Title: Tähtien turvatit I - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tähtien turvatit I - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta" ***


TÄHTIEN TURVATIT I

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta


Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS


Suomentanut

Th. Hahnsson



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.



ENSIMMÄINEN OSA.

YÖN LAPSET.



SISÄLLYS:

     Vulgata.
  1. Talviyö.
  2. Yön lapset.
  3. Satulaton ratsastaja.
  4. Karjan pappilassa.
  5. Tuurholma.
  6. Cannabis.
  7. Salaliitto ja tapaaminen.
  8. Kreivin aikaan.
  9. Wittstockin muisto.
 10. Uiva lastu.
 11. Olkirasia.
 12. Turun akademia.
 13. Toinen lastu.
 14. Ruotsalainen Leonidas.
 15. Neunburgin viimeinen päivä.
 16. Kullattu Ruben.
 17. Keisarin edessä.
 18. Seikkailuja Böhmissä.
 19. Tunnettu.
 20. Tappelun edellä.
 21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.
 22. Tähti.



Vulgata.


Tuskin neljääkymmentä vuotta enempää on kulunut siitä, kuin
oppikoulut Suomessa olivat melkein yksinomaan papiksi pyrkiviä
varten. Latina kuohui ylinnä ja sen pohjasakona oli kreikka
ja heprea. Ylempien luokkien tuli kääntää Uuden testamentin
alkukirjoitukset kreikasta ruotsiksi, ja latinaksi, jos oikein
oppineeksi tahdottiin. Ja mikäpä hyöty oppilailla tästä oli?
Raamattua, tuota kirjojen parasta, he eivät suinkaan oppineet
rakastamaan, se päin vastoin kävi heille rasittavaksi läksyksi. Ei
tutkita elämän tärkeimpiä totuuksia käsipampun uhalla. Kreikkalaisen
Uuden testamentin laita oli sama kuin koulujen pakollisen
kirkonkäynnin; onneton se, joka ei jumalanpalveluksen loputtua
taitanut kouluhuoneessa kertoa saarnan sisällystä! Kun se onnellinen
aika koitti, jolloin poika koulutomusta vapaaksi pääsi, niin hän
huokeasti huoaten ajatteli: Jumalan kiitos, ett'ei minun enään
tarvitse kirkkoon mennä!

Kun pitkittä mutkitta suorastaan käänsi kreikkaa latinaksi, niin
siinäpä opin-näyte, joka esi-isille kelpasi! Vaan koska tämä tehtävä
toisinaan oli sangen vaikea, kävin minä toivehikkaassa 13 vuoden
iässäni erittäin iloiseksi, kun eräänä päivänä satuin löytämään
unohdukseen joutuneen hyllyn romujen joukosta vanhan latinankielisen
raamatun. Sepä vasta aarre! Ei hätäpäivää enään! Siinähän nyt oli
käännös.

Minä rupesin tutkimaan tätä kallis-arvoista kirjaa. Se ei
ulkomuodoltaan ollut juuri miellyttävä: keltaisenharmaa,
vuosikausien kuluttama. Vanhoine puukansineen, nahkaselkineen sekä
messinkiheloineen ja hakoineen se varmaankin painoi puoli leiviskää.
Kummallisia koristeita oli sen kansiin leikattu: Moses ja kymmenet
käskyt, David harppuineen, Neitsyt Maria polkien maapallon ympäri
kiertelevän käärmeen päätä. [Katolilainen kirkko on väärentänyt 1
Mos. 3:15 sillä tavoin, että se on vaimo eikä vaimon siemen, jonka
sanotaan polkevan käärmeen päätä.] Kannet olivat aikoinaan olleet
korukannet, mutta se aika ei ollut eilispäivänä, sillä tuossa
puhtaana säilyneessä nimilehdessä näkyi selvästi painettuna: _Lugduni
Batavorum_ (Leyden) _anno Domini_ MDLXX (1570).

Tämä oli siis tuo oikea-uskoinen roomalais-katolilainen raamattu
ainoassa hyväksytyssä latinalaisessa asussaan, _versio vulgata_,
tahi kuten sitä tavallisesti kutsuttiin, _vulgata_, tuo yhteinen,
vaikka raamattua ei yleensä muut saaneet lukea, kuin kartinaalit,
papit ja munkit. Koulupoikakin saattoi käsittää, että tämä latina,
jota käytettiin vuonna 400 jälkeen Kristuksen ei ollut Ciceron,
ei likimainkaan, mutta vähäpä siitä, tämä oppineitten kieli piti
koulussa sujuman kääntäessä, kuten vesi virrassa; siis täytyi vain
rohkeasti sanat suusta löperrellä.

Pian havaitsin, ett'eivät kannet ainoastaan, vaan myöskin painos oli
aikoinaan ollut korupainos. Nimilehden kirjoitukset sekä lukujen
alkukirjaimet olivat kauniisti koristettuja. Tekstiin oli sovitettu
lähes 200 puupiirrosta, joista toiset olivat vähempää, toiset
suurempaa kokoa. Tässä näki jotenkin karkeita maalauksia, ilman
varjoja, ilman perspektiiviä, jotka kuvailivat raamatun tärkeimpiä
henkilöitä ja tapauksia luomisen ajasta, (jota kuvaillessa taide
parka tavallisesti ymmälle joutuu), aina uuteen Jerusalemiin
Johanneksen ilmestyskirjassa, joka aine on yhtä suurena taiteiliain
vastuksena. Parahiten oli piirtäjä onnistunut kuvatessaan Vanhaa
testamenttia, joka olikin saanut runsaamman kuvaston osakseen,
vaan Uusi testamentti, sehän vielä meidänkin aikoina on piirtäjän
kuvauskynälle kiittämätön ala. Sen päähenkilö on liian pyhä, tuosta
näkyvästä esityksestä haihtuu henki pois. Eipä Gustave Dorekaan ole
onnistunut saamaan mitään aikaan Paavalin epistoloista. Sitä paitse
ei taiteiliakaan voi elävästi nähtäviin saattaa enempää, kuin mitä
hän itse on kokenut, ja mikä pyhää on, sitä pitää puhtain käsin
koskea. Raamatun kuvaaminen on kuten urkujen sävelet, ne eivät
soinnu, jos niitä käytetään maallisiin tarkoituksiin.

Tämä kirja varmaankin oli ollut monen käden käyttämänä. Kansien
sisäpuoli sekä tuo nimilehden edellä oleva kellastunut lehtirepale
olivat melkein täynnä sen omistajien tahi lukijain nimiä. Useimmissa
oli _us_ päätteenä, mutta muutamat kuitenkin loppuivat vähemmän
klassillisesti. Nimilehden keskustassa oli suurilla kankeilla
kirjaimilla piirretty vuosiluku 1642, ja sen ylipuolella nähtiin
kuninkaallinen nimileima, kruunattu yhteenliitetty C. R. Mitäpä
se lienee merkinnyt? Minua ei ensinkään haluttanut tuohon tuhlata
mitään arveluita. Lehtien kapeisiin reunustoihin oli paikka paikoin
tehty kirjoitusmusteella latinankielisiä muistutuksia, jotka olivat
vanhuudesta valjenneet. Useimmat koskivat tekstin tahi toisintojen
selityksiä.

Parahiten nuot lukuisat kuvat minua miellyttivät. Näissä
sievistämättömissä karkeissa muodoissa oli jotakin viehättävää
semmoisen mielikuvitukselle, jonka taidevaatimukset eivät vielä
suuria olleet. Goliat ja David, noita Endorissa, Makkabealaisten
sodat, -- mitkä voitot ja kuvaukset! Taistelukenttä täynnä luita,
jotka Herran sanasta Hesekielille saivat ruumiin ja hengen, --
Ilmestyskirjan lasimeri tulipatsailleen ja patsaan yläpuolella
aurinko, jota taivaankaari ympäröitsi, -- seitsemän sinettiä ja
seitsemän pasunaa, -- siinähän aineksia, joista valveillakin saattoi
uneksia!

Ilmestyskirjan 6:nnessa luvussa oli kuvattuna kuuden ensimäisen
sinetin avaaminen. Valkoisen hevosen ratsastajan jäljessä näkyi
sitä seuraavat kolme ratsastajaa, mustan hevosen ja hiirenkarvaisen
hevosen ratsastajat hyökkäsivät tuhoa tuottavana maailmalle. Ruskean
hevosen ratsastaja minusta hirvittävimmältä näytti. Minä katsoin
tekstiin ja luin:

_"Ja ruskia orhi meni ulos; ja sille, joka sen päällä istui,
annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen
toisensa tappamaan; ja hänelle oli suuri miekka annettu."_

Kolmentoista vuotias poika tirkisteli noita sanoja, mutta
ymmärsi ne vain puolittain. Hän ymmärsi, että tuo ruskea hevonen
merkitsi _sotaa_, mutta hän ei käsittänyt, että se saattoi olla
rangaistustuomiona. Mitenkä? Sota, joka kasvattaa sankareita ja
voittajia, sota, joka kansat uuvuksistaan herättää; sota, joka
on vapaan miehen jaloin ammatti ja uljain urhotyö; sota, joka
historian ihanimmat lehdet täyttää ja saattaa pikemmin kuin mikään
muu, ihmisnimen ikimuistettavaan maineeseen, olisiko siis tämä
jonakin kurituksena? Olisiko tämä verrattava kunniaa tuottamattomaan
nälkä- ja ruttokuolemaan? "Ottaa rauha maasta pois?" Pelkurien
rauha?... "Tappaa toisiansa?" Olisiko tämä sankarien elatuskeino?...
Ja tuntien itsessään parempaa urhoollisuutta, etevämpää tietoa
maailmanhistoriassa, sulki tuo koulun nuori latinan-oppinut mahtavan
ylenkatseellisesti kirjan jykevät puukannet kiinni.

       *       *       *       *       *

Mene, ihmistekojen ja jumalallisten neuvojen parraton tuomari; elämä
on sinua opettava oikeammin tuomitsemaan. Tiedätkö mikä sota on?
Sota on inhimillinen intohimo järjestettynä joukkoihin. Sota on viha
ja murha. Sota on hätä ja kuolema. Sota on valhe ja petos. Sota on
voimallisemman ylpeys ja heikomman nöyryyttäminen. Sota pilkkaa
Jumalan ja tallaa ihmisten lakia. Väkivalta on sen lippu ja sen
tunnussana, yhtä valheellinen kuin jumalaton, on Napoleonin lauselma,
että Jumala on aina mukana siellä, missä lukuisimmat kanuunat ja
suurimmat pataljoonat ovat. Sota on pedoksi muuttunut ihminen. Sota
on törkeä itsekkäisyys, joka lukemattomat uhrit allensa polkee. Sota
kieltää kaikki sivistysmuodot ja käyttää väärin kaikki tieteet. Sota
on Kain nuijinensa ja kulkee aikakausien läpi todistuksena ihmisen
lankeemisesta.

Sinä, joka ylistelet sotaa, oletko nähnyt tappotannerta taistelun
riehuessa sekä sen tauottua? Oletko käynyt sotalasaretissa? Niin,
kuolleet ovat saaneet levon, mutta oletko lukenut raajarikkoiset
ja oletko kukkuralleen mitannut kurjuuteen jääneitten kyyneleitä?
Arvaatko, mitkä voimat ovat hukkaan menneet, ja kuinka paljo
on tuhlattu leipää, jota nälkäisiltä on riistetty? Hävitetyt
vainiot saattaa uudestaan kylvää, poltetut kaupungit ja kylät
uudestaan rakentaa, mutta _aikansa_ harventuneeseen sukupolveen on
sota laajalle polttanut kovan taantumisen ja tapain turmeluksen
polttohaavan.

Älä ylistele sotaa, hyväksy se siltä kannalta kuin Herra avio-eroa:
ihmisten kovuuden tähden! Sotaahan täytyy olla maailmassa niin kauan,
kuin ihmissydämmien itsekkäisyys nousee kapinaan toinen toistansa
vastaan, aseta toinen Cordillerien rinteille ja toinen Himalayan
laaksoihin, niin sota sittenkin on saava sijansa maailmanhistoriassa.

Mutta jos aseet poistetaan? Jos puolueettomia ollaan? Poista
intohimot, karkoita kunnian- ja vallanhalu, voitonhimo, kateus,
kärsimättömyys, ylpeys ja kaikkinaiset halut; täytä kymmenet käskyt
rakkauden lain mukaan ja puhu sitten puolueettomuudesta! Siihen asti
saattavat kansaoikeus ja rauhanliitot mahdollisesti vähentää, vaan
eivät koskaan lopettaa sodan kurjuutta. Ihanat iäisen rauhan unelmat,
halajava huokaus, joka aikakausien läpi on kulkenut aina ihmiskunnan
lapsuuden sadusta saakka, miksi pettyvät ne yhä uudestaan, miksi ne
aina verivirtoihin uppoavat? Siksipä, että profeetan ihana näky siitä
ajasta, jolloin lauma on laitumella leijonan parissa ja lapsi pistää
kätensä kyykäärmeen pesään, edellyttää, että "Herran tunto täyttää
kaiken maan, niinkuin vesi peittää meren." Saata meitä sinne, Henki,
joka maailmaa johdatat, niin iäinen rauha ei enään ole paljas satu!

Siihen saakka tee työtäsi, paljastettu miekka, jota ensi kerran
käytettiin paratiisin suljetuilla porteilla; tee tehtäväsi vitsana
ja kurittajana! Ja kun sinua käytetään puolustamaan iäisyysmietelmää
tahi suurta aatetta, joka vie meitä lähemmäksi lopullista
päämaaliamme, niin muista, että sinua käytetään sodan vastustajana
eikä sen oikeuttamisen todisteena! Muista, että sinussakin on
viattomasti vuodatetun veren pilkkuja ja paina nöyrästi kärkesi sen
_"rauhan"_ edessä, jota sinäkin vasten tahtoasi olet taistelussa
loukannut.

Ruskean hevosen ratsastaja yhä edelleen ratsastaa. Hevosen kaviot
tallaavat maan ruohon, sen sieraimet korskuvat tulta sinertävän
meren ylitse. Aina se on satuloittuna, aina varustettuna. Väliin se
vauhtinsa hiljentää, ohjat riippuvat höllänä, ratsastaja näyttää
nukkuvan, kuten Hunni ratsunsa selässä. Mutta eipä hän nukukkaan,
hän vain levähtää vähän, hioaksensa miekkaansa sekä paremmin
kiinittääksensä satulahihnansa. Nykyhetkessä on hän yöt päivät
varustettuna, ja paremmin kuin koskaan ennen, sekä odottaa vain
ilmoitusmerkkiä jostakin kaukaisesta paikasta idässä. Miksikä hän
istuisi ratsun seljässä, joll'ei taistelemista varten? Ja jonakin
päivänä, aivan aavistamatta kuuluu torven toitotus, kannukset
painetaan ratsun kylkeen, hävittäjä lähenee ja tuossa tuokiossa
on hän meidät saavuttanut. Pois tuo kaunisteleva puhe ihmiskunnan
edistymisestä, sivistyksen aikakaudesta, vapaudesta, tasa-arvosta,
veljeydestä! Pois kaikki päivän huvitusten, elämän mukavuuksien ja
hehkuvien puolueitten pienet puuhat! Tuo hurmaava valssi taukoaa,
viini vuotaa santaan, vaali-uurna kukistuu kumoon, puhuja-istuimet
horjuvat, kirjapainot kahlehditaan, tykistöt laativat lakia. Ruskean
hevosen ratsastaja on ainoana tuomarina, ja hänen lakinsa on _vae
victis_!

Tämä kaikki joksikin aikaa. Sota, joka kaikki syö, joka kieltää
kaiken muun, paitsi voiman, ei saata olla ilman polttopuita. Sen
täytyy jälleen rakentaa, jälleen kylvää, saadaksensa jälleen koota
uusia voimia. Kansoissa on jäntevyyttä, he parantavat aukot,
rakentavat uudestaan ja rupeavat uudestaan hengittämään, ellei veri
ole heistä jo kuiviin vuotanut. Ruskean ratsun ratsastaja ajaa ohjat
höllällä, mutta varustelee itseänsä tulevaan kilpa-ajoon. Hän käyttää
sitä aikaa, jota rauhaksi sanotaan, mutta joka vain onkin aselepo,
nylkeäksensä kansaa sotajoukkojen varustamisella. Hän tahtoo sen
tuoreemmat vesat, ei häntä tyydytä vanha työkalu. Hän tahtoo määränsä
nuoria miehiä, jotka ovat elämänsä parhaassa iässä. Hän tahtoo
määräpisarat työmiehen hikeä, äitien ja pariskuntien kyyneleitä. Hän
tahtoo korkomääränsä kansojen säästörahoista. Hän tahtoo määränsä
olentoja, saadaksensa niillä hävittää toisia olentoja. Ruskean
hevosen ratsastaja on unohtavinaan, että, jos kansalainen on olemassa
valtiota varten, niin valtiokin on ihmiskuntaa varten.

Näin ratsastaa hän yhä edelleen ajassa, hyvin tietäen, että hän
ratsastaessaan joka askeleelta joutuu lähemmäksi omaa häviötänsä.
Ratsun juostua ohjat hellitetään, ohjain hellittyä taas ratsastetaan.
Paljon uutta ja parempaa ehkä versoo hevosen kavioin alta; onhan
myrskylläkin tehtävänsä ilman puhdistajana. Mutta myrsky kuuluu
ainoastaan olemisen vaihtelun-alaisiin alempiin ilmakerroksiin.
Korkeammissa on tyventä.

Sodalla ei ole yhtään muuta järjellistä päämaalia kuin kieltää
itseänsä. Ruskean hevosen ohjaaja ratsastaa kohden aikojen loppua,
jolloin taistelunkaan poikki taitetaan, kaikki sodat myrskyilleen
ja verisine vaatteineen tulessa poltetaan eikä mikään kansa enään
miekkaa nosta toista vastaan.



1. Talvi-yö.


    Advigila, Domine.

Lukija, sinä joka tartut ovenripaan, mennäksesi ulos pimeään yöhön,
miksikä et jää lämpimään, valoisaan kotiisi? Vielä on aikaa. Vielä
lamppu palaa, vielä tuli liedessä paukkuu, vielä koti sinulle
avaa turvallisen, rakkaan, uskollisen helmansa! Älä lähde ulos
tuntemattomaan yöhön! Sinä et tiedä mitä, tahi kuka sinun vastaasi
siellä tulee. Täällä on juuresi, täällä se lyhyt hetki, jossa elät.
Yö tuolla ulkona on pimeys, jonka lävitse emme näe, on muinaisuus
ja tulevaisuus, jonka välillä ihmiselämän katoava kipinä loistaa ja
sammuu...

Sinä lähdet? Et tahdo mennä kauas, tahdot seisahtua portaitten
viereen, sinä tahdot laskea aluksesi ankkuriin nyky-ajan tunnettuun
satamaan ja antaa sen liikkua vain niin pitkälle, kuin venhenuora
ulottuu. No mene siis, minä tahdon seurata sinua toisen pimeyden
lävitse joka vie muinaisuuteen; -- sen toisen pimeyden lävitse joka
vie tulevaisuuteen, johdattakoon sinua Jumala lempeine tähtineen.
Huomaa, että menneen ajan historialle on annettu nimi: "ein rückwärts
gekehrter Profet."

Tuo ensimmäinen pimeys on valtava ja nielaisee maailman. Talvi-yö
peittää kaikki, kuten teräksellinen kilpi. Mutta teräskin saattaa
kiiltää, ja vähitellen, kun silmäsi terät suurenevat, havaitset
taivaan ja maan välillä rivin haahmoviivoja.

Edessäsi on äärettömiä varjojen ympäröimiä jääkenttiä. Varjot saavat
selvemmät muodot: jäälakeutta, joka äsken näytti loppumattomalta,
piirittää metsät ja manteret kahdelta puolen. Pian havaitset niiden
somat polvekkeet, jotka pehmeänä, selvänä kehyksenä ympäröivät tuon
valkoisen taulun.

Missä on pimeys? Sitä ei enään ole olemassa, lukemattomat vapisevat
nuolet, lumen, ilman ja tuon loistavan kaarroksen valopilkut, joka
maailmaa ympäröitsee, ovat sen lävitse ampuneet. Oi nuot äänettömät,
levolliset tuikkaavat tähdet, jotka todistavat luomisen suuruutta
ja Luojan kaikkivaltiaisuutta, nehän kauan aikaa luultiin olevan
olemassa vain maailman yön valona! "Mutta kun näen taivaat, Herra,
sinun kättesi työt, kuun ja tähdet, jotkas valmistit, mitä on ihminen
ettäs häntä ajattelet ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?"

