Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Vanha kauppiaskoti
Author: Freytag, Gustav
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vanha kauppiaskoti" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VANHA KAUPPIASKOTI

Kirj.

Gustav Freytag


105. saksalaisesta painoksesta ("Soll und Haben") suomentanut

O. A. Joutsen



WSOY, Porvoo, 1922.



    _Romaanin tulee etsiä Saksan kansaa sieltä, missä sen
    toimellisena tapaa, nimittäin sen työssä._

                                          Julian Schmidt.



ENSIMMÄINEN KIRJA.


1.

Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauas
Puolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan,
joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa.
Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäin
kuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan,
rakasti sydämestään lähimmäisiään -- lukuunottamatta kahta
ostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa -- ja
löysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseen
iloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenä
naimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan ja
piti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämä
onnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkin
kävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisen
vuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdöllä
ja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensä
yksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisen
poimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudin
oli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuon
valkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.

Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsä
ensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviä
luonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkään
aikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta,
vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaan
puhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsä
mustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla joka
päivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraa
kihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakin
elämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oli
iltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyyteli
hän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähän
aikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressä
ja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkää
keskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaan
ja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksi
sen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen.
Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyi
totisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa.
Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusi
vanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näiden
erityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsä
vastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli,
ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskellä
oikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua,
tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kuten
Ostraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaasti
ja säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavia
lapsenkasvojaan lukuunottamatta -- näytti aivan joltakin valtion
palveluksessa olevalta pikku herralta. Tottelematon hän oli niin
aniharvoin, että se osa naispuolista Ostrauta, joka oli taipuvainen
katselemaan tätä matoista maailmaa yksinomaan sen synkeältä puolelta,
kauvan epäili, tokko sellaisesta lapsesta tulisi pitkäikäistä
eläjätä; kunnes Anton viimein kerran rökitti maaneuvoksen pojan
keskellä katua ja sillä uroteollaan siirsi kaikki läheiset
toiveet taivaan valtakuntaan pääsemisestä kauvas epämääräiseen
tulevaisuuteen. Sanalla sanoen hän oli niin tavaton poika, kuin
vain lämminsydämisten vanhempain ainoa lapsi saattaa olla. Myöskin
porvarikoulussa ja myöhemmin kimnaasissa hänestä tuli esikuva
toisille pojille ja vanhemmilleen ylpeyden aihe. Ja kun piirustuksen
opettaja väitti, että Antonista piti tulla maalari, ja kolmannen
luokan esimies neuvoi isää, että tämä antaisi poikansa ruveta
filoloogiksi, niin olisi Anton moninaisten lahjainsa takia voinut
helposti joutua siihen lahjakkaiden lapsien tavalliseen vaaraan,
että mikään toimiala ei olisi tyydyttänyt hänen etsivää henkeään,
jollei sattuma olisi puuttunut asiaan ja ratkaissut kysymyksen hänen
tulevasta ammattialastaan.

Joka jouluksi toi posti laskuneuvoksen taloon laatikon, jossa oli
koko toppa kaikkein hienointa sokeria ja iso pussillinen kahvia.
Tavallisen sokerin perheenisä antoi vaimonsa paloitella, mutta
tämän keon hän itse löi pieneksi juhlallisin menoin ja paljon
voimaa käyttäen, ja hän katseli mielihyvin noita nelikulmaisia
kuutioita, joiksi hänen taitonsa oli sokerin murennellut. Kahvin
sitävastoin rouva laskuneuvoksetar paahtoi omakätisesti, ja ylevä
oli se mielihyvän tunne, joka täytti arvoisan perheenisän mielen,
kun hän tyhjensi ensimmäisen kuppinsa tätä kahvia. Sellaisina
hetkinä täytti koko talon runouden tuoksu, jollainen niin usein
värisyttää lasten sieluja. Isä kertoi sitten mielellänsä pojalleen
näiden lähetysten historian. Monia vuosia aikaisemmin oli
laskuneuvos tomuttuneesta asiakirjakääröstä, jonka tuomioistuimet
ja muu ihmiskunta olivat jo kauan sitten hylänneet romulaatikkoon,
löytänyt virallisen tunnusteen, jossa muuan suuri posenilainen
tilanomistaja selitti olevansa velkaa useita tuhansia taalereita
eräälle tunnetulle pääkaupungin kauppahuoneelle. Ilmeisesti oli
velkakirja jolloinkin sotaisena ja säännöttömänä aikana pistetty
väärään paperinippuun. Hän oli ilmoittanut löydöstään asianomaiseen
paikkaan, ja kauppahuoneen oli sen toimen kautta onnistunut voittaa
epätoivoinen riitajuttu velallisen perillisiä vastaan. Sitten oli
kauppaliikkeen nuori johtaja tiedustellut velkakirjan löytäjää
ja kirjoittanut tälle kohteliaan kirjeen, mutta laskuneuvos
oli tapansa mukaan sangen jyrkästi torjunut kaikki kiittelyt,
koskapa hän oli ainoastaan tehnyt virkavelvollisuutensa. Siitä
lähtien tuli joka jouluksi edellämainittu lähetys lyhyen mutta
sydämellisen kirjeen kera, ja joka kerta laskuneuvos vastasi siihen
laajasti taiteellisesti tekstatulla kiitoskirjelmällä, jossa hän
väsymättömästi tulkitsi yllätystään odottamattoman lahjan johdosta ja
toivotti kaikesta sielustaan toiminimelle onnellista uutta vuotta.
Muuten hän yksin vaimonsakin kuullen puheli joululähetyksestä
vain kuin jostakin satunnaisesta pikku asiasta, joka oli johtunut
jonkun toiminimi T. O. Schröterin apulaisen joutavanpäiväisestä
päähänpistosta; ja joka vuosi hän pani kiivaasti vastaan, jos
rouva laskuneuvoksetar otti odotellun laatikon sisällyksen lukuun
talouslaskelmissaan. Mutta kaikessa salaisuudessa hän koko
sielullaan riippui kiinni noista lähetyksistä. Eivät suinkaan
nuo sokeri- ja Kuba-kahvinaulat häntä niin onnelliseksi tehneet,
vaan tuon runollisen rattoinen ystävyyssuhde tuiki tuntemattomana
lähimmäiseen. Hän talletti yhtä huolellisesti kaikki toiminimeltä
saamansa kirjeet kuin vaimonsa kolme lemmenkirjettäkin, jopa
hän varusti ne kaikkein kunnianarvoisimmalla sidelangalla mitä
hän tiesi olevan, virallisella mustan- ja valkoisen kirjavalla
silkkisäikeellä; hänestä tuli siirtomaantavarain tarkka tuntija,
hienoaistinen arvostelija, jonka makua Ostraun kauppiaat pitivät
mitä suurimmassa arvossa; hän ei voinut pidättyä katselemasta halpaa
juurikassokeria ja Brasilian-kahvia ilmeisellä ylenkatseella kuten
ainakin luomakunnan toisarvoisia tuotteita; hän rupesi elämään
sielussaan mukana tuon suuren kauppahuoneen liikeasioissa ja tutki
sanomalehdistä säännöllisesti sokerin ja kahvin kurssihintoja,
jotka sijaitsivat valtiollisten uutisten takana varustettuina
kaikenlaisilla merkillisillä ja ummikolle tuiki käsittämättömillä
lisähuomautuksilla, jopa hän sydämensä syvyydessä kuvitteli olevansa
ystävänsä suurkauppiaan liiketoverikin, harmitteli kovasti, jos
kahvinhinnat sanomalehdissä menivät alaspäin, ja riemastui, jos
sokeri oli merkitty nousevaksi.

Näkymätön ja hauras tuo side oli, joka yhdisti laskuneuvoksen
talouden suuren maailman liike-elämään, ja kuitenkin siitä Antonille
tuli johtoviitta, jonka kautta koko hänen elämänsä tuli saamaan
määrätyn suunnan. Sillä kun vanha herra iltaisin istui puutarhassaan,
samettinen patalakki harmailla hiuksilla ja rakas piippunsa
suussa, tarinoi hän kernaasti, hiljaisen kaipauksen täyttäessä
oman sielunsa, tuon kauppaliikkeen moninaisista eduista ja mitä
kaikkea maallista hyvyyttä sellaisessa oli yltäkyllin tarjona,
ja kysyi sitten kuin leikillä pojaltaan, eikö tämäkin tahtoisi
ruveta kauppiaaksi. Ja pikku miehen sieluun kohosi kohta mieluinen
kuva, niinkuin kaunokiikarissa kirjavat lasihelmet lyöttyvät
yhteen koreaksi kuvioksi -- yhteiskuva isoista sokerikeoista,
rusinoista ja manteleista ja kultakuorisista appelsiineista,
vanhempainsa herttaisesta hymyilystä ja kaikesta tuosta salaperäisen
värisyttävästä ihastuksesta, jota joululaatikko hänessä itsessäänkin
synnytti; kunnes hän viimein innostuneena huudahti; "Kyllä isä, minä
tahdon!" -- Älköön sanottako, että elämämme on köyhä runollisista
tunnelmista; yhä vallitsee runouden hengetär maanlasten kirjavia
kohtaloita. Mutta ottakoon itsekukin vaarin, minkälaisia unelmia hän
hautoo sielunsa sisimmässä, sillä suuriksi vartuttuaan ne tulevat
helposti hänen herroikseen, ja sangen ankariksi herroiksi tulevatkin.

Siten vieri tämän perheen elämä hiljaista latuaan monien vuosien
mittaan. Anton kasvoi ja varttui ja läpäisi kirjalaukku kainalossa
kimnaasin kaikki luokat aina ylpeälle ylimmälle luokalle saakka.
Kun rouva laskuneuvoksetar pyysi miestänsä toki viimeinkin tekemään
lujan päätöksen Antonin tulevaisuudenurasta, vastasi perheenisä
riemullisesti hymyillen; "Päätös on tehty, hänhän tahtoo ruveta
kauppiaaksi. Ensin hänen täytyy selviytyä kimnaasista, sitten on
koko maailma, hänelle avoinna." ja sitten oli laskuneuvos olevinaan,
kuin olisi päästötodistus kimnaasista ollut avain kaiken maailman
kunniasijoille. Mutta sydämessään häntä hiukan arastutti saattaa
tuota perheunelmaa edes hiukkasenkaan lähemmäksi todellisuutta.

Sitten tuli perheessä synkeä päivä, jolloin talon akkunaluukut
pysyivät kauan suljettuina, palvelustyttö juoksenteli silmät
punaisina portaita ylös ja alas, lääkäri tuli ja pudisteli päätään ja
vanha herra piteli vaimonsa vuoteen ääressä samettista patalakkiaan
ristiinpantujen käsiensä välissä, sillä aikaa kuin hänen poikansa
makasi nyyhkyttäen polvillaan saman vuoteen edessä ja laski sille
kiharapäänsä, jota kuolevan äidin käsi yritti vielä kerran silitellä.
Kolme päivää sen jälkeen rouva laskuneuvoksetar saatettiin hautaan,
ja vanha herra ja Anton istuivat illalla hautauksen jälkeen kalpeina
ja kahdenkesken toisiaan vastapäätä. Anton hiipi tavan takaa ulos
karviaispensaiden taa itkeäkseen siellä hiljaisuudessa katkeraa
suruaan, ja vanha herra nousi tuon tuostakin tuoliltaan ja kävi
makuusuojaan, missä valkea uudinverho vielä riippui molempine
töyhtöineen, ja hänkin itki sydämensä haikeutta. Nuorukainen sai
pitkän itkun jälkeen punaiset poskensa takaisin, mutta vanha herra
ei tullut enää voimiinsa. Hän ei valitellut lainkaan; hän poltteli
piippuaan kuten ennenkin, harmitteli yhä vieläkin, kun kahvinhinnat
painuivat alas; mutta, piippu ei maistunut enää entiseltä, eikä
harmittelukaan ollut entisen kaltaista. Usein hän katseli poikaansa
miettiväisesti ja surullisesti, eikä nuorukainen osannut arvata, mikä
isän teki niin huolestuneeksi. Mutta kun vanha herra taasen eräänä
sunnuntai-iltana oli kysynyt pojaltaan, tahtoiko hän yhä vieläkin
ruveta kauppiaaksi, ja Anton oli sadanteen kertaan vakuuttanut, että
juuri siksi hän tahtoikin tulla eikä miksikään muuksi, niin nousi
vanha herra päättäväisesti pystyyn, huusi palvelustyttöä ja käski
tämän tilaamaan seuraavaksi aamuksi myötyrikyydin pääkaupunkiin.
Hän ei tunnustanut pojalleen, mistä syystä hän oikein lähti näin
tavattomalle matkalle. Ja syytä hänellä oli vaietakin, poloisella
vanhalla herralla! Sillä vaikka hän olikin kahdenkymmenen vuoden
mittaan ylpeillyt mahtavasta kauppiasystävästään, niin oli häneltä
kuitenkin aina puuttunut rohkeutta käydä omassa persoonassaan
kauppiaan eteen ja pyytää tältä konttoripaikkaa pojalleen. Hänen
mielitekonsa tuntui hänestä itsestäänkin ylen julkealta, ja hänen
oikeutensa toivottuun paikkaan tuiki vähäiseltä. Usein hän oli ollut
aikeissa lähteä sinne ja aina lykännyt matkan toiseen kertaan, kunnes
huoli pojasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen arkuutensa.

Kun hän seuraavana päivänä hyvin myöhään palasi pääkaupungista,
oli hän vallan toisenlaisella päällä, onnellisempi kuin konsanaan
puolisonsa kuoleman jälkeen. Hän sai poikansa, joka odotteli häntä
aavistelevan jännityksen lumoissa, aivan haltioihin kuvailemalla
hänelle suuren kauppaliikkeen uskomattomia ihanuuksia ja mahtavan
kauppiaan hänelle osottamaa ystävällisyyttä. Hänet oli käsketty
päivälliselle, hän oli syönyt hyypänmunia, hän oli juonut
kreikkalaista viiniä ystävänsä kellarista, viiniä sellaista,
jonka rinnalla Ostraun majatalon parhainkin rypälemehu oli kuin
kitkerätä etikkaa; hän oli saanut lupauksen, että hänen poikansa
pääsisi vuoden päästä konttoriin, ja joitakin ohjeita siitä,
mitä esivalmistuksia pidettiin suotavina. Jo seuraavana päivänä
Anton istui ison laskukirjan ääressä ja määräili rajattomalla
vallalla satojentuhansien Englannin puntien käyttämistä, jotka
hän vaihtoi milloin Rheinin guldeneiksi, milloin Hampurin
pankkomarkoiksi, milloin taasen antoi niiden hulmuta ympäri
maailmaa Brasilian milreisinä, kunnes vihdoin sijoitti ne Meksikon
valtionarvopapereihin, joille hän yllättävällä varmuudella laski jos
jonkinlaista korkoa aina kymmeneen prosenttiin saakka. Koottuaan
tällä tapaa itselleen melkoisen omaisuuden hän lähti puutarhaan,
kädessään pieni ohkainen kirja, joka kansilehdellään lupasi
tehdä hänestä neljässä viikossa aito englantilaisen. Siellä hän
saksalaisten varpusten ja peippojen kauhuksi yritteli ääntää a:ta
ja muita rehellisiä kirjaimia kaikella mahdollisella tapaa, paitsi
sillä, joka kirjaimen luonteen ja laadun mukaan oli sille ominainen.

Siten vieri jälleen vuosi, Anton oli juuri täyttänyt
kahdeksannentoista vuotensa ja suorittanut erotutkintonsa; silloinpa
eräänä aamuna akkunaluukut saivat vielä kerran pysyä suljettuina,
jälleen juoksenteli palvelustyttö itkettynein silmin huoneiden läpi,
ja jälleen pudisteli yölamppu tyytymättömänä ja murheellisena tulista
hattuaan. Tällä kertaa vanha herra itse makasi vuoteessa ja Anton
istui sen ääressä, pidellen molemmin käsin kiinni isänsä kädestä.
Mutta vanha herra ei antanut pidätellä itseään, vaan kuoli niin pian
kuin hänelle oli mahdollista, siunattuaan ensin poikansa moneen
kertaan. Moniaan päivän äänekkään tuskan jälkeen Anton seisoi yksin
äänettömässä asunnossa, orpona, uuden elämän kynnyksellä.

Vanha herra ei ollut suotta ollut laskuneuvos: hänen taloutensa oli
mallikelpoisessa järjestyksessä, hänen sangen vähäiset jälkiperunsa
olivat merkityt kirjoituspöydän salalaatikossa säilytetylle paperille
pennistä penniin; kaikki mitä palvelustyttö kuluneena vuonna oli
särkenyt tai hukuttanut, oli myöskin merkitty asianomaiseen kohtaan
ja vähennetty hänen palkastaan; joka asian suhteen oli määräyksiä
annettu; löytyipä suurkauppiaalle osotettu kirjekin, jonka vainaja
oli vielä viimeisinä elonpäivinään kirjoittanut vapisevalla
käsialalla; uskollinen perheenystävä oli määrätty Antonin holhoojaksi
ja valtuutettu myymään talon ja puutarhan ja kaiken, mitä niissä
oli; ja Anton astui, neljä viikkoa isänsä kuoleman jälkeen, eräänä
varhaisena kevätaamuna isänkodin kynnyksen yli, jätti sen avaimen
holhoojan käteen, luovutti matkatavaransa kyytimiehen hoteisiin ja
ajoi pikkukaupungin portista ulos pääkaupunkia kohti, taskussaan isän
suurkauppiaalle osoittama kirje.


2.

Vasta niitetty heinä näivettyi jo puolipäivän helteessä, kun Anton
erosi ostraulaisesta naapurista, joka oli saattanut hänet viimeiselle
kyytiasemalle pääkaupungin läheisyydessä, ja lähti sitten navakasti
astelemaan maantietä pitkin. Oli hymyilevä kesäpäivä, niityllä helisi
niittomiehen kovasin viikatteenterää vastaan, ja ylhäällä ilmassa
piti väsymätön leivonen iloaan. Vaeltajan eteen levisi tasainen,
suunnaton maisema, hänen takanaan piirteli etäisen vuoriston sininen
juova taivaanrantaa. Pieniä puroja, joita lepät ja pajupensaat
paarsivat, solisi iloisesti niittyjen poikki, jokainen puro muodosti
oman niittynotkelmansa, jota kultaiset viljapellot reunustivat
molemmilta puolilta. Joka haaralla kohosi maaperästä heleänvalkoisina
paistavia kirkontorneja, kullakin ympärillään ryhmä ruskeita ja
punaisia kattoja ja jokainen metsäseppelten kaartama. Monissa
kylissä voi uljaasta puukujanteesta ja tavallista isommasta katosta
päätellä ison herraskartanon sijaitsevan, joka kylän muihin taloihin
verrattuna oli kuin jykevä paimenkoira villavan lammaskatraan
vierellä.

Anton riensi eteenpäin, kuin olisi hänellä ollut vieterit jaloissa.
Hänen edessään aukeni tulevaisuus, yhtä päivänpaisteinen kuin nuo
kultaiset elovainiot, elämä täynnä sädehtiviä unelmia ja silmukoivia
toiveita. Ahtaassa kotituvassa vietetyn suruajan jälkeen hänen
sydämensä taas ensi kertaa sykki voimakkain iskuin; nuoruudenvoiman
tarmossa hänen silmänsä säteilivät ja suu vetäytyi itsestään
nauruun. Kaikki hänen ympärillään loisteli, tuoksui ja aaltoili
kuni sähköisessä tulessa; pitkin siemauksin hänen keuhkonsa joivat
kukoistavasta maaperästä huumaavia tuoksuja. Missä hän kedoilla
yhdytti niittomiehen, huusi hän tälle kohta hyvän päivän, ja hyvän
päivän kajautti jokainen solakalle nuorukaiselle vastaan. Pelloilla
nuokkuilivat raskaat tähkät huojuvain korsiensa nenissä häntä kohti,
ne kumartelivat ja tervehtivät nekin häntä, ja niiden katveessa
sirisivät lukemattomat heinäsirkat riemullista kesälauluaan:
"Hauskaapa, hauskaa on elää päivänpaisteessa!" Raidan oksilla istui
varpusparvi, eivätkä nuo ketojen pienet vapaaherrat kavahtaneet
pakoon, vaikka hän jäi seisomaan puun eteen, ne päinvastoin vain
kurkottivat kaulojaan häntä kohti ja kirskuttivat: "Päivää päivää,
matkamies, minne matka, minne matka?" Ja Anton vastasi hiljaa:
"Suureen kaupunkiin, isoon elämään." "Onneksi olkoon", huusivat
varpuset, "lähde painamaan, lähde painamaan!"

Anton oikaisi niityn halki kulkevaa jalkapolkua myöten, kulki puron
poikki vievän sillan yli ja näki edessään pienen metsikön, jossa
risteili siroja sorateitä. Yhä enemmän rupesi metsikkö näyttämään
hyvinhoidetulta puistolta, vaeltaja kiersi moniaiden isojen vanhojen
puiden ympäri ja joutui avaran ruohoaukean reunaan. Sen takana kohosi
herrastalo, jossa oli pieni torni molemmissa päissä ja keskellä
päätyä ulkoparveke. Voi arvata, että parvekkeelta näki ruohoaukean
yli ja metsikköön hakatun aukean läpi etäisen vuorijonon ihanat
piirteet. Tornien kupeita kapusi köynnösruusu ja villiviini korkeutta
kohti, ja parvekkeen alla avautui ovi kutsuvasti eteissaliin, joka
oli koristettu heleän värisillä kukkakimpuilla. Se ei ollut mikään
mahtaileva herraskartano, ympäristössä oli monta paljon isompaa ja
kauniimpaa; mutta kuitenkin vaikutti näkemänsä mahtavasti Antoniin,
joka oli kasvanut pikkukaupungissa ja vain ani harvoin saanut läheltä
nähdä tilanomistajan rattoisaa hyvinvointia. Kaikki tuntui täällä
hänestä niin mahdikkaalta ja suurenmoiselta! Sirosti muovaillut
kukkapenkereet keskellä ruohokentän samettipintaa, ansarikasvien
kirjavat ryhmät, kaikki se heleä luonnollinen koristelu, jolla
puutarhurin käsi oli ympäröinyt herraskartanon, vaikutti tyynen
kesäpäivän kirkkaassa puhtaudessa kylpien hänen mieleensä kuin
unelmoitu kuva jostakin kaukaisesta ihmemaasta. Onnellinen
nuorukainen hurmautui näkemästään niin, että hän istahti tien viereen
seljapuun katveeseen ja tuijoitti haltioissaan pitkät ajat edessä
leviävään ihanaan kuvaan. Kuinka onnelliset mahtoivatkaan ne ihmiset
olla, joiden oli sallittu asua täällä, kuinka ylväät ja jalot he
olivatkaan. Ruohoaukeaman tällä puolen oli kauniita kukkia ja isoja
puita, toisella puolen arvatenkin avara karjapiha navettoineen ja
tallineen ja niissä paljon hevosia, jykeviä nautoja ja epälukuisia
hienovillaisia lampaita. Sillä jo ennen puistoon käymistään oli
Anton eräässä aitauksessa nähnyt joukon varsoja ja ilokseen
katsellut niiden lystillisiä hyppyjä. Kunnioitus kaikkea kohtaan,
mikä maailmassa oli upeata ja esiytyi varmalla ja itsetuntoisella
ryhdillä, oli köyhän laskuneuvoksen pojalle synnynnäistä, ja kun
hän nyt tuon häntä ympäröivän loiston ja komeuden keskellä, josta
hän iloitsi puhtain sydämin, ajatteli itseään, tunsi hän olevansa
perin mitätön olento, samanarvoinen yhteiskunnallinen loisolio kuin
tuo peukaloinen tuolla, jota tuskin ruohikosta erotti. Tahtomattaan
hän vei käden taskuunsa ottaakseen esiin käsineensä. Ne olivat
keltaisesta liinalangasta, ja hänen hyvä äitinsä oli sanonut, että ne
näyttivät aivan kuin silkkisiltä, ja silkkikäsineet olivat Ostraussa
korkeimman ylellisyyden tunnusmerkki. Poika parka veti ne käsiinsä
varmana siitä, että hän nyt oli edes vähänkin nykyisen ympäristönsä
arvoinen.

Kauan hän istui siinä syvän hiljaisuuden vallitessa; ja vihdoin
tuli liikettäkin tuohon äänettömään kuvaan. Talon parvekkeelle
astui avoimesta ovesta siro naishahmo, puettuna leveähihaiseen,
heleänväriseen kesäpukuun ja tukka laitettuna siihen miellyttävään
kuosiin, jonka Anton tunsi vanhoista rokokoo-ajan kuvista. Hän
voi selvästi erottaa tulijan hienopiirteiset kasvot ja silmäin
kirkkaan katseen, joka oli suunnattu parvekkeen alla leviävälle
ruohokentälle. Vallasnainen seisoi kaiteeseen nojautuen liikkumatonna
kuin kuvapatsas, ja Anton katseli häntä kunnioittavan hartauden
täyttämänä. Vihdoin lennähti avoimesta ovesta esiin kirjava
papukaija, joka istahti vallasnaisen kädelle ja antoi hänen hyväillä
itseään. Tuo loistavahöyheninen lintu herätti Antonin ihailua. Ja
kun papukaijaa seurasi melkein täysikasvuinen tyttö, joka kietoi
hyväillen käsivartensa vallasnaisen kaulaan, ja kun tämä lempeästi
painoi tytön poskea omaa poskeansa vasten ja kun papukaija lenteli
molempain naisten päitten päällä ja kovaa kirkuen asettui vuoroin
toisen, vuoroon toisen olkapäälle, kävi Antonin harras ihailu
ja kunnioitus niin ylivoimaiseksi, että hän punastui väkevästä
mielenliikutuksesta ja painautui syvemmälle pensaan pimentoon.

Hän ajatteli molempia parvekkeella näkemiään kauniita naishahmoja ja
lähti astelemaan joustavin askelin kuin ainakin mies, jolle on jotain
hauskaa ja iloista tapahtunut, leveätä soratietä takaisin päästäkseen
jälleen ulos puistosta. Silloin hän kuuli takaansa hevosen
hirnahduksen. Nuorempi hänen äsken näkemistään naisista tuli siellä
mustalla ponyhevosella ratsastaen; varmasti istui tuo solakkavartinen
tyttö satulassa ja käytti päivän varjoaan ratsupiiskana. Ostraun
naispuolisella maailmalla ei ollut tapana ratsastella pienillä
hevosilla. Vain kerran oli Anton nähnyt sirkusratsastajattaren, joka
punaisiksi maalatuin poskin ja hyvin pitkään punaiseen hameeseen
puettuna oli ison mustapartaisen herran rinnalla ratsastanut
kaupungin kaduilla, veikeä ilvehtijä edellään, ja oli pysähtynyt
jokaiseen kadunkulmaan, jossa hänen hevosensa teki ilmahyppyjä ja
ilvehtijä lasketteli sanomattoman hullunkurista lorua ympärille
kokoutuneelle nuorisolle. Jo silloin hän oli sanomattomasti ihaillut
uljasta ratsastajatarta, ja nyt jos milloinkaan hän oli miestä
tuntemaan samaa ihailua vielä paljon korkeammassa määrässä. Hän jäi
seisomaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti ratsastajattarelle.
Tämä vastasi tervehdykseen sirosti nyökäten, pysäytti sitten äkkiä
hevosensa ja pysyi häneltä ystävällisesti: "Etsittekö täältä jotakin?
Ehkä haluatte puhutella isääni?"

"Pyydän anteeksi", sanoi Anton mitä syvimmän kunnioituksen sävyllä.
"Todennäköisesti olen joutunut tielle, jolla vieraiden ei ole lupa
kulkea. Tulin jalkapolkua myöten niittyjen yli, enkä nähnyt missään
porttia tai aitaa."

"Portti on sillalla, ja se on päivisin auki", ilmoitti neitonen
katsahtaen laupiaasti Antoniin; sillä kun nelitoistavuotiaiden
neitosten on vain aniharvoin sallittu herättää toisissa ihmisissä
syvän kunnioituksen tunteita, niin teki Antonin ylenmääräinen
kunnioitus tälle neitoselle sanomattoman hyvää.

"Kun kerta olette puistossa, niin ettekö tahdo katsella täällä
ympärillenne? Olemme iloiset, jos puistomme teitä miellyttää", hän
lisäsi arvokkaasti.

"Olen jo ollut niin julkea", vastasi Anton jälleen kumartaen; "kävin
aina tuolla ylhäällä linnan edessä olevan ruohikon reunalla asti.
Siellä vasta oli kaunista!" huudahti innostunut poika rehellisesti.

"Niin", sanoi nuori vallasneiti, yhä vielä pidätellen pikku ratsuaan;
"äiti itse on antanut puutarhurille kaikesta ohjeet."

"Siis se armollinen rouva, joka tuonaan seisoi parvekkeella, oli
teidän äiti rouvanne?" kysyi Anton ujosti.

"Ah! Oletteko kuunnellut meitä?" huudahti impynen ja silmäsi häneen
ylväästi. "Tiedättekös, että se ei ollut kauniisti tehty?"

"Älkää siitä minulle suuttuko", pyysi Anton nöyrästi; "minä peräydyin
kohta takaisin, mutta se näytti niin ihmeen kauniilta. Te molemmat
vallasnaiset vastakkain, ja kukkivat ruusut ja rehevät viininlehvät
ympärillänne. Sitä näkyä en tule koskaan unhottamaan", hän lisäsi
vakavasti.

"Hänhän on oikein herttainen!" ajatteli neitonen itsekseen. "Koska
te kerran olette nähnyt jo niin paljon puistostamme", sanoi hän
ääneen hyvänlaisen alentuvasti, "niin pitää teidän myöskin käydä
näköalapaikalle. Minä ratsastan sinne -- jos tahdotte seurata minua."

Anton seurasi ylen onnellisena. Neitonen puhutteli hevostaan,
niin että se kulki käyden, ja näytteli selitellen Antonille isoja
puuryhmiä ja maiseman monia kauniita näköaloja; tällöin hän suureksi
osaksi luopui entisestä majesteetillisuudestaan ja kävi oikein
puheliaaksikin. Pian haastelivat molemmat niin vapaasti kuin olisivat
olleet vanhoja tuttuja. Vihdoin laskeutui neitonen satulasta, kun
tiellä olevat portaat antoivat hänelle siihen sopivan aiheen, ja
talutti hevosta ohjaksista; sitten rohkeni Anton sivellä mustan
juoksijan kaulaa, minkä pony salli mielellään tapahtua, alkaen
vuorostaan haistella vieraan taskuja.

"Se luottaa teihin", sanoi neitonen, "se onkin oikein viisas eläin."
Hän heitti ohjakset ponyn kaulalle ja läimähytti sitä lautaselle,
jolloin ratsu lähti lyhyttä laukkaa nelistämään tiehensä. "Kohta
tulemme kukkatarhaan, ja sinne se ei saa tulla; se juoksee nyt
takaisin talliin, se on tottunut siihen."

"Tuo ponyhan vasta on oikea ihme-eläin", huudahti Anton katsellen
hevosen perään.

"Minä olen sen lemmikki", sanoi neitonen myöntyvästi, "se tottelee
minua yhdellä sanalla." Antonin mielestä ponyn kiintymys oli vallan
paikallaan; hän otaksui papukaijan olevan yhtä kiltin ja oli
taipuvainen väittämään, että kaikkien muidenkin luontokappalten
maan päällä täytyi olla yhtä tottelevaiset hänen nykyiselle
saattajattarelleen.

"Luulenpa teidän olevan syntyänne jalosukuinen", sanoi nuori
vallasneitonen äkisti, nojasi päivän varjonsa puunrunkoon ja silmäili
Antonia pikkuviisain katsein.

"En ole", vastasi laskuneuvoksen poika surullisesti; "isäni kuoli
neljä viikkoa sitten, ja hyvän äitini kuolemasta on jo kokonainen
vuosi, niin että nyt olen aivan yksin ja matkalla pääkaupunkiin."
Hänen huulensa värähtelivät, kun hän muisteli viimeistä suruaan.

Säikähtäen näki neitonen vieraan kasvoilta kuvastuvan tuskan. "Te
herra parka!" hän huudahti liikutettuna ja hämillään. "Joutukaahan
nyt, niin näytän teille vielä jotakin. Nämä tässä ovat kevätlavoja;
tässä on mansikkapenkki, ehkä siellä on vielä joitakin marjoja.
-- Frans, tuokaahan tänne lautasella mansikoita", hän huusi
puutarhurille. Frans tuli aika joutua. Terhakasti neitonen tarttui
lautaseen ja tarjosi leppeästi hymyillen sankarillemme marjat: "Kas
tässä, hyvä herra! Suvaitkaa ottaa nämä minulta. Isäni talosta ei
kukaan vieras saa lähteä, ennenkuin on maistanut parasta, mitä
vuodenajalla on tarjottavaa. Pyydän, ottakaa", hän pyyteli hartaasti.

Anton otti lautasen käteensä ja katsoi kostein silmin ystävälliseen
vallasneitoseen.

"Minä syön teidän kanssanne", sanoi tämä ja otti pari marjaa. Sitten
Anton tyhjensi kuuliaisesti lautasen.

"Nyt minä vielä saatan teidät ulos puutarhasta", sanoi nuorineiti.
Puutarhuri avasi kunnioittavasti pienen sivuportin, ja neitonen
saattoi matkamiehen lammikoille, jolla vanhoja ja nuoria joutsenia
uiskenteli.

"Nehän tulevat meitä kohti", huudahti Anton ihastuneena.

"Ne tietävät, että minulla on taskussani niitä varten jotakin",
sanoi hänen saattajansa ja irroitti rannalla olevan ruuhen köydestä.
"Istukaa veneeseen, herrani, minä vien teidät ylitse. Tuolla toisella
rannallahan alkaa teidän tienne."

"Enhän toki saa teitä niin paljon vaivata", sanoi Anton ja arasteli
käydä ruuheen.

"Älkää tinkikö", komensi neitonen, "teen sen mielelläni." Hän istui
perätuhdolle ja meloi kevyellä airolla ruuhta taitavasti eteenpäin.
Siten kulkivat he verkalleen lammikon poikki, joutsenet jonona
perässään. Neitonen taukosi tuontuostakin soutamasta ja heitti niille
leivänpalasia.

Anton istui autuaallisten tunteiden valtaamana tyttöä vastapäätä.
Hän oli kuin lumoissa. Edessä puiden tumma vihannuus, ympärillä
kirkas vedenpinta, joka hiljaa liplatteli ruuhen keulaa vastaan,
vastapäätä nuoren lautturin solakka varsi, sädehtivät sinisilmät
ja jalomuotoiset kasvot, joita lempeä hymy kirkasti, ja takana
joutsenten parvi, tämän lammen valtiattaren valkea seurue. Se oli
kuin unelma -- unelma niin suloinen, kuin vain nuori mieli voi
uneksia.

Ruuhi iski vastakkaiseen rantaan, Anton nousi maihin ja huudahti:
"Hyvästi jääkää!" ja tahtomattaan hän kurotti kätensä neitoselle.
"Hyvästi jääkää", sanoi tämäkin ja kosketti hänen kättään
sormenpäillään. Sitten hän käänsi ruuhen ympäri ja meloi hitaasti
takaisin. Anton juoksi ruohikkokentän yli korkeammalla sijaitsevalle
maantielle ja kääntyi sieltä katselemaan jälelleen. Ruuhi laski
erään puuryhmän luo, neitonen käännähti vielä kerta häntä kohti ja
katosi sitten puiden taa. Iloisesti lepatteli lippu pikku tornissa,
heleänä loisti päivänpaiste ruskeata seinämuuria kiertelevillä
köynnöskasveilla.

"Niin luja, niin ylväs", puheli Anton itsekseen.

"Vaikka löisit tuolle paroonille pöytään satatuhatta taaleria,
ei hän sittekään antaisi sinulle tuota hovia, jonka on perinyt
isältään", sanoi terävä ääni Antonin selän takana. Tämä käännähti
vihaisena ympäri, taikakuva katosi, hän huomasi seisovansa pölyisellä
valtatiellä. Hänen vieressään seisoi raidanrunkoon nojaten nuori
veitikka, risaiset vaatteet yllään, pieni mytty kainalossa ja
silmissä huolettoman häpeämätön irve.

"Sinäkö se olet, Veitel Itzig?" huudahti Anton, tuntematta
suurtakaan iloa tapaamisesta. Nuori Itzig ei ollut juuri mikään
kaunis nähtävyys; laiha ja kalpea, pää punertavan kähärätukan
peittämä, yllä vanha mekko ja risaiset housut -- sanalla sanoen
kulkijain sellainen, joka paremminkin viehätti santarmin silmää kuin
muiden matkamiesten. Hänkin oli kotoisin Ostrausta ja oli ollut
Antonin toveri porvarikoulun aikoina. Antonilla oli silloin ollut
tilaisuutta kerkeällä mielellään ja urheilla pikku nyrkeiltään
suojella juutalaispoikaa toisten toverien pahoinpitelyltä ja sen
kautta hankkia itselleen mieluisa itsetunto sorretun viattomuuden
pelastajana. Varsinkin kerran eräässä huimassa koulukahakassa,
jossa Itzigiä oli läskimakkaralla härnäilty epätoivon partaalle
saakka, oli Anton niin uljaasti ajanut tämän asiata, että sai
itsekin loven päähänsä, jonka jälkeen kiusanhenget olivat itkien
ja vihasta pärskyen vetäytyneet kirkon taa ja itse pistäneet
riidanalaisen makkaran poskeensa. Siitä päivästä lähtien Itzig oli
osottanut jonkinlaista kiintymystä Antoniin, jonka merkkinä oli,
että hän antoi suojelijansa auttaa häntä vaikeissa koulutehtävissä
ja välistä näpisti voileivän tämän eväskääröstä. Anton oli kuitenkin
sietänyt tuota epämiellyttävää nulikkaa rinnallaan, koska hänestä
oli mieltäylentävää pitää holhokkia, vaikkakin holhokin epäiltiin
varastelevan koulukyniä ja myyvän ne sitten jälleen niille, joilla
oli rahaa millä maksaa. Viime vuosina molemmat nuorukaiset olivat
sangen vähän nähneet toisiaan, parahiksi sen verran, että Itzigillä
oli ollut tilaisuutta verestää vanhoja koulumuistoja pienillä
pilapuheilla ja pistoksilla.

"Ihmiset sanovat sinun menevän suureen kaupunkiin oppimaan
kaupantekoa", jatkoi Veitel loruaan. "Siellä saat oppia, kuinka
tötteröitä pyöräytetään ja siirappia mitataan vanhoille akoille.
Minäkin olen menossa kaupunkiin, mutta minä tahdon siellä saavuttaa
onneni."

Anton vastasi haluttomasti toisen julkeaan loruiluun, rypistäen
varsinkin kulmiaan tuttavalliselle sinuttelulle, jota alkeiskoulun
aikainen toveri vielä yhä rohkeni käyttää häntä puhutellessaan;
"No, lähde siitä sitten etsimään onneasi, äläkä pysyttele minun
kintereilläni."

"Eipä tässä kiirettä ole", vastasi Veitel huolettomasti; "odotanpahan
kunnes sinäkin joudut lähtemään, jollet vain huonoksu minun
vaatteitani." Tästä vetoamisesta Antonin ihmisrakkauteen oli
seurauksena, että hän salli vaieten epämieluisen toverin jäädä
pariinsa. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen linnaan ja lähti sitten
äänettömästä päästä tarpomaan maantietä eteenpäin, Itzig koko ajan
puolen askeleen päässä kintereillään. Vihdoin Anton kääntyi tämän
puoleen ja tiedusti linnan isännän nimeä.

Vaikkakaan Veitel Itzig ei kuulunut hovinherran läheiseen
seurustelupiiriin, oli hän kuitenkin osannut laittautua tämän
tallipojan uskotuksi tuttavaksi; sen kautta hän oli päässyt hyvin
perille vapaaherran taloudellisista ja perheellisistä oloista. Hän
kertoi Antonille, että paroonilla oli vain kaksi lasta, mutta sen
sijaan erinomainen lammaskarja ja suuri velaton tila. Poika oli
kotoa poissa koulussa. Nähdessään Antonin kuuntelevan suurella
mielenkiinnolla sanoi Itzig viimein; "Jos tahdot saada itsellesi tuon
paroonin hovin, niin minä ostan sen sinulle."

"Kiitos vain", vastasi Anton kylmästi; "äskenhän juuri sanoit, ettei
hän sitä tahdo myydä."

"Jollei joku tahdo myydä, niin hänet on pakotettava myymään", huusi
Itzig.

"Ja sinäpä oletkin paras mies pakottajaksi", sanoi Anton.

"Lienenpä minä tahi joku toinen, mutta jokaiselta ihmiseltä saa
ostetuksi, mitä hänellä on vain antaa. On olemassa resehti, jonka
avulla saa valtoihinsa kenen tahansa, jolta tahtoo jotakin saada,
vaikka tämä ei tahtoisi antaakaan."

"Pitääkö hänelle sitten antaa noitajuoma", kysyi Anton
ylenkatseellisesti, "vaiko taikayrtti?"

"Tuhannen kultataalerin yrtti on nimeltään se taikayrtti, jonka
avulla saa paljon aikaan maailmassa", vastasi Veitel, "mutta kuinka
vähäinenkin mies voi saada haltuunsa sellaisen tilan kuin tuon
paroonin hovi on, kas se on salaisuus, josta vain aniharvat ovat
perillä. Kellä se salaisuus on tiedossaan, hänestä tulee suuri mies,
sellainen kuin Rotschild, jos hän saa vain tarpeeksi kauvan elää."

"Ja jollei hän sitä ennen joudu tyrmään", huomautti Anton.

"Eikä joudukaan!" intti Veitel. "Kun minä saavun kaupunkiin oppimaan,
niin lähden ylt'ympärinsä etsimään tuota salattua tietoa, sillä se
on kirjoitettu paperille. Joka ne paperit saa käsiinsä, siitä tulee
mahtava mies, ja minä tahdon niitä etsiä siksi kunnes löydän."

Anton silmäili syrjäkarin matkatoveriaan, kuin olisi epäillyt
tätä vähän löylynlyömäksi, ja sanoi viimein surkutellen; "Et sinä
sellaisia papereita mistään löydä, Veitel parka."

Mutta Itzig jatkoi itsepäisesti loruaan, tunkeutuen aivan kiinni
Antoniin: "Mitä sinulle nyt sanon, sitä sinä et saa kertoa kellekään.
Nuo paperit ovat olleet meidän kaupungissamme, joku sai ne käsiinsä
vanhalta kuolevalta kerjäläiseltä, ja hänestä tuli mahtava mies.
Vanha reppuri antoi ne hänelle eräänä yönä, kun toinen rukoili hänen
vuoteensa ääressä karkoittaakseen kuolon enkelin lähettyviltä."

"Ja tunnetko sinä sen miehen, jolla paperit nyt on hallussaan?" kysyi
Anton uteliaana.

"Vaikkapa tuntisinkin, niin en kuitenkaan sanoisi" vastasi Veitel
viekkaasti; "mutta minä aion löytää resehdin. Ja jos sinä tahdot
itsellesi tuon paroonin hovin ja hänen hevosensa ja lehmänsä ja
kirjavan lintunsa ja tuon tuulihatun tyttärensä, niin minä autan
sinua perille vanhasta ystävyydestä ja senvuoksi, että annoit
koulussa minun kiusaajilleni selkään."

Anton oli hyvin närkästynyt toverin julkeudesta. "Varo sinä vain,
ettei sinusta tule lurjusta, näytät jo olevan hyvällä alulla", hän
sanoi tuimasti ja poikkesi kulkemaan tien toista reunaa.

Itzig ei välittänyt sen enempää saamastaan hyvästä neuvosta, vaan
vihelteli vain rauhallisesti kulkiessaan. Siten tarpoivat molemmat
matkamiehet vaitonaisina tietä eteenpäin, kunnes Itzig lähimpään
kylään poiketessa katkaisi äänettömyyden ja jatkoi selostustaan
paroonin nimestä ja varallisuussuhteista. Ja tätä opettavaista
selontekoa jatkui sitten jokaisessa kylässä matkan varrella,
kunnes Anton joutui aivan ihmeisiinsä matkatoverinsa laajoista
tilastollisista tiedoista. -- Vihdoin mykistyivät molemmat ja
katkaisivat viimeisen peninkulman vaihtamatta enää sanaakaan
keskenään, vaikka astuivatkin rinnakkain.


3.

Vapaaherra von Rothsattel oli niitä harvoja ihmisiä, joita ei
ainoastaan koko maailma kehu onnellisiksi, vaan jotka itsekin
pitävät itseään onnellisina. Eräs Rothsattel oli jo ristiretkien
aikana ollut mukana itämailla. Ainakin säilytettiin perheessä
kirjavaa rokokoo-tyylistä lasipulloa mukamas itämaisena
hajupullosena, todisteeksi kantaisän olemassaolosta ja muistoksi
ristiretkien hurskaista ajoista. Eräs toinen Rothsattel oli johtanut
vuorimiesparven hussilaisia vastaan ja oli koko joukkonsa kera
kaatunut omaksi ja Herramme kunniaksi. Edelleen oli muuan Rothsattel
ollut vänrikkinä Moritz Saksilaisen armeijassa; häntä pidettiin
Rothsattel-Steigbügel nimisen sivuhaaran perustajana, ja hänen
sotaisa muotokuvansa riippui vielä linnan tornihuoneen seinällä.
Eräs toinen oli kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut monissa
eri armeijoissa sekä omin päinkin; sukutarina tiesi kertoa hänen
olleen hyvin paksun herran ja valtavan juomarin, jolla oli voimakas
puheenkäyttö ja jokseenkin vapaat tavat. Hän oli sukunsa ensimmäisenä
saapunut siihen seutuun, jossa kertomuksemme tulee liikkumaan, ja
oli jollakin tapaa saanut haltuunsa hyvän joukon maatiloja. Perheen
lapsenhoitajien kesken vallitsi hyvin vanhoista ajoista lähtien se
synkkä vakaumus, että tämän paksun herran voi välistä nähdä istuvan
kellarissa isolla kaalitynnörillä, ähkien ja voihkaillen kuin
rauhattomaksi tuomittu henki ainakin, rangaistukseksi hirvittävistä
rikoksistaan naispuolisten aikalaistensa ankaria hyveitä vastaan.
Edelleen oli muuan esi-isä ollut keisarillinen neuvos Wienissä;
nykyisen omistajan isoisän-isä oli jäykästi mulkoillut vastaan
Preussin suuren kuninkaan katseeseen ja oli sen jälkeen saanut
laupiaan sanan samaiselta kuninkaalta. Myöskin isoisä oli aikanaan
ollut yritteliäs ja suurta huomiota herättänyt kavaljeeri, joka
ei kuitenkaan ollut korjannut mitään laakereita armeijassa ja oli
senvuoksi ollut pakotettu etsimään niitä kevytjalkaisten naisten
kammioista ja pelipöydän äärestä. Valitettavasti olivat hänen
tiluksensa tällöin olleet hänelle liikarasituksena ja sulaneet
jokseenkin olemattomiin hänen käsistään. Hänen poikansa vihdoin,
nykyisen omistajan isä, oli ollut tavallinen yksinkertainen
maalais-aatelismies, ei liioin siunattu loistavilla hengenlahjoilla;
hän se kuitenkin pelasti pitkällisten riitajuttujen avulla
upean maatilan muun omaisuuden auttamattomasta haaksirikosta ja
ahersi koko loppuikänsä tehdäkseen siitä velattoman perintökalun
jälkeentulevilleen. Rothsattelit olivat vanhastaan olleet siinä
maineessa, että he jättivät vankan joukon vesoja jälkeensä, ja
perheen ikäpuolen naiset selittivät tämän seikan -- itsessään kyllä
kiitettävän -- olleen ainoana esteenä, ettei tämän mainehikkaan suvun
ollut sallittu nähdä yhdeksänsakaraista kreivinkruunua tahi vaikkapa
oikein nimellisruhtinaan umpinaista harjavannetta suvun päämiehen
vaakunakilvessä. Vastoin perheen vanhaa perinnäistapaa isä siinäkin
kohdin osotti vaatimatonta mielenlaatuaan, että jätti jälkeensä yhden
ainoan pojan.

Nykyinen hovinherra oli nuorempana palvellut eräässä
kaartinrykmentissä, kuten niin sotaisen suvun vesalle sopikin. Hän
oli siellä hankkinut itselleen moitteettoman ritarismiehen maineen.
Virkatoimensa hän oli kunnolla hoitanut ja ollut erinomainen
toveri, harjautunut kaikkiin ritarillisiin avuihin ja ollut
luotettava mies kaikissa kunnia-asioissa. Hovitanssiaisissa hän oli
niittänyt mainetta ja käskettynä jonkin prinsessan tanssitoveriksi
pyörittänyt tätä taidokkaasti parkettilattialla. Kelpo luonnetta
hän oli osottanut omaavansa naimalla todellisesta kiintymyksestä
köyhän hovineidin, itsessään sangen rakastettavan neitosen, jonka
poistuminen hovin katriljeista oli murehduttanut kaikkia miessydämiä.
Järkevänä miehenä vapaaherra oli sitten puolisonsa kera vetäytynyt
maatilalleen, oli monet vuodet omistautunut miltei yksinomaan
perheelleen ja sen kautta tullut siihen edulliseen asemaan, että
oli voinut maksaa kaikki rykmentin-aikaiset velkansa ja että hänen
menonsa eivät olleet hänen tulojaan suuremmat. Hänen taloudenpitonsa
oli mainiosti järjestetty; vaimonsa vähäisillä myötäjäisillä hän oli
tämän suureksi iloksi laitattanut kauniin puiston talon ympärille.
Vapaaherralla oli viinikellarissaan hyviä pöytäviinejä, tallissa
kaksi upeaa vaunuhevosta ja kaksi siroa ratsuhevosta; joka aamu hän
katsasti taloustoimia ja ratsasti joka iltapäivä niityilleen ja
pelloilleen, pani suurta huolta oivan lammaskarjan ylläpitämiseen
ja ylpeili siitä saamastaan runsaasta ja hienosta villasta. Hän
oli peräti rehellinen mies ja vielä ikämiehenäkin silmiinpistävän
ryhdikäs, hän osasi arvokkaasti ja vieraanvaraisesti isännöidä
vierastensa keskuudessa, ja hän rakasti puolisoaan mitämaks vieläkin
enemmän kuin ennen kuherruskuukausien aikana. Sanalla sanoen
hän oli aatelisen tilanomistajan esikuva. Hän ei ollut suinkaan
äveriäs, olipahan vain "viiden tuhannen taalerin mies" kuten oli
tapana sanoa, ja hän olisi suotuisina aikoina voinut myydä tilansa
paljon suuremmastakin summasta kuin tarkkatietoinen Itzig oli
otaksunut. Mutta syystäkin hän olisi sellaista kauppaa pitänyt sulana
hulluutena. Kaksi tervettä ja lahjakasta lasta teki hänen kotionnensa
täydelliseksi; poika oli aikeissa noudattaa suvun perinnäistapaa
ja ruveta sotilaaksi, tyttären piti vielä muutaman vuoden oleilla
äitinsä siipien suojassa, ennenkuin lähti suureen maailmaan.

Kuten kaikki ihmiset, joille kohtalo on maalannut vanhoja
sukumuistoja vaakunakilpeen ja juurruttanut ne mieleen hamasta
kehdosta saakka, oli vapaaherrammekin taipuvainen perusteellisesti
ajattelemaan perheensä menneisyyttä ja tulevaisuutta. Isoisän kautta
oli saatu se surullinen kokemus, että yksi ainut ala-arvoinen henki
pystyy hävittämään, mitä uutterat esi-isät ovat koonneet kultajyviä
ja kunniapaikkoja jälkeentulevaistensa hyväksi. Hän olisi senvuoksi
mielellään turvannut kartanonsa ikuisiksi ajoiksi sortumisen
vaarasta muuttamalla sen majoraatti-tilaksi ja sen kautta tehnyt
kevytmielisille jälkeläisille vaikeaksi, ei tosin tehdä velkoja,
mutta maksaa niitä. Mutta huolenpito tyttärestään pidätti häntä
ottamasta tätä askelta, hänen rehellinen sydämensä ei voinut taipua
siihen, että tämä rakastettu lapsi menettäisi perintönsä joidenkin
epämääräisten vastaisten Rothsattelien takia. Ja tuska täytti hänen
mielensä ajatellessaan, että hänen vanha sukunsa voi jo seuraavan
miespolven aikana joutua samaan asemaan kuin jonkin virkamiehen tai
rihkamasaksan lapset -- tuohon tukalaan asemaan, jossa ihmisen on
pakko omin voiminsa hankkia itselleen siedettävä toimeentulo. Hän
oli usein yrittänyt tehdä säästöjä vuosituloistaan, mutta nykyinen
ajankohta ei sitä todellakaan sallinut; kaikkialla pyrittiin elämään
jonkinlaisella loistokkaisuudella ja panemaan entistä enemmän arvoa
uljaaseen sisustukseen ja lukemattomiin pieniin jokapäiväisen elämän
koruihin. Ja mitä hän suotuisina vuosina oli hiukan säästellyt, se
kului aina järkiään pienillä kylpymatkoilla, joita lääkäri väitti
välttämättömiksi hänen vaimonsa aran terveydentilan vuoksi. Huoli
perheensä tulevaisuudesta askarrutti vapaaherran ajatuksia tänäänkin,
kun hän puoliveriratsullaan karautti isoa kastanjapuukujannetta
myöten linnaa kohti. Se oli vain pienoinen pilvi, joka hetkeksi
pimensi hänen sielunsa päivänpaisteisuutta, ja se katosi kerrassaan,
kun hän näki liehuvia hameita kiitävän vastaansa ja tunsi tulijat
vaimokseen ja tyttärekseen. Hän hypähti alas satulasta, suuteli
lemmikkilastaan otsalle ja sanoi hyväntuulisena vaimolleen; "Meillä
on mainio ilma heinänkorjuuta varten, sitä tehdään oikein voimalla
ja väellä, ja vouti väittää, ettemme ole vielä koskaan saaneet niin
paljon rehua kuin nyt."

"Sinulla on onni puolellasi, Oskar", sanoi paroonitar ja katsahti
hellästi miehensä kasvoihin.

"Kuten aina kaikkina näinä seitsemänätoista vuotena, sen jälkeen
kuin toin sinut tänne linnanrouvaksi", vastasi puoliso, ja hänen
kohteliaisuutensa lähti sydämestä.

"Tänään siitä onkin tosiaan jo seitsemäntoista vuotta", huudahti
paroonitar, "ja ne vuodet ovat menneet kuin yksi ainoa kesäpäivä. Me
olemme olleet hyvin onnellisia, Oskar." Hän kietoi kätensä miehensä
käsivarrelle ja katsoi kiitollisesti häntä silmiin.

"Olleet?" toisti vapaaherra kysyvästi; "luulenpa että sitä vieläkin
olemme. Enkä ymmärrä, mikä estäisi meitä vast'edeskin olemasta."

"Älä manaa tulevaisuutta miekkasille", pyysi paroonitar. "Minusta
tuntuu monesti, kuin ei näin päivänpaisteinen elämä voisi jatkua
ikuisesti; minä tahtoisin nöyrästi paastota siitä, välttääkseni siten
kateellisen kohtalon iskuja."

"No", sanoi vapaaherra hyväntuulisesti, "ei kohtalo meitä jätäkään
vallan tukistamatta. Ukkosilmoja ei puutu meiltäkään, mutta tämä
pikku kätönen manaa ne aina kulkemaan ohitse. Eikö sinulla ole
tarpeeksi harmia taloudestasi, lastesi hullutteluista ja välistä
kotityrannistasikin, jotta kaipaat lisää sellaista?"

"Sinä rakas tyranni!" huudahti paroonitar. "Minä kiitän sinua tästä
onnesta. Ja kuinka sydänpohjia myöten minä sitä tunnenkaan! Yhä
vieläkin näiden seitsemäntoista vuoden perästä olen ylpeä siitä,
että minulla on niin komea aviomies, niin kaunis linna ja niin iso
maatila, missä jokainen jalanala maata kuuluu minullekin. Kun sinä
toit taloosi minut, köyhän neidin, jolla oli omaisuutta vain hameet
yllä ja korulipas, jonka ruhtinaallisen isäntäväkeni suopeus minulle
lahjoitti, niin silloin vasta opin tuntemaan, mikä autuas osa on
saada vallita emäntänä omassa talossa ja olla alistumatta kenenkään
toisen tahtoon kuin rakastetun aviomiehen."

"Olethan kuitenkin luopunut paljosta minun tähteni", sanoi
vapaaherra. "Usein olen peljännyt, että tämä maalaiselämämme
kävisi liian pieneksi ja yksinäiseksi sinulle, prinsessa vainajan
suosikille."

"Siellä minä olin palvelijatar, täällä olen valtiatar", sanoi
paroonitar. "Pukujani lukuunottamatta minulla ei ollut mitään, jota
olisin voinut sanoa omakseni. Alati vain kierrellä hovineitien
ikävissä suojissa, joka ilta olla tuomittu tekemään viimeiset
palvelukset ja koko ajan tuntea tuskallisesti, että sellaista menoa
tulisi jatkumaan, kunnes noissa iankaikkisissa hovihuvituksissa
harmaantuisi -- sellaista minun oli oloni, ilman omaa, omintakeista
elämää! Tiedäthän, että se usein peräti masensi minut. Täällä eivät
huonekalujemme päälliset ole raskaista silkkikankaista, eikä meidän
salissamme ole ainuttakaan malakiittipöytää, mutta kaikki, mitä
talossamme on, kuuluu minulle." Hän kietoi käsivartensa vapaaherran
kaulaan: "Sinä kuulut minulle, lapsemme, linnamme, hopeaiset
kynttiläjalkamme."

"Uudet jalat ovat vain sekoitusmetallia", huomautti vapaaherra.

"Sitä ei kukaan huomaa", vastasi hänen puolisonsa hilpeästi. "Ja kun
katselen posliinisia pöytäastioitamme ja näen niiden laidassa sinun
ja minun vaakunat, niin maistuvat meidän kaksi ruokalajiamme minulle
kymmentä kertaa paremmalta kuin hovin moninaiset herkut. Ja varsinkin
kun niitä tarjottiin suurina hovijuhlina meidän hovilaisten omassa
pöydässä, jossa jokainen tunsi toisensa ikäviin saakka ja jokainen
oli toisista aivan pakahtuakseen välinpitämätön."

"Sinä olet todellakin loistava esimerkki vähääntyytymisestä",
sanoi vapaaherra. "Sinun ja lastemme takia tahtoisin, että tämä
tila olisi kymmentä kertaa suurempi ja tulomme sitä mukaa, ja että
kykenisin sinua varten, rouva markiisitar, pitämään kantapojan ynnä
taloudenhoitajattaren lisäksi pari hovineitiä."

"Neideistä ei Herran nimessä puhettakaan", pyyteli paroonitar, "ja
mitä kantapoikaan tulee, niin sellaistahan ei tarvitse, kun on aina
tarjona niin huomaavainen ritari kuin sinä olet".

Sitten lähti vapaaherra hyväntuulisena astelemaan molempain naisten
välissä linnaan päin. Lenore oli tällävälin vallannut hänen ratsunsa
ohjakset ja puhutteli hevosta ystävällisesti, jotta se koettaisi
välttää nostamasta pölyä ilmaan tieltä.

"Tuollahan on oudot vaunut, onko vieraita tullut?" kysyi vapaaherra
heidän pihaa lähestyessään.

"Se on vain Ehrenthal", vastasi paroonitar, "hän odottelee sinua ja
on jo tuhlannut koko varastonsa kauniita puheenparsia meille; Lenore
yritti vallattomuudessaan pitää häntä pilanaan, niin että parahiksi
sain tytön korjatuksi pois hänen seurastaan. Tuon lystillisen
miesparan tuli oikein paha olla tyttö hepsakan häntä liehitellessä."

Vapaaherran suu meni hymyyn. "Minulle hän on sentään mieluisin
koko liikemiesluokasta", hän sanoi; "hän osaa ainakin käyttäytyä
siedettävästi, ja pitkäaikaisissa liikesuhteissamme olen huomannut
hänet aina luotettavaksi mieheksi. -- Hyvää päivää, herra Ehrenthal,
mikä asia teidät nyt on saattanut minun puheilleni?"

Herra Ehrenthal oli lihavan tanakka mies parhaissa ikävuosissaan,
mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin liian pyöreät, keltaiset ja
viekkaat ollakseen kauniit; hänellä oli lyhyet säärystimet kenkien
päällä ja paidan rinnassa timanttinen rintaneula; syvään kumarrellen
ja hattuaan heilutellen hän astui lehtokujannetta myöten paroonia
vastaan.

"Palvelijanne, armollinen herra", hän sanoi ja hymyili
kunnioittavasti. "Vaikka mitkään liikeasiat eivät minua olekaan tänne
tuoneet, niin pyydän teidän, herra parooni, kuitenkin sallimaan,
että saan toisinaan käydä katsastamassa teidän kartanonhoitoanne,
sillä se on minun sydämeni ihastus. Minä tunnen kerrassaan lepoa ja
virkistystä työstäni, kun tulen teidän hoviinne. Eläimet ovat täällä
kaikki niin kiiltävät ja hyvin ruokitut, ja kaikki on niin runsaasti
ja mallikelpoisesti varattua talleissa ja ladoissa. Varpusetkin
teidän katollanne näyttävät iloisemmilta kuin muiden ihmisten
varpuset. Kun liikemiehen on pakko nähdä niin paljon sellaista, josta
sydän ei iloitse, nähdä monien joutuvan omasta syystään takapajulle
ja rappiolle, niin silloin on virkistävää nähdä elettävän niinkuin
teillä eletään; ei mitään suruja, ei ainakaan mitään suuria suruja,
mutta paljon sellaista, joka ilahuttaa sydäntä."

"Te olette niin kohtelias, herra Ehrenthal, että minun täytyy uskoa
teillä olevan jotain oikein tärkeää asiaa. Tahdotteko hieroa minun
kanssani kauppoja jostakin?" kysyi vapaaherra suopeasti.

Pudistellen vakavasti päätään, kuten ainakin kunnonmies, joka tahtoo
torjua aiheettomat epäluulot päältään, herra Ehrenthal vastasi:
"Kaupoista ei puhetta, herra parooni! Ne kaupat, joita minä teidän
kanssanne teen, ovat aina sellaisia, ettei niissä tarvitse lausua
kohteliaisuuksia. Hyvä tavara ja hyvä maksu -- se on aina ollut
meidän tunnuslauseemme, ja Jumalan avulla tahdomme vastakin pitää
siitä kiinni. Poikkesin vain tänne ohi ajaessani" -- näin sanoen
hän teki kädellään huolettoman liikkeen oikein painostaakseen sitä
tosiasiaa, että hän oli poikennut taloon vain ohi ajaessaan --
"tahdoin vain tiedustaa sen hevosen hintaa; joka herra paroonilla on
myytävänä. Tuolla naapurikylässä on eräs, jolle lupasin kuulustaa sen
hintaa. Voinhan yhtä hyvin puhua siitä voudinkin kanssa, jollei herra
paroonilla ole aikaa olla minun kanssani."

"Tulkaa nyt vain mukanani, Ehrenthal", sanoi vapaaherra, "minä vien
itse ratsashevoseni talliin."

Herra Ehrenthal kumarteli ja pokkuroi naisille monesti ja syvään,
johon ilkamoinen Lenore vastasi yhtä monella niiauksella, ja seurasi
vapaaherraa tallin ovelle. Sinne hän jäi kunnioittavasti seisomaan ja
vaati kaikin mokomin, että paroonin hevonen ja parooni itse kävisivät
hänen edellään sisään. Lyhyesti tarkasteltua myytävää hevosta
ja tavanmukaisten tinkimisten jälkeen vapaaherra vei vieraansa
navettaankin, missä herra Ehrenthal lausui palavan toivomuksensa
saada nähdä myöskin juottovasikat, ja viimein hän ilmaisi hartaan
halunsa tulla esitetyksi siitospukeillekin. Hän oli kokenut
liikemies, ja vaikkapa hänen tulkitsemansa ihastus kuulostikin vähä
liiaksi käsityöläismäiseltä ja liioitellulta, niin itse asiassa
kaikki, mitä hän kehui, oli todellakin kehumisen arvoista, ja
vapaaherra kuunteli kiittelyjä hyvin ymmärrettävällä mieltymyksellä.

Lampaat katsastettua herrain täytyi vähän levähtää, sillä niiden
hieno ja tiheä turkki oli liian syvästi koetellut Ehrenthalin
herkkiä tunteita. "Ei, mutta se villakasa!" hän huokaili vajonneena
unelmoivaan hurmioon; "jo nyt voi sen nähdä silmiensä edessä,
mitä sitten tulevana keväänä!" Hän huojutteli päätänsä oikealle ja
vasemmalle ja räpytteli pieniä silmiään päivää kohti. "Tiedättekös,
herra parooni, että te vasta olette onnellinen mies! Onko tullut
hyviä tietoja herra pojaltanne?"

"Kiitos vain, rakas Ehrenthal, eilen häneltä viimeksi tuli kirje ja
sen mukana hänen koulutodistuksensa", vapaaherra vastasi.

"Hänestä tulee samanlainen kuin herra isästäänkin", huudahti
Ehrenthal, "ensiluokkainen kavaljeeri ja samalla rikas mies, sillä
herra parooni ymmärtää huolehtia lastensa parhaaksi."

"Siinä suhteessa en säästä itseltäni mitään, rakas Ehrenthal",
vastasi parooni huolettomasti.

"Mitä säästää!" intoutui kauppias, ja hänen eleensä ja äänensävynsä
ilmaisivat, kuinka syvästi hän halveksi mokomaa poroporvarillista
käsitettä; "mitä teidän pitäisi säästää? -- jos minun sallitaan niin
sanoa liikemiehenä, jolla on ollut kunnia tuntea teidät jo kauan.
Mitä teidän tarvitsisi säästää? Tehän tulette kuitenkin kerran, kun
vanhaa Ehrenthalia ei ole enää olemassa, säästämättäkin jättämään
nuorelle herralle tilanne, jonka arvo veljesten kesken on puolitoista
sataatuhatta taaleria, ja sen ohessa neiti tyttärelle myötäjäisiä --
mitä minä nyt sanoisinkaan -- ainakin viisikymmentä tuhatta taaleria
käteistä."

"Te erehdytte", sanoi vapaaherra totisesti, "niin rikas en ole."

"Ettekö ole niin rikas?" huudahti herra Ehrenthal täynnä siveellistä
närkästystä ketä inehmoa kohtaan hyvänsä (paroonia lukuunottamatta),
joka sellaista rohkeni väittää. "Teistä itsestännehän aivan riippuu
tulla minä hetkenä hyvänsä niin rikkaaksi. Kenellä on sellainen
omaisuus kuin herra paroonilla, hän voi kymmenessä vuodessa tehdä
pääomansa kahta vertaa suuremmaksi ja ilman vähintäkään vaaraa. --
Miksi ette panttaa tilaanne maakuntapankkiin?"

"Maakuntapankki" oli siihen aikaan herrashovien omistajain keskeinen
suuri luottolaitos, joka myönsi pääomalainoja ensi kiinnitystä
vastaan tiloihin. Laina annettiin velkakirjojen muodossa, jotka
olivat asetetut omistajan nimelle ja joita koko maassa pidettiin
kaikkein varmimpina arvopapereina. Laitos itse maksoi korkoa
velkakirjani haltijoille ja kantoi velallisiltaan paitsi korkoja
myöskin vähäisen lisämaksun hoitokustannuksia ja velan vähittäistä
kuoletusta varten.

"Minä en ryhdy rahakeinotteluihin", sanoi vapaaherra ylpeästi, mutta
hänen rinnassaan soinnahtelivat ne kielet edelleen, joita juutalainen
oli juuri tahtonutkin koskettaa.

"Sellaisia asioita, joita niinä tarkoitan, nykypäivinä harjoittaa
mikä ruhtinas hyvänsä", jatkoi herra Ehrenthal tulisella innolla
esitystään. "Jos armollinen herra ottaa tilaansa maakuntapankin
kiinnityksen, niin voitte joka hetki saada velkapapereilla
viisikymmentä tuhatta kelpo taaleria. Te maksatte siitä hyvästä
pankille neljä sadalta, ja jos annatte velkakirjain maata
rahalaatikossanne, niin saatte niistä korkoa kolme ja puoli sadalta.
Sitte maksatte puoli prosenttia pankkiin, ja sillä puolella
prosentilla kuoleutuu vielä velkannekin."

"Toisin sanoen -- tee velkaa, ettäs rikastuisit", virkkoi parooni ja
kohautti olkapäitään.

"Anteeksi, herra parooni, jos teidänlaisella herralla on käteistä
viisikymmentä tuhatta taaleria, joista hän vuosittain maksaa puoli
prosenttia korkoa, niin hän voi niillä ostaa vaikka puolen maailmaa.
Ainahan on tilaisuutta hankkia maatiloja polkuhinnasta, jos sattuu
oikealla hetkellä omistamaan käteistä rahaa tahi velkakirjoja.
On olemassa herrashoveja, on metsäalueita, joita voi ostaa, tahi
vuorikaivosten osuuksia taikka vakavaraisten liikeyhtymäin osakkeita.
Tahikka voi herra parooni itse perustaa jonkin tehtaan tilalleen,
jos tahdotte valmistaa sokeria juurikkaista, niinkuin herra von
Bergen, tahi jauhaa amerikkalaista jauhoa, niinkuin Lobaun herttua,
tahi panna baijerilaista olutta, kuten naapurinne, kreivi Horn. Mitä
vaaraa siinä olisi? Te tulette perimään kymmenen, kaksikymmentä, jopa
viisikymmentä prosenttia sadalta pääomasta, jonka olette lainannut
maakuntapankista, neljän prosentin korkoa vastaan."

Vapaaherra katseli miettiväisesti eteensä. Se, mitä kauppias
nyt puheli, ei ollut suinkaan mitään uutta eikä tavatonta,
olihan hän itsekin monesti ajatellut jotain sellaista. Juuri
näihin aikoihin nousi koko joukko uusia teollisuusyrityksiä
peltomaasta ylös kuin sieniä sateella; höyrykoneiden, korkeiden
savupiippujen, vasta keksittyjen kivihiili- ja malmikerrosten, uusien
maanviljelysmenetelmien avulla oli monella taholla ansaittu suuria
summia ja toivottiin ansaittavan vielä suurempiakin. Maakunnan
etevimmät tilanomistajat olivat laajakantoisten osakeyhtymien
etunenässä, jotka perustuivat uudenaikaisen teollisuuden ja vanhan
peltoviljelyksen yhteenliittymiseen. Kauppiaan sanoissa ei ollut
yhtään mitään uutta eikä huomiota herättävää, ja kuitenkin ne iskivät
sytyttävänä salamana vapaaherran sieluun. Ne tulivat aivan sopivana
hetkenä. Herra Ehrenthalin tarkka silmä keksi heti, minkä vaikutuksen
hän oli isäntäänsä tehnyt, ja hän päätti puheensa hyväntahtoisella
sävyllä, joka oli hänen lempiaseensa: "Mutta mitäpä oikeutta
sellaisella kuin minä on antaa neuvoja sellaiselle herralle kuin
te olette? Mutta jokaisen tilanomistajan täytyy sanoa samaa, että
tuollainen velkakirjain käyttö on meidän aikanamme kaikkein varmin ja
vakavin laji liiketoimintaa, jonka avulla mikä ylhäinen herra hyvänsä
kykenee huolehtimaan lastensa parhaasta. Kun ruoho kerran kasvaa
vanhan Ehrenthalin haudalle, silloin te muistelette minua ja sanotte:
Ehrenthal oli vain tavallinen yksinkertainen mies, mutta hän osasi
neuvoa minulle, mikä oli hyvin ja perheelleni siunaukseksi."

Vapaaherra katseli yhä eteensä. Mitä hän jo kauan oli hautonut
mielessään, se nyt yht'äkkiä kypsyi lujaksi päätökseksi. Kauppiaalle
hän sanoi kevyeen sävyyn, joka ei vastannut hänen sydämensä
ajatuksia: "Tahdonpa tuota miettiä." Ehrenthal oli siihen tyytyväinen
ja pyysi lupaa saada sanoa jäähyväiset talon naisille, mitä hän
tuntehikkaana maailmanmiehenä harvoin laiminlöi.

Oli vahinko, ettei vapaaherra saanut nähdä kauppiaan kasvoja,
kun tämä nousi vaunuihinsa ja puolittain koneellisesti pisti
napinläpeensä kauniin Bourbon-ruusun, jonka Lenore oli hyvästellessä
ilkamoisen kohteliaasti hänelle ojentanut. Myöskin herra Ehrenthal
väänsi naamansa ilkamoiseen irveeseen, vaikka ei tosin ruusun
vuoksi. Hän antoi kuskinsa ajaa verkalleen vainioiden poikki ja
katseli mielihyvin komeita peltosarkoja, jotka kypsyvää viljaa
kantaen ulottuivat tien kummallakin puolen. Pitkässä jonossa tuli
hovin heinähäkkejä häntä vastaan. Niin usein kuin vaunut pysähtyivät
päästääkseen jonkin jättiläiskuorman ohitseen, nykäisivät niiden
hevoset häkistä suullisen heiniä, ja kuski kääntyi isäntäänsä päin ja
huusi kieltään maiskutellen: "Kerrassaan kelpo rehua!"

"Ja kelpo tilakin tämä on", sanoi herra Ehrenthal syviin mietteisiin
vaipuneena.

       *       *       *       *       *

Tällävälin paroonitar istui lehtimajassa selaillen uusia
aikakauslehtiä, joita lähimmän piirikaupungin kirjakauppias oli
lähettänyt. Hän tarkasteli arvostellen muotikuvia ja luki pieniä
päivätietoja: kuinka jotkut ihmiset olivat jollain erinomaisella
tavalla tulleet suunnattoman rikkaiksi ja toiset saaneet kauhealla
tavalla surmansa tiikerinjahdeissa Itä-Intiassa, maan kätköistä
esiinkaivetuista mosaiikkilattioista, liikuttavia kuvauksia koiran
uskollisuudesta, toivorikkaita mietelmiä sielun kuolemattomuudesta
ja sen sellaista, mikä pikaisesti läpiluettuna voi kiinnittää
ylhäisen naisen mieltä. Kaunis vapaaherratar keinui lukiessaan
koruommellulla tyynyllä varustetulla kiikkulaudalla, hänen
ajatuksensa olivat vain puolittain kiintyneet luettavaan; hän katseli
usein tyttärensä kirmakentälle, missä tämä varusteli ponylleen
kukista ja sanomalehtipaperista hullunkurisen kirjokauluksen ja
yritti panna sen päähän sarviniekan paperimyssyn, ponyn koetellessa
turhaan potkia tutkainta vastaan siten, että söi suuhunsa niin
paljon kukkia ja paperia kuin sai hampaihinsa haamituksi. Kun nuori
neitonen työnsä tuloksiin ylen tyytyväisenä käännähti lehtimajaan
päin ja näki äitinsä katseen kiinnittyneen häneen, jätti hän
hevosen paikalle kiirehtiväin palvelijain hoteisiin ja lensi kuin
välkkyvä sudenkorento äitinsä jalkojen juureen. Hän istahti keinun
astinlaudalle, otti sanomalehdet paroonittaren polvelta ja rupesi
pitämään hullunkurista keskustelua muotikuvien hienojen herrain ja
naisten kanssa. Kun näiden ihanneolentojen kasvot kuten tunnettu ovat
muuten kaikkien muiden ihmiskasvojen näköiset, paitsi että niitä
erottaa näistä jokunen hienonhieno luonteenomainen piirre, kuten
merkillisen kapeat huulet ja välistä otsassa tai poskessa istuva
silmä, ei nuoren neitosen ollut vaikea keksiä niiden joukosta talon
vanhoja tuttavia ja ruveta kaksinpuheluun niiden kanssa, jolloin
hän itse hoiti vastauksetkin. Äiti hymyili tyttärensä lapselliselle
pilailulle ja sanoi viimein, lausuen ääneen äskeiset sisäiset
ajatuksensa: "Lenore, sinä olet kohta jo iso tyttö ja kuitenkin
olet noin lapsellinen. Olemme antaneet sinun tähän asti kasvaa
kotiopettajattaren ja kandidaatin hoivissa; mutta nyt on aika ruveta
ajattelemaan, että sinun tulee oppia jotain kunnollistakin, lapsi
parkani."

"Minä kun luulin, että opiskelemisesta tulisi jo loppu", vastasi
Lenore vähän nyreissään.

"Sinä lausut ranskaa vielä kehnosti, ja isäsi tahtoo, että
harjoittelet piirustusta, johon sinulla on taipumusta."

"Minähän piirrän vain irvikuvia", huudahti Lenore, "ne ovat kaikkein
helpoimmat tehdä; tarvitsee laittaa vain pitkän nenän tai lyhkäiset
sääret, niin koko mies näyttää naurettavalta."

"Sinä et saa piirustaa irvikuvia", sanoi äiti, "se pilaa vain
makuasi ja tekee sinusta pilkallisen olennon." Lenore laski päänsä
kallelleen. "Entä kuka se nuori mies oli, jonka kanssa sinä äsken
kävelit puiston halki?" jatkoi äiti rankaisevasti. "Sinä annoit
hänelle isän mansikoita!"

"Älä nyt aina vain morkkaa, äiti rakas", huudahti tytär punastuen.
"Se vieras oli sievä ja kohtelias nuorukainen ja oli matkalla
pääkaupunkiin. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja se kävi niin
säälikseni. Ja niin ujo kuin hän oli! Älä enää ole minulle vihainen",
imarteli hän ja lensi äitinsä kaulaan, nähdessään tämän silmistä
loistavan enemmän rakkautta kuin närkästystä.

Äiti suuteli lastansa suulle ja sanoi leppeästi: "Sinä olet minun
kiltti, hurja tyttöseni, etsihän nyt isä käsiin, sillä hänen kahvinsa
jäähtyy jo."

Kun vapaaherra astui lehtimajaan, ajatukset vielä kokonaan kiinni
äskeisessä Ehrenthalin kanssa pitämässään keskustelussa, tarttui
paroonitar hänen molempiin käsiinsä ja sanoi: "Oskar, minulla on
huolia Lenoren vuoksi."

"Onko hän kipeä?" kysyi isä ällistyneenä.

"Hän on terve ja hyväsydäminen, mutta rohkeampi ja vallattomampi kuin
hänen iälleen sopii."

"Hänhän on kasvanut maalla ja varttunut kelpo maalaistytöksi",
vastasi parooni rauhoitellen.

"Mutta häneltä puuttuu hienoa tahdikkaisuutta ja tottumusta
seurustelemaan vieraiden kanssa", jatkoi äiti paljastuksiaan. "Minä
pelkään, että hän on vaarassa kehittyä eriskummalliseksi luonteeksi."

"No, sepä onnettomuus ei olisi kovin suuri", sanoi vapaaherra nauraen.

"Sen _suurempaa_ onnettomuutta ei olekaan meikäläisissä
piireissä kasvaneelle nuorelle tytölle. -- Mikä seuraelämässä
on silmiinpistävää, se käy pian naurettavaksi; pienikin
eriskummallisuuden piirre hänen olemuksessaan voi turmella koko
hänen tulevaisuutensa. Hänet täytyy pakottaa ottamaan enemmän vaaria
itsestään, ja minä pelkään, ettei hän sitä täällä maalla voi oppia."

"Pitäisikö meidän sitten luopua lapsestamme, kenties vuosikausiksi,
ja antaa hänen kasvaa naiseksi vierasten ihmisten parissa?" kysyi
vapaaherra vastahakoisesti.

"Niin täytyy kuitenkin käydä", sanoi paroonitar totisesti, "ja
minuun koskee kovasti, kun minun täytyy sanoa se sinulle. Hän on
epäkohtelias ikäisilleen tytöille, häikäilemätön naisia kohtaan ja
aivan liian rohkea miesten parissa. -- Voitko ajatellakaan Lenoren
luontoista tyttöä hovielämässä?"

Sitä puoliso ei voinut ajatella, ehkäpä ei senkään vuoksi, että
ruhtinashovi ei ole sellainen paikka, missä äkkiä varttuneet neitoset
kirmaavat ympäri koulukirjat kainalossa ja leikkivät kissaa ja hiirtä.

"Kyllä hän siitä muuttuu", hän vihdoin virkkoi.

"Hän ei muutu", vastasi paroonitar hellästi, laskien kätensä miehensä
olkapäälle, "niin kauan kuin se lemmikki kiitää isänsä kanssa ratsain
viemärihautojen yli, vieläpä seuraa häntä ajojahdillekin."

"Minä en voi sietää sitä ajatusta, että kadottaisin molemmat lapsemme
yht'aikaa näkyvistäni", sanoi isä suopeasti. "Se olisi sangen kovaa
meille, kovinta ehkä sinulle itsellesi, kaikkein armahin kotityranni."

"Ehkä olisikin!" sanoi paroonitar hiljaa, ja hänen silmänsä
kostuivat. "Mutta me emme saa ajatella itseämme, vaan ainoastaan
lastemme tulevaisuutta."

Vapaaherra näki vaimonsa liikutuksen, veti hänet sydämelleen ja
sanoi päättävästi; "Kuulehan, Elsbeth, kun me ennen puhelimme tästä
ajasta, niin me ajattelimme Lenoren kasvatusta aivan toisenlaiseksi.
Meidänhän piti itsemmekin asua talvet kaupungissa; sinun silmäisi
edessä piti lapsen saaman viimeistä silitystä ja sitten astua
seuraelämään Sinun ei tarvitsekaan hänestä erota. Me muutamme jo
talveksi pääkaupunkiin."

Hämmästyneenä paroonitar nousi pystyyn. "Oskar hyvä!" huudahti
hän liikutettuna. "Mutta -- anna anteeksi että tätä kysyn -- eikö
sellainen oleskelu vaadi muussa suhteessa sinulta liian suurta
uhrausta?"

"Ei", vastasi puoliso hilpeästi, "minulla on suunnitelmia, jotka
tekevät minunkin läsnäoloni kaupungissa ensi talvena suotavaksi."

Hän kertoi niistä; ja muutto pääkaupunkiin oli päätetty asia.


4.

Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, kun molemmat matkamiehet
joutuivat pääkaupungin laitimmaisten talojen kohdalle. Ensin
harvakseen seisovia yksinäisiä pikku rakennuksia, sitten isoja
kesähuviloita, joita kukoistavat puutarhat ympäröivät; sitten
pusertuivat talot lähemmäksi toisiaan ja kadut paarsivat ne
syleilyynsä, ja niiltä nouseva pöly sekä ajopelien kolina pyrkivät
tukkeamaan sankariltamme rinnan. Tuossa isojen ja pienten
katujen vilinässä Anton olisi ollut aivan neuvoton, jollei hänen
matkatoverinsa, joka kunnioituksesta Antonin parempaa takkia kohtaan
oli pysytellyt hänen takanaan, olisi äänekkäillä "oikeaan" ja
"vasempaan" huudoilla luotsannut häntä katujen kulmauksista. Mutta
Veitel Itzigillä oli merkillinen mieltymys mutkaisiin syrjäkatuihin
ja kapeihin jalkakäytäviin. Silloin tällöin hän matkatoverinsa selän
takana nyökkäsi julkean tuttavallisesti ovenpielissä seisoville
pyntätyille tytöille tahi kyömynenäisille ja pyöreäsilmäisille
nuorille veitikoille, jotka kädet housuntaskuissa maleksivat katuja
pitkin. Välistä hän sai tervehdykseensä vastaukseksi vetelän
päännyökkäyksen, joka merkitsi: "taidat olla hyvä ihminen, mutta
aivan pennitön"; mutta ylipäänsä hänen kohteliaisuutensa tapasi
vain kylmää halveksintaa, jota likaisen syrjäkadun kuokkuri osaa
ilmaista yhtä elävästi kuin komeitten kaupunginosain viiksiniekka
teikari. Vihdoin kulkijamme poikkesivat eräälle pääkadulle, jonka
varrella kohoavat pylväsportikoilla varustetut suuret talot ja upeat
kauppapuodit ynnä hyvinpuettujen ihmisten vilinä antoivat tietää,
että täällä ainakin oli hyvinvointi voiton puolella. He pysähtyivät
erään korkean rakennuksen eteen. Itzig viittasi jonkinmoisella aralla
hartaudella sen ovea ja sanoi kuivasti: "Tässä hän asuu, ja kohta
sinustakin tulee yhtä ylpeä kuin noiden goijimien [kristittyjen]
on tapana olla. Jos tahdot tietää, mistä minut tapaat, niin
voit tiedustella Ehrenthalin liikkeestä Nahkurikujan varrella.
Hyvää yötä!" Hän lähti vihellellen vetelehtimään katua alaspäin,
katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Sykkivin sydämin Anton astui eteiseen ja tunnusteli isänsä kirjettä
povitaskustaan. Hän oli hyvin masennuksissa, ja hänen päänsä
tuntui niin raskaalta, että hän olisi kernaimmiten istahtanut
vähän levähtämään. Mutta tästä talosta tuntui lepo ja rauha olevan
kaukana. Oven edessä olivat isot tavaravaunut, pihalla valtaisia
tynnörejä ja tavarakääryjä, ja leveähartiaiset jättiläiset, joilla
oli nahkaesiliina yllään ja lyhyt nostokoukku vyössä, kantoivat
tikaportaita, helisyttivät rautavitjoja, pyörittivät tynnörejä ja
köyttivät paksuja nuoria taidokkaisiin solmuihin. Keskellä tätä
hyörinää kulki konttoriapulaisia, kynä korvan takana ja papereita
kädessään, kiireisin askelin edestakaisin, ja sinipuseroiset
kuorma-ajurit ottivat paperit, tynnörit ja tavarakääryt hoiviinsa
sillä virallisen arvokkaisuuden sävyllä, joka on kaikkien
tehtävästään vastuunalaisten ihmisten toimille luonteenomainen.
Täällä ei todellakaan ollut aikaa eikä tilaa huoahtaa, Anton törmäsi
tavarakääryjä vastaan, oli kompastua viputankoon, ja sai varoittavan
huudon "katsokaa eteenne!" kahdelta nahkarintaiselta Enakin-pojalta,
jotta parahiksi ennätti välttyä litistymästä pannukakuksi ison
öljytynnyrin alle. Keskellä kaikkea tätä hyörinää ja vilinää seisoi
nuori konttoriherra -- aurinkona, jonka ympäri tynnörit ja työmiehet
ja ajurit kiertelivät tähtien tavoin -- hyvin päättäväisen näköinen
ja tuimasanainen nuori herra, jolla oli mahtinsa valtikkana iso
mustavärisivellin, jolla hän vuoroon maalasi jättiläishieroglyyfejä
tavarakääryihin, vuoroon viittilöi käskyjään lastaajille. Tältä
herralta Anton rohkeni soinnuttomalla äänellä kysyä liikkeen
päämiestä ja sai siveltimenvarrella kiireisen opastuksen eteisen
takapäässä sijaitsevaan konttoriin. Hidastellen hän kävi ovelle, sen
ripaan tarttuminen vaati häneltä suurta ponnistusta -- jälkeenpäin
hän vielä kauan muisti sen elävästi --, ja kun ovi aukeni aivan
äänettömästi ja hän kynnykseltä katseli ison työhuoneen hämäryyteen,
rupesi häntä niin pelottamaan, että hän töintuskin sai astutuksi
kynnyksen yli. Hänen ilmautumisensa ei herättänyt paljonkaan
huomiota. Puolisen tusinaa kirjureita kiidätti kyniään hirvittävän
joutuisasti sinisillä paperiarkeilla, ennättääkseen saada viimeiset
kirjeet valmiiksi ennen konttoriajan loppua ja postin sulkemista.
Ainoastaan eräs lähinnä ovea istuva herra kohotti päätänsä ja kysyi
kuivalla liikemiehen äänellä: "Mitä te haluatte?"

Antonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin
puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla
oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan
englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja
tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen
aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä
ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen
ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät.
Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi
hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut,
ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra
Schröterille.

Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten,
luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi:
"Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen,
jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa
suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien
meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää
pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa
Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette
tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää
kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."

Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi
sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä
kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät,
sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.

Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan
käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan
papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle
varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän
vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän
oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt
hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen.
Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä,
niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen
herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti;
"Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti
suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena
kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen
selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut
vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen
syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti
varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista
mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja
varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain
päällysmies."

Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he
nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan
erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti
oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan
herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä
ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut
yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot
ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka
nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen
entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.

Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla
ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan,
ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa
laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa,
kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen
uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.

Jälleen ilmaantui viheriä herra Antonin luo ja ilmoitti hänelle, että
herra Schröter oli mennyt johonkin kokoukseen, joten häntä ei voinut
tänään enää puhutella. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että uuden
tulokkaan asiana oli käydä tervehtimässä toisia konttoriherroja,
jotta pääsisi säädyllisellä tavalla heidän tuttavuuteensa.
Hännystakki ei ollut tarpeen.

Anton laskeutui saattajansa kanssa alempaan kerrokseen, ja herra
Jordan oli juuri koputtamaisillaan eräälle ovelle, kun huoneen asukas
tuli itse ovelle vastaan; solakka, kaunis mies, jonka ylimyksellinen
olemus oli omiaan syvästi tehoamaan ujoon sankariimme. Hän oli
muuttanut pukua ja vetänyt jalkoihinsa ratsuhousut ja kannussaappaat,
päässä hänellä oli jokeylakki ja kädessä ratsupiiska, jota hän
heilutteli huolettomasti.

"Joko te taluttelette varsaanne riimusta?" hän sanoi hymyillen
Antonin oppaalle. Herra Jordan suoristi juhlallisesti selkäänsä ja
esitti: "Herra Wohlfart, uusi konttorioppilas, vasta saapunut --
herra von Fink, suuren hampurilaisen toiminimen Fink ja Beckerin
omistajan poika."

"Maailman suurimman valaanihravaraston j.n.e. perillinen", keskeytti
herra von Fink hänet huolettomasti. "Kuulkaahan, Jordan, antakaappas
minulle kymmenen taaleria, minun on maksettava ratsurengilleni.
Kirjoittakaa summa muistiin muiden velkojen joukkoon." Jordan otti
hitaasti setelin lompakostaan ja antoi sen jokeylle, joka rypisti
sen palloksi ja työnsi liivintaskuunsa, sanoen sitten alentuvan
kohteliaalla sävyllä Antonille: "Jos aikomuksenne oli tulla minua
tervehtimään, kuten voin huomata Merkuriuksenne juhlallisesta
naamasta, niin valitan etten voi nyt pysyä kotona, sillä minun
on lähdettävä ostamaan itselleni uusi ratsuhevonen. Oletan siis
tervehdyskäyntinne jo tapahtuneeksi ja kiitän siitä kaikella
asiaankuuluvalla juhlallisuudella sekä annan teille täten siunaukseni
uuteen toimeenne" Hän nyykäytti välinpitämättömästi päätään ja asteli
kilisevin kannuksin portaita alas ja kivitetyn pihan poikki.

Tuon herran kylmähkö käytös antoi Antonin mielihyvän tunteelle pahan
kolauksen, ja hän ajatteli arkaillen: jos kaikki toisetkin ovat samaa
maata, niin tulee sangen vaikeaksi seurustella heidän kanssaan.
Myöskin herra Jordan näki tarpeelliseksi hiukan selittää jokeyn
silmiinpistävää käyttäytymistä, ja hän sanoi tuttavallisesti: "Fink
kuuluu vain puolittain liikkeeseemme; hän on ollut täällä vasta vähän
aikaa. Isänsä toimitti hänet New Yorkista tänne saamaan vähän järkeä."

"Eikö hän sitten olekaan oikein järjissään?" kysyi Anton uteliaasti.

"Hän on vain liiaksi raju ja urheiluvimmainen, mutta muuten hyvä
seuramies", sanoi herra Jordan. "Muut herrat olen kutsunut omaan
huoneeseeni, jotta yhdellä kertaa tulette jokaisen tuttavaksi; juomme
siellä kupin teetä. Huomenna käytte sitten tervehtimässä kutakin
erikseen heidän huoneissaan."

Herra Jordanin huone oli suurin takarakennuksen pienistä
huoneuksista, joissa konttoriherrat asuivat yksin tai kaksi yhdessä,
ja sen perusteella sekä isäntänsä vierasvaraisen luonteen takia
sitä välistä käytettiin yhteisenä salonkina; siksipä siinä olikin
oikein fortepiano ja muutamia nojatuoleja. Seinillä riippui paljon
posliinikuvia, jotka enimmäkseen esittivät jaloa naisellisuutta
keskiajan pyhimysten, madonnain ja Loreleyn hahmossa. Huoneessa
herrat istuallaan tai seisoallaan odottelivat uutta tulokasta.
Anton suoriutui kunnialla yhteisesittelystä, puristi jokaisen kättä
erikseen ja pyysi perästäpäin kaikilta yhteisesti osakseen herrojen
hyväntahtoisuutta ja ystävällistä apua, koska hän oli aivan kokematon
liike-elämässä ja muutenkin tottumaton olemaan vieraiden ihmisten
parissa. Tällainen avomielisyys teki läsnäolijoihin ilmeisesti hyvän
vaikutuksen. Sitten alkoi rauhallinen seuranpito, jota suolattiin
monin pikku kaskuin ja viittauksin, jotka uudelle tulokkaalle olivat
niin käsittämättömät kuin suinkin saattoi olla. Anton kuunteli
äänettömästä päästä ja koki parhaansa mukaan päästä perille kunkin
herran yksilöllisestä luonteenlaadusta. Ensiksi tuli kysymykseen
kirjanpitäjä, herra Liebold, vanhanpuoleinen pieni mies, jolla oli
huilumainen ääni ja kasvoilla arkaileva hymy, jolla hän näytti
tahtovan pyydellä koko maailmalta anteeksi, että häntä ylipäänsä oli
olemassakaan. Hän puheli sangen vähän, ja kun hän jolloinkin puhui,
oli hänellä tapana peruuttaa jälkilauseessa se, mitä hän etulauseessa
oli sanonut, esim. "Luulenpa melkein, että tämä tee on liian heikkoa,
mutta toisekseen on väkevä tee sangen epäterveellistä." Sitten
seurasi herra Pix, tuo mustan siveltimen itsevaltias heiluttaja
eteisestä, sangen päättäväinen ja jyrkkäsanainen mies, joka näytti
olevan taipuvainen pitämään kaikkia inhimillisiä olosuhteita joukkona
pieniä, vaikkakin huomioonotettavia vähittäiskauppatehtäviä. Kun
huoneessa oli liian vähän tuoleja sellaiselle joukolle, veti hän
häikäilemättä pienen pöydän teevehkeiden viereen ja istui koko illan
sillä hajareisin kuin satulassa. Edelleen herra Specht, joka puhui
paljon ja teki rohkeita väitteitä, joita kaikki muut kohta kävivät
kumoamaan. Hän esim. väitti, että Kiinassa oli perustuslaillinen
hallitusmuoto, joka vain aivan vähän erosi Englannissa vallitsevasta,
ja kannatti kiivaasti sitä mielipidettä, että etanasoppa oli ollut
Herrassa nukkuneen keisari Napoleonin lempiruoka. Sitten sillä
oli vielä heiveröinen ja hurskasmielinen herra Baumann, joka piti
tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja kävi joka pyhä kirkossa, antoi
raha-apua kaikille lähetysseuroille ja, kuten hänen toverinsa
väittivät, hautoi vahvasti ajatusta ruveta itsekin myöhemmin
lähetyssaarnaajaksi. Toistaiseksi häntä oli sitä toteuttamasta
pidättänyt jonkinlainen lapsellinen kiintymys kotimaahan ja siihen
kauppaliikkeeseen, jonka hyödyksi hän tätänykyä aherteli. Anton
huomasi ilokseen, että herrojen kesken vallitsi kohtelias ja
hienotunteinen käytöstapa ja puheensävy. Tuntien itsensä hyvin
uupuneeksi hän sanoi pian toisille hyvästit, ja kun hän ei ollut
puhunut ketään vastaan, vaan päinvastoin käyttäytynyt huomaavaisesti
kaikkia kohtaan, oli hänen poistuttuaan herrain yksimielinen
mielipide, että siitä pojasta lupasi tulla hyvä toveri.

       *       *       *       *       *

Tällävälin asteli Veitel Itzig tottuneen kuljeskelijan
huolettomuudella ja syntyperäisen suurkaupunkilaisen varmuudella
pitkin häliseviä katuja. Ilta-auringon punertava hohde oli
katukivitykseltä kiivennyt talojen seinille, siirtynyt akkunarivistä
ylempään aina katoille asti, ja iltahämärä peitti jo verhoonsa
ahtaat kujat vanhassa kaupunginosassa, joka sijaitsee pitkin virran
viertä. Erään sellaisen kujan varrella oli iso, leveäpäätyinen
talo. Sen alikerroksen akkunat olivat varustetut rautaristikoilla,
ylemmässä kerroksessa reunustivat valkeiksi maalatut kehykset
isoja peililasiruutuja, mutta katonrajassa olivat vintinakkunat
aivan sokeat, paksun lian tahrimat ja paikotellen ruutuja vailla.
Talo oli kaikkea muuta kuin arvokkaan näköinen, se oli kuin vanha
mustalaisakka, joka on kietaissut uuden kirjavan huivin resuisen
hameensa päälle.

Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle
pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui
kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi
maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä
nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun
porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt
myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi
hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja
huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja
tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän
ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa
liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä
ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen.
Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi
ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.

Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja
valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti
mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella
kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa
välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui,
ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän
tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli
neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi
mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon
-- edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta.
Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin
hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin
jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen
neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille
tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal
ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut
sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen
nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun
tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta,
itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen
keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan
matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren
miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin -- noista
kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta --, kavahti
pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa
mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra
Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja
kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.

"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku
ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään;
mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal
ylhäisesti ja avasi kirjeen.

"Olen kuitenkin tullut teidän nähtäväksenne", vastasi Veitel.

"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika
puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.

"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä
tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää
huomisaamuksi."

"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti,
sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien
kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli.
Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan
tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti
parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä
voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä,
sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat
lanttukuormia kaupunkiin."

"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista
lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle
orjalleen.

Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin
silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu,
minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn
auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että
kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen
hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin
asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole
talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan
jossakin läheisessä majatalossa."

Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään,
että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja
kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu
sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"

Veitel kykeni tämän tärkeän kohdan suhteen antamaan rauhoittavan
vastauksen; ikivanha iso lompakko lennähti äkkiä jollain
salaperäisellä tavalla näkyviin hänen risaisen takkinsa poimuista;
siitä hän kaivoi passinsa esiin.

Herra Ehrenthal tarttui paperiin, kasvoillaan ovelasti osattu inhon
ilme sen kellastunutta väriä kohtaan, ja luki sen tarkoin lävitse,
allekirjoitukset, sinetit ja kaikkityyni, jopa piti sitä päivääkin
vastaan. Veitel odotteli jännityksellä, pitäisikö hän sen itsellään:
jos niin kävi, niin oli pestiasia selvä.

Kun herra Ehrenthal huolettomasti kiikutteli paperia hyppystensä
nenässä, yritti Itzig jouduttaa häntä ratkaisuun hymyilemällä
nöyristelevästi. "Jos otan sinut palvelukseeni", lausui talonisäntä,
"niin tulee sinun tehdä talossani kaikki mitä annan toimeksesi,
tahikka mitä rouva Ehrenthal tahi poikani Bernhard Ehrenthal antaa;
sinun on aamuisin harjattava saappaat ja rouvani kengät, sinun
on noudettava keittiöön, mitä keittäjätär käskee, liikkeessäni
saat juosta kaikilla asioilla, minne sinut lähetän, ja mitä
poissaollessani tulee tilauksia, ne sinä kirjoitat muistiin."

"Sen tahdon, herra Ehrenthal", lupasi Veitel nöyrästi, "minä tahdon
tehdä kaikki mitä vaaditaan, niin että varmasti tulette olemaan
minuun tyytyväinen."

"Aamiaista ja päivällistä antaa sinulle keittäjätär, iltaisin kello
seitsemästä olet oma herrasi." -- Veitel alistui yhtä alttiisti
näihinkin ehtoihin, huomauttaen vain: "Enkö voi saada aamuisin pari
tuntia omalle varalleni?"

"Et", sanoi Ehrenthal jyrkästi; "en voi sietää, että minun
palveluksessani oleva henkilö tekee kauppoja omaan laskuunsa."

Koska Veitel oli lujasti päättänyt kaikesta huolimatta tehdä kauppoja
omaan laskuunsa, ja herra Ehrenthal tiesi sen yhtä hyvin kuin Veitel
itse, niin ei tähän arkaan kohtaan sen enempää kajottu.

"Palkkaa saat joka kuukausi kaksi taaleria, ja jos teen kauppoja
sinun avullasi, niin saat sinäkin voitosta osuutesi."

"Kuinka suuren osuuden tulen saamaan?" kiirehti Veitel kysymään.

"Kuinkako suuren osuuden?" tärähdytti herra Ehrenthal tylysti; "mitä
sinulle tulen osuutta antamaan, se sinulle on tarpeeksi suuri."

"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel
rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden
päättäväisyys oli paikallaan.

"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on
sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun
ansiostasi."

Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti
myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos
herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin,
etten häpäise häntä ihmisten edessä."

"Housuista ja takista ei puhettakaan", vastasi herra jyrkästi.

"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani
on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen
tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian
paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää
asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että
veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen
osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän
viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona
tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan."
Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva,
Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi
aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär
rypistynyt esiliina yllään.

Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja
riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli
suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia
ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin
nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat
herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset
vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi
vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme
pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan
pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen
tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen,
silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy.
Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei
lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset,
ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä
suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli
huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja
ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin
pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat
ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti
jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka
olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä
käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen
ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla
äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja
harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan
tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen
hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.

Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä
matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui
kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka
tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet
otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan
portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän
jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä
voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta
vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua
perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli
uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin
vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen
karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin,
ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän
rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan
Löbel Pinkuksen majataloon.

Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä
paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin
oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta
paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet
pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon
päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina
paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä
kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja
maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä
puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on
kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja
lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat
ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti.
Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut
muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen
kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta
maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken
häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna
ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia
luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä
pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa
parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen
kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä
ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja
piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin
isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat
säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin
aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle -- vaatimattomia
reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja
penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin,
epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja
uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän
kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin
tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen
vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta
tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana
tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.

Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten
yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli
raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen
vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei
koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä,
sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää
vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista
toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun
kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja,
toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet
olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta
avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei
puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan
pituuden mitan.

Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle.
Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän
ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin
hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka
Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen
juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja
muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat
rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen
tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat
ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta
yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien
kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta
asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja
uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja
oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi
ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän
vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin
kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän
kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen
kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä
kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo
parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten
päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen
kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä,
paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.

Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina
suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen
parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen
asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen
naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin
kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että
tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä
pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan
ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt.
Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä.
Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan,
että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin
seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden
lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli
laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen
ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta,
tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri
aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö
sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun
äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti
ympäri ja näki -- ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten -- että
hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa
makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan
galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli
pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri
ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla
vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä
puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän
halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen
nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden
innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen
toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä,
kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja
pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään.
Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa
vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään
oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan
leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti
huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan
vanha takkirisansa.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa
kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran
väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan,
että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan,
rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle
lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään
syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut
sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui
se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia
kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja
lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä
kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi
suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta
Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän
antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä
siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän
itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti
jaloillaan ja käsillään.

Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa.
Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel
seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin
perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin
taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä
maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa
ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja
puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä
oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin
edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi
puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista
syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.

Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan,
sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit
parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän
panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.


5.

Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen
uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi.
Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin
vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi
täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.

Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään
käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin
yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen
merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa
kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan;
-- niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko
saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai
tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin
oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä,
jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli
alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten
periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma
itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri
vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä
edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon
kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen
arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli
hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina.
Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi
osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa
kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa
ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän
liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja
ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi
kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen
ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli
liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan
kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja
epävarmempaa kuin kotimaankauppa.

Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä
tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos
jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä,
jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä,
jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä,
kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos
jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita,
vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti
kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa,
puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille
tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia,
jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja
juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät
mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään,
ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat
kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa
ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja
heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa
nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja
kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita,
jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä,
jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä
loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää
ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut
tehtäväkseen.

Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen
liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille
joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja
terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin
läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta
lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti
ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht
kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin
surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias
sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi
kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi
hampurilainen. -- "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon",
kotkotti pyytelijä. -- "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti
herra Braun johtajalle.

Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies,
rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti
marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka
suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!"
Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle
tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin
kuuluu?" -- "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä
niin?" kysyy Fink. -- "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta
vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. -- "Tietystikin
laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. --
"Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään
konttoriapulaisen kysymykseen.

Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun
muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta
avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin
kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien
kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa
liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo
johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii
siihen nurkkaan, missä Fink istuu.

"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink
tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään
kauppoihin teidän kanssanne."

"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa
saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa
semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."

"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja
katsahtamattakaan juutalaiseen.

"Sanomas se jo viimest' kerta", vastaa juutalainen.

"Te olette narri", sanoo Fink, "suittikaa tiehenne!"

"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun
järkähtämättä myrskyjuttuaan.

"Kunnioittavat terveiseni herra kauppaneuvokselle", sanoo johtaja
palvelijalle.

"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra
Stephan ja silmää ylös kattoon.

"Ai vai!" parkasee kauhtananiekka, "mitäs tämä: suittimas tiehes?
Tiellä ei mikä kauppa syntymäs."

"Mitä siis tahdotte villastanne?"

"41 2/3", sanoo Tinkeles.

"Ulos!" komentaa Fink.

"A miks' te alituisest' sanomas 'ulos'?" vaikeroi epätoivoinen
juutalainen. "Sanomas itte, mitä antamas?"

"Jos te niin hävyttömästi vaaditte, niin emme anna mitään", vastaa
Fink ja alottaa kirjeessään uuden sivun.

"A sanomas toki itte, mitä tahtomas maksaa?" pyytelee juutalainen.

"Sitten vasta sanon, jos osaatte käyttäytyä siivosti", sanoo Fink ja
katsahtaa ensi kerran juutalaiseen.

"Vot siivo mies minä olemas", vastaa juutalainen hiljaa, "mitä siis
antamas?"

"39", sanoo Fink.

Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia
korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti
parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa
huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle,
jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen
katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta
päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"

"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua
ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla
fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon
potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen,
hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen
höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos
uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan
Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki
todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin
tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa
lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä
huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies,
maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin
vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa
Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen,
että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen
hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen
kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa
todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen
kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja
seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra
Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet
luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo
johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä
kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2
taaleria?"

"Kuinka paljon villoja on?" kysyy kauppias.

"120 sentneriä", sanoo Fink.

"Ostakaa ne", sanoo kauppias ja lukee edelleen.

Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä
menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista
tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti
matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee
yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan,
ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä
arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti:
"Vot, mitä te oikke antamas?"

Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo:
"No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2,
mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä
kellekään, muuten tarjous peruutetaan."

"Ei hiiskumas mittä", vastaa juutalainen, "siis antamas 40?"

Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen
meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.

"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin
hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39
l/2, jos ottamas koko parttia."

Hetken epäröityään Fink vastaa kuin sattumoilta: "Olkoon menneeksi."
Ja silloin on Schmeie Tinkeles aivan toista miestä, vannoo olevansa
kauppaliikkeen uskollisin ystävä ja palvelija ja tiedustelee
kohteliaasti johtajan vointia.

Ja jälleen narahteli ovi tämän välinäytöksen päätyttyä
narahtelemistaan, uusia ostajia ja myyjiä saapui, kaikki puhuivat
kilpaa, kynät ratisivat paperilla ja rahavirta vyöryi katkeamatta.

       *       *       *       *       *

Myöskin se uusi kotipiiri, johon Anton nyt oli liitetty jäseneksi,
tuntui hänestä oudolta ja suurenmoiselta.

Itse talo oli vanha, epäsäännöllinen rakennusryhmä, jossa oli
siipi- ja takaosia ja niiden välillä pikku pihoja, täynnä jykeviä
muureja ja pieniä portaita, salaperäisiä läpikäytäviä, joissa saattoi
vastaansa odottaa vaikka mitä, korridooreja, isoja ja pieniä
seinäkomeroita ja lasiaitauksia.

Se oli kerrassaan monimutkainen rakennus, jota esivanhemmat
olivat vuosisatojen kuluessa lisäilleet ja muutelleet tehdäkseen
jälkeentulevaisilleen olon siinä niin vaikeaksi ja käsittämättömäksi
kuin mahdollista. Ja kuitenkin se kokonaisuutena oli sangen
rattoisa talo ja sulki ulkomuuriensa sisään kokonaisen maailman
monenlaisia ihmisluonteita ja ihmisharrastuksia. Koko rakennuksen
itsensä, jopa pihamaankin alla oleva tila oli holvattu kellareiksi
ja luotu katonrajaa myöten täyteen tavaroita; koko pohjakerros oli
varattu kauppaliikkeelle ja sisälsi pelkkiä konttorihuoneita ja
varastosuojia. Seuraavassa kerroksessa kadun puoleisessa osassa
olivat isännän itsensä asumat huoneet. Herra Schröter oli ollut
naimisissa vain perin lyhyen ajan ja kadottanut samana vuonna sekä
vaimonsa että lapsensa, niin että vanhempainsa kuoltua hänellä oli
perhettä vain ainoa sisar.

Kauppias piti liikkeessään ankarasti kiinni vanhoista
perinnäistavoista. Kaikki konttorin naimattomat herrat asuivat hänen
talossaan, kuuluivat hänen talouteensa ja söivät säännöllisesti
päivällistä kello yhdeltä isännän pöydässä. Antonin tulon jälkeisenä
aamuna herra Schröter oli vaihtanut hänen kanssaan vain muutaman
sanan ja sijoittanut hänet herra Jordanin johtamaan maaseutuosastoon.
Nyt, moniaita minuutteja ennen päivällisen alkamista, Anton
oli käsketty saapumaan yläkertaan tullakseen esitellyksi talon
emännälle. Jännitettynä hän nousi leveitä matollisia portaita
myöten asuinkerrokseen, missä miespalvelija avasi hänelle oven ja
johdatti hänet monien huoneiden halki vastaanottosuojaan. Matkallaan
Anton katseli ihmetellen levollisen loistoisaa sisustusta, isoja
seinäpeilejä, raskaita ikkuna- ja oviverhoja, tauluja, kukkapöytiä ja
monilukuisia vaaseja ja hedelmämaljakkoja kivestä ja käsinmaalatusta
posliinista. Sitten palvelija veti eräät oviverhot syrjään, ja Anton
teki liukkaalla parkettilattialla syvän kumarruksen, kun johtaja
esitti hänet aivan nuorelle naiselle, lisäten: "Sisareni Sabine."

Neiti Sabinella, joka oli puettu upeaan kesäpukuun, oli hienot
kalpeat kasvot, joita reunusti korpinmusta tukka. Hän ei ollut
Antonia vanhempi, mutta hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli
arvoltaan emäntämäinen. Hän pakotti nuorukaisen istumaan ja kyseli
osanottavaisesti, miten tämä oli järjestänyt huoneensa ja kaipasiko
hän sinne vielä jotakin.

"Sisareni hallitsee meitä kaikkia", sanoi kauppias, katsahtaen
ystävällisesti neitoseen; "tulkaa tekin tänne tunnustuksille, jos
teillä sattuu olemaan joitakin taloutta koskevia toivomuksia; hän on
se hyvä hengetär, joka pitää kotimme järjestyksessä."

Anton loi katseensa hengettäreen ja vastasi ujosti: "Minusta
on tähän saakka kaikki ollut paljon loisteliaampaa, kuin mihin
lapsuudenkodissani olen tottunut."

"Elämänne tulee kuitenkin ajanpitkään tuntumaan yksitoikkoiselta",
jatkoi kauppias. "Talossamme vallitsee ankara täsmällisyys, ja teitä
odottaa paljon työtä ja sangen vähän huvituksia; minun aikani menee
tarkoin liiketoimiini konttoriajan päätyttyäkin. Mutta jos haluatte
missä asiassa hyvänsä saada neuvoa tai apua, niin pyydän teitä
kääntymään suoraan minun puoleeni."

Tämän lyhyen virallisen vastaanoton päätyttyä hän nousi tuoliltaan
ja vei Antonin ruokasaliin. Matkalla sinne hän selitteli
suojatilleen liikeoppilaan asemaa ja toimia. Perille tultua Anton
näki virkatoverinsa jo saapuneiksi ja seisovan valmiina tuohensa
takana vaatimattomassa arkiasussa; nyt astui Sabinekin sisään,
seurassaan vanhan puoleinen nainen, eräs perheen etäinen sukulainen,
joka auttoi nuorta neitiä taloudenpidossa ja joka näytti erittäin
hyväntahtoisen näköiseltä. Konttoriherrat kumarsivat naisille, ja
Anton sai paikkansa pitkän pöydän alipäässä, liikkeen nuorinten
apulaisten joukossa. Häntä suoraan vastapäätä pöydän yläpäässä istui
Sabine, toisella puolellaan veljensä, toisella tuo naissukulainen,
tämän vieressä herra von Fink ja sitten kaikki muut liikkeen
jäsenet tarkasti arvon ja palvelusajan mukaan. Päivällinen syötiin
jokseenkin äänettömästi, Antonin naapurit puhelivat sangen vähän
ja hillityllä äänellä, ja puhetta piti miltei yksinomaan isäntä
itse. Ainoastaan eilinen jokey käyttäytyi huolettoman vapaasti,
kertoili pieniä hullunkurisia kaskuja, osasi matkia erinomaisesti
toisten ihmisten ääntä ja käytöstä ja omisti pöytänaapurilleen,
tuolle hyväntahtoiselle vanhalle tädille, miltei liioiteltua
huomaavaisuutta. Anton, jonka oma sydän oli tulvillaan harrasta
kunnioitusta ja palvontaa, näki jonkinlaisen hurskaan kauhun
valtaamana Finkin kohtelevan koko pöytäkuntaa, kuin olisi päivällinen
ollut katettu yksistään häntä varten, ja että herra Schröter vain
senvuoksi piti kauppaliikettään, että Fink, hänen vapaaehtoinen
tarjokkaansa, saisi päästellä pilojaan ja puhutella kaikkia muita
läsnäolijoita julkean kevytmielisesti. Samalla hän oli huomaavinansa,
että kauppias itse kohteli tuota nuorta herraa jokseenkin kylmästi,
ja edelleen, että Fink näytti sangen vähän välittävän isännän
pidättyvästä käytöksestä häntä kohtaan. Mustaan hännystakkiin puettu
miespalvelija tarjoili ruokia mallikelpoisen täsmällisesti, ja kun
konttoriherrat olivat nousseet pöydästä ja kumartaen kiittäneet
isäntäväkeä, lähti Anton ruokasalista siinä varmassa vakaumuksessa,
ettei hän ollut vielä koskaan syönyt päivällistä niin hienosti ja
juhlallisesti.

"Kaikkien kanssa minä tullenen hyvin toimeen, mutta ei vain
tuon herra Finkin", arveli Anton itsekseen perästäpäin; "hän on
liiaksi julkea ja ylpeä. Ja istumaankin hän jäi vielä pöytään,
kun kaikki toiset nousivat pystyyn ja lähtivät pois. Ei hän tänne
sovi ollenkaan", päätteli uusi tulokas mielessään, osottaen siten
omaavansa elämänviisautta, joka enemmän sisälsi vaistoa kuin
kokemusta. Siitä lähtien Anton vaarinotti herra Finkiä jonkinlaisella
arkailulla, mutta hänen täytyi kuitenkin alinomaa häntä vaarinottaa,
sillä tuon nuoren herran olemus oli omiaan tehoamaan kehen hyvänsä
-- tuo jalomuotoinen pää, hienopiirteiset kapeat kasvot, varma ryhti
ja sukkela päättäväisyys sekä puheissa että käytöksessä. Anton
tuskin rohkeni antautua hänen kanssaan edes puheisiinkaan, eikä Fink
antanut hänelle siihen aihettakaan, sillä hän näytti tuskin enää
huomaavan uuden oppilaan olemassaoloa. Vain kerran, kun Anton sattui
takarakennuksen portaissa kulkemaan Finkin ohitse sanoi tämä hänelle:
"No, mestari Wohlfart, miltä olonne tuntuu tässä talossa?"

Anton jäi seisomaan ja vastasi kuten siivon nuorukaisen sopikin:
"Erinomaiselta! Minä näen ja kuulen täällä niin paljon uutta, etten
tahdo jaksaa sulattaa kaikkea kunnolla."

"Kyllä te siihen vielä totutte", sanoi Fink nauraen; "kuten yksi
ainoa päivä kuluu täällä kokonainen vuosi ilman vähintäkään
vaihtelua. Sunnuntaisin on ylimääräinen ruokalaji ja lasillinen
viiniä itsekunkin lautasen kohdalla, ja silloin kuuluu asiaan,
että te kiskotte pitkäntakin hartioillenne. Nyt on teidät rattaana
liitetty iäti pyörivään koneistoon ja teiltä odotetaan, että
raksutatte koko vuoden ympäri täsmällisesti."

"Tiedän kyllä, että minun tulee työskennellä ahkerasti saavuttaakseni
herra Schröterin luottamuksen", vastasi nuori poroporvarimme, hiukan
ärtyneenä vapaaehtoisen tarjokkaan kapinallisesta puheesta.

"Perin siveä ja säädyllinen huomautus", ivasi Fink; "mutta jo
muutaman viikon kuluttua te tulette huomaamaan, mikä hirvittävä ero
on olemassa liikkeen pääherran ja niiden miekkosten välillä, jotka
kirjoittelevat hänen kirjeitään ja palvelevat hänen kauppatuttujaan.
Ei ainutkaan ruhtinas elä niin ylväänä ja yksinäisenä alamaistensa
keskuudessa kuin tämä kahvikuningas omassa valtakunnassaan. Älkää
muuten minun puheistani paljonkaan välittäkö", lisäsi hän hiukan
hyväntahtoisemmin, "koko talo on valmis kertomaan teille, että minä
olen syyntakeeton ja puhun pelkkää palturia. Mutta kun te minusta
näytätte toivorikkaalta konttoristin alulta, niin tahdon antaa
teille rehellisen neuvon. Ostakaa itsellenne englannin kielioppi,
lukekaa sitä ja joutukaa ajoissa muuanne, ennenkuin ruostutte tänne.
Mitä hyvänsä te täällä opittekin, se ei vielä riitä tekemään teistä
pystyvää miestä jollei teissä itsessänne ole ainesta sellaiseksi.
Hyvästi!" Näin sanoen Fink käänsi selkänsä Antonille ja jätti tämän
taas äkäilemään "jokeyn" käyttämää mahtailevaa puheensävyä.

       *       *       *       *       *

Tosin sankarimme tunsikin moniaitten viikkojen kuluttua
keskellä liike-elämän hyörinää päivien ja hetkien iankaikkista
yksitoikkoisuutta; tosin se häntä toisinaan väsyttikin, mutta ei
siltä tehnyt häntä onnettomaksi, sillä vanhempansa olivat totuttaneet
hänet pienestä pitäen järjestyksenrakkauteen ja täsmälliseen
uutteruuteen, ja nämä molemmat totutut hyveet auttoivat häntä
selviämään monesta ikävästä hetkestä.

Herra Jordan suoritti kaikella ahkeruudella hänelle annetun toimen
vihkiessään nuoren harjoittelijan tavaraopin salaisuuksiin; ja se
hetki, jolloin Anton ensi kerran kävi liikkeen makasiiniin ja oppi
tuntemaan siellä säilytetyt sadat tavaralajit ja niistä käytetyt
merkilliset nimitykset, pysyi hänen herkästi vastaanottavaisessa
mielessään erikoislaatuisen runouden ikuisena alkuna ja lähteenä
-- runouden, joka ainakin oli samanarvoinen monen muun runollisen
tuntemuksen kanssa, jota kaikki uusi ja salaperäinen kykenee
herättämään ihmissielussa.

Se oli iso holvattu huone talon pohjakerroksessa, joka sai hämärää
valoa pienistä rautaristikkoisista akkunoista ja jossa säilytettiin
tavaranäytteet ja joka päivä tarvittavat pienet varastot. Tynnöreitä,
laatikkoja ja kääryjä oli siellä läjittäin, vierekkäin ja toistensa
päälle asetettuina, niin että kapeat kujanteet vain johtivat niiden
lomitse. Melkein kaikki maapallon maat, kaikki ihmisrodut olivat
valmistaneet ja tänne koonneet tuotteitaan, jotta sankarimme oppisi
ymmärtämään ja erottamaan toisistaan, mitä vain oli hyödyllistä
ja arvokasta. Itä-Intian kauppayhtiön uiva palatsi, siivitetty
amerikkalainen pikapurjehtija, hollantilainen vanhanaikainen kömpelö
arkki olivat sitä varten kierrelleet maapallon ympäri; vahvakaariset
valaanpyyntilaivat olivat hieroneet nokkaansa pohjois- ja etelänavan
jäihin, nokiset höyrylaivat, kirjavapurjeiset Kiinan dshonkit,
malaijien keveät ruuhet, joissa vain bambutanko oli mastona, kaikki
ne olivat levittäneet siipensä ja puskeneet myrskyjen ja aaltojen
halki täyttääkseen tämän holvin tuomisillaan. Niinimatot olivat
hindunaiset kutoneet, tuon laatikon kylkeen oli uuttera kiinalainen
maalannut mustia ja punaisia hieroglyyfejä, tämän ruohokudoksen
oli virginialaisen viljelijän palveluksessa oleva Kongo-neekeri
käärinyt puuvillapaalin ympärille; tuo väripuunrunko oli vieritetty
hiekalle, jonka Meksikonlahden aallot olivat rantaan kasanneet, tämä
neliskulmainen jakarandapölkky oli aikoinaan kasvanut Brasilian
hetteisissä aarniometsissä, ja apinat ja kirjavat papukaijat
olivat pitäneet iloaan sen oksilla. Säkeissä ja tynnöreissä oli
kahvipensaan vihertäviä marjoja melkein kaikista maanosista,
karkeatekoisissa niinikoreissa oli tupakkakasvin kokoonkäärittyjä
lehtiä, taatelipalmujen ruskeita hedelmiä ja sokeri-istutusten
kellertävää kristallia. Sadat eri kasvit olivat luovuttaneet puunsa,
ytimensä, kaarnansa, nuppunsa, hedelmänsä ja mehunsa tämän kellarin
täyttämiseksi. Kummituksen kaltaisiakin haamuja kuumottaa kaiken tuon
kaaoksen keskeltä: tuon avoimen, punakeltaisella tahtaalla täytetyn
tynnörin takana -- siinä on Afrikan itärannikolta tuotua palmuöljyä
-- makaa vatsallaan muodottoman näköinen ihme-eläin -- se on
puolalaista talia, joka on neulottu kokonaisen lehmänvuodan sisään;
vierellä viruu jättimäisenä käärynä, köysillä ja rautavanteilla
yhteenpuristettuna, viisisataa kapakalaa, ja vastapäisessä nurkassa
kohoaa norsunluukasan ylitse jättiläisvalaan hetalekimppu.

Anton seisoi vielä tuntikausia sen jälkeen, kuin hänen oppimestarinsa
oli selittänyt hänelle kaikki nämä ihmeet, uteliaana ja kummissaan
vanhassa kellariholvissa; ja holvikaaret ja seinäpilarit muuttuivat
hänen silmissään isolehtisiksi huojuviksi palmuiksi, kadun kolina
ja hälinä kuului hänen korviinsa kuin etäisen meren kohina, jonka
laineet säännöllisessä rytmissä löivät sen rannikon partaita vastaan,
jolla hän niin vakavasti seisoi.

Tämä hurmaus outoon maailmaan, johon hän oli päässyt niin
vaarattomasti tunkeutumaan, täytti hänen mielensä vielä pitkät
ajat jälkeenpäin. Pyrkiessään oikein ymmärtämään kaikkien
noiden erilaisten tavarain omituiset laadut hän luki maan- ja
kansantieteellisiä kirjoja ja koetti sen kautta tutustua niihin
maihin ja maisemiin, joista ne olivat tulleet, ja niihin ihmisiin,
jotka ne olivat koonneet.

Siten kuluivat hänen ensi kuukautensa pääkaupungissa sangen
sukkelaan, ja hänelle oli onneksi, että hän vapaahetkinään kirjojen
avulla seurusteli niin vilkkaasti koko maailman kanssa; sillä yhdessä
suhteessa oli Fink ollut aivan oikeassa: huolimatta jokapäiväisestä
päivällispöydästä parkettilattiaisessa ruokasalissa pysyivät talon
isäntä ja hänen perheensä kuitenkin tuiki vieraina Antonille, ja hän
tuli piankin huomaamaan, että isäntäväen ja konttoriväen välillä
oli olemassa raja-aita, syrjäisen silmälle kenties näkymätön, mutta
silti horjumaton. Hän oli siksi ymmärtäväinen, ettei nurissut
tästä edes itsekseenkään, mutta siitä huolimatta tuo huomio häntä
monesti masensi, sillä nuoruutensa intomielisyydessä hän oli kohta
valmis palvomaan isännässään oikean kauppiaan tosi-ihannetta.
Tuon miehen älykkäisyys, varmuus ja tarmokas päättäväisyys ynnä
hänen ylväs rehellisyytensä viehättivät nuorukaista; hän olisi
niin halusta kiintynyt isäntäänsä haaveksivalla hartaudella, mutta
lukuunottamatta konttoritunteja hän ei paljoakaan nähnyt kauppiasta.
Jollei tämä ollut iltaisin kokouksissa tahi klupissaan, niin vietti
hän iltahetkensä sisarensa parissa, johon häntä yhdisti liikuttavan
hellä side. Sisartansa varten hän piti hevosia ja vaunuja, joita hän
itse aniharvoin käytti, sisarensa mieliksi hän kävi iltaseuroissa ja
toimeenpani itsekin sellaisia, mutta Antonia ja hänen työtovereitaan
ei niihin kutsuttu. Silloin vyöryi kiiltäviä ajopelejä portaiden
eteen, liveripukuisia palvelijoita lenteli portaita ylös ja alas,
ja tummia hahmoja liikkui katurakennuksen valaistujen akkunain
takana. Silloin istui Anton alakuloisena yliskamarissaan ja katseli
kaihoten pihan yli isäntäväen loistavaa taloudenpitoa, johon hänkin
kuitenkin kuului -- kaihoten, sanomme, sillä olihan sankarimme
vielä tuskin yhdeksäntoistavuotias ja tunsi seuraelämän loistoa
vain lukemainsa kirjojen harhaannuttavista kuvauksista. Tosin hänen
järkensä tällöin aina huomautti hänelle, että hän ei kuulunut
katurakennuksen puolelle, ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan,
jos hänet koko toveritusinan kera, joiden sivistystaso oli niin
erilainen, kutsuttaisiin sellaiseen seuraan vaihtamaan ajatuksia.
Mutta kunnianhimo, tuo kevytmielinen nuori neiti, ei aina kuuntele
vanhan järki-herran viisaita sanoja; ja Anton palasi monesti
haikeasti huoahtaen akkunasta lamppunsa ja kirjojensa pariin ja
koetteli väkisin hukuttaa pihan poikki hymisevät katriljin säveleet
mielikuvituksessa kuulemaansa leijonan karjuntaan ja troopillisten
maiden mölysammakon kurnutukseen.


6.

Vapaaherra von Rothsattel oli itse huolehtinut kaupunkiasuntonsa
sisustamisesta. Se ei ollut suinkaan suuri, mutta huonekalujen tyyli,
yksinkertaisten seinämaalausten arabeskit, verhojen ja mattojen
kuviot olivat niin aistikkaasti yhteensovitetut, että hieno maailma
yksin suin kiitteli kokonaisvaikutusta kerrassaan mallikelpoiseksi.
Kaiken tuon hän oli hommannut perheensä siitä mitään tietämättä.
Vihdoin ajoivat vastahankitut kaupunkivaunut oven eteen, vapaaherra
nosti puolisonsa alas niistä ja kuljetti hänet huonejonon lävitse
paroonittaren omaan naiskammioon, joka oli kauttaaltaan verhottu
valkealla harsokankaalla, katossa valkopoimuinen aurinko ja kaikilla
seinillä samanlaisia tähtiä. Silloin paroonitar ihastuneena niin
hellästä huomaavaisuudesta lennähti miehensä kaulaan, ja kelpo
vapaaherra tunsi itsensä tyytyväiseksi ja ylpeäksi kuin kuningas.
Pian tunsi perhe kotiutuneensa uuteen asuntoon, omat kyntöhevoset
kuljettivat kotitilalta sinne kaikki välttämättömät arkut, laatikot
ja elintarvetavarat, ja sittekun muutama päivä oli mennyt olkien ja
pahnojen lakaisemiseen portaista, permannoilta ja matoilta, voitiin
ruveta ajattelemaan kaupungin katsastamista ja vieraskäyntien
tekemistä.

Suuri osa maa-aatelia vietti kernaasti talvikauden pääkaupungissa,
ja Rothsattelin perhe tapasi paljon naapureita, tuttavia ja
sukulaisia. Kaikki olivat iloiset saadessaan toivottaa tuon
arvossapidetyn perheen tervetulleeksi kaupunkiin, eikä kestänyt
montakaan viikkoa, kun tämä jo oli saanut suuren seurapiirin
elämäniloista väkeä. Alempi aatelisto kaikkine arvonimineen, joita
saksalaiset ruhtinaat niin auliisti jakelivat, muodosti muhkean,
rajoistaan jokseenkin tarkasti kiinnipitävän seuramaailman, ja
vaikkapa tämän ansiopuolena ei ollutkaan erikoisen henkevä sivistys,
niin olivat seuralliset huvitukset ja keskinäinen kiintymys sitä
ylenpalttisemmat. Paroonittaresta teki hänen persoonallinen
rakastettavaisuutensa naismaailman keskushenkilön; ja myöskin hänen
puolisonsa, joka oli kyllä, ensimmäisinä viikkoina kovin kaivannut
totuttuja talouskävelyjään ja jokapäiväisiä ratsastusretkiään,
alkoi tuntea viihtyvänsä aika hyvin vanhojen nuoruudenystäväin
parissa. Hän liittyi erääseen aatelisklupiin, veresti vanhaa
biljardinpeluutaitoaan, otti osaa säädylliseen korttipeliin ja
harrasti joutohetkinään vähän politiikkaa ja taidettakin. Siten tuli
perhe viettäneeksi sangen mieluisan ja iloisen talven pääkaupungissa,
ja vapaaherra ja hänen puolisonsa ihmettelivät, etteivät he jo ennen
olleet suoneet itselleen tällaista vaatimatonta ja miellyttävää
vaihtelua.

Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän
antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi
kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea
osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille
tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan
ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja,
isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta.
Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa
sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun
ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja
pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan
kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti
laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia
ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin
poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin
ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin
toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan
ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla,
tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän
kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore
oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti
kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan
päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi,
mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä
oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän
seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi
katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja
näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti
seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja
neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan,
että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa,
mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.

"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja
viskasi niskojaan.

"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni
teidätkin kaupungissa."

"Me asumme nyt täällä", sanoi neitonen vähemmin ylhäisesti;
"talviosotteemme on Karhukatu 20."

"Saanko kysyä kuinka pony jaksaa?" kysyi Anton kunnioittavasti.

"Ah, ajatelkaas, sen kun piti jäädä kotiin", valitti nuori neiti.
"Entä mitä te nyt puuhailette täällä?"

"Minä palvelen T. O. Schröterin kauppaliikkeessä", vastasi Anton
kumartaen.

"Siis kauppias; ja mitä te myyskentelette?"

"Siirtomaantavaroita ja ulkomaantuotteita; se on suurin liike
alallaan tällä paikkakunnalla", sanoi Anton hiukan itsetietoisesti.

"Entä oletteko joutunut hyvien ihmisten luo, jotka pitävät teistä
huolta?"

"Esimieheni on hyvin suopea minua kohtaan", vastasi Anton. "Pikku
asioissa saan itse pitää itsestäni huolen."

"Onko teillä täällä edes tuttavia, joiden kanssa saatte seurustella?"
jatkoi neitonen tutkimuksenpitoaan.

"On joitakin harvoja. Mutta minulla on hyvin paljon tekemistä, ja
vapaa-aikoinani minun täytyy opiskella."

"Te näytättekin hiukan kalpealta", sanoi neitonen, katsellen
häntä äidillisen hyväntahtoisesti. "Teidän täytyy olla enemmän
liikkeellä ja kävellä ahkerasti. -- Minulle on ollut hyvin
mieluista saada tavata teitä; tulen olemaan iloinen kuullessani,
että teidän tulee vastakin hyvin käymään", lisäsi hän, palaten
jälleen majesteetilliseen puheensävyyn. Hän loi vielä silmäyksen
nuorukaiseen, nyykäytti sitten päätään hyvästiksi ja katosi
ihmisvirtaan, Antonin jäädessä hattu kädessä katselemaan hänen
peräänsä.

Kotia tultuaan Lenore ei pitänyt tarpeellisena mainita mitään tuosta
satunnaisesta kohtauksesta. Ainoastaan kun paroonitar joku päivä
myöhemmin kysyi puolisoltaan: "Mistähän liikkeestä me rupeamme
ostamaan taloustarpeemme?" katsahti Lenore ylös kirjastaan ja sanoi:
"Suurin kauppaliike tällä paikkakunnalla on T. O. Schröterin,
siirtomaatavaroita ja ulkomaantuotteita!"

"Katsoppas vain, sinähän puhut kuin ammattikauppias", sanoi isä
nauraen, "mistä ihmeestä tuon tiedät?"

"Tyttöopistossahan sitä kaikkea saa oppia", vastasi Lenore uhitellen.

       *       *       *       *       *

Seuraelämän humussa vapaaherra ei unohtanut kaupunkioleskelun
päätarkoitusta. Hän hankki itselleen perusteellisia tietoja eri
teollisuuslaitoksista, joita toiset tilanomistajat olivat panneet
tiluksillaan pystyyn, kävi tarkastamassa pääkaupungin tehtaita
ja koetti päästä harjaantuneiden teknikoiden tuttavuuteen. Hän
saikin tietoja oikein summakaupalla ja perehtyi jonkin verran
koneisiin ja tehdaslaitoksiin. Mutta hänen keräämänsä tiedot olivat
niin ristiriitaiset ja hänen itsensä hankkimat käsitykset niin
puutteelliset, että hän lopulta piti viisaimpana jäädä odottamaan,
kunnes jokin erikoisen kannattava ja mahdollisimman varma liikeyritys
tarjoutuisi hänen varalleen.

Ei saa myöskään vaieta, että tähän aikaan perheaartehistoon tuli
sievä lisäys: siro, kullatuilla messinkivanteilla kiskoitettu lipas.
Se oli tehty juovikkaasta puusta, johon himmeästä metallista tehtyjä
koristeita oli upotettu, ja varustettu erittäin taidokkaalla lukolla,
johonka varkaan tiirikka ei ottanut mennäkseen, vaan oli pitkäkynnen
pakko varastaa koko lipas sellaisenaan. Tähän säiliöön oli sijoitettu
viisiviidettä tuhatta taaleria maakuntapankin uusien puhtoisten
velkakirjain muodossa. Vapaaherra katseli näitä arvopapereitaan hyvin
lemmekkäästi. Ensimmäisinä päivinä hän voi istua tuntikausia avoimen
lippaan ääressä, eikä väsynyt sovittelemaan noita pergamenttiliuskoja
numerojärjestykseen, iloitsemaan niiden tahrattomasta valkoisesta
kiillosta ja suunnittelemaan keinoja pääoman kuolettamiseksi.
Senkin jälkeen kuin hän turvallisuuden vuoksi talletti lippaan
sisältöineen uudelleen maakuntapankkiin, oli sen muisteleminen
hänelle jatkuvan hiljaisen ilon aiheena. Kummittelipa tuon lippaan
aave hänen taloudenpidossaankin. Paroonitar joutui ihmeisiinsä kun
hänen puolisonsa toisinaan vastoin tapaansa kävi säästeliääksi, kun
hän jolloinkin vastusti teatteripilettien ostamista, koska se muka
ei käynyt oikein yhteen järkevän taloudenpidon kanssa, tahi kun hän
joskus kertoi iloiten ja ylpeänä voittaneensa edellisenä iltana
korttipelissä kokonaista kymmenen luisdoria [vanha saksalainen,
alkuaan ranskalainen kultaraha, vastaava 20 mk]. Ymmärtäväistä
rouvaa rupesi lopulta huolettamaan, että hänen miehensä ehkä oli
jonkin ikävän sattuman kautta joutunut rahapulaan, mutta paroonin
vakuutellessa aivan päinvastaista ja hänen tällöin tyytyväisesti
hymyillessään haihtui paroonitttaren pelko järkiään. Itse teossa nuo
pienet säästeliäisyyden puuskat eivät olleet lainkaan johdonmukaisia,
eivätkä ne olleet muuta kuin viattomia päähänpistoja, sillä kaikissa
suuremmissa asioissa vapaaherra edelleen jyrkästi kannatti totuttua
säädynmukaista esiytymistä, eikä hän silloin suinkaan säälinyt rahoja.

Ja itse asiassa olikin mahdotonta ruveta juuri nykyään
säästelemään. Sillä elämä suurkaupungissa, asunnon sisustaminen ja
kunnossapitäminen sekä seuraelämän välttämättömät vaatimukset eivät
tietenkään vähentäneet menoja.

Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut
maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin
myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen
havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat,
ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä,
vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria,
jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään
kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta
pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt
vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä
haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi
tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli
kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli
sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä
pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan
oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut
paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli
sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien
ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta
raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken
palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli
vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat
tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän
olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista
uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren
huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja
sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi,
mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt
vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja
mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi
hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään
poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan,
jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle
tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta
seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan
koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se
ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava
jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina
aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että
hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.

Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin
pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu
ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen
kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä
kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta
seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut
häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa
miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä
kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs
liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden
saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli
vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi
edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä
ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"

"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli
Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata
kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan!
Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen
tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin.
Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta
rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen
taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan
jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet
tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten
ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa
te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi
kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni
asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta
on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen
asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule
vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota
tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo
kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."

Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin
vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi
ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti
sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo
ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."

Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu
suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan
pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan
esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta
pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä
täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan
viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos
laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin
vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen:
"Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota
kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"

Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina
kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut
rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä
jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."

"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus
tukkeihin?" kysyi vapaaherra.

"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin
hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."

Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen
rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti
ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on
sopimatonta keinotella toisen vahingolla."

"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti.
"Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä
hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa
hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään
koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani
ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen
tukkipuillaan."

Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain
mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen
keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken
omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä
myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten
kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon
tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti
saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin
ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein
selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja
vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle
miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi
ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta
vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton
punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä
Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti
palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle
ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."

Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta
mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin
saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi,
vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.

Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa.
Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa
pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä
ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa
rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten
vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä
kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia
Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti
ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein
silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten
jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia
kevätvesiä korkealle rantakivien yli.

Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein
saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset
syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän
riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on
tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta
taaleria voittoa teidän osallenne."

Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat
valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut
korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra
tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas
taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja
hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen
päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen
lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin
seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen
puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.

Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas
päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin
huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää
vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli
sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra
Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen
kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen
huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen
tervehdykseen.

Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään
vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen
sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan
vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen
vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden
kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo
peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja
piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle.
Entäpä jos tuo petturi oli sama mies -- Ehrenthal ei tosin ollut
maininnut mitään nimiä -- mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton
aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain
laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja
tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt
maksun avustaan? -- -- -- nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle
mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja
väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen
voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko
talosta -- minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain
joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti
huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä.
Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin.
Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän
pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen.
Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja
lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.

Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli
sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa
viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki
tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä
hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen
juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita,
ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut
Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka
suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän
pieni -- liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi.
Entä sitten Ehrenthal itse -- mitä hän sille voi, jos myyjä oli
käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut
joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. -- Siihen tapaan
puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja
ah -- kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!

Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän
kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella
säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te
tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle
päästyään.

Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon
sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt
liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.

"Entä mikä sen kylän nimi on, josta tukit olivat peräisin?" kuului
toinen kysymys, tällä kertaa hiukan tyynemmin. Ehrenthal mainitsi
taasen umpimähkään jonkin syrjäisen paikan nimen.

"Onko se totta, mitä nyt sanotte minulle?" kysyi vapaaherra kolmannen
kerran ja veti syvään henkeään.

Huomatessaan olevansa tekemisissä sielullisesti sairaan miehen
kanssa kävi herra Ehrenthal kohtelemaan häntä lääkärin alistuvalla
laupiudella ja lempeydellä. "Mitä turhia huolia herra parooni
itselleen laittaakaan!" hän sanoi päätään pudistellen. "Minä luulen
että se mies, jonka kanssa kaupat tein, itsekin hyötyi siitä kelpo
tavalla. Sanomalehdissä on kuulutettu suuria tammipuunhankintoja,
joista siellä ylämaan puolella asuva helposti voi ansaita satakin
prosenttia. Ja minä arvaan, että tuo mies ne prosentit ansaitsi
itselleen. Kauppa, jonka minä hänen kanssaan tein, oli hyvä ja varma,
jollaista mikään liikemies ei päästä suunsa ohi. Ja vaikkapa hän
olisi ollutkin tuollainen huono ihminen, niin mitä teidän, herra
parooni, tarvitsee siitä huolehtia? Minulla ei ollut yhtään mitään
syytä salata teiltä sen miehen ja paikkakunnan nimeä; jätin ne sillä
kertaa mainitsematta vain sen vuoksi, että te ette ollut kauppaa
tekemässä vaan minä. Minä olin vähän aikaa teidän velallisenne, ja
maksoin sitten rahanne takaisin välityspalkkion kera. Sangen sievän
välityspalkkion kera, se on totta. Olenhan vuosikausia ansainnut
itselleni kauniit summat teitä palvellessani, miksi en siis tällä
kertaa olisi suonut teille samaa voittoa, jonka olisin antanut kelle
hyvänsä toisellekin, joka olisi minulle rahat hankkinut? Miksikä siis
laitattekaan itsellenne suruja joutavista asioista, herra parooni,
joita ei kannata surra lainkaan!"

"Sitä te ette ymmärrä, Ehrenthal", sanoi vapaaherra ystävällisemmin;
"mutta mieleeni on, että asia on tällä laidalla. Jos tuo petturi
olisi ollut sama mies, jonka kanssa te olitte kaupoissa, niin olisin
kohta katkaissut kaikki meidän liikesuhteemme, enkä olisi antanut
teille ikinä anteeksi, että olitte houkutellut minut vastoin tahtoani
osalliseksi petokseen."

Ehrenthal sai armollisen jäähyväisnyökkäyksen, ja vapaaherra tunsi
vapautuneensa raskaasta huolesta. Hän päätti hankkia tarkempia
tietoja Ehrenthalin mainitsemasta miehestä ja kylästä. Sitä hän
ei kuitenkaan tullut tehneeksi; kestämänsä pelko ja hätääntyminen
oli tehnyt hänelle vastenmieliseksi noiden seikkain pelkän
muistelemisenkin, ja hän koetti parhaansa mukaan unohtaa ne niin
täydellisesti kuin suinkin.

Hän oli hienotunteinen, hyvä mies, ja samaa mieltä oli Ehrenthalkin,
kun hän portaita laskeutuessaan mutisi itsekseen: "Hän on hyvä, tuo
parooni, hyvä hän on!"


7.

Anton oli herrojen Jordanin ja Pixin yhteisen valvonnan alaisena, ja
hän tuli piankin keksimään, että hän kuului jäsenenä sangen suureen
ja arvokkaaseen valtiorunkoon. Mistä tietämätön ulkomaailma käytti
yhteisnimitystä "liikeapulaiset", se hänelle, asioihin perehtyneelle,
merkitsi joukkoa sangen erilaatuisia, osittain hyvinkin suuriarvoisia
virkoja ja arvoja. Liikkeen kirjanpitäjä, herra Liebold, vallitsi
salaisena ministerinä sisäkonttorin akkunapielessä, yksinäisenä ja
majesteetillisena, hoitaen salaperäisiä toimia. Herkeämättä hän
kirjoitti numeroita suunnattoman isoon kirjaan ja katsahti aniharvoin
ylös sen lehdiltä -- esimerkiksi silloin, kun varpunen istahti
ulkopuoliselle akkunaristikolle tahi kun päivänvalo loi kultaista
kajastustaan toiseen akkunapieleen. Herra Liebold tiesi hyvin,
että auringonpaisteella ei, maailmankaikkeuden ikivanhojen lakien
mukaan, ollut lupa milloinkaan, ei minään vuodenaikana, tunkeutua sen
pitemmälle huoneeseen kuin akkunalaudan reunaan saakka, mutta hän
ei voinut pidättyä epäilemästä sen taholta kavalia äkkiyllätyksiä
ison pääkirjan kimppuun, jonkavuoksi hän epäluuloisesti piti tarkoin
silmällä sen vehkeitä.

Hänen nurkassaan vallitsevan levollisuuden vastakohtana oli
vastapäisessä nurkassa riehuva iankaikkinen levoton liike. Siellä
heilui erikoiseen koppiin suljettuna liikkeen toinen arvohenkilö,
kassanhoitaja Purzel, edessään iso marmorilevyinen pöytä ja
ympärillään rautaisia raha-arkkuja ja raskaita kassakaappeja. Tuolla
pöydällä helisivät hopeataalerit [taaleri, vanha rahayksikkö,
arvoltaan 3 Rmk], kilisivät tukaattien [tukaatti, vanha kultaraha,
arvoltaan n. 11 mk] kultalevyt, kahisivat paperisetelit aamusta
iltaan. Jos olisi tahtonut maalata vertauskuvallisen taulun
täsmällisyydestä, olisi herra Purzel ollut ehdottomasti otettava
malliksi ja korkeintaan verhottava hänen saapasvarsien yli
valuvat sukkansa ja valkoinen paidanrintansa antiikkisen viitan
kätköön. Herra Purzelin ajatuksissa koko maailmankaikkeudella
oli järkähtämätön, raudanluja arvojärjestyksensä: ensin Jumala
taivaassansa, sitten toiminimi T. O. Schröter, sitten iso
raha-arkku, sitten vahatanko ja sitten vihdoin leimasin. Joka aamu,
kun kassanhoitaja kävi erityiskoppiinsa, hän alotti päivätyönsä
siten, että tarttui liitupalaan ja veti sillä valkean viivan
pöytälevyyn, jotta liitupala itse tietäisi, missä kohden sen
tuli koko päivän mittaan olla. Eikä hän ollut yksin tärkeässä
virantoimituksessaan. Hänellä oli lähettinä iäkäs perheen palvelija,
joka sai koko päivän ravata rahapussien ja setelitukkujen kera
ympäri kaupunkia. Todettiin kyllä, että tuo uskopalvelija aina
iltapuoleen näytti naamaltaan sangen tulistuneelta ja että hänen
hengityksestään kävi voimakas väkevien löyhkä. Mutta tuokaan seikka
ei pystynyt horjuttamaan vanhuksen luotettavuutta ja järkevyyttä,
päinvastoin se vain terästi hänen kekseliäisyyttään, sillä jokaisen
uuden lasin tyhjennettyään hän työnsi hänelle uskotut rahat yhä
syvempään ja luoksepääsemättömämpään kätköpaikkaan, jollaisia hänen
vaatekappaleissaan oli vallan uskomaton määrä.

Etukonttorin valtias oli herra Jordan, tavallaan keisarillisen
toiminimensä ylimmäinen valtionhoitaja. Hän oli kirjeenvaihtajien
päämies, liikkeen ensimmäinen apulainen, hän hoiti prokuraa ja
hänen mielipidettään johtajakin välistä tiedusti. Hän oli Antonille
ensipäivästä alkaen uskollinen neuvonantaja, uutteruuden ja
toimellisuuden esikuva, personoitu terve ihmisjärki.

Konttorin kirjeenvaihtajista, jotka herra Jordanin johdolla
kirjoittivat kauppakirjeitä ja hoitivat kirjoja, oli Antonin mielestä
ikuisen sangviinikon herra Spechtin rinnalla tuleva pakanain apostoli
herra Baumann mielenkiintoisin henkilö. Tämä ei ollut ainoastaan
pyhimys, vaan samalla myöskin etevä laskumies. Hän oli erehtymätön
muuttamaan mittoja ja painoja vieraan maan mitoiksi ja painoiksi ja
päinvastoin; hän se laski hinnat kaikille tavaroille ja teki kaikki
tarvittavat arviolaskelmat. Hän tiesi silmää värähyttämättä sanoa,
mikä rahakanta Afrikan Kultarannikon maurilaisruhtinailla oli,
ja mikä kurssi Preussin taalerille laskettiin Sandwich-saarilla.
Herra Baumann asui Antonin lähimpänä naapurina ja hän mieltyi niin
sankarimme siivoon käytökseen ja hyvätapaisuuteen, että hän piankin
kohteli häntä ystävänään ja kävi iltahetkinä jolloinkin hänen luonaan
vieraisilla. Mutta kaikista muista hän pysytteli erillään ja sieti
tosi kristillisellä kärsivällisyydellä heidän pilapuheitaan hänen
tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Mutta konttorin ulkopuolellakin oli toiminimellä vielä moniaita
vallanpitäjiä. Sellainen oli ensiksikin herra Birnbaum,
tullitoimitsija, jota aniharvoin nähtiin konttorissa ja joka vain
sunnuntaisin ilmestyi johtajan päivällispöytään, perin tarkka ja
täsmällinen mies, jonka valta-alueena oli pakkahuone. Hänelle
oli uskottu liikkeen ulkomainen tulliprokura, tuo verraton
etuoikeus kirjoittaa nimi T.O. Schröter kauppaliikkeen tullaus- ja
lähetysseteleihin. Jos kuka liikkeen herroista ansaitsi virkamiehen
nimen, niin oli se tämä herra, joka aina piti takkiaan napitettuna
leukaan saakka, niinkuin hänen hyvät ystävänsä tulliherratkin.
Edelleen liikkeen makasiininhoitaja, joka valvoi toiminimen
kaikkia tavarasuojuksia kotona ja kaupungilla, huolehti tavarain
vakuutuksesta ja toimitti torilla kaikki suuret maalaistuotteiden
ostot. Herra Balbus ei ollut mikään hieno mies, hän oli lähtöisin
köyhästä kodista ja hänen koulusivistyksensäkin oli hyvin vajavainen,
mutta siitä huolimatta johtaja kohteli häntä erittäin huomaavasti.
Anton sai kuulla, että hän palkallaan elätti äitiään ja kivuliasta
sisartaan.

Mutta kaikkein tulisinta toimeliaisuutta, todella sotaista,
hirmuvaltaista sotapäällikön toimeliaisuutta osotti herra Pix,
maaseutuosaston ensimmäinen mies. Hänen valtapiirinsä alkoi
etukonttorin ovelta ja ulottui läpi koko talon aina kadulle saakka.
Hän oli kaikkien maaseudun rihkamasaksojen jumala, joilla oli
liikkeessä juokseva tilinsä, he pitivät häntä liikkeen varsinaisena
johtajana, ja hän puolestaan osotti heille sitä kunniaa, että
välistä tiedusteli heidän vaimojensa ja lastensa vointia. Hänellä
oli liikkeen koko välitys- ja lähetystoimi huolenaan, hän komenteli
puolta tusinaa makasiinirenkejä ja yhtä monta lastaajaa, morkkasi
rahdinajajia, tiesi ja tunsi mitä hyvänsä, oli alati paikalla ja
osasi samassa hengenvedossa onnitella jotain rihkamasaksan rouvaa
tämän tyttären onnellisen lapsivuoteen johdosta, jylistä julmasti
jollekin tungettelevaiselle kerjäläiselle, antaa makasiinirengeille
ohjeita ja vaarinottaa ison vaa'an kielen heilahtelua. Kuten kaikki
mahtiherrat yleensä, ei hänkään sietänyt vähintäkään vastustelua,
ja hän puolusti mielipidettään yksinpä johtajaakin vastaan niin
kiivaasti ja itsepintaisesti, että kelpo Antonimme välistä säikähtyi
pahanpäiväisesti. Sitäpaitsi herra Pixillä oli kaksi liikemiehelle
verratonta, miltei tieteellisen arvokasta ominaisuutta: hän kykeni
mistä kahvikourallisesta hyvänsä päättämään heti ensi silmäyksellä,
missä maassa kahvi oli kasvanut: ja hän voi talossa ja sen
lähiympäristössä yhtä vähän sietää pienintäkään tyhjää tilaa kuin
filosoofit myöntävät sellaista löytyväksi maailmanavaruudessa. Missä
ikinä hän voi vainuta joutilaan nurkan, vaatesäiliön, porraskomeron
tai kellarinloukon, niin kohta marssi herra Pix sinne, tynnörit,
tikapuut, nuorakääröt ja muut kompeet mukanaan; ja missä hän ja
hänen ryövärijoukkonsa, lastaajajättiläiset, kerran olivat saaneet
jalansijaa, sieltä ei mikään mahti maailmassa kyennyt heitä
karkoittamaan, ei edes liikkeen johtaja itsekään.

"Missä Wohlfart on?" huusi herra Schröter etukonttorin ovelta
eteiseen.

"Ullakolla", vastasi herra Pix kylmäverisesti.

"Mitä hän siellä tekee?" kysyi johtaja ihmeissään. -- Samassa
silmänräpäyksessä kuului ylhäältä katonrajasta kiivasta sanasotaa,
ja Anton törmäsi portaita alas aika vauhtia, kintereillään
makasiinirenki, molemmilla sylit täynnä sikarilaatikkoja, ja
viimeisenä seurasi täti hyvin punoittavana ja kovin äkämystyneenä.

"Meidän ei anneta viedä sinne mitään", toimitti Anton kiihkeästi
herra Pixille.

"Nyt ne jo valtaavat meiltä kuivausullakonkin", valitti täti yhtä
kiihkeästi johtajalle.

"Sikarit eivät saa jäädä tänne alas", sanoi herra Pix päättävästi
johtajalle ja tädille.

"Kuivausnuorieni alla en kärsi sikarilaatikkoja!" huudahti täti;
"mikään paikka koko talossa ei enää saa olla rauhassa herra Pixiltä.
Palvelustyttöjenkin suojiin hän on kannattanut sikareitaan; tytöt
valittavat, etteivät he voi hengittää tupakanlöyhkän vuoksi."

"Siellä ylhäällä on sopivan kuivaa sikareille", sanoi herra Pix
johtajalle.

"Ettekö voi sijoittaa sikareja jonnekin muuanne?" kysyi johtaja herra
Pixiltä vähän aristellen.

"Se on mahdotonta", vastasi herra Pix hyvin jyrkästi.

"Tarvitsetteko te koko ullakon pesuvaatteiden kuivaamiseen?" kysyi
johtaja tädiltä.

"Puolikin riittäisi, luulisin", kiirehti herra Pix huomauttamaan.

"Minä toivon, että te tyydytte johonkin nurkkaan", ratkaisi johtaja
hymyillen kiistan. "Antakaa talonmiehen heti laittaa ullakolle
välikkö sikareja varten."

"Jos herra Pix kerran pääsee ullakolle, niin valtaa hän kaiken
tilan ja ajaa pesuvaatteemme pihalle", valitti monesta vahingosta
viisastunut täti.

"Tämä on viimeinen myönnytys, minkä hänelle enää teemme", sanoi
johtaja tyynnytellen.

Herra Pix nauroi äänetöntä naurua -- irvisteli peräti kapinallisesti,
kuten täti jälkeenpäin väitti -- ja antoi, molempien vallananastajain
käännettyä selkänsä, Antonin ja makasiinirengin kantaa sikarit kohta
takaisin ullakolle.

Mutta mahtavin oli herra Pix, kun hänen uskotut alamaisensa,
toiminimen kauppamatkustajat, lyhyeksi hetkeksi palasivat
liikematkoiltaan ja keräytyivät konttoriin. Silloin koko
maaseutuosasto kokoutui takarakennukseen pohtimaan maan kuulumisia.
Silloin herra Pix esiytyi täydessä loistossaan, hän osotti
tuntevansa mitä tarkimmin kaikki maakunnan liikemiehet, heidän
varallisuussuhteensa ja mielenlaatunsa, ja määräsi lyhyesti mutta
pontevasti, kuinka paljon luottoa ja luottamusta itsekullekin
noista pikkukauppiaista sai myöntää. Sitten juotiin totia ja
pelattiin soolowhistiä, jota peliä herra Pix parhaiten arvosti sen
yksinvaltaisen luonteen vuoksi.

Mutta mikä aikalaisten silmissä herra Pixille antoi hänen valtansa
varsinaisen sädekehän, oli se jättiläisten parvi, joka työskenteli
ison vaa'an ympärillä hänen käskyjensä ja ohjeittensa mukaan --
jyhkeitä, leveäharteisia miehiä, joilla oli Herkuleen voimat. Kun he
pyörittelivät suunnattomia tynnöreitä ja nostelivat sentnerin painoja
kuten tavalliset ihmiset naulan punnuksia, tuntui uudesta oppilaasta
kuin hän näkisi edessään viimeiset rippeet muinaisesta satukansasta,
josta hän lapsena oli lukenut ja joka heitteli pallokoppista tornin
korkuisilla kivilohkareilla. Mutta pian Anton huomasi, etteivät
jättiläiset olleetkaan kaikki samaa rotua. Ensinnäkin heitä oli kuusi
makasiinirenkiä, kaikki luonnon muovailemat sitkeäsyisestä puusta ja
yli tavallisen ihmisen koon. He kuuluivat kiinteästi kauppataloon,
olivat mustan siveltimen välittömiä alamaisia, useimmat heistä
asuivatkin talon takaliepeillä ja pitivät vuoron perään yövartiota.
Kello yhdeksästä illalla aamuun saakka istui Pluto, talon neidin
iso newfoundlandilaiskoira, jättimäisen haamun kera tyhjän aarnin
pimennossa. Nämä makasiinirengit, vaikka he olivatkin rotevia
sekä kasvultaan että voimiltaan, olivat kuitenkin jossain määrin
muiden kuolevaisten miesten kaltaisia ja näköisiä. Mutta kaupungin
kauppiaskunnan lastaajat sitävastoin muodostivat erityisen
ammatti- ja ihmisluokan, joka piti päämajaansa pakkahuoneen pihalla ja
joka sieltä vei tavaralasteja suuriin kauppaliikkeisiin tai
päinvastoin. Nämä ne olivat jättiläisistä valtaisimmat, ja monet
heistä olivat sellaista kokoa, jota ei missään muussa ammattikunnassa
saa nähdä. He työskentelivät monien kaupungin liikkeiden töissä, mutta
vanha ja mainehikas toiminimi T. O. Schröter oli se maallinen akseli,
jonka ympärille he kernaimmiten kokoontuivat, kun alentuivat
seurustelemaan kääpiömäisen myöhäisajan edustajien kanssa. Kauemmin
kuin yhden ihmisiän oli tämän liikkeen päämies säännöllisesti ollut
heidän ammattikuntansa kunniaesimies. Siten oli heidän ja liikkeen
välille kehittynyt samanlainen riippuvaissuhde kuin vanhassa Roomassa
oli patriisin ja tämän klienttien välillä. Herra Schröteriä he
uudenvuodenpäivänä ensiksi kävivät onnittelemassa, ja hän oli kummina
kaikille jättilapsille, joita vuoden kuluessa saatettiin kasteelle ja
joiden valtavat pääkopat hätäännyttivät kastemenoja toimittavaa
pappismiestä siihen määrään, että hän korotti äänensä ukkosenjylinäksi
manatakseen heistä pahat henget kauas.

Näiden nahkarintain joukosta oli Sturm, heidän päällysmiehensä,
suurin ja väkevin -- mies sellainen, joka mieluimmiten vältti kapeita
syrjäkujia, jotta ei hankaisi vaatteitaan molempiin seinävieriin.
Häntä aina huudettiin apuun, kun kuorma oli niin raskas, etteivät
edes hänen toverinsakaan sille mitään mahtaneet; silloin hän painoi
hartiansa kuormaa vastaan ja lykkäsi hirmuisimpiakin aamitynnörejä
tieltään kuin olisivat ne olleet vain pieniä pölkkyjä. Hänestä kävi
taru, että hän oli kerran tarttunut molemmin käsin puolalaisen oriin
neljään jalkaan ja nostanut sen kohona ilmaan, ja herra Specht
väitti, että hänelle ei ylipäänsä ollut maan päällä mitään raskasta
olemassa. Hänen valtavan ruhonsa jatkona paistoi mitä hyväluontoisin
punoittava naama, jolta ei kuitenkaan puuttunut sitä arvokkuuden
ilmettä, joka oli ominainen hänen korkeassa asemassaan olevalle
miehelle.

Jättiläisellä oli vain yksi lapsi, johon hän oli mitä hellimmin
kiintynyt. Poika oli kadottanut äitinsä hyvin varhain, ja isä
oli hänet tuonut viisitoistavuotiaana T. O. Schröterin liikkeen
palvelukseen, ja siinä pojalla oli tavallaan sangen omituinen asema,
jonka isä oli itse määrännyt. Karl Sturmilla oli makasiinirenkien
joukossa jokseenkin samanlainen asema kuin Finkillä oli konttorissa,
hän oli vapaaehtoinen tarjokas, hän kantoi nahkaista esiliinaa
ja pientä nostokoukkua niinkuin isänsäkin, ja omat ansionsa
olivat hankkineet hänelle laajan toiminta-alan. Kaikki liikkeen
toimihenkilöt luottivat häneen, hän tunsi joka sopen talossa ja
makasiineissa, kokoili talteen käärelankaa ja -paperia, nauloja,
irtonaisia tynnörilautoja ja vanteita mistä tapasi, ruokki Plutoa
ja avusti palvelijaa kenkien harjaamisessa. Hän voi säntilleen
sanoa, missä mikin tynnöri, tyhjä tavaralaatikko, laudanpätkä
tai jokin vanha tavaravaraston jäännös sijaitsi. Jos tarvitsi
lyödä naulaa johonkin, kohta huudettiin Karlia; kohta kun taltta
oli joutunut kadoksiin, osasi Karl etsiä sen näkyviin; kun täti
kävi panemaan korjuuseen kinkkuja ja makkaroita talven varaksi,
ymmärsi Karl parhaiten ripustaa ja säilyttää aarteet talteen: ja
jos herra Schröterillä oli jokin tähdellinen tai kiireellinen asia
toimitettavana, oli Karl luotettavin lähetti. Alati valmiina mihin
toimeen tahansa, aina hyvätuulisena ja koskaan pulaan joutumatta
hänestä oli tullut kaikkien suosikki, lastaajat nimittivät häntä
"meidän Karl-pojaksi", ja isä kääntyi usein työstänsä luodakseen
varkain ylpeän ja hellivän katseen poikaansa.

Ainoastaan eräässä suhteessa tämä ei vastannut hänen toiveitaan: Karl
ei näyttänyt lainkaan lupaavan tulla yhtä isoksi ja väkeväksi kuin
isänsä. Hän oli sievä, punaposkinen ja keltakiharainen veitikka,
mutta kaikki jättiläiset olivat siitä yhtä mieltä, ettei hänestä
voinut tulevaisuudessa odottaa sen enempää kuin keskimittaista
miestä. Siitäpä sitten johtui, että isä kohteli häntä tavallaan kuin
heiveröistä kääpiötä, rajattomalla, hiukan surumielisellä säälillä.
Hän kielsi jyrkästi poikaansa nostelemasta raskaita kuormia; ja kun
äkillinen isänhellyys hänet välistä valtasi, laski hän kätensä pojan
päälaelle hellävaroin kuin munankuorelle, jotta kääpiön pääparka ei
vain särkyisi hänen kosketuksestaan.

"Sama se on, mitä hän oppii", sanoi hän herra Pixille, kun hän
pojan käytyä rippikoulun vei tämän liikkeen palvelukseen, "kunhan
hän vain oppii kaksi tärkeää asiaa: olemaan rehellinen ja olemaan
käytännöllinen." Sellainen puhe oli aivan herra Pixin mielen
mukainen. Ja isä alotti opetuksensa vielä samassa hetkessä viemällä
poikansa isoon varastokellariin, jossa herkkutavarat olivat levällään
avonaisissa astioissa, ja sanoi hänelle: "Kas tässä on manteleita
ja tuossa rusinoita; nämä tässä pienessä tynnörissä maistuvat
paraimmilta, maistahan niitä."

"Ne maistuvatkin aika hyviltä, isä", huudahti Karl maiskutellen
suutaan.

"Niinpä luulisin, Peukaloinen", nyökkäsi isä. "Kuulehan nyt,
kaikista näistä astioista sinä saat syödä niin paljon kuin tahdot,
kukaan ei sinua siitä kiellä; herra Schröter sen sallii ja herra
Pix sallii ja minä sallin. Mutta kuuleppas nyt, mitä sinulle sanon.
Nyt sinun pitää koetella itseäsi, kuinka kauan voit olla näiden
tynnörien lähettyvillä maistelematta niistä laisinkaan. Mitä kauemmin
jaksat pidättyä, sen parempi sinulle itsellesi; kun et enää jaksa
kauempaa, niin tule sanomaan minulle: nyt se riittää. Tämä ei ole
mikään käsky eikä kielto, sanon sen vain sinun itsesi takia ja oman
kunniasi vuoksi." Sitten isä jätti pojan yksin kellariin, otettuaan
ensin taskustaan ison kolmikuorisen kellonsa ja laskettuaan sen
läheisen laatikon kannelle. "Koetahan aluksi tuntikausi", hän sanoi
poislähtiessään, "jollei se käy, niin ei vahinkokaan ole suuri." Poika
työnsi päättäväisesti kädet housuntaskuihin ja rupesi kävelemään
edestakaisin tynnörien väliä. Oli kulunut jo kolmatta tuntia, kun hän
kello kädessä saapui isänsä luo ja huusi: "Jo riittää."

"Kaksi ja puoli tuntia", sanoi vanha Sturm ja nyökkäsi tyytyväisenä
Pixille. "Se riittää tosiaankin, Peukaloinen, sinun ei tarvitse
tänään enää mennä kellariin. Tulehan tänne, nyt saat lyödä tämän
laatikon kiinni. Tässä on sinulle oma uusi vasara; se maksaa kymmenen
groshenia." [Vanha saksalainen raha, arvoltaan 10 pfennigiä.]

"Se on vain kahdeksan arvoinen", sanoi Karl, tarkastellen vasaraa
asiantuntijan tarkkuudella; "sinä maksat aina liian paljon
ostoksistasi."

Täten vihittiin Karl Sturm Schröterin liikkeen palvelukseen. Kohta
ensimmäisenä aamuna Antonin tulon jälkeen Karl kertoi eteisessä
isälleen: "Täällä on nyt uusi oppilas."

"Minkälainen se on miehiään?" kysyi isä.

"Hänellä on vihreä takki ja harmaat housut, kummatkaan ei ole erin
hääviä kangasta, eikä hän ole minua paljonkaan isompi. Hän on jo
puhutellut minua; näyttää olevan hyvä ihminen. Annahan minulle
taskuveitsesi, minun on vuoltava uusi puunaula hänen vaatesäiliöönsä."

"Veitsenikö, sinä Peukaloinen?" huudahti Sturm ja katsahti poikaansa
moittivasti; "onhan sinulla itselläsikin veitsi."

"Siitä on terä poikki", sanoi Karl nyreästi.

"Kuka sellaisen veitsen on ostanut?" kysyi Sturm ankarasti.

"Itsehän sen ostit, pappa Goliath; se olikin joutavanpäiväinen
kapine, omiaan vain kapalolapsen käsiin."

"Mutta enhän voinut antaa isoakaan veistä sinun pikku kätösiäsi
varten", sanoi isä loukkautuneena.

"Siinä sitä taas ollaan", sanoi Karl ja asettui hajasäärin isänsä
eteen; "kun kuulee sinun puhuvan minusta, niin luulisi että olen vain
tuollainen polvenkorkuinen katupoika, joka vielä napittaa housut
kiinni liiviin ja jolla valkoinen paidanhelma vilkkuu housujen
taka-aukosta."

Toiset lastaajat nauroivat. "Älä ole niin kapinallinen isääsi
vastaan", sanoi Sturm ja laski valtavan kouransa pojan päälaelle.

"Katsos tuonne, isä, tuolla se uusi oppilas on", huudahti Karl ja
katseli arvostelevin silmäyksin Antonia, joka hänen mielestään nyt
kuului talon kiinteään kalustoon.

Herra Pix esitteli Antonin pääjättiläiselle, ja Anton sanoi tapansa
mukaan jälleen kunnioittavasti ja anteeksipyydellen: "En ole vielä
koskaan ennen ollut kauppaliikkeessä, niin että pyydän teitäkin
auttamaan minua, milloin satun pulaan joutumaan."

"Oppimalla pääsee kaikesta selville", vastasi jättiläinen
arvokkaasti. "Katsokaahan tätä minun pikkustani tässä, vuoden ajalla
hänkin on jo oppinut kelpo tavalla. Siis ei teidän isänne olekaan
kauppias."

"Isäni oli virkamies, mutta hän on jo kuollut", Anton vastasi.

"Ah, säälikseni käy", virkkoi lastaaja murheellisesti. "Mutta äiti
rouvanne saa kuitenkin iloita menestyksestänne."

"Hänkin on kuollut", sanoi Anton.

"Oh, oh, oh!" huudahti jättiläinen surkutellen ja pohti hetkisen
mielessään Antonin säälittävää kohtaloa. Hän pudisteli päätään
pitkään ja sanoi sitten hiljaisella äänellä pojalleen: "Kuulitkos,
hänellä ei ole enää äitiä."

"Eikä isääkään", vastasi Karl samaan sävyyn.

"Kohtele häntä hyvin, Peukaloinen", sanoi vanhus, "olethan itsekin
tavallasi orpo."

"No niin", huudahti Karl ja lyödä läimäytti lastaajaa esiliinaan,
"kenellä on noin iso isä huolehdittavana, hänellä on surua tarpeeksi."

"Tiedätkö sinä, mikä sinä oikein olet? Sinä olet ilkeä pikku peikko",
sanoi isä ja hotasi velikultaa leikillisesti tynnörin vanteella.

Siitä ajasta alkaen Karl omisti uudelle oppilaalle täyden
mielisuosionsa. Kun hän aamuisin oli liidulla kirjoittanut
tämän saappaanpohjiin numeron 14, asetti hän saappaat erikoisen
huolellisesti oven taakse; hän neuloi irtautuneet napit jälleen
kiinni Antonin vaatteisiin, ja aina kun tällä oli asiaa ison vaa'an
luo, hääräsi hän avuliaasti hänen rinnallaan ojentaen hänelle
punnittavia tavaroita ja nostellen pienempiä punnuksia vaakalaudalle.
Anton palkitsi nämä palvelukset osottamalla vuorostaan erikoista
ystävyyttä isälle ja pojalle, hän puheli mielellään tuon virkeän
veitikan kanssa, ja tämä puolestaan uskoi hänelle monia pieniä
ammattisalaisuuksia. Ja kun seuraava joulu läheni, toimeenpani Anton
konttorissa rahankeräyksen, osti siten saaduilla varoilla ison
työkalulaatikon ja teki sillä lahjalla Karlin ylen onnelliseksi.

Mutta myöskin liikkeen johtohenkilöiden kanssa Anton oli hyvissä
väleissä. Hän vaarinotti kunnioittavan hartaasti herra Jordanin
järkeviä mielipiteitä, osotti herra Pixille vilpitöntä ja ehdotonta
palvelusintoa, kuunteli tarkkaavaisesti herra Spechtin valtiollisia
järkeilyjä, lueskeli herra Baumannin lainaamia lähetyskertomuksia, ei
pyydellyt koskaan herra Purzelilta ennakkomaksuja, vaan osasi tulla
toimeen sillä vähällä, minkä hänen holhoojansa hänelle lähetti, ja
innokkaalla hyväksymisellään hän kiihotti herra Lieboldia lausumaan
jonkun ehdottomasti todenperäisen mietelmän, jota tämän ei tarvinnut
kohta jälkilauseessa peruuttaa. Kaikkien muiden herrojen kanssa
hän oli todella ystävällisissä suhteissa, ainoastaan vapaaehtoisen
tarjokkaan kanssa hänen oli vaikea päästä hyviin väleihin.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä konttori näytti hämärissä hyvin harmaalta ja
kolkolta, vanha seinäkello raksutteli perin alakuloisesti, ja
jokainen uusi sisäänkävijä toi ulkoa mukanaan kostean usvapilven,
joka ei ollut omiaan korottamaan huoneessa istuvien mielialaa.
Silloin antoi herra Jordan sankarillemme kiireisen asian
toimitettavaksi erääseen toiseen kauppaliikkeeseen. Kun Anton astui
prokuristin pulpetin luo saadakseen asiakirjeen, katsahti Fink
ylös työstään ja sanoi Jordanille: "Lähettäkää hänet yksin tein
pyssysepälle, se hulttio saa antaa hänen tuoda kiväärini kotiin."

Veri karahti Antonin poskille, ja hän sanoi hätäisesti herra
Jordanille: "Älkää antako tuota asiaa minun toimitettavakseni, sillä
minä en kuitenkaan sitä suorittaisi."

"Ohoo," virkkoi Fink ja silmäsi häneen kummastuneena, "ja miksi ette,
pieni kukkopoikaseni?"

"En ole teidän palvelijanne", Anton vastasi harmissaan. "Jos
olisitte itse pyytänyt minua toimittamaan asianne, niin olisin ehkä
sen tehnyt, mutta noin loukkaavassa muodossa annettua tehtävää en
suorita."

"Typerä nulikka", murahti Fink ja kirjoitti edelleen.

Koko konttori oli kuullut nuo halveksivat sanat, kaikkien kynät
pysähtyivät ilmaan ja kaikki katsoivat Antoniin. Tämä oli kovin
kuohuksissaan, ja hän huudahti värisevällä äänellä mutta säkenöivin
silmin: "Te olette loukannut minua, ja minä en kärsi loukkauksia
keneltäkään, kaikkein vähimmin teiltä. Te saatte tänä iltana antaa
minulle selityksen käytöksestänne."

"Minä en pieksä kernaasti ketään", sanoi Fink rauhallisesti; "enhän
ole mikään keppiä heiluttava koulumestari."

"Jo riittää", huudahti Anton kalmankalpeana. "Te saatte vielä vastata
sanoistanne." Ja siepaten hattunsa hän kiirehti viemään herra
Jordanin kirjettä perille.

Ulkona oli kylmä tihusade, mutta sitä Anton ei huomannutkaan.
Hän tunsi äärimmäistä epätoivoa; väkevämpi oli pitänyt häntä
törkeästi pilanaan, loukannut kuolettavasti hänen nuorta, viatonta
itsetuntoaan. Koko hänen elämänsä näytti olevan pilalla, hän tunsi
itsensä perin yksinäiseksi ja avuttomaksi keskellä vierasta ja
kolkkoa maailmaa. Hänen tunteensa Finkiä kohtaan sisälsivät osittain
leimuavaa vihaa, osittain väkinäistä ihailuakin; tuo törkeä mies
tuntui äskeisen loukkauksenkin jälkeen hänestä niin varmalta,
itsetuntoiselta ja häntä itseään korkeammalta olennolta. Hänen
sydämensä oli perin raskas, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Tässä mielentilassa hän saapui sen talon portille, minne hänen
oli kirje jätettävä. Sen edustalla odottelivat herra Schröterin
vaunut, hän pujottautui maahanluoduin katsein niiden ohi ja kykeni
vaivoin toimittamaan asiansa vieraassa konttorissa, paljastamatta
syrjäisille sydämensä surkeutta. Palatessaan jälleen ulko-ovelle
hän kohtasi portailla isäntänsä sisaren, joka aikoi juuri nousta
vaunuihin. Hän tervehti neitiä ja yritti kiiruhtaa tämän ohitse.
Sabine jäi seisomaan ja katseli häntä ihmeissään. Palvelija ei ollut
saapuvilla, ja kuski puheli pukiltaan kovalla äänellä erään vaunujen
vastakkaisella puolella seisovan tuttavan kanssa. Anton, kävi avuksi,
huusi kuskille, avasi vaunujen oven ja nosti neidin istuimelle.
Sabine piteli ovea auki ja katsoi kysyvästi noihin mielenliikutuksen
murtamiin nuoriin kasvoihin. "Mikä teitä vaivaa, herra Wohlfart?" hän
kysyi hiljaa.

"Se menee pian ohi", vastasi Anton värisevin huulin ja sulki vaunujen
oven. Sabine silmäsi häneen vielä kerran vaitonaisena, nyökkäsi
sitten hänelle ja nojautui takaseinää vastaan, ja vaunut menivät
menojaan.

Niin vähäpätöinen kuin tuo tapaus olikin, se antoi kuitenkin Antonin
ajatuksille toisen suunnan. Sabinen osanottavainen kysymys ja hänen
ystävällinen tervehdyksensä vaimensivat hänen mielensä ankeutta.
Neidin käytöksessä voi huomata kunnioitusta, hänen sanoissaan
inhimillistä myötätuntoisuutta. Tuo kysymys ja tervehdys, se
pieni ritaripalvelus, jonka hän oli saanut tehdä talon nuorelle
valtiattarelle, ne muistuttivat hänelle, että hän ei enää ollutkaan
mikään lapsi, ei mikään avuton, heikko ja yksinäinen olento.
Vaatimattomassa asemassaan hän nautti toisten puolelta arvonantoa,
johon hän oli oikeutettu; ja hän tunsi olevansa velvoitettu
säilyttämään ja ylläpitämään tätä arvonantoa. Hän kohotti taas
reippaasti päänsä pystyyn ja päätti vahvasti mielessään, että
kernaammin hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä kuin alistua kärsimään
pilkkaa ja halveksimista. Hän nosti kätensä ilmaan, aivan kuin olisi
vannonut pyhän valan.

Konttoriin palattuaan hän päättäväisellä ryhdillä selosti herra
Jordanille asiansa toimituksen, astui sitten vaieten ja huolettoman
näköisenä paikalleen ja kävi käsiksi työhönsä.

Konttoriajan päätyttyä hän kiiruhti Jordanin huoneeseen. Siellä
hän tapasi myöskin herrat Pixin ja Spechtin, jotka olivat juuri
puhelemassa taannoisesta kohtauksesta sillä osanottavalla
mielenkiinnolla, jota sellainen on omiaan syrjäisissä synnyttämään.
Kaikki kolme herraa silmäsivät häneen epäröiden, kuten ainakin
säälittävään miesparkaan, jota kohtalo on kovakouraisesti käsitellyt
-- hiukan hämillään, hiukan surkutellen ja hiukan halveksivastikin.
Mutta Anton otti ryhdin, joka oli kiitettävä, kun otti huomioon,
kuinka vähän hänellä oli kokemusta kunnianasioissa, ja sanoi
kokoutuneille: "Herra Fink on minua loukannut, enkä minä aio sulattaa
tuota loukkausta vain ilman muuta. Te molemmat, herra Jordan ja
herra Pix, olette minun esimiehiäni, ja minä kunnioitan suuresti
teidän kokemustanne. Teidän suustanne ennen kaikkea haluan kuulla,
myönnättekö minun taannoisessa riidassa käyttäytyneen oikein."

Herra Jordan vaikeni varovaisesti, mutta herra Pix sytytti
päättäväisellä ryhdillä sikarin, istahti uunin vieressä olevalle
halkolaatikolle ja sanoi: "Te olette kelpo mies, Wohltart, ja minun
mielestäni Fink oli väärässä."

"Se on minunkin mielipiteeni", myönsi herra Specht. "Hyvä oli,
että käännyitte meidän puoleemme", virkkoi herra Jordan; "minä
toivon, että asia voidaan selvittää hyvällä. Fink on usein tyly ja
karkeasanainen, mutta ilkeämielinen hän ei kuitenkaan ole."

"En ymmärrä, miten loukkauksen voisi sovittaa, jollen ryhdy
ratkaiseviin toimenpiteisiin", huudahti Anton apein mielin.

"Ettehän toki aikone vedota johtajaan?" kysyi herra Jordan
pudistellen päätään; "se olisi varsin epämieluista meille kaikille."

"Kaikista enimmän minulle itselleni", vastasi Anton. "Minä tiedän,
mitä minun tulee tehdä, ja minä haluan vain ensin kuulla teidän
suustanne, että Fink on kohdellut minua halpamaisesti."

"Hänhän on vapaaehtoinen tarjokas", sanoi herra Jordan, "eikä
hänellä ole oikeutta antaa teidän toimittaa hänen asioitaan,
kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskevat jänisten ja peltopyiden
surmaamista."

"Se riittää minulle", sanoi Anton, "ja nyt pyydän saada virkkaa
teille, herra Jordan, pari sanaa kahdenkesken." Hän lausui tämän niin
totisen näköisenä, että Jordan vaieten avasi makuuhuoneensa oven
ja lähti hänen kanssaan sisälle. Siellä Anton tarttui prokuristin
käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Nyt pyydän teiltä suurta
palvelusta. Lähtekää herra von Finkin puheille ja vaatikaa häntä
minun puolestani huomenna konttorissa kaikkien herrojen läsnäollessa
pyytämään anteeksi minua kohtaan tekemänsä loukkaus."

"Sitä hän tuskin tehnee", sanoi herra Jordan päätään pudistellen.

"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa
hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."

Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä
kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi
kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus
viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä
pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat.
"Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun
kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von
Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette
vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme -- ei se käy päinsä, se on
aivan mahdotonta."

"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt
olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! -- Hitoille
koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten
enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä
iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton
leimuavin silmin.

Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista
oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen.
"Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi
lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu
saadaankin hyvällä sovitetuksi."

"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen",
huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.

Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen
jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella
potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä
näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa
kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa
avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi
Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin
verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä,
Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana
hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin,
että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."

"Kenenkä ruumista?" kysyi Pix herra kummissaan. "Wohlfart se kai saa
henkensä heittää", kuiskutti herra Specht kumealla kalmansävyllä.

"Joutavia", sanoi herra Pix, "te olette kerrassaan aika narri!"

"Narri en ole, ja minä pyydän päästä kaikista loukkauksista",
kuiskutti herra Specht julmistuneena, sillä Antonin esimerkki oli
hänellekin antanut terästä rintaan.

"Älkää kähiskö tuolla tapaa minun korvaani", sanoi herra Pix
järkkymättömänä, "eihän voi kuulla, mitä tuolla sisässä puhutaan."
Mutta samassa tuokiossa avautuikin väliovi, herra Specht juoksi
akkunaan tuijottamaan välinpitämättömän näköisenä pimeään sadeyöhön,
mutta Pix kävi puristamaan Antonin kättä ja julisti, että hän oli
kerrassaan kelpo mies, ja että maaseutuosasto oli kokonaisuudessaan
hänen puolellaan. -- Herra Jordan lähti alikertaan Finkin puheille,
mutta palasi kohta takaisin ilmoittaen, että tämä ei ollut kotosalla.
Todennäköisesti jokey istui mitään pahaa aavistamatta jossain
viinituvassa. Tuon ikävän sanoman saatuaan Anton sanoi: "Minä en jätä
asiaa huomiseksi, minä kirjoitan hänelle kirjeen ja annan palvelijan
laskea sen hänen pöydälleen."

"Älkää toki niin tehkö", pyysi herra Jordan, "nyt olette vielä
liiaksi kiivastunut."

"Olen aivan rauhallinen", vastasi Anton palavin poskin; "enkä
minä kirjoita hänelle muuta kuin aivan välttämättömimmän. Teitä,
hyvät herrat, pyydän visusti vaikenemaan kaikesta, mitä nyt olette
kuulleet."

Sen toiset lupasivatkin. Sitten Anton lähti omaan huoneeseensa
ja kirjoitti kirjeen, jossa hän huomautti herra von Finkille,
kuinka väärin tämä oli menetellyt, ja antoi hänen vapaasti valita,
tahtoiko hän sapelilla vai pistoolilla korjata Antonin loukatun
itsetunnon entiselleen. Kirje olisi tehnyt kunniaa mille nuorelle
aatelismiehelle hyvänsä, ja se toimitettiin Finkin pöydälle
vahatangon viereen, sittekun herra Specht ensin oli portailla
teroittanut palvelijan mieleen, että tämä samalla maalaisi liidulla
kolme suurta huutomerkkiä pöydänlevyyn, jotta kirje paremmin
kiinnittäisi sisääntulijan huomiota. Anton pysytteli lopun iltaa
huoneessaan, jossa hän käveli kiihtyneenä edestakaisin, vuoroon eläen
uudelleen muistissaan kärsimänsä loukkauksen, vuoroon kuvitellen
draamallisia kohtauksia odotettavasta kaksintaistelusta -- sanalla
sanoen kokien mielessään koko sen järisyttävän tunnelma-asteikon,
joka kummittelee jokaisen poika paran sielussa kaksintaistelun edellä
käyvinä hetkinä.

Tällävälin oli liikkeen koko henkilökunta kokoutunut suureen
sotaneuvotteluun herra Jordanin huoneeseen. Koska herrat Pix ja
Specht olivat vannoneet Antonille vaitioloa, rajoittuivat he tekemään
niin salaperäisiä ja synkeitä viittailuja, että kaikki toiset
rupesivat pelkäämään kamalan murhateon tapahtuneen tahi ainakin kohta
tapahtuvan, kunnes herra Jordan vihdoin otti puheenvuoron. "Koska
tämä riitajuttu on meidän kaikkien tiedossa ja koskee tavallaan
meitä kaikkia, niin on parasta, että keskustelemme siitä yhteisesti
ja koetamme kaikki tehdä parhaamme, jotta ikävistä seurauksista
vältyttäisiin. Minä olen valveilla siksi kunnes Fink palaa kotiin,
ja käyn kohta puhelemaan asiasta hänen kanssaan. Kuitenkin minun
täytyy myöntää Wohlfartin käyttäytyneen niin mielevästi, kuin
sellaiselta kokemattomalta nuorukaiselta suinkin voi odottaa."
Kaikki toisetkin yhtyivät innokkaasti samaan mielipiteeseen. Sitten
joutuivat tullitoimitsija Birnbaum ja herra Specht vilkkaaseen
sananvaihtoon kaksintaistelun eri muodoista, ja herra Specht väitti
kivenkovaan, että ammuttaessa nenäliinan yli piti taistelijoilla olla
silkkihuivi silmillään ja heitä oli ensin pyöräytettävä paikoillaan,
kunnes erotuomari antoi kepinkopautuksella merkin, jolloin heidän
oli lupa ampua mihin suuntaan vain tahtoivat. Herra Baumann erosi
ensimmäisenä varkain seurasta ja hiipi Antonin luo, puristeli
hartaasti hänen kättään ja pyyteli sydämeenkäyvästi, ettei hän toki
parin karkean sanan takia suistaisi kahta ihmishenkeä kuolemaan ja
kadotukseen. Hänen viimein poistuttuaan Anton keksi pöydällään pienen
uuden testamentin avattuna ja lehden taivutetuksi hiirenkorvalle
kohdalta, johon oli alleviivattu sanat: "Siunatkaa niitä, jotka
teitä kiroilevat." Anton ei kuitenkaan ollut siinä mielentilassa,
että häntä olisi haluttanut seurata tuota ohjetta. Mutta hän istahti
kuitenkin kirjan ääreen ja luki siitä kappaleita, joita muinen hyvä
äitinsä oli opettanut hänen ulkoa lausumaan. Hänen mielensä pehmeni
ja tyyntyi, ja tässä mielentilassa hän kävi levolle.

Illan kuluessa levisi huhu jostakin hirveästä tapauksesta vanhan
talon kaikkien avaimenreikien, rakojen ja huoneiden läpi.

Sabine oli aarrekammiossaan. Se oli huone, joka olisi ollut käymätön
vieraskamariksi, mutta jokaisen perheenemännän sydäntä se olisi
lämmittänyt. Seinillä oli valtaisia kaappeja tammi- ja pähkinäpuusta
kauniin upotekoristein, keskellä lattiaa seisoi iso kiemurajalkainen
pöytä ja sen ympärillä moniaita vanhoja nojatuoleja. Avoimista
kaapeista helotti lampunvalossa näkyviin lukemattomia damastisia
pöytäliinoja, jykeviä torneja käsi- ja suuliinoja, alus- ja muita
liinavaatteita, kirjavia korukankaita, hopeamaljoja, aistikkaita
posliini- ja fajanssiastioita enemmän kuin kolmen sukupolven
ajoilta. Ilman täytti se voimakas tuoksu, joka lähtee ikivanhasta
laventelista, hajuvesistä ja pesusta juuri tulleista liinavaatteista.
Täällä oli Sabine yksinvaltias. Hän ei mielellään nähnyt ketään
syrjäistä tässä huoneessa; omin käsin hän otti kaapeista esiin,
mitä kulloinkin tarvittiin, ja itse hän talletti sinne, mitä
pesusta saapui; vain vanhan uskopalvelijan etuoikeutena oli auttaa
häntä raskaina työpäivinä, ja välistä sai tämän ajutantti Karl
Sturm kirjoitella komeasti tekstattuja numeroita ruusunpunaisille
pahvipalasille, joille pesuun pannessa kunkin eri lajin lukumäärä
merkittiin.

Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän
ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita
valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen
numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä
ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit
kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja
katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin
taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo
hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi
pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi
palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa
24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista
pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki
luulisi tapahtuvan. -- Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku
nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.

"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään
joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon
huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän
minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."

Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan
minä, että hän se oli", hän huoahti. -- "Mutta niin ei saa jatkua.
Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan,
se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi
pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja
rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista
suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista
oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin.
"Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä
lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran
liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia
pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan
käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen
kuin nämä", hän sanoi käskevästi.

Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut
akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei
voi enää ollenkaan käyttää."

"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa
huomisaamuna ne alas. -- Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans?
Onko vielä jotain tapahtunut?"

"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla
piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin
loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee
olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta
onnettomuutta tapahtuvaksi."

"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin
kesken?" -- Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin
käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.

"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee
käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan
vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."

"Eikö veljeni ole vielä tullut kotiin?"

"Hän tulee tänään hyvin myöhään, hän on komitean istunnossa."

"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta
puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"

Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat
unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta
pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän
hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi
puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan
päivällä! -- Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin
myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain
koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä
on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy,
sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin!
Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut
kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen
lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin
loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka
päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia
hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä
kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle
talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas
varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja
suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun
esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa
hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin
sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen
houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."

Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon
hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja
rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan
niitä hyllyille.

       *       *       *       *       *

Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta
kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista
kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli
herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska
kädessä.

"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin
istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla
häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen,
ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan
teille."

Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein
vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja
arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan
tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin
sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä.
Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän
lisäsi hymyillen.

"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi,
"täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua
kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku
toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen
niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni,
että minun täytyisi siihen tyytyä."

"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään;
"voitte olla siihen aivan tyytyväinen."

"Tahdotteko siis huomenna antaa minulle tuon selityksen?" kysyi Anton.

"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole
erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien
kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että
te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä
olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja
-- suokaa anteeksi käyttämäni sana -- joka on minua hyvin paljon
kokemattomampi."

Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä
keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen
suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin
päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin
tyydytä, herra von Fink."

"Katsoppas vain", sanoi Fink; "mitä sitten vielä vaaditte?"

"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen
minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän
kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen
maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän;
mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos
käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton
lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin
huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää
nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."

"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna,
"mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi
pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin
nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette
aatelismies ja minä en."

"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette
aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa
paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja
alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen
aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" -- hän
näpsäytti sormiaan -- "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin
pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun
hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan
toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin
tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä
tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä
antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen
te voitte tyytyä." -- Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink
tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on
asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."

Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä
voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset
toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä
puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin
nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa,
nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.

Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan
odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut
pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka
makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua
pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme
hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta
samanlaisella koputuksella.

Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin
neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja
lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit
ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka
nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua
syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja
pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen
anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme
on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että
minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin."
Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan
hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli
asia sovittu ja haudattu.

Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen
rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä
syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun
Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat
molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä
uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään.
Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse,
ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä
anteeksi jotain suurta vääryyttä.

       *       *       *       *       *

Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asema kerrassaan muuttui,
kaikki osottivat hänelle kunnioitusta, jollaista muuten oppilaalle
ei yleensä osoteta; herra Specht julisti kaikille tuttaville
liikeapulaisille -- ja hänen tuttavapiirinsä ei ollutkaan pieni --
että Anton oli uudenaikainen Bayard [kuuluisa ranskalainen ritari,
"peloton ja nuhteeton", keski- ja uudenajan vaiheilla], Europan
viimeinen ritari, peljättävä sotauros kontokurantin maailmassa;
herra Liebold kävi kerrassaan rohkeaksi väitöksissään, huomatessaan
että Anton oli hänen puolellaan; ja yksinpä herra Pixkin pani
tästä päivästä lähtien ilmeistä arvoa kasvattiinsa, luotti hänen
vaarinottoihinsa ison vaa'an kielen heilahteluista yhtä lujasti kuin
omiinsa, jopa toisinaan uskoi hänen hoiviinsa mustan siveltimenkin,
tuon valtansa valtikan ja herruutensa hirvittävän tunnusmerkin.

Mutta suurin muutos kumminkin tapahtui Antonin suhteessa Finkiin
itseensä. Muutamia päiviä riidan ja sen rauhallisen ratkaisun
jälkeen, kun Anton kiipesi jokeyn kintereillä takarakennuksen
portaita ylös, pysähtyi Fink käytävässä ja kysyi: "Ettekö tahdo käydä
minun luokseni? Teidän pitää tänään olla minun vieraani ja maistella
sikareitani."

Ensi kertaa astui Anton vapaaehtoisen tarjokkaan kynnyksen yli ja jäi
ihmeissään seisomaan ovipieleen, sillä huone näytti hänestä hyvin
oudolta. Muhkeat huonekalut seisoivat sikinsokin lattialla, lattiata
peitti paksu matto, pehmeä kuin sammalmätäs, ja huolestuneena huomasi
siisteydestä tarkka sankarimme, että paksulta sikarintuhkaa oli
pudoteltu maton komeille kukkaiskuvioille. Yhdellä seinällä oli
iso asekaappi, ja sen yläpuolella riippui vierasmallinen satula
ja naulanpainoiset hopeakannukset; toista seinää peitti yhtä iso,
kallisarvoisesta puulajista tehty kirjakaappi, täynnä ruskeihin
nahkakansiin sidottuja kirjoja, ja sen päälle oli levitetty
suunnattoman ison linnun musta siipipari, joka ulottui yhdestä
huoneennurkasta toiseen.

"Mikä joukko kirjoja teillä onkaan!" huudahti Anton ihastuneena.

"Ne ovat muistoja maailmasta, jossa minun ei ole enää sallittu elää",
sanoi Fink.

"Entä nuo siivet, ovatko nekin teidän muistojanne?"

"Ovat, herraseni, ne ovat kondorin siivet, kuten näette, minä
ylpeilen sellaisesta metsästyssaaliista", vastasi Fink ja ojensi
sikarilaatikon Antonille. "Painakaa puuta, Wohlfart, tarinoikaamme
vähäsen, jotta saan nähdä, oletteko te sellainen mainio seuranpitäjä,
joksi herra Specht teitä kehuu." Hän lykkäsi jalallaan ison
nojatuolin lähemmäksi Antonia. Tämä istahti sen mukaville pieluksille
ja puhalsi sikarista sinisiä savuja kattoon, Finkin käydessä
hääräilemään hopeisen teekeittiön luona. Sitten isäntä heittäytyi
pitkäkseen sohvalle ja sanoi: "Te olitte tuonaan hyvin minun
mieleeni, Wohlfart, ymmärrättekö te mitään hevosista?"

"En yhtään", Anton vastasi.

"Olettekos metsästäjä?"

"En sitäkään."

"Entä harrastatteko musiikkia?"

"Sangen vähän."

"No mutta hitoilla, mitä inhimillisiä ominaisuuksia teillä sitten
onkaan?"

"Teidän mielestänne tuskin mitäkään", vastasi Anton hiukan ärtyneenä.
"Minä voin rakastaa ihmisiä, jotka minua miellyttävät, ja luulen
että voin olla uskollinen ystävä; mutta jos joku kohtelee minua
ylimielisesti, niin suutun."

"Jo riittää", sanoi Fink, "siltä taholta teidät jo tunnenkin.
Alottelijaksi ei ensi esiytymisenne ollut niinkään kehno.
Huomaanpa teissä olevan rotuverta. Antakaahan kuulla, mitä muuta
te olette. Mistä kuolevaisten ihmisten heimosta olette lähtöisin,
ja mikä kohtalon oikku teidät on paiskannut tähän murheelliseen
poljinmyllyyn, jossa jokainen lopuksi jauhetaan kasaksi pölyä ja
alistuvaisuutta, sellaiseksi kuin Liebold tai parhaassa tapauksessa
käin tuo täsmällinen Jordan?"

"Hyväntahtoinen kohtalo se kuitenkin oli", vastasi Anton ja rupesi
kertomaan kodistaan ja vanhemmistaan. Lämpimin värein hän kuvasi
pientä piiriä, jossa hän oli kasvanut, kouluaikansa seikkailuja
ja eräitä hullunkurisia Ostraun tyyppejä, joiden kanssa hän oli
seurustellut. "Ja minä pidän sitä suurena onnena, jota te sanoitte
onnettomuudeksi", hän päätti puheensa, "koska se johti minut tänne."

Fink nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Lopultakin on suurin erotus
teidän ja minun välillä se, että te olette tuntenut äitinne, mutta
minä en. Muuten on jokseenkin samantekevää, minkälaisessa pesässä
ihminen kulloinkin kasvaa -- melkein missä oloissa hyvänsä voi
kehittyä kelpo mieheksi. -- Olen tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat
paljon vähemmällä lemmellä kiintyneet isänkotiinsa kuin te."

"Te olettekin nähnyt maailmaa niin laajalta", sanoi Anton
hienotunteisesti. "Kertokaappas, pyydän, kuinka te oikein jouduitte
kulkemaan maailmaa niin avaralta."

"Se kävi sangen yksinkertaisesti", alotti Fink. "Minulla on New
Yorkissa setä, joka on sikäläisen pörssin ylimyksiä. Tämä ukkeli
kirjoitti minun ollessa nelitoistavuotias isälleni, että minut
piti panna kääreeseen ja lähettää meren yli hänen luokseen, koska
hänellä oli aikomus tehdä minut perillisekseen. Isäni oli siksi
etevä kauppias, että hän paikalla noudatti kehoitusta. New Yorkissa
minusta tuli sitten aika villitty pikku veijari ja vetelehtijä, minä
hulluttelin kaikella mahdollisella tavalla, pidin kokonaisen tallin
rotuhevosia siinä iässä, jolloin täällä kiltit mammanpojat vielä
syövät voileipää avoimella kadulla ja leikkivät paperileijoilla.
Minä ylläpidin laulajattaria ja tanssijattaria ja pahoinpitelin
valkoisia ja mustia palvelijoitani potkuilla ja tukistamisilla
siihen määrään, että sedälläni piti olla aina kukkaro avoinna
maksaakseen vahingonkorvausta noille vapaan maan kansalaisille.
Omaiseni olivat tempaisseet minut kodistani kysymättä lainkaan
minun mieltäni ja tunteitani; sen vuoksi minäkin välitin sangen
vähän heidän tunteistaan. Ja muuten kävi niin, että mitä julkeammin
minä hulluttelin, sitä enemmän sain rahoja tuhlatakseni. Olin
piankin pahamaineisin kaikista nuorista hulttioista, jotka siellä
valtameren toisella puolella matkivat täkäläisen ylhäisön pahoja
tapoja. Eräänä syntymäpäivänäni tulin kotia kello kuudelta aamulla
pieniltä illallisilta, joilla olin jostakin oikusta leikitellyt
kylmän ja kainon nuorukaisen osaa eräitä sangen mukautuvaisia
naikkosia kohtaan, ja kotimatkalla selkenivät ajatukseni sen verran
että tajusin, että joko tästä elämästä täytyi tulla loppu tahi
tuli minusta itsestäni loppu. Sen sijaan että olisin mennyt kotia,
meninkin satamaan, ostin matkalla merimiesvaatteet ja puin ne ylleni;
ja ennenkuin puolipäivän hetki löi, olin jo laivapoikana matkalla
isovatsaisessa englantilaisessa laivassa ulos merelle. Purjehdimme
muutamia tuhansia peninkulmia Kap Hornin ympäri ja mantereen toista
puolta jälleen ylöspäin. Valparaisoon tultuamme selitin kapteenille
olevani kiitollinen laivamatkasta, kestitsin koko miehistön
juhlallisesti ja hyppäsin satamassa maihin, taskussani parikymmentä
dublonia [espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin 25 mk], joilla
päätin alkaa omintakeisen elämän. Tapasinkin kohta ymmärtäväisen
miehen, joka vei minut maatilalleen, missä lehmipaimenena ja
ratsastustaiteilijana niitin jonkin verran laakereita. Oleskelin
siellä puolisentoista vuotta ja viihdyin aika hyvin, minua kohdeltiin
jonkinlaisena palvelevaisena vierasystävänä, minä rakastuin, minun
metsästysonneni ja hurjat ratsastusseikkailuni herättivät ihailua
-- mitäpä muuta voin pyytääkään? -- Mutta kaikki liha on ruohoa,
ja kaikki maallinen ilo katoavaista. Meillä oli juuri suuret
syysteurastukset, minä olin ahkerassa puuhassa saattaessani ratsain
nautoja ruohoaavikolta teurashuoneen portille, kun kesken kaikkea
juhlaamme karautti kaksi hallituksen virkamiestä. Nämä kohtelivat
minua samalla höyliydellä kuin minä itse jotain nuorta hiehoa,
ottivat minut ratsuineni keskeensä ja kuljettivat minut jalustensa
välissä täyttä nelistä pääkaupunkiin. Siellä minut luovutettiin
Yhdysvaltain konsulin käsiin, ja kun setäni oli pannut taivaan ja
hornan vallat liikkeelle saadakseen vainua jäljistäni, ja kun isäni
lähettämästä pitkästä kirjeestä totesin, että tämä vanha herra
todella hätäili katoamiseni takia, niin päätin tehdä hänen mielikseen
ja palata kotia. Neuvottelin konsulin kanssa ja lähdin seuraavalla
laivalla Europpaan. Palattuani tälle vanhalle lantatunkiolle selitin
isälleni, etten tahtonut ruveta kauppiaaksi vaan maanviljelijäksi.
Siitä joutui toiminimi Fink ja Becker aivan suunniltaan, mutta minä
pysyin lujana päätöksessäni. Vihdoin teimme jonkinlaisen rauhallisen
pakkosopimuksen. Minä lähdin ensiksi eräälle Pohjois-Saksan
maatilalle oppimaan ammattia, sen jälkeen minun piti jokunen vuosi
työskennellä jossakin konttorissa, jonka kautta minun oikkujeni
toivottiin talttuvan. Siten jouduin tähän luostariin. Mutta turhaa
vaivaa tuo kaikki on. Minä teen isäni mieliksi ja istun täällä, koska
huomaan ukkelin minusta suotta murehtivan, mutta minä pysyn täällä
vain siksi kauan, että hän huomaa minun olevan oikeassa. Sitten
rupean todenteolla maanmieheksi."

"Ostatteko itsellenne täällä tilan?" kysyi Anton uteliaana.

"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on
mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka
törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."

"Aiotte siis palata takaisin Amerikkaan?"

"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain
välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki,
kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta
rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti
juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen
sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän
huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne
sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien
toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."

Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä,
joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan
osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista
tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink
hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen
kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän
viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani
piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin
tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen
nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että
hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja
metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä
toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin
suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli
jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun
teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen
ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä
joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen
sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on
varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon
ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia.
Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa
ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari
kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli
koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa
järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa
julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin
kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei
voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan
mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän
salasi visusti ajatuksensa siitä.

Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille,
että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit
eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan,
vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni
kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon
lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa
herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat
tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden
kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin
näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi
oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut
lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.


8.

Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa
karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä
majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen
ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten
naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä
on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona.
Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä,
maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa,
jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä
oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja
käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei.
Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi
näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että
vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen
korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän
keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli
tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle;
periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan
muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti
suvaitsee;" hän osasi -- tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia
halliten -- antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen
ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa.
Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti
kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen;
hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja -- mikä
tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän
uskaliaisuuden merkki -- hän osasi saada muutamalla harjanvedolla
niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto
kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti
saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän
etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja
kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen
asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän
koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen
onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat
harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän
rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon
ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja
lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi,
liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja
toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain;
lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan
sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi
vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen
kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen
silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija
ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän
oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka
kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta
valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat -- joita hän usein sai
kuulla -- eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen
selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen
ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä
olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla
hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli
päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen
kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan
kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta
tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena
tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista
kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin
verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi
ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka
kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa;
hänen periaatteenaan -- jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain
tilaisuutta sattui -- olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta
asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin
hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset
asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että
ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet
hedelmää kolmikymmenkertaisesti.

Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan
korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan
henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman
hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa,
kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli
hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä
vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä
keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi,
ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra
Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi
toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa
esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija
paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt
herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä
hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä
liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi
itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli
kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti
kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli
vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista
täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta
kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään
ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin
ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin
salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt
lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.

Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin
kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli
sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä
ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta,
viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen
jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti
voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine
vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui
kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja
keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan
kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä
arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä.
Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja
pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja
oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia,
ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä
huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia
esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi
näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin
kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen.
Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen
tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti
keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän
vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän
suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta
naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla
kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen
Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia
palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä,
arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla
palttinasuojuksella -- toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa
veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi
kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta
kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta
kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan
Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti
jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla,
jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin
yönhämärissä kuin päivännäöllä. -- Kirkas sisäinen valo puhkesi
paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät
järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat
sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti,
missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa,
jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena
tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa
venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin
etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut
isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi
kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.

Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi
majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan.
Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa
kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan
kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä
korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän
ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon -- se oli aikoinaan
ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla -- koska sitä
tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat
maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin
mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän
pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän
tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella
äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa
yli -- arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä.
Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen
mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta
tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti
punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen,
ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja
hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä
palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla
paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä
oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa
nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä
omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen
hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras
oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi
tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen
toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi
pöydälle kolikon, -- Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan
groshenin rahaksi -- jonka rillinokka herra välinpitämättömästi
työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi
hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä
viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen
luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän
huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen
punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain
lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista
neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."

Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin
pyytää häneltä jotakin."

"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten
lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.

"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka
vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan
sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."

"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä
kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te
itse, poikaseni?"

"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä
itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan
muuta kuin hyvin vähän."

"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas -- mikä teidän nimenne
olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa
hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."

"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät
rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen
isälliseen tapaansa.

"Olen herra Hirsch Ehrenthalin konttorissa", ilmoitti Veitel
itsetuntoisesti.

Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja
älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita
hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia
kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän
jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen
palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"

Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi
hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi
vaatimaankaan."

"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra.
"Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia
ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä
lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan
teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että
olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata
aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin
toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria;
viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja
viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon,
maksettavaksi neljän viikon kuluessa."

"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti
kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat
hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa
ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.

"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti,
"niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että
tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että
en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja
kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi
jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."

"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan
suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme
taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin
hyviä saappaita" -- vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään --
"ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel
lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että
vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.

"Laputa sitten hitoille, mokoma pölkkypää", ärähti vanha herra,
äänessään ja katseessaan sellainen mahtavuuden sävy, jollaista Veitel
oli tähän asti tottunut sietämään vain isoja tanskalaisia verikoiria
taluttavain nuorten herrain taholta. "Etsi itsellesi oppimestari
jostakin köyhäinkoulusta."

"Eikös herra olekaan kirjuri?" kysyi Itzig masentuneesti mutta
itsepintaisesti.

"En, senkin hölmö", murahti vanhus. "Kuinka saatoinkaan ajatella,
että Ehrenthalilla olisi liikkeessään tuommoinen taulapää",
hän jatkoi äkeätä yksinpuheluaan. "Tuo tolvana pitää minua
kirjoituksenopettajana."

"Mikäs te sitten olette?" tiedusteli Itzig jo vähin loukkautuneena.

"Mikä minä olen, se ei kuulu sinuun", vastasi vieras karsaasti,
luoden läpitunkevan katseen Itzig parkaan, nousi tuoliltaan ja
lähti parvekkeelle. Siellä hän painautui istumaan perimmäiseen
nurkkaan kumarassa kuin vaatemytty, veti takkinsa taskusta esiin
asiakirjakääryn ja syventyi innokkaasti sitä lukemaan.

Veitel seisoi kotvan aivan hölmistyneenä yksinäisessä vierastuvassa
ja päätti vihdoin lähteä Pinkuksen luo, saadakseen tältä lähempiä
tietoja tuosta merkillisestä miehestä. Hän meni jonkin tekosyyn
varjolla viina-anniskeluun ja tiedusti mahdollisimman huolettomasti
vieraan nimeä ja tointa.

"Ettekö häntä tunne?" kysyi Pinkus ivallisesti hymyillen -- Veitelin
tietämättä, tarkoittiko tuo hymy häntä vaiko vierasta. "Varokaa vain,
ettette opi häntä tuntemaan omaksi vahingoksenne. Mitä hänen nimeensä
tulee, niin kysykää sitä häneltä itseltään, hän sen tietää paremmin
kuin minä."

"Vaikka te ette osotakaan minulle luottamustanne, niin minä luotan
kuitenkin teihin", vastasi Veitel ja selosti isännälle äskeisen
keskustelunsa vieraan kanssa.

"Vai hänkö tahtoi antaa teille opetusta?" sanoi Pinkus kummastuneena
ja pudisteli paksua päätänsä. "No, viisikymmentä taaleria on kyllä
iso summa, mutta monikin rikas mies antaisi mielellään sata kertaa
enemmän, jos tulisi tietämään mitä tuo mies tietää, sen minä sanon
teille. Muuten en välitä vähääkään, mitä te opitte ja kenen luona
opitte", päätti Pinkus karkeasti ja siirtyi likööripullojensa luo.

Veitel palasi yläkertaan, ajatukset vielä paljon sekavampina kuin
äsken alas tullessaan, ja istahti jälleen nurkkaansa miettimään,
kuinka ihmeellä joku voi vaatia niin paljon rahaa niin jokapäiväisen
asian kuin liikemiestyylin opettamisesta. Sitten saapui isäntäkin
ylös, pani palavan kynttilän pöydälle ja kattoi vaatimattoman
illallisen vieraalle. Vastoin tapaansa tämä oli mielistelevän
puhelias häntä kohtaan, antoi hänen taluttaa itsensä parvekkeelta ja
piti hänen kanssaan siellä pientä neuvottelua, jonka puheenaiheena
Veitel huomasi olevansa.

Kun Pinkus vieraan seurassa jälleen saapui saliin, sanoi hän
Veitelille: "Tämä herra jää asumaan tänne muutamiksi viikoiksi eikä
tahdo, että siitä pidetään puhetta. Te ette saa mainita kellekään,
että hän oleskelee täällä, vaikka kuka sitä teiltä kysyisi."

"Enhän edes vielä tiedä, kuka tämä herra onkaan", vastasi Veitel;
"kuinka siis voisin kellekään kertoa, että hän asuu täällä."

"Te voitte luottaa tuohon nuoreen mieheen", huomautti Pinkus
vieraalle, joka nyökkäsi välinpitämättömästi. Isäntä jätti tällä
kertaa kynttilän palamaan pöydälle ja toivottaen hyvää yötä lähti
alikertaan. Vieras kävi ruokapöytään, söi mieluisesti maiskutellen
illallista ja silmäili vähäväliä syrjäkarin Veiteliin, niinkuin
vanha korppi katselee keltaista kananpoikaa, joka nuorekkaassa
kevytmielisyydessään on uskaltanut tulla sen lähettyville.

Sillä aikaa kuin vanha herra silmiään räpytellen tarkasteli
saalistaan, lennähti Itzigin mieleen äkisti uusi ajatus: entäpä
jos tuo salaperäinen mies, joka vaatii niin suunnattomia, onkin
noita ihmiskunnan valittuja; entäpä jos hänen hallussaan on
tuollainen resehti, jonka avulla köyhä liikemies parka pystyy
kasaamaan itselleen kaikki maailman aarteet, kullan ja kunnian?
Tuo ajatus pani hänen suonensa tulena palamaan. Tosin vieras
näytti kaikkea muuta kuin rikkaalta ja onnelliselta, mutta ehkäpä
hän tahallaan liikkui risaisessa takissaan tuntemattomana, tahi
oli hän ylenpalttisen saita, tahi ei hän jostakin salaisesta
syystä rohjennut käyttää resehtiään omaksi hyväkseen? Kenties
nuo viisikymmentä taaleria olivat juuri tuon tärkeän salaisuuden
hinta? Veitel oli jo siksi paljon kokenut maailmaa, ettei hän enää
kuvitellut minkään taikavoiteen tai ihmekiven avulla saavutettavan
niin suurenmoisia tuloksia, vaan että siihen tarvittiin ennen kaikkea
tietoja. Hän tajusi, että tuohon päämäärään pyrkivän piti olla
muita ihmisiä paljon älykkäämpi, ja että tällainen äly voi miehelle
olla turmioksikin; jopa häntä toisinaan värisytti ajatus, että
sellaisen älyn käyttäminen voi syöstä ihmisen saatanan saaliiksi.
Mutta kaikki epäilykset voitti tällä kertaa vastustamaton halu
saada kuulla asiasta jotain tarkempaa. Hänen kätensä vapisivat kuin
kuumeen puistatuksesta, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa hehkuivat
tulenpunaisina, kun hän nurkastaan kävi jälleen vieraan luokse
ja sanoi hyvin hätäisesti: "Pyytäisin vielä tehdä herralle yhden
kysymyksen. Olen kuullut kerrottavan, että voi oppia sellaisenkin
taidon, jonka avulla onnistuu kaikissa liikeasioissa ja voi tehdä
parhaat kaupat parhaisiin hintoihin. Jos sellaista taitoa on
olemassa, niinkuin eräs tuttavistani väittää, niin tahtoisin vain
kysyä herralta, että tällaistako oppia herra minulle voisi antaa jos
tahtoisi."

Vanhus työnsi lautasensa syrjään ja katseli nuorukaiseen vilkutellen
silmiään vallan ihmeellisesti. "Sinä olet totta tosiaan merkillisin
ihminen, minkä tähän asti olen tavannut _in praxi_. Joko sinä olet
sanomattoman typerä tahi sitten ovelin teeskentelijä mitä maailmassa
on."

"Ei, ei, minä olen vain hyvin typerä, mutta tahtoisin mielelläni
tulla viisaaksi", sanoi Veitel Itzig.

"Merkillinen mies tosiaankin", huomautti vanha herra huolettomasti ja
nykäsi rillinsä jälleen ylös katsahtaakseen Veiteliä oikein visusti,
niin että silmälasien kylmä kiilto rupesi melkein pelottamaan
nuorukaista. Hyvän aikaa häntä tarkasteltuaan vanhus viimein sanoi
alentuvalla sävyllä: "Mitä sinä taidoksi sanot, poikaseni, se ei
ole muuta kuin laintuntemusta ynnä älyä osata käyttää lakia omaksi
hyödykseen. Ken sen ymmärtää, hänestä tulee maanpiirin suurmiehiä;
mikään ei estä häntä tulemasta sellaiseksi, sillä häntä ei voida
hirttääkään." Näin sanottuaan vanhus naurahti ilkeätä naurua, joka
karmi yksin kelpo Veitelimmekin pintaa, vaikka sitä ei juuri voinut
huomata hänen liikkumattomista kasvolihaksistaan.

"Ei ole niinkään helppoa, poikaseni", jatkoi pieni vanhus
selitystään, "oppia kiertämään lakeja; se taito saavutetaan vasta
pitkällisen harjautumisen kautta, ja siihen tarvitaan älykästä päätä
ynnä päättäväisyyttä iskeä juuri ratkaisevana silmänräpäyksenä, ja
ennen kaikkea tarvitaan sitä ominaisuutta, jota oppineet sanovat
lujaksi luonteeksi." Jälleen kävi oppimestarin suu nauruun.

Veitel tajusi, että hän nyt oli tullut tärkeään käännekohtaan
elämässään; hän vei käden taskuunsa ja puristi sen kiihkeästi
vanhan rahalompakon ympärille. Sarja hurjia ja tuskallisia tunteita
ja kuvitelmia kulki salaman nopeudella hänen sielunsa läpi. Hän
ajatteli vanhaa äitiään Ostraussa, rehellistä kelpo muoria, joka
oli myynyt kultakäätynsä hankkiakseen pojalleen nuo kuusi tukaattia
tulevaisuuden siemeneksi; hän oli tänä hetkenä näkevinään äiti
vanhuksen edessään siunaavana häntä viljavin kyynelin ja varoittaen:
"Veitel, maailma on niin paha; ansaitse leipäsi rehellisesti,
Veitel!" -- Hän näki harmajan isänsä makaavan kuolinpaareillaan,
valkea parta ulottuen pitkältä laihalle rinnalle -- ja hänen täytyi
haukata henkeä. Noita viittäkymmentä taaleriakin hän ajatteli;
kuinka paljon vaivaa ne olivat hänelle maksaneet, kuinka monesti hän
oli niiden takia saanut juosta asioilla, kuinka häntä oli ivattu
ja solvattu, jopa uhattu lyönneilläkin kuin mitäkin kiusallista
vaapsahaista. Mutta kun viimeinenkin noista kuvista oli kulkenut
hänen sielunsa läpi, tempasi hän lompakon kiivaasti taskustaan
ja huusi säkenöivin silmin: "Tässä on rahat!" Ja nuo sanat
sanoessaan hän tunsi aivan selvästi, että nyt hän sitoi itsensä
irroittamattomasti johonkin pahaan, että jokin näkymätön mutta
hirvittävä paino laskeutui hänen rinnalleen. Mutta tuokaan ei häntä
enää kammottanut, hän oli tehnyt päätöksensä ja tahtoi pysyä siinä.
Tuskinpa olivat ne nuoret herrat, jotka huvikseen olivat potkineet
tuota tungettelevaa juutalaisnulikkaa alas portaistaan, tulleet
ajatelleeksi, että heidän pilkalliset sanansa olivat hurjistuneessa
sielu parassa herättäneet eloon demoonin, joka vastaisuudessa tuli
syöksemään heidät itsensä kurjuuteen ja turmioon.

Kului tuntikausia, kynttilä oli palanut hyvin matalalle, ja sen
punertavassa valossa Veitel istui tuossa autiossa tuvassa yhä
edelleen, kuunnellen suu auki, loistavin silmin ja punoittavin poskin
vanhan mestarin opetusta. Ja kuitenkin vanhus puheli asioista,
joista useimmat kuolevaiset hyvin pian ikävystyvät -- tavallisista
velkasitoumuksista.

Kynttilä oli palanut loppuun, pieni vanha herra oli tyhjentänyt
Veitelin jälleen täyttämän paloviinapullon ja oli sitten pitkästä
puhelusta väsyneenä nukahtanut olkipatjalleen; mutta yhä istui
Veitel vielä jakkaralla pöydän ääressä. Tänään hän ei ajatellut
tavallisia asiakkaitaan, ei edes murehtinut vanhukselle maksamiaan
suuria rahoja; hän oli vain kirjoittelevinaan mustille seinille
velkakirjoja, joissa asettaja sitoutui niin monin sanoin kuin suinkin
mahdollisimman vähäiseen vastuuseen; ja hän kirjoitteli tunnusteita
lainaamistaan rahoista, joissa hän huomaamattomien lisäyksien
kautta teki velkasumman suorituksen kokonaan riippuvaiseksi hänen
mielivallastaan. Näissä mietteissä hän istui kauan lyijynraskaassa
pimeydessä, kunnes isoja hikipisaroita alkoi tippua hänen
ohimoiltaan. Silloin hän avasi puiselle parvekkeelle vievän oven,
astui sinne ja kaiteeseen nojautuen katseli hämärän läpi sysimustaan
veteen. Ja jälleen hän kirjoitteli velkasitoumuksia vastapäätä
olevain talojen synkkiin varjoihin, ja hän kirjoitteli laskuja
tummaan vedenkalvoon, kunnes hänen väsynyt ruumiinsa viimein lysähti
kokoon ja hän nukahti parvekkeen nurkkaan, nojaten kuuman päänsä
seinälaudoitusta vastaan. Kylmin henkäyksin kulki yötuuli virran yli,
ja alhaalla poreili hiljainen aallokko valittavasti äännähdellen
pohjaanlyötyjä paaluja ja vanhain talojen ulkonemia vastaan. Mitä hän
oli varjoihin kirjoittanut, se hämmentyi järkiään, ja mitä hän oli
vedenkalvoon piirrellyt, se huuhtoutui näkymättömiin; ja sittekin oli
hänen sielunsa tänä yönä sitoutunut velkasopimukseen, joka kerran
tultaisiin häneltä perimään takaisin korkoineen ja koronkorkoineen.
Tuuli ulisi ja myrsky mylvi -- nuo ikuisen velan hurjat muistuttajat
ja korkeimman tuomioistuimen rankaisevat sanansaattajat.

       *       *       *       *       *

Tuosta ikimuistettavasta yöntienoosta lähtien Veitel jouduttautui
joka ilta kiireesti majapaikkaansa, jossa liiketyylin opiskelua
uurastettiin täsmällisin oppitunnein. Rillinokka vanha herra oli
perusteellinen oppimestari, vekselioikeuden ja hypoteekkiasetusten
syvimmätkin salaisuudet hänellä oli tiedossaan, hän tunsi jok'ainoan
hiirenkolon, johon juonikas mies voi vetäytyä lailta turvaan, hän
oli harjautunut kulkija kaikilla piilopoluilla, joilla pystyvä
äly voi välttyä noudattamasta laillisia sitoumuksiaan. Hänen
opetusjärjestelmänsä myöskin oli mestarillinen. Asiakirjoja laatiessa
ja liike-elämän sitoumuksia suunnitellessa hän otti lähtökohdaksi
tavalliset jokapäiväiset muodot, tutustutti opetuslapsensa
kaikkiin kulloinkin kyseeseentuleviin lakipykäliin ja teki
valaisevin esimerkein opetuksensa miellyttäväksi. Sitten vasta
hän opasti oppilastaan jokaisen lakipykälän kohdalla, jokaisessa
yksityistapauksessa käyttämään pieniä älykkäitä apukeinoja, joiden
avulla pääsi selviytymään vapaaksi annetusta sitoumuksesta. Joka ilta
Veitel kirjoitteli muistikirjaansa joitakin kallisarvoisia resehtejä,
asiakirjojen kaavakkeita, jotka eivät velvoittaneet allekirjoittajaa
mihinkään, ja toisia samanlaisia, jotka velvoittivat tunnustajan
paljon enempäänkin kuin mitä kirjoitetut sanat sisälsivät. Välistä
vanha herra kirjoitti itsekin sellaisen taidesepityksen ja antoi
oppilaan jäljentää sen, ja jäljennöksen valmistuttua hän poltti oman
luonnoksensa tarkoin tuhaksi. Kun vierasmajassa, sattui olemaan
outoja vieraita, vetäytyivät opettaja ja oppilas johonkin nurkkaan ja
keskustelivat kuiskaamalla, ja tämä salamyhkäisyys herätti toisissa
läsnäolijoissa mitä suurinta kunnioitusta, sillä Veitelin oli tapana
jälkeenpäin selittää heille ottavansa vanhalta herralta opetusta
kirjanpidossa ja muissa samanlaisissa hyödyllisissä taidoissa.

Mitä Veitel sai vähitellen tietoonsa oppimestarinsa nimestä,
henkilöstä ja kohtalosta, kerrottakoon tässä lyhyesti. Herra
Hippus oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. Hän oli nuorempana
ollut paljon käytetty asianajaja pääkaupungissa. Suuren kaupungin
liikemaailmassa saa jokainen asianajaja pian oman määrätyn maineensa
-- maineen, joka voi olla yhtä epävarma kuin laulajattaren tai
tanssijattaren nauttima suosio, mutta joka siltä on mieluisena
puheenaiheena laajoille ihmisryhmille. Herra Hippusta pidettiin
erittäin taitavana ja avuliaana molempiakin riitapuolia kohtaan,
milloin niin vaadittiin, ja kieltämättä mitä päättäväisimpänä ja
rohkeimpana miehenä alallaan, kun arveluttava juttu oli väännettävä
"hyväksi" jutuksi. Alussa hänellä oli yhtä vähän halua ja taipumusta
kuin kaikkein tunnollisimmalla virallisella viskaalilla vääntää
väärää asiaa oikeaksi ja sen kautta luoda itselleen loistavaa
uraa. Tunsipa hän kiusallista epävarmuutta silloin, kun hän ajoi
vääräksi tietämäänsä asiaa; mutta tunnollisemmista tovereistaan
hänet tässä suhteessa erotti sellainen pikkuseikka, että hän arkaili
hiukan vähemmän kuin nämä ja sen sijaan sitä enemmän rakasti
hyvää punaviiniä. Jälkimmäisestä itsessään muuten kiitettävästä
ominaisuudesta tuli pian hänen heikko puolensa. Hän osasi murkinoida
erikoisen hyvällä maulla, ruokapöydässä hän oli erinomainen seuramies
ja sukkela leikinlaskija. Punaviini kehitti hänessä kykyä tuhlaamaan
niin paljon rahoja, että hänen täytyi ruveta miettimään keinoja,
joilla saisi hankituksi lisää. Älykäs saivartelutaito, jossa
hän oli mestari, houkutteli häntä jonkin kerran käyttämään koko
tarmonsa ja loistavat hengenlahjansa kehnojen asiain palvelukseen
ja viedä ne epäilyttävästä alusta riemulliseen voittoon. Sen kautta
häntä kohtasi sama kirous kuin monia muita asianajajia, joilla on
ollut onnea epätoivoisissa riitajutuissa: hänen luokseen alkoivat
juosta kaikki, joilla oli huonoja juttuja ajettavana. Kauan häntä
äkäännytti tuo kaikkea muuta kuin tervetullut asiakasvirta, ja
häneltä puuttui vain pikkuruisen voimanponnistusta päästäkseen
kerrassaan irti moisesta "konnankoukkuilusta", joksi hän tuota
avartunutta työalaansa nimitti; mutta vähitellen, hyvin hiljakseen
hän noita kehnoja asioita ajaessaan, joihin hän kulutti suuret
taitonsa ja lahjansa, kävi itsekin luonteeltaan kehnoksi. Yhä
suuremmaksi kasvoi hänen rahantarpeensa, yhä viekoittelevammaksi
kävi kiusaus, yhä pienemmäksi käpristyi hänen omatuntonsa.
Siten hänen sielunsa syöpyi ontoksi ja täyttyi myrkkypölyllä
kuin mikäkin ukontatti; ulkonaisesti hän edelleenkin oli vielä
kauan komea ja kukoistava mies, ja hänestä ennustettiin usein,
että hän pääkaupungin eniten käytettynä asianajajana päättäisi
uransa yhtenä sen rikkaimmista miehistä. Mutta silloinpa hänelle,
älyniekoista kaikkein älykkäimmälle, loistavalle laintuntijalle,
sattui sellainen onnettomuus, että hänen lainopillinen toimintansa
joutui virallisesti tutkittavaksi, koska hän eräässä epätoivoisen
kierossa asiassa, jota kävi vain kieroin keinoin puolustaminen,
oli jokseenkin julkeasti menetellyt lain määräyksiä vastaan. Hänet
tuomittiin, hänen nimensä ja maineensa poljettiin häpeään, ja hän
katosi kuin putoava tähti ammattiveljiensä piiristä. Mitä hänellä
oli vielä ollut omantunnon ja rehellisyyden rippeitä, ne hävisivät
aikaa myöten raivoisaa vauhtia. Todellisuudessa hän oli kerännyt
vain vähäisen omaisuuden, senkin suuremmalta osalta epävarmoja
saatavia ja toivottomia velkakirjoja, joiden hankkiminen tosin oli
maksanutkin hänelle vain perin vähän vaivaa. Niiden perillevieminen
ja lainhakuun saattaminen tuli nyt hänen elämänsä päätehtäväksi,
sillä hänellä oli edelleenkin taipumus kuluttaa paljon varoja. Täten
tuli hänestä vuosien kuluessa kaikissa oikeusistuimissa "hyvin"
tunnettu ikuinen kantaja ja käräjöitsijä. Mitä hän käräjöimisellään
ansaitsi, sen hän tuhlasi raa'an aistillisiin iloihin kehnossa
seurassa; hänestä tuli juopporatti ja iljettävä mässääjä. Mutta
nuokin epävarmat tulot saivat viimein lopun, hänen nimensä katosi
vähitellen käräjäluetteloista, eikä häntä itseäänkään enää nähty edes
halpa-arvoisemmissakaan ravintoloissa. Mutta hänen toimeliaisuutensa
ei siltä tauonnut. Hän vajosi ryyppyanniskelujen vieraaksi ja
nurkkasihteeriksi, joka kiihotti ihmisiä joutavaan käräjöimiseen
ja jakeli hyviä neuvoja keinottelijoille ja veijareille. Tätä
hiljaista toimeliaisuutta jatkui moniaita vuosia, joiden kuluessa hän
lietsoi aikaan niin paljon pahaa kuin suinkin kykeni tyydyttääkseen
kostonhimoaan sellaisia maallisia suuruuksia vastaan, jotka eivät
olleet hänen tavallaan langenneet, ja yhtärinnan yhä pahemmaksi
käyvää juomahimoaan. Sen pahempi ei hänen nytkään onnistunut välttää
lain kaikkinäkevää silmää. Juuri tähän aikaan häntä virkatoimin
etsiskeltiin kiinnipantavaksi luvattoman lainopillisen toimen
harjoittamisesta, ja hän näki paraimmaksi vetäytyä joksikin aikaa
aivan näkymättömiin, syytellen tuttavilleen pitemmänpuolista
asiamatkaa. Hän oli majoittunut herra Pinkuksen luo, jonka ryyppy
vieras ja lainopillinen avustaja hän oli toisinaan ollut, ja täten
oli hänellä hyvää aikaa opettaa nuorelle Itzigille resehtitaitoaan.

Muuten oli herra Hippus opetustoimessaan sangen varovainen. Aina
kun hän oli perehdyttänyt oppilaansa johonkin uuteen koiranjuoneen,
huomautti hän pirullisesti irvistäen: "Tämän minä neuvon sinulle vain
senvuoksi, että kavahtaisit semmoiseen temppuun ryhtymästä." Tämä
lause tuli seisovaksi sananparreksi ja jatkuvan hilpeyden aiheeksi
oppimestarin ja opetuslapsen kesken, vielä sittekin kun Veitel oli
tavattoman terävällä älyllään osottautunut opettajansa ja saamiensa
opetusten arvoiseksi.

Ja opetus kävi vanhukselle kohta oikein sydämen asiaksi. Niin
todellakin -- sydämen. Sillä vaikka hänestä tosin oli tullut hyvin
huono ihminen, jonka sielusta olisi ollut vaikea kynttilänkään
valolla löytää mitään hyvää, niin ei se musta kuonakimpale, jota
hän kantoi rinnassaan tavallisen lämminverisen ihmissydämen
asemasta, ollut vielä tyyten tauonnut hehkumasta; hänellä oli tosin
sammumaton tarve vihata, mutta samalla myöskin yhtä polttava tarve
saada toisten ihmisten kiitosta ja tunnustusta. Monista pitkistä
vuosista hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus näyttää laajoja
tietojaan ja henkevyyttään ja herättää niiden kautta toisessa
lähimmäisessä jonkinlaista ihailevaa palvontaa. Kerran hän oli ollut
sivistynyt ja terävä-älyinen lakimies; hänen tietojensa temppeli
oli hänen lankeemuksensa jälkeen ja kurjan elämänsä aikana pahoin
rappeutunut, mutta siitä oli edelleenkin tarpeeksi pirstaleita
jälellä tehotakseen väkevästi tuohon nuoreen villi-ihmiseen; ja
tuntien jonkinlaista surumielistä iloa -- jalointa tunnetta, mitä tuo
kurja mies oli pitkiin aikoihin kokenut -- hän avasi nuorukaiselle
henkensä raunioituneen temppelin ovet selki selälleen. Veitelin
kunnioittava tarkkaavaisuus imarteli hänen turhamaisuuttaan, hän
rupesi ajattelemaan tuota veitikkaa sukulaisolentona, ja vähitellen
hän rupesi oikein pitämäänkin juutalaisnulikasta, vaikka hän itse
kylmäverisesti ivailikin tuota kiintymystään.

Pian kävi vanhukselle oppilaansa mielenkiintoisemmaksi kuin kukaan
muu kuolevainen. Kärsimättömästi hän odotteli iltahetkiä, jolloin
alotteleva liikemies saapui oppitunnilleen; kävipä joskus niinkin
uskomattomasti että hän säästi tähteitä illallisruuastaan ja
viinapullostaan Veiteliä varten, ja nähdessään juutalaisnulikan
ahmivan nälkäisesti kylmää lihaa yksinäisen talikynttilän
väpättävässä valossa tunsi vanhus sydämensä lämpiävän. Ja kun Veitel
oli kerran pahalla säällä kylmettynyt ja makasi kuumeen kourissa
ohuella olkipatjallaan ja vanha päällystakki peitteenään, sattui
niin tuiki ihmeellinen tapaus, että vanha herra toi höyhenpatjan
-- jonka hän erikoisen huomattavana henkilönä oli saanut isännältä
käytettäväkseen -- omasta vuoteestaan ja levitti sen nuoren miehen
ylle; ja kun Veitel kiitollisesti hymyili hänelle, kävi vanhuksen
sydän jälleen iloiseksi.

Veitel ansaitsikin nämä ystävyyden kipinät, jotka vanhan herran
rinnassa olevasta kuonakimpaleesta suitsivat, sillä hänkin
puolestaan omisti hänelle harrasta kunnioitusta, jollaisesta harva
kehuttu opettajakaan voi ylpeillä. Hän tarjoutui parantamaan
vanhuksen vaatevaraston sisäänostohintaan ja kamppaili kuin
henkensä edestä tinkiessään sopivan päällystakin hintaa, jotta
herra Hippus saisi sen niin huokeasta kuin suinkin; muuten perin
harvinaisessa anteliaisuudenpuuskassaan hän meni niinkin pitkälle,
että täytteli ahkerasti vanhuksen alati tyhjentyvää viinapulloa,
koska tiesi sen olevan opettajansa heikon puolen; hän otti hänet
uskotukseen pienissä liikemiestoimissaan, toipa välistä illoin
kotia tullessaan hänelle vähäisiä lahjojakin, ja kerran erään
onnellisen liikepäivän päätyttyä hän juoksi läheiseen lihakauppaan
hankkiakseen vanhukselle itsensä pahoin inhoamaa läskimakkaraa. Tosin
ei tämäkään sydämellinen ystävyyssuhde ollut vallan okaita vailla.
Vanha herra ei aina malttanut olla purkamatta sapekasta luontoaan
oppilaan kustannuksella, ja Itzig vuorostaan antoi opettajalle rumia
nimiä, kun tämä oli kesken opetusta vaipunut liiaksi seurustelemaan
viinapullon kanssa. Mutta ylipäänsä sopeutuivat molemmat kunnonmiehet
mainiosti yhteen ja kävivät vähitellen toisilleen kerrassaan
korvaamattomiksi ystäviksi.

Veitel oppi niinä kuukausina, jolloin Hippuksen oli asianhaarain
pakosta pysyttävä lymyssä, muutakin kuin vain kehnoja
veijaritemppuja. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan saksaa paremmin
kuin ennen, lueskelipa hän toisinaan kirjojakin, joita hän oli
hankkinut Hippukselle eräästä pienestä lainakirjastosta; varsinkin
hän luki erikoisella mielenkiinnolla seikkailuja maalla ja
merellä, Amerikan valloitushistoriaa ja muuta jännittäviä juttuja,
joihin hänen vilkas mielikuvituksensa voi yhdistää kaikenlaisia
liikekeinotteluja. Opettajaltaan hän sai paljon perusteellisia
selvityksiä ihmisten ja kansojen elämästä, myöskin sen valtion
oloista, jossa hän itse eli ja josta hän siihen asti oli varsin vähän
tiennyt. Täten hän muutamassa harvassa kuukaudessa kehittyi siinä
määrässä, ettei se jäänyt herra Ehrenthaliltakaan huomaamatta.

Tämä arvonmies pani vähitellen merkille, että Veitelin ulkonainen
esiytyminen muuttui vähemmän eriskummalliseksi, että hän puhui
ja kirjoitti saksaa entistä paremmin ja varsinkin että hän
liikeasioissa osotti varmuutta ja lainopillista asiantuntemusta,
jotka hänen veroiselleen oppipojalle olivat kerrassaan tavattomat.
Herra Ehrenthal puheli näistä muutoksista perheväelleen jokseenkin
samaan sävyyn kuin maanviljelijä kehuu siitossonninsa lupaavia
rotuominaisuuksia, ja neljännesvuoden koeajan päättyessä hän omasta
ehdostaan lupasi, että saappaiden harjaaminen ja oven takana syöminen
saivat tauota ja että hän oli suostuvainen antamaan oppilaalle paikan
liikekonttorissaan ja maksamaan hänelle ruokarahain lisäksi hiukan
palkkaakin.

Veitel vastaanotti nuo kauan ikävöimänsä edut sangen pidättyvästi;
hän kiitti nöyrästi hyväntahtoista isäntäänsä ja lupasi kaikkea
mahdollista nykyisyydessä ja vastaisuudessa, mutta lisäsi: "Vielä
yhtä asiaa pyytäisin herralta; se on kyllä suuri pyyntö, mutta pyydän
teidän suosiollisesti sitä kuulemaan. Tahtoisin saada kunnian syödä
kerran viikossa herra Ehrenthalin pöydässä. Koska te osotatte minulle
muuten niin paljon hyvyyttä, niin toivon että sallisitte minun oppia,
kuinka hyvässä seurapiirissä on käyttäydyttävä ja miten ylhäisten
ihmisten kanssa tulee syödä. Voitte sen vähentää ruokarahoistani,
jotka hyvyydessänne olette minulle luvannut."

Ehrenthal pudisteli päätänsä kuullessaan noin rohkean vaatimuksen
ja sanoi: "Ensin on minun puhuttava asiasta rouvani kanssa, onko
hänen mielestään oikein, että saat sivistyä meidän pöydässämme.
Odotahan täällä, kunnes olen puhellut hänen kanssaan." Hän lähti
vaimonsa puheille ja esitti tälle Veitelin toivomuksen maailmanmiehen
kylmällä sävyllä, siten osottaen, kuinka tavaton ja eriskummallinen
tuo toivomus hänestä oli. Mutta sydämessään hän kyllä oli sille
suosiollinen, sillä hänestä oli eduksi kiinnittää tuo uuttera mies
läheisesti liikkeeseen. Vaimolleen hän ei kuitenkaan rohjennut tätä
haluaan ilmaista, koska rouva Ehrenthal omisti enemmän sivistystä
ja maailmantuntemusta kuin hän itse, ja oli varsinkin kaikissa
ylhäistä esiytymistä koskevissa seikoissa pätevä asiantuntija. Hän
oli näet erään suuren pääkaupunkilaisen kangaskauppiaan tytär ja
hänellä oli varsin kehittynyt maku, mitä kaikkiin muotiuutuuksiin,
teeiltoihin, pöytäkelloihin, huonekalukankaisiin ja sen sellaisiin
asioihin tuli, joiden kautta sivistynyt ihminen eroaa tökeröstä
moukasta. Mutta vastoin herra Ehrenthalin odotusta ei Veitelin pyyntö
näyttänyt suurestikaan ihmetyttävän hänen aviopuolisoaan. Se olisi
ollutkin luonnotonta, sillä Veitel oli osannut pujottautua talon
rouvan suosioon kerrassaan tavattomalla palvelusintoisuudellaan,
vaitiolollaan eräiden tärkeiden pikku asioiden johdosta ja
osottamalla mitä hartahinta kunnioitusta tätä ylhäistä vallasnaista
kohtaan. Siksipä rouva Ehrenthal vastasi miehelleen: "Jos tuo
nuori mies tahtoo sivistyä meidän perheessämme, niin ei hän sen
parempaa paikkaa mistään löydäkään. Ja koska hän on sinulle
avuksi liikkeessäsi, niinkuin sanot hänen olevan, niin on sinulle
itsellesikin vain eduksi, että hän oppii syömään ja puhumaan ihmisten
kanssa."

Tämän ratkaisun tuloksena oli, että Veitel sai kutsun saapua
seuraavana sunnuntaina isäntäväen pöytään syömään hanhipaistia.
Ja kun hän astui ruokasaliin yllään paras niistä kuudesta
pitkästä takista, jotka hänellä sillä erää oli yksityisessä
kauppavarastossaan, uusi valkea hattu kädessä ja pystykauluksinen
pumpulipaita syvään kaarretun liivinrinnustan alla, esitteli herra
Ehrenthal hänet perheelleen seuraavin arvokkain sanoin: "Nuori Itzig
on otettu liikkeeseeni kirjanpitäjäksi. Senvuoksi hänen ei sovi enää
auttaa taloustoimissa, ja säädyllisyys vaatii, että kohtelemme häntä
tästälähin kuin sivistynyttä ihmistä ainakin. Voitte istua tuonne
pöydän alipäähän, rakas Itzig."


9.

Eräänä lämpimänä kesäiltana sanoi Fink konttoriajan päätyttyä
Antonille: "Tahdotteko tänään lähteä minun kanssani ulos? Minä
aion virralla koetella uutta venettä, jonka olen rakennuttanut
itselleni." Anton oli kohta valmis. Nuorukaiset hypähtivät ajurin
vaunuihin ja ajoivat virran rantaa pitkin kaupungin ylälaitaan,
missä asui pieni siirtokunta lauttureita ja kalastajia matalissa
mökeissään. Fink osotti kädellään pyöreälaitaista purtta, joka
uiskenteli virrankalvolla kuin mikäkin iso kurpitsinkuori, ja sanoi
alakuloisesti: "Tuossa se pesuvati on, mokomakin kummitus. Veistin
itse mallin veneenrakentajalle, koska kölillä varustettu vene on
jotain tavatonta täällä päin; annoin sille taulapäälle kaikki
mahdolliset ohjeet ja mittasuhteet, ja tuollaisen haahkanmunan hän
sitten muni maailmaan."

"Kovin pieni se on", sanoi Anton pahojen aavistusten valtaamana.

"Kuulkaahan nyt, hyvä mies", huusi Fink ankarasti veneenrakentajalle,
joka saapui heidän luokseen, lakki kunnioittavasti kourassa,
"meidän henkemme tulevat teidän omalletunnollenne, sillä tuo teidän
kaukalonne hukuttaa meidät ehdottomasti, ja teidän pölkkypäisyytenne
on siihen syynä."

"Herra hyvä", vastasi taitoniekka päätään pudistellen, "minähän
rakensin purren aivan teidän ohjeidenne mukaan."

"Hittoja kanss'", torui Fink, "ja rangaistukseksi pitää teidän
itsenne lähteä meidän kanssamme vesille. Tulette huomaamaan, kuinka
oikein ja kohtuullista on, että hukutte yhdessä meidän kanssamme."

"En vainenkaan, herra hyvä, sitä en tee", vastasi mies
päättäväisesti, "tällä tuulella en vain minä rohkene lähteä vesille."

"No jääkää sitten maihin ja keittäkää lapsillenne puuroa
höylänlastuista. Antakaa masto ja purje tänne." Fink pystytti pienen
maston veneeseen, katsoi että purjeiden kuutit juoksivat liukkaasti
reikien läpi ja että taljat olivat tiukalla. Kaikki purjehduskompeet
huomattiin olevan tyydyttävässä kunnossa. Sitten hän irroitti maston
ja purjeen uudelleen, laski ne veneen pohjalle, heitti muutamia
rautaharkkoja painolastiksi, kiinnitti peräsimen, tarttui pitkään
airopariin ja osotti Antonille tämän paikan. Sitten hän pani airot
toimimaan ja souti merimiehen tarmokkuudella rannasta keskelle virtaa.
Hän pani kurpitsinkuoren tanssimaan aalloilla rakentajain ja muiden
rannalla olijain suureksi hauskutukseksi ja lausui tyytyväisyytensä
Antonin pelkäämättömään ryhtiin. "Köliveneellä pääsee kulkemaan
vasten virtaakin", hän sanoi, "ja sitäpä tahdoin noille yömyssyille
juuri todistaakin." Sitten hän asetti maston jälleen paikoilleen,
levitti purjeet, antoi oppilaalleen halkaisijan kuutin käteen ja
opasti häntä, miten hänen piti tiukentaa ja hellittää. Tuuli puhalsi
epätasaisin puuskin, milloin täyttyivät pienet purjeet ja kallistivat
veneenlaidan vedenpintaan asti, milloin taas löivät avuttomasti
mastoa vastaan. "Kurja sielunmurhaaja tämä kaukalo vain on", huusi
Fink ärtyneenä, "me painumme valtoinamme tuulen myötä ja kellistymme
siunaaman perästä veteen."

"Jos niin käy, niin ehdotan että käännymme ympäri", sanoi Anton
väkinäisen huolettomasti.

"Ei pelkoa", virkkoi Fink kylmäverisesti, "minä saatan meidät kyllä
maihin tavalla tai toisella. Osaattehan te toki uida?"

"Niinkuin lyijykimpale", vastasi Anton. "Jos kaadumme, niin painun
varmasti pohjaan. Teillä tulee olemaan aika puuha saadaksenne minut
ylös kiskotuksi."

"Älkää vain missään tapauksessa tarrautuko kiinni minuun, jos veteen
joudumme", opetti Fink; "se olisi paras keino meidän kummankin päästä
tästä maailmasta eroon. Odottakaa vain rauhallisesti, kunnes nostan
teidät pintaan. Muuten ei haittaa, vaikka riisutte takin ja saappaat
yltänne; vedessä on mukavampi olla ilta-asussaan." Anton noudatti
tottelevaisesti saamaansa ohjetta.

"Kas se on oikein", nyökkäsi Fink. "Kurjaa huvia muuten itse asiassa
on purjehtia tällaisessa allikossa. Eihän täällä käy edes oikeita
laineita eikä oikeata tuulta, eikä täällä ole kunnolla vettäkään, --
Kas, nyt kävimme jälleen matalikolle. Lykätkää airolla irti. -- Hei,
venetoveri, mitä sanoisittekaan, jos tuo katala ranta äkkiä katoaisi
ja me keinuisimme säädyllisellä merellä, ympärillämme pelkkää vettä
taivaanrantaan saakka, huoneenkorkuisia aaltoja ja vilpas tuuli, joka
puhaltaa korvat kuuroiksi ja vääntää nenän vinoon toiselle poskelle?"

"Enpä luule, että se minua erittäin miellyttäisi", vastasi Anton
huolissaan.

"Kullakin on makunsa", virkkoi Fink, "ja vähän on tilanteita,
jotka eivät voisi, olla vielä huonompiakin. Muistakaahan, että
nykyisessäkin asemassamme on meille onneksi, että meillä on nämä
viheliäiset pohjalaudat itsemme ja veden välissä. Mutta mitä
ajattelisitte, jos ne katoisivat ja me uiskentelisimme vedessä,
vailla purtta ja vailla näkyväistä rantaa, mastonkorkuisten aaltojen
heiteltävänä?"

"Minä ainakin olisin auttamattomasti hukassa", huudahti Anton
vilpittömästi säikähtyneenä.

"Mutta minäpä sanon teille, että minulla on eräs ystävä, ystävistä
parhaimpia, johon luotan missä vaarassa hyvänsä, ja hänelle
on sattunut tuolla tapaa käymään. Se miekkonen kävelee kerran
merenrannalla, päättää lähteä uimaan, heittää vaatteensa rannalle ja
käy veteen. Riemumielin hän molskii yhä kauemmas. Aallot nostavat
häntä vuoroon harjalleen vuoroon paiskaavat hänet laaksoon, vesi
on suloisen lämmintä, ilta-aurinko kimaltelee tyrskyjen läpi
kymmentuhansina värikimppuina, ja hänen yllään heloittaa vanha taivas
kullankarvaisena. Mies oikein ulvahtelee elämänilosta."

"Ja te olitte kai itse tuo mies?" kysyi Anton.

"Olkoon menneeksi, niin olinkin. -- Sitä menoa uin tiiman aikaa,
kunnes taivaan hämärtyessä huomasin parhaaksi palata vesikeinusta
kuivalle kamaralle. Käännyin ympäri ja rupesin potkimaan maata kohti;
ja mitäpä luulette, mestari Wohltart, minun silloin nähneen?"

"Laivan ehkä", sanoi Anton, "tai ison kalan?"

"Ei kumpaakaan", Fink virkkoi; "minä en nähnyt kerrassaan mitään;
maakin oli aivan kadonnut näkyvistä. Tähystelin iltahämärässä joka
taholle ympärilleni, nousin laineista niin korkealle kuin taisin;
mutta mitään muuta en nähnyt kuin pelkkää vettä ja taivasta.
Merivirta, joka kulki maalta selälle päin, oli kavalasti kuljettanut
minua mukanaan, niin että päädyin aukealle ulapalle. Potkin keskellä
Atlantin merta, Amerikan ja Englannin välimailla. Sen verran tiesin
asemastani, mutta tuo maantieteen tuntemus ei siinä asemassa ollut
minulle vähimmäksikään avuksi. Taivas tummeni tummenemistaan,
aaltojen laaksot peittyivät mustiin ilkeännäköisiin varjoihin,
vesivuoret nousivat jylhän korkeiksi ja kylmä tuulenviima alkoi
puhaltaa pääni yli. Ja muuta en nähnyt millään suunnalla kuin
punertavanharmaan taivaan ja vimmaisena vyöryvän ulapan."

"Se oli hirmuista!" huudahti Anton.

"Se oli tosiaan hetki, jolloin mikään pappi ei voi kieltää kurjaa
syntistä anomasta paholaiselta apua. Taivaan merkeistä minä
luonnollisesti tiesin, missä päin mantere sijaitsi. Mutta nyt
nousi vastaani kysymys, kumpi kahdesta voimasta oli väkevämpi,
merivirtako vai minun käsivarteni. Alkoi tuima kamppailu vesihiiden
kanssa. Täkäläisissä uimakouluissa opittujen vetojen avulla en olisi
päässyt pitkällekään; pyörinhän ympäri kuin delfiini, enkä päässyt
vastavirtaan enempää kuin kämmenen leveyden joka vedolla. Sitä
menoa pitäen arvelin kestäväni vielä parisen tuntia. Ja nyt alkoi
työ oikein täydellä todella. Se oli tosiaankin ujakka kamppailu,
mahtavin mitä eläissäni olen kokenut. Sillävälin tuli aivan pimeä,
smaragdinvihreät laineet kävivät mustan tervan värisiksi, vain niiden
harjoilla kohisi valkoinen ärjyaalto; ne irvistelivät ympärilläni
kuin tuhannet ruumiinkallot ja sylkivät minua vasten naamaa.
Taivaslaki riippui lyijynharmaana pääni päällä, vain jolloinkin
tuikahteli yksinäinen tähti pilviusvien lävitse, ja se oli minun
ainoa lohdutukseni. Sillä tapaa kelluin mustan ja harmajan vihollisen
välillä, yhä vieläkään näkemättä vilaustakaan maasta. Aloin uupua,
ja tuo pirullinen synkeys ympärilläni maanitteli minua välistä
heittämään turhan työskentelyn sikseen. Pilviröykkiöt taivaalla
tihenivät, tähdet katosivat järkiään, aloin käydä suunnastani
epätietoiseksi ja tilanteestani yhä epävarmemmaksi. Jo tajusin lopun
lähestyvän; rintani puskutti kuin revetäkseen, silmissäni säkenöi
lukemattomia tulikipunoita kuin mitäkin paholaisen kiiltomatoja
hornantien varrella. Silloin, poikaseni, sattui yht'äkkiä käymään
niin, että kun puoleksi tajuttomana luistin aallon harjalta
laaksonpohjaan, satuin jalallani tuntemaan jotakin, mikä ei enää
ollut pehmoista vettä."

"Se oli matalikko", huudahti Anton. "Niin oli", nyökkäsi Fink, "kova
hiekkapohja. Kahlasin maihin noin peninkulman päähän siitä kohdasta,
minne olin jättänyt vaatteeni, ja kaaduin siellä hervottomana
pitkäkseni kuin kuoliaaksi isketty hylje." Hän keskeytti tarinansa ja
silmäsi tutkivasti Antoniin. "Ja nyt pitäkää varanne, toveri", hän
huudahti, "nostakaa jalkanne pois tuhdon alta, minä teen luovin ja
käännän veneen rantaa kohti. Pysykää vain rauhallisena!"

Samassa silmänräpäyksessä tulla kohisi vedenpintaa pitkin tuima
tuulenpuuska, masto narahteli, vene kallistui kyljelleen eikä
tauonnut kallistelemasta, ennenkuin köli kääntyi korkealle ilmaan
kuin kalan selkäruoto. Anton painui lupauksensa mukaan pohjaan
hervottomasti kuin kivi. Salamannopeudella Fink sukelsi virtaan,
kiskoi -- lupauksensa mukaan hänkin -- vajonneen toverin jälleen
vedenpintaan ja lykki valtaisin ponnistuksin häntä edellään
matalikolle, josta oli mahdollista kahlata rantaan. "Lempo soi,
tarttukaahan toki käsivarteeni!" huusi Fink läähättäen. Mutta Anton,
joka oli nieleksinyt sisäänsä runsaan määrän joenvettä, ei ollut enää
oikein tajuissaan, vaan teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Luulenpa että tuo vetelys haluaa vielä kerran painua pohjaan",
huudahti Fink ärtyneesti, kääräsi käsivartensa nopeasti voimattoman
toverin vyötäisille ja laahasi hänet rantaan.

Sinne oli kokoontunut hyvä joukko ihmisiä, jotka nyt syöksyivät
vedenpartaalle, missä Fink piteli nuorta laivapoikaansa sylissään
ja kehotteli häntä innokkain sanoin tulemaan jälleen tajuihinsa,
Viimein Anton avasi silmänsä ja osotti muillakin eleillä, ettei hän
vielä aikonut luopua asemastaan porvarillisessa yhteiskunnassa.
"Miltäs tuntuu, Wohlfart?" kysyi Fink ja katsoi häntä huolestuneena
silmiin. "Tehän otitte tuon pienen seikkailun aivan liian vakavalta
kannalta. Hei hyvät ystävät ja kylänmiehet", huudahti hän ympärillä
seisoville, "joutuin tänne kuiva päällystakki ja lasillinen rommia
tälle herralle. Niistä on hänelle paras apu."

Muuan posetiivinsoittaja antoi mieluusti vanhan sotilasviitan
hartioiltaan, sankarimme kapaloitiin siihen ja talutettiin sitten
kuin mikäkin haavoitettu soturi veneenrakentajan taloon. Siellä hänet
asetettiin nojatuoliin.

"Tuolla nyt menee se kurpitsinkuoremme purjeineen airoineen
päivineen", sanoi Fink nuhtelevasti veneenrakentajalle, "ja
takkimmekin jäivät mukaan. Enkö teille jo alusta pitäen sanonut,
ettei moisesta kaukalosta tule kalua?" Tuntikauden Fink hoiteli
ja hoivaili uhriaan mitä hellimmin, sekoitteli omin käsin sokeria
hänen rommilasissaan ja puristi tuon tuostakin hänen kylmää kättään.
Oli jo käynyt hämäräksi, kun Anton oli sen verran kostunut että
kykeni lähtemään kotiin. He täydensivät pukuaan veneenrakentajan
pukuvarastosta lainatuilla vaatekappaleilla ja kengillä ja nauroivat
kotimatkalla täyttä kurkkua eriskummaiselle ulkoasulleen. Fink
oli jälleen ottanut tavallisen kylmän ryhtinsä, ja sankarimme
kompuroi kalpeana mutta hilpeänä hänen vierellään jykevissä
valaanihralla rasvatuissa merisaappaissaan. "Kuulkaapas, Fink",
sanoi hän ilkamoisesti, "kun te ensi kerran pyydätte minua mukaanne
purjehtimaan, niin tahtoisin huomauttaa, että kernaammin joisin
jotain muuta ainetta kuin tuota savista pohjasakkaa. Sitä on vatsani
vieläkin pullollaan."

"Kuinka olisin voinut ajatellakaan", vastasi Fink, "että te
sellaisella kiivaudella kävitte ammentamaan sisäänne puolet virran
vedestä, te pyhä viattomuus! En vielä ikinä ole nähnyt kenenkään
ihmisen menevän niin mieluisesti pohjaan. Te olette tosiaankin oikea
ihmeolento!"

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli sunnuntai ja johtajan syntymäpäivä. Sellaisena
tärkeänä päivänä jäivät herrat päivällisen jälkeen joksikin aikaa
ensi kerrokseen, jossa palvelija tarjoili kahvia ja sikareita.
Pöytään käytäessä täti sanoi Finkille: "Koko kaupunki puhuu siitä,
että te ja herra Wohlfart olitte eilen hirveässä vaarassa."

"Ei siitä kannata puhua, armollinen rouva", vastasi Fink kevyeen
sävyyn, "minä tahdoin vain koetella, millä tapaa mestari Wolhfart
käyttäytyisi hukkumisen hetkenä. Minä heitin hänet veteen, ja hän
oli viime tingassa jäädä pohjaan, koska oli liiaksi arkatuntoinen
vaivatakseen minua pelastuspuuhalla. Niin kohteliaaseen
pidättyväisyyteen pystyy ainoastaan kelpo saksalainen."

"Mutta, herra von Fink", huudahti täti kauhistuneena, "tuohan on
sallimuksen julkeaa kiusaamista! Ihan hirvittää sitä ajatellakin."

"Hirvittävä oli vain sen savihaudan siivottomuus, jota täälläpäin
sanotaan virraksi. Sen pohjassa asustaa totta tosiaan sangen likaisia
vedenneitosia. Mutta Wohlfart ei antanut edes savivellinkään pidättää
itseään, vaan lankesi intomielin niiden syliin, aivan kuten hänen
ylhäisyytensä kuuluisassa laulussa sanotaan; 'Ne puoleks' häntä
vetivät, hän puoleks' itse vajosi'. Hän viskasi molemmat jalkansa
veneenlaidan yli, ennenkuin se oli tarpeenkaan."

"Olittehan itse neuvonut minua niin tekemään, hyvä herra!" huudahti
Anton puolustautuakseen.

"Niin", jatkoi Fink yhä tädille puhuen, "minä käyttäydyin kuin kelpo
ystävä ainakin häntä kohtaan. Minun syytäni ei suinkaan ole, että
hän ahmasi vettä sisäänsä niin valtavasti, että veden korkeus on
tänään uskomattoman matala ja että liikkeemme sinkkilotjat yläjuoksun
varrella lekottavat kuivalla hiekalla. Minä annoin hänelle jo
ennakolta kaikkia mahdollisia hyviä neuvoja. Kerroin hänelle pitkän
tarinan, kuinka merihätään jouduttua on meneteltävä, ja huomautin
hänelle, kuinka on pukeuduttava, jotta voi säädyllisesti tehdä
hyppynsä Ahtolaan. Ei olisi veli voinut olla sen huolehtivampi
veljestään. Mutta kaikki neuvot menivät kuuroihin korviin. Hän
kimposi kuin pistoolin suusta pohjaan ja kaivautui sinne ovelasti
kuin karppikala. Minä vakuutan teille kunniasanallani, että häntäkös
oli vasta työlästä löytää liejun sisästä. Minä luulen hänen todella
jo rakennelleen helliä suhteita joidenkin vedenneitosten kanssa, ja
kun hänet perältäkin keksin, viittoili hän minulle vain nurjasti
kädellään aivan kuin sanoakseen: Älä tule häiritsemään, minulla on
täällä omat hiljaiset huvitukseni."

"Poloinen herra Wolhfart!" huokasi täti ihmetyksissään. "Mutta entä
teidän molempain takit! Varahin tänä aamuna kohtasin eteisessä
poliisimiehen, jolla oli märkä mytty kainalossaan, ja silloin vasta
sain kuulla koko onnettomuuden."

"Takit ongittiinkin vasta tänä aamuna kaupungin alapuolelta", sanoi
Fink, "ja Karl epäilee saako niitä enää koskaan kuiviksi. Mutta
Wohlfartin saappaat ne lähtivät huvimatkalle valtameren ulapoille."

Anton punastui mieliharmista kuullessaan ystävänsä pilkallisen
puheensävyn ja katsahti syrjäkarin pöydän yläpäähän. Kauppias
mittaili synkin katsein huoletonta Finkiä, ja Sabine istui,
kalpeana ja katseli syliinsä; ainoastaan täti oli ylen puhelias
säälitellessään pilalle kastuneiden takkien kohtaloa.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi. Paistin jälkeen herra
Liebold nousi seisomaan ja suoritti hänen korkeaan virka-asemaansa
kuuluvan raskaan urakan esittämällä maljan isännän terveydeksi.
Hän näki tuskaa ja vaivaa, jottei vain jälkilauseessa peruuttaisi
etulauseessa lausumiaan vilpittömiä onnitteluja. Mutta ei edes hänen
maljapuheensakaan onnistunut hajoittaa pöydän yläpäässä vallitsevaa
painostunutta mielialaa.

Pöydästä noustua herrat joivat kahvinsa seisten hajanaisina
ryhminä isännän ympärillä, ja uskaliaammat luonteet, kuten herra
Pix, rohkaistuivat sytyttämään sikarinkin. Sillävälin Anton lähti
rohkeasti kiertelemään avointa huonejonoa pitkin, ihaili seinillä
riippuvia tauluja, selaili valokuva-albumeja ja koetteli sellaisilla
puuhilla pidätellä uhkaavaa ikäväntunnetta saamasta valtaa
hänen ylitseen. Hän tarkasteli juuri erään lattiamaton kuvioita
ja toivotteli sydämessään, että olisi voinut irroittaa jonkin
viisikulmion kuviomallin pakkopaidasta ja sijoittaa sen jonnekin
vapaampaan kohtaan, ja oli näissä mietteissä saapunut viimeisen
huoneen kynnykselle, kun hän äkkiä jäi hölmistyneenä seisomaan.
Muutaman askeleen päässä hänestä seisoi Sabine pidellen molemmin
käsin kiinni kukkapöydästä, ja isot kyynelkarpalot tipahtelivat
hänen poskiaan, myöten kukan lehdille. Se oli aivan äänetöntä
nyyhkytystä; kuin kuumeen kouristuksissa tärähteli tuo solakka
vartalo; neitonen kamppaili syvästi tunnetun ja kauan hillityn tuskan
puhkeamista vastaan kuin sankaritar, ja tämä huomio oli omiaan
tekemään hänen surullisen hahmonsa kahta vertaa liikuttavammaksi
mitään aavistamattoman katselijan mielestä. Anton oli peräti
hämmästyksissään sattumasta, joka oli tuonut hänet tuollaisen
kohtauksen todistajaksi, mutta samalla hänet täytti niin lämmin
myötätunto, että hän ei malttanut poistuakaan kynnykseltä. Kun hän
vihdoin käännähti poislähteäkseen, kuuli Sabine, hänen kenkäinsä
narinan ja katsahti ovelle. Hilliten voimakkaasti mielenliikutuksensa
ja pyyhkien nenäliinalla silmiään kävi hän kohta Antonin luo. "Olkaa
varuillanne, herra Wohlfart", sanoi hän sydämellisellä sävyllä,
"ettei ystävänne hurja rohkeus saata teitä uusiin vaaroihin; veljeni
olisi kovin pahoillaan, jos seurustelustanne herra von Finkin kanssa
tulisi teille pelkkiä ikävyyksiä."

"Neiti Sabine", vastasi Anton ja katseli neitoseen kostein silmin ja
hartaan kunnioituksen ilmeellä, "Fink on luonteeltaan yhtä jalo kuin
häikäilemätönkin. Hän pelasti minut hukkumasta oman henkensä uhalla."

"Niin kyllä" huudahti neitonen, ja hänen kasvoillaan ja äänessään oli
ilme, jota Anton ei kyennyt oikein ymmärtämään; "herra von Finkistä
on mieluista pitää pilanaan kaikkea, mikä muille ihmisille on pyhää
ja kallista!"

Samassa tuli herra Jordan kiireisesti huoneeseen ja pyysi neitiä
soittamaan jotain flyygelillä, ja sitten kuuli Anton hänen hameensa
suhahtavan ohitseen.

Anton oli kiihkeästi liikutettu. Sabine Schröteriä pitivät konttorin
herrat niin suuressa arvossa, että hänestä takapihan puolella
harvoin edes puhuttiinkaan, saatikka tavallisessa jokapäiväisessä
pakinanpidossa. Useimmat nuoremmista jäsenistä olivat, kuten
vanhempain toverien pienistä pistoksista ja jolloinkin heidän omista
tunnustuksistaankin kävi ilmi, olleet ensikuukausina liikkeeseen
liityttyään kiihkeästi rakastuneet talon nuoreen neitiin. Ja kun
tuo liekki oli virikkeen puutteessa vähitellen palanut loppuun,
oli itsekukin koonnut roviosta kasan hehkuvia hiiliä sydämensä
perimmäiseen sopukkaan, missä ne vielä pitkät ajat kytivät kaikessa
salaisuudessa. Kaikki herrat olivat valmiit uhmaamaan vaaroja ja
kuolemaa talon tyttären puolesta, jos niin tarvittiin. Kaikille
hän oli kylmä pyhimys, jonka sydän oli iäti turvattu tavallisia
inhimillisiä heikkoudenpuuskia vastaan. Mutta tuo hänen levollinen
olemuksensa oli kaikille mieluinen, ja vaikkapa rohkeapuheinen herra
Pix häntä välistä sanoikin ylpeäksi, ei hän ollut koskaan lisäämättä:
"Mutta hyvä sydän hänellä on, ja kelpo emäntä hän myöskin on."

Oliko Sabine todelliselta olemukseltaan täydelleen sellainen kylmä
olento, jona häntä konttorin puolella yksimielisesti pidettiin, sitä
ei Anton voinut käydä päättelemään. Hän kyllä tunsi talon nuoren
valtiattaren, mutta vain niin kaukaa kuin kuun, joka aina näyttää
ihmisille ainoastaan toisen puoliskonsa. Joka päivä hän istui
ruokapöydässä Sabinea vastapäätä ja katseli pitkän pöydän yli hänen
kasvojensa hienoa kaarevuutta, hänen tummaa tukkaansa ja kauniiden
silmien syvää loistetta, joka päivä hän erotti hänen äänensä
tasaisesta puheensorinasta, mutta sen enempää hän ei neitosesta
tiennytkään. Nyt hän sai yht'äkkiä havaita, että pyhimys ei ollutkaan
niin kylmä ja tunteeton kuin takapihan puolella otaksuttiin;
arvaamattoman sattuman kautta hänestä oli tullut Sabinen hiljaisen
tuskan todistaja. Tuo niin äänettömästi ja niin kauniisti kärsitty
tuska kiihotti Antonin osanottavaisuutta aivan intohimoiseksi
myötätunnoksi. Hänellähän ei ollut itsellään koskaan ollut sisarta,
jollaista hän kuitenkin oli usein kaivannut; tänään hän tunsi todella
veljellistä hellyyttä surevaa tyttöä kohtaan; hän olisi antanut
vaikka henkensä vapahtaakseen hänet tuosta surusta; hän olisi pitänyt
korkeimpana onnenaan, jos olisi saanut tarttua hänen käteensä, painaa
hänen päänsä povelleen ja suudella noita itkeviä silmiä. Hänelle
selvisi yht'äkkiä, että Sabinen suru oli jossain yhteydessä Finkin
persoonan kanssa; hän oli jo kauvan epäillyt, että nuo molemmat
ylväät olennot olivat jossain salaperäisessä suhteessa toisiinsa,
ja hän oli monesti katsellut tutkivasti Sabinen kasvoja, kun Fink
kertoili ruokapöydässä jotain mielenkiintoista juttua. Mutta muuta
hän ei ollut milloinkaan keksinyt, kuin että Sabine vältti katsomasta
sinnepäin missä Fink istui, ja että hän ehkä vielä harvemmin
puhutteli jokeyta kuin toisia herroja. Mutta nyt aavisteli Anton
kaikenlaisia suuria suruja tulevaksi ensi kerroksen valtiattarelle;
hengessään hän näki intohimojen myrskyn uhkaavan toiminimi T. O.
Schröterin loistoisaa rauhallisuutta. Tosin hän edelleenkin tunsi
Finkiä kohtaan sitä harrasta kiintymystä, jolla turmeltumaton
nuorukainen aina liittyy rohkeaan ja kokeneeseen toveriin; mutta
tässä pulmallisessa ristiriidassa hän sielussaan asettui jyrkästi
ystävää vastaan, ja hän päätti pitää Finkiä tarkoin silmällä ja tulla
neidille jonkinlaiseksi avuksi, veljelliseksi turvaksi, alttiiksi
uskotuksi -- miksi hyvänsä, kunhan vain kykenisi vapahtamaan hänet
tuntemasta tuskaa, jonka näkeminen täytti hänen oman sydämensä
syvällä liikutuksella ja palavalla myötätunnolla.

       *       *       *       *       *

Monias tunti myöhemmin Sabine istui itsekseen akkunakomerossa.
Kädet ristissä polvellaan hän tuijotti vaitonaisena eteensä.
Punertava iltarusko loi hänen kasvoilleen iloisen hohteen, vaikka
hänen sydämensä oli kaikkea muuta kuin iloinen. Veli oli laskenut
sanomalehden kädestään ja katseli nojatuolistaan huolestuneena
hievahtamatonta istujaa; vihdoin hän kävi hiljaa hänen luokseen ja
laski kätensä hänen päälaelleen. Sabine kavahti pystyyn ja kietoi
molemmat käsivartensa veljen kaulaan. Siten seisoivat sisarukset
toisiinsa nojautuen -- kaksi ystävystä, jotka olivat eläytyneet niin
hartaasti toistensa tunnemaailmaan, että kumpikin tajusi sanoja
vaihtamatta, mitä kulloinkin toisen sydämessä liikkui. Kauppias
silitteli hellästi sisarensa tummia kutreja ja sanoi huolestuneena:
"Tiedäthän, kuinka tärkeissä liikesopimuksissa me olemme Finkin isän
kanssa."

"Tiedän myöskin", vastasi Sabine ja katsahti veljensä silmiin, "että
sinä et ole tyytyväinen hänen poikaansa."

"En voinut välttää ottamasta tuota outoa lintua piiriimme, mutta
minua se täytymys kaduttaa alati."

"Älä ole niin kova häntä kohtaan", pyysi sisar ja suuteli veljensä
kättä. "Muista myöskin, kuinka paljon jaloja piirteitä hänen
luonteessaan on."

"En tee hänelle mitään vääryyttä. Mutta ratkaisematonta vielä on,
onko hänen elämänlaatunsa toisille onneksi vai turmioksi. Hänen
itsetuntonsa, suuret lahjansa, yksinpä hänen itsekkäisyytensäkin
uhmaava tarmo, kaikki ne ovat ominaisuuksia, joista voisi muodostaa
suuriarvoisen luonteen. Mutta mihin hän käyttääkään kaiken tuon
ylitsevuotavaisen voimansa? Jonninjoutaviin oikkuihin, hurjiin,
hullutuksiin hän on tähän saakka tuhlannut aikansa; meidän
talomme kiinteä pakko on hänelle sietämättömän vastenmielinen.
Vielä tähän mennessä on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että
hänestä tulee kehno ylimys, joka kuluttaa elinvoimansa hienosti
harkittuihin nautintoihin, tahi sitten itsekäs rahamies, sellainen
kuin tuo sukulaisensa Amerikassa, joka valitsee rahan viimeiseksi
kiihottavaksi leikkikalukseen ja julkeasti käyttää toisten ihmisten
heikkouksia hyväkseen rakentaakseen heidän murskautuneen onnensa
sirpaleista itselleen palatseja."

"Eihän hän kuitenkaan ole sydämetön", supisi Sabine hiljaa, "senhän
osottaa hänen käytöksensä Wohlfartia kohtaan."

"Niin, tämän kanssa hän vain leikittelee, viskaa hänet veteen ja
onkii hänet jälleen kuiville."

"Eipä", huudahti Sabine, "hän panee arvoa Wohlfartin järkevään
mielenlaatuun ja tuntee, että tällä on rikkaampi tunne-elämä kuin
hänellä itsellään, vaikkakin vähemmän elämänkokemusta."

"Älä petä itseäsi ja minua", vastasi kauppias synkästi; "minä
tiedän mistä tuo on johtunut, kuinka hänen varma olemuksensa, hänen
kaunopuheisuutensa ja leikinlaskulahjansa, jotka kohottavat hänet
lähimmän ympäristönsä yläpuolelle, ovat sokaisseet ja kietoneet
sinut lumoihinsa. Veljellisen mustasukkaisuuden terävällä silmällä
vaarinotin sitä hurmausta, jolla tuo vieras muukalainen kykeni sinuun
tehoamaan. Pysyin vaiti, sillä voinhan luottaa sinuun. Olinhan
itsekin viehättynyt monista hänen tavattomista ominaisuuksistaan.
Silloinkin, kun hänen tylyytensä toisia kohtaan vaikutti minuun
epämiellyttävästi, vaikenin yhä, sillä huomasin että sinäkin
häntä samasta syystä vieroksuit. Mutta nyt kun näen, että hänen
eriskummalliset tapansa kiihdyttävät sinua, jopa tekevät sinut
onnettomaksikin, nyt täytyy minun pitää suotavana, että hän poistuu
keskuudestamme. Hänen pitää hetikohta lähteä talostamme, nimenomaan
sinun läheisyydestäsi."

"Oi hyvä Jumala!" parahti Sabine, väännellen käsiään. -- "Ei,
Traugott, niin ei saa, niin ei saa tapahtua. Minun takiani tuo
suhde ei saa särkyä, joka hänen hyväksensä solmittiin. Jos mistään
voi olla hänelle apua, jos mikään seikka voi häntä varjella hänen
menneisyydestään johtuvista vaaroista, niin on se juuri sinun
läheisyytesi, sinun ylevä vaikutuksesi ja esikuvasi. Sinun heltymätön
toimeliaisuutesi, sinun kunniassa pidetty kauppatoimesi -- niiden
jokapäiväinen vaarinottaminen ja niihin tottuminen -- ne ovat
parantavaa lääkettä hänen sielulleen. Niin, Traugott", hän jatkoi
ja tarttui veljensä käteen, "minä en tahdo pitää sinulta mitään
salassa! Sinä olet tajunnut minun sydämeni typerän heikkouden, ehkä
jo aikaisemmin kuin minä itse. Mutta minä lupaan sinulle, että tuo
typerä tunne on minulle oleva vain kuin muisto jostakin kirjasta,
joka on jolloinkin kiinnittänyt mieltäni. En sanallakaan, en kasvojen
ilmeelläkään tahdo ilmaista, että olen kerran ollut heikko. Oi, älä
häneen senvuoksi vihastu, älä erota häntä piiristäsi vihapäin, äläkä
suinkaan minun takiani!"

"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle
ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme
häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana
avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin
hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja
itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle
hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa
nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin
hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä
vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän
molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman
kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan
perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton
ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen -- hän vasta
olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten
riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta
ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen
nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine,
minun ylpeyteni ei kärsi."

"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että
minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä
kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä.
Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin
leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä.
Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta
sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan,
niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan
sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen
kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin,
joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati
pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten
rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa
suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa
kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja
katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"

"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna
sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on
talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta
vaikutukseltaan."

"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä
menen takuuseen."

"Sinä menet liian suureen edesvastuuseen, sinä herraimme hyvä
holhoojatar. Siis on hänkin sinun suosikkisi?"

"Hän on niin hienotunteinen ja rehellinen, ja hän riippuu koko
sielullaan kiinni sinusta. Kuinka vilpittömältä hän tänään
näyttikään, kun tuo toinen lasketteli törkeää pilaansa. Ja rohkeakin
hän on! Luota sinä vain häneen, kyllä hän pitää Finkille puolensa.
Sattumalta näin hänet silloin, kun Fink oli loukannut häntä niin
syvästi. Hän teki minuun oikein liikuttavan vaikutuksen. Siitä
lähtien olen sulkenut hänet sydämeeni."

"Ihmeen paljonpa siinä sydämessä onkin tilaa!" huudahti kauppias
leikkisästi. "Ensiksikin ja ennen kaikkea sinne mahtuu suuri
varastohuone, isoäidin pähkinäpuukaapit ja kaikki mahtavat pinot
liinatavaraa. Sitten johonkin vaatimattomaan syrjäkammioon ankara
veli, ja sitten..."

"Sitten etuhuoneeseen kaikki muu", keskeytti Sabine.

"Niin, ja nyt huomaan oppilaammekin sinne majoitetuksi", jatkoi veli
naljailuaan.

Sabine nyökkäsi. "Hänhän on minunkin oppilaani, hän on isänsä kautta
kuulunut liikkeeseemme jo lapsesta lähtien. Nyt hän haluaa itselleen
tusinan hienoja päiväpaitoja, Karl on sen minulle uskonut. Täti ja
minä huolehdimme ne valmiiksi, ja sinun pitää lähettää ne hänelle
ensi tilassa postin myötä. Hän on jo kotonaankin tottunut sellaisiin
yllätyksiin. Täti saa kirjoittaa mukaan salamyhkäisen kirjeen." Hän
purskahti sydämelliseen nauruun ajatellessaan tädin vaivaa kirjeestä,
nykäsi samalla teeliinat suoraan ja asetti teekupit suoraan riviin.

"Kas noin", huudahti kauppias, "nyt olet jälleen entisesi. Rivi on
moitteettoman suora ja teeliinain nurkat sopusuhtaisesti taivutetut."

"Jostakinhan täytyy löytää ilonsa", sanoi Sabine. "Teistä miehistä ei
meille olekaan muuta kuin alituista huolta ja tuskaa."

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan astui Fink Antonin huoneeseen, hyräillen laulunpätkää
ja aavistamatta ollenkaan, mikä myrsky hänen takiaan oli puhjennut
katurakennuksen puolella, ja totta puhuen jokseenkin välittämättä
siitäkään, mitä tunteita hän oli huomannut siellä herättäneensä.
"Minä olen teidän takianne, poikaseni, joutunut epäsuosioon", hän
huudahti hilpeästi, "talon itsevaltias sulttaani on kohdellut minua
selkääkarmivan kylmäkiskoisesti, ja mustakutri ei ole koko päivänä
suvainnut edes katsahtaakaan minuun. Kunnianarvoisia ihmisiä, sen
myönnän, mutta niin harmittavan jokapäiväisiä! Tuolla Sabinella
on sielunsa pohjalla tulta ja tarmoa ja ylpeyttä, kaikki hyviä
ominaisuuksia, mutta hänkin surkastuu ja kuihtuu tämän iankaikkisen
poroporvarillisuuden lumoissa. Jos kärpänen raapii korvallistaan,
niin se jo synnyttää yleistä ällistystä, ja siitä ruvetaan miettimään
ja punnitsemaan, onko sen säädyllistä ja soveliasta raapia oikealla
vai vasemmalla etukäpälällään. -- Onneksi olkoon, Wohlfart, teistä on
paraikaa tulemassa tämän konttorin Mignon [nuori viaton tyttö Goethen
romaanissa 'Wilhelm mestarin oppivuodet'], ja minua pidetään teidän
pahana henkenänne. Mutta eipä väliä! Huomenna me lähdemme yhdessä
uimakouluun."

Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä,
että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti
itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin
nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan
hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä
hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen
selkään -- mikä muuten oli vasten hänen tapojaan -- ja antoi toverin
ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin
mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin
metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja
hampain.

Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla
kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän
voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen
oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen
niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle
tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli
ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia
olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä
joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan
paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta
päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin
piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni
poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin
voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän
naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon,
niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina
ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä,
havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla
tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja
iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi --
ensikertaa kummallekin -- sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.

Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä
että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla;
tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän
sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että
kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus
tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta
erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa
kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti
samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja
häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja
kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen,
jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla
sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja
haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn
edessä.


10.

Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas
oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä
kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti
herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän
salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen
huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän
huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista
katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan
riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi
poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita
hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset
miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei
arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus
häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa
ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin
tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen
etäisimpiinkin soppiin.

Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen
isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun:
"Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen
palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle
ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle
nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta
kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi
vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan
vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista
tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan
nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä,
tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin
hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet
yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin
itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani
velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia
täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin
erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen
ratkaisun meidän käsiimme."

Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova
hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä.
Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka
oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun
ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin
totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta
minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui
jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin,
jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.

Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja
seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin
tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja
konttorimiehenä.

Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan
vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi
jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä
tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta
ylöspäin?"

"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan
nuorimmasta", huomautti herra Baumann.

"Tehtäköön kuten Englannin sotalaivastossa!" sanoi herra Pix jyrkästi.

Specht oli läsnäolevista nuorin. "Minun täytyy ennen kaikkea
huomauttaa, että herra von Fink ei ole lainkaan saapuvilla", hän
lausui kiihottuneena.

Kuului yleistä mutinaa: "Hän ei kuulukaan talonväkeen! Hänhän on vain
vapaaehtoinen harjoittelija."

"Hän ei ole meidän miehiä", sanoi herra Pix jyrkkään tapaansa.

"Hän kieltäytyisi itsekin äänestämästä", sanoi herra Jordan, "koska
hänellä ei ole vakinaista tointa liikkeessä."

"Siinä tapauksessa olen sitä mieltä", jatkoi herra Specht, vähän
masentuneena yleisestä vastustuksesta, jonka hänen ensimmäinen
huomautuksensa oli kohdannut, "että Wohlfart on velvollinen olemaan
oppilaana neljä vuotta, kuten itse olen saanut tehdä, tahi ainakin
kolme vuotta, kuten toverimme Baumann harjoitellessaan C. W.
Strumpf ja Kniesohlin liikkeessä. Mutta kun hän on kelpo poika ja
kaikkien mielestä pystyvä liikkeen palvelukseen, niin olen myöskin
sitä mieltä, että voimme hänen suhteensa tehdä poikkeuksen ja
tunnustaa hänet jo nyt itsemme arvoiseksi työtoveriksi. Kuitenkin
pyydän kaikkia läsnäolijoita olemaan tässä suhteessa varovaiset ja
antamaan hänen ymmärtää, että hänen asemansa oikeastaan vielä olisi
oppilaan. Siksipä ehdotan että hänet velvoitetaan vielä vuoden ajan
valmistamaan meidän iltateemme, jota hän on tähänkin asti oppilaana
ollessaan saanut tehdä. Sitäpaitsi pidän sopivana, että hän muistoksi
entisestä asemastaan teroittaa yhden kynän jokaiselle toverilleen
aina neljännesvuosittain."

"Joutavata hullutusta", murahti herra Pix; "teillä on aina tuollaisia
tyhjänpäiväisiä päähänpistoja."

"Kuinka voitte sanoa minun päähänpistojani tyhjänpäiväisiksi!"
kivahti herra Specht tulistuneena. "Te tiedätte etten minä kärsi
teiltä sellaista puhetta."

"Pyydän herroja pysymään levollisina", maanitteli puheenjohtaja.

Seuraavat puhujat lausuivat kukin vuoronsa perään kannattavansa
esitystä, herra Baumann erityisen lämpimästi. Vihdoin tarttui
herra Pix teevesikattilan sankaan ja lausui: "Hyvät herrat, mitäpä
pitkistä puheista; hänen tavaraopintuntemuksensa ei ole niinkään
kehno, kun ottaa huomioon että hän vielä on perin nuori nulikka,
hänen käytöstapansa on reipas, makasiinirengit pitävät häntä arvossa,
asiakkaitani kohtaan hän on tosin vielä liiaksi arkatuntoinen
ja monisanainen, mutta eihän kaikille ole suotu taitoa osata
oikein kohdella lähimmäisiään. Soolowhistiä hän pelaa kurjasti,
ja hänen kykyään totipöydässä ei kannata mainitakaan. Mutta kun
viimeksimainitut ominaisuudet eivät tässä asiassa ole määräävinä,
niin en ymmärrä, miksi hän ei tästä päivästä lähtien voisi olla
toverimme."

Kassanhoitaja lausui: "Ei tosin ole asianmukaista, että hän läpäisee
oppiaikansa kahdessa vuodessa; mutta kun se on isännän toivomus, niin
en pane vastaankaan, sillä hänen tahtoonsa meidän on kuitenkin viime
kädessä mukauduttava."

Kaikki katsoivat sitten herra Lieboldiin, jota tämä yleinen
tarkkaavaisuus kovin hermostutti, sillä se muistutti häntä
äänivaltansa suuresta edesvastuusta. Tietysti hänkin tahtoi kannattaa
ehdotusta, mutta mitäpä, jos hän _ei_ tullutkaan niin tehneeksi?
Entäpä jos hänen omituinen puhetapansa taaskin johtaisi siihen,
että hän jälkilauseessa peruutti suostumuksensa -- mikä pahennus
siitä syntyisikään? Mitä Wohlfart silloin hänestä ajattelisi, ja
mitä toverit ja itse isäntäkin? Niinpä miesparka tuskissaan nyki
paidankaulustaan korviin saakka, hymyili hämillisen kohteliaasti joka
taholle ja kakisteli kurkkuaan kuin suurta puhetta alettaessa, mutta
mahdollisia peljättäviä seurauksia ajatellen hän lyyhistyikin jälleen
sohvannurkkaan ja supisi tuskin ymmärrettävästi yhtyvänsä kaikkeen,
mitä hänen toverinsa päättäisivätkin.

"Asia on siis päätetty!" sanoi herra Jordan. "Minäkin äänestän
ehdotuksen puolesta ja perustan tätä vielä sillä seikalla,
että Wohlfart oppilaaksi tullessaan oli iältään vanhempi kuin
kukaan meistä oppiin ryhtyessämme, ja että: hänen kokemuksensa
ja sivistyksensä tyydyttävät kaikkia vaatimuksia. Tämän vuoksi
täydellinen yksimielisyytemme ilahduttaa minua. Herra Schröter
on sallinut minun tässä tapauksessa ilmoittaa asiasta oitis
Wohlfartille. Ehdotan, siis, että teemme sen heti paikalla.
Huutakaamme hänet tänne alas."

"Aivan niin, niin on tehtävä!" kuului yksimielinen suostumus, ja
herra Baumann varustautui lähtemään yläkertaan.

Mutta silloin sai herra Specht intoa ja hypähti sulkemaan tien
toveriltaan Baumannilta. "Emmehän toki ole mitään porsaita", hän
huudahti ja ojensi kätensä torjuvasti ovea kohti; "emmehän ole mitään
villejä eläimiä, jotta ilman vähintäkään järjestystä huudamme uuden
toverin joukkoomme kuten uuden hiehon karjalaumaan. Minä; pyydän mitä
hartaimmin teitä kaikkia muistamaan, että liikkeemme arvo ja kunnia
on nyt kysymyksessä, että kaksi meistä menee sinne lähetystönä, että
tervetuliaistoti valmistetaan ja että herra Jordan tervehtii häntä
puheella." Tämä ehdotus saavutti kannatusta, ja herrat Liebold ja
Pix valittiin tuomaan uusi tulokas toisten keskuuteen. Mutta herra
Specht hääräsi loistavin silmin ympäri huonetta, nykäsi tuolla
pöydän suoraan, järjesti täällä tuolit puoliympyrään, hankki laseja
ja pulloja paikalle, asettipa paperivanukkeesta tehdyn viheriäisen
ritarikuvan, jolla oli kullattu sapeli, pystyyn sikarilaatikolle
keskelle pöytää. Sitten hän nouti maton ja laski sen oven ja
kokoutuneen seurueen välille, jotta Wohlfart joutui seisomaan
sillä kuin morsiusmatolla alttarin edessä. Edelleen hän käytti
kaiken kaunopuheliaisuutensa saadakseen kootuiksi kaikki lamput ja
kynttilät toisten herrain huoneista ja toimeenpannakseen niiden
avulla jonkinlaisen juhlavalaistuksen. Vihdoin hän laski kaihtimet
alas, sulki kirjavat akkunaverhot niiden eteen, niin että syntyi
keinotekoinen hämärä ja sen jälkeen kirkas keinotekoinen valo ja
sietämätön lampunkäry. Täten hän hääräsi ja puuhaili; aluksi yksin
toisten katsellessa, kunnes näihinkin tarttui hänen intonsa ja he
kävivät auttamaan häntä, niin että salonki sai kerrassaan oudon ja
salamyhkäisen asun. Nyt vasta hän päästi lähetystön menemään, ja
kun hänen mieleensä samalla johtui hämärä muistelma Rooman senaatin
mahtavasta käyttäytymisestä, silloin kun se julman vihollisen
kaupunkiin hyökätessä istui hievahtamatta marmori-istuimillaan,
vannotti hän kiihkeästi kaikkia jälellejääneitä istumaan tuoleille ja
odottamaan äänettöminä ja juhlallisina lähetystön ja kunniavieraan
paluuta. Mutta kun ovi sitten aukeni ja mitään aavistamaton Wohlfart
astui perin ällistyneenä näkyviin molempain saattajain keskellä,
joista herra Pix käytännöllisessä huolenpidossaan kantoi Antonin
sokerirasiaa ja herra Liebold ennenmainittua isoa ruusukimppua,
niin haihtui Rooman senaatti tuotapikaa herra Pixin ajatuksista ja
sijaan astui väkevä vaikutelma kolmesta itämaan tietäjästä, jotka
tulivat joululahjoilleen vastasyntyneen Vapahtajan luo. Hän hypähti
hurmioissaan pystyyn ja huusi ukkosenäänellä: "Joka mies seisomaan!"

Tämän ohjelman muutoksen kautta hän valitettavasti itse pahasti
häiritsi vastaanoton vaikuttavaisuutta, sillä vain muutamat
noudattivat hänen esimerkkiään, enimpien jäädessä istumaan; kunnes
herra Jordan vihdoin astui Antonin eteen ja lausui vilpittömän
sydämellisesti: "Rakas Wohlfart, te olette nyt kaksi vuotta
työskennellyt meidän parissamme, te olette parhaanne mukaan pyrkinyt
perehtymään liikkeemme asioihin ja olette käynyt meille kaikille
rakkaaksi. Isäntämme tahto ja meidän kaikkien toivomus on, että
tavanmukainen oppiaika teidän suhteenne lyhennetään. Herra Schröterin
aikomus on siirtää teidät huomispäivästä alkaen konttoristiksi,
ja meidän on iloksemme sallittu ilmoittaa teille siitä jo tänään.
Toivotamme siis teille sydämestämme onnea ja pyydämme teidän
osottamaan työtoverinammekin meille samaa rehellistä ystävyyttä kuin
tähän asti olette osottanut." Näin puheli kelpo herra Jordan ja
ojensi kätensä oppilaalleen.

Anton seisoi hetkisen aikaa aivan jäykkänä ja mykkänä, sitten hän
tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja lankesi ylen onnellisena
ja liikutettuna herra Jordanin kaulaan. Toverit tungeksivat
hänen ympärillään, ja siitä alkoi sellainen käsienpuristelu ja
syleileminen, etteivät salongin neljä seinää olleet vielä mokomaa
nähneet. Yhä uudelleen kulki Anton toverin luota toisen luo ja
tarttui kostein silmin tätä käsivarteen. Specht ei enää säälitellyt
juhlameno-ohjelmansa kuperkeikkaa, Baumann istui kädet polven yli
ristissä sohvannurkassa ylen tyytyväisen näköisenä, ja Pix tarjosi
sankarillemme viiden minuutin kuluessa kahdesti sikarejaan, pitelipä
hänelle kynttilääkin niiden sytyttämiseksi. Kaikki olivat parhaalla
tuulella; toverit iloitsivat siitä, että heillä oli ollut niin
tärkeäarvoista tarjottavana, Anton oli autuas saadessaan vastaanottaa
niin paljon ystävyyttä toisten taholta. Kirkastunein kasvoin
hän istui pehmeässä nojatuolissa, johon Specht ystävä oli hänet
työntänyt; hänen edessään seisoi vihreä ritari ruusukimpun vierellä
ja tervehti häntä kullatulla miekallaan, ja hänen ympärillään
toverien iloinen piiri, joista kukin koetti sanoa hänelle jotain
iloista ja hauskuttavaa. Sankarillisella ryhdillä nousi herra Pix
seisomaan ja esitti maljan Antonin terveydeksi. Kaunopuheisemmin
kuin hänen tiedettiin koskaan ennen ja jälkeenpäinkään esiytyneen,
hän kuvasi miten Anton oli tavallaan imeväisenä kapalolapsena
uskottu hänen hoiviinsa, yhtä tietämättömänä kynäkotelon ja kaneelin
erotuksesta kuin viheriävarpusen ja kahvipapujen välisestäkään, ja
kuinka tuosta piltistä sitten oli kehitetty pystyvä varastomies
ison vaa'an avulla ja lastaajain toimesta, jotka tavallaan olivat
hänen imettäjiään, ja lisäksi vielä eräiden toisten henkilöiden
myötävaikutuksella, joiden nimiä puhuja oli liian kaino mainitsemaan.
Sitten nousi Anton vuorostaan vastaamaan ja esitti maljan
työtovereitten terveydeksi.

Hän kertoi kuinka häntä oli pelottanut, kun hän ensi kerran oli
avannut konttorinoven. Hän sanoi muistavansa elävästi sielussaan
herra Pixin mustan siveltimen, jolla hänelle oli tietä näytetty,
herra Spechtin ikuisen kysymyksen: "Mitä te haluatte?" ja herra
Jordanin harmaan irtohihan, jonka tämä oli riisunut käsivarreltaan
ja huolellisesti silitettyään pannut sen pulpettiin, kun oli käynyt
johtamaan tulokasta tämän huoneeseen. Viittaus noiden kolmen nimeltä
mainitun herran kuuluisiin tunnuksiin herätti yleistä iloa. Ja
sitten seurasi maljapuhe toisensa perästä, ja tavatonta ällistystä
synnytti kaikissa kun vaitelias herra Birnbaum, tullitoimitsija,
ilmaisi omistavansa sen harvinaisen lahjan, että pystyi kolmannen
totilasin jälkeen muistista lausumaan muutamia säkeitä runoakin. Yhä
hilpeämmäksi kohosi mieliala, yhä juhlallisemmin loistivat kynttilät
ja lamput, yhä punaisempina helottivat läsnäolijain posket ja
pöydällä seisovat ruusut.

Vasta myöhään seura hajaantui. Anton ei tahtonut käydä levolle,
ennenkuin oli kertonut Fink ystävälle onnestaan. Kuullessaan tämän
palaavan myöhäiseltä ratsastusretkeltään hän riensi tulijaa vastaan
portaille ja kuvasi akkunasta sisäänpaistavassa kuutamossa koko
suuren tapauksen ja sen juhlimisen. Fink iski ratsupiiskallaan
ilmaan kauniin kahdeksikon ja sanoi: "Olipa harvinaista että
kadunvartisessa talossa on saatu niin mainio päähänpisto, sitä en
olisi hirmuvaltiaastamme uskonut. No, nyt sinä pääset jo vuotta
aikaisemmin minun kanssani meren yli suureen maailmaan."

Seuraavana aamuna johtaja kutsui vastaleivotun konttoristin
sisäkonttorin perällä olevaan pikkuhuoneeseen, joka oli liikkeen
kaikkeinpyhin, ja kuunteli hymysuin Antonin sopertelevia kiittelyjä.
"Katsoin voivani toimia näin", hän vastasi, "sekä teidän itsenne
osottamanne kunnollisuuden takia sekä sen kirjeen vuoksi,
jonka tullessanne toitte minulle ja joka avasi teille luoton
liikkeessämme. Teille tulee tuottamaan iloa, kun tästälähin kykenette
omalla työllänne hankkimaan toimeentulonne. Te siirrytte tästä
päivästä alkaen eronneen jäsenemme asemaan ja siis myöskin hänen
palkkaetuihinsa."

Päivällispöydässä vihdoin talon naisetkin onnittelivat uutta
liikemiestä; Sabine tuli oikein pöydän alipäähän, missä Anton seisoi
tuolinsa takana, ja lausui hänelle sydämellisiä sanoja; palvelija
asetti viinipullon jokaisen herran lautasen viereen; kauppias kohotti
lasinsa ja nyökäten ylen autuaalle Antonille sanoi hyväntahtoisen
totisesti: "Rakas Wohlfart, tämä malja on omistettu teidän kelpo
isänne muistoksi!"



TOINEN KIRJA.


1.

Eräänä sunnuntai-aamuna Anton lueskeli innokkaasti Cooperin
"Viimeistä mohikaania", kun ulkona akkunan takaa ensimmäiset
lumihiutaleet alottivat virkeän sotatanssinsa ja koettivat
turhaan tunkeutua keltaisen kissan pyhäkköön. Silloin astui Fink
kiireisesti sisään ja huusi jo kynnykseltä; "Anton, näytäppä minulle
vaatevarastosi!" Hän avasi vaatekaapin, tarkasteli hyvin totisesti
pitkää takkia ja muita vaatekappaleita, pudisti päätään ja päätti
tutkimuksensa seuraavin sanoin: "Minä lähetän räätälini ottamaan
sinusta mittaa uuteen pukuun."

"Eihän minulla ole rahaa", vastasi Anton nauraen.

"Joutavia", vastasi Fink, "räätäli antaa sinulle luottoa niin paljon
kuin tahdot".

"Mutta minäpä en tahdo ottaa mitään velaksi", sanoi Anton ja asettui
jälleen mukavasti sohvaan puolustaakseen järkevän taloudenpidon etuja
mahtavan neuvonantajansa houkutteluja vastaan.

"Tällä kertaa saat tehdä poikkeuksen", virkkoi Fink päättäväisesti;
"on jo aika että joudut ihmisten seuraan. Sinun täytyy ottaa osaa
seuraelämään, ja minä johdatan sinut siihen."

Anton nousi jälleen ylös punastuen ja sanoi hätäisesti: "Se ei käy
päinsä, Fink, minähän olen täällä aivan outo, eikä minulla ole
vielä sellaista asemaakaan, jonka kautta tuntisin itseni varmaksi
esiytyessäni suuressa seurapiirissä."

"Juuri senvuoksi ettei sinulla vielä ole seuraelämän tottumusta
ja rohkeutta, sinun täytyy tulla ihmisten joukkoon", sanoi Fink
jyrkästi. "Tuosta surkeasta ujoudestasi sinun pitää päästä irti
niin pian kuin mahdollista; se on typerin vika, mikä sivistyneellä
ihmisellä voi olla. -- Osaatko edes tanssia valssia? Onko sinulla
aavistustakaan, mitä katriljin kierros tietää?"

"Otin jokunen vuosi sitten tanssitunteja Ostraussa", vastasi Anton
vähän hämillään.

"Se on samantekevää, saat vielä kerran ottaa tanssitunteja. Rouva
von Baldereck uskoi minulle eilen kaikessa salaisuudessa, että eräät
perheet aikovat järjestää tanssikurssin lentokykyisiä kananpoikasiaan
varten, jotta nämä oppisivat varmemmin lentämään saaliinhimoisten
raatelulintujen syliin. Tanssitunnit pidetään armollisen rouvan
omassa talossa, sillä hänelläkin, on kananen kaupattavana. Kas siinä
on jotakin sinua varten, minä johdatan sinut sinne."

Anton, säikähtyi kovin sellaisesta maanittelusta; aivan kauhuissaan
hän vaipui jälleen sohvaansa ja vastasi niin värisemättömällä äänellä
kuin taisi: "Fink, tuo on taas niitä sinun hulluja päähänpistojasi;
mahdoton minun on siihen suostua. Rouva von Baldereck kuuluu
täkäläiseen ylimystöön, ja epäilemättä hänen luokseen kokoutuva
seurakin on samojen piirien jäseniä."

"Epäilemättä niin onkin", nyökkäsi Fink; "pelkkää sinistä verta,
kaikkien läsnäolevien rouvien kantaäideillä on poikkeuksetta ollut se
kunnia, että ovat saaneet Saksan muinaisissa aarniometsissä kantaa
ruhtinatar Thusneldan yömyssyä hänen perässään."

"Siinähän näet itsekin", sanoi sankarimme. "Kuinka voi päähäsi
pistääkään viedä minut sellaiseen seuraan? Sinähän vain saattaisit
minut siihen katkeraan asemaan, että minut torjuttaisiin sieltä
matkoihini, tahi mikä vielä pahempi, minä joutuisin yleisen
halveksimisen alaiseksi."

"Eikö tässä ihminen jo kadota kärsivällisyyttään?" huudahti Fink
närkästyneenä. "Juuri sinulla ja sinunkaltaisillasi on syytä kantaa
päätään korkeammalla kuin suurimmalla osalla sitä seuraa, joka sinne
kokoutuu. Mutta juuri teikäläiset ne omalla typerällä käytöksellään,
milloin turhalla kainoudellaan, milloin häpeällisellä nöyristelyllään
kasvattavat noiden aatelisjunkkariperheiden vaatimuksia. Kuinka sinä
voitkaan pitää itseäsi huonompana kuin ketä hyvänsä noista toisista?
En olisi toki uskonut, että sinun sielusi elää niin matalalla."

"Nyt erehdyt", Anton vastasi suuttuneena, "minä en suinkaan pidä
itseäni huonompana kuin ansaitsen, mutta typerää ja vaateliasta
minulta olisi tunkeutua sellaiseen seuraan, jossa syystä tai toisesta
minua kernaasti ei suvaittaisi. Juuri oma itsetuntoni kieltää minua
seurustelemasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka halveksivat miestä
senvuoksi, että tämä työskentelee kauppakonttorissa."

"Mutta minäpä sanon sinulle, että sinun läsnäolosi ei tule ollenkaan
olemaan epämieluinen noille kelpo ihmisille, sen takaan", lausui
Fink rohkaisevasti. "Sinä et tunne noita seurapiirejä ja siksi
kuvittelet kaikkea liian vaikeaksi. Siellä tulee olemaan puute
herroista, talon rouva panee minun persoonaani jonkin verran arvoa
-- sivumennen sanoen, en siitä ollenkaan ylpeile; ja hän on pyytänyt
minua hankkimaan lisäksi joitakin tuntemiani nuoria miehiä; minä
johdatan sinut taloon, ja sillä on kaikki selvitetty. Ajattelehan
asiaa vähän tarkemmin. Mitä tuollainen tanssikurssi oikeastaan on?
Se, on jonkinlainen osakeyhtiö kaikkien osanottajien pohjelihasten
parantamiseksi; sinä maksat osuutesi opetuksesta kuten kaikki
toisetkin, ja pyöritätpä sinä nuorta kreivitärtä tai porvaristyttöä
masurkassa, se on aivan yhdentekevää, vyötäiset kuin vyötäiset, ja
kaikki ne hepsakat tanssivat yhtä mielellään."

"Mutta eihän se käy laatuun", vastusteli Anton edelleen ja pudisteli
päätään; "minulla on sellainen sisällinen tunne että se olisi
sopimatonta, ja sitä tunnetta tahdon totella."

"Minäpä ehdotan sinulle jotakin", sanoi Fink kärsimättömästi;
"sinä lähdet näinä päivinä minun kanssani tervehtimään rouva von
Baldereckiä. Minä esitän sinut herra Anton Wolhfartina toiminimen
T. O. Schröterin konttorista; sinun ei tarvitse mainita halkaistua
sanaakaan tanssitunneista; sinä vain odotat, kuinka armollinen rouva
ottaa sinut vastaan. Jos huomaat että tuo kelpo tanssimamma osottaa
sinua kohtaan jotain muuta kuin sulaa suopeutta, jos hän tuumankaan
vertaa heittää niskojaan eikä itse ala puhua tanssiopetuksesta, niin
on sinulla vapaa valta pysyä jarrutuksessasi. Tätähän vastaan sinulla
ei pitäisi olla mitään pätevää sanottavana."

Anton epäröi yhä ja mietiskeli. Asia ei hänestä ollut suinkaan
niin yksinkertainen kuin Fink sen kuvasi, mutta eipä hän itsekään
pystynyt enää pohtimaan sitä täysin kylmäverisesti. Jo monet vuodet
oli hänen sielunsa sisimmässä piillyt salainen toivo ja kaipaus
päästä näkemään ja kukaties osaaottamaan ylhäisten vapaaseen,
juhlaisaan ja värikiuhtavaan elämään. Niin usein kuin hän kuuli
kadunvartisesta talosta tanssimusiikkia, niin usein kuin hän lueskeli
ylimyspiirien tavoista ja menoista, kohosi elävästi hänen eteensä
tuo kukkaispuiston keskellä oleva korkea linna tornineen ja se
aatelisimpi, joka oli soutanut hänet joutsenlammikon yli. Nyt tuo
kuva rupesi jälleen paistamaan hänelle siinä kultaisessa hohteessa,
jonka hänen mielikuvituksensa oli vuosien kuluessa runoillut sen
ympärille Hän kavahti pystyyn ja suostui sen enempää epäröimättä
kokeneemman ystävän ehdotukseen.

Tuntia myöhemmin saapui räätäli Finkin saattamana, ja Fink itse
määräili uuden puvun kaikki yksityiskohdat, osottaen siinä
asiantuntemusta, joka tehosi yhtä mahtavasti räätäliin kuin ujoon
Antoniin.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä sulatti marraskuunaurinko lumen katukivitykseltä.
Silloin työnsi Fink moniaita merkillisen näköisiä papereita
povitaskuunsa ja lähti joutilaan maleksijan huolettomuudella
mittailemaan katuja, tarkastellen kuitenkin eteensä ja jälelleen
terävästi kuin poliisimies, joka vaanii saalista. Vihdoin hän
tyytyväisen näköisenä suuntasi askeleensa jalkakäytävälle ja iski
kiinni kahteen uljaasti puettuun herraan, jotka yksinään kuten hänkin
miilustelivat tavallisten poroporvarillisten iltakävelijäin joukossa.
Ne olivat luutnantti von Zernitz ja herra von Tönnchen, molemmat
elämänhaluisia nuoria ylimyksiä ja käytökseltään moitteettomia.

"Katsos pirua -- Fink!"

"Hyvää päivää, herrat!"

"Mitä te niin uneksivan näköisenä etsitte täältä kaduilta?" kysyi
herra von Tönnchen.

"Etsin ihmisiä", vastasi Fink alakuloisesti; "paria hyvää
veikkosta, jotka ovat kylliksi turmeltuneet käydäkseen tänä ikävänä
sunnuntaipäivänä vielä päivännäöllä tyhjentämään kanssani pullon
portviiniä ja sitä ennen avustamaan minua todistajana eräässä pikku
asiassa."

"Todistajana?" kysyi herra von Zernitz. "Onko teillä ehkä
kaksintaistelu tuolla kirkon takana?"

"Ei, kaunis kavaljeerini", Fink vastasi, "tiedättehän että olen
vannonut luopuvani tuosta pahasta tavasta, sittekun pikku Lanzau
ampui pistoolistani liipasimen. Juuri tätänykyä olen perin
rauhallinen, kiusattu liikemies, toiminimen Fink ja Beckerin arvoisa
vesa. Minä etsin todistajia panemaan nimensä asiakirjaan, jolla on
tulinen kiiru. Löydänhän kyllä jostakin notaarin, mutta tavalliset
valalliset todistajat ovat tänään sunnuntaina juosseet kaikki
keilaradalle. Tekisitte ihmisystävällisen teon, jos auttaisitte minua
tänä onnettomana iltapäivänä viettämään neljännestunnin ajan notaarin
luona ja lopun iltaa italialaisessa viinituvassa."

Herrat olivat halusta valmiit auttamaan. Fink vei heidät tutun
notaarin luo ja pyysi tätä molempain todistajain läsnäollessa
kirjoittamaan luovutuskirjan, koska se oli jätettävä seuraavaan
oikeuden istuntoon ja asia oli muutenkin perin tärkeä. Hän jätti
virkamiehelle kunnianarvoisan näköisen englanninkielisen asiakirjan,
jossa jonkin New Yorkin valtiossa olevan piirikunnan prokuraattori
teki tiettäväksi, että herra Fritz von Fink oli Fowlingfloor
nimisen maa-alueen, sekä maan ja mannun että sillä olevain
rakennusten, puiden, vesistöjen ja kaikkien käyttömahdollisuuksien
laillinen omistaja. Sitten hän selitti notaarille luovuttavansa
kaikki asiakirjain mukaan hänelle kuuluvat omistusoikeudet herra
Anton Wohlfartille, joka nykyisin oli T. O. Schröterin liikkeen
palveluksessa. Kauppahinta oli täydelleen suoritettu. Vihdoin hän
pyysi notaaria mitä hartaimmin valmistamaan luovutuskirjan heti
paikalla ja muuten vaikenemaan visusti asiasta. Sen virkamies
lupasikin, ja asiakirjan valmistuttua molemmat todistajat
kirjoittivat nimensä alle. Poislähtiessä hän pyysi näitäkin,
vakavammalla sävyllä kuin tavallisesti käyttämänsä, pitämään
asiata salassa kaikilta ja ennen muuta herra Anton Wohlfartilta
itseltään. Herrat lupasivat tietysti, mutta olivat sangen uteliaat
kuulemaan asiasta lähempää, eikä herra von Zernitz malttanut olla
huomauttamatta: "Toivon, hyvä Fink, ettette toki vielä tehnyt
testamenttianne; siinä tapauksessa olisin ollut kiitollinen, jos
olisin perinyt teidän pyssynne."

"Jos tahdotte ottaa pyssyn vastaan elävältä Finkiltä", vastasi tämä,
"niin teette sen kautta hänet hyvin onnelliseksi."

"Hittoja kanss'!" huudahti hyväluontoinen luutnantti melkein
säikähtyneenä, "tuotahan en toki tarkoittanut. Enkä tiedä edes,
voinko hyvällä omallatunnolla ottaa tarjouksenne vastaan."

"Ottakaa vain keveällä mielellä", sanoi Fink ystävällisesti; "minä
olen kyllästynyt koko putkeen, mutta olen mielissäni kun tiedän sen
joutuvan hyviin käsiin."

"Se on kallisarvoinen lahja", mutisi luutnantti tuntien tunnonvaivoja.

"Se on vanha kapine", sanoi Fink, "ja huomenna te otatte sen
minulta vastustelematta; tänään näet ette enää pääse minusta
irti, sillä me menemme Feronille. Mutta mitä tuohon salaperäiseen
tiluksenluovutukseen tulee, niin en siinä toimi vallan
vapaaehtoisesti. Siihen liittyy näet eräänlainen valtiollinen
salaisuus, jota en saa teille ilmaista jo senkään vuoksi, etten
itsekään ole vielä oikein selvillä koko asiasta."

"Onko tuo luovuttamanne maatila suurikin?" tiedusteli herra von
Tönnchen.

"Maatila?" toisti Fink ja katseli taivaalle; "se ei ole lainkaan
mikään maatila. Se on kappale tasankoa, vuoria ja laaksoja, vesiä
ja metsiä, pikkuruinen palanen Amerikan mannerta. Ja onko tuo herra
Wohlfartin tilus suuri? Mitä te oikeastaan sanotte suureksi? Mikä
onkaan suurta tässä matoisessa maailmassa? Amerikassa maa-alan
suuruutta mitataan toisenlaisella mittakaavalla kuin tässä poloisessa
Saksan sopukassa. Omasta puolestani tuskin tullenen enää koskaan
tilaisuuteen sanoa sellaista tilusta omakseni."

"Mutta kuka sitten tuo herra Wohlfart oikeastaan on?" kysyi
luutnantti hänen toiselta sivultaan.

"Saatte kohta tutustua häneen lähemmin", Fink vastasi. "Hän on
sangen siivo poikanen jostakin maaseudulta, ja hänen kohtalonsa on
tavallansa peittynyt salaperäisyyden verhoon, josta hän tätänykyä ei
itsekään tiedä vielä mitään eikä toistaiseksi saakaan tietää. Mutta
riittää jo liikeasioista. Minulla on täksi talveksi ohjelmaa varattu
teitäkin varten. Te olette tosin vanhoja syntisiä kumpikin, mutta
silti teidän täytyy vielä kerran ottaa osaa tanssikurssiin."

Näin sanoen hän vei ystävänsä italialaiseen viinitupaan, missä
Feroni otti syvin kumarruksin heidät vastaan, ja kohta olivat kaikki
kolme syventyneet hartaihin tutkimuksiin Portugalin väkevien viinien
oivallisuudesta.

       *       *       *       *       *

Rouva von Baldereck oli kaikkein parhaimpien seurapiirien
tukipylväitä; noiden piirien, jotka maa-aatelin pääkaupungissa
elävät perheet ynnä moniaat korkea-arvoiset virkamiehet ja upseerit
muodostivat. Oli vaikea sanoa, mitkä kyvyt ja avut olivat tämän
arvonrouvan kohottaneet niin mahdikkaaseen asemaan; hän ei ollut
erittäin ylhäissukuinen, ei liioin rikas, hienotapainen, henkevä
eikä syvämietteinen, mutta kaikista näistä ominaisuuksista hänellä
kuitenkin oli hiukkasen joka lajia. Yksityiselämässään hän oli
mahdollisimman mukaan noudattanut terveitä periaatteita, ja hänellä
oli tarpeeksi itsetuntoa, jotta ei koskaan käynyt tyrkyttäytymään
paljonvaativaisten pariin.

Tämän pidättyväisyyden takia yleinen mielipide oli nostanut
hänet johtavaan asemaan seuraelämässä. Hänellä oli sangen laaja
tuttavapiiri, hän oli selvillä kaikista maalaisaateliston
kihlauksista, naimakaupoista ja sukulaisuussuhteista, hän oli
ensimmäisten joukossa pääkaupungin hienoston vieraskutsulistoilla
ja vietti leskeksi jouduttuaan itse jokseenkin vaatimatonta
elämää, jota sentään sulosti sulkahattuinen palvelija ja kaksi
lihavaa vaunuhevosta. Rouva von Baldereck oli siis kaikin puolin
mallikelpoinen vallasnainen, ja hän osasi arvostella henkilöitä ja
tapahtumia tarkoin ylhäisön ennakkoluulojen mukaisesti; siksipä
hänen arvosteluaan aina kuuttiinkin hartaalla mielenkiinnolla. Että
hän sen lisäksi oli jokseenkin hyväluontoinen henkilö, sitä ei sama
ylhäisö arvatenkaan arvioinut yhtä mainehikkaaksi ominaisuudeksi
kuin se vanha tuomion enkeli, joka taivaassa pitää kirjaa ihmisten
hyvistä ja pahoista teoista ja joka sivumennen sanoen taivaallista
liiketointansa harjoittaessaan ei kirjoita pääkirjansa yläreunaan
maallisia nimityksiä "vastattavaa" ja "vastaavaa", vaan "lampaat"
ja "vuohet" ja vie lampaat tulopuolelle ja vuohet työntää menojen
sivulle. -- Rouva von Baldereckillä oli nuori tytär, joka lupasi
kehittyä hyvin hänen itsensä näköiseksi, ja hänellä oli asuttavana
erään talon ensi kerroksessa sarja isoja huoneita, joissa vuosien
mittaan esitettiin draamallisia kuvaelmia ja eläviä kuvia. ["Tableaux
vivants", mykkiä kuvaelmia, joissa esiintyjät puvuillaan muodostavat
jonkin tunnetun lauseen yksityiset sanat tahi sanan eri kirjaimet.
Siis ei tässä tarkoiteta mitään kinematograafiesityksiä, jollaisia
1830-luvulla ei tunnettukaan.]

Tämä vaikutusvaltainen rouva istui juuri ja piti tärkeätä
neuvottelua ompelijattarensa kanssa, pohtien kuinka syvä kaulantien
uurroksen piti olla, jotta hänen tyttärensä moitteeton povi
esiytyisi parhaassa valossa, silti herättämättä yleistä pahennusta
alkavilla tanssitunneilla, kun palvelija ilmoitti hänen lemmikkinsä
Finkin tulleen tervehdyskäynnille. Kiireesti jalo rouva työnsi
tyttärensä, ompelijattaren ja puolivalmiit puvut syrjään ja ilmestyi
vastaanottohuoneeseen hyväluontoisena kuin ainakin perheenemäntä,
joka tietää, ettei nuorten kavaljeerien harras palvonta enää
paljonkaan kohdistu hänen persoonallisiin suloihinsa.

Puheltuaan johdannoksi viimeisestä iltaseurasta ja kreivitär Pontakin
pitkistä irtokiharoista sanoi Fink, potkien samalla jakkaraa, jota
päällysti talon neidin koruompelema nukkainen villakoiran kuva:
"Olen suorittanut teidän minulle uskoman tehtävän, arvoisa lady, ja
hankkinut teille ainakin kolme herraa."

"Keitä ne ovat?" kysyi talon rouva jännitettynä, unohtaen
koruommellun villakoiran kärsimykset ja vetäen tuolinsa lähemmäksi
uskottua perheenystävää.

"Ensiksikin luutnantti von Zernitz", sanoi Fink.

"Hän on hyvä saalis", huudahti armollinen rouva ilahtuneena, sillä
luutnantti oli henkevän upseerin maineessa, hän kun näet sepitti
sieviä runonpätkiä neitosten muistikirjoihin, oli verraton keksimään
elävien kuvien aiheita, ja epäiltiinpä hänen kerran kirjoittaneen
jonkinlaisen novellinkin johonkin muistikirjaan. "Herra von Zernitz
on perin miellyttävä seuramies."

"Niin kyllä", sanoi Fink, "mutta portviiniä hän ei pysty kestämään.
Toinen on herra von Tönnchen."

"Tönnchenit ovat vanhaa sukua", huomautti rouva; mutta lisäsi sitten
hiukan hätäisesti: "eikö hän ole jokseenkin hurjatapainen?"

"Herra varjelkoon!" sanoi Fink; "hänen perheessään on aina eletty
varmojen periaatteiden mukaan; hän ei ole lainkaan hurja, vaikka
hänellä on se ominaisuus, että välistä saa toiset hurjiksi."

"Entä kolmas?" tiedusti rouva.

"Kolmas", sanoi Fink, "on eräs herra Wohlfart."

"Wohlfart?" toisti armollinen rouva oudoksuen ja katsahti
levottomasti vieraaseensa; "sen nimistä perhettä en tunne."

"Se on hyvinkin mahdollista", vastasi Fink kylmäverisesti; "on siksi
paljon ihmisiä, joilla on joko liiankin hyvin tunnettu tai liian
vähän tunnettu nimi, ettei kaikista voikaan olla selvillä. Herra
Wohlfart tuli tänne jokunen vuosi sitten maaseudulta oppiakseen omien
havaintojensa perusteella kauppatoimen salaisuuksia. Hän työskentelee
kauppias Schröterin konttorissa, aivan niinkuin minä itsekin."

"Mutta, rakas Fink!" huudahti vallasrouva nuhtelevasti.

Fink ei siitä häiriytynyt, vaan heittäytyi takakenoon nojatuolissaan
ja rupesi tutkistelemaan katon koristemaalauksia. "Herra Wohlfart
on sangen merkillinen ja mielenkiintoinen veitikka. Hänen
elämänkohtalonsa vaatii aivan erityisen selityksensä. Itsessään
hän on vaatimattomin ja kunnollisin nuorukainen mitä koskaan olen
tuntenut, ja kotoisin eräästä tämän maakunnan syrjäisimmästä
sopukasta, missä hänen isä vainajansa oli jossain virassa. Mutta
hänen syntymäänsä ja elämänkohtaloaan verhoo salaperäisyys, josta hän
ei edes itsekään tiedä vielä mitään."

"No mutta älkäähän, herra von Fink!" huudahti talonrouva perin
uteliaana.

Fink kurkisteli edelleen innokkaasti kattomaalauksen kiemuroita ja
jatkoi häiriytymättä: "Hänestä on juuri äskettäin tullut suuren
maa-alueen omistaja Amerikassa, kauppakirjat ovat käyneet minun
käsieni lävitse, ja meidän kesken sanoen hänellä ei ole itsellään
aavistustakaan omistusoikeudestaan, jonka täytyy toistaiseksi
edelleenkin pysyä häneltä salassa. -- Tunsitteko te aikoinanne
suurherttua vainajata, täällä lähellä päin?" Fink viittasi
merkitsevästi kädellään johonkin umpimähkäiseen ilmansuuntaan.

"En -- mitä hänestä?" sanoi armollinen rouva ylen uteliaana.

"Olen kuullut joidenkin väittävän", jatkoi Fink salamyhkäisesti
tarinaansa, "että Anton Wohlfart on aivan hänen näköisensä. Mitä
teille nyt sanon, on muuten meidänkeskinen salaisuus; ystäväni
on vallan tietämätön kaikista noista suhteista, jotka kuitenkin
mahdollisesti voivat ratkaista koko hänen tulevaisuutensa. Tunnettua
on vain se tosiasia, että keisari vainaja viimeisellä matkallaan
maakunnassa viivähti Ostraussa ja piti paikkakunnan pastorin kanssa
hyvän aikaa hiljaista ja tärkeätä keskustelua."

Viime väite oli pääasiassa todenperäinen, sillä Anton oli kertonut
jotain sellaista äskettäin jokeylle lapsuudenmuistona. Hän oli
vielä lisännyt, että hänen kotikaupunkinsa pastori oli viimeisessä
suuressa sodassa toiminut sotapappina, ja että keisari oli häneltä
kysynyt: "Oletteko palvellut sotaväessä?" ja hetken perästä: "Missä
armeijaosastossa?"

Fink ei pitänyt tarpeellisena selostaa tuota pikkutapausta niin
seikkaperäisesti. Mutta rouva von Baldereckin olivat nämä petolliset
viittailut saattaneet siksi uteliaaseen sieluntilaan, että hän sanoi
kernaasti vastaanottavansa herra Wohlfartin talonsa vieraaksi.

"Ja vielä muuan pyyntö", sanoi Fink ja nousi tuolistaan; "mitä nyt
olen teille kertonut ystävästäni, kaikkein laupiain hengetär" --
laupias hengetär painoi yli seitsemän leiviskää -- "sen antakaa pysyä
meidänkeskisenä salaisuutena. Teidän arkatuntoisuudellenne rohkenin
uskoa, mitä vieraasta suusta kuullessani pitäisin loukkauksena
sekä itseäni että herra Wohlfartia kohtaan." Hän lausui tuon nimen
niin ivallisesti että kunnon rouva rupesi epäilemään, että tuon
salaperäisen, kauppakonttorissa piileskelevän herran täytyi olla
jokin Aleuttien tai Kurili-saarten prinssi tai jokin muu erinomainen
arvohenkilö.

"Mutta kuinka minun pitää", hän kysyi hyvästellessä, "esittää tuo
herra tuttavillemme?"

"Ainoastaan minun parhaana ystävänäni. Minä menen hänestä joka
suhteessa takuuseen ja olen vakuutettu siitä, että seurapiirimme itse
niittää suurimman voiton, kun se ottaa tuon herran avosylin vastaan."

Kadulle tultuaan Fink mutisi itsekseen sangen ilkeämielisesti: "Tuo
eukkopaha naukkasi kuin lihava lahna minun syöttini ja sukelsi
takapuoltaan myöten valheisiini. Pelkkänä rehellisten ihmisten
lapsena tuo poika parka olisi saanut heidän puoleltaan vain
halveksimista osakseen. Nyt he kuvittelevat tietävänsä että jokin
vieras ruhtinas, jollaisen edessä he kunniakseen matelisivat, seuraa
pojan kohtaloa mielenkiinnolla. Nyt he tulevat hänelle osottamaan
kohteliaisuutta, joka varmastikin hurmaa pienokaisen. Enpä olisi
uskonut, että tuosta Long Islandin rannalla olevasta hiekkakuopasta
ja sillä olevasta linnustushökkelistä olisi ikinä tullut minulle
sellaista hupia."

Finkin sirottelema siemen oli langennut otolliseen maaperään.
Älykkäänä naisena oli rouva von Baldereckilla tanssituntien ohella
omia pieniä yksityisetujakin valvottavana. Olihan hän ennen kaikkea
äiti, ja tässä ominaisuudessa hän oli tähdännyt haukankatseensa
ei sen vähempään sulhaskokelaaseen kuin Finkiin itseensä. Hänen
tyttärensä oli viisitoistavuotias, ja Finkillä oli kaikki ne
hyvät avut, jotka äidin mielestä tarvittiin takaamaan hänen
tyttärensä vastaisen onnen. Pitkästä kokemuksestaan hän tiesi,
että tuollaiset tanssitunnit tarjosivat erinomaista tilaisuutta
aivan nuorille neitosille näyttämään sulonsa ja hyvät avunsa
parhaassa valossa kokeneille ja hiukan jo veltostuneille herroille;
päävaikeutena vain oli saada sellaisia herroja mukaan moisiin
viattomiin huvitilaisuuksiin. Hellän äidin sydäntä oli kiusannut
se aivan luonnollinen pelko, ettei Finkilläkään olisi halua ottaa
osaa tanssitunteihin; mutta hänen suureksi hämmästyksekseen tämä
nuori herra oli jokseenkin kaunopuheisesti vakuuttanut, että hän
halusta tanssi vaikka koko talven hänen talossaan, olipa hän
asettanut nimenomaiseksi ehdoksi, että neiti Eugenie ottaisi hänet
enimmän suosituksi tanssitoverikseen. Ja juuri tästä syystä oli
voitonriemuisella äidillä ollutkin niin suurta huolta tyttärensä
tanssipuvuista, kun Fink saapui suosittamaan hänelle Antonia. Ehkäpä
rouva von Baldereck olisi ilman noita salamyhkäisiä viittailujakin
antanut perään ja hyväksynyt tuon konttoriorjan tanssitunneilleen,
mutta joka tapauksessa ne olivat hänelle tervetulleet. Tosin Finkin
olemus ja puhetapa olivat aina sellaiset, ettei häneen koskaan voinut
oikein turvallisesti luottaa; mutta kelpo rouvan äidinrakkaus oli
kyllin voimakas voittamaan hänessä syntyneet hienoset epäilyt. Hän
kiiruhti tuttaviin perheisiin kertomaan, mitä lupaavia herroja oli
tiedossa tanssituntien kavaljeereiksi, eikä hän tällöin tietenkään
unohtanut koristella salamyhkäisin viittauksin herra Wohlfartin
merkillistä elämänkohtaloa. Kun sekin vähä, mitä hän siitä tiesi
tai suvaitsi kertoa, sai tukea kahden hyvintunnetun ja luotettavan
herran yhtä salamyhkäisistä viittailuista, juurtui kertojattareen
itseensä ja hänen kuulijoihinsa varmaksi vakaumukseksi usko tarinan
todenperäisyyteen. Niinpä kävikin ylhäisessä seuramaailmassa jo
muutaman päivän kuluttua hälinä ja kuiskailu, että rouva von
Baldereckin tanssikurssiin tuli ottamaan osaa eräs porvarillinen
herra, jota suunnattomat rikkaudet odottivat ja jolle Venäjän keisari
oli Amerikassa ostanut äärettömiä maa-alueita.

       *       *       *       *       *

Moniaita päiviä myöhemmin Fink johdatti Antonin armollisen rouvan
perheeseen, ja oli sankarimme tällöin puettu uuden uutukaiseen
hännystakkiin ja moitteettomiin kiiltohansikkaihin -- poloinen
uhrilammas, jonka sielunrauhaa salaperäiset voimat uhkasivat käydä
tuhoamaan. Ne vaanivat häntä vastassa armollisen rouvan eteisessä
ja portaissa, ja jo ulkokynnyksellä ne kävivät sellaisella vimmalla
Anton paran kimppuun, että hän tunsi henkensä läkähtyvän. Niitä
väijyi neliskulmaisessa kattolampussa, joka heilui eteisenkatosta,
ja työnsivät porraskaiteiden koloista kielensä esiin ilkeästi
irvistellen. Fink huomasi mielipahakseen, kuinka hänen uhrinsa
poskille lennähti ahdistuksen tuskallinen ruusunväri, ja hän supatti
hänelle äkäisesti korvaan: "Uskallappa vain käydä punaiseksi noiden
ihmisten edessä!" -- heitti sitten huolettomasti päällystakkinsa
vastaanrientävän palvelijan käsivarrelle ja saattoi ystävänsä
armollisen rouvan kasvojen eteen. Vallasrouva todella olikin,
kuten Fink oli ennustanut, sulaa suopeutta sankariamme kohtaan.
Uteliaasti ja tuntien jonkinlaista inhimillistä osanottoa hän katseli
sievännäköistä ujoa nuorukaista, joka niin vilpittömin kasvoin
seisoi hänen edessään ja näytti ylen taipuvaiselta alistumaan hänen
lumoihinsa.

Anton sanoi syvään kumartaen: "Ainoastaan ystäväni mitä varmimmin
vakuutettua, että te, armollinen rouva, ette tule närkästymään,
olen rohjennut tulla persoonallisesti osottamaan teille syvää
kunnioitustani." Ja armollinen rouva hymyili laupiaasti -- tahi tuon
kelvottoman Finkin sanoja käyttääksemme: irvisteli niin vietävästi
-- ja vastasi: "Herra von Fink on antanut meille aihetta toivoa,
että teistä tulee tämän talven kuluessa säännöllinen vieras pieniin
tanssiharjoituksiimme."

Tällöin Anton ei voinut pidättyä punastumasta, näyttämästä ylen
onnelliselta ja vakuuttamasta: "Mielihalulla ottaisin niihin osaa,
jos vain voisin olla varma siitä, että muut vieraanne eivät tule
paheksumaan läsnäoloani."

Kun tämä synkeä epäilys oli innolla torjuttu, saapui neiti Eugenie
huoneeseen, Anton esiteltiin hänellekin ja sai osakseen sellaisen
nenäkkään niiauksen, jolla viisitoistavuotiaiden neitosten on tapana
tervehtiä vieraita herroja, ja poistui sitten neljännestunnin
kuluttua, aivan ihastuneena vallasperheen suopeuteen, saattajansa
kanssa talosta. Tuo viaton poika parka tarttui ylen tyytyväisenä
ystävänsä kainaloon ja vakuutti hänelle kadulle tultua: "Enpä olisi
uskonutkaan, että ylimysten kanssa on niin helppo seurustella."

Fink mutisi jotakin, jonka voi yhtä hyvin käsittää tuon väitteen
myöntämiseksi kuin kieltämiseksikin, ja sanoi sitten: "Ylipäätään
olen sinuun tyytyväinen, Anton. Uudesta hännystakistasi huolimatta
sinä istuit siellä kuin mikäkin alaston pikku enkeli läpikuultavassa
batistikoltissaan. Mutta tuo läpikuultavaisuus ei sinua puekaan
vallan kehnosti. Ainoastaan tuosta kirotusta punastumisesta sinun
täytyy tänä talvena vieraantua; kun leuan alla on musta kravatti,
niin se käy juuri päinsä, mutta valkean kaulaliinan kera se on
aivan sietämätöntä. Näytät silloin aivan joltakin kaatumatautiselta
lemmenjumalalta."

Rouva von Baldereckista sen sijaan salaperäisen nuorukaisen ujo
vaatimattomuus tuntui todella liikuttavalta, ja kun hänen tyttärensä
sanoi hänelle varman vakaumuksen rintaäänellä: "Fink on kerrassaan
toisenlainen mies ja miellyttää minua paljon paremmin", pudisti äiti
päätään ja virkkoi hymyillen: "Sitä sinä et vielä ymmärrä, lapseni;
tuon vieraan herran käytöksessä ja eleissä on aatelia ja luonnollista
suloa, joka on kerrassaan hurmaava."

       *       *       *       *       *

Se suuri päivä, jolloin tanssikoulu piti juhlallisesti avattaman, oli
vihdoinkin koittanut. Nopeasti Anton konttoriajan päätyttyä pukeusi
juhlatamineihinsa ja kävi sitten Finkin huoneeseen tätä noutamaan.
Suojelija tarkasteli arvostelevin katsein suojattinsa asua.
"Näytähän minulle nenäliinasi", hän sanoi lyhyesti. "Mitä, kirjava
silkkiliinako? Ettet häpeä! Tässä saat yhden omistani. Vala siihen
vähän hajuvettä. Entä missä ovat hansikkaasi?"

Tällaisin opettavin puhein hän saattoi ystävänsä paroonittaren
juhlallisesti valaistuun taloon.

Antonin astuessa takarakennuksen portaita alas avautui herra Jordanin
ovi, ja herra Specht kurotti pitkän kaulansa siitä tähystelläkseen
menijöitä mitä kalva vimman uteliaisuuden vaivaamana.

"Menee se kun meneekin!" huusi hän sitten olkansa yli huoneeseen.
"Tämähän on aivan kuulumatonta. Mitään sellaista ei ole tapahtunut
maailman luomisesta lähtien. Siellähän on koolla pelkkiä aatelisia.
Syntyypä tästä kaunis keitos."

"No, entä mikä on mennessä, koskapa hänet kerran on kutsuttu?"
virkkoi hyväluontoinen herra Jordan vastaukseksi toverin
hirmustuneisiin huudahduksiin. Eikä kukaan muukaan voinut panna
vastaan; ainoastaan herra Pix ärähti sohvasta tuikeasti: "Mutta minun
mieleeni ei lainkaan ole, että hän vastaanottaa sellaisen kutsun.
Hän kuulun konttoriimme eikä minnekään muualle. Mitään hyvää hän ei
ainakaan opi noiden isoisten herrastelijoiden parissa. Korkeintaan
työntämään lasipalasen silmännurkkaansa ja makostelemaan neitosia, ja
sekään ei vielä ole pahinta."

"Tuollaisissa tanssiseuroissa kuulutaan pidettävän kummaa elämää",
tiesi Specht kertoa. "Kaikenlaista rivoilua, rakkausjuttuja ja
kaksintaisteluja jok'ainut jumalanpäivä. Saattepa nähdä hänen jonakin
aamuna lähtevän ulos pistoolipari kainalossa, ja miten hänet sitten
kotiin tuodaan, sitä en mene sanomaankaan. Ei vain omilla jaloillaan,
se on varma!"

"Taaskin hullutuksia", vastasi Pix ärtyneesti. "Ei siellä riidellä
sen pahemmin kuin muuallakaan, tiedän mä."

"Ja ranskaakin hänen täytyy siellä solkata", jatkoi Specht
häiriytymättä.

"Ja miksi ei ryssääkin?" tokasi Pix.

Tästä aiheutui herrain Pixin ja Spechtin kesken kiivas kina sen
tärkeän seikan johdosta, millä kielellä rouva von Baldereckin
salongissa ajatuksia mahdettiin tulkita. Mutta siitä olivat
kaikki toverit yksimielisiä, että osanotto tamssitunteihin
tiesi Wohlfartille sanomatonta turmiota ja koko inhimilliselle
yhteiskuntajärjestykselle pahaa häiriötä.

       *       *       *       *       *

"Hän on mennyt sinne!" huudahti täti, palatessaan palvelijan
saattamana eräästä kokouksesta.

"Se on taaskin hänen ystävänsä Finkin vehkeitä", huomautti
talonisäntä.

Sabine loi silmänsä sylissään olevaan käsityöhön.

"Minulle on mieleen", hän sanoi vihdoin, "että Fink käyttää
vaikutusvaltaansa tuottaakseen ystävälleen hupia. Hän ei itse tanssi
mielellään, ja osanotto tuohon tanssiseuraan on hänelle pikemminkin
persoonallinen uhraus kuin mikään ilon aihe." Veli katsahti
tutkivasti sisareensa ja nyökkäsi hänelle sanattomasti. "Ja kuinka
mielelläni suonkaan Wohlfartille sen edun, että hän joutuu ihmisten
seuraan! Hän on enemmän kotona kuin ketkään toiset herrat. Melkein
joka ilta maatapannessani näen lampun paistavan hänen huoneestaan.
Toisilla on täällä sukulaisia tai hyviä ystäviä, ainoastaan hän on
aivan yksin, hänellä ei ole muita tuttavia kuin mitä tässä talossa
asuu. Sellainen elämä käy tukalaksi koko vuoden mittaan."

"Hän on tähän asti kestänyt sen kunnollisesti", sanoi johtaja;
"saammehan nähdä, kuinka kauan sitä jatkuu."

"Mutta kuinka on mahdollista, että hän juuri tuohon seuraan..."
huudahti täti. "Ajatelkaahan toki, että tuo rouva von Baldereck..."

Sabine naputti sormustimellaan pöydänlevyyn. "Fink on häntä
suosittanut heille", hän sanoi, "ja minusta se oli kiltisti tehty
hänen puoleltaan. Siitä kiitokseksi hänen pitää huomenna saada
päivälliseksi mieliruokaansa, rypistelköön herra veljeni otsaansa
kuinka paljon tahtoo."

"Siis kinkkua viinikastikkeen kera", huudahti täti. "Mutta
ajatelkaahan, kuinka Wohlfart voisi viihtyä siellä kaikkien noiden
vormuherrojen parissa? Ja kuinka hän selviytyy kaikista noista
hienoista elostelijoista? Eihän hän voi elää heidän tavallaan. Siihen
tarvitaan vähintäin paksu kukkaro."

"Antakaamme hänen itsensä huolehtia siitä", sanoi Sabine hilpeästi.
"Meidän ei sentakia tarvitse hankkia itsellemme harmaita karvoja."

       *       *       *       *       *

"Hän on mennyt", virkkoi Karl illalla isälleen. "Pienet
kiiltonahkakengät hänellä oli jalassa, minä kävin itse ne noutamassa.
Herra Fink kielsi hänen vetämästä muunlaisia kenkiä jalkaansa. Ja
uusi hattu, ja kaikki uuden uutukaista kiireestä kantapäihin asti.
Sellaiselta siis pitää näyttää, kun menee tanssimaan ylhäisten
kanssa."

"Sinäkin kai tahtoisit mielelläsi mennä tanssimaan?" kysyi isä.

"Enkä", sanoi Karl; "mutta kernaasti tahtoisin kerran nähdä, miten
tuollaisissa tansseissa eletään."

"Katsele 'Sinisen kuun' ravintolan tanssisaliin tässä lähellä, siellä
näet samanlaista jytkytystä joka sunnuntai. Ei se käy toisella tapaa
ylhäistenkään saleissa, paitsi että siellä on herroilla hansikkaat
käsissä ja että he pitelevät tanssitettaviaan vähän varovaisemmin
vyötäröiltä."

"No, huomenna mahtaa hänen vaatteissaan olla viljalta tomua minun
harjattavakseni", sanoi Karl.

"Tomuista huvittelua se tosiaan onkin", nyökkäsi jättiläinen. "Siinä
pyörähdellään ympäri, siinä hypitään, käännytään ensin toiselle
puolelle, sitten toiselle ja laukataan taas eteenpäin. Jokainen
koettaa kohottaa itsensä ylös lattiasta, mikä on mahdotonta. Sitten
hiostutaan, ryypätään lasi punssia tai parikin, ja lopuksi tanssitaan
suukkospoloneesi. Jos tahtoo päästä naimisiin, niin on tuo urakka
tarpeen. Mutta niin pitkälle sinä et ole vielä ehtinyt, saat vielä
odottaa monet vuodet."

"Mutta eihän herra Wohlfartkaan ole niin pitkällä", vastasi Karl.
"Olisipa tosiaan kaunis juttu, jos hän huomenna naisi jonkun ylhäisen
neidin, jolla on pari harmaita vaunuhevosia ja niillä hopeasilaiset
valjaat!"

"Niin, sitä seikkaa ei käy auttaminen", sanoi isä päätään
pudistellen; "tanssilla se alkaa, häihin se loppuu. Niin ohraisesti
kävi minullekin."

"Sitäpä olisin tahtonut olla näkemässä", tokasi Karl. "Ohoo";
huudahti jättiläinen, "olen sitä minäkin aikanani pyörinyt kuin
mikäkin hyrrä, valssia, hyppyvalssia, ryssänvalssia ja mitä hyvänsä,
ja vaarinpolskassa minulla ei ollut vertaistani."

Karl silmäili isäänsä epäluuloisesti. "Niin, usko pois", jatkoi isä
muistojensa lämmittämänä, "kun alla on tukeva permanto ja mukana
hyviä tovereita, niin on se koko mieluista työtä. -- Kerran oli
porvarisyhdistyksellä isot tanssiaiset, minutkin sinne kutsuttiin ja
tämä meidän Wilhelm, joka silloin vielä oli heiveröinen pojankelttu.
Muistan sen päivän kuin olisi se ollut vasta tänään, minulla oli
ylläni kiiltonappinen sininen takki, ja minä seisoin keskellä salia
ja katselin muuta joukkoa, joka pyöri ympärilläni. Silloin iski
silmäni äitiisi -- ah, mikä sievä pikku olento hän olikaan, istui
seinävierellä kuin mikäkin nukke; hänen rinnallaan istui hänen
isäpappansa, lukkoseppä. 'Hyvää iltaa, Hans', luikkasi lukkoseppä
minulle, 'oletkos sinäkin täällä?'"

"'Siltäpä näyttää, kuoma', minä vastasin ja kävin lähemmäksi, ja
mitä pitempään tuota nukkea silmäilin, sitä enemmän hän oli mieleeni.
'Tämä on tyttäreni', sanoi lukkoseppä, 'etkös enää tyttöriepua
muistakaan? Hän on ollut kaksi vuotta maalla tätinsä luona'. --
'Kuinka sieväksi hän on tullutkaan!' minä sanoin, 'niinhän hän on
pyöreä ja hoikkanen kuin olisi sorvattu.' Pikkuruinen kävi aivan
punaiseksi ja minäkin aloin syttyä tuleen 'No, mitäpäs siinä
haikailet', sanoi lukkoseppä, 'jos tahdot tanssia hänen kanssaan,
niin käy kiinni! Älä vain pusertele häntä liian kovasti'. --
'Hienosestaan vain', minä sanoin ja vein tyttösen tanssiin. Kyllä me
mahdoimme näyttää toistemme vastakohdilta, tuo ruusunnuppu ja minä,
ja arvelenpa ihmisten nauraneen meille."

"Sitä sinun ei olisi pitänyt sietää", huudahti Karl, joka oli
istahtanut isäänsä vastapäätä ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

"Eivät ne sillä mitään pahaa tarkoittaneet", sanoi isä leppyisästi,
"ja äitisi myönsikin minulle ensimmäisten tanssien jälkeen, ettei
hän yhtään välittänyt vaikka toiset nauroivatkin. Niin, ja hän
sitten sanoi, että minun kanssani kävi hyvästi tanssiminen. Tietysti
minä tanssin hänen kanssaan koko illan, yksinomaan hänen kanssaan.
Ja viimeisen tanssin jälkeen yritti vielä tulla riitaakin minun
ja Wilhelmin kesken; sillä nähdessään minun aina tanssivan saman
tytön kanssa tahtoi hänkin saada vuoronsa, ja nähdessään että minä
tyttöstä mielistelin ja pyörin hänen ympärillään, raavin jalkaa ja
pörrötin tukkaani ja ostinpa pihalla kukkaismyyjättäreltä kimpun
hänelle ja toisen itselleni, lähti Wilhelmkin ottamaan kaksi kimppua
ja alkoi sitten kotkottaa tytön korviin kuin ukkoteiri, kunnes
viimein nykäisin hänet syrjään ja sanoin hänelle: 'Kuuleppas,
Wilhelm, jokaiseen vankkuriin ja jokaiseen tynnöriin ja laatikkoon,
jolle olen käteni laskenut, saat sinäkin laskea kätesi, mutta tähän
lukkosepän tyttäreen älä ryhdy!' -- 'Ka, miksikä en?' hän kysyi.
'Siksi', minä sanoin, 'että me olemme ystävykset, Wilhelm, enkä
tahtoisi käydä sinua pelmuuttamaan tässä kaikkien ihmisten nähden.'
-- 'Tiedätkös mitä', hän sanoi, 'taidatpa olla mustankipeä.' Silloin
älysin itsekin, mitenkä minun laitani oli. Siitä päivästä lahtien
olin pihkaantunut. Saat sinäkin kerran kokea, minkälaiseksi se
ihmisen tekee. Siitä käy rauhattomaksi, ja kaikki asiat alkaa mennä
rempalleen, ja veri tulistuu, ja tekee mieli laulaa, kirjeitäkin
silloin mies riittailee ja ostaa itselleen uuden takin. Niin käy
jokaiselle, ja sain sitä minäkin kokea. Kuusi viikkoa kesti sellaista
menoa, ja sitten tuli häät. Ja ukkovaarisi piti päälle, että kaikki
lastaajat kutsuttiin niihin vieraiksi. Ja aattoiltana me lastaajat
tanssimme keskenämme keilakatriljin, ja minä olin keilakuningas.
Kylläpä silloin koko talo tärähteli, mutta muuta vahinkoa ei toki
tapahtunut kuin että kattokruunu putosi alas ja särkyi."

"Vie sun tulimmainen!" huudahti Karl, "sitäpä iloa minunkin olisi
pitänyt olla näkemässä. Vahinko etten ollut mukana."

"Sinä törkeäsuinen peukaloinen", torui isä, "kuinka sinä olisit
voinut olla mukana, eihän sinua silloin vielä edes ajateltu olevaksi.
Ei tietenkään, kaikkihan oli vasta valmistelua sinun maailmaan
tullaksesi."

"Kunhan Wohlfart ei vain tulisi liian myöhään kotia", sanoi Karl,
"sitä herra Schröter ei voi suvaita."

       *       *       *       *       *

Tällävälin avasi palvelija pariovet rouva von Baldereckin salonkiin,
ja Fink ja Anton näkivät vastassaan jonon kirkkaasti valaistuja
huoneita, joissa liikkui suuri joukko komeapukuisia vallasnaisia
ja hienoja herroja teetä juoden, soristen ja siipiään lyöden.
Nuorten neitosten äidit ja omaiset oli kutsuttu mukaan avajaisiin.
Fink supatti vielä kerran ystävänsä korvaan: "Koeta olla vain
niin häpeemätön kuin osaat, muuta sinun ei tarvitse", -- ja vei
vastaanhangottelemattoman uhrinsa talon emännän eteen.

Anton sai suosiollisen vastaanoton, teki syvän kumarruksen eikä
hädissään huomannut, kuinka koko seurueen silmät olivat todella
hävyttömän uteliaina kiinnittyneet häneen. "Minä esittelen teidät
kreivitär Pontakille", sanoi ystävällinen emäntä ja vei turvattinsa
-- joka haukkoi henkeään -- erään iältään epämääräisen, pitkän
ja luisevan rouvan jalkojen juureen, jolla oli arvosijansa
jonkinlaisella korokkeella ja ympärillään hoviseurue. "Betty rakas,
tässä on herra Wohlfart." Anton ennätti tuona tuskanhetkenä panna
merkille, että rakkaalla Bettyllä oli pitkä pergamenttinenä, sangen
vähän huulia ja kerrassaan luotaantorjuvat kasvonpiirteet; hän
tunsi kahden terävän, katseen pistelevän hänen kasvojaan kuin parin
linnunnokkia, ja hän kumarsi päänsä syvään puolittain tervehdykseksi,
puolittain kiinnijoutuneen sotavangin alistumismerkiksi. Kreivitär
istui jäykkänä kuin kynttilä tervehtimismenojen ajan ja kysyi
ylhäisen välinpitämättömästi: "Oletteko herra von Finkin ystävä?"

"Kuten suvaitsette, armollinen kreivitär", sopersi sankarimme.

"Te olette vast'ikään tullut pääkaupunkiin, eikö niin?" jatkoi arvon
rouva kuulusteluaan. Kaikki keskustelu lähettyvillä taukosi, ja
enemmän kuin kaksikymmentä silmää kävi pistelemään Anton parkaa.

"Olen täällä ollut jo moniaita vuosia", tämä vastasi. "Olette
kukaties ulkomaalainen?" jatkoi rakas Betty miellyttävää keskustelua.

"Olen syntynyt ja kasvanut tässä maakunnassa."

"Vai niin?" kuului jäätävä huomautus vallasnaisen ohuilta huulilta.
"Ja missä sitten?"

"Ostraussa," vastasi Anton, kohottaen päänsä nopeasti pystyyn.
Kuulustelu rupesi häntä vaivaamaan, vaikkei hän itsekään tiennyt
minkävuoksi, ja hänen ujoutensa vaihtui yltyvään äkeyteen.

"Ystäväni, ylevä herratar, on puolittain slaavilainen", sanoi Fink,
joka oikeaan aikaan ennätti väliin, "vaikkapa hän itse paneekin
kiihkeästi vastaan, jos hänen saksalaista syntyperäänsä kuka epäilee.
Siksipä hänellä onkin toivo kehittyä kerran kunnon englantilaiseksi.
Tänä silmänräpäyksenä hänen mielihalunsa on sama kuin minunkin: että
löytäisimme armon teidän kasvojenne edessä. Minä suositan hänet
teidän lempeämielisyytenne esineeksi; olette juuri antanut loistavan
todisteen kyvystänne tutkia vieraitten ihmisten luonnonlaatua;
suvaitkaa nyt näyttää ystävälleni sitä luonteenne puolta, jota
me kaikki teissä niin ihailemme: lempeää sääliänne toisten
vajavaisuuksille." -- Muut naiset hymyilivät, jotkut herroista
kääntyivät poispäin salatakseen naurunsa, ja rakas Betty istui
höyhenet pörhössä kuin petolinnulla, jolta vielä isompi petolintu on
karkoittanut saaliin.

Anton kiirehti pelastautumaan tästä pelottavasta piiristä, pääsi
pujahtamaan syrjäiseen nurkkaan ja ajatteli saavuttaa mielenrauhansa
katselemalla levollisesti lattialla liikkuvaa seuraa. Silloin iski
batistihuivi häntä keveästi käsivarteen ja terhakka tytönääni kysyi:
"Herra Wohlfart, ettekö enää tunne vanhoja ystäviänne? Jo toisen
kerran saan ensiksi tervehtiä teitä."

Anton käännähti sukkelaan sivulle päin. Hänen edessään seisoi
korkeakasvuinen solakka tyttö, jolla oli vaalea tukka ja suuret
syvänsiniset silmät ja joka katseli häntä hymyillen kasvoihin.
Niin ilmeinen oli Antonin ihastus, että Lenore ei voinut pidättyä
nyökkäämästä hänelle ystävällisesti ja sanomasta: "Olen iloinen kun
tekin olette täällä. Herrat ovat kaikki minulle umpi outoja. Mutta
kuinka te olette tänne joutunut?"

Anton selitti tulonsa aiheen, mutta hänen oli vaikea saada sanoja
suustaan, niin hurmautunut hän oli nähdessään äkkiarvaamatta edessään
neitosen, joka vuosikausia oli -- itse siitä mitään tietämättä --
hallinnut yksinvaltiaana herrattarena hänen yliskamarissaan. Kuinka
tuo nuppu olikaan viime aikana kehkeytynyt isoksi, kauniiksi,
täyteläiseksi ruusuksi! Entä tuo lumivalkea puku ja tukassa
leijaileva seppele kukista, joiden vertaa ei oltu koskaan vielä
nähty! Kirkkaasti säteilivät silmät noista ihastuttavista kasvoista,
ja ryhti hänellä oli kuin ruhtinattarella.

Nopeasti olivat molemmat syventyneet innokkaaseen haasteluun;
kolmannen kerran he tosin vasta sattuivat yhteen, mutta heillä oli
toisilleen niin paljon kertomista, kuin olisivat he vuosikausia
eläneet yksissä.

"Me tanssimme tänään aivan niinkuin meitä haluttaa, emmekä välitä
yhtään tanssimestarista", sanoi neitonen viimein. "Se vasta onkin
minun mieleeni. -- Te ette saa tätä kauempaa puhella yksistään
minun kanssani, vaan käykää pitämään seuraa toisillekin naisille.
Minä menen nyt äitini pariin. Kun soitto alkaa, niin tulkaa minun
luokseni, minä esitän teidät äidilleni."

Hän nyökkäsi armollisesti nuorelle miehelle ja asteli
majesteetillisesti salin poikki liittyäkseen erääseen naisryhmään.

Nyt oli Anton karaistu kaikkia seuraelämän tarjoamia kammottavia
äkkiyllätyksiä vastaan, hänen hämminkinsä oli haihtunut, ja
miellyttävä viihdykkäisyyden tunne täytti hänen sielunsa. Mitä
mahtoivatkaan hänelle enää nuo vaaleapukuiset, kirjavanauhaiset
naishahmot, jotka hyppivät tai seisoivat hänen ympärillään? Hän
välitti niistä yhtä vähän kuin varpusparvesta tai kedonruohosta.
Hän etsi sukkelaan Finkin käsiinsä ja antoi tämän esitellä hänet
kymmenkunnalle herralle, saamatta muistiinsa ainoankaan nimeä. Sitten
hän pyysi Finkiä viipymättä esittelemään hänet joillekin nuorille
neitosillekin.

"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole",
vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä
kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa
kohtelua osaksesi."

"Se on minusta samantekevää", virkkoi Anton ystävänsä korvaan ja
puristaen tämän käsivartta, samalla kun hänet esitettiin neiti
Eugenielle.

Neiti olikin niin jäätävän kylmä Antonia kohtaan, kuin niin pitkän
laiminlyönnin perästä voi odottaa. Poika paralla oli täysi työ saada
tuimistuneelta neitoselta edes muutamakaan sanan vastaukseksi, ja
pian hän sai nähdä edessään tämän niskapalmikon, kun luutnantti von
Zernitz yhtyi seuraan.

Mutta tuokaan tappio ei häntä surettanut. Hänen lähellään istui rouva
von Baldereck valtansa kunniassa, vaarinottaen toisella silmällään
kokoutunutta seuraa, toisella tytärtään ja tuolla nimeä kaipaavalla
kuudennella aistilla, josta yölepakkojen sanotaan olevan kuuluisat,
herra von Finkiä. Nopeasti kävi Anton hänen eteensä ja pyysi tulla
esitellyksi eräälle ruusun väriselle olennolle, jolla oli ruskeassa
tukassaan hopeaisia ohrantähkiä.

"Tarkoitatte varmaankin kreivitär Laraa?" kysyi talon rouva

Tietysti kumarsi Anton myöntävästi -- Lara, tara tai bruttopaino,
se oli hänestä tässä hetkessä yhdentekevää. Kreivitär katsahti
häneen oudoksuen, mutta Anton alkoi haastella rattoisasti alkavan
tansssikauden iloista, salongin ihmeen sievästä koristelusta
ja Pariisin uuden talvipuutarhan ihanuudesta, johon hän oli
edellisenä päivänä tutustunut sanomalehdestä. Hän kuvaili sen
suihkulähteitä ja lasikupooleja ja kullattuja porraskaiteita ja
keinotekoisia kallioryhmiä troopillisine kasvineen ja kirjavine
salamantereineen niin tulisin värin, että pieni ruusunvärinen
kreivitär alkoi vähitellen sulaa ja rupesi itsekin vihdoin
kertomaan kahdesta salamanterista, jotka hän kerran oli nähnyt
kykkivän kivellä, ja kuinka hirveästi hän silloin oli säikähtänyt.
Vaikka hän olisi Antonille kertonut, että nuo sisiliskot olivat
istuneet kalliolla sääret ristissä allaan ja hörppineet olutta
kannellisista laseista, niin olisi se tämän mielestä ollut vallan
paikallaan ja varsin jokapäiväinen luonnonilmiö. Mutta juuri kun
hän yritti salamantereista siirtyä kaupungissa äskettäin pidettyyn
kurpitsinäyttelyyn, pamahti rumpu ja pärähtivät torvet, ja
ruusunvärinen hame ja hopeatähkät katosivat hänen silmiensä edestä
pohjattomaan kuiluun; hän kumarsi lyhyesti kesken puhettaan ja jätti
ällistyneen neitosen katselemaan suurin silmin hänen peräänsä.

Tuollapa seisoikin hänen kuningattarensa puhellen äitinsä kanssa,
jonka tytärtään paljon lyhytkasvuisempana täytyi kääntää päänsä
ylös hänen silmiinsä katsellakseen. Antonin sotainen uhma suli kuin
jääpala päivänpaisteessa, kun hän viivytellen astui paroonittaren
luo. Hän näki edessään samat hienot piirteet, saman sanomattoman
ylhäisen olemuksen, jotka hänen ensi näkemältään olivat täyttäneet
hänen mielensä kunnioittavalla hartaudella. Kuluneet vuodet eivät
olleet vähentäneet paroonittaren kauneutta, ja läheisyys yhä korotti
hänen persoonallista viehättäväisyyttään. Vallasrouvan kokenut
silmä keksi kohta Antonin aloittelijaksi seuraelämässä, sillä hän
osotti aivan liioittelevaa kunnioitusta, ja hattu, jota hän piteli
kainalossaan, oli ankarasta puserruksesta saanut silkkinukkansa aivan
pörröiseksi.

"Tämä on herra Wohlfart", sanoi Lenore, tehden suosittelevan eleen,
"sama herra, jonka takia sinä kerran toruit minua. Niin, herraseni,
teidät ensi kerran tavattuani sain äidiltä nuhteita, koska olin
pidätellyt teitä niin kauan puistossamme."

"Se tekee minut kovin onnettomaksi", vastasi Anton sanomattoman
kärsimyksen ilmeellä. "Ah, rouva paroonitar, ettepä voi aavistaakaan,
kuinka onnelliseksi armollisen neidin osanottavaisuus minut silloin
teki; minä olin matkalla vieraaseen maailmaan ja tuntematonta
tulevaisuutta kohti. Hänen ystävälliset sanansa antoivat minulle
rohkeutta. Ja usein ovat ne sen jälkeen yksinäisinä hetkinä
palanneet, muistiini hyvänä tulevaisuuden ennustuksena."

"Kuinka liikuttavasti te osaatte kertoa", huudahti Lenore ja katseli
hievahtamatta häneen.

Paroonitar kuunteli ihmeissään Antonin mielenpurkausta ja silmäili
tuntehikasta tanssijaa mielenkiinnolla, joka ei ollut aivan vapaa
lievästä mielipahastakaan. Mutta Lenore katkaisi Antonin alottaman
puhelun hänen äitinsä kanssa sanoen levottomasti: "Nyt jo alkavat,
meidänkin täytyy lähteä tanssimaan." Anton tarttui sormenpäillään
hänen kätöseensä ja vei hänet tanssivain piiriin.

"Hän tanssii siedettävästi, vaikka hiukan poroporvarillisesti",
murahti Fink puoliääneen, "mutta ryhtiä sillä pojalla on."

"Komea pari kerrassaan", huudahti rouva von Baldereck paroonitar von
Rothsattelin lähettyvillä, kun Anton ja Lenore pyörivät ohi.

"Lenore puhelee liiaksi tuon nuoren miehen kanssa", sanoi rouva von
Rothsattel miehelleen, joka samassa tuli hänen vierelleen.

"Nuoren miehen?" toisti vapaaherra. "Mikä nuori mies se on? En muista
koskaan nähneeni hänen kasvojaan."

"Hän on herra von Finkin seuralaisia, porvarillista sukua, ja hänellä
kuuluu olevan rikkaita sukulaisia Amerikassa tai Venäjällä. Minusta
hän ei ole sopiva seuratorveri Lenorelle tämän esiytyessä ensi kerran
seuraelämässä."

"No niin", vastasi parooni, "hänellä on terveen ja virkeän
nuorukaisen kasvot. Tällaisissa lapsellisissa leikeissä on sellainen
toveri aina parempi kuin tuollaiset ennenaikojaan vanhettuneet
vetelöitsijät, joita näen tuolla lattialla. Nuoremmat miehet
huvittavat itseään ja naisiaan, sen sijaan kuin Benno Tönnchen vain
silloin tuntee hupia, kun saa tytöt punastumaan tahi kun saa heidät
vieroitetuksi punastumasta. Lenore näyttää tänään mainiolta. Minä
lähden whistipöytääni, lähetä sana minulle, kun käsket vaunumme
portin eteen."

Anton ei onneksi toki kuullut, mitä hänestä ja hänen
tanssitoveristaan puhuttiin, ja vaikka ympärillä olisi käynyt
sellainen melu kuin kaupungin korkeimmasta kellotapulista
soitettaessa, ei hän sittekään olisi kuullut mitään. Hänestä oli
maapallo kutistunut pieneen kokoon, yhtä pieneksi kuin se piiri,
jossa hän naisensa kera pyöri; mitä sen ulkopuolella mahdollisesti
oli, oli pelkkää tyhjyyttä, pimeyttä ja kaaosta; vain se, jota hän
sai puristaa rintaansa vastaan, vallitsi kaikki hänen aistimensa.
Hän näki ja tajusi ainoastaan kauniin vaalean tukan, joka oli
niin lähellä hänen omaa päätänsä, että hän voi melkein koskettaa
huulillaan sen kutreja, neitosen lämpimän huounnan, joka siveli
hänen poskeaan, valkeata kätöstä verhoavan hansikkaan sanomattoman
lumovoiman, valkeasta puvusta nousevan hajuveden tuoksun, povella
keinuvan punaisen ruusun -- mistään muusta hänellä ei ollut
tietoakaan. Kun Lenore tanssinpyörteessä luottavaisesti salli
hänen käsivartensa kietoa oman solakan vartensa, kun hän iloisesti
katsahti hänen silmiinsä tahi hitaasti irroitti kätensä korjatakseen
rannerengastaan tai viedäkseen hetkeksi ihmeen soman nenäliinan
huulilleen, niin voiko ollakaan mitään suloisempaa katsella kuin
hänen sirot liikkeensä? Ja kuinka hurmaava oli hänen silmiensä
ystävällinen tervehdys tai hänen vieno hymynsä, kun Anton sanoi
jotakin, joka oli hänen mieleensä.

Ja sankarillamme oli onni todella miellyttää naistaan; tämä sanoi
hänelle, että hän osasi puhella hyvin ja että hän mielellään
kuunteli. Ah, samantekeväähän oli, mitä Anton puheli; hän olisi
voinut yhtä hyvin haastella hottentoteista tai Japanin keisarista,
menestys hänellä kuitenkin olisi ollut sama. Sillä ei hänen
tarinansa, vaan tapa, millä hän tarinoi, hänen silmiensä äänetön
palvonta, hänen äänensä värisevä sävy se tunkeutui kiehtovana
neitosen sieluun.

Rumpu taukosi tärähtelemästä, torvet vaikenivat pärrytyksestään,
maapallo hajosi valottomaksi kaaokseksi. "Vahinko!" huudahti Lenore,
kun soiton viimeinen sävel oli värissyt kuulumattomiin.

"Minä kiitä teitä tästä onnesta", sanoi Anton viedessään neidin hänen
paikalleen.

Kun hän sitten maleksi outojen ihmisten keskessä kuin ruoteliton
laiva aaltoilevalla merellä, kävi Fink hänen luokseen ja sanoi
hänelle: "Kuuleppas, sinä liukastelija, joko sinä olet täynnä makeata
viiniä tahi olet suuri juonikko. Mistä sinä tuon Rothsattelin perheen
tunnet? Ethän ole minulle sanallakaan maininnut siitä tuttavuudesta.
Tytönnypykällä on tosiaan siro vartalo ja klassilliset kasvot. Onko
hänellä ymmärrystäkin tarpeeksi?"

Antonin olisi tänä hetkenä tehnyt mieli sanoa ystävälleen, kuin
syvästi hän tätä halveksi. Noin raakasanaisen kysymyksen voi tehdä
vain perin turmeltunut ihminen.

"Ymmärrystäkö?" hän toisti ja loi Finkiin kuolettavaa vihaa uhkuvan
katseen; "ken sitä voi epäillä, häneltä puuttuu järkikultaa
itseltään."

"No, no" sanoi Fink kummissaan, "niin toivottomassa tilassa en
minä sentään ole. Minusta tuo tyttönen, tahi arvokkaammin sanoen,
tuo nuori neitonen näyttää sangen miellyttävältä, jopa sivistyneen
ihmisen kielellä ja totta puhuen tavattoman miellyttävältä; ja jollen
olisi kiinnitetty toisaalle, niin enpä tiedä vaikka minun olisi pakko
valita hänet sydämeni valtiattareksi. Mutta näin ollen minun täytyy
tyytyä ihailemaan häntä vain matkan päästä."

Fink ei ollut sentään niin kehno kuin miksi hän tekeytyi. Sanojaan
hän ei aina huolinut valita, mutta sydämensä pohjalla oli hänellä
oikea tunne ja uskollinen toveruushenki. Siksipä Anton tarttuikin
häntä käsivarteen, puristi sitä lujasti ja sanoi: "Oikeassa olet."

"Todellakin?" jatkoi Fink tavalliseen ivalliseen sävyynsä. "Kas
niin, sinä aloitat hyvästi; kernaammin istun ruutitynnörille palava
taulanpala kädessä kuin uskallan liittyä sinun ja sinun kainostelevan
olemuksesi pariin. Äläkä muuten unohda pyytää neiti Eugenietä
seuraavaan tanssiin; rukkaset sinä tosin saat, sillä hänet on jo
pyydetty toisaanne. Hyvin sinä muuten olet suoriutunut tähän asti,
jatka vain samaan tapaan, poikaseni."

Ja Anton jatkoikin ja teki opettajalleen kunniaa. Humaltunut hän
kyllä olikin, mutta paljon väkevämmästä juomasta kuin makeasta
viinistä. Musiikki, tanssin kiihotus ja iloinen puheensorina
ympärillä kohottivat hänen elämänintoaan; koko illan hän
tunsi itsensä perin varmaksi, jopa vallattomaksikin, ja pikku
hairahduksia lukuunottamatta hän käyttäytyi kuin mies, jolla on
joka päivä ympärillään palavia vahakynttilöitä ja notkeaselkäisiä
palvelijoita. Hän tuli huomatuksi, kaikille outona hänestä tuli
yleisön mielenkiinnon keskus. Hämäriä tarinoita hänen salaperäisistä
suhteistaan maan mahtaviin lensi salinnurkasta toiseen, missä vain
tanssivain neitosten äitejä istui seuraa tuomitsemassa. Aivan
epäilemätöntä oli, että tuollainen hilpeä ja huoleton elämänilo oli
seurausta vallan erikoisesta itsetunnosta ja varmuudesta. Anton sai
osakseen vanhempain naisten myötätunnon, jopa eräitten herrojenkin.

Ja vihdoin tuli kotiljongin vuoro. Oi sinä pisin ja merkillisin
kaikista tansseista! Puoleksi sinä olet leikkiä ja puoleksi tanssia
-- viehättävä silloin, kun pyörität yksityisiä pareja piirissä, vielä
viehättävämpi silloin, kun sallit niiden häiritsemättä ja vähän kuin
salakättä rupatella ja kuiskailla keskenään. Olemme kuulleet, että
nykyinen sukupolvi pitää sinua vanhettuneena ja poroporvarillisena.
Surkean häilyväinen vuosisata! Tiede ja valtiotaito eivät kykene
keksimään mitään uutta, joka tyydyttäisi niin monninaisia
ihmissuvun tarpeita kuin sinä. Lapsellisen mielen sinä voit asettaa
pyramiidiksi, voit kiertää sitä käärmeen koukeroihin, voit juoksuttaa
sitä sikinsokin ja ristiinrastiin ympäri salia, lähettää sen
tempaamaan vanhat herrat pelipöytiensä äärestä mukaan ylimääräisiin
kierroksiin, jättää ylenkatseellisesti kolme neljä neitosta istumaan
tuoleilleen, sitten yht'äkkiä kiehtoa uhrisi tanssiraivoon ja
sieppaamaan jonkin yksinäisen neitosen piiriin ja pyörittämään häntä
hurjasti, ympäri, kenenkään ihmisen voimatta vastustaa tenhovoimaasi.
Yhtä hyvin sinä tehoat ylväämpiinkin mieliin, jotka ovat täynnä joko
tunnetta tahi kunnianhimoa tai ilkeämielistä pahuutta ja ihmisvihaa.
Sinä annat jokaiselle miespuolelle vallan valita useamman kuin yhden
kerran mieleisensä naisen, sinä sallit jokaisen naisen antaa hienolla
tavalla ymmärtää, ketkä kaksi tai kolme läsnäolevista herroista
nauttivat hänen suurinta suosiotaan; sinä jakelet toimeliaille
kavaljeereille koreita nauhoja ja ritarimerkkejä ja kiinnität
satumaisia kukkaisköynnöksiä suosituimman naisen rintaan. Mutta
samalla sinä myöskin panet halveksitut herrat ravaamaan ympäri salia
hammasta purren ja tyytymään pelkkiin "seinäkoristeihin"; sinä annat
ilmi seuran lemmikit, mutta tuntemattomain ja epämieluisten sinä
annat tuntea yksinäisyytensä ja hyljätyn tilansa sitä surkeammin.
Kun sinä alat, käyvät äitien katseet huolestuneiksi ja tätien nenät
veitsenteräviksi. Sinä lapsellisen huoleton, hilpeä ja loputon
tanssi! Kuinka monet olet tehnytkään autuaiksi, kuinka monia
kyyneleitä olet aiheuttanut, kuinka monta kihlattua paria olet vienyt
yhteen, ja millaisia hornantuskia olet sytyttänyt mustasukkaisiin
sydämiin! Olet tottakin pölyttänyt ilmaan loppumattomia tomupilviä,
pilannut lukemattomat naishepenet aivan tuntemattomiksi ja haastanut
äreän vihan entisten ystävysten välille. Sellainen sinä olet ollut
kukoistusaikanasi, nuorison ilo ja ihastus, äitien jännityksellä
odotettu "suuri tilaisuus", lopen väsyneiden isäin pelko ja vavistus
ja ainoastaan pelimannien kauhistus.

Kun tämä monipuolinen tanssi läheni, pyrki Anton jälleen Lenoren
viereen ja pyysi tätä tanssiin.

"Tiesinhän että tulisitte minua pyytämään", sanoi neitonen
vilpittömästi. Anton nouti hänelle tuolin, asettui itse hänen
rinnalleen ja oli onnen autuas. Ja kun hänen vuoronsa tuli kutsua
joku vieras nainen kierrokseen, tarjota tälle jotakin keskelle
piiriä asetetusta vasusta, ja sitten käyden pyörimään ympäri hänen
kanssaan julisti hän koko maailman kuullen, että hänen sydämessään
ei ollut tilaa toiselle naiselle; hän nouti lahjan vasusta, vartoi
kunnes hänen "oma" naisensa oli palannut paikalleen ja ojensi sitten
hänelle punaisen nauharuusun. Se oli koko illan suurin tapaus heille
kummallekin.

Mitä sen jälkeen seurasi, oli vain sekavaa unennäköä. Hän näki
kuljeskelevansa Finkin käsikoukussa ympäri salia, kuuli haastelevansa
tämän ja toisten herrain kanssa kaikenlaista, laskevansa leikkiä ja
nauravansakin; hän muisti pokkuroineensa talon emännän edessä ja
mutisseensa kiitossanoja; kuvittelipa hän hämärästi, että palvelija
oli ojentanut hänelle päällystakin ja että hän itse oli kopeloinut
jotain taskustaan ja työntänyt sen miehen kouraan. Varjomaisia ja
epäselviä kaikki nuo vaikutelmat olivat. Yhden asian hän vain muisti
elävästi: valkean naisvaipan, jossa oli silkkinen huppukaulus ja
sen kärjessä tupsu -- ja laupias taivas, millainen tupsu, sekös
vasta oli ihastuttava! Vielä kerran hän sai täyteläisen ja loistavan
katseen noista suurista sinisilmistä ja kuuli kaunokaisen huulilta
hiljaa kuiskatun "hyvää yötä!" Kaikki muu oli joutavaa hourailua,
sekin että hän ystävänsä keralla astui portaita alas ja kuunteli
puolella korvalla tämän pilkallisia puheita; sekin että hän pieneen
huoneeseensa kiivettyään sytytti lampun ja katseli kummissaan,
että täälläkö hän tosiaankin asui; ja että hän vitkallisesti
riisuuduttuaan ihmetteli vielä vuoteessaankin, että hän todella oli
elänyt ja kokenut kaikki nuo ihmeelliset asiat, ja että hän sitten
viimein väsyneenä nukahti. Ja unennäköä tottakin oli, että hänen
kotihaltiansa, tuo keltainen kissa, köyristi jalustallaan selkänsä
kaareksi ja pudisteli paheksuvasti päätään kaikille noille oudoille
mielikuville ja tunteille, jotka nyt olivat tunkeutuneet ennen niin
rauhalliseen yliskamariin.


2.

Tuosta suuresta illasta alkaen tanssitunnit jatkuivat säännöllisesti.
Kestettyään esittelyn kiirastulen Anton tunsi piankin kotiutuneensa
harsohameiden, ylhäisten nimien ja koruommelluilla vaakunakuvilla
varustettujen sohvanpielusten seuraan. Hänestä itsestään tuli
hyödyllinen jäsen tuossa pienessä piirissä, siihen häntä auttoivat
kaikkein poroporvarillisimmat hyveensä, järjestyksenrakkaus ja
velvollisuudentunto. Tuo piiri ei näet ollut mikään tavallinen
tanssikoulu, kaikkien osanottajain edellytettiin jo tuntevan
tämän taidon ensimmäiset aakkoset; pikemminkin oli tarkoituksena
harjoitella eräitä uusia tansseja ja sen ohella aikaansaada
mukavimmalla tavalla ystävällistä yhdessäoloa tuttavain perheiden
kesken. Pianpa osottihe, että tuo mukavin tapa kyllä oli aivan
Finkin mielen mukainen, mutta että hän ja monet hänen tovereistaan
harrastivat uusien tanssien oppimista kerrassaan sietämättömän
vetelästi. Hän saapui usein vasta tanssitunnin lopulla, hän piti
tanssisalonkia vain paikkana, jossa kävi laatuun kiusoitella aivan
nuoria neitosia ja hetken sukoilla kypsyneempiä kaunottaria; hän
kannatti tanssimestarin kauhistukseksi sellaista periaatetta, että
jollei tanssissa tullut, toimeen tavallisilla kävelyaskelilla,
niin yksinkertainen galoppaadihyppely oli omiaan missä tapauksessa
hyvänsä, ja että ainoana huvina nykyisissä tansseissamme on sotkeutua
tahdista ja taas uudelleen pyrkiä siihen takaisin, "Mutta, herra von
Fink", vaikeroi tanssimestari, "eihän tuo ole enää tanssimista, eikä
se ole edes mitään taidetta."

"Eikä tarvitse ollakaan", sanoi Fink; "mitä on taiteella tekemistä
meidän tanssitilaisuuksissamme? Ettehän te nuorisolle muuta opetakaan
kuin seurallista kiertelyä kuvitellun keskipisteen ympäri. Minusta
sellainen on pitkäpiimäistä, senvuoksi minä seuraan mieluummin
pyrstötähden rataa." Ja tätä periaatetta hän sitten noudattikin
uskollisesti, pakotti onnettomat uhrinsa, joiden kanssa hän alentui
tanssimaan, syöksymään hänen kanssaan muiden tanssijoiden kehän
lävitse salin yhdestä nurkasta toiseen, milloin seuraten, milloin
laiminlyöden tahtia, kuten häntä kulloinkin miellytti.

Vastoin tällaista eriskummallista käsitystä, joka valitettavasti
tuossa pienessä piirissä saavutti paljonkin kannattajia, Wohlfart
edusti periaatteellista täsmällisyyttä, hän teki ilolla tehtävänsä,
saapui aina oikeaan aikaan, oppi kaikki uudet askeleet, otti osaa
jokaiseen tanssiin, oli aina hyvällä tuulella ja kävi ilomielin
kutsumaan toisten kavaljeerien hyljeksimiä neitosia. Kun Finkin
ja tämän henkiheimolaisten huolimattomuuden takia usein oli puute
miehisistä tanssijoista, tuli Antonista pian salongin vaatimaton
tukipylväs, tanssimestarin suosikki ja nuorten neitosten uskottu
ystävä, jonka myötä salin kirkkaasti valaistuilta laidoilta kulki
salaisia sanomia sen pimeämpään keskukseen. Hän itse tunsi tällaisina
hetkinä olevansa ylen autuas, ja hänen kasvoiltaan kajastava sielukas
ilonhohde herätti sekä nuorten että vanhempien naisten erikoista
huomiota. Edelliset tulivat entistä enemmän vakuutetuiksi siitä, että
hän oli kelpo poika, ja jälkimmäiset siitä, -- mikä ei suinkaan ollut
ristiriidassa ensinmainitun käsityksen kanssa -- että hän todella
olikin jokin tuntematon prinssi. Itse hän parhaiten tiesi, mikä
hänet teki niin onnelliseksi. Kaikki hänen ajatuksensa ja liikkeensä
kohdistuivat kaikessa salaisuudessa yhteen ainoaan läsnäolevaan,
hänen sydämensä kiistämättömään valtiattareen. Kaikki muut tanssit ja
seuranpidot jonkun kolmannen kanssa olivat hänestä vain tuollainen
joutavanpäiväinen kaunokiekura, jonka hänen sydämensä piirsi tuon
valitun olennon nimen ympäri. Eikä hänen altis palvomisensa jäänyt
palkitsematta. Neitonen kohteli häntä kuten ainakin ummikkovieraiden
keskeltä keksimäänsä vanhaa ystävää. Hän pyysi hiljaa Antonia
tanssimaan tuon tahi tämän tanssin hänen kanssaan, jopa hän kerran
pyysi hänen luopumaan tanssittamisoikeudestaan erään vastasaapuneen
serkun hyväksi. Ja tyttö oli iloinen nähdessään Antonin joutuvan
tästä rajattomasti murheisiinsa, niin että hän ei haastanut ketään
toistakaan neitosta tanssiin, vaan jäi jäykästi katselemaan pyörivää
piiriä. Koskaan Anton ei poistunut, ennenkuin hänen kuningattarensa
teki lähtöä, ja aina hän silloin seisoi lähellä ovea saadakseen vielä
viimeiset asiatoimitukset, viime tervehdyksen, viime katseen noista
säteilevistä silmistä. Ja neitosenkin katse kävi kohta hänen saliin
saavuttuaan etsien tarkastamaan herrain mustapukuista rintamaa,
kunnes tapasi Antonin ruskeatukkaisen pään; silloin hänkin vasta
tunsi olonsa kotoiseksi loistavaksi valaistussa huoneessa.

Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi
asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin
monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän
arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja
useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta
heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan
häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen
ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen
tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä
osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja
jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen
vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä
todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua
vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo
miehen maineen.

Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta
nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan
puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat
tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset
kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että
yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain
toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin
kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä
haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja
salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus
niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen
neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta
itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä
oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana
vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean"
puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie,
talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät
kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia,
puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan
ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild
Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja
päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk
oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä
ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin
he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin
kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka
aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin
ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi
toisistaan, -- minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi
sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat
maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia
luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli
sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia
herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia,
jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa
korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi
tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät
alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme,
Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen
kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi
ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo.
Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät
sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat
huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.

Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän
asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä
iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki
puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa
hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen
suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin
levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy
tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin
ehdottomasti, sillä hän kohteli -- kuten ruskeat väittivät --
vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie
Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin
kävi hänen -- kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi -- miltei
mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten
seuraavaa.

Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla
ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja
vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta
salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään
kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren
sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja
tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen
luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän
kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet
toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan
kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat
täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa,
uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään
tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä
kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle
ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien
oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun
tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin
naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt
kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla
irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli
liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä
saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton
pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli
hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun
kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa
kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli
aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun
Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä
kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan.
Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan
totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan
varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin
kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.

Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt
liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan
oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti
selittämättömäksi arvoitukseksi. -- Theone oli vähällä pyörtyä;
tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan
hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki
kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti
toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin,
ehkäpä -- hirveätä ajatellakin -- vihreitten käsiin. Kaikilla
kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki
tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä --
Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen;
Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] -- mutta kenpä
voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää?
Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista
äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden
purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo
ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista
sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi
saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja
tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin
lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä
naisten tuolien alle."

Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla
huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi,
rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen.
Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti
heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti
koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat
vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja
hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt
he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö
pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän
oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti
osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja
häikäilemätön on E... B...." He joutuivat -- auta armias taivas! --
Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli
hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla
viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:

    Vihreävarpu ja pähkinäpihti
    istuit yhdessä ryyppäämässä;
    Kärkevyyttänsä varpunen kiitti
    sekä vihreitä höyheniänsä;
    pähkinäpihti se syvään huokas:
    ontto mä oon, että julmaa vallan,
    mitähän tuokin tietää oikein?

Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää
uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet
mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.

"Nyt ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Lenore. "Missä herra
Wohlfart on?"

Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään
herralle..."

"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on
uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"

"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät
lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä
heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua
silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään
ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von
Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart,
Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin
kansiin sidotun kirjan, noin ison vain... Meidän on kovin tärkeätä
saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja
tuokaa heti meille."

"Onko se painettu kirja?"

"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään,
sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette
löydettyänne avaa sitä lainkaan."

"Sen vannon", vastasi Anton juhlallisesti.

"Kiitän teitä, olkaa vain hyvin varovainen."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin
läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään,
tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt
mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja
myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi
jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen
sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen
sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät
alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat
alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun
pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä
tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö
käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva
laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin
liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä
näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä,
joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän
pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi
tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän
tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi
miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat
nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui
yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että
Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä
onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin
käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman
puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen
viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan
katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt
pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja
pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti
salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein
oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten,
että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta
vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa
keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa
kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä
puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen
eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus
repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki
kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle
herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin
särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään
seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut
meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan
minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli
Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko
puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt.
Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti
Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs
ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen
sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä
seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan
minulle takaisin."

"Kirjan?" toisti Fink uteliaasti, "minkä ihmeen kirjan?"

"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on
teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut
teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää
sitä hallussanne."

"Minä _voisin_ pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian
armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."

"Sehän olisi perin julkeata", huudahti Lenore.

"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain
olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne
ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä
tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos
sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en
haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen
siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa
mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on
ilo tavata teitä."

Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä
säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin
kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."

Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä
ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia
kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto
on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn
sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä
olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella
käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?"
Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin
kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.

Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä
rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi
sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen
kuolemaksi."

Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään,
joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle
Benno Tönnchenn rinnalta.

"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton,
käyden hänen toiselle kupeelleen.

"Etpäs nyt vain, sinä ruskea lähettiläs", huudahti Fink nauraen, "nyt
en tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Kuule, Fritz, minä pyydän sinua", ahdisti Anton häntä, painautuen
häneen kiinni, "anna tuo kirja takaisin. Tytöt hätäilevät sen takia
aivan menehtyäkseen."

"Anna heidän hätäillä!" sanoi Fink.

"Kukaan heistä ei ummista tänä yönä silmiään."

"Sen parempi, emme mekään tahdo ummistaa. Hehän voivat tulla
joukolla Feroniin, jos heillä kotona käy liian tukalaksi. Me istumme
siellä aamuun saakka. Ja sinä, Anton, et nyt pääsekään pujahtamaan
kotia ilman minua vaan saat kestää sen kuin minäkin ja koko ajan
hiljaisessa kuolemantuskassa."

"Mikä juttu tuo pakina kirjasta on?" kysyi Tönnchen Finkin toiselta
kupeelta.

"Älä sano", pyysi Anton hiljaa.

"Onpahan vain koko hullu juttu", vastasi Fink, "saatte kohta kuulla
kaikkityyni."

"Herran tähden, vaikene!" hätäili Anton. "Minun käytökseni tulee
riippumaan sinun käytöksestäsi", sanoi Fink. "Jos juokset kesken
tiehesi, niin luen toisille kirjan kannesta kanteen."

He saapuivat Feronin viinitupaan. Anton punnitsi mielessään,
pitikö hänen ehkä hyökätä Finkin kimppuun ja ottaa häneltä kirja
väkivalloin. Mutta hän oli epävarma menestyksestä. Vakavuudella
ja pyytelyillä ei tänä iltana myöskään saanut mitään aikaan.
Vain kavaluuteen voi turvautua. Hänen näitä miettiessään herrat
keräytyivät pieneen takahuoneeseen, joka oli heidän tavallinen
juomatupansa. Paitsi Antonia ja Finkiä olivat saapuvilla Zernitz ja
Tönnchen, pikku Lanzau, eräs Wernereitä, eräs Baldereckien serkku
(tämä mulkosilmäinen nuori herra oli kirjassa mainittu lehtisammakon
nimellä), kaksi Tronkaa, ei Tronka-Hamsin haaraa vaan toista,
majoraattihaaraa.

"Mitä nyt juodaan?" kysyi Fink.

"Joka miehelle oma pullonsa", ehdotti Zernitz.

"Ka, miksikäs ei!" huudahti Fink.

"Mutta ei vain sitä teidän hirveätä valkoista Burgundiviiniänne",
huomautti Guido Tronka. "Vielä tänäänkin ovat suoneni viime
istunnostamme lähtien kireinä kuin viulunjänteet."

-- "Siis sektiä [saksalainen kuohuviini, sampanjaa muistuttava] ja
portteria, rehellisesti puoleksi kumpiakin", ehdotti Fink.

"Se kelpaa!" huudahti pikku Lanzau...

"Samanlaista hornanjuomaa sekin", valitti Zernitz.

"Kellarimestari, viinuri, edeskäypä hoi!" huusivat herrat ja tekivät
tilauksensa.

Tällävälin Anton keksi epätoivoisen keinon. Hän pistäytyi huoneesta
ulkona, antoi tarjoilijalle taalerin ja pyysi häntä lämmittämään
pikku takahuoneen hehkuvan kuumaksi, vähääkään välittämättä toisten
herrojen vastalauseesta. Itse hän istuutui niin kauas uunista kuin
mahdollista ja näki suureksi ilokseen Finkin painautuvan aivan
kiinni sen rautalieriöön. Piankin täytyi helteen käydä hänelle
rasittavaksi; silloin heittäisi hän takin päältään, kuten hänen
tapansa oli sellaisissa tilanteissa, ja sitten kävisi Antonille ehkä
mahdolliseksi ottaa punakantinen kirja takintaskusta Finkin itsensä
nähden.

"Minullapa on teille suuri uutinen kerrottavana", alotti Tönnchen.
"Oletteko nähnyt Tronkan Alicea, Fink?"

"Enkä", sanoi Fink, kaataen lasiinsa; "onko se hevonen vai joku
naikkonen?"

"Hevonen tietystikin!" huusi Tönnchen. "Pah, jättäkää tallitakki
tänään kotiin", virkkoi Fink. "Mutta tämä on vietävän totta!"
huudahti Tönnchen. "Guido on ilmoittautunut sillä herrain
kilparatsastukseen."

"Maksakaa sitten vain purkajaisrahat", sanoi Fink Guido Tronkalle,
"ja jääkää kauniisti kotiin. Ajaxia ei lyö laudalta mikään juoksija
tässä maailmannurkassa."

"Tulkaahan huomenna katsomaan minun Aliceani", pyysi Tronka
hartaasti. "Tahtoisin kuulla teidän arvostelunne siitä."

"Oletteko nähnyt teatterin uutta ensimmäistä rakastajatarta?" kysyi
Zernitz Antonilta. "Hänellä on kauniit silmät."

"Sillä on mainio päänasento", huusi toinen Tronka pöydän yli Finkille.

"Hänellähän on ristihuuli", pisti lehtisammakko ylenkatseellisesti
väliin.

"Mitä siellä nyt taas jauhetaan?" kysyi Fink. "Puhumme Seppistä,
tuosta viheriäsilmäisestä syöjättärestä", älähti jälleen
sammakko-Baldereck. "Ettekö te enää ollenkaan käy teatterissa?"

"En", vastasi Fink, "mutta minä lähetän sinne tallirenkini. Jos
herrat tarvitsevat tukevakouraista tapattajaa, niin kääntykää vain
hänen puoleensa."

Alkoi tulla aika lämmin. Anton katsoi parhaaksi kääntää toisten
huomion uunista toisaalle. Hän pyysi herra von Zernitziä esittämään
erään leikillisen murrejutun, jonka luutnantti oli äskettäin
kertonut hänelle itselleen; hän yhtyi äänekkäästi lehtisammakon
naurunremahdukseen ja viekoitteli vanhemman Tronkan juttelemaan erään
metsästysseikkailun, jonka traagillisena päätöksenä oli jäniksen ja
lehtokurpan väkivaltainen kuolema. Hän helisti kelloa ja toimitti
lasit jälleen täysiksi.

Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat
tarjoilijaa.

"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole
lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani
saatte vaikka lisätä uuniin."

Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja
huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan
avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink
selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.

Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon,
riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan
esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti
tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä
oli vaarinottanut hänen liikkeitään.

"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka
vaiva, keksi jotain parempaa."

Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti;
"sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."

"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia
kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista;
pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään.
"Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se
on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."

Anton riuhtaisihe pystyyn. "Fritz, pidä suusi kiinni!"

"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät
herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen
päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."

"Hurraa, antakaa kuulua!" huusivat kaikki herrat.

"Siinä on varmastikin värssyjä", huusi Zernitz.

"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten
letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."

Anton oli raivoissaan.

"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja.
Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran
kanssa?"

"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari
kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."

"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka!
Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille
sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä
olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen
puhua."

"Näyttäkääpä minulle", pyysi Zernitz kiihkeästi.

"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon
läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka
tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä
kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä
joka miehen hammasteltavaksi."

"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te
näytätte sen minulle."

"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita
otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos
mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset
puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa
totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä
päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole
lainkaan ilkeyksiä."

Hän kääntyi serkku-Baldereckin puoleen: "Teidän serkustanne puhutaan
joka sivulla niin lemmekkäästi ja sydämellisesti, että se tuntuu yhtä
liikuttavalta kuin ansaitultakin. -- Ankarin arvostelu langetetaan
minusta itsestäni; minua näet nimitetään viheriävarpuseksi."

"Tuohon tapaan jatkuen vihkonen taitaa käydä jokseenkin
pitkäpiimäiseksi", huomautti Benno Tönnchen. "Niinpä kyllä", sanoi
Fink, "jollei teitä huvita kuulla, mitä Hildegard Sait on teistä
kirjoittanut."

"Paljon hyvää se ei taida sisältää", virkkoi Benno uteliaana.

"Eipä niinkään; hän puhuu teistä sävyssä, joka on omiaan todella
surettamaan teidän tuttavianne. Teitä sanotaan suureksi ja
hiljaiseksi sieluksi, kasvonne ovat muka miehekkään voiman mallikuva.
Runoilijatar on keksinyt teidän olevan täynnä tietoja, henkevyyttä ja
älykkäisyyttä; ja hän kysyy, eikö sellainen mies ole liian korkealla
tasolla alentuakseen huomaamaan hennon tyttösen taipumusta. Nytpä
kysyn teiltä kaikilta, että miten ihmeellä voi niin viisas tyttö kuin
Hildegard Sait siinä määrin erehtyä, että käy kaikessa hiljaisuudessa
palvomaan teidän veroistanne miestä? Olettehan te tosin viimeistä
pulloa tyhjennettäessä aika vekkuli, Benno, mutta jos minä olisin
tyttö ja etsisin itselleni ihannetta, niin mieluummin valitsisin
pähkinäpihdin epäjumalakseni kuin teidät."

Tönnchen veti suunsa hymyyn.

"Onko siinä meistäkin jotain?" kysyi herra von Werner, hänkin
vihreitä, neljän ihanan sisaruksen veli, Rothsattelin lähinaapuri,
tosin vastaleivottua aatelia, mutta hyvin rikas ja kasvanut keskellä
molempien perheiden kateutta ja riitaisuuksia.

"Teistä on sangen vähän", Fink vastasi, "vain kaksi riviä." Hän
otti kirjan esiin ja selaili sitä etsivästi. -- Anton puristeli
käsiään nyrkkiin pöydän alla. -- "Kas tässä! Surkea taivaan sallima,
Lenore rakastaa ja koettaa turhaan verhota sydäntään. Ja lemmitty
kuuluu vihollisleiriin. Oo, Georg W. Sitten seuraa piste ja kolme
huutomerkkiä." Fink piilotti kirjan jälleen. Anton rauhoittui.
Mitään tuollaista ei kirja voinut sisältää; myöskin hän näki Finkin
sierainten värähtelevän, mikä oli pettämätön merkki siitä, että hän
hautoi koiranjuonia.

Zernitz työnsi lasinsa syrjään ja huudahti: "Minusta on epähienoa,
että me tällaisessa paikassa pidämme pilanamme, mitä tytöt ovat
sydämensä sisimmässä tunteneet."

"Minä olen samaa mieltä", huusi Benno Tönnchen kiihkeästi.

"Minä myös", toisti Werner.

"Teidän täytyy sinetöidä kirja ja lähettää se takaisin
omistajalleen", lausui lehtisammakko.

"Oi te tuntehikkaat poropeukalot", huudahti Fink naljaillen, "teidän
sydämenne sulaa kohta voiksi, kun vain hienot sormet raapivat teidän
harjaspäitänne. Tahtoisinpa nähdä minkälaista naamaa olisitte
näyttäneet, jos olisin lukenut kirjasta jotain päinvastaista. --
Niinpä niin, kukapa teistä Shakespearea tuntee!"

"Kreivitär Lara ja Hildegard ovat liiaksi hienotunteisia
kirjoittaakseen mitään sellaista, joita te ilkeydessänne olisitte
kirjassa kernaasti nähnyt", huusi Zernitz.

"Rothsattelin neiti on tosin ylpeä", jatkoi Werner, "mutta mitäpä
syytä hänellä olisikaan sanoa minusta mitään muuta kuin täyttä totta.
Olen aina pitänyt häntä kelpo tyttönä, joka hyvin ansaitsee tulla
herran rehellisen nuoren miehen vaimoksi."

Fink nyykäytti hänelle hyväksyvästi päätään, otti kirjan jälleen
esiin ja katsahti ylös kattoon. "Minkävuoksi minua ei siirretä
tältä syntiseltä maankamaralta parempien olentojen joukkoon?
Minähän olen seraafi, mutta kukaan ei sitä älyä eikä tule koskaan
uskomaankaan, kaikkein vähimmin hameväki. Kas tässä, Anton, ota
huostaasi tämä kirja! Ei sitä ole valloitettu uuninlöylyn avulla,
eikä viekoittelemalla eikä väkivalloin; vaan tanssikurssin herrain
vapaaehtoisesta päätöksestä se palautetaan lukematta omistajilleen."

Anton sieppasi joutuin kirjan, riensi Feronin konttorihuoneeseen,
kirjoitti paperilapulle: "Fink on lukenut joitakin sivuja, mutta hän
pitää suunsa kiinni; kukaan muu ei ole vilkaissutkaan sen sisään";
sitten hän kääri kirjan ja kirjelapun paperiin, sinetöi sen ja
lähetti käärön erään Feronin miehen myötä iltamyöhällä kreivitär
Laran asuntoon, taottuaan moneen kertaan lähetin päähän, että tämän
oli kaikin mokomin tunkeuduttava yövartijan ja portinvartijan käsien
läpi kallisarvoisine kääröineen aina makuuhuoneen kynnykselle asti,
sillä hän otaksui hyvällä syyllä Theone paran valvovan tuskaisena ja
kastelevan kyynelillään mustat kiharansa märäksi tappurakuontaloksi.

Juominki jatkui sitten entistä menoaan. Mutta höyryävän kuuma
huone, väkevä juoma ja eräänlainen mietiskelevä mieliala useimmilla
herroista teki istunnosta lopun varhemmin kuin Fink oli odottanut.
Vihdoin hänkin nousi pöydästä, herätti nukahtaneen viinurin ja
sanoi Antonille: "Maksa lasku." Lähtiessään sitten Antonin kanssa
patikoimaan kotia hän sanoi: "Ole levollinen, Tony, kaikkihan
tietysti oli silkkaa valhetta, mitä kirjasta oli lukevinani. Itse
asiassa oli siihen kasattuna niin paljon ilkeyttä kuin parvi
turturikyyhkysiä vain kykenee keksimään."

"Kyllähän sen huomasinkin", vastasi Anton mielissään, "ja saatpa
nähdä, että ensi tanssitunnilla nuo tuttavasi tulevat vimmatusti
liehittelemään kaunokaisiaan."

"Jokunen heistä tulee lopulta vielä naimaankin sen lemmityn, jonka
tänä iltana hänelle annoin. Taitaakin olla parasta, että oikein
todenteolla antaudun parittajan ammattiin."

Anton vaikeni mieli myrtyneenä. "Älä sure suotta", jatkoi Fink
hyvätuulisesti; "tuletpa itsekin antamaan siunauksesi noille
naimiskaupoille. Mitä sinä muuten pidit äskeisistä herroista?"

"Katsoppas", sanoi Anton, "mitä he yleensä puhelevat, se tuntuu
minusta usein aivan arkipäiväiseltä, mutta heillä on itseluottamusta
ja varmaa ryhtiä, jota he eivät menetä yltiöpäisiksi tullessaankaan."

"No niin", sanoi Fink, "onhan tuossakin perää; mutta muuten he
ovat joutilaassa juoksussaan kaiken maailman naisserkkujen kanssa
ja ratsastusvimmassaan surkastuneet peräti. Kokonaisuutena se
ihmisluokka, johon he kuuluvat, on otettava varoittavaksi esimerkiksi
siitä millainen ihminen ei saa olla pyrkiessään huvitteleimaan ja
huvittamaan toisia. Heidän hulluttelunsa ei ole lystikästä, ja heidän
lystikkäisyytensä on kurjaa; parissa vuodessa he ennättävät käydä
aivan noloiksi ja sietämättömiksi kuin hapan ja huonosti käynyt
viinimehu. Tuo Tönnchen alkaa jo maistua aika tunkkeutuneelta.
Minua haluttaa suuresti näyttää heidät ensi kerralla sinulle tuiki
humaltuneina."

"Älä puhu noin rivosti", pyysi Anton. "Ah, sinä poika parka", sanoi
Fink. "Suljehan ulko-ovi perästämme ja anna minulle kukkaroni
takaisin."

"Sinä olet tänään yksinäsi maksanut ison laskun", sanoi Anton.
"Pyydän ettet olisi niin avokourainen, sillä sinä vain nöyryytät
toisia."

"Ole levollinen, Anton", vastasi Fink; "he huvittavat minua, siksipä
on oikein ja kohtuullista, että minä maksan heidän puolestaan."

"Toivon ettet koskaan tule maksamaan minun puolestani", virkkoi Anton.

"En tulekaan", sanoi Fink. "Sinulla pitää oleman etuoikeus olla oma
rahainhoitajasi; minä tyydyn siihen, että kannat meidän yhteistä
portinavaintamme ja että käyt polttamaan sikarisi loppuun minua
luonani, sillä aikaa kuin minä riisuudun. -- Mitähän kello on?"

"Lyö kohta kaksi", vastasi Anton paheksuvasti.

"Sitten olemme varmastikin viimeiset yökulkijat. Kun tulin
tähän vanhaan talorähjään, ei se tuntunut jaksavan sulattaa
moisia hurjasteluja. Kun ensi kertaa aamuyöstä työnsin tämän
jättiläisavaimen lukkoon, pelkäsin noiden vanhain muurien sortuvan
minun syntiseen niskaani. Nyt ne ovat jo siihen tottuneet, samoin
koira, piharengit ja talon isäntä. Usein jään vain senvuoksi myöhään
kaupungille, jotta voisin pyörähdyttää mokomata poroporvarillista
järjestystä edes vähäsen sijoiltaan."

       *       *       *       *       *

Kun Hildegard Sait kyynelkostean yövalvonnan jälkeen vasta
aamupuoleen rupesi suunnittelemaan maatamenoa, havahdutti hänet
jälleen Theone Laralta tuotu kirje, jonka alkuosassa Theone mustan
korpisulan välityksellä lausui mielipiteenään, että tässä matoisessa
maailmassa ei ollut enää tilaa hänelle, ja jälkiosassahan perusteli
tämän mielipiteensä kutsumalla Hildegardin ja Lenoren seuraavana
iltapäivänä suklaatikekkereihin juhlimaan yhdessä päiväkirjan
onnellista pelastumista.

Tässä ruskeitten sotaneuvottelussa pohdittiin innokkaasti, oliko
kirja ja missä määrin tullut häväistyksi sen kautta, että julkeat
miessilmät olivat kurkistaneet sen sivuille. Hirveätä oli, että Fink
oli lukenut siitä kappaleita. Mutta myöskin Wohlfartilla oli se ollut
käsissä, ja sangen luultavaa oli, että hän oli lukenut sen kannesta
kanteen. Lenore oli puolestaan vallan varma siitä, että Wohlfart ei
ollut edes kurkistanut kansien sisäpuolelle. Mutta Hildegard väitti,
että hänkin oli vain mies, ja ettei parahinkaan mies olisi kyennyt
vastustamaan moista kiusausta. Pitkän pohtimisen perästä päätettiin
hänet panna koetteelle. "Jos hän on katsahtanut kirjan sisään", sanoi
Lenore, "niin ensiksi hän tietysti on nähnyt nimilehden."

"Nimilehteä hän olisi vaaratta saanut katsella", huomautti eräs
ruskeista lintusista.

"Minä olin kieltänyt häntä edes avaamasta kirjaa", lausui Lenore, "ja
minä tiedän, että hän on totellut minua. Te saatte kaikki kuulla,
mitä hän tulee vastaamaan kysymyksiini."

Kun Anton saapui seuraavalle tanssitunnille, kävi Lenore puolueensa
etunenässä häntä vastaan; hänen ilmeensä oli hyvin huolestunut,
ja kaikki ruskeat riiputtivat paitansa ja koettivat näyttää
murheellisilta. "Ah, herra Wohlfart, mitä te olettekaan tehnyt!
Kirja, jonka lähetitte Theonelle, ei ollutkaan hänen päiväkirjansa,
vaan jonkin herran muistikirja."

"Onko se mahdollista?" huudahti Anton peljästyneenä. "Jo aivan
ensi sivulla oli viime kuun 29 päivänä päivätty lasku uudesta
hännystakista, ja seuraavan päivän kohdalla merkintä pullosta
punaviiniä ja uudesta kannusparista. Siitä kirjasta ei meille ollut
hiukkaakaan apua", päivittelivät ruskeat neitoset päätään pudistellen
ja katsellen alakuloisesti lattiaan.

Anton yritti puolustautua. "Fink otti tuon punakantisen kirjan
liivintaskustaan ja antoi sen käteeni, ja minä lähetin sen heti
sinetöitynä matkaan."

"Sitten on herra von Fink vaihtanut kirjat", jatkoi Lenore
ripitystään. "Mutta miksi ette katsahtanut sen sisään", hän lisäsi
moittivasti, "edes nimilehteen?"

"Eihän minulla ollut lupa", Anton huudahti. "Olinhan luvannut teille,
etten avaisi ollenkaan kirjaa. Minä huudan Finkin tänne."

"Seis, odottakaahan hetkinen", sanoi Lenore. "Onko hän siis katsonut
kirjaan vai eikö?" hän kysyi riemuitsevasti parveltaan.

Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää
vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte.
Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies -- edes tekään --
jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes
vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen
todistanut ystävilleni."

"Kiitän teitä hyvästä luottamuksestanne", huudahti Anton ilahtuneena.

"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore
ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.

Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina
kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria
neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun
tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille,
koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka,
jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein
kirjavatakkisin hovimarsalkka.

Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi
kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner
ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten
kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen
Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti,
voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään
päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä
kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku
Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen
vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan
heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti
tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän
aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä
ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti
paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla
kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan
ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa
tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut
heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen,
tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta
vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta,
vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka
keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen
saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten
vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah!
onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan,
povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset,
nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan
heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä
rikki heitä kietovan lumouksen. -- Koko illan Fink pysytteli kaukana
kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui
Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole
tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta
ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi
hyveeksi."

Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo",
sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen:
"Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme
häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on
tähänkin asti tehnyt."

"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla.
Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka
naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan
alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta
voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista
pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun
kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen
todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi,
ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää
lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."

Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi
joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore
katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi
sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka
ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen,
niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte
kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää
vihaanne."

"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta
alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun
mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä
tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi
sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. -- Ah,
neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti
pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian
täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen
rotunsa niin puoleensavetäväksi."

Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta
eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista
ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen
perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä
ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo
seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä.
Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella
virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko
valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka
odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.


3.

Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli
ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea.
Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin
jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä
olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena
tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi
joutui Antoninkin sielu...

Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin
seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta
muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä
lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli
hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen.
Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän
kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli
mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran
hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle
tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä
varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä
äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden
kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä
vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn -- jonka hän hyvin
tunsi -- ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä,
joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät
hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää
poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton,
joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan
vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän
tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien
kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen
joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että
hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa,
vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat
piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli
vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.

Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään
myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan,
jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin
ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain
tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin;
kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei
hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken
kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä
rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään,
niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta
tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten
karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on
papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo
mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?"
Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika
suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran
vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä
Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen
tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa
muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton
oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi
tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu
sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa.
Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix
olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli
tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli
sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain
ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan
tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä
kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi
tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla
työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän
tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit
olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix
maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin
-- kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.

Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi
loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin
olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin
suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli
sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien
kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen
vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin
huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi
hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan
mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat
joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan
niistä.

Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti
oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli
tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt
itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin
vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän
liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta,
olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin
Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin.
Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana
ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine
oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä
kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli
valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin
myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit
katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan
kysynyt -- Antonin mielestä sangen ivallisesti -- oliko hänellä
portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien
muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi
silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina
hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän
tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan
laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan
summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt
käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä
perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle
vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin
särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.

       *       *       *       *       *

Samana iltana palasi kauppias huonolla tuulella klubistaan kotia,
vastasi kuivasti Sabinen tervehdykseen ja rupesi pitkin askelin
mittelemään huoneen lattiaa.

"Mikä sinua vaivaa, Traugott?" kysyi sisar.

Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink
on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet
niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon
oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean
seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen
häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.

"Onkohan sitten varmaa, että tuo typerä taru on Finkin keksintöä ja
että Wohlfart on siitä tiennyt?" kysyi Sabine arastellen.

"Finkin osallisuutta en yhtään epäile. Tuollainen juoni on juuri
hänen tapaistaan Hänen rikollinen kevytmielisyytensä ei säästä
mitään, ei edes ystävän mainetta."

Sabine nojautui tuolin selustaa vastaan ja nyykäytti koneellisesti
päätänsä. Niin, sellainen mies Fink olikin. Taasen kuohahti hänen
sydämensä tätä vastaan. "Voi, kuinka surullista!" hän sanoi
puolittain itsekseen. "Mutta Wohlfart on viaton, Traugott, sen tiedän
varmasti. Sellainen valheellisuus ei ole hänen luonteensa mukaista."

"Huomenna saan tietää", sanoi kauppias. "Hänen itsensä vuoksi toivon,
että olisit oikeassa."

Käydessään seuraavana aamuna etukonttoorin läpi hän kutsui Antonin
pieneen takahuoneeseen. Kun tällaista sattui vain aniharvoin,
noudatti Anton käskyä aavistaen mustia ukkospilviä nousevaksi.
Kauppias sulki oven hänen perästään, istuutui hyvin totisena
nahkapäällyksiseen nojatuoliinsa ja alkoi ankaralla äänensävyllä:
"Rakas Wohlfart, pidän velvollisuutenani ottaa teidän kanssanne
puheeksi eräitä huhuja, joiden tiedän kiertelevän kaupungilla.
Teitä näet pidetään salaperäistä syntyperää olevana upporikkaana
nuorukaisena, kerrotaan teidän omistavan suuria tiluksia Amerikassa
ja että ylhäiset henkilöt kaikessa salaisuudessa seuraavat vilkkaalla
mielenkiinnolla teidän kehitystänne. Otaksun noiden huhujen tulleen
teidän omiinkin korviinne ja haluan nyt tietää, mitä olette tehnyt
niiden vaimentamiseksi."

Anton vastasi ällistyneenä, mutta hyvin päättäväisesti: "En tiedä
yhtään mitään sellaisista huhuista. Olen, tosin joskus kuullut
vieraiden ihmisten tekevän merkillisiä viittailuja minun muka suureen
omaisuuteeni, mutta olen aina torjunut sellaisen käsityksen."

"Oletteko torjunut sitä tarpeeksi jyrkässä muodossa?" kysyi kauppias
ankarasti.

"Sen luulen tehneeni", vastasi Anton rehellisesti.

"Itsessään ei tuollaiseen joutavaan lörpöttelyyn kannattaisi
kiinnittää huomiota", jatkoi kauppias, "jollei se vaarantaisi teidän
omaa mainettanne. Sillä maailma on taipuvainen otaksumaan, että te
itse olette jostakin syystä ollut mukana levittämässä moista huhua;
mutta kauppamiehen mainetta ei mikään seikka pysty polkemaan pahemmin
kuin epäluulo, että hän pyrkii alhaisin keinoin saavuttamaan luottoa,
johon hänellä ei ole vähintäkään oikeutusta."

Anton aivan jäykistyi nuo sanat kuullessaan.

Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on
omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset
ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen
lehtolapsi."

"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot
kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty,
että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten
hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart.
Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä
varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."

"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan
kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo
valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni
itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä
uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään
mitään."

"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta
te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen
mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän
asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te
olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja
tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."

Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän
tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän
virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen
tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen
olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin
laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", -- tällöin kauppias
hymyili melkein huomaamattomasti -- "on minulle itsellenikin
selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten
oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi
hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko
tästälähin menettelemään oikein."

"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin
seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä
hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin
huolestuttavat teitä."

"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan,
etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista
puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en
siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun
käyttäytymiseni."

"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja
kutsutti Finkin paikalle.

Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa
olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan
piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"

"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat
vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä
kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.

Fink purskahti nauramaan ja huudahti: "Hänhän on vielä lapsi; mitä
hänen tarvitsee välittää ihmisten joutavista puheista?"

"Hänellä ei ole oikeutta ummistaa niiltä korviaan, sillä hän on
antanut niille virikettä seurustelemalla noissa piireissä, joihin te
olette hänet johdattanut."

"Ennen kaikkea pyydän sinua todistamaan tässä herra Schröterin
läsnäollessa, että minulla ei ole ollut aavistustakaan kaikesta
tuosta. Tunnethan sinä minut niin hyvin että tiedät, etten olisi
astunut jalallanikaan rouva von Baldereckin taloon, jos olisin
pitänyt mahdollisena että minusta sellaista puhuttaisiin."

"Hän on aivan viaton", lausui Fink vakuuttavan hyväluontoisesti
kauppiaalle, "viaton ja puhdas kuin orvokki, joka tuoksuu piilossaan.
Jos kenellä on syytä noiden naurettavien juttujen syntymiseen, niin
on minulla ja sitäpaitsi niillä höperöillä ihmisillä, jotka ovat
niitä levittäneet. Malta mielesi, Anton; jos tämä asia tuskastuttaa
sinua, niin saamme sen heti korjatuksi."

"Minä lähden vielä kerran rouva von Baldereckin luo ilmoittamaan,
etten enää voi käydä hänen tanssitunneillaan."

"Minustakin se on paras keino", sanoi kauppias. "Epäilenpä, onko
siitä paljonkaan apua", huomautti Fink maailmanmiehen viisaudella.

"Olenhan sitten ainakin tehnyt kaiken, mitä minun vallassani on",
huudahti Anton.

"No, tee kuten tahdot", sanoi Fink. "Tanssimaan olet kuitenkin
oppinut ja pitelemään hattuasi huoneessa niinkuin tuleekin."

Päivällisen edellä kauppias sanoi sisarelleen: "Oikeassa olet.
Wohlfart oli pääasiassa viaton, Fink se vallattomuudessaan on pannut
koko juonen alkuun."

"Tiesinhän minä sen!" huudahti Sabine ja pisteli kiivaasti neulaa
ompelukseensa. -- "Jos vain suinkin käy laatuun, Traugott,
niin estä heitä tekemästä itseänsä syypäiksi mihinkään uuteen
ajattelemattomuuteen."

"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi
kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä
suoriutuvat."

       *       *       *       *       *

Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa,
puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen
pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin
mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.

Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään:
"Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin
varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi
voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut
järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan
aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen
johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana
ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan
ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.

Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi
ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin,
jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet
paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko
suutuksissasi minuun?"

"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti.
"Kuule mitä sanon -- miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä
en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä
pilaa minusta ja muista ihmisistä."

"En sinusta, rakas lapsi", sanoi Fink.

"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole
puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle
nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme
keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."

"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon
lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."

"Anna minun vain tänään menetellä oman pääni jälkeen."

"Mitä sitten aiot tehdä?"

"Älä kysele, minä tunnen sydämessäni sangen selvästi, mitä minun on
tehtävä. Lähtekäämme nyt."

"No niin, tee, mitä et voi jättää tekemättä" sanoi Fink sävyisästi;
"mutta älä vain unhota, että jos aiot esittää _noiden_ ihmisten
edessä jonkin tunnelmallisen kohtauksen, niin se tulee vain
huvittamaan heitä, ja sitä enemmän, mitä kiihtyneemmin sinä esiinnyt."

"Luota minuun", sanoi Anton, "minä tulen olemaan aivan rauhallinen."

Rouva von Baldereckin valaistuissa saleissa oli koolla suuri
seurue, kauniita tanssipukuja, paljon kirkkaita kynttilöitä, kaikki
perheenäidit ja useita perheenisiäkin; tarkoituksena oli näyttää,
mitä tanssitunneilla oli opittu. Ystävysten sisäänkäydessä Fink
laski huolestuneena kätensä Antonin käsivarrelle huomatessaan hänen
näyttävän hyvin murtuneelta, mutta Anton astui tarmokkain askelin
eteenpäin. Hän irroittihe Finkin otteesta ja kävi suoraapäätä Lenoren
luo, jonka hän jo aikaisemmin oli pyytänyt ensimmäiseen tanssiin.
Neitonen näytti tänään vallan hurmaavalta; hänellä oli ensi kertaa
yllään oikea tanssiaispuku, ja hänen suuret silmänsä säteilivät
odottavaisesta ilosta. Hän astui muutaman askeleen tanssittajaansa
vastaan ja sanoi leppeästi nuhdellen: "Te tulette niin myöhään,
tanssi alkaa aivan kohta, ja minä olin toivonut saavani puhella
teidän kanssanne hyvän aikaa sitä ennen. Isäkin on täällä, minä
esitän teidät hänelle. -- Mutta mikä teillä on mielessä? -- Tehän
näytätte niin juhlalliselta!"

"Armollinen neiti", vastasi Anton kumartaen, "mieleni on tänään hyvin
murheellinen. En saakaan kunniaa tanssia ensimmäistä tanssia teidän
kanssanne enkä muitakaan."

"Ja miksi ette?" kysyi neitonen säikähtyneenä.

"Suvaitkaa kuulla mitä sanon: en tule viipymään kauan tässä seurassa,
saavuin vain pyytämään talon emännältä ja teiltä anteeksi, että aion
kohta jälleen poistua."

"Mutta, herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja löi kätensä yhteen.

"Enemmän kuin kenenkään muun mielipiteelle panen arvoa teidän hyvälle
käsityksellenne minusta", sanoi Anton punastuen, "ja teidän edessänne
tahdon kaikkein ensiksi puhdistautua."

"Mutta teidän ei tarvitse puhdistautua mistään. Selittäkää
tarkoituksenne, minä en käsitä tätä ollenkaan", huudahti neitonen.

Anton kertoi hänelle joutuisasti kaiken tänään isännältään kuulemansa
ja vakuutti innokkaasti, että hän ei ollut ennen tiennyt noista
huhuista mitään. "Sen uskon mielelläni", sanoi Lenore luottavaisesti,
"isä myöskin on sanonut, että koko juttu oli arvattavasti vain
joutavaa hölynpölyä." -- Hän vaikeni hetkiseksi muistaessaan isän
lisänneen, että tuo herra Wohlfart saattoi olla hyväkin mies, mutta
että hän ei soveltunut hienoon seurapiiriin. -- "Ja nyt, kun olette
kuullut mitä teistä puhutaan, tahdotte tykkänään lakata käymästä
tanssitunneilla, niinkö?"

"Niin, sen tahdon", vakuutti Anton, "sillä jos käyn täällä
edelleenkin, niin minua kenties pidettäisiin tungettelijana, ehkäpä
petturinakin."

Lenore viskasi niskaansa ja sanoi loukkautuneena ja kiivaasti: "No,
lähtekää sitten, herrani!"

Se oli paras keino pidättää Antonia lähtemästä; hän jäi seisomaan ja
katsoi rukoilevasti tanssitoveriinsa.

"Miksi ette lähde?" tiuskasi neitonen vielä kiivaammin.

Anton kalpeni kovin; hän katsoi sanomattoman surullisesti tulistuneen
naisensa silmiin ja virkkoi värähtelevällä äänellä: "Sanokaa minulle
ainakin, että te ette ajattele pahaa minusta."

"Minä en ajattele teistä mitään", huudahti Lenore purevan kylmästi ja
kääntyi poispäin.

Poloinen Anton seisoi siunaaman ajan kuin puulla päähän lyötynä;
vihlova tuska repi hänen kokematonta sieluaan. Jos hän olisi ollut
kymmentä vuotta vanhempi, niin hän ehkä olisi käsittänyt neitosen
pikaistuksen itselleen edullisemmin. Mutta ajatus, että hänellä
oli vielä välinsä selvittämättä muun seuran kanssa, antoi hänelle
jälleen voimia; hän läheni pää pystyssä ja uljain askelin piiriä,
joka ympäröi talon emäntää. Siinä istuivat muun muassa tuo pitkä ja
laiha kreivitär teetä särpien ja Lenoren äiti, jonka vierellä seisoi
kookas, komea herra; Anton arvasi sanomattakin, että sen täytyi olla
Lenoren isä. Samassa silmänräpäyksessä kun hän astui talon emännän
eteen tekemään kumarruksensa, lensi hänen katseensa yli koko seuran.
Vielä monia vuosia jälkeenpäin hän muisti elävästi tuon hetken,
muisti kaikkien naispukujen kirjavat värit, muisti minkälaisia
kukkia oli ollut vapaaherratar Rothsattelin vihossa, muistipa yksin
senkin, minkälainen kuva oli maalattu teekuppiin, jota kreivitär
piti kädessään. Rouva von Baldereck vastasi alentuvasti hymyillen
sankarimme syvään kumarrukseen ja aikoi juuri virkkaa hänelle pari
ystävällistä sanaa, kun Anton ehätti hänen edelleen lausumalla
liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka kuitenkin kajahteli läpi
koko salin, niin että kohta hänen puheensa alettua syntyi yleinen
hiljaisuus.

"Armollinen rouva, olen tänään saanut kuulla kaupungilla kerrottavan,
että olen muka rikas, että muka omistan tiluksia Amerikassa ja että
ylhäiset henkilöt omistavat minulle salaista mielenkiintoaan. Minä
julistan tuon kaiken valheeksi; minä olen edesmenneen laskuneuvos
Wohlfartin poika Ostrausta, enkä vanhemmiltani ole perinyt paljon
enempää kuin kunniallisen ja nuhteettoman nimen. Hyvien vanhempaini
muisto ja oma itsetuntoni velvoittavat minua selittämään tämän
julkisesti. Te, armollinen rouva, olette erinomaisessa hyvyydessänne
ystävällisesti vastaanottanut tuntemattoman ja vähäpätöisen ihmisen
talonne vieraaksi ja kehoittanut minua ottamaan osaa tämäntalvisiin
tanssiharjoituksiin. Kaiken sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut,
minun täytyy lakata täällä käymästä, koskapa muuten antaisin yhä
virikettä minusta levitetyille valheille ja koska minua kenties
ruvettaisiin pitämään petturina, joka väärinkäyttää talonne
vieraanvaraisuutta. Sen vuoksi lausun sydämellisen kiitokseni
hyvyydestänne ja pyydän teitä säilyttämään minut suopeassa muistissa."

Puhe oli tosin hiukan liiaksi juhlallinen tehotakseen syvästi siihen
kuulijakuntaan, jolle se oli pidetty, mutta se tehosi kuitenkin.
Moniaiksi silmänräpäyksiksi syntyi hengähtämätön hiljaisuus;
kreivittären teekuppi pysähtyi hänen jäykistyneessä kädessään
puolitiehen helman ja suun välille, ja talon emäntä katseli hämillään
syliinsä.

Anton kumarsi uudelleen syvään ja riensi ovea kohti.

Silloin liihotteli jäykistyneestä joukosta kevyt valkopukuinen hahmo
lähtevän perään, tavoitti hänet ovella ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä; Anton katsoi Lenoren kyyneleisiin silmiin ja kuuli hänen
sanovan vienolla, itkunsekaisella äänellä: "Jääkää hyvästi!" Sitten
sulkeutui ovi hänen takanaan, ja kaikki oli ohi.

Anton käveli verkalleen kotia. Hänen sielussaan oli niin tyventä
ja hiljaista, kuin ei hän olisi koskaan käynytkään tuossa taakse
jäävässä talossa; hän katseli ilomielin päälleen tipahtelevia
isoja lumihaituvia ja jalankulkijain pehmeään lumeen jättämiä
jälkiä. Vaikkapa hän tunsi tuskaakin, ei siihen ollut sekoittunut
katkeruutta. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja ajatteli kaikkea
mahdollista, mitä huoleton katujenmittelijä saattaa ajatella,
kuolleita vanhempiaan, konttorissa kirjoittamiaan asiakirjeitä,
liikkeen johtajaa ja yksinpä hullunkurista Tinkelestäkin, jonka Fink
oli taas tänään taluttanut konttorista ulos. Mutta koko ajan soi
hänen korvissaan sävel, joka voitti muiden ajatusten myllerryksen, ja
se sävel sointui Lenoren jäähyväissanoihin: "Jääkää hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Armollisen rouvan salongissa elämä heräsi jälleen täyteen vireeseen
Antonin poistuttua. Ensimmäinen äännähdys, mikä kuultiin, oli
suuttuneen äidin tuikahdus tyttärelleen, joka oli äskeisessä
jäähyväisnäytelmässä niin odottamatta käynyt esittämään pientä osaa.
"Lenore, sinähän unhotit vallan, kuka olet!"

"Anna hänen olla", sanoi vapaaherra kiitettävällä mielenmaltilla
äänekkäästi, niin että muutkin kuulivat, "tytär teki sen, mitä isän
olisi pitänyt tehdä. Tuo nuori mies käyttäytyi miehekkäästi ja hän
ansaitsee meidän kunnioituksemme."

Mutta muissa ryhmissä syntyi vilkas kuhina, jollainen tapaa käydä
kiihkeän keskustelun edellä. "Sehän oli oikea teatterikohtaus", sanoi
talon emäntä, hymyillen hiukan väkinäisesti; "mutta kuka se meille
sanoikaan..."

"Niin, kuka sen alunpitäen sanoikaan..." säesti herra von Tönnchen.

Kaikkein katseet kohdistuivat Finkiin.

"Tehän siitä mainitsittekin, herra von Fink..." aloitti rouva von
Baldereck rankaisevasti ja suoristautui majesteetillisesti tuolillaan.

"Niin kylläkin", ehätti herra von Zernitz väliin, "ja kuitenkin on
huhussa jonkin verran perää, siitä annan kunniansanani. Olenhan
itse ollut todistajana erästä notaarin luona laadittua asiakirjaa
allekirjoitettaessa", hän lisäsi varomattomasti. "Selittäkääpäs tuo
juttu, Fink."

"Minunkin täytyy pyytää herra von Finkiltä selitystä", sanoi talon
emäntä ärtyneesti.

"Minultako, armollinen rouva?" virkkoi Fink viattomasti syytetyn
miehen levollisuudella. "Mitäpä minä tietäisin tuosta huhusta?
Olenhan itse koettanut sitä kumota, minkä olen voinut."

"Niin, olette kyllä", kuului ääniä sivulta, "mutta tehän annoitte
kuitenkin huomata..."

"Tehän sanoitte kuitenkin..." yritti emäntä saada ääntänsä kuuluviin.

"Mitä sitten, armollinen rouva?" kysyi järkähtämätön. Fink
kylmäverisesti.

"... että tuo herra Wohlfart olisi muka jollain salaperäisellä
tavalla tekemisissä... tekemisissä... keisarin kanssa!"

"Se on mahdotonta!" vakuutti Fink mitä vakavimmin. "Todella hirveä
väärinkäsitys! Minä kuvasin teille tuon herran henkilökohtaiset
ominaisuudet, jotka silloin olivat teille vielä aivan tuntemattomat;
mahdollista on, että tulin maininneeksi jotakin satunnaisesta
yhdennäköisyydestä."

"Mutta mitä noihin tiluksiin tulee", ehätti herra von Tönnchen
jälleen väliin, "niin itsehän te siirsitte ne hänelle, ja siirtäminen
tapahtui sangen meikillisissä olosuhteissa. Te vaaditte meitä
todistajia pitämään asian visusti salassa."

"Ja kun te olette pitäneet sen niin visusti salassa, että olette
kertoneet siitä kaikkialla ja nytkin taas tälle seuralle", vastasi
Fink nauraen, "niin on ilmeisesti teidän ja Zernitzin syytä, että
tuo hullu huhu on lainkaan päässyt leviämään. Huomatkaa se, rakkaat
herrani! Ystäväni Wohlfart lausui kerran hilpeällä päällä ollessaan
toivovansa, että hän olisi tilanomistaja Amerikassa. Minä jatkoin
pilantekoa ja annoin hänelle uudenvuoden lahjaksi maa-alueen,
jonka omistin Long-Islandin saarella New Yorkin luona. Tuo alue,
hyvät herrat, on iso hiekkakuoppa, jossa kasvaa pensaita ja johon
on pystytetty lautakoju rannikkolintujen ampumista varten. Kun
pyysin teitä olemaan puhumatta asiasta, niin tein aivan oikein;
mutta kun olette tästä pikkuseikasta punoneet paksun köyden,
joka on nyt vedetty raja-aidaksi meidän seuramme ja tuon todella
rakastettavan nuorukaisen väliin, niin on mieleni hyvin paha."
Kylmän ivallinen piirre laskeutui hänen kasvoilleen, kun hän jatkoi:
"Minua ilahduttaa nähdä, että te kaikki otatte osaa pahoitteluuni ja
että jyrkästi halveksitte mokomaa orjanmieltä, joka vain senvuoksi
pitää miestä ansiollisena pääsemään hienoon seuraan, että jokin
vieras kruunupää hänestä välittää. Mutta kun olemme aloittaneet
tämän tanssi-illan kaikenlaisilla selittelyillä, niin sallittakoon
minunkin selittää, että herra Anton Wohlfart todella on Ostraussa
asuneen laskuneuvos Wohlfart vainajan laillinen poika, ja että pidän
kaikkea jälkijupakkaa näistä väärinkäsityksistä parhaan ystäväni
loukkauksena. -- Ja nyt armollinen rouva, lahjoittakaa minulle
jälleen mielisuosionne; olen kutsunut neiti Eugenien ensimmäiseen
katriljiin enkä voi enää tämän kauemmin odotella."

Rouva von Baldereckin sydämessä kamppailivat hetkisen loukattu
itsetunto ja äidillinen huolenpito keskenään, mutta kuten niin
hyväluontoiselta ihmiseltä kävi odottaminenkin, pääsi jälkimäinen
tunne voitolle; hän katseli Finkiä nuhtelevasti ja sanoi hiljaa:
"Pelkäänpä, että olette pitänyt meitä kaikkia pilananne!" -- Mutta
Fink pudisti päätään ja vastasi mitä vilpittömimmin: "Pila on kaukana
sieltä, missä tosi tunnetta on olemassa." Näin sanottuaan hän vei
neiti Eugenien tanssimaan.

Parien asettuessa paikoilleen sanoi luutnantti von Zernitz Finkille:
"Te olette todellakin pitänyt meitä pilananne, Fink. Valitan että
minun täytyy vielä vaatia teiltä selitystä käytöksenne johdosta."

"Olkaa järkevä älkääkä vaatiko mitään", vastasi Fink. "Olemmehan niin
monesti ampuneet yhdessä kilpaa, että hullua olisi jos ottaisimme
toisemme maalitauluksi."

Koska Fink kieltämättä oli paras ampuja koko seurassa, huomasi
herra von Zernitz lopulta hänen olevan oikeassa. Ja lukuunottamatta
vähäistä välienjännitystä, joka jokunen viikko myöhemmin Feronilla
huuhdeltiin olemattomiin toisen Burgundi-pullon ääressä, ei jupakasta
ollut sen pitempiä jälkiseurauksia. -- Kuitenkin kylmeni Finkin
osanotto tanssitunteihin Antonin poistuttua huomattavasti, eikä
Theone Laran eikä Lenoren tarvinnut enää peljätä hänen pistelyjään,
sillä milloin hän suvaitsi ilmestyä tanssisaliin, omisti hän
huomionsa tykkänään talon tyttärelle ja joillekin kokeneemmille
naisille, välittämättä vähääkään kehitysiässä olevasta nuorisosta.

Anton oli eronnut tanssiseurasta kuin sammunut tähti. Koskaan ei
häntä enää siellä nähty. Rouva von Baldereck tajusi hiukan liian
myöhään, että säädyllisyys olisi kuitenkin vaatinut kutsumaan
tuota nuorta miestä, joka oli otettu vastaan talon tuttavapiiriin,
käymään siellä edelleenkin, jotta hän itse ja muutkin huomaisivat,
ettei hänen läsnäoloaan haluttu ainoastaan tuon... hm, ikävän
seikan vuoksi, vaan hänen itsensäkin tähden. -- Samoin ajattelivat
myöskin eräät maa-aatelisperheet: mutta kun, kuten mainittu, tuo
tajunta tuli liian myöhään, ja Anton itse vastasi kieltävästi
kaikkiin satunnaisiin kutsuihin, niin kävi hänen kuten monen paljon
mahtavammankin salonkileijonan -- poissa olevana hän pian joutui
unhotuksiin. Aikaisemmat todistajat tuota suurta luovutuskirjaa
laillistettaessa, herrat von Zernitz ja von Tönnchen, tervehtivät
häntä vielä vuoden mittaan kadulla kohdatessaan, sitten hekään eivät
enää tunteneet häntä.

Anton siitä vähät välitti. Hän antautui jälleen koko olemuksellaan
työhönsä. Jo seuraavana aamuna rouva v. Baldereckin talosta
lähdettyään hän koputti pienen takahuoneen ovelle ja astui kauppiaan
kaikkein pyhimpään. Hän kertoi, mitä edellisenä iltana oli
tapahtunut, ja lisäsi: "En tule enää koskaan menemään tuohon seuraan,
ja pyydän teidän suomaan minulle anteeksi, jos viime aikana olen
hiukan laiminlyönyt työtäni; tästä päivästä lähtien tulen olemaan
huolellisempi."

"Minulla ei ole syytä valittaa työnne johdosta", vastasi kauppias
ystävällisesti. "Ilmoittakaa minulle, minkä summan tarvitsette
saadaksenne raha-asianne järjestykseen." Anton otti taskustaan
paperiliuskan, jolle hän oli tunnollisesti merkinnyt kaikki menonsa,
herra Schröter huusi rahastonhoitajan paikalle, antoi tämän suorittaa
summan Antonille merkiten sen hänen tiliinsä, ja siten oli asia
selvitetty. Fink sanoi seuraavana päivänä Antonille: "Sinä erosit
seurasta oikein jymyvaikutuksella ja sait perästäpäin vanhemmilta
herroilta todistuksen, että käyttäydyit niinkuin miehen tulikin."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Anton.

Fink kertoi hänelle, mitä vapaaherra von Rothsattel oli lausunut,
eikä ollut huomaavinaan, kuinka Anton kavahti punaiseksi kuullessaan
tuon nimen. "Viisaampaa kuitenkin olisi ollut", jatkoi Fink, "ettet
olisi kärjistänyt asiaa äkkieroon. Miksi käyt välttämään koko seuraa,
kun siinä kuitenkin on jäseniä, jotka pitävät sinusta paljon?"

"Minä tein niin", Anton vastasi, "kuin silloin tunsin oikeaksi. Joku
toinen minua vanhempi ja maailmaa kokeneempi olisi ehkä osannut
menetellä viisaammin. Ethän voi minuun suuttuakaan, etten tässä
asiassa noudattanut neuvoasi."

"Merkillistä", ajatteli Fink laskeutuessaan portaita alas, "kuinka
eri tavalla eri ihmiset oppivat käyttämään tahtoansa. Tuosta pojasta
tuli yhtenä yönseutuna itsenäinen mies, ja mitä kohtalo vielä luokin
suurempia kommelluksia hänen elämänsä tielle, selviytyy hän niistä
varmaan yhtä näppärästi ja siivosti kuin nytkin."

Antonille ja hänen ystävälleen oli kunniaksi, että äskeinen tapaus
ei vähintäkään hämmentänyt heidän hyviä välejään. Päinvastoin ne
paranivat ja saivat syvempää sisällistä arvoa. Fink kohteli nuorempaa
ystäväänsä suuremmalla arvonannolla kuin ennen, ja Anton tunsi
itsensä vapaammaksi ja itsenäisemmäksi ja tottui Finkiäkin kohtaan
noudattamaan omaa tahtoansa. Ja nuoremman toverin terve arvostelukyky
vaikutti vähitellen vanhempaan siinä määrässä, että hän luopui
monista hullutteluistaan ja oppi suistamaan hillittömyyttään. Anton
suoritti konttoritehtävät mitä täsmällisemmin, hänen työhalunsa oli
rajaton ja huomaavaisuutensa konttoritovereita kohtaan suurempi
kuin koskaan ennen. Myöskin Finkiin vaikutti Antonin esimerkki,
hänen itsensä sitä huomaamatta, niin että hänkin rupesi työssään
noudattamaan suurempaa säntillisyyttä ja saapumaan säännöllisempinä
aikoina konttoriin. Yhdestä ainoasta asiasta vain ei ystävysten
kesken tullut koskaan puhetta, vaikka Fink tiesi Antonin sitä
alituisesti ajattelevan -- siitä nuoresta neitosesta, joka
viimeisellä tanssitunnilla oli osottautunut niin herttaiseksi ja
urhokkaaksi.


4.

Koskaan eivät kukat olleet kehittyneet sellaiseen väriloistoon
eivätkä linnut virittäneet niin riemullisia lauluja kuin tänä kesänä
vapaaherran tilalla. Talvikautena kaupungissa oli perhe solminut
läheisen tuttavuuden monien maa-aatelisperheiden kanssa; ja tämä
teepöydässä ja tanssisalissa solmittu tuttavuus jatkui sitten kesällä
sinisen taivaan alla. Melkein katkeamatta oli linnassa vieraita.
Kaupungista saapui rouva von Baldereck Eugenien kanssa, toisinaan
myöskin lehtisammakko, Zernitz ja Benno Tönnchen, naapuritilalta
rouva von Werner neljän tyttären ja yhden pojan kera. Theone ja
Hildegard olivat Lenoren vieraina viikkomääriä; heidän ei ollut
onnistunut millään mahdilla ylläpitää valansa velvoitusta, joten
yhtyminen yhteisen ystävän luona oli tervetullut. Talo tuntui monesti
liiankin pieneltä vierasjoukon runsaudelle. Kaikissa huoneissa ja
linnan edessä olevalla pyöreällä nurmikentällä leijaili nuorten
tyttöjen heleäpukuisia hahmoja. He lukivat teatterikappaleita, jakaen
osat keskenään, he elivät yhdessä runouden kaikkein hennoimmat ja
ylevimmät elämykset, he tanssivat, löivät leikkiä ja pitivät iloa.
Ja jos nuoret herrat sattuivat käymään vähän pitkäpiimäisiksi
eivätkä tajunneet tyttöjen korkeata tunteenlentoa, niin nousivat
nämä venoseen, tarttuivat airoihin ja soutelivat kiinteältä
kamaralta keskelle lammikon selkää, missä heillä oli valloittamaton
turva-asema. Kuinka suloista siellä olikaan haaveilla, kun vesi
hiljaa liplatteli purren, laitoja vastaan ja hopeainen kuu kohosi
puisten puiden yli. Ympärillä kurottivat valkeat ulpukat vedestä
kaulojaan, iloissaan että niiden ikiviholliset, joutsenet, olivat
käyneet levolle; kuun kuvainen kimmelteli pinnan kareissa, satakieli
helkytti rannan pensaikossa, ja lämmin tuulenhengähdys toi tuhansien
kukkien makeata tuoksua lammelle. Silloin lauloivat Theone ja
Hildegard kaksiäänisiä lauluja, tahi Hulda Werner kertoi jonkin
suloisen muistelman pääkaupungista, tahi Lenore pilkkaili poloisia
nuoria herroja, jotka avuttomasti juoksentelivat pitkin rantaa ja
yrittivät turhaan kavaluutta ja väkivaltaa käyttäen saada veneen
käsiinsä.

Mutta hauskimmat hetket oli sunnuntai-illoin; silloin jatkettiin
talvikauden kaupunki-iloja; vuoronperään Rothsattelien, Wernerien
ja Baldereckien luona. Jollei tanssittu, harjoitettiin kaikenlaista
hullutusta. Varustauduttiin valepukuihin; yks kaks oli koko nuori
seurue kietonut ylleen päällysvaippoja, hartia- ja päähuiveja mitä
hullunkurisimmalla tavalla, ja sitten järjesti Zernitz, joka tällä
alalla oli mestari, sukkelaan kuvaelmia, joita isien ja äitien
täytyi tulla katsomaan. Tahi esitettiin arvoituksia tuttujen
näytelmien johdolla, joko aivan valmistautumatta tahi siten, että
kullakin esiytyjällä oli osansa kirjoitettu paperiliuskalle, josta
hän sen luki. Koko viikon tytöt vaivasivat päätänsä keksiäkseen
somia ja vaikeasti arvattavia sanoja, joita seuraavana pyhäiltana
esitettäisiin elävinä kuvina. --

Kuinka onnelliseksi Lenore tunsikaan itsensä tähän aikaan! Tosin oli
hänessä yhä vielä jälellä hiukan entistä "eriskummallisuutta", ja
äiti pudisti toisinaan moittivasti päätänsä tyttären jonkin liika
reiman päähänpiston johdosta, tahi kun tämän huulilta kirposi ylen
rohkea sana. Tietysti Lenore aina tanssi kavaljeerina, silloin kun
herroista oli puute; hän johti toisia tyttöjä rajuihin uhkatekoihin;
kerran hän raahasi seurueen kokonaisen peninkulman päähän jollekin
merkilliselle näköalapaikalle, pakotti sen poikkeamaan naapurikylän
kapakkaan makostelemaan lämmintä maitoa ja mustaa leipää ja toi ylen
uupuneen joukon vasta iltamyöhällä kotia heinähäkillä, jota hän itse
seisaalta ajoi. Hän kohteli nuorempia herroja edelleenkin ylimielisen
suojelevasti kuin pikku poikasia, jotka vielä kulkevat voileipä
kourassa, antoi heidän kertoa hänelle hevosjuttuja ja esiytyipä
itsekin kerran äitinsä rajattomaksi kauhuksi jossain seuranäytelmässä
herrana, ratsupiiska kädessä ja nenän alla tappuraviikset, joita
hän väänteli mitä herttaisimmin. Mutta hän näytti tällöin niin
sanomattoman suloiselta, ettei äitikään hennonut häntä tosissaan
torua.

Oli kuitenkin eräs, jota perheen uusi elämäntapa ei oikein
tyydyttänyt, ja se oli paroonitar itse. Hänen miehensä oli saanut
jatkuvan huolekkaisuuden ja homman puuskan, joka oli tykkänään
karkoittanut hänen olennostaan entisen tasapainon ja levollisen
hilpeyden -- kesälläkin hän ajoi usein pääkaupunkiin, vietti
monet illat klubissa tahi naimattomien entisten rykmenttitoverien
"savupirteissä". Ehrenthalin kanssa hänellä oli alituiseen asioita;
ja hän mieltyi meluisaan seuranpitoon, jota hän ei ennen ollut
sietänyt. Vähäpätöisiä nuo muutokset kenties olivat itsessään, mutta
puolison lemmekkäältä silmältä ne eivät välttyneet. Kuitenkin tunsi
paronitar sydämessään, että hän tekisi väärin jos rupeisi niiden
takia suremaan.

Hänellekin tapahtui tähän aikaan suuri ilo. Eugen oli suorittanut
upseerintutkintonsa ja ilmoittanut tulevansa kotiin näyttääkseen
uusia olkaimiaan. Äiti sisusti hänen huoneensa aivan uuteen
asuun, ja isä kannatti sinne asekaapin ja uuden-uutukaiset
metsästysvarustukset, jotka pojan oli määrä saada lahjaksi. Kun
Eugenin tulohetki läheni, ei isä malttanut odotella häntä kotona,
vaan nousi satulaan ja ratsasti vastaan naapurikylään saakka. Ja kun
maantieltä nouseva pieni tomupilvi kertoi tulijan lähenevän ja isä
näki edessään solakan nuoren husaariluutnantin, joka oli kasvoiltaan
äitinsä ilmetty kuva, niin hypähti vapaaherra ratsultaan ketterästi
kuin nuorukainen, poika teki heti perässä samoin, ja syrjäisenkin
sydäntä lämmitti nähdä noiden ritarillisten hahmojen syleilevän
toisiaan keskellä pölyistä maantietä. Ja komeata oli nähdä heidän
ajaa karauttavan rinnakkain linnaan päin.

"Minä tuon sinulle hyviä uutisia rykmentistä", aloitti Eugen, kun
ensimmäisistä iloisista kysymyksistä ja vastauksista oli päästy.
"Ensiksikin eversti lähettää sinulle terveisiä."

"Hän oli aikoinaan hurja veitikka", sanoi isä.

"Nyt hän on paha äkäpussi", huomautti poika. -- "Arvoasteissa
kohoaminen tulee meillä käymään mainiosti. Waldor'in täytyy ottaa
eronsa, koska hänen rintansa käy yhä huonommaksi; Balduin Tronkan
on pakko siirtyä toiseen rykmenttiin, hänellä kun oli tuonaan
ratsumestarin kanssa ihana riita, josta kerron sinulle kohta, ja
Stallinger perii kohta kuolemata tekevän setänsä majoraattitilan.
Hänestä tulee siivottoman rikas mies, puhutaan kahdenkymmenen
tuhannen taalerin vuosituloista."

"Tuo on liioittelua", sanoi isä; "majoraatti ei ole paljon isompi
meidän tilaamme."

"Joka tapauksessa hän lahjoittaa valakkansa vahtimestarillemme",
sanoi poika. "Ja upseerikasinomme ruokapöytään hän on luvannut komean
hopeaesineen. -- Mitäs pidät ruskostani, isä?"

He pysähtyivät portin eteen, ja poika näytteli ratsuaan. Vapaaherra
tarkasteli sitä asiantuntijan silmällä ja lausui olevansa ylipäänsä
siihen tyytyväinen. Tallin edustalla he vielä kerran pysähtyivät.
"Me tahdomme yllättää naiset", sanoi vapaaherra. Kun tallirenki
otti hevoset huostaansa, eivät isä ja poika voineet pidättyä
pistäytymästä talliinkin. Ensin he tarkastivat vapaaherran ratsua ja
kulkivat sitten pitkin kyntöhevosten riviä. Alentuvasti luutnantti
läimäytti niiden joukosta jotakin vanhaa tuttua kaulalle ja lausui
isän suureksi iloksi sotilaallisella säntillisyydellä arvostelunsa
niiden kelpoisuudesta. Tallirengit seisoivat kunnioittavana
piirinä ympärillä, isä ja poika innostuivat kertomaan toisilleen
loppumattomia hevosjuttuja, vapaaherra vanhan hevosenkengittäjän
tyynellä maltilla, luutnantti nuorekkaan tulisesti, iloiten kun
sai isän koetellun viisauden rinnalla näyttää omia vastahankittuja
tietojaan. Lenoren ponyn kohdalle tultuaan herrat muistivat naisten
heitä odottelevan ja riensivät tulisella kiireellä tallista linnaan.

Ruusumajassa paroonitar sulki poikansa syliinsä, Lenoren taputellessa
tätä hyväilevästi olalle. -- Nyt vasta linnassa oikea ilo alkoi.
-- Vanhempain silmät loistivat aina, kun ne tapasivat nuoren
ratsu-upseerin korkean hahmon. Vaikkapa hänen jotkut eleensä ja
lauseensa vielä tuoksahtivatkin ratsastusradalta, sieti paroonitar
niitä leppeästi hymyillen. Sillä ikimuistoisista ajoista alkaen
on talli jonkinmoinen esikartano, jonka kautta kavaljeeri nousee
salongin hienostuneempaan ilmapiiriin. Tyttöjen parissa Eugen
kohta valtasi johtaja-aseman; ainakin kaikkina hilpeinä hetkinä
hän eli heidän eniten suosittu seuralaisensa. Hän kävi vieraisilla
naapuritiloilla, kutsuja vaihdettiin, iloinen juhla seurasi toistaan.

       *       *       *       *       *

Vapaaherran mielihyvää hänen tätä hilpeätä elämää nähdessään kammitsi
pahoin muuan tukala seikka: hänen oli vaikea hankkia sen ylläpitoon
tarvittavia rahoja. Mikä kahden vuosikymmenen mittaan oli ollut
mahdollista, se kävi nyt kerrassaan mahdottomaksi. Talviasunto
kaupungissa, entistä laajempi seuraelämä, Eugenin upseerikulut,
Lenoren harsohameet ja pitsikoristeet, jopa velkakirjain korot
ja kuoletuskin -- kaikki ne yhdessä kävivät hänelle sangen
hankaliksi kestää. Tilalta kertyviä tuloja odotettiin toisinaan
sangen kärsimättömästi ja ne löysivät nopeasti reikänsä, mikä ei
ollut suinkaan omiaan suurentamaan ja vakaannuttamaan niitä; ja
moni ennen suunniteltu hyvä aie jäi toteuttamatta. Vapaaherra
oli päättänyt kylvää männynsiemeniä eräälle tilustensa rajalla
olevalle hedelmättömälle hiekkanummelle, mutta tämäkin vähäinen
kulunki kävi yli hänen varojensa, ja keltainen hiekka kimalteli
edelleenkin auran koskemattomana auringossa. Jälleen hänellä oli
ollut useammin kuin yhden kerran aihetta ottaa esiin tuo siro lipas,
jossa hän säilytti rakkaita velkakirjojaan, avata se ja selailla
noita kauniisti tekstattuja pergamenttilehtiä; silloin hänen
otsansa säännöllisesti synkistyi ja outo levottomuus värähdytti
hänen muuten niin arvokasta ja levollista olemustaan. Mutta se ei
kuitenkaan ollut enää aikaisemmin tunnettua kiduttavaa huolta; hän
oli jo saanut vähäsen kokemusta liikeasioissa ja osasi punnita niitä
hiukan kylmäverisemmin. Jokin keino täytyi löytyä tästä pälkähästä
pääsemiseksi; pahimmassa tapauksessa hän viettäisi enää vain yhden,
korkeintaan kaksi talvea kaupungissa, kunnes Lenoren kasvatus
olisi päättynyt, ja sitten hän iskisi täydellä tarmolla kiinni
tilansa hoitoon. Hän tunsi itsessään, että se päätös ei vaatisi
häneltä suurtakaan uhrausta. Ja sitten hän myöskin ajaisi perille
kaikki teollisuussuunnitelmansa, ajatellen kuin hyvä isäntä ainakin
ainoastaan lastensa tulevaisuutta. Sillävälin hän päätti parhaaksi
pyytää tarvittaessa neuvoa Ehrenthalilta. Olihan tuo mies sentään
rehellinen lajiaan, niin rehellinen kuin kaupanvälittäjä yleensä
voi olla aatelismiestä kohtaan; ja mikä oli pääasia, hän tunsi
vapaaherran olosuhteet jokseenkin tarkoin, eikä tämä tuntenut häntä
kohtaan samaa arkuutta asemataan kuvatessaan kuin ventovierasta.

Tapansa mukaan ilmestyi arvoisa välittäjä tälläkin kertaa juuri
parhaaseen aikaan. Timanttineula hänen kaulahuivissaan loisteli,
hänen alamaiset pokkuroimisensa paroonittaren edessä olivat
hullunkurisemmat kuin koskaan ennen, ja tilaa tarkastaessa hänen
ihastuksensa kohosi yli reunojensa. Hyvillä mielin vapaaherra
saatteli häntä ympärinsä, ja kun kaikki oli katsottu, sanoi hän
vieraalleen: "Antakaappa minulle hyvä neuvo, Ehrenthal."

Ehrenthal räpytteli silmiään ja katseli vapaaherraan ovelasti.

Vain muutamia vuosia sitten hän oli ensi kerran tehnyt samanlaisen
kierroksen kartanolla ja tiluksilla, mutta kuinka ajat olivatkaan
siitä asti muuttuneet! Silloin täytyi liikemiehen tarjota hyvä
neuvonsa ylpeälle paroonille perin varovasti ja makeisiin
imarteluihin kätkettynä, aivan kuin hapanta lääkettä taritaan
juonikolle lapselle; ja nyt tuli isäntä itse apua pyytäen häntä
vastaan.

Vapaaherra jatkoi mahdollisimman huolettomaan sävyyn: "Minulla
on tänä vuonna ollut enemmän menoja kuin ennen, velkakirjatkin
vaativat kuoletusta, niin että minun täytyy miettiä keinoa tulojeni
suurentamiseksi. Mihin keinoon teidän mielestänne olisi paras ryhtyä?"

Kauppiaan silmissä välähti, mutta hän vastasi asiaankuuluvalla
nöyryydellä: "Mihin keinoon on ryhdyttävä, sen herra parooni itse
tietää paremmin kuin minä."

"Älkää vain ehdottako omia liikekeinottelujanne, Ehrenthal",
huomautti vapaaherra varovaisesti. "Minä en enää aio käydä liittoon
teidän kanssanne."

Päätään pudistellen Ehrenthal vastasi: "Eipä aina olekaan tarjona
sellaista liiketointa, jota voisin hyvällä omallatunnolla suosittaa
herra paroonille. Armollisella herralla on viisiviidettätuhatta
taaleria kiinni velkakirjoissa. Miksi pitää hallussaan moisia
velkakirjoja, jotka antavat niin vähän korkoa? Jos niillä ostatte
varman viisiprosenttisen hypoteekkikiinnityksen, niin maksatte
siitä neljä prosenttia maakuntapankkiin, ja yksi prosentti jää
omaksi hyväksenne, mikä tekee neljäsataa viisikymmentä taaleria
vuodessa. Ja voittepa saada vielä suurempaakin voittoa. Monikin
varma viisiprosenttinen hypoteekki tarjotaan hyvin edullisilla
ehdoilla ostajalle, joka voi maksaa käteisellä. Te saatte ehkä
maksaa neljäkymmentä tuhatta taaleria, ehkäpä vielä vähemmänkin, ja
saatte hyvän hypoteekin, joka tuottaa teille viisi prosenttia korkoa
viideltäviidettä tuhatta taalerilta."

Vapaaherra vastasi: "Sellainen oli minunkin ajatukseni, mutta
tuollaisten hypoteekkien varmuus, jotka rahamarkkinoilla kulkevat
teidän välikauppiaiden käsissä, on kehnonpuoleinen, ja siksi en rupea
sellaisiin kauppoihin."

Ehrenthal torjui sulavalla kädenliikkeellä omalta kohdaltaan
tuon moitteen ja sanoi, täynnä hurskasta harmia epärehellisten
välikauppiasten keinottelusta: "Minä en kernaasti tee kauppoja
hypoteekeilla; mikä rahamarkkinoilla kiertää välikauppiaiden käsissä,
se ei sovi herra paroonille; teidän täytyy kääntyä luotettavan miehen
puoleen. Onhan teillä asianajaja, joka tuntee hyvin liikeasioita;
ehkäpä hän voi hankkia teille varman hypoteekkilainan."

"Te ette siis tiedä, mistä sellaisen saisi?" kysyi vapaaherra
punnitsevasti, mutta kuitenkin sydämessään toivoen, että Ehrenthal
pystyisi huojentamaan hänen vaivojaan. --

"En tunne ainuttakaan mahdollisuutta", sanoi kauppias mitä
päättäväisimmin. "Mutta jos haluatte, niin voinhan tiedustella kautta
rantain; ainahan semmoisia on saatavana. Teidän asianajajannekin
sanoo teille, mikä hypoteekki hänen mielestään on varma. Mutta
sellaiset herrat eivät rupea ennen kaupantekoa tunnustelemaan ja
sovittelemaan asioita, ja asianajajaanne käyttäen te saatte maksaa
täyden summan samasta hypoteekista, jonka välittäjältä voisitte saada
muutamaa tuhatta huokeammalla."

Kun vapaaherra jo oli joutunut sille asteelle, että moinen etu
hänestä tuntui ylen tähdelliseltä, päätti hän ajatuksissaan seurata
taatun liikeystävän neuvoa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen, mutta,
mikäli mahdollista, mieluummin ostaa tarjona olevan hypoteekin kuin
antaa asianajajansa sijoittaa rahat. Ja Ehrenthalille hän lausui:
"Asialla ei ole mitään kiirettä; jos satutte keksimään jotain
sopivata, niin ilmoittakaa minulle."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi tuo kunnon mies pidättyvästi;
"mutta parasta on, että herra parooni itsekin tiedustelee; sillä minä
en muuten tee mielelläni hypoteekkikauppoja."

Vaikkakaan tuo sanonta ei ollut todenperäinen, täytti se kumminkin
tarkoituksensa, sillä kauppiaan kylmä pidättyväisyys lisäsi
melkoisesti vapaaherran luottamusta häneen. Mutta Ehrenthal pyrki
kiiruimman kautta pääsemään paluumatkalle; tällä kertaa hänellä
ei ollut edes aikaa ihailla hienovillaisia siitospukkeja, katolla
teiskuvain varpusten lihavat ruumiinmuodot välttyivät hänen
katseeltaan, ja hän äkäili kuskilleen tämän hitaasta ajosta. "Jos
kiinnitän ohjakset etanan sarviin, niin pääsen joutuisemmin kuin
tätä menoa pitäen", hän marisi ja heittelehti kärsimättömästi
takaistuimella.

Kuski suomi ärtyneesti hevosia ja ärähti olkansa yli vihaisesti: "Jos
annatte hevosillenne enemmän kauroja, niin ne joutuvat paremmin kuin
etanat. Vaivaista kaksi kappaa kauroja päivässä, ja sitten vaatii
muka täyttä nelistä kivisellä tiellä!"

Vapaaherra lähti seuraavana päivänä kaupunkiin ja pyysi
asianajajaansa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin
hypoteekkilainan hankkimiseksi. Hän ei salannut lainopilliselta
ystävältään, että hän kernaasti soisi saavansa sellaisen erityisen
edullisilla ehdoilla.

Ymmärtäväinen lakimies varoitti hartaasti häntä olemaan
tavoittelematta tuollaisia etuja, koskapa varmaa hypoteekkia ei
mistään saisi alle nimellisarvon. Mutta juuri tämä hyväätarkoittava
neuvo teki vapaaherran sitä taipuvaisemmaksi luottamaan omaan
arvostelukykyynsä lainaa hankittaessa.

Joitakuita päiviä myöhemmin saapui paroonin puheille iso,
punakkanaamainen mies, muuan herra Pinkus, joka ilmoitti tulleensa
hallituskaupungista. Arvoisa majatalonpitäjä saatettiin paroonin
työhuoneeseen, ja ensi työkseen hän kiirehti anelemaan anteeksi
saapumistaan. Hän sanoi kuulleensa, että armollinen herra halusi
sijoittaa rahoja, ja hän puolestaan tiesi, että erinomaisen varma
ja mitä suositeltavin hypoteekkikiinnitys oli saatavissa erääseen
lähimaakunnan suureen herrastilaan, jonka omistaja, muuan rikas
kreivi Zamisky, eleli ulkomailla. Tiloilla, joita tuo hypoteekkilaina
rasitti, oli kaikki mahdolliset etuudet; niitä oli luvultaan kolme,
neljä kappaletta, ja niihin liittyi yli kaksituhatta auranalaa
metsämaata, joka kertojan valallisen vakuutuksen mukaan oli oikeata
aarniometsää. Neljä kyläkuntaa oli velvollinen suorittamaan
kartanoon hevos- ja jalkapäivätöitä, sata vuokratilaa noissa
neljässä kylässä maksoi kateistakin veroa; sanalla sanoen, tila
oli sellainen, että suurimman ruhtinaankaan ei olisi tarvinnut
sitä hävetä. Ja kyseenä oleva neljänkymmenen tuhannen taalerin
hypoteekkikiinnitys seurasi panttausoikeudeltaan kohta ensimmäisen
sadantuhannen taalerin kiinnityksen jälkeen. Perässä seurasi vielä
viisi tai kuusi pienempää, mutta raha-arvoltaan kuitenkin merkitsevää
kiinnitystä. Kyseenäoleva hypoteekki oli tällä erää kreivi
Zaminskyn itsensä hallussa. Hän oli siirtänyt sen asiamiehelleen
toisille luovutettavaksi. Ja tämä erinomainen velkakirja oli,
kuten herra Pinkus salaperäisesti viittaili, mahdollisesti
saatavissa yhdeksälläkymmenellä prosentilla nimellisarvosta, siis
kuudestaneljättä tuhatta taalerista. Epämukavaa tosin oli, että tila
sijaitsi naapurimaakunnassa, jossa maanviljelystä vielä harjoitettiin
vanhettuneiden tapojen mukaisesti. Mutta raja ei ollut kahta
peninkulmaa kauempana, lähintä piirikaupunkia yhdisti viertotie
muuhun maailmaan; sanalla sanoen, ei mitään epäsuotuisia seikkoja
ollut olemassa, jotka olisivat puolueettomasti tarkastellessa
polkeneet hypoteekin arvoa, eikä Pinkus olisi mitenkään käynyt
kauppaamaan moista aarretta tuntemattomalle ostajalle, jollei tällä
olisi ollut sellaisia erinomaisia mieskohtaisia ominaisuuksia kuin
vapaaherralla tiettävästi oli.

Parooni kuunteli näitä kehumisia pidättyvästi kuin kokenut liikemies
ainakin. Ennen poislähtöään Pinkus otti nahkasalkustaan esiin paksun
asiakirjakimpun, joka sisälsi kaikki kyseeseen tulevat paperit, ja
laski sen luottavaisesti pöydälle vapaaherran eteen, jotta tämä voi
itse perusteellisesti tutkia, missä määrin välittäjän ilmoittamat
tiedot olivat oikeat.

Seuraavana aamuna vapaaherra ajoi asianajajansa puheille ja pyysi
tämän tarkastamaan papereita ja hankkimaan tarvittavia lisätietoja.
Sitten hän kiipesi mustia portaita ylös herra Ehrenthalin valkeaksi
lakeeratulle valtaovelle.

Ehrenthal oli ylen ihastunut häntä kohdanneesta kunniasta, vaihtoi
joutuun aamutakin lievetakkiin ja vaati kivenkovaan, että herra
parooni välttämättä kunnioittaisi häntä jäämällä, aamiaiselle.
Vapaaherra oli siksi alentuva, ettei vastannut kieltävästikään;
hänet, saatettiin talon arvokkaaseen juhlasaliin, jossa hän suuresti
huvitettuna silmäili kirjavain akkuna- ja oviverhojen koreita värejä,
sohvan punaista plyshipäällistä, siivotonta lattiaa ja seinillä
riippuvia kehnoja öljypainostauluja, jotka silminnähtävästi olivat
ostetut joltakin romukauppiaalta ja esittivät mustanpuhuvia puulajeja
jostakin erityisen siivottomasta maanosasta. Ihana Rosalie saapui
kotvan kuluttua saliin, koristettuna korpinmustilla riippukiharoilla
ja kahisevalla silkkihameella, kumarsi syvään vapaaherralle ja kävi
aamiaispöytään. Paroonia huvitti nähdä, kuinka tyttären sievistelevä
käyttäytyminen erosi isän nöyristelevästä pokkuroimisesta, ja hän
nautti jo etukäteen mielessään siitä, kuinka hän illalla teepöydässä
kuvailisi paroonittarelle ja Lenorelle täällä näkemäänsä ihmeellistä
ylellisyyden ja avuttomuuden sekasotkua. Näissä mietteissä hän
istahti sohvaan ja katsoi ystävällisesti hymyillen kauppiaaseen.
Herra Ehrenthal istuutui häntä vastapäätä ja oli hyvin iloissaan;
hänen suunsa oli yhtämittaisessa kohteliaassa irveessä. Vihdoin
vapaaherra, lausuttuaan muutaman kohteliaan sanan talon kauniille
tyttärelle, kysyi isännältä: "Tunnetteko te erään herra Pinkuksen,
rakas Ehrenthal?"

Puheen käydessä liikeasioihin tytär katosi kohta ja isä nykäsi
tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Kyllä minä hänet tunnen", hän sanoi
välinpitämättömästi; "hän on tuollainen pikkunen toimitsija, ja
pidänpä häntä rehellisenä miehenä. Asioimispiireissä häntä ei juuri
huomata; hänen liikeasiansa kohdistuvat luullakseni Puolaan."

"Oletteko te maininnut tälle herralle, että minä haluaisin ostaa
hypoteekkikiinnityksen?" kysyi vapaaherra edelleen.

"Kuinka olisin siitä hänelle puhunut?" vastasi Ehrenthal. "Jos hän on
käynyt luonanne hypoteekin takia", hän jatkoi päätään pudistellen,
"niin on hän kuullut asiasta joltakin toiselta liikemieheltä, jonka
kanssa olen siitä keskustellut. Pinkus on vähävarainen mies; kuinka
hän saattaa tarjota teille hypoteekkia?" Kädenliikkeellä Ehrenthal
näytti, kuinka pieni ja vähävarainen Pinkus itse asiassa oli, ja
kohotti samalla silmänsä kattoon näyttääkseen, kuinka suurena ja
tärkeänä hän paroonia piti.

Parooni kertoi hänelle, mitä hypoteekkia Pinkus oli käynyt hänelle
tarjoskelemassa, ja kyseli lähemmin tuon puolalaisen kreivin tiluksia
ja varallisuussuhteita.

Herra Ehrenthal ei tuntenut niitä tarkemmin, mutta muisti, että
eräs samalta seudulta oleva rehellinen liikemies paraikaa oleskeli
kaupungissa, ja tarjoutui etsimään hänet käsiinsä ja lähettämään
hänet herra paroonin puheille.

Vapaaherra hyväksyi tarjouksen ja nousi pöydästä, Ehrenthal saattoi
häntä alaeteiseen saakka ja sanoi hyvästi ottaessaan: "Menetelkää
varovaisesti tuon hypoteekin suhteen, herra parooni, se vastaa suurta
rahasummaa. On olemassa paljon kehnoja hypoteekkikiinnityksiä,
mutta on hyviäkin, ja monet välittäjät puhuvat kurkkunsa kuiviksi
kehuessaan omia tarjoumuksiaan. Mitä Löbel Pinkukseen tulee, niin on
hän vain vähävarainen mies, eikä hän kaupasta paljonkaan kostu, mutta
mikäli hänet tunnen, on hän rehellinen mies. Mitä äsken puhelitte
minulle hypoteekin ostosta, näytti hyvältä, mutta nöyrimmästi pyydän
teitä, herra parooni, olemaan hyvin varovainen."

Kun vapaaherra ei ollut paljonkaan viisastunut liikeystävänsä
sanarikkaasta puheesta, lähti hän kaupunkiasuntoonsa ja odotteli
kärsimättömästi vieraan välittäjän palaamista. Sitä ei tarvinnutkaan
kauan vartoa. Tällä kertaa se ilmestyi erään herra Löwenbergin
hahmossa, joka ulkonaisesti muistutti yhtähaavaa sekä Ehrenthalia
että Pinkusta. Vartaloltaan hän vain oli hiukan laihempi, ja kelpo
maaseutulaisena hänellä oli kädessä lakki ja espanjanruokokeppi.
Hän ilmoitti olevansa viinikauppias ja tuntevansa erinomaisen hyvin
puolalaisen kreivin tilat ja raha-aseman. Hän kertoi nykyisen
omistajan olevan aivan nuori mies ja asustavan ulkomailla; hänen
isävainajansa taloudenpito oli ollut sangen haihattelevaa, mutta
nyt oli tiloille saatu parempi järjestys; perillisestä kerrottiin
paljon hyvää, ja jos tiloille saatiin pääomaa, niin oli perheellä
siksi paljon varoja, ettei sen omistusoikeus käynyt ollenkaan
vaarannetuksi. Tiluksia ei tosin ollut saatettu korkealle
viljelysasteelle, mutta yritteliään henkilön käsissä voi toivoa
niiden tuottavan sangen paljon, ja välittäjä arveli nuoren kreivin
pystyvän hyvin siihen. Kaikki, mitä välittäjä puheli, kuulosti sangen
järkevältä. Tulos hänen käynnistään olikin sangen lupaava, ja hänestä
erotessaan parooni tuntui päättäneen tehdä tarjona olevan kaupan.
Jotta ei kuitenkaan laiminlöisi mitään, meni hän erään tuttavansa
luo tiedustelemaan lähempiä seikkoja. Tosin hän ei saanut tietää
paljoakaan, mutta kuulemansa perusteella hän ei kuitenkaan torjunut
kaupantekoa. Pääasia oli, että kreivillinen perhe oli vanhaa ja
maakunnassa arvossapidettyä sukua ja että kreivi Zaminsky vainaja
oli hoitanut tilaansa ylen kehnosti. Ennenkuin parooni palasi kotia,
sai hän vieraaksi herra Ehrenthalin, joka ilmoitti hänelle, ettei
tilalta saatu lampaanvilla tosin ollut hienoa lajia, ja parooni
puolestaan lausui, että hän tahtoi ensin kuulustella, asianajajansa
mielipidettä, ennenkuin teki mitään päätöstä.

       *       *       *       *       *

Ehrenthalin pieni konttori sijaitsi hänen asumansa talon ensi
kerroksessa ja sinne käytiin suoraan eteisestä. Illalla myöhään
saapui herra Ehrenthal konttoriin, jossa Itzig istui ikävystyneenä
valkoisen paperipinkan ääressä ja odotteli mestariaan. Ehrenthal oli
hyvin kiihdyksissään, laski keppinsä pöydälle, unohti ottaa hatun
päästään ja rupesi levottomasti astelemaan huoneessa edestakaisin.
Itzig ajatteli: "Mikähän miestä nyt vaivaa? Mitähän huolia hänellä
onkaan?" Silloin pysähtyi Ehrenthal hänen eteensä ja sanoi
kiihkeästi: "Itzig, tänään te saatte näyttää, ansaitsetteko leipänne
ja päivällisen, jonka annan teille sivistystänne varten."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyi Itzig ja nousi tuoliltaan.

"Ensiksikin käytte kutsumassa tänne Löbel Pinkuksen, sitten tilaatte
pullon viiniä ja kaksi lasia ja lähdette tiehenne, sillä minä en
teitä enää tarvitse tänään. Teidän on käytävä tiedustelemaan, kenelle
oikeusneuvos Horn, joka asuu torin varrella, on tänään kirjoittanut
Rosminiin naapurimaakunnassa, ja jollei hän ole tänään kirjoittanut,
niin kenelle hän huomenna kirjoittaa. Minä annan teille viisi
taalerinrahaa, jotta voitte hankkia tuon tiedon. Mutta jos voitte
tuoda vastauksen vielä tänään, saatte lisäksi tukaatin."

Veitelin mieli kävi kuumaksi, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin
kylmää naamaa vastatessaan: "Minä en tunne ketään oikeusneuvoksen
kirjureista ja tarvitsen aikaa tutustuakseni heihin. Huomisillalla
saatte vastauksen, ja tukaatin voitte säilyttää siksi."

"Kun olette tiedon saanut, tuokaa se heti minulle, vaikkapa
keskiyönkin aikaan."

Itzig juoksi yläkertaan tilaamaan keittiöstä viinipullon ja lähti
sitten vainukoiran joutuisuudella kiertämään katuja.

Yksin jäätyään herra Ehrenthal, yhä vielä hattupäisenä, astuskeli
konttorissaan kädet selän takana ja nyökäytteli päätään kuin
kiinalainen epäjumalankuva. Huoneen puolihämärässä hän näytti
paksulta mustalta kummitukselta, joka ei kykene pitämään irtihakattua
päätään paikoillaan.

Veitel puolestaan piti kulkiessaan ahkeraa itsepuhelua. "Mitähän nyt
onkaan tekeillä?" hän ihmetteli; "jokin suuri asia se on, ja minulta
se salataan. Minun on käytävä hakemassa Pinkusta." Pinkus kävi joku
päivä sitten Ehrenthalin luona, ja seuraavana päivänä hän lähti
maalle parooni Rothsattelin puheille. "Asia siis koskee paroonia. Ja
Ehrenthal tulee tarjoamaan viiniä. Pinkus ei saa mitään viiniä, siis
tulija on joku toinen, mutta parooni se ei ole, sillä aatelismiestä
isäntä ei ota vastaan konttorissa, vaan vie saliinsa punaiselle
plyshisohvalle. -- Jos Pinkuksella on asioita paroonin kanssa, niin
häntä käytetään vain välittäjänä, ja se, joka nyt illalla tulee,
on varmastikin hänen käyttäjänsä. Kun Ehrenthal lähti tänään ulos
paroonin kanssa, kuulin hänen sanovan: 'Olkaa varovainen!' Ukko on
siis itse säikyttäjänä. Kun Ehrenthal käy säikyttämään, niin täytyy
asian olla suuri ja hieno."

Näissä mietteissä Veitel oli joutunut majataloon ja vei kutsunsa
isännälle, joka kiiruusti riensi tarjoiluhuoneesta asuinkamariinsa
vaihtamaan paremman takin ylleen. Veitel kävi jatkamaan
itsepuheluaan. "Jos kirjuri vie oikeusneuvoksen kirjeen postiin kello
seitsemältä ja minä onnistun näkemään sen osotteen, niin säästän
nuo viisi taaleria", hän aprikoi. "Ei se käy päinsä", jatkoi hän
huolestuneena, "hän työntää kirjeet tukussa postiluukusta sisään, ja
postilainen on liiaksi ketterä, jotta en pääse katsomaan osotteita.
-- Ehkäpä se sittenkin käy päinsä; kirjeitä vie postiin tavallisesti
jokin nuorukainen; ehkäpä pääsen hänen kanssaan puheisiin. Ja jollei
se onnistu yhdellä tapaa, niin onnistuuhan toisella, ja tunnenpahan
lakimiehen kirjurin, joka on jo ansainnut minulta monta groschenia.
Nuo kirjurit tuntevat kaikki toisensa. Jos annan hänelle kaksi
taaleria, hankkii hän toveriltaan tietoon kirjeiden osotteet, ja
siten säästän kolme taaleria itselleni."

Tämän päätöksen tehtyään Veitel meni asianajajan porraskäytävään ja
oli odottelevinaan jotakin, jotta voi silmälläpitää ulostulijoita;
vastaanottoaika oli päättymäisillään, ja monia paljon käytetyn
notaarin luona käyneitä neuvonhakijoita tuli portaita alas. Vihdoin
kuului kiireisiä askeleita, ja muuan nuori mies syöksyi ulos
kirjeläjä kädessä. Veitel kiirehti hänen perässään ja saavutti
kirjurin lähimmässä kadunkulmassa. Hattuaan nostaen hän kysyi:
"Oletteko oikeusneuvos Hornin konttorista?" -- "Olen", vastasi
kirjuri kiireisesti ja yritti jatkaa matkaansa.

"Minä olen kotoisin maalta ja olen jo kolme päivää odotellut
tärkeätä asiakirjettä herra oikeusneuvokselta, ehkäpä teidän on
juuri vietävä minulle osotettu kirje postiin." Kirjuri silmäsi
häneen epäluuloisesti, ja kysyi: "Mikä teidän nimenne on?" Veitel
otti taskustaan kahdeksan groshenin kolikon ja sanoi: "Minä en
tahdo teiltä mitään väärää asiaa, nuori mies, tahdon vain, että
suvaitsisitte katsoa, onko kirjeittenne joukossa minulle osotettu."

"En huoli rahastanne", vastasi kirjuri äreästi ja yritti jatkaa
matkaansa. "Mikä teidän nimenne sitten on?"

"Bernhard Magdeburg, kotoisin Ostrausta", sanoi Veitel kiireisesti,
"mutta kirje voi olla osotettu sedällenikin."

"Ei näissä ole teille mitään kirjettä", vastasi kirjuri, selaillen
hätäisesti kirjeläjää.

Veitelin silmät tähystivät tuikeasti kirjeitä, kuten olisivat
tahtoneet nähdä niiden läpi, mutta kirjurin kädenliikkeet olivat
siksi nopeat, ettei hänen onnistunut lukea osotteita. Senvuoksi hän
sieppasi sukkelasti kirjeläjän käteensä, ja tuimistuneen kirjurin
käydessä häntä käsivarteen ja ärähtäessä: "Mikä teidän päähänne
pistääkään, herrani, kuinka rohkenette noin tehdä?" luki Veitel
joutuin kirjeiden osotteet, antoi huolestuneena kirjeet takaisin
ja sanoi hattuaan nostaen; "Kiitoksia paljon, eipä niissä ollut
ainoatakaan minulle." Vihastunut kirjuri yritti pidättää häntä:
"Kuulkaas, herra, kuinka te rohkenette olla noin häpeämätön!"

"Älkää viivytelkö postista", sanoi Veitel hyväntuulisesti, "minä
lähden nyt itse oikeusneuvoksen luo." Näin sanoen hän käänsi selkänsä
kirjurille, joka jäi hetkeksi seisomaan aivan kuin kivettyneenä
toisen julkeudesta ja lähti sitten aika joutua postikonttoriin.

Veitel oli saanut urkituksi vain muutamia osotteita, niin sukkela
kuin oli ollutkin. "Ehkäpä nyt on tukaatti ansaittu", hän arveli
itsekseen; "jollei, niin ei ole suuri vahinkokaan." Kiertoteitä hän
hiipi Ehrenthalin konttoriin ja jäi oven takana kuuntelemaan. Arvoisa
Pinkus piti puhetta, mutta puhe kävi niin hiljaisella äänellä, ettei
Veitel siitä käsittänyt paljoakaan. Vihdoin äänet kävivät kovemmiksi;
herrat tuntuivat joutuneen kinaan keskenään.

"Kuinka voitte vaatia niin suurta summaa yhdeltä ainoalta matkalta?"
huusi Ehrenthal kiivastuneena. "Olen pettynyt pitäessäni teitä
luotettavana miehenä."'

"Luotettava tahdon ollakin", kuului Pinkus sanovan, "mutta neljäsataa
taaleria tahdon maksuksi, muuten saa kauppa jäädä sikseen."

"Kuinka voitte sanoa, että kauppa saa jäädä sikseen? Mitä te muuten
kaupasta tiedättekään? Kuka te olette, että siitä tietäisitte?"

"Tiedänpähän siksi paljon, että voin saada paroonilta nuo neljäsataa
taaleria, jos menen hänen luokseen kertomaan tietoni", huusi Pinkus
kimakalla äänellä.

"Te olette kehno ihminen", ärähti Ehrenthal äkäisesti. "Te olette
halveksittava kuin hiiri, joka piipittää kolossaan. Tiedättekö te,
ketä te tuolla tapaa kohtelette? Minua te siten kohtelette", hän
jatkoi yltyvällä kiukulla. "Minä voin riistää teiltä luottonne ja
tehdä teidät kaikille liikemiehille tunnetuksi huonona kauppatuttuna."

"Ja minä voin tehdä paroonille tunnetuksi, minkälainen kehno ihminen
te oikein olette", karjasi Pinkus, hänkin tulistuen.

Näiden sanojen jälkeen ovi aukeni, ja Veitel kiiruhti portaiden
pimentoon.

"Annan teille miettimisaikaa huomisaamuun asti", huusi Pinkus
ovesta peräänsä ja lähti juoksemaan tiehensä. Veitel astui mitä
huolettomimman näköisenä konttoriin, jossa hänen isäntänsä
juoksenteli edestakaisin niin kiihtyneenä, ettei huomannut hänen
tuloaan. "Laupias Jumala, että tuon Löbelin pitääkin olla tuollainen
petturi! Hän lörpöttelee kaikki tietonsa vieraille ja saattaa minut
perikatoon", surkeili herra Ehrenthal ja löi käsiään yhteen.

"Miksi hänen pitäisi saattaa teidät perikatoon?" kysyi Veitel ja
viskasi hattunsa pöydälle.

"Mitä te täältä haette? Mitä olette kuullutkaan?" äyskähti Ehrenthal
kiukkuisesti.

"Kuulin kaikkityyni", sanoi Veitel kylmäverisesti. "Huusittehan
molemmat niin kovaa, että se kuului eteiseen. Minkä vuoksi pidätte
tuota kauppa-asiaa minulta salassa? Jos olisitte minulle sanonut,
mitä tekeillä on, niin olisin saanut Löbelin taipumaan vähempään
summaan."

Herra Ehrenthal tuijotti jäykästi tuohon uskalikkoon eikä kyennyt
sanomaan muuta kuin: "Mitä nyt?".

"Minä tunnen hyvin Pinkuksen", jatkoi Veitel, päättäen lujasti päästä
osalliseksi kaupasta. "Jos annatte hänelle sata taaleria, niin hän
myö puolestanne hyvän hypoteekin paroonille."

"Mitä te hypoteekista tiedätte?" kysyi Ehrenthal hätkähtäen.

"Tiedänpähän tarpeeksi, jotta pystyn teitä auttamaan, jos vain
tahdon", vastasi Veitel. "Ja minä tahdon auttaa teitä, jos annatte
minulle luottamuksenne."

Herra Ehrenthal tuijotti yhäti ihmeissään kirjanpitäjäänsä, jolla
tuntui olevan enemmän kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä kuin hänellä
itsellään. Vihdoin hän huudahti ilon ja surun sekaisella äänellä: "Te
olette kelpo ihminen, Veitel, hakekaa Pinkus tänne takaisin, hän saa
sata taaleria."

"Minä olen myöskin lukenut niiden kirjeiden osotteet, jotka
oikeusneuvos tänään lähetti postiin. Niiden joukossa oli yksi
oikeuskomissaari Waltherille Rosminissa."

"Sitähän minä arvelinkin", huudahti Ehrenthal ilahtuneena; "hyvä on,
Itzig, oikein hyvä. Lähtekää nyt hakemaan Pinkusta."

"Oikeusneuvoksen kirjurille pitää minun antaa viisi taaleria ja itse
saan tukaatin vaivoistani, siis yhteensä kahdeksan taaleria ja viisi
ja puoli groshenia", jatkoi Veitel paikaltaan väistymättä.

"Hyvä on", sanoi Ehrenthal ja huiskautti välinpitämättömästi kättään.
"Rahat te kyllä saatte, mutta ennen kaikkea on teidän mentävä
kutsumaan Pinkusta."

Veitel läksi joutuun majataloon noutamaan sen isäntää. Tämä oli
vetäytynyt asuinkamariinsa, jossa hän kiivaili ja puskutteli kaikkia
Ehrenthalin hänelle syöttämiä solvauksia.

Veitel avasi oven ja sanoi päättäväisesti: "Pinkus, minä tulen
Ehrenthalin luota, ja minä tahdon, että te tyydytte sataan taaleriin
ja autatte isäntääni. En suvaitse, että menettelette kunnottomasti
häntä kohtaan. Jos te tiedätte hänestä jotakin, mikä voi vahingoittaa
häntä paroonin asioissa, niin tiedänpä minä teistäkin jotain, joka
saattaa teidät huonoihin kirjoihin poliisikamarissa."

Pinkus seisoi tyrmistyneenä ja tukahdutti kirouksen, joka pyrki hänen
huuliltaan. "Minä olen rehellinen mies", hän äyskäsi uhittelevasti,
"eikä minulla ole mitään peljättävää poliisin puolelta."

"Mutta entäpä jos poliisi kysyy, mitä kauppavarastoa teillä on
naapuritalossa ja minkälaisilta ihmisiltä ostatte tavaranne? En
tahdo kuitenkaan tehdä teille vahinkoa; Ehrenthal antaa teille sata
taaleria, ja teidän on annettava minulle huone ja vuode talossanne
halvasta vuokrasta, ettekä te saa enää kohdella minua minään
kamasaksana vaan liikemiehenä, joka on yhtä hyvä kuin te itsekin."

Pinkus oli yllätetty ja saatettu häviölle; hetken hän vielä viittilöi
ja rimpuili käsillään ja jaloillaan tyhjää ilmaa vastaan, joka ei
tehnyt hänelle yhtään vastarintaa; hän vannoi edelleen olevansa
rehellinen mies ja noituili Ehrenthalia, kunnes hänen vihansa
vähitellen asettui ja hän kävi oikein rauhaa rakastavaksi.

Veitel oli uuniin nojautuen odotellut tuota mielenmuutosta ja
lähti nyt riemullisesti viemään leppynyttä miestä Ehrenthalin luo.
Sinne tultua nuo molemmat kunnon miehet ensin mittailivat toisiaan
äkäisin katsein, mutta sitten puristivat toistensa käsiä vakuuttaen
molemminpuolista kunnioitustaan, Veitelin seistessä vieressä rauhan
enkelinä ja katellessa molempia toisia ilmeellä, josta kunnioitus
oli kaukana. Pinkus otti vastaan sadan taalerin setelin ja lähti
tiehensä, kun hänen apuaan ei enää tarvittu, ja Veitel avasi kohta
oven herra Löwenbergille, maalaisliikemiehelle lähimaakunnasta, ja
hymyili herttaisesti, kun Ehrenthal sanoi miltei rukoilevasti: "Rakas
Itzig, nyt voitte lähteä." Hän lähti, tällä kertaa jäämättä oven
taa kuuntelemaan, tyytyväisin mielin kotiaan ja muutti vielä samana
iltana pieneen kamariin Pinkuksen talon alakerrassa ja härppäsi
likööriä ja söi paistia, jotka rouva Pinkus asetti hänen eteensä.

Kahden kesken Löwenbergin kanssa jäätyään ja herrain nauttiessa
viinipullon sisällyksestä sanoi Ehrenthal liikeystävälleen:
"Olen saanut kuulla oikeusneuvos Hornin pyytäneen tietoa tuosta
hypoteekista oikeuskomissaari Waltherilta, joka asuu teidän
paikkakunnallanne. Voiko siihen mieheen millään tapaa vaikuttaa?"

"Ei rahalla ainakaan", vastasi Löwenberg, "mutta ehkä jollakin
toisella tapaa. Hän ei tiedä, että minä itse olen saanut kreivin
asiamieheltä toimekseni myydä tuon hypoteekin. Minä menen hänen
puheilleen muissa asioissa ja ylistän sivumennen maatilaa ja kreivin
asioita; ehkäpä sanon yksin tein että itse haluan ostaa tuon
hypoteekin." Ehrenthal pudisteli päätään ja vastasi: "Jos hän tuntee
kreivin ja tämän maatilan, niin ei teidän ylistelynne vielä saa häntä
antamaan siitä suotuisaa lausuntoa."

"Auttaapa kylläkin. Noiden oikeuskomissaarien täytyy hankkia meiltä
tietoja asioista; eiväthän he itse tunne niin hyvin kuin me villojen
ja viljan osto- ja myyntisuhteita. Meidän täytyy tehdä, mitä vain
voimme, ja luulenpa siitä tulevan kaupalle hyötyä."

Ehrenthal laski murheellisesti päänsä kädelleen ja sanoi huoahtaen:
"Saattepa uskoa, Löwenberg, että minulla on tästä asiasta yllinkyllin
huolta."

"Mutta tuleepa siitä hyvä voittokin", lohdutti toinen.
"Yhdeksänkymmentä prosenttia maksaa teille ostaja, ja siitä te
lähetätte kreiville Pariisiin seitsemänkymmentä prosenttia;
kahdenkymmenen prosentin erotuksesta te maksatte viisi prosenttia
kreivin, asiamiehelle ja viisi prosenttia minulle avustani, jotenka
itsellenne jää kymmenen prosenttia. Neljätuhatta taaleria on kaunis
voitto kauppa-asiasta, johon ei tarvitse panna ollenkaan rahoja."

"Mutta surua se minulle tuottaa", sanoi Ehrenthal pää kumarassa;
"uskokaa minua, Löwenberg, että olen niin kiihdyksissä tästä
asiasta, etten saa unta öillä. Ja kun vaimoni kysyy: 'Nukutko sinä,
Ehrenthal?' täytyy minun aina vastata: 'En saa unta, Sidonie, minun
täytyy ajatella liikeasioita'."

Puolta tuntia myöhemmin lähti kaupungin portista pikalähetti.
Seuraavana aamuna sai oikeuskomissaari Walther puheilleen herra
Löwenbergin, jonka vakuuttavasta sävystä hän tuli siihen käsitykseen,
ettei kreivi Zaminskyn asiat sentään olleet niin pahoin rempallaan
kuin lähistössä otaksuttiin.

Viikon perästä sai vapaaherra von Rothsattel asianajajaltaan kirjeen
ja sen myötä jäljennöksen oikeuskomissaari Waltherin kirjeestä.
Molempien lakimiesten mielestä kauppaa kannatti ajatella. Ja
kun Ehrenthal seuraavana päivänä saapui vapaaherran puheille,
oli tämä jo päättänyt ostaa tuon hypoteekin. Häntä edelleen
houkutteli vastustamattomalla voimalla kaupasta koituva muutamain
tuhansien taalerien nopea voitto. Se oli voitto hänen aikaisemmasta
liikeyhteydestään herra Ehrenthalin kanssa. Hän tahtoi väkisinkin
pitää hypoteekkia hyvänä, ja hän olisi kenties ostanut sen, vaikka
hänen asianajajansakin olisi pannut jyrkästi vastaan.

Omanvoitonpyytämätön Ehrenthal tarjoutui alttiisti, kun hänellä
muutenkin oli asioita toimitettavana niillä seuduin, ottamaan
vapaaherralta valtakirjan ja päättämään hänen puolestaan kaupat
kreivin asiamiehen kanssa. Vapaaherra oli siihen hyvin tyytyväinen,
sillä hänestä olisi ollut vastenmielistä suorittaa mieskohtaisesti
maksua, joka oli pienempi kuin hypoteekkikirjan nimellisarvo.

Viikon kuluttua hänellä oli hallussaan neljänkymmenen tuhannen
taalerin hypoteekkikirja, josta hän oli maksanut ainoastaan
kuusineljättä tuhatta taaleria, ja lisäksi olivat Ehrenthal ja hänen
liikeystävänsä tehneet hyvät kaupat, ja kaikkein paraimmat oli
tehnyt Itzig, sillä hän oli saavuttanut vaikutusvaltaa mestariinsa,
joka alkoi käyttää häntä uskottuna neuvonantajana kaikissa
salaisimmissakin liikeyrityksissään. Kaikki asianosalliset olivat
siis tyytyväisiä. Vapaaherra otti esiin siron asiakirjalippaansa
ja pani siihen kauniiden valkoisten pergamenttilehtien sijalle
paksun, kellertävän, monissa käsissä nuhjautuneen asiakirjakäärön,
joka tästä lähtien edusti hänen varallisuuttaan. -- Hän ei enää
silmäillyt lippaan sisältöä samalla lemmekkäällä huomiolla kuin
aikaisemmin velkakirjojaan, hän paiskasi kannen joutuin kiinni ja
sulki lippaan kaappiin kuin ainakin vanha väsynyt liikemies, joka
oli suorittanut rasittavan urakan. Sitten hän lähti naisten luo ja
kuvaili rattoisasti Ehrenthalin pokkuroimista ja onnitteluja.

"Minä en häntä voi sietää", sanoi Lenore; "minusta hän näyttää
pieneltä sähisevältä elohiireltä."

"Tällä kertaa hän ainakin on osottautunut omanvoitonpyytämättömäksi",
vastasi isä. "Totta kyllä on, että kaikissa noissa liikemiehissä on
jotakin irvikuvan tapaista, ja kaikesta hyvänsuopeudesta huolimatta
ei meikäläinen tahdo malttaa olla nauramatta nähdessään heidän
pokkuroimistaan."

Samana iltana herra Ehrenthal meni vaimonsa puolelle, pitkä yötakki
yllään ja hyvin tyytyväisenä, yrittipä pistää pieneksi lauluksikin,
taputti Rosalieta tämän valkealle niskalle ja katseli vaimoonsa niin
viekkaasti ja lemmekkäästi, että tämä viimein kysyi häneltä: "Oletko
nyt päättänyt kauppasi paroonin kanssa?"

"Olen kuin olenkin", huudahti Ehrenthal hilpeästi.

"Hän on kaunis mies, tuo parooni", huomautti tytär.

"Hän on hyvä mies", sanoi Ehrenthal, "mutta hänelläkin on heikot
puolensa. Hän on niitä miehiä, jotka vaativat syviä kumarteluja
ja nöyrää puheensävyä ja jotka maksavat toisille rahaa, jotta
nämä ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin hän kadottaa yhden
prosentin kauppavoitostaan, kun hänelle vain puhellaan selkä
kumarassa ja hattu kädessä. Mutta tarvitaanhan sellaisiakin ihmisiä
maailmassa, mitä meidän kauppatoimistamme tulisikaan ilman sellaisia?"

Ja samana iltana istui Veitelkin kamarissaan asianajajaystävänsä
kanssa, jolle hän kertoi vasta päätetystä liiketoimesta, lisäten:
"Siten on parooni saatu satimeen, ja Ehrenthal on siitä hyötynyt
neljätuhatta taaleria."

Hippus laski silmälasit pöydälle ja näytti ilman niitä viisaalta
vanhalta apinalta, joka halveksii maailman menoa ja puree hoitajataan
sääreen. Hän kuunteli arvostelevalla vakavuudella oppilaansa
kertomusta, pudistellen tavantakaa päätään tahi hymähtäen, kun juttu
kävi hänen mieleensä.

Kun Veitel päätti puheensa huomauttamalla: "Ehrenthalilla ei ole tosi
rohkeutta, hän menettää malttinsa ruvetessaan suuriin asioihin",
huudahti herra Hippus ylenkatseellisesti: "Ehrenthal on suuri
pässinpää. Hän ei pysty mihinkään suurempaan, hän on kaikessa liian
pikkumainen. Sellainen hän on aina ollut; jos hän johonkin asiaan
ryhtyy, epäröi hän ja jää keskitiehen. Jos hän tahtoo houkutella
aatelismiestä juomarahoilla, viskaa vapaaherra hänet viimein ulos
ovestaan."

"Mutta mitäpä muutakaan hän voisi hänelle tehdä?" kysyi Veitel.

"Huolia hänen täytyy hänelle tehdä", sanoi Hippus, nousten
kiihtyneenä pystyyn, "huolia paljosta työstä. Paljon työtä, alati
kestävää levottomuutta, jokapäiväistä lakkaamatonta surua, se on
ainoa asia, jota vapaaherra ei jaksa kestää. Sellaiset ihmiset ovat
tottuneet tekemään vähän työtä ja huvittelemaan sitä enemmän, kaikki
on heille tehty helpoksi pienestä pitäen. Mutta harvat pystyvät
säilyttämään malttinsa, kun jokin suuri huoli kokonaisen vuoden
mittaan porautuu heidän päähänsä. Se vasta tekee heistä lopun. Jos
sellainen mies käy kahdesti päivässä katsomassa taloudenpitoaan,
luulee hän tehneensä kylliksi työtä, vaikkapa vouti saakin
monesti parannella isäntänsä typeryyksiä. -- Jos Ehrenthal tahtoo
saada paroonin valtaansa, niin on hänen kiedottava tämä suuriin
liikeasioihin, ja hänen on itsensäkin uskallettava panna jotakin
alttiiksi, mutta siihen ei Ehrenthalilla ole kylläksi tarmoa ja
ymmärrystä, hän on vain paksupäinen hölmö, joka viheltelee totuttua
nuottiaan."

Siihen tapaan asianajaja puheli ja opetti, ja Veitel käsitti
hyvin tuon viisaan puheen tarkoituksen ja katseli kunnioituksen
ja kammon sekaisin tuntein tuota pientä rumaa paholaista, joka
puhuessaan kiihkeästi heilutti käsiään. Vihdoin tarttui herra
Hippus viinapulloon, koputti sitä pöytään ja huusi: "Tänään vielä
ylimääräinen annos! Mitä nyt olen sinulle puhunut, sinä nuori
hirtehinen, on enemmän arvoista kuin kaksikin tuollaista pulloa."


5.

"Tänään minä täytän kahdeksantoista vuotta", sanoi Karl isälleen,
joka sunnuntaina istui kamarissaan ja katseli väsymättä pulskaa
nuorukaista.

"Aivan oikein", vastasi isä, "kahdeksantoista kynttiläähän palaa
syntymäpäiväkakulla."

"Siis on aika", jatkoi Karl, "että minusta tulee jotakin."

"Sinustako?" kysyi isä ihmeissään, "mitäpä sinusta voi tulla muuta
kuin mikä nyt olet? Peukaloinen sinä olet ja sellaisena tulet ikäsi
pysymäänkin."

"Jätä sinä vihdoinkin tuo peukaloiminen", vastasi poika. "Minä tahdon
ruveta lastaajaksi."

"Kuulkaapa kummia!" huudahti isä. "Vai sinä lastaajaksi! Mikset
sitten mieluummin pormestariksi tai vaikkapa kuninkaaksikin?"

"Voimia minulla kyllä on tarpeeksi", sanoi Karl päättäväisesti.
"Tahdon ansaita jotakin. Tahdon tulla kunnolliseksi mieheksi. Herra
Wohlfart on jo vuoden ajan ollut itsenäisessä toimessa, mutta minua
vielä pidetään pienenä nulikkana."

"Tahdot ansaita jotakin", kertasi isä, tuijottaen ihmeissään
poikaansa. "Enkö minä ansaitse tarpeeksi ja enemmänkin kuin mitä me
tarvitsemme? Mitä varten sinusta pitäisi tulla ahnastelija?"

"Enhän tule kuitenkaan iät kaiket riippumaan sinun hännyksissäsi",
sanoi Karl, "ja vaikkapa ansaitsisit tuhannenkin taaleria vuodessa,
ei minusta siltä tule kunnollista miestä. Ja kun sinut kerran
kadotan, niin mitä minusta silloin tulee?"

"Minut sinä kyllä kadotatkin, poikaseni", sanoi jättiläinen
nyykäyttäen päätään, "se tahtoo sanoa, joidenkin vuosien kuluttua;
sitten saat ruveta miksi mielesi tekee, mutta ei vain lastaajaksi."

"Mutta miksi ei minusta saisi tulla samanlainen kuin itsekin olet?
Älähän ole noin itsepäinen."

"Sitä sinä et ymmärrä. Älä isottele minun edessäni, isottelevia
ihmisiä en voi kärsiä."

"Ja jos en saa ruveta lastaajaksi", huudahti Karl, "niin joksikin
muuksi minun on opittava, tottahan sen käsität, isä!"

"Etkö ole sitten mitään oppinut?" huudahti isä huolestuneena. "Ah,
lapsi parka, mitä kaikkea sinun pieneen päähäsi on päntättykään!
Ensin oli pikkukoulu, sitä kävit kaksi luokkaa, sitten kaupunkikoulu,
siinä neljä luokkaa, ja sitten ammattikoulu, siinä jälleen kaksi
luokkaa. Kahdeksan vuotta olet opiskellut ja lisäksi oppinut
tuntemaan tavaroita yhtä hyvin kuin mikä konttoristi hyvänsä, eikö se
riitä? Sinähän olet ihan kylläytymätön veitikka!"

"Mutta täytyyhän minun oppia jotakin ammattia", sanoi Karl,
"suutarin, räätälin, kauppiaan tai konesepän työtä."

"Siitä älä pidä surua", sanoi isä ponnekkaasti, "olenhan huolehtinut
sinun kasvatuksestasi, ja sinä olet käytännöllinen -- ja rehellinen",
hän lisäsi.

"Arvelenpa olevani", sanoi Karl, "mutta kykenenkö tekemään
saapasparin tahi leikkaamaan kangasta takiksi?"

"Kyllä sinä kykenet", vastasi vanhus levollisesti. "Kun vain yrität,
niin opitkin ne taidot."

"No, odotappa sitten, äkäpussi, huomenna ostan nahkaa ja teen sinulle
saappaat, jotka varmasti puristavat jalkojasi."

"Tiedätkös mitä", vastasi isä, "minäpä en vedäkään niitä saappaita
jalkaani, enkä kenties toistakaan paria, vaan odotan kunnes olet
saanut kolmannet valmiiksi; ne eivät enää purista jalkaa."

"Sinun kanssasi ei tule toimeen", tuikahti Karl äkämystyen; "mutta
tiedänpä mistä saan apua. Näin ei elämäni saa jatkua; minä lähetän
sinun kimppuusi jonkun, joka sanoo sinulle saman asian."

"Älä ole niin kunnianhimoinen, Karl", sanoi isä päätään pudistellen,
"äläkä turmele päivääni piloille. Annappa nyt minulle olutkannu ja
ole kiltti poika."

Karl asetti ison kannun isänsä eteen, otti sitten hattunsa ja lähti
ulos huoneesta. Isä jäi istumaan oluensa ääreen, mutta sen hänelle
tavallisesti tuottama nautinto oli haihtunut. Hän katseli vuoroon
oveen, josta Karl oli poistunut, vuoroon ympärilleen huoneessa, jossa
tuntui hyvin yksinäiseltä, sittekuin Karlin iloisia kasvoja ei enää
näkynyt. Vihdoin hän kävi sivuhuoneeseen, istui vuoteen reunalle ja
veti sen alta esiin ison rauta-arkun. Sen hän avasi liivintaskustaan
ottamalla avaimella, otti siitä rahakääryn toisensa perästä esiin ja
laski päässään summan suuruuden; sitten hän lykkäsi arkun jälleen
vuoteen alle ja kävi keventynein mielin olutkipponsa ääreen.

Sillävälin Karl pyhäasussaan kulki joutuisata vauhtia kaupungille
ja astui Antonin huoneeseen. "Hyvää huomenta, Karl", huudahti Anton
hänelle vastaan, "mikäs tuuli sinua nyt ajaa?"

Karl alotti juhlallisesti: "Tulen luoksenne saamaan teiltä neuvoa,
mitä minusta tuleman pitää. Isän kanssa ei käy siitä puheleminen.
Minä tahdon ruveta lastaajaksi; mutta ukko ei kärsi siitä
puhuttavankaan; tahdon ruveta joksikin muuksi, mutta hän lohduttaa
minua sillä, että ennätänpähän asiata miettiä hänen kuolemansakin
jälkeen. Kaunis lohdutus tosiaankin! Hän on itsepäinen kuin mikäkin
Goljath. Tänään täytän kahdeksantoista vuotta, ja elämäni täytyy
kääntyä toiselle kulmalle. Hyörinhän täällä talossa vähin mukana joka
toimessa, mutta mitään kunnollista en opi."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ymmärtävästi. "Mutta ennen kaikkea
onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta; ja odotappas, tässä sinulle
kirja, minä kirjoitan siihen nimesi."

"Uskolliselle Karlilleen Anton Wohlfart", luki ihastunut Karl
kirjan omistuksen. "Kiitän teitä oikein paljon, minulla on jo
kuusikymmentäviisi kirjaa. Nyt tulee toinenkin hylly täyteen."

"Ja istuhan nyt viereeni ja pitäkäämme neuvoa keskenämme. Ennen
kaikkea sanoppas, millä tapaa voin sinua auttaa? Eikö ole parasta,
että puhut herra Schröterin itsensä kanssa? Hänhän on sinun kummisi."

"Se olisi liika uskallettua", vastasi Karl totisesti, "isä voisi
saada päähänsä, että minä syytän häntä jostakin. Teidän kanssanne
minun käy paremmin keskusteleminen."

"No, hyvä sitten", myönsi Anton.

"Ja sitten tahtoisin pyytää teitä jolloinkin puhumaan isäni kanssa
minun tulevaisuudestani. Hän luottaa suuresti teihin ja tietää teidän
harrastavan minun parastani."

"Sen teen mielelläni", sanoi Anton. "Mille alalle olet aikonut
antautua?"

"Mille hyvänsä", vastasi Karl, "kunhan vain opin toimeni
kunnollisesti."

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina Anton lähti isä Sturmin puheille.

Lastaajain päällysmies asui pienessä virran vartisessa talossa
lähellä pakkahuonetta; se oli hänen oma talonsa ja erosi
helakanpunaisella värillään jo kaukaa naapuritaloista. Anton avasi
matalan oven ihmetellen itsekseen, kuinka sellainen jättiläinen
mahtui asumaan niin pienessä rakennuksessa. Ja kun isä Sturm nousi
häntä tervehtimään, käsitti hän selvästi, miten herkeämättömällä
kärsivällisyydellä tuo valtava mies oli oppinut tulemaan toimeen
niin pienessä asumuksessa. Sillä jos hän oikasi rajusti varttansa,
täytyi hänen särkeä katto päänsä päältä ja saada päänsä ja molemmat
nyrkkinsä ulkoilmaan. Juureva äijä oli ilmeisesti mielissään
vieraansa tulosta, otti hänet vastaan ilman takkia ja liiviä ja
ojensi hänelle tervehdykseksi kätensä, johon isonlainen kurpitsa
olisi mahtunut.

"Olen hyvin iloissani tulostanne talooni, herra Wohlfart", hän sanoi
ja tarttui Antonin käteen niin hellävaroen kuin taisi.

"Se on vähän liika pieni teidän asumukseksenne", vastasi Anton
nauraen. "Koskaan te ette ole minusta näyttänyt niin mahtavalta kuin
tässä huoneessa."

"Isäni oli vielä suurempi", vastasi Sturm hyvillään ja ojentautui
niin suoraksi, että leukansa lepäsi uunin yläreunalla; "noin suuri
oli isäni", hän sanoi ja osotti kädellään kirjavaa kattoreunustaa,
johon oli lyijykynällä piirretty useita merkkejä. "Noin pitkä hän
oli ja vielä leveämpi. Hän oli vanhin lastaajista ja tämän kaupungin
väkevin mies, mutta siltä sai hän surmansa tynnöristä, joka ei ollut
edes puoltakaan teidän pituuttanne. Painakaa puuta, herra Wohlfart."
Hän lykkäsi vieraalleen tammituolin, joka oli niin raskas, että Anton
tuskin kykeni sitä nostamaan, ja kävi itse istumaan lavitsalle,
joka tärähti hänen allaan. "Karl poikani on sanonut käyneensä teidän
pakeillanne ja teidän olleen hänelle hyvin ystävällinen. Hän on hyvä
poika ja tuottaa minulle iloa, mutta kuitenkin hän on pilautunut
suvustaan. Hänen äitinsä oli hyvin pikkunen nainen", jatkoi herra
Sturm surulliseen sävyyn ja tarttui olutlasiin, joka veti päälle
litran, eikä laskenut sitä huuliltaan, ennenkuin oli tyhjentänyt sen
viimeistä tippaa myöten.

"Se on tynnöriolutta", sanoi hän anteeksi pyydellen, "enkö saa
tarjota teillekin lasillisen? Meidän ammatissamme on tapana juoda
vain sellaista; mutta sitäpä sitten maistellaankin koko päivän
mittaan, sillä työmme saa meidät janoisiksi."

"Olen kuullut, että pojallannekin on halu liittyä ammattikuntaanne",
virkkoi Anton, käyden kohta käsiksi asiaan.

"Lastaajaksiko?" kysyi jättiläinen. "Ei, sitä hän ei saa ikinä
tehdä." Hän laski luottavaisesti kätensä Antonin polvelle. "Sitä hän
ei saa tehdä, sitä pyysi vaimovainajani kuolinvuoteellaan. Miksikä?
No, siksi vain! Ammattimme on kunnianarvoinen, sen tiedätte itse
parhaiten, herra Wohlfart. Me nautimme luottamusta enemmän kuin
monet toiset. On suuri kunnia päästä lastaajaksi, sadat ovat minulta
pyrkineet siihen toimeen, mutta me emme ota ketään vastaan. Vain
harvoilla on siihen tarvittavia voimia ja vielä harvemmilla jotain
muuta."

"Rehellisyyttäkö tarkoitatte?" kysyi Anton.

"Aivan oikein", Sturm nyökkäsi, "sitä usein puuttuu väkeviltäkin. Ei
ole jokaisen tapana käsitellä joka päivä mitä erilaisimpia tavaroita
työntämättä kouraansa tynnöreihin ja laatikkoihin. Siitäpä näette,
että me pidämme ammattiamme arvossa. Eivätkä tulommekaan ole kehnot,
paremminkin ne ovat hyvät. Vaimovainajani piti vielä rahojaan
säästölaatikoissa ja sukissa ja sen sellaisissa säilytyspaikoissa.
Hänen kuoltuaan keksin kaikki hänen säästönsä arkun pohjalta
työnnettyinä yhteensidottuihin sukkiin, jotka näyttivät kuin
miltäkin lihavilta lintupaisteilta. Kaikki säästettynä Karlin
varalle, eikä vain pelkkiä hopearahoja, oli kultaakin joukossa. Hän
oli säästäväinen nainen ja visu kaikissa toimissaan. Se ei ole minun
tapojani. Miksikä ei? -- Kenellä on käytännöllinen luonne, hänen
ei tarvitse huolehtia rahoista, ja Karlistani tulee käytännöllinen
ihminen. Mutta ei vain lastaajaa", hän lisäsi päätään pudistaen,
"vaimovainajani ei sietänyt sitä ajatella, ja hän oli oikeassa."

"Teidän työnne onkin sangen rasittava", myönsi Anton.

"Rasittava?" vastasi Sturm nauraen; "saattaapa ollakin rasittava
sellaiselle, jolla ei ole tarpeeksi voimia, niin rasittava, että hän
voi taittaa selkänsäkin; mutta se ei ole syynä, vaan eräs toinen
seikka. Tämä se on!" Näin sanoen hän nouti nurkasta ison ruukun ja
täytti siitä lasinsa. "Tynnöriolut se on."

Anton hymyili. "Tiedänhän teidän ja toverienne juovan melkoisesti
tuota laihaa juomaa."

"Paljonkin", sanoi Sturm itsetietoisesti, "se on meillä lastaajilla
ammattitapa ja tulee edelleenkin olemaan. Meillä täytyy olla voimia
ja luotettavaisuutta, ja meidän täytyy särpiä tynnöriolutta. Se
on meidän ammatissamme suoranainen tarve; joka sitä ei tee, ei
kestä kauankaan; vedenjuonti meitä heikontaa, viini ja paloviina
vaikuttavat samoin, vain tynnöriolut auttaa miestä, se ja ruokaöljy."
Näin sanoen jättiläinen ojensi kätensä ja otti hyllyltä pienen
lasin, täytti sen puoleksi ruokaöljyllä ja puoleksi oluella, lisäsi
sekoitukseen koko joukon sokeria ja härppäsi Antonin kauhistukseksi
tuon vastenmielisen juoman suuhunsa. "Se tekee miehen vahvaksi", hän
jatkoi, "se on ammattimme salaisuus, se ylläpitää voimia ja tekee
tuollaiset käsivarret." Hän laski käsivartensa pöydälle ja yritti
turhaan virittää kätensä sen ympärille. "Mutta yksi paha puoli
ammatissamme on", hän jatkoi alakuloisesti. "Kukaan meikäläinen
ei elä viittäkymmentä vuotta kauemmin. Oletteko milloinkaan
nähnyt vanhaa lastaajaa? Ette ole, sillä sellaista ei löydykään.
Viisikymmentä vuotta on meidän ikärajamme, enempää ei oluen teho
siedä. Isäni oli kuollessaan viisikymmenvuotias; hän, jonka tuonaan
hautasimme, -- herra Schröter oli mukana hautajaisissa -- eli
yhdeksänviidettä vuoden ikäiseksi. Minulla on vielä pari vuotta
jälellä", hän lausui lohdullisesti.

Anton silmäsi huolestuneena lastaajan rehellisiin kasvoihin. "Mutta,
hyvä Sturm, jos sen kerran tiedätte varmasti, niin miksi ette ole
kohtuullisempi?"

"Kohtuullisempi?" kertasi Sturm kummissaan. "Missä sitten kohtuuden
raja on? Eihän olut kihoa meikäläisen päähän. Neljäkymmentä puolikkoa
päivässä ei ole paljon, sitä ei huomaakaan."

Anton katsahti lastaajaan epäilevästi. "Se on minun määräni", sanoi
Sturm. "Hän, jonka tuonaan hautasimme, sieti vielä enemmänkin;
siksipä hän olikin monena viikkona minua väkevämpi. Katsokaas, herra
Wohlfart, juuri tämän vuoksi Karlini saakin ruveta jollekin muulle
alalle vaimovainajani toivomusta noudattaen. Meidän miesten kesken
puhuen koko tuo juttu meikäläisten lyhytikäisyydestä on joutavaa
lörpöttelyä. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole lastaajia, vain
harvoin elävät viisikymmenvuotiaiksi. He kuolevat aina kapaloista
lähtien kaikkiin mahdollisiin tauteihin, joita meidän ammatissamme
ei tunnetakaan. Mutta se oli vaimovainajani tahto, ja siten tulee
käymäänkin."

"Oletteko sitten ajatellut hänelle jotain muuta ammattia?" kysyi
Anton. "Karl on liikkeessämme suureksi hyödyksi, ja jos hän poistuu,
tulemme kaikki kaipaamaan häntä."

"Siinäpä iskitte naulan kantaan", nyökkäsi lastaaja. "Te tulette
kaipaamaan häntä ja minä myöskin. Minä tunnen oloni yksinäiseksi
vaimoni kuoltua; mutta kun näen Peukaloiseni punaiset posket näitten
seinien sisällä, olen tyytyväinen, ja kun kuulen hänen pienen
vasaransa paukkuvan teidän talossanne, niin käy sydämeni oikein
kevyeksi. Jos hän lähtee luotani ja minä saan istua yksin, niin en
tiedä, kuinka oikein jaksan kestää sitä."

Ison miehen kasvot värähtelivät sisällisestä liikutuksesta. "Mutta
täytyykö hänen kokonaan erota teistä?" kysyi Anton viimein.
"Saattaahan hän vielä vuosikausia asua luonanne."

Sturm pudisti torjuvasti päätään. "Minä tunnen hänet hyvin, sitä
hän ei voi tehdä; jos hän saa jotakin päähänsä, on hän sitten kuin
ilmetty paholainen -- ajattelee aina sitä yhtä ja samaa asiaa.
Mutta olenpa minäkin mietiskellyt sitä näinä päivinä", hän jatkoi
tuttavallisesti, "ja olen tullut siihen päätökseen, että teen väärin
jos ajattelen itseäni. Poika ei minua varten työntänyt päätänsä
maailmaan, vaan itseänsä varten. Hän tahtoo tulla joksikin. Ja
nyt kysyn itseltäni, mitä ammattia vaimovainajani olisi pojalle
halunnut, jos hän vielä eläisi. Hänellä oli veli, joka on minun
lankoni, ja tuo lanko elää maalla. Oikea vapaatila tuolla ylhäällä
pohjoisessa, missä korkeat tulvat kastelevat maan; hän on hyvissä
varoissa, eikä vaihtaisi tilaansa moneen aateliskartanoonkaan. Hän
käy joka vuosi luonani, sittekuin ovat lampaista saaneet villat
kerityksi. Hän tuntee minut ja tuntee Karlin, ja hänen huostaansa
antaisin Peukaloiseni, jollen saa pitää häntä luonani. Kaukanahan se
paikka tosin on", hän lopetti murheellisesti, "mutta pääseehän poika
sukulaisten hoivaan."

"Se on hyvä ajatus, herra Sturm," sanoi Anton, iloissaan kun
kohtasi niin vähän vastustusta; "mutta minä olen aina kuullut, että
maanviljelijä voi vain silloin toivoa pääsevänsä itsenäiseen asemaan,
jollei hän ole vallan vailla omia varoja."

"Se sopiikin", lausui jättiläinen, kohottaen salamyhkäisesti
etusormeaan, "hän ei joudukaan vallan tyhjille. Äidiltä jäi säästöjä,
ja on niitä vähin kertynyt isältäkin. Mutta itse hän ei tiedä siitä
mitään, sillä tahdoin että hänestä tulisi käytännöllinen ihminen. Ja
toivon, ettette tekään sano hänelle mitään."

"Kun te kerran niin isällisesti huolehditte pojastanne", huudahti
Anton, "niin älkää enää pitäkö häntä epävarmuuden tilassa; minusta
on hänen puoleltaan kunnollisesti ajateltu, kun hän tuntee
tyytymättömyyttä nykyiseen oloonsa."

"Hän saa kohtakin kuulla tästä", sanoi vanhus nousten pystyyn; "hän
värjöttelee tuolla puutarhassa. Teidän pitää olla läsnä, kun siitä
hänelle kerron." Sturm astui pihalle ja hoilasi mahtavalla äänellä
puutarhaan. Karl riensi heti sisään, tervehti Antonia ja silmäsi
odottavaisesti vuoroon tähän, vuoroon isäänsä. Vanhus oli jälleen
käynyt levollisesti istumaan ja kysyi häneltä tavalliseen sävyynsä:
"No, sinä pikku kääpiö, oletko ajatellut maanviljelijän uraa?"

"Maanviljelijän?" huudahti Karl, "sitä en ole vielä lainkaan
ajatellut. Mutta silloinhan minun täytyisi lähteä sinun luotasi, isä."

"Hänkin sitä ajattelee", sanoi isä, nyökäten Antonille.

"Onko siis tahtosi, että minun täytyy jättää sinut?" kysyi Karl
säikähtäen.

"On tosiaankin, Peukaloiseni", vahvisti isä. "Vastarinta ei hyödytä
yhtään, sillä asia on jo päätetty, edellyttäen tietysti ettei
enollasi ole mitään vastaan. Sinusta pitää tulla maanviljelijä, sinun
tulee oppia jotakin kunnollista ja sinun on erottava isästäsi."

"Isä", lausui Karl huolestuneesti, "minusta ei ole oikein, että minun
täytyy jättää sinut yksiksesi."

"Mutta siihen saat tyytyä, pikku kääpiö", huudahti vanhus.

"Sitten tulet sinäkin mukaan maalle", sanoi poika.

"Minäkö muka maalle? Hohhoo!" Sturm nauroi niin että koko huone
tärähteli. "Kääpiöni tahtoo pistää minut taskuunsa ja kantaa mukanaan
maalle." Hän nauroi niin kauan, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneleet
silmistään. "Tulehan tänne, Karl poikaseni", sanoi hän viimein,
veti pojan lähelleen ja piteli hänen päätään kauan karhunkäpäliensä
välissä. "Sinä olet hyvä poika, ja erottavahan meidän kuitenkin on
toisistamme tässä elämässä, jollei nyt, niin parin vuoden päästä."

       *       *       *       *       *

Sitten erosi Karl Schröterin liikkeestä. Turhaan hän yritteli
viimeisinä päivinä salata mielenliikutustaan hiljaa viheltämällä. Hän
silitti hellästi Pluto ystävää ja kissaa, jonka hän itse oli tuonut
taloon, hän suoritti pikku askareensa heltymättömällä innolla ja
pysytteli mikäli mahdollista isänsä läheisyydessä; tämäkin seurasi
päivän mittaan alituisesti katseellaan poikaansa ja jätti monesti
tynnörinsä saapastellakseen verkalleen hänen luokseen ja laskeakseen
vaieten kätensä hänen päälaelleen.

"Eihän työ maanviljelysalalla vain ole raskasta?" kysyi isä Sturm
suuren vaa'an ääreen pysähtyen Antonilta, silmäten kysyvästi häntä
silmiin.

"Ei se helppoakaan ole", Anton vastasi; "sillä alalla saa opiskella
ehkä vielä enemmän kuin meidän ammatissamme."

"Opiskella!" huudahti vanhus; "mitä enemmän hänen täytyy opiskella,
sitä paremmin se on hänen mieleensä, se ei merkitse mitään. Sitä vain
tahdon tietää, onko se raskasta?"

"Ei", sanoi herra Pix, joka paremmin tunsi jättiläisen ilmaisutavat.
"Raskasta ei siinä ole mikään; vaikeimmat nostella ovat vehnäsäkit,
jotka painavat sata kahdeksankymmentä naulaa, ja pavut, jotka ovat
kahdensadan naulan painoisia. Mutta niitähän hänen ei tarvitse
nostella, sen työn tekevät rengit."

"Jos maanviljelyksessä ei ole sen hullummin laita", huudahti Sturm
ylenkatseellisesti ja suoristautui ylpeästi, "niin en välitä, mitä
hän siellä nostelee. Kaksisataa naulaa kantaa kääpiönikin selässään."


6.

Anton oli nyt konttorinsa huolellisin kirjeenvaihtaja. Ystävänsä
ritarillisista harrastuksista hän ei paljoakaan välittänyt. Vain
harvoin sai Fink hänet taivutetuksi mukaan ratsastusretkelle tahi
ampumaradalle. Sitävastoin Anton käytti Pinkin kirjastoa uutterammin
kuin tämä itse. Hän oli työläästi perehtynyt englanninkielen
lausumisen salaisuuksiin ja käytti nyt halusta tilaisuutta
kehittääkseen uutta kielitaitoaan puhelemalla Finkin kanssa.
Mutta kun tämä valitettavasti osottautui hyvin säännöttömäksi
ja huolimattomaksi opettajaksi, otti hän erään sivistyneen
englantilaisen kielimestarikseen.

Kerran hänen katsahtaessaan ylös konttoripöydästään ovi aukeni, ja
hän tunsi suurimmaksi kummakseen tulijan Veitel Itzigiksi, entiseksi
porvarikoulutoveriksi Ostraun ajoilta. Hän oli siihen asti vain
harvoin tavannut hänet. Tuon veitikan julkea käytös ynnä pelko,
että tämä toisten kuulen kävisi sinuttelemaan häntä, oli johtanut
hänen katseensa syrjään hänen nähdessään Veitelin terävän nenänpään
pilkistävän esiin tungoksesta. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun
Veitel herra Spechtin kysymykseen: "Mitä teillä on asiaa?" vastasi
kohteliaasti haluavansa puhutella herra Wohlfartia.

Anton nousi istuimeltaan ja lähti huoneen tyhjään tilaan, ja Itzig
puhutteli häntä seuraavin sanoin: "Kaiketi vielä tunnette minut,
vaikka olette usein kulkenut ohitseni minua tervehtimättä."

"Mitä teille kuuluu, Itzig?" kysyi Anton kylmäkiskoisesti.

"Huonoa vain", vastasi toinen kohauttaen hartioitaan; "meidän
liikkeessä ei pääse ansaitsemaan. -- Minun on jätettävä teille tämä
kirje Ehrenthalin pojalta ja tiedusteltava teiltä, mihin aikaan
voitte käydä Bernhardin puheilla."

"Minulleko?" kysyi Anton ihmeissään ja vastaanotti Veiteliltä
nimikortin ja kirjeen. Jälkimmäinen oli Antonin kielimestarilta, joka
tiedusti Antonilta, tahtoiko tämä ottaa osaa erääseen oppikurssiin,
jossa herra Ehrenthal aikoi läpikäydä vanhempain englantilaisten
kirjailijain teoksia kirjallishistoriallisessa aikajärjestyksessä.

"Missä herra Bernhard Ehrenthal asuu?" hän kysyi Itzigiltä.

"Isänsä talossa", vastasi Veitel ja veti naamansa irveen. "Hän istuu
kaiket päivät huoneessaan."

"Minä käyn itse hänen puheillaan", sanoi Anton. -- "Hyvästi, herra
Anton!" -- "Hyvästi, Itzig!"

Anton ei tuntenut suurtakaan halua noudattaa opettajansa kehoitusta.
Ehrenthalin nimellä ei konttorissa ollut hyvä kaiku, eikä Itzigin
odottamaton ilmestyminen sinne tehnyt hänen asiaansa suotuisemmaksi.
Mutta se ivallinen sävy, jolla Veitel oli puhunut isäntänsä pojasta,
ynnä jotkut Antonin Bernhardista kuulemat tiedot saivat hänen
kuitenkin miettimään asiaa. Niinpä hän eräitä päiviä myöhemmin
konttorista päästyään ohjasi askeleensa Ehrenthalin asumukselle,
päättäen määrätä käyttäytymisensä pojan häneen tekemän vaikutuksen
perusteella.

Hän astui valkeaksi lakeeratulle valtaovelle ja nykäsi paksusta
posliinikahvasta, jonka jälkeen pörhöinen keittäjätär johti hänet
ilman edelläkäypää ilmoittamista suoraan nuoren Ehrenthalin kamariin.
Se oli pitkä ja kapea huone, jossa oli vanhat huonekalut ja
koruttomia kirjahyllyjä, niillä suuri joukko isoja ja pieniä kirjoja
sikinsokin. Bernhard istui kirjoituspöytänsä ääressä syventyneenä
työhönsä ja katsahti ylös vasta sitten, kun Anton oli jo astunut
sisään. Sukkelaan hän silloin napitti kotitakkinsa rinnuksen ja
kävi vierasta vastaan sillä epäröivällä ilmeellä, joka on ominaista
likinäköisille henkilöille. Uteliaana Anton silmäsi juutalaisen
liikemiehen poikaan. Tällä oli hienopiirteiset kasvot ja hento
vartalo, kastanjanruskea kähärätukka ja ystävälliset harmaat silmät.
Bernhard pakotti vieraansa istumaan pienelle sohvalle. Anton mainitsi
käyntinsä aiheen, ja Bernhard vastasi arastelevasti sovittavansa
kaiken hänen toivomuksensa mukaan. Ja kun Anton tiedusti häneltä
osanottomaksua, hämmästytti Ehrenthalin poika häntä sanomalla sangen
hämillään: "En tiedä sitä tänä hetkenä itsekään, mutta jos vaaditte
saada maksaa opettajalle, niin hankin asiasta tarvittavia tietoja."
Silloin Anton ei malttanut pidättyä kysymästä: "Ettekö ole isänne
liikkeessä?"

"Ah, en", vastasi Bernhard pahoittelevasti, "minä olen opiskellut,
ja kun meidän-uskoisten nuorten miesten on vaikea saada valtion
toimia ja minä voin asua omaisteni luona, niin askartelen noiden
kirjojen parissa." Tällöin hän katsahti lemmekkäästi kirjahyllyihin,
nousi pystyyn ja kävi niiden luo, aivan kuin tahtoen esitellä ne
vieraalleen. Anton silmäsi muutamien selistä kultakirjaimilla
painettuja nimiä ja sanoi kumartaen: "Ne ovat minulle liiaksi
oppinutta tavaraa." Ne olivat itämaisia teoksia.

Bernhard vastasi hymyillen: "Hepreankielen kautta olen johtunut
muihinkin aasialaisiin kieliin. Noiden kielien elämässä ja niiden
vanhoissa runoelmissa on paljon outoa kauneutta. Minulla on myöskin
käsikirjoituksia, jos teitä huvittaa silmätä niitä."

Hän veti erään laatikon auki ja otti siitä tukun merkillisen näköisiä
käsikirjoituksia. Loistavin silmin hän avasi päällimmäisen, joka oli
sidottu kultakirjaiseen vihreään silkkikankaaseen; hän antoi Antonin
tarkastella sitä ja oli mielissään, kun tämä selitti, ettei hän edes
tiennyt mitä kieltä siihen oli kirjoitettu.

"Se on arapiankieltä, mutta totta kylläkin on juuri tätä
käsikirjoitusta vaikea lukea. -- Ja tässä on mielirunoilijani,
persialainen Firdusi, vaikka häneltä minulla on vain pieni katkelma
käsikirjoituksena."

Anton sanoi: "Tottakin tarvitaan suurta oppineisuutta ymmärtääkseen
tuon kaiken."

"Ainoastaan vähäsen kärsivällisyyttä", vastasi toinen kainostellen;
"kun sydän rakastaa kauneutta, niin keksii sitä pian kaikkialta,
yksinpä senkin oudon puvun alta, jota itämaan laulajat käyttävät.
Minä valmistelen paraikaa käännöstä persialaisista runoista; jos
teillä myöhemmin on joutilasta aikaa eikä sellaisten kuunteleminen
teitä ikävystytä, niin pyydän lupaa lukeakseni teille niistä
lyhyen näytteen." Anton oli kyllin kohtelias pyytääkseen heti
kuulla, ja nuori Ehrenthal otti pöydältä paperiarkin ja luki
nopeasti ja hiukan taidottomasti pienen lemmenrunoelman. Se oli
yksi noita runoelmia, joissa viisas viininjuoja vertaa lemmittyään
kaikenlaisiin somiin asioihin, eläimiin, kasveihin, aurinkoon ja
muihin taivaankappaleisiin, ja antaa samalla jollekin kiivastelevalle
papille nenäpaukun. Antoniin tehosi runon taidokas muoto ja terävät
sutkaukset suuresti, mutta hänestä tuntui kuitenkin hullunkuriselta,
kun lukija huudahti: "Eikö totta, tämä on kaunista? Tarkoitan runon
ajatusta; sillä kielen kauneutta en kykene kunnollisesti pukemaan
saksalaiseen asuun." Ja hän näytti niin innostuneelta kuin ainakin
mies, jonka tapana on tyhjentää joka päivä viisi kuusi pulloa
Shiras-viiniä ja joka ilta suudella Zuleikaansa.

"Mutta täytyykö todella juoda kyetäkseen oikein rakastamaan?" kysyi
Anton. "Meillähän se käy päinsä ilman viiniäkin."

"Meillä elämä onkin hyvin arkimaista", vastasi Bernhard totisesti ja
laski paperiarkin pöydälle.

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Anton innokkaasti. "Tosin tunnen
vasta vähäsen elämää, mutta näenhän kuitenkin, että meilläkin
on päivänpaistetta ja ruusuja, elämäniloa, suuria intohimoja ja
merkillisiä ihmiskohtaloja, joista runoilijat laulavat."

"Meidän aikamme", vastasi Bernhard viisaasti, "on liian kylmä ja
yksitoikkoinen."

"Olenhan samaa kyllä joskus lukenut kirjoistakin, mutta en voi
ymmärtää, mistä syystä sellaista valitetaan, enkä muuten uskokaan
siihen. Tarkoitan, että ken ei ole tyytyväinen meidän elämäämme,
voi olla vielä tyytymättömämpi Teheranin tai Kalkuttan elämään, jos
joutuu niissä paikoissa asumaan pitemmälti. Tottahan siellä täytyy
olla paljon yksitoikkoisempaa ja ikävämpää kuin meillä kotona. Olen
sen lukenut matkakertomuksistakin. Matkustajaa viehättää kaikki uusi
näkemänsä, mutta kun uusi on käynyt jokapäiväiseksi, näyttää se
varmasti toisenlaiselta."

"Kuinka köyhä meidän sivistynyt hyörinämme on suurista
vaikutelmista", Bernhard vastasi, "se on teidän itsennekin täytynyt
tulla tuntemaan omassa liikkeessänne; kaikkihan on niin proosallista,
mitä siellä saatte tehdä."

"Sitä en myönnä", vastasi Anton innostuen; "en tiedä mitäkään, joka
olisi niin mielenkiintoista kuin liiketoiminta. Mehän elämme keskellä
lukemattomien lankojen kirjavaa kudosta, jotka kutoutuvat ihmisestä
toiseen, yli maiden ja merien, maanosasta toiseen. Ne kiinnittyvät
jokaiseen ihmiseen ja yhdistävät hänet koko maailmaan. Kaikki, mitä
me kannamme yllämme ja näemme ympärillämme, tuo silmäimme eteen
outojen maiden merkillisimmät tuotteet ja kaikenlaisia inhimillisen
työteliäisyyden muotoja; sen kautta käy kaikki viehättäväksi. Ja kun
tunnen, että itsekin saan olla siinä mukana ja vähäisellä kyvylläni
auttaa jokaista ihmistä pysymään jatkuvassa yhteydessä toisten
ihmisten kanssa, niin tottahan voin olla huvitettu työstäni. Kun
punnitsen vaa'alla kahvisäkkiä, niin tiedän sitovani näkymättömän
langan Brasiliassa asuvan siirtolaisen tyttären, joka on pavut
poiminut, ja nuoren maalaispojan välille kotimaassa, joka nauttii
kahvia aamujuomakseen, ja kun otan käteeni kaneelinkuoren, näen
toisella puolen kantapäillään kykkivän malaijin, joka niitä korjaa ja
pakkaa, ja toisella puolen etukaupunkimme vanhan muorin, joka survoo
sitä riisiryynipuuroonsa."

"Teillä on vilkas mielikuvitus ja olette onnellinen, kun tunnette
työnne olevan hyödyllistä. Mutta mikä on runouden korkein aiheala --
elämä, joka on rikas mahtavista tunteista ja teoista -- sitä meillä
kuitenkin harvoin tavataan. Silloin täytyy meidän englantilaisen
runoilijan tavoin lähteä sivistysmaista merirosvojen pariin."
[Tarkoitetaan arvatenkin _Robert Louis Stevensonia_, joka loppuikänsä
vietti Samoa-saarilla ja kirjoitteli siellä väriloistoisia romaaneja
ja kertomuksia.]

"Eipäs", jatkoi Anton itsepäisesti, "kauppias kokee meillä yhtä
paljon suuria tunteita ja tekoja kuin mikä kurja intialainen tai
arapialainen ratsumies hyvänsä. -- Mitä laajemmaksi hänen liikkeensä
on kasvanut, sitä enemmän karttuu ihmisiä, joiden onnellisuutta tai
onnettomuutta hänenkin täytyy tuntea, ja sitä useammin hän itse
joutuu tilaisuuteen iloita tai tuntea tuskaa. -- Äskettäinhän on
täälläkin muuan suuri liike joutunut vararikkoon."

"Olen siitä kuullut", sanoi Bernhard, "se oli hyvin surullinen
tapaus."

"Jos olisitte tuntenut, mikä ukkos-ankeus tuossa liikkeessä vallitsi
ennen sen kukistumista, isännän hirvittävää epätoivoa, hänen
perheensä surua ja vaimonsa ylevää uhrautuvaisuutta, hän kun pani
yksityisomaisuutensa likoon viimeistä taaleria myöten pelastaakseen
miehensä kunnian, niin ette sanoisi meidän liike-elämämme olevan
köyhää intohimoista ja kuohuttavista tunteista."

"Te olette koko sielustanne liikemies", sanoi Bernhard
ystävällisesti, "minä saattaisin teitä kadehtia siitä puhtaasta
ilosta, jota työnne teille tuottaa."

"Siinä on perää", myönsi Anton. "Joutuu liikemieskin tekemään koko
joukon surullisia kokemuksia. Pieniä harmeja ei häneltä koskaan
puutu, ja paljon kehnoakin hän sattuu usein näkemään, mutta
koko liiketoimi perustuu niin suuressa määrässä uskoon toisten
rehellisyyteen ja ihmisten hyviin ominaisuuksiin, että toimeeni
ryhtyessäni siitä aivan hämmästyin. Ken harjoittaa liikettään
rehellisesti, hän ei voi ajatella pahaa meidän elämästämme; aina on
hänellä tilaisuutta keksiä siitä kauniita ja suurenmoisia puolia."
Bernhard oli kuunnellut alasluoduin katsein, nyt hän kävi katselemaan
ulos akkunasta, ja Anton voi huomata hänen näyttävän hämilliseltä
ja huolestuneelta. Vihdoin Bernhard kääntyi vieraaseensa päin ja
katkaisten keskustelun hän sanoi anovasti: "Jos teille sopii, herra
Wohlfart, niin tahtoisin heti lähteä kanssanne kielenopettajan luo.
Sinne on matkaa aika runsaasti, ja ulkona voimme paremmin puhella
keskenämme."

Kuten vanhat tuttavat ainakin lähtivät molemmat nuorukaiset
synkästä talosta lämpimään iltailmaan. Ja kun he myöhemmin erosivat
toisistaan, sanoi Bernhard hartaasti: "Jollei seurustelu minun
kanssani ole teille ikävystyttävä, herra Wohlfart, niin käykää
monesti vastakin tervehtimässä minua joutohetkinänne." Sen Anton
lupasikin. Molemmat olivat mieltyneet toisiinsa. Anton ihmetteli
yhäti mielessään, kuinka Ehrenthalin pojassa oli niin vähän
liikemiehen vikaa, ja Bernhard oli onnellinen tavatessaan ihmisen,
jolle hän voi puhella niin paljosta, jota hän muuten sai vaieten
säilyttää omissa ajatuksissaan.

       *       *       *       *       *

Bernhard saapui illalla hyvillä mielin perheen luo saliin ja asettui
seisomaan sisarensa taakse, joka harjoitteli kallishintaisella
flyygelillä jotain uutta muotikappaletta, osottaen omaavansa suuren
sorminäppäryyden. Veli suuteli häntä hiljaa korvalle, mutta tyttö
käännähti joutuin ympäri jakkarallaan ja huudahti: "Anna minun olla
rauhassa, Bernhard, minun täytyy harjoitella uutta kappaletta, sillä
sunnuntaina on suuri illanvietto, jossa minua vaaditaan soittamaan."

"Tiedän kyllä, että sinua tullaan vaatimaan", sanoi äiti,
kun Bernhard vaieten istahti sohvaan ja otti pöydältä kirjan
selaillakseen. "Ei mene yhtään seuratilaisuutta, jossa Rosalieta ei
haluttaisi esiytymään. Tulisitpa sinäkin kerran mukaan, Bernhard,
olethan sinä niin älykäs mies ja paljon oppineempi kuin koko
seurapiirimme. Äskettäin puheli yliopiston professori Starke sinusta
suurella arvonannolla ja sanoi, että sinusta tulisi oikein tieteen
ylpeyden esine. Äidin sydäntä ilahduttaa, kun hän saa olla ylpeä
lapsistaan. Miksi sinä et tule koskaan seuraamme, siinähän on niin
valittua väkeä kuin kaupungistamme voi saada kokoon."

"Tiedäthän, äiti, etten mielelläni tule vierasten ihmisten seuraan",
sanoi poika.

"Ja minä tahdon, että poikani Bernhard aina saa pitää oman päänsä",
huusi isä sivuhuoneesta, jonne hän oli kuullut Bernhardin viime
sanat, kun Rosalie silloin sattui levähtämään vaikeasta kohdasta
päästyään. Herra Ehrenthal saapui virttynyt yötakki yllään perheensä
pariin. "Meidän Bernhatdimme ei ole samanlainen kuin muut ihmiset,
hänen kulkemansa tie on aina oikea tie. Sinähän näytät niin
kalpealta", sanoi hän pojalleen ja silitti hyväillen tämän ruskeita
kähäriä. "Sinä opiskelet liian paljon, rakas poikani. Ajattelehan
terveyttäsikin; tohtori on sanonut, että tarvitset paljon liikuntoa,
ja hän on neuvonut sinua ottamaan hevosen ja lähtemään ratsastamaan.
Miksi et huoli hevosesta? Minä voin kustantaa pojalleni kalleimman
hevosen, mikä kaupungissa on saatavana; tee, mitä lääkäri sanoo,
Bernhard, minä ostan sinulle hevosen."

"Kiitän sinua, rakas isä", Bernhard vastasi, "siitä ei minulle
olisi paljon iloa, ja pelkään, ettei paljonkaan apua." Hän puristi
kiitollisesti isänsä kättä, isän katsellessa huolestuneesti hänen
kuihtuneita kasvojaan.

"Annatteko te Bernhardin aina syödä sellaista, mikä on
hänen mieleensä? Anna noutaa hänelle kirsikoita, Sidonie,
hedelmäkauppiaalle on tullut tuoreita kirsikoita, ja ne maksavat
kaksi groshenia kappale; tahi jos haluat jotain muuta, niin sano
vain. Sinun pitää saada sellaista, mikä sinua miellyttää; sinä olet
minun hyvä poikani Bernhard, ja minulle on sinusta paljon iloa."

"Eihän hän koskaan huoli mistään", virkkoi äiti, "kirjat ovat hänen
ainoa ilonsa; eikä hän monestikaan koko päivän mittaan kysele
Rosalieta ja minua."

"Äiti rakas", sanoi Bernhard rukoilevasti.

"Hän lukee liian paljon kirjojaan eikä sentakia välitä yhtään
ihmisistä", jatkoi ymmärtäväinen äiti; "siksipä hän käykin kalpeaksi
ja surkastuneeksi kuin kuusikymmenvuotias ukkovanhus. Miksikä hän ei
tahdo lähteä sunnuntaiseen iltamaankaan?"

"Voinhan lähteä, jos sinä sitä haluat", sanoi Bernhard surullisesti,
ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Tunteeko joku teistä erästä nuorta
miestä, herra Wohlfartia, joka palvelee Schröterin liikkeessä?"

"En vain minä", sanoi isä pudistellen päättävästi päätään.

"Ehkäpä sinä, Rosalie? Hän on herttainen ja hyvännäköinen mies. Hän
tuntuu minusta olevan hyvä tanssijakin ja seuranpitäjä. Etkö ole
tavannut häntä missään? Luulen että hänen olisi pitänyt pistää sinun
silmääsi."

"Onko hän vaaleaverinen?" kysyi sisar, korjaten pienen käsipeilin
avulla tukkalaitettaan.

"Hänellä on tumma tukka ja siniset silmät."

"Jos hän on konttori-ihminen, niin tuskinpa olen tullut hänet
tuntemaan", vastasi Rosalie, viskaten niskaansa.

"Meidän Rosaliemme tanssii enimmäkseen upseerien ja taiteilijain
kanssa", kiiruhti äiti selittämään.

"Hän on rakastettava ja kelpo mies", jatkoi Bernhard uuden ystävänsä
ylistämistä; "minä rupean hänen kanssaan harjoittamaan kieliopintoja
ja olen hyvin iloinen, kun olen häneen tutustunut."

"Hänet kutsuttakoon meille", määräsi herra Ehrenthal juhlallisesti,
nousten sohvasta pystyyn; "jos hän miellyttää meidän Bernhardiamme,
niin on hän tervetullut talooni. Anna laittaa hyvä paisti
sunnuntaiksi, Sidonie, ja lähetä herra Wohlfartille kutsu
päivälliselle, ei kello yhdeksi vaan kahdeksi! Hänet kutsuttakoon
tästälähin kaikkiin seuranviettoihimme; jos hän on Bernhardin ystävä,
niin tulkoon hänestä talommekin ystävä."

"Hänhän ei ole vielä käynyt tervehtimässä talonväkeä", huomautti
äiti; "täytyyhän meidän odottaa, kunnes hän on käynyt esittäytymässä."

"Mitä esittelemistä siinä tarvitaan?" ärähti perheenisä. "Kun hän
kerran on Bernhardimme tuttava, niin mitä hänen tarvitsee erityisesti
meille esittäytyä."

"Lähden vielä viikon varrella käymään hänen luonaan, ja jos sallit,
äiti, niin kutsun hänet sunnuntaiksi meille päivällisille."

Äiti antoi suostumuksensa, ja Rosalie istahti veljensä viereen ja
kävi entistä suuremmalla mielenkiinnolla kyselemään uuden tuttavan
persoonallisia ominaisuuksia.

Bernhard kuvasi lämpimästi Antonin häneen tekemää miellyttävää
vaikutusta, niin että äiti jo ajatteli ottaa sunnuntaiksi esiin
suuren hopeamaljakon. Rosalie punnitsi mielessään, missä puvussa ja
mitä sivistyksensä puolta esittäen hän sunnuntaina paraiten tehoaisi
vieraaseen, ja isä Ehrenthal vakuutti vakuuttamistaan haluavansa
nähdä herra Wohlfartin luonaan mihin aikaan päivästä hyvänsä ja aina
hyvän paistin sattuessa.

Mutta mistä sitten johtui, ettei Bernhard ilmoittanut omaisilleen sen
keskustelun sisällöstä, joka oli saanut hänet niin mieltymään uuteen
tuttavaan? Mistä johtui, että hän kohta kävi aivan vaitonaiseksi
ja palasi työhuoneeseensa? Että hän siellä nojasi päänsä vanhaa
käsikirjoitusta vastaan ja tuijotti niin kauan sen riimuihin, kunnes
suuria kyyneleitä rupesi valumaan hänen silmistään turmellen hänen
huomaamattaan nuo tushilla piirretyt kirjaimet, jotka olivat hänelle
niin rakkaat? Mistä johtui, että tuo nuori mies, josta äitinsä
niin ylpeili ja jota isänsä niin suuresti kunnioitti, istui yksin
huoneessaan ja vuodatti kaikkein katkerimpia kyyneleitä, mitä hyvä
ihminen voi vuodattaa? Ja mistä johtui, että hän viimein iltasilla
punoittavin silmin kokosi malttinsa ja hautasi päänsä innokkaasti
kirjoihinsa, kauniin sisaren vastakkaisessa päässä yhä vielä
juoksuttaessa pyöreitä sormiaan näppäimillä ja harjoitellessa vaikeaa
kappaletta, joka hänen oli määrä esittää seuraavassa iltamassa?

       *       *       *       *       *

Tuosta päivästä alkaen Antonin ja Bernhardin välille kehittyi suhde,
johon kumpikin pani paljon arvoa. Keskustellessaan vieraiden kansain
luomasta kauniista runoudesta he samalla nauttivat myöskin siitä
luonteenhyvyydestä, jonka kumpikin keksi toisissaan. Bernhardin
kielitaito oli suurempi ja hänen tajuntansa oudon runouden suloudesta
ylen herkästi kehittynyt, Antonin sielussa taasen kaikki oli
varmasti järjestettyä. Bernhardin taistellessa Byronin hyväksi Anton
puolusti Walter Scottin rauhallista selvyyttä, ja molemmat olivat
onnelliset tuntiessaan samanlaista innostusta maailman suurimpaa
näytelmäkirjailijaa kohtaan. Anton kertoi Bernhardin tavattomasta
lahjakkaisuudesta välinpitämättömälle Finkille. Häntä ilahdutti
tutustuttaa molemmat ystävänsä toisiinsa, ja kerran kun hän oli
kutsunut Bernhardin luokseen, pyysi hän Finkiäkin saapumaan hänen
huoneeseensa.

"Jos siitä on sinulle rattoa, Tony", sanoi Fink olkapäitään
kohauttaen, "niin saatanpa tulla. Mutta sen sanon sinulle jo
ennakolta, että kaikista elukoista ovat kirjayököt minulle
sietämättömimmät. Ei kukaan käy sen itserakkaammin arvostelemaan
kaikkea mahdollista taivaan alla, eikä kukaan ole sen tökerömpi
käydessään itse toimeen. Ja päälle päätteeksi sitten vielä kelpo
Ehrenthalin poika! Älä pane pahaksesi, jos karkaan kesken."

Bernhard istui Antonin sohvalla ja odotteli arkamielin sen kuuluisan
miehen tuloa, josta moni sankaritaru oli tunkeutunut hänen hiljaiseen
työkammioonsakin. Kun Fink sitten saapui, nyykäyttäen hiukan päätään
vastaukseksi Bernhardin syvään kumarrukseen, veti itselleen tuolin
sohvapöydän ääreen ja kävi kaikenlaisilla lisillä vahventamaan
Antonin heikon teen voimaa, -- jollaista Bernhard oli pyytänyt
itselleen -- tunsi Anton kohtakin surukseen, että hänen molemmat
vieraansa hyvin huonosti sopeutuivat yhteen. Suurempia vastakohtia
ei olisi saattanut ajatellakaan. Bernhardin laiha, läpikuultava käsi
ja Finkin lihasten voimakas lihanväri, toisen kumarainen ryhti ja
toisen joustava voima, toisen kuihtuneet kasvot ja uneksivat silmät
ja toisen ylpeät piirteet ja kotkankatse ne eivät ikimaailmassa
käyneet yhteen. Bernhard kuunteli kunnioittavasti jokeyn tarinoita,
ja kun Anton pyrki innokkaasti johtamaan keskustelua alalle, jolla
Bernhardkin voisi ottaa siihen osaa, pääsikin se hyvään alkuun.

"Fink on nähnyt intiaanejakin", sanoi Anton Bernhardille.

"Oletteko kuullut heidän laulujaan?" kysyi nuori tiedemies.

"Olenpa moniaan kerran. Minua viisaammat ihmiset ehkä olisivat
keksineet tuossa laulussa jotakin mieltäylentävää, mutta minusta se
oli surkeaa karjumista. Rämpyttäkäähän koetteeksi vanhaa romupeltiä
ja honottakaa sitten nenän kautta kaikenlaisia lirutuksia: 'Tum,
tum, te -- tikke, tikke te, -- oh, oh, tum, tum, te', niin saatte
käsityksen yhdestä heidän laulustaan, joka tulkittuna merkitsee
jotain sentapaista kuin: 'Hyvä henki, anna puhveleita, puhveleita,
puhveleita. Paksuja puhveleita anna meille, hyvä henki'." -- Hänen
kuulijansa nauroivat. -- "Ja miksi tarvitsisi noiden otuksien
tehdäkään itselleen taitehikkaita lauluja? Aikansa ne kuluttavat joko
metsästyksellä tahi päänahkain etsimisellä, tahi syövät ja nukkuvat
tai pitävät pitkiä parlamenttipakinoita, joihin heillä tosin onkin
taipumusta."

"Mutta entä naiset?" kysyi Bernhard hymyillen.

"Mitä runollisuutta niissä saattoi olla, sitä en käsitä, minusta ne
aina löyhkäsivät liiaksi eltautuneelta rasvalta. No, jollei parempaa
ole saatavissa, niin tottuuhan sellaiseenkin. Miesten kanssa on
sentään parempi seurustella. Tuollainen alaston veitikka puolivillin
ratsunsa selässä ei ole hullumman näköinen."

"Mutta tottahan heidät ensi kerran nähdessään saa mahtavan
vaikutelman -- onhan heillä uljas vaatetus ja ylpeä ryhti", huomautti
Bernhard.

"Enpä voi sitäkään sanoa", Fink vastasi. "Vuosia sitten lähdin setäni
kanssa matkalle erään turkisliikkeen asioimistoon, jossa hän oli
osakkaana. Kun astuimme höyrylaivasta rantaan, kohtasimme laiturilla
joukon noita punaisia herroja, jotka olivat pahasti päissään. Jokin
pitkä lurjus hoipperehti, setäni eteen ja piti hänelle puheen, jonka
tulkki kertoi sisältävän vakuutuksen, että he olivat joka sorkka
suuria sotureita, ja joka lauseen perästä kiljahteli koko joukko
'hau, hau', mikä heidän kielessään merkitsee 'niin, niin'. Ne olivat
Mustajalkoja."

"Siouxeja ne olivat", huomautti Bernhard kainosti.

Fink laski teelusikan kädestään ja tuijotti silmät suurina
oikaisijaan. "Minäpä arvelen, hyvä herra, että ne olivat
Mustajalkoja."

"Siouxeja ne arvatenkin olivat", toisti Bernhard. "Mustajalkain
murteessa 'niin' kuuluu toisin."

"Hitoilla", huudahti Fink, "jos kerta olette niin hyvä tuttava noiden
punaisten paholaisten kanssa, niin miksi annatte minun purkaa teille
jahtijuttujani?"

"Olen vain vähän perehtynyt heidän kieleensä", Bernhard vastasi;
"aivan sattumoilta tulin äskettäin selailleeksi eri murteiden
sanaluetteloja."

"Entä miksi olette nähnyt tuollaista turhaa vaivaa? Nehän katoavat
siellä nopeata joutua maan päältä; ennenkuin olette oppinut jonkin
murteen, on sitä puhunut heimo jo kuollut sukupuuttoon."

Mutta nyt kävi Bernhard kaunopuheiseksi. Hän sanoi, että kielitaito
oli tieteelle paras apu ymmärtämään korkeinta, mitä ihminen yleensä
pystyi käsittämään, kansojen sielua.

Nuoret liikemiehet kuuntelivat tarkkaavasti. Bernhardin poistuttua
Fink huudahti yhä vielä ihmeissään: "Hänhän kohtelee vanhaa
Jumalaamme kuin parhainta veljeään, eikä hän alussa kuitenkaan
osannut erottaa oikeata vasemmasta."

       *       *       *       *       *

Mainitun illan seurauksia oli, että Bernhard muutamaa päivää
myöhemmin istui Finkin pehmeäpatjaisessa nojatuolissa ja rohkeni
ulottaa päivälliskutsunsa Finkiinkin. "Ei siellä tule mitään seuraa",
hän lisäsi, "tahtoisin vain kerta nähdä teidät molemmat huoneessani."

Fink suostui tulemaan.

Sen johdosta Ehrenthalin perheessä alkoi kiireinen hyörinä. Bernhard
pölytti itse kirjansa ja korjasi nurinnarin seisovat oikeaan
asentoon; tapahtuipa sekin kuulumaton kumma, että hän kerran huolehti
taloustoimistakin. "Täytyy tarjota teetä, illallinen, viiniä ja
sikareja."

"Sinun ei tarvitse huolehtia niistäkään", rauhoitti häntä äiti. "Kun
herra von Fink saapuu vieraakseni, saa hän nähdä, että meidän talossa
osataan elää niinkuin pitääkin."

"Sikarin minä käyn ostamassa", huusi isä, "sellaisia hienoja, joita
nuoret herrat polttavat, ja minä hankin viininkin, Anna noutaa
fasaaneja, Sidonie."

"Otamme kai tilapäisen tarjoilijan", arveli äiti.

"Ei millään muotoa", vastusti Bernhard hätäillen. "Herrathan
tulevat minun luokseni hyvinä ystävinä, ja sellaisina heidät on
vastaanotettavakin, minun omassa huoneessani ja ilman vieraita
palvelijoita."

Ja mitä lähemmäksi kutsuaika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi
Bernhardin touhu; jopa hän kerta pikastuikin, kun kaikki ei käynyt
hänen mielensä mukaan. "Missä teekannu on? Vielä ei mitään teekannua
ole huoneessani", hän huusi äidilleen.

"Minä laitan teen valmiiksi ja lähetän huoneeseesi, niinkuin
herrainkutsuissa on tapana", sanoi äiti, joka uudessa
silkkihameessaan kahisi ympäri taloa.

"Eipäs", vastasi Bernhard itsepäisesti, "minä tahdon itse valmistaa
teen, niin tekee Wohlfart ja myöskin herra von Fink."

"Bernhard tahtoo itse valmistaa teen!" huudahti äiti Rosalielle.
"Onko kummempaa kuultu, hän tahtoo itse valmistaa teen!" huusi
Ehrenthal makuuhuoneestaan, missä hän juuri takoi saappaita
jalkaansa. "Hän tahtoo valmistaa teen!" päivitteli keittäjätär omalla
puolellaan ja löi kätensä yhteen.

Ja jälleen ryntäsi Bernhard saliin hiottu pullo kädessään. "Mitä
tässä on?" hän huusi kiivaasti.

"Arrakkia", sanoi äiti.

"Rommia täytyy hankkia, Fink ei juo arrakkia teensä keralla."

"Minä käyn itse hakemaan rommia", huudahti Ehrenthal, sieppasi
hattunsa ja juoksi pullo kädessä naapuri Goldsteinin viinikauppaan.

Matkalla pitopaikkaan Anton sanoi Finkille: "Kiltisti teit, Fritz,
kun lähdit mukaan, Bernhard tulee siitä hyvin iloiseksi."

"Ihmisen täytyy uhrautua", Fink vastasi. "Olen varulta jo haukannut
illallispalaa, sillä inhoan hanhenrasvaa. Mutta kaupungin kauniimman
tytön takia kannattaa kieltäytyäkin jostain. Näin hänet taasen
äskettäin eräässä konsertissa. Komea vartalo! Ja sellaiset silmät!
Hänen isällään, tuolla vanhalla koronkiskurilla, ei ole koskaan ollut
hallussaan jalokiveä, joka säkenöisi niinkuin ne."

"Mehän olemme kutsutut Bernhardin luo", virkkoi Anton hienostaan
nuhdellen.

"Joka tapauksessa saamme nähdä sisarenkin. Jollei, niin pakotamme
veljen tuomaan hänet näkyviin."

"Toivon, että hän pysyy näkymättömänä", huokasi Anton.

Ulko-ovi avautui, eteinen oli valaistu kahdella upealla lampulla,
Bernhardin huone oli juhla-asussa. Pöydällä seisoi suuri
kukkamaljakko, vieressä posliinia ja kullattuja teelusikoita
silkkiliinalla, edelleen iso nippu jättisikareja, oikeita
pölkkyjä, jotka eivät kannattelematta pysyneet suussa. Lattialle
oli levitetty uusi matto ja kaikki oli niinkuin piti ollakin. Ja
kuinka rakastettava isäntä Bernhard olikaan! Hän pyysi liikuttavan
avuttomasti Finkiltä neuvoa, kuinka paljon teetä hän laskisi tämän
lasiin, ja käänteli hanaa niin merkillisesti, että siitä ei hyvään
aikaan valunut tippaakaan ja sitten ei jälleen vuolaudesta tahtonut
tulla loppuakaan. Punastuen hän laski leikkiä taitamattomuudestaan,
ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun Fink selitti teen olevan
mainiota. Innokkaasti hän tarjoskeli sikareja ja kuunteli hartaasti
Finkin opettavaa puhetta, mihin muotoon ja kokoon näiden inhimillisen
älykkäisyyden tuotteiden tuli olla valmistetut. Vallan autuaaksi
hän kävi, kun Anton pyysi häntä näyttämään kirja-aarteitaan hänen
ystävälleenkin ja kuullessaan Finkin laskevan kompia outojen
kirjainten merkillisestä ulkomuodosta. Hyvinä tovereina istuivat
kaikki kolme yhdessä ja tarinoivat rattoisasti parhaassa sovussa.
Fink oli ihmisrakkaimmalla tuulellaan, ja Anton lähetti taivaalle
hiljaisia rukouksia, että kaunis sisar pysyisi tänä iltana kaukana
heidän oveltaan.

Mutta täsmälleen kello yhdeksältä avautui sivuhuoneen ovi, ja rouva
Sidonie purjehti majesteetillisesti kynnyksen yli; "Bathseba astuu
kuningas Davidin eteen" kuiskasi Fink Antonille, joka suuttuneena
polki häntä jalalle. Bernhard esitti hämillään talonemännän, joka
pyysi vieraita käymään saliin; siellä esiteltiin myöskin herra
Ehrenthal ja Rosalie. Fink astui kauniin tytön luo, puhutteli häntä
"armolliseksi neidiksi" ja kertoi uudistavansa vanhan tuttavuuden,
koskapa oli nähnyt hänet jo konsertissa. Hän istui pöytään äidin ja
tyttären väliin ja lasketteli heille mitä välinpitämättömimmällä
sävyllä niin paljon kohteliaisuuksia, että molemmat aivan
hurmaantuivat. Hän kehui äidille etäistä pääkaupunkia johon
verraten tämä kaupunki oli mitätön tiilikasa; Rosalien kanssa hän
jutteli vilkkaasti musiikista, josta hän ei paljoakaan ymmärtänyt,
lupasi hankkia hänelle seuraavien kilpa-ajojen ajaksi hyvän paikan
katsojaparvekkeella ja kertoili pikku kaskuja kaikkein parhaista
seurapiireistä, joiden heikkouksia hän leikillisesti ruoski. Sen
kautta hän ilahdutti naisia, jotka kateellisesti katselivat noita
piirejä, jotka sulkivat niin tarkoin keskuudestaan sivistyneet
henkilöt; ilahduttipa hän Bernhardiakin, jolle nuo kaskut tulivat
kuin kaikuna jostain vieraasta maailmasta. Tuli puheeksi muuan
ruhtinatar, jota pidettiin kuuluisana kaunottarena; Fink oli
jolloinkin tullut hänelle esitellyksi ja muisteli nyt talon neidin
olevan muuten aivan hänen näköisensä, paitsi että ruhtinatar oli
kasvultaan pienempi eikä niin jalovartaloinen; ja hän ihaili
julkeasti rouva Sidonien rinnalla välkkyvää mosaiikkisolkea,
jota hän vertasi jossakin museossa säilytettyyn kallisarvoiseen
koristeeseen. Isä Ehrenthalia hän vain ei ollut näkevinäänkään. Ensi
tervehtelyn jälkeen yritti liikemies turhaan solmita keskustelua
hänen kanssaan. Mutta Fink vastaili hänen päänsä yli, aivan kuin
istuisi talon isännän tuolilla tyhjää ilmaa. Ja kuitenkaan hän ei
ollut epäkohtelias; jokaiselle oli selvää, että niin piti käydäkin.
Ehrenthal alistui nöyrästi hänelle tuomittuun vaatimattomaan osaan ja
korvasi tappionsa siten, että ahmi yksinään kokonaisen fasaanin.

Huomatessaan, että naisia oli vähän vaikea vetää mukaan keskusteluun,
rupesi Fink auttamaan asiaa mielikuvituksellaan.

Äiti valitti hänelle Bernhardin sisällä-kykkimisestä.

"Hänhän on ylimysluonne", sanoi Fink hyväntahtoisesti, "Ei joka
kymmeneskään henkilö voi tehdä sellaiselle mieliksi. Herroilla
tiedemiehillä on kaikilla tuollainen omituisuus. Jos minulla on syytä
olla luojalleni kiitollinen jostakin asiasta, niin kiitän häntä
siitä, että hän teki minut aivan yksinkertaiseksi arki-ihmiseksi,
jonka pää ei jaksa sulattaa liian suurta viisautta. Ja tavallisten
ihmisten onkin helpointa suoriutua tästä maailmasta; meidän on
yksinkertaisesti pakko lähteä täältä toiseen maailmaan. Mutta ken on
oikeutettu asettamaan itseensä nähden maailmalle suuria vaatimuksia
joko tietojensa tahi kauneutensa perusteella", -- tällöin tuo veijari
kumarsi uskottavan rehellisesti talon tyttärelle -- "hän ei helposti
huomaa maailmaa vaatimustensa mukaiseksi, kun sen sijaan minä ja muut
meikäläiset ovat vakuutetut, että se on kerrassaan mukava paikka."

"Mutta onhan maailmassa niin paljon pahaakin", huomautti rouva
Ehrenthal.

"Enpä sitä uskoisi", vastasi Fink nauraen. "Myönnän kyllä, että
joillakin hyönteisillä on ilkeitä ominaisuuksia ja että kehnoa on
juopua paloviinasta. Mutta muuten kaikki riippuu yleensä siitä, miltä
kannalta asiaa katselee. Katsokaappa esimerkiksi näitä ostereita.
Panen vaikka vetoa, että monet kalalajit ja maankamarallakin eläjät
pitävät tätä suloista olentoa inhoittavana kummituksena, mutta
minusta se on luomakunnan ylhäisimpiä keksintöjä. Mitä vaatimuksia
me ylhäiselle luonteelle asetammekaan? Osterilla on ne kaikki: se on
levollinen, se on hiljainen ja se on tarrautunut lujasti kiinni omaan
kamaraansa. Se sulkeutuu ulkomaailmalta tarkemmin kuin mikään toinen
olento. Kun se paukauttaa kuorensa kiinni, niin sehän on mitä selvin
viittaus: en ota ketään vastaan; ja kun se avaa helmiäistalonsa,
osottaa se suosimalleen tasa-arvoiselle olennolle mitä hellintä
hempeä. Jos ihminen on oikeutettu kadehtimaan jotakin muuta
luomakunnan jäsentä, niin osteri se silloin tulee kysymykseen. Te
ehkä sanotte, että merivesi ei ole mikään mieluinen asuinpaikka. Joka
voi luopua siitä kehnosta tavasta, että haukkaa joka silmänräpäys
ilmaa keuhkoihinsa, niinkuin meidän ihmisten on valitettavasti
pakko tehdä, sille täytyy olon merenpohjalla olla mieluista."
Hän kääntyi sitten Rosalien puoleen: "Vain osterin musikaalinen
sivistys on, pelkään minä, jäänyt keskeneräiseksi. Lukuunottamatta
myrskyn ulvontaa ja höyrylaivan pauhinaa ei sen asuinpaikkaan pääse
tunkeutumaan moniakaan ääniä."

"Harrastatteko te musiikkia?" kysyi Rosalie.

"Tuskinpa rohkenen vastata myöntävästi", sanoi Fink kohteliaasti.
"Rämpyttelenhän vähän flyygeliä, ja jos yritän pistää lauluksi,
vältän asuttuja paikkoja. Mutta minä olen musiikkiin onnettoman
rakastajan suhteessa. Yhtä soitinta palvon mitä hartaimmin, ja
antaisin vaikka mitä, jos harjautuisin sen käyttämisessä mestariksi."

"Viuluako tarkoitatte?" Rosalie kysyi.

"Anteeksi, patarumpua. Minä kysyn, mitä on sen rinnalla muiden
soittimien helinä? Pelkkää iankaikkista levotonta kiipeämistä
alhaalta ylös ja taas takaisin, sietämätöntä korvainrasitusta
kaikissa mahdollisissa tempoissa, trioleissa, lirutuksissa,
tremoloissa ja mitä nuo kiusankappaleet ovatkaan nimeltä. Vain
harvoin kuuluu pitkä, leveä ja levollinen ääni, vakava sävelmä,
joka kajahtaa loppuun saakka saamatta potkua seuraavalta nuotilta.
Verratkaa tähän patarummun ääntä. Mikä voima siinä onkaan, mikä
juhlallisuus ja tehoavaisuus! Entä sitä onnellista miekkosta,
joka saa sellaisen soittimen hoidettavakseen! Muita taiteilijoita
syytetään äreydestä ja hermostuneisuudesta, mutta patarummun
paukuttajasta tulee sankari, suuripiirteinen luonne, hän edustaa
kokonaista maailmankatsomusta, johon vain kaikkein korkeimmalle
tasolle pystyväin miekkosten onnistuu kiivetä. Hän vaikenee
kolmenkymmenen, viidenkymmenen tahdin ajaksi, sillä aikaa kuin
muiden sävelten sarja juoksee ja vinkuu hurjasti sikinsokin
niinkuin hiirilauma, kun kissa ei ole kotona. Hän yksin vaikenee
majesteetillisen äänettömästi, näköjään vallan toimettomana, jollei
ehkä pistä nuuskaa nenäänsä tai katseellaan etsi kuulijakunnasta
kauniimmat naiset, joille hymyilee. Mutta sielussaan hän askartelee
ahkerissa ajatuksissa: 27, hoo, vartokaappas vain, te kaikki
särähtelevät ja pärähtelevät äänet, 28, minä annan kohta kalloonne,
29, tuo viulu käy varsin nenäkkääksi, 30, pum! Hän iskee rumpuaan,
ja toiset soittimet hätkähtävät hermostuneesti, sillä ne tuntevat
herransa ja mestarinsa äänen, ja kaikki kuulijat hengähtävät syvään,
sillä ratkaiseva sana on sanottu." -- Rosalie nauroi.

"Annanpa kohta rakentaa itselleni parin patarumpuja ja pyydän kunnian
saada kirjoittaa duetin patarummulle ja fortepianolle ja omistaa sen
teille, armahin neiti -- mieluimmin jonkin tunteellisen notturnon. --
Kautta Apollon, tämähän on verratonta viiniä! Minkä maan kansalaista?
En ole vielä saanut kunniaa tutustua siihen mieskohtaisesti."

"Se on unkarilaista viiniä, vanhaa Menesin-kasvua", huusi isä
Ehrenthal pöydän yli. "Ja se on maannut kellarissa koskematta
viisikymmentä vuotta."

"Tunnetteko te tämän lajin, herra Bernhard?" kysyi Fink, välittämättä
isän vastauksesta.

"Minä en juuri ole viinientuntija", sanoi Bernhard.

"Sepä vahinko", valitti Fink. "Sellaisella runotarten suosijalla kuin
te pitäisi olla kelpo viinikellari. Mutta musiikista puhuessamme,
sanokaapas meille ainakin, miten nuo persialaiset ystävänne, herrat
Sadi ja Jussuf, lauloivat runojaan mustasilmäisille kaunottarilleen?
Pyydän, että esitätte jonkin niistä persialaiseen tapaan."

Bernhard kävi vakavasti selittämään, kuinka itämainen musiikki voi
meidän korvissamme usein kuulua omituiselta, ja hänen kävi aika
työlääksi torjua Finkin kiihkeitä pyytelyjä, että hän esittäisi
lauluja alkukielellä ja alkuperäisellä sävelmällä.

Siten Fink huvitti pöytäseuraa keskiyöhön saakka, ja sitten täytyi
Rosalien istua flyygelin ääreen, ja hän itsekin kävi haparoimaan
säestystä laulaessaan hurjan espanjalaisen romanssin. Kun vieraat
viimein poistuivat, oli koko perhe ihastuksissaan. Rosalie riensi
jälleen flyygelin ääreen ja koetti saada tuon vieraan renkutuksen
sävelmää esiin; äiti oli väsymätön ylistellessään ylhäistä vierasta;
ja yksinpä ihmiskunnan istumapaikoilta olemattomiin pyyhkäisty isäkin
oli innostunut rikkaan perijän käynnistä ja vakuutteli suloisessa
viinihumalassaan uutterasti, että Fink oli päälle miljoonan arvoinen.
Olipa Bernhardinkin viaton sielu mahtavasti viehättynyt taitavan
vieraan esiytymistavasta. Tosin hän oli toisinaan kuunnellut Finkin
puheita lievää vastenmielisyyttä tuntien, sillä hän epäili tämän
tekevän pilojaan hänestä ja hänen omaisistaan, mutta hän oli liiaksi
kokematon täysin käsittääkseen niiden kärkeä, ja hän rauhoitti
itseään ajatuksella, että sellainen välinpitämättömyys ehkä kuuluikin
suuren maailman ihmisten olemukseen.

Ainoastaan Anton oli tyytymätön ystävänsä käytökseen ja nuhteli häntä
sen johdosta kotimatkalla.

"Itsehän istuit kuin mikäkin pölkky", vastasi Fink; "minä huvitin
pöytäseuraa, ja mitäs muuta enää vaaditkaan? Muutu nyt paikalla
hiireksi ja ryömi tuon kemutalon koloihin, niin saat kuulla kuinka
he kaikki laulavat kiitostani. Eihän kukaan ihminen voi vaatia
sen enempää, kuin että häntä kohdellaan niinkuin häntä itseään
miellyttää."

"Minä puolestani ajattelen", Anton vastasi, "että ihminen on
kohdeltava toisia oman sivistysmääränsä arvoisesti. Sinähän
käyttäydyit kuin mikäkin kevytmielinen aatelismies, joka aikoo
huomenna mennä pusertamaan vanhalta Ehrenthalilta lainaa."

"Tahdonpa ollakin kevytmielinen", huudahti Fink hilpeästi, "ja ehkäpä
käyn pokkuroimassa lainaakin Ehrenthalin talosta. Mutta vaikene jo
parannussaarnoinesi, kellohan on jo yli yhden."

Muutamia päiviä myöhemmin Anton konttoriajan päätyttyä muisti
luvanneensa lähettää erään kirjan nuorelle tiedemiehelle. Kun Fink
oli vähän aikaisemmin lähtenyt kaupungille pukeutuneena Antonin
päällystakkiin, kuten hänen tapansa usein oli, niin kääriytyi Anton
vuorostaan ystävän valkeaan arapialaiseen viittaan ja lähti painamaan
Ehrenthalin talolle. Valkoiselle ovelle saavuttuaan hän joutui koko
lailla ihmeisiinsä, kun se hiljaa aukeni ja hunnutettu olento pujahti
ulos. Pehmoinen käsivarsi kietoutui nuoren miehen kaulaan ja hellä
ääni kuiskasi: "Joutukaa pian, olen teitä jo kauan odottanut." Anton
tunsi kuiskaajan Rosalieksi. Hän seisoi jäykkänä kuin kuvapatsas
ja vastasi vihdoin ällistyneenä, jollaiseksi sellaiseen asemaan
odottamatta joutunut siivo nuorukainen käy: "Te erehdytte henkilöstä,
hyvä neiti." Tukahtuneesti huudahtaen juoksi nuori neiti joutuun
portaita alas, ja melkein yhtä peljästyneenä riensi Anton Bernhardin
kamariin. Hän ei ollut hämmennyksissään riisunut viittaa yltään,
jonka vuoksi likinäköinen Bernhard tervehtiessään puhutteli häntä
herra von Finkiksi. Hirveä epäluulo nousi tällöin Antonin mieleen,
ja syyttäen Bernhardille hätäisesti suurta kiirettä hän lähti aika
joutua kiidättämään tuota kovanonnen viittaa takaisin kotia, sydän
täynnä surua ja suuttumusta. Finkiäkö Ehrenthalin kaunis tytär oli
odottanut niin hellään kohtaukseen? Mitä kauemmin Anton odotteli
viipyvää ystäväänsä, sitä harmistuneemmaksi hän kävi. Vihdoin hän
kuuli Finkin askeleet pihakivitykseltä ja riensi viitta käsivarrella
tätä vastaan. Hän kertoi lyhyesti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja
päätti seuraavasti: "Katsohan, minulla oli sinun viittasi ylläni, ja
kun portaissa oli pimeä, niin epäilen hänen pitäneen minua sinuna,
ja että sinä olet anteeksiantamattomalla tavalla käyttänyt väärin
Bernhardin luottamusta."

"Katsoppas vain", sanoi Fink päätään pudistellen, "kuinka kerkeä
hyvesankari on viskaamaan kiveä lähimmäisensä päälle. Sinähän olet
kerrassaan lapsellinen. Onhan kaupungissa muitakin valkeita viittoja;
kuinka voit todistaa, että juuri minun viittaani odoteltiin? Ja
sitten salli minun huomauttaa, että itse olet tässä seikkailussa
käyttäytynyt tavalla, joka ei ollut kohtelias eikä päättäväinenkään,
vaan kerrassaan kömpelö. Miksi et saattanut neitiä portaita alas? Ja
kun erehdystä ei kadulle tultua olisi enää käynyt peittäminen, niin
olisithan voinut sanoa: Tosin en ole se, jona te minua pidätte, mutta
minäkin olen valmis kuolemaan palveluksessanne, ja niin poispäin."

"Et sinä minua tuolla naljailulla petä", Anton vastasi. "En usko,
että olet puhunut minulle totta. Kun tarkkaan mietin kaikkia
asianhaaroja, niin en kieltämisestäsi huolimatta voi vapautua
epäluulosta, että sinua siellä kuitenkin odotettiin."

"Oletpa sinä aika älyniekka", virkkoi Fink suopeasti. "Mutta
täytyyhän sinun myöntää, etten voi muuta kuin kieltää, kun kerran
nainen on kysymyksessä. Sillä katsoppas, poikaseni, jos rupean
tekemään sinulle tunnustuksia, niin saatan tuon kunnianarvoisen talon
ihanan tyttären hyvän maineen vaaraan."

"Valitettavasti pelkään", huudahti Anton, "että hän jo ilman sitäkin
tuntee maineensa olevan vaarassa."

"Välipä sillä", sanoi Fink levollisesti, "hän jaksaa sen hyvin
kestää."

"Mutta Fritz", huusi Anton, väännellen käsiään, "etkö vähintäkään
tajua, minkä vääryyden sinä moisella teolla teet Bernhardille?
Sinä viekoittelet sivistyneen ja hienotunteisen miehen sisaren
hullutteluihin, jotka tälle käyvät väkistekin kohtalokkaiksi. Juuri
senvuoksi, että noin puhdas sydän sykkii ympäristössä, jota hän
sietää vain siksi, että hän on niin luottavainen ja kokematon, juuri
senvuoksi vääryytesi koskee minuun niin katkerasti."

"Siksipä teetkin viisaimmin kun säästät ystäväsi suurta
hienotunteisuutta ja lakkaat puhumasta hänen sisarestaan."

"Eipäs", vastasi Anton suuttuneesti, "velvollisuuteni Bernhardia
kohtaan pakottaa minun menettelemään toisella tapaa. Minun täytyy
vaatia sinulta, että hetipaikalla lopetat suhteesi Rosaliehin,
mitä laatua se onkin, ja pyrit välttämään näkemästä hänessä muuta
kuin ystäväni sisaren, jollaisena hänen olisi pitänyt sinulle aina
pysyäkin."

"Vai niin", virkkoi Fink pilkallisesti, "eihän minulla ole mitään
vastaan, että asetat sellaisen vaatimuksen. Mutta entäpä jollen
suostu siihen, mitäs sitten? Yhäti edellyttäen, että ylipäänsä
kiellän olleeni tuo onnellinen odotettu."

"Jollet siihen suostu", huudahti Anton hyvin järkytettynä, "niin en
anna sinulle tätä tekoa koskaan anteeksi. Se ei ainoastaan todista
hienotunteisuuden puutetta, se on paljon pahempaakin."

"Mitä sitten, jos suvaitset sanoa?" kysyi Fink kylmästi. "Se on
kehnoa", Anton huudahti. "Oli jo pahasti tehty, että käytit tytön
keimailua hyväksesi, mutta kaksin kerroin kehnompaa on, ettet edes
nytkään ajattele, miten pääsit hänen tuttavakseen, et ajattele hänen
veljeään ja minua, joka välitin tuon kovaonnisen tuttavuuden."

"Ja sallippa sinä puolestasi minun sanoa", vastasi Fink, sytyttäen
teekattilan alla olevan väkiviinalampun, "etten minä lainkaan myönnä
sinulle oikeutta pitää minulle tällaisia esitelmiä. En halua riidellä
sinun kanssasi, mutta toivon, etten mokomasta asiasta kuule enää
sanaakaan sinun taholtasi."

"Sitten minun täytyy lähteä luotasi", Anton sanoi, "sillä minun on
mahdotonta puhella kanssasi muista asioista, niin kauan kuin tunnen
että olet käyttäytynyt ilkeästi." Hän lähti ovea kohti. "Jätän sinun
valittavaksesi, tahdotko rikkoa välisi Rosalien kanssa, tahi -- niin
hirveätä minun on tätä sanokin -- minun kanssani. Jollen huomisiltaan
mennessä saa sinulta vakuutusta, että aiot lopettaa vehkeesi, niin
menen puhumaan asiasta Rosalien äidille."

"Hyvää yötä, typerä Tony", virkkoi Fink. Anton lähti kevytmielisen
ystävänsä luota. Ensi kertaa hän ja Fink olivat vakavasti riidelleet.
Hän oli hyvin onneton Finkin huikentelevaisuuden takia ja asteli
myöhään yöhön saakka lohduttomana edestakaisin huoneensa lattialla.
Arveluttavalta tuntui hiiskahtaa asiasta mitään puhdasluontoiselle
Bernhardille; sillähän olisi vain mitä syvimmin haavoittanut
tämän sydäntä, ja hän pelkäsi, ettei veljellä ollut suurtakaan
vaikutusvaltaa sisareensa. Finkiäkin asia harmitti. Hän joi totinsa
tällä kertaa yksin ja mietiskeli kenties enemmän Antonin kaunaa häntä
kohtaan kuin kauniin Rosalien säikähdystä.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli harmaa kummallekin. Muulloin Fink konttoriin
saapuessaan nyökkäsi ystävällisesti ystävälleen, joka jo jonkun
aikaa oli istunut häntä vastapäätä olevalla paikalla, ja Anton tuli
joutuin hänen tuolinsa taakse ja kysyi kuinkahan oli viettänyt
edellisen illan. Tänään Anton istui mykkänä paikallaan ja kumartui
syvään kirjeittensä yli Finkin saapuessa. Jokaisen syrjäisen
täytyi huomata, jos tuli ystävyksiin katsahtaneeksi, että kumpikin
yritti tänään käyttäytyä, kuin olisi vastapäätä ollut vain tyhjää
ilmaa. Finkille oli tämä helposti käynyt päinsä isä Ehrenthalin
suhteen, mutta Antoniin nähden se kävi hänelle vaikeaksi; ja
Anton puolestaan, joka ei ollut perehtynyt tuollaisiin suuren
maailman tapoihin, tunsi itsensä ylen onnettomaksi, kun hänen oli
täytymys silmätä oikeaan ja vasempaan ja ystävänsä pään yli, alati
teeskennellen välinpitämättömyyttä, kuten kinastelevain kesken
sotaa käydään. Aamupäivällä tuotiin aamiainen konttoriin, silloin
työ keskeytettiin lyhyeksi aikaa, herrat nousivat paikoiltaan ja
yhtyivät pikku ryhmiksi. Mutta tänään Anton jäi istumaan, pulpetti
oli ainoa turvapaikka, joka varjeli häntä joutumasta kosketukseen
Finkin kanssa. Ja kaikki pikkuseikat tuntuivat tänään käyvän liittoon
tehdäkseen ystävysten urakan oikein vaikeaksi. Schmeie Tinkeles
saapui konttoriin, ja Finkillä oli jälleen hullunkurinen neuvottelu
hänen kanssaan. Kaikki herrat katsoivat Finkiin ja puhelivat
hänen kanssaan; muulloin oli Anton nyökännyt hänelle hilpeästi
onnistuneiden sukkeluuksien johdosta, mutta tänään hän tuijotti
jäykästi eteensä, aivan kuin Tinkelestä ei olisi ollut mailla eikä
halmeilla. Herra Schröter antoi hänelle tehtävän, jonka johdosta
hänen täytyi tiedustaa Finkiltä jotain asiaa. Antonin oli pakko
sitä ennen karauttaa kurkkuaan vahvasti, jotta äänensä soinnahtaisi
luonnolliselta; ja kun Fink vastasi hänelle lyhyesti, loukkasi sekin
häntä, ja hänen kiukkunsa tuota paatunutta vastaan leimahti jälleen
ilmiliekkiin. Päivälliselle olivat molemmat aina menneet yhdessä,
ja Fink oli tavallisesti jäänyt odottamaan, kunnes Anton nouti
hänet. Tänään ei Anton tullut. Fink lähti herra Jordanin kanssa
kadunvartiseen rakennukseen, ja Jordan kysyi ihmeissään: "Missä
Wohlfart nyt viipyy?" johon Finkin täytyi vastata; "Viipyköön missä
tahtoo."

Iltapäivällä Anton ei voinut pidättyä vilkaisemasta jolloinkin
kirjeistään toisen ylpeihin kasvoihin. Silloin hänen täytyi aina
ajatella, miten hirveäksi hänelle tulisi käydä tästälähin vieraaksi
miehelle, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt. Mutta hän
pysyi lujana. Nytkin, kun ensimmäinen suuttumus oli haihtunut,
hän tunsi ettei voinut menetellä toisin. Vakaumus tästä pehmitti
hänen sydäntään. Ja sellaisen mielialan vallassa ollen hän ei enää
väitellyt katsahtamasta kadotetun ystävän puolelle. Ylös katsoessaan
Fink näki Antonin silmät vastassaan, ja ne olivat täynnä surua. Tuo
tuskallinen katse teki paatuneen miehen mielen paljon levottomammaksi
kuin entinen äkeys. Siitä hän huomasi Antonin tahtovan pysyä lujana,
ja vaakakuppi, jossa kaunis Rosalie istui, lennähti korkealle ylös.
Jos Anton poroporvarillisuudessaan sittekin lähti Rosalien äidin
puheille, niin hänen juonensa pilautui joka tapauksessa. Äidin
vihasta hän tosin vähän välitti, ja Rosalie sai selviytyä miten
parhaiten taisi, mutta ajatus viattoman Bernhardin surusta oli
hänelle epämieluinen. Ja mikä oli pahinta, hänen omat välinsä Antonin
kanssa olisivat iäksi rikki, kohta kun tämä puhuisi asiasta kolmannen
henkilön kanssa. Tämä pohdinta piirsi ryppyjä hänen otsaansa.
Vähää ennen kello seitsentä lankesi varjo Antonin edessä oleville
papereille. Hän katsahti ylös ja näki Finkin kurottavan pulpetin
yli pientä kirjelappua, joka oli osotettu Rosalielle. Anton kavahti
pystyyn.

"Olen kirjoittanut hänelle", lausui toinen jäätävän kylmästi,
"että kun sinun ystävyytesi ei jätä minulle muuta vaalia kuin joko
pilata tytön maine tahi keskeyttää tutkimukseni mielenkiintoisesta
kansainsielusta, niin minun täytyy valita jälkimmäinen vaihtoehto.
Tässä se kirje on. Voithan sen lukeakin. Se on matkapassi."

Anton otti kirjeen syntisen kädestä, sinetöi sen joutuin pienellä
konttorisinetillä ja lähetti piharengin kiidättämään sen
kaupunkipostiin.

Siten oli vaarasta päästy, mutta ystävysten välinen jännitys jatkui
edelleen. Fink kantoi kaunaa, eikä Anton voinut unohtaa hänen
yrittäneen tehdä petoksen hänen ystäväänsä Bernhardia kohtaan. Ja
moniaan viikon aikana Fink ei enää juonut iltateetään Antonin parissa.


7.

T. O. Schröterin liikkeellä oli muuan vuodenpäivä, joka
säännöllisesti omistettiin huvittelulle. Sitä vietettiin sen
merkkitapauksen muistoksi, jolloin nykyinen isäntä oli liittynyt
osakkaana isänsä liikkeeseen. Jos tuo merkkipäivä sattui
allakantekijäin, oikullisuudesta arkipäiväksi (ja voi lyödä vetoa
kuusi yhtä vastaan, että he sellaisen kepposen tavallisesti
liikkeelle tekivätkin), niin juhla vietettiin seuraavana sunnuntaina.
Se ei ollut mikään mieliä erikoisesti kiihottava juhla, vaan kävi
levolliseen, säädylliseen sävyyn, ja yleensä oli sillä pieni
vivahdus liike-elämän tuntua. Ensin konttorihenkilökunta nautti
juhlapäivällisen isännän luona, sitten seura ajoi vaunuilla
erääseen lähikylään, missä isännällä oli maatalo ja minne joukko
julkisia puistoja ja ulkoilmakonsertteja houkutteli kaupunkilaisia.
Siellä juotiin kahvit, nautittiin luonnosta, ja illalla palattiin
säädylliseen aikaan kaupunkiin.

Tänä vuonna kauppias vietti liikkeeseen-liittymisensä
viisikolmattavuotista riemujuhlaa. Jo aamulla kävivät lastaajain ja
makasiinirenkien lähetystöt onnittelemassa, ja päivällispöydässä
konttoriherrat esiytyivät muhkeimmassa juhla-asussaan; herra Liebold
erityisesti uuden-uutukaisessa hännystakissa, jonka hän -- kuten
muitakin ruumiinsa verhoja -- jo monet vuodet veti tänä juhlapäivänä
ensi kerran selkäänsä.

Päivällispöydästä noustua ajoi portin eteen muutamia vaunuja
viedäkseen juhlaseuran maalle. Herra Schröter nousi Sabinen kanssa
ensimmäisiin vaunuihin, ja kun tädin piti tänään olla tilapäisenä
sairaanhoitajana erään sukulaisen luona, katseli isäntä hänelle
sijaista herrain parvesta, jotka joukolla piirittivät vaunuja ja
olivat touhukkaasti antaneet Sabinelle tämän vaunuihin noustessa
ainakin siveellistä kannatustaan. Fink istui jo ratsunsa selässä,
ja siksipä isäntä kutsui herra Lieboldin ja herra Jordanin
valtavaunuihin. Molemmat herrat kumarsivat, ja herra Liebold istahti
jäykästi hymyillen talon neitiä vastapäätä. Mutta, ah, hänen
ilossaan oli salaisen pelon pohjasakka. Kaikki työtoverit tiesivät
ja hän itse kaikkein parhaiten, ettei hän millään ilveellä voinut
ajettaessa sietää istua takaperin. Korkeihin kunniapaikkoihin hän ei
ollut koskaan pyrkinyt, koko elämänsä ajan hän oli istunut takaperin
onnettaren kiitävissä vaunuissa, mutta tavallisissa ajopeleissä hänen
vatsansa nousi kohta tuimaan kapinaan, jollei hän istunut vihaisesti
kasvot eteenpäin. Tänäänkin hän tunsi onnettomuuden tulevaksi,
päällepäätteeksi istuessaan talon jumaloitua valtiatarta vastapäätä.
Kuinka kernaasti hän olisikaan uhrannut paikkansa jollekin toiselle,
mutta se ei käynyt päinsä, kunnia oli liiaksi suuri, ja hänen
kieltäytymisensä olisi kenties käsitetty väärin. Niinpä hän sitten
istui kunniansa marttiirana, pahinta varoen, talon neitiä vastapäätä;
turhaan yritti hän näyttää huoletonta naamaa ja silmätä tienvierille,
missä talot ja puut, ihmiset ja koirat tanssivat hänen ohitseen. Sen
hirvittävän tanssin hän kyllä tunsi, se oli pahennuksen alku. Siksipä
hänen oli pakko tuijottaa suoraan eteensä, ja kun hän ei toki voinut
tuijottaa neidin kasvoihin, niin tuijotti hän tämän pään yli. Vielä
hänellä suu hymyili, mutta katse oli jäykistynyt ja poski kalvennut.
Jordan silmäsi häneen varkain sivulta eikä voinut pidättää nauruaan.
Se sai Sabinen kysymään huolestuneena: "Voitteko pahoin, herra
Liebold?" Kun Liebold ei rohjennut kääntää katsettaan taivaalta,
näversi hän sen tuimasti ohikiitävään valkoiseen pilveen ja mutisi
jaksavansa hyvin. Mutta samalla levisi hänen kasvoilleen niin hirveä
epätoivon ilme, että Sabine kääntyi huolestuneena herra Jordanin
puoleen kysyäkseen asianlaitaa.

"Hän ei voi vaunuissa istua takaperin", vastasi tämä.

"Sitten me vaihdamme paikkaa", huudahti Sabine. Herra Liebold pudisti
peljästyen päätään ja teki vaieten kaikenlaisia eleitä osottaakseen
inhoaan yksin sellaisen otaksuman mahdollisuuteenkin. "Herra Jordan,
pyytäkää ajuria pysähdyttämään hevoset", anoi Sabine. Vaunut
pysähtyivät, neiti nousi pystyyn. "Sukkelaan, herra Liebold", hän
huudahti. Tämä yritti vieläkin vastustaa, mutta Jordan tempasi hänet
voimakkaasti pystyyn, ja ennenkuin 'miesparka tiesikään, oli hänet
jo painettu takaistuimelle, ja neiti istui häntä vastapäätä. Hänen
kasvojensa jäykkyys laukesi ja poskille kohosi jo hienoinen punakin.
Mutta minkälaiseen asemaan hän nyt oli joutunutkaan! Mitä ohikulkevat
ajattelivatkaan hänestä ja hänen suhteestaan isännän perheeseen!
Ventovieraat tosin voisivat häntä pitää neidin enona tai setänä,
mutta kaikki, jotka tunsivat nuoren neidin, -- ja kukapa ei tuntenut
kaunista Sabine Schröteriä -- saattoivat tulla vallan kauheisiin
otaksumiin. Eikä sekään riittänyt, että häntä pidettäisiin neidin
sulhasena, sillä mikä sulhanen itse istuu takaistuimella ja panee
morsiamensa ajamaan takaperin, vaan häntä kerrassaan otaksuttaisiin
aviomieheksi. Tuo ajatus nosti hien hänen joka huokosestaan; hän
katsoi neitiin nöyrästi ja pyysi hiljaisella äänellä anteeksi
aiheuttamaansa kuulumatonta skandaalia. Vastauksen asemasta Sabine
ojensi kätensä ja puristi voimakkaasti hänen kättään. Silloin kävi
miesparka jälleen iloiseksi ja kumartui hiukan alaspäin suudellakseen
tuota hansikoitua kättä. Ja samassa silmänräpäyksessä piti heidän
ajaa Strumpf ja Kniesohlin liikkeen kirjanpitäjäin ohi; herra Liebold
ampautui kyllä paikalla pystyyn, mutta onnettomuus oli ennättänyt
tapahtua, Sabine ja hän olivat hirvittävän erehdyksen uhreja. Turhaa
oli enää kamppailla kohtaloaan vastaan. Koko loppumatkan hän istui
mykkänä ja autuaallisen kirkastettuna, kunnes vaunut pysähtyivät
kylän suuren ravintolan edustalle. Kaikki nousivat niistä,
herrat kokoutuivat neitinsä silkkihameiden ympärille, pärähtävä
musiikki kajahti vastaan, ja seurue lähti kävelemään puiston
pyökkikujanteille, joilla tänään kihisi juhlapukuisia kaupunkilaisia.

Sinne Sabinekin leijaili herrain mustassa pilvessä. Mahdollisesti
olisi tämä vaeltava hovipiiri enemmän ilahduttanut monta
kanssasisarta kuin häntä. Joka tapauksessa näytti komealta, kun hän
astui veljensä kainalossa lehtokujia pitkin, kummallakin puolellaan
ja takanaan herrain palvelusintoinen lauma, josta jokainen koetti
päästä johonkin kosketukseen hänen, seuran keskipisteen kanssa --
varsinkin tänään, kun konttori oikein miesvoimalla astui kaupungin
ylimysten joukkoon ja joka miehen tuli esiytyä kuulun kauppaliikkeen
edustajana. Lieboldilla oli yhä entinen autuas hymynsä, jota hän
tosin koetti karkottaa kasvoiltaan, jotteivät ohikulkijat luulisi
hänen heille nauravan. Mutta sitä vahvemmin se kuohui hänen sisällään
ja välähti välistä kesken jonninjoutavaa juttelua kasvoillekin kuin
mikäkin kalevantuli, pullisti hänen suunsa ja sieraimensa levälleen
ja siristi silmät pieniksi ja loistaviksi. Hänellä oli tänään
erinomaisena kunniatoimena kantaa neidin hartiahuivia käsivarrellaan,
hän asteli sopivan välimatkan päässä hänen takanaan ja edusti siten
toista niistä sarekkeista, joilla toiminimi tänään esiytyi luonnon
vihreässä pääkirjassa. Rohkealla anastuksella oli herra Specht saanut
haltuunsa päivänvarjon ja suojeli sillä Sabinen päätä kaikilta
tahoilta sekä marssi muuten suorana kuin vänrikki edellä puiden
vierellä. Ahnein katsein hän tähysteli pensaikoita, eikö niissä
jokin kukka tai kirjava perhonen antaisi aihetta ajatustenvaihtoon
valtiattaren kanssa. Mutta helppoa se ei ollut, sillä Fink astui
neidin vierellä. Tämä öykkäri oli näet tänään kaikkein ilkeimmällä
tuulellaan, ja vasten tahtoaankin Sabine nauroi niille armottomille
kompasanoille, joilla hän arvosteli vastaantulevista erityisen
merkillisiä tyyppejä. Toiminimen joukkoesiytymistäkin hän ivaili,
mutta eipä hänkään välttynyt tuntemasta jonkinlaista nurkkakuntaista
ylpeyttä kauppaliikkeeseen kuulumisestaan.

Heidän ympärillään laahustivat, sipsuttivat ja kahisivat
huvimatkailijain taajat parvet. Tirkistelemisestä, tervehtimisestä ja
väistymisestä ei tullut loppuakaan, kauppiaan piti alinomaa nostaa
hattuaan, ja joka kerta kun hän tervehti, lensivät hänen neljäntoista
alamaisensa hatut ilmaan ja aiheuttivat siinä lakkaamattomia pieniä
pyörretuulia. Olipa se tosiaankin suurenmoista!

Kun Schröterin liikkeen väki oli aikansa uinut kävelijäin virrassa,
ilmaisi Sabine haluavansa levähtää. Kohta lensivät herraparven
etuvartiot penkkien luo ja anastivat pöydän. Käytiin istumaan,
tarjoilijat laahasivat pöydälle jättimäisen kahvikannun ja
tarvittavan määrän kuppeja. Nytpä vasta oli ilo nähdä toiminimeä
toimessa, kuinka jokainen herroista pyrki vapauttamaan Sabinen
kaatelemisesta, koska kannu oli hänelle liian raskas; kuinka hän
valitsi Antonin ajutantikseen, koskapa tämä konttoriherrojen
salongissakin harjoitti samaa tointa; kuinka herroja ilahdutti
kuulla, että kadunvartisessa rakennuksessa tiedettiin heidän
kotoisista oloistaan; edelleen, kuinka kohteliaasti Sabine tarjoskeli
jokaiselle erikseen kakkua, pitäen samalla varalla, etteivät
sokeri- ja kerma-astiat päässeet hetkeksikään pysähtymään pöytää
kiertäessään; ja vihdoin, kuinka kaikki herrat nauttivat ravintolan
isännän ruskeaa juomaa kasvoillaan ylevämmyyden hiljainen hymy,
koska itse paremmin tiesivät, mitä hyvä kahvi oli. Rauhaa ei ollut
kahvipöydässäkään, sillä Sabine sai edelleenkin alinomaa tervehtiä
ohimeneviä tuttavia ja vastailla veljen ystävien puheisiin. Mutta
hän oli mitä herttaisin tässä taukoamattomassa liikunnossaan.
Emännän sävyllä hän puhutteli konttoriherroja, ja vaatimattoman
sydämellisesti hän nousi tervehtimään puheilletulijoita. Hän
tervehti, laski leikkiä ja hoiteli kahvintarjoilua, katseli
kävelijöitä ja ennätti vielä vilkaista tutkivasti Antonin hänelle
ojentamain kahvikuppien sisäänkin. Anton ja Fink tunsivat molemmat,
kuinka hyvin hänelle tämä varma esiytyminen sopi, ja Fink sen
sanoikin hänelle itselleen: "Jos tämä on teille virkistyspäivä,
neiti Sabine, niin enpä kadehdi teiltä työpäiviänne. Ei ainoalla
prinsessallakaan ole vastaanottosalissaan niin paljon huolia, niin
paljon päännyökkäilyjä ja hymyjä ja kohteliaisuuksia jaeltavana.
Teiltä se käy kyllä mainiosti, te olette hyvin harjoitelleet
toimeenne. Kas, tuollapa tulee itse pormestari, ja aivan kohta hän on
teitä puhutteleva. Nytpä käy minun sääliksi teitä: korvillanne teidän
on kuultava minua, kädessä on teillä Lieboldin kuppi ja silmillänne
teidän täytyy kunnioittavasti tähystää suurmogulia. Olen utelias
tietämään, vieläkö lainkaan käsitätte loruani."

"Ottakaahan vain kovakuoriainen kupistanne, niin kaadan siihen
lisää", sanoi Sabine nauraen ja nousi sitten tervehtimään talon
arvoisaa tuttavaa.

Tällävälin Anton huvittelihe kuuntelemalla ohikulkijain huomautuksia
hänen pöytäseurastaan. "Tuo tuolla on herra von Fink", visersi joku
neitonen toverilleen. -- "Sievät kasvot, komea vyötäinen", pärähytti
jokin luutnantti. -- "Mitäpä yksi kala on noin monelle nälkäiselle?"
murahti joku julkimus. -- "Hiljaa, ne ovat Schröterin väkeä",
varoitti häntä jokin konttoristi. -- Kun Anton sitten katsahti ylös,
näki hän kaksi korkeaa, komeaa naishahmoa lähestyvän verkalleen. Ne
olivat rouva Ehrenthal ja Rosalie; jälkimmäinen kulki läheltä pöytää.
Tumma puna nousi vähitellen hänen poskilleen, kun hän tungoksen
läpi tultuaan joutui äkkiä Antonin ja Finkin eteen. Levottomasti
Anton katsahti Finkiin, joka oli jälleen antautunut vilkkaaseen
puheluun Sabinen kanssa, mutta siltä voi hyvin huomata lähestyvät
naiset. Anton nousi tervehtimään, mutta järkkymätön Fink haparoi
huolettomasti hattuaan ja katseli molempia naisia istualtaan niin
kylmästi, kuin ei olisi koskaan ihaillut kauniin Rosalien valkealla
käsivarrella kimaltelevia rannerenkaita. Antonin kohtelias tervehdys,
Rosalien häikäisevä kauneus ja ehkäpä hänen silmiinpistävä pukunsakin
saivat aikaan, että Sabinekin tarkkaavasti katseli molempia
naisia. Ehrenthalin tytär ei piitannut Antonin tervehdyksestä;
hänen tummat silmänsä kiinnittyivät tuikeasti Sabineen. Salamoiva
vihan liekki leimahti niistä tyttöön, jota hän luuli onnekkaaksi
kilpailijattarekseen, niin että Sabine peljästyneenä peräytyi, aivan
kuin välttyäkseen jonkin petoeläimen hyökkäykseltä.

Huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina, sanomaton viha kaikissa
piirteissään, kahisi Rosalie pöytäseuran ohi. Finkin huulet
kurtistuivat hymyyn ja hän kohautti hiukan hartioitaan. Naisten
ohimentyä Sabine katsahti kummastuneena Antoniin ja Finkiin ja kysyi:
"Kuka tuo oli?"

"Olipahan vain Antonin tuttavia", sanoi Fink ivallisesti. "Rouva
Ehrenthal tyttärineen", vastasi Anton hämillään;, "neiti on sen
nuoren tiedemiehen sisar, josta äskettäin olen kertonut teille."
Mutta puhuessaan hän tuli ehdottomasti katselleeksi Finkiin, ja
molemmat vaihtoivat keskenään tuiman silmäyksen.

Sabine vaikeni ja vetäytyi etemmäksi penkillään; hänen iloinen
mielialansa oli mennyttä. Keskustelu ei enää ottanut käydäkseen,
ja kun veli palasi eräästä vieraasta pöydästä, nousi neiti pystyyn
ja pyysi herroja lähtemään heidän omaan puutarhaansa. Uudestaan
hän liihotteli mustan herrapilvensä keskessä, mutta Fink ei enää
kävellyt neidin rinnalla. Tuo leimuavan vihainen katse oli polttanut
poroksi ne viheriät köynnökset, jotka jälleen olivat kasvaneet heidän
välilleen. Sabine valitsi Antonin puhetoverikseen ja koetti olla
hilpeä, mutta Anton huomasi sen olevan väkinäistä.

Kauppiaan iso puutarha sen keskeen rakennettuine puutarhamajoineen
ja kasvilavoineen oli Sabinen mielipaikka. Kesät ja talvet hän ajoi
sinne, kun sää vain myönsi, ja puheli puutarhurin kanssa majan
sisustuksesta ja kukkaishoitoa koskevista yksityisseikoista. Herrat
virittivät hänelle virtanaan kysymyksiä kukkain laadusta ja nimistä,
ja kauppiaan käydessä Finkin kanssa katsomaan naapuritilaa, jota
hänelle oli tarjottu kaupaksi, näytteli Sabine muulle seurueelle
viime aikana toimittamansa uudet istutukset. Hän johti herrat
kukkapenkkien, ruohokenttien ja ansarin halki. Veli oli hänelle
lahjoittanut korkean palmun, ja nyt oli ansarissa palmu, isolehtisiä
pisangeja, troopillisia sananjalkoja ja kukkivia kaktuksia yhdistetty
siroksi ryhmäksi, sen eteen asetettu sievä penkki ja pöytä ja siten
aikaansaatu mitä miellyttävin talvinen oleskelupaikka. Sabinen
kertoessa, kuinka hän täällä aurinkoisina talvipäivinä joi kahvia
suurten lehtien alla, toi puutarhuri hänelle lautasella leivänmuruja
ja muuta linnunruokaa. "Vaikkapa minulla silloin ei olekaan näin
suurta seuraa, en kuitenkaan ole yksin", sanoi hän hymyillen.

"Me pyydämme, että esitätte meidät linnuillenne", huudahti Anton.

"Teidän täytyy sitten vetäytyä puutarhamajaan ja olla aivan hiljaa",
pyysi Sabine. "Tuo pikkuväki tuntee kyllä minut, mutta näin monen
herran näkeminen säikyttäisi sitä." Herrat noudattivat pyyntöä, Pix
talutti kiihtynyttä Spechtiä takin takanapista ja veti puutarhamajan
lasioven raolleen, ja Sabine sirotteli linnunruoan muutaman askeleen
päähän ovesta ja taputti käsiään. Siihen vastasi moniääninen sirkutus
lähimmistä puista ja ansarin katolta. Joukko pikkulintuja lennähti
nuolena alas ja hyppeli hauskasti kirkuen murusia nokkimaan; ne
olivat niin kesyjä, että tulivat aivan Sabinen jalkoihin. Mitään
ylhäistä seuraa ei siinä ollut, muutamia peippoja, hamppuvarpusia
ja koko liuta piha varpusia. Sabine astui hiljaa puutarhamajan
ovelle ja kysyi sen raosta: "Voitteko erottaa niistä yksityisiä?
Niin samanlaisilta kuin nuo pikku herrasväet näyttävätkin, ovat ne
kuitenkin erilaisia ei vain väriin vaan luonnonlaatuunkin nähden.
Minä tunnen monia niistä mieskohtaisesti." Hän osoitti isoa varpusta,
aika komeaa herraa, jolla oli musta pää ja helakan ruskea selkä:
"Katsokaahan tuota paksua herraa tuolla."

"Se on suurin koko joukosta", Anton huomautti.

"Se on minun vanhin tuttavani, se ensiksi tottui minuun, ja
minun muruistani se on niin pulskaksi tullut. Kuinka varmasti se
hyppeleekään, ja kuinka ylhäisesti se nokkii murusia! Aivan kuin
jokin rikas pankkiiri pöyhistelee se muiden joukossa. Kuuletteko
sen kirkuvan? Sen äänikin soinnahtaa niin ylhäisen torjuvalta. Sen
mielestä tämä leivänjakelu on velvollisuus, joka maailmalla on sitä
kohtaan. Taas se kirkuu. Tiedättekö, mitä se sanoo: 'Murutyttöni
on jälleen täällä. Tätä iankaikkista leipäruokaa taaskin! Mitä en
jaksa ahtaa itseeni, sen jätän muille'. Luulenpa että sillä riippuu
kellutinkin pikku vatsallaan."

"Höyhen se on", kuiskutti herra Specht.

"Niin onkin", sanoi Sabine. "Pelkään että sen rouva on sitä
hakannut. Niin ylpeältä ja itsetuntoiselta kuin se näyttääkin, on
se tohvelivallan alla. Tuo harmaa naaras tuolla takana, kaikista
vaaleavärisin, on sen rouva. Katsokaapas, taaskin se karkoittaa
ukkonsa pois."

Varpusväen kesken syntyi kiihkeä kina. Pankkiiri, joka juuri ylhäisen
arvokkaana nokki erikoisen isoa leivänmurua, sai rouvaltaan moniaita
nokaniskuja; edellinen rupesi toraamaan, naapureita riensi luo
ja alkoi ankara rähinä, jolloin yleinen tyytymättömyys kohdistui
pankkiiriin. Se karkoitettiin parvesta ja sai tyytyä höyhenpuku
pörröisenä ja päätään pudistellen hyppelemään piirin ulkopuolella,
samalla kuin sen puoliso seisoi hajasäärin valtaamansa leivänmurun
päällä ja piti aika riemunrähäkkätä.

Herroja nauratti.

"Nyt tulee pikkuruiseni, minun lemmikkini, katsokaahan sitä!"
huudahti Sabine iloisesti. Avuttomasti ja siivet levällään
hoipperehti pieni varpusenpoika esiin, aivan kuin vähäinen lapsi,
jonka on vielä työläs kävellessään ylläpitää tasapainoa. Se pääsi
pankkiirinrouvan viereen, levitti nokkansa selko seljälleen, huusi
käheästi ja löi siivillään maahan. Äiti murensi ison leipäpalan
pieneksi ja syötti murut poikasen avattuun kitaan. Keskellä
tuota rähisevää, tanssivaa ja tappelevaa seuraa emo siten ruokki
poikastaan. Pala palalta katosi isoon kitaan, isän hypellessä
mahdikkaasti muutaman askeleen päässä ja mulkoillessa välistä
vihaisesti tarmokkaaseen puolisoonsa.

"Kuinka viehättävää!" Anton huudahti.

"Eikö totta?" sanoi Sabine. "Tuon pikkuväenkin keskuudessa on
luonteita ja perhe-elämää."

Mutta nyt rikkoutui tuo rauhallinen kuva väkivaltaisella tavalla.
Keveitä askeleita kuului käytävältä, linnut lensivät säikähtyneinä
ylös, vain emo poikasineen olivat niin ahkerassa hommassa, etteivät
aluksi huomanneet rauhanhäiritsijää. Vihdoin lensi emokin puuhun
ja huuteli hätäisesti poikastaan tulemaan perässä. Mutta pikkunen
oli ahminut niin runsaan aterian, että oli puolipökertyneenä eikä
jaksanut heikoilla siivillään kohota ajoissa lentoon. Finkin
ratsuruoska viuhahti ilmassa ja sattui poikaseen, jonka hengetön
ruumis lensi kukkien joukkoon. Puutarhamajan ovelta kuului
moniääninen suuttunut huudahdus, ja kaikki konttoriherrat katselivat
suuttuneina murhaajaan. Fink, joka ei ollut heitä aluksi huomannut,
oli kummastunut häntä vastaan nousseesta vihanmyrskystä. Sabine
kumartui kukkapenkkiin, nosti pikkuruumiin huulilleen ja suuteli
sitä, valittaen soinnuttomalla äänellä: "Se on kuollut!" Hän istahti
oven viereiselle penkille ja peitti nenäliinallaan pienen vainajan.

Seurasi tukala hiljaisuus. "Te surmasitte neiti Sabinen
lemmikkilinnun", sanoi herra Jordan viimein moittivasti.

"Siitä on mieleni paha", virkkoi Fink ja istahti pöydän takana
olevalle penkille. "Enhän voinut tietää, neiti, että teidän hyvä
sydämenne jakautui tämänkinlaisille pikkuvarkaille. Minulla oli
paras tarkoitus ja luulin ansaitsevani talon puolelta kiitoksen
toimittaessani yhden noita jyvävarkaita pois maailmasta."

"Se pikku raukka", huokasi Sabine murheellisesti. "Äiti huutelee sitä
puusta, kuuletteko?"

"Se lohduttautuu kyllä tappiostaan", Fink vastasi. "Minusta on
tarpeetonta osoittaa varpuselle enemmän tunteellisuutta kuin mitä sen
oma rotu sille omistaa. Mutta tiedänhän teidän kohtelevan kaikkea,
mikä teitä ympäröi, liikutuksen ja osanoton tunteilla."

"Jollei teillä itsellänne ole tuota ominaisuutta, niin miksi
pilkkaatte sitä toisilla?" kysyi Sabine värähtelevin huulin.

"Miksikö?" kysyi Fink. "Siksi, että tuo tapa kohtaa minua kaikkialla.
Tuo iänikuinen tunteellisuus, jota täällä omistetaan kaikelle mikä
sitä ei ansaitse, tekee ihmiset lopulta heikoiksi ja pikkumaisiksi.
Sillä, joka tuhlaa tunteitaan kaikenlaisiin jonnin joutaviin
pikkuasioihin, ei loppujen lopuksi ole enää tunnetta omistettavaksi
suureen intohimoon, kun sellainen hänelle tarjoutuu."

"Mutta entä kun ihminen aina vain katselee ympäristöään kylmän
järkevästi, onko hänellä silloin yhtään tunnetta jälellä, kun suuri
intohimo käy hänelle velvollisuudeksi?" kysyi Sabine, luoden Finkiin
tuskallisen katseen.

"Epäkohteliasta olisi, jollen sitä myöntäisi", vastasi Fink olkiaan
kohauttaen. "Joka tapauksessa miehelle on sopivampaa esiytyä kovana
kuin pehmeänä."

"Mutta katselkaapa täkäläisiä ihmisiä", hän jatkoi kiusallisen
äänettömyyden jälkeen. "Ne rakastavat kudinlaukkuaan, vaskikattilaa,
jossa äiti makkaroitaan keittää, särkynyttä piippuaan, nukkavierua
takkiaan, kaikkia vanhoja epäkohtia ja kymmentuhansia homehtuneita
elämäntapojaan; kaikkialla näkee merkillisiä päähänpistoja,
kiintymystä ja ukkomaista suopeamielisyyttä, jotka painavat
lyijynraskaina ihmistä maaperään, silloin kun hänen olisi
potkaistava reippaasti eteenpäin. Ottakaamme esimerkiksi saksalaiset
siirtolaiset. Mitä tunkioita kaikenlaista hyödytöntä rihkamaa ne
laahaavatkaan mukanaan meren yli, risaisia lintuhäkkejä, rikkonaisia
tuoleja, madonsyömiä kätkyitä ja muuta törkyä. Tulinpa tuntemaan
miehen, joka polttavassa helteessä teki kahdeksan päivän merimatkan
tänne päästäkseen taas kerrankin popsimaan hapankaalia. Ja kun
sellainen raukka sitten on asettunut asumaan jonnekin ja vuoden
perästä huomaa joutuneensa kuumeseutuun, niin on häntä jo ennättänyt
tuhannet tunneherkät seikat kietoa kiinni ympäristöönsä kuin mitkäkin
hämähäkinlangat, eikä häntä useinkaan saa lähtemään myrkkynevaltaan,
vaikkapa hän tietäisi vaimonsa ja lastensa siellä menehtyvänkin.

"Sen sijaan ylistän sitä amerikkalaisen ominaisuutta, jota te sanotte
hänen tunteettomuudekseen. Hän tekee työtä saman verran kuin kaksi
saksalaista, mutta hän ei siltä rakastu mökkiinsä, piippuunsa tai
ajojuhtaansa. Hän antaa omistamilleen tavaroille juuri sen arvon,
mikä niillä on dollareissa. Sangen alhainen käsitystapa, sanonette
inhoten. Minä ylistän tuota käsitystapaa, joka alati pitää mielessä,
kuinka paljon- tai vähänarvoinen asia tai esine itsessään on. Sillä
tuo käsitystapa on luonut mahtavan vapaan valtion. Jos Amerikassa
olisi asunut pelkkiä saksalaisia, joisivat he vielä tänäkin päivänä
sikuri vettä kahvin asemasta sen raskaan tulliveron takia, jonka
suopeamielinen europpalainen hallitus pani heidän niskoilleen."

"Vaaditteko te naiseltakin samanlaista mieltä?" Sabine kysyi.

"Kyllä, ylipäänsä. Sillä onkopa ainuttakaan saksalaista
perheenemäntää, joka ei olisi hullautunut suuliinoihinsa? Mitä
enemmän hänellä on kasattuna sellaisia tilkkuja, sitä onnellisempi
hän on. Luulenpa että he kaikessa hiljaisuudessa arvioivat toistensa
vakavaraisuutta samalla tapaa kuin pörssissä tehdään: tuon
varallisuus on viisisataa suuliinaa, tämän kahdeksansataa. Amerikatar
ei ole saksatarta kehnompi perheen emäntänä, mutta tuollaiselle
kokoilukiihkolle hän nauraa. Hänellä on kulloinkin niin paljon kuin
jokapäiväisessä käytössä tarvitaan, ja kun ne kuluvat piloille, ostaa
hän uusia. Miksikä kannattaa kiinnittää sydäntään mokomaan rihkamaan,
jota on saatavana tusinakaupalla neljästä tai kuudesta taalerista
joka kadun varrelta?"

"Oi, kuinka surullista on hajoittaa koko elämä sarjaksi tuollaisia
luvunlaskuesimerkkejä!" huoahti Sabine. "Kaikesta, minkä ihminen
hankkii ja omistaa, katoo sen kautta sen paras koristus. Kun
surmaatte mielikuvituksen ja hyvätuulisuutemme, joka antaa
elottomillekin esineille viehkeää väritystä, niin mitä jää
elämästä enää jälelle? Ei mitään muuta kuin huumaava nautinto tahi
itsekkäisyyden periaate, joille ihminen uhraa kaiken rakkaimpansa.
Uskollisuus, kiintymys, hankkimisen ilo, kaikki ne ovat mennyttä.
Ken ajattelee noin värittömästi, hän saattaa kenties luoda suurta,
mutta hänen elämästään ei tule kaunista, ei riemullista eikä toisille
siunauksellista." Tahdottomasti hän tuli ristineeksi kätensä ja loi
suruntäyteisen katseen Finkiin, jonka kasvoilla säilyi uhitteleva ja
tyly ilme.

Toverit olivat kuunnelleet keskustelua synkästi vaieten ja tyytyen
vain kasvojenilmeillään osoittamaan inhoansa Finkin väitteitä
kohtaan. Surmatun varpusen ruumis makasi yhä vielä paariliinansa
alla penkillä Finkin vieressä, ja sen aiheuttaman kolkon tunnelman
vallassa ollen he tuijottivat konttorin Macbethiin kuin mihinkä
kohtalon tuomitsemaan mieheen. Vihdoin kävi Anton sovittelevasti
puhumaan:

"Ennen kaikkea minun täytyy huomauttaa, että Fink itse on loistava
esimerkki omaa teoriaansa vastaan."

"Mitenkä niin, hyvä herra?" kysyi Fink, katsahtaen syrjäkarin
Antoniin.

"Sepähän kohta nähdään, tahdon nyt ensin vain kiitellä meitä kaikkia
yhteisesti. Kaikkihan me, jotka tässä nyt istumme tai seisomme,
työskentelemme liikkeessä, joka ei kuulu meille itsellemme. Ja
jokainen meistä tekee työtä juuri tuohon saksalaiseen tapaan, jota
sinä vast'ikään tuomitsit. Kenenkään päähän ei pistä ajatella,
että niin ja niin monta taaleria saan liikkeeltä työstäni, siis
on liike minulle niin ja niin monen taalerin arvoinen. Mitä liike
voittaa meidän työmme avulla, se ilahduttaa meitä ja täyttää
mielemme ylpeydellä. Jos liike kärsii tappiota, harmittaa se meistä
itsekutakin, ehkäpä enemmän kuin isäntää itseäänkin. Kun Liebold
piirtää numeroita isoon kirjaansa, katselee hän niitä iloiten ja
nauttii kauniisti kirjoittamistaan sarakkeista, ja kun hän vie
voittopuolella numerosarjan, joka on liikkeelle erittäin edullinen,
niin hän nauraa hykertelee mielihyvästä. Katsokaas vain, aivan samaan
tapaan kuin nytkin."

Liebold kävi hämilleen ja nyki kaulustaan.

-- Sitten tulee toveri Baumann, joka sydämensä salaisuudessa
hautoo toisenlaista elämänuraa. Hän toi minulle äskettäin kirjasen
pakanuuden kauheudesta Afrikan rannikkoseuduilla ja sanoi
sydänjuuriaan myöten järkytettynä: 'Jo on aika, Wohlfart, että minun
on lähdettävä sinne.' -- 'Entä kuka hoitaa arviolaskut', kysyin, 'ja
miten käy värimatarakaupan, josta te ja Balbus piditte niin kovasti
kiinni, ettette suoneet sitä millekään muulle toiminimelle?' --
'Totta tosiaan', huudahti Baumann, 'mataroita en tullut ajatelleeksi.
Kyllä minun täytyy vielä lykätä lähtöni'.

Toiset katsoivat hymyillen Baumanniin, joka hiljaa mutisi itsekseen:
"Väärin se olisi ollutkin."

"-- Ja tyranni Pixistä en tahdo puhuakaan, sillä hänellä
itselläänkään ei ole kaikin ajoin selvillä, kuuluuko liike hänelle
vai herra Schröterille."

Kaikki nauroivat. Pix työnsi käden poveensa ja jäykistyi aivan
Napoleonin näköiseksi. -- "Sinä olet kiero asianajaja", sanoi Fink,
"sinähän kiihotat jokaisen itsekkäitä tunteita."

"Niinpä teit äsken itsekin", vastasi Anton. "Ja nyt tahdon puhua
sinusta. Puolisen vuotta takaperin meni tämä amerikkalainen herra
Schröterin puheille ja sanoi: 'En halua enää olla vapaaehtoisena
harjoittelijana, tahdon saada vakinaisen paikan liikkeessä.' --
'Minkävuoksi?' kysyi herra Schröter. Tietystikin Finkin tarkoituksena
oli vain saada niin ja niin monta taaleria vakinaista palkkaa
liikkeeltä."

Jälleen kaikki hymyilivät ja katsoivat Finkiin; mutta katseet
eivät olleet enää vihamielisiä, vaan niissä oli jonkin verran
kunnioitustakin ja iloista hyväksymistä, sillä kaikki tiesivät Finkin
vastanneen isännän kysymykseen: "Haluan saada säännöllisen osuuteni
työstä ja osani siitä vastuunalaisuudesta, mikä vakinaiseen toimeen
liittyy; työskentely nykyisellä alallani tuottaa minulle iloa."

"Ja edelleen", Anton jatkoi, "kenellä on ollut huvi nähdä, millä
mielihalulla Fink pehmittelee Schmeie Tinkelestä, tietää että tuota
hänen ruoskimaansa pehmoista saksalaista hyväntuulisuutta esiytyy
silloin hänessä itsessäänkin. Hänellä on niin paljon hullunkurisia
päähänpistoja, että koko konttori on aivan ihastuksissaan, ja mikä
merkillisintä, Tinkeles on itsekin häneen kerrassaan rakastunut."

"Siksi kai, että tuntee, saaneensa turkkiinsa, herraseni", virkkoi
Fink.

"Eipä siksi, vaan koska hän älyää sinun pistoksiesi takana samaa
suopeata hyväntahtoisuutta, jolla joku toinen hyväilee kotilintujaan.
-- Ja jos isännän liikkeellä on loistavaa menestystä, niin
kukapa siitä iloitsee hartaammin kuin Fink itse. Äskettäin, kun
sinkkitavarain alalla tuli yleinen hinnanalennus, ja herra Schröter
vastoin koko konttorin ja Finkinkin mielipidettä möi varaston ajoissa
Hampuriin ja siten säästi liikkeen moniaitten tuhansien taalerien
tappiosta, silloin piti Fink isompaa iloa kuin kukaan meistä ja
pakotti Jordanin ja minut lähtemään samana iltana viinitupaan
tyhjentämään pullon tapauksen johdosta."

"Koskapa en tahtonut yksinkään juoda, sinä narri!" ärähti Fink.

"Tietysti vain siksi", huudahti Anton; "ja samasta syystä sinä
tyhjensit ensimmäisen lasin toiminimen menestykseksi, jota sanoit
kunniakkaaksi kauppaliikkeeksi."

Fink katseli alas eteensä, Sabine loi Antoniin loistavan katseen, ja
kaikki toisetkin hymyilivät ystävällisesti ja vetäytyivät lähemmäksi.
Äskeinen tukala jännitys oli lauennut.

"Ja muissakin suhteissa", jatkoi Anton voitonriemuisesti, "hän
osoittaa aivan samaa viheliäistä tunteellisuutta, joka hänestä
äsken oli niin halpa-arvoinen. Hänhän rakastaa, kuten kaikki
tiedämme, ratsuhevostaan mieskohtaisella rakkaudella, se merkitsee
hänelle muutakin kuin sitä viidensadan dollarin summaa, jonka hän
siitä on maksanut, tahi niin ja niin monta sentneriä hevosenlihaa,
jolla on nylkemätön nahka ympärillään. Hän huolehtii elukasta kuin
ystävästään."

"Koskapa se minua huvittaa."

"Se on selvää; suuliinoista on meikäläisille perheenemännillekin
huvia. Entä hänen kondoorinsiipensä, pistoolinsa, ratsupiiskansa ja
punainen rommi karahvinsa, kaikki ne ovat hänelle yhtä huvittavia
muistoja kuin ikinä saksalaiselle siirtolaiselle lintuhäkki. Hänellä
on paljon merkillisempiäkin päähänpistoja ja kiintymyksiä kuin
meillä. Lyhyesti sanoen, hän on itse asiassa samanlainen surkean
hyvänahkainen saksalainen kuin kuka muu hyvänsä."

Sabine pudisti hiljaa päätään, mutta silmäsi nyt paljon
ystävällisemmin kopeaan amerikkalaiseen. Finkinkin kasvoilla oli
sävy muuttunut. Hän tuijotti vakavana eteensä, ja hänen ylpeissä
piirteissään oli ilme, jota toisen miehen kasvoilla olisi sanonut
liikutukseksi. "No niin", sanoi hän vihdoin, "neiti ja minä, me
olimme äsken kumpikin liian tiukkoja omalla kannallamme." Hän
viittasi kuolleeseen varpuseen. "Tämä vakava tosiasia silmäini edessä
lasken aseeni ja tunnustan toivovani, että tuo pieni herra vielä
eläisi ja kirsikkain ja leivänmurujen voimalla saavuttaisi ukkoiän.
Ja sitten pyydän, ettette enää kantaisi kaunaa minua vastaan, neiti."

Sabine nyökkäsi hänelle ja sanoi sydämellisesti: "En."

"Mutta sinä, Anton, ojenna minulle kätesi. Olit loistava asianajaja
ja kähvelsit yhden syntisen saksalaisen valamiehistön syhyävistä
sormista. Ota kynä ja vedä allakkaamme viiva kahden viime viikon
yli. Ymmärrät mitä tarkoitan." Anton puristi hänen kättään ja laski
kätensä hänen olalleen.

Jälleen oli seurue mitä paraimmalla tuulella. Herra Schröter yhtyi
siihen jälleen, sikarit sytytettiin ja itsekukin pyrki yhä ylentämään
mielialaa. Herra Liebold nousi pystyyn ja pyysi neidiltä ja isännältä
lupaa, jollei se heitä häiritsisi ja jollei heillä itsellään
ollut tänä kauniina iltana mitään parempaa esitettävänä, -- jossa
tapauksessa hän nöyrimmin pyysi peruuttaa ehdotuksensa -- että hän
eräitten toverien kanssa saisi laulaa joitakin neliäänisiä lauluja.
Koskapa häneltä jo monien vuosien mittaan oli totuttu kuulemaan
samanlainen esitys ja kaikki olivat nytkin varustautuneet siihen,
vastasi Sabine: "Tottahan toki, herra Liebold, jos kvartettilaulu
puuttuisi, niin olisi ilomme vain puolinainen." Laulajat ottivat
nuottivihkonsa esiin ja kokoutuivat yhteen, herra Specht lauloi
ensi tenoria, herra Liebold toista, herra Birnbaum ensi bassoa ja
herra Balbus toista. Nämä neljä edustivat soitannollista ainesta
konttorissa, ja huolimatta pikku riitaisuuksista, joita heidän
taiteellinen luonnonlaatunsa tietenkin toisinaan aiheutti, he
pysyivät lujasti yhdessä toisia vastaan. Herra Specht kirkui tosin
liika lujaa ja herra Liebold lauloi liika hiljaa, mutta kuulijat
olivat kiitolliset ja ilta kului ihmeen hauskasti. Iltaruskon
hehkussa kiiltelivät ansarin edustalla kasvavan ison pähkinäpuun
lehdet, sirkat sirittivät ja metsän pienet lauluniekat päästivät
huiluääniä muun musiikin joukkoon, luonto itsekin kuiskaili ja
säesti, kunnes ihmisäänet kohosivat täyteen voimaansa ja vaimensivat
puutarhan laulajat. Kaikki kuuntelivat iloisin mielin. "Kiitämme, me
kiitämme!" huuteli Sabine heidän lopetettuaan ja paukutti käsiään.

"Hullua tosiaan on", sanoi Fink, "että jakso laulettuja ääniä kykenee
järkyttämään sydäntä ja hellittämään kyyneleet esiin sellaisiltakin
ihmisiltä, jotka muuten eivät ole ylen tunteelliset. Jokaisella
kansalla on sellaisia yksinkertaisia lauluja, joita kuullessaan
maanmiehet vieraallakin maalla ollessaan tuntevat toisensa. Vaikkapa
nuo siirtolaiset, joista tuonaan puhuin, kadottavat kaiken muun,
rakkauden etäiseen kotimaahansa, jopa sujuvan äidinkielentaidonkin,
niin kotimaan sävelet elävät heidän sieluissaan kauemmin kuin mikään
muu; ja monikin narri, joka vierailla mailla ponnistaa kaiken
tarmonsa esiytyäkseen niiden kansalaisena, tuntee yht'äkkiä olevansa
jälleen saksalainen, kun kuulee laulettavan pari tahtia laulusta,
jonka oli oppinut nuoruudessaan".

Kauppias vastasi: "Te olette oikeassa. Ken eroaa kodistaan, hän
harvoin tajuaa, mistä kaikesta hän luopuu; Vasta sitten hän ehkä sen
huomaa, kun sen muisteleminen tulee hänen myöhemmän elämänsä iloksi.
Tämä muistelu onkin ehkä raaistuneelle miehelle pyhäkkö, jota hän
itse usein raiskaa ja pilkkaa, mutta jonne hän parhaimpina hetkinään
kuitenkin alati pyrkii."

"Hiukan häveten minun täytyy tunnustaa, että itse puolestani
tajuan sangen vähän tuota iloa", sanoi Fink. "En oikeastaan
tiedä, missä minun kotoni on. Kun lasken yhteen elämäni vuodet,
niin olen tosin niistä suurimman osan elänyt Saksassa, mutta
mahtavimmat vaikutelmani olen saanut vieraalla maankamaralla.
Alati on kohtalo tempaissut minut irti, ennenkuin olen ennättänyt
juurtua minnekään. Ja nyt täällä Saksassa ollessani tunnen itseni
välistä muukalaiseksi. Maakuntamurteita esimerkiksi ymmärrän
tuskin ollenkaan. Jouluksi olen aina saanut enemmän lahjoja
kuin minulle on ollut hyväksi, mutta saksalaisen joulukuusen
tenhoa en ole koskaan kokenut; kansanlauluista, joita te niin
kehutte, aniharvat ovat jääneet korvissani kajahtelemaan; vielä
tänäänkin olen epävarma siitä, milloin karppikalaa on syötävä ja
peuransarvi- ja unikonsiemenleivoksia ja myönnän, että en lainkaan
tajua tinanvalamisen ja tohvelinheiton viehättävyyksiä. -- Ja
lukuunottamatta näitä pikkuasioita on paljon muiltakin, johon
nähden minä saksalaisen vaikutuksen alla tunnen itseni vieraaksi
ja köyhäksi", hän jatkoi totisemmin. "Minä tiedän, että välistä
enemmänkin kuin on kohtuullista panen ystäväini kärsimyksen
koetukselle. Teidän huonettanne saan kiittää", päätti hän puheensa
kumartaen kauppiaalle, "jos olen tullut tuntemaan saksalaista
luonnonlaatua joiltakin kunnianarvoisilta puolilta."

Se oli miehuullinen tunnustus, ja viime sanoissa värähteli tunne,
joka hänellä aniharvoin pääsi puhkaisemaan karmean pinnan. Sabine oli
ylen onnellinen, varpunen oli unhotettu, ja hän huudahti kyyneltyvin
silmin: "Se oli jalosti puhuttu, herra von Fink."

Palvelija tuli kutsumaan illalliselle. Pöytä oli katettu
puutarhamajaan. Kauppias istui keskeen ja Sabine hymyili hyvillä
mielin nähdessään Finkin istuvan hänen viereensä. "Herra Liebold,
minua vastapäätä", huusi isäntä. "Tänään täytyy minun nähdä teidän
uskolliset kasvonne edessäni. Tänään on viisikolmatta vuotta kulunut
siitä, kun me molemmat jouduimme tekemisiin toistemme kanssa. --
Herra Liebold tuli näet liikkeeseemme muutamia viikkoja aikaisemmin
kuin isäni otti minut sen osakkaaksi", selitti hän nuoremmille. --
"Ja ollessani velvollinen antamaan tunnustukseni kaikille konttorin
jäsenille, kohdistuu tämä velvollisuus suurimmassa määrässä teihin.
Viisikolmatta vuotta liikkeessä, kymmenen vuotta pääkirjan ääressä,
aina uskollinen, luotettava apulainen!" Hän ojensi lasinsa pöydän
yli toista kohti: "Kilistäkää vastaan, vanha ystäväni; niin kauan
kuin tuolimme ovat vierekkäin, ohut seinä vain välillä, pitää meidän
välimme aina jäädä entiselleen: luja luottamus ilman liikoja sanoja."

Herra Liebold oli seisaaltaan kuunnellut isännän puhetta ja jäi
yhä seisomaan. Hän yritti esittää maljan isännän terveydeksi, sen
kaikki huomasivat, mutta hän ei saanut ainuttakaan tajuttavaa sanaa
suustaan; hän piti lasiaan ylhäällä ja katsoi kauppiaaseen, ja hänen
huulensa liikkuivat hiljaa. Vihdoin hän istuutui vaieten. Hänen
sijastaan nousi kaikkien ihmeeksi Fink pystyyn ja lausui syvän
totisesti: "Juokaa minun kanssani malja menestykseksi saksalaisen
liikkeen, jossa työ on iloa, jossa kunnialla on kotinsa; eläköön
konttorimme ja isäntämme!"

Toverit kohottivat jyrisevän eläköönhuudon, Sabine kilisti kaikkien
kanssa, kauppias tuli lasineen puolitiessä kaunopuheista Finkiä
vastaan. -- Loppuillan vallitsi häiriytymätön ilo. Kvartetti lauloi
vielä moniaita hupaisia juomalauluja, ja kello oli jo paljon yli
kymmenen, kun seurue palasi kaupunkiin.

Takarakennuksen portaissa Fink sanoi Antonille: "Tänään sinä,
poikaseni, et saa pujahtaa oveni ohi. Minulle on aika käynyt pitkäksi
saadessani niin kauan kaivata sinua." Ja myöhään yöhön saakka
istuivat sovinnon tehneet ystävykset yhdessä, kumpikin pyrkien
paraimpansa mukaan näyttämään toiselle, kuinka iloiset he olivat
sovinnosta. --

Sabine astui huoneeseensa. Silloin antoi sisäkkö hänelle
tuntemattomasta kädestä tulleen kirjelipun. Siitä lähti väkevä
myskinlemu, ja käsiala osotti kirjoittajan olevan naisen.

"Kuka tämän kirjeen toi?" Sabine kysyi.

"Jokin vieras mies", vastasi tyttö; "hän ei tahtonut mainita nimeään
ja sanoi, ettei vastausta tarvittu."

Sabine luki: "Neitini, älkää riemuitko liian aikaiseen. Te olette
keimailullanne houkutelleet luoksenne herran, joka on tottunut
viekoittelemaan, unohtamaan ja häpeämättömästi kohtelemaan niitä,
jotka ovat kuulleet hänen sanojaan. Vasta vähän aikaa sitten hän teki
tunnustuksiaan eräälle toiselle, nyt on hän pannut teidän päänne
pyörälle. Teillekin hän tulee teeskentelemään samalla tapaa ja sitten
pettämään teidät."

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta; se oli Rosalielta.

Sabine tiesi kirjoittajattaren. Hän piti paperia kynttilän liekissä
ja viskasi sen palavana uuniin. Vaitonaisena hän katseli, kuinka
liekki pieneni ja sammui, kunnes ei mitään ollut jälellä. Kauan hän
seisoi siinä, pää uuninkamaraan nojautuen, ja tuijotti harmaaseen
tuhkaan. Kyynelittä, äänettömänä hän piti kättään värähtelevällä
sydämellään.


8.

Veitel Itzig oli ylen kiihdyksissä. Hän, tuo peräti raitis ja
pidättyväinen mies, näytti vapaahetkinään aivan kuin viinan
villitsemältä. Hänen huulensa höpisivät alinomaa ahkerassa
itsepuhelussa, ja hänen terävillä poskipäillään paloi kuumeinen
puna. Kadulla hänet tunsi jo kaukaa merkillisestä kätten ja jalkain
viskelemisestä; rauhallista yölepoa hänellä oli tuskin enää
nimeksikään. Ja kaikki tuo huoli ja homma johtui siitä, että muuan
leskineuvoksetar oli kadottanut lempikoiransa. Puheenaoleva mopsi
pahanen oli eräänä kauniina kevätaamuna joko kirkkaan päivänpaisteen
tahi ohimenevän lahtaripojan kaukalosta nousevan suloisen tuoksun
houkuttelemana laskeutunut työläästi kahdet portaat alas kadulle
saakka. Ja sinne tultuaan se oli kadonnut jälettömiin, hukkunut
virtaan tai joutunut varkaan käsiin tai keittopataan -- kadonnut se
vain oli; eivät kaunopuheisimmatkaan sanomalehti-ilmoitukset kyenneet
palauttamaan pakolaisen pyöreätä hahmoa takaisin niihin ystävällisiin
suojiin, joissa se oli niin kauan hallinnut itsevaltaisena
tyrannina. Harmista oli neuvoksetar sairastunut vaarallisesti,
ja Veitel otti hänen sairautensa niin vakavalta, jopa kerrassaan
mieskohtaiselta kannalta, että hän oli panna omankin terveytensä
vaaranalaiseksi. Valitettavasti Veitelin huoli ei kuitenkaan
kohdistunut neuvoksettaren hengen ja elämän säilyttämiseen. Hän oli
uskaltanut ryhtyä jättimäiseen liikeyritykseen -- oli sen todella
uskaltanut, neuvoteltuaan moneen kertaan arvoisan neuvonantajansa
Hippuksen kanssa ja selailtuaan yökaudet lompakkoaan, josta hän
uupumatta laski omaisuutensa kokonaissumman. Kauppatuuma oli ollut
kaunein ja lupaavin, mitä Veitelin kaltainen mies ikinä voi yrittää;
ehkäpä se oli ollut hiukan liiaksikin uskallettu; mutta, ainakin
Veitelin periaatteiden mukaan, se oli ollut niin puhdas ja viaton
kuin kylpyammeessaan pulikoiva kapalolapsi.

Muuan nälkäkurki ritaritilanomistaja oli hoidellut niin huonosti
asioitaan ja ollut niin kauan kaiken maailman huijarien
nenästä-vedettävänä, että hän oli menettänyt tilansa tavallista
surullista pakkohuutokauppatietä. Tilan myynnin takia oli muuan
kahdentoista tuhannen taalerin suuruinen hypoteekki langennut
maksettavaksi. Velkoja, joka ei ollut myyntisummasta saanut
killinginkään katetta vaatimukselleen, oli turhaan yrittänyt turvata
sitä köyhtyneen tilanomistajan mieskohtaisella omaisuudella. Mutta
tämä miesparka oli joutunut niin puille paljaille, ettei edes,
tuomioistuinkaan keksinyt häneltä mitään, minkä olisi voinut tuomita
takavarikoitavaksi. Hän oli joutunut ulkopuolelle ulosottomiesten
kynsien, ja kurjuutensa tarjosi hänelle ainakin sen mielihyvän,
että hänen ei tarvinnut enää peljätä mitään ikävää äkkiyllätystä
velkojain puolelta; monien epätoivoisten taisteluvuosien jälkeen
tämä surullinen onnentila hänestä tuntui tavallaan jonkinlaiselta
kalpealta grönlantilaiselta kesältä. Hypoteekin omistaja sai tyytyä
katselemaan risaista kiinnityskirjaansa, jolla näissä olosuhteissa
oli vain lumppupaperin arvo. Tämä tapaus ei ollut välttynyt
Itzigin vainukoiransilmältä. Hän oli ollut tilaltaan joutuneen
tilanomistajan kanssa jo vuosikauden läheisessä liikeyhteydessä, oli
ostellut häneltä tuolloin tällöin vanhoja vaatteita, jopa välisti
myöntänyt sellaisia vastaan pieniä taskulainojakin, ja sen kautta
hän oli päässyt lähemmin tutustumaan tuon karille käyneen miesparan
perhesuhteisiin. Olipa hän saanut vainutuksi, että hänen asiakkaansa
paraikaa viritti haaksihylkynsä kaikki risaiset purjeet levälleen
päästäkseen purjehtimaan siihen toivon valkamaan, jonka erään vanhan
tädin suosio ja testamentti mahdollisesti voivat hänelle turvata.
Itzig tuli vähitellen siihen vakaumukseen, että tämä purjehdus
todella veisikin toivottuun päämäärään. Kaksi silkkistä kaulaliinaa
ja pari kullattuja korvarenkaita hänen täytyi uhrata neuvoksettaren
palvelustytölle saadakseen tätä tietä tarkkoja tietoja. Veljenpoika
luki tädille sanomalehdistä murhajuttuja, hänet kutsuttiin
aina pöytään, kun täti keitätti mieliruokiaan, täti lupaili
naittavansakin hänet, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä; ja vihdoin,
kun neliviikkoinen sade oli tädiltä vienyt kaiken elämänhalun,
oli hän kutsuttanut notaarin luokseen, ajoi itkua varustelevan
veljenpojan ulos huoneestaan ja pakotti näillä tavattomilla
toimenpiteillä palvelustytön toteamaan avaimenreiästä, että hän
todellakin teki testamenttinsa, jossa veljenpoikaa muistettiin
ilahduttavassa muodossa. Kohta kun Veitel oli tästä saanut vihiä,
astui hän toisen suuren askeleensa ja osti neljälläsadalla taalerilla
itselleen hypoteekin ja kaikki ne oikeudet velallisen mieskohtaiseen
omaisuuteen, jotka laki takasi mainitulle asiakirjalle.

Nyt oli mopsi kadonnut, siitä pahoin kärsivä täti oli sairastunut
ja viikon perästä jo kuollutkin, ja vararikkoinen veljenpoika peri
suurimman osan hänen omaisuuttaan. Veitel ryhtyi yli-inhimillisiin
ponnistuksiin, jotta hänen velallisensa ei pääsisi salaamaan
perintöään jollakin sukkelalla pikkutempulla, jollaiset eivät
Veitelille olleet suinkaan vieraita. Kamalana painajaisena hän
vainosi onnetonta perijää tämän joka askeleella; tuskin oli
miesparka vielä ennättänyt eläytyä ensi unelmiinsa rauhallisesta
tulevaisuudesta, kun jo Veitel kohosi hänen vierelleen synkeän
menneisyyden heltymättömänä muistuttajana. Perijän oli mahdotonta
livistää minnekään, rautapihdin tavoin tuo tyly velkoja piteli kiinni
onnettomasta uhristaan, ja laki auttoi häntä niin tarmokkaasti, että
perillisen täytyi lopulta antautua, huomattuaan kaikki metkunsa
turhiksi. Kahdeksallatuhannella taalerilla, perintönsä pääosalla, hän
osti sielulleen rauhan painajaisestaan.

Tänään oli se onnekas päivä, jolloin nuori liikemies toi vastasaadun
suuren pääomansa kotia. Hän lensi kadut, lensi portaat ja päätyi
ilosta vallan mielettömänä pieneen takakammioonsa. Väkinäinen
pakko, joka oli kahlehtinut häntä pitkän, tuskallisen odotuksen
aikana ja pakottanut hänet alati näyttämään kylmää naamaa, oli nyt
tyyten haihtunut; hän oli vallaton kuin pieni lapsi, vaikkakaan
ei niin viaton ja kokematon kuin sellainen; hän juoksenteli
ympäri huonettaan, päästi tavantakaa naurunrähäkän ja kysyi herra
Hippukselta, joka oli jo moniaan tunnin odotellut häntä: "Mitä viiniä
haluatte pöytään, Hippus?"

"Viini yksin ei riitä", arveli varovainen Hippus. "Mutta annahan
olla, muistelen etten ole pitkään aikaan maistellut Unkarin viiniä.
Noudappa siis pullo vanhaa yläunkarilaista, tahi maltas, ulkona on jo
kyllin pimeä, minä käyn itse ostamassa."

"Mitä se maksaa?" huusi Veitel.

"Kaksi taaleria."

"Kaksi taaleria on paljon rahaa", sanoi Veitel, "mutta samantekevä,
tuoss' on."

Uljaalla eleellä hän heitti kahdentaalerin kolikon pöydälle.

"Hyvä", nyökkäsi Hippus ja sieppasi rahan sukkelasti. "Mutta tämä
ei vielä riitä, poikaseni. Minä vaadin itselleni viisi prosenttia
sinun voitostasi. Siihen nähden, että olemme vanhoja tuttavia ja että
ystäviä ei saa polkea, tyydyn vaivaiseen viiteen prosenttiin siitä
pääomasta, minkä tänään olet korjannut taskuusi."

Veitel seisoi kuin kivettyneenä, hänen säteilevät kasvonsa kävivät
äkkiä hyvin totisiksi, ja avosuin hän tuijotti sohvassa istuvaan
pieneen paholaiseen.

"Älä rupeakaan lörpöttelemään", jatkoi Hippus kylmäverisesti ja loi
kakkulainsa yli Veiteliin ilkeän katseen; "älä rohkenekaan virittää
minulle valitusvirsiäsi, me tunnemme siksi hyvin toisemme -- minä
se olen aikaansaanut, että sinä voitit nuo rahat, minä yksin. Sinä
tarvitset minua, ja nyt näet, että minäkin voin tarvita sinua. Anna
tänne paikalla neljäsataa noista kahdeksastatuhannesta."

Veitel yritti sittekin puhua.

"Ei sanaakaan", varoitti Hippus ja iski saamallaan kolikolla pöytään,
"rahat tänne ja paikalla!"

Veitel katsahti häneen pitkään, otti sitten vaieten povitaskustaan
lompakon ja laski kaksi seteliä pöydälle.

"Vielä kaksi", komensi Hippus entisellä sävyllään. Veitel pani sata
taaleria lisäksi. "Ja vielä viimeinen satanen, poikaseni", nyökkäsi
vanhus laupiaasti ja helisti kolikkoaan pöytään.

Veitel epäröi hetkisen ja katsahti hätäisesti äijään, joka näytti
olevan ilkeän ilon lumoissa. Noissa kasvoissa ei ollut rahtuakaan
lohdullista ilmettä, siksipä Veitel huoahtaen kourasi vielä
kerran lompakkoansa, laski neljännen setelin pöydälle ja virkkoi
soinnuttomalla äänellä: "Olen pettynyt, pahoin pettynyt teidän
suhteenne, Hippus." Sitten hän otti nenäliinansa, kääntyi poispäin,
niisti nokkansa ja pyyhkieli kosteita silmiään.

Hippus välitti vähät opetuslapsensa alakuloisuudesta. Hän katseli
ja tunnusteli seteleitä joka puolelta, kuten kädessä käännellään
kallisarvoista esinettä, jonka jo kauan sitten on kadottanut ja
jonka aivan odottamatta perii takaisin. Vihdoin hän työnsi saaliin
taskuunsa ja sanoi: "Kun rauhallisesti mietit asiata, niin huomaat
itsekin, että olen kohdellut sinua hyvän ystävän tavoin. Olisinhan
voinut vaatia paljon enemmänkin."

Mutta Veitel seisoi yhä akkunan ääressä ja katseli pimenevään yöhön.
Hän oli saanut hirvittävän kolauksen, joka oli aivan lamaannuttanut
hänet. Kohta notaarin luota lähdettyään hän oli muistellut vanhaa
neuvonantajaansa ja päättänyt valmistaa tällekin odottamattoman ilon:
hän oli näet aikonut ostaa hänelle uuden hopeaisen nuuskarasian ja
panna sen sisään kymmenen tukaattia. Ja nyt esiytyi Hippus tuon
karvaisena!

Kun hän opettajansa käytöksestä tuskautuneena ei vieläkään saanut
sanaa suustaan, nousi Hippus kaikessa rauhassa pystyyn, ja sanoi
suopeasti: "Älä tuosta käy joutavia suremaan, sen tyhmyri. Jos
minä satun kuolemaan ennen sinua, niin teen sinut perillisekseni.
Silloin saat rahasi takaisin, jos niitä on vielä jälellä. Nyt lähden
maistelemaan unkarilaista. Sinun terveydeksesi sen juon, ylen
tunteellinen Itzig!" Näin sanoen vanhus hiipi ovesta ulos.

Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan
katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta
oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan
ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa
hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa.
Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta
hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan
tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden
kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan
muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle
äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus
raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen.
Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin
hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä
alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt
hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä
kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta,
että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin
taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.

Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän
tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä
olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta
ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten
paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä
huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät
hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta
ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä
iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen -- ah, niitähän oli
enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! -- taalerin omistajana hän
oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa.
Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta
niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin
helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla
hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se
kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi
tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa
tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa
vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai
viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen
myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista
yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla
niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla
upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin
hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat
mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä
miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää
suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina
naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla
tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille
ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli
alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa.
Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä
erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo
kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään
itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että
hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen
mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä,
jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin,
kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän
kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja
laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet
äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen
päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja
yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla
valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin
kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin
käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!"
istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin
rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä
ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.

Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli
oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän
tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla,
hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi
vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa
levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin
hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin
tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon,
ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta
asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten
monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin
välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin
arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa
mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla
varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel
tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen
oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin
hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas,
sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä
hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla
ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi
ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan
puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti
tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta
hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.

Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja
suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa
sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa
alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja
heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin
uupuneena kovalle vuoteelleen -- hän, uuden-uutukainen Rothsattelien
kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo
suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä
niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia
toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja
tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle
vaaka tuli kallistumaan.

       *       *       *       *       *

Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston
ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi.
Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka
tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta
puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.

Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin
salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän
piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään
armollista herraa.

"Mitä teillä on asiata?" Lenore kysyi harmaapäältä.

"Onko jotain tapahtunut?"

"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on
raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt
se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."

"Sepä olisi hittoa!" huudahti Leonre kavahtaen pystyyn.

"Mutta Lenore!" torui äiti.

"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti
vanhuksen keralla talliin.

Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen
tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti
huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit
piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore
ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.

"Se tuntee minut vielä", huudahti neiti ja viittasi juurevaa
isäntärenkiä käymään syrjemmäksi.

"Se on uuvuttanut itsensä, niin ettei enää jaksa muuta kuin maata
hiljaa alallaan", sanoi mies.

"Nouskaa heti hevosen selkään ja ratsastakaa noutamaan
eläinlääkäriä", komensi Lenore.

Miehestä ei ollut mieluista lähteä yönselkään moniaitten penikulmain
taa, ja hän vastasi epäröiden: "Tohtori ei ole koskaan kotosalla;
ennenkuin hän joutuu tänne, on hevosesta jo henki lähtenyt."

"Totteletteko?" sanoi Lenore kylmästi ja osotti ovea. Mies lähti
väkinäisesti.

"Mitä juonia tuolla isäntärengillä nyt on?" kysyi Lenore, kun hän
voudin kanssa poistui tallista.

"Hän on ruvennut laiskottelemaan ja saisi kernaasti lähteä paikalla
täältä tiehensä; olen siitä jo monesti huomauttanut armolliselle
herralle. Mutta herra paroonille se juonikko osaa kiemurrella
liukkaasti kuin pihtihäntä; kaikille muille hänellä on karvat
pystyssä kuin piikkisialla, ja minulla on hänestä jokapäiväinen risti
ja mieliharmi."

"Tahdon puhua hänestä isälle", vastasi Lenore otsaansa rypistäen.

Vanha uskopalvelija jäi seisomaan ja jatkoi tuttavallisesti:
"Ah, armollinen neiti, jospa tahtoisitte hiukan harrastaa
talousasioita, niin olisi siitä tilalle tosi onnea. Navetankaan
oloihin en ole tyytyväinen. Uusi emäntäpiika ei osaa oikein kohdella
palvelustyttöjä, hän on liiaksi huikentelevainen, nauhat ne hänellä
vain liehuu edessä ja takana. Ennen kävi kaikki paremmin, silloin
tuli herra parooni itse monesti katsastamaan voitiinua. Nyt hänellä
on arvatenkin muita asioita mielessä, ja kun väki huomaa herran
olevan välinpitämättömän, niin se ei välitä vähääkään voudista, kun
tämä käy vaativaksi. -- Te osaatte olla ankara väelle; mikä vahinko,
ettette ole syntynyt herraksi."

"Niin, vahinko tosiaankin", nyökkäsi Lenore myöntävästi vanhalle
ystävälleen. "Mutta se vahinko meidän täytyy kärsivällisesti kestää.
Meijeriä minä tulen pitämään silmällä; aion tästälähin olla joka
päivä mukana kirnuttaessa. Mitä ohrasta nyt kuuluu? Tehän olitte
tuonaan isän mukana kaupungissa."

"Niin", sanoi vanhus alakuloisena, "armollinen herra oli sen
käskenyt, mutta mitä toimia hänellä siellä oli, sitä en tiedä. Hän
möi koko sadon etukäteen jo viime talvena juutalaiselle, korjattuna
luovutettavaksi. Nähkääs", jatkoi hän huolestuneena ja pudisteli
valkeaa päätään, "ennen minä möin kaiken ja kirjoitin kaikki kirjaan
ja perin rahat ja laskin ne herra paroonin käteen, mutta nyt en
voi enää viedä kirjaani mitään tuloja; kun sivu tulee loppuun,
vedän viivan alle, mutta mitään numeroita minulla ei ole sen alle
kirjoitettavana."

Lenore kuunteli kädet selän takana osanottavaisesti vanhuksen
valitusta. "Hm! Se on kai niitä isän uudistuksia. Kuulkaahan, älkää
tuosta niin kovin pahaksenne panko, ukkoseni. Aina kun isä ei ole
kotona, lähden minä teidän kanssanne pelloille tahi etsin teidät
sieltä käsiini. Te saatte polttaa silloin piippuanne koko ajan. Miltä
maistuu savut uudesta pesästä, jonka toin teille kaupungista?"

"Se on jo tarpeeksi savuttanut", sanoi vouti myhäillen mielissään ja
otti sanojensa, vahvistukseksi piippunysän esiin taskustaan. "Mutta
palataksemme jälleen Musta parkaan, niin tulee herra parooni kovasti
suuttumaan saadessaan kuulla onnettomuudesta, jolle emme ole mitään
mahtaneet."

"Kaikkea vielä", sanoi Lenore rauhoittavasti, "jollemme mahda sille
mitään, niin odotelkaamme levollisesti, miten lopulta tulee käymään.
Hyvää yötä, vouti. Menkää jälleen, minä pyydän, hevosen luo."

"Käskynne mukaan, armollinen neiti, ja hyvää yötä teillekin", virkkoi
vouti.

Yhä vielä istui paroonitar yksin ikivihreän ruusuköynnöksen paisuvain
nuppujen alla. Hänkin ajatteli talonherraa, joka ennen oli harvoin
puuttunut hänen viereltään, kun hän vietti lienteät kevätillat
ulkosalla. Nyt oli hänen puolisonsa suuresti muuttunut. Hän oli tosin
yhä vieläkin sydämellinen ja lemmekäs vaimolleen, mutta hän oli
usein hajamielinen ja uupunut, väliin hermostunut ja helposti ärtyvä
joutavista pikkuasioistakin; hänen hilpeytensä oli meluavampaa ja
hän kaipasi herraseuraa paljon enemmän kuin ennen. Hänen talonsa,
yksinpä paroonitarkin tuntui nyt kiinnittävän entistä vähemmin hänen
mieltään, ja paroonitar kysyi itseltään yhä uudelleen, saattoiko
tuo muutos olla surullisena seurauksena siitä, että hänen omalta
otsaltaan oli kadonnut nuoruuden ruusuinen sileys. Tuo ajatus kiusasi
häntä sanomattomasti, ja hän etsimällä etsi mielessään toisia syitä
rakastetun miehen alituiseen poissaoloon.

"Eikö isä ole vieläkään palannut?" kysyi Lenore äitinsä tykö
tultuaan. "Kuulin äsken maantieltä vaunujen kolinaa."

"Ei, lapseni", vastasi äiti; "hänellä on kai paljon tekemistä
kaupungissa, ja mahdollista on, että hän palaa kotia vasta huomenna."

"Minä en ole ollenkaan tyytyväinen siihen, että isä on nykyään niin
usein kaupungissa tai kiertelee naapurien luona", sanoi Lenore. "Hän
ei enää pitkään aikaan ole lueksinut meille iltaisin."

"Hän tahtoo, että sinusta tulee minun esilukijani", virkkoi äiti
hymyillen. "Saatpa alkaa toimesi jo tänä iltana; ota siis kirja ja
istu kauniisti viereeni, pikku rasavilli."

Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi
hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa
hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen
hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko
sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää
mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"

"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla
ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain
hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän
naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä
hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."

"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!"
huudahti Lenore.

"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy
rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar,
irrottautuen Lenoren syleilystä.

"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta
surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en
tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."

"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!"
Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." -- Vapaaherran komea
hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa,
kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja
tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin,
että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska,
että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti
hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana
parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten
väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään
muutosta?"

"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä
silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."

"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut
tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta
kaulaliinastasi."

"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla
vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle
saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua
ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi.
Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka
toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä
vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän
muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä
tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi
mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin
hän viimeksi oli tanssittajasi."

"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä
kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi
kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja
käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen
kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli
ensin häntä ja sitten ristiä.

"No niin", sanoi parooni, "tiedämmehän me, mikä arvo nykyaikana
tuollaiselle koristukselle annetaan. Mutta kuitenkin tunnustan, että
juuri tämä aatelinen arvonmerkki on minulle kaikkein mieluisin.
Perheemme on kaikkein vanhimpia, ja meidän haarassamme ei ole vielä
koskaan sattunut epäsäätyisiä avioliittoja, mikä tosin on vain
sattuman kauppaa. Tämä risti on tätänykyä jokseenkin viimeinen
muistutus vanhoista ajoista, jolloin sellaiselle pantiin erittäin
suurta arvoa. Nyt nousee toinen mahti vanhain säätyoikeuksiemme
sijaan, rahan mahti. Ja mekin olemme siinä asemassa, että meidän on
turvauduttava tähän mahtiin säilyttääksemme perheemme arvoa. Prinssin
kirjeessä puhutaan sukumme vanhuudesta ja lausutaan toivomus, että
se kukoistaisi vielä monet sukupolvet eteenpäin samassa aatelisessa
nuhteettomuudessa kuin tähänkin asti. Sinun, Lenore, ja veljesi
asiana on huolehtia siitä."

"Minä elänkin aatelisessa nuhteettomuudessa", vastasi Lenore, ristien
käsivarret rinnoillensa. "Mutta perheen kunnian hyväksi minä en voi
tehdä mitään. Jos jolloinkin menen naimisiin, mihin minulla muuten
ei ole ollenkaan mielitekoa, niin minun täytyy vaihtaa nimeä; ja
vanhalle rautapaitaiselle kantaherrallemme, joka riippuu ylhäällä
tornikamarin seinällä, lienee jokseenkin yhdentekevää, kenen otan
herrakseni ja käskijäkseni. Enhän silloin voi kuitenkaan pysyä
Rothsattelina."

Isä nauroi ja veti tyttären povelleen. "Kunpa vain tietäisin, mistä
lapseni on saanut kaikki nuo kerettiläiset päähänpistonsa."

"Hänestä on vähitellen tullut sellainen", sanoi äiti.

"No, sitten ne haihtuvatkin vähitellen", virkkoi isä ja suuteli
sydämellisesti tyttärensä otsaa. "Luehan tämä prinssin kirje, minä
käyn hoitamassa hevosen talliin, sitten syömme yhdessä illallista
täällä ulkona."

       *       *       *       *       *

Vastasaatu ritarimerkki, siro muistoesine mahtavan hengellisen
ritarikunnan päiviltä, joka oli valloittanut laveita maita ja
perustanut oman valtakunnan, loi vapaaherran sieluun kirkasta
valoa, niin välinpitämätön kuin hän olikin siitä olevinaan.
Laajan tuttavapiirin onnittelut tekivät hänelle hyvää, ja hänen
itsekunnioituksensa sai siitä salaista tukea, jollaista hän nykyään
monesti tarvitsikin. Tässä mielentilassa hänet tapasi viikon päästä
Ehrenthal, joka ajaessaan erääseen lähikylään poikkesi onnittelemaan
vapaaherraa. Kauppias oli jo tehnyt jäähyväiskumarruksensa, kun
hän vielä kerta pysähtyi huomauttamaan: "Armollisella herralla
oli aikaisemmin ajatus perustaa sokeritehdas juurikassatonsa
jalostamiseksi. Nyt olen kuullut, että ollaan toimessa muodostaa
osakeyhtiö, joka aikoo perustaa samanlaisen tehtaan aivan teidän
naapuristoonne. Minuakin on kehotettu liittymään mukaan, ja tahdoin
senvuoksi ensin kysyä, mitä mieltä herra parooni nykyisin on tässä
asiassa."

Vapaaherralle tuo tieto oli hyvin vastenmielinen. Jo monet vuodet
hän oli miettinyt perustaa moisen tehtaan tilalleen, hän oli käynyt
katsastamassa tällaisia teollisuuslaitoksia, tilannut suunnitelmia,
neuvotellut teknikoiden kanssa, olipa jo määrännyt paikankin, jossa
sijaiten tehdas olisi vähimmässä määrässä rumentanut ympäristöään.
Hän oli jonkun aikaa hautonut tuota suunnitelmaa hyvin innokkaasti,
mutta vähitellen se oli käynyt hänelle vähemmän houkuttelevaksi.
Luonnostaan varovaisen miehen kammo uutta ja vielä epävarmaa
teollisuudenhaaraa kohtaan, eräiden tuttavien valitukset sellaisen
aiheuttamista kustannuksista ja ennen kaikkea siitä levottomuudesta
ja monenkaltaisista huolista ja rasituksista, joita moinen laitos
tuottaisi tilanomistajan elämään häiriöksi tilan muulle hallinnolle
-- kaikki tuo oli taivuttanut hänet ainakin toistaiseksi luopumaan
koko ajatuksesta ja tyytymään siihen, että lähivuosiksi sijoittaisi
pääomansa levollisemmalla tavalla kiinnityksiin, joista korkea
tosin kertyi niukemmalta. Ja nyt piti tuollaisen laitoksen,
jonka aatteenhan kuitenkin oli pidättänyt itselleen vastaisuuden
varalle, nousta pystyyn syrjäisten toimesta; selvää oli, että
hänen omat aikeensa sen kautta menisivät kokonaan myttyyn. Sillä
kaksi samanlaista tehdasta vieri-vieressä sijaiten häiritsisivät
ehdottomasti toisiansa. Harmistuneena hän huudahti: "Juuri nyt, kun
olen sitonut pääomani kiinni muuanne muutamiksi vuosiksi."

"Herra parooni", sanoi, kauppias sydämelliseen sävyyn, "tehän olette
rikas mies ja arvossapidetty paikkakunnalla. Jos selitätte, että
aiotte itse rakentaa tuollaisen tehtaan, niin hajautuu osakeyhtiö
muutaman päivän kuluessa."

"Tiedättehän, etten nykyisin voi", vastasi vapaaherra nyreästi.

"Jos vain tahdotte, armollinen herra, niin te voittekin", virkkoi
Ehrenthal kunnioittavasti hymyillen. "Minä en ole se mies, joka käy
teitä suostuttelemaan tuommoisen tehtaan perustamiseen. Mikä tarvis
teillä on ansaita rahoja? Mutta jos sanotte minulle: Ehrenthal, minä
tahdon perustaa tehtaan, niin on teillä pääomaa tarjona niin paljon
kuin vain haluatte. Minulla itselläni on käteistä seitsemän- tai
kahdeksantuhatta taaleria, ne voitte saada minä päivänä hyvänsä. --
Ja minäpä tahdon tehdä teille erään ehdotuksen. Minä hankin teille
tarvitsemanne rahat huokealla korolla. Siitä määrästä, minkä omastani
annan teille, te myönnätte minulle osuuden tehtaaseen siihen päivään
saakka, jolloin maksatte rahat takaisin. Muusta summasta, minkä
sen yli tarvitsette, hankitte tilaanne hypoteekin, siksi kunnes
muutamien vuosien perästä maksatte takaisin koko lainan." Ehdotus
tuntui epäitsekkäältä, jopa ystävällisessä mielessä tehdyltä, mutta
vapaaherra tunsi jo ennakolta liian elävästi, minkä suuren muutoksen
moinen homma tulisi aiheuttamaan koko hänen elämässään; tulevaisuus
tuntui hänestä muodostuvan oikeaksi myllerrykseksi kaikenlaisia
huolia, joista sekä hänelle että Ehrenthalille koituisi surua.
Senvuoksi hän suhtautui hyvin kylmästi liikemiehen tarjoukseen.
"Kiitän luottamuksestanne", hän sanoi, "mutta en tahdo ruveta
rakentamaan vierailla rahoilla mitään sellaista, joka vain omain
tulojen ylijäämällä rakennettuna voi tuottaa siunausta."

Ehrenthal sai tyytyä tähän vastaukseen ja lausumaan vielä kerran
kynnykseltä: "Voihan armollinen herra punnita asiaa; luulen voivani
pidättää osakeyhtiön perustamista neljän viikon ajan."

Ainoastaan se, joka on kerran elämässään ollut juhlittu laulajatar,
voi käsittää, minkä tavattoman joukon tuntemattomasta kädestä
lähteneitä kirjelippuja, kääreitä ja muita postilähetyksiä
vapaaherralle virtasi seuraavain neljän viikon aikana. Ensiksikin
herra Ehrenthal kirjoitti: "Olen saanut osakkeenmerkinnän lykätyksi
neljäksi viikoksi"; sitten kirjoitti herra Karfunkelstein, muuan
uuden yhtiön osakas: "Olen kuullut, että aiotte perustaa tehtaan;
siinä tapauksessa olen valmis palvelemaan teitä." Sitten tuli jälleen
kirje herra Ehrenthalilta: "Tässä seuraa myötä erään samanlaisen
tehtaan vuosiarvio; siitä näette, mitä sellaisesta voi voittaa."
Sitten eräs Wolfsdorf kirjoitti: "Kuulemani mukaan herrani on
tehdashommissa; minulla on pääomaa lainattavana kohtuullista korkoa
vastaan ja olisin iloinen, jos saisin kiinnityksen tahi mieluummin
osuuden tehtaaseen." Ja lopuksi kirjoitti jokin hämäräperäinen herra
Itzigveit: "Herra paroonin ei pidä ryhtyä kauppoihin Ehrenthalin
kanssa, niinkuin kaupungissa kerrotaan; Ehrenthal on rikas, mutta
omaa etuansa katsova mies; ainakaan ei häntä pidä ottaa osakkaaksi.
Minä, tämän kirjeen lähettäjä, tahdon hankkia paroonille paljon
parempia pääomia ja aivan toisenlaisia osakkaita", jonka johdosta
herra Ehrenthalin oli pakko taasen kirjoittaa: "Kaupungissa
olevat vihamieheni juonittelevat minua vastaan selkäni takana
saadakseen armollisen herran hankkimaan rahoja muualta kauniiseen
liikeyritykseensä; te voitte tehdä niinkuin tahdotte, minä olen
rehellinen mies enkä tyrkyttele itseäni."

Vapaaherra joutui kummiinsa nähdessään, kuinka helposti ja
suurenmoisesti hänen nimelleen vyöryi pääomaa, ja kuinka tuiki
tuntemattomat ihmiset olivat valmiit pitämään hänen maalleen aiottua
tehdaslaitosta pettämättömänä, loistavana, jopa kadehdittavanakin
liikeyrityksenä. Hänellä oli tähän asti ollut jokseenkin vaatimaton
menestys kaikissa kauppatuumissaan; hän oli voittanut jokseenkin
täydellisesti alkuperäisen vastenmielisyytensä raha-asiain
solmiamiseen, olipa hän jo tottunut jossain määrin turvaamaan
toistenkin rahoihin. Nyt hänessä vähitellen kypsyi kypsymistään
ajatus ottaa vieraita rahoja vastaan tehtaansa perustamiseksi. Yhtä
asiaa vain hänen ylpeytensä ei voinut sulattaa: hän ei tahtonut
suvaita alati altista Ehrenthalia liiketoverikseen tai osakkaaksi,
sen verran oli tuon tuntemattoman lähettäjän kirje saanut aikaan.
Ja hän päätti, siinä tapauksessa että yrityksestä tulisi tosi,
myöntää Ehrenthalille hänen lainastaan kiinteän koron. Neljä viikkoa
vapaaherra kamppaili sisäisen päättämättömyytensä kanssa; usein oli
hänen otsansa pilvessä, usein näki paroonitar hiljaisesti surren
puolisonsa jälleen kiihottuneena ja ärtyneenä; usein ajoi tämä
kaupunkiin tahi tuttaviensa maatiloille katsastamaan samanlaisia
tehdaslaitoksia ja hankkimaan itselleen hyötyä mahdollisimman
monista kulunkiarvioista. Suunnitellusta osakeyhtiöstä hän ei
saanut kuulla mitään varmaa. Vähemmän suotuisat tiedot, joita hän
sai erinäisten sokeritehtailijain asemasta, hän tahallansa käsitti
vain kilpailunpelon aiheuttamiksi tahi johtuviksi asianomaisten
tehdaslaitosten kehnosta alkusuunnittelusta.

Nuo neljä viikkoa kuluivat loppuun, ja jälleen tuli Ehrenthalilta
uusi kirje, jossa tämä pyysi paroonia kiireimmiten ilmoittamaan
päätöksestänsä, koska erinäisiä osakkaita ei enää käynyt kauemmin
pidättäminen.

       *       *       *       *       *

Erään helteisen päivän iltana vapaaherra astui levottomin mielin
karjatarhasta avoimille vainioille. Syvällä taivaanrannalla
helotti vielä häikäisevän keltaista valoa mustan pilven reunan
alta, ja toisia tummia pilviröykkiöitä kasautui hänen päänsä
päälle kuin mitäkin jättiläislouhikkoa valkoisine jääreunoineen.
Ylt'ympäri vallitsi tuskallisesti epäröivä ja pahoja aavisteleva
helle ja ahdistus. Sirkat sirittivät viljan seasta äänekkäämmin
kuin muulloin, ja niiden vihlovat äänet kajahtivat vapaaherran
korviin kuin herkeämättömät varoitukset. Maantien vartisissa puissa
lentää lepattelivat pikku lintuset rauhattomina oksalta oksalle ja
huutelivat toisilleen, että jotakin hirvittävää oli tulossa niiden
laulukentille; me pienet jaksamme pitää puolemme, ne huusivat,
mutta varokoot isot itseänsä. Pääskyset suhahtivat aivan läheltä
maan pintaa ja niin liki vapaaherraa, kuin ei tätä olisi ollut
olemassakaan, vaan hänen tilallaan olisi ollut vain tyhjää ilmaa.
Tienvierillä kasvavat isolehtiset kasvit riiputtivat veltosti
pölystä harmaita lehtiään, jotka näyttivät olevan peräisin jostakin
jo kadonneesta maailmasta, jolloin luonto oli vielä ollut vihreä
ja kasvit sisälsivät väkeviä elonmehuja ja kantoivat koreanvärisiä
kukkia. Pitkä tiheä pölypilvi vyöryi maantieltä isäntää vastaan,
kotiapalaavat työrattaat kulkivat hänen ohitseen. Raskaasti
laahustivat hevoset eteenpäin, nuupottaen päätänsä syvälle aisojen
väliin. Ilkeä harmaa pölypilvi seurasi niitä koko ajan ja verhosi
niiden ruumiinpiirteet, niin että vain päät ja kaulat erottuivat; ne
näyttivät vapaaherrasta kuin kammottavilta, varjomaisilta aaveilta,
jotka nousivat pilven myötä ylös ilmaan. Niiden jälessä tuli
lammaskatras kolmena erillisenä parvena, kukin jälleen kietoutuneena
tukahduttavaan pölypilveen. Kellokkaiden tiu'ut soinnahtivat kumeasti
paksussa ilmassa, ja aivan kuin jostakin matkojen päästä kajahti
sieltä täältä maanrajasta aavemaisen paimenkoiran tuikea haukahdus.
Ja kun lampuri itse perimmäisenä astui tervehtien isäntänsä ohi,
näytti hän kuin joltakin haudasta nousseelta kummitukselta, joka
joskus eläessään oli ajanut todellisia lampaita vihannalta nurmelta
kotinakaan.

Kartanonherra seisoi liikkumattomana hevosten ja lammasten ohi
samotessa, hän seisoi ojan partaalla lakastuneiden tulikukkain
vierellä, hän kuunteli maantien vartisissa puissa teiskuvain
lintusten ääniä, ja ne kaikki antoivat hänelle kolkkoja, ahdistavia
ajatuksia. Hän käveli lammikon padolle, mistä Anton aikoinaan oli
luonut viime silmäyksen herraskartanoon. Linnan tornit ja muurit
näyttivät vapaaherrasta olevan ilmiliekeissä, kirkkaita kipunoita
säihkyi tornien peltikärjistä, kaikki akkunaruudut lieskasivat
kuin tulipalon vallassa, ja raskaina veripisaroina riippuivat
köynnösruusujen uhkeat kukat pitkin niiden kellan- ja mustanpuhuvia
varsia. Mutta ilmassa linnan päällä vasta oikea myllerrys kävi, yhä
lähemmäksi vyöryivät mustat pilviröykkiöt nielaisemaan pimentoonsa
koko välkkyvän rakennuksen. Ei lehtikään liikkunut puissa, ei
karetta käynyt lammen tummalla kalvolla, joka lepäsi kuolleena ja
elottomana kuin jokin manalainen järvi. Vapaaherra kumartui pinnan
yli keksiäkseen edes jonkin elonmerkin, vaikkapa vain yhdenkin
sudenkorennon tai pitkäsäärisen vesikiitäjän -- mutta silloin
tirkisteli syvyydestä häntä vastaan kalmankalpea ihmispää, niin että
hän hirmustuneena hätkähti taapäin ja oli pakotettu kurkistamaan
vielä kerran vakuuttautuakseen siitä, että oli nähnyt vain oman
kuvaisensa. Täälläkin ympäröi kartanonherraa tukahduttava raskaus,
alakuloisuus ja ahdistava aavistus.

