihin, ja näyttipä
murheellinen ilme välähtävän hänen omillekin kasvoilleen, kun hän
väkinäisesti vastasi: "Ajatelkaahan myöskin sitä, Wohlfart, että
kaikki sellainen toiminta, jossa mieli helposti kiihoittuu, helposti
voi muuttua ihmistä johtavaksi voimaksi, joka yhtä hyvin saattaa
pilata hänen elämänsä kuin edistääkin sitä. Tästä syystä minun on
vaikea myöntyä teidän toivomukseenne."

"Olen itsekin kuluneiden viikkojen varrella aavistellut jotain
sellaista", sanoi Anton hiljaa. "Nyt en kuitenkaan voi tehdä mitään
muuta."

"No niin, tehkää siis niinkuin teidän on pakko tehdä", päätti
kauppias synkästi keskustelun; "minä en tule panemaan eteenne
minkäänlaisia esteitä. Ja minä toivon, että muutamien viikkojen
perästä kykenette itsekin punnitsemaan asioita tyynemmin." Anton
lähti huoneesta hiukkasen toivehikkaampana. Mutta kauppias tuijotti
otsa rypyssä kauan siihen kohtaan, jossa hänen nuori apulaisensa oli
äsken seisonut.

Mutta sielussaan ei Anton ollut käynyt levollisemmaksi. Isäntänsä
kylmä, jopa epäsuosiollinen vastaus hänen pyyntöönsä loukkasi häntä
syvästi. "Niin tyly, niin säälimätön!" hän huudahti heittäytyessään
väsyneenä sohvaansa. Hänen mielessään virisi epäluulo, että johtaja
olikin itsekkäämpi ja vähemmän hyväsydäminen kuin hän oli olettanut.
Moni Finkin arvostelu johtui hänen mieleensä, samaten se ilta,
jolloin nuori Rothsattel oli poikamaisessa yltiöpäisyydessään
kohottanut harjaansa kauppiasta vastaan. "Onko mahdollista, että hän
ei ole voinut unohtaa taota nulikkamaisuutta?" kyseli hän itseltään
epäröiden. Ja aatelisnaisten valoisten hahmojen takana hälvenivät
kauppiaan syväryppyiset kasvot olemattomiin. "Enhän tee mitään
väärää", huudahti hän kiivastuneena; "sanokoon hän mitä tahtoo, minä
olin oikeassa häntäkin vastaan. Minun osakseni jää tästä illasta
lähtien koettaa yksin etsiä tietä, jota minun on kulkeminen." Näissä
mietteissä hän istui kauan pimeässä, ja yhtä synkkä kuin hänen
huoneensa, oli hänen mielialansakin. Vihdoin hän kävi akkunaan ja
katseli allansa olevaan pimeään pihaan. Silloin äkkäsi hänen silmänsä
iltapilvistä kajastavassa valjussa valossa jotain valkoista, joka
kumotti aavemaisesti hänen kyynärpäänsä vieressä. Hämmästyneenä hän
sytytti valkean ja näki edessään Sabinen kukkapöydältä kotoisin
olevan muhkean kallakukan. Sabine oli salaa tuonut sen hänen
huoneeseensa, mutta nyt se nuokkui surullisesti alaspäin katkenneessa
varressaan. Tuo pieni onnettomuus tuntui hänestä pahalta enteeltä.
Hän irroitti kukan tykkänään varresta ja asetti sen eteensä pöydälle,
ja kauan istui hän ääneti tuijotellen törrömäisesti kiertyneeseen
valkeaan kukkalehteen. --

Sabine astui kynttilä kädessä veljensä huoneeseen. "Hyvää yötä,
Traugott", hän sanoi tälle nyökäten. -- "Wohlfarthan oli tänä iltana
sinun puheillasi; kuinka myöhään hän lähtikään luotasi?"

"Hän lähtee tykkänään meidän luotamme", vastasi kauppias synkästi.

Sabine säikähti; kynttilänjalka kilahti hänen kädestään pöydälle.
"Jumalan tähden, mitä onkaan tapahtunut? Onko Wohlfart sanonut, että
hän tahtoo erota meiltä?"

"Sitä hän ei vielä tiedä itsekään, mutta sinne päin näen asian
kehittyvän askel askeleelta. Enkä minä ja vielä vähemmin sinä voi
tehdä mitään pidättääksemme häntä siitä. Kun hän tuonaan seisoi tässä
edessäni ja rukoili palavin poskin ja vapisevin äänin apua itsensä
perikatoon saattaneelle miehelle, niin älysin kohta mikä hänellä on
kiihoittimena."

"En ymmärrä mitä tarkoitat", sanoi Sabine ja katsoi silmät suurina
veljeensä.

"Häntä haluttaa ruveta erään rappiolle joutuneen tilanomistajan
uskotuksi neuvonantajaksi. Pari sinisiä tytönsilmiä vetää häntä eroon
meistä; hänen kunnianhimolleen tuntuu arvokkaalta päämäärältä päästä
Rothsattelin perheen asiainhoitajaksi. Häntä sanotaankin konttorissa
Finkin perilliseksi. Tämäkin tuttavuus aatelisen tilanomistajan
kanssa on Finkin jälkeensä jättämiä peruja."

"Ja oletko sinä kieltänyt häneltä apusi?" kysyi Sabine hiljaa.

"Kuolleet haudatkoot kuolleitansa", sanoi kauppias tylysti ja
kääntyi kirjoituspöytäänsä päin. Ääneti lähti Sabine hänen luotaan.
Kynttilä vapisi hänen kädessään, kun hän kulki pitkän huonerivin
läpi. Hätäisesti kuunteli hän omia askeleitaan, ja äkisti tunsi hän
jäätävää puistatusta ruumiissaan -- hänestä tuntui kuin liukuisi
jokin vieras olento näkymättömänä hänen rinnalleen. Tämä oli
taasen Finkin kosto. Tuo menneisyyden varjo, joka oli laskeutunut
sumentamaan hänen viatonta elämäänsä, karkoitti nyt uskollisen
ystävän pois hänen kotipiiristään. Toiseen naiseen oli Antonin sydän
ennättänyt kiintyä; itse hän oli jäänyt tälle vieraaksi olennoksi,
joka oli ensin lempinyt ja sitten hyljeksinyt kaukomailla olevaa
ystävää, ja joka nyt sai leskiharson lävitse katsella nuoruutensa
kuluttavaista tunnehehkua.

       *       *       *       *       *

Seuraavat viikot Antonilta kuluivat uuvuttavassa työssä. Hän
koetti tuskallisen tarkasti täyttää velvollisuutensa konttorissa.
Illat sensijaan ja kaikki vapaahetkensä hän vietti asiakirjoihin
syventyen tahi neuvotellen asianajajan ja paroonittaren kanssa.
Sillävälin kulki paroonin kohtalo onnetonta uraansa. Hän ei ollut
viime määräaikana maksanut tilaansa rasittavien kiinnelainojen
korkoja, kokonainen sarja hypoteekkeja sanottiin irti samana
päivänä ja sukutila joutui maakuntapankin hallinnon alaiseksi.
Mitä sekavimpia oikeusjuttuja syntyi. Ehrenthal valitti, vaati
kahdenkymmenen tuhannen taalerin ensi kiinnitystä nimiinsä ja uutta
kiinnekirjaa hänelle tehtäväksi; ja hän oli myöskin taipuvainen
esittämään vaatimuksensa viimeiseenkin kiinnitykseen nähden, jonka
vapaaherra oli tuona onnettomana hetkenä hänelle tarjonnut. Löbel
Pinkus samoin vaati itselleen ensimmäistä kiinnitystä ja väitti sen
hyväksi maksaneensa täyden summan kaksikymmentä tuhatta taaleria.
Ehrenthalilla ei ollut minkäänlaisia todisteita näytettävänä, ja hän
hoiti juttuaan hyvin epätäsmällisesti ollen monesti viikkomääriä
aivan kyvytön huolehtimaan asioistaan; Pinkus sensijaan ajoi
asiaansa kaikilla mahdollisilla juonilla, mitä paatunut vehkeilijä
vain kykenee keksimään, ja sen sopimuksen, jonka vapaaherra oli
kirjallisesti tehnyt hänen kanssaan, oli taitavana nurkkasihteerinä
tunnettu Hippus osannut sommitella niin mestarillisesti, että
vapaaherran asianajaja jo riitajutun alkaessa voi antaa sangen vähiä
toiveita sen kumoamisesta. Juttu päättyikin Pinkuksen voittoon,
hypoteekki tunnustettiin hänelle ja uusi kiinnityskirja valmistettiin.

Anton oli vähitellen päässyt perehtymään vapaaherran liikeasioihin.
Ainoastaan sen seikan tämä salasi koko ajan huolellisesti
puolisoltaan, että hän oli myynyt ensimmäisen kiinnityksen kahteen
kertaan. Hän väitti Ehrenthalin vaatimusta perusteettomaksi ja
lausui epäilevänsä, että Ehrenthal oli itse toimeenpannut tuon
varkauden konttorissaan. Se oli todenteolla käynyt hänen vankaksi
vakaumuksekseen. Siten ei Itzigin nimeä mainittu ollenkaan Antonin
kuullen, ja asianajajankin epäillessä Ehrenthalia kävi Antonin
mahdottomaksi koettaa saada tältä itseltään minkäänlaista selvitystä
asiaan.

       *       *       *       *       *

Antonin ja johtajan välit olivat käyneet niin kireiksi, että koko
konttori joutui siitä kummiinsa. Otsa rypyssä katseli kauppias
Antonin tyhjää paikkaa, kun tämä jolloinkin oli poissa työaikana; ja
tämän läsnäollessa, mielenliikutusten ja yövalvonnan kalventamana,
ei hän tuntunut panevan apulaiseensa ollenkaan huomiota. Hän näytti
tulleen yhtä välinpitämättömäksi Antonin konttoritoiminnasta kuin
aikoinaan Finkin epäsäännöllisestä työskentelystä. Yksin sisartaankin
kohtaan hän pysyi äreän vaitonaisena; Sabinen yrittäessä arkaillen
siirtää puhetta Wohlfartiin hän lopetti keskustelun lyhyeen. Antonin
sydän nousi kapinaan tällaista kylmyyttä vastaan. Kotia palattuaan
häntä oli kohdeltu kuin omaa lasta, ylistelty ja hemmoiteltu;
ja nyt häntä nureksittiin kuin päiväpalkkalaista, joka ei edes
ansainnut leipää mikä hänen eteensä viskattiin. Hän tunsi tulleensa
käsittämättömien oikkujen leikkikaluksi. Sellaista kohtelua hän
ainakaan ei ollut talonväen puolelta ansainnut. Siksipä hän murjotti
pahantuulisena perheen päivällispöydässä, äreänä ja vähäpuheisena
työpöytänsä ääressä; mutta iltaisin, huoneensa yksinäisyyteen
vetäydyttyään, hän tunsi usein niin vihlovaa tuskaa verratessaan
nykyisyyttä ja entisyyttä toisiinsa, että hän hypähti vimmoissaan
pystyyn ja tömisteli kiivaasti jalkaansa permantoon.

Yksi lohdutus hänellä vain oli: Sabine ei ollut hänelle vihainen.
Hän tosin näki tätä enää ylen harvoin. Pöydässäkin neiti istui
vaitonaisena ja vältti puhuttelemasta Antonia, mutta tämä tiesi
kuitenkin, että hän myönsi hänen olevan oikeassa. Muutamia päiviä
tuon kohtalokkaan puhelunsa jälkeen kauppiaan kamarissa Anton
seisoi yksin ison vaa'an vierellä, katsellen kuinka makasiinirengit
hääräilivät portin edustalla rahtivaunujen kimpussa. Silloin tuli
Sabine portaita alas ja kulki niin läheltä yksinäistä mietiskelijää,
että hänen hameensa kosketti tätä. Anton kavahti taapäin ja teki
kylmän-kohteliaan kumarruksen. "Minulle te ette saa käydä vieraaksi,
Wohlfart", sanoi impi hiljaa ja katsahti rukoilevasti nuorta miestä
silmiin. Se oli vain haihtuvainen hetki, lyhyt sanaton tervehdys,
mutta molempain kasvot hohtivat iloisesta liikutuksesta.

Sitten saapui se ajankohta, jolloin herra Jordanin oli määrä erota
liikkeestä. Johtaja kutsui Antonin pieneen konttoriinsa. Ilman
tähänastista tylyyttä, mutta myöskin ilman vähintäkään sydämellistä
sävyä hän puheli seuraavasti: "Olen teille aikaisemmin lausunut
aikomukseni olevan asettaa teidät Jordanin tilalle hoitamaan
toiminimen prokuraa. Viime viikkoina ovat voimanne kuitenkin olleet
hajoitetut vieraisiin asioihin suuremmassa määrässä kuin minun
sijaiseeni nähden on suotavaa; senvuoksi kysyn teiltä itseltänne,
luuletteko kykenevänne tästälähin hoitamaan Jordanin tointa?"

"En", vastasi Anton.

"Voitteko ilmoittaa minulle jonkin -- ei vallan etäisen --
aikamäärän, jolloin olette vapaa nykyisistä sivutoimistanne?" kysyi
kauppias. "Siinä tapauksessa koettaisin lähiviikkoina pitää jotain
neuvoa töitten suorittamiseksi."

Anton vastasi alakuloisesti: "En voi vielä määrätä, milloin
olen jälleen täysin aikani herra; tunnen että muutenkin
säännöttömyydelläni kiusaan liiaksi kärsivällisyyttänne. Senvuoksi
pyydän teitä, herra Schröter, että paikkaa täyttäessänne ette ota
minua lainkaan huomioon."

Kauppiaan otsa kävi ryppyihin, ja ääneti nyökkäsi hän Antonille
jäähyväisiksi. Sulkiessaan oven perästään Anton tunsi, että tuona
hetkenä olivat hänen ja isäntänsä välit rikkoutuneet lopullisesti ja
korjaamattomasti. Hän istui työpaikalleen ja nojasi pään käsiinsä.
Heti sen jälkeen huudettiin Baumann johtajan puheille, ja hän sai
Jordanin paikan. Etukonttoriin palatessaan hän astui Antonin luo ja
sanoi hänelle hiljaa: "Minä kieltäydyin rupeamasta toimeen, mutta
herra Schröter vaati sitä kivenkovaan. Tunnen tekeväni väärin teitä
kohtaan." -- Ja samana iltana herra Baumann luki kamarissaan Samuelin
ensimmäisestä kirjasta luvun kiukkuisesta kuningas Saulista, johon
hän sydämessään johtajaa vertasi, ynnä Jonathanin ja vainotun Davidin
uskollisesta ystävyydestä ja virkisti siten sydäntään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Anton astui paroonittaren huoneeseen. Lenore
ja hänen äitinsä istuivat ison pöydän ääressä, jolle oli kasattu
rasioita ja lippaita jos jonkinkokoisia; vahvasti raudoitettu
matka-arkku oli lattialla aatelisrouvan jalkain juuressa.
Akkunaverhot olivat lasketut alas, niin että kirkas kevätaurinko loi
runsaasti koristeltuun huoneeseen hillittyä valoa; lattiamatossa
koreili iäti kuihtumattomia kukkaseppeleitä, ja alabasterikello
tikitti rattoisasti uuninkamanalla. Kukkivan myrttipensaan alla
oli kaksi kanarialintua hopeoidussa häkissään, ne kiljuivat
ja piipittivät herkeämättä toisilleen, ja kun toinen lennähti
alemmalle tangolle, kutsui ja maanitteli puoliso sitä niin kauan
ja hätäytyneenä, kunnes karkulainen jälleen palasi sen luo. Sitten
istuivat molemmat lemmekkäästi toisiinsa kiinni painautuneina. Siten
hohti ja helotti ja tuoksui rattoisa huone kodikkaassa kauneudessaan.
-- "Kuinkahan kauan enää?" ajatteli Anton itsekseen.

Paroonitar nousi pystyyn. "Jälleen me vaivasimme teitä tänne. Olemme
juuri työssä, joka käy meille naisille ylivoimaiseksi."

Pöydälle oli laitettu läjä naiskoruista, kultakäädyistä,
jalokivilaitteista, sormuksista ja rannerenkaista. "Olemme
tarkastelleet, mitä ilman saatamme tulla toimeen", sanoi paroonitar,
"ja pyydämme teitä ottamaan huoleksenne näiden esineiden myymisen.
Minulle on sanottu, että osalla niistä on jonkinmoinen kulta-arvo, ja
kun nyt raha on mitä kipeimmin tarpeen, niin etsimme näistä koruista
apua, joka huojentaisi ystäviämme huolta meistä."

Anton seisoi hämillään ja katseli kimaltelevaa läjää. "Sanokaa
suoraan, Wohlfart", pyysi Lenore hätäisesti, "onko tämä tarpeellista
ja onko siitä jotain hyötyä? Äiti on päättänyt myyttää kaikki
koristeemme ja kaikki hopeakalustomme, jota emme jokapäiväisessä
käytössä tarvitse. Mitä minulla itselläni on antaa, se ei ole
paljonkaan arvoista, mutta äidin korut ovat kallisarvoiset, niiden
joukossa on paljon lahjoja hänen nuoruutensa ajalta ja rakkaita
muistoja, joista hän ei saa erota, jollette te pidä myyntiä
välttämättömänä."

"Pelkäänpä sen käyvän välttämättömäksi", vastasi Anton vakavasti.

Lenore hypähti pystyyn. "Äiti parka!" hän huusi valittavasti ja
kietoi kätensä paroonittaren kaulaan.

"Ottakaa nämä huostaanne", sanoi äiti hiljaa Antonille. "Minä tunnen
itseni rauhallisemmaksi kun tiedän, että olemme tehneet kaiken
voitavamme."

"Mutta onko hyvä luopua kaikesta", kysyi Anton allapäin. "Joukossa
lienee paljonkin, joka ehkä on teille persoonallisesti rakasta, mutta
jolle kultaseppä antaa vähemmän arvoa."

"Minä en enää koskaan kanna koruja", sanoi paroonitar kylmästi,
"ottakaa vain kaikki, kaikki." Hän piti kättään silmiensä edessä ja
kääntyi poispäin.

"Mehän kidutamme äitiä", huudahti Lenore kiihkeästi; "sulkekaa
lippaisiin kaikki mitä pöydällä on, ja saattakaa ne pois talosta niin
pian kuin suinkin."

"Minä en voi ottaa näitä kalleuksia huostaani", sanoi Anton, "ilman
että erinäisillä toimenpiteillä vähennän edesvastuutani. Ennen
kaikkea tahdon ainakin teidän läsnäollessanne laatia lyhyen luettelon
kaikesta, mitä te jätätte haltuuni."

"Kuinka tarpeetonta ja julmaa!" Lenore huudahti.

"Se ei vie paljon aikaa." Anton repäsi taskukirjastaan muutamia
lehtiä ja merkitsi esineet muistiin kappale kappaleelta.

"Sinä et saa katsoa tänne, äiti, minä en kestä sitä", hoputti Lenore
paroonitarta ja talutti hänet ulos huoneesta; sitten hän astui
Antonin viereen ja katseli kuinka tämä kääri joka esineen paperiin,
merkitsi kääreeseen numeron ja sijoitti ne raudoitettuun arkkuun.

"Nämä markkinavalmistelut ovat kamalia", valitti Lenore. "Koko äidin
elämä tulee siten paloitellen myytäväksi, sillä jokaiseen esineeseen
liittyy hänellä kalliita muistoja. Katsokaappas, Wohlfart, tämän
timanttikoristeen hän sai prinsessalta mennessään isäni kanssa
naimisiin."

"Nepä ovatkin komeita jalokiviä!" huudahti Anton ihaillen.

"Tämä sormus on peräisin isoisältäni, ja nämä ovat isä raukan antamia
lahjoja. -- Ah, kukaan mies ei voi käsittää, kuinka rakkaat nämä
korut meille ovat. Minullekin oli joka kerta oikein juhlapäiviä,
kun äiti kantoi jalokiviään yllään. -- Nyt me tulemme minun pikku
rihkamaani, joka ei ole paljonkaan arvoinen. Onkohan tämä rannerengas
hyvää kultaa?"

"Sitä en tiedä."

"Me panemme sen kuitenkin muiden joukkoon", sanoi Lenore, irroitti
kultarenkaan käsivarreltaan ja laski sen pöydälle. -- "Niin, te
olette hyvä ihminen, Wohlfart", jatkoi hän ja katsoi luottavaisesti
toisen kosteisiin silmiin; "älkää vain hyljätkö meitä hädässämme.
Veljeni on aivan kokematon ja vielä avuttomampi kuin me. Minullakin
on hirveä aika. Äidin nähden koetan hillitä itseäni minkä voin, mutta
mieluimmin tahtoisin parkua ja itkeä aamusta iltaan." Hän vajosi
tuolille ja piteli Antonin kädestä lujasti kiinni. "Rakas Wohlfart,
älkää hyljätkö meitä."

Anton kumartui neidon yli ja katseli kiihkeän liikutuksen
lumoissa tuota hänen puoleensa taipuvaa kukkeata impeä, joka niin
luottavaisesti loi häneen ihanat, kyyneleiset silmänsä. "Minä
tahdon olla teille hyödyksi missä vain voin", hän vakuutti ankaran
mielenkuohun vallassa ollen, "tahdon olla lähellänne milloin vain
tarvitsette minua. Teillä on liian hyvä käsitys minun tiedoistani
ja voimistani; vähemmän minä kykenen auttamaan kuin luulette. Mutta
minkä minä voin, sen teen, joka tavalla ja kaikella toimella."

Lämpimästi puristaen toisiaan irtautuivat heidän kätensä jälleen.
Sopimus oli tehty.

Paroonitar palasi huoneeseen. "Asianajajamme oli aamulla puheillani.
Nyt pyydän teiltä neuvoa. Asianajajan mielestä ei ole vähintäkään
toivoa, että vapaaherra voisi pitää sukutilan hallussaan."

"Tähän aikaan, jolloin raha on niin kallista ja vaikeata saada, se
käykin mahdottomaksi", vastasi Anton.

"Oletteko tekin siis sitä mieltä, että meidän on käytettävä kaikki
varamme ja voimamme pelastaaksemme itsellemme tuon puolalaistilan?"

"Olen", Anton lausui.

"Siihenkin tarvitaan varoja. Ehkä voin sukulaisiltani saada
käytettäväksenne jonkin vaikka pienoisenkin summan; niiden täytyy
yhdessä noiden kanssa" -- hän viittasi koruarkkuun -- "riittää
ensimmäisen kaluston hankkimiseen. Minä en tahdo että korut myydään
täällä, ja toivomani lainasummankin vuoksi tulee välttämättömäksi
lähteä pääkaupunkiin. Vapaaherran asianajaja on puhunut suurella
arvonannolla teidän järkevyydestänne ja huolellisuudestanne. Hänen
lausumaansa toivomusta noudattaen teen teille nyt tarjouksen.
Tahdotteko te omistaa kaiken aikanne yksinomaan meille lähivuosiksi,
ainakin siihen saakka kunnes pahimmista vaikeuksista on selvitty?
Olen tästä neuvotellut lasteni kanssa, ja molemmat he minun
tavallani näkevät teidän toimissanne meidän ainoan pelastuksemme.
Myöskin vapaaherra on asiaan suostuvainen. Kysymys on nyt siitä,
sallivatko teidän olosuhteenne teidän myöntää jatkuvasti apuanne
meille poloisille. Ehtonne saatte itse määrätä, me olemme teille vain
kiitolliset. Jos huomaatte, että voimme jossakin muodossa ulkonaiseen
asemaannekin nähden ilmaista suurta kiitollissuudenvelkaamme niin
pyydän teitä mainitsemaan sen."

Anton seisoi kuin kivettyneenä. Paroonitarhan ei vaatinut häneltä sen
enempää eikä vähempää kuin täydellistä eroamista kauppaliikkeestä
ja eroamista johtajasta ja Sabinesta. Olikohan sama ajatus jo
aikaisemmin välähtänyt hänelle itselleenkin, kun hän seisoi puhellen
Lenoren edessä tahi istui kumartuneena vapaaherran kirjeiden yli? --
Nyt, kun sana tuli lausutuksi, järkytti se häntä olemuksensa juuria
myöten. Hän silmäsi Lenoreen, joka äitinsä takana risti rukoilevasti
kätensä. "Minä olen palvelussuhteessa", lausui hän viimein, "jota en
voi purkaa ilman toisen puolen suostumusta. En ole osannut tällaista
tarjousta odottaakaan ja pyydän senvuoksi että te, armollinen rouva,
myönnätte minulle miettimisaikaa. Tämä askel nimittäin muuttaa koko
tulevaisuuteni."

"Minä en tyrkytä tätä teille", paroonitar vastasi, "pyydän sitä
teiltä vain. Minkä ratkaisun te asialle annattekin, meidän lämmin
kiitollisuutemme pysyy iäti; jollei teillä ole tilaisuutta tukemaan
meidän heikkoja voimiamme, niin pelkään ettemme löydä toistakaan
auttajaa. Ajatelkaa myöskin sitä", pyysi hän hartaasti.

Hehkuvin poskin Anton riensi katua pitkin. Aatelisrouvan rukoileva
katse, Lenoren ristissä olevat kädet maanittelivat häntä pimeästä
konttorista ulos suurempaan vapauteen, kohti tavatonta tulevaisuutta,
jonka hämärästä kohdasta eräitä houkuttelevia kuvia välähteli hänelle
salamain tavoin. Ylevämielinen vaatimus oli hänelle asetettu ja
veti häntä väkevästi puoleensa. Väsymätön, uhrautuva auttaja oli
noille naisille välttämättömästi tarpeen, jotta he varjeltuisivat
äärimmäisestä kovanonnen iskusta. Ja jos hän noudatti haluaan, teki
hän hyvän työn, täytti velvollisuutensa viimeistä myöten.

Näissä mietteissä hän saapui liiketaloon. Ah, kaikki, mihin hänen
silmänsä täällä vain sattui, kurottautui pitelemään hänestä kiinni.
Hän katsahti hämäriin tavaraholveihin, makasiinirenkien uskollisiin
kasvoihin, ison vaa'an ketjuihin ja rehellisen Pixin väripötsyyn, ja
kaikki näkemänsä muistutti hänelle, että täällä oli hänen kotinsa,
tänne hän kuului. Sabinen koira suuteli hänen kättään kostealla
turvallaan ja juoksi hänen perässään aina hänen huoneensa ovelle
saakka. Hänen ja Pinkin huone! Täällä oli orpopojan lapsellinen sydän
löytänyt ystävän, hyviä tovereita, kodin, kiinteän, kunniakkaan
päämäärän elämälleen. Ja hän silmäsi akkunasta alas pihamaalle,
valtavan talon komeroihin ja ulkonemiin, rautaristikko-akkunaan,
jonka takana herra Liebold hoiteli isoa pääkirjaansa, konttoriin,
jossa hänenkin pulpettinsa seisoi, ja pieneen peräkamariin, jossa
isäntä työskenteli -- hän, joka nyt oli hänelle niin äreä ja joka
kuitenkin vuosikausia oli ollut hänen isällinen ystävänsä. Sitten
sattui hänen silmänsä Sabinen varastohuoneen akkunaan; usein oli hän
siitä nähnyt eteenpäin kulkevan valojuovan, joka valaisi koko suuren
pihan ja lähetti ystävällisen pilkahduksen hänenkin huoneeseensa. Ja
nopeasti suoristautuen hän lausui itselleen: "_Hänen_ pitää ratkaista
tämä asia!"

Sabine nousi hämmästyneenä seisomaan, kun Anton kerkein askelin
saapui hänen eteensä. "Vastustamaton pakko ajaa minut teidän
luoksenne", toimitti nuori mies kiihkeästi. "Minun pitää nyt
ratkaista koko tulevaisuuteni, mutta tunnen itseni epävarmaksi
enkä uskalla luottaa omaan arvostelukykyyni. Te olette aina ollut
minulle suopea, ylevämielinen ystävä, jo ensi päivästä alkaen kun
tähän taloon tulin. Minä olen tottunut katselemaan ylös teihin ja
ajattelemaan teitä kaikessa, mikä täällä mieltäni liikuttaa. Antakaa
minun nyt tänäänkin kuulla teidän suustanne, mitä te hyvänä ja
oikeana pidätte. Minulle on rouva von Rothsattel tehnyt tarjouksen,
että rupeisin vapaaherran valtuutettuna asianhoitajana vakinaisesti
hänen palvelukseensa. Pitääkö minun ottaa tämä tarjous vastaan vai
jäädäkö tänne? Itse en tiedä mitä tehdä; sanokaa te minulle, mikä on
oikein minulle ja toisille."

"En minä", sanoi Sabine peräytyen taapäin, ja hänen poskensa
kalpenivat. "Minä en uskalla käydä sitä päättämään. -- Ja itse te
ette sitä enää tahdo tehdä, Wohlfart, sillä te olette jo tehnyt
päätöksenne."

Anton katseli vaieten eteensä.

"Te olette ajatellut erota tästä talosta, ja ajatuksesta on tullut
halu. Ja minun pitäisi nyt myöntää teidän olevan oikeassa ja
ylistää päätöstänne jaloksi. Sitä te minulta vaaditte", jatkoi
hän katkerasti. -- "Mutta minä en sitä voi, Wohlfart, sillä minua
murehduttaa teidän eronne meiltä."

Hän kääntyi selin neuvonpyytäjään ja tuki itseään tuoliin.

"Oi älkää suuttuko minuun, neiti Sabine", rukoili Anton, "sitä en
jaksaisi enää kestää. Minä olen viime viikkoina kärsinyt paljon.
Herra Schröter on yht'äkkiä riistänyt minulta mielisuosionsa, jota
kauan pidin elämäni suurimpana aarteena. Minä en ole ansainnut hänen
kylmyyttään.

"Eihän se ole ollut mitään väärää, jota viime aikoina olen tehnyt,
ja hänen suostumuksellaan minä sen olen tehnyt. Hänen hyvyytensä
oli kaiketi hemmoitellut minua liiaksi, senvuoksi olen myöskin
sitä syvemmin tuntenut hänen nurjuutensa. Ja jos mikään oli omiaan
rauhoittamaan minua, niin oli se ajatus että te ette ainakaan minua
tuomitse. Älkää siis olko nyt kylmä minua kohtaan, se tekisi minun
kurjuuteni ikuiseksi. Minulla ei ole maan päällä ainuttakaan sielua,
jolta voisin pyytää rakkautta ja ymmärtämystä epäilyksissäni. Jos
minulla olisi sisar, niin hänen sydämelleen minä tänään kolkuttaisin.
Te ette tiedä, mitä teidän tervehdyksenne, teidän iloinen
kädenlyöntinne on merkinnyt minulle yksinäiselle tähän päivään asti.
Älkää kääntykö kylmästi pois minusta, neiti Sabine."

Sabine oli kauan vaiti, ja yhä pois kääntyen hän viimein kysyi: "Mikä
teitä oikeastaan kiehtoo noihin vieraisiin ihmisiin? -- Onko se jokin
iloinen toivo -- vai pelkkä säälikö vain? Olkaa ankarampi itseänne
kohtaan kuin minä voin teille olla, kun siihen kysymykseen vastaatte
itsellenne."

"Mikä minulle nyt tekee mahdolliseksi erota täältä, sitä en tiedä
itsekään. Jos tuolle tunteelle koetan etsiä nimeä, niin on se
kiitollisuutta erästä kohtaan heistä. -- Hän se ensimmäisenä
lausui ystävällisen sanan kulkijapojalle, kun tämä yksinään vaelsi
maailmalle. Olen ihaillut häntä hänen entisen elämänsä rauhallisessa
loistossa. Olen usein lapsellisesti hänestä unelmoinut. Oli aika,
jolloin hellä tunne häntä kohtaan täytti koko sydämeni; silloin
luulin olevani iäksi kahlittu hänen kuvaansa. Mutta vuodet
kasvattivat nurmea tuolle tunteelle, minä katselin ihmisiä ja elämää
toisin silmin. Sitten tapasin hänet jälleen, hädissään, onnettomana,
epätoivoissaan, ja sääli ja liikutus kävivät minussa ylivoimaisiksi.
Ollessani etäällä hänestä tiedän, että hän on minulle vieras olento,
mutta kun seison hänen edessään, en tunne muuta kuin hänen vihlovan
tuskansa. Silloin, kun minun täytyi erota hänen seurapiiristään
äkkiä kuin ilmijoutunut pahantekijä, silloin riensi hän jälkeeni,
ja ivallisesti hymyilevän seuran nähden hän ojensi minulle kätensä
ja tunnusti olevansa ystäväni. Ja nyt hän tulee ja vaatii minun
kättäni auttamaan ja tukemaan hänen isäänsä. Pitääkö minun kieltää se
häneltä? Minä en itse tiedä, eikä kukaan voi sitä minulle sanoa, ei
kukaan muu kuin ainoastaan te."

Sabine oli notkistanut päänsä aina tuolin selkänojaan saakka. Nyt hän
oikaisi nopeasti itsensä suoraksi ja huudahti kyyneleet silmissä,
rakkaudesta ja tuskasta väräjävällä äänellä: "Seuratkaa te ääntä,
jonka tunnette kutsuvan itseänne! Lähtekää, Wohlfart, lähtekää!"



NELJÄS KIRJA.


1.

Kylmänä lokakuunpäivänä ajoi kaksi miestä Rosminin kaupungin portista
alas tasangolle, joka levisi heidän edessään yksitoikkoisena ja
loppumattomana. Anton istui turkkiinsa kääriytyneenä, hattu syvään
otsalle painettuna, ja hänen vieressään nuori Sturm, yllään vanha
husaarinvaippa ja sotilaslakki veikeästi toisella korvallisella.
Etuistuimella kyyrötti olkikasalla maalaisrenki ja suomi ahkeraan
pieniä hevosiaan. Tuuli lakaisi jättiläisluudallaan hiekkaa
ja oljenkorsia sänkipeltojen yli; maantie oli vailla ojia ja
reunuspuita, ja hevoset kahlasivat milloin isoissa lätäköissä,
milloin syvässä hiekassa. Keltainen hiekka paistoi peltojenkin
niukasta vihannuudesta, missä peltohiiret tai uutterat myyrät olivat
kaivaneet pintaa koholle. Alavilla paikoilla oli kuraista vettä;
sellaisissa kohdissa vanhain piilipuiden ontot rungot kurottelivat
kiemuraisia haarojaan ilmaan, niiden oksat pieksivät tuulessa yhteen
ja lakastuneet lehdet lentelivät lätäköihin. Siellä täällä kasvoi
surkastuneita kääpiömäntyjä, mielipaikkoja variksille, jotka vaunujen
säikyttäminä nousivat kovasti kirkuen ilmaan. Taloa ei näkynyt
missään tien varrella, ei jalkamiestä eikä ajoneuvoja.

Karl katsahti tuon tuostakin vaitonaiseen matkatoveriinsa ja sanoi
viimein hevosia osoittaen: "Minkälaisia takkukarvoja nuo hiirakot
ovatkaan! Tahtoisinpa tietää, montako kappaletta tuollaisia elukoita
menee vanhan vahtimestarini hepoon. -- Kun otin isältäni jäähyväiset,
sanoi ukko minulle: 'Ehkäpä tulen katsomaan sinua jouluna, kun
joulukuuset sytytetään.' -- 'Ei siitä tule mitään', sanoin minä. 'Ka,
miksi ei?' hän kysyi. -- 'No, sinä et uskalla istua postivaunuihin',
sanoin. -- Silloin huudahti äijä: 'Ohoo! Postivaunut ovat
vankkarakenteiset, kyllä minä niissä uskallan ajaa.' -- Nytpä tiedän,
herra Anton, ettei isä tule koskaan meitä katsomaan."

"Miksi ei?" kysyi Anton.

"Voi olla mahdollista, että hän tulee Rosminiin saakka. Tosin
ei vaunuissa, vaan niiden vierellä. Sillä kohta kun hän tietää,
että hänellä on vaunuissa tilattuna paikka tai pari, ravaa hän
uskollisesti niiden vierellä. Mutta kun hän näkee mokomat hevoset
ja tällaisen tien, kääntyy hän paikalla takaisin. 'Mitä minulla on
tekemistä sellaisella seudulla, jossa hiekka virtaa jaloissa kuin
vesi ja valjaisiin pannaan hiiriä?' hän sanoo; 'maakamara ei täällä
kannata minua.'"

"Hevoset eivät kuitenkaan ole kaikkein huonompia tällä seudulla",
Anton vastasi hajamielisesti, "katsohan vain, juoksevathan nämäkin."

"Niin tekevät", sanoi Karl, "mutta ei oikeaan hevostapaan. Ne
viskelevät kinttujaan sikinsokin niinkuin kissat, jotka tappelevat
ryytimaassa. Ja minkälaiset kengätkin niillä on, ihan kuin mitkäkin
hanhenjalat mokomiin kavioihin ei vielä ole oikeita rautakenkiä
keksitty."

"Kunhan vain pääsemme eteenpäin", virkkoi Anton; "tuuli käy kylmästi
ja minua paleltaa turkissakin."

"Herra valtuutettu onkin viime öinä nukkunut huonosti", sanoi Karl
kunniaa tehden; "ja täällä tuulee niinkuin riihenlattialla. Maa
ei täällä päin ole pyöreä niinkuin muualla, vaan latuskainen kuin
pannukakku. Juuri näillä kohdin on oikea erämaa; jo tuntikauden me
olemme ajaneet näkemättä kylää missään."

"Niin onkin, oikea erämaa", huokasi Anton; "toivokaamme, että perillä
näyttää paremmalta."

Sitte jatkui matka äänettömästi. Vihdoin ajuri pysähdytti hevoset
erään lätäkön viereen, riisui ne valjaista, välittämättä yhtään
matkustajista, ja vei ne lätäkön partaalle.

"Mitä hittoa tämä tietää?" huudahti Karl hypähtäen alas vaunuista.

"Ruokin niitä", murahti renki nyreästi ja murtaen oudosti.

"Olenpa utelias näkemään miten se käy", sanoi Karl matkatoverilleen.
"Ei ainakaan vaunuissa ole kauranhiventäkään."

Mutta hevosetpa näyttivät, että ne tulivat toimeen kauroittakin; ne
kurottivat takkuiset kaulansa maaperään ja hamusivat suuhunsa ruohoja
ja lehtiä lätäkön reunalta; laihan rehun huuhtimeksi ne särpivät
lätäköstä kuravettä. Mutta itseään varten renki otti istuimensa alta
esiin laukun ja leikkasi puukolla leipää ja juustoa, katsomattakaan
matkustajiin.

"Kuulehan, Ignaz tai Jakob tai mikä sinä olet", huudahti Karl
tuupaten häntä kylkeen, "kuinka kauan tulee aamiaisesi kestämään?"

"Tuntikauden", vastasi mies suu täynnä.

"Entä kuinka pitkältä vielä on tilalle?"

"Kahden tunnin matka, jollei enemmänkin."

"Et sinä hänestä mitään selvää saa", sanoi Anton, "meidän täytyy
mukautua maan tapoihin." Hänkin nousi vaunusta ja kävi hevosten luo.

Anton on matkalla puolalaiselle maatilalle. Hän on nyt vapaaherran
asiainhoitaja. Surullisia kuukausia on hän elänyt. -- Ero isännästä
ja liiketalosta oli ollut perin katkera. Anton oli viime aikana
tuntenut olonsa hyvin yksinäiseksi, jopa toveripiirissäkin;
ainoastaan hiljainen Baumann oli hänen puolellaan, koko muu
henkilökunta piti häntä menneenä miehenä. Jäätävän kylmästi oli
kauppias ottanut vastaan hänen erohakemuksensa, vielä jäähyväisiäkin
sanoessa oli hänen kätensä levännyt Antonin kädessä jäykkänä kuin
kova metallipala. -- Sen jälkeen Anton oli vapaaherran asioissa
tehnyt joitakuita matkoja, pääkaupunkiin, velkojien puheille.
Nyt hän matkusti Karlin kanssa, jonka hän oli suostuttanut
vapaaherran voudiksi, uudelle tilalle panemaan siellä asioita vähän
järjestykseen. Ehrenthal oli huutokauppatilaisuudessa valtakirjansa
nojalla lunastanut tilan paroonille, olipa hän myöskin taivuttanut
puolalaisen tilanhoitajan jäämään toimeensa. Lunastus ei ollut käynyt
rehellisesti päinsä, ja Rosminissa tiedettiin tilanhoitajan sen
jälkeen tehneen itsensä syypääksi moniin kavalluksiin. Antonia eivät
siis odottaneet levolliset päivät.

"Nytpä on aika, että suoritan minulle uskotun tehtävän", huudahti
Karl ja kävi etsimään oljista vaununpohjalla. Hän kaivoi esiin ison
lakeeratun peltisäiliön ja tarjosi sen Antonille. "Tämän on neiti
Sabine antanut mukaan teitä varten." Tyytyväisesti hän avasi kannen
ja purki säiliöstä esiin runsaat aamiaisvarat ynnä viinipullon ja
hopeapikarin. Anton tarttui säiliöön. "Se on aika sukkela laite",
selitti Karl, "ja neiti on sen vasituisesti teettänyt teitä varten."
Anton katseli säiliötä joka puolelta ja asetti sen huolellisesti
pehmeälle ruohomättäälle, tarttui sitten pikariin ja näki sen kylkeen
kaiverretun oman nimensä ja sen alla sanan "Terveydeksesi!" Sitten
hän unohti aamiaisensa ja koko ympäristönsä ja tuijotti mietteissään
pientä astiaa. "Älkääpä unohtako aamiaistanne, herra valtuutettu",
muistutti Karl.

"Istu viereeni, uskollinen ystäväni", sanoi Anton, "ja syö ja juo
minun kanssani. Kohteliaista leikinlaskuistasi saat luopua; vähänhän
meillä tulee olemaan mistä elää, mutta mitä saamme hankituksi, sen
tahdomme jakaa veljellisesti keskenämme. Ota pullo, jos sinulla ei
ole lasia."

"Eipä ole nahkaa parempaa", sanoi Karl, ottaen taskustaan esiin
pienen ruskean nahkapikarin. "Ja mitä te juuri sanoitte, se oli
ystävällisesti tarkoitettu ja minä kiitän teitä. Mutta virka-arvosta
täytyy pitää kiinni jo toistenkin ihmisten takia, ja senvuoksi
sallikoon herra valtuutettu minun ensin puristaa kättään ja antakoon
sitten kaiken jäädä vanhoilleen. Katsokaappas noita hevosia, herra
Anton, totta vie, nehän ahmivat yksin ohdakkeitakin."

Jälleen valjastettiin hevoset vaunujen eteen, jälleen heittelivät ne
lyhyitä jalkojaan eteenpäin hiekkaisella tiellä, ja jälleen tehtiin
matkaa aution seudun halki. Ensiksi sivuutettiin alaston nummi,
sitten vaivainen mäntymetsä, sitten rivi matalia hiekkakumpuja,
jotka kohosivat kuin mitkäkin santasärkät niukkakasvuisesta
maaperästä, vihdoin kuljettiin pienen puron poikki vievän kehnon
sillan yli. "Tuoll' on tila", sanoi ajuri ja viittasi ruoskallaan
olkikattoisia hökkeleitä, jotka juuri tulivat hämärästi näkyviin.
Anton nousi seisomaan ja etsi katseillaan jotain puistikon tapaista,
jonka keskellä päärakennus voisi sijaita. Mutta mitään sellaista
ei näkynyt. Ja kylästä puuttui paljon muutakin, jota hän oli
kotiseudullaan tottunut näkemään köyhimpienkin maalaistalojen
ympärillä, hedelmäpuita vajojen takana, aidattua ryytimaata, tuuheaa
lehmusta kylätanhualla; yksitoikkoisina ja alastomina seisoivat nuo
likaiset savihökkelit vieri vieressä.

"Tuopa on surullisen näköistä", hän huoahti istuutuen jälleen,
"paljon pahempaa kuin mitä Rosminissa kerrottiin."

"Kylä näyttää tosiaankin kirotulta", huudahti Karl; "pelloilla ei näy
kyntäjiä, eikä nautoja ja lampaita käy sänkeä syömässä. Arvatenkin
täällä karja ruokitaan navetassa."

Ajuri sivalsi hevosiaan, ja näiden vauhkosti nelistäessä matkustajat
ajoivat kahden savihökkelirivin keskitse kylään ja pysähtyivät
kapakan kohdalle. Karl hypähti alas vaunuista, kävi ovelle ja huusi
isäntää. Uuninpenkiltä nousi verkalleen pystyyn muuan juutalainen ja
saapui ulos. "Onko Rosminin santarmi tullut?" Anton kysyi. Tämä oli
mennyt kylälle. "Mistä tilalle pääsee?"

Isäntä, järkevän näköinen vanhanpuoleinen mies, kuvasi tien saksaksi
ja puolaksi ja jäi seisomaan ovelle peräti kummissaan kahden vieraan
kylään saapumisesta, kuten Karl väitti. Vaunut poikkesivat eräälle
syrjätielle, jonka kummallakin reunalla oli paksuja kantoja,
entisen, nyttemmin maahan hakatun lehtokujan surullisia jäännöksiä.
Epätasaista tietä pitkin, kuralätäköiden ja kivien yli kolisivat
vaunut savihökkelirivin ohi, joiden seinissä vielä näkyi irti
rapisseen kalkkikerroksen jälkiä. "Vajat ja navetat ovat tyhjinä",
huudahti Karl, "sillä katoissa on repeämiä, joista vaikka vaunumme
mahtuisivat sisään."

Anton ei virkkanut enää sanaakaan, hän oli valmis vastaanottamaan
kaikkein pahintakin. Navettain muodostamasta solasta matkustajat
ajoivat karjapihalle, isolle epäsäännölliselle tanhualle,
jota kolmelta taholta ympäröivät rappeutuneet rakennukset,
neljännen ollessa avoin pelloille päin. Sielläkin oli tosin
kokoonluhistuneen vajan raunioita. Tanhua oli muuten aivan tyhjä;
ei maanviljelyskaluista eikä ihmistoiminnasta ollut jälkeäkään
nähtävänä. "Missä on pehtorin asumus?" kysyi Anton kummissaan. Ajuri
katseli etsien ympärilleen ja ajoi vihdoin pienen olkikattoisen ja
sumea-akkunaisen rakennuksen eteen.

Vaunujen jyrinän kuultuaan astui kynnykselle muuan mies ja jäi
siihen veltosti seisomaan, kunnes matkustajat olivat nousseet
alas ja tulleet aivan hänen eteensä. Hän oli lyhyentanakka mies,
kasvot ahkerasta viinannauttimisesta turvonneet. Yllään hänellä
oli takkukarvainen takki; hänen takanaan kurkisti ovesta yhtä
takkukarvainen koira muristen vieraille.

"Tekö olette näiden tilusten pehtori?" kysyi Anton.

"Se olen", vastasi juureva mies murteellisella saksankielellä,
liikahtamatta paikaltaan.

"Ja minä olen uuden omistajan valtuutettu."

"Se ei minua liikuta", murahti mies karkeasti, käännähti sitten
ympäri, palasi tupaan ja telkesi oven perästään.

Anton tuli kuohuksiin. "Lyö akkuna sisään, jotta saamme tuon
lurjuksen käsiimme", hän huusi toverilleen. Tämä tarttui
kylmäverisesti halkoon, iski ruutuihin, niin että laho
akkunanpuolisko putosi helisten lattialle, ja kapusi sisään.
Tupa oli tyhjä, samoin viereinen kamari, mutta siellä oli akkuna
selällään -- mies oli livahtanut tiehensä. "Akkunasta sisään ja
toisesta ulos", huusi Karl ja syöksyi pakolaisen perään, Antonin
rientäessä rakennuksen takapuolelle. Hän kuuli koiran haukkuvan ja
näki Karlin syöksähtävän uskottoman tilanhaltijan kimppuun, koiran
raivoisasti ärhennellessä. Anton joutui apuun ja piteli pakolaista
kiinni, ja Karl antoi koiralle sellaisen potkun, että se lennähti
isossa kaaressa ilmaan. Sitten taluttivat molemmat tuimasti vastaan
rimpuilevan miehen nurkan ympäri tupaan.

"Aja kapakkaan ja nouda santarmi ja isäntä tänne", huusi Anton
kyytimiehelle, joka välittämättä lainkaan herrojen tappelusta oli
purkanut tulijain tavarat vaunuista pihalle. Renki lähti verkalleen
ajamaan, pakolainen kiskottiin sisään, Karl tarttui risaiseen
pöytäliinaan ja köytti sillä hänen kätensä selän taakse.

"Anteeksi, pehtori", hän sanoi, "tämä on vain pariksi tunniksi, siksi
kunnes saapuu santarmi, jonka olemme tilanneet tänne Rosminista."
Sillävälin Anton katseli ympärilleen tuvassa; paitsi muutamia harvoja
talouskaluja ja miehen sänkyä se oli aivan tyhjillään, tilikirjoista
ja laskupinkoista ei näkynyt merkkiäkään. Ei ollut epäilemistäkään,
että asumus oli jo ennätetty raivata tyhjäksi. Vangin taskusta
pullotti paperikääry; Anton otti sen vastustelevalta mieheltä ja näki
sen sisältävän puolankielisiä asiakirjoja.

Jopa palasi kyytimieskin tuoden kapakan isännän ja asestetun
santarmin. Edellinen jäi seisomaan hämillään ovensuuhun, Antonin
selittäessä lyhyesti asianlaidan santarmille. "Jättäkää syytöskirja
poliisivirastoon", tämä sanoi, "ja antakaa mies minun mukaani. Minä
vien hänet teidän vaunuillanne Rosminiin. Parasta on, että pääsette
hänestä rauhaan, sillä tämä on levoton seutu ja hän on varmemmassa
tallessa Rosminissa kuin täällä, missä hänellä on ystäviä ja
henkiheimolaisia."

Kapakasta löydettiin pitkän hakemisen perästä paperiarkki. Anton
kirjoitti sille syytteensä ja liitti sen mukaan puolankieliset
asiakirjat, joita santarmi oli tarkastellut päätään pudistellen;
vanki nostettiin vaunuihin ja santarmi istui hänen viereensä,
sanoen poislähtiessä Antonille: "Olenpa jotain tällaista jo kauan
odotellutkin. Te saatte lähipäivinä enkä monestikin turvautua minun
apuuni." Sitten vaunut vierivät pois pihalta ja Antonin tilan
haltuunsa otto oli päättynyt. Hän oli avuton kuin autiolle saarelle
joutunut haaksirikkoinen. Hänen matkatavaransa viruivat ulkona
seinävieressä; puolalaiskylän kapakoitsija oli ainoa ihminen, joka
voi antaa hänelle neuvoja ja apua moisessa tukalassa tilanteessa.

Nyt, kun pehtori oli poistunut paikalta, kävi viimemainittu
puheliaaksi ja tarjosi tulijoille nöyrästi palvelustaan. Alkoi pitkä
neuvottelu. Sen tulos oli sellainen kuin Anton oli oikeuskomissaari
Waltherin ja Rosminin viranomaisten varoitusten perusteella osannut
pelätäkin. Vangittu tilanhoitaja oli viime viikkojen kuluessa
voimainsa perästä hävittänyt kartanon irtaimistoa; siihen hänelle oli
antanut aihetta kaupungista kyliin kulkenut huhu, että uusi omistaja
ei ottaisikaan tilaa haltuunsa. Vihdoin Anton lopetti neuvottelun
sanoen: "Mitä tuo kehno mies on kavaltanut, siitä hän joutuu
vastaamaan; meidän ensi huolenamme on nyt ottaa selvää, mitä tilalle
vielä on jäänyt. Isäntä, te saatte tänään olla oppaanamme."

He etsivät läpikotaisin karjapihan. Neljä hevosta oli kahden
rengin myötä metsässä; joitakuita rikkinäisiä aatroja, pari
karhia, kahdet vankkurit, ajorattaat, kellarillinen perunoita,
moniaita mittoja [wispel = 14 hl.] kauroja, hiukan olkia --
niiden muistiinkirjoittamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa.
Rakennukset olivat tyyten rappiolla, ei juuri ikänsä vaan ihmisten
huolimattomuuden vuoksi, jotka eivät olleet vuosikausiin viitsineet
korjata niitä.

"Entä missä päärakennus on?" kysyi Anton. Kapakoitsija vei vieraat
karjapihalta isoon karjahakaan, joka aleni vähitellen puroon päin.
Naudat ja lampaat olivat polkeneet sen pinnan koloja täyteen,
siat tonkineet ja myyrät kaivaneet maan rikki. Isäntä viittasi
kädellään: "Tuolla on linna. Se on kuuluisa koko tienoolla", hän
lisäsi ihaillen; "sellaista kivitaloa ei koko piirikunnassa ole
yhdelläkään aatelismiehellä. Maalaisherrat asuvat täälläpäin
ristikkorakennuksissa. Rikkaimmallakin heistä, Tarowin herralla, on
vain matala talo."

Kolmisensadan askeleen päässä viimeisen ladon takana kohosi valtava
tiilirakennus, jossa oli liuskakivikatto ja paksu pyöreä torni.
Tuo puuttoman karjahaan perällä sijaitseva synkkä rakennus, jonka
ympärillä ei ollut elon merkkiäkään, näytti harmajan pilvisen taivaan
alla kuin miltäkin kummituslinnoitukselta, jonka ilkeät aaveet olivat
kohottaneet maan uumenista päästäkseen siitä käsin hävittämään
vihannan vehmauden ympäristöstä.

Miehet kävivät lähemmäksi. Linna oli rapistunut raunioksi jo
ennen kuin muurarit vielä olivat ennättäneet päättääkään työnsä.
Ikivanhoilta ajoilta oli peräisin tuo muodoton, isoista mukulakivistä
muurattu torni pienine akkuna-aukkoineen. Sen harjalta olivat vanhat
sortoherrat nähneet metsän latvojen yli, joka ennen varmaankin
oli kasvanut lakeudella; he olivat ankaralla kädellä hallinneet
maaorjiaan, jotka olivat heidän jalkainsa juuressa viljelleet
heidän vainioitaan ja sitten kuolleet heidän puolestaan. Moni
sarmaattilaisnuoli oli varmaankin lentänyt tornin pienistä akkunoista
hyökkäävää vihollista vastaan, ja moni tataarilaisrynnäkkö oli
kilpistynyt takaisin sen uhkaavista kiviseinistä. Tämän harmaan
tornin yhteyteen oli jokin maakunnan hirmuhallitsija rakennuttanut
luostarin syntiensä sovitussakoksi. Mutta luostari ei ollut
koskaan tullut valmiiksi, ja kauan olivat sen alastomat muurit
seisseet tyhjillään, kunnes viimeisen omistajan isä oli muodostanut
niistä sukukartanon. Hänen tarkoituksenaan oli ollut rakennuttaa
loistorakennus, jolla ei ollut ympäristössä vertaa.

Linnan valtasivu oli rakennettu torniin kiinni, niin että tämä oli
joutunut seisomaan keskelle sitä, ja sen nurkilta jatkui kaksi
kylkirakennusta purolle päin. Aikomuksena oli ollut rakentaa korkea
ylöskäytävä tältä keskipihalta linnaan, ja senvuoksi oli torniin
avattu holvattu oviaukko; mutta ylöskäytävää ei oltu koskaan
rakennettu, ja oviaukko jäi ammottamaan paljon yli miehenkorkeuden
maasta. Sinne ei olisi päässyt kapuamaan ilman tikaportaita, eikä
aukossa ollut mitään sulkuovia. Alakerran tyhjistä akkuna-aukoista
voi sisältä nähdä karkeatekoisen seinämuurauksen, ja niille oli
harvakseen lyöty lautoja tukkeeksi. Yläkerran akkunoista olivat
jotkut varustetut taiteellisesti leikatuilla tammikehyksillä ja
niihin oli sovitettu isoja ruutuja, jotka nyt kuitenkin olivat rikki.
Toisissa akkunoissa oli hätävaraiset tölskätekoiset lautakehykset ja
niissä pieniä hämäriä ruutuja. Tornin harjalla istui naakkaparvi ja
katseli ihmeissään outoja tulijoita, tavantakaa niistä lensi joku
kovasti kirkuen ilmaan ja istahti muuanne katolle, ruveten jälleen
tuijottelemaan rauhanhäiritsijöitä.

"Tuohan on asumus variksille ja yölepakoille, mutta ei ihmisille",
huudahti Anton; "enkä ole vielä edes nähnyt, mistä sisällekään
päästään." Kapakoitsija vei johdettavansa rakennuksen takapuolelle,
missä myöskin oli kaksi kylkirakennusta; niissä oli kellareita,
talleja, isoja holvattuja keittiöitä ja muinaisten maaorjain pieniä
makuukoppeja. Mutta karjahaan puolelta johtivat korkeat puuportaat
alakertaan. Naristen avautui ulko-ovi saranoillaan, ja kohta sen
takaa johti kapea käytävä kylkirakennuksiin. Alakerrassa oli kaikki
suunniteltu suureen mittakaavaan ja komeasti koristeltu. Pyöreä
eteishalli, jonka muodosti vanhan tornin holvattu pohjakerros,
oli varustettu mosaikkipermannolla kirjavasta marmorista, ja sen
perällä ammotti ennenmainitusta tyhjästä oviaukosta vapaa näköala
tasangolle. Yläkertaan johtivat leveät portaat, jotka olisivat
kelvanneet kuninkaanlinnaankin. Ylhäällä oli toinen pyöreä
halli pienine akkunareikineen, se oli tornin toinen kerros. Sen
kummallekin puolelle ulottui sarja autioita, korkeita huoneita,
joissa oli raskaat tammiovet ja likaiset, kalkitut seinät; katot
oli veistetty shakkilaudan muotoon paksuista honganrungoista;
joissakin huoneissa oli suunnattomia viheriäisiä kaakeliuuneja,
toisissa ei ollut uunia lainkaan; joissakin oli lattia taiteellista
mosaikkityötä, toisissa oksaisista mäntylaudoista; eräässä isossa
salissa, jossa oli kaksikin jättiläisuunia pitkällä seinällä, oli
vain rimalaudoista kyhätty hätävaraiskatto. Linna oli suunniteltu
hurjaa aasialaista ylellisyyttä varten, ja sinne oli ilmeisesti
ollut aikomus koota Ranskan silkki- ja nahkatapetteja, Englannin
kallisarvoisia puupaneeleja, Saksan upeita hopeasepänteoksia; nuo
korkeat suojat oli ylpeä isäntä aikonut täyttää monilukuisilla
vierailla ja kokonaisella pienellä armeijalla maaorjapalvelijoita.
Linnanherra oli rakennuttaessaan muistellut hurjain esi-isäinsä
ylellistä elämää, hän oli asumustaan varten kaadattanut sadoittain
paksuja hirsiä metsistään ja antanut orjainsa käsin ja jaloin
sotkea ja valmistaa monia tuhansia jykeviä tiiliä; mutta säälimätön
aika oli varoittavasti heristänyt sormeaan hänen aikeilleen, ja
kaikki hänen suunnitelmansa olivat jääneet kesken. Hän itse oli
köyhtynyt ja kuollut rakennustyön kestäessä, ja hänen poikansa oli
vierailla mailla eläen tuhlannut mielettömästi perintönsä. Nyt
olivat slaavilaislinnan ovet ja akkunat selällään kuin vieraita
vastaanottaakseen, mutta kenenkään jalka ei noussut portaita ylös;
ainoastaan taivaan linnut lentelivät sisään ja ulos, ja ahnas näätä
pyydysti saalista laipiolla. Kolkkoina ja hyödyttöminä seisoivat
jykevät muurit, uhaten rapistua ja rappeutua kuten se sukukin, joka
ne oli pystyttänyt.

Anton kulki nopein askelin huoneesta huoneeseen, mutta turhaan hän
etsi viihtyisää asuinsijaa niille molemmille naisille, joiden piti
täällä saada viimeinen turvapaikka. Hän availi kaikkia ovia, juoksi
narisevia portaita ylös ja alas, säikytteli lintuja, jotka olivat
pesineet seinien sisäpuolelle; mutta missään hän ei tavannut muuta
kuin asunnoksi käymättömiä huoneita, likaisia, kalkituita seiniä
tahi paljaita tiilimuureja; kaikkialla vain rajua vetoa, rakoilevia
ovia, kiinninaulattuja akkunoita. Suuressa salissa oli aikoinaan
säilytetty kauroja; joissakin yläkerran huoneissa näkyi ennen vanhaan
asutunkin, mutta huonekaluja ei ollut muuta kuin moniaita tuoleja
ynnä karkeatekoinen pöytä.

Viimein Anton kiipesi rappeutuneita kiertoportaita ylös tornin
tasakatolle. Sieltä hän katseli alas syvyyteen ja kauas tasangolle.
Hänen vasemmalla puolellaan ilta-aurinko katosi etäisen mäntymetsän
taa, oikealla kädellä avautui karjapihan iso epäkäs ja sen takana
maantie ja kylän röttelörakennukset; hänen selkänsä takana juoksi
puro jonka varsilla näkyi kapea nurmettunut juova. Karjahaan
ympärillä ulottuivat kuolleet pellot; miltei järjestään ne
kasvoivat rikkaruohoa, vain aniharvoilla osoittivat ruskeat vaot
uuden kulttuurin merkkejä. Siellä täällä peltojen laidoilla kohosi
villejä kirsikkapuita -- jotka ovat puolalaisen maanviljelijän
ilona ja ylpeytenä -- vahvarunkoisia ja tuuhealatvaisia puita;
jokaisen ympärillä oli pienoinen vihanta saareke, jolle pudonneet
ja lakastuneet lehdet loivat kirjavia väriläikkiä. Nuo villit
hedelmäpuut, epälukuisten lintujen asumasijat, yksinään antoivat
eloa ja vaihtelua yksitoikkoiselle lakeudelle, joka ulottui aina
näköpiirin rajalla olevaan metsänreunaan. Taivas harmaa, maaperä
rumanvärinen, puron varrella kasvavat puut ja ruohot vihannuutta
vailla, keltainen hiekkalakeus ja sen perällä mäntymetsä kuin mikäkin
saartava muuri, joka erotti tämän maapalasen kaikista ihmisistä,
kaikesta sivistyksestä, kaikesta elämänilosta ja ihanuudesta.

Antonin sydän kävi perin raskaaksi. "Lenore parka, poloinen perhe!"
hän huokasi ääneen ja risti murheellisena kätensä. "Täällä näyttää
hirvittävältä, mutta voihan tässä sentään vähin korjaillakin. Kenellä
on rahoja ja hyvää aistia, hänelle on kaikki mahdollista. Tämän talon
voisi laittaa vallan uudesti ja koristella mielensä mukaan ilman
tavattomia kustannuksia, hankkia ovi- ja akkunaverhoja, mattoja,
joitakin satoja syliä kultalistaa; verhoilijat ja maalarit saisivat
kaiken aivan uuteen asuun. Helposti tasoittaisi karjahaankin,
kylväisi sinne hienoa nurmea, laittaisi paikoin loistavavärisiä
kukkapenkereitä ja pensasrivejä ja piilottaisi niiden taa kylän
rumat hökkelit. Ja kun taloon ja puistoon olisi saanut ihmisvoiman
ja -toimen tunnun, niin muuttuisi tämäkin ylen kolkko ja lohduton
maisema iloiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin riittävästi
pääomaa, ihmisvoimaa ja järjestysaistia. Mutta minkälaisena miehenä
vastaanottaa vapaaherra nämä tilukset? Tämän talon uudestaluodun
kukkeuden pitäisi olla toimeliaan ja menestyksestä runsaan elämän
siunattu päätös, mutta nyt on uuden isännän elämä särkynyt
pirstoiksi; uudestaluomiseen tarvitaan riittäviä tuloja maasta ja
karjasta, mutta vuosikausia tulee kestämään, ennenkuin tämä karu
maaperä kasvattaa edes niukkaakaan korkea siihen sijoitetulle
pääomalle."

Sillävälin Karl tarkasteli tuntijansilmällä paria yläkerran huonetta.
"Nämä kaksi miellyttävät minua kaikkia muita enemmän", hän sanoi
kylän kapakoitsijalle. "Näissä on kalkitut seinät, niissä on tasaiset
permannot, on uunit, jopa ehjät akkunatkin. Tosin on ruudut rikki,
mutta auttaahan paksu paperikin, kunnes lasimestarin saa käsiin.
Näihin me asetummekin asumaan. Voisitteko te toimittaa tänne jonkun
vaimonpuolen, joka osaa heiluttaa luutaa ja luutturättiä? Hyvä, siis
voitte; ja kuulkaahan, hankkikaappas minulle myöskin joitakin arkkeja
paperia, liimapurkki on minulla itselläni matkassa. Lähdemme paikalla
etsimään polttopuita, sitten minä lämmitän nämä huoneet, keitän
liimaa ja korjaan paperilla rikkinäiset ruudut. Mutta ennen kaikkea
auttakaa minua saamaan matkatavaramme karjapihalta korjuuseen.
Sukkelasti nyt toimeen!"

Hän sai kapakanisännänkin innostumaan, tavarat tuotiin sisään.
Karl purki työkalulaatikkonsa ja isäntä juoksi kotiinsa käskemään
palvelustyttönsä huoneita siistimään.

Nytpä tuli maantietä ratsastaen muutamia komeita, herras-asuisia
miehiä; pysähdyttivät hevosensa pehtorin asumuksen eteen. Eräs heistä
laskeusi alas satulasta ja koputti kiivaasti lukitulle ovelle. Anton
huusi toveriaan, ja Karl riensi hakaan vieraita vastaan. Ratsastajat
nelistivät häntä kohti. "Hyvää päivää", huusi eräs heistä hyvällä
saksankielellä, "onko pehtori kotona?"

"Missä tilanhoitaja on? Missä Bratzky on?" huusivat toiset
kärsimättöminä tanssivilta hevosiltaan.

"Jos tarkoitatte tämän tilan entistä pehtoria", vastasi Karl
kuivasti, "niin hän ei pääse karkaamaan käsistänne, vaikka ette häntä
täällä enää tapaakaan."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen
lähemmäksi Karlia. "Pyydän teitä selittämään tarkoituksenne."'

"Jos tahdotte tavata herra Bratzkya, niin on teidän vaivauduttava
kaupunkiin saakka. Hän näet istuu putkassa."

Hevoset tepastelivat vallattomasti, ratsastajat tunkeutuivat Karlin
ympärille, ja vilkkaita puolalaisia huudahduksia sateli kaikkien
huulilta. "Putkassa? Miksi? Mistä syystä?"

"Kysykää herraltani", vastasi Karl ja viittasi tornin porttiaukkoon,
johon Anton oli ilmestynyt.

"Onko minulla ilo nähdä tilan uusi omistaja edessäni?" kysyi
ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi tornia ja kohottaen
hattuaan. Anton katseli ällistyneenä vierasta; tämän ääni ja kasvot
muistuttivat häntä aivan eräästä valkohansikkaisesta herrasta,
joka kapinan aikana oli ollut epämieluisen joutuinen vetämään
Antonin kenttäoikeuden eteen. "Olen vapaaherra von Rothsattelin
asiainhoitaja", hän vastasi.

Vieras peräännytti ratsunsa, pyörähti ympäri ja vaihtoi muutamia
sanoja seuralaistensa kanssa. Sitten huusi eräs vanhanpuoleinen
herra, jolla oli kettumaiset kasvot: "Meillä on yksityistä asiaa
tilan tähänastiselle pehtorille. Saimme juuri kuulla, että hänet on
vangittu, ja pyydämme teitä sanomaan mistä syystä."

"Hän yritti pakoon pyrkimällä päästä luovuttamasta tiluksia minun
haltuuni. On syytä epäillä, että hän on hallinnossaan menetellyt
epärehellisesti."

"Oletteko ottanut hänen tavaransa takavarikkoon?" kysyi ratsastaja
jälleen. "Miksi sitä kysytte?"

"Anteeksi, miehellä oli sattumalta hallussaan minulle kuuluvia
asiapapereita, ja niiden joutuessa syrjäisten käsiin voisi sattua
ikävyyksiä."

"Hänen tavaransa vietiin kaupunkiin samalla kertaa kuin hän itsekin",
vastasi Anton. Jälleen kokoutuivat ratsastajat yhteen ja puhelivat
hiljaa keskenään; sitten he nostivat hattujaan ja nelistivät takaisin
kylään, jossa pysähtyivät hetkiseksi kapakan eteen ja katosivat
viimein näkyvistä metsänreunan taa.

"Mitä niillä oli asiaa, herra Wohlfart?" kysyi Karl. "Nehän tulla
tupsahtivat ja hävisivät kuin myrskytuuli!"

"Niin kylläkin", Anton vastasi, "kävi se minunkin ihmeekseni. Jollen
erehdy, olen yhden noista herroista jo nähnyt aivan toisenlaisessa
ympäristössä. Todennäköisesti tuo herra Bratzky on osannut hankkia
itselleen ystäviä väärällä mammonalla."

Ilta peitti linnan ja metsän harmajaan verhoonsa. Rengit palasivat
metsästä hevosineen, Karl toi heidät Antonin eteen, piti heille
lyhyen puolankielisen puheen ja pestasi heidät uuden isännän
palvelukseen. Sitten saapui kapakanisäntä vielä kerran auttamaan,
toi vettä ja kantamuksen halkoja ja sanoi Antonille: "Pyydän teidän
armoanne olemaan tänä yönä varuillaan; ympäristön talonpojat istuvat
paraikaa kapakassani ja neuvottelevat teidän saapumisenne johdosta.
Heidän joukossaan on kehnoja ihmisiä, joista voi peljätä että he
yöllä pistävät tulen olkivajaanne ja polttavat talousrakennukset
poroksi."

"En usko, että sitä kukaan yrittää", sanoi Karl ja viskasi uuden
halon pesään. "Parast'aikaa käy navakka tuuli suoraan kylään päin,
enkä luule kenenkään olevan niin hullun, että panisi omatkin latonsa
vaaraan. Ja me kyllä pidämme huolta, että sama länsituuli puhaltaa
niin kauan kuin täällä olemme. Sanokaa se noille miehille. Toitteko
mukananne ne pari perunaa?"

Anton pyysi kapakoitsijaa tulemaan huomenissakin, ja sitten jäivät
toverukset yksin autioon taloon.

"Älkää antako murhapolton säikähdyttää itseänne, herra Anton", jatkoi
Karl äskeistä puhettaan; "humalaisten lurjusten tapa on aina uhkailla
sellaisella. -- Ja loppujen lopuksi, jos minun sallitaan niin sanoa,
ei vahinko niin kovin suuri tulisikaan. -- No niin, herra Anton, nyt
olemme kahdenkesken, nyt piittaamme niin vähän kuin suinkin koko
puolalaisesta komennosta ja rupeamme oikein taloksi tässä linnassa."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ja veti itselleen jakkaran uunin eteen.

Valkea räiskyi viheriässä kaakeliuunissa ja liekkien loimotus koetti
kuvailla lattialle tulisen maton ja heittää valo- ja varjojuovia
hämärään huoneeseen.

"Lämmin tekee hyvää", sanoi Anton, "mutta etkö sinäkin haista täällä
savua?"

"Se on tiettyä", vastasi Karl, joka puukollaan kaiversi perunoihin
pyöreät reiät. "Paraat uunit ne juuri enimmän savuttavatkin talven
alussa, kunnes jälleen tottuvat urakkaansa. Ja nimenomaan tämä
vihreä vaari ei liene nähnyt tulta sisässään kokonaiseen ihmisikään;
on siis aivan paikallaan, ettei siinä kohta veto käy. Kuulkaahan,
leikatkaappas pieni leipäpala tämän kolon pohjaan; näistä tulee
meille kynttilänjalat." Hän otti esiin ison paketin kynttilöitä,
leikkasi perunain alapuolet tasaisiksi, sovitti reikiin kynttilät ja
sytytti ne. Sitten hän laski evässäiliön pöydälle. "Tämä tuntuu aivan
tyhjentymättömältä", hän sanoi, "siinä on meille vielä päivällinenkin
huomiseksi."

"Niin onkin", myönsi Anton hyvillä mielin. "Ja minulla on kerrassaan
mainio ruokahalu. Ja nyt me käymme neuvottelemaan, kuinka järjestämme
taloutemme. Mitä ilman emme tule toimeen, sen noudamme kaupungista;
minä laitan heti luettelon. Toisen kynttilän me sammutamme, niitäkin
täytyy säästää."

Ilta kului suunnitelmia tehden. Karl keksi, että hän voi ykskaks
valmistaa pakkalaatikoista ja laudoista osan tarvittavia
huonekaluja. Ja hupaisesti kajahteli toisinaan toverusten nauru
autiossa aavetalossa. Vihdoin Anton kehoitti käymään levolle. He
laittoivat itselleen lattialle makuusijat olista ja heinistä ja
purkivat matkarepuistaan niille patjoja ja peitteitä. Karl kiinnitti
irtolukon huoneen oveen, tarkasti ratsupyssynsä latausta, tarttui
kynttiläperunaansa ja sanoi kunniaa tehden: "Mihin aikaan herra
valtuutettu haluaa huomenna tulla herätetyksi?"

"Sinä kelpo poika", huudahti Anton ja kurotti makuusijaltaan
toverille kätensä.

Sitten Karl meni viereiseen huoneeseen, jonka hän oli varannut
itselleen. Pian sammuivat kummankin kynttilät, pitkästä aikaa
ensimmäiset elonmerkit tuossa autiossa talossa. Uunissa
räiskyttelivät kotihaltijat vielä kauan aikaa kyteviä hiiliä,
humisivat savutorvissa ja koputtelivat ovia ja akkunoita, ihmeissään
outojen miesten taloon asettumisesta. Vihdoin ne kokoutuivat vanhan
tornin soppeen kiistelemään keskenään siitä, tulisiko tänä iltana
sytytetty liesivalkea jatkuvastikin palamaan ja loistaisiko iloinen
loimo joka ilta akkunoista karjahakaan, pelloille ja etäiseen
metsään. Ja niiden epäillessä, jaksaisiko uusi elämä talossa
pitkittyä, karkoitti savu yölepakot niiden vanhoista tyyssijoista
uuninpiipussa, niin että ne unenpöpperössä lensivät tornin harjalle;
ja muurinraoissa pudistelivat pöllöt paksuja päitään ja päivittelivät
uuden ajan tuloa.


2.

Ken on aina astellut elämän tasaisiksi laitelluilla poluilla,
ollut lakien suojaama ja sidottu järjestykseen, hyvään tapaan
ja säädylliseen muotoon, mitkä asiat kotoseudulla on peritty
tuhatvuotisena, vereen syöpyneenä tottumuksena; ja joka sitten
yht'äkkiä paiskataan olemaan ypö yksin vennon vierasten keskessä,
missä yksin lakikin puutteellisesti kykenee turvaamaan hänen
oikeuksiaan, ja missä hänen täytyy joka päivä ponnistaa yksistään
omalla voimallaan saavuttaakseen pelkkää elämisenkin oikeutusta -- se
mies vasta oikein pystyy tajuamaan niiden pyhäin piirien merkityksen
ja siunauksen, jotka jokaisen yksilön ympärille luovat tuhatpäisen
lähimmäisjoukon: perheen, toveripiirin, kansanrodun, valtion. Joko
hän voittaa tahi häviää kamppaillessaan olemassaolostaan oudossa
maassa, joka tapauksessa hän kehittyy toiseksi ihmiseksi. Jos hän
on heikko luonne, joutuu hän uhraamaan omintakeisuutensa niiden
vierasten valtain saaliiksi, joiden lumopiiriin hän on tullut.
Jos hänessä on ainesta oikeaksi mieheksi, niin kehittyy hänestä
sellainen. Kaksin verroin rakkaiksi käyvät hänelle kaikki ne edut
ja yhteiset hyvät, joiden keskessä hän on kasvanut, ehkäpä myöskin
kotona opitut ennakkoluulot; ja monikin asia, joka hänestä ennen oli
ollut itsestään selvä niinkuin ilma ja päivänpaiste, käy nyt hänelle
elämänsä rakkaimmaksi hyväksi. Vasta vieraalla maalla ollen oppii
nauttimaan kotoisen kielimurteen suloudesta, vasta vierasten keskellä
tulee tuntemaan, mitä isänmaa ihmiselle merkitsee.

Antonkin tuli käytännössä kokemaan, mitä hänellä oli ja mitä vielä
puuttui.

Seuraavana aamuna käytiin tarkastamaan kartanon maita. Siihen kuului
paitsi päätilaa kolme ulkokartanoa; vain puolet maaperästä oli
kynnetty pelloiksi, vähäinen osa oli niittyä, ja lähes toinen puoli
oli metsää ja sen reunoilla paljasta hiekkaa. Linna ja kylä olivat
jokseenkin viljellyn aukean keskellä; ulkokartanoista oli kaksi tilan
idän- ja lännenpuoleisissa päissä, molemmat piiloutuneina metsän
sisään. Kolmannen ulkokartanon, eteläisen, erotti metsä kokonaan
päätilasta, se oli toisen puolalaiskylän naapurina, sillä oli oma
karjatalous ja sitä oli vanhastaan viljelty eri tilana. Siihen
kuului enemmän kuin neljäsosa kartanon koko pinta-alasta, sillä oli
viinapolttimo ja oli se jo moniaita vuosia ollut vuokrattuna eräälle
viinatehtailijalle, jolle oli ajan mittaan karttunut melkoisesti
varallisuutta. Hänen vuokrasopimuksensa oli Ehrenthal pitentänyt
edelleen muutamiksi vuosiksi; vuokra oli alhainen ja laskettu enemmän
vuokramiehen kuin kartanonomistajan eduksi. Kuitenkin oli vuokrasuhde
nykyhetkenä tilalle onneksi, sillä siitä kertyi sille osa sen tuloja.
Huonosti hoidettu metsä oli metsänvartijan silmälläpidon alaisena.

Ensimmäinen käynti päätilan mailla oli niin murheellinen kuin
suinkin; pelloille ei talviviljaa ollut kylvetty juuri nimeksikään,
ja missä näki vähän auranjälkiä saroilla, siellä olivat kylvön
tehneet kyläläiset omaksi hyödykseen, sillä ne pitivät isännätöntä
tilaa ryöstösaaliina ja katselivat vieraita siirtolaisia nurjasti
ja salatulla kiukulla. Monien vuosien mittaan he eivät olleet
lainkaan suorittaneet jalka- ja hevospäivätöitään, ja kylänvouti,
jonka Anton kutsutti puheilleen, selitti uhmaavasti, etteivät
alustalaiset aikoneet sietää vanhojen sortoaikojen palauttamista. Hän
oli olevinaan ymmärtämättä saksansanaakaan, niin ettei Karlinkaan
kaunopuheisuus ja kielitaito saanut hänestä paljon puristetuksi.
Maaperä pelloilla oli, vaikkakin tyyten ruokkoamaton ja rikkaruohojen
vallassa, sen sijaan monessa kohdin parempi kuin Anton oli osannut
odottaakaan, ja kapakanisäntä ylisti sen rikkaita satoja; ainoastaan
metsän reunamilla oli se karua, paikoittain aivan hedelmätöntä.

"Tästä tulee tuima päivä", sanoi Anton, työntäen muistikirjan
taskuunsa. "Annappa valjastaa kääsit, niin lähdemme karjaa katsomaan."

Ulkokartano, jonne tilan nautakarja oli sijoitettu, oli lännen
puolella, puolentunnin matkan päässä linnasta. Kurja navetta ja sen
vierellä renginasumus, siinä syrjätilan kaikki rakennukset. Lehmät ja
pari vetohärkiä oli annettu isäntärengin hoitoon, joka asui tilalla
vaimonsa ja vähämielisen paimenen kanssa. Kaikki he osasivat vain
kehnosti saksaa eivätkä herättäneet suurtakaan luottamusta. Vaimo oli
epäsiisti olento, joka liikkui avojaloin ja lienee harvoin ottanut
vaivakseen pestä maitoastioita. Isäntärenki ja toisinaan paimenkin
kyntivät vetohärillä missä ja milloin itse hyväksi näkivät; karja
kävi laitumella ympäröivillä hoidotta jääneillä vainioilla.

"Täällä on työtä sinulle", sanoi Anton toverilleen. "Katsoppa
karjaa ja etsi, löydätkö mistään jotain talvirehua. Minä tarkastan
rakennukset ja irtaimiston."

Karl ilmoitti tutkimuksensa tulokset: "Neljäkolmatta _lypsävää_
lehmää, puolta vähemmän nuorta karjaa ynnä ikäkulu sonni. Korkeintaan
tusinan verta lehmistä kelpaa mihinkään, muut syövät suotta rehua.
Kaikki ovat kehnoa rotua; aikoinaan on tänne hankittu ulkomaisia
lehmiä, todennäköisesti sveitsiläisiä, sekä siitossonni, joka
oli liian iso lehmille, ja seurauksena oli viheliäinen sekarotu.
Parhaimmat elikot on ilmeisesti vaihdettu muuanne, sillä karjassa on
moniaita surkeita maatiaislehmiä, jotka pysyttelevät muista erillään,
kun eivät voi viihtyä toisten parissa. Rehua on hiukan heiniä
talveksi, kauranpahnoja muutamia parmaita, olkia ei nimeksikään."

"Ja rakennukset ovat kurjassa kunnossa", huudahti Anton. "Ajappa,
kuski, nyt viinapolttimolle. -- Olen huolellisesti tarkastanut
vuokrasopimuksen, niin että siellä ehkä pääsen parhaiten asioista
selville."

Kääsit vierivät puron poikki vievän kehnon sillan yli, sitten
peltojen ja alastoman hiekkanummen poikki, jolla kasvoi niukasti
rikkaruohoa. Sitten tultiin metsään, jossa enimmäkseen kasvoi vain
pensaita ja näreikköä, välillä avaria läikkiä keltaista hiekkaa, ja
kaikkialla näkyi kaadettujen puiden kantoja, jotka melkein peittyivät
kanervikkoon. Askel askeleelta kahlasivat hevoset pehmoisessa
hiekassa; kumpikaan toveruksista ei virkkanut sanaakaan, vaan
tähystivät kaihoisasti jokaista vähänkin korkeampaa ja tuuheampaa
puuta.

Vihdoin näköala avartui, vielä sivuutettiin tusinan verta kituliaita
mäntyjä tien vierellä, ja sitten aukeni ajavain eteen samanlainen
lohduton, yksitoikkoinen, metsän paartama saareke kuin sekin lakeus,
jolta he juuri tulivat. Heidän edessään levisi kirkonkylä, ja puisen
ristiinnaulitunkuvan ohi ajettuaan he pysähdyttivät hevosen polttimon
eteen. Vuokraaja oli arvatenkin jo kuullut heidän tulostaan ja tunsi
todennäköisesti vapaaherran raha-asiat paremmin kuin Antonille oli
mieluista, sillä hän otti vieraat vastaan ylen jäykkäniskaisesti
ja kopeasti. Tuskin hän heitä kutsui sisäänkään. Ja hänen ensi
kysymyksensä oli: "Luuletteko Rothsattelin kykenevän pitämään tilaa
hallussaan? Täällä on ylen paljon tehtävätä, ja olen kuullut, että
miesrukalla istuu rahat tiukalla."

Toisen koppavuus harmitti Antonia, mutta hän vastasi liike-elämässä
oppimaansa levolliseen sävyyn: "Jos kysytte, kykeneekö vapaaherra von
Rothsattel pitämään tilan, niin on se hänelle sitä mahdollisempaa,
mitä tunnollisemmin hänen vuokramiehensä ja veronmaksajansa
tekevät velvollisuutensa häntä kohtaan. Tällä kertaa olen täällä
katsastamassa, täytättekö te itse omat velvollisuutenne. Olen
valtuutettu tarkastamaan irtaimistonne vuokrasopimuksen perusteella.
Ja jos te välitätte nyt ja vast'edes vapaaherran mielisuosiosta,
niin annan teille sen hyvää tarkoittavan neuvon, että käyttäydytte
kohteliaammin hänen edustajaansa kohtaan."

"Paroonin mielisuosiosta minä vähät välitän", vastasi mahtava
vuokraaja. "Mutta kun puhelette valtakirjastanne, niin näyttäkääpä
minulle tuo paperi."

"Tässä se on", sanoi Anton ja otti tyynesti asiakirjan taskustaan.

Vuokraaja katseli paperia tarkoin tahi oli ainakin katselevinaan;
sitten hän ojensi sen huolettomasti takaisin ja sanoi töykeästi:
"Enpä ollenkaan tiedä, onko teillä oikeutta käydä nuuskimaan minun
talonhoitoani. Mutta en pane vastaankaan. Käykää ympäri ja katselkaa,
niin paljon kuin mielenne tekee." Näin sanottuaan hän pani lakin
päähänsä ja aikoi lähteä tiehensä.

Karl tarttui kiukustuneena tuoliin ja jymähytti sitä permantoon,
mutta Anton astui nopeasti vuokraajan tielle ja sanoi edelleenkin
levolliseen liikemiehen sävyyn: "Annan teidän itsenne valita,
lähdettekö nyt hetipaikalla itse kuljettamaan meitä tilalla, vai
pitääkö minun antaa oikeusviranomaisten toimittaa katselmus.
Jälkimmäisessä tapauksessa teille aiheutuu kuluja, joita pidän
tarpeettomina. Teidän läsnäolonne on välttämätön, jotta irtaimiston
kuntoa voidaan tarkastaa, ja senvuoksi te olette velvollinen itse
seuraamaan meitä. Sitäpaitsi tahdon vielä huomauttaa teille, että
jokaisen vuokraajan tarvitsee olla hyvissä väleissä vuokranantajan
kanssa saadakseen sopimuksensa pitennetyksi, ja teidän päättyy jo
kahden vuoden perästä. Ei minullekaan tuota erikoista iloa olla
lähitunteina teidän seurassanne; mutta jos kieltäydytte suorittamasta
vuokrasopimuksen määräyksiä ja osoittamasta minulle kohteliaisuutta,
niin käyttää kartanonomistaja hyväkseen jokaista täällä ehkä
ilmenevää sopimuksenvastaista laiminlyöntiä saadakseen oikeustietä
sopimuksen puretuksi. Nyt voitte valita."

Vuokraaja tuijotti hetkisen aivan ällistyneenä Antonin päättäväisiin
kasvoihin ja sanoi sitten viimein: "No, jos sitä nimenomaan tahdotte
-- enhän minä mitään pahaa tarkoittanutkaan." Vaistomaisesti
hän kohautti lakkiaan ja läksi itse edellä kartanolle. Anton
seurasi perässä ja otti muistikirjansa esiin. Tarkastus alkoi.
N:o 1, asuinrakennus, katto viallinen. N:o 2, navetta, osa
ristikkorakenteista saviseinää luhistunut maahan. J.n.e. Siihen
tapaan jatkui lohduton toimitus, yhtämittaa kiistellen. Antonin
liikemiessävy ja hänen seuralaisensa sotilaallinen ryhti tehosivat
viimein vuokraajaan, niin että hän kävi alavammaksi, jopa mutisi
anteeksipyytelyjäkin.

Kun Anton viittasi ajopelejä portin eteen, sanoi hän miehelle:
"Annan teille neljä viikkoa aikaa korjataksenne havaitut vauriot.
Sitten käyn täällä uudestaan." -- Ja kääseistä huusi Karl tökerölle
isännälle: "Ehkä suvaitsette nyt kohottaa lakkianne niinkuin minäkin
teen, siihen on juuri nyt sopiva tilaisuus. -- Kas noin, kyllä te
sen tempun ajan pitkään vielä opittekin. Eteenpäin, ajaja! -- Kun
te jälleen palaatte tänne", sanoi hän Antonille, "niin tuo pahus on
notkea kuin mato, joka juuri ryömii esiin luumusta. Hän on lihonut
liiaksi täällä ulkokartanolla."

"Ja päätila on kärsinyt paljon hänen toimestaan", sanoi Anton. "Nyt
uuteen ulkokartanoon".

       *       *       *       *       *

Vaatimaton asuinrakennus, sen toisella sivulla pitkä lammasnavetta,
toisella hevostalli ja vajat.

"Tämäpä merkillistä", sanoi Karl, katsellen kaukaa rakennusryhmää,
"tuo katto on aivan ehjä, tuolla nurkkauksessa sitä on korjattu
uudella olkineliöllä. Totta vie, taloahan on paranneltu."

"Täällä onkin viimeinen toivomme", huokasi Anton.

Ajopelien vieriessä talon eteen kurkisti akkunasta nuoren naisen pää
ja sen vierellä vaaleatukkaisen lapsen pää, jotka molemmat katosivat
jälleen nopeasti.

"Tämä ulkokartano on tilan jalokivi", huudahti Karl hypätessään
maahan. "Täällähän on selviä jälkiä lantatunkiostakin. Tuolla
juoksentelee kukko kanaparvi perässään, ja, hyvänen aika, oikein
sirppipyrstöinen kukko. Ja akkunassa on myrttipensas. Eläköön!
Täällä on toimellinen talonemäntä, täällä on isänmaa, täällä asuu
saksalaisia!" Siististi puettu emäntä tuli ulos, kähäräpää poika
vierellään, joka vieraat nähtyään vei joutuin sormet suuhunsa
ja piilottautui äitinsä esiliinan taa. Anton kysyi voutia. "Hän
näkee kääsinne pellolta, niin että hän piankin joutuu kotiin",
vastasi punastuva nuori emäntä. Hän pyysi herroja käymään pirttiin
ja pyyhki heille esiliinallaan sukkelaan pari tuolia. Pirtti oli
pieni, valkaistu huone, huonekalut maalatut punaisella öljyvärillä,
kaikki pidetty perin puhtaana; liedellä porisi kahvipannu, nurkassa
tikitti käkikello, ja pienellä seinähyllyllä näkyi pari värillistä
posliinikuvaa, moniaita kuppeja ja lautasia ja tusinan verran
kirjoja; pienen seinäpeilin takaa pisti esiin kärpäslätkä ja
punaisella nauhalla kokoonsidottu koivunoksakimppu. Se oli todella
ensimmäinen viihtyisä suoja, jonka matkustajat olivat koko tilalla
tavanneet.

"Virsikirja ja koivunoksakimppu", sanoi Anton ystävällisesti; "toivon
että olette kelpo emäntä. Tulehan tänne, valkopää." Hän nosti
ällistyneen poikasen polvelleen ja antoi sen ratsastaa käyden, ravia
ja nelistä, kunnes pikku mies viimeinkin näki hyväksi ottaa sormet
pois suustaan. "Se on sille tuttua huvia", sanoi emäntä mielissään,
"isänsä antaa sen ratsastaa samalla tapaa, kun se on kiltti."

"Teillä on kai ollut täällä vaikeat ajat", virkkoi Anton.

"Ah, hyvä herra", huudahti emäntä. "Kun kuulimme, että saksalainen
herrasväki on ostanut tilan ja että te ensinnä tulisitte tänne, ehkä
asumaankin, niin tulimme iloisiksi kuin pienet lapset. Mieheni oli
koko päivän aivan kuin humalassa, ja minä itkin ilosta. Uskoimme,
että nyt tänne viimeinkin tulee järjestystä, ja tahtoohan sitä
jokainen tietää, kenen hyväksi tekee työtä ja raataa. Mieheni puheli
vakavasti lampurin kanssa -- hänkin on kotoisin saksalaiselta
seudulta -- ja molemmat miehet sopivat keskenään, etteivät enää
sallisi pehtorin myyskennellä tilan omaisuutta vieraille. Ja sen
minun mieheni sanoikin suoraan pehtorille. Mutta moniin viikkoihin
ei sitten kuulunut ketään tulevaksi, me kyselimme joka päivä kylän
kapakasta, ja mieheni kävi oikein Rosminin oikeudessa kysymässä;
ja viimein sitten kerrottiin, ettei tänne ketään tulisikaan
ja että tila jälleen myötäisiin. Sitten -- siitä on nyt kaksi
viikkoa -- ajoi pehtori vieraan teurastajan kanssa meille ja
vaati miestäni luovuttamaan hänelle kaikki syöttöpässit karjasta.
Mieheni kieltäytyi siitä. Silloin ne rupesivat häntä uhkailemaan ja
pyrkimään väkivalloin navettaan. Mutta lampuri ja mieheni asettuivat
oven eteen ja viskasivat molemmat takaisin. Silloin ne lähtivät
tiehensä kiroillen ja vannoen, että kyllä he vielä kävisivät lampaat
noutamassa. Siitä lähtien on meidän miesväki joka yö vartioinut
navettaa; tuolla on ladatut kiväärit, jotka mieheni lainasi sitä
varten; ja aina kuin lampurin koira haukkui yöllä ja jotain liikkui
kartanolla, niin olin tulisessa hädässä mieheni ja pikkuseni takia.
Täällä elää hirmuista väkeä, herra tilanhoitaja, ja sen te tulette
itsekin näkemään."

"Toivon, että kaikki käy paremmaksi", sanoi Anton. "Teillä on
varmaankin täällä hyvin yksinäistä."

"Yksinäistä tämä elämä kyllä on", emäntä vastasi. "Omassa kylässä
emme käy juuri ollenkaan, ja joskus vain kirkossa saksalaisissa
kylissä. Mutta onhan sitä kotonakin aina toimittamista", hän jatkoi
hämillään, "ja puhunpa nyt suuni puhtaaksi, että jos mikä ei ole
mieleenne, niin se saa loppua. Minä olen kuokkinut pienen palstan
vajan takaa, sen olemme aidanneet ryytimaaksi ja siellä kasvattaneet,
mitä keittiössä tarvitsemme. Ja sitten", hän jatkoi sopertaen,
"sitten on meillä vielä kanoja -- ja tusinan verran ankkoja, ja
jollette pane pahaksi, hanhiakin sänkipellolla, ja" -- hän vei
esiliinan silmilleen -- "sitten vielä lehmä ja vasikka."

"Meiän vatikka!" kirkasi pieni valkopää ja löi nyrkillään Antonia
polveen.

"Jollei teistä ole oikein, että pidän noita eläimiä", jatkoi emäntä
itkien, "niin saanhan siitä kohta lakatakin. Palkkaa ei mieheni eikä
lampuri ole saaneet viime villankeritsemisestä lähtien, ja mitä
olemme tarvinneet elämiseen, sen olemme hankkineet myymällä tämän
tilan tuotteita; mutta mieheni on pitänyt kirjaa kaikesta, ja hän
näyttää tilit teille jotta näette, että me emme ole epärehellistä
väkeä."

"Toivon niin käyvänkin", lohdutti Anton kiihtynyttä naista.
"Näyttäkääppä odotellessa minulle ryytimaanne; jos vain on
mahdollista, niin saatte sen pitää."

"Eihän siinä ole enää mitään jälellä", sanoi emäntä
anteeksipyydellen, mutta vei kuitenkin vieraat aitaukseen, jonka
penkit oli jo käännetty kuokalla talven varaksi. Hän kumartui
katselemaan kukkapenkistä ja poimi muutamia astereita ja
mielikukkiaan, syysorvokkeja, kukkakimpuksi, jonka ojensi Antonille.
"Senvuoksi että olette saksalainen", hän sanoi iloisesti hymyillen.

Kartanolta kuului askeleita. Vouti tuli työvaatteissaan ja
punoittavin poskin ja esitteli itsensä. Hän oli nuori, pulska
mies, jolla tuntui olevan hyvä ymmärrys ja luottamusta herättävät
kasvonpiirteet. Anton lausui hänelle muutamia kehuvia sanoja hänen
talonhoidostaan, ja täynnä virkaintoa riensi mies sisään ja toi
kirjansa ja tilinsä.

"Katsellaanpa ensin kartanoa", sanoi Anton; "kirjat otan mukaani,
huomenna te tulette linnaan ja sitten puhumme niiden johdosta
enemmän."

"Hevoset ovat peltotöissä", selitti vouti; "itse kynnän toisella
aatralla ja toista täytyy lampurin rengin käyttää. Täällä on nyt vain
neljä hevosta; ennen oli tallissa niitä kaksitoista. Tänä vuonna
emme ole viljelleet paljon muuta kuin mitä vain muonaksemme ja
karjanrehuksi tarvitsemme."

Kiertely karjakartanossa oli kuitenkin katselijoille iloksi,
rakennukset olivat siedettävässä kunnossa, ja rehuvaroilla voi
toivoa karjan elävän talven yli. Viimeiseksi vouti avasi iloisen
näköisenä asumuksensa kellarin ja näytti sen hinkaloissa jommoistakin
hernemäärää. "Varret te jo näitte lammasnavetan ylisillä; täällä ovat
itse herneet. Olen piilotellut niitä pehtorilta, koska ajattelin
niiden kuuluvan teille. Oli se osaksi omanvoitonpyynnöstäkin", hän
myönsi rehellisesti, "sillä talosta emme ole tänne mitään saaneet,
ja minun täytyi ajatella, millä pitää tätä ulkokartanoa hengissä,
koskapa talveksikaan ei kuulunut tulevan mitään apua."

Voudin vaimo saapui poikasensa kanssa miesten luo, kun nämä lähtivät
pihalta. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, hänen ajatellessaan heidän
asemansa kohdakkoista parantumista.

"Hyvältä täällä näyttää", sanoi Anton hymyillen, "toivon että sovimme
hyvin yhteen. Ja nyt lampaita katsomaan! Me lähdemme, tulkaa mukaan,
vouti." Kääsit vierivät verkalleen edeltäpäin peltojen yli, ja vouti
selitteli innokkaasti tarkastajille eri peltolohkojen tilaa. Niistä
ei edes neljättäosaakaan ollut nykyään viljeltynä, pitkät sarat
olivat jo vuosikausia olleet karjanlaitumena.

Kärsimättömänä Karl kiiruhti edeltäkäsin, kun he lähestyivät villavaa
karjaa, joka tätä nykyä oli tilan miltei ainoa aarre. Hitaasti
ja leveään astellen tuli lampuri vieraita vastaan, kintereillään
molemmat koiransa, joista vanhempi oli yhtä malttavainen ja
miettiväinen kuin isäntänsä, toinen sen sijaan nuori penikka,
joka vasta opiskeli lammaskoiran vaikeaa ammattia ja koetti
turhaan noudattaa sellaisen vakavaa ryhtiä; se juoksi nuorekkaassa
innossaan isännän edelle ja haukkui lähestyviä vieraita, kunnes
kokeneemman toverinsa paheksuva murina sai sen järkiinsä. Lampuri
otti juhlallisesti leveälierisen huopahattunsa päästään ja jäi
odottelemaan uuden isännöitsijän puhuttelua. Ajattelevana miehenä
ja luonnontuntijana hän kyllä tiesi, kenen hän näki edessään, mutta
huonostipa olisi sen sopinut, joka koko ikänsä oli ahkeroinut hillitä
elikkojansa kiihkeätä luonnonlaatua, esiytyä nyt yhtä malttamattomana
kuin joku omista kileistään. Vouti esitteli kättään kaaressa
huiskauttaen molemmat herrat lampurille, joka nyykäytti moneen
kertaan päätänsä ilmaistakseen, että hän oli täysin käsittänyt vasta
lausutut sanat.

"Kaunis katras teillä on, lampuri", tervehti Anton.

"Viisisataa ja viisikolmatta päätä", ilmoitti lampuri; "niistä
kuusiyhdeksättä karitsaa ja tuolla taempana neljäkymmentä
syöttöpässiä." Hän etsi katseellaan laumasta sopivata näyte-eläintä,
kumartui sitten ja koppasi löytämäänsä nopeasti takajaloista ja
näytteli sen villaa. Karl aloitti tarkastuksen. Koko katras oli
isoja, järeäkasvuisia eläimiä, jotka tuntuivat hyvin sopivan tilan
laajoihin mittasuhteisiin, ja kasvultaan ja villaltaan tasaisempaa
laatua kuin kaikesta päättäen voi odottaakaan. "Jos ne saavat kunnon
ruokaa, niin ne antavat villaakin", sanoi paimen ylpeästi. "Ja
äijävillaa se onkin."

Yksi vuonista oli kyllin varomaton yskähtääkseen. Lampuri katsoi
paheksuvasti ajattelemattomaan elikkoon ja kiiruhti selittämään:
"Koko katras on tervettä rotua."

"Kauanko olette ollut täällä palveluksessa?" Anton kysyi

"Yhdeksän ajast'aikaa", mies vastasi. "Kun minä tänne tulin, oli
elikoilla paljaat takapuolet niinkuin kaupungissa villakoirilla.
Vaivaa siinä sitten oli rodun parantamisessa, kun ei kukaan muu siitä
välittänyt sen taivaallista; mutta eipä tuo ole siltä huonostikaan
onnistunut. Olisipa minulla vain aina ollut herneenvarsia niille
syöttää ja talveksi imisille rehuherneitä."

"Koetetaan katsoa, mitä asialle voidaan tehdä", lohdutti Anton;
"rehuvaroja on niukasti täksi talveksi."

"Totta kyllä", sanoi lampuri, "mutta onhan täällä komea kesantopelto."

"Uskon kernaasti", virkkoi Anton hymyillen, "etteivät elikkonne
ole teihin tyytymättömiä. Tuskinpa lienee täällä sarkaa, jolta ei
koiranne haukku kuulu joka vuodenaikana. Ilolla olen kuullut, kuinka
urheasti te olette puolustanut katrastanne uuden isäntänne hyväksi.
Onko täkäläisestä väestä ollut teille useinkin harmia."

"Enpä osaa sanoa, hyvä herra", lampuri vastasi; "ihmiset ovat
kaikkialla samanlaisia raukkoja ja hädikköjä. Ennen minä kasvatan
koiran karjanpaimeneksi kuin jonkin ihmisen." Hän nojautui pitkään
sauvaansa ja katseli mielihyvin koiraansa, joka tällävälin oli
haukkuen kiertänyt katrasta ja nyt palasi uskollisesti isäntänsä
luo ja pyyhki nokkaansa turvallisesti tämän housuihin. "Katsokaappa
vain tuota koiraa! Kun minulla on ollut koira kaksi vuotta opissa,
niin joko se on hyvä tahi se ei ole hyvä. Jollei siitä tule kalua,
niin ajan sen matkoihinsa ja sillä olemme kuitit; mutta kun siitä
hyvä kuontuu, niin voin luottaa siihen niinkuin itseeni, niin kauan
kuin se saa elää. Mutta tuota pentua tuolla pässiparven luona olen
opettanut jo kolme vuotta enkä kuitenkaan voi taata, etteikö se
milloin hyvänsä saa hullua päähänpistoa ja aja laumaa oikealle, kun
pitäisi ajaa vasemmalle. Siksipä sanonkin, ettei ihmisiinkään ole
luottamista."

"Kehen te sitten oikein luotatte tässä maailmassa?" kysyi Anton.

"Etupäässä itseeni, sillä minä tunnen itseni, ja sitten tuohon
Krambow koiraani, sillä senkin tunnen; ja sitten lopuksi siihenkin,
johon kaikkien tulee luottaa" -- hän nyökkäsi päällään korkeutta
kohti. Sitten hän vihelsi hiljaa koiralleen, ja Krambow lähti taas
kiertämään katrasta. "Entäs te", hän jatkoi, "jäättekö tänne paroonin
luo?"

"Niin luulen", Anton vastasi.

"Ja minkälaisessa toimessa te olette, jos minun sallitaan kysyä?
Pehtori tai vouti te ette ole, koska ette ole vielä katsahtaneetkaan
syöttöpässeihin. Ne täytyy kohta myydä, se aika on jo käsissä. Siis,
saanko kysyä, missä toimessa te olette uuden herran luona?"

"Jos virkanimeä kaivataan, niin voittehan sanoa minua vaikka
kirjanpitäjäksi."

"Kirjanpitäjäksi", toisti lampuri miettiväisesti; "sittehän saan kai
puhua teille sanasen muonani johdosta?"

"Sen te saatte, lampuri, ensi kerralla kun tavataan."

"Eipä kiirettä", sanoi lampuri, "hyvä vain tietää, mille kannalle
uusi isäntäväki asettuu. Pirtissäni on muuten lasiruutu mennyt
rikki, ja kun nyt kohta tulee lasimestari linnaan, niin pyydän herra
kirjanpitäjää muistamaan minuakin."

Karl ja vouti astuivat puhelevain luo. "Nyt metsänvartijan tupaan!"
huusi Karl ajurille.

"Aiotteko mennä metsänvartijan puheille?" kysyi vouti hämillisen
näköisenä.

"Aikovat mennä metsänvartijan puheille", toisti lampurikin kummissaan.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" kysyi Anton kääseistä.

"Eipä muuta kuin" -- vouti ei tiennyt mitä oikein sanoa;
"metsänvartija on vain perin merkillinen mies. Jollei herra parooni
itse tule hänen luokseen, niin hän ei toisten puheisiin antaudu."

"Asuuko hän sitten jossain linnoituksessa?" kysyi Anton nauraen.

"Hän on todella linnoittanut asuntonsa eikä päästä ketään luokseen",
vouti vastasi. "Siellä hän elää omituista elämäänsä."

"Hari on oikea metsähiisi", vahvisti lampuri päätään nyykäyttäen.

"Puolalaiset sanovat häntä noidaksi", lisäsi vouti.

"Hän saattaa hävitä ihan silmistä", huudahti lampuri.

"Uskotteko tekin sitä?" kysäsi Karl nauraen.

"Eihän noitia olekaan", sanoi lampuri, kumoten jyrkästi äsken
lausumansa ennakkoluulon, "vaikka kylällä pidetään useaakin
sellaisena. Metsänvartija on luonnollinen ihminen."

"Hän on pohjaltaan hyväkin, vaikka perin itsepäinen", selitti vouti.

"Toivonpa, että hän panee arvoa valtakirjaani", virkkoi Anton,
"muuten voi juttu käydä hänen vahingokseen."

"Parasta kuitenkin on, että minä lähden mukaan puhuttelemaan häntä",
pyysi vouti. "Ehkä siis sallitte minun ajaa kanssanne sinne -- minuun
hän luottaa hyvästi."

"Olkoon menneeksi", päätti Anton, "käykää te ohjaksiin; renki
voisilla aikaa kyntää, ja palatessamme jätämme teidät jälleen tänne.
Ja nyt matkaan tuon vaarallisen miehen luo!"

       *       *       *       *       *

Vouti ajoi syrjätielle, joka vei nuoreen mäntymetsään. Maaperä oli
jälleen silkkaa hiekkaa, kasvullisuus kituliasta. Puunjuurien ja
kivien yli kolisi kulku yhä syvemmälle metsään, kunnes ajoneuvot
pysähtyivät viisitoistavuotisten puiden hakkaukseen, johon
tie loppui. Vouti sitoi ohjakset puunrunkoon ja pyysi herroja
laskeutumaan alas. Kapeata jalkapolkua asteltiin sitten tiheän
mäntyviidakon halki; pitkät havunneulat hipoivat kulkijain vaatteita,
ja umpinainen ilma oli voimakkaan pihkanhajun täyttämä. Vesaikon
takana maaperä aleni ja kävi kosteaksi, vihreä sammal levitti
sille samettipeitettään, ja ryhmä mahtavia petäjiä kurotteli
tuuheita latvojaan yläilmoihin. Täällä ruskean havulinnan sisässä
oli metsänvartijan asunto, vankan lauta-aidan ympäröimä matala
honkapirtti, jonka julkisivun eteen oli istutettu kolminkertainen
rivi nuoria kuusennäreitä. Pieni puro solisi aidan alta isojen
sananjalkaryhmien keskeen ja luikerteli sitten kivistä uomaansa
metsän sisään. Lattiana mehevän vihreä sammal, kattona satavuotisten
honkajättiläisten naavaiset haarat, oviverhona raitis näreseinä --
eipä ihmettä, että moinen pihamaa ja asumus viehätti kulkijain silmää
hiekka- ja kanervikkokangasta astuttua. Kartanolla ei näkynyt missään
polkua, ei edes jalanjälkeä sammalmatolla; ainoastaan jostain pihan
perältä kajahtava koiranhaukunta ilmaisi, ettei täällä asustanut
Tapio ja Mielikki metsänväkineen, vaan tavallista ihmissukua.

Miehet kiersivät aitausta pitkin, kunnes tulivat vankoista palkeista
kyhätylle kapealle portille, joka oli teljetty sisäpuolelta.

"Hänen punatulkkunsa istuu akkunalaudalla", sanoi vouti, "siis hän on
kotona."

"Huutakaa häntä avaamaan", käski Anton.

"Hän on jo nähnyt meidät", vastasi vouti ja näytti aidassa pieniä
reikiä, joita oli porattu riviin yläreunaan; "nuo ovat hänen
tähystysreikiään. Hän tarkastelee meitä paraikaa, se on hänen
tapansa. Mutta minun pitää antaa hänelle merkkini, muuten emme
pääse tästä koskaan sisään." Vouti pani kaksi sormea suuhunsa ja
vihelsi kolme kertaa, mutta mitään seurausta ei kuulunut eikä
näkynyt. "Hänellä on aina oikkunsa", sanoi vouti huolissaan. Jälleen
kajahti hänen kimakka vihellyksensä, joka pani koiran haukunnan
kohoamaan ulvonnaksi ja sai akkunalaudalla istuvan punatulkun lyömään
siivillään.

Viimeinkin kuului aidan takaa käreä ääni: "Ketä piruja te
kuljettelette kanssanne?"

"Avatkaahan toki, metsänvartija", huusi vouti, "uudet isäntäväet ovat
täällä."

"Menkää hornaan isäntäväkinenne", murahti äskeinen äkeä ääni; "siihen
sukuun olen jo kyllästynyt."

Vouti katsahti huolestuneena Antoniin. "Avatkaa paikalla porttinne",
komensi tämä; "omaksi eduksenne on, että teette vapaaehtoisesti,
mihin voin teidät pakottaakin."

"Pakottaa?" toisti ääni yrmeästi; "katsokaappa, kuinka pitkälle siinä
potkitte." Kaksipiippuisen pyssyn suu työntyi näkyviin portissa
olevasta tähystysreiästä.

"Kivääristänne teille ei ole suurtakaan apua", Anton vastasi; "meillä
on mukanamme jotakin, mikä tästä päivästä lähtien on tällä tilalla
väkivaltaa voimakkaampi, ja se on laki ja meidän oikeutemme."

"Hoo, ja keitä te sitten olettekaan?"

"Olen uuden tilanhaltijan valtuutettu ja käsken teitä avaamaan
porttinne."

"Mooses vai Levikö teidän nimenne on?" kysyi ääni. "Minä en huoli
olla tekemisissä minkään tämän maailman valtuutetun kanssa. Joka
sellaisena saapuu luokseni, häntä pidän pelkkänä veijarina ja
metsävorona."

"Tuhat tulimmaista musketinluotia teidän kovaan kalloonne!" kivahti
Karl aivan vimmastuneena. "Kuinka hitoilla te uskallatte puhua
herrastani sellaiseen sävyyn, mokoma vanha saapasraja?"

"Vai musketinluodit ja saapasrajat", kuului ääni portin takaa, "no,
se käy laatuun, ne olivat ensimmäiset järkevät sanat, mitä hyvään
aikaan olen kuullut." Telki vedettiin syrjään ja metsänvartija astui
portille, jonka hän jälleen sulki takanaan. Hän oli pieni, hartiakas
äijänkäpykkä, tukka ja pitkä parta harmajat; pyöreissä, verevissä
kasvoissa kiilui kaksi viekasta silmää kirkkaina kuin tulikipunat.
Yllään hänellä oli nukkavieru paksu takki, josta päivänpaiste ja sade
oli syönyt kaiken värin; kädessään hän yhä piteli kaksipiippuista
pyssyään ja silmäili uhittelevasti vieraihinsa. Hän muistutti aivan
naavaista kelokantoa omassa metsässään. Vihdoin hän kysyi: "Kuka se
teistä äsken haukkui minua?"

"Minä", vastasi Karl, käyden lähemmäksi; "ja te saatte kohta kokea
pahempaakin kuin haukkumista, jos vielä jatkatte niskoitteluanne."

"Mikä lakki teillä on päässänne?" kysyi vanhus, katsellen häntä
tarkkaavaisesti.

"Oletteko te homehtunut sieneksi täällä metsässänne, kun ette
sitä tunne?" ärähti Karl ja työnsi sotilaslakkinsa toiselle
korvalliselleen.

"Husaari?" kysyi vanhus.

"Ruumiinvamman takia julistettu raajarikoksi", Karl vastasi.

Vanhus näytti pientä nauhaa takkinsa rintapielessä. "Nostoväkisotilas
vuosilta 1813 ja 1814", hän sanoi.

Karl vei kätensä lakinkantaan ja löi kantapäät yhteen.
"Kunnioitukseni teille, ukkoseni; mutta törkimys te sittekin olette."

"No no, eipä teidänkään puheestanne kuule, että olette raajarikko",
sanoi metsänvartija. "Näytättepä aika velikullalta ja noituakin
osaatte. Te ette siis ole mitään välikauppiaita ettekä asiamiehiä?"
hän kysyi Antonin puoleen kääntyen.

"Tulkaahan toki järkiinne!" huusi vouti hänelle. "Tällä herralla on
toimena ottaa tilukset kaikkineen haltuunsa ja hallita niitä tästä
alkaen, kunnes isäntäväki itse saapuu. Nyt alkaa meille paremmat
ajat, metsänvartija, tämä herra on toista maata kuin ne, joita täällä
viime aikoina on käynyt. Itsepäisyydellänne te vain syöksette itsenne
turmioon."

"Vai niin?" murahti vanhus. "Minun turmiostani teidän ei tarvitse
huolehtia, minä kyllä hoidan itse oman kohtaloni. Te siis olette
uuden omistajan valtuutettu? Viime vuosina on tänne tipahtanut joka
hetki yhä uusia miehiä valtakirjoilla varustettuina. Ja sen minä
teille kohta sanon", hän huusi vihaisesti ja astui lähemmäksi,
"kirjoja ja tilejä te minulta ette löydä. Minun kohtani on
tällainen: viiden vuoden mittaan olen näiden metsäin vartijana
saanut kynsin hampain kamppailla kaikenlaisten valtakirjaherrain
kanssa; jokainen sellainen on hakannut taskuunsa sylimäärin tukkeja
ja lopuksi ovat talonpoikalurjukset kaikista kylistä käyneet täältä
hakemassa polttopuunsa ihan mielinmäärin; ja kun minä asetin
niille nenän alle tuliluikkuni, pistivät ne minun nokkani alle
kaikenlaisia valtakirjaherrojen kirjoittelemia veijaripapereita,
joiden mukaan heillä muka oli oikeus tehdä mitä hyvänsä tahtoivat.
Sitten ei minulla ollut enää mitään sananvaltaa, ja täällä olen
elää kituutellut itsekseni. Metsänriistaa löytyy niukalta, mitä
olen saanut ammutuksi, sen olen syönyt suuhuni ja myynyt nahat,
sillä jollainhan ihmisen pitää elää. Viiteen vuoteen en ole
saanut penniäkään, niin että minun on ollut pakko periä sitä
omin keinoin. Joka vuosi olen hakannut viisitoista runkoa näistä
puista. Hakkauksessa, jonka tuolla etempänä huomasitte, seisoi
yhdeksänkymmenvuotias metsikkö; viisi kertaa viisitoista runkoa,
siinä minun tähänastinen palkkani ja muonani. Kolmeksi vuodeksi
täällä vielä riittää noita puita, ja niin kauaksi ulottuu laskuni.
Kun viimeinenkin runko niistä on kaadettu, silloin ammun koirani ja
etsin itselleni hiljaisen paikan metsässä." Hän silmäsi synkästi
pyssyynsä. "Kolmekymmentä ajast'aikaa olen täällä elellyt, vaimoni
ja lapseni olen haudannut saksalaisten hautausmaahan; ja mikä nyt
kohtalokseni tulleekin, siitä vähät välitän. Niin pitkälle kuin
koiraini ääni kuuluu tämän tuvan ympärille ja pyssyni luoti kantaa,
on metsä täällä kunnossa, kaikki muu on ollut valtakirjaherrain
hoteissa. Siinä minun tilini, ja tehkää nyt minun kanssani niinkuin
teitä miellyttää." Hän tömisti kiihtyneenä kiväärinperää tantereeseen.

"Siihen, mitä olette minulle puhunut", lausui Anton, "vastaan teille
metsänvartijan asunnossa, joka tästälähtien kuuluu isännällenne,
vapaaherra von Rothsattelille." Hän astui portille ja laski kätensä
puuteljelle. "Täten käyn hallitsemaan uuden isännän omaisuutta." Hän
avasi portin ja viittasi metsänvartijalle: "Pitäkää koiranne etempänä
ja viekää meidät ihmistavalla pirttiinne."

Vanhus ei vastustellut, vaan astui hitaasti edeltä, huusi koirilleen
ja avasi asuntonsa oven.

Anton kävi seuralaisineen sisään. "No nyt, metsänvartija", hän
lausui, "kun olette päästänyt meidät sisälle tähän taloon, tahdon
paikalla lausua teille päätökseni. Mitä tähän päivään saakka
olette metsälle tehnyt, sitä ei käy korjaaminen eikä siitä meidän
kesken puhuta enää mitään. Tästä päivästä alkaen te saatte jälleen
vakinaisen palkkanne ja muonanne, ja me teemme keskenämme uuden
välipuheen. Ja tästä päivästä alkaen asetan tilan metsät kaikkine
kaato- ja riistaoikeuksineen teidän silmälläpitonne alaiseksi.
Minä suojelen teitä kaikessa laillisessa toimessa; mihin en
itse pysty, siihen vaadin lain avuksemme. Kaikesta metsän- ja
riistanraiskauksesta me tulemme rankaisemaan ankarasti, jotta
epäjärjestyksestä viimeinkin tulee loppu. Parempi kuri on luotava
näille villiytyneille tiluksille, ja uusi isäntä odottaa teiltä, että
te kuuliaisena ja uskollisena miehenä autatte siinä häntä voimainne
mukaan. Myöskin teidän omasta metsäläiselämästänne pitää tulla
loppu; me olemme maanmiehiä, te saavutte määräajoin linnaan tekemään
selkoa metsästä, ja me pidämme huolta, ettette vanhoilla päivillänne
tule tuntemaan itseänne yksinäiseksi ja hyljätyksi. Jos lupaatte
rehellisesti tehdä kaiken mitä teiltä vaadin, niin lyökää tuohon
käteen."

Metsästäjä oli ällistyneenä ja paljain päin kuunnellut Antonin
puhetta. Nyt hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi: "Sen lupaan."

"Tällä kädenlyönnillä", jatkoi Anton, "pestaan tilanomistajan nimessä
teidät hänen palvelukseensa."

Metsänvartija tarttui molemmin käsin Antonin käteen ja huudahti:
"Jospa minun silmäni vielä saavat nähdä, että olot ja järjestys tällä
tilalla käyvät paremmiksi, niin totisesti siitä iloitsen. Minä teen
osaltani minkä voin, mutta sen sanon teille jo etukäteen, että siitä
tulee kova leikki; kehnojen tilanhoitajain ja kurjan taloudenpidon
kautta on alustalaisista tullut ilmi rosvoja ja ryöväreitä, ja
pelkäänpä että vanha pyssyni saa vielä monestikin sanoa viimeisen
sanan."

"Me emme tahdo kärsiä vääryyttä kenenkään puolelta emmekä tehdä
kellekään vääryyttä; lopputulosta saamme sitten odottaa", vastasi
Anton totisesti. "Ja nyt, metsänvartija, näyttäkääppä meille
asuntonne ja varustautukaa seuraamaan meitä metsää katsastamaan."

Anton kävi seuralaisineen pikku talon läpi. Se oli rakennettu
järeistä hirsistä, akkunat olivat sisäpuolelta varustetut
lautaluukuilla. Pienistä ruuduista lankesi sisään niukka valo,
ruskea seinälaudoitus ja mustunut katto yhä lisäsivät hämäryyttä
ja antoivat pirtille salamyhkäisen sävyn. Vain hämärästi voi
silmä keksiä seinille ripustetut esineet: hirvensarvet, koirain
kaulanauhat, metsästystarpeet ja täytetyt linnut. Lieden vieressä
oli pieni keittiökaappi. "Minä keitän itse ruokani", sanoi vartija
selittävästi. Akkunapielissä riippui lintuhäkkejä kaksittain ja
kolmittain päällekkäin, ja pienten metsälintujen taukoamaton
piiskutus, viserrys, torailu ja kuhertelu kuului kuin salamyhkäiseltä
tarinoimiselta, jota metsä itse piti vanhan vartijansa kanssa.
Uuninpankolla istui pörröinen korppi, jonka päälaella ja siivissä
näkyvät valkeat höyhenet kertoivat sen korkeasta iästä. Pää hartiain
väliin painettuna se näytti vaipuneen omiin viisaihin mietteisiinsä,
mutta välkkyvät silmät seurasivat herkeämättä vierasten jokaista
liikettä. Pirtin vierellä oli pieni makuukamari; siellä olivat
vanhuksen kiväärit, ja sängyn vieressä oli puuarkku. Akkunassa
oleva rautaristikko kertoi tämän huoneen olevan talon varsinaisen
linnoituksen.

"Minne tuo luukku vie?" kysyi Anton osoittaen lattiaan. "Siellä on
kellarintapainen", vastasi metsänvartija epäröiden.

"Onko se holvattu?" Anton tiedusti. "Saatanhan viedä teidät sinne,
jos tulette yksinänne minun kanssani."

"Odottakaa meitä pihalla", huusi Anton pirttiin jääneille
seuralaisilleen.

Metsänvartija sytytti lampun, lukitsi tarkoin kamarinoven ja
laskeutui lamppu kädessä edeltä. "Enpä olisi uskonut", hän mutisi,
"että minun piti vielä eläissäni näyttää salaisuuteni syrjäisten
silmille." Muutamat portaat johtivat ahtaaseen holviin, joka sai
hiukan valoa seinämuurissa olevasta raosta. Mutta yhdellä seinällä
oli perusmuuri puhkaistu, ja matala kynnys johti maanalaiseen
käytävään, jota teräväkulmaisesti pystytetyt puunrungot kannattivat.

"Tämä on minun mäyränkoloni", sanoi metsänvartija ja valaisi lampulla
kolmikulmaista mustaa aukkoa; "käytävä johtaa maan alitse nuoreen
metsään. Se on yli neljäkymmentä askelta pitkä, ja sen kaivaminen
kysyi minulta työtä. Sitä tietä minä ryömin ulos talosta ja jälleen
sisään, ilman että kukaan minua keksii; ja sitä seikkaa saan kiittää
siitä, että olen täällä tullut näinkin kauan toimeen, sillä se on
syynä, miksi nuo typerät talonpojat pelkäävät minun taikavoimaani.
Aina kun ne olivat vainunneet minun olevan kotona ja sitten luulivat
saavansa rauhassa ryöstää metsää ja riistaa, ilmestyin minä äkkiä
heidän taaksensa. Kymmenisen vuotta takaperin karkasi muuan
rosvojoukko majalleni aikoen riistää henkenikin, mutta minä pujahdin
kuin mäyrä tieheni tätä putkea pitkin. Älkää ilmaisko kellekään, mitä
nyt olen teille näyttänyt."

Anton lupasi sen, ja sitten molemmat palasivat pihalle toisten
joukkoon. Siellä oli Karl ottanut urakakseen kiinnittää vangitun
nuoren ketun ruokakaukalon neljän kiilan väliin, jotka hän löi
maahan. Kettu oli kuitenkin kiittämätön husaarin antamasta avusta,
sillä se ärhenteli vimmatusti häkissään ja kiskoi ketjujaan
päästäkseen iskemään hampaansa miehen käsiin ja pohkeisiin. "Tahdotko
sinä suudella kättäni, pikku punapää", huusi Karl vasaroidessaan
kiiloja; "kohteliaspa sinä osaat ollakin, poikaseni, ja kuinka
lempeät ja uskolliset silmät sinulla on! Kas niin, nyt on työ valmis;
juokse nyt ateriallesi. Hei vain, kohta se totteli sanaani! Oikein
siivo eläin, sillä on aivan teidän luonnonlaatunne, metsänvartija."

Tämä nauroi. "Osaatteko te asetella ketunrautoja?"

"Luulisinpä osaavani", sanoi Karl. "Täälläpäin on enemmänkin
tuollaisia veikkosia", jatkoi metsänvartija; "jos teille sopii, niin
lähdemme ensi sunnuntaina yhdessä asettamaan rautoja."

Sitten lähtivät kaikki parhaassa sovussa tarkastamaan metsää. Anton
huusi metsänvartijan vierelleen ja antoi tämän selittää hänelle
tärkeimmät seikat. Vanhuksella ei kuitenkaan ollut paljon hyvää
kerrottavana; hakkuukelpoista metsää oli tuskin senkään vertaa
jälellä, mitä kartano tarvitsi omaan talouteensa. Vanha ryöstöhakkuu
oli raiskannut metsää mitä raaimmalla tavalla. Kun vartija
metsänreunaan tultua otti kunnioittavasti lakin päästään ja tiedusti,
mihin aikaan hän huomenna tulisi linnaan, silloin oli Antonilla se
iloinen tieto, että hänen oli hyvin onnistunut salata toiselta oma
sisäinen epävarmuutensa, joka häntä häiritsi niin pahasti näissä
uusissa olosuhteissa.

"Katsoppas", sanoi hän uskotulle ystävälleen, kun molemmat illalla
jälleen istuivat yhdessä vihreän kaakeliuunin edessä, "tämä seikka se
juuri on minun suurin suruni täällä. Minä tunnen tietämättömyyteni
ja avuttomuuteni jokaista renkiä puhutellessani; ja kuitenkin vaatii
toimeni herättämään kaikissa kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa.
Kuinka vähän pelkällä hyvällä tahdolla saa aikaan, sen olen näinä
kahtena päivänä saanut yllin kyllin tuta. Annappas minulle nyt hyvä
neuvo. Mitä meidän kaikkein ensiksi täytyy toimittaa talouden hyväksi?

"Mitä karjasta on kelvotonta, se myykää oitis; ja kehnot hoitajat
erottakaa hetipaikalla. Nautakarja ja hevoset on koottava yhteen
suureen karjapihaan, jossa ne ovat silmälläpidon alaisina.
Mitä näillä vähillä voimilla vielä kyetään tekemään peltojen
talvimuokkaukseksi, siihen on kohta ryhdyttävä, mutta liioittelematta
ja hätäilemättä. Heiniä ja kauroja on ostettava talvirehuksi.
Täällä pääkartanossa te annatte minulle isäntävallan ensi kevääseen
saakka, jolloin oikea perehtynyt vouti tai pehtori on tarpeeseen; en
voi luvata paljoakaan hyvää omasta toimestani, mutta aina sentään
parempaa kuin jonkin toisen täkäläisen veitikan toimista."

       *       *       *       *       *

Iltamyöhällä kuului portailta kiireisiä askelia. Valaisten
tietään isolla tallilyhdyllä ja kasvot pahoja uutisia ennustaen
astui kapakanisäntä Antonin huoneeseen. "Tahdoin kohta tulla
herralle ilmoittamaan, mitä juuri olen saanut kuulla. Muuan Kunaun
saksalainen, joka äsken ajoi kylän läpi, toi sen tiedon, ettei
Bratzky ole saapunutkaan Rosminiin."

"Miksi ei ole saapunut?" huudahti Anton pystyyn kavahtaen.

"Puolisen peninkulman päässä Rosminista, missä maantie käy metsän
läpi, hyökkäsi santarmin vaunujen kimppuun neljä ratsastajaa; silloin
oli aivan pimeä, ja Braztky istui köytettynä santarmin vieressä.
Ratsastajat nujersivat ja köyttivät santarmin itsensä ja korjasivat
Bratzkyn kaikkine tavaroineen vaunuista, nostivat hänet hevosen
selkään ja sitten karkuun viidakkoon. Kaksi ratsastajista jäi
vahtimaan vaunuja ja pakottivat ajomiehen ajamaan vaunut maantieltä
poskeen tiheikköön, jossa he pistoolit kädessä vartioivat kahden
tunnin ajan santarmia ja ajajaa. Sitten ratsastivat he tiehensä.
Ajomies sanoi, että ratsastajat olivat kaikki herrasmiehen näköisiä
ja puhelivat keskenään ylhäisten tapaan. Santarmi sai pahoin
selkäänsä, mutta ei sen mainittavampia vammoja; ainoastaan teidän
syytöskirjelmänne ne ryöstivät häneltä."

Ystävykset katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, ja molemmat
ajattelivat oitis eilisiä ratsastajia.

"Missä se mies on, joka tämän tiedon toi teille?" kysyi Anton ja
tarttui hattuunsa.

"Hänellä oli kiire joutua kotiinsa ennen pimeäntuloa", sanoi
kapakoitsija. "Huomenna saamme tapahtumasta kuulla paljon enemmänkin.
Eipä ole sattunut moniin vuosiin, että ratsain hyökättäisiin vaunujen
kimppuun, joissa istuu itse santarmi. Mitä ne meikäläisiltä ovat
rosvonneet, se on aina tapahtunut jalan."

"Tunsitteko te ketään niistä ratsastajista, jotka olivat eilen
iltapäivällä kylässä ja kyselivät pehtoria?" kysyi Anton.

Isäntä loi häneen viekkaan katseen, mutta epäröi vastata.

"No, avatkaahan toki suunne", hätyytti Anton; "olivathan nuo herrat
sentään tältä seudulta, ja jonkun heistä teidän täytyi tuntea."

"Miksen minä häntä tuntisi?" vastasi kapakoitsija levottomasti.
"Olihan se Tarowin rikas herra itse vieraineen. Mahtava mies, herra
Wohlfart, jolla on ylin poliisivalta teidänkin tiluksillanne. Ja
mitäkö hänellä on tekemistä Bratzkyn kanssa? Olihan Bratzky täällä
pehtorina ollessaan hankkinut poliisiviranomaisillekin yhtä ja toista
hyvää, monesti hän välitti aatelismiehille hevoskauppoja ja muuta
sen sellaista. Jos poliisilla oli puhumista pehtorille, niin mitä
kummaa siinä oli? Tarowin herrat ovat älykästä väkeä, he tietävät,
kenen kanssa puhuvat ja kenen kanssa ei." Siihen tapaan kapakoitsija
jutteli hyvin liukkaasti, mutta hänen pälyilevät silmänsä ja
kasvojensa ilme puhuivat vallan toista.

"Teillä on joitakin epäluuloja!" huudahti Anton ja katsoi terävästi
mieheen.

"Aaprahamin Jumala varjelkoon minua pitämästä epäluuloa ketään
kohtaan!" huusi isäntä säikähtyneenä. "Ja nyt, herra Wohlfart,
sallikaa minun sanoa teille ajatukseni. Miksi pitäisi teilläkään olla
epäluuloa ketään kohtaan? Teillä tulee olemaan tarpeeksi tekemistä
tällä tilalla, ja useammin kuin yhden kerran saatte turvautua
aatelismiehiin. Miksi siis hankkisitte itsellenne vihamiehiä
hyödyttömästi? Tässä maassa on herrojen tapana ratsastaa joukolla ja
jälleen erota toisistaan, ja lyödä päänsä yhteen neuvoa pitämään ja
jälleen toimia omin päin. Joka siitä vähimmän välittää, hän tekee
kaikkein viisaimmin."

Kun kapakanisäntä oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut, sanoi
Anton synkästi uskolliselle matkatoverilleen: "Pelkäänpä ettei meillä
tule olemaan huolia tilasta yksin, vaan että ympäristössämme tapahtuu
paljonkin sellaista, jota vastaan meidän älykkäisyytemme ei yhtään
auta."

Julkea päällekarkaus sai koko seudun kuohuksiin. Anton sai
lähiviikkoina monestikin käydä Rosminissa, mutta hänen lausunnoistaan
ei ollut mitään tulosta; viranomaisten ei onnistunut päästä
pahantekijän perille eikä saada poisvietyä pehtoria jälleen käsiinsä.


3.

Seuraavilla viikoilla oli molemmilla saksalaisilla siirtolaisilla
kotitilallakin niin paljon työtä, että he joka ilta kävivät levolle
henkihieveriin väsyksissä. Vähitellen he perehtyivät asioihin ja
asettuivat kiinteästi niiden johtoon. Karl asetettiin seuraavana
päivänä voudin arvoon ja tehtäviin, ja hän tarttui lujalla kouralla
ohjaksiin, niin paljon kuin ohjaksista tässä maataloudessa voi enää
puhua. Kotitaloutta ja keittiötä hoitamaan Anton hankki eräästä
saksalaisesta naapurikylästä toimellisen vaimon, joka valmisti linnan
asukkaille ja rengeille yksinkertaista ruokaa.

Vaikeimpana urakkana oli päästä siedettäviin väleihin kyläläisten
kanssa. Antonin levollisen luja käytös sai ainakin sen aikaan,
ettei näiden tyytymättömyys uusiin vallanpitäjiin päässyt teoksi
puhkeamaan; hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli esittää
viranomaisille, että tähänastiset keskinäiset välipuheet
purettaisiin. Karlin husaarinviitta houkutteli hänen puheilleen
eräitä ennen sotaväessä palvelleita miehiä, ja näiden kautta, jotka
kylässä edustivat maailmaa nähnyttä ylhäisöä, onnistui ystävystemme
saada jonkinlaista vaikutusvaltaa toisiinkin. Vihdoin tarjoutuikin
useita vapaaehtoisesti palvelemaan linnassa tahi tekemään tilalla
päivätöitä.

Anton oli kirjoittanut paroonittarelle, salaamatta tilan nykyistä
tilaa ja ympäristön nurjamielisyyttä, ja arvellut parhaimmaksi,
ettei perhe vielä tänä talvena muuttaisi linnaansa. Hän oli kysynyt,
eikö paroonitar itsekin huomannut näissä olosuhteissa edullisemmaksi
jäädä kevääseen saakka pääkaupunkiin. Vastaukseksi tuli kirje
Lenorelta, jossa tämä vanhempainsa nimessä ilmoitti, että he aikoivat
pysyä aikaisemmassa päätöksessään ja lähteä pääkaupungista, jossa
viipyminen oli mitä tuskallisinta sekä isälle että naisille. Lenore
pyysi senvuoksi Antonia panemaan linnan niin asuttavaan kuntoon kuin
mahdollista. Anton huusi ystävälleen: "Ne tulevat sittekin!"

"Katsos hittoa!" sanoi Karl. "Onpa onni, että olemme tiedustelleet
tänne käsityöläisiä, muurareita, puuseppiä, seppiä, savenvalajia
ja lasimestareita. Jos olette samaa mieltä, niin lähetän paikalla
sananviejän Rosminiin. Kunpa vain saisin tuon inhoittavan ruskean
öljyvärin irti ovista, joka peittää kauniin tammipinnan. -- Kuinka
monta uunia siis tarvitsemme?"

Sitte alkoi innokas neuvottelu. "Koko alikerran me jätämme
semmoisekseen", päätti Anton. "Akkunat me siellä peitämme paksulla
laudoituksella, ainoastaan eteishallin tyhjään oviaukkoon laitamme
vankan oven, koska sen kautta täytyy kuitenkin alituiseen kulkea
toiselle puolelle. Mutta tällaisiksi ei seinät täällä ylhäällä saa
jäädä, vaan mitäs teemme, meillähän ei ole käytettävissämme muita
kuin Rosminin muurari."

"Jos niin on asia", virkkoi Karl, "niin ehdotan että itse käymme
maalaamaan huoneet; minä olen aika mestari jäljittelemään marmorin
väriä."

"Jokohan siihen pystyisit?" vastasi Anton ja katsahti hiukan
huolestuneena ystäväänsä. "Ei, me annamme sivellä kaikki huoneet
samalla värillä; mitäs ruskeasta arvelet?"

"Hm, hm, käyhän sekin laatuun", myönsi toinen. "Minä tiedän neiti
Lenoren pitävän siitä väristä enemmän kuin mistään muusta. Mutta se
ei saa olla liian tummaa, vaan valoisata sekoitusta keltaisesta,
harmaasta, punaisesta ja viheriästä, ehkäpä hiukkasesta mustaakin."

"Ahaa", sanoi Karl ällistyneenä, "siis jokin määrätty väri."

"Luonnollisesti", vastasi Anton kiireisesti ja veti tuolinsa
lähemmäksi, "me sekoitamme itse värit valmiiksi sivelijälle."

"Sitä minäkin", myönsi Karl, "mutta sen sanon teille jo edeltäpäin,
että noista kalkkiväreistä ei ole minnekään. Tänään sivelette pinnan
siniseksi, ja huomenna se kuultaa valkoiselta; teillä on kauneinta
oranssikeltaa siveltimessänne, mutta kun seinä on kuivunut, näyttää
se kellastuneelta pesuvaatteelta."

"Meidän kesken sanoen", Anton vastasi, "emme missään tapauksessa
osaa tehdä noiden naisten mieliksi; siksipä arvelen parhaaksi, että
koetamme saada kaiken aikaan niin, että se käy halvaksi ja näyttää
kuitenkin edes siedettävältä." Seuraavana päivänä alkoi talossa
vasaran pauke ja siveltimen suihke. Alakertaan järjesti puuseppä
sälleineen itselleen verstaan, yläkerrassa heilui maalarin iso
sivellin herkeämättä seiniä pitkin, ja valkopukuiset muurarit isoine
esiliinoineen kantoivat kalkkisankoja portaita ylös ja alas. Karl
liehui koko tänä aikana kuin kymmenkätinen uros; heti kuin hän pääsi
ulkotöistään vapaaksi, käytti hän kaikenlaisia siveltimiä pitkin
puu- ja kiviseinäin pintaa, hääräsi mittanauha kädessä joka paikassa,
löi nauloja ja akkunan verhokoukkuja seiniin, ja oli seuraavassa
tuokiossa jälleen tallissa ja pelloilla, vihellellen sotilaslaulujaan
ja pannen tulista intoa työmiehiin. Sittekuin linnan sisustus alkoi
päästä vauhtiin, yltyi hän kaunistusvimmassaan yhä kiihkeämmäksi. Hän
oli ostanut moniaita sentnereitä [saksalainen painomitta = 100 naulaa
= 50 kg] öljyvärejä, jotka hän havaitsi mainioiksi, ja oli oitis
intoutunut koristemaalaukseen. Ensi töikseen hän uskalsi kokeilla
taitoaan eräihin esineihin antaakseen niille puunsyiden väriä, ja
hänen onnistuikin pehmeätä sivellintä ja höyhenharjaa käyttämällä
saada aikaan mainioita tuloksia. Hän kuljetti siveltimensä ja
kaunistuskiihkonsa yksin karjapihaankin ja ahdisti Antonia niin
kauan, että tämä suostui valkaisuttamaan talousrakennusten suojat
kalkkivärillä. "Tällaisella säällä kuivaa väri kuin kesällä", kehui
Karl; "ainoa suruni on, etten kykene sivelemään olkikattojakin."
Sitävastoin hän ei antanut minkään pidättää itseään maalaamasta
kahdet uudet perunavankkurit, vanhan vesitynnörin ja parhaat
aatrat kaikkein kauneimmalla sinisellä öljyvärillään. "Tottahan
karjapihallakin täytyy olla jotain, mikä ilahduttaa silmää", sanoi
hän puolustuksekseen. "Ja se kannattaa rahallisestikin, sillä nämä
puolalaisveitikat pitelevät paljon huolellisemmin kaikkea, mikä vain
on maalattu koreaksi."

       *       *       *       *       *

Linna oli saatu hät'hätää sisustetuksi, kun eräänä kolakkana
joulukuunpäivänä odoteltiin isäntäväkeä saapuvaksi. Yksinpä
taivaskin oli suotuisalla korvalla kuullut Karlin toivomuksia,
se oli levittänyt puhtoisimman lumipeitteensä maan yli ja siten
salannut tulijain katseilta paljon sellaista, mikä niitä olisi muuten
pahoin loukannut. Lumi verhosi karjahaan ja hiekkanummet, petäjäin
latvoja koristivat lumikruunut, ja lehtipuiden alastomilla oksilla
kimaltelivat uhkeat jääkristallit. Kyläläistenkin talojen rumat
olkikatot oli lumi maalannut valkoisiksi, rikkinäisiä siltakaiteita
se peitti kuten jäätynyt vaahto; linnassa kantoi jokainen
esiinputkahtava nurkkaus, torninhuippu ja katonharja valkeata
juhlalakkia, ja ruskeanpunaiset muurit paistoivat voimakkaasti esiin
ympäristön häikäisevästä valkeudesta.

Tänä päivänä oli linnassa häärinä ja odottava jännitys kohonnut
korkeimmilleen. Kuormavaunuista purettiin esiin huonekaluja ja
taloustavaraa, ja kaikki asetettiin kohdalleen niin hyvin kuin
kiireessä kävi päinsä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo kietoivat
mahtavia havuköynnöksiä ja koristelivat niillä eteishallin seinät
ja huoneitten ovet. Jopa painui päivä metsänreunan taa, ja maiseman
hopeahohde vaihtui kullankiiltoon, sitten valjuksi punerrukseksi,
kunnes tämäkin väri sammui ja nouseva kuu loi aavemaisen sinervää
kumotustaan lakeuksille ja metsiin. Linnassa sytytettiin moniaita
seinälamppuja, huoneisiin aseteltiin niin paljon palavia kynttilöitä
kuin mahtui, ja kaikissa uuneissa räiskyvät mäntyvalkeat loivat
huoneisiin mieluista lämpöä ja raitista pihkantuoksua. Seinille oli
Anton monien kokeilujen perästä onnistunut saamaan tavoittamansa
ruskean värin. Kirjavat akkunaverhot oli laskettu alas, ja
peräkkäin avatut huoneet näyttivät juhlavalaistuksessa tänään
niin viihtyisiltä, että Anton kysyi itseltään ällistyneenä, että
kuinka ihmeellä muutaman harvan viikon työ oli voinut tuon kaiken
aikaansaada. Karl oli toimittanut palavia pikisoihtuja linnan
edustalle valtaoven kummallekin puolelle, joiden suitsevat liekit
valaisivat räikeästi lumitannerta ja valoivat lämmintä punerrusta
linnan tiiliseinille.

Alempaan eteishalliin kokoutuivat tilan kaikki arvohenkilöt.
Metsänvartija, yllään uusi viheriä takki, jonka rinnassa
prameili vapaussodan muistomitali, ja metsästyspuukko vyöllään,
seisoi sotilaallisen ryhdikkäänä voudin ja lampurin vierellä.
Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo olivat koristaneet nilkkansa
kauneimmilla nauhoillaan ja sipsuttelivat hermostuneina miesväen
ympärillä. Karlkin, joka oli vetänyt hännystakin ylleen, liittyi
näihin.

Sillävälin Anton teki vielä viimeisen kierroksen kaikkien huoneiden
läpi ja kuunteli jännittyneenä ruoskanläimäystä, joka jo kaukaa
ilmoittaisi hänelle kartanonherran tulon. Hän sydämensä tykytti
kovasti, sillä aloittihan nykyinen päivä hänellekin uuden elämän.
Niin karua ilosta ja rikasta kaikenlaisista puutteista kuin
molempain siirtolaisten elämä oli tähän saakka ollutkin, olivat he
kuitenkin tunteneet itsensä linnan isänniksi, ja sen tunnossa ynnä
alituisessa seurustelussa keskenään he olivat helposti voittaneet
hetken murheet. Nyt oli Karl muuttanut karjapihan puolelle, hänen
itsensä piti paroonittaren toivomuksen mukaisesti jäädä asumaan
erääseen linnanhuoneeseen; sen kautta hän joutuisi jokapäiväiseen
seurusteluun perheen kanssa, ja hän kysyi itseltään, millaiseksihan
sekin muodostuisi. Vapaaherra itse oli miltei aivan outo hänelle,
vain muutamia silmänräpäyksiä he olivat puhelleet keskenään;
sairashuoneeseensa vetäytyneenä ja suuria tuskia kärsien oli
parooni kirjoittanut hänelle valtakirjan. Kuinka olisivatkaan
tälle mieleen hänen toimensa ja hänen persoonansa? Ja sokea. Niin,
aivan sokea! Lenore oli kirjoittanut, ettei lääkärin mielestä
ollut enää vähintäkään toivoa, että näkövoima palaisi sokaistuihin
silmiin. Sääliväisyydestä oli tämä hirvittävä tieto pidetty salassa
vapaaherralta; itse hän yhä vielä lohdutteli itseään toivolla,
että tulevaisuus ja taitavamman lääkärin käsi poistaisivat hänen
silmiltään nykyisen mustan pilven. Ystävältään ei Anton ollut
salannut tätä totuutta, ja alustalaisillekin hänen oli täytynyt
sanoa, että uudella isännällä oli nykyään silmätauti, joka pakotti
häntä pitämään sidettä silmillään. Ja kaikkien katseista hän oli
lukenut, kuinka hyvin he ymmärsivät sen onnettoman asianlaidan, ettei
isännän silmä seurannut talon toimia.

Ja uudelleen löi hänen sydämensä levottomasti, kun hän ajatteli
Lenorea, jonka kanssa hänen nyt piti elää saman kotipiirin jäsenenä.
Kuinkahan hän ja äitinsä tulisivat suhtautumaan häneen? Anton päätti
mielessään tukahduttaa kaikki turhat vaatimukset omalta kohdaltaan
sekä toiselta puolen jo ensi hetkestä sovittaa asiat sille kannalle,
etteivät naisetkaan voisi loukata hänen itsetuntoaan. Ja kuitenkin
hän kyseli itseltään, tulisivatko nämä kohtelemaan häntä luotettuna
ystävänä ja tasa-arvoisena seuralaisena, vai antaisivatko he hänen
tuntea, että hän oli heidän palkkalaisensa. Turhaan hän toisteli
itselleen, että hänen oma hienotunteisuutensa vaati juuri tällaista
suhtautumista. Yhä uudelleen kumpusi hänen mieleensä ihania
haavekuvia, kuinka viehättäväksi yhdyselämä Lenoren kanssa voisikaan
muodostua.

Kylätiellä paukkuivat renkien ruoskat, kun isäntäväki ajoi kaksilla
vaunuilla linnansa eteen. Pikisoihtujen luo olivat keräytyneet linnan
työväki, kapakanisäntä ja moniaita kyläläisiä. Kerkeästi kiiruhti
vouti avaamaan umpivaunujen oven. Ja kun Lenore ensimmäisenä nousi
niistä, tungeksi naisväki hänen ympärilleen, miehet kohottivat
kovaäänisen tervehdyshuudon, ja kaikki katselivat odottavaisesti
vaunujen sisään. Mutta väen altis tervehdys ei saanut yhtä
ystävällistä vastausta. Vaivaloisesti nostettiin vapaaherra maahan,
ja pää kumarassa hän nousi tyttärensä tukemana portaita ylös. Hänen
perässään astuva kalpeakasvoinen vapaaherratar katsahti äänettömästi
tilan toimihenkilöihin, ja Antonillekin hän lausui vain sanasen
tervehdykseksi, kun tämä kiiruhti edelle viedäkseen heitä heille
varattuihin huoneisiin. "Onhan tämä kaikki hyvin kaunista, herra
Wohlfart", sanoi hän Antonille väräjävin huulin; ja kun Anton jäi
odottamaan hänen ensimmäisiä käskyjään, viittasi hän keveästi
kädellään jäähyväisiksi ja sanoi: "Kiitän teitä."

Kun ovi oli sulkeutunut perheen jälestä, seisoi vapaaherra
aivan kokoonluhistuneena oudossa huoneessa, ja hänen puolisonsa
purskahti äänekkääseen itkuun. Lenore nojautui akkunaan ja katseli
ulos valkeaan yöhön ja mustaan taivaanrantaan, ja isot kyyneleet
vierivät hänen poskelleen. Raskain sydämin Anton kävi väen joukkoon
ilmoittamaan heille, että isäntäväki oli väsynyt matkasta ja ottaisi
vasta huomenna kunkin yksityisesti puheilleen. Karl antoi purkaa
matkatavarat vaunuista ja vei vanhan keittäjättären, joka itki yhtä
säälittävästi kuin isäntäväkensäkin, alakertaan ja näytteli hänelle
keittiösuojat. Ketään perheen jäsenistä ei sinä iltana enää saatu
nähdä. Pian sammuivat valot huoneista, ainoastaan ulkona roihusivat
vielä pikisoihdut yötuulessa ja heittivät nokipilven ylös akkunaan,
jonka takana vapaaherra kätki kasvonsa käsiinsä.

Sellainen oli Rothsattelin perheen tulo uuteen linnaansa.

"Kuinka hauskasti Wohlfart onkaan täällä kaikki järjestänyt", sanoi
Lenore huomenissa äidilleen.

"Näin korkeat huoneet ovat hirvittävät", vastasi paroonitar ja
kääriytyi väristen hartiahuiviinsa, "ja tämä koko huonesarjan läpi
käyvä yksitoikkoinen ruskea väri tekee sen vielä kolkommaksi."

"Eikö jo ole aika pyytää häntä puheillemme?" kiirehti Lenore
hätäisesti.

"Isällä ei ole vielä halua puhella hänen kanssaan."

"Älä jätä isää yksin Wohlfartin kanssa", pyysi tytär.

"Hirveätä olisi, jos isä kohtelisi häntä epäystävällisesti."

Paroonitar huokasi. "Tukalata on totuttautua osottamaan syrjäiselle
talossamme kohteliaisuutta, joka varsinkin isälle käy hyvin
tuskalliseksi."

"Miten olet ajatellut järjestää kotoiset olomme?" kysyi Lenore
jälleen. "Tottahan Wohlfart syö yhdessä meidän kanssamme?"

"Se on mahdotonta", sanoi paroonitar lujasti. "Tiedäthän, kuinka
surullinen mieliala on aina päivällispöydässämme; isäsi ei ole
vielä siksi levollinen, että hän voisi sietää vieraan henkilön
jokapäiväistä läsnäoloa aterioitaessa."

"Pitääkö hänen sitten syödä palvelijain pöydässä?" kysyi Lenore
katkerasti.

"Hänelle katetaan arkisin omaan huoneeseensa, mutta sunnuntaiksi
pyydämme hänet aina seuraamme, ja jos isä tottuu sietämään häntä,
niin ehkä usein illoinkin. Sen tuttavallisempi seurustelu kävisi
kaikille rasitukseksi. Hyvä on jo heti alusta alkaen taata itselleen
tarpeellinen mukavuus. Isän terveydentila sen kyllä selittää."

Hän soitti ja pyysi kutsumaan Antonin puheilleen. Lenore kävi
tulijalle vastaan, ojentaen hänelle vaieten ja kostein silmin
kätensä. Antonkin tunsi liikutusta nähdessään murheen syvät jäljet
äidin kasvoilla. Paroonitar pyysi häntä istumaan ja lausui valituin
sanoin hänelle kiitollisuutensa hänen uskollisesta huolenpidostaan.
Hän antoi Antonin kertoa hänelle, mitä kaikkea tämä oli linnassa ja
tilalla saanut aikaan, kiitteli kaikkea rakastettavasti ja puheli
lähemmin taloudenpidosta. Hän pyysi nuorelta mieheltä neuvoa kuten
ainakin ystävältä, ja antoi tämän itsensä ehdottaa, mitä hän häneltä
toivoi. Sitten hän jatkoi: "Mieheni haluaa puhella teidän kanssanne.
Pyydän teitä hartaasti muistamaan joka hetki, että vapaaherra on
sairas. Hän on kärsinyt hirvittävästi sekä ruumiin että sielun
puolesta. Vielä nytkään ei häneltä kulu ainutkaan päivä ilman
tuskia, ja ollen tottumaton nykyiseen avuttomaan tilaansa kärsii hän
siitä sanomattomasti. Itse me koetamme välttää kaikkea, mikä voisi
kiihdyttää hänen mieltään, ja sittekään emme kykene pidättämään
häntä vajoamasta synkeään alakuloisuuteen tuntikausiksi, jopa
moniksi päiviksikin. Teidänkin täytyy olla kärsivällinen, jos hänen
synkeä tuulensa sattuisi vaikuttamaan teihin epämieluisasti. Ajanhan
pitäisi voida kaikki parantaa, minä toivon että se antaisi hänelle
mielenrauhankin takaisin."

Anton lupasi olla mitä varovaisin.

"Mieheni tietystikin haluaa saada tietää kaikesta, mikä kuuluu
tilanomistajan ratkaisuvaltaan. Ymmärrettävää on, että hän juuri
nyt rauhallisina hetkinään erikoisella ponnella korostaa omaa
mielipidettään. Ja kuitenkin pelkään, että hän ulkoa päin voi saada
epämieluisia vaikutelmia. Sen vuoksi pyydän, että kun teillä on
jotain tärkeätä hänelle esitettävänä, te ensiksi selvittäisitte sen
minulle; ehkäpä minun sitten onnistuu säästää teiltä montakin tukalaa
hetkeä. Minä annan kantaa kirjoituspöytäni lähelle teidän huonettanne
ja tahdon työskennellä joka aamu jonkin tunnin sen ääressä. Lenoresta
on tullut isänsä käsikirjuri. Täten ehkä voimme tehdä teidän asemanne
talossamme edes jossakin määrin siedettäväksi. -- Suvaitkaa vartoa
täällä hetkinen, minä käyn ilmoittamassa vapaaherralle tulostanne."

Paroonitar lähti huoneesta. Anton katseli vakavissa mietteissä
eteensä. Lenore riensi hänen luokseen ja huudahti niin hilpeästi kuin
kykeni: "Kaikki täällä on ruskeata, Wohlfart; me ruskeat tahdomme
täälläkin pysyä uskollisesti yhdessä. Mutta eikö olekaan mieleenne,
te epäkohtelias herra, että me olemme tulleet tänne?"

"Vain teidän itsenne takia", vastasi Anton ja viittasi kädellään
akkunasta näkyvälle lumilakeudelle. "Kun kuljeskelen pelloilla,
ajattelen alituisesti, kuinka yksinäiseksi te tulette täällä olonne
tuntemaan. Kun illoin kävelin näiden suurten huoneiden halki, vaivasi
mieltäni huoli siitä, kuinka hitaasti päivänne tulevat niissä
kulumaan. Piirikaupunkiin on matkaa kaksi peninkulmaa, ja sieltäkään
ette paljon hupia löydä, sikäläinen pieni lainakirjastokin on teille
aivan mahdoton."

"Minä tahdon piirustaa", sanoi Lenore, "minä rupean harrastamaan
naisten töitä. Ah, kankeaksi se oppi tulee minulle käymään, herra
Wohlfart, minä olen tottumaton ja taitamaton kaikessa sellaisessa.
Itse en välitä niin vähääkään kauluksista ja pitseistä, mutta äiti on
tottunut saamaan kaikkea niin runsaasti ja aistikkaasti. Ah, kuinka
minun käy äiti säälikseni!"

Anton koetti lohdutella häntä.

"Meidän täytyi erota pääkaupungista", Lenore huudahti, "enempi
viipyminen tuossa hirveässä ympäristössä olisi ollut meille kaikille
turmioksi. Tilamme on vieraan valvonnan alaisena, kaikkialla pelkkiä
hämillisiä ja kylmiä kasvoja, kaikkialla petollisia ystäviä,
teeskenneltyjä sanoja ja sydäntä kuohuttavaa säälittelyä. Minusta
on oikein hyvä, että olemme täällä aivan yksin. Ja vaikka minun
pitäisi täällä nähdä nälkää ja kärsiä vilua, niin on sekin minusta
mieluisempaa sietää kuin rouva von Wernerin ja hänen lastensa
olankohautuksia. Nyt olen oppinut oikein vihaamaankin ihmisiä", hän
jatkoi kiihtyneenä. -- "Kun olette käynyt isän luona, niin minä tulen
alas, ja teidän täytyy näytellä minulle koko talo ja kartano ja kylä.
Tahdon saada nähdä, missä pony parkani saa sijansa ja miltä ihmiset
täällä näyttävät."

Paroonitar palasi ja saattoi Antonin miehensä huoneeseen. Hämillään
ja avuttomana vapaaherra nousi nojatuolistaan. Nähdessään nuo
kuihtuneet kasvot, kumaraisen ryhdin ja mustan silmäsiteen tunsi
Anton syvää sääliä onnetonta miestä kohtaan. Lämpimin sanoin hän
tulkitsi harrasta haluaan palvella vapaaherraa ja pyysi anteeksi,
ettei hän vielä ollut ennättänyt saada kaikkia asioita oikealle
laidalleen. Sitten hän kertoi vielä uudelleen, millaisessa tilassa
hän oli taloudenpidon tavannut ja mitä korjauksia hän siinä oli tähän
asti tehnyt.

Vapaaherra kuunteli vaieten hänen lausuntoaan, lausuen vain lyhyitä
huomautuksia. Mutta kun Anton rupesi puhumaan vapaaherran muista
asioista, kun hän lausui mitä suurimmalla hienotunteisuudella, mutta
siltä liikemiehen päättäväisellä sävyllä niistä velvollisuuksista,
mitä aatelismiehellä tätänykyä oli velkojiaan kohtaan, ja kuinka
riittämättömät hänen varansa olivat niitä suorittamaan, silloin
vääntelihe poloinen mies tuolissaan kuin kidutuslavalla. Ja Anton
tajusi mitä kipeimmin, kuinka tuskallista hänen oli syrjäisenä
täten tunkeutua vapaaherran salaisimpiin perheasioihin, ja että
hänen täytyi mitä säälivimmin kohdella tuota kohtalon vaivaamaa
miestä. Paroonitar, joka seisoi miehensä tuolin takana, seurasi yhä
tuskallisemmin tämän yrityksiä hillitä katkeruuttaan, ja vihdoin
hän viittasi kiivaasti kädellään, niin että Antonin täytyi kesken
lopettaa esityksensä.

Hänen poistuttua huoneesta heittäytyi vapaaherra ärtyneesti
tuolinsa selkänojaa vastaan ja huusi vaimolleen mitä katkerimman
mielenliikutuksen valtaamana: "No, nyt te olette panneet minut oikein
holhouksen alaiseksi!" Hän oli aivan suunniltaan, ja turhaan koetti
paroonitar häntä rauhoittaa.

Sellainen oli Antonin liittyminen perhepiirin jäseneksi.

Murheellisin mielin hänkin palasi huoneeseensa. Jo näinä ensi hetkinä
hän tajusi, että hänen ja vapaaherran välillä tuskin voi luottavaista
suhdetta syntyä. Hän oli tottunut kaikissa liikeasioissa kohtaamaan
nopeaa ymmärrystä ja rivakkata toimintaa asianosaisten puolelta;
ja nyt hänen nähtävästi täytyi pyrkiä naistietä pitkällisten
neuvottelujen kautta onnahtelevaan ratkaisuun. Myöskin hänen
suhteensa perheen naisjäseniin tuntui hänestä epävarmalta. Tosin
oli paroonitar kohdellut häntä huomaavaisesti, mutta kuten vento
vierasta ainakin. Hänkin, pelkäsi Anton, pysyisi edelleen häntä
kohtaan ylhäisenä naisena, joka osoitti asiainhoitajalle juuri sen
verran luottamusta kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä ja pidättyi
kohteliaan kylmästi kaikesta lähemmästä suhtautumisesta. Ei edes
Lenoren ystävällinen ääni pystynyt hajoittamaan hänen apeuttaan.
Vaitonaisina kiertelivät molemmat kartanoa, mietteisiinsä vaipuneina
kuin kaksi liikemiestä, joiden tarkoituksena oli vain arvioida tilan
ja sen irtaimiston kauppahintaa.

       *       *       *       *       *

Samalla tapaa kuin ensi päivinä jatkui Antonin elämä herrastilalla
monien kuukausien mittaan, vakavasti, yksitoikkoisesti ja
jonkinlaista painostavaa pakkoa tuntien. Hän teki kirjallisia
töitään ja söi ateriansa, yksin huoneessaan, jonne vanha palvelija
vaieten kantoi ruoat. Silloinkin kuin hän kutsuvieraana otti osaa
perhe-elämään, ei seurustelu ottanut sujuakseen. Vapaaherra istui
jäykkänä kuin jääkimpale ja häiritsi läsnäolollaan vilkkaamman
keskustelun syntymistä. Aikaisemmin Anton oli suuresti ihaillut
perheen ympäristöä, sen salongin aistikasta sisustusta, sen linnan
komeata koristelua. Nyt hän näki edessään samat huonekalut, samat
matot, koruompelukset, huoneissa vallitsi sama miellyttävä tuoksu,
ja pienet laululintunsakin oli paroonitar kuljettanut mukana
huolellisesti varjeltuina. Mutta nyt, kun hän joka päivä näki nuo
ulkomaan linnut, rupesivat ne häntä ikävystyttämään, ja huoneissakaan
ei hänelle kohta ollut mitään muuta mielenkiintoista, kuin että hän
itse oli huolehtinut niiden ensimmäisestä sisustamisesta.

Anton kunnioitti suuresti älykästä, kevyttä ja hiottua seuraelämän
ja puhelun sävyä, joka ylhäisissä perheissä vallitsi. Mutta tältä
kohtalon nujertamalta ja alakuloiselta aatelisperheeltä hän ei voinut
odottaakaan samanlaista siroa ja hilpeätä henkevyyttä, joka oli niin
virkistänyt hänen mieltään rouva von Baldereckin tanssisalongissa.
Rothsattelit olivat tempaistut irti totutusta piiristään, siltä
puuttui seuraelämän tuhannet pienet kiihotteet, jotka pitävät
henkeä joustavana ja auttavat usein voittamaan mielenmasennuksen ja
sydämensurun. Vaatimattomasti täytyi Antonin itsekseen tunnustaa,
ettei hän kyennyt tuomaan sellaisia kiihotteita tähän myrtyneeseen
perhe-elämään.

Mutta eräs toinenkin seikka oudostutti häntä. Kun hän tuollaisen
niukkasanaisen illanvieton jälkeen palasi huoneeseensa, valitti
hän mielessään, etteivät toiset olleet osottaneet vähintäkään
ymmärrystä niihin puheenaiheisiin nähden, joita hän hallitsi, että
perheen sivistystaso oli aivan erilainen kuin hänen. Ja pianpa hän
luuli uskaltavansa päätellä, ettei tuo sivistystaso ollut hänen
omaansa parempi. Melkein kaikki se, minkä hän lukemisen kautta oli
omistanut itselleen, oli perheelle outoa; sanomalehtien sisällöstä
puheltaessa, mikä oli illan tavallisin keskusteluaihe, häntä
ihmetytti heidän vähäinen tietämyksensä ulkomaiden valtiollisista
oloista. Historian syvyyksiin ei vapaaherra kernaasti vaipunut. Kun
hän tuomitsi Englannin valtioelämää, voi hän joltisellakin syyllä
sanoa olevansa puolueeton, sillä itse asiassa hän ei tuntenut
asiata vähääkään. Paroonitar puolestaan, joka suosi kevyempää
hengenviljelystä ja luetti mielellään itselleen ääneen, ihaili ennen
kaikkea Chateaubriandia ja lueskeli sen ohessa muodissa olevain
naiskirjailijain velttoja romaaneja. Antonista "Atala" oli etsityn
pingotettu ja romaanit mauttomia.

Piankin hän tuli huomaamaan, että perheen jäsenet arvostelivat
kaikkia maailman ilmiöitä aivan toiselta kannalta kuin hän.
Kaikkea he, itse sitä tietämättään, mittasivat oman säätynsä
etujen ja harrastusten mittapuulla. Mikä oli näitä imartelevaa,
se sai armon heidän silmissään, vaikkapa se toisista ihmisistä
olisi tuntunut aivan sietämättömältä; mikä taas ei käynyt yhteen
niiden kanssa, siltä tuomittiin kaikki arvo tahi syrjäytettiin se
kaikessa hiljaisuudessa. Heidän arvostelunsa oli usein lempeä,
joskus vapaamielinenkin, mutta alati oli heillä päässään näkymätön
kruunuharjainen aateliskypärä, jonka ahtaan silmäristikon läpi he
katselivat toisten maanlasten hyörinää; ja jos mikä heitä ärsytti,
jota ei käynyt muuttaminen, niin löivät he vaieten silmäverhon kiinni
ja eristyivät tykkänään omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Perhe kuului Neudorfin saksalaiseen seurakuntaan. Mutta siellä
ei ollut erityistä kuorituolia eikä alttarin vierellä edes
sivupenkkiäkään, ja alhaalla maalaisten joukossa istuminen olisi
ollut perheelle sopimatonta. Senvuoksi vapaaherra antoi järjestää
linnaan pienen kappelin ja noutaa papin sinne joinakin sunnuntaina
saarnaamaan. Mutta Anton saapui aniharvoin perhejumalanpalveluksiin
ja ratsasti mieluummin Neudorfin kirkkoon, jossa istui kylänvoudin
rinnalla seurakunnan joukossa.

Eivät hänen taloudellisetkaan toimensa säästyneet häiriöiltä. Erään
viinikaupan matkustaja tunkeutui hiekkanummien ja mäntymetsien kautta
aina vapaaherran työhuoneeseen asti. Hän oli aika ovela ja suulas
veitikka, jolla oli pää täynnä kilpa-ajo- ja uhkaratsastusuutisia.
Näitä lasketteli hän isännälleen koko päivän mittaan ja lumosi niillä
tämän ostamaan kokonaisen härkätynnörin punaviiniä. Anton silmäsi
tyhjään talousrahastoon, manasi härkätynnörin maan alle ja juoksi
kiiruimman kautta paroonittaren vastaanottohuoneeseen. Naistenkin
kanssa hän sai kiistellä kauan aikaa, ennenkuin viinitilaus
rajoitettiin vaatimattomaan määrään.

Vapaaherra oli tyytymätön vaunuhevosiinsa; ne olivat jo
vanhanpuoleiset ja sen lisäksi raudikkoja. Viimemainittu seikka olisi
voinut olla jokseenkin yhdentekevä parooniparalle, mutta sepä juuri
oli hänen mielestään pahin vika. Hänen suvussaan näet jo vanhuudesta
pitäen suosittiin muuatta erityistä hevosväriä. Vanhan perinnäistarun
mukaan oli suvun kanta-isä jossakin muinaisessa taistelussa
suorittanut suuria urotekoja hiirakon selässä istuen; kulkipa suvussa
siitä laulukin, jonka eräs säkeistö kuului:

    Kenellä mainett' taistelosta?
    Se jalon onpi ritarin,
    Vuos _puna_hurme hiirakosta,
    Sit' tiukkui _satulastakin_
    [Rothsattel = punasatula].

Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä
itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita
hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin
harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää
mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan
tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea
parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat
liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän
antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen
eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää,
tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä
ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi.
Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi
Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti
jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan
kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta
pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan
kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa
hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia
raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi
sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen
alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta
vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti
tilan omien etujen vuoksi.

Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen
persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran
mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se
seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon
metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia
kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun
pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus,
jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä
juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa
metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella
voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi
mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna
tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli
vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman
naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut
mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys
takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta
voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja
vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren
rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.

Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut.
Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja
vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä
suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva.
Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain
mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton
Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin
panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret
elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja
tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen
kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt
itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei
ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen
tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen
hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin
voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina
oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus
oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden
pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa
aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä,
mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko
lumousvoiman.

Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi
päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä
askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito
ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä
askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä
oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista
iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella
innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä
keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta
hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten
salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore
oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita
päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän
ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään
tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan
rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset,
keittäjätär ja kirjanpito.

Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla
hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta.
Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat
olivat hirvittäviä -- Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä
ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka,
missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua
höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä
englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä
hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen.
Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen:
"Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En
minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."

       *       *       *       *       *

Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja
lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon,
vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse
oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä.
Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen
täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi.
"Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi
paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja
hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan
pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen,
että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka
tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme,
ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."

Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja
omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa",
vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus
käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi
uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."

Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui
puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa
uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän
määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"

"Minä en päästä Lenorea yksin ajamaan", vastasi paroonitar tyynesti.
"Ole huoletta. Sitäpaitsi onhan Wohlfart sinun palveluksessasi, joten
sitä ei voi pitää sopimattomana seuratapojenkaan kannalta. Ja mehän
ajamme yksissä."

Tiu'ut helisivät lumilakeutta pitkin, Lenore istui onnenautuaana
pähkinänkuoressaan ja kiihoitti hevostaan reimoilla huudoilla. Hän
kääntyi usein taaksensa ja näytti Antonille nauravat kasvonsa,
jotka tänään säteilivät tumman päähineen sisältä niin kauniina,
että nuoren miehen sydän lennähti immelle vastaan. Lenoren vihreä
harso hulmusi tuulessa ja hiveli Antonin poskea ja peitti välistä
hänen kasvonsa kokonaan. Silloin hän näki tuon turkiksiin verhotun
norjan vartalon edessään ikäänkuin matkan päästä vihertävän autereen
läpi; ja pian kosketti hänen suunsa huounta nauharuusua neitosen
niskalla, ja hän huomasi, että vain tuo ohut silkkinen verho erotti
hänen kättään tämän kultakiharoista ja valkeasta kaulasta. Anton
antautui näihin viehättäviin mietelmiin ja voi tuskin pidättyä
sivelemästä rukkasellaan neitosen samettipäähinettä, kun yht'äkkiä
jänönen hypähti aivan hänen vieressään pystyyn lumikuopasta. Jänis
liputti uhkaavasti korvillaan ja teki varoittavan kuperkeikan Antonia
kohti. Tämä ymmärsi ystävällisen varoituksen ja tempasi rukkasensa
sukkelaan, takaisin; jänönen taas mielissään hyvästä työstään
laukkasi vinhaa vauhtia hankea pitkin tiehensä.

Anton antoi ajatuksilleen toisen suunnan. "Valkealla tiellä ei näy
ihmisjälkeä, ei reenlatua, ei jalan painannaista; missään ei näy
muuta elonmerkkiä kuin luonnon äänetöntä unta. Me olemme matkustajia,
jotka tunkeudumme vieraaseen maahan, minne ei vielä milloinkaan
ennen meitä ole ihmisjalka astunut. Puu tien vieressä on samanlainen
kuin toinenkin, lumikenttä on rajoja vailla, ylt'ympärillämme
haudanhiljaisuus ja ylhäällä naurava päivänpaiste. Tahtoisinpa että
tätä menoa jatkuisi koko päivän."

"Minä olen niin onnellinen, kun kerrankin saan kyyditä teitä", huusi
Lenore, kääntyen ympäri häntä kohti ja ojentaen hänelle kätensä.
Anton unohti oitis jänöjussin ja sen varoituksen ja kumartui
suutelemaan hansikoitua kätöstä. "Turha vaiva", nauroi Lenore, "siinä
on nahkaa välissä."

"Mutta tässäpä on aukko", sanoi Anton ja valmistautui uudistamaan
yritystään.

"Tänäänpä te olette oikein kohtelias", huudahti Lenore, vetäen
verkalleen kätensä takaisin; "tiedättekös, se sopiikin teille ihmeen
hyvin, Wohlfart."

Nahkarukkanen kurottautui tavoittamaan poisväistyvää hansikasta.
Siitäpä joutui puunoksalla ajavain päitten päällä kaksi varista
toraamaan, ne kirkuivat kuin kilpaa, lehahtivat ilmaan ja lensivät
toruen Antonin pään ylitse. "Menkää hitoille, mokomat", ärähti
hehkumaan syttynyt Anton itsekseen, "enpä anna teidän enää
toistamiseen itseäni häiritä."

Mutta Lenore katsoi häneen luottavaisesti. "En sentään tiedä, sopiiko
teille tuollainen liika kohteliaisuus minua kohtaan", hän jatkoi
vakavampaan sävyyn. "Te ette saa suudella minun kättäni, sillä minua
ei yhtään haluta tehdä samoin teille, ja mikä toiselle on oikein,
sen pitää toisellekin olla kohtuullista. Heleijaa, heposeni, anna
luistaa!"

"Olenpa utelias näkemään, miten puolalaiset meidät vastaanottavat",
aloitti Anton jälleen tavalliseen sävyyn.

"Eiväthän ne voi olla muuta kuin kohteliaita", vastasi Lenore. "Me
olemme asuneet rouva von Tarowskan kanssa viikkomääriä samassa
talossa ja yhdessä tehneet kaikki huvimatkat. Hän oli koko kylpylän
hienoin nainen, sekä hän että hänen tyttärensä olivat kuuluisat
rakastettavuudestaan ja ylhäisestä esiytymisestään."

"Mutta hänen miehellään on silmät kuin metsänvartijan ketulla",
virkkoi Anton; "häneen en luota niin hiventäkään."

"Minäpä laitoin tänään itseni oikein kauniiksi", nauroi Lenore ja
kääntyi jälleen taaksensa, "sillä tyttäret siellä ovat kuuluja
kaunottaria, eikä puolalaisten pidä saaman sanoa, että me heidän
rinnallaan jäisimme vallan varjoon. Mitä pidätte puvustani,
Wohlfart?" Hän taivutti turkkinsa helmaa syrjään.

"Ette siinä tule vallan hullulta näyttämään", sanoi Anton hyvin
viisaan näköisenä, "sillä siinä on vivahdus ruskeatakin, ja
niinmuodoin se on ihmeen ihana."

"Te uskollinen herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja ojensi jälleen
kätensä reen laidan yli. Ah, nyt oli metsän pienten eläjäin voima
liian heikko poistamaan lumousta, joka veti nahkarukkasta hienoa
hansikasta kohti; jotain enempää täytyi tapahtua. Kun Anton kolmannen
kerran kurotti kätensä, huomasi hän sen vasten hänen omaa tahtoaan
kohoavan yhä korkeammalle ja piirtävän ilmaan ison kaaren, samalla
kuin hän itse painui yhä alemmaksi, kunnes vihdoin makasi kyljellään
lumessa. Ällistyneenä hän kohotti päätänsä ja näki Lenoren jonkun
askeleen päässä istuvan kumoon kaatuneella reellä, ja hevonen seisoi
rauhallisesti tiellä ja nauroi omalla tavallaan ajaville tekemänsä
kepposen johdosta. Lenore oli liian kauan katsellut rekitoveriaan ja
liian vähän eteensä tielle, ja silloin oli onnettomuus tapahtunut.
Iloisesti nousi kumpikin pystyyn ja pudisteli lumen vaatteistaan,
Anton käänsi reen pystyyn ja sitten mentiin jälleen nelistä
eteenpäin. Mutta rekisatu oli lopussa, Lenore piti tarkempaa vaaria
tiestä, ja Anton pudisteli lunta hihoistaan.

Reet ajoivat avaraan pihaan. Sen perällä kohosi pitkä yksikerroksinen
ristikkorakennus, seinät olivat valkeiksi kalkitut ja katto paanuilla
katettu, ja sokeat päätyakkunat vilkuttivat tuttavallisesti
silmää vieressä oleville hirsitalleille. Anton hypähti reestä
ja kysyi esiinrientävältä liveripukuiselta mieheltä armollisen
herran asuntoa. "Tämä tässä on palatsi", vastasi puolalainen
palvelija syvään kumartaen ja auttoi herrasväkeä alas reestä.
Hämmästyneinä katsahtivat Lenore ja paroonitar toisiinsa. He
nousivat likaiseen eteiseen, yhä useampia, viiksiniekkoja ilmestyi
näkyviin, ne kiskoivat palvelusintoisesti talvitamineet vieraiden
yltä ja tempasivat matalan oven selälleen. Avarassa asuinhuoneessa
oli lukuisa seura koolla. Korkeavartaloinen, mustaan silkkiin
puettu naishahmo astui vieraita vastaan ja tervehti heitä aito
pariisilaisella siroudella. Tyttäretkin riensivät ympärille, hoikkia
neitosia, joilla oli äitinsä tummat silmät ja maailmannaisen käytös.
Useita herrojakin mainittiin nimeltä, herra von ja kreivi von,
kaikki jalokäytöksisiä ja hännystakkisia nuoria miehiä. Viimein
saapui isäntäkin tervehtimään. Hänen kettumaiset kasvonsa säteilivät
sydämellistä ihastusta, ja ketunsilmät loistivat viatonta iloa.
Vastaanotto oli moitteeton, kummallakin puolella tunnettiin varman
itsetunnon hyväätekevää keveyttä. Vapaaherraa ja hänen naisiaan
tervehdittiin arvossapidettyinä tuttavina, saipa Antonkin osansa
lämpimästä kohteliaisuudesta. Hän suoritti virallisen asiansa
muutamin sanoin, ja herra von Tarowski huomautti hymyillen, että he
olivat jo kerran ennen pikaisesti tavanneet toisensa. "Se teidän
pehtorilurjuksenne livisti käsistänne", sanoi hän valitellen, "mutta
olkaa huoletta, ei hän kohtaloaan vältä."

"Toivon, etteivät hänen apurinsakaan", vastasi Anton. Tarowin herran
silmät koettivat säilyttää kyyhkymäisen ilmeensä, kun hän jatkoi:
"Veitikka on varmastikin jossain piilossa." -- "Todennäköisesti
hyvinkin lähellä", virkkoi Anton ja loi akkunasta epäilevän
silmäyksen kehnoihin piharakennuksiin.

Turhaan etsi Anton katseillaan läsnäolevasta miesparvesta sitä
salaperäistä vierasta, jonka hän oli ennen jo kahdesti nähnyt ja
jonka hän hyvin uskoi haluavan pysytellä piilossa saksalaisten
silmiltä. Sen sijaan oli saapuvilla eräs toinen hyvin päättäväisen
näköinen herra, jota toiset kohtelivat erittäin kunnioittavasti.
"Ne tulevat ja katoovat", ajatteli Anton itsekseen, "ne ratsastavat
yhdessä ja hajautuvat sitten jälleen, kuten kapakanisäntä sanoi;
nämä täälläkään eivät ole yksilöitä, joiden kunkin kanssa joutuisi
erikseen tekemisiin, vaan koko suku on samanlaista." Samassa
tuokiossa astui tuo ylhäinen tuntematon hänen luokseen ja aloitti
kohteliaan keskustelun. Mutta vaikka hän yrittikin esiytyä niin
luonnollisesti kuin suinkin, huomasi Anton hänen ilmeisesti tahtovan
johtaa puhetta ja tutkistella hänen, saksalaisen, ajatussuuntaa
ja sympatioja. Senvuoksi Anton koetti olla niin pidättyväinen
kuin taisi, ja kun puolalainen sen huomasi, kadotti hän kaiken
mielenkiinnon tähän umpimieliseen vieraaseen ja kääntyi naisseuraan.

Nyt oli Antonilla tilaisuutta katsella ympärilleen huoneessa.
Kylänikkarin kyhäämien tökeröiden huonekalujen joukossa oli
wieniläinen flyygeli, akkunaruudut olivat paperiliuskoilla
paikkaillut, mustunutta permantoa peitti sohvan läheisyydessä
risainen matto. Naiset istuivat samettipäällyksisillä tuoleilla
kuluneen pöydän ympärillä. Talon rouva ja hänen täyskasvuiset
tyttärensä kantoivat siroja pariisilaispukuja, mutta kun muuan
sivuovi tuontuostakin aukeni, näki Anton hämärässä syrjähuoneessa
joukon lapsia niin vajavaisesti puettuina, että hän sydämestään sääli
heitä tällaisessa talvipakkasessa. Lapset eivät tuntuneet tuosta
välittävän, sillä ne telmivät ja melusivat kuin pikkupaholaiset.

Horjuvalle pöydälle levitettiin hieno damastiliina ja sille
asetettiin hopeinen teekeittiö. Puhelu sujui ihmeteltävän liukkaasti.
Kevyitä ranskankielisiä kompia ja vilkkaita huudahduksia sointuvalla
puolankielellä sateli ristiin, ja jolloinkin kuului yksitoikkoisia
saksalaisiakin lauseita. Naurun heläjävästä nopeudesta, puhujain
vilkkaista ilmeistä ja puhelun tulisuudesta Anton voi huomata
joutuneensa muukalaisten joukkoon. Sanat sinkosivat sukkelaan,
silmissä ja poskilla loisti hilpeän kiihoituksen haihtuva tuli.
Se oli liikkuvaista rotua, joustavampaa, lennokkaampaa, helpommin
kuohahtavaa kuin mihin hän oli tottunut. Ällistyksekseen Anton
näki, kuinka helposti ja nauttien Lenorekin keinuili tuon kevyen
seurustelun kareilussa. Hänenkin kasvoillaan säteili vilkkaampi
puna, hän nauroi ja teki eleitä niinkuin toisetkin, ja rohkeasti
hänen silmänsä katsoivat ympärillä olevien herrojen kohteliaisiin
kasvoihin. Samaa heläjävää naurua, samaa herttaista huolettomuutta,
joka rekimatkalla oli niin suuresti Antonia viehättänyt, tuhlasi
impi nyt vennon vieraille, jotka olivat yöllisinä maantierosvoina
tehneet hänen isälleen vahinkoa. Se harmitti Antonia tavattomasti.
Lisäksi oli huone niin merkillisesti koristettu, tapeetit likaisia
ja rikkinäisiä, sivuhuoneessa lapset paljain jaloin, ja talon
herra suuren konnan salainen suojelija ja epäilemättä jotain vielä
pahempaakin! Niinpä Anton tyytyi kylmästi pidättyen vaarinottamaan
seuraa syrjästä ja vastailemaan vain niukasti isännän ja tämän
vieraiden kohteliaisiin sanoihin.

Viimein helähytti muuan nuori herra muutamia ääniä flyygelistä,
kaikki hypähtivät pystyyn ja tahtoivat tanssittavaksi. Armollinen
rouva soitti palvelijoita, jolloin neljä hurjannäköistä miestä
syöksyi huoneeseen, tarttui isoon flyygeliin ja raahasi sen rajusti
ulos. Seurue tungeksi eteisen läpi toisella puolella olevaan
saliin. Kun Anton sinne pääsi, täytyi hänen hieroa silmiään;
mitä hän näki, tuntui hänestä uskomattomalta. Sali oli aivan
autio ja alaston huone, seinät karkeasti kalkitut ja niitä pitkin
lautapenkkejä, nurkassa hirvittävä takkauuni. Keskellä salia riippui
pesuvaatteita nuorilla; Antonin oli vaikea ymmärtää, miten siellä
kävi tanssiminen. Mutta yks kaks sieppasivat palvelijat vaatteet
alas, eräs heistä juoksi liedelle ja puhalsi valkean palamaan, ja
kohtapa pyöri lattialla kuusi paria katriljin vuoroissa. Kun naisia
oli herroihin verraten liian vähän, sitoi muuan nuori kreivi, jolla
oli mustat sametinpehmeät viikset ja pari mitä kauneimpia sinisilmiä,
nenäliinan käsivarteensa ja selitti sirosti niiaten olevansa daami.
Heti kutsui eräs toinen herra ritarillisesti kumartaen hänet
tanssitoverikseen. Autuaallisesti keinui tanssivain piiri lattialla.
Kesken kaikkea huoletonta velttoutta, jota sivistyneen Europan muoti
vaati tanssijoilta, leimahti heidän rotunsa luontainen tulisuus
välistä näkyviin. Lenore pyöri mukana. Paroonitar oli vilkkaassa
keskustelussa talon isännän kanssa, ja rouva von Tarowska otti
urakakseen pitää seuraa sokealle vapaaherralle. Kaikki tämä oli
jälleen sitä ylhäistä, läikehtivää eloa, kevyttä hetken nautintoa,
jota Anton oli niin usein ihaillut; mutta tänään hän hymyili sille
kylmän halveksivasti. Hänestä ei tuntunut lainkaan miehuulliselta
eikä edes arvokkaaltakaan, että saksalainen perhe antautui niin
alttiin huolettomasti vastustajainsa tasolle, jotka ehkä juuri tässä
tuokiossa hautoivat vihamielisiä aikeita sitä ja sen kansallisuutta
vastaan. Kun Lenore ensi tanssin päätyttyä astui Antonin ohi ja kysyi
hiljaa: "Miksi ette pyydä minua tanssiin?" vastasi tämä: "Odotan joka
hetki näkeväni herra Bratzkyn kasvot jossain salin sopessa."

"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi
loukkautuneena pois.

Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä
lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat
tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka
haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän
soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin
vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta
toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen
puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli
vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden
sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista,
nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren
epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen
katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka
takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas
pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.

Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin
saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut
helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että
tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen
hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi
Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei
olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä
pölyisten hämähäkinseittien alla. -- Ja tänään näki hän Lenorenkin
päälaella eristävän teräskypärän.


4.

Herra Itzig oli varustanut itselleen oman liiketoimiston. Hänen
luokseen päästäkseen tultiin ensin paljon käytettyyn eteiseen
ja siitä noustiin jokseenkin likaisia portaita myöten erääseen
kylkirakennukseen. Portaiden päässä oli valkeaksi lakeerattu ovi,
jolla loisteli tylsänurkkainen iso messinkilaatta ja sillä nimi
"V. Itzig." Ovi oli aina lukittu, mutta sen vierellä oli paksu
posliininen soittokellon kahva, kaikki siis samaan tyyliin kuin
Ehrenthalin konttorissa, vaikka uudempaa ja siistimpää. Ovesta
asiakas joutui tyhjään eteishuoneeseen, jossa päivisin piti vartiota
viekasnaamainen veitikka, osaksi eteisvahti, osaksi juoksupoika, joka
sen lisäksi oli vielä isäntänsä vakooja tämän liikeasioissa. Hänellä
oli siis sama toimi kuin herra Veitelilla oli alkuperäisin ollut,
mutta toisin kuin tämän silloin osoitti hänen valkoinen hahmonsa
rehjuista hienoutta. Hän näet oli puettu Veitelin pukuliikkeen
kaikkiin kehnoimpiin jäännöskappaleihin, loistavaan silkkiliiviin ja
hännystakkiin, joka tosin oli liian iso hänen mittaiselleen miehelle.
Ulkonaisella esiytymisellään hän siten osoitti, että uusi toiminimi
oli puku- ja sivistyskysymyksissäkin jotain parempaa kuin Ehrenthalin
monessa suhteessa arkimainen liike.

Vieraansa herra Itzig otti vastaan kahdessa pienessä kamarissa,
joista, etummaisessa tosin oli sangen niukalti huonekaluja, mutta
sen sijaan kaksi komeata lamppua, jotka liikemiehen oli täytynyt
ottaa jonkin asiakkaansa maksamattomien vekselikorkojen korvaukseksi.
Sen takana oli makuuhuone, jossa nähtiin yksinkertainen sänky,
pitkä sohva, iso pyöreä kultakehyksinen peili, joka oli peräisin
kelpo Pinkuksen salaisesta tavaravarastosta. Itzig oli itsekin
huomattavassa määrässä muuttunut; huoneeseen takapihalta tulevassa
valjussa valossa häntä olisi kaukaa katsellen milteipä luullut
muotikeikariksi. Hänen luihu naamansa oli käynyt pyöreämmäksi, isot
kesakot, jotka ennen olivat luoneet hänen iholleen tiikerinkarvaa,
olivat vaalistuneet, ja itsepäistä tukkaansa hän kuritti rasvan
ja hiusharjan avulla tottelevaisemmaksi. Edelleenkin käytti uusi
liikemies mielihalusta mustia vaatteita, mutta ne olivat uudet
eivätkä enää lepattaneet väljinä ja kurttuisina hänen yllään. Sillä
herra Itzig oli varttunut ruumiiltaankin, hän rakasti hyvää ruokaa,
jopa nähtiin hänen pöydällään joskus tyhjä viinipullokin, jonka
leimana eli "Mosel" ja vieressä sokerirasia ja hopealusikka. Mutta
niin upeat kuin nämä uudet huoneet olivatkin, käytti Itzig niitä vain
öisin ja liiketunteinaan. Yhä edelleen vei sydämensä hänet vanhaan
tyyssijaan Löbel Pinkuksen majalassa. Siten hän vietti jonkinlaista
kaksoiselämää; suuren maailman nähden hän oli hieno liikemies,
joka asui astraalilamppujen valaisemassa uudestapaperoidussa
liikehuoneustossa ja piti uljaspukuista konttoripalvelijaa, mutta
mieluummin hän vanhassa karavaniseraljissa vietti vaatimatonta elämää
punapumpulisten akkunaverhojen takana ja neliskulmainen laatikko
sohvanaan. Ehkäpä jälkimmäinen asunto häntä viehätti erityisesti
sentakia, että hän siellä sai rajattomasti vallita isäntäväkeä. Sillä
rehellinen Pinkus oli omaksi häpeäkseen alentunut pelkäksi Veitelin
toimitsijaksi ja kiltiksi käskyläiseksi. Ja rouva Pinkus kunnioitti
eteenpäinpyrkivää liikemiestä siihen määrään, että tämän hyväksi
riisti mieheltään monen rasvaisen hanhenrinnan.

Tänään lojui Itzig liikehuoneessaan huolettomasti sohvassa ja poltti
sikaria merenvahaimukkeesta; hän oli läpeensä muodikas maailmanmies
ja odotteli ylhäistä asiakasta. Jopa kilahti ovikello, palvelushenki
riensi avaamaan ja eteisestä kuului rämisevä, miehenääni. Kohta
tuntuivat tulija ja eteisvahti joutuvan keskenään tuimaan toraan,
mikä sai Veitelin työntämään sukkelasti avoimen pöytälaatikon kiinni
ja pistämään avaimen taskuunsa.

"Eikö kotona, hä? Mutta onpahan, sinä viheliäinen vihreätukkainen
pölkkypää!" karjui tulija vartionuorukaiselle. Hän tuntui työntävän
tämän väkivaltaisesti syrjään; Veitel syventyi tutkimaan vanhaa
hypoteekkikirjaa, ovi avautui ja herra Hippus ilmestyi näkyviin,
kasvot punoittavina ja koko mies entistäkin paljon nukkavierumpana ja
pörröisempänä. Koskaan hän ei ollut näyttänyt niin suuresti vanhan
korpin kaltaiselta.

"Sinäkö se sanot ettet muka ole kotona? Sinäkö se käsket tuon
vaivaisen madon ajamaan vanhat ystävät tiehensä? Niin tietysti,
sinustahan on tullut hieno herra, sen narri! Onko mokomaa
hävyttömyyttä ikinä nähty? Kun nulikka on lurjustellut itsensä
asumaan uusiin huoneisiin, eivät vanhat ystävät muka enää kelpaa
hänelle tuttaviksi. Mutta väärään naulaan sinä minun kohdaltani
iskit, poikaseni, älä luule, että vielä pystyt minun verralleni."

Veitel silmäili äkääntynyttä pikku miestä katsein, joista
hyvänsuopeus oli kaukana. "Mitä teidän tarvitsee sillä tapaa meluta
tuolle nuorukaiselle", hän sanoi kylmästi, "hänhän on vain tehnyt
velvollisuutensa. Mistä minä tiesin teidän tänne pyrkivän? Emmekö ole
sopineet, että tapaisitte minua vain iltaisin? Mitä asiaa teillä on
minulle liiketunteinani?"

"Sinun liiketunteinasi! Mokoma kananpoikanen, joka vielä laahaa
munankuorensirpaleita hännässään!" kivahti Hippus yhäti suuttuneena
ja istahti hänkin sohvaan. "Sinun liiketunteinasi --", hän jatkoi
rajattoman ylenkatseellisesti, "sinun liikkeellesi ovat mitkä tunnit
tahansa, kyllin hyvät!"

"Taas te olette juovuksissa", vastasi Veitel harmissaan, "kuinka
usein olen sanonutkaan, etten tahdo olla missään tekemisissä teidän
kanssanne, kun tulette suoraapäätä kapakasta."

"Hoo", huusi herra Hippus, "sinä lumppuriämmän poika, minun käyntini
luonasi on sinulle aina ja joka hetki kunniaksi. Minäkö juovuksissa",
hän jatkoi nikottaen, "mistä minä juovuksiin tulisin, sen narri?
Kuinka voisi juopua", hän huusi tulistuneena, "kun ei ole penniä
millä maksaisi viinilasin?"

"Sehän minun olisi pitänyt tietääkin, ettei teillä taaskaan ole
rahaa", sanoi Veitel harmistuneena. "Vasta äskettäinhän annoin teille
kymmenen taaleria, mutta te olette kuin pesusieni. Sääli on tuhlata
teidänmoiselle miehelle penniäkään."

"Mutta tänään sinun säälisi saa äkisti loppua", vastasi äijä
pilkallisesti, "sillä sinä annat minulle jälleen kymmenen taaleria ja
ne heti paikalla."

"Enpäs annakaan", huusi Veitel. "Minua jo kyllästyttää ahtaa teihin
viiniä. Tiedättehän hyvin sopimuksemme; rahaa te saatte minulta
vain silloin, kun teette jotakin hyväkseni sen edestä. Ja nyt ette
ole siinä tilassa, että pystyisitte edes lukemaan tai kirjoittamaan
mitään kunnollisesti."

"Sinun laisellesi poropeukalolle minä aina pystyn tekemään mitä
hyvänsä, vaikka olisin viljellyt viinaksia kymmenestikin enemmän kuin
tänä aamuna", virkkoi vanhus tyyntyneemmin. "Anna tänne, mitä sinulla
on työtä. Sinusta on tullut saita visukinttu, mutta enpä huoli tuosta
suututella. Annan sinulle anteeksi, että tahdoit sulkea minulta
ovesi, annan senkin anteeksi, että sinusta on tullut koppava aasi,
joka mahtailee lampulla, joka kelpaisi sinua paremmille miehille;
enkä tahdo riistää sinulta neuvojani, kunhan vain maksat niistä
kunnollisesti. Ja sen päälle me teemme rauhan, poikani. No, anna
kuulua, mitä pirunvehkeitä sinulla taas on mielessä."

Veitel ojensi hänelle paksun kiinnekirjakimpun ja sanoi:
"Lukekaahan nuo ensin läpi ja kirjoittakaa minulle niistä sitten
lyhyt yhteenveto, jota voin käyttää hyväkseni, ja sanokaa siitä
mielipiteenne. Mutta nyt minä odotan erästä asiatuttavaa. Teidän
täytyy mennä takahuoneeseen ja siellä pöydän ääressä tehdä työnne.
Kun olette saanut sen valmiiksi, on aika puhua rahoista."

Herra Hippus työnsi paksun vihkon kainaloonsa ja hoipperehti toista
ovea kohti. "Tänään teen vielä mieliksesi, koska pidän sinusta",
sanoi hän suopeasti ja tahtoi taputtaa Veiteliä poskelle.

Veitel sieti hyväilyn ja yritti sulkea takaoven, mutta humalainen
äijä työnsi jalkansa väliin ja sanoi häntä kavalasti katsellen:
"Sinä siis odottelet jotakin? Ketä sinä odotat, pikku Itzig? Onko se
miehen- vai vaimonpuoli?"

"Raha-asioista vain on kysymys", vastasi Veitel olkiaan kohauttaen.

"Vai raha-asioista", toisti vanha herra, katsellen ihailevasti
liittolaistaan. "Niin, nepä ovatkin vahva puolesi. Ei sinun
vertaistasi veijaria ole toista! Ken sinulta naukuu rahaa, se on
hukassa. Parempi olisi hänen hypätä veteen, vaikken minä mitään niin
inhookaan kuin silkkaa vettä. Sinä pikkunen pirun hännänkannattaja!"
Ihraisilla silmillään hän tuijotti lemmekkäästi Itzigiin.

"Osaattepa te itsekin kiskoa minulta rahoja", vastasi Veitel
väkinäisesti hymyillen.

"Hoo, siinä minä olen lujaa poikaa", sammalteli äijä, "minä en
olekaan lihaa ja verta, min' oon Hippus, min' oon kuolema."

Eteisen kello helähti jälleen. "Pysykää nyt hiljaa!" huudahti Veitel,
sulki oven, istahti sohvaan, tarttui jälleen merenvahaimukkeeseen ja
odotti vierastaan.

Etuhuoneessa kilahti sapeli, ja husaariupseeri astui sisään. Eugen
Rothsattel oli viime talvena vähän vanhentunut, hänen hienot kasvonsa
olivat laihtuneet ja silmäin alla eli mustat juovat. Hän saapui
teeskennellyn välinpitämättömänä, vaikka Itzig ei antanut sen näön
pettää itseään rahtuistakaan, sillä tuon naamion alla hänen kokenut
katseensa luki selvästi kuumeen, joka polttaa pulaan joutuneen
rahanlainaajan verta.

"Herra Itzigkö?" kysyi upseeri mahtavasti.

"Se on nimeni", vastasi Veitel ja nousi veltosti pystyyn.

Levottomasti Eugen tarkasteli rahamiehen kasvoja. Tuo mies oli sama,
josta jo hänen isäänsäkin oli varoitettu, ja nyt veti ilkeä kohtalo
häntä samaan verkkoon.

"Minulla on näinä päivinä suoritettava velka täkäläisille
rahanlainaajille", aloitti luutnantti hermostuneesti, "jotka lienevät
tuttavianne. Kun sen johdosta tahdoin käydä puheisiin heidän
kanssaan, sain kuulla, että he ovat myyneet velkakirjat teille."

"En niitä juuri kernaasti ostanut, sillä mielelläni en ole
asioissa herrojen upseerien kanssa. Niitä on kaksi velkakirjaa,
yhdelletoistasadalle ja kahdeksallesadalle, siis on velka yhteensä
tuhat yhdeksänsataa taaleria." Hän otti pöydältä salkun ja
kaivoi paperit siitä esiin. "Tunnustatteko nämä allekirjoitukset
omiksenne", hän kysyi kylmästi, "ja tunnustatteko saaneenne lainaksi
puheenaolevat tuhat yhdeksänsataa taaleriaa?"

"Lieneehän sellainen summa niihin kirjoitettuna", vastasi upseeri
vastahakoisesti.

"Minä kysyn teiltä, tunnustatteko olevanne minulle tuon summan velkaa
näitä kahta velkakirjaa vastaan?"

"No hitoilla, myönnänhän sen", huudahti luutnantti; "velan tunnustan,
vaikken ole saanut siitä edes puoliakaan." Veitel pisti vekselit
kirjoituspöytänsä laatikkoon ja sanoi, ivallisesti olkapäitään
kohauttaen: "Minä olen kuitenkin maksanut niistä täyden määrän. Tulen
siis huomenna tai ylihuomenna perimään teiltä rahani."

Upseeri oli kotvan aikaa ääneti, ja tumma puna nousi hitaasti hänen
laihoille poskilleen. Vihdoin hän kovan sisällisen kamppailun jälkeen
lausui: "Pyydän teitä, herra Itzig, myöntämään minulle maksuajan
lykkäystä."

Veitel väänteli välinpitämättömästi sikari-imukettaan ja vastasi: "En
myönnä teille rahtuakaan luottoa."

"Olkaahan toki järkevä, Itzig", sanoi upseeri pakottautuen
tuttavalliseen sävyyn. "Minä ehkä piankin kykenen maksamaan teille."

"Teillä on jonkun viikon perästä yhtä vähän rahaa kuin nytkin",
vastasi Veitel tylysti.

"Olen valmis kirjoittamaan velan suuremmallekin summalle, jos
taivutte odottamaan."

"Sellaisiin asioihin en koskaan puutu."

"Minä hankin isäni tunnustajaksi velkasummalle."

"Herra von Rothsattelille myönnän aivan yhtä vähän luottoa kuin
teille itsellenne."

Luutnantti iski harmistuneena sapelinsa lattiaan. "Entäpä jollen
maksa lainkaan?" hän puuskahti. "Tiedättehän, etten upseerina ole
lain mukaan siihen velvoitettu."

"Tiedän kyllä", Veitel vastasi tyynesti. "Maksatteko siis huomenna
tai ylihuomenna?"

"En voi", huudahti Eugen epätoivoissaan. "Silloin pitäkää vaari
takistanne, jota kannatte yllänne", sanoi Veitel kääntäen selkänsä
vieraalleen.

"Wohlfart oli oikeassa, kun varoitti minua teistä", huudahti Eugen
aivan suunniltaan. "Te olette kovasydäminen..." hän pidätti viime
sanan sanomatta.

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi", sanoi Itzig, "ei ketään syrjäistä
ole kuulemassa. Mitä nyt aioitte sanoa minusta kahdenkesken, sen
ihmiset kohta tulevat sanomaan teistä itsestänne julkisesti, jollette
maksa."

Eugen käännähti kiroten poispäin, kynnyksellä hän jäi vielä
hetkiseksi seisomaan, sitten hän ryntäsi raivoissaan tiehensä.

Veitel katseli voitonriemuisesti hänen jälkeensä. "Poika on isänsä
kaltainen, hän istuu kiikissä niinkuin hänen täytyykin istua",
hän puheli itsekseen. "Rahoja hän ei ainakaan kykene hankkimaan.
Rothsattelien tarina on kohta lopussa, eikä Wohlfartkaan pysty heitä
enää kannattelemaan. -- Ja kun olen naimisissa Rosalien kanssa, perin
myöskin Ehrenthalin kiinnekirjat. Silloin voivat appiukolta kadonneet
hypoteekit jälleen sattumoilta löytyä hänen papereittensa joukosta.
Silloin on parooni kokonaan käsissäni ja tila on minun."

Tämän itsepuhelun jälkeen hän avasi peräoven, joka äsken oli
erottanut herra Hippuksen ylhäisestä vieraasta, ja löysi pienen
nurkkasihteerin nukkumasta, pää käsiin vaipuneena ja kyynärpäät
asiakirjoilla. Vilpittömästi halveksien katseli Itzig tuota
kokoonvajonnutta hahmoa ja sanoi itsekseen: "Hän käy jo vaivakseni.
Tuonaan hän sanoi olevansa kuolema, toivoisinpa hänen olevan ainakin
kuollut, jotta pääsisin hänestä eroon." Kovakätisesti hän pudisteli
kuorsaavaa äijää ja huusi hänen korvaansa: "Teistä ei ole muuhun
kuin nukkumaan, mitä teidän tarvitsi tulla tänne kuorsaamaan? Menkää
kotianne, saatte paperit, kun pystytte paremmin työtä tekemään."

Kun asianajaja oli, luvattuaan palata uudestaan iltapäivällä,
hoippunut unenpöpperössä matkaansa, harjasi Itzig kadehdittavalla
taidolla korkean silkkihattunsa, veti ylleen paraimman takkinsa,
rasvasi huolella tukkansa kultakehyksisen peilin edessä ja lähti
vastustajansa Ehrenthalin taloon.

Eteiseen tultuaan hän loi aran katseen konttorihuoneen oveen ja
juoksi portaita ylöspäin. Mutta keskitiessä hän pysähtyi. "Hän
istuu jälleen konttorissaan", sanoi hän kuulostellen, "voinpa
kuulla hänen murahtelevan, sillä tapaa hän aina murahtelee yksin
ollessaan. Tahdonpa uskaltaa mennä hänen luokseen, ehkä voi hänen
kanssaan puhella." Hän palasi epäröiden ovelle ja kuulosti jälleen,
sitten hän rohkaisihe ja avasi nopeasti oven. Hämärässä huoneessa
istui nahkatuolissa kokoonluhistunut ihmishahmo, muotonsa menettänyt
hattu päässä; tuo hahmo nyökytteli päätään ja mutisi käsittämättömiä
sanoja. Kuinka olikaan Hirsch Ehrenthal viime vuoden kuluessa
muuttunut! Kun hän viimeisen kerran oli käynyt vapaaherran tilalla,
oli hän ollut pyöreä, mahtavan näköinen herra, kaikin puolin hyvin
säilynyt mies, joka osasi työntää timanttisen rintaneulansa oikeaan
kohtaan ja esiytyä sirosti naisten edessä, mutta tuo pää, joka nyt
heikkouttaan nyökkäili, oli vanhan ukon pää, ja hänen ryppyisillä
kasvoillaan kasvoi parta, jota partaveitsi ei ollut viikkokausiin
kurittanut. Hän oli täydellinen kuva mitä surkeimman kurjuuden
tilasta, jolloin henki rappeutuu ennen ruumista, kohti ihmisen toista
ja iäistä kehtoa.

Veitel seisoi kynnyksellä ja katseli kummissaan entistä isäntäänsä,
joka enimmäkseen raskaisiin unelmiinsa vaipuneena enää vain osaksi
hoiteli liikeasioitaan. Vihdoin hän lähemmäksi käyden alotti:
"Tahtoisin puhua sanasen kanssanne, herra Ehrenthal."

Vanhus nyökkäili edelleen päätään ja sanoi vanhan miehen vapisevalla
äänellä. "Hirsch Ehrenthal on nimeni, mitä puhumista teillä on
minulle?"

"Tahtoisin puhua kanssanne eräästä suuresta liikeasiasta", jatkoi
Itzig.

"Kyllä kuulen", sanoi Ehrenthal ylös katsahtamatta. "Jos se on suuri
liikeasia, niin miksi ette kiiruhda puhumaan?"

"Tunnettehan te toki minut vielä, Hirsch Ehrenthal?" huusi Itzig
kumartuen vanhuksen puoleen.

Nahkatuolissa istuva mies loi ylös väsyneet silmänsä ja tuijotti
kauan puhujaan, kunnes viimein tunsi hänet. Hän kavahti kiivaasti
pystyyn ja seisoi leuka eteen kuuristuneena, yhä tuijottaen
vieraaseensa. Yhäti tärisi hänen päänsä ja silmissä leimusi pelkoa
ja vihaa. "Mitä teillä on tekemistä minun konttorissani?" hän huusi
värisevällä äänellä. "Kuinka uskallatte tulla silmäini eteen? Menkää
matkoihinne, mies!"

Itzig jäi paikoilleen. "Mitä te kotkotatte siinä kuin kukko, enhän
minä tee teille mitään. Tahdon puhua teille suurista asioista, jos
vain voitte pysyä rauhallisena, niinkuin teidän ikäisenne miehen
tulisi pysyä."

"Sehän on Itzig", mutisi vanhus itsekseen, "hän tahtoo puhua suurista
asioista, ja minun täytyy pysyä rauhallisena. -- Mutta kuinka voin
pysyä rauhallisena", hän huudahti jälleen kiivaasti, "kun näen teidät
silmäini edessä? Tehän olette minun viholliseni, te olette vienyt
minut perikatoon joka haaralla! Te olette ollut minulle paholaisena,
jolla on iskevä miekka kädessä ja jolta valuu sappea suusta.
Minä olen avannut suuni, ja te olette työntänyt minuun miekkanne
ja valuttanut sappea sydämeeni, ja minun täytyy vapista teidät
nähdessäni."

"Olkaahan toki levollinen", sanoi Itzig, "ja kun olette tyyntynyt,
niin kuunnelkaa mitä minä sanon."

"Onko hänen nimensä Itzig?" pölisi äijä edelleen itsekseen. "Siksi
hän itseään nimittää, mutta kun hän kulkee kaupungilla, ulvovat
hänelle koirat. -- En minä tahdo nähdä teitä", huusi hän jälleen
suoristautuen, "menkää matkoihinne, teidän näkönne on minulle
vastenmielinen, ennen minä katselen hämähäkkiä kuin teitä."

Veitel sanoi nöyrästi: "Mitä on tapahtunut, Ehrenthal, se on
tapahtunut, eikä siitä kannata enää puhua. Te olette ollut
vihamielinen minua kohtaan, ja minä olen toiminut teitä vastaan,
samanlaisia olemme siis kumpikin olleet."

"Ja hän on syönyt joka sunnuntai minun talossani", murisi vanhus.

"Jos sitä muistelette", sanoi Itzig, "niin minäkin tahdon sitä
muistella. Niin kyllä, olen syönyt teidän pöydässänne, ja siksipä
minun on mieleni paha, kun olemme joutuneet vihamiehiksi. Minä olen
ollut aina suuresti kiintynyt teidän taloonne."

"Ja sinä olet sitä suurta kiintymystäsi minulle osoittanutkin, nuori
Itzig", jyrisi vanhus. "Sinä olet tullut talooni ja lyönyt minut
maahan, ennenkuin edes makaan haudassanikaan; sinä se olet, joka
vuodatat minulle joka päivä karvauden katkeraa vettä."

"Mitä järjettömyyksiä te lörpöttelettekään?" huudahti Veitel
ärtyneenä. "Miksi te aina puhelette, että muka olette kuollut ja minä
miekkakätinen pahahenki? Minä olen tullut tänne tuomaan teille uutta
ja hyvää elämää enkä suinkaan kuolemaa. Minä tahdon aikaansaada, että
te kohoatte jälleen arvoon ihmisten kesken, ja että ne paljastavat
teille kadulla päänsä, niinkuin tekivät, ennenkuin Hirsch Ehrenthal
kävi uudelleen lapseksi."

Ehrenthal otti koneellisesti hatun päästään ja pani sen uudelleen
lumivalkealle tukalleen.

"Tästälähin pitää ystävyyden vallita teidän ja minun välillä", jatkoi
Veitel lämpimästi, "ja teidän liikkeenne olla minulle yhtä kallis
kuin omani. Minä olen lähettänyt puheillenne useamman kuin yhden
sukulaismiehistänne ja antanut heidän sanoa, mitä teiltä tahdon, ja
teidän rouvanne on sanonut teille monesti saman. Minusta on tullut
mies, joka tekee liikeasioita kaikkein hienointen ihmisten kanssa,
ja minä voin näyttää teille omistavani varman pääoman, joka kasvaa
suuremmaksi kuin luulettekaan. Miksi emme löisi rahojamme yhteen? Jos
te isänä annatte minulle tyttärenne Rosalien, niin tulen kohtelemaan
teitä kuten vävypojan sopii."

Vanha Ehrenthal silmäili kosijaa katsein, joiden tylsyydestä jälleen
välähti kipinä vanhaa viekkautta. "Jos tahdotte vaimoksenne tyttäreni
Rosalien", hän vastasi, "niin kuulkaa sitten ainoa kysymys, minkä
teille teen. Mitä voitte minulle antaa, jos annan teille Rosalien?"

"Sen voin laskea eteenne minä hetkenä hyvänsä", huudahti Veitel.

"Te voitte laskea eteeni monenlaista", sanoi Ehrenthal torjuvasti.
"Mutta yhtä vain teiltä vaadin. Jos voitte jälleen antaa minulle
poikani Bernhardin, niin saatte tyttäreni. Mutta jollette voi
noutaa Bernhardiani minulle haudasta, niin sanon teille, niin kauan
kuin kieli liikkuu suussani: Menkää matkoihinne, menkää ulos minun
konttoristani. Ulos!" ärjäisi hän äkillisessä vimmassa ja heristi
nyrkitettyjä käsiään kosijaa vastaan. Veitel peräytyi joutuin ovelle,
ja vanha mies vaipui uupuneena jälleen tuoliinsa ja mutisi ja uhkaili
itsekseen.

Itzig katseli häntä kynnykseltä, kunnes vanhuksen mutina tyrehtyi
epäselväksi vikinäksi; silloin kohautti Veitel hartioitaan ja sulki
oven perästään.

Noustessaan portaita ylös talon naisten luo hän liikutteli edelleen
olkapäitään ilmaistakseen ylenkatsettaan vanhan miehen naurettavasta
heikkoudesta. Sitten hän soitti ovikelloa, ja tuttavallisesti
hymyilevä keittäjätär, jolla aina oli rypistynyt myssy päässä, laski
hänet sisään.

       *       *       *       *       *

Sillävälin kierteli Eugen neuvottomana kaupungilla upseeriasunnosta
toiseen. Hän poikkesi Feronin viinitupaan, mutta ostereita hän ei
kyennyt nauttimaan, ja viinikin maistui hänestä kirjoitusmusteelta.
Jälleen juoksenteli hän katuja ylös ja alas, tuskanhiki otsallaan.
Siten kului päivä poika paralta. Vihdoin hän istahti lopen uupuneena
erääseen konditoriaan ja rupesi pohtimaan mielessään viimeisiä
mahdollisuuksia. Kunpa Wohlfart vain olisi ollut kaupungissa! Mutta
liian myöhäistä oli antaa hänelle sanaa. Ne asioitsijat, joilta hän
oli rahat lainannut, olivat antaneet hänelle epämääräisiä lupailuja
maksuajan mahdollisesta lykkäytymisestä; vasta eilen illalla
olivat molemmat samanaikaisesti kirjoittaneet hänelle, että heidän
vaatimuksensa olivat siirretyt herra Itzigille. Liian myöhäistä tosin
oli kirjoittaa Wohlfartille, mutta eikö tällä luotettavalla ystävällä
ollut ketään tuttavia paikkakunnalla? Kun Anton oli suositellut
nuorta Sturmia, oli hän sanonut: "Voudin isä on vakavarainen mies."
Perheen palveluksessa olevan entisen husaarin isältä hän kukaties
voi lainata rahat, jos ukolla ylipäätään oli varoja. Siinäpä
kysymys olikin. Hän pyysi osotekirjaa nähdäkseen ja luki: Johann
Sturm, lastaaja, Saarikuja N:o 17. Hän otti ajurin ja ajoi sinne.
Kiireisesti hän kolkutti ulko-ovelle, jyrähtävä "Sisään!" oli
vastaus. Hätäytynyt upseeri astui lastaajan kynnyksen yli.

Isä Sturm istui yksinään olutkipon ääressä, kädessään päivän
sanomalehti, niin pikkunen lehtiriepu, että jokainen voi nähdä,
ettei se ollut kirjoitettu eikä painettu eikä julkaistu ukko Sturmia
varten. "Husaari!" huudahti vanhus ja jäi ällistyksissään istumaan
lavitsalleen. Upseerikin oli ällistynyt isännän jättimäisestä
varresta. Molemmat tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä.

"Aivan oikein", sanoi jättiläinen, "husaarihan se onkin, ja Karl
poikaseni rykmentistä, näen mä; takki sama, nyörit samat. Terveeksi
olkoon, toveri!" Hän nousi pystyyn. Nyt vasta hän huomasi nyörit
kultaisiksi. "Katsos hittoa, herra upseerihan se onkin!"

"Nimeni on Eugen von Rothsattel", aloitti luutnantti, "olen tuttu
herra Wohlfartin kanssa."

"Herra Wohlfartin ja poikani Karlin kanssa", sanoi Sturm innokkaasti,
"käykää istumaan, herra upseeri, tämäpä oli minulle erinomainen
ilo ja kunnia." Hän nouti tuolin ja laski sen innoissaan Eugenin
eteen niin kovaa, että ovi tärähti ja akkunat helähtivät. Eugen
yritti käydä istumaan. "Ei vielä", sanoi ukko Sturm, "ensin se on
pyyhittävä, jotta ei univormu nuhjaudu. Sittekuin Karl poikani täytyi
lähteä pois, on täällä kaikki hiukan tomuista." Hän nouti liinan ja
pyyhki sillä tuolin. "Kas niin, hyvä herra, sallikaa että istun teitä
vastapäätä. Tuotteko tietoja pienokaisestani?"

"Ei muuta, kuin että hän jaksaa hyvin ja että isäni on hyvin
tyytyväinen hänen toimiinsa."

"Vai niin!" huudahti Sturm, nauraen koko naamallaan ja koputellen
sormenpäillään pöytään, niin että huoneessa tapahtui pieni
maanjäristys. "Tiesinhän minä, että herra isänne tulisi häneen
olemaan tyytyväinen. Siitä olisin voinut antaa vaikka virallisen
takauksen. Hän oli aika käytännöllinen tenava jo noin pikkuisena",
ja hän piirusti pöytään mitan ihmiskoosta, joka ei voinut olla
mahdollinen edes kapalolapsellekaan.

"Mutta voiko hän olla kaikessa mukana?" hän kysyi kiireisesti;
"tiedättehän, minkävuoksi." Hän näytti luutnantille hirmuista kättään
ja heristi sen sormet kaikkiin ilmansuuntiin. "Keskisormi ja nimetön
tipotiessään, ah, sepä vasta kova onni, herra upseeri!"

Nyt muisti Eugen hämärästi Karlia kohdanneen onnettomuuden. "Se ei
häntä enää haittaa", sanoi hän koko lailla hämillään osasta, jota hän
pakosta oli joutunut esittämään helläluontoisen jättiläisen edessä
"Mutta oikeastaan toi eräs pyyntö minut teidän luoksenne."

"Pyyntökö?" nauroi jättiläinen, niin että huoneessa jyrisi, "Vaatikaa
te vain, herra parooni! Ja tämä ei ole mikään puheenparsi. Jokainen
jäsen siitä perheestä, jonka luona Karlini on voutina, on oikeutettu
vaatimaan mitä hyvänsä vanhalta Sturmilta. Se on minun yksinkertainen
ajatukseni." Hän pyyhkäsi kädellään pöytää.

"Lyhyesti sanoen, herra Sturm", alkoi Eugen, "minun on huomenna
suoritettava iso maksu ja siihen tarvitsen rahaa. Juttu tuli
aivan äkisti huolekseni; en ennätä enää edes isällenikään siitä
ilmoittamaan. Enkä tunne täällä kaupungissa ketään toista, jonka
puoleen voisin paremmalla luottamuksella kääntyä kuin oman voutimme
isän."

Sturm kumartui eteenpäin ja läimähytti ilonsa innoissa kämmenellään
upseeria polveen. "Sepä oli rehellisesti sanottu. Te olette oikea
herra, joka pitää kiinni omasta perheestään eikä turvaudu vieraisiin,
kun hän voi saada apua omalta väeltään. Rahaa siis tarvitsette?
Karlini on herra isänne vouti, ja Karl poikasellani on vähin rahoja,
siis juttu on selvä. Paljonko on tarvis? Satako taaleria, kaksisataa
ehkä? Rahat ovat valmiina."

"Minua miltei hävettää, herra Sturm, mainita teille summan suuruus",
sanoi Eugen hämillään. "Tarvitsisin tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria", toisti jättiläinen kummissaan,
"onpa se koko pääoma, se on talonhinta, sehän on oikein liikeasia,
kuten ihmiset sanovat."

"Sellainen se onkin, herra Sturm", myönsi Eugen huolissaan. "Ja kun
olette niin ystävällinen minua kohtaan, niin täytyy minun myöskin
sanoa teille, että itseänikin sydämestä surettaa, että niin paljosta
on kysymys. Kirjoitan teille kernaasti velkakirjan rahoista ja maksan
millaista korkoa te vain haluatte."

"Tiedättekö mitä", virkkoi Sturm miettiväisesti, "koroista emme huoli
puhua, sopikaa siitä asiasta Karlini kanssa. Mutta mitä velkakirjaan
tulee, niin se oli teiltä hyvä ajatus. Sellainen tunnuste on hyvä
olemassa niinhyvin eläessä kuin kuolemantapauksen sattuessa. Te ja
minä emme tarvitse sellaista keskenämme, mutta voinhan minä kuolla
piankin. No, siitä ei olisi vahinkoa, sillä olisittehan te jälellä,
joka tiedätte asiasta. Mutta voisittehan tekin kuolla, mitä en
lainkaan pelkää, päinvastoin", hän jatkoi ja taputteli hyvitellen
Eugenin polvea; "mutta saattaisihan sekin olla mahdollista, ja
silloin täytyisi Karl poikasellani olla teidän allekirjoituksenne,
jotta hän voisi sanoa: Tuon on nuori herra parooni kirjoittanut, siis
maksakaa pois."

"Te tahdotte siis osoittaa minulle sen hyvyyden, että lainaatte
rahat?"

"Ei se mitään hyvyyttä ole", sanoi Sturm, tehden torjuvan eleen, "se
on minun velvollisuuteni, koska juttu kerran on liikeasia ja kääpiöni
on teidän voutinne."

Liikutettuna Eugen katsahti jättiläisen nauraviin kasvoihin. "Mutta,
herra Sturm, minä tarvitsen rahat jo huomiseksi", hän sanoi.

"Tietysti", Sturm vastasi, "se on selvä kuin päivä ja minusta
vallan oikein. Tulkaahan, herra parooni." Hän otti kynttilän ja
vei vieraansa makuuhuoneeseen. "Antakaa anteeksi, että täällä on
niin siivotonta; minä olen yksinäinen mies ja olen koko päivän
työssä. Katsokaas, tässä on minun rahalippaani." Hän veti sängyn
alta rautaisen arkun. "Varkailta se on turvassa", hän sanoi
itsetuntoisesti hymyillen, "koko kaupungissa ei kukaan muu kuin
minä itse jaksa siirtää sitä paikaltaan, eikä kukaan kykene sitä
avaamaankaan, sillä lukkolaite on vaimovainajani isän taidetyötä.
Harvat minua lukuunottamatta jaksavat kohottaa kannen, ja vaikka
niitä tulisi useampiakin, niin tulisi niille kuuma urakka. Uskotteko,
että rahat saa täällä olla turvassa varkailta ja muilta veijareilta?"
hän sanoi riemuiten. Hän yritti juuri työntää avainta lukkoon.
"Seis", hän keskeytti äkkiä toimensa, "vielä muuan asia! Minä luotan
teihin, herra parooni, niinkuin omaan Karliini, se on selvä, mutta
vastatkaapa ensin tähän kysymykseen: oletteko te todella nuori
parooni?"

Helpotuksesta täytyi Eugenin naurahtaa. Hän kaivoi povitaskuaan:
"Tässä on upseerikirjani."

"Ahaa, mikä kunnia!" Sturm vastasi, tarttui varovasti paperiin
hyppystensä nenillä ja luki tarkkaan ylälaidassa olevan nimen, sitten
alempana olevat rivit, nyökkäsi hartaasti ja antoi kahden sormen
välissä todistuskappaleen takaisin sen omistajalle. "Ja tässä",
jatkoi Eugen, "sattuu taskussani olemaan Wohlfartilta saamani kirje."

"Kas vain", huudahti Sturm, katsellen osoitekirjoitusta, "totta
tosiaan hänen omaa käsialaansa."

"Ja tuossa on hänen allekirjoituksensa", sanoi Eugen. "Teidän hartain
Wohlfart", luki jättiläinen; "niin, kun hän kirjoittaa sillä tapaa,
niin saatatte myöskin uskoa, että hän tarkoittaa totta. -- Kas niin,
nyt on asian liikepuoli selvitetty, kuten sanotaan", hän jatkoi ja
jätti kirjeen takaisin, "ja täss' on rahat. Tuhatta ja yhdeksänsataa
taaleriahan tarvittiin." Hän nosti arkusta viisi isoa kukkaroa,
punnitsi niitä kuin höyhentä kämmenellään ja ojensi ne sitten
Eugenille. "Siin' on tuhannen."

Eugen koetti turhaan kannattaa kaikkia yhdellä kertaa kädessään.

"Ahaa", sanoi jättiläinen hänen pulansa huomattuaan, "minä kannan ne
vaunuihinne. Loppu minun täytyy antaa teille seteleinä. Kas niin, nyt
on juttu kunnialla selvitetty." Hän sulki arkunkannen ja lykkäsi sen
vuoteen alle.

Eugen palasi kevyin sydämin ja loistavin otsin etuhuoneeseen. "Nyt
minä kannan rahat perästänne vaunuun", huomautti Sturm.

"Ensin velkakirja", muistutti Eugen.

"Oikein", nyökkäsi jättiläinen. "Järjestys pitää olla kaikessa.
Koettakaahan voitteko kirjoittaa kehnolla kynälläni. Jos olisin
tiennyt niin hienoa vierasta tulevaksi, niin olisin ottanut paremman
kynän herra Schröterin konttorista."

Eugen rupesi kirjoittamaan velkakirjaa; sillä aikaa ukko Sturm
istui vastapäätä olutkipponsa ääressä ja katseli hänen puuhaansa
rattoisan uteliaasti. Sitten hän seurasi vierastaan ulos ja sanoi
tämän hyvästiä ottaessa: "Tervehtikääpä minulta oikein sydämellisesti
pikkuruistani ja herra Wohlfartia. Olin luvannut Karlille, että
tulisin hänen luokseen jouluksi sytyttämään joulukuusta. Mutta ei se
käy enää päinsä terveydentilani takia. Yhdeksänviidettä on jo ohi."

       *       *       *       *       *

Jonkun ajan perästä Eugen kirjoitti Antonille, mainiten lyhyesti
lainanneensa isä Sturmilta tuhat yhdeksänsataa taaleria velkakirjaa
vastaan. "Koettakaahan järjestää asia kuitiksi", niin päättyi kirje,
"tietystikin ilmoittamatta siitä mitään isälleni. Hyväsydäminen
ukon hupsu, se vanha Sturm; ajatelkaappa jotain sievää lahjaa hänen
pojalleen, husaarille, jonka voin tuoda mukanani, kun sinne pääsen
tulemaan."

Peräti närkästyneenä Anton nakkasi kirjeen pöydälle. "Ei tätä väkeä
käy enää auttaminen, siinä oli vanha isäntäni aivan oikeassa.
Kultaisiin rannerenkaisiin jollekin irstaalle tanssijattarelle,
peli-iltoihin kelvottomien toverien parissa hän on tietysti tuhlannut
rahat ja maksaa sitten koronkiskurille velkansa rehellisen työmiehen
sitkeässä istuvilla ansioilla." Hän huusi Karlin puheilleen.

"Monesti on minua surettanut, että olen vetänyt sinutkin tähän
sotkuiseen pesään, mutta nyt tunnen syvästi, että siinä tein
sinulle suuren vääryyden. Minua oikein hävettää sanoa sinulle,
mistä on kysymys. Nuori Rothsattel on käyttänyt hyväkseen isäsi
hyväsydämisyyttä lainatakseen häneltä tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria minun ukoltani!" Karl huudahti
ällistyneenä. "Onko Goljathillani ollut niin paljon rahaa lainata? Ja
minulle hän on aina teeskennellyt, ettei muka osaa ollenkaan säästää."

"Osa sinun perinnöstäsi on mennyt menojaan aivan arvotonta
velkakirjaa vastaan, ja jutun tekee vielä inhoittavammaksi se
välinpitämätön sävy, millä tuo kevytjalka lainamies siitä puhuu. Eikö
isäsi ole kirjoittanut siitä sinulle mitään?"

"Hänkö?" huudahti Karl, "ei, ukkoni olisi viimeinen mies sitä
tekemään. -- Se minua vain harmittaa, että te annatte tuon jutun
käydä niin sydämellenne. Pyydän mitä hartaimmin, ettette nosta siitä
melua. Tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka paljon mustia pilviä on
kasautunut tämän talon päälle, älkää siis lisätkö vanhempain suruja
minun vuokseni."

"Joka tässä asiassa vaikenee", vastasi Anton, "hän tekee itsensä
osalliseksi kehnoon tekoon. Kirjoita sinä paikalla isällesi, ettei
hän koskaan vast'edes olisi enää niin myötämielinen, sillä tuossa
kavaljeerissa on miestä turvautumaan taas ensi pulassaan isäsi apuun."

Sitten Anton itse kirjoitti Eugenille seuraavasti: "Teidän velkanne
maksamista on mahdoton järjestää, jollen saa siitä ilmoittaa herra
isällenne, ja näinkin ollen en tiedä, mistä ottaisin maksamiseen
tarvittavat rahat. En voi vaieta, että pidän varsin vääränä
lainaamistanne vouti Sturmin isältä. Te ja herra isänne saatte
muutenkin kiittää pojan itseuhrautuvaa toimeliaisuutta niin paljosta,
että hänen täällä nauttimansa pieni palkka on siitä vain mitätön
korvaus. Senvuoksi minun täytyy mitä hartaimmin pyytää, että te
ainakin hankitte lastaaja Sturmille niin paljon vakuutta nykyisestä
velastanne kuin suinkin. Ainoa tällainen kyseeseen tuleva vakuus
on se, että herra isänne rupee velkanne tunnustajaksi. Olette kai
yhtä mieltä minun kanssani, että te itse paraiten voitte tehdä
tarpeellisen ilmoituksen vapaaherralle. Minä pyydän, ettette lykkää
tätä asiaa vastaisen täällä käyntinne ajaksi, koska minusta jokainen
viikko, jolloin se pysyy suorittamattomana, tuntuu pidentävän
tahallista harhaanviemistä, mikä ei suinkaan ole arvonne mukaista."

Ja Karlille Anton sanoi: "Jollei hän tunnusta asiaa isälleen, niin
ilmoitan sen vapaaherralle kohta hänen tänne tultuaan hänen itsensä
läsnäollessa. Älä vastusta minua, sinä olet aivan yhtäläinen kuin
isäsi."

Tästä kirjeestä oli seurauksena, että Eugen ei enää kirjoittanut
Antonille ja että hän ensimmäisessä isälleen lähettämässään kirjeessä
teki hämäriä viittailuja. Wohlfart oli hänen mielestään mies, jolle
he tosin olivat jossain määrin kiitollisuudenvelassa, mutta pahinta
oli, että tuollaiset ihmiset sellaisesta ylpistyivät ja omaksuivat
sietämättömän koulumestarin sävyn. Parasta olisi, että hänestä mitä
pikimmin päästäisiin sopivalla tavalla eroon. Tällainen mielipide
kävi aivan yhteen vapaaherran oman ajatuksen kanssa, ja hän kiitteli
sitä oikein iloissaan. "Eugen osaa aina iskeä naulan päähän",
hän sanoi; "minäkin toivon hartaasti sen päivän pian koittavan,
jolloin kykenen itse valvomaan taloudenpitoa ja antaa eron herra
Wohlfartillemme."

Paroonitar, joka oli lukenut, kirjeen puolisolleen, vastasi: "Sinä
varmastikin kaipaisit Wohlfartia suuresti, jos hän jolloinkin eroaisi
meiltä." Sitten pani hän kirjeen takaisin kuoreen ja kätki sen
hameensa taskuun.

Mutta Lenoren oli mahdoton salata paheksumistaan, jonkavuoksi hän
lähti vaieten huoneesta ja etsi Antonin käsiinsä karjapihan puolelta.

"Mitä kinaa teillä on Eugenin kanssa?" hän huusi tälle jo kaukaa.

"Onko hän valittanut teille minun käytöksestäni?" kysyi Anton.

"Ei minulle", Lenore vastasi, "mutta vanhemmille lähettämässään
kirjeessä hän ei puhu teistä samaan siivoon sävyyn kuin ennen."

"Ehkäpä se oli vain sattumalta jonkin ohimenevän pahatuulisuuden
puuskaa."

"Ei, jotain enempää täytyy olla pohjalla, ja minä tahdon tietää sen."

"Jos jotain enempää aihetta on olemassa, niin voitte saada kuulla
siitä vain häneltä itseltään."

"Silloin, Wohlfart", huudahti Lenore, "on Eugen tehnyt jotain väärää
ja te tiedätte siitä."

"Mitäpä tuo liekin", vastasi Anton vakavasti, "niin se ei ole minun
salaisuuteni, muutenhan en sitä teiltä salaisi. Minä pyydän teitä
uskomaan, että olen menetellyt rehellisesti veljeänne kohtaan."

"Mitä minä uskon, se ei voi teitä hyödyttää. Minä en saa tietää niin
mistään, en ymmärrä mitään enkä voi tänä tuskan ja hiipien aikana
tehdä mitään muuta kuin harmitella, kun teitä kohtaan käyttäydytään
väärin."

"Usein", sanoi Anton, "tunnen raskaaksi ja vaaralliseksi taakaksi
sen vastuunalaisuuden, mikä isänne sairauden johdosta on laskettu
minun hartioilleni; hänen huonotuulisuutensa kohdistuu luonnollisesti
monesti minuunkin, jonka täytyy antaa hänelle pelkkiä epätyydyttäviä
tietoja. Sitä ei voi välttää. Mutta minulla on rohkeutta kestää
epämieluisiakin hetkiä, niin kauan kuin te ja paroonitar ette anna
horjuttaa vakaumustanne, että minä alati toimin teidän parhaaksenne
sen mukaan kuin itse ymmärrän."

"Äitini tietää, mitä te meille olette", sanoi Lenore; "koskaan hän
ei puhele teistä minulle, mutta minä näen sen hänen katseestaan,
kun hän pöydän yli katselee teitä kasvoihin. Hän on aina osannut
salata ajatuksensa, tuskansa ja surunsa, ja nyt hän kääriytyy vielä
läpinäkymättömämpään verhoon kuin koskaan ennen. Yksin minuunkin
nähden. Mutta kuten valkoisen harson läpi minä näen hänen puhtaan
kuvansa; hänen ruumiinsa on käynyt niin heikoksi, että monesti
kyyneleet nousee silmiini kun häntä katselen. Hän puhuu aina pelkkää
hyvää ja järkevätä, mutta moneenkin asiaan nähden hän näyttää niin
penseältä ja tunteettomalta; ja kun hän minun lörpötellessäni
hymyilee, niin minusta tuntuu, kuin aiheuttaisi yksin hilpeyskin
hänelle sisällistä tuskaa."

"Niin kyllä, sen vaikutuksen hän tekee", huudahti Anton surullisesti.

"Hän elää vain yksinomaan isää hoitaakseen; kuinka hän itse
sisällisesti kärsii, sitä ei arvaa kukaan, ei edes hänen
oma tyttärensä. Hän oli kuin enkeli, Wohlfart, joka vasten
mieltään viipyy täällä maan päällä. Minä voin olla hänelle vain
vähäksi hyödyksi, sen tunnen; minä olen niin aikaansaamaton,
ja minulta puuttuu kaikki, mikä tekee äitini niin ihanaksi --
itsehillitsemiskyky, rauhallinen ryhti, viehättävä käytös. -- Sairas
isäni, kevytmielinen veljeni, yksinpä minua hellästi rakastava
äitinikin sulkevat itsensä minulta -- Wohlfart, minä olen niin
yksin!" Hän nojautui kaivonarkkuun ja itki.

"Ehkäpä näin täytyikin käydä teidän omaksi hyväksenne", lohdutti
Anton kaivon toiselta reunalta, sydän täynnä lämmintä sääliä. "Te
olette voimakas luonne, ja minä uskon, että te voitte tuntea hyvin
väkevästi."

"Minä voin olla hyvin äkäinenkin", nyökkäsi Lenore kyyneltensä
keskeltä, "ja sitten kohta perästäpäin perin vallaton."

"Te olitte kasvanut huolettomana ja onnellisissa oloissa, ja elämä
oli teille pelkkää leikkiä."

"Oppiminen on ainakin minulle ollut työlästä", väitti Lenore.

"Minusta te olitte vaarassa kehittyä hiukan liian hurjaksi ja
ylimieliseksi."

"Pelkäänpä sitä itsekin", Lenore huudahti.

"Nyt teidän on täytynyt kestää raskaita kärsimyksiä, ja tulevaisuus
täällä näyttää hyvin vakavalta. Ja jos sallitte minun sanoa
teille, rakas neiti, niin täällä te tulette saavuttamaan juuri ne
ominaisuudet, jotka paroonitar on voittanut itselleen suuressa
maailmassa eläessään, arvokasta ryhdikkäisyyttä ja tunteen
sydämellisyyttä. Minusta tuntuu monesti, kuin olisi teissä jo
tapahtunut muutos."

"Minä kai olinkin ennen aika mahdoton villikissa, eikö niin?" kysyi
Lenore, nauraen kyyneltensä kesken ja katseli Antonin silmiin
rehellisesti, mutta samalla tyttömäisen veitikkamaisesti. Antonin
täytyi väkisin pidättyä sanomasta hänelle, kuinka rakastettava
hän tässä silmänräpäyksessä oli. Mutta kelpo nuorukainen hillitsi
urheasti mielihalunsa ja virkkoi niin kylmästi kuin taisi: "Ei tuo
niin vallan pahastikaan ollut."

"Ja tiedättekös, mikä te itse olette?" kysyi Lenore leikillisesti.
"Te olette, niinkuin Eugen kirjoitti, oikea pieni koulumestari."

"Sitäkö hän siis kirjoitti?" huudahti Anton mieli keventyneenä.

Lenore kävi äkkiä totiseksi. "Älkäämme puhuko nyt hänestä. Kun kuulin
luettavan hänen kirjettään, juoksin tänne sanomaan teille, että minä
luotan teihin enemmän kuin kehenkään toiseen ihmiseen maan päällä,
hyvää äitiäni lukuunottamatta, ja että minä tulen luottamaan teihin
niin kauan kuin elän, että minun luottamustani teihin ei mikään asia
voi järkähdyttää, että olen vakuutettu siitä että te olette ainoa
ystävä, mikä meillä on nykyisessä hädässämme, ja että tahtoisin
polvillani pyytää teiltä anteeksi, jos joku loukkaa teitä sanoin tahi
vaikkapa pelkissä ajatuksissaankin."

"Lenore! Rakas neiti", keskeytti Anton hänet ylen onnellisena --
"älkää puhuko enää."

"Ja vielä tahtoisin sanoa", jatkoi Lenore häiriytymättä, "kuinka
suuresti teitä ihailen nähdessäni teidän kulkevan niin varmasti
tietänne täällä meidän joukossamme ja tulevan hyvin toimeen kaikkien
ihmisten kanssa, antamatta omalta puoleltanne rahtuistakaan perään,
ja kuinka te yksinänne saatte täällä aikaan järjestystä ja parempaa
asiaintilaa. Tämä oli minun sydämelläni, ja nyt olen purkanut sen
teille, Wohlfart."

"Minä kiitän teitä, neiti", Anton vastasi; "te olette sanoillanne
tehnyt minulle tänään iloisen päivän. Mutta en minä ole niin varma ja
väkevä kuin luulette. Ja kun minä katselen tätä tilaa ja ajattelen,
mitä kaikkea täällä pitäisi toimittaa, niin tunnen joka päivä yhä
selvemmin, että minussa ei ole miestä korjaamaan oloja ja asioita
perinpohjin. Jos tahtoisin jolloinkin toivoa teidän olevan mies
eikä vapaaherran tytär, niin se tapahtuisi astellessani tämän tilan
vainioilla."

"Niin, nähkääs, se on vanhastaan minun omakin suruni", sanoi Lenore,
"ja entinen voutimme sanoi monesti samaa. Kun istun neulomukseni
ääressä ja näen teidän herra Sturmin kanssa kiertävän pelloilla,
niin sisuni käy kiehuvan kuumaksi ja minä viskaan joutavan naistyön
syrjään. Minä en voi tehdä muuta kuin syödä leipääni enkä ymmärrä
muuta kuin tuhlata rahoja pitsien osteluun, enkä edes sitäkään
kunnollisesti, niin väittää äitini. Mutta teidän täytyy sietää
taitamatonta Lenorea hyvänä ystävänänne, eikö niin?" Ja hän katsahti
nuorta miestä vilpittömästi silmiin.

"Jo kauan olen tuntenut teidän minulle osottamanne ystävyyden
suureksi onnekseni", huudahti Anton syvästi liikutettuna. "Ja aina,
tähän hetkeen saakka, on sydämelleni ollut ilona saada kaikessa
hiljaisuudessa pitää itseäni teidän uskollisena ystävänänne."

"Ja sellaisina pitää väliemme aina pysyäkin", sanoi Lenore. "Kas
niin, nyt olen jälleen rauhallinen. Älkääkä te enää harmitelko
Eugenin tyhmistä vehkeistä, en sitä minäkään tee."

Sitten erosivat molemmat toisistaan kuin kaksi viatonta lasta, joille
on suloista huvia saada kertoilla toinen toiselleen, mitä intohimo
koettaa pitää salassa.


5.

Herrojen Pixin ja Spechtin välillä olivat vihat jälleen leimahtaneet
ilmi liekkiin. Mutta tällä kertaa Specht ei ollutkaan yksin,
kvartetti oli hänen puolellaan, sillä Spechtiä loukattiin niissä
tunteissa, jotka kvartetti oli tunnustanut oikeiksi ja joille se
oli laulunsa pyhittänyt. Herra Specht oli näet rakastunut. Tämä
sieluntila ei tosin ollut mitään tavatonta tuohon vilkasluontoiseen
herraan nähden, voipa sanoa, että hänen elämänsä pääsisältönä olikin
ikuisesti ryöpsähtävä lemmenleimu, joka ei tosin koskaan suuntautunut
lämmittämään jokapäiväisen elämän käytännöllisiä kattiloita,
toisin sanoen ei vaihtunut ajatuksiksi naimisesta ja oman kodin
perustamisesta. Herra Spechtin lempi oli ikuinen, mutta sen esineet
vaihtelivat alituisesti. Kaikilla naisilla hänen tuttavapiirissään
oli ollut kunnia nauttia runollista jumalointia hänen taholtaan.
Yksinpä talon tätikin oli aikoinaan ollut hänen unelmiensa esineenä,
silloin näet, kun tutustuminen tämän ylevän vaikk'ei enää nuorekkaan
Saphon muinaiseen murheelliseen lemmentarinaan oli ankarasti
liikuttanut kiihkeämielisen runotartenpalvojan ylenherkkiä tunteita.

Mutta tällä kertaa herra Spechtin lemmenliekillä oli vankka
perustus. Hän oli saanut vainuunsa erään nuoren lesken, jonka
etuina oli jommoinenkin varallisuus, oma kelpo talo ja siinä
turkistavaraliike sekä lisäksi vielä pyöreät punaposket ja pari
ystävällistä ruskeaa silmää. Specht seurasi lesken kintereillä
missä tämä ikinä kulki, teatterissa ja julkisissa puistoissa,
maleksi niin usein kuin jouti ja rohkeni hänen akkunainsa alla ja
teki ylipäänsä kaiken, minkä hänen vilkas mielikuvituksensa suinkin
voi, järkyttääkseen lesken sydäntä. Hän häiritsi tämän murheellista
leskeydentilaa lukemattomilla nimettömillä kirjelippusilla, joissa
tuntematon "S" uhkaili suorasanaisessa ja runomuodossa aikovansa
siirtyä tästä arkipäiväisestä elämästä suuren tuntemattoman taa,
jos hänen sydämensä ihanne halveksisi hänen tulista palvontaansa.
Paikkakunnan ilmoituslehdessä esiytyi tuhkatiheään tuoreen kaviaarin,
kapakalojen ja palvelukseen haluavain henkilöiden joukossa yleisön
ällistykseksi runollisia tunteenpurkauksia, joissa milloin säkeitten
alkukirjainten, milloin keskeltä rivejäkin poimittujen kirjainten
nähtiin lihavalla painettuna muodostavan nuoren lesken nimen, Adele.
Viimein ei herra Specht malttanut olla tekemättä koko kvartettia
uskotukseen. Ensin hän tunnusti sydämensä tilan herra Lieboldille;
ja sitten eräänä iltana, kun bassot olivat veljellisesti avustaneet
häntä tulisten lemmenlaulujen harjoittamisessa, hän rohkeni näillekin
ilmoittaa olevansa kuuluisien Adele-runojen tuntematon sepittäjä.
Bassot joutuivat ihmeisiinsä siitä, että heidän konttorinsa oli
muninut mokoman mainehikkaan lauluniekan. Tosin he olivat yhdessä
toisten herrain kanssa tehneet runoista hiljaista pilaa, onnettoman
tekijän salaa ähkyessä kuullessaan armotonta arvostelua; mutta kun he
saivat kuulla runoilijan olevan yhden heidän omasta keskuudestaan,
heräsi heissä yhteishenki ja he kuuntelivat suopealla ymmärtämyksellä
hänen tunnustuksiaan. Lemmentilanne ei heistä tällä kertaa tuntunut
niinkään epäkäytännölliseltä; leski oli nuori ja sievä, omisti oman
talon ja liikkeen sekä päällepäätteeksi kuuleman mukaan jommoisenkin
varallisuuden. Siksipä he lupasivat myötävaikutustaan serenaadinkin
pitoon. Lesken talon ulkopuolella käyskentelevä yövahti lahjottiin
muutamilla lanteilla, serenaadi pidettiin, lesken makuusuojassa
avautui akkunanpuolisko ja jotain valkoista paistoi hetkisen aikaa
näkyviin pimeästä. Specht oli onnen autuas, ja kun tällainen
mielentila ei yleensä ole omiaan tekemään ihmistä vaitonaiseksi,
oli hän kyllin varomaton antaakseen toisillekin työtovereille
salaperäisiä viittailuja. Siten pääsi myöskin Pix asian perille. Nyt
alkoi kaupungin ilmoituslehden palstoilla merkillinen kissan- ja
hiirenleikki. Siihen ilmestyi salamyhkäisiä ilmoituksia, joissa hra
S. pyydettiin saapumaan milloin mihinkin kaupungin etäiseen kolkkaan
kohtamaan henkilöä, joka oli hänelle hyvin rakas. Specht juoksi
hikihatussa sovittuun paikkaan tapaamatta siellä koskaan ketään,
jota hän olisi voinut epäillä ihanteekseen; sen sijaan hän noilla
etsiskelyillään sai kokea kaikenlaista mieliharmia, kärsi kylmää
ja myrskytuulta, sai äkäisiä vastauksia tuntemattomilta naisilta,
joita hän rohkeni puhutella; muuan suutarin juoksupoika, jota hän
aavisteli salapukuun pukeutuneeksi kaunokaisekseen, viskasi palavan
sikarinpätkän hänen silmilleen; jollakin syrjäkujalla häntä valppaan
tähystelynsä johdosta epäiltiin poliisinuuskijaksi, jonkavuoksi hän
sai törkeää haukkumista ja kirvelevän selkäsaunan. Luonnollisesti
hän omasta puolestaan julkaisi paikallisessa äänenkannattajassa
salamyhkäisiä mutta haikean voimakkaita valitusvirsiä kaunottaren
petollisuuden johdosta; näistä oli seurauksena, että kohta ilmestyi
anteeksipyytelyjä ynnä suloisia viittauksia uusien mahdollisuuksien
ilmaantumisesta. Mutta koskaan hän ei löytänyt sitä jota etsi.

Tällaista menoa jatkui moniaan viikon mittaan, ja Spechtin mielentila
joutui kohtalon kunnottomien kepposten johdosta kuohumapisteeseen,
mikä oli omiaan pelottamaan yksin uskollisia bassojakin.

Eräänä aamuna Pix seisoi tavallisuuden mukaan eteisessä iso sivellin
kädessä, kun ulko-ovesta astui sisään sievä pyöreähkö naishenkilö,
jolla oli ruskeat silmät ja yllä upea turkisvaippa ja joka vihaisella
äänellä kysyi herra Schröteriä.

"Herra Schröter ei ole kotona", sanoi Pix. "Mitä teillä on asiaa?"
Hän laski mustan siveltimen kädestään, ja kun vieras nainen epäröi
vastata, vaati hän pontevalla kädenliikkeellä tätä pelastautumaan
tynnörien ja tavarapaalien ja makasiinirenkien uhkaavasta vilinästä.
Hänen miehekäs levollisuutensa tehosikin naiseen niin, että hän
siirtyi sisäeteiseen, jossa herra Pix kumarsi hänelle alentuvasti ja
toisti kysymyksensä: "Haluatteko tilata jotakin liikkeestämme?"

"Haluan puhutella liikkeen johtajaa", vastasi nainen,

"Minä edustan täällä häntä", vastasi Pix Napoleonin sävyyn.

Vieras katsahti häneen pelokkaasti ja rupesi vihdoin esittämään
asiaansa. "Minä tulen valittamaan erään konttoriinne kuuluvan herran
käytöksen johdosta. Jo pitemmän aikaa olen ollut kaikenlaisen
pilanteon ja tunkeilevaisuuden esineenä ja vaarassa joutua
yleiseksi puheenaiheeksi kaupungilla. Minä saan harva se päivä
nimettömältä lähettäjältä kirjeitä ja runoja, ja päivälehdessä
tehdään kehnoa pilaa minun nimelläni. Olen kuullut, että kaiken tuon
häpeämättömyyden harjoittaja kuuluu teidän liikkeeseenne ja vaadin
häntä rangaistavaksi."

Pix arvasi asianlaidan. Hän työnsi -- yhä edelleen Napoleonina --
kätensä liivin sisään ja kysyi: "Voitteko mainita minulle sen herran
nimen?"

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi kaunis leski, "mutta hän on
isokokoinen ja kiharatukkainen."

"Ja muuten laiha ja kömönenäinen?" täydensi Pix määrittelyä. "Hyvä,
se riittää, rouvaseni. Tästä päivästä lähtien te voitte olla rauhassa
ja saatte täydellisen tyydytyksen kaikesta harminnäöstänne, sen minä
takaan."

"Mutta minä tahtoisin kuitenkin tavata herra Schröterin itsensä..."
alotti turkisvaippainen nainen jälleen epäröiden.

"Parempi on, ettette tapaa. Tuo nuori mies on käyttäytynyt teitä
kohtaan tavalla, jonka kehnoudelle en keksi kyllin väkeviä
sanoja. Mutta teidän hyvä sydämenne kohtakin huomaa, ettei hänen
tarkoituksensa varmastikaan ollut loukata teitä. Hän oli kömpelö
poropeukalo, siinä hänen rikoksensa. Miesparkaa vaivaa tosiaankin
sairaaloinen kiintymys teihin. Ja sittekuin olen saanut kunnian nähdä
teidät, en sitä ensinkään ihmettelekään." Hän kumarsi uudelleen,
tällä kertaa kohteliaammin. "Kuten sanottu, minä tuomitsen hänen
menettelynsä, mutta käsitän sen hyvin."

Kaunis leski seisoi hämillään eikä tiennyt mitä vastata tuolle
mahdikkaalle herralle.

"Samalla kertaa", jatkoi Pix, "rohkenen liikkeemme nimessä
kunnioittavimmin pyytää teiltä anteeksi. Liikkeemme valittaa mitä
hartaimmin, että yksi sen jäsenistä on aiheuttanut teille niin
paljon mielipahaa. Me kaikki tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos se
ystävällinen mielenlaatu, jonka näen ilmenevän teidän kasvoistanne,
suvaitsisi antaa anteeksi liikkeellemme ja ennen kaikkea poloiselle
syntisäkille."

"En suinkaan aikonutkaan vaatia toisia tilille yhden ainoan miehen
sopimattoman käytöksen takia", sanoi leski.

"Kiitän kaikesta sydämestäni rakastettavuudestanne", jatkoi herra
Pix voitollisesti, "ja pyydän teitä, rouvaseni, suomaan vielä
senkin anteeksi, että olen tuonut teidät tänne keskelle häärinää;
enhän tiennyt, ketä minun oli kunnia puhutella. Tämä on pieni
tavaravarastomme minun jokapäiväistä tarvettani varten."

"Jokapäiväistä tarvettanne varten", toisti rouva, peräti ymmällään
tuon mahdikkaan herran todella suurenmoisesta tarpeesta. Pix kävi
kahvitynnyrin vierelle, otti kourallisen papuja ja päästi ne valumaan
kultasateena takaisin tynnöriin. "Ehkäpä täältä löydätte jotakin,
joka saattaa olla tarpeeseen taloudessanne", hän lisäsi ja esitti
tavaravarastonsa suurenmoisella kädenliikkeellä.

Kaunis turkiskauppiatar lausui kohteliaasti ihastuksensa niin suurten
ja monenlaisten kahvivarastojen johdosta. Herra Pix vei hänet
kaikkein parhaimpien laatujen luo, huomautti hänelle harmittavista
kivijyväsistä Domingo-kahvissa ja Jaava-kahvin keinotekoisesta
vihreästä väristä.

"Meidän liikkeemme tuntisi itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, jos
suvaitsisitte vastaanottaa edes pienen osoitteen kunnioituksestamme
teitä kohtaan", sanoi Pix, kumartaen perin kohteliaasti. "Sallikaa
minun lähettää teille joitakin näytteitä niistä laaduista, jotka
teitä täällä paraiten miellyttävät."

"Mahdotontahan minun on vastaanottaa, herra..." vastusti rouva
ryhdikkäästi.

"Minun nimeni on Pix. Tästä lähetyksestä ei kannata mainita
sanaakaan; me olemme tosin jo aikoja sitten luopuneet
vähittäiskaupasta, mutta itsestäänhän on selvä, että kernaasti
palvelemme joitakin yksityisiä suosijoitamme. Jos te vast'edes
tahtoisitte tehdä jonkin pienen tilauksen, niin olisin ylen
onnellinen saadessani toimittaa sen teille omaan ostohintaamme. Ja
mitä tuohon äskenmainittuun herraan tulee, niin vakuutan teille vielä
kerran, että tulette saamaan täyden tyydytyksen, minä pidän itse
huolen siitä."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herrani", sanoi rouva ystävällisesti
hymyten ja lähti liikkeestä paljon sovinnollisemmassa mielentilassa
kuin oli tullut.

Pix meni suoraapäätä konttoriin ja vei Spechtin syrjään muista.
"Tepä olette keittänyt kokoon kauniin sopan", hän sanoi ankarasti.
"Tiedättekö että teitä on uhannut rajuilma, joka olisi helposti
voinut tempaista teidät alas konttorituoliltanne ikipäiviksi? Se
nuori leski oli juuri täällä ja tahtoi kaikin mokomin valittaa teidän
käytöksestänne herra Schröterille; hän oli oikein silmittömästi
raivostunut teihin. Kuinka ihmeellä te rohkenittekaan tehdä siivon
ja arvokkaan naisen niin kömpelön ihailunne esineeksi ja vielä
julkisesti sanomalehdessä? Hävetkää toki, Specht", hän huudahti
peräti paheksuvasti.

Specht parka oli kuin ukkosen iskemä. "Hänhän se itse aloitti
päivälehdessä", hän puhki viimein kun kykeni puhumaan, "hänhän kutsui
minua ensin teatteriin, sitten joutsenlammikolle, jopa viimein
torniinkin ihailemaan hänen kanssaan näköalaa."

"Hyi sentään", sanoi Pix, täynnä siveellistä närkästystä, "ettekö te
poloinen käsitä, että joku koiranleuka on pitänyt teitä pilanaan? Se
rouva oli aivan onneton teidän käytöksenne takia -- meidän kesken
sanoen hän oikein itki teidän tähtenne."

Specht väänteli käsiään.

"Minä tein kaikkeni saadakseni hänet rauhoittumaan, lupasin teidän
nimessänne, että te tästä päivästä lähtien jätätte hänet tyyten
rauhaan kaikista sanomalehtirynnäköistä. Menetelkää siis sen
mukaisesti; jollette sitä tee, saa herra Schröter tietää koko jutun."

"Mutta enhän minä voi tyytyä siihen", huudahti poloinen Specht. "Te
ette tiedä, mitä minä tunnen."

"Tuntekaa mitä tahdotte", pamautti hirveä Pix musertavan tylysti,
"mutta rohjetkaappas vain vielä kerta painattaa riviäkään Adelelle,
niin joudutte minun kanssasi tekemisiin!" Sitten hän lähti
julmistuneena tiehensä ja jätti Spechtin mielentilaan, joka ei ollut
hirteen joutuneen rattoisuutta parempi.

Spechtin sitten pohtiessa yhdessä kvartetin kanssa, mitä tässä
tilanteessa oikeastaan oli tehtävä, kävi Pix puolestaan ripeästi
toimimaan. Iltapuoleen kantoi eräs makasiinirenki lesken taloon
mahtavan kahvipussin ynnä herra Pixin kunnioittavat terveiset, ja Pix
antoi tunnollisesti laskuttaa lähetyksen omaan tiliinsä. Vielä samana
iltana hän lähti itsekin tervehtimään leskeä ja vakuutti tälle, että
syyllinen oli saanut ankaran ojennuksen, ja että hänen päiviensä ja
öittensä rauha oli ikipäiviksi turvattu. Seuraavana sunnuntaina hän
joi samaa kahvia lesken luona, joka oli kutsunut erään ystävättärensä
"esiliinaksi". Neljän viikon kuluttua olivat rouvan ruskeat silmät
ja Pixin mahdikas sävy jo ennättäneet niin tottua toisiinsa, että
viimemainittu sonnustautui parhaisiin tamineihinsa ja lähti leskeä
kosimaan. Hän sai mieluisen vastauksen. Herra Pix oli kihlattu
sulhanen ja päätti panna turkiskaupan uudelleen käyntiin, kaikista
koista ja karvoista huolimatta, ja tehdä itsensä sen keskipisteeksi.

Hänen kunniakseen mainittakoon, että hän tunsi olevansa velkapää
ilmoittamaan asianlaidan kaikkein ensiksi herra Spechtille ja
lausua tälle samalla pari sanaa, jotka voi käsittää jonkinlaiseksi
anteeksipyynnöksi. "Se oli kohtalon sallimus", hän sanoi, "olkaa
järkevä mies, Specht, ja tyytykää osaanne. Täytyyhän teidän toki
muistaa, että hänet nai ainakin eräs omista työtovereistanne."

"Mutta en minä!" parahti Specht aivan suunniltaan; "minulle ei ole
miksikään lohdutukseksi, että te olette sulhanen, sillä pelkäänpä
että te olette menetellyt salakavalasti minua kohtaan."

"Tiedättekös mitä, Specht", sanoi katuvainen Pix, "pysykää sinä
kilttinä poikana, mikä te pohjaltanne olettekin, ja rakastukaa
sukkelaan johonkin toiseen naiseen. Teillehän siitä ei ole mitään
vaivaa."

"Ja te luulette, että se käy vain niin helposti päinsä!" äyskähti
Specht julmistuneena.

"Käypä kuin käykin", lohdutti Pix, "kun miehellä vain on vakava
tahto. Ja meidän ystävyytemme pysyy entisellään. Minun häistäni te
ette saa jäädä pois."

"Se vielä puuttui!" parahti poloinen Specht.

"Teidän pitää järjestää minulle nuorenmiehen kemut ['Polterabend',
jonka Saksassa sulhasen miesystävät toimeenpanevat hänelle häiden
aattoiltana], tehän olette niin taitava kaikessa sellaisessa, ja
teidän pitää taluttaa morsian alttarin eteen. Joutukaa nyt vain pian
keksimään joku toinen, jolle voitte rustata runojanne; olipa hänen
nimensä Adele tai Genoveva, sehän on teille ihan yhdentekevää."

Mutta herra Spechtille se ei suinkaan ollut yhdentekevää, hän
morkkasi ankarin sanoin vanhan vastustajansa uskottomuutta ja koki
sen tuskallisen ilon, että tällä kertaa koko konttori asettui hänen
puolelleen ja että herra Pix tuomittiin kaikissa takapihan suojissa
itsekkääksi vintiöksi. Mutta vähitellen aika vuodatti lieventävää
palsamiaan Spechtin sydämen haavoihin. Kävi ilmi, että leskellä oli
sisarentytär, jolla oli siniset silmät ja tukka kullanpunertava;
ja niinpä sitten kävi, että Specht oli ensin huvitettu neidin
kesakoista, sitten hän keksi koko hänen olentonsa ylen suloiseksi,
ja loppujen lopuksi hän kamarinsa hiljaisuudessa hautoi ajatusta,
eikö hänen pitänyt naimisen kautta tulla tavallaan herra Pixille
vävypojaksi.

       *       *       *       *       *

Kauppias istui nojatuolissaan ja katseli miettiväisesti eteensä.
Vihdoin hän kääntyi sisarensa puoleen. "Fink on jälleen kadonnut",
hän sanoi.

Sabinelta putosi lankakerä lattialle. "Kadonnut? Amerikassako?"

"Eräs hänen isänsä asiamies oli tänään konttorissa. Hänen kertomansa
mukaan ovat isä ja poika jälleen riitautuneet, ja tällä kertaa
on Fink, pelkään mä, paremmin oikeassa kuin hänen isänsä. Hän on
yht'äkkiä luopunut asiainhoidosta Amerikassa, väkivaltaisin keinoin
murskannut erään suuren liikeyhtiön, jonka hänen setänsä oli
perustanut, luovuttanut isälleen perintöosuutensa ja sitten kadonnut
jäljettömiin. New Yorkista tulleiden epävarmojen tietojen mukaan hän
on lähtenyt maanosan keskellä oleviin suuriin erämaihin."

Sabine kuunteli jännittyneenä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hänen
veljensäkin vaikeni. "Siinä miehessä on kuitenkin mahtavaa ainesta",
hän viimein sanoi. "Tänä aikana tarvitaan sellaista ripeätä kykyä
kuin hänellä on. -- Nyt luopuu myöskin Pix meiltä. Hän on kosinut
jotakin varakasta leskeä ja aikoo ruveta itsenäiseksi liikemieheksi.
Minun on otettava Balbus hänen tilalleen, mutta tämä ei kuitenkaan
korvaa häntä."

"Ei", sanoi Sabinekin huolestuneena.

"Meillä alkaa käydä tyhjäksi", jatkoi veli, "ja minäkin tunnen,
etteivät omat voimani suinkaan lisäänny. Viime vuodet olivat meille
vaikeat. Sitä tottuu niin ihmisten kasvoihin, jopa heidän heikkoihin
puoliinsakin. Kukaan ei ajattele, kuinka katkeraksi johtajalle usein
käy, kun ne siteet katkeavat, jotka ovat kutoutuneet hänen ja hänen
apulaistensa välille. Pixiin minä olin tottunut jos kehenkään, ja
minulle käy vaikeaksi tulla toimeen ilman häntä. Ja itsekin vanhenen.
-- Minä vanhenen, ja ympärilläni tyhjenee. Pimeinä hetkinäni näen
sinut yksinäsi kotona ja liikkeessä; kun minun täytyy lähteä luotasi,
jäät sinä aivan yksin. Vaimoni ja lapseni ovat poissa. Sinun
kukoistavaan nuoruuteesi olen perustanut kaiken toivoni, sinulle
olen ajatellut miestä ja lapsia, sisar parkani. Niissä mietteissä
olen käynyt vanhaksi, ja aina näen sinun kulkevan vierelläni, suu
hymyssä, mutta sydän surussa, alati toimeliaana ja osanottavaisena
mutta kuitenkin yksin, vailla suurta iloa ja vailla ihanan toivon
täyttymistä."

Sabine kallisti päänsä veljen päätä vastaan ja itki hiljaa. "Eräs oli
sinulle rakas, jonka olet kadottanut", sanoi hän hiljaa.

"Älä puhu hänestä, älä ajattelekaan häntä", sanoi veli synkästi. "Ja
vaikka hän sieltä palaisikin, olisi hän meiltä mennyt!" Hän hyväili
kädellään sisaren tukkaa, tarttui sitten hattuunsa ja läksi huoneesta.

"Ja itse hän aina muistelee Wohlfartia", huudahti täti
akkunaloukosta; "vasta eilen hän kyseli vanhalta Sturmilta jos
jotakin Karlista ja siitä puolalaistiluksesta. En minä vain ymmärrä
tuota miestä."

"Minä hänet ymmärrän", huokasi Sabine ja istahti uudelleen käsityönsä
ääreen.

Täti nyrpisti nenäänsä: "Te olette molemmat samaa maata, teidän
kanssanne ei käy ollenkaan puhuminen eräistä tietyistä asioista", hän
sanoi ja lähti harmissaan huoneesta.

Sabine istui yksinään. Uunissa ratisi valkea, ja seinäkellon heiluri
riippui yksitoikkoisesti edestakaisin. "Yhä vain näin, yhä vain
näin", humisi sen liike. Hiljakseen ratisi elämänliekki näiden
vankkojen seinämuurien sisällä, saaden syttyä joka aamu ja jääden
kytemään illoin. Välinpitämättömän vakavina katselivat vanhempain
kuvat seiniltä talon viimeistä vesaa, jonka elämä oli ollut liikettä
vailla jo monet vuodet. Siten kului Sabinen nuoruus, yksivakaisesti,
hiljaisesti, liikkumatta, kuten seinillä riippuvat muotokuvat.
Sabine kallisti päänsä ja kuunteli. Älähän -- hiljaisia, aavemaisia
askeleita kuului huoneen nurkista entäpäs lapsensuusta iloista
naurua; yhä lähemmäksi tuli häntä tuo haavekuva, ja kiharainen pää
vaipui hänen syliinsä ja kaksi hentoa käsivartta kurottui hänen
kaulaansa. Sabine kumartui suutelemaan tyhjää ilmaa suunsa edessä ja
kuunteli jälleen suloisia säveliä, jotka hurmasivat hänen sydämensä
ja kiehtoivat ilon kyyneleet hänen silmiinsä. Ah, hänen kätensä
tapasi tyhjää, eikä muuta ollut todellista kuin hänen syliinsä
tippuvat kyyneleet.

Siten hän istui yksin kauan, kunnes iltahämärä tunkeutui hänen
huoneeseensa. Väsyneesti tikutti kellonheiluri, hitaasti sammui
uunista viimeinenkin hiillos: yhä epäselvemmäksi kävivät seinillä
olevat muotokuvat, pää toisensa jälkeen katosi niistä hämäryyden
syliin; yhä pimeämmäksi muuttui huone, yksinäiseksi ja värittömäksi,
yhä tummempana sulki sen piiriinsä musta yö, kuten paarinliina se
kattoi Sabinen päätä ja jäseniä.

Silloinpa löi vanhan tornin vartija hilpeästi kelloaan, niin että
pihalla tynnörien laidat helähtivät. Yhä mahtavammin kumahtelivat nuo
iskut vanhan talon pihamaalla Sabine kohotti päätään. "Kahdesti olen
peljännyt ja kahdesti toivonut, ja joka kerralla olivat pelkoni ja
toivoni turhat. Niin olkoonkin", hän huudahti vallattomasti. "Hänelle
yksin, jolle minä olen kaikki, voin jäädäkin kaikeksi. Hänelle yksin
en voi toimittaa puolisoa enkä hentoja lapsenkäsiä kaulailemaan
häntä. Niin, sellaiseksi meidän elämämme käy, yhä hiljaisemmaksi,
yhä tyhjemmäksi. Mutta minut hän saa omistaa koko elämäni ajan. Veli
raukkani, sinä et saa enää tuntea tuskaa, joka on riistänyt virkeän
elämän sekä sinulta että minulta."

Sabine tarttui avainkoriin ja riensi veljensä huoneeseen.

Sillä välin täti oli päättänyt lähteä tervehtimään herra Baumannia.

Tädin ja Baumannin välillä vallitsi hiljainen välirauha. Kohtalo oli
tehnyt heistä pöytänaapurit. Kun täti muisteli koko naapurisarjaansa
päivällispöydässä, joka oli päivän juhlallisin tilaisuus, niin
tuli hän siihen mielipiteeseen, että tuo sarja oli vähitellen yhtä
paljon menettänyt hyvätuulisuudessa kuin kasvanut kristillisessä
hurskaudessa. Fink oli ollut jumalaton, mutta hyvin huvittava;
Wohlfahrtilla oli hyveellisyys ja hyvätuulisuus ollut jokseenkin
miellyttävässä tasapainossa; Baumann oli hurskasmielisin mutta
vaiteliain. "Mitä kaikkea sitä joutuu kokemaankin", huudahti täti.
Puhelu Baumannin kanssa ei ollut koskaan huvittavaa, mutta se oli
mieltäylentävää, sillä tätikin pani arvoa ahkeralle kirkonkäynnille,
ja maanantaisin he vaihtoivat aina ajatuksiaan viime saarnan
johdosta. Mutta paitsi tätä uskonnollista keskustelua oli toinenkin
yhdysside olemassa tädin ja Baumannin välillä, ja se yhdysside
oli Anton. Täti ei vieläkään voinut tottua siihen, mitä hän
nimitti luonnottomaksi eroksi. Hän oli epätietoinen siitä, kumpiko
oikeastaan oli syypää tuohon kotoisessa elämässä tapahtuneeseen
häiriöön -- johtajako vai tämän kirjeenvaihtaja. Jyrkästi hän oli
sitä mieltä, että Antonin ero oli ollut tarpeeton, käsittämätön ja
turmiollinen kaikille asianosaisille, ja hän ponnisteli voimainsa
takaa kiertoteitä, jotta karkulainen saataisiin jälleen liitetyksi
liikkeeseen, mikäli hienot viittaukset ja naisellinen taivutusvoima
pystyivät pehmittämään miesten härkäpäisyyttä. Senvuoksi hän oli
kohta Antonin lähdettyä joka tilaisuudessa puhellut sekä kauppiaalle
että Sabinelle Antonista ja ylistellyt tätä. Mutta sillä hän ei ollut
mitään voittanut. Kauppias oli vastannut kuivasti, milteipä tylysti
-- ei siihen mieheen pystynyt mikään! --, ja Sabine oli kääntänyt
puheen toisiin asioihin tahi mykistynyt kokonaan kohta kuin täti
aloitti kiitosvirtensä. Mutta sepä ei saanut tätiä petetyksi. Nuo
koruommellut akkunaverhot olivat luoneet hänen sieluunsa häikäisevää
hohdetta, jolla hän siitä lähtien itsetyytyväisesti valaisi
Sabinenkin mielentilaa.

Hän tiesi Baumannin olevan ainoan konttorin herroista, jonka
kanssa Anton ylläpiti kirjeenvaihtoa, ja tänään hän päätti
lujasti lähteä korjaamaan kaikkien asianomaisten itsepäisyyden
surullisia seurauksia. Hän otti mukaansa pienen kirjasen, erään
hyväntekeväisyysseuran vuosikertomuksen, jonka Baumann oli lainannut
hänelle luettavaksi, ja meni teeskennellyn välinpitämättömästi
takapihan puolelle, missä hän kuin ohimennen koputti Baumannin ovelle
ja ojensi hänelle vihkosen takaisin.

"Aika sievähän se oli", sanoi hän kynnykseltä; "taivas antakoon
siunauksensa hyvälle työlle", ja samalla hän ojensi Baumannille
pienen rahamäärän paperiin käärittynä. "Kirjoittakaa vastakin tämä
summa minun osaltani avustukseksi." Herra Baumann kiitti köyhien
nimessä. Sitten täti aloitti uudelleen poislähtiessään: "No, mitä
uutta kuuluukaan ystävästänne Wohlfartista? Hänhän on ihan kuin
kadonnut koko maan päältä, ei edes vanha Sturmkaan tiedä kertoa
hänestä mitään."

"Hänellä on paljon tekemistä", sanoi vaitelias Baumann.

"No, arvaanpa ettei sen enemmän kuin täälläkään. Jos hän himoitsi
itselleen työtä, niin olisi hän voinut siivosti pysyä täällä."

"Hänellä on siellä raskas urakka täytettävänä ja hän suorittaa hyvää
työtä," jatkoi Baumann varovaisesti.

"Juoskaa järveen hyvine töinenne", huudahti täti ja kävi jälleen
sisälle, sulkien oven perästään. "Hyvää työtä hänellä oli täälläkin
toimitettavana. Ei, älkää minulle pahastuko, mutta en mokomata ole
vielä ikänäni nähnyt. Hän laputtaa matkoihinsa, juuri kuin täällä
mitä kipeimmin tarvittiin viisasta miestä, joka oli perehtynyt
kaikkiin liikesalaisuuksiin. Jos hän olisi ruvennut harjoittamaan
itsenäisesti liikettä tahi mennyt naimisiin, niin se olisi toista,
sillä ihminen tarvitsee oman talouden ja hän tahtoo myöskin
toimia itsenäisesti. Niin on Jumalan tahto, enkä minä silloin
tässä tapauksessa virkkaisi halaistua sanaakaan. Mutta annappa
karata konttorista lehmien ja lampaiden pariin ja puolalaisten ja
aatelismiesten joukkoon, sitä niin ei voi sietää eikä anteeksi antaa.
Ja entäpä vielä sellaisesta liikkeestä, jossa kaikki ajattelivat
hänestä pelkkää hyvää ja jossa häntä joka huoneessa hemmoiteltiin
kuin omaa lasta! Tiedättekö mitä minä sellaisesta käytöksestä
ajattelen, herra Baumann?" hän jatkoi kiivastuneena, niin että
hänen myssynsä nauhat lepattelivat. "Minusta se on kiittämätöntä!
-- Ja entä kuinkas täällä nyt käy? Täällähän käy aivan autioksi ja
tyhjäksi koko talossa! Fink on poissa, Jordan on poissa, Wohlfart
poissa, Pix poissa; te olette nyt ainoa, joka on vielä jäänyt jälelle
etukonttorin kelpo herroista, ja ettehän tekään toki voi yksinänne
kaikkea tehdä."

"En", sanoi Baumann huolestuneesti, "ja minäkin olen sangen tukalassa
asemassa. Jo viime syksynä olin luvannut neljännesvuoden lopussa
erota liikkeestä, ja nyt on kevät jo lähellä, enkä minä ole seurannut
vieläkään ääntä, joka minua kutsuu."

"Älkää puhuko mokomaa lorua!" huudahti täti säikähtäen; "ettehän te
toki tahdo erota täältä?"

"Minun täytyy", vastasi herra Baumann luoden katseensa alas. "Olen
saanut kirjeitä veljiltä Englannissa, ja veljet moittivat kovin
käytöstäni. Pelkään että teen hyvin väärin, kun en ole jo lähtenyt;
mutta aina kun tulen konttoriin ja näen isot kirjekasat pöydällä ja
herra Schröterin murheelliset kasvot, ja kun ajattelen kuinka vaikeat
ajat nyt on ja kuinka paha onni liikkeellä on ollut menettäessään
parhaita voimiaan, niin tuo kaikki kahlehtii minua yhä tänne. Minäkin
tahtoisin, että Wohlfart palaisi jälleen takaisin, sillä liike
tarvitsee häntä kipeästi."

"Hänen täytyy palata", puuskahti täti, "se on hänen kristillinen
velvollisuutensa. Kirjoittakaa se hänelle. -- Eihän tosin meillä
nykyään juuri hauskasti eletä", hän jatkoi tuttavalliseen sävyyn;
"ehkäpä hänellä on siellä paremmat päivät. Puolalaisten keskenhän
eletään joka päivä ilon ja riemun humussa."

"Ah ei", vastasi Baumann samaan sävyyn, "ilon humussa hän ei siellä
elä. Pelkäänpä hänellä olevan siellä raskaat ja murheelliset päivät;
mitä hän kirjoittaa, se ei kuulosta lainkaan hauskalta."

"Hyvä isä, mitä te sanottekaan!" huudahti täti istahtaen ja katsellen
odottavaisesti Baumannia kasvoihin. Baumann nykäsi tuolinsa
lähemmäksi tätiä, ja molempien hurskasten välillä alkoi pieni
ihmisystävällinen tarinanpito.

"Hän kirjoittaa hyvin huolissaan, että aika näyttää hänestä
synkältä", aloitti Baumann, "hän pelkää uusia levottomuuksia ja
pahoja vuosia."

"Herra hyvästi siunaa ja varjele", huudahti täti, "niitähän meillä
oli jo tarpeeksi asti."

"Hän elää epävarmassa maanääressä", jatkoi herra Baumann, "ja
kehnojen ihmisten keskellä; poliisivoiman täytyy kaikesta päättäen
siellä olla hyvin puutteellinen."

"Hirmuisissa ryövärien luolissa hän siellä elää", vahvisti täti
kiihtyneenä.

"Ja minä pelkään, että hänen omien tulojensakin laita on huonosti;
alussa piti minun vielä monestikin lähettää hänelle pikku herkkuja,
joihin hän oli tottunut, meidän hyvää teetämme ja sikarejamme,
mutta viime kirjeessään hän kirjoitti, että hänen täytyi ruveta
säästeliääksi ja totuttautua niistä eroon. Hänellä täytyy olla
sangen vähän rahoja", jatkoi Baumann päätään pudistellen, "tuskinpa
kahtakaan sataa taaleria."

"Hän kärsii hätää", huudahti täti, "se on varma; -- se poloinen
Wohlfart! Kun te ensi kerran kirjoitatte hänelle, niin me lähetämme
samalla hänelle laatikon Pekko-teetä ja kinkkuparin."

"Kinkkujako maalle?" sanoi Baumann epäröiden. "Minä luulen, että
sieltä ne siat kaupunkiinkin tulevat."

"Mutta eiväthän ne kuulu hänelle!" kivahti täti. "Kuulkaa nyt,
herra Baumann, teidän kristillinen velvollisuutenne on hetipaikalla
kirjoittaa hänelle, että hän oitis palajaa tänne. Liike tarvitsee
häntä, ja se vaatii häntä tulemaan. Minä tiedän parhaiten, kuinka
sukulaiseni itsekseen suree näitä vaikeita aikoja ja paraimpain
herrainsa menettämistä, ja kuinka hän iloitsisi saadessaan
Wohlfartinsa takaisin." Viimeinen lisäys oli hurskas valhe tädin
puolelta.

"Ei se minusta siltä näytä", virkkoi Baumann arvelevaisesti.

"Vasta tänään sanoi sukulaistyttöni veljelleen, kuinka rakas Wohlfart
on ollut meille kaikille ja kuinka paljon olemme hänessä menettäneet.
Jos hänellä on velvollisuuksia siellä, niin on hänellä niitä
täälläkin, ja täällä ne ovat vanhempaa juurta."

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Baumann, "mutta minä pelkään, arvoisa
rouva, ettei se paljoakaan hyödytä, sillä juuri silloin kuin hänellä
on vaikein aika, ei hän irroita kättään aurankurjesta, jolle hän on
sen laskenut toisten hyväksi."

"Mutta eihän aurat ja kurjet mitään häneen kuulu, vaan kynä ja
mustetolppo", kivahti täti äkämystyneenä, "ja tänne meille hän
kuuluu. Muu kaikki on joutavaa lörpötystä. Kun hän täällä juo kelpo
teetänsä ja saa hyvän toimeentulon, niin ei hän siltä laiminlyö
velvollisuuttaan. Ja saman minä sanon teillekin, herra Baumann, että
älkää enää koskaan lörpötelkö minulle afrikalaisia lorujanne."

Baumann hymähti ylpeän itsetietoisesti. Mutta tädin poistuttua hän
istahti kuuliaisesti pöytänsä ääreen ja kirjoitti Antonille kirjeen,
jossa hän kertoi tädin kanssa pitämänsä keskustelun, ja kuvasi
vielä, kuinka hirveän vakavaksi elämä oli käynyt kauppaliikkeessä ja
kuinka synkiltä johtajan kasvot näyttivät joka aamu, kun hän kulki
etukonttorin läpi.

       *       *       *       *       *

Puolalaisella tilalla on lumi sulanut vedeksi, joka kuohuu ja kohisee
tulvivassa purossa, mutta vielä on maisema värittömän harmaa, maan
elähdyttävä mehu alkaa vasta tehdä ensimmäistä kiertokulkuaan
puunrungoissa ja kehittää puron varrella kasvavissa pensaissa ja
ruohoissa ensi lehtisilmuja ja kukannuppuja. Tulvavesi on vienyt
mennessään kehnon siltapahasen, ja Anton seisoo linnan lähellä
rannalla ja valvoo työmiehiä, jotka asettelevat uusia kaaripalkkeja
ja naulaavat niihin poikkilautoja; Lenore istuu kannonnenällä häntä
vastapäätä ja katselee, kuinka hän mittaa lautoja ja merkitsee niitä
lyijykynällä ison sahan purtavaksi.

"Pahimmasta on toki päästy", huudahtaa Lenore, "kevät tekee tuloaan!
Jo näen hengessäni puiden ja nurmen viheriöivän, yksinpä tuo kolkko
talokin tulee kevään kirkkaudessa näyttämään hauskemmalta kuin nyt.
Mutta teitä varten minä tahdon piirustaa linnan sellaisena kuin se
nyt on, muistoksi ensimmäisestä talvesta, jonka vietimme täällä
teidän turvissanne."

Ja Anton katselee loistavin silmin edessään istuvaa kaunista tyttöä
ja piirustaa puhtaalle laudanpätkälle hänen kasvoistaan sivukuvan.
"Ette te osaa minua piirtää", Lenore sanoo, "te teette suuni aina
liian suureksi ja silmäni liian pieniksi. Antakaappa minulle kynänne,
minä osaan sitä paremmin käyttää, ja pysykää itse hiljaa. Katsokaas
vain, siitä tuli kerrassaan teidän kuvanne, teidän vilpittömät
kasvonne, mutta minäpä osaankin ne ulkomuistista. -- Hurraa,
kaupunkilähetti!" hän huutaa, heittää kynän menemään ja kiiruhtaa
linnaan päin. Anton seuraa häntä, sillä raskaasti kuormitettu
kaupunkilähetti on linnanväelle se laiva, joka halkaisee aaltoilevat
laineet tuodakseen tuohon syrjäiseen saareen suuren maailman hyviä
asioita. Kartanolla irroitetaan raskas laukku miehen selästä, Lenore
sukeltaa kätensä siihen ja sieppaa mielissään piirustuspaperikäärön,
jonka hän oli Rosminista tilannut. "Joutukaahan, Wohlfart, minun
kanssani valitsemaan se paikka, josta voin paraiten piirustaa linnan.
Sen kuvan te sitten ripustatte huoneeseenne sen vanhan kuvan sijaan,
joka aina tekee mieleni surulliseksi kun sitä katson. Kerran te
piirustitte talomme, nyt minä piirrän sen teille. Minä tahdon koettaa
parastani, saattepa nähdä että minäkin osaan jotain."

Anton ei kuuntele hänen iloista laverteluaan. Kärsimättömänä hän on
avannut Baumannin kirjeen, ja sisällystä lukiessaan hänen kasvoilleen
kohoaa tumma puna. Verkalleen, syviin mietteisiin vaipuneena hän
lähtee huoneeseensa eikä enää ilmesty näkyviin.

Lenore sieppaa maahan pudonneen kirjeenkuoren. "Se on taaskin hänen
kauppaliikkeessä olevan ystävänsä käsialaa", hän virkkaa surullisesti
itsekseen; "kohta kuin hän saa sieltä kirjeen, hän käy kylmäksi ja
synkkämieliseksi minua kohtaan." Hän heittää paperin menemään ja
rientää talliin satuloimaan lemmikkinsä, vanhan ponyn.


6.

Rosminin pienessä piirikaupungissa oli viikottaiset toripäivät.
Jo ikivanhoista ajoista lähtien ne olivat ympäristön maalaisille
olleet suuri juhlatilaisuus. Viitenä päivänä viikossa oli talonpojan
pakko viljellä kaaliaan tai orjailla ankaran maanomistajan töissä,
sunnuntaisin hänen sydämensä jakautui Neitsyt Maarian, perheen ja
kylän kapakan kesken, mutta toripäivät siirsivät hänet laihoilta
nummiltaan kerrassaan suuren maailman humuun ja hälinään. Silloin hän
tunsi olevansa saapuville tulleiden vierasten rinnalla älykäs mies
mokoma, joka osaa hankkia ja hyväkseen käyttää; hän tapasi tuttavia,
joita hän ei muuten olisi koskaan tavannut, sai tietää uusia asioita
maailmalta, kuuli juttuja vieraista kaupungeista ja maista ja nautti
täysin siemauksin toisten kerran hänellekin hankkimasta hyvästä.
Ja tämän päivän illalla lentelivät sitten uutiset syrjäisimmänkin
metsäkylän sopukkaan, mökistä mökkiin, piirikunnan jokaisen ihmisen
tiettäväksi.

Näin oli asianlaita ollut jo silloin, kun slaavit yksin olivat tämän
maan äären herroina, talonpoika maaorjana likaisen olkikaton alla,
aatelismies hovimaisessa loistossa hirsilinnassaan. Silloin oli
nykyisen Rosminin paikka ollut aukeana kenttänä; ehkäpä sillä seisoi
vain pieni kappeli ja siinä armelias pyhäinkuva tai pari mahtavaa
tammea vanhoilta pakana-ajoilta, tahi jonkin älykkään tilanomistajan
asumus, joka osasi nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin hänen
pitkäpartaiset naapurinsa. Silloin oli saksalainen kauppias saapunut
rajan takaa markkinoille tavaravankkureineen ja palvelijoineen,
avannut arkkunsa ristiinnaulitunkuvan tai puolalaissapelin turvin
ja tarjonnut kaupaksi kotimaansa ahkeruuden tuotteita, kankaita,
koreanvärisiä pukuja, kaistasukkia, helminauhoja lasista ja kalliista
korallista, pyhäinkuvia ja kirkollisia esineitä, mutta myöskin
paljon kurkkua kutkuttavaa, makeita leivoksia, vierasmaisia viinejä
ja hyväntuoksuisia sitruunia; ja näihin hän oli vaihtanut sitä,
mitä maakunta itse puolestaan voi hänelle tarjota: sudentaljoja ja
hamsterinnahkoja, hunajaa, viljaa, karjaa ja muuta. Eipä aikaakaan,
kun kauppiaan viereen ilmestyi käsityöläinenkin, tuli saksalainen
suutari ja napintekijä, levyseppä ja vyöntekijä; teltat ja tilapäiset
lautakojut antoivat vähitellen tilaa kiinteille taloille, jotka
piirsivät neliön ison markkinatorin ympärille, jolla satojen täyteen
lastattujen puolalaisvaunujen täytyi edelleenkin saada sijaa. Vieraat
siirtolaiset liittyivät lujasti yhteen, ostivat maaperän, ostivat
kaupunkioikeuden puolalaiselta tilanomistajalta ja laittoivat
itselleen järjestyssäännöt saksalaiskaupunkien mallin mukaan. Uudet
kaupunkiporvarit rakensivat raatihuoneensa keskelle isoa toria ja
sen vierelle tusinan verran taloja myymälöiksi ja kapakoiksi, ja
siten muuttui tuo neliömäinen ala suljetuksi renkaaksi. Talojen,
takapihojen ja katujen ympärille pystytettiin kaupungin muuri ja
molempien holvattujen kaupunginporttien päälle kai kotimaan tavan
mukaan vartiotornikin; siinä asui vartija, alakerrassa tullimies.
Ja ihmetellen kerrottiin ulkona metsissä ja hietanummilla, kuinka
nopeasti nuo vierasta kieltä pajattavat miehet olivat osanneet
kohota mahtiin ja valtaan, ja että jokaisen maamiehen, joka ajoi
portista sisään, täytyi maksaa heille kuparikolikko siltarahaa,
ja että yksin kaikkivaltaisen aatelismiehenkin täytyi pulittaa
se pussistaan. Monenkin lähiseudun slaavin paiskasi kohtalonsa
iäksi päiviksi kaupunkilaisten joukkoon, hän kotiutui pian heidän
keskuuteensa, muuttui käsityöläiseksi, kauppiaaksi, porvariksi kuten
he. Sillä tapaa oli Rosmin syntynyt, kuten niin monet toisetkin
vanhalle slaavilaismannulle kohonneet saksalaiskaupungit; ja ne ovat
pysyneet samanlaisina kuin ne alkuaankin olivat, suuren lakeuden
markkinapaikkoina, missä puolalaisen maanviljelyksen tuotteita
vaihdetaan saksalaisen ammattiahkeruuden luomuksiin; solmuina siinä
sitkeässä verkossa, jonka saksalainen on viskannut slaavin pään yli,
todella taidollisina solmuina, joissa lukemattomat langat juoksevat
yhteen, ja joiden kautta peltojen pienet raatajat sidotaan yhteen
muiden ihmisten kanssa, sivistyksen, vapauden ja sivistysvaltion
olojen ja tapojen kanssa. --

Tänään oli Rosminissa taasen markkinat, ja Anton ajoi rengin kera
kaupunkiin. Päivä oli kevään ensimmäisiä, aurinko lämmitti maaperää,
jota vielä sitoivat talven hyiset kahleet. Anton ajatteli mielessään,
että kohtapa täytyi ensimmäisten puutarhakukkainkin puhjeta, ja
että hän ja linnan naiset eivät tänä vuonna kävisi missään muualla
kuin ehkä ensimmäisellä vajojen takaa kumottavalla ulkokartanolla.
Eikä nyt ollutkaan aika iloita kukkien suloisuudesta, kaikkialla
olivat mielet kiihdyksissä, ja kaikki, mikä oli niin monien vuosien
mittaan ollut lujaa ja kiinteätä, tuntui järkkyvän. Kaikkialla
puhaltelivat valtiolliset myrskytuulet, sanomalehdet kertoivat joka
päivä odottamattomista ja peljättävistä asioista, suuri sota näytti
olevan alussaan, kaikki omistusoikeus ja sivistystyö vaarassa. Hän
ajatteli vapaaherran huolestuttavia raha-asioita, ja mikä onnettomuus
häntä kohtaisi, jos raha jälleen kallistuisi ja tilustenhinnat perin
halpenisivat. Hän muisteli myöskin vanhaa kauppaliikettä kaupungissa,
entistä konttori-istuintaan, jota hän mielessään edelleenkin ajatteli
omakseen, ja herra Baumannin hänelle lähettämää murheellista
kirjettä, ja kuinka synkeältä johtaja nykyään näytti, ja kuinka
riitaisia vanhat työtoverit olivat keskenään, istuessaan yhteisen
teepöydän ympärillä herra Baumannin huoneessa.

Noista murheellisista mietelmistä hänet herätti maantieltä kuuluva
kolina. Joukko vallasvaunuja ajoi ohi; ensimmäisessä istui herra von
Tarowski, joka tervehti Antonia kohteliaasti. Anton näki ihmeekseen,
että hänellä oli jääkärinsäkin mukana, kuten aikoisi hän lähteä
metsästämään. Vielä kolmet vaunut vierivät ohi, kaikki täpötäynnä
puolalaisherroja, ja vaunuja seurasi koko liuta ratsastajia, joiden
joukossa Anton näki Tarowskin saksalaisen pehtorinkin.

"Jasch", huusi Anton ajajalleen, "näitkö sinä, mitä ne koettivat
peitellä toisissa vaunuissa, kun ajoimme ohi?"

"Pyssyjä", vastasi renki päätään pudistellen.

Pitkien lumi- ja vesiryöppyjen jälkeen paistava kirkas päivä
oli houkutellut väkeä kaikista kartanoista kaupunkiin. Pieninä
parvina he astuivat joutuin eteenpäin, naisia vain vähän mukana,
ja maantiellä kajahteli kovia huutoja ja hilpeää hälinää, kuten
muulloin vain juhlailtoina kotia palatessa. Saavuttua esikaupungin
ensimmäisen majatalon kohdalle Anton käski pysähdyttämään. Ajaja
kysyi vähän ihmeissään: "Täältähän on vielä pitkältä torille, kuinkas
kaurankuormitus toimitetaan?"

"Pysy vain hevosten luona", käski Anton, "äläkä lähde kaupungille.
Jos ostan jotain, niin annan tuoda sen tänne, ja me lastaamme sen
sitten omiin vaunuihimme."

Joutuisin askelin hän lähti patikoimaan jalan katuja pitkin. Ne
olivat täpösen täynnään ihmisiä, jo kaupunginportille oli niitä ollut
kasautunut niin, että sisäänpyrkiväin viljavankkurien oli ollut
vaikea päästä läpi. Torille tultuaan Anton joutui kummiinsa miesten
muuttuneesta ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Kaikkialla näkyi
kiihkosta palavia kasvoja ja vääristyneitä ilmeitä, sangen monilla
maalaismiehilläkin oli jääkärinpuku ja useilla näkyi lakissa outo
kokardi. Viinikauppiaan talon edessä tungos oli kaikkein suurin,
ihmiset seisoivat vierivieressä taajoin ryhmin ja kurkistelivat ylös
akkunoihin, joista riippui kirjavia lippuja, ylinnä Puolan-värisiä ja
niiden alla muita vierasmaalaisia. Antonin vielä katsellessa synkein
silmin outoja nähtävyyksiä avautui talon ulko-ovi ja kiviportaille
astui Tarowin herra, seurassaan jokin vieras, jolla oli olkavyöhyt
yllään. Anton tunsi viimemainitun samaksi puolalaiseksi, joka viime
kapinan aikana oli uhannut ammuttaa hänet ja joka moniaita kuukausia
sitten oli kysellyt häneltä vanhaa pehtoria. Eräs nuori mies syöksyi
ihmisjoukosta esiin, hypähti alimmalle portaalle, huusi jotain
isoon ääneen puolaksi ja heilutti lakkiaan -- kovaääninen kiljaus
kuului vastaukseksi, ja sitten kävi aivan hiljaiseksi. Tarowski
lausui jotain, mitä Anton ei voinut ymmärtää, hänen takanaan kun
viljavankkurit kolisivat ja väkijoukko tungeksi ympärillä. Sitten
rupesi olkaimella vyötetty herra puhumaan ja piti mahtavan puheen.
Hän puhui kauan, usein suosionosotusten keskeyttämänä; kun hän oli
lopettanut, syntyi huumaava melu ja kovaäänisiä puolankielisiä
huutoja. Ravintolan ovet avattiin selki selälleen, ihmisjoukon
lainehtiessa kuin myrskyinen meri. Osa siitä syöksyi pois ja jakautui
eri paikkoihin toria, toiset riensivät sisään; viimemainitut
palasivat pian takaisin kokardi lakissaan ja viitakekeihäs olallaan.
Siinä paikassa oli joukko viitakemiehiä joidenkin pyssyjä kantavien
miesten johtamina asettunut rintamaan ravintolan edustalle.
Asestettujen luku kasvoi yhä, ja pieniä osastoja lähti joutuisasti
eri haaroille toria. Selkänsä takaa Anton kuuli komentohuutoja
ja käskyjä; kun hän kääntyi ympäri, näki hän moniaita aseellisia
ratsastajia, jotka tiukin sanoin hoputtivat kaikkia ajopelejä
poistumaan joutuin torilta. Huuto ja hälinä paisuivat myrskyksi,
hätäisin kiljauksin maalaiset ruoskivat hevosiaan, myyjät pakenivat
tavaroineen taloihin, puotien ovet teljettiin kiinni. Moniaan
silmänräpäyksen kuluessa kauppatori oli saanut kaamean oudon
näön. Vaunut ja vankkurit olivat kaikki tipotiessään, ja kaikilla
torinkulmilla seisoi viitakemiesosastoja, joiden pitkät keihäät
kimaltelivat aamuauringon valossa. Torilla itsellään lainehti yhäti
kaikesta epätietoinen ja epävarma ihmisjoukko.

Huumautuneena, järkytettynä ja kuohuksissaan Anton tunkeutui pois
väkijoukosta ja pääsi torin toiselle laidalle. Siellä sijaitsi
veronkantovirasto, jonka jo kaukaa teki huomatuksi akkunanpieleen
asetettu, puukilvelle maalattu valtiovaakuna. Sinnepäin tungeksi
uusia ihmisparvia, joukko viitakemiehiä seisoi rintamassa talon
edustalla ja kaukaa voi Anton nähdä, kuinka yksi heistä pystytti
tikapuut seinää vasten ja alkoi vasaralla paukuttaa vaakunakilpeä,
kunnes se irtautui ja putosi maahan. Vaakunan iskeissä katukiviin
kuului väkijoukosta hiljainen humaus, aivan kuin huokaus. Joukko
juopunutta roskaväkeä syöksyi kilven kimppuun, köytti nuoran sen
ympärille ja alkoi vetää sitä perässään katuojissa.

Anton oli aivan suunniltaan. "Sen roistot!" hän huusi ääneen ja
lähti tunkeutumaan väkijoukon halki kuvanraastajia kohti. Silloin
kietoutui väkevä käsivarsi hänen ympärilleen ja värisevä ääni puhui
hänen korvaansa: "Ei nyt eteenpäin, herra Wohlfart, tänään on heidän
päivänsä, huomenna on meidän!"

Anton tempautui irti ja näki vierellään Neudorfin kylänvoudin
kookkaan hahmon, ja samassa tuokiossa heitä ympäröi joukko
sinitakkisia miehiä. Ne olivat ympäristön saksalaisia talonpoikia,
kaikilla kasvot surun ja vihan vääristäminä.

"Päästäkää minut menemään!" Anton huusi mieli yhä kuohuksissa. Mutta
jälleen laskeutui kylänvoudin raskas käsi hänen olkapäälleen, ja
kostein silmin sanoi mies: "Säästäkää henkeänne, herra Wohlfart,
nyt se on turhaa: meillä ei ole muita aseita kuin nyrkkimme ja me
olemme vähemmistönä." Ja toiselta puolen puristi kovettunut koura
hänen kätensä kuin ruuvipenkkiin, ja vanha metsänvartija seisoi hänen
vieressään nyyhkien ja ähkien: "Että minun pitikin elää ja nähdä
tämä päivä, mikä häpeä, mikä häpeä!" Samalla hän puristeli kuin
kuumeenkouristuksessa Antonin kättä, takoi sitten nyrkillään otsaansa
ja itki ääneen kuin pieni lapsi.

Vanhuksen tuska palautti Antonille takaisin hänen mielenmalttinsa;
hän heitti kätensä metsänvartijan kaulalle ja likisti häntä
rinnalleen. Ja jälleen kajahti heidän lähellään särähtelevä
karjunta, josta hän erotti: "Tarkastamaan kaikki saksalaiset! Aseet
pois jokaiselta, eikä ketäkään saa laskea lähtemään torilta!"
Anton katsahti ympärilleen ja huusi saksalaisille: "Tätä me emme
saa sietää, hyvät miehet, että meidät täällä keskellä saksalaista
kaupunkia piiritetään kuin mikäkin vankijoukko, ja että nuo ruojat
häpäisevät vaakunakilpeämme!"

Kaukaa kuului rummunpärinää. "Se on tarkk'ampujain rumpu", sanoi
kylänvouti, "Rosminin porvarikaarti kokoutuu. Niillä on aseita."

"Ehkäpä ei vielä kaikki olekaan hukassa", Anton huudahti. "Minä
tunnen täällä moniaita miehiä, jotka ovat luotettavia. Rauhoittukaa,
ukkoseni", hän lohdutti metsänvartijaa. "Maassa olevat saksalaiset
eivät saa pysyä hajallaan, muuten ei kukaan tiedä mihin kykenemme. Me
tahdomme ainakin yksissä lähteä torilta, kokoutukaamme tuonne kaivon
viereen. Jokainen lähteköön kutsumaan tuttavansa mukaan. Ja nyt ei
hetkeäkään hukkaan! Te tuonnepäin, kylänvouti, te taas tulette minun
kanssani, Kunaun seppä!"

Saksalaisparvi hajautui kahteen suuntaan, Anton metsänvartijan ja
sepän seuraamana riensi vielä kerran kiertämään toria. Koskaan ei
hän ollut vielä niin innokkaasti etsiskellyt, eikä koskaan ollut
kukaan vielä ymmärtänyt toisensa niin vähistä sanoista. Missä hän
vain saksalaisen tapasi, niin silmänisku, pikainen kädenpuristus ja
kuiskaus: "Saksalaiset kokoontuvat kaivon luona, odottakaa siellä
meitä", pani päättämättömätkin joutuin rientämään maanmiesten pariin.

Viinikauppiaan talon edustalla hän tovereineen pysähtyi
väentungokseen. Siellä seisoi viitisenkymmentä viitakemiestä
rintamassa, niistä tusinan verta pyssyillä asestettuja. Yhä olivat
ulko-oven puoliskot selällään, ja yksitellen nousi miehiä sisään
noutamaan itselleen aseita. Väkijoukko pysyi arastellen etäämmällä;
puolalaisia ja saksalaisia, kaupunkilaisia ja maalaisia lainehti
siinä sekaisin, ja Anton näki, että puolalaisetkin talonpojat
seisoivat ylen hämmentyneinä ja katsellen epäilevästi toisiaan. Sillä
aikaa kuin Kunaun seppä ja metsänvartija kävelivät ympäri antaen
sovitun tunnuksen saksalaisille, syöksähti Anton erään pienen miehen
kimppuun, joka työtakissaan ja nokinaamaisena tungeksi väkijoukossa,
tarttui häntä käsivarteen ja puuskahti: "Mestari Grobisch, täälläkö
te seisoskelette? Miksi ette riennä yhtymäpaikalle? Tehän olette
kaupungin porvari ja tarkk'ampuja, tahdotteko sietää tällaista
häpeätä?"

"Ah, herra kirjanpitäjä", sanoi lukkoseppä vetäen Antonin syrjään,
"tällaista onnettomuutta! Ajatelkaas vain, minä vasaroin pajassani
enkä kuule mistään niin mitään. Meikäläisessä ammatissa ei
yleensäkään kuule paljoa. Silloin ryntää eukkoni pajaan..."

"Tahdotteko sietää tätä häpeätä, minä kysyn?" intoutui Anton ja
pudisteli tuimasti pikkuista miestä.

"Jumala varjelkoon, herra Wohlfart", vastasi lukkoseppä, "minähän
olen joukkueenjohtaja porvarikaartissa. Eukkoni etsiessä minulle
toista takkia säntäsin minä joutuin torille katsomaan, paljoko
heikäläisiä on. Te olette minua pitempi, voitteko laskea kuinka
monella miehellä on aseet."

"Lasken viisikymmentä viitakemiestä", Anton vastasi nopeasti.

"Vähät minä viitakkeista, niitä kantavat kaikenlaiset kokoonhaalitut
irtolaiset, mutta paljonko on kiväärejä?"

"Tusinan verran oven edessä ja ehkä sama, määrä sisällä talossa."

"Meitä on kolmisenkymmentä pyssymiestä", virkkoi pikku seppä
huolestuneena, "mutta tänään ei kaikkiin voi luottaa."

"Voitteko hankkia meille kiväärejä?" kysyi Anton.

"Vain muutaman kappaleen", vastasi lukkoseppä päätään pudistellen.

"Meitä on täällä joukko saksalaisia maalta", jatkoi Anton yhä
yltyen, "ja me tahdomme raivata itsellemme tien täältä torilta aina
etukaupunkiin 'Punaisen hirven' kievariin saakka, siellä minä kokoon
kaikki miehet yhteen. Toimittakaa te Jumalan nimessä meille lähetin
myötä tieto oitis peräämme sekä kaikki kiväärit, mitä suinkin saatte
käsiinne. Jos saamme nuo aatelismiehet viskatuiksi ulos kaupungista,
niin juoksevat kaikki muut kohta itsestään hajalle."

"Mutta entä näiden puolalaisten kosto sitten!" valitti lukkoseppä
ja kohotti etusormensa pystyyn. "Kaupunki saa kalliisti maksaa sen
lystin".

"Ei sen mitään tarvitse maksaa, mestari, huomenna te saatte tänne
sotaväkeä, jos tänään viskaatte nuo mielettömät tiehensä. Nyt
paikalla pois, joka silmänräpäyksessä vaara vain yhä kasvaa."

Hän ajoi lukkosepän matkaan ja riensi torikaivon luo. Siellä hän
tapasi saksalaiset pikku ryhminä, ja Neudorfin kylän vouti tuli häntä
vastaan.

"Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana", huusi tämä hänelle, "meitä
jo katsellaan epäilevästi, ja tuolla asettuu joukko viitakemiehiä
rintamaan meitä vastaan."

"Seuratkaa minua", huusi Anton, "sulkeutukaa tiiviisti yhteen, ja nyt
eteenpäin, ulos kaupungista!"

Metsänvartija juoksi ryhmästä toiseen hoputtamaan miehiä matkaan;
Anton ja kylänvouti astuivat etummaisina. Kun he joutuivat
torinkulmaan, oli siellä ahtaan kujan suussa vastassa pari
viitakemiestä, jotka panivat keihäänsä tanaan, ja heidän johtajansa
viritti kiväärinsä hanan ja huusi Antonille korskeasti: "Minnekä niin
kiire, herraseni? Tarttukaa aseihin, hyvät miehet, tänään on vapauden
päivä."

Enempää hän ei päässyt puhumaan, sillä metsänvartija syöksähti hänen
kimppuunsa ja antoi hänelle niin valtavan korvapuustin, että puhuja
keikahti kellelleen, jolloin hänen kiväärinsä pääsi laukeemaan.
Torilla syntyi ankara melu, metsänvartija sieppasi maahan pudonneen
kiväärin, ja molemmat viitakemiehet, yllätettyinä ja johtajaa vailla,
työnnettiin katuvieriin; ja närkästyneet saksalaiset tempasivat
heiltä aseetkin ja iskivät niiden terät säpäleiksi katuun. Joutumatta
vainotuksi pääsi saksalaisparvi kaupunginportille saakka, ja
sielläkin väistyi vihollisvahti syrjään ja päästi tiukasti yhteen
sulloutuneen joukon menemään rauhassa.

Kievarin luo tultua astui kylänvouti Antonin kehoituksesta miesten
eteen. "Tuolla kaupungissa haudotaan juonia hallitusta vastaan ja
meitä saksalaisia vastaan", hän sanoi. "Aseellisia vihollisia ei ole
paljonkaan, ja äsken me itse näimme, kuinka saksalainen talonpoika
niistä selviää. Joka teistä on kelpo mies, jääköön tänne ja auttakoon
porvareita nakkaamaan muukalaiset ulos kaupungista. Tarkkampujat
lähettävät tänne kohta jonkun sanomaan meille, miten paraiten voimme
heitä auttaa. Senvuoksi pysykäämme koossa, maanmiehet!"

Tähän puheeseen huusivat monet: "me jäämme", toisille tuli jälleen
huoli ja hätä ja he varustautuivat ulos kedoille. Ne, jotka jäivät,
hankkivat asetta kouraansa mitä löysivät, raskaita lantatadikkoja,
kärrynaisoja, heinähankoja ja mitä vain läheltä tapasivat.

"Minä tulin tänne ostamaan ruutia ja haulia", sanoi metsänvartija
Antonille, "nyt sain vielä pyssynkin, ja viime jyvänen ruudistani
menköön, kunhan vain saamme tänään kostetuksi kotkaamme kohdanneen
häväistyksen."

       *       *       *       *       *

Sillävälin olivat linnassa tunnit kuluneet tavallista menoaan
puoleenpäivään saakka. Vapaaherra käveli puolisonsa taluttamana
päivänpaisteessa edestakaisin linnan ympärillä; hän murahteli
vähän, kun ei vieläkään oltu tasoitettu myyränkumpareita, joihin
hänen jalkansa toisinaan iski, ja tuli siihen päätökseen, ettei
työnjohtajiin eikä palvelijoihin ollut vähintääkään luottamista,
ja että Wohlfart oli kaikkia muita vielä pöllömpi. Se oli hänelle
mieliaihe, jossa hän aina nurisevalla nautinnolla viipyi. Paroonitar
vastusti häntä vain sen verran kuin saattoi kiihoittamatta yhä
enemmän puolisonsa sairaaloisen äreätä tuulta, ja vihdoin tämä
istahti ulos tuolille, jota palvelija oli kannellut hänen perässään,
ja kuunteli rattoisin mielin tyttärensä puhetta, joka Karlin
kanssa lähellä suunnitteli paikkaa pienelle puuistutukselle.
Kukaan ei aavistanut mitään pahaa, kukin ajatteli vain itseään ja
lähiympäristöään.

Silloin lenteli pahoja sanomia, että jotain hirveää tapahtui
paraikaa, huuhkajan siivin yli seudun. Myöskin vapaaherran
metsäsaarekkeeseen ne tulivat, lepatellen yli männynlatvojen ja
villien kirsikkapuiden, yli vainioiden ja karjahaan aina linnaan
saakka. Ensin ne tulivat epämääräisinä, kuten pienet pilvenhattarat
päivänpaisteisella taivaalla, sitten ne kasvoivat ja suurenivat kuin
mikäkin suunnaton ja jättiläislintu, joka sumentaa taivaankannen,
kunnes tuo kovanonnen lintu iski mustilla siivillään joka ihmisen
sydämeen kylässä ja linnassa, hyydytti veren suonissa ja puristi
kuumat kyyneleet poskille.

Kesken työtänsä Karl äkkiä katsahti ylös ja sanoi säikähtyneenä
neidille: "Tuohan oli laukaus!"

Lenore katsoi häneen ymmällään, sitten hän nauroi omalle pelolleen ja
vastasi. "En minä kuullut mitään; kenties se oli metsänvartija."

"Metsänvartija on kaupungissa", sanoi Karl vakavasti. "Sitten se oli
jokin kirottu salametsästäjä!" huudahti vapaaherra ärtyneesti.

"Se oli tykinlaukaus", väitti itsepintainen Karl. "Joutavia", sanoi
vapaaherra, "eihän tykkejä ole monen peninkulman päässä näillä
seuduin", mutta itsekin hän rupesi kuuntelemaan jännitettynä.

Samassa tuokiossa kuului karjapihan puolelta joku huutavan:
"Rosminissa palaa!" Karl katsahti neitiin, viskasi sitten lapion
kädestään ja juoksi karjapihaan. Lenore seurasi kintereillä. "Kuka
se sanoi, että Rosminissa palaa?" hän kysyi rengeiltä, jotka juuri
marssivat päivälliselleen pihan poikki. Kukaan ei ollut huutanut,
mutta kaikki juoksivat säikähtyneinä pihalta maantielle ja koettivat
kurkkia Rosminiin päin, vaikka jokainen tiesi kaupunkiin olevan yli
kaksi peninkulmaa ja että sinne oli mahdoton nähdä.

"Vast'ikään juoksi naisia tässä tiellä Neudorfiin päin aivan kuin
hengenhädässä", sanoi muuan renki, ja toinen huusi: "Tottakin täytyy
hirveitä tapahtua Rosminissa, koskapa sieltäpäin näkee savua metsän
yli." Kaikki luulivat näkevänsä tumman varjon taivaalla sillä kohtaa,
missä kaupunki oli, myöskin Karl. Yhä kiihtyneemmiksi kävivät miehet
ilman mitään varmaa perustetta. Kyläläisetkin kokoutuivat maantielle
tiheiksi parviksi. Kaikki katselivat Rosminiin päin ja kertoivat
toisilleen onnettomuudesta, joka oli kaupunkia kohdannut. "Aateliset
ovat siellä tänään koolla", huusi joku, "ne ovat sytyttäneet
kaupungin tuleen", ja hänen naapurinsa oli kuullut eräältä pellolla
kyntävältä mieheltä, että tätä päivää tulisivat kaikki tilanomistajat
vielä kauan muistamaan. Kertoja silmäsi vihamielisesti Karliin ja
lisäsi: "Paljon muutakin tapahtuu iltaan mennessä." Kapakan isäntä
juoksi paikalle ja huusi Karlille jo kaukaa: "Kunpa tämä päivä vain
olisi jo ohi", ja Karl vastasi samassa mielentilassa ollen: "Senpä
soisin minäkin." Kukaan ei voinut sanoa, miksi.

Sitten tuli yhä uusia kauhun sanomia metsäntakaisesta maailmasta.
"Sotamiehet ja puolalaiset siellä paraikaa tappelevat keskenään",
kerrottiin. "Kunaussakin jo palaa", huusivat jotkut peltotöistä
palaavat naiset. Vihdoin saapui uudelta ulkokartanolta voudin emäntä
henki kurkussa ja kertoi Lenorelle: "Mieheni lähetti minut tänne, kun
hän ei itse tällaisena hirmupäivänä rohkene jättää taloa yksin. Hän
käski kysymään, tiedättekö te mitään metsänvartijasta. Kaupungissa
tapellaan ja murhataan, ja ihmiset sanovat metsänvartijan olevan
mukana ampumassa."

"Kuka sitä sanoo?" kivahti vapaaherra.

"Eräs mies, joka juoksi peltojen poikki, kertoi siitä miehelleni",
huudahti ylen säikähtynyt emäntä, "ja perää siinä täytyy olla,
että siellä kaikki on mullinmallin, sillä kun metsänvartija lähti
kaupunkiin, ei hänellä ollut lainkaan pyssyä mukana." Kaikista tuntui
tämä seikka osoittavan huhujen todenperäisyyttä. "Ja viime yönä näkyi
pelloilla tulinen loimo", valitteli naisparka edelleen, "pirtissämme
kävi aivan valoisaksi, ja mieheni hypähti ylös ja juoksi pihalle.
Silloin näkyi sininen valo kuin tulikivenliekki kulkevan metsän yli
Rosminiin päin."

Siten iski huhu mustilla siivillään herpaisevasti ihmisten sydämiin.
Työllä ja tuskalla Karl sai rengit jälleen lähtemään hevosineen
pelloille kyntämään. Lenore nousi Karlin kanssa torniin tähystämään,
näkyisikö mitään uutta. Leijailiko savupilvi kaupungin yllä, sitä
Karl ei tahtonut päätellä, mutta useammassa kuin yhdessä kohdassa
he näkivät metsänreunan takaa jotakin tulenloimon ja savupilven
tapaista. Tuskin he olivat joutuneet alas, kun muuan renki lasketti
pellolta hevosineen täyttä karkua ja ilmoitti, että eräs toisesta
piirikunnasta oleva talonpoika oli ajanut metsätietä täyttä nelistä
ja huutanut hänelle, että koko Rosmin oli täynnä viitakemiehiä ja
muuta väkeä, joilla oli punaiset liput käsissä, ja että kaikki maassa
olevat saksalaiset joutuisivat ammutuiksi. Paroonitar väänteli
käsiään ja rupesi itkemään, ja hänen miehensä menetti viimeisenkin
rahtusen levollisuutta, jota hän oli koettanut päivän kuluessa
vaivoin säilyttää. Hän morkkasi kiivaasti Wohlfartia, joka sellaisena
päivänä ei pysynyt kotosalla, ja antoi huutaa luoksensa Karlin,
joka yhtä säikähtyneenä hätäili nyt Antonin kohtalosta. Vapaaherra
käski hänen lukita kaikkien latojen ovet, ja sitten hän huudatti
hänet uudestaan puheilleen ja käski hänen kieltämään kapakoitsijaa
anniskelemasta tänään kyläläisille paloviinaa, ja tavantakaa hän
tiedusteli häneltä, mitä uutta oli kuultu. Lenore ei jaksanut enää
kestää linnan painostavaa levottomuutta, vaan käveli herkeämättä
edestakaisin linnan ja karjapihan väliä ja pysytteli Karlin
läheisyydessä, jonka vilpittömistä kasvoista hän nykyisin voi löytää
enintä lohtua; samalla hän alinomaa katseli maantielle päin, eikö
sieltä mitään näkyisi tulevaksi, vaunut tai ratsastava lähetti.

"Hän on tyyniluontoinen", sanoi hän Karlille, "ei hän tietenkään
viskaudu niin hirvittävään vaaraan", ja tällöin hän toivoi
lohdullista vastausta.

Mutta Karl pudisti päätään. "Hänen tyyneyteensä ei niinkään ole
luottamista, Jos kaupungissa tosiaankin mellastetaan niin kuin
ihmiset sanovat, niin ei herra Anton ole viimeinen mies puuttumaan
asiaan. Hän ei ajattele itseään."

"Ei, sitä hän ei tee!" parahti Lenore ja väänteli käsiään.

Siten jatkui iltaan saakka. Karl piti palvelusväen, joka seisoskeli
kartanolla, tiukasti koossa; itse hän sieppasi karbiininsa,
tietämättä itsekään miksi, antoi satuloida itselleen hevosen ja
päästi sen kohta takaisin soimensa ääreen. Silloin tuli kapakan
isäntä erään rengin kanssa polttimolta henki kurkussa. Tuo
hyväluontoinen mies huusi jo kaukaa neidille: "Tässä tulee tieto,
hirvittävä tieto herra Wohlfartista!" Lenore kävi oitis vieraan
rengin kimppuun. Mies teki puolankielellä sekavasti selkoa Rosminin
kauhunpäivästä. Hän oli nähnyt, kuinka kauppatorilla puolalaiset
ja saksalaiset olivat ammuskelleet toisiaan, ja kuinka herra
kirjanpitäjä oli marssinut saksalaisten talonpoikain etunenässä.

"Tiesinhän sen!" huudahti Karl ylpeästi.

Sitten kertoi renki itse paenneensa, juuri kuin kaikki puolalaiset
olivat tähdänneet sitä herraa vastaan; oliko tämä kuollut vai elossa,
sitä hän ei tiennyt sanoa, mutta luuli itse puolestaan sen herran
saaneen surmansa.

Lenore nojautui muuria vastaan; Karl pörrötti epätoivoissaan
tukkaansa. "Satuloikaa heti ponyni!" sanoi Lenore soinnuttomalla
äänellä.

"Ettehän vain aio lähteä yön selkään ja metsien halki tuota pitkää
tietä kaupunkiin?" Karl huudahti.

Mitään vastaamatta lähti tuo urhea tyttö juoksemaan talliin päin,
mutta Karl ennätti sulkemaan häneltä tien. "Te ette saa!" hän kiljui,
"paroonitar hätäilee kuollakseen teidän tähtenne, ja mitä te saisitte
aikaan siellä raivoisan miesjoukon keskellä?"

Lenore jäi seisomaan. "No, hankkikaa te itse siis hänet tänne",
huusi hän puolittain mieletönnä, "tuokaa hänet kotiin elävänä tai
kuolleena!"

"Pitääkö minun jättää teidät yksin tällaisena päivänä?" huudahti
Karl, hänkin ihan jälleen suunniltaan.

Lenore tempasi karbiinin hänen käsivarreltaan ja huudahti: "Joutuin
matkaan, jos häntä rakastatte! Minä pidän vartiota teidän sijastanne."

Karl säntäsi karjapihaan, tempasi hevosen tallista ja lähti täyttä
karkua ratsastamaan Rosminiin päin.

Hevoskavioiden kopse haihtui kuulumattomiin; kaikki kävi jälleen
aivan hiljaiseksi; Lenore asteli kiivain askelin edestakaisin linnan
edustalla. Hänen ystävänsä oli kuolemanvaarassa, ehkä hän oli jo
kuollut! Ja Lenoren oli syy, sillä hänhän oli houkutellut Antonin
tänne. Hän tunsi polttavaa ikävää saada jälleen nähdä tuo uskollinen
ystävä, kuulla hänen äänensä. Mitä Anton oli ollut hänelle ja hänen
vanhemmilleen, sitä hän nyt ajatteli epätoivoissaan herkeämättä.
Hänestä tuntui mahdottomalta jaksaa enää elää täällä yksinäisyydessä
ilman Antonia. Äiti lähetti hakemaan häntä, isä huuteli häntä
akkunasta, mutta hän kieltäytyi tylysti noudattamasta noita kutsuja;
koko hänen sisäinen tuntemuksensa oli sulanut tuohon puhtaan ja
sydämellisen myötätunnon tunteeseen, joka oli puhjennut kukkimaan
hänen ja kadoksiin joutuneen ystävän välille.

       *       *       *       *       *

Kaupungissa seisoi Anton maalaisten kanssa odotellen ainakin puolen
tuntia "Punaisen hirven" kievarin edustalla. Lakkaamatta kulki
säikähtynyttä markkinaväkeä heidän ohitsensa kotikyliinsä, useimmat
kiireimmän vilkkaa, mutta monikin jäi seisomaan ja liittyi heihin.
Kuuluipa usein puolalainenkin tervehdys, ja monet puolalaiset
kävivät Antonin puheille ja kysyivät, voiko hän käyttää heitäkin.
Vihdoinkin saapui, ei maanteitse, vaan jotain kiertotietä pitkin
ja ravintolan puutarhan kautta pujahtaen, lukkoseppä olkaimilla
varustetussa vihreässä univormussaan, seurassaan moniaita muita
porvarikaartilaisia.

Anton riensi kohta häntä vastaan ja huusi: "Mitä kuuluu?"

"Kahdeksantoista miestä on tullut", sanoi lukkoseppä, "kaikki varmaa
väkeä. Torilta kansa hajaantuu edelleen, eikä viinituvassa istuvain
lukumäärä ole paljonkaan vahventunut. Nyt ne ovat paraikaa puuhassa
erottaa viranomaiset toimistaan. Meidän kapteenimme on urhakka kuin
itse paholainen. Jos tahdotte auttaa häntä, niin hän on valmis
uskaltamaan jotakin. Me voimme pujahtaa takapuolelta Löwenbergin
taloon, minä olen itse tehnyt lukon takaporttiin ja tiedän kuinka se
avataan, ja ehkäpä se ei olekaan lukittuna. Jos liikumme taitavasti,
niin voimme yllättää sisällä istuvat johtajat, saada heidät kiinni ja
riistää heiltä aseet."

"Meidän täytyy yht'aikaisesti hyökätä etu- ja takapuolelta", vastasi
Anton, "silloin saamme heidät varmasti valtaamme."

"Ni-in". sanoi lukkoseppä hiukan ällistyneenä, "jos te väkinenne
käytte etupuolelta."

"Meillähän ei ole lainkaan aseita", Anton huudahti. "Minä käyn kyllä
teidän kanssanne etupuolelta, ja metsänvartija myöskin ja ehkä vielä
jokunen muu; mutta mahdotonta on aseettoman joukon käydä viitakkeita
ja toistakymmentä kivääriä vastaan."

"Niin, katsokaappas", virkkoi rehellinen lukkoseppä, "on se vaikeata
meillekin. Joka ensimmäisessä säikähdyksessään juoksee ulos eukon ja
tenavain luota, niin senkään ei ole vallan helppo asettaa rintansa
kohta paikalla ampumatauluksi. Onhan meidän miehillä kyllä hyvää
tahtoa, mutta nuo toiset penteleet ovat raivoisia kuin paholaisen
sikiöt. Ja senvuoksi käykäämme kaikessa rauhassa takatietä; jos
yllätämme ne vietävät äkkiarvaamatta, niin tulee vähemmän verta
vuodatetuksi, ja sehän sittekin on pääasia. Kiväärejä minulla ei ole
mukanani, ainoastaan teille itsellenne sapeli."

Ääneti lähti joukko liikkeelle lukkosepän johtamana. "Meidän
tarkk'ampujamme ovat kokoutuneet kapteenimme taloon", hän sanoi,
"sinne me pääsemme puutarhan kautta, ilman että meitä kaupungin
portilta huomataan." Viljelysmaiden kautta kävi kulku, toisinaan
täytyi heidän kavuta epälukuisten matalien aitojen yli, sitte he
harppasivat joutuin kaupunginmuuria kiertävän tien poikki, kulkivat
muutamia lautoja pitkin puron yli ja tunkeutuivat kaupunkiin eräästä
takaportista, josta joutuivat erään nahkurin pihamaalle.

"Odottakaa täällä", huudahti lukkoseppä hiukan levottomana. "Nahkuri
on meidän tarkk'ampujiamme, hänen ulko-ovestaan pääsee samalle
takakujalle, jonka varrella takaportti on Löwenbergin pihamaalle.
Minä lähden ilmoittamaan kapteenille ja yhdessä noudamme teidät."

Vain moniaita minuutteja tarvitsi maalaisten odottaa parkkiammeiden
vierellä, kun katuovella vahtina seisova metsänvartija ilmoitti
porvarikaartin tulevaksi. Takakujalla tapasivat molemmat joukot
toisensa, vaihtaen vain lyhyitä tervehdyksiä. Kapteeni, lihava
teurastaja, vaati Antonia astumaan hänen vierellään ja liittämään
joukkonsa tarkk'ampujiin. Ääneti etenivät miehet Löwenbergin talon
takaportille, se ei ollut lukittu eikä miehitetty; lukkoseppä
kurkisti sälöjen läpi tyhjään pihaan. Joukon pysähtyessä hetkiseksi
metsänvartija riensi päämiesten luo. "Meillä on enemmän väkeä kuin
talossa tarvitaan", hän puhui kiireisesti. "Täällä vieressä on leveä
poikkikuja, joka vie torille. Antakaa minun mukaani rumpali, joukkue
tarkkampujia ja puolet maalaisista, niin me juoksemme torille ja
miehitämme suurella melulla poikkikujan suun. Siitä torilla seisovat
viitakemiehet käyvät sekaannuksiin, ja kun ne tarkkailevat meitä,
tunkeudutte te muut sisään ja otatte koko rosvojoukon vangiksi. Kohta
kuin annan rummuttaa, karkaa herra kapteeni pääjoukon kera pihan
kautta kadunvartiseen taloon, jonka ovet te heti miehitätte."

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi paksu kapteeni punoittavana ja
tuntien sitä ahdistusta, joka äkkirynnäkön edellä vaivaa urheankin
miehen mieltä. "Siis heti matkaan vain!"

Metsänvartija haali kokoon kuusi tarkkampujaa, viittasi kylän
voudille ja parvelle maalaisia ja johti joukkonsa huomiota
herättämättä avoimelle syrjäkadulle. Antonkin tunsi veren hakkaavan
ohimoillaan lähimpiä silmänräpäyksiä odotellessa. Vihdoin kuului
rummunpärrytystä, heti sen jälkeen kovaääninen eläköönhuuto. Kuin
leijonat karkasivat porvarit pihamaalle, päällikkö edellä sapeliaan
heilutellen ja Anton vierellään. Sitten he tunkeutuivat laajaan
eteiseen, ennenkuin kukaan kerkisi heitä huomata. Kaikki talossa
olevat säntäsivät akkunoille ja oville.

"Hurraa!" karjui kapteeni, "nyt ne ovat kiikissä", ja hän tarttui
erästä eteiseen juoksevaa herraa niskaan. "Ketään ei saa päästää
karkuun. Sulkekaa ovi!" hän huusi ja piteli uhriaan kauluksesta
kuten lehmää sarvista. Kymmenen miehen voimalla tempaistiin katuovi
kiinni ja teljettiin, jolloin he innoissaan työnsivät ovella
seisovat vihollisetkin ulos kadulle. Sitten ryntäsivät tarkkampujat
tarjoilusaliin, osa myöskin yläkertaan. Keitä herroja oli salissa,
ne syöksyivät kaikki ulos akkunoista. Siten ei porvariskaarti
saanut viinituvasta saaliikseen muuta kuin nimiluettelon, kimpun
yhteenniputettuja viitakkeita ja nurkasta puolisen tusinaa
kivääreitä, jotka kuuluivat puolalaisille herroille itselleen.
Lukkoseppä sieppasi oitis kiväärit kainaloonsa ja juoksi Antonin
ynnä eräiden nimeltä huutamainsa kera jälleen takapihalle ja siitä
oikokujalle yhtyäkseen metsänvartijan johtamaan joukkoon.

Tämän joukon he tapasivat varsin arveluttavassa asemassa. Se
oli urheasti rynnännyt metsänvartijan kintereillä kujansuuhun
saakka. Rummunpärrytys ja äänekäs hurraaminen sekä melkein
samanaikuisesti tapahtunut vihollisryntäys takapihalta itse
taloon oli tosin saattanut vastustajan hämmennyksiin niinkuin oli
laskettukin. Viitakemiehet olivat karanneet rintamastaan talon
edustalta ja seisoivat sekavana, avuttomana ryhmänä keskellä
toria, jota vyöhytniekka herra, itse aivan aseettomana, koetti
saada järkiinsä. Sen sijaan kivääreillä asestettu osasto, jossa
oli pehtoreita, jääkäreitä ja moniaita nuoria aatelismiehiä,
urhokkaasti marssinut hyökkääjiä vastaan ja asettunut
rintamaan kiväärit ojossa. Asestettua vastarintaa kohdatessaan
porvariskaartilaiset hölmistyivät ja pyrkivät takaisin oikokujan
turviin, jättäen metsänvartijan seisomaan yksiksensä molempain
sotaakäyväin valtojen keskelle. Siinä hätäännyksissään rupesi
rumpali päristämään kaikista hengenvoimistaan, puolalaiset nostivat
kiväärit poskelle, metsänvartija samoin komensi: "Tähdätkää!" -- ja
molemmat vihollisjoukot jäivät seisomaan pyssyt poskella toisiaan
vastapäätä, kumpikin näköjään valmiit ampumaan, mutta pidättyen
siitä arastellessaan niitä hirvittäviä seurauksia, joita ensimmäinen
komentosana aiheuttaisi. Silloin ryntäsi lukkoseppä seuralaisineen
esiin, kiväärit jaettiin salamannopeudella niihin käsiin, jotka
ensinnä kurottautuivat niitä vastaanottamaan. Anton ja urhakka
lukkoseppä juoksivat hyökkääjäin eturiviin. Verinen taistelu näytti
peruuttamattomasti alkavan katukivityksellä.

Tänä jännittävänä hetkenä kajahti viinituvan akkunasta kapteenin ääni
yli koko kauppatorin: "Kansalaiset, ne ovat meidän vallassamme. Tässä
on vankimme. Se on Tarowin herra itse!"

Kaikki laskivat kiväärinsä alas kuullessaan tuon huudon. Kapteeni
piteli vankinsa päätä ulos akkunasta, ja alistuen kohtaloonsa ei
tämä yrittänytkään rimpuilla vapaaksi epämukavasta asennostaan. "Ja
kuulkaappa nyt mitä sanon", jatkoi urhakka kapteeni. "Jok'ikinen
ikkuna tässä talossa on miehitetty, kaikki kadut ovat miehitetyt,
niinkuin tuolta vierestä näette; kohta kuin kohotan sormeani,
ammutaan teistä joka sorkka maahan."

"Hurraa, kapteeni", huusi ääni torin vastakkaisen laidan keskellä
olevasta talosta, ja siinä asuva kauppamies työnsi haulikkonsa piipun
ulos ensi kerroksen akkunasta, ja hänen vierellään tekivät saman
uhkaavan liikkeen apteekkari ja postimestari, jotka kaikki olivat
kaupungin metsästysmaiden vuokraajia.

"Huomenta, hyvät herrat", huusi teurastaja ylen iloissaan sanojensa
tehosta, sillä hänet oli vallannut tavaton uljuus ja itsevarmuus.
"Siinä näette, veitikat", hän jatkoi, "että kaikki vastarinta on
turhaa, heittäkää siis alas viitakkeenne tahi olette kaikki kuoleman
omia." Joukko viitakkeita kilahti kadulle.

"Ja te, herrat jääkärit", jatkoi kapteeni puhettaan, "pääsette
vapaasti lähtemään, jos luovutatte kiväärinne, mutta jos vain
yksikään teistä irvistää vastaan, niin lankee tämän miehen veri
teidän päänne päälle." Näin sanoen hän iski jälleen kiinni Tarowskin
kalloon, työnsi sen ulos akkunasta ja veti julman teurastuspuukon
esiin vyöstään. Hän heitti tupen kadulle ja heilutti asettaan niin
hirvittävästi vangin pään päällä, että kunnon teurastaja tässä
tuokiossa todella näytti muuttaneen hahmoa ja muuttuneen kamalaksi
ihmissyöjäksi.

Silloin huusi metsänvartija haltioissaan: "Hurraa, pojat, nyt ne
ovat vallassamme, eteenpäin mars!" Rumpali alkoi jälleen päristää,
ja rynnäkkömarssissa tunkeutuivat saksalaiset eteenpäin. Myöskin
viinituvassa olevat tarkkampujat riensivät ulos portaille ja kadulle.
Puolalaiset kiväärimiehet joutuivat hämmennyksiin, jotkut urheat
miehet heistä ampuivat, ja hyökkääjienkin riveistä kuului laukauksia.
Loputkin viitakkeet pudotettiin katuun ja niiden kantajat hajosivat
hurjaan pakoon, ja kohta heidän jälestään pakenivat pyssymiehetkin.
Saksalaiset karkasivat heidän peräänsä, vielä muutamia laukauksia
pamahti, pakolaisia ajettiin takaa ympäri toria, jotkut heistä
piiloutuivat taloihin, toiset juoksivat kaupunginportista ulos
maantielle. Rumpali asteli pitkin toria ja löi hälytyksen. Joka
tahoilta juoksi paikalle asestettuja kaupunkilaisia, ilmestyivätpä
nahjustelleet tarkk'ampujatkin yksi toisensa perästä. Kapteeni
luovutti vankinsa eräiden lujakouraisten miesten huostaan ja huusi,
torjuen kädenviittauksella ystäväinsä onnitteluja: "Palvelus ennen
kaikkea, hyvät herrat! Tärkeintä nyt on, että suljemme portit ja
miehitämme ne. Missä on meidän liittolaistemme kapteeni?"

Anton astui esiin. "Herra toveri", sanoi uljas teurastaja
sotilaallisesti tervehtien, "minä ajattelen että me kokoamme
joukkomme, pidämme katselmuksen ja jaamme vahtivuorot."

Eri osastot asettuivat riviin torille, ensin tarkk'ampujat,
heidän vierelleen metsänvartijan johtamat maalaiset ja torin
toiselle puolelle vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan
kasvoi. Siitä tuli pitkät rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti
rosminilaisten povia heidän nähdessään, mikä voima heillä oli.
Kapteeni antoi joukkojen tehdä käännöksiä ja marssia hänen ohitseen
joukkueittain. Sitten järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit
miehitettiin ja virastojen edustalle asetettiin kunniavartiot,
puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi maalaisia. Alasreväistyt
vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet poimivat kaupungin
puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja koristivat kilvet
seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne kuljetettiin
veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko sotilasmiehistö marssi
kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa ja kapteeni kohotti
koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin monet sadat kurkut
vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki kevätkukkaset
vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän aamulla vielä
oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään. Nyt
loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa tunnuskuvilla.
Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta lähtien!

Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet
mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten
hän näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen
pöydän ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä.
Pian hän sai kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille
lähetettävän selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta
osoittautui ylen toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin
sotilaspäällystöihin, epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin
kätkeytyneitä kapinallisia; ja maalaisille, jotka olivat lupautuneet
jäämään kaupunkiin iltaan saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä
ruokaa ja juomaa, kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä
vankeja kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka
haaralta tulikin ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita
matkalla kaupunkia kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty
samanlaista kapinaa ja siellä oli onnistuttukin, sikäläinen
kaupunki oli puolalaisen nuorison vallassa; pakolaiset kertoivat
ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi halki koko maan, yleisestä
puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa saksalaiset verilöylyihin.
Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista pitemmiksi, voitonriemu,
joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen salissa, vaihtui
huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat siihen suuntaan,
että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin herran kanssa,
koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään turvallisiksi omien
muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon puolalaismielisiä
oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin voitti
enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan. Päätökseksi
tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan kaupunkia
vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.

Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista
sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen
neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman paikkakunnan
saksalaisia yhteistä poislähtöä varten. Tarkk'ampujakapteenin ja
lukkosepän välissä hän asteli rumpujen päristessä ja porvarikaartin
hurratessa väkineen kaupunginportista esikaupungin viimeisten
talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki vievällä puusillalla
kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan veljelliset
jäähyväiset.

"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä ylitse",
sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme siltalankut
ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja lausui:
"Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien tarkk'ampujakomppanian
nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä avustanne. Jos raskaat
ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme, pitää meidän saksalaisten
aina pysyä yksissä."

"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset huusivat
saman hänen jälkeensä.

Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton
antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun
joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä,
joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen
etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa,
toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat
tien varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita
henkilöitä siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata
saatiin kuullakin, mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui
miesjoukko maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä
päivän toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli
vasta alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi.
"Kuinka kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti.
"Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä,
mutta me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos
puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin
olemme heidän armoillaan."

"Se on totta", virkkoi Anton, "suurilta joukoilta emme kykene
puolustautumaan, ja jokaisen yksityisen täytyy tällaisena aikana
kärsiä, mitä sota hänen kannettavakseen panee; mutta nuo suuret
joukot, joita johtavat vakinaiset, päällikkövallalla varustetut
komentajat, eivät meihin nähden sentään ole vielä pahimmat.
Tukalinta on odotettavana kehnojen irtolaisainesten hajajoukkioista,
jotka liittyvät yhteen harjoittaakseen murhapolttoja ja ryöstöjä,
ja sellaisia vastaan on meidän tästä päivästä alkaen koetettava
puolustautua. Pysykää huomenna kotosalla, te Neudorfin ja Kunaun
miehet, ja lähettäkää sananviejiä toisillekin lähistöllä asuville
saksalaisille, jotka ovat meidän mieltämme. Huomenna hyvissä ajoin
tulen teidän luoksenne; silloin neuvotelkaamme yhdessä, emmekö voisi
tehdä jotain turvallisuutemme varaamiseksi."

Tultua tienhaaraan, josta erkanee linnaan menevä metsätie, Anton piti
kylänvoudin ja sepän kanssa vielä yksityisen neuvottelun, sitten
hyvästelivät kaikki kolme toisensa kuin vanhat ystävät, ja kukin
parvi riensi kotiaan.

Anton nousi vaunuihinsa ja otti metsänvartijan mukaansa, jotta tämä
auttaisi vartioimaan linnaa yöllä. Keskivälissä linnantietä heidät
pysähdytti kovaääninen huuto: "Seis! Kuka siellä?"

"Karl!" huudahti Anton ilahtuneena. "Hurraa, hurraa, hän elää!"
kiljui tämä aivan suunniltaan ilosta ja laski täyttä laukkaa vaunujen
kupeelle. "Oletteko haavoittumaton?"

"Olen toki", Anton vastasi; "kuinka linnassa eletään?" Nyt alkoi
hätäinen kertominen. "Voi sentään, etten saanut olla mukana!" valitti
Karl kerta toisensa jälkeen.

Linnan luo saavuttua lennähti valkopukuinen hahmo vaunujen hio.
"Neiti Lenore!" tervehti Anton, hypähtäen vaunuista alas.

"Rakas Wohlfart!" huudahti Lenore ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä. Hän laski päänsä hetkeksi ystävän olalle, ja kyyneleet
ryöpsähtivät hänen silmistään. Anton piteli hänen kättään lujassa
puserruksessa ja sanoi, katsoen hellän osanottavaisesti häntä
silmiin: "Nyt tulee hirveät ajat, olen koko päivän ajatellut teitä."

"Kun olemme jälleen saaneet teidät luoksemme", vastasi Lenore,
"niin tahdon tyynin mielin kuunnella kaikesta. Tulkaa nyt joutuin
isän tykö, hän aivan menehtyy kärsimättömyydestä." Hän veti Antonin
mukaansa portaita ylös.

Vapaaherra avasi ovensa ja huusi käytävältä Antonille vastaan: "Mitä
te tuotte tullessanne?"

"Sodan, herra parooni", vastasi Anton vakavasti; "kamalimman kaikista
kamppailuista, mitä olen nähnyt: verisen sodan naapurusten välillä.
Maa on ilmi kapinassa."



VIIDES KIRJA.


1.

Vapaaherran tilukset sijaitsivat eräässä Rosminin piirikunnan
kulmassa; pohjoiseen päin siitä metsän takana oli saksalainen
talonpoikaiskylä Neudorf ja kauempana idässä Kunau. Leveä vyö
hiekkanummia ja kanervikkokankaita erotti nämä paikkakunnat
puolalaisten omistamista maatiloista, joista herra von Tarowskin
tilukset elivät lähinnä. Lännessä ja etelässä rajoittuivat
vapaaherran maat piirikuntiin, joissa oli seka-asutus; saksalainen
aines oli siellä vahva, sekä rikkaita ritarikartanoita että isoja
talonpoikaiskyliä oli keskellä slaavilaisasutusta. Pohjoisemmaksi
Neudorfin ja Kunaun taakse pistihe jälleen puolalainen vyöhyke,
jossa oli paljon pieniä herraskartanolta, osittain velkautuneiden ja
rappeutuneiden aatelissukujen hallussa.

"Sieltä päin meitä uhkaa suurin vaara", sanoi vapaaherra toripäivän
jälkeisenä aamuna Antonille. "Talonpoikaiskylät ovat meidän
luonnolliset etuvartiomme. Jos saatte kyläläiset järjestämään
säännöllisen vahdinpidon, niin on heidän asetettava kenttävahteja
piirikunnan pohjoiselle rajalle saakka; me koetamme sitten ylläpitää
niiden kanssa kiinteätä yhteyttä. Älkää unohtako merkkitulia ja
hälytyslaitoksia. Koska olette jo päässyt niin toverilliselle
kannalle talonpoikien kanssa, niin te parhaiten voitte pitää huolta
tuosta kaikesta. Minä tahdon matkustaa naapuripiiriin ja koettaa
päästä samanlaiseen yhteyteen sikäläisten tilanomistajain kanssa.
Nuoren Sturmin otan mukaani."

Sitten lähti Anton ratsastamaan Neudorfiin. Sinne oli yön kuluessa
tullut uusia kovanonnenviestejä. Aseelliset joukkiot olivat
vallanneet eräitä saksalaiskyliä, nuuskineet aseita taloista ja
laahanneet nuoria miehiä mukaansa. Kukaan ei enää mennyt peltotöihin,
miehet istuivat kapakassa tai seisoskelivat kylänvoudin talon
edustalla neuvottomina ja odotellen joka hetki vihollisen hyökkäystä.
Antonin hevosen ympärille kokoontui kohta tiheä joukko joutilaita;
kun kylän vouti kutsui miehet kunnantupaan, oli siellä pian koko
kyläkunta koolla. Anton selosti heille seikkaperäisesti, millä tavoin
kylää voitaisiin varjella äkkiyllätyksen kauhuilta: suojelusvartio
oli järjestettävä, säännöllisiä vahteja asetettava kyläteiden
varsille aina rajalle saakka, aikaansaatava hälyytyslaitoksia,
lähetettävä kulkuvahteja kiertelemään ynnä muita sentapaisia
varjelustoimenpiteitä, joista vapaaherra oli hänelle viittaillut.
"Niiden avulla te", hän jatkoi, "kutsutte meidät, naapurinne,
mahdollisimman nopeasti apuun, kykenette yksissä voimin meidän
kanssamme puolustautumaan vähäväkisempää vihollista vastaan ja
mieslukuisempaa vastaan hälyttää nopeasti sotaväkeä avuksenne. Niiden
avulla te voitte pelastaa vaimonne ja lapsenne pahoinpitelystä,
parhaat taloustarpeenne ja ehkäpä karjannekin ryöstelystä. Ei tosin
ole mikään vähä rasitus ylläpitää vahtivuoroja yötä ja päivää, mutta
kylännehän on iso. Kukaties viranomaiset piankin tulevat määräämään
kaikki nämä varukeinot järjestettäväksi, mutta varmempaa meille
kaikille on, ettemme jää sitä odottamaan."

Hänen hartaasta esityksestään, jota järkevä kylänvouti kaikinpuolin
kannatti, kunta päättikin yksimielisesti ryhtyä tarpeellisiin
toimiin. Kylänvoudin ja eräiden kunnallishallinnon jäsenten
seuraamana Anton sitten kiersi ratsain kylän rajat ja määräsi
vartio- ja hälytyspaikat. Sillävälin laati koulumestari suojeluskunnan
jäsenluettelon, merkiten siihen kenen piti suorittaa palvelusta
ratsain, kenen jalkaisin, sekä kuulusteli mitä aseita kylässä löytyi.
Monet sanoivat olevansa halukkaat ostamaan itselleen kiväärin.
Kylän nuoret miehet innostuivat asiaan täydellä todella; emännät
sulloivat huolekkaasti arkkuihin ja myttyihin, mitä taloudessa oli
arvokkainta. Neudorfista Anton sitten ratsasti kyläkunnan päämiesten
kera Kunauhun; sielläkin hän kohtasi yhtä hyvää tahtoa, samanlaisista
toimenpiteistä sovittiin ja lopuksi päätettiin, että molempain kyläin
nuoret miehet saapuisivat joka sunnuntain iltapuolella vapaaherran
tilalle yhteisiin harjoituksiin.

Antonin palattua linnaan pohdittiin kartanon omista
puolustuskeinoista. Sotainen henki paloi tässä saksalaisessa
siirtolassa. Se tarttui jokaiseen, jopa kaikkein
tyyniluontoisimpiinkin, lampuriin ja hänen Krambow koiraansa, joista
viimemainittu yöllisillä etuvartioilla ja kulkupartioilla syttyi
samaan vimmaan vieraita pohkeita vastaan, josta se niin monesti oli
murissut nuoremmalle virkatoverilleen. Kaikkien ajatukset olivat
kohdistuneet vaarankapineihin; mitä tilalla löytyi ampuma-asetta,
se etsittiin kohta käsille. Ah, mieliala oli mainio, mutta miesluku
ylen vähäinen. Sen sijaan oli esikunta erinomainen. Siihen kuului
ensinnäkin vapaaherra itse, tosin invaliidi, mutta verraton teoriain
mies, sitten Karl ja metsänvartija, edellinen ratsu- ja jälkimmäinen
jalkaväen komentajana, eikä Antoninkaan kyky ollut ylenkatsottava
intendentuuri- ja linnoitustoimissa.

Vapaaherra lähti nyt joka päivä puolisilta ulos huoneestaan
pitämään sotaneuvottelua, hän puheli talonpoikaissuojeluskunnan
harjoittamisesta, kuunteli ilmoituksia lähiympäristön
kansanliikkeistä ja lähetti sananviejiä saksalaisiin piireihin.
Ylvään sotaisa hohde kajasti hänen kasvoiltaan, hän moitti leppeästi
puolisonsa tuskailua, puheli rohkaisevia sanoja saksalaisille, jotka
sattuivat hänen lähelleen, ja uhkasi panettaa kaikki oman kylän
vihollismieliset ainekset armotta tyrmään vedelle ja leivälle. Koko
kartanon väki tunsi liikutusta nähdessään sokean vanhan herran
seisovan sotilaallisen suorana musketti kädessä opettaakseen
metsänvartijalle joitakin kivääritemppuja, ja sitten kurottavan
korvaansa oppilaaseen päin kuullakseen käsiliikkeen kajahduksesta,
oliko toinen käsittänyt hänet oikein. Antonkin kiinnitti kokardin
lakkiinsa, ja hänen puheensa sai sotilasmaisen ankaran soinnun;
Rosminin-päivästä lähtien hänen jalkansa olivat upotetut
suunnattomiin varsisaappaisiin, jotka panivat hänen askeleensa
jymähtelemään linnan porraskäytävissä. Itsekin hän olisi nauranut
itselleen, jos häneltä olisi kysytty, minkävuoksi hänen tarvitsi
ilmaista sotilaallista mielialaansa sääriparinsa verhoituksella.
Mutta kukapa sitä kysyi, jokainen tajusi, että se kuului asiaan.
Entäpä sitten Karl! Häntä ei enää koskaan nähty muissa tamineissa
kuin vanhan univormunsa jäännöksissä, jotka hän oli huolellisesti
tallettanut, husaarinlakki korvallisella, nyöritakki yllä ja vanha
ratsurinvaippa hartioilla. Hän kähersi viiksensä ja vihelteli aamusta
iltaan sotilaslaulujaan. Koska eniten oli peljättävä ilkitöitä
oman kylän kehnojen ainesten puolelta, haastoi hän kaikki ennen
sotaväessä palvelleet nuoret miehet kylän kapakkaan ja piti siellä
metsänvartijan avustamana -- jota taikurina pidettiin suuressa
arvossa -- mahtavan puheen, punalakki päässä, nyöritakki yllä ja
sapeli kupeella; hän kohteli kaikkia kokoutuneita vanhoina tovereina,
iski sapeliinsa että helähti ja huusi: "Me soturit tahdomme täällä
moukkien kesken yllä, pitää järjestystä!" Sitten hän tuotatti
moniaita paloviinapulloja pöytään ja lauloi heidän kanssaan tulisia
sotalauluja. Vihdoin hän jakoi kaikille uudet kokardit ja värväsi
heidät kartanon suojeluskunnan kantajoukoksi. Sillä tapaa hän sitoi
kylän veikeimmät pojat ainakin joksikin aikaa linnan suojelukseen ja
sai heidän kauttaan tietää, minkälaisia kapina-ajatuksia kapakassa
kulloinkin satuttiin hautomaan.

Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus,
silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime
päivinä aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty
vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta
suomaasta, missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten
vedessä. Ja uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan
kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja
pitkine partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät
kasvot tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden
kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta,
joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi
jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa.
Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen.
Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla
oli ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä
kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen
katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä
ja tuimaeleisestä metsähiidestä.

Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut kahtakymmentä
suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän käytettävänä, oli vaikea
järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja kylään. Itsekultakin
täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia ponnistuksia; mutta siitäpä
ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat valmiit käymään mihin
toimeen vain sota-aika miestä vaati.

Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä
linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta
yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan
molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin
avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset,
joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset
voivat saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat
korkealla maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet
sijaitsivat uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten
sangen vaikea päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi
aidoitetun pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan
välillä; sen vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina
aamuisin täytettiin reunojaan myöten.

Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui
lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä
tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä
tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut
jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin
että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."

"Entä mitä olette tehneet vangillenne?" kysyi Anton.

Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän nolostuneena
vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta ensimmäisenä yönä
tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla luovuttaisi
aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä voimalla
ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin teki
kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella,
hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi
hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa
kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille;
sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."

"Siis tuo kavala mies on jälleen vapaana!" huudahti Anton
harmistuneena.

"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta nuoria
herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä kokardiniekka
lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on taitava mies, hän
avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin kenestä hyvänsä.
Sille miehelle ei voi mitään."

Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton
kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät
työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen,
jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan
rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä
on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä
ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat
sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan
huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia
siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.

       *       *       *       *       *

Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin yhteensä
oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen, jolloin
hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi,
alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua
epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti
voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli
hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja
koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin
säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja
karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla
kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä
usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä
jotain uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien
kuin Karl oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä
toverillisen luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan
kanssa, kallistui Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon.
Monet tunnit nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin
Karlin kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti
kuuntelivat miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet
tiedustaa hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri
Ignazille, Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän
teikarille. Turhaan paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista
tytärtään, turhaan koetti Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka
Anton itse olikin täynnä intoa, ei häntä miellyttänyt nähdä samaa
mielialaa talon neidissä. Jälleen tämä tuntui hänestä liian
kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän malttanut olla siitä hänelle
huomauttamattakin; silloin Lenore oli vähän nyreissään ja koetti
salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta, mutta tapojaan hän ei
silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään lähtenyt Antonin kanssa
Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa naapurienkin kanssa, mutta
vaikka Anton muuten oli onnellinen saadessaan hänet seuraansa, pani
hän tällä kertaa jyrkästi vastaan, ja neidin täytyi hänen pyynnöstään
palata kotiin oman kylän perältä.

Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran
harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli
kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä
ratsastan mukaan."

"Älkää tehkö sitä, neiti."

"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän puuttuu
väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin joku
mieskin."

"Mutta rakas neiti", pyyteli Anton, "se on niin huomiota herättävää."

"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää", sanoi
Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo kesken
väsyä."

"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako
itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."

"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää
vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."

Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti
Karlin rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon
kuin naissatula salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä
vaaleapukuisen ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä.
Koskaan ei Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun
tyttö karautti hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli
hevostaan ja halkoi sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa
hulmuten ja silmät sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis.
Mutta mikä Antonia olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun
harjoituksilla varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta,
tuntui hänestä perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin
sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan.
Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina
hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton yrmeän
vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te näytätte,
niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista teitä
ollenkaan."

"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton.
Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja
lähti äkäpäissään linnaan.

Siitä lähtien hän lakkasi ottamasta osaa harjoituksiin, mutta aina
kuin kartanon suojeluskunta kokoutui niihin, hän katseli kaukaa
ikävöiden sotaisia temppuja. Ja jos Anton ei ollut saapuvilla, koetti
hän kuitenkin salaa Karlin kanssa ratsastaa naapurikyliin, tai hän
tarkasteli kävelymatkoillaan omasta innostuksestaan merkkitulien
lieskaamista; hän maleksi ratsain tai jalan yksinään niityillä ja
metsissä, asestettuna pienellä taskupistoolilla, ja tunsi itsensä
onnelliseksi, kun voi pysähdyttää ensimmäisen vastaantulijan ja
tiedustella hänen matkojaan.

Siitäkin oli Antonilla muistuttamisen aihetta. "Seutu on epävarma",
hän sanoi; "kuinka helposti voi sattua, että joku maantierosvo tekee
teille pahaa. Ja jollei se ole muukalainen, niin voi se olla vaikka
oman kylän väkeä."

"Minä en pelkää yhtään mitään", sanoi Lenore, "eivätkä oman kylän
miehet tee minulle mitään." Ja todellakin hän tuli niiden kanssa
paremmin toimeen kuin Anton tai kuka muu hyvänsä. Häntä yksin
tervehti raainkin ryysyläinen kunnioittavasti puolalaiseen tapaan;
kohta kuin hänen korkea hoikka hahmonsa ilmestyi kylän kujille,
notkistivat miehet päänsä polviin saakka ja naiset säntäsivät
akkunoihin ja katselivat ihaillen hänen peräänsä.

Kohta hän sai kokea sen ilon, että ihmiset itse tunnustivat
myötätuntoisuutensa häntä kohtaan Antonin läsnäollessa. Eräänä
sunnuntai-iltana, talonpoikain ryypiskellessä kapakassa, olivat Karl,
metsänvartija ja lampuri vahtivuorollaan karjakartanossa. Karl oli
voudinrakennukseen laittanut erityisen vahtihuoneen sotilaallisia
tarkoituksia varten ja asettanut sinne pöydän, tuoleja ja penkkejä
ynnä lattialle olkikupoja nukkujain alle. Tänään vei Lenore
ominkätisesti pullon rommia ja sitruunia linnasta vahtitupaan ja
käski voudin laittamaan niistä vahtivuorossa oleville "sotatotia".
Lampuri ja metsähiisi vetivät ylen riemastuneina tällaisesta
huomaavaisuudesta suunsa leveään irveeseen, Karl kiiruhti tarjoamaan
neidille tuolin, metsänvartija rupesi kertomaan hirmuista juttua
jostakin naapuripiirin rosvojoukosta, ja siten kävi kuin itsestään,
että Lenore istahti hetkiseksi miesten joukkoon ja vaihtoi näiden
kanssa ajatuksia maailmanmenosta. Silloin astui Antonkin sisään,
juuri kuin toti oli valmis ja neiti itse kaateli sitä kahteen
lasiin ja posliinitölkkiin. Lenore ei ollut lainkaan hyvillään
Antonin tulosta, sillä hän arvasi, ettei tämä käynti taaskaan ollut
hänen mieleensä. Mutta Anton ei nyt ruvennut moittimaan, vaan
kääntyi takaisin ovelle ja viittasi erästä vierasta käymään sisään.
Solakka talonpoikaisnuorukainen, yllään keltanyörinen sininen
takki, sotilaslakki kädessä ja avarat palttinahousut työnnettyinä
saapasvarsiin, astui ylpeäryhtisenä tupaan. Mutta silloin sattui
hänen katseensa talon neitiin. Kuin salama hän syöksähti Lenoren
jalkoihin, suuteli hänen polveaan ja jäi sitten seisomaan hänen
eteensä pää kumarassa, katse maahan luotuna ja lakki kädessä. Karl
kävi häntä puhuttelemaan. "No, Blasius, mitä uutta kuuluu kapakasta?"

"Ei mitään", vastasi nuorukainen sillä sointuvalla puheenvireellä,
jolla puolalainen puhuu murteellista saksankieltään. "Talonpoika
istuu ja ryyppää ja pitää iloa."

"Onko täällä outoja kulkijoita, onko joku tullut Tarowista?"

"Ei ketään", sanoi Blasius. "Ei muita ole tullut kuin
kapakanisännälle hänen serkkunsa Rebekka, se juutalaistyttö."
Puhuessaan hän tuijotti koko ajan Lenoreen kuten ainakin
valtiattareensa, jolle hänen oli ilmoituksensa annettava. Lenore
astui pöydän luo, täytti lasin ja ojensi sen nuorukaiselle. Onnesta
irvistellen tuo sievännäköinen veitikka otti vastaan kukkuraisen
lasin, kääntyi vähän syrjään, tyhjensi sen yhdellä hengenvedolla,
laski sitten tyhjän lasin pöydälle ja syöksähti jälleen Lenoren
jalkoihin, tehden tuon kaiken niin ritarillisella ryhdillä, että
prinssikin olisi saattanut sitä kadehtia. "Teidän ei tarvitse peljätä
mitään", hän huudahti hurmioissaan neidille, "kylässä ei kukaan tee
teille mitään pahaa. Jos kuka uskaltaa teihin sormellaankaan kajota,
niin sen me iskemme hengiltä."

Lenore punastui ja sanoi, Antoniin katsellen: "Tiedäthän etten pelkää
mitään, kaikkein vähimmän teidän puoleltanne"; ja Karl lähetti
tiedustelijan uudelleen toimeen, käskien hänen palaamaan muutaman
tunnin perästä.

Poislähtiessään Lenore sanoi Antonille: "Miten hyvä ryhti hänellä
olikaan!"

"Hän palvelikin kaartissa", vastasi Anton, "eikä hän muutenkaan ole
kylän kehnoimpia, mutta minä pyydän kuitenkin, ettette luottaisi
liiaksi kelpo Blasiuksen ja hänen ystäväinsä ritarillisuuteen.
Minulla on taas tänään ollut koko iltapäivän ollut huolta teidän
poissaolonne takia ja lähetin illaksi kamarityttönne teitä vastaan
Rosminin tielle. Sillä muuan säikähtynyt sälliparka tuli henki
kurkussa juosten linnaan ja kertoi, että hänet oli maantiellä
pysähdyttänyt jokin asestettu nainen, joka oli vaatinut nähdäkseen
hänen passiaan. Hänen kuvauksensa mukaan naisella oli ollut mukanaan
hirvittävä koira, iso kuin lehmä, ja itsekin hän oli näyttänyt
kerrassaan kammottavalta. Mies parka oli aivan suunniltaan."

"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti.
"Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin
pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja uhkasin
häntä taskupistoolillani."

       *       *       *       *       *

Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka
päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä
vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi
kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla
leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan
nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun
aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen
yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.

Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin
suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat
Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet
perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni
ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä,
joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen
sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan
komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin
satuloimaan ponynsa.

"Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.

"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.

"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.

Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen
sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen
perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät
iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi
eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä
muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen
laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä,
rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja
kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta
kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä
luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista,
käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti
pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia
matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä
ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille:
"Vain pari silmänräpäystä."

"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.

"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku
ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti
ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän
rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin.
Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he
harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta.
"Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs
Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat
reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa
ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä
Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan
ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä
immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi
rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä
tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei
teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."

"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore
harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.

Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison
kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli
itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että
hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on
perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme,
istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä;
silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli
paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon
hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut
ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin
vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa
perään.

"Ei hullumpaa -- mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi
sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti
sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret
ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras
asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille
vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen.
"Toivon että vielä tunnette minut."

Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä.
Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon
miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton
varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli
muistellut.

"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart
tuleekaan teidät nähdessään!"

"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen
olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" -- tällöin hän jälleen
katsahti Lenoreen --"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka
tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut
uskoa silmiäni."

"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän
saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."

Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri
varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui
Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän
sanoi.

Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan.
Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin.
"Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?"
huudahti Anton viimein.

"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink
etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä
maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä.
Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä.
Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee,
oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas
tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta
luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo
puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa
leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo
käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta
rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt
tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen
tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen
läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka
kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa
yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen
tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo
ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen
oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka
tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."

Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän
vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä
kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme,
että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän
huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden
laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya
ohjaksista.

Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän on
tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie
kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että
häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja
talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä
hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran
terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle,
etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos
kuka olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja
mustaksi maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu
housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut --
meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt
kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla nummella
murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan ilman
kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et sinä
suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle hullummaksi."

"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.

"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."

Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen, "äläkä
välitä vanhan ystävän naljailusta."

"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin
intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja tapahtumia
on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen vapaaherran perheen
kanssa." -- Fink hymyili. -- "Minä tunnustan sinulle, että ne
olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni olisi ollut
hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille. Kuitenkin voin
hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen joutunut nauttimaan
suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin vapaaherra oli hyvin
tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen omaisensa minua mieheksi,
jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille avuksi ja hyödyksi. He
lausuivat minulle toivomuksen, että kiinnittyisin joksikin aikaa
hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin tuohon ehdotukseen, niin se
tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun jälkeen, jota minulla ei
ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."

"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias
ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki
tietää, miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo
anteeksi, kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot
täällä?"

"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan,
ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.

"Vanhan isäntämmekö luona?"

"Siellä tai muualla."

"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta
tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan
ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla
rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla
meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta,
jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä,
niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan.
Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla
ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää
herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä
karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka
äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme
vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain
pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)]
heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni.
Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka
päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi
nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta
oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö
niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa
sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun
puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti
heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin
olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin,
kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin
oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! --
Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin
saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi
haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan
sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten.
Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa
oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen
ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta
kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin
jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman
kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei
käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde
minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle,
minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme.
Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen
avoinna."

Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän
huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus,
jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä,
että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."

"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne
sentään jatku iänkaiken."

"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama.
Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla
kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin
osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen
niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon
enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan
mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä
lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."

"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan
mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt
ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan
koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."

"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole
suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä
tälle maalle."

"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut
tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän
maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on
tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen
järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi,
ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset.
Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin,
niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet
tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata
työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat
taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän
puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset
tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon -- ja
heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä -- niin
joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille
tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän
lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme
koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen
luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä
heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut.
Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät,
ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten
toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan
rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme
tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka
jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta
jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja
pelkurimaisesti."

"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink,
"ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin.
[Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan
yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"

"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen
kättään maisemaa kohti.

"Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.

"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä olen
syntynyt?" kyseli Anton edelleen.

"Eräs, joka oli tosiaan miehinen mies."

"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset
hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai
hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää
sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui
kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä
he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat,
istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on
yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin
olivat. He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi
menneistä heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat
luoneet omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat
epälukuisten mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet
elävän voiman."

"_Niin_ oli _ennen_", sanoi Fink, "tuon kaiken tekivät esi-isät."

"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton, "mutta
me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi saksalainen kansa
on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he tunnustavat meidän
nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi, nimenomaan niille, jotka
ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua maata oman miekkansa saaliina
ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa, milloin päättyy tämä taistelu;
ehkäpä saamme vielä kauankin kirota sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä.
Mutta tulipa päätös milloin ja millainen tahansa, siitä olen
kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin tämän päivän kirkkaudesta,
että heidän luomansa valtio ei enää säry niiksi sirpaleiksi, joista
se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit elänyt, niinkuin minä
viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja paljon vähäväkisen
kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin sanani. Vielä me olemme
kansana köyhät, vielä on voimamme heikko, mutta me ponnistamme eteen
ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa työstämme älykkäisyys, hyvinvointi
ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet
tunnemme kuuluvamme yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä
vielä jatkettaisiinkin kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja
meidän taistelumme on puhdas."

"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito
saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo.
Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta
lähteä minun mukaani."

"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia
minuun suutu."

Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin,
"sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan
vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin
kuin juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä
toivoin pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään
vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan. Ja
nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun
reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet
terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni
kehua. Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta
minulla ei. -- Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja
opeta minulle, millä tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut
noille farmareille ja näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes
neliöjalankaan verta maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei
uppoisi nilkkojaan myöten hiekkaan."

Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki
aina naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle
hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty
varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla
kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka
tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne
kesken ja reipasta rohkeutta."

       *       *       *       *       *

Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan.
Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa
riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli
jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar
otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan
edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta
ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli
vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein
nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.

Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen
kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta
liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa
taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä
onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa
niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä
vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija,
joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja
uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti
paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä
jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua
ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle
varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva
ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto
kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.

Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä
hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla
ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili
kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä
rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen,
kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa
kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää",
hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin,
että on teilläkin täällä jotain arvoa."

Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton
katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti
palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen
laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan
paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista
kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin
monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti
keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi
korottaa toisten rattoisuuden tunnetta -- kaikki tuo oli heille
vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat
keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä
painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa
perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo
veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa
nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella,
paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen
avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian
voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän
keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton
vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään
kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä
talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta.
Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa,
jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja
etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka
hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.

Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle
vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan,
ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen
englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän
todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan
olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin.
Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle
hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin
vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes
äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni;
käy levolle, äläkä näe turhia unia."

Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore
on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin.
"Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän
tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. -- Istuhan
vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart,
sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa.
Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa,
että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä
seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa
kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja
kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin
kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen
viettien saaliiksi."

"Fritz, rakas ystävä!" huudahti Anton iloissaan.

"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun
läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä.
Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana
sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on
saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" -- hän
katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa -- "että saat tyytyä
siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."

"Hm, minä ymmärrän", nyökkäsi Fink; "teistä on tullut tarkkoja
ihmisiä."

"Niin on laita", sanoi Anton; "kunpa vain voisin lyödä tätä keltaista
hiekkaa säkkeihin ja myydä sitä vehnänä; ja monta säkkiä saisinkin
myydä voidakseni hankkia kassaamme pienen mutta varman vararahaston."

"Kun sinä kerran olet tunkeutunut tänne rahastonhoitajaksi, niin
voinpa arvata että kassakaapin pohja paistaa tyhjänä", virkkoi Fink
kuivasti.

"Minun kassakaappini on vanha peilinlaatikko", sanoi Anton, "ja
vakuutanpa sinulle, että sinne mahtuisi paljon enemmän kuin mitä
siinä yleensä on. Monesti minä silmittömästi kadehdin herra Purzelia
ja hänen liituaan siellä vanhassa konttorissa. Olisipa minun kerran
sallittu nähdä joukko hänen harmaita palttinapussejaan rivissä;
setelipinkkoja ja osakesalkkua en rohkene ajatellakaan."

Fink vihelsi marssia. "Sinä poika parka! Mutta onhan täällä suuret
tilukset ja hyvinjärjestetty kartanonhoito; niiden pitää tuottaa joko
voittoa tahi tappiota; mistä te siis oikein elätte?"

"Se", sanoi Anton, "on naisten salaisuus, jota tuskin saisin
paljastaa. Meidän hevosemme pureksivat timantteja."

Fink kohautti hartioitaan. "Mutta kuinka onkaan mahdollista, että
Rothsattelit ovat menneet niin takapajulle?"

Sääliväisesti Anton kuvasi vapaaherraa kohdanneen kovanonneniskun.
Sitten hän puhui innostuneena naisten sankarillisuudesta,
paroonittaren arvokkaasta päättäväisyydestä ja Lenoren terveestä
voimasta.

"Jopa näen, että asiat ovat täällä vielä hullummin kuin osasin
otaksuakaan", sanoi Fink. "Ja kuinka on mahdollista, että sinä itse
jaksat olla mukana mokomassa taloudenpidossa? Yksinpä linnutkin
puunoksalla ovat äveriäitä pohattoja teidän rinnallanne."

"Sillä kannalla kuin asiat nykyään ovat, ei auta muu kuin koettaa
kestää siksi kunnes tulee tyynemmät ajat, ainakin sukutilan
pakkomyyntiin saakka. Velkojat eivät nykyään hätyyttele, ja
oikeusistuinten toiminta on täälläpäin miltei kokonaan tauonnut.
Vapaaherra ei voi pitää tätä tilaa hallussaan ilman suuria pääomia,
mutta hän ei voi sitä nyt luovuttaakaan käsistään, muuten menisi
polusta sekin vähä, mitä vastaisuudessa voi toivoa hyötyä tilan
myynnistä, eikä perheelle jäisi kattoa pään päälle. Kaikki yritykseni
taivuttaa se lähtemään edes näiksi levottomiksi viikoiksi pois täältä
olivat turhat; he ovat kuin epätoivon vimmassa päättäneet jyrkästi
varrota täällä, mitä kohtalo tuo heille osaksi. Vapaaherran ylpeys
ei salli hänen palata takaisin niihin piireihin, joissa hän on ennen
elänyt, eivätkä naiset tahdo jättää häntä yksin."

"Lähetä heidät edes johonkin isompaan lähikaupunkiin, äläkä jätä
heitä alttiiksi humalaisten moukkajoukkojen rynnäköille."

"Minä olen tehnyt mitä olen voinut; siinä kohden olen voimaton",
vastasi Anton synkästi.

"Silloin, poikaseni, salli minun sanoa, että sinun sotaiset
varustelusi eivät ole vallan rohkaisevaa laatua. Noilla
kymmenkunnalla miehellä, jotka sinun ensin pitää hälyyttää paikalle
kylästä, sinä tuskin pystyt potkimaan kokonaista rosvojoukkoa
hajalle. Niillä et voi edes puolustaa linnanpihaa, et edes turvata
naisten pakoyritystä. Eikö teillä ole ollenkaan toiveita saada tänne
sotaväkeä?"

"Ei vähintäkään", Anton vastasi.

"Totta tosiaan sangen lohdullinen ja rattoisa tilanne!" huudahti
Fink. "Ja kaiken tuon ohella te olette saaneet pellot kynnetyksi,
ja pikku taloutenne luistaa siloista latuaan. Karlilta kuulin,
millaiselta tila näytti kun hän tänne saapui, ja mitä parannuksia te
olette saaneet täällä aikaan. Kohotan hattuani teille molemmille.
Tuota ei amerikkalainen olisi vienyt perille eikä mikään muukaan
maailmanmatti; näin epätoivoisessa tilanteessa ylistän saksalaisteni
sitkeyttä. Naiset sekä teidän nuori taloudenhoitonne täytyy kuitenkin
saada paremmin suojelluksi. Palkkaa sinä parikymmentä tukevakouraista
miestä vartioimaan tätä taloa."

"Sinä unhotat, että meidän on yhtä mahdoton kuin tornipöllön elättää
pariakymmentä joutilasta leivänlappajaa."

"Niiden pitää käydä työhön", huudahti Fink kärsimättömästi.
"Teillähän on täällä maata jos kuinka paljon, jossa sadat
käsivarret löytävät hyödyllistä askaretta. Eikö sinulla ole soita
kuivatettaviksi ja viemäreitä kaivettaviksi? Tuolla alhaallahan on
kokonainen sarja murheellisia vesilätäkköjä."

"Se työ vaatii toisen vuodenajan", väitti Anton; "nyt on maaperä
liian märkä."

"Anna sitten kylvää tai istuttaa uutismetsää muutamille sadoille
auranaloille. Riittääkö purossa vettä koko kesän ajan?"

"Olen kuullut riittävän", vastasi Anton.

"No, anna sen tuottaa jotakin hyötyä."

"Älä unohda", sanoi Anton hymyillen, "kuinka vaikeaksi käy hankkia
luotettavia työmiehiä, joilla lisäksi vielä pitää olla sotaisia
taipumuksia, juuri tähän aikaan meidän huonomaineiselta seudultamme."

"Juokse järveen kaikkine arveluinesi!" huusi Fink. "Lähetä Karl
saksalaiseen seutuun värväämään miehiä, hän kyllä löytää niitä
sinulle riittämään asti."

"Meillä ei ole siihen varaa, kuulithan sen. Vapaaherra ei kykene
toimeenpanemaan ainuttakaan suurempaa maanparannusta, joka vasta
tulevaisuudessa korvaisi kustannuksensa."

"Anna sitten minun tehdä se", sanoi Fink.

"Käsitäthän itsekin, Fritz, että se on mahdotonta. Vapaaherra ei voi
vastaanottaa vieraaltaan sellaista uhrausta."

"Te maksatte minulle takaisin kun olette rahoissa", koetti Fink
taivutella.

"Epävarmaa on, pystyisimmekö koskaan maksamaan velkaa takaisin."

"No niin, eihän hänen tarvitse niin tarkalleen tietää, mitä nuo
miehet tulevat maksamaan."

"Hän on sokea", vastasi Anton hienostaan nuhdellen, "ja minä
olen hänen palveluksessaan ja olen velvollinen tekemään hänelle
kaikesta tiliä. Hän ehkä kyllä ottaisi sinulta vastaan lainan,
ensin lausuttuaan joitakin kavaljeerimaisia arveluja, sillä hänen
mielipiteensä omasta asemastaan vaihtelevat aina sen mukaan millä
päällä hän sattuu olemaan. Mutta naiset eivät anna pettää itseään.
Sinä nöyryyttäisit heitä läsnäolollasi joka hetki, jos he tuntisivat
että saavat kiittää sinun omaisuuttasi elämänsä keventymisestä."

"Ja paljon suuremman uhrauksen, jonka sinä olet heille tehnyt, he
ovat kuitenkin ottaneet vastaan", sanoi Fink totisemmin.

"Ehkäpä he eivät pidä minun vaatimatonta toimintaani minään
uhrauksena", vastasi Anton punastuen. "He ovat tottuneet näkemään
minussa vain kirjanpitäjän, vapaaherran palkatun luottamusmiehen.
Sinä sen sijaan olet heidän vieraansa, heidän itsetuntonsa vaatii
heitä voimainsa mukaan salaamaan sinulta heidän arveluttavan
asemansa. -- Voidakseen saada huoneesi asuttavaan kuntoon he ovat
rosvonneet omia huoneitaan; leposohvakin, jolla nyt lojut, on neidin
makuusuojasta."

Fink katseli sohvaa uteliaasti ja asettui jälleen mukavaan asentoon.
"Kun minua ei haluta puikkia kohta taas täältä matkoihini", hän
sanoi, "niin suvaitse sinä hyvyydessäsi neuvoa minulle keinot, miten
voin säädyllisesti viipyä täällä jonkun aikaa. Kerro minulle lyhyesti
tilan kiinnityksistä ja vastaisista toiveista. Oleta, että minä
olisin jokin tämän paratiisin kovaonninen ostelija."

Anton antoi halutut tiedot.

"No, ei tuo sentään kuulosta niin vallan hullulta", sanoi Fink.
"Kuulehan nyt minun ehdotustani. Tähänastiseen tapaan ei asiainmeno
täällä saa jatkua, tämä nirsu taloudenpito on epäterveellistä
kaikille asianomaisille, enimmän sinulle itsellesi. Tilukset
saattavat olla hirvittävän huonosti hoidetut, mutta minusta tuntuu
sittekin mahdolliselta, että niistä saa parannellen jotakin. Onko
teissä miestä pitämään tilaa hallussanne, sen jätän ratkaisematta;
jos sinulla on halua käyttää siihen joitakin elinvuosiasi ja
jatkuvasti uhrautua vierasten ihmisten hyväksi, niin ei se
mahdotontakaan ole, edellyttäen että te pystytte rauhallisempana
aikana hankkimaan tarvittavaa liikepääomaa. Sillävälin minä annan
jonkin summan, vaikkapa viisituhatta taaleria, ja vapaaherra myöntää
niistä minulle kiinnityksen tähän tilaan. Tämä laina ei saata teitä
paljon huonompaankaan asemaan, ja se tekee teille helpommaksi kestää
tämän hullun vuoden lävitse."

Anton nousi pystyyn ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa.
"Ei se käy päinsä", hän viimein huudahti, "me emme saa vastaanottaa
sinun ylevämielistä tarjoustasi. Katsoppas, Fritz, viime vuonna,
ennenkuin tunsin nämä ihmiset niin tarkoin kuin nyt, halusin vaikka
turhaan mitä hartaimmin taivuttaa vanhaa isäntäämme kiinnittämään
huomionsa paroonin asioihin; silloin olisin ollut ylen onnellinen,
jos sinä olisit tehnyt minulle tämän saman tarjouksen. Mutta sikäli
kuin nyt tunnen vapaaherran ja hänen asemansa, pidän vääryytenä sekä
sinua että perheen naisia kohtaan, jos hyväksyisin sen."

"Pitääkö Lenoren makuusuojasta tuodun leposohvan siis tulla
saastutetuksi teille majoitettujen miesten tupakantuhasta? Nyt teen
minä sen, myöhemmin puolalaiset viitakemiehet."

"Meidän täytyy sekin kestää", vastasi Anton surullisesti.

"Sinä härkäpää", huudahti Fink, "et sinä vain niin helposti pääse
minusta eroon. Nyt laittaudu täältä matkoihisi, mokoma paksunahkainen
Tony!"

Tästä keskustelusta lähtien Fink ei enää sanallakaan maininnut
ystävälleen lainasuunnitelmastaan, mutta seuraavana päivänä hänellä
oli monia kahdenkeskisiä neuvotteluja entisen husaarin kanssa. Ja
illalla hän sanoi vapaaherralle: "Saanko pyytää huomiseksi teidän
ratsuhevostanne? Se on minun vanhoja tuttaviani. Minä tahtoisin vähän
ratsastella tiluksillanne. Älkää pahastuko, armollinen rouva, jollen
ilmesty huomenna päivälliselle."

"Hän on rikas, hän on tullut tänne hieromaan kauppoja", ajatteli
vapaaherra itsekseen. "Tuo Wohlfart on ilmoittanut ystävälleen, että
täällä ehkä saa kaupat syntymään. Pitääpä olla varuillaan!"


2.

Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin
kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin
sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna
lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden
riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki
nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja
pyyteli makupalaa hänen kädestään.

"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti
navetan oven ohi.

"Hän on linnassa, armollinen neiti."

"Hänellä on kai vieraansa luonaan?"

"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei
ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä
olisi pitänyt tulla husaariupseeri."

Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore,
jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron
yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle
ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat
talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että
hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa
lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut
pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset
lehdet esiin.

Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän
kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi
männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle.
Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma
iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti
hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai
jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden
kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna
rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten
koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin
heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli
ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat
varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot.
Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella
ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten
mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän
ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi
kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan
puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen
käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia
oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt
metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla
vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki
punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen
herrain ääntä, koirien haukkumista.

"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille.
Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi.
Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen
mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor
teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen
taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä
viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää.
Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan
näreenlatvojen yli -- juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli
ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen
epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija
astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä
paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi
Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava
keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä
lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen,
"ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa
asuntoaan."

Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink
nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan
salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta
tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen
ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki
nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen
jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."

"Se on vain auringonkajastusta", sanoi metsänvartija rauhoitellen.

Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te
olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia.
Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua
ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän
ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos
päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa
tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa
valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään
kultakiharainen kuningatar."

"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä
saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo
sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne
arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."

"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink,
"minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja,
joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta,
en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain
joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre,
hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka
kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja
yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne
ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun
sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan
olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain
suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel
von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."

"Te pidätte minua pilanne esineenä", sanoi Lenore loukkautuneena.

"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa
iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle
pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta
lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea
runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää
todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani
tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi
tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat
kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut
syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi
minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin
sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä
tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua
sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä
siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä,
rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli
ihaillen neitoon.

"Lenore!" huusi käreä ääni karsinan puolelta. Lenore ja Fink
silmäsivät toisiinsa kummissaan.

"Sen se on oppinut", sanoi metsänvartija osoittaen korppia, "muuta se
ei enää opi, ja tuolla se istua kyyröttää ja äkäilee kaikkia muita
luontokappaleita vastaan, mutta senpäs se kuitenkin on oppinut."

Korppi köyristi kaulaansa uuninpankolta ja katseli terävillä
silmillään molempia vieraita, se liikutteli nokkaansa ja näytti
puhelevan itsekseen, milloin nyökäten milloin pudistaen päätänsä.

"Jo alkavat täällä linnutkin puhua", huudahti Fink käyden korpin luo,
"tuossa paikassa nousee pirtinkatto ilmaan ja minä jään tänne yksin
Bergmannin ja Hektorin kera katselemaan surumielin teidän jälkeenne.
No, noitamestari, joko vesi kiehuu?"

Metsänvartija katsahti liedelle. "Kiehuupa kovinkin", hän sanoi,
"mutta mitäs sitten tehdään?"

"Me pyydämme neitiä avuksi", vastasi Fink. "Aikomukseni näet on", hän
sanoi Lenoren puoleen kääntyen, "ratsastaa perhekonkarillanne metsän
halki viinapolttimolle ja sieltä edelleen; tässä on minulla mukanani
evästä, joka tavallisesti saa ratsastusmatkoillani korvata minulle
aamiaisen ja päivällisen."

Hän kaivoi taskustaan esiin muutamia suklaatitankoja. "Koettakaamme
näistä saada aikaan jotain juoman tapaista. Jollette halveksi pitää
meille seuraa, niin ehdotan että koetamme mikäli mahdollista saattaa
nämä sulaan tilaan. Tekisitte minulle ihanan ilon jos lausuisitte
mielipiteenne, mihin toimeen meidän ensin on ryhdyttävä."

"Onko teillä riivinrautaa tai huhmarta?" kysyi Lenore metsän
vartijalta.

"Semmoisia kapineita en pidä luonani", vastasi metsähiisi.

"Mutta entä vasara", kysyi Fink, "ja arkki puhdasta paperia?"

Vasara löytyikin heti, mutta paperia sai kauan etsiä. Fink otti
urakakseen iskeä suklaatin muruiksi, metsänvartija nouti raikasta
vettä lähteestä, Lenore huuhteli joutuin muutamia laseja puhtaiksi
ja Fink paukutteli ahkeraan pöydänkulmalla. "Tämä paperi on peräisin
ajoilta ennen vedenpaisumusta", hän sanoi, "ainakin sellaiselta
aikakaudelta, jolloin ei paperikoneita ollut; sen on täytynyt maata
joitakin vuosisatoja kellastumassa ja kovettumassa tässä lumotussa
linnassa." Lenore kaasi murskatun suklaatin kiehuvaan veteen
saviruukkuun ja sekoitteli sitä kauhalla. Sitten he istuivat kaikki
kolme metsänvartijan pöytään ja nauttivat suurella mielihyvällä
kättensä työtä.

Kultaisina kimmelsivät valonsäteet matalaan pirttiin, ne etsivät
mielihalulla valaistakseen kauniin tytön vaaleakutrisen pään ja
häntä vastapäätä istuvan miehen voimakaspiirteiset kasvot; sitten ne
lankesivat seinälle, jolla kirjasivat korein värein haikaran pään
ja haukan siivet. Korppi päätti itsepuhelunsa, lentää lehahti alas
ylhäiseltä istuinpaikaltaan, terhenteli lattialla neidin jaloissa ja
rääkkyi sieltä uudelleen ainoan äänekkään viisautensa: Lenore, Lenore!

Lenore ja Fink tarinoivat rauhallisesti keskenään, ja väliin virkkoi
metsänvartijakin älykkään sanan mukaan. He puhelivat maakunnasta ja
sen asukkaista.

"Missä olen tavannut puolalaisia vierailla mailla", lausui Fink,
"niin aina olen tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Nyt pahoittaa
mieltäni, että välien kireys täällä estää minua käymästä heidän
kodeissaan, sillä totta on että ihmisiä oppii parhaiten tuntemaan,
kun heidät tapaa oman ortensa alla."

"Täytyy tuntea suureksi onneksi, kun saa nähdä niin paljon uusia
oloja ja ihmisiä", sanoi Lenore.

"Vain alussa kaikki tuo uusi ja erilainen vaikuttaa valtavasti
sieluun. Kun on tarkastellut kaikenkaltaisia kansoja, niin
loppuvaikutelmaksi jää, että ihmiset ovat kaikkialla toistensa
kaltaiset. Jonkin verran erotusta on ihonvärissä ja muissa
toisarvoisissa lisissä, mutta rakkautta ja vihaa, naurua ja itkua
tapaa vaeltaja joka paikassa, ja nämä ovat kaikkialla jokseenkin
samat. Vasta parikymmentä viikkoa sitten olin puoli maapallon
mittaa täältä erään amerikkalaisen hirsimökissä keskellä autiota
ruohoaavikkoa. Siellä oli aivan samanlaista kuin tässäkin pirtissä.
Me istuimme sielläkin tällaisen jykevän lautapöydän ääressä,
ja isäntäni oli niin paljon tämän vanhan herran näköinen kuin
kananmuna en toisen munan näköinen. Ja aivan kuin nyt lankesi siellä
talviauringon valo sisään pienestä akkunasta. -- Ja jos miehiin
nähden voi huomatakin jonkin verran erotusta, niin naiset ovat
kaikkialla aivan samanlaiset. Vain jokin pikku seikka voi erottaa
heidät toisistaan."

"Mikä seikka se on?" kysyi metsänvartija.

"Suurempi tai vähempi ruumiinpuhtaus, siinä koko erotus", sanoi Fink
huolettomasti.

Lenore nousi pöydästä, närkästyen enemmän noiden sanojen sävystä
kuin sanoista itsestään. "On jo aika että lähden kotia", sanoi hän
kylmästi ja pani olkihatun päähänsä.

"Kun te nousitte pystyyn, niin katoaa kaikki hohde pirtistä",
huudahti Fink.

"Auringon tielle solahti vain pieni pilvi", sanoi metsänvartija
käyden akkunaan, "se luo varjonsa maahan."

"Lorua", väitti Fink, "tuo olkihattu sen tekee, joka kätkee piiloonsa
neidin tukan; noista kultakiharaista se hohde lähti."

He lähtivät ulos pirtistä; metsänvartija sulki portin vieraittensa
jälestä, jotka erkanivat kumpikin vastakkaisiin suuntiin.

Lenore kiiruhti kotia, vihreävarpunen liverteli, mustarastas
vihelteli, mutta niitä hän ei joutunut kuuntelemaan. Hän torui
itseään että oli lainkaan astunut metsänvartijan kynnyksen yli,
ja kuitenkin hänen oli mahdoton lakata sitä ajattelemasta. Tuo
vieras mies teki hänet levottomaksi ja epävarmaksi. Oliko hän
julkea rienaaja, jolle ei mikään ollut pyhää? Vai oliko hän vain
niin vallattoman varma itsestään? Täytyikö hänen suuttua, vai oliko
tuo tuskan ja ahdistuksen tunto vain kokemattoman tytön joutavaa
hupsuutta? Tuota Lenore kyseli itseltään taukoamatta, keksimättä
siihen mitään vastausta.

       *       *       *       *       *

Kun Anton illemmalla tahtoi lähettää sanan lampurille, ei Karlia
näkynyt missään eikä edes yhtään lähettiäkään; ja koska karja oli
laitumella linnan lähistöllä, lähti Anton itse tapaamaan lampuria
viinapolttimolle menevää tietä pitkin. Hän ei ollut vähän ihmeissään
kun näki viimeisillä tien varrella olevilla pelloilla Fink ystävänsä
ratsain ja Karlin ja voudin häärivän hänen ympärillään. Fink ratsasti
sirkustaiteilijan tavoin lyhyitä matkoja täyttä laukkaa, ja toiset
kantoivat mustan- ja valkeanjuovikkaiksi maalattuja seipäitä, joita
he iskivät maaperään ja jälleen tempasivat ylös. Ja samalla Karl
tirkisteli pienen kiikarin läpi, jonka hän oli kiinnittänyt seipäänsä
päähän.

"Viisikolmatta laukkahyppyä", huusi Fink.

"Kaksi jalkaa alavuutta", huusi Karl takaapäin.

"Viisikolmatta, kaksi, kirjoitettu", sanoi vouti ja merkitsi luvut
muistikirjaansa.

"Hiivitkö sinäkin tänne?" huusi Fink nauraen ystävälleen. "Varroppa
hetkisen, me olemme koht'ikään valmiit." Vielä jokunen määrä
laukkahyppyjä, tirkistelyjä kiikarin läpi ja merkintöjä taskukirjaan,
sitten kokosivat miehet seipäänsä, Fink otti voudin taskukirjan ja
laski innokkaasti. Vihdoin hän ojensi kirjan hymyillen takaisin ja
sanoi: "Käyhän kanssani tästä etemmäksi, Anton, niin näytän sinulle
jotakin. Asetu seisomaan kasvot pohjoiseen suoraan puroa ja linnaa
kohti. Silloin muodostaa puro, jos katselet sen pituussuuntaan,
jousenjänteen, joka kulkee lännestä itään, ja metsänreuna takanasi
jousenkaaren. Metsä ja puro rajoittavat keskeensä ympyränkaaren osan."

"Se on selvää", sanoi Anton.

"Ennen vanhaan purolla oli toinen juoksu", jatkoi Fink; "tuolla
pitkin metsänreunaa kiertävällä kaarella voi vielä erottaa vanhan
puronuoman jälkiä. Jos kulkee sitä pitkin, niin tulee tuolla
lännempänä kohtaan, missä vanha uoma yhtyy nykyiseen. Se on se kohta,
missä kehno siltapahanen vie puron yli ja vesi nykyisessä uomassaan
muodostaa enemmän kuin jalan korkuisen putouksen, joka riittäisi
pyörittämään parhaintakin myllyä. Jonkin vanhan ulkokartanon
rappeutuneet rakennukset seisovat vieressä."

"Minä tiedän sen kohdan hyvin", sanoi Anton.

"Kylän alapuolella vanha uoma mutkistuu irti metsänreunasta jälleen
nykyistä puroa kohti. Se sulkee sisäänsä mahtavan alan, yli
viisisataa auranalaa, jos voin luottaa tämän kaakin hyppyihin. Koko
tämä maapala laskeutuu vanhasta uomasta uuteen päin. Sinä on vain
muutamia auranaloja niittyä ja laihaa peltomaata, suurin osa on
hiekkaa ja laidunta ja, kuten kuulen, tilustenne kaikkein kehnoin
palsta."

"Sen kaiken myönnän todeksi", sanoi Anton, jonka uteliaisuus oli
herännyt.

"Huomaappas nyt. Jos puron johtaisi jälleen sen vanhaan uomaan ja
pakottaisi sen juoksemaan kaaressa eikä jänteen suuntaan, niin
voisi sillä vedellä, jonka te nyt omaksi häpeäksenne päästätte
aivan hyödyttä juoksemaan maailmaan, kastella koko tuon viidensadan
auranalan maan ja muuttaa kuivan hiekkanummen viheriöiväksi niityksi."

"Oletpa sinä aika älypää", huudahti Anton ylen kiihdyksissään ystävän
keksinnöstä.

"Mitä teillä auranala maata maksaa keskimäärin?" kysyi Fink.

"Kolmekymmentä taaleria."

"Ja korkeintaan samanverran voi tällaisella maaperällä laskea
niityksimuuttamiskustannuksiin. Tekee yhteensä kuusikymmentä
taaleria, siis kolme taaleria vuotuista korkoa; laske siihen lisäksi
ylläpitokustannukset, verot ja muut menot, auranalaa kohti kaksi
taaleria Vuodessa, niin saat viisi taaleria vuotuisia kuluja. Jos
sitävastoin lasket auranalalta kaksikymmentä sentneriä [sentneri
= 100 naulaa = 50,8 kg] heiniä, puoleen taaleriin sentneriltä,
niin saat joka auranalalta viisi taaleria puhdasta voittoa, siis
viideltäsadalta auranalalta puolenkolmatta tuhatta taaleria
puhdasta voittoa. Jotta se saataisiin, tarvitsee urakkaan sijoittaa
korkeintaan viidentoistatuhannen taalerin pääoma."

Anton seisoi ällistyneenä. Ei voinut väittää, että Finkin esittämät
numerot olisivat olleet kokonaan tuulesta temmatut, mitä tuli
sekä kustannuksiin että tuloihin. Ja ajatus, että maatilalle
voitaisiin hankkia sellainen tulolähde, askarrutti hänen mieltään
siihen määrään, että hän pitkän aikaa asteli vaitonaisena ystävän
rinnalla. "Sinä loihdit eteeni hiekka-aavikosta helmeileviä vesiä
ja viheriöiviä niittyjä", huudahti hän viimein murheissaan, "se on
sinulta julmaa, sillä vapaaherra ei kykene koskaan tekemään moisia
parannuksia, vaan jokin vieras. Viisitoistatuhatta taaleria!"

"Ehkäpä käy päinsä kymmenellätuhannellakin", härnäsi Fink. "Minä
olen loihtinut tuon unikuvan eteesi vain rangaistakseni sinua
eilisiltaisesta härkäpäisyydestäsi. Puhukaamme nyt muista asioista."

       *       *       *       *       *

Illalla huusi vapaaherra hyvin tärkeän näköisenä vaimolleen ja
Lenorelle: "Tulkaa makuuhuoneeseeni, minulla on teille jotain
kerrottavana." Hän istahti siellä mukavasti nojatuoliinsa ja
rupesi puhelemaan suuremmalla mielihyvän sävyllä kuin mitä hänen
puheessaan oli moniin aikoihin huomattu: "Oli helppoa huomata, ettei
tämä Finkin vierailu ollut aivan satunnainen eikä aiheutunut hänen
ystävyydestään herra Wohlfartia kohtaan, vaikka nuo nuoret miehet
tahtovat sitä sellaiseksi uskotella. Te olitte molemmat olevinanne
minua viisaammat; mutta minä olin kuitenkin oikeassa, tuolla
vierailulla oli tarkoituksensa, joka koskee lähemmältä meitä kuin
kirjanpitäjäämme." Paroonitar loi säikähtyneen katseen tyttäreensä,
mutta Lenore katseli niin suurin silmin isäänsä, että äiti rauhoittui.

"Ja minkä asian luulette tuoneen tuon herran tänne vierailta mailta?"
jatkoi vapaaherra. Molemmat naiset vaikenivat. Vihdoin Lenore sanoi:
"Isä, herra von Fink on vanhastaan Wohlfartin hyvä ystävä, eivätkä
he ole nähneet toisiaan vuosikausiin. Onhan siis luonnollista, että
Fink käyttää hyväkseen pintapuolista tuttavuuttaan sinun kanssasi
saadakseen viettää muutamia viikkoja parhaan ystävänsä parissa. Miksi
siis etsit toista aihetta hänen läsnäololleen täällä?"

"Sinä puhelet niinkuin nuoriso käsittää moiset asiat. Ihmisiä
hallitsevat vähemmässä määrässä ihanteelliset vaikuttimet kuin
omanvoiton pyynti, vaikka sinun nuori viisautesi niin päättelee."

"Omanvoitonpyynti?" kysyi paroonitar ihmeissään.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" jatkoi vapaaherra ivallisesti;
"molemmathan he ovat kauppiaita, myöskin Fink on jo oppinut saamaan
liikeasioista niin paljon viehätystä, ettei hän kernaasti päästä
hyvää kauppaa käsistään, kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuutta.
Tahdonpa sanoa teille, minkävuoksi hän on tullut tänne. Erinomainen
Wohlfartimme on kirjoittanut hänelle: täällä on maatila, ja tämän
tilan isäntä on nykyisin estetty itse hoitamasta talouttaan. Siinä
tarjoutuu sinulle hyvä liikeasia, sinulla on rahoja, tule siis tänne.
Minä olen sinun ystäväsi, ehkäpä minunkin taskuuni tipahtaa jotakin."

Paroonitar tuijotti aivan jäykistyneenä puolisoonsa, mutta Lenore
kavahti pystyyn ja huudahti äänellä, jossa kajahti syvästi loukatun
sydämen koko kiihkeys: "Isä, minä en tahdo kuulla sinun puhuvan
tuolla tavalla miehestä, joka ei ole meille koskaan osoittanut muuta
kuin mitä puhtainta epäitsekkäisyyttä. Hänen ystävyytensä meitä
kohtaan menee niin pitkälle, että hän rajattoman kärsivällisesti
kestää tämän yksinäisyyden kaikki kieltäymykset ja tuskalliset
tukaluudet, jotka hänen asemassaan kävisivät monille toisille liian
rasittaviksi."

"Hänen ystävyytensä?" sanoi vapaaherra; "niin suurta etua emme toki
ole koskaan itsellemme vaatineet."

"Mutta olemmehan", huudahti Lenore yhä yltyvällä tulisuudella.
"Sellaisena aikana, jolloin äiti ei saanut ketään toista meitä
auttamaan, oli Wohlfart uskollisena tukenamme. Hän yksin on siitä
päivästä lähtien, jolloin veli toi hänet meidän luoksemme, aina tähän
hetkeen asti pitänyt meistä huolta ja edustanut sinua."

"No", lausui vapaaherra peräytyen, "enhän minä sanokaan mitään
hänen toimintaansa vastaan, ja myönnän kyllä että hän pitää tilinsä
järjestyksessä ja pienestä palkasta osoittaa suurta ahkeruutta.
Jos sinä ymmärtäisit paremmin ihmisten sisäisiä vaikuttimia, niin
kuulisit tyynemmin sanojani. Ja muuten, eihän hän itse asiassa ole
mitään vääryyttä tehnytkään", lisäsi hän masentuneemmin. "Minulta
puuttuu tätänykyä pääomaa, ja minä olen, kuten tiedätte, muutenkin
estetty hoitamasta tilaani. Miksipä siis asettua vastaan, jos toiset
tekevät minulle ehdotuksia, joista heille itselleen on etua eikä
minullekaan vahinkoa?"

"Jumalan tähden, isä, minkälaisia ehdotuksia? Ei ole totta, että
Wohlfart ajaisi takaa muiden etuja kuin yksistään sinun omaasi!"

Äiti käski kädenliikkeellä Lenorea vaikenemaan. "Jos Fink tahtoo
ostaa sinulta tämän tilan", sanoi hän miehelleen, "niin minä siunaan
tätä päätöstä suurimpana onnena, mikä juuri nykyhetkellä voi tulla
sinun osaksesi, rakas Oskar."

"Kaupoista ei toistaiseksi ole ollut puhetta", vastasi
vapaaherra, "enkä minä nykyoloissa pidäkään niin kiirettä tilan
poisluovuttamisella. Ei, Fink on tehnyt minulle toisenlaisen
tarjouksen. Hän tahtoo ruveta vuokramiehekseni."

Lenore vaipui sanatonna tuolilleen.

"Hän tahtoo vuokrata minulta viisisataa auranalaa maata muuttaakseen
sen keinotekoisesti niittymaaksi. En voi kieltää hänen puhelleen
kanssani aivan avomielisesti ja kunnianmiehen tavalla. Hän on
todistanut minulle numeroilla, kuinka paljon hän itse siitä hyötyisi,
hän on tarjoutunut suorittamaan ensimmäisen vuoden vuokramaksun
etukäteen, onpa hän lupautunut purkamaan vuokrasopimuksen viiden
vuoden kuluttua ja luovuttamaan uudet niityt minulle, jos korvaan
hänelle perustamiskustannukset."

"Suuri Jumala!" huudahti Lenore, "tottahan olet kieltäytynyt tuosta
jalomielisestä tarjouksesta?"

"Olen pyytänyt miettimisaikaa", vastasi vapaaherra itsetyytyväisesti.
"Tarjous ei ole, kuten jo sanoin, minullekaan juuri epäedullinen;
joka tapauksessa olisi kuitenkin varomatonta myöntää vieraalle viiden
vuoden ajaksi niin suuria etuja, kun on toivoa että itsellänikin on
jo vuoden päästä tarpeeksi varoja toimeenpannakseni nuo parannustyöt
omaan lukuuni."

"Sinä et niitä tule milloinkaan toimeenpanemaan, rakas miesparka",
huudahti paroonitar itkien, kietoi käsivartensa puolisonsa kaulaan
ja laski kätensä hänen silmilleen. Vapaaherra lyhistyi masennettuna
kokoon ja painoi päänsä kuin pieni lapsi vaimonsa rinnalle.

"Minä tahdon tietää, tunteeko Wohlfart näitä suunnitelmia ja mitä hän
niistä sanoo", huudahti Lenore päättäväisesti. "Jos sallit, isä, niin
lähetän hetikohta hakemaan hänet tänne." Kun vapaaherra ei vastannut
mitään, soitti hän palvelijaa ja lähti huoneesta, odotellakseen
tulijaa oven takana.

Fink istui Antonin huoneessa moitiskellen ahkerasti ystäväänsä.
"Siitä lähtien kuin lakkasit polttamasta sikareja, on hyvä henkesi
luopunut viereltäsi, revittyään ensin kaiken tukan päästään sinun
järjettömyytesi takia. Nyt hän istuu ylhäällä taivaissa virsiä
veisaavien enkelien parissa, ja meidän Herramme täytyy tavantakaa
tiedustaa hovimarsalkaltaan: 'Kuka onkaan tuo nolon näköinen
peruukkipäinen henki?' Siihen vastaa enkeli Rafael: 'Se kavaljeeri
palveli ennen tuon kurjan kuvatuksen Anton Wohlfartin luona.' Silloin
kysyy Herramme: 'Minkävuoksi hän on luopunut siitä miehestä?' ja
Rafaelin on pakko vastata: 'Siksi että se onneton on vannonut ikuiset
vihat Trabucos-sikareille.' Ja vihdoin sanoo Herramme julmistuneena:
'Viekää pois se mestari Anton alimmaiseen helvettiin; hänen sielunsa
ommeltakoon nauriinlehteen ja pienet pirulaiset kärventäkööt sitä
joka päivä liekitseväliä tulella.'"

"Onko sinusta Amerikassa tullut jonkin hurskaan lahkokunnan jäsen,
kun olet niin perillä taivaan asioista?" kysyi Anton katsahtaen ylös
tilipapereistaan.

"Vaikene!" sanoi Fink. "Ennen sinulla oli toki joitakin hetkiä,
jolloin osasit laiskotellakin, mutta nyt kykit ikuisesti tuon
kirjanpitosi ääressä, ja kautta Tantaloon, aivan ja kerrassaan pelkän
tyhjän ja turhan takia."

Palvelija astui sisään ja kutsui Antonin vapaaherran puheille. Kun
Anton oli ennättänyt ovelle, huusi Fink hänen peräänsä: "Kuulehan,
minä tarjouduin tuonaan vuokraamaan vapaaherralta ne viisisataa
auranalaa. Vuokraa puolenkolmatta taaleria auranalalta; niityt
luovutettava takaisin viiden vuoden kuluttua parannuskustannusten
korvaamista vastaan, maksu käteisellä tai kiinnityksellä. Nyt mene,
poikani."

Antonin saapuessa vapaaherran huoneeseen istui paroonitar puolisonsa
vieressä ja piteli hänen kättään omiensa välissä; Lenore asteli
rauhattomana edestakaisin lattialla. "Oletteko kuullut tarjouksesta,
jonka herra von Fink on tehnyt isälleni?" hän kysyi.

"Juuri äsken hän siitä minulle mainitsi", vastasi Anton. Vapaaherra
veti suunsa irveen.

"Entä mitä te siitä ajattelette, onko isäni teidän mielestänne
suostuttava siihen?"

Anton mietti. "Tilalle tarjous on edullinen", sanoi hän vihdoin
väkinäisesti. "Sellainen parannus olisi mitä parhaaksi avuksi koko
kartanolle."

"Sitä minä en tahdo tietää", vastasi Lenore kärsimättömästi, "vaan
sitä, että tahdotteko te meidän ystävänämme neuvoa suostumaan tuohon
tarjoukseen?"

"En", sanoi Anton.

"Tiesinhän minä, että niin sanoisitte", huudahti Lenore ja kävi
isänsä tuolin taa.

"Te siis kiellätte; onko lupa kysyä, minkävuoksi?". puuttui
vapaaherra puheeseen...

"Nykyinen ajankohta, jolloin kaikki työnteko ja omistusoikeus on
vaaranalaista, on minusta sangen vähän sopiva niin laajakantoisten
uutisviljelysten toimeenpanemiseen. Sitäpaitsi luulen, että Finkiä
ovat hänen tarjouksessaan johtaneet vaikuttimet, jotka kenties ovat
hänelle itselleen kunniaksi, mutta jotka tekevät teille, herra
parooni, sitä vaikeammaksi suostua hänen suunnitelmiinsa."

"Ehkä sallitte minun itseni ratkaista, mihin voin suostua, mihin
en", vastasi vapaaherra tylysti. "Yritys olisi liikeasiana edullinen
molemmille asianomaisille."

"Se minun täytyy myöntää", Anton sanoi.

"Ja miltä kannalta nykyistä poliittista asemaa katseleekin,
niin kaikki riippuu itsekunkin persoonallisesta käsityksestä.
Tottahan se, joka ei anna häiriöiden vaikuttaa toimiinsa ja
yrityksiinsä, ansaitsee sentään enemmän kiitosta kuin toinen, joka
laiminlyö toimittaa jotain hyödyllistä peljätessään tietymättömiä
kohtaloniskuja."

"Sekin on totta."

"Olisiko tästä yrityksestä sitten seurauksena, että herra von Fink
jäisi pysyväisesti asumaan paikkakunnallemme?" kysyi paroonitar.

"Sitä en luule, armollinen rouva. Työt hän joka tapauksessa antaisi
ammattimiehen urakaksi; hänen vilkas henkensä ajaisi hänet taas
piankin maailmalle. Mikä hänet oikeastaan on saanut tekemään
vapaaherralle tarjouksensa, sitä voin vain arvailla. Minä luulen,
että suurelta osalta on siihen syynä hänen teidän perhettänne
kohtaan tuntema kunnioitus ynnä ehkä halu saada jollain oikeudella
olla lähellä minuakin näinä vaaran päivinä. Juuri se, mikä nykyään
tekee toisten olon täälläpäin tukalaksi, vaaran uhka, on omiaan
houkuttelemaan hänen uljasta sydäntään."

"Ja eikö teille olisi mieleen saada pitää ystävänne täällä?" kyseli
paroonitar edelleen.

"Tähän päivään saakka en vielä ole voinut sitä toivoa", vastasi
Anton. "Ennen aikaan oli minun tehtäväni toisinaan pidättää häntä
liiaksi hätiköivistä päätöksistä, jolloin hän jonkun oikun takia oli
valmis panemaan paljon alttiiksi."

"Te pidätte siis hätiköimisenä", sanoi vapaaherra, "että ystävänne on
tehnyt minulle moisen tarjouksen?"

"Hänen tarjouksensa on sangen uskallettu häneen itseensä nähden",
vastasi Anton painokkaasti; "ja siinä on jotakin, herra parooni,
mikä ei minua miellytä teidänkään vuoksenne, vaikka minulle kävisi
vaikeaksi sanoin lausua mitä se on."

"Me kiitämme teitä", sanoi vapaaherra, "emmekä tahdo enää vaivata
teitä, asiallahan ei ole mitään kiirettä." Anton kumarsi ja lähti
huoneesta.

Lenore seisoi vaitonaisena akkunan luona ja katseli pitkään
poismenevän perään. "Minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä
se on", toisteli hän mielessään Antonin viimeisiä sanoja, ja
kokonainen vilinä tuskallisia kuvia ja aavistuksia lennähti hänen
sieluunsa. Häntä harmitti isänsä heikkous, ja hän oli suuttunut
Finkiin, joka rohkeni tarjota heille armeliaisuuttaan. Suostuiko
isä vai kieltäytyi, se oli samantekevää, heidän suhteensa talon
vieraaseen oli joka tapauksessa muuttunut toiseksi. He olivat hänelle
kiitollisuudenvelassa, hän ei enää ollut mikään muukalainen, hän itse
oli tunkeutunut luotettuna ystävänä osalliseksi heidän hiljaisiin
suruihinsa. Lenore ajatteli hänen huultensa härnäävää nytkimistä,
hänen yhteen vedettyjä kulmakarvojaan, hän oli kuulevinaan kuinka
Fink laski pilojaan isästä ja hänestä itsestään. Julkean reippaasti
tuo mies oli saapunut heidän taloonsa, ja kohta ensi päivinä hän
tarttui huolettomasti leikitellen ohjaksiin suunnatakseen heidän
kohtaloaan oman tahtonsa mukaan. Hänen vallatonta oikkuaan saivat
vanhemmat kiittää pelastuksestaan. Tänään hän itse, Lenore, oli vielä
voinut laskea leikkiä tuon loistavan maailmanmiehen kanssa, olihan
tämä vierasystävä, jonka kanssa oltiin samalla tasolla; mutta kuinka
oli häntä kohdeltava huomispäivästä alkaen? Huomenna hän oli suuri
herra Lenoren rinnalla, ja isä todellisuudessa hänen alamaisensa.
Lenoren ylpeys kuohahti korkealle tuon miehen olemusta vastaan, jonka
voiman ja tenhon hän tästä hetkestä lähtien tunsi niin elävästi; hän
päätti kohdella häntä kylmästi, hän mietiskeli millä sanoin häntä
puhuttelisi ja minkälaisia vastauksia antaisi; ja yhä uudelleen
lenteli hänen sielunsa tuon mahtavan vieraan kuvan ympärillä,
niinkuin säikähtynyt lintunen lentelee pesänsä ryöstäjän ympärillä.

"Mitä aiot tehdä, Oskar?" kysyi paroonitar.

"Isä ei saa suostua!" huudahti Lenore lujasti.

"Entä mikä on sinun ajatuksesi?" kysyi vapaaherra puolisoltaan.

"Valitse, mikä sinut pikimmin vapahtaa tästä tilasta, mikä korjaa
sinulta pois huolen, apeuden ja epävarmuuden, jotka sinua nyt joka
hetki hiljaa kalvavat. Lähtekäämme täältä kauas muuanne, missä
intohimot käyvät vähemmän raakoina ja inhoittavina, kauas pois tästä
maasta. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa tulee meidän rauhallisempi
olla kuin täällä."

"Sinä neuvot siis suostumaan hänen tarjoukseensa", sanoi hänen
miehensä. "Joka on vuokrannut osan, se ottaa arvatenkin koko tilankin
mielellään haltuunsa."

"Ja maksaa meille eläkettä!" huudahti Lenore.

"Sinä olet hupsu tyttö", sanoi isä; "te molemmat kiihoitatte itseänne
aivan turhan takia. Tarjous on liiaksi tärkeä, jotta sen voisi
kädenkäänteessä hyljätä tai hyväksyä. Minä tahdon sitä lähemmältä
miettiä. Sinun Wohlfartillasi on sitten tilaisuus punnita tarkemmin
vuokraehtoja", hän lisäsi kääntyen paremmalle tuulelle.

"Kuule sitä, isä, mitä Wohlfart sinulle sanoo, ja pane arvoa myöskin
sille, mistä hän vaikenee."

"No niin, häntä kuultakoon", päätti vapaaherra keskustelun; "ja nyt
hyvää yötä teille molemmille, minä vielä punnitsen asiata."

"Isä tulee suostumaan", sanoi Lenore äidilleen heidän tultuaan tämän
makuuhuoneeseen; "hän tulee suostumaan, koska Wohlfart on neuvonut
häntä kieltäytymään, ja koska sillä toisella on antaa hänelle rahaa.
Äiti, miksi et sinä sanonut hänelle, että me naiset emme voi enää
katsella tuota vierasta kasvoihin, jos hän omassa talossamme tarjoo
meille almua?"

"Minulla ei enää ole yhtään ylpeyttä, ei yhtään toivoa", valitti äiti
hiljaa.

Kun Anton verkalleen palasi huoneeseensa, huusi Fink hänelle
hilpeästi vastaan: "Mitä kuuluu, herra prokuristi? Tuleeko minusta
vuokramies vai aikooko parooni itse käydä toimeen? Hänellä tuntui
ainakin olevan suurta halua siihen. Siinä tapauksessa vaadin
itselleni keksijäpalkkion: vapaan asunnon ja ylläpidon itselleni ja
hevoselleni, niin kauan kuin täällä sotaa leikitään."

"Hän tulee suostumaan ehdotukseesi", vastasi Anton, "vaikka minä
neuvoinkin häntä kieltäytymään."

"Sinäkö?" kysyi Fink ihmeissään. "Niin, se on juuri sinun tapaistasi.
Jos hukkuva rotta turvautuu kiinni hakopölkkyyn, niin sinä pidät
sille esitelmän siveellisten velvoitusten painostuksesta ja nakkaat
sen takaisin veteen."

"Mutta sinäpä et olekaan yhtä viaton kuin hakopölkky", vastasi Anton,
nauraen vasten tahtoaan.

"Kuuleppas nyt", jatkoi Fink, "minussa ei liene liiaksi
tunteellisuutta, mutta tässä tapauksessa en kuitenkaan pitäisi
ystävän tekona sinun puoleltasi, jos käyt ravistamaan minua
rangaistussaarnalla. Onko sinusta sitten niin vastenmielistä, jos
minä autan sinua kestämään kunnialla läpi nämä hullut ajat?"

"Minä tunnen sinut jo tarpeeksi hyvin, mokoma veitikka, tietääkseni,
että ystävyydelläsi minua kohtaan oli suuri osansa tuossa
tarjouksessa."

"Todellakin?" sanoi Fink pilkallisesti; "ja kuinka suuri tuo osa
oli? Tämä on katala ja matalamielinen aika; menetelköön ihminen
vaikka kuinka epäitsekkäästi ja hyveellisesti, niin hänen tekojansa
punnitaan ja hänen vaikuttimiaan leikellään, kunnes hyve muuttuu
leikkuuveitsen alla jäyhäksi itsekkyydeksi."

Anton silitti hänen poskeaan. "En minä sinua leikkele", hän sanoi.
"Sinä olet tehnyt suurenmoisen tarjouksen, enkä minä sinuun ole
tyytymätön, vaan itseeni. Ensi ilonpuuskassani sinun tulostasi
kerroin sinulle vapaaherran asioista ja naisten hiljaisesta surusta
enemmän kuin velvollisuuteeni sopikaan; minä itse olen perehdyttänyt
sinut tämän talon salaisuuksiin, ja sinä olet näitä tietoja käyttänyt
näppärällä tavalla hyväkseni. Siten olen itse solminut sinut tähän
perheeseen ja sinun rahasi tähän levottomaan maahan. Että se on
tapahtunut niin äkkiä, se käy minun tunnettani vastaan, ja minua
suututtaa että olen omalla varomattomuudellani antanut siihen
aihetta."

"Luonnollisesti", nauroi Fink; "sinulle on tietysti suloisin
nautinto, kun saat kasata itsellesi huolia lähimmän ympäristösi
vuoksi."

"Kahdesti on minulle sattunut", jatkoi Anton, "että minä, jonka
varovaisuutta sinä niin usein ivailet, olen ilman valtuutusta
puhellut tämän perheen asemasta syrjäisten kanssa. Ensimmäisen kerran
kun pyysin apua Rothsatteleille, se kiellettiin minulta, ja tämä
seikka enemmän kuin mikään karkoitti minut konttorista tänne. Nyt tuo
uusi varomattomuuteni taloon apua, jota ei enää ole pyydetty -- mikä
seuraus siitä taas tulee olemaan?"

"Että sinut paiskataan täältä takaisin konttoriin", nauroi Fink.
"Onko ikinä nähty noin sairastelevaa Hamletia rasvanahkasaappaissa?
Kunpa vain saisin selville, ikävöitkö vai pelkäätkö sinä tuollaista
tulosta." Hän otti hopearahan lakkaristaan: "Kruunu vai klaava,
Anton? -- Vaaleat vaiko tummat kiharat? Heitetäänpäs!"

"Et sinä ole enää Tennesseessä, mokoma sielujenkauppias", vastasi
Anton, nauraen taaskin vasten tahtoaan.

"Tahdoin että välillämme olisi rehellinen peli", sanoi Fink
huolettomasti, työntäen kolikon jälleen liivinlakkariin.

"Tahdoin antaa sinun itsesi valita. -- Muista sitä vast'edes."


3.

Vapaaherra suostui kauppaan. Itse asiassa olikin vaikeata kieltäytyä
Finkin tarjouksesta; yksinpä Antoninkin täytyi myöntää, että siihen
tuskin enää voi vastata kieltävästi, sittekun se oli kerran täydellä
todella tarkoitettu ja esitetty. Tosin vapaaherra ei antanut
suostumustaan käyttämättä hänelle mieluisia kiertoteitä. Yhäti
täytyi hänen ajatella, että melkoinen voitto hänen tilaltaan joutui
muutamina vuosina menemään vieraan taskuun; ja kun hänen oli pakko
huoahtaen tunnustaa itselleen, ettei tuota vahinkoa voinut välttää,
niin muistui hänelle mieleen, kuinka sopimatonta oikeastaan oli
vento vieraan tyrkyttää tuollaista tarjousta jo kolmantena päivänä
tulonsa jälkeen, ja että Lenoren jatkuvalla vastarinnalla oli sentään
pätevä syy. Silloin hän tunsi itsensä kurjaksi, epäitsenäiseksi ja
Antonin holhouksen alla olevaksi, ja se ajatus katkeroitti häntä
siihen määrään, että hän arveli luopua koko asiasta. Hän tiesi kyllä
aivan hyvin, mikä apu tilalle oli saada kuluvan vuoden vuokrasumma
etukäteen, ja hän aavisti, että uutistyöt tulisivat muutaman vuoden
perästä koroittamaan tilan arvon puolta suuremmaksi. Myönsipä hän
senkin, että Fink itse oli arvokas liittolainen tänä levottomana
aikana. Naisia kohtaan hän pysyi itsepäisesti vaiti tuumistaan,
Lenoren taivutusyritykset hän torjui hyväntuulisen huolettomasti;
yleensä oli koko hänen olemuksensa tähän aikaan tavallista
kimmoisempi ja pirteämpi.

Muutamien päivien kuluttua hän huusi vanhan palvelijan luokseen ja
sanoi hänelle: "Pidäppä varasi, Johann, milloin herra Wohlfart
tänään sattuu pistäytymään ulkona ja herra von Fink on yksin
huoneessaan; ilmoita silloin minun saapuvan hänen puheilleen ja
nouda minut sinne." Kun hänet oli kaikessa hiljaisuudessa saatettu
Finkin luo, sanoi hän tälle sievistelevällä tavallaan suostuvansa
tarjoukseen ja antavansa Finkin huoleksi laatia yhdessä hänen
Rosminissa asuvan asianajajansa kanssa vuokrasopimuksen luonnoksen.

"Sovittu siis!" huudahti Fink, puristaen vapaaherran kättä.
"Mutta oletteko myöskin tullut ajatelleeksi, herra parooni, että
teidän ystävällisen suostumuksenne kautta minä joudun vielä
viikkojen, kenties kuukausienkin kuluessa anomaan teidän talossanne
vieraanvaraa? Sillä minä pidän läsnäoloani täällä välttämättömänä
ainakin siksi, kunnes työt pääsevät täyteen vauhtiin."

"Minä olen oikein iloinen", vastasi isäntä vilpittömästi, "jos
tyydytte siihen, mitä vielä keskenkuntoinen taloutemme pystyy
hankkimaan. Sallinette minun järjestää muutamia huoneita tässä
kylkirakennuksessa asuttavaan kuntoon ja asettaa ne kokonaan teidän
käytettäväksenne. Jos teillä on palvelija, johon olette tottunut,
niin pyydän että annatte hänenkin tulla tänne."

"Palvelijaa minulla ei ole", sanoi Fink; "pyydän että sallitte
oman Johanninne pitää minun huoneistani huolta. Mutta jotakin
parempaa minulla on, josta en hevillä eroaisi, puoliveri ratsu, joka
toistaiseksi on majoitettu isäni talliin."

"Eihän liene mahdotonta saada hevosta tänne kuljetetuksi?"

"Jos sen sallitte, niin olen teille hyvin kiitollinen."

Sitten puhelivat molemmat mitä sopuisimmin vastaisesta
vuokrasuhteestaan, ja kun vapaaherra lähti Finkin luota, oli hänellä
se mieluinen tunto, että hän sittenkin oli tehnyt järkevän kaupan.

"Asia on ratkaistu", sanoi Fink Antonille, joka kohta saapui sisään.
"Älä nyt käy enää päivittelemään, vaan tyydy siihen että onnettomuus
on auttamattomasti tapahtunut, Minä majoitun kahteen huoneeseen tämän
kylkiäisen kulmassa, niiden sisustuksesta huolehdin itse. Huomenna
matkustan Rosminiin ja sieltä etemmäksi. Minä olen päässyt taitavan
miehen jäljille, joka saa johtaakseen teknilliset työt; sen miehen
ja moniaita työmiehiä tuon tänne tullessani. Voitko lainata minulle
Karlin viikon päiviksi?"

"Vaikea on täällä tulla toimeen ilman häntä, mutta jos täytyy,
niin koetan edustaa häntä. Jätä minulle vain säkki täynnä viisaita
neuvoja."

Seuraavana aamuna lähti Fink matkaan husaarin kera, ja linnaan
palasi vanha järjestys. Pieni suojelusvartio piti säännöllisesti
harjoituksiaan, tiedusteluretkillä käytiin kuten ennenkin; pahoja
huhuja kertoiltiin ja kuunneltiin innokkaasti; kerran tuli tieto,
että lähimmällä maantiellä marssi joukko viitakemiehiä, toisen kerran
saapui tilan vainioille parvi vihollisen ratsumiehiä, jotka kuitenkin
kylään poikkeamatta ratsastivat sen ohi metsätietä pitkin. Myöskin
sotaväkeä majoittui kartanoon joskus yökaudeksi kerrallaan, vain
pienoisia osastoja, jotka etenivät kauemmaksi rajalle päin. Upseerit
olivat linnassa tervetulleita vieraita, he kertoivat intohimojen
kamppailuista metsien takana ja rauhoittivat naisia lupaamalla,
että kapinalle valmistettiin äkkiloppu. Ainoastaan Anton tunsi
hartioillaan sen raskaan taakan, minkä pientenkin joukkojen läpikulku
aiheutti kartanolle.

       *       *       *       *       *

Lähes kaksi viikkoa oli kulunut, Fink ja Karl olivat aivan kuin
kadoksissa. Eräänä aurinkoisena päivänä askarteli Lenore pienellä
istutusmaallaan, antaen erään työmiehen kaivaa koloja pienten
metsäpuuvesain juurirönsyille. Jo muodosti puolisensataa närettä ja
nuorta koivua vaatimattoman viidakon, joka tosin vielä antoi enemmän
siimestä peltokanalle kuin ihmiselle. Olkihattu päässä ja pieni lapio
kädessä Lenore näytti ohi kiiruhtavasta Antonista niin viehättävältä,
että hänen täytyi pysähtyä katselemaan.

"Joko minä kerrankin sain teidät seisahtumaan, te uskoton ritari",
huusi Lenore hänelle istukkiensa yli. "Viikon päiviin ette ole
yhtään välittänyt minun puuparoistani, yksinäni olen saanut kaikkia
kastella. Tässä on teidän lapionne, joutukaa auttamaan minua kuoppia
kaivamaan."

Anton tarttui kuuliaisesti lapioon ja rupesi urhakasti työntelemään
sitä nurmikkoon. "Minä olen nähnyt metsässä nuoria katajia, ehkäpä
voitte käyttää niitäkin täällä."

"Reunoille ne sopisivat", vastasi Lenore leppyneenä.

"Minulla on viime päivinä ollut työtä tavallista enemmän", jatkoi
Anton; "Karlia me kaipaamme joka paikassa."

Lenore työnsi lapionsa syvään maahan ja kumartui tunnustelemaan
ylöskaivamaansa multaa. "Eikö ystävänne ole vieläkään kirjoittanut?"
hän kysyi näköjään välinpitämättömästi.

"En tiedä mitä oikein ajatella", sanoi Anton; "postinkulku ei ole
katkennut, sillä muita kirjeitä on kyllä tullut. Melkeinpä pelkään,
että matkamiehiämme on jokin onnettomuus kohdannut."

Lenore pudisti päätään. "Voitteko ajatella, että herra von Finkiä
saattaisi mikään onnettomuus kohdata?" kysyi hän kaivaen edelleen.

"Vaikeatahan sellaista on ajatella", sanoi Anton nauraen; "hän ei
näytä siltä mieheltä, joka helposti antaa pahan sään purkautua päänsä
päällä."

"Niin minäkin ajattelen", virkkoi Lenore kuivasti.

Anton oli hetken vaiti. "On merkillistä, ettemme ole vielä kertaakaan
puhelleet keskenämme siitä olosuhteiden muutoksesta, jonka Finkin
tänne jääminen tulee linnassa aiheuttamaan", hän sanoi vihdoin hiukan
väkinäisesti, sillä hän tajusi hämärästi, että Lenoren ja hänen
itsensäkin välit olivat käyneet hiukan pakotetuiksi; se oli kuin
kevyt varjo kullanvihreällä nurmella, josta ei tiedä mistä se lankee.
"Ettehän te vain ole tyytymätön hänen tänne siirtymiseensä?"

Lenore kääntyi poispäin ja antoi nuorten oksain juosta sormiensa
lomitse. "Oletteko te sitten tyytyväinen?" hän kysyi, vastaamatta
toisen kysymykseen.

"Omasta kohdastani on ystäväni läsnäolo minulle hyvin mieleen", sanoi
Anton.

"Silloin on se minunkin mieleeni", vastasi Lenore katsahtaen ylös.
"Mutta omituista kuitenkin on, ettei herra Sturmkaan ole kirjoittanut
kertaakaan. Ehkäpä he eivät enää palaakaan tänne", hän huudahti.

"Karlista minä menen takuuseen", sanoi Anton.

"Mutta entä siitä toisesta? Hän tuntuu olevan luonteeltaan
vaihtelevainen kuin pilvi."

"Sitä hän ei ole", vastasi Anton; "jos hänen on kamppailtava
vaikeuksia vastaan, niin herää koko hänen elämäntarmonsa; vain se
häntä ikävystyttää, mikä ei hänelle maksa yhtään vaivaa."

Lenore vaikeni ja jatkoi innokkaasti kaivamista.

Silloin kuului karjapihalta iloista hälinää, miehet juoksivat
päivällispöydästään ulos maantielle. "Herra Sturm tulee!" luikkasi
muuan renki kaivajille.

Komea saattue läheni kylän läpi linnalle päin. Edellä astui
puolisen tusinaa miestä yhtäläisessä asussa: kaikilla oli harmaat
takit, leveälieriset huopahatut, joiden lieri oli toiselta sivulta
kiinnitetty pystyyn ja koristettu vihreällä töyhdöllä, olalla
kevyt metsästyspyssy ja kupeella merimiespuukko. Heidän perässään
tuli rivi kuormavankkureita, ensimmäiset täynnä lapioita, kuokkia
ja käsirattaita, jotka olivat sovitettu siististi sisäkkäin,
toisissa vaunuissa oli jauhosäkkejä, arkkuja, vaatemyttyjä ja
palttinaverhoihin käärittyjä huonekaluja. Jonon loppupäässä oli taas
joukko harmaatakkisia asestettuja miehiä. Linnan lähelle tultua
Karl hypähti erään vieraan kera alas viimeisistä vaunuista. Hän
asettui jonon etunenään, antoi vaunujen asettua rintamaan linnaa
kohti, järjesti miehet kahteen riviin ja komensi jommoisellakin
menestyksellä: "Kivääreillä kunniaa!" Miesjoukon takaa karautti Fink
omalla ratsullaan esiin.

"Tervetuloa!" huusi Anton ystävälleen vastaan.

"Tehän tuotte mukananne kokonaisen armeijan kuormastoineen
päivineen", nauroi Lenore tervehtiessään tulijaa. "Lähdettekö te aina
sotaan noin raskain varustuksin?"

"Minä tuon tänne sotajoukon, joka tästä päivästä alkaen on teidän
palveluksessanne", vastasi Fink hypähtäen alas satulasta. "Ne
näyttävät olevan kunnollista väkeä", sanoi hän Antonin puoleen
kääntyen; "ne tulevat muodostamaan työväkeni kantajoukon. Mutta
vaivaapa oli kerätä niitä kokoon. Joutilaat miehet ovat nykyisin
harvinaisia, ja kuitenkaan ei työtä tehdä missään. Me olemme
päristäneet rumpua ja houkutelleet sinun kotiseudullasi kuin mitkäkin
värväysupseerit. Työhön yksistään olisi niitä ollut vaikea saada
tulemaan. Harmaat takit ja jääkärihatut tekivät kuitenkin tehtävänsä.
Joukossa on moniaita entisiä sotamiehiä, ja sinun husaarisi saa ne
pysymään koossa kuin synnynnäinen kenraali."

Vapaaherra ja hänen puolisonsa tulivat avoimeen eteishalliin. Miehet
kohottivat Karlin komennuksesta heille kolminkertaisen eläköönhuudon,
sitten he asettuivat leiriin linnan päivänpuoleiselle seinustalle.

"Tässä ovat pioneerinne, herra päällikköni", sanoi Fink ensi
tervehdykset vaihdettua vapaaherralle. "Koska te olette
hyväntahtoisesti ottanut minut lähiajaksi talonne asukkaaksi, niin
luulen olevani oikeutettu tekemään jotakin linnanne suojelemiseksi.
Tässä maakunnassa asiat näyttävät vain kiristyvän arveluttavasti. Ei
edes Rosminissa tunne kukaan olevansa turvallinen yhtenäkään päivänä.
Teidän talonpoikasvartionne ei ole välttänyt vihollisen huomiota,
vaan päinvastoin kohdistanut sen kartanoonne."

"Tunnen olevan itselleni kunniaksi", keskeytti hänet vapaaherra,
"etteivät toimeni ole noiden herrojen mieleen."

"Varmastikin", myönsi Fink kohteliaasti. "Sitä enemmän on teidän
ihailijoillanne syytä valvoa teidän ja perheenne persoonallista
turvallisuutta. Vieläkään te tuskin olette kyllin vahvat puolustamaan
tätä linnaa paikkakuntalaistenne typeriä hyökkäyksiä vastaan. Ne
tusinan verta työmiehiä, jotka olen tuonut mukanani, voisivat
muodostaa oman talonne suojelusvartion; miehillä on aseet ja osa
heistä osaa niitä käyttääkin. Minä olen velvoittanut mieheni
noudattamaan ohjesääntöä, joka on laadittu niin sotilasmaiseksi
kuin suinkin, jotta sen kautta voidaan ylläpitää hyvää järjestystä
heidän keskuudessaan. He saavat joka päivä tehdä työtä muutamia
tunteja vähemmän kuin tavallisesti ja sinä aikana harjoitella
sotilastemppuja, käydä vartioilla ja tiedusteluretkillä sekä,
mikäli se teidän mielestänne on suotavaa, ylläpitää säännöllistä
yhteyttä ympäristön kanssa. Miesten ylläpidosta ja palkkauksesta
minä luonnollisesti huolehdin; ensi viikkojen tarpeista olenkin jo
pitänyt huolta. Haluaisin rakennuttaa heitä varten kevyen kenttämajan
jonnekin lähelle; mutta siihen asti kunnes sellainen valmistuu, on
tarpeen pitää miehiä koossa mikäli mahdollista linnan läheisyydessä.
Ja senvuoksi pyydän kortteeria myöskin tälle väelle."

"Kaikki myönnetään mitä vain haluatte, rakas Fink", huudahti
vapaaherra, jonka nuoremman miehen toimekkuus oli saanut innostumaan;
"mitä meillä vain on tilaa, sen annan käytettäväksenne."

"Silloin minä rohkenen ehdottaa", puuttui Anton puheeseen, "että
linnan alikerrassa varustetaan jokin huone vahtituvaksi. Siellä
säilytetään miesten aseet ja työkalut, ja joka yöksi tulee sinne
muutamia miehiä pitämään vartiota. Toiset täytyy majoittaa
karjakartanon puolelle. Sen kautta miehet tottuvat pitämään linnaa
yhteisenä kokouspaikkanaan."

"Mainiota", sanoi Fink, "kunhan vain naiset eivät kovin pahastu siitä
levottomuudesta, mikä tämän kautta tulee linnaankin."

"Vanhan sotilaan vaimo ja tytär kiittävät lämpimästi kaikista
toimenpiteistä, jotka tarkoittavat heidän turvallisuuttaan", vastasi
vapaaherra arvokkaasti.

Joka taholta käytiin alttiisti avustamaan uusien siirtolaisten
kotiinnuttamista. Kuormavankkurit purettiin, maanviljelysteknikko
ja työmiehet saivat vaatimattoman asunnon karjakartanon
väenrakennuksissa.

Työmiesten ensi toimena oli purkaa palttinakääreet ja köydet
huonekalujen ympäriltä ja kantaa ne uuden isäntänsä huoneeseen.
Linnan palvelusväki seisoi ympärillä ja katseli uteliaasti
yksinkertaista kalustoa. Mutta muuan kappale sai heidät puhkeamaan
ihmetyksen huutoihin, niin että Lenorekin astui lähemmäksi
katselemaan. Se oli varsin merkillisen näköinen pieni sohva.
Patjat olivat päällystetyt ison petoeläimen taljoilla, joissa
kellanruskealla pohjalla oli säännöllisiä mustia läikkiä.
Selkänojaksi ja sivupieluksiksi oli kolme suunnatonta kissanpäätä
muutettu, ja itse teline oli taidokkaasti sorvatusta ja veistellystä
norsunluusta.

"Kuinka viehättävä kapine!" huudahti Lenore ihastuneena.

"Jollei kapine ole teille vastenmielinen", sanoi Fink huolettomasti,
"niin ehdotan vaihtokauppaa. Minun huoneessani on pieni leposohva,
jolla tosiaankin lepään niin mainiosti etten mielelläni siitä
luopuisi. Sallikaa siis miesten kantaa tämä kummitus johonkin linnan
huoneeseen ja antakaa minun pitää leposohvani."

Lenore ei heti löytänyt sanoja vastatakseen näin käskevään pyyntöön,
vaan kumarsi vaieten myöntymisen merkiksi. Ja kuitenkin kapinoi hänen
mielensä vaihtokauppaa vastaan. Kun hän tuli omaan huoneeseensa,
näki hän kissasohvan asetetuksi sinne. Se kävi yhä enemmän hänen
harmiinsa, hän huusi Suskaa ja Johannia ja käski näiden kantaa sohva
jonnekin muualle, mutta molemmat nostivat ankaran melun ja väittivät,
ettei tuo muhkea elukka ollut missään niin hyvin paikallaan kuin
armollisen neidin huoneessa, niin että Lenoren oli pakko liikanaista
huomiota välttääkseen ajaa heidät ulos ja kärsien tyytyä vaihtoon.
Siten joutuivat Lenoren kauniit jäsenet lepäämään jaguarintaljoilla,
jotka olivat Finkin voittosaalis uuden maailman aarniometsistä.

Jo seuraavana päivänä alkoivat uudistyöt täydellä todella.
Niittymestari lähti vaakituskoneineen vainioille, työmiehet pantiin
kaivamaan. Karl etsi päiväpalkkalaisia saksalaisista ja puolalaisista
kylistä; omastakin kylästä löytyi joutilasta ja halukasta väkeä, ja
muutaman päivän päästä oli puolisensataa miestä työssä vuokramaalla.
Tosin ei kaikki ottanut sujuakseen ilman häiriötä, miehet olivat
levottomia ja omissa aatoksissaan, ja lähikylissä asuvat saapuivat
työhön epäsäännöllisemmin kuin oli suotavaa; mutta Finkin tuoma
kantajoukko pysyi kuitenkin kiinteästi yhdessä, sillä hän itse
osasi tehota miehiin ylpeällä tarmokkaisuudellaan sekä Karl
ainaisella hyvätuulisuudellaan. Miesten sotilaallisia harjoituksia
johtamaan saapui metsänvartija väsymättä metsämökistään, linnassa
pidettiin säännöllisesti yövartiota ja kulkuvahteja lähetettiin
täsmällisesti naapurikyliin. Sotainen henki levisi linnasta
koko saksalaiseen ympäristöön. Pian kehittyi töyhtöhattuisessa
parvessa hyvä joukkohenki, sotilaskurin ankara mieliintakominen
alkoi sujua siloisesti, ja kohta oli Fink aivan pääsemättömissä
vieraista irtolaisista, jotka tulivat pyytämään että heillekin
annettaisiin vormupuku ja kivääri, hyvä palkka ja runsas ruoka sekä
helppo työ hänen kaartissaan. "Vahtitupa on kunnossa", sanoi Fink
Antonille, "mutta annahan vielä puhkaista ampumareikiä alikerran
ikkunalaudoituksiin."

       *       *       *       *       *

Linnassa kannettiin ankaran ajan tuomia rasituksia vereksellä
virkeydellä ja rohkeudella. Jokaisen sen asukkaan yksilölliseen
elämään toi talon vieras uutta sisältöä; myöskin kartanonhoidossa
tunnettiin hänen läsnäolonsa, ja metsänvartija oli ylpeä saadessaan
tutustuttaa sellaisen herran vaatimattomaan riistaansa. Fink oli
ahkeraan Antonin mukana pelloilla, ja sekä Anton että Karl tottuivat
kysymään häneltä neuvoa. Hän osti kaksi jykevätä vaunuhevosta,
omaksi mukavuudekseen ja niittytöitä varten, kuten hän sanoi, mutta
hän antoi niiden ahertaa joka päivä kartanon töissä ja nauroi
ystävänsä pataluhaksi, kun tämä avasi hänen hevosilleen oman konton
kirjanpidossaan ja laski niiden hyväksi suoritetut päivätyöt.

Anton itse oli hyvin onnellinen saadessaan jälleen pitää ystävänsä
lähellään. Hiukkasen muinaista rattoisaa tunnelmaa oli palannut
heidän välilleen, noiden vanhojen takapihailtojen tunnelmaa, jolloin
molemmat nuorukaiset olivat tarinoineet keskenään niinkuin vain
nuorukaisten on tapana tarinoida, milloin haastellen lapsellista
hullutusta, millein viisastellen elämän korkeimmista asioista.
Monessa suhteessa Fink tosin oli muuttunut, hän oli käynyt
levollisemmaksi ja, kuten Anton sen ilmaisi konttorikielellään,
"vankemmaksi". Mutta yhä edelleen ja entistä enemmänkin hän oli
taipuvainen käyttämään muita ihmisiä vaihtelevien oikkujensa mukaan
hyväkseen ja puolittain ylenkatseellisesti kohtelemaan heitä
leikkikaluinaan. Hänen elinvoimansa oli entisellään. Vaikka hän
aamuisin hääräili työmiestensä kanssa uudisniityillä, päivällä
kierteli metsänvartijan kanssa metsiä ristiin rastiin, iltapäivällä
ratsasti Antonin varoituksista huolimatta peninkulmamääriä epävarmaan
ympäristöön hankkimaan tietoja ja solmiamaan uusia yhteyksiä,
paluumatkallaan tarkastellen kartanon ja lähikylien etuvartioita,
niin oli hän illalla paroonittaren teepöydässä yhä entinen iloinen
seuranpitäjä, väsymättömän kekseliäs ja rattoisa, kunnes Antonin
täytyi monesti merkeillä varoittaa, etteivät emännän voimat olleet
yhtä tyhjentymättömät kuin hänen omansa.

Vapaaherran hän oli piankin saanut täydellisesti valtaansa. Isäntä
paran tottumukseksi tullutta äreämielisyyttä hän ei säälinyt
vähääkään, eikä hän sallinut hänen puhjeta katkeroihin valitusvirsiin
tai tuikeisiin hyökkäyksiin Antonia tai omaa tytärtään vastaan,
antamatta hänen hetipaikalla tuta tehneensä vääryyttä. Siten hän sai
vapaaherran pysymään kauniisti aisoissa ainakin hänen läsnäollessaan.
Sen sijaan hän teki hänelle monessa asiassa mieliksi, milloin se
vain sopi yhteen hänen oman mukavuutensa kanssa. Hän auttoi häntä
pelaamaan whistiä, neuvoen puhkomaan pieniä merkkejä korttilehtiin
jotta tuntisi ne; Lenorelle hän opetti pelin aakkoset ja kiskoi
Antonin säälittä neljänneksi mieheksi pelipöytään. Siten hän auttoi
vapaaherraa entistä hauskemmin kuluttamaan pitkät ikävät illat ja
totutti ystävänsä istumaan miltei joka ilta perheen seurassa.

Ainostaan linnan naiset eivät näyttäneet tuntevan niitä etuja,
joita Finkin läsnäolo ja väsymätön vireys tuotti kaikille muille.
Paroonitar sairastui. Se ei ollut mikään ankara taudinpuuska, vaikka
se tulikin äkisti. Vielä iltapäivällä hän oli puhellut iloisesti
Antonin kanssa ja ottanut häneltä vastaan muutamia kirjeitä, jotka
kaupunkilähetti oli tuonut vapaaherralle. Illalla hän ei sitten
saapunutkaan teepöytään; vapaaherra itse piti hänen pahoinvointiaan
pian ohimenevänä. Hän ei valittanut muuta kuin heikkouttaan ja
lääkäri, joka puoliväkisin tuotiin Rosministä, ei osannut antaa
nimeä hänen taudilleen. Hymyillen hän torjui kaikki lääkkeet
luotaan ja sanoi itse olevansa varmasti vakuutettu, että hän kohta
kääntyisi jälleen paremmaksi. Jotta ei sitoisi puolisoaan ja Lenorea
yhtämittaa sairashuoneeseen, halusi hän välistä ottaa osaa perheen
seurusteluiltoihin; silloin hän ei jaksanut kauan istua pystyssä,
vaan laski päänsä lepäämään sohvan pielukselle.

Siten hän piti ääneti seuraa toisille; hänen katseensa seurasi
levottomasti vapaaherra ja tutkivaisesti Lenorea, kunnes molemmat
istahtivat pelipöydän ääreen; silloin hän helpotuksesta huoahtaen
kallistui lepäämään kuin ainakin rasittavan päivätyön jälkeen.

Anton katseli potilasta sydämellisen osanottavaisesti. Kun hänen
vuoronsa oli pelissä "passata", ei hän koskaan laiminlyönyt käydä
varpaisillaan sohvan luo ja kysellä sairaan vointia. Hän oli
iloinen saadessaan ojentaa tälle vesilasin tai toimittaa joitain
tehtäviä. Alati hän ihaili noita hienoja kasvoja, jotka kalpeina
ja laihtuneinakin olivat säilyttäneet jalot piirteensä. Paroonitar
oli hänestä ylimysnaisen ihannekuva, laatuaan niin täydellinen,
että jokaisen sydän ilahtui, kenellä vain oli onni olla hänen
läheisyydessään. -- Anton ei voinut päästä eroon epäluulosta, että
paroonittaren sairauteen oli syynä jokin ulkonainen aihe, kenties
jokin niistä kirjeistä, jotka hän itse oli tälle jättänyt hänen
sairastumispäivänään. Muuan niistä oli ollut ulkoasultaan törkeän
näköinen, sen osoite oli kirjoitettu vapisevalla mieskädellä,
ja Anton oli jo silloin aavistellut, että sen täytyi sisältää
jotain ikävää. Eräänä iltana, toisten istuessa pelipöydässä,
oli silkkipielus pudonnut alas sairaan pään alta. Kun Anton oli
kiirehtinyt korjaamaan pieluksen paikoilleen ja sairas laskenut
sille vaivaloisesti päänsä, katsahti hän kiitollisesti Antonia
silmiin ja sanoi hänelle hiljaa, kuinka heikko hän oikein oli. "Minä
haluan vielä kerran puhella kahdenkesken teidän kanssanne", hän
jatkoi hetken vaiti oltuaan; "ei nyt, mutta se aika ehkä on piankin
tuleva"; ja tällöin hänen ylöspäin suunnatussa katseessaan oli niin
tuskallinen ilme, että Antonin mieli tuli täyteen pahoja aavistuksia.

Ei vapaaherra eikä Lenore osanneet paljoakaan surra paroonittaren
sairauden vuoksi. "Äiti on joskus jo ennenkin kärsinyt samanlaista
heikkoutta", sanoi Lenore, "aina oli kesäilma hänen paras lääkkeensä,
ja minä toivon nytkin ilmojen lämpenemisen parantavan hänet." Lenore
ei nykyään kyennyt terävin silmin tarkkaamaan ympäristöään, sillä
hän oli itsekin muuttunut. Monina iltoina hän istui aivan ääneti
teepöydässä ja havahti kuin unesta, kun joku puhutteli häntä; toisina
iltoina hän jälleen oli vallattoman iloinen. Hän vältteli Finkiä,
mutta hän vältteli myöskin Antonin läheisyyttä; molempia kohtaan hän
tunsi selittämätöntä arkuutta. Hänen kukoistava terveytensä näytti
horjuvan; äiti ajoi itse hänet sairashuoneesta ulkoilmaan; silloin
antoi Lenore satuloida hevosensa ja ratsasti yksinään metsään, missä
hän kierteli tuntikausia tuimaa ravia, eikä lopulta pannut merkille
edes sitäkään, kun närkästynyt pony hänen käskyään odottelematta
vihdoin toi hänet kotia. Anton tarkkasi tuota muutosta surumielin,
Hän tunsi syvästi sielussaan, että Lenoren ja hänen välit olivat
tulleet toisenlaisiksi, mutta hän vältti puhumasta siitä neidon
kanssa ja sulki surunsa omaan sydämeensä.

       *       *       *       *       *

Oli helteinen toukokuun iltapäivä. Metsien yllä riippui mustia
ukkospilviä, ja aurinko paahtoi kuumasti kuivaa maata; silloin palasi
se mies, joka oli lähetetty kulkuvahtina talonpoikaiskyliin ja
ilmoitti, että Kunaun metsässä lymyili vierasta väkeä; kunaulaiset
olivat käskeneet kysymään, mitä niiden suhteen oli tehtävä. Fink
hälytti työmiehet kotia ja lähetti sanan metsänvartijalle ja uuteen
ulkokartanoon. Kun työmiehet vielä kokoilivat työkalujaan ja
kantoivat niitä linnaan, ja rengit riisuivat hevoset aatrojen edestä
ja varustautuivat ratsastamaan kotia, tulla karahutti ratsastava
lähetti Kunausta tuoden tiedon, että puolalainen joukko oli
tunkeutunut kylän metsään ja että kyläläiset pyysivät apua.

Kaikki kartanon miehet oli vallannut se mieluisa kiihotus, jonka
sotainen hälytys ja seikkailujen toivo aina on omiaan synnyttämään.

"Pidätä muutamia työmiehiä täällä luonasi", sanoi Fink Antonille,
"ja pidä vartiota linnassa ja kylässä; metsänvartijan sinä lähetät
kartanon suojeluskunnan kera Kunauhun, minä ratsastan voudin ja
renkien kanssa edeltä."

Hän juoksi talliin ja satuloi itse hevosensa, Karlin varustaessa
itselleen paroonin ratsuhevosen. "Pankaappas nuo ukkospilvet
merkille, herra von Fink", varoitti Karl; "ottakaa päällystakki
yllenne, kohta puhkee oikea jumalanilma. Ensi yönä sataa kauraa
kartanon peltoon." Fink huusi tuomaan skottilaisen hartiapeitteensä,
ja pienoinen ratsasjoukko lähti nelistämään Kunauhun päin.

Metsään tultuaan he vasta oikein panivat merkille, kuinka painostava
helle todellisuudessa oli; ei edes hevosten raisu liikuntokaan
jaksanut kohottaa tuota epämieluista tunnetta. "Katsokaappas,
kuinka levottomia eläimet ovat", sanoi Karl; "minun hevoseni
heristää korviaan, täällä metsässä mahtaa olla jotain." Ratsastajat
pysähtyivät kaikki. "Tuolla viidakossa laskee joku täyttä ravia,
tuolla paukkuvat puiden oksat." Karlin hevonen kurotteli päätään
viidakkoon päin ja hirnahti kovaa.

"Se on joku tuttava, joku meidän omaa väkeämme", virkkoi Fink
katsellen hevosen elkeitä.

Nuoren männikön lehvät aukenivat, ja aukosta ratsasti Lenore esiin
pienellä kimollaan, asettuen poikkipuolin ratsastajain eteen. "Seis,
kuka siellä?" hän huusi nauraen.

"Katsos mokomaa, neitihän se on!" huusi Karl.

"Tunnussana!" komensi Lenore sotaisesti.

Fink ratsasti hänen luokseen, tervehti sotilaallisesti ja sanoi
hiljaa: "No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie."

Lenore punastui ja purskahti nauramaan. "Saatte jatkaa", hän sanoi,
"ja minä lähden mukaan."

"Luonnollisesti", huudahti Fink, "nyt eteenpäin vain!" Pony viskeli
minkä kykeni jalkojaan pysyäkseen Finkin ison konkarin rinnalla.
Siten he saapuivat Kunauhun ja seisattuivat hälytyslaitteen kohdalle.
Sinne oli kylän suojeluskuntakin asettunut, ja sen johtajana toimiva
seppä tuli murhemielin vieraita vastaan.

"Ne, jotka metsässämme piileskelevät, ovat kehnoa irtolaisväkeä",
hän huusi, "asestettuja puolalaisrosvoja. Tänään kirkkaalla
keskipäivällä tuli niitä kymmenhenkinen liuta pyssyineen Leonhardin
pihalle, joka on lähinnä metsänreunaa; siellä ne miehittivät portin
ja veräjät, sitten kävi päällikkö sisään tupaan, missä väki istui
juuri päivällispöydässä, ja vaati rahaa ynnä vasikan navetasta. Se
oli oikein ilkeän näköinen renttu miehekseen, pitkä pyssy kädessä,
riikinkukonhöyhen hatussa ja punaiset nyörit takissa. Leonhard
kieltäytyi antamasta rahoja, silloin ne ojensivat pyssyn hänen
ohimolleen, kunnes hänen vaimonsa hädissään juoksi arkulle ja nakkasi
siitä rahapussin roistoille. Sen jälkeen ne kiskoivat vasikan ulos
navetasta ja sieppasivat pihalta vielä neljä hanhea ja lähtivät
sitten saaliineen painamaan takaisin metsään. Neljä pyssymiestä
jätettiin pihalle vahtimaan, ettei kukaan päässyt tuvasta ulos,
ennenkuin rosvot olivat saaneet saaliin viedyksi piiloon. Loppujen
lopuksi nuo neljä ampua pamauttivat pyssyistään latingit tuvan
kattoon ja lähtivät hekin laputtamaan metsään. Katto rupesi kytemään,
mutta onneksi saimme sen sammutetuksi."

"Siitä on jo kulunut monta tuntia", sanoi Fink; "rosvot ovat jo
tipposen tiessään."

"En sitä luulisi", vastasi seppä. "Leonhardin minä lähetin meidän
ratsumiestemme kanssa heti kiertämään metsän ympäri rajalle saakka,
jotta he kohta huomaavat jos varasjoukko yrittää hiipiä ulos
metsänkätköstä, ja muuan Neudorfin vaimo, joka oli metsässä, näki
vielä pari tuntia sitten puolalaisia Neudorfin metsän rajalla, juuri
niillä kohden, missä rajapyykki seisoo vanhan tammen juurella. Niillä
oli ollut jokin elikko mukanaan, vasikkako vai koira, sitä ei vaimo
hädissään hoksannut; jos se vasikka oli, niin kyllä ne nälkäkurjet
sen ennen pistävät metsässä poskeensa kuin raahaavat kotiaan. Minä
tulen juuri Neudorfista, siellä on väki koossa niinkuin meilläkin.
Me lähtisimme kernaasti nuuskimaan metsää, jos teidän miehenne vain
tahtovat auttaa meitä ja johtaa meitä oikeaan suuntaan."

"Hyvä", sanoi Fink, "ripeästi siis toimeen." Hän lähetti sanan
metsänvartijalle, jotta perästä tuleva kartanonväki voi alkaa
ajojahdin omalta taholtaan, ja puheli sepän kanssa lähemmin
kunaulaisten sijoittamisesta ja kulkusuunnasta. Karlin ynnä linnan
ratsurengit hän lähetti yhtymään Kunaun ratsastajiin metsän
vastakkaisella reunalla, jonnepäin ajojahdin piti suuntautua. "Älkää
liiaksi kursailko niitä vintiöitä", hän huusi Karlin perään ja
kopahutti kädellään pistoolejaan. "Nyt eteenpäin!" sanoi hän sepälle,
"minä itse ratsastan Neudorfiin. Kun te olette nuuskineet etumetsänne
läpikotasin, niin jääkää odottamaan meitä, siellä yhtyy Neudorfin
ketju teihin."

Sitten lähtivät Kunaun miehet kostamaan rosvoille. Fink nelisti
Lenoren seurassa naapurikylään. Matkalla hän sanoi neidille: "Täällä
meidän tiemme erkanevat." -- Lenore oli vaiti.

Fink katsahti häneen syrjäkarin. "En luule", hän jatkoi, "että nuo
veitikat tekevät meille sen ilon, että jäisivät metsään odottelemaan
meitä. Ja jos ne tahtovat puittia tiehensä, ilta kun on jo lähellä,
niin me tuskin voimme heitä siitä estääkään. Mutta ajojahti on hyvää
harjoitusta miehillemme, ja senvuoksi se on meille tervetullut."

"Sitten minäkin lähden metsään", sanoi Lenore päättäväisesti.

"Välttämätöntä se ei juuri ole", vastasi Fink; "minä en tosin pelkää
mitään vaaroja teille, mutta väsymystä kyllä ja kenties sadettakin."

"Antakaa minun lähteä mukaan", pyysi Lenore, katsahtaen häntä silmiin.

"Minä olen antanut niin järkevän neuvon kuin olen osannut; enemmän
ei ihmiseltä voi vaatia, ja meidän kesken sanoen, teidän rohkeutenne
ilahduttaa minua. Täyttä nelistä siis, toveri!"

Neudorfissa Fink asetti hevoset kylänvoudin pihaan ja johti
kyläläisparven metsänreunaan. Miehet asettuivat ketjuun, ja metsän
tarkastaminen alkoi. Metsään edetessä piteni ketju pitenemistään
ja välimatkat kasvoivat suuremmiksi kuin oli suotavaa. Fink kulki
Lenoren kanssa äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä piti
yhdyttämän Kunaun miesten ketjuun; Finkin vierusmiehen piti johtaa
suuntaa. Miehet kulkivat aivan ääneti ja tarkkasivat terävin silmin
joka puun taakse. Heidän metsään tullessaan alkoi puiden latvoissa
kohista, ja havulehvien raoista pilkoitti lyijynmusta taivas esiin.
Mutta metsässä vallitsi vielä kuuman päivän tukahduttava helle,
linnut istua kököttivät kyyryssä oksillaan, ja kovakuoriaiset olivat
ryömineet vadelmapensaiden juurille kätköön.

"Itse taivaskin tulee niille vintiöille avuksi", sanoi Fink
seuralaiselleen osottaen pilviä; "kohta käy niin pimeäksi, ettemme
näe kymmentä askelta eteemme."

Metsä kävi yhä tiheämmäksi, päivänvalo himmeni tyyten, niin että
sivustalla kulkevain oli vaikea erottaa miesriviä. Maaperä kävi niin
liejuiseksi, että Lenore vajosi siihen nilkkojaan myöten. "Kunhan
ette vain saa yskää", nauroi Fink.

"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Lenore urheasti, mutta metsäkävely ei
hänestä enää tuntunut niin huvittavalta kuin tuonaan.

Finkin viereinen mies jäi seisomaan, hänen hiljainen kuiskauksensa
kulki miehestä mieheen ketjua pitkin, kunnes koko rivi seisattui
odottamaan kunaulaisia. Yhä mustemmaksi tummeni taivas puunlatvojen
yllä, yhä pimeämmäksi kävi metsä. Etäällä jyrähti ukkonenkin, sen
ääni kumahti kuin jymeä rummutus havunneulakaton alla. Miehet
seisoivat miltei hievahtamatta lähes neljännestunnin; sitten kuului
hämäryydestä hiljainen huuto että naapurikylän miehet olivat
tulossa. Varoitus: "Vierusmies katsokoon oikealle ja vasemmalle!"
kulki riviä pitkin, sitten lähti koko ketju jälleen liikkeelle,
molempain kyläin johtomiehet astuivat etummaisina, Fink ja Lenore
heidän kintereillään. Silloin räjähti voimakas ukkosenjyrähdys metsän
yli, ilmassa vihelsi ja ratisi ja tuima sadekuuro tulla kohisi
alas. Ensin sade tapasi vain lehvistöä, mutta pian ropisi raskaita
pisaroita maahankin. Yhä kovemmin pieksi ukkoskuuro puunlatvoja,
yhä tiuhempaan tippui pisaroita alas oksilta, kunnes sadetta tuli
virtanaan taivaalta suoraan maaperään; joka runko, jokainen alaspäin
taipunut oksa, jokainen havunneulaskimppu muuttui vettä syytäväksi
saderänniksi. Tiheänä harsona peitti sade kulkijoilta kaiken
näköalan. Miehet huutelivat toisilleen hillityin äänin, jotta eivät
kadottaisi suuntaansa.

Silloin solahti Lenoren jalka, juuri kuin hän katsahti sivulleen
Finkiin, kiemuraiseen puunjuureen; hän tukahdutti tuskanhuutonsa,
mutta vaipui polvilleen. Fink juoksi häntä auttamaan.

"Nyt en jaksa enää kauemmas", sanoi tyttö, koettaen väkisin vaimentaa
tuskaansa; "jättäkää minut tähän, sitä pyydän mitä hartaimmin, ja
noutakaa minut sitten palatessanne."

"Ettäkö jättäisin teidät tähän tilanteeseen!" huudahti Fink.
"Silloinhan olisin raakalainen, jonka rinnalla yksin ihmissyöjäkin
olisi aika rattoisa toveri. Kyllä te saatte nyt vain koettaa sietää
minun läsnäoloani. Ennen kaikkea sallikaa minun saattaa teidät tästä
ryteiköstä sellaiseen kohtaan, jossa sade on vähemmän hävytön kuin
täällä. Etumiehemme olen jo muutenkin kadottanut näkyvistäni; en näe
enää niiden kelpo poikain leveäin hartiain keikahtelevan edessäni."

Hän nosti Lenoren pystyyn, ja tämä yritti astua kipeällä jalallaan,
mutta tuska pakotti hänet jälleen voihkaisemaan, hän horjahti ja
harasi tukea Finkin olkapäästä. Silloin tämä kietoi olkapeitteensä
neidin ympärille, nosti hänet maasta ja kantoi hänet kapaloituna kuin
pienen lapsen sylissään eräiden vieri vieressä kasvavain mäntyjen
alle, joiden tiheät, yhteenkietoutuneet lehvät tarjosivat pienen
katoksen sadetta vastaan. Kun ihminen kumartui, pääsi hän jokseenkin
turvaan kastumasta.

"Tähän teidän täytyy käydä istumaan, rakas neiti", neuvoi Fink
ja laski Lenoren varovaisesti maahan. "Minä vahdin vihreän
metsälinnanne veräjällä ja käännän selkäni, jotta saatte kietoa
märän nenäliinan juonikkaan nilkkanne ympärille." Lenore painautui
tiheän lehväkatoksen alle, Fink kääntyi häneen selin ja nojautui
puunrunkoon. "Eihän vain jalka ole todenteolla vioittunut?" hän
kysyi; "voitteko liikuttaa lainkaan nilkan niveliä?"

"Vähän kipeää se tekee", sanoi Lenore, "mutta käy kyllä
liikuttaminen."

"Se on mainiota", puheli Fink taaksensa; "nyt te sidotte nenäliinanne
nilkan ympärille, ja minä toivon että jo kymmenen minuutin päästä
kykenette sillä astumaan. Kietokaa se iso peite hyvin ympärillenne,
jotta pysytte lämpimänä; muuten perii urhea sotatoverini tästä
jahdista vielä kuumeen, ja silloin kävisi tuo vaivainen vasikka
meille liian kalliiksi. Joko olette saanut siteen asetetuksi?" hän
kysyi edelleen; "joko minä saan kääntyä?"

"Kyllä saatte", vastasi Lenore.

"Sallikaa sitten minun kääriä teidät itsennekin siteeseen." Turhaan
vastusteli Lenore niin altista ritaripalvelusta. Fink kääräisi ison
peitteen koko hänen ruumiinsa ympäri ja sitoi kulmat selän taakse
solmuun. "Nythän te istutte siinä metsän pimennossa kuin pikkunen
harmaa tonttu."

"Jättäkää edes vähän kasvoja vapaiksi", pyysi Lenore.

"Kas niin", sanoi Fink, "kohta te alatte tuntea olonne mieluisaksi."

Pian Lenore tunsikin suloista lämpöä; hän istui ääneti lehväkattonsa
alla ja ajatteli huolestuneena outoa tilannetta, johon hän niin
arvaamattaan oli joutunut. Fink oli jälleen asettunut entiselle
paikalleen, selkä puunrunkoa vastaan. Kotvan kuluttua Lenore huusi
pensaikosta: "Vieläkö olette siellä, herra toveri?"

"Pidättekö te minua petturina, joka kavaltaa telttatoverinsa?" kysyi
Fink vastaan.

"Täällä alhaalla on aivan kuivaa", jatkoi Lenore, "nenälleni vain
joskus tipahtaa pisara. Mutta te, ritari parka, kastutte siellä
ulkona likomäräksi. Kuinka hirveä sade!"

"Tämmöinenkö sade teitä hirvittää?" sanoi Fink hartioitaan
kohauttaen. "Sehän on vain pikkuruinen sateenkakara! Jos se saa
oksankaan irti puusta, niin se kuvittelee jo tehneensä ihmeitä.
Toistapa on sade sellaisissa maissa, missä aurinko hellittää
kuumemmin. Omenan kokoisina pisaroina -- eipäs, ei minään pisaroina
enää, vaan käsivarren paksuisina suihkuina syöksyy sade pilvistä kuin
vesiputous. Paikalleen ei kukaan voi jäädä seisomaan, sillä maaperä
lainehtii pois jalkojen alta; puidenkaan alle ei voi paeta, sillä
myrskytuuli taittaa kaikkein paksuimpiakin runkoja kuin oljenkorsia.
Ihmispoloinen yrittää juosta taloonsa, joka ei ehkä ole sen kauempana
kuin se puunjuuri tästä, johon te nilkkanne loukkasitte, mutta talo
onkin mennyt menojaan, ja sen paikalla on vain kuoppa, virta täi
rykelmä veden kuljettamia kalliojärkäleitä. Ehkäpä vielä lisäksi
maaperäkin rupeaa tärähtelemään ja aaltoilemaan kuten meri myrskyn
pieksämänä. Tämä se vasta sadetta on, jota kannattaa katsella.
Läpikotaisin kastuneet vaatteet eivät enää ikinä tule kuiviksi; mikä
muinen oli päällystakki, se on viikon päästä muodoton musta möhkäle,
joka ulkonäöltään ja kokoonpanoltaan aivan muistuttaa korvasientä.
Jos sellaisen takin pitää edelleen yllään, niin nousevat hihansuut
kyynärpäihin ja vyötäinen kaulantiehen asti, eikä siitä pääse muuten
eroon kuin leikkelemällä sen kynäveitsellä kapeiksi liuskoiksi
niinkuin omenaa kuoritaan."

Lenoren täytyi kivustaan huolimatta nauraa. "Tahtoisinpa minäkin
kerran joutua sellaiseen sateeseen", hän sanoi.

"Minä puolestani olen niin epäitsekäs, etten toivoisi samaa teille",
vastasi Fink. "Naisten käykin silloin kaikkein hulluimmin; mitä
heillä on hipenettä yllään, se sulaa ja katoo järkiään. Tiedätte kai,
millainen puku Milon Venus-rouvalla on yllään?"

"En, en", vastasi Lenore hätäisesti.

"Juuri tuon jumalattaren näköisiltä näyttävät kaikki naiset, jotka
ovat sattuneet joutumaan troopillisen sadekuuron uhreiksi, ja
miehet näyttävät kuin miltäkin linnunpeläteiltä. Onpa sattunut
että ihmiset ovat sellaisessa sateessa litistyneet latteiksi
kuin messinkitarjotin; keskellä vain näkyy pyöreä nuppi, jonka
lähemmä käydessä tuntee ihmispääksi ja joka murheellisesti huutaa
ohikulkeville: 'Oi rakkaat ristiveljet, näin sitä käy kun lähtee ulos
ilman sateenvarjoa!'"

Jälleen täytyi Lenoren nauraa. "Minun jalkaani ei enää paljonkaan
kolota", hän sanoi, "luulenpa että voin jälleen astua."

"Sitä ette saa tehdä", vastasi Fink, "sade ei hellitä vielä hyvään
aikaan, ja metsässä on niin pimeä, että tuskin näkee kättänsä silmien
edessä."

"Tehkää sitten mielikseni ja etsikää miehet käsiinne. Minun on nyt
parempi olla, minä istun täällä kuin metsävuohi turvassa sateelta ja
ihmiskatseilta."

"Ei se käy päinsä", sanoi Fink puun juurelta.

"Mutta minä pyydän teitä mitä hartaimmin", huudahti Lenore tuskissaan
ja kurotti käsiänsä peitteestä, "jättäkää minut nyt vain yksin!"

Fink käännähti ympäri, tarttui neidin käteen ja painoi sen
huulilleen; sitten hän kiiruhti ääneti siihen suuntaan, mihin
kyläläiset olivat menneet.

Lenore jäi yksin istumaan männynlehvien alle. Yhä vielä rapisi
sade alas, löi paukkuen puunlatvoihin ja virtasi koskena oksia
myöten maahan. Lisäksi jyrähteli ylhäällä edelleen ukkonen; välistä
leimahti pimeästä räikeän keltainen salama, jonka valossa Lenore näki
puunrungot edessään kuin jonkin loppumattoman linnan kullanruskeat
pilaririvit, joiden päällä kaartui lehvistön sysimusta katto. Metsä
tuntui tällöin hänestä lumolinnalta, joka silmänräpäyksessä kohoo
näkyviin maan uumenista ja jälleen katoaa yhtä nopeasti. Sateen
rapinan halki kuului salaperäisiä ääniä ja hälyjä, joita muuten vain
yön hiljaisina hetkinä kuulee metsässä kulkiessaan. Ylhäällä hänen
päänsä päällä paukkui säännöllisin väliajoin, aivan kuin olisi jokin
tunkeilevainen metsänpeikko koputtanut hänen havulinnansa ovelle;
Lenore sykähti kokoon ja kysyi itseltään, oliko se kenties palokärki
vai puunoksa. Etäältä kuului variksen surkeata rääkymistä; sen
pesään oli sadevesi tunkeutunut ja herättänyt asukkaan ensimmäisestä
makeasta unesta. Aivan läheltä rämähti kammottava nauru "Huhuu,
huhuu!" joka puistatti Lenorea; liekköhän se ollut jokin ilkeä peikko
vaiko vain pieni viaton huuhkaja? Sadoin alakuloisin äänin haasteli
luonto hänen ympärillään. Lenore nautti iloiten yksinäisyytensä
hurjasta sulosta, mutta lysähti pian taas kyyryyn ahdistavan
tuskan värisyttämänä. Ja tavantakaa lenteli toisia ajatuksia hänen
sieluunsa; -- kuinka hupsu hän oli ollut, kun oli hiipinyt varkain
rauhallisesta kodistaan mokomalle retkelle ja moisiin seikkailuihin,
kuinka häntä kai paraikaa haeskeltiin ympäri linnaa, ja ennen
kaikkea, mitähän tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella, joka hänen
pyynnöstään oli ottanut hänet mukaansa ja hänen pyynnöstään jälleen
jättänyt hänet tänne yksin.

Lenore veti peitteen pois korviltaan ja kuunteli, mutta ihmisääniä
ei kuulunut mistään päin; ei muuta kuin sateen säännöllistä rapinaa
ja metsän alakuloista huokailua. Mutta vallan hänen viereltään
kuului kohinaa, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin: sadevesi
oli kokoutunut pieneksi puroksi, joka lorisi hiljalleen mättäiden
välitse, sitten ison vadelmapensaan juuritse ja viimein hypähtäen
maahan vajonneen ja sammaltuneen irtopuun yli. Ja hänen takanaan
rapisivat lehdet äkkiä, ja jotakin lähestyi huimin hypyin aivan
lähelle; Lenore painoi peljästyneenä päänsä kiinni puunrunkoon.
Jotakin elävää asettui hänen viereensä, jotakin raskasta kosketti
olkapeitettä, joka oli kääritty hänen ympärilleen. Hän tunnusteli
varovaisesti kädellään peitteen alta ja tunsi jänösen pehmeän
turkin; tuhotulva oli karkottanut eläinparan sen maakolosta etsimään
turvaa puiden alta, niinkuin hän itsekin oli tehnyt. Lenore pidätti
hengitystään, jotta ei säikyttäisi pientä toveriaan havumajasta;
ja kotvan aikaa kyyröttivät molemmat hiljaa vierekkäin, ja jänis
likistyi kiinni peitteeseen lämmintä saadakseen.

Silloin kuului kaukaa sateen ja ukkosenjyrinän halki muutamia
pyssynlaukauksia; Lenore värähti kokoon, ja pitkin harppauksin katosi
jänöjussi metsän pimentoon. Tuolla kaukana kamppailivat ihmiset
keskenään, siellä vuosi lämmin ihmisveri mustaan maaperään. Kuului
kova karjahdus, joka matkojenkin päästä soinnahti kiukkuiselta ja
uhkaavalta; sitten oli jälleen aivan hiljaista. "Olikohan hän ollut
vaarassa?" kyseli tyttö itseltään, mutta hän ei tuntenut yhtään hätää
tuon miehen puolesta, vaan pudisti päätään peitteen alla. Missä _hän_
olikin, siellä eivät vaarat häneen tehonneet. Häntä kohden tähdätyn
pyssyn löi maahan putoava puunoksa alas; hänen sydämeensä suunnattu
puukko taittui kuin höylänlastu, ennenkuin se hänet tapasikaan; hänen
kimppuunsa käyvän miehen täytyi kompastua puunjuureen, ennenkuin
ennätti lähellekään. Hän oli "luja" kaikkia vaaroja vastaan; ei
hätää -- ah, hän ei tuntenut mitään samalla tapaa kuin muut ihmiset!
Vapaasti ja ylpeästi hän nosti päätänsä, ja hilpeä oli hänen
katseensa', kun kaikki toiset katselivat masentuneina maahan. Mitkään
vaikeudet eivät häntä kammahduttaneet, mitkään esteet eivät tukkineet
häneltä tietä. Keveästi hän potkaisi syrjään harmit, jotka painoivat
toisia kumaraan. Sellainen mies hän oli! Ja se mies oli äsken nähnyt
hänet heikkona, hädikkönä ja avuttomana! Lenoren itsensä oli syy
ollut, että tuo mies nyt katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä
huolettoman tuttavallisesti. Lenore vapisi ajatellessaan, että toinen
ehkä piankin käyttäisi tätä oikeuttaan hyväkseen -- ehkä julkealla
katseella tai vallattomalla hymyllä tai loukkaavalla sanalla. Tyttö
rukan sydän pamppaili kiivaasti, ja hänen ajatuksensa harhailivat
hätäisinä kuin pesästään säikytetyt lintuset.

Rajuilma alkoi asettua. Kohisevien kuuropäiden sijasta valui nyt
pilvistä tasaista, kestävää sadetta, yhä hiljempaa lorisi sadepuro
hänen vierellään, ja yhä ahkerampaan huhuili huuhkaja; äskeisen
sysimustan pimeyden ja räikeiden tulenliekkien vaihtelun asemasta
seurasi tuhkaharmaa iltahämärä taivaalla ja metsässä. Jälleen
hätäännytti yksinäisyydentunto Lenorea. Mutta silloinpa kajahti
kaukaa ihmisääniä hänen korviinsa, kuului huutoja ja vastauksia;
vouti kuului huutavan: "Kivilouhoksen yli ne ovat äskettäin menneet;
sinnepäin, Neudorfin miehet!" Puhujain askeleet tuntuivat lähenevän;
tuolla mäntyjen välissä liikahteli mieshahmo. Se oli Karl; hän pani
kädet torveksi suulleen ja karjasi metsään: "Halloo, neiti Lenore!"

"Täällä minä olen", kuului hienoinen ääni melkein hänen jalkainsa
juuresta.

Kummissaan Karl peräytyi askeleen taapäin ja luikkasi iloisesti:
"Löydetty!" Kyläläiset ympäröivät Lenoren havumajan hilpeästi
iloillen.

"Meidän neitimme on täällä!" kiljasi muuan Neudorfin poika ja joikui
iloissaan kuin häissä. Lenore nousi pystyyn; vielä särki hänen
jalkaansa, mutta Karlin käsivarteen nojautuen hän yritti urheasti
astua eteenpäin.

"Vain tuonne louhokselle asti", sanoi Karl, "siellä kasvaa puita
harvemmassa." Mutta kyläkunnan nuoret miehet taittoivat ripeästi
muutamia nuoria männynsalkoja ja levittivät havuja niiden päälle
poikkipuolin. Vastustuksestaan huolimatta Lenore nostettiin näille
yksinkertaisille paareille, erään nuorukaisen lähtiessä juoksujalkaa
edeltäpäin kylänvoudin pihaan tuomaan hänelle hevosen vastaan.

"Oletteko te saaneet rosvot kiinni?" kysyi Lenore voudilta, joka
astui hänen vierellään.

"Kaksi vain", tämä vastasi. "Vasikka oli jo ennätetty teurastaa,
mutta me tuomme taljan ja osan lihoista takaisin; hanhet riippuivat
niskat nujerrettuina puunoksalla, mutta rahat ne roistot olivat jo
kerinneet jakaa keskenään. Noilta kahdelta ei paljoakaan löydetty."

"Ne ovat Tarowin miehiä, jotka saimme kiinni", sanoi kylänvouti
synkästi, "sen kylän kaikkein pahimmat vintiöt. Ja sittekin tahtoisin
että ne olisivat jossain muualla kuin meidän käsissämme, sillä siellä
elää hyvin kostonhimoista väkeä."

"Minä kuulin ammuttavan", kyseli Lenore edelleen: "onko kukaan
haavoittunut?"

"Ei meistä yksikään", Karl vastasi. "Rosvot olivat julkeudessaan
rakentaneet itselleen nuotion lähelle metsänreunaa, mihin me
ratsumiehet olimme asettuneet ketjuun. Kekäleet kytivät vielä
sateen kostuttaminakin, ja sen kautta nuo räivät itse ilmaisivat
jälkensä. Me nousimme hevosen selästä, hiivimme perään ja karkasimme
äkkiarvaamatta niiden kimppuun. Ne laukasivat pyssynsä ja ottivat
lipetin viidakkoon. Siellä ne hävisivät näkyvistämme pimeän
selkään. Kesti kauan, ennenkuin jalkamiehet pääsivät metsän halki
meihin yhtymään; ilman pyssynpauketta ja melua ne eivät olisi
meitä löytäneetkään. Herra von Fink kuvasi meille hetikohta teidän
piilopaikkanne. Hän kuljettaa paraikaa vankeja maantielle; ne viedään
linnaan, ja huomenna me lähetämme ne saksalaisten joukkojen huostaan."

"Mutta että herra von Fink jättikin teidät ypö yksin tänne metsän
sydämeen", virkkoi rehellinen kylänvouti päätään pudistellen;
"minusta se oli perin uskallettua."

"Minä itse pyysin häntä lähtemään", vastasi Lenore kiireisesti; ja
vaikka olikin pimeä, loi hän katseensa maahan.

Puolitiessä kylään mennessä tuli Lenoren pony kulkijoita vastaan.
Neudorfissa peri Karlkin takaisin vapaaherran ratsun renkien
hoteista ja saattoi Lenoren linnaan. Oli jo myöhä ilta, kun he sinne
saapuivat. Lenoren pitkä poissaolo oli saanut äidin tulimmaiseen
tuskaan ja vapaaherran kaikkein pahimmalle päälle. Nopeasti
riistäytyi Lenore kaikista kyselyistä ja kiirehti turvaan omaan
huoneeseensa. Kotvan perästä saapui myöskin Fink metsänvartijan
seurassa Kunausta ja toi mukanaan molemmat vangit, jotka kädet
selän taakse köytettyinä astuivat uhitellen vartijainsa välissä ja
nostelivat riikinkukonhöyheniään niin korkealle kuin mielisivät mennä
sunnuntaitansseihin kyläkapakkaan.

"Tämän te vielä saatte maksaa", murahti toinen heistä puolaksi
saattajilleen ja puristi kahlitut kätensä nyrkkiin.


4.

Yhä vielä sateli. Päivän koittaessa olivat taivaan portit hetkeksi
sulkeutuneet, mutta ainoastaan avautuakseen kohta uudestaan ja
syytääkseen vettä kaksinkertaisella voimalla. Niityntekijät olivat
varahin aamulla lähteneet työmaalleen, mutta olleet pian pakotetut
palaamaan takaisin. Nyt he istuivat vaitonaisina linnan vahtituvassa
ja kuivailivat uunin edessä likomärkiä vaatteitaan.

Vapaaherra lojui nojatuolissa peräkamarissaan; hän antoi vanhan
Johannin lukea hänelle sanomalehtiä, jotka taas eilen olivat
hyvästä aikaa päässeet tunkeutumaan linnaan asti. Palvelijan
yksitoikkoinen ääni kertoi pelkistä ikävistä asioista; sadepisarat
ropisivat katonräystäällä ja myrskytuuli pieksi kohisten ja ulvoen
linnannurkkaa; kaikki luonnonäänet säestivät särähtävin epäsoinnuin
lukijan sanoja.

Anton työskenteli kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli
oikeusneuvos Hornilta tullut kirje, jossa tämä ilmoitti, että
sukutilan pakkomyynti oli määrätty toimitettavaksi ensi talven
puolivälissä; kohta tästä virallisesti kuulutettua oli tullut
tieto, että monet tilan kiinnityksistä olivat siirtyneet entisiltä
haltijoilta uusiin käsiin, ja syytä oli peljätä, että vain _yksi_
ostelija oli hankkinut ne itselleen, vaikka monia eri nimiä käyttäen.
Kirjeen vaikutuksen painostamana Anton jäi murhemielin mietiskelemään
vapaaherran vaaranalaista asemaa.

Viereisessä huoneessa piti Fink seuraa naisille; paroonitar makasi
sohvalla, peitettynä Lenoren hartiahuivilla. Hän katseli ääneti
eteensä, ja vain silloin kun tytär astui hänen luokseen kysyen
hellästi hänen vointiaan, nyökkäsi hän tälle hymyillen ja lausui
rauhoittavia sanoja. Lenore istui akkunanpielessä tehden jotain
kevyttä käsityötä ja kuunteli ihastuneena leikkipuheita, joilla Fink
osasi ilostuttaa huoneen sadeharmaata raskautta. Hän olikin tänään
rajuilmasta huolimatta kaikkein veikeimmällä päällään. Välistä
helähti Lenoren kirkas nauru tammioven läpi naapurihuoneeseen;
silloin Anton unohti tilanmyynnit ja kiinnekirjat, tuijotti otsa
rypyssä oveen ja oli katkerasti tietoinen siitä, että hänelle kohta
koitti uusia kamppailuja perheen olemassaolon puolesta.

Mutta ulkona vain satoi kuin saavista kaatamalla, kohisi tuuli,
ulvoi ilma. Valittavasti karjui myrsky metsänharjalta haikeuttaan
vainioiden ja linnan yli. Se lennätti taukoamatta irtikiskomiaan
havunneulakimppuja linnaa kohti; pelloilla kasvavista villeistä
kirsikkapuista se reuhtoi lehdet ja valkeat kukat ja tanssitti niitä
hurjassa piirihypyssä ilmojen halki, paiskasi ne sitten maahan,
naulitsi ne raskain sadepisarin kiinni saviliejuun ja ulvoi: "Pois
kaikki hymy ja hohde, mustaa murheenväriä pitää kaiken kantaa,
mikä vain linnaan kuuluu!" -- Puiden kimpusta tuo hurjapää riensi
kolhimaan nyrkeillään linnanmuureja, kiskoi ja tärisytti tornin
lipputankoa, syyti vettä pilvistä saavittain akkunaruutuja vastaan,
sukelsi pää edellä hurjasti voihkien savupiippuihin ja jyrisytti
ovia kuin henkensä edestä. Jokaisesta aukosta se huuteli sisään:
"Kaitkaatte taloanne, sillä turma lähestyy!" Sellaista meteliä se
piti tuntikaudet, mutta sisässä istujat eivät ymmärtäneet sen puhetta.

Siksipä ei myöskään kukaan pannut merkille ratsastajaa, joka
kiivaasti hoputti väsynyttä hevostaan kylän läpi linnaan päin.
Vihdoin paukkui vasara paaluaitauksen porttiin, yhä kärsimättömämmin
kajahtivat sen iskut, ja äänekkäitä huutoja kuului pihalta ja
portailta. Anton avasi oven, ja asestettu mies, likomärkä ja valuen
maantien rapaa, astui sisään hänen huoneeseensa.

"Sinäkö se olet!" huudahti Anton ällistyneenä. "Ne tulevat", ilmoitti
Karl, katsellen varovaisesti ympärilleen; "säilyttäkää malttinne,
sillä tällä kertaa on vierailu aiottu meille."

"Vihollisetko?" kysyi Anton nopeaan. "Kuinka suuri parvi niitä on?"

"Mitään parvea en ole nähnyt", vastasi Karl totisesti, "vaan
kokonaisen sotajoukon; viitakemiehiä on tuhatkunta, ratsumiehiä sadan
paikkeilla. Ne ovat matkalla yhtyäkseen pääjoukkoon. Olen kuullut,
että niiden on käsketty ottamaan mukaansa kaikki asekuntoiset
puolalaiset miehet ja riistämään aseet saksalaisilta yhdyskunnilta."

Anton avasi sivuhuoneen oven ja pyysi Finkiä käymään hänen puheilleen.

"Ahaa", huudahti Fink, kun hän sisäänastuessaan näki Karlin, "sillä,
joka tuolla tapaa tuo mukanaan huoneeseen puolet maantien loasta,
ei ole hyviä uutisia tuotavana. Miltä taholta vihollinen lähestyy,
kersantti?"

"Neudorfin koivumetsästä ne samoavat tännepäin tiheänä joukkona.
Tämän kylän miehet istuvat joukolla kapakassa, ryyppivät paloviinaa
ja kinastelevat keskenään."

"Ei ainuttakaan merkkitulta ole palanut, ei ainuttakaan ilmoitusta
ole vielä tullut lähikylistä", huudahti Anton akkunan äärestä.
"Ovatko Neudorfin ja Kunaun saksalaiset sitten nukkuneet keskellä
päivää?"

"Ne tulivat itsekin yllätetyiksi", kertoi kovanonnenviestin tuoja.
"Heidän vahtinsa olivat jo eilen illalla havainneet vihollisen,
joka kulki puolisen penikulman päässä Neudorfista Rosminiin
vievällä valtatiellä. Kun se oli poikkeamatta jatkanut matkaansa
Neudorfin tienhaaran ohi, tulivat kyläläiset hyville mielin.
Heidän ratsumiehensä seurasivat etäältä viitakemiehiä, kunnes
näiden jälkijoukko oli häipynyt heidän näkyvistään. Mutta yöllä ne
peijakkaat pyörähtivätkin takaisin ja hyökkäsivät aamuhämärissä
kylään, missä elämöivät kuin paholaiset. Kylänvouti iskettiin täyteen
haavoja, hän on mennyttä miestä ja voihkii verissään pahnoillaan,
hälytystorni sytytettiin palamaan; sen sauhun näkisi tännekin
metsänreunan yli, jollei sataisi niin rankasti. Nyt on vihollinen
jakautunut eri osiin nuuskiakseen läpikotaisin kaikki saksalaiskylät;
muuan joukko menee Kunauhun, toinen uuteen ulkokartanoomme ja
pääjoukko tulee tännepäin."

"Kuinka paljon meillä on vielä aikaa varustautuaksemme niitä herroja
vastaanottamaan?" kysyi Fink.

"Tällaisella säällä tarvitsee jalkaväki tuntikauden tänne
keritäkseen."

"Onko metsänvartijaa varoitettu", kysyi Anton, "ja tiedetäänkö
ulkokartanossa mitään vaarasta?"

"Ei ollut enää aikaa lähettää niille sanaa; ulkokartanoon on
Neudorfista pitempi matka kuin tänne, ja minä olisin kenties
ennättänyt liian myöhään linnaan. Meidän merkkiroviomme minä sytytin,
mutta tällaisella sateella siitä ei näy tulta eikä savua; kaikki
merkit ovat nyt turhia."

"Jolleivät ne itse ole osanneet pitää varaansa", sanoi Fink nyökäten
myöntävästi, "niin emme mekään voi enää tehdä mitään heidän
hyväkseen."

"Metsänvartija on vanha kettu, jota ei kukaan saa hännästä kiinni",
virkkoi Karl; "mutta ulkokartanon vouti ja hänen nuori vaimonsa --
taivas heitä armahtakoon!"

"Pelastakaa toki meidän väkemme!" huudahti rukoileva ääni Finkin
viereltä. Lenore seisoi äkkiarvaamatta keskellä huonetta, kädet
ristissä rinnalla.

Anton riensi sulkemaan oven, josta Lenore oli kenenkään huomaamatta
tullut sisään. "Entä armollinen rouva?" hän huudahti huolissaan.

"Hän ei ole vielä kuullut mitään", vastasi Lenore kiireisesti. "Mutta
lähettäkää toki joku ulkokartanoon, auttakaa voudin perhettä sieltä
pakenemaan!"

Fink etsi lakkiansa. "Taluttakaa hevoseni ulos tallista", hän sanoi
Karlille.

"Sinä et nyt jouda sinne lähtemään", huudahti Anton sulkien häneltä
tien; "minä otan sinun hevosesi."

"Anteeksi, herra Wohlfart", puuttui Karlkin väittelyyn, "ehkä minun
sallitaan ottaa herra von Finkin hevonen -- minä kykenen vielä
ratsastamaan huikean matkan."

"Sama se minusta", päätti Fink. "Metsänvartijan ja mitä muita miehiä
vain tavoitatte te lähetätte tänne linnaan, naiset, hevoset ja
lampaat toimittakaa piiloon metsään. Voudin pitää kuljettaa elukat
syvälle metsän pimentoon ja vaarinottaa linnaa hiekkahaudan partaalla
kasvavista vanhoista petäjistä. Mutta itse te pysykää hevoseni
selässä, joka minun on surukseni uskottava teidän koipienne väliin
lähipäiviksi. Ratsastakaa sitten suoraapäätä Rosminiin ja etsikää
käsiinne lähin osasto meidän sotaväkeämme, sille viekää meiltä
sana, että me tarvitsemme kiiruimman kautta apua, ratsuväkeä mikäli
mahdollista mukaan."

"Meidän punalakkimme [husaarit] kuuluvat olevan tunnin matkan päässä
Rosminista", sanoi Karl poislähtiessään; "Kunaun seppä huusi sen
perääni, kun ratsastin hänen ohitseen."

"Mitä vain saatte sotaväkeä liikkeelle, se tuokaa tänne. Sillä aikaa
kuin te satuloitte hevosen, minä kirjoitan pari riviä ylipäällikölle."

Karl vei kätensä ohimolleen, pyörähti kannoillaan ympäri ja,
juoksi portaita alas; Anton seurasi hänen kintereillään. Karlin
kiinnittäessä ratsulle mahavyönsolkia huusi Anton hänelle
kiireisesti: "Ohi ratsastaessasi huuda kartanonväki karjapihalla
kokoon; minäkin lähden hetipaikalla sinne. -- Sinä, poika parka,
ennätit tänään tuskin syödä aamiaistakaan, ja sinulla on sangen vähän
toiveita saada lähitunteinakaan mitään suuhusi." Hän juoksi takaisin
linnaan, nouti keittiön puolelta likööripullon, leipäkyrsän ja kinkun
jäännökset, työnsi nämä eväät säkkiin ja kurotti sen ynnä Finkin
kirjeen ratsastajalle, joka oli juuri lähtemässä linnanpihasta.

"Kiitos vain", sanoi Karl puristaen Antonin kättä, "te pidätte
kaikesta huolta. Mutta nyt on minulla vielä pyyntö teille: ajatelkaa
toki itseännekin, herra Wohlfart; tämä puolalainen roskakartano ja
sen kehno komento eivät ole sen arvoiset, että te panette henkenne
niiden hyväksi alttiiksi. Kotona olisi eräiden vaikea kestää surua,
jos teille jotakin tapahtuisi."

Anton puristeli lämpimästi uskollisen toverin kättä. "Voi itse
hyvin matkallasi, minä teen täällä velvollisuuteni; äläkä unohda
lähettää metsänvartijaa tänne, ja ennen kaikkea pelasta voudin vaimo.
Sotamiehet tuo tänne metsätietä myöten."

"Älkää siitä huolehtiko", sanoi Karl hilpeästi; "tämä hieno raudikko
saa tänään tuta nahassaan, mihin vanhat husaarinreidet pystyvät."
Näin sanoen hän heilutti lakkiaan ja katosi täyttä nelistä karjapihan
rakennusten taa. Anton telkesi pihaportin, sitten hän kiiruhti
vahtitupaan ja veti hälytyskellon nuorasta. Työnjohtajan hän käski
järjestämään miehet, miehittämään takaoven eikä päästämään sisään
ketään tiedustamatta tulijan nimeä ja asiaa, ei edes pakolaisiakaan.
"Syökää runsaasti ja juokaa kohtuullisesti, meillä on tänään
vielä kova urakka edessämme", huusi hän miehille poistuessaan.
Ylhäällä omassa huoneessaan Fink tällä välin lataili kiväärejään.
Lenore seisoi hänen vieressään ja ojensi hänelle seinältä mitä hän
tarvitsi. Neiti oli kalmankalpea, mutta hänen silmissään paloi
innostuksen tuli, joka ei jäänyt sisäänastuvalta Antoniltakaan
huomaamatta. "Antakaa meidän miesten yksin huolehtia näistä vakavista
leikkikaluista", hän pyysi neidin luokse käyden.

"Onhan tämä minun vanhempaini talo, jota te käytte puolustamaan",
huudahti Lenore. "Isäni ei kykene johtamaan teitä. Te ette saa panna
meidän takiamme henkeänne alttiiksi, jollen minä saa olla mukana."

"Suokaa anteeksi", Anton vastasi, "teidän lähin tehtävänne on nyt kai
valmistaa äitiänne hyökkäyksen varalta ja olla lähitunteina hänen
vierellään."

"Äitini, äiti parka!" parahti Lenore lyöden kätensä yhteen, laski
sitten ruutisarven pöydälle ja riensi viereiseen huoneeseen.

"Minä panin juuri miehet syömään", sanoi Anton Finkille. "Tästä
hetkestä lähtien sinä otat päällikkyyden."

"Hyvä", vastasi Fink; "tässä on sinun varustuksesi, tämä
kaksipiippuinen pyssy on kevyt käsitellä, toinen piippu on luotia,
toinen susihaulia varten. Luotipussi on vuoteesi alla."

"Uskotko että jaksamme kestää piirityksen?" kysyi Anton.

"Meidän on joko tykkänään luovuttava kaikesta vastarinnasta ja
antauduttava lähestyvien roistojen armoille, tahi on meidän
koetettava kestää siihen asti kunnes viimeinenkin luotimme on
ammuttu. Tämän äärimmäisen mahdollisuuden varallehan me olemme koko
ajan valmistautuneetkin; ehkäpä antautuminen olisi järkevämpi,
mutta minä tunnustan, ettei se ole oikein minun makuuni. Mutta kun
täällä on talon isäntäkin olemassa, niin päättäköön hän; joudu sinä
vapaaherran puheille."

Anton kiiruhti käytävää pitkin toiseen kylkirakennukseen. Jo kaukaa
hän kuuli paroonin huoneessa tuoleja kiivaasti viskeltävän. Tuima
"Sisään!" kuului vastaukseksi hänen koputukseensa. Vapaaherra seisoi
suorana kuin seiväs keskellä huonetta ja jyrähytti hänelle vastaan:
"Kuulen, että täällä tapahtuu jotakin ja pidän anteeksiantamattomana
huomaamattomuutena, ettei minulle siitä mitään ilmoiteta."

"Anteeksi, herra parooni", Anton vastasi, "vasta jokunen minuutti
sitten tuli tieto, että vihamielinen joukko viitake- ja ratsumiehiä
lähestyy linnaanne. Me olemme kiireimmän kautta lähettäneet
sananviejän lähimpään sotaväenosastoon; sitten telkesimme portin ja
odotamme teidän käskyjänne."

"Huutakaa herra von Fink tänne", vastasi parooni tuimasti.

"Hän on tällä hetkellä vahtituvassa."

"Minä pyydän häntä vaivautumaan hetikohta minun puheilleni",
huusi tulistunut vanha herra; "teidän kanssanne en voi puhua
sotilaallisista toimenpiteistä. Fink on kavaljeeri ja puolittain
sotilas, hänelle tahdon antaa tarvittavat ohjeet. Mitä te siinä vielä
kuhnailette!" ärähti hän tiukasti. "Luuletteko te nuoret miehet
voivanne leikitellä minun kanssani, kun onnettomuudekseni olen sokea?
Joka syö minun leipääni ja nauttii minulta palkkaa, sen täytyy toki
ainakin panna arvoa käskyihini."

"Isä!" huudahti Lenore käsiään väännellen kynnykseltä ja katsahti
rukoilevasti Antoniin.

"Te olette oikeassa, herra parooni", vastasi Anton. "Pyydän anteeksi,
että tässä hämmingissä unohdin ensimmäisen velvollisuuteni. Minä
lähetän herra von Finkin tänne tässä tuokiossa." Hän kiiruhti ulos
huoneesta ja mainitsi eteishallissa Finkille paroonin ärtyneestä
mielialasta.

"Hän on narri", hymähti Fink.

"Jouduhan nyt vain heti paikalla hänen luokseen", hoputti Anton,
"muuten naiset saavat kärsiä hänen oikullisuudestaan." Sitten Anton
kääräisi työmiehentakin ympärilleen ja juoksi takaportista sateessa
karjakartanoon.

Siellä vallitsi hirveä hämminki. Saksalaisia perheitä naapurikylistä
oli paennut tänne lapsineen ja niine vähine tavaroineen, joita
hädissään olivat kerinneet ottaa mukaansa. Heitä istua kyyrötti
tai makaili luhan lattialla parisenkymmentä henkeä, miehiä, naisia
ja lapsia; vaimot voivottelivat, lapset parkuivat ja miehet
tuijottelivat synkästi eteensä. Monet heistä kuuluivat maalaiskylien
suojeluskuntiin, ja muutamilla oli pyssynsä mukana. Pihalla seisoivat
heidän pienet rattaansa; niiden keskellä juoksenteli renkejä, hevosia
ja lehmiä sekaisin. Anton huusi niittymestarin avukseen saadakseen
edes jonkinlaista järjestystä aikaan. Luotettavimman rengin ja
saksalaisen karjakon hoteisiin hän jätti kyntöhevoset ja nautakarjan.
Rengin, joka oli päättäväinen mies, hän vei syrjään ja puheli hänen
kanssaan eräistä paikoista hiekkahaudan viereisessä tiheikössä,
joissa voi toivoa ihmisten ja elukkain voivan olla kätkössä ja
vähin suojassakin sadeilmalla. Sinne piti rengin ajaa karja ja
etsiä käsiinsä uuden ulkokartanon vouti, joka metsässä toimisi
ylijohtajana. Sitten hän käski karjakon jättämään yhden lypsylehmän
jälelle, avasi itse karjalle takaveräjän ja katseli kuinka miehet,
elintarpeita selässään kantaen, ajoivat elikoita metsään.

"Mutta mitä me teemme paroonin ja näiden vieraiden hevosilla?" kysyi
teknikko kiireissään.

"Ne on toimitettava muutamien vankkurien kera linnaan, kävi sitten
miten kävi. Kukapa tietää vaikka mekin pakenemme, jos oikein hätä
tulee."

Sitten Anton antoi kaikella kiiruulla lastata Karlin äskettäin
maalaamiin vankkureihin moniaita säkkejä perunoita, jauhoja ja
kauroja sekä heiniä niin paljon kuin mahtui. Palotynnörinkin eteen
hän valjastutti hevoset ja täytätti sen raittiilla vedellä. Vieläkin
satoi kuin saavista kaataen, ja sateen ryöpsinässä heittelivät rengit
säkkejä, arkkuja ja myttyjä vaunuihin; kaikki ihmiset juoksivat
kiireissään sikinsokin ja huusivat, itkivät ja sadattelivat saksan- ja
puolankielin. Kun Anton joutui pakolaisten joukkoon, kävi naisten
parunta vielä kovemmaksi, miehet piirittivät hänet keskeensä
ja rupesivat kertomaan onnettomuuksistaan, lapset riippuivat
itkien hänen takinhelmoissaan -- tuo näytelmä oli perin surkea ja
järkyttävä. Anton koetti lohdutella heitä: "Ennen kaikkea koettakaa
pysyä, levollisina, me suojelemme teitä minkä voimme. Toivon että
saamme sotaväkeä avuksi, ja siihen saakka teidän pitää oleskella
linnan turvissa. Te olette uskollisesti ollut meidän rinnallamme tänä
pahana aikana; niin kauan kuin meillä itsellämme on leipää, ette
tekään jää ilman."

Neljännestunnin ankaran työn jälkeen Anton lähti linnaan. Rengit
ajoivat vankkurit takaportille, pakolaisjoukko astui perässä.
Yhä virtaili linnaan lisää väkeä, jotka olivat pelastuneet
saksalaiskylistä; Kunaun seppäkin seisoi naapuriparven ympäröimänä
pihaportilla odotellen sisäänpääsöä. Koko ihmislauma järjestettiin
nyt jonoksi, joka säännöllisissä riveissä kulki portista pihaan,
hevoset riisuttiin valjaista ja tavarat purettiin vaunuista. Naiset
ja lapset Anton saattoi kahteen alikerran huoneeseen, jotka tosin
akkunalaudoituksen takia olivat pimeät, mutta sittekin rattoisammat
kuin kylmä riihenlattia tai sateen kastelema sänkipelto. Suurinta
vaivaa oli hevosten sijoittamisesta; tiiviisti vieri vieressä
niitä seisoi tusinan verta yhden ainoan avoimen katoksen alla,
hädintuskin suojassa sateelta ja kohta odottavilta vihollisluodeilta.
Vesisammio asetettiin keskelle pihaa ja perunavankkurit paaluaitaa
vastaan, jotta omat ampujat saisivat hätätilassa niistä turvaa.
Sitten kokosi Kunaun seppä kaikki asekuntoiset miehet ympärilleen;
paitsi niittymestaria ja kartanon neljää renkiä oli niitä kaikkiaan
viisitoista, useimmilla aseet mukana. Mahtavasti jymähtelivät heidän
askeleensa linnan pitkässä käytävässä; he kulkivat isoon eteishalliin
ja asettuivat Finkin niittytyöläisten rinnalle. Siten oli
linnoituksen koko sotavoima koolla; metsästystakkiinsa pukeutuneena
Fink asteli edestakaisin oman työmieskomppaniansa rintamaa. Anton
kävi hänen luokseen ja ilmoitti, mitä hän tähän saakka oli saanut
toimeen.

"Sinä tuot meille lisää miehiä", vastasi Fink, "ja se on aivan
paikallaan, mutta samalla tuot myös kokonaisen liudan naisia ja
lapsia. Linna on nyt täpösen täynnä kuin mikäkin mehiläiskeko, yli
kuusikymmentä nälkäistä suuta ynnä tusinan verran hevosia; sinun
perunavankkureistasi huolimatta me saamme neljänkolmatta tunnin
kuluttua käydä pureksimaan kiviä."

"Mutta olisinko voinut jättää heidät tuonne ulos?" kysyi Anton
pahoilla mielin.

"Olisivathan he metsässä olleet yhtä hyvin turvassa kuin täälläkin",
sanoi Fink olkapäitään kohauttaen.

"Mahdollisesti", Anton vastasi; "mutta pitikö minun karkoittaa nuo
ihmisparat räiskyvässä sateessa ulos metsään, ilman ruokaa ja tiettyä
päämäärää, hirmuisen pelon ja ahdistuksen vallassa -- ei, se olisi
ollut julmuutta, josta en ottaisi vastatakseni. Ja luuletko sinä,
että miehet olisivat tulleet tänne ilman vaimojaan ja lapsiaan?"

"Miehistä meille on ainakin jotain hyötyä", päätti Fink keskustelun
ja kääntyi tarkastamaan vastatulleita; "pidä sinä nyt rodun
ruokinnasta huolta." Fink antoi aseettomille kiväärejä ja jakoi
miehistön neljään osastoon, joista hän yhden sijoitti pihamaalle,
kaksi linnan yli- ja alikertaan sekä yhden vahtitupaan varaväeksi.
Sitten hän hankki Kunaun sepältä ja eräiltä toisilta tarkat tiedot
vihollisesta.

Tällävälin Anton oli rientänyt pohjakerrokseen, jossa hän jätti
muonavarastot niittymestarin silmälläpidon alaisiksi ja kannatti
vapaaherran palvelijalla puita ja vettä kokoon. Säkillinen
perunoita ja toinen jauhoja asetettiin keittiönlieden vierelle ja
tulelle pantiin iso kattila kiehumaan. Poislähtiessään hän uskoi
keittäjättärelle suurena salaisuutena, että yksi lypsylehmä oli
tuotu talliin herra von Finkin ratsun pilttuuseen, jotta ei ainakaan
perheen jäsenten tarvinnut kaivata maitoa näinä päivinä. Vanha
Babette väänteli kauhuissaan käsiään. "Ah, herra Wohlfart, mikä
hirmuinen onnettomuus", hän vaikeroi, "luodit lentelevät varmasti
tänne minun keittiööni!"

"Eikö mitä", sanoi Anton, "keittiön akkunathan ovat siksi matalalla,
ettei niihin osu ainuttakaan luotia; keitelkää te vain kaikessa
rauhassa. Väki on kaikki nälissään; minä lähetän pakolaisnaisista
kaksi auttamaan teitä."

"Kuka nyt malttaa syödä tällaisessa vaarassa!" huudahti keittäjätär.

"Me syömme jok'ainoa", rauhoitti Anton häntä.

"Käskettekö te sitten laittamaan velliä vai perunamuhennostako?"
kysyi Babette epätoivoisena ja heilutteli kuumeisesti kauhaansa.

"Kumpiakin, äiti kulta."

Keittäjätär pidätti häntä vielä takinhihasta. "Mutta, herra Wohlfart,
herrasväkeä varten ei koko talossa ole yhtään munia. Herra hyvästi
siunatkoon, että tämän onnettomuuden pitikin tulla juuri tänään!
Mitäs herra parooni sanookaan, kun ei saa illalliseksi munakokkelia?"

"Hitoille munat ja kokkelit", kivahti Anton närkästyneenä; "ei tänään
tarvitse pitää niin tarkkaa lukua."

Hänen palatessaan eteishalliin huusi Fink hänelle vastaan: "Vahdit on
kaikki asetettu paikoilleen, nyt voimme rauhassa odottaa vihollisen
tuloa. Minä nousen ylös torniin ja otan muutamia pyssymiehiä mukaani.
Jos jotain tapahtuu, niin siellä minut tavataan."

Sitten tyhjeni eteishalli ja talossa kävi jälleen hiljaiseksi.
Vahdit seisoivat vaitonaisina vartiopaikoillaan ja tähystivät
herkeämättä metsänreunaan; vahtituvassa istui varamiehistö ja
puheli keskenään hiljaisella äänellä; ainoastaan lastenkamarissa
ei melu ottanut asettuakseen, ja vilkas liike kävi alikerran
pakolaishuoneiden ja keittiön välillä. Levottomasti odotellen Anton
kierteli joka paikassa, sisältä ulos pihamaalle ja sieltä jälleen
omaan huoneeseensa, missä hän sitoi vapaaherran asiapaperit langalla
yhteen, ja sitten taas käytävillä ja niissä huoneissa, joissa
pyssymiehet oleskelivat. Siten kului neljännestunti toisensa perästä;
vihdoin astui Lenorekin ulos äitinsä huoneesta ja huudahti: "Tämä
epätietoisuus on kerrassaan sietämätöntä!"

"Ei myöskään ulkokartanosta tule minkäänlaisia tietoja", vastasi
Anton synkästi; "mutta sade alkaa tauota, ja mitä tänään tulee
tapahtumaan, tulee ainakin toimitetuksi kirkkaassa päivänvalossa.
Tuolla pilvet jo repeilevät ja sininen taivas kuultaa lävitse. --
Kuinka rouva paroonitar nyt jaksaa?"

"Hän odottelee tyynin mielin kaikkea", sanoi Lenore.

Molemmat kävelivät kotvan aikaa ääneti edestakaisin eteishallissa.
Vihdoin Lenore pysähtyi Antonin eteen ja huudahti kiivaasti:
"Wohlfart, minusta on hirmuista, että te olette meidän takiamme
joutunut tähän tilanteeseen!"

"Onko tämä tilanne sitten niin hirveä?" kysyi Anton alakuloisesti
hymyillen.

"Ehkä ei teidän tunnollenne", sanoi Lenore, "mutta te uhraatte meidän
hyväksemme enemmän kuin ansaitsemme. Me olemme joka suhteessa niin
kiittämättömät teitä kohtaan; muissa olosuhteissa te olisitte paljon
onnellisempi." Hän asettui akkunaan ja puhkesi katkeraan itkuun.

Säikähtyneenä Anton astui hänen luokseen ja koetti tyynnyttää häntä.
"Jos te tarkoitatte isänne taannoin lausumia sanoja, niin ei teidän
kannata niiden vuoksi minua säälitellä; tiedättehän itsekin, mitä jo
ennen olemme tämän kohdan suhteen puhelleet ja sopineet."

"Ei se vain sitä ole", huudahti Lenore itkien.

Anton tiesi yhtä hyvin kuin impi itsekin, ettei se sitä ollut,
ja että nuo sanat olivat peitetty tunnustus heidän väliensä
muuttumisesta. "No, olipa tuo nyt mitä hyvänsä", hän virkkoi
hilpeästi, "tottahan te toki suotte minulle sen ilon, että
minäkin saan kokea jonkin seikkailun! Tosin olen aika poropeukalo
sotamieheksi, mutta näyttääpä siltä, ettei vihollinen anna minulle
paljonkaan tilaisuutta tuottaa sille vahinkoa."

"Kukaan ei kiitä teitä siitä, mitä saatte kestää meidän edestämme, ei
kukaan!" valitti Lenore edelleen.

"Eikö kukaan?" kysyi Anton. "Eikö minulla ole täällä ystävätär, joka
on liiankin taipuvainen arvostelemaan ylen korkeaksi sitä vähää, mitä
ehkä voinen tehdä? Lenore, te olette sallinut minun asettua lähempään
suhteeseen teihin kuin minulle muuten olisi ollut mahdollista. Ettekö
te pidä minkään arvoisena, että minä olen saanut joitakin veljen
oikeuksia teihin?"

Lenore tarttui kiivaasti hänen käteensä ja puristi sitä. "Minäkin
olen viime aikana ollut toisenlainen teitä kohtaan kuin minun olisi
pitänyt olla. Minä olen hyvin onneton", hän huudahti kiihkeästi.
"Yhdellekään ihmiselle en voi tunnustaa mitä sielussani tapahtuu,
en edes äidille enkä teillekään. Kaiken luottamukseni toisiin olen
kadottanut ja kaiken rauhani." Hän painoi nenäliinan silmilleen.

"Lenore!" kuului hänen isänsä huutavan kärsimättömästi huoneestaan.

"Nyt ei ole aikaa selittelyihin", sanoi hän tyyntyneemmin. "Jos
pääsemme onnellisesti tämän päivän ohi, niin tahdon koettaa olla
vahvempi kuin nyt. Auttakaa te minua siinä, Wohlfart."

Lenore riensi vapaaherran luo, ja Anton jäi yksin alakuloisiin
ajatuksiinsa. Mutta jopa helotti kirkas päivänpaiste linnan
pihamaalle, miehet lähtivät vahtituvasta ja asettuivat kynnyksellä
riviin, naisetkin tungeksivat ulos pimeistä suojistaan, niin että
heidät oli väkisin pakotettava takaisin. Kun ensi säikähdyksestä
oli selvitty, sai väki jälleen rohkeutta ja rupesi arvailemaan
kaikenlaista. "Kukaties ne ovatkin unohtaneet koko linnan",
sanoivat jotkut, tahi: "Ne eivät uskalla käydä meidän kimppuumme",
virkkoivat toiset; ja muuan viisas räätäli todisteli kaikenlaisten
todennäköisten seikkain perusteella, että puolalaisten takinhelmat
hulmusivat jo kaukana Rosminin toisella puolella. Mutta niin
innokkaasti kuin kaikki vakuuttelivatkin vaaran jo olevan ohitse,
kuuntelivat he kuitenkin hätäisesti vahtimiesten askeleita
talon käytävissä ja katselivat yhä ylös torniin päin, eikö
sieltä minkäänlaista merkkiä tullut. Antonistakin kävi odotus
sietämättömäksi, ja hän kiipesi torniin. Sen lakealle katolle oli
linnan päällikkökunta sijoittunut; sokea vapaaherra istui tuolillaan,
sen selkälautaan nojautui Lenoren korkea vartalo, ja hän piteli
päivänvarjoaan isänsä kasvojen edessä; leveissä ampumarei'issä
istui neljä pyssymiestä, ja ylhäällä muurinreunalla heilutteli Fink
sääriään ammottavan tyhjyyden päällä ja puhalteli sikaristaan sinisiä
savuja tuuleen.

"Eikö näy mitään?" kysyi Anton.

"Ei muuta kuin humalainen liuta omia kyläläisiämme, jotka tuolla
maantiellä samoavat Tarowiin päin." Fink näytti kädellään tummaa
miesrykelmää, joka juuri katosi metsänreunan taa. "Hyvä vain,
että pääsemme mokomasta roskaväestä eroon. Niillä on terveellinen
pelko meidän harmaatakkejamme kohtaan, ja ne pitävät viisaimpana
suunnata ryöstöhalunsa muuanne. Vieläkin on jokainen hetki ratkaisun
viivyttämisessä meille eduksi; olemme juuri laskeneet, ettei apua
käy parhaassakaan tapauksessa odottaminen tänne ennen huomista
puoltapäivää. Ja kokonaisen vuorokauden kestävä vierailu tuskin
käynee hupaiseksi noille metsäntakaisille herroille. -- Mainio
paikka tämä tornin katto, herra von Rothsattel. Nähdä täältä ei
tosin voi paljoakaan, vähäsen männikön reunaa, teidän peltonne ja
niiden hiekkareunustat; mutta puolustustoimiin tämä ylävä paikka on
erinomainen. Tunteelliset sielut ovat kyllä pahoitelleet linnanne
autiota ympäristöä, jossa tuskin kasvaa puuta ja ruohonkortta.
Mutta minusta se juuri on mainiota; lukuunottamatta karjapihan
ensimmäistä latorakennusta, jonne tästä kohdasta on linnuntietä
matkaa kolmisensataa askeletta, ei vihollisen tarkkampujille tarjoudu
ainuttakaan lymypaikkaa, joka olisi myyränkoloa suurempi. Niin
pitkältä kuin pyssynluoti kantaa, me hallitsemme täältä tornista
koko lakeutta yksinvaltaisesti. Ainoastaan tuo pensasistutus tuolla
alhaalla on tiellä; se nauttii, luulen mä, neiti Lenoren erikoista
suosiota."

"Myönnän itseni syylliseksi", sanoi Lenore.

"No niin", virkkoi Fink huolettomasti, "sitten te saatte
maksaa sairaskulut, jos luoteja meihin osuu. Ainakin puolen
tusinaa vihollisen pyssymiehiä löytää hyvän turvapaikan teidän
pensastossanne."

"Se on Lenoren mielipaikka", virkkoi vapaaherra anteeksipyydellen.
"Hänellä on siellä turvepenkki, ja se on ainoa paikka, jossa hän voi
oleskella ulkoilmassa."

"Ahaa, se on toinen juttu", sanoi Fink; hän kääntyi Lenoreen päin,
mutta tämä oli kadonnut isänsä viereltä. Kohta kuultiin pihanporttia
avattavan ja Lenore nähtiin muutamia työmiehiä perässään rientävän
istutusmaalle. Fink huusi kummissaan alas: "Minnekä nyt matka,
neiti?" Lenore teki kädellään päättäväisen liikkeen, kävi sitten
kiinni nuoreen näreenvesaan ja kiskoi ja reuhtoi sitä kaikista
voimistaan, kunnes sai sen irtautumaan juurineen maasta. Työmiehet
seurasivat hänen esimerkkiään. Muutamassa silmänräpäyksessä oli koko
nuori taimisto kadonnut maan päältä. Sitten Lenore innoissaan tarttui
kuokkaan ja hakkasi sillä turvepenkkinsä raunioiksi.

Anton oli yhdessä Lenoren kanssa istuttanut nuo vesat, molemmat
olivat yhdessä iloinneet niiden juurtumisesta ja kasvamisesta ja
niiden tekemästä hauskasta vaikutuksesta; joka päivä oli Lenore
käynyt katselemassa ja kastelemassa hoidokkejaan, ja jokainen niistä
oli ollut hänen persoonallinen ystävänsä. Anton katseli vaieten
hävitystä, mutta lopulta hän ei malttanut olla sanomatta hiukan
katkerasti: "Nuo hennot vesat tuskin olisivat tuottaneet vahinkoa;
suotta sinä aiheutit niiden hävityksen."

"Ohoo", vastasi Fink, "neiti Lenore menettelee kuten varovainen
linnanpäällikkö ainakin. Sellaisten ensimmäinen taidonnäyte on
luoda puhtaaksi linnoituksensa ympäristö; ja tuollaisen vesaikon
voi jälleen istuttaa minä kevätpäivänä hyvänsä. -- Kantakaa vesat
kauemmaksi karjapihaan", hän huusi työmiehille, "hajoittakaa myöskin
kaivon lautakatos, lyökää reikä umpeen ja tuokaa laudat tänne
linnanpihaan."

Kun Lenore palasi torniin ja asettui jälleen vapaaherran tuolin taa,
nyökkäsi Fink hänelle kuten vanhempi toveri nuoremmalle, tarttui
sitten kiikariinsa ja rupesi jälleen tarkastamaan metsänreunaa.

Tornissa oleva seurue jäi sinne vielä tuntikaudeksi, mutta
kenelläkään ei ollut halua puhua; Finkinkin satunnaiset leikinlaskut
lankesivat hedelmättömään maahan. Anton laskeutui alas pitämään
väkeä järjestyksessä, mutta uudelleen vei halunsa hänet torniin,
mistä hän toisten tavoin katseli hievahtamatta metsätielle päin.
Vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen Fink nakkasi sikarinsa menemään ja
sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme
vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin
äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille,
olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl
jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä
ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti
kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat
odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On
välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu
hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta.
Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella
ei näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään.
Minusta tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut
yhtään pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut
savupilvi on tyyten kadonnut."

Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain,
poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja
katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön
puolelta. Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää
kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta metsän
reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään",
hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme,
olisi muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella
jotain pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä
suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."

Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi kartanon
renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein rivakinta
työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat lähtivät
ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl
oli ostanut viikko sitten, kuopivat lantatunkiolla, kyyhkyset
kuhertelivat vajojen olkikatoilla; pieni koira, joka oli juossut
Kunaun sepän mukana, oli tehnyt itsensä hyljätyn karjakartanon
kaitsijaksi ja haukkua luskutti epäluuloisesti ratsastajia. Peräkanaa
he sitten päästivät täyttä ravia kylän läpi pysähtyen kapakan eteen;
tarjoiluhuone siellä oli tyhjänä. Anton huuteli isäntää. Kotvan
perästä tölmähtikin mies kalpeana ovelleen ja löi kätensä yhteen
Antonin nähdessään.

"Vanhurskas Jumala, herra Wohlfart, että te olette vielä täällä!
Minä kun luulin teidän jo kauan sitten paenneen linnan herrasväen
kanssa Rosminiin tai sotamiestemme turviin. Aaprahamin Jumala
sentään, minkälainen onnettomuus! Bratzky on istunut täällä minun
turvassani ja yllyttänyt miehiä linnan herrasväkeä ja kaikkia
saksalaisia vastaan. Mutta hän ei saanut heitä taivutetuksi käymään
linnan kimppuun. Sitten lähti enin osa kyläläisiä Tarowiin yhtyäkseen
puolalaisiin; ne, jotka jäivät kotiin, ovat piiloutuneet; minäkin
olen kaivanut maahan, mitä kiireessä olen kerinnyt haalia kokoon."

"Missä viholliset nyt ovat?" kysyi Anton.

"En minä tiedä", huusi kapakoitsija; "sen vain tiedän, että
paljon niillä on väkeä, oikein suuri sotajoukko, ja vormupukuisia
ulaanejakin on mukana."

"Tiedättekö, onko metsä Neudorfiin päin turvallinen?"

"Kuinka se voisi olla turvallinen, eihän moneen tuntiin ole tullut
ketäkään Neudorfista. Jos tie olisi vapaa, niin täytyisi puolet sen
kylän asukkaista olla täällä, minun kapakassani tai teidän luonanne
linnassa."

"Te olette oikeassa. Tahdotteko te jäädä tänne odottamaan
puolalaisjoukkoja?" kysyi Anton kääntäen hevosensa poispäin;
"linnassa teidän olisi varmempi olla."

"Kukapa sen tietää", huoahti isäntä. "En minä pääse täältä irti; jos
lähden pois, niin voi koko kapakkani tulla hävitetyksi."

"Mutta entä naisväkenne?" kysyi Anton, pidättäen ratsuaan.

"Täytyyhän minulla olla väkeä apuna", vaikeroi epätoivoinen isäntä.
"Vaikka ne ovatkin nuoria, täytyy niiden kestää täällä. Tuonaan tuli
tänne Rebekka, sisareni tyttö; hän on kotonaan tottunut kaupantekoon.
Hän tulee hyvin toimeen talonpoikain kanssa ja saa rahat heiltä irti,
vaikka he olisivat ihan päissäänkin. -- Rebekka", hän huusi sisään,
"herra Wohlfart käskee kysymään, tahdotko sinä lähteä linnaan; siellä
olisit turvassa niiltä villeiltä miehiltä."

Rebekan pyöreät kasvot, joita ympäröi punertava tukka, pistivät
näkyviin kellarinluukusta. "Mitä minä linnassa tekisin, eno?" hän
huusi päättäväisesti. "Meidän omat talonpoikamme ovat kaikkein
villeimpiä ihmisiä koko seudulla; ja kun minä kerran tulen toimeen
niiden kanssa, niin selviän kyllä toisistakin. Tädin pää on mennyt
ihan pyörälle, niin että täytyyhän täällä olla joku ihminen kotona,
joka tarjoilee vieraille. Kiitoksia vain tarjouksesta, armollinen
herra, mutta minä en pelkää mitään. Ne herrat, jotka ovat aseellisten
miesten mukana, eivät siedä että minulle mitään pahaa tehdään."

"Eteenpäin, miehet!" huusi Anton tovereilleen. He ratsastivat nopeata
ravia koko kylän läpi; kaikkialla olivat ovet suljetut, joissakin
taloissa ilmestyi pieniin akkunoihin säikähtyneet naiskasvot
tuijottamaan ratsastajain perään. Sitä menoa he tulivat leveää
valtatietä pitkin lähelle metsänreunaa.

"Siellä missä tie painuu metsän sisään", sanoi toinen rengeistä
Antonille, "on vasemmalla kädellä nuorta näreikköä. Siellä voi monta
sataa miestä olla väijyksissä, ilman että me näemme yhtään mitään; ne
voivat ampua meidät hengiltä tahi katkaista meiltä paluutien linnaan."

"Oikeassa olet", sanoi Anton, "me ratsastamme peltojen poikki sen
näreikön taakse asti; siellä kasvaa puita harvakseen, niin että
voimme helposti tunkeutua metsään ja taas takaisin. Sieltä käsin
tutkimme jalkaisin koko näreikön."

He poikkesivat maantieltä lakealle tasangolle ja tulivat ampumamatkan
päässä näreiköstä metsään. "Nyt alas hevosen selästä", sanoi Anton
rengeille. Hän ja rengit jättivät ohjakset teknikon haltuun, ottivat
kiväärit käteensä ja etenivät varovaisesti vähän matkaa tiheikköön.
"Nyt ampukaa tiheikköön", komensi Anton, "ja sitten takaisin hevosten
luo niin nopeaan kuin sääret kantavat." Laukaukset pamahtivat nuoreen
kuusimetsään, ja muutamien sekuntien perästä vastasi niihin säännötön
tuli monista kivääreistä, jota seurasi raikuva huuto. Luodit
vihelsivät Antonin pään ohi, mutta välimatka oli ollut jokseenkin
pitkä, ja nopeata juoksua pääsivät kaikki vahingoittumatta ratsujensa
luo. "Nyt täyttä nelistä linnaan, me tiedämme jo kylliksi. Ne eivät
olleet siksi viisaita, että olisivat, pysyneet levollisina." Kuin
lennossa karautti linnalaisten pieni parvi maantietä linnaan päin, ja
heidän perässään kajahti pettyneiden takaa-ajajain karjunta. Miltei
hengettöminä ratsastajat saapuivat linnaan; pihassa Anton tapasi
kaikki kuumeisessa touhussa. Fink odotteli häntä ulko-ovella.

"Sinä olit oikeassa", huusi Anton hänelle vastaan, "ne makasivat
väijyksissä, varmastikin jo monen tunnin ajan; ehkäpä niiden
päätarkoituksena oli siepata kiinni sinut tai meidät molemmat
matkalla Neudorfiin. Silloin he olisivat saaneet linnan miekaniskutta
valtaansa."

"Paljonkohan niitä on?" kysyi Fink. "Näithän ettei meillä ollut
aikaa laskea", Anton vastasi. "Varmastikin osa niistä on työnnetty
etujoukoksi, ja pääjoukko on jossakin edempänä metsässä."

"Te herätitte heidät valveille, nyt me voimme odottaa heidän
vierailuaan. Meidän väellemme onkin parempi, että ne tulevat nyt
auringonlaskun aikaan eikä yöpimeässä."

"Ne tulevat jo!" kuului Lenoren ääni torninhuipulta.

Ystävykset riensivät sinne. Kun Anton kävi katselemaan muurinreunalta
maisemaa, teki aurinko paraikaa laskuaan. Taivas säteili häikäisevin
kullantunnuin ja värjäsi mäntymetsien vihannuuden ruskean pronssin
karvaiseksi. Metsätiellä ravasi linnaa kohti ratsastajaparvi, vain
puolen eskadroonan vahvuinen; sen jälessä seurasi enemmän kuin
satakunta miestä, ensi joukkue varustettuna kivääreillä, muut
suoriksi oiotuilla viitakekeihäillä. Kaunis iltarusko sulki punaansa
torninharjalla seisovat tähystäjät. Pieni kovakuoriainen tanssi
hilpeästi Antonin korvallisella, ja ylhäältä ilmasta helähteli
leivosen iltavirsi.

Sillävälin tuli tuho yhä lähemmäksi. Se kiemurteli mutkittelevaa
tietä pitkin mustana, pitkäkkäisenä jonona, korvin kuulumattomasti,
vain silmälle näkyvänä. Antonin korvan juuressa hyrisi hyönteinen
edelleen, ja yhä kuului kauempaa leivosen ilolaulu. Vihdoin katosi
tulijain jono kylän ensimmäisten matalain savimajojen taa. Tornissa
vallitsi hengetön hiljaisuus; kaikkien katseet olivat kuin naulitut
siihen kohtaan, mistä vihollisen täytyi jälleen tulla näkyviin.
Lenore seisoi Antonin vieressä, vasemmassa kädessään hän puristeli
kivääriä, oikeassa metsästyslaukkua, jossa olevat luodit hänen
kätensä värinä, hänen siitä tietämättä, pani kilahtelemaan yhteen.
Kun ratsuparvi tuli näkyviin keskellä kylää, tempasi Fink lakin
päästänsä ja sanoi juhlallisesti: "Nyt kukin paikoilleen, hyvät
herrat. Sinä, Anton, ole hyvä ja saata vapaaherra alas." Kun Anton
lähti taluttamaan sokeaa vanhusta portaita alas, viittasi hän
äänettömästi Lenoreen, joka hievahtamatta tuijotteli lähestyvää
vihollista. "Myöskin teitä, armollinen neiti, pyydän ajattelemaan
turvallisuuttanne."

"Täällä minä olen varmimmassa turvassa", vastasi Lenore
uhkamielisesti ja kolahutti kiväärinsä perän tornin kivilattiaan.
"Ettehän voi vaatia, että nyt hautaisin pääni sohvan pieluksiin, kun
te itse kohta panette henkenne vaaraan meidän edestämme?"

Fink katseli ihaillen edessään olevia kauniita tytönkasvoja ja sanoi:
"Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jos käytte istumaan tälle
matalalle tuolille, niin olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin
missä muualla koko linnassa."

"Tahdon koettaa olla varovainen", vastasi Lenore ja teki torjuvan
eleen.

"Ja te, veikkoseni, piiloutukaa visusti muurinharjan taa",
sanoi Fink pyssymiehille. "Varokaa ettette näytä hartioitanne
tai lakinnipukkaanne reunan yli, älkääkä ampuko, ennenkuin minä
annan merkin tällä kiljukurkulla; sen äänen kuulette alhaaltakin
tänne ylös." Hän otti liivinlakkaristaan oudonnäköisen leveän
vihellyspillin. "Näkemiin asti", sanoi hän Lenorelle, katsellen
neitoa loistavin silmin.

"Näkemiin", vastasi Lenore huiskuttaen kättänsä ja katseli
alaslaskeutuvan jälkeen, kunnes ovi pamahti kiinni tämän perästä.

Eteishallissa Fink tapasi vapaaherran. Vanha herra oli tulimmaisessa
tuskassa pitkän päivän jännityksen ynnä oman saamattomuutensa
tunnon johdosta. Ennen vanhaan hän oli uljaalla ryhdillä syöksynyt
mieskohtaisiin vaaroihin. Nyt vasta näyttihe, kuinka tyyten hänen
voimansa olivat murtuneet, kun hänen ei onnistunut parhaimmalla
tahdollakaan säilyttää mielenmalttiaan. Hänen kätensä haparoivat
avuttomasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain asetta, ja
tuskallinen ähkynä kohosi hänen rinnastaan.

"Armollinen isäntäni", puhutteli Fink häntä, "koska teidän
sairautenne ei salli teidän käydä keskusteluihin vihollisten kanssa,
niin suvaitkaa minun edustaa teitä."

"Teillä on täydet valtuudet, rakas Fink", vastasi vapaaherra käheällä
äänellä; "todellakin on näköni niin huono, ettei minusta ole
minkäänlaista hyötyä. Kurja vaivainen minä olen!" huudahti hän kovaa
ja kätki kasvot käsiinsä. Fink kohautti hartioitaan ja kääntyi ovelle
päin. Jykevässä tammiovessa oli luukku, jonka hän työnsi syrjään ja
katsahti ulos.

"Sallikaa minun viedä teidät johonkin sellaiseen kohtaan, jossa ette
ole suotta luodeille alttiina", pyysi Anton.

"Älkää minusta huolehtiko, nuori mies", sanoi vapaaherra; "tänään on
minusta paljon vähemmän väliä kuin köyhimmästä päiväpalkkalaisesta,
joka minun vuokseni tarttuu kivääriin."

"Onko sinulla annettavana jotain tehtävää minulle?" kysyi Anton
Finkiltä ja otti aseensa.

"Ei muuta", vastasi tämä hymyillen, "kuin ettet unohda olla
varovainen, jos satut joutumaan käsikahakkaan. Onneksi olkoon!" Hän
ojensi ystävälle kätensä, Anton puristi sitä ja riensi pihalle.

"Nyt pitää vihollinen katselmusta teidän karjapihallanne", sanoi Fink
vapaaherralle; "tuossa paikassa ne herrat ovat täällä. Ahaa, tuollapa
ne jo tulevatkin, ratsastajat ja jalkaväki. Ne pysähtyvät ison ladon
vierelle, pieni ratsujoukko lähtee etenemään; se on varmastikin
esikunta, sieviä poikia joukossa, onpa pari uljasta hevostakin; ne
kiertävät linnaa ulkopuolella luodinkantamaa. Ne etsivät kaiketi
jotain sisäänpääsyä; kohta kuulemme niiden paukuttavan pihanporttia."

Mutta hiljaisuuspa ei katkennutkaan. "Merkillistä", tuumiskeli Fink.
"Minusta tuntuu sodankäyntitapoihin kuuluvan, että linnoituksen
miehistöä vaaditaan antautumaan ennenkuin rynnäkköön käydään; mutta
tuollapa palaavat upseerit täyttä nelistä takaisin jalkaväkensä luo.
Onko Wohlfart herättänyt heissä sellaista kauhua, että he ottivat
lipetin mokomata vauhtia että hevosten vatsat maata viistivät?"

Hevoskavioiden kopsetta ja jalkaväen askelten jymähtelyä kuului
tieltä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Fink, "koko armeija marssii kuin
paraatissa meidän puoleiselle linnansivulle. Jos niiden aikomus
on rynnätä tältä taholta teidän linnoituksenne kimppuun, niin
täytyypä niillä totta tosiaan olla sangen ihmeelliset käsitykset
linnoitettujen paikkojen valtaamisesta. Ne asettuvat rintamaan meitä
kohti, kahdensadan askeleen päähän. Jalkaväki seisoo kahdessa rivissä
keskellä, ratsumiehet kummallakin sivustalla. Aito roomalainen
taistelu järjestys, ihan kuin olisi itse Julius Caesar heitä
johtamassa. Äläs, onhan niillä rummunlyöjäkin, mies astuu joukon
eteen, ja räminä, jonka kuulette, on rummunpärrytystä. -- Ahaa,
päällikkö ratsastaa rintaman eteen. Hän tulee meitä kohti ja pysähtyy
suoraan tämän oven eteen. Kohteliaisuus vaatii, että tiedustamme sen
herran asiata."

Fink tarttui raskaaseen ovisalpaan ja veti sen syrjään, ovenpuolisko
aukeni ja Fink astui kynnykselle, peittäen ruumiillaan aukon ja
pidellen kaksipiippuista pyssyä huolettomasti kädessään. Kun
ratsastaja näki metsästystakkiin puetun solakan hahmon edessään,
peräytti hän hevostaan ja nosti hattuaan. Fink vastasi tervehdykseen
notkistaen hiukan päätänsä.

"Haluan puhua tämän kartanon omistajan kanssa", huusi ratsastaja ylös
korkealle ovelle.

"Tyytykää toistaiseksi minun persoonaani", vastasi Fink, "minä
edustan häntä täällä."

"Sanokaa sitten kartanon omistajalle, että meillä on hallituksemme
käskystä asioita toimitettavana hänen talossaan", huusi ratsastaja.

"Ehkä teidän arvoisuutenne sallii minun tiedustaa, mikä hallitus
oli niin kevytmielinen, että antoi teille käskyjä vapaaherra von
Rothsattelille vietäväksi? Olen kuullut, että täälläpäin vallitsee
sangen sekavat käsitykset hallitusvallasta."

"Puolalainen keskuskomitea on teidän niinkuin minunkin esivaltani."

"Sangen kiltisti tehty teiltä, että annoitte kaulanne jonkin
keskuskomitean mielivaltaisesti käytettäväksi; mutta sallinette
meidän omasta kohdastamme olla tässä asiassa vastakkaista
mielipidettä."

"Näettehän että meillä on keinoja pakottaa niskoittelevat
kuuliaisuuteen hallituksemme käskyille, ja minä annan teille sen
neuvon, ettette vastahakoisuudellanne pakota meitä turvautumaan
väkivaltaan."

"Minä kiitän teitä neuvostanne ja olisin vielä kiitollisempi,
jos ette palvelusintoisuudessanne unohtaisi, ettei maaperä,
jota hevosenne kuopii, ole mikään yleinen ratsastuskenttä vaan
yksityisomaisuutta, ja että vieraat hevoskaviot saavat sillä tehdä
hyppyjään ainoastaan tilanomistajan nimenomaisella luvalla. Sikäli
kuin tiedän, ette ole vielä pyytänyt sellaista lupaa."

"Jo riittää sananvaihtoa, herraseni", huusi ratsastaja
kärsimättömästi; "jos te todellakin olette oikeutettu edustamaan
tämän tilan isäntää, niin vaadin teitä viivyttelemättä avaamaan tämän
linnan portit ja luovuttamaan meille hallussanne olevat aseet."

"Valitettavasti olen siinä tukalassa asemassa, etten voi noudattaa
pyyntöänne", vastasi Fink. "Omasta puolestani minun sen sijaan
täytyy pyytää, että niinhyvin te itse kuin nuo toiset herrat, jotka
tuolla takananne nostelevat risaisia saappaitaan, kiireimmän kautta
livistätte matkoihinne tältä seudulta. Nuoret mieheni ovat juuri
aikeissa tutkia, osuvatko he pyssyillään miestenne jalkain juuressa
kaiveleviin myyriin, ja mieltämme pahoittaisi, jos he sattuisivat
laskemaan luotinsa seuralaistenne paljaina paistaviin varpaisiin.
-- Lähtekää jo, herraseni!" hän huusi, muuttaen äkkiä tähänastisen
huolettoman puheensävynsä niin voimakkaasti suuttumusta ja
ylenkatsetta ilmaisevaksi, että ratsumiehen hevonen karahti kahdelle
jalalle ja hän itsekin tavoitteli pistoolia sen huotrasta.

Tämän keskustelun aikana olivat toisetkin ratsastajat ja yksityisiä
ryhmiä jalkaväestä edenneet lähemmäksi kuullakseen puheenpitäjäin
sananvaihtoa. Useamman kuin kerran kohosi kiväärejä miesten poskille,
mutta joka kerran iskivät ratsastajat ne alas. Finkin lausuessa
viimeiset herjaavat sanansa heitti muuan hurjan näköinen, vanhaan
sarkatakkiin puettu miehenrehvana äkkiä pyssyn poskelleen, laukaus
pamahti ja luoti pyyhkäsi Finkin posken vierestä tammioveen. Samassa
silmänräpäyksessä kuului ylhäältä tornista kimakka kiljahdus ja
sitä seuraava pyssynpamahdus, ja hädikkö ampuja suistui kasvoilleen
maahan. Sovinnonhieroja pyörähytti hevosensa ympäri, hyökkääjät
peräytyivät sukkelaan taaemmaksi, ja Fink paiskasi oven kiinni. Kun
hän jälleen kääntyi toisiin hallissa oleviin päin, seisoi Lenore
portaiden alimmassa käännekohdassa, vielä savuava kivääri kädessään
ja suuret silmät hurjasti Finkiin tuijottaen.

"Oletteko haavoitettu?" hän huudahti, ollen aivan suunniltaan.

"Ei sinne päinkään, uskollinen asetoverini", huudahti Fink vastaan.
Lenore viskasi pyssyn kädestään ja vaipui lattialle isänsä jalkoihin,
kätkien kasvonsa tämän polvelle. Isä kumartui hänen ylitseen, otti
hänen päänsä käsiensä väliin, ja viime tuntien hermojen järkytys sai
aikaan, että vanhus parka puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen.
Tytär löi kiihkeästi käsivartensa isän kumaraisen varren ympäri
ja piteli häntä äänettömästi sylissään. Siten syleilivät molemmat
toisiaan, jo lopen murtunut ja kohta sammuva elämä sekä toinen, joka
vasta puhkesi täyteen hehkuunsa.

Fink katseli ulos akkunasta; viholliset olivat peräytyneet kauas, ja
johtajatkin ratsastelivat pyssynkantaman ulkopuolella edestakaisin,
nähtävästi pitäen neuvoa keskenään. Fink astui nopeasti Lenoren luo,
laski kätensä immen käsivarrelle ja lausui: "Minä kiitän teitä,
armollinen neiti, että kävitte niin päättäväisesti rankaisemaan tuota
kurjimusta. Nyt pyydän, että poistutte heti herra isänne kanssa
tästä paikasta. Meidän on helpompi puolustautua, kun ei huoli teistä
johda huomiotamme pois vihollisesta." Lenore lysähti kokoon hänen
kosketuksestaan, ja kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.

"Me lähdemme", hän vastasi soinnuttomasti ja maahan katsellen; "tule,
isä." Hän talutti vapaaherraa, joka vastustelematta seurasi häntä,
portaita ylös äitinsä huoneeseen. Siellä hän koetti sankarillisin
ponnistuksin saavuttaa jälleen mielenmalttinsa; hän istahti sairaan
vuoteen viereen eikä saapunut sinä iltana enää Finkin läheisyyteen.

"No, nyt me olemme omissa oloissamme", huudahti Fink vahtimiehille;
"nyt, pojat, lyhyt välimatka ja tarkka tähtäys. Jos niiden mieli
tekee puskea päänsä tätä kiviläjää vastaan, niin totta vie ovat
veriset otsat heidän ainoa voittosaaliinsa."

Hän seisoi asetoveriensa keskellä ja tarkasteli terävin katsein
vastustajain rivejä. Siellä vallitsi vilkas liike; yksityisiä
osastoja palasi kylään, ratsastajat karahuttivat innokkaasti
edestakaisin linnantiellä -- ilmeisesti oli siellä jokin erikoinen
puuha käynnissä. Vihdoin nähtiin erään ryhmän raahaavan kylästä
paksuja lautoja ja moniaita tyhjiä vankkureita. Niiden yläosat
irroitettiin ja nostettiin maahan ja alaosat pyörineen asetettiin
riviin, aisat kylään ja takapyörät linnaan päin; sitten pantiin
lautoja päällekkäin ja vierekkäin vaununpohjille ja niistä naulattiin
kokoon rynnäkkökatoksia, jotka kiinnitettiin tangoilla vinosti
pystyyn vaunujen varaan, siten että yläreunat pistivät muutaman jalan
vaununreunan ulkopuolelle ja katokset voivat kukin tarjota suojaa
viidelle tai kuudelle miehelle.

"Käykää kutsumassa herra Wohlfart tänne!" huusi Fink eräälle
pyssymiehelle.

"Täällä kuului ammuttavan", sanoi Anton halliin saapuessaan,
"haavoittuiko kukaan?"

"Ainoastaan tuo paksu ovi ja muuan tuosta roskajoukosta", vastasi
Fink. "Tornista annettiin omin luvin vastaus vihollisen ensin
ampumaan laukaukseen."

"Pihasta ei näe ainuttakaan vihollista. Ensin tuli muuan ratsasjoukko
portille, joku siitä uskalsi lähestyä aivan aitaukseen kiinni
ja yritti kurkistella sen yli. Mutta kun minä kiipesin meidän
puolelta pystyyn, otti mies lipetin aivan kuin olisi nähnyt itsensä
paholaisen."

"Katsoppas tuonne", sanoi Fink, "ne huvittelevat kyhäämällä kokoon
pieniä muurinmurtajia. Niin kauan kuin tässä iltavalaistuksessa
näemme eteemme, ei vaara ole suuri. Mutta yön aikaan ne pääsevät
noiden pyörivien katosten turvin liika lähelle meitä."

"Taivas pysyy selkeänä", sanoi Anton, "siitä tulee tähtikirkas yö."

"Kunpa vain tietäisin, minkävuoksi ne ovat niin hulluja, että käyvät
ryntäämään juuri tältä linnoituksemme vahvimmalta puolelta. Muu
ei voi olla syynä, hyvä veli, kuin että sinun rauhallinen naamasi
vaikutti niihin jänishousuihin kuin Gorgon pää. [Kreikkalaisen
taruston käärmetukkainen naishirviö, jonka pää muutti katsojan
kiveksi, kunnes Perseus-sankari hirviön tappoi]. Sinusta tullaan
vielä laulamaan kaikissa vastaisissa slaavilaissodissa kuin
kammottavasta ihmispelätistä ainakin."

Oli jo käynyt hämäräksi, kun naulaileminen vankkurien luona taukosi.
Kuului komentosana, päälliköt huusivat nimeltä miehiä käymään käsiksi
aisoihin, ja kuudet pyörillä kulkevat katokset lähenivät joutuisaa
vauhtia noin kolmenkymmenen askeleen päähän linnan valtasivusta.

"Nyt se alkaa!" huusi Fink. "Pysy täällä ja puolusta alikertaa."
Itse hän juoksi portaita ylös ja avasi yläkerroksessa kaikkien
etuhuoneiden ovet, niin että voi katsella suoraan talon toisesta
päästä toiseen. "Varokaa paitanne!" hän huusi vahtimiehille.
Seuraavassa tuokiossa pamahti säännötön yhteislaukaus yläkerran
akkunoita vastaan, lyijyluodit rapisivat sisään ruutujen läpi ja
pudottivat siruja alas kipsikatosta. Fink sieppasi vihellyspillinsä,
kimakka vihellys kajahti pitkin värähdyksin halki koko talon,
ja ylhäältä tornista ja molemmista asuinkerroksista pamahtivat
piiritettyjen vastalaukaukset. Ja nyt alkoi kummaltakin taholta
säännötön ampuminen. Piiritetyt olivat edullisemmassa asemassa,
heillä kun oli parempi suoja kivimuurien takana ja huoneissa oli
pimeämpi kuin ulkona. Lyhyinä väliaikoina kuuluivat Finkin äänekkäät
huudot: "Tähdätkää tyynesti, miehet, älkääkä näyttäkö itseänne!" Hän
ennätti joka paikkaan, hänen keveät askeleensa, hänen heleä äänensä
ja jolloinkin viskaamansa hurjat leikkisanat rohkaisivat jokaisen
ampujan mieltä. Ne täyttivät ihastuksen ja kauhun värinällä myöskin
Lenoren sydämen, joka ei enää tuntenut aseman hirvittävyyttä eikä
vaipunut epätoivoon isän sairaloisesta ähkinästä ja äidin hiljaisesta
valittelusta, koska rakastetun miehen ääni kajahti neidon korviin
onnea lupaavana tervehdyksenä.

Lähes tuntikauden kesti taistelua linnanmuurien edustalla. Synkkänä
kohosi tuo mahtava kivirakennus tähtien himmeässä valossa, ei
lampunvilahdusta, ei ainuttakaan ihmishahmoa näkynyt akkunoista
ulkona seisoville; ainoastaan jolloinkin jostain akkunannurkasta
lieskahtava tulenliekki ja pamahdus todistivat linnassa olevan eloa.
Kun asteli huoneriviä pitkin, voi siellä täällä erottaa tummia
hahmoja seisovan pilarin varjossa; ehkäpä näki myöskin silmäparin
loistavan jännityksestä ja pään kumartuvan tähystämään, paljastiko
vihollinen jonkin jäsenensä luodille alttiiksi. Tuskinpa yksikään
kaikista niistä miehistä, jotka nyt olivat sotapolulla, oli ennestään
perehtynyt sodan verileikkiin; aurankurjesta, työkalujen äärestä,
kaikenlaisista rauhallisista ammateista he olivat joutuneettanne
yhteen, ja kokonaisen päivän tuskallinen jännitys, kuumeinen odotus
kuvastui lujamielisempienkin miesten kasvoilla.

Kolkkoa mielihyvää tuntien Anton huomasi, kuinka levollinen hän
itse oli ja kuinka pelottomia hänen miehensä. He olivat täydessä
toimessa, he tekivät työtä kuten konsanaan, yksinpä hävittävässä
surmantyössäkin ilmeni sitä työtehoa ja voimaa, jota uuttera
ihminen osoittaa kaikissa toimissaan. Ensimmäisten laukausten
ammuttua latasivat ja laukoivat akkunapielissä väijyvät miehet
aseitaan niin rauhallisesti kuin olisi se ollut heidän tavallista
päivätyötään. Rengin kasvoilla ei ollut sen huolestuneempaa ilmettä
kuin muulloin hänen vetohärkien perässä astellessaan, ja nopsa
räätäli käsitteli kiväärinsä perää ja piippua yhtä kätevästi kuin
konsanaan silitysrautansa kahvaa. Ainoastaan pihalla seisovat
vahdit tömistelivät levottomasti, mutta ei suinkaan pelosta vaan
tyytymättöminä pakolliseen toimettomuuteensa. Välistä yritti jokin
muita veikeämpi vekkuli pujahtaa Antonin selän taitse rakennuksen
etuhuoneisiin päästäkseen laskettamaan laukauksensa; ja Antonin
täytyi asettaa niittymestari pihaovelle vahtimaan, jottei tuota menoa
pääsisi jatkumaan.

"Ainoastaan kerran vain, herra Wohlfart, päästäkää minut kerrankin
paukuttamaan noita vintiöitä", pyyteli muuan Neudorfin nuori mies
hartaasti.

"Odottakaa, kyllä teidänkin vuoronne pian tulee; tunnin kuluttua te
astutte etupuolella olevain miesten tilalle", vastasi Anton.

Sillävälin kiipesivät tähdet yhä korkeammalle, ja kummallakin taholla
pamahteli laukauksia harvasempaan, kuten olisi väsähtyminen jo
vallannut taistelevat puolet.

"Meidän miehillämme on parempi taisteluvoima", sanoi Anton
ystävälleen; "pihalla olevia miehiä on jo mahdoton pidättää siellä
kauempaa."

"Eihän tämä ole paljon muuta kuin umpimähkään laukomista", vastasi
Fink; "miehet koettavat kyllä tähdätä rehellisesti, mutta sattuman
kauppaa on, osuuko luoti mieheensä. Lukuunottamatta muutamia kevyitä
lihanaarmuja ei meidän puolellamme ole mitään vahinkoa tapahtunut,
enkä luule noiden tuolla alhaallakaan saaneen maksaa lystiänsä sen
kalliimmin."

Ulkoa kuului pyörien kolinaa. "Kuulehan, nyt ne vievät sotavaununsa
takaisin." Ampuminen taukosi; koko ryntäyslinjalta hävisivät tummat
ryhmät yön pimentoon. "Anna miesten vaihtaa vuoroa", jatkoi Fink,
"ja jos sinulla on jotain juotavaa, niin anna heille ryypyt, sillä
he ovat tänään osoittautuneet urheiksi miehiksi. Sitten käymme
levollisesti odottelemaan työn jatkumista."

Anton antoi joutuisasti jakaa ruokaa ja juomaa miehistölle ja kulki
sitten läpi koko talon, vaihtaen vahtivuorossa olevat ja tutkien
kaikki suojat vinniltä kellariin saakka. Alikerran naistenhuoneista
kuului hänen korviinsa jo kaukaa valittavaa ääntenhälinää.
Sisäänastuessaan hän näki pienen keittiönlampun niukasti valaisevan
paljaita kalkkiseiniä; lattialle levitetyillä oljilla maata
kyyröttivät naiset lapsineen ja vähine tavaroineen. Naisista monet
ilmaisivat tuskaansa ruumistaan huojutellen, kohotellen käsiään
korkeuteen ja rukoillen, apua taivaasta; toiset taas tuijottivat
jäykästi ja äänettöminä eteensä, ollen aivan typerryksissä yön
kauhuista; miellyttävimmän vaikutuksen tekivät sentään lapset,
jotka ulvoivat rehellisesti kaikesta sielustaan eivätkä välittäneet
vähääkään oudosta ympäristöstään. Kaiken tämän surkeuden keskellä
makasi kolme pikkulasta levollisesti kuin olisivat olleet kotona
kätkyissään, suut auki ja pienet kätöset nyrkitettyinä; ja eräässä
sopessa istui muuan nuorikko tuuditellen pikku vauvaansa uneen ja
näytti unohtaneen kaiken muun. Vihdoin hän nousi varovaisesti pystyyn
ja yhä lastansa liekutellen tuli Antonilta hiljaa kysymään, mitä
hänen miehelleen kuului.

Ulkona viholliset tällävälin rakensivat itselleen ison nuotion, jonka
ääressä osa aseellisia miehiä näkyi istuvan, keitellen illallistaan
kattiloissa ja saviruukuissa. Kylästäkin kuului vilkasta elämää,
äänekkäitä huutoja ja komentosanoja, ja tornista katsellessa
näki valkeita vilkkuvan kaikkialla ja ahkerasti juoksenneltavan
edestakaisin kylänraitilla. "Tuopa ei näytä yölevolle asettumiselta",
sanoi Anton. Samassa tuokiossa kuului vasara paukkuvan takaportille
Molemmat ystävykset katsahtivat toisiinsa ja juoksivat sukkelaan
pihalle. "Rothsattel ja peltopyyt", mutisi ääni portin takaa,
koettaen tekaista jonkinlaisen tunnussanan. "Metsänvartija!" huudahti
Anton. Hän veti joutuin pönkät ja salvat syrjään ja päästi vanhuksen
sisään.

"Sulkekaa heti perästäni", sanoi metsänvartija, "ne peijakkaat
ovat minun kintereilläni. Hyvää iltaa muuten joka miehelle; tulin
kysymään, olisiko minusta jotain apua?"

"Käykää sukkelaan sisään", huusi Anton, "siellä sitten kerrotte
kaikki tietonne."

"Metsässä on hiljaista kuin kirkossa", sanoi metsänvartija. "Karja
makailee Leppäpuron vartisella metsäniityllä, ja myöskin lampuri on
tuonut katraansa sinne. Vouti pitää siellä vahtia. Minä hiivin pimeän
turvin kylään vakoilemaan ja jouduin sitten varoittamaan teitä. Kun
ne konnat eivät saaneet ampumisellaan mitään aikaan, yrittävät ne
nyt tulen avulla saada tahtonsa perille. Ne ovat kerustaneet kokoon
kaiken tervan ja vaunurasvan mitä ovat kylästä saaneet käsiinsä,
vaimoväen pärekimput ne ovat anastaneet ja mistä vain löytäneet
öljylampun, niin sen ovat tyhjentäneet risukimppuihin."

"Aikovatko ne sytyttää pihanportin palamaan?" kysyi Fink.

Metsänvartija veti suunsa irveen. "Johan nyt pihanporttia, se on
niille yhtä kammottava kuin helvetinportti. Onhan teillä haupitsi ja
tykkivaunuja pihamaalla!"

"Tykistöä -- meilläkö?" huudahtivat ystävykset kummissaan.

"Niin juuri", nyökkäsi metsänvartija: "kurkistaessaan aitauksen
ampumarei'istä sisään ne näkivät sinisiä vaunuja ja hevosia ja
tykinlavetin."

"Karlin uudet perunavankkurit ja niiden hevoset", huudahti Anton, "ja
palotynnörin!"

"Se se kai kumotti niiden silmiin haupitsilta", arveli metsänvartija.
"Matkallani tänne kurkistin aidan yli kapakan pihaan, eikö siellä
näkyisi ketään tuttua. Silloin tulla tupsahti Rebekka vesisankojen
kera pihalle, minä vihelsin hiljaa ja kutsuin tytön tallin taa.
'Oletteko tekin täällä, vanha ihmissyöjä?' sanoi se hupsuttelija;
'pitäkää varanne, etteivät ne korvenna päätänne valkeassa. Minulla ei
ole aikaa lörpötellä teidän kanssanne, herrat tahtovat saada kahvia
ja minun on niitä palveltava.' -- 'Mikseikäs oikein samppanjaa?'
sanoin minä. 'Ne ovat kai hyvin herttaisia sinulle, sinä sievä
punapää', sanoin, sillä makostellen aina voittaa vaimonpuolet. --
'Itse olette hirveä vanha tervaskanto', sanoi tyttö ja räjähti
nauramaan, 'joutukaa tiehenne täältä.' -- 'Eihän ne sinulle vain
tee mitään pahaa, pikku Rebekkaiseni?' sanoin jälleen ja nipistin
sitä velhoa poskesta. -- 'Se ei kuulu teihin, mokoma vanha
noitamestari', kivahti tyttö letukka; 'jos huudan, niin tulee koko
tuvallinen herroja avukseni. Teidän kanssanne en tahdo olla missään
tekemisissä.' -- 'Älähän nyt ole tuollainen äkäpussi, lapseni',
sanoin minä, 'vaan ole kiltti tyttö, he, ota tämä pullo, täytä se
ja tuo jälleen ulos minulle. Näin ilkeinä aikoina täytyy toki tehdä
jotain ystäväinsäkin hyväksi.' -- Tyttö sieppasi pullon kädestäni
ja sanoi: 'Vartokaa tässä, mutta olkaa ihan hiljaa', ja juoksi
sitten sankoineen pois. Kotvan kuluttua hän palasi jälleen ja toi
putelin takaisin ihkasen täynnä; oivaa sekoitusta, sanon mä,
kumina- ja ohraviinaa; aika hyvänluontoinen hepsukka se Rebekka on. Ja
ojentaessaan minulle pullon se vielä sihisi korvaani: 'Jos menette
linnaan niiden nuorten herrojen puheille, niin sanokaa niille, että
herrat tuolla sisässä pelkäävät hirveästi heidän tykistöään; meiltä ne
kysyivät että oliko totta, että linnassa on kanuuna. Minä sanoin
niille, että tottahan sellainen kapine täytyi olla niin isossa
linnassa.' -- Sitten minä hiivin jälleen matkoihini ja ryömin
maantienojaa myöten viitakemiesten ohi, jotka pitävät vahtia meidän
karjapihallamme. Päästyäni satasen askelta niiden etupuolelle otin
koivet selkääni ja läksin juoksemaan, ja ne peijuonit kohta
kintereilleni. Semmoinen juttu se oli."

"Tuo polttojuttu on aika hankala historia", sanoi Fink. "Jos ne
osaavat hyvin sen ammatin, niin ne savustavat meidät tänne kuin
mäyrät pesäämme."

"Mutta onhan tämä kynnys kivestä ja ovi korkealla maasta", huomautti
metsänvartija.

"En minä liekkejä pelkää, vaan savua ja valoisuutta", sanoi Fink.
"Jos ne pääsevät valaisemaan akkunamme, niin miehemme osuvat vielä
huonommin pyssyillään. Meille on onneksi, että ne englantilaisilla
satuloilla ratsastavat herrasmiehet, jotka vihollisia johtavat,
tuskin lienevät tähän saakka valloittaneet muita linnoituksia
kuin sellaisia, joita alushameilla suojellaan. Me siirrämme
kaikki miehemme tänne talon etupuolelle ja pidämme pihalla vain
välttämättömimmät vahdit, luottaen Rebekan valheiden tehoon."

Uusia patruuneja jaeltiin ja miehistö jaettiin uudestaan, ali- ja
ylikerroksen tornihalleihin ynnä torninharjalle lisättiin väkeä;
alhaalla komensi Kunaun seppä, yläkerroksessa Anton, ja metsänvartija
jäi pienen parven kera varaväeksi. Ja aikapa jo olikin itsekunkin
kiiruhtaa puolustusasemiinsa, sillä jälleen kuului etäältä
kovaäänistä hälinää, komentosanoja, lähestyväin parvien jalantöminää
ja vankkurien kolinaa.

"Pankaa patruunat pyssynpiippuihin ja ampukaa ainoastaan niitä, jotka
koettavat tunkeutua ovelle", huusi Fink miehille.

Suojakatoksilla varustetut vankkurit lähtivät jälleen vierimään
linnaa kohti, puolalainen aloitti ankaran ammunnan, joka tällä
kertaa kohdistui yksinomaan kohtalokkaaseen valtaoveen ja sen
vierellä oleviin akkunoihin. Mahtavin iskuin paukuttelivat luodit
tammiovea ja tiiliseinää; useammin kuin kerran ne löysivät tiensä
akkuna-aukoistakin sisään ja ropsahtivat puolustajain päiden yli
kattoon.

Fink huusi metsänvartijan puheilleen. "Nyt teidän pitää uskaltaa
vähäsen, ukkoseni; asettukaa miehinenne takaportille ja avatkaa
se, hiipikää sitten talon ympäri pitkin seinäviertä ja karatkaa
sivulta päin noiden kolmen vasemmalla puolella olevan vaunun takana
piileskelevien lurjusten kimppuun, jotka ovat rohjenneet tulla vähän
liika lähelle taloa. Käykää aivan lähelle niitä; jos hyvin tähtäätte,
niin voitte polttaa niiltä parrat etulatingeillanne. Vaunuissa ei ole
mitään suojusta sivuille päin, ja ennenkuin muuta roskaväkeä ennättää
avuksi tuolta edempää, olette te jo täällä takaisin hyvässä turvassa.
Liikkukaa joutuin ja varovaisesti, minä annan teille pillillä merkin,
milloin teidän pitää karata esiin muurin pimennosta."

Metsänvartija kokosi väkensä ja riensi pihalle; Fink juoksi
yläkertaan Antonin luo. Yhä ankarammaksi kiihtyi vihollisen ammunta.
"Tällä kertaa on täysi tosi kysymyksessä", sanoi Anton. "Meidänkin
miehemme ovat tulistuneet vihan vimmaan."

"Tuollapa se päävaara tuleekin", huusi Fink ja osotti muurinaukosta
korkeata, epämuotoista rykelmää, joka verkalleen vieri lähemmäksi.
Sen muodostivat mahtavat viljavankkurit, jotka olivat kuormatut
huoneenkorkuisiksi risukimpuilla ja muilla palavilla aineilla
ja jotka näkymättömien käsien ohjaamina kulkivat suoraan linnan
keskustaa kohti. "Polttovaunut! Ylinnä loistaa keltaisia pahnakupoja.
Niiden tarkoitus on selvä kuin päivä, ne lykkäävät vankkureita
takaapäin aisoista suoraan ovea kohti. Nyt on otettava tarkka
tähtäys, jotta yksikään niistä konnista, jotka ovat lykkäämässä, ei
pääse hengissä takaisin."

Hän juoksi portaita ylös torninlaelle ja huusi siellä vahtiville
miehille: "Kaikki riippuu nyt teistä; kohta kuin saatte näkyviinne
ne miehet, jotka lykkäävät noita polttovaunuja tuolla alhaalla, niin
ampukaa niitä. Missä vain näette pään tai säären pistävän esiin
vaunujen takaa, niin lähettäkää niihin luotinne. Kaikki nuo vaunujen
työntäjät on saatava hengiltä!"

Hitaasti lähenivät turmaa tuovat vankkurit; Fink nosti
kaksipiippuisen kiväärinsä poskelleen. Kahdesti hän tähtäsi ja
kahdesti laski jälleen tyytymättömänä aseensa. Vaunut olivat
kuormitetut niin korkealta ja leveältä, että oli mahdoton nähdä
niiden takaa lykkääjiä. Molemmilla taistelevilla puolilla
vallitsi hetken tuskallista jännitystä, vihollisenkin tuli
taukosi, kaikkien katseet olivat kuin naulatut tuohon rauhallisen
elonkorjuun välikappaleeseen, jonka oli nyt määrä saattaa katkera
kamppailu äkkiloppuun. Vihdoin tulivat vaunut niin lähelle, että
ylhäältä torninharjalta voi nähdä perimmäisten aisankannattajain
selät. Kahdesti leimahti Finkin pyssy peräkanaa, kahdesti kuului
älähtävä huuto alhaalta; vaunut pysähtyivät paikalleen, lykkääjät
sulloutuivat hätäytyneinä niiden turviin, ja maassa voi erottaa
kaksi liikkumatonta tummaa hahmoa Fink latasi aseensa uudelleen, ja
hurja hymy väreili hänen huulillaan. Vihollinen vastasi raivoisalla
ammunnalla. Eräs tornissa olevista miehistä sai luodin keskelle
rintaansa, hänen kiväärinsä putosi reunan yli ja kolahti maaperään,
ja itse syöksähti mies suinpäin Finkin jalkain juureen. Fink loi
häneen pikaisen silmäyksen ja työnsi luodin toiseenkin piippuun.

Silloin törmäsi pellon perältä moniaita tummia haamuja
tuulennopeudella vaunuja kohti, voimakas komennushuuto kuultiin, ja
jälleen rupesi sotakone liikehtimään. "Urheita poikia", mutisi Fink
puoliääneen, "ne tietävät, olevansa varman kuoleman omat." Nyt näkyi
lykkääjistä enemmänkin ruumiinosia vaunujen takaa. Jälleen Fink
nosti kiväärin poskelleen, ja peräkkäin lensivät siitä kuolettavat
luodit aisojen puolelle. Jälleen kuului tuskanparahdus, mutta vaunut
jatkoivat kulkuaan. Ne pääsivät jo kolmisenkymmenen askeleen päähän
ovesta -- vaara oli ilmeinen ja sangen täpärä. Silloin kajahti
torninhuipusta kimakka vihellys yöhön, yläkerroksen akkunoista
leimahti rivi tulenliekkejä, ja talon vasemmalta etunurkalta
kuului kova kiljahdus. Metsänvartija syöksyi miehineen lähimmäisen
ampumakatoksen kimppuun; hetken kestävä käsikahakka syntyi, joitakin
laukauksia pamahti; sitten tölmähtivät katosten säikähtyneet
puolustajat äkkipakoon lakealle pellolle. Kolmannen kerran pamahti
Finkin kivääristä kaksoislaukaus poltto vaunujen aisoja kohti,
ja silmittömän säikähdyksen valtaamina ottivat niiden lykkääjät
joutuisan lipetin pimeän turviin. Mutta ei yksinomaan onneksensa.
Tornista ja yläkerroksesta sateli luoteja suojattomain selkään.
Linnasta voitiin huomata, että useampi kuin yksi pakenijoista suistui
tantereeseen. Taempaa kajahti julmistunut karjunta, ja pikajuoksussa
riensi tumma miesrivi korjaamaan pakenevat keskeensä. Yleinen
joukkoammunta linnaa vastaan alkoi. Sitten vetäytyi vihollinen
takaisin yhtä joutuin kuin oli tullutkin, korjaten kaatuneensa
ja sotavaunut mukanaan ampumamatkan ulkopuolelle. Ainoastaan
polttovaunut jäivät paikoilleen, mustana, uhkaavana rykelmänä, vain
moniaan askeleen päähän valtaovesta. Ampuminen taukosi; tuimaa
taistelua seurasi kaamea hiljaisuus.

Yläkerroksen tornihallissa Anton tapasi Finkin, ja kohta sen jälkeen
saapui metsänvartijakin sinne. Ääneti koettivat ystävykset hämärässä
tarkastella toisiaan, olivatko kumpikin säilyneet haavoittumatta. "Te
suorititte urakkanne kerrassaan mainiosti, metsänvartija", huudahti
Fink. "Pyytäkää päästä vapaaherran puheille ja kertokaa hänelle viime
taistelusta."

"Ja pyytäkää samalla neiti Lenorelta sideaineita, meillä on
täällä haavoitettuja", sanoi Anton murhemielin ja viittasi hallin
seinävierelle, missä kaksi miestä istui seinään nojaten ja ähkien.

"Tuolla tulee vielä kolmaskin", sanoi Fink osoittaen tummaa haamua,
jota kaksi miestä kantoi varovasti torninportaita alas. "Pelkäänpä
että mies on yhtä hengetön kuin tuo halko jalkaini juuressa."

"Kuka se on?" kysyi Anton, jota puistatti.

"Räätäli Borowski", vastasi puoliääneen toinen kantajista.

"Mikä hirveä yö!" huudahti Anton ja kääntyi vasten tahtoaan poispäin.

"Sitä emme nyt saa ruveta ajattelemaan", virkkoi Fink. "Ihmishengellä
on sodassa vain silloin jotain arvoa, jos voidaan säilyttää malttia
ja kostaa sen menetys sopivassa tilaisuudessa. Pääasia nyt on,
että me pääsemme eroon tuosta polttolaitoksesta; sillä eihän ole
mahdotonta, että noiden lurjusten onnistuu vieläkin sytyttää se,
vaikka se nykyisellä paikallaan tosin tekeekin meille sangen vähän
vahinkoa."

Samassa tuokiossa leimahti ulkoapäin kirkas loiste tornin
ampuma-aukosta sisään. Anton juoksi akkunaan. Vaunujen takapuolisesta
päästä kohosi häikäisevä tulenleimu korkeuteen, ja äkkinäisellä
sysäyksellä tölmähti koko sotakone eteenpäin kunnes iski seinämuuriin
kiinni. Yksi ainoa mies juoksi pakoon vaunujen takaa; tusinan verran
kiväärejä lensi poskille tähtäämään hänen peräänsä.

"Älkää ampuko!" huusi Fink läpitunkevalla äänellä. "Säästäkää
häntä, se on urhoollinen mies; ja muutenkin on jo liian myöhäistä,
onnettomuus on jo tapahtunut."

"_Merci, monsieur; à revoir_ (Kiitos, herrani; näkemiin asti)!"
kuului ääni alhaalta, ja uskalikko juoksi ehjin nahoin tornin
juurelta pimeän selkään.

Tuotapikaa leimusivat elovaunut ilmi liekissä; risukimpuista ja
pahnoista, joilla ne olivat kuormitetut kukkuroilleen, leimahti
vimmatusti keltaisia tulenkieliä ilmaan, ja palamisen aiheuttama
ilman veto lennätteli räiskyviä olkia joka suuntaan. Koko talo
tuli äkkiä helakasti valaistuksi, ja sakeata savua työntyi sisään
rikkiammutuista ruuduista.

"Katsos hitoilla, vaunuissa oli ruutiakin!" huudahti Fink. "Pysykää
levollisina, miehet. Me torjumme kyllä viholliset, jos ne jälleen
yrittävät tunkeutua liian lähelle. Käy sinä, Anton, katsomaan,
saisitko jollain pelillä tuon valkean sammutetuksi."

"Joutuin vettä tänne!" huusivat miehet; "tuolla on akkunanristikko
syttynyt palamaan."

Ja ulkoa kajahteli jälleen uusia komentohuutoja, rumpu rupesi
pärisemään ja voitonriemusta ulvoen syöksyi vihollisen ampujaketju
taasen taloa vastaan. Uudestaan rupesivat piirittäjät paukuttelemaan
pyssyjään estääkseen sammutustyöhön rupeamista. Pihalla seisovasta
vesisammiosta kannettiin joutuin vettä ja viskattiin palavaan
akkunaan. Se oli tukalaa ja vaarallista työtä, sillä linnan koko
etusivu oli kirkkaasti valaistu, ja vihollisen oli helppo tavata
luodillaan jok'ainutta hahmoa, joka sisällä uskalsi lähelle
akkunoita. Tuskallisesti katselivat puolustajat liekkejä ja
vastasivat vain hyvin epävarmasti vastustajain tuleen. Myöskin
pihalla olevat vahtimiehet katselivat enemmän taakseen kuin eteensä,
hämminki ja epäjärjestys kävivät yleisiksi; suurimman vaaran hetki
oli käsissä -- kaikki näytti menetetyn.

Tornin harjalta huusi muuan mies portaita alas: "Ne kantavat kylästä
lyhyitä tikapuita, ja minä näin kirveitä välähtelevän niiden käsissä."

"Ne aikovat kiivetä piha-aitauksen yli -- ne lyövät alikerran
akkunalaudoitukset sisään!" huutelivat miehet säikähtyneinä toistensa
suuhun. Metsänvartija ryntäsi pihalle, Fink tempasi muutamia miehiä
käsipuolesta mukaansa ja juoksi siihen siipirakennukseen, jota kohti
tikaportaita kantavat viholliset marssivat. Kaikki huusivat sekaisin;
ei edes Finkinkään uhkaavat karjahdukset saaneet säikähtyneitä mieliä
asettumaan.

Silloin riensi muutamia miehiä seipäät kädessä pihalta eteishalliin.
"Antakaa tietä!" huusi etummaisena kulkeva hartiakas hahmo; "tämä
on sepäntyötä." Hän tempasi ulko-oven salvat syrjään ja potkaisi
ovenpuoliskot auki; palavat polttovaunut täyttivät tykkänään tyhjän
oviaukon. Raskaalla seipäällään rupesi urhokas seppä savusta ja
liekeistä välittämättä kaikista voimistaan kolhimaan vaunujen palavia
reunuslautoja. "Joutukaa auttamaan, senkin jänishousut!" hän karjasi
suuttuneena toisille.

"Seppä on oikeassa", huusi Anton, "tänne kaikki miehet!" Pitkiä
lautoja ja vaununaisoja kannettiin pihamaalta, ja tukahduttavan
savun läpi tunkeutuivat miehet vääjäämättä vaunujen kimppuun.
Monesti täytyi heidän peräytyä, kun liekit löivät vasten silmiä,
mutta yhäti syöksyi Kunaun seppä uudelleen tulimereen. Vihdoin hänen
onnistui ylhäältä kynnykseltä sohiessaan viskata muutamia palavia
lyhteitä kuorman päältä maahan. "Nyt tässä vasta ilot alkaa!" hän
huusi riemuiten ja lennätti yhä uusia lyhteitä ja risukimppuja
hajalleen, ja maaperässä ne paloivat kukin erikseen sammuksiin asti,
aiheuttamatta enää mitään vahinkoa rakennukselle. Toisten käydessä
apuun saatiin vaunut pian tyhjennetyksi, ja palavat pohja- ja
reunalaudat ynnä punaisina hehkuvat vieteriraudat lysähtävät maahan.
Anton sulki toisen ovenpuoliskon, kun vihollinen rupesi lennättämään
luotejaan läpi vaunun liekkien, ja miesten täytyi työskennellä
seipäillään sivusta päin. Vihdoin he riemullisesti karjahtaen
lykkäsivät palavat vaununrauniot muutaman askeleen päähän ovesta.
Ovi teljettiin jälleen sukkelaan, ja miehet, vaatteet kärventyneinä
ja naamoiltaan nokisina kuin ilmi paholaiset, onnittelivat toisiaan
menestyksen johdosta.

"Tällainen yö vahvistaa ystävyyttä", huusi seppä hyvillä mielin
ja koppasi iloissaan kouraansa Antonin käden, joka oli yhtä musta
kuin hänen omansakin. -- Mutta vaara ei ollut vielä torjuttu, yhä
jyskähtelivät piirittäjäin kirveet alikerran akkunalaudoituksiin,
laudat raksahtelivat irti ja putosivat sisään; silloin jyrähti
Finkin ääni: "Antakaa niille penteleille pyssynperästä kalloon!"
Anton ja seppä syöksähtivät erääseen akkunaan, josta ahdistajat jo
yrittivät tunkeutua sisäänkin. Mutta sielläkin oli vaarallisin työ
jo tehty, kun he joutuivat apuun. Fink astui heitä vastaan eräältä
kapinalliselta tempaamansa verinen kirves kädessään; hän nakkasi
sylkäisten kirveen lattiaan ja huusi Antonin miehille: "Lyökää
uusia lautoja akkunoihin; toivon tuon teurastuksen jo loppuneen."

Vielä pamahti muutamia laukauksia ulkoa pelloilta ja torninharjalta,
sitten tuli sekä linnassa että lakeudella jälleen hiljaista. Tosin
kajasti punainen loimo yhä vielä linnan muureille, mutta sen hehku
kävi joka hetki yhä heikommaksi ja harmaammaksi. Ulkona rupesi tuuli
puhaltelemaan ja hajoitti akkunoista tupruavan ja vaunujen raunioista
nousevan sauhun seiniä pitkin yön pimeyteen. Raitis yöilma täytti
jälleen linnan käytävät ja eteishallit, ja leppoisasti paistoi
tähtien tyyni valo puolustajain kasvoihin, syvälle vajonneihin
silmiin ja kalvenneille poskille. Taistelijat olivat ylen uuvuksissa,
niinhyvin ulkona kentällä kuin sisällä olijat.

"Mikähän yönhetki nyt on?" kysyi Fink käyden Antonin luo, joka koetti
hallin ampuma-aukoista tarkata vihollisen liikkeitä.

"Ohi keskiyön", vastasi ystävä. He nousivat yhdessä torniin
ja katselivat muurinreunalta ympäri maisemaa. Linnaa paartava
karjanlaidun oli aivan tyhjänä ihmisistä.

"Ne hyväiset ovat käyneet nukkumaan", virkkoi Fink, "heidän
nuotionsakin tuolla aukealla jo riittyvät, vaikka kylästä kuuluukin
hajanaisia ääniä. Ainoastaan nuo siellä täällä liikkuvat varjot
tietävät, että me edelleenkin olemme piiritettyjä. Ne ovat asettaneet
harvan vartioketjun linnan ympäri; nuo ne ovat meidän yövahtejamme.
Muutaman tunnin ajan ainakin saamme nyt olla rauhassa. Ja koska
me huomenna päivänvalossa tuskin saanemme nukkua, niin on miesten
käytettävä hyväkseen näitä yönhetkiä. Aseta sinä vain kaikkein
tarpeellisimmat vahdit ja vaihda niitä aina kahden tunnin perästä.
Jollei sinulla ole mitään vastaan, niin minäkin oikaisen itseni
sänkyyn. Anna herättää minut, kohta kuin ulkona huomataan jotain
liikettä. Yövartioinnista sinä kyllä pidät hyvän huolen, sen tiedän."
Näin sanoen Fink käänsi selkänsä ja lähti huoneeseensa, jossa hän
viskautui vaatteissaan vuoteelle ja nukahti kohta sikeästi.

Anton riensi vahtitupaan, jakoi metsänvartijan kanssa miehet
vartioiksi ja määräsi niiden vahtivuorot. "Minä en kuitenkaan
käy nukkumaan", sanoi vanhus; "ensiksikin ikävuosieni vuoksi, ja
toisekseen siksi, että metsästäjänä olen tottunut valvomaan. Jos
teillä ei ole vastaan, niin johdan yövartiointia ja katselen, että
joka paikassa kaikki on niinkuin pitääkin olla."

Vielä kerran Anton kierteli katsastamassa pihamaan ja tallit;
sinnekin oli rauha palannut, ainoastaan hevoset vielä tömistelivät
levottomasti kovaan maahan. Hiljaa hän sitten aukasi naishuoneiden
oven; perimmäiseen niistä oli haavoittuneet sijoitettu. Hänen sisään
astuessaan istui Lenore matalalla rahilla olkivuoteen vieressä;
hänen jalkojensa juureen oli kaksi vierasta naista kyyristynyt.
Anton kumartui katselemaan haavoittuneita, joiden kelmeät kasvot ja
pörröiset tukat paistoivat räikeästi valkovaaruisilta pieluksilta,
jotka Lenore oli raastanut tänne omasta vuoteestaan.

"Kuinka he nyt jaksavat?" kysyi Anton hiljaa.

"Olemme koettaneet parhaamme mukaan sitoa heidän haavansa", vastasi
Lenore, "ja metsänvartija sanoi, että molemmista on vielä toivoa."

"Sitten te voitte jättää heidät näiden naisten hoitoon ja käydä itse
lepäämään muutamiksi tunneiksi."

"Älkää puhuko minulle levosta", sanoi Lenore nousten pystyyn,
"silloin kuin täällä on kuolema käynyt vieraana." Hän tarttui Antonia
käteen ja vei hänet vastapäiseen soppeen, veti syrjään karkean
peitteen ja osoitti se alla makaavaa liikkumatonta ihmishahmoa.

"Hän on kuollut!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä; "hän kuoli
minun käsiini, kun koetin asettaa häntä istumaan. Hänen verensä
tahraa minun vaatteitani, eikä se ole ainoa veri, mikä tänään on
vuodatettu. Minä se olen syypää tähän kaikkeen", hän huudahti,
kasvoillaan hurjan tuskallinen ilme ja puristaen kovasti Antonin
kättä; "minä se tein alun kaikkeen tähän verenvuodatukseen! En tiedä
kuinka jaksan kantaa tämän yön kirouksen. Jos vielä kuulun joillakin
siteillä tähän maailmaan, niin paikkani on tässä huoneessa. Jättäkää
minut tänne, Wohlfart, älkääkä huolehtiko minusta."

Hän kääntyi syvästi järkytettynä poispäin ja istahti jälleen rahille
olkivuoteen viereen. Anton peitti kuolleen miehen ruumiin ja lähti
ääneti huoneesta.

Hän meni suoraa tietä vahtitupaan ja otti nurkasta kiväärin. "Minä
lähden ylös torniin", sanoi hän metsänvartijalle.

"Kullakin on omat tapansa", murahti vanhus. "Toiset ovat viisaammat
ja huilaavat väsymyksensä nukkumalla. Mutta siellä ylhäällä on
vähän liiaksi raitista, hän tarvitsee viitan hartioilleen." Hän
lähetti erään vahtimiehistä viemään talonpoikaiskauhtanan torniin
ja käski hänen valvomaan siellä herra Wohlfartin kera. Anton salli
miehen käydä nukkumaan kivipermannolle ja kietoi lämpimän viitan
ympärilleen. Sitten hän istui ääneti ja nojasi päänsä muurinreunaan,
jonka yli Lenore tuonaan oli kumartunut ampumaan tuhoa tuottavan
laukauksensa. Hän katseli ympäri lakeutta, vihollisen vahtipiiriä
ja mäntymetsäin tummaa rengasta, jotka saarsivat hänet keskeensä,
vangitsivat hänet olosuhteisiin, jotka nyt tuntuivat hänestä niin
hurjan oudoilta, kuin olisi hän vasta äsken lukenut sellaisista
jostain seikkailuromaanista. Omaa kohtaloansa hän tarkasteli
väsyneesti ja välinpitämättömästi kuin jotakin vento vierasta
ihmiskohtaloa, ja hän voi levollisesti silmätä sielunsa syvyyksiin,
jotka muuten päivän touhuisa elämä myllersi pinnalta ja salasi hänen
sisäiseltä katseeltaan. Hän näki koko kuluneen elämänsä kulkevan
ohitsensa kirjavina kuvina -- aatelisnaisen jalomuotoinen hahmo
linnan parvekkeella, kaunis soutajatyttö ruuhessa joutsentensa
keskellä, tanssisalongin kirkas kynttiläinhohde, se murheellinen
hetki, jolloin molemmat naiset olivat tyhjentäneet korulippaansa
hänen eteensä, ne siunatut silmänräpäykset, jolloin Lenoren silmä
oli niin lemmekkäästi etsinyt hänen katsettaan -- kaikki nuo
kuvat kulkivat ilmi elävinä hänen sielunsa ohi, ja väristen hän
yhä vieläkin tunsi sen hurman, jota ne kulloinkin olivat hänessä
herättäneet; mutta samalla kertaa hän tänä hetkenä myöskin tajusi
tietoisesti että kaikki, mikä oli kiihoittanut ja kiinnittänyt
hänen mielikuvitustaan, sumentanut hänen tervettä arvostelukykyään,
kutkuttanut imarrellen hänen itsetuntoaan, olikin ollut pelkkää
harhausta ja itsepetosta.

Erehdystä se vain oli ollut hänen lapsellisen sielunsa puolelta,
jonka turhamaisuus oli kasvattanut suureksi. Ah -- jo kauan sitten
oli hälvennyt se loistava sädekehä, jonka köyhän laskuneuvoksen pojan
romantillinen henki oli kutonut aatelisperheen ympärille, kuvitellen
sen elämää niin jaloksi, väkeväksi ja kadehdittavaksi. Toinen tunne
oli tullut tuon hauraan harhaluulon sijalle, hellä ja puhdas ystävyys
yhtä ainutta tuon perheen jäsentä kohtaan; ja tuo suhde oli pysynyt
vahvana, kun kaikki muut siteet olivat särkyneet. Ja nyt raukesi
sekin suhde aivan itsestään, immen vetäytyessä hänestä syrjään. Hän
tunsi, että niin oli laita ja että niin täytyi käydäkin. Hän tajusi
sen tänä hetkenä tuskaa tuntematta, luonnollisena asiana, joka ei
voinut toisin ollakaan. Ja hän tunsi, että hän itsekin vapautui sen
kautta siteistä, jotka olivat häntä tänne kiinnittäneet. Hän kohotti
päätänsä ja katseli metsänreunan yli häämöttävää taivaanrantaa. Hän
moitti itseään siitä, kun ei tuntenut surua tuosta menetyksestä, ja
seuraavassa tuokiossa siitä, että tunsi menettäneensä jotakin. Oliko
sitten hänen sydämessään palanut jokin hiljainen himo? Oliko hän
halunnut sitoa tuon kauniin tytön omaan tulevaisuuteensa? Oliko hän
unelmoinut, että hänestä itsestään tulisi jolloinkin jäsen siihen
perheeseen, jonka hyväksi hän oli työskennellyt ja murehtinut?

Jos hän jonakin hetkenä oli hautonut tuollaisia unelmia, niin nyt
hän tuomitsi ne ankarasti. Hän ei ollut aina ollut pelkästään hyvä,
hän oli Lenorea katsellessaan salaa ajatellut omaakin etuansa. Se
oli häneltä väärin, ja nyt kohtasi häntä oikea rangaistus, kun hän
tunsi itsensä yksinäiseksi muukalaisten keskessä, painostavissa
olosuhteissa, jotka lyöttivät hänen sielunsa verille, kun hän
ei päässyt, niistä oikeaan selvyyteen; tilanteessa, josta hänen
lujinkaan päätöksensä ei voinut häntä kirvoittaa, ei nyt ja tuskinpa
vielä lähitulevaisuudessakaan.

Ja sittekin hän tunsi itsensä vapaaksi. "Minä teen velvollisuuteni
ja huolehdin ainoastaan Lenoren onnesta", hän ajatteli ääneen. --
Mutta Lenoren onni? Hän ajatteli Finkiä ja tämän olemusta, joka
alati tehosi häneen mahtavasti ja ylimielisyydellään kuitenkin niin
usein suututti häntä. Tunsiko ystävä vastarakkautta impeä kohtaan,
ja antaisiko hän kahlehtia itsensä näihin surkeisiin olosuhteisiin?
"Lenore parka!" hän huudahti itsekseen.

Sellaisissa mietteissä Anton istui läpi yön, kunnes pohjoisella
taivaanrannalla syttyi kirkas juova, joka levisi itäänpäin,
mistä keskitaivaalle kohosi kelmeän harmaa hämärä, uuden päivän
kammoa herättävä airut. Silloin Anton silmäsi vielä kerran ympäri
maisemaa; jo voi hän laskea puolalaiset vahdit, jotka kaksittain
yhdessä saarsivat linnan joka taholta; siellä täällä välkähteli
viitakekeihään kärki kirkastuvassa valossa. Anton kumartui
herättämään toverinsa, joka oli nukahtanut keskelle kuoliaaksi
ammutun miehen verilätäkköä. Sitten hän laskeusi alas vahtitupaan,
heittäysi oljille, jotka metsänvartija huolellisesti levitti hänen
alleen, ja nukahti juuri kuin leivonen lehahti ilmaan yökosteasta
maasta tervehtääkseen iloisella viserryksellä aamuaurinkoa.


5.

Tuntia myöhemmin metsänvartija herätti nukkujan. Anton kavahti
istualleen ja tuijotti typertyneenä outoa ympäristöään.

"Olipa melkein synti häiritä teitä", sanoi kelpo vanhus; "ulkona on
kaikki rauhallista, vihollisen ratsuväki vain on poistunut Rosminin
tietä pitkin."

"Poistunutko?" huudahti Anton. "Sittehän me olemme vapaat!"

"Muusta paitsi jalkaväestä", sanoi metsänvartija; "niitä on vieläkin
kaksi yhtä meikäläistä vastaan, eivätkä ne näytä hevillä erkanevan
meistä. -- Ja vielä muuan seikka minun on mainittava. Pihasammiossa
ei enää ole yhtään vettä. Puolet siitä on väkemme juonut suihinsa,
loput viskattiin tuohon polttovehkeeseen. Minä en puolestani
välitä mokomasta juomasta, mutta linna on täynnä ihmisiä, ja ilman
juomavettä ne tuskin tulevat toimeen kokonaisen päivän mittaan."

Anton hypähti pystyyn. "Sepä oli ikävä aamutervehdys, ukkoseni."

"Kaivolle emme nyt pääse", jatkoi vanhus, "mutta mitähän olisi,
jos lähettäisimme jonkun naisista purolle? Naisväelle eivät vahdit
tehne mitään; ehkäpä ne hyvinkin sallivat niiden tuoda tänne jonkun
sangollisen vettä."

"Jonkun sangollisen", virkkoi Anton, "siitä ei olisi meille
paljonkaan apua."

"Olisihan kuitenkin rohkaisuksi mielille", sanoi vanhus, "ja vesi
jaettaisiin hyvin tarkasti kaikkein kipeimpään tarpeeseen. Jospa se
lipeväkielinen Rebekka olisi täällä, niin ei hätää, hän kyllä meille
vettä hankkisi. Nyt täytyy meidän panna joku toinen matkaan. Nuo
penteleen peijuonit tuolla alhaalla eivät ole ilkeitä naisia kohtaan,
kun näillä vain on tarpeeksi rohkeutta. Jos teillä ei ole vastaan,
niin käyn valitsemaan jonkun hemppusistamme."

Metsänvartija kävi pohjakerrokseen ja huusi keittiönovelta sisään:
"Suska!" Pieni puolatar hypähti ketterästi kuin varpunen esiin
kellarisuojasta.

"Kuuleppas nyt, Suska", virkkoi metsänvartija harvakseen, "kun
herra parooni nyt aamulla herää, niin hän vaatii itselleen raitista
pesuvettä. Mutta nyt on vesi linnasta lopussa, kurkun kastikkeeksi on
meillä olutta ja viinaa kyllä tarpeeksi, mutta kuka kristitty ihminen
semmoisilla aineilla pesee kasvonsa ja kätensä? Otappa sukkelaan
ämpärit käteesi ja käy noutamassa vettä, juokse alas tuonne purolle;
sinä kyllä selviät helposti noista naapureistamme. Mutta älä jää
kauaksi lörpöttelemään niiden kanssa, muuten me kaikki saamme ankarat
torat armolliselta herralta. -- Ja kuulehan vielä, kysy naapureilta,
mitä ne seipäineen enää täällä tekevät, kun niiden ratsuväki on jo
puittinut tiehensä. Sano ettei meillä ole mitään vastaan, vaikka
jalkaväkikin laputtaa matkoihinsa."

Kuuliaisesti tarttui puolalaistyttö vesisankoihin, metsänvartija
avasi hänelle takaportin ja Suska juoksi alas purolle. Levottomin
katsein Anton seurasi hänen menoaan. Tyttö pääsi esteettömästi
rannalle saakka, välittämättä yhtään puolalaisesta vahtimiehestä,
joka parinkymmenen askeleen päässä katseli uteliaasti hänen
hommaansa. Vihdoin meni viitakemies hänen luokseen, tyttö laski
sangot maahan, löi käsivarret ristiin rinnalleen, ja molemmat
alkoivat tarinoida rauhallisesti keskenään. Vihdoin tarttui
viitakemies sankoihin, kumartui itse puron yli täyttämään niitä ja
ojensi kukkuraiset vesiastiat tytölle. Varovaisesti tämä kantoi
kallisarvoisen taakkansa linnaan, metsänvartija avasi hänelle jälleen
portin ja sanoi myhäillen: "Mainiosti sinä teitkin urakkasi, kelpo
Susanna! Mitä se vahti sinulle pajattikaan?"

"Pelkkiä tyhmyyksiä", vastasi tyttö punastuen. "Se käski minun
avaamaan portin hänelle ja hänen tovereilleen, kun he jälleen tulevat
linnan luo."

"No, tuopa ei ollut varsin vaarallista, jos hän ei muuta sanonut",
virkkoi vanhus viekkaasti; "ne siis aikovat jälleen pyrkiä linnaan?"

"Niin aikovatkin; ratsumiehet lähtivät Rosminiin saksalaista
sotaväkeä vastaan. Kun ne sieltä palaavat, niin tekevät ne kaikki
yhdessä uuden rynnäkön linnaa vastaan, sanoi vahtimies."

"Tuskin me sentään niitä päästämme sisään", arveli metsänvartija. "Ei
tästä portista pääse muut puolalaiskoivet vilahtamaan kuin sen sinun
henttusi tuolta alhaalta puron varrelta. Lupasithan sinä toki sen
hänelle, kun hän tulee yksin yön aikaan?"

"Kaikkea vielä", kivahti Susanna närkästyneenä, "mutta enhän minä
rohjennut suuttuakaan sille veitikalle."

"Entäpä jos yritettäisiin vielä toisenkin kerran?" sanoi
metsänvartija ja vilkutti silmää Antonille.

"En luule kannattavan", vastasi tämä. "Tuolla ratsastaa jo muuan
upseeri vahtimiehen luo, ja minä pelkään että se poika parka saa
ritarillisuutensa palkaksi hyvin karkean aamutervehdyksen. Mutta
käydäänpä nyt jakamaan tämä vesitilkkanen säästeliäästi. Toisesta
sangosta annetaan puolet herrasväelle, puolet meille miehille; toinen
jälleen käytetään naisten ja lasten aamuvelliin."

Hän kaatoi itse veden eri astioihin ja pani sepän niiden vartijaksi.
Kaataessaan hän sanoi metsänvartijalle: "Tämä on tukalin työ, mitä
meillä on ollut koko piirityksen aikana. Enpä tiedä, kuinka jaksamme
kestää tämän päivän."

Koitti kirkas kevätpäivä, aurinko nousi karjakartanon takaa
pilvettömälle taivaalle, ja pian lämmittivät sen lempeät säteet
yökostean ilman. Pakolaiset etsivät itselleen paikat pihamaan
aurinkoisella puolella; pienissä ryhmissä istuivat miehet vaimoineen
ja lapsineen kovalla kivityksellä, ja kaikkien mielet tuntui
täyttävän lohdullinen toivo. Anton kävi heidän joukkoonsa ja sanoi:
"Meidän täytyy säilyttää kärsivällisyytemme puoleenpäivään, kenties
iltapäiväänkin asti, silloin tulevat sotamiehet meille avuksi."

"Jolleivät nuo laitumella seisoskelevat junkkarit käy parempaan
toimeen kuin nyt, niin hätäkös meidän on tässä istuskella", huomautti
Kunaun seppä. "Nehän seista kököttävät liikkumatta paikoillaan kuin
maahan isketyt aitapylväät."

"Niiltä meni eilen illalla kaikki rohkeus alas housunlahkeisiin",
virkkoi eräs toinen virnistellen.

"Se rohkeus paloi niiden pahnakupojen keralla, jotka seppä viskeli
hajalle vankkureista; nyt ei niillä ole enää jälellä pahnoja eikä
rohkeutta!" huusi kolmas.

Seppä löi käsivarret ristiin rinnalleen ja myhäili ylpeästi, ja
hyvillä mielin katseli hänen vaimonsa häntä.

Nyt alkoi elämä herätä jo yläkerrassakin; parooni soitti kelloa ja
vaati tietoa viime tapahtumista. Anton riensi kertomaan illan ja
yön menosta hänelle ja naisille; sitten hän meni Finkin puolelle ja
herätti ystävänsä, joka vielä oli sikeässä unessa.

"Huomenta, Tony", haukotteli Fink ja venytteli raajojaan. "Jos sinä
kyökkituttavuuksiesi avulla onnistuisit hankkimaan minulle vähän
pesuvettä, niin olisinpa totta vie sinulle sangen kiitollinen."

"Minä noudan sinulle pullollisen viiniä kellarista", vastasi Anton;
"tänään saat pestä naamasi jalolla viinillä."

"Huih!" vihelsi Fink ällistyneenä, "onko niin hullusti laita? Kunhan
et vain tuo punaviiniä!"

"Ei meillä monta pulloa enää olekaan jälellä", huomautti Anton.

"Sinähän olet tänään oikea kovanonnen korppi", virkkoi Fink, etsien
saappaitaan sängyn alta. "Sitä enemmän täytyy olutta löytyä teidän
kellarissanne."

"Juuri sen verran, että miehet saavat kunnollisen aamuryypyn. Pieni
ankkurillinen paloviinaa on nyt meidän suurin aarteemme."

Fink vihelsi Dessaulaismarssia. "Näetkös nyt, poikaseni, että sinun
hempeämielisyytesi naisia ja lapsia kohtaan oli hiukan kuin poikki
teloin? Jo näen hengessäni, kuinka sinä paidanhihat ylöskäärittyinä
käyt vanhalla tunnollisuudellasi teurastamaan tuon laihan lehmä paran
ja työnnät lihat pureksittuina paloina nälkäisen joukon suihin. Sinä
keskellä, ja viisikymmentä ammottavaa kitaa ympärilläsi. Sidohan
varalta yksin tein tusinan verran koivunrieskoja, sillä kohta
kohoaa nälistyneiden kakarain kotkotus taivasta kohti, ja sinun on
pakko, kaikesta ihmisystävyydestäsi huolimatta, suomia selät koko
ulvojasakilta. -- Muuten en luule, että me eilen pidimme varsin
huonosti puoliamme; nyt olen huilannut väsymykseni ja arvelen, että
selviämme kunnolla tämänkin päivän urakasta. Ja katsastakaammepa nyt
vähän vihollistammekin."

Ystävykset nousivat torniin, Anton kertoi Suskan seikkailusta
purolla, Fink tarkasteli huolellisesti puolalaisvahtien ketjua ja
katseli kiikarilla peltoteiden heleitä nauhoja pitkin, kunnes ne
hävisivät tumman metsän pimentoon. "Asemamme on tätänykyä liiaksikin
rauhallinen ollakseen meille oikein lohdullinen", hän sanoi viimein
ja työnsi kiikarin kokoon.

"Ne aikovat nälkiinnyttää meidät", virkkoi Anton totisesti.

"Uskon tosiaan niiden vekkulien olevankin siksi viisaita, eivätkä ne
siinä kehnosti päättelekään, sillä meidän kesken sanoen minä epäilen
vahvasti, tokko voimme odottaa tänne minkäänlaista apua."

"Sturmiin me ainakin voimme luottaa", koetti Anton rauhoitella
ystäväänsä.

"Niin myös minun raudikkooni", vastasi Fink; "mutta voihan olla
hyvinkin mahdollista, että hepo parkani juuri tällä hetkellä saa
ikävikseen kantaa jonkin kapinallisen ruhoa selässään. Etteikö
mestari Karl ole onnettomuudekseen törmännyt jonkin puolalaisjoukon
käsiin, joita varmastikin parveilee ympäri tätä seutua, vai onko
hänen onnistunut päästä säännöllisen sotaväen luo; onko tällä
edelleen halua marssia meidän avuksemme, onko se lopuksi kyllin
älykäs joutuakseen tänne oikeaan aikaan, ja loppujen lopuksi, onko
se kyllin vahva kyetäkseen hajoittamaan vastassaan terhentelevät
vihollisparvet -- nuo kaikki ovat kysymyksiä, joita tosin on helppo
tehdä, mutta minä puolestani lappaisin mieluummin poskeeni kaikki
maailman karhunmarjat kuin uskaltaisin suoraapäätä vastata niihin
lohdullisesti."

"Voisimmehan yrittää uloskarkausta, vaikka se tosin käyneekin
veriseksi", ehdotti Anton.

"Siitä vähät! Mutta pahempi on, että sellaisesta ei olisi meille
mitään hyötyä. Yhden lauman me ehkä saisimme hajalle, mutta
seuraavassa tuokiossa olisi jo toinen vastassamme. Ainoastaan
ylivoimainen apujoukko voi pelastaa meidät tästä pinteestä. Ja niin
kauan kuin pysymme isäntinä näiden muurien sisällä, me pysymme
vahvoina, mutta aukealla kentällä kykenee tusinan verta ratsumiehiä
polkemaan meidät nais- ja lapsiparvinemme jalkoihinsa."

"Jääkäämme siis odottamaan", sanoi Anton synkästi.

"Järkevästi puhuttu, poikaseni; elämän koko viisaus loppujen lopuksi
onkin siinä, ettei tee itselleen eikä toisille kysymyksiä, joihin
ei kukaan pysty vastaamaan. Mutta alkaapa tämä odotuskin jo maistua
puulta."

Sitten ystävykset laskeutuivat jälleen alas; ja tunnit kuluivat
toisensa jälkeen tympäisevässä toimettomuudessa. Milloin katseli
Anton, milloin Fink kiikarilla metsänaukeamaa, mutta paljonpa
merkillistä sieltä ei näkynyt. Vihollispartioita tuli ja meni,
aseellisia maalaisparvia kulki kylään ja lähetettiin pian jälleen
matkaan eri tahoille, vahtiketjua tarkastettiin säännöllisesti ja
sen miehet vaihdettiin aina kahden tunnin päästä. Piirittäjillä
oli toimena tutkia koko seutu läpikotaisin ja korjata kaikki aseet
talteensa, käydäksensä sitten viimeksi kaikilla voimillaan jälleen
linnan kimppuun. Saksalaiset olivat saarretut kivitaloonsa kuin
kontio pesäänsä, ja metsästäjät vartoivat rauhallisesti hetkeä,
jolloin nälkä tai tuli ja heidän aseensa pakottaisivat saaliin ulos
tantereelle.

Sillävälin Fink koetti pitää väkeä toimessa; miesten täytyi puhdistaa
ja kiillottaa kiväärit ja muut aseensa, joita hän itse huolellisesti
tarkasteli; sitten jaettiin ruutia ja lyijyä, luoteja valettiin ja
patruunia valmistettiin. Naisten työksi Anton antoi siivota talon ja
pihamaan, sikäli kuin se kävi päinsä ilman vettä. Näistä hommista oli
se hyvä seuraus, että piiritetyt eivät joutuneet muutamaan tuntiin
vaipumaan apeuteen.

Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja lähimmästä kylästä toi tuulenhenki
ruokakellon hiljaisen kilinän linnanväen korviin. "Meille tulee
sangen niukka aamiainen", sanoi Anton toverilleen, "perunat on ollut
pakko paistaa tuhassa, liha ja läski ovat lopussa, eikä keittäjätär
kykene leipomaankaan, kun vesi on taasen lopussa."

"Niin kauan kuin meillä on se sinun lypsylehmäsi tallissa",
virkkoi Fink, "on meillä vielä aarre jälellä, jota voimme näytellä
nälkäiselle väelle. Sitten jää turvaksemme linnan rotat ja kaikkein
viimeiseksi saappaamme. Kenen on onnettomuudekseen ollut pakko syödä
tässä maassa valmistettua pihvipaistia, se kykenee hyvin sulattamaan
saapasvarsiakin."

Metsänvartija keskeytti tämän rattoisan tarinanpidon ilmoittamalla:
"Karjapihalta päin lähestyy muuan yksinäinen ratsumies linnaa kohti,
ja hänen perässään seuraa jalan jokin vaimonpuoli. Panenpa vaikka
pääni pantiksi, että se on kapakan Rebekka."

Ratsastaja lähestyi eteishallin ovea, valkoista nenäliinaa
heilutellen; viljavaunujen palaneiden jäännösten luo tultuaan hän
seisahdutti hevosensa ja jäi katselemaan yläkerran akkunoihin. Se oli
sama rauhanhieroja kuin eilispäivänäkin.

"Älkäämme olko niin epäkohteliaita, että antaisimme vieraan vartoa",
sanoi Fink, työnsi salvat syrjään ja astui aseettomana oviaukkoon.
Puolalainen tervehti ääneti, Fink nosti lakkiaan.

"Eilen illalla sanoin teille", aloitti ratsastaja, "että tänään
minulla olisi huvi jälleen nähdä teitä."

"Ahaa", vastasi Fink, "tehän olettekin sama herra, joka laittoi
meille hiukan savua sisään. Sääli on noita viljavaunuja."

"Te estitte eilen miehiänne ampumasta minua", jatkoi puolalainen,
murtaen saksaa kovalla korostuksella; "siitä olen teille
hyvin kiitollinen ja tahtoisin kernaasti tehdä teille pienen
vastapalveluksen. Olen kuullut että tässä talossa oleskelee
vallasnaisiakin, ja tämä tyttö tuo heille maitoa. Tiedämme näet
teiltä tykkänään puuttuvan vettä, enkä tahtoisi että vallasnaistenne
olisi pakko kärsiä janoa meidän riitaisuuksiemme takia."

"Kuulehan sitä rakkaria", mutisi metsänvartija partaansa.

"Jos sallitte minun maidostanne antaa teille muutaman pullon viiniä
kellaristamme, niin otan lahjanne vastaan", vastasi Fink. "Otaksun
näet, ettei teilläkään kyläkapakassa ole liiemmaksi sellaisia
virvokkeita."

"Hyvä on", sanoi puolalainen hymyillen. Rebekka riensi
maitoruukkuineen takaportille, luovutti maidon ja sai murahtelevalta
metsänvartijalta viinipullot vastaan. Sillävälin puolalainen jatkoi
puhettaan: "Vaikka teillä onkin viiniä, ette voi kuitenkaan käyttää
sitä veden asemasta. Puolustusväkeä teillä on melkoinen määrä ja,
kuten olen kuullut, myöskin paljon naisia ja lapsia."

"Me emme pidä erikoisena onnettomuutena", vastasi Fink, "että naiset
ja lapset juovat meidän miesten kera muutamia päiviä viiniä, siksi
kunnes teette meille sen mielihyvän, jota jo eilen teiltä pyysin,
että poistutte tältä tilalta ja jätätte kaivonkin jälleen meidän
haltuumme."

"Älkää sitä toivoko", sanoi puolalainen vakavasti; "me tulemme
käyttämään kaikkia väkivaltaisia keinoja riisuaksemme teidät aseista.
Nyt tiedämme varmasti, ettei teillä olekaan tykistöä, joten meidän
on minä hetkenä hyvänsä mahdollista vallata itsellemme pääsy tähän
taloon. Mutta te olette taistelleet kuten urhoolliset miehet ainakin,
emmekä me halua mennä pitemmälle kuin meidän on pakko mennä."

"Sangen varovaisesti ja järkevästi ajateltu", nyökkäsi Fink.

"Siksipä teen teille ehdotuksen, joka ei loukkaa teidän
kunniantuntoanne. Te ette voi odottaa tänne mitään apuvoimia. Teidän
sotaväkenne ja tämän kylän välillä seisoo vahva armeijakunta meidän
joukkojamme, ja molempain vihollisarmeijain yhteentörmääminen
tapahtuu lähipäivinä muutaman peninkulman päässä täältä; sen
johdosta on saksalaisten komentajain mahdoton lähettää väestään
hajaparvia minnekään. Tätä en sano teille minään äkkiuutisena, sillä
tiedättehän itsekin sen yhtä hyvin kuin me. Ja siksi minä takaan
teille ja kaikille tässä talossa oleskeleville kunniasanallani vapaan
poislähdön, jos luovutatte aseenne ja linnan meidän haltuumme. Me
olemme valmiit saattamaan aseellisella joukolla teidät ja talon
vallasnaiset mihin suuntaan itse haluatte ja niin kauas kuin
valtapiirimme ulottuu."

Fink vastasi vakavampaan sävyyn kuin hän tähän asti oli puhunut:
"Saanko kysyä, kenen suusta tuo minulle juuri tarjottu kunniansana
tulee?"

"Olen eversti Zlotowsky", vastasi ratsastaja keveästi kumartaen.

"Teidän ehdotuksestanne, herrani, on meidän velvollisuutemme kiittää.
Minä en vähintäkään epäile teidän tarjouksenne vilpittömyyttä, ja
otaksun myös että teillä on tarpeeksi vaikutusvaltaa seuralaisiinne,
jotta nämä pitävät antautumisehtoja kunniassa. Mutta kun itse en ole
tämän talon isäntä, niin minun täytyy ilmoittaa ehdotuksenne hänelle."

"Minä odotan", vastasi puolalainen ja ratsasti kolmisenkymmenen
askeleen päähän ovesta, kääntäen sitten hevosensa jälleen linnaan
päin.

Fink sulki oven ja sanoi Antonille: "Nyt joutuin vapaaherran luo!
Mikä sinun ajatuksesi on?"

"Kestää edelleen", sanoi toveri. He tapasivat vapaaherran tämän
huoneessa istumassa pää käsien varassa, ja kasvot murheen
vääristäminä -- oikeana kärsimyksen ja hermostuneen levottomuuden
kuvana. Fink kertoi hänelle puolalaisen tarjouksesta ja pyysi häntä
ratkaisemaan asian.

Vapaaherra vastasi: "Minä olen tähän asti kärsinyt kukaties enemmän
kuin yksikään niistä urheista miehistä, jotka tässä talossa ovat
panneet henkensä alttiiksi. On hirvittävää tuntea itsensä avuttomaksi
ja istua tyhjin toimin, kun kunnia kutsuu taistelemaan etummaisessa
rivissä. Mutta se, joka ei kykene asetta käyttämään, ei myöskään ole
oikeutettu päättämään, milloin aseista pitää luovuttaman. Minullahan
tuskin on edes oikeutta lausua teille mielipidettänikään, koska
pelkään että ylevämielisyydessänne ehkä annatte sanaini vaikuttaa
ratkaisevasti päätökseenne. Sitäpaitsi minä poloinen mies en edes
tunne puolustajianikaan, enkä voi arvostella heidän mielialaansa
ja voimaansa. Minä jätän tuon kaiken teidän asiaksenne ja uskon
luottavaisesti perheeni kohtalon teidän käsiinne. Taivas palkitkoon
teille, mitä teette minun hyväkseni. Ei kuitenkaan minun hyväkseni,
Jumalan tähden, ei minun hyväkseni, se uhraus olisi liian suuri!"
huudahti kiihoittunut vanhus, kohotti ristissä olevat kätensä ylös ja
tuijotti näkemättömillä silmillään korkeuteen. "Älkää ajatelko mitään
muuta kuin sitä asiaa, jonka edestä täällä taistellaan."

"Jos tahdotte osottaa meille niin ylevää luottamusta", vastasi
Fink ritarillisella ryhdillä, "niin me olemme päättäneet pitää
linnaanne hallussamme niin kauan kuin meillä on vähintäkin toivoa
avunsaannista. Mutta sitä odottaessa saattaa sattua vakavia
tapahtumia -- joko miehemme kieltäytyvät taistelemasta pitemmältä,
tahi voi vihollinen väkirynnäköllä tunkeutua sisään."

"Vaimoni ja tyttäreni pyytävät niinkuin minäkin, ettette tällä
hetkellä ota laisinkaan heitä lukuun. Lähtekää, hyvät herrat",
huudahti vapaaherra, kurottaen kätensä eteenpäin, "vanhan sotilaan
kunnia lepää käsissänne." Molemmat miehet kumarsivat syvään sokealle
vanhukselle ja lähtivät huoneesta. "Onpa noilla ihmisillä sentään
kunniantuntoa jälellä", sanoi Fink mennessä ja nyykäytti hyväksyvästi
päätään. Halliin tultua hän avasi ulko-oven; vihollisupseeri ratsasti
lähemmäksi.

"Vapaaherra von Rothsattel kiittää tarjouksestanne, mutta hän on
lujasti päättänyt puolustaa taloaan ja niiden omaisuutta, jotka
ovat luottaneet hänen varjelukseensa, teidän hyökkäyksiänne vastaan
viimeiseen saakka. Me emme suostu ehtoihinne."

"Kantakaa sitten itse seuraukset", huusi ratsastaja vastaan, "ja
edesvastuu kaikesta, minkä nyt täytyy tapahtua."

"Minä otan tuon edesvastuun hartioilleni", sanoi Fink. "Mutta teille
mieskohtaisesti on minulla vielä muuan pyyntö. Paitsi maalaisten
vaimoja ja lapsia on tässä linnassa kaksi vallasnaista, vapaaherra
von Rothsattelin puoliso ja tytär; jos sattuma sittekin tekisi teille
mahdolliseksi päästä sisään tähän taloon, niin suljen sen turvattomat
asukkaat teidän ritarilliseen suojelukseenne."

"Minä olen puolalainen!" vastasi ratsastaja ylpeästi ja suoristautui
satulassaan. Hän nosti lakkiaan ja laski lyhyttä laukkaa takaisin
karjakartanoon.

"Tuo näytti rohkealta ja kelpo veitikalta", sanoi Fink ja kääntyi
miesten puoleen, jotka olivat vahtituvasta rientäneet kuulemaan
neuvottelua. "Mutta, hyvät miehet, jos meidän on valittava joko
luottaminen vihollisen lupaukseen tahi tähän pieneen rautaputkeen,
niin omasta puolestani olen sitä mieltä, että paraiten tekee
luottaessaan siihen mitä pitää kädessään." Hän pudisti kivääriään.
"Puolalainen lupaa meille vapaan poislähdön tietäessään, että
parin tunnin päästä meidän sotaväkemme hajoittaa heidän laumansa.
Olisimmepa me niille tosiaankin hyvä suupala -- kolmisenkymmentä
kivääriä! Ja kun omat husaarimme tulisivat eivätkä tapaisi
talossa enää meitä, jotka kutsuimme heitä avuksemme, vaan nuo
hirtehiset sammakkoatraimineen, niin lähettäisivätpä he tottakin
tuhattulimmaiset meidän peräämme ja me saisimme kaiken ikämme kantaa
sitä häpeätä."

"Tarkoittihan se täyttä totta lupauksillaan?" kysyi muuan miehistä
epäröiden.

Fink tarttui tuttavallisesti kysyjää takinkaulukseen. "Luulen hänen
kyllä totta tarkoittaneen, poikaseni; mutta minäpä kysyn teiltä
kaikilta, kuinka pitkälle noiden puolalaisten kuuliaisuus ja sotakuri
kestää? Emme olisi vielä kerinneet edes tuon metsänreunan taakaan,
kun jo toinen joukkio karkaisi niskaamme, ja te saisitte nähdä
vaimojanne rääkättävän ja omaisuuttanne ryöstettävän omien silmienne
edessä. Ja senvuoksi minä arvelen että teemme viisaimmin, kun
edelleen vain näytämme niille hampaitamme."

Vilkkaita suosionhuutoja kajahti, ja linnan nuorille herroillekin
hurrattiin.

"Kiitoksia vain", sanoi Fink; "ja nyt joka mies paikalleen, sillä
voi sattua että ne tulevat uudestaan puskemaan päänsä verille näihin
muureihin. -- Tuo jälleen rohkaisee meidän miehiämme tuntikaudeksi",
hän jatkoi Antonin puoleen kääntyen. "En usko puolalaisten käyvän
hyökkäämään päivän aikaan, mutta parempi on miestemme seista
vartiopaikoillaan kuin ruveta järkeilemään yhdessä. Ja kaiken
kaikkiaan olikin harmillista, että he ollenkaan saivat kuunnella
äskeistä neuvottelua."

Eikä todella voinut ollakaan huomaamatta, että epäröinti ja epätoivo
alkoivat hiipiä puolustajain mieliin. Keskipäivällä nuo myrtymyksen
puuskat eivät tosin vielä olleet vaarallisia, sillä suurin osa
miehistöä odotteli kivääri kädessä joka hetki vihollisen hyökkäystä.
Mutta kun aurinko rupesi tekemään laskuaan ilman, että mitään
tapahtui, ja ilman että tornissa oleva tähystäjä ilmoitti minkään
apuvoiman lähestymistä, silloin alkoi jännitys laueta ja hetkelliset
kärsimykset tunnettiin syvemmin kuin ne ansaitsivatkaan.

Päivällisruoka oli kurja, puoleksi hiiltyneitä perunoita ja
niille vähän suolaa särpimeksi. Luonnollisesti rupesi väkeä siitä
taas janottamaan; jälleen tulivat naiset parkuen ja voivotellen
valittamaan Antonille hätäänsä. Ja miestenkin keskuuteen alkoi hätä
nälästä ja janosta ampua myrkkynuoliaan. Anton oli jakanut kaikille
kaksinkertaiset paloviina-annokset, mutta siitäkään ei ollut paljon
apua. Miehet eivät käyneet kapinallisiksi, siksi paljon oli heissä
yhteishenkeä ja kurintuntoa, mutta heidät valtasi alakuloisuus ja
yleinen heikkous. Fink katseli halveksivasti hymyillen tuollaisia
oireita, jotka olivat käsittämättömät hänen omalle joustavalle
hengelleen ja teräshermoilleen. Mutta Anton, jolle kaikki purkivat
huolensa ja hätänsä, tunsi sitä tuskallisemmin näiden hetkien
masennuksen. Jotakin täytyi tapahtua, jotakin täytyi tehdä
karkoittaakseen tuota mielialaa, muuten oli kaikki menetetty.

Hän lähti pihalle päättäen uhrata silmäteränään pitämänsä
lypsylehmän. Hän taputteli sitä kaulalle ja puheli: "Liisa, eläin
parka, nyt on sinun vuorosi!" Taluttaessaan sitä nuorasta tallista
pihaan hänen silmänsä sattui tyhjään vesisammioon, ja siitä hän
sai onnellisen ajatuksen. Pihamaa ei ollut paljonkaan korkeammalla
puronpintaa, ja koko seutu oli hyvin rikas lähteensilmistä; hyvin
luultavaa, jopa todennäköistäkin oli, että vettä tapaisi missä
hyvänsä muutaman jalan syvyydestä. Linnan miehistölle oli helppo
tehtävä käydä kaivamaan kuoppaa pihamaalle. Ja jos ylöskaivettu
hiekka ja multa luotiin aitausta vastaan ja poljettiin kovaksi, niin
saatiin sekin turvasuojus entistä paljon vankemmaksi. Ja pääasia oli,
että kaikki joutilaat kädet joutuivat työhön, joka voi kestää tunti-,
ehkäpä päiväkausia. Varhaisemmista kokeistaan Anton tiesi, että
linnan ympäristöltä saatava vesi oli liejuista ja tavalliseen aikaan
mahdotonta sellaisenaan käyttää, mutta tänään saisi sekin kelvata.
Hän katsahti aurinkoon; minuuttiakaan ei enää saanut päästää menemään
polusta.

Hän huusi maanviljelysteknikon pihalle, ja kun tämä ilomielin
kannatti hänen suunnitelmaansa, pantiin kaikki linnan joutilaat
kädet työhön, myöskin naiset ja isommat lapset. Työkaluja kannettiin
paikalle, ja kohta heiluivat kuokat ja lapiot kymmenkunnan miehen
käsissä, jotka alkoivat kaivaa keskelle pihamaata suurta kuoppaa,
jonka seinät laskeutuivat loivasti alaspäin; naisten ja lasten täytyi
kaataa ylöskaivettu maa aitauksen juurelle ja polkea se lujaan
teknikon valvonnan alaisina. Muutamia miehiä ja mitä naisista vielä
oli joutilaina Anton huusi teurastamaan ja paloittelemaan lehmä
parkaa, jota vielä kerran näytettiin elävänä väelle, ennenkuin se
uhrattiin heidän vatsojensa viihdyttämiseksi.

Kaikkialla vallitsi mitä innokkain hyörinä. Kuoppa, joka pinnalta
oli paljon avarampi kuin tavalliseksi kaivonaukoksi olisi tarvittu,
syveni ihan silmissä, ja lauta-aitaa vastaan kohosi maavalli
korkeuteen niin nopeaan, kuin olisivat maahiset taikavoimallaan
nostaneet sen maan uumenista ilmoille. Väki ahkeroi kiivaammin
kuin kenties koskaan ennen elämässään; kilvassa lensivät lapiot
miesten käsissä, paljaat jalkapohjat, puukengät ja niinivirsut
tanssivat kiireen vilkkaa vallia polkiessaan. Jokainen tahtoi olla
työssä mukana, pihalle oli kokoontunut enemmän työvoimia kuin
siellä mahtui kunnolla liikkumaankaan. Kaikki äskeinen apeus oli
kadonnut, iloisia leikkipuheita singahteli ristiinrastiin. Fink tuli
tuota ihmettä katselemaan ja sanoi Antonille: "Sinähän olet oikea
pakanain apostoli, ymmärrätpä tosiaankin huolehtia seurakuntasi
sieluparhaasta."

"Seurakunta on tyytyväinen kun saa tehdä työtä", vastasi Anton
iloisemmalla mielellä kuin oli tuntenut viimeisten neljänkolmatta
tunnin aikana.

Kaivonkuoppa kävi pian niin syväksi, että tarvittiin pienet
tikaportaat sinne laskeutuakseen, ja maaperä muuttui niin veteläksi,
että lopulta lieju ei enää pysynyt lapiossa vaan piti nostettaman
sangoilla ylös. Mutta väki tungeksi kilvan sitä kantamaan, sangot
lensivät ketjussa kädestä käteen. Ilakoiden kuin pikkulapset he
tervehtivät jokaista mutaläiskää, joka räiskähti liian kärsimättömäin
vaatteille. Maavalli kohosi jo jalkaa ylemmäksi lauta-aitaa, ja
turpeen puutteessa iskettiin sen sisäloivaan halkoja ja kiviä niin
voimakkaasti, että pinta kävi kivimuurin kovuiseksi. Tuskin sai Anton
pidetyksi kapean syrjäportin aukon vapaana.

Puronvartisessa vahtiketjussa voitiin huomata levotonta
liikehtimistä, ratsastajia kiiti pitkin sen rintamaa tarkastellen
huolestuneina uuden pihalinnoituksen kohoamista; välistä rohkeni
joku uskalikko tulla lähemmäksikin kurkkailemaan, mutta sai
äkkilähdön kun metsänvartija nosti kiväärinsä vallinharjalle. Siten
kului tunti toisensa jälkeen, aurinko painui metsänreunan taa ja
iltaruskon puna levisi taivaalle. Pihalla askartavat ihmiset eivät
joutuneet siitä piittaamaan; alhaalla kaivonkuopassa ahertavat miehet
seisoivat vyötäisiään myöten vedessä. Se oli sakeata ja likaisen
kellanväristä, mutta siihen tuijotettiin kuin olisi kuopan pohjasta
kummunnut esiin sulamatilassa oleva kultasuoni. Vihdoin kun illan
varjot yhä tummenivat ja kuopassa kävi aivan pimeäksi, käski Anton
miesten nousta ylös kaivannosta. Iso lakana hankittiin linnasta
ja viritettiin vesisaavien yli, ja sille ammennettiin kuopasta
liejuvettä siivilöitäväksi kankaan läpi.

"Ensimmäinen ryyppy minun hevosilleni!" huusi muuan renki ja sieppasi
ensimmäisen sangon janoisille juhdilleen.

"Kun sakka on asettunut pohjaan, niin vesi on yhtä hyvää kuin
purovesi", sanoi seppä hyvillä mielin; toiset eivät väsyneet
maistelemaan oliko väitteessä perää, ja jokainen myönsi tuon
arvossapidetyn miehen sanat tosiksi. Vallinharjalle, joka tällävälin
oli kohonnut lähes linnan yläkerroksen permannon tasalle, Anton antoi
lyödä uusia paaluja ja pystyttää niiden pönkiksi perunavankkurien
vankat sivulaudat. Kun yöpimeä tuli, oli koko suuri työ
loppuunsuoritettu. Naiset olivat väsymättömiä siivilöidessään vettä
saaveihin, isoja lihakappaleita teurastetusta lehmästä kannettiin
keittiöön, jonka liedellä räiskyi mahtava tuli, ja iloinen toive
vankasta illallisesta vuodatti virkeyttä ja rohkeutta piiritettyjen
mieliin.

Mutta silloinpa pärähti ulkona laitumella jälleen vihollisrumpu,
ja vihellyspillin kimakka ääni halkoi ilmaa linnan sisällä.
Hetkisen seisoivat pihamaalla vetelehtivät miehet kuin turtuneina
säikähdyksestä -- viime tunteina he eivät olleet paljonkaan
ajatelleet vihollista, sitten syöksyivät kaikki vahtitupaan ottamaan
kiväärinsä. Sukkelaan asetettiin alikertaan kaksinkertainen miehistö;
metsänvartija riensi vahvan osaston kera pihalle ja kiipesi uuden
vallin harjalle.

"Ratkaisu lähestyy", sanoi Fink hiljaa Antonille; "viime tuntien
kuluessa on kylään samonnut vahvoja vihollisparvia ja ihan
iltahämärissä joukko ratsumiehiäkin. Me emme enää kykene kestämään
toista samanlaista yötä kuin viime yö oli. Nyt ne käyvät kimppuumme
joka taholta yht'aikaa, ja viidellä- tai kuudella kymmenellä
tikaportaalla varustettuina ne sen vietävät voivat tunkeutua
väkirynnäköllä sisään. Ja sen ne tietävät itsekin -- katsoppas vain,
jokainen ruotu, joka kylästä lähestyy, on varustettu kirveillä ja
tikkailla. Ottakaamme nyt vain iloisin mielin vastaan, mitä enää
ei käy välttäminen; sinun on ansio, jos sorrumme miehinä emmekä
tuikuttelevina ämminä. Minä kävin vast'ikään vapaaherran luona; sekä
hän että naiset ovat valmistautuneet kohtaloonsa, he pysyttelevät
yhdessä hänen huoneessaan. Jos sinulla on vielä ääntä kurkussasi, kun
joku noista rääsyniekka-kavaljeereista astuu ylitseni, niin muistuta
heille naisista. Jumalan haltuun, Anton; minä otan osalleni pihamaan,
sinä etusivun."

"Minusta tuntuu mahdottomalta, että me nyt sortuisimme", huudahti
Anton. "Koskaan ei minulla vielä ole ollut niin iloista toivoa kuin
tällä hetkellä."

"Avunko toivoa?" kysyi Fink hartioitaan kohauttaen ja osoitti
kädellään akkunasta vihollislaumaa; "ja vaikkapa apu jolloinkin
tulisikin, niin joutuu se liian myöhään. Sittekuin Rebekan kanuuna
haihtui kuplana ilmaan, olemme annetut noiden lurjusten käsiin,
niinpian kuin ne täydellä todella ajattelevat väkirynnäkköä. Ja sen
ne nyt uskaltavatkin tehdä. Ei ole hyvä antautua harhakuvittelujen
valtaan, jotka eivät kiilu sen pitemmälle kuin tuli sikarintuhassa.
Tuohon käteen, rakas poikaseni, jää hyvästi!"

Hän puristi voimakkaasti Antonin kättä, ja entinen ylpeä hymyily
loisti jälleen hänen kasvoillaan. Molemmat ystävykset seisoivat
hetken vastatusten, katsellen toisiaan lemmekkäästi silmästä silmään,
epätietoisina tokko enää koskaan näkisivät toisiaan. "Jää hyvästi!"
huusi Fink vielä kerran ja nosti pyssyn olalleen, irroittaen kätensä
ystävän puristuksesta; mutta hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja
kuunteli kulmiaan rypistäen, sillä vihollisen rummunpärinän ja
lähestyvien laumojen melun yli kajahti yöilman halki heleä ääni,
hilpeästi raikahteleva torventoitotus, ja siihen vastasi kylästä
sinne marssivan jalkaväkijoukon täsmällinen rummunpärrytys, sitten
voimakas yhteislaukaus kivääreillä ja etäinen hurraahuuto.

"Nyt ne tulevat!" kiljuttiin linnan joka sopesta, "meidän sotaväkemme
saapuu!" Metsänvartija syöksähti eteishalliin. "Punalakit tulevat!"
hän huusi; "ne ratsastavat puron vartta ylöspäin sillalle, ja
taempana kylässä rientää jalkaväki pikamarssissa tänne."

"Kaikki miehet ulos pihaan!" huusi Fink. "Nyt me puolestamme käymme
ryntäämään; miehet, mars eteenpäin!".

Portin salvat kiskaistiin auki, ja koko miehistö oli seuraavassa
silmänräpäyksessä vallituksen ulkopuolella, niin että Anton
töintuskin sai häädetyksi niittymestarin ynnä muutamia renkejä
takaisin pihaan talon varusväeksi. Metsänvartija astui pitkin
toisten rintamaa ja järjesti miehet hyökkäystä varten. Fink
tarkasteli kiikarillaan taistelun menoa. Jalkaväkikolonni tunkeutui
voitollisesti kylään, taukoamaton kiväärinrätinä tiesi kertoa
kamppailun katkeruudesta, mutta ammunta läheni verkalleen yhä
lähemmäksi, vihollisten täytyi väistyä, ja jopa nähtiin niistä monien
pakolaisten tulevan näkyviin karjapihan tältä puolen. Sillävälin
ravasi osasto husaareja puron yli linnaa vastapäätä ja ajoi pientä
parvea piirittäjiä edellään. Fink vei aseellisparvensa talon ympäri
ja asetti sen kylää lähinnä olevalle nurkalle.

"Säilyttäkää malttinne", hän huusi miehilleen, "ja kun johdan
teidät rynnäkköön, niin älkää unohtako sotahuutoanne, muuten teidät
yönpimeässä sotketaan hevosten jalkoihin niinkuin nuo vihollisemme
tuolla." Vain mitä suurimmalla vaivalla saatiin kärsimättömimmät
pidätetyiksi rivissä.

Puron varrelta kiiti yksinäinen ratsastaja heitä kohti. "Hurraa,
Rothsattel!" hän huusi jo kaukaa. -- "Sturm!" kajahti vastaan
kymmenkunta ääntä; Anton syöksyi rivistä uskollista ystävää vastaan.
"Meillä on vihollinen kiikissä", huusi Karl; "sen jalkaväki oli
miehittänyt Rosminin tien, mutta minä kuljetin meidän miehet
kiertoteitä metsän halki."

Kylän viimeisten talojen takaa tuli näkyviin tumma joukko,
ratsumiehiä karautti siitä esiin; vihollisparvet pysähtyivät ja
kokoutuivat karjapihaan. Siellä pako ja kamppailu hetkiseksi asettui,
ja päälliköt kävivät uudelleen johtamaan miehiään järjestettyyn
taisteluun.

"No nyt on meidänkin vuoromme!" huusi Fink. Pikamarssissa
kiiruhti linnalaisten parvi laitumen poikki, asettui tiensivuun
ensimmäisen ladon vierelle ja lähetti viidestäkolmatta kivääristä
yhteislaukauksen vihollisen kylkeen. Se aiheutti hämminkiä
puolalaisten tiheään sullotussa laumassa, joka rupesi liikehtimään
äkkinäisesti kuin puhuripään kuohuttama aallokko ja lopulta hajautui
hurjaan pakoon lakeudelle. Jälleen raikahti linnan takaa hilpeä
torventoitahdus, täyttä laukkaa ryntäsivät husaarit esiin sapelit
ojossa ja kävivät hakkaamaan maahan pienoista kapinallisparvea,
joka vielä pysyttelihe alallaan. Karl käänsi hevosensa taistelevien
joukkoon ja katosi heidän vilinäänsä. Sitten ajettiin vihollista
hurjaa vauhtia aukeata pitkin.

Mutta kylästä päin karahuttivat paenneiden sijaan puolalaiset
ratsumiehet, etunenässä äskeinen sovinnonhieroja, joka kovaa huutaen
vei väkensä husaareja vastaan.

"Rothsattel!" huusi heleä ääni hevosen selästä aivan Antonin
viereltä, ja pienen husaariparven etunenässä ryntäsi hoikka upseeri
puolalaisia ratsureita vastaan. Fink ojensi pyssynsä puolalaista
everstiä kohti.

"Minä kiitän teitä!" huusi tämä, horjahtaen satulassaan luodin
tapaamana, mutta laukaisi viimeisiä voimiaan ponnistaen pistoolinsa
husaariupseerin rintaan, juurikuin tämä heilutti sapeliaan hänen
päänsä päällä. Rinta lävistettynä putosi husaari maahan; puolalaisen
ruumista jalustimissa raastaen karkasi tämän ratsu tiehensä
surmapaikalta.

Muutaman minuutin perästä oli koko linnan ympäristö puhdistettu
vihollisista; yö turvasi pakenevain selkää, suojaten levitti metsä
oksansa maan alkuperäisten poikien yli. Pikku ryhminä ajoivat
voittajat viimeistä vihollisparvea takaa.

Linnan edustalla Anton polvistui maahan ja kannatti käsivarsillaan
kaatuneen husaarin päätä. Kyyneltyvin silmin hän katsahti kuolemaa
tekevästä nuorukaisesta ystäväänsä, joka upseeriryhmän kera seisoi
osanottavaisesti vierellä. Voitonhumu oli vaiennut; maalaiset
ympäröivät apeina ja äänettöminä kuolevaa. Tämä nostettiin maasta
miesten ristiinpannuille käsivarsille ja kannettiin verkalleen ylös
linnaan.

Eteishallin portailla seisoi vapaaherra tyttäreensä nojautuen,
molemmat valmiina tervehtimään mieluisia vieraita. Kun Lenore näki
haavoitetun miehen, heitti hän irti isästään ja juoksi kantajain luo,
jotka vaitonaisina laskivat ruumiin vapaaherran jalkojen juureen;
silloin syöksähti impi parahtaen ja hervotonna permantoon.

"Kuka se on?" ähki sokea vanhus ja haparoi käsillään ilmaa. Kukaan ei
vastannut, kaikki peräytyivät järkytettyinä askeleen taapäin.

"Isä!" mutisi haavoitettu hiljaa, ja verivirta ruiskahti hänen
suustaan. "Poikani, minun poikani!" kiljasi sokea kuin raivoissaan,
ja hänen polvensa lyhistyivät hänen allaan.

Pojan oli hänen levottomuutensa omaisistaan ajanut mukaan siihen
armeija-osastoon, joka vähitellen kokoutui yhteen lähelle hänen
vanhempainsa maatilaa. Hän oli hartaista pyynnöistään tullut
siirretyksi vieraaseen rykmenttiin ja saanut luvan seurata sitä
eskadroonaa, joka lähetettiin hänen isällensä avuksi. Hän tahtoi
valmistaa vanhemmilleen iloisen yllätyksen ja saattoikin heille viime
tingassa avun, mutta kotiinsa hän toi luodin lävistämän rinnan ja
sammuvan sydämen.

Kaamea hiljaisuus vallitsi korkeassa slaavilaislinnassa. Myrsky
oli lakannut riehumasta, kirsikkapuista se oli pelmuuttanut irti
kaikki valkeat kukkalehdet, jotka nyt tähtien valossa peittivät
maan valkeana paariliinana. Minne te kaikkosittekaan, kaikki
iloiset unelmat sokean vanhuksen, joka on ahertanut, tehnyt syntiä,
katunut ja kärsinyt saattaakseen teidät eläviksi ja todellisiksi?
Kuuntele, isä parka, pidättäen henkeäsi; hiljaista aivan on
linnassasi ja puittesi latvoissa, mutta kuitenkaan et koskaan enää
kuule sitä ääntä, jota aina ajattelit ilmalinnoja rakentaessasi ja
pergamenttilehtiä rapisuttaessasi -- sydämenlyöntejä ainoan poikasi,
Rothsattelien vastaisen sukutilanomistajan!



KUUDES KIRJA.


1.

Linnaan koitti surullinen aika, vaikea jokaisen kantaa, joka eli
sen muurien sisällä. Suru ja sairaus olivat iskeneet hampaansa
vapaaherran perheeseen kalvaen siitä elinvoimaa, niinkuin
viljankorteen tunkeutunut tuhotoukka. Sen synkeän hetken jälkeen,
jolloin kuoleva poika oli kannettu isän eteen, ei vapaaherra
enää lähtenyt huoneestaan. Mitä hänellä vielä oli vähän voimia
ollutkin, ne olivat nyt lopen murtuneet; murhe kulutti enemmän hänen
henkeään kuin ruumistaan, hän istui päivät pitkät hiljaa itsekseen
suruansa hautoen, eivätkä Lenoren rukoukset, ei halu puolisonsa
läheisyyteen saaneet häntä liikkeelle. Kun onnettomuudenviesti
vietiin paroonittarelle, pelkäsi Anton vapisten, että se hienoinen
lanka nyt lopultakin katkeisi, joka vielä kiinnitti elonkipinän
heiveröiseen ruumiiseen, ja viikkomääriin ei Lenore poistunut
äitinsä sairasvuoteen äärestä. Mutta kaikkien kummaksi kävikin
päinvastoin. Huoli puolisonsa tilasta antoi naisparalle niin paljon
ajattelemista ja askartelemista, että hän tuntui aivan unohtavan
oman tuskansa ja heikkoutensa. Hän näytti jopa vahvemmaltakin kuin
ennen; ollakseen puolisoaan lähellä ja tarkatakseen hänen hoitoaan
hän pakottihe istumaan joka päivä tuntikaudet tämän lepotuolin
vieressä. Lääkäri tosin pudisteli päätänsä ja sanoi Antonille, että
noin äkilliseen virkoamiseen ei ollut luottamista. -- Lenorea sai
tuskin kukaan nähdä ensimmäisinä viikkoina veljen kuoleman jälkeen.
Jos hän jolloinkin astui ulos vanhempainsa sairashuoneesta, niin
se tapahtui vain vastatakseen kyselyihin sairaitten tilasta tahi
pyytääkseen Antonia kutsuttamaan lääkäriä näiden luo. Sillävälin
kului hurja sotakevät loppuun ja yhtä myrskyinen kesä seurasi. Tosin
ei vapaaherran tilan tarvinnut enää peljätä kansalaissodan kauhuja.
Mutta kartanonhoitoa sen raskas taakka yhä edelleenkin rasitti.
Tuolla ennen niin hiljaisella metsäsaarekkeella raikui nyt päivittäin
rummun pärinä tai torvimiehen toitahdukset. Kylään ja linnaan oli
majoitettu vakituisesti sotaväkeä, jota usein vaihdettiin. Anton oli
upota työhön hankkiessaan suojaa ja muonaa miehistölle ja hevosille.
Pian olivat linnan vähäiset rahavarat tyyten lopussa; ilman Finkin
etukäteen maksamaa maanvuokraa ei olisi mitenkään päästy tämän ajan
yli. Myöskään talonhoidossa ei häiriöistä tahtonut tulla loppua.
Moni auranala peltoa oli piirityksen aikana sotkeutunut pilalle
hevoskavioiden ja raskaiden saappaiden alla, eikä niitä nyt päästy
uudestaan kyntämään, kun sotaväki tarvitsi tilan kaikki ajojuhdat
rahteihinsa, ja ihmiset itsekin tyyten villiytyivät tänä levottomana
aikana ja kadottivat kaiken halun säännölliseen työntekoon. Mutta
kaikesta huolimatta saatiin kuitenkin jonkinmoinen järjestys
ylläpidetyksi, ja peltotöitä tehtiin niinkuin kyettiin keväällisen
suunnitelman mukaan.

Vielä paremmin menestyivät Finkin uudisraivaustyöt uudella
niittymaalla. Kaikki hänen tuomansa työmiehet eivät tosin viihtyneet
loppuun saakka, mutta niiden sijaan ilmoittautui runsaasti uutta
väkeä. Harmaatakkisten lukumäärä itse asiassa lisäytyikin, ja
"herra von Finkin kaarti" oli ympäristössä uhkamielisen urosjoukon
maineessa, jonka kimppuun ei ollut hyvä käydä. Fink itse oli
nykyään usein poissa kotoa, hän oli tehnyt tuttavuutta monien
upseerien kanssa ja uudisti vanhoja tuttavuuksia; hän kierteli
ympäri maakuntaa, seurasi innokkaasti sotatoimien kehitystä ja otti
vapaaehtoisena osaa erääseen kahakkaan moniaan peninkulman päässä
kartanosta, jossa kapinalliset saivat pahoin selkäänsä. Hänen
pontevuutensa linnan puolustamisessa oli tehnyt hänet lähiseuduilla
peljätyksi henkilöksi, jota vihollispuolue yhtä hartaasti vihasi kuin
ystävät ihailivat.

Oli kulunut muutamia viikkoja linnan ihmeellisestä pelastuksesta,
kun Lenore ensi kerran astui pihanportille, jonka edustalla Anton
keskusteli metsänvartijan kanssa. Lenore katseli pihamaata, jossa
kaivonkuopan kohdalla nyt seisoi uudenaikainen pumppulaitos, ja
aitauksen yli, jonka edestä maavalli oli jo korjattu pois, ympäröivää
maisemaa joka loisteli alkukesän heleässä vihannuudessa. Vihdoin hän
sanoi huoahtaen: "Nyt on tullut kesä, Wohlfart, emmekä me huomaa
siitä mitään."

Anton silmäsi huolestuneena neidin kalpeisiin kasvoihin. "Tuolla
metsässä on nyt oikein kaunista; minä kävin eilen metsänvartijan
luona. Viime sateen jälkeen puut ja pensaat oikein rehoittavat
vehmauttaan. Kunpa te vain kerrankin ottaisitte sinne mennäksenne."

Lenore pudisteli torjuvasti päätään. "Mitäpä minä sellaisesta enää
välittäisin!" hän huudahti katkerasti.

"Mutta kuulkaahan kuitenkin tärkeä uutinen, jonka metsänvartija juuri
toi minulle", jatkoi Anton taivutteluaan. "Se mies, johon teidän
luotinne osui, oli tuo kelvoton Bratzky. Mutta te ette ole häntä
surmannut. Jos se on painanut mieltänne, niin tämän surun voin nyt
ainakin kirvoittaa sydämeltänne."

"Jumalan kiitos!" huudahti Lenore ja risti kätensä.

"Jo silloin, kuin metsänvartija tuona piiritysyönä tuli luoksemme
linnaan, oli hän nähnyt sen roiston istuvan kapakassa käsi siteessä.
Eilen veivät sotamiehet hänet vangittuna Rosminiin."

"Niin on laita", sanoi metsänvartija käyden lähemmäksi; "luoti ei
pysty lopettamaan sellaista, jonka on määrä kuolla korkeammalla." Hän
huitasi kädellään kaulansa ympäri osoittaakseen hirressä killumista.

"Tuo ajatus kidutti minua yötä päivää", sanoi Lenore hiljaa
Antonille. "Minä tunnuin itsestäni kuin kadotukseen tuomitulta;
pimeässä minua peloittivat hirveät kummitusnäyt, niin että havahduin
huutaen unestani; aina olin näkevinäni tuon miehen edessäni, miten
hän heristi minulle nyrkkiään, veren virratessa hänen olkapäästään.
Voi sentään, Wohlfart, mitä kaikkea me olemme saaneetkaan kokea!" Hän
nojautui porttiin ja tuijotti kyynelettömin silmin eteensä maahan.
Turhaan koetti Anton tyynnytellä häntä, neito tuskin kuulikaan hänen
sanojaan.

Hevoskavioiden kopinaa kuului pihankivitykseltä; Finkin raudikko
talutettiin ulos.

"Minne hän nyt taas ratsastaa?" kysyi Lenore nopeaan. "En tiedä",
Anton vastasi; "hän on nykyään alituiseen ulkosalla, monesti en näe
häntä päiväkausiin."

"Mitä hän meillä enää tekeekään?" huudahti Lenore. "Tämä kovanonnen
talo ei ole hänelle sopiva paikka."

"Kunpa hän edes pitäisi vähän varaansa", virkkoi metsänvartija.
"Tarowin väki on täynnä sappea ja myrkkyä häntä vastaan; ne ovat
vannoneet lennättävänsä luodin hänen jälkeensä kun vain hänet
näkevät, ja aina hän ratsastaa aivan yksin ja yösydännä."

"Ei hyödytä yhtään häntä varoitella", sanoi Anton. -- "Olehan nyt
kerrankin järkevä, Fritz!" hän huudahti ystävälleen, joka ilmestyi
portaille. "Älä ratsasta niin yksinäsi, älä ainakaan Tarowin aukean
yli."

Fink kohautti hartioitaan. "Ah, meidän neitimmekin on täällä! Meille
ei ole pitkään aikaan suotu iloa nähdä teitä, niin että täällä on jo
alkanut käydä vähän ikäväksi."

"Totelkaa ystävänne varotusta", vastasi Lenore tuskissaan, "ja
varokaa noita ilkeitä ihmisiä."

"Mitä varten?" sanoi Fink. "Mistään vakavasta vaarasta ei enää
voi olla kysymystä, ja miltä hyvänsä typerältä lurjukselta, joka
lymyttelee puun takana, ei tällaiseen aikaan kukaan voi varjella
itseänsä; silloinhan tuntisi joka askelella pakkopaidan yllänsä."

"Jollette sitä tee oman itsenne vuoksi, niin tehkää se edes
ystäväinne hädän takia", pyysi Lenore hartaasti.

"Onko minulla sitten vielä ystäviäkin?" kysyi Fink nauraen. "Monesti
minusta tuntuu, kuin ne olisivat käyneet uskottomiksi. Minun hyvät
ystäväni kuuluvat siihen ihmisluokkaan, joka osaa visusti säilyttää
rauhallisuutensa. Tämä arvoisa Wohlfartimme tässä työntänee
ehkä puhtaan nenäliinan lakkariinsa ja ottaa naamalleen parhaan
sunnuntai-ilmeensä, jos minulle sattuisi hullusti käymään, ja eräs
toinen sotatoveri lohduttautuisi kenties vielä helpommin. -- Hei,
hevonen tänne!" hän huusi, hypähti satulaan ja nyökäyttäen toisille
päätään laski täyttä ravia tiehensä.

"Hän painaa suoraan Tarowia kohti", sanoi metsänvartija, katsellen
hänen jälkeensä ja pudistellen päätään. Lenore palasi ääneti
vanhempainsa huoneeseen.

Mutta iltamyöhään, kun kaikki valot oli jo hyvän aikaa sitten
sammutettu linnasta, liikkui vielä kauan muuan valkea akkunaverho,
ja sen takana seisova naishahmo kuunteli tuskallisesti, eikö tieltä
kuuluisi lähenevän ratsun kavionkopsetta. Tunti kului toisensa
jälkeen; vasta aamupuoleen yötä sulkeutui akkunanpuolisko, kun
ratsastaja seisahdutti hevosensa linnanportilla ja hyräillen iloista
säveltä itse talutti sen talliin. Koko yön valvottuaan Lenore hautasi
pahoin kivistävän päänsä vuoteen pieluksiin.

       *       *       *       *       *

Siten kului moniaita kuukausia. Vihdoin ilmestyi vapaaherrakin,
tyttärensä käsivarteen ja vankkaan keppiin nojautuen, taas joskus
ulkosalle. Silloin hän istui joko vaieten linnanmuurin siimeksessä
tahi kuunteli ärtyneenä kaikenlaisia pikkuasioita, jotka sallivat
hänen purkaa sisuaan syrjäisille. Sellaisina hetkinä kartanonväki
kernaasti kiersi häntä laajassa kaaressa, jotta sen ei tarvinnut
tulla häntä lähelle; ja kun Anton ei alistunut häntä väittelemään,
joutui hän monestikin sairaan vanhuksen juonikkaisuuden uhriksi.
Molempien miesten välit kävivät pian niin kireiksi, että ainoastaan
miltei rajaton kärsivällisyys voi vielä toistaiseksi estää niiden
täydellistä rikkoutumista. Joka päivä täytyi vapaaherran kuulla,
miten työmiehet hänen kuulustellessaan heitä puolustautuivat
sanomalla: "herra Wohlfart on sen käskenyt" tai "herra kirjanpitäjä
on niin tahtonut". Oikein mielihalulla hän koetti päästä
sotkemaan Antonin miehille antamia tehtäviä; kaikki kauna, kaikki
matalamielinen äreys, mikä viime vuosina oli sakoutunut tuon
miespoloisen sielunpohjalle, purkautui nyt säälittävänä vihanpitona
hänen valtuutettuaan kohtaan.

Fink välitti nykyään varsin vähän vapaaherrasta; nähdessään tämän
äkäilevän Antonille hän kohotti vaieten kulmakarvojaan tai sanoi
korkeintaan: "Arvasinhan että noin tulee käymään."

Parhaiten sieti parooni Karlia. Tämä ei koskaan puhutellut häntä
muuten kuin "herra ratsumestariksi", ja ilmoitellessaan hänelle
asioita hän löi joka kerta soturimaisesti kantapäänsä yhteen;
sen kuuli vanha herra ja tuli hyvilleen. Ja ensimmäinen merkki
inhimillisestä osanotosta, jota vapaaherra omisti toisten ihmisten
voinnille, tuli kartanonvoudin osaksi. Muuan puutarhatuoli oli
rapistunut auringonpaisteessa ja uhkasi hajota käsiin; Karl sieppasi
sen ohimennessään ja iski nyrkillään mäsäksi.

"Ettehän vain lyödessänne käytä oikeaa kättänne, hyvä Sturm?" kysyi
vapaaherra.

"Miten sattuu, herra ratsumestari", Karl vastasi.

"Niin ette saisi tehdä", varoitti sokea; "sellaista vammaa pitää
säästää, tai saa monesti potea siitä vuosikausia. Ette voi
olla lainkaan varma, ettettekö vast'edes vielä joudu kärsimään
menetyksestä."

"Kun on reilusti elänyt, niin perii autuaan lopunkin", vastasi Karl
hilpeästi; "en minä yhtään haikaile tulevia päiviä."

"Hän on kerrassaan kelpo mies", virkkoi vapaaherra tyttärelleen
voudin poistuttua.

Viljojen heilimäaika oli ohi, avarat vainiot lainehtivat
kullankeltaisina, raskaat tähkät nuokkuivat kypsyyttään ja iloinen
leikkuuhälinä alkoi pelloilla. Kun ensimmäiset elovankkurit ajoivat
pihaan, seisoi Anton aitan nurkalla ja valvoi kuorman purkamista.
Silloin kävi Lenore hänen luokseen ja kysyi: "Millainen sato saadaan?"

"Mikäli meidän on sallittu tänä vuonna korjata, niin eivät toiveet
tunnu huonoilta. Ainakin lyhteiden lukuun oli Karl tyytyväinen; se
näyttää tulevan suurempi kuin osasimme edeltäpäin arvioidakaan."

"Siis on teillä edes jotakin iloa täällä, Wohlfart", sanoi Lenore.

"Iloa siitä on joka sielulle kartanossa, sen näette tuolla
pellolla väen mieluisasta touhuisuudesta. Nahjuskin ahertaa tänään
kaksinkertaisella innolla. Mutta mikä minua erityisesti ilahduttaa,
oli tuo teidän osanottavainen kysymyksenne. Te olette niin
vierautunut talonpidosta ja kaikesta mikä kartanonhoitoon kuuluu."

"Mutta en toki teistä, rakas ystävä", vastasi Lenore katsellen maahan.

"Te käytte varmastikin sairaaksi tuollaisesta yhtämittaisesta
sisällä istumisesta", jatkoi Anton innoissaan. "Jos rohkenisin, niin
ihan haukkuisin teitä senvuoksi, että te koko tänä aikana olette
niin vähän ajatellut itseänne. Pikku ratsunne on aivan jäykistynyt
tallissa seisoessaan, ja Karlin on usein pakko ratsastuttaa sitä,
jottei se unohda juoksutaitoaan."

"Käyköön senkin niinkuin kaiken muun", huudahti Lenore haikein
mielin, "en minä enää koskaan istu sen selkään. Säälikää te edes
minua, Wohlfart, minusta tuntuu monesti kuin ihan kadottaisin
järkeni; kaikki tässä maailmassa on käynyt minulle niin vieraaksi ja
välinpitämättömäksi."

"Miksi niin kovia sanoja, neitiseni?" kuului ivallinen ääni hänen
takaansa. Lenore säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Fink, joka
oli taas ollut matkoilla enemmän kuin viikon päivät, astui heidän
luokseen. "Pidä huolta, että Blasius saa potkut täältä", sanoi hän
Antonille, välittämättä enää yhtään Lenoresta. "Se vintiö on jälleen
juovuksissa ja ruoskii hevosiaan, niin että eläinparkain kupeet ovat
_täynnä_ naarmuja. Minulla oli hyvä halu antaa hänen hevosilleen
tyydytystä ja suomia tuon lurjuksen selkää niiden nähden."

"Koeta kärsiä häntä elonteon loppuun asti", vastasi Anton; "meidän on
nyt mahdoton hankkia toista miestä hänen tilalleen."

"Eikö hän muuten ole varsin hyväluontoinen ihminen?" kysyi Lenore
arastellen.

"Hyväluontoisuus on mukava peite kaikenlaiselle saamattomuudelle ja
epäkelpoisuudelle", vastasi Fink. "Miehissä niitä vikoja sanotaan
hyväluontoisuudeksi ja naisissa herkkätunteisuudeksi." Hän katsahti
Lenorea silmiin. "Mitä syntiä tuo pony parka nyt onkaan tehnyt, kun
ette enää tahdo sillä ratsastaa?"

Lenore punastui vastatessaan: "Ratsastamisesta minä saan
päänkivistystä."

"Ohoo", ivaili Fink, "ennenhän teillä oli se ansio muun sukupuolenne
edellä, että kärsitte vähemmän hermoistanne; enkä voi sanoa, että
tämä hempeämielinen olotila olisi teille sen siedettävämpi, ette te
ainakaan pääse päänkivistyksestänne niin kauan kuin sitä kestää."

Lenore kääntyi alakuloisena Antonin puoleen ja kysyi. "Joko
sanomalehdet ovat tulleet? Tulin hakemaan niitä isälle."

"Palvelija vei ne rouva paroonittaren huoneeseen."

Lenore kumarsi miehille ja lähti takaisin linnaan.

Fink katseli hänen jälkeensä ja sanoi Antonille: "Musta puku ei sovi
hänelle lainkaan, hän näyttää siinä aivan surkastuneelta. Hänellä
on sellaiset kasvot, jotka vain terveinä ja pyöreinä miellyttävät
silmää."

Anton silmäsi synkästi ystäväänsä. "Sinun käytöksesi neitiä kohtaan
on viime viikkoina ollut niin merkillinen, että olen monesti ollut
suuttua sinuun. En tiedä teetkö sen tahallasi, mutta sinä kohtelet
häntä niin välinpitämättömästi, että se loukkaa toisiakin kuin vain
häntä itseään."

"Muiden muassa sinuakin, mestari Wohlfart", tokaisi Fink ja katseli
otsaansa rypistäen suuttunutta ystävää. "Enpä tiennyt sinun olevan
tuon neidin lapsenpiikakin."

"Naljaile mitä naljailet", vastasi Anton levollisemmin. "Minä
olen oikeassa kun huomautan sinulle, että kohtelet kehnommin kuin
pelkästään tylysti rehellistä sydäntä, jolla juuri nykyisin on oikeus
vaatia osakseen entistä suurempaa hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä
jokaisen puolelta."

"Suvaitse itse osoittaa hänelle tuota kehumaasi hienotunteisuutta
äläkä huolehdi vähääkään minun sävystäni", vastasi Fink karsaasti.

"Fritz", huudahti Anton, "en ymmärtänyt lainkaan sinun olemustasi,
sinähän olet törkeä ja häikäilemätön..."

"Oletko sinä saanut sitä kokea?" keskeytti Fink hänet.

"En", vastasi Anton; "millainen sinä olet ollutkin toisia kohtaan,
niin minulle olet aina paljastanut sydämesi, joka on ylevämielinen ja
osanottavainen. Mutta juuri senvuoksi pahoittaa mieltäni enemmän kuin
osaan sanoakaan, että sinä olet niin tyyten muuttunut käytöksessäsi
Lenorea kohtaan."

"Jätä se minun asiakseni", sanoi Fink; "jokaisella on oma tapansa
nujertaa linnulta niskat. Sivumennen salli minun vain sanoa
sinulle, että jollei neiti Lenorea ravisteta hereille tuosta hänen
sairaaloisesta elämäntavastaan, niin paras puoli hänessä menee hyvin
pian auttamattomasti hitoille. Pony ei siihen yksin pysty, sen kyllä
tiedän, mutta et sinäkään, poikaseni, alakuloisella säälilläsi saa
sitä aikaan. Ja siksipä me annamme asiain mennä menojaan. -- Minä
lähden tänään vielä Rosminiin, onko sinulla sinne mitään asiaa?"

Tämä keskustelu ei tosin kylmentänyt ystävysten välejä, mutta
ainakaan Anton ei kyennyt sitä unhottamaan. Hän harmitteli mielessään
toisen korskeata sävyä ja vaarinotti levottomasti Finkin jokaista
satunnaista yhtymystä talon neidin kanssa. Fink ei etsinyt eikä
vältellyt Lenorea. Entisiä perheiltoja ei enää pidetty, ei edes
syksynkään tullessa. Kun Fink oli kotosalla, söi hän yhdessä Antonin
kanssa omalla puolellaan, ja vain ulkosalla hän toisinaan tapasi
neidin. Silloin voi tämän käytöksessä huomata väkinäistä pakkoa, ja
Fink kohteli häntä äskenkerrotun keskustelun jälkeen kuin jotakin
vierasta henkilöä.

       *       *       *       *       *

Anton sai kohta ruveta miettimään omaakin asemataan talossa. Vaikka
hän parhaansa mukaan koetti välttää ilmoittamasta isännälleen mitään
tälle epämieluisia asioita, niin oli näiden joukossa sellaisiakin,
joita hän ei enää voinut salata vapaaherralta -- luutnantti-vainajan
tekemäin velkain järjestäminen. Sillä kohta nuoren Rothsattelin
kuoleman jälkeen oli linnaan tullut monilukuisia velkavaatimuksia.
Lenore oli jättänyt ne Antonille, ja Anton oli lähettänyt kaikki --
joukossa oli ollut myöskin ukko Sturmin velkakirja -- oikeusneuvos
Hornille ja pyytänyt tätä rehellistä miestä tarkastamaan paperit ja
antamaan niistä lausuntonsa. Tuo lausunto oli nyt tullut. Lakimies
ei salannut häneltä, että luutnantin lastaajalle antama tunnuste
oli muodollisesti niin virheellinen, että se oikeudessa pikemminkin
käsitettäisiin vain kuittaukseksi vastaanotetusta rahasummasta.
Niinmuodoin ei vapaaherraa voitaisi laillisesti pakottaa maksamaan
poikansa velkaa. Muuten oli velkojen kokonaismäärä niin suuri, että
niiden hetikohtaista suoritusta ei käynyt ajatteleminenkaan. Ja Anton
oli itsekin lainannut tuolle nuorelle huvittelijalle enemmän kuin
kahdeksansataa taaleria. Sillä summalla hänen turhamaisuutensa oli
lunastanut hänelle pääsön tämän perheen keskuuteen. Ja mitä hyötyä
hänellä oli ollutkaan tuosta kaupasta? Silloin oli hänestä tuntunut
kunnianasialta auttaa ylhäistä ystäväänsä pulasta, mutta nyt hän
tajusi selvästi, kuinka hänen hädikkö anteliaisuutensa oli vain
totuttanut tuon kevytmielisen tuhlaajan hankkimaan helpolla tavalla
rahaa. Apein mielin hän lukitsi velkakirjansa jälleen pöytälaatikkoon.

Raskain sydämin hän sitten pyysi pääsöä vapaaherran puheille.
Jo hänen ensi kerran mainitessaan Eugenia joutui vanhus ankaran
liikutuksen valtaan; ja kun Anton kiireissään nimitti vainajaa vain
ristimänimeltä, pursusi ärtyneen isän sappi kuohuksiin. Hän keskeytti
kiivaasti Antonin esityksen: "Minä kiellän teitä mainitsemasta niin
tutunomaisesti poika vainajaani. Elävänä tai kuolleena hän on teille
aina vapaaherra von Rothsattel."

Anton koetti pidätellä harmiaan vastatessaan: "Herra Eugen,
vapaaherra von Rothsattel, on eläissään tehnyt velkoja jonkin verran
yli neljän tuhannen taalerin."

"Se on mahdotonta!" keskeytti vapaaherra hänet jälleen.

"Oikeiksi todistetut jäljennökset hänen velkatunnusteistaan ja
vekseleistään ynnä alkuperäisten paperien perusteellinen tarkastus,
jota oikeusneuvos Horn on vaatinut, tekevät tosiasian itsessään
päivänselväksi. Suurimpaan velkaerään, tuhanteen yhdeksäänsataan
taaleriin nähden voi täyden velkasumman saantia sitä vähemmin
epäillä, kun velanantaja, joka on kartanomme voudin Sturmin isä, on
tunnettu perin rehelliseksi mieheksi. Lisäksi vainaja itse minulle
lähettämässään kirjeessä tunnustaa nimenomaan tämän velan."

"Te olette siis tiennyt noista veloista", äyskähti vapaaherra yhä
kiukkuisempana, "ja olette salannut ne minulta! Siinäkö se teidän
kehuttu rehellisyytenne onkin?"

"Älkää jatkako sen pitemmältä, herra parooni", huudahti Anton
kuohahtavin mielin. "Ainoastaan sääli avuttomuuttanne kohtaan
estää minua vastaamasta teille tavalla, jonka tänä hetkenä hyvin
ansaitsisitte. Kuinka suuri tuo saalini on, sen huomannette siitä,
että koetan pyrkiä unohtamaan sananne, ja että nyt pyydän teiltä
seuraavaa selitystä: Tahdotteko te tunnustaa vainajan tekemät velat,
ja tahdotteko nimenomaan lastaaja Sturmille tai hänen pojalleen,
omalle voudillenne, tämän tunnustuksenne kautta antaa jonkinlaisen
vakuuden, vai ettekö sitä tahdo tehdä?"

"Mitään en tahdo tehdä", karjasi vapaaherra ollen aivan suunniltaan,
"jota te vaaditte minulta mokomalla sävyllä!"

"Silloin ei maksa vaivaa puhua kanssanne tämän pitemmältä. Minä
pyydän teitä, herra parooni, vielä kerran miettimään asiata,
ennenkuin lausutte lopullisen päätöksenne, josta kunnioittavimmin
pyydän saada tiedon ennen tämän päivän iltaa. Toivon että
oikeamielisyytenne siihen mennessä voittaa hermostuneisuutenne, jonka
esineeksi en enää toista kertaa halua joutua."

Näin sanoen Anton lähti huoneesta ja kuuli kuinka vapaaherra
äkeissään paiskasi tuolin kumoon ja survi huonekaluja. Tuskin hän oli
vielä kunnolla ennättänyt huoneeseensa, kun talon vanha palvelija
saapui sinne ja vaati vapaaherran käskystä käsiinsä kaikki viralliset
asiapaperit ja tilikirjat, joita Anton oli tähän saakka säilyttänyt
luonaan. Vaieten ojensi Anton vaaditut tavarat säikähtyneelle
miehelle.

Hän oli saanut potkut, eron toimestaan, mitä törkeimmässä muodossa;
hänen rehellisyyttään oli epäilty; välit olivat korjaamattomasti
rikki. Tosin voi vapaaherra tulla toiselle päälle, ja Anton arvasi,
että naisten nuhteet ja taivuttelut saattaisivat sairaan vanhuksen
ehkä piankin muuttamaan mieltänsä; mutta hänelle itselleen ei ollut
enää paluutietä, hänen täytyi poistua täältä. Mihin velvollisuuksiin
hän olikin sitoutunut paroonittareen ja Lenoreen nähden, niin oli
hänellä velvollisuuksia itseänsäkin kohtaan, ja ne puhuivat nyt
äänekkäämpää kieltä. Katkera oli tämä hetki Anton paralle. Jo nyt,
kun hän suutuksissaan harppaili edestakaisin huoneessaan, hän tunsi
että vast'ikään kärsimänsä loukkaus oli hänelle samalla myöskin
rangaistus. Hänen tahtonsa oli ollut puhdas, nuhteeton oli hänen
toimintansa täällä, mutta häntä tänne johtaneet intoisat tunteet
eivät olleet kyenneet laskemaan hänen ja vapaaherran suhteille
sellaista siveellistä perustusta, jonka aina täytyy olla olemassa
työnantajan ja työntekijän välillä. Ei molempain vapaa tahto eikä
järkevä päätös ollut sitonut heitä toisiinsa, vaan hämärien,
epävarmojen olosuhteiden kiireinen pakko ja hänen oma nuorekas
haavemielensä. Ne asettivat hänelle itselleen vaatimuksia, jotka
olivat suuremmat kuin hänen asemansa talossa; ja isännän ne panivat
painon alaiseksi, joka sai tämän tuntemaan olonsa ahtaaksi ja
heikoksi.

Hänen tätä mietiskellessään koputettiin ovelle hätäisesti, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä Lenore syöksähti sisään. "Äitini haluaa
puhua teidän kanssanne", hän huudahti. "Mitä nyt aiotte tehdä,
Wohlfart?"

"Minun täytyy lähteä täältä", sanoi Anton totisesti. "En ikinä olisi
itsekään pitänyt mahdollisena, että minun täytyisi jättää teidät
tällaisessa tilanteessa, tulevaisuutenne ollessa näin epävarma. Eikä
mikään olisi voinut taivuttaa minua eroamaan täältä, ennenkuin voisin
jättää tilan hallinnon väkevämpiin käsiin kuin omani ovat, ei mikään
muu kuin yksi ainoa seikka. Ja tuo seikka on nyt käynyt pakottavaksi
syyksi."

"Lähtekää te vain", huudahti Lenore aivan suunniltaan mielipahasta;
"kaikki sortuu päittemme päälle, meille ei ole mitään apua, ette
tekään edes kykene meitä enää pelastamaan! Lähtekää vain täältä ja
irroittakaa oma elämänne meistä hukkuvista!"

Antonin astuessa paroonittaren huoneeseen makasi sairas sohvalla.
"Istukaa tähän viereeni, herra Wohlfart", sanoi hän hiljaa; "nyt
on tullut hetki, jolloin minun täytyy ilmaista teille se, josta
itseni tähden olen tähän saakka pysynyt vaiti. Tällaisena hetkenä,
viimeisenä yhdessäolon hetkenä, puhutaan asiat aina avomielisimmin
ystävien kesken. Vapaaherran on hänen sairautensa saattanut siihen
tilaan, että hän ei enää ymmärrä arvostaa teidän uskollista apuanne.
Niin, jopa pelkkä teidän läsnäolonne huonontaa päivä päivältä
hänen onnetonta tilaansa. Ärtymyksensä vallassa hän on loukannut
teidän hienotunteisuuttanne niin syvästi, etten minäkään pidä
sovintoa enää mahdollisena. Teidän läsnäolonne nöyryyttäisi häntä
tästälähtien todellisuudessakin, eikä vain hänen sairaalloisessa
mielikuvituksessaan. Me naisetkin käsittäisimme sen uhrauksen, jonka
teidän täytyisi tästä päivästä lähtien kantaa hyväksemme, niin
ylenmääräiseksi, ettemme voisi ottaa sitä vastaan, vaikka te itse
tahtoisittekin unohtaa kaiken."

"Minä aionkin lähipäivinä lähteä täältä", vastasi Anton.

"Mitä mieheni on rikkonut teitä vastaan, sitä en voi hyvittää, mutta
minä haluan antaa teille tilaisuuden kostaa vapaaherralle tavalla,
joka todella on teidän arvoisenne. Vapaaherra on loukannut teidän
kunniaanne; minä, hänen vaimonsa, tarjoan teille apuani kostoon,
jonka kautta voitte pelastaa hänen oman kunniansa."

Hän oli tähän saakka puhunut rauhallisesti, sanat olivat soluneet
hänen huuliltaan sulavasti kuin isossa seurapiirissä haastellessa;
mutta nyt hän pysähtyi ja etsi epäröiden sanoja. "Vuosia takaperin
hän lupasi kunniasanallaan täyttää erään sitoumuksen, ja
epätoivoisena hetkenä hän rikkoi kunniasanansa. Todistukset siitä
ovat epäilemättä lähtöisin halpamielisten ihmisten kädestä, jotka
voivat, käyttää tietoaan hyväkseen syöstäkseen hänet perikatoon.
Että minä ilmoitan tämän teille juuri tänä hetkenä, olkoon teille
todistuksena siitä, missä arvossa pidän teidän suhdettanne meidän
perheeseemme." Hän otti pieluksen alta esiin rypistyneen kirjeen.
"Tämän kirjeen keralla lasken teidän käteenne hänen ja meidän
kaikkien tulevaisuuden; jos kuka ihminen voi suojella meitä sen
varalta, että hänen vainoojansa käyttäisivät tätä asetta häntä
vastaan, niin olette te se ihminen; jos vielä on mahdollista antaa
hänen hämmentyneelle hengelleen takaisin jonkun verran mielenrauhaa,
niin te yksin voitte sen tehdä." Hän ojensi kirjeen Antonille.

Anton kävi akkunan luo ja tunsi ällistyksekseen Ehrenthalin käsialan.
Kahdesti hänen täytyi lukea kirje läpi, ennenkuin hän käsitti sen
tarkoituksen. Vapiseva käsi ja matala henki oli viskannut nuo
rivit paperille. Jonain valoisampana hetkenä oli tuolle lapseksi
muuttuneelle vanhukselle muistunut mieleen hänen aikaisempi
suhteensa aatelismieheen. Hätäytyneenä rahojensa menetyksestä hän
muistutti tätä varastetusta velkakirjasta ja vaati uhaten takaisin
rahojaan. Ja uhkausten välillä oli vaikerruksia omasta heikkoudesta
ja toisten ihmisten ilkeydestä. Mikä ei käynyt selväksi sekavasta
kirjeestä, sen ilmaisi tajuttavasti velkatunnusteen jäljennös, joka
todennäköisesti oli kirjoitettu Ehrenthalin ja vapaaherran yhdessä
laatiman luonnoksen mukaan, sillä Ehrenthal mainitsi kirjeessään,
että alkuperäinen oli vapaaherran kirjoittama ja että hän tulisi sitä
käyttämään tätä vastaan.

Anton taivutti kirjeen jälleen kokoon ja sanoi: "Ainakaan niistä
uhkauksista, joita hän laskettelee myötälähettämänsä jäljennöksen
yhteydessä, ei teidän tarvitse antaa mielenne häiriytyä,
rouva paroonitar; luonnoksen alla ei ole lainkaan vapaaherran
nimikirjoitusta, eikä Ehrenthal ole sellainen mies, joka olisi
unohtanut liittää mukaan allekirjoituksen, jos sellainen olisi
olemassa, vaikka hänen kirjeensä muuten onkin ylen sekava. Myöskään
se rahasumma, jonka tämä yksi ainoa tunnuste voisi pakottaa
vapaaherran maksamaan, ei ole siksi suuri, että sen maksaminen veisi
hänet vararikkoon."

"Ja luuletteko te, että kirje puhuu totta?" kysyi paroonitar.

"Minä luulen niin", sanoi Anton. "Tämä kirje selvittää minulle
paljon, jota en tähän saakka ole kyennyt ymmärtämään."

"Minä tiedän sen puhuvan totta", lausui paroonitar niin hiljaa,
että Anton tuskin erotti hänen sanansa. "Mutta kuinka siitä pääsin
vähitellen varmuuteen, se ei kuulu tähän." Vieno punoitus nousi hänen
kalpeille poskilleen.

"Ja te, herra Wohlfart, tahdotteko te ottaa hankkiaksenne meille nuo
varastetut paperit takaisin?" hän kysyi ja kohosi istualleen.

"Tahdon", vastasi Anton vakavasti. "Mutta minulla on perin vähän
toiveita. Varastettuihin tunnusteihin ei vapaaherralla tätänykyä
ole vähintäkään oikeutta, ne kuuluvat Ehrenthalille, joten ennen
kaikkea on päästävä sovintoon hänen kanssaan. Ja se tulee käymään
vaikeaksi. Sitäpaitsi en vielä voi saada tarkkaa yleiskäsitystä
kaikista näistä asioista ja pelkään, että minun täytyy, vielä vaivata
teitäkin ilmoittamaan minulle kaiken, mitä ehkä tiedätte varkaudesta
itsestään."

"Minä koetan kirjoittaa teille tietoni", vastasi paroonitar.
"Kirjoittakaa te minulle lyhyet ja tarkat kysymykset kaikesta
mitä teidän täytyy tietää, niin saatte minulta vastaukset niin
täydelliset kuin pystyn antamaan. Ja mikä menestys vaivannäöllänne
tulee olemaankin, niin kiitän teitä jo ennakolta kaikesta sielustani.
Kuinka paljon te jo olettekin täällä tehnyt meidän hyväksemme,
niin suurimman hyväntyön te nyt vasta voitte meille tehdä. Velkaa,
johon perheemme on joutunut teille, emme kykene milloinkaan teille
maksamaan. Mutta jos kuolevan naisen siunaus voi luoda jotakin valoa
teidän tulevaisuutenne tielle, niin ottakaa se myötänne."

Anton nousi pystyyn.

"Me emme enää koskaan näe toisiamme", sanoi sairas, "tällä hetkellä
me lausumme toisillemme jäähyväiset iäksi. Jääkää hyvästi, Wohlfart,
viimeistä kertaa täällä maan päällä näen teidän kasvonne."

Hän ojensi Antonille kätensä, tämä kumartui sitä suutelemaan ja lähti
syvästi liikutettuna sairaan luota.

Niin, häntä kelpasi todellakin sanoa aatelisnaiseksi! Aatelinen
oli hänen mielenlaatunsa, koskaan hän ei arvostellut pikkumaisesti
toisia ihmisiä, ja ylhäinen oli se tapa, jolla hän palkitsi Antonin
innokkaita palveluksia. Todellakin ylhäinen! Anton olikin aina hänen
silmissään kantanut muinaisaikaisen kavaljeerin puuteroitua peruukkia
ja hopeaisia polvisolkia.

       *       *       *       *       *

Illalla kilahtivat Finkin kannukset portaissa, ja seuraavassa
tuokiossa hän jo paiskasi ystävänsä oven auki.

"Halloo, Anton! Mikä hittolainen täällä on nyt päässyt irralleen?
Johann hiipii niin arkana ympärinsä kuin olisi särkenyt talon
suurimman posliinimaljakon, ja vanha Babette väänteli itkusuin
käsiään kun näki minut!"

"Minun täytyy erota tästä talosta, rakas ystävä", sanoi Anton
synkästi; "minulla on tänään ollut hyvin kiusallinen kohtaus
vapaaherran kanssa." Hän kertoi, mitä aamupäivällä oli tapahtunut,
sekä keskustelunsa paroonittaren kanssa, mikäli hän voi sen tehdä
liikoja ilmaisematta, ja päätti puheensa sanoen: "Milloinkaan vielä
ei tämän perheen tilanne ole ollut niin epätoivoinen kuin juuri
nyt! Se tarvitsee jälleen vapaata käyttöoikeutta enempään kuin
kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin voidakseen pelastua uudesta
onnettomuudesta!"

Fink heittäytyi istumaan tuolille. "Ennen kaikkea toivon, että sinä
olet niin vähän kuin mahdollista käyttänyt tätä kaunista tilaisuutta
harmitellaksesi. Itse tuosta kohtauksesta ei meidän kannata vaihtaa
ainuttakaan sanaa, eihän vapaaherra enää ole syyntakeinen mies. Ja
meidän kesken sanoen, koko tapaus ei tule minulle minään yllätyksenä.
Voihan jo kauan sitte arvata jotain sellaista tulevaksi; koko kesän
olen odotellut, ettet sinä jaksaisi enää kauempaa viihtyä tuossa
hempeämielisessä suhteessasi talon väkeen. Toiselta puolen on
yhtä päivänselvää, että sinä olet välttämätön mies täällä naisten
rippi-isänä ja perheen luotettavana asiainhoitajana. Ja että sinun
äkkiarvaamaton poismenosi on minunkin aikeilleni ja suunnitelmilleni
monella tapaa häiriöksi, sitä minun ei tarvitse sinulle sanoakaan.
Ensiksi siis kysymys: mitä sinä itse aiot tehdä?"

"Minä matkustan täältä niin pian kuin pääsen pääkaupunkiimme", Anton
vastasi. "Siellä tulee minulla olemaan vielä muutaman kuukauden ajan
puuhaa Rothsattelien asioissa. Palvelussitoumukseni täällä on tästä
päivästä lähtien purkautunut; hetikuin vapaaherran sukutila on myyty,
pidän myöskin siveellisen sitoumukseni, johon olen tämän perheen
hyväksi alistunut, täydellisesti purkautuneena."

"Hyvä", sanoi Fink, "sitä myöten asia on siis laidallaan. Jos sinä
ylipäänsä enää koskaan tahdot käyttää kynääsi noiden ihmisten
hyväksi, niin voit tehdä sen ainoastaan vapaana miehenä ja pelkästä
myötätunnosta ja säälistä heitä kohtaan. Toinen juttu on, että
Rothsattel on oman hulluutensa kautta takertunut täällä uuteen
kiipeliin. Sillä ilman sinua ei tilanhoito voi jatkua edes neljää
viikkoakaan entiseen tapaan. Nyt nousee kysymys, mestari Anton, miten
täällä pitää elettämän ja hallittaman?"

"Sitä minä itsekin olen miettinyt koko päivän", vastasi Anton, "mutta
asia ei ole minulle kirkastunut. On vain yksi mahdollisuus olemassa:
että sinä itse otat huolehtiaksesi osasta minun toimiani, joita Karl
ei voi hoitaa."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fink, "hyvästä luottamuksestasi ja
ylipäänsä koko ystävällisestä tarjouksestasi. Käydä hoitamaan
hupsun asioita, jota ei vielä ole pantu holhouksen alle, sehän on
samaa kuin itse ruveta hupsuksi. Älä tuota ota pahaksesi. Sinä
olet ollut tuommoinen hyväluontoinen hupsu, mutta minussa ei ole
ainesta sellaiseksi. Viikon perästä joutuisin jo siihen tukalaan
tilanteeseen, että minun täytyisi pieksää oma isäntäni vaivaiseksi.
Etkö tiedä mitään muuta neuvoa?"

"En mitään", huudahti Anton apein mielin. "Jollet sinä käy kaikista
voimistasi hoitamaan tätä tilaa, niin menee piloille kaikki mitä tänä
vuonna olemme saaneet täällä toimeen, ja saksalainen siirtolamme
häviää järkiään. Tila joutuu todennäköisesti edellisen omistajan
etäisille sukulaisille, joilla on siihen suurimmat kiinnitykset, ja
vanha puolalainen taloudenpito alkaa jälleen."

"Niin tulee käymään", nyökkäsi Fink.

"Ja sinutkin, Fritz", jatkoi Anton, "on ystävyytesi minua kohtaan
houkutellut sijoittamaan tänne rahojasi, ja sinäkin joudut vaaraan
menettämään ne."

"Oikein puhuttu", sanoi Fink, "aivan kuin kirjasta paukutettu. Sinä
laputat matkoihisi ja jätät minut kaartineni tänne puolalaisvekkulien
keskelle. -- Tiedätkös mitä, odotahan minua täällä hetkinen, minä
tahdon ensin puhua muutaman sanan Lenoren kanssa."

"Mitä sinä nyt aiot tehdä?" huudahti Anton ja piteli poistuvaa kiinni.

"En tällä kertaa mitään rakkaudentunnustusta", vastasi Fink nauraen
ja riuhtasi itsensä irti, "luota siihen, poikaseni." Hän soitti
palvelijaa ja käski tämän pyytämään neiti Lenorea yksityiseen
keskusteluun seurusteluhuoneeseen.

Kun Lenore saapui sisään, itkettynein silmin ja vaivoin ponnistautuen
säilyttämään mielenmalttinsa, astui Fink kohteliaasti häntä vastaan
ja talutti hänet sohvaan istumaan. "Minä en käy sanallakaan
arvostelemaan tämänpäiväisiä tapahtumia", hän aloitti. "Otaksukaamme,
että ystäväni läsnäolo pääkaupungissa on vielä tärkeämpi teidän
perheenne asiain vuoksi kuin hänen jäämisensä tänne. Ja kaikesta
päättäen, mitä olen saanut kuulla, onkin niin laita. Wohlfart
matkustaa täältä ylihuomenna."

Lenore kätki kasvot käsiinsä. Fink jatkoi kylmäverisesti: "Näin ollen
vaatii oma etuni, että minä koetan hankkia itselleni jonkinlaista
vakuutta täkäläisissä sekavissa olosuhteissa. Minä olen elänyt
täällä useita kuukausia ja hankkinut itselleni oikeudet osaan näistä
tiluksista. Senvuoksi pyydän teitä olemaan minun airueni ja viemään
herra isällenne erään ilmoituksen, jonka nykyhetkenä kaikkein
mieluisimmin lähetän juuri teidän kauttanne. Minä olen halukas
ostamaan vapaaherralta tämän tilan itselleni."

Lenore hätkähti ja lensi pystyyn sohvasta. Käsiään väännellen hän
huudahti: "Jo toistamiseen!"

"Suvaitkaa kuunnella minua rauhallisesti", jatkoi Fink. "Minun
tarkoitukseni ei suinkaan ole esiytyä minään pelastuksen enkelinä
vapaaherra von Rothsattelia kohtaan; minulla on vähemmän rottinkia
selkärangassani kuin ylen kärsivällisellä Antonillamme; enkä minä
tunne, lainkaan halua ja aihetta tehdä teidän herra isällenne
tarjousta, joka kevytmielisesti panisi omat etuni vaaraan. Pitäkää
minua tällä hetkellä vastustajananne ja tarjoustani pelkästään oman
etuni kannalta tehtynä, niinkuin se onkin. Tarjoukseni on seuraava.
Tämän tilan kauppahinta, jos vapaaherra laskisi sen siten ettei
itse joudu kärsimään vahinkoa, nousisi nykyisen arvon mukaan yli
sadaksi kuudeksikymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Minä tarjoan siitä
korkeimman hinnan, mikä tilasta nykyoloissa minun arvioinani mukaan
voidaan maksaa: kartanoon kiinnitettyjen velkojen siirron ostajalle
sekä kaksikymmentä tuhatta taaleria maksettavaksi vapaaherralle
neljänkolmatta tunnin kuluessa; tämän määräajan perästä tila joutuu
minun haltuuni. Ensi pääsiäiseen saakka toivon teidän asuvan linnassa
ja, jollei siitä kummallekaan puolelle koidu hankaluutta, kernaasti
pitäisin itseäni siihen saakka edelleenkin teidän vieraananne.
Enimmäkseen tulen olemaan poissa kotoa enkä ole suureksikaan
rasitukseksi teille."

Lenore katsahti tuskallisesti noihin hänen ylitseen kumartuviin
kasvoihin, jotka tänä hetkenä näyttivät kovilta ja kalseilta kuin
aito Amerikan jenkin. Viime rahtunenkin hänen vaivoin säilyttämäänsä
itsehillintää murtui ja hän purskahti raivoiseen itkuun.

Fink nojautui levollisesti tuolinsa selkää vastaan ja panematta
lainkaan merkille neidin kiihtynyttä mielentilaa jatkoi kylmästi:
"Kuten huomaatte, tarjoon teille itsellenne tappiota; se, minkä aion
anastaa teiltä, on todennäköisesti puolet teidän perintöosastanne,
ja minusta on paikallaan että sen menetätte. Vapaaherra on ollut
liiaksi hädikkö sijoittaessaan omaisuutensa tähän tilaan, eikä käy
välttäminen, että hänen perheensä saa maksaa hänen varomattomuutensa.
Sillä minun tarjoustani korkeampi ei tilankauppahinta sen nykyisessä
kunnossa varmastikaan ole. Menettelisin epärehellisesti jos
salaisin teiltä, että tila voi järkiperäisellä hoidolla moniaiden
vuosien päästä saada kahta vertaa suuremman arvon; mutta minun
luja vakaumukseni on, ettei se vapaaherran hoidossa koskaan sitä
saisi. Jos Anton olisi pysynyt täällä, niin ei hänkään, vaan kenties
olosuhteet itsessään olisivat tehneet mahdolliseksi hankkia teille
tuon arvonkorotuksen. Mutta nyt on sekin toivo teiltä mennyt. En
myöskään tahdo salata teiltä, että Wohlfart vast'ikään vaati minua
astumaan hänen tilalleen."

Lenore teki nyyhkien kädellään torjuvan eleen.

"Minua ilahduttaa nähdä", jatkoi Fink, "että edes siinä asiassa
olemme samaa mieltä. Minäkin torjuin sangen päättävästi ja ikiajoiksi
tuon ehdotuksen."

Sitten hän vaikeni ja katseli tutkivasti edessään istuvaa tyttöä,
jonka sydämen hänen tylyt sanansa olivat raastaneet verille.
Tylysti todellakin puhui tuo mies neidolle, joka saadakseen häneltä
ystävällisen hymyn, suopean katseen, olisi tehnyt mitä hyvänsä.
Huonosti salatulla ylenkatseella hän puhui hänen isästään; hänen
sanansa olivat jäykän egoistin haastelua. Ja sittenkin -- kun
noiden jämeiden sanojen kaiku oli soinnahtanut kuulumattomiin,
tajusi impi sydämessään, että tuon miehen tarjous ehkä olisi
pelastus hänen omasta avuttomasta tilastaan. Ja lempivän sielun
kaukonäköisyydellä hän aavisti tarjouksen takana ajatuksen, jota
hän ei vielä jaksanut käsittää, mutta joka helotti etäisenä
toivonsäteenä kesken hänen syvää tuskaansa. Kuinka Fink sovittikin
sanojensa sävyn, ei niistä kuitenkaan kuvastunut mikään matala mieli.
Neidon suonenvedon tapainen nyyhkytys suli ankaraksi itkuksi; hän
yritti nousta sohvasta, mutta jalat eivät kannattaneet häntä ja hän
vaipui lattialle. Siten hän makasi Finkin tuolin vieressä ja nojasi
päätänsä sen käsinojaan, kärsivän alistuvaisuuden ja antaumuksen
ruumiillistuneena kuvana. Ja kyynelten yhä tulviessa silmistään hän
sanoi: "Älkää koettako harhaannuttaa minua, tehkää meidän suhteemme
mitä itse tahdotte."

Silloin lennähti vanha ylpeä hymy miehen kasvoille, hän kumartui
immen puoleen, kietoi käsivartensa tämän pään ympärille, painoi
suudelman hänen kutreilleen ja lausui: "Kelpo asetoverini, minä
tahdon että te tulette vapaaksi." Lenoren pää solahti hänen
povelleen, neito itki sille surunsa, ja mies kannatti häntä
käsivarrellaan. Vihdoin hän tarttui Lenoren käteen ja puristi sitä
sydämellisesti. "Me molemmat tahdomme tästälähtien ymmärtää toisemme
oikein. Teistä pitää tulla vapaa, Lenore, vapaa minun suhteeni ja
vapaa kaikesta muusta, mikä teitä täällä raskauttaa ja tukehduttaa.
Te menetätte miehen, joka on osoittanut teille veljen uhrautuvaista
hellyyttä, ja minusta on vallan paikallaan, että hän erkanee teistä.
Tänään en kysy teiltä, tahdotteko te vaimonani yhdistää elämänne
minun elämääni. Sillä nyt ette ole vielä vapaa päättämään siitä
sydämenne taipumuksen mukaan. Teidän ylpeytenne ei saa vastata
kieltävästi, eikä myöntymisenne saa nöyryyttää itsetuntoanne. Kun on
purkautunut se kirous, joka vielä lepää huoneenne yllä, ja kun olette
täysin vapaa joko jäämään minun luokseni tahi lähtemään täältä,
vasta silloin noudan teidän vastauksenne. Siihen saakka vallitkoon
rehellinen ystävyys meidän välillämme, asetoveri." Lenore nousi
pystyyn.

"Ja nyt me emme enää saa ajatella muuta kuin tätä tilaamme", sanoi
Fink muuttaen äänensä sävyä. "Kuivatkaa toki kyyneleet, joita minun
on sangen ikävä nähdä teidän suurissa silmissänne, ja saattakaa asian
virallinen puoli vapaaherran ja myöskin äitinne tiedoksi. Jollei
ennen, niin pyydän saada vastauksen huomenna tähän aikaan."

Lenore astui ovelle; kynnyksellä hän jäi seisomaan, kääntyi vielä
kerta takaisin ja ojensi toiselle ääneti kätensä.

Vitkalleen palasi Fink Antonin huoneeseen. Hän astui ystävänsä luo,
joka kädet ristissä rinnalla seisoi akkunan ääressä ja katseli
vainioille, joille kuutamo valoi kelmeätä loistettaan.

"Muistatko vielä, Anton, mitä sinä minun tännetuloni päivänä
haastelit isänmaanrakkaudestasi?"

"Onhan siitä ollut monesti jälkeenpäinkin puhetta", vastasi Anton
alakuloisesti.

"Olen tuon itsekin pannut merkille", sanoi Fink. "Tämä tila ei saa
jälleen joutua jonkin herra Bratzkyn valtikan alle. Minä ostan sen
herruuden, jos vapaaherra suostuu."

Anton käännähti ällistyneenä ympäri. "Entä Lenore?" hän kysyi nopeaan.

"Hän jakaa vanhempainsa kohtalon; olemme juuri sopineet siitä
keskenämme." Hän kertoi ystävälle tekemästään tarjouksesta.

"Nyt on toivoa, että kaikki tulee käymään hyvin", huudahti Anton.

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", vastasi Fink. "Tuolla yläkerrassa
korvennetaan paraikaa muuatta vaivaista syntistä kiirastulessa, ja
mieleeni on, ettei minun tarvitse kuulla hänen vaikerrustaan."

       *       *       *       *       *

Varahin seuraavana aamuna vapaaherran palvelija toi ystävyksille
kummallekin kirjeensä; ne olivat Lenoren käsialaa, ja hänen isänsä
oli vapisevalla kädellä piirtänyt alle nimensä. Antonin saamassa
kirjeessä vapaaherra valituin sanoin pyysi anteeksi sairaaloisessa
kiihtymyksessä tekemäänsä loukkausta ja kiitti Antonia hänen
tähänastisesta uskollisesta palveluksestaan; Finkille lähettämässään
hän hyväksyi ostotarjouksen ja pyysi ostajaa vapauttamaan hänet
mahdollisimman pian kaikesta huolesta, jota tilan hallinta aiheutti
hänelle, sairaalle ja kykenemättömälle miehelle. Ääneti ystävykset
vaihtoivat saamansa kirjeet toistensa lukea.

"No nyt se on ratkaistu!" huudahti Fink viimein. "Minä olen juosta
laputtanut halki puolen maailmaa ja joka paikassa löytänyt jotain
morkattavaa -- ja kaikki siihen kostoon, että nyt kaivaudun tähän
hiekkakuoppaan, jossa saan joka yö polttaa vartiotulta puolalaisten
susien pelättimeksi. Mutta sinä, Anton, kohota reippaasti pääsi
ja kulje taiten tietäsi eteenpäin, sillä jos minulle nyt on suotu
vakituinen koti, niin palaat sinäkin takaisin sinne, minne jätit
parhaan osan sydämestäsi tänne tullessasi. -- Ja siksipä, poikaseni,
pohtikaamme vielä kerta yhdessä lähintä urakkaasi. Sinun asianasi on
koettaa saada selvää joistakin varastetuista papereista. Ajattele
myöskin toista tehtävääsi. Pidä huolta siitä, että Rothsattelien
vanha maatila saa pakkomyynnissä sellaisen hinnan, joka kattaa
kaikkien kiinnityksenhaltijain vaatimukset. Sinun täytyy lähteä
täältä, en pyydäkään sinua enää viipymään, mutta tiedäthän, että
missä hyvänsä minä asunkin, siellä sinäkin olet aina kotonasi.
-- Ja vielä eräs asia. Minä en kernaasti menettäisi nykyistä
kartanonvoutia; käytä sinä kaikkea kaunopuheisuuttasi, jotta
uskollinen Sanchosi [Sancho Pansa, Don Quijoten uskollinen asemies]
jää tänne ensi talven yli."

"Vielä ei kukaan tiedä", sanoi Anton nousten pystyyn, "että minä
lähden pois täältä; hänen täytyy olla ensimmäinen, joka saa siitä
kuulla. Minä käyn paikalla hänen puheilleen."

Sen törkyisen tuvan, jossa kavaltaja Bratzky aikoinaan oli
asustanut, olivat Karlin toimekkaat kädet muuttaneet viihtyisäksi
huoneeksi, jota vain haittasi tilanahtaus, se kun oli täpösen
täynnä kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä. Karl oli itse sivellyt
seinät kauniilla ruusunvärillä; peräseinällä riippui ukko Blücherin
kuva kultakehyksissä ja sen vierellä runsas kokoelma sodan ja
rauhan tarvekaluja, pyssy ja ruutisarvi, kirves ja saha, viivoitin
ja kulmamitta. Akkunapieleen oli asetettu pieni höyläpenkki;
akkunalaudalla pyrisi punatulkkuja häkissään, ja koko huone lemusi
vahvasti liimalta. Usein oli Anton täällä levähtänyt ja saanut
virkistystä Karlin alati reippaasta elämänhalusta, kun elämä oli
hänelle itselleen viime kuukausien aikana käynyt ylen raskaaksi.
Kun hän tänään näki nuo tutut seinät, tunsi hän kurkussaan raskaan
palan ajatellessaan, että hänen nyt täytyi erota vaatimattomasta ja
uskollisesta työtoveristaan.

Hän nojautui höyläpenkkiin ja sanoi: "Panehan tilikirjasi syrjään,
Karl, ja puhellaan vähäsen keskenämme."

"No nyt se tulee!" huudahti Karl. "Kauan olen aavistellutkin, että
jotain on ollut tekeillä; ja nyt näen kasvoistanne, että pommi on
räjähtänyt."

"Minä lähden täältä pois, rakas ystävä."

Karl pudotti kynän kädestään ja tuijotti sanattomana toisen
totisiin kasvoihin.

"Fink ottaa tilan haltuunsa, hän on tänään ostanut sen itselleen."

"Eläköön!" huusi Karl. "Jos herra von Fink on se mies, joka... no
niin, kaikki on hyvin. Minä onnittelen sydämestäni", hän sanoi
puristaen Antonin kättä, "että asiat kävivät näin. Keväällä minulla
jo oli vähän toisia typeriä ajatuksia... Mutta nyt on kaikki jälleen
reilassa. Ja meidän talonpitomme on pelastettu."

"Sitä minäkin toivon", sanoi Anton hymyillen. "Mutta entä te itse?"
jatkoi Karl, ja hänen iloinen naamansa vetäytyi huolestuneihin
ryppyihin.

"Minä palaan takaisin vanhaan kaupunkiimme", Anton vastasi; "siellä
on minulla vielä eräitä asioita toimitettavana vapaaherran hyväksi,
ja sitten etsin itselleni tuolin jossakin konttorissa."

"Ja me kun olemme täällä yhdessä ahertaneet kokonaisen vuoden",
virkkoi Karl hyvin pahoillaan. "Teillä on ollut tuska ja vaiva, ja
toinen saa korjata siitä sadon!"

"Minä palaan sinne, minnekä kuulunkin. Mutta, Karl rakas, ei minun
vaan sinun omasta tulevaisuudestasi on nyt kysymys."

"Minä lähden tietenkin teidän kanssanne!" huudahti Karl.

"Minä tulin vartavasten pyytämään, ettet niin tee. Jos me molemmat
yhdessä voisimme aloittaa jonkin liikeyrityksen, niin koettaisin
tietysti kaikin voimin pysyttää sinut vierelläni. Mutta se on
mahdotonta. Minun täytyy hankkia itselleni palveluspaikka. Minulla ei
ole koskaan ollut tilaisuutta koota sen verran varoja, että pystyisin
itsenäisenä luomaan itselleni aseman. Osa vähistä säästöistäni on
mennyt kaiken maailman tietä, enkä minä täältä lähde sen rikkaampana
miehenä kuin olin tänne tullessani. Siksipä täytyisi meidän tiemme
erota, kohta kuin olisimme jälleen kotona."

Karl istui pää kumarassa ja mietiskeli ankarasti. "Herra Anton",
hän sanoi vihdoin, "tuskinpa rohkenen teille puhua sellaisesta,
mistä en itsekään ole paljon perillä. Te olette minulle jonkun
kerran maininnut, että isä ukkoni on vanha kitupiikki, joka istuu
rahasäkkiensä päällä. Mitenkähän olisi...?" hän epäröi jatkaa ja
vuoleskeli ahkeraan taltalla tuolinselkää. "Jollei teille ole liian
vähän, mitä siinä rauta-arkussa säilytetään... niin ottakaa se
vastaan; ja jos ehkä rupeisitte tekemään kauppaa maalaistuotteilla...
liian rohkeatahan taitaa olla sellaista esittää... mutta ehkäpä
minusta silloin voisi yhtiötoverinanne olla teille vähän hyötyä.
Tämä on nyt vain äkkinäinen päähänpisto, ettekä te saa panna siitä
pahaksenne."

Anton vastasi liikutettuna: "Katsoppas, Karl, sinun kaltaiseltasi
epäitsekkäältä mieheltä voi tuollaista tarjousta odottaakin; mutta
väärin olisi minulta tehty, jos siihen myöntyisin. Rahat kuuluvat
sinun isällesi, ja vaikka hänkin antaisi suostumuksensa -- ja uskon
että hän sen tekisikin -- niin oma tulevaisuutesi kävisi kuitenkin
epävarmemmaksi kuin se nyt on. Joka tapauksessa isäsi varat voivat
hankkia sinulle siinä ammatissa, johon nyt olet perehtynyt, paremman
aseman kuin jossain toisessa, johon sinä mieltymyksestä minuun
antautuisit, aloittaen siinä jälleen aivan alusta. Siksipä on sinulle
suuremmaksi hyödyksi, ystäväiseni, että me nyt eroamme toisistamme."

Karl otti nenäliinansa ja ryki siihen ankarasti, ennenkuin jatkoi:
"Ja ettekö te edes yksinännekään tahtoisi käyttää rahojamme? Te
maksaisitte niistä meille vaikka hyvää korkoakin."

"Se on aivan mahdotonta", vakuutti Anton.

"Sitten minäkin palaan ukkini luo ja hautaan pääni johonkin
heinäsuovaan omalla seudullamme", huudahti Karl harmissaan.

"Niin et saa tehdä", Anton sanoi. "Sinä olet oppinut tuntemaan
tämän tilan paremmin kuin kukaan toinen; väärin olisi, jos sinun
asiantuntemuksesi menisi hukkaan. Juuri Fink tarvitsee nyt sinun
kaltaistasi miestä, eikä talonhoito täällä voi mitenkään tulla
toimeen ilman sinua ensi kesään saakka. Kun me tulimme tänne, niin ei
tarkoituksemme ollut katsoa omaa etuamme, vaan toimia uudisraivaajina
tässä poloisessa maanääressä. Minun työni on nyt lopussa, mutta sinun
on vielä kesken. Teet vääryyttä itsellesi ja omalle työllesi, jos nyt
eroat täältä." Karl joutui jälleen kallelle kypärin.

"Mikä minua välistä täällä huoletti, oli sinun nauttimasi niukka
palkka, mutta sekin asia korjautuu nyt."

"Älkäämme siitä puhuko", sanoi Karl ylpeästi.

"Siitä sopii hyvinkin puhua", Anton vastasi, "sillä ihminen tekee
väärin, jos hän kuluttaa parhaat voimansa työhön, joka ei palkitse
riittävästi hänen vaivojaan. Siitä käy elämä kituliaaksi ja ihminen
joutuu siihen vaaraan, että tuntee koko olemassaolonsa ja toimintansa
epävarmaksi. Usko minun sanojani. Siksipä pyydän nyt sinua jäämään
tänne ainakin tulevaan kesään asti, jolloin kartanonhoidon suuresti
laajentuessa kokenut pehtori voi astua sijaasi."

"Ja silloinko minunkin pitää lähteä?" kysyi Karl.

"Fink kyllä kernaasti kiinnittäisi sinut tänne ainiaaksi; mutta
jos haluat lähteä, Karl, niin ajattele sitä, mistä me tämän vuoden
kuluessa olemme niin usein puhelleet keskenämme. Sinä olet tottunut
elämään vierasrotuisten keskuudessa, sinulla on kaikki edellytykset
uudismaan raivaajaksi. Jollei mikään tärkeämpi velvollisuus aja
sinua muuanne, niin sinun elämäntehtäväsi on pysyä tässä maanääressä
yhtenä meistä, saksalaisena siirtolaisena. Jos eroat tältä tilalta,
niin osta itsellesi oma tila vierasrotuisten keskeltä. Mikään helppo
elämä ei sinua tosin silloin odota, ja monista mukavuuksista saat
kieltäytyä, mutta emmehän me nyt eläkään sellaisena aikana, jolloin
kelpo mies saa istua rauhassa kotinurkillaan ja leikata rauhallisesti
lyhteitään. Sinulla on uljas sydän, sinä et ole tottunut nauttimaan
valmiista, vaan hankkimaan ja luomaan uutta. Aurankurjessakin
sinä täällä pysyt saksalaisena soturina, joka siirtää kielemme ja
tapojemme rajapyykkiä hyvän harppauksen eteenpäin vihollismaahan." --
Hän viittasi kädellään itää kohti.

Karl ojensi ystävälle kätensä ja sanoi: "Minä jään!"

Kun Anton lähti hänen luotansa, kohtasi hän Lenoren oven edessä.

"Minä olen odotellut teitä täällä", huudahti neiti sukkelaan hänelle
vastaan. "Tulkaa mukaani, Wohlfart; niin kauan kuin vielä olette
täällä, te kuulutte kokonaan minulle!"

"Jos sananne olisivat vähemmän sydämelliset", vastasi Anton, "niin
epäilisinpä teidän kaikessa salaisuudessa iloitsevan siitä, että
pääsette minusta eroon. Sillä, rakas neiti, minä en ole pitkään
aikaan nähnyt teitä noin reippaana. Pää pystyssä ja punoittavin
poskin te astutte vastaani, ja kadonnut on yksin se musta pukukin."

"Tämä puku oli päälläni silloin kuin yhdessä teimme rekiretken, ja
silloin se oli teidän mieleenne. Minä olen turhamainen", hän huudahti
ja koetti surkeasti hymyillä; "minä tahdon että viimeinen vaikutelma,
mikä teille minusta jää, olisi iloinen. Anton, nuoruuteni ystävä,
mikä kirous pakottaakaan meidät eroamaan toisistamme ensimmäisenä
suruttomana päivänä, jonka pitkästä aikaa saan elää? Tilamme on
myyty, tänään hengitän taas keveästi. -- Mikä hirvittävä elämä
meillä olikaan viime vuosina; aina kiusan ja ahdistuksen alaisina,
ystäväin ja vihamiesten nöyryyttäminä, aina jotakin velassa, milloin
rahaa, milloin kiitollisuutta -- se oli kauheata! Ei kuitenkaan
teihin nähden, Wohlfart. Te olette minun nuoruudenystäväni, ja jos
te jolloinkin joutuisitte onnettomuuteen tai hätään, niin olisin
onnellinen jos te huutaisitte minuakin avuksenne ja sanoisitte: nyt
minä vuorostani tarvitsen sinua, käy tänne luokseni, sinä hurja
Lenore! -- En minä enää tahdo olla hurja. Minä tahdon ajatella
kaikkea, mitä te olette minulle puhunut." Hän puheli kiihtyneesti,
sanat sinkosivat hänen suustaan virtanaan, ja hänen silmänsä
loistivat. Hän riippui Antonin kainalossa, mitä hän ei ollut koskaan
ennen tehnyt, ja kuljetti häntä ympäri karjapihaa. "Tulkaa, Wohlfart,
tehkäämme viimeinen kierros täällä karjakartanossa, joka tähän asti
oli meidän", hän huudahti. "Tämän laukkipään lehmän me ostimme
yhdessä. Te kysyitte minun mieltäni kauppaa tehdessänne, ja sekös
teki minulle hyvää."

Anton nyökkäsi. "Me emme kumpikaan olleet oikein perillä asiasta, ja
Karlin täytyi ratkaista se."

"Niin kai! Tehän maksoitte rahat, ja minä annoin sille ensimmäisen
heinätukun, siis se kuuluu meille molemmille. -- Katsokaappas vielä
kerta tuota mustaa vasikkaa! Se on kerrassaan suloinen. Herra
Sturm uhkaa maalata sen korvat punaisiksi, jotta se näyttäisi ilmi
paholaiselta." Hän kyyristyi vasikan viereen, paineli sitä rintaansa
vastaan ja ruopi sitä korvan takaa; sitten hän yht'äkkiä kavahti
pystyyn ja huudahti: "En tiedä miksi minä sitä enää hyväilisin,
eihän se enää ole minun omani vaan kuuluu toiselle." Mutta hänen
suuttuneista sanoistaan tuikki veikeä veitikkamaisuus esiin.

Hän veti Antonia kauemmaksi. "Nyt mennään Ponyn luo, eikö niin?"
hän pyyteli. "Se rakas pikku eläin parka! Vanhaksi se on jo käynyt
siitä päivästä lähtien, jolloin vanhassa puistossamme ratsastin sillä
teidän takananne."

Anton hyväili pikku hepoa, ja pony käänteli päätään vuoroon häneen
vuoroon Lenoreen päin.

"Tiedättekös kuinka silloin oikein kävi, kun yhdytin ponylla teidät?"
kysyi Lenore äkkiä hevosen selän yli Antonilta. "Ei se pelkkä sattuma
ollut. Minä olin jo nähnyt teidät, kun istuitte pensaan juurella --
nyt sen rohkenen jo kertoa teille -- ja ajattelin silloin mielessäni:
kas veitikkaa, siinäpä on pulska poika, sitä meidän täytyy vielä
saada katsella. Ja niin sitten kävi kuin kävi."

"Niin", sanoi Anton, "sitten tuli mansikkakestit ja sitten
soutelumatka lammella. Minä seisoin sangen nolona edessänne ja
ahmin poskeeni mansikoita, vaikka minulla oli itku kurkussa;
mutta yli kaiken täytti mieleni kuitenkin ilo teistä, nähdessäni
teidät edessäni niin ihanana ja majesteetillisena. Vieläkin näen
teidät siinä liehuvassa lyhythihaisessa hameessanne ja valkealla
käsivarrella kultainen rannerengas."

"Missä se rannerengas nyt onkaan?" kysyi Lenore totisesti ja kallisti
päänsä hevosen kaulalle. "Tehän sen möitte, paha Wohlfart!" --
Kyyneleet vierivät hänen silmistään; molemmin käsin hän kurottihe
ponyn selän yli tarttuakseen ystävän käteen. "Anton, me emme
voineet pysyä iäti lapsina." Sitten hän silitti kädellään Antonin
poskea ja huudahti; "Sydämeni ystävä, jääkää hyvästi; hyvästi, te
tyttöunelmat, hyvästi, sinä hilpeä kevätaika; minun täytyy oppia nyt
ilman tukea kulkemaan tietäni maailmassa. -- Minä en tule tekemään
teille häpeätä, rakas oppimestarini", hän jatkoi levollisemmin;
"koetan aina olla järkevä, koetanpa myöskin hoitaa hyvin taloutta.
Alan jo huomenna, nyt menen Babetten avuksi keittiöön; kyllä minä
tiedän, mikä on teille mieleen. Ja minä rupean säästämään. Minä
rupean jälleen pitämään talousmenoista kirjaa, jossa on kolme pitkää
sareketta joka sivulla, siihen merkitsen kaiken muistiin. Ja meidän
tarvitsee olla säästäväisiä pienissäkin asioissa, Wohlfart. Ah, äiti
parkani!" Hän väänteli käsiään ja näytti jälleen hyvin murheelliselta.

"Lähtekää kanssani kävelemään", pyysi Anton. "Jos teille sopii, niin
lähdemme metsään."

"Ei metsään, ei metsänvartijan luo", sanoi Lenore juhlallisesti;
"mutta uuteen ulkokartanoon minä lähden mielelläni teidän kanssanne."

Molemmat oikaisivat peltojen poikki vievää polkua.

"Teidän täytyy taluttaa minua tänään", sanoi Lenore, "minä en päästä
teistä irti."

"Lenore, tahdotteko te tehdä minun eroni täältä oikein raskaaksi?"

"Käykö se teille niin raskaaksi?" kysyi impi mielissään, mutta
pudisti kohta päätään. "Ei, Wohlfart, niin ei ole laita, te olette
monestikin itseksenne ikävöinyt päästä minusta eroon."

Anton katseli häntä suurin silmin.

"Tiedänhän minä sen", laverteli neitonen tuttavallisesti ja likisti
hiljaa hänen käsivarttaan, "tiedän sen oikein hyvin. Silloinkin kuin
te olitte kahdenkesken minun kanssani, ei sydämenne aina ollut minun
luonani. Oli kyllä monesti; silloin rekiretkellä se oli; mutta paljon
useammin se oli kaukana täältä. Aina kuin tuli eräitä kirjeitä, jotka
te ahmitte niin kiiruusti -- mikä sen herran nimi olikaan, joka niitä
lähetti?"

"Baumann", vastasi Anton pahaa aavistamatta.

"Kiikkiin nyt kävitte!" huudahti Lenore ja likisti jälleen hänen
käsivarttaan. "Tiedättekös, että ne kirjeet tekivät minut aikanaan
hyvin onnettomaksi? Minä olin silloin hupsu lapsi. -- Nyt me olemme
viisastuneet, Wohlfart, nyt olemme molemmat vapaita ihmisiä, ja
siksipä voimme kävellä toistemme käsivarressa -- oi, te rakas ystävä!"

Heidän tultua uuteen ulkokartanoon sanoi Lenore voudin emännälle:
"Hän lähtee nyt pois meidän luotamme. Hän on kertonut minulle, että
te valmistitte hänelle ensimmäisen ilon tällä tilalla poimimalla
hänelle kukkakimpun. Tuokaa nyt hänelle viimeinenkin kimppu. Minulla
itselläni ei ole yhtään kukkia, ne eivät viihdy minun hoidossani.
Täällä teidän latonne takana kukkii viimeiset jätteet siitä, mitä
kartanossa ennen oli puutarhakukkia."

Voudin emäntä sitoi jälleen kokoon pienen kimpun, ojensi sen niiaten
Antonille ja sanoi surumielin: "Kaikki tuntuu nyt aivan samanlaiselta
kuin vuosi takaperin."

"Mutta hänhän lähtee nyt pois!" huudahti Lenore, kääntyi poispäin ja
painoi nenäliinan silmilleen.

Vouti ja lampuri puristelivat hartaasti Antonin kättä.

"Ajatelkaa minua rakkain muistoin, te kelpo miehet!" huudahti Anton
sydämensä kyllyydestä.

"Te olettekin aina osoittanut meille pelkkää ystävyyttä", virkkoi
voudin emäntä.

"Ja jakanut auliisti muonaa ihmisille ja elikoille", jatkoi lampuri
kiitospuhetta ja otti hatun päästään; "ja kaikissa toimissanne te
olette osottanut viisasta harkintaa ja järjestystä."

"Teidän tulevaisuutenne on turvattu", sanoi Anton; "te saatte
isännän, joka on minua kykenevämpi." Viimeksi Anton vielä suuteli
voudin kähärätukkaista pikku poikaa, käski tämän noutamaan
säästölippaansa pirtin kaapista ja pani sinne muistokolikon. Lapsi
piteli kiinni hänen takinliepeestään eikä tahtonut päästää irti.

Paluumatkalla Anton sanoi: "Jos mikä keventää eroani täältä, niin se
on ajatus, että kartanoa odottaa nyt parempi tulevaisuus. Ja hyvä
aavistus saa minut toivomaan, että teidänkin elämässänne sellaiset
asiat saavat onnellisen ratkaisun, jotka vielä ovat epävarmoja."

Lenore kulki ääneti hänen vierellään; vihdoin hän virkkoi: "Saanko
puhella teidän kanssanne vähän siitä miehestä, joka nyt on tämän
talon isäntä? Tahtoisin tietää, miten teistä tuli hänen ystävänsä."

"Siihen oli alkuaiheena sellainen seikka, että minä en hyvällä
taipunut kärsimään vääryyttä, jonka hän kerran minulle teki. Meidän
ystävyytemme on sitten juuri sen kautta käynyt niin lujaksi, että
minä annoin hänelle kernaasti perään kaikissa pikku asioissa, mutta
suuremmissa pysyin jäykästi omalla kannallani. Hän pitää korkeassa
arvossa kaikkea voimaa ja itsenäisyyttä, missä sellaista vain tapaa;
mutta käy helposti kovaksi, kun kohtaa tiellään arvostelukyvyn ja
tahdon heikkoutta."

"Kuinka nainen voi pysyä lujana sellaista persoonallisuutta kohtaan?"
kysyi Lenore masentuneesti.

"Hm", tuumi Anton mietiskellen, "naiselle, joka intohimoisesti
hänelle antautuu, se tulee käymään sangen vaikeaksi. Mikä hänestä
vain näyttää uhkamielisyydeltä ja itsepäisyydeltä, sen hän musertaa
tylysti, eikä hän sääli voitettua. Mutta missä hän kohtaa arvoisensa
ja itseään hillitsevän mielenlaadun, niin sellaista hän kunnioittaa.
Ja jos minulla jolloinkin olisi tilaisuutta antaa neuvoa hänen
tulevalle puolisolleen, niin kehoittaisin häntä juuri miehensä
suhteen pidättymään kaikesta, mikä naiselle tuntuu liika rohkealta ja
miesmäiseltä. Mikä häntä ehkä vieraassa naisessa miellyttää, koska se
sallii hänen joutuisasti päästä tämän läheiseksi tuttavaksi, juuri
sitä hän omassa puolisossaan kaikkein vähimmän kunnioittaisi."

Lenore likistäytyi lujemmin häneen kiinni ja notkisti päänsä
rinnalle. Sitten palasivat molemmat aivan ääneti verkalleen linnaan.

Iltapäivällä Anton lähti Karlin keralla vielä kerran kiertelemään
peltoja ja metsää. Aina oli hänestä elämänsä täällä tuntunut vain
vierailulta muukalaisessa maassa; mutta nyt, kun hänen piti erota
täältä, tuntui kaikki niin tutulta ja kotoiselta. Kaikkialla hän näki
jotakin, joka vuoden mittaan oli ollut hänen huolenpitonsa esineenä;
peltosarkoihin, talousrakennuksiin, eläimiin ja maanviljelyskaluihin
liittyi paljon hänenkin työtänsä. Hän oli ostanut vehnän, jota
kasvoi noilla palstoilla, hän oli hankkinut nuo uudet aatrat,
joilla hänen pestaamansa rengit paraikaa kyntivät. Tuolla hän oli
katattanut uudestaan rikkinäisen katon, täällä korjannut särkyneen
sillan. Ja kuten jokainen, joka uutena tulokkaana joutuu johonkin
toimeen, oli hänkin vastahankkimansa ammattituntemuksen perustalle
luonut kaikenlaisia mieluisia suunnitelmia; kaikkiin tilan osiin hän
oli ajatellut toivoa ja onnea lupaavia parannuksia ja uudistöitä.
Aina hän oli valitellut olevansa liian vähän valmistautunut niihin
toimiin, jotka hän oli niin arvelematta ja hätiköiden ottanut
urakakseen; mutta nyt, erotessaan niistä, hän tunsi vain, miten
rakkaiksi ne olivat käyneet hänelle.

Metsänvartijan tuvassa hän istui vielä kotvan aikaa kelpo vanhuksen
parissa. Muualla heitteli syksy lehtiä puista maahan ja riisti
värin luonnon helakalta vihannuudelta. Mutta täällä vanhuksen tuvan
ympärillä viheriöi soikea männikkö ikuisessa vehmaudessaan, ja täynnä
kypsyneen miesiän uhmaavaa voimaa oli tuo harmaja metsähiisi itsekin.
Hyvästiä heitellessä veräjällä sanoi metsänvartija vieraalleen: "Kun
te ensi kerran laskitte kätenne tälle portinrivalle, en osannut
ajatella, että puut täällä vielä tulisivat niin vankkoina nuokkumaan
päämme päällä, ja että minäkin miespaha vielä kerran alkaisin elää
toisten ihmisten parissa. Te olette vanhalle miehelle tehnyt eron
tästä elämästä sangen vaikeaksi, herra Wohlfart."

Tuli erojaishetki. Anton kävi sanomassa lyhyet ja muodolliset
jäähyväiset vapaaherralle tämän huoneessa; Lenore oli sulaa
liikutuksesta, ja Fink oli hänelle sydämellinen kuin veli. Kun Anton
seisoi hänen vierellään ja katseli heltyneenä Lenorea, sanoi Fink
hänelle: "Ole levollinen, ystäväni, tässä suhteessa ainakin koetan
olla sama, mitä sinä olit tähän asti."

Fink ja Lenore seurasivat poislähtevää ystävää vaunujen luo; vielä
viimeisen kerran Anton katseli linnaa, joka tänä harmaana syyspäivänä
kohosi hänen edessään lakeudella yhtä synkkänä kuin hänen ensi kertaa
tänne tullessaan. Sitten hän hypähti vaunuihin; vielä viimeinen
kädenpuristus, viimeinen "Jumalan haltuun"; sitten Karl tarttui
ohjaksiin, he ajoivat ladon nurkitse kylätielle, ja kohta oli linna
kadonnut näkyvistä. Kurjain kylämökkien rivin, puron yli vievän
sillan, metsänreunan maantien varrella -- kaikki ne Anton näki
viimeistä kertaa pitkiksi ajoiksi. Metsän loppuessa, lähellä maatilan
rajaa, Karl pysähdytti hevoset. Pieni joukko miehiä seisoi rajapyykin
vierellä, Ne olivat kaikki vanhoja tuttuja -- tilan alustalaisia,
metsänvartija, vouti ja lampuri, sitten Kunaun seppä eräiden
naapuriensa kera ynnä Neudorfin kylän voudin poika.

Iloissaan Anton hypähti vaunuista alas ja puristeli asetoverien käsiä.

"Isä laittoi teille terveisiä", sanoi kylänvoudin poika. "Hänen
haavansa alkavat jo parata, mutta hän ei pääse vielä tuvasta ulos."

Ja Kunaun seppä huusi hänelle viimeisiksi jäähyväisiksi: "Viekää
terveisiä maanmiehillemme siellä Saksan puolella ja sanokaa, etteivät
ne saa koskaan unohtaa meitä."

Ääneti, kuten vuosi takaperin näille maille tullessaan, matkasi Anton
uskollisen seuralaisensa kera maantietä Rosminiin päin. Nyt hän oli
vapaa mies; vapaa lumouksesta, joka oli hänet tänne houkutellut,
vapaa monista entisistä ennakkoluuloista; mutta hänen vapautensa
oli kuin lintusen taivaan alla. Hän oli ahertanut ja raastanut
vuosikauden, ja nyt täytyi hänen erkautua kaikesta, mikä tähän asti
oli vaatinut hänen päiviensä työn ja öittensä levottomat huolet;
hän oli luopunut elämänsä suoralta polulta toimiakseen hänelle
vieraiden ihmisten hyväksi, ja nyt hän lähti etsimään itseänsä
varten uutta työtä, joka hänen oli alettava juuresta lähtien. Ja
epävarmaa oli vielä, oliko tuo toimen ja huolten vuosi lujentanut vai
heikontanut hänen omaa tulevaisuuttaan. Hän oli oppinut tuntemaan,
mikä arvo varmalla, terveellä ja itsenäisen toiminnan täyttämällä
elämällä on; ja hän tunsi, että tuo päämäärä nyt kumotti hänelle
paljon kauempana kuin vuosi takaperin. Hän tajusi, että hän oli
liika rohkeasti viskannut miesvoimansa hurjaan uhkapeliin, ja tunto
tästä henkäsi kylmää huurua hänen sielunsa kuvastimeen, josta hän
katseli äskeisen menneisyyden henkilöitä ja asioita. Mutta eipä hän
sittekään katunut tuota rohkeuttaan. Hän oli kärsinyt tappioita,
mutta oli myöskin voittanut; hän oli vienyt perille, tehnyt
todellisiksi hämärät unelmansa, sillä karussa maaperässä viheriöi
nyt hänen ponnistuksestaan uuden elämän oraat; hän oli tahollansa
auttanut luomaan uutta siirtolaa kansalleen; hän oli rakastamilleen
ihmisille uurtanut tien turvattuun tulevaisuuteen; hän tunsi itsensä
kypsyneemmäksi, kokeneemmaksi, miehistyneemmäksi ja levollisemmaksi.
Ja tämän tuntien hän silmäsi hevosten päitten yli kaukaisen
kotiseudun suuntaan ja sanoi itselleen: "Eteenpäin! Minä olen vapaa,
ja minun tieni on nyt selvä."


2.

Antonin kotihaltia, nahanväriseksi maalattu kipsikissa, istua
kyyrötti surullisena alustallaan. Kokonainen vuosi täynnä harmia,
katkeruutta, pauhua ja vihaa oli vierinyt ohi, mutta siitä ei kissa
tiennyt mitään. Pää kumarassa se katseli eteensä tyhjään huoneeseen.
Akkunaverhot olivat alhaalla, niin ettei ainutkaan päivänsäde
lämmittänyt sen pieniä korvia. Eikä huoneessa ollut minkäänlaista
liikettä, lukuunottamatta ilmassa pyörivää tomua, kun ilmanveto
kuljetti sitä akkunoita kohti, joista se pyörähti takaisin kissan
korvallisille ja sitten vaipui turhasta puuhastaan uupuneena sen
kipsiselälle, kirjoituspöydälle ja lattiamatolle. Mennyt vuosi
oli ollut ylen kurja kissalle, ja se olisi orpoudessaan varmasti
menehtynyt, jollei se joskus iltaisin olisi saanut vieraita luokseen.
Hiljaisina iltoina näet kultasi kiertelevän lampun lempeä hohde
kissan viiksikarvoja. Pehmyt kätönen hyväili sen köyryistä selkää;
avattiinpa joskus akkunatkin neljännestunniksi raittiin ilmavirran
sisääntulla; kuutamo valoi hopeaista loistettaan huoneeseen, ja
ketteräin piikatyttöjen sienet ja harjat tekivät äkkilopun pölyn
hirmuvallasta permannolla ja huonekaluilla. Silloin kissa kehräsi
hiukan, mutta kohta se muisti uudelleen orpoutensa ja hyljätyn
tilansa ja kivettyi jälleen jähmettyneeseen suruunsa.

Tänään on kirkas kuutamoyö, kaikki nukkuvat talossa eikä kukaan
ajattele että _hän_ on kotimatkalla, joka jo lapsuudestaan asti
on tämän ison talon kasvatti, jopa siitä lähtien kuin hänen vanha
isänsä musta samettinen patalakki korvallisellaan heijaili pikkusta
polvellaan. Kukaan ihminen koko talossa ei tuota ajattele, ja kukapa
tietää, tokko monet sitä toivovatkaan. Mutta iso talo itse tietää
sen; ja tänä yönä on kaikissa sen nurkissa kuhinaa, seinälaudoitus ja
portaat naksahtelevat, käytävissä käy kumma humina, seinäkomeroista
kuuluu kohinaa ja ritinää, kuutamo luo hopeitaan porrasakkunoista
sisään, ja syrjäisimmissäkin sopissa värähtelee valjua valoa.

Joka tänä yönä saisi nähdä keltaisen kissan vehkeet, hän varmasti
joutuisi kummiinsa. Se pesee ja sukii ahkerasti karvaansa, ojentelee
jäykistyneitä jalkojaan ja heilahduttaa häntänsä hilpeästi pystyyn.
Vihdoin se hypähtää alas kirjoituspöydältä ja painaa yhtämittaa
ovesta ulos pihalle. Juhlamielin se tassuttelee pitkin talon kaikkia
käytäviä ja sopukoita. Ja minne vain se tulee, siellä alkaa elämä
viritä, ja kaikki pienet kotihaltiat, joita sellaisesta isosta ja
vanhasta talosta ei koskaan puutu, alkavat kihertää ja kuhista
kiihkeästi keskenään. Harmaita, varjomaisia ukkosia pujahtaa esiin
uuninaukoista ja kirjoituspöytien alta, ne käyvät sutimaan portaat
ja käytävät puhtaiksi ja terhentelevät ison Pluton ympärillä, joka
torkkuvan talonrengin vierellä vartioi pihaa, niin että koira
vanhus ei saa enää unesta kiinni, vaan karsaasti muristen ja hiljaa
haukuskellen katselee pienten miekkosten touhua.

Ja kissa tassuttelee vartiokäynnillään Sabinenkin makuuhuoneen oven
ohitse ja naukaisee hiljaa, niin hiljaa ettei mikään ihmiskorva sitä
kuule; mutta se tonttu, joka pitää asuntoaan Sabinen lampunkuvussa,
ei tulekaan ulos, vaan pudistelee yrmeästi päätänsä ja mutisee
itsekseen: "Emme me vain semmoisesta iloitse!" Ja samaa hyväntahdon
puutetta on kauppiaan itsensäkin kamarissa, ei sielläkään iloita
kaukomaille kadonneen pojan kotiatulosta, ja siellä asuva haltiaväki
on koppavana ja toruu avaimenreiästä kutsumatonta herättelijää. Mutta
kissa ei anna sen itseään häiritä; eikä anna muu talokaan. Isolla
vaa'alla on koolla runsaslukuinen ja iloisa seura. Mitä talossa
vain on kotihaltioita -- ja eiköpäs niitä niin uutterassa talossa
ole paljonkin -- on keräytynyt yhteen pitämään suurta perhejuhlaa
kuun kirkkaassa valossa; ja keskellä piiriä istuu keltainen kissa
kehräten ja iskien karvoistaan säkeniä, ja ketterimmät vierasparvesta
kapuavat vaa'an käsivarsille ja irvistelevät ylhäiseltä asemaltaan
kiusoittelevasti isännän akkunoita kohti, jopa Sabinenkin, vaikka
tämä muuten onkin niiden lemmikki.

Kukaan ihminen koko talossa ei tiedä, että hän palaa kotia, mutta
vanha kauppiaskoti itse aavistaa sen; ja se koristautuu kuin juhlaan
ja avaa ovensa selälleen ottaakseen vastaan kaivatun ystävän.

Iltapuolella seuraavana päivänä Sabine seisoo aarrekammiossaan
avattujen kaappien edessä, järjestää hyllyille pesusta vasta tulleita
liinatavaroita ja kiinnittää jälleen ruusunpunaiset numeroliput
kunkin lajin ympärille. Luonnollisesti hänkään ei tiedä mitään eikä
aavista mitään. Hänen valkeat damastiliinansa välkkyvät tänään
kuin hopea ja atlassi, hiottu lasikupu, jonka hän nostaa vanhan
perhepokaalin päältä, helähtää iloisesti kuin joulukello, ja vielä
kauan värähtelee sen sointi ison kaapin vanhoissa seinälaudoissa.
Kaikki käsinmaalatut päät hänen posliinilautasissaan näyttävät tänään
niin käsittämättömän veitikkamaisilta, tohtori Martinus Luther ja
salaisoppien tietomies Faust virnistelevät ja vilkuttavat hänelle
silmää, yksinpä arvokas Goethekin hymyilee, ja vanha Fritz [Fredrik
Suuri] se vasta on pakahtua nauruun. Kaikissa kaapin lokeroissa
vilkkuu ja kuhisee, kaikki vanhat posliini- ja lasiastiat kilisevät
maanitellen ja ilakoiden; mutta Sabine yksistään ei huomaa mitään,
talon viisaalla valtiattarella, ei ole aavistustakaan siitä, minkä
kaikki pienet kotihaltiat jo tietävät.

Vai aavisteleeko hän sittenkin jotain? Kuulkaappas -- hän laulaa!
Pitkään aikaan ei laulunääntä ole kuulunut hänen huuliltaan, mutta
tänään hänen sydämensä tuntuu niin ihmeen keveältä; ja kun hän
katselee uljasta lasi- ja hopeakatujen riviä astiakaapissa, niin
puikahtaa hiukan niiden iloisesta hohteesta hänenkin sieluunsa;
hänen huulensa liikahtelevat, ja hiljaa kuni metsälinnun liritys
helähtää huoneessa lapsuudessa opittu laulunsävel. Ja kaapilta käy
impi akkunapieleen, jonka vierellä riippuu äiti vainajan kuva;
sädehtivin silmin hän katselee rakkaita kasvoja ja laulaa äidille
saman lastenlaulun, jota tämä itse oli laulellut pikku Sabinea
heijaillessaan.

Silloin käy portista sisään turkkiin kääriytynyt mieshahmo. Avoimessa
varastoholvissa seisoo Balbus, joka nykyään on ison vaa'an ja mustan
siveltimen herra ja valtias; hän katsahtaa pikaisesti ohimenevää
vierasta ja mutisee vähän ihmeissään: "Tuohan näytti hiukan kuin
Antonilta." Makasiinirengit naulailevat tavaralaatikkoa kiinni,
vanhin heistä käännähtää sattumalta ympäri ja näkee seinällä lampun
luoman miehenvarjon; hän pysäyttää vasaransa kesken iskua ja sanoo:
"Luulinpa melkein nähneeni herra Wohlfartin varjon." Ja pihan perältä
kuuluu kovaa haukkumista ja koiran hyppelemistä, ja Pluto tulla
törmähtää renkien luo ollen aivan suunniltaan, pieksää vimmatusti
hännällään, haukkuu ja nuolee heidän käsiään ja kertoo heille omalla
tavallaan koko jutun. Mutta makasiinirengitkään eivät tiedä mistään,
ja joku heistä virkkaa: "Aave se varmaankin oli, eihän nyt näy enää
mitään."

Sitten aukenee Sabinen aarrekammion ovi. "Tekö se olette, Franz?"
kysyy impi ja keskeyttää työnsä. Kukaan ei vastaa. Hän käännähtää
ympäri ja silmää tarkkaan ja hätäisesti kynnyksellä seisovaa
mieshahmoa. Silloin vapisee neidon käsi ja tarttuu kiivaasti
tuolinselkään; mutta hän terästää tahtoaan ja pysyy pystyssä; ja mies
rientää hänen luokseen, ja intohimonsa ja liikutuksensa lumoissa hän,
tietämättä itsekään mitä tekee, lankee polvilleen tuolin viereen,
jolle immen on täytynyt istahtaa, ja painaa päänsä hänen syliinsä.

Antonhan se on! Kumpikaan ei virka sanaakaan. Kuten suloista
unikuvaa katselee Sabine edessään polvistuvaa ystävää ja laskee
kätensä hänen olalleen. Ja huoneessakos nyt vasta alkaa vilkkua ja
helähdellä; lamppu valaa kaikkein leppoisinta loistettaan vanhan
talon ja kauppaliikkeen molempien lapsien ylle, ja seinällä riippuvan
emäntävainajan kuva katselee lempein silmin allansa istuvaa sievää
ryhmää.

Impi ei kysellyt, minkä vuoksi mies palasi ja oliko hän jo vapaa
lumouksesta, joka oli hänet täältä temmannut pois. Eikä hänen
tarvinnutkaan kysellä -- kun hän katseli polvistuvan miehen
rehellisiin silmiin, jotka tuskallisesti ja hellästi etsivät hänen
katsettaan, silloin hän tajusi, että ystävä palasi takaisin kotiin,
veljen luo, hänen itsensä pariin.

"Niin kauan te olitte poissa täältä", hän valitti, mutta autuas hymy
kirkasti hänen kasvonsa.

"Aina kuitenkin olin hengessäni täällä", huudahti Anton tulisesti.
"Jo samana hetkenä, jolloin erosin tästä talosta, aavistin luopuvani
kaikesta, mikä elämälleni lupasi rauhaa ja onnea. Nyt ajaa
vastustamaton pakko minua lähelle teitä; minun täytyy sanoa teille,
mitä sielussani tunnen. Teitä minä olen palvonut kuin pyhimyskuvaa,
niin kauan kuin elin teidän läheisyydessänne. Teidän muistonne oli
vieraalla maallakin minun paras aarteeni. Se suojeli minua yksin
ollessani, rajun ja melskeisen elämän keskellä, se varjeli minua
suuren kiusauksen tullessa. Teidän armas kuvanne asettui pelastavaksi
enkeliksi minun ja toisen naisen väliin. Usein näin teidän silmänne
katselevan minua, kuten silloin kuin anoin teiltä apua omaa itseäni
vastaan; usein te kohotitte kättänne viitataksenne minulle ja
varoittaaksenne vaarasta, joka minua houkutteli. Etten ole kadottanut
itseäni, siitä saan kiittää teitä, Sabine."

Kotitalon säännöllisessä ja yksitoikkoisessa elämässä on impi jo
monet vuodet tuntenut sydämellistä taipumusta Antoniin. Tämän
poislähdettyä hän tiesi rakastavansa häntä; ääneti hilliten
surunsa hän piilotti rakkautensa sydämeensä. Ei kukaan tässä
vireässä liiketalossa ole pannut merkille hänen lempeään eikä hänen
surumielistä kieltäymystään. Tuskinpa ainoallakaan katseella, ei
ainakaan sanalla tai kasvojen ilmeellä hän ole paljastanut sydämensä
tilaa; hän on ollut ja elänyt niinkuin tuleekin suuren kauppaliikkeen
lapsen; eihän tässä talossa saa ottaa laskuun sydämen herkkiä
tunteita, ihmiset ovat pelkkiä numeroita sen suuren tilikirjan
lehdillä. Mutta nyt, jälleennäkemisen ensi hurmauksessa, murtautuu
intohimon hehku pitkän pidättymisen kuoresta. Hän nousee pystyyn
loistavin silmin eikä ilossaan huomaa, että Antonin kalpeilla
kasvoilla värähtelee toisenkinlainen tunne. Lemmitty mies on löytänyt
lempensä esineen, mutta ainoastaan kadottaakseen hänet iäksi.

Yhä vielä pitelee Sabine Antonia kädestä ja vetää häntä lasikäytävää
pitkin veljen työhuonetta kohti.

Mitä sinä oikein ajatteletkaan, Sabine? Onhan tämä kelpo talo,
kerrassaan mainio talo, mutta ei täällä ole tilaa runollisille
tunteille ja sydämen äkkinäisille ailahduksille, jotka panevat sylin
nopeasti avautumaan ja sulkemaan sisälleen äkkiä tulla tölmähtäneen
ystävän, vaikka häntä olisi kuinka kaivattu. Tämähän on järkevän ja
arkipäiväisen toimen talo! Kuivin sanoin täällä esitetään vaatimukset
ja epuut. Ja ylpeä ja ankara talo se on! Muistappas sitä, Sabine! Ei
mikään sydämellinen vastaanotto odota ystävääsi, jota sinä onnesta
vapisten talutat talon isännän luo.

Sen tajusi jo Sabinekin, ja hänen jalkansa epäröi jatkaakseen,
ennenkuin hän avasi oven. Mutta hän teki ripeän päätöksen, ja yhä
pitäen kiinni Antonin kädestä hän veti tämän mukanaan kynnyksen yli,
ja ilosta rusottavin kasvoin hän huudahti veljelle: "Tässä hän on,
hän on jälleen palannut meidän luoksemme!"

Kauppias oikaisi selkäänsä kirjoituspöytänsä ääressä, mutta jäi
edelleen istumaan; ja ensi sanoikseen hän lausui levollisesti,
kylmästi ja käskevään sävyyn: "Päästäkää irti sisareni kädestä, herra
Wohlfart."

Sabine peräytyi taaksepäin, ja Anton jäi yksin seisomaan keskelle
huonetta ja katseli järkytettynä entistä isäntäänsä. Tuon miehen
voimakas varsi oli viime vuoden kuluessa paljon vanhentunut, tukka
oli käynyt harmaaksi ja kasvojen rypyt vielä syvemmiksi. Ei voinut
olla vähäinen se kamppailu, joka oli voinut hänet niin muuttaa.

"Kun saavun eteenne kenties kaikkea muuta kuin tervetulleena
vieraana", lausui Anton, "todistanee se kuitenkin teille, kuinka
hartaasti ikävöin nähdä jälleen teitä ja vanhaa toimipaikkaani. Jos
kerran nostatin teissä tyytymättömyyttä minua kohtaan, niin älkää
antako minun sitä tuntea tänä hetkenä."

Kauppias kääntyi sisarensa puoleen. "Jätä meidät kahdenkesken,
Sabine. Mitä minulla on puhuttavaa herra Wohlfartille, se ei tarvitse
todistajia."

Sabine riensi joutuisin askelin veljensä luo ja seisoi pää pystyssä
hänen edessään. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kirkkaasta
katseestaan voi lukea lujan päätöksen, jota ei veljen rypistetyt
kulmatkaan voineet järkähdyttää. Sitten hän lähti yhtä ääneti
huoneesta.

Kauppias katseli synkästi hänen peräänsä; sitten hän kääntyi Antonia
kohti. "Mikä teidät jälleen tuo meidän luoksemme, Wohlfart?" hän
kysyi. "Ettekö te maalaisoloissa saavuttanutkaan sitä, mitä nuorekas
intonne tavoitteli, ja palaatteko nyt etsimään porvaristalosta sitä
onnea, joka kerran tuntui teistä liian vaatimattomalta? Olen kuullut
että ystävänne Fink on saavuttanut varman jalansijan vapaaherran
tilalla; onko hän teidät nyt lähettänyt kotia, koska olitte siellä
hänen tiellään?"

Antonin otsa kävi pilveen. "En palaa seikkailijana enkä onnenonkijana
teidän kasvojenne eteen. Te olette väärässä kun lausutte sellaisen
epäluulon, eikä minun sovi sitä rauhallisesti kuulla. Oli aika,
jolloin te arvostelitte minua ystävällisemmin; tätä aikaa muistelin,
kun pyrin luoksenne, ja sitä nytkin ajattelen kyetäkseni antamaan
loukkaavat sananne anteeksi."

"Te sanoitte minulle kerran", jatkoi kauppias, "että minun
liikkeessäni ja tässä talossa tunsitte olevanne kuin kotona. Ja
teillä olikin täällä kotinne, Wohlfart, meidän sydämissämme ja
liiketoimissamme. Tyhjän tunnekuohahduksen takia te luovuitte meistä,
ja me olemme tehneet saman teidän suhteenne, vaikka murhemielin
ja raskain sydämin. Miksi te tänne palasittekaan? Vento vieras
ette voi meille olla, sillä me olemme pitäneet teitä rakkaana,
ja persoonallisesti olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa.
Mutta te ette voi enää olla meille vanha ystäväkään, sillä itse
olette väkivaltaisesti ratkonut sen siteen, joka kiinnitti teidät
tänne. Te olette hetkenä, jolloin minä kaikkein vähimmän sellaista
voin odottaa, muistuttanut minulle, että pelkkä muodollinen
palvelussopimus pidätti teitä konttorissani. Mitä te nyt täältä
etsitte? Tahdotteko jälleen paikan konttorissani, vai tavoitteletteko
jotain enempää, kuten olin huomaavinani?"

"Minä en tahdo mitään", huudahti Anton ylikuohahtavin sydämin,
"en mitään muuta kuin päästä sovintoon teidän kanssanne. Minä en
tahdo täältä konttoripaikkaa enkä mitään muutakaan. Sinä hetkenä,
jolloin lähdin vapaaherran tilalta, oli luja päätökseni että tänne
saavuttuani ensi tieni täytyi viedä teidän taloonne ja seuraavan
jälleen ulos sieltä etsimään itselleni työpaikkaa muualta. Mitä
kaikkea kuluneena vuotena olen menettänytkin, niin itsekunnioitustani
en kuitenkaan ole kadottanut; ja jos olisitte ystävällisin tuntein
astunut vastaani, niinkuin minua sydämeni veti teidän luoksenne, niin
olisin jo ensi sanoikseni sanonut saman, minkä nyt tahdotte kuulla
minulta. Minä tiedän itsekin, etten voi jäädä tänne. Sen tunsin
jo muukalaismaassa ollessanikin, aina kuin ajattelin tätä taloa
Senjälkeen kuin olen astunut sen sisään ja nähnyt jälleen sisarenne,
tiedän etten voi enkä saa jäädä tänne menettelemättä kunniattomasti."

Kauppias kävi akkunaan ja katseli pimeään yöhön. Kun hän jälleen
kääntyi vieraaseen päin, oli kova ilme kadonnut hänen kasvoiltaan,
ja tutkivin katsein hän silmäili Antonia. "Tuo oli rehellisesti
puhuttu, Wohlfart", hän sanoi viimein, "ja tahdon toivoa, että se
oli rehellisesti ajateltukin. Samalla tahdon myös lausua, että
minua vieläkin surettaa teidän äkkilähtönne meiltä. Minä tunsin
teidät niin hyvin kuin vain harvoin vanhempi mies tuntee nuoremman;
silmieni alla te kasvoitte ja miehistyitte minun liikkeessäni,
minä sain luottaa teidän tunteidenne puhtauteen, minä tiesin että
sielussanne ei asunut ainuttakaan kunniatonta ajatusta. Nyt, rakas
Wohlfart, te olette käynyt minulle vieraaksi. Suokaa anteeksi, että
sanon sen teille suoraan. Riihoton halu houkutteli teitä syöksymään
päätäpahkaa olosuhteisiin, joiden kaiken sen mukaan, mitä tiedän,
täytyi olla turmioksi jokaiselle, joka on joutunut niissä elämään.
Te olette hoitanut rappiolle mennyttä tilaa ja taloutta sellaisessa
maanääressä, jossa omantunnon täytyy pakostakin käydä paljon
väljemmäksi kuin täällä ja jossa ihmisten suhteet toisiinsa ovat
irrallisemmat kuin muualla; te olette olleet sellaisen vararikkoisen
velallisen uskottu mies, joka tosin saattaa olla säilyttänyt montakin
kelpo miehen ominaisuutta, mutta joka sekauduttuaan kehnoihin
liikeasioihin tunnottomien ihmisten kanssa on kadottanut sen hyveen,
jota meillä sanotaan liikemieskunniaksi. Kernaasti oletan, että
rehellisyytenne on estänyt teitä siellä sekautumasta sellaisiin
toimiin, jotka ovat olleet vastoin vakaumustanne; mutta, Wohlfart,
minä toistan nyt saman, mitä aikaisemminkin olen teille sanonut:
kaikki jatkuva toiminta heikkojen ja kehnojen ihmisten parissa vie
kunnian mielienkin vaaraan. Vähitellen ja itse sitä huomaamatta hän
tottuu sietämään sellaista, josta toinen varmemmassa asemassa oleva
pysyttäytyy kaukana, ja välttämättömyyden pakko saa hänet suostumaan
toimenpiteisiin, joista hän muualla olisi jyrkästi kieltäytynyt.
Olen vakuutettu siitä, että te olette pysyneet sinä, mitä maailma
sanoo kunniantuntoiseksi liikemieheksi; mutta oletteko te jaksanut
säilyttää liikemieskunnianne ylvästä puhtautta, jota tosin monet
meidänkin liikemaailmassamme valitettavasti pitävät joutavana
saivarteluna, sitä en tiedä. Ja että minun tänä jälleennäkemisen
hetkenä täytyy sitä epäillä ja lausua epäilykseni julki, se
surettaa minua itseäni syvästi ja tekee tämän yhtymisemme minulle
tuskalliseksi."

Anton valahti valkeaksi kuin nenäliina, jota hän piteli kädessään,
ja hänen huulensa vapisivat kun hän vastasi: "Jo riittää, herra
Schröter! Että te ensi hetkenä sanotte minulle katkerinta mitä vain
vihamiehelleen voi sanoa, se osoittaa minulle että tein väärin
astuessani enää jalallani tähän taloon. Niin, oikeassa te olette,
koko tänä aikana ei minua ole jättänyt rauhaan tunto siitä, että
mainitsemanne vaara tosiaankin pälvi ympärilläni. Koko vuoden mittaan
tunsin suurimmaksi onnettomuudekseni, ettei toimialani sallinut minun
kunnioittaa sitä miestä, jonka hyväksi tein työtä. Mutta teille
minun täytyy vastata, yhtä ylpeänä kuin te itse, että sellaisen
miehen puhtaus, joka arkaillen karttaa kiusausta, ei ole minkään
arvoinen; ja jos minun oli onnistunut pelastaa edes jotakin tänä
alituisista loukkauksista ja mieliharmista katkerana vuotena, niin on
se juuri ylpeyteni siitä, että minua itseäni on koeteltu ja vaa'alla
punnittu, ja etten enää toimi pojan tavoin pelkästä vaistosta ja
totutusta tavasta, vaan kypsyneenä miehenä vakaitten periaatteiden
mukaan. Kuluneena vuonna olen saavuttanut itseluottamuksen, jommoista
minulla ei ennen ollut; ja koska olen oppinut kunnioittamaan itseäni,
niin sanon teille nyt, että varsin hyvin tosin käsitän teidän
epäilyksenne, mutta että sittekuin olette sen julkilausunut, minäkin
puolestani pidän sitä sidettä iäksi ratkenneena, joka vieraalla
maallakin ollessani kiinnitti minut teidän taloonne. Minä lähden nyt,
enkä koskaan enää palaa tänne. Jääkää hyvästi, herra Schröter."

Anton kääntyi lähteäkseen, mutta kauppias riensi hänen jälkeensä ja
tarttui häntä olkapäähän.

"Ei niin hätäisesti, Wohlfart", sanoi isäntä leppeästi. "Se mies,
joka torjui puolalaissapelin iskun pääni päältä, ei saa lähteä
talostani loukkausta ja suuttumusta tuntien."

"Älkää muistuttako meille kummallekaan menneisyyttä", Anton vastasi,
"se ei mitään hyödytä. En minä, vaan te itse olette syypää siihen,
että jälleennäkemisemme hetkeen liittyy loukkauksia ja suuttumusta.
Ja teidän kätenne, eikä minun, on tuhonnut ne siteet, jotka meitä
vanhastaan yhdistivät toisiimme."

"Ei niin, Wohlfart", lausui kauppias. "Jos olen sanoillani loukannut
teitä kipeämmin kuin tarkoitin, niin katsokaa harmautuneita hiuksiani
ja sydämeeni, joka on vuosikausien mittaan ollut kukkuroillaan huolta
ja surua, huolta teidänkin takianne. Me emme enää tapaa toisiamme
samanlaisina kuin olimme erotessamme, ja jos kahdella miehellä
on sydämissään kaunaa toisiaan kohtaan, niin heidän pitää purkaa
se rehellisesti jälleennäkemisen hetkellä, jotta heidän välinsä
jälleen selkenisivät. Jos te olisitte ollut minulle vähemmän rakas
kuin olitte, niin minä olisin hyvinkin voinut pidättyä lausumasta
arvelujani, ja tervehdykseni olisi ollut kohteliaampi. Mutta nyt
lausun teidät tervetulleeksi. Lyökää tuohon käteen."

Anton laski kätensä kauppiaan käteen ja sanoi: "Jääkää hyvästi."

Mutta kauppias ei laskenutkaan hänen kättään irti, vaan sanoi
hymyillen: "Ei hätäillä; minä en laske teitä vielä lähtemään. --
Muistakaappas, että kaikkein vanhin tuttavanne pyytää teitä jäämään",
hän lisäsi totisempaan sävyyn, kun Anton vielä epäröi ovella.

"Minä jään täksi illaksi, herra Schröter", sanoi Anton ryhdikkäästi

Kauppias vei hänet sohvaan istumaan. "Paljon olen kyllä
kuullut teidän seikkailuistanne, mutta tahtoisin kuulla niistä
seikkaperäisesti omasta suustanne. Ja teidänkin mieltänne kiinnittää
kuulla, miten meillä on eletty; aletaanpa siitä ensiksi." Hän rupesi
kertomaan asiainkulusta kauppaliikkeessä sillä aikaa kuin Anton oli
poissa. Ei hän mitään iloista kuvaa luonut Antonille, mutta hänen
kertomuksensa sulatti tämän sydämestä ainakin osan siitä kylmyydestä,
jonka johtajan tyly vastaanotto oli kasannut siihen; sillä Anton
käsitti, kuinka suurta luottamusta kauppias sanoillaan hänelle
osoitti. Hän mainitsi paljon sellaista, jota liikemies enimmäkseen
salaa parhailta ystäviltäänkin, kaikki tärkeämmät liikeasiat,
vähäiset voitot ja suuret tappiot.

Huomaamattaan Anton siirtyi ajatuksissaan takaisin vanhaan
liikkeeseen, nopeasti hän eli mielessään läpi kaikki kuluneen vuoden
tunnelmat ja kireät jännitykset; jälleen punoittivat hänen poskensa,
silmiin syttyi uusi tuli, ja tahtomattaan hän rupesi puhumaan
kauppaliikkeen asioista kuten olisi vielä kuulunut jäsenenä siihen.
Sen huomatessaan kauppias jälleen ojensi alakuloisesti hymyten
hänelle kätensä, johon Anton reippaasti löi omansa; täydellinen
sovinto oli tehty vanhain ystäväin kesken.

"Ja nyt puhelkaamme teistä, rakas Wohlfart", jatkoi kauppias. "Kerran
te rupesitte antamaan minulle toimistanne vapaaherran hyväksi
tietoja, jotka silloin kärsimättömästi torjuin; nyt pyydän teitä
kertomaan minulle kaikesta, mistä teillä on lupa puhua."

Mitä Anton nyt kertoi, ei ollut enää mikään salaisuus; jännittyneenä,
jopa hätäytyneenäkin kuunteli kauppias, mitä Antonilla oli
mainittavana vapaaherran asioista ja omista toimistaan. Anton puheli
pidättyvästi, sillä hänen ylpeytensä ei mielellään kärsinyt toisen
tarkkaa kyselemistä. Mutta siksi paljon hän kuitenkin ilmaisi
kokemuksistaan kauppiaalle, että tämä voi tulla lohdulliselle
mielelle.

"Sallikaa minun puhua teidän omasta tulevaisuudestannekin", virkkoi
isäntä viimein ja nousi tuoliltaan kävelemään. "Niiden viittausten
jälkeen, jotka minulle tuonaan teitte, en vaadi teitä lähivuosiksi
palaamaan minun liikkeeseeni, niin arvokas kuin teidän apunne juuri
nykyhetkenä minulle olisikin. Mutta minä pyydän teitä jättämään
minun huolekseni hankkia teille paikka, joka paraiten sopii teille.
Me mietimme asiaa yhdessä, emmekä hätiköi siinä liikoja. Sillävälin
pyydän teitä jäämään lähiviikoiksi meille. Huoneenne on tyhjä, eikä
siellä ole mitään muuteltu. Mainitsitte juuri, että teillä sitäpaitsi
on vielä näiden kuukausien kuluessa muuan sitoumus suoritettavana.
Siitähän voitte paikkaa odotellessanne selviytyä. Ja jos teillä on
aikaa ja halua autella ohella vähin minuakin konttorissa, niin se
olisi minulle sangen tervetullut apu. -- Mitä suhteeseenne minun
perheeseeni tulee", hän jatkoi vakavampaan sävyyn, "niin luotan
teihin täydellisesti. Minä tunnen tarvetta todistaa teille tämän, ja
senkin vuoksi tein äskeisen ehdotukseni."

Anton katseli vaieten lattiaan.

"En minä pyydä teiltä mitään tuskaannuttavaa rasitusta", sanoi
kauppias; "tehän tiedätte kuinka meillä eletään, monesti täytyy ihan
etsimällä etsiä tilaisuutta päästäkseen toisen kanssa puheisiin.
Sabinelle ja teille minä haluan muutaman viikon kestävää yhdessäoloa
vanhaan tapaan ja sitten, kun se aika tulee, rauhallista eroa. Minä
toivon sitä sisarenikin vuoksi", painosti hän vilpittömästi.

"Siinä tapauksessa minä jään", Anton vastasi.

Tällävälin Sabine asteli huoneessaan levottomasti edestakaisin
ja kuunteli tuskallisen jännitetysti ääntä tai risahdusta veljen
työhuoneesta. Mutta vaikka raskaita ajatuksia työntyikin hänelle
mieleen, eivät ne tänään kuitenkaan jaksaneet juurtua siihen. Tuli
ratisi uunissa, ja tarkasti kuunteli impi kellon tikitystä, mutta
mäntyhalot räiskyivät ja paukkuivat tänään niin ihmeen iloisesti
ja pitivät vallan merkillistä melua. Lakkaamatta sinkoili uunista
pieniä iloraketteja tulisiimoina keskilattialle. Sabine ei voinut
tulla surulliselle päälle eikä hän kyennyt hätäilemäänkään, sillä
väsymättömästi säesti vanha kello hänen omia ajatuksiaan: hän on
tul-lut, hän on tääl-lä!

Ovi aukeni ja täti tylleröi sisään. "Mitä minä kuulenkaan!" hän
huudahti. "Onko se mahdollista? Franz väittää että Wohlfart on
veljesi puheilla."

"Hän on tääl-lä", toisti Sabine kellontikitystä, katsellen syrjään.

"Mitä merkillistä salamyhkäisyyttä tämä taas on!" puuskahti täti
perin tyytymättömänä. "Miksi ei Traugott tuo häntä tänne? Ja hänen
huonettaan ei ole vielä laitettu kuntoon! Kuinka sinäkin saatat istua
kököttää siinä niin levollisesti, Sabine? En minä sinua nyt ollenkaan
käsitä."

"Minä odotan", sanoi Sabine hiljaa, mutta hänen täytyi tarttua
toisella kädellä toisen ranteeseen ja puristaa lujasti, niin kovin ne
vapisivat.

Silloin läheni miehen askeleita huoneen ovea, kauppias kävi sisään
Antonin kanssa ja huusi jo kynnykseltä: "Tässä on meidän vieraamme!"

Ja kun täti ja Anton iloisesti tervehtivät toisiaan, jatkoi isäntä:
"Herra Wohlfart jää asumaan meille muutamiksi viikoiksi, kunnes
löydän hänelle mieleiseni paikan."

Suu avoinna kuunteli täti sellaista päätöstä, ja Sabinen täytyi
helisyttää rajusti lautasia salatakseen levottomuuttaan. Mutta
kumpikaan naisista ei ruvennut tekemään vastaväitteitä, ja innokas
keskustelu illallispöydässä auttoi peittämään mielenliikutusta,
jonka mainingit vielä värisyttivät jokaisen sydäntä. Itsekullakin
oli paljon kyseltävää ja paljon kerrottavaa, sillä kaikille oli
kulunut vuosi sisältänyt paljon suuria ja tärkeitä tapahtumia.
Tosin voi Antonin ryhdissä ja puheensävyssä huomata väkinäisyyttä,
kun hän kertoili elämästään muukalaismaassa, Finkistä ja pienestä
saksalaissiirtolasta, joka oli tilalle vakinaisesti asettunut. Ja pää
kumarassa ja alas katsellen kuunteli Sabine hänen sanojaan. Mutta
kauppias tuli yhä hilpeämmälle tuulelle; ja kun Anton nousi pöydästä
lähteäkseen huoneeseensa, oli isännän kasvoilla miltei sama leppoisa
myhäily kuin ennen vanhaan, hän puristi voimakkaasti Antonin kättä ja
laski leikkiä: "Nukkukaa hyvin ja pankaa merkille, mitä ensimmäisenä
yönä täällä uneksitte; sanotaan että sellainen unennäkö käy aina
toteen."

Ja kun Anton oli poistunut, veti kauppias sisarensa pimeään
sivuhuoneeseen, suuteli siellä häntä otsalle ja sanoi hiljaa
hänen korvaansa: "Hän on pysynyt kelpo miehenä, sitä toivon nyt
kaikesta sydämestäni!" Ja kun hän jälleen astui Sabinen kera
ruokasaliin, loisti jotain kosteata hänen silmissään, ja hän rupesi
kiusoittelemaan tätiä tämän salaisesta ihastuksesta Wohlfartiin, niin
että kunnon tädin täytyi lyödä kämmenensä yhteen ja huudahtaa: "Tuo
mieshän on tänään ihan pilalla!"

Väsyneenä ja järkytettynä Anton viskausi vuoteeseensa. Ilottomana
kuvastui hänelle tulevaisuus, ja muisto illan katkerista kokemuksista
ja ajatus lähiviikkojen hiljaisista kamppauksista painoi raskaasti
hänen sydäntään. Ja sittenkin tuli uni hänelle pian ja rauhallisesti.

Ja vanhassa kauppiastalossa kävi kaikki jälleen hiljaiseksi. -- Se
oli arkipäiväinen, kylmän järkevä talo, jossa oli paljon nurkkia ja
monia salaisia komeroita. Se ei ollut sellainen paikka, jossa intoisa
haaveilu ja leimuavat intohimot viihtyvät. Mutta se oli vankka ja
kelpo talo, joka soi varman turvan kaikille sen seinien sisällä
nukkuville.

Ja jälleen oli pienillä kotihaltioilla tänä yönä paljon askaretta.
Ne hälisivät ja puuhasivat tuuppien vimmatusti toisiaan, ne
lörpöttelivät ja nauraa rähisivät keskenään, ja joka huoneessa
hymisi suuri sanoma, että liikkeen kasvatti oli palannut kotia; ja
alustaltaan katseli kipsikissa omistajan oikeutetulla ylpeydellä
nukkuvaa Antonia, nosti juhlallisesti häntänsä köyryyn ja kehräsi
ahkerasti läpi koko yön.


3.

Seuraavana aamuna Anton kiiruhti Ehrenthalin luo. Mutta sairaan
puheille ei häntä lainkaan laskettu, ja talon naiset ottivat hänet
niin vihamielisesti vastaan, että hän piti parhaana olla heille
mainitsematta asiastaan. Senvuoksi hän antoi oikeusneuvos Hornin
kautta vielä samana päivänä ilmoittaa Ehrenthalin asiamiehelle,
että kaksikymmentä tuhatta taaleria pidettiin valmiina Ehrenthalin
samansuuruisen saamisen maksamiseksi; muihin vaatimuksiin nähden,
joista Ehrenthal oli -- olematta siihen oikeutettu -- ruvennut
käräjöimään vapaaherran kanssa, jäätiin odottamaan oikeuden päätöstä.
Velkojan asiamies kieltäytyi ottamasta rahoja vastaan. Heti antoi
Anton ryhtyä toimenpiteisiin, että Ehrenthal oikeudellista tietä
pakotettaisiin ottamaan rahat ja luopumaan vaatimuksistaan mainittuun
saamiseensa.

Illan tullen Anton veti vanhan konttoritakin ylleen ja lähti
kiireisin askelin Löbel Pinkuksen taloon. Hän tapasi arvoisan
majatalon isän tiskinsä takana ja kysyi häneltä lyhyeen
kauppiassävyyn: "Herra T. O. Schröter käski tiedustamaan, onko
Schmeie Tinkeles Brodysta saapunut tänne tai odotetaanko häntä
saapuvaksi. Hänen pitää tultuaan heti joutua konttoriimme erään
liikeasian takia."

Pinkus vastasi varovaisesti, ettei Tinkeles ollut kaupungissa ja
ettei hänellä ollut tietoa, milloin tämä tulisi. Tinkeles kävi
kyllä toisinaan hänen puheillaan, toisinaan ei, joten hän ei voinut
vakuuttaa mitään Tinkeleksen puolesta, mutta lupasi toimittaa asian
jos mies näyttäytyisi.

Jo seuraavana päivänä avasi talon palvelija Antonin huoneen oven, ja
Schmeie Tinkeles pujahti sisään. "Tervetuloa, Tinkeles!" huusi Anton
tulijalle vastaan ja katseli alakuloisesti hymyillen kauhtanapukuista
miestä.

Reppuri oli ilmeisesti perin ymmällään, kun huomasi joutuneensa
Antonin luo. Hänen luihuille kasvoilleen lennähti varjo, ja hänen
sisällinen levottomuutensa purkautui hurjaan viittilöimiseen ja
sekavaan sanatulvaan, joiden muka piti ilmaista hänen iloaan
odottamattomasta tapaamisesta.

"Oikke Jumalan ihme, ett' mie näke teidät viel' elävänä! Monest mie
jo tiedustin teit' Schröterin konttorisi', mut en koskaan saanut
tietää minne te olitte mennyt. Aina mie teki mielellän kauppoj'
teidän kanssa, ja monta kaunist' kauppaa me ollaankin tehty yhdess'."

"Ja joskus käyneet sotaakin keskenämme, Tinkeles", huomautti Anton
väliin.

"Ei nyt puhuta siit', se oli huono kauppa", sanoi Tinkeles vältellen;
"ja huonost' on nyt kaiken kaupan kanssa, ruoho kasvaa pitkin
maanteitä. Paha aika on ollut koko maass'. Paraskin mies ei tiedä
maata panness', vieläkö jalat kestää huomenna ylösnousta."

"Olettepa te sentään jaksanut pysyä jaloillanne, Tinkeles, enkä luule
että ajat ovat teille olleet kovinkaan huonot. Istukaahan, minulla on
vähän puhumista teille."

"Miksi istumas'?" kysäsi juutalainen epäluuloisesti, kun näki Antonin
menevän ovelle ja panevan sen säppiin. "Ei liikeasioiss' oo aikaa
istua. Anteeks', miks' te telkemäs ovi? Ei tarvis mitä telki kun
kauppoj' tekemäs, ei meit' kukaan tääll' häiri."

"Tahdon puhua kanssanne kahdenkesken ja luottamuksessa", vastasi
Anton ja astui juutalaisen eteen; "eikä se ole suinkaan teidän
vahingoksenne."

"No, puhukaa sitt'", sanoi Tinkeles, "mut avamas ensin ovi."

"Kuulkaa nyt tarkoin mitä sanon", Anton aloitti. "Muistanette vielä
viime keskustelumme, silloin kuin matkalla tapasimme toisemme."

"En mie muista yhtä mittä", tokasi reppuri päätään pudistellen ja
katseli karsaasti ovelle päin.

"Te annoitte minulle silloin hyvän neuvon, ja kun tahdoin kuulla
teiltä enemmän asiasta, olitte jo kadonnut koko kaupungista."

"Ne on kaikki vanhoj' juttuj'", vastasi Tinkeles yhä karsaammin.
"En mie enää muista yhtä mittä, mull' on tääll' markkinoill'
muutenkin niin paljon tekemist'. Mie luulin teidän meinaavan jotain
kaupantekoa."

"Kaupanteosta nyt onkin kysymys, ja siitä voi teille tulla hyväkin
kauppa", sanoi Anton merkitsevästi. Hän kävi kirjoituspöytänsä luo
ja otti sen laatikosta rahakäärön, jonka laski pöydälle Tinkeleksen
eteen. "Nämä sata taaleria kuuluvat sille miehelle, joka voi antaa
minulle tarvitsemani tiedon."

Tinkeles vilkaisi syrjäkarin kääreeseen ja vastasi: "Sata
taalerinrahaa on kaunis summa, mut mie en voi antaa mittä tietoj',
mie en tiedä yhtä mittä, en mie jaksa muistaa, en ajatella mittä.
-- Joka kerta kuin teidät tapaan, te rupia puhumaan pelkist'
kiusallisist' asjoist'", äyskähti hän ärtyneesti; "ei ole miull'
mikkä onni sattua yhteen teidän kanss', aina mie perin siit' pelkät
harmit ja murehet."

Anton palasi vaieten pöydän luo ja otti toisen rahakäärön, jonka
laski edellisen viereen. "Kaksisataa taaleria", hän sanoi ja piirsi
liidulla pöydänlevyyn neliön molempain rahakääröjen ympärille. "Noin
paljon te saatte, jos voitte antaa minulle haluamani tiedon."

Galizialaisen silmät paloivat haikeasti neliön puoleen. Anton
seisoi vieressä ja osotti vaieten sormellaan ruutua. Reppuri kävi
kovaa sisällistä kamppailua, katsahti varkain Antonia silmiin ja
veti naamansa viattomaan irveeseen; sitten hän koetti teeskennellä
välinpitämättömyyttä ja silmäili näköjään huolettomasti ympäri
huonetta; mutta alati palasi hänen katseensa Antonin ojennettuun
etusormeen ja valkoiseen ruutuun. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan,
ja sittekin kävi molempain miesten kesken sangen kaunopuheinen ja
kiihkeä ajatustenvaihto. Yhä kirkkaammin välkkyivät galizialaisen
silmät, yhä hermostuneemmaksi kävi hänen viittilöimisensä; hän nyki
olkapäitään, kohotteli kulmakarvojaan ja koetti kaikin voimin päästä
eroon rahojen lumouksesta, joka kahlehti hänet pöydän viereen.
Vihdoin hän yritti naamaista rahat pöydältä.

"Ensin puhutaan", sanoi Anton ja peitti rahat kädellään.

"Miks' te olette niin kova minua kohtaan!" valitti Tinkeles.

"Kuulkaa nyt, Tinkeles", sanoi Anton. "Minä en vaadi teiltä mitään
väärää asiaa, en mitään sellaista, jota rehellinen mies voisi
kieltäytyä antamasta toiselle. Tosin ehkä voisin haastattaa teidät
oikeuteen kuulusteltavaksi ja saada varmat todisteet ilman mitään
kuluja; mutta vanhastaan tunnen teidän vastenmielisyytenne kaikkea
oikeudenkäyntiä kohtaan, ja senvuoksi tarjoan teille rahaa. Jos
te ymmärtäisitte toisenlaista, puhetta, niin ehkä itsestännekin
kertoisitte minulle mitä tiedätte, kun sanon teille että muuan
perhe on sortunut onnettomuuteen sentakia, että te ette aikaisemmin
kertonut minulle kaikkea. Mutta sellaista puhetta ei teille
hyödyttäisi pitää."

"Ei, ei se hyödytä mittä", myönsi Tinkeles rehellisesti. "Anta mie
katton ensin rahoj', jotka te miull' lupaatte. Onkos siin' ihan
varmast' kakssata taalerii?" hän jatkoi tuijotellen rahakääröihin.
"Hyv' on, mie näke ett' siin' on oikke. Kysykää nyt, mitä te tahto
tietää?"

"Te kerroitte minulle aikanaan", aloitti Anton, "että Itzigin,
Ehrenthalin entisen kirjanpitäjän, nimenomaisena aikomuksena oli
saattaa vapaaherra von Rothsattel perikatoon."

"Eikös niin käynyt kuin mie sanoin?" kysyi Tinkeles. "Minulla on
syytä otaksua, että te ennustitte oikein. Te mainitsitte silloin
kahdestakin miehestä, jotka olivat tuon juonen takana; kuka se toinen
on?"

Reppuri epäröi ja joutui tuskaan; Anton kävi jälleen käsiksi
rahakääröihin.

"Antakaa olla, älkää koskeko", hätäili Tinkeles ja nosti syrjään
Antonin käden. "Sen toisen nimi on Hippus, kuten mie oon kuullut. Se
on vanha mies ja asunut kauan Löbel Pinkuksen luona."

"Onko hänkin liikemies?" kysyi Anton.

"Ei hän meidän kansaa oo, eikä mikä liikemies; hän on kristitty ja
ollut ennen asianajaja."

"Oletteko te ollut missään liikeasioissa Itzigin kanssa?" kyseli
Anton edelleen.

"Vanhurskas Jumala varjelkoon mua joutumast' tekemisiin sen miehen
kanss'!" huusi Tinkeles. "Jo ensi päivänä kuin hän tuli kaupunkiin,
hän yritti murtautua miun kaappiin, joss' oli kaikki miun tavarat.
Miull' oli tuska ja vaiva estää sitä miestä ottamast' miun vaatteit'.
Hän kiskoo vaatteet elävän ihmisen päältä. En mie tahto olla missä
tekemisiss' semmottisen miehen kanss'!"

"Sen parempi itsellenne", sanoi Anton. "Ja nyt kuunnelkaa minua
tarkasti. Vapaaherralta on varastettu lipas, jossa säilytettiin
tärkeitä asiapapereita. Varkaus tapahtui Ehrenthalin konttorissa.
Oletteko te ehkä sattumoisin kuullut puhuttavan tuosta varkaudesta,
tai onko teillä ehkä epäluuloja, ken varas saattaisi olla?"

Galizialainen vilkuili rauhattomasti ympäri huonetta ja sitten
Antoniin ja rahakääröihin; viimein hän sanoi päättäväisesti ja
ummistaen silmänsä: "En mie tiedä mittä."

"Ja juuri tätä asiaa minä tahdon teiltä tietää; ja nämä rahat ovat
sitä miestä varten, joka voi antaa minulle tietoa siitä."

"No, jos miun pittä puhua", sanoi reppuri, "niin puhumas pittä.
Mie kuulin kerta kun se ihminen, jonka nimi on Hippus, kovasti
juovuksiss' huusi ja mekasti, ja silloin se sanoi: 'nyt meill' on se
punahäntä kiikiss', hän on hukass', paperitten takia hän on hukass'".

"Ja muuta ette tiedä?" kysyi Anton tuskallisen jännityksen valtaamana

"Ei sitt' niin yhtä mittä muuta", vakuutti galizialainen innokkaasti.
"Siit' on jo pitkä aika sitt', ja mie voin silloin vain perin vähän
ymmärtää, mitä ne haasteli keskenäns'."

"Te ette ole kyennyt ansaitsemaan rahoja, jotka ovat tässä pöydällä",
Anton virkkoi hetken vaiti oltuaan; "mitä te tiesitte minulle kertoa,
oli tuiki vähän. Mutta jotta näette, kuinka tärkeätä minun on saada
teidän kauttanne tietoja, annan nyt teille nämä sata taaleria; toiset
sata saatte kohta kuin voitte johdattaa minut varastetun lippaan
jäljille tahi hankkia takaisin siinä olleet paperit. Ehkä se ei ole
teille aivan mahdotonta."

"Ei se ole mahdollist'", sanoi galizialainen jyrkästi, punniten
saamaansa rahakääröä kädessään ja vilkuillen toiseen pöydälle
jääneeseen. "Mihin Itzig ryhtyy, sen hän tekee niin, ettei kukaan
pääse hänen jäljillens'; ja miehän oon tääll' vain muukalainen enkä
tee koskaan asjoit' veijaritten kanss'."

"Koettakaa kuitenkin päästä edes joillekin jäljille", pyysi Anton.
"Kohta kuin saatte jotain vainuunne, niin tulkaa kertomaan minulle;
minä säilytän nämä rahat teitä varten. Eikä minun tarvinne kehoittaa
teitä olemaan hyvin varovainen ja kaikin mokomin välttämään, ettei
Itzig eikä hänen apurinsa saa aihetta epäluuloihin. Älkää edes
kertoko kellekään että tunnette minut."

"En mie ole mikä pikku laps'", vastasi Tinkeles päätään nyykäyttäen;
"mut mie pelkään vain, etten mie voi enää auttaa teitä täss' asjass'."

Galizialainen lähti tiehensä, työnnettyään rahakäärön kauhtanansa
takataskuun.

Anton oli kuitenkin saanut kuulla sen miehen nimen, joka kenties
oli syyllinen itse varkauteen. Hänelle kävi mahdolliseksi jatkaa
tutkisteluja tähän nimeen nojautuen. Mutta yhä vaikeammaksi kävi
samalla saada puuttuvat asiakirjat takaisin ilman viranomaisten apua.
Tässä pulassa hän teki päätöksen, joka ennemminkin pisti kauppiaan
päähän kuin virkamiehen. Se oli rohkea askel, mutta suotuisessa
tapauksessa sen kautta kukaties voi mahdollisimman pian ja huomiota
herättämättä palauttaa paperit paroonin käsiin.

Hän tahtoi päästä tekemisiin Itzigin itsensä kanssa, ja käyttäen
hyväkseen sitä vähää tietoa, jonka hän juuri oli saanut
galizialaiselta reppurilta, koettaa pakottaa tuon kavalan ja
tunnottoman miehen antamaan perään. Tosin hän hyvin tiesi, kuinka
epävarma se askel oli, ja että häntä perillä odotti kova ottelu
Itzigin kanssa. Jos hän olisi arvannut, mitä kaikkea tuolla
yritteliäällä liikemiehellä juuri nykyisin oli mielessä, niin olisi
hän arvellut vielä kauemmin, ennenkuin lähti ottamaan sen askeleen.

       *       *       *       *       *

Itzigin luihunaamainen konttorinulikka avasi oven. Anton seisoi
vastatusten muinaisen koulutoverinsa kanssa. Itzigillä oli jo
tiedossa että Anton oli palannut kaupunkiin Rosminin läheiseltä
tilalta, ja hän oli varustautunut tähän vieraskäyntiin.

Kotvan aikaa molemmat miehet katselivat toisiaan, kumpikin koettaen
lukea vastustajansa kasvonilmeistä ja ryhdistä toisen ajatukset
ja varustautua alkavaan kamppailuun. Molemmille oli monivuotinen
varovainen seurustelu ihmisten kanssa ja liikeasiain varteenottaminen
antanut hiukan samanlaista ryhtiä. Molemmat olivat tottuneet
säilyttämään näennäisen kylmäverisen levollisuutensa kiusallisissakin
tilanteissa ja salaamaan päämäärän, johon pyrkivät; molemmat olivat
tottuneet punnitsemaan nopeasti, puhumaan varoen ja päättämään
ripeästi; molemmilla oli yksin puheessaan ja eleissäänkin sitä
sävyä, jonka kauppiasmainen seurustelu kauppiaitten kanssa lyö
jokaiseen liikemieheen; ja molemmat olivat tänään ankaran sisällisen
jännityksen vallassa, joka nosti veret Antonin poskille ja antoi
hiukan väriä Veitelinkin kelmeille poskipäille.

Mutta Antonin kirkkaan katseen kohtasi vastustajan silmä levottomana
ja luimistellen, hänen karskia vakavuuttaan vastasi toisen ryhdissä
merkillinen sekoitus uhkamielisyyttä ja nöyristeleväisyyttä;
molemmat tajusivat jo ensi silmäyksellä, että edessä oli vaarallinen
vastustaja, jota oli vaikea voittaa, ja siksi kumpikin kokosi kaiken
voimansa.

Taistelu alkoi. Itzig aloitti sen hänelle ominaisella tavalla. "Onpa
oikein hupaista nähdä teidät kerran luonani, herra Wohlfart", hän
sanoi väkinäisen ystävällisesti; "siitä onkin jo sangen kauan sitten
kuin minulla viimeksi oli ilo tavata teidät. Minä olen kumminkin aina
suurella mielenkiinnolla seurannut teidän vaiheitanne. Yhdessähän
me kävimme kouluakin, samana päivänä saavuimme tänne, ja molemmat
olemme päässeet eteenpäin maailmassa. Olin jo kuullut että te olitte
lähtenyt Amerikkaan. Ihmiset lörpöttelevät niin paljon perätöntä.
Toivon että nyt jäätte pysyväisesti tänne pääkaupunkiin. Ehkä te
jälleen liitytte herra Schröterin liikkeeseen; hänen sanotaan kovasti
pahoitelleen teidän poislähtöänne." -- Sanat juoksivat virtanaan
hänen huuliltaan, mutta hänen katseensa koetti joka taholta puhkaista
Antonin jäykkää ulkokuorta päästäkseen näkemään, missä asioissa hänen
vieraansa oli tullut.

Hän oli kuitenkin paljastanut erään heikon kohdan omassa
panssarissaan, kun hän teeskenteli tietämättömyyttä siitä, missä
Anton oli viime aikoina oleskellut. Se seikka, että hän tyystin
vältti mainitsemasta Rothsattelin nimeä, vahvisti Antonin vakaumusta
siitä, että tuolla miehellä oli jotain aihetta sellaiseen tavattomaan
varovaisuuteen juuri tämän nimen mainintaan nähden.

Käyttäen tätä Veitelin erehdystä hyväkseen Anton aloitti puhua niin
kylmästi, kuin olisi toinen äsken haastellut pelkille seinille: "Minä
tulin, herra Itzig, puhumaan kanssanne eräästä liikeasiasta. Teillä
on tiedossanne parooni von Rothsattelin sukutilaa koskevat asiat,
joka tila kohdakkoin pitäisi myytämän julkisella pakkohuutokaupalla."

"Tunnen vain ylimalkaisesti noita asioita", vastasi Itzig ja
painautui päättäväisesti sohvan nurkkaan, "kuten yleensä tunnen
senlaisia asioita. Olen kuullut niistä tosiaan yhtä toista."

"Te olette Ehrenthalin konttorissa vuosikausia johtanut hänen
liikeasioitaan paroonin kanssa, jotka kaikki koskivat tilan
velkarasituksia, joten teillä täytyy olettaa olevan niistä tarkat
tiedot. Kun Ehrenthalin sairaus tätänykyä tekee mahdottomaksi asettua
mihinkään liikeyhteyteen hänen kanssaan, niin pyydän teiltä joitakin
tarvitsemiani tietoja."

"Mitä minä ehkä olen kirjanpitäjänä Ehrenthalin konttorissa saanut
tietooni", sanoi Itzig venytellen, "niin se on uskottu minulle
luottamuksessa, joten en voi siitä kertoa syrjäisille. Ihmeekseni
käy, että te sellaista minulta vaadittekaan", hän lisäsi, muljauttaen
ilkeästi vastustajaansa. Anton vastasi kylmäverisesti: "Minä en
vaadi teiltä mitään, mikä voisi loukata velvollisuudentuntoanne,
josta mainitsitte. Minun on vain tärkeää tietää, kenen käsissä ne
kiinnitykset nykyään ovat, jotka tilaa rasittavat."

"Sen te olisitte voinut saada helposti tietoonne pyytämällä otteen
hypoteekkiluettelosta", sanoi Veitel, teeskennellen mainiosti
välinpitämätöntä sävyä.

"Olette ehkä kuullut", jatkoi Anton järkkymättä, "että jotkut noista
kiinnityksistä ovat viime kuukausien kuluessa kierrelleet tässä
kaupungissa kädestä käteen; joka tapauksessa ei niiden nykyisiä
haltijoita ole merkitty hypoteekkiluetteloon. Voi olettaa, että
kiinnekirjat on ostettu siinä mielessä, että sen kautta joko
helpotetaan tai ehkä myöskin vaikeutetaan ostonhaluisia tekemästä
tarjouksiaan pakkomyyntitilaisuudessa."

Tähän saakka oli keskustelu ollut jokapäiväistä varustautumista
vakavaan kamppailuun, jokseenkin samantapaista kuin ensimmäiset
shakkisiirrot tai kilpa-ajojen alkuvauhti. Itzigin kärsimättömyys
joudutti sitten asiainmenoa hyvän askeleen eteenpäin.

"Oletteko te saanut asiaksenne ostaa tuon tilan?" hän kysyi äkkiä.

"Otaksukaa että olisin saanut sen tehtävän", Anton vastasi, "ja
että haluaisin sitä varten teidän myötävaikutustanne. Voitteko te
mahdollisimman pian hankkia minulle tuon tarvitsemani tiedon? Ja
tahdotteko ryhtyä tarvittaviin neuvotteluihin lunastamista varten?"

Itzig punnitsi tilannetta. Voihan olla mahdollista, että Anton tuli
vain senvuoksi, että saisi pakkohuutokaupassa varatuksi tilan joko
paroonille tai ystävälleen Finkille. Siinä tapauksessa uhkasi häntä
itseään se vaara, että hänen pitkän salaisen työnsä ja hirveän
uhkayrityksensä kallis hedelmä yht'äkkiä riistettäisiin hänen
käsistään. Jos Fink kattoi omaisuudellaan vapaaherran velat, niin
Itzig menetti tilan. Silloin hänen täytyi ryhtyä toisiin keinoihin
kiristääkseen paroonilta rahoja. Pohtiessaan tätä pulmaa kovan
sisällisen kiihotuksen vallassa hän huomasi Antonin katselevan häntä
hyvin tutkivasti. Siitä hänen pahan omantuntonsa terävänäköisyys teki
nopeasti sen johtopäätöksen, että Anton oli päässyt jonkin verran
hänen juoniensa perille ja että tämä vielä tahtoi jotain muutakin
häneltä. Todennäköisesti koko tarjous oli tehty vain silmäinlumoksi.
Hän kiiruhti senvuoksi mitä alttiimmin lupaamaan myötävaikutustaan ja
lausui toivovansa, että hänen ehkä hyvinkin onnistuisi saada oikeaan
aikaan selville kiinnitysten nykyiset haltijat.

Anton ymmärsi, että tuo konna oli arvannut hänen aikeensa ja oli nyt
varuillaan. Hän vaihtoi hyökkäysmenetelmäänsä.

"Tunnetteko te erään Hippuksen?" hän kysyi yht'äkkiä ja katsoi
terävästi vastustajaa silmiin.

Haihtuvan hetkisen värähtivät Itzigin silmänluomet, ja valju puna
kohosi jälleen hänen poskipäilleen. Vitkastellen, kuin koettaisi
etsiä muististaan tuota nimeä, hän viimein vastasi: "Kyllä minä
tunnen hänet. Hän on rappiolle joutunut ja aivan mitätön mies."

Anton huomasi satuttaneensa oikeaan kohtaan. "Ehkä muistanette,
että puolitoista vuotta sitten Ehrenthalin konttorista varastettiin
vapaaherralle kuuluva asiakirjalipas, jonka sisällys oli sangen
tärkeäarvoinen lippaan omistajalle?"

Itzig istui levollisena; ainoastaan hänen silmänsä pälyilivät
hermostuneesti ympäri huonetta. Kukaan häntä tuntematon ei olisi
tuota katsetta arvannut pahan omantunnon merkiksi, mutta Anton näki
muuttuneessa ilmeessä ilmi elävästi vanhan ostraulaisen koulutoverin
kierot kasvot -- saman naaman, jota Veitel nulikka oli näyttänyt
joutuessaan pinteeseen kynän tai paperiarkin näpistyksestä. Itzig
siis tiesi kadonneista asiakirjoista; hän tiesi niiden varkaudestakin.

Vihdoin liikemies vastasi välinpitämättömästi: "Kuulinhan minä
tuosta lippaasta, se tapahtui vähän ennen kuin erosin Ehrenthalin
liikkeestä."

"No niin", jatkoi Anton, "varastetuilla papereilla ei voinut olla
varkaalle itselleen minkäänlaista arvoa. Mutta on syytä otaksua,
että ne ovat jollain tavalla joutuneet jonkin kolmannen tällä
paikkakunnalla asuvan henkilön käsiin."

"Sekään ei ole mahdotonta", sanoi Itzig; "mutta en pidä
todennäköisenä, että kukaan säilyttää arvottomia papereita niin kauan
hallussaan."

"Mutta minä tiedän", lausui Anton painokkaasti, "että paperit ovat
edelleen vielä olemassa, ja tiedänpä senkin, että niitä aiotaan
käyttää kiristääkseen paroonilta jollain tapaa rahallista etua."

Itzig liikehti levottomasti sohvassaan; hän katseli jäykästi eteensä,
ja punainen pilkku hänen poskipäillään kävi yhä tummemmaksi; mutta
hän vaikeni itsepäisesti, eikä Antonkaan hiiskunut sanaakaan.
Viimein kävi vaikeneminen kumminkin Itzigille sietämättömäksi; hän
teki ripeän päätöksen, oikaisi selkänsä ja pakottautuen katselemaan
vastustajaansa kasvoihin hän kysyi käheällä äänellä: "Miksi tuota
asiaa minulle mainitsette?"

"Teidän ei pidä jäädä epätietoisuuteen minun tarkoituksestani",
Anton vastasi. "Minä tiedän että paperit ovat täällä, ja minulla
on syytä otaksua, että teidän taitavuutenne onnistuu saada selvää
niiden säilyttäjästä; voittehan juuri tuon Hippuksen kautta hankkia
itsellenne kaikki tarvitsemanne tiedot, jotka teiltä vielä puuttuvat."

"Miksi juuri hänen kauttaan?" kysyi Veitel nopeasti.

"Hän on todistajain läsnäollessa lausunut sanoja, joiden perusteella
voi varmasti otaksua, että hän tarkoin tuntee noiden paperien
sisällyksen."

Itzig puri hampaansa yhteen, ja niiden välistä kuului käheä murahdus,
joka sanoiksi vahvennettuna olisi kuulunut likipitäen: "Se juoppo
sika!"

Anton jatkoi levollisesti: "Vapaaherra on jo lunastanut itselleen
takaisin ne oikeudet, jotka Ehrenthalilla on ollut varastettuihin
velkakirjoihin, tallettamalla vastaavan rahamäärän tuomioistuimen
huostaan. Lipas ja sen sisällys ovat siis vapaaherran omaisuutta.
Jos paperit voidaan hankkia takaisin teidän avullanne ja jättää
vapaaherran tai hänen valtuutettunsa käsiin, niin olisi vapaaherra,
jolle varkaan kiinnisaaminen on vähemmän tärkeää kuin paperien
takaisinperiminen, halukas maksamaan avustajalle sopivan palkkion."

Tässä tarjouksessa oli Itzigille kylläkin paljon houkuttelevaa;
olihan hän itse koko ajan tuntenut ahdistavaa painostusta rikoksensa
takia, ja yhä yltyvällä vastenmielisyydellä hän oli sietänyt alati
humalaisen Hippuksen röyhkeää toveruutta. Jos vierasta rahaa tuli
paroonin avuksi, jos hänen itsensä täytyi luopua toivosta nähdä
maatila koskaan omanaan, niin nyt oli hetki käsissä, jolloin hän
voi hyvää korvausta vastaan luovuttaa nuo kohtalokkaat paperit
vapaaherran käsiin. Mutta olipa tarjouksella vaaransakin, jos Anton
saatuaan paperit haltuunsa vielä aikoi jatkaa varkaan takaa-ajoa. Sen
vuoksi Itzig kysyi: "Koska paroonille näyttää olevan niin tärkeää
saada lippaansa takaisin, niin minkävuoksi sen katoaminen aiheutti
niin vähän melua paroonin itsensä ja Ehrenthalin puolelta? En ole
kuullut siitä edes ilmoitetun poliisillekaan, eikä perästäpäinkään
ole mitään tutkisteluja toimitettu."

Tuo röyhkeys suututti Antonia. Ärtyneenä hän vastasi: "Varkauteen
liittyi seikkoja, joiden penkominen teki tutkistelut Ehrenthalille
kiusallisiksi; lipashan katosi hänen lukitusta konttoristaan, ja
ehkäpä siitä syystä luovuttiin kaikesta virallisesta tutkimuksesta."

Tähän Itzig huomautti: "Jollen väärin muista, väitti Ehrenthal siihen
aikaan tuttavilleen, että tutkisteluista luovuttiin paroonin takia."

Anton tunsi syvästi tuon konnan viime iskun. Hän ajatteli Lenorea,
muisteli mitä monia hirveitä nöyryytyksiä onneton perhe oli viime
vuosina saanut kokea; ja töintuskin onnistuen säilyttämään näennäisen
levollisuutensa hän vastasi: "Ehkä paroonilla oli siihen aikaan
muitakin, syitä jättää asia lepäämään."

Nyt tunsi Veitel olonsa turvalliseksi. Antonin vaivoin hillitystä
ärtyisyydestä hän heti huomasi, kuinka innokkaasti tämä pyrki
suojelemaan vapaaherraa; hänen äskeinen tarjouksensa oli tehty
täydellä todella: parooni pelkäsi varasta. Ja tästä silmänräpäyksestä
lähtien hän saavutti jälleen täyden levollisuutensa, hänen
ryhtinsä ja sävynsä muuttui niin kylmäksi ja varmaksi, että Anton
tajusi joutuneensa alakynteen ja että hänen liukas vastustajansa
luiskahtaisi tyyten hänen käsistään.

Siitä vakuutti häntä jo Itzigin seuraava lausunto: "Mikäli minä
Hippusta tunnen, on hän epäluotettava ihminen, joka usein juo itsensä
päihdyksiin. Jos hän humalapäissään on sanonut jotain, niin pelkäänpä
ettei se meitä paljonkaan auta paperien takaisinhankkimisessa.
Onko hän edes antanut teille joitakin varmoja ilmoituksia, joiden
perusteella voisimme tehdä hänelle rahallisia tarjoomuksia?"

Nyt oli Antonilla vuorostaan syytä olla varuillaan. "Hän on
todistajain kuullen lausunut viittailuja, joista varmasti voi
päätellä hänen hyvin tuntevan nuo paperit, että hän tietää niiden
nykyisen säilytyspaikan ja että hän aikoo käyttää niitä johonkin
määrättyyn tarkoitukseen."

"Ehkä siinä on tarpeeksi aihetta lakimiehelle, mutta ei
liikemiehelle, jotta sen perusteella kannattaisi käydä neuvottelemaan
hänen kanssaan", virkkoi Veitel; "tiedättekö te varmasti, mitä hän on
oikein sanonut?"

Anton väisti iskun ja antoi viholliselle vastaiskun sanoessaan:
"Hänen lausuntonsa ovat minun ja monien muiden henkilöiden
tarkkana tietona; ja ne ovatkin aiheena, että olen saapunut teidän
puheillenne."

Itzigin täytyi jo välttää tätä vaarallista puheenaihetta. "Entä
minkä summan parooni tahtoo uhrata saadakseen paperinsa takaisin?
Tarkoitan kysyä", hän korjasi sanontansa, "että onko se sellainen
liikeasia, johon toisen kannattaa tuhlata aikaa ja vaivaa? Minulla on
tätänykyä paljon muutakin tekemistä. Ettehän voi vaatia, että minä
parin kultarahan vuoksi kulutan aikaani nuuskimalla sellaista, millä
itsessään on niin vähän arvoa, mutta jota on kuitenkin niin vaikea
tavoittaa -- tarkoitan jonkun tahallaan piilottamia papereita."

Monta vuotta takaperin, kun molemmat miehet, jotka nyt seisoivat
vastatusten vihollisina, yhdessä matkasivat pääkaupunkiin, oli
juutalaispojan sydämenaivoituksena ollut saada käsiinsä joitakin
papereita, joiden hän lapsellisessa hupsuudessaan uskoi perustavan
hänen tulevaisen onnensa. Silloin hän oli ollut halukas ostamaan
Antonille vapaaherran tilan. Ja nyt oli toinen heistä vuorostaan
lähtenyt etsimään salaperäisiä papereita, toinen riiteli nyt
vapaaherran tilaa itselleen, ja hänestä itsestään oli jo tullut
salatietoinen mies. Hän oli löytänyt tuon loihtuvoimaisen resehdin,
hän piteli riidanalaista tilaa lujasti kädessään, ja hänen kohtalonsa
läheni täyttymystään. Molemmat miehet ajattelivat tänä tuokiona
muinaista yhteistä kaupunkimatkaansa.

"Minä olen valtuutettu sopimaan kanssanne tuon rahasumman
suuruudesta", vastasi Anton; "mutta minun täytyy huomauttaa, että
asialla on kiire. Senvuoksi pyydän teitä ennen kaikkea ilmoittamaan,
oletteko halukas hankkimaan huostaamme parooni von Rothsattelin
asiakirjat ja avustamaan meitä kiinnityskirjojen lunastamisessa."

"Minä hankin itselleni tarvittavia tietoja ja punnitsen niiden
perusteella, voinko teitä palvella", vastasi Veitel kylmästi.
"Paljonko aikaa tarvitsette ratkaisuanne varten?" kysyi Anton samaan
sävyyn. "Kolme päivää."

"Minä voin myöntää teille ainoastaan neljäkolmatta tuntia", lausui
Anton päättävästi, "Jollen niiden kuluessa saa teiltä suostumusta,
niin tulen vapaaherran edun vuoksi käyttämään kaikkia keinoja, yksin
äärimmäisiäkin, saadakseni paperit käsiini tahi vakuuttautuakseni
siitä, että ne ovat täydellisesti hukassa. Ja kaikesta, mitä tiedän
niiden nykyisestä kätköpaikasta ja niiden aiotusta käyttämisestä,
otan mahdollisinta hyötyä saadakseni selville rikoksen tekijät."
Hän otti kellonsa esiin ja näytti sen numerotaulua: "Huomenna tähän
aikaan tulen saamaan vastauksenne."

Siten päättyi kohtalokas keskustelu. Kun Anton oli painanut oven
kiinni jälestään, oli Itzigillä päätöksensä selvänä. Hän katsahti
vielä kerran karsaasti poistuvan perään, mielessä kiehuvaa vihaa ja
pelkoa. Hänen vanhasta koulutoveristaan oli tullut hänen vaarallisin
vihollisensa. Nyt hän tiesi, kuinka pitkälle Anton aikoi mennä
vapaaherran etuja puolustaessaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että
Antonin suhde paroonin perheeseen oli alkanut tuona päivänä, jolloin
aatelismiehen kaunoinen tytär oli soutanut hänet lammikon yli ja hän
itse oli sitä maantieltä katsellut. Hän oli taipuvainen otaksumaan,
että Anton pyrki saman tilan omistajaksi käyttämällä vallan toisia
teitä kuin hän itse.

Mutta kaikki hänen itsekkäässä sydämessään asuva uhkamielisyys
kohotti jälleen harjaansa ja teki hänen mielensä lujaksi. "Vielä
on viikon päivät kihlaukseeni Rosalien kanssa", hän mutisi. "Ja
seuraavana päivänä minä keksin kuin sattumoilta velkakirjat
jostakin Ehrenthalin konttorin sopesta. Silloin saavat Rothsattel
ja hänen ystävänsä tyytyä pakkosopimukseen, jonka ehdot minä heille
sanelen. Pelkästään uhkaamalla, että jätän riidan tuomioistuimen
ratkaistavaksi ja saatan paroonin menettelyn kaikkien liikemiesten
tietoon, pakotan tuon pahuksen Wohlfartin alistumaan tahtooni. Vain
viikon päivät enää! Niin kauan voin häntä kyllä pidätellä, ja sitten
on voitto minun!"

       *       *       *       *       *

Kun Anton neljäkolmatta tuntia myöhemmin saapui Itzigin asuntoon,
tapasi hän oven lukittuna. Hän palasi sinne vielä kahdesti samana
iltana, mutta ketään ei ollut kotona. Seuraavana aamuna hänet otti
vastaan tuo luihunaamainen nulikka ja vastasi Antonin kysymykseen:
Herra Itzig oli lähtenyt matkoille; mahdollista oli, että hän palaisi
aivan pian, mutta yhtä mahdollisesti vasta moniaiden päiväin päästä.

Tuosta tarinasta Anton ymmärsi pojalle annetun sanat suuhun.

Itzigin ovelta Anton lähti erään virkamiehen luo, jota pidettiin
etsivän poliisin kaikkein toimekkaimpana jäsenenä. Hän kertoi tälle
varovaisin sanoin lippaan varkaudesta ja sen sisältämistä papereista
ja pyysi virkamieheltä neuvoa. Hän sanoi epäilevänsä, että varkauden
oli tehnyt entinen asianajaja Hippus raha-asioitsija Itzigin tieten,
eikä hän salannut myöskään arvoisalta Tinkelekseltä saamiaan
vajavaisia varoituksia.

Virkamies kuunteli tarkasti Antonin kertomusta ja lausui viimein:
"Siitä riittämättömästä ainehistosta, jonka olette voinut minulle
antaa, on Hippuksen nimi minulle mielenkiintoisin. Hän on perin
vaarallinen olio, jota en kuitenkaan ole vielä tähän asti saanut
oikein kiikkiin. Huijauksistaan ja pikku petoksistaan häntä on jo
monesti rangaistu, ja edelleenkin hän on poliisivalvonnan alaisena.
Toiseen mainitsemaanne henkilöön nähden ei minulla tosin ole samoja
oikeuksia kuin tuohon vintiöön. Muuten ovat teidän antamanne
viitteet niin mitättömät, että niiden perusteella tuskin voidaan
ryhtyä viralliseen tutkimukseen. Eihän edes itse varkauttakaan ole
vielä ilmoitettu viranomaisille, vaikka siitä on jo kulunut yli
vuosikauden."

"Neuvotteko te siis minua", kysyi Anton, "kaiken sen jälkeen mitä
tiedätte tuosta Hippuksesta, kääntymään hänen puoleensa ja koettamaan
ehkä sovinnollisesti saada takaisin kadonneet asiakirjat?"

Virkamies kohautti hartioitaan vastatessaan: "Omalta kannaltani en
voi tuollaista neuvoa antaa, ja pelkään myöskin ettei sellaisesta
askeleesta ole mitään hyötyä. Sillä jos epäluulonalainen mies on
anastanut paperit jonkun toisen käytettäväksi, niin ne eivät enää ole
hänen hallussaan. Ja tuskinpa ainakaan toistaiseksi voi otaksua, että
hän kävisi kavaltamaan rikostoveriansakaan."

"Onko teidän siis aivan mahdoton nykyisissä olosuhteissa antaa
minulle apuanne paperien takaisinhankkimisessa?" kysyi Anton allapäin.

"Koska ensimmäisenä edellytyksenä minun toimeenryhtymiselleni
täytyy olla, että varkaudesta on tehty virallinen ilmoitus ja
siinä lueteltu mahdollisimman tarkoin varastettujen esineiden
laatu ja tunnusmerkit, niin en vielä tätänykyä voi antaa teille
etsiskelyissänne mitään suoranaista apua. Mutta kun te olette
valinnut vainoomisenne esineeksi juuri tuon Hippus herran, jota
kohtaan minulla on persoonallista mielenkiintoa, niin tahdon tehdä
kaiken minkä voin. Minä toimitan vielä tänään kotitarkastuksen hänen
luonaan. Sanon teille jo ennakolta, ettemme tule sieltä löytämään
yhtään mitään. Edelleen olen valmis uudistamaan saman tempun muutaman
päivän päästä, vaikkakin maineeni taitavana nuuskijana sen kautta
joutunee naurunalaiseksi kunnon Hippuksen silmissä. Sillä temppu
pelottaa varkaita pintapuolisilla kotitarkastuksilla tehoaa tosin
vast'alkajiin, mutta tuollaiseen vanhaan veijariin se ei enää vaikuta
muuta, kuin että hän mahdollisesti rupeaa halveksimaan minua ja
menetelmiäni. Ja aivan varmaa on, ettemme toisessakaan tarkastuksessa
keksi mitään."

"Mitä hyötyä tuollaisesta toimenpiteestä sitten voisi olla minulle?"
kysyi Anton masentuneena.

"Paljon enemmän kuin luulettekaan. Koska te olette jo käynyt
neuvottelemaan asioitsija Itzigin kanssa, niin juttu voi meidän
asiaanryhtymisemme johdosta käydä teille helpommaksi. Sillä
kotitarkastuksesta on yleensä se seuraus, että asianomainen hätäytyy.
Ja vaikkakaan en osaa varmasti arvailla, miltä kannalta Hippus itse
tulee sellaisen koetuksen ottamaan, niin uskonpa kuitenkin hänen
rupeavan tuntemaan asemansa jossain määrin tukalaksi. Siitä voi olla
hyötyä teidän ponnistuksillenne. Pidänpä hyvää huolta siitä, että
ensimmäinen kotitarkastus toimitetaan mahdollisimman taitamattomasti
ja suurella melulla. Onneksi on hänellä jälleen vakituinen asunto,
jossa hän on saanut jonkun aikaa olla meiltä rauhassa, joten hän
tuntee olonsa turvalliseksi. Myöskin olen kuullut hänen paljon
vanhentuneen ja käyneen kivuloiseksi, jotka seikat voivat olla teille
eduksi pyydystäessänne miestä paulaanne."

Siihen tietoon ja lupaukseen sai Anton tyytyä.


4.

Oli kolkko marraskuun ilta; sumu lainehti yli koko kaupungin,
täytti kaikki vanhat kadut ja torit ja tunkeutui avoimista ovista
sisään huoneisiin. Se takertui katulyhtyjen ympärille, joiden
liekit lepattelivat punertavan usvapallon keskellä eivätkä kyenneet
valaisemaan kolmea askelta ympärilleen. Se leijui virran yllä ja
tanssi tiheinä pilvirykelminä, jotka törmäilivät toisiaan vastaan.
Pitkä sarja harmaita usvahaamuja veteli pitkiä laahuksiaan mustan
veden pinnalla, yli vanhojen rantapaalujen, ali siltain kumaraisten
holvien -- oikea aavesaattue myrkyllisiä usmia! Ne vyöryivät
vesiportaita ylös, tarrautuivat parvekkeiden hirsikannattimiin ja
pitivät ahkeraa häärinää keskenään. Silloin tällöin voi nähdä läikän
mustaa vettä, joka vyöryi ihmisasumusten ohi kuin mikäkin maanalainen
tuhovirta.

Kadut olivat tyhjinä; vain harvoin näki jonkin haamun sukeltuvan
näkyviin katulyhdyn valokehässä ja sitten jälleen uppoavan hämärään.
Tällainen haamu oli myös muuan pikkuinen, kokoonkyyristynyt
miespahanen, joka hoiperrellen pyrki eteenpäin ja aina tultuaan
lyhtyjen valopiiriin koetti harpata tavallista pitempiä askeleita,
sikäli kuin epävakaiset jalkansa antoivat myöten. Eräästä
porttikäytävästä hän solahti pihaan, jonka varrella Itzigin konttori
oli, ja katseli ylös tuttavansa akkunoihin. Niiden verhot olivat
lasketut alas, mutta raoista vilkkui valoa. Pikku mies koetti
pysytellä tanakasti pystyssä, tuijotti jäykästi akkunoihin ja
kirouksia mutisten heristi nyrkkiään niitä kohti. Sitten hän haparoi
portaita ylös ja käytävään päästyään helisti kiivaasti soittokelloa,
kerran, kahdesti, kolmasti.

Vihdoin kuului sisältä hiipiviä askeleita, ovi avautui ja pikku mies
sujahti sisään ja juoksi yhtä vauhtia etuhuoneeseen, jonka oven Itzig
sulki hänen perästään. Hippus ei ollut koskaan ollut mikään miehisen
kauneuden ihanne, mutta tänään hän näytti kerrassaan kamalalta.
Hänen poskensa olivat painuneet syville kuopille, rumat piirteet
ilmaisivat merkillistä hätäytymisen ja uhkamielisyyden sekoitusta, ja
veristyneet tihrusilmät luimistelivat usvan himmentämien rillien yli
salakavalasti entiseen oppilaaseen. Varmasti hän oli juovuksissakin,
mutta kuumeinen pelko ja hätä oli piristänyt hänen kohmeloisia
ajatuksiaan ja tuokioksi työntänyt syrjään viinanmyrtymyksen.

"Nyt ne ovat minun niskassani!" hän huusi ja hypisteli sormiaan
avuttomasti ilmassa. "Ne haeskelevat minua!"

"Kuka teitä haeskelisi?" kysyi Itzig rauhallisesti, vaikka hyvin
tiesi keitä hakijat olivat.

"Poliisit, senkin roisto!" äyskäsi pikku vanhus. "Sinun takiasi istun
nyt kiikissä. En uskalla enää mennä kotia, sinun pitää piilottaa
minut."

"Niin pitkällä ei sentään vielä olla", vastasi Itzig niin
kylmäverisesti kuin taisi. "Mistä te tiedätte että poliisipalvelijat
ovat kintereillänne?"

"Lapset kadulla juttelivat siitä keskenänsä", huusi Hippus; "kadulla
minä sen kuulin, kun yritin ryömiä luolaani. Ihan onnenkauppaa
oli etten ollut vielä kerinnyt kotiin. Niitä seisoo kadulla talon
edustalla, niitä seisoo portailla, ja ne odottavat että tulen kotia.
Sinun pitää piilottaa minut, kuuletkos; ja rahaa sinun pitää antaa
minulle ja auttaa minut rajan yli. Tänne minun ei auta enää jäädä,
koeta toimittaa minut näkymättömiin!"

"Näkymättömiin?" toisti Veitel synkästi. "Ja minne sitten?"

"Minne poliisi ei vain pääse perässäni; rajan yli, Amerikkaan!"

"Entäpä jollen tahdo auttaa", murahti Itzig äreästi ja mietiskellen
uutterasti itsekseen.

"Kyllä saat tahtoa, mörökölli! Oletko sinä vielä semmoinen tölliskö
ettet tiedä, mitä minä tulen tekemään, jollet auta minua tästä
kiikistä, sen tuhattäytinen? Kyllä ne rikosoikeudessa ottavat
tarkkaan korvaan kaiken, mitä minä sinusta tiedän."

"Ettehän toki ole niin kehno, että menette kavaltamaan vanhan
ystävän", sanoi Itzig sävyyn, jota hän turhaan koetti saada
tunteelliseksi. "Katselkaahan nyt vähän tyynemmin asiaintilaa; mitäpä
vaaraa siinä nyt muuten onkaan, vaikka ne teidät pidättäisivätkin?
Kuka kykenee todistamaan mitään teitä vastaan? Niiden on pakko laskea
teidät jälleen vapaaksi. Tunnenhan minäkin lain yhtä hyvin kuin joku
noista lakituvan herroista."

"Soo!" karjasi vanha mies myrkyllisesti; "vai sinä arvelet että
minun pitäisi ryömiä vankityrmään sinun takiasi, mokomankin narrin
ja ilvehtijän takia? Että minun pitäisi istua vedellä ja leivällä,
sill'aikaa kuin sinä täällä lapat maaruusi hanhipaistia ja nauraa
hohotat aasimaiselle Hippus ukolle? Ei siitä tule mitään, munsyöri;
minä tahdon pimitä täältä, ja siihen asti kunnes pääsen pimiämään,
saat piilotella minua."

"Mutta ettehän voi tännekään jäädä", vastasi Veitel nyreästi. "Täällä
ei ole varmuutta teille eikä minullekaan; Jakob tuolla eteisessä
antaa teidät ilmi, ja talonväki piankin keksii että lymyilette täällä
minun luonani."

"Sinun huolesi on, minne saat minut kätketyksi", ärähti vanhus;
"mutta sen vaadin sinulta, että autat minut selville vesille tästä
kiipelistä taikka..."

"Tukitkaa suunne", huusi Itzig, "ja kuulkaa mitä sanon. Vaikka minä
antaisinkin teille rahaa ja pitäisin huolta, että pääsette junalla
Hampuriin ja sieltä merelle, niin se ei käy kädenkäänteessä enkä
minä voi siihen mieskohtaisesti sekautua. Teidät pitää saattaa yötä
myöten jollekin parin peninkulman päässä olevalle pikku asemalle:
myötyrihevosta en uskalla teille hankkia, koska sen kautta pakonne
tulisi kohta ihmisten tietoon, ja tuommoinen kurja raukka kuin te
olette ei jaksaisi sitä matkaa jalankaan tehdä. Minun on koetettava
saada teidät tielle jollain toisella keinolla, mutta sellainen on
minun ensin saatava tietooni. Siksi aikaa minun täytyy saada teidät
johonkin toiseen kätköön, jossa poliisi ei keksi minua kun teitä
sinne seuraan, sillä pelkään että ne haeskelevat teitä minun lähetty
viitani. Jollette nyt saavu kotianne, niin ne tulevat etsimään teitä
minun luotani, ehkä jo tänä yönä. Minä lähden katselemaan, mitä tietä
teidät saisin matkaan, ynnä paikan, jonne teidät siksi aikaa voi
piilottaa. Sillävälin pysytelkää täällä perähuoneessa, kunnes palaan
takaisin."

Hän avasi perähuoneen oven, ja herra Hippus livahti siitä kuin
säikähtynyt yölepakko. Veitel tahtoi teljetä oven ulkopuolelta, mutta
tuo vanha rähjys likisti ruumiinsa väliin ja parkui täyttä kurkkua:
"En tahdo olla täällä pimeässä kuin nakkiin käynyt rotta, toimita
valoa tänne. Valoa minä tahdon, kuuletkos, sinä saatana!" hän karjui.

"Mutta alhaalta pihalta näkee, että kamarissa on valoa; siten
joudumme ilmi."

"Mutta minä en tahdo istua pimeässä!" vaikeroi vanhus.

Kiroten sieppasi Veitel lampun etuhuoneen pöydältä ja vei sen
vieraalleen. Sitten hän sulki oven ja kiiruhti ulos kadulle.

Varovaisesti hän lähestyi Löbel Pinkuksen taloa. Siellä oli kaikki
aivan rauhallista; porttikäytävässä hän katsahti kapakkahuoneen
pienestä luukkuakkunasta sisään, missä Pinkus ja pari vierasta
istui viinapullon ympärillä hyvän omantunnon turvallisuudessa.
Veitel hiipi hiljaa portaita ylös entiseen asuinhuoneeseensa, etsi
jostakin salakolosta käsiinsä kimpun ruostuneita avaimia, kurkisti
sitten vierastupaan ja näki ilokseen, että se oli pimeä ja tyhjä.
Hän kulki varpaisillaan ulkoparvekkeelle. Siellä hän jäi tuokioksi
seisomaan ja katselemaan vyöryviä usvapalleroita ja mustaa virtaa.
Hetki oli hänelle suotuisa, ja hänen piti käydä kiireesti käyttämään
sitä hyväkseen, sillä yötaivaalla näkyi jo levotonta liikehtimistä,
usvapilvet hajoilivat ja lentelivät kuin repaleiset vaaterääsyt
virran pintaa pitkin; kohta hajoittaisi tuuli ne kokonaan ja
paljastaisi näkyviin virrankin, talojen hahmopiirteet ja katulyhdyt,
jotka nyt vilkkuivat punaisina pilkkuina katujen kulmissa.

Itzig riensi parvekkeen toiseen päähän ja työnsi yhden ruosteisista
avaimista sen oven lukkoon, joka salasi pääsytien vesiportaille.
Naristen ovi lennähti auki, hän laskeusi aivan vedenrajaan ja
tarkasteli nousuveden korkeutta. Kumeasti kurlutti virta portaiden
alla ja huuhteli sen alimmaisia portaita. Se oli peittänyt allensa
jalkapolun, joka muuten oli miltei läpi vuoden näkyvissä talorivin
juurella virran matalassa rantahiekassa. Vain muutamia askeleita
täytyi kahlata vedessä päästäkseen näiltä portailta naapuritalon
vastaaville portaille. Veitel tuijotti virtaan kuin kivettyneenä;
sitten hän työnsi jalkansa sen jääkylmään veteen koetellakseen,
kuinka syvälle piti työntää pohjaan ylettyäkseen. Niin tarkkaa huolta
hän piti vanhan miehen pelastamisesta, ettei hän edes tuntenut
säärtänsäkään kylmäävän, vaikka vesi ulottui polveen saakka. Vielä
viimeisen kerran hän silmäsi lähitaloihin. Kaikkialla oli pimeätä,
haudanhiljaista; ainoastaan virta ja tuuli uikuttivat valittavasti.

       *       *       *       *       *

Sillävälin koetteli Hippus lukon taakse jäätyään kaikin keinoin
laittaa oloaan niin viihtyisäksi kuin voi. Siunattuaan poislähtevää
Veiteliä hänen matkalleen kamalilla kirouksilla ja nyrkkiään
heristellen hän kävi tutkistelemaan vapaaehtoista vankeuspaikkaansa.
Hän hoiperteli matalalle seinäkaapille, väänsi lukossa istuvaa
avainta ja etsi virkistävää pisaraa, joka palauttaisi hänelle
vaipuvaa rohkeutta ja viillyttäisi kuivaa kurkkua. Hän löysi
rommipullon, tyhjensi sen sisällyksen olutlasiin ja hörppäsi juoman
suuhunsa niin nopeaan kuin tuima myrkky salli. Kylmä hiki kihosi
oitis miespoloisen otsalle; hän haami taskustaan risaisen nenäliinan
ja pyyhkieli innokkaasti naamaansa. Sitten hän asteli hajasäärin
juopuneen askelin pitkin lattiaa, ja tuntien rohkeutensa jälleen
kohoavan hän alkoi lallatella kovaan ääneen.

"Lurjus ja konna hän on, haiseva ja pelkuri jänis, kurja kitupiikki
koko mies; jos minä tahdon myydä hänelle tämän nenäliinarisan, niin
hänen on pakko ostaa se, se kuuluu hänen luontoonsa, ei hän siitä
mihinkään pääse; surkea kuvatus ja ihmisten hylkiö hän on! Ja minuako
se raukka uskaltaa uhitella, minut muka työntää tyrmään, ja itse
kellotella tällä sohvalla ja ryypätä rommia, se kelmi!"

Hän sieppasi tyhjän rommipullon ja viskasi sen sohvaan, niin että
se helähti pirstaleiksi puista käsinojaa vastaan. "Mikä hän alkuaan
olikaan?" hän jatkoi yksinpuheluaan yhä kiukkuisemmin. "Reppua
kantava narri! Minun avullani hän on päässyt siksi mikä nyt on;
minä sen hölmön opetin pilliä puhaltamaan. Ja kun minä puhallan
pilliini, täytyy hänen tanssia; minä olen linnustaja, hän vain
minun syöttini. Minä olen sinun herrasi ja mestarisi, kumarra
minua, mokoma ränsistynyt linnunpelätin!" -- Äijä koetti viheltää
säveltä: "Iloitkaat elämästä", nosteli jalkojaan ja yritti hypähdellä
hiprakkaa. Mutta jälleen kihosi kylmä hiki hänen otsalleen, jälleen
hän veti risan taskustaan ja hankasi puolittain tiedottomasti
kasvojaan.

"Ei se enää palaakaan tänne!" hän parkasi äkkiä; "antaa minun
vain istua täällä satimessa, ja kohta tulevat nuuskijat ja
löytävät minut." Hän hoipperoi ovelle ja rämisytti sitä ankarasti.
"Teljennyt se paholainen on minut tänne salpojen taa, senkin kapinen
juutalaiskoira!" hän älähti valittavasti. "Minun täytyy isota ja
janota tässä tyrmässä. Oh, oh, oh! Kehnosti hän on minua kohdellut,
huonosti palkinnut hyväntekijäänsä, se kiittämätön korpinpoika."
Ja hän pillahti itkemään. "Minä häntä hoitelin, kun se lurjus oli
kipeänä, minä hänelle temput opetin ja tein hänestä miehen, ja tällä
lailla hän kostaa vanhan miehen vaivat." Äijä itki ääneen ja väänteli
käsiään. Mutta äkkiä hän jäi seisomaan peilin eteen, jonka pinnalle
lampusta lankesi kirkas valo, ja säikähtyneenä hän tuijotti eteensä
kuvastuvaan kurjaan mieshahmoon.

Yhä vihaisemmaksi kävi hänen katseensa, yhä syvemmäksi otsan rypyt,
kun hän peilinlasista silmäsi kullattuun kehykseen. Hän työnsi
kakkulat kohdalleen ja kuljetti päätänsä alaspäin tarkastellen
kehystä. Peili tuntui hänestä tutulta. Oliko sattuma vienyt tämän
hänen muinaisen loistavan elämänsä todistajan Pinkuksen salaiseen
romusäiliöön ja sieltä Itzigin asuntoon, vai pettikö humalaista vain
satunnainen samannäköisyys. Joka tapauksessa tuo hänen menneisyytensä
muisto sai hänet vihan vimmoihin. "Sehän on minun peilini", hän
ulvahti, "minun oma peilinihän se on, jonka tuo roisto on raahannut
tänne varkaanpesäänsä!" Aivan hullautuneena hän tanssi ympäri
huonetta, sai käsiinsä tuolin ja lennätti sen hirmuisella voimalla
peiliä vastaan. Kilahtaen särkyi lasilevy pirstoiksi, mutta siitä
välittämättä sieppasi humalainen vanhus jälleen tuolin ja paukutteli
sillä peilin takalautaa, huudellen kuin raivohullu: "Minun salissani
se ennen riippui, tuo kirottu konna on varastanut minun peilini,
kaiken onnen hän on vienyt minulta -- alimmaiseen helvettiin hänen
pitää joutua kärvennettäväksi!"

Samassa törmäsi Veitelkin sisään. Jo etuhuoneeseen hän oli kuullut
hurjaa melua ja pelkäsi pahinta. Kun äijä näki isäntänsä, harppasi
hän tuoli koholla tätä vastaan ja karjui: "Sinä olet syössyt minut
kurjuuteen, nyt saat maksaa kestit!" Ja hän koetti iskeä tuolilla
Itzigiä päähän. Tämä sai tuolista kiinni, viskasi sen lattialle
ja kävi sitten paljon vahvemmilla voimilla vanhuksen kimppuun.
Hippus rimpuili ja reuhtoi hänen käsissään kuin villi metsäkissa ja
sinkautti kaikki osaamansa kiroukset vangitsijaansa vastaan. Veitel
painoi hänet väkisin sohvannurkkaan ja yhä pidellen hänestä kiinni
sähisi hänen korvaansa: "Jollette tule järkiinne, vanha aasi, niin
on loppunne käsissä!" Vanhus näki Itzigin kamalasti tuijottavista
silmistä, että hänellä oli syytä peljätä pahinta suuttuneen puolelta;
hänen raivokohtauksensa meni ohi, hän lysähti hervotonna kokoon ja
uikutti hiljaa, koko ruumiissaan vapisten: "Nyt se tappaa minut, nyt
se lopultakin tappaa minut!"

"Sitä en tee, te juopunut narri, jos pysytte siivolla. Mikä piru
teidät sai tällä tapaa mellastamaan minun huoneessani?"

"Se tappaa minut", ähki vanha herra, "kun löysin peilini hänen
huoneestaan."

"Oletteko te ihan pyörällä?" huusi Veitel ja pudisteli äijän rähjää
kiivaasti; "tulkaa nyt viimeinkin tolkuillenne. Tänne te ette saa
jäädä, teidän täytyy paikalla lähteä pois; minä olen jo löytänyt
teille hyvän piilopaikan."

"En minä lähde sinun mukaasi", penäsi vanhus, "sinä otat kuitenkin
minut hengiltä."

Veitel päästi kauhean kirouksen, painoi Hippuksen hatturisan tämän
päähän, tarttui häntä niskaan ja huusi: "Nyt teidän täytyy lähteä tai
olette hukassa. Poliisi tulee hakemaan teitä täältä ja saa teidät
kynsiinsä, jos vielä vikuroitte vastaan. Paikalla matkaan, tahi
täytyy minun nujertaa niskanne!"

Humalaisen äijän vastustusvoima oli murtunut, hän hoiperteli
seisaalleen, Veitel tarttui häntä kainaloon ja laahasi
vastaanpanematonta miestä mukanaan. Hän kuljetti tätä portaita alas
pihalle ja tähysteli hätäisesti ympärilleen, ettei vain kukaan heitä
huomaisi. Mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kylmä ilma palautti vähän
tietoisuutta Hippuksen sumuisiin aivoihin ja hän rupesi reuhtomaan
käsivarttaan irti, mutta Veitel sähisi hänen korvaansa: "Pysykää
aivan hiljaa ja seuratkaa mukaani, minä vien teidät korjuuseen."

"Hän vie minut korjuuseen", sammalteli äijä ja alkoi harppailla
kumppaninsa vierellä. Kun he tulivat lähemmäksi majataloa, hiljensi
Veitel askeleitaan, veti saatettavansa pimeään porttiholviin ja
kuiskutti hänelle: "Tarttukaa käteeni ja nouskaa hiljaa perässäni
portaita ylös." Sitten he pääsivät isoon vierastupaan, jonka
he tapasivat yhtä tyhjänä kuin Veitelin äsken siellä käydessä.
Helpotuksesta huoahtaen sanoi Veitel: "Viereisessä talossa on hyvä
piilopaikka, sinne teidän täytyy mennä."

"Sinne minun täytyy mennä", toisti vanhus hänen sanojaan.

"Seuratkaa minua!" huudahti Veitel ja veti vanhusta perässään
parvekkeelle ja siitä katettua porraskäytävää alaspäin.

Hippus hoipperoi epävakaisesti portaita alas ja takertui lujasti
saattajansa päällystakkiin, niin että Veitelin oli puolittain
kannettava hänet alas. Siten he laskeusivat porras portaalta,
kunnes tulivat alimmalle, jota nousuvesi vielä huuhteli. Veitel
kävi siekailematta edeltä veteen, kunnes se ylettyi hänelle polviin
saakka, ja kiskoi vanhusta mukaansa.

Tuntiessaan veden nousevan saapasvarsistaan sisään Hippus seisahtui
kuin naulattu ja parkasi: "Vettä!"

"Olkaa hiljaa!" sähisi Itzig kiukkuisesti, "ei sanaakaan, muuten
olette hukassa!"

"Vettä!" parkui vanhus edelleen. "Apuun, se tahtoo hukuttaa minut!"

Veitel iski parkujaan kiinni ja pani kätensä hänen suulleen; mutta
kuolemankauhu oli vielä kerran herättänyt elonkipinän vanhassa
juopporatissa; hän sai jalkansa alimmalle porraslaudalle ja
takertui kaikista voimistaan kiinni kaidepuuhun ulvoen koko ajan
hengenhädässä: "Apuun, hyvät ihmiset, joutukaa apuun!"

"Kirottu konna!" kirskui Veitel, jonka toisen sitkeä vastustus
oli saanut aivan suunniltaan; hän iski vanhusta päähän, niin että
hattunsa valahti syvälle silmien yli, tarttui häntä sitten kaulukseen
ja viskasi äijän kaikella voimallaan virtaan. Vesi räiskähti
korkealle, kuului putoavan kappaleen kohahdus ja kumeata kurinaa;
sitten oli jälleen aivan hiljaista.

Lyijynharmaista usvaröykkiöistä, jotka pitkin laahuksin pyyhkivät
vedenpintaa, pisti vielä kerran näkyviin tumma, kiinteä hahmo, jota
virta kuljetti alaspäin. Kohta oli se jälleen kadonnut. Sumupeikot
peittivät sen liepeisiinsä, virta painoi sen upoksiin. Laineet
iskivät valittaen päänsä murskaksi rantapaaluihin, ja ylhäällä ulisi
yötuuli yksitoikkoista joiuntaansa.

Murhamies seisoi hetkisen pimeässä kuin halvattuna, takertuen
kaidepuuhun. Sitten hän kiipesi verkalleen portaita ylös. Noustessaan
hän tunnusteli vaatteitaan, nähdäkseen kuinka korkealle hän oli
kastunut. Hän ajatteli tunnustellessaan, että hänen täytyi kuivata
vaatteitaan uunivalkean ääressä, vielä tänä yönä; hän näki valkean
rattoisasti räiskivän huoneessaan ja itsensä istuvan yötakissaan sen
edessä, kuten hänen tapansa oli liikeasioitaan miettiessään. Hän
tunsi selvästi, kuinka väsyksissä hän nyt oli, ja kuinka ihanata
oli päästä nukahtamaan lämpöisen uunin edessä lojuen. Näissä
hämäräunelmissaan hän jäi hetkiseksi seisomaan ja tunsi silloin
outoa, tympäisevää painetta jossain sisässään, jonkinlaista kipua,
joka ahdisti henkeä ja kiristi hänen rintaansa kuin rautavanteisiin.

Silloin hän muisteli tuota surkeaa kääröä, jonka hän äsken oli
nakannut virtaan, näki sen sukeltuvan pinnan alle ja kuuli veden
räiskähtävän korkealle; ja silloin hän muisti, että viimeinen näky
hukkuvasta miehestä oli ollut hänen hatturisansa, jonka murhaaja
oli iskenyt kasvojen yli; vallan merkillinen, pyöreä kapine. Hän
näki hatun vielä selvästi silmiensä edessä, lieri riipotti siitä
puoleksi irrallaan, ja kuvussa oli ollut kaksi vanhaa rasvatahraa.
Kurja hattu kerrassaan! Tätä muistellessaan Veitel huomasi, että
hän voisi vielä nauraakin jos vain tahtoisi. Mutta häntä ei
naurattanut. Sillä aikaa kuin hänen sielunsa puolittain horroksessa
vielä viipyi murhapaikalla, josta se ei mitenkään olisi tahtonut
luopua, olivat hänen jalkansa kantaneet hänet yläkertaan. Kun hän
sulki porraskäytävän oven perästään, vilkasi hän vielä kerran
portaiden mustaan kuiluun, josta tuonaan kaksi miestä oli laskeutunut
alas veteen, mutta nyt vain yksi palannut ylös. Hän näki palasen
harmaata vedenpintaa kuilun alapäästä, ja jälleen hän tunsi tuota
tympeätä painoa rinnassaan. Hän kiiruhti joutuin vierastuvan läpi
ulkoportaille; porttikäytävässä hän oli törmätä johonkin majatalon
satunnaiseen asukkaaseen. Molemmat miehet riensivät kiiruusti
toistensa ohi, virkkamatta sanaakaan.

Tuo kohtaus käänsi kotiaan palaavan murhamiehen ajatukset toiseen
suuntaan: Oliko hän turvassa? Vielä leijaili sumu paksuna kaduilla;
kukaan ei ollut nähnyt hänen käyvän vanhan nurkkasihteerin kanssa
majatalossa; kukaan ei ollut häntä tuntenut hänen siitä poistuessaan.
Mutta jos vanhuksen ruumis löydettäisiin virrasta, silloin alkaisivat
tutkistelut. Oliko hän silloinkin turvassa?

Kaikkea tuota murhamies ajatteli niin välinpitämättömästi, kuin
olisi hän sen lukenut jostakin kirjasta. Välistä juolahti hänelle
mieleen, että olikohan hänellä sikarikotelonsa mukana ja miksi ei
hänellä ollut palavaa sikaria suussa. Tuota hänen täytyi pohtia
pitemmältä, ja niissä mietteissä hän viimein saapui asuntoonsa, Hän
avasi ulko-oven; kun hän viimeksi oli sen avannut, oli perähuoneesta
kuulunut kauhea melu. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja kuunteli,
kuuluisiko vieläkin samaa melua. Hän tahtoi väkistenkin saada kuulla
sitä. Eihän hän ollut vielä kauankaan sitten täältä poistunut --
miksi ei sitä vielä kuuluisi! Oh, mitä hän olisi antanutkaan, ettei
näitä viime hetkiä olisi lainkaan ollut olemassa! Jälleen tunsi hän
tuota tympeätä kipua, mutta tällä kertaa väkevämmin, yhä väkevämmin.

Hän astui perähuoneeseen; siellä paloi lamppu yhä, rommipullon
pirstaleet makasivat sohvalla ja sen jaloissa, peilin elohopea
loisteli lattialla kuin kirkkaat hopeataalerit. Veitel kumartui
vaivaloisesti poimimaan lasipalaset lattialta ja kätki ne seinäkaapin
soppeen. Peilin kehyksen hän nosti seinältä ja asetti sen nurinpäin
huoneen nurkkaan. Sitten hän otti lampun ja lasin, jossa hänen oli
tapana pitää juomavettä yöksi; mutta kun hän koski lasiin, kävi hänen
ruumiinsa läpi kylmä puistatus, ja hän laski lasin takaisin. Hän,
jota ei enää ollut olemassa, oli siitä viimeksi juonut. Hän kantoi
lampun yöpöydälle vuoteensa viereen ja rupesi riisuutumaan. Märät
housut hän kätki kaappiin ja otti esiin toisen parin, joiden lahkeita
hän hieroi saappaisiin, kunnes ne likautuivat. Sitten hän sammutti
lampun, ja kun sen liekki vielä kerran tuikahti korkealle ennenkuin
sammui, johtui hänen mieleensä -- sattumoilta kuin jokin vähäpätöinen
asia -- että ihmiselämää joskus verrattiin lampunliekkiin. Hän oli
juuri sammuttanut tuollaisen liekin. Ja jälleen tunsi hän kipua
rinnassaan, mutta tällä kertaa hyvin epäselvästi; hänen voimansa
olivat tyyten rauenneet, hermojännitys laukesi lopultakin, ja hän
nukahti. Murhamies nukkui!


5.

Paitsi Antonin kirjoituspöydällä kyyröttävää kipsikissaa, tunsivat
eräät elävätkin olennot vanhassa kauppiaskodissa hiljaista
voitonriemua. Ken tunsi niin hyvin tämän talon ja sen ihmiset kuin
esimerkiksi täti, hän ei antanut johtaa itseään harhaan, vaikka
jotkut toiset yrittivätkin pettää itseään ja muita. Merkilliseltä
tosin näytti, että Anton istui sanatonna ja kelmein poskin
konttorissa eikä koskaan muulloin ilmestynyt isäntäväen pariin kuin
päivällispöytään; että Sabinella nykyään oli aina taipumusta punastua
veljensä läsnäollessa, vaikka hänellä ei ollut koskaan ennen ollut
sellaista tapaa, ja että hän voi istua tuntikausia puhumatonna työnsä
ääressä ja sitten äkkiä hypähdellä läpi koko talon, vallattomana
kuin kissanpoikanen, joka leikkii lankakerällä; ja että isäntä itse
aina pöydässä vilkuili Antoniin, puhuipa tämä tai istui tuppisuuna,
ja että hänen mielialansa kävi päivästä päivään yhä hilpeämmäksi,
niin ettei hän tahtonut malttaa lakatakaan tätiä kiusoittelemasta;
niin -- todellakin hyvin merkilliseltä tuo kaikki tuntui. Mutta
ken jo pitkästä kokemuksesta tiesi, mitä ruokaa kaikki nuo ihmiset
mieluimmin söivät, ja mitä heidän eteensä sai korkeintaan kerran
kuukaudessa panna; ja ken itse oli paikannut heidän sukkansa ja
omakätisesti kiillottanut heidän kauluksensa, kuten täti oli tehnyt
ainakin kahdelle noista kolmesta ilvehtijästä -- niin totta tosiaan
sen ihmisen täytyi päästä perille heidän vehkeistään. Ja tietysti
täti pääsikin.

Kadunvartisen rakennuksen yläkerros oli jo monet vuodet ollut
tyhjillään. Kauppias itse oli siellä asunut vanhempainsa eläessä
nuoren vaimonsa kera. Mutta sitten kun hän oli peräkkäin kadottanut
vanhempansa, vaimonsa ja pienen poikansa, oli hän muuttanut kerrosta
alemmaksi, ja aniharvoin hän oli sen jälkeen enää noussut yläkertaan.
Harmaat verhot riippuivat läpi vuoden sen akkunoissa, huonekalut,
seinätaulut ja kattokruunut oli kaikki verhottu harmaisiin
päällisiin. Koko huonekerros oli kuin prinsessa Ruususen lumottu
linna, ja tahtomattaan astuivat talon naiset varpaillaan, kun heidän
täytyi käydä tuon uinuvan asunnon lävitse.

Nytpä sattui tädillä olemaan sinne asiaa. Loppumattomissa
taisteluissaan itsepintaisen Pixin kanssa hän oli saanut
pelastetuksi vain pienoisen nurkan pesuvaatteiden kuivaamista
varten. Portaita ylös kiivetessään hän ajatteli katkerin mielin,
kuinka yhteiskunnallinen asema voi muuttaa ihmisen luonnetta, sillä
Pixin seuraaja Balbus, jonka vaatimattomasta olemuksesta täti
oli toivonut itselleen suuria voittoja, olikin uudessa virassaan
osoittautunut yhtä taipuvaiseksi vallananastuksiin kuin konsanaan
hänen edeltäjänsä. Jälleen täti tapasi suuren kasan sikarilaatikoita
niiden kolmen säiliön ulkopuolella, jotka Pix oli omavaltaisesti
rakennuttanut hänen valtapiiriinsä. Juuri oli hän aikeissa palata
alas ja julistaa sodan herra Balbusta vastaan, kun hän kauhukseen
äkkäsi erään yläkerran kamarinoven olevan selki selällään.

Täti ajatteli ensi hädässään varkaita ja yritti jo huutaa väkeä
alhaalta apuun, kun hän sai järkevän aatteen tutkia ensin tarkemmin
tuota merkillistä seikkaa. Hän hiipi varpaisillaan harmaalla
verhottuun huoneeseen. Mutta hän oli äkkiä kivettyä suolapatsaaksi
kuin Lotin vaimo huomatessaan kauppiaan ypö yksin seisovan entisessä
asunnossaan. Tuo mies, joka vaimonsa kuoltua oli vältellyt näitä
suojia, seisoi nyt vainajan kuolinhuoneessa yksin, käsivarret
ristissä rinnalla, syviin ajatuksiin vaipuneena ja katseli taulua,
joka kuvasi hänen vaimoaan morsiamena, valkeassa atlassipuvussa
ja myrttiseppele tukassa. Täti ei voinut pidättää myötätuntoista
huokausta. Hämmästyneenä kauppias käännähti ympäri.

"Minä aion kannattaa tuon kuvan alas omaan huoneeseeni", hän sanoi
vienosti.

"Mutta onhan sinulla siellä jo toinen kuva Mariasta, ja tämä on aina
saanut sinut niin surulliselle mielelle", väitti täti.

"Vuodet lieventävät suruja", vastasi kauppias, "ja täällä alkaa aikaa
myöten uusi elämä."

Tädin silmät paloivat kuin tulikipunat, kun hän toisti kysyvästi:
"Uusi elämä?"

"Se oli nyt vain tuollainen päähänpisto", sanoi kauppias
välttelevästi ja lähti astelemaan huoneriviä pitkin, katsellen
tarkastelevin silmin ympärilleen. Ylpeänä ja hengessään niskojaan
heitellen käveli täti hänen perässään. Vehkeilkööt nuo ihmiset vain
ja teeskennelkööt kuinka tahtovat, ei se enää mitään auttanut!

Ja varovaiselle Sabinelle kävi yhtä hullusti.

Anton oli päivällispöydässä istunut nykyisen tapansa mukaan
tuppisuuna tädin rinnalla. Kun hän nykäsi tuolinsa taapäin ja nousi
lähteäkseen, näki täti kuinka Sabinen katse seurasi hiukeavan
huolekkaasti Antonin kalpeita kasvoja ja kuinka kyyneleet kihosivat
hänelle silmiin. Antonin poistuttua nousi Sabinekin pöydästä ja kävi
pihanpuoliseen akkunaan. Täti hiipi hänen taakseen ja kurkisteli
akkunaverhon läpi. Sabine katseli hyvin jännitettynä pihalle, ja
yht'äkkiä hän hymyili iloisesti ja näytti aivan kuin kirkastetulta.
Varovaisesti hiipi täti vielä lähemmäksi ja katseli hänkin alas
pihalle. Mutta muutapa siellä ei ollut nähtävänä kuin Anton, joka
käänsi selkänsä akkunaan ja hyväili Plutoa. Hän antoi koiralle
leivänpalasia, ja Pluto hyppi iloisesti hänen ympärillään ja haukkui
hurjasti.

"Ohoo", arveli täti itsekseen, "Pluton vuoksi ei tyttö itke ja naura
yhtähaavaa."

Ja aivan kohta jälkeenpäin, kun kauppias avasi naistenhuoneen oven,
näki täti eteisessä miehen, jolla oli iso tavarakäärö sylissä.
Hänen terävä silmänsä tunsi miehen oitis erään kangaskaupan
lähetiksi. Kauppias huusi sisarensa viereiseen huoneeseen; täti kävi
kuuntelemaan oven takaa. Ensin puhui veli, sitten sisar, mutta aivan
hiljaa; sitten täti oli kuulevinaan jonkinlaista mutinaa, joka aivan
muistutti hillittyä nyyhkytystä. "Mikä itkusuu siitä tytöstä on
tullutkaan!" ajatteli täti ihmeissään. Hän aikoi juuri käydä hänkin
viereiseen huoneeseen, kun ovi aukeni ja sisarukset astuivat yhdessä
ulos.

Sabine riippui veljensä käsivarresta, hänen poskensa ja silmänsä
punoittivat ankarasti, ja kuitenkin hän näytti ylen onnelliselta
ja olevan vähän kuin häpeissään. Kun täti oli malttanut mielensä
niin kauan kuin säädyllisyys vaati, teki hänkin asiaa viereiseen
huoneeseen ja näki tuon ison tavarakäärön tuolilla. Hän hipasi sitä
kuin sattumoilta kädellään, ja kun sidelanka oli jo irroitettu,
niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin että käärö meni hajalle ja
tädin silmäin eteen levisi uhkeita huonekalukankaita ja niiden alla
vielä jotain muutakin, mikä järkytti niin väkevästi tädin tunteita,
että hänen täytyi istahtaa ja vuodattaa pari kirkasta kyynelhelmeä.
Sillä alinna oli käärössä valkea naispuku kaikkein raskaimmasta
silkkikankaasta, puku sellainen, jota nainen kantaa vain kerran
elämässään, päivänä joka on täynnä itkua ja iloa ja värisyttävää
hartautta.

Tästälähtien täti kohteli lähintä ympäristöään perheenemännän
varmalla ja itsetietoisella sävyllä, joka kernaasti suo toisille
anteeksi heidän tilapäisen hupsuutensa tietäessään, että
tuollaisen hupsun menon välttämättömänä loppuna tulee olemaan
tulinen touhu hänen omalla toimialallaan, keittiön puolella, pitkä
ruokalista, suuri verisauna kanakopissa ja ankarat hyökkäykset
hillopurkkienkimppuun. Nyt kävi tätikin vuorostaan salamyhkäiseksi.
Kaikki hillopurkit ja muhennusruukut joutuivat yht'äkkiä ylimääräisen
tarkastuksen alaisiksi, ja päivällispöytään ilmestyi toisinaan
uusien kokeilujen mainioita tuloksia. Sellaisina päivinä tuli
täti keittiöstä palavissaan ja oli hyvin ärtyinen, jollei uusi
ruokalaji ollut jokaisen mieleen, vaikka hän joka kerta mainitsi
kuin ohimennen: "Se on vain keittäjättären satunnaista kokeilua."
Mutta samalla hän mulkoili kauppiaaseen ja Sabineen niin veikeästi ja
sisäisen ylevämmyyden viekkaalla ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa:
"Ähä kutti, arvasinpas teidän vehkeenne!" niin että kauppiaan täytyi
rypistää kulmiaan ja katsahtaa tätiin vallan ankarasti.

Mutta kauppias ei itsekään muuten näyttänyt niin totiselta ja
ankaralta kuin ennen. Sabinen ja Antonin käydessä päivä päivältä yhä
hiljaisemmaksi ja sulkeutuessa yhä enemmän itseensä, muuttui hän
aivan silmissä hilpeämmäksi. Hän oli nyt puhelias kuin ennen vanhaan
nuoren kotionnensa päivinä, ja päivällispöydässä hän koetti väsymättä
vetää Antonia mukaan keskusteluun. Hän pakotti hänet kertomaan
kokemuksistaan muukalaismaassa ja kuunteli jännitettynä joka sanaa
hänen huuliltaan. Ensi viikkoina hän konttorissa usein tutkivasti
katseli Antonin askaretta pulpettinsa ääressä, mutta pian oli hän
liikeasioissakin Antonin kanssa entisissä luottavaisissa väleissä.
Vielä oli tosin kaupan alalla monia vaikeuksia voitettavana, mutta
se ei tuntunut häntä paljonkaan huolettavan. Kun herra Braun,
maaseutuasiamies, purki hänelle raskautetun sydämensä huolia ja
huonoja aavistuksia, nauroi johtaja hänelle vain ja päästi jonkin
kokkapuheen.

Anton yksin ei huomannut noita muutoksia. Konttorissa
työskennellessään hän istui puhumatonna herra Baumannia vastapäätä ja
koetti keskittää ajatuksensa edessä oleviin liikekirjeisiin. Iltansa
hän enimmäkseen vietti yksin huoneessaan, nuokkuen jonkin Finkin
hänelle lahjoittaman kirjan yllä ja pyrkien kaikin voimin pakenemaan
synkkiä ajatuksiaan, jotka uhkasivat aivan sortaa hänet.

Kauppaliikettä hän ei enää tavannut siinä kukoistavassa kunnossa,
jossa se oli ollut hänen poislähtiessään. Monet vuodet oli liikekanta
täällä ollut vakava ja aina edistykseen pyrkivä, mutta nyt horjui
kaikki huolestuttavalla tavalla. Monet kauppahuoneen vanhoista
kiinteistä liikeyhteyksistä olivat ratkenneet, paljon uusia,
toistaiseksi vielä tietymättömiä oli solmittu. Hän tapasi uusia
asiamiehiä, uusia kauppatuttuja, paljon uusia tavaralajeja ja uusia
työntekijöitä.

Myöskin pihan perällä olevassa rakennuksessa oli elämä käynyt
hyvin hiljaiseksi. Lukuunottamatta takakonttorin vallanpitäjiä,
Lieboldia ja Purzelia, jotka eivät olleet koskaan olleet yhteiskuntaa
kuohuttavia aineksia, tapasi hän täällä vanhoista tuttavistaan
ainoastaan uskollisen Baumannin ja intoisan Spechtin; ja nämäkin
olivat aikeissa erota liikkeestä.

Baumann oli kohta Antonin palattua mennyt johtajan puheille ja
tunnustanut, että hänen täytyi vihdoinkin tulevana kevännä noudattaa
sisällistä kutsumustaan; ja Antoninkin vakavat maanittelut eivät
tällä kertaa pystyneet järkähyttämään tulevan pakanainapostolin
jäykkää päätöstä. "Minä en mitenkään voi enää lykätä eroani", hän
sanoi; "omatuntoni on muutenkin jo hirveässä ahdistuksessa. Minä
lähden täältä vuoden päiviksi Lontooseen lähetyskouluun ja sieltä
sitten, minne minut lähetetään. Myönnän itse, että oma haluni veisi
minut Afrikkaan. Siellä on moniaita pakanakuninkaita" -- hän mainitsi
muutamia vaikeasti lausuttavia nimiä --"joita en pidä niinkään
kehnoina ihmisinä. Siellä voisi käännytystä ajatella voitavan
toimittaa melkoisella menestyksellä. Heillä on vielä niin ylen kurjat
olot. Pakanallisesta orjakaupasta toivon voivani heidät vieroittaa.
Hehän voivat käyttää tuota väkeä kotonakin viljelemään sokeriruokoa
ja riisiä. Parin vuoden päästä lähetän teille Lontoon kautta ensi
näytteet istutusmailtamme."

Ja myöskin herra Specht tuli purkamaan sydämensä Antonille. "Te
olette aina osoittanut minulle hyvää ystävyyttä, Wohlfart. Tahtoisin
kysyä nyt teidän mieltänne. Aion mennä naimisiin; morsiameni on
erinomainen tyttö, hänen nimensä on Fanni ja hän on C. Pixin rouvan
sisarentytär."

"Älkäähän", sanoi Anton, "ja rakastatteko te tosiaan tuota nuorta
neitiä?"

"Rakkauteni liekki on ylen hehkuva", huudahti Specht tulisesti.
"Mutta seikka on nyt semmoinen, että minun pitäisi naituani myöskin
liittyä Pixin liikkeeseen, ja sen asian johdosta tahdon kuulla
mieltänne. Lemmitylläni on hiukan varoja, ja Pixin mielestä ne voisi
parhaiten sijoittaa hänen liikkeeseensä. Tehän tunnette miehen; Pix
on itse asiassa kelpo luonne, mutta jokin toinen yhtiötoveri olisi
minulle sittekin mieleisempi."

"Minä en ole samaa mieltä, hyvä Specht", sanoi Anton. "Te olette
luonteeltanne hiukan liiaksi intomielinen, ja senvuoksi on teille
hyväksi kun saatte varman ja vakavan yhtiötoverin. Pix pakottaa
teidät alistumaan hänen tahtoonsa ja siitä ei teille ole vahinkoa,
vaan päinvastoin hyötyä."

"Ehkäpä", arveli Specht, "mutta ajatelkaas, minkälaisen liikealan
hän on valinnut! Kukaan ihminen ei olisi voinut uskoa, että meidän
Piximme alentuisi semmoiseen?"

"Mitä hänellä sitten on myytävänä?" kysyi Anton.

"No jos jotakin", huudahti Specht, "johon hän ei ennen olisi
katsahtanutkaan; paitsi nahkoja ja vuotia jos minkälaisia
turkistavaroita, soopelista aina myyrään saakka, ja sen ohella
huopaa ja sen semmoista, karvoja ja harjaksia, mikä ennen oli aivan
vasten hänen luontoaan. -- Joukossa on meidän kesken sanoen aivan
kauheatakin tavaraa, Wohlfart."

"Älkää olko noin lapsellinen", Anton sanoi; "naikaa te vain sievä
tyttönne, rakas poikaseni, ja alistukaa tulevan lankomiehenne
holhouksen alaiseksi, ei se teidän vahingoksenne ole."

Seuraavana päivänä saapui Pix itsekin Antonin luo. "Olen saanut
teidän tervehdyskorttinne, Wohlfart", hän sanoi "ja tulen nyt
kutsumaan teidät sunnuntaiksi meille kahville. Kuppi Kubaa ja
Manilla-sikari. Teidän pitää tulla tuntemaan minun vaimoni."

"Ja te aiotte ottaa Spechtin liiketoveriksenne?" kysyi Anton
hymyillen. "Ennenhän teillä oli aina suuri vastenmielisyys kaikkea
yhtiötoveruutta kohtaan."

"En minä ketään toista ottaisikaan kuin hänet. Meidän kesken puhuen
minä tunnen itseni hiukan syylliseksi tuota miesparkaa kohtaan, ja
minä voin liikkeessäni hyvin käyttää ne kymmenentuhatta taaleria,
jotka hän saa vaimonsa myötäjäisinä. Oman vaimoni mukana sain
vastaanottaa turkkuriliikkeen, kelvottomia tavaroita kerrassaan,
joihin hautaannun kaulaa myöten. Mutta Spechtille siitä tulee huvia.
Hän saa joka päivä liehitellä naisväkeä, jota tulee puotiin turkiksia
katselemaan, ja joka talvi vetää niskaansa uudet turkit. Ja enemmän
hyötyä tulee hänestä siellä olemaan kuin täällä konttorissa."

"Kuinka te juuri tuollaisen liikkeen valitsitte?" kysyi Anton.

"Minun täytyi", vastasi Pix. "Edeltäjäni jäleltä oli vielä iso
tavaravarasto, ja sangen surullisessa tilassa, sen vakuutan. Ja
sitten tapasin seurapiireissä yht'äkkiä ihmisiä, joiden mielestä
jäniksennahoilla ja sianharjaksilla oli kauppa-arvoa."

"Ei suinkaan tuo seikka yksistään saanut teitä taivutetuksi", virkkoi
Anton nauraen.

"Ehkäpä siinä oli jotain muutakin", myönsi Pix. "Tähän kaupunkiin
minun täytyi jäädä, se oli vaimoni tahto; ja ymmärrättehän te, Anton,
että kun olen kaiken ikäni toiminut tässä talossa maaseutuosaston
johtajana, niin en mitenkään voinut täällä antautua samalle alalle.
Minä tunnen koko maaseutukaupan paljon paremmin kuin johtaja itse, ja
kaikki pienet maalaiskauppiaat tuntevat minut paremmin kuin johtajan.
Vaikka varani ovatkin vähäisemmät, olisin tehnyt aika hallaa
Schröterin liikkeelle; olisin helposti päässyt jo ensi hetkestä
hyviin kauppasuhteisiin, mutta tämä liike olisi siitä kärsinyt. Siksi
minun täytyi yrittää jotain muuta. Minä menin oikopäätä Schröterin
puheille, kohta kun olin päätökseni tehnyt, ja puhuin asiat selviksi
hänen kanssaan. Ainoastaan yhdellä alalla tulen kilpailemaan teidän
kanssanne, hevosenjouhista, ja sillä alalla minä lyön teidät
laudalta. Sanoin sen johtajalle itselleenkin."

"Sen tappion tämä liike jaksaa kärsiä", virkkoi Anton ja puristi
harjaskauppiaan kättä.

       *       *       *       *       *

Mutta ei ainoastaan konttorissa, vaan suuren vaa'an valtapiirissäkin
Anton huomasi muutoksia tapahtuneen. Ukko Sturm, kauppaliikkeen vanha
ystävä, uhkasi jättää iäksi liiketalon ja tämän kääpiöitten maailman.

Ensi töikseen kotia palattuaan Anton oli kysellyt isä Sturmia. Mutta
tämä oli jo moniaita viikkoja ollut huonovointinen eikä lähtenyt
huoneestaan ulos. Hyvin huolestuneena Anton toisena iltana tulonsa
jälkeen kiiruhti tapaamaan jättiläistä tämän kotona.

Jo kadulle hän kuuli sieltä merkillistä matalaa ääntenhumua, aivan
kuin olisi parvi jättiläismehiläisiä valinnut tuon ruusunväriseksi
sivellyn pikku talon asuinpaikakseen. Hänen eteiseen tultuaan
tuo humina yltyi kuin jonkin leijonaperheen etäiseksi murinaksi.
Kummissaan hän koputti ovelle, mutta kukaan ei vastannut koputukseen.
Kun hän itse avasi oven, täytyi hänen seisahtua kynnykselle,
sillä ensi katseella hän ei nähnyt huoneessa muuta kuin paksua,
harmaata, läpitunkematonta savua, jonka keskeltä lekotti pieni
keltainen valonliekki. Savuun totuttuaan hän erotti usvasta
vähitellen moniaita tummia, jykeviä palloja, jotka piirittivät
valonliekkiä kuten kiertotähdet aurinkoa, ja toisinaan liikahti
jotakin, mikä saattoi olla miehen käsivarsi, mutta pikemminkin
muistutti norsunsäärtä. Vihdoin sai avoimesta ovesta käyvä veto savun
liikehtimään, ja tulijan onnistui pilvien raoista katsella vähän
tarkemminkin ympärilleen. Koskaan ei liene ihmisasumus ollut niin
suuresti kyklooppien luolan kaltainen. Pöydän ympärillä istui koolla
kuusi kauhean kookasta miestä, kolme lavitsalla, kolme tammisilla
tuoleilla, kaikilla sauhuavat sikarit suussa ja edessään pöydällä
olutkipot. Tuo kumahteleva murina oli heidän puhettaan, jota he
koettivat hillitä parhaansa mukaan, koska tiesivät sen soveliaaksi
ollessaan sairaan luona.

"Minä haistan ihmisiä", kajahti viimein mahtava ääni, "täällä täytyy
olla jokin vieras, ovesta tulee ulkoilmaa sisään. Kuka täällä on,
ilmoittakoon itsensä!"

"Herra Sturm!" huusi Anton kynnykseltä.

Usvapallot joutuivat äkkiä kiertävään liikkeeseen ja pimensivät
valolähteen.

"Kuulittekos?" huudahti äskeinen ääni, "täällä on ihminen kuin onkin!"

"On tosiaan", Anton vastasi, "ja lisäksi talon vanha ystävä."

"Tuon äänen minä tunnen!" kuului pöydän takaa pikainen karjahdus.

Anton kävi lähemmäksi valoa, lastaajat nousivat pystyyn ja huutelivat
kovaa hänen nimeään. Ukko Sturm siirtyi lavitsan äärimmäiseen laitaan
ja ojensi Antonille molemmat kätensä.

"Kuulin jo tovereiltani, että te olette palannut tänne takaisin", hän
tervehti. "Ja arvaattekos kuinka oli mieleni hyvä, kun te palasitte
tervennä ja ehjin jäsenin tuosta viitakemiesten ja tyhjänkirkujain
maasta, jossa talon ylpeytenä pidetään tuvannurkassa seisovaa
hapankaalitynnöriä."

Antonin käsi joutui ensin vanhan Sturmin ruhjottavaksi, vaikka tämä
tosin kohta silitteli sitä anteeksipyytelevästi, sitten viiden muun
jättiläisen, kunnes viimein palasi takaisin niin punoittavana,
turvonneena ja joka niveleessä arkana, että Anton työnsi sen joutuin
turvaan takkinsa taskuun. Sittekuin lastaajat olivat vuoron mukaan
lausuneet tervehdyssanansa, kysyi Sturm äkkiä: "Milloin Peukaloiseni
palaa?"

"Oletteko te sitten kirjoittanut hänelle, että hänen pitäisi palata?"
kysyi Anton.

"Kirjoittanut?" toisti Sturm päätään pudistellen, "ei, sitä en ole
tehnyt, eihän se kävisi laatuun hänen voudinasemansa takia. Sillä
jos minä kirjoitan hänelle: tule! niin hän kohta lennähtäisi tänne,
vaikka miljoona viitakemiestä marssisi väliin; mutta häntähän
voitaisiin tarvita siellä herraskartanossa. Ja senvuoksi hän ei saa
tulla, jollei hänellä itsellään ole halua."

"Hän tulee keväällä", sanoi Anton ja katseli tarkkaan isää.

Mutta vanhus pudisti päätään; "Keväällä hän ei tule, ei ainakaan
minun luokseni; mahdollista on, että pikku kääpiöni tulee tänne,
mutta ei enää isänsä luokse." Hän kohotti olutkipon huulilleen ja
otti pitkän siemauksen, löi kannen kiinni ja rykäsi voimakkaasti ja
painoi nyrkkinsä kuin sinetin pöytään. "Viisikymmentä ajast'aikaa",
hän lausui; "kahden viikon päästä ne täyttyvät."

Anton laski kätensä vanhuksen olalle ja katseli kysyvästi silmiin
toisia miehiä, jotka sikaria poltellen seisoivat ryhmässä istujain
ympärillä kuten muinaiskreikkalainen kuoro murhenäytelmän aikana.

"Katsokaappas nyt, herra Wohlfart", aloitti kuoronjohtaja,
joka ihmiseksi tosin oli iso, mutta jättiläiseksi kovin pieni
päällysmieheensä verrattuna, "minä selitän teille tuon asian. Tämän
miehen ajatusmeininki on semmottinen, että hän käy yhä heikommaksi
ja heikommaksi, ja että kohta on se päivä käsissä, jolloin me
lastaajat saamme ottaa sitruunan käteemme ja pistää mustan hännän
roikkumaan hatuistamme. Se ei ole meidän tahtomme." Kaikki toisetkin
pudistelivat päätään ja katselivat paheksuvasti päämieheensä. "On
näet vanha kiista hänen ja meidän kesken noista viidestäkymmenestä
vuodesta. Nyt hän inttää olevansa oikeassa, siinä koko juttu, mutta
meidän ajatusmeininkimme on se, että hän ei ole oikeassa. Hän on
käynyt heikommaksi, saattaahan siinä olla perää. Monasti on ihmisellä
enemmän voimia, monasti vähemmän. Mutta mitä miehen senvuoksi
tarvitsee hätäillä, että hänen olisi täältä erottava? Tahdonpa
sanoa teille, herra Wohlfart, mitä se tuommoinen on, se on pelkkää
huikentelua hänen puoleltaan."

Kaikki jättiläiset vahvistivat ankaralla päänhuojutuksella puhujan
väitteen todeksi.

"Sitä tuntee yhtäällä ja sitä tuntee toisaalla", puuttui kiistan
esine itsekin puheeseen; "sitä leijuu ilmassa, se iskee vähitellen
ihmisen kimppuun, syö ensin voimat häneltä, sitten hengenvedonkin. Ja
jaloista se alkaa ja siirtyy sitten ylemmäksi." Hän osotti kädellään
turvonneita jalkojaan.

"Käykö ylhäällä oleminen teille vaikeaksi?" kysyi Anton.

"Siinäpä se miksi juuri onkin", vastasi jättiläinen, "ylhäällä olo
käy minulle päivä päivältä yhä happamammaksi. Ja sen minä sanon
sinulle, Wilhelm", hän jatkoi äskeiseen puhujaan kääntyen, "kahden
viikon perästä lakkaa sekin; silloin ei muu ole hapanta kuin teidän
sitruunanne ja toivoakseni myöskin teidän naamanne parin tunnin ajan
tai iltaan saakka. Silloin pitää teidän jälleen tulla tänne ja istua
tämän pöydän ympärille. Minä pidän huolta, että olutkannu seisoo
taas samalla paikalla kuin nyt; ja silloin te voitte puhella ukko
Sturmista kuten ainakin toverista, joka on käynyt levolle eikä enää
koskaan nostele raskaita kuormia; sillä minun arveluni mukaan siinä
paikassa, mihin me täältä joudumme, ei mikään ole raskasta."

"Siinä sen nyt kuulette", virkkoi Wilhelm huolestuneena, "kuinka
huikentelevainen hän taasen on."

"Mitä lääkäri sanoo teidän sairaudestanne?" tiedusti Anton.

"Niin, tohtoriko?" kysyi ukko Sturm. "Jos häneltä kävisi kyselemään,
niin olisi hänellä kai paljonkin sanomista; mutta häneltäpä ei
kyselläkään. Meidän kesken sanoen ei noihin lääkäreihinkään ole
yhtään luottamista. Saattavathan ne tietää, mitä monenkin ihmisen
sisässä on vikaa, en sitä kiellä;, mutta mistä ne tietäisivät, mitä
meikäläisen sisässä on? Eihän niistä yksikään kykene nostamaan
tynnöriä!"

"Jollei teillä ole muuta lääkäriä, hyvä herra Sturm, niin minäpä
tahdon olla teidän lääkärinne ja aloitan nyt heti", huudahti Anton,
riensi akkunan luo ja avasi sen molemmat puoliskot selälleen. "Jos
hengitys käy teille vaikeaksi, niin tämä sakea ilma on teille
kerrassaan myrkkyä, ja jos jalkojanne särkee, niin te ette saa enää
juodakaan." Hän kantoi olutkannun toiselle pöydälle.

"Katsoppas, katsoppas vain", sanoi Sturm seuraten Antonin touhua,
"tarkoituksenne on hyvä, mutta ei siitä ole apua. Vähäläntäinen
savu pitää huoneen lämpöisenä, ja olueen me lastaajat olemme kerta
kaikkiaan tottuneet. Kun istun koko päivän yksinäni tällä lavitsalla,
ilman työtä ja ilman ihmiskasvoja ympärilläni, niin on minulle
iloksi, että toverini iltaisin pitävät minulle seuraa. He tarinoivat
silloin kanssani, ja minä kuulen heidän äänensä niinkuin ennenkin ja
kuulen jotain liikkeestäkin ja muusta maailmanmenosta."

"Mutta teidän itsenne pitäisi ainakin luopua oluesta ja välttää
tupakansavua", sanoi Anton. "Oma poikanne sanoisi teille saman, ja
kun hän ei ole täällä, niin sallikaa minun olla hänen sijassaan." Hän
kääntyi toisiin lastaajiin. "Minä todistan hänelle itselleen että hän
on väärässä, jättäkääppä vain puoleksi tunniksi minut kahdenkesken
hänen kanssaan."

Jättiläiset poistuivat, Anton istahti sairasta vastapäätä ja rupesi
puhelemaan siitä aiheesta, mikä enimmän ilahuttaa jokaista isää,
hänen pojastaan.

Sturm unohti synkät aavistuksensa ja tuli mitä onnellisimmalle
tuulelle. Vihdoin hän katsahti Antoniin silmiään suistellen ja sanoi,
kumartuen lähemmäksi häntä: "Yhdeksäntoistasataa taaleriahan niitä
oli, niin! Hän kävi sitten vielä kerran jälestäkinpäin täällä."

"Ettehän te vain hänelle mitään antanut?" kysyi Anton huolissaan.

"Kysymys oli vain sadasta taalerista", sanoi vanhus
anteeksipyydellen. "Nyt hän on kuollut, se nuori herra parka; hän
näytti niin veikeältä pienessä nyöritakissaan. Niin kauan kuin
ihminen vielä on poika, hän ei saisi kuolla, sillä siitä tulee isälle
suuri sydänsuru."

"Saamisestanne olen puhunut herra von Finkin kanssa", Anton ilmoitti;
"hän pitää huolta, että rahat maksetaan teille."

"Ei minulle vaan Karlille", oikaisi vanhus ja katseli ympärilleen
huoneessa. "Ja te, herra Wohlfart, ottanette kai huoleksenne jättää
Karlin käsiin, mitä minulla on tuossa rauta-arkussa, jos minun itseni
ei ole enää sallittu nähdä pienokaistani."

"Jollette heitä tuollaisia ajatuksia, Sturm", huudahti Anton, "niin
minusta tulee teidän vihamiehenne ja minä tulen tästä lähtien
menettelemään aivan säälimättömästi teitä kohtaan. Huomenaamulla
tulen jälleen tänne ja tuon mukanani herra Schröterin lääkärin."

"Saattaahan hän olla hyvä mies", vastasi Sturm; "ainakin saavat hänen
hevosensa runsaasti rehua, sillä ne ovat lihavat ja vahvat, mutta ei
hänestäkään ole minulle apua."

Seuraavana aamuna lääkäri kävikin potilasta katsomassa.

"En minä vielä pitäisi hänen tilaansa vaarallisena", hän sanoi
jälkeenpäin Antonille; "hänen jalkansa ovat tosin turvonneet, mutta
sekin saattaa parata; mutta, tuo toimeton istuva elämä on hänen
vahvalle ruumiilleen niin epäterveellinen ja hänen oluennauttimisensa
siksi liiallinen, että ne voivat sangen pian kehittää hänen
sairautensa vaaralliseen käänteeseen."

Anton kirjoitti tästä heti Karlille ja lisäsi: "Näissä olosuhteissa
minua huolettaa suuresti isäsi luja usko siihen, ettei hän jää
viisikymmenvuotisen syntymäpäivän jälkeen elämään. Parasta olisi, jos
itse voisit tulla tänne niiden päivien ajaksi."

       *       *       *       *       *

Sittekuin Anton oli Karlille kirjoittanut, oli kulunut useita päiviä,
joiden kuluessa hän oli ahkeraan käynyt sairasta katsomassa. Sturmin
terveydentilassa ei ollut tapahtunut mitään huomattavaa muutosta,
mutta hän pysyi sitkeästi päätöksessään, että viisikymmentä vuotta
täytettyään hän siirtyisi toiseen elämään. Eräänä aamuna tuli talon
palvelija Antonin huoneeseen ja ilmoitti, että lastaaja Sturm tahtoi
heti saada tavata häntä.

"Onko hän käynyt huonommaksi?" kysyi Anton säikähtyen. "Minä lähden
oitis hänen kotiinsa."

"Hän on itse täällä, istuu vaunuissaan portin edessä", sanoi
palvelija.

Anton kiiruhti kadulle. Siellä korottivat portin edessä isot
rahtivankkurit; pajuista kudotun vaunukorin ylle oli viritetty
isoja tynnörinvanteita ja niille levitetty valkoinen palttinapeite.
Peitteen reuna heilahti edestä syrjään ja isä Sturmin hirmuiseen
karvalakkiin peitetty pää pistihe ulos. Vanhus silmäili korkeudestaan
Antoniin ja ympärille keräytyneihin makasiinirenkeihin kuten sadun
Ruprecht jättiläinen peljästyneisiin pikku lapsiin. Mutta hänen omat
kasvonsa näyttivät hyvin huolekkailta, kun hän kurotti Antonille
paperilehden. "Ottakaappa tuo, herra Wohlfart, ja lukekaa se.
Semmoisen kirjeen olen saanut Karl paralta. Minun täytyy heti lähteä
hänen luokseen. -- Rosminin takapuolelle", hän lisäsi selittävästi
rotevalle ajomiehelle, joka seisoi vaunujen vierellä, Anton silmäsi
kirjeeseen, joka oli metsänvartijan tökeröä käsialaa, ja luki
ällistyneenä seuraavaa:

"Rakas isä, minä en voi tulla sinun luoksesi, koska viitakemies
hakkasi kädestäni irti loputkin sormet. Senvuoksi pyydän sinua
heti tämän kirjeen saatuasi matkustamaan poloisen poikasi luo.
Hanki itsellesi isot vaunut ja aja niillä Rosminiin saakka. Siellä
seisautat Punaisen hirven kievarin eteen. Hirven pihalla odottavat
sinua toiset vaunut ja eräs tämän tilan rengeistä. Hän ei osaa saksan
sanaakaan, mutta on muuten kelpo mies, ja hän tuntee sinut kohta.
Matkaa varten ostat isot turkit ja turkissaappaatkin; saappaiden
pitää mennä polvien yläpuolelle ja olla teristä nahalla päällystetyt.
Jollet isoihin koipiisi löydä sopivan suuruisia saappaita, niin saa
kummisetä turkkuri vielä yön tienoona kuroa kokoon nahkoja sinun
sääriesi ympärille. Tervehdi herra Wohlfartia. Uskollinen poikasi
Karl."

Anton piteli kirjettä kädessään eikä aluksi tiennyt mitä uskoa.

"Mitäs te sanotte tuosta uudesta onnettomuudesta?" kysyi jättiläinen
murheellisena.

"Joka tapauksessa teidän täytyy oitis lähteä poikanne luo", vakuutti
Anton.

"Tietenkin minun täytyy", nyökkäsi vanhus. "Mutta tuo onnettomuus
koskee minuun kovasti, varsinkin juuri nyt, kun ylihuomenna täyttyvät
ne viisikymmentä ajast'aikaa."

Nyt älysi Anton jo asianlaidan. "Oletteko sitten myöskin
varustautunut, niinkuin Karl tahtoo?"

"Olen maar", sanoi jättiläinen ja löi palttinapeitteen kokonaan
syrjään. "Kaikki on reilassa, turkit ja saappaatkin."

Suureen sudennahkaturkkiin kiedottuna Sturm täytti vankkurien koko
takatilan. Sudennahkoja oli neulottu hänen jalkojensakin ympärille;
niin että jos hän koskaan oli näyttänyt hirviöltä, niin nyt ainakin.
Hänen korkea karvalakkinsa kohotti kattopeitettä kupuralle, ja
hänen sääripylväänsä täyttivät koko etu- ja takaistuinten välisen
tilan. Mitä tyhjää tilaa vaunuihin vielä jäi, siihen oli ahdettu
eväsmyttyjä, joita toverit olivat taidokkaasti köytelleet kokoon;
pieniä nassakoita ja arkkusia oli sullottu hänen ympärilleen,
ja kattovanteesta heilui hänen kasvojensa kohdalla savustettu
makkarapötky ja kookas matkapullo. Siten hän istui eväittensä
ympäröimänä kuin mikäkin alkuaikojen luolakarhu talvivarojensa
keskellä. Kupeelle oli vyötetty mahtava sapeli. "Niiden
viitakemiesten varalle", hän sanoi ja puristeli sitä tuimasti. --
"Nyt minulla olisi vielä suuri pyyntö teille tehtävänä", hän jatkoi.
"Taloni avain on Wilhemin hallussa, ja tämän lippaan pyydän teidän
säilyttämään; siinä on kaikki, mitä oli vuoteeni alla olevassa
rauta-arkussa. Säilyttäkää se Karlia varten."

"Minä jätän lippaan herra Schröterin huostaan", vastasi Anton; "hän
on lähtenyt asemalle, mistä hänen pitäisi aivan pian palata."

"Sanokaa hänelle minulta terveisiä", pyysi jättiläinen, "hänelle
ja neiti Sabinelle; ja sanokaa molemmille, että minä kiitän heitä
sydämellisesti kaikesta ystävällisyydestä, jota he koko elämäni
ajan ovat osoittaneet minulle ja Karl pikkuiselle." -- Liikutetuin
mielin hän katseli hämärään porttiholviin. "Monta hauskaa vuotta
olen tuolla sisällä nostellut taakkoja; jos sentnerinpunnustenne
kädensijat ovat kuluneet kirkkaiksi, niin ovat minunkin käteni
siihen rehellisesti myötävaikuttaneet. Mitä kaikkea tämä liike on
saanut kokea kolmenkymmenen ajast'ajan kuluessa, sen minäkin olen
kokenut mukana, iloista ja surullista; mutta voinen sanoa hyvillä
mielin, herra Wohlfart, että aina heiluivat meidän kätemme. --
Minä en enää tule vierittelemään teidän tynnöreitänne", huusi hän
makasiinirengeille, "ja toinen mies saa nostaa teille tikapuut
rahtikuormia vastaan. Muistelkaa joskus ukko Sturmia, kun köyttelette
sokeritynnöreitä vaunuihin. Ei mikään kestä ikuisesti tämän pahaisen
maan päällä, väkevällekin lähestyy hänen loppunsa; mutta tämän
kauppaliikkeen, herra Wohlfart, pitää pysyä pystyssä ja kukoistaa,
niin kauan kuin sillä on johtaja sellainen kuin nykyinen, ja miehiä
konttorissa sellaisia kuin te, ja rehellisiä käsivarsia häärimässä
ison vaa'an ympärillä. Se on minun sydämeni toivomus." -- Hän risti
nyrkkinsä sylissään, ja isot kyynel karpalot vierivät hänen turpeille
poskilleen. "Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun, herra Wohlfart,
antakaa minun puristaa kättänne." Hän veti hirmuisen varsikintaan
kourastaan ja kurotti kätensä ulos vaunuista. "Ja tekin, Peter,
Franz, Gottfrid ja keitä täällä on makasiinimiehiä, jääkää hyvästi
ja muistelkaa suopeasti minua." -- Sabinen koira tuli häntäänsä
viuhtoen vaunujen luo ja hyppeli lähtijää vastaan. "Siinähän on
vanha Plutokin!" huudahti Sturm ja silitti koiran päätä. "Hyvästi,
Pluto!" Koira nuoli hänen kättään. "Hyvästi kaikki, hyvästi! -- Nyt
Rosminia kohti, ajuri!" Sitten hän vetäytyi takaisin vaunutelttaansa.
Vankkurit vierivät kolisten katukivityksellä; hetken perästä avautui
palttinapeite vielä kerran takaapäin, Sturmin mahtava pää pisti esiin
ja hän heilutti kättään portilla seisoville.

Anton oli monen päivän mittaan hyvin huolissaan vanhan Sturmin
kohtalosta. Viimein toi posti hänelle kirjeen Karlilta.

"Rakas herra Wohlfart", kirjoitti tämä, "te olette ehkä jo
arvannutkin, minkävuoksi lähetin sellaisen kirjeen Goljatilleni.
Hänen täytyi lähteä ulos huonepöksästään, ja minun täytyi jollakin
tapaa voittaa hänen härkäpäisyytensä syntymäpäivänsä suhteen.
Senvuoksi sepitin hädissäni kokoon pienen hätävalheen. Se luonnistui
seuraavasti.

"Hänen syntymäpäivänsä aattona odotteli meidän renkimme häntä
Punahirvessä Rosminissa. Itse olin ratsastanut kadun toisella
puolella olevaan kapakkaan nähdäkseni miten isä tuli ja miltä hän
näytti. Puolenpäivän tienoissa jyryyttelivätkin hänen vankkurinsa
verkalleen määräpaikkaan. Ajomies auttoi isän alas niistä, ja
sekös oli ukille vaikea urakka, niin että kävin ihan hätiini hänen
säärilaitoksistaan; mutta syy oli enemmän hänen raskaissa turkeissaan
ja vaunujen tärinässä, joka oli pannut isän jäsenet turroiksi.

"Kadulle päästyään ukki kaivoi kirjeeni käteensä ja luki siitä jotain,
sitten hän asettui hajasäärin meidän Joschin eteen, joka myöskin oli
tölmähtänyt vaunujen luo ja oli olevinaan täysi ummikko, joka ei
ymmärtänyt sanaakaan saksaa. Isä viittilöi hänelle käsillään ja teki
monenlaisia merkkejä ja hirvittäviä liikkeitä. Hän piteli kättään
parin jalan korkeudella maasta, ja kun renki yhä pudisteli päätään,
kyyristyi ukki itse perin matalaksi. Sen piti mukamas merkitä,
että hän tahtoi 'kääpiönsä' luo, mutta tuotahan ei Josch saattanut
arvata; silloin koppasi isä hänen molemmat kätensä ranteista toiseen
kouraansa ja heilutti toisella kirjettä niin kiivaasti Joschin nenän
edessä, että renkiparka, joka muutenkin oli kovin säikähtynyt noin
isoa miestä, reuhtoi kaikista voimistaan päästäkseen pakoon. Vihdoin
saatiin ukki kuitenkin kaikkine tavaroineen siirretyksi meidän
kuomuvaunuihimme, sittekun hän ensiksi oli kiertänyt niitä muutamaan
kertaan ja nuuskinut niitä hyvin epäluuloisesti. Sitten lähdettiin
matkaan. Rengille olin sanonut, että hän ajaisi suoraa tietä
metsänvartijan asuntoon, ja metsänvartijan kanssa olin sopinut asiat
valmiiksi.

"Minä ratsastin edeltä metsäpolkua pitkin, ja kun vaunut iltapuoleen
tulla kolisivat, hyppäsin metsänvartijan sänkyyn ja annoin sitoa
käteni kiinni peiton alle, jotta en ilon remakassa vetäisi sitä
esiin. Kun ukki astui vuoteeni viereen, oli hän niin liikutettu että
itki, ja minun teki sydämessäni julman pahaa, kun minun täytyi vetää
häntä nenästä. Kerroin hänelle että vointini oli jo parempi ja että
lääkäri oli luvannut, että jo huomenissa saisin nousta vuoteesta.
Sitten hän kävi levollisemmaksi ja sanoi hyvin tärkeän näköisenä,
että sekös oli hänelle mieleen, sillä huomenna oli hänellä suuri
päivä, ja silloin minä vuorostani saisin istua hänen vuoteensa
ääressä. Ja sitten alkoi se vanha järjetön pajatus uudelleen. Mutta
eipä aikaakaan kun hän jälleen tuli iloiselle päälle; metsänvartija
yhtyi seuraamme ja me söimme minun sänkyni laidalla, mitä armollinen
neiti oli lähettänyt linnasta. Meidän oluttamme ukkeli morkkasi
huonoksi; sitten valmisti metsänvartija totia ja me ryyppäsimme
aika rohkeasti, isä hukuttaakseen piinallisia ajatuksiaan,
minä vaimentaakseni muka poikkihakatun kädentynkäni tuskia ja
metsänvartija vain seuran vuoksi.

"Pitkästä matkasta, lämpimästä pirtistä ja väkevästä todista ukkia
rupesi pian nukuttamaan. Minä olin toimittanut metsänvartijan
pirttiin ison sängyn. Isä suuteli minua päähän toivottaessaan hyvää
yötä, silitteli peitettäni ja sanoi: 'Huomenna se siis tapahtuu,
Peukaloiseni.' Ja kohta kun hän oli käynyt vuoteeseen, veteli hän
jo raskaita unia. Eikä siitä unesta tahtonut tulla loppuakaan! Minä
nousin metsänvartijan sängystä ja valvoin koko yön hänen vieressään
pirtissä; ja aika tuskallinen yö se olikin, minun täytyi vähän päästä
kuuristua kuuntelemaan hänen hengitystään. Vasta myöhään seuraavana
aamuna hän heräsi.

"Kohta kuin vanhus rupesi narisuttamaan vuodettaan, tuli
metsänvartija pirttiin, ja jo kynnyksellä hän löi kämmenensä
yhteen ja huuteli huutelemistaan: 'No mutta herra Sturm, kuinka te
olette saattanutkaan!' -- 'Mitäs tässä sitten on saatettu aikaan?'
kysyi ukki vielä puoleksi unenpöpperössä ja katseli ällistyneenä
ympärilleen oudossa huoneessa. Metsänvartijan linnut pitivät aika
melua, ja kaikki muukin komento tuntui hänestä niin merkilliseltä,
ettei hän oikein tiennyt oliko hän vielä tässä maailmassa vai
jo tulevassa. 'Missäs minä oikein olenkaan?' hän älähti, 'eihän
tämmöisestä paikasta puhuta raamatussa mitään.' Mutta metsänvartija
jatkoi vain päivittelyään: 'Enpä tällaisesta ole vielä koskaan
kuullut!' -- kunnes ukki kävi oikein hätiinsä ja kysyi hirmustuneena:
'Mitä sitten on oikein tapahtunutkaan?' -- 'Mitäkö on tapahtunut!'
huusi metsänvartija; 'te olette nukkunut yhtäpäätä yhden yön ja
yhden päivän ja vielä yhden yön!' -- 'Maltappa, maltappa, kuoma',
sanoi isä, 'tänäänhän on kolmastoista päivä, ja se on keskiviikko.'
-- 'Eipäs olekaan', väitti metsänvartija, 'tänään on neljästoista
päivä ja torstai.' Ja siitäkös heille riitti kiistelyä. Viimein
metsänvartija nouti allakkansa, johon hän oli vetänyt paksun viivan
ohi menneiden päivien ja myöskin nykyisen keskiviikon yli; ja hän
oli tiistain kohdalle kirjoittanut reunaan: 'Tänään kello 7 tuli
vouti Sturmin isä tänne, julman iso mies, ja sietää paljon totia',
ja keskiviikon kohdalle: 'Tänään tuo isä on nukkunut yhtämittaa
koko päivän.' Hän piti allakkaa ukkelin nenän edessä, tämä katseli
siihen ja joutui viimein aivan pyörälle päästä: 'Oikein! Tässähän se
on kirjallisesti. Tiistaina kello 7 minä tänne tulin; iso koko ja
toti, se käy yhteen; keskiviikko, se on kuitattu; ja tänään on meillä
torstai, neljästoista päivä.' Hän laski allakan kädestään ja istui
vallan ymmällään vuoteensa laidalle. 'Missä on poikani Karl?' huusi
hän vihdoin jyrähtävällä äänellä.

"Nyt astuin minäkin makuuhuoneesta pirttiin, käteni olin köyttänyt
kiinni takin alle, ja sitten minä teeskentelin niinkuin
metsänvartijakin, kunnes ukkini lopulta huudahti: 'Tämähän on
kuin loihdittua, en tiedä mitä minun oikein pitää ajatella.' --
'Etkö sinä huomaakaan', minä sanoin, 'että olen jo pystyssä? Eilen
keskiviikkona, sinun nukkuessasi, kävi lääkäri täällä ja lupasi että
saisin tänään nousta ylös. Nyt olen jo niin vahva, että jaksan nostaa
tämän tuolin suoralla kädellä.' -- 'Älä nostele mitään raskasta',
pyysi ukki hädissään. 'Ja sinunkin vuoksesi puhuin tohtorin kanssa',
minä puhelin edelleen; 'hän on hyvin viisas mies ja sanoi: Joko
-- tahi; joko hän heittää henkensä tahi nukkuu hän vaarallisen
ajankohdan ohi. Jos hän saa nukutuksi koko päivän, niin hän on
pelastettu. En kiellä hänen tilansa vaarallisuutta, sellaista sattuu
joskus ihmisille.' -- 'Meille lastaajille eritoten', tokasi ukkeli.

"Sitten me saimme hänet viimeinkin nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan.
Ja sitte hän olikin aika pirteällä tuulella. Mutta koko päivän minä
pidin hänestä vaarin enkä väistynyt hänen viereltään. Ulos hän ei
saanut pistää lainkaan nokkaansa. Ja sittekin uhkasi koko juonemme
mennä myttyyn, kun ulkokartanon vouti tuli minua tapaamaan. Onneksi
oli metsänvartija kuitenkin lukinnut veräjän ja ehätti pihalle häntä
vastaan sekä neuvoi miten hänen piti puhua. Kun vouti tuli sisään,
huusi isä jo kaukaa hänelle vastaan: 'Mikä päivä tänään on, toveri?'
-- 'Torstaihan tänään on', vouti vastasi, 'neljästoista päivä.'
Silloin nauroi isä koko naamallaan ja huusi: 'No nyt se ainakin on
varma, nyt sen uskon!' Vielä yhden yön hän nukkui metsänvartijan
luona, kunnes oli tykkänään päässyt syntymäpäivätuskistaan.

"Seuraavana päivänä vein isän vaunuissa kartanoon ja saatoin hänet
minun huonettani vastapäätä olevaan kamariin, jossa niittymestari
oli asustanut. Sen olin aika joutua sisustanut asuttavaan kuntoon,
herra von Fink oli lähettänyt linnasta tukevia huonekaluja, minä olin
vienyt isälle vanhan Blücherin kuvan seinälle ja punatulkkuhäkin
akkunalaudalle, asettanut sinne höyläpenkin ja vähän muuta
tarvekalua. Ja sisään käytyämme sanoin hänelle: 'Tämä on nyt sinun
asuntosi, isä. Sinun täytyy jäädä tänne minun luokseni.' -- 'Ohoo',
sanoi ukki, 'ei se vain niin helposti käy päinsä, Peukaloiseni.' --
'Käymän sen pitää', minä sanoin, 'minä tahdon sen, herra von Fink sen
tahtoo, herra Wohlfart sen tahtoo ja herra Schröter sen tahtoo. Nyt
saat vain kauniisti taipua. Me emme enää eroa toisistamme, niin kauan
kuin kumpikin olemme täällä maan päällä.'

"Ja sitten minä otin sidotun käteni esiin takin alta ja pidin hänelle
ankaran nuhdesaarnan, kuinka epäterveellistä elämää hän tähän asti
oli viettänyt ja kuinka hän hupsujen päähänpistojen takia oli aikonut
erota minusta; ja tällaista paukutin hänen korviinsa, kunnes ukki
kävi vallan pehmeäksi ja lupasi minulle sen seitsemän hyvää ja
kahdeksan kaunista. Sitten tuli herra von Fink linnasta ja alkoi
haastella isän kanssa hupaiseen tapaansa, ja iltapäivällä tuli
neitikin ja talutti itseään herra paroonia. Sokea herra mielistyi
mainiosti isään, tämän jyrähtelevä ääni oli hänelle hyvin mieleen,
ja vähän päästä hänen täytyi hyppysillään tunnustella kuinka iso
minun ukkini oikein oli; ja poislähtiessään hän sanoi tätä ihan
mieleisekseen mieheksi. Ja perää siinä lieneekin, sillä herra tulee
joka iltapäivä isän luo tämän pikku kamariin ja kuuntelee kuinka hän
veistelee ja paukuttaa.

"Vielä on isä hyvin ihmeissään kaikesta mitä hän täällä näkee;
siitäkään päivästä, jonka ohi hän muka nukkui, hän ei ole vielä
oikein selvillä, vaikka jotain petkutusta hän arvaileekin; sillä
monesti hän tarinoidessamme pyörittää minun päätäni ja haukkuu
veijariksi. Tätä sanaa hän nyt kai rupeaa käyttämään entisen
'kääpiön' asemasta, vaikka se on vielä paljon pahempi kartanon voudin
asemassa olevalle miehelle. Hän aikoo vasituiseksi työkseen ruveta
valmistamaan rattaanpyöriä; tänään hän jo nikarteli kaplaspuita.
Pelkään vain, että hänen pyöränsä tulevat liika jykeviä ja raskaita.
-- Olen oikein iloinen kun sain hänet tänne, ja että kaikki luisti
sentään sikseenkin siloisesti; kun hän nyt vain pääsee tämän talven
yli, niin panen hänet juoksemaan heikkouden pois sääristään. Pikku
talonsa siellä kaupungissa hän tahtoo myydä, mutta ainoastaan
jollekin lastaajalle. Hän pyytää teitä tarjoamaan sitä Wilhelmille,
jolla on vuokra-asunto; hän saa sen huokeammalla kuin jokin vieras."


6.

Muutamia päiviä Hippuksen salaperäisen katoamisen jälkeen Anton
istui huoneessaan ja kirjoitti Finkille. Hän kertoi tälle, että
nurkkasihteerin ruumis oli löydetty kaupungin alapuolella virrasta
tokeen luota, mutta että kuolemansyystä ei oltu selvillä. Muuan lapsi
siitä talosta, jossa vainaja oli asunut, oli kertonut että tämä oli
kotitarkastuspäivän illalla tullut häntä vastaan kadulla lähellä
taloa; sen jälkeen häntä ei oltu enää nähty. Näin ollen ei itsemurha
ole mahdoton. Poliisivirkamies oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä,
että silmille lyöty hattu todisti vieraan käden olleen pelissä
mukana. Asuntoa läpikotasin tarkastettaessa ei mitään papereita
löydetty. Poliisin jatkuvista toimenpiteistä ei myöskään ole ollut
mitään tulosta. Hänen yksityinen mielipiteensä tuosta hirveästä
tapahtumasta on, että Itzigillä oli siinäkin jotain osaa.

Silloin avautui hänen huoneensa ovi, galizialainen kauhtanamies
astui sisään ja laski sanaakaan sanomatta vanhat rillit, joissa oli
ruostuneet terässangat, Antonin eteen pöydälle. Anton katsahti miehen
vääristyneisiin kasvoihin ja hypähti pystyyn.

"Hänen rillit!" kuiskutti Tinkeles käheästi, "mie löysin ne veden
vierest'. Aaprahamin Jumala sentään, ett' ihmisen pittä koke
semmottinen säikähdys!"

"Kenen rillit ne ovat, ja mistä te ne löysitte?" kysyi Anton. Hän
aavisteli sitä, mitä reppurilla ei ollut voimaa eikä rohkeutta sanoa.
"Tulkaahan toki tolkuillenne, Tinkeles, ja puhukaa." Hän itsekin
katseli arastellen noita himmeitä laseja.

"Se ei voi pysyä salass', se huutaa ihan taivasse ast'!" parkasi
galizialainen väkevän mielenliikutuksen valtaamana. "Te saa kuulla
nyt kaikki, miten juttu kävi. Kaks' päivää sen jälkeen kuin mie
puhuin teidän kanss' niist' sadast' taalerist', mie menin illalla
Löbel Pinkuksen luo nukkumaan. Juur' kuin mie astun sissä taloon,
tölmähtää pimeess' yks' mies mua vastaan. Mie aattelen, oleeko se
Itzig vai eikö ole? Mie sanon itsellen, se maar on Itzig; noin
se juoksee, kun sill' on kiiru. Kun mie sitt' tulen ylös isoon
vierastuppa, on siell' kaikki tyhjää, ja mie istun pöydän viereen ja
kattelen läpi miun lompakon. Ja kun mie siinä istun, niin käy ulkon'
kova tuuli ja jokin koputtaa parvekkeell', ja koputtaa ja koputtaa
yht'mittaa, aivan kuin olis siell' ulkon' joku, joka tahtoo päästä
sissä eik' saa ovea auk'. Mie julmast' säikähdin ja pistin kiiruust'
miun kirjeet lompakkoon ja huusin: jos siell' kuka on, niin huutamas,
ett' mie tiedän! Ei kuka ikin' vastaa, mut koputtaa vain yht'mittaa
oveen. Silloin mie rohkaisin miun sydämein ja otin lampun kätte ja
menin ulos parvekkeell' ja syynäsin joka nurkan. Vaan eihän siell'
kettä ollut. Ja jälleen se koputtaa ihan miun nenän edess', niin ett
miun polvet tutisemaan rupes'; sitt' lennähti auki yks' ovi, joka
ei koskaan oo auki, ja ovelt' vei traput alas vette. Kun mie sitt'
lampun kanss' kattelin trappujalas, niin mie näin ett' yks' märkä
jalk' on tallannut trappujja noussut ylös; samoj' jalanjälkki näkyi
myös parvekkeell' ja aina sissä tuppa asti, märkki jälkki pitkin
permantoa. Ja mie sit' kovast' ihmettelin ja sanoin miull ittellen:
Schmeie, olenko mie sanonut, kuka se yöll' on noussut vedest' tänne
tuppa asti ja jättänyt jälestään oven auk' kuin mikä kummituinen? Se
ei sinuun kuulu yhtä mittä, mie sanon miull' ittellen, se ei ole siun
asia. Ja mie pelkkäsin juur' julmast'.

"Ja ennenkuin mie sulke oven, mie viel' kerran kattelin lampun
valoss'. Ja mie rohkaisin taas miun mielt' ja astuin alas yks' trappu
ain' kerrassaan; ai vai, herra Wohlfart, se oli yks' hirmuinen
urakka! Tuuli ulisi ja koetti puhaltaa miult' lampun sammuksiin, ja
se tie trappuj' alas oli just' niin pimee kuin ois hypännyt alas
kaivoon. Ja mitä mie sielt' alhaalt sitte löysin, oli just' nämät",
-- hän viittasi silmälaseihin -- "samat klasit, kuin se vainaa piti
nokallans' niin kauan kuin eli."

"Mistä te tiedätte, että juuri nämä ovat vainajan silmälasit?" kysyi
Anton jännitettynä.

"Ka mie tunnen ne tuost' niveleest', kuin on sidott' kiinni mustall'
langall'. Mie näin sen vainaan monest' ennen Pinkuksen pirtiss',
just' nämä klasit nenäll'. Sitt' mie pistin klasit taskuun ja
ajattelin itteksen', etten mie puhu yhtä mittä niist' Pinkukselle,
vaan vien Hippukselle ittellens ja saan hänelt' vähän vaivoistan'.
Ja mie oon kantanut noit' klasei taskussan' aina tähän päivään ast'
ja ootellut Hippusta; ja kun hänt' ei kuulunut, niin mie kysyin
Pinkukselt', että missä se mies viipyy, ja Pinkus vastas' miulle:
'Ka mistä mie tietä, miss' se viipyy.' Mut tänään puoliselt', kun
mie jälleen menin majataloon, juoksee Pinkus miun vastaan ja sanoo:
'Schmeie', sanoo, 'jos sie tahto puhua Hippuksen kanss', niin mene
vette ja hae sielt'; hän hukkui sinne vette.' Ja miull' tuli niin
julmast' paha olla kuin olis joku ampunut miun sydämen läpi, kun
hän sanoi: Mene vette ja hae sielt'. Ja minun piti pidellä kiinni
seinäst'."

Anton riensi pöytänsä ääreen ja kirjoitti muutaman rivin
poliisivirkamiehelle, joka vast'ikään oli ollut hänen vieraanaan,
soitti palvelijaa ja käski tämän mitä joutuisimmin toimittamaan
kirjeen perille.

Sillävälin oli Tinkeles aivan murtuneena miehenä lysähtänyt tuolille,
tirkisteli pöydälle ja supisi käsittämättömiä sanoja.

Miltei yhtä järkytettynä Anton alkoi astella edestakaisin huoneessa.
Kaamea hiljaisuus vallitsi. Vain kerran sen keskeytti galizialainen,
kun hän muutti mutinansa selviksi sanoiksi kysyen: "Luuleeks' herra
Wohlfart, ett' nuo klasit maksaa ne sata taalerii, kuin te säilyttää
miun hyväks' teidän pöytälaatikoss?"

"En tiedä vielä", vastasi Anton kuivasti ja aloitti jälleen astelunsa.

Schmeie vaipui äskeiseen tympeyteensä, huokaili ahkeraan, löi joskus
värisevät kämmenensä yhteen ja päästeli kaameita kurkkuääniä.
Vihdoin hän jälleen katsahti arastellen ylös ja sanoi: "Tai ainakin
viisikymment' taalerii?"

"Lopettakaa jo tuo kurja tinkimisenne!" ärähti Anton tuimasti.

"Kuinka miun pittä lopetta?" parkasi Tinkeles hirmustuneena; "miun
pittä kestää julmat tuskat ja peikot, eikä siit' makseta yhtä mitta?"
ja jälleen hän vaipui murheelliseen mutinaansa.

Tämä surkea seuranpito päättyi, kun poliisimies saapui. Tuo älykäs
mies antoi reppurin toistaa vielä kerran juttunsa, jonka hän merkitsi
lyhyesti muistiin, pisti silmälasit taskuunsa, tilasi ajurinvaunut
itselleen ja vastaanhangoittelevalle Tinkelekselle sekä lausui
poislähtiessään Antonille: "Olkaa varma siitä, että juttu kehittyy
nopeasti ratkaisuunsa. Saanko minä tahtoni perille, se on vielä
epätietoista; mutta teillä on nyt ainakin hiukan toivoa saada
käsiinne etsimänne asiakirjat."

"Ja mihin hintaan!" huudahti Anton järkytettynä.

       *       *       *       *       *

Ehrenthalin talossa olivat kaikki huoneet kirkkaasti valaistut;
alaslaskettujen akkunaverhojen läpi kumotti himmeää tuiketta ulos
tiheään vihmasateeseen, jota purkautui usvapilvistä kaduille.
Huoneitten väliovet olivat auki, niin että näki asunnon päästä
päähän, raskaita hopeisia kynttilänjalkoja seisoi vähin kaikkialla,
koreita posliinimaljakoita ja muita näkyesineitä oli ladottu esiin;
permanto oli uudestaan vahattu, yksin keittäjätärkin oli vaihtanut
iäti ryppyisen päähineensä vastasiloitettuun myssyyn; koko talo
hohteli puhtoisuuttaan ja kirkkauttaan.

Kaunis Rosalie seisoi keskellä kaikkea tätä komeutta puettuna
keltasilkkiseen hameeseen ja koristettuna purppuranpunaisilla
kukilla, ihanana kuin paratiisin huuri ja yhtä valmiina kuin nämäkin
käymään valittua miestä vastaan. Äiti silitteli hänen raskaan pukunsa
poimuja, katseli ilosta säteillen kättensä työtä ja sanoi äkillisen
äidinlemmen puuskassa: "Kuinka kaunis sinä oletkaan tänään, Rosalie,
minun ainokainen lapseni!"

Mutta Rosalie oli siksi tottunut äitinsä kehumisiin, ettei hän niistä
piitannut nytkään, vaan askarteli äkeissään rannerenkaalla, joka ei
ottanut pysyäkseen lukossa hänen täyteläisellä käsivarrellaan.

"Aivan sopimatonta oli, että Itzig osti minulle turkooseja; olisihan
hänen pitänyt tietää, etteivät ne ole nyt muodissa."

"Niillä on kuitenkin hyvä kehys", sanoi äiti tyynnytellen, "se on
raskasta kultaa, ja kaiverrustyö on ihan uusimman maun mukaista."

"Ja missä se Itzig nyt viipyykin? Tänään hänen toki pitäisi tulla
oikeaan aikaan; koko perhe on koolla, mutta sulhanen puuttuu", jatkoi
Rosalie äkäilemistään.

"Hän joutuu kyllä parahiksi", vastasi Itzigin suojelijatar;
"tiedäthän kuinka hän puuhaa ja ahertaa, jotta sinä voisit viettää
loistavaa elämää. Sinä olet tosiaankin onnellinen", sanoi hän
huoahtaen. "Nyt astut omin jaloin elämään, ja sinusta tulee kaikkien
kunnioittama rouva. Te lähdette kohta vihkimisen jälkeen ensin
muutamiksi viikoiksi maan pääkaupunkiin, missä Itzig esittelee sinut
rouvanaan minun sukulaisilleni ja missä te saatte elää kahdenkesken
rauhassa kuherruskuukautenne. Sillävälin minä järjestän teille nämä
huoneet asunnoksi ja muutan itse yläkertaan. Loppuelämäni saan
hoidella Ehrenthalia ja istua hänen kanssaan tyhjässä tuvassa."

"Pitäisikö isän tulla tänään toisten seuraan?" kysyi Rosalie
huolestuneena.

"Täytyyhän hänen toki olla mukana perheen arvon vuoksi; hänen pitää
lausua teidän päittenne yli isällinen siunauksensa."

"Hänestä on meille pelkkää häiriötä, kun hän rupee taas
laskettelemaan järjetöntä loruaan", kivahti lapsellinen tytär.

"Minä olen painanut hänelle mieleen mitä hänen pitää sanoa", äiti
vastasi, "ja hän nyökkäsi minulle merkiksi että ymmärsi puheeni."

Kuului soitettavan, ovi aukeni ja sukulaisia alkoi saapua. Kohta
täyttyivät kaikki huoneet. Naisia kahisevissa silkkihameissa, raskaat
kultakäädyt kaulassa ja säkenöivät timantit korvissa, istui isossa
sohvassa ja pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla. Kaikki olivat
enimmäkseen hyvin täyteläisiä, joukossa jokunen oikea kaunotarkin,
uhkuvia punahuulia ja polttavan mustia silmiä. Piirissä istuessaan
he muistuttivat koreaa tulpaanilavaa. Pikku ryhminä pitkin
seinävieriä seisoivat miehet, älykkäät naamat viekkaassa irvessä ja
kädet housuntaskuissa, paljon vähemmän juhlatuulella kuin naiset.
Näin odotteli sukulaispiiri ikävystyen sulhasta, jota ei ottanut
kuuluakseen.

Tulipa hän sentään vihdoin, tuo onnekas mies, jolle arpa oli
langennut kauneimmassa. Karsaasti kierteli hänen katseensa pitkin
seuraa, arastellen soinnahti hänen tervehdyksensä morsiamelle. Hän
ponnisti sielunsa voimia äärimmäiseen saakka keksiäkseen jonkin
arkipäiväisen kohteliaisuuden, jonka hän voi heittää tuolle kauniille
tytölle kuin koiralle luun; ja itsensä hänen olisi tehnyt mieli
nauraa omalle sisälliselle tyhjyydelleen. Hän ei nähnyt morsiamensa
loistavia silmiä, ihanaa kaulaa ja kukoistavaa ruumista; astuessaan
tämän luo hänen täytyi yht'äkkiä ajatella jotain muuta -- samaa, mitä
hän nykyisin alituisesti ajatteli.

Hän pyörähti nopeaan Rosalien viereltä ja kävi herrain joukkoon,
jotka kävivät paljon puheliaammiksi hänen tultuaan. Ensin kuului
nuorempain suusta välinpitämättömiä huomautuksia: "neiti Rosalie
näyttää tänään vallan hurmaavalta", ja: "tulleekohan Ehrenthal
tänään mukaan?" ja: "tämä nykyinen usvasää on sietämätöntä, se on
epäterveellistä, täytyy pitää villapaitaa ihoa vastaan"; kunnes
jonkun suusta kajahti taikasana: "neljä ja puoli prosenttia." Silloin
lakkasivat kaikki turhanpäiväiset kyselyt ja huomautukset; yleisesti
mielenkiintoinen puheenaihe oli tavoitettu. Itzig oli kaikkein
äänekkäimpiä ja hän huitoi käsillään vallan vimmatusti. Puhuttiin
kursseista, villanhinnoista ja erään liikemiehen onnettomuudesta,
joka oli pistellyt nimiään liian ahkerasti pitkiin papereihin, kunnes
välttämätön kuperkeikka tuli. Naiset oli tykkänään unohdettu; mutta
tottuneina sellaiseen kohteluun he pitelivät teekuppeja juhlallisesti
kämmenillään, silittelivät hameittensa poimuja ja liikuttelivat
sirosti kaulojaan ja käsivarsiaan, jotta käädyt ja hohtokivet oikein
kimaltelisivat kynttiläin valossa.

Silloin häiriytyi puhelu vähäksi aikaa, kun ovi aukeni ja yleinen
hiljaisuuden vallitessa raskas pyörätuoli työnnettiin saliin.

Tuolissa istui vanha mies, jolla oli valkoinen tukka, paksut
turvonneet kasvot, kaksi jäykästi eteensä tuijottavaa mulkosilmää,
kumarainen ryhti ja hervottomat kädet riippuen käsinojien yli. Se oli
entinen Hirsch Ehrenthal, nyt tylsämielinen äijä parka. Kun tuoli
oli pyörinyt keskelle lattiata, katseli vanhus hitaasti ympärilleen,
nyökkäili seuralle ja sanoi hänelle opetetut sanat: "Hyvää iltaa,
hyvää iltaa."

Hänen vaimonsa kumartui hänen olkansa yli ja huusi kovaa hänen
korvaansa: "Tunnetko sinä tätä herrasväkeä, joka on täällä koolla? Ne
ovat kaikki sukulaisia."

"Tiedän mä, tiedän", nyökkäsi hervoton ihmiskuva, "nythän on
illanvietto. -- Te olette kaikki menneet suureen illanviettoon ja
jättäneet minut yksin kamariini. -- Ja minä istuin hänen vuoteensa
vieressä. Missä onkaan minun Bernhardini, kun hän ei tule vanhan
isänsä tykö?"

Läsnäolijat, jotka olivat kokoutuneet nojatuolin ympärille,
peräytyivät hämillään takaisin, ja emäntä huusi jälleen vanhuksen
korvaan: "Bernhard on matkustanut pois, mutta tyttäresi Rosalie on
täällä."

"Matkustanut pois?" kertasi vanhus murheellisesti; "minnekä hän on
voinut matkustaa? Minähän tahdoin ostaa hänelle hevosen, jotta hän
saa ratsastaa, tahdoin ostaa hänelle maatilankin, jotta hän voi elää
säädyllisenä ihmisenä, jollainen hän on aina ollutkin. -- Nyt minä
tiedän", hän parahti äkkiä isoon ääneen, "kun viimeksi näin hänet,
makasi hän vuoteessaan, ja hän kohotti nyrkkinsä ja heristi sitä
isäänsä vastaan." Hän lyyhistyi kokoon tuolissaan ja vaikeroi hiljaa.

"Rosalie, tule tänne!" huusi äiti, hätäytyneenä heikkomielisen
kuvitteluista. "Kun isäsi näkee sinut, lapseni, tulee hän toisiin
ajatuksiin."

Tytär polvistui isän tuolin viereen, levittäen ensin nenäliinan
alleen. "Tunnetko minut, isä?" hän huusi.

"Tunnen minä sinut", puheli vanha mies, "nainenhan sinä olet.
Miksi tarvitsee naisen maata polvillaan maassa? Antakaa minulle
rukousvaippani ja lausukaa rukouksia. Minä tahdon polvistua sinun
sijastasi ja rukoilla, sillä meidän ylitsemme on tullut pitkä yö.
Mutta kun se on kulunut ohi, sytytämme nyt kynttilät palamaan ja
syömme juhla-aterian. Silloin on aika pukea päällemme kirjavat
vaatteet. -- Miksi sinä nyt kannat kirjavia vaatteita, kun Herra on
vihastunut seurakuntaansa?" -- Hän rupesi jupisemaan rukouksia ja
vaipui jälleen kokoon.

Rosalie nousi närkästyneenä, ja hänen äitinsä sanoi hyvin hämillään
vieraille: "Tänään hänen tilansa on huonompi kuin koskaan ennen.
Minä tahdoin, että isän piti olla mukana tyttärensä kunniapäivänä,
mutta huomaan ettei hän kykenekään toimittamaan isännän tehtäviä.
Siksi minä käyn nyt äitinä ilmoittamaan arvoisalle seuralle iloisen
uutisen." Hän tarttui juhlallisesti tyttärensä käteen ja virkkoi
sulhaselle: "Käykää lähemmäksi, Itzig."

Itzig oli tähän saakka seisonut syrjässä toisten joukossa ja
tuijottanut heikkomieliseen vanhukseen. Hän oli välisti kohautellut
hartioitaan ja pudistellut päätään pahoitellakseen sairaan järjetöntä
lörpöttelyä, koska arveli sen kuuluvan asiaan hänen suhteessaan
perheeseen. Mutta hänen silmiensä edessä väikkyi toinen ihmishahmo;
hän tiesi paremmin kuin muut läsnäolijat, kuka se täällä oikeastaan
voihkaili; hän tiesi myös, kuka oli kuollut hänelle anteeksi
antamatta. Näistä mietteistä hänet havahdutti tulevan anoppinsa ääni.
hän astui vitkalleen tämän viereen, yhäti tirkistellen sairaaseen.
Vieraat ympäröivät kehänä hänet ja Rosalien, äiti tarttui hänen
käteensä.

Silloin rupesi vanhus nojatuolissaan jälleen pakisemaan. "Olkaa
hiljaa", hän sanoi käsitettävästi, "tuolla hän seisoo, se näkymätön
mies. Me palaamme kotia hautajaisista, ja hän tanssii naisten
joukossa. Ketä hän vain katselee, sen jäsenet hän lyö halvauksella.
Tuolla hän seisoo!" hän parkasi kovaa ja koetti nousta tuolistaan.
"Tuossa. -- Tuossa. -- Kumotkaa vesiastianne ja paetkaa sisään
huoneisiin. -- Sillä hän, joka tuossa seisoo, on kirottu Herran
edessä. Kirottu!" hän karjasi ja pui nyrkkiään ja hoipperoi kuin
raivohullu Itzigiä kohti.

Itzigin kasvot valahtivat kelmeiksi, hän yritti nauraa, mutta hirveä
hätä ja kiukku vääristi hänen kasvonsa rumaan irveen. Silloin
tempaistiin ovi joutuin auki, ja hänen konttoripoikansa kurkisti
hätäisesti sisään. Itzigin tarvitsi vain kerran katsahtaa poikaan,
tietääkseen mitä tällä oli hänelle asiaa. Hänet oli keksitty; vaara
kulki hänen kintereillään. Hän törmäsi ovelle ja katosi näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Ulkona oli pimeä yö, sakean ilman läpi tihkui kylmää vihmasadetta, ja
kaduilla kävelijöiden ihoa karmi paksujen syysvaatteidenkin alla.

Itzig juoksi portaita alas. Perästään hän kuuli vielä vapisevan
äänen toimittavan: "Poliiseja on sisällä konttorissa, niitä seisoo
pihalla, niitä väijyy rappusissa, ne murtavat perähuoneen oven auki!"
Sitten hän ei kuullut enää mitään, ja hirvittävä pelko tärisytteli
hänen sieluaan. Raivoisata vauhtia kiertelivät ajatukset hänen
aivoissaan. Pakoon, pyri päästä pakoon huuteli kaikki hänen sisässään
ja ympärillään. Hän tunnusteli povitaskuaan, jossa hän viime viikosta
lähtien säilytti osan omaisuudestaan. Hän ajatteli pakoa rautateitse,
mutta tähän aikaan ei lähtenyt mitään junaa merenrannalle. Ja
kaikilla asemilla väijyi varmastikin vainoojia, joita oli pantu hänen
kintereilleen.

Siten hän juoksi kuin mieletön, ilman päätä ja määrää, yön ja sateen
halki kapeita katuja ja kujia pitkin syrjäisiin kaupunginosiin. Missä
palava katulyhty sattui häntä vastaan, siellä hän kavahti säikkyen
takaisin. Yhä horjuvammaksi kävi hänen kulkunsa, yhä sekavammiksi
hänen ajatuksensa. Viimein olivat hänen voimansa tyyten lopussa,
hän kyyristyi portin soppeen ja puristeli nyrkkejään päätänsä
vastaan pakottaakseen ajatuksensa pysymään koossa. Silloin hän kuuli
yövartijan puhaltavan kumeasti torveensa aivan hänen lähellään; mies
seisoi vain muutaman askeleen päässä hänestä, ja hänen pertuskansa
kolahteli vyöllä riippuvaa avainkimppua vastaan. Pakolainen kyyristyi
miltei maahan asti, tuska ja hätä rutisti hänen rintaansa kokoon,
niin että hänen täytyi ähkyä ääneen, vaikka tiesi henkensä olevan
kysymyksessä. Täälläkin väijyi häntä vaara.

Jälleen syöksyi hän pimeän selkään, haparoi tietänsä seinävieriä
pitkin kohti sitä ainoaa paikkaa, joka vielä selvästi kuvasteli hänen
sielussaan, joka kammotti häntä kuin kuoleman kita, mutta johon
häntä kuitenkin viehti kuin ainoaan piilopaikkaan, mitä maan päällä
enää oli olemassa hänen kaltaiselleen miehelle. Tullessaan lähelle
vanhaa majataloa hän näki tumman varjon oven edessä. Siinä oli tuo
pieni vanhus monesti seisonut iltahämärässä odotellen Veiteliä kotiin
palaavaksi. Tänäänkin hän seisoi siinä ja vartoi Veiteliä. Onneton
mies kavahti taapäin ja läheni jälleen, sillä varjo oli kadonnut ja
tie oli vapaa. Hän haparoi kädellään salaista ponninta, ovi aukesi ja
hän puikahti sisään. Mutta hänen takanaan kohosi jälleen tuo uhkaava
varjo esiin mustasta kellarinaukosta, liukui hänen perästään ovelle
ja jäi siihen seisomaan liikkumatonna kuin kivikuva.

Pakolainen riisui oven luo tultuaan saappaat jaloistaan ja hiipi
portaita ylös. Hän tunnusteli pimeässä ovenripaa, löysi sen, avasi
oven vapisevalla kädellä ja haparoi seinältä avainkimppua. Sen
kera hän riensi vierastuvan läpi ulkoparvekkeelle; kuin kaukaa
matkan päästä hän kuuli tuvanlattialla nukkuvain ihmisten raskasta
hengitystä. Hän seisoi vesiportaiden ovella. Ankara puistatus
värisytti hänen jäseniään, kun hän alkoi hoiperrellen laskeutua
portaita alas, porras portaalta, askel askeleelta. Pistäessään
jalkansa veteen hän kuuli vaikeroivaa ähkimistä. Hän piteli molemmin
käsin kiinni kaidepuusta, niinkuin se toinenkin oli pidellyt, ja
kurkisti alas virtaan. Jälleen kuului liikutusta ja ähkinää kuin
kuolemanhädässä olevalta; ja kauhukseen hän huomasi, että tuo ääni
lähti hänen omasta rinnastaan, kun hän veti henkeä keuhkoihinsa.
Jalallaan hän tunnusteli vanhaa jalkapolkua vedestä. Vesi oli viime
viikosta paljon noussut, se kohosi korkealle polven yli; mutta hän
oli tavannut pohjan ja seisoi vedessä.

Kolkko ja pimeä oli yö; yhä vielä tihkui sadetta raskaan ilman läpi,
sumu peitti virranvartiset talot ja parvekkeet, jokunen tukipylväs
tai jyrkkä kattopääty vain erottui silmään keinuvasta mustanharmaasta
usvasta. Vesi patoutui vanhoja rantapaaluja, vesiportaita ja talojen
nurkkia vastaan ja piti yksitoikkoista lorinaa. Se oli ainoa ääni
tänä kaameana yönä, ja se kajahti ukkosenjylinänä onnettoman
miehen konnin. Kaikki kadotuksen vaivat hän tunsi raastavan
sieluaan, kun hän kahlaten ja käsillään hapuillen etsi itselleen
pelastustietä veden ja sateen ja pimeän läpi. Hän tarrautui kiinni
limaskaisiin rantapaaluihin jottei uppoisi. Jo pääsi hän naapuritalon
vesiportaiden luo, hän tunnusteli avainkimppua taskussaan; vielä
pyörähdys nurkan ympäri, ja hänen jalkansa koskettaisi alimmaista
porrasta. Mutta kun hän aikoi kääntyä nurkan ympäri, peräytyi hän
voimatonna takaisin, kohotettu jalka vaipui veteen -- edessään
virrasta kohoavan paaluston harjalla hän näki tumman, kumaraisen
hahmon. Hän voi erottaa rähjäisen hatturisan ulkopiirteet, hän tunsi
pimeänkin läpi nuo tutut, rumat kasvot. Liikkumatonna seisoi tuo
aavenäky hänen edessään. Hän sipaisi kädellä silmiään ja huitoi ilmaa
kuin pyyhkäistäkseen olemattomiin tuon harhakuvan. Mutta mikään
harhakuva se ei ollut; kummitus istui ilmielävänä vain muutaman
askeleen päässä hänestä. Jo kurotti se hirveätä kättänsä tarttuakseen
Itzigin rintaan.

Parkaisten horjahti murhamies takaperin, hänen jalkansa luiskahti
polun kovalta pohjalta ja hän vajosi kaulaansa myöten veteen. Siten
hän seisoi virrassa, hänen yllään ulisi tuuli, hänen korviensa
tasalla kohisi vesi yhä uhkaavammin, yhä uhkaavammin. Hän piteli
käsiään korkealla, ja hänen silmänsä tuijottivat yhäti rannalla
kykkäilevään kummitukseen. Verkalleen irroittautui outo haamu
rantapaaluista, kuului veden roisketta saman polun kohdalta, jota
hän äsken oli itse kulkenut; jo läheni aave häntä ja kurotti taasen
kättänsä häneen yltääkseen. Hän hoiperteli kauhistuneena yhä kauemmas
keskivirtaan.

Vielä kerran horjahdus, kova huuto, hukkuvan ihmisen lyhyt kamppaus;
ja kaikki oli ohi. Virta vyöryi eteenpäin ja kuljetti hengetöntä
ruumista mukanaan.

Rannalla syntyi eloa ja liikettä, pikisoihtuja välkkyi
virranpartaalla, ja niiden valossa kimalteli aseita ja univormuja.
Kuului etsivien ihmisten huutoja; ja vesiportailta kahlasi muuan mies
pitkin paaluriviä ja luikkasi rannalla oleville: "Se pääsi menemään
virran mukana, ennenkuin sain hänestä kiinni; huomenna löydämme hänen
ruumiinsa tokeen luota."


7.

Löbel Pinkuksen majatalo tutkittiin perusteellisesti ja
naapuritalossa oleva salainen tavarakätkö otettiin sisällyksineen
takavarikkoon; ja kun sieltä löytyi paljon saalista monilukuisista
varhemmin ja aivan nykyisin tehdyistä varkauksista, työnnettiin
arvoisa majatalon isä itsekin tyrmään. Varastettujen esineiden
joukossa oli myöskin vapaaherran tyhjä lipas; eräästä kätköpaikan
lukitusta seinäkomerosta löydettiin vapaaherran kunniasanalliset
sitoumukset ynnä velkakirjat ensimmäisistä ja viimeisistä
kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitysveloista. Itzigin asunnosta
tavattiin edelleen Pinkuksen kirjallinen vakuutus siitä, että Veitel
Itzig oli ensimmäisen kiinnityksen haltija. Pinkuksen jäykkä mieli
murtui vankilan yksinäisyydessä; hän tunnusti, kun näki jatkuvan
kieltelemisen turhaksi, olleensa vain Itzigin kätyri lainauspuuhissa,
ja että vapaaherra itse asiassa oli saanut tältä ainoastaan
kymmenentuhannen taalerin paikkeille. Sen kautta parooni Rothsattel
voitti takaisin oikeutensa puoleen ensimmäistä kiinnitystä.

Pinkus tuomittiin pitkälliseen vankeusrangaistukseen. Hiljainen
majataloliike nukahti vielä hiljaisempaan kuolemaan; ja Tinkeles,
joka oli vaatinut ja saanut toisen satasensa Antonilta heti Itzigin
kuoleman jälkeen, kantoi tästälähin reppunsa ja kauhtanansa toiseen
lymylään. Hänen Schröterin liikettä kohtaan tuntemansa mielisuosio
kävi viimeisten tapausten johdosta niin lämpimäksi, että konttorin
täytyi olla erityisen varuillaan hänen suhteensa ja jäykästi hyljätä
moniaita suurisuuntaisia liikeyrityksiä, joita Tinkeles tahtoi
väenväkisin solmita sen kanssa. Luonnollisena seurauksena tästä
jäisestä kylmyydestä oli, että reppuri rupesi tuntemaan vieläkin
hartaampaa kunnioitusta liikkeen herrain älykkäisyyttä kohtaan,
ja hän oli edelleen ahkera vieras konttorissa. -- Pinkuksen talo
myytiin, ja sinne muutti muuan rehellinen värjäri; ja vanhalta
ulkoparvekkeelta, jonka kaiteen yli muinen nuori Itzig oli unelmoiden
nuokkunut, riippui tästälähin sinisiksi ja mustiksi värjättyjä
lankavyyhtejä syvälle murheelliseen virtaan asti.

Pitkien neuvottelujen jälkeen suruun sortuneen Ehrenthalin perheen
asiamiehen kanssa sai Anton sovintotietä takaisin vapaaherran
kunniasitoumukset ja viimeisen kiinnekirjan maksamalla alkuperäisen
velkamäärän kaksikymmentätuhatta taaleria.

Tällävälin läheni sukutilan pakkomyyntipäivä. Sen edellisinä
päivinä kävi Antonin puheille eräs ostaja, jonka kanssa Anton
lakimiehensä avustuksella ja vapaaherran suostumuksella sai aikaan
sopimuksen, että ostaja myyntitilaisuudessa tarjoisi tilasta ainakin
sellaisen hinnan, jolla paroonille pelastettaisiin viimeinenkin
Ehrenthalin nimelle kirjoitettu kiinnitys. Suurempaa summaa ei
tilanhintain nykyisin ollessa perin alhaalla käynyt toivominen; ja
huutokauppatilaisuudessa, jonka loppu piti Antonia arvaamattomassa
jännityksessä, puheenaoleva ostaja todella saikin tilan haltuunsa
sovitusta hinnasta.

Huutokaupan jälkeisenä päivänä Anton kirjoitti paroonittarelle,
liittäen kirjeen mukana vapaaherran velkakirjat ja oman
valtakirjansa. Kirjettä sinetöidessään hänellä oli se iloinen tunto,
että hän oli onnistunut lopullisesta haaksirikosta pelastaa Lenorelle
lähes kolmekymmentä tuhatta taaleria perintöosaksi.

       *       *       *       *       *

Vanhan slaavilaisen kartanon kattoa peitti taasen valkoinen lumi,
johon parkuvat varikset painelivat puumerkkejään. Talven hohtava
juhlapuku peitti lakeuttakin ja metsiä, hiekkainen maaperä uinui
horroksessaan, paimenkoiran haukkua ei kuultu pelloilla, aatrat
törröttivät aisat pystyssä karjapihan katoksessa.

Ja kuitenkin voi kartanossa havaita salaperäistä elämänvirkeyttä;
yli avaran karjapihan juoksenteli touhukkaita miehiä mittapuut ja
sahat käsissä. Uusille talousrakennuksille kaivettiin perustuksia;
renkituvissa, jopa ulkosallakin päivänpaisteessa askaroi ahkera parvi
kaupungista tuotettuja käsityöläisiä, salvumiehiä, puuseppiä ja
rattaantekijöitä. Vähin joka paikassa virisi tilalla uutta voimaa,
uutta elämää ja uutta toivoa, ja kun lähestyvä kevät sulattaa
hanget, käy työläisparvi nostattamaan puolalaisesta maaperästä esiin
voimaperäisen viljelyksen hedelmiä.

Lämpöisessä kamarissaan istui isä Sturm höyläpenkkinsä ääressä
katosta riippuvien tynnörinvanteiden ja -kimpien alla, puskien
mahtavasti talttaansa sitkeään tammilautaan. Ja häntä vastapäätä
huoneen ainoassa nojatuolissa kyyrötti sokea vapaaherra, nojaten
käsiään koukkukeppiinsä ja kuunnellen vanhan Sturmin taltan helskettä.

"Eikö teitä jo väsytä, Sturm?" kysyi vapaaherra.

"Mitä vielä", vastasi jättiläinen, "käsistä ei vielä ole ollenkaan
hätää. Tästä pitäisi syntymän pieni sammio sadevettä varten, ja se on
vain lastentyötä."

"Hänelläkin oli kerran pieni sammio, johon hän juuttui kiinni",
puheli vapaaherra puolittain itsekseen. "Hän oli silloin heikko
lapsi, hoitajansa oli pannut hänet istumaan sammioon, ja hän oli
köyristänyt selkänsä ja ponnistanut polvillaan vastaan etupuolelta,
niin että hän ei enää päässytkään irti. Minun täytyi lyöttää vanteet
poikki, jotta poika saatiin kirvoitetuksi vankilastaan."

Jättiläinen rykäsi kämmeneensä. "Oliko ne rautavanteita?" hän kysyi
osanottavasti.

"Hän oli minun poikani", sanoi vapaaherra ja hänen kasvolihaksensa
värähtelivät.

"Niin, komea mies hän oli, kerrassaan kaunis mies", virkkoi Sturm
hiljaa, "oli oikein iloista kuulla kuinka hänen sapelinsa kolahteli
portaissa, ja nähdä kuinka hän väänteli pieniä viiksiään." -- Ah,
saman hän oli jo monesti sanonut sokealle isälle ja joka päivä hän
sai sen toistaa, kun vapaaherra istui häntä vastapäätä!

"Se oli Jumalan tahto", huokasi vapaaherra ja risti kätensä.

"Niin oli", toisti vanha Sturm, "Herramme tahtoi korjata hänet
luokseen, juuri kuin hän oli parhaimmassa työssään. Kunniakas oli
hänen kuolemansa, eikä kukaan ihminen voi sen kauniimmin erota tästä
maailmasta. Isänmaansa ja omien vanhempainsa puolustukseksi hän
lähti taisteluun sievässä nyöritakissaan, ja hän peri voiton ja ajoi
puolalaisia edellään kuin heinäsirkkoja, kunnes Herramme huusi häntä
nimeltä ja pani hänet omaan kaartiinsa."

"Mutta minun täytyi jäädä tänne jälelle", valitti vanha isä.

"Ja minun on mieleni iloinen, että vielä sain nähdä meidän nuoren
herramme näillä silmilläni", jatkoi Sturm lämpimän kaunopuheisesti,
"sillä tiedättehän, että hän silloin oli meidän nuori herramme. Te
uskoitte luottavaisesti Karl pojalleni koko tilanne hoidon, ja siksi
minäkin tunsin suureksi kunniaksi, kun sain osoittaa luottamustani
teidän pojallenne."

"Mutta väärin oli, että hän tuli teiltä lainaamaan rahaa", sanoi
vapaaherra päätään pudistellen. Ja näin hän sanoi joka kerta, koska
oli jo monesti kuullut Sturmin lohdullisen vastauksen ja tahtoi sen
aina kuulla uudelleen.

Jättiläinen laski taltan kädestään, sipasi tukkaansa ja koetti
tehdä oikein kevytmielisen vaikutuksen aloittaessaan ymmärtävän
maailmanmiehen sävyyn: "Tiedättekös mitä, sellaisia nuoria herroja
ei ole lyötävä sormille kaikista pikku asioista. Nuoret tahtovat
riehua aikansa. Kuinkas moni ei lainailekaan rahaa nuorina
päivinään, varsinkin kun yllä on niin korea takki hopeanyörineen
ja kultatupsuineen. Emmehän mekään olleet mitään visukinttuja,
herra parooni", hän jatkoi pyytelevästi ja taputteli sokeaa herraa
hiljaa polvelle talttaraudallaan. -- "Ja kun tuo herra upseeri tuli
luokseni, oli hän niin ihmeen kohtelias, ja luulenpa hänen vähän
ujostelleenkin. Ja kun annoin hänelle rahat, voin hyvin huomata
kuinka tukalata hänestä oli, että hän niitä lainkaan tarvitsi.
Sitä mieluummin minä ne hänelle annoin. Ja kun autoin hänet
ajurinvaunuihin ja hän kumarsi minulle istuimeltaan, niin oli hän
aivan liikutettu ja koppasi molemmilla pienillä käsillään minun ison
nyrkkini saadakseen vielä kerran sitä puristaa. Ja kun hän sitten
istui, lankesi katulyhdyn valo hänen kasvoilleen. Ne olivat sinä
hetkenä niin herttaisen ja ystävällisen näköiset, vähän niinkuin
teidän omat kasvonne ja vielä enemmän rouva paroonittaren kasvot, sen
verran kuin niitä olen saanut nähdä."

Sokeakin kurotti käsiään eteenpäin ja etsi lastaajan isoa nyrkkiä.
Sturm työnsi höyläpenkin tieltä, tarttui oikealla kourallaan paroonin
molempiin käsiin ja silitteli niitä vasemmalla. Siten istuivat
molemmat vanhukset hetken ääneti vastatusten.

Vihdoin aloitti vapaaherra murtuneella äänellä: "Te olitte viimeinen
ihminen, joka osoititte ystävyyttä Eugenilleni hänen eläessään --
minä kiitän teitä siitä, kiitän kaikesta sydämestäni. Sen sanoo
teille onneton ja maahanmuserrettu mies. Mutta niin kauan kuin
minun pitää vielä elää täällä maan päällä, olen aina rukoileva
teille Korkeimman siunausta. Ei ollut sallittu, että minun poikani
olisi saanut jäädä vanhoilla päivilläni tukemaan minun horjuvia
askeleitani, mutta teille on taivas säilyttänyt hyvän pojan. Mitä
olisin toivonut rauhaa ja onnea Eugen raukalleni, sitä rukoilen
Jumalan antamaan teidän poikanne osaksi."

Sturm pyyhkäsi silmiään ja otti jälleen vapaaherran kädet isoon
kouraansa. Sitten istuivat vanhat isät ääneti vastatusten, kunnes
vapaaherra huoahtaen rupesi tekemään lähtöä. Varovaisesti tarttui
Sturm häntä kainaloon ja talutti hänet karjapihan ja laitumen yli
linnan ylöskäytävälle. Sillä nyt on korkealle pääovelle luotu ajotie,
jota saartaa mahtavista kivijärkäleistä pystytetty etumuuri. Ja Sturm
vetää soittokellon nuorasta, vapaaherran palvelija rientää ulos ja
auttaa isäntäänsä valtaportaita ylös, sillä Sturm ukolle on niiden
nouseminen jo työläs urakka. --

Karjapihalle vieri tällävälin vaunut. Karl kiirehti huoneestaan
ottamaan kunnioittavasti vastaan uuden tilanomistajan.

"Hyvää päivää, kersantti!" huusi Fink. "Mitä linnaan ja kartanoon
kuuluu? Mitä neiti hommaa ja rouva paroonitar?"

"Kaikki hyvin", ilmoitti Karl; "ainoastaan rouva paroonitar käy yhä
heikommaksi. Me olemme odotelleet teitä kotiin jo parisen viikkoa.
Linnan herrasväki on joka päivä kysellyt, eikö teiltä ole tullut
mitään tietoa."

"Minua pidätettiin ties kuinka monessa paikassa", sanoi Fink;
"ja tuskinpa olisin vielä nytkään päässyt tulemaan, jollei viime
lumisade olisi peittänyt monet kartanot ihan huppuun. -- Olen ostanut
Dobrowican."

"Kuulkaahan kummia!" huudahti Karl iloissaan.

"Mainio maaperä", jatkoi Fink, "viisisataa auranalaa lehtimetsää,
jossa on lihavata lehti- ja risulantaa melkein jalan korkuiselta.
Läheisessä puolalaispesässä, jota siellä sanotaan muka
piirikaupungiksi, rupesi tuo rääsyläiskansa kuhisemaan kuin
muurahaiset keossaan saatuaan kuulla, että tästälähtien meidän
kannuksemme tulevat joka päivä kilahtelemaan heidän torinsa yli.
Mutta te, vouti, tulette vasta mieliinne, kun saatte nähdä tuon uuden
tilan. -- Mitä teillä on kädessä? Kirjekö Antonilta? Antakaas tänne
se."

Hän avasi kirjeen nopeasti. "Onko neiti nyt linnassa?" hän kysyi.

"On, herra von Fink."

"Hyvä. Tänä iltana lähtee täältä lähetti Neudorfin pastorin luo." Ja
nopein askelin hän lähti astumaan linnaan päin.

Lenore istui huoneessaan neulomassa, ympärillään palasiksi
leikeltyjä liinakankaan kappaleita. Ahkeraan hän pisteli neulaa
jäykkään kankaaseen, laski välistä työnsä syliin, silitti neuletta
sormustimella ja katseli sitten epäluuloisesti yksityisiä pistoksia,
olivatko ne kyllin pienet ja säännölliset.

Silloin kuului käytävästä tuttu, nopea astunta; hän kavahti pystyyn
ja haamasi suonenvedontapaisesti kangaspalaset käteensä. Mutta sitten
hän voitti ponnekkaasti ahdistuksensa ja kävi jälleen työhönsä
käsiksi. Ovelle koputettiin. Tumma puna läikähti immen kaulalle
ja poskille, ja hänen värisevä kutsunsa "sisään!" tuskin kuului
tulijan korvaan. Sisäänastuessaan Fink katseli uteliaasti ympärilleen
koruttomassa huoneessa, jonka sisustuksena oli vain kaikkein
välttämättömimmät huonekalut ja muutamia Lenoren hiilipiirustuksia
seinällä. Pieni pantterintaljasohvakin oli kadonnut.

Finkin kumarrettua Lenorelle kysyi tämä näköjään välinpitämättömästi:
"Onko jokin ikävä asia pidättänyt teitä niin kauan? Me olimme kaikki
hyvin huolissamme viipymisestänne."

"Muuan maatila, jonka äsken ostin, aiheutti viipymiseni. Mutta
nyt tulen kaikella kiiruulla ilmoittautumaan valtiattarelleni.
Samalla tuon teille postikäärön, jonka Anton on lähettänyt rouva
paroonittarelle. Jos armollisen rouvan vointi sallii hänen ottaa
minut puheilleen, niin kernaasti haluaisin käydä häntä tervehtimässä."

Lenore otti kirjeen vastaan ja sanoi: "Minä lähden oitis äidin
luo, suokaa anteeksi että poistun." Notkistaen päätänsä hän yritti
pujahtaa vieraansa ohi.

Fink pidätti hänet kädenliikkeellä ja pani leikiksi: "Näinpä teidän
askaroivan täällä oikein emäntämäisesti neuloin ja saksin. Kenen
onnellisen hyväksi te kurotte kokoon noita kiilamaisia kangaspalasia?"

Lenore punastui. "Se on naisentyötä, eikä herrain ole sallittu
sellaista udella."

"Enpä tiennyt, että sormustin ennen nautti teidän erityistä
mielisuosiotanne. Onko sitten niin perin välttämätöntä, että te
ehdoin tahdoin turmelette silmiänne, rakkahin neiti?"

"On, herra von Fink", vastasi Lenore lujasti, "se on ja tulee olemaan
välttämätöntä."

"Oh, oh!" huudahti Fink päätään pudistellen ja nojautui ryntäilleen
tuolinselkää vastaan. "Luuletteko te, etten minä jo kauan sitte ole
pannut merkille teidän salaisia kamppailujanne neulan ja saksien
kera? Ja lisäksi teidän kovin vakavan kasvonilmeenne ja sen todella
loistavan ryhdin, jolla te käytte nujertamaan minua röyhkeätä
poikanulikkaa! Missä se kissasohvaki nyt on? Missä on se veljellinen
avomielisyys, jota minä viime aselepomme jälkeen rohkenin toivoa
osakseni teidän puoleltanne? Te olette hyvin huonosti noudattanut
sopimustamme. Huomaan selvästi, että hyvä ystäväni ja toverini
mielii hyljätä minut ja vetäytyä säädyllisyyden kaikkien vaatimusten
mukaisesti takaisin kuoreensa. Mutta sallikaa minunkin puolestani
huomauttaa, että siitä teille tuskin on suurtakaan hyötyä. Ette te
pääse minusta eroon."

"Olkaa ylevämielinen, herra von Fink", keskeytti Lenore hänet
ankarasti liikutettuna; "älkää tehkö sitä minulle vielä raskaammaksi,
mitä minun on pakko tehdä. Niin, totta se on, minä valmistaudun
eroamaan täältä, eroamaan myöskin teistä."

"Te kieltäydytte siis koettamasta kestää oloa täällä minun
luonani?" sanoi Fink otsaansa rypistäen. -- "No hyvä, minä palaan
uudestaan ja yhä uudestaan pyytelemään teitä niin kauan, kunnes
otatte pyyntöni korviinne. Jos karkaatte käsistäni, niin juoksen
perästänne, ja jos leikkaatte poikki kauniit kutrinne ja pakenette
luostariin, niin karautan ratsuni sen porttien eteen ja ryöstän
teidät väkisin. Enkö ole urotöilläni kosinut teitä, niinkuin sadun
Tuhkimo kaunista kuninkaantytärtä? Teidät voittaakseni, ylpeä Lenore,
olen muuttanut hiekkanummet niityiksi ja oman itseni kunnialliseksi
maalaisisännäksi. Näistä ihmetöistä te olette vastuussa. Siksipä,
sydämeni valtiatar, olkaa tekin kiltimpi, älkääkä kiusatko meitä
molempia tyttömäisillä oikuillanne."

"Oi, kunnioittakaa näitä oikkuja!" huudahti Lenore ja purskahti
itkemään. "Näinä yksinäisinä viikkoina olen joka hetki kamppaillut
tuskani kanssa. Minä olen köyhä tyttö parka, jonka velvollisuutena
nyt on elää yksinomaan kärsivien vanhempaini hyväksi. Minulla olisi
myötäjäisiksi teille vain sairautta, murhetta ja avuttomuutta."

"Nyt erehdytte", keskeytti Fink hänet vakavasti. "Yhteinen ystävämme
on huolehtinut asemanne parantumisesta. Hän on ajanut kaksi heittiötä
veteen hukkumaan ja maksanut isänne velat; vapaaherralle jäi sievä
omaisuus, kaikesta hädästä ja puutteesta on tullut loppu; ja te
itsekään, pikku uhmailija, ette suinkaan ole mikään köyhä morsian,
jos siihen seikkaan panette arvoa. Kädessänne oleva kirje kumoaa koko
viisaan järkeilynne."

Lenore tuijotti kirjekuoreen ja heitti sen sitten kädestään.
"Ei!" hän huudahti aivan suunniltaan ollen. "Kun vaikeroiden ja
sydän raadeltuna lepäsin povellanne, silloin te kehoititte minua
kokoamaan voimaa teitä itseännekin vastustaakseni. Mutta joka päivä
tunnen, ettei minulla ole vähintäkään voimaa käyttääkseni teitä
vastaan, ei mitään sydämen vakaumusta eikä lujaa tahtoa. Mitä te
sanotte, se tuntuu minusta todelta, ja minä unhotan kaiken mitä
ennen olen itsekseni ajatellut; minun on pakko tehdä kaikki, mitä
te vain minulta vaaditte, vastustelematta kuin orjatar. Mutta sen
naisen, joka käy teidän vierellänne elämän halki, pitää olla teidän
vertaisenne henkevyydessä ja luonteenvoimassa, ja hänen pitää
tuntea itsensä varmaksi omassa vaikutuspiirissään. Mitä minä olen
-- oppimaton, avuton tyttö raiska vain! Typerän intohimon puuskassa
tulin ilmaisseeksi teille, että voin uskaltaa teidän puolestanne
vaikka miten rajuja uhkatekoja, joita nainen ei koskaan saisi
uskaltaa. Te ette löydä minussa niin mitään, jolle voisitte myöntää
kunnioituksenne. Te minua vain suutelisitte... ja sietäisitte!" --
Lenoren kädet kävivät nyrkkiin ja hänen silmänsä leimusivat. Hän
seisoi uljaana rakastetun miehen edessä, ja koko hänen ruumiinsa
vavahteli ylpeyden ja lemmen kamppauksesta.

"Kaduttaako teitä sitten niin kovasti, että te minun takiani
lennätitte luodin tuon murhamiehen olkaan?" kysyi Fink synkästi.
"Mitä teissä nyt huomaan, se pikemminkin tuntuu vihalta kuin
rakkaudelta."

"Minäkö vihaisin teitä!" huudahti impi ja kätki kasvot käsiinsä.

Miesi irroitti kädet hänen silmiltään, painoi hänet rinnalleen ja
suuteli hänen huuliaan. "Luota minuun, Lenore!"

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Lenore tempoen itseään irti,
mutta hänen huulensa painautuivat jälleen kuumina miehen huulia
vastaan, hän likistäytyi häneen kiinni, ja luotuaan hänen silmiinsä
katseen täynnä tulista intohimoa ja arkaa pelkoa hän liukui lattiaan
toisen jalkoihin.

Järkytettynä kumartui Fink nostamaan hänet ylös. "Minun sinä olet,
ja minä pidän sinusta lujasti kiinni!" hän huudahti. "Kiväärillä ja
lyijyllä olen sinut voittanut saaliikseni, sinä myrskyinen sydän.
-- Samassa hengenvedossa sinä annat minulle kirveleviä pistoksia ja
rakkauden hunajaa. -- Tuhat tulimmaista, olenko minä sitten sellainen
orjavouti, että urhean tytön täytyy peljätä astuessaan minun ikeeni
alle? Sellaisena kuin sinä aina olet, Lenore, päättäväisenä, uljaana,
oikein intohimoisena pikku paholaisena, juuri sellaisena tahdon sinut
omistaakin. Olemmehan olleet aseveljiä, ja sellaisina me pysymmekin
koko elämämme iän tässä maassa. Voi jälleen tulla päivä, jolloin
me molemmat saamme omassa talossamme nostaa pyssyn poskellemme, ja
ympärillämme asuva kansa vaatii meiltä sellaista uhkamieltä, joka
kernaammin antaa kuin sietää iskuja. Ja jollet sinä koskaan olisi
ollut sydämeni halu, ja jos olisit mies kuin minäkin, niin juuri
sinunlaisesi toverin ja ystävän tahtoisin itselleni elinkaudekseni.
Sillä sinä, Lenore, et tule olemaan ainoastaan rakastettu vaimo,
vaan myöskin uljas ystävä, ajatusteni ja tekojeni tuttava, kaikkein
uskollisin toverini."

Lenore pudisteli päätänsä, mutta likistäytyi entistä lujemmin
lemmityn syliin. "Minusta tulee sinulle vain talosi emäntä", hän
valitti.

Fink silitteli hyväillen hänen kutrejaan ja suuteli polttavaa otsaa.
"Tyydy osaasi, rakas sydän", hän sanoi hellästi. "Se on suurempi
kuin arvaatkaan. Me olemme yhdessä istuneet tulessa, joka oli
kyllin väkevä kypsyttämään meissä suuren tunteen ilmoille. Ja mehän
tunnemme toisemme hyvin. Meidän kesken puhuen saamme ehkä monestikin
nähdä vihuripään pyörivän talossamme. Minä en ole mikään mukavasti
pideltävä veikkonen, varsinkaan naiskäsille, ja sinä kyllä taas
piankin löydät oman vapaan tahtosi, jonka menettämistä nyt niin
surkuttelet. Ole rauhassa, rakkaani, sinusta tulee jälleen sama
pieni tuittupää mikä ennenkin olit, sentakia ei sinun ole tarvis
murehtia. Sonnusta siis itsesi vastaanottamaan joitakin kotimyrskyjä,
mutta niiden ohella myöskin lämmintä rakkautta ja iloista elämää.
Sinä tulet jälleen nauramaan, Lenore, sen takaan. Minun paitojani
sinun ei tarvitse ommella; jollet tahdo pitää talouskirjaa, niin
voit sen huoleti heittää. Ja jos joskus innoissasi lämmitätkin
poikaveitikoittesi poskia, niin se ei pilaa meidän vesojamme. Arvelen
siis, että antaudut hyvällä."

Lenore oli vaiti, mutta puristautui lujasti miehen rinnoille, Fink
veti hänet mukaansa. "Nyt äidin luokse!" hän huusi.

Fink ja Lenore kumartuivat sairaan vuoteen yli. Äidin kalpeille
kasvoille lennähti kirkas loiste, kun hän laski siunaten kätensä
miehen pään päälle.

"Hän on vielä taipuisa ja lapsellinen", sanoi hän sulhaselle. "Teidän
vallassanne on, rakas poikani, tehdä hänestä hyvä vaimo."

Hän karkoitti lapsensa huoneestaan. "Käykää isän luo", hän pyysi,
"tuokaa hänet sitten tänne ja jättäkää meidät kaksin."

Kun vapaaherra istui vaimonsa viereen, nosti tämä hänen kätensä
huulilleen ja sanoi hiljaa: "Tänään tahdon kiittää sinua, Oskar,
monista onnen vuosista ja kaikesta rakkaudestasi."

"Vaimo parkani!" jupisi sokea vanhus.

"Mitä sinä olet saanut kokea ja kärsiä", jatkoi paroonitar, "sen olet
kokenut ja kärsinyt minun ja poikani hyväksi, ja molemmat me jätämme
sinut yksin tänne ilottomaan maailmaan. -- Sinulle ei ollut suotu
sitä onnea, että nimellesi olisi kasvanut jatkajia. Suvussasi olet
viimeinen, joka kannat Rothsattelin nimeä."

Vapaaherra ähkyi tuskallisesti.

"Mutta jälkimaineemme pitää olla tahraton, niinkuin koko elämäsi on
ollut -- lukuunottamatta kahta epätoivon sumentamaa tuntia."

Hän antoi sokean tunnustella kädellään kirjekimppua ja repi sitten
jokaisen erikseen pieniksi palasiksi, soitti palvelijaa ja antoi
tämän viskata uuniin jok'ikisen palasen. Liekki leimahti korkealle
ja loi punaista kajastusta huoneeseen, ratisi ja kohisi, kunnes
kaikki oli palanut tuhaksi. -- Iltahämärä täytti huoneen, ja sairaan
vaimonsa vuoteen vieressä kyyrötti sokea vanhus, painaen päänsä
peitettä vastaan, ja sairas piti käsiään ristissä hänen päänsä
päällä, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa rukoillen.

Harmajassa aamuhämärässä pitävät varikset ja naakat vilkasta elämää
linnan lumisella katolla. Nuo mustat linnut kiertelevät raskain
siiveniskuin torninhuippua, sitten ne rääkäisten lepattavat peltojen
yli metsään ja kertovat serkuksilleen, että linnassa on sekä morsian
että vainaja. Muukalaismaasta tänne tullut kalpea rouva on kuollut
yöllä, ja sokealla puolisolla, joka suruunsa sykertyneenä makaa
tyttärensä sylissä, on ainoastaan se lohdullinen tunto, että hänkin
pian pääsee seuraamaan elämäntoveria, joka jo on rauhan löytänyt.
Ja nuo pahanonnen linnut parkuvat jokaiseen ilmansuuntaan, että
kaikkikin nuo vieraat siirtolaiset tulevat kohta sortumaan sen vanhan
slaavilaisen manauksen kiroihin, joka muinen on lausuttu linnan ja
sen maakamaran yli.

Mutta sitä miestä, joka nyt on linnassa käskijänä, huolettaa varsin
vähän, naakkako hänen päänsä päällä kirkuu vai leivonenko livertää;
ja jos vanha kirous rasittaa hänen maatansa, niin hän nauraen
puhaltaa sen ilmaan. Hänen elämänsä tulee olemaan herkeämätöntä
taistelua tämän maanäären synkeitä valtoja vastaan; mutta vanhasta
slaavilaislinnasta putkahtaa ajan myötä parvi voimakkaita vesoja,
reippaita poikia, ja uusi saksalainen sukupolvi, terve ja vankka
ruumiin ja sielun kyvyiltä, leviää maanäären yli, kokonainen
sukukunta uudisraivaajia ja valloittajia.

       *       *       *       *       *

Muutamin sydämellisin sanoin Fink ilmoitti ystävälleen kihlauksestaan
ja paroonittaren kuolemasta. Kirjeen sisällä oli toinen sinetöity
kirje Sabinelle.

Oli ilta, kun postinkantaja toi kirjeen Antonin huoneeseen. Kauan
istui Anton pää käden varassa kirjeen yli; vihdoin hän otti Sabinelle
osotetun kirjeen ja lähti kadunvartiseen rakennukseen.

Hän tapasi kauppiaan tämän työhuoneessa, kertoi hänelle saamansa
uutiset ja jätti Sabinen kirjeen. Kauppias huusi kohta sisarensa
sisään.

"Fink on kihloissa, tässä on sinulle siitä ilmoituskortti!"

Sabine löi iloissaan kätensä yhteen ja riensi Antonin luo, mutta
puolitiessä hän pysähtyi punastuen, meni lampun viereen ja avasi
kirjeensä. Monta sanaa ei siinä liene ollut, sillä lukeminen päättyi
oitis; hän koetti pysyä totisena, mutta suu ei totellut, eikä hän
kyennyt tukahduttamaan kirkasta hymyä huuliltaan. Antonia olisi
jonakin toisena aikana tämä lemmityn hilpeä mieliala ihastuttanut,
mutta tänään hän sitä tuskin huomasikaan.

"Jäättehän nyt toki illalliselle meidän kanssamme, rakas Wohlfart?"
kysyi kauppias.

"Tahdoin juuri itsekin pyytää teitä suomaan minulle moniaita
minuutteja ajastanne", vastasi Anton. "Minulla olisi hiukan
puhuttavaa teille." Hän katsahti levottomasti Sabineen.

"Antakaahan kuulua! -- Jää sinä vain, Sabine!" huudahti kauppias
sisarelleen, joka ymmärrettyään Antonin ajatuksen aikoi pujahtaa
pois. "Olettehan te molemmat hyviä ystäviä, niin että herra Wohlfart
ei suinkaan pahastu sinun läsnäolostasi. Puhukaa suunne puhtaaksi,
rakas ystävä; voinko ehkä olla teille joksikin avuksi?"

Anton puri huulensa yhteen ja vilkaisi jälleen lemmittyyn, joka
ovipieleen nojautuen katseli eteensä lattiaan. "Saanko kysyä, herra
Schröter", hän viimein aloitti väkinäisesti, "oletteko jo löytänyt
minulle sen paikan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte hankkia?"

Sabine liikehti levottomasti, ja kauppias katsahti ihmeissään
Antoniin. "Luulenpa tosiaankin, että minulla olisi teille jotain
tarjona, mutta onko asialla nyt niin tulinen kiire, rakas Wohlfart?"

"On", vastasi Anton juhlallisesti. "En saa menettää enää päivääkään.
Suhteeni Rothsattelin perheeseen on nyt täydellisesti lopussa; ja
viime viikkojen hirvittävät tapaukset, jotka aiheutuivat minun
toimintani johdosta, ovat järkyttäneet terveyttänikin. Minä kaipaan
lepoa. Säännöllinen työ jossain vieraassa kaupungissa, missä ei
mikään muistuta minua ikävästä menneisyydestä, on minulle nyt tosi
tarve."

Jälleen Sabine liikehti, mutta veljen vakava katse pidätti hänet
paikallaan.

"Ja ettekö te tuota lepoa, jota minäkin mielelläni soisin teille, voi
löytää täällä meidän luonamme?" kysyi kauppias edelleen.

"En", vastasi Anton soinnuttomalla äänellä. "Pyydän teitä suomaan
anteeksi, jos vielä tänään otan teiltä jäähyväiset."

"Jäähyväiset!" huudahti isäntä. "En voi ymmärtää, miksi te niin kovin
pidätte kiirettä. Meidän luonamme teidän pitää virkistyä, naistemme
on pidettävä teistä parempaa huolta kuin tähän asti. Kuuletkos,
Sabine, Wohlfart valittaa teidän takianne. Hän näyttää todellakin
kalpealta ja rasittuneelta. Sinä ja täti ette saa sellaista kärsiä."

Sabine ei vastannut mitään.

"Minun täytyy lähteä, herra Schröter", sanoi Anton lujasti; "huomenna
matkustan pois."

"Ettekö edes tahdo sanoa ystävillenne, minkä vuoksi tämän pitää
tapahtua niin äkisti?" kysyi kauppias vakavasti.

"Tehän tiedätte, minkävuoksi. -- Minä olen tehnyt lopputilin
entisyyteni kanssa. Tähän asti olen huonosti pitänyt huolta
tulevaisuudestani, sillä minun on pakko vieraassa paikassa alkaa
aivan alusta ja palkattuna palvelijana koettaa ensin hankkia
itselleni tulevain työnantajaini luottamusta ja mielisuosiota. --
Ystävistäkin olen käynyt hyvin köyhäksi. Kaikista ihmisistä, joita
pidän rakkaina, täytyy minun nyt pysyttäytyä erossa vuosikausia,
arvaamattoman ajan. Minulla on jonkin verran aihetta tuntea oloni
yksinäiseksi, ja kun elämäni kuitenkin asettuu uudelle kannalle,
niin on parempi että alku tapahtuu niin pian kuin mahdollista; sillä
jokainen päivä, jonka täällä vietän, menee hyödyttömästi, vähentää
voimiani ja tekee välttämättömän eron sitä vaikeammaksi."

Hän oli syvästi liikutettu; hänen äänensä värähteli, mutta levollista
ryhtiään hän ei siltä kadottanut. Hän kävi Sabinen luo ja tarttui
hänen käteensä. "Tänä viimeisenä hetkenä tunnustan teille veljenne
läsnäollen jotain, minkä kuunteleminen ei voi loukata teitä, koska
olette sen jo kauan tiennyt. -- Ero teistä surettaa minua enemmän
kuin kykenen sanomaankaan. Jääkää hyvästi!" Nyt valtasi liikutus
hänet kokonaan, hän kääntyi nopeasti poispäin ja kävi akkunaan.

Hetken vaitiolon perästä kauppias aloitti: "Että te niin kiireesti
lähdette luotamme, rakas Wohlfart, on sisarestanikin hyvin tukalaa.
Sabine aikoi juuri pyytää teiltä ritaripalvelusta, jollaista
kauppiaan sisar voi vaatia kauppiaalta. Minäkin toivon hartaasti,
ettette vastaa kieltävästi hänen pyyntöönsä. Sabine näet haluaa, että
te hänen kanssaan tarkastaisitte muutamia lehtiä ja vaarinottaisitte
hänen etuaan minua vastaan."

Anton voitti väkinäisesti haluttomuutensa ja kumarsi myöntymyksen
merkiksi.

"Mutta ensin on teidän saatava tietoonne eräs seikka, jota ehkä
ette vielä tunne", kauppias jatkoi. "Sabine on näet isäni kuoleman
jälkeen ollut minun salainen yhtiötoverini; hänen neuvoaan ja hänen
tahtoaan on liikkeessämme seurattu useammin kuin arvaattekaan. Hän on
ollut teidänkin salainen esimiehenne, rakas Wohlfart." Hän nyökkäsi
sisarelleen ja lähti huoneesta.

Hämmästyneenä katseli Anton vaaleahameista nuorta esimiestään. Monet
vuodet hän oli tietämättään totellut lemmityn käskyjä ja ahertanut
tämän eduksi. Ja kuten ennen muinoin panssaripukuinen vasalli
kumartui nuoren läänitysherrattarensa edessä, niin notkistui hänenkin
päänsä nyt tahtomattaan syvään tuon neitseellisen hahmon edessä, joka
punoittavin poskin astui hänen luokseen.

"Niin on laita, Wohlfart", sanoi impi arastellen. "Minullakin on
pieni osuus ja oikeus teidän elämäänne. Minä se olin, joka lupasin
isällenne pitää teistä huolta täällä meidän luonamme. Olin itsekin
silloin kokematon lapsi, ja vieraan kestiystävän luottamus teki minut
hyvin onnelliseksi. Teidän isänne, se kunnianarvoisa vanha herra, ei
tahtonut millään muotoa panna päähänsä samettista patalakkiaan, joka
viipotti hänen taskustaan, kunnes minä vedin sen esiin ja painoin
hänen valkeille kiharoilleen; silloin ihmettelin mielessäni, että
olikohan uudella liikeoppilaallammekin yhtä kauniit kiharat. Ja kun
te tulitte meille ja olitte kaikkien mieleen, ja veljeni sanoi teitä
parhaaksi kaikista konttorin nuoremmista herroista, silloin olin niin
ylpeä teistä kuin vain oma isänne olisi voinut olla."

Anton nojautui pulpettiin ja peitti kädellään silmänsä.

"Ja koska aina tunsin, että te kuuluitte hiukan minullekin, pyysin
veljeäni että hän ottaisi teidät mukaansa sille vaaralliselle
matkalle; silloin tiesin teidän olevan hänen parissaan enkä
tuntenut olevani aivan erossa hänestä. Minunkin hyväkseni te
silloin työskentelitte siellä muukalaismaassa, ja minun tavarani te
pelastitte tuona kauhun yönä, kun pyssyjen paukkeessa ja miekkojen
kalskeessa puolustitte kuormiamme. Ja sen vuoksi, rakas ystäväni,
tulen nytkin kauppiaana pyytämään apuanne, että vielä kerran
tekisitte pienen palveluksen minulle. Teidän pitää tarkastaa eräs
tili minun hyväkseni."

"Sen kyllä teen, neiti", sanoi Anton yhä pois kääntyen, "mutta en
juuri tällä hetkellä."

Sabine kävi seinäkaapille ja toi sieltä pulpetille kaksi
kultareunaista ja vihreisiin nahkakansiin sidottua tilikirjaa.
"Tulkaahan sentään katsomaan minun debetiäni ja kreditiäni."
[Vastattavaa ja vastaavaa. Tästä kirjan saksalainen nimi "Soll und
haben".] Hän avasi ensimmäisen kirjan. Siroilla koukerokirjaimilla
oli sen ensi lehdelle piirretty: "Jumalan avulla. T. O. Schröterin
salakirja."

Anton kavahti säikähtäen taapäin. "Sehän on liikkeen salakirja!" hän
huudahti: "Tässä on tapahtunut erehdys."

"Ei ole mitään erehdystä", vakuutti Sabine. "Minä haluan, että
tarkastatte sen."

"Se on mahdotonta, rakas neiti," huudahti Anton. "Eihän veljenne
ettekä te itsekään voi sitä täydellä todella tahtoa. Jumala
varjelkoon, että kukaan toinen rohkenisi katsahtaa tuohon kirjaan
kuin liikkeen isännät. Niin kauan kuin mikään liike pysyy pystyssä,
ei näihin lehtiin saa kurkistaa muut kuin isäntä itse ja hänen
kuoltuaan lähimmät perilliset. Joka tämän kirjan on nähnyt, se tietää
mitä syrjäinen ei koskaan saisi tietää. Ja tämän kirjan suhteen on
uskollisinkin ystävä syrjäinen vieras. Kauppiaana ja rehellisenä
miehenä en voi täyttää pyyntöänne."

Sabine tarttui lujasti hänen käteensä. "Vilkaiskaahan nyt kuitenkin
siihen", hän pyyteli, "katsokaa edes nimilehteä." Hän löi kannen
jälleen auki. "Tässä kirjassa on toiminimenä: T. O. Schröter" -- hän
selaili lehtiä kädellään.

"Siinä on enää vain harvoja tyhjiä sivuja; kirja päättyy vuoden
loppuessa." Sitten hän avasi toisen kirjan. "Tämä kirja on vielä
aivan tyhjä; mutta siinä on toinen toiminimi. Mitä siihen on
kirjoitettu?"

Anton luki: "Jumalan avulla. T. O. Schröter ja Kumppanin salakirja."

Sabine likisti hänen kättään ja lausui hiljaa ja pyytelevästi: "Ja se
uusi yhtiökumppani pitää teidän olla, oma ystäväni."

Anton seisoi hievahtamatta alallaan, mutta hänen sydämensä löi
rajusti ja heleä puna kohosi hänen poskilleen. Yhä piteli Sabine
häntä kädestä, hän näki immen kasvojen lähestyvän hänen omiaan
ja tunsi kuin tuulen hengähdyksen hänen suudelmansa huulillaan.
Silloin löi hän käsivartensa voimakkaasti lemmityn vyötäisille, ja
äänettömässä hartaudessa syleilivät molemmat onnenautuaat toisiaan.

Ovi avautui, kauppias seisoi kynnyksellä. "Pitele kiinni sitä
karkulaista!" hän huusi. "Niin, rakas Anton, vuosikausia olen
ikävöinyt tämän hetken täyttymistä. Siitä lähtien kuin sinä
muukalaismaassa polvistuit viereeni ja hoitelit haavaani, oli
sydämeni toivomus saada kiinnittää sinut iäksi meidän elämäämme.
Kun sitten lähdit meiltä pois, luulin vihastuen rakkaimman toiveeni
tulleen tuhotuksi. Mutta nyt me pitelemme sinua lujasti kiinni, sinä
haaveilija, salakirjamme lehdillä ja lämpimässä sylissämme." Hän veti
lempivän parin povelleen.

"Köyhän yhtiötoverin sinä valitsit itsellesi!" huudahti Anton
lankonsa povelta.

"Ei, veljeni, Sabine on menetellyt niin kuin viisas liikemies
ainakin. Rahalla ja rikkaudella ei ole mitään arvoa, ei yksilölle
eikä valtiolle, jollei mukana ole tervettä voimaa, joka herättää
kuolleen metallin luovan työn ja liikunnan elämään. Sinä tuot
liikkeeseen toimellisen nuoren voimasi ja koetellun ymmärryksen. Ole
tervetullut tähän taloon ja meidän sydämiimme!"

Ja ilosta säteillen piteli Sabine sulhasensa käsiä omainsa välissä.
"Minä tuskin jaksoin enää nähdä sinua niin hiljaisena ja surullisena.
Joka kerta päivällispöydässä, kun sinä nousit lähteäksesi pois,
minusta tuntui kuin olisi minun täytynyt lentää jälkeesi ja sanoa
sinulle, että sinä kuulut meille ikiajoiksi. -- Etkä sinä sokko
edes nähnyt mitä minun mielessäni liikkui, ja Lenoren sulhanen on
kuitenkin arvannut kaiken."

"Hänkö?" ihmetteli Anton. "Enhän minä ole koskaan puhunut hänelle
sinusta."

"Katsoppas vain!" huudahti Sabine ja otti Finkin kirjelapun
taskustaan. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan sanat: "Hyvää
lankoutta, käly-rouva!"

Ja uudestaan sulki onnellinen Anton lemmityn syliinsä.

       *       *       *       *       *

Koristaudu, sinä ylväs vanha kauppiaskoti, kauneimpaan juhla-asuusi;
iloitse sinäkin, huolekas täti; tanssikaa, te ahkerat kotihaltiat
hämäräisellä pihamaalla; heitä kuperkeikkaa kirjoituspöydälläsi,
veikeä kipsikissa! Ne runolliset unelmat, joita Anton-poikanen näki
isänkodissaan hyväin vanhempain hänelle siunausta toivottaessa,
olivat rehellisiä unelmia. Siksi niiden sallittiin täyttyä. Mikä
hänen mieltään houkutteli ja häiritsi ja viskeli häntä elämässä
harhaan, sen hän on tosimiehekkäästi voittanut. Hänen elämänsä vanha
tilikirja on päättynyt, ja teidän salakirjaanne, hyvät kotihaltiat,
merkitään täst'edes "Jumalan avulla" hänen debetinsä ja kreditinsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanha kauppiaskoti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.