       *       *       *       *       *

Valkoisella jäälakeudella mutkistelee hienona, tuskin näkyväisenä
piirtona ajotie. Lumen heijastaessa saattaa siinä nähdä tumman
pilkun, joka tarkemmin tarkastellessa havaitaan olevan leveä,
kahden hevosen vetämä ajoreki. Paitsi ajajaa, on reessä kaksi
lammasnahkaisiin turkkeihin verhottua miestä. Pakkanen on kova ja
lähenisi varmaankin elohopean jäätymäkohtaa, jos lämpömittari jo
siihen aikaan olisi ollut keksittynä. Matkustajien korville nostetut
turkinkaulukset ovat, kuten hevosten harjatkin, ihan härmäisiä. Lumi
narisee teräksisien reen-anturain alla. Jääkenttä näyttää olevan,
kuten taivaskin, tähtösiä täynnä.

No nyt siis seisomme menneisyyden tanterella ja tunnemme sen ajan
pääpiirteet. Me olemme asettuneet Uudellemaalle Karjan pitäjään ja
näemme edessämme jäätyneen järven. Aikakausi on Kustaa II Aadolfin.
Reessä istuvat miehet ovat Suomen ensimmäinen tiedemies, tuo kiitetty
Tammisaaren pastori Sigfrid Forsius sekä Helsingin tullimies Lydik
Larsson, jonka nimi sattumuksesta on joutunut jäämään aikakirjoihin.
Molemmat ovat matkalla viimeksimainitusta kaupungista Tammisaareen.

Tullimies, hyvätietoinen, hyvin verhottu ja puhelias
neljänkymmen-vuotias mies, jonka leuassa oli suuri luomi, veti
kireämmälle mittavaa matkavyötänsä ja sanoi pitkälle, laihalle,
seitsenkymmen-vuotiaalle matkatoverilleen, joka kehnonpuolisessa
turkissaan näkyi vilusta värisevän:

"Pistäykää vällyjen sisään, Sigfrid mestari, te kuolette viluun!
Meillä on vielä puoli penikulmaa Uuskylän taloon, enkä minä tahdo
omalle tunnolleni taakaksi sitä, että olisin kyydinnyt noin oppinutta
miestä, kuin te olette, kankeaksi jäätyneenä Tammisaaren."

"Ei haita", vastasi toinen. "Köyhä elonkipinä kestää kyllä niin
kauan, kuin Jumala puhaltaa tuohon sammuvaan hiillokseen. Minulla on
tässä parempaa seuraa, kuin teidän lämpöisen vällynne alla."

"Sepä minulle suureksi kunniaksi, Sigfrid mestari", sanoi tullimies,
"onhan se minun kunniani, että te tahdotte istua reessäni, minun
kun kuitenkin täytyi tätä tietä matkustaa. Te olette arvoisa mies,
te, mutta minä vain oppimaton ruununpalvelia, joka ansaitsen
jokapäiväisen leipäni suolasta ja sillistä, ellen satu saamaan
hollantilaisen palttinakankaita takavarikkoon. Uskokaa pois, ettei
hän minua helposti petä. Ja jos niinkin olisi, että mies ja hevonen
sotaan tarvittaisiin, koska minulla on kuninkaallisen majesteetin
kirjat Tuurholmaan, niin kyllä minun Antti Hackspet'ini on näyttänyt
venäläisille mistä David olutta osti. Mutta totelkaa nyt neuvoani,
menkää vällyjen alle, sillä sielu tässä pöpöräksi jäätyy tämmöisessä
koiran ilmassa... Katsokaa, tuossa lensi tähti! Ihmiset sanovat sen
tietävän suoja-ilmoja, mutta sen te paremmin ymmärrätte."

Tuo oppinut mies ei pitänyt vastausta tarpeellisena. Hän yhä
lakkaamatta katseli tähtikirkasta taivaankantta, joka tässä kuivassa,
läpihohtavassa talvi-ilmassa näytti räiskyvän ja säkenöivän. Näkö-ala
jään ylitse oli niin lavea, kuin hän suinkin toivoa saattoi, mutta
tie mutkaili ja vaati häntä välistä kääntymään, kun hän tahtoi pitää
silmällä niitä tähtiryhmiä, jotka viimeksi olivat joutuneet hänen
tarkan huomionsa alaisiksi. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja
huudahti melkeinpä hämmästyneenä:

_"Advigila, Domine, hae noet e nascentibus!"_

"Mitä sanoitte?" kysyi Lydik Larsson uteliaasti. "En häpeäkseni minä
tullijärjelläni tuota käsitä, minä en latinaa ymmärrä enemmän kuin
koira."

"Minä sanon", vastasi Sigfrid mestari: "Herra, kaitse niitä lapsia,
jotka syntyvät tänä yönä! Heille on suuret lahjat annettu ja he
loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja
saattavat sammua pimeyteen."

"Senkö te saatatte lukea tähdistä?" kysyi tullimies
teeskentelemättömällä kummastuksella.

"Ihminen päättää, Jumala säätää. Täällä näemme puolittain kuten
peilissä tapauksessa, mutta koska täydellinen tulee, sitte vajaa
lakkaa. Siinä hetkessä kun ihminen maailmaan syntyy, on hän maailman
järjestyksen alainen, eikä löydy mitään niin suurta eikä mitään niin
pientä, joka ei ole siihen liitetty. Mikä siis maailman järjestys
sinä hetkenä on, se on sen ihmisen juuri eli _ingenium_, joka silloin
syntyy. Mutta se juuri kasvaa eri tavalla maailman erilaisissa
ilmoissa, joita Herra johdattaa, ja niin versoo samasta juuresta
erilaisia puita, jotka kuitenkin ovat samaa lajia. Tähtiä tulee pitää
aurinkokellona, jonka mukaan maailma kulkunsa asettaa, vaikka aurinko
ei asetu kellon, vaan kello auringon mukaan."

"Mitähän kummallista se sitte lieneekään, joka nyt taivaalla
vallitsee?"

"Tänä yönä Jupiter hallitsee niin ihmeellisellä voimalla, että se
harvoin ennen on tapahtunut, ja sepä tavallisesti ennustaa suuria
lahjoja. Vaan hänen takanaan näkyy Saturnus, johon ei ole uskomista
ja minä luulen, että hän vie häviöön sen, joka muuten olisi kunniaan
kohoavaa. Mikä yhtäläistä on, käy hänen valossaan erilaiseksi ja
monet vaarat ovat tulossa, kuitenkin ilmaantuvat ne enemmiten
mielen muuttelevaisuudessa. Olemme Joulukuussa ja aurinko kulkee
Joutsimiehen merkistä Kauriin merkkiin. Joutsimiehen lapset ovat
hyvänlaatuiset, mutta Kauriin lapsilla on makeasti puhuva kieli,
lupaavat paljon, jota eivät teekkään ja ylistävät itseään sekä
etsivät enemmän ihmisten kiitosta kuin Jumalan. Siis, mikä nyt syntyy
on mahtavaa, vaan ei pysyvää laatua, kosk'ei se paremmin kuulu
Joutsimiehelle kuin Kauriillekaan. Pankaa tämä mieleenne, Lydik,
koska te luultavasti elätte kauemmin kuin minä."

Tullimies, joka samati kuin koko hänen aikakautensa, uskoi tähtien
vaikutuksiin, aikoi juuri uudestaan kysyä jotakin yön salaisuuksista,
kun tien polvekkeessa kaksi rekeä näkyi tulevan heitä vastaan, ajaen
hurjaa vauhtia. Ensimmäisessä, raskaaksi sälytetyssä reessä, istui
lyhytläntä mies, puolalainen nahkatakki päässä ja huimasi kaikin
voimin piiskallaan vaahtoisia hevosiansa. Toisessa reessä eräs nainen
ja kyytimies vaivoin saattoivat seurata ensimmäisen jälkiä.

"Puoli tietä kruunun virkamiehille!" huusi tullimies mahtavasti,
samalla kun hänen ajajansa tuskin ennätti väistyä sivulle päin
hankeen.

"Hol' dich der Teufel!" vastasi mies, hurjasti viuhtoen piiskaansa,
ja oli muutamassa silmänräpäyksessä seuroilleen kadonnut näkyvistä.

"Hevosvarkaita!" mötisi tullimies harmistuneena. "Minä en koskaan
enään huoli silakkaa suolata, ellei tuolla omenasaksalla ollut
jotakin tekemättä kruunun ja nimismiehen kanssa."

Pian tuli hän vielä selvemmin havaitsemaan, miten vaaralliset
maantiet olivat. Ajaja ajoi nyt jäältä kapealle talvitielle, joka
vähän matkan päästä yhtyi siihen valtamaantiehen, mikä Karjan ja
Pohjan kautta vie Tammisaareen.

Viimeksimainitulla, kinosten soukistamalla tiellä oli syntynyt hirveä
melu. Kaksitoista ratsastajaa lännestä päin, oli tullut toista vertaa
suurempaa joukkoa vastaan, joka idästä päin tuli reessä matkustaen,
eikä kumpikaan joukko tahtonut antaa tietä toisillensa. Malttamatoin
äreä komentosana kuului ratsastajien puolelta: "Viskatkaa ne siat
hankeen ja paiskatkaa kumoon heidän rekensä!"

Silmänräpäyksessä etummainen ratsastaja ratsasti kumoon etummaisen
reen hevoset, ja toiset seurasivat nopeasti hänen esimerkkiänsä.
Hirveä meteli syntyi. Hämmästyneet reessä istujat olivat toista
vertaa lukuisammat kuin ratsastajat, mutta havaitsivat itsensä
äkki-arvaamatta hankeen heitetyksi, hevoset, ajokalut ja ihmiset
toinen toistensa alla. Metsässä kaikuivat huudot ja uhkaukset. Kuu,
joka juuri oli noussut, hopeoitti kuusien latvat ja laski epävarman
loisteensa tämän avuttoman sekamelskan ylitse.

Tuon rekijonon takimmaiset matkustajat olivat sillä välin ennättäneet
asettaa rekensä poikkipuolin tietä ja muodostivat siten tiensulun,
joka esti ratsastajia pääsemästä edemmäksi. Pakolaisia, jotka
koettivat pelastua kahakasta, tuli vastaan tullimiestä, jonka oli
täytynyt seisattua vähän matkan päähän noista taistelevista.

"Palatkaamme takaisin, Lydik, palatkaamme takaisin, nuot ovat
rosvoja!" huudahti rauhaa rakastava Sigfrid.

Tullimies, joka kruunun varalle piti hevosta ja miestä, tunsi itsensä
oikein urholliseksi.

"Olisi minun Antti Hackspet'ini täällä, niin kyllä minä noille
yöhuijareille opettaisin mitä _mores_ ovat, mötisi hän taas,
itsekseen ylpeillen siitä, että hän kuitenkin osasi yhden sanan
latinaa, siis enemmän kuin koira. Joll'ei Kirkniemen Aake herra tätä
nykyä olisi puolalaisten niskassa, niin minä vaikka vedolle menisin
siitä, että hän tuolla maantiellä elämöitsee, eikä kukaan muu. Ei se
mies tietä anna, vaikka kuninkaan iso-äiti vastaan tulisi."

Tuskin tämä oli sanottu, ennenkuin nuori, solakka mies, jonka lakissa
oli kultareunus ja turkissa majavannahkainen kaulus, viskasi itsensä
huolettomasti tullimiehen rekeen, huutaen:

"Aja, talonpoika, aja!"

"Huuti, mies!" ärjäsi rohkea tullimies. "Mikähän raukka tekin olette,
joka jäniksen jalkoja käytätte silloin, kun teidän tulisi puolustaa
itseänne maantien sissejä vastaan? Eikö teitä ole kolme yhtä vastaan?"

"Venäläiset meidän päällemme hyökkäävät, heitä on kaksi tahi
kolmesataa miestä!" valitti pakolainen. "Hänen armonsa,
linnanpäällikkö, on matkalla Turkuun ja vihollinen on tullut maahan,
ottaaksensa häntä koko seurueinensa vangiksi."

"Venäläiset? Onko hän hulluna? Sillä taholla meillä on ollut rauha
jo yhdeksän vuotta, ja jos tulevatkin, niin eivät he ainakaan
lännestä päin tule, sen jo pässinpääkin käsittää. Jos tuo on hänen
armonsa, linnanpäällikkö, niin varokaa kaulaanne, mies, jos karkaatte
palveluksestanne. Minä tunnen Juho herran: hänen rikkautensa riittää
kyllä, vaikka pukisikin kaikki tyhjäntoimittajansa majavan-nahkaan,
ja opissa ei häntä etevämpää ole tässä maassa muuta kuin yksi.
Ottakaa lakki päästänne, tässä istuu hän, joka on opissa etevin!
Mutta Juho herra on ollut ratsumestari, mies! Hän hirtättää
karkulaisen porttinsa pylvääseen, sellainen on sotilaan tapa... Nytpä
melu maantiellä hiljenee; mahtanevatko erota sovinnolla?"

Odottamaton äänettömyys vallitsi tuossa äsken meluavassa joukossa.
Syynä siihen oli, että ratsastajain päällikkö äkki-arvaamatta seisoi
katsellen silmästä silmään tuttua miestä, ja säätyveljeä, jota ei
ollut hyvä loukata -- tämä oli kuninkaan uskottu mies, entinen Suomen
aatelislipuston ratsumestari, nykyään Turun linnan päälliköksi
nimitetty herra Juho Knuutinpoika Kurki.

"Tekö tässä olettekin, sukulaiseni?" huudahti ratsastajien
päällikkö äänellä, joka osotti sekä harmia että hämmästystä. Se oli
Eerik kuninkaan tyttären poika ja saattoi vaivoin hillitä kuumaa
Vaasavertansa kiehahtamasta.

"Olinpa varma siitä, ett'ei tässä kukaan muu kuin Aake Tott
saattanut tuolla tavoin syöstä rauhallisten matkustajien kimppuun",
virkkoi linnan päällikkö yhtä harmistuneella äänellä. Hän ei
erehtynytkään, sillä siinä oli todellakin Kustaa II Aadolfin kiitetty
"lumiaura", joka tässä syöksi talvikinosten välissä eteenpäin. Hänen
ilmestymisensä täällä johtui siitä, että hän talvikortteereista
Puolassa oli lähetetty pestaamaan sotajoukolle uuden komppanian hänen
kiitettyjä suomalaisia ratsastajiansa.

"Jos joku toinen, kuin te, olisi tässä ollut", sanoi Aake herra,
"niin hän päällään seisoisi tuolla lumikinoksessa, oppiakseen
erottamaan aatelismiestä talonpojasta."

"Ja jos joku toinen kuin te, tässä olisi ollut", vastasi Juho
herra, "olisi hän huomenna Turun linnantornissa saanut oppia, ett'ei
maantie-rauhaa rikkoa saa."

Aake herra pyyhkieli härmää tuiman-näköisistä viiksistään, kiroili
pimeyttä sekä osotti vihdoin olevansa sovintoon taipuvainen, sillä
hän esitti, että riita sovittaisiin pois runsasvaraisen pöydän
ääressä Kirkniemessä, johon oli tuskin penikuorman matka ja jossa
hänen tallimestarinsa Lauri Palikka saattoi tarjota heille Hispanian
viiniä suojelus-aineeksi talvikylmää vastaan.

Juho herra, joka katsoi parhaaksi olla kuninkaan suosikin
syrjähtämisiä mielessä pitämättä, tuumi, että nyt olisi myöhäistä
lähteä Kirkniemeen. Hän oli tilannut yösian Uuskylän talossa, joka
ei ollut tästä kaukana, ja jos Aake herra hänen kunniakseen tahtoi
häntä seurata sinne yöksi, niin saattoi hän vakuuttaa, että hänen
hovimestarinsa Antonius Pape tarjoisi sellaista Unkarin viiniä, jonka
lämmittävä voima varmaankin oli yhtä suuri kuin hispanian viinin.

Sovinto tehtiin ja selkäänsaamiset pidettiin hyvänään. Hevoset ja
reet asetettiin paikoilleen yhdistetyin käsivoimin; mutta ei ollut
tuuppauksista eikä haukuntasanoista puutetta. Karkaajat palasivat;
hovimestari Antonius Pape kiipesi häpeissään tullimiehen reestä ja
sai käskyn toimittaa pidot sellaiset, kuin tilaisuus myönsi. Pian
tämä lukuisa seura oli saapunut kortteeriinsa Uuskylän taloon,
herrat, aateliseuroineen tuvassa, viinipikarien ääressä, sekä
palvelijat oluthaarikkojensa ääressä avarassa, tätä tilaisuutta
varten lämmitetyssä riihessä. Kaikki oli leirikannalla; rouvia tahi
naispalvelijoita ei ollenkaan näkynyt matkueessa.

Tullimiehellä ja hänen seuralaisellaan ei tässä nyt ollut
valitsemisen varaa, vaan täytyi heidän etsiä itselleen yösijaa
lähellä olevassa Kaskaksen torpassa. Tännekkin jo oli yövieraaksi
otettu vastaan eräs kulkeva kerjäläisnainen. Oljet lattialla
tarjosivat vieraanvaraisen vuoteen kaikille, ja ainoa sänky jätettiin
kaikkialla tunnetulle ja kunniassa pidetylle Tammisaaren pastorille.
Mutta eipä edes väsymys eikä vilu saattanut himmentää mestarin
silmissä hänen rakkaita tähtiänsä, vielä kauan hän istui liehuvan
pärevalkean loisteessa, syvästi miettivällä katseella tarkastellen
valjennutta tähtikarttaa, jota hän aina kuljetti mukanaan ja johon
hän nyt harppimitalla merkitsi niitten kiertotähtien asemaa, mitkä
tänä yönä taivaalla olivat hänen huomiotansa herättäneet. Nukkuvien
hiljaisiin hengähdys-ääniin sekaantui vielä hänen kuiskaava
rukouksensa: _Advigila Domine!_ Ja kartan alasyrjään oli hän
piirtänyt muistiin päiväluvun: Joulukuun 7-8 1626.



2. Yön lapset.


    Kuten, mennyt olet, ovat sinun
       lapsesi tulleet.

Sigfrid mestarin lepoa häiritsi uusi pärevalkea, joka tuvassa
sytytettiin. Hänen unissaan se muuttui Jupiterin loistoksi ja
ajatellen tuota tähtien kuningasta, hän näissä viehättävissä
aatelmissaan taas nukkui. Kun hän ennen päivän koittoa heräsi,
näki hän hämmästyksekseen torpan emännän hoitelemassa kahta
vastasyntynyttä lasta, jotka tämä oli pessyt, kapaloinnut sekä
huolellisesti pannut maata vanhaan koppaan villojen päälle.

Hän katseli vaimoa ääneti hetken aikaa. Tämä nuori nainen oli
ollut hänen rippilapsensa, ja vieläpä parhaitakin. Hän osasi
katekismuksensa paremmin kuin kukaan muu ja Jumala tiesi mistä
hän oli oppinut tuon siihen aikaan hänen vertaistensa joukossa
erittäin harvinaisen kirjoitustaidonkin. Hän seisoi siinä rohkeana
ja neuvokkaana kotikutoisessa harmaassa nutussaan ja raitaisessa
villahameessaan; mestari näki miten hän, kun oli lapset hoitanut,
teki takkaan valkean ja asetti tulelle padan, jossa hän keitti
nauriita miehellensä, tämä kun jo oli metsässä puita kotia vetämässä.

Sigfrid mestari luki aamurukouksensa, nousi ja katseli kopassa
makaavia lapsia, kuten vanhus elämänsä ehtoolla katselee elämän
aamua. Siinä oli kaksi kauniinmuotoista lasta, mutta niin surkean
vähäistä, että melkein olisivat mahtuneet torpparin puukenkiin, jotka
lattialla vuoteen vieressä olivat.

"Mistähän Dordei nuot herranlahjat on saanut?" kysyi pastori. "Eihän
ne omiakaan saata olla?"

"Eihän olisi varaa", kuului vastaus. "Minulla on ennestään jo kaksi.
Tommu on nyt kolmannella vuodella ja Sigfrida seitsemän viikon vanha.
Hän on saanut nimensä teidän nimenne mukaan, mestari, ja saa nyt
jakaa ruokansa näille raukoille. Mitäpä minä useammista välittäisin,
enkä ainakaan kahdesta yhtä haavaa."

"Ovatko nuot tuolla kopassa kaksoisia? Ja mitenkä Dordei on ne
saanut? Minä en nähnyt niitä eilen."

"Niin, mitäpä hänkin, tuo raukka tuolla, tänne joutui kylmään
talvi-yöhön kuolemaan? Mutta sehän ymmärtääkseni oli Herran sallimus,
ja minun kai täytyy siis huolta pitää pienokaisista siksi, että joku
heitä armahtaa. Arvoisa mestari tuli aivan kuin olisi teitä oltu
hakemassa heitä ristimään."

"Mitä Dordei sanoo? Onko heidän äitinsä kuollut?"

"Jumal' armahtakoon, on. Täällä hän makaa."

Ja Dordei osotti sormellaan syrjäistä nurkkaa kangaspuitten takana,
jota hän nyt päresoitollaan valaisi. Sigfrid mestari astui lähemmäksi
ja näki valkean valossa naisen ruumiin makaavan oikosenaan oljilla.
Tämä oli se kerjääjä, joka oli saanut torpassa yösijan.

Tuota vanhaa pastoria käytettiin yhtä paljo lääkärinä kuin
sielunpaimenena ja ennustajana. Hän tarttui naisen käteen, tarkasteli
valtasuonta, nosti vähän silmälautasia ja hänelle selveni, että tuo
elonkipinä oli lähtenyt pois tämän maailman kurjuudesta, johon se ei
enään koskaan palajaisi. Niin hiljaa, niin ääneti oli se lähtenyt,
että näistä seitsemästä, jotka huoneessa makasivat, oli ainoastaan
emäntä viimeisen huokauksen kuullut.

Se oli varmaankin tapahtunut aivan äsken, tuskin tuntikaan oli siitä
kulunut, sillä kuollut oli aivan lämmin vielä.

"Mutta miksikä ei minua herätetty ajoissa, jolloin vielä ehkä
olisin voinut auttaa?" kysyi nyt tämä vanha lääkäri, tuskastuneena
semmoisesta välinpitämättömyydestä.

Kyyneleet alkoivat vieriä Dordein poskille.

"Arvoisa mestarihan tietää, että tämä on naisväen työtä. Se kävi niin
pian; minun täytyi ottaa lapset hoitooni ja kun taas katsoin häneen,
oli Jumala jo omansa korjannut."

"Kuka hän oli? Mistä hän tuli?"

"Kysykää tuulelta, joka yöllä kasken ylitse puhaltaa, mistä se tulee
ja kuhunka se menee! Ulkopitäjäläinen hän oli, sen verta tiedän,
ja kielimurteensa oli ulkomaalaista. Kerjäläisiä olemme nähneet
yllin kyllin; tuskin tässä päivää kuluu, ett'ei niitä tule yksi
tahi useita. Hän, raukka ei ollut kuten ne muut, paitsi että hän
oli kurjempi kuin kukaan heistä. Hän koputti ovellemme vähää ennen
kuin mestari tuli. Se oli niin arka koputus; luulin lapsen siellä
olevan. Sitten hän tuli sisään ikään kuin unissaan, astui muutaman
horjuvan askeleen ja vaipui oljille kangaspuitten taa. Ei hän syönyt,
eikä maksanut vaivaa kysyä häneltä niitäkään. Ainoa, mistä selkoa
sain, oli, että ratsastajat olivat maantiellä pimeässä hänen kumoon
ratsastaneet."

Tullimies Lydik Larsson, joka vihdoin oli herännyt, kuuli nuo
viimeiset sanat ja virkkoi unisena, että se oli aivan Aake herran
ratsastajain tapaista.

Torppari tuli sisään, ja koputti lumen raskaista hylkeen-nahkasista
saappaistaan. Kuten melkein kaikki silloiset Suomen täysi-ikäiset
miehet, oli myöskin Tuomas Kask ollut sotapalveluksessa ja Evert
Horn'in päällikkyyden alla sodassa venäläisiä vastaan kadottanut
toisen käsivartensa. Onneksi kuitenkin se oli vasen käsivarsi. Hän
toi tiedon, että herrat tuolla Uuskylän talossa olivat pois lähdössä.
Neuvottelu pidettiin, ja Sigfrid mestari lupasi ristiä nuot
vastasyntyneet.

"Sepä on kristillinen velvollisuuteni", tuumasi hän, "mutta jotakin
herrojen myöskin tulee tehdä. He ovat olleet syynä tuon köyhän äidin
turmioon, ja mitä eivät enään saata palkita hänelle, sen tulee heidän
palkita hänen lapsillensa. Minä menen Uuskylään kutsumaan heitä tänne
kummiksi."

Se oli sanottu sana, ja liikutetussa mielentilassa tuon väkivaltaisen
teon takia läksi vanhus heti matkalle.

Päivä koitti, mutta tupa oli vielä pimeä siitä yksinkertaisesta
syystä, että sen ainoa ikkunaruutu oli rikki ja rohtimilla tukittu.

Dordei oli vaivoin joutunut siivoamaan suuremman osan oljista
lattialta sekä puhdistamaan Tommun nokista nenää, kun herrat astuivat
sisään ja kaksi palveliaa heidän muassaan, jotka ottivat hoitoonsa
heidän viittansa ja hansikkansa. Tullimies ja Sigfrid mestari
saattoivat nyt takkavalkean loisteessa tarkemmin katsella noita
mahtavia miehiä, jotka siihen aikaan olivat maansa uljaimpia, toinen
rauhassa ja toinen sodassa.

Molemmat olivat parhaassa iässään, herra Juho Kurki
kolmekymmentäkuusi ja herra Aake Tott ainoastaan
kaksikymmentäkahdeksan vuotias. Molemmat olivat matkatamineissa,
jonka vuoksi ei tuosta tutusta Kustaan-aikaisesta puvusta nyt
saattanut nähdä muuta, kuin lyhyet polussaappaat sekä leveälieriset
hatut. Mutta matkapuvussakin oli hovimiehen ja sotilaan välillä
nähtävä erotus. Kurki oli paremmin lyhyt- kuin pitkävartaloinen,
hänen kasvonsa piirteet olivat hienot ja älykkäät ja niin ylhäinen
hän oli, että, kun hänen luonaan käytiin kunniatervehdyksillä
Turun linnassa, sanottiin sitä "hovissa käynniksi." Hänen pitkä
tukkansa oli huolellisesti pantu jakaukselle; hänen säämyskäisessä
liivitakissaan oli talvis-aikaan kärpän-nahkainen sisusta ja sen
soljet olivat kullasta; hänen vyöstään riippui venetsialainen
tikari, jonka kahvan-nupissa oli suuri safiiri. Tott oli häntä
melkein päätänsä pitempi, roteva ruumiiltaan ja käsivarret sekä
sääret tavattoman pitkiä, hän oli aivan ikään kuin varta vasten
luotu hevosen selässä istumaan; seisaallaan hän huonosti hoivasi
pituuttaan, ja näytti kokoon vaipuvan. Tällä haavaa oli hänellä
lyhyeksi leikattu tukka, jota oli mukavampi pitää teräskypärän alla,
mutta myöhemmin on hänestä tehty kuva, jossa hänellä on pitkä,
ruskea, huolettomasti riippuva tukka. Matkoilla ja sotakentällä hän
yhtä vähän oli hoitanut pitkiä viiksiänsä ja takkuista leukapartaansa
kuin likaisia hansikoitansa ja saappaitansa. Hänen korkea otsansa
ja kasvojen säännölliset piirteet, jotka hänen äitinsä oli perinyt
kauniilta vanhemmiltaan, oli pojassa muodostunut teräväksi ja
tuimaksi, tuota terävyyttä vielä lisäsi kapea leuka ja kokoon
puserretut huulet, laihuus ja niuristelemisen tapa, joka hänellä oli
sekä leikkiä puhuessaan että suuttuessaan. Hän ei ensinkään ollut
kammariherra, vaikka tämä virka kerran oli ollut hänen toimenaan;
hän oli niin kokonaan noita tuimia ratsumiehiä, joita kuningas ensin
ja sitten saksalaiset nimittivät "Hakkapäälleiksi", että hänen
hajasäärinen käyntinsäkin osotti hänellä olevan suurempaa tottumusta
satulassa kuin hovin saleissa.

Aake herra malttamattomuudessaan saapasteli sisään linnanpäällikön
edellä, kursailematta hänen suurempaa virallista arvoansa, mikä
epäkunnioitus toisissa oloissa ehkä olisi rauhanliiton rikkonut
kahden suurvallan välillä. Hän potkaisi Tommua, joka oli sattunut
hänen tielleen, sekä osotti selvään, että hänellä oli kiire, pappi
saattoi lukea isämeidän ja sitten siunata lapset, tuumi hän, ja siinä
se asia sitten olisi ollut.

"Koska korkea-arvoinen Sigfrid mestari on meitä kutsumuksellaan
kunnioittanut", lisäsi linnanpäällikkö kohteliaasti, "tahdomme
kastekaavan sanoja kuunnella loppuun asti, siinä toivossa, ettei hän
pahaksensa pane kiirettämme."

"Varmaankaan", vastasi Sigfrid mestari, "nämät jalot herrat eivät
ole tulleet armollisesti läsnäolemaan minun vähäpätöisen henkilöni
vuoksi, vaan kristillisestä armahtavaisuudesta maailman kurjia
kohtaan. Ei yksikään lakastunut lehti talvikinoksessa ole enemmän
avuton kuin nämät köyhät lapset, joittenka tuntemattoman äidin
ratsumiehet eilen illalla maantiellä kumoon ratsastivat, ja joka
siitä syystä kadotti henkensä silloin, kun hän lapset elämään
synnytti."

"Mitä ämmien loruja tämä on?" ärjäsi Aake herra rypistäen
kulmakarvojaan.

"Se suu, joka tämän on puhunut, on iäksi vaiennut", lausui pastori
levollisesti, "mutta kunnioitusta osotetaan kuitenkin kuolevan
sanoille. Suvaitsevatko jalot herrat todistajina olla läsnä,
niin minä lapset kastan ja koetan tehdä sen niin lyhyesti kuin
velvollisuuteni suinkin sietää. Nuot ovat kaksoisia, poika ja tyttö.
Dordei, kanna ensin poika esiin!"

Sigfrid mestari ei tarvinnut mitään käsikirjaa, sen hän osasi ulkoa.
Herrat astuivat paikoilleen torpanväen ja tullimiehen rinnalle.
Lapset kastettiin muutamilla pontevilla sanoilla.

"Minä kastan sinun _Ben-Oni_, tuskan poika, rukoillen Jumalaa, että
isäsi sinua kerran nimittäisi _Ben-Jamin'iksi_, onnen pojaksi. [1
Moseksen kirj. 35:18.] Minä kastan sinun, _Hagar_, sillä sinä olet
muukalainen täällä maan päällä, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
Aamen."

Herrat seisoivat maltillisina. Hovimiehen ja sotilaankin sydämmiin
nuot pienet, kauniit, turvattomat, tylyyn maailmaan viskatut lapset
tekivät vaikutuksen. Aake herra, joka siihen aikaan oli naimaton ja
lapseton, ei olisi tuhlannut pienintä ajatustakaan kapalolapsiin,
noin arvottomiin esineihin. Mutta miksikä juuri hänen hevostensa ja
ratsumiestensä, kentiesi vielä hänen oman ruskean virkkunsa piti
riistämän näiltä turvattomilta heidän ainoan tukensa? Vaan kukapa
käski maankuljeksian juoksemaan pimeässä hevosen jalkoihin? Mutta kun
tuo nyt juuri oli näitten lasten köyhä äiti...

Aake herra mötisi jotakin viiksiensä takana.

"Minä otan pojan omakseni ja teen hänestä kelpo sotamiehen. Hoitakaa
häntä siksi, että hän saa sääret, joilla voi satulaan kiivetä sekä
lähettäkää hän sitten minun luokseni! Tässä teille on ruokarahoja!"

Näin sanoen pisti hän likaisen nahkakukkaron hämmästyneen Dordein
käsiin.

"Ja minä", sanoi Juho herra, joka tahtoi olla yhtä runsasvarainen,
"minä tahdon tytöstä pitää huolta. Tässä annan edeltäkäsin maksun
ensimmäisistä vuosista ja sitten, jos elän, saan nähdä mitä saatan
tehdä hänen hyväkseen." Juho herran lahja ei ollutkaan mikään
nahkakukkaro, vaan hieno silkkikukkaro, jonka hän laski Dordein
käteen.

"Jos elän!"... Rauhan mies, joka suurimmalla varovaisuudella hoiti
terveyttänsä, ajatteli ihmis-elämän katoavaisuutta, mutta sotilas,
joka oli valmis minä päivänä hyvään henkensä uhraamaan niin helposti,
kuin hän jonkun redun olisi luotaan viskannut, _hän_ ei sitä
ajatellut. Kurki eli kuudenkymmenenkahden vuoden vanhaksi ja Tott
neljänkymmenenkahden.

Sigfrid mestari kiitti lasten puolesta syvällä kunnianosotuksella.

"Jumala palkitkoon näitä jaloja herroja heidän armeliaisuudestaan
ja antakoon heidän saada iloa näistä lapsista! Minä piirrän
näitten jalojen herrojen muistiksi heidän armolliset lupauksensa
ristitodistukseen."

Matkalle oli kiirettä. Herrat palasivat rekiensä luo, saamatta edes
sitä kupillista kahvia, jota meidän aikanamme köyhinkin torppa olisi
voinut vieraanvaraksi tarjota tällaisessa tilaisuudessa. Mennessään
ulos, sanoi tullimestari Lauri Palikka herralleen, ritarille:

"Näkikö hänen armonsa tuota kuollutta?"

"En", vastasi Aake herra välinpitämättömästi.

"Minä näin hänen, ja olen nähnyt hänen kerta ennen elävänä
hienommassa muodossa, mutta en vain muista missä."

"Sinä joit liiaksi olutta eilen illalla, Palikka."

"En sitä usko, teidän armonne."

Kun herrat olivat menneet, osotti tullimies Lydik Larsson myöskin
vuorostaan halua jalomielisyyteen.

"Mahtavat herrat", sanoi hän "ajattelevat vain sitä, mikä lähinnä
silmäin edessä on. Mitäpä he huolisivat siitä, miten kuollut maahan
saadaan! Tässä, ihmishyvät, annan teille kaksi taaleria, joten
saatte hänelle kristilliset hautajaiset. Joskin tuo ihminen on ollut
mustalainen, niin se ei minuun koske, hänen tulee saada kristilliset
maahanpaniaiset."

Tullimiehen kömpelö, tähän asti vaiti ollut ajaja, käsitti yhden
sanan, joka oli pitkän kaiun saava, hän esitti, että mustalainen
haudattaisiin hevoshakaan.

"Pidä suusi!"? vastasi hänen isäntänsä. "Mitä se meihin koskee, josko
hän on ollut musta taikka ruusunpunainen? Ehkäpä hänellä on luonaan
jotakin, joka saattaisi olla hyödyksi lapsille?"

Tullimies kumartui alaspäin, kohden tuota nuorta kuollutta naista ja
veti hänen hiuksistaan hienosti, liljan muotoon tehdyn hopeaneulan.
Siinä oli vieras merkki. Hän tarttui vasempaan käteen ja huomautti,
että kuolleen käsivarren alipuolella oli poltettu sininen merkki,
joka oli käärmeen ympäröimän sauvan näköinen. Sitten veti hän tuon
laihtuneen käden sormesta helposti pois sormuksen. "Sigfrid mestari",
huudahti hän hämmästyneenä. "Tämä on jalokivi-sormus! Enkö minä sitä
sanonut, että hän on mustalainen? Hän on varastanut sormuksen."

Sigfrid mestari meni tuvan rikkinäisen akkunan luo, piti sormusta
päivän valossa ja katseli sitä.

"Niin", sanoi hän, "tällä sormuksella on erinomainen muoto. Siihen
on juotettu kolme jalokiveä. Minä vertaisin niitä noihin kolmeen
tähteen, jotka nimitetään Kalevan miekaksi."

"Ne ovat siis hyvin kalliita?"

"En usko, että meistä kumpikaan saattaisi niitä lunastaa. Tämä sormus
on jotakin ilmaiseva. Minä panen sekä sen että neulan lapsia varten
sinettiin."

Vielä kerran tämä vanha tiedemies seisoi ajatuksiinsa vaipuneena
kerjääjänaisen kalpean ruumiin ääressä. Hän näki nyt selvemmin
kuolleen armaat kasvot, kun päivän säde laskeutui niihin, siinä
kun hän lepäsi oljilla. Hän oli varmaankin vielä aivan nuori,
melkeinpä lapsi; hän ei näyttänyt olevan kahtakymmentä vuottakaan.
Tuskin hänessä saattoi havaita mitään kärsimisen jälkiä, joll'ei
juuri huulissa, jotka olivat kangistuneet puolittain katkeraan ja
puolittain surulliseen hymyyn, ikään kuin osottaen, että tässä
elämän puhtaimmat tunteet ja toiveet olivat pettyneet. Kuka hän oli?
Mistä hän tuli? Turhia kysymyksiä! Kuolema oli suudelmallaan vienyt
vastauksen hänen iäksi suljetuilta huuliltaan.

Sigfrid mestari kumartui kuolleen ylitse ja pyyhki pois uhkeat mustat
hiukset hänen valkealta otsaltaan. Hän huomasi nyt, että hieno pitsi
pistäysi esiin kuolleen karkean villaisen nutun alta. Hän ei siis
ollut se, jolta hän näytti.

"Tuntematon, onneton ja Jumalan edessä kentiesi viaton, kukas
oletkin, petetyt ovat sinun elämäsi ja onnesi toiveet. Valossa
ja riemussa olet maailmaan tullut, pimeydessä ja murheessa olet
maailmasta lähtenyt. Herra tuomitsee. Elämäsi arvoitus on kerran
selviävä. Kuten lähtenyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet; kuten sinä
tullut olet, heidän lähtönsä kerran olkoon!"

Hevoset olivat valjaissa. Matkustavaiset sanoivat jäähyväiset torpan
vieraanvaraisille asukkaille.

"Holhokaatte näitä pienokaisia siksi, että laillinen holhoja
määrätään!" varoitti mestari. "Minä siksi tallennan heidän
kastetodistuksensa ja omaisuutensa. Antakaa kuolleesta tehdä kiitos
kirkossa, mutta älkää pitäkö kiirettä hänen maahanpanemisellaan,
sillä ehkäpä häntä kysyttäisiin vielä. Minä kirjoitan kirkkoherralle;
tämän naisen pitää pääsemän siunattuun maahan, hän ei ole mikään
mustalainen."

"Noh, mestari", lausui Lydik Larsson, kun taas reessä istuivat, "te
sanoitte eilen, että viime yö oli kummallinen yö. Mitä nyt sanotte
yön lapsista?"

"Minä sanon, että Hän, joka johtaa aavan meren aallot, johdattaa
yhtä ihmeellisesti ihmisten tiet. Tähdet ilmoittavat alun ja joskus
myöskin kulun, mutta loppu on Herran. Varmaankin vaarallinen on tämän
yön juuri, mutta Herra kasvin antaa. Rukoile noitten lasten puolesta,
Lydik, sillä he sitä tarvitsevat! Minun aikani on määrätty, minä en
tulevan talven lunta näe."

Maantien-mutkassa, jossa Kaskaksen torppa katosi näitten
matkustavaisten näkyvistä, katsoi Sigfrid mestari vielä kerran
taaksensa ja rukoili: _"Advigila Domine!"_ Ja lisäsi sitten vielä,
katsoessaan herrojen reenjälkiä, jotka lumessa näkyivät: _Advigilate,
domini_!



3. Satulaton ratsastaja.


    Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan!

Tullimies Lydik Larsson oli väittänyt, että nuot arvoisat herrat,
jotka Joulukuussa 1626 kävivät Kaskaksen torpassa, eivät nähneet
enempää kuin mitä silmäin edessä oli. Tullimieskin saattaa erehtyä,
varsinkin, kun hän monen mielestä juuri on petettäväksi luotu,
mutta tällä kertaa hän kuitenkin oli arvannut oikein. Herrat, Juho
Knuutinpoika Kurki sekä Aake Henrikinpoika Tott eivät joutuneet
ajattelemaan maantieltä tulleita köyhiä lapsia, heillä kuin oli
tärkeämpiäkin tehtäviä. Juho herra oli Turun linnasta muuttanut
päälliköksi Wiipurin linnaan ja sieltä taas Turkuun hovioikeuden
presidentiksi. Sen lisäksi hän jo toisella jalallaan seisoi
valtaneuvoksena Tukholmassa sekä kantoi eurooppalaista sotaa
hartioillaan. Aake herrasta oli tullut kenraali, valtaneuvos ja
vihdoin sotamarsalkka. Hän oli väsynyt auraamasta tietä Puolan ja
Saksan kautta Ruotsin sotajoukolle, ja eli nyt ruhtinaallisessa
loistossa Ekolsundissa lähellä Enköpingiä Ruotsissa, mutta oli
välimiten karhunajossa Suomessa Kirkniemessä ja Lavilassa.

Yön lapset kasvoivat huomaamattomina torpassa, tasaten
kasvattivanhimpainsa köyhänpuolisen elannon. Dordei oli
säännöllisesti joka toinen vuosi lahjoittanut miehelleen tulevaisen
rengin tahi piian: hänellähän ei ollut varaa lahjoittaa miehelleen
kahta yhtä haavaa. Tästä säästäväisyydestä huolimatta oli torppa
kuitenkin hyvin varustettu, sillä kun nyt kymmenen vuotta jälkeen
edellä kerrottuja tapauksia taaskin näemme sen turvekaton, on
siellä jo seitsemän omaa lasta ja kasvattien kanssa yhdeksän. Tällä
lukuisalla joukolla oli hyvä ruokahalu sekä yhtä ihmetyttävä voima
pian saada läpiä pieniin välttämättömän tarpeellisiin vaatteihinsa,
jotka kesä-aikana olivat aivan vaatimattomat: silloin heitä verhosi
ainoastaan karkea paita, mutta talvis-aikana tarvittiin heille
koko joukko lisävaatteita, jotta tarkenivat olla ulkotyössä, pojat
jäniksiä pyytämässä ja tytöt äitiänsä auttamassa navetassa ja
kaivolla.

Kaikki kävi jotenkin hyvin päinsä niin kauan, kuin herrojen
elatus-rahat kilisivät nahka- ja silkkikukkaroissa. Olihan niistä
pantu ensi varaksi säästöön Kustaa II Aadolfin uuden kauniin Raamatun
hintakin, jota raamattua nyt luettiin aamuin illoin. Mutta oli
jo aikoja kulunut siitä, kuin nahkakukkarossa kilinää kuului ja
silkkinen, sehän oli tyhjänä koreuksena vain, herrat olivat kaukana
eivätkä olleet antaneet mitään tietoja itsestään. Missä siis Sigfrid
mestari oli, lasten ensimmäinen ystävä ja auttaja? Hän oli jo 1627
lähtenyt tästä pimeästä mailmasta loistavien tähtiensä luo, kuten hän
oli ennustanut. Ei kukaan muu tahtonut vaivata itseään hoitamalla
kahta mustalais-lasta, joittenka syntyperästä tahi sukulaisista ei
saatu pienintäkään tietoa, ja siis oli Tuomas Kask määrätty lasten
lailliseksi hoitajaksi.

Torppa oli viljava ja Tuomas Kask teki yhdellä kädellään niin
ahkeraan työtä, että hän jo ensi vuosina piti kahta hevosta tallissa
ja vaimo lypsi navetassa neljää lehmää. Mutta sitte tuli sota, suuri
sota! Pienet sodat 1617 vuoden jälkeen tyytyivät puoleen laihoon ja
puoleen mies-voimaan. Tuo suuri sota vaati enemmän, näytti siltä kuin
se olisi tahtonut kaikki, vaikka se ei saanut; se kiinnitti itsensä,
kuten verimato työmiehen jalkaan, se imi hänen ytimensä eikä saanut
koskaan kyllänsä. Ruskean hevosen ratsastaja ratsasteli läpi maailman
verisessä sotapuvussa ja tyhjensi torpparin viljalaarin, sitte kuin
hän ensin oli tyhjentänyt talonpojan ladon, verottoman tilanhaltian
tallit, porvarin taskut sekä papin kymmenykset. Kaskaksen torppa
kuului Uuskylän alueesen, ja Uuskylä sattui olemaan niitä harvoja
perintötiloja näillä seuduilla, joissa suurin osa oli veronvapaata.
Perintötilallinen oli vapaa maan-omistaja, mutta sen vapautensa sai
hän kalliisti maksaa, sillä hänen hartioillaan oli raskahin taakka.
Niinpä tapahtui eräänä päivänä syyskesästä, vuonna 1636, kun kaikki
anastettiin Saksassa kärsittyjen tappioitten korvaamiseksi, että
kruununvouti kahden miehen kanssa tuli Uuskylän taloon vaatimaan
viljavaroja, joita tarvittiin uuden sotaväestön varustamista varten,
sekä hevosia kuormastoa ja ratsuväkeä varten.

Tuomas Kaskilla oli nuori kotikasvuinen neljännellä vuodella oleva
Piili niminen orhi, uljas eläin, joka pidettiin seudun parhaana
juoksiana ja herätti monessa kateutta. Uuskylän isäntä kestitsi
voutia sekä pisti hänen käteensä pari taalaria ja osotti häntä
Kaskaksen torppaan.

Siellä tehtiin pikainen takavarikko. Piili anastettiin kuittia
vastaan, jolla siihen aikaan ei ollut mitään arvoa sekä vietiin
Uuskylään, lähetettäväksi sieltä muitten hevosten muassa Lohjalle
tarkastuspaikkaan.

Mutta Piili oli ollut aina onnellisesta varsa-ajastaan asti
kymmenvuotiaan Bennun suosikki, tuon pojan, jolle Sigfrid mestari oli
antanut nimen Ben-Oni, tuskan poika. Nuo kaksi olivat eroamattomia.
Bennulle oli uskottu Piilin hoito, hän sai yksin sitä ruokkia ja
juottaa; Bennu oli ollut ensimmäinen ratsastaja Piilin selässä,
niin aikaiselta kuin se jaksoi kantaa hänen kevyttä olentoaan, ja
Piili totteli heti Bennun vihellystä. Poika tuli aivan onnettomaksi,
kun hän ansojaan virittämästä metsästä palasi ja havaitsi Piilin
ryöstetyksi pois.

Kasvattivanhemmat neuvottelivat keskenään Piilistä ja lapsista.
Dordei sanoi: "Minä soisin että me pääsisimme Bennusta, tuosta
onnettomuuden pojasta. Sinä Tuomas pidät häntä omia lapsiasi
parempana, annat hänen tehdä kaikkea, mitä häntä haluttaa. Katsoppas
vain, kuinka kiukkuinen hän nytkin taas on! Muista minun sanani,
Bennu on mustalaislapsi, hän on tuottava onnettomuutta torppaamme!"

Tuomas vastasi:

"Jos hän on mustalaislapsi, niin on Hagar myöskin, mutta häntä sinä
et antaisi pois, vaikka saisit kaksikymmentä mullikkaa sijaan."

"Älä puhu Hagarista! Hän on onnenlapsi, jonka vertaista saat hakea
kolmesta pitäjästä. Hänpä lukee kirjastakin jo paremmin kuin minä, ja
eikö vain hän ole vikkelin ompeluksissa ja kaikissa kotiaskareissa?
Eikö hän hillitse Sigfrida tyttöä ja kaikkia muitakin paremmin kuin
sinä ja minä? Mihinkä minä näitten lapsieni kanssa joutuisin, joll'ei
minulla Hagaria olisi? Jos meillä ei ole vara elättää häitä kaikkia,
niin lähettäkäämme Bennu Kirkniemeen, koska Aake herra on luvannut
meille, että sen saamme tehdä, mutta Hagarin me pidämme. Luulenpa,
ett'ei Juho herra häntä muista paremmin, kuin hänen jahtikoiransa
muistaa sitä puolukkaa, jonka päälle se astui menneenä vuonna
ollessaan kettuja ajamassa metsässä."

"Vai niin", sanoi Tuomas sävyisesti, "onko nyt se aika tullut,
että mekin rupeamme kinaamaan? Pidä Hagar, minä pidän Bennun!
Olkoon menneeksi, että hän on vallaton, olkoon niin, että hän tekee
tyhmyyksiä, mutta sen sanon, että kyllä siinä pojassa poikaa on,
luota sinä sotamiehen sanaan! Piili? Niin, ota hännästä kiinni!;
Bennu sitä eläintä suree ikään kuin se olisi ollut hänen oma
koiranpentunsa. Tuon minä ymmärrän. Katso, miten poika vihoissaan
ruoskii kaivonsankoa pähkinävitsallaan, ikään kuin hänellä olisi
voudin leveä selkä edessään! Semmoista ruutia pojassa! Minä en
tahtoisi olla voudin sijassa, jos _hän_ olisi kaivon-ämpäri."

Tässä puheena olevat esineet, nuo molemmat kasvattilapset, seisoivat
kaivolla ja torpan omat perilliset heidän ympärillään. Piilin ryöstö
oli päivän suuri tapahtuma, ja Bennu, joka tallin tyhjää hinkaloa
vasten oli purkanut ensimmäiset vihansa puuskaukset, seisoi nyt
pihalla, mielettömästi ruoskien kaikkea, mitä eteen sattui, ja siinä
osui nyt olemaan hänen edessään kaivonsanko. Hän näytti urhealta,
tuo pieni tuittupää, joka oli hoikka kuten pihlajan vesa, notkea
kuin orava, silmät säihkyvät, ruskeat, tukka musta, posket hehkuvat,
ja koko poikanen parahiten verrattava rakettiin, jolla ei ole
ollut voimaa nousta korkeuteen, vaan tyhjentää räiskyvät säkenensä
viheriään ruohostoon.

Tommu, joka oli kolme vuotta vanhempi ja Bennua päätään pitempi,
uskalsi nauraa. Silmänräpäyksessä juoksi Bennu häntä vastaan ja alkoi
pähkinävitsallaan läimähyttää kasvattiveljeään sekä päähän että
selkään.

Sigfrida rupesi itkemään. Hagar juoksi väliin sekä otti vastaan ne
letkaukset, jotka Tommulle olivat aiotut.

"Oletko sinä mies, sinä, joka lyöt viattomia? Lyö voutia!" Ja
sisar katsoi veljeänsä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä
tummanruskeat, yhtä säihkyvät kuin veljenkin. Nämät kymmenvuotiset
olivat niin yhden-näköiset, että ainoastaan sukupuolen erilaisen
vaatetuksen takia heitä toisistaan erotti. He olivat kaksi kaunista
marjaa yhden oksan kasvattamia, kaksi köyhää nummen kukkaa yhden
juuren versottamia. Kentiesi sisar oli kämmenen verran pitempi, ja
hänen varma käytöksensä ilmaisi aikaisin kehittyneitä sielunlahjoja.

"Vouti?" matki Bennu.

"Niin", vastasi Hagar. "Hän on hevosineen Uuskylässä."

Bennu mietti hetkisen, halasi sitten Tommua ja kuiskasi nyyhkyttäen:
"anna anteeksi!" sekä lähti patikoitsemaan niin kiireesti kuin hänen
keveät jalkansa myöden antoivat, -- avojaloin, avopäin, yllään
ainoastaan se vaate, jota paitsi, paitaa lukuun ottamatta, nuoren
kymmenvuotiaan miehen ei kelpoon sovi olla edes metsässä, josta Bennu
tullut oli.

Lapset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä.

"Minä menen mukaan!" huusi Tommu, vaikka hänen poskessaan vielä oli
punainen naarmu, jonka hän oli saanut pähkinävitsasta. "Bennu juoksee
Uuskylään antamaan voudille selkään."

Hagar seurasi häntä.

Oli ainoastaan muutama kivenheitto Uuskylään. Kun Bennu läheni taloa,
näki hän, että hevoset olivat ha'assa laitumella, sillä välin kuin
vouti lepäsi. Bennu muutti tuumansa. Hän laski kaksi sormea suullensa
ja vihelsi pari kertaa. Kun ensimmäinen vihellys kaikui, nosti Piili
korskean päänsä ja kuunteli. Toisen vihellyksen kuuluessa se täyttä
laukkaa lähti ha'an läpi sekä aidan ylitse, ja ennätti vähemmässä
kuin kolmessa minuutissa iloisesti korskuen, Bennun viereen. Poika
käsitti, että pikainen pako oli Piilin ainoa pelastuskeino, sama
sitten minnekkä mentäisiin; hän kiipesi kiven päälle ja istui
samassa, silmät ilosta loistaen, suosikkinsa seljässä. Hän ratsasti
maantielle ja se oli ratsastus niin hyvä kuin jonkun muunkin, ilman
lakkia ja kenkiä, ilman suitsia, ohjia, satulaa ja kannuksia. Tämä
oli jotakin vielä parempaa kuin huvi, se oli voittoa, se oli kunniaa!

Hagar ja Tommu näkivät tuon pienen ratsastajan kiitävän maantietä
pitkin länteen päin. Muutama hetki sen perästä näkivät he voudin
miesten kiireesti ratsastavan samaa tietä ja ne olivat paremmassa
varustuksessa ja sen lisäksi oli heillä aseet.

"Ne ottavat hänen, ne lyövät hänen kuoliaaksi!" huusi Tommu sekä
juoksi vanhempainsa luo, vaarasta ilmoitusta viemään.

"Ei kukaan Piiliä ennätä!" lohdutteli häntä Hagar, yhtä ihastuneena
kuin veljensä, ja supisti kokoon huulensa melkein sellaiseen
vihellykseen kuin Bennunkin.

Mitenkä nyt tuo jahti olisi päättynyt, vaikka Piili olikin liukas,
on epätietoista, kun sekä hevonen että ratsastaja ilman päämaalia
tekivät ensimmäisen pienen matkansa maailmaan. Mutta Bennu ei kauaksi
ennättänyt, ennen kuin häntä tuli maantiellä lännestä päin vastaan
lukuisa joukko vaunuja ja ratsastajia hitaassa kulussa. Bennu
taputteli Pilliänsä kaulalle, -- ainoa keino millä sitä saatti ohjata
-- ja ratsasti huimaa vauhtia maantien sivulla olevaan kaskeen. Yksi
hyppäys, ja Piili kompastui etujaloillaan kantoon; sen miehekäs
ratsastaja luisui hevosen kaulan ylitse alas kaskeen.

Joukko tuolla maantiellä kuuli jonkun komentosanan ja seisattui.

"Mikä nasikka se on, joka tuollaisen hevosen kantoihin turmioon
ratsastaa?"

Tämä puhuja taaskin ei ollut mikään vähä-arvoisempi henkilö, kuin
sotamarsalkka, herra Aake Tott, joka oli tullut noille tavallisille
jahtimatkoille Kirkniemeen. Vuodet ja haavat olivat vihdoin vaatineet
tätä voimallista miestä vaunuissa ajamaan pitemmillä matkoilla.
Mutta paitsi urhoollista ratsastajaa sekä osavaa miekanlyöntiä, ei
Aake herra koko mailmassa tietänyt mitään ihailtavampaa kuin uljaan
juoksian, sellaisen, kuin Bennun Piili.

Poika tuotiin esiin, punaisena ratsastuksestaan, vaan rohkeana ja
ynseänä. Hän luuli, että voudin väki oli saanut hänen kiinni. Aake
herra antoi tuoda esiin hevosen, joka kaikeksi onneksi havaittiin
olevan vikaantumaton.

"Hyvät herrat", sanoi suosiollisesti sotamarsalkka aatelisille
herroilleen, "onko kukaan nähnyt uljaampaa lapaa taikka kauniimpaa
polventaivetta? Älkää puhuko puolalaisten juoksiain hienoista
sääristä; kontio vieköön, ne eivät kestä sitä, mitä nuot käpälät
kestävät! Mitä lajia luulette sen olleen, jolla minä Grebinissä
ratsastin? Suomen rotua, hyvät herrani, aivan ihan kuin tuo tuossa.
Stålhandske ei ratsastanut paremmalla Breitenfeldissä. Tuosta
talonpoikais-konista jotakin tehdä saattaa, sen täytyy tulla
omakseni."

"Se on minun", vastasi pikku Bennu.

Aake herra katseellaan mittasi poikaa kiireestä kantapäähän, eikä se
väli ollutkaan pitkä.

"Sinun? Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan, pilaamaan tämmöistä
hevosta! Mitäpä, nasikka? Ratsastatko sinä ilman satulaa ja suitsia?"
Sotamarsalkka nauroi niin, ett'ei hän sillä lailla ollut nauranut
sitte, kuin hän viimeksi Isolanin kroatien parissa oli käynyt.

Bennu jäi sanattomaksi kuullessaan tuollaisen jättiläisnaurun. Hän
tirkisteli uteliaasti ja ihmetellen noita uljaita satulavarustuksia.

"Sinusta Lauri Palikka saattaa tehdä hyvän ratsastajan, jahka olet
saanut sääret tarpeeksi pitkät", jatkoi sotamarsalkka suopeammalla
äänellä ja ravisteli poikaa sillä tavoin, että Bennun pienet hartiat
rutisivat. "Sinä saat seurata mukana Kirkniemeen sekä ruveta
Klaus poikani tallimestariksi. Hevosen minä anastan kuten piru
Wallensteinin."

"Piili on isäni ja minun hevonen", kirkasi Bennu, joka taas joutui
intoihinsa kuullessaan tämän uhkauksen. "Vouti ryösti meiltä Piilin!"

Pojan tuota sanoessa oli voudin rengit saavuttaneet matkustajat ja
kutsuttiin sotamarsalkan luo. He kertoivat koko tapauksen: Hevonen
oli Kaskaksen torpasta.

"Hyvä", sanoi Aake herra. "Se on kruunun ja minä otan sen." Ei siihen
aikaan pitkiä puheita torpparin hevosesta pidetty.

Matkaa jatkettiin, ja Bennu sai ratsastaa Pillillä, jota eräs
ratsastaja talutti päitsimistä.

Kun Kaskaksen torpan ohi kuljettiin, sanoi Lauri Palikka herralleen:

"Tässä se oli, kuin teidän armonne kymmenen vuotta takaperin seisoi
kummina mustalaislapsille."

Aake herra oli jo aikaa unohtanut tuon vähäpätöisen tapahtuman. Hän
ei nytkään olisi sitä huomioonsa ottanut, ellei hän olisi muistanut
herra Juho Kurkea, jonka kanssa hän monasti oli riitaantunut.

"Mustalaislapset?" matki hän. "Kysyppä pojalta tuolta, kuinka vanha
hän on."

"Yhdeksän vuotta", ilmoitti tallimestari.

"Sopii aivan. Kymmenennellä vuodella. Kyllä sen huomasin noista
korpin-ikkunoista. Mutta ratsastajakykyä siinä nulikassa on, olkoon
hän vain minun kummipoikani."

"Se oli siellä, kuin minä sen kuolleen näin, hänen äitinsä, jonka
kerran ennenkin olin nähnyt", uskalsi tallimestari lisätä, suosikin
tavallisella rohkeudella. "Nyt muistan, missä hänen olen nähnyt. Se
oli sen edellisenä talvena, Marienburgissa, kohta Wallhofin tappelun
jälkeen, jossa teidän armonne yhdellä ainoalla lyönnillä halkasi
puolalaisen, rynnäkkökypärästä satulapuuhun asti. Kuningas-vainajan
täytyi lähteä Tukholmaan ja siellä pidettiin kestiä ennen hänen
lähtöänsä. Sinne tuli mahtavia rouvia ja röökinöitä Riiasta. Yksi oli
aivan nuori ja ihana silmistään, hän loisti kuten auringonpaiste,
sillä hänellä oli kalliita kiviä hiuksista vyöttimeen asti. Teidän
armonne, se oli tuo kuollut tuolla torpassa... se oli kerjääjänainen!"

Aake herra nauroi.

"Tuota tuommoista sinun sopii kertoa kumppaneillesi sateisena
syys-yönä, kun varus-asemassa taivas-alla istutte pullonne ääressä.
Kuinka monta pikaria sinä tyhjensit kuninkaan kestissä kumppaniesi
kanssa?"

"Kaksi", vastasi Lauri Palikka levollisesti ja matkaa jatkettiin
Kirkniemeen.



4. Karjan Pappilassa.


    Mitä hänen tietää tarvitsee?

Tullimies Lydik Larssonilla oli ollut, yhtä kuin noilla mahtavilla
herroillakin, toimia, jotka estivät häntä ajattelemasta kaukaisen
torpan lapsia. Hänellä oli ollut kaikenmoisia rettelöitä, sitte kuin
Saksan suuri sota oli alkanut niellä kaikenlaisia tavaroita sekä
ottaa takavarikkoon tarpeellista kuljetusta varten liikkuvia laivoja.
Hollantilaiset olivat tulleet raivoihinsa, sitte kuin kuningas oli
voittanut uusia, laajoja Itämeren rantamaita, ja tehnyt haittaa
heidän edulliselle kaupallensa, jota he Dantsigissa harjoittivat.
Sen lisäksi vielä oli Lydik Larsson ottanut toimekseen hankkia
melkoisia tavaramääriä kruunulle, jotka, samalla kun täyttivät hänen
kukkaronsa, sekä kartuttivat hänen asioitsiamainettansa, lisäsivät
koko kasan uusia huolia hänen neuvokkaaseen päähänsä.

Nyt hän oli matkalla Tammisaareen siinä aikeessa, että ostaisi
kruunun varalle humaloita. Sotamies, joka urhoollisesti tappeli,
ansaitsi myöskin välistä muutaman olutlasin ilokseen. Mutta
humalavarat Tammisaaressa olivat loppuneet ja tullimies poikkesi
paluumatkallaan pappiloihin, saadaksensa sieltä mitä hänen
hankintamäärästään puuttui.

Kun Lydik Larsson kesällä, sen tapahtuman jälkeen, joka pikku Bennun
kohtalon muutti, eräänä päivänä astui Karjan pappilan suureen tupaan,
näki hän Kirkkoherran, Pietari Mathiaksenpoika Tavian, puheessa erään
talonpoikaisvaimon kanssa, jonka muassa oli pieni tyttö.

"Mitä sanotte, Dordei muori?" kysyi, otsaansa rypistäen sielunpaimen,
jonka luona sinä päivänä juuri tungokseen asti oli käynyt juuston
ja kesävoin tuojia joka savusta. "Mitä sanotte? Kirjoja? Mitä te
kirjoilla teette?"

"Niitä tarvitsen tyttöä varten, arvoisa isä", vastasi torpanvaimo.
"Hän kiusaa minua yöt päivät ja tahtoo minua lainaamaan kirjoja
pappilasta, sillä arvoisa isä kyllä sen ymmärtää, ettei köyhillä
ihmisillä ole varaa hankkia niin kallista oppia."

"Anna hänelle katekismus!"

"Sen hän osaa ulkoa kannesta kanteen. Arvoisa isä muistaa kyllä
lukukinkerit."

"Noh, anna hänelle virsikirja!"

"Sen hän myöskin ulkoa osaa. Kun minä kirkossa veisaan ja hän istuu
vieressäni penkissä, muistaa hän joka värsyn ulkoa sekä tietää millä
sivulla se löytyy."

"Noh antakaa hänelle Raamattu, jos teillä raamattua on! Minä
tuumaan, että siinä on hänellä sekä meillä kaikilla miettimistä koko
elinajaksemme."

"Arvoisa isä puhuu oikein, samaa olen minä hänelle sanonut monta
monituista kertaa. Mutta nähkääs, Hagar, hän on semmoinen, ettei hän
koskaan saa kyllänsä: hän on lukenut koko raamatun alusta loppuun,
koska me sen siunatun kirjan ostimme, kuten arvoisa isä muistanee,
lasten elatusrahoilla. Joka-ikisen painetun sanan hän siitä muistaa.
Moseksen ja kaikki profeetat, sillä hän rupesi aivan itsestään
lukemaan jo viiden vuoden vanhasta. Kun minä sanoin hänelle: tuo on
A, niin hän jo kaikki puustavit tiesi. Jumala nähköön, talvella hän
lukee lieden ja päretikun ääressä; kesällä, kun herään, istuu hän jo
taas silmät kirjassa. Mitä ihmettä minä tulen ja teen sille lapselle?
Kun hän jotakin on lukenut, tahtoo hän siitä myöskin selitystä, koska
siinä löytyy paljo, jota ei luinen eikä minun järkeni käsitä. Ja
minä nyt sitte olen sen niin mielessäni tuuminut, että olisi hänelle
hyödyllistä, jos hän saisi arvoisalta isältä lainata sellaisia
kristillisiä kirjoja, jotka opettavat Raamattua oikein käsittämään."

"Kuuleppas nyt mitä minä sanon, Dordei muori; näettehän, että on
väkeä, jotka minua odottavat, minulla ei ole aikaa hullutuksiin
nyt. Sellainen halu, joka tahtoo saada oikean selon ja käsityksen
kaikesta, on pahasta. Jos lapsi olisi poika, neuvoisin teitä
lähettämään häntä kouluun Helsinkiin, jos teillä on varaa, mutta
joll'ei teillä ole varaa, niin tekisitte hänestä rehellisen
talonrengin, se olisi kyllin hyvä ammatti ja liiankin hyvä, koska
olen kuullut, että noitten lasten sanotaan olevan mustalaislapsia.
Vaan koska lapsi on tyttö, niin hänen halunsa oikeaan käsitykseen
ei ole muuta kuin käärmeen petos paratiisissa hyvän- ja pahantiedon
puun ääressä. Muistattehan, että minä keväällä saarnasin
syntiinlankeemuksesta. Eikö hän häpeä, tuommoinen köyhä raukka, ja
vieläpä lisäksi tyttö, kun tahtoo oppia raamatun oikeaa tolkkua.
Antakaa hänelle vitsaa eikä kirjoja! Mitä hänen tarvitsee tietää?
Opettakaa häntä lehmiä hoitamaan, leipää leipomaan ja lattiaa
pesemään, siinä on hänelle kylliksi oppia."

"Mutta, arvoisa isä, sen hän kaikki osaa paremmin kuin kukaan muu
hänen ikäisensä!" väitti Dordei muori itkusilmin. "Hän on niin
taitava nyt jo ja niin ahkera askareissa, että mitä hän lukee, sen
hän tekee salaa väliaikoina ja pyhinä. Arvoisa isä tekisi nyt vain
hyvin ja lainaisi hänelle jonkun kristillisen postillan, josta ei
arvoisa isä enään tahdo saarnata; sehän, Jumala auttakoon, ei saata
olla pahasta."

Pietari Tavia katseli tuota luvunhaluista tyttöä, joka seisoi siinä
punastuneena ja ujoudesta silmät alaspäin luotuna huomioonsa ottaen
joka epäsuopean sanan, jonka pappi sanoi.

"Vai niin", sanoi hän, "sinäkö olet lukenut koko raamatun? No,
sanoppas nyt minulle, mikä se oli, jota Israelin kansa kutsui
_riemuvuodeksi_?"

"Kolmannen Moseksen kirjan 25 luvussa, 11 värsyssä on kirjoitettuna:
'Sillä se viideskymmenes vuosi on teidän riemuvuotenne'."

Kirkkoherra aukasi raamattunsa, sillä hän ei muistanut värsyä, ja
havaitsi vastauksen oikeaksi. Tämä arvoisa mies räpäytti silmiään,
jatkaen:

"No koska sinulla on hyvä muisti, niin kerroppas myöskin, mitkä
juutalaiset kotiin palasivat Serubabelin kanssa Babelin vankeudesta?"

"Se löytyy Nehemian kirjan 7 luvussa, 7 värsystä aina 64:teen
värsyyn: Jesua, Nehemia, Asaria, Raamia, Nahamani, Mordechai, Bilsan,
Misperet, Bigvai, Nehum, Baana..."

"So, soh, kyllä riittää! Huomaan että osaat jotenkin hyvin. Tämä
on, lapsi rakas, hyvä muisti, mutta se ei vielä hetikään ole hyvä
käsitys."

"Arvoisa isä puhuu aivan oikein", sanoi Dordei, "sitähän minäkin olen
sanonut hänelle. Mutta hän silloin vastaa, että hän juuri sentähden
tahtoo oppia käsittämään."

Nyt kirkkoherran maltillisuus meni menojaan.

"Ja minä olen sanonut, että sellainen halu naisilla ei ole muuta
kuin paholaisen juonia. Naisen tulee palvella, ja olla miehellensä
alammainen sekä kasvattaa lapsiansa kurissa ja nuhteessa. Naisten
tulee olla Saarana eikä Eevana. Muistakaa se, hyvästi!"

Dordei läksi suruissaan tyhjin toimin. Ovella seisoi tullimies, ja
kuiskasi hänelle:

"Odota minua veräjällä, minä tahdon kanssanne puhua!"

Lydik Larsson toi esiin asiansa, jota varten hän pappilaan oli
tullut. Hän sai kuulla pitkiä puheita huonoista ajoista, sodasta ja
katovuosista. Mutta Karjan pitäjään oli siunattu hyviä humalistoja,
ja kaksikymmentä säkkiä täytettiin tullimiehen varalle. Koko tämä
seutu myi humaloita, ja Tammisaaressa oli niitten parhaat markkinat.

Veräjällä Dordei ja tyttö odottivat. Tullimies oli hänen tuntenut,
kuullut keskustelun, sekä havainnut sydämmessään jonkunlaisen tunteen
täyttämättömästä velvollisuudesta, kun hän muisti, että hänkin oli
ollut noitten mahtavien herrojen muassa yön lasten kummina. Siihen
aikaan ei vielä tuota ystävän palvelusta turvattomia kohtaan otettu
niin helpolta kannalta, kuin meidän päivinämme.

Hän sai nyt kuulla lasten lyhyen elämänhistorian. Se päivä jolloin
Piili ryöstettiin ja Bennu katosi, oli ollut merkillinen päivä
torpanväen yksitoikkoisessa elämässä. Sitte kuin voudin rengit
Uuskylässä olivat kertoneet miten olivat pakolaisia takaa ajaneet,
oli Tuomas Kask vanhimman poikansa parissa lähtenyt Kirkniemeen
pyytääksensä takaisin poikaa ja hevosta. Hän olisi yhtä hyvin
saattanut kiveltä oikeutta anoa. Sekä kodissa että sen ulkopuolella
eli Aake herra aina kuten sotakentällä ja sotakentällä otetaan
saalis, siellä ei ole vetoomisen varaa. Vähällä oli, ettei torppari
saanut vastausta tallimestarin ratsuruoskasta, ennenkuin havaittiin,
että hän oli palvellut ratsastajana Eevert Hornin väessä, ja Horn
oli sekä Torsten Stålhandsken että Aake Tottin ja kaikkien mestari.
Luopua Piilistä, siitä ei puhettakaan; kuningas itse, jos olisi
elänyt vielä (tässä Aake herra teki kumarruksen totutun tavan mukaan)
ei olisi rohjennut koskea hevoseen, joka seisoi Kirkniemen tallissa;
mutta koska Tuomas Kask oli ollut Eevert Hornin ratsastaja, tuli
hänen saada Piilin sijasta valita paras työhevonen tallista.

"Kuinka monta kuormahevosta meillä on, Lauri Palikka?"

"Ne eivät kuulu minuun, teidän armonne; vouti hoitaa tuota
maanviljelys-roskaa. Sen tiedän, että täällä Kirkniemellä on meillä
kolmekymmentäkuusi hevosta ratsasjoukkoa varten varustettuna, sekä
kaksikymmentäneljä Lavilassa ja kaksikymmentäneljä Ekolsundissa."

"Hyvä, Palikka. Anna tämän miehen tässä saada kuormahevonen,
patillinen tahi patiton. Pojan minä pidän; hän saapi opettaa
Piiliä ratsuksi, olen antanut asettaa lyhyet jalustimet hänen
säippärä-sääriänsä varten. Onpa hän minun kummipoikani! Ja onpa hän
jo opettanut Klaus poikaani kiipeämään olallensa ja siitä satulaan."

Dordei huokasi, kun hän tullimiehelle kertoi tuon tärkeän tapahtuman,
jolloin hänen Tuomaansa sai vanhan, hylätyn, tylsäkavioisen
ratsuhevosen Piilin sijasta.

"Poika parka on nyt Aake herran. Rajuluontoinen hän oli ennen
ja virmapäiseksi hän Kirkniemellä tulee noitten jumalattomien
ratsastajien parissa. Tuomaan oli paha mieli Piilistä, mutta hän
olisi vielä lisäksi antanut hiirakonkin, jos Aake herra olisi antanut
hänen pitää Bennun."

Tullimies kuunteli maltillisesti tuota pitkää kertomusta sekä kysyi
sitten, mitä Dordei nyt aikoi tehdä Hagarin suhteen.

"Sitä mitä köyhät ihmiset tekevät vielä köyhempien suhteen, he
tekevät työtä henkensä ja kehnon ruoan edestä. Vilua ei hänen
tarvitse kärsiä ja, jos jonkun täytyy nälkää nähdä, niin minä sen
teen."

"Tyttö tahtoo lukea?"

Dordei lykkäsi oikean kämmenensä vasempata vasten ylenkatseellisella
liikkeellä.

"Kuulittehan mitä arvoisa isä sanoi. Mitä tytönräppänä tekee raamatun
oikealla käsittämisellä? Mitä hänen tarvitsee tietää?"

"Saattaapa kyllä olla perää noissa sanoissa, Dordei, koska
suuri-oppiset kirjat ovat miesväkeä varten kirjoitetut. Mutta Hagar
ei ole kuten muut lapset. Kuulinhan itse mitenkä hän arvoisalle
isälle vastasi niin, että hiukset pystyyn nousivat. Arvoisan isän
täytyi mahtinsa vuoksi näyttäytyä tyveneltä, vaikka minä kyllä
huomasin hänen säpsähtävän."

"Noh, mitä sitten? Paljon vettä järveen sataa, kova päivän paiste
kalliota kuumentaa. Rahaa sitä olla täytyy, ennenkuin oppia saa, ja
sen lisäksi, mitähän minä siihen voin, että Hagar on tyttölapsi?
Hän saa piikana palvella Uuskylässä. Ehkäpä hänestä tulee kuten
minustakin on tullut torpparin vaimo. Kuumentakaa kalliota!"

"Tiedättekö, Dordei, mitä Sigfrid mestari sanoi sinä yönä, jolloin
nuot lapset maailmaan syntyivät? Hän sanoi, että sen yön lapset
syntyvät suurilahjaisina. Se ennustus näyttää Hagarissa käyvän
toteen. Siinä ei ole mitään kalliota, kuten sanotte, siinäpä
hedelmällisin pelto, mikä milloinkaan on odottanut auraa ja
siemenjyvää. Lähettäkää tyttö kouluun!"

Taaskin Dordei teki liikkeen kämmenellään.

"Kouluun? Mustalaislapsi kouluun! Olette ehkä kuullut, että lapsista
on sitä mainittu. Tiedänkö minä sen? Jumala sen tietää. Ihmeellistä
se oli. Ehkäpä äiti on ollut köyhäin ihmisten lapsia, kuten
muutkin, mutta joutunut konnan pariin... Kouluun! Missä tiedätte
koulun löytyvän tyttölapsia varten? Ei häntä varten ole muuta kuin
katekismus ja lukukinkeri."

Tämä väite oli aivan tosi. Koko Suomen maassa ei löytynyt, paitsi
lukkarien kouluja, joita oli katekismusta ja sisälukua varten, muuta
kuin viisi oppikoulua ja ne kaikki poikia varten. Monta monituista
vuotta Hagarin ja Dordein aikojen jälkeen ei isänmaalla ollut muuta
vastausta antaa tietoja janoavalle naiselle, kuin tuo ikivanha,
kolkonkova, järkähtämätön: mitä _hänen_ tarvitsee tietää?

Siinä nyt Lydik Larssonkin seisoi samati vastausta vailla. Hän
katseli tuota yhdentoista vuotiasta tyttöä, joka istui ojanreunalla
maantien varrella ja nyppieli rikki pienen pääskynkukan, joka
aitavieressä oli kasvanut. Tyttö tutkieli juurta, vartta, lehtiä ja
kukanterää niin tarkasti, ikään kuin hän olisi tahtonut käsittää,
millä tavoin se oli kokoon kyhätty. Häntä olisi sopinut sanoa
kauniiksi lapseksi -- hänellä oli viisaat, ruskeat silmät, hienot
kasvon piirteet, mustat, kahteen pitkään palmikkoon kammatut hiukset
-- joll'ei hänen ohut hameensa olisi ollut kovin kapea ja hänen
paljaat käsivartensa niin mustalaismaisen ruskeat. Tullimies tunsi
taas oudon tunteen toimimies-sydämmessään. Hän oli leski, lapseton
ja rikas. Entä jos hän ottaisi tämän köyhän, turvattoman, ja
tavattomilla lahjoilla varustetun tytön omakseen? Olipa hänkin yön
lasten kummina ollut.

Mutta Lydik Larsson oli varovainen mies; häntä ei haluttanut ostaa
porsasta säkissä.

"Dordei", sanoi hän, "sanokaa minulle suoraan, mitä tytöstä pidätte!
Minä en tarkoita hänen käsitys-lahjojansa, vaan hänen sydänlaatuaan.
Minkälainen hän on?"

Dordei teki sellaisen yksinkertaisen liikkeen, joka hänen säädyssään
on tapana; hän niisti itseään sormiinsa, tirkisteli sukkelamaisesti
kysyjään ja vastasi:

"Semmoinen kuin ihmiset tavallisesti ovat."

"Mitä sillä tarkoitatte? Onko hänellä pahoja tapoja? Onko hän
kovaluontoinen, tottelematon, ynseä? Valehteleeko hän, Dordei?
Onko hän viekas? Onko hän työssään laiska? En voi uskoa että hän
näpistelee?"

Dordei nauroi.

"Näyttääkö hän siltä kuin näpistelisi? Jos hän saisi luvan antaa
pois kuluneen kenkänsä, taikka paikatun hameensa, niin hän ne
päältään riisuisi, kun näkisi toisen käyvän vaatteitta. Valehdella...
laiskotella? Missäpä hän sitä olisi oppinut? Ei meidän tuvassa
suinkaan. Tottelemaan hän on oppinut siitä asti kun kontata osasi,
mutta vaivaa se minulle on tuottanut. Toisin ajoin on hän kankeampi
kuin puukenkäni ja taas toisin ajoin pehmeämpi kuin pellavatutti.
Vitsa, niin, se on Hagarille ja Bennulle pahempi kuin tulikuuma
rauta. Sitä teidän sopisi nähdä! Kun luuta oksansa saa antaa toisia
lapsia varten, silloin Hagar ulvoo, ikään kuin hänen oma nahkansa
kirvelisi. Nähkääs, minä tunnen hänen temppunsa. Minä sanon: 'Nyt
sinun täytyy tehdä se taikka se niin hyvin, ettei sitä kukaan muu
niin hyvin tee.' Ja eikö vain hän sitä tee? Tekee maar hän sen! Tyttö
riepu pitää muka kiitoksesta, hänkin. Luonto hänellä vaihtelee, mutta
suurellaista kaikki pitää olla, ei riepunuket Hagarille kelpaa.
Vuorten pitää olla mitä korkeimpia ja korujen mitä hienoimpia, vaikka
ne sitten olisivat niityltä tuotuja kiiltomatoja tahi piikivistä
kiskottua katinkultaa."

"Kaikesta siitä päättäen, mitä sanotte, Dordei, on tyttö vallaton
sekä teille haitaksi. Minä tuumaan, että olisitte iloinen, jos joku
raukan ottaisi teiltä?"

"Ottaa hänet minulta? _Yksi_ sen voisi tehdä, ja se on hänen känsä,
jos hän elää, mutta jos hän tulee, niin varokoon selkäänsä luudan
varrelta. Ottaa Hagar minulta? Kuka sitten toimittaisi minun
askareeni ja voisi hillitä vallattomia lapsiani? Viime kesänä oli
Bennu saanut lapset mukaansa suohon muuramia poimimaan. Ensiksi hän
vaipui korviaan myöten, sitten Sigfridan piti häntä auttaman ja
vaipui kainaloihin asti. Tommu, joka ei parempaa neuvoa tietänyt,
juoksi kotia aina virstan päähän apua hakemaan. Kukapa heitä sieltä
auttoi? Hagar. Hän laahasi sinne kaatuneen koivun. Mitäpä _ne kaksi_
hukkuisivat! Niihin ei pysty tuli eikä vesi... Ottaa _hänen_ minulta!"

"Mitä sanotte, Dordei, jos tekisin ehdotuksen? Olenhan tytön
risti-isä, minä otan Hagarin muutamaksi viikoksi mukaani Tuurholmaan,
vaatetan hänen uuteen paitaan, hameeseen, nuttuun ja kenkiin,
toimitan hänelle ne kirjat, joita te turhaan olette pyytänyt lainata
arvoisalta isältä, sekä tuon hänet takaisin pyhäinpäiväksi, kun minun
jälleen täytyy kulkea tätä tietä torppanne ohitse."

Dordei katseli häntä epäluuloisesti suurilla mustasukkaisilla
silmillä.

"Vai niin, te tahdotte ottaa häntä, te? Tiedättekö, että Tuomas on
lapsen laillinen holhoja."

"Mutta saattehan tytön takaisin. Jos hänen pidätte niin rakkaana,
kuin sanotte, Dordei, niin teidän tulee suoda lapselle sitä, että hän
vähän saa katsella ympärillensä. Ajatelkaapas: vaatteita ja kirjoja!"

Niin, vaatteet ja kirjat, nämät kaksi todistuskeinoa vihdoin
ratkaisivat asian. Vastahakoisesti Dordei antoi suostumuksensa ja
kahdella ehdolla: alhainen puku ja kristilliset kirjat! Dordeilla oli
hämärä aavistus siitä, ettei kaikki, mikä löytyi painettuna, ollut
hyväksi. Ja Hagar seurasi uteliain lapsensilmin uutta holhojaansa
vieraisille Tuurholmaan.



5. Tuurholma.


    Enkö saa lukea taivaan portaita?

Nykyistä Helsinkiä, joka tämän kertomuksen alussa oli autio
kallioniemi, ympäröitsee saarikas tuulinen meri kolmelta taholta.
Sen pohja, tuo harmaa graniitti, on ikään kuin köyhä äiti, jonka
ainoana rikkautena on voimakkaat, iloiset ja kauniit lapset.
Ne ovat hänen kunniansa ja ansaitsevat ollakin. Sivistys ei
missään ilmesty silmiemme eteen miellyttävämmässä muodossa, kuin
siellä, missä se askel askeleelta on valloittanut erämaan. Pane
kolmenkymmenen-vuotisen sodan aikakauden lisäksi puolen kolmatta
vuosisadan viljelys, niin luonnonlaatu on vielä tänäkin päivänä sama.

Suurin ja parahiten viljelty saari on Degerö. Sen luoteisella
puolen on Tuurholma, josta mainitaan jo Eerik XIV päivinä ja joka
määrättiin Kaarle XI reduktionin jälkeen kapteenin puustelliksi
Uudenmaan jalkaväelle. Juhana III aikana oli Tulholm eli Tullholm,
joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, Helsingin pormestarille, Lauri
Mickelsonille kuuluva ja joutui hänen jälkeensä kuninkaallisen
kirjeen kautta, Toukokuun 20 päivältä 1614, hänen pojalleen,
Helsingin ja Porvoon pormestarille, joka oli tästä velvoitettu
tekemään ratsupalvelusta kruunulle. Mutta luonto täällä ei ole sotaa
ajatellut, se on korko-ompelulla ihanan mallin ommella tahtonut.
Kokoo pieneen piiriin mitä viehättävin vaihtelu noita vuoria,
puistoja, selänteitä, lahtia ja niemiä, jotka meidän aikanamme
ympäröitsevät Suomen pääkaupunkia ja aseta Tuurholman rinnalle
sen naapurit, Jollas ja Stansvik, äläkä pyydä kauniimpaa Suomen
saaristoluonnon kuvaa.

Lydik Larssonin aikana oli tämä osa Degeröstä aivan metsämaana. Meri
aaltoili kolmatta kyynärää korkeammalla kuin nyt, tuuhea tammimetsä
varjosti rantoja, kun hakometsä pohjoisessa vakavuudessaan juurtui
vuoren rotkoihin, ja siellä täällä niitty taikka vainio raivattua
maata, näkyi noissa viljavissa laaksoissa. Kapea ajotie vei Degerön
taloon; suurta, hyvässä kunnossa pidettyä venelaituria käytettiin
meriliikkeen välittäjänä sekä Helsingin tulliasemana, koska laivojen
kulkureitti vanhaan kaupunkiin kävi tästä ohitse. Huonerakennukset
olivat yksinkertaisinta rakennusmuotoa, mutta osottivat hyvää hoitoa
ja varallisuutta. Hongasta kyhätty asuinrakennus, joka sijaitsi sen
itäisen kukkulan päällä, jossa nyt on ansari ja karjapiha, sisälsi
tuvan, kaksi kammaria sekä väentuvan, joka samalla myöskin oli
kyökkinä. Huoneukseensa kustansi talo kuusi uhkeata lasi-ikkunaa,
kahden ruudun korkuisia ja levyisiä, ja vieläpä tuon harvinaisen
komeuden, että katto oli varustettu punaisilla hollantilaisilla
tiileillä, jotka loistivat kauas meren selälle. Punaiseksi maalatut
portaat, viheriäinen piha, jota aimo satavuotinen tammi koristi,
hedelmäpuut ja pieni kasvitarha kaalin, ajuruohon, sipulin ja
persiljan viljelyä varten, antoivat paikalle viehättävän muodon.

Lydik Larsson asui vanhassa Helsingissä, mutta vietti kauniimman
vuoden ajan maatilallaan Tuurholmassa. Kun tulli-asema oli hänen
omalla laiturillaan, sopi hänen hoitaa virkaansa samalla kuin
kesähuviansa.

Oli tuulinen iltapuoli Elokuun alussa vähää ennen hämärää, kun
tullimies laiturin luona käviäin takia tuskastuneena ja väsyneenä
palasi taloonsa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, tuo rikas leskimies.
Päivästä päivään hopeataalarit vierivät hänen raha-arkkuunsa,
lähteäksensä toisena päivänä taas ansiolle ja palatakseen takaisin
kaksinkertaisella voitolla. Näitten kilinä oli kauan ollut hänen
ainoa soittonsa, mutta löytyi hetkiä, jolloin nuot olivat kadottaneet
viehätysvoimansa ja tippuivat alas arkkuun rämisevällä äänellä, joka
näytti ilkkuvan niitten onnellista omistajaa. Hän tarvitsi ihmisen
sointuvaa ääntä, joka ei ollut sovintoa hieromassa numeroilla ja
tullituloilla, äänen, mikä saatti lämmittää hänen sydäntänsä, joka
jo rupesi kuivettumaan. Mistä löytää sellaisen sydämmen lievittäjän?
Ei se vain ollut taloudenhoitaja, hyvänluontoinen Lisbetta Wolle,
jonka koko olento katosi ruoankäryyn ja sukkapuikkoihin. Ei se
ollut entinen ajaja, nykyinen talon vouti Simo Berg, tahi tuo
karsassilmäinen tullikirjuri Sjöholm, tahi Tuurholman entinen
ratsumestari Antti Hackspet, joka näihin aikoihin paranteli talon
hevosia ähkystä sen sijasta että hän ennen paranteli venäläisiä
nuhasta? Taikka oliko se ehkä tuo köyhä teini Pietari Luth, joka
kulki ruodulla näillä tienoin ja jota kunnioitettiin oppinsa takia
siten, että sai olla isännän vieressä joka paikassa, missä hän istui
vieraanvaraisen pöydän ääressä? Ei, rikas Lydik Larsson tarvitsi
jotakin muuta, hän tarvitsi emännän taloonsa.

Tupa oli kylmänlainen, tuuli puhalteli sisään harvojen ikkunalautojen
välistä. Tullimiestä vilutti. Hän antoi sytyttää takkaan valkean sekä
istui korkealle nojatuolille lieden ääreen.

Menisikö hän uudestaan naimisiin? Olipa hän reipas 50 vuotinen
leskimies, joka kyllä saattoi vaimoa elättää. Lisbetta hallitsi taloa
ja Lisbetta oli rehellinen kuten ruispuuro, mutta Lisbetan takana oli
talonvoudin vaimo, Priska, ja tullimies epäili, että talonhallituksen
salaiset langat yhtyivät Priskan käteen. Siis... mistäpä löytää
sopiva vaimo?

Rikkaan Keidinghin tytär Agneta toisi rahoja muassaan taloon. Hm...
rahoja ei koskaan saattanut liika taajaan sataa, mutta niitäpä hän ei
tarvinnut. Köyhiä tyttöjä löytyi monta... Maria Bruse?... Betty Luth,
teinin sisar?... niiltä hän ei rukkasia saisi. Mutta jos he naivatkin
hänen raha-arkkunsa? Jos he ajattelisivat perintöä? Ei, parempi olla
vilussaan yksinään, yksin ikävissään ja yksin kuolla.

Rupesi hämärtämään.

Akkunoista tuleva päivän valo, yhä himmeämpänä taisteli valkean
loisteen kanssa joka tulvasi suuresta, puolipyöreästä, avoimesta
takasta.

Pian kuitenkin oli koivupuitten liehuva liekki valloittanut salin
ja valaisi nyt liekuttavalla valollaan tukevia tammirahia, kaappia,
ruokapöytää, tinalautasia, jotka hyllyillä olivat sekä suurta,
hollantilaiselta ostettua seinäkelloa, joka oli niin taidokkaasti
kokoon kyhätty, että käki tuli esiin joka tunnin lyönnillä ja kukkui
ajan määrän. Kun käki kukkui kahdeksan, astui Lisbetta sisään ja
kattoi illallispöydän.

"Missä on Hagar?" kysyi tullimies.

Hagar oli nyt asunut kaksi viikkoa Tuurholmassa, syönyt ja maannut
palvelusväen parissa, käynyt kotoiseksi sekä saanut vaatteita
Lisbetta Wollelta. Tyttö oli ollut niin vähän tervetullut taloon,
kuin köyhät tavallisesti ovat, joista vastuksia saa, mutta hän
olikin parempi kuin toivoa saattoi. Hän oli ahkera, tottelevainen,
ja hänellä oli hyvä oppi sekä erinomainen kyky voittaa kaikkien
suosiota. Eipä montakaan päivää kulunut, ennenkuin Lisbetta Wolle
lähetti hänen poimimaan omenia puutarhasta; talon piika havaitsi
hänen taitavaksi lehmiä lypsämään; Antti Hackspet vei hänen muassaan
hevosia ruokkoomaan. Ainoastaan voudin vaimo, Priska, epäili kateuden
tarkalla silmällä, että siinä oli tulevainen suosikki ja samalla
vaarallinen kilpailia.

Kun askareet olivat tehtynä, lensi Hagar ulos pitkin vuoria ja
mäkiä, eikä kukaan tietänyt mihinkä. Hänellä ei ollut ainoatakaan
yhden-ikäistä leikkikumppania, ja yksinäiset lapset saavat
monenmoisia tuumia päähänsä.

"Missä Hagar on?" kysyi tullimies vielä kerran kovemmalla äänellä,
sillä Lisbetta neitsy oli vähäkuuloinen.

Vastaus kuului:

"Ulkona mäellä. En ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hän oli Ullan
kanssa karjapihassa."

Lydik Larssonilla oli näihin asti tuskin ollut aikaa ajatella
kummityttöänsä. Nyt hän nousi istualta, otti keppinsä sekä läksi ulos
häntä etsimään.

Oli jo melkein pimeä. Hän etsi tuon suuren, syvän kalkkikaivoksen
kohdalta, missä lapsi olisi saattanut langeta itsensä kuoliaaksi
pimeässä. Ei Hagar ollut siellä. Hän meni ojatielle päin ja huusi
tyttöä. Turhaan. Vihdoin, kun hän oli joutunut takamaittensa
rajalle, kuuli hän tytön äänen ja löysi hänen laulamasta sillä
korkealla vuorella, joka Tuurholman maan lounaisella puolella kohoaa
Hållviikiin päin. Hän tunsi tutun virren:

    "Taivaassa, ratki taivaassa
    Ijäinen päivä on,
    Se valossansa kirkkaassa
    Myös voittaa auringon;
    Se päivä kirkas loistava,
    Ain' ijäisesti paistava
    On Herra Sebaot!

    Taivaassa, ratki taivaassa
    On autuus määrätön,
    Siell' enkelien seurassa
    On riemu verraton;
    Ja kasvoista niin kasvoihin
    Siell' nähdään Herra korkehin
    Herramme Sebaot."

Tuurholman nykyisistä, suurilla kustannuksilla rakennetuista
käytävistä ei siihen aikaan eikä moniin vuosiin perästäpäinkään
näkynyt yhtäkään jälkeä. Tullimies kiipesi pitkin louhikkoista
polkua ylös vuorenhuipulle ja havaitsi Hagarin sen korkeimmalla
kukkulalla ihailemassa tähtitaivasta, joka ensimmäisessä syyspimeässä
katseli alhaalla aaltoilevaa levotonta merta. Ilta oli selkeä,
mutta myrskyinen. Tuolta mustalta näyttämöltä, etelässä olevalta
Suomenlahdelta, tuli puuska puuskan perästä viruttelemaan noita
harmaita kallioita, jotka sittemmin saivat komean Svean linnan
(Wiaporin) nimen, havaitsi ne taipumattomiksi, priiskotteli niitä
vahdollaan ja pyöri sitten Kronbergin selän ylitse sekä sekaantui
rannikoilla honkien takkuisiin hiuksiin. Tytön vartalo kuvautui
selvästi taivasta kohden. Hänen hameensa liehui tuulessa; hänen
pitkät, mustat palmikkonsa olivat siteistään irtaantuneet tuulen
leluiksi; oikean puolisen etusormensa ojensi hän kohden suurta
tuntematonta tähteä, joka näytti häntä katselevan sekä jättävän hänen
silmiinsä kummallisen heijastuksen. Lapsen-olennossa tuolla vuorella
oli pimeässä, tähtivalossa tuulen vinkuessa ja aaltojen kohistessa
jotakin niin yksinäisen surullista ja niin ihmeellisen lumoavaa, että
tullimies ajatteli Sigfrid mestarin kiertotähtiä ja yön lapsia.

"Mitä sinä näin myöhään pimeässä vuorella teet?"

"Minä luen tähtiä."

"Luet tähtiä? Mitä hullutusta se on?"

"Esaias sanoo, että Jumala vie taivaan sotajoukot esiin luvun mukaan
sekä kutsuu heitä kaikkia nimeltä."

"Raukka, tahdotko tehdä mitä Jumala tekee?"

"Hoh, en suinkaan. Mutta Amos sanoo, että Jumala rakentaa portaitansa
taivaassa. Enkö saa lukea taivaan portaita?"

"Tule alas! Täällä tuuli sammuttaa sielun kuten kynttilän." Ja
tullimies ajatteli itsekseen, että tyttö oli pelkkä lapsi. Ainoastaan
taitamaton lapsi tahi suuri taivaankartan tuntia rupeaa tähtiä
lukemaan.

He kulkivat yhdessä pitkin epätasaisia polkuja asuinhuoneille.
Ystävällinen vieras, teini Pietari Luth, oli taloon tullut, --
hän oli noita kuluneita, nälkääntyneitä ja aina nälissään olevia
nuorukaisia, joita leipäpalan etsinnässä kulki pitkin seutuja
niin lukuisassa määrin, että kukin sai heistä kyllänsä, ja he
tulivat oikein maan rasitukseksi. Täytyi joka koulua varten määrätä
kokonaisia pitäjiä, joissa teinin oli oikeus kulkea; Helsingin piiri
ulottui aina Hämeen sydämeen, Hauholle asti. Ylpeät teinit pitivät
tätä piiriä oikein herttuakuntanaan, joka heille oli riistettäväksi
annettu, toiset astuivat talonpojan lukitsemattomasta ovesta sisään
virttä veisaten ja kartanoissa oli heillä koirien suosittamista
varten luu pantuna varalle. Kansa heille antoi, mitä siltä riitti.
Mistäpä se muuten olisi saanut papin saarnastuoliinsa?

Kaunis ominaisuus kansanluonteessa oli, etteivät teinit koskaan
esiytyneet kerjäläisinä sekä ett'ei heitä sellaisina otettu vastaan.
Nuori Pietari Luth, joka oli rohkealuontoinen, mutta ei ylpeä, istui
kursailematta illallispöydän ääreen.

Jotakin johtui äkkipäätä Lydik Larssonin mieleen.

"Pietari", sanoi hän, "oletko valmis tekemään minulle apua?"

"Kyllä minä teen, mitä vain voin", vastasi teini.

"Täällä on köyhä, yhdennellätoista vuodellaan oleva tyttö. Hänellä
on hyvä muisti ja erinomainen oppimisenhalu. Tahdotko lukea tytön
kanssa? Minä tuumaan, että sinä kyllä tarvitset uuden takin."

Pietari vilkasi kuluneeseen sarkatakkiinsa, siinä oikeanpuolinen
kyynärpää piankin oli näkevä päivän valon, ja hän vastasi sitten:
"Saisipa sitä koettaa."

Hagar kutsuttiin sisälle.

"Lapsi", sanoi hänen suojeliansa, "tahdotko oppia lukemaan taivaan
portaita?"

Vastaus oli äänetön, loistava katse, jossa vielä oli tähdestä jotakin
jäljellä.

"Mitä tahdot oppia?"

"Ensin taivaan, sitte maan", vastasi tyttö sellaisella varmuudella,
kuin ihmisellä sillä iällä on, jolloin hän luulee kykenevänsä
kaikkeen, tahtienkin lukemiseen.

Tullimies nauroi.

"No, no, ei mitään muuta? Lukea ja kirjoittaa sinä osaat, mutta mitä
Pietari sanoo lasku-opista?"

Teini tuumi, että lasku-taito oli vaikea oppi monelle miehellekkin,
saatikka sitten tytölle. Hagar sai alkaa kertomalla kaksi kertaa
kaksi.

"Saanko minä käydä koulua poikien kanssa?" kysyi tyttö.

Tullimies matki Dordeita tehden samallaisen liikkeen kuin hänkin,
oikealla kämmenellään vasempaa vasten. Teini vastasi, ettei se käynyt
päinsä. Koulussa luettiin latinaa.

"Antakaa minun lukea latinaa!"

"Sinunko?" Nuorukaisenkin kalpeaa muotoa hyvänlaatuinen hymyily
valaisi, kun hän vastasi: "On tosiaankin löytynyt eräs tyttö, joka
luki latinaa eikä ainoastaan latinaa, vaan vieläpä kreikkaakin
ja paljon muuta vielä sen lisäksi. Hän oli ainoa koko Ruotsin
valtakunnassa, mutta hän olikin valtaneuvoksen tytär. Hänen nimensä
oli Vendela Skytte."

"Kiitettiinkö häntä paljon?"

"Kiitettiin, koko valtakunnassa. Hän kuoli nuorena kahdeksan vuotta
sitten."

"Hoh, soo! Mutta häntä kuitenkin paljon kiitettiin?"

"Olen kuullut sanottavan, että meidän nuori kuningattaremme myöskin
lukee latinaa."

"_Hän_ on kuningatar!" vastasi teini.

"Kuulet sen, Hagar! Miksikä et sinä ole kuningatar tahi vähintäinkin
valtaneuvoksen tytär? Mutta koska ei kukaan tiedä, kuka isäsi oli,
niin saattaahan ajatella hänen olleen mikä hyvään. Otaksu, Pietari,
että tämän köyhän tytön isä on ollut keisari ja opeta häntä latinaa
lukemaan!"

"Sitä en saata", vastasi teini punastuen.

"Miksikä et saata? Oletko niin ylpeä opistasi, ett'et alenna itseäsi
noin alhaista oppilasta opettamaan?"

"En, isä Lydik. Kuka on alhainen, jollen minä? Kukapa on köyhä,
ja minä pitäisin itseäni häntä parempana? Minä opetan tytölle
lasku-oppia ja mitä muuta osaan, mutta älkää pyytäkö minua hänelle
latinaa opettamaan!"

"Miksikä ei latinaa?"

"Siksi että", nuorukainen epäili, sanoisiko hän tuota sanaa, hän
melkein häpesi sitä ilmoittaa, "siksi, että hän on tyttö."

"Se on toinen asia, katsoppas, sen olin varsin unohtanut! Ei, lapsi,
anna sellaiset haaveilut mennä menojaan; ei kotkia kananmunista
saada! Se on suorastaan järjetöntä, että sinä latinaa tahdot lukea."

Teini ei ollut oikein tyytyväinen itseensä; hänellä oli tarve
antamaan jotakin syytä kieltoonsa.

"Se on niin, isä Lydik", lausui hän, "että vaikkei naista pidetä
oppia varten luotuna, saattaa kuitenkin tapahtua, että Jumala joskus
antaa hänelle Vendela Skytten älyn, syntyköön hän sitte hovissa tahi
torpassa. Tuleeko sellainen suuri halu miksikään hyödyksi, jätän minä
sanomatta. Johon Jumala on asettanut viljavan maan, siinä älköön
kylväjä sanoko: tässä on kivikkoa! Mutta latinankieli on tullut niin
suureen kunnia-asemaan opin äidinkielenä ja kuningaskruununa, että
sitä tuskin saa viskata maantielle taivaan linnuille. Sen laita on
sama, kuin papinliperien: laki sanoo: niitä älköön nainen käyttäkö.
Jos nyt tulisi kuuluviin, että joku meistä teineistä on opettanut
tytölle latinaa, niin kaikki hänen oma latinansa ei voisi estää,
että häntä pidettäisiin sellaisena, joka on häväissyt viisauden
etu-oikeutta ja siis itse on kelvoton oppineen virkaa toimittamaan.
Yhden tiedän, joka uskaltaisi ja osaisi, mutta hänelläkin on vikansa."

"Ei suinkaan _Cannabis_?"

"Hän, niin. Hän asuu Hertonäsissä, muutama kivenheitto Tuurholmasta.
Hän osaa lyödä piispan kuoliaaksi Ciceron pitkähansikoilla."

"Hullu koulumestariko! Etkö häpeä?"

"Suokaa anteeksi! Täytyyhän sitä olla hullu, jos tytölle latinaa
opettaa. Ilmoittakaa minulle, koska minä saan ruveta laskemaan
Hagarin kanssa. Ja kiitoksia tästä päivästä! Minä toivotan teille
levollista hyvää yötä, isä Lydik!"

Teini läksi ullakkoon, väliseinällä erotettuun koppeloon, jossa
hän oli tottunut saamaan ruovonpäisen patjan päänsä alle sekä
ruukullisen vettä, jotka tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa
yökortteerin suhteen. Hagar lähetettiin pois, toisen kerran hänen
täytyi mennä opin esikartanoista. Hänen piti saaman laskea kaksi
kertaa kaksi. Sehän oli tytölle kylliksi. Mitäpä hänen tarvitsi
tietää?

Tullimiehen täytyi nauraa itseänsä. Sellainen liehakoitsia! Jopa
tosiaankin tuo maantien ryysyläinen jo kahdesti oli vietellyt
käytännöllistä miestä sekaantumaan mielettömiin opinhaaveiluihin?
Tyttö menisi kouluun! Ja tulisi ehkä papiksi!

Hän sytytti lyhtynsä ja läksi tavalliselle yötarkastukselle
kävelemään talon ympäri. Kaikki oli äänetöntä, valkeat olivat
sammutetut, kaikki nukkuivat, kaikki oli, kuten olla piti. Ainoastaan
tuo uneton meri yhäti voimattomassa vihassaan kalvoi rannan
kallioita. Ainoastaan tuo tuntematon suuri tähti, joka oli jättänyt
jotakin tytön silmiin, katseli yhä vielä noita yksinäisiä vuoria.
Lydik Larsson tuumieli, että lieneekö tuo taivaan tuikkiva kynttilä
Hagarin tähti, josta Sigfrid mestari oli ennustanut. Niin, mitäpä se
on, jota eivät oppineet tutki? Mutta mitä he sillä saavat toimeen?
Näkevät nälkää, kuten teini, se on heidän osansa, joll'eivät vielä
lisäksi vilua kärsi, kuten Sigfrid mestari. Mitä hyödyttää kirjojen
viisaus? Sitä ei kukaan tarkoin voi sanoa; jotakin arvossa pidettävää
niissä on. Ja kuitenkin! Ennen laituri, jossa saan hyvät tullitulot,
kuin koko maailman oppi ja kuriseva vatsa.



6. Cannabis.


    Sanalla _animus_ on myöskin
      feminini muoto: _anima_.

Hagar oli Pietari Luthin johdolla ruvennut laskuoppia
harjoittelemaan, sekä suorittanut _quatuor species_, neljä
ensimmäistä laskutapaa, vähemmässä ajassa, kuin joku toinen olisi
kertomataulun oppinut. Opettaja oli aikonut päättää opetuksensa
jakolaskuihin, koska hän piti sitä suurimpana määränä, mitä naiselle
oli mahdollista opettaa, mutta muutamassa päivässä oli tuon rajan
ylitse käyty, ja jopa marssittiin murtolukuihin. Siinä mentiin
eteenpäin samaa hillitsemätöntä vauhtia. Äkkiarvaamatta oli käsillä
regula de tribus, päätöslasku, ja sillä tapaa sitä jatkettiin siksi,
että tuon hengästyneen opettajan vihdoin täytyi tunnustaa, että
hän nyt oli opettanut tytölle kaiken luvunlasku-oppinsa. Mutta jos
Pietari Luth oli antanut yhden sormen, niin kylläpä hänen oppilaansa
piankin otti koko käden. Hän havaitsi itsensä askel askeleelta
johdatetuksi uusille tieto-urille. Hän piirsi karttoja santaan sekä
opetti tytölle maantieteen alkeet. Seuraava askel johdatti tuohon
vähään, mitä siihen aikaan tiedettiin luonnon valtakunnasta. Vielä
askel, niin oltiin raamatunhistoriassa. Sieltä tultiin keisari
Augustukseen ja Romaan ja sieltä viisausopin ääriin. Kaikki kävi
ikään kuin lumoamalla. Mutta arvoituksen yksinkertainen selitys oli
se, että 1600-vuosiluvulla ei korkeimman koulun läpikäynyt teini
osannut sen vertaa, mitä 19:ta vuosisadan toisen luokan oppilas
osaa, kun ei latinaa eikä kreikkaa lukuun oteta, sillä niissähän he
olisivat voittaneet nykyajan professorit. Kun tuo hämilleen joutunut
opettaja havaitsi oppivaransa äkkipikaa loppuvan, sekä tunsi itsensä
olevan noihin yhä karttuviin kysymyksiin vastauksia vailla, selitti
hän, että hänen opetustuntinsa nyt olivat päättyneet.

Hyvillä lahjoilla varustetun lapsen ja opettajavirkaansa mielistyneen
opettajan välille syntyy usein tuttavallinen ystävyys. Teini istui
oppilaansa parissa vanhan tammen alla Tuurholman pihassa. Hagar
taittoi tammesta oksia sekä lisäsi niihin hanhenruskoja ja voikukkia,
joita pihassa kasvoi, sekä sitoi niistä kiehkuran, jonka hän pani
teinin ruskean hatun ympäri, katsoi sitten viekistellen opettajansa
silmiin sekä pyysi kaikkein mielistelevimmällä äänellään, joka ei
ollut vallan vapaa keikailemisesta:

"Opettakaa minulle latinaa!"

Pietari pakeni kiirein askelin. Hän ei luottanut lujuuteensa. Tuo
takkiaismainen tytöntynkkä, joka vielä oli siinä iässä, jolloin
lapsille vitsaa annetaan, oli vastustamaton. Mistä hän sen oli
oppinut? Ei suinkaan Kaskaksen torpassa, ja vielä vähemmän Tuurholman
karjapihassa.

Hagar oli saanut luvan mennä seuraavana aamuna aikaisin Antti
Hackspetin parissa metsään linnun-ansoja katsomaan. Saalis oli hyvä
ja vanha sotilas parhaalla tuulellaan. Paitsi pyitä, oli hänellä
kannettavana myöskin suuri metso, johon hänen tarkka luotinsa oli
sattunut.

He istuivat levähtämään kaatuneen hongan päälle rannalle sekä ottivat
esiin muassa olevat ruokavarat, kuivaa leipää ja putinallisen maitoa.
Syyskuun ensimmäiset auringon säteet kimaltelivat märässä ruohikossa
sekä hopeoitsivat vähäisen virtapaikan. Hertonäsin salmessa.
Tuhannet kirjavat sienet, vuoden-ajan lapset, peittivät uhkealla
värivaihdollaan Tapiolan emännän sammalviheriät hameenliepeet.

"Antti", sanoi Hagar, "mitenkä olet saanut niin kummallisen nimen?"

"Sen täytyy olla _spett_, eikä _spet_", vastasi sotilas sellaisella
kummallisella naurulla, joka välistä valaisi hänen ruskettunutta
naamaansa.

"Mitä varten sen täytyy olla spett?"

"Se nyt oli siellä Moskovassa Jaakko herran komennon alla. Ei,
Troitskan luona se olikin. Meitä oli siellä etuvartioina neljä
miestä hevosinemme joen luona. Kahden tuli vartioida, kahden levätä.
Kylmä oli ja me teimme valkean. Olimme onkineet lohen-niekkoja.
Tahdoimme paistaa niitä. Käytimme miekkaamme paistin-vartaina. Hack,
sanoi korpraali Bjugg, koska sinä viimeiseksi olet paitasi pessyt?
Jouluksi, sanoin minä. Ja nyt jo kohta on Maarian aika, sanoi Bjugg.
Me pesemme paitamme, Hack, sanoi hän, niin kauan, kuin tässä on
lepo-aikaa. Hyvä, sanoin minä, ne kuivavat valkean edessä... Me
seisoimme kuten Jumalan luomat, kun kaksi Sapiehan kasakkaa tuli
hyökäten meitä vastaan. Bjugg riensi ilmoittamaan vartioille ja minä
sain ne kyykäärmeet päälleni. Vedin vartaani tulesta niin kuumana
kuin se oli, siinä oli vielä palanut kala kärjessä. Suojasin selkäni
niinipuuta vasten, torjuin keihästä tulipunaisella vartaallani.
Kärvensin kasakkain parrat että kärisivät... Kas siihen päivään asti
oli nimeni Hack, mutta sittemmin ratsujoukko antoi minulle nimen
Hackspett." [Spett suomeksi varras. Suom. muist.]

Hagar nauroi. Hän olisi halusta tahtonut nähdä kasakkain kärventyneet
parrat!

"Mutta", sanoi hän, "löytyy muitakin yhtä kummallisia nimiä kuin
Hackspett. _Cannabis_... mikähän se on?"

"Cambis? Se on eräs hassu mies, joka asuu tässä salmen luona."

"Antti, tuossa on ruuhi, soutakaamme ylitse! Minä tahdon nähdä
_Cannabiin_. Sanotaan hänen lyövän piispoja kuoliaaksi latinallaan."

"Eihän nyt, onko hän niin hirveä? Sen on joku hänestä valehdellut.
Sanotaan, että hän välistä on viisas, mutta välistä hän joutuu
sellaiseen raivoon, että lyö kiviä."

Antti Hackspetin kävi samoin, kuin kaikkien muitten, jotka joutuivat
Hagarin lumouspiiriin. Hän ei saattanut vastustaa. Hän muisti, että
Hertonäsissä asui taitava satulamaakari ja hiirakko tarvitsi uudet
päitset. He soutivat salmen poikki.

Hertonäs, toisinto tuosta vanhasta nimestä Hertugnäs, oli yksi niistä
monista kartanoista, jotka Kustaa Waasan aikana otettiin kirkolta
kruunulle. Tämän kertomuksen aikakautena oli mainittu talo kahden
veljeksen, Henrikki ja Tuomas Lydikinpoika Jägerhornin omistama,
1 1/2 manttaalin säteritila.

Salmen rannalla oli kalastajatorppa, johon oli rakennettu uusi
huone kalastustarpeita varten. Vanha lahonnut huone seisoi tyhjänä
ja annettiin kesä-asunnoksi tuiki köyhälle, mielenvikaiselle
koulumestarille, joka pitäjään kustannuksella sai elatuksensa
kalastaja-perheen luona. Mikä nimi tuolla raukalla oli ollut, sitä
tuskin kukaan enään tiesi, joll'ei juuri pappi ja kirkonkirjat,
mutta se ilvenimi, jonka koulupojat ennen muinoin olivat hänelle
antaneet, se pysyi hänellä yhä, aikojenkin kuluttua. _Cannabis_ eli
lyhennettynä, Cambis, oli hänen nimensä kansan suussa tähän aikaan;
-- _Cannabis_, hamppu, se nimi oli tuon elämän sinettinä, joka oli
joutunut unohduksen suureen tuntemattomuuteen. Mistä hän nimensä oli
saanut, oli yhtä tietämätöntä, sillä hampun sitkeistä kuiduista ei
ollut jäljellä vähääkään tuossa kuluneessa, musertuneessa olennossa,
joll'ei juuri sitkeä elämänlanka. Luultavasti oli koulumestari
joskus vänkäillyt jonkun pojan kanssa, saadaksensa häntä oikein
sijoittelemaan tuota latinalaista sanaa, jota ei ensinkään ollut
vaikea käytellä, ja sitten oli se sana takertunut kiinni häneen koko
hänen elämän-ajakseen.

Vanhan kalastushuoneen ovi oli auki, joten sopi luoda silmäyksen
kurjuuden majaan. Siellä ei ollut takkaa, ei huonekalua, ei ikkunaa,
ainoastaan pieni aukko. Seinät olivat täynnä kalan suomuja ja lattia
kuivettuneen meriheinän peittämänä. Heinä ei ollut sinne eilispäivänä
tuotu, ja käytettiin vuode-olkina. Siellä ja täällä näkyi joku
revitty kirjankansi, tai yksinäinen, likapilkkuinen kirjanlehti
liehuvan tuulenviimassa, joka akkuna aukosta sisään virtaili.

Rannalla istui koulumestari kivellä, -- oppineen miehen rauniona,
vaipuneena taitamattominta kehnommaksi. Hänen laiha olentonsa
tuskin peittyi niistä repaleista, jotka hänen yllään olivat, hänen
pitkät, takkuiset, harmaat hiuksensa olivat tuulen leikkikaluna.
Hänen laihoissa jaloissaan oli terävien kivien ja orjantappurain
merkkiä. Kuitenkin oli tuossa apinamaisessa haamussa vielä jotakin
ihmismäistä. Hän oli noita hiljaisia mietiskeliöitä, joittenka henki
kuluttaa itseänsä, kun ei saa ulkoa maailmasta poltin-ainetta. Nyt
hän mietti jotakin, joka näkyi täyttävän hänen sydämmensä ilolla ja
voitonvarmuudella.

"Niin", sanoi hän itsekseen, "minä olen sen löytänyt. _Eureka!_ Sama
_paradigma!_ Sama _syntaxis!_ Sama _prosodia!_ Ei löydy muuta kuin
yksi deklinatsiooni ja yksi konjugatsiooni, mutta kaksi _numerusta_,
ymmärrättekö, siitä emme pääse. Sinä omasta puolestasi ja minä omasta
puolestani, mutta molemmat yhdessä on meitä useita. Latina kuin
kreikkakin, eivät ole muuta kuin puheenparsia. Latinaa kreikasta,
kreikka koptein kielestä, koptien kieli hepreasta ja niin edespäin,
kyllä ymmärrät. Ei löydy muuta kuin yksi kieli, -- alkukieli, se joka
oli ennen Babelin tornia ja sen olen _minä_ löytänyt!"

Hän pani koron tuohon _minä_ sanaan, nousi kiveltä ja seisoi siinä
valmiina sotaan kaikkia vastustajia vastaan, ja omissa silmissään
maailman ihailun esineenä. Hänen rappiolle joutumisensa salaisuus
oli kätkettynä tuohon minä sanaan. Tuo itsensä jumaloiminenhan
on murtanut monen monta voimallista henkeä. Eipä kukaan ole niin
oppinut, niin suuri, niin paljo toisia tavallisia ihmisiä ylevämpi,
ettei hänenkin eteensä kuiluna aukenee tuo väijyävä, kaikkea polkeva,
kaikkea kieltävä, jumalankerskaaja _minä_.

"Mutta", sanoi _Cannabis_, samalla, kuin hän tarkasti katseli yhtä
verkontolppaa, joka luultavasti oli olevinaan aurinkokellona, "nyt
on meidän aika alkaa kouluamme. Luokka käy istumaan paikoillensa.
_Ostiarie_, kuinka monta _absentes_?" -- Ja hän varusti itsellensä
uhkaavana ruovonpäistä patukan sekä loi ankaran katseen kiviin,
leppiin, katajapensaihin ja verkonvapeihin, joita oli niin monta,
että ne kyllä kävivät suurestakin luokasta.

Samassa näki hän Hagarin, joka hämmästyneenä häntä katseli, sillä
välin, kuin hänen seuralaisensa oli mennyt satulamaakaria hakemaan.
Valekuvat katosivat. Nähdessään elävän olennon, koulu-iässsä olevan
lapsen, joutui hän taas suunnilleen. Hän sivelsi kädellään otsaansa
sekä kysyi hyväntahtoisen opettajan näköisenä, tahtoisiko Kaisu käydä
koulua hänen luonaan?

Hagar pelkäsi, hän ei uskaltanut vastata mitään.

"No, no", sanoi _Cannabis_ kehoittavasti, "oletko sinä tyttölapsi?
_Taceat mulier_... Meidän täytyy lukea kaksi _genusta: maskuliinini,
femininum_ ja vielä _neutrum_. Mutta se ei estä, että meillä myöskin
saa olla _commune. Scholaris_ ja _studens_ ovat _communis generis.
Animus_, sielu, sillä on myöskin feminini muoto _anima_, elämä.
_Morte carent animae_, elonkipinät eivät saata kuolla. Ja, jos joku
sinulle, Kaisu, sanoo, ett'et saa käydä koulua sen vuoksi, ettäs
olet tyttö, niin vastaa hänelle, etteivät ainoastaan kaikki hyveet,
vaan myöskin niin oppineet asiat kuin _scientia, cruditio, doctrina,
facultas, humanitas, litterae_ ja monta muuta ovat _feminini
generis_. Alammeko nyt?"

Tuo juurestaan irti tempaistu henki, joka itseänsä kulutti, oli
nyt saanut poltto-ainetta ulkoa päin. Tämä uusi koululapsi ei
häntä nauranut, kuten kaikki ne muut, joille hän oli tarjonnut
ylenkatsottua kouluansa. Tämä suostui niihin tyhjiin tuumiin, jotka
opettajan päähän pistäytyivät, hän luuli niitä todellisiksi ja sepä
hänen opettajansa teki onnelliseksi.

Hagar mietti. Lukea tuollaisen johdolla? Joll'ei hän olisi noin
inhottavan retuinen! Joll'ei hän vain Hagariakin kiveksi kuvittelisi!
Koulu oli mitä vähimmän miellyttävä. Mutta olihan se koulu kuitenkin,
ja vieläpä latinankoulu! Entä jos hän koettaisi? Tullimies oli poissa
matkoilla... Yksin ei hän uskaltanut... Mutta jos Antti Hackspet...

"Minä tulen huomenna", vastasi Hagar. "Aamulla on paras tulla. Kello
kuusi! Minä olen välistä raskas päästäni, nuot monet pojat tekevät
minulle kiusaa! Onko sinulla kirjoja? Onko sinulla kieli-oppi?
_Eutropius? Cornelius Nepos?_"

"Ei ole."

"Odotappas vähän! Saat lainata minulta. Mutta älä puhu siitä mitään!
Ymmärrätkö? Älä puhu siitä!"

_Cannabis_ katsoi varovaisesti ympärilleen, meni huoneeseensa,
lykkäsi pois nurkasta meriheinän, nosti irtaimen palkin tuosta
harvasta lattiasta, raahasi esiin sieltä alta puoleksi lahonneen
arkun, sekä valitsi siitä kaksi kirjaa, jotka hän antoi Hagarille,
varoittamalla uudestaan, että hän olisi asiasta puhumatta. Nämät
kirjat olivat _Eutropius_ ja kieli-oppi. Tuolla köyhistä köyhimmällä
oli myöskin salainen aarre, jonka hän huolellisesti muitten silmiltä
piilotti. Se aarre oli hänen vanhat koulukirjansa.

Ja nytpä hän oli saanut, mitä hän monta monituista vuotta oli
halannut, jota hän jo kauan turhaan oli etsinyt, todellisen oppilaan,
joka osasi mitä nuot kivet ja pensaat eivät osanneet: kuulla, puhua,
käsittää, oppia. Tuon rääsyisen raukan kasvot loistivat ilosta.
Hän aikoi koko opettajakykynsä voimalla opettaa tätä oppilasta,
saadaksensa hänestä jotakin.

Sepä nyt vain kysymyksenä, tulisivatko kivet ja pensaat taaskin
mestarin ja tuon puhelahjalla lahjoitetun oppilaan välille
tunkeutumaan. Onneksi hän itse oli havainnut, että hänen päänsä oli
selkein aamuhetkellä.

Hagarin onnistui saada Hackspet vakuutetuksi siitä, että heidän
joka aamu täytyi käydä ansoja katsomassa. Oliko niissä saalista
tahi ei, sama se, ruuhi oli kuitenkin aina varalla salmen rannalla
ja kohta sen jälkeen oli koulumestari saanut oppilaansa. Tuo
kurjin, tuo kaikkein kuivettunein, tuo kaikkein maan mateliaitten
hävittämä, kaikkein kulkevien tallaama tiedonpuun oksa oli vielä
säilyttänyt itävän siemenen, joka sai juuret toisessa, melkein yhtä
turvattomassa, kaikkien tuulten saaliiksi joutuneessa ihmis-olennossa.



7. Salaliitto ja tapaaminen.


    Pää hänellä oli, se oli varma,
     mutta oliko hänellä sydäntä.

Oli syksyä kulunut jo koko pitkältä, kun tullimies Lydik Larsson taas
istui yksinänsä suuren avoimen takan ääressä Tuurholman salissa.
Pimeys kurkisti niin yömustana, niin sakeana akkunoista sisään, että
sitä olisi veitsellä voinut leikata; kuusipuut takassa paukkuivat
kuten musketin laukaukset; kovakuoriainen, joka oli elänyt puunkuoren
alla, juoksi tulen hätyyttämällä levotonna edes takaisin puuta pitkin
etsien tietä paetaksensa. Tullimies tunsi taaskin olevansa yksinäinen
leskimies; taaskin oli hän kahden vaiheella päättäessään, mikä olisi
parempi valita puoliso, taikka kasvattitytär. Päätös oli nyt jo
tehtävä: hänen täytyi huomenna muuttaa kaupunkiin ja sitten lähteä
pitemmälle matkalle.

Betty Luth taikka Hagar? Toinen noista kahdesta.

Hän laski lukua sormiensa avulla, tuo vanha laskumestari. Betty
ei ollut hullumpi muodoltaan, oli sitä paitsi hyvänluontoinen
ja kunniallinen. Neljänkolmattavuotinen oli tyttö, ja hän itse
viisikymmentä-yksi. Seitsemänkolmatta vuotta kesän ja syksyn välillä,
se nyt ei mahdottomalta tuntunut. Mutta, entä jos hän, Lydik,
olisi elänyt vielä kaksitoista vuotta, niin Betty kolmenkymmenen
kuuden-vuotisena olisi leski sekä menisi uusiin naimisiin ja joku
nuori kelvoton anastaisi hänen vaivalla kootun raha-arkkunsa
sisällön. Ja vielä lisäksi -- sillä olihan vielä jotakin lisänä,
ehkä paljokin, -- tarvitsi Pietari Luth rahoja opintojansa varten.
Sitte hänellä oli kolme naimatonta sisarta, jotka myöskin tarvitsivat
elatusta...

Hagar oli kohta yhdentoista vuotias, hän olisi kahdentoista vuoden
kuluttua kolmenkolmatta. Kasvatti-isä hankkisi hänelle kelpo miehen,
toimeen tulevan miehen, joka ei kuluttaisi hänen myötäjäisiänsä. Ja
tyttö oli näppärä, hän oli tarkka-oppinen... toista semmoista päätä
sai etsiä. Nyt kun hän oli oppinut laskentoa oli häntä käytetty
tullin erityismaksuja yhteen laskemaan ja hän oli tunnissa ehtinyt
laskea enemmän kuin tullikirjuri kolmessa. Olivatpa ne hotikoita,
kaikki nuot karsassilmäiset, ulkokullatut kirjuriretkaleet. Hagarin
numeroihin saattoi luottaa. No, niin, lapsi hän oli, hoikka kuin
heinänkorsi, mutta sopihan vain toivoa, että hänestä kaunotar
muodostuisi? Hänen ruskeita silmiänsä ja hempeää ääntänsä ei kukaan
voinut vastustaa. Annappas hänen tulla viidentoistavuotiseksi,
silloin hän hallitsee taloa kuten prinsessa... Vaaka painui niin
paljon Hagarin puolelle, että vaali oli melkein päätetty.

Lisbetta Wolle oli tullut sisään kattaaksensa pöytää tavallisuuden
mukaan. Hän näytti tavattoman surumieliseltä tänään. Hänellä oli
jotakin sydämmellänsä, mutta tullimies ei huolinut kysyä, mitä se
oli. Varmaankin taas joku lehmä oli ehtynyt.

"Hyvä isä", sanoi taloudenhoitaja.

"Noh, mitä nyt?"

"Eipä juuri mitään. Tahdoin vain kysyä, josko Hagar..."

"Vai niin. Onko kiitospuhe taas valmiina? Hyvä, Lisbetta, minä pidän
tytöstä ja näen halusta, että kaikki sitä tekevät."

"Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää."

"Soo, soo! Noh, mikä sitte tänään kiiltää?"

"Hän lukee."

"Se on hyvä. Siihen hänen ymmärryksensä kyllä riittää, sitäpä varten
olen antanut hänen lukea Pietari Luthin johdolla."

"Mutta hän lukee enimmiten kaiket päivää ja välistä vielä yötkin.
Hän lukee kummallisia kirjoja, joita ei kukaan ymmärrä, ja jättää
askareet tekemättä."

"Määränsä sitä aina pitää tietämän, joka paikassa, Lisbetta. Pane
hänelle määrä tunnit, puolet niitä kirjoja varten, ja toiset puolet
taloutta varten!"

"Ei siinä kaikki, rakas isä. Hän on joka aamu Antin kanssa metsässä.
Räätälin Marketta on nähnyt hänen Hertonäsissä hullun koulumestarin
luona."

Tullimies kohensi valkeata että kipunat kuusipuista sinkoilivat, ja
nauroi.

"_Cannabiin_ luona! Katsoppas sellaista sukkelanjuonista tyttöä! Se
on aivan hänen tapaistansa, sehän minun olisi pitänyt arvatakkin,
kun hän kerran sai nenäänsä latinan hajua. Ja tuo Antti aasi, seuraa
häntä kuten tallipässi. Sekin on tytön tapaista, sillä hän kietoo
teidät kaikki sormiensa ympäri."

"Ei minua suinkaan", väitti Lisbetta Wolle loukattuna. "Tämä ei vielä
ole kaikki, isä hyvä."

"Vai niin. Eikö ole vielä kaikki? Ehkä hän on lumonnut puurosi?"

Lisbetta rupesi itkemään.

"Kun isä rakas viitsii hullutella tuollaisista surullisista asioista!
Täytyyhän sen koskea armeliaiseen ihmiseen, kun näkee lapsen kasvavan
ilkeissä pakanallisissa tavoissa ja kadottavan köyhän sielunsa.
Onhan Cambis, taikka mikä hänen nimensä lienee, paholaisen riivaama?
Pitäähän se koulua leppäpensaille? Lukeehan se katekismusta kivien
kanssa? Uskokaa vain, että hän ne saa vastaamaan ja sen saa Hagar
myöskin. Priska kertoo, että kun Hagar tulee karjapihaan, niin lehmät
katsovat erittäin kummallisesti häneen. Hän aikoo lukea katekismusta
niitten kanssa myöskin, mutta takaperin, tietysti."

"Kuules nyt, Lisbetta, tuo on yksinkertaista puhetta. Minä puhun
tytön kanssa _Cannabiista_. Hän on hullu, kuten joka ihminen tietää,
enkä minä tahdo, että hän panee tyttömme pään pyörälle. Sano hänelle
se!"

"Mutta siinä ei vielä ole kaikki, hyvä isä on kai kuullut, että Hagar
on mustalaislapsi? Se on veressä, eikä mene hänestä ulos, luottakaa
sanaani. Ei kukaan tiedä kenen hän on, eikä mistä hän on tullut.
Simo Berg on puhunut, että tyttö on löydetty lumikinoksesta, hän on
pudonnut kuusta. Hän osaa raamatun ja virsikirjan ulkoa, mutta joka
värsyn takaperin. Jos jotakin on poissa, niin hän sen löytää, ja
jos vieraita odotetaan, sanoo hän: nyt he tulevat! Nähkääs, joll'ei
tuommoiset ole mustalaistemppuja, niin en minä enään milloinkaan
tahdo papuruokaa keittää. Ja siksipä -- (hänen oli vaikea saada sanaa
suustaan) -- ja siksipä rakas isä saa pitää Hagarin, mutta minä
tahdon palvella kristillisessä perheessä... minä ja Priska ja hänen
miehensä ja Leena ja Ulla ja Liisa... ja jos se on niin, että tyttö
jää, niin meidän kaikkien täytyy lähteä palveluksesta."

"Lähteä palveluksesta? Mitä hassunpuhetta se on? Jos tyttö on
pilattu, niin kukapa häntä on pilannut, jollette te? Kuka on
häntä hemmotellut sekä antanut hänen saada sitä ja tätä, kuten
Hollantilainen sanoo, jollette juuri te, Lisbetta, te ja kaikki
nuot toiset? Senkin seitsemän kanteliata ettekö ole tuota lasta
mallikelpoiseksi kiittäneet? Ja kun aamuisin olette hänen hiuksiaan
kammannut, Lisbetta, ettekö ole hänelle luuletellut, että hän
olisi jonkunlainen tuhkapöpö joka vielä tulisi kultakankaisissa
vaatteissaan kulkemaan?"

"Olen", nyyhkytti Lisbetta, "sen olemme kaikki tehneet, mutta
nähkääs, Priska sanoo, että se juuri on se oikea mustalaistemppu,
joka voittaa kaikki muut, kun kääntää silmät siten, että mitä
mustaa on, näyttää valkoiselta, ja mitä pahaa on, näyttää erittäin
miellyttävältä! Sepä onkin meille oikein, isä rakas, sillä te
olette ollut hyvä isäntä, mutta me emme kestä kauempaa. Kohta on
pyhäinpäivä; me annamme pestimme takaisin."

"Menkää tiehenne, Lisbetta, ja nukkukaa pois tuommoinen hullutus!
Käskekää Hagar tänne!" määräsi tullimies ankarasti.

Tuossa taloudenhoitajan syytösjutussa löytyi kuitenkin jotakin, joka
saatti isännän jo melkein päätetyn vaalin horjumaan. Hän aavisti,
että salaliiton-langat olivat voudin voimasta saaneet alkunsa sekä
että niitten tarkoituksena oli poistaa talosta hallituksen kilpailia.
Alutta täytyipä hänen kuitenkin itsekseen myöntää, että näitten
lasten sukuperä oli hyvin epäiltävä. Ja tämän lisäksi vielä Sigfrid
mestarin ennustukset! Ottaisiko hän, Lydik Larsson, kunniassa
pidettyyn, hyvin järjestettyyn taloonsa kasvattilapsen, jolla oli
noin epäiltävä maine ja jonka tulevaisuudesta näkijä oli ennustanut
määräämättömiä, jaa, aivan uhkaavia tapahtumia?

Hagar tuli sisään. Hän oli kalpea, kentiesi liiasta lukemisesta noin
nuorella iällä. Hänen katseensa oli arka ja kysyvä; saattoi melkein
hänessä epäillä pahaa omaatuntoa. Tullimiehestä tuntui ikään kuin
tyttö kolmessa kuukaudessa olisi kasvanut, laihtunut ja kypsynyt.

"Olet lukenut latinaa _Cannabiin_ luona?"

"Olen, Pietari ei enää tahtonut lukea kanssani."

"Olen luvannut, että saat lukea mitä Pietari opettaa, mutta en ole
antanut sinulle lupaa kuunnella _Cannabista_."

"Rakas isä ei ole sitä kieltänyt."

Tullimies mietti. Tyttö oli oikeassa.

"Löytyy paljo, jota ei ole kielletty, mutta joka kuitenkaan ei ole
luvallista. Miksikä et ole minulta kysynyt?"

"Rakas isä oli matkustanut pois."

"Hm... tulinhan takaisin. Noh, se oli kai vain himphamppua tuon
hassun miehen kanssa? Hän opetti sinua samoin, kuin kiviä ja
leppäpensaitakin?"'

"Hän antoi minulle kirjoja ja läksyjä. Hän kysyi ja selitti joka
sanan. Hän oli aina viisas kuudesta yhdeksään aamulla."

"Vai niin? Opitko sinä jotakin?"

"Kieli-opin, _Eutropiuksen_ ja _Corneliuksen_! Sittemmin antoi hän
minulle _Virgiliuksen_, jota minä nyt tavaan. Rakas isä, uskotteko,
että _Virgilius_ tietää enemmän kuin pappi! _Æneas_ on minun
mielikkini, hän oli sankari Troijan sodassa."

Tytön onnistui saada hymyily tuon ankaran tuomarin huulille. Lydik
Larsson piti oppia, kuten melkein kaikki oppimattomat ihmiset, niin
äärettömässä arvossa, että se oikein taika-uskoon vivahti.

"Vai niin, sinä olet ehtinyt troijalaisten sotaan. Se ei
varmaankaan ollut eilen se? Ampuivatko he toisiansa kuoliaaksi
musketinlaukauksilla sekä suurilla tykeillä?"

"Ei, he viskoivat keihäitä."

"Ohoo, ne olivat peitsimiehiä. No kuinka paljon tullia ottivat
sillitynnyristä Troijassa?"

"Siitä ei kirjassa puhuta."

Tuo ankara tuomari hymyili taaskin. Oppimattomalle aina käy iloksi,
kun hän voi hämilleen saattaa oppinutta kietoavilla kysymyksillään,
joihin hän ei vastausta saa.

"No niin, minä annan sinulle, lapsi, anteeksi, että minun tiedottani
olet lähtenyt sotaan, mutta älä sitä tee toista kertaa! _Cannabis_
käy ryysyissä, minä lähetän hänelle saapasparin sekä talviturkit.
Me muutamme kaupunkiin huomenna, ja viikon perästä seuraat minua
takaisin Kaskaksen torppaan. Kasvatti-äitisi odottaa sinua."

Hagarin suuret ruskeat silmät katselivat häntä hämmästyneellä,
mutta ei suinkaan iloisella katseella. Hagar oli Tuurholman
yltäkylläisyydessä melkein unohtanut tuon köyhän torpan.

"Eikö _Cannabis_ enään saa minua opettaa?" kysyi hän.

"Sen saamme nähdä tulevana kesänä. Lähetä hänen kirjansa takaisin,
minä hankin sinulle kaupungissa uusia."

Tullimies oli päätöksensä muuttanut. Hän ihaili tuota lasta, hän
piti häntä rakkaampana nyt, kun häntä tahdottiin talosta karkoittaa.
Mutta ottaa häntä omaksi lapseksensa, sitä hän ei vielä tohtinut. Hän
tahtoi vuoden vielä tuumata, ja vaaka rupesi painumaan Betty Luthin
hyväksi.

Seuraavana päivänä Tuurholman kesävieraat veneellä muuttivat lähellä
olevaan vanhaan Helsinkiin. Salaliitto oli osaksi onnistunut, ja
osaksi päin vastoin. Hagarin täytyi lähteä, mutta samalla saivat
myöskin vouti Berg ja hänen vaimonsa Priska eron palveluksestaan.

Omasta puolestaan tullimies lähti kiertotietä ja otti Hagarin
mukaansa. Hänellä oli tiilitehdas Estnääsin niemellä, jossa nykyinen
Helsinki sijaitsee.

Niemimaan kovat vuoret, joille meidän aikanamme on kovin taajaan
rakennuksia kohonnut, olivat täydellisenä metsämaana vuonna
1636. Autioita karinkallioita, joissa hakometsä taajasti kasvoi
aina rantaan asti; kapea, syvä merenlahti idässä ja pohjosessa;
aavat selänteet, metsäisiä luotoja etelässä ja lännessä; kapea
maankaistale yhdistäen niemimaan ja manteren, ilman pienintäkään
maantien tahi sillan alkua, semmoinen oli seutu. Kun ei talvi
rakentanut jääsiltoja, harjoitettiin yhdys-liikettä veneellä.
Etelä- ja pohjoissatamassa oli nuotta-apajat, joissa lähiseudun
kalastajat kävivät kalastamassa. Silli, joka vielä oli yleinen
Itämeressä, ennenkuin tämän portit kapenivat Beltin ja Juutinrauman
luona, oleskeli aavassa meressä ja jätti lahdelmat kutistuneitten
jälkeläistensä, silakoitten ja kilohailien haltuun. Rannalla näkyi
siellä täällä nuotan ripustimia ja venetalaita. Meri ulottui aina
nykyiselle Kasarmitorille asti sekä virtaili nykyisten esplanadien
kautta Töölöön lahteen, jonka vuoksi tämän salmen koko eteläpuolinen
piiri oli saarena.

Lydik Larssonin tiilitehdas oli jotenkin samalla paikalla, missä
Suomen senaatin nykyinen palatsi sijaitsee. Tiili-uuni, lato, jossa
tiilet kuivuivat, pari matalaa, turvekattoista asuinhuonetta. --
siinä palatsin edelläkäviät! Savea tuotiin vieressä olevasta suosta,
jossa nyt neljä tahi viisikerroksiset kivimuurit paalutuksen päällä
riippuvat. Noin puolen senaatin torin suuruinen ala oli raivattua
maata, mutta siinä, missä yliopiston muurit nyt sijaitsevat, hyppieli
orava iloisena pitkin kuusien oksia.

Tullimies oli väsynyt tiilitehtaaseensa ja oli kaupoissa erään
ostajan kanssa. Hänellä ei ollut aikaa odottaa pariasataa vuotta
parempia tuloja. Hagar otettiin mukaan, jotta hän saisi ihailla
jättiläispataa, joka oli vuorenrinteessä, siinä, mihin kirjasto
nyt on asettanut oman jättiläispalansa vuosisatojen oppia varten.
Tullimies uskoi Hagarin kykenevän mihin hyvänsä, luuli hänen voivan
selittää luonnonkin ihmeitä. Sellainen ihme oli jättiläispata:
luultiin, että muinaiset jättiläiset sen olivat sorvanneet.

Kun vene laski rantaan laiturin viereen, oli siellä kaljaasi, joka
lastasi tiiliä. Talonpoikais-vaimo istui laiturilla sukkaa kutoen.
Hän huudahti hämmästyksestä ja silmänräpäyksessä Dordein voimakkaat
käsivarret kiertyivät Hagarin ympäri rutistaen häntä niin, että
lapsen posket punastuivat.

"Kas siinäpä sinä nyt olet kuitenkin, siinäpä olet minun oma
pääskykanani, minun voisilmäni, etkä olekkaan hiiden viemä, et
olekkaan paholaiselle myyty! Voi kun ovat sinusta valehdelleet, ne
ilkiöt! Kun sain sen kuulla sepältä, joka oli Helsinkikaupungissa
rautaa ostamassa ja siellä tapasi Simo Bergin tullilaitoin luona,
sanoin minä Tuomaalle: hyi pahanen, Tuomas, minä sanoin, en koskaan
kestä kuulla tuollaista puhetta minun tytöstäni. Minä otan Tommun
mukaani ja lähden Helsinginmaalle, täältä menee jaala huomenna sinne
turskakaloja viemään ja ostaa tiiliä Lydikin tehtaasta painolastiksi
kotimatkalle. Kas kun löysin sinut kuten ilmasta haavanhöytysen!
olethan omakätiseni pellavatutti, josta minä kehrään mitä hienointa
lankaa? Oletpas sinä minun yöpainajaiseni, sinä ilkiö, joka et ole
antanut minulle yhtään rauhaa viiteentoista viikkoon, aina siitä
asti kun annoin viekotella sinut luotani? Ja sinun minä jättäisin
Helsinginmaalle, maankarkaaja, joka liehailet pois äitisi luota
muitten... jaa niin, tuossahan on risti-isä! Hyviä päiviä, Lydikki,
en nähnyt teitä heti. Älkööt he huoliko minun tyhmästä puheestani,
kyllä minä tiedän, että he ovat olleet anteliaat kuten käypä olvi.
Lapsihan on puettu kuten juhannusriuku. Minkälaista kangasta
tuossa hameessa! Kissa tiesi, se ei ole Kaskaksen lampaista, se on
saksanvilloista tuo. Ja napitettu nuttu! Ja hihnakengät oikein ja
herrasväen sukat, kaulaliina ja päähine! Köyhä myttynen, mistä sinä
tuollaista saat Kaskaksessa? Sillä nähkää, nyt minä hänen otan,
Lydikki, kuten kissa otti rastaanpojan, eikä siitä saa syntyä mitään
melskaroitsemista siitä asiasta."

Dordei, sanojensa ja tunteittensa virtaillessa, yhä hypisteli tuon
hämmästyneen tytön hameen liepeitä ja laskoksia. Hän tahtoi myöskin
nähdä paidan, vähemmällä ei tyttö päässyt, se täytyi vetää esiin
kaulahuivin alta. Sitten tarkastettiin tyttö itse, tämä tapahtui
siten, että hän oikein käsivoimin tarttui tytön olkapäihin ja asetti
hänen tarkastettavaksi. "Soo-soh! Noh! Vähän olet kasvanut Ja vähän
laihtunut. Älä minulle luulottele, lapsi, että olet nälissäsi ollut
kummi-isän luona! Onko sinua vilutauti vaivannut, raukka? Oletko
lukenut? Olet sinä lukenut, minä näen sen päältäsi. Ovatko ne kirjat,
Lydikki, jumalisia? Te lupasitte lapselle köyhän ihmisen vaatteet ja
olette pukenut hänen saksanvillaisiin, ovatko teidän kirjanne myöskin
vieraitten lampaitten?"

Omantunnon kysymys jäi ilman vastausta. Lydik Larsson oli kuunnellut
niin toista kuin toistakin kysymystä jotenkin välinpitämättömästi.
Hän sanoi aikovansa tulevalla viikolla viedä tytön mukanansa
takaisin. Saattoihan Dordei tulla mukanaan, vierailemaan muutamaksi
päivää heille kaupunkiin.

"Kiitän huonekortteerista, huomenna Hannu Mickelsonin laiva lähtee,
minä otan tytön mukaani. Ei tähän vuoden aikaan ole viivyttelemistä.
Isä ja lapset odottavat, Sigfrida ei joka paikkaan ennätä, ja
Hopeakukkanen poikii pian... Tommu, etkö ole ottanut Hagaria
korukädestä?"

Tommu saapasteli esiin marttiiran näköisenä ja kurotti Hagarille
karkean kätensä. Hagar tarttui käteen sanaakaan sanomatta. Äiti, joka
kaikki huomasi, ei huomannut tytön ujostelevaa äänettömyyttä tämän
odottamattoman ja sydämmellisen kohtelun aikana, mutta tullimies
mietti itsekseen, että eiköhän Dordei ja hänen lapsensa tuskin neljä
kuukautta sitten olleet Hagarille hänen kaikkensa? Pää hänellä oli,
se oli varma, mutta oliko hänellä myöskin sydäntä? Ottaisiko hän
tytön kasvatiksensa? Ehkäpä olisi parasta olla kiirehtimättä.

Seuraavana päivänä Hagar seurasi kasvatti-äitiänsä Kaskaksen torppaan.



8. Kreivin aikaan.


    Ajan sotainen henki ulottui
        leivoksiin asti.

Lukia, näetkö sinä tuon köyhän torpan? Se on matala, hyvin matala
ja vähäpätöinen. Jos tuulenpuuska tahi tulenliekki hävittää sen,
niin läheisessä kylässä ei enään muisteta, että sitä on ollutkaan.
Asukkaat siellä myöskin elävät huomaamattomissa. Lapset? Kukapa
ajattelee noita tuhansia nuoressa vehreydessään kasvavia taimia,
joita matkailian jalka erämaassa tallaa? Ja niistä kuitenkin kerran
tulee suuria honkia, niistä tulee korkeakasvuinen metsä, jos
saavat elää ja menestyä. Torpan matala katto näkyy vasten korkeata
taivaanrantaa, joka on ukkosen pilviin verhottuna. Nuot köyhät lapset
tuntevat, että heidän sydämmessään sykkii mahtavan aikakauden henki.
Älä kulje heidän sivutsensa välinpitämättömänä; he ovat kerran
hengittäneet ja eläneet, kuten sinäkin!

1630 luvun vuodet vierivät kuten junka keski-Euroopan ylitse,
murskaksi musertaen, mitä siellä oli jäljellä entisestä
varallisuudesta ja ihmis-onnesta. Täällä pohjosessa vallitsi lepo,
jota sopi vertailla vuoren takana olevan laakson hiljaisuuteen.
Myrskyn pauhu kuului kaukaisena kuulumisena, mutta, se vaati
veronsa verta, se yhä ahdisteli. Vuosi vuoden perästä lähetettiin
muutamia nuoria miehiä sotapalvelukseen Saksaan, ja kymmenestä,
jotka sinne läksivät, palasi vihdoin ainoