Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Naisen haamu - Mysterio neljässä kertomuksessa
Author: Collins, Wilkie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Naisen haamu - Mysterio neljässä kertomuksessa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NAISEN HAAMU

Mysterio neljässä kertomuksessa


Kirj.

WILKIE COLLINS

Suomensi A. O. F.



Helsingissä,
G. W. Edlundin kustannuksella,
1880.

Oulun kirjapaino osake-yhtiön kirjapainossa.



Henkilöt Mysteriossa:

 Francis Rawen, tallirenki.
 Mrs Rawen, hänen äitinsä.
 Mrs Chance, hänen tätinsä.
 Perry Fairbank, |
 Mrs Fairbank,   | hänen isäntänsä ja emäntänsä.
 Joseph Rigobert, Rawenin toveri palveluksessa.
 Alicia Warlock, Rawenin vaimo.

Tapaus tapahtuu meidän aikoinamme, osaksi Englannissa, osaksi
Franskassa.



Ensimäinen kertomus.

Percy Fairbankin selitys asianhaaroista.


1.

"Hoi! Tallirenki hoi! hoi!"

"Rakas ystäväni! Minkätähden et hae soittokelloa?"

"Ei kukaan ole pihassa. Kummallista! Huuda vielä toistamiseen!"

"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"

Toinen huutoni kaikuu tyhjässä paikassa, eikä kukaan herää -- huutoni
ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat loppuneet, en tiedä, mihin on
ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan
tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä ja
naisen kanssa, josta minun on huolta pitäminen. Vielä minun on
lisääminen, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun
vaimoni.

Te kenties kysytte, kuka minä olen.

Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään; ei
kukaan tule meitä tervehtämään. Suokaa minun esitellä itseäni ja
vaimoani.

Minä olen Percy Fairbank -- englantilainen herrasmies -- neljäkymmentä
vuotta vanha -- ei mitään virkaa -- maltteellinen valtiollisessa
kysymyksissä -- pituudelta keskinkertainen -- valkoverinen -- tasainen
luonteeltani -- rikas.

Vaimoni on franskalainen nainen. Hän oli neiti Clotilde Delorge, kun
meitä ensi kerta esiteltiin toisillemme hänen isänsä talossa
Franskassa. Rakastuin häneen -- en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä
syy rakkauteeni oli se, ett'ei minulla ollut mitään tekemistä siihen
aikaan. Saattaa olla, että minä senvuoksi rakastuin häneen, koska
kaikki ystäväni sanoivat minulle, että hän oli juuri se nainen, jonka
minun sopisi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että
mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on
solakka ruumiiltansa; hän on mustaverinen; hän on heikkohermoinen,
hellä-sydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee
mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä
minä hänessä? En tiedä tuota paremmin kuin tekään. Jollain
kummallisella tavalla me kuitenkin sovimme toisillemme. Me olemme
olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta -- ja ainoa puute on, ettei meillä
ole lapsia. Minä en tunne mielipiteitänne, vaan minä pidän
avioliittoani -- ylimalkaan -- onnellisena.

Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet
ravintolan pihaan? ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja
pidellä hevosia?

Enimmiten me asumme Franskanmaalla -- siinä maatalossa, jossa vaimoni
ja minä ensimäisen kerran näimme toisiamme. Joskus muutteeksi käydään
ystävieni luona Englannissa. Me olemme juuri semmoisella matkalla.
Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja mitä kauniimman
kartanon omistaja Sommersetshiressä, me olemme saapuneet hänen taloonsa
nimeltä Fairleigh Hall metsästys-ajan loppupuolella.

Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan -- päivä, joka on määrätty
merkki-päiväksi kalenterissamme -- ovat koirat kokoontuneet Fairleigh
Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta
ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet semmoista kunniaa;
sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä lukua
siitä. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme ja rakastamme
raikasta kevät-aamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka
kaikkialla ympäröipi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu,
seuraamme me muassa. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu -- kun
aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljo kysytään, kun koirat hätäilevinä
juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan -- silloin
metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle
polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin
polkua erääsen yhteis-metsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme
toisen tien koukerruksia. Me ratsastamme muutaman pensas-aidan yli, me
kuljemme kylän läpi, me saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset
puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloiset kuin
mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme yhtä onnellisia kuin
lapsukaiset; me alamme laulaa franskalaista laulua -- kun ilomme
silmänräpäyksessä loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan
irtanaiselle kivelle jo kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa
hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee tuo
ikävä tosi-asia selville -- jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on
kankea.

Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa
silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Me emme voi mitään muuta
kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä
havaitsisimme kunnaan toisella puolen. Minä vaihdan vaimoni satulan
hevoseni selkään ja vaimoni nousee ylös istumaan. Hevoseni ei ole
tottunut kantamaan naisia; hän kaipaa miehen säärien tavallista
puristusta kummallakin kyljellä; hän tanssii ja potkii ja pölyttää
hiekkaa. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hänen
takajaloistaan ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa
olentoa mailmassa, kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja
ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja -- mutta en
ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan
ole runnellut.

Puolen tuntia vaimoni hevonen tanssii hänen kanssaan polulla. Minä
käydä tepastelen jälessä ja onneton hevonen nilkuttaa perässä. Kun
olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkueemme erään
Somersethin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan
miehen luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavalla astumatta
askeltakaan likemmäksi. Minä karjasin niin kovaa, kuin suinki voin,
kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.

"Neljätoista penikulmaa! Antakaa äyri minulle juomarahoiksi".

Tuossa meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itsensä kuvasi! Oikea
luonne, ystäväni! Talonpojan kuva!

Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä
talonpoikais-luonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle
silmänräpäykseksikään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on
loppumaisillaan.

"Me emme voi matkustaa kahta penikulmaa enemmän tällä tavoin", sanoo
vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta".

Minä otan shillingin lakkaristani ja näyttelen sitä auringon
paisteessa. Shillingillä on kummallinen vaikutus. Shillingi vetää kuni
magneeti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmotan hänelle, että me
haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme
takasin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämät asiat ajetuiksi.
Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin:

"Varmaankin Underbridgessä".

"Pitkäkö sinne on matka?"

Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö Underbridgeen?" ja naurahtaa
kysymykselle. "Hihihi!"

Underbridge on arvatenkin aivan lähellä, kunhan vaan sinne osaisimme.
"Tahdotteko ruveta oppaaksi?" -- "Annatteko minulle juomarahaa?" Minä
nyykäytin myöntäväisesti päätäni ja näyttelen shillinkiä kädessäni.
Maanviljelys-äly alkaa hoksata. Talonpoika yhtyy meidän surkeaan
joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta hän ei kertaakaan katsele
häntä -- ja vielä kummempi, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen
silmänsä ovat hänen sielunsa -- ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.

Me nousemme kukkulan huipulle ja katso, tuossa toisella puolen on
laaksossa matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi
shillinkinsä ja antoi meidän omin päin saada ravintolasta selkoa. Minä
olen luonnostani kohtelias mies. Sanon: "Hyvää huomenta", kun
erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkinsä hampaiden välissä,
tutkiakseen, onko raha oikia. "Hyvää huomenta!" vastaa hän karkealla
äänellä -- ja kääntää selkänsä, juuri kuin olisimme loukanneet häntä.

Kummallinen osoite karttuvasta sivistyksestä! Joll'en olisi nähnyt
Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien hallussa
olevaan saareen.


2.

Tultuamme kaupunkiin, löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on
yksi ainoa autio katu; ja saman kadun keskipalkoilla on ravintola --
vanha, kolkko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla
olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki
suljettuina. Kukko kanoineen ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat
näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noista vanhoista
ravintoloista, joita oli siihen aikaan, kun ajettiin kyydillä, mutta
nyt meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen holvatun
portin läpi, vaan emme täällä tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me
lähdemme takapihalle tölliin päin; minä autan vaimoani hänen astuessaan
hevosen selästä -- ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kun mainittiin
kertomuksen alussa.

Ei ole soittokelloa. Ei kukaan ihminen vastaa huutoihini. Minä olen
ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy
somasti pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on
tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukasee jokaisen oven,
jonka ohitse hän kulkee ja kurkoittaa sisään. Minä puolestani olen
juuri huoahtanut ja ai'on kolmannen ja viimeisen kerran huutaa
tallirenkiä -- kun minä äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua:

"Percy! tule tänne!"

Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven
pihan päässä -- ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset
suureen sinkilään muurissa ja käyn vaimoni luokse. Hän on käynyt aivan
kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.

"Jumala siunatkoon!" huutaa vaimoni, "katsoppas!"

Minä katsahdan ja mitä minä näen?

Minä näen pienen, likaisen tallin kahdella pilttuulla. Toisessa seisoo
hevonen, mukeltaen kaurojansa. Toisessa makaa mies, nukkuen pahnoissa.

Vanha, harmaapäinen, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen ontevat,
ryppyiset poskensa, hänen ohut, harmaa tukkansa, hänen kuiva,
kellertävä ihonsa kertoo entisistä suruista ja vaivoista. Erinomaisen
kolkko katse on hänen kasvoissansa, joissa nähdään tuskallinen hermojen
supistus suun toisella puolen. Minä kuulen hänen vävähtävästi
hengittävän, kun ensin katselen häntä; hän vapisee ja huokaa unessa.
Tuo ei ole mikään suloinen näky -- ja minä käännyn vaiston-tapaisesti
kirkkaasen auringon paisteesen pihalta. Vaimoni kääntää minua taasen
tallin oveen päin.

"Odota!" sanoo hän. "Odota! hän ehkä tekee samaa toistamiseen!"

"Mitä sitten?"

"Hän puhui unissaan, Percy, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää
unta. Hiljaa! nyt alkaa hän taasen".

Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousi istualleen kurjalla vuoteellaan.
Hän puhuu nopealla, kiivaalla kuiskauksella hampaiden välissä.

"Herää! Herää! Murha!"

Hetkisen äänettömyys seuraa. Hän liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä,
kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään
olkivuoteella; nostaen käsivartensa kurkusta ojentaa hän sitä
hiljakseen; hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, johon hän
kääntyi; hän näkyy uneksivan, että hän pitää kiinni jonkun aseen
terästä; minä näen hänen huulensa taasen alkavan liikkua; minä hiivin
hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.

Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissa
-- tällä kertaa on puhe erinomaisen epäselvä.

"Vaalean harmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmä-lauta
hiukan alaspainuneena, pellavan karvainen tukka, kullankeltaiseen
vivahtava -- aivan oikein, äitini! kauniit, valkoiset käsivarret
lyhyellä iho-karvalla -- pieni naisen käsi, jonka kynsien tienoilla
vivahtelee hiukan punaiseen, -- puukko -- tuo kirottu puukko -- ensiksi
toisella puolen, sitten toisella -- mutta, sinä naisperkele, missä on
puukko?"

Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen
vääntelevän itseään oljissa. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja
hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.

Ne eivät katsele mitään, niissä ilmaantuu epäselvä vilahdus -- sitten
ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä --
vaan uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän toiste puhuu, on hänen
äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja -- ne kerrotaan surullisesti ja
rukoilevaisesti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua!
Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne
minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja kertoo vielä matalalla
äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulillaan. Hän ei puhu enää.

Nyt vasta mrs Fairbank oli päässyt pelostansa. Suuri uteliaisuus
valtaa hänet. Tuo kurja olento pahnoilla on vaikuttanut hänen
mieli-kuvitukseensa. Hän himoo sanomattomasti jotakin romantillista.
Hän puistaa kärsimättömästi käsivarttani.

"Kuuletteko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Siinä on ollut
rakkaus ja murha, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja
huuda uudelleen!"

Vaimoni on naispuolelta kotoisin eteläiseltä Franskan maalta.
Etelä-Franska synnyttää kauniita naisia hehkuvalla luonteella. Minä en
sano sen enemmän. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloani. Nuorille
miehille on tarpeen tietää, että löytyy tilaisuuksia, jolloin meidän ei
ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa -- vaan myöskin täytyy totella
vaimojamme.

Minä käännyn tallin oven puoleen totellakseni ja olen nyt vieraan
silmien edessä, joka meidän tietämättä on hiipinyt luoksemme. Pieni,
punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät osoita mitään ja jonka
pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset karkeasta verasta ja
vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistontapaisesti minä
tunnen hänen olevan ravintolan isännän.

"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hiukan
kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"

Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää minua vaimoni. Hän pyytää (kimeällä
äänellä, joka oli sovelias isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää,
kuka tuo onneton on, joka makaa nukkuen pahnoilla.

"Mistä hän on? Minkätähden puhuu hän unissaan niin kauheita asioita?
Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut
murhantekijään? Minkälainen nainen hän oli? Tappoiko nainen hänet
tosiaan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille
kaikki!"

Herra ravintolan isäntä odottaa uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on
lopettanut puheensa -- sitten vastaa hän nöyrästi:

"Hänen nimensä on Francis Rawen. Hän on independentinen metodisti. Hän
oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.
Se on hänen elämänsä historia".

Vaimoni tulinen, etelämainen luonne laskeuu alas hänen jalkoihinsa
saakka, ja hän ilmottaa tätä luonnettaan polkemalla jalkaansa
laattiaan.

Ravintolan isäntä kääntyy uneliaasti poispäin ja katselee hevosia.

"Kaunis pari nuo molemmat hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko panna ne
talliini?"

Minä vastaan pään nyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä
vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.

"Minä herätän Francis Rawenia. Hän on independentinen metodisti. Hän
oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.
Se on hänen elämänsä historia".

Kun ravintolan isäntä toistamiseen oli kertonut tämän hauskan
kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme, miten
hän aikoo herättää Francis Rawenia ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta
seisoo loukossa; ravintolan isäntä ottaa luudan käteensä -- käy
nukkuvan tallirengin luo -- lyö miestä luudalla, juurikuin hän olisi
peto-eläin häkissänsä. Francis Rawen hypähtää kiljuen ylös -- katselee
hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella -- kohta hän kuitenkin
taasen malttaa mielensä -- ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi
palvelijaksi.

"Pyydän, rouvaseni, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herraseni,
nöyrimmästi anteeksi".

Sekä hänen äänensä että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi
yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää,
minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat
seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo ruveta tekemään
hevosille. Se tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osottaa
heti että hän on taitava toimessaan. Kiireesti ja tyynesti vie hän
hevoset erääsen tyhjään talliin, tuo sangollisen lämmintä vettä ja
laskee ontuvan hevosen jalan sankoon.

"Lämmin vesi kyllä helpottaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin
jalan ympäri kääreitä".

Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja älykkäästi;
kaikki, mitä hän puhuu, kuuluu asiaan. Nyt hänessä ei näy olevan mitään
sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me kuulimme
puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelosta ja kauhealla
epäluulolla silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia
kysymyksiä.


3.

"Täällä ei ole paljon tekemistä", sanon minä tallirengille.

"Hyvin vähän tekemistä, herra", vastaa tallirenki.

"Onko tuossa talossa ketään?"

"Se on aivan tyhjä, herra".

"Minä luulin, että kaikki ihmiset ovat kuolleet. Ei kukaan kuullut
minua".

"Isäntä on hyvin kuuro, ja hollimies on poissa jollain asialla".

"Niin -- ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän
aikaan päivästä?"

Tallirengin kuihtuneet kasvot hiukan punehtuvat. Hänen silmänsä eivät
aluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskee hiukan
käsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme ilmi jotakin? Minä kysyn
toistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus
annetaan seuraavilla sanoilla:

"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muutoin olisi tavanneet minua
nukkuvana tähän aikaan päivästä".

"Tuiki väsynyt, kuinka niin? Te olette siis olleet raskaassa työssä?"

"En ole ollutkaan, herra".

"Mikä sitten teitä väsytti?"

Hän arvelee taasen ja vastaa vastahakoisesti.

"Minä olen valvonut koko yön".

"Olette valvoneet koko yön? Mitä on siis tapahtunut täällä
kaupungissa?"

"Ei mitään, herra".

"Onko kukaan kipeä?"

"Ei lainkaan, herra".

Tämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi
saada häntä vastaamaan sen enemmän. Hän kääntyy poispäin ja alkaa
hoitaa hevosen jalkaa. Minä käyn pois tallista puhuakseni isännän
kanssa vaunuista, jotka veisivät meitä takaisin Fairleigh Halliin. Mrs
Fairbank jääpi vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun
minä käyn pois. Tämä silmäys sanoo suoraan: "Minäpä koen saada
selville, minkävuoksi hän on valvonut koko yön. Jättäkää hänet minun
haltuuni".

Kysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja
kääsit. Isäntä voipi kertoa pitkän jutun hevosesta ja niinikään
kääsistä. Nämä jutut ovat samanlaiset kuin kertomus Francis Rawenista
-- sillä eroituksella vaan, että hevonen ja kääsit eivät kuulu
mihinkään uskonnolliseen puolueesen.

"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kääsit
ovat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on
kasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylowiesta on tehnyt kääsit.
Hevonen ja kääsit ovat minun. Ja tämä on niiden historia".

Kun isäntä oli keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän
panna hevosen valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut pihaan.
Kun juuri olimme lopettamaisillamme toimiamme, näkyy mrs Fairbank.
Muutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan. Hän on
sitonut hevosen jalkaa ja on nyt valmis ajamaan meitä Fairleigh
Halliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että vaimoni oli
päässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa syrjäpuoleen, kysyen
häneltä:

"No? Oletteko saaneet selville, minkä vuoksi Francis Rawen valvoi koko
yön?"

Mrs Fairbank rakastaa dramallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa
kysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää hän kuulijain
osan-ottoa tekemällä puolestaan kysymyksen.

"Monesko päivä tänään on, ystäväni?"

"Ensimäinen päivä maaliskuuta".

"Ensimäinen päivä maaliskuuta, Percy, on Francis Rawenin syntymäpäivä".

Olen olevinani mieltyneenä kertomukseen -- vaan tuopa ei onnistu.

"Francis syntyi", alkaa mrs Fairbank juhlallisesti, "kello kaksi
aamulla".

Kummastelen, kuinka vaimoni ajatuksen juoksu rupee kulkemaan samaan
tapaan kuin ravintolan isännän.

"Onko se kaikki?" kysyn minä.

"Ei ole kaikki", vastaa mrs Fairbank. "Francis Rawen valvoo
syntymäpäivänänsä aamuun saakka, sillä hän pelkää mennä levolle".

"Minkä vuoksi hän pelkää?"

"Sen vuoksi että hän on hengen vaarassa".

"Syntymäpäivänänsä?"

"Niin juuri, syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Yhtä
säännöllisesti kuin hänen syntymäpäivänsä aina palaa jälleen".

Tässä hän lopettaa kertomuksensa. Eikö vaimoni ole saanut muuta
selville? Ei. Minä nyt huomaan olevani todellakin harras saamaan tietää
asiaa. Kysyn innokkaasti, mitä tuo merkitsee. Mrs Fairbank osottaa
salamielisesti kääsiä, jonka luona Francis Rawen (tähän saakka
tallirenki, nyt meidän kuskimme) seisoo ja odottaa, jotta nousisimme
istumaan. Kääsissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja takanapäin
yhdelle hengelle. Vaimoni loi uuden varoittavan silmäyksen minuun ja
asettuu istumaan etupuolelle.

Välttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin
kanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tahi enemmän.
Tarvitseeko minun kertoa, mikä oli seurauksena tästä. Olisi loukkaus
teitä kohtaan, jos sen kertoisin. Suokaa minun tarjota paikkani
vaunuissa teille. Kertokoon Francis Rawen omilla sanoillaan teille
hirveän historiansa!



Toinen kertomus.

Tallirengin elämäkerta, jonka hän itse kertoi.


4.

Nyt on kymmenen vuotta, sittenkun unissa sain ensimäisen ennustuksen
elämäni suuresta tapauksesta.

Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette
istuvanne keskuudessamme pienessä asumuksessamme Cambridgeshiressä
kymmenen vuotta sitten.

Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja
tätini mrs Chance istuimme pöydän ääressä. Molemmat vaimot olivat
syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet muussa
suhteessa ensinkään toistensa näköisiä, sen verran kuin minä muistelen.
Äitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa eikä puhunut enemmän kuin
minäkään Skotlannin murteen mukaisesti. Tätini Chance ei ollut ennen
koskaan käynyt Skotlannin ulkopuolella, kun hän miehensä kuoleman
jälkeen muutti asumaan äitinsä kanssa. Ja kun tätini aukasi suunsa, sai
kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä
rohkenen väittää, jos koskaan olette muuten kuulleet tuota
kieli-murretta puhuttavan!

Meillä oli sattumatta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelu-aine.
Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei aikoessani seuraavana aamuna
lähteä jalkasin pisemmälle matkalle.

Seuraavana aamuna sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen päivä;
matkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääsen suurisukuiseen
taloon lähimäisessä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan astuminen
kolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän virkaan kuin kukaan
muu. Perheeni hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa
hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aina
lapsuudesta saakka. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä
tuollaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia
elämäkerrassani, kuten kohta huomaatte.

Äiti-parka oli hyvin vastahakoinen, että minä sinä aamuna lähtisin
matkaan.

"Sinä et koskaan jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomis-yöhön",
sanoi äitini. "Seurauksena on se, ett'et tule nukkumaan kotona
syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet silloin aina
nukkunut kotona. Minulle ei ole mieliksi, Francis, että sinä nyt tulet
olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivän, poikani -- ainoastaan
päivän".

Minä puolestani olin kyllääntynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut
suostua viipymään, kuten äitini olisi suonut. Päiväkin voisi olla
suuri-arvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada
palvelus-paikan.

"Muistakaa, kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älkää
pyytäkö matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en ole pettävä teitä
äitini, palaan kotia huomis-yöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini
saadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen".

Äitini pudisti päätään.

"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleen -- se ei miellytä minua!" Ei
mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme
vakuuttaa ja houkutella toisiamme, kunnes me molemmat olimme aivan
hurjana. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tätilleni, mrs
Chancelle.

Koettaessamme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui tätini
Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien
itseksensä. Kun me käännyimme häneen, näkyi hän heräävän.

"Te molemmat jätätte asian minun halvan ratkaisuni alaiseksi?" sanoi
täti leveällä kielimurteellaan.

Me vastasimme kumpikin myöntäväisesti; tämän perästä täti Chance ensin
vei teekupit pois pöydältä ja sitten otti hän hameenlakkarista esille
kortit.

Älä usko, että tämä tapahtui keveämielisyydestä ja tarkoituksella
huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa
tulevaisuutta povaamalla kortista. Hän ei koskaan ruvennut mihinkään
toimeen kysymättä korttileikiltä neuvoa. Hän ei voinut mitenkään
enemmän osottaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla,
kuin hän nyt osotti. En sano tätä ollenkaan piloillani; minä ainoastaan
mainitsen sen teko-asian, että kortit jollain käsittämättömällä tavalla
olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakuutuksensa kanssa. Vielä
tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja
pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään
perustetta) luuli tätini jonkun edeskatsomuksen löytyvän, joka
vaikuttaa korttien kautta.

"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein -- teetkö hyvin vai
pahoin, jos huomenna lähdet tahi olet lähtemättä -- kaikesta tästä
antavat kortit sinulle tietoa. Me olemme kaikki edeskatsomuksen
alaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan".

Kun äitini kuuli tätä, käänsi hän päänsä poispäin synkällä katseella.
Sisaren mielipide kortista oli hänen mielestänsä milt'ei herjauksen
veroinen. Mutta hän oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta
puhuakseni, miesvainajansa kautta perinyt 30 punnan vuotuisen
eläkerahan. Tämä oli suuri-arvoinen lisä taloudessamme -- ja meidän
köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkunmoisella
kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle -- vaikka hän
ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennen kuin hän joutui
puliin -- kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti, Jumalan kiitos,
minua kaikista turhista ennakkoluuloista, Siihen aikaan ei juuri mikään
minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saavani kohtaloni
kerrotuksi, koska itsekin luotin kortteihin!

Tätini alkoi temppujaan, laskien pois kaikki seitikkoa huonommat kortit
pelissä. Hän sakasi muut kortit vasemmalla kädellä, jotta ennustaisivat
onnea; sitten hän jätti korttipelin minulle nostettavaksi.

"Vasemmalla kädellä, Francis -- muista se! Luota kaitselmukseen -- vaan
älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"

Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt, jonka
kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jälellä
somasti laskettuna puoliympyrään tätini eteen. Kortti, joka sattui
olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan
tällaisissa tapauksissa se, joka oli edustavinaan minua.

"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän
korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille
kortille, joka nyt seuraa".

Tätini sulki silmänsä, juuri kuin hän lukisi ruokalukua ja piti
silmieni edessä seitsemännen kortin. Minä mainitsin, mikä seitsemäs
kortti oli -- patarouva. Tätini aukasi taasen äkkiä silmänsä ja loi
minuun ilkeä-juonisen silmäyksen.

"Patorouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä salaa ajattelet jotakin
mustaveristä naista, Francis?"

Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen
mielensä jouda ajattelemaan naisia -- ei musta- eikä valkoveristä.
Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa
ja sen sanoin tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani.
"Huhuhu! sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään,
niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista?
Minäkin olin kerran samanlainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi.
Ole huoleti, Francis ja katso korttia".

Minä tein niin. Seitsemän korttia makasi pöydällä. Täti otti pois kaksi
kummastakin päästä -- ja käski minun sanoa molemmat äärimmäiset niistä
kolmesta kortista, jotka nyt olivat jälellä pöydällä. Sanoin risti-ässä
ja ruutu-kakkonen. Täti loi silmiään kattoon hurskaan kiitollisuuden
katseella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä.
Risti-ässä ja ruutu-kakkonen, yhteensä, merkitsivät -- ensiksikin hyviä
uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran!);
toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani
seuraavana aamuna!); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin
tallirengin palkka!), joka toivoi pääsevänsä lakkariini. Kun tätini
näillä kehoittavilla sanoilla oli ennustanut kohtaloani, kielsi hän
ennustamasta sen enemmän.

"Voi, poikaseni! tuo on kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää
korteista enemmän kuin mitä jo ovat kertoneet meille. Käy sinä huomenna
muhkeaan taloon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja
tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne
käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun lakkarisi ovat
täynnä rahoja, sinä et suinkaan unohda tätiäsi Chancea, joka
kaitselmuksen avulla pitää leski-säätyänsä kunniassa --
kolmellakymmenellä punnalla vuodessa".

