Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Syystähden alla - Kulkijan kertomus
Author: Hamsun, Knut
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Syystähden alla - Kulkijan kertomus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SYYSTÄHDEN ALLA

Kulkijan kertomus

Kirj.

KNUT HAMSUN

Suomennos Helsingin Kaiulle



Helsingissä,
Helsingin Kaiku,
1910

Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö.



1.


Meri oli eilen peilikirkas ja peilikirkas se on tänäänkin. Saaren
yllä lepää lämpöinen syyskesä -- kuinka onkin lauhaa ja lämpöistä!
-- mutta aurinkoa ei näy.

Siitä on monta vuotta kun olin näin rauhassa, ehkä kaksi- tai
kolmekymmentä vuotta, ehkä oli se jossain edellisessä elämässä. Mutta
kerran ennen, mietin minä, lienen tätä rauhaa maistanut, koskapa käyn
täällä hyräillen ja olen ihastuksissani ja huomaan joka kiven ja
korren ja ne näyttävät huomaavan minut. Olemme tuttuja.

Kävellessäni ruohottunutta polkua metsän läpi vapisuttaa sydäntäni
ylimaailmallinen riemu. Muistan Kaspianmeren itärannalta paikan,
missä kerran seisoin. Siellä oli samanlaista kuin täällä, ja meri
oli tyyni, raskas ja raudanharmaa kuten nytkin. Kävelin metsän läpi,
aloin liikuttua kyyneliin saakka ja olin hurmaantunut, puhelin koko
ajan: Taivaan Jumala, minun piti siis palata tänne!

Ikäänkuin olisin siellä ennen ollut.

Mutta niinpä lienenkin sinne ennen tullut toisesta ajasta ja toisesta
maasta, missä metsä ja polut olivat samat. Lienen ollut kukka
metsässä tai akasiapuussa asuva kuoriainen.

Ja nyt olen tullut tänne. Lintuna olen tainnut lentää pitkän tien.
Tai olen saattanut olla siemen hedelmässä, jonka Persian kauppias on
lähettänyt...

Nytpä olen poissa kaupungin melusta ja ahdingosta ja sanomalehdistä
ja ihmisistä, olen paennut niitä kaikkia, sillä minua kutsui taasen
maaseutu ja yksinäisyys, josta olen kotoisin. Saatpa nähdä että
kaikki käy hyvin! ajattelen minä ja toivon parasta. Voi, olenhan minä
ennenkin näin paennut ja taas palannut kaupunkiin. Ja jälleen paennut.

Mutta nyt olen lujasti päättänyt saavuttaa rauhan hinnasta mistä
hyvänsä. Olen toistaiseksi majoittunut erääseen mökkiin täällä ja
vanha Gunhild on emäntäni.

Siellä täällä havumetsässä on pihlajia kypsine korallimarjoineen,
raskaina terttuina pudottavat ne nyt marjansa maan kamaralle. Ne
korjaavat itse satonsa ja kylvävät itsensä jälleen, uskomattoman
paljon ne tuhlaavat joka ainoa vuosi; yhdessä puussa lasken
yli kolmesataa terttua. Ja mäkilöillä ylt'ympäri näkyy vielä
itsepintaisia kukkia, jotka eivät ensinkään aijo kuolla, vaikka
niiden aika itse asiassa onkin lopussa.

Mutta lopussahan on vanhan Gunhildinkin aika, ja kuoleekos hän
sitten! Hän hommailee aivan kuin ei kuolema yhtään häntä liikuttaisi.
Kun kalastajat makailevat ja oleilevat alhaalla rannassa, tervaavat
rysiään tai maalaavat veneitään, menee vanha Gunhild heidän luoksensa
silmät ummessa, mutta mielessä mitä viekkaimmat kaupan teko vehkeet.

Mitä makrilli tänään maksaa? kysyy hän.

Saman kuin eilenkin, kuuluu vastaus.

Pitäkää sitten minun puolestani.

Gunhild kääntyy kotiin.

Mutta kalastajat tietävät liian hyvin, ettei Gunhild ole vain
menevinään pois, hän on ennen mennyt tuvalleen asti taakseen
katsomatta.

Hoi siellä! huutavat he siksi hänelle, olkoon menneeksi seitsemän
makrillia puoleen tusinaan, kun on kerran vanha ostaja.

Silloin ostaa Gunhild kalaa...

Vaatenuorilla riippuu punaisia liivejä ja sinisiä paitoja ja kauhean
paksuja alusvaatteita; saaren elossa olevat vanhat vaimot ovat ne
kehränneet ja kutoneet. Mutta riippuu siellä kuivamassa hienoja
hihattomia paitojakin, joissa niin oivasti sopii väristä viluaan
siniseksi saakka, ja pieniä villapuseroita, jotka voi venyttää
nuoraksi. Mistä nuo vaivaiset ovat kotoisin? Tyttäretpä, meidän
aikaiset nuoret tytöt ne ovat kaupungista itselleen ansainneet. Kun
niitä varovasti ja harvoin pesee, niin ne kestävät tasan kuukauden.
Ja ihanan alasti niissä ollaan kun reijät alkavat isontua.

Vanhan Gunhildin kengät sitävastoin ovat kaikesta vilpistä vapaat.
Sopivin väliajoin kääntyy hän jonkun samanikäisen ja samanmielisen
kalastajan puoleen ja saa päällisiin ja pohjiin voimallista voidetta,
jolle mikään vesi ei mahda mitään. Minä näen miten voide rannassa
keitetään, siinä on talia, tervaa ja pihkaa.

Kuljeskellessani eilen rannalla katsellen ajelehtivia puita,
suomuksia ja kiviä löysin peililasinpalasen. En käsitä kuinka se on
voinut tänne joutua; sehän näyttää aivan erehdykseltä ja valheelta.
Ei liene kukaan kalastajakaan sitä tänne soutanut, asettanut
tähän ja lähtenyt takaisin! Minä annoin sen maata paikassaan,
se oli tavallista paksua ja huonoa lasia, voi olla jostakin
raitiotievaununruudusta. Oli sellainenkin aika jolloin lasi oli
harvinaista ja viheriää, -- Jumala siunatkoon entisiä aikoja, joina
jokin oli harvinaista!

Kalastajamajoista saaren eteläpäässä nousee savu. On ilta, puuro on
pöydässä. Ja syötyä menee kunnon väki levolleen noustakseen taas
päivänkoitteessa. Ymmärtämättömät nuoret vain vielä vaeltelevat
tuvasta tupaan aikaansa kulutellen eivätkä älyä omaa parastansa.



2.


Tänne on saapunut aamulla mies, hän on tullut tupaa maalaamaan. Mutta
kun vanha Gunhild on niin kovin ijällinen ja pahoin leinin lyömä, saa
hän ensin hakata vähän keittopuita. Minä olen monasti tarjoutunut
hakkaamaan puut; mutta hänen mielestään minulla on liian hienot
vaatteet eikä hän ole millään keinoin tahtonut antaa minulle kirvestä.

Vieras maalari on pieni tanakka mies, punatukkainen ja parraton;
hänen puuhaillessaan puitten kanssa seison minä ikkunassa ja
vaaniskelen häntä nähdäkseni kuinka hän käyttäytyy. Kun huomaan
hänen juttelevansa itsekseen, hiivin ulos tuvasta ja kuuntelen hänen
ääntänsä. Jos hänen iskunsa epäonnistuu, pysyy hän rauhallisena eikä
huoli mitään; mutta kun hän kolhasee itseään, vihastuu hän ja sanoo:
piru! pirusoita! katsahtaa sitten nopeasti ympärilleen ja alkaa
hyräillä salatakseen mitä oli sanonut.

Minäpä tunnen maalarin. Mutta se peijakas ei olekaan mikään maalari,
se on Grindhusen, yksi tovereistani niiltä ajoilta, kun Skrejan tietä
tehtiin.

Minä menen hänen luokseen, sanon kuka olen ja juttuan hänen kanssaan.

Siitä on monta vuotta kun me, Grindhusen ja minä, olimme yksissä
tietöissä, se oli ihan nuoruutemme aikoina, me tanssimme teitämme
mitä surullisimmissa saappaissa ja söimme mitä saimme, kun meillä
sattui rahaa olemaan. Mutta jos rahoja oli liiemminkin, silloin tuli
tytöille tanssit, koko lauvantai-yöksi, ja työtoverimme olivat hyviä
veikkoja, ja talon vaimo se rikastui meille kahvia myömällä. Sitten
tehtiin taas työtä iloiten ja riemuiten koko viikko ja ikävöitiin
lauvantaita. Mutta Grindhusen, hänpä oli oikea punatukkainen susi
piikoja ahdistelemaan.

Muistiko hän niitä Skrejan päiviä?

Hän katsoo minua, tarkastelee ja arastelee, kuluu hetki, ennenkuin
saan hänet mukaan muistoihini.

Kyllä hän Skrejan muistaa.

Ja muistatko Viilan Anttia ja Spiraalia? Ja muistatko Petraa?

Ketä niistä?

Petraa. Hänhän oli sinun heilisi?

Kyllä, kyllä minä hänet muistan. Minä tulin ottaneeksi hänet lopuksi.

Grindhusen alkaa taas hakata.

Vai otit sinä hänet?

No joo. Eihän se toisinkaan käynyt. Mitä minun piti sanoa, niin
sinustahan on miestä paisunut aika tavalla, näen mä?

Kuinka niin? Vaatteet? Eikö sinulla itselläsi ole pyhäpukua?

Mitä sinä olet noista antanut?

Minä en muistanut, mutta ei se paljon ollut, en osannut sanoa niin
tarkalleen.

Grindhusen katsoo ihmeissään ja alkaa nauraa.

Etkö muista mitä olet vaatteista antanut? Sitten hän tulee totiseksi,
pudistaa päätään ja sanoo: niin, et taida tietää. Sellaista se on,
kun on varoja.

Vanha Gunhild tulee tuvasta ja kun hän huomaa, että me kulutamme
ajan jutellen täällä hakkuupölkyn ääressä, määrää hän Grindhusenin
alottamaan maalauksen.

Vai niin, sinusta on nyt tullut maalari, sanon minä.

Grindhusen ei vastaa ja minä älyän sanoneeni jotain hullua ihmisten
kuullen.



3.


Hän paikkaa ja maalaa pari tuntia ja mökki pahanen seisoo tuota pikaa
somana ja punaisena saaren pohjoisrannalla. Päivällislevon aikana
minä menen Grindhusenin luo naukku mukanani, me asetumme istumaan ja
juttelemme ja tupakoimme.

Maalari? En minä pahoin maalari ole, sanoo hän. Mutta kun joku kysyy
osaanko maalata tuvan seinän, niin minä osaan sen. Ja jos joku kysyy
osaanko sitä tai tätä, niin osaan niitäkin. Sinullapa oli erittäin
hyvää viinaa.

Hänen vaimonsa ja kaksi lastansa asuivat peninkulman päässä, hän
kävi kotona joka lauvantai; kaksi tytärtä oli täysi-ikäistä,
toinen naimisissa, Grindhusen jo appiukko. Kun hän saisi Gunhildin
tuvan pariin kertaan maalatuksi, pitäisi hänen pappilaan kaivoa
kaivamaan; aina sitä jotain työtä löytyi seudussa siellä ja täällä.
Ja roudan tultua ja talven aljettua ajatteli hän joko lähteä metsiin
tukkitöihin tai makailla ja latailla itseänsä jonkun aikaa, kunnes
yhtä tai toista tointa ilmestyisi. Ei hänen perheensä nyt ollut
suurimmillaan ja neuvo kai löytyisi huomenna samoin kuin tänäänkin.

Jos totisesti minussa nyt olisi siihen miestä, niin minä ostaisin
joitakin muurauskojeita, sanoi Grindhusen.

Oletko sinä muurarikin?

En minä juuri muurarikaan ole. Mutta kun kaivo saadaan kaivetuksi,
täytyy se muuratakin, se on selvää...

Minä käydä kuhnailen saaren poikki kuten tavallista ja ajattelen
yhtä ja toistakin. Rauhaa, rauhaa, taivaanhyvää rauhaa haastaa
minulle vaijeten jokainen metsän puu. Kas nyt ei ole enää paljon
pikkulintuja, vain joitakin variksia, jotka äänettöminä lentävät
paikasta toiseen ja istuutuvat. Ja pihlajanmarjatertut putoavat
painavina alas ja hautautuvat sammaleeseen.

Hän on ehkä oikeassa, Grindhusen, neuvo löytynee kaikkeen huomenna
kuten tänäänkin. Nyt en minä ole lukenut sanomalehtiä kahteen
viikkoon ja elän kumminkin, minä viihdyn, sisäinen rauhani edistyy
isoin askelin, minä laulan, nostelen olkapäitäni, seison paljain päin
ja katselen iltasin tähtitaivasta.

Viimeisinä kahdeksanatoista vuotena minä olen istunut kahvilassa ja
antanut tarjoilijalle kahvelin takaisin, kun se ei ollut puhdas,
täällä Gunhildin luona en minä ensinkään anna kahvelia takaisin?
Näitkö Grindhusenia, puhelin minä itsekseni? Kun hän sytytti
piippuansa, käyttihän tulitikkua äärimmilleen, eikä kumminkaan
polttanut karaistuja sormiaan. Minä havaitsin että hänen kädellään
käveli kärpänen, mutta hän antoi sen kävellä, ehkei hän tuntenut
sitä. Sellaisen pitää miehen olla kärpäsiä vastaan...

Illalla ottaa Grindhusen veneen ja soutaa pois. Minä harhailen
ympäri rantaa, hyräilen hiukan, heitän kiviä selälle ja vedän maalle
vesiajopuita. Tähdet paistavat ja kuu. Parin tunnin kuluttua palaa
Grindhusen mukanaan veneessä hyvä joukko muurauskojeita. Ne hän on
käynyt varastamassa, mietin minä. Me otamme kumpikin kantamuksen
olallemme ja piilotamme ne metsään.

Sitten on yö ja me menemme kumpikin sijallemme.

Seuraavana iltapäivänä on tupa valmiiksi maalattu; mutta saadakseen
täyden päivän suostuu Grindhusen hakkaamaan puita lopun aikaa kello
kuuteen asti. Minä otan Gunhildin veneen ja soudan ongelle, jotten
olisi saapuvilla Grindhusenin lähtiessä. Minä en saa yhtään kalaa,
värisen vain ja katson usein kelloa. Nyt hän kai on poissa, mietin
minä ja soudan kotiin seitsemän tienoissa. Grindhusen on ehtinyt
mantereelle ja huutaa sieltä minulle hyvästi.

Lämmin virta kulki läpitseni, tuntui kuin minua olisi kutsunut
nuoruus, Skreja, ihmisijän takaa.

Minä soudan hänen luokseen ja sanon:

Saatko sinä yksin sen kaivon kaivetuksi?

En, minä saan toisen miehen mukaani.

Ota minut mukaasi! sanon minä. Odotahan siinä, minä vain käyn tuvalla
maksamassa.

Kun olin päässyt keskelle lahtea huutaa Grindhusen:

Ei -- yö minut ennättää. Ja miten liekin, et taida olla tosissasikaan?

Odota muutama minuutti. Minä vain pikimältäni käväisen tuolla.

Grindhusen istuu rannalle. Hän muistaa, että minulla on pullossa
hiukan erittäin hyvää viinaa.



4.


Me tulimme pappilaan lauvantai-päivänä. Grindhusen oli vihdoin
ankarasti epäillen ottanut minut apumiehekseen, minä olin ostanut
muonaa ja työvaatteita ja seisoin nyt paikalla puserossa ja
varsisaappaissa. Minä olin vapaa, eikä minua tunnettu, opettelin
kävelemään pitkin, sitkein askelin, ja proletaarin näköinen minä
olin entuudesta sekä kasvoiltani että käsiltäni. Meidän piti asua
pappilassa; ruokaa saimme keittää panimohuoneessa.

Sitten me aloimme kaivaa.

Minä tein mitä minulle kuului ja Grindhusen oli tyytyväinen. Kas
vain, sinä olet sittenkin koko peto työtä tekemään, sanoi hän.

Hetken kuluttua tuli pappi luoksemme ja me tervehdimme. Hän oli
vanhahko lempeä mies ja puhui älykkäästi; silmien ympärillä hänellä
oli ryppyjoukko aivan kuin tuhannen suopean hymyn jäljeltä. Hän pyysi
anteeksi, mutta kanat olivat niin surkeita että puikkivat puutarhaan
joka vuosi, ja emmekö voisi ensin tulla jotenkin korjaamaan puutarhan
aitaa yhdestä paikasta?

Grindhusen vastasi, että kyllä siihen keino keksittäisiin.

Me lähdimme ja laitoimme luhistuneen puutarhan aidan kuntoon ja siinä
puuhaillessamme tuli nuori nainen ja katseli meitä. Me vastasimme
tervehdykseen ja hän näytti minusta kauniilta. Tuli puolikasvuinen
poikakin ulos ja katseli meitä ja kyseli monia kysymyksiänsä.
Nuo kaksi kai olivat sisaruksia. Työ kävi kovin keveästi nuorten
seistessä katselemassa.

Niin tuli ilta. Grindhusen meni menojaan kotiinsa, minä jäin. Makasin
yöni ladossa.

Aamulla oli sunnuntai. En uskaltanut pukeutua pyhävaatteisiini, sillä
ne ehkä näyttivät liian hienoilta, mutta puhdistin tarkoin eilisen
pukuni ja kuljeskelin pappilan pihamaata leppoisena sunnuntaiaamuna.
Puhelin renkien kanssa ja laskin, kuten hekin, hiukan leikkiä parille
piialle; kun kirkonkello alkoi soida, lähetin minä sisään pyytämään
virsikirjaa, ja papin poika toi minulle sellaisen. Suurimmalta
rengiltä sain lainaksi takin, se ei ollut aivan tarpeeksi iso, mutta
kun riisuin yltäni puseron ja liivin, suojasi se minua aika hyvin.
Sitten menin kirkkoon.

Sisäinen rauhani, jonka olin saarella ollessani rakentanut, ei
osoittautunut vielä kyllin lujaksi; kun urut alkoivat pauhata,
tempauduin minä irti yhtenäisyydestäni ja olin vähällä nyyhkyttää.
Pidä kitasi, se on pelkkää hermoheikkoutta! puhuin minä itselleni.
Olin asettunut hyvästi syrjäpuoleen ja salasin liikutukseni niin
tarkoin kuin suinkin. Mutta iloinen minä olin, kun jumalanpalvelus
päättyi.

Kun olin keittänyt lihaa ja saanut syöneeksi, kutsuttiin minua
kyökkiin kahville. Siellä istuessani tuli sisään eilinen nuori neiti,
minä nousin ja tervehdin ja hän vastasi. Hän oli kovin soma, sillä
hän oli nuori, ja hänen kätensä olivat koreat. Kun minun piti mennä
unohdin minä itseni ja sanoin:

Tuhat kiitosta ystävällisyydestänne, kaunis neiti!

Hän katsoi minua kummissaan, rypisti kulmiansa ja muuttui vähitellen
tulipunaiseksi. Sitten hän nakkasi niskaansa ja lähti kyökistä. Hän
oli kovin nuori.

No, olinpa onnistunut!

Allapäin minä hiivin metsään ja piilouduin. Senkin nenäkäs hupsu, kun
en ollut vaiti! Senkin surkea juttumestari!

Pappilan rakennukset olivat pienen mäen kupeella, mäen päällä
oli tasaista metsä- ja kaskimaata. Minä sain päähäni että kaivo
oikeastaan olisi kaivettava tänne ylhäälle ja johto vietävä alas
rakennuksiin. Arvostelen korkeutta ja olen varma siitä, että
putous on riittävä; paluumatkalla mittailen askelin suunnittaisen
etäisyyden, puolikolmattasataa jalkaa.

Mitä kaivo muuten minulle kuului? Eipäs tehdäkään uutta virhettä ja
ruveta sivistyneeksi ja puhuta loukkaavasti ja esiinnytä yli säädyn
rajojen!



5.


Maanantai-aamuna tuli Grindhusen takaisin ja me aloimme kaivaa. Vanha
pappi tuli taas ulos luoksemme ja kysyi, emmekö voisi pystyttää
kirkkotien varrelle paalua. Hän tarvitsi sitä, sellainen oli siellä
ennenkin seisonut, mutta tuuli oli sen kaatanut, hän käytti sitä
naulatakseen ilmoituksia ja kuulutuksia.

Me pystytimme uuden paalun ja asetimme sen niin hyvin, että se seisoi
suorana kuin kynttilä; katoksi laitoimme sinkkihatun.

Valmistellessani suojustinta sain minä Grindhusenin ehdottamaan että
paalu maalattaisiin punaiseksi; hänellä oli vielä vähäisen punamaalia
Gunhildin tuvalta. Kun pappi mieluummin halusi paalun valkoiseksi ja
Grindhusen vain puheli hänelle mielin kielin, huomautin minä että
valkoiset laput näkyisivät paremmin punaiselta pohjalta. Silloin
hymyili pappi, silmäkulmat lukemattomissa rypyissä ja sanoi: Niin,
siinä sinä olet oikeassa.

Enempää ei tarvittu, tuo hymy ja pienoinen suopeus riittivät tekemään
minut sisimmässäni ylpeäksi ja iloiseksi.

Nuori neiti tuli ulos, sanoi joitakin sanoja Grindhusenille, laskipa
leikkiäkin hänelle ja sanoi että minkä punaisen kardinaalin hän tänne
pystytti? Minulle ei hän sanonut mitään eikä katsonut, kun tervehdin.

Päivällishetki oli ankara. Ei sentähden ettei ruoka olisi kelvannut,
mutta Grindhusen söi niin kamalasti soppaa ja suun seutu kiilsi
rasvaa. Kuinka hän puuroa syöneekään! mietin minä hysteerisenä.

Kun Grindhusen oikaisi itsensä penkille aikoen ottaa päivällislevon
samassa runsauden tilassa, huusin minä muitta mutkitta hänelle:

Mutta pyyhihän toki suusi, mies!

Hän katsoi minuun, kuivasi suunsa ja katsoi kättänsä. Suuni? sanoi
hän.

Minun täytyi lyödä leikiksi ja sanoa että hahaa, minäpäs petin sinua
pahanpäiväisesti Grindhusen! Mutta minä olin tyytymätön itseeni ja
lähdin heti ulos.

Minäpä muuten panen nuoren neidin vastaamaan, kun tervehdin, mietin
minä; hetken päästä hän saa havaita, että minä olen mies jolla on
tietoja. Minulla oli mielessä tuo kaivo vesijohtoineen, mitäpä jos
esittäisin täydellisen suunnitelman! Minulta puuttui tähtäyslaitos,
millä olisin saanut määrätyksi putouksen mäen huipulta, ja minä
aloin valmistaa sellaista. Tulin toimeen saatuani puuputken, johon
kiinnitin kaksi tavallista lampunlasia, ja sitten täytin koko
laitoksen vedellä.

Pappilasta löytyi, yhä enemmän pikkuhommaa, piti oikaista porraskivi,
tarkastaa joku muuri; kun jyvät piti ajaa sisään, oli aitan sillan
kansi korjattava. Pappi piti mielellään kaikki kunnossa, ja meistä
saattoi olla samantekevää, kun teimme työtä päiväpalkoin. Mutta
päiväin kulussa kävi toverini seura minulle yhä epämiellyttävämmäksi.
Sellainenkin asia kuin että hän asetti leivän rintaansa vasten ja
leikkasi voihin tuhritulla taskuveitsellään, jota hän alinomaa
nuoli, kiusasi minua kovasti; lisäksi se, ettei hän pyhien välillä
koko pitkänä viikkona pessyt itseään. Aamulla ennenkuin aurinko oli
näkyvissä ja vielä iltasin sen laskettua riippui hänen nenästään
kiiltävä pisara. Ja hänen kyntensä sitten! Ja hänen korvansa olivat
aivan muodottomat!

Minähän olin nousukas, joka oli kahviloissa oppinut hienoksi. Kun en
saattanut olla moittimatta toverini siivottomuutta, synnytin minä
välillemme kasvavaa epäsointua ja pelkäsin että meidän täytyisi
erota jonakin päivänä. Puhuimme toisillemme vain mikäli se oli
välttämätöntä.

Kaivo oli yhä kaivamatta. Sunnuntai tuli ja Grindhusen oli mennyt
kotiinsa.

Minulla oli nyt tähtäysputkeni valmiina ja iltapäivällä minä nousin
päärakennuksen katolle ja sijoitin laitokseni. Näin heti että
tähtäysviiva tapasi maan useita metrejä huippua alempana. Hyvä.
Vaikka laskisin kokonaisen metrin kaivon vesipintaan olisi painetta
yllinkyllin.

Siellä maatessani ja tähdätessäni keksi minut papin poika. Hänen
nimensä oli Harald Meltzer. Mitä minä siellä ylhäällä tein? Mittasin
mäkeä, miksi? Mitä varten minä korkeudesta halusin selvää? Antakaas
minunkin tähdätä!

Myöhemmin minä sain kymmenen metriä pitkän nauhan jolla mittasin mäen
alhaalta ylös asti, Harald auttoi minua. Palattuamme pihaan menin
papin luo ja esitin suunnitelmani.



6.


Pappi kuunteli kärsivällisenä eikä tehnyt asiaa heti mahdottomaksi.

Niinkö arvelet! sanoi hän ja hymyili. Niin ehkäpä. Mutta se tulee
maksamaan niin paljon. Ja mitäpä varten me sen muuten tekisimme?

Sille kaivolle, jota me olemme alkaneet kaivaa, on seitsemänkymmentä
askelta. Seitsemänkymmentä askelta saavat piiat käydä kaikenlaisella
kelillä kesät talvet.

Niinhän se on. Mutta se maksaa koko maailman.

Puhumatta kaivosta, jonka te joka tapauksessa tarvitsette, ei itse
johto putkineen ja töineen tulisi maksamaan yli parin sadan kruunun,
sanoin minä.

Pappi sävähti.

Eikö enempää?

Ei.

Minä viivytin hiukan jokaista vastausta ikäänkuin olisin ollut
luonnostani niin älykäs ja sellaiseksi syntynyt, mutta minä olinkin
ennakolta ajatellut kaikki valmiiksi.

Se olisi suuri huojennus, sanoi pappi mietiskellen. Se vesiamme
kyökissä, sekin on sellaista sotkua.

Ja kaikki se vesi, joka täytyy kantaa ylös makuuhuoneisiin.

No, makuuhuoneet siitä eivät kumminkaan hyötyisi. Ne ovat toisessa
kerroksessa.

Me laitamme johdon ylös toiseen kerrokseen.

Oikeinko totta? Toiseen kerrokseen? Olisiko painetta kylliksi?

Tässä minä viivytin vastaustani vieläkin enemmän ja tekeydyin
suunnattoman luotettavaksi.

Minä luulen kyllä voivani taata, että vesisuihku nousee yli katon,
sanoin minä.

Ei, luuletko niin! puhkee pappi puhumaan. Tulehan, mennään katsomaan
minne sinä haluaisit kaivon sijoittaa.

Me lähdimme kiipeemään mäkeä, pappi, Harald ja minä. Minä annoin
papin tähystää laitoksellani ja sain hänet vakuutetuksi siitä, että
painetta tulisi yli tarpeen.

Minäpä juttelen siitä toverisi kanssa, sanoi hän.

Silloin minä vastasin ja kaivoin kuoppaa Grindhusenille:

Ei, ei hän ymmärrä sitä.

Pappi katsoi minuun.

Niinkö luulet? sanoi hän.

Lähdimme takaisin. Pappi puheli aivan kuin itsekseen:

Siinä sinä olet oikeassa, talvella on alituinen vedenkanto. Niin, ja
sitäpaitsi kesälläkin. Minä keskustelen siitä perheeni kanssa.

Pappi meni sisään.

Kului kymmenen minuutin aika ja minut kutsuttiin pääportaille, jonne
papin koko perhe oli kokoontunut.

Sinäkö aijot meille laittaa vesijohdon? kysyi rouva ystävällisesti.

Minä nostin lakkia kankeasti ja mielevästi, ja pappi vastasi minun
puolestani, että niin, se se mies oli.

Neiti soi minulle uteliaan katseen ja alkoi heti hiljakseen jutella
Haraldin kanssa. Rouva jatkoi kyselyään. Tulisiko siitä todellakin
sellainen johto kuin kaupungissa, väännettiin hanaa ja vettä tuli?
Ja samoin toisessa kerroksessa? Pari sataa kruunua? Kuulepas, minun
mielestäni sinun sopisi se tehdä! sanoi hän miehelleen.

Niinkö arvelet! Tulkaas, mennään vielä kerran mäelle ja tähystetään
kaikin.

Menimme ylös mäelle, minä sijoitin putken ja annoin kaikkien tähdätä.

Kuinka kummallista! sanoi rouva.

Neiti ei puhunut mitään.

Pappi kysyi:

Mutta onko täällä vettä?

Minä vastasin varsin älykkäästi, että oli vaikea mennä sitä
vakuuttamaan; mutta hyvät olivat täällä maat.

Mitkä maat? kysyi rouva.

Maanlaatu täällä ylhäällä. Sitäpaitsi kasvaa täällä sekä pajua että
leppää. Ja paju vaatii märkyyttä.

Pappi nyökkäsi ja sanoi:

Hän osaa kyllä asiansa tuo mies, Marie.

Kotimatkalla oli rouva ehtinyt siihen kestämättömään mielipiteeseen,
että hän voi tulla toimeen yhtä piikaa vähemmällä, kun saisi
vesijohdon. Jotten pettäisi häntä, huomautin:

Etenkin ehkä kesällä. Puutarhan kastelu toimitetaan letkulla, joka
viedään ulos kellarinikkunasta.

Ei, oletko moista kuullut! huudahti rouva.

Sittenkään en uskaltanut puhua johdosta navettaan. Olin koko ajan
tiennyt, että jos laittaisi kaksi kertaa isomman kaivon ja sivuputken
navettaan, tulisi sama huojennus karjapiian kuin keittäjättärenkin
osaksi. Mutta se myöskin lisäisi menoja likipitäin toisella puolella.
Ei ollut hyvä esittää niin suurta suunnitelmaa.

Asiain näin ollen täytyi minun lähteä sisään odottamaan Grindhusenin
tuloa. Pappi sanoi tahtovansa nukkua asian päälle.



7.


Minun piti nyt valmistaa toveriani ottamaan vastaan tieto että kaivo
kaivettaisiin ylös mäelle; jotten herättäisi hänessä epäluuloja,
vieritin koko syyn papin selkään; hän sen muka ensin oli keksinyt,
minä olin vain häntä puoltanut. Grindhusen oli tyytyväinen, hän älysi
heti että me saisimme nyt enemmän työtä, kun pitäisi kaivaa ojannekin
johtoa varten.

Sattui niin onnellisesti että pappi maanantaiaamuna alkoi puoleksi
leikillä puhua Grindhusenille:

Toverisi ja minä olemme päättäneet kaivaa kaivon tuonne ylös mäelle
ja laittaa sieltä johdon; mitä sanot sellaisesta hullutuksesta sinä?

Kyllä se Grindhusenin mielestä oli erittäin oiva ajatus.

Mutta kun pitemmältä puhuttiin ja kaikin kolmin katseltiin paikkaa
mihin kaivo tulisi, alkoi Grindhusen epäillä että minulla oli
suunnitelmassa suurempi osa kuin tahdoin sanoa, hän arveli että
johto-ojanteen täytyi olla hyvin syvä roudan vuoksi --

Metri ja kolmekymmentä, keskeytin minä.

-- Ja että siitä tulisi kallis juttu.

Toverisi arvioi pari sataa kruunua kaikkiaan, vastasi pappi.

Grindhusen ei ymmärtänyt yhtään laskentoa ja voi sentähden vain sanoa:

Niin niin, kaksi sataa kruunua on rahaa sekin.

Minä sanoin:

Sittenpä rovastin tarvitsee maksaa pienemmät korvaukset, kun lähtee
täältä.

Pappi hätkähti.

Korvaukset? En minä täältä lähde, hän sanoi.

Sitten tulee rovastilla toivottavasti olemaan iloa vesijohdosta läpi
pitkän elämän, sanoin minä.

Pappi katsoi minuun ja kysyi:

Mikä on nimesi?

Knut Pedersen.

Mistä olet kotoisin?

Norrlannista.

Mutta minä älysin miksi kysymykset tehtiin ja päätin olla toiste
käyttämättä moista romaanikieltä.

Miten olikaan -- kaivo ja johto päätettiin laittaa ja me aloitimme
työt...

Nyt seurasi hyvin hauskoja päiviä. Aluksi olin jännityksessä
löytyisikö paikasta vettä ja nukuin muutaman yön huonosti; mutta
kun tuo jännitys oli ohi, ei jäljellä ollut muuta kuin selvää ja
suoraa työtä. Vettä siellä oli kyllä; parin päivän kuluttua täytyi
meidän joka aamu ammentaa sitä pois sangoilla. Pohja oli savea ja me
tuhraannuimme pahasti pehmeässä kaivossa.

Kun olimme kaivaneet viikon, aloimme seuraavalla särkeä kiviä
muurausta varten; jälkimäiseen työhön olimme tottuneet Skrejan
aikoina. Sitten kaivettiin taas viikko ja päästiin riittävän syvälle.
Pohja tuli nyt niin pehmeäksi, että meidän täytyi heti aloittaa
muuraus, jotteivät saviseinät luisuisi alas ja hautaisi meitä.

Niin me kaivoimme ja särjimme kiviä ja muurasimme, ja viikko toisensa
jälkeen kului. Siitä tuli suuri kaivo ja työ luonnistui; pappi oli
tyytyväinen. Grindhusen ja minä pääsimme taas parempiin väleihin, ja
kun hän kuuli etten minä tahtoisi muuta kuin hyvän apulaisenpalkan,
vaikka olinkin tässä työssä monasti johtajana, tahtoi hän puolestaan
tehdä jotain minun mielikseni ja rupesi käyttäytymään siedettävämmin
ateriain aikana. Paremmaksi en voisi saada elämääni eikä kukaan saisi
minua enää houkutelluksi takaisin kaupunkiin.

Iltaisin minä kuljeksin metsässä tai kirkkomaalla, luin
hautakirjoituksia ja ajattelin yhtä ja toista. Samalla minä haeskelin
kuolleen kynttä. Minä tarvitsin sellaista kynttä, se oli keksintö,
pieni pyöreä päähänpisto. Olin löytänyt sievän palasen koivunjuurta,
josta aijoin veistää pienen piipunpesän nyrkinmuotoon; peukalosormen
piti muodostaa kansi ja siihen minä ajattelin upottaa kynnen,
saadakseni sen luonnolliseksi. Nimettömään aijoin kiertää pienen
kultasormuksen.

Pääni pysyi terveenä ja rauhallisena tällaista puuhaillessani.
Minulla ei ollut elämässäni enää mitään kiireitä töitä enkä minä
lyönyt laimin mitään haaveksiessani, illat olivat minun omani. Jos
mahdollista aijoin sitäpaitsi yrittää luoda itselleni jonkunmoisen
kunnioituksen kirkon pyhyyttä kohtaan ja hiukan vainajain pelkoa;
minä muistin kaukaa, kaukaa tuon sisältörikkaan mystiikan ja halusin
päästä siitä jälleen osalliseksi. Kun minä kynnen löytäisin, kuuluisi
ehkä haudasta huuto: Se on minun! Minä pudottaisin sen ja pötkisin
pakoon.

Tuo torniviiri se kiljuu pahasti, saattoi Grindhusen joskus sanoa.

Pelkäätkö sinä?

En minä juuri pelkää; mutta yöllä minua väännättää, kun ajattelen
että makaan niin likellä ruumiita.

Onnellinen Grindhusen!

Eräänä päivänä opetti Harald minua istuttamaan puunsiemeniä ja
pensaantaimia. Minä en entuudesta tiennyt mitään tästä taidosta;
kun kävin pientenkoulua ei asia vielä ollut esillä. Mutta kun olin
oppinut menettelytavan, tuli minusta ahkera istuttaja sunnuntaisin.
Vastalahjaksi opetin Haraldille yhtä ja toista hänen ikäiselleen
sopivaa ja meistä tuli hyvät ystävät.



8.


Kaikki olisi käynyt hyvin, ellei nuorta neitiä olisi ollut, minä
havaitsin päivä päivältä pitäväni hänestä enemmän. Hänen nimensä oli
Elischeba, Elisabeth. Ei hän mikään erinomainen kaunotar ollut, mutta
hänellä oli punainen suu ja sininen tytön katse, joka häntä somisti.
Elischeba, Elisabeth, sinä käyt päiväsi ensisarasteessa ja silmäsi
ovat keksineet maailman. Puhuessasi eräänä iltana naapuritalon nuoren
Erikin kanssa kuohui silmissäsi kypsyys ja sulo...

Grindhusenilla ei ollut hätää. Nuoruutensa aikana oli hän susi
tyttöjen perään ja vieläkin hän kävi keikaroiden entiseen tapaansa ja
piti hattuansa kallellaan. Mutta pahoin hän oli kesyttynyt ja tullut
hiljaiseksi -- niinkuin odottaa sopi, se oli luonnon järjestys. Mutta
kaikki eivät seuranneetkaan luonnon järjestystä eivätkä kesyttyneet,
mihinkäs he joutuisivat? Ja entäs pikku Elisabeth, joka muuten ei
ollutkaan pieni, hän oli äitinsä mittainen. Ja äitinsä korkean poven
hän oli perinyt...

Ensimäisen sunnuntain jälkeen ei minua oltu kutsuttu kyökkiin
kahville, ja minä halusin pitää asian sellaisena ja tein voitavani
sen hyväksi. Mutta vihdoin tuli eräs piioista keskellä viikkoa
tuomaan sellaista tietoa ettei minun pitänyt puikkia metsään joka
sunnuntai-iltapäivä, vaan tulla sisään kahville. Se oli rouvan tahto.

Hyvä.

Hyvä.

Pukeutuisinko pyhävaatteisiini? Ei ehkä haittaisi, vaikka tuo
nuori tyttö saisi pienen ajatuksen minusta, että minä omin ehdoin
olin luopunut kaupunkielämästä ja ottanut orjan muodon päälleni,
vaikka todellisuudessa olinkin teknillinen kyky, joka osasi laittaa
vesijohtoja. Mutta pukeuduttuani tuntui minusta kuin työvaatteet
sopisivat paremmin, joten jälleen riisuin pyhäpuvun ja piilotin sen
säkkiini.

Kyökissä minut totta tosiaan otti vastaan rouva eikä neiti. Hän
jutteli kauan kanssani ja oli asettanut pienen valkoisen liinan
kahvikuppini alle.

Tuo munatemppu tulee meille kyllä kalliiksi, sanoi hän ja hymyili
hyväntahtoisesti. Nyt on poika jo käyttänyt puoli tusinaa munia.

Temppu oli se, että olin opettanut Haraldin saamaan kovaksikeitetyn
kuoritun munan putoamaan pullonkaulan läpi ohentamalla ilmaa
pullossa. Siinäpä olikin melkein koko fysiikantaitoni.

Mutta koe kepillä, joka katkaistiin paperikannattimissa, oli erittäin
opettava, jatkoi rouva jutteluaan. En minä yhtään ymmärrä sellaista,
mutta... Koska kaivo valmistuu?

Kaivo on valmis. Huomenna alamme kaivaa ojaa.

Pitkäkö aika siihen kuluu?

Viikon päivät. Sitten sopii putkenasettajan tulla.

Oikeinko totta!

Minä kiitin puolestani ja lähdin ulos. Rouvalla oli tapa, joka
varmaan oli säilynyt varhaisemmilta ajoilta: vähän väliä katsoi hän
ihmistä syrjäsilmällä, vaikkei se mitä hän sanoi ollut ollenkaan
viekasta...

Jo kellastui metsässä yksi ja toinen lehti ja ilma ja maa tuoksuivat
syksyä. Sieni vain kukoisti, se työntyi esiin kaikkialla paisuen
isoksi ja lihavaksi pönäkällä kannallansa, siinä oli kivisieniä,
herkkusieniä ja rouskuja. Siellä täällä näkyi kärpässienikin
täpläisine hattuineen punaisena rehentelevän. Ihmeellinen sieni!
Se syntyy samassa maaperässä kuin ruokasienetkin, sama multa sitä
ruokkii ja taivaan aurinkoa ja kastetta se saa yhtä hyvin, se on
lihava ja tukeva ja hyvä syödä mutta täynnä ilkeätä muskarinia.
Ajattelin kerran keksiä vanhan ihanan sadun kärpässienestä ja sanoa,
että olin sen lukenut jostain kirjasta.

Olen aina halusta tarkastellut kaikellaisten kukkien ja hyönteisten
taistelua häviämistänsä vastaan. Lämpimässä päivänpaisteessa
virkosivat ne jälleen eloon ja riemuitsivat jonkun tunnin kuten
ennenkin, suuret lihavat kärpäset olivat ihan yhtä eläviä kuin
keskellä kesää. Täällä oli erityinen laji maakirppuja, joita en
ollut ennen nähnyt. Ne olivat pieniä keltaisia, eivät olleet
petiittipilkkua isompia, mutta hyppäsivät monta tuhatta kertaa oman
pituutensa. Kuinka suunnattomat voimat tuollaisella luomuksella
kokoonsa nähden olikaan! Täällä vaeltaa pieni hämähäkki jonka takaosa
on kuin vaaleankeltainen helmi. Tuo helmi on niin raskas, että elukan
täytyy kiivetä korsiin selkä alaspäin. Kun tulee eteen esteitä,
joiden yli se ei saa helmeä viedyksi, pudottaa se itsensä suoraan
alas ja alkaa kiivetä uutta kortta. Tuollainen helmihämähäkki ei ole
mikään hämähäkki ja sillä hyvä. Jos minä asetan sen eteen lehden
auttaakseni sitä jaloilleen tälle alustalle, hapuilee se hetkisen
lehteä ja huomaa että ei, ei nyt ole oikein laita, jonka jälkeen se
väistyy takaperin pois moisesta alusta-ansasta...

Kuulen nimeäni huudettavan alhaalla metsässä. Se on Harald, hän pitää
minulle pyhäkoulua. Hän on antanut minulle läksyksi Pontoppidania
ja kuulustelee nyt minua. On liikuttavaa taasen kuulla uskontoa
julistettavan, niinkuin minä itse olisin sitä lapsuudessani
julistanut.



9.


Kaivo oli valmis, oja kaivettu ja putkenasettaja saapunut. Hän
valitsi Grindhusenin apumiehekseen putkensijoittamisen ajaksi ja
minun toimekseni annettiin tehdä putkelle tie kellarista ylös toiseen
kerrokseen.

Kaivaessani ojannetta kellarissa tuli rouva eräänä päivänä sinne.
Minä huusin hänelle että hän olisi varovainen, mutta hän otti sen
hyvin hauskalta kannalta. Eihän tuossa ole ojaa? kysyi hän ja
osoitti. Eikä tuossakaan taida olla ojaa? Lopuksi hän astui harhaan
ja putosi luokseni ojanteeseen. Siellä me seisoimme. Ei ollut
valoisaa ja hänestä, joka tuli ulkoa päivänvalosta, lie ollut aivan
pimeätä. Hän hapuili ojanteessa ja kysyi:

Pääsenkö minä nyt jälleen ylös?

Minä nostin hänet ylös. Se ei ollut vaikeata, hänen vartalonsa oli
kovin hoikka, vaikka hän oli ison tytön äiti.

Kas vaan! sanoi hän ja pudisteli multaa hameestaan. Se oli reipasta
kyytiä... Sinun pitää auttaa minua vähäsen ylhäällä toisessa
kerroksessa jonakin päivänä, teetkö sen? Mutta meidän pitää se
hommata joskus, kun mieheni on kappeliseurakunnassa, hän ei pidä
muutoksista. Milloin te saatte kaikki valmiiksi tässä talossa?

Minä sanoin jonkun aikamäärän, viikon verran.

Minnekäs te täältä lähdette?

Naapuritaloon. Grindhusen on luvannut meidät perunainottoon...

Sitten minä tulin kyökkiin ja sahasin pistosahalla reikää lattiaan.
Neiti Elisabeth sai auttamattomasti asiaa kyökkiin sinä aikana kuin
minä siellä puuhailin, ja vaikka minä hänestä olinkin vastenmielinen,
voitti hän itsensä siinä määrin että lausui joitakin sanoja ja
seisahtui hiukan työtä katsomaan.

Ajatteles, sinun tarvitsee vain vääntää hanaa, Oline, sanoi hän
piialle. Mutta Oline, joka oli ijällinen, ei näyttänyt ollenkaan
ihastuneelta. Syntiähän tuo oli, ajaa vesi kyökkiin saakka, sanoi
hän. Hän oli kaksikymmentä vuotta kantanut sisään sen veden mikä
tarvittiin, mitä hän nyt tekisi?

Lepäilet, sanoin minä.

Lepäilen? Ihminenhän on luotu tekemään työtä.

Ja neulot kapioitasi, sanoi neiti hymyillen.

Se oli pikkutytön puhetta, mutta minä olin hänelle kiitollinen siitä
että hän otti osaa yhteiseen jutteluun ja jäi hetkeksi kyökkiin. Ja
Jumalani, kuinka minusta tuli nopsa, miten sattuvasti sanelin ja
tekeydyin poikaseksi! Muistan sen vieläkin. Äkkiä näytti siltä kuin
neiti Elisabeth tuumisi, ettei hänen sopinut olla kauempaa luonamme,
ja hän jätti meidät.

Illalla menin kuten monasti ennenkin kirkkomaalle; mutta kun
näin neidin jo olevan siellä laittauduin pois ja oikaisin
metsään. Jälkeenpäin ajattelin: Nyt häntä varmaan liikuttaa minun
vaatimattomuuteni ja hän sanoo: Raukka, tuo nyt oli sangen hieno
piirre hänessä! Puuttui vain että hän tulisi jälessäni metsään.
Silloin minä nousisin hämmästyneenä kiveltäni ja tervehtisin.
Sitten hän olisi hiukan hämillään ja sanoisi: Minä tulin vain tämän
kautta -- on kovin kaunis ilta -- mitä sinä täällä teet? Minä vain
istun täällä, vastaan minä ja viattomat silmäni ikäänkuin palajavat
jostakin kaukaa. Ja kun hän kuulee että minä vain istun täällä
myöhäisenä iltana, niin hän havaitsee että minä olen syvä sielu ja
uneksija, ja mieltyy minuun...

Hän oli seuraavanakin iltana kirkkomaalla ja päässäni vilahti
itserakas ajatus: minua hän hakee! Mutta kun tarkemmin tirkistin,
niin selvisi että hän puuhaili jonkun haudan luona, joten hän ei
hakenut minua. Minä hiivin taasen metsään isolle muurahaiskeolle ja
tarkastelin eläimiä niin kauan kun näin; myöhemmin istuin kuunnellen
kuinka kuusenkävyt ja pihlajantertut putoilivat maahan. Hyräilin,
kuiskailin ja ajattelin, silloin tällöin minun täytyi nousta
ja hiukan kävellä kylmän takia. Tunnit kuluivat, tuli yö, minä
olin ankarasti rakastunut, kuljin paljain päin ja annoin tähtien
tuijotella alas minuun minkä jaksoivat.

Mitä kuluu yö? saattoi Grindhusen kysyä, kun tulin ullakolle.

Kello on yksitoista, vastasin silloin. Vaikka kello oli kaksi, jopa
kolmekin aamulla.

Nytkö sinusta sitten tuntuu olevan aika mennä levolle? Äh, pirusoita!
Herätät, kun on juuri kunnolla päässyt uneen.

Grindhusen heittäytyy toiselle kyljelleen ja nukkuu jälleen
silmänräpäyksessä. Grindhusenilla ei ollut mitään hätää.

Aika narriksi sitä vanhahko mies tekeytyykin, kun on rakastunut. Ja
eikö juuri minun pitänyt olla elävä esimerkki siitä että rauhan ja
levon voi löytää?



10.


Saapui eräs mies, joka tahtoi takaisin muurauskojeitansa. Mitä --
Grindhusen siis ei ollutkaan niitä varastanut! Kuinka ikävystyttävän
keskinkertainen oli koko Grindhusen, ei missään hän ollut
suuripiirteinen, ei missään suhteessa harvinainen.

Minä sanoin:

Sinä olet pelkkää ruokaa ja unta ja työtä, sinä Grindhusen. Nyt on
täällä mies hakemassa kapineita. Sinähän oletkin vain lainannut ne,
raukka.

Sinä olet pöllö, sanoi Grindhusen loukkaantuneena.

Minä lepytin hänet taas kuten monasti ennenkin antamalla puheeni
mennä menojaan ja sille nauramalla.

Mitäs nyt tehdään! sanoi hän.

Anna kättä päälle että sen tiedät, sanoin minä.

Tiedänkö minä?

Kyllä. Jos sinut oikein tunnen.

Grindhusen leppyi taas.

Mutta päivällislevolla leikatessani hänen tukkaansa minä taas häntä
loukkasin suosittelemalla hänelle päänpesua.

Että noinkin ikämies kuin sinä saattaa olla niin narrimainen, sanoi
hän.

Ja Jumala ties eikö Grindhusen ollutkin oikeassa. Hänellä oli koko
punainen tukkansa tallella vaikka hän oli appiukko...

Aikoiko ullakolla kummitella? Kuka siellä oli yht'äkkiä eräänä
päivänä käynyt ja järjestänyt ja somistanut? Grindhusenilla ja
minulla oli kummallakin oma makuupaikkamme, minä olin ostanut
itselleni kaksi peittoa, hän taas makasi joka yö täysissä tamineissa,
mitään riisumatta, ja kaivautui heiniin minne hyvänsä. Nyt oli
suoristeltu minun paria peittoani, niin että ne pettävämmin näyttivät
sängyltä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, joku piioista kaiketi
tahtoi opettaa minulle hiukan ihmistapoja. Samapa tuo.

Nyt minun piti sahata reikä toisen kerroksen lattiaan, mutta rouva
pyysi minua odottamaan huomiseen, pappi matkusti silloin kappeliin,
joten työni ei häntä häiritsisi. Mutta aamun tullen asia taas
siirrettiin tuonnemmaksi, neiti Elisabeth oli lähdössä kauppiaaseen
isoille ostoksille ja minun piti mukaan kantajaksi.

Hyvä, minä sanoin, minä tulen jälessä.

Oliko tuo kultainen tyttö päättänyt kärsiä seuraani? Hän sanoi:

Mutta osaatko sinä yksin?

Kyllä. Olen ollut siellä ennen, ostamme sieltä ruokamme.

Kun en mielelläni voinut kulkea koko seudun läpi savisessa
työpuvussani, otin ylleni kaupunkihousut, mutta annoin puseron
jäädä. Siten minä lähdin neidin jälkeen. Oli yli puoli peninkulmaa
käveltävänä; viimeisellä neljänneksellä näin neiti Elisabethin
silloin tällöin edelläni, mutta varoin tulemasta liian likelle
häntä. Kerran hän kääntyi; minä painauduin pieneksi ja väistyin
metsänrantaan.

Neiti jäi kauppapaikkaan jonkun ystävättärensä luo, ja minä palasin
kotiin puolen päivän tienoissa tavarat mukanani. Minut kutsuttiin
keittiöön syömään. Talo oli kuin kuollut, Harald oli poissa, piiat
silittivät vaatteita, Oline yksin puuhaili keittiössä.

Päivällisen jälkeen menin toisen kerroksen eteiseen ja aloin sahata.

Tule nyt tänne sisään hiukan auttamaan minua, sanoi rouva ja meni
edelläni.

Me kuljimme papin kanslian ohi ja tulimme makuukamariin.

Haluan siirtää sänkyni toiseen paikkaan, sanoi rouva. Se on liian
lähellä uunia talvella, on niin kuuma.

Me siirsimme sängyn ikkunan luo.

Etkö luule, että tässä on parempi? Vilpoisempi? kysyi hän.

Tulin sattumalta katsahtaneeksi häneen; hän katseli minua
syrjäkarein. Ai! Ja liha ja veri tekivät minut tyhmäksi, kuulin hänen
sanovan:

Oletko hullu! Ei mutta hyvä -- ovi --

Sitten kuulin nimeäni kuiskattavan muutamia kertoja...

Sahasin reikää ulkona eteisessä ja panin kaikki järjestykseen, rouva
oli koko ajan luona. Hän halusi kovin mielellään puhua, selittää, ja
hän nauroi ja itki yhtä haavaa.

Minä sanoin:

Sitä kuvaa, joka riippuu sänkynne yläpuolella, emmekö siirrä sitäkin.

Sinäpä sen sanoit, vastasi rouva.

Ja taas mentiin sisään.



11.


Niinpä oli koko johto valmis ja hanat kiinni; vesi ryöppysi
astiaan kovaa vauhtia. Grindhusen oli lainannut toisesta paikasta
välttämättömimmät kojeet, niin että voimme muurata tukkoon joitakin
reikiä siellä ja täällä, ja kun ne pari päivää myöhemmin olimme
täyttäneet johto-ojanteenkin, oli työmme pappilassa loppunut. Pappi
oli meihin tyytyväinen, hän tarjoutui naulaamaan punaiseen paaluun
ilmoituksen siitä, että me olimme mestareita vesijohtoja asettamaan,
mutta kun jo oli niin syksyistä että saattoi routia milloin hyvänsä,
ei siitä ollut meille mitään hyötyä. Me pyysimme häntä sen sijaan
muistamaan meitä keväällä.

Me muutimme nyt naapuritaloon perunoita kaivamaan. Meidän oli pitänyt
ennakolta luvata käväistä pappilassa, jos niin tarvittiin.

Uudessa paikassa oli paljo väkeä, me jakaannuimme joukkoihin ja hyvä
oli olla ja iloa riitti. Mutta työ kesti tuskin yli viikon, silloin
me olisimme taas joutilaina.

Eräänä iltana tuli pappi meidän luoksemme ja tarjosi minulle rengin
paikkaa. Tarjous oli kunnollinen ja minä mietin hetken, mutta
hylkäsin sen viimein. Tahdoin mieluummin harhailla ja olla vapaa,
tehdä työtä kun sitä sattumalta sain, maata ulkosalla ja olla
itselleni pienenä ihmetyksenä. Olin tavannut täällä perunannostajain
joukossa miehen joka lähtisi mukaani kun Grindhusenista eroaisin.
Uusi mies oli minun mieleiseni ja mikäli minä häntä kuulin ja
katselin, havaitsin hänet myöskin tukevaksi työmieheksi. Hänen
nimensä oli Lars Falkberg, jonka vuoksi hän kutsui itseään
Falkenbergiksi.

Nuor' Erik oli esimiehemme ja johtajamme tässä perunainnostossa ja
ajoi sadon sisään. Hän oli korea kaksikymmenvuotias, kypsä ja tanakka
ikäisekseen ja ryömeä kuten talon poika ainakin. Hänen ja pappilan
Elisabeth neidin välillä lienee jotakin ollut, koska neiti tuli
eräänä päivänä luoksemme pellolle ja jutteli hänen kanssaan hyvän
aikaa. Lähtiessään hän sanoi pari sanaa minullekin, että Oline nyt
oli alkanut tottua vesijohtoon siellä kotona.

Entäs Te itse? kysyin.

Kohteliaana vastasi hän hiukan tähänkin, mutta minä näin ettei hän
ollenkaan halunnut ryhtyä keskusteluihin kanssani.

Hän oli kovin korea, hänellä oli uusi vaalea nuttu, joka sopi hänen
sinisiin silmiinsä...

Seuraavana päivänä Erik loukkaantui, hevonen pillastui ja laahasi
häntä yli peltojen ja niittyjen ja löi hänet vihdoin aitaa vasten.
Hänen oli käynyt hullusti, hän sylki verta, muutama tunti senkin
jälkeen, kun hän tuli tajuihinsa, sylki hän verta. Falkenbergista
tehtiin nyt ajuri.

Minä teeskentelin osanottoa onnettomuuden johdosta, olin äänetön
ja synkkä kuten toisetkin, mutta mitään surua en tuntenut. Neiti
Elisabethilta ei minun sopinut mitään toivoa, eipä kyllä, mutta hän,
jota minua parempana pidettiin, tuli työnnetyksi pois tieltä.

Illalla minä menin kirkkotarhaan ja istuuduin. Jospa neiti Elisabeth
nyt vain tulisi! mietin minä. Kului neljännestunti, hän tuli. Minä
nousin äkkiä, se oli valmiiksi harkittu, olin pakenevinani, mutta
huomasin avuttomuuteni ja antauduin. Mutta tässä harkintani minut
petti, minä tulin epävarmaksi hänen ollessaan niin lähellä ja aloin
puhella jotakin:

Erik -- ajatelkaas, hänen kävi eilen niin hullusti.

Minä tiedän sen, vastasi hän.

Hän loukkasi itsensä.

No niin, hän loukkasi itsensä. Miksi sinä hänestä minulle puhut?

Minä luulin... Ei, en minä tiedä. Mutta mitä siihen tulee, hän
tietysti paranee taas. Sitten kai taas on kaikki hyvin.

Niinpä niin.

Hiljaisuus.

Kuului siltä kuin hän olisi minua matkinut. Äkkiä hän sanoi hymyillen:

Olet sinä ihmeellinen. Miksi sinä kuljet tuon pitkän tien ja tulet
iltasin tänne istumaan?

Se on tullut pikku tavaksi. Kuluttelen aikaani ennen maatamenoa.

Et siis pelkää?

Hänen leikkinsä miehisti minua, sain taas maata jalkaini alle ja
vastasin:

Minä juuri tahtoisin oppia jälleen kammoamaan.

Kammoamaan? Vai olet sinä lukenut sen seikkailun. Missä sinä olet sen
lukenut?

En tiedä, olen kai saanut joskus jonkun kirjan käsiini.

Hiljaisuus.

Miksi et tahdo ruveta meille rengiksi?

Minä en kelpaisi siksi. Minä otan nyt toisen miehen toverikseni, me
lähdemme pois.

Minne te menette?

En tiedä. Itään tai länteen. Me olemme kulkijoita.

Hiljaisuus.

Se oli vahinko, sanoi hän. Minä tarkoitan, sinun ei pitäisi tehdä
sitä... Ei, miten sanoitkaan olevan Erikin laidan? Sitä varten minä
tulin.

Hän on kipeä, huonosti hänen laitansa lienee, mutta --

Luuleeko tohtori hänen toipuvan?

Luulee varmasti. En ole muuta kuullut.

Hyvää yötä sitten.

Kunpa nyt olisi nuori ja rikas ja kaunis ja kuuluisa ja tieteissä
oppinut... Tuolla hän menee...

Ennenkuin kirkkotarhasta lähdin, löysin käyttökuntoisen
peukalonkynnen jonka pistin taskuuni. Odotin hiukan, tirkistin
puolelle ja toiselle ja kuulostin -- kaikki oli hiljaa. Ei kukaan
huutanut: se on minun!



12.


Falkenberg ja minä lähdemme vaeltamaan. On ilta, kolea sää ja
korkealla taivaalla syttyvät tähdet. Minä saan toverini kiertämään
kirkkopihan kautta, naurettavaisuudessani tahdoin nähdä oliko eräässä
pappilan pikku ikkunassa valoa. Kunpa nyt olisi nuori ja rikas ja...

Me kävelimme muutamia tunteja, meillä ei ollut paljoa kantamista
ja sitä paitsi olimme me molemmat kulkijat vielä hiukan vieraita
toisillemme ja voimme jutella. Olimme kulkeneet ensimäisen
kauppapaikan ohi ja tulleet toiseen, me näimme kappelikirkon tornin
kuulaassa illassa.

Vanhan tavan mukaan halusin täälläkin mennä kirkkomaalle, sanoin:

Mitä jos nukkuisimme yömme täällä jossakin?

Sekös meidän tehdä pitäisi! vastasi Falkenberg. Täällä on nyt heiniä
joka ladossa, ja jos meidät ladoista ajetaan, ei metsässä ole sen
lämpöisempi.

Ja Falkenberg johti jälleen vaellusta.

Hän oli muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ikäinen mies, pitkä ja
sopusuhtainen, mutta hiukan köyryselkäinen; hänen pitkät viiksensä
vääntyivät alaspäin. Hän puhui pikemmin lyhyeen kuin pitkästi ja oli
kekseliäs ja näppärä, sitä paitsi lauloi hän lauluja mitä koreimmin
äänin ja oli yleensä aivan toinen mies kuin Grindhusen. Puheeseensa
hän sekoitti varsin hullusti murteellisia ja ruotsalaisia sanoja,
niin ettei voinut kuulla mistä hän oli kotoisin.

Me tulimme taloon missä koirat haukkuivat ja väki vielä oli
valveilla, Falkenberg pyysi saada puhutella isäntää. Nuori poika tuli
ulos.

Oliko hänellä meille työtä? Ei.

Mutta aita tien vieressä oli kovin kehno, emmekö voisi sille jotain
tehdä?

Ei. Miehellä itsellään ei ollut muuta hommaa nyt syksyn aikaan.

Saimmeko yösijaa?

Paha kyllä --

Ladossa?

Ei, siellä makasivat vielä tytöt.

Senkin rakkari! mutisi Falkenberg poistuessamme.

Me kuljimme vinosti läpi pienen metsän ja kurkistelimme aina vähin
nukkumasijaa.

Mitähän jos palattaisiin takaisin taloon -- tyttöjen luo? Ehkeivät he
heitä meitä ulos?

Falkenberg mietti asiaa.

Koirat haukkuvat, vastasi hän.

Me tulimme aituuseen jossa oli kaksi hevosta yötänsä. Toisella oli
tiuku.

Kylläpä se on hieno herra joka vielä nyt antaa hevosten olla ulkona
ja tyttöjen maata ladossa, sanoi Falkenberg. Nyt olemme ihan
eläinystäviä, kun ratsastamme niillä hiukan.

Hän sai kiinni tiukuhevosen, tukki tiukuun mätästä ja ruohoa ja nousi
selkään. Minun hevoseni oli vauhkompi ja minulla, oli vaivaa saada se
kiinni.

Me ratsastimme yli ketojen, löysimme veräjän ja pääsimme tielle.
Kummallakin oli toinen peitteistäni minkä päällä istua, mutta suitsia
ei ollut ollenkaan.

Kaikki kävi hyvin, tavattoman hyvin, me ratsastimme pitkän
peninkulman ja tulimme toisille seuduille. Äkkiä kuulemme edessäpäin
tulevan väkeä.

Nyt pitää päästää ravia, sanoi Falkenberg taakseen minulle.

Mutta pitkä Falkenberg ei ollutkaan erinomaisempi ratsastaja, hän
piteli kiinni tiukuhihnasta, sitten heittäysi hän eteenpäin ja
tarttui hevosen kaulaan. Kerran minä näin hänen toisen säärensä
taivasta vasten, se oli silloin, kun hän putosi.

Onneksi ei meitä mikään vaara kohdannut. Ne olivat pari nuoria, jotka
kävelivät ulkona haaveilemassa.

Puoli tuntia me vielä ratsastimme, astuimme alas raadeltuina ja
rampoina ja ajoimme hevoset kotiin. Niin oltiin taas käymäjalassa.

Gakgak, gakgak! kuuluu kaukaa. Minä tunsin äänen, se oli harmaahanhi.
Lapsina me opimme ristimään kätemme ja seisomaan hiljaa, jottemme
pelottaisi harmaata hanhea sen ohi kulkiessa -- minulla ei ole
mitään syytä lyödä sitä nyt laimin ja minä teen nyt samoin. Pehmeä,
mystillinen mieliala valtaa minut, minä pidätän henkeäni ja tuijotan.
Tuolla se tulee, taivas jää sen taakse kuin vanavesi. Gakgak! sanoo
se päittemme päällä. Ja tuo ihana aura liukuu eteenpäin tähtien
alla...

Sitten me vihdoin löysimme ladon hiljaisessa talossa ja nukuimme
siellä useita tuntia; talonväki yllätti meidät sieltä aamulla, niin
sikeästi me nukuimme.

Falkenberg kääntyi heti isännän puoleen tarjoten maksua. Olimme
tulleet niin myöhään eilen illalla ettemme tahtoneet ketään herättää,
selitti hän, mutta emme me mitään karkureita olleet. Isäntä ei
tahtonut ottaa mitään maksua, antoipa meille vielä kahvia kyökissä.
Mutta mitään työtä ei hänellä meille ollut, elonkorjuu oli nyt ohi
eikä hänellä itsellään ja rengillään ollut muuta hommaa kuin tehdä ja
korjata aitoja.



13.


Me vaelsimme kolme päivää saamatta työtä, meidän täytyi maksaa
ruuasta ja juomastakin ja me köyhdyimme yhä.

Mitä on sinulla jäljellä ja mitä minulla? Emme me tällä tavalla voi
avenseerata, sanoi Falkenberg ja ehdotti että alkaisimme hiukan
varastella.

Harkitsimme asiaa hetken ja päätimme ottaa vaaria ajasta. Ruuasta ei
pelkoa ollut, ainahan me voimme näpistää kanan tai pari; mutta raha
yksin meitä oikein auttaa taisi, ja rahaa meidän piti saada. Ellei
se käynyt yhdellä kävi se toisella tapaa, emmekä me mitään enkeleitä
olleet.

En minä mikään taivaan enkeli ole, sanoi Falkenberg. Tässä minä nyt
istun parhaissa vaatteissani, joita joku toinen voisi käyttää arkena.
Minä pesen ne purossa ja odotan kunnes ne kuivuvat, jos ne hajoavat
niin minä paikkaan ne, ja jos minä joskus ansaitsen hiukan yli
tarpeen niin minä ostan uudet. Ei sen asian laita toisin ole.

Mutta nuori Erik sanoi sinun olevan aika pahan juomaan?

Se varpuspoika! Tietysti minä juon. Syöminen yksin käy liian
kuivaksi... Katsellaanpa nyt talo jossa on piano, sanoi Falkenberg.

Minä ajattelin: piano talossa todistaa jonkunmoista yleistä
varallisuutta, siellä me siis alamme varastaa.

Iltapuolella me tulimme sellaiseen taloon. Falkenberg oli
etukäteen pukeutunut minun kaupunkivaatteisiini ja antanut minun
kannettavakseni omankin säkkinsä, joten hän itse käveli aivan
vapaana. Hän meni empimättä talon päärappusille ja katosi hetkeksi,
takaisin tullessaan hän sanoi että joo, hän virittää pianoa.

Mitä tekee?

Ole vaiti, sanoi Falkenberg. Olen minä sitä ennenkin tehnyt, vaikka
en käy ja siitä kersku.

Ja kun hän kaivoi säkistään ääniraudan, ymmärsin minä että se oli
täyttä totta.

Minä sain käskyn oleilla talon läheisyydessä sen ajan kun hän viritti.

Niinpä minä kuljeskelin aikaani kulutellen, silloin tällöin
tullessani talon eteläpuolelle kuulin minä miten Falkenberg askarsi
pianon kimpussa ja teki sille väkivaltaa. Hän ei osannut lyödä kunnon
ääntä, mutta tarkka korva hänellä oli; kieltä ruuvatessaan hän katsoi
tarkoin että se tuli jälleen jännitetyksi aivan yhtä paljon kuin
ennenkin. Soittokone ei siis tullut entistään huonommaksi.

Minä jouduin pihalla keskusteluun rengin, nuoren pojan kanssa.
Hänellä oli palkkaa kaksi sataa kruunua vuodessa -- niin ja sitten
vielä ruoka, hän sanoi. Ylös kello puoli seitsemän aamulla hevosia
ruokkimaan, pahimpina aikoina puoli kuusi, työssä koko päivän, iltaan
kello kahdeksaan. Mutta terve ja tyytyväinen hauskaan elämään tässä
pikku maailmassa. Minä muistan hänen kauniin hammasrivinsä ja että
hän hymyili somasti, kun puhui tytöstään. Hänelle oli hän antanut
hopeasormuksen johon oli kiinnitetty kultasydän.

Mitä hän sanoi kun sai sen?

Ihmeisiinsä hän tuli, saat uskoa.

Mitäs sinä sitten sanoit?

Mitäkö minä sanoin? En minä tiedä. Minä sanoin: pidä hyvänäsi. Hänen
olisi pitänyt saada hamekangaskin -- mutta.

Onko hän nuori?

On kyllä. Hän juttuaa aivan kuin pieni suupeli, niin nuori hän on.

Missä päin hän asuu?

Sitä en sano. Sillä sitten se joutuisi kylälle.

Minä seisoin siinä hänen edessään kuten Aleksanteri, tiesin kovin
paljon maailmasta ja halveksin hiukan hänen köyhää elämäänsä. Kun me
erosimme, sai hän toisen villapeitteeni sillä se oli liian raskas
kantaa; hän selitti heti että sen saa hänen tyttönsä, jotta hänellä
on lämmin peitto.

Ja Aleksanteri sanoi: Ellen olisi Aleksanteri tahtoisin olla sinuna...

Kun Falkenberg oli saanut työnsä suoritetuksi ja tuli jälleen ulos,
teki hän niin hienoja liikkeitä ja tanskansi niin puhettaan etten
ollut häntä ymmärtää. Talon tytär tuli hänen jälessään. Meidän piti
nyt muuttaa oleskelumme naapuritaloon, sanoi Falkenberg, siellä kai
oli myöskin piano, joka saattoi kaivata korjausta. Hyvästi vain,
hyvästi neiti!

Kuusi kruunua, poika! kuiskasi hän minulle. Naapuritalosta kuusi,
tekee kaksitoista.

Niinpä lähdimme, ja minä kannoin säkkejä.



14.


Falkenberg oli laskenut oikein, naapuritalossa ei tahdottu olla
huonompia, piano oli viritettävä. Talon tytär oli jossain käymässä,
mutta työ oli suoritettava hänen poissa ollessaan pieneksi
yllätykseksi hänelle. Hän oli kovin usein valittanut pianon olevan
epävireessä niin että sillä oli mahdoton soittaa.

Nyt sain minä taas jäädä yksikseni, Falkenberg oli sisällä. Kun tuli
pimeä, sai hän valoa ja viritteli edelleen. Illallisensa hän söi
sisällä, sen jälkeen tuli hän ulos ja tahtoi piippuansa.

Mikä piippu?

Pöllö. Nyrkki!

Minä luovutin hiukan vastahakoisesti taiteellisen piippuni, se oli
juuri tullut valmiiksi, siinä oli kynsi ja kultarengas ja pitkä
putkivarsi.

Älä anna kynnen liiaksi lämmitä, kuiskasin minä, se voi ehkä vääntyä.

Falkenberg sytytti piipun, komeili sillä ja meni sisään. Mutta hyvää
huolta hän piti minustakin ja tahtoi minulle kyökkiin ruokaa ja
kahvia.

Minä löysin makuupaikan ladosta.

Yöllä minä heräsin siihen että Falkenberg seisoi keskellä ladon
lattiaa ja kutsui minua nimeltä. Oli täysi kuu ja kirkas sää, minä
näin toverini kasvot.

Mikä nyt on?

Tuossa on piippusi.

Piippuni?

Niin, minä en tottatotisesti pidä sitä kauempaa. Katsopas, kynsi
kiskoo irti itsensä.

Minä sain piipun ja näin että kynsi oli vääntynyt ylöspäin.

Falkenberg sanoi:

Se makasi kuuvalossa ja aivan kuin minulle ilvakoi. Ja sitten minä
muistin mistä se on saatu.

Onnellinen Falkenberg...

Kun me aamulla teimme lähtöä, oli talon tytär tullut kotiin, me
kuulimme hänen hakkaavan valssia pianolla, vähän ajan kuluttua tuli
hän ulos ja sanoi:

Niin, nyt se on aivan toista. Paljon kiitoksia Teille.

Onko neiti tyytyväinen? kysyi mestari.

Kyllä. Siinä on nyt aivan toinen ääni.

Ja minne päin neiti nyt neuvoo minut?

Övreböhön, Falkenbergin luo.

Kenen luo?

Falkenbergin. Menkää suoraa tietä, ja kun olette puolitoista
neljännestä kävelleet, on oikealla paalu. Kääntykää siitä.

Silloin istui Falkenberg heti rapuille ja kyseli neidiltä ristiin
rastiin Övrebön Falkenbergeista. Kas vain että hänen piti täällä
tavata sukulaisia ja niin sanoakseen palata kotiinsa jälleen!
Kiitoksia neiti, erittäin. Hän oli tehnyt Falkenbergille suuren
palveluksen.

Niin mentiin taas ja minä kannoin säkkejä.

Metsään tultuamme me istuimme harkitsemaan. Oliko suotavaa että joku
Falkenberg pianonvirittäjäin arvoluokasta tuli Övrebön kapteenin
luo ja oli hänen sukulaisensa? Minä olin pelokkaampi ja sain
Falkenberginkin epävarmaksi. Mutta voi se olla huvittavaakin.

Eikö hänellä ollut papereita joissa oli hänen nimensä? Todistuksia?

Kyllä, mutta perhana, niissähän oli vain että olen kelpo työmies.

Mietimme voisimmeko hiukan väärentää todistuksia; mutta parempi kai
oli kirjoittaa aivan uusi. Se voi silloin koskea pianonvirittäjää
Jumalan armosta ja kuulua nimelle Leopold Larsin asemesta. Meillä oli
vapaat kädet.

Voitko ottaa kirjoittaaksesi todistuksen? kysyi hän.

Kyllä minä sen voin.

Mutta nyt alkoi minun voimallinen mielikuvitus-parkani teiskaroida
ja pilasi koko asian. Pianonvirittäjä ei ollut mikään, minä tahdoin
tehdä hänestä mekaanikon, neron joka oli ratkaissut vaikeita
tehtäviä, hänellä oli tehdas --

Tehtailija ei tarvitse todistuksia, keskeytti Falkenberg eikä
halunnut enää kuulla minua. Ei, ei siitä tainnut tullakaan yhtään
mitään.

Tyytymättömin mielin ja alakuloisina kuljimme eteenpäin ja tulimme
paalun luo.

Etkö sinä menekään sisään? kysyin minä.

Mene sinä, vastasi Falkenberg kiukkuisesti. Tässä on vaateriepusi.

Mutta kun olimme ehtineet tolpan ohi, hiljensi Falkenberg kumminkin
kulkuansa ja mutisi:

Vihaksi pistävää sekin on, ellei siitä tule mitään. Niin hyvä
lypsypaikka.

Minun mielestäni sinun sitten sopisi käydä niitä tervehtimässä. Eikä
se liioin ole ollenkaan mahdotonta, että olet heidän sukuaan.

Vahinko etten saanut tietää, onko hänellä Amerikassa veljenpoika.

Olisitko sitten tilaisuuden tullen päästänyt engelskaa?

Ole vaiti, sanoi Falkenberg, pidä kitasi. En minä tiedä, mitä sinä
käyt ja kopeilet.

Hän oli hermostunut ja vihoissaan ja alkoi kävellä eteenpäin. Äkkiä
hän pysähtyi ja sanoi:

Minä teen sen. Lainaa taas minulle piippusi. En minä sitä sytytä.

Me kiipesimme mäkeä ylöspäin. Falkenberg oli kovasti olevinaan,
viittaili silloin tällöin piipulla ja arvosteli talon tiluksia. Minua
hiukan suututti, että hän käveli niin ylpeänä ja että minä sain
kantaa säkkejä. Minä sanoin:

Oletko sinä sitten mikään pianonvirittäjä?

Minä luulen todistaneeni että osaan virittää pianon, hän vastasi
lyhyeen. Niin että minä sen siis osaan.

Mutta otaksutaanpa, että rouva hiukan ymmärtää asiaa? Ja että hän
koettelee pianoa jälkeenpäin?

Falkenberg vaikeni, minä näin että hän harkitsi. Vähitellen hänen
selkänsä suli ja koukistui eteenpäin.

Ehkei se ole viisasta. Tuossa, ota piippusi takaisin. Me menemme ja
kysymme kiertelemättä työtä.



15.


Sattui niin että me heti pihaan tultuamme voimme olla hiukan
hyödyksi: oli pystytettävä uusi lipputanko, siellä oli väkeä, me
tartuimme kiinni ja pystytimme tangon loistavasti. Ikkunat olivat
naiskasvoja täynnä.

Oliko kapteeni kotona?

Ei.

Entäs rouva?

Rouva tuli ulos. Hän oli vaaleatukkainen ja pitkä, ystävällinen kuin
nuori varsa, hän vastasi hyvin kauniisti tervehdykseemme.

Eikö hänellä olisi jotakin työtä meille?

En tiedä. Ei, en minä luule. Kun ei mieheni ole kotona.

Minusta tuntui että hänen oli vaikea kieltää ja minä tartuin jo
lakkiini, jotten vaivaisi häntä. Mutta Falkenberg, joka oli aivan
kunnollisissa pukimissa ja käytti kantajaa, näytti kai hänestä
oudolta. Hän katseli meitä uteliaana ja kysyi:

Minkälaista työtä?

Kaikellaista ulkotyötä, vastasi Falkenberg, me uskallamme ryhtyä
aidanpanoon, ojankaivuun, muuraamiseen --

Taitaa jo olla liian syksy sellaisiin töihin, sanoi eräs mies
lipputangon luota.

Niin, niinpä taitaa olla, sanoi rouvakin. En tiedä -- nyt on
päivällisaika, ettekö tahdo astua sisään hiukan haukkaamaan? Mitä
meillä sattuu olematta.

Kiitos vain! vastasi Falkenberg.

Mutta minua harmitti hänen vastauksensa; se oli kovin nolo ja pilasi
asiamme. Tässä piti minun päästä esiin.

_Mille graces, madame, vous êtes trop aimable!_ sanoin minä jalolla
kielellä ja paljastin pääni.

Rouva kääntyi ja katsoi minua hetken. Hänen hämmästyksensä oli
naurettavan hauska.

Meidät sijoitettiin kyökkiin, jossa saimme erinomaisen aterian.
Rouva meni sisään. Kun olimme syöneet ja teimme lähtöä, tuli rouva
taas ulos; Falkenberg oli jälleen tullut rohkeaksi ja tahtoi käyttää
hyväkseen rouvan ystävällisyyttä, hän pyysi saada virittää rouvan
pianon.

Osaatteko sellaistakin? kysyi hän suurin silmin.

Kyllä, osaan kyllä. Olen virittänyt naapuritaloissa.

Minulla on flyygeli. Kyllähän minä mielelläni --

Rouva voi olla huoleton.

Onko teillä mitään...?

Todistuksia minulla ei ole. En ole huolinut niitä pyytää. Mutta
rouvahan voi kuulla.

No, niin niin, olkaa hyvä.

Rouva meni edellä, hän perässä. Heidän ovessa mennessään minä näin
tupaan, jossa oli paljon tauluja.

Piiat hyppäsivät edestakasin kyökissä ja pitivät silmällä minua,
vierasta miestä; toinen piioista oli oikein soma. Minä istuin iloiten
siitä, että olin tänään ajellut partani.

Kului kymmenen minuuttia, Falkenberg oli alkanut virittää. Rouva tuli
kyökkiin ja sanoi:

Entäs te, joka ranskaa puhutte. Se on enemmän kuin mitä minä taidan.

Jumalankiitos, ei tullut sen enempää siitä asiasta. Minun puoleltani
olisikin enimmäkseen kosketeltu omelettia ja melua, sitä seikkaa
missä nainen on sekä että valtio olen minä.

Toverinne on näyttänyt minulle suosituksensa, sanoi rouva, tuntuu
siltä että olette näppärää väkeä. En tiedä -- minä voin sähköttää
miehelleni ja kuulustaa olisiko meillä jotakin työtä teille.

Minä aijoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani, aloin
nieleksiä.

Hermoheikkoutta.

Sitten minä kuljeksin pihalla ja pelloilla, kaikki paikat olivat
kunnossa ja sato sisällä; perunanvarsiläjätkin, jotka monin paikoin
ovat ulkona lumentuloon asti, oli täällä korjattu sisään. En nähnyt
mitään tehtävää meille. Täällä asui varmaan rikasta väkeä.

Kun ilta alkoi lähestyä ja Falkenberg yhä viritti pianoa, otin
minä hiukan evästä mukaani ja lähdin pois pihasta, jottei minua
kutsuttaisi illalliselle. Kuu ja tähdet paistoivat, mutta minä
halusin kompuroida tiheimpään metsään ja istua sinne pimeään. Kuinka
hiljaista oli maassa ja ilmassa! On tullut kylmä, maa routii,
silloin tällöin naksahtaa kuivasti joku korsi, pieni hiiri vinkasee,
varis liipottelee puunlatvain päällä sitten on taas kaikki hiljaa.
Oletko sinä ikäpäivinäsi nähnyt moista vaaleata tukkaa? Et. Ihanaksi
syntynyt kokonansa, suu varsin suloinen ja kypsä ja tukassansa
kultasiipikorennot sirisevät. Kunpa nyt olisi ottaa säkistä diademi
ja lahjoittaa hänelle! Minä etsin vaaleanpunaisen simpukankuoren ja
teen siitä kynnen, niin voin antaa piipun hänelle, lahjaksi hänen
miehelleen, sen minä teen...

Falkenberg tapaa minut ulkona pihalla ja kuiskaa yhteen menoon:

Hän on saanut vastauksen mieheltään, me saamme kaataa tukkeja
metsässä. Oletko siihen tottunut?

Olen.

Mene sitten kyökkiin. Hän kysyy sinua.

Minä menin ja rouva sanoi:

Mihin te jouduitte? Olkaa hyvä ja tulkaa syömään. Oletteko syönyt?
Missä?

Meillä on säkissä ruokaa.

Ei se olisi ollut tarpeen. Ettekö teestäkään huoli? Eikö
ensinkään?... Olen saanut vastauksen mieheltäni. Osaatteko hakata
tukkeja? Sepä oli hyvä. Katsokaas: tarvitaan pari tukinkaatajaa,
Pekka näyttää mistä hakataan...

Jumalani, hän seisoi ihan vieressäni ja näytti sähkösanomaa. Hänen
hengityksensä tuoksui nuorelta tytöltä.



16.


Metsässä. Pekka, toinen rengeistä, on ohjannut meidät tänne.

Kun keskustelimme, ei Falkenberg ollut ollenkaan erittäin kiitollinen
siitä, että rouva oli meille työtä hankkinut. Ei siitä kannata
kädestä pitäen kiitellä, sanoi hän, täällä on paha puute työväestä.
Muuten oli Falkenberg hirrenhakkaaja aivan tavallista laatua, minulla
oli kokemuksia eräältä toiselta maankulmalta ja voin hätätilassa olla
täällä johtajana. Falkenberg myöntyikin siihen, että minä johtaisin.

Nyt aloin puuhailla erästä keksintöä.

Metsäsahain nykyään ollessa sellaisia kuin ovat täytyy miesten
maata kyljellään maassa ja painaa _sivulle_. Tästä syystä ei tule
suuriakaan päivätöitä tehdyksi ja jää metsään paljon rumia kantoja.
Koneellisen välityslaitoksen avulla, jonka sopisi kiinnittää puun
juureen, voisi mahdollisesti vetää sahaa tavalliseen sahuutapaan,
mutta sillä seurauksella että terä leikkaisi vaakasuoraan.

Aloin piirtää sellaisen koneen osia. Eniten päänvaivaa antoi minulle
se pieni paine, jonka sahanterä tarvitsi. Se voitaisiin saada aikaan
painevieterillä, jonka voisi vetää kuten kellon, ehkä myöskin painon
avulla. Paino olisi paras käytellä, mutta se olisi aina sama, ja saha
painuessaan syvemmälle kulkee laiskemmin eikä tarvitse samaa painoa.
Teräsvieteri sitävastoin herpoontuisi samassa määrin kuin rako
syvenisi ja painaisi aina kohtuullisesti. Minä päätin ottaa vieterin.
Annahan olla, sinä saat laitoksen valmiiksi! mietin minä. Ja siitä
piti tulla elämäni suurin kunnia.

Yksi päivä kului toisen tapaisena, me kaasimme 9-tuumaisia, oksimme
ja katkoimme. Elanto oli runsas ja hyvä, me kannoimme mukanamme
metsään kuivaa ruokaa ja kahvia ja saimme lämmintä tullessamme kotiin
iltasin. Sitten me peseydyimme ja siistimme itsemme esiintyäksemme
hienommin kuin rengit ja istuimme kyökissä, missä oli iso palava
lamppu ja kolme piikaa. Falkenbergista tuli Emman riiari.

Ja silloin tällöin kuulemme salin pianosta tulvahtavan sointuaallon,
silloin tällöin tuli meidän luoksemme rouvakin tyttömäisine
kasvoineen ja siunatun ystävällisenä. Kuinka metsässä on tänään
mennyt? saattoi hän sanoa; näittekö karhua? Mutta eräänä iltana
kiitti hän Falkenbergiä hyvästä flyygelinvirittämisestä. Mitä
-- todellako? Falkenbergin ilmanpuremat kasvot kaunistuivat
ilosta, ja minä tunsin kerrassaan ylpeyttä hänen puolestaan hänen
vaatimattomasti vastatessaan: Niin tuntui minusta itsestänikin että
se hiukan parani.

Joko oli harjoitus tehnyt hänet kätevämmäksi virittämään tai oli
rouva kiitollinen siitä, ettei hän ollut flyygeliä tärvellyt.

Falkenberg pukeutui joka ilta minun kaupunkivaatteisiini. Ei
mitenkään olisi käynyt päinsä minun nyt ottaa ne takaisin ja itse
ruveta niitä käyttämään; jokainoa olisi luullut, että minä vain ne
lainasin toveriltani.

Saat pitää vaatteet, jos minä saan Emman, sanoin minä leikillä.

No, ota Emma, vastasi Falkenberg.

Minulle kirkastui että Falkenbergin ja hänen tyttönsä välit olivat
käyneet kylmemmiksi. Jaa, Falkenberg oli rakastunut niinkuin minäkin.
Mitä poikanaskaleita me olimmekaan!

Luuletko hänen tulevan luoksemme tänäkin iltana? voi Falkenberg kysyä
metsässä.

Ja minä saatoin vastata:

Minä olen vain iloinen niin kauan kuin kapteeni pysyy poissa.

Niin, vastaa Falkenberg. Kuules, jos minä saan vihiä siitä, ettei
kapteeni ole hyvä häntä kohtaan, niin silloin paukahtaa.

Niinpä tapahtui, että Falkenberg eräänä iltana lauloi lauluni. Ja yhä
edelleen oli ylpeä hänestä. Rouva tuli, hänen piti toistaa laulunsa
ja laulaa yksi lisää, hänen kaunis äänensä täytti kyökin ja rouva
sanoi ilmeissään: Ei mutta -- olenko koskaan moista kuullut!

Silloin aloin kadehtia.

Oletteko opetellut laulamaan? kysyi rouva. Osaatteko nuotit?

Kyllä, vastasi Falkenberg, olen ollut lauluseurassa.

Mutta tässä hänen olisi pitänyt vastata että ei, pahakyllä hän ei
ollut opetellut yhtään, mietin minä.

Oletteko laulanut jollekin joskus? Onko joku kuullut Teitä?

Minä olen laulanut välistä tanssihuveissa. Sitten vielä eräissä
häissä.

Mutta onko joku kuullut, joka ymmärtää?

Ei, sitä en tiedä. Kyllä minä luulen sentään.

Voi, laulakaa vielä!

Falkenberg lauloi.

Se vie siihen että hän pääsee saliinkin jonakin iltana ja rouva
säestää häntä, mietin minä. Minä sanoin:

Anteeksi, eikö kapteeni kohta tule?

Tulee? vastasi rouva kysyen. Miten niin?

Työn vuoksi vaan.

Oletteko hakannut kaikki, mitä on merkitty?

Ei, emme ole, mutta. Ei, kaukana siitä, mutta.

No --! sanoi rouva ja sai ajatuksen. En tiedä -- jos rahaa
tarvitsette niin...

Minä pelastin itseni ja vastasin:

Niin, paljon kiitoksia.

Falkenberg ei puhunut mitään.

Niin, olkaa hyvä ja sanokaa pois vain. Tehkää hyvin! sanoi hän ja
ojensi minulle pyytämäni setelin. Entäs te?

Ei mitään. Kiitos vain, vastasi Falkenberg.

Jumalani, miten minä taas hävisin, kuinka kuuperruin maahan! Ja
Falkenberg, tuo hävettävä henkilö, joka istui ja oli niin rikas eikä
tarvinnut mitään etukäteen! Minäpä revin vaatteet hänen yltänsä tänä
iltana ja paljastan hänet!

Mikä luonnollisesti ei kumminkaan tapahtunut.



17.


Ja päivät ne kuluivat.

Jos hän tulee kyökkiin tänäkin iltana, niin minä laulan valmusta,
saattoi Falkenberg metsässä sanoa. Sen minä olen unohtanut.

Etkö ole Emmaakin unohtanut? kysyn minä.

Emmaa? Minä sanon sinulle yhden asian, että sinä olet aivan sama kuin
ennenkin.

Olenko?

Olet kyllä sisällisesti. Sinä voisit kaikessa riemussa ottaa Emman
ihan rouvan silmäin edessä, mutta sitä en voisi minä.

Sen sinä valehtelet, vastasin minä harmissani. Et ikinä sinä tule
näkemään minua missään piikavehkeissä, niin kauan kuin tässä paikassa
ollaan.

Ei, en minäkään saa luontoa kehenkään enää tämän jälkeen. Luuletko
että hän tulee näkyviin tänä iltana? Minä olen unohtanut valmun, nyt
vasta muistin. Kuulehan.

Falkenberg lauloi valmusta.

Sinulla on nyt laulu onnenasi, sanoin minä; mutta ei meistä kumpikaan
häntä saa.

Mitä, saa häntä? Oletko kuullut moista houkkiota!

Jospa vain olisin nuori ja rikas ja kaunis, niin saisin kyllä hänet,
sanoin minä.

Niin, silloin kyllä. Silloin saisin hänet minäkin. Mutta kapteenipa
se oli.

Niin ja sitten olit sinä. Ja sitten olin minä. Ja sitten oli hän itse
ja koko maailma. Ja sitten oli se, että meidän kumpaisenkin sopisi
sulkea hävytön suumme, sanoin minä ja olin raivostunut itseeni oman
lapsellisen jaaritteluni vuoksi. Onko se nyt laitaa, että kaksi
vanhaa hirrenhakkaajaa lörpöttää tuollaisia.

Me muutuimme molemmat kalpeiksi ja laihoiksi ja Falkenbergin
kärsiviin kasvoihin ilmaantui monta ryppyä; ei kumpikaan meistä
syönyt kuten ennen. Salataksemme tilaamme toisiltamme kuljin minä
rymeästi ryöhähdellen ja Falkenberg puolestaan kerskui joka aterian
aikana, että hän söi liian paljon ja kangistui ja möhkääntyi sen
tähden.

Ettehän te syö mitään, saattoi rouva sanoa, kun me toimme takaisin
liian paljon eväitämme. Millaisia hirrenhakkaajia te olette.

Falkenberg se sellainen on, sanoin minä.

Ei, ei, hän se on, sanoi Falkenberg, hän on kerrassaan lopettanut
syömisen.

Silloin tällöin, kun rouva meiltä pyysi jotain palvelusta, pientä
avuliaisuutta, riensimme me molemmin sitä täyttämään; lopuksi me
käskemättä kannoimme veden kyökkiin ja täytimme halkolaatikon.
Mutta kerran Falkenberg minua jutkautti, toi metsästä mattojen
tomuttamiseen aijotun pähkinäpuukepin, jonka rouva nimenomaan pyysi
minua eikä ketään muuta itselleen katkaisemaan.

Ja iltaisin jatkoi Falkenberg lauluaan.

Silloin syntyi minussa ajatus tehdä rouva mustasukkaiseksi. No, no
hyvä mies, oletko houkko vai tyhmä -- rouva ei omista yhtä ajatusta
koko yritykselle!

Mutta sittenkin, minä halusin tehdä hänet mustankipeäksi.

Kolmesta piiasta voi kokeiluissa ainoastaan Emma tulla kysymykseen,
ja minä aloin liehailla Emmaa.

Emma, minä tiedän yhden, joka huokailee tähtesi.

Mistä sinä sen tiedät?

Tähdistä.

Minusta olisi parempi, jos sen tietäisit jostain asiasta maan päällä.

Niinpä tiedänkin. Aivan likeltä.

Hän puhelee itsestänsä, sanoi Falkenberg peljäten tulevansa asiaan
sotketuksi.

Niinpä puhunkin. _Paratum cor meum_.

Mutta Emma oli epäystävällinen eikä huolinut jutella kanssani, vaikka
olinkin nokkelampi kuin Falkenberg. Mitä -- enkö saisi Emmaakaan
taipumaan? Silloin minä muutuin ylpeäksi ja äärimmäisen hiljaiseksi,
käyskelin omia teitäni, piirustelin konettani ja tein pieniä malleja.
Ja kun Falkenberg iltaisin lauloi ja rouva kuunteli, menin minä
toiselle puolen väentupaan renkien luo ja pysyttelin siellä. Se oli
paljon arvokkaampaa. Siinä oli vain se haitta, että Pekka oli tullut
vuoteen omaksi eikä kärsinyt kirveen eikä vasaran ääntä; minun täytyi
sen vuoksi mennä ulos vajaan aina kun piti kauemmin takoa.

Mutta aina joskus juolahti ajatuksiini, että rouva ehkä sittenkin
oli pahoillaan siitä, että olin kyökistä kadonnut. Siltä se minun
silmiini näytti. Hän sanoi eräänä iltana meidän syödessä:

Olen kuullut rengeiltä, että te valmistelette jotain konetta?

Se on uudenaikainen saha jota hän hourailee, sanoi Falkenberg; mutta
siitä tulee liian raskas.

Siihen en minä vastannut mitään, olin viekas ja pidin parempana
kärsiä. Eikö kaikkien keksijäin osa ollut kärsiä tunnustuksen
puutetta? Odotahan, minun aikani ei ole vielä tullut. Joskus olin
haljeta halusta ilmaista itseni piioille, että oikeastaan olinkin
parempain vanhempain lapsia, mutta että rakkaus oli eksyttänyt minut
harhapoluille; nyt etsin lohdutusta pullosta. Niinpä niin, ihminen
päättää ja Jumala säätää... Tämä saattaisi sitten myöhemmin tulla
rouvan korviin.

Minä luulen, että alan tulla väentupaan iltaisin minäkin, sanoi
Falkenberg.

Ja minä käsitin hyvin, miksi Falkenberg nyt halusi väentupaan: häntä
ei enää pyydetty laulamaan yhtä usein kuin ennen, mikä sitten lie
syynä ollut.



18.


Kapteeni oli tullut.

Eräänä päivänä tuli luoksemme metsään pitkä mies, jolla oli
kokoparta. Hän sanoi:

Minä olen kapteeni Falkenberg. Mitenkäs työ sujuu, pojat?

Me tervehdimme kunnioittaen ja vastasimme, että kiitos, kyllä se
hyvin luistaa.

Puhelimme hetkisen siitä, mitä olimme kaataneet ja mitä oli jäljellä;
kapteeni kiitti meitä siitä, että kannot olivat lyhyitä ja siistiä.
Sitten hän laski mitä olimme tehneet päivän osalle ja sanoi, että se
oli tavallinen määrä.

Kapteeni unohtaa vetää pois sunnuntait, sanoin minä.

Siinä olet oikeassa, vastasi hän. Sitten siitä tulee tavallista
enemmän. Onko mitään särkynyt? Kestääkö saha?

Kestää.

Ei kumpikaan ole loukkaantunut?

Ei.

Hiljaisuus.

Teidän kai ei oikeastaan tulisi saada ruokaa minulta, mutta kun
olette sen pitäneet parempana, niin saadaan se ottaa huomioon tilissä.

Me kyllä tyydymme kapteenin päätöksiin.

Sen me teemme, sanoi Falkenbergkin.

Kapteeni kulki pikimältään metsän läpi ja tuli takaisin.

Te ette voisi saada suotuisampaa säätä, sanoi hän. Ei ole yhtään
lunta poisluotavana.

Ei, ei ole lunta. Mutta pakkasta me voimme toivoa hiukan enemmän.

Miksi niin? Tuleeko liian lämmin?

Kylläpä sitäkin. Mutta erittäin siksi, että saha luistaa paremmin
pakkasen puremassa puussa.

Oletteko vanhastaan tähän työhön tottuneet?

Olemme.

Tekö laulatte?

En, paha kyllä. Se on hän.

Vai te olette laulaja? Mehän olemme kaimatkin?

Kyllähän tavallaan, vastasi Falkenberg hiukan hämillään. Minun nimeni
on Lars Falkenberg, kuten, todistuksistani näkyy.

Mistä te olette?

Tröndelagenista.

Kapteeni lähti kotiin. Hän oli ystävällinen, puhui lyhyeen ja
varmasti, ei hymyillyt eikä laskenut leikkiä. Hänellä oli hyvät,
hiukan tavalliset kasvot.

Tästä lähtien lauloi Falkenberg vain väentuvassa tai ulkona,
kyökissä laulaminen loppui kokonaan kapteenin takia. Falkenberg oli
murheissaan ja puhui synkkiä sanoja, esimerkiksi että hyi perhana
kuinka koko elämä on vaivaloista ja että yhtä hyvin voisi jonakin
päivänä hirttää itsensä. Mutta hänen epätoivonsa ei kestänyt kauan.
Eräänä sunnuntaina hän lähti takaisin niihin kahteen taloon, joissa
hän oli virittänyt pianoja, ja pyysi todistuksia.

Palattuaan hän näytti minulle paperinsa ja sanoi:

Jossakin pulassa niitä voi käyttää elämänsä ylläpitämiseksi.

Sinä et siis hirtäkään itseäsi?

Suurempi syy sinulla olisi se tehdä kuin minulla, vastasi Falkenberg.

Mutta minäkään en enää ollut niin alakuloinen. Saatuaan koneestani
vihiä kapteeni halusi heti kuulla siitä enemmän. Katsoessaan
piirustuksiani hän ensi silmäyksellä älysi, että ne olivat liian
epätäydelliset, kun olin piirtänyt ne liian pienille lapuille ja olin
vielä harpinkin puutteessa; hän lainasi minulle ison piirustuskotelon
ja opetti hiukan konstruktsionilaskentoa. Kapteenikin pelkäsi että
sahastani tulisi liian hankala. Mutta jatka vaan, sanoi hän, vedä se
paperille varman mittakaavan mukaan, niin saadaan nähdä.

Minä älysin pian, että jotakuinkin kunnollisesti tehty malli
antaisi täydellisemmän käsityksen laitoksesta, ja kun olin saanut
piirustuksen valmiiksi, aloin leikata mallia puusta. Kun ei ollut
sorvia käytettävänäni täytyi minun kovertaa molemmat valssit ja
useita pyöriä ja ruuveja käsin. Olin niin toimessa, etten sunnuntaina
kuullut päivälliskelloa. Kapteeni tuli huutamaan: Päivällinen on
pöydässä! Nähdessään mitä minä hommailin hän tarjoutui huomisin
ajamaan sepän luo sorvauttamaan kaikki mitä tarvitsin. Antakaa
vain mitat minulle, sanoi hän. Tarvitsetteko jotain työkalujakin?
Pistosahan, hyvä. Muutamia kairoja. Ruuveja. Hienon taltan. Eikö
muuta?

Hän kirjoitti kaikki muistiin. Hän oli verraton työherra.

Mutta illalla, kun syötyäni kuljin pihan yli väentupaan, huusi rouva
minua. Hän seisoi pihalla kyökinikkunain varjossa, mutta astui nyt
aivan luo.

Mieheni on huomannut että -- niin että te käytte liian ohuissa
vaatteissa, hän sanoi. En tiedä onko -- ottakaa tuo!

Hän pudotti käsiini kokonaisen puvun.

Minä kiitin, sopersin ja änkytin. Minä voisin itse pian ostaa puvun
itselleni, ei sen kiire ole, en minä tarvitse --

Kyllähän minä tiedän että te itse voitte ostaa, mutta... Toverillanne
on niin hyvät vaatteet, ja te... Ottakaa ne vain.

Hän riensi heti sisään, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää että
hänet tavataan liian hyväätekevänä. Minun täytyi huutaa viimeinen
kiitokseni hänen jälkeensä.

Kun kapteeni seuraavana iltana saapui valsseineni ja pyörineni,
käytin minä tilaisuutta kiittääkseni häntä vaatteista.

Jaha, no niin, vastasi hän. Se oli vaimoni, joka luuli... Sopivatko
ne teille?

Kyllä ne sopivat.

Sepä hyvä. Niin se oli vaimoni joka... No, tässä nyt ovat pyörät. Ja
tässä työkalut. Hyvää yötä.

He olivat varmaan molemmat yhtä halukkaat hyvään työhön. Ja tehtyään
syyttivät toisiaan. Taisipa siis tämä olla se avioliitto, josta
uneksijat ovat unelmoineet täällä maan päällä...



19.


Metsä on käynyt paljaaksi ja linnunlaulu mykistynyt, varikset vain
viiden tienoissa rääkyvät ilmoille huutonsa ja leviävät pitkin
peltoja. Me näemme niitä, Falkenberg ja minä, mennessämme metsään,
poikanen joka ei vielä ole oppinut pelkäämään maailmaa hypähtelee
jalkaimme edessä polulla.

Sitten kohtaamme me sirkun, metsävarpusen. Se on jo käväissyt
metsässä ja palaa nyt takaisin ihmisten luo, joitten joukossa se
mielellään on ja jotka se tahtoo oppia tuntemaan joka puolelta. Pieni
soma sirkku! Oikeastaan se kai on muuttolintu, mutta sen vanhemmat
ovat sille opettaneet että käy päinsä viettää talvi Pohjolassakin;
nyt se tahtoi opettaa lapsilleen, että talvea sopii olla vain
Pohjolassa. Mutta muuttajaverta siinä vielä on, se pysyy vaeltajana.
Jonakin päivänä se kokoo kaikki omaisensa ja kulkee monen seurakunnan
läpi aivan toisten ihmisten luo, joihin se myöskin haluaa tutustua --
silloin on haapalehto sirkuista tyhjä. Ja saattaa kulua kokonainen
viikko, ennenkuin uusi parvi tätä lentävää elämää taas pysähtyy
haapalehtoon... Jumalani, kuinka monasti olenkaan käynyt ja katsellut
sirkkua ja ollut siitä huvitettu!

Falkenberg sanoo eräänä päivänä, että hän on kohentunut entiselleen.
Hän aikoo koota tänä talvena jonkun sata kruunua hirrenhakkuulla
ja pianonvirityksellä ja lepyttää Emman. Minunkin pitäisi herjetä
huokailemasta ensimäisen luokan naishenkilöitä ja palata vertaisteni
pariin, sanoi hän.

Hän oli oikeassa.

Lauvantai-iltana lopetimme hiukan tavallista aikaisemmin päästäksemme
kauppiaassa käymään. Me tarvitsimme paitoja, tupakkaa ja viiniä.

Seisoessani puodissa havaitsin pienen kuorilla koristellun
ompelulippaan, sellaisen joita merimiehet entisaikaan ostivat
satamakaupungeista ja toivat kotiin morsiamilleen; nyt valmistavat
saksalaiset niitä tuhansittain. Minä ostin lippaan valmistaakseni
yhdestä kuoresta kynnen piippuuni. Mitä sinä lippaalla teet? kysyi
Falkenberg. Emmako sen saa? Hänen mustasukkaisuutensa heräsi ja hän
osti, jottei joutuisi häviölle, silkkiesiliinan Emmalle.

Kotimatkalla me aloimme juoda viiniä ja jaaritella. Falkenberg
oli yhä mustasukkainen. Silloin minä valitsin sen kuoren, jonka
tarvitsin, mursin sen irti ja annoin lippaan hänelle. Me olimme
jälleen ystäviä.

Alkoi pimetä eikä ollut kuutamoa. Yht'äkkiä kuulemme soittoa jostakin
tuvasta mäeltä, me älysimme että tuvassa oli tanssit, valo välkkyi ja
sammui kuin majakassa. Nyt mennään sinne, sanoi Falkenberg.

Me olimme hyvällä hatulla.

Kun tulimme tuvalle, tapasimme muutamia nuoria poikia ja tyttöjä,
jotka seisoivat pihalla vilvoittelemassa; Emmakin oli siellä.

Kas vain, onko täällä Emmakin! huusi Falkenberg hyväntuulisena; hän
ei ollut ensinkään nurja siitä että Emma oli tänne lähtenyt ilman
häntä. Emma, tule tänne, minulla on sinulle jotakin.

Hän luuli hyvän sanan riittävän; mutta Emma pyörähti ja meni sisään.
Kun Falkenberg aikoi hänen perässään, suljettiin häneltä tie ja
annettiin hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut siellä mitään tekemistä.

Mutta Emmahan on siellä. Pyytäkää häntä ulos.

Ei hän tule ulos. Emma on Markus-suutarin kanssa.

Falkenberg seisoi lyötynä. Niin kauan oli hän nyt ollut kylmä Emmaa
kohtaan, että Emma oli hänet hyljännyt. Kun hän yhä näytti pilvistä
pudonneelta, alkoivat jotkut tytöt pilkata häntä: eikö hän ole saanut
voista maksua ja noinko köyhäksi se hänen raukan teki!

Falkenberg asetti kaikkein nähden pullon suullensa ja joi, sitten
hän kuivasi sen kädellään ja antoi vierusmiehelleen. Syntyi parempi
mieliala meitä kohtaan, me olimme kelpo miehiä, meillä oli pulloja
taskuissa ja me annoimme niitten kiertää; lisäksi olimme me vieraita
ja toimme mukanamme hiukan vaihtelua. Ja Falkenberg sanoi monta
mukavaa asiaa suutari Markuksesta, jota hän itsepintaisesti kutsui
Luukkaaksi.

Sisällä jatkui tanssi, mutta yksikään tyttö ei lähtenyt joukostamme.
Minä varron, että Emmankin tekee mieli takaisin meidän luo, sanoi
Falkenberg kerskaten. Heleena ja Rönnaug ja Saara siinä seisoivat;
kun he olivat juoneet pullosta, kiittivät he kauniisti kädestä
pitäen, niinkuin tapa oli; mutta oli siellä taas toisia, jotka olivat
hienostuneet ja sanoivat vain: kiitos ryypystä! Heleenasta tuli
Falkenbergin tyttö, Falkenberg otti häntä vyötäisiltä ja selitti,
että hänellä oli niinkuin halu häneen. Kun he vetäytyivät yhä
kauemmaksi meistä muista, ei kukaan heitä siltä huutanut; me muutimme
pareiksi kaikki tyyni ja kuljimme kukin tietämme metsään. Minä olin
saanut Saaran.

Kun me palasimme metsästä, seisoi Rönnaug vielä ulkona
vilvoittelemassa. Onpas siinä tyttöä, oliko hän seisonut täällä
koko ajan! Minä tartuin hänen käteensä ja juttelin hänelle hiukan,
hän vain hymyili kaikkeen mitä minä sanoin, eikä vastannut. Kun
me aloimme mennä metsään päin kuulimme Saaran huutavan jälkeemme
pimeään: Rönnaug, tule, mennään jo kotiin! Mutta Rönnaug ei
vastannut, hän oli niin vähäpuheinen. Maitoihoinen hän oli ja iso ja
hiljainen.



20.


Ensi lumi on pudonnut, se sulaa heti, mutta ei taida talvi olla
kaukana. Meidän metsätyömmekin kapteenin luona on loppumassa, lienee
vain parin viikon aika jäljellä. Mitä sitten aljetaan? Tunturilla
oli rautatietyötä ja oli ehkä hirrenhakkuutakin yhdessä ja toisessa
talossa, johon satuttaisiin. Falkenberg puolsi rautatietyötä.

Mutta minun koneeni ei valmistuisi niin lyhyessä ajassa. Kummallakin
meillä oli hommamme, paitsi konetta oli minulla tuon kynnen pano
piippuun ja illan hetket tahtoivat käydä minulle liian lyhyiksi.
Falkenbergillä taas oli Emma lepytettävänä. Kuinka se oli epävarmaa
ja edistyi hitaasti! Emma oli seurustellut suutari Markuksen kanssa,
no niin; mutta Falkenberg puolestaan oli eräänä tunnelmarikkaana
hetkenä lahjoittanut piika Heleenalle silkkiesiliinan ja kuorilla
koristellun lippaan.

Falkenberg oli pulassa ja sanoi:

Ei täällä ole muuta kuin vihaa ja haukkumisia ja joutavuutta joka
taholla.

Niinkö luulet?

Niin, sitä laatua olen minäkin, jos tietää tahdot. Minä en saa häntä
mukaan tunturille.

Sitten on kai Markus-suutari häntä pidättämässä?

Falkenberg vaikenee synkkänä.

En minä saanut laulamistakaan jatkaa, sanoo hän hetken kuluttua.

Me jouduimme puhumaan kapteenista ja rouvasta. Falkenbergillä oli
pahoja aavistuksia, heidän välinsä ei ole oikea.

Senkin juorukello! Minä sanon:

Anteeksi, tuommoisesta sinä et ymmärrä yhtään mitään.

Vai niin? vastasi hän kiivaasti. Ja hän kiivastui yhä enemmän ja
sanoi: oletko sinä ehkä nähnyt heidän juoksevan toistensa jälessä
joka askeleella ja olevan itse lempeitä keskenänsä? Minä en ole
kertaakaan kuullut heidän sanovan sanaakaan toisillensa.

Mikä pässinpää, renttu!

Minä en käsitä kuinka sinä sahaat tänäpäivänä, ivailen minä. Katsos,
millaisen jäljen sinä jätät.

_Minä_ jätän? Kaksi kai meitä tässä on?

No niin, sitten on metsä liian kostea. Käydäänpä taas kiinni
kirveisiin.

Me hakkasimme pitkän ajan yksiksemme ynseinä ja kiivaina
kumpainenkin. Mitä hän olikaan uskaltanut heistä valehdella --
etteivät he koskaan sanoneet sanaakaan toisilleen. Mutta Jumala
paratkoon, hänhän oli oikeassa! Falkenbergillä oli vainu, hän ymmärsi
ihmisiä.

Ainakin he puhuvat kauniisti toisistaan meille, sanoin minä.

Falkenberg vain hakkasi.

Minä mietin asiaa enemmän.

Sinä voit olla oikeassa, ettei se ole se avioliitto, josta uneksijat
ovat unta nähneet, mutta.

Tämä ei sopinut Falkenbergille, hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.

Päivällislevolla minä aloitin taas keskustelun.

Sinähän sanoit, että jollei kapteeni olisi hyvä hänelle, niin silloin
paukahtaisi?

Niin sanoinkin.

Mutta ei ole paukahtanut?

Olenko minä sanonut, ettei hän ole hyvä rouvalle? kysyi Falkenberg
katkeroituneena. Mutta he ovat väsyneet toisiinsa, sitä he ovat.
Kun toinen tulee, niin toinen lähtee. Kun kapteeni juttelee jotakin
kyökissä, muuttuu rouva aivan kuin kuolleeksi, silmät väsyvät eikä
hän kuuntele puhetta.

Me hakkaamme taas pitkän ajan ja mietimme kumpikin omiamme.

Minun täytynee löylyttää hänet, sanoo Falkenberg.

Kenet?

Luukkaan...

Minä valmistin piipun ja lähetin sen Emman mukana kapteenille.
Kynnestä tuli oikein luonnollinen ja niillä hyvillä kojeilla, jotka
olin saanut, voin minä upottaa sen sormeen ja kiinnittää ilman että
nuo pari pientä kuparinaulaa jäivät näkyviin. Minä olin tyytyväinen
työhöni.

Illalla meidän syödessämme kapteeni tuli kyökkiin piippuineen ja
kiitti minua siitä; hän nimitti minua taiteilijaksi ja mestariksi.
Koko kyökki seisoi ja kuunteli tätä ja se tepsi, kun kapteeni sanoi
että olen mestari. Luulenpa, että sillä hetkellä olisin saanut Emman.

Yöllä tapahtui, että opin kammoamaan.

Luokseni ullakkoon tuli naisenruumis, ojensi vasenta kättään ja
näytti sitä minulle; peukalon kynsi oli poissa. Minä pudistin
päätäni, että kyllä minulla oli joskus ollut kynsi, mutta että olin
heittänyt sen pois ja käyttänyt simpunkuorta sen sijaan. Haamu
kumminkin yhä seisoi ja minä makasin pelosta täristen. Sitten minä
sain sanotuksi, ettei minulla paha kyllä ollut siihen enää mitään
neuvoa, hän sai mennä tiehensä Jumalan nimeen. Ja isä meidän, joka
olet taivaissa... Haamu tuli suoraan minua kohti, minä ojensin
molemmat nyrkkini ja kiljahdin jääkylmän kiljahduksen samalla painaen
Falkenbergin seinää vasten.

Mikä on? huusi Falkenberg. Jeesuksen nimeen --!

Minä heräsin hiestä märkänä ja avasin silmäni, minä makasin avoimin
silmin ja näin haamun hyvin hitaasti katoovan huoneen pimeyteen.

Se on ruumis, ähkyin minä. Hän tahtoo kynttänsä takaisin.

Falkenberg nousi ihan istualleen sängyssä, aivan valveilla hänkin.

Minä näin hänet! sanoi hän.

Sinäkinkö? Näitkö sormen? Uh!

Minä en mistään hinnasta haluaisi olla sinun housuissasi.

Anna minun maata seinällä! minä pyysin.

Missäs minä sitten makaan?

Ei sinun ole vaaraa, sinä voit huoletta maata tässä äärellä.

Jotta se voi tulla ja temmata minut ensin? Ei kiitos.

Tämän sanottuaan laskeutui Falkenberg takaisin makuulle ja veti
peiton silmilleen.

Minä ajattelin hiukan mennä makaamaan alas Pekan luo; hän oli
paranemassa eikä kaiketi tartuttaisi tautiansa minuun. Mutta minä en
uskaltanut mennä rappusia alas.

Minulla oli huono yö.

Aamulla minä etsin kynttä kaikkialta ja löysinkin sen lattialta
sahajauhon ja höylänlastujen seasta. Minä hautasin sen metsään
mennessämme.

Riippuu siitä, eikö sinun pidä viedä kynsi sinne mistä olet sen
ottanut, sanoi Falkenberg.

Sinne on niin monta peninkulmaa, se on aika matka...

On kysymys, eikö sinua vaadita se tekemään. Ehkei hän halua pitää
sormea siellä, kynttä täällä.

Mutta minä olin tullut taas rohkeaksi, päivänvalo teki minusta
uskalikon, minä nauroin Falkenbergin taikauskoa ja sanoin, että tiede
oli hyljännyt hänen kantansa.



21.


Eräänä iltana tuli taloon vieraita, ja kun Pekka yhä oli kipeä ja
toinen renki vain poikanen, menin minä ottamaan vastaan hevosia.
Vaunuista astui naisihminen. Kapteenin väki on kai kotona? kysyi hän.
Vaunujen kolistessa ilmestyi ikkunoihin kasvoja, lamppuja sytytettiin
eteisessä ja huoneissa, rouva tuli ulos ja huusi: _Oletko_ se sinä,
Elisabeth? Kuinka minä olen sinua odottanut. Tervetuloa.

Se oli neiti Elisabeth pappilasta.

Onko _hän_ täällä? kysyi hän hämmästyneenä.

Kuka?

Hän tarkoitti minua. Hän oli tuntenut minut...

Molemmat nuoret naiset tulivat seuraavana päivänä luoksemme metsään.
Minä pelkäsin aluksi, että huhu eräästä ratsastuksesta vieraanpojan
hevosilla olisi kulkenut pappilaan, mutta rauhoituin, kun en siitä
mitään kuullut.

Vesijohto on hyvässä kunnossa, sanoi neiti Elisabeth.

Se oli hauskaa.

Vesijohto? kysyy rouva.

Hän on asettanut meille vesijohdon. Kyökkiin ja toiseen kerrokseen.
Me väännämme vain hanaa. Sellainen sinunkin pitäisi saada.

Vai niin. Voisiko sen laittaa meillekin?

Minä vastasin että kyllä, se voitaisiin kyllä tehdä.

Miksi ette ole puhunut siitä miehelleni?

Minä olen siitä maininnut. Hän tahtoi neuvotella rouvan kanssa.

Kiusallinen vaitiolo. Ei edes tuollaisesta asiasta, joka niin
läheisesti koski rouvaa, ollut kapteeni hänelle puhunut.

Sanoin jotakin sanoakseni yhteen mittaan:

Joka tapauksessa on liian myöhäistä enää tänä vuonna. Talvi meidät
ennättäisi, ennenkuin olisimme valmiit. Mutta keväällä kyllä.

Rouva ikäänkuin palasi jostakin kaukaa.

Nyt minä muuten muistan hänen siitä kerran puhuneen, sanoi hän. Että
me neuvottelimme. Mutta että oli liian myöhäistä... Elisabeth, eikö
ole aika hauskaa katsella tuollaista hirrenhakkuuta?

Me käytimme joskus köyttä ohjataksemme kaatuvaa puuta, Falkenberg oli
nyt kiinnittänyt tämän köyden korkealle puuhun, joka seisoi ja huojui.

Miksi te noin teette?

Ohjataksemme puun oikeaan suuntaan... aloin minä selittää.

Mutta rouva ei enää halunnut kuulla minun puhuvan, hän toisti
kysymyksensä suoraan Falkenbergille ja sanoi:

Eivätkö muuten kaikki suunnat ole oikeita?

Silloin täytyi Falkenbergin vastata:

Ei, kyllä meidän pitää sitä ohjata.

Ettei se murra liian paljon nuorta metsää siitä mihin se kaatuu.

Kuulitko, sanoi rouva ystävättärelleen, kuulitko sinä millainen ääni
hänellä on. Hän se juuri laulaa.

Kuinka minä murehdin, että olin lörpöttänyt niin paljon huomaamatta
hänen toivomustansa! Minä tahdoin näyttää hänelle, että ymmärsin
huomautuksen. Muuten se olikin neiti Elisabeth eikä kukaan muu, johon
olin rakastunut, hän ei ollut oikukas ja oli yhtä kaunis kuin tuo
toinenkin, jopa tuhatta vertaa kauniimpi. Minä aioin ruveta rengiksi
hänen isälleen... Minä aloin nyt säännöllisesti joka kerta, kun
rouva minua puhutteli katsoa ensin Falkenbergiin ja sitten häneen ja
viivyttää vastaustani, aivan kuin olisin pelännyt ettei ole minun
vuoroni. Minä luulen, että häneen alkoi hiukan koskea, kun noin
käyttäydyin, ja vihdoin hän sanoi arasti hymyillen: Niin, teiltä minä
kysyin.

Tuo hymy ja nuo sanat... Sydämeni läpi virtasi ilo, minä aloin hakata
voimaini takaa ja tein tuimia leikkauksia. Työ luisti kuin leikki.
Kuulin vain aika ajoin mistä oli puhe.

Minä laulan heille tänä iltana, sanoi Falkenberg, kun olimme jääneet
yksin.

Ilta tuli.

Minä seisoin pihalla ja puhelin hetkisen kapteenin kanssa. Meillä oli
kolmen neljän päivän työ jäljellä metsässä.

Minne te sitten lähdette?

Rautatietöihin.

Minä ehkä voin käyttää teitä täällä, sanoi kapteeni. Minä aion
laittaa uuden tien alas viertotielle, vanha on liian jyrkkä.
Tulkaahan, minä näytän teille.

Hän vei minut päärakennuksen eteläpuolelle ja alkoi viitata, vaikka
oli jo jokseenkin pimeä.

Ja kun tie on valmis ja yhtä ja toista, niin lienee kevät, sanoi
hän. Sitten on vesijohto. Pekkahan on muuten kipeä; ei se suju tällä
tavalla, minulla täytyy olla talonmiehen apua.

Äkkiä kuulemme me Falkenbergin laulavan. Salissa oli sytytetty
lamppu, Falkenberg oli sisällä ja häntä säestettiin pianolla.
Sointuaallot tuosta tavattomasta äänestä vierivät korvaamme, ne
saivat minut vasten tahtoani värisemään.

Kapteeni säpsähti ja katsahti ikkunoihin.

Mutta -- sanoi hän yhtäkkiä, lienee parasta antaa tien teonkin jäädä
kevääseen. Kuinka kauan sanoittekaan vielä viipyvänne metsässä?

Kolme neljä päivää.

Hyvä, sanotaan sitten ne kolme neljä päivää ja lopetetaan tälle
vuodelle.

Se oli ihmeen pikainen päätös! mietin minä.

Minä sanoin:

Ei ole mitään syytä rakentaa tietä talvella, joistakin syistä on
parempi toisin. Pitää särkeä kiviä, ajaa mulkkeroita --

Niin sen minä kyllä tiedän, mutta... Ei minun pitää sisään kuulemaan
laulua.

Kapteeni meni sisään.

Minä ajattelin: Sen hän nyt varmasti teki kohteliaisuudesta,
hän tahtoi olla mukana Falkenbergin saliin tuomisessa. Mutta
todellisuudessa hän olisi mieluummin jutellut minun kanssani.

Kuinka olinkaan itserakas ja kuinka pahasti minä erehdyin!



22.


Sahani isommat osat olivat valmiit, minä voin panna sen kokoon ja
koetella sitä. Aitan portaitten luona oli tuulenkaataman haavan
kanto, minä kiinnitin koneeni siihen ja tulin heti vakuutetuksi
siitä, että saha leikkasi. No jaa, hiljaa te pikkuiset, tehtävä on
ratkaistu! Teräksi olin minä ostanut ison pistosahan, jonka koko
hamaran varustin hampailla; nämä hampaat tarttuivat sahattaissa
pieneen hammasrattaaseen, joka oli laitettu kitkan vuoksi ja jota
kuljetti painevieteri. Itse vieterin minä olin alkuaan tehnyt
leveästä Emmalta saamastani liivinluusta, mutta koeteltaessa se
osoittautui liian hervakaksi ja silloin minä valmistin uuden jousen
vain kuusi millimetriä leveästä sahanterästä, josta olin laskenut
pois hampaat. Mutta tämä uusi vieteri taas näytti jännittävän liikaa.
Minun täytyi silloin selviytyä miten parhain taisin vetämällä
vieterin vain puolitiehen ja kun se oli lauennut peräti vetämällä se
uudelleen.

Minä en paha kyllä osannut yhtään teoriaa, minun täytyi melkein koko
ajan edistyä koettelemalla ja se viivytti työtäni. Niinpä minun oli
täytynyt hyljätä koko kartiomainen välityslaitos, joka osoittautui
liian raskaasti vaikuttavaksi, ja suunnitella koko laitos uudelleen,
yksinkertaisemman järjestelmän mukaan.

Oli sunnuntai, kun asetin koneeni haavan kantoon; uusi valkoinen
puulaite ja kiiltävä sahanterä välkkyivät auringonpaisteessa.
Ikkunoihin ilmestyi pian kasvoja, kapteeni tuli ulos. Kun minä
tervehdin, ei hän vastannut, tuli vain päin ja tuijotti jäykästi
koneeseen.

Kuinka se käy?

Minä annoin sahan liikkua.

Kas kas, minä luulen tosiaan --!

Rouva ja neiti Elisabeth tulivat ulos, kaikki piiat tulivat ulos,
Falkenberg samoin. Ja minä annoin sahan liikkua. No niin, olkaahan
nyt vain vaiti, kaikki te pienet!

Kapteeni sanoi:

Eikö kulu liiaksi aikaa, kun tämä laitos on asetettava joka puuhun?

Aikaa voittaa takaisin jonkunverran sen kautta että sahaaminen käy
paljon helpommin. Ei tässä koskaan tarvitse pusertaa.

Miksi?

Siksi että _sivupaineen_ toimittaa jousi. Se on tuo painaminen joka
miehiä pahiten väsyttää.

Entäs loppu aikaa?

Minä aijon hyljätä koko ruuvin ja sen sijaan asettaa kouran, joka
voidaan painaa kiinni yhdellä iskulla. Kourassa on rivi hakoja ja sen
voi kiinnittää kaikensuuruisiin puihin.

Minä näytin hänelle piirustusta tästä kourasta, jota en ollut ehtinyt
valmistaa.

Kapteeni pani itse sahan käyntiin ja koetteli paljonko voimaa se
tarvitsi. Hän sanoi:

On kysymys eikö käy liian raskaaksi vetää sahaa joka on kaksi kertaa
leveämpi kuin tavallinen metsäsaha.

Se on selvä, sanoi Falkenberg, te sen kyllä ymmärrätte.

Kaikki katsoivat Falkenbergiin ja sitten minuun. Nyt piti minun esiin:

Yksi mies voi liikuttaa täyteen lastattua tavaravaunua, sanoin minä.
Tässä on kaksi miestä vetämässä edestakaisin sahaa joka liukuu
kahdella pyörivällä rullalla, jotka taas kulkevat kahta öljyttävää
teräskiskoa pitkin. Tämä saha tulee olemaan melkoista keveämpi vetää
kuin vanha, sitä voi hätätilassa liikuttaa yksi ainoa mies.

Minä pidän sitä melkein mahdottomana.

Saadaan nähdä.

Neiti Elisabeth kysyi puoleksi leikillä:

Mutta sanokaa nyt minulle, joka en tästä mitään ymmärrä, miksei ole
paras sahata puu suoraan poikki kuten ennenmuinoin?

Hän tahtoo poistaa sahaajalta sivultapainamisen, selitti kapteeni.
Tällä sahalla voi tosiaankin tehdä vaakasuoran leikkauksen käyttäen
samaa painamistapaa jota vaatii alaspäin kohtisuoraan liikkuva saha.
Ajatelkaahan: te painatte alaspäin ja se vaikuttaa sivulle. Sanokaa,
kääntyi hän minulta kysymään, ettekö luule että tulee painetuksi
sahanterää päistä alas, joten leikkauksesta tulee konveksi?

Sen estävät ensinnäkin nämä kaksi rullaa, joitten päällä saha lepää.

Se auttaa tosin hiukan. Ja toiseksi?

Toiseksi on tällä laitoksella mahdoton tehdä konveksia leikkausta,
vaikka tahtoisikin. Sahanterässä on nimittäin T:n muotoinen hamara,
joka tekee sen käytännöllisesti puhuen taipumattomaksi.

Minä luulen kapteenin tehneen muutamat muistutuksensa vasten parempaa
tietoa. Hän olisi itse tiedoillansa voinut niihin vastata paremmin
kuin minä. Sitävastoin oli siinä muita seikkoja, joita kapteeni ei
huomannut, mutta jotka minua suuresti huolestuttivat. Kone, jota
kuljetellaan ympäri metsän, ei saisi olla mikään hieno laitos, ja
siksi pelkäsinkin että nuo molemmat teräskiskot voisivat loukkaantua
ja joko katketa tai taipua, niin etteivät rullat luistaisi. Kysymys
oli voisiko tulla toimeen ilman kiskoja ja asettaa rullat sahan
hamaraan alle. Koneeni ei suinkaan ollut valmis...

Kapteeni meni Falkenbergin luo ja sanoi:

Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan että kyyditsette
naisväkeämme huomenna pitemmän matkan? Pekka on kuitenkin liian kipeä.

Eihän toki, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Neiti lähtee takaisin pappilaan, sanoi kapteeni mennessään. Teidän
täytyy olla ulkona kello kuusi.

Falkenberg oli pelkkää iloa ja riemua hänelle osoitetun luottamuksen
johdosta ja syytti leikillä minua hänen kadehtimisestaan.
Todellisuudessa minä en suinkaan ollut kateellinen. Hetkisen minua
ehkä hiukan pisteli se, että toveriani pidettiin minua parempana,
mutta minä halusin ehdottomasti paljon mieluummin olla yksin ulkona
metsän hiljaisuudessa kuin istua kuskipukilla palelemassa.

Falkenberg oli helmeilevän hilpeä ja sanoi:

Sinä muutut kateudesta ihan keltaiseksi, sinun pitäisi ottaa sisään
jotakin, hiukan amerikkalaista öljyä.

Hän puuhaili koko aamupäivän lähtövalmistuksissa, pesi vaunut,
voiteli pyörät, tarkasti valjaat. Ja minä autoin häntä.

Sinä et luultavasti edes osaa ohjata kaksivaljakkoa, sanoin minä
häntä kiusoitellakseni. Mutta minä opetan sinulle tärkeimmät seikat
huomenna ennen lähtöä.

Minun mielestäni on oikein synti, että voit noin pahoin vain
sentähden, että säästyy kymmenen äyrin edestä amerikkalaista öljyä,
vastasi hän.

Meidän kesken ei tullut kysymykseen muu kuin leikki ja ilonpito.

Illalla tuli kapteeni sanomaan minulle:

Minä olisin säästänyt teitä ja lähettänyt toverinne naisten mukana,
mutta neiti Elisabeth vaatii teidät.

Minut?

Sentähden että olette vanhat tutut.

No, ei minun toverinikaan mikään vaarallinen mies ole.

Onko teillä mitään matkaa vastaan?

Ei.

Hyvä. Siis te lähdette.

Päässäni syntyi heti ajatus: Oho, minä se olen sittenkin jota naiset
pitävät parempana, sillä minä olen keksijä ja sahanomistaja ja kun
puhdistan itseni hienoksi, olen hyvän näköinen, loistavan näköinen.

Mutta Falkenbergille oli kapteeni antanut selvityksen, joka yhdellä
iskulla musersi turhamaisuuteni: Neiti Elisabeth veisi minut vielä
kerran pappilaan, jotta hänen isänsä saisi vielä kerran koettaa saada
minut rengikseen. Hän oli isänsä kanssa siitä sopinut.

Minä mietin ja mietin tuota selitystä.

Mutta jos sinä rupeat pappilaan, niin rautatietyöstämme ei tule
mitään, sanoi Falkenberg.

Minä vastasin:

Minä en rupea.



23.


Varhain aamulla lähdin ajamaan naisia, jotka istuivat suljetuissa
vaunuissa. Aluksi oli kelpo lailla kylmä, villapeitteeni oli nyt
suureksi hyödyksi ja minä käytin sitä vuoroin polvillani vuoroin
hartioillani.

Minä ajoin samaa tietä, jota olimme Falkenbergin kanssa vaeltaneet,
ja tunsin paikan toisensa jälkeen: tuolla ja tuolla viritti
Falkenberg pianoja, tuolla kuulimme harmaanhanhen... Aurinko nousi,
tuli lämmin, tunnit kuluivat; eräässä tienhaarassa koputtivat naiset
vaununikkunaan ja sanoivat, että oli päivällisaika.

Minä näin auringosta että oli aivan liian aikaista rouvasväen syödä
päivällistä, jota vastoin minun sopi se kyllä tehdä; mehän söimme,
Falkenberg ja minä, kello kaksitoista. Minä ajoin siis eteenpäin.

Ettekö voi pysäyttää! huusivat naiset.

Teidänhän on tapana syödä kello kolme... Minä luulin...

Mutta meidän on nälkä.

Minä ajoin vaunut sivuun, riisuin hevoset valjaista ja hain
niille vettä. Olivatko nuo merkilliset ihmiset sovittaneet minun
syöntiaikani mukaan omansa?

Olkaa hyvä! huudetaan.

Kun en mielelläni voinut syödä heidän kanssansa, jäin hevosten luo
seisomaan.

No? sanoi rouva.

Olkaa hyvä ja antakaa minulle jotakin, sanoin minä.

He antoivat minulle molemmin eivätkä luulleet minun saavan
kyllikseni; minä avasin olutpulloja ja sain niistäkin runsaan osani,
siitä syntyi maantiejuhla, pieni seikkailu elämässäni. Rouvaa
uskalsin minä kaikkein vähimmin katsella, jottei hänen tarvitsisi
tuntea itseänsä loukatuksi.

He juttelivat ja laskivat leikkiä keskenään ja ottivat ystävyydestä
minutkin mukaan. Neiti Elisabeth sanoi:

Ajatelkaa, minusta tuntuu niin hauskalta syödä ulkona. Eikö teistäkin?

Nyt ei hän sinutellut kuten ennen.

Se ei ole niinkään uutta hänelle, sanoi rouva. Hänhän syö joka päivä
metsässä.

Voi tuota ääntä, silmiä, naisellisen hellää ilmettä kädessä, joka
ojensi lasia minulle... Minäkin olisin voinut jotakin sanoa, kertoa
yhtä tai toista avarasta maailmasta ja huvittaa heitä, minä olisin
voinut neuvoa heitä, kun he lörpöttelivät eivätkä tietäneet miten
kameelilla ratsastetaan tai viiniä korjataan...

Minä kiiruhdin syöntiä päästäkseni pois. Otin pytyn ja menin
noutamaan hevosille lisää vettä, vaikka se oli tarpeetonta; minä
istuin puronrantaan.

Hetken kuluttua huusi rouva minulle:

Tulkaa hevosten luo. Me lähdemme metsään katsomaan löytäisimmekö
humalanlehtiä tai jotain sentapaista.

Mutta kun minä tulin vaunujen luo, olivat he yksimielisiä siitä että
humala oli karistanut lehtensä ja ettei täällä ollut pihlajanmarjoja
eikä kirjavia lehtiä.

Metsästä ei löydä mitään, sanoi neiti. Ja hän kysyi taas minulta
suoraan:

Sanokaapa, eihän teillä ole täällä laisinkaan kirkkomaata missä
kävellä?

Ei?

Voitteko tulla ilman toimeen? Sitten hän selitti rouvalle että minä
olin ihmeellinen mies, joka kävelin öisin kalmistoissa kuolleita
tapaamassa. Siellä minä muka koneenikin keksin.

Sanoakseni jotain kysyn häneltä, miten nuor' Erik voi. Hänen
hevosensahan pillastui, hän sylki verta...?

Kyllä hän toipuu, vastasi neiti lyhyeen. Emmekö lähde kohta, Lovise?

Niin, emmekö voi lähteä?

Jos niin haluatte, vastasin minä.

Sitten taas ajettiin.

Tunnit kuluvat, aurinko laskee, sää muuttuu jälleen koleaksi,
raa'aksi; myöhemmin alkaa tuulla ja sataa, puoleksi vettä, puoleksi
lunta. Me kuljimme ohi kappelikirkon, parin maakaupan, sivuutimme
talon toisensa jälkeen.

Sitten koputettiin vaunun ikkunaan.

Täällähän te eräänä yönä ratsastitte vierailla hevosilla? kysyi neiti
nauraen. Me olemme tietysti siitä kuulleet.

Se tuotti huvia molemmille naisille.

Minä keksin vastata:

Ja sittenkin tahtoo isänne minut rengiksi, eikö niin?

Kyllä.

Kun tästä kerran puhe tuli, neiti, niin mistä isänne tiesi minun
olevan työssä kapteeni Falkenbergillä? Tehän itse hämmästyitte
nähdessänne minut siellä?

Nopeasti mietittyään vastasi hän rouvaan katsoen:

Minä kirjoitin siitä kotiin.

Rouva loi silmänsä alas.

Minä sain sen käsityksen, että tuo nuori tyttö pani omiaan.
Mutta erinomaisia vastauksia hän antoi ja tukki minun suuni. Ei
ollut ollenkaan mahdotonta, että hän tuommoisessa tavallisessa
arkikirjeessä oli kirjoittanut vanhemmilleen tähän tapaan: Ja
arvatkaas kenen minä täällä tapasin? Hän, joka sinne meille laittoi
vesijohdon, hakkaa nyt hirsiä täällä kapteenin luona...

Mutta päästyämme perille pappilaan oli otettu uusi renki ja oli hän
jo tullutkin, hän oli ollut palveluksessa kolme viikkoa. Hän otti
vastaan hevoset.

Minäpä mietin yhä uudelleen: minkä vuoksi minut valittiin kuskiksi?
Siksi kai että minua hiukan hyvitettäisiin, kun Falkenberg oli saanut
laulaa salissa. Mutta eivätkö nuo ihmiset sitten ymmärtäneet että
minä olin se mies, joka ennen pitkää saattoi valmistaa keksintönsä
eikä kaipaisi enää minkäännäköisiä hyviä töitä!

Minä kävelin sinne tänne synkkänä ja happamana ja itselleni kiukussa,
söin kyökissä, sain vesijohdosta Olinen siunauksen, ruokin hevoseni.
Pimeän tullen menin latoon peitteineni...

Heräsin siihen, että joku hapuili minua.

Et sinä saa täällä maata, ymmärräthän sen, sinä palellut kuoliaaksi,
sanoi papin rouva. Tulehan minä näytän sinulle.

Me juttelimme asiasta hetkisen, minä en halunnut muuttaa ja sain
hänetkin istumaan. Hän oli kuin liekki, ei, luonnon lapsi hän oli.
Hänen sisässään soi vielä hurmaava valssinsävel.



24.


Aamulla oli mielialani parempi, olin jäähtynyt ja järkiintynyt,
tyydyin kohtalooni. Minun olisi vain pitänyt tietää oma parhaani eikä
koskaan jättää tätä paikkaa, minä olisin päässyt tänne rengiksi ja
ollut ensimäinen vertaisteni joukossa. Niin, ja juurittunut lujasti
hiljaiseen maalaiselämään.

Rouva Falkenberg seisoi pihalla. Tuo vaalea ihminen oli kuin pylväs,
hän seisoi keskellä isoa pihamaata eikä hänellä ollut hattua päässä.

Minä toivotin hyvää huomenta.

Hyvää huomenta! vastasi hän ja asteli minua kohti. Hän kysyi hyvin
hiljaa: Minä olisin katsonut mihin teidät sijoitettiin eilen illalla,
mutta en päässyt. Tietysti minä olisin päässyt, mutta... Ettehän toki
ladossa maannut?

Minä kuulin viimeiset sanat kuin unessa enkä tullut vastanneeksi.

Miksi ette vastaa?

Niin, että minä kyllä makasin ladossa. Kyllä.

Makasitteko? Kävikö se päinsä?

Kyllä.

Vai niin. Niinniin. Me lähdemme kotiin päivemmällä.

Hän kääntyi ja meni pois kasvot yhtenä ainoana punastuksena...

Harald tuli ja pyysi minua tekemään leijan.

Minä teen sinulle leijan, vastasin minä typerryksissäni, mahtavan
leijan joka lentää pilviin. Sen minä teen todellakin.

Me teimme työtä pari tuntia, Harald ja minä, hän oli kovin
rakastettava viattomassa innossaan, minä taas ajattelin kaikkea muuta
kuin leijaa. Me sidoimme useita metrejä pitkän pyrstön, liimasimme
ja neuloimme langalla; kaksi kertaa tuli neiti Elisabeth katsomaan.
Hän oli ehkä yhtä suloinen ja vilkas kuin ennenkin, mutta minä en
välittänyt siitä mitä hän oli enkä ajatellut häntä.

Sitten tuli käsky valjastaa hevoset. Minun olisi pitänyt totella
tätä määräystä heti, sillä matka oli pitkä; mutta sensijaan minä
lähetin Haraldin sisään pyytämään puolen tunnin lykkäystä. Ja niin me
askarsimme, kunnes leija oli valmis. Huomisin kun liisteri oli kuiva
voisi Harald laskea leijan ilmoille, seurata sitä katseellaan ja
tuntea mielessään outoa liikutusta kuten minä nyt.

Hevoset ovat valjaissa.

Rouva tulee ulos; papin koko perhe saattaa häntä.

Pappi ja hänen rouvansa tuntevat kumpikin minut, vastaavat
tervehdykseeni ja sanovat jonkun sanan; mutta minä en kuullut mitään
heille rengiksi tulosta. Ja sinisilmäinen papinrouva seisoi ja
katseli minua vinon viekkaasti, hän kun tunsi minut.

Neiti Elisabeth tuo evästä ja peittelee ystävättärensä vaunuihin.

Etkö todellakaan tahdo enempää ympärillesi? kysyy hän viimeisen
kerran.

En kiitos, kyllä tämä riittää. Hyvästi, hyvästi.

Olkaa nyt yhtä näppärä kuski kuin eilenkin, sanoo neiti ja nyökkää
minullekin.

Me lähdemme ajamaan.

Päivä on kolea ja raaka ja minä huomasin heti, ettei peitto suojannut
rouvaa kunnollisesti.

Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, hevoset jotka tietävät olevansa
kotimatkalla juoksevat kehoittamatta, ja kun minulla ei ole rasoja,
kangistuvat käteni ohjaksia pidellessä. Erään vähässä matkassa
tiestä olevan tuvan kohdalla koputtaa rouva vaununikkunaan, että on
päivällisaika. Hän astuu ulos ja on kylmästä kalpea.

Me menemme tuohon tupaan syömään, sanoi hän. Tulkaa te jälessä, kun
ehditte, ja ottakaa kori mukaan.

Sitten hän lähti astelemaan mäkeä ylös.

Kylmän tähden hän kaiketi tahtoo syödä tuossa vieraassa tuvassa,
mietin minä; sillä ei suinkaan hän minua pelkää... Minä sidon hevoset
ja annan niille ruokaa; kun ilma näyttää vielä kylmenevän, heitän
öljykankaat niitten selkään taputan niitä ja menen koreineni ylös
tupaan.

Tuvassa on kotona vanha vaimo, hän sanoo että olkaa hyvä, tulkaa vain
sisään! ja kiehuttaa edelleen kahvipannuansa. Rouva ottaa tavarat
korista ulos ja sanoo minuun katsomatta: Minun kai pitää antaa teille
tänäänkin? Tuhat kiitosta vain.

Me syömme äänettöminä. Minä istun pienellä penkillä oven suussa,
lautaseni penkillä vieressäni; rouva istuu pöydän ääressä ja katselee
melkein koko ajan ulos ikkunasta eikä saa ollenkaan ruokaa alas.
Silloin tällöin hän sanoo jonkun sanan vaimolle, silloin tällöin luo
hän lautaselleni silmäyksen eikö se vielä ole tyhjä? Pikku tupanen on
kovin ahdas, minusta ikkunaan ei ole enempää kuin kaksi askelta, niin
että me kumminkin istumme yksissä.

Kun kahvi tulee, en minä saakaan kuppia sopimaan penkin päähän, istun
vain ja pidän sitä kädessäni. Silloin kääntää rouva koko kasvonsa
minuun päin ja sanoo silmät alasluotuina: Tässähän on tilaa.

Minä kuulen sydämeni ankaran jyskytyksen, mutisen jotakin:

Kiitos, se käy erinomaisesti... Minä mieluimmin...

Epäilemättä on hän levoton, hän pelkää minua, pelkää minun sanovan
jotakin, tekevän jotakin; hän istuu taas kasvot poispäin kääntyneinä,
mutta minä näen hänen rintansa aaltoavan raskaasti. Olkaahan
rauhassa, mietin minä, ei sanaakaan ole pääsevä kurjasta suustani!

Minun pitäisi viedä tyhjä lautanen ja kuppi takaisin pöydälle, mutta
pelkään säikyttäväni häntä, jos astun sinnepäin. Minä kalistan hiukan
kuppiani, jotta hän huomaisi, vien tavarat ja kiitän.

Hän yrittää äidilliseen tapaansa:

Ettekö tahdo enempää? Minä en käsitä...

En, tuhat kiitosta... Panenko tavarat koriin takaisin? Mutta minä en
ehkä osaa.

Tulin katsoneeksi käsiäni, lämpöisessä tuvassa ne olivat hirveästi
paisuneet, käyneet muodottomiksi ja kömpelöiksi, minä tuskin voinkaan
siirtää mitään koriin. Hän lienee huomannut mitä ajattelin, katsoi
ensin käsiäni, sitten lattiaan ja sanoi suun vetäytyessä nauruun:

Eikö teillä ole vanttuita?

Ei, en minä tarvitse niitä.

Minä menin takaisin paikalleni ja odotin, että hän asettaisi tavarat
takaisin koriin niin, että voisin ottaa sen mukaani. Äkkiä hän taas
kääntyy minuun päin ja kysyy, katse yhä kiinni lattiassa:

Mistä te olette?

Norrlannista.

Hiljaisuus.

Minä uskalsin vuorostani kysyä häneltä:

Onko rouva ollut siellä?

Olen lapsuuteni aikana.

Samassa hän katsoi kelloansa aivan kuin katkaistakseen enemmät
kysymykseni ja samalla muistuttaakseen minua ajasta.

Minä nousin heti ja menin hevosten luo.

Oli jo hiukan pimennyt, taivas tummeni ja alkoi pudota märkää
lumiräntää. Minä otin kaikessa hiljaisuudessa ajo-istuimelta
peitteeni ja pistin sen vaunujen etuistuimen alle, sen tehtyäni
juotin hevoset ja valjastin ne. Vähän ajan kuluttua tuli rouva mäkeä
alas, minä menin häntä vastaan koria noutamaan.

Minne te menette?

Koria hakemaan.

Kiitos, ei tarvitse. Ei siellä ole mitään mukaan otettavaa.

Me menimme vaunujen luo, hän astui sisään ja minä aijoin hiukan
auttaa häntä käärimällä peitteitä. Sitten löysin etuistuimen alta
uuden peitteen ja piilotin tarkoin reunat, ettei hän sitä tuntisi.

Mikä onni! sanoi rouva. Missä se oli? Täällä.

Minä olisin kyllä saanut useampiakin peitteitä pappilasta, mutta nuo
ihmisparathan eivät olisi koskaan saaneet niitä takaisin... Kiitos,
minä saan hyvin itse... Ei kiitos, minä saan itse... Laittakaa
itsenne valmiiksi.

Minä suljin vaununoven ja nousin ylös.

Jos hän nyt taas koputtaa vaununikkunaan, niin se on peitteestä ja
silloin minä en pysäytä, ajattelin.

Tunti toisensa jälkeen kuluu, tulee nokipimeä, sataa ja pyryää aina
yhä ankarammin, tie käy yhä pehmeämmäksi. Silloin tällöin minä
hyppään istuimelta alas ja juoksen vaunujen vierellä saadakseni
lämmintä, vaatteeni valuvat vettä.

Me lähestymme kotia.

Kunpa nyt vain ei olisi liiaksi valoa, niin että hän tuntee peitteen,
mietin minä.

Paha kyllä oli aivan valoisa, rouvaa oli odotettu.

Hädissäni minä pysäytin hevoset kappaleen matkaa rappusista ja avasin
vaunun oven.

Miksi --? Ei, mitä se merkitsee?

Minä ajattelin että olisitte niin hyvä ja astuisitte alas tästä. Maa
on niin pehmeää... Pyörät...

Hän kai luuli minun houkuttelevan häntä ulos jotain tehdäkseni,
Jumala sen tiennee, hän sanoi:

Herra varjelkoon, ajakaa!

Hevoset nykäisivät ja pysähtyivät pahimpaan valoon.

Emma tuli ulos ja otti rouvan vastaan. Rouva jätti hänelle peitteet,
jotka hän vaunuissa istuessaan edeltäkäsin oli käärinyt kokoon.

Kiitos kyydistä! sanoi hän minulle. Siunatkoon kuinka olette märkä!



25.


Perillä odotti minua omituinen uutinen: Falkenberg oli ruvennut
kapteenin rengiksi.

Tämä tapaus särki sopimuksemme ja jätti minut yksin. Minä en voinut
ymmärtää koko juttua. Mutta voisinhan sitä huomenna miettiä.

Kello siirtyy kahteen yöllä ja minä makaan yhä valveilla väristen ja
miettien. Koko tänä aikana en mitenkään pääse lämpöiseksi, sitten
vihdoin vilu kääntyy kuumuudeksi, makaan täydessä kuumeessa... Kuinka
pelokas hän olikaan eilen, ei uskaltanut syödä kanssani maantiellä
eikä avannut minulle silmiään koko matkalla... Kun minä selvänä
hetkenä käsitän voivani herättää Falkenbergin levottomuudellani ja
ehkä puhua houreissa, puren hampaani yhteen ja hyppään ylös. Vedän
märät vaatteet jälleen ylleni, kompuroin rappuja alas ja lähden
juoksemaan yli peltojen. Hetken kuluttua alkavat vaatteeni minua
lämmittää, minä suuntaudun metsään päin työpaikallemme hien ja
sateen valuessa pitkin kasvojani. Kunpa vain nyt löytäisin sahan
ja saisin huitoa kuumeen pois ruumiistani; se on vanha koeteltu
parannuskeinoni. Minä en löydä sahaa, mutta löydän kirveeni sieltä
minne sen olin piilottanut lauvantai-iltana, ja alan hakata. On niin
pimeä että näen tuskin mitään; mutta minä tunnustelen hakkausta käsin
silloin tällöin ja kaadan useita puita. Hiki valuu ruumiistani.

Kun olen kyllin uupunut, piilotan kirveen entiseen paikkaansa; päivä
alkaa valjeta, minä juoksen kotiin.

Missä sinä olet ollut? kysyy Falkenberg.

Minä en tahdo hänen saavan tietää eilisestä vilustumisestani, hän
ehkä siitä juttelisi kyökissä, mutisen sen vuoksi jotain etten oikein
tiedä missä olen ollut.

Sinä olet kaiketi ollut Rönnaugin luona, sanoo hän.

Minä vastaan että niin, minä olen ollut Rönnaugin luona, koska hän
sen arvasi.

Ei suinkaan se mikään vaikea arvattava ollut, sanoo hän. Minä
puolestani en enää koskaan käy tyttöjen luona.

Sinä siis saat Emman?

Niin, siltä se näyttää. Oli oikein kiusallista ettet sinäkin voinut
jäädä tänne. Olisit ehkä saanut jonkun toisista.

Hän kehittelee tätä edelleen, että minä ehkä olisin saanut toisista
piioista kenen olisin mielinyt, mutta että kapteeni ei voinut enää
minua käyttää. Minun ei tarvinnut enää huomennakaan metsään... Minä
kuulen Falkenbergin sanat kaukaa, yli unen meren, joka lähestyy minua.

Aamulla on kuume tiessään, olen hiukan väsynyt, mutta laittaudun
kuitenkin lähtemään metsään.

Ei sinun tarvitse enää ottaa metsä vaatteita yllesi, sanoo
Falkenberg. Minähän puhuin siitä sinulle.

Jaa, tosiaankin! Mutta minä otan sittenkin metsävaatteet ylleni,
toiset ovat kovin märät. Falkenberg on hiukan hämillään sentähden
että on minusta eronnut; mutta hän puolustaa itseään sillä, että hän
luuli minun ruvenneen pappilaan.

Sinä et siis lähde mukaan tunturille? kysyin minä.

Hm. Ei, enpä kyllä taida lähteä. Ei, sinä itsekin ymmärrät että olen
väsynyt maailmalla haljuilemaan. Enkä minä tämän parempaa löydä.

Minä olen olevinani ikäänkuin en siitä sen enempää välittäisi,
yht'äkkiä herättää mielenkiintoani Pekka; hänen, mies paran laita
pahin on, joutuu pois ja kodittomaksi.

Kodittomaksi, sanot! vastaa Falkenberg. Kun hän on maannut täällä
tyystin ne viikot, jotka hän lain mukaan saa sairastaa, niin hän
lähtee kotiinsa takaisin. Hän on talon poika.

Sitten Falkenberg suorin sanoin selittää tuntevansa itsensä vain
puoleksi ihmiseksi sitten kun meidän pitää erota. Ellei Emmaa olisi,
olisi hän kapteenin pettänyt.

Kas tässä, sanoi hän, saat nämä.

Mitä se on?

Todistukset. Minä en voi niitä nyt käyttää, mutta sinut ne voivat
pelastaa pulasta. Jos sattuisit joskus pianoa virittämään.

Hän ojentaa minulle sekä paperit että viritysavaimen.

Mutta kun minulla ei ole Falkenbergin hyvää korvaa, eivät nämä
tavarat minua hyödytä, ja minä sanon että voin helpommin virittää
talon kuin pianoa.

Silloin kajahuttaa Falkenberg naurun ja tuntee mielensä keventyneen,
kun minä olen noin leikkisä loppuun asti...

Falkenberg on mennyt. Minulla on nyt aikaa laiskoitella ja minä
paneudunkin vaatteet yllä sänkyyn, lepäilen ja ajattelen. No,
työmmehän oli lopussa, me olisimme joka tapauksessa lähteneet, en
minä voinut toivoa saavani täällä olla aina ja ijäisesti. Ainoa mikä
oli kaikkien laskujemme ulkopuolella oli se että Falkenberg jäi.
Olisinpa minä saanut hänen paikkansa, niin olisin tehnyt työtä kahden
edestä! Enkö voisi lahjoa Falkenbergiä väistymään? Kun kaikki julki
puhutaan, enkö ollut mielestäni huomannut kapteenissa jonkunmoista
harmiakin sen johdosta, että tuo työmies liikkui talossa hänen omalla
nimellään? Minä olin kai sitten erehtynyt.

Minä mietin yhä. Olinhan minä toki, mikäli itse ymmärsin, ollut hyvä
työmies enkä ollut koskaan varastanut hetkeäkään kapteenin ajasta
keksintöni valmisteluun...

Minä nukahdan taas ja herään siihen, että portaissa astutaan.
Ennenkuin pääsin kunnolla sängystä, oli kapteeni ovella.

Ei, maatkaa vain, sanoi hän ystävällisesti ja aikoi kääntyä takaisin.
No, kun nyt kerran olen teidät herättänyt, niin voisimme ehkä tehdä
laskut.

Kiitos vain. Kuten kapteeni tahtoo.

Kuulkaapas, sekä toverinne että minä arvelimme että te rupeaisitte
pappilaan, ja siinä tapauksessa... Nyt ovat hyvät ilmatkin lopussa,
niin ettei metsässäkään sovi enää tehdä työtä; muuten ei siellä ole
enää puitakaan. Mitä minun piti sanoa: minä olen sopinut toverinne
kanssa, en tiedä...?

Minä tyydyn tietysti samaan palkkaan.

Toverinne ja minä sovimme siitä, että te saisitte hiukan enemmän
päivältä.

Siitä ei Falkenberg ollut minulle hiiskahtanut, sen kapteeni
varmaankin itse keksisi.

Minä olen sopinut hänen kanssaan, että ja'amme tasan.

Mutta tehän olitte johtaja. Luonnollisesti pitää teidän saada
viisikymmentä äyriä enemmän.

Kun näin ettei kiellostani välitetty, annoin hänen laskea kuten itse
tahtoi ja otin rahat vastaan. Minä huomautin saavani enemmän rahaa
kuin olin odottanut.

Kapteeni vastasi:

Sepä hauskaa. Ja minä annan mielelläni teille tämän todistuksen hyvin
suoritetusta työstä.

Hän ojensi minulle paperin.

Hän oli rehellinen ja suora mies. Kun hän ei puhunut vesijohdon
teosta ensi kevääksi, niin oli hänellä kaiketi syynsä siihen ja minä
varoin häntä vaivaamasta.

Hän kysyi:

Te matkustatte siis rautatietyöhön?

Ei, en minä tiedä varmaan.

No niin, kiitos yhdessäolosta.

Hän meni ovelle päin.

Minä kurjakontti en voinut enää pidättyä, vaan kysyin:

Kapteenille ei taida tulla mitään työtä myöhemmin, kevääksi, minua
varten?

En tiedä, saamme nähdä. Minä... Se riippuu eri seikoista. Jos tälle
kulmalle tulette niin... Mitä te aijotte tehdä koneellanne?

Jos uskallan pyytää, että se saa jäädä tänne --

Tietysti.

Kapteenin mentyä minä istuin sängylle. No, nyt se oli lopussa; niinpä
niin, Jumala olkoon meidän kaikkien kanssamme! -- Kello on yhdeksän,
hän on valveilla, hän kävelee tuossa rakennuksessa, jonka täältä
ikkunasta näen. Koetanpa päästä tieheni.

Löydän säkkini ja täytän sen, kiskon märän takkini puseron päälle ja
olen valmis. Mutta sitten minä jälleen istun.

Emma tulee ja sanoo:

Ole hyvä ja käy syömään!

Kauhukseni näen peitteeni hänen käsivarrellaan.

Ja sitten käski rouva kysyä eikö tämä ole teidän peitteenne?

Minun? Ei. Minun omani on täällä säkissä.

Emma lähtee pois peitteineen.

Minä en tietysti voinut sitä omakseni tunnustaa. Piru periköön koko
peiton!... Minun piti ehkä lähteä alas syömään. Sittenhän voin
samalla sanoa hyvästi ja kiittää. Se ei olisi silmiinpistävää.

Emma tulee takaisin peite mukanaan; hän asettaa sen somasti
käärittynä tuolille.

Jos et nyt heti tule, niin kahvi jäähtyy, sanoo hän.

Miksi sinä peiton siihen panet?

Rouva käski sen tuoda tänne.

No niin, se on ehkä Falkenbergin, mutisen minä.

Emma kysyy:

Lähdetkö sinä nyt?

Lähden. Kun et sinä ollenkaan huoli minusta, niin.

Sinä sitten! sanoo Emma hymähtäen.

Minä lähden Emman kanssa alas ja menen kyökkiin; pöydässä istuessani
näen kapteenin menevän metsään. Minä iloitsen siitä, että hän on
poissa; nyt ehkä rouva tulee kyökkiin.

Minä syön ja nousen tuolilta. Menisinkö ilman muuta? Tietysti. Niinpä
jätän minä hyvästi piiat ja sanon jotakin jokaiselle.

Olisin minä sanonut hyvästi rouvallekin, mutta...

Rouva on sisällä, minä --

Emma menee sisään, viipyy hetken ja tulee takaisin.

Rouvalla on päänsärky, hän makaa sohvalla. Mutta terveisiä käskettiin
sanoa.

Tervetuloa takaisin! sanovat kaikki piiat, kun minä lähden.

Minulla on säkki kainalossani ja minä astelen pois talosta. Sitten
minä yht'äkkiä muistan kirveen, että Falkenberg ehkä sitä etsii
eikä löydä. Käännyn takaisin, koputan kyökinikkunaan ja teen selvää
kirveestä.

Kulkiessani tietä alaspäin käännyn pari kertaa katsomaan salin
ikkunoihin. Sitten katoovat rakennukset näkyvistä.



26.


Minä kiertelin Övrebön tienoilla koko päivän, kävin muutamassa
talossa työtä kysymässä, harhailin kuten rauhaton mitään suunnitelmaa
seuraamatta. Oli kylmänkalsea sää, alituinen liikkeessäolo vain piti
minut lämpimänä.

Illan tullen minä tavoitin entiselle työpaikalleni kapteenin metsään.
En kuullut kirveeniskuja, Falkenberg oli mennyt kotiin. Minä
löysin yöllä kaatamani puut ja nauroin nähdessäni ne kammottavat
kannot, jotka olin metsään jättänyt. Falkenberg oli varmasti nähnyt
hävityksen ja tuuminut, kuka voisi olla tekijä. Kelpo Falkenberg oli
ehkä luullut tätä kummituksen työksi, siksi oli hän paennut kotiin
päivän aikaan. Hahaha.

Iloisuuteni ei kai ollut hyvää laatua, sen syynä oli yöllinen
kuumeeni ja sitä seurannut väsymys; minä muutuinkin taas sangen
pian surulliseksi. Tässä, tällä paikalla oli hän eräänä päivänä
ystävättärensä kanssa seisonut, he olivat tulleet luoksemme metsään
ja jutelleet kanssamme...

Kun oli kunnollisesti pimeä, aloin kävellä taloa kohti. Voisin ehkä
maata ullakolla tämänkin yön, huomenna kun hänen päänkipunsa on
poissa tulee hän ulos. Minä menen niin lähelle, että näen valoa,
sitten käännyn takaisin. Lienee liian aikaista.

Kuluu aika, jonka minä arvioin kahdeksi tunniksi, minä kuljen ja
istun, istun ja kuljen ja lähestyn taas taloa. Minä voin erinomaisen
hyvin mennä ullakolle ja levolle, uskaltakoon Falkenberg lurjus vain
mutista! Nytpä tiedän mitä teen, minä piilotan säkkini, ennenkuin
menen taloon, niin että tulen vain ikäänkuin noutamaan jotakin pikku
tavaraa, jonka olen unohtanut.

Minä palaan takaisin metsään.

Saatuani säkin hyvin piiloon, ymmärrän minä ettei minulla ole mitään
tekemistä Falkenbergin, ullakon eikä sängyn kanssa. Minä olen pöhkö
ja hullu, minä en halua yösijaa, on vain yksi ihminen, jonka tahdon
nähdä ja sitten jättää talon ja koko seudun. Herraseni, puhun minä
itselleni, eikö juuri sinun pitänyt etsiä hiljaista elämää ja
terveitä ihmisiä saadaksesi rauhasi takaisin?

Minä kiskon säkkini esiin piilosta, heitän sen selkääni ja
lähden kolmannen kerran taloon päin. Kierrän väentuvan ja tulen
päärakennuksen eteläpuolelle. Salissa on valoa.

Nyt tapahtuu että, vaikka onkin pimeä, lasken säkin seljästäni,
jotten näyttäisi kerjäläiseltä, pistän sen kainalooni ja lähestyn
varovasti rakennusta. Tultuani kyllin lähelle seisahdun. Seison
suorana ja voimallisena salinikkunain alla, otan lakin päästäni ja
seison yhä. Ei ketään näy sisällä, ei varjoakaan. Ruokasalissa on
pimeä, illallinen on ohi. Lienee sitten jo myöhäkin, mietin minä.

Äkkiä sammutetaan salin lamppu ja koko talo näyttää kuin kuolleelta.
Minä odotan hetken, silloin pilkahtaa toisesta kerroksesta yksinäisen
kynttilän valo. Se on hänen huoneensa! ajattelin minä. Valo loistaa
puolen tunnin ajan, sammuu sitten. Nyt hän on mennyt levolle. Hyvää
yötä.

Hyvää yötä ainiaaksi.

Enkä minä tietenkään tänne kevääksi palaa. Se vielä puuttuisi.

Viertotielle tultuani heitän taas säkin olalleni ja lähden
vaeltamaan...

Aamulla kuljen eteenpäin. Olen maannut eräässä ladossa ja värissyt
kovasti viluani, kun minulla ei ollut mitään sänkyvaatteita;
sen lisäksi piti minun lähteä pois juuri kylmimmällä hetkellä,
päivänsarasteessa, jottei minua keksittäisi.

Minä kuljen kulkemistani. Metsissä kasvaa vuoroin havupuita, vuoroin
koivuja; nähdessäni hienoja suorarunkoisia katajapensaita leikkaan
sauvan itselleni ja istun metsän reunaan sitä oksimaan. Yksi ja
toinen keltainen lehti on vielä jäljellä puissa; mutta koivu on
täpö täynnä terttuja, joista riippuu sadepisaroita. Silloin tällöin
istuu tusina pikkulintuja tuommoiseen koivuun, ne nokkivat terttuja,
etsivät sitten kiven tai karkean puunpinnan ja hiovat liiman pois
nokastaan.

Toinen ei suo mitään toiselle, ne ajavat takaa, ahdistavat toisiaan,
vaikka on miljoonia terttuja käytettävinä. Eikä ahdistettu tee muuta
kuin pakenee. Jos pikku lintu suuntaa kulkuansa isompaa kohti, tahtoo
se pakottaa jälkimäisen väistymään; suuri rastaskaan ei ajattele
vastustaa varpusta, siirtyy vain syrjään. Tuo kova vauhti, millä
hyökkääjä tulee, se hänet tehnee vaaralliseksi, mietin minä.

Aamuinen kylmän ja ikävän tunteeni häviää vähitellen, minua huvittaa
ottaa vaarin muutamia seikkoja, joita sattuu matkallani, ja miettiä
hiukan kutakin. Linnut minua eniten huvittivat. Muuten minua elähytti
sekin ajatus, että taskuni oli rahoja täynnä.

Falkenberg oli eilen aamulla sattumalta sanonut minulle missä
Pekan koto oli ja minä suuntasin kulkuni sinne. Mitään työtä minä
luultavasti en saisi tuossa pikku talossa; mutta rikas kun olin,
ei työ ollutkaan kaikkein ensimäinen ajatukseni. Pekka ehkä tulisi
kotiin ensi tilassa ja hänellä voisi olla jotain kerrottavaa.

Sovitin niin että tulin Pekan kotiin illalla. Toin terveisiä talon
pojalta, sanoin että hän oli paljon parempi ja tulee pian. Ja
voisinko saada yösijaa?



27.


Olen asunut täällä pari päivää. Pekka on tullut kotiin, mutta hän ei
tiedä mitään kerrottavaa.

Voidaanko Övrebössä siis hyvin?

Kyllä en minä muutakaan kuullut.

Näitkö kaikki, kun lähdit? Kapteenin, rouvan?

Näin.

Ei kukaan ollut kipeä?

Ei. Kukapa sitä olisi ollut?

Falkenberg, sanon minä. Hän valitti kätensä sierauneen; mutta se kai
meni ohi...

Tässä talossa ei ollut sanottavaa somuutta, vaikka se varmaankin
oli hyvin varakas. Itse isäntä oli ensimäinen valtiopäivävaramies
ja oli alkanut iltaisin istua lehtiä lukien. Voi tuota lukumiestä,
koko talo siitä kärsi ja tyttäret kiusaantuivat kuolemaan asti. Kun
Pekka tuli kotiin, alkoi koko perhe laskea, oliko hän saanut täyden
maksun ja oliko hän maannut kapteenin luona kipeänä koko luvallisen
ajan -- koko lainsalliman ajan, sanoi varamies. Eilen kun minä
tulin vahingossa sysänneeksi rikki ikkunaruudun, joka ei maksanut
mitään, kuiskailtiin siitä ja minua katseltiin epäystävällisesti
joka taholta; tänä päivänä minä sitten menin kauppiaaseen ja sain
uuden ruudun, jonka kiinnitin kunnollisesti kitillä. Silloin sanoi
varamies: Ei sinun olisi pitänyt niin suurta vaivaa nähdä yhden
ruudun tähden.

En minä yksin ruudun takia kauppiaassa käynytkään, päinvastoin minä
ostin jonkun pullon viiniä, jotten näyttäisi parin ruudun hintaa
nurkuvan, samoin ostin ompelukoneen, jonka aijoin lähtiessäni antaa
tytöille. Tänä iltana voisimme juoda viinin, huomenna oli sunnuntai
ja kaikilla aikaa nukkua. Mutta maanantai-aamuna minä aijoin vaeltaa
eteenpäin.

Niin ei pitänyt käymän kuin olin ajatellut. Tytöt olivat käyneet
ullakolla nuuskimassa säkkiäni; sekä neulomakone että pullot olivat
panneet kärpäsiä heidän päähänsä, he ajattelivat noita tavaroita ja
tekivät viittauksia. Olkaa rauhassa, mietin minä, odottakaa kunnes
minun aikani tulee!

Minä istuin illalla talon väen kanssa tuvassa ja juttelen. Olemme
juuri syöneet ja isäntä itse on saanut lasit nenälleen alkaakseen
lukea lehtiä. Pihalla on ihmisiä, sanon minä. Tytöt katsovat toisiaan
ja menevät ulos. Hetken kuluttua he avaavat oven ja sanovat olkaa
hyvä kahdelle nuorelle miehelle, jotka tulevat sisään. Hakekaa
istumasija! sanoo emäntä.

Minussa syntyi samassa silmänräpäyksessä ajatus, että noille
kahdelle pojalle oli lähetetty tieto minun viinistäni ja että
he olivat tyttöjen sulhasia. Kuinka toivorikkaita tytöntaimia,
kahdeksan-yhdeksäntoista vuotiaita ja jo noin näppäriä! Mutta viiniä
ei tule ensinkään, ei jälkeäkään...

Puhutaan ilmasta, ettei parempaa voi odottaakaan näin myöhään
syksyllä, mutta että syyskyntö paha kyllä nyt täytyy pysäyttää
märkyyden takia. Keskustelu ei ollut lainkaan virkeätä ja toinen
tytöistä sanoi minulle, että olin niin hiljaa ja miksi niin?

Sen tähden kai että pitää lähteä, vastaan minä. Maanantai-aamuna olen
minä kahden peninkulman päässä täältä.

Sitten kai saamme lähtöryypyt tänä iltana?

Joku virnisti tälle kysymykselle, että se oli oikein minulle, kun
istuin ja olin niin saita ja annoin viinin viipyä. Mutta minä en
tuntenut noita tyttöjä enkä välittänyt heistä, muuten olisin ollut
toisin.

Mitkä lähtöryypyt? kysyin minä. Minä olen ostanut kolme pulloa
viiniä, jotka minun pitää viedä erääseen paikkaan.

Kannatko sinä viiniä kaksi peninkulmaa mukanasi? kysyi tyttö, kovasti
nauraen. Tien varrellahan on monta kauppapuotia?

Neiti unohtaa että huomenna on sunnuntai ja että kaikki puodit ovat
silloin suljettuina, vastasin minä.

Nauru lakkasi, mutta mieliala ei muuttunut ystävällisemmäksi minua
kohtaan, kun suuni niin puhtaaksi puhuin. Minä käännyin talon emännän
puoleen ja kysyin loukkaantuneena mitä olin velkaa.

Eihän sen kiirettä ole? Eikö huomenna ehtisi?

Ei, oli kiire. Olin ollut kaksi vuorokautta, miettikää mitä maksaa.

Hän tuumi kauan, vihdoin hän meni ulos ja sai miehenkin tulemaan
jälessään, he neuvottelivat.

Kun he viipyivät kovin kauan, menin minä ylisille, panin säkkini
kuntoon ja kannoin sen alas eteiseen. Minä loukkaannun vieläkin
enemmän ja lähden jo tänä iltana. Se oli hyvä tapa päästä pois.
Tullessani tupaan sanoo Pekka:

Ethän aijo lähteä ulos yön selkään?

Kyllä. Niin minä aijon.

Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla niin tyhmä, että piittaat mitä
letukat puhuvat.

Herran tähden, anna vanhuksen mennä! sanoo sisar.

Vihdoin palasi varamies vaimoineen tupaan. He vaikenivat sitkeästi ja
varovasti.

No, mitä olin velkaa?

Hm. Sain sen itse arvioida.

Koko pesä oli täynnä roskaväkeä, minä voin toden tiestä pahoin siellä
ja heitin akalle ensimäisen setelin minkä löysin.

Riittääkö se?

Hm. Olihan siinä jo isosti, mutta. Ja saattoi siinä kylläkin olla,
mutta.

Mitä hän oli saanut?

Viitosen.

No, se oli ehkä liian laihaa, minä aloin kaivaa esiin enemmän rahaa.

Ei, äiti, se oli kymppi, sanoo Pekka. Ja se on liikaa, saat antaa
siitä takaisin.

Vanhus avaa kätensä, katsoo seteliä ja joutuu yht'äkkiä kummiinsa:

Ei mutta eikös tottakin ole kymppi. En minä sitä sen tarkemmin
katsonut. No sitten sinä saat oikein kiitokset.

Varamies alkoi pulassaan kertoa pojille mitä oli lehdestä lukenut:
suuresta onnettomuudesta, käsi murskaantunut puimakoneessa. Tytöt
eivät olleet minua näkevinään, mutta istuivat itse asiassa kuin kaksi
kissaa kaulat lyhyinä ja silmät soukkina. Tässä ei ollut mitään
odottamista --. Jääkää hyvästi.

Akka tulee perässäni porstuaan ja juttelee ystävällisenä minulle:

Tee hyvin ja lainaa meille yksi viinipullo. On niin ikävää, kun nuo
pojat siellä istuvat.

Hyvästi! sanon minä vain enkä päästä lähellenikään.

Säkki oli selässäni ja ompelukone kädessäni, oli raskas kantaa ja
tie pehmeää; mutta sittenkin minä kuljin kevein mielin. Olin ollut
ikävässä jutussa ja voin myöntää menetelleeni hiukan kehnosti.
Kehnosti? Eipä suinkaan! Minä pidin pientä komiteaa itsestäni ja
toin esiin että nuo tyttö peijakkaat olivat aikoneet pitää juhlaa
sulhasilleen minun viinilläni. No niin. Mutta eikö loukkaantumiseni
pohjaltaan ollut vain miesveren ilmaus: jos olisivat kutsuneet pari
vierasta tyttöä poikien sijaan, eikö silloin olisi viini virrannut?
Ja vanhukseksi tuo tyttö nimitti. Mutta eikö hän ollut oikeassa?
Minä kai olin vanhentunut, koska en kärsinyt kyntäjäpojan pääsevän
edelleni...

Mutta loukkaantumiseni laimeni vaikean kulun kestäessä, komitea
hajotettiin ja minä kulkea raahustin tunnin toisensa jälkeen
naurettavine taakkoineni: kolme pulloa viiniä ja ompelukone. Sää
oli leuto ja sumuinen, minä en nähnyt tulia taloista, ennenkuin
olin aivan lähellä; silloin tavallisesti koirat hyökkäsivät minua
kohti ja estivät taloon hiipimästä. Yö kului yhä, minä olin väsynyt
ja murheellinen ja olin huolissani tulevaisuudestakin. Enkö ollut
tuhlannut paljon rahoja aivan hyödyttömiin! Nyt aijoin myydä
ompelukoneen ja muuttaa sen jälleen rahaksi.

Viho viimein tulin koirattomalle tuvalle. Ikkunasta näkyi valoakin ja
minä menin muitta mutkitta sisään ja pyysin yösijaa.



28.


Siellä istui pöydän ääressä neulomassa pieni rippikouluijässä oleva
tyttö, ketään muuta ei tuvassa ollut. Kun pyysin yösijaa, vastasi hän
mitä suurimmalla luottamuksella että kyllä hän kysyy, jonka jälkeen
hän pujahti pieneen sivuhuoneeseen. Minä huusin hänen mennessään että
olisin iloinen, jos saisin istua tässä pesän ääressä, kunnes päivä
koittaisi.

Hetken kuluttua tuli tyttö takaisin äitinsä kanssa, joka vielä solmi
ja napitsi vaatteitaan. Hyvää iltaa. Ei heillä ollut sellaisia
paikkoja että voisivat minua kunnollisesti yötä pitää; mutta
kamarissa minä mielelläni saisin maata.

Missäs he itse makaisivat?

No, päivähän nyt kohta oli. Tytön piti muuten istua neulomassa vielä
vähän aikaa.

Mitä hän neuloi? Hamettako?

Ei, hameenmiehustaa vain. Hänen piti ottaa se huomenna ylleen
kirkkoon, mutta hän ei ollut antanut äidin auttaa itseään.

Minä otan ompelukoneeni esiin ja lasken leikkiä että yksi
hameenmiehusta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään
tämänmoiselle! Nyt minä näytän hänelle!

Olinko ehkä räätäli?

En. Mutta myin ompelukoneita.

Minä otan käyttö-ohjeen ja luen mitä meidän pitää tehdä, tyttö
kuuntelee opinhaluisena, hän on vain lapsi, hänen ohuet sormensa ovat
tulleet sinisiksi kankaasta, joka päästää väriä. Nuo siniset sormet
näyttävät kovin köyhiltä, siksi otan minä esiin viiniä ja tarjoon
jokaiselle. Sitten me taas neulomme, minä istun käyttö-ohje kourassa
ja tyttö pyörittää konetta. Hänen mielestään työ käy mainiosti ja
hänen silmänsä loistavat.

Vanhako hän oli?

Kuudentoista. Viime vuonna päässyt ripille.

Mikä oli hänen nimensä?

Olga.

Äiti seisoo ja katselee meitä ja pyörittäisi mielellään hänkin, mutta
joka kerta, kun hän aikoo ottaa, kiinni sanoo Olga: Varo äiti, ettet
sitä pahoin pitele! Kun meidän pitää puolata ja äiti hetkiseksi
ottaa sukkulan käteensä, pelkää Olga taas että se voi joutua
pahoinpidellyksi.

Vaimo asettaa kahvipannun tulelle ja alkaa keittää, tupa muuttuu
hauskaksi ja lämpöiseksi nuo yksinäiset ihmiset ovat levollisia
ja luottavaisia, Olga nauraa, kun minä keksin sanoa jotain somaa
koneesta. Minä huomaan, ettei kumpikaan heistä kysy mitä kone maksaa,
vaikka se on myytävänä, se oli niin kokonaan heidän saantikykynsä
ulkopuolella. Mutta huvittavaa oli nähdä sen työskentelevän!

Hänen kyllä pitäisi saada tuollainen kone, Olgan; sillä hän osasi
sitä hyvin käytellä.

Äiti vastaa että hän saa odottaa, kunnes tulee ensin maailmalle ja
joksikin aikaa palvelukseen.

Pitikö hänen palvelukseen?

Niin äiti ainakin toivoi että hän pääsisi. Hänellä oli kaksi muuta
tytärtä, jotka palvelivat. He käyttivät itsensä hyvin, Jumalan
kiitos. Olgan piti tavata heidät huomenna kirkolla.

Toisella seinällä riippuu pieni peili, jonka lasi on rikki, toiselle
on naulattu muutamia pennikuvia, sotamiehiä hevosten selässä ja
ruhtinaspareja paljoine komeuksineen. Kun yksi kuvista on vanha ja
resuinen ja on esittävinään keisarinna Eugénietä, älyän minä ettei
sitä ole äskettäin ostettu, ja kysyn mistä se on?

Ei muistanut. Niin, mies kai sen oli joskus saanut.

Näiltä seuduiltako?

Ihmettelen eikö lie saanut Hersätistä, jossa mies oli nuoruudessaan
palvellut. Siitä oli ehkä kolmekymmentä vuotta.

Minulla on päässäni pikku tuuma ja sanon siksi:

Tuo kuva maksaa monta kruunua.

Kun vaimo luulee minun häntä pilkkanani pitävän, tarkastan minä kuvan
ja selitän ehdottomasti ettei tämä ole mikään halpa taulu.

Vaimo ei ole ollenkaan tyhmä ja sanoo ainoastaan että vai niin,
niinkö arvelin? Se oli riippunut siinä siitä asti, kun tupa oli
rakennettu. Kuva oli muuten Olgan, hän oli sitä omakseen sanonut
pienestä pitäen.

Minä tekeydyn salaperäiseksi ja viisaaksi ja kysyn päästäkseni
perinpohjin asiaan:

Ja Hersät, missä se on?

Hersät oli naapuriseurakunnassa. Sinne oli kaksi peninkulmaa. Siellä
asui nimismies...

Kahvi on valmis ja Olga ja minä levähdämme. Nyt puuttui vain hakoja.
Minä pyydän nähdä sitä puseroa, jota hän aikoo hameen kanssa käyttää,
ja silloin tulee ilmi ettei se olekaan mikään oikea pusero, vaan
kudottu huivi. Mutta hän on saanut sisarensa hylkäämän takin ja tämä
takki tulee päälle ja peittää kaikki tyyni.

Olga kasvaa niin kovasti näihin aikoihin, että on mieletöntä laittaa
hänelle mitään oikeata puseroa, ennenkuin vuoden päästä, kuulen minä.

Olga istuu hakoja kiinni neulomassa ja se on pian tehty. Sitten
hän on niin uninen, että hän on oikein nähtävä, jonka vuoksi minä
teeskennellyn mahtipontisesti käsken hänen mennä nukkumaan. Vaimo
katsoo olevansa pakotettu istumaan valveilla ja pitämään minulle
seuraa, vaikka minä pyydän häntäkin menemään jälleen levolle.

Nyt saat oikein kiittää vierasta kaikesta avusta, sanoo äiti.

Olga tuleekin ja kiittää minua kädestä pitäen. Silloin minä otan
ajasta vaarin ja kyyditsen hänet kamariin.

Menkää nyt tekin, sanon minä äidille. En minä kumminkaan enää juttele
kanssanne, olen väsynyt.

Nähdessään minun sijoittuvan takalle ja sovittavan säkkiäni pään alle
pudistaa hän hymyillen päätänsä ja menee menojaan.



29.


Täällä on hyvä olla ja hauskaa, on aamu, aurinko paistaa sisään
akkunasta ja Olgan ja äidin tukka on niin sileä, että on ilo katsoa.

Jälkeen aamiaisen, jossa minäkin olen osallisena, ja juotuamme
hyvät kahvit päälle juhlistaa Olga itsensä pukeutumalla uuteen
hameeseen, esiliinaan ja takkiin. Mikä ihmeellinen takki, siinä
oli lastinkireunus ja lastinkinappeja kahdessa rivissä, vieläpä
nauhakoristeita kauluksessa ja hihoissa; mutta pikku Olgasta ei ole
sen täyttäjäksi. Ei millään muotoa. Hän näet on luiseva kuin nuori
vasikka.

Emmekö yhteen hyrinään hiukan pienennä röijyä? kysyn minä. Kyllä me
ehdimme.

Mutta äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa, että tänään on sunnuntai,
jolloin ei sovi käyttää neulaa eikä veistä. Minä hyvin ymmärrän mitä
he miettivät, sillä minä ajattelin samoin lapsena, ja koetan auttaa
itseäni olemalla hiukan vapaa-ajattelija: on eri asia, kun on kone
joka neuloo, se on sama kuin jos viattomat vaunut vierisivät pitkin
tietä pyhäisenä päivänä.

Mutta ei, he eivät ymmärrä sitä. Muuten oli röijyssä vain kasvun
varaa, parin vuoden kuluttua se sopii.

Minä mietin mitä voisin pistää Olgan käteen hänen lähtiessään ja
annan hänelle vain kruununrahan. Hän kiittää kädestä pitäen, näyttää
killinkiä äidille ja kuiskaa aivan säteilevin silmin että hän antaa
sen sisarille kirkolla. Ja äiti sanoo melkein yhtä liikutettuna että
niin, sen hän ehkä voi tehdä.

Olga lähtee kirkkoon avarassa röijyssään, hän mennä vaapottaa
mäkeä alas varpaat sisäänpäin ja ulospäin miten milloinkin sattuu.
Jumalani, kuinka hän oli soma ja hauska...

Oliko Hersät isokin talo?

Iso.

Minä istun hetken unisia silmiäni räpytellen ja olen etymologi:
Hersät, se voi merkitä samaa kuin herraskartano. Tai oli joku herttua
siellä hallinnut. Ja herttuan tytär on kihlakunnan muhkein neito ja
itse jaarli tulee pyytämään hänen kättänsä. Vuoden kuluttua hänelle
syntyy poika, joka pääsee kuninkaaksi...

Sanalla sanoen, minä aijon lähteä Hersätiin. Saattoi olla
samantekevää minne menin, siksi aijoin sinne. Ehkä voin saada työtä
nimismieheltä, ehkäpä sattui jotain osalleni, joka tapauksessa oli
siellä vieraita ihmisiä. Ja kun minä täten päätin lähteä Hersätiin,
niin oli minulla päämäärä.

Kun olen unelias ja tyhmä liian vähän nukkumisen takia, saan vaimolta
luvan mennä hänen sänkyynsä. Korea sininen ristihämähäkki vaeltaa
hitaasti seinää ylös ja minä makaan seuraten sitä silmin, kunnes
nukahdan.

Nukun pari tuntia ja herään äkkiä, levähtäneenä ja reippaana. Vaimo
keittää päivällisruokaa. Minä kokoon säkkini, maksan vaimolle
oleskelustani ja sanon lopuksi, että mielelläni vaihtaisin Olgan
kanssa kuvaa ja ompelukonetta.

Vaimo ei taaskaan usko minua.

Samahan se olisi, sanon minä, jos hän on tyytyväinen, niin olen
minäkin. Kuvalla on arvonsa, minä tiedän mitä sillä teen.

Minä otin kuvan seinältä, puhalsin siitä tomun ja käärin sen
varovasti kokoon; sen sijalle hirsiseinään jäi vaalea nelikulmio.
Sitten minä hyvästelin.

Vaimo tuli jälessäni ulos kysymään enkö voisi odottaa, kunnes Olga
tulisi kotiin ja saisi kiittää minua? Kunpa voisinkin!

Mutta minulla ei ollut aikaa. Sanokaa hänelle terveisiä, että jos hän
on jostakin asiasta epävarma, niin saa lukea käyttö-ohjeesta.

Vaimo seisoi pitkän aikaa katsellen jälkeeni. Minä käydä kuhnailin
tietä pitkin ja olin erittäin tyytyväinen siihen mitä olin tehnyt.
Nyt oli minulla kannettavana vain säkki ja olin levännyt, aurinko
paistoi ja tie oli hiukan kuivahtanut. Niinpä aloin laulella
tyytyväisenä tekooni.

Hermoheikkoutta...

Minä päädyin Hersätiin seuraavana päivänä. Kun siellä näytti kovin
isoiselta ja hienolta, aijoin ensin mennä ohi; mutta juteltuani
hiukan renkien kanssa pihalla päätin astua nimismiehen eteen.
Olin tehnyt ennenkin työtä rikkaille ihmisille, mainitkaamme nyt
esimerkiksi Övrebön kapteeni...

Nimismies oli pieni, leveähartiainen, hänellä oli valkoinen
kokoparta, kulmakarvat olivat tummat. Hän puhui karskisti, mutta
silmät olivat hyvänsuovat; myöhemmin ilmeni että hän oli hauska mies,
laski joskus leikkiä ja nauroi oikein sydämen pohjasta. Toisinaan hän
myös osui olemaan ylpeä asemastaan ja varakkuudestaan ja siedettävän
kunnianhimoinenkin.

Ei, ei minulla ole mitään työtä. Mistä te tulette?

Minä mainitsin muutamia paikkoja matkani varrelta.

Teillä kai ei ole nyt yhtään rahaa ja käytte pyydellen?

En minä pyydellyt, minulla oli rahaa.

No sitten saatte kulkea eteenpäin. Ei, ei minulla ole mitään työtä
teille, syyskyntö on ohi. Osaatteko aidaksia hakata?

Osaan.

Vai niin. Niin mutta minä en käytä enää puuaitoja, minun aitani ovat
rautalangasta. Osaatteko ehkä muurata?

Osaan.

Sepä vahinko. Minulla on juuri ollut muurareita koko syksyn niin,
että olisitte voinut olla mukana.

Hän seisoi kaivellen maata kepillään.

Kuinka te osuitte minun luokseni?

Kaikki ihmiset sanoivat että minun tarvitsi vain tulla nimismiehen
luo, niin sain työtä.

Niinkö? Niin onhan minulla aina kaiken maailman väki, nyt olivat
muurarit syksyllä. Osaatteko kanoja aidata? Sitähän ei yksikään
ihminen tässä elämässä osaa, hahaha. Sanoitteko olleenne kapteeni
Falkenbergin luona Övrebössä?

Sanoin.

Mitä te siellä teitte?

Kaadoin tukkeja.

Minä en tunne miestä, hänhän asuu kaukana täältä, mutta olen minä
kuullut hänestä. Onko teillä papereita häneltä?

Minä annan todistuksen.

Tulkaa kanssani, sanoi nimismies muitta mutkitta.

Hän kuljetti minut rakennuksen ympäri kyökkiin.

Antakaa tälle miehelle kunnon ateria, hän on kulkenut pitkän matkan,
sanoi hän...

Minä istun isossa valoisessa kyökissä ja syön parasta ateriaani
pitkiin aikoihin. Olen juuri lopettanut, kun nimismies tulee takaisin
kyökkiin.

Kuulkaas, mies, sanoi hän --

Minä nousin heti ja seisoin kuin kynttilä, eikä hän näyttänyt
halveksivan tätä pikku kohteliaisuutta.

Ei, jatkakaa syöntiänne loppuun asti. _Oletteko_ valmis? Minä olen
miettinyt... Tulkaa mukaan.

Nimismies vei minut vajaan.

Saatte mennä halkometsään joksikin aikaa, mitä siitä tuumitte?
Minulla on kaksi renkiä, mutta toisen minä nyt tarvitsen
haastemieheksi, niin että saatte mennä metsään toisen kanssa.
Näittehän että minulla on kyllä halkoja, mutta nehän voivat maata
täällä, ei sitä lajia koskaan liikaa ole. Te sanoitte itsellänne
olevan rahoja, näyttäkääpäs.

Minä näytin hänelle setelin.

Hyvä. Nähkääs, minä olen esivallan miehiä ja tahdon olla selvillä
väestäni. Mutta teillä ei tietenkään ole mitään omallatunnollanne,
koska nimismiehen luo tulitte, hahaha. Kuten sanottu, saatte levätä
tämän päivän ja alkaa huomenna halkometsässä.

Minä aloin laitella itseäni kuntoon huomiseksi, tarkastin vaatteeni,
teroitin sahani, hioin kirveeni. Minulla ei ollut rasoja, mutta ei
ollut vielä rasailmakaan, ja muutenpa ei minulta puuttunut mitään.

Nimismies tuli useita kertoja luokseni ja jutteli yhtä ja toista,
häntä kai huvitti jutella kanssani, kun olin vieras kulkija. Tulehan
tänne Margreta! huusi hän vaimolleen joka kulki pihan poikki. Täällä
on se uusi mies, minä lähetän hänet halkometsään.



30.


Me emme saaneet mitään määräystä, mutta aloimme oman ymmärryksemme
mukaa kaataa vain kuivalatvaisia puita ja nimismies sanoi illalla
että se oli oikein. Muuten hän itse lupasi tulla näyttämään meille
kaikki huomenna.

Minä älysin pian ettei halkometsässä riittäisi työtä jouluun asti.
Kun sää oli tämmöinen, öisin kylmi eikä lunta satanut ollenkaan,
kaadoimme me ison joukon puita joka päivä eikä mitään esteitä
ollut meitä hidastuttamassa; nimismies arveli itsekin, että me
olimme oikeita hurjapäitä puita kumoamaan, hahaha. Ukon luona oli
helppo olla työssä, hän tuli usein luoksemme metsään ja oli hyvällä
tuulella, ja kun minä en vastannut hänen leikinlaskuunsa, piti hän
kaiketi minua kuivana, mutta karskina miehenä. Hän alkoi nyt käyttää
minua postia viemässä ja hakemassa postikonttorista.

Talossa ei ollut lapsia eikä nuoria ihmisiäkään ottamatta lukuun
piikoja ja toista renkiä, joten kävi ikäväksi iltaisin. Aikani
kuluksi sain käsiini tinaa ja happoja ja tinasin jonkun vanhan
kattilan kyökissä. Mutta se oli pian tehty. Niinpä tulin eräänä
iltana kirjoittaneeksi seuraavan kirjeen:

Jos saisin olla siellä missä te olette, tekisin työtä kahden edestä!

Seuraavana päivänä lähetti nimismies minut postitalolle, minä otin
kirjeeni ja lähetin sen. Olin kovin levoton, kirje tuli hiukan köyhän
näköinenkin, sillä olin saanut paperin nimismieheltä ja minun oli
täytynyt liimata kuoreen hänen painetun nimensä päälle koko rivi
postimerkkejä. Mitähän hän nyt sanoo tämän saadessaan! Kirjeessä ei
ollut ollenkaan nimeä eikä lähetyspaikkaa.

Niin me teemme työtä metsässä, poika ja minä, juttelemme pikku
asioistamme, hakkaamme sydämen halusta ja sovimme hyvin. Päivät
kuluivat, minä näin paha kyllä työn lähenevän loppuansa, mutta
toivoin hiljakseen että nimismies keksii minulle jotakin muuta
metsätyön loputtua. Joku keino kai keksitään. Minä en juuri halunnut
lähteä jälleen vaeltamaan ennen joulua.

Eräänä päivänä olen jälleen postitalossa ja saan kirjeen. Minä en
käsitä että se on minulle ja käännän ja väännän sitä pää pyörällä;
mutta postinhoitaja tuntee jo minut, hän lukee jälleen kirjeen
kuoresta ja sanoo, että siinä on minun nimeni ja lisäksi osoite
Nimismies. Äkkiä syntyy minussa ajatus ja minä tartun kirjeeseen.
Niin, minun se onkin, minä unohdin... Sehän on totta...

Korvissani alkaa soida tiukuja, minä riennän ulos tielle, avaan
kirjeen ja luen:

Älkää _kirjoittako_ minulle --

Ilman nimeä, paikkaa, mutta kovin selvästi ja somasti. Toisen sanan
alla oli viiva.

En tiedä kuinka kotiin tulin. Muistan istuneeni hakkuupölkyllä
lukemassa kirjettä, sitten menin toiselle pölkylle ja tein samoin.
Älkää _kirjoittako_. Mutta saisinko sitten mennä ja ehkä puhutella
häntä? Kuinka paperi onkaan hienoa ja kirjaimet nopeita ja koreita!
Tämä kirje oli ollut hänen kädessään, se oli ollut hänen silmäinsä
edessä, hän oli siihen hengitellyt. Ja lopussa oli ajatusviiva, se
saattoi merkitä koko maailmaa.

Tulin kotiin, jätin postin ja menin metsään. Uneksin koko ajan ja
toverini lienee pitänyt minua käsittämättömänä miehenä nähdessään
minun kerta kerran perästä lukevan jotain kirjettä ja taas pistävän
sen piiloon rahojeni joukkoon.

Kuinka hän oli näppärä, kun keksi missä olen! Hän kai oli pitänyt
kuorta valoa vasten ja lukenut postimerkkien läpi nimismiehen nimen,
sitten hän oli hetkiseksi kallistanut somaa päätänsä, räpyttänyt
silmiänsä ja miettinyt: hän on nyt työssä Hersätin nimismiehellä...

Kun taas olimme kotona illalla, tuli nimismies luoksemme ulos, puheli
yhtä ja toista ja sanoi:

Sanoitteko olleenne työssä kapteeni Falkenbergin luona Övrebössä?

Sanoin.

Hän näkyy keksineen koneen.

Koneen?

Metsäsahan. Se on lehdessä.

Minä säpsähdän. Eihän vain liene _minun_ metsäsahaani keksinyt?

Siinä lienee virhe, sanon minä, sillä ei kapteeni ole sahaa keksinyt.

Eikö?

Ei, sitä hän ei ole tehnyt. Mutta saha on hänen luonansa.

Minä kerron nimismiehelle kaikki. Hän menee hakemaan lehden sisältö
ja me luemme yhdessä: Uusi keksintö... Avustajamme lähetetty...
Sahalaite, jolla voi olla suuri merkitys metsänomistajille... Koneen
rakenne on seuraavanlainen...

Ettehän sano sitä itse keksineenne?

Kyllä, sen olen tehnyt.

Ja kapteeni aikoo sen varastaa? Siitäpä syntyy hupainen juttu,
aivan erittäin hupainen juttu. Luottakaa minuun. Näkikö joku teidän
rakentavan keksintöänne?

Kyllä, koko kapteenin väki.

Se on Herra auta pörhöisintä mitä olen kuullut, varastaa teidän
keksintönne! Entäs rahat sitten -- siitähän voi tulla miljoona!

Minun täytyi sanoa etten ymmärtänyt kapteenia.

Mutta minä ymmärrän hänet, minä en ole suotta nimismies. Ei, minä
olen kauan hiljakseen epäillyt sitä miestä, hän ei helkkari soita
olekaan niin rikas, kuin miltä tahtoo näyttää. Nyt minä _itse_
lähetän hänelle pikku kirjeen, mitä siitä tuumitte? Hahaha. Luottakaa
minuun.

Mutta nyt minä aloin arkailla, nimismies oli liian kiivas, voihan
sattua että kapteeni oli syytön ja että tuo sanomalehtimies oli
erehtynyt. Minä pyysin nimismieheltä saada itse kirjoittaa. Ja
suostua jakamaan tasan tuon lurjuksen kanssa? Ei koskaan. Antakaa
koko juttu minun huostaani. Sitäpaitsi jos te itse kirjoitatte, niin
ette saa siihen sellaista tyyliä kuin minä.

Mutta niin kauan minä hänen kanssaan lepersin, että sain itse
kirjoittaa ensimäisen kirjeen, sitten piti hänen ryhtyä asiaan. Minä
sain taas nimismieheltä paperia.

Kirjoittamisesta ei sinä iltana tullut mitään, päivä oli ollut niin
rauhaton enkä ollut vieläkään sisäisesti tyyntynyt. Minä mietiskelin
ja harkitsin; rouvan vuoksi en tahtonut kirjoittaa suoraan
kapteenille ja saattaa ehkä hänellekin harmia, sitävastoin voisin
lähettää jonkun sanan kumppanilleni Falkenbergille, jotta hän pitäisi
konetta silmällä.

Yöllä kävi minua taas tapaamassa haamu, tuo murheellinen
paitaanpuettu nainen, joka ei koskaan jättänyt minua rauhaan
peukalonsa tähden. Olin ollut edellisen päivän pitkällisen
mielenliikutuksen vallassa, yöllä hän piti varansa ja tuli.
Pelonjäätämänä katselen minä kuinka hän liukuu sisään, pysähtyy
keskelle lattiaa ja ojentaa kättänsä. Toisella seinällä suoraan
vastapäätä makasi työtoverini sängyssään ja minua kevensi kummasti,
kun kuulin hänenkin ähkyvän ja olevan levoton, joten meitä oli kaksi
vaarassa. Minä pudistin päätäni, että minä olin haudannut kynnen
rauhaisaan paikkaan enkä voinut tehdä enempää. Mutta ruumis jäi
paikalleen. Minä pyysin siltä anteeksi; mutta äkkiä minua suututtaa,
minä vihastun ja sanon etten halua höpistä hänen kanssaan pitemmältä.
Minä olin vain hiukan lainannut hänen kynttänsä, mutta siitä oli jo
kuukausia, minä olin tehnyt tehtäväni ja haudannut sen jälleen...
Silloin liukuu hän sivuttain pielukseni luo ja yrittää päästä
taakseni. Minä ponnahdan suoraan istuvilleni ja kiljaisen.

Mitä se on? kysyy poika toisesta sängystä.

Minä hieron silmiäni ja vastaan että näin vain unta.

Kuka täällä kävi? kysyy poika.

En minä tiedä. Oliko joku täällä sisällä?

Minä näin jonkun menevän...



31.


Kului pari päivää, minä istuuduin ylevänä ja rauhallisena
kirjoittamaan Falkenbergille. Minulla oli pieni sahalaite Övrebössä
talletettavana, kirjoitin minä, sillä voisi ehkä joskus olla
jonkunmoinen merkitys metsänomistajalle ja minä aijoin ensi tilassa
käydä sen hakemassa. Ole hyvä ja pidä silmällä, että se säilyy.

Näin lempeästi minä kirjoitin. Se oli arvokkainta. Kun Falkenberg
luonnollisesti mainitsi kirjeestä kyökissä, ehkäpä näyttikin sitä,
niin piti sen olla läpeensä hieno kirje. Mutta ei siinä pelkkää
lempeyttä ollut, tehdäkseni asian vakavaksi minä kirjoitin varman
päivänmäärän: maanantaina joulukuun 11 päivänä minä tulen hakemaan
koneen.

Minä mietin: tuo aika on selvä ja varma: ellei konetta tuona
maanantaipäivänä siellä ole, niin silloin tapahtuu jotakin.

Minä panin kirjeen itse matkaan ja kiinnitin taaskin kuoreen rivin
postimerkkejä...

Ihanaa humallustani kesti vielä, minä olin saanut maailman
suloisimman kirjeen, minulla oli se täällä povitaskussa, se oli
minulle kirjoitettu. Älkää _kirjoittako_. Eipä ei, mutta tulla minä
saan. Ja ajatusviiva siinä oli viimeisenä.

Ei suinkaan tuon alleviivatun sanan laita mitenkään hullusti ollut:
että se olisi sinne asetettu vain yleensä kieltoa koventamaan? Naiset
ovat niin ankaroita alleviivaamaan kaikkia mahdollisia sanoja ja
käyttämään ajatusviivoja siellä jos täälläkin. Mutta ei hän, hän ei
sitä tehnyt!

Jonkun päivän perästä loppuisi työ nimismiehen luona, se sopi hyvin,
kaikki oli edeltäpäin laskettu, 11 päivänä minä olisin Övrebössä.
Se ei ehkä olisi yhtään liian aikaista. Jos kapteenilla todellakin
oli aikeita minun sahaani, niin oli toimittava ripeästi. Saisiko
joku vieras varastaa minun vaikeasti voittamani miljoonan? Enkö
minä ollut hikoillut sen vuoksi? Minä aloin puoleksi katua lempeätä
kirjettäni Falkenbergille, se olisi voinut olla melkoista terävämpi,
nyt hän ehkä luuli etten minä mikään ankara mies ollutkaan. Saatpa
nähdä että hän vielä keksii todistaa minua vastaan, etten minä
ollutkaan konetta keksinyt. Oho Falkenberg, kelpo ystäväni, sepä vain
puuttuisi! Silloinpa sinä ensinnäkin menetät ijankaikkisen autuutesi;
mutta ellei tämä sen enempää merkitse, niin minä annan sinut ilmi
vääränvalanteosta ystävälleni ja suosijalleni nimismiehelle.
Tiedätkös mitä siitä seuraa?

Tietysti teidän pitää matkustaa, sanoi nimismies, kun hänelle puhuin.
Ja tulkaa vain takaisin luokseni koneinenne. Teidän pitää korjata
etunne, tässä voi olla kysymys suurista summista.

Seuraavana päivänä toi posti tiedonannon, joka yhdellä iskulla muutti
aseman: kapteeni Falkenberg kirjoitti omasta aloitteestaan lehteen
että oli erehdys, kun sahan suunnittelu luettiin hänen ansiokseen.
Päinvastoin eräs mies, joka oli ollut jonkun ajan työssä hänen
talossaan oli tehnyt keksinnön. Itse koneesta ei hän tahtonut lausua
minkäänlaista mielipidettä. Kapteeni Falkenberg.

Nimismies ja minä katsoimme toisiimme.

Mitä te nyt arvelette? kysyy hän.

Että ainakin kapteeni on syytön.

Niinkö. Tiedättekö mitä minä luulen?

Hiljaisuus. Nimismies on nimismies kiireestä kantapäähän ja älyää
juonittelut.

Hän ei ole viaton, sanoo hän.

Eikö hän todellakaan ole?

Tuommoiseen minä olen tottunut. Nyt vetää hän kyntensä takaisin;
teidän kirjeenne on häntä varoittanut. Hahaha.

Minun täytyi tunnustaa nimismiehelle etten ensinkään ollut kääntynyt
kapteenin puoleen, vaan että sen sijaan olin lähettänyt pikku kirjeen
Övrebön rengille, ja ettei tuo kirje ollut edes vielä perilläkään,
koska se vasta eilisiltana täältä lähetettiin.

Silloin nimismies vaikeni eikä enää yrittänyt älytä juonitteluja.
Sitävastoin näytti hän tästä hetkestä alkavan epäillä koko keksinnön
arvoa.

Voihan hyvinkin sattua että saha on kelvoton, sanoi hän. Mutta lisäsi
hyväntahtoisesti: minä tarkoitan että sitä ehkä pitää korjata ja
parantaa. Näettehän miten sotalaivoja ja lentokoneita täytyy yhä
muuttaa... Aiotteko todellakin matkustaa?

Aion.

Sitten en enää kuullut mitään siitä että saisin ottaa koneen mukaani
ja tulla takaisin; mutta hyvän todistuksen nimismies minulle antoi.
Siinä oli että hän olisi mielellään pitänyt minua kauemminkin,
mutta työ keskeytyi sen kautta, että minulla oli yksityisiä asioita
valvottavana toisella paikkakunnalla...

Aamulla, kun olen lähdössä, on pieni tyttö pihalla minua odottamassa.
Se on Olga. Verraton lapsi, hän lienee ollut matkassa puolesta yöstä,
kun on tänne näin aikaisin ehtinyt. Siellä hän seisoi sinisessä
hameessaan ja takissaan.

Sinäkö se olet, Olga? Mihin sinä olet matkalla?

Minun luokseni hän oli tavoittanut.

Mistä hän tiesi minun täällä olevan?

Kysyen hän oli minut löytänyt. Oliko totta, että hän sai
ompelukoneen? Mutta eihän se voinut olla --

Kyllä kone oli hänen, minä olin vaihtanut sen kuvaan. Neuloiko se
hyvin.

Hyvin se neuloi.

Ei meidän kesken isoa juttua syntynyt, minä tahdoin saada hänet
matkaan, ennenkuin nimismies tulisi ulos ja alkaisi kysellä.

Niin, menehän nyt kotiin, lapseni. Sinulla on pitkä matka.

Olga antaa minulle kätensä, joka aivan hautaantuu kouraani ja pysyy
siellä niin kauan kuin tahdon. Sitten hän kiittää minua ja tepsuttaa
taas iloisena tiehensä. Ja varpaat heilahtavat sisään- ja ulospäin
miten milloinkin sattuu.



32.


Olen melkein perillä.

Sunnuntai-iltana yövyn erääseen mäkitupaan Övrebön lähistöllä
tullakseni taloon jo aikaisin maanantai-aamuna. Kello yhdeksän ovat
kaikki jo hereillä, niin että minä kai tapaan sen, jota tavata haluan.

Olin äärimmilleni hermostunut ja kuvailin mielessäni monta pahaa
asiaa: Olin kirjoittanut Falkenbergille soman kirjeen yhtään
suurta suuta pitämättä, mutta kapteeni oli sittenkin saattanut
loukkaantua tuosta kirotusta päivänmäärästä, siitä määrä-ajasta,
jonka olin hänelle asettanut. Jospa Herran nimessä en olisi ollenkaan
kirjoittanut!

Taloa lähetessäni painuu pääni yhä enemmän ja minä tekeydyn pieneksi,
vaikka en ole mitään vääryyttä tehnyt.

Käännyn tieltä ja teen kaarroksen päästäkseni aluksi ulkohuoneitten
luo -- siellä minä tapaan Falkenbergin. Hän on vaunuja pesemässä. Me
tervehdimme ja olemme toverit samoinkuin ennenkin.

Lähteekö hän kyytiin?

Ei, hän oli juuri eilen illalla tullut kotiin. Oli kyydinnyt asemalle.

Kuka matkusti?

Rouva.

Rouva?

Niin rouva.

Hiljaisuus.

Vai niin. Minne rouva matkusti.

Kaupungissa käymään.

Hiljaisuus.

Tänne tuli eräs vieras ja kirjoitti, lehteen koneestasi, sanoi
Falkenberg.

Matkustiko kapteenikin?

Ei, kapteeni on kotona. Hän otti nokkaansa, kun kirjeesi tuli.

Minä sain Falkenbergin mukaani vanhalle vinnillemme, minulla oli
vielä säkissäni pari pulloa viiniä, vedin esiin ne: ja tarjosin.
Nytpä noista pulloista, joita olin peninkulmia edestakaisin kantanut,
oli vihdoin hyötyä. Ilman niitä ei Falkenberg olisi paljoa puhunut.

Miksi kapteeni kirjeestäni nokkaansa otti? Näkikö hän sen?

Se alkaa niin, sanoo Falkenberg, että rouva oli keittiössä, kun minä
toin postin. Mikä kirje tuo on, jossa on noin paljon postimerkkejä?
kysyi hän. Minä avasin sen ja sanoin, että se oli sinulta ja että
sinä tulet 11 päivänä.

Mitä hän sitten sanoi?

Ei hän muuta sanonut. Tuleeko hän 11 päivänä? kysyi hän vain vielä
kerran. Kyllä, vastasin minä.

Ja parin päivän kuluttua sinä sait käskyn kyyditä hänet asemalle.

Niin, se sattui kai parin päivän perästä. Minäpä mietin näin: Kun
rouva tietää kirjeestä, pitänee kapteeninkin saada siitä tietää.
Arvaapas mitä hän sanoi, kun vein sen?

Minä en vastannut tuohon, mietin ja mietin. Tässä oli ehkä jotakin
pohjalla. Oliko hän paennut minua? Minä olin hullu, ei suinkaan
Övrebön kapteenin rouva erästä palkkalaistansa paennut. Mutta kovin
kummalliselta minusta tuntui kaikki tyyni. Olin toivonut saavani
luvan puhua hänen kanssaan, kun minut oli kielletty kirjoittamasta.

Falkenberg jatkaa hiukan hämillään:

Minä siis näytin kapteenille kirjeesi, vaikka et siitä puhunut. Enkö
olisi saanut sitä tehdä?

Kyllä se oli samantekevää. Mitä hän sitten sanoi?

Niin, pitäkääpä silmällä konetta, sanoi hän ja virnisti hiukan. Ettei
kukaan tule ja vie sitä, sanoi hän.

Kapteeni on nyt siis vihoissaan minulle?

Eikö mitä. En minä sitä usko. En minä ole mitään kuullut sen koommin.

Saattoi olla samantekevää, mitä kapteeni oli. Kun Falkenberg on
saanut hiukan viiniä, kysyn minä, tietääkö hän rouvan osoitetta
kaupungissa. Ei, mutta Emma sen ehkä tietää. Me saamme käsiimme
Emman, annamme hänelle viiniä, juttelemme niitä näitä, lähestymme
asiaa ja kysymme vihdoin hienolla tavalla. Ei, Emma ei tiennyt
osoitetta? Mutta jouluostoksille rouva oli mennyt ja pappilan
Elisabeth-neidin kanssa matkustanut, niin että pappilassa se kai
tiedettiin. Mitä minä muuten sillä tiedolla?

Minä olin saanut käsiini vanhan soljen, jota aioin tarjota hänen
ostettavakseen.

Näytä.

Minä voin näyttää solkea Emmalle, se oli vanha ja soma, olin sen
ostanut eräältä Hersätin piialta.

Tuosta ei rouva huoli, sanoi Emma. En minäkään siitä huolisi.

Huolisitpa kyllä, Emma, jos minut saisit kaupantekiäisiksi, sanon
minä pakottaen itseni leikinlaskuun.

Emma menee. Minä tutkistelen taas Falkenbergiä. Falkenbergillä oli
hyvä vainu, hän ymmärsi ihmisiä toisinaan.

Oliko hänen tapanaan vielä laulaa rouvalle?

Eikö mitä. Falkenberg katui, että oli ruvennutkaan rengiksi; täällä
näyttivät itku ja suru yhä lisääntyvän.

Itku ja suru? Eivätkö kapteeni ja rouva olleet hyviä ystäviä?

Tietysti, hyviä ystäviä he olivat. Aivan kuin ennenkin. Viime
lauantaina oli rouva itkenyt koko päivän.

Aatteles, että niin piti käymän, he ovat varmaankin kovin hienoja ja
suoraluontoisia toisiaan kohtaan, sanon minä ja vaaniskelen hänen
vastaustansa.

Mutta ovat niin konuja, sanoo Falkenberg murteellaan. Rouva on
pahasti mennyt alaspäinkin sen jälkeen, kun sinä lähdit, hän on
käynyt aivan kalpeaksi ja laihaksi.

Minä istuin pari tuntia ullakolla ja pidin ikkunastani silmällä
päärakennusta, mutta kapteenia ei näkynyt. Miksi ei hän tullut ulos?
Kävi toivottomaksi odottaa kauemmin, minä sain lähteä pyytämättä
kapteenilta anteeksi. Minulla olisi kyllä ollut hyviä syitä
esiintuotavina, olisin syyttänyt ensimmäistä sanomalehtikirjoitusta,
että se oli tehnyt minusta hiukan suuruudenhullun, ja oli se osaksi
tottakin. Nyt oli minun vain käärittävä kone kokoon, peitettävä se
pussiini mikäli mahdollista ja lähdettävä vaeltamaan.

Emma oli kyökissä ja varasti minulle hiukan ruokaa ennen lähtöäni.

Minulla oli taas pitkä matka kuljettavana, ensin piti pappilaan, joka
oli melkein tieni vieressä, ja sieltä asemalle. Satoi hiukan lunta,
joka alkoi vaikeuttaa käyntiä, sitä paitsi en saanut kuljeksia kuinka
tahdoin, vaan täytyi rientää kaikin voimin: naisethan olivat menneet
kaupunkiin vain jouluostoksille ja olivat ja hyvän matkaa edellä.

Seuraavan päivän iltapuolella pääsin pappilaan. Olin suunnitellut
parhaaksi, jos pääsisi rouvan pakeille.

Olen matkalla kaupunkiin, sanoin minä hänelle. Nyt on minulla eräs
kone kannettavana, saanko jättää tänne painavimmat puuosat?

Menetkö kaupunkiin? kysyy rouva. Mutta jäät kai sinä huomiseen asti?

En, kiitos. Minun pitää olla huomenna kaupungissa.

Rouva miettii ja sanoo:

Elisabeth on kaupungissa. Sinä voisit ottaa hänelle paketin, jotakin,
jonka hän unohti. Siitä saat osoitteen, mietin minä. Mutta siinä
olisi ensin jotakin kuntoonpantavaa. Neiti Elisabeth saattaisi lähteä
takaisin, ennenkuin ehtisin sinne.

Eikö mitä, hän on rouva Falkenbergin kanssa, he viipyvät kokonaisen
viikon.

Se oli ilahduttava tieto, ihana uutinen. Nyt oli tiedossani sekä
osoite että aika.

Rouva seisoo katsellen minua sivusta ja sanoo: Sinä kai jäät sitten?
Niin todellakin, minun pitää panna kuntoon jotakin...

Minä sain huoneen päärakennuksesta, sillä aitta oli käynyt liian
kylmäksi. Ja kun ihmiset illalla olivat menneet levolle ja kaikki
talossa oli hiljaa, tuli rouva luokseni kääröineen ja sanoi:

Anteeksi, että tulen nyt. Mutta sinä kai lähdet niin varhain aamulla,
etten ole noussut.



33.


Niinpä olin jälleen keskellä kaupungin humua ja hyörinää,
sanomalehtiä ja ihmisiä, ja kun on kulunut monia kuukausia siitä, kun
täällä viimeksi olin, ei se itse asiassa ole minusta vastenmielistä.
Minä teen suunnitelmia erään aamupäivän, saan käsiini hiukan parempia
vaatteita ja lähden neiti Elisabethin luo. Hän asuu sukulaistensa
luona.

Olisiko minulla sellainen onni, että tapaisin tuon toisen? Olen
levoton kuin poikanen. Olen kömpelön tottumaton käsineisiin ja
kiskon ne pois. Kun nousen portaita, huomaan, etteivät käteni sovi
vaatteisiin ja vedän hansikkaat taas käsiini. Sitten soitan.

Neiti Elisabeth? Olkaa hyvä ja odottakaa hiukan.

Neiti Elisabeth tulee ulos. -- Hyvää päivää? Minuako te...? Ei, tekö
se olettekin!

Minulla oli käärö hänen äidiltänsä. Olkaa hyvä. Hän repii reijän
kääröön ja tirkistää. Ei mutta mamma on mainio! Teatterikiikari. Me
olemme jo olleet teatterissa... Minä en tuntenut teitä heti.

Niinkö. Eihän viime näkemästä sentään kovin kauan ole.

Ei, mutta... Kuulkaahan, te kai mielellänne tahdotte tietää eräästä
toisesta? Ha-ha-ha!

Kyllä, sanoin minä.

Hän ei ole täällä. Minä vain asun täällä sukulaisteni luona. Ei, hän
asuu Victoriassa.

Niin, olihan minulla teillekin asiaa, sanon minä ja yritän peittää
pettymystäni.

Odottakaahan. Minun pitää juuri kaupungille, mennään yhdessä.

Neiti Elisabeth ottaa päällysvaatetta yllensä, huutaa: Hyvästi
siksi aikaa! eräästä ovesta ja tulee kanssani. Me otamme ajurin ja
ajamme erääseen hiljaiseen kahvilaan. Neiti Elisabeth arvelee, että
ajatelkaas tosiaan, miten hauskaa on olla kahvilassa. Mutta tämä ei
ole hauskaa.

Tahtoiko hän mieluummin jonnekin muualle? Kyllä. Grandiin.

Minä pelkäsin, etten olisi siellä turvassa, olin ollut kauan poissa
ja minun ehkä täytyi tervehtää tuttuja. Mutta neiti tahtoo Grandiin.
Hän oli vasta muutamia päiviä harjoitellut, mutta oli jo hyvin varma.
Mutta ennen minä olin pitänyt hänestä enemmän.

Me lähdemme taas ajamaan ja tulemme Grandiin. Illattaa. Neiti istuu
kirkkaimpaan valoon ja säteilee itse kaiken riemun yli. Tuodaan
viiniä.

Kuinka teistä on tullut hieno, sanoo hän ja hymyilee.

En minä voinut täällä käyttää puseroa.

Tietysti ette. Mutta suoraan sanoen, se pusero... Saanko sanoa mitä
ajattelen?

Kyllä, olkaa hyvä.

Pusero puki teitä paremmin.

Kas niin, piru nämä kaupunkivaatteet periköön! Minä istuin hautoen
muita ajatuksia päässäni enkä välittänyt tästä keskustelusta.

Viivyttekö kauan kaupungissa? kysyn.

Niin kauan kuin Lovisakin, me olemme ostokset tehneet. Ei, aika kuluu
liiankin pian... Sitten hän taas ilostuu ja kysyy hymyillen: Oliko
teistä hauskaa maalla meidän luonamme?

Oli. Se oli hyvä aika.

Tuletteko pian takaisin? Ha-ha-ha!

Hän varmaankin istui vain ja piti minua pilkkanaan. Hän tahtoi ehkä
osoittaa tietävänsä salaisuuteni, ettei ollut oikein sen osan laita,
jota olin maalla näytellyt. Lapsi rukka -- minähän kykenen opettamaan
työmiestä, olenpa ammattimieskin monessa asiassa. Varsinaisessa
elämäntyössäni taas saavutan tarkalleen vain lähinnä parasta siitä,
mitä uneksin.

Pyydänkö isää kevääksi lyömään paaluun ilmoituksen, että te otatte
suorittaaksenne kaikenlaatuisia vesijohtotöitä?

Hän sulki silmänsä nauraessaan, niin sydämestään hän nauroi.

Minua jäytää jännitys ja kiusaa tuo leikillisyys, niin
hyvänluontoista kuin se onkin. Minä katsahdan ympäri kahvilaa
rauhoittuakseni; siellä täällä nostetaan hattua ja minä vastaan,
kauempaakin jo katsellaan minuun päin. Tuo soma naishenkilö, jonka
seurassa istuin, veti huomion puoleemme.

Te siis tunnette nuo ihmiset, koska tervehditte?

Niin, pari kappaletta... Onko teillä ollut hauskaa täällä kaupungissa?

Hirmuisesti. Minulla on kaksi serkkua, joilla taas on joitakin
tovereita.

Nuor' Erik parka siellä kotopuolessa! sanon minä leikillä.

Teillä on nuor' Erikinne. Ei, mutta täällä on eräs Bewer-niminen.
Mutta nykyään minä olen riidoissa hänen kanssaan.

-- Kyllä se ohi menee.

Luuletteko? Se on muuten aika lailla vakavaa laatua. Kuulkaahan, minä
puoleksi odotan hänen tulevan nyt tänne.

Sitten saatte näyttää hänet minulle.

Minä ajattelin tänne ajaessamme, että voisimme istua täällä ja tehdä
hänet mustasukkaiseksi.

Sen me kyllä teemme.

Niin, mutta. Ei, mutta siinä tapauksessa teidän tulisi olla hiukan
nuorempi. Minä tarkoitan --

Minä pakotan itseni nauramaan. Kyllä me siitä selviydymme. Älkäähän
halveksiko meitä vanhoja, meitä ikivanhoja, me voimme olla varsin
verrattomia. Sallikaa minun vain istua viereenne sohvaan, ettei hän
näe kuutani.

Voi kuinka vaikeata on kauniisti ja hiljaisesti kestää tuo kohtalokas
vanhaksitulo. Suonenvetoisuus ilmaantuu, hätiköinti, irvistykset,
taistelu nuorempia vastaan, kateellisuus.

Kuulkaahan, neiti, sanon minä pyytäen häntä kaikesta sydämestä,
ettekö voi mennä puhelimeen ja kutsua rouva Falkenbergia tänne?

Hän miettii sitä.

Kyllä, sen me teemme, sanoo hän ja on armelias.

Me menemme puhelimeen, soitamme Victoriaan ja saamme rouvan käsiimme.

Sinäkö se olet, Lovisa? Tietäisitpä kenen kanssa olen, voitko lähteä
ulos? Hyvä. Me olemme Grandissa. En minä tiedä. Tietysti se on mies,
mutta hän on nyt herra, enempää en sano. Tuletko sinä? No, mietitkö
nyt? Sukulaisiin? Niin, niin, saat tehdä miten tahdot, mutta... Kyllä
hän on tässä aivan vieressä. Olipas se menoa. Niin, niin, hyvästi
vain!

Neiti Elisabeth soitti pois ja sanoi lyhyeen:

Hänen piti sukulaisiin.

Me menemme takaisin ja istuudumme jälleen. Tulee enemmän viiniä, minä
koetan olla hauska ja ehdotan samppanjaa. Kiitos vain. Yhtäkkiä sanoo
neiti:

Tuolla on Bewer. Onpa oikein hyvä, että meillä on samppanjaa.

Minulla on mielessä vain yksi asia ja kun minun nyt pitää näyttää
taitoni ja viehättää neitiä toisten hyväksi, sanon minä yhtä ja
tarkoitan aivan toista. En voi saada tuota puhelinkeskustelua
päästäni: hän varmasti arvasi asian laidan, että minä häntä odotin.
Mitä minä muuten olin rikkonut? Miksi totta totisesti minut oli niin
jyrkästi lähetetty pois Övreböstä ja Falkenberg otettu sijaani?
Kapteeni ja rouva eivät ehkä aina olleetkaan kultaystäviä, mutta mies
oli vainunnut minussa piilevän vaaran ja tahtonut kumminkin pelastaa
vaimonsa noin naurettavasta lankeemuksesta. Niinpä rouva nyt käveli
täällä häpeissään siitä, että minä olin ollut hänen talossansa, että
hän oli minua käyttänyt kuskina ja syönyt kaksi kertaa samoja eväitä
kanssani. Ja vanhahkuuttani häpesi tämä toinen...

Ei, ei tämä luonnistu, sanoo neiti Elisabeth.

Minä ahkeroitsen uudelleen ja sanon monta hassua asiaa, niin että
hän alkaa nauraa. Minä juon paljon ja tulen rohkeammaksi keksimään;
vihdoin näyttää neiti uskovan, että minä todellakin teen työtä hänen
kanssaan omaan laskuuni. Hän alkaa tarkastaa minua.

Onko se totta, näytänkö minä teistä hiukan somalta?

Kuulkaahan nyt taas, olkaa hyvä -- rouva Falkenbergistä minä puhun.

Hss, sanoo neiti. Tietysti rouva Falkenbergistä, sen minä olen
tiennyt koko ajan, mutta teidän ei tarvitse sitä sanoa. Nyt minä
luulen, alkavani vaikuttaa häneen tuolla. Jatketaan vain ja ollaan
yhtä huvitettuja.

Hän ei siis uskonutkaan minun tekevän työtä omaan laskuuni. Minä olin
liian vanha kaikkeen, saakeli soikoon.

Mutta ettehän te rouva Falkenbergiä voi saada, sanoo hän ja alkaa
alusta. Se on toivotonta.

Ei, en minä voi saada häntä. Enkä teitä liioin.

Puhutteko te nytkin rouva Falkenbergille?

En, nyt puhun teille.

Hiljaisuus.

Tiedättekö, että olen ollut teihin rakastunut? Kyllä, siellä kotona.

Nyt alkaa olla hauska, sanon minä ja siirryn sohvassa likemmäksi. Nyt
me nutistamme Bewerin.

Niin, ajatelkaas, minä kuljin kirkkomaalla tavatakseni teidät
iltaisin. Mutta te, tyhmä ihminen, ette ymmärtänyt vähääkään.

Nyt te varmaankin juttelette Bewerille, sanon minä.

Ei, se on totista totta, mitä sanon. Ja kerran minä tulin yli
peltojen luoksenne. En minä teidän nuor' Erikinne luo tullut.

Ajatelkaas, minun luokseni! sanon minä teeskennellen ja olen muka
murheellinen.

Niin, teistä se ehkä tuntuu kummalta. Mutta muistakaa toki, pitää
meillä maallakin olla joku, johon pikiintyä.

Sanooko rouva Falkenberg samoin?

Rouva Falkenberg -- ei, hän sanoo, ettei hän halua rakastua
yhteenkään ihmiseen, hän tahtoo vain soittaa pianoa ja sen sellaista.
Mutta minähän juttuan itselleni. Arvatkaas, mitä minä kerran tein?
Mutta ei, toden totta, minä en sitä sano. Tahdotteko kuulla?

Mielelläni.

Minähän olen vain pikku tyttö teihin verraten, niin ettei se mitään
haittaa; silloin kun te makasitte ladossa siellä kotona, hiivin minä
kerran sinne ja asettelin peittojanne ja tein niistä sängyn.

Tekö sen teitte? sanon minä vilpittömästi ja unohdan osani.

Olisittepa vain nähnyt miten minä hiivin, haha-ha!

Mutta tuo nuori tyttö ei ollutkaan kyllin koulittu, hän vaihtoi väriä
tehtyään pikku tunnustuksensa ja nauroi liioitellen pelastuakseen.

Minä tahdon häntä auttaa ja sanon:

Te olette joka tapauksessa suurenmoinen ihminen. Mitään tuommoista ei
rouva Falkenberg olisi tehnyt.

Ei, mutta hän onkin vanhempi. Te ehkä luulitte meitä yhdenikäisiksi?

Sanooko rouva Falkenberg, ettei hän tahdo rakastua kehenkään ihmiseen?

Sanoo. Uh, ei sentään, en minä tiedä. Rouva Falkenberghän on
naimisissa, kuten tiedätte, ei hän mitään sano. Jutelkaa nyt
taas hiukan minulle... Niin ja sitten meidän piti kerran yhdessä
kauppapuotiin, muistatteko? Minä kävelin yhä hitaammin, jotta te
saavuttaisitte minut...

Sepä oli somasti tehty. Nyt minä vuorostani ilahdutan teitä.

Minä nousen, menen nuoren Bewerin luo ja kysyn, eikö hän tahdo ottaa
lasia joukossamme, meidän pöydässä. Minä saan hänet mukaani; neiti
Elisabeth punastuu tulipunaiseksi hänen tullessaan. Sitten minä
juttelen nuo molemmat nuoret hyvin yhteen ja muistan sen jälkeen,
että minulla oli jotakin toimitettavaa, joten minun pitää jättää
heidät -- niin mielelläni kuin jäisinkin, hyvä herrasväki. Te, neiti
Elisabeth, olette tosin aivan minut lumonnut, mutta minä älyän, etten
kumminkaan teitä saa. Te olette muuten minulle arvoitus...



34.


Minä kulkea keljottelen alas Raastuvankadulle, seison hetken ajurien
kohdalla ja silmäilen Victorian porttia. Mutta niinpä se olikin, hän
oli sukulaisten luona tänä iltana. Sitten minä astelen hotelliin ja
juttelen ovenvartian kanssa.

Kyllä rouva kotona on. Huone numero 12, toinen kerros.

Rouva ei siis ole ulkona vieraissa?

Ei.

Lähteekö hän piankin?

Ei hän ole mitään sanonut.

Minä menen jälleen ulos ja ajurit aukaisevat jalkapeiton sanoen:
Olkaa hyvä. Minä valitsen ajurin ja nousen vaunuihin.

Mihinkä pitää?

Seisotaan tässä. Minä otan teidät tuntikaupalla. Ajurit kulkevat
toistensa luo ja kuiskivat, yksi arvelee sitä, toinen tätä: Hän
vahtii hotellia, vaimo on kai sisällä jonkun kauppamatkustajan luona.

Niin, hotellia minä vahdin. Muutamissa huoneissa on valkea ja päähäni
pistää äkkiä ajatus, että hän voi seistä ikkunassa minua katsellen.
Odotahan, sanon minä ajurille ja palaan hotelliin.

Missä numero 12 on?

Toisessa kerroksessa.

Ja ikkunat kadulle päin?

Niin.

Sitten se kai oli kumminkin sisareni, joka vilkutti, sanon minä
valehdellen päästäkseni porttieerin ohi.

Minä nousen portaita ja jotten saisi tilaisuutta kääntyä, koputan
heti, kun olen numeron löytänyt. Ei vastausta. Minä koputan uudelleen.

Onko se piika? kysytään sisältä.

Minä en voinut vastata myöntäen, ääneni olisi minut ilmaissut. Minä
otin ovenvääntimeen, se oli lukossa. Hän oli kai pelännyt että
tulisin, ehkä hän oli nähnytkin minut ulkopuolella.

Ei, ei se piika ole, sanon minä ja kuulen sanojeni oudosti värisevän.

Minä odotan kauan aikaa sen jälkeen ja kuuntelen; kuulen sisällä
puuhailtavan, mutta ovi ei aukene. Sitten soitetaan jostakin
huoneesta kaksi lyhyttä kertaa alas ovenvartijalle. Se on hän, mietin
minä, hän kutsuu piikaa, hän on levoton. Minä lähden pois hänen
oveltaan, etten häntä häpäisisi, ja kun piika tulee, olen minä aivan
kuin alasmenossa. Kuulen piian sanovan: On, on se piika. Ja ovi
avataan. Eihän toki, sanoo piika taas, eräs herra tästä juuri meni
alas.

Minä ajattelin ottaa huoneen hotellista, mutta se oli minusta
vastenmielistä, hän ei ollut sellainen rouva, että olisi
kauppamatkustajia kohtaillut. Tullessani alas ovenvartijan luo minä
vain ohimennen sanoin että rouva varmaankin oli mennyt levolle.

Minä menen ulos ja istun jälleen vaunuihin. Aika kuluu, tunti menee,
ajuri kysyy eikö minun ole kylmä? Onpa kyllä hiukan. Odotinko
jotakin? Odotin... Hän antaa minulle jalkapeitteensä ja minä,
palkitakseni hänen hyvyyttänsä, pistän hänelle pienen ryyppyrahan.

Aika kuluu, menee tunti tunnin perään. Ajurit eivät enää arkaile,
sanovat toisilleen että minä palellutan hevosen kuoliaaksi.

Ei, ei tästä tainnut hyötyä lähteä. Minä maksan ajurille, menen
kotiin ja kirjoitan seuraavan kirjeen:

Minä en saa _kirjoittaa_ teille, kunpa vain saisinkin nähdä teidät
jälleen? Minä kysyn hotellista huomenna kello viisi iltapäivällä.

Asettaisinko aikaisempaan? Mutta aamupäivävalaistus on kovin
kirkasta, kun minä tulen liikutetuksi ja suupieleni värähtelevät,
mahdan minä näyttää kammottavalta.

Minä vein itse kirjeen Victoriaan ja palasin kotiin.

Pitkä yö, voi kuinka pitkiä tunnit olivat! Nyt kun minun piti nukkua
ja voimistua ja olla terve, en minä voinutkaan. Päivä koitti ja minä
nousin.

Vaellettuani kauan pitkin katuja kahnustan takaisin kotiin, panen
maata ja nukahdan.

Tunnit kuluvat. Kun herään ja selkiän, riennän heti peloissani
telefoniin ja kysyn onko rouva lähtenyt.

Ei, hän ei ole lähtenyt.

Hän ei siis Jumalan kiitos tahtonutkaan paeta minua, sillä kirjeeni
hän lie aikoja sitten saanut. Ei, aika se vain oli sopimaton eilen
illalla, siinä kaikki.

Minä syön ja menen jälleen nukkumaan; kun herään on jo iltapuoli,
minä kompuroin telefoniin ja soitan.

Ei, rouva ei ole matkustanut. Mutta tavaransa hän on koonnut. Hän on
nyt ulkona.

Minä panen itseni kuntoon ja ajan heti Raastuvankadulle ja pidän
vahtia. Puolen tunnin kuluessa menee ja tulee hotellin portista
paljonkin väkeä, mutta ei häntä. Nyt on kello siirtynyt viiteen minä
menen porttierin luo.

Rouva on lähtenyt.

Lähtenyt?

Tekö soititte? Hän tuli samassa hetkessä ja vei tavaransa. Mutta
kirje minulla on.

Minä otan kirjeen ja kysyn sitä avaamatta milloin juna lähtee.

Se lähti neljä ja neljäkymmentäviisi, sanoo ovenvartija katsoen
kelloansa. Nyt on kello viisi.

Minä olin tuhlannut puoli tuntia vahtimalla ulkopuolella.

Minä istuudun rappuselle ja tuijotan alas. Ovenvartija juttelee yhä.
Hän kai hyvinkin älyää ettei rouva ole sisareni.

Minä sanoin rouvalle että eräs herra juuri oli soittanut. Mutta hän
vain vastasi ettei hänellä ole aikaa ja käski minun antaa teille tuon
kirjeen.

Matkustiko hän erään toisen naishenkilön seurassa?

Ei.

Minä nousen ja lähden. Kadulla minä avaan kirjeen ja luen:

Te ette _saa_ enää ahdistaa minua --

Minä pistän sen sangen laiskasti taskuuni. Se ei ihmetyttänyt minua,
ei tehnyt mitään uutta vaikutusta. Aito naisekkaita, nopeita sanoja,
alleviivauksia ja ajatusviivoja...

Sitten johtuu mieleeni mennä neiti Elisabethin asunnolle ja soittaa;
tämä viimeinen toivo minulla vielä oli. Minä kuulen miten nappia
painettuani kello sisäpuolella surisee ja minä seison kuin kohisevaa
myrskyä kuullostaen.

Neiti Elisabeth oli matkustanut tunti sitten.

       *       *       *       *       *

Sitten tulee lisää viiniä ja sitten viskyä. Ja sitten viskyä suuret
määrät. Ja sitten kahdenkymmenen ja yhden päivän harhailu taaskin
kerran maallisen tajuntani painuessa esiripun taakse. Tässä tilassa
saan minä eräänä päivänä päähäni lähettää johonkin tupaan maalla
iloisen kuvastimen, jossa on kullatut kehykset. Sen piti tulla
pienelle tytölle, jonka nimi oli Olga ja joka oli aivan yhtä hauska
ja herttainen kuin vasikka.

Minä näet olen yhä heikkohermoinen.

Huoneessani lepää kone. Minä en saa sitä enää kokoon, sillä
puulaitteen isoimmat osat ovat jääneet erääseen pappilaan maalle.
Samapa se, minun rakkauteni siihen onkin laimentunut. Hyvät herrat
hermosairaat, me olemme kehnoja ihmisiä, emmekä me minkäänlaisiksi
elukoiksikaan kelpaa.

Jonakin päivänä kai tuntuu liian ikävältä yhä olla tajuton ja minä
matkustan taas johonkin saareen.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Syystähden alla - Kulkijan kertomus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home