Hän nojautui onttoon raidanrunkoon ja katseli hellittämättä taloansa
ja niitä akkunoita, joiden takana hänen rakkaansa asuivat. Hän etsi
katseillaan heidän ohiliiteleviä ääripiirteitään, koetti kuunnella
ääntä paroonittaren flyygelistä, toivoi että edes Lenoren hameesta
irtautunut heleä nauharuusu lepattelisi alas ulkoparvekkeelta; mutta
talosta ei näkynyt eikä kuulunut yhtään elonmerkkiä, koko linna
tuntui olevan kuollut ja autio kuin jokin ikivanha raunio, jota
vain aarniliekit valaisivat aavemaisesti; -- vielä silmänräpäys,
ja se katoaisi järkiään maan sisään. Sitten vyöryisivät unhotuksen
syvät vedet sen yli, ja jälkeentulevaiset saisivat aihetta kertoa,
että tässäkin oli muinen ollut uljas linna ja siinä isäntänä ylpeä
parooni, mutta että siitä oli jo kauan, hyvin kauan sitten. --

Raunioitunut talo, sortunut suku! -- Kun se aika tuli, jolloin vieras
mies seisoi tässä samalla paikalla ja katseli uutta taloaan, jonka
oli tänne rakennuttanut, silloin lepäsi sama vedenkalvo vieraankin
edessä kuin nyt hänen edessään, ja sama maankamara, jota hänen
auransa kyntivät, kasvatti jälkeläisellekin altista satoa. Silloinkin
antoivat oljista karisevat jyvät valkoista jauhoa, lammaskatraan
karitsaiset hyppelisivät saman kivisen vesiruuhen ympärillä kuin
nytkin, vainiot urkenisivat uudestaan silmänkantamattomiin, vesiojat
kenties kiertelivät peltoja samoilla kohdilla kuin nytkin, lammikon
rannalla imivät kahilanjuuret ravinnokseen samaa vettä -- ainoastaan
hän ja hänen sukunsa, jotka nyt vallitsivat tätä kaikkea, olivat
silloin kadonneet jälettömiin, niin että heistä säilyi vain kalpea,
tarumainen muisto!

Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen,
joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän
hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä
neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden
latvoissa terävä ääni -- se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran
painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta
äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki
sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan,
ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta
kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema
kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi
vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä
ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan
ihmis-aukeitten yllä.

Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen
puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja
isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä
ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän
odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin
kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen
miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi
hänen eteensä.

"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa
parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa
vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä,
hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt
katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn
peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä
lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen
epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään,
hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle
sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa
tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä
muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi
tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei
ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."

Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä
väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti
joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra
edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja.
Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät
väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.

"Sulje akkuna", pyysi paroonitar, "rajuilma tulee pian kohdallemme."

"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä
rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli
kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne
päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan
saarnin kohdalle."

"Näen sen, mitä siitä paikasta?" kysyi paroonitar.

"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra
hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan
aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan
savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."

"Aiotko todellakin ruveta rakentamaan?" kysyi hänen vaimonsa
huolestuneena.

"Ajatteletko perustaa tehtaan?" kysyi luutnantti moittivasti.

"Niin, totta on", vastasi vapaaherra puolisolleen, "että yrityksestä
tulee paljon hankaluuksia sekä sinulle että minulle, ja minun aikaani
ja voimiani se tulee joka suhteessa vaatimaan melkoisesti. Mutta
kun nyt kuitenkin aion uskaltaa käydä toimeen, niin en tietenkään
tee sitä meidän itsemme, vaan lastemme ja perheemme takia. Minä
tahdon entistä lujemmin kiinnittää tämän tilan sukuumme, tahdon
enentää sen tuloja siinä määrässä, että tämän linnan isäntä kykenee
huolehtimaan niidenkin rakkaittensa tulevaisuudesta, joille hän
vanhan erikoisoikeuden ja miespuolisen perimyssäännön nojalla ei voi
tilaa luovuttaa. Se on kysynyt minulta pitkällistä kamppausta, mutta
tänään olen tehnyt päätökseni."


9.

Vapaaherra pani innokkaasti alulle tehtaan perustamistyöt. Hän
yritti valmistaa itse ainakin osan tarvittavasta tiilimäärästä, ja
hän leimautti metsästään rungot, jotka talvella piti kaadettaman
rakennuspuiksi. Ehrenthalin suosittelema rakennusmestari ja
vapaaherran itsensä valitsema teknikko hankittiin. Hän tiedusteli
huolellisesti sen miehen menneisyyttä, jolle hän aikoi uskoa
tehtaansa kuntoonpanon ja käyttämisen, ja onnitteli itseään, kun
hän pitkän hakemisen jälkeen löysikin rehellisen miehen, jolla
oli tavattomat teoreettiset tiedot. Ehkäpä olisi viimemainitun
ominaisuuden täytynyt paroonin kannalta katsoen olla hiukan
arveluttava, sillä vanhat kokeneet käytännön miehet sanoivat
valitettavan, että hän ei koskaan malttanut pitää tehdasta tasaisessa
käynnissä, vaan häiritsi alituisesti työtä toimeenpanemalla uusien
keksintöjen mukaisia uudistuksia. Senvuoksi häntä pidettiin
epävakaisena työnjohtajana ja ylen kallishintaisena isännälleen.
Vapaaherrasta miehen älykkäisyys ja rehellisyys oli luonnollisesti
pääasia, nimenomaan senvuoksi että hän sydämessään salaa toivoi, että
nämä teknikon ominaisuudet tasoittaisivat hänen omassa johdossaan
ilmenevät puutteet.

Niin valoisilta kuin nämä toiveet näyttivätkin, liittyi niihin
eräs ikäväkin seikka. Tilalla ei enää ollut entistä järjestystä
eikä totuttua miellyttävää oloa; ne olivat keskikesällä lentäneet
tiehensä samaten kuin haikarat, jotka jo monet vuodet olivat olleet
vakituisia asukkaita ison heinävajan katolla. Uusi laitos oli
tiellä ja rasitukseksi jokaiselle. Paroonitar menetti puistosta
mieluisen osan, ja varsinkin särki hänen sydäntään, kun tusinan
verta mahtavia ikivanhoja puita sai kaatua kirveeniskuista.
Tilalle samosi joukko vieraita työmiehiä lapioineen, lastineen
ja käsirattaineen kuin mikäkin tuhoisa heinäsirkkaparvi. He
tallasivat puiston nurmikentät kuralätäköiksi, ateria-aikoinaan he
leiriytyivät melkein linnan akkunain alle ja häiritsivät usein naisia
häikäilemättömyydellään. Puutarhuri väänteli käsiään alituisten
hedelmä- ja vihannesvarkauksien johdosta. Vouti joutui epätoivoon,
kun koko taloudenpito alkoi mennä hunningolle. Hänen ottamistaan
uusista työvoimista ei ollut yhtään apua vierasten työmiesten
silmälläpitämisessä, vaan päinvastoin pelkkää häviötä. Kiireessä
ostetut uudet vetojuhdat eivät riittäneet mihinkään. Kyntöhevoset
valjastettiin rakennusainekuormien eteen, silloin kuin olisi niitä
tärkeimmin tarvittu peltotöissä, ja hyviä vetohärkiään hän tuskin sai
enää nähdäkään. Talousmenot enenivät enenemistään, tulot sen sijaan
uhkasivat vähentyä. Myöskin sokerijuurikkaan viljelykseen määrätty
maa-ala tuotti vanhalle voudille paljon työtä ja huolta.

Viljelysjärjestelmässä piti paljon muuteltaman ja päiväpalkkalaiset
totutettaman uuteen viljelystapaan. Lenore sai häntä usein
lohdutella ja tuoda hänelle monet tupakkanaulat kaupungista, jotta
hänen murheensa haihtuisi sinisten savujen mukana ilmaan. Raskain
työtaakka oli luonnollisesti vapaaherran itsensä kannettavana. Hänen
työhuoneestaan, jossa ennen kävi vain yksityisiä avunanojia ynnä
vouti, tuli nyt yleinen kokouspaikka kuin mistäkin rihkamasaksan
puodista. Kymmenille tahoille piti hänen hankkia neuvoja, antaa
ohjeita, voittaa vaikeuksia. Miltei joka päivä hän sai ajaa
kaupunkiin, pitäen kiirettä kuin olisi tuli ollut kintereillä, ja kun
hän ennen niin rauhallisiksi iltahetkiksi joutui kotiin, saapui hän
perheensä pariin huolestuneena, äreänä ja väsyneenä. Hänen mielensä
tosin täytti suuri toivo, mutta sitä oli sangen vaikea toteuttaa.

Jonkin verran lohtua sai vapaaherra Ehrenthalin ahkerasta
hännystelemisestä. Tästä kunnon miehestä oli apua vähin joka
paikassa, hänellä oli aina hyviä neuvoja tarjona, eikä minkäänmoinen
vaikeus voinut panna häntä pulaan. Hänen käyntinsä hovitilalla
tihenivät tähän aikaan; paroonille hän oli aina tervetullut vieras,
naisille vähemmässä määrässä. Nämä näet epäilivät hänen panneen
alkuun tuon asiatointen ehtymättömän virran, jonka kululle kaikki
linnan ovet ja akkunatkaan enää eivät tahtoneet riittää. Onneksi
hän aina viipyi varsin vähän aikaa, ja vaikka hänestä näkyikin,
että hän tunsi tilalla hyvin viihtyvänsä, oli hänen pokkuroiva
notkeaselkäisyytensä yhtä moitteettoman kunnioittava kuin ennenkin.

Eräänä aurinkoisena päivänä Ehrenthal, timanttineula- ja.
kaulusröyhelö-koruihinsa sonnustautuneena, astui poikansa huoneeseen.
"Tahdotko lähteä tänään ajelemaan kanssani Rothsattelien tilalle,
poikani Bernhard? Olen luvannut paroonille tuoda sinut mukanani,
esitelläkseni sinut perheelle."

Bernhard kavahti pystyyn tuoliltaan. "Mutta isä, minähän olen sille
herrasväelle aivan vieras."

"Kun olet katsellut tilaa, ei se ole sinulle enää vieras, ja kun
olet puhellut paroonin, paroonittaren ja neidin kanssa, niin tunnet
heidätkin. Ne ovat hyviä ihmisiä", lisäsi hän suopeasti.

Poika teki vielä arkoja estelyjä, mutta isä kumosi ne selittämällä
jyrkästi, että vapaaherra odotti häntä tulevaksi.

Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä
löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat
liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten
kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä
tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? -- Bernhard ojentautui
suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä
alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin
lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä
lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä
hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää
täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt
maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa
vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta,
jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla
askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa
päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen.
Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin
luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin
rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen
silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita
ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa
väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren
kotioloissaan, pitsihilkka päässään... kaikki niin hienoa, niin
säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle,
semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian
isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista,
mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko
hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" --
Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä
alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis.
Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän
Rosalie."

"Onko hän vaaleaverinen?"

Herra Ehrenthal mietiskeli. -- "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin
vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit
myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa.
Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti
istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin
taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden
ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että
armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti
käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias
Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea
hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen
asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa,
ja esitteli: "Poikani Bernhard -- tämä on armollinen neiti." Bernhard
kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos
etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä
voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita
pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa
parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys
tilaani", vastasi vapaaherra.

"Tiedättekö mitä, herra parooni, jokaisesta tuhannesta, jonka
maksan teille taalereita, te ette voi alituisesti myöntää
minulle kiinnitystä; siitä tulee paljon kuluja ja se saattaa
tilan huonoon maineeseenkin. Antakaa tuomioistuimen toimittaa
teille hypoteekkikirja, joka on asetettu jollekin suuremmalle
summalle, sanokaammepa vaikka kahdellekymmenelle tuhannelle
taalerille. Antakaa kirjoituttaa se esimerkiksi armollisen
paroonittaren nimelle; silloin on siinä teillä vakuus, jonka
voitte myydä minä päivänä hyvänsä, ilman että uudet pääomavelat
siltä tulevat rasittamaan tilaanne. Ja minulle te annatte joka
kerta, kun tuon teille rahoja, yksikertaisen velkakirjan, jossa
vakuutatte vapaaherrallisella kunniasanallanne, että minulla on
maksamani rahamäärän suuruinen osuus tuohon kahdenkymmenentuhannen
taalerin kiinnitykseen, joka hypoteekkiluettelossa seuraa kohta
maakuntapankin kiinnelainojen perästä. Se käy yksinkertaisesti
ja kaikki pysyy meidän kahdenkeskisenä tietona. Ja kun ette enää
tarvitse mitään ennakkosummia, niin saatamme asian lukkoon notaarin
luona. Te luovutatte silloin itse hypoteekin minulle, ja minä annan
teille takaisin velkakirjanne ja maksan käteisellä, jos ja mitä
vielä puuttuu noista kahdestakymmenestä tuhannesta taalerista.
Minä en vaadi teiltä mitään muuta kuin kunniasananne pienellä
paperipalasella. Ja kun tuomioistuin on laittanut valmiiksi tuon
kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirjan, niin soisin
mieluimmin, että kävisitte sen perimässä minun luotani."

Kun vapaaherra viime ehdon kuullessaan katsahti ylös rypistetyin
kulmin, laski Ehrenthal suostutellen kätensä hänen käsivarrelleen ja
sanoi tuttavallisesti: "Olkaa levollinen, herra parooni; sitä vastaan
ei teillä voi olla mitään muistutettavaa, että minä tahdon itse
noutaa hypoteekkikirjan oikeudesta. Enhän voisi sitä käyttää millään
tapaa väärin, mutta se on oleva minulle rauhoittavana vakuutena.
Jokainen lakimies sanoo teille, että minä tässä asiassa menettelen
teitä kohtaan tavalla, joka liikeasioissa on perin harvinainen. Usein
rikotaan toiselle annettu sana, mutta jos maan päällä mikään on hyvä
ja järkkymätön, niin minulle se on teidän kunniasananne. Jollei tämä
ole liikemiehen puhetta, herra parooni, niin arvelen sen ainakin
olevan ystävän puhetta."

Ehrenthal sanoi tämän kaiken sydämellisellä sävyllä, joka ei ollut
tyyten valheellinen. Hänen tarjouksessaan ilmenikin todella suurta
luottamusta. Monesti neuvoteltuaan Itzigin kanssa hän oli päättänyt
uskaltaa esittää sen. Hän tiesi, että vapaaherra tuli vielä
tarvitsemaan noiden kahdenkymmenen tuhannen taalerin lisäksi paljon
muutakin pääomaa tehdastaan varten. Kauppiaankin etujen mukaista
oli, että näiden summien saanti kävi helpoksi vapaaherralle. Ja hän
luotti aatelismieheen; hänellä, liukkaalla ja ovelalla juonikolla,
oli luja luottamus toisen aateliseen mielenlaatuun. Vaikkakaan
Itzig ei olisi alituisesti huomauttanut hänelle tilanomistajan
kunnioitettavasta luonteesta, ei hän itsekään olisi uskonut tästä
mitään pahaa. Mitä hänen sielussaan vielä oli tilaa kunnioittavalle
kiintymykselle toiseen lähimmäiseen, se oli kokonaan omistettu
vapaaherralle. Tämä se oli jo kauan aikaa ollut hänen huolenpitonsa,
hänen kateellisen valppautensa esine. Vapaaherrasta oli tuolle
veijarille tullut samanlainen hellittävä kuin maamiehelle on
peltonsa ja maalaisemännälle hänen lempielikkonsa. Myöskin emäntä on
kiintynyt nelijalkaiseen suosikkiinsa, ylistelee sen hyviä puolia,
katselee sitä hyvillä mielin, pitää sitä lajinsa parhaimpana, ja kun
teurastuspäivä tulee, itkeä tirahduttaa hän ehkä kyynelpisarankin.
Mutta kautta pyhän Antoniuksen, niin kipeätä kuin se häneen tekeekin,
täytyy eläinparan kuitenkin kuolla!

       *       *       *       *       *

Tällävälin sanoi Lenore alhaalla pihalla Bernhardille: "Haluttaako
teitä lähteä puistoa katselemaan?" Bernhard seurasi vaitonaisena ja
katsoi arkaillen ylimysneitiin, joka uhkamielisesti viskasi niskaansa
ja näytti olevan sangen vähän huvitettu hänen seurastaan. Pyöreän
nurmikentän reunalla, johon Anton oli kerran ollut niin ihastunut,
Lenore pysähtyi ja näytti sorapolkua. "Tuolla se haarautuu, toinen
haara vie lammelle ja toinen syvemmälle puutarhaan." Hän kohotti
kättään kuin hyvästelläkseen vieraansa. Mutta Bernhard katseli
kummissaan nurmikenttää, linnaa sen perällä ja torneja ja parveketta,
jonne köynnösruusut kiertelivät, ja huudahti: "Tuon kaiken olen jo
nähnyt jossakin, mutta täällä en ole vielä koskaan käynyt."

Lenore jäi seisomaan ja huomautti puolittain pilkallisesti: "Mikäli
tiedän, ei talomme ole vielä koskaan käynyt kaupungissa; ehkä on
toisia rakennuksia, jotka saattavat näyttää samanlaisilta."

"Ei", vastasi Bernhard koettaen muistella, "olen nähnyt juuri tämän
linnan piirustettuna kuvassa, joka riippuu erään ystäväni seinällä.
Hänenhän sitten täytyy tunteakin teidät", hän huudahti iloisesti,
"vaikka hän ei ole siitä minulle mitään virkkanut."

"Mikä sen ystävänne nimi on?"

"Se on eräs herra Wohlfart."

Lenore käännähti vilkkaasti puhetoveriinsa. "Wohlfart? Onko
hän konttoristina T. O. Schröterin siirtomaata varain ja
maalaistuotteiden kaupassa? Sitäkö herraa te tarkoitatte? -- Ja hänkö
on teidän ystävänne? Kuinka olette tullut hänen tuttavakseen?" kysyi
hän ankarasti ja asettui Bernhardin eteen, kädet selän takana, aivan
kuin opettaja, joka panee pienen oppilaansa tilille omenavarkaudesta.

Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka
rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti
jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää
ankaruuttaan.

"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti
ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa
joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai
paljon tekemistä?"

Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä
kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi
alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi
ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen
teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette
sellainen."

Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin
vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän
aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman
tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."

"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore.
"Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa.
Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki
hattu päähänne."

Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä,
mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman
niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen
joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.

Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli
kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei
korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä
linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa;
hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa.
Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti
lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä
ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun
auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se
kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja
hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore
nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli
hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella
kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat
ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.

He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia
pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään,
ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen.
Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista
varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat
ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.

"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte
sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. -- He oppivat
kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi
ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän
otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo
kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi
muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja
asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta
ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.

"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?"
kysyi Lenore hymyillen.

"Ovatpa tietenkin", vastasi Bernhard. "Minä olen myöskin asetellut
akileian ja ritarikannuksen suippukantaisia kukkia sisäkkäin
pyöreiksi seppeleiksi ja kuivannut ne kirjojeni välissä; sitten
kuivasin lehtiä ja kokonaisia kasveja ja hankin itselleni herbaarion.
Se, mikä meitä täyskasvuisina huvittaa, liittyy usein johonkin
lapsuuden muisteloon. Lapsesta, joka kerran sai sattumalta käteensä
kirjavia kristalleja, tulee kenties aikuisena mineraloogi, ja useampi
kuin yksi kuuluisa matkustaja on Robinson Crusoen kautta johtunut
tekemään suuret keksintönsä. Aina on huvittavaa huomata, millä tapaa
jokin suuri mies on tullut selville elämäntehtävästään."

"Me naiset tarkastelemme koko elämämme ajan luontoa lasten tavalla",
virkkoi Lenore; "me leikittelemme kiiltävillä kivillä ja kirjavilla
kukilla vielä vanhoina päivinämmekin, aivan niinkuin nuo tyttöset
tuossa. Ja taitoniekat käyttävät kaiken kykynsä jäljentääkseen meille
kukkia ja kiviä, jotta meiltä ei koskaan puuttuisi leluja. -- Koska
olette niin hyvin perillä lastenleikeistä, niin tuolla on teille
jotakin", hän osotti tienvieressä kasvavaa isoa takkiaispensasta.
"Oletteko koskaan laittanut itsellenne lakkia takkiaisista?"

"En", vastasi Bernhard pahojen aavistusten täyttämänä. "Sittepä
saatte heti sellaisen", sanoi Lenore päättäväisesti. He kävivät
takkiaispensaan luo, Bernhard poimi sen pyöreitä pumpuloita moniaan
kourallisen ja ojensi ne Lenorelle. Tämä laittoi niistä pyöreän
patalakin, jossa oli kaksi pientä sarvea edessä. "No pankaapas
päähänne", sanoi hän armollisesti.

Bernhard piteli varovasti pientä hirviötä kädessään. "Yksinäni en
uskalla tällaisessa esiytyä", hän esteli, "muuten linnut puunoksilla
kirkuisivat minulle pahasti. Mutta jospa tekin laittaisitte
itsellenne hilkan..."

"Ettehän voi vaatia, että minä panisin takkiaisia tukkaani", Lenore
vastasi, "mutta muuten tapahtukoon tahtonne. Tulkaahan takaisin,
niin näytän teille miten me tyttöinä laitoimme itsellemme lakkeja."
Hän vei seuralaisensa erääseen kohtaan, missä pensaikon laidalla
seisoi ryhmä auringonkukkia, mustine naamoineen ja keltaisine
sateineen. Niistä hän leikkasi pienellä taskuveitsellä muutamia
kukkia irti, lävisti niiden varret ja sitoi ne kypärin muotoiseksi
päähineeksi, jonka asetti nauraen tukalleen. Tuo outo koriste antoi
hänen kauniille kasvoilleen hurjanmoisen näön. "No, nyt on teidänkin
pantava lakki päähänne", hän komensi. Bernhard totteli, ja hänen
rehelliset ryppyiset kasvonsa, musta hännystakkinsa ja valkoinen
kaulaliinansa näyttivät takkiaislakin alla niin eriskummallisilta,
että Lenore ei voinut pidättää nauruaan, vaan koetti turhaan salata
sitä nenäliinansa taa. "Te näytätte hirvittävältä." Bernhard otti
päähineensä heti pois. "Tulkaa lammelle, niin saatte nähdä kuvaisenne
vedenkalvosta."

Hän saattoi vieraansa siihen kohtaan, missä tehdasrakennukselle
kaivettiin perustusta. Se oli kolkon näköinen paikka. Multaläjiä,
tiilikasoja, puunrunkoja ja palkkeja makasi sikinsokin. Työmiehet
viettivät vapaailtaa ja olivat jättäneet rakennuspaikan autioksi;
vain moniaita kylän lapsia ryömi puiden välissä kooten lastuja
äideillensä iltavalkeaa varten. Hiukan etempänä pistäytyi esiin
lammikon lahdelma, jonka ranta oli tiheän viidakon paartama ja pinta
vesiherneen peittämä. "Kuinka kolkolta täällä nyt näyttääkään",
valitti Lenore. "Pensaita on katkottu ja puitakin vahingoitettu.
Kaikki se johtuu tuosta rakennuksesta. Vierasten työmiesten takia me
täällä enää harvoin käymmekään. Kyläläisten lapsetkin ovat käyneet
paljon rohkeammiksi ja valinneet täältä itselleen leikkitanhuat,
emmekä voi estää heitä siitä."

Samassa silmänräpäyksessä sujahti vene näkyviin viidakon mutkan
takaa. Sen kokassa seisoi pieni pulloposkinen talonpoikaistyttö,
horjahdellen hätääntyneenä veneen rivakassa liikkeessä, kun
hänen hiukan vanhempi veljensä lykkeli sitä tangolla eteenpäin.
"Katsokaahan vain", huudahti Lenore suuttuneena, "nuo junkkarit
ovat ottaneet meidän veneemmekin. Joudutteko sieltä oitis rantaan!"
Lapset säikähtivät huutoa, pojalta putosi tanko veteen, ja pikku
tyttönen horjahti hädissään veneen laidan yli Ja putosi hervottomasti
lampeen. Poika ajelehti veneessä avuttomasti pitkin lahdelmaa.
Tyttösen putoamista seurasi kova huuto rannalta. "Pelastakaa lapsi!"
huusi Lenore tuskissaan. Bernhard juoksi arvelematta veteen,
yhtään ajattelematta ettei hän osannut ollenkaan uida, ja seisoi
pian kainaloita myöten liejuisessa vedessä. Hän kurotteli käsiään
sinnepäin, minne lapsi oli pudonnut, mutta matkaa oli vielä moniaan
syltä. Tällävälin oli Lenore pujahtanut pensaan taa nopeasti kuin
salama. Kohta joutui hän sieltä takaisin ja juoksi eräälle veteen
urkenevalle rannan ulokkeelle. Syvältä vesiherneiden joukosta
Bernhard katseli kauhun ja ihastuksen sekaisella hurmiolla neitosen
ylvästä hahmoa. Eriskummallinen kukkaiskruunu koristi vielä hänen
päätänsä, kevyt hame hulmahti tiukasti hänen ruumistaan vasten,
kasvoilla oli päättäväinen ilme ja silmät tähystivät jäykästi siihen
kohtaan, missä lapsen hamonen kohosi jälleen näkyviin. Hän heitti
käsivarret korkealle päänsä yli ja syöksähti voimakkaalla hypyllä
veteen. Seppele putosi hänen päästään, kun hän pitkin vedoin ui lasta
kohti. Hän sai siepatuksi kiinni pikku hamoseen, teki sitten vapaalla
kädellään vielä pari uintiliikettä ja saavutti veneenlaidan. Hän
piteli siitä kiinni ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen lapsen
nostetuksi veneeseen, ja kun se oli onnistunut, tarttui hän veneen
kiinnitysvitjoihin ja veti sitä perässään maihin. Kalpeana kuin
kuolema oli Bernhard katsellut neidin toimia; nyt hänkin kahlasi
rantaan, ojensi Lenorelle kätensä avuksi ja piteli toisella venettä
paikoillaan. Lenore nosti tajuttoman lapsen syliinsä, Bernhard kantoi
pojan rantaan, ja molemmat lähtivät juoksemaan kiireesti lähellä
olevaan puutarhurin asuntoon, kaikista voimistaan parkuva poika
kintereillään. Märkä puku tahmautui tiukasti Lenoren ruumiiseen, niin
että sen ihanat muodot olivat hänen joutuisasti liikkuessaan miltei
kuin verhotta nähtävinä hänen seuralaisensa juopuneelle katseelle,
mutta siitä hän ei joutunut välittämään.

Bernhard yritti tunkeutua hänen kerallaan sisään puutarhurin
pirttiin, mutta Lenore työnsi hänet sukkelaan ulos. Säikähtyneen
tarhurivaimon avulla Lenore sitten riisui vaatteet lapsen yltä ja
koetti hieromalla palauttaa tajutonta raukkaa jälleen henkiin.
Sillävälin Bernhard ulkopuolella nojautui ovea vastaan vilusta
kalisevin hampain ja silmät palaen hurjasta mielenliikutuksesta kuin
tuliset hiilet. "Elääkö lapsi vielä?" hän huusi suljetun oven läpi.

"Elää", huusi Lenore pirtistä vastaan.

"Jumalan kiitos!" huudahti Bernhard ja löi kätensä yhteen; mutta
se jumaluus, jota hän sinä hetkenä ajatteli, oli sisällä oleva
ihana nainen, jonka suloista hänen oli äsken sallittu nähdä enemmän
kuin koskaan kenenkään toisen miehen. Kauan hän seisoi oven takana
väristen kylmästä ja unelmoiden onnesta, kunnes karkeaan villaiseen
hameeseen ja liiviin puettu korkea hahmo astui ulos pirtistä. Se
oli Lenore, tarhurin vaimolta lainaamassaan vaatekerrassa, vielä
väsyneenä ponnistuksistaan, mutta iloinen hymy huulillaan. Aivan
lumottuna Bernhard tarttui kiihkeästi hänen käteensä ja suuteli
sitä suutelemistaan, ja vähällä piti, ettei hän polvistunutkin
jumalattarensa edessä.

"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt
te varmaankin kylmetytte."

Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään
likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä
kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.

"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi
emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa
muuttaa päältään. -- Tuolla kamarissa saatte pukeutua."

Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle
vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin,
maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli
kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani
linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan
sävyyn.

"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat
pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein
silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka
kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi
kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän
takana kukkaronsa vuoteeseen.

Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä
Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa
paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman
Bernhardinsa.

"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä
palelee. -- Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella
oloanne vesiherneiden parissa."

Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja
painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava
kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt
maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka
rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat
omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja
avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli
katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä
vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat
isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja
tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen
päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet -- isä
kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka
antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.

Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti
korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas
nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja
sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn
jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.


10.

Eräänä iltapäivänä kirjeenkantaja toi konttoriin Finkin nimelle
osotetun ja mustalla sinetillä varustetun kirjeen. Fink avasi sen ja
lähti ääneti huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut palaavaksi, kiiruhti
Anton huolestuneena hänen luokseen. Hän tapasi ystävänsä istumassa
sohvassa, pää käsiin painuneena.

"Oletko saanut surullisia tietoja?" kysyi Anton.

"Setäni on kuollut", Fink vastasi. "Hän, ehkäpä New Yorkin
Wallstreetin [tärkein liike-elämän katu New Yorkissa, jonka varrella
ovat useimmat pankit, rahamiesten konttorit ja pörssilaitokset]
rikkain mies, lensi eräällä liikematkalla ilmaan muutaman
Missisippi-laivan höyrykoneen mukana kattilan räjähtäessä. Hän
oli taipumattoman jäykkä mies, mutta minulle hän osoitti omalla
tavallaan paljon hyvyyttä, ja typerän nulikan tavoin maksoin sen
kiittämättömyydellä. Tämä ajatus tekee minulle hänen kuolemansa
katkeraksi. Sitäpaitsi tuo tosiasia vaikuttaa määräävästi
tulevaisuuteenikin."

"Pitääkö sinun lähteä pois meiltä?" kysyi Anton peljästyneenä.

"Huomenna lähden matkoihini. Isäni on nimitetty vainajan
pääperilliseksi; minulle tämä on määrännyt länsivaltioissa
sijaitsevat maa-alueensa. Setäni oli suuri maakeinottelija, ja
siellä odottaa minua vaikeat ja sekavat asiat, joita minun on
koetettava järjestää. Senvuoksi isäni tahtoo, että lähtisin niin
joutuin kuin mahdollista New Yorkiin, ja itsekin huomaan, että
perillisen persoonallinen läsnäolo on siellä tarpeen. Isäni on
yht'äkkiä ruvennut suuresti luottamaan minun huolellisuuteeni ja
liikemiestaitooni. Luehan itse hänen kirjeensä."

Anton epäröi ottaa kirjettä vastaan. "Lue sinä vain, Anton", sanoi
Fink alakuloisesti hymyillen, "meidän perheessämme eivät isä ja poika
kirjoittele toisilleen mitään helliä salaisuuksia." Anton katsahti
kirjeeseen ja sattui lukemaan seuraavan kohdan: "Ne oivalliset
todistukset, jotka herra Schröter on antanut sinun käytännöllisestä
kyvystäsi ja sinun tarkkanäköisyydestäsi liikeasioissa, antavat
minulle aihetta pyytää, että itse lähtisit sinne. Siinä tapauksessa
antaisin mukaan avuksesi herra Westlockin meidän liikkeestämme."

Anton laski vaieten kirjeen pöydälle, ja Fink kysyi: "Mitäs sanot
kiitoksesta, jota isäntämme jakelee minulle niin anteliaasti? Kuten
tiedät, on minulla jonkin verran syytä uskoa, etten ole erityisesti
hänen suosiossaan."

"Ja sittekin pidän kiitosta ansaittuna ja hänen arvosteluaan
oikeana", vastasi Anton.

"Yhdentekevää, mistä syystä se on annettu", sanoi Fink; "joka
tapauksessa se ratkaisee minun kohtaloni. Minusta tulee nyt
maanomistaja meren tuolla puolen, jollaiseksi olen kauan halunnutkin
päästä. -- Ja meidänkin täytyy nyt erota, rakas Anton", hän jatkoi
ja ojensi ystävälle kätensä. "En luullut, että se näin pian tulisi
kysymykseen. Mutta vielä me näemmekin jälleen toisemme."

"Ehkäpä", virkkoi Anton surullisesti ja puristi lujasti nuoren
perillisen kättä. "Mutta lähdehän nyt herra Schröterin puheille,
hänellä on ensimmäisenä oikeus saada tietää, että sinä eroat
paristamme."

"Hän tietää sen jo, sillä hänkin sai kirjeen isältäni."

"Sitä enemmän hän odottaa, että käyt puhumaan hänen kanssaan."

"Oikeassa olet, lähtekäämme siis!"

Anton kiirehti työpaikalleen, ja Fink kävi peräkonttorin takana
olevaan johtajan pieneen huoneeseen. Kauppias astui vakavana häntä
vastaan, ja ilmaistuaan arvokkaalla tavalla osanottonsa hän sanoi:
"Itsestään on selvää, että tästä hetkestä alkaen teidän sopimuksenne
liikkeeni kanssa on purkautunut; niinä päivinä, joina vielä
viivytte täällä, pyydän teitä pitämään itseänne taloni vieraana,
jolle olen hyvin kiitollinen hänen edellisestä toiminnastaan minun
palveluksessani, Painakaa puuta, herra von Fink, ja puhelkaamme
levollisesti, voinko ehkä vielä olla teille joksikin avuksi."

Fink vastasi sohvankulmasta yhtä kohteliaaseen sävyyn: "Isäni
minun tulevaisuudestani antamat määräykset käyvät, niin hyvin
yhteen minun omien tulevaisuudentoiveideni kanssa, että minun on
lausuttava kiitokseni teidän myötävaikutuksestanne asiassa. Teidän
minusta antamanne arvostelu on ollut edullisempi kuin mitä monenkin
seikan perusteella olen voinut odottaa. Jos te todella olitte niin
tyytyväinen minuun, niin minua ilahduttaisi kuulla se teidän omasta
suustanne."

"En ollut vallan, herra von Fink", vastasi kauppias tyynesti.
"Te ette ole ollut täällä oikealla paikallanne. Se ei kuitenkaan
saanut estää minua arvostelemasta, että teillä on erinomainen
kyky toisenlaiseen, paljon suurisuuntaisempaan toimintaan. Te
osaatte mainiosti määräillä ja taivuttaa toisia ihmisiä tahtoanne
tottelemaan, ja teillä on tavaton tahdonvoima ja toimintatarmo.
Sellaiselle luonteelle ei konttoripulpetti ole oikea paikka."

Fink kumarsi. "Siitä huolimatta minun velvollisuuteni olisi ollut
hoitaa kunnolla sekin paikka; tunnustan itse, etten sitä ole aina
tehnyt."

"Te tulitte tänne tottumattomana säännölliseen työhön, mutta viime
kuukausien aikana teitä ei olisi paljonkaan erottanut tavallisesta
konttoristista. Senvuoksi, ja koska olen vakuutettu, että te
luonteenne mukaisesti ette niin hyvin sovellu kauppiaaksi kuin
tehtailijaksi, olen isällenne antanut teistä sellaisen lausunnon kuin
annoin."

"Arveletteko todellakin minun ominaisuuksieni perusteella, että
sopisin paraiten tehtailijaksi?" kysyi Fink ja kiitti kumartaen
kauppiaan hyvästä ajatuksesta.

"Sen sanan laajimmassa merkityksessä", vastasi herra Schröter.
"Kaikenlainen toiminta, joka luo uusia arvoja, on viimekädessä
tehtailijan toimintaa; sitä pidetään kaikkialla maailmassa tavallaan
ylimyksellisenä. Meidän kauppiaitten asiana on saattaa nuo arvot
kansanomaisiksi."

"Siinä mielessä yhdyn kernaasti teidän käsitykseenne", vastasi Fink
ja nousi paikaltaan.

"Teidän lähtönne tulee olemaan suuri tappio eräälle ystävällemme",
sanoi kauppias, saattaessaan perillistä ovelle.

Fink pysähtyi ja sanoi sukkelasti: "Antakaa hänen lähteä minun
kanssani Amerikkaan. Hänessä on miestä luomaan siellä onnensa."

"Oletteko jo puhellut hänen itsensä kanssa tästä asiasta?" kysyi
kauppias.

"En."

"Sittenpä en tahdo salata teiltä epäröintiäni. Wohlfart on nuori,
ja vaatimaton ja säännöllinen toiminta sisämaankaupan alalla tuntuu
minusta olevan tarpeen vielä monien vuosien mittaan hänen luonteensa
kehitykselle. Muutenhan te tiedätte, ettei minulla ole vähäisintäkään
oikeutta vaikuttaa millään tapaa hänen vapaaseen päätökseensä. En
häntä mielelläni menettäisi; mutta jos hän on itse vakuutettu siitä,
että hän teidän läheisyydessänne ollen luo nopeammin onnensa, niin en
tahdo asettua sitä vastustamaan."

"Sallitteko minun hetikohta kysyä häneltä itseltään?" pyysi Fink.

Hän huusi Antonin johtajan konttoriin ja sanoi hänelle: "Anton,
minä olen pyytänyt herra Schröteriä laskemaan sinut minun mukaani.
Minulle olisi erittäin tärkeätä saada sinut kanssani; tiedäthän,
että olen kiintynyt sinuun, yhdessä me pääsisimme noissa uusissa
oloissa kelpo lailla eteenpäin, ja itse saat määrätä ehtosi, joiden
perusteella lähdet kanssani. Herra Schröter myöntää sinulle vapaan
päättämisoikeuden."

Anton seisoi ymmällään ja mietiskellen; nuo yht'äkkiä hänen eteensä
purkautuvat tulevaisuudenkuvat näyttivät hyvin hymyileviltä; mutta
hän tyyntyi nopeasti, katsahti johtajaan ja kysyi tältä: "Oletteko
tekin sitä mieltä, että teen hyvin jos lähden?"

"En aivan, rakas Wohlfart", vastasi kauppias vakavasti. "Sitten jään
tänne", päätti Anton miehekkäästi. "Älä suutu minuun, etten seuraa
sinua; minä olen orpo, eikä minulla ole muuta kotia kuin tämä talo ja
tämä kauppaliike. Minä tahdon, jos herra Schröter tahtoo pitää minut,
pysyäkin hänen luonaan."

Näistä sanoista miltei liikutettuna kauppias lausui: "Mutta
ajatelkaahan myöskin, että te näin päättäessänne luovutte paljosta.
Minun konttorissani teistä ei voi tulla rikasta miestä ettekä
opi tuntemaan elämää sen suurissa piirteissä ja mitoissa; meidän
liikkeemme toiminta on rajoitettu, ja saattaa tulla aika, jolloin
tuo rajoitus teistä tuntuu kiusalliselta. Kaiken, mikä luo teille
itsenäisen tulevaisuuden, varallisuutta ja vaikutusvaltaisia
tuttavuuksia, te kykenette meren takana saavuttamaan helpommin kuin
minun luokseni jääden."

"Hyvä isäni sanoi minulle usein: pysy omassa maassasi ja elätä
itseäsi rehellisesti. Minä tahdon elää hänen sanojensa mukaisesti",
Anton vastasi, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Hän on ja pysyy poroporvarina", huudahti Fink jonkinlaisella
epätoivon väreellä.

"Minusta tuollainen porvarimieli on sangen kunnioitettava perustus
miehen onnelle", sanoi kauppias, ja sillä oli asia ratkaistu.

Fink ei puhellut esityksestään sen pitemmältä, ja Anton koetti
kaikenlaisilla pienillä huomaavaisuuksilla osottaa eroavalle
ystävälleen, kuinka rakas tämä hänelle oli ja kuinka haikeaksi ero
hänelle itselleen kävi.

Illalla Fink sanoi Antonille: "Kuulehan, poikaseni, minulla olisi
halu ottaa vaimo täältä mukaani meren taakse."

Kauhistuneena Anton katseli ystävätään, ja koettaen sitten salata
mielenjärkytystään itseltään ja tältä hän kysyi väkinäisen
leikillisesti: "Mitä, aiotko kosia neiti von Baldereckia..."

"Ei sinne päinkään", huudahti Fink hilpeästi; "mitä minä tekisin
vaimolla, jolla ei olisi muita ajatuksia kuin huvitella miehensä
rahoilla?"

"Ketä sinä sitten ajattelet? Ethän vain aio kosia tämän talon tätiä?"

"En, kallis aarteeni, vaan tämän talon neitiä."

"Älä Herran nimessä", huudahti Anton ja kavahti säikähtyneenä
pystyyn, "siitäpä tulisi kaunis juttu."

"Eikä tulekaan", vastasi Fink kylmäverisesti; "joko hän ottaa minut,
ja silloin tulee minusta järkevä mies, tahi hän on ottamatta, ja
silloin lähden täältä ilman vaimoa."

"Ilman vaimoa sinä saatkin lähteä", huudahti Anton. "Oletko koskaan
ennen ajatellut neiti Sabinea puolisoksesi?"

"Joskus kyllä", sanoi Fink, "tänä vuonna varsin useinkin. Hän on mitä
oivallisin talonemäntä ja hänellä on jaloin ja epäitsekkäin sydän
koko maailmassa."

Anton katseli hämmästyneenä ystäväänsä. Ei koskaan ollut Fink edes
viittaillutkaan, että Sabine merkitsi hänelle enempää kuin muut
hänen tuntemansa naiset. "Mutta ethän ole siitä minulle hiiskahtanut
sanallakaan?"

"Oletko sinä kertonut minulle tunteistasi erästä toista neitosta
kohtaan?" kysyi Fink nauraen. Anton punastui ja vaikeni.

"Uskon kyllä, että hän voi sietää minua", jatkoi Fink, "mutta
lähteekö hän kanssani, sitä en tiedä. Mutta senkin saamme heti
tietää, minä lähden nyt alas kysymään häneltä."

Anton juoksi ystävänsä ja oven väliin. "Vielä kerran rukoilen sinua,
että miettisit tarkoin mitä aiot tehdä."

"Mitä siinä on miettimistä, sinä hölmö", nauroi Fink, mutta hänen
liikkeensä ja eleensä olivat tavattoman hätiköiviä.

"Rakastatko sitten todellakin neiti Sabinea?" Anton kysyi.

"Taaskin poroporvarillinen kysymys", vastasi Fink.

"Mutta olkoon menneeksi, minä rakastan häntä!"

"Ja sinä tahdot ottaa hänet mukaasi sinne uutisasumuksiin ja
villeihin aarniometsiin?"

"Juuri senvuoksi tahdonkin hänet naida. Hänestä tulee uljas ja väkevä
vaimo, joka antaa koko elämälleni vakavuutta ja aateluutta. Hän ei
ole erikoisen rakastettava, ainakaan ei ole niin helppo haastella
hänen kanssaan kuin monien toisten naisten; mutta kun otan itselleni
vaimon, niin tarvitsen sellaisen, joka on minua etevämpi, ja usko
minua, mustatukka on siksi juuri omiaan! Mutta päästä nyt minusta
irti, minun täytyy saada tietää mikä minua odottaa."

"Puhu kuitenkin ensin johtajan kanssa", huusi Anton kiirehtijän
jälkeen.

"Ensin neidin itsensä kanssa", sanoi Fink ja juoksi portaita alas.

Anton jäi kävelemään kädet ristissä edestakaisin. Finkin ylistykset
neiti Sabinen ominaisuuksista olivat joka suhteessa paikkansapitävät,
sen Anton tunsi elävästi; hän tiesi myöskin, että talon neiti
oli sydämellisesti kiintynyt Finkiin, mutta hän aavisti samalla,
että tälle nousi tuntemattomia vaikeuksia vastaan. Ja tuo Finkin
kiire, tuo hänen silmitön, ajattelematon hoppunsa oli Antonista
epämieluinen, miltei kamala, se oli ristiriidassa hänen oman
luontonsa kanssa. Ja vielä eräs toinenkin seikka pahoitti hänen
mieltään. Fink oli puhunut ainoastaan itsestään;, oliko hän sitten
myöskin ajatellut Sabinen onnea, oliko hän tullut miettineeksi, mitä
taisteluja tälle maksaisi luopua rakastetun veljen viereltä, erota
synnyinmaastaan ja uskaltaa lähteä vieraan kanssa ehkäpä perin villin
elämän keskeen? Anton oli kyllä vakuutettu siitä, että Finkissä
oli miestä sirottamaan kaikki uuden maailman kukkaset lemmittynsä
jalkoihin, mutta hän oli myöskin rauhaton luonne, alati touhukas --
oliko hänessä miestä myöskin aina säälimään saksalaisen vaimonsa
tunteita? Tahtomattaan Anton ajatuksissaan asettui ystäväänsä
vastaan; hänestä tuntui, että Sabine ei saisi lähteä pois tästä
talosta, tästä liikkeestä; hänestä tuntui kammottavalta se tyhjyys,
mikä kaikkialla ilmenisi neidin poistuttua päivällispöydästä,
taloudenpidosta ja ennen kaikkea veljensä elämästä. Levottomana ja
murheellisena Anton astuskeli edelleen kamarinsa lattialla; hämärä
tuli, vastapäätä olevista akkunoista lankesi valjuja valojuovia hänen
huoneeseensa, eikä Finkiä vain kuulunut palaavaksi.

       *       *       *       *       *

Sabinelle oli ilmoitettu Finkin tulosta. Neiti astui hänelle
kerkeästi vastaan, ja hänen poskensa punoittivat kun hän sanoi:
"Veljeni on sanonut, että teidän täytyy lähteä meidän luotamme."

Syvästi liikutettuna Fink vastasi: "Niin, minun täytyy, mutta
en voi enkä saa erota, teistä puhumatta suutani puhtaaksi. Minä
tulin tänne ilman vähintäkään halua hiljaiseen elämään, jollaiseen
hajanainen henkeni ei ollut tottunut; mutta täällä olen oppinut
tuntemaan saksalaisen kodin harrasta onnea. Teitä, neitini, olen
aina kunnioittanut tämän talon hyvänä hengettärenä. Te olette tosin
kohta tänne saapumiseni jälkeen koettanut pitää minua matkan päässä
itsestänne, ja se on minua monesti surettanut. Tulen nyt sanomaan
teille, kuinka usein minun katseeni ja sieluni on riippunut teissä
kiinni; minä tunnen, että elämäni voisi tulla onnelliseksi, jos
alati saisin kuulla teidän ääntänne ja jos teidän henkenne seuraisi
minua tulevaisilla teilläni." Sabine kävi hyvin kalpeaksi, ja hän
vetäytyi takaperin. "Älkää jatkako enää, herra von Fink", pyysi hän
rukoilevasti ja teki itsetiedottomasti torjuvan eleen.

"Sallikaa minun purkaa sydämeni", jatkoi Fink nopeasti; "minä
pitäisin korkeimpana onnenani, jos voisin lähteä vakuutettuna siitä,
että minäkin olen löytänyt armon teidän silmäinne edessä. En ole
siksi röyhkeä, että pyytäisin teitä nyt seuraamaan minua epävarmoihin
oloihin, mutta antakaa minulle ainakin toivo, että saan vuoden
perästä palata pyytämään teitä vaimokseni."

"Älkää palatko", sanoi Sabine liikahtamattomana kuin kuvapatsas ja
tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä rukoilen teitä, että lopetatte tämän
keskustelun."

Hänen kätensä tarrautui kuin suonenvedon kouristuksessa lähimmän
tuolin selkänojaan; sen avulla hän pysyi pystyssä, ilman
veripisaraakaan poskillaan, ja katseli pyytelijää kyyneltensä läpi
niin hellästi ja samalla tuskallisesti, että tuo hurja mies suli
kokonaan ja aivan unhottaen kosintansa pyrki vain rauhoittamaan häntä.

"Olen kovin pahoillani, että olen niin kovin säikähdyttänyt teitä",
hän sanoi; "antakaa minulle anteeksi, Sabine."

"Menkää", pyysi Sabine rukoilevasti, yhäti yhtä liikkumattomana.

"Älkää ainakaan antako minun lähteä ilman lohdullista sanaa, antakaa
toki edes jonkinlainen vastaus; tuskallisinkin tieto on parempi kuin
tämä vaikeneminen."

"Kuulkaa siis", sanoi Sabine luonnottoman levollisesti, vaikka hänen
povensa kohoili ankarasti ja tuolista pitelevä kätensä vapisi.
"Minä olen teistä pitänyt jo tulopäivästänne alkaen; lapsellisena
tyttönä kuuntelin ihastuksella teidän äänenne sointia ja kaikkea
mitä teidän suunne osasi niin viehättävästi kertoilla. Mutta minä
olen taistellut tuota tunnetta vastaan ja voittanut sen. Minä olen
voittanut sen", hän toisti. "Minä en saa kuulua teille, sillä se
olisi onnettomuudekseni."

"Minkä vuoksi?" kysyi Fink vilpittömän epätoivon sävyllä.

"Älkää sitä kysykö", sanoi Sabine tuskin kuuluvasti. "Minun täytyy
kuulla tuomioni teidän omasta suustanne" Fink huudahti.

"Te olette leikitellyt omalla ja toisten hengellä ja elämällä; te
tulette aina toimimaan säälimättömästi tarkoitusperienne hyväksi.
Te tulette suorittamaan suuria ja jaloja tekoja, sen uskon; mutta
ihmiset eivät niiden rinnalla merkitse teille mitään. Minä en voi
sietää sellaista luonnetta. Te olisitte hyvä minulle, sen uskon
mielelläni, säälisitte minua minkä vain voisitte; mutta teidän
olisi aina pakko sääliä minua, ja se tulisi teille taakaksi; ja
minä, minä olisin yksinäni vieraassa maassa ja vierasten ihmisten
joukossa. -- Minä olen ventomielinen, olen hemmoiteltu, sadoin
säikein olen sidottu tämän talon perinnäistapoihin, talouden pieniin
velvollisuuksiin ja veljeni elämään."

Fink katseli synkästi eteensä. "Te rankaisette minua tänä hetkenä
ankarasti kaikesta siitä, mikä minussa on vuosien mittaan pahoittanut
mieltänne."

"Ei", huudahti Sabine ja kurotti kätensä häntä kohti, "ei niin,
ystäväni! Jos oli hetkiä, jolloin te tuotitte minulle tuskaa, niin
oli yhtä paljon toisiakin aikoja, jolloin ihaillen silmäsin teihin.
Ja katsokaas, tämä se juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minä
en voi koskaan pysyä levollisena teidän läheisyydessänne, aina tunnen
viskautuvani tunteesta toiseen, pelokkaasta arkuudesta voimakkaaseen
riemuun. Minä tunnen itseni epävarmaksi teidän edessänne, ja tuo
epävarmuus jatkuisi ikuisesti. Minun täytyisi salata tämä taistelu
sydämeeni, mutta sitä tuntisin repivästi silloinkin, kun kaikella
tunteitteni hehkulla tahtoisin kiintyä teihin. Ja sen te huomaisitte
ja vihastuisitte minulle sentakia." Hän ojensi uudelleen pienen
kätensä, Fink tarttui siihen syvään kumartaen ja suuteli sitä.

"Siunausta toivotan teidän tulevaisuudellenne", sanoi Sabine,
vapisten koko ruumiissaan. "Jos on ollut hetkiä, jolloin tunsitte
olonne mieluiseksi meidän keskuudessamme, niin muistelkaa meitä
vieraalla maalla ollessanne. Jos olette löytänyt tässä saksalaisessa
porvaristalossa ja veljeni toiminnassa jotakin, jota voitte
kunnioittaa, niin muistelkaa sitä muukalaisten joukossa ollessanne.
Siinä suurenmoisessa elämässä, joka teitä odottaa, kaikissa
mahtavissa kiusauksissa ja hurjissa taisteluissanne älkää koskaan
halveksiko meidän elämän- ja ajattelutapaamme!" Hän piti oikeaa,
kättään nuoren miehen pään päällä kuin äiti, joka siunaa eroavaa
lemmikkiään.

Fink piteli yhä hänen kättään. Molemmat katselivat äänettöminä
toisiansa silmiin, molempain posket olivat kalvenneet. Vihdoin Fink
huudahti, sointuvassa äänessään syvän tunteen värähdys: "Jääkää
hyvästi!"

"Jääkää hyvästi!" sanoi tyttökin hiljaa, niin hiljaa, että Fink sitä
tuskin erotti. Sitten mies astui vitkalleen kynnyksen yli, tytön
katsoessa värähtämättä hänen jälkeensä, niinkuin poistuvaa henkinäkyä
katsellaan. --

Kun kauppias liikeajan päätyttyä saapui sisarensa luo lennähti
Sabine häntä vastaan, puristautui lujasti kiinni häneen ja painoi
päänsä hänen rinnalleen. "Mikä sinulla on, tyttöseni?" kysyi veli
huolestuneena ja silitteli hiuksia hänen kostealta otsaltaan.

"Fink oli puheillani", huudahti Sabine kohottaen päätänsä.

"Mistä te puhelitte? Kosiko hän sinua? Eihän hän vain ollut
epäkohtelias?" kysyi kauppias leikillisesti.

"Hän kosi minua", sanoi Sabine.

Kauppias peräytyi peljästyneenä askeleen. "Entä sinä, siskoni?"

"Minä tein, mitä sinä minulta voit odottaakin; en tule häntä näkemään
enää koskaan." Ja silloin valahtivat vuolaat kyyneleet hänen
silmistään, hän tarttui veljensä käteen ja suuteli sitä. "Älä suutu
kun minä itken; olen vielä järkytetty, mutta se menee kohta ohi."

"Armas sisareni, rakas, rakas Sabine!" huudahti kauppias ja syleili
itkevän tytön kumaraista vartta, "en tahdo uskoakaan, että sinä
ajattelit minua hyljätessäsi tuon rikkaan perillisen."

"Minä ajattelin sinua ja sinun uhrautuvaa, velvollisuudentuntoista
elämääsi, ja silloin hänen loistava olemuksensa kadotti kaikki ne
kauniit värit, jotka muuten olisin siinä nähnyt."

"Sabine, sinä uhrauduit siis minun hyväkseni!" huudahti veli
peljästyen.

"Ei, Traugott; jos siinä oli jotain uhria, niin kannoin sen tämän
talon muistolle, jonka katon alla olen sinun turvassasi kasvanut
lapsesta naiseksi, ja hyväin vanhempaimme muistolle, joiden siunaus
säilyy vaatimattoman elämämme yllä."

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhä, kun Fink palasi Antonin huoneeseen. Hän näytti hyvin
kiihoittuneelta, viskasi hattunsa pöydälle, kävi istumaan sohvaan ja
sanoi ystävälleen: "Annappa sikari suun avaukseksi."

Päätään pudistellen Anton kantoi laatikon pöytään ja kysyi:

"No, mitä kuuluu?"

"Häitä ei ainakaan", vastasi Fink kylmästi. "Tyttö todisteli, että
minä olen suuri heittiö ja kaikkea muuta kuin sopiva mies siivolle
tytölle. Sitten hän kävi jälleen ylen tunteelliseksi, vakuutti
minulle harrasta kunnioitustaan, leikkasi varjokuvan koko minun
olemuksestani ja antoi minun laputtaa. Mutta piru minut periköön", --
hän kavahti pystyyn ja heitti sikarinsa nurkkaan -- "jollei hän ole
paras sielu, mikä ikinä on alushameissa saarnannut hyvettä syntiselle
miesparalle! Hänellä on vain se ainoa vika, ettei hän tahdo ruveta
vaimokseni; ja loppujen lopuksi hän on siinäkin aivan oikeassa."

Ystävän kiivaus teki Antonin huolestuneeksi. "Mutta missä olet
viipynyt näin kauan, ja mistä sinä nyt tulet?"

"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän.
Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari
tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin
surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin
filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o.
itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan
kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin
sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. --
"Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin,
pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen
ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi
sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä
paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on
niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen
sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin
kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."

Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren
perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona
odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä
tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan
hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä
jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.

Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan
kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat
sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin
englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä
minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan
hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä
vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun
luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista
hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni,
välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän
riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan
eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet
vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen
hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon
naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä,
ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen
uuteen maailmaan.

Mutta Anton palasi haikeilla mielin konttoriin ja kirjoitti kirjeen
herra Stephanille Wolfsburgiin, liittäen myötä tälle kunnianmiehelle
uuden tavaraluettelon ja sokerinäytteitä.

       *       *       *       *       *

Kauan aikaa suri Anton ystävänsä menetystä. Ensimmäisinä päivinä
hän jäi seisomaan Finkin oven eteen luullen vielä kuulevansa sen
takaa tämän iloista naurua, ja usein hän katsahti ylös työstänsä
kohdatakseen Finkin ivallisen ilmeen ja vaihtaakseen ymmärtävän
katseen tämän kanssa.

Hänen asemassaan talon puolella aikaansai Finkin lähtö suuren
muutoksen. Se kävi seuraavasti. Herra Lieboldin olisi nyt pitänyt
istua tädin vieressä, jos kristillistä arvojärjestystä olisi
noudatettu. Siinä hän oli aikaisemmin istunutkin, mutta Fink
oli työnnetty hänen ja tädin väliin. Totuutta noudattavalle
kronikankirjoittajalle käy sangen kiusalliseksi mainita, että herra
Liebold oli tuosta syrjäyttämisestä hyvin mielissään. Hän myönsi
tosin olevan sangen imartelevaa saada istua naisten vieressä, eikä
kukaan osannut sitä kunniaa arvostella korkeammaksi kuin hän;
mutta toisinaan saattoi liika suuri läheisyys käydä tukalaksi,
etenkin syödessä ja kun asianomainen nainen oli jo pahemmalla
puolen ikäänsä. Viimemainitun valituksen aiheen hän tunnusti vain
kaikkein luotetuimmille ystävilleen, ja hänen vastustajansa, joihin
myöskin kassanhoitaja kuului, väittivät hänen viihtyvän nuoren
neidin läheisyydessä vielä tukalammin kuin kypsyneeseen kukkeuteen
ennättäneen tädin rinnalla. Seurauksena oli, että Finkin lähdettyä
konttorissa alkoi salainen mieltenkuohu ja juonittelu tyhjäksi
joutuneen paikan johdosta, ja miehisen sukupuolemme häpeäksi
tunnustettakoon suoraan, että herroista ei kukaan tahtonut kernaasti
istua tädin vieressä ja niin lähellä isäntää. Illalla, Antonin
ollessa toimittamassa ystävänsä asioita kaupungilla, pidettiin
asian johdosta takapihan puolella suuri neuvottelu, jossa herra
Jordan johti puhetta. Alati rivakka herra Specht sanoi olevansa
valmis istumaan missä hyvänsä ja vaikka minkä tädin vieressä, mutta
puheenjohtaja huomautti hyvin kohteliaasti, että hänen veroistaan
miestä välttämättä tarvittiin pöydän alipäässä pitämässä puhetta
vireillä; sillä toverien suurimpana hauskutuksena oli vastailla hänen
ylen rohkeisiin väitteihinsä. Ja kun toisista jok'ainoa kieltäytyi
käymästä tädin viereen, lausui herra Jordan mielipiteenään, että
oikeuden ja kohtuuden mukaan Wohlfartin tuli periä ystävänsä Finkin
paikka, johon häntä sen ohessa puolusti hänen yleisesti tunnettu
säveä käytöksensä vanhempia naisia kohtaan. Siten Anton joutui
toverien yksimielisen päätöksen nojalla istumaan tyhjälle tuolille,
ja talon naisetkin antoivat siihen äänettömän suostumuksensa.

Vielä toinenkin muutos tuli Antonin osaksi. Muutamia päiviä Finkin
lähdön jälkeen herra Schröter sai Hampurista kirjeen, jonka sisässä
oli Antonille osotettu avoin lippu. Fink kirjoitti: "Huonekalut siinä
kamarissa, jossa asuin, olivat omani; täten teen sinut sekä niihin
että muuhun jäämistööni nähden _perilliseksi_." -- Viimeinen sana
oli alleviivattu. -- "Olen pyytänyt herra Schröteriltä, että saat asua
minun entisessä huoneessani." Siten sai Anton siirtyä kahdet portaat
alaspäin Finkin upeaan huoneeseen. Finkin toiseen suojaan muutti
herra Baumann, josta täten tuli Antonin lähin naapuri. Anton ei
unohtanut viedä mukanaan keltaisen kissansa, mutta se paatui uudessa
asunnossa aivan liikkumattomaksi eikä enää kertaakaan lähtenyt
jalustaltaan yöllisille retkeilyille. Ehkäpä se johtui siitä, ettei
Antonilla ollut työteliäässä elämässään enää aikaa unelmoida.

Tästälähtien häntä konttorissa nimitettiin yleensä Finkin
perilliseksi, ja tämä perintö kävi hänelle tärkeämmäksi kuin toverit
luulivatkaan. Hän istui nyt pöydän ylipäässä ja otti vaatimattomasti
osaa perheen jokapäiväiseen pöytäkeskusteluun. Täti, jonka
lemmikki Fink oli ollut, taipui piankin muutokseen ja vastaanotti
armollisesti Antonin pikku kohteliaisuudet, ja kauppias lausui
usein sanasen sankarillemme ja kuunteli mielellään tämän järkeviä
ja miehekkäitä mielipiteitä; myöskin Sabine tottui puhelemaan hänen
kanssaan päivän pikku tapahtumista, ja hänen katseensa, joka ennen
oli niin innokkaasti vältellyt tätä paikkaa, lepäsi nyt kernaasti
nuorukaisen avoimilla, vilpittömillä kasvoilla. Näiden molempien
välillä syntyi hiljainen yhdysymmärrys, tuollainen viehättävä, kevyt
suhde, joka niin ystävällisesti kaunistaa elämätä. Sabine näki
Antonissa poismenneen kosijan ystävän, ehkäpä uskotunkin, ja Anton
tunsi talon neitiä kohtaan niin rajatonta, harrasta kunnioitusta,
että Sabine tuli siitä joskus aivan liikutetuksi. Pöydässä ei Anton
hienotunteisuudessaan koskaan puhunut Finkistä, vaikka hän tätä
alituisesti ajattelikin, ja kun täti suopealla tavallaan kertoili
satoja pikku muisteloita Finkistä, osasi Anton taitavasti välttää
kaikki viittaukset ja ohjata puheen vaarattomille aloille. Myöskin
liikkeessä Antonin asema muuttui. Hän oli siihen asti ollut herra
Jordanin apulainen maaseutuosastolla, mutta nyt hän sai paikan
ulkomaanosastolla itse johtajan valvonnan alaisena. Hän sai saman
toimen, joka aikaisemmin oli ollut Finkillä, ja aikaa myöten
hän oppi Finkin näppäryydellä käsittelemään herra Tinkelestä ja
arvostelemaan Unkarin villanäytteitä.



KOLMAS KIRJA.


1.

Paha vuosi tuli maahan, odottamaton sodanmelu hälytti hereille
Saksan itärajalla asuvaiset, niiden joukossa senkin maakunnan
asukkaat, josta tässä kirjassa on puhuttu. Ankaran säikähdyksen
hirvittävät seuraukset tulivat maassa kohtakin näkyviin. Kaikki
liikenne pysähtyi, maatilojen ja kauppatavarain arvot laskeutuivat,
jokainen koetti pelastaa ja korjata omansa, paljon pääomia
sanottiin irti, kaupallisiin yrityksiin sijoitetut melkoiset summat
joutuivat vaaraan. Ei kellään ollut halua uuteen toimintaan,
satoja liikesuhteita katkesi, joita ihmiset jo ammoisista ajoista
olivat solmineet keskinäiseksi hyödykseen. Itsekunkin yksilöllinen
olemassaolo kävi epävarmemmaksi, eristetymmäksi, köyhemmäksi.
Kaikkialla näki totisia kasvoja, rypistyneitä otsia. Koko maa oli
kuin halvaantunut ruumis; hitaasti vieri raha, tämä liike-elämän
elähdyttävä veri, suuren ruumiin yhdestä osasta toiseen; rikas varoi
kadottavansa paljon, köyhältä katosi mahdollisuus ansaita edes
vähänkään. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä kohtalokkaalta, mustalta,
tuhoa uhkaavalta, niinkuin taivas näyttää kovan ukkosenilman edellä.

Kauhunsana "Puolan vallankumous" se Saksassakin aiheutti näin suurta
hämminkiä. Rajan takana asuva maalaisrahvas oli vanhain sotaisten
muistojen ynnä tilanomistajain kiihoittamana noussut aseihin ja kulki
nyt yltiöpäisten pappien ja munkkien johtamana edestakaisin pitkin
rajaa, pidätti matkustavaisia ja tavaralähetyksiä, kävi ryöstäen
ja polttaen aatelishovien ja pikkukaupunkien kimppuun ja yrittipä
johtajainsa vaikutuksesta järjestäytyä sotilaallisestikin, antaen
takoa viitakkeensa suoriksi ja etsien vanhoja piilukkopyssyjä esiin
vanhoista kätköistä. Kapinalliset valtasivat erään suuren puolalaisen
kaupungin lähellä Saksan rajaa, asettuivat sinne herroiksi ja
julistivat Puolan valtakunnan jälleen perustetuksi.

Meidän valtiossamme kerättiin joukkoja joutuin kokoon ja lähetettiin
miehittämään rajaseutuja. Herkeämättä kuljettivat vastarakennetun
rautatien höyryvaunut sotilaita edestakaisin, kaikkialla pärisivät
rummut, ja hallituskaupunki rupesi näyttämään sotilasleiriltä.
Armeijan valtasi kiihko, joka aina syntyy sotaa odotettaessa.
Upseerit häärivät toimekkaina ympärinsä, ostelivat karttoja ja
joivat maljoja jos jonkinlaisella viinillä; sotamiehet kirjoittivat
kotiinsa, pyysivät toimittamaan rahaa mikäli mahdollista ja
lähettivät enemmän tai vähemmän tuntehikkaita terveisiä tytöillensä.
Kaikkialla maaseudulla tunsi sotamiesmorsiamet heidän kalpeista
poskistaan ja siitä innosta, jolla he säikyttivät omaisiaan
kertomalla verisistä unennäöistä; äidit ostivat villoja, kehräsivät
sen langaksi, kutoivat kostein silmin sotasukkia poikaparoilleen
ja nyppivät varovaisesti vanhoja palttinarääsyjä haavakääreiksi;
isät puhelivat epävakaisella äänellä kelpo pojan velvollisuudesta
käydä taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta ja muistelivat
varmemmaksi vakuudeksi, mitä vahinkoa he itse aikoinaan olivat
tehneet julmalle Napoleonille.

Kirkkaana syysaamuna saapui ensimmäinen tieto Puolan kapinasta
maakunnan hallituskaupunkiin. Jo edellisenä iltana olivat hämärät
huhut tehneet asukkaat uteliaiksi, ja liuta levottomia liikemiehiä
ja joutilaita maleksijoita seisoi odotellen asemasillalla. Kohta
kun T. O. Schröterin konttori oli avattu, syöksähti sisään herra
Braun, maaseutuasiamies, joka melkein hengetönnä mutta ilmeisesti
suurella sisäisellä nautinnolla kertoi, että koko Puola ja Galizia
ja paljon naapurimaitakin leimusi täydessä kapinassa; lukemattomia
vieraita kauppamatkustajia ja rauhallisia virkamiehiä oli siepattu
kiinni ja surmattu, monet rajakaupungit paloivat ilmi liekissä;
ja olipa muuan kelvoton punalakkinen patriootti tanssinut viitake
koholla erään herra Braunin serkun ympärillä ilmeisesti aikoen puhkoa
hänet aseellaan, kunnes eukkonsa heinähangolla antama ystävällinen
huomautus oli palauttanut hänet järkiinsä ja hän tyytyi lävistämään
vain serkun lakin, jonka kauhusta pystyyn nousseet hiukset olivat
pudottaneet tämän päästä. Sitten oli serkku avopäin juossut satasen
askelta lähimmälle rajasillalle, jossa saksalainen rajavahti oli
taskumattinsa sisällöllä palauttanut hänet järkiinsä; sillävälin oli
raju puolalainen samonnut tiehensä heiluttaen surkeasti murhattua
lakkia voitonmerkkinä viitakkeen nenässä.

Anton säikähtyi pahoin näistä sotaisista sanomista, ja olipa
hänellä syytäkin säikähtyä. Vähän aikaa sitten oli muuan yritteliäs
galizialainen kauppias lähettänyt Schröterin liikkeelle tavattoman
suuren määrän tavaroita, joiden arvo nousi kahteenkymmeneen tuhanteen
taaleriin, ja, kuten tällaisissa välityskaupoissa yleensä on tapana,
perinyt suurimman osan tavarain arvosta etukäteen vekseleinä.
Vaunukaravaanin, jolla näitä tavaroita kuljetettiin, täytyi parahiksi
olla joutunut keskelle kapina-aluetta. Sitäpaitsi oli toinen
karavaani siirtomaantavaroita vast'ikään lähetetty Galiziaan, ja
arvion mukaan senkin kohtalo oli tällä erää yhtä vaaranalainen.
Ja mikä pahinta, suuri osa liikkeen päättämistä kaupoista ja sen
myöntämästä luotosta oli tehty ja myönnetty juuri kapinallisiin
maakuntiin; paljon, ehkäpä toiminimen koko olemassaolo, arveli
Anton, joutui tämän sodan kautta vaarannetuksi. Senvuoksi hän juoksi
isäntää vastaan, kohta kun kuuli tämän tulevan portaita alas, ja
kertoi hänelle kiireisesti tärkeimmät kuulemistaan uutisista.
Sillävälin etsi herra Braun konttorissa itselleen uusia kuulijoita,
joille jutteli punalakkisen patriootin hirmutyön parannettuna
painoksena, jotenka hänen poloinen serkkunsa lakkinsa lisäksi menetti
viitakkeen nenään vielä takkinsa ja saappaansakin, niin että hän
vain paljaalla paidallaan pääsi pelastumaan suojelevan rajavahdin ja
tämän taskumatin turviin. Sivumennen mainittakoon, että seuraavassa
toisinnossa tuon onnettoman miehen täytyi luopua paidastaankin,
että häneltä ajettiin tukka päästä ja että naishirviöt raatelivat
kauheasti hänen ruumistaan. Sen pitemmälle herra Braun ei voinut enää
mennä, koskapa hänen serkkunsa vaelteli edelleen kahdella jalalla
muiden elävien joukossa ja uudella lakilla kaunistettuna.

Tällävälin johtaja kuunteli tarkkaan Antonin hätäistä kertomusta.
Hetkiseksi jäi hän äänettömänä seisomaan portaille, ja Anton, joka
tuskallisesti tähysti hänen kasvoihinsa, luuli näkevänsä hänet
tavallista kalpeampana; mutta hän lienee erehtynyt, sillä kauppias
katseli hänen päänsä yli lastaajia, jotka seisoivat levottomina
eteisessä, ja huusi tavallisella kylmällä liikemiesäänellään, joka
aina tehosi Antoniin: "Sturm, vyöryttäkää tuo tynnöri syrjään, se
on jokaisen tiellä. -- Pitää joutua, miehet, ajomies lähtee kohta
matkaan!" Huolestuneena käänsi ukko Sturm leveän naamansa kauppiasta
kohti ja viitaten hirmuisella nyrkillään ulos hän sanoi hyvin
alakuloisesti: "Kuuletteko, kuinka rumpu käy, se on hälytysmarssi,
meidän miehemme lähtevät sotaan. Karl pikkuseni on joukossa,
husaarina, keltaiset nyörit pienessä takissaan. Mikä onnettomuus!
Kuinka meidän tavaraimme käykään, herra Schröter?"

"Juuri senvuoksi kiiruhtakaa, hyvät miehet", vastasi johtaja
hymyillen. "Vaunu lähtee rajalle, siinä on lastina sokeria ja rommia;
tarvitsevathan sotamiehemme kylmällä säällä lämpöisen tuikun." Tämä
ihmisystävällinen toimenpide isänmaanpuolustajain kurkkujen varalta
palautti vanhan rattoisan luottamuksen jättiläisten mieliin; he
hymähtivät tuimasti, ja isä Sturm kiinnitti koukkunsa lähimpään
tavarapaaliin ja heilautti sen ylenkatseellisesti korkealle ilmaan,
aivan kuin olisi tahtonut siten ilmaista: "Tuon verran me välitämme
koko puolalaisroskasta", toisten käydessä vierittämään tynnöriä
syrjään ja lasketellessa pikku leikkiä sotilaiden janoisuudesta.

Antonille isäntä lausui: "Uutiset eivät ole hyvät, mutta emme tahdo
uskoa kaikkea todeksi." Sitten hän meni konttoriin, tervehti herra
Braunia melkein yhtä hilpeästi kuin ennenkin ja antoi hänen vielä
kerran esittää surullisen tarinansa serkustaan ja tätä kohdanneesta
onnettomuudesta.

Braunin lähdettyä hän sanoi rauhoittavasti konttorinsa
henkilökunnalle: "Toivon että tavaramme ovat jääneet makaamaan
rajalle; ajomiehet ovat hevostensa takia varovaisia eivätkä kernaasti
antaudu kapinallisten valtoihin. Mutta jos vaunut ovat jo ennättäneet
vihollisalueelle, niin meidän täytyy koettaa saada ne pelastetuksi."
Antonille hän lisäsi hiljaa: "Kirjoittakaa oitis rajatullitoimistolle
ja meidän rajatoimitsijallemme. Varmasti menee ylimääräisiä junia
sinne asti; vastausta voimme odottaa yöjunan myötä, ja huomenna
tiedämme jo lähemmin asioista."

Sillä oli tuo pulmallinen kysymys ratkaistu, ja konttorissa
kävi työ entistä rauhallista latuaan. Herra Liebold vei isoja
numerosarekkeita pääkirjaan, herra Purzel lajitteli taalereita ja
sitoi paperikääreitä suurten setelitukkujen ympärille, ja herra
Pix tarttui mustaan siveltimeensä, maalaili ison vaa'an ääressä
hieroglyyfejä käärekankaalle ja hallitsi makasiinirenkejä totutulla
meluisella jäykkyydellään. Johtaja itse otti herra Jordanilta vastaan
aamulla tulleet asiakirjeet, jotka osaksi vahvistivat sotaiset
huhut tosiksi, puheli lyhyesti liikeasioista ja jakoi kirjeet
apulaistensa vastattavaksi. Sitten saapuivat meklarit, asiamiehet ja
pörssivälittäjät, ja kuten tavallisesti kirposi johtajan pulpetin
takaa lyhyitä huomautuksia tahi kuivia kompia, jos liiketutut
antoivat kansalaissodan kauhujen liiaksi pelottaa itseään. Hiljainen
syrjäkeskustelu konttorimiesten välillä oli tänään hiukan vilkkaampaa
kuin tavallisesti, mutta liiketoiminta kävi aivan entiseen tapaan.
Päivällispöydässä puhe kävi niin rauhalliseen sävyyn, kuin ei olisi
ainutkaan puolalainen talonpoika heiluttanut julmaa viitakettaan, ja
pöydästä noustua lähti isäntä sisarensa ja eräiden tämän naistuttujen
kanssa ajelemaan; ja vastaantulevat liikemiehet sanoivat ihmeissään
ja ihaillen: "Hän ajelee tänään niinkuin ennenkin, hän osasi varmasti
aavistaa kaiken ennakolta; mikä viisas pää ja vakavarainen liike!"

Antonia vallitsi koko päivän mittaan työpöydän ääressä tavaton
kiihotus. Hän oli hermostunut ja tunsi ahdistavaa odotusta, joka
kuitenkin tavallaan tuntui mieluiselta kuten suurten tapausten
aattotunnelma ainakin. Hän tunsi selvästi kauppahuonetta ja isäntää
uhkaavan vaaran, mutta siltä hän ei heittäytynyt alakuloiseksi ja
masentuneeksi. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen käsivartensa
ja säärensä saaneet vieterit; vaikka vaaran muistelu toitotti
yhä hälytyssoittoaan hänen sielussaan, ei hänen käsityskykynsä
ollut vielä koskaan ollut sen sukkelampi, hänen kirjoitustyylinsä
sen selkeämpi, eikä hän ollut koskaan laskenut asiamiesten
välityspalkkioita ja matkakuluja niin rivakasti. Hänen työtehonsa ja
työilonsa oli tänään ihmeellisellä tavalla kohonnut, hän huomasi sen
itsekin ja ihmetteli sitä. Johtajassa hän huomasi saman tunnelman;
tämäkin asteli loistavin silmin ja kevein askelin konttorin väliä.

Koskaan ei Anton ollut niin suuresti ihaillut ja kunnioittanut
isäntäänsä kuin tänään; johtaja näytti hänestä aivan kuin
kirkastetulta. Omituinen huima ilo täytti Antonin sydämen, ja hän
sanoi itselleen: "Kas tämä se on oikeaa runoutta, liike-elämän
runoutta; moista ponnahtelevaa toimintavoimaa näkee vain
ponnistellessa vastavirtaa ylöspäin. Kun ihmiset lörpöttelevät,
että meidän aikamme on köyhä sisäisestä innostuksesta ja meidän
ammattimme erityisesti, niin he eivät tajua, mikä elämässä todella
on suurta ja kaunista. Tuo mies tietää, että tänä hetkenä tuho
uhkaa kaikkea, mihin hänen sielunsa on kiintynyt, hänen liikettään,
pitkän työteliään elämän menestystä, hänen iloaan, ylpeyttään ja
kunniaansa; ja kuitenkin hän seisoo kylmäverisenä pulpettinsa
ääressä, kirjoittelee kirjeitä murennetusta väripuusta ja arvostelee
apilaansiemeniä, ja luulenpa totta tosiaan, että hän vain nauraa
sisällisesti." Näin Anton ajatteli, kun hän illalla järjesti pöytänsä
puhtaaksi päivän töistä ja lähti sitten muiden herrojen kanssa
takapihan puolelle. Hänen tovereihinsakin tuntui sisäinen kuume
tarttuneen, he kokoontuivat istumaan Jordanin salonkiin ja puhelivat
mustan teen ääressä, mieluisen värinän karmiessa pintaansa, päivän
suurista uutisista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kulkuun. Kaikki
olivat taipuvaiset otaksumaan, että toiminimi tosin tulisi kärsimään
jonkin verran vahinkoa, mutta he tunsivat myöskin olevansa miehiä
pelastamaan enemmän kuin millekään muulle liikkeelle oli mahdollista.
Aina toivehikas herra Specht arveli, että jokaisen kapinan aikana
kulutettiin suunnattomia määriä siirtomaantavaroita, ja että
toiminimi tulisi tekemään loistavia viini- ja väkijuomakauppoja
rajaseuduilla. Kestipä kapinaa vaikka vain neljännesvuodenkin,
niin saataisiin kaikki mahdolliset tappiot korvatuiksi, sillä sekä
ystävällä että vihollisella oli janoinen kurkku. Lopuksi lausui
herra Jordan mielipiteenään ettei ollut varmaa, mihin suuntaan koko
kysymys tulisi ratkeamaan. Samaa mieltä olivat useimmat toisetkin, ja
sitten lähtivät kaikki omiin huoneisiinsa. Ohuen väliseinän lävitse
Anton voi kuulla, kuinka hänen naapurinsa, herra Baumann, levolle
käydessään rukoili toiminimen ja sen johtajan puolesta. Se liikutti
niin Antonin sydäntä, että hän rupesi pitkin askelin mittailemaan
huoneensa lattiaa, kunnes kynttilä alkoi lepatella ja kipsikissa
tehdä säikähtyneen näköisiä eleitä.

Oli jo sangen myöhä, kun isäntäväen palvelija saapui varpaisillaan
Antonin huoneeseen ja ilmoitti hänelle kuiskuttaen, että herra
Schröter halusi vielä tänään puhella hänen kanssaan. Sukkelaan Anton
seurasi palvelijaa kadunvartisen rakennuksen ensi kerrokseen ja astui
jännitetyin mielin johtajan ruskeaseinäiseen työhuoneeseen. Kauppias
seisoi täyteen säälityn matka-arkun ääressä, pöydällä oli hänen
kirjelaukkunsa ja sen vieressä pettämätön merkki pitemmälle matkalle
lähtemisestä, suuri puhvelinnahkainen sikarikotelo. Siihen mahtui
kokonaista sata kappaletta; se oli vanhastaan herra Spechtin ihailun
esine, ja koko konttorissa sitä pidettiin jonkinmoisena sotalippuna,
joka otettiin esille ja vietiin vaunuihin aina kun liikkeen päävoima
lähti jollekin erikoisen tärkeälle sotaretkelle. Sabine askarteli
kirjoituspöydän laatikoiden kimpussa ottaen vaitonaisena esiin
kaikkea, mitä arveli matkalla tarvittavan. Hän katsahti nopeasti
Antoniin ja painoi alakuloisena pään rinnalleen luettuaan nuorukaisen
kasvoista samaa, mikä täytti hänen oman sydämensä pelokkaalla
ahdistuksella. Johtaja astui ystävällisesti Antonia vastaan. "Olen
vaivannut teidät tänne näin myöhään, mutta arvelin ettette vielä
ollut käynyt levolle."

Kun Anton vastasi: "Mielenliikutus esti minua nukkumasta", lankesi
sisaren katse jälleen häneen niin suruisena ja samalla kiitollisena
hänen osanotostaan, että hän tunsi valtavaa liikutusta eikä
uskaltanut puhua sen pitemmältä, peljäten äänensä pettävän.

Mutta johtaja sanoi hymyillen: "Te olette vielä nuori; levollisuus
tulee vuosien myötä. -- Olen kuullut puolalaisten olevan erityisen
huomaavaisia meidän kansalaisiamme kohtaan; mahdollisesti he
kuvittelevat meidän hallituksemme salaa kannattavan heitä. Tuo
itsepetos ei tosin kestä kauan, mutta emme tee väärin, jos käytämme
sitä hyväksemme saadaksemme tavaramme kunnollisesti korjuuseen. Te
olette hoitanut liikekirjeenvaihtoa sen maanäären kanssa ja tiedätte
itse parhaiten, mitä minun on siellä tehtävä. Aion matkustaa rajalle
ja siellä punnita olosuhteiden mukaan seuraavat toimenpiteeni."

Tuskaisen jännitettynä kuunteli sisar hänen sanojaan ja koetti lukea
hänen kasvoiltaan senkin, mitä veli ei hänen tähtensä ilmaissut
sanoilla. Mutta Anton käsitti mitä puhe tarkoitti: hänen isäntänsä
aikoi lähteä rajan yli kapinoitsijain keskeen.

Lähemmäs astuen hän lausui väräjävällä äänellä: "Enkö minä saa
matkustaa teidän sijastanne? Tunnen kyllä hyvin, etten ole vielä
antanut teille minkäänlaista aihetta uskoa minulle näin tärkeää
asiaa. Mutta tulisin tekemään kaikkeni sen perille ajamiseksi,
aina äärimmäisen mahdollisuuden rajaan saakka." Antonin posket
hehkuivat hänen näin puhuessaan, ja hän tunsi tänä hetkenä hillitöntä
halua käydä tappelemaan tavarakuormista vaikka kaiken maailman
kapinallisten kanssa.

"Se on kelpo miehen puhetta, ja minä kiitän teitä", vastasi johtaja,
"mutta en voi ottaa tarjoustanne vastaan. Matkalla saattaa sattua
monenlaisia vaikeuksia, ja kun etu on minun, niin on kohtuullista,
että vaivakin on minun." Anton notkisti pettyneenä päänsä. "Minä
aion päinvastoin jättää teidät tänne varustettuna nimenomaisilla
määräyksillä siltä varalta, etten palaisi takaisin ylihuomeniltaan
mennessä."

Sabine oli kuunnellut tuskallisesti, nyt! hän tarttui veljensä käteen
ja sanoi hiljaa: "Ota hänet mukaasi."

Tästä kannatuksesta rohkaistuneena Anton kävi yrittämään uudestaan.
"Jollette tahdo lähettää minua yksinäni, niin sallikaa minun ainakin
saattaa teitä. Ehkäpä voin olla teille joksikin avuksi, ainakin
tekisin kaiken voitavani."

"Ota hänet mukaasi", toisti Sabine rukoilevasti.

Kauppias käänsi verkalleen katseensa sisaresta Antonin rehellisiin
kasvoihin, jotka säteilivät harrasta palvelusintoa, ja ilahtuneena
nuorukaisen alttiudesta hän vastasi: "Tapahtukoon tahtonne. Te
saatatte minua varatun huomenaamulla rajalle saakka. Jos joudun
olemaan matkalla pitemmän aikaa, niin voipa olla hyväksikin, että
olette paikalla saamassa lähempiä ohjeita. Sillä aikaa hoitakoon
Jordan juoksevat asiat. Ei ole tarpeellista, että matkastamme
kaupungilla paljon puhellaan. Ja nyt käykää nukkumaan, herra
Wohlfart. Eräs makasiinirengeistämme vartoo asemalla yöjunia;
minulle on luvattu, että junankuljettajat tuovat meille vastauksen
raja-asemalta. Jos vastaus tulee sellainen kuin otaksun, niin
matkustamme ensi junalla. Nukkukaa hyvin!"

Anton kumarsi kiittäen ja ennätti poistuessaan vielä nähdä, kuinka
Sabine kiihkeän liikutuksen vallassa kietoi käsivartensa veljen
kaulaan. Hän nousi nopeasti huoneeseensa, sääli hiljaa kokoon
matkalaukkunsa, otti esiin Finkin hänelle jättämät kirjaillut
pistoolit ja heittäytyi puolipukeissaan vuoteeseen, jossa uni vasta
myöhään hänet tapasi. Aamupuoleen hän heräsi hiljaiseen koputukseen,
ja talon palvelija ilmoitti: "Kirjeet ovat tulleet asemalta." Anton
kiiruhti konttoriin ja tapasi siellä herra Jordanin ja johtajan
vilkkaasti keskustelemassa; hänen sisään käydessään herra Schröter
huusi hänelle kesken puhettaan lyhyesti: "Me matkustamme!"

"Hyvä", arveli Anton itsekseen. "Me matkustamme vihollismaahan
tappelemaan viitakemiesten kanssa ja pakotamme ne hellittämään
kyntensä meidän tavaroistamme; että ne voisivat mahdollisesti
halaista kallomme, sitä ei isäntä tunnu tahtovan ottaa laskuissaan
lukuun."

Koskaan ei Anton ollut niin innokkaasti koputellut oville, niin
joutuun juossut portaita ylös ja alas ja niin hartaasti puristellut
työtoverien käsiä kuin tänä varhaisena aamuhetkenä. Kiiruhtaessaan
näissä hommissa puolipimeän eteisen läpi hän kuuli viereltään
hiljaisen kahinan. Sabine astui nopeasti hänen eteensä ja tarttui
häntä käteen. "Wohlfart, suojelkaa veljeäni kaikilta vaaroilta!"
Anton lupasi sen rajattomalla alttiudella, tunnusteli ladattuja
pistooleja povitaskussaan ja kiipesi vaunuihin, ollen itsekin
ladattuna kaikkein jaloimmilla ja hurmautuneimmilla tunteilla, mitä
seikkailuihin lähtevä nuori sankari lie koskaan kantanut povessaan.
Hänhän lähti etsimään vaaroja, ylpeänä isäntänsä luottamuksesta ja
lumottuna siitä hennosta ystävyyssuhteesta, jonka hän juuri oli
solminut kauppaliikkeen pyhimyksen kanssa. Hän oli todella onnellinen.

Höyryhepo korskahti ja kiiti halki avaran laaksomaiseman kuin
paholaisen tallista karkuun päässyt juoksija. Junan kaikissa
vaunuissa oli sotamiehiä, niitä roikkui yksin tavaravaunujenkin
pienistä akkunaluukuista; kaikkialla kiilteli pistimiä ja kypärejä,
joka paikassa kohtasi käsi ja jalka selkälaukkuja, kenttäkattiloita
ja rumpuja. Kaikilla asemilla seisoskeli laumoittain uteliaita,
kaikkialla vaihdettiin pikaisia kysymyksiä ja vastauksia, kaikkialla
tiedettiin kertoa, kiihoittavia uutisia ja hurjia huhuja. Anton oli
iloinen, kun he pääteasemalla pääsivät erkautumaan sotilasjoukosta
ja jatkoivat matkaa rajalle kuriirihevosten vetämillä keveillä
vaunuilla. Maantiellä oli aivan hiljaista ja tavallista tyhjempää,
vain pieniä parvia rajan läheisistä varusväkiosastoista sivuutettiin
silloin tällöin. Miehet lauloivat hilpeitä lauluja aivan kuin
leikkisotaan mennessä; siellä täällä lasketteli komppanian kujeilija
kompia ketteräjalkaisista siviilimiehistä, joskus ratsasti vaunujen
viereen jokin upseeri, joka tunsi herra Schröterin tahi tahtoi
tämän myötä lähettää ennakkosanan tulevasta yömajastaan. Kauppias
ei puhellut Antonin kanssa lainkaan liikeasioista, vaan kertoili
vilkkaasti, jopa huvittavastikin kaikesta muusta, entisistä
matkakokemuksistaan, rajaseudun elämästä, salakuljettajista ja
tullimiehistä, ja hän kohteli seuralaistaan luottavaisesti ja
sydämellisesti kuten ainakin vanhempi toveri nuorempaa. Vain
Antonin pistoolit nähdessään hän näytti kylmää naamaa, mikä jonkin
verran masensi nuorukaisen sotaista urheutta. Kun Anton toiselle
postiasemalle tultua vaihtoi murha-aseet vaunulaatikosta toiseen,
silmäsi johtaja vihamielisesti niiden kiiltäviin piippuihin; ja
viimeisten talojen ohi mentyä hän viittasi kädellään laatikosta
siirottaviin ruskeihin periin ja sanoi Antonille: "En usko, että
te noilla paukuttimilla pystytte valloittamaan tavaramme takaisin.
Ovatko ne ladatut?"

Anton myönsi ja lisäsi, sotaisen itsetuntonsa viime rippeiden
käpristyessä surkeasti kokoon: "Piiput ovat rihlatut."

"Vai niin?" virkkoi johtaja totisesti, otti äkkiä pistoolit esiin
vaunulaatikosta, huusi ajajalle pysähdyttämään hevoset ja laukasi
kylmäverisesti molemmat pistoolit tyhjiksi. "Parempi että tyydymme
käyttämään niitä aseita, joihin olemme tottuneet", huomautti hän
sitten suopeasti antaessaan aseet takaisin Antonille; "me olemme
rauhallisia ihmisiä ja tahdomme vain tavaramme takaisin. Jollemme
peri niitä sillä, että saamme niiden valtaajat vakuutetuiksi
oikeudestamme, niin perimättä ne sitten jäävätkin. Tuolla rajan
takana arvatenkin tuhlataan paljon ruutia turhaan ja tehdään kuluja,
joista ei ole hyötyä, vaan ainoastaan turmiota maalle ja ihmisille.
Ei ole toista rotua, joka luonnollisilla edellytyksillään pystyy niin
vähän edistymään ja hankkimaan itselleen ihmisarvoa ja kulttuuria
kuin slaavilaiset. Mitä ne tuolla rajan takana itse joutilaina ollen
ovat kerustaneet kokoon raakaa rahvasta sortamalla, sen ne tuhlaavat
mielettömään leikittelyyn. Meillä siten menettelevät vain yksityiset
etuoikeutetut luokat, ja kansakunta kykenee sen juuri kestämään.
Mutta siellä etuoikeutetut luokat ovat itse edustavinaan koko kansaa.
Aivan kuin aatelisto yhdessä maaorjien kanssa voisi muodostaa
valtiota! Niillä ei ole siihen enemmän oikeutusta kuin noilla
puunoksilla istuvilla varpusilla. Paha vain, että meidän täytyy
maksaa rahallamme heidän onnettomat kokeilunsa."

"Heillä ei ole lainkaan porvarisäätyä", säesti Anton innokkaasti.

"Toisin sanoen, heillä ei ole lainkaan kulttuuria", jatkoi kauppias.
"On merkillistä, kuinka kykenemättömiä he ovat luomaan keskuudestaan
sen säädyn, joka edustaa sivistystä ja edistystä ja joka kohottaa
joukon hajallaan asuvia turpeenpuskijoita valtioksi."

"Onhan kuitenkin Konrad Günter lähimmässä kapinallisten kaupungissa,
ja lisäksi noiden kolmen Hildebrandin kauppaliikkeet Galiziassa",
Anton huomautti.

"Kelpo miehiä ne ovat kaikkityyni", nyökkäsi kauppias, "mutta he
ovat saksalaisia siirtolaisia; rehellisellä porvarismielellä ei
siellä ole mitään kiinnityskohtaa, ja harvoin se periytyy seuraavaan
sukupolveen. Mitä siellä kaupungeiksi sanotaan, ne ovat vain kuin
varjoja meidän kaupunkiemme rinnalla, ja niiden porvareilla on
tuiki vähän niitä ominaisuuksia, jotka meillä tekevät uutterasta
porvaristosta valtion ensimmäisen säädyn."

"Ensimmäisenkö?" kysyi Anton.

"Niin, rakas Wohlfart; muinaisina aikoina olivat kaikki kolme säätyä
vapaat ja pääasiassa samanarvoiset, sitten tuli puoliraakalaiskausi
etuoikeutettuine vapaineen ja maaorjuudessa kituvine työläisineen;
vasta kun kaupunkimme kasvoivat suuriksi ja mahtaviksi, on
sivistyneitä valtioita olemassa maan päällä, vasta siitä ajasta
lähtien on se salaisuus käynyt kaikille ilmeiseksi, että vapaa työ
yksin tekee kansojen elämän suureksi, turvatuksi ja pysyväiseksi."

Iltahämyssä matkamiehet saapuivat rajapaikkakunnalle. Se oli
pikkuruinen kylä, jossa lukuunottamatta tullirakennuksia ja
rajavirkamiesten asuntoja näkyi vain moniaita viheliäisiä mökkejä
ynnä kapakka. Talojen keskeisellä aukealla sekä kylän laiteilla
majaili paljaan taivaan alla kaksi eskadroonaa ratsumiehiä, jotka
olivat asettaneet etuvartioita pitkin kapean rajajoen rantaa ja
vartioivat yhdessä jääkäriosaston kanssa rajaa. Kapakassa kävi hurja
hälinä, husaareja ja jääkärejä kulki sisään ja ulos, husaareja ja
jääkäreitä istui pienessä vierastuvassa yhteen ahtautuneina kuin
sillit tynnörissä, kirjavatakkisia husaareja ja vihreätakkisia
jääkäreitä piiritti taloa istuen tuoleilla, pöydillä, rehusäkeillä,
huojuvilla tynnöreillä ja mille vain pääsivät kapuamaan. Anton
oli näkevinään edessään lukemattomia Pix-herroja, niin jyrkän
päättäväisesti nämä sotilaat käyttäytyivät kapakassa, etenkin sen
pullotiskin ääressä. Kovaäänisesti huutaen juutalainen kapakanpitäjä
tervehti kauppiasta, jonka hän tunsi vanhastaan; avuliaasti hän
tyhjensi matkustajille talon perähuoneen, joka tosin oli vain pieni
komero, mutta jossa he sentään saivat nukkua yönsä yksin.

Tuskin oli kauppias ennättänyt nousta vaunuista, kun hänet
piiritti ilosta luikahdellen puolisen tusinaa ajomiestä, niiden
tavarakuormien kuljettajat, jotka Schröterin liikkeestä äskettäin
oli lähetetty matkaan. Aivan ilman vaurioitta ei näiden matka
ollut käynyt. Kuten heistä vanhin kertoi, olivat he rajan toiselle
puolen tultuaan pyörtäneet kiiruusti takaisin nähdessään aseellisen
talonpoikaisjoukon säntäävän vastaansa. Käännyttäessä oli
perimmäisistä vaunuista särkynyt toinen etupyörä, ja ajomies oli
hädissään irroittanut hevoset valjaista ja jättänyt kuormansa rajan
taakse. Viimemainitun avopäin huitoessa ilmaa hurjasti hatullaan ja
pyydellessä anteeksi pakoaan saapui päällikkyyttä pitävä ratsumestari
kauppiaan luo ja vahvisti todeksi miesten puheen.

"Vaunut voi täältä nähdä tuhatkunnan askeleen päässä rajasillalta",
hän sanoi; ja kun kauppias pyysi lupaa saada käydä sillalle, sanoi
hän kohteliaasti: "Minä annan teille erään upseerini mukaan."

Muuan nuori husaariupseeri, joka oli juuri palannut
partioratsastukselta, hyppelytti tulista ratsuaan kapakan edustalla.

"Luutnantti von Rothsattel", huusi ratsumestari, "saattakaa nämä
herrat sillalle."

Anton ihastui kuullessaan nimen, johon hänellä liittyi niin paljon
suloisia muistoja. Hän arvasi oitis, että tuon hurjaa hevosta
pyörittelevän upseerin täytyi olla hänen järvineitonsa veli.
Luutnantti, hoikkavartinen nuori herra, jolla oli pienet viiksenalut
ylähuulellaan, olikin niin ilmeisesti sisarensa näköinen kuin
mikään husaariluutnantti voi olla maailman ihanimman neitosen
näköinen. Anton tunsi alunpitäen ystävyyttä ja kunnioitusta häntä
kohtaan, minkä nuori herra lienee lukenutkin hänen avoimilta
kasvoiltaan, koskapa hän kiitti nyykäyttäen alentuvasti pientä
päätänsä. Tanssiaskelin liikkui hänen ratsunsa kauppiaiden vierellä
sillalle asti. Siellä istuivat ratsuvahdit, ladatut pistoolit
kädessä, ratsuillaan liikahtamatta kuin kuvapatsaat; vain heidän
hevosensa ilmaisivat jolloinkin jalkaa tömisyttämällä tai häntää
huiskuttamalla, että kentaureissa oli eloa. Matkustajamme riensivät
sillan keskiharjulle ja tähystelivät tarkkaan eteensä maantielle.
Kaukana heidän edessään näkyikin jättimäinen kuormavankkuri, joka
valkeassa palttinapeitteessään näytti kuin miltäkin valkoiselta
norsulta, joka haavoittuneena on notkistunut toiselle etupolvelleen.

"Vähän aikaa sitten ei siitä ollut vielä mitään ryöstetty", sanoi
luutnantti, "palttinapeite istui kuorman päällä tiukasti kuin
makkarannahka. Ahaa, nytpä siellä onkin jo käyty varkaissa; kas
tuolla kulmalla peite lepattelee irtoimenaan."

"Ei näy kuitenkaan vielä pahasti viedyn", vastasi kauppias.

"Jos saatte jostakin irtaimen pyörän ja pari hevosta, voisitte
noutaa romuläjänne tänne", virkkoi luutnantti huolettomasti, "Meidän
miehillämme oli koko päivän suuri halu tehdä niin. Olisivat kernaasti
kurkistaneet peitteen alle, onko siellä mitään juotavaa. Mutta meillä
on käsky, ettemme saa käydä rajan yli. Muuten on pikku asia saada
vaunut tälle puolelle, jos saatte komentavalta upseerilta luvan edetä
etuvartioiden ohi ja jos selviydytte noista veitikoista." Näin sanoen
hän viittasi ratsupiiskallaan puolalaisiin talonpoikiin, jotka sillan
toisella puolella olivat leiriytyneet pistoolinkantamaa kauemmaksi
raitaviidakon rinteeseen ja olivat asettaneet yhden joukostaan
astelemaan maantiellä pyssy olalla vartiona.

"Me noudammekin vaunut, jos komentava upseeri sen sallii", sanoi
kauppias; "toivon että noiden miesten kanssa voi sopia asiasta
rauhallisin keinoin."

Anton ei voinut pidättyä mutisemasta puoliääneen: "Koko päivän
ovat nämä herrat antaneet parin tuhannen taalerin arvoisen kuorman
virua maantiellä; olisivatpa he sillä aikaa ennättäneet korjata sen
tällekin puolelle."

"Sotaväelle emme saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia", virkkoi
kauppias hymyillen; "saamme olla tyytyväiset, jos se antaa meille
luvan korjata itse tavaramme talteen puolalaisten käsistä."
Matkustajat riensivät takaisin ratsumestarin puheille ja kauppias
esitti tälle toivomuksensa. "Jos vain saatte hevosia ja miehiä, niin
ei minulla ole mitään vastaan", vastasi upseeri.

Kohta huudettiin ajomiehet kokoon ja kauppias kysyi, ketkä
heistä tahtoivat seurata häntä hevosineen; hän vastaisi hevosten
mahdollisesti kärsimistä vahingoista. Hetken aikaa korvallistaan
raapittuaan ja hatuilla huiskittuaan heistä useat ilmoittautuivatkin
halukkaiksi lähtemään. Sukkelaan nostettiin valjaat neljän hevosen
selkään, kapakan isäntä lainasi kelkan, jolle pantiin irtain pyörä
ja muutamia viputankoja, ja sitten tuo pieni karavaani lähti
kulkemaan sillalle päin, sotamiesten lasketellessa leikkipuheita ja
eräiden upseerien seuratessa; jälkimmäiset ilmaisivat siviilimiesten
sotaretkeen niin suurta mielenkiintoa kuin heidän sotainen
arvokkuutensa salli.

Sillalle tultua sanoi ratsumestari: "Toivon teille hyvää menestystä;
valitettavasti en voi antaa miehiäni mukaan teille avuksi."

"Parempi onkin näin", vastasi kauppias kumartaen; "me tahdomme rauhan
miehinä noutaa tavaramme pelkäämättä noita toisella puolella olevia
herroja, mutta silti heitä ärsyttämättä. Suvaitkaa jättää pistoolinne
tänne, herra Wohlfart, meidän täytyy näyttää aseelliselle väelle,
ettemme turvaudu sota-aseihin."

Anton oli työntänyt pistoolinsa takintaskuun, josta niiden perät
paistoivat uhkaavasti esiin; nyt hän jätti ne eräälle sotamiehelle,
jonka luutnantti von Rothsattel viittasi paikalle. Sitten lähti
kulkue sillan yli. Sen toisella korvalla luutnantti pyöräytti
vastenmielisesti ratsunsa ympäri ja murahti puoliääneen: "Nuo
pippurisäkit pääsevät etenemään vihollismaahan ennenkuin me."
Ratsumestari huusi lähtijäin perään: "Jos joudutte mieskohtaiseen
vaaraan, niin en luule rikkovani saamiani käskyjä jos lähetän
luutnantti von Rothsattelin miestensä kera teidän avuksenne."
Luutnantti vetäytyi takaperin ja huusi hiukan etempänä maleksivalle
osastolleen taistelunhaluisesti: "Hiljaa kukin paikallaan!"
jonka jälkeen hän jälleen karahutti taimmaiseen sillankorvaan ja
katseli suurella mielenkiinnolla ja sotaisella kärsimättömyydellä
siviilimiesten perään. Hänen ja sotajoukon kunniaksi olkoon mainittu,
että he toivoivat kaikesta sydämestään edellisten joutuvan tukaliin
selkkauksiin, jotta he itse pääsisivät sekaantumaan leikkiin ja
ajankulukseen hakkaamaan joitakin puolalaisia maahan.

Kauppiaiden marssi vihollismaahan ei ollut erityisen tehoavan
näköistä; levollisesti sikariaan sytytellen asteli kauppias edellä,
Anton aivan hänen vierellään, ja perässä seurasi kolme juurevaa
ajomiestä hevosineen ja kelkkaa vetäen. Tällä tapaa kulkue pääsi
kolmisenkymmenen askeleen päähän etummaisista valkopuseroisista
talonpoikaissotilaista, kun nämä äkkiä ojensivat aseensa heitä kohti
ja huusivat puolankielellä "Seis!" Johtaja vastasi heille kovalla
äänellä ja samalla kielellä: "Kutsukaa päällikkönne paikalle."
Tottelevaisesti karjasikin eräs hurjannäköisistä miehistä muuatta
etempänä olevaa mökkiä kohti. Toiset pitelivät edelleen pyssyjään
tanassa, jopa jotkut ilkikurisesti silmää vilkutellen tähtäsivät
niillä tulijoita, kuten Anton suureksi ikäväkseen huomasi. Sillävälin
saapasteli parven päällikkö pitkin askelin paikalle. Hänellä oli
yllään nyöritetty sininen takki, päässä neliskulmainen, punakupuinen
ja harmaalla turkiksella reunustettu lakki ja kädessä pitkä
lintupyssy. Kasvot hänellä oli kovin ruskettuneet ja peloittavan
näköiset, mustat viikset roikkuivat suupielistä pitkälle alas.
Miehen tultua lähelle kauppias puhutteli häntä murteellisella
puolan kielellä seuraavasti: "Me tulemme ystävinä! Minä omistan
nuo kumoutuneet vaunut tuolla maantiellä ja tahdon noutaa ne nyt
takaisin; sanokaa miehillenne, että he auttaisivat meitä, minä annan
siitä edestä heille juomarahaa." Viimeinen sana sai aikaan, että
kohotetut aseet laskeusivat kunnioittavasti alas. Mutta päällikkö
asettui mahtipontisesti keskelle tietä ja aloitti käsiään hurjasti
huitoen pitkän puheen, josta Anton ei ymmärtänyt paljoakaan eikä
isäntäkään kaikkea, mutta jonka sisällön muuan ajomiehistä tulkitsi
siihen tapaan, että päällikkö valitti kun ei voinut auttaa herraa;
hän näet oli saanut taempana olevalta joukko-osastolta käskyn
vartioida vaunuja kunnes hevosia saapuisi, joilla ne vietäisiin
lähimpään kaupunkiin.

Kauppias pudisteli sävyisästi päätään ja sanoi levollisesti, mutta
käskevään sävyyn; "Se ei käy päinsä, kuorma on minun, enkä minä voi
vartoa, kunnes ylipäällikkönne antaa minulle luvan." Samalla hän
kourasi taskuaan ja näytti sinitakkiselle kapinoitsijalle toisten
huomaamatta puolen tusinaa taalerinkolikoita vihjaten: "Näin paljon
teille ja saman verran miehillenne." Päällikkö katseli taalereita,
raapi ankarasti korvallistaan ja käänteli lakkiaan, kunnes vihdoin
tuli seuraavaan tulokseen: jos asianlaita oli siten, niin korjatkoon
armollinen herra vaununsa pois.

Riemusaatossa jatkoi pikku karavaani matkaa vaunujen luo, ajomiehet
tarttuivat vipuihin ja kohottivat yhdistetyin ponnistuksin maahan
vaipuneen puolen ilmaan, niin että uusi pyörä voitiin sovittaa
akseliin, ja valjastivat sitten mukana tuomansa hevoset vaunujen
eteen, saaden koko ajan apua moniailta puolalaisilta talonpojilta,
joista etenkin päällikkö kunnostautui tarmokkaasti. Sitten lyötiin
hevosia selkään, ja vaunut vyöryivät siltaa kohti päällikön
kovaäänisesti hoilatessa "hoi! hoi!" jolla huudolla hän ehkä tahtoi
vaimentaa velvollisuudentunnon varoittavaa ääntä povessaan.

"Käykää te edeltä vaunujen mukana", sanoi johtaja Antonille, ja
kun tämä epäröi jättää isäntäänsä yksin kapinallisten talonpoikain
joukkoon, lisäsi hän käskevästi: "Minä tahdon sen." Vaunut lähtivät
verkalleen vierimään rajalle, ja kaukaa voi Anton kuulla sotamiesten
naurun ja tervehdykset.

Sillävälin jäi kauppias innokkaaseen keskusteluun päällikön kanssa,
ajomies tulkkina, ja vihdoin hän näköjään parhaassa sovussa erosi
kapinallisesta, joka aito slaavilaisen talonisännän kohteliaisuudella
saattoi lakki kädessä vierastaan ampumamatkan päähän saksalaisista
sotilaista. Sillalla kauppias ehätti vaunut, vastasi ratsuvahtien
huutoihin: "Seis! Ken siellä!" ja vastaanotti kotoisella kamaralla
ratsumestarin naurusuin lausumat onnittelut, luutnantin virkkaessa
pilkallisesti Antonille: "Teidän ei nähtävästi tarvinnut kaivata
pistoolejanne."

"Parempi olikin ilman niitä", Anton vastasi, "kaikki sujui
siloisemmin. Nuo mieskurjat eivät ole varastaneet muuta kuin
ankkurillisen rommia."

Hetkistä myöhemmin matkamiehemme istuivat husaari- ja
jääkäriupseerien kanssa kapakan pienessä takahuoneessa, edessään
moniaita pulloja vanhaa Unkarin viiniä, jotka isäntä oli penkonut
esiin kellarinsa syvimmistä kätköistä. Tyytyväisin päivän
seikkailuihin oli kenties Anton. Ensi kertaa eläessään hän oli
joutunut oikeaan sodan vaaraan, josta hän oli kunnolla selviytynyt;
ja nyt hän istui nuoren soturin vieressä, jota hän oli äärimmäisen
altis kunnioittamaan hänen sisarensa takia, saipa hän ilon tarjota
tälle sikareitaankin ja haastella päivän kokemuksista.

"Nuo moukathan tähtäsivät aluksi perunapyssynsä teitä kohti", virkkoi
nuori upseeri, väännellen huolettomasti pienoisia viiksiään; "eikö se
teistä tuntunut hiukan ilkeältä?"

"Eipä juuri", vastasi Anton niin kylmäverisesti kuin taisi. "Ensi
hetkenä tosin vähän hätkähdin nähdessäni kiväärinpiiput suunnatuiksi
meitä kohti ja niiden takana viitakemiesten tekevän eleitä aivan
kuin listiäkseen meiltä päät. Se minua varsinkin oudostutti, että
kaikki nuo pyssynsuut olivat ojennetut juuri minun päätäni kohti.
Sitten sain tarpeeksi tekemistä vaunujen kimpussa enkä joutanut
ajattelemaan muuta. Ja kun paluumatkalla muuan ajomiehistä väitti,
että pyssyt olivat tähdätyt häntä eikä ketään muuta kohti, niin
rupesin arvelemaan, että tuollainen monipuolisuus on kiväärin suiden
erikoinen ominaisuus ja perustuu jonkinlaiseen näköhäiriöön, jolle ei
kannata antaa suurtakaan merkitystä."

"Me olisimme kyllä temmanneet teidät irti, jos kapinalliset olisivat
teihin kyntensä iskeneet", sanoi luutnantti suopeasti. "Sikarinne
ovat muuten aika hyviä."

Anton tuli siitä mieliinsä ja kaatoi naapurinsa lasin jälleen
täyteen. Tällaisessa pakinanpidossa kului aika, ja tavantakaa hän
vilkaisi isäntäänsä, joka näytti tänään olevan erittäin taipuvainen
haastelemaan koreatakkisten, herrain kanssa sodasta ja rauhasta.
Anton huomasi kauppiaan kohtelevan upseereja jonkinlaisella
sievistelevällä kohteliaisuudella, joka tehokkaasti hillitsi
pöytäseurassa vähitellen ilmennyttä vallatonta juomatuulta. Pian
kävi keskustelu yleiseksi, ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti
kauppiasta, joka entisiltä liikematkoiltaan tunsi hyvin kapinallisen
alueen, jopa eräitä nykyisen kapinaliikkeen johtajiakin.

Ainoastaan nuori herra von Rothsattel ei Antonin suureksi suruksi
näyttänyt olevan tyytyväinen toveriensa siviilimiehelle myöntämään
arvonantoon eikä siihen, että tämä oli päässyt seurassa puhetta
johtamaan; hän nojautui huolettomasti taapäin tuolillaan, katseli
hajamielisesti kattoon, leikki sapelintupsullaan ja viskoi
hampaittensa välistä lyhyitä huomautuksia, joiden piti ilmaista hänen
ikävystymistään. Kun ratsumestari mainitsi odottelevansa huomenissa
rajajoukon komentajaa saapuvaksi, ja kauppias siihen vastasi:
"Everstinne ei joudu tänne ennen huomisiltaa, ainakin sanoi hän itse
minulle niin, kun tapasimme toisemme junassa", niin lensi kopeuden
paholainen nuoreen upseeriin ja sai hänen virkkamaan epäkohteliaaseen
sävyyn: "Tunnette siis persoonallisesti everstimme? Hän ostaa kai
sokerinsa ja kahvinsa teidän puodistanne?"

"Ainakin niin tapahtui ennen", vastasi kauppias kohteliaasti;
"nuorena miehenä punnitsin itse niitä hänelle monestikin."

Upseerit joutuivat jonkin verran hämilleen, ja eräs vanhemmista
yritti korjata nuoremman tahallista karkeutta puhumalla todella
kunnianarvoisesta kauppaliikkeestä, jossa jokainen sotilas ja
ei-sotilas voi tehdä kauppansa suurimmaksi tyytyväisyydekseen.

"Kiitän teitä liikkeelleni osoittamastanne hyvästä luottamuksesta,
herra kapteeni", sanoi kauppias hymyillen; "minä olen todellakin
ylpeä siitä, että liikkeeni on tullut arvossapidetyksi omaini ja
apulaisteni ponnistusten kautta."

"Luutnantti Rothsattel, te johdatte ensi partiojoukkuetta; on aika,
että lähdette matkaan", muistutti ratsumestari. Luutnantti nousi
pöydästä kannuksiaan kilisyttäen.

"Tässäpä herra Warschauer tuo uuden pullon, jonka sisällön hän
väittää kellarinsa paraimmaksi. Eikö herra von Rothsattel saa maistaa
sitä, ennenkuin hän käy suojelemaan yölepoamme?" kysyi kauppias
levollisen kohteliaasti ratsumestarilta. Mutta luutnantti kieltäytyi
ylpeästi kiittäen ja lähti sapeliaan kalisuttaen ulos. Antonin olisi
tehnyt mieli pehmittää äskeisen suosikkinsa selkä, niin suuttunut
hän oli tämän pöyhkeästä käytöksestä. Ratsumestari saattoi tämänkin
pienen välinäytöksen unhoon aloittamalla kauppiaan kanssa vilkkaan
keskustelun.

Oli jo käynyt sangen myöhäiseksi, ja Anton näki ihmeekseen johtajan
edelleenkin esiytyvän ylen kohteliaana isäntänä upseeriseuralle ja
kiintyvän Unkarin viinin maistelemiseen hartaudella, joka ei tuntunut
olevan oikein sopusoinnussa hänen matkansa tarkoituksen kanssa.
Vihdoin, kun uusi pallo oli jälleen avattu ja ratsumestari lausunut
mielihyvänsä uudesta sikarista, virkkoi kauppias kuin sivumennen:
"Minä aion huomenna lähteä kapinallisten pääkaupunkiin ja pyydän
teiltä siihen lupaa, jos sellaista tarvitaan."

"Tekö tahdotte..." huusivat kaikki upseerit ympäri pöytää.

"Minun täytyy", sanoi kauppias vakavasti ja selitti heille lyhyesti,
minkävuoksi hänen täytyi.

Ratsumestari pudisti päätään. "Tosin on saamani käskyn sanamuoto
siksi epäselvä, etten oikein tiedä onko minun suljettava raja
jokaiselta, ken hän lieneekin, mutta lähin tarkoituksemme on
kuitenkin saartaa kapinallinen alue."

"Siinä tapauksessa minun täytyisi esittää toivomukseni
ylikomentajallenne; se viivyttäisi minua kauemmin kuin kokonaisen
päivän, ja tämä viivytys voisi tehdä koko matkani turhaksi. Kuten
hyvyydessänne minulle ilmoititte, vallitsee tätänykyä kapinallisten
keskuudessa vielä siedettävä järjestys, mutta mahdotonta on, että
sitä enää kauan voi jatkua. Mutta ainoastaan nykytilanteessa on
minun mahdollista pelastaa tavarani, sillä kuormavaunut voin vain
vallankumousneuvoston luvalla viedä ulos kaupungista."

"Ja tuon luvanko te aiotte saada?" kysyi ratsumestari.

"Ainakin minun täytyy koettaa", kauppias vastasi. "Joka tapauksessa
tulen siellä kaikin voimini estämään tavaraini ryöstämistä ja
tuhoamista."

Ratsumestari mietti asiaa. "Se, mitä nyt aiotte tehdä, saattaa minut
hiukan ikävään välikäteen. Jos teitä siellä kohtaa jokin onnettomuus,
jota pahoin pelkään, niin minua voidaan syyttää siitä, että sallin
teidän mennä rajan yli. Ettekö mitenkään voi luopua matkastanne?"

"En", vastasi kauppias; "ainoastaan lain edessä peräydyn."

"Ovatko nuo tavarakuormat sitten teille niin tärkeät, että tahdotte
niiden takia panna henkenne vaaraan?" kysyi ratsumestari ilmeisesti
tyytymättömänä.

"Ovat, herra ratsumestari, aivan samoin kuin teillekin on
velvollisuutenne täyttäminen tärkeä; minulle noiden tavarakuormien
pelastaminen merkitsee enempääkin kuin aineellista etua. Minun
täytyy päästä rajan yli, jollei hallituksen ehdoton ja peruuttamaton
kielto sitä estä. Sen alle tosin alistun, mutta aion tehdä kaikkeni
saadakseni poikkeuksen aikaan itseeni nähden."

"No hyvä", lausui ratsumestari, nousten pöydästä, "en tahdo panna
mitään esteitä matkallenne. Te annatte minulle kunniasananne, ettette
tuolla toisella puolella hiisku sanaakaan rajavartiomme miesluvusta,
joukkojemme asemista ja kaikesta muusta, mitä olette saattanut kuulla
meidän suunnittelemistamme toimenpiteistä."

"Siitä annan kunniasanani", sanoi kauppias.

"Teidän persoonallisuutenne tosin takaa minulle, että olette oikein
ilmoittanut matkanne tarkoituksen, mutta virallista ilmoitusta
varten, joka minun on tehtävä ylemmilleni, haluan nähdä kaikki asiata
koskevat paperit, jos teillä on sellaisia matkassanne."

"Tässä ne ovat", vastasi kauppias samaan viralliseen sävyyn.
"Tässä on ulkomaanpassini, joka on annettu yhdeksi vuodeksi,
tässä puolalaisen myyjän lastaustodistus, tässä jäljennökset
rajatullitoimistolle ja täkäläiselle välittäjälleni lähettämistäni
kirjeistä sekä niiden vastaukset. Rajatullitoimiston virkamiehet sekä
välittäjä voivat sitäpaitsi suullisestikin todistaa nämä ilmoitukset
oikeiksi."

Ratsumestari silmäili nopeasti papereita ja jätti ne sitten takaisin.
"Te olette rohkea mies, ja minä toivotan teille kaikkea onnea", hän
sanoi virallisen arvokkaasti. "Entä millä tapaa aiotte matkustaa?"

"Postihevosilla. Jos niitä kieltäydytään antamasta, niin ostan
hevoset ja ajan itse; vaunut saanen lainaksi nykyiseltä isännältämme,
ja matkaan lähden huomenna päivän valjetessa, koska yöllinen matka
pahemminkin herättäisi epäluuloa."

"No hyvä, päivän valjetessa taas tapaamme toisemme. Otaksun, että me
itsekin viimeistään kolmen päivän perästä marssimme vihollismaahan;
jollen siihen mennessä ole saanut teistä mitään tietoa, niin etsitän
teitä valloittamastamme kaupungista. Nyt nousemme pöydästä, hyvät
herrat, istuntomme on kestänyt liiankin kauan."

Sotilaat poistuivat kannuksiaan kilistellen, ja Anton ja hänen
isäntänsä jäivät yksin tyhjien viinipullojen pariin takahuoneeseen.
Kauppias avasi akkunan ja kääntyi sitten Antoniin, joka hyvin
kiihtyneenä oli kuunnellut viime keskustelua. "Täällä me nyt eroomme
toisistamme, rakas Wohlfart", alotti hän.

Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa lausettaan, tarttui Anton hänen
käteensä ja huudahti kyyneleet silmissä: "Sallikaa minun lähteä
kanssanne, älkää lähettäkö minua yksin takaisin konttoriin. Koko
elämäni ajan omatuntoni soimaisi minua, jos eroaisin teistä tällä
matkalla."

"Aivan hyödytöntä, kenties epäviisastakin on teidän seurata minua.
Vallan hyvin voin yksinkin tehdä, mitä tuolla rajan takana on
tehtävänä; jos joitakin vaaroja tulisi kysymykseen, mitä en usko,
niin ei teidän läsnäolonne suojaisi minua niistä, vaan olisi minulla
vain se kiusallinen tunne, että itseni takia olen saattanut toisenkin
pulaan."

"Sittenkin olisin teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa
minut mukaan", pyysi Anton rukoilevasti, yhä pidellen isäntää
kädestä. "Neiti Sabinekin toivoi sitä", hän lisäsi, tuoden esiin
vahvimman todistuskappaleensa.

"Sabine on pelokas tyttö", sanoi kauppias hymyillen. "Mutta olkoon
menneeksi, koska te ystävyydestä pidätte niin lujasti siitä kiinni.
Me matkustamme siis yhdessä; huutakaa isäntä sisään ja käykäämme
neuvottelemaan matkasuunnitelmastamme."


2.

Oli vielä yöhämärä, kun Anton astui ulos kapakan ovesta. Sakea sumu
peitti tasangon ja liikehti levottomasti aamuhämärän lähestyessä;
taivaanrannalla kumotti punainen tulenloimo siltä suunnalta, jonne
matkamiestemme oli määrä lähteä. Harmajassa hämyssä näkyi lähellä
maaperässä jokin tumma röykkiö. Anton kävi lähemmäksi ja erotti
röykkiöstä joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka nälistynein,
kuihtunein kasvoin kuukkivat kyyrysissään maassa. "Ne ovat noista
rajantakaisista kylistä", selitti hänelle vanha vahtimestari, joka
viittaansa kääriytyneenä seisoi pakolaisten vieressä. "Heidän kylänsä
palavat paraikaa, ja he karkasivat metsiin pakoon, mutta tänä yönä he
kahlasivat joen yli tälle puolelle, kurottelivat käsiään meitä kohti
ja huusivat leipää. Koska he enimmäkseen ovat vain vaimoja ja lapsia,
niin ratsumestari salli heidän tulla leiriimme ja jakaa heille vähän
leipää. Nälissään ne raukat ovatkin kuin sudet! Näiden jälkeen tuli
isompia parvia, ja kaikki huusivat: leipää! leipää! ja vääntelivät
käsiään. Me ammuimme muutaman pistoolinlaukauksen heidän päittensä
yli ja karkotimme heidät kauemmaksi."

"Sepäs ei ole mikään lohdullinen merkki meidän matkallemme", sanoi
Anton. "Mikä nämä ihmisraukat täällä perii?"

"Ne ovat vain rajapiruja", virkkoi vahtimestari ylenkatseellisesti.
"Puolen vuotta ne häärivät salakuljettajina ja juopottelevat, toisen
puolen vuotta sitten kituvat ja näkevät nälkää. Nyt ne saavat
vaihteeksi vähän palellakin."

"Eikö niille voisi kenttäkattilalla keittää jotakin lämmintä ruokaa?"
kysyi Anton säälivästi ja kourasi taskuaan.

"Mitäpä ne keitolla?" sanoi vahtimestari kylmäverisesti; "viinaryyppy
olisi koko joukolle paljon mieluisempi. Tuolla rajan takana joka
sorkka ryyppää paloviinaa, pienistä imeväisistä alkaen. Jos tahdotte
sitä varten uhrata jonkin kolikon, niin jaan heille rehellisesti enkä
jätä kunnon sotilastakaan ilman."

"Minä puhun kapakanisännän kanssa, että palvelijatar keittää heille
jotakin lämmintä ruokaa, ja teitä, herra vahtimestari, pyydän
valvomaan, että kaikki saavat osansa." Samalla hän jälleen kourasi
taskuaan, ja vahtimestari lupasi auliisti sulkea ihmispoloiset
sotilaalliseen sääliinsä.

Jonkun hetken kuluttua ajoivat matkamiehet avonaisissa vaunuissa
etuvartioiden ohi, kauppias istui itse ohjaksissa, Anton hänen
takanaan, katsellen vaanivasti maisemaa, josta jo joitakin esineitä
alkoi erottua pimeän ja usvan seasta. He olivat ennättäneet ehkä
parinsadan askeleen päähän rajasillalta, kun tienviereltä tuuhean
raidan takaa kajahti puolankielinen huuto. Kauppias pysähdytti
hevoset, ja jokin haamu läheni varovaisesti vaunuja. "Nouskaa
ylös, hyvä ystävä", huusi kauppias tulijalle, "käykää istumaan
viereeni." Kohteliaasti vieras heilautti lakkiaan ja kiipesi
vaunujen etuistuimelle. Se oli tuo eilispäiväinen pitkäviiksinen
kapinapäällikkö. "Pitäkää häntä silmällä", sanoi kauppias englanniksi
Antonille; "hän on ruvennut meidän suojelijaksemme ja saa siitä
palkkansa; mutta jos hän käy minuun käsiksi, niin karatkaa hänen
kimppuunsa takaapäin."

Anton otti jälleen ylenkatsotut pistoolinsa vaunujen kupeelle
kiinnitetystä vanhasta nahkalaukusta ja työnsi ne puolalaisen nähden
päällystakkinsa taskuun siten, että hän milloin tahansa voi tavoittaa
ne. Mutta sinitakkinen päällikkö nauroi vain rattoisesti ja osottihe
piankin olevansa aika hauska velikulta; hän nyökkäili kohteliaasti
molemmille matkustajille, otti kulauksen Antonin taskumatista
ja yritti solmia olkapäänsä yli hänen kanssaan keskusteluakin,
puhutellen häntä murteellisella saksankielellä "armolliseksi
herraksi" ja kertoen olevansa kova tupakkamies, vaikka nyt sattui
olemaan ilman tupakkia. Vihdoin hän pyysi kunnian saada itse käydä
ohjaksiin.

Näissä puheissa he olivat joutuneet erään viheliäisen rakennusryhmän
kohdalle, joka kohosi lakealla maalla suon reunalta kuin mikäkin
parvi myrkkysieniä; siellä heidät yht'äkkiä ympäröi suuri
kapinallisjoukko. Miehet olivat samanlaista puutteellisesti
asestettua nostoväkeä, jollaista matkustajat jo eilenkin olivat
nähneet; millä oli aseena riihivarsta, millä suoraksi oiottu viitake,
millä vanha musketti; mutta yhteistä oli kaikille piikkopusero,
ankara paloviinanlöyhkä ja julmasti pyörivät silmät. Joukko
kävi kohta hevosten suitsiin kiinni ja varustautui riisumaan ne
valjaista. Silloin kavahti sinitakkinen päällikkö vaununpenkiltä
pystyyn urhokkaana kuin jalopeura ja alotti sangen kaunopuheisen
puolankielisen puheen, säestäen kiljumistaan kiivaalla käsien
ja jalkain huiskinalla. Hän kertoi matkustajani olevan ylhäisiä
saksalaisia herroja, joilla oli tärkeätä asiaa pääkaupunkiin
hallituksen puheille; ken vain jouhenkaan kiskoi heidän hevostensa
hännästä, se menettäisi ehdottomasti päänuppinsa. Tätä puhetta
seurasi piirittäjäin puolelta yhtä kiihkeäsisältöisiä vastapuheita,
joiden aikana osa joukosta pui vimmatusti nyrkkiään matkustajille,
toisten paljastaessa heille päänsä. Sitten piti sinitakki vielä
tuimemman puheen ja asetti kaikille isänmaanystäville kohtaloksi
silpomisen neljäksi kappaleeksi, jos he rohkenivat edes katsahtaa
kierosti hevosten päihinkään. Silloin laskeutui moni kohotettu
nyrkki alas ja moni uhkamielisesti pystyssä oleva pää paljastui.
Vihdoin kauppias teki lopun kiusallisesta kohtauksesta iskemällä
hevosia roimasti selkään, niin että ne kavahtivat täyteen laukkaan ja
pakottivat sen kautta itsepäisimmät patriootit hypähtämään syrjään.
Hevosten lentäessä eteenpäin kuului takaapäin tuimia kirouksia,
lennähtipä umpimähkään ammuttu pyssynluotikin korkealta matkustajain
päiden yli, mutta nähtävästi se oli pikemminkin isänmaallinen
mielenilmaus kuin täydellä todella tarkoitettu.

Siten jatkui matka moniaita tunteja. Silloin tällöin tuli
vastaan aseellisia talonpoikaisjoukkioita, jotka joko kiljuivat
ja heristelivät viitakkeitaan tahi astuivat papin johtamana
juhlakulkueena, kirkkolippu etunenässä ja laulaen hengellisiä
lauluja. Joskus matkamiehet pysäytettiin ja heitä uhkailtiin, välistä
heitä myöskin tervehdittiin paljastetuin päin, jolloin suurimmat
kunnianosotukset tulivat Antonin osaksi, jota takaistuimellaan
pidettiin suurimpana arvohenkilönä.

Vihdoin he lähenivät isoa kylää, aseellisjoukkoja näkyi entistä
tiheämmin, huudot kajahtelivat kovempina, ja talonpoikaispuserojen
joukosta näkyi siellä täällä univormu, sulkatöyhtö ja välkkyvä
pistin kiväärin varressa. Nyt kävi sinitakkikin jo levottomaksi; hän
selitti kauppiaalle, että hän ei uskaltanut viedä heitä etemmäksi,
vaan oli heidän täällä ilmoittauduttava komentavalle päällikölle.
Kauppias tyytyi siihen, maksoi miehelle palkan ja pysähdytti vaunut
ensimmäisen vastaantulevan aseellisjoukon kohdalle. Tästä riensi
esiin siniseen turkkitakkiin puettu ja punavalkoiseen vyöhyeeseen
vyötetty nuori mies, joka pakotti matkustajat laskeutumaan vaunuista
ja saattoi heidät hätiköiden päävahtiin. Kauppias piteli hevosten
ohjaksia kädessään ja kuiskasi Antonille, ettei hän saanut millään
muotoa laskea vaunuja näkyvistään. Anton teeskenteli suurta
huolettomuutta ja työnsi uskolliselle sinitakille, joka jollain
tekosyyllä kävi vaunujen perässä, käteen kolikon, jotta hän hankkisi
hevosille heinätukon.

Päävahti sijaitsi olkikattoisessa rakennuksessa, joka oli saatu
näyttämään vähän muhkeammalta valkaisemalla seinät uudestaan
liituvärillä. Ulkopuolella oli moniaita metsästyspyssyjä ja vanhoja
musketteja asetettu pystyyn paaluja vastaan, ja niiden vartijana oli
sinitakkinen ja punalakkinen nuorukainen. Vieressä istui komentava
upseeri, jonka litteät kasvot puolittain peittyivät mahtavan
valkoisen sulkatöyhdön varjoon; uumilla hänelläkin oli suunnattoman
leveä silkkivyö ja siinä koreakahvainen sapeli. Tämä herra joutui
vieraat nähdessään hyvin kuohuksiin, painoi sulkaniekkahattunsa
vielä syvempään silmilleen, pyyhki tuimasti siivotonta partaansa ja
aloitti kuulustelun. Kuten olivat aikaisemmin sopineet keskenänsä,
ilmoittivat molemmat matkustajat asiakseen, että heidän oli
viipymättä päästävä ylipäällystön puheille tärkeiden asioiden
vuoksi. Matkansa tarkoituksesta he kieltäytyivät antamasta mitäkään
selitystä. Mutta se kävi komentajan arvolle. Hän teki tylyjä
viittailuja epäilyttävistä ihmisistä ja vakoojista ja huusi vahdin
aseihin. Heti syöksähti talosta ulos viisi nuorta miestä, siniset
turkkitakit yllään, asettuivat riviin ja saivat monisanaisen käskyn
pitää kiväärinsä valmiina ampumaan. Kuohuissaan Anton ryntäsi
isäntänsä ja sinitakkien väliin. Kuitenkin luopui töyhtöniekka herra
murha-aikeistaan, kun kauppias jäi levollisesti paikalleen paalun
viereen, jonka ympäri hän oli sitonut hevostensa ohjakset. Päällikkö
tyytyi vakuuttamaan hänelle moneen kertaan pitävänsä häntä peräti
vaarallisena henkilönä, joka ansaitsi kavaltajan kuoleman.

Kauppias kohautti hartioitaan ja vastasi rauhallisen kohteliaasti:
"Te olette tykkänään erehtynyt meidän matkamme tarkoituksesta.
Ettehän voi mitenkään pitää meitä vakoojina, koska olemme antaneet
erään maanmiehenne nimenomaan tuoda meidät teidän luoksenne, jotta
hyväntahtoisesti antaisitte meille matkaluvan ja saattojoukon
pääkaupunkiin päästäksemme. Pyydän vielä kerta, ettette pidättäisi
meitä turhan takia, sillä asiamme ylipäällystöön on tuiki
kiireellistä laatua, ja minun täytyisi tehdä teidät vastuunalaiseksi
pienimmästäkin viivytyksestä."

Tästä puheesta komentaja jälleen intoutui, syyti hurjia
haukkumasanoja kauppiaalle ja Antonille, joi sitten ison lasillisen
paloviinaa ja teki vihdoin päätöksensä. Hän huusi kolme miestänsä
paikalle, käski näiden asettua matkustajain kanssa vaunuihin ja
saattaa heidät pääkaupunkiin. Uusi olkikupo viskattiin vaunuihin,
kaksi kivääreillä asestettua kapinallista istui sille matkustajain
selän taa, kuskipukille kiipesi valkopuseroinen talonpoika, ja sitten
alkoivat vaunut epäilyksenalaisille matkustajineen, patriootteineen
ja kaikkineen vieriä täyttä nelistä pääkaupunkia kohti. "Asemamme on
pahentunut", virkkoi Anton; "viisi miestä näissä pienissä vaunuissa,
ja hevosparat ovat jo ylen uupuneet."

"Sanoinhan jo teille, ettei matkamme kävisi ilman pieniä
hankaluuksia", vastasi kauppias. "Ne ihmiset ovatkin kaikkein
kiusallisimpia, jotka tahtovat näytellä sotilasta olematta sellaisia.
Muuten ei tämä saattojoukkomme ole pahimmoiksi; hankkiihan se meille
ainakin vapaan pääsyn kaupunkiin."

Oli jo ilta, kun he lähenivät pääkaupunkia. Punainen kajastus
taivaalla näytti heille jo kaukaa matkan määrän, samoin lukuisat
aseellisjoukot, jotka marssivat joko kaupunkiin tai sieltä ulos.
Sitten seurasi pitkä viivytys kaupunginportilla, kysymyksiä
ja vastauksia ryöppysi, matkustajia tähystettiin lyhtyjen ja
päresoihtujen valossa, heitä mulkoiltiin äreästi ja viskaten vihaisia
uhkailuja, kunnes portti vihdoinkin aukeni ja he pääsivät ajamaan
vanhan pääkaupungin loputtoman pitkiä katuja myöten. Milloin heitä
ympäröi tympeä haudanhiljaisuus, milloin hurjasti kiljahteleva
ihmisjoukko, jonka huudot tuntuivat sitä kamalammilta, kun sanoista
ei voinut saada yhtään selvää.

Viimein ajaja ohjasi vaunut eräälle torille ja pysähdytti ne upean
talon portille. Matkustajat saatettiin kirjavain univormujen,
nyöritettyjen turkkitakkien ja vaikeitten puseroiden tungoksen läpi
leveille portaille. Sieltä heidät työnnettiin salintapaiseen isoon
huoneeseen ja asetettiin erään valkeihin kiiltonahkahansikkaihin
sonnustautuneen herran eteen, joko pikimmittäin silmäsi kädessään
olevaa kirjallista ilmoitusta ja sanoi heille lyhyesti, että he
raja-aseman komentajan tiedoituksen mukaan olivat epäiltäviä
henkilöitä ja tulisivat kuulusteltaviksi sota-oikeuden edessä.
Kauppias vastasi tuohon puheeseen voimakkaasti paheksuen: "Siinä
tapauksessa valitan, että alaisenne upseeri on tehnyt itsensä
syypääksi törkeään valheeseen, sillä me olemme matkustaneet selkeällä
päivällä rajalta tänne asti siinä nimenomaisessa tarkoituksessa,
että pääsisimme ylipäällikkönne puheille; hevoset ja vaunut,
joilla saavuin tämän talon eteen, ovat minun omani, ja raja-aseman
komentajan puolelta oli aivan turhaa kohteliaisuutta, että hän
pani mukaani moiset saattajat. Minä haluan saada niin pian kuin
mahdollista puhutella sitä herraa, jolla täällä on ylin päällikkyys;
ainoastaan hänelle ilmaisen matkani tarkoituksen. Pyydän teitä
olemaan hyvä ja viemään passini hänen tarkastettavakseen."

Tutkija silmäsi passiin ja kysyi paljon kohteliaammin Antonia
katsellen: "Mutta entä tämä herra? Hänhän näyttää joltakin armeijanne
siviilipukuiselta upseerilta."

"Olen herra Schröterin konttoristi", vastasi Anton kumartaen,
"läpeensä siviilihenkilö."

"Odottakaa sitten", sanoi kiiltonahkahansikkainen nuori mies
mahtavasti ja lähti passi kädessä erääseen sivuhuoneeseen.

Kun häntä ei kuulunut hyvään aikaan palaavaksi eikä kukaan pannut
vastaankaan, kävivät matkustajamme istumaan seinäpenkille ja
näyttivät vieraille niin turvallista naamaa kuin taisivat. Anton
loi huolestuneen silmäyksen isäntäänsä, joka katseli synkästi
eteensä, ja tähysteli sitten kummissaan ympäristöään. Korkean huoneen
katto oli koristettu kipsikuvilla ja öljymaalauksilla, seinät
olivat savuttaneet ja likaiset, pöydät, tuolit ja penkit seisoivat
lattialla sikinsokin ja näyttivät olevan laahatut tänne jostakin
kehnosta kapakasta; pöytien ääressä nuokkui kirjureita paperiensa
yli, ja seinävierillä istui tai makasi aseellisia miehiä, jotka
joko torkkuivat tahi haastelivat äänekkäästi keskenään, osaksi
ranskankielellä. Kehnosti valaistu, tavallaan nukkavieru huone teki
Antoniin masentavan vaikutuksen, ja hän sanoi hiljaa kauppiaalle:
"Jos vallankumous näyttää tällaiselta, niin enpä kiittele sen
ylevyyttä."

"Se tuhoo aina paljon ja luo harvoin uutta sijaan. Minä pelkään, että
koko kaupunki on tämän huoneen näköinen. Koreat vaakunamaalaukset
katossa ja se likainen kapakanpenkki, jolla me istumme, ovat
sellaisia vastakohtia, että rehellisellä miehellä on syytä tehdä
ristinmerkki. Aateli ja roskaväki ovat erikseenkin otettuina
aika tukalat, kun ne rupeavat politiikkaa tekemään; mutta kun ne
yhtyvät yhteen, niin ne hävittävät varmastikin sen talon, jossa ne
kokoutuvat."

"Ylimykset ovat meille tällä kertaa tukalammat", virkkoi Anton.
"Kiittelenpä ensimmäistä sinitakkiamme, hän oli aika kohtelias
kapinallinen, ja kahdeksan groshenin kolikko pystyi avaamaan hänen
sydämensä selko selälleen; nämä herrat sitävastoin eivät tunnu
osaavan ajaa asioitaan liikemiehen tapaan."

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", sanoi johtaja.

Oli kulunut jo neljännestuntinen, kun sivuhuoneesta astui
etuhuoneeseen solakkavartaloinen ja komean näköinen nuori mies,
kintereillään ennenmainittu hansikaskätinen herra; edellinen astui
kohteliaasti kauppiaan luo ja sanoi niin kovalla äänellä, että
penkillä nukkuvainkin täytyi se kuulla: "Olen iloinen nähdessäni
teidät täällä; olen teitä jo vähin odotellutkin. Suvaitkaa
seuralaisenne kanssa astua perässäni."

"Katsoppas vain, osakkeemme näyttävät nousevan arvossa", arveli Anton
itsekseen. He seurasivat majesteetillista puhuttelijaansa pieneen
nurkkahuoneeseen, joka näytti kuin miltäkin naiskammiolta pehmeine
sohvineen, täytettyine tuulineen ja harvinaisesta puulajista tehtyine
siroine kirjoituspöytineen. Mutta sama sekamelska kuin etuhuoneessa
vallitsi täälläkin; univormuja ja muita vaatekappaleita oli viskattu
huolimattomasti huonekaluille, pöydällä oli paperilajien seassa
kallisarvoinen kaksipiippuinen taskupistooli ja kultaan upotetusta
jalokivestä kaiverrettu sinetti.

Antonin täten pannessa merkille, että huone oli ylen komea mutta
sen asukkaat sangen siivottomia, kävi nuori ylipäällikkö entistä
ryhdikkäämmin ja pidättyväisemmin puhumaan kauppiaalle. "Erhetyksestä
te olette saaneet osaksenne kovakouraista kohtelua, jollaiselta ei
aina voi välttyä levottomina aikoina; saattajanne ovat vahvistaneet
ilmoituksenne oikeiksi. Pyydän teitä nyt selittämään, mikä asia
teidät on tuonut meidän luoksemme." Kauppias kertoi lyhyesti mutta
tarkasti matkansa tarkoituksen, mainitsi kaupungissa asuvain
liiketuttujensa nimet ja pyysi, että näiltä hankittaisiin vahvistus
hänen sanojensa todenperäisyydestä.

"Minä tunnenkin jonkun noista herroista", virkkoi ylipäällikkö
huolimattomasti. Sitten hän katsoi terävästi kauppiasta silmiin ja
kysyi hetken vaitioltuaan: "Eikö teillä ole mitään muuta minulle
ilmoitettavana?"

Huolimatta kauppiaan kiellosta jatkoi toinen yltyvällä vauhdilla:
"Minä ymmärrän kyllä, että meidän tavaton tilanteemme ei salli teidän
hallituksenne astua välittömästi kosketukseen meidän kanssamme,
ja että teidän, jos teillä on jokin sellainen asia toimitettavana
meille, täytyy menetellä mitä varovaisimmin."

Kauppias kävi vilkkaasti keskeyttämään hänet. "Ennen kuin
puhutte pitemmältä, sallikaa minun vakuuttaa teille vielä kerran
kunnianmiehenä, että saavun tänne yksinomaan omien asiaini takia, ja
että nämä asiat ovat juuri sellaiset kuin olen kertonut. Mutta kun
teidän sanoistanne ynnä matkalla kuulemistani puheista voin päätellä
teidän pitävän minua jonkinlaisena kenen hyvänsä valtuutettuna, niin
tunnen olevani pakotettu lausumaan, etten olisi voinut lähteä tänne
moisessa toimessa, koska sellainen asia, jota te näytte odottavan, on
mahdoton."

Ylimyksellinen päällikkö tuijotti tovin aikaa äänettömänä ja synkästi
eteensä ja lausui sitten: "Samantekevä, teidän ei pidä senvuoksi
joutua kärsimään. -- Äsken lausumanne toivomus on laatuaan niin
tavaton, että säännöllinen esivalta ei sitä koskaan voisi hyväksyä;
kun meidän ei ole sallittu pitää teitä ystävänämme, niin pakottaa
itsesuojeluksen velvollisuus meitä kohtelemaan teitä ja omaisuuttanne
vihollisina. Mutta minun kansani miehillä on aina, miten usein he
ovatkin miekkaan tarttuneet, ollut se turmiollinen hyve, että he
olettavat toisillakin löytyväksi mielenylevyyttä, ja senvuoksi he
oman itsensä vuoksi menettelevät jalomielisesti silloinkin, kun
tietävät etteivät saa siitä mitään kiitosta. Olkaa vakuutettu, että
minä tulen tekemään kaiken mitä minusta riippuu vapauttaakseni teille
tavaranne."

Siten puhui tuo yleväryhtinen nuori ylimys itsetuntoisella ponnella,
ja Anton tunsi elävästi hänen sanojensa jalouden; mutta hän oli jo
liiaksi käytännöllinen liikemies antautuakseen iltistään niiden
tenhon alaiseksi, jopa lankesi ilkeän epäluulon hyytävää härmääkin
hänen viriävään ihastukseensa. "Hän lupaa auttaa meitä, eikä ole
edes hankkinut varmuutta siitä, että me todellakin aiomme viedä
kaupungista omia tavaroitamme."

"Valitettavasti en ole siihen määrään yksinvaltias", jatkoi
ylipäällikkö, "että ilman muuta voin täyttää pyyntönne. Toivon
kuitenkin voivani huomiseksi hankkia teille vapaapassin vaunujanne
varten. Mutta ennen kaikkea käykää itse toimeen saadaksenne selville,
missä tavaranne nykyisin ovat; sitä varten annan suojelijaksenne
erään upseerini. Huomenaamulla sitten enemmän."

Armollisella päännyökkäyksellä hän päästi matkustajat menemään,
ja katsahtaessaan ovelta taaksensa näki Anton hänen väsyneesti
istahtavan pehmeään samettituoliin ja pää kumarassa leikittelevän
siron pistoolinsa liipasimella.

Leveään vyöhyeeseen sonnustettu pieni herra, kasvoiltaan miltei lapsi
mutta itsetietoisen ryhdikäs, lähti matkustajia saattamaan. Talosta
poistuttaessa monet läsnäolijat tervehtivät heitä kohteliaasti,
josta Anton päätteli, että etuhuoneessa heitä yhä vielä pidettiin
valtiollisina lähettiläinä. Upseeri kysyi, minne hän heidät
saattaisi, sillä hän oli saanut tehtäväkseen pitää heille jatkuvasti
seuraa.

"Suojellaksenneko vai silmälläpitääksenne meitä?" kysyi Anton
hilpeästi, sillä hänen masennuksensa oli hälvennyt.

"Te ette arvatenkaan tule antamaan minulle aihetta pitää teitä
silmällä", vastasi pieni sotilas luottavaisesti sujuvalla
ranskankielellä.

"Emme tulekaan", sanoi kauppias, katsellen osanottavaisesti
nuorukaista; "me tulemme kyllä väsyttämään teidät, sillä meillä
on tänään vielä sangen jokapäiväisiä ja suuritouhuisia asioita
suoritettavana."

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi saattaja ryhdikkäästi, "kun
saattelen teitä, minne hyvänsä haluattekin mennä."

"Ja me teemme velvollisuutemme, kun pidämme kiirettä", sanoi kauppias.

       *       *       *       *       *

Matkamiehemme lähtivät mittelemään kaupungin katuja. Yö oli jo
käsissä, mutta sen suojassa hurja elämä tuntui sitä kiusallisemmalta.
Suuria joukkoja pahinta roskaväkeä, sotajoukon vartiojoukkueita
ja maaseudulta virranneita pakolaisparvia tungeksi kaduilla
kiljuen, kiroten ja laulaen toistensa lomitse; monet akkunat olivat
valaistut, ja niiden loimo loi kaduille varjotonta, aavemaista
kajastusta. Kattojen yli vyöryi kamalan punaisia pilviröykkiöitä:
eräs esikaupunki oli tulessa, ja tuuli lennätti kultaisia kipunoita
ja kyteviä lastuja matkalaisten päitten yli. Kaameuden korotteeksi
vonkuivat epälukuiset kirkonkellot katkeamatta, ja kirkoista
itsestään kuului valitusvirsien yksitoikkoista hyminää. Matkustajamme
kiirehtivät vaitonaisina tungoksen läpi, heidän saattajansa
jyrkät sanat ja uhkaava ryhti avasi heille tien pahimpainkin
mellastajain ohi. Vihdoin he joutuivat sen talon kohdalle, jossa
kauppiaan asiamies asui. Portti oli suljettu, ja kauan he saivat
sille kolkutella, ennenkuin akkuna avautui ja hätäinen ääni huusi
katumelskeeseen, kysyen keitä he olivat.

Vihdoin laskettuaan vieraansa sisään asiamies juoksi käsiään
väännellen heitä vastaan ja lankesi itkien kauppiaan kaulaan. Nuoren
kapinallisupseerin läsnäolo esti häntä purkamasta sisimpiä tunteitaan
sanoiksi; hän avasi vieraille oman huoneensa ja pyyteli vaikeroiden
anteeksi siellä vallitsevaa epäjärjestystä. Arkkuja ja laatikoita
säälittiin täyteen, naiset ja palvelijat häärivät hätäytyneinä
ympäri taloa, työnsivät vuoroon piiloon hopeiset kynttilänjalat,
vuoroon purkivat jälleen esiin hopealusikat. Kaiken aikaa isäntä
itse juoksenteli käsiään väännellen edestakaisin huoneessa,
valitteli itseään ja liikettä kohdannutta onnettomuutta, siunasi
ja säälitteli kauppiaan tuloa samassa hengenvedossa ja vakuutti
aina väliin nuorelle soturille olevansa totinen isänmaanystävä,
ja että vain palvelustytön käsittämätön päähänpisto oli riistänyt
hänen yömyssystään kansallisen kokardin. Ilmeisesti oli isäntä
ja koko hänen talonväkensä aivan pyörällä päästä. Vain suurella
vaivalla ja pontevilla sanoilla sai kauppias hänet vedetyksi syrjään
akkunakomeroon, jossa hän puhkuen ja ähkien selosti liikeasemaa.
Tavarakuormat olivat saapuneet kaupunkiin samana päivänä, jolloin
kapina puhkesi. Erään ajomiehen huolenpidosta oli ne jätetty erään
syrjäisen majatalon avaraan pihaan; miten niiden sitten oli siellä
käynyt, siitä ei asiamies tiennyt mitään.

Lyhyen keskustelun kauppias päätti sanoen: "Teidän
vierasvaraisuuteenne täksi yöksi emme aio turvautua; me etsimme
itsellemme yösijan sieltä, missä vaunummekin ovat." Tuo rehellinen
vaikka heikkoluontoinen mies näytti olevan vakavasti huolissaan
niistä uusista vaaroista, joihin hänen liike ystävänsä antautui.

"Huomenaamulla käyn noutamassa teidät", sanoi kauppias erotessa;
"aion huomenna lähteä vaunuilleni kotimatkalle, mutta sitä ennen käyn
tapaamassa asiakkaitani, ja silloin toivon saavani teistä seuraa."
Asiamies lupasi tehdä kaiken voitavansa valoisan päivän aikana.

Sitten astuivat matkalaisemme jälleen pimeään yöhön, seurassaan
edelleen nuori puolalainen, joka oli ylenkatseellisesti kuunnellut
"kamasaksain" puoliääneen pidettyä neuvottelua. Kadulle tultua heitti
kauppias harmistuneena sikarinsa menemään ja sanoi Antonille:

"Tuosta ystävästämme meillä on varsin vähän hyötyä, hän on itse aivan
avuton kuin pieni lapsi. Hän on laiminlyönyt tehdä velvollisuutensa
näiden hurjien päivien alussa, jolloin hänen olisi pitänyt periä
rahat ja koettaa saada saatavamme katetuksi."

"Ja nyt ei kellään ole enää halua maksaa tilauksiaan eikä antaa
velastaan katetta", sanoi Anton huolestuneena.

"Ja sittenkin meidän täytyy huomenna saada se toimeen, ja
teidän pitää silloin olla minulle apuna. Jumal'avita, tällaiset
sotaiset taudinpuhdit ovat muutenkin tukalat ihmisten väliselle
liikeyhteydelle ja lamauttavat heiltä kaiken hyödyllisen toiminnan,
joka kuitenkin yksin estää heitä sortumasta eläinten tasolle.
Mutta kun liikemies antaa niiden häiritä itseään enemmän kuin on
tarpeellista, tekee hän sen kautta rikoksen sellaisen, jota ei enää
käy korjaaminenkaan."

Näissä puheissa he joutuivat erääseen kaupunginosaan, jonka autiot
kadut ja kalmanhiljaisuus tuntuivat vielä kaameammilta etäältä
kohisevaa melua ja taivaan liekkipunerrusta vastaan. Vihdoin
he pysähtyivät matalan rakennuksen eteen, jonka keskessä oli
iso porttiaukko. He katsahtivat sisään matalaan kapakkasuojaan,
jonka katto oli nokinen ja lattia inhoittavan likainen ja jossa
karkeatekoisten pöytien ääressä tungeksi kiljahtelevia ja paloviinaa
ryyppääviä isänmaanystäviä. Nuori upseeri pysähtyi kynnykselle
ja huusi isäntää. Paksu ruho ja hehkuvan punainen naama tuli
näkyviin tarjoilutiskiä sumentavasta höyrypilvestä. "Hallituksen
nimessä vaadin huoneen itselleni ja seuralaisilleni", komensi
upseeri. Vastahakoisesti isäntä tarttui ruosteiseen avainkimppuun
ja talikynttilään, vei vieraansa yläkertaan, avasi siellä
tympeäilmaiseen kamariin johtavan oven ja mutisi äreästi, että
vierashuonetta hänellä ei ollut.

"Tuokaa tänne illallista ja pullo parasta viiniänne", sanoi kauppias;
"me maksamme teille hyvin ja hetipaikalla."

Tämä vakuutus sai äreän isännän kohta paremmalle tuulelle, jopa
hän yritti, vaikka onnistumatta, näyttää ystävällistä naamaakin.
Sitten kävi kauppias suoraan asiaan ja tiedusti ajomiehiään ja
tavaravaunujaan. Nämä kysymykset eivät olleet isännän mieleen. Ensin
hän väitti, että hän ei tiennyt niistä mitään; hänen pihalleen ajoi
paljon rahtikuormia, eikä hän suinkaan tuntenut niiden kaikkien
ajajia.

Turhaan koetti kauppias selittää hänelle asiaansa, isäntä asettui
yhä paatuneemmin poikkiteloin ja rupesi vastaamaan hävyttömyyksillä,
kunnes nuori puolalainen kävi väliin ja huomautti kauppiaalle, että
sellaisten miesten kanssa piti puhua toisella tapaa. Hän asettui koko
lyhyessä mahdikkaisuudessaan juron isännän eteen, nimitteli häntä
kaikenlaisilla koirannimillä ja lupasi vangituttaa hänet paikalla,
jollei hän oitis antanut tarkkoja tietoja.

Isäntä mulkoili arasti upseeriin ja tarjoutui viimein lähtemään
pihalle ja toimittamaan sieltä yhden ajomiehistä kauppiaan puheille.

Kohta kolistelikin portaita ylös pitkä luiseva miehenköntys, joka
kauppiaan nähdessään hätkähti ja selitti väkinäisen säyseästi, että
"tässähän minä nyt olen".

"Missä ovat kuormavaunut ja missä rahtikirjat?" Kuormat olivat
majatalon pihalla, ja rahtikirjat sukeltautuivat viivytellen esiin
ajomiehen likaisesta nahkalaukusta.

"Te takaatte siis, että kuormanne on koskematon?" kysyi kauppias.

Haluttomasti mies vastasi, ettei hän sitä mennyt takaamaan.
Kuormahevoset olivat riisutut valjaista ja piilotetut syrjäiseen
talliin, jotta hallituksen väki ei pääsisi takavarikoimaan niitä;
miten vaunujen oli pihalla käynyt, sitä hän ei tiennyt eikä ollut
niistä vastuunalainenkaan, koska moisten metelien aikana jokaisella
oli kyllin työtä varjella vain omaansa.

"Olemme joutuneet varkaitten luolaan", sanoi kauppias, hiljaa
saattajalleen. "Pyydän teidän apuanne, jotta nuo miehet saadaan
tottelemaan."

Se tehtävä oli kerrassaan nuoren puolalaisen mieleen; hän otti
hymyillen pistoolin käteensä ja sanoi kohteliaasti Antonille: "Tehkää
samoin kuin minä ja suvaitkaa seurata minua." Sitten hän tarttui
pitkää ajomiestä kaulukseen, pudisteli häntä kuin ammuttua jänistä
ja raahasi hänet portaita alas eteiseen. "Missä isäntä?" huusi hän
niin peljättävällä äänellä kuin taisi. "Se koiramainen isäntä heti
tänne ynnä sytytetty lyhty!" Kun lyhty viimein tuotiin, vei hän koko
merkillisen karavaaninsa: molemmat matkustajat, kauluksesta talutetun
ajomiehen, paksun isännän ja keitä muita melu oli tuonut paikalle,
ulos pihamaalle. Siellä hän asetti vankinsa keskelle piiriä, antoi
isännälle vielä moniaita koirannimiä, iski ajomiestä pistoolinperällä
kalloon ja virkkoi kauppiaalle kohteliaasti ranskaksi: "Tämän
veijarin kallo kumahtaa merkillisen ontolta; mitä te ensiksi haluatte
kuulla näiltä elukoilta?"

"Tahdotteko olla hyvä ja kutsua kaikki ajomiehet kokoon?"

"Hyvä", sanoi puolalainen, "entä sitten?"

"Sitten tahtoisin tutkia tavarakuormien sisällön, mikäli se näin
pimeässä on mahdollista."

"Kaikki on mahdollista", virkkoi puolalainen, "jos te enää yöllä
viitsitte käydä tonkimaan vanhain rohdinpeitteiden alle. Minä
neuvoisin teitä ensin virkistäytymään pullollisella punaviiniä ja
muutaman tunnin levolla."

"Minä kuitenkin mieluummin ensin tarkastaisin kuormat", vastasi
kauppias hymyillen, "jollei teillä ole mitään vastaan."

"Minä olen virantoimituksessa", sanoi puolalainen, "siis reippaasti
työhön käsiksi. Täällä on väkeä kylliksi pitelemään teille valkeaa.
-- Ja te vietävän veijarit", jatkoi hän puolankielellä, puukaten
jälleen ajomiestä ja uhaten pistoolilla paksua isäntää, "teidät minä
saatan kenttäoikeuden eteen, jollette hetipaikalla nouda tämän herran
toiset ajomiehet minun silmieni eteen. Montako niitä onkaan?" hän
kysyi kauppiaalta jälleen ranskaksi.

"Vaunuja on neljätoista", vastasi tämä.

"Neljätoista kappaletta niitä kaikkiaan pitää paikalle tulla", jyrisi
puolalainen vapiseville syntisille, "ja piru perii teidän kaikkien
isoäiditkin, jolleivät ne joka sorkka tuossa paikassa asetu riviin
tämän herran eteen." Erään vanhan piharengin avulla saatiin paikalle
haalituksi kaksitoista ajomiestä. Kahta ei löydetty mistään, ja
isäntä tunnusti viimein, että ne olivat liittyneet isänmaanystävien
riveihin.

Puolalainen ei tuntunut panevan suurtakaan arvoa sellaiselle
isänmaallisuudelle. Kohteliaasti kumartaen hän sanoi kauppiaalle:
"Tässä ovat miehenne, tarkastakaa nyt kuormanne; jos niistä puuttuu
yhtäkään esinettä, niin toimitan koko joukon kenttäoikeuden
eteen." Sitten hän istahti huolettomasti aisalle ja katseli
lyhdynvalossa likautuneiden kiiltonahkasaappaittensa kärkiä.

Paikalle hankittiin joukko lyhtyjä ja moniaita tulisoihtujakin,
ja kauppiaan lausuttua muutamia kehoittavia sanoja kapusivat
ajomiehet pihalle kasautuneeseen vaunulinnaan, vetivät muutamia
tyhjiä vankkureita syrjään ja avasivat tien omille kuormilleen.
Useimmat miehistä olivat jo ennen olleet kauppiaan palveluksessa
ja tunsivat hänet ja Antonin mieskohtaisesti; monet heistä kävivät
toimekkaasti ja tottelevaisesti työhön, ja kauppiaan puhutellessa
heistä järkevimpiä erikseen tutki Anton, niin tarkoin kuin kiireessä
oli mahdollista, kuormia, joissa enimmäkseen oli villoja ja talia.
Jotkut vaunut olivat koskemattomat, yksi oli purettu aivan tyhjäksi,
ja useista oli peite riistetty ja osa tavaroista ryöstetty.
Kauppias kävi nuoren puolalaisen puheille. "Asianlaita on niin kuin
arvelimmekin", hän sanoi; "isäntä on uskotellut eräille ajomiehille,
että he ovat muka vapaat kaikista velvollisuuksistaan vallankumouksen
puhjettua, ja he ovat ennättäneet purkaa osan kuormista erääseen
sivurakennukseen. Jos olisimme päivänkään myöhästyneet, niin
olisivat kaikki tavarat menneet menojaan. Isäntä ja jotkut hänen
kätyrinsä olivat juonenkeittäjät, ja he saivat muutamia ajomiehistä
pelottelemalla mukaansa."

Tätä selostusta seurasi uusi ukkosenjyrinä pienen viranomaisen
suusta; isäntä, jonka kasvoilta kaikki entinen punakkuus oli
kadonnut, ryömi polvillaan upseerin edessä ja sai tältä armottoman
tukkapöllyn. Sillävälin johti Anton uskollisina pysyneet ajomiehet
hyökkäykseen varkaitten kätköpaikkaa vastaan, sen ovi murrettiin
auki ja sisältä keksittiin lyhdynvalossa varastetut villasäkit ja
talitynnörit.

"Antakaa miesten käydä kohta lastaamaan, he saavat rangaistukseksi
ahertaa koko yön", sanoi kauppias. Hetkisen niskoiteltuaan ajomiehet
taipuivatkin uhkausten ja lupausten voittamina. Puolalainen ajoi
humalaiset vieraat kapakan puolelta kadulle ja toimitti kaikki talon
valaistuskeinot ulos pihalle. Sitten hän raahasi isännän tukasta
yläkertaan ja köytätti hänet kiinni sängynjalkaan ilmoittaen, ettei
hänelle ollut loppuyöksi varattu sen parempata makuupaikkaa. "Jos
tavarat löydetään liiteristä viimeistä hiventä myöten ja saadaan
kunnolla korjuuseen tästä rosvoluolastasi, niin saat rikoksesi
anteeksi; muussa tapauksessa istun kenttäoikeutta kanssasi ja ammutan
sinut omalla pihallasi."

Tällävälin kävi tavaton hyörinä kartanolla, rautaketjut kilisivät
ja ihmisäänet huutelivat pimeässä toisilleen. Anton valvoi
tavarain lastausta ja, kuormien tarkkaa köyttelyä. Kiireessään hän
tuskin jouti katsahtamaan ympärilleenkään ja panemaan merkille
kohtauksen romanttisuutta. Piha oli avara ja neliskulmainen, sitä
ympäröi joka taholta matalia, kokoonluhistuvia puurakennuksia,
hevostalleja ja tavarasuojuksia, ja sille toi kaksi porttikäytävää,
toinen päärakennuksen halki ja toinen sen vastakkaiselta sivulta;
piha oli laajuudeltaan auranalaa [25 1/2 aaria] suurempi, kuten
itä-Europan majataloissa on tavallista, ne kun sijaitsevat suurten
liikenneteiden varsilla ja ovat itämaiden karavaaniseraljien tapaan
tarkoitetut antamaan suojaa suurille tavaramäärille ja milloin
tahansa tipahtaville ihmisjoukoille, jos jonkinlaisia ajoneuvoja
oli kasautunut keskelle pihaa suureksi neliöksi; siinä oli oikea
sekamelska tikapuita, aisoja, pyöriä, isoja pajukoreja ja harmaita
rohdinpeitteitä, heinä- ja olkikupoja, vanhoja rasva- ja pikirasioita
ja kannettavia hevossoimia. Tallilyhtyjen ja pihkasoihtujen lisäksi
valaisi näyttämöä punertava taivas, sillä yhä vielä raivosi
etäällä mahtava tulipalo, joka vyörytteli tulenvärisiä pilviä,
hitaasti pyöriviä savuröykkiöitä ja hehkuvia kipunoita matkustajain
yli. Ajomiehet ahersivat innokkaasti ja kiihoittivat toisiaan
huudoillaan; milloin katosi parvi hämäriä haamuja kuormavaunujen ja
tavararöykkiöiden varjoon, milloin niitä kapusi kuorman harjalle
punertavaan valonloimotukseen, ja hurjasti liikehtivinä ne näyttivät
tarumaisilta peikoilta, jotka yösydännä askaroivat kaameissa
toimissaan.

Kauppias astuskeli kiihkeästi pihan ja vierashuoneen väliä, ja
turhaan pyyteli Anton häntä suomaan itselleen edes vähäsen lepoa.
"Tänä yönä ei nukkumisesta ole puhetta", sanoi hän synkästi, ja hänen
katseestaan Anton luki päättäväisyyttä, joka ei hellitä ennenkuin on
saanut tahtonsa perille.

Oli jo aamupuoli, kun viimeinen jättimäinen villasäkki saatiin
ketjuilla ja nuorilla köytetyksi korkealle vaunun harjalle. Anton,
joka oli itse hoitanut kiinnitystyötä, liukui maahan ja ilmoitti
isännälleen: "Nyt olemme valmiit."

"Vihdoinkin", vastasi kauppias syvään hengähtäen ja lähti ylös
vieraskamariin ilmoittamaan tästä ystävälliselle suojelijalleen.
Tämä oli viettänyt yönsä omalla tavallaan; ensin hän oli hoputtanut
säikähtyneen palvelustytön tuomaan hänelle illallista ja viiniä,
joiden hän oli antanut hyvin maistua, olipa hän ennättänyt
tarttua kavaljeerin tapaan tyttöä vyötäisiinkin ja rauhoittaa
häntä suopein sanoin. Sitten hän katseli otsa rypyssä epäsiistejä
vuoteita ja heittäytyi viimein ranskaksi kiroten täysissä pukimissa
yhteen niistä, katsahti välinpitämättömästi lattialla kykkivän
isännän yrmeisiin kasvoihin, silmäili ylös likaiseen kattoon ja
lausui puoliunissaan kauppiaalle, joka jonkun kerran pistäytyi
vierashuoneessa, kohteliaisuuksia hänen valvomiskyvystään. Vihdoin
hän nukahti sikeästi. Ainakin kauppias tapasi hänet aamupuolella
pitkänään karkealla piikkolakanalla, hienot kasvot puoliksi
pitkän mustan tukan peittäminä, pienet kädet ristissä ja huulilla
ystävällinen hymy. Tässä ympäristössä hän oli todella sopiva kuva
rotunsa ylimystöstä, varustettu lapsen intohimoilla ja kenties
aikuisen miehen syntitaakalla, ja häntä vastapäätä murjotti
kahlehdittuna puolalaisen plebeijin karkea hahmo, joka myöskin oli
nukkuvinaan, mutta tavantakaa vilkui ilkeästi vuoteella makaavaan
sortajaansa.

Kauppiaan jälleen saapuessa hänen vuoteensa viereen upseeri kavahti
pystyyn, meni avaamaan akkunan ja huudahti: "Hyvää huomenta! Olenpa
todella nukkunut mainiosti." Sitten hän huusi akkunasta ohimenevän
sotilasvartion sisälle, antoi sen päällikölle illallisensa jäännökset
ynnä isännän ja käski hänen vartioimaan taloa, kunnes hän itse
palaisi. Sitten hän komensi ajomiehet valjastamaan hevoset kuormien
eteen ja vei matkustajat ulos kaamean päivän aamuhämärään.

Asiamiehen luo mentäessä kauppias sanoi Antonille: "Me
jaamme nyt keskenämme kaikki välttämättömät asiakäynnit;
sanokaa liiketutuillemme, ettemme suinkaan aio rasittaa heitä
äkkivaatimuksilla, ja että he olojen jälleen jotenkuten järjestyessä
voivat luottaa siihen, että saavat meidän puoleltamme kaikkea
mahdollista sääliä ja mukautuvaisuutta, jopa me voimme asianhaarain
myöntäessä lisätä heidän luottoansakin, mutta että me nyt ennen
kaikkea vaadimme vakuutta saamisistamme. Emme tosin voi saada
paljoakaan aikaan tässä sekamelskassa, mutta jo sekin vastaa
saatavaimme puolta arvoa, että muistutamme noille herroille
toiminimemme olemassaolosta." Hiljemmin hän vielä lisäsi: "Tämä
kaupunki on tuomittu perikatoon, emmekä me lähitulevaisuudessa voi
solmita täällä paljonkaan kauppoja. Muistakaa se ja pysykää lujana."
Puolalaisen puoleen kääntyen hän sanoi: "Matkatoverilleni pyydän
lupaa, että hän saisi asiamieheni kanssa käydä täällä muutamilla
asiakäynneillä."

"Jos asiamiehenne takaa omalla persoonallaan, että tämä herra palaa
näkyviini, niin olkoon menneeksi", vastasi puolalainen epäröiden.

Päivänvalolla on se kaunis ominaisuus, että se antaa kukille jälleen
väriä ja pelokkaille rohkeutta; se näkyi asiamiehestäkin. Hän
lupasi kernaasti lähteä kaupungille Antonin seurassa. Asiamiehen
suunnattoman hattukokardin turvissa Anton sitten riensi talosta
taloon, vielä kalpeana yövalvonnasta, mutta sydän täynnä rivakkaa
päättäväisyyttä. Kaikkialla hänen tulonsa herätti ällistystä, paikoin
hätäisyyttäkin: kuka tällaisena aikana jouti miettimään asiain
selvittämistä, kun ulkona pauhasivat hätäkellot ja rämisivät aseet ja
mieliä painoi tuska ja hätä epävarmasta tulevaisuudesta?

Anton vastasi kylmäverisesti: "Meidän liikkeemme ei anna sodanmelun
säikyttää itseään, ennenkuin se saa todellista syytä siihen. Asioita
voi selvittää minä hetkenä hyvänsä; ja kun meillä on kerta ollut
aikaa saapua tänne, niin on teilläkin aikaa ruveta puheluun minun
kanssani." Näin päättäväisesti esiytyen hänen onnistuikin sieltä
täältä saada varma lupaus, hyväksyttävä tarjous, jopa jonkun verran
käteistä katettakin.

Muutaman tunnin kuumeisen touhun jälkeen Anton yhtyi jälleen
isäntäänsä asiamiehen asunnossa. Hänen selostettua toimensa ojensi
kauppias hänelle kätensä ja sanoi: "Jos nyt vielä saamme vaunumme
kunnialla ulos kaupungista, niin olemme saaneet niin paljon
aikaan, että pystynemme kärsimään välttämättömät vahinkomme tällä
paikkakunnalla. Nyt päällikkövirastoon!" Hän antoi asiamiehelle
vielä joitakin toimituksia ja sanoi hyvästellessään hänelle hiljaa:
"Muutaman päivän kuluttua marssivat meidän joukkomme kaupunkiin;
otaksun, ettette siihen asti liiku ulos talostanne. Sitten tapaamme
jälleen toisemme."

Asiamies kohotti kätensä korkealle ja huusi taivaallisten valtain
suojelusta matkamiehille, sitten hän lukitsi ja telkesi kaikki ovet
heidän perästään ja nakkasi vallankumouksellisen kokardinsa uuniin.

Matkamiehemme riensivät puolalaisen saattajansa seurassa nopein
askelin tungoksen läpi. Jälleen olivat kadut kertyneet väkeä täyteen,
jälleen marssi aseellisia joukkueita heidän ohitseen, roskaväki
oli entistä hurjempi ja kiihoittuneempi ja huuto ja melu vielä
kovempi kuin edellisenä iltana. Ovia kolisteltiin ja vaadittiin
sisäänpääsyä, paloviinanassakoita vyörytettiin katukäytäville,
jossa niiden ympärille kohta kokoontui humalaisia miehiä ja naisia;
kaikki osoitti, että toimeenpaneva valta ei kyennyt ylläpitämään
katukuria. Myöskin päällikkövirastossa kävi levoton elämä, aseellisia
miehiä riensi sisään ja ulos, ja heidän tuomansa uutiset eivät
nähtävästikään olleet suotuisia, koskapa suuressa etuhuoneessa
kuiskailtiin kiihkeästi ja rauhaton jännitys kuvastui kaikkien
puoliääneen kasvoilta.

Nuoren puolalaisen piirittivät heti hänen ystävänsä ja veivät hänet
erääseen soppeen kuiskailemaan. Kyseltyään kiivaasti jotain hän
tarttui kiireesti seinällä seisovaan kivääriin, huusi moniaita miehiä
nimeltä ja lähti ulos, välittämättä enää mitään matkamiehistä.

Kauppias ja Anton ohjattiin samaan pieneen sivuhuoneeseen kuin
eilenkin. Siellä otti nuori ylipäällikkö heidät vastaan. Hän oli
kalpea ja masentuneen näköinen, mutta ryhti hänellä oli edelleenkin
ylimyksen, kun hän puhutteli kauppiasta. "Olen puoltanut teidän
anomustanne; tässä on passi teille ja vaunuillenne. Pyydän teitä
tästä seikasta toteamaan, että me haluamme kohdella teidän
valtionne kansalaisia niin huomaavaisesti kuin suinkin, ehkäpä
huomaavaisemminkin kuin itsesuojeluksen velvollisuus oikeastaan
sallisi."

Loistavin silmin kauppias otti vastaan kallisarvoisen paperin. "Te
olette todellakin osottanut minulle harvinaista huomaavaisuutta",
hän sanoi; "tunnen olevani teille suuressa kiitollisuudenvelassa
ja toivon, että minun olisi kerran sallittu osottaa teille
kiitollisuuttani tositeossa."

"Kukapa sen tietää", vastasi nuori päällikkö alakuloisesti hymyillen;
"ken panee kaikkensa panokseksi peliin, se voi menettääkin kaikkensa."

"Paljon kyllä", sanoi kauppias kohteliaasti kumartaen, "mutta ei
sentään kaikkea, jos rehellisesti ponnistaa voimansa."

Samassa silmänräpäyksessä kuului huoneessa olijain korviin ulkoa
jyminä, joka muistutti äkkimyrskyn ulvontaa tahi patonsa murtaneen
virran väkevää kohinaa. Ylipäällikkö seisoi hievahtamatta alallaan
ja kuunteli. Äkkiä kajahti kadulta aivan läheltä särähtelevä
kiljunta monista kurkuista ja sen perästä joitakin laukauksia.
Anton, jonka yövalvonta ja pitkällinen jännitys oli tehnyt herkäksi
moisille äkkivaikutuksille, hätkähti kauhistuksesta; hän näki
myöskin isäntänsä käden, joka yhä piteli passia, vapisevan kovasti.
Silloin tempaistiin ovi ulkoapäin seljälleen, siitä työntyi sisään
muutamia pulskia nuoria miehiä, vaatteet revittyinä, aseet kädessä
ja kasvoilla vielä merkit äskeisestä katutaistelusta; heidän
etunenässään oli matkustajaimme tähänastinen suojelija.

"Kapinata!" huusi nuorukainen ylipäällikölle, "ne etsivät sinua
käsiinsä! -- Pelastu jonnekin! -- Minä pidätän roskaväkeä niin kauan
kuin voin."

Ajatuksen nopeudella Anton syöksähti isäntänsä luo ja tempasi hänet
mukaansa ulos ovesta, jonka jälkeen molemmat juoksivat etuhuoneen
läpi portaille ja niitä alas eteiseen. Siellä he tapasivat
aseellisparven, joka yritti puolustaa ulko-ovea sisääntyöntyvältä
väkijoukolta. Mutta niin joutuisia kuin matkamiehemme olivatkin, oli
heidän viimeinen saattajansa heitä vielä joutuisampi; kuin nuoli hän
lennähti ystäviensä etupäähän ja johdatti kovasti huutaen heidät
murhanhimoista roskaväkeä vastaan. Hurjasti liehuivat mustat pitkät
suortuvat hänen paljastetun päänsä ympärillä, ja hänen kauneilta,
nyt kalmankalpeilta kasvoiltaan sädehti päättäväisen miehen luja
tarmokkuus. "Takaisin!" hän huusi heleällä äänellä raivoisalle
rahvaalle, syöksyen notkeasti kuin pantteri sen keskeen ja takoen
miekkansa lappeella etummaisia päihin. Väkijoukko peräytyikin, ja
urhon taistelutoverit järjestäytyivät rintamaksi hänen taaksensa.
Jälleen tarttui Anton isäntänsä käsivarteen ja veti hänet uhatusta
talosta ulos niin joutuin kuin vain ylivoimaisen kiihkon valtaan
hervottomasti antautunut ihminen kykenee. Jo olivat he ennättäneet
jalkakäytävälle, kun vierestä pamahti laukaus; ja kauhukseen he
näkivät nuoren puolalaisen saattajansa kaatuvan verissään maahan
huutaen: "Nuo roistot!"

       *       *       *       *       *

"Vaunuille!" huusi kauppias ja kääntyi eräälle syrjäkadulle.
Kaukaa kuului vielä joitakin laukauksia ja riitelevien rähinää;
matkamiehemme puhkaisivat uteliaiden ja säikähtyneiden
kaupunkilaisten ryhmiä, jotka yhteen tungeksien asettuivat heidän
tielleen, ja pääsivät miltei hengettöminä ja pahinta peljäten
majatalon edustalle.

Sinnekin oli kapinan aalto vyörähtänyt. Jälellejäänyt vartio oli
päästänyt isännän köysistä ja rientänyt kiiruusti ulos, kohta kuin
sanoma uusista meteleistä oli tullut sen korviin. Nyt täytti riita
ja rähinä avaran pihamaan. Joutilaan katuyleisön kannattamana yritti
roistomainen isäntä jälleen suostutella kiihkeästi ajomiehiä hänen
tuumiinsa. Moniaat vaunuista olivat jo valmiit lähtemään, toisista
oli peitteet repäisty alas; osa ajomiehistä, nähtävästi vähemmistö,
seisoi kuormiensa edessä suojelemassa niitä kapakan isännältä ja
tämän liittolaisilta. Tilanne oli todellakin epätoivoinen. Kauppias
riistäytyi irti Antonin pidättelevästä otteesta, syöksyi keskelle
riitelevien joukkoa, heilutti passiaan ilmassa ja huusi puolaksi:
"Seis! Tässä on ylipäällikön kirjallinen käsky, että meidän vaunumme
pääsevät rauhassa lähtemään kaupungista. Joka asettuu estämään,
joutuu rangaistavaksi. Me olemme hallituksen suojeluksessa."

"Minkä hallituksen, sinä saksalainen veijari?" huusi isäntä,
kasvot kirsikanpunaisina. "Vanhaa hallitusta ei ole enää olemassa,
kavaltajat ovat saaneet palkkansa, ja heidän vakoojainsa pitää
myöskin killua hirressä!" Ja hän ryntäsi aseetonta kauppiasta kohti
ja suuntasi vanhalla sapelirämällä iskun hänen päähänsä.

Antonia puistatti; mutta kuten ihminen usein hirvittävimpinä
hetkinä saa päähänsä merkillisiä aateyhtymiä, niin johti hänellekin
isännän leveä selkä yht'äkkiä mieleen erään muinaisen ostraulaisen
koulutoverin, paksun ja hyväluontoisen leipurinpojan, jonka hän oli
monesti taitavalla otteella takaapäin kellistänyt pitkäkseen maahan.
Hän lensi kuin nuoli isännän taa, tarttui tätä jättiläisvoimin kiinni
niskasta ja antoi hänelle polvipotkun ristiluihin huutaen kaikista
voimistaan: "Mokomakin paksu narri!" -- Alaspäin suhahtava sapeli
muutti suuntaa ja putosi kauppiaan käsivarteen, tunkeutuen hihan
läpi lihakseen, josta kohta hurmehti verta. Kun paksu veijari alkoi
rimpuilla selällään avuttoman kovakuoriaisen tavoin, astui Anton
hajareisin hänen ylitseen, tähtäsi häneen uskollisella pistoolillaan
ja huusi epätoivon uhmalla toisille: "Takaisin, te roistot, taikka ma
lasketan häneltä kallon puhki!"

Tämä ripeä toimi tehosi paremmin kuin sellaisessa tilanteessa olisi
voinut toivoakaan. Isännän kapakasta ja kadulta kokoilema roskaväki,
jolle koko juttu muutenkin oli syrjäinen, väistyi takaperin, ja
puolisen tusinaa ajomiestä kokoutui aisoilla ja muilla tehokkailla
hyökkäysaseilla varustettuina piiriin kauppiaan ympärille, karjuen
yhtä voimakkaasti kuin äskeiset hyökkääjät, ettei vieraalle herralle
ja hänen vaunuilleen saanut tapahtua mitään pahaa. Kauppias huusi:
"Ajakaa kaikki syrjäiset tiehensä!" tarttui itsekin sapeliin, joka
oli luiskahtanut isännän hervottomasta kädestä, karkasi uskollistensa
etunenässä isännän apurien kimppuun ja karkoitti nämä kivellä
lasketun eteisen läpi kadulle. Itsepintaisimmat yrittivät vielä
turhaan peräytyä kapakkasalin turviin, mutta yksitellen heidät sieltä
karistettiin ja nakattiin niskasta kadulle, josta he kiljuen ja
kiroillen puittivat tiehensä. Sitten teljettiin katuovi sisäpuolelta
ja kauppias riensi takaisin pihalle, jossa Anton yhä rimpuili
polvillaan ylöspyrkivän isännän kanssa. Kapinalliset ajomiehet
olivat arkoina peräytyneet takapihalle, mutta nyt huusi kauppias
kaikki kokoon ja käski valjastaa hevoset kaikkien kuormien eteen. --
Antonille hän sanoi: "Tästä talosta meidän on paikalla poistuttava.
Parempi on taistella kadulla kuin tässä rosvoluolassa."

"Mutta tehän olette haavoitettu", huudahti Anton tuijotellen
säikähtyneenä kauppiaan veriseen käsivarteen. "Se lienee vähäpätöinen
naarmu, koskapa voin liikuttaa käsivarttani", vastasi toinen nopeaan.
"Avatkaa takaportti ja sitten vaunut ulos! Joutukaa, miehet! -- Joku
ajomiehistä saa auttaa teitä pitelemään isäntää."

"Mutta minne me sitten menemme?" kysyi Anton englanniksi. "Onko
meidän lähdettävä vaunuinemme keskelle katujen verilöylyä?"

"Meillähän on passi ja sen avulla lähdemme tiehemme kaupungista",
vastasi kauppias itsepintaisesti.

"Sille passille ei enää annettane suurtakaan arvoa", sanoi Anton
yhtä itsepäisesti ja ojensi pistoolinsa jälleen kärsimättömästi
teutaroivan kapakanisännän päätä kohti. "Pahimmassa tapauksessa on
tässä kaupungissa muitakin majataloja, joista jokaisessa olemme
paremmassa turvassa kuin täällä."

"Mutta ajomiehiä ei ole tarpeeksi, ja niistäkin osa niskuroi."

"Niskuroimisen minä kyllä nujerran", vastasi kauppias tuimasti.
"Valjaikot ovat täysilukuiset, puuttuu vain muutamista vaunuista
palkkarengit. Ken itse ajoi omia hevosiaan, pysyi uskollisena niiden
luona. -- Nyt on portti auki, vaunut ulos!"

Takaportti vei avoimelle torille, jolla törrötti sora- ja tiililäjiä
ja jota ympäröi harvakseen jokunen viheliäinen mökki. Kauppias riensi
portille jouduttamaan matkaanlähtöä. Muuan harteva maalaispoika
jätti hevosensa ja tuli Antonin avuksi. Ne olivat jännittäviä
silmänräpäyksiä. Pihalla kamppailivat Anton ja hänen apulaisensa
vimmaisen isännän kanssa, ja ovella seisoi ruma emäntä molempine
piikoineen parkuen surkeasti. Kun ensimmäiset vaunut vyöryivät
ulos pihasta, yltyi akkojen meteli kahta kovemmaksi, vaikka nuori
ajomies heille innokkaasti vakuutteli, ettei isännälle tapahtuisi
mitään pahaa, jos hän vain pysyi aloillaan; kapakkalaskunsakin he
maksaisivat kunnollisesti.

Silloin jyrähteli iskuja kiväärinperillä katuovelle, naiset riensivät
avaamaan; ja niin suuri oli viime hetkien toivoton jännitys ollut,
että Anton tyytyväisyyden tuntein näki vahvan osaston aseellisia
miehiä marssivan kartanolle. Hän nousi maasta pystyyn ja päästi
isännän irti. Mutta kauppias astui hitaasti, horjahtelevin askelin
vihollista vastaan, joka ratkaisevana hetkenä kävi nostamaan hänen
tiensä pystyyn.

Joukon johtajana oli muuan niitä vartioita, jotka nuori upseeri
oli aamulla jättänyt majataloon; hän sanoi kauppiaalle: "Te olette
hallituksen vanki; ette te eikä tavaranne saa poistua kaupungista."

"Minullahan on matkapassi", vastasi kauppias käheällä äänellä ja
tavoitteli povitaskuaan.

"Uusi ylipäällikkö kieltää teitä lähtemästä", sanoi sotilas lyhyesti.

"Sitten minun täytyy alistua", sanoi kauppias ja istahti väsyneenä
aisalle, tarttuen molemmin käsin kiinni vaunukoppaan.

Anton riensi pitelemään pyörtyvää miestä pystyssä ja huusi mitä
syvimmän närkästyksen valtaamana: "Meidät on tässä majatalossa
kahdesti ryöstetty, meitä on yritetty tappaa ja seuralaiseni on
haavoitettu; jos teidän hallituksenne tahtoo pidättää meidät
ja tavaramme, niin suojelkaa toki ainakin meidän henkeämme ja
omaisuuttamme. Tähän paikkaan eivät vaunut saa jäädä, ja jos erotatte
meidät niistä, niin joutuvat ne vielä häikäilemättömämmän ryöstelyn
ja hävityksen alaisiksi."

Aseelliset kokoutuivat yhteen neuvottelemaan; sitten heidän
johtajansa huusi viimein Antonin puheilleen. Päätökseksi tuli
pitkällä pohdittua, että vaunut vietäisiin erääseen läheiseen
majataloon, joka ei tosin ollut tätä häävimpi, mutta maineeltaan
hiukan parempi. Anton sai luvan asettua isäntänsä kera samaan
majataloon valvonnan alaisena, kunnes heidän suhteensa toisin
päätettiin. Kauppias istui puhelun ajan vaunun kylkeen nojaten,
piittaamatta paljonkaan keskustelusta. Anton ilmoitti hänelle sen
tuloksen. "Mikäpä meidän muukaan auttaa kuin kärsiä", sanoi kauppias
ja koetti vaivoin nousta jaloilleen. "Vaatikaa isännältä meidän
laskumme."

"Isäntä saa maksunsa meiltä", sanoi joukon johtaja ja lykkäsi
kapakoitsijan tylysti syrjään. "Ajatelkaa nyt vain itseänne", lisäsi
hän osanottavaisesti ja tarttui haavoitetun miehen käsivarteen
tukeakseen häntä.

"Suorittakaa te vain, mitä omalta kohdaltamme ja hevosista olemme
maksamassa", toisti kauppias Antonille. "Tähän pesään emme saa jäädä
mitään velkaan."

Anton otti lompakkonsa esiin, huusi ajomiehet ympärilleen ja antoi
näiden nähden isännälle setelin sanoen: "Siksi kunnes saamisenne
meiltä on saatu selväksi, maksan teille tämän summan käsirahaksi.
Nämä miehet todistavat sen." Ajajat nyökkäsivät kunnioittavasti ja
riensivät jälleen hevostensa luo.

Kulkue lähti liikkeelle. Etunenässä marssi osa aseellisia miehiä,
sitten seurasivat kuormavaunut hitaasti ja kolisteli kehnolla
kivityksellä, jotkut ilman ajajaa, mutta tottuneet hevoset pysyivät
silti jonossa. Kauppias seisoi portilla Antoniin nojautuen ja laski
hiljaa kuin unessa ollen jokaisen portista lähtevän kuorman; kun
viimeinenkin oli kulkenut ohi, sanoi hän: "Valmis olen", ja antoi
Antonin ja puolalaisen taluttaa häntä vaunujen perästä.

Lähimmälle poikkikadulle tultua vaunujono kääntyi uuden majatalon
avaraan pihaan. Sittekun hevoset oli riisuttu vaunujen edestä ja
sotilasvahti oli teljennyt portin sisäpuolelta, pyörtyi kauppias
täydellä todella, niin että hänet oli kannettava sisään.

Haavoitetulle saatiin tila pienessä kamarissa, jossa hänet laskettiin
vuoteeseen; puolalaiset asettivat vartion oven ulkopuolelle ja
toisen ulos pihalle, ja Anton jäi yksin tajuttoman isäntänsä
kanssa. Hätäytyneenä hän laskihe polvilleen vuoteen ääreen, avasi
haavoittuneen vaatteet ja kostutti hänen kasvojaan kylmällä vedellä.
Kotvan perästä kauppias tuli tajuihinsa, avasi silmänsä, katsahti
kiittäen Antoniin ja viittasi akkunaan.

Älyten sairaan tarkoituksen Anton kävi akkunaan ja huudahti
iloisesti: "Tästä näkee pihalle, ja minä voin pitää vaunuja hyvin
silmällä. Täällä luulen meidän olevan jokseenkin turvassa, vaikka
olemmekin vankeja. Mutta ennen kaikkea sallikaa minun tarkastaa
haavaanne; vaatteennehan ovat aivan veriset."

"Heikkouteni johtuu enemmän ponnisteluista kuin verenvuodatuksesta",
vastasi kauppias kohottautuen pystympään.

Anton avasi oven ja pyysi vahdin hankkimaan paikalle haavurin. Mies
lupasikin ja päästi pitkän, tuskallisen odotuksen jälkeen sisään
resuisen olion, joka näppärästi otti taskustaan esiin partaveitsen
ja likaisen nenäliinan, hieroi partaveistä hihaansa ja asetti
nenäliinan arveluttavan lähelle Antonin leukaa. Vain työläästi hän
pystyi ymmärtämään, mitä varten hänet oikeastaan oli kutsuttu. Anton
leikkasi taskuveitsellään kauppiaan takin- ja paidanhihan halki ja
kävi itse tarkastamaan haavaa. Isku oli sattunut hauislihakseen, ei
tosin syvältä, mutta käsivarsi oli kuitenkin jäykistynyt ja potilas
tunsi kovia kipuja. Parturi koetti sitoa haavan ja poistui, luvaten
lähipäivinä pistäytyä katsomassa sairasta. Kauppias heittäytyi
kivusta ja väsymyksestä uupuneena jälleen pitkäkseen, ja Anton istui
lopun päivää hänen vuoteensa vieressä, muutteli haavalle kylmiä
kääreitä ja vaarinotti potilaan kuumeunta.

Eipä aikaakaan, kun hän itsekin vaipui jonkinlaiseen tympeään
horrokseen, pitkällisen jännityksen laukeamiseen; tuli ilta ja
tuli yö, ja hiukan virkistyneenä Anton hiipi toisinaan akkunaan
katsastamaan vaunuja tahi ovelle vaihtamaan puoliääneen jonkun sanan
vartijan kanssa, joka osotti suopeata myötätuntoa vangituille.
Kaupungissa riehui edelleenkin tulipalo, ja kaupunginporttien
edustalla jyrähtelivät hyökkääväin joukkojen tykit. Anton katseli
uupuneena ja jokseenkin välinpitämättömänä taivaan tulimerta, jota
tuuli jälleen ajeli onnettoman kaupungin yli, ja kuuli hiukan
ihmetellen, kuinka tykkien jyrinä vyöryi yhä lähemmäksi, kunnes se
muuttui huumaavaksi räiskinäksi; ja kun kaduilta erotti voivotuksia
tahi vihaista karjuntaa, ei se liikuttanut häntä enempää kuin
kotona kuulemansa huomenkellojen soitto, joka ei ollut häirinnyt
kenenkään muun aamurauhaa kuin korkeintaan jonkun hurskaan vanhan
eukon. Väsyneenä hän koko yön kasteli käsiään kylmässä vedessä,
hoiteli haavakääreitä ja havahtui täydellisesti, aina kun sairas
liikehti levottomasti ja ähkyen. Mutta kun tämä aamupuoleen vajosi
rauhallisempaan horrokseen, painui hoitajankin pää käsien varaan
pöydälle; hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään; hätähuutojen
ja tykkien jyrinän kaikuessa, jotka ilmaisivat kaupungin tulleen
valloitetuksi sitkeän vastarinnan jälkeen, hän nukkui sikeästi kuin
läksyjensä ääreen kesken uupunut koulupoika.

Kun hän moniaitten tuntien perästä heräsi, oli jo täysi päivä,
ja kauppias nauroi hänelle vuoteeltaan ja ojensi hänelle terveen
kätensä. Anton puristi sitä iloissaan ja riensi kohta akkunaan.
"Kaikki on niinkuin pitääkin", hän huudahti. Sitten hän avasi oven --
vahti oli kadonnut. Ja kadulta kuului rumpujen pärinää ja kaupunkiin
marssivain rykmenttien tahdikasta poljentaa.


3.

"Me luulimme teidän jo saaneen surmanne", huudahti sisäänastuva
ratsumestari kauppiaalle. "Täällä on ollut aika sekasorto, ja minä
sain turhaan tiedustella teitä; olipa onni, että kirjeenne tapasi
minut kesken kaikkea hämminkiä."

"Me olemme päässeet tarkoituksemme perille", sanoi kauppias, "vaikka
ei vallan ilman vastarintaa, kuten näette", ja hän näytti hymyillen
siteissä olevaa käsivarttaan.

"Antakaappa kuulua, mitä kaikkea olette saaneet kokea", sanoi
ratsumestari, istahtaen sairaan vuoteen viereen; "teillä on
ainakin enemmän taistelun merkkejä näytettävänä kuin minulla."
Kauppias kuvasi heidän seikkailunsa. Hän ylisti lämpimästi Antonin
urhokkuutta, jonka hän sanoi pelastaneen hänen henkensä, ja
päätti selostuksensa sanoen: "Haavani ei kuitenkaan estä minua
matkustamasta, ja minua tarvitaankin mitä kiiruimmin kotona.
Tavarakuormat otan mukaani rajalle saakka."

"Huomenna palaa kuormastojunamme rajalle, siihen voitte sovittaa
vaununne. Muuten on valtamaantiekin nykyään turvallinen.
Huomisaamusta alkaa jälleen säännöllinen postinkulku."

"Sillävälin pyydän teidän apuanne, jotta saan vielä tänään
toimitetuksi pikalähetin myötä kirjeen kotia."

"Minä pidän myöskin huolta", lupasi ratsumestari, "että huomenna
pääsette viipymättä lähtemään paluumatkalle."

Upseerin lähdettyä kauppias sanoi Antonille: "Teille, rakas
Wohlfart, minun täytyy nyt valmistaa yllätys, jonka pelkään olevan
teille vastenmielinen. Haluan nimittäin jättää teidät tänne jälelle
minun edustajakseni." Kun Anton tosiaankin ymmällään astui vuoteen
viereen, jatkoi hänen isäntänsä: "Täkäläiseen asiamieheemme me emme
nykyoloissa voi luottaa vähintäkään; sen sijaan olen näinä päivinä
ilolla huomannut, kuinka lujasti teihin käy luottaminen. Mitä sen
lisäksi teitte minun otsanahkani pelastamiseksi, sitä en ikinä
unhota. -- Ja istukaahan nyt muistikirja kädessä viereeni, jotta
vielä kerran punnitsemme, mitä meidän on tehtävä."

Seuraavana aamuna ajoivat postivaunut majatalon edustalle, kauppias
kiipesi niihin Antonin avulla ja odotteli, kunnes viimeinenkin
tavarakuorma oli vyörynyt portista kadulle. Sitten hän vielä
kerran puristi Antonin kättä ja sanoi: "Teidän täälläolonne tulee
kestämään viikkoja, ehkäpä kuukausiakin. Työnne on aika tukalaa,
ja pettymyksiäkin tulette välistä kokemaan. Ja minä toistan
teille uudestaan, älkää olko liian hätäinen, minä luotan teidän
arvostelukykyynne yhtä paljon kuin omaani. Älkää peljätkö tuottavanne
meille tappiota, kun vaaditte epävarmoja velkamiehiä suorittamaan
maksunsa. Tämä paikkakunta on meiltä mennyt piloille pitkäksi aikaa.
Jääkää hyvästi, ja tervetuloa sitten jälleen kotiin."

Siten jäi Anton yksinään vieraaseen kaupunkiin -- asemaan, jossa
hänelle osotettu suuri luottamus velvoitti myöskin suureen
vastuunalaisuuteen. Hän huusi isännän puheilleen ja sopi hänen
kanssaan pitemmästä oleskelusta majatalossa. Kaupunki oli täpösen
täynnä sotaväkeä, niin että hän piti parhaana jäädä pieneen
asuntoonsa ja sietää sen monet vajavaisuudetkin.

Todella vallitsikin kaupungissa hävityksen kauhistus, sen sai Anton
todeta, kun hän lähti katuja kiertelemään. Vielä jokunen päivä
sitten olivat intohimojen laineet kansoittaneet kadut, hurjilla
kasvoilla oli näkynyt vimmainen halu ryhtyä mihin epätoivoiseen
tekoon hyvänsä. Missä nyt olikaan kaikkien noiden tuhansien
ihmisten uhma, taistelunhalu ja innostus? -- Maalaisparvet, katujen
joutoväki, kansallisen armeijan nuoret soturit, kaikki ne olivat
hajonneet näkymättömiin kuin aaveet, kun vieraiden sotajoukkojen
rummut, pärähtelivät kaupungilla. Kaduilla näki nyt yksinomaan
valloittajia, mutta näidenkään kirjavat univormut eivät parantaneet
kaupungin yleiskuvaa. Tosin oli jo sammutettu tuhoisa tulipalo,
jonka tukahduttava savu viime päivinä oli sumentanut taivaan. Mutta
kalpeassa syyspäivän kajastuksessa tulenkoskemattomatkin talot
näyttivät autioilta ja kuolleilta. Ovet pysyivät teljettyinä,
akkunoista oli ruutuja lyöty rikki, katukivityksellä virui
kaikenlaista törkyä, mädäntyneitä olkia, huonekalujen sirpaleita,
rikkinäisiä rattaita, satuloita, aseita, hevosenraatoja. Muutamassa
kadunkulmassa törrötti vielä pystyssä kaapeista ja tynnöreistä tehty
murros, jonka kaupunkilaiset olivat vielä viime tingassa luoneet
muuriksi sisään tunkeutuvia joukkoja vastaan, ja sen takana virui
olkikuvoilla huolimattomasti peitettyinä puolustajain ruumiit.
Antonia puistatti, kun hän äkkäsi olkien alta nuo verettömät kasvot.
Toreilla majaili nuotioittensa ympärillä vastatulleita vereksiä
sotajoukkoja, hevoset: kiinnitettyinä yhteen ryhmään ja vierellä
ladatut tykit; kaikilla kaduilla kumisi vahvojen vartio-osastojen
askeleita; aniharvoin kiirehti jokin siviilihenkilö joutuisin askelin
kadun poikki, hattu syvään silmille painettuna ja vilkuillen arasti
vieraisiin sotamiehiin; toisinaan saattoivat aseelliset välissään
kalpeata miestä, jota lykittiin kiväärinperillä eteenpäin, jos hän
hidasteli kulkiessaan. Kaupunki oli näyttänyt kaamealta edellisen
levottomuuden aikana, mutta vielä kaameamman vaikutuksen se teki
nykyisessä kalmanrauhassaan.

Kun Anton tällaisin vaikutelmin palasi kierrokseltaan, tapasi hän
huoneensa ovella husaarin, joka asteli edestakaisin kuin vahtisotilas.

"Herra Wohlfart!" huusi husaari ja riensi tulijaa vastaan.

"Katsoppas vain, rakas Karlini", huudahti Anton. "Tämäpä on
ensimmäinen ilo, mikä minulle on sattunut tässä surullisessa
kaupungissa. Kuinka, te tänne olette joutunut?"

"Tehän tiedätte, että minä nykyään suoritan asevelvollisuuttani. Me
yhdyimme rajalla oleviin tovereihimme muutama tunti teidän sieltä
lähdettyänne. Sikäläiseltä kapakanisännältä, joka tunsi minut vielä
asiamatkoiltani, sain tietooni teidän osoitteenne. Voitte ehkä
arvata, minkälaisessa hädässä minä olin. Vasta tänään sain ensi
kerran lomaa, ja onni oli, että satuin kyselemään teitä eräältä
portilla maleksivalta ajomieheltä, muuten en vieläkään olisi löytänyt
teitä. Ja nyt, ennenkuin muusta puhelemme, sanokaas, mitä isäntämme
hommailee ja mitä hyvää tavaroista kuuluu?"

"Käykäähän ylös huoneeseeni", vastasi Anton, "siellä saatte kuulla
kaiken mitä haluatte tietää."

"Seis", huudahti Karl, "ensin on tässä jotain korjattavaa. Te
teitittelette minua, ja sitä en kärsi kuulla. Tehkää minun mielikseni
ja puhutelkaa minua aivan kuin olisin vielä pikku Karl liikkeen
makasiinissa."

"Mutta ettehän enää ole se", väitti Anton nauraen.

"Tämä on vain maskeraatipuku", sanoi Karl, viitaten univormuunsa,
"sydämessäni olen yhä edelleenkin T. O. Schröterin liikkeen
vapaaehtoinen lastaaja. Jotta hyvin viihtyisin teidän seurassanne,
niin sinutelkaa minua kuten ennenkin."

"No, kuten tahdot, Karl", Anton vastasi; "käyhän nyt sisään ja kuule
mitä minulla on kerrottavaa."

Karl leimahti vihan vimmaan kuullessaan edellisen majatalon
isännän kehnoudesta. "Se kelmi ja varas! Meidän toiminimeämme hän
on rohjennut loukata, meidän ylimpään johtajaamme käydä käsiksi!
Mutta huomenna minä vien kokonaisen osaston meidän poikia sen
kurjan majataloon. Omassa pihassaan me hänen kanssaan leikimme,
panemme hänet hyppypukiksi ja loikahdamme joka mies vuoron perään
hänen ylitseen, antaen joka kerralla aika täräyksen hänen kehnoon
kalloonsa."

"Herra Schröter jätti hänet rankaisematta", huomautti Anton, "älä
sinäkään ole häntä julmempi. -- Mutta kuulehan, sinusta on tullut
sorja poika."

"Mukiin menee", vastasi Karl hyvillään. "Maanviljelykseen minä
todenperään mielistyin. Enoni on kelpo mies. Ajatelkaapa isä
ukkoani puolta pienemmäksi, yhtä laihaksi kuin hän on lihava, pieni
pystynokka ison kömönenän asemasta, kasvot pitkät eikä pyöreät, yllä
aasinvärinen takki ilman nahkaista esiliinaa, jaloissa pitkävartiset
saappaat, niin saatte hyvän kuvan enostani. Oikein potra pikku äijä!
Hän tarkoittaa minulle pelkkää hyvää. Aluksi minusta siellä maalla
oli liian hiljaista ja nuupunutta, naapureina pelkkiä vesipuolalaisia
[Schlesian puolalaisten nimitys.]; mutta alkoihan se menetellä ajan
pitkään. Maanviljelyshommissa on suurimpana ilona, että näkee aina
omin silmin, mitä on saanut valmista käsistään. Harmaatakkista enoani
harmitti, kun minun täytyi ruveta sotilaaksi; minulle sen sijaan
oli mieleen, että pääsin kerran täydellä todella hevosen selkään ja
näkemään tällaista käsirysyä vähän lähempääkin. Kurjalla kannalla
on maanviljelys tässä maassa, herra Wohlfart. Entä tämä pesä, se
vasta on oikea erämaa!" Siihen tapaan Karl tarinoi hyväntuulisesti
edelleen. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa. "Jos viivytte täällä
pitemmältikin, niin sallikaa minun pistäytyä tänne jolloinkin
neljännestuntiseksi."

"Sinun on oltava täällä kuin kotonasi", sanoi Anton. "Jos satun
tullessasi olemaan kaupungilla, niin isännällä on avain, ja tässä
ovat sikarit."

Siten oli Anton löytänyt vanhan ystävän. Mutta Karl ei jäänyt hänen
ainoaksi nyöritakkiseksi tuttavakseen. Ratsumestari oli hyvin
mielistynyt reippaaseen maanmieheensä, joka oli niin urhokkaasti
käyttäytynyt kapinoitsijoita vastaan. Hän esitteli hänet everstille,
joka komensi kaupunkiin tunkeutunutta joukko-osastoa. Antonin
täytyi tällekin kertoa seikkailunsa ja sai suuressa upseeripiirissä
paljon kiitosta osakseen, ja sitten esitti ratsumestari lähipäivinä
hänet eskadroonansa upseereille. Antonin tyyni vaatimattomuus
teki hyvän vaikutuksen koreatakkisiin herroihin. Varsinaisessa
majoituspaikassaan näitä olisi oman suuruutensa tunto epäilemättä
estänyt seurustelemasta niin tuttavallisesti nuoren kauppamiehen
kanssa, mutta sotaretkellä he itsekin olivat oivallisempia
miehiä kuin yksitoikkoisissa rauhan oloissa, heillä oli vähemmän
ennakkoluuloja ja he tunnustivat vilpittömämmin siviilimiehen
rohkeuden, niissä sellaista näkivät. Täten he jo alusta pitäen
pitivät reipasta konttoristia vietävän kelpo poikana, he tottuivat
leikillä puhuttelemaan häntä ristimänimeltä, ja kun he kahvilassa
tyhjensivät kuppinsa ja pelasivat dominoa, huusivat he säännöllisesti
Antonin joukkoonsa. Jälleen nousi vuosien pimennosta esiin hämärä
taru tuon siviilimiehen suunnattomasta omaisuudesta ja salaperäisestä
sukulaisuudesta kruunupäiden kanssa, mutta eskadroonan kunniaksi on
mainittava, ettei tuo seikka ollut pääsyynä heidän toverilliseen
käyttäytymiseensä nuorta maanmiestänsä kohtaan.

Anton puolestaan tunsi suurempaa mielihyvää ritarillisten
nuorukaisten suopeudesta kuin olisi tahtonut myöntää itselleen tai
herra Pixille. Hän nautti vapaasta seurustelustaan noiden sangen
vaateliaiden ihmisten kanssa ja oli mielestään tasa-arvoinen monenkin
kanssa, jota hän ennen oli konttorituoliltaan katsellut hartaan
kunnioittavasti. Vanhat muistot virisivät hänessä eloon, hän tunsi
jälleen hurmausta kuuluessaan seurapiiriin, joka hänestä oli vapaa,
loistava ja ylhäinen. Myöskin luutnantti von Rothsattelista tuli
pian Antonin hyvä tuttava. Anton kohteli häntä mitä huomaavaisimmin,
ja luutnantti, joka pohjaltaan oli hemmoiteltu, kevytmielinen ja
hyväluontoinen ihminen, otti kernaasti vastaan Antonin sydämellisen
kiintymyksen ja palkitsi sen hilpeällä tuttavallisuudellaan.

       *       *       *       *       *

Anton sai kiittää tärkeitä asiatoimituksiaan siitä, ettei hän
uusien ystäväinsä joukossa kadottanut itsenäisyyttään. Tosin
oli liike-elämä tyyten tauonnut tuosta hävitetystä kaupungista:
kaikki rauhallinen toiminta oli kokonaan lamassa. Jokapäiväiset
elintarpeet kallistuivat kovin, eikä kannattavaan työteliäisyyteen
ollut paljonkaan tilaisuutta. Moni, joka ennen oli kävellyt saappaat
jalassa, kävi nyt avojaloin, ja ken toisina aikoina olisi ostanut
itselleen uuden takin, panetti nyt vanhaan takkiinsa paikan toisen
viereen; suutari ja räätäli nauttivat aamiaisekseen vesivelliä kahvin
ja sokerin asemasta, rihkamasaksa ei maksanut velkaansa kauppiaalle,
eikä kauppias kyennyt suorittamaan laskujaan tukkuliikkeelle.
Jonka moisena aikana täytyi vaatia maksua sellaisilta, jotka
allapäin ruikuttivat suuria tappioitaan, sillä oli todellakin kova
urakka edessään. Antonkin sai sitä kokea. Kaikkialla hän kuuli
valitusvirsiä, joissa sen pahempi oli paljon todellista perää, monin
paikoin yritettiin hänen vaatimuksiaan torjua kaikenlaisilla ovelilla
liiketempuilla. Joka päivä hänellä oli kiusallisia kohtauksia, usein
täytyi jonkin asianajajan luona pitää loppumattomia neuvotteluja,
joita käytiin puolankielellä ja joissa hän senvuoksi tunsi olevansa
kuin pimeässä säkissä, vaikkakin liikkeen asiamies toimi tulkkina.
Sikäläinen kauppiasluokka oli mitä kirjavin kokoelma kaikilta
Europan ääriltä ajelehtineita liikemiehiä. Itse liiketoimintakin
oli saksalaisen silmissä hurjaa ja säännötöntä. Ja sittekin totuttu
tapa suorittaa sitoumuksensa vaikutti taikavoimallaan tympeisiinkin
mieliin, niin että Antonin sitkeys pääsi useammin kuin kerran
voitolle.

Hänen kauppaliikkeellään oli suurin vaatimus eräältä herra
Wendeliltä, pieneltä vähäpuheiselta mieheltä, joka teki hiljaista
kauppaa kaikille tahoille. Hänen väitettiin rikastuneen
salakuljetuksella, mutta nyt hän oli vaarassa menettää kaiken
omaisuutensa. Hän oli vastaanottanut hyvin uhkamielisesti herra
Schröterin itsensä, ja Antonia kohtaan hän pitkän aikaa käyttäytyi
kuin vararikon partaalla oleva raukka. Anton oli taasen kerran
pidellyt äreätä vanhusta hyvän aikaa pihdissä, mutta kuinka sitten
kävikään ja kuinka äijä väänteli ja kiemurtelikaan, joutui hän
kuitenkin puheistaan kiinni. Silloin Wendel tuskastuneena viimein
parahti: "Jo riittää, minä olen häviöön joutunut mies, mutta te
ansaitsette saada rahanne. Teidän liikkeenne on aina menetellyt
jalomielisesti minua kohtaan. Te saatte katteen saatavallenne.
Lähettäkää vielä tänä iltana asiamiehenne puheilleni ja tulkaa itse
huomenaamuna luokseni."

Kun Anton seuraavana aamuna saapui asiamiehen seurassa velallisen
asuntoon, tervehti tämä heitä jurosti, tarttui isoon ruosteiseen
avainkimppuun, veti hartioilleen nukkavierun viitan, jossa oli
kauluksia päällekkäin kuin olkikupoja vajan katolla, ja saattoi
vieraansa syrjäiseen kaupunginosaan erään rappiolla olevan
luostarin portille. Kauppiaan avattua oven he joutuivat pitkään
ristikäytävään. Anton ihaili holvin taiteellista rakennetta;
siihen oli ajan hammas uurrellut syviä halkeamia ja paikoittain
pudottanut alas holvikupujakin, joiden rauniot viruivat korjaamatta
kivipermannolla. Seiniin oli muurattu luostarin entisten asukkaiden
hautakiviä, joiden rapistuneet kirjoitukset kertoivat levottomasti
häärivälle nykypolvelle, että muinoin hurskaat slaavilaismunkit
olivat näissä hiljaisissa suojissa etsineet iäistä rauhaa. Tässä
ristikäytävässä he olivat päivittäin astelleet rukouskirja kädessä,
täällä he olivat rukoilleet ja unelmoineet, kunnes aika tuli uskoa
sieluparka suojeluspyhimyksen turviin. Sisemmälle tultua Wendel
avasi salaisen oven ja johti seuralaisensa kiertoportaita alas
isoon maanalaiseen holviin. Täällä oli aikoinaan silloisen rikkaan
luostarin viinivarastoa säilytetty, näitä kiertoportaita myöten
oli hurskas veli kellarimestari laskeutunut, ties kuinka usein;
hän oli astellut mahtavien tynnöririvien välissä ja maistellut eri
lajeja, ja kun ylhäältä oli kuulunut pienen rukouskellon ääni, oli
hän sukkelaan notkistanut päänsä ja höpissyt lyhyen rukouksen,
käyden sitten uudelleen maistelemaan varastojaan tahi astelemaan
hyvillä, mielin edestakaisin niiden välillä. Luostarin kellot oli jo
kauan sitten sulatettu, munkkien tyhjiin kammioihin oli ratkennut
ammottavia repeämiä, ja muinaista ruokailuhuonetta käytettiin
nykyään viljasäiliönä. Kaikki muu oli tärveltynyt ja rappeutunut,
kellari yksin oli maan uumenissa säilynyt entisellään, ja kuten
ajassa neljäsataa vuotta sitten, makasi nytkin mahtavia tynnöreitä
täynnä tulista Unkarin viiniä kapeilla alustoillaan. Yhä vieläkin
yhtyivät kauniit holvikaaret isoiksi tähdiksi, yhä vieläkin olivat
seinät valkaistut ja lattialle sirotettu puhdasta hienoa hiekkaa;
yhä vieläkin oli tapa, että kellarimestari sai vain vahakynttiläin
valossa lähestyä jaloja viinejä. Tynnörit eivät enää olleet samat,
joista muinaiset munkit olivat särpineet, mutta sisällys oli samaa
Hegyallan, Menesin, Oedenburgin ja Rustin milloin mietoa, milloin
ylpeän tulista kasvua.

"Sata viisikymmentä tynnöriä, tynnöri kahdeksaantoista,
neljäänkolmatta, kolmeenkymmeneen tukaattiin", sanoi asiamies, ja
sitten alettiin tehdä tavaraluetteloa. Pää kumarassa kulki Wendel
tynnöriltä toiselle vahakynttilä kädessä. Jokaisen eteen hän jäi
seisomaan ja pyyhki puhtaalla palttinarievulla huolellisesti
vähimmänkin homeen merkin, jonka astian pinnalla huomasi. "Tämä oli
minun mieluisin kävelymatkani tähän saakka", sanoi hän Antonille.
"Kahdenkymmenen vuoden aikana matkustin Unkariin jok'ainoaan
viininkorjuuseen ja tein mieskohtaisesti ostokseni itse paikalla. Ne
olivat iloisia päiviä, herra Wohlfart, mutta nyt ne ovat iäksi ohi.
Usein olen astellut täällä edestakaisin ja katsellut auringonsädettä,
joka luukusta lankesi alas tynnöreille, ja ajattelin muinaisia
munkkeja, jotka täällä astelivat ennen minua. Tänään käyn viimeistä
kertaa elämässäni tässä kellarissa. Mikä kohtalo tulee nyt tämän
viinin osaksi? Te kuljetatte sen pois, vieraassa maassa särpivät
sen suihinsa ihmiset, jotka eivät ymmärrä sen jaloutta; ja tässä
kellarissa rupeaa jokin viinatehtailija polttamaan löyhkäävää sikunaa
tahi joku uusi oluenpanija panemaan baijerilaista olutta. Vanha aika
on kulunut loppuun, niin viinille ja kellarille kuin minullekin.
-- Tässä on Unkarin jalointa kasvua", hän sanoi, pysähtyen erään
tynnörin kohdalle. "Sopimusta tehdessämme olisin voinut pidättää
tämän itselleni. Mutta miksikä hyödyksi? Tyhjentääksenikö itse sen?
Minä en enää juo mitään viiniä. Menköön se vain toisten tynnörien
mukana. Mutta jäähyväiset tahdon kumminkin siltä ottaa." Hän täytti
lasinsa. "Oletteko koskaan maistanut moista viiniä?" hän kysyi ja
tarjosi alakuloisena Antonille lasin. Anton vakuutti mieluusti, ettei
hän ikänä ollut.

Hitaasti he nousivat jälleen kiertoportaita ylös. Kynnykselle
tultua kauppias vielä kerran pysähtyi ja katseli pitkän aikaa alas
kellariin. Sitten hän käännähti päättäväisesti poispäin, lyödä
rämäytti kellarinoven kiinni ja lukitsi sen, irroitti avaimen
ketjusta ja laski sen juhlallisesti Antonin käteen. "Tässä on avain
teidän tavaroidenne luo, välimme ovat nyt selvät. Jääkää hyvästi,
herrani." Vitkalleen ja pää kumarassa hän asteli ristikäytävää
poispäin; käytävän puolihämyssä hän näytti joltakin luostarin
muinaiselta kellarimestarilta, joka vielä aaveenakin liihotteli
entisillä rapistuneilla tyyssijoillaan. Asiamies huusi hänen
jälkeensä: "Mutta entä aamiaisemme, herra Wendel?" Vanhus pudisti
päätään ja heilautti torjuvasti kättään.

Niin, aamiainen! Tällä paikkakunnalla huuhdeltiin jokainen
kauppasopimus epälukuisilla viinipulloilla. Nuo pitkät istunnot
viinituvissa, joille ei edes tämä surullinen aika pannut estettä,
olivat Antonille aika kiusalliset. Hän pani merkille, kuinka tässä
maassa lörpöteltiin ja ryypättiin paljon enemmän ja tehtiin työtä
paljon vähemmän kuin hänen kotimaassaan. Joka kerta, kun hänen
onnistui selvittää jokin liikeasia, täytyi hänen myöskin armotta
alistua tavanmukaiseen aamiaiseen. Silloin keräytyivät ostaja
ja myyjä kaikkine apulaisineen ja ketä tuttuja vain sattuivat
kohtaamaan johonkin viinikauppaan pyöreän pöydän ympärille; mässäys
alotettiin portterilla, kaviaaria ahmittiin naulakaupalla ja
sitten käytiin Bordeaux'n punaviinien kimppuun. Vieraanvaraisesti
täytettiin syrjäistenkin lasit; kun tuttu naama nähtiin, vedettiin
senkin omistaja mukaan juomapöytään, ja kemuja kesti usein iltaan
saakka. Sillä aikaa saivat osanottajain perheenemännät, jotka olivat
tottuneet moisiin tapauksiin, kantaa päivällisruoan kolmastikin
takaisin keittiöön, ja miesten myöhään viipyessä he hyvänluontoisesti
säästivät sen seuraavaksi päiväksi. Anton muisteli näinä päivinä
usein Finkiä, joka oli opettanut häntä, vaikka vastoin hänen
tahtoaankin, kestämään kunnialla moiset vaikeat voimankoetukset.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä Anton istui upseeriseurassa pelaamassa dominoa.
Silloin huudahti muuan vanhempi luutnantti sanomalehtensä takaa
pelaajille: "Eilen illalla murskautui eräältä meidän husaariltamme
kaksi sormea oikeasta kädestä. Se aasi, jonka kanssa hän asui samassa
huoneessa, leikitteli karbiinillaan, ennenkuin oli ottanut siitä
panoksen pois. Tohtori arvelee leikkauksen välttämättömäksi. --
Vahinko kunnollista miestä, hän oli eskadroonan ripeimpiä poikia.
Paraimmille tuollaiset onnettomuudet aina sattuvatkin."

"Mikä sen haavoitetun nimi on?" kysyi herra von Bolling, siirtäen
dominonappulataan. "Jefreitteri Sturm."

Anton kavahti pystyyn, niin että nappulat tanssivat pöydällä. "Missä
häntä hoidetaan?" hän huudahti.

Luutnantti neuvoi hänelle tien sairaalaan.

Pimeässä huoneessa, joka oli täynnä vuoteita ja sairaita sotilaita,
makasi Karl kalpeana ja ojensi Antonille vasemman kätensä. "Nyt on
pahin ohitse", hän sanoi, ja "saakelin kipeätä se tekikin, mutta
pääsen sentään taas kerran käyttämään kättäni. Kynää voi siinä jo
pidellä, ja yritänpä sitten ylös päästyäni muutakin askaretta; mikä
ei rupea käymään oikealla kädellä, niin käyhän sitten vasemmalla.
Kultasormuksella en vain enää voi komeilla."

"Karl poloinen", huudahti Anton, "nythän sinä et kelpaa enää
sotamieheksi."

"Tiedättekö mitä", sanoi Karl, "sen onnettomuuden minä jaksan hyvin
kestää, eihän tästä kuitenkaan tule kunnollista sotaa; ensi kevääksi
kylvöajaksi olen jälleen täydessä kunnossa. Voisinpa jo nytkin nousta
tästä loikoilemasta, jollei tohtori olisi niin ankara. Eihän täällä
hauskalta näytä", lisäsi hän anteeksipyydellen; "miehistämme ovat
monet sairastuneet ja vieraassa kaupungissa täytyy tulla jotenkuten
toimeen."

"Mutta sinä et saa jäädä tähän huoneeseen, jos minä vain voin korjata
asian", sanoi Anton. "Täällähän on sellainen taudin löyhkä, että
siitä tervekin sairastuu; minä pyydän ratsumestariltasi luvan, että
saan muuttaa sinut omaan asuntooni."

"Rakas herra Anton", huudahti Karl iloissaan. -- "Ole hiljaa", sanoi
tämä, "enhän vielä tiedä, saanko edes luvan."

"Olisi minulla vielä muuan pyyntö teille", sanoi potilas vieraansa
lähtiessä. "Ilmoittakaa tästä asiasta Goljathilleni sillä tapaa,
ettei hän pahasti hätääntyisi. Jos hän sattumalta saa kuulla siitä
syrjäisiltä, niin hän käy vallan raivoon."

Sen Anton lupasi ja riensi sitten rykmentinlääkärin ja ystävällisen
ratsumestarin puheille.

"Minä koetan hankkia hänelle loman tästä päivästä alkaen", lupasi
viimemainittu. "Koska hänen vammansa epäilemättä vapauttaa hänet
kokonaan sotapalveluksesta, niin voihan hän teidän luonanne odotella
erokirjaansa." Kolme päivää myöhemmin astui Karl käsi siteessä
Antonin huoneeseen. "Tässä minä nyt olen", hän sanoi. "Hyvästi nyt,
nyöritakki, hyvästi Selim, kelpo raudikkoni! Viikon päivät te saatte
kärsiä minua vielä potilaana, herra Anton, sitte nostan jälleen
pöytänne ja tuolinne ilmaan suoralla käsivarrella."

"Tässä on vastaus isältäsi", sanoi Anton. "Hän on osoittanut sen
minulle."

"Teille?" ihmetteli Karl, "minkävuoksi teille? Miksei ukko ole
kirjoittanut minulle itselleni?"

"Kuulehan itse." Anton otti kuoresta ison paperiarkin, johon oli
piirretty puolen tuuman korkuisia kirjaimia, ja luki: "Arvoisa herra
Wohlfart, olipa se koko onnettomuus minun poikaparalleni! Kaksi
sormea pois kymmenestä, niin jää jälelle vain kahdeksan. Vaikkapa
ne sormet ovatkin pikkusia, niin tekee se siltä yhtä kipeää. Suuri
onnettomuus on meille kummallekin, kun emme kykene enää kirjoittamaan
toisillemme. Senvuoksi pyydän teitä ystävällisesti kertomaan hänelle
kaiken, mitä tässä seuraa. Hän ei saa kovin murehtia. Näveriä hän
ehkä pystyy vielä käyttämään ja vasaratakin jonkun verran. Ja jos
taivaassa on päätetty, ettei sekään käy, niin älköön hän sitä pahoin
surko. Hänellä on turvansa rauta-arkussani. Minun kuoltuani hän
löytää avaimen liivintaskustani. Niinpä lähetän hänelle, sydämelliset
terveiseni. Heti kuin hän pääsee matkustamaan, niin tulkoon suoraa
päätä minun tyköni, koskapa en kirjeellisesti voi hänelle muutakaan
sanoa, kuin että olen häntä iäti rakastava isänsä Johann Sturm." --
Anton ojensi kirjeen toipilaalle.

"Totta tosiaan", virkkoi Karl alakuloisesti hymyillen, "ukko paha on
ensi hädässään saanut päähänsä, että hänkään ei voi enää kirjoittaa
minulle, kun luuli minun käteni tulleen käymättömäksi. Mutta kyllä
häneltä silmät leviää, kun saa minun ensi kirjeeni."

Täten joutui Karl asumaan Antonin viereisessä huoneessa useiksi
viikoiksi. Kohta kun hän voi jälleen liikuttaa kättänsä, kävi
hän ystävänsä vaatevaraston kimppuun ja rupesi tekemään tälle
samoja pikku palveluksia kuin ennen Schröterin talossa ollessaan.
Antonilla oli täysi työ estää häntä rupeamasta hänen vakituiseksi
palvelijakseen. "Joko sinulla taasen on minun takkini harjattavana?"
sanoi hän, astuessaan Karlin kamariin; "tiedäthän, etten sitä
suvaitse." -- "Otin sen vain seuraksi omalle takilleni", puolusteli
Karl, "kaksi viihtyy vierekkäin paremmin kuin erikseen. Kahvinne on
valmis, mutta tämä väkiviinalamppu ei kelpaa mihinkään, se antaa
makunsa kahville." Kun hän ei enää saanut autella Antonia, kuten
hän valitti, rupesi hän askartelemaan omaksi ratokseen. Vanhastaan
kätevänä nuorukaisena hän oli pian hankkinut itselleen täydellisen
valikoiman puusepän työkaluja, ja aina kun Anton oli, poistunut
kotoa kaupungille, alkoi Karl käytellä sahaa, näveriä, höylää ja
raspia niin innokkaasti, että naapurina asuva kuuro tykistökapteeni
luuli nikkarin muuttaneen taloon ja lähetti rikkinäisen sänkynsä
korjattavaksi. Kun Karlin yhä edelleen täytyi säästellä oikeaa
kättänsä, harjoitti hän vasentaan käyttelemään eri työkaluja vuoron
perään ja oli iloinen kuin lapsi nähdessään sen tottuvan askarteluun.
Ja kun lääkäri kielsi häneltä nämäkin hommat lähiviikoiksi, rupesi
hän kirjoittelemaan vasemmalla kädellään ja näytti Antonille joka
päivä käsialaansa. "Tuhertelen vain harjoittelun vuoksi", hän sanoi,
"täytyyhän ihmisen tietää, mihin hän pystyy. Ja muutenhan on vain
totuttu tapa kirjoittaa käsin; kenellä ei käsiä ole, se opettelee
kirjoittamaan jaloillaan; ja luulenpa, ettei niitäkään tarvittaisi,
täytyisihän sen käydä päinsä päänkin avulla."

"Nyt sinä päästät palturia", nauroi Anton.

"Kuulkaapa nyt vain", vakuutti Karl tosissaan; "kun ottaa
hampaittensa väliin pitkän kynän, joka on kahdella rautalangalla
kiinnitetty korvallisille heilahtelemisen estämiseksi, niin totta
maar pitäisi kirjoittamisen käydä laatuun. Kas tuossapa on luinen
avainkylttinne lohjennut rikki, se meidän on kohta liimattava kiinni".

"Ihmettelenpä, ettei se itsestäänkin liimaudu kiinni," naljaili
Anton, "sinun huoneestasihan tulee niin hirveä liiman katku, että
luulisi koko ilman muuttuneen liimaksi."

"Herra varjelkoon, sehän on aivan katkutonta liimaa, jotain uutta
keksintöä mitä lienee."

Kun tuo uskollinen toveri sai erokirjansa ja lähti kotipuoleensa,
tunsi Anton olonsa niin yksinäiseksi, kuin olisi hänet vasta nyt
tempaistu ison vaa'an lumopiiristä vieraille maille.

       *       *       *       *       *

Kerran sattui Anton kulkemaan sen kovanonnen majatalon ohi, jossa
hänen isäntänsä oli haavoitettu. Hän pysähtyi hetkiseksi sen
kohdalle ja katseli uteliaasti vanhaa talorähjää ynnä portista
pihamaalle, jossa nyt puuhaili valkopuseroisia sotamiehiä värjäten ja
kiilloitellen satuloitaan ja muita nahkatavaroitaan. Silloin sattui
hänen silmänsä mustakauhtanaiseen olentoon, joka varjon tavoin liukui
kapakan puolelta portille. Mustista korvalliskiharoista pienestä
patalakista, jopa koko miehen luihusta ryhdistä hän tunsi vanhan
ystävänsä Schmeie Tinkeleksen. Mutta ah, kasvotpa eivät olleetkaan
enää entiset. Muinainen Tinkeles oli tavallaan ollut sievännäköinen
veitikka. Hänen molemmat riippukiharansa olivat olleet niin kiiltävät
ja keimailevat kuin toimekkaalle liikemiehelle kävi laatuun, hänellä
oli ollut pulskat punaiset huulet ja kevyt rusotus keltaisilla
poskipäillään. Mutta nykyinen Schmeie oli vain varjo entisestä. Hän
näytti aavemaisen kalpealta, hänen nenänsä oli käynyt suipoksi ja
teräväksi, ja hänen päänsä nuokkui rinnalle kuin lakastunut lilja
Kidronin puron partaalla.

"Tinkeles, tekö se tosiaankin olette?" huudahti Anton hämmästyneenä
ja astui miestä vastaan. Tinkeles lysähti kokoon kuin salaman
iskemänä ja tuijotti silmät seljällään Antoniin. "Vanhurskas Jumala!"
muuta ääntä ei päässyt hänen verettömiltä huuliltaan.

"Mikä teitä vaivaa, Tinkeles? Tehän näytätte kerrassaan vaivaiselta
syntiseltä! Mitä te täälläpäin hommailette, ja kuinka hitoilla te
olette joutunut juuri tähän taloon?"

"En mie mitä sille voi, että mie täällä olen", vastasi juutalainen
vielä puolittain typerryksissään, "minkä mie sille mahdoin, ett'
teidän herra joutui semmottiseen onnettomuuteen tuon ihmisen kanssa.
Hänen verens' vuoti just' niihin tavaroihin, jotka Mausche Fischel
oli hänelle lähettänyt ja joista Mausche nosti rahat etukäteen. Mie
olen ihka viaton, hyvä herra Wohlfart, kautta sieluni autuuden, mie
en tiennyt ett' tuo juupelin isäntä oli semmottinen kehno ihminen.
Ajatellapas, että hän kohottaa kätens' herraa vastaan, joka seisoo
hänen edess' lakitta päin. -- Lakitta päin", toisti Tinkeles
vaikeroiden yhä äänekkäämmin, "ihka paljain päin! Ajatelkaas kuinka
se minuun koski, kävi ihan kuin miekka miun sydämen läpi, kun näin,
kuinka isäntä oli niin julma herraa vastaan, joka seisoi hänen edess'
pää pystyss' kuin ainakin kunnianmies, mikä hän on ollutkin koko
elämäns' ajan."

"Kuulkaapas, Schmeie", sanoi Anton, katsellen ällistyneenä
galizialaiseen kauppuriin, joka yhä kamppaili väkevää mielenkuohuaan
vastaan, "kuulkaapas, junkkari, te olitte saapuvilla, kun tässä
majatalossa ryöstettiin meidän tavaroitamme, ja te katselitte
jostakin piilopaikasta meidän riitaamme isännän kanssa. Te näytte
hyvin tuntevan tuon riiviön ja asutte edelleenkin hänen luonaan.
Nytpä sanon teille suoraan sen, minkä itsekin tulitte jo puolittain
tunnustaneeksi. Te tiesitte tuosta ryöstöstä, ja teille itsellennekin
piti tuleman jotain hyötyä siitä, että ajomiehet jäivät tähän
varkaanpesään; te vehkeilitte yksissä neuvoin majatalon isännän
kanssa, se on varmaa. Nytpä en päästäkään teitä käsistäni, ennenkuin
olen saanut kuulla koko jutun. Joko te tulette minun asuntooni ja
kerrotte vapaaehtoisesti kaiken minkä tiedätte, tahi vien teidät
suoraapäätä sotilaspäällystöön kuulusteltavaksi."

Tinkeles lysähti aivan lamaan. "Herra meidän isäimme Jumala, tämä on
hirmuista, ihka hirmuista!" hän höpisi hiljaa tuskissaan, ja hänen
hampaansa kalisivat kuuluvasti.

Anton tunsi jonkin verran sääliä hätäytynyttä miestä kohtaan.
"Lähtekää nyt mukaani, Tinkeles; minä lupaan ettei teille tapahdu
mitään pahaa, jos tunnustatte rehellisesti kaiken."

"A, mitä mie tunnustan", ähkyi Tinkeles. "Ei miull' mitä
tunnustamist'."

"Jollette tule hyvällä, niin huudan sotamiehiä", tiuskasi Anton
ankarasti.

"Herran nimess', ei mitä sotamiehii", rukoili Tinkeles vapisten.
"Mie lähden kernaast' ja kerron teille ihka kaikki, mitä vain miull'
on tiedoss', jos te lupaatte miulle, ettette anna mua ilmi teidän
herralle eikä Mausche Fischelille eikä myöskään tälle kehnolle
isännälle eikä sotamiehille."

"Tulkaa nyt vain rauhassa", sanoi Anton ja viittasi, minnepäin oli
lähdettävä. Sitten hän kuljetti herpaantunutta miestä kuin vankia,
irroittamatta hänestä hetkeksikään katsettaan, jottei Schmeie pääsisi
noudattamaan pahan omantuntonsa neuvoja ja pujahtamaan pakoon
jollekin syrjäkadulle.

Mutta niin paljon rohkeutta ei reppuriparalla ollut; hän taapersi pää
kumarassa Antonin rinnalla, luimisteli väliin varkain häneen syvästi
huoahtaen ja mutisi käsittämättömiä sanoja hampaittensa välistä.
Antonin huoneeseen tultua hän sitten aloitti omasta ehdostaan: "Tää
on ollut raskas taakka miun sydämell', en ole voinut nukkua, en
syödä enkä juoda, ja kun mie olen juossut kauppoi tekemäss', niin on
se maannut raskaast' miun sielun' pääll' kuin iso kivi juomaklasin
pääll'; kun klasist' yrittää juoda, niin kivi putoo hampait' vasten
ja vesi läikkyy rinnalle. Ai vai, kuinka se on läikkynyt miun
rinnalle!"

"Puhukaapas nyt suunne puhtaaksi, Schmeie", kehoitti Anton, jota
juutalaisen vilpitön valitus hellytti.

"Mie totta tulinkin tänne niiden teidän vaunujen vuoksi", jatkoi
Tinkeles kiireisesti ja vilkuen arasti Antoniin. "Mausche on tehnyt
kauppoi teidän kanss' jo kymmenen vuotta ja aina rehellisest',
ja te olette ansainnut hänelt' paljon rahoi; sikspä hän aatteli,
että nyt oli hänenkin aika hyötyä ja tulla kuitiks' teidän kanssa.
Hän tuli miun tykö ja sanoi: Schmeie, hän sanoi, sie et oo mikään
pelkuri, hän sanoi. Anna niiden paukuttaa pyssyjään ja mene heidän
joukkoons' ja katso, ett' saat vaunut pidätettyä mua varten. Ehkäpä
sie myyt tavarat matkan varrell', ehkäpä tuot ne takaisin miun
tykö; paremp' on, että ne jää meille kuin ett' joutuvat vieraitten
ihmisten käsiin. Sikspä mie sitt' tulin tänne ja oottelin sikskun
vaunut saapuivat; sitt' mie juttusin isännän kanssa näin: Koskapa nää
tavarat ei kuitenkaan joudu teidän hyväks', niin paremp' on, että ne
tulevat takaisin meidän käsiin. Mutt' ett' se isäntä on semmottinen
verikoira, sit' mie en osann' arvata enkä sit' ikinä tahtonutkaan; ja
kun mie näin, kuinka hän löi teidän herralt' sen hienon takin halki,
niin en enää yhtään saanut rauhaa, aina vain miun silmäin edess' oli
tuo verinen paita ja se hieno vihreä verkatakki, johon sapeli teki
ison reiän."

Anton kuunteli juutalaisen tunnustusta inhon sekaisella
mielenkiinnolla, ja hän tyytyi sanomaan katuvalle syntiselle: "Siis
teidän roistomaisuuttanne herra Schröter saa kiittää haavastaan, ja
jos emme olisi joutuneet estämään vehjettänne, olisitte varastanut
meiltä kaksikymmentätuhatta taaleria."

"Mitä kakskymment' tuhatt' taalerii", huusi Schmeie kiemurrellen;
"villa on nykyisin perin alhaisess' arvoss', ja talill' ei tee
ollenkaan kauppoi. Vähemp', paljon vähemp' se summa oli kuin
kakskymment' tuhatt' taalerii."

"Vai niin", virkkoi Anton ylenkatseellisesti, "ja mitä minun nyt
pitäisi tehdä teidän suhteenne?"

"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski
rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun.
Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche
Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki
tyhjäks'."

"Vieläkö te sitä harmittelette?" virkkoi Anton, närkästyneenä.

"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi
juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja
sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin
toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku
asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."

Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta
vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää
rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te
olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti
meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."

"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles
tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte
sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän
kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei
mies onnistu kaupoissaan?"

"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne."
Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi:
"Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkia
teill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." --
"En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."

Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi
kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill';
jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille
kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."

"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles.
Lähtekää nyt Herran nimessä!"

Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan
lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria,
ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki
akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.

Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan
piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi
tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa
sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun
kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin
istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli
hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto
tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän
silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän
tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan
hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun
hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että
etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä
kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan,
rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen
käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton
tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin
veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä
karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä
hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa
häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan
isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti
samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä
Israel.

Eräänä aamuna astui nuori Rothsattel kannuksiaan kilistellen
Antonin asuntoon. "Minut on ilmoitettu sairaaksi; kova yskä
pakottaa minut pysymään ikävässä majapaikassani", sanoi hän,
heittäytyen huolettomasti sohvaan. "Te saatte tänä iltana auttaa
minua kuluttamaan aikaani. Me pelaamme vähän whistiä. Olen kutsunut
tohtorimmekin ja muutamia tovereita luokseni, Tottahan tekin
tulette?" -- Mielissään ja hiukan imarreltuna Anton lupasi. --
"Hyvä", jatkoi nuori herra, "sittepä saatte auttaa minua, jotta
kykenen häviämään rahojani teille; minulta näet eilisiltainen peli
pani taskut aivan tyhjiksi. Lainatkaahan minulle viikon päiviksi
kaksikymmentä tukaattia." -- "Mielihyvällä", vastasi Anton ja otti
joutuin kukkaronsa esille.

Kun luutnantti työnsi rahat huolettomasti lakkariinsa, kajahteli
kadulta hevoskavioiden kopsetta; kiireesti hän kävi akkunan luo.
"Katsoppas hitoilla, siinähän on kaunis eläin, aito puolalaista
verta. Tuo veijari on varastanut sen kapinallisilta ja tahtoo nyt
narrata sillä rahat joltain rehelliseltä sotilaalta."

"Mistä te tiedätte, että hevonen on kaupan?" kysyi Anton, joka
kirjoituspöytänsä ääressä sinetöi asiakirjeitään. "Ettekö näe, että
jokin hirtehinen taluttaa sitä edestakaisin paraatimarssissa?"

Samassa kuului oven takaa hiljainen koputus, ja Schmeie Tinkeles
työnsi raosta sisään ensin kähäräisen päänsä ja sitten mustan
kauhtanansa ja kakisteli alamaisesti: "Mie vain tahdoin kysyä
armollisilt' herroilt', ettekö tahdo katsella kaunist' hevoist',
joka on yhtä monen tukaatin arvoinen kuin se maksaa taalerii? -- Jos
menisitte akkunaan, herra Wohlfart, niin näkisitte tekin; katsominen
ei viel' ole ostamist'."

"Onko tämä merkillinen haamu teidän kauppatuttujanne, Wohlfart?"
kysyi luutnantti nauraen.

"Ei enää, herra von Rothsattel", vastasi Anton samaan sävyyn, "hän
on langennut epäsuosioon ja saanut potkut. Tällä kertaa hänen
vierailunsa epäilemättä kohdistuu teihin. Pitäkää varanne, ettei hän
vain houkuttele teitä ostamaan tuon hevosen."

Kauppuri kuunteli tarkkaavaisesti herrojen keskustelua ja katsahti
uteliaasti luutnanttiin, "Jos armollinen herra parooni ostaa miult'
tuon hevon", hän sanoi, työntyen kursailematta luutnantin eteen
ja tirkistellen häntä hellittämättä silmiin, "niin saa hän komian
ratsun, jolla kelpaa ajella maatilallannekin."

"Mitä hittoja tuo kelmi lörpöttelee minun maatilastani?" ihmetteli
luutnantti; "eihän minulla ole mitään tilaa."

"Ka, miks'en mie teitä tuntisi, jolla on iso hovi teidän maass' ja
joka nyt rakentaa isoa tehdast', kuss' tehdään sokerii karjanrehust'."

"Hän tarkoittaa isäänne", selitti Anton luutnantille. "Tinkeleksellä
on kauppasuhteita meidän maakunnassammekin, jossa hän usein viipyy
kuukausimääriä."

"Mitä mie kuulenkaan!" huudahti galizialainen kuin hyvinkin
ihmeissään; "onko se siis tään upseeriherran isä? Mie pyydän
nöyrimmäst' anteeks', herra Wohlfart, te siis olette tuttu sen
parooni herran kanss', joka on tään upseeri herran isä?" -- Luutnantin
viikset värähtelivät pidätetystä naurusta.

"Olen ainakin nähnyt tämän herran isän", vastasi Anton harmissaan
kauppurin tungettelevasta kysymyksestä ja siitäkin, että tunsi punan
nousevan poskilleen.

"Anteeks' siis jos kysyn, että tunnetteks te tään upseeriherran niin
tarkoin kuin hyvä ystävä tunnetaan..."

"Mitä se teitä liikuttaa", tuiskahti Anton ärtyneesti ja punastui
vielä enemmän, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä juutalainen
kärhentelyllään oikeastaan tarkoitti.

"Aivan niin, juutalainen, hän on minun hyvä ystäväni",
sanoi luutnantti lyöden Antonia olkapäälle. "Hän on minun
rahainhoitajanikin; äsken hän lainasi minulle kaksikymmentä
tukaattia, mutta hevosesi ostoon hän ei anna minulle killinkiäkään.
Niin että paina nyt hitoille vain!"

Juutalainen kuunteli kaula kurollaan upseerin sanoja ja katseli
molempia nuoria miehiä uteliaisuudella, jossa Anton oli huomaavinaan
jonkinlaista osanottoakin, mikä muuten oli aivan outoa hänen
tavalliselle väjyvälle katseelleen. "Kakskymment' tukaattii hän siis
lainasi teille", virkkoi Tinkeles miettiväisesti; "no, hän kyll'
lainaa teille enempikin, jos hänelt' pyydätte. Mie tiedän sen",
mutisi hän puoliääneen, "mie tiedän sen."

"Mitä te sitten olette tietävinänne?" kysyi Anton.

"Ka, tiedänhän mie, kuink' nuoret herrat ovat keskenään, kun
he kerran ovat hyvii ystävii", pakisi juutalainen nyökyttäen
merkitsevästi päätänsä. "Te ette siis tarvitse miun hevosta, herra
Wohlfart? Hyvästi sitt', herra Wohlfart." Näin sanoen hän pyörähti
ovelle ja katosi. Kohta sen jälkeen kuultiin hevosen loittonevan
hyvää vauhtia.

"Onko tuo mies päästä pyörällä?" huudahti luutnantti, katsellen
akkunasta hevosen perään.

"Ei hän muuten ole niin kerkeä poistumaan luotani", Anton vastasi,
hänkin aika lailla ihmeissään juutalaisen salamyhkäisen käytöksen
johdosta. "Epäilemättä teidän univormunne antoi hänelle kiirettä."

"Toivon, että tulin siten tehneeksi teille palveluksen. Näkemiin siis
iltaan saakka", sanoi luutnantti tervehtien ja lähtien huoneesta.

Iltapäivällä kuului Antonin ovelta jälleen hiljainen koputus, ja
Tinkeles ilmestyi sisään. Hän katseli varovaisesti ympärilleen
huoneessa ja, välittämättä Antonin otsarypistyksestä, astui sitten
aivan hänen eteensä. "Saanko mie luvan kysyä", virkkoi hän,
pudistellen tuttavallisen nuhtelevasti päätään, "onko siinä tottakin
perää, että te lainasitte hänelle kakskymment' tukaattii, ja että te
antaisitt' enempikin, jos hän pyytäisi?"

Anton tuijotti hämmästyneenä kaupustelijaan ja vastasi sitten
tuikeasti: "Minä annoin hänelle tuon summan ja annan enemmänkin, jos
tarvis tulee. Mutta sanokaapa te nyt minulle suoraan, mitä teidän
päässänne oikeastaan pyörii. Minusta näet näyttää siltä, kuin olisi
teillä jotain erityistä minulle ilmoitettavana."

Tinkeles väänsi naamansa viekkaaseen irveen, ja räpytteli silmiään.
"Vaikka hän onkin teidän hyvä ystävänne, niin varokaat lainaamasta
hänelle rahoi. Kuulkaa, älkää antako hälle enää yhtä kolikkoakaan",
toisti hän painokkaasti.

"Ja miksi en antaisi?" kysyi Anton. "Teidän hyvä neuvonne ei ole
minkään arvoinen, niin kauan kuin en tiedä, mistä syystä te minua
varotatte."

"Ja jos mie sanon minkä tiedän, niin lupaattekos puhua miun
puolestani herra Schröterille, ettei hän enää ajattele
kuormavaunujaan, kun näkee miut konttorissaan?" kysyi juutalainen
kiireisesti.

"Voinhan sanoa hänelle, että te olette sen jälkeen rehellisesti
palvellut minua. Mitä hän sitten päättää teidän suhteenne, se on
hänen asiansa", Anton vastasi.

"Te siis puhutte miun puolesta", sanoi kauppuri, "se riittää miulle.
Ja kuulkaahan nyt, niistä syystä teidän on pidettävä kauniit rahanne
omassa taskussanne. -- Hyvin hullust' ovat Rothsattelin, tämän nuoren
miehen isän, asiat, hyvin hullust'. Hän on häviöön tuomittu ihminen,
eikä mikään voi pelastaa häntä."

"Mistä teillä on sellaisia tietoja?" huudahti Anton säikähtyneenä.
"Se on mahdotonta", jatkoi hän tyynemmin, "se on valhetta, joutavata
ämmäin lorua."

"Uskokaa miun sanani", lausui juutalainen tehoavan totisesti, niin
että hänen sävynsä ja hahmonsa tuntuivat vähemmän naurettavilta kuin
muuten. "Hänen isäns' on joutunut semmottisen miehen käsiin, joka
kulkee salateitä kuin turmion enkeli. Hän käy ympäri ja pujottaa
nuoran sellaisten ihmisten kaulaan, jotka hän on itsellens' valinnut,
eikä kukaan huomaa hänen vehkeitäns'. Hän kiristää nuorast', ja hänen
uhrins' kaatuvat, niinkuin puukeilat. Miksi te tahdotte menettää
kaunist' rahaa semmottill' ihmisille, joilla on jo nuora kaulass'?"

"Ketä paholaista te oikeastaan tarkoitatte, kenellä on parooni
käsissään?" huudahti Anton kuohuksissaan ja unohtaen kaiken
varovaisuuden.

"Mitä me nimist'?" vastasi juutalainen kylmästi. "Vaikka mie
tietäisinkin nimen, en sit' kuitenkaan sanoisi, ja jos sanoisinkin,
ei se hyödyttäis' teitä eikä Rothsatteliakaan, sillä te ette tunne
sitä miestä eikä paroonikaan ehkä tunne häntä."

"Onko se mies Ehrenthal?" kysyi Anton.

"En mie saa sanoa sen nimeä", toisti Tinkeles kohauttaen hartioitaan;
"mutta Hirsch Ehrenthal se ei ole."

"Jos minun pitää uskoa teidän sananne ja jos te todellakin tahdotte
auttaa minua", jatkoi Anton tyyntyneemmin, "niin teidän täytyy
kertoa tarkemmin. Minun täytyy saada tietää tuon miehen nimi, ja
minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olette kuullut hänestä ja
paroonista."

"En mie mitä oo kuullut", kinasteli kauppuri itsepäisesti, "jos te
kysytte miulta kuin tuomarit tekevät. Puhe, jonka ihminen kuulee,
haihtuu ilmaan kuin sauhu; ken siit' käsittää osan, ken toisen. En
mie voi sanoa teille, mitä mie oon kuullut, en paljostakaan rahast'.
En tahdo laskea kättäni rukoushihnoille ja vannoa oikeuden edessä.
Mitä mie nyt puhun, on hyvä teidän korvalle eikä kenenkään muun.
Mutta teille mie sanon, että kaks' on istunut yksiss', ei vain
yhden illan, vaan monta iltaa, eikä vain yhten' vuonna, vaan mont'
vuotta, ja he ovat kuiskutelleet keskenäns' meidän majataloss',
miss' alhaall' virta juoksee. Ja vesi on mutissut hiljaa itsekses'
alhaall' ja nuo kaks' ovat mutisseet hiljaa keskenäns' veden päällä.
Mie makasin patjallain samass' huoneess', ja ne luuli miun nukkuvan.
Ja usein mie kuulin molempien miesten suusta Rothsattelin nimen ja
hänen tilans' nimen. Ja mie tiedän, ett' musta pilvi seisoo hänen
päälläns', mutta mitään muut' mie en tiedä. Ja nyt se on sanottu,
ja nyt mie lähden. Se hyvä neuvo, jonka mie tänään teille annoin,
olkoon teidän palkintonne siit' päiväst', jolloin te soditte jalost'
pistoolilla villan ja talin puolest'. Ja muistakaakin, mitä lupasitte
tehdä miun hyväks'."

Anton katsahti huolestuneena eteensä lattiaan. Bernhardilta hän oli
kuullut, että vapaaherra oli läheisissä liikesuhteissa Ehrenthalin
kanssa, ja tämä tilanomistajan läheinen seurustelu tuon pahamaineisen
keinottelijan kanssa oli jo alusta pitäen huolettanut Antonia. Mutta
mitä Tinkeles nyt kertoi, kuului aivan uskomattomalta; itse hän ei
ollut koskaan kuullut mitään epäsuotuista vapaaherran taloudellisesta
asemasta. "Siihen, niitä nyt olette kertonut minulle", lausui hän
hetken vaiti oltuaan, "en voi tyytyä. Ajatelkaapa tarkoin, kenties
muistatte noiden miesten nimetkin ja mitä he ovat lähemmin puhuneet
keskenänsä."

"Mitämaks muistankin", vastasi galizialainen kasvoillaan omituinen
ilme, joka kuitenkin jäi alakuloiselta Antonilta huomaamatta.
"Mut nyt on meidän välit kuitit; mie tein teille huolii ja
vaaroi, mut nyt mie tein teille suuren avun. -- Suuren avun",
toisti hän itsetyytyväisesti ja katsellen silmää vilkutellen
Antonin ällistyneisiin kasvoihin. "Onks' teill' ehkä tarvis
vaihettaa seteleit' louisdoreihin", lisäsi hän äkkiä tavalliseen
liikemiessävyynsä; "mie voin teille hankkia louisdorei, jos annatte
miulle vastaan tukaatteij tai seteleit'."

"Tiedättehän te, etten sekaudu rahakeinotteluihin", vastasi
Anton hajamielisesti. -- "No, ehkä teill' on antaa hyville
Wienin kauppahuoneille asetettui vekseleit'?" -- "Ei minulla ole
vekseleitäkään", ärähti Anton suuttuneesti.

"No, hyvä, siivo kysymys ei pure ketäkään", sanoi juutalainen
ja kääntyi lähteäkseen. Ovella hän vielä kerran kääntyi ympäri.
"Seligmannille, joka näytteli hevost' herroille ja sai vartoa herroi
puolen päivää, miun piti maksaa kaks' guldenii. Se oli käteismeno,
jonka mie sain maksaa teidän takia, kai te maksatte miulle takaisin
miun kaks guldenii?"

"Jumalan kiitos!" huudahti Anton ja hymyili vasten tahtoaankin,
"nytpä te jälleen olette se vanha Tinkeles. Ei, Schmeie, kahta
guldenianne te ette peri minun taskustani."!

"Eikä teill' oo tarvis louisdorei eikä Wienin vekseleit'?" jankutti
Tinkeles.

"Ei niitäkään", nauroi Anton.

"Hyväst' sitten", sanoi Tinkeles. "Kun me jälleen tavataan, niin me
ollaan hyvii ystävii." Hän tarttui ovenripaan. "Ja jos te tahtoo
tietää sen miehen nimen, ken voi murskata Rothsattelin, niin että
hänest' tulee pikkunen kuin ruoho maantien vieress', jota kaikki
tallaa, niin kysykää Hirsch Ehrenthalin kirjanpitäjää, Itzig nimistä.
Veitel Itzig on hänen nimens'." Näin sanoen Tinkeles joutui ovesta
ulos kuin ampumalla. Anton juoksi hänen jälkeensä, mutta kauppuri
ei enää kuunnellut hänen huutojaan, vaan luikahti ulos portista,
ennenkuin hän oli kerinnyt alas. Hyvällä syyllä voi kuitenkin
toivoa hänen pian jälleen palaavan, joten Anton kiipesi jälleen
kamariinsa, mieli yhä kuohuksissa tuon kummallisen katumuksentekijän
tunnustuksista.

Mitä hän juuri oli saanut kuulla, se hänen täytyi heti kertoa
vapaaherran pojalle. Hän kyllä arvasi, että tämä kävi sangen
vaikeaksi hänen upseeriystävänsä herkän itsetunnon ja sukuylpeyden
vuoksi. "Mutta kertoa minun täytyy sittekin, vielä tänä iltana vedän
hänet syrjään, tai menen muita aikaisemmin hänen luokseen tahi jään
muita myöhemmäksi."

       *       *       *       *       *

Mutta tätä hyvää aiettaan Antonin kävi vaikeaksi panna täytäntöön.
Niin aikaisin kuin hän riensikin nuoren Rothsattelin asuntoon, tapasi
hän siellä jo joukon ennen joutuneita husaariluutnantteja koolla.
Eugen lojui yötakki yllään sohvalla, ja toverit istuivat piirissä
hänen ympärillään. Kohta Antonin jälkeen saapui tohtorikin. "Mitä nyt
kuuluu?" hän kysyi käyden potilaansa luo.

"Hyvää vain", vastasi Eugen; "en tarvitse enää teidän
myrkkypulvereitanne."

"Hiukan on vielä kuumetta", päätteli tohtori, "nuhaa ja niin
poispäin. Täällähän on aivan liian kuuma, esitän että akkuna avataan."

"Eikö hitoilla, tohtori", huusi eräs nuorista herroista, joka
oli kahdesta tuolista muodostanut itselleen jonkinlaisen penkin.
"Tiedättehän että minä en siedä vetoa muuten kuin palvelustoimessa
ollessani."

"Niin kylläkin", Eugen huudahti, "me olemme homeopaatteja,
karkoitamme kuumetta lämpimällä. Mitä me nyt juommekaan?"

"Toti on kuumesairaalle terveellisintä", sanoi lääkäri.

"Noutakaappa siis ananas, hyvä Anton, se on muiden tarveaineiden
kanssa tuolla sivuhuoneessa", pyysi Eugen.

"Katsoppa mokomaa", huudahti tohtori, kun Anton toi hedelmän ja
upseeripalvelija korillisen viinipulloja; "siinähän on vasta makea
jättiläinen, oikein lajinsa mestarituote. Luvallanne minä valmistan
totia, sekoitus on näet toimitettava potilaan tilan mukaisesti." Hän
otti taskustaan mustan kotelon ja siitä veitsen, jolla kävi hedelmää
leikkaamaan.

"Juoskaa suohon! Riivaako teitä paholainen? Hitoille kaikki
lääkärinkojeenne!" huusivat kaikki husaariupseerit pystyyn kavahtaen.
Kiukkuisia kirouksia sateli tohtori poloisen pään yli.

"Hyvät herrat", huudahti lääkäri paljonkaan nolostumatta toisten
noitumisesta, "onko sitten kellään teistä veistä? Teidän ei tarvitse
kokeakaan taskujanne, minä tiedän muutenkin ettei kellään ole. Peilin
ja harjan lisäksi ei niistä löydy mitään muuta. Ja kuka teistä osaa
valmistaa boolin, joka tyydyttäisi älykästä ja reipasta miestä?
Tyhjentää te sellaisen kyllä osaatte, mutta valmistamaan ette kykene."

"Minä tahdon yrittää", sanoi Bolling nurkastaan. "Ah, herra von
Bolling, oletteko tekin täällä?" sanoi tohtori kumartaen.

Bolling sieppasi hedelmän hänen kädestään ja varjeli sitä
huolellisesti lääkemiehen ulottuvilta. "Tulkaapa, Anton, avuksi",
hän huudahti, "ja pitäkää silmällä, ettei tuo tohtori hirviö pääse
ruumiinleikkelyveitsineen liian lähelle juoma-aineita."

Antonin käydessä vanhemman luutnantin kanssa innokkaaseen hommaan
otti tohtori taskustaan kaksi korttipakkaa ja laski ne juhlallisesti
pöydälle.

"Korjatkaa korttinne samaa tietä takaisin", huudahti Eugen, "tänään
me ainakin tahdomme viettää iltaa syntiä tekemättä."

"Sitä ette kykene tekemään", pilkkasi tohtori, "te olette itse
varmasti ensimmäinen niitä kaipaamaan. En tarkoitakaan esittää muuta
kuin rauhallista whistiä, jossa tasaisesti jaellaan lehdet oikeaan
ja vasempaan, siis oikeata hurskaitten erakkojen peliä. Mutta mitä
te tulette näillä korteilla toimittamaan, se nähdään illan kuluessa.
Tässä ne ovat kynttiläin vieressä."

"Älkää kuunnelko kiusaajaa", huusi eräs luutnanteista nauraen.

"Joka ensiksi tarttuu kortteihin, hän saa kustantaa huomenna
aamiaisen koko seuralle", ehdotti eräs toinen.

"Tässä on juoma", sanoi Bolling ja kantoi tuoksuavan maljan pöytään
sekä jakeli siitä jokaiselle. "Maistakaahan, verinen mies", sanoi hän
lääkärille.

"Raakaa se vielä on", arvosteli tämä, "huomeniltaan vasta kerkiää
nautittavaksi."

Toisten herrojen riidellessä juoman laadusta kävi Eugen käsiksi
toiseen korttipakkaan ja jakoi sen kahdeksi pinkaksi, jotka laski
päällekkäin. Tohtori huusi: "Ähä, jopa joutui kiinni! Hän saa itse
maksaa sakot."

Kaikki nauroivat ja kokoutuivat pöydän ympärille. "Pitäkää te
pankkia, tohtori", huusivat upseerit ja sysäsivät korttipakan
hänelle; joutuin ilmestyi toisiakin peliä esille herrain taskuista,
tohtori laski kourallisen seteleitä ja hopearahaa pöydälle ja
peli alkoi. Suuria panoksia ei tehty, ja leikkipuheet seurasivat
voittoja ja häviöitä. Antonkin otti kortin ja kävi mukaan, vaikka
aivan tarkkaamattomasti. Hänen oli vaikea ottaa osaa upseerien
keskusteluun, ja hän katseli säälien nuorta Rothsattelia, joka
kumartui kiihkeästi korttiensa yli. Anton voittikin muutamia
taalereita, mutta huomasi pahoilla mielin Eugenin häviävän
herkeämättä. Tukaatti toisensa perään keräytyi pankinpitäjän
eteen. Kun Anton itsekin oli voittanut hiukkasen isännältään, ei
hänen käynyt huomauttaminen tämän tappioista; mutta tohtori sanoi
potilaalleen, voitettuaan tältä taas moniaita tukaatteja: "Te
olette liiaksi kiihdyksissä, kuumeenne on kohonnut, ja parasta
olisi että lakkaisitte pelaamasta; en ole vielä koskaan käsitellyt
kuumesairasta, joka ei olisi hävinnyt faaraossa." [Eräs uhkapelin
laji, jossa "kuninkaalla" on Egyptin muinaisten hallitsijain
arvonimi.]

"Ei se teitä liikuta, tohtori", vastasi Eugen kiivaasti ja heitti
jälleen korttinsa.

"Sinulla on tänään kovan onnen päivä, Eugen", huudahti hyväluontoinen
Bolling, "otat jälleen pahasti nokkaasi." Kun peli oli pelattu
loppuun, kokosi tohtori kortit ja työnsi ne taskuunsa. "Pankki voitti
vahvasti", hän sanoi suopeasti, "mutta sittekin lakkaan pelaamasta,
jotta en hyötyisi liikoja."

Upseerien kesken syntyi tyytymättömyyden myrsky. "Minä käyn pitämään
pankkia", huusi Eugen, "antakaa minulle rahaa, Wohlfart."

Tohtori pani aluksi vastaan, mutta taipui sitten arvellen: "Ehkäpä
hänellä on pankinpitäjänä onnea. Lähimmäiseltään ei saa koskaan
kieltää ansiotilaisuutta."

Anton otti muutamia seteleitä lompakostaan ja laski ne vaieten
Eugenin eteen, mutta itse hän ei enää käynyt pelaamaan. Murhemielin
hän katseli ystäväänsä, joka viinistä ja kuumeesta punoittavana
tuijotti eteensä lyötyjä kortteja. Jälleen hävisi Eugen pelin
loppuessa kaikki rahansa. Setelit lennähtivät kuin säikähtyneet
linnut hänen edestään, tuskin ainutkaan hyvä kortti nousi pakasta
hänelle. Hämillään upseerit katselivat toisiaan. "Minäkin ehdotan
että lakkaamme pelaamasta", huudahti Bolling; "voimmehan antaa
korvausta jonain toisena iltana."

"Mutta minäpä tahdon saada korvausta tänään", huusi Eugen, hypähti
pystyyn ja lukitsi oven. "Kukaan ei pääse täältä ulos. Uskaltakaa
panna kunnolliset panokset; tässä ovat minun rahani." Hän tyhjensi
tulitikkulaatikon pöydälle. "Jokainen tikku vastaa kaksoistaaleria;
sen verran annan myöten, että tikun saa yhden kerran taittaa, mutta
panos ei saa mennä alle taalerin." Jälleen lentelivät kortit pöydällä
ja peli kävi kiivasta kulkuaan. Anton anasti totimaljan kauhan ja
päätti, ettei sallisi kenenkään enää ammentaa lasiinsa. Eugen hävisi
edelleenkin; kuin taikavoimasta siirtyivät tulitikut hänen edestään
kaikille suunnille. Eugen nouti uuden laatikon ja huusi: "Erottaessa
teemme loppulaskelman." Silloin nousi Bolling pystyyn ja tömisytti
tuolillaan lattiaan.

"Lurjukseksi sanon sitä miestä, joka karkaa kesken", huusi Eugen
kiihtyneenä.

"Sinä olet narri", virkkoi toinen harmissaan; "väärin on kyniä
parhaalta toveriltaan rahoja, niinkuin me tänä iltana olemme
sinulta kynineet. En ole vielä eläissäni nähnyt mokomaa peliä. Jos
paholaisella on tänään sormensa mukana, niin en minä ainakaan tahdo
käydä häntä avustamaan." Hän siirtyi syrjään pöydästä ja katseli
yhdessä Antonin kanssa, kuinka huolettomasti muut heittelivät
toisilleen rahoja tai niiden vastineita.

"Minäkin olen jo saanut tarpeeksi", sanoi tohtori, jolla oli koura
täynnä tulitikkuja. "Merkillinen ilta tänään tosiaankin; siitä
lähtien kuin olen kortteja käsitellyt, en ole mokomata kokenut."

Uudestaan hypähti Eugen sivupöydän luo, jolla tulitikkuja oli,
mutta Bolling ehätti ennen häntä, avasi akkunan ja nakkasi kaikki
laatikot kadulle. "Tuonne lentäkööt lemmon tikut ja polttakoot siellä
kernaammin ohikulkijani saappaat kuin täällä sinun kukkarosi." Sitten
hän heitti kortitkin lattiaan. "Pelistä tulkoon viimeinkin loppu;
sinä äsken valttasit meille kuin itse vanha Dessaulainen, nyt minä
teen samoin." [Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold I (1676-1747) aikansa
nurjimpia ja onnekkaimpia sotapäälliköitä, prinssi Eugen Savoijalaisen
ja Fredrik Suuren ystävä.]

"Minä kieltäydyn tottelemasta sellaisia käskyjä", huudahti Eugen
ärtyneesti.

Bolling ripusti miekan kupeelleen ja tarttui sen kahvaan. "Sinä
taivut siihen tänään", sanoi hän vakavasti; "huomenna vastaan sinulle
toverien kuullen sanoistani. Tehkää laskelmanne, hyvät herrat, sitten
lähdemme."

Pelimerkit viskattiin pöydälle, ja tohtori toimitti laskutyön.

Eugen sieppasi synkän näköisenä taskukirjansa ja merkitsi muistiin
toisille kärsimänsä velat, Harmissaan ja kuivasti hyvästellen seurue
poistui. "Karttuipa sitä kokonaista kahdeksansataa taaleria", sanoi
tohtori kotimatkalla. Bolling kohautti hartioitaan. "Toivon hänen
kykenevän hankkimaan rahat, mutta olisin kuitenkin suonut teidän
pitäneen kortit lakkarissanne. Jos juttu tulee yleisesti tietoon,
niin ei Rothsattel siitä vain kunniaa niitä. Me kaikki teemme
parhaiten kun vaikenemme siitä visusti, teiltäkin pyydän samaa, herra
Wohlfart."

Anton meni hyvin liikutettuna asuntoonsa. Koko illan hän oli istunut
kuin tulisilla hiilillä ja purkanut mielessään katkeria soimauksia
mielettömälle tuhlaajalle. Hän moitti itseänsäkin siitä että oli
tälle lainannut rahoja, vaikkapa tunsikin että sopimatonta olisi
ollut kieltäytyä.

Kun hän seuraavana aamuna aikoi lähteä tapaamaan Eugenia,
ilmestyi tämä itse hänen luokseen perin synkkänä ja masentuneena.
"Hemmetinmoiseen kiipeliin minä eilen jouduinkin", hän virkkoi;
"tänään on minun hankittava kokoon kahdeksansataa taaleria, enkä
tunne tässä mieronpaikassa ketään muuta kuin teidät, jonka puoleen
voisin kääntyä. Olkaapa toimekas, Anton, ja auttakaa minua pulassa."

"Ei se minullekaan käy helpoksi, herra von Rothsattel", vastasi
Anton vakavasti; "summa on melkoinen, ja ne rahat, jotka täällä ovat
käytettävissäni, eivät ole omiani."

"Kyllä kai te tämän asian kuitenkin saatte toimeen" suostutteli
Eugen edelleen; "jollen saa teiltä apua, niin olen aivan neuvoton.
Everstimme ei ymmärrä tällaista leikkiä, ja minulle käy sangen
nolosti, jos en saa asiaa kuntoon." Hämin vallassa hän tarttui
Antonin käteen ja pusersi sitä hellyttävästi.

Anton katsahti Lenoren veljen vääristyneisiin kasvoihin ja vastasi
tukahduttaen sisäisen vastenmielisyytensä: "Minulla on pieni summa
talletettuna liikkeeseemme, ja minun on täältä lähetettävä sille
perimiäni rahamääriä. Ehkäpä voin ottaa viimeksi mainitsemistani
varoista tarvitsemanne summan ja pyytää rahastonhoitajaamme
siirtämään se minun vastattavakseni."

"Silloin te pelastatte minut", huudahti Eugen iloissaan; "viimeistään
neljän viikon kuluttua hankin teille rahat takaisin", hän lisäsi, kun
hänen asemansa täten näytti toivehikkaalta.

Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja luki rahat luutnantille. Ne
vastasivat melkoista osaa hänen perinnöstään.

Kun Eugen oli innokkaasti kiitellen työntänyt rahat taskuunsa,
jatkoi Anton: "Ja nyt, herra Rothsattel, haluan vielä lausua teille
jotakin, joka koko eilisillan raskautti mieltäni. Pyydän ettette
pidä minua tunkeilevaisena, kun sanon teille jotakin, josta teidän
täytyy tietää, vaikka se vieraan suusta sanottuna saattaakin tuntua
julkealta."

"Jos aiotte antaa minulle hyviä opetuksia, niin on nykyhetki
jokseenkin sopimaton", virkkoi luutnantti synkästi. "Tiedänhän muuten
itsekin käyttäytyneeni typerästi ja olen varma, että saan isältäni
hyvän ripityksen. Mutta mitä minun on pakko kuulla hänen suustaan,
sitä en halua kuulla syrjäiseltä."

"Te otaksutte minut sangen vähän hienotunteiseksi", huudahti Anton,
hyvin murheissaan nuoren upseerin ärtyisyydestä. "Sain eilen kuulla,
tosin kyllä jokseenkin sameasta lähteestä, että teidän isänne on
eräiden epärehellisten keinottelijain toimesta joutunut tahi piankin
joutuu sangen ikäviin selkkauksiin, jotka vakavasti uhkaavat hänen
omaisuuttaan. Myöskin olen kuullut sen vaarallisen miehen nimen,
jonka puolelta nuo juonet häntä uhkaavat."

Luutnantti katsoi kummastuneena Antonin totisiin kasvoihin ja vastasi
viimein: "No hitoilla, tepä saatte selkäpiini kylmäksi. Mutta eihän
tuo sittekään ole mahdollista; isäni ei ole koskaan maininnut
minulle, että hänen asiansa olisivat huonosti."

"Ehkäpä hän ei itsekään tunne niiden ihmisten aivoituksia ja juonia,
joiden tarkoituksena on hyötyä hänen kustannuksellaan."

"Vapaaherra von Rothsattel ei ole niitä miehiä, jotka sallisivat
kenenkään hyötyä hänen kustannuksellaan", vastasi luutnantti ylpeästi.

"Sen minäkin otaksun", myönsi Anton kernaasti. "Mutta kuitenkin
pyydän teitä muistamaan, että paroonin viimeiset suuret liikehommat
ovat saattaneet hänet monesti kosketuksiin kavalien ja sangen
arveluttavien liikemiesten kanssa. Se, jolta minä tietoni sain, antoi
ne ilmeisesti hyvässä mielessä. Hän lausui mielipiteen, jonka pelkään
olevan yhteisen monillekin pienemmille liikemiehille, sen nimittäin
että isänne on vaarassa joutua maksamaan suuriakin uhkasummia. Ja nyt
pyydän teitä lähtemään kanssani tiedonantajani luo; ehkäpä meidän
onnistuu pusertaa häneltä enemmänkin. Se on sama kauppias, jonka
eilen näitte luonani."

Luutnantti näytti todella masentuneelta; sanaakaan sanomatta hän
tarttui virkatakkiinsa, ja molemmat lähtivät siihen majataloon,
jossa Tinkeles oli ilmoittanut asuvansa. "On kai parasta, että itse
kyselette häneltä", sanoi Anton heidän kulkiessaan. Luutnantti
meni majataloon, kyseli miestä talonrengiltä, isännältä, kaikilta
asukkailta, saamatta muuta tiedoksi kuin että Tinkeles oli eilen
lähtenyt tiehensä. Majatalosta he riensivät kaupunginpäällikön luo
ja saivat tältä tietää, että Tinkeles oli ottanut passin Turkin
rajalle. Täten oli tuo tunkeilevainen mies äkkiä kadonnut hänen
käsistään, ja tämä seikka teki molempien mielestä asian vielä
arveluttavammaksi. Mitä kauemmin he puhelivat hänen varoituksistaan,
sitä kiihottuneemmaksi luutnantti kävi ja sitä vähemmin hän tiesi,
mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Vihdoin hän ylen kiihtyneenä
purskahti lausumaan: "Ehkäpä isäni on nyt rahapulassa! Kuinka voin
tunnustaa hänelle velkani? Tämä on vietävän ikävä juttu! Wohlfart, te
olette kerrassaan kelpo mies, lainasitte minulle rahojakin, vaikka
tuon näkymättömän juutalaisen jutut kummittelivat päässänne. Teidän
täytyy lainata tuo summa minulle pitemmäksi ajaksi."

"Niin kauaksi kuin vain haluatte", vastasi siviilimies.

"Sepä on hienosti tehty", huudahti luutnantti; "ja minä toivon vielä,
että kirjoitatte asiasta isälleni. Tehän tiedätte parhaiten, mitä tuo
höperö mies oikein jutteli, ja minun on ikävä ahdistaa isääni hänen
omista asioistaan."

"Mutta isänne ehkä pitää vieraan sekaantumista hänen asioihinsa
vastenmielisenä", arveli Anton, joutuen hämilleen ajatuksesta, että
täten tulisi tekemisiin Lenoren isän kanssa.

"Isänihän tuntee teidät", sanoi Eugen yhä suostutellen; "muistan
sisarenikin puhelleen teistä. Mainitkaa vain, että minä olen pyytänyt
teitä kirjoittamaan asiasta. On todellakin parempi, että te itse
ajatte sen perille saakka." -- Anton lopulta suostuikin siihen ja
istui kirjoituspöytänsä ääreen kertoakseen Tinkelekseltä saamansa
varoitukset paroonille. Täten hän joutui vapaaherran perheen kanssa
yhteyteen, joka vastaisuudessa kävi hänelle itselleen sangen
kohtalokkaaksi.


4.

Onnellinen se mies, jonka jalka polkee oman maakamaran avaroita
lakeuksia; onnellinen hän, jonka pää pystyy alistamaan vihannan
luonnon luovaa voimaa oman järkevän tahtonsa alaiseksi! Kaikki, mikä
elämässä tekee ihmisen väkeväksi, terveeksi ja hyväksi, on tullut
maanviljelijän osaksi. Hänen elämänsä on hellittämätöntä taistelua,
loppumatonta voittoa. Jumalan puhdas ilma terästää hänen ruumiinsa
lihakset, luonnon ikivanha järjestys pakottaa hänen ajatuksensakin
järjestettyyn juoksuun. Hän on pappi, jonka tehtävänä on varjella
kansakunnan ensimmäisiä hyveitä, olojen jatkuvaa järjestystä,
tapojen säännöllistä siveyttä. Kun muut hyödylliset toimintamuodot
saattavat vanhettua ja vaihtua, on hänen työnsä ikuinen kuin itsensä
maapallon elämä; kun muu ihmistoiminta sulkee meidät ahtaiden seinien
sisään, syvälle maan uumeniin tahi aluksen huojuvien honkakylkien
väliin, on hänen katseellaan vain kaksi rajatonta äärtä, ylhäällä
taivaan sinilaki ja alhaalla kiinteä maankamara. Hänelle on suotu
korkein luomisilo, sillä mitä ikinä hänen tahtonsa vaatii luonnolta,
kasveilta ja eläimiltä, se kasvaa ja kehittyy hänen kättensä alla
omaan iloiseen elämäänsä. Myöskin kaupunkilaiselle on vainioiden
vihreä oras ja tähkien kultainen hedelmä, laitumilla käyvä karja ja
nelistävät varsat, metsien vihannuus ja niittyjen tuoksu silmäin
ihastus ja sydämen virkistys; mutta voimakkaampi, ylpeämpi ja jalompi
on sen miehen mielihyvä näistä siunatuista asioista, joka astelee
kedoillaan tietoisena siitä, että kaikki tuo on hänen omaansa,
että hänen työnsä sen kasvatti ja että hän siitä siunauksen perii.
Sillä vaivattoman nautinnon tunteella hän ei katsele niitä kuvia,
joita luonto levittää hänen eteensä. Jokaiseen kuvaan liittyy jokin
toivomus, jokaiseen vaikutelmaan määrätietoinen tarkoitusperä;
sillä kaiken, viljavan vainion, eläinten ja ihmisten täytyy luoda
jotakin uutta hänen tahtonsa, isännän ja käskijän tahdon mukaisesti.
Jokapäiväinen työ on hänen nautintonsa, ja tuosta nautinnosta kasvaa
hänen voimansa. Näin elää mies, joka itse raataa omistamaansa maata.

Ja kolminkertaisesti onnellinen sellaisen maatilan isäntä, jolla
on jo monen miespolven iän käyty työteliästä taistelua raa'an
luonnon oikkuja vastaan. Aura puree syvään jo ennen raivattuun
maaperään; paljon vaativaiset viljelyskasvit levittävät ylväässä
loistossa lehtiään, niiden varsilla ruskettuvat isot hedelmäsarjat
ja jyvärikkaat tähkät, ja maanpinnan alla pyöristyvät mahtavasti
mehuiset juurimukulat. Sitten tulee aika, jolloin taidokas
teollisuus lähettää tuotteitaan pelto- ja niittysaroille. Silloin
siirtyy haaveellisia konemuotoja karjapihaan, suunnattomia
kuparikattiloita saapuu kukkaisseppelin koristettuina, satahampaiset
isot rattaat pyörivät kiltisti ympäri, pitkiä putkia mutkittelee
vastarakennetuissa meijeri- ja tehdassuojissa, ja koneitten
nerokkaasti suunnitellut niveleet ahertavat ahkerasti yötä päivää.
Todellakin jalotyylinen teollisuus! Se puhkeaa päivänvaloon maan
omasta voimasta ja kasvattaa vuorostaan samaa voimaa. Missä tilan
oma kasvuvoima tuottaa runsaat hedelmänsä tehtaan jalostettavaksi,
siellä työskentelevät ulkona vapaassa luonnossa ikivanha aura ja
vastamuuratussa tehdassalissa uusi höyrykattila veljellisesti
käsikädessä, tehdäkseen herransa rikkaammaksi, mahtavammaksi ja
viisaammaksi. Niin kauan kuin hän viljeli vain vanhoja olkihedelmiä,
vihantaa karjanrehua ja pyöreitä juurimukuloita, olivat lähimmät
markkinahinnat kenties ainoat hänen mielenkiintonsa esineet
vieraasta maailmasta, ja niskoitteleva kotitorppari oli ehkä hänen
suurin mieliharminsa. Ja luotaantorjuvan ylpeyden täyttämänä hän
katseli omasta rajoitetusta piiristään kaikkea, mitä suurten
kaupunkien touhuisa hyörinä, uuden teollisuuskauden monenkiuhtavat
olosuhteet tuottivat ja kasvattivat uutta. Mutta nyt hän itsekin
seisoo nykyaikaisen luomiskauden rattaiden keskellä, vaarinottaa
tarkoin ihmishengen moninaisia virtauksia kotipiirinsä rajojen
ulkopuolellakin. Monia elämänlakeja hän oppii tuntemaan ja monia
uusia ihmisajatuksia; hän oppii uuden ja suuremman mittakaavan mukaan
arvioimaan miehen arvoa, kun hän nyt tarvitsee markkinain vilinää
ja tiedemiehen työkammion luovia ajatuksia itseäänkin varten. Häntä
kiinnittävät näkymättömät langat toistenkin ammattien harjoittajiin,
ja vieraat tarjoavat hänelle iloiten kätensä ja yhdistävät omat
etunsa hänen etuihinsa. Yhä suuremmaksi käy hänen harrastuspiirinsä,
yhä mahtavammaksi hänen vaikutuksensa toisiin ihmisiin.

Maalaisraatajan viereen samalle viljelysmaalle rakentaa uusi
työteliäs, kaikkia sivistys- ja tietoasteita käsittävä ihmisrotu
asumuksiaan; kaikille voi tilanhaltija hankkia oikeutta ja
vaurastumista. Vahvasti kasvaa hänen tilansa voima, maaperän arvo
nousee vuosi vuodelta, houkutteleva tilaisuus suurempaan ansioon
saa sitkeän talonpojankin siirtymään vanhain tapojen totutulta
ladulta. Kehnosta niittypolusta tulee viertotie, nevaisesta
viemäriojasta kanava. Viljelysvainioiden välillä kulkevat
rahtivaunujen pitkät jonot, autioille hiekkakentille kohoo uusia
punakattoisia ihmisasumuksia; kirjeenkantaja, joka ennen vain
kahdesti viikossa kanteli nahkalaukkuaan ahojen poikki, saapuu nyt
joka päivä, reppu raskaana kirjeistä ja sanomalehdistä; ja kun hän
pysähtyy jonkun portille noista uusista työläisasunnoista tuodakseen
nuorelle emännälle tervehdyksen tämän kaukaiselta kotiseudulta,
ottaa hän kiittäen vastaan ovelta tarjotun maitolasin ja kertoo
kiireisesti, kuinka pitkäksi hänelle nyt tie on käynyt kylästä
toiseen helteisenä kesäpäivänä. Sitten heräävät myöskin kaikenlaiset
pienet ylellisyydenhalut, nuo kaiken edistyksen kummit. Räätälin
sakset ja neula saa entistä ahkerammin huiskia uusissa kankaissa,
talonpoikaistalojen joukkoon pystyttää kyläkauppias rihkamapuotinsa,
panee akkunaan näytteeksi sitruunia, kirjavakääreisiä tupakkapuntteja
ja koreakaulaisia pulloja. Ja kyläkoulun opettaja rupeaa valittamaan
oppilaiden paljoutta, toinen koulutalo rakennetaan lisäksi,
jatkoluokkia järjestetään; asuinhuoneeseensa opettaja hankkii uuden
kaapin ja siihen seudun ensimmäisen lainakirjaston, ja kaupungin
kirjakauppias antaa hänelle vastailmestyneitä kirjoja myytäväksi.
-- Siten tuottaa toimintatarmoisen tilanomistajan elämä siunausta
ympäristölleen ja koko maallekin.

Mutta voi sitä tilanhaltijaa, jolta maaperä, koti ja kontu sortuu
vieraiden, tuhoisain voimain käsiin! Hän on hukassa, jos hänen
työnsä ei enää riitä tyydyttämään niitä vaatimuksia, joita toiset
ihmiset hänelle asettavat. Luonnon henget suovat siunauksensa vain
sille, joka astuu niitä kohti kirkkain otsin, vapaana ja itsestään
varmana; mutta ne nousevat kapinaan, kun arvelevat näkevänsä
vastassaan heikkoutta, hätäilyä ja vain puolinaista uskallusta.
Ei mikään työ ota enää menestyäkseen. Öljysadon keltainen ja
pellavan sininen kukka kuihtuvat siementä tekemättä, ruoste ja
noki ryntäävät viljan kimppuun, tuhoisa rutto raiskaa uljaan ja
kiitollisen perunan pienen ruumiin; kaikki ne, jotka ennen olivat
niin kiltisti tottuneet tottelevaisuuteen, tietävät nyt kostaa
katkerasti viljelijälle tämän velttouden ja huolimattomuuden. Silloin
muuttuu isännälle jokapäiväinen peltojen kiertely ristintieksi
ja kirouksen poluksi; kun leivonen lehahtaa laulaen ruispellosta
yläilmoihin, täytyy hänen ajatella että jyvät ovat myydyt jo oljessa
kypsyessään; kun härkävaljaikko kuljettaa apilakuormaa vajoihin,
muistaa hän että myöskin maidosta ja lihasta saadut tulot siirtyvät
vierasten velkojien taskuihin; ja hänen on pakko epäillä, tokko edes
syömähaluisten elikoiden lantakaan, joka tulevana vuonna tuottaa
uutta viljavuutta pelloille, joutuu enää tuottamaan hänelle itselleen
hyötyä. Synkkänä, äreänä, epätoivoisena hän palaa kierrokseltaan
kotia. Helposti hän sitten vierautuu karjataloutensa ja peltojensa
hoidosta; hän koettaa etsiä kiusallisille ajatuksilleen unhotusta
tilansa ulkopuolelta, ja tuo pakko jouduttaa hänen perikatoaan.
Sekin ainoa keino, mikä kenties vielä voisi hänet siitä pelastaa,
täydellinen antautuminen työhön, käy hänelle sietämättömäksi.

Ja kolmin kerroin voi sitä tilanomistajaa, joka hätiköiden ja
itsekään asiaa käsittämättä tuo höyryn salaperäisen "mustan taian"
maaperälleen pusertaakseen sen avulla tästä esiin voimia ja hedelmiä,
joita siinä ei elä eikä kasva. Häntä kohtaa kovin kirous, mikä
kuolevaisten osaksi voi koskaan tulla. Ei ainoastaan hän itse
käy sen kautta heikommaksi, vaan hän kehnontaa sen ohella monia
toisiakin, jotka hän on kiinnittänyt palvelukseensa ja elämäänsä.
Niiden rattaiden hampaiden välissä, jotka hän uhkamielisessä
ymmärtämättömyydessään pystytti tilalleen, murskautuu kaikki sekin,
mikä hänen taloudessaan vielä oli eheätä ja vahingoittumatonta;
hänen maaperänsä voima ja mehu nääntyy ja näivettyy kaikenlaisissa
hyödyttömissä kokeiluissa, hänen valjaikkonsa lamautuvat
raskaissa tehdasrahdeissa, hänen rehellisistä maatyöläisistään
tulee likaista ja nälistynyttä tehdasköyhälistöä. Missä muinen
rauhallinen kuuliaisuus hankki ainakin välttämättömät elämäntarpeet,
siellä nostaa nyt uhitellen päätänsä kavala kiukku, petollisuus
ja kapinamieli. Hän itse on luiskahtanut tukalain raha-asiain
kurimoon, pauhaa vain laineiden tavoin vyöryvät yhä kiihkeämmät
saamisvaatimukset hänen päänsä ylitse; tuossa epätoivoisessa
kamppailussa hukkuvana hän hakee silmittömästi apua kaikesta, mikä
vain ylettyy hänen kättensä ulottuville, ja toivottoman ponnistuksen
uuvuttamana hän vihdoin vajoaa syvyyteen.

       *       *       *       *       *

Vapaaherran tilalla oli usein kasvanut parempi sato kuin hänen
naapuriensa mailla, hänen nautakarjansa ja lammaskatraansa olivat
koko maakunnassa tunnetut terverotuisiksi; katovuosia, jotka toisia
kohtasivat, oli harvoin tullut hänen osakseen; mutta nyt oli kaikki
tuo siunaus kadonnut jäljettömiin kuin jonkin pahan voiman taiasta.
Karjassa puhkesi rutontapainen tauti; viljat olivat tosin kasvaneet
korkeata olkea, mutta kun lyhteitä käytiin puimaan, karttui jyviä
varsin luetut mitat. Kaikkialla olivat hänen kulunkinsa olleet
suuremmat kuin hänen tulonsa. Johonkin toiseen aikaan hän olisi
levollisin mielin tuon kestänyt; nyt teki suru hänet ihan sairaaksi.
Maanviljelys kävi hänelle aivan sietämättömäksi, ja hän jätti kaiken
huolenpidon siitä voudilleen. Kaikki hänen toiveensa kiinnittyivät
ikävöiden tehtaaseen, ja kun hän lähti tavalliselle kiertomatkalleen
pelloille, tapahtui sen vain sokerijuurikkaiden vuoksi, joiden
viljelykseen hän oli kuluvana vuonna uhrannut tilansa parhaat voimat.

Puiston takalistolla kohosi uusi tehdasrakennus. Touhuisina hääri
ja kiljui sen sisällä joukko ihmisiä, ensimmäinen juurikassato oli
korjattu ja tuotu sisään ynnä läjitelty lattialle jalostamista
varten. Lähipäivinä piti säännöllisen työn alkaman tehtaassa. Vielä
kuului sisältä vaskisepän niittaustaontaa, suuren pusertimen ääressä
hääri koneseppiä, ja joukko uutteria naisia kantoi koreilla lastuja
ja kalkkimuruja muurarien jäliltä ja puhdisteli luutturääsyin niitä
paikkoja, joissa heidän itsensä kohta piti ruveta työskentelemään.
Vapaaherra seisoi rakennuksen edessä ja kuunteli kärsimättömänä
vasarain pauketta, jotka olivat niin kauan viimeistelleet ja
viivytelleet uuden laitoksen valmistumista. Huomispäivästä hänelle
alkaisi uusi aika. Hän seisoi nyt aarreaittansa portailla. Vanhat
surut hän voi heittää yltään kuin vanhat turkit; lähivuosina hän
kykenisi maksamaan kaikki velkansa, sitten hän rupeisi kokoamaan
rahaa. Näin ajatellessaan hän näki vaivaisiksi kopukoiksi ajetut
hevosensa ja vanhan voudin huolestuneet kasvot, ja epämääräinen
pelko hiipi kuin mikäkin ruma myrkkyhyönteinen hänen ajatustensa
levottomasti lepattaville lehdille. Hänhän oli pannut kaiken
omaisuutensa panokseksi tähän viimeiseen uhkapeliin, hän oli
kiinnittänyt kartanonsa hypoteekeilla kattoräystästä myöten, niin
että hän voi tässä silmänräpäyksessä todella kysyä itseltään, mitä
siitä enää oikeastaan hänelle kuului -- kaiken tämän hän oli tehnyt,
jotta hän voisi tuon kovan mukulakasvin mehulla jälleen kirkastaa
himmenneen vaakunakilpensä. Ole varoillasi, vapaaherra! Vaikka saisit
valkeat sokerikiteesi piikiven kovuisiksi, eivät ne sittekään suojele
sinua myrskyssä ja rajusäissä; ne sulavat sateessa ja rapistuvat
ilmassa, ja mitä niiden perustukselle olet rakentanut, se raukeaa
kokoon ja murskautuu.

Vapaaherra itse oli viime vuosina muuttunut paljon entisestään.
Ryppyinen otsa, kaksi äreätä poimua suupielissä, ohimoilta
harmautunut tukka olivat ensimmäisiä seurauksia ainaisista
rahahuolista, surusta perheen ja tilan tulevaisuudesta. Hänen
äänensäkin, joka ennen oli kumahtanut niin voimakkaasti rinnasta,
oli käynyt teräväksi ja käheäksi ja hänen liikkeensä ärtyisen
hätäisiksi. Raskaita suruja hänellä oli viime aikana ollutkin. Hän
oli perinpohjin oppinut tuntemaan sen kurjuuden, minkä suurten
rakennustöitten aikainen rahapula tietää. Ehrenthalista oli nyt
tullut säännöllinen vieras linnassa. Hänen vaunuhevosensa popsivat
joka viikko vapaaherran hyvää heinää, joka viikko hän oli ylhäällä
paroonin työhuoneessa vetänyt esiin ison lompakkonsa ja siitä
purkanut pöydälle laskuja tai setelitukkuja. Hänen kätensä, joka
oli ennen ollut niin kerkeä käymään povitaskuun, oli nyt paljon
verkkaisempi, ja perin vastahakoisesti irtautuivat lepattelevat
setelit hänen sormistaan: hänen ennen aina kumarainen kaulansa oli
jäykistynyt, hänen alamainen hymynsä muuttunut kuivaksi irveeksi;
käydessään tavanmukaisella kierroksellaan karjapihan puolella hänen
huulensa syyti monesti kirpeää moitetta entisen tulisen ylistelyn
sijasta. Hännystelevästä asiamiehestä oli tullut koppava saarnamies,
jonka vaativainen olemus herätti vapaaherrassa yhä yltyvää
vastenmielisyyttä, vaikka hän tiesi ettei voinut tulla toimeen häntä
ilmankaan. Mutta ei Ehrenthal yksin, vaan muitakin outoja henkilöitä
kävi koputtamassa vapaaherran työhuoneen ovelle ja neuvottelemassa
kahdenkesken hänen kanssaan. Raakamaisen Pinkuksen jykevä hahmo
asteli joka neljännesvuosi kylän majatalosta linnaan, ja joka kerran
kuin hänen raskas jalkansa oli jymähdellyt portaissa, kävi talon läpi
tympeän mielialan tuulahdus.

Joka viikko oli Ehrenthal totuttu näkemään linnassa, mutta nyt, kun
vaikein aika oli käsissä, häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Kaupungissa
kerrottiin hänen lähteneen matkoille, ja joka kerta kuin maantieltä
kuului vaunujen jyrinää, riensi vapaaherra levottomana akkunaan
katsastamaan, eikö tuota vikuroivaa, vihattua mutta välttämättömäksi
käynyttä miestä kuulunut tulevaksi.

Lenore saapui isänsä luo. Hänestä oli kehkeytynyt korkeakasvuinen,
täyteläinen kaunotar; että elämän vakavuus ei ollut jättänyt
häntäkään koskettamatta, sen osoitti hänen pilvinen otsansa ja
isäänsä luoma huolestunut katse. "Kirjeenkantaja toi postin", hän
sanoi, ojentaen vapaaherralle käärön sanomalehtiä ja kirjeitä. "Ei
varmasti taaskaan ole Eugenilta mitään."

"Hänellä on nyt muutakin tekemistä kuin lähetellä kirjeitä", isä
vastasi, mutta itse hän kuitenkin kävi innokkaasti etsimään joukosta
poikansa käsialaa. Silloin hän näki vieraalla käsialalla kirjoitetun
osotteen, joka oli leimattu sen kaupungin postileimalla, jonne Eugen
oli majoitettu. Se oli Antonin kirje. Vapaaherra avasi sen kiireesti.
Kohta kun hän oli sen kunnioittavasta sävystä nähnyt lähettäjän hyvän
tarkoituksen ja keksinyt Itzigin nimen, työnsi hän kirjeen joutuun
povitaskuunsa, jälleen hänet valtasi tuo näinä aikoina niin monesti
tuntemansa salainen tuska ja samalla harmi sen johdosta, että hänen
kireät asiansa olivat joutuneet syrjäisten tietoon ja pohdittavaksi.
Epämääräisiä varoituksia hän kaikkein vähimmin nykyään tarvitsi, ne
vain nöyryyttivät häntä. Kauan hän seisoi synkkänä ja vaitonaisena
tyttärensä vieressä. Mutta kun kirjeessä kuitenkin oli tietoja
Eugenistakin, pakottautui hän viimein puhumaan siitä.

"Sain juuri kirjeen eräältä herra Wohlfartilta, joka nykyisin
kiertelee kauppatoimissa rajan takana ja on tehnyt Eugenin
tuttavuutta."

"Häneltäkö?" Lenore huudahti.

"Hänestä tuntuu tulleen vakavatuumainen mies", jatkoi vapaaherra
väkinäisesti. "Eugenista hän puhuu hyvin lämpimästi."

"Niin todella!" huudahti Lenore ilahtuneena. "Kun hänen kanssaan
seurustelee, niin tietää tuntevansa kerrassaan tunnollisen ja
luotettavan miehen. Mikä sattuma! Sisar ja veli hänen tuttujaan! Mitä
hän on sinulle kirjoittanut, isä?"

"Liikeasioista vain, tavallaan hyvässä tarkoituksessa, mutta ilman
erityistä merkitystä minuun nähden. Nuo hupsut pojat ovat saaneet
joltakin kolmannelta henkilöltä kuulla joutavaa lörpötystä minun
asioistani ja ruvenneet sen johdosta hautomaan turhia huolia." Tämän
sanottuaan hän lähti kävelemään raskain askelin tehtaalleen.

Levottomana Lenore seurasi häntä. Kulkiessaan vapaaherra rupesi
välinpitämättömästi silmäilemään mukaansa ottamiaan sanomalehtiä;
silloin hänen silmänsä sattui erääseen oikeudelliseen kuulutukseen.
Tumma puna nousi hitaasti hänen poskilleen, lehti putosi hänen
kädestään ja hän tarrautui itsetiedottomasti kiinni tien vieressä
oleviin työrattaisiin pysyäkseen pystyssä, ja otsansa laskeutui
korin reunalle. Säikähtyneenä Lenore sieppasi sanomalehden maasta
ja näki siinä sen puolalaisen herraskartanon nimen, johon hän tiesi
isänsä kiinnittäneen paljon rahoja. Tila oli kuulutettu myytäväksi
pakkohuutokaupalla lyhyen määräajan kuluttua omistajan vararikon
vuoksi.

Tuo ilmoitus oli iskenyt vapaaherraan kuin musertava salama. Hänen
kiinnittäessään tilansa veloista aina kattoräystästä myöten oli tuo
vieraaseen tilaan kiinnitetty pääoma aina päilynyt hänen mielessään
viimeisenä pelastuksen ja hyvinvoinnin ankkurina. Usein hän oli
kyllä ajatellut, että eikö oikeastaan ollut järjetöntä antaa rahansa
vieraalle ja käyttää omaa tilaansa varten kalliskorkoista lainarahaa;
mutta aina oli häntä kammottanut siirtää tämäkin melkoinen summa
laajain liikeyritystensä kurimoon; sitä hän ajatuksissaan piti
vaimonsa leskiosana ja tyttärensä perintönä. Mutta nyt olivat
nämäkin rahat vaarassa, viimeinenkin vakuus oli menemässä menojaan;
kaikki horjahteli hänen allaan ja ympärillään kuin maanjäristyksen
myllertäessä. Ehrenthal oli pettänyt hänet; tämähän oli hoitanut
kirjeenvaihtoa puolalaisen kreivin asiamiehen kanssa ja oli tuonut
hänelle kaikki puolivuotiset korot hypoteekkisummasta; ei ollut
epäilystäkään, etteikö Ehrenthal ollut tiennyt puolalaisen maatilan
kehnosta tilasta, jonka hän oli tahallaan salannut vapaaherralta.

"Isä", huudahti Lenore, auttaen vapaaherraa jälleen pystyyn,
"rauhoitu toki, puhu tästä Ehrenthalin kanssa, aja lakimiehesi
puheille. Ehkäpä apu keksitään tätäkin onnettomuutta vastaan."

"Olet oikeassa, lapseni", sanoi vapaaherra soinnuttomalla äänellä;
"voi olla mahdollista, että minä kuvittelen vaaraa suuremmaksi kuin
tarvitseekaan. Käske valjastamaan vaunut, minä lähden kaupunkiin.
Äidiltäsi pidä kuitenkin vielä salassa, mitä nyt olemme lukeneet, ja
sinä, rakas Lenore, seuraa minua."

Kun vaunut saapuivat tietä pitkin, seisoi vapaaherra vielä samassa
paikassa, missä isku oli sattunut hänen sydämeensä. Vaieten hän istui
koko matkan kyyristyneenä vaunujen nurkkaan.

Kaupunkiin tultua hän vei tyttärensä siihen asuntoon, jonka hän oli
edelleen säilyttänyt, jotta ei herättäisi vaimossaan ja tuttavissaan
epäilystä hänen raha-asiainsa huonosta tilasta; itse hän ajoi
Ehrenthalin luo. Vihaisin askelin hän nousi konttoriin ja tylysti
tervehdittyään näytti liikemiehelle sanomalehteä. Ehrenthal nousi
hitaasti pystyyn ja sanoi nyökäten: "Kyllä tiedän, Löwenberg on siitä
minulle kirjoittanut."

"Te olette pettänyt minut, herra Ehrenthal!" huusi vapaaherra,
vaivoin pidättäen arvokasta ryhtiään.

"Mitä varten?" vastasi liikemies ja kohautti olkapäitään. "Miksi
salaisin teiltä sellaista, mikä kuitenkin joutuu sanomalehtiin?
Tällaistahan sattuu joka tilan, jokaisen hypoteekin suhteen. Mikäpä
erinomainen onnettomuus tämä olisi?"

"Mutta olivathan omistajan raha-asiat perin kehnot, sen te olette jo
kauan tietänyt", huudahti vapaaherra. "Te olette tahallanne pettänyt
minut."

"Mitä te petoksesta puhutte?" intoutui Ehrenthalkin vihastuneena.
"Varokaa itseänne, ettei joku syrjäinen kuule sanojanne. Minähän
olen lainannut teille rahojani, mitä etua minulla olisi heikontaa
teitä ja suurentaa pulaanne? Itse istun kiinni teidän asioissanne
tätä myöten", hän näytti kädellään sitä kohtaa, missä muilla
ihmisillä sydän sijaitsee. "Jos olisin arvannut, että tuo tehtaanne
syö rahojani, tuhannet taalerit tuhansien perästä, niinkuin syö
jokin elukka, joka on takapuolelta auki, niin olisin ajatellut
asiaa paremmin enkä antanut teille taaleriakaan. Ennemmin syötän
rahoillani kokonaista elefanttilaumaa, mutta ikinä en enää syötä
mitään tehdasta. Kuinka te siis voitte sanoa, että minä olen teidät
pettänyt?" hän jankkaili yhä kasvavalla kiihkeydellä.

"Te olette tiennyt vararikosta", huudahti vapaaherra, "ja olette
minulta salannut, miten kreivin asiat ovat."

"Minäkös teille ostin hypoteekin?" kivahti äkäytynyt liikemies. "Minä
olen tuonut teille joka puolivuosi korot, siinä minun vääryyteni,
lisäksi olen antanut teille paljon omia rahojanikin, siinä minun
petokseni." -- Sovitellen hän sitten jatkoi: "Ajatelkaahan asiaa toki
rauhallisemmin, herra parooni; jokin toinen velkoja on vaatinut tilaa
myytäväksi, ja tuomioistuimet eivät ole meille asiasta ilmoittaneet
tahi ovat sitten lähettäneet ilmoituksen väärällä osotteella. Mitäpä
siitä? Pakkohuutokaupan jälkeen te peritte rahanne takaisin; silloin
voitte maksaa velkojille, joilla on omaan tilaanne kiinnityksiä.
Mikäli tiedän, kuuluu tuohon kartanoon kauniita, isoja tiluksia, niin
että teidän ei tarvitse olla yhtään huolissanne hypoteekistanne."

Siihen epäilyttävään lohdutukseen vapaaherra sai tyytyä. Alakuloisena
hän nousi vaunuihinsa ja huusi kuskille: "Oikeusneuvos Hornin luo!"
mutta puolimatkassa hän antoi vastakäskyn ja ajoi kaupunkiasuntoonsa.
Hänen ja vanhan lainopillisen ystävän välit olivat kylmentyneet. Hän
oli arastellut kertoa viimemainitulle yhä kasvavista vaikeuksistaan,
loukkaannuttuaan tämän hyvää tarkoittavista varoituksista; senvuoksi
hän oli viime aikoina usein turvautunut toisten lakimiesten apuun.

       *       *       *       *       *

Hienotunteisesti oli Itzig syöksähtänyt ulos konttorista nähdessään
akkunasta paroonin hevosten pysähtyvän kadulle, mutta nyt hän työnsi
päänsä jälleen ovesta sisään. "Millä tuulella hän oli?" kysyi hän
Ehrenthalilta.

"Millä tuulella hänen sitten olisi pitänyt olla?" vastasi tämä
jurosti; "olipahan kuin kala, joka on nielaissut yht'aikaa monta
koukkua kitaansa. Hän heitteli päätään ilmaan, ja minä sain kuulla
kunniani. Rahani olen työntänyt hänen tilaansa, ja suruja minulla on
siitä tilasta yhtä paljon kuin hiuksia päässäni, sittekuin rupesin
kuuntelemaan teidän neuvojanne."

"Jos luulette, että ritaritila ui vastaanne niinkuin kala vedessä,
ja että teidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätenne ja siepata se
kiinni, niin suuresti säälittelen teitä", sanoi Veitel ivallisesti.

"Mitä minä sillä tehtaalla teen?" ärähti Ehrenthal; "tila on minulle
kaksi vertaa arvokkaampi ilman savupiippua."

"Myykää sitten tiilit, kun ensin olette saanut savupiipun haltuunne",
sanoi Veitel ilkeästi. "Tahdoin vain mainita teille, että huomenna
saan vieraaksi erään tuttavan kotiseudultani. En siis voi huomenna
tulla konttoriinne."

"Te olette tänä vuonna kuljeskellutkin niin usein omilla
kierroksillanne", äyskähti Ehrenthal tuikeasti, "että minulle on
aivan sama, vaikka jäätte tykkänään saapumatta minun konttoriini."

"Tiedättekö mitä nyt minulle sanoitte", kivahti Veitel. "Te sanoitte
minulle: Itzig, nyt en enää tarvitse sinua, saat mennä matkoihisi.
Mutta minä menen silloin kuin minulle sopii, enkä silloin kuin teille
sopii."

"Te olette hävytön ihminen", huusi Ehrenthal. "Minä kiellän teitä
puhumasta minulle tuolla tapaa. Mikä te luulette olevannekaan, nuori
Itzig?"

"Minä olen se mies, joka tunnen kaikki teidän asianne, minä olen se
mies, joka voin saattaa teidät perikatoon jos tahdon, mutta joka
tarkoitan teille parempaa kuin itse älyättekään. Ja senvuoksi,
kun ylihuomenna jälleen tulen konttoriinne, pitää teidän sanoman
minulle: hyvää huomenta Itzig! Oletteko ymmärtänyt, herra Ehrenthal?"
Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi alas kadulle. Siellä hänen kauan
pidätetty kiukkunsa Ehrenthalia kohtaan puhkesi ilmiliekkiin,
hän heilutti kiivaasti käsivarsiaan ja mutisi uhkaavia sanoja
hampaittensa välistä. Samaa teki Ehrenthal konttorissaan.

       *       *       *       *       *

Vapaaherra palasi tyttärensä luo, istahti masentuneena sohvaan, ja
tyttären lemmekkäät lohduttelut menivät kuulemattomiin korviin.
Häntä ei enää kaupungissa pidättänyt! mikään muu kuin pelko tuoda
vapaaherrattarelle surullisia sanomia. Hän vuoroon pohti mielessään
keinoja miten pelastua uhkaavasta häviöstä, ja vuoroon kuvitteli mitä
synkimmin värein tämän tapauksen seurauksia. Sillä aikaa Lenore istui
akkunassa katsellen alas katuvilinään, ohikiitäviin rahtivaunuihin
ja jalkakäytävällä kulkevaan ihmisvirtaan, jota levoton ansion- tai
nautinnonhimo hellittämättä ajoi eri suuntiin. Ja Lenoren kysellessä
itseltään, että olikohan kukaan noista ohikulkevista tuntenut samaa
salaista surua ja hätää ja masennusta, jota hänen nuori sydämensä
oli viime vuosien kuluessa saanut kokea, katsahti väliin jokin ohi
astuva upean talon peililasiakkunoihin, ja nähdessään eräässä niistä
kauniin tytönpään kadehti kenties mielessään ylhäisten onnea, jotka
katselivat niin levollisesti alas kadulle leipänsä takia puuhaavien
ihmisten kiirettä.

Sitten alkoi kadulla hämärtyä, katulyhtyjen valo loi heikkoa
kajastusta huoneeseen; Lenore katseli huoneessa liikkuvia valo- ja
varjojuovia ja pimeyden enetessä kasvoi hänen sydämessäänkin
ahdistus. Mutta talon edustalla seisoi kaksi miestä puhellen
kiihkeästi keskenään; toinen heistä astui ulko-ovelle ja soitti
ovikelloa, sitten kumahteli eteisestä raskaita askelia. Palvelija
saapui sisään ja ilmoitti tulijaksi herra Pinkuksen. Sen nimen
kuullessaan vapaaherra hätkähti, pyysi lampun sytytettäväksi ja
riensi sivuhuoneeseen.

Majatalon arvoisa isä astui vapaaherran puheille ja notkisti muutaman
kerran isoa päätään, mutta ei kiirehtinyt puhumaan asiastaan.
Vapaaherra nojautui pöytää vasten ja oli valmis vastaanottamaan mitä
hyvänsä. "Mikä teidät tuo näin myöhään luokseni?"

"Herra paroonihan tietää, että huomenna lankeaa se kymmenentuhannen
taalerin vekseli?"

"Ettekö voi odottaa, että vekseliä uudistettaessa lasken hyväksenne
kymmenen prosenttia?" kysyi vapaaherra ylenkatseellisesti. "Luulen
että vasta huomenna voin suorittaa tuon laskun."

"Koska teidän ei nyt sovi laskua tehdä", Pinkus vastasi, "niin en
sitä vaadikaan. Tulin vain ilmoittamaan teille, että olen äkkiä
joutunut rahantarpeeseen; pyydän senvuoksi saada huomenna nuo
kymmenentuhatta käteisellä."

Vapaaherra kammahti askeleen taapäin. Tuo oli jo toinen isku tänään,
ja se kävi hänen henkensä ja elämänsä juuriin. Hän oli aavistanut,
että jokin vielä tulisi musertamaan hänet kerrassaan maahan; nyt hän
tiesi tarkalleen, että turhaa oli kaikki, mitä hän enää yrittäisikään
sanoa. Hänen kasvonsa olivat kalmankeltaiset, kun hän alotti käheällä
äänellä: "Kuinka voitte tällaista vaatia kaiken sen jälkeen, mistä
olemme sopineet keskenämme? Kuinka usein olettekaan vakuuttanut
minulle, että tällainen vekselinmuoto oli pelkästään muodollinen
asia?"

"Se on tähän päivään asti ollutkin muodollinen asia", sanoi
Pinkus, "mutta nyt se käy pakoksi. Minun on huomenna maksettava,
kymmenentuhatta taaleria toiselle, jolle olen itse velkaa."

"Puhukaa sitten järkeä sille miehelle", sanoi vapaaherra; "minä
olen valmis tekemään teille lisää myönnytyksiä, mutta nyt on minun
mahdoton maksaa."

"Silloin, herra parooni, minun täytyy surukseni sanoa, että summa
tulee teiltä perittäväksi uloshaun kautta."

Vapaaherra vaikeni ja kääntyi poispäin.

"Mihin aikaan huomenna saan tulla noutamaan rahani?" ahdisti Pinkus.

"Tähän samaan aikaan", vapaaherra vastasi, ja hänen äänensä särähti
ontolta kuin ikäkulun ukon. Uudestaan päätään notkistaen Pinkus lähti
tiehensä, ja vapaaherra hoippui huoneeseensa. Hänen päänsä vaipui
sohvan selkänojaa vastaan; aivan turtuneena hän mietiskeli, mitä nyt
tuleman piti. Lenore polvistui hänen viereensä, laski hänen päänsä
olalleen, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimillä ja rukoili häntä
sanomaan edes jotakin. Isä ei kuitenkaan kuullut eikä nähnyt mitään,
hänen aivoissaan kumahteli kuin vasaraniskuja yhä kovempaan ja
taajempaan. Hänen puhaltamansa koreaväriset lasipallot murskautuivat
pirstaleiksi; nyt hän tajusi asemansa koko hirvittävyyden: hän oli
perikatoon tuomittu mies.

Siten hän istui iltamyöhään saakka, kunnes tytär sai hänet vihdoin
juomaan kulauksen viiniä ja ajattelemaan kotimatkaa. "Niin, pois
täältä", huusi isä, "ulos vapaaseen luontoon!" He lähtivät ajamaan
kotia. Kun maantien vartiset puut lennähtivät ohi ja raitis
ilma humahteli vapaaherran kasvoja vastaan, kävi hänen sielunsa
jälleen vireeseen. Tämä yö ja koko huomispäivä kuuluivat vielä
hänelle, niiden kuluessa täytyi apua löytyä jostakin. Eikähän tämä
ollut hänen ensimmäinen pulansa, ja hän melkein toivoi, ettei se
olisi viimeinenkään. Hän oli ruvennut tähän vekselivelkaan, joka
alunpitäen oli ollut vain seitsemäntuhannen ja muutaman sadan
taalerin suuruinen, siksi että lainaaja, joka tänään kävi saatavaansa
hätyyttämässä, oli monias vuosi sitten tullut tarjoamaan hänelle
noita rahoja, milteipä aivan tyrkyttämään, ja aluksi perin alhaista
korkoa vastaan. Luottaen liikeyritystensä onnistumiseen hän oli
hyvissä turvin ottanut rahat vastaan. Ne olivat maanneet hänen
rahalippaassaan käyttämättöminä muutamia viikkoja, sitten hän
oli keksinyt niille reikiä, ja askel askeleelta oli lainanantaja
korottanut vaatimuksiaan, kunnes hänen oli viimein ollut pakko
tunnustaa tuo kohtalokas vekseli oikeata nylkyrikorkoa vastaan. Nyt
ei se roisto ruvennut enää puheisiinkaan asian johdosta. Olikohan
hän rotan tavoin haistanut hylyksi tuomitun laivan kohdakkoisen
haaksirikon, pyrkien kaikin mokomin pelastumaan siitä? Vapaaherra
naurahti ääneen, niin että Lenore säpsähti -- mutta hänpä ei
ollutkaan se mies, joka vastustelematta jätti itsensä veijarien
armoihin, hän tiesi että ensi yön ja huomispäivän täytyi tuoda
hänelle apua. Ehrenthal ei voinut jättää häntä pulaan.

Hän huomasi välttämättömäksi hillitä itseään, onnistuipa hänen
pakottautua puhelemaan tyttärensä kanssa välinpitämättömään
sävyynkin. "Niskoilleni kasautuu ikäviä asioita kasautumistaan", hän
sanoi, "ja aikani on viime viikkoina ollut niin tarkisti kiinni,
että olen tuntenut voimainikin siitä kärsivän. Mutta kaikki tuo on
ohimenevää, lapseni. Jokaisella liikemiehellä on sellaisia aikoja;
kun nyt saamme tehtaan oikein käyntiin, niin on pahimmasta päästy."

Oli jo yö kun kotiin saavuttiin, vapaaherra riensi suoraan omaan
huoneeseensa. Hän kävi vuoteeseen, mutta tiesi hyvin, että hän siten
yritti vain lumota palvelijansa silmät; hän tiesi hyvin, ettei uni
tänäkään yönä häntä armahtaisi. Kyläkirkon tornissa kello löi tunnit
toisensa jälkeen, vapaaherra valvoi ja laski lyönnit, ja joka tunnin
jälkeen kohisi veri yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ja yhä
kuumemmaksi kävi hänen tuskansa. Missä olikaan pelastus? Muuta apua
hänellä ei ollut kuin Ehrenthal. Vaikka häntä kammoksuttikin ajatus
lähteä huomenna vaivaisena avunanojana tuon vihatun miehen luo, niin
suli senkin mahdottomuus hänen otsaltaan valuvaan tuskanhikeen. Siten
hän makasi koko yön ja väänteli käsiään; ja kun uni, yön hiljainen
lapsi, jolloinkin läheni vuodetta, nosti tuskan harmaa kummitus
jälleen luurankopäätänsä ja karkoitti uhkaavalla liikkeellä armeliaan
jumaluuden pois makaajan lähettyviltä. Vasta aamupuolella hänen
kurjuutensa tajunta raukesi raskaaseen horrokseen.

Korvia vihlovat hälyt linnanpihalta herättivät hänet siitä; tehtaan
työläiset marssivat kylän soittokunta etunenässä hänen akkunansa
alitse pitäen hänelle serenaadin. Jonain toisena ajankohtana tuo
hyväätarkoittava kunnianosotus olisi häntä ilahduttanut, mutta tänään
hän kuuli vain epäpuhtaan räminän, joka kiusasi häntä. Nopeasti
hän pukeutui ja riensi pihalle. Hänen talonpa oli ulkopuolelta
seppelöity, työläiset olivat asettuneet valtaoven eteen ja
tervehtivät häntä raikuvilla eläköönhuudoilla; hänen täytyi avata
suunsa ja sanoa heille, että hän oli iloinen päivän merkityksen
johdosta ja odotti paljon hyvää heidän uutteruudestaan; mutta koko
ajan hän oli tietoinen siitä, kuinka valheellisia nuo sanat olivat ja
kuinka kaukana häneltä oli kaikki ilo. Hän antoi valjastaa vaunut,
joutumatta edes tervehtimään vaimoaan ja tytärtään, ja kiiti jälleen
kaupunkiin. Hän pysähdytti Ehrenthalin talon eteen ja ravisti
konttorin ovea; mutta ovi pysyi suljettuna, ja hänen täytyi lähettää
palvelijansa noutamaan kauppias alas aamiaispöydästä.

Ehrenthal saapui ilmeisesti hyvin levottomana näin varhaisen käynnin
johdosta, eikä ollut huolinut edes riisua vanhaa yötakkia yltään.
Vapaaherra esitti hänelle asiansa niin kylmäverisesti kuin unettoman
yön jälkeen oli mahdollista. Ehrenthal joutui aivan kuohuksiin.
"Tuo Pinkus", hän huuteli kerta toisensa perästä, "on rohjennut
lainata teille rahaa vekseliä vastaan! Kuinka hän voi lainata teille
sellaisen summan? Eihän koko miehellä ole kymmentätuhatta taaleria,
hän on köyhä vaivainen itsekin." Vapaaherran täytyi tunnustaa, että
alkuperäinen velka oli ollut paljon pienempi, mutta tämä tunnustus
vain kiihoitti Ehrenthalin äkeyttä.

"Seitsemästätuhannesta kymmenen!" hän parkui ja juoksenteli niin
kiihtyneenä edestakaisin, että yötakin liepeet viipottivat hänen
ympärillään kuin huuhkajan siivet. "Lähes kolmetuhatta taaleria hän
on voittanut! Minä en ole koskaan luottanut tuohon mieheen, ja nyt
tiedän mitä maata hän on! Hän on urkkija, kätyri, epäluotettava
ihminen, joka samalla kertaa palvelee maksun edestä monia! Eikä hän
myöskään ole antanut omistaan teille noita seitsentätuhatta, koko
hänen roskansa eivät ole sen arvoiset."

Ehrenthalin väkevä närkästys vaikutti vapaaherraan aivan kuin iloinen
toivonsäde. Kuinka väärää luuloa hän oli tästä miehestä monesti
pitänytkään! "Minullakin on syytä arvella Pinkusta vaaralliseksi
mieheksi", hän sanoi.

Mutta tämä myönnytys oli vapaaherralle vain onnettomuudeksi,
sillä nyt kohdistui Ehrenthalin kiukku häneen. "Mitä minä tässä
Pinkuksesta puhuinkaan", huusi kauppias; "hän on menetellyt
niinkuin hänen tapaisensa ihmisen täytyy menetellä. Mutta te, joka
olette aatelismies, kuinka te olette voinut menetellä sillä tapaa
minua kohtaan? Te olette minun selkäni takana antautunut asioihin
syrjäisen kanssa ja antanut hänen ansaita lyhyessä ajassa vekselillä
kolmetuhatta taaleria. Vekselillä", hän huusi yhä yltyvällä kiukulla,
"tiedättekö te mitä vekseli oikein merkitsee?"

"Minäkin toivoisin, että koko velka olisi saanut jäädä ottamatta",
sanoi vapaaherra lepyttelevästi; "mutta kun tänään on lankeamispäivä
eikä mies suostu uudistamaan sitä, niin täytyy meidän koettaa saada
se maksetuksi."

"Miksi te sanotte: meidän?" ärähti Ehrenthal tulistuneena. "Teidän on
yksinänne hankittava maksu, ja katsokaakin, mistä voitte saada rahaa
mokomalle miehelle, jonka taskuun olette kirjoittanut kolmentuhannen
taalerin voiton. Te ette kysynyt minun mieltäni silloin kuin
tunnustitte vekselin, eikä teidän tarvitse nyt tulla sitä kysymään,
kun teidän on saatava se maksetuksi."

Vapaaherran sydämessä taisteli tuska ja kiukku keskenään.
"Hillitkäähän puhetapaanne, herra Ehrenthal", hän huudahti.

"Miksi minun pitäisi hillitä itseäni", huusi kauppias; "ette tekään
ole hillinnyt itseänne eikä Pinkus ole hillinnyt itseään, siis en
niinäkään tahdo hillitä itseäni!"

"Minä palaan tänne uudelleen", sanoi vapaaherra, "kun olette
rauhallisemmassa mielentilassa, jollaista minun joka tapauksessa
täytyy vaatia teiltä yhdessä ollessamme."

"Jos aiotte rahaa minulta pyytää, niin älkää palatko lainkaan, herra
parooni", ärähti Ehrenthal. "Minulla ei ole yhtään rahaa teitä
varten; ennen minä viskaan kaikki taalerini kadulle kuin maksan
teille enää yhtä ainuttakaan tilaanne vastaan."

Vapaaherra lähti ääneti huoneesta. Hänen kurjuutensa oli niin suuri,
että hänen täytyi vaieten kärsiä tuon törkeän miehen kiukkua. Nyt hän
lähti kiertelemään kaupungilla tuttaviensa luona ja kärsi avunanojan
katkeran nöyryytyksen saadessaan kaikkialla kieltävän vastauksen
pyyntöönsä. Puolipäivän aikaan hänen voimansa olivat lopussa. Hän
palasi asuntoonsa ja kävi punnitsemaan mielessään, pitikö hänen vielä
kerta lähteä Ehrenthalin puheille vai kieltäytyisikö hän maksamasta
vekseliä nylkyrikorkojen vuoksi. Silloin hiipi taloon se mies, joka
oli tähän saakka kierrellyt ja väijynyt hänen elämäänsä laajassa
kaaressa -- maatilan tuleva isäntä, Rothsattel-suvun perillinen.
Vapaaherra joutui ihmeisiin nähdessään huoneeseen astuvan tuiki
oudon hahmon, jonka hän muisteli kerran pari nähneensä Ehrenthalin
konttorin seutuvilla; miehellä oli punertavan tukan paartamat kelmeät
kasvot, kaksi luihua silmää ja suun ympärillä melkein samanlaiset
eriskummalliset juovat, joita karnevaaliajan nauravissa naamioissa
näkee.

Herra Veitel Itzig kumarsi syvään ja aloitti: "Armollinen herra
parooni, suvaitkaa antaa anteeksi, että tunkeudun luoksenne erään
liikeasian johdosta. Herra Pinkus on antanut toimekseni tulla
perimään teiltä rahat hänelle tunnustamastanne vekselistä. Pyytäisin
nöyrimmästi kysyä, tahtoisitteko olla niin armollinen ja maksaa
minulle nuo rahat."

Vapaaherra unohti synkeät ajatuksensa katsellessaan tuon miehen
hontelon pitkää ruumista, joka kiemurteli ja oli perin hullunkurinen
apinamaisissa kohteliaisuusyrityksissään. "Kuka te olette?" hän kysyi
mahtimiehen arvokkuudella.

"Veitel Itzig on halpa nimeni, armollinen herra, jos rohkenen mainita
sen teille."

Vapaaherra lysähti kokoon kuullessaan Itzigin nimen. Tuosta
miehestähän häntä juuri oli varoitettu, tuo oli se näkymätön,
säälimätön vainooja. Jälleen pusersi tuska ja ahdistus hänen
sydäntään:

"Olin tähän saakka Ehrenthalilla kirjanpitäjänä", jatkoi Itzig
vaatimattomasti. "Mutta Ehrenthal on käynyt liian mahtavaksi minua
kohtaan; olen perinyt pienen omaisuuden ja jättänyt sen Pinkuksen
käytettäväksi. Nyt olen aikeissa ruveta itsenäisesti harjoittamaan
liikettä."

"Te ette voi nyt saada rahoja", vastasi vapaaherra levollisemmin. Tuo
avuton kömpelys ei näyttänyt varsin vaaralliselta vastustajalta.

"Se sopii erinomaisesti", sanoi Veitel, "minulle on suureksi
kunniaksi saada kuulla armollisen herran suussa, että maksatte
vasta iltapäivällä. Minulla on kyllä aikaa." -- Hän otti hopeaisen
nauriin taskustaan. -- "Minä voin odottaa iltaan saakka. Ja jotten
tuota herra paroonille tukaluutta palaamalla sellaiseen aikaan,
jolloin teille ei sovi tahi jolloin ette ole kotona, niin pyydän
saada olla niin rohkea, että odottelen portaissa. Minä voin seista",
hän kiirehti lisäämään, aivan kuin olisi tahtonut ennakolta torjua
vapaaherran kehoitusta, että? voihan portailla istuakin. "Minä jaksan
kyllä seista aina kello viiteen saakka iltapäivällä. Armollisen
herran ei tarvitse lainkaan antaa minun häiritä itseään." Noista
nöyristelevistä sanoista helähti julkea iva, ja vapaaherran sydän
tajusi uudella tuskan tunteella hetken koko hirvittävyyden. Veitel
peräytyi kumarrellen ja pokkuroiden kynnykselle ja lähti takaperin
kuin krapu ulos huoneesta. Silloin vapaaherra huusi hänet takaisin.
Lurjus jäi seisomaan kuin loihdittu kumaraiseen asentoonsa, peräti
kurjan ja avuttoman ihmisen perikuvana. Ehkäpä varoittavan kirjeen
lähettäjä oli pannut tuon kirjanpitäjä poloisen syyksi kaiken
sen, mitä Ehrenthal itse oli kavalassa mielessään kutonut kokoon.
Joka tapauksessa oli tuon miekkosen kanssa mukavampi keskustella
liikeasioista kuin hänen äreän isäntänsä kanssa.

"Voitteko sanoa minulle", kysyi vapaaherra voittaen sisällisen
vastenmielisyydentunteen, "millä tapaa voin antaa saamisellenne
katetta, ilman että maksan käteisellä tänään tai lähipäivinä?"

Voitelin silmät välähtivät kuin raatolinnun silmät, mutta hän
ravisteli päätään, kohautti hartioitaan ja näytti vakavasti pohtivan
asiaa. "Armollinen herra parooni", hän sanoi viimein, "ehkäpä siihen
löytyy keino, mutta se on viimeinen keino. Teillä on tilaanne
kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekki, joka kuuluu teille
itsellenne, mutta joka on nykyään Ehrenthalin konttorissa. Minä
tahdon sovittaa asiat niin, että Pinkus luopuu tästä kymmenentuhannen
taalerin saamisestaan, ja itse koetan hankkia teille vielä toiset
kymmenentuhatta, jos luovutatte tuon hypoteekin ystävälleni."

Vapaaherra heristi korviaan. "Todennäköisesti ette tiedä", hän
sanoi ankarasti, "että olen jo luovuttanut mainitsemanne asiakirjan
Ehrenthalille."

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herra, sitä te ette ole
tehnyt. Mitään oikeudellista luovutusta ei ole tapahtunut."

"Mutta annoinhan kirjallisen lupaukseni", sanoi vapaaherra.

Veitel kohautti hartioitaan. "Jos olette luvannut luovuttaa
Ehrenthalille hypoteekin hänen rahojensa vakuudeksi, niin miksi
sen pitää olla juuri tämä? Ja minkävuoksi teidän tarvitsee antaa
minkäänlaista hypoteekkia Ehrenthalille? Tänä vuonnahan te peritte
takaisin sen pääomanne, jonka olette kiinnittänyt Rosminin kartanoon,
silloin voitte maksaa hänelle summan käteisrahalla. Siihen saakka
voitte rauhallisesti jättää hypoteekin hänen käsiinsä, eikä yhdenkään
ihmisen tarvitse tietää, että olette luovuttanut sen meille. Jos
teidän armonne suvaitsee lähteä minun kanssani notaarin luo ja siellä
virallisessa muodossa luovuttaa tämän hypoteekin ystävälleni, niin
hankin teille vielä tänään kaksituhatta taaleria, ja sinä päivänä,
jolloin asiakirja joutuu meidän käsiimme, maksan loput."

Vapaaherra oli pakottautunut, kuuntelemaan tätä esitystä väkinäisesti
hymyten. Vihdoin hän sanoi kuivasti: "Mitä te nyt ehdotatte, siihen
en voi suostua, ajatelkaa jotain toista keinoa."

"Mitään toista ei ole", vastasi Veitel; "mutta nythän on vasta
puolipäivä, minä voin odottaa maksua kello viiteen saakka.". Hän
teki jälleen nöyrät kumarruksensa, mutta käännähti kynnyksellä vielä
kerran ympäri. "Sallikaa minun sanoa, armollinen herra", virkkoi
hän vakavasti, "että teille ei riitä ainoastaan nuo kymmenentuhatta
taaleria; lähikuukausina te tarvitsette yhtä paljon tehdastanne
varten sekä pelastaaksenne saamisenne tuosta puolalaisesta
kartanosta. Jos luovutatte hypoteekin minulle, niin on teillä
koko summa käytettävänänne. Ja vielä yhtä asiaa rohkenen pyytää
armolliselta herralta: suvaitkaa olla puhumatta mitään Ehrenthalille
tästä meidän keskustelustamme; hän on kova mies ja voisi vahingoittaa
minua koko elämäni ajan."

"Olkaa huoletta", sanoi vapaaherra ja teki hyvästelevän eleen. Veitel
poistui.

Vapaaherra mitteli pitkin askelin huoneensa lattiata. Mitä tuo ylen
nöyristelevä mies äsken oli esittänyt, se oli omiaan kuohuttamaan
hänen sieluaan. Niin, pelastuksen se kyllä tarjoisi tästä ja
seuraavistakin pulista, mutta sittekään hän ei voinut siihen
suostua, se oli itsestään selvää! Esityksen tekijä oli naurettavan
yksinkertainen mies, mutta häneen ei voinut suuttuakaan, hän ei
ymmärtänyt mitään parempaa. Mutta koska vapaaherra oli antanut
kunniasanansa Ehrenthalille, niin ei koko asiaa kannattanut edes
ajatellakaan.

Ja sittekin -- kuinka mitättömältä vaara hänestä näyttikään!
Asiakirja jäisi rauhallisesti Ehrenthalin käsiin siihen saakka,
kunnes vapaaherra olisi saanut puolalaiseen tilaan kiinnittämänsä
rahat takaisin; silloin hän maksaisi Ehrenthalille velkansa
käteisellä ja lunastaisi hypoteekin takaisin. Kukaan ihminen ei
saisi asiasta mitään tietää, ja pahimmassa tapauksessa hän voisi
valmistuttaa Ehrenthalille uuden hypoteekin tilaansa, myöntäisi tälle
vahingonkorvaustakin, ja siihen rahamies olisi tyytyväinen. Yhäti hän
torjui tuon houkuttelevan ajatuksen luotaan, mutta yhä uudelleen se
palasi. Kello löi yksi, se löi kaksi; hän soitti palvelijaa ja käski
valjastuttamaan vaunut, kysyen sivumennen, vieläkö äskeinen vieras
oli talossa. Kuski ajoi vaunut valtaoven eteen, ja vieras värjötteli
yhä portaissa. Vapaaherra laskeutui alas vilkaisematta häneen ja
nousi vaunuihinsa. Kun palvelija seisoi lakki kädessä vieressä ja
tiedusti, minne kuskin piti ajaa, vasta silloin hänelle muistui
mieleen, että hän ei itsekään sitä tiennyt. "Ehrenthalin taloon!"
sanoi hän viimein.

Ehrenthalilla oli ollut hyvin rauhaton aamupäivä. Se seikka että
syrjäinen oli rohjennut röyhkeästi sekautua hänen oikeuksiinsa, pani
hänet epäilemään että jokin vieras, tuntematon rahamahti juonitteli
kilvan hänen kanssaan paroonia vastaan. Hän lähetti noutamaan
Pinkuksen puheilleen, syyti tälle solvauksia ja koetti kaikin
tavoin saada selvää, kenen taskusta Pinkus oli saanut rahat. Mutta
Pinkus oli varustautunut mitä parhaimmin tämän varalta; hän pysyi
järkähtämättömänä ja kävi lopuksi itsekin törkeäsuiseksi. Sitten
Ehrenthal lähetti hakemaan Itzigiä. Tätä ei löytynyt mistään.

Siksipä hän olikin kaikkein nurjimmalla tuulellaan, kun vapaaherra
jälleen saapui hänen luokseen. Hän tiesi parhaiten, ettei tuota
uutta velkaa olisi lainkaan tarvittu karkoittamaan aatelismiestä
vuosien rauhallisesti vieriessä hänen tilaltaan, ja hän solvasi
senvuoksi tätä typeräksi houkkioksi, kun hän oli niin tarpeettomasti
syössyt itsensä pulaan. Ja hän sanoi hänelle kuivin sanoin, että
nyt vihdoinkin oli tullut aika lakkauttaa kaikki rahamaksut
moiselle höperölle. Jälleen syntyi kiivas kohtaus, vapaaherra lähti
katkeroituneena rahamiehen konttorista ja päätti vielä viimeisen
kerran yrittää lainata eräältä vanhalta rykmenttitoveriltaan, jonka
tiesi äveriääksi mieheksi.

Kello oli jo yli neljä, kun hän murtunein mielin palasi asuntoonsa.
Porraspieleen nojautui laihan-huiskea miehenhahmo, joka kumarsi
syvään ohirientävälle aatelismiehelle ja jäi rauhallisesti
paikoilleen. Vapaaherran voimat olivat nyt tyyten lopussa. Hän
viskautui sohvankulmaan kuten edellisenäkin päivänä ja tuijotti
tylsästi eteensä. Muuta pelastusta ei enää ollut, sen hän tiesi
hyvin, kuin turvautua tuohon porraspielessä väijyvään veijariin.
Tympeän jännityksen vallassa hän jäi odottelemaan mitä tuleman piti.
Ristissä käsin, kohottamatta edes päätänsä sohvanselustalta, hän
kuuli kellon lyövän neljännestunnit neljästä viiteen saakka. Jälleen
iski hänen päässään kuin vasaralla, ja joka isku vei hänet lähemmäksi
sitä silmänräpäystä, jolloin hänen kohtalonsa astuisi ovesta sisään.
Kello viiden viimeinen lyönti oli kajahtanut, eteisen ovikello kuului
helähtävän, vapaaherra nousi sohvasta pystyyn. Itzig avasi oven ja
piteli kahta paperia kädessään.

"Minä en voi maksaa", huusi vapaaherra hänelle käheällä äänellä.

Itzig kumarsi uudelleen ja tarjosi hänelle toista paperia. "Tässä
olisi luonnos sopimustamme varten."

Vapaaherra tarttui hattuunsa ja sanoi vieraaseen katsahtamatta:
"Tulkaa notaarin luokse!"

       *       *       *       *       *

Oli ilta, kun vapaaherra palasi isäinsä linnaan. Valjut kuun säteet
kimaltelivat pikkutornien huipuissa ja rakennuksen parvekkeissa,
mustina kumottivat rakennuksen perustaa pystyssä pitelevät
tukipylväät, ja mustana kuin piki lepäsi lammen tyyni kalvo. Ja yhtä
vailla kaikkea väriä kuin talo ja puisto olivat niiden isännänkin
kasvot, kun hän nojautui raskaasti vaununnurkkaan ja puristi huulensa
jäykästi yhteen kuin ainakin mies, joka on pitkän kamppailun jälkeen
tullut ratkaisevaan päätökseen. Hän katseli välinpitämättömästi
vedenkalvoa, talonsa muureja ja katon kylmää kimmellystä; mutta
sittekin oli hänelle mieleen, ettei aurinko paistanut ja ettei hänen
tarvinnut nähdä isäinsä asuinsijaa kultaisessa päivänvalossa. Hän
koetteli ajatella tulevaisuutta, joka nyt näyttihe hänelle entistä
turvallisemmalta, hän punnitsi kaikkia etuja, joita hänen täytyi
saada tehtaastaan; hänen ajatuksensa kulkivat kauas vastaisuuteen,
jolloin hänen poikansa asuisi näillä samoilla sijoilla vakavaraisena,
jopa rikkaanakin miehenä, tyyten vailla niitä huolia, jotka olivat
vieneet isän tekemisiin kurjien koronkiskurien kanssa ja valkaisseet
ennen aikojaan hänen hiuksensa. Hän ajatteli kaikkea mahdollista
mieluista, mutta rakkaimmatkin hänen ajatuksistaan jättivät hänet
kylmäksi ja välinpitämättömäksi, ja hänen oli pakko koettaa väkisin
pitää niistä kiinni.

Hän laskeutui vaunuista ja tarttui paksuun rahalaukkuunsa, ennenkuin
ojensi kätensä puolisolleen ja tervehti Lenorea päännyökkäyksellä,
jonka piti tyynnyttää tyttären hätäinen katse. Hän puheli naisille
sydämellisesti, onnistuipa hänen laskea leikkiäkin levottoman päivän
monien juoksujen johdosta; mutta koko ajan hän tunsi, että hänen
ja hänen rakkaittensa väliin oli tullut jotakin selittämätöntä;
nämäkin olivat käyneet hänelle vieraiksi. Kun he nojautuivat häneen
ja pitelivät hänen kättänsä, niin värähteli tuo käsi torjuvasti
aivan kuin tempautuakseen irti. Ja kun hänen vaimonsa katseli häntä
lemmekkäästi, niin oli tuossa katseessa, josta hän ennen aina oli
hakenut apua ja lohdutusta suurimmassakin hädässä ollessaan, nyt
jotakin hänen mielestään outoa, jota hän ei voinut kestää, vaan
loi omat silmänsä alas. Hän lähti tehtaaseen, missä väki vielä
odotteli isännän tuloa, ja näki pääoven päällä kirjavista lyhdyistä
sommitellut nimikirjaimensa, joiden yläpuolella helotti hänen sukunsa
seitsensakarainen kruunu; ja hänen täytyi luoda katseensa muuanne,
sillä lyhtyjen loistekin viilsi hänen sydäntään.

Hänen ympärillään kävi ilon humu, työläiset kohottivat hänen
kunniakseen eläköönhuutoja kerta toisensa jälkeen, kyläkapelli
soitteli jälleen hilpeitä tanssisäveliä. Se soitti myöskin saman
marssin, jonka raikuessa hän muinen oli rykmenttinsä kera usein
marssinut vanhan kenraalin ohi, joka oli isällisesti rakastanut
silloista nuorta upseeria. Hän muisteli vanhan soturin arpisia
kasvoja ja entisiä asetovereitaan, muisteli myöskin muuatta
kunniaoikeutta, jossa hänen rykmenttinsä upseerit olivat kerran
tuominneet erään miespoloisen, joka oli rikkonut kevytmielisesti
antamansa kunniasanan.

Hän lähti makuuhuoneeseensa, ja hänelle teki hyvää, kun ympärillä
kaikki kävi pimeäksi ja hänen ei tarvinnut enää nähdä mitään, ei
linnaansa eikä tehdastaan, ei vaimonsa tutkivaa eikä tyttärensä
tuskallista katsetta. Ja jälleen hän vuoteessa lojuessaan kuuli
kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen, ja joka lyönnillä hänen
oli pakko ajatella: "Onpa rykmentissämme nyt toinenkin mies,
joka harmaapäisenä on tehnyt saman rikkomuksen, mikä silloin sai
heikkoluontoisen nuorukaisen ampumaan luodin päähänsä. Tässä se mies
makaa eikä voi nukkua, koska on rikkonut kunniasanansa."


5.

Kevätmyrskyt puhaltelivat lakeuksien yli, kun Anton kutsuttiin rajan
takaa jälleen kotia. Talvi oli ollut hänelle ankaran työn, raskaiden
rasitusten aika. Muukalaisesta kaupungista hän oli useammin kuin
kerran saanut lähteä pyryyn ja pakkasiin, sodan hävittämien seutujen
halki, kauas itään ja etelään aina Siebenbürgenin vuoristoihin ja
madjaarien alaville karjalaitumille saakka. Hän oli nähnyt paljon
surullista: poroksi poltettuja aatelishoveja, tuhaksi hävitettyä
hyvinvointia, hengestään ja toimeentulostaan epävarmoja ihmisiä,
nälkää, raakuutta ja leimuavaa puoluevihaa.

"Mihinkä aikaan hän tulee?" kysyi Sabine veljeltään. "Muutaman
tunnin päästä, ensi junassa." Sabine hypähti pystyyn ja sieppasi
avainkimppunsa. "Ja tytöt eivät ole vieläkään saaneet kaikkea
valmiiksi; minun on itse käytävä toimeen. Tänä iltana hänen täytyy
syödä meidän kanssamme, Traugott; me naisetkin tahdomme saada hänestä
osan itsellemme."

Veli nauroi: "Älkää vain hemmoitelko häntä piloille."

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi täti. "Kun hän taas joutuu kuukkimaan
konttorissa, niin istuu hän siellä kuin suljetussa rasiassa, eikä
häntä saa nähdäkseenkään muulloin kuin päivällispöydässä."

Sabine kävi kaivamaan liinavaatekammionsa aarteita, läjäsi palvelijan
käsivarrelle kokonaisen kantamuksen ja katseli kärsimättömästi
akkunasta alas pihalle, eivätkö herrat jo viimeinkin lähtisi
takapihan puolelta konttoriin. Vihdoin hänellä oli tilaisuus hiipiä
Antonin huoneeseen. Hän loi vielä viimeisen arvostelevan silmäyksen
sohvatyynyyn, jonka hän oli ommellut poissaolevalle, ja sovitteli
alabasterimaljakkoon kaikki puutarhurin lähettämät kukat. Kun hän
sitten maljakosta loi silmänsä muualle, lensi hänen katseensa pitkin
seiniä, joista yhdellä vielä riippui Antonin kohta liikkeeseen
tultuaan tekemä piirustus, ja lattialle, jota yhä peitti Finkin
sille levittämä kallisarvoinen matto. Ensi kertaa pitkästä ajasta
hän oli jälleen tässä huoneessa, jota hänen jalkansa oli väitellyt,
niin kauan kuin tuo toinen oli ollut talon asukkaita. Missä hän nyt
elelikään? Sabinesta tuntui kuin olisi heidän eronsa sattunut jo
ammoin sitten, ja pelkkä tuon ajan muisteleminenkin tuntui hänestä
tuskalliselta unennäöltä. Mutta sille rehelliselle miehelle, joka nyt
oli huoneen asukkaana, hän voisi avoimesti sanoa kuinka kalliiksi
tämä oli käynyt hänelle, ja iloisin mielin hän odotteli hetkeä,
jolloin voisi kiittää häntä kaikesta, mitä Anton oli tehnyt hänen
veljensä hyväksi.

"Mutta Sabine!" huudahti täti säikähtyneenä ovelta. Tätikin oli
hiipinyt hiljaa pöytänaapurinsa huoneeseen.

"Mikä sinun on?" kysyi Sabine ylös silmäten.

"Mutta sinähän olet ripustanut akkunoihin koruompeleiset verhot.
Eiväthän ne toki kuulu tänne takapihan puolelle, herrain
tupakkasuojiin!"

"Anna niiden riippua rauhassa", sanoi Sabine hymyillen.

"Ja sitten nuo tyynynpäälliset, ja nuo pyyheliinat -- tämähän on
ennenkuulumatonta! Nehän ovat parasta mitä sinulla on. Hyvä isä
sentään! Nuo pitsireunaiset ja ruusunpunaisella vuorilla sisustetut
tyynynpäälliset!"

"Rauhoituhan toki, täti", huudahti Sabine punastuen. "Hän, jota me
tänään odotamme kotiin, on hyvinkin ansainnut, että hän saa parasta
mitä vanhoista kaapeista löytyy."

Mutta täti ei malttanut olla yhä pudistelematta päätään. "Jollen
tätä olisi omin silmin nähnyt, niin en sitä olisi uskonut kenenkään
sanomasta. Antaakin tuollaisia tavaroita jokapäiväiseen käytäntöön!
En sinua enää ollenkaan ymmärrä, Sabine. -- No, voihan hänelle
sitten vaihtaa joka kerralla aina halvempia numeroita, se on ainoa
lohdutukseni. Ei, mutta tosiaankin, että minun piti tällaista saaman
nähdä!" Hän löi kätensä yhteen ja lähti kiihdyksissään huoneesta.

Sabine tarttui jälleen avainkimppuunsa ja riensi tädin jälkeen. "Hän
lörpöttelee Traugottille joutavia", puheli hän mennessään hiljaa
itsekseen; "minun täytyy todistaa hänelle, ettei muulla lailla olisi
sopinutkaan tehdä."

       *       *       *       *       *

Myöskin matkamiehen mieliala oli kuin pojan, joka pitkän aikaa
poissa oltuaan jälleen palajaa isänkotiin. Viime asemilla ennen
hallituskaupunkiin tuloa hänen sydämensä paukutteli iloisin lyönnein;
vanha talo ja työtoverit, kauppaliike ja hänen kirjoituspulpettinsa,
johtaja ja Sabine, kaikki ne kulkivat hymyilevinä kuvina hänen
silmäinsä ohi. Vihdoin pysähtyivät vuokra-ajurin vaunut avatulle
portille. Siellä oli vastassa tutut rahtivaunut, laatikot, tynnörit
ja tikapuut. Siellä huusi isä Sturm kadun yli kajahtelevalla äänellä
hänen nimensä, sieppasi vaununoven auki ja nosti hänet kevyesti kuin
pienen poikasen maahan. Tuolta tuli herra Pix juoksujalkaa ulos
kadulle, puristeli hänen kättään puristamasta päästyään eikä ilossaan
huomannut, kuinka hänen musta siveltimensä käytti kädenliikkeitä
hyväkseen maalatakseen Antonin turkinpäälliselle kaikenlaisia
koukeroita. Sitten tuli Anton ison vaa'an kohdalle ja ravisti
mielihyvin sen järeitä vitjoja. Sitten hän saapui etukonttoriin,
jossa lamput jo paloivat, ja kajautti kynnykseltä iloisen: "Hyvää
iltaa!" Kovasti huutaen karkasivat toverit yhtenä miehenä pystyyn ja
tungeksivat tulijan ympärille. Herra Schröter riensi takahuoneesta
paikalle, ja kun hän huusi sydämellisen "Tervetullut!" ja ojensi
tulijalle kätensä, loisti kirkas ilo hänen muuten syvän totisilta
kasvoiltaan. Ne olivat onnekkaita silmänräpäyksiä, ja Anton tuli
hentomielisemmäksi kuin kypsyneelle miehelle olisi sopinutkaan. Ja
kun hän ensi kysymysten ja vastausten jälkeen lähti konttorista
omaan huoneeseensa, hyppäsi pihalla riihattoman ilon valtaama Pluto
pystyyn hänen rinnalleen ja liekutti mahtavasti takkuista häntäänsä,
niin että Antonin oli työläs kirvottua sen hyväilyistä. Yläportaissa
tuli palvelija tyytyväisesti irvistellen häntä vastaan ja avasi
kunnioittavasti hänen huoneensa oven.

Hämmästyneenä Anton katseli ympärilleen: huone oli juhlallisesti
koristettu, uunissa paloi iloinen valkea, oven päällä riippui
vihreä köynnös, sohvalla oli uusi koruommeltu pielus, pöydällä
sirot teevehkeet ja niiden vieressä alabasterimaljakko täynnä
kukkia. "Neiti on täällä kaikki itse laittanut", uskoi Franz
hänelle. Anton kumartui maljakon yli ja katseli jokaista eri kukkaa
mitä tarkimmin. Ne olivat yleensä tavallisten kukkain näköiset,
mutta Anton tirkisteli niitä kuin ei olisi vielä iki maailmassa
moisia nähnyt. Sitten hän otti sohvatyynyn käteensä, tunnusteli ja
hyväili sen kuvioita ja laski sen täynnä harrasta ihailua jälleen
paikalleen. Vihdoin hän otti kipsikissankin käteensä, koputteli sitä
selkään ja laski sen varovasti kuin elävän luontokappaleen takaisin
kirjoituspöydälle; eikä kissakaan ollut tunteeton niin suuresta
ystävällisyydestä, sillä uunin valkean punertavassa loimossa se
hohteli aivan elävänä, ja huoneessa kuului kuin hiljaista kehräämistä.

Jälleen riensi Anton konttoriin kertomaan johtajalle viimeisen
toimintansa tuloksista. Kauppias vei hänet pieneen takahuoneeseensa
ja puheli hänen kanssaan viimeksi kuluneen ajan tapauksista niin
sydämelliseen sävyyn kuin uskotun ystävän kanssa jutellaan tärkeistä
asioista. Kuitenkin olivat keskustelun aiheet varsin vakavata
laatua. Paljon oli menetetty, eikä suinkaan vähemmän ollut edelleen
vaaranalaisena. Vasta vieraalla maalla ollessaan Anton oli tullut
täysin käsittämään koko sen tuhon laajuuden, joka kauppaliikettä
oli uhannut. Ja hän tajusi, että monien vuosien tarmokasta työtä
tarvittiin korvaamaan vahingot ja solmiamaan uudelleen katkenneet
langat. Lyhyin sanoin kauppias ilmaisi hänelle saman. "Teidän
huolellisuuttanne ja tarmoanne saan kiittää paljosta", päätti hän
puheensa; "minä toivon, että te autatte minua voittamaan kadottamamme
kauppa-alan toisaalta; mitä emme saa enää takaisin, sen me kestämme
kärsiä." Ja Antonin poistuessa hän huusi hymyillen hänen peräänsä:
"On vielä eräs, joka tahtoo kiittää teitä; pyydän teitä tänä iltana
vieraakseni."

Sitten Anton kävi pulpettinsa ääreen, avasi pitkästä aikaa jälleen
sen laatikot ja otti paperia ja kyniä esiin. Mutta työnteosta ei
tänään tullut mitään. Jordan kieltäytyi antamasta hänelle yhtäkään
kirjettä, ja molemmissa konttoreissa ei levoton hyörinä ottanut
loppuakseen. Yksi toisensa jälkeen jätti paikkansa ja tuli Antonin
pulpetin ääreen. Herra Baumann kävi taputtamassa naapuriaan useampaan
kertaan olkapäälle ja palasi sitten vaitonaisena mutta hyvillä
mielin paikalleen, ja herra Specht ratsasti suuren kiihtymyksen
vallassa Antonin vieressä kulkevalla välikaiteella ja syyti virtanaan
kysymyksiä ja ihmetteleviä huudahduksia Antonin pään yli. Herra
Liebold laski imupaperin pääkirjan lehtien väliin jo monta minuuttia
ennen työajan loppumista ja vetäytyi etukonttoriin. Yksinpä herra
Purzelkin astui ulos aitauksestaan, pyhä liitupala yhä kädessään; ja
lopuksi tuli myöskin herra Pix ison vaa'an luota konttoriin uskomaan
Antonille kaikessa salaisuudessa, että hän ei ollut enää moneen
kuukauteen pelannut soolowhistiä, ja että Spechtin mielentila oli
ennättänyt kääntyä sellaiseksi, että se lähenteli löyhäpäisyyttä.

Illalla Anton meni kadunvartisen talon yläkerrokseen. Oviverhot
humahtivat syrjään, Sabine seisoi hänen edessään. Neitosen suu
nauroi, mutta silmät loistivat kosteina, kun hän kumartui suutelemaan
kättä, joka oli väistänyt surmaniskun veljen pään varalta.

"Mutta neiti!" huudahti Anton säikähtyen ja tempasi kätensä irti.

"Minä kiitän teitä, oi, minä kiitän niin teitä, Wohlfart!" huudahti
Sabine ja tarttui molemmin käsin häntä hartioihin. Sitten hän
katseli nuorukaista kauan vaieten, mielenliikutuksen lumoissa, jota
hän ei yrittänytkään salata. Kun Anton vuorostaan katseli impeä,
joka seisoi hänen edessään punoittavin poskin, kohoilevin povin
ja kiitollisuutta sädehtivin silmin, niin hän tajusi, että hänen
torjumansa slaavilaisen sapelinisku oli muuttanut hänen suhteensa
perheeseen ja talon nuoreen valtiattareen vallan toiseksi. Kaatunut
oli se raja-aita, joka tähän saakka oli erottanut konttorin palkatun
työntekijän talon neidistä. Ja sydän tulvillaan ylpeätä iloa hän
myöskin tunsi, että hän itsekin oli tänä koettelemuksen aikana
kypsynyt mieheksi, jonka voimaan ja levollisuuteen naisen kannatti
turvautua.

Hän kertoi tytölle vielä kerran, mitä tämä monilla kysymyksillään
koetti saada kuulla hänen omasta suustaan, taistelusta rahtivaunujen
luona, koko hurjan kapina-ajan kauhuista. Hartaalla jännityksellä
Sabine kuunteli hänen sanojaan. Antonkin oli hänestä muuttunut
toiseksi, hänen piirteensä olivat miehekkäämmät, ryhtinsä varmempi,
sanansa iskevät. Immen silmä tapaili nuoren miehen katseen tyyntä
loistetta, ja kun tuo katse täynnä iloa kohdistui hänen silmiinsä,
loi hän ne tahtomattaan alas. Koskaan ennen ei Sabine muistanut
huomanneensa, kuinka sorja ja komea nuorukainen Anton todella oli.
Tänään hän senkin vasta näki. Avoimet, miehekkäät kasvot, niiden
ympärillä ruskea kiharatukka, kaksi loistavaa tummansinistä silmää,
voimakaspiirteinen suu ja poskilla hieno puna, joka alinomaa väreili
mielenliikutuksen yltyessä tai laskiessa niinkuin päivänpaiste
hymyilevällä kedolla. Nuori mies oli neitosesta kuin uusi mies ja
samalla kuitenkin rakas uskottu ystävä.

Tätikin saapui näkyviin; aamupäivän kohtaus koruommeltujen
akkunaverhojen johdosta värisytti yhä vieläkin mainingeillaan hänen
mieltään, josta kahiseva silkkihame ja uuden-uutukainen päähine
oli näkyvänä todistuksena. Hänen tervehdyksensä oli äänekäs ja
monisanainen ja hänen huomautukseensa, että uusi poskiparta hyvin
sopi herra Wohlfartille, yhtyi nuorempikin naisista äänettömällä
päännyökkäksellä.

"Kas, siinähän teillä on konttorin sankari käsissänne", huudahti
kauppias. "Näyttäkääppä nyt, että osaatte palkita hänen
ritaripalveluksiaan paremminkin kuin pelkillä kauniilla sanoilla.
Kantakaa esiin parasta mitä keittiö ja kellari voivat tarjota.
Tulkaahan nyt, uskollinen matkatoverini. Reinin viini odottaa, että
te monen väkevän puolalaisjuoman jälkeen teette sillekin kunniaa."

Lampun rauhallisessa valossa säteili ruokasali rattoisasti, kun nuo
neljä kävivät pieneen pöytään. Kauppias kurotti lasinsa pöydän yli
Antonia kohti ja sanoi: "Tervetullut kotia!" -- "Tervetullut kotia!"
huudahti Sabinekin. Silloin vastasi Anton hiljaisella äänellä:
"Minulla on koti, jossa tunnen hyvin viihtyväni. Teidän hyvyytenne
on sen minulle suonut. Monina iltoina, kun tuolla vieraalla maalla
istuin kehnossa majatalossa muukalaisten joukossa, joiden kieltä vain
vajavaisesti ymmärsin, ajattelin tätä pöytää ja sitä kohottavaa iloa,
kun saisin jälleen nähdä teidän kasvonne ja nämä kotoiset huoneet.
Sillä kaikkein katkerinta maan päällä on se, kun lepohetkinään tuntee
itsensä aivan yksinäiseksi, ilman ainuttakaan hyvää ystävää, ilman
kotosijaa, johon sydän viettyy."

Ja kun hän myöhään illalla nousi lähteäkseen, sanoi kauppias hänelle
viime tervehdykseksi: "Wohlfart, minä haluan kiinnittää teidät
vielä lujemmin talooni ja liikkeeseeni. Jordan eroaa meiltä tämän
neljännesvuoden loppuessa liittyäkseen osakkaana enonsa liikkeeseen.
Olen määrännyt hänen paikkansa teille. Minä tiedän, etten parempata
miestä saisi sijaisekseni konttorissa."

Kun Anton palasi huoneeseensa, tunsi hän autuaallista tunnetta, jota
ihmisen aniharvoin elämässään on sallittu rankaisematta tuntea: hän
tunsi olevansa onnellinen, ilman katumusta mistään ja ilman halua
enemmästä onnesta. Hän istahti sohvaan, katseli sen uutta pielusta
ja pöydän kukkakoristusta, ja hänen ajatuksensa lensivät takaisin
vasta elettyihin tunteihin. Yhä uudelleen hän näki Sabinen edessään,
kun tämä kumartui suutelemaan hänen kättänsä ja kiittämään häntä.
Kauan hän istui noissa suloisissa unelmissa ja laski viimein väsyneen
päänsä silkkikuvioille, jotka Sabinen käsi oli ommellut päälliseen.
Silloin sattui hänen silmänsä pöydällä olevaan kirjeeseen; siinä oli
New Yorkin postileima, ja osote oli Finkin käsialaa.

Fink oli ensi vuosina heidän eronsa jälkeen kirjoittanut jonkun
kerran, miltei aina vain muutamia harvoja rivejä, mutta ei koskaan
liikeasioistaan, vielä vähemmän niiden suunnitelmain toteuttamisesta,
joita hän oli takapihan puolella Antonin seurassa laatinut
tulevaisuutensa varalle. Sitten oli kulunut pitkä aika, jolloin
Anton ei ollut saanut vähintäkään vihiä ystävästään; hän tiesi vain,
että Fink oli usein laveilla matkoilla Yhdysvaltain länsiosissa sen
kauppaliikkeen, jonka johdossa hänen setä vainajansa oli ollut, sekä
erinäisten tämän sisarliikkeiden valtuutettuna. Mutta nyt sai Anton
hämmästyksekseen lukea seuraavaa:

    "Täytyyhän minun toki kerrankin purkaa sydämeni, vaikka olisin
    tästä mielelläni tyyten vaiennut sinulle poika paralle.
    Minä olen joutunut ryövärien ja murhamiesten joukkoon. Jos
    jolloinkin tarvitset paatunutta kurkunkatkaisijaa, niin käänny
    vain minun puoleeni. Kiitänpä sellaisen veijarin päiviä, joka
    omasta vapaasta valinnastaan rupee roistoksi; hänellä on toki
    ainakin se tyydytys, että saa itse solmita paholaisen kanssa
    järkevän kauppakirjan ja voi valita kaikista kehnouden lajeista
    juuri sen, joka häntä paraiten miellyttää. Minun osani sattui
    ohraisempi. Toisten keksimäin koiranjuonten pakotuksesta minä
    tempaudun yhä eteenpäin tiellä, joka arveluttavasti muistuttaa
    lumivyöryn syvyyteen käyvää uraa. Tuollaisen lumivyöryn sisään
    hautautuneen kallionkappaleen tavalla minä olen keskellä
    pirullisinten juonten kokoonpusertavaa jäähyhmää, mitä kaikkein
    nerokkaimmat nylkyriaivot ovat kyenneet punomaan. Setä vainajani
    suvaitsi hyvyydessään tehdä juuri minusta mielisuunnitelmansa,
    maakeinottelun, perillisen. Kauan välttelin sekautumasta
    henkilökohtaisesti tämän liikehaaran yksityiskohtiin.
    Annoin kokonaisen vuoden mittaan Westlockin selvitellä tätä
    perintömme osaa. Jos se oli pelkurimaisesti tehty, niin olihan
    puolustuksenani sen työn paljous, minkä kuolleen herran
    laajain pörssiasiain selvittely minulle antoi. Vihdoin kävi
    välttämättömäksi, että itsenikin täytyi puuttua tuohon ikävään
    työhön; ja vaikka minulla olikin jo ennestään epäilyksiä
    sen ilmapallon venyväisyydestä, jota vainaja oli omantunnon
    asemasta kantanut povessaan, niin on nyt käynyt epäämättömäksi
    tosiasiaksi, että hänen tarkoituksenaan oli rangaista minua
    kaikista edellisistä lapsellisista ilkeyksistäni siten, että teki
    minusta apurin vanhoille sammalepäisille emäroistoille, joiden
    kavaluus on niin ylivoimainen, että pirukin saa työntää häntänsä
    taskuun ja laputtaa matkoihinsa naama kateudesta keltaisena.

    Tämän kirjeen lähetän sinulle eräästä Tennesseen
    uuden-uutukaisesta kaupungista, perin miellyttävästä paikasta,
    jonka etuja ei tosin lisää se seikka, että se on rakennettu
    keinottelemaan minun perintörahoillani. Kaupungin muodostavat
    jotkut kurjat lautahökkelit, niistä puolet kapakoita, ja
    kaikki katonrajaa myöten täynnä likaisia ja viheliäisiä
    siirtolaisia, joista toinen puoli potee mätähaavoja ja
    keltakuumetta. -- Nekin, jotka vielä pääsevät hoipertelemaan
    jaloillaan, ovat kuoppaposkista, surkastunutta väkeä, kaikki
    varmoja kuolemankokelaita. Joka päivä, kun nuo ihmispoloiset
    katsahtavat nousevaan aurinkoon, joka päivä, kun he tuntevat
    vallan kohtuutonta tarvetta saada jotain suuhunsa ja
    naukuvaan vatsaansa, joka päivä aamusta iltaan saakka on
    heidän mielityönään kirota niitä maakamaran haikaloja, jotka
    ovat ryöstäneet heidän rahansa kuljetuskustannusten, maan
    ja asumusten korvaukseksi ja tuoneet heidät tähän kirouksen
    paikkaan, joka kaksi kuukautta vuodessa on tulvaveden alla ja
    lopun vuotta muistuttaa pikemminkin huonosti sotkettua taikinaa
    kuin kiinteää maaperää. Mutta ne miehet, jotka johtavat noita
    uhrejaan tätä liejuista tietä taivaan valtakuntaan, ovat juuri
    minun liittolaisiani ja asiamiehiäni; ja minä, Fritz Fink, olen
    se onnellinen miekkonen, jota täällä joka päivä ja joka hetki
    kaikkein hartaimmin sadatellaan saksan- ja irlanninkielillä. Ne
    asukkaista, joilla on terveet sääret, minä lähetän joutuin pois
    täältä; ketkä hoipertelevat sairaalassani kuin mitkäkin manalan
    varjot, niihin mätän maissia ja kiniiniä. Tätä kirjoittaessani
    ryömii huoneeni lattialla kolme ilkoisen alastonta
    irlantilaiskakaraa, joiden äidit ovat olleet kyllin tunnottomia
    erotakseen yksin tästä murheen alhosta ja jättäneet minun
    asiakseni pidellä noita sammakon näköisiä kuvatuksia yöastialla.
    Ihana toimi todellakin minun isäni pojalle! Kuinka kauaksi olen
    tuomittu juuttumaan tähän suohon, sitä en osaa sanoa; ehkäpä
    siksi kunnes viimeinenkin alamaisistani on heittänyt henkensä.

    Sillävälin olen riitautunut New Yorkissa olevain yhtiötovereini
    kanssa, olen suureksi mielihyväkseni saanut kokea yleisen
    tyytymättömyyden myrskyn; suuren läntis-siirtolayhtiön
    osakkaat ovat pitäneet kokouksen, jossa minulle on omistettu
    jymypuheita ja minua muistettu päätöksissäkin. Siitä minä vähät
    välittäisin, kun vain keksisin keinon, miten päästä eroon koko
    rosvosakista. Mutta kallis vainaja on osannut järjestää asiat
    niin älykkäästi, että minä olen köytetty yhtä lujasti kuin ikinä
    neekeri orjalaivan penkkiin. Suunnattomia rahasummia on uhrattu
    tähän kamalaan keinotteluun. Jos sanon osuuteni irti, niin olen
    varma että ne peijakkaat keksivät keinoja pakottaakseen minun
    maksamaan koko osakemäärän, jonka vainaja on merkinnyt; ja kuinka
    siitä läpäisen syöksemättä en ainoastaan itseäni, vaan myöskin
    toiminimen Fink ja Beckerin perikatoon, se on vielä minulle
    tietymätöntä.

    En kuitenkaan halua kuulla sinun ajatustasi siitä, mitä minun
    pitäisi tehdä, mihin ryhtyä. Se ei minua yhtään hyödyttäisi,
    sillä tiedänhän sen sanomattasikin. En ylipäänsä halua sinulta
    ollenkaan kirjettä, sinä yksinkertainen, muinaisfrankkilainen
    Tony parka, joka uskot että yhtä helppo on toimia rehellisesti
    kuin levittää voita leivälleen. Sittekuin olen tehnyt kaiken
    minkä suinkin voin, haudannut toiset, lihoittanut toiset ja
    suututtanut yhtiötovereitani niin paljon kuin mahdollista,
    vetäydyn muutamiksi kuukausiksi vielä kauemmaksi länteen,
    jollekin rehelliselle ruohotasangolle, jossa kuulee vähemmän
    alligaattorien ja huuhkajain kirkunaa, mutta tapaa enemmän tosi
    ylimyksellisyyttä kuin täällä. Jos preerialla on saatavana kynää
    ja mustetta, niin kirjoitan sinulle jälleen. Jos tämä kirje on
    viimeinen, jonka minulta koskaan saat, niin omista muistolleni
    kyynelpisara ja huokaa hurskaaseen tapaasi: Sääli miestä, olihan
    hänellä hyvätkin puolensa!"

Sitten seurasi tarkka selostus Finkin liikeasioista ja siirtolayhtiön
säännöistä.

Anton luki tuon lohduttoman kirjeen useampaan kertaan, istahti sitten
pöydän ääreen ja ystävän kiellosta välittämättä kirjoitti tälle läpi
koko yön.

       *       *       *       *       *

Vielä lähipäivien levollisemmassa valossakin Anton säilytti
juhlatunnelmansa. Kun hän työskenteli konttorissa ja laski leikkiä
tovereitten kanssa, tunsi hän koko ajan, kuinka lujaan hänen elämänsä
nyt oli juurtunut tämän ison talon muurien sisäpuolelle. Toisetkin
sen huomasivat. Päivällispöydässä kävi keskustelu vilkkaammin kuin
koskaan ennen. Ei vain johtaja yksin, vaan myöskin Anton ja Sabine
pitivät puhetta. Sellaisena aikana, jolloin liike-elämä tarjosi perin
vähän ilonaiheita, virisivät nämä kolme uuteen elämään. Kauppias
kohdisti puheensa melkein yksinomaan Antonille, ja kun Anton kävi
juttelemaan, niin koko pöytäseura kuunteli tarkkaavasti, välistä
purskahtivat kaikki toverit iloiseen nauruun tuon muinen niin
juhlallisen ruokapöydän alapäässä. Myöskin iltaisin oli Antonilla
erinäisiä etuoikeuksia. Usein kutsuttiin hänet kadunvartiseen
rakennukseen; silloin hän istui johtajan ja molempain naisten kanssa
pieneen pöytään, ja isännästä oli helppo huomata kuinka rakkaaksi
hänelle kävi persoonallinen ystävyyssuhde mieheen, joka oli niin
hartaasti ja koko sydämestään kasvanut kiinni hänen liikkeensä
elinetuihin ja jonka raittiissa ja täsmällisessä mielenlaadussa hän
näki oman nuoruutensa kuvan.

Sabine varsinkin nautti näistä iltahetkistä. Hänelle oli iloinen
keksintö, kun hän puheltaessa päivän uutisista, jostakin
vastaluetusta kirjasta, yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista voi
panna merkille, että tuo mies, joka niin monet vuodet oli elänyt
heidän likimmässä läheisyydessään, niin monissa asioissa ajatteli ja
tunsi hänen tavallaan. Antonin sivistysmäärä, hänen arvostelukykynsä
hämmästyttivät neitoa, hän näki ennestään rehelliseksi tuntemansa
mielenlaadun yht'äkkiä säteilevän loistavissa väreissä, niinkuin
matkamies katselee iloisella hämmästyksellä avaraa hohtavaa maisemaa,
jonka aaltoileva sumu oli häneltä kauan kätkenyt.

Tyynin mielin tottuivat toveritkin tunnustamaan nuoren miehen
tavattoman aseman heidän keskuudessaan. Että hän oli pelastanut
johtajan hengen, sen he tiesivät isännän omasta suusta, ja tämä
seikka oli riittävä syy yksi herra Pixillekin, jotta hän ilman
kärkeviä huomautuksia sieti Antonin tiheitä vierailuja isäntäväen
puolella. Anton teki parhaansa säilyttääkseen entiset hyvät välit
työtoverien kanssa. Vapaina iltoinaan hän kutsui heistä joitakuita
luoksensa, ja usein istui koko seura koossa hänen huoneessaan. Jordan
valitti hymyillen, että hänet oli unohdettu hänen vielä eläessään,
ja konttoriväki tottui Antonissa näkemään hänen seuraajansa,
nuorempain hiljaisen neuvonantajan. Mieluimmin Anton seurusteli
Baumannin kanssa, jolla oli taas viime puolenvuoden aikana ollut
väkeviä kiusauksia lähetysalalle ja jota pidätteli lähtemästä
ainoastaan vakaumus siitä, että liike tarvitsi ehdottomasti tänä
vaikeana pula-aikana tottunutta arviolaskelmain tekijää. Kaikkein
innokkaimmin pyrki Antonin suosioon alati raisuhenkinen Specht. Hänen
mielikuvituksensa oli kutonut matkamiehen pään ympärille oikean
pyhimyskehän. Siitä, mitä Anton oli kokenut, loi herra Spechtin
vilkas mielikuvitus mitä haaveellisimpia kuvia, ja mitä sankari itse
oli kertonut, sitä ihaili ja koristeli ja täydenteli mitä kirjavimmin
värein. Hän oli taipuvainen otaksumaan että Anton, paitsi mitä hän
toisille tunnusti, oli lisäksi kokenut toisia sanomattoman paljon
viehättävämpiä seikkailuja, joista jotkin salaperäiset seikat
pakottivat hänet visusti vaikenemaan.


6.

Anton seisoi sairaan Bernhardin vuoteen vieressä ja katseli
sydämellisen osaaottavaisesti ystävänsä kuihtunutta muotoa. Nuoren
tutkijan kasvot olivat entistäkin ryppyisemmät, hänen kätensä oli
läpinäkyvä kuin vaha, kähärätukka riippui sekaisina suortuvina
kostealla otsalla, ja silmissä hehkui kuumeen poltto. "Te olitte niin
kauan poissa vieraalla maalla!" hän huudahti valittaen; "minä ikävöin
teitä luokseni joka päivä. Nyt kun olette palannut, käy minunkin
oloni paremmaksi."

"Minä käyn täällä usein, jollei puhelumme ole teille vaivaksi",
lupasi Anton.

"Ei ollenkaan", sanoi Bernhard, "minä kuuntelen teitä levollisesti;
kertokaa minulle nyt matkastanne."

Anton aloitti. "Noina aikoina minulla oli tilaisuutta nähdä,
mitä me molemmat niin usein olimme ikävöineet nähdä, vieraita
oloja ja ihmisiä ja myrskyistä riehuntaa. Tapasin kelpo veikkoja
vieraallakin maalla, ja kuitenkin olen kaikesta näkemästäni ja
kokemuksestani tullut siihen vakaumukseen, että onnellisin on
ihminen saadessaan toimia voimainsa ja kykyjensä mukaan omassa
kotiseudussa, omien maanmiesten keskuudessa. Paljon olen saanut
nähdä, mikä teitäkin olisi ilahduttanut, koskapa se oli runollista
ja sielua värähdyttävää, mutta sittenkin oli etualalla kovin paljon
vastenmielistä ja inhoittavaa."

"Niin siellä kuin muuallakin maailmassa", arveli Bernhard. "Missä
suuri tunne värisyttää sydäntä ja tahtoisi tempaista ihmisiä
eteenpäin, siellä maaperä viskaa kuonansa ylitse, niin että kauneus
lakastuu ja kaikki ylevä käy naurettavaksi. Ei liene muuallakaan
asiat paremmin kuin täällä."

"Kas siinä taas meidän vanha riitakapulamme", sanoi Anton iloisesti;
"ettekö te uskoton ole vieläkään kääntynyt tieltänne?"

Bernhard nyppi sormillaan peitettä rinnallaan ja vastasi syrjään
katsoen: "Ehkäpä olenkin, Wohlfart."

"Kas vain", huudahti Anton naljaillen, "ja mikä onkaan aikaansaanut
teidän kääntymyksenne? Oliko se jotain itse kokemaanne? Totta varmaan
se jotain sellaista oli."

"Olipa mitä oli", vastasi Bernhard, ja hänen kasvoilleen välähti
valoisa hymy; "minä uskon että meilläkin tapaa kauneutta ja
rakastettavaisuutta; minä uskon että elämä voi meilläkin synnyttää
suuria intohimoja, pyhiä iloja ja katkeria suruja. Ja minä uskon",
hän lisäsi surumielin, "että meilläkin saattaa ihminen sortua
hirvittävän kohtalon painon alle."

Huolestuneena Anton kuunteli tällaista puhetta ja näki, kuinka
sairaan suurissa, ylöspäin kääntyneissä silmissä oli haaveellisen
innostuksen hehku. "Varmastikin on niin kuin sanotte", hän viimein
vastasi, "mutta kaikkein kauneinta tässä elämässä, se mikä elämälle
antaa korkeimman arvon, on kuitenkin se asiaintila, kun ihmisen oma
voima on suurempi kuin kaikki häneen ulkoapäin tunkeutuva vaikutus.
Sitä miestä minä kiitän, joka ei salli intohimojen eikä raskaan
kohtalonkaan kasvaa ylivoimaiseksi; joka silloinkin, kun hän on
tehnyt väärin, kykenee tempautumaan irti vääryyden lumoista."

"Mutta entä jos se on liian myöhäistä, ja jos olosuhteiden voima käy
ihmistä väkevämmäksi?"

"Minä en kernaasti usko olosuhteiden voimaan", sanoi Anton. "Minusta
tuntuu, että vaikka ihminen olisi kuinka, ahtaassa asemassa, ja
hän tahtoo käyttää kaikkia voimiaan, niin hän pystyy selviytymään
ahdingosta; hän saa siitä kyllä kantaa arpia, niinkuin taistelusta
suoriutunut soturi, mutta ne vain kaunistavat häntä. Ja vaikkapa hän
ei löytäisikään pelastustietä, niin voi hän ainakin taistella urhon
tavoin. Ja kun hän sortuu ja kaatuu, niin on kaikkien ihailu ja
osanotto hänen palkintonsa. Vain sen, joka vastustuksetta antautuu
kun myrsky puhkee soimaan, sen pyyhkäisee tuuli mukanaan pois maan
päältä."

"Untuvaista ei mikään rukous pysty muuttamaan kiveksi, sanoo
runoilija", vastasi Bernhard ja näpsäytti sormellaan peitteeltään
höyhenen ilmaan. "Minä tahdon kysyä teiltä jotakin, Wohlfart", hän
jatkoi hetkisen kuluttua, "käykäähän vähän lähemmäksi. Otaksukaa
että minä olen kristitty ja te minun rippi-isäni, jolta en saa pitää
mitään salassa." Hän katsahti levottomasti sivuhuoneen oveen ja kysyi
hiljaa: "Mitä te ajattelette minun isäni liiketoiminnasta?"

Hämmästyneenä Anton hätkähti hiukan taapäin, Bernhardin katsellessa
tuskallisen jännitettynä hänen kasvoihinsa ja jatkaessa kiireisesti:
"Minä ymmärrän niin vähän näistä asioista, ah, ehkäpä liiankin vähän.
En tahdo tietää, pidetäänkö häntä rikkaana miehenä vai köyhänä, vaan
kysyn teiltä vielä kerran kuten ystävältäni ainakin, mitä syrjäiset
ajattelevat siitä tavasta, jolla hän hankkii rahansa? On hirmuista
ja ehkä kovin väärinkin että minä, hänen poikansa, kysyn sellaista,
mutta minua pakottaa siihen voima, jota en kykene vastustamaan.
Olkaa rehellinen minua kohtaan, Wohlfart." Hän kohosi vuoteessaan
istualleen, laski kätensä Antonin kaulaan ja kuiskasi hänen
korvaansa: "Pitävätkö teidänluontoisenne miehet isääni kunniallisena
miehenä?"

Harras sääli puristi Antonin sydäntä kokoon; hän ei rohjennut sanoa
mitä hän ajatteli, mutta ei rohjennut valehdellakaan. Sen vuoksi
hän pysyi vaiti kotvan aikaa; sairas vaipui jälleen vuoteeseen, ja
hiljainen ähkinä värisi huoneessa.

"Rakkahin Bernhard", sanoi Anton viimein, "ennenkuin vastaan pojalle
sellaiseen kysymykseen hänen isästään, niin täytyy minun ensiksi
saada tietää, minkä vuoksi hän sitä kysyy vieraalta henkilöltä. Sillä
jos tuon teette ainoastaan täydentääksenne minun mielipiteeni avulla
omaa arvosteluanne isänne liiketoimista, niin täytyy minun kieltäytyä
vastaamasta, tulisipa vastaukseni minkälainen tahansa. Sillä minä
tunnen ainoastaan syrjäisten kylmiä, kenties vihamielisiäkin
lausuntoja, ja sellaista käsitystä ei liikemiehen poika saa koskaan
omaksua isästään."

"Minä kysyn", lausui Bernhard juhlallisesti, "senvuoksi, että olen
suuressa huolessa toisten ihmisten menestyksestä; ehkäpä teidän
vastauksenne voi säästää moniltakin tuskaa ja hätää."

"Silloin tahdon vastata teille. En tunne yhtään tekoa isänne
puolelta, jota kauppakäsityksen mukaan voisi sanoa kunniattomaksi.
Tiedän vain, että hänet luetaan kuuluvaksi siihen suureen
liikemiesluokkaan, jotka liiketoimissaan eivät paljonkaan välitä
siitä, ostavatko he voittonsa toisten ihmisten häviöllä. Herra
Ehrenthalia pidetään varovaisena ja taitavana miehenä, joka panee
enemmän arvoa vakavaraisten miesten hyvään ajatukseen hänestä kuin
satojen syrjäisten mielipiteeseen. Hän voi ehkä tehdä paljonkin
sellaista, jota itseään kunnioittava kauppias välttää, mutta
varmasti on hänelle monikin toimi vastenmielinen, joihin tunnottomat
keinottelijat hänen ympärillään ryhtyvät."

Jälleen kuului sairaan huulilta värisevä huokaus, ja tuskallinen
äänettömyys seurasi. Vihdoin kohottautui Bernhard uudelleen
istualleen ja puhui Antonin korvaan niin läheltä, että hänen kuuma
hengityksensä poltti tämän poskea: "Minä tiedän että te tunnette
parooni Rothsattelin." Anton katsahti hämmästyneenä häntä kasvoihin.
"Neiti on itse minulle sanonut olevansa teidän tuttavanne."

"Neiti Lenore sanoikin oikein", myönsi Anton, vaivoin salaten
mielenkuohunsa.

"Tiedättekö te, että isäni ja vapaaherran välillä olisi jonkinlaista
liikeyhteyttä?" kyseli Bernhard edelleen.

"Hyvin vähän siitä tiedän", Anton vastasi; "ainoastaan sen mitä
itse aikoinaan minulle kerroitte, että herra Ehrenthal on lainannut
vapaaherralle rahoja kiinnitystä vastaan tämän maatilaan. Nyt
vieraalla maalla ollessani olen saanut kuulla, että vapaaherraa uhkaa
jonkinlainen vaara, ja se antoi minulle aihetta varoittamaan häntä
eräästä juonittelijasta." Bernhard tuijotti hätäytyneenä Antonin
huuliin, mutta tämä pudisti päätään. "Tuo juonittelija ei kuitenkaan
ole mikään vieras tässä talossa", hän lisäsi, "se on teidän
kirjanpitäjänne Itzig."

"Se mies onkin konna", huudahti Bernhard kiivaasti ja puristi laihan
kätensä nyrkkiin. "Hän on kehno, halpamainen luonne. Jo ensi päivästä
alkaen, kuin hän tuli meidän taloomme, olen vihannut häntä kuin
saastaista eläintä."

"Minusta näyttää siltä", Anton selitti, "että Itzig, jonka tunnen
lapsuuteni ajoilta, vehkeilee isänne selän takana vapaaherraa
vastaan. Se varoitus, jonka minä sain vapaaherran asioista, oli
kuitenkin niin hämärä, etten siitä paljon viisastunut, vaan olin
pakotettu ilmaisemaan sen vapaaherralle samassa muodossa kuin sen
sainkin."

"Tuo Itzig hallitsee isääni", kuiskutti Bernhard, "hän on perheemme
paha henki; jos isäni menettelee voitonhimoisesti vapaaherraa
kohtaan, niin syy on Itzigin."

Sääliväisesti Anton myönsi sen. "Minun täytyy saada tietää,
minkälaisissa suhteissa vapaaherra ja isäni ovat toisiinsa", jatkoi
Bernhard; "minun täytyy tietää, mitä on tehtävä, jotta paroonin perhe
voidaan auttaa pulastaan. Minä voinkin auttaa", huudahti sairas,
ja jälleen valaisi valju ilon säde hänen kuihtuneita kasvojaan.
"Isäni rakastaa minua. Hän rakastaa minua suuresti; nyt heikkona
ollessani olen oikein saanut tuntea, kuinka hänen sydämensä on
minuun kiintynyt. Illoin, kun hän tulee vuoteeni viereen ja sivelee
kädellään otsaani, kun hän istuu minua vastapäätä, niinkuin te nyt
istutte, ja katselee minua murheellisesti tuntikausia. -- Wohlfart,
onhan hän kuitenkin minun isäni!" Hän löi kätensä yhteen ja peitti
kasvonsa pielukseen. "Teidän täytyy auttaa minua, rakas ystävä",
aloitti hän jälleen, "teidän täytyy sanoa minulle, millä tavalla
vapaaherra voidaan pelastaa. Minä vaadin sitä teiltä. Minä kysyn
itsekin isältäni. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin rupean puhumaan
hänelle tästä, mutta siitä päättäen mitä olette sanonut, ei hänkään
tiedä kaikkea, tahi", lisäsi hän hiljaa supisten, "hän ei tahdo
sanoa minulle kaikkea. Mutta teidän pitää mennä vapaaherran itsensä
puheille."

"Älkää toki unohtako, Bernhard", vastasi Anton, "että paraimmalla
tahdollakaan ei kenenkään ole sallittu sekautua sillä tapaa toisten
asioihin. Kuinka hyvä tarkoituksemme saattaa ollakin, niin olen
kuitenkin ummikko vieras vapaaherralle. Minun välitykseni voi
hänestä, kuten teidän isästännekin, helposti tuntua julkealta
tunkeilevaisuudelta, ja minä pelkään ettemme sillä keinoin saa
paljonkaan hyvää aikaan. En sano että pidän tätä keinoa hyödyttömänä,
mutta minä pidän sitä epävarmana. Ennemminkin on mahdollista, että te
itse voitte vaikuttaa isänne toimenpiteisiin."

"Lähtekää kuitenkin vapaaherran puheille", pyyteli Bernhard
hartaasti, "ja jos hän itse asettuu nurjaksi neuvoillenne, niin
kääntykää neidin puoleen. Minä olen nähnyt hänet", jatkoi hän
puolittain uneksivasti, "olen sen teiltä salannut, niinkuin ihminen
salaa kalleimman salaisuutensa, mutta tänään pitää teidän saada
tietää siitäkin. Minä tiedän kuinka kaunis hän on, kuinka ylväs hänen
ryhtinsä, kuinka jalot hänen liikkeensä. Kun hän asteli nurmikon yli,
oli hän kuin itsensä luonnon kuningatar; kirkas sädekehä loisti hänen
päänsä ympärillä, ja minne hän vain katsahti, siellä kaikki kumartui
hänen edessään... Hänen hampaansa olivat niinkuin helmet ja hänen
rintansa kuin ruusuiset kummut", sanoi hän hiljaa ja vaipui jälleen
patjoilleen, kädet ristissä ja sädehtivin silmin.

"Hänkin, poloinen poika!" huudahti Bernhard hiljaa sydämessään.
"Bernhard parka, nyt te haaveilette."

Bernhard pudisti hymyillen päätään. "Siitä päivästä lähtien
tiedän, että elämämme ei ole pelkästään harmaa", hän sanoi; "se
ei ole harmaa, mutta se on kolea. Tahdotteko siis lähteä puhumaan
vapaaherran ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Minä tahdon", vastasi Anton ja nousi pystyyn. "Mutta minä toistan
teille vielä kerran, että teen silloin jotain tavatonta, joka
helposti voi johtaa uusiin selkkauksiin, kenties meidät molemmatkin."

"Ken on siinä tilassa kuin minä, hän ei pelkää selkkauksia", sanoi
Bernhard; "ja te", hän jatkoi ja katseli Antonia tutkivasti, "te
tulette koko elämänne ajan olemaan sama kuin mistä tänään minulle
puhuitte: mies, joka taistellen raivaa tiensä vapaaksi, vaikkapa
se maksaisi hänelle haavojakin, ja jonka tehtävänä on kamppailla
kohtaloa vastaan. Minut, Anton Wohlfart, myrskytuuli lakastuttaa ja
pyyhkäisee mukanaan pois."

"Te heikkouskoinen", huudahti Anton heltyneenä, "nyt puhuu sairaus
teidän suustanne. Rohkeutenne palaa jälleen terveytenne mukana."

"Niinkö toivotte?" kysyi potilas epäillen. "Usein toivon sitä
itsekin; vain jolloinkin voittaa lamaannus mieleni. Niin, minäkin
tahdon elää, ja elää toisin kuin tähän asti, tahdon ponnistaa
kaikella tarmolla tullakseni väkevämmäksi, en tahdo enää unelmoida
niin paljon kuin tähän asti, enkä enää kiihoittaa ja kiusata itseäni
lukukammiossani. Minäkin tahdon maistaa minkälaista elämä on, kun
miehessä on pontta ja hän osaa antaa iskun iskusta takaisin",
huudahti hän punoittavin poskin ja ojensi kätensä ystävälle.

Anton kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä, sitten hän poistui
huoneesta.

       *       *       *       *       *

Illalla saapui Ehrenthal poikansa vuoteen ääreen, niinkuin hänen
tapansa aina oli lukittuaan konttorinsa ja kätkettyään avaimen
makuuhuoneeseensa. "Mitä lääkäri on tänään sanonut, oma Bernhardini?"

Bernhard oli kääntänyt päänsä seinään päin; nyt hän käännähti äkkiä
ympäri ja sanoi kiihkeästi: "Isä, minun täytyy puhua vähän sinun
kanssasi. Sulje ovi, jotta kukaan ei pääse meitä häiritsemään."

Säikähtyneenä Ehrenthal juoksi molemmille oville, lukitsi ja telkesi
ne tottelevaisesti ja kiiruhti sitten takaisin poikansa viereen.
"Mikä sinulla on, mikä asia sinua huolestuttaa, oma Bernhardini?" hän
kysyi ja tunnusteli kädellään sairaan otsaa. Bernhard nykäsi päänsä
syrjään, ja isän käsi putosi peitteelle.

"Istu tähän", sanoi poika synkästi, "ja vastaa minulle yhtä
vilpittömästi kuin jos puhelisit oman itsesi kanssa."

Vanhus istahti ja sanoi: "Kysy, poikani, minä tahdon vastata sinulle
kaikkeen."

"Sinä olet sanonut minulle, että olet lainannut parooni
Rothsattelille paljon rahaa, että et tahdo enää lainata hänelle
taaleriakaan, ja että tuo aatelismies ei enää kauan kykene pitämään
maatilaansa hallussaan."

"Niin on laita kuin olen sanonut", vastasi isä, varovaisesti kuin
oikeuden kuulustelussa.

"Ja mitä sitten tulee paroonista ja hänen perheestään?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Hän joutuu pois tilaltaan,
ja kun se päivä tulee, jolloin tuomioistuin myy hänen tilansa
pakkohuutokaupalla, niin täytyy minun rahojeni takia tehdä siitä
tarjoukseni, ja toivonpa että saan sen ostetuksi. Minulla on siihen
suuri hypoteekki, joka on varma, ja toinen pieni kiinnitys aivan
viimeisenä, joka on huono. Tuon huonon hypoteekin takia minä tahdon
ostaa tilan."

"Isä", huusi Bernhard vihlovalla äänellä, niin että Ehrenthal
hätkähti koholle, "sinä tahdot etsiä itsellesi etua tuon miehen
onnettomuudesta, sinä tahdot asettua hänen sijalleen! Niin, sinä
olet ajellut vapaaherran luo ja ottanut minutkin mukaasi ehkä siinä
tarkoituksessa, että käyttäisit hyväksesi aatelismiehen pulaa. Se on
hirmuista, hirmuista!" hän heittelehti rauhattomasti vuoteessaan ja
väänteli käsiään.

Ehrenthal liikehti levottomasti tuolillaan. "Älä puhu tuolla tapaa
asioista, joita et ymmärrä. Liikeasiat ovat päivää varten; kun
iltaisin tulen luoksesi, niin sinä et saa hätäillä minun asioistani.
Minä en tahdo, että sinä vääntelet käsiäsi ja sanot: hirmuista."

"Isä", huudahti Bernhard, "jollet tahdo, että minun pitää menehtyä
häpeään ja suruun, niin luovu noista aikeistasi."

"Luopuako!" parahti Ehrenthal hirmustuneena. "Kuinka minä voin luopua
rahoistani? Kuinka voin luopua tuosta maatilasta, jota saadakseni
olen ahertanut päivät ja yöt? Kuinka voin luopua kaikkein suurimmasta
liikeasiasta, mitä minulla on ollut koko elämässäni? Sinä olet
tottelematon lapsi ja teet meille surua tyhjän takia. Mitä vääryyttä
minä siinä olen tehnyt, että olen antanut rahani? Hän on itse niitä
tahtonut. Mitä vääryyttä siinä teen, että ostan hänen tilansa? Siten
pelastan vain rahani."

"Kirottu olkoon jokainen taaleri, jonka siihen tarkoitukseen olet
käyttänyt! Kirottu olkoon se päivä, jolloin teit tuon onnettoman
päätöksesi!" huusi Bernhard ja heristi kättänsä uhkaavasti isäänsä
kohti.

"Mitä tämä on?" parahti Ehrenthal kavahtaen pystyyn. "Mikä paha henki
on mennyt poikani sydämeen, että hän tuolla tapaa puhuu isälleen?
Mitä minä olen tehnyt, kenen hyväksi sen olen tehnyt? En itseni enkä
vanhojen päivieni hyväksi. Sinua minä olen ajatellut joka päivä
tässäkin asiassa, sinua, poikani, joka olet toisenlainen mies kuin
isäsi. Minulle jää murheet, ja sinun pitää käyskennellä linnasta
puutarhaan ja puutarhasta jälleen linnaan, ja kun sinä käyskentelet
ulkona, niin pitää voudin paljastaa päänsä ja renkien karjapihalla
ottaa lakit päästänsä, ja heidän pitää sanoman hiljaa keskenänsä:
tuo tuolla on nuori herra Ehrenthal, joka on meidän herramme ja
isäntämme."

"Niin", sanoi Bernhard katkerasti, "sellainen on sinun rakkautesi.
Minut sinä tahdot tehdä kanssarikolliseksesi väärään tekoon. Sinä
erehdyt, isä; en ikinä minä lähde tuosta linnasta puutarhaan
kirjoineni; ennen tahdon köyhänä mierolaisena anella armopalaa
kunnasta, kuin astun jalallanikaan maatilalle, joka on anastettu
syntisin keinoin."

"Bernhard!" huudahti vanhus käsiään väännellen, "sinä heität kiviä
minun isänsydämelleni, niin että näännyn taakan alla maahan asti."

"Ja sinä tahdot turmella poikasi!" huudahti Bernhard intohimoisella
kiivaudella. "Katsele itsellesi joku toinen, jonka hyväksi elät
nylkyrinä ja valehtelijana; mutta niin totta kuin meillä on taivas
yllämme, sinä et ole kellekään sanova, että se on tapahtunut
onnettoman poikasi hyväksi."

"Poikani, poikani", vaikeroi isä, "älä ruoski minun sydäntäni
kirouksellasi! Siitä lähtien kuin olit pieni vekara, joka kannoit
rukouskirjaasi kouluun ja synagoogaan, on minun ylpeytenäni ollut
katsella sinua. Minä olen antanut sinulle vapaan vallan tehdä kaikki,
mikä vain on ollut mieleesi; olen ostanut sinulle kirjoja ja antanut
sinulle enemmän rahoja kuin olet huolinut ottaakaan; mitä halua vain
luin sinun silmistäsi, sen kiiruhdin sinulle hankkimaan. Kun olen
saanut koko päivän harmitella alhaalla konttorissani, täytyi minun
aina ajatella: poikani pitää nauraman ja minun hätäilemän." Hän
otti yötakkinsa helman ja pyyhki sillä silmiään, koettaen turhaan
saada takaisin mielenmalttinsa. Niin hän istui, onneton isä, lyötynä
miehenä poikaansa vastapäätä.

Bernhard katseli vaieten isänsä kumaraista vartaloa; viimein hän
kurotti kätensä ja huudahti heltyneenä: "Isäni!" Ehrenthal tarttui
molemmin käsin tarjottuun käteen ja piteli sitä lujasti, aivan
kuin ei olisi tahtonut siitä ikinä hellittää; hän lykkäsi tuolinsa
lähemmäksi, hyväili ja suuteli poikansa kättä. "Siis sinä olet
jälleen minun hyvä poikani", sanoi isä liikutettuna. "Nyt et enää
puhele tuollaisia pahoja asioita, etkä riitele enää minun kanssani
tuon paroonin takia."

Bernhard nykäsi kätensä nopeasti takaisin.

"Minä en tahdo ahdistaa häntä, en kiusaa häntä korkojen takia",
pyyteli isä hätäillen ja tavoitteli uudelleen poikansa kättä.

"Oi, hänen kanssaan on turhaa puhua", huudahti Bernhard mitä syvimmän
tuskan vallassa, "hän ei ymmärrä minun puhettani!"

"Minä tahdon ymmärtää kaiken", vaikeroi Ehrenthal, "kunhan vain annat
minulle jälleen kätesi."

"Tahdotko luopua aikeistasi maatilan suhteen?" kysyi Bernhard
ankarasti.

"Älä puhu maatilasta", rukoili vanhus. "Turhaa kaikki", huoahti
Bernhard, kääntyen seinään päin ja kätkien kasvot käsiinsä.

Ehrenthal istui aivan kukistuneena sairasta vastapäätä; hänkin
huoahti syvään. "Kuule minua, poikani", pyysi hän vihdoin hiljaisella
äänellä, "minä tahdon pitää tointa, että saan hankituksi hänelle
toisen tilan, jota hän jaksaa hoitaa varoillaan. Oletko kuunnellut
minua, oma poikani Bernhard?"

"Mene", huudahti Bernhard, ei tylysti vaan syvän tuskan antamalla
ponnekkuudella; "mene ja jätä minut nyt yksikseni."

Ehrenthal nousi ja lähti huoneesta pää kumarassa. Viereisessä
huoneessa hän käveli kiivaasti edestakaisin, väänteli käsiään ja
puheli itsekseen katkonaisia sanoja. Ja sitten hän avasi uudelleen
oven hyvin hiljaa, kävi Bernhardin vuoteen viereen ja kysyi
vaikeroiden: "Etkö tahdo antaa minulle kättäsi, oma poikani?"

Bernhard makasi kasvot seinään päin eikä liikahtanut.

       *       *       *       *       *

Sykkivin sydämin mainitsi Anton vapaaherran palvelijalle nimensä.
"Wohlfart?" huudahti vapaaherra venytellen, ja muisto Antonin
varoituskirjeestä vihiäsi hänen sydäntään. "Saata hänet sisään."
Kylmällä päännyökkäyksellä hän vastasi Antonin syvään kumarrukseen.
"Olen kai teille kiitollisuudenvelassa kirjeestänne", hän lausui;
"etten ole tullut siihen vastanneeksi, niinkuin hyvä tarkoituksenne
epäilemättä ansaitsi, johtuu paljoista töistäni ja suonette sen
minulle anteeksi."

"Jos nyt uudestaan tulen saman asian vuoksi", aloitti Anton, "niin
pyydän ettette pidä sitä tunkeilevaisuutena. Tulen tänne erään
tuttavani pyynnöstä, joka on mitä hartaimmin kiintynyt teihin ja
perheeseenne. Se on kauppias Ehrenthalin poika. Sairaus estää häntä
itseään käymästä täällä, senvuoksi hän minun kauttani pyytää, että
käyttäisitte hyväksenne vaikutusvaltaa, mikä hänellä on isäänsä. Jos
arvelette hänen vaikutuksensa jollain tavalla olevan teille hyödyksi,
niin piti minun pyytää teitä ilmaisemaan hänelle toivomuksenne."

Vapaaherra heristi korviaan. Nyt, kun onnetar hänet hylkäsi, kun hän
itsekin tunsi antautuneensa tuuliajolle, tunkeutui hänen elämäänsä
pyytämättä, kutsumatta, vennon vieraita ihmisiä, tuo Itzig, Wohlfart,
Ehrenthalin poika. Wohlfartin tarjous kuulosti eriskummalliselta,
mutta voisihan siitäkin ehkä olla apua sitä matoa vastaan, joka
hellittämättä kalvoi hänen sydäntään, apua Ehrenthalin vaatimuksia
vastaan ja sitä hirvittävää vaaraa vastaan, joka uhkasi hänen hyvää
nimeään. "Minä tunnen tuota nuorta miestä perin vähän", sanoi
hän arvokkaasti; "pyydän teitä ennen kaikkea selittämään minulle
mistä johtuu, että tämä herra kunnioittaa minua niin tavattomalla
osanotollaan."

Anton vastasi lämpimästi: "Bernhard Ehrenthalilla on jalo sydän ja
hänen elämänsä on puhdas. Kirjojensa parissa kasvaneena hänellä on
sangen vähän käsitystä isänsä asioista, mutta hän on tullut siihen
arveluun, että tämä antaa kehnojen neuvonantajien taivuttaa itseään
vihamielisiin toimiin teitä vastaan. Hänellä on vaikutusvaltaa
isäänsä, hänen hieno kunniantuntonsa on käynyt hyvin levottomaksi, ja
hän haluaa hartaasti pidättää isäänsä ryhtymästä sellaisiin toimiin,
joita hän ei voi pitää kunniallisina."

Tässä oli pelastus! Tässä oli puhdas ilmavirta, joka puhalsi
sairashuoneen tukahduttavaan ilmakehään, mutta sairaalle oli
tuo puhdas ilma epämieluinen. Nuo rehelliset ihmiset, jotka
olivat niin kerkeät tuomitsemaan kaikkea, joka soti heidän
kunniallisuuskäsitteitään vastaan, tuntuivat vapaaherrasta
kiusallisilta. Ja jo nyt, vaikka hän tajusi mikä arvo tälläkin
epävarmalla pelastuksentoiveella voi olla hänen pulassaan, hän tunsi
sydämessään vastahakoisuutta ottamaan pelastusta vastaan näiden
kahden hätäilijän käsistä. Tuolle ylen innokkaalle Wohlfartille
ainakaan, jota kehuttiin niin mallikelpoisen tunnolliseksi ja
luotettavaksi, hän ei tahtonut ilmoittaa mitään lähempää asioistaan.
Siksipä hän vastasi pakotetun ystävälliseen sävyyn: "Liikesuhteeni
ystävänne isään ovat kylläkin sitä laatua, että kolmannen henkilön
hyväätarkoittava välitys saattaisi olla meille kummallekin eduksi.
Onko nuori Ehrenthal sopiva henkilö välittäjäksi, sitä en nyt
tässä voi päätellä. Joka tapauksessa sanokaa hänelle, että olen
kiitollinen hänen osanotostaan asioihini ja että aion aikanaan itse
lähemmin keskustella niiden johdosta hänen kanssaan." Sen viestin
saatuaan Anton nousi pystyyn, vapaaherra saattoi hänet ovelle ja --
merkillistä kyllä -- teki hänelle siellä syvän kumarruksen.

Pelkkä sattumus ei ollut että samana hetkenä, jolloin Anton joutui
etuhuoneeseen, Lenorekin astui sinne. "Herra Wohlfart", huudahti
neiti iloisesti ja riensi tulijaa vastaan. "Rakas neiti Lenore",
huudahti tämäkin, ja molemmat tervehtivät toisiaan niinkuin vanhat
ystävät ainakin.

Siinä tuokiossa unohtui kummaltakin välillä olevat vuodet, he olivat
jälleen kuten kerran ennen tanssituntien kavaljeeri ja nuori daami.
Molemmat kertoivat toisilleen, kuinka paljon vuodet olivat muuttaneet
heitä, ja täten tarinoidessa yhteiset muistelot huomaamatta
nuorensivat heitä jälleen muinaiseen viattomaan hilpeyteen ja
tuttavallisuuteen.

"Kas vain, jälleen te pidätte kaulustanne pystyssä!" huudahti Lenore
hiukan moittivasti. Anton sipasi kauluksen kohta alas.

"Vieläkö teillä on sama päähine kuin silloin? Siinä oli punasilkkinen
vuori, armollinen neiti", virkkoi Anton puolestaan, "ja se sopi
teille ihmeen hyvin."

"Tällä kertaa minulla on sinivuorinen", sanoi Lenore nauraen. "Ja
ajatelkaas, tuo pikku kreivitär Lara vihitään ensi viikolla; me
äskettäin puhelimme teistä ja päiväkirjasta. Eugenkin on meille
kirjoittanut teistä. Kuinka hauskaa, että olette tullut tuntemaan
veljenikin! Käykää sisään, herra Wohlfart, minun täytyy saada kuulla,
minkälaista teidän olonne on ollut siitä ajasta lähtien."

Hän vei Antonin vierashuoneeseen ja pani hänet istumaan nojatuoliin.
Itse hän istui vierastaan vastapäätä ja katseli häntä nauravin
silmin, joiden tuikkiva tervehdys oli aikoinaan tehnyt nuoren miehen
ylen onnelliseksi. Paljon oli Antonissa muuttunut toiseksi; ehkäpä
pudisteli nykyään toinen tytönpää joskus kiharoitaan keltaisen kissan
huoneessa; mutta kun hän nyt näki jälleen edessään nuorukaisvuosiensa
valtiattaren, tuon huiman, tuiki rehellisen tytön, ylhäisenä nuorena
naisena, niin virisivät Antonissa kaikki muinaiset tunteet ja
aistimukset jälleen eloon, ja hän hengitti ihastuneena sen komean
kodin tuoksuvaa ilmaa, jossa neitonen eleli.

"Kun näen teidät", sanoi Lenore, "niin minusta tuntuu kuin olisivat
nuo tanssiharjoituksemme olleet vasta eilispäivänä. Se oli iloinen
aika minullekin! Sen jälkeen olen saanut kokea paljon elämän
vakavuutta", hän lisäsi huoahtaen ja taivutti päätänsä. Anton puki
valittelunsa niin innokkaaseen muotoon, että neidin oli pakko näyttää
jälleen iloiselta ja katsella häntä ystävällisesti silmiin.

"Mikä asia teidät on tuonut isäni luo?" hän kysyi viimein
muuttuneella sävyllä.

Anton kertoi Bernhardista, ystävän pitkällisestä sairaudesta ja hänen
harrasmielisestä kiintymyksestään vapaaherran perheeseen; eikä hän
salannut sitäkään, että Lenorella itsellään oli ollut voimakas osa
tuon kiintymyksen herättämisessä, mikä lausunto pakotti immen luomaan
katseensa alas ja askartelemaan nenäliinansa nipukkain kanssa. "Jos
voitte taivuttaa isänne käyttämään hyväkseen Bernhardin välitystä,
niin tehkää se. Minä en pääse vapaaksi siitä salaisesta huolesta,
että Ehrenthalin konttorissa haudotaan jonkinlaista juonta isäänne
vastaan. Ehkä keksitte keinon antaa Bernhardin tai minun tietää,
voimmeko ja millä tapaa olla joksikin hyödyksi herra paroonille."

Lenore katseli hätäytyneenä Antonia silmiin ja nykäsi tuolinsa
lähemmäksi. "Te olette minulle kuin vanha kelpo ystävä, teille
minä voin uskoa huoleni. Isä salaa äidiltä ja minulta, mikä häntä
oikein vaivaa -- ah, ja hän itsekin on vuosi vuodelta muuttunut
paljon entisestään! Hän on tarvinnut paljon rahoja tehtaaseensa, ja
häneltä puuttuu niitä usein vieläkin, sen tiedän. Joka päivä äiti
ja minä rukoilemme Jumalaa antamaan meille jälleen rauhan takaisin,
samanlaisen ajan kuin silloin, kun tulin teidät tuntemaan. -- Heti
kun saan jotain kuulla, pitää teidän saada se tietää. Minä kirjoitan
teille", hän huudahti päättäväisesti; "sittekuin Eugen tulee tänne
lomalleen, saa hän tulla puheillenne."

Sitten lähti Anton vapaaherran asunnosta mieli kuohuksissa kauniin
ystävättären tapaamisesta, täynnä palavaa halua vaikuttaa perheen
parhaaksi. Ulko-ovella häntä vastaan tuli herra Ehrenthal.
Äänettömästi tervehtien hän riensi tuon vaarallisen miehen ohi, joka
huusi hänen peräänsä, että hän kävisi katsomassa häne