Minä lupasin muistella tätiäni, (joka, sivumennen sanottuna, oli
äärettömän rahan-ahne) siinä onnellisessa tilassa, kun tyhjät lakkarini
vihdoinkin täyttyisivät. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli
suostunut ottamaan sisarensa riidan-ratkaisijaksi meidän kesken ja --
hänen sisarensa oli lausunut ajatuksensa minun edukseni. Äitini ei sen
kovemmin tehnyt vastaan-väitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua
katkeralla huokauksella -- ja lähti sitten pois huoneesta. Täti Chance
pudisti päätään.

"Pelkään, Francis, että äiti-parallasi on ainoastaan pakanallinen
käsitys korttien merkityksestä!"

Seuraavana aamuna päivän koittaessa aloin matkaani. Katsahdin taakseni
mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini,
pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, pitäen
pata-rouvaa yllyttääkseen minua matkaani. Minä heilutin kättäni
jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli
viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistelkaa, että synnyin
mailmaan ensi päivä maaliskuuta kello kaksi aamulla.


5.

Nyt te tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä
minulle tapahtui matkalla.

Pääsin perille muhkeaan taloon sangen pian, verraten pitkään matkaan.
Jo alusta huomasin, että korttien ennustus ei tulisi pitämään
paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin veräjällä ei ollut mustaverinen
nainen -- ei nainen ollenkaan -- vaan poika. Tämä näytti minulle, missä
palkollisten asunto oli; ja tuossakin kohdassa kortit eivät liioin
ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kahta -- eikä
kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, ett'en ole
taika-uskoinen ja siinä suhteessa olen puhunut totta. Mutta minun on
tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille
ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustukset
aivan häpiään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä vaan. Toinen mies oli
jo samana päivänä aamulla ollut siellä anomassa tallirenginpaikkaa ja
oli jo siksi otettu.

Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni niin pian kuin suinkin -- kiitin
hovimestaria -- ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni
ruokaa, jonka puutteessa olinkin.

Ennenkun palasin kotia, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka
kotia olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä,
uutta tietä. Saatuani täydellisiä neuvoja, joita kerrottiin moneen
kertaan ja selitettiin milloin minun piti poiketa minnekin, lähdin
kävelemään ja kävelin yhtämittaa, kunnes ilta tuli, levähtämättä
laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää
ja juustoa. Pimeän tullessa alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin,
ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka
arvasin olevani ainoastaan kaksi ja puoli peninkulmaa kotoani.
Ensimäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysyä tietä, oli
yksinäinen ravintola, joka oli synkän metsän reunassa. Vaikka paikka
näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen eksyneelle raukalle, jolla
oli sekä nälkä että jano ja joka risukoissa oli repinyt jalkojaan ja
oli läpimärkä. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin
vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävä, kun äitini
turhaan täytyi toivoa minun palaavan. Mutta siellä ei ollut ajopeliä
saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut kävellä edemmäksi. Väsymyksestä
minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi.

Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi
nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua
leipää ja tuopin olutta. Minä en mennyt levolle kohta, syötyäni tämän
yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän
kanssa ja puhuin huonosta tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta
onnestani ja aloin vihdoin puhua hevosenlihasta ja kilpajuoksusta. En
minä, ei isäntäni, eivätkä moniaat työmiehet, jotka eri parvissa
istuivat ravintola-huoneessa, lausuneet mitään, joka hiukankaan olisi
voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvattiani, joka muuten on
varsin vähäpätöinen.

Vähän kello yhdentoista jälkeen suljettiin ravintola. Minä kävelin
ympäri isännän kanssa, pitäen kynttilää, kun hän salpasi kiinni akkunat
ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat telkit, salvat ja
rautaiset akkunan-luukut olivat.

"Me olemme, kuten näette, jotenkin yksinämme täällä", sanoi ravintolan
isäntä. "Ei vielä kukaan koskaan ole yrittänyt murtautua tänne, vaan ei
ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea täällä, olen
ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat pelkureita ja piika
tietysti on samanlainen. Vielä lasi olutta, ennenkun menette levolle?"
-- En huoli! -- "Mutta minä en käsitä, kuinka niin selvä ja
kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. -- Tässä saatte
levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja teidän on
tunnustaminen, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi
niin mukavata kuin mahdollista on. Mutta ettekö laisinkaan enää huoli
juoda jonkun lasin olutta? -- Olkoon menneeksi. Hyvää yötä!"

Kello oli puoli yksitoista, kun nousin ylös portaita makuuhuoneesen.
Akkuna oli talon takapuolella metsään päin.

Minä suljin oveni, panin kynttiläni pesinkaapille ja rupesin
makuusalle. Tuuli yhä vaan puhalsi ja tuulen surullinen valitus
metsässä tuntui yön hiljaisuudessa kamalalta. Minua ei nukuttanut
laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein
alkaisi nukuttaa. En ollut oikein kaltaiseni; tunsin olevani
alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla ja ruumiini oli ihan
uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minä en siis tästä syystä
voinut pelätä kauan saavani valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen
surullista valitusta metsässä.

Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja vaivuin
jonkunmoiseen unenhorrokseen, enkä tullut ajatelleeksikaan kynttilän
sammuttamista.

Sitten en muista muuta kuin että pieni väristys kävi läpi ruumiini
päästä jalkoihin ja että tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, jonka
tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys ainoastaan saattoi
minut levottomaksi, vaan tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Aukasin
silmäni selälleen, mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.

Kynttilä oli lähes palanut loppuun, vaan niistämätön kynttilän karsi
oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui sillä haavaa olemaan täysi ja
kyllin valaiseva.

Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä.
Oli eräs nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.

Olin kauhusta äänetönnä. Tuossa minä makasin, pitäen silmäni
kiinnitettyinä naiseen; tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli
minua.

Nainen et puhunut sanaakaan meidän tuijottaessa toisiimme; jonkun ajan
perästä alkoi hän hiljalleen liikkua -- vuoteeni vasenta puolta kohti.

Kynttilä valaisi hänen kasvojansa. Hän oli nuori, solakka nainen,
kellahtavilla hiuksilla ja vaaleanharmailla silmillä, joiden vasen
silmä-lauta oli hiukan alemmaksi painunut. Minä huomasin näitä
ominaisuuksia ja painoin ne mieleeni, ennenkun hän oli vallan ehtinyt
saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan
hiemankaan muuttamatta astui hän kuulumattomilla askelilla yhä
lähemmäksi ja seisahtui pään-alukseni kohdalla, kohottaen puukkoa
lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä; vaan
nähdessäni hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle
ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella
iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvankaan verran olkapäästäni.

Minun silmäni katselivat naisen kättä -- minulla oli näet aikaa hiukan
tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois
patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitteli
muutama ihokarva. Käsi oli pieni naisen käsi, jonka kynsien ympärystä
vivahti veripunaiselle.

Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takasin sängynjalan
luokse; siinä hän seisahtui silmänräpäykseksi ja katseli minua; sitten
meni hän sanaakaan sanomatta kuulumattomilla askelilla sängyn toiselle
puolelle, jossa minä nyt makasin.

Tultuansa lähelle minua, nosti hän taasen puukkonsa ja minä heittäysin
vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan
liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku minuun sattunut. Tällä kertaa
silmäilin puukkoa. Puukko oli niiden suurien puukkojen näköinen, joita
työmiehet käyttävät leikkaessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet,
hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmatta osaa puukon päästä;
huomasin sen olevan pukin sarvesta ja se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä
kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.

Toistamiseen veti nainen puukon ulos patjasta ja kätki sen äkkiä
väljään hiaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katsellen minua.
Minä näin hänen silmänräpäyksen tässä asemassa -- sitten putosi loppuun
palaneen kynttilän sydän kynttiläjalkaan. Liekki muuttui pieneksi,
siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.

Silmänräpäys eli jos suinkin on mahdollista vielä lyhyempi aika kului
-- sitten leimahti savuava sydän viimeisen kerran. Silmäni yhä vaan
olivat käännettyinä sängyn oikeaan puoleen, kun valkea viimeisen kerran
vilahti. Vaikka kuinka koetin nähdä, en voinut nähdä enään mitään.
Nainen puukkoineen oli kadonnut.

Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin, kuinka sydämeni tykytti; kuulin
tuulen surullisia huokauksia metsästä, voin nousta vuoteeltani ja
herättää asukkaita, ennenkun hän pääsi pakoon.

"Murha! Herätkää! Murha!"

Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kaiketi tullut ja mennyt sitä tietä.

Ovi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, kun panin maata.

Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen ulkopuolella ja
aukasin ovea. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää
toisessa kädessä ja pyssyänsä toisessa.

"Mikä nyt?" sanoi hän, luoden vihaisen silmäyksen minuun.

Minä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.

"Nainen puukko kädessä huoneessani, kaunis nainen, kellertävillä
hiuksilla. Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla".

Isäntä nosti kynttilän ylemmäksi ja tarkasteli minua kiireestä
kantapäähän asti.

"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta".

"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui
sänkyyn. Käykää katsomassa!"

Isäntä meni kohta kynttilän kanssa huoneesen. Ei hän siellä viipynyt
minuutinkaan verran, ennenkun hän kiivastuneena palasi. --

"Piru vieköön sekä teitä että naistanne puukkoineen! Ei vähintäkään
merkkiä näy sänkyvaatteissa. Mitä paljo se on, että noin tulette toisen
taloon ja peloitatte talonväkeä noin hirveästi unellanne?"

"Uniko? Tuoko nainen, joka oli yrittänyt lyödä minua, ei siis ollut
elävä henkilö, kuten minä itse? Aloin vapista koko ruumiissa, paljas
ajatus minua kauhistutti.

"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa
ja pimeässä kävellä maantietä, kun palata takasin tuohon huoneesen
tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta löydän vaatteeni
ja sanokaa, mitä olen velkaa".

Isäntä kävi kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneesen.

"Maksaa?" sanoi isäntä. "Te voitte taulusta nähdä, minkä verran olette
velkaa, kun tulette alas. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka
olisin saanut kaikki rahanne, jos ennakolta olisin tietänyt, kuinka te
näette unta ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä täällä näkyy puukon
jälkiä? Katsokaa ikkunata -- onko luukku murrettu auki? Katsokaa ovea,
(jonka kuulin teidän itse sulkevan) -- onko ovi murrettu auki? Murhaava
nainen puukolla talossani! Ettekö häpiä!"

Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osotti sänkyä, sitten
ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin
sinä päivänä, jolloin se neulottiin. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi
riippui saranoillaan yhtä vankasti kuin koskaan ennen. Pukeusin
vaatteisini sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmat alas portaita.
Katselin kelloa ravintola-huoneessa. Kello oli kaksikymmentä minuutia
yli kaksi aamulla. Maksoin velkani ja isäntä päästi minua pihalle. Sade
oli loppunut; mutta yö oli pimeä ja tuuli ilkeämpi kuin koskaan ennen.
En huolinut pimeästä ja pakkasesta enkä siitäkään, etten varmaan
osannut kotia. Ajatukseni yhä vaan pyörivät samassa piirissä, yhä vaan
ajattelin yöllistä ilmiötä. Kenenkä olin nähnyt, joka tahtoi tappaa
minua? Uni-haaveko? Olikohan tuo tuommoinen olento haudan tuolta
puolen, joka kutsutaan kummitukseksi? En voinut vastata tähän
vaeltaessani yöllä. Enkä liioin puolenpäivän aikana voinut vastata
tähän, kun vihdoin, oltuani useita tuntikausia eksyksissä, pääsin
kotia.


6.

Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään
toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, joka oli tapahtunut -- aivan
niinkuin olen sen kertonut teille.

Äitini oli äänetönnä, kunnes olin päättänyt kertomuksen. Sitten kysyi
hän:

"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissa?"

Olin katsonut kelloa lähtiessäni ravintolasta ja olin pannut mieleeni,
että kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi. Kun laskin, minkä
verran aikaa oli kulunut keskustellessani isännän kanssa ja pukiessani
vaatteisini, tulin siihen päätökseen, että ensi kerran olin nähnyt
naisen kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan ollut
nähnyt naista syntymäpäivänäni, -- vaan juuri sillä tunnilla, jolla
olin syntynyt.

Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa, otti hän minut
käteensä ja vei minut tupaan. Hänen kirjotus-lippaansa seisoi pöydällä
takan ääressä. Hän aukasi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille
viereensä.

"Poikani! sinun muistosi on huono -- ja minun alkaa pettää. Kerro
minulle vielä kerta, minkä näköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän
vuosikausia tämän perästä on yhtä tuttu meille molemmille, kuin hän nyt
on".

Minä tottelin, kummastellen, mikä outo mielikuvitus nyt oli äitini
mielessä. Puhuin ja äitini kirjotti ylös sanani, sen mukaan kuin ne
valuivat huuliltani.

"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi
painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella
ihokarvalla. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystä vivahtaa
veripunaiselle".

"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"

"En, äitini".

"Tarkastitko puukkoa?"

"Tarkastelin. Suuri puukko melkein uudella, pukinsarvesta tehdyllä
päällä".

Äitini kirjotti vielä muistoon kertomukseni puukosta sekä myöskin
vuoden, kuukauden, viikkopäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu
näyttäysi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin
lippaasensa.

"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kellenkään
kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kesken".

Viikkoja kului, kuukausia kului. Äitini ei sen kovemmin puhunut tästä
asiasta. Mitä minuun tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaikki,
tämänkin unen mielestäni. Vähitellen muisto kävi yhä himmeämmäksi.
Vähitellen koko asia haihtui mielestäni.


7.

Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä
varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana
syntymä-päivänäni.

Kesän kuluessa alkoi onni vihdoinkin olla minulle myötäinen. Istuin
eräänä päivänä polttaen piippuani erään vanhan ladon luona kylän
lähellä, kun onnettomuus tapahtui, joka elämäni kohtalolle antoi uuden
suunnan. Tapaus oli tavallisinta laatua -- tuskin mainitsemista
ansaitseva. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen,
pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena
säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian likellä -- kaiken tämän minä
näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani.
Pysähytin hevosen, kun tämä jo oli juuri ladon vieressä ja sain pienen
kolauksen aisalta. Vaan se ei tehnyt mitään. Rouva selvitti, että minä
olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies
mökkiimme ja otti minun palvelukseensa. Rouva sattui olemaan
mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että täti Chance kohta
huomasi tämän seikan, jonka kautta hän koki pelastaa korttien arvoa.
Tässä oli pata-rouvan ennustus käynyt toteen, juuri kuin tätini oli
sanonut minulle.

"Luota tästälähin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin.
Sinä olet valmis, sen minä vakuutan, mumisemaan jotakin Jumalan
sallimasta, jota et sinä käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä
en sano muuta. Mutta kun rahoja alkaa tulvata lakkariisi, älä unohda
täti Chancea, joka istuu hyljättynä, kuten varpunen katolla, nauttien
ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä".

Pysyin palveluksessani (Lontoon Westendissä) seuraavan vuoden kevääsen
saakka.

Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys käydä huonommaksi. Lääkärit
käskivät hänen matkustaa ulkomaille ja koko perheväki hajautui.
Kohtaloni oli kuitenkin vielä onnellinen. Kun jätin palvelukseni, sain
minä isäntäni anteliaisuuden kautta vuotuisen eläkerahan sen päivän
muistoksi, jolloin olin pelastanut isäntäni rouvan. Tästälähin oli
minulla vapaus, joko ottaa palvelus tahi olla ottamatta, kuinka vaan
halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.

Isäntäni ja emäntäni läksivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien
toimien vuoksi, joita he olivat jättäneet minun huostaani, täytyi minun
viipyä Lontoossa kuukauden viime päivään. Vasta iltajunassa pääsin
lähtemään kotia tavallisuuden mukaan viettääkseni syntymäpäivääni
äitini kanssa. Oli pyhä, kun pääsin kotia; minulle oli sangen ikävä
kuulla, että äitini oli sairaloinen. Vielä ikävämpi oli, että lääkkeet
olivat loppuneet juuri edellisenä päivänä, eikä äitini ollut tullut
hankkineeksi toisia rohtoja, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse
valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen ja minä
tarjousin mennä lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei tahtonut suostua
tähän ja saatuani illallista, käski hän mennä levolle.

Nukahdin hetken aikaa ja heräsin taasen. Äitini makuuhuone oli minun
makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen käyvän raskailla askelilla
edes takasin huoneessa; arvellen jotaki hätää olevan, koputin ovea.
Äitini tuskat olivat palanneet; oli aivan tarpeellista kiireimmän
kautta hankkia hänelle lievennystä tuskissaan. Panin vaatteet päälleni
ja kiiruhdin, rohtopullo kädessä, kylän toiseen päähän, jossa lääkäri
asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri
kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani yökelloa, tuli lääkäri
sänkykamarinsa ikkunan luo kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski
minun odottaa ja sanoi päästävänsä minua sisään apteekin oven kautta.
Odottaessani tulin ajatelleeksi että tämä päivä oli tavattoman valoisa
ja lämmin vuoden aikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma oli
vaunuille tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu selkeällä taivaalla
valaisi sitä melkein yhtä kirkkaasti kuin päivälläkin.

Muutaman minuutin perästä päästi lääkäri minua sisään apteekiinsa.
Suljin oven ja ajattelin itsekseni, että hän kyllä vähillä vaatteilla
oli lähtenyt sänkykamaristaan. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni
anteeksi, että hän oli ollut huoleton lääkärin antamien neuvojen
seuraamisessa ja alkoi kohta valmistella lääkkeitä. Me puuhasimme
kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkkeitä pulloon ja minä pidin
kynttilää, kun kuulimme oven kadulle päin äkkiä avattavan.


8.

Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveella ja liikkeellä näin
varhain aamulla?

Henkilö, joka oli oven aukaissut, astui esiin kynttilän valopiirin
sisälle. Hämmästykseksemme huomasimme hänen olevan naisen!

Nainen astui tiskin luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa.
Samassa silmänräpäyksessä kuin hän näytti kasvojansa, kuulin tornin
kellon lyövän kaksi. Minä yhtä vähän tunsin naista kuin lääkärikin. Hän
oli epäilemättä kaikkian kauniin nainen kuin olen koskaan nähnyt.

"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen. "Tarvitsen vähän
lääkkeitä".

Nainen puhui aivan tyynesti -- ikäänkuin se ei olisi mikään kumma, että
hän oli liikkeessä kello kaksi aamulla ja seurasi minua apteekiin
pyytääkseen lääkkeitä! Lääkäri katsoa tuijotti naiseen juuri kuin hän
epäilisi, että hänen omat silmänsä pettivät häntä.

"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka te tähän aikaan aamulla olette
liikkeellä?"

Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksistä. Hän sanoi vaan, mitä hän
oli vailla.

"Minulla on hammastauti. Pyydän saada pullon unettavia lääkkeitä".

Tohtori tointui, kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt
omassa piirissään; ja kääntyi tällä kertaa aivan vilkkaasti häneen.

"Vai niin, onko teillä hammastauti? Antakaa minun katsoa hammasta".

Nainen puisteli päätään ja laski kaksi killinkiä tiskille.

"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahoja. Olkaa niin hyvä
ja antakaa lääkkeet minulle".

Tohtori laski rahan takasin naisen käteen.

"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te
olette sairas ruumiin tahi sielun puolesta, on se eri asia. Silloin
mielelläni autan teitä".

Nainen pisti rahan taskuunsa.

"Te ette voi minua auttaa", sanoi nainen yhtä tyynesti kuin ennen.
"Hyvästi!"

Sitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.

Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan.

Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä, että pidin kynttilää) --
silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä --
juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät osottivat vielä selvemmin
kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai
toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levotonna mahdollisten
tapahtumain vuoksi, puhekykyni takasin.

"Seisahtakaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne,
ennenkun menette pois".

Nainen kohotti silmäripsensä väliäpitämättömällä kummastuksella ja
hymyili ilkkuen huulillaan.

"Mitä teillä voi olla minulle sanottavaa?"

Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen.

"Mutta miksei?" jatkoi hän. "Minulla ei ole juuri mitään tekemistä,
eikä mihinkään menemistä".

Nainen astui askeleen taaksepäin ja nyykäytti päätänsä minulle.

"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi
-- odotan teitä pihalla".

Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.

Minä oikein häpeän tunnustaa, mikä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on
että tosiaan olin aivan lumottu, käännyin seuratakseni häntä, enkä
muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minua.

"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata
neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin
velvollisuus on pitää huolta hänestä -- eikä teidän".

Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani
lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän huomasi kaiketi
yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa sillä
myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian väliäpitämätön
tässä asiassa. Minä siis vaan kiitin häntä, kun hän antoi minulle
lääkkeet ja kiirehdin ulos.

Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki
verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen
hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria,
harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraite
soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän ensin kääntyi
puhutellakseen minua.

"No?" sanoi nainen. "Mitä te tahdotte?"

Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin
tuntenut häntä kaiken ikäni.

"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin minä. "Mutta minä tahdon estää
teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää
hankkeitanne".

Nainen naurahti.

"Tehän itse näitte, ettei lääkäri tahtonut myydä unijuomaa minulle.
Huolitteko te tosiaan siitä, elänkö vai kuolen?"

Nainen puristi ystävällisesti käsiäni kysyessään tätä; hänen silmänsä
katsoivat minuun ystävällisellä, hellällä silmäyksellä, joka tunki
läpitseni kuten tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata
hänelle.

Hän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.

"Te olette antaneet minulle elämisen halua ystävällisellä
kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti
naisiin ja koiriin sekä muihin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin
ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti -- minä lupaan pitää yhtä
suurta huolta itsestäni, kuin olisin onnellisin nainen maailmassa;
mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"

Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini -- vaikka pidin
lääkepulloa kädessäni!

"Menen kotia", sanoin minä. "Mihin aiotte te jäädä yöksi?
Ravintolaonko?"

Hän nauroi katkeralla äänellä ja viittasi latoa.

"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin
ympärikiertelemisessä, lepäsin siellä".

Me lähdimme molemmat yhdessä kotiapäin. Minä rohkenin kysyä, oliko
hänellä ystäviä.

"Luulin minulla olevan yksi ainoa ystävä jälellä", sanoi nainen,
"muuten ette koskaan olisi tavanneet minua tässä paikassa. Näyttää
siltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin
silmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelia uhkasi minua
poliisilla. Minulla ei ollut mihinkään muualle menemistäkään, kun olin
koettanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta
jälellä, paitsi nämä kaksi killinkiä ja nämä ryysyt. Kuka kunniallinen
ravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua vastaan huoneisiinsa?
Kierreskelin ympäri, miettien miten pääsisin päiviltäni -- silpomatta
itseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En
voinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan
lääkärin kelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa, kun lääkäri
päästi teidät sisään -- ja kohta juolahti unijuoma minulle mieleen.
Ketä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?"

"Olen naimaton".

Nainen naurahti taasen.

"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä
joku toivo. Missä asutte? Täällä?"

Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä
sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ihan ilman kotoa ja
suojaa, ei hän kuitenkaan pyytänyt minulta yösijaa. Esittelin, että hän
jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän köökimme oli
jälestäpäin rakettu töllin viereen: nainen saattoi olla siellä
kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein
hänen köökiin ja nostin tuolin hänelle takan hiiloksen viereen. Tämä
oli väärin tehty minulta -- oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte.
Minä juuri kummastelen, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani. Sano
minulle kunniasi nimessä, olisitko antanut tämän ihanan naisen palata
latoon juurikuin järjetön koira. Jumala olkoon sille naiselle
armollinen, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen sinua
-- jos olisit tehnyt niin!

Jätin hänen seisomaan takan ääreen ja menin äitini luokse.


9.

Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, mitä minä
salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja sanoi:

"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun
kauttani".

Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja viivyin hänen luona, kunnes tuskat
helpottivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinään
valvella. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty
tavalliselta paikaltansa ja nyt seisoi vuoteella hänen vieressänsä.
Äitini huomasi, että minä tarkastelin tätä.

"On tänään sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla
mitään sanomista minulle?"

Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, ett'en hoksannut, mitä
äitini mietti lausuessaan näitä sanoja. Pelkäsin alussa, että hän piti
epäluuloa minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:

"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista teille".

Hän antoi minulle merkin kumartua pään-aluksen yli ja suudella häntä.

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni", sanoi äiti, "ja olkoon
sinulle suotu nähdä monta onnellista syntymäpäivää!"

Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian
rauhalliseen, tyveneen uneen.

Hiivin taasen alas portaita. Äitini minuun tekemä vaikutus seurasi
kaiketi minua astuessani alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani
käteni suljetun köökin oven lukolle ja sanoin itsekseni:

"Jos lähtisin pois talosta tahi kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen
kanssansa?"

Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos itse olisin
päättänyt? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itsellä ollut
päättämisvaltaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni, kuuli nainen
minun olevan oven takana ja aukasi köökin oven. Meidän silmämme
kohtasivat toisensa. Tämä ratkasi koko asian.

Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut
aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin kukaan meitä häirinnyt.
Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen
elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minua
ja tehdäkseen kanssani, minkä hän halusi. On turha tässä kertoa
kaikista niistä onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet häntä; ne
olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.

Naisen nimi oli Alicia Warlock. Hän oli syntynyt ja kasvatettu kuten
korkeasäätyinen nainen. -- Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa,
arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui katsoessaan häntä ja pahe oli
saanut häntä valtoihinsa kokonaan. Hän oli inhottava, mutta hän lumosi
minut. Onko tuo sitten niin kumma? Muistakaa, kuka minä olen. Missä
minä minun tilassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen
vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tahi siten iskeä
silmää kuin hän iski? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen
hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? _Hänessä_ ei ollut
täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän
käsivartensa ympärilleni kuten enkelin siivet; ja hänen hymyilynsä
ympäröi minut hohteellaan, juurikuin aurinko. Naurakaa tahi itkekää
minun tähteni, miten hyvänsä haluatte. En tahdo puolustella itseäni --
vaan ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; mikä
hurmasi minut, on jokapäiväinen asia teille. Enkeli tahi piru, puhdas
tahi saastainen -- hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä
tallirenki.

Ennenkuin aamulla herättiin talossa, lähti nainen suureen, läheiseen
tehdaskaupunkiin.

Täällä hän saattoi pienillä säästöillään hankkia itselleen sopivia
vaatteita ja kortteerin vierasten kesken, jotka eivät vaivanneet häntä
kysymyksillä, niinkauan kuin saivat rahansa hänen asumuksestaan. Täällä
minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn varjossa ja me
saimme molemmat yhdessä tuumitella tulevaisuutemme asioista. Minun ei
kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet
vaimokseni. Mies minun tilassani naipi aina semmoisen naisen kuin hän.

Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut
täydellisesti onnellinen, ellei eräs seikka olisi ollut: en nimittäin
morsiameni läsnä-ollessa ollut koskaan oikein hyvällä tuulella.

Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tahi epäluuloinen hänen
suhteen tahi että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jonka tunsin, tuli
siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen, ennenkuin
varhain aamulla tapasimme toisemme lääkärin luona. Tuon tuostakin
kummastelin, kenenkä kasvoista naisen kasvot muistuttivat enkä voinut
sitä muistella. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en
voinut vastata, vaivasi minua niin suuresti, ett'ette voi sitä
aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleeni iltasilla, kun
kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata
välistä on muistella unohtunutta nimeä -- eikä saada sitä selville,
vaikka ajattelisi kuinka kauan hyvänsä. Niin oli minunkin laitani. En
voinut muistella, kenenkä näköinen tämä nainen oli.

Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin saaneet selville,
miten kertoisin kotona hankkeitani. Alicia oli ollut palvelustoverini
siihen aikaan, kun palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei
nyt enään tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen
kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli parantunut
huomattavasti kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni
istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääreen, rohkaisin mieltäni
ja kerroin aikomani ruveta naimaan. Äitini syleili minua ja huudahti
ilosta:

"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla
tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"

Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin helposti käsittää,
mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotakin ennustaa,
kuinka kammottavasti ne sinä iltana ennustivat!

Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana
päivänä.


10.

Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänen
pieneen, yhteiseen huoneesemme. Alicia ei ollut koskaan ennen
silmissäni ollut niin kaunis kuin sinä päivänä. Minulla ei koskaan
ollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä
kuitenkin tarkastelin yhtä tarkkaan kuin itse olisin ollut nainen!
Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen raji ja ranne-hihat, ja
päässä yksinkertainen myssy valkoisella ruusulla. Äitini, joka oli
pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisin, nousi hämmästyneenä ylös
tervehtääkseen vastaista miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen
eteenpäin, osaksi hymyillen, osaksi itkien -- hän katsoi Aliciaa
suoraan silmiin -- ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket
kalpenivat; hänen silmänsä tuijottivat säikähtyneenä eteenpäin; hänen
kätensä vaipuivat hermottomina alas. Hän horjui ja kaatui tätini
syliin, joka seisoi hänen takanansa. Hän ei pyörtynyt; hän oli
tunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Aliciaa ja minua.

"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta
kenestäkään?"

Ennenkun minä ehdin vastata, osotti hän pöydällä takan vieressä olevaa
kirjelaatikkoansa.

"Anna laatikko tänne!" huudahti hän, "anna tänne!"

Samassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin,
kuinka hän punehtui vihasta eikä tuo ollut kummakaan!

"Mitä tuo merkitsee?" kysyi Alicia. "Onko äitisi tarkoitus loukata
minua?"

Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä, en muista, mitä sanoin --
niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennen kun olin lakannut
puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.

Täti oli käynyt noutamaan kirjelaatikkoa. Äitini oli sen aukaissut ja
ottanut käsille erään paperin sieltä. Hiljakseen, nojaten seinää vasten
lähestyi äitini minua -- pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä --
hän tarkasteli Alician kasvoja -- hän nosti ylös läningin leveitä
hihoja -- ja tarkasteli hänen käsiänsä ja käsivarsiansa. Huomasin
harmin Alician silmissä äkkiä muuttuvan peloksi. Alicia tempasi itsensä
irti äitini käsistä.

"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole koskaan
kertonut tuota minulle!"

Näin puhuttua lähti Alicia huoneesta.

Tahdoin rientää hänen jälkeensä, kun äitini viittauksella käski minun
jäämään. Hän luki paperille kirjotettuja sanoja. Ääntäessään sanoja
hiljaa ja verkalleen, osotti hän ovea, jonka Alicia oli jättänyt
raolleen.

"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi
painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella
ihokarvalla. Pienet, sievät kädet. Kynsien ympärystä vivahtaa
veripunaiselle. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"

Varjo lankesi ikkunalle, äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin
varjoa. Alicia Warlock oli palannut! Hän vakoili meitä matalan
ikkuna-varjostimen yläpuolelta. Ne olivat samat onnettomat kasvot,
jotka olivat ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni,
sievä käsi, joka oli pitänyt murha-aseen, puukon. Olin siis nähnyt
häntä, ennenkun tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!


11.

En toivo kenenkään hyväksyvän, mitä nyt olen kertova itsestäni.

Kolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osottanut
Alician olleen sen naisen, jonka minä unissa näin, vein Alician
kirkkoon, jossa meitä vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen
vieläkin kerran, olin ihan lumottu.

Juuri vähää ennen häitäni hajauntui pieni perheemme. Äitini oli
riitautunut sisareni kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta,
vaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoani. Tätini, joka luotti
korttiinsa, kehotti minua naimaan.

Tämä eriäväisyys mielipiteissä synnytti riitaa heidän kesken, jonka
kestäessä täti Chance -- joka ei lainkaan tietänyt olevansa
taika-uskoinen -- laski kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea
aviollisessa elämässäni. Sitten täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu
kuin "sokea pakana voi olla niin jumalaton, että hän uskoo unia
nähtyään näitä korttia!" Tätä puhetta ei äitini voinut kärsiä; kiivaita
sanoja lausuttiin kummaltakin puolen; täti Chance palasi vihoissaan
ystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti minulle kirjeen, jossa
tulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien tietojen mukaan -- sekä sen
ohessa osoitteen, mihinkä voisin lähettää postissa rahoja hänelle.

"Lähellä oli se päivä", kirjotti täti, "jolloin Francis'en tulisi
muistaa, mitä hän oli velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti eli
leskenä kolmella kymmenellä punnalla vuodessa".

Äiti oli kieltänyt suostumuksen antamista naimiseeni; niinikään kielsi
hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen
päätökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmaan uskoi unen
ennustaneen totta, pelkäsi hän suuresti vaimoani. Huomasin tämän -- ja
annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme.
Ainoa onnellinen muistoni -- vaikk'en noudattanut äitini mieltä
naimisen suhteen -- on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.

Mitä vaimooni tulee, hän ei ollut pahoillaan siitä, että hänen ja hänen
anoppinsa keskinäinen väli oli huono. Yhteisestä suostumuksesta emme
koskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan
edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja pidimme huoneita matkustavaisia
varten. Ystävällinen isäntäni antoi minulle omasta pyynnöstäni
vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman rahasumman. Tällä
rahalla pääsimme hyvään alkuun ja hankimme tarpeitamme. Alussa toimi
menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.

Vastoinkäymiseni alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri
tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara
tarjona. Kuultuani tämän, olin tietysti paljo äitini luona. Vaimoni
toimeksi jäi tälläaikaa liikkeemme hoitaminen. Vähitellen huomasin,
että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin
selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulon-alaisten ja irstasten
henkilöiden kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen olennossaan jotakin,
joka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia.
Ennenkun viikko oli loppunut, olin vakuutettu hänen taipumuksestaan.
Ennen hän oli seurustellut päihtyneiden kanssa, nyt oli hän alkanut
itse päihtyä.

Minä tein kaikki, mitä ihminen voi, hillitäkseen hänen himojansa. Vaan
turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en
voinut vaikuttaa mitenkään häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun
äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka
äitini oli hyvin sairas, oli hän eräänä päivänä pukeutunut mennäkseen
ulos.

"Minun elämäni päivät ovat pian päättyneet, Francis", sanoi hän. "En
voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikki, minkä
olen voinut, valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja
tunteistani ja aion mennä kanssasi vaimosi luokse ja koettaa, minkä
voin, palauttaakseni hänet himojensa vallasta. Ota minun mukanasi,
Francis, kotia. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni
poikaani, ennenkun on myöhäistä".

Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä
kaupunkiin: oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yksi j.pp.
tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli köökissä. Saatoin
sentähden aivon huomaamatta viedä äitini sisälle huoneisin ja sitten
vaimolleni kertoa äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä
maistanut ainoastaan vähäsen väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi
onneksi tällä kertaa masentunut.

Alicia seurasi minua huoneisin; äitini ja hän kohtelivat toisiaan
paremmin kuin olisin uskaltanut aavistaakaan. Äitini, joka kuitenkin
koki hillitä itsensä, ei huolinut katsoa vaimoani vasten silmiä
puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi
kattaa päivällispöytää.

Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin ja leikkasi
meille muutaman leipäviipaleen. Sitten palasi hän köökkiin. Minä vielä
seisoin levotonna ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin
nähdessäni hänen kasvojensa yli levenevän saman aaveentapaisen
vivahduksen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini
tapasivat toisensa ensikerran. Ennenkun ehdin lausua sanaakaan, hypähti
äitini ylös säikähtyneillä kasvoilla.

"Vie minut takasin kotia! -- kotia, Francis! Tule kanssani, äläkä
koskaan enää palaa tänne takasin!"

Minä en rohjennut vaatia selitystä; saatoin ainoastaan viitata hänelle,
että hän olisi vaiti ja nopeasti saattaa hänet oven luo. Käydessämme
pöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osotti sitä.

"Näitkö, millä aseella vaimosi leikkasi leipää?" kysyi hän.

"En, äitini, tullut sitä huomanneeksi. Millä hän sen teki?"

"Katso!"

Minä käänsin silmäni sinnepäin. Uusi puukko, pukinsarvisella päällä,
oli leipäviipaleiden seassa korissa. Minä ojensin käteni ottaakseni
puukon korista. Samassa kuulin köökistä jotakin hälinää ja äitini
tarttui käsivarteeni.

"Puukko, jonka näit unissa! Francis, minä kuolen pelosta -- vie minut
pois, ennenkuin hän palaa takasin".

Minä en voinut puhua sanaakaan häntä rauhoittaakseni tahi vastatakseni
hänelle. Vaikk'en luullut olevani lainkaan taika-uskoinen, hämmästyin
kuitenkin nähdessäni puukon, Saatoin hiljaa äitini talosta ja lähdin
kotia hänen kanssaan.

Annoin äidilleni kättä sanoakseni hänelle hyvää yötä. Hän koetti
pidättää minua.

"Älä palaa takasin, Francis! älä palaa takasin!"

"Minun täytyy saada puukko käsiini, äitini. Ensi junassa minun on
palaaminen".

Minä pysyin tässä päätöksessäni. Ensi junassa palasin kotia.


12.

Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet
pois. Hän oli päihtynyt. Hän oli raivoissaan. Köökissä oli
päivällisruoka nakattu tuhkalaatikkoon takkaan; pöytäliina oli siepattu
pöydältä. Missä oli puukko?

Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kielsi sitä antamasta.
Meidän välillä syntyneessä riidassa sain tietää puukolla olevan kauhea
historiansa. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten eräässä
murhassa ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät asianomaiset
voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten ystäviensä
kautta oli vaimollani ollut tilaisuus saada ostaa tämä murha-ase. Hänen
turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa.
Kun huomasin olevan mahdotonta hyvillä saada puukkoa käsiini, päätin
myöhemmin päivällä salaa etsiä sitä. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli
ja minä lähdin kävelemään hetkeksi kaduille. On helppo ymmärtää, kuinka
alakuloinen olin, kun kerron teille peljänneeni nukkua samassa
huoneessa kuin vaimoni.

Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kielsi antamasta puukkoa käsiini; ja
yhä minä suuresti pelkäsin maata samassa huoneessa kuin hän. Minä
kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi
valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkun äsken alkaneen kuukauden
ensimäinen viikko oli päättynyt, kohtasi minua kova onnettomuus: äitini
kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli halunnut elää
siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen kuolinhetkellään.
Hänen viimeiset sanansa täällä mailmassa olivat lausutut minulle:

"Älä palaa sinne, poikani -- älä palaa".

Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni
hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan
tehnyt minun hyvin surulliseksi, selittäessään että hän tahtoi käyttää
oikeuttaan olla saapuvilla äitini maahanpaniaisissa. Vaikka kovasti
vastustelin, pysyi hän kuitenkin aikomuksessaan. Maahanpaniaisia varten
määrättynä päivänä hän, yllytettynä ja hävytönnä väkevien juomien
nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja vannoi kävelevänsä ruumissaatossa
äitini haudalle.

Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin
että olisin voinut sitä kärsiä. Se teki minun melkein mielipuoleksi.
Minä löin vaimoani.

Kohta lyötyäni, kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan hiiskumatta huoneen
loukkoon ja katseli minuun tuimalla silmäyksellä. Tästä silmäyksestä
veri kohta suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään
sovintoa. Minun täytyi etsiä itselleni turvallista paikkaa, kunnes
maahanpaniaiset olivat olleet. Minä salpasin vaimoni hänen
makuukamariin.

Kun minä laskettuani äitini hautaan palasin kotia, huomasin Alician
istuvan vuoteen vieressä pitäen myttyä polvillaan ja suuresti
muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi
tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä -- kaikki
hänessä näytti olevan teeskenneltyä.

"Ei kukaan ihminen vielä koskaan ole minua lyönyt", sanoi hän.
"Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukase
ovet ja anna minun mennä matkoihini".

Hän kävi ohitseni ja lähti pois talosta. Minä näin hänen kävelevän
pitkin katua ylöspäin.

Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja
odotin. En kuullut askeltakaan, joka olisi ilmottanut kenenkään
lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen
saakka, vaan en riisunut vaatteita yltäni, enkä sammuttanut kynttilää.
Untani et mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes yö kului,
eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle
mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet
päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.

Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mitään mielipahaa.
Herätessäni kolmannen kerran palasi tuo kauhea väristys, joka minulla
yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa ja herätti minun heti.

Silmäni aukenivat ja katsoivat vuoteen vasemmalle puolelle. Tuossa
seisoi silmät käännettyinä minuun -- --

Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset
kasvot, samallainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt
unissa. Hän piti kauniin kätensä kohossa ja hieno, valkoinen käsi
puristeli puukon päätä.

Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuun; vaan en kuitenkaan
niin rohkeasti, että olisin estänyt häntä kätkemästä puukkoa. Sanaakaan
hiiskumatta huulillani, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet
alas tuolille. Toisella kädellä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan
paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt puukkonsa, siihen oli
vaimonikin piilottanut -- puukkonsa pukinsarvesta tehdyllä päällä, joka
näytti uuden uutukaiselta.

Minä en voi selittää, minkä tunteen tunsin huomatessani tätä, enkä
liioin nytkään voi selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti
vaimoani.

"Tahdoitko tappaa minun?" kysyin.

"Tahdoin", vastasi vaimoni, "tahdoin tappaa sinun".

Hän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.

"Minä sinun tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä
puukolla".

Enpä tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja
kuitenkin käytin itseni kuten pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut
katsella häntä -- en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukko käteen
ja kiiruhdin ulos yön selkään.

Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät
neljänneslyöntiänsä, kun kuljin kaupungin äärimmäisten talojen ohitse.
Ensimäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.

Hän katsoi kelloansa ja vastasi:

"Kello on kaksi".

Kaksi aamulla. Mikä kuukauden päivä oli, joka äsken oli alkanut.
Rupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja olevaisuuden kauhistava
yhtäläisyys tuli täydelliseksi -- oli syntymäpäiväni!

Olinko välttänyt tätä hengenvaaraa, jota uni oli ennustanut? Vai oliko
tämä ainoastaan toinen varoitus?

Kun tämä epäilevä ajatus risteili sielussani, seisahduin jonkun matkan
päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virvoittanut
mieltäni -- tunsin jossain määrin olevani sama mies kuin ennenkin.
Hetkisen mietittyäni huomasin selvään, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun
annoin vaimoni vapaasti käydä, mihin hän halusi ja tehdä, mikä hänelle
oli mieleen.

Heti palasin ja läksin asunnolleni.

Vielä oli pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneesen. Kun
nyt katsoin ylös ikkunaan, ei ollut kynttilää huoneessa. Astuin
porstuan ovelle. Vallan hyvin muistelin, että olin sen lukinnut kiinni
lähtiessäni ulos; nyt se oli auki.

Pihalla odottelin aina päivän koittoon saakka pitäen taloa yhä vaan
silmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään -- kuuntelin, vaan ei mitään
kuulunut -- katsoin köökkiin, kotaan, arkihuoneesen, vaan en löytänyt
mitään. Vihdoin kävin makuuhuoneesen. Se oli tyhjä.

Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt
sisään yöllä. Tämä oli ainoa jälki, jonka löysin Naisen haamusta.


13.

Minä viivyin kotona, kunnes liike alkoi kaupungissa -- ja sitten lähdin
erään lakimiehen luo. Vaikka silloin olin jotenkin hurmautunut, oli
minulla kuitenkin selvillä, mitä minun on tekeminen: tahdoin myydä
taloni ja lähteä pois paikkakunnasta. Mutta odottamattomia esteitä
alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, joita oli
tyydyttäminen, ennenkun pääsisin muuttamaan. Kuitenkin olin minä
säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi
maksaa rätinkeitäni. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että
vaimoni oli tuhlannut joka-ikisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei
mikään muu auttanut, kuin minun täytyi ruveta uudelleen niitä
maksamaan.

Tässä hankalassa tilassa oli ensimäinen velvollisuuteni ruveta
lakimieheni avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein
kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa
vaimostani.

Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun
olin kerran saanut sen käsiini. Vielä lisäksi lähdin ypö-yksin jalkasin
eräänä pilkkopimeänä iltana myöhään lakimieheni luokse, koska minulla
oli muuan tähellinen asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaratta
pääsin kyllä perille, mutta palatessani kotia tarttui pari miestä
minuun kiinni takaapäin ja raahasivat minun erääsen pimeään käytävään
ja ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, joka oli taskussani,
että myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen
olleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehoituksestaan käyneet
kimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyttä huomasin seuraavana päivänä,
kun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsi-alalla.
Jo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician
käsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa.
Kolmas rivi ilmotti minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tätä
lyöntiä ja kahdesti olivat kirjotettuina nämät sanat: "Minä olen sen
tekevä puukolla".

Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet
minun, joutuivat oikeuden käsiin -- mutta tästä ajasta saakka en ole
onnistunut saada minkäänlaista vihiä vaimostani.

Elämäkertani on kerrottu. Maksettuani velkojani ja lailliset veroni,
oli minulla taloni myyntihinnasta jälellä ainoastaan viisi puntaa ja
taasen oli uudestaan alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä saavuin
muutama kuukausi sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään
tuttu isäni perheen kanssa. Hän antoi minulle -- ja tuo oli ainoa,
minkä hän voi antaa -- ruokaa ja asunnon muutamassa rakennuksessa.
Minulla ei ole siellä mitään tekemistä paitsi toripäivinä. Tulevana
talvena ravintola suljetaan ja silloin minun on tuleminen toimeen omin
neuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin
apua -- mutta tuo ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua
enemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, vaikka kaikki
vastoinkäymiseni olisivat loppuneet tulevana vuonna? Ensi talvena on
taasen syntymäpäiväni lähestyvä -- ja voihan tuleva syntymäpäiväni olla
kuolinpäivänikin. Niin! on kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja
kuulin torninkellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en
kuitenkaan uskalla luottaa tulevaisuuteen. Vaimoni käsissä on puukko --
vaimoni vainoo minua. En ole taika-uskoinen, en laisinkaan. En liioin
usko unia; sanon vaan että Alicia Warlock vainoo minua. Saatan kyllä
olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan
ratkaista?



Kolmas kertomus.

Jatkoa Fairbankin kertomukselle.


14.

Me sanoimme jäähyväiset Francis Rawenille Fairleigh Hallin portilla ja
lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.

Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme kahden kesken huoneessamme.
Puheemme aine oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä,
minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osottamaan
tallirengille.

Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua.
Francis Rawen oli mielestäni niin kauan miettinyt tuon kummallisen
unennäön ja huonon vaimonsa keskinäistä suhdetta toisiinsa, että hänen
sielunsa vihdoin oli joutunut jonkunmoiseen itsensä pettämisen tilaan
tässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä
rahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli
jossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä
velvollisuuksista, joita minun oli suorittaminen tämän henkisesti
kivuloisen miehen suhteen.

Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tytynyt tähän järkevään tuumaan,
vaan meni mahdottomiin.

"Yhtä vähän minä voisin luopua Francis Rawenista, kun hänen vastainen
syntymäpäivänsä tulee", sanoi vaimoni, "kuin voisin laskea luotani
hauskan kertomuksen lukematta viimeisiä lukuja. Olen varmaan päättänyt,
Percy, viedä hänen tallirenkinä mukanamme, kun palaamme Franskanmaalle.
Mitäpä yksi mies enemmän tahi vähemmän hevosia varten maksaa niin
varakkaille ihmisille kuin me olemme?"

Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä pitänyt
lainkaan lukua kaikista niistä syistä, joita minä väitteideni
puolustukseksi esiin toin. Tarvitseeko minun sanoa naineille
veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan
suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti
loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen
aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi
anteeksi ja "rouva" sai asian käymään mieltänsä myöten.

Ennenkun viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Rawenille palveluksen luonamme ylimääräisenä tallirenkinä.

Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän
hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs
Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallisesti sanoihin.
Hän puhui Rawenin kanssa kodostamme Franskanmaalla, juuri kuin
harmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.

"Te, Francis, ette voi ajatellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen
asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa
suurempi kuin tämä: erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on:
Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Moselvirta on lyhyen
matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee
meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan".

Francis, joka tähän saakka jotenkin väliäpitämättömästi oli kuunnellut
vaimoni kertomuksia, säpsähti ja punehtui vaimoni lausuessa viimeisiä
sanoja.

"Saksaan?" uudisti Francis.

"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?"

Tallirengin silmät synkästi tuijottivat maahan päin.

"Saksa muistuttaa minua vaimostani", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Vaimoni kertoi kerta minulle asuneensa Saksassa, paljoa varemmin kuin
minä tutustuin hänen kanssa, kun hän vielä oli nuori tyttö".

"Oliko hän siellä sukulaisten vai ystävien luona?"

"Hän oli siellä jonkulaisena koti-opettajattarena muutamassa vieraassa
perheessä".

"Missä osassa Saksanmaata?"

"Enpä muista enää, rouvaseni. En liioin muista, mainitsiko vaimoni
tuota koskaankaan".

"Sanoiko hän teille perheen nimeä?"

"Niin. Nimi oli minulle aivan vieras ja olen jo aikoja sitten unohtanut
koko asian. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä
muistan!"

"Sanoiko hän teille, minkälaisia viiniä siinä talossa valmistettiin?
Meidänkin seuduillamme löytyy viiniviljelyksiä. Oliko Moselviiniä?"

"Enpä voi tuota sanoa, rouvaseni. En muista, sanoiko hän viinin nimeä".

Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmottaa Francis Rawenille,
ennenkun lähtisimme Englannista matkoillemme.

Minä olin hankkeessa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja
kesällä palata Maison Rougeen. Vähän ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi
minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään rettelön vuoksi, joka
tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että olisin
palannut kartanoomme Franskassa kesän aikana, lähdimme sinne vasta pari
viikkoa ennen joulua. Francis Rawen seurasi muassa ja tuli
jonkulaiseksi apumieheksi Maison Rougen tallissa.

Ennen pitkää toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin
tehnyt vaimolleni, kun tämä esitti että Rawen otettaisiin meidän
palvelukseen. Francis Rawenille ei onnistunut, kuten ennakolta olin
peljännyt, elää hyvässä sovussa tovereinsa kanssa. He olivat kaikki
franskalaisia, eikä yksikään niistä ymmärtänyt Englannin kieltä.
Francis taasen ei ollut laisinkaan perehtynyt Franskan kieleen. Hänen
ujo luonteensa, surullinen mielensä ja halu olla itseksensä -- kaikki
nämä seikat eivät olleet hänelle eduksi. Meidän muut palveliamme
kutsuivat häntä "englantilaiseksi karhuksi". Tällä haukkumanimellä hän
oli tunnettu koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa loppuivat
tappeluun. Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että joku mielevä
muutos oli tapahtuva. Meidän vielä miettiessämme keskenämme, mikä keino
olisi paras, tapahtui onnettomalle tallirengille eräs tapaturma
tallissa, joka pakotti meitä vielä jonkun aikaa pitämään hänet
palveluksessamme. Tuolle raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen
potkasi poikki hänen sääriluunsa.

Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä
huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli
hän vielä sängyn omana.

Muuten hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta
henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tytyväinen häneen.

Francis Rawenia vaivasi joku tuntematon mielensairaus, joka häiritsi
hänen yöllistä lepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani
ilmottaa lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä.
Lääkäri, joka oli käytännöllinen mies, arveli kuten minäkin, että Rawen
oli jonkunmoisessa itsensä pettämisen tilassa ja että joku kummallinen
hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli pöllähtänyt hänen päähänsä.

"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vaan aivan
yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe".

"Kuinka se tapahtuisi?" kysäsin minä.

Lääkäri ei vastannut kysymykseeni, vaan teki itse puolestaan
kysymyksen.

"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi
lääkäri.

"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en
olisi tiennyt sitä".

"Luuletteko Francis Rawenin tietävän, että on karkausvuosi tänä
vuonna?"

Nyt aloin minä hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.

"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin
minä. "Mutta jollei hänellä satu olemaan almanakkaa -- mitä sitten?"

"Silloin ei Francis Rawenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että
helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän
siis on tekevä? Hän odottaa vaimon tulevan puukkoineen kello 2 aamulla
29 päivä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa
vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen
todellinen syntymäpäivänsä, levätä kaiken yönsä hyvässä rauhassa ja
nukkua yhtä sikeästi kuin muutkin ihmiset kello 2 aamulla. Ja kun hän
sitte herää iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa
hänestä, sanoen hänelle asian todellista laitaa ja kantaa".

Minä lupasin tehdä, kuten oli neuvottu. Lääkäri lähti luotani kertomaan
asiata mrs Fairbankille ja minä lähdin talliin katsomaan Francis
Rawenia.


15.

Miesraukkaa vaivasi niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä
merkillisenä maaliskuun ensi päivänä.

Hän pyysi hartaasti, että minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen
luonaan hänen syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen
tahtoansa ja käskin hänen sanoa minulle, minä viikon päivänä hänen
syntymäpäivänsä oli. Hän luki päivät sormillaan ja tästä huomasin,
ett'ei hän tiennytkään nyt olevan karkausvuosi, koska hän ilmotti 29
päivä helmikuuta olevan syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivä
maaliskuuta. Koska olin luvannut lääkärille tehdä sen kokeen, jonka hän
oli esitellyt, en huolinut huomauttaa Rawenia hänen erehdyksestänsä.
Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensi askeleen "Tallirengin
Uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti
ja kummallisella tavalla oli yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.

Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä käskettiin olemaan läsnä kahden
arvokkaan saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin,
hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Moselle virran
rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän
maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli viipyminen
yötä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän siis
olla poissa kotoa maaliskuun ensimäisen päivän aamuna. Mrs Fairbank
pysyi jäykästi luonnottomassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä
mahdollisesti tapahtuisi Francis Rawenille hänen syntymäpäivänään eikä
suostunut lähtemään Maison Rougesta.

"On helppo keksiä esteitä", sanoi hän tavallisella vilkkaudellaan.

Minä sitä vastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo
päästä pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään
viidenkolmattavuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää
ystäviään tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein
kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin
huomasin olevan mahdotonta saada vaimoni taipumaan ehdoitukseeni, jätin
mrs Fairbankin; mutta kun selvään huomasin, että ystävämme pitäisivät
pahana, jos molemmat jäisimme pois juhlasta, pyysin minä mrs Fairbankia
itse ilmottamaan esteitänsä, ja lupasin puolestani tulla ystäväni
juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen "Tallirengin
Uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi
perheellinen pula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa
yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.

Ensimäisenä miehenä tallissani oli eräs mies nimeltä Joseppi Rigobert.
Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta ulkomuodostaan eikä
käyttänyt itseään mitenkään siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa
ansionsa oli se, että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä
hevosia, joita oli uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä
tallirenki, että oli vaikea löytää hänen vertaistansa ja senpä vuoksi
hän niin kauan pysyi palveluksessani. Nytpä sattui hovimestarini tulla
luokseni kertomaan, että Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli
huikentelevaista elämää. Pahin syytös häntä vastaan oli, että hän
samana päivänä oli nähty Metzin kaupungissa erään englantilaisen naisen
seurassa, jonka kanssa hän seurusteli muutamassa ravintolassa, vaikka
hänen olisi ollut palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään
sillä, että "lady", kuten hän nimitti naista, oli vieras englantilainen
nainen, joka ei tuntenut kaupunkia ja että hän ainoastaan naisen
pyynnöstä oli näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin
ravinnokseen. Minä nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut
sen enemmän tutkia asiata. Tällä välinpitämättömyydellä astuin
umpimähkään kolmannen askeleeni "Tallirengin Uni" nimisen näytelmän
viimeistä näytöstä kohti.

Illalla 28 p. helmik. annoin minä käskyn tallirengeille, että joku
heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä.
Joseppi Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä
tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani
suostuin hänen ehdoitukseen.

Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puoliyön tienoilla
hän ja minä lähdimme tupakkihuoneesta Francis Rawenin makuuhuoneesen.
Rigobert oli paikoillaan, eikä suinkaan näyttänyt tytyväiseltä.
Franskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä
sovussa. Francis Rawen makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä
odottaen, että kello löisi kaksi aamulla sekä Naisen haamua.

"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin minä
ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa ennenkuin lähden
matkalle".

"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Te ette näe minua
huomenna hengissä. Tällä kertaa nainen on tappava minut. Pankaa
mieleenne sanani -- nainen on tappava minut".

"Rakkahani, eipä tuo nainen voinut tappaa teidät Englannissa; mitenkä
hän sitten voisi tappaa teidät täällä Franskassa?"

"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on
etsivä minut täällä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä hänen
jälleen näkevä ja silloin se on viimeinen kerta".

"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?"

"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut -- puukolla".

"Vaikkapa Rigobertkin on täällä sisällä puolustamassa teitä?"

"Minä olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua".

"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?"

"Tuo oli vaan pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni
olla yksinäni kuolinvuoteellani".

Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut minua, olisin minä
varmaan pelkästä sääliväisyydestä tunnustanut Francis Rawenille, minkä
ilveen olimme hänelle tehneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan;
hänen kasvonsa selvään osoittivat että pitäisin suuni kiini.

Seuraavana päivänä, 29 p. helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimäinen
työni aamulla oli, että kävin Francis Rawenin luokse. Rigobert tapasi
minut ovella.

"Kuinka Rawen on viettänyt yönsä?" kysyin minä.

"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert.
"Hulluinhuone on ainoa sopiva paikka hänelle."

Lähestyin vuodetta.

"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka
puhuitte niin kummia eilen illalla".

Hänen silmänsä katsoivat minuun epäilevällä, ihmettelevällä katseella.

"En ymmärrä tuota", sanoi hän.

"Näittekö vaimoanne, kun kello löi kaksi?"

"En nähnyt, armollinen herra".

"Tapahtuiko mitään?"

"Ei mitään, armollinen herra".

"Ettekö nyt ole vakuutettuina, että olitte väärässä?"

Hänen silmänsä yhä vaan katselivat epäilevällä, ihmettelevällä
katseellaan. Hän ainoastaan lausui uudelleen ne sanat, joita hän jo oli
sanonut:

"En ymmärrä tuota".

Minä tein viimeisen yrityksen saattaakseni hänet iloiselle tuulelle.

"Olkaa huoletta, Francis! Neljäntoista päivän sisään te olette nouseva
ylös terveenä".

Hän pudisteli päänaluksella lepäävää päätään.

"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että
uskositte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä
on jotakin nurin -- ja aika on sen osoittava".

Lähdin pois huoneesta. Puolen tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin
luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni toimeksi järjestää huomispäivän
asioita.


16.

Yksi ainoa seikka, joka oikein kummastutti minua tavatessani vieraat
hopeahäissä, on tässä vain mainittava. Eräs etevä nainen oli tässä
iloisessa juhlassa hiukan alakuloinen. Tämä nainen oli juuri juhlan
kuningatar, itse talon emäntä.

Illan kuluessa huomautin herra Beldheimerin vanhimmalle pojalle tätä
asiaa. Koska olin perheen vanha ystävä, saatoin puhua hänelle, kuten
vanhalle tutulle ainakin.

"Meillä on ollut hyvin ikävä tapaus täällä", sanoi nuori Beldheimer;
"eikä äitini vieläkään ole voinut mielestään poistaa tuota ikävää
juttua. Useita vuosia sitten, kun sisareni vielä olivat lapsia, oli
meidän talossamme muuan englantilainen lastenhoitaja. Hän lähti meiltä
pois mennäkseen naimisiin, kuten meille silloin kerrottiin. Emme ole
sen kovemmin kuulleet puhuttavan hänestä, ennenkun 8 eli 10 päivää
sitten, jolloin äitini sai kirjeen, jossa entinen lastenhoitaja sanoi
olevansa suuressa kurjuudessa ja hädässä. Monen arvelun perästä oli hän
erään ystävällisen rouvan kehoituksesta rohjennut kirjoittaa entiselle
isännälleen ja muistuttaa heitä menneistä ajoista. Te tunnette äitiäni;
hän on sekä hyväsydämmisin että kaikesta pahasta tietämättömin nainen
mailmassa: on mahdotonta saada häntä uskomaan, että mailmassa löytyy
niin paljon pahaa. Äitini vastasi kirjeelle ensi postissa, käski
englantilaisen naisen tulemaan luoksemme ja lähetti myöskin hänelle
rahoja matkakustannuksia varten. Kun isäni tuli kotia ja sai kuulla,
mitä oli tapahtunut, kirjoitti hän kohta asiamiehelleen Lontoossa,
pyytäen että tämä kuulustelisi lastenhoitajan elämänvaiheita ja
ilmoitti, missä hän oli asunut. Ennenkun asiamiehen vastaus ehti
saapuakaan, tuli lastenhoitaja luoksemme. Isääni hän teki inhottavan
vaikutuksen. Asiamiehen kirje, joka saapui muutamia päiviä myöhemmin,
herätti isässäni epäluuloja. Lähdettyänsä luotamme oli lastenhoitaja
elänyt mitä häpiällisimmällä tavalla. Isäni puhutteli häntä
kahdenkesken: hän tarjosi naiselle, jos hän lähtisi pois talostamme,
rahasumman, jotta hän voisi palata Englantiin. Jos hän ei suostuisi
lähtemään, uhkasi isäni valittaa asiasta asianomaisille ja
nostaa hälinän. Nainen otti rahat vastaan ja lähti pois meiltä.
Paluumatkallaan Englantiin näkyy nainen jääneen Metziin. Helposti
voitte huomata, mimmoinen nainen hän on, saatuanne tietää, että tämä
nainen toissa päivänä seurusteli muutamassa kapakassa kauniin
tallirenkinne, Joseppi Rigobertin kanssa".

Nuoren Beldheimerin kertoessa näitä tapauksia, rupesin asioita
muistelemaan. Mieleeni johtui, mitä Francis Rawen oli kertonut vaimonsa
olosta Saksassa lastenopettajana. Hämärä aavistus asiain todellisesta
laadusta tunki sieluni läpi.

"Mikä oli hänen nimensä?" kysyin minä.

"Alicia Warlock", vastasi nuori Beldheimer.

Kuultuani tätä nimeä mainittavan, oli minulla vaan yksi ainoa ajatus:
kiireimmän kautta palata kotia. Kello oli silloin kymmenen ehtoolla;
viimeinen rautatiejuna Metziin oli jo aikoja sitten mennyt.
Ilmotettuani sopivalla tavalla nuorelle ystävälleni asianhaaroja, sovin
hänen kanssaan siten, että lähtisin ensimäisessä aamujunassa, enkä
odottaisi aamiaista, kuten muut vieraat, jotka aikovat olla siellä
yötä.

Yön kuluessa mietin monta kertaa, miten lienee asiain laita Maison
Rougessa. Tuon tuostaki johtui sama ajatus mieleeni palatessani kotia
varhain aamulla -- maaliskuun 1 päivänä. Kuten tapauksista tuli
selville, oli ainoastaan yksi henkilö talossa, joka tiesi, mitä todella
oli tapahtunut tallissa Francis Rawenin syntymäpäivänä. Kertokoon nyt
Joseppi Rigobert itse teille vuorossaan kertomuksen lopun -- sillä
tapaa kuin hän ennen oli kertonut lakimiehelleen ja minulle.



Neljäs kertomus.

Joseppi Rigobertin kertomus, jonka hän kertoi puollustajalleen
oikeudessa.


17.

Kunnioitettava herra!

Helmikuun 27 päivänä minua lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka
koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean
naisen. Valkoverisen. Syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme toisiimme
ja juttelimme keskenämme. Hän puhui franskan kieltä erinomaisen
hyvästi, vaikkapa murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle muutamia
virvoitus-aineita ja hän suostui ehdoitukseeni. Meillä oli hauska ja
pitkä keskustelu -- me huomasimme olevamme ikäänkuin luodut
toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen
kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä mielellään tahtoo minua
seuraansa? Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuva
rakkaus-seikkoihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä syystä moittia?
Tietysti luontoa. Ei tuo ole kauniin naisen syy -- eikä liioin omakaan
syyni.

Sanalla sanoen, kovasydämisen ihmisenkin täytyy myöntää, ettei kaksi
henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, voi eritä
toisistaan, sopimatta, millä ajalla he vasta tapaavat toisiaan.

Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison
Rougea. Suureksi huvikseni hän seurusteli kanssani muutamassa pienessä
illallisessa, jonka minä pidin tallikamarissani yöllä vasten helmikuun
29 päivää. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kuin muut
palvelijat tavallisesti menivät levolle eli kello 11 illalla.

Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen
jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis. Hän oli ikävä mies eikä
osannut puhua Franskan kieltä. Köökissä häntä haukuttiin nimellä:
"Englantilainen karhu". Kumma kyllä oli hän isäntäväkeni suuressa
suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi,
joka tällä ikävällä miehellä oli -- kauhu, jonka laatua minä suurena
vapaa-uskojana en huolinut ruveta tutkimaan.

Illalla 28 päivä helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu
kauhu vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan
ainoastaan sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa
nojassa. Isäntäni oli suuttunut minuun -- arvollisuuteni tunto estää
minua kertomasta mistä syystä -- ja tarjousin sen vuoksi valvomaan
englantilaisen karhun vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra
Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, joka oli
tapahtunut välillämme. Englantilais-raukka houraili kaiken yötä. Koska
en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään
päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa
vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuota houkkiota, joka
häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja
paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.

Aamulla 29 päivä helmikuuta lähti herra Fairbank matkalle.

Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että
englantilainen vieläkin tulisi tekemään minulle vaivaa. Herra
Fairbankin poissa-ollessa piti hänen rouvansa äärettömän suurta huolta
hourailevan toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen
luonaan ja heti ilmottaa, jos jotakin tapahtui. Koska minä odotin
kaunista naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut
palvelijat tallissa rauhallisesti makasivat sängyissään sinä yönä. Minä
tarjousin siis vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli
minua hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti.
Punehtumatta kuulin itseäni kiiteltävän.

Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon
herra Fairbankin poissa-ollessa, kuulustamassa, kuinka Rawen voipi.
Ensi kerralla, kun kävivät, ei ollut vielä ihana naisystäväni tullut
luokseni, vaan kun tulivat toistamiseen oli hän jo saapunut. Koska
kamarini oli englantilaisen huoneen vieressä, täytyi minun silloin
piilottaa viehättävän vieraani siihen huoneesen, jossa siloja
säilytettiin. Enkelintapaisella taipuvaisuudella suostui hän
palvelija-virkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan
nähnyt rakastettavampaa naista -- sellaisessa tilassa.

Kun olivat käyneet kahdesti sairasta katsomassa, sain olla rauhassa.
Silloin oli lähes keski-yön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei
ollut silloin mitään erinomaista, joka olisi voinut rouva Fairbankille
ja tohtorille korvata heidän hänen vuoksi näkemiä vaivojaan. Hän makasi
puolittain valveella, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli
kummallinen mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua käydessään pois, että
pitäisin Rawenia erittäin silmällä kello kahden aikana aamulla. Jos
jotakin sattuisi tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren
soittokellon, jonka ääni helposti kuului huoneisiin, jossa herrasväki
asui.

Kun nyt sain palata kauniin ystäväni luokse, järjestin illallispöytää.
Piirakka, lihamakkaraa ja muutamia pulloja oivaa moselviiniä oli
yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi henkeä on rakastunut toisiinsa, on
rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertaisin ateria komeimpien pitojen
vertainen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kuin suloinen
pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu englantilainen
viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän löi kepillään
lattiaan; hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä äänellä:
"Rigobert! Rigobert!"

Ihana ystäväni säikähti kuullessaan äkkiä tuon valittavan äänen. Naisen
kasvot vaalenivat silmänräpäyksessä.

"Taivaan Jumala!" huudahti nainen. "Kuka on tuossa huoneessa?"

"Mielipuoli englantilainen".

"Englantilainen?"

"Rauhoittukaa, enkelini. Kyllä minä saan hänen pysymään alallaan".

Tuo ilkeä ääni huusi jälleen minua:

"Rigobert! Rigobert!"

Kaunis ystäväni tarttui käsivarteeni.

"Kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?"

Naisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämät
kysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.

"Tunnetteko häntä?" kysyin minä.

"Mikä on hänen nimensä?" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; "mikä on
hänen nimensä?"

"Francis", vastasin minä.

"Francis -- ja sukunimi?"

En voinut muistaa, enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista
sukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että Francis'en sukunimi
alkoi kirjaimella "R".

Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyisikö hän? Ei; nainen punehtui
uudelleen. Hänen silmänsä kiiltivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka
kyllä hyvästi tunsin naisen luonteita, kummastelin kuitenkin nähdessäni
tätä naista.

"Tunnetteko häntä?" kysyin minä uudelleen.

Nainen naurahti kysymykselleni.

"Mitä joutavia puhutte! Kuinka minä voisin tuntea tuota miestä? Käy
häntä rauhoittamassa!"

Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan
ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana.
Itseeni luottamus palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.

Kohta kun astuin huoneesen, osotti hän innokkaasti sormellaan
huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen
liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollain
käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnä-olon -- ja vielä
kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä
huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tapaa, kuin jo ennen
olen kertonut: se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun
tämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottavia, puistelin nyrkkiäni
hänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.

Palattuani kauniin ystäväni luokse huomasin hänen kävelevän
edestakaisin kummallisesti kiihottuneessa tilassa. Ystäväni ei
odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa -- hän oli minun
poissa-ollessani maistellut jaloa moselviiniäni. Vaivoin houkuttelin
minä häntä istumaan pöytään. Häntä ei millään kurin voitu saada
syömään.

"Minulle ei ruoka enää maista", sanoi nainen. "Anna minulle viiniä".

Jalo moselviini on kuuluisa siitä, että se maistuu hyvältä ja on
erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kuitenkaan
huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan
ja virkistävän häntä, ei mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaa
yhtä matalalla äänellä ja vaikka kuinka paljo hyvänsä yrittelin
kääntääkseni keskusteluamme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina
puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun
naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua. Mutta kaunis vieraani
oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin minä hänen
kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummaiset omituisuudet,
jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani siitä
tapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän
seisoalle. Omituinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.

"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi hänen sääriluunsa poikki", sanoi
nainen. "Minun täytyy, minä tahdon nähdä tuon hevosen!"

Saatoin naista talliin. Nainen suuteli hevosta, kunniani nimessä hän
suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:

"Te tunnette tuon miehen; ja hän on jollain tavoin loukannut teitä."

Ei nainen silloinkaan tahtonut sitä myöntää.

"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä" sanoi hän. "Enkö ole suudellut
teitä?"

Näin viehättävästi selitettyään käytöstään riensi nainen takasin ylös
rappusia. Minä jäin jälkeenpäin nähdäkseni, oliko tallin ovi lukittuna.
Tultuani ylös huomasin kummallisesti kyllä naisen juuri samassa astuvan
ulos englantilaisen kamarista.

"Aivoin juuri tulla alas taasen huutaakseni teille", sanoi nainen.
"Mies tuossa huoneessa rupee taasen mellastamaan".

Hullun englantilaisen ääni kohtasi taasen korviamme.

"Rigobert! Rigobert!"

Tällä kertaa hän oli hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat hurjasti
eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa pelvossaan
väänteli hän käsiään ja osotteli taivasta. Kaikilla niillä merkeillä ja
liikenteillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää, rukoili
englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut tosin
olla nauramatta. Mikä aate tuo oli,  että minä jäisin hänen luokseen ja
jättäisin ihanan ystäväni yksinänsä toiseen huoneesen!

Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että
olin hankkeessa lähteä pois, huusi hän epätoivossaan niin kimeällä
äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tuosta huudosta.

Kaikki ihmiset, jotka minun tuntevat, tietävät, kuinka suuri mieleni
tyyneys on tärkeissä tapauksissa. Aukasin arkun, jossa englantilaisen
liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia
kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä kiini.
Ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi renkejä. Sidottuani
viimeisen solmun, katsahdin ylös.

Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli avoinna. Kaunis
ystäväni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan
voimatonna vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiini viimeisen
solmun.

"Mitä siellä toimitte?" kysyin minä. "Minkä vuoksi aukasitte oven?"

Nainen astui luokseni ja kuissasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa
kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.

"Kuulin hänen huutavan".

"Entä sitten?"

"Luulin, että olitte hänen tappaneet".

Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota
hänen sanansa osottivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistava. Minä
säikähdin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni,
ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.

Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden
iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.

Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi
estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi
naisystävääni, eikä liioin että englantilainen makasi sidottuna
vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta alas pihalle. Juostessani
portaita alas kuulin tallinkellon lyövän kolme neljännestä vaille kaksi
aamulla.

Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksessaan. Tohtori, joka oli
hänen seurassaan, seisoi naurahtaen itsekseen, ikäänkuin hän nauraisi
omille ajatuksilleen.

"Onko Francis valveella vai nukkuuko hän?" kysyi rouva Fairbank.

"Hän on ollut hiukan levoton, rouvaseni. Mutta nyt taasen on hän
tyytynyt. Jollei häntä häiritä", lisäsin minä estääkseni rouvaa
nousemasta ylös portaita, "on hän kohta vaipuva sikeään uneen".

"Eikö mitään ole tapahtunut, sittenkuin viimein kävin täällä?"

"Ei, ei mitään, mutta..."

Tohtori nosteli kulmakarvojaan jonkunmoisella komillisella epätoivon
katseella.

"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!" sanoi tohtori. "Ei mitään ole
tapahtunut. Romantisuuden päivät ovat olleet ja menneet".

"Kello ei ole vielä kaksi", vastasi emäntäni hiukan kiukkuisesti.

Tallista tuli aamulla väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä
edessä ja kävi pois pihasta pohjoisen portin kautta, jonka kautta
kuljettiin puutarhaan ja asuinhuoneisin. Minä sain käskyn seurata
häntä ja tohtoria. Kun paraiksi oli päästy jonkun matkan päähän
talli-löyhkästä, alkoi rouva Fairbank taasen kysellä minulta.
Hän ei ottanut uskoakseen, ettei mitään ollut tapahtunut hänen
poissa-ollessaan. Minä vastasin hänelle mitä paraimmasti tuota pikaa
voin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä tavoin kuluivat
minuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva Fairbank tahtovansa
käydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan. Suureksi
mielihyväkseni tohtori yritti saada häntä luopumaan tästä aikeestansa.

"Olettehan kuulleet, että Francis on juuri nukkumaisillaan", sanoi hän.
"Jos käytte hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni
menestymiselle on aivan tärkeätä, että hän saapi hyvän yörauhan sekä
että hän sen itsekin myöntää ennenkuin kerron hänelle asian todellista
laitaa. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen
olla rauhassa".

Emäntäni vastahakoisesti luopui aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi
niiden välillä, joka kesti ainakin viisi minuutia. Vihdoin täytyi rouva
Fairbankin myöntyä -- sillä kertaa.

"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "Francis joko nukkuu sikeästi tahi
on hän taasen valveella. Puolen tunnin perästä palaan tänne taasen."

Rouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takasin
asunhuoneisin.

Jäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aikaa,
saattaa englantilaista naista takasin kylään ja sitten palata talliin
ottamaan pois kapulan sekä siteen Francis'elta ja antaa hänen huutaa
täyttä kurkkua. En pitänyt lukua, vaikka hän olisi herättänyt koko
talon, kunhan vaan olin päässyt vapaaksi ystävästäni, joka tulisi
saattamaan minulle harmia.

Palattuani pihaan kuulin ritinän juuri kuin olisi aukaistu porttia,
joka ritisi ja ratisi saranoillaan. Pohjoisen portin olin itse
sulkenut. Menin vasemmalle portille tallin takana. Tämän kautta tultiin
tantereelle, jossa pari polkua risteili. Toinen polku vei kylään,
toinen taasen maantielle ja joen varrelle.

Tultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli
heilutti porttia edes takasin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen
tälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystäväni sisään. Mieleeni
juolahti joku hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin takasin
talliin.

Pistäysin huoneeseni. Huone oli tyhjä. Menin silahuoneesen. Ei
sielläkään englantilaista naista näkynyt eikä kuulunut. Palasin
huoneeseni ja lähestyin englantilaisen kamarin ovea. Olikohan
mahdollista, että nainen jäi sinne olemaan, kun minä olin poissa?
Sanomattoman vastenmielisesti nyt lähenin ovea ja viivyttelin sen
vuoksi tuokion, ennenkuin tartuin avaimeen. Kuuntelin. Ei kuulunut
siellä hiiskaustakaan. Huusin hiljaa. Ei mitään vastausta. Epäilevänä
vieläkin astuin askeleen taaksepäin. Huomasin jotakin tummaa, joka
hiljalleen virtasi oven ja lattian välillä olevassa raossa. Otin
kynttilän pöydältä, kumarruin ja tarkastelin. Tuossa oli verivirta!

Kauhea näky pakotti minua astumaan eteenpäin. Aukasin oven.

Englantilainen makasi vuoteellaan, yksinänsä huoneessa. Häntä oli
puukolla pistetty kahteen kohti: kaulaan ja sydämeen. Murha-ase oli
jäänyt toiseen haavaan. Puukko oli englantilaista tekoa; puukon varsi
oli miltei uusi ja tehty pukinsarvesta.

Nostin kohta melua. Todistajat voivat sanoa, mikä nyt seurasi.
Eriskummallista on arvella minun olevan syypää murhaan. Myönnän kyllä,
että joskus voin tehdä pieniä hullutuksia, mutta tuo paljas rikos
kauhistuttaa minua. Paitsi sitä minulla ei ollut mitään syytä ruveta
miestä murhaamaan. Nainen murhasi hänen minun poissaollessani. Nainen
pötki pakoon vasemman portin kautta, kun minä puhuin emäntäni kanssa.
Minulla ei ole muuta lisättävää. Vannon, että kaikki, mitä tässä olen
kirjottanut, on totta ja tämä kaikki tapahtui aamulla ensimäinen päivä
maaliskuuta.

Vastaan ottakaa, herrani, vakuutukseni suuresta kiitollisuudestani ja
kunnioituksestani.

                                               Joseppi Rigobert.


Jälkimaine, jonka lisäsi herra Fairbank.


Francis Rawenin murhajuttua tutkittaessa huomattiin Joseppi Rigobertin
olevan syyttömän, koska murhatun paperit kyllin todistivat, kuinka
hänen vaimonsa katkerasti ja leppymättömästi vihasi häntä.

Tutkimukset, jotka pidettiin sinä aamuna, jolloin murha tapahtui,
osottivat, että naismurhaaja oli, mentyään tallista, astunut pitkin
sitä polkua, joka oli jokeen päin. Joessa kyllä harkittiin, vaan ei
mitään löytynyt. Vielä tänäkin päivänä on tietämättömissä, hukuttiko
hän itsensä vai et. Ainoa varma asia on -- ettei Alicia Warlockia enää
koskaan näkynyt.

Alkaen mysteriona, päättyen mysteriona, katoaa siis Naisen haamu
näkyvistänne. Henki; paha olento tahi elävä inhimillinen olento -- sano
itse, mikä hän on. Tahi tietäessäsi että selittämättömiä ihmeitä on
ympärilläsi ja selittämättömiä ihmeitä omassa sydämessäsi, anna nämät
suuren miehen sanat olla riittävä selitys: -- "Me olemme senlaista
ainetta, josta unia muodostuu ja lyhyt elinaikamme on unenkaltainen".

_Loppu_.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Naisen haamu - Mysterio neljässä kertomuksessa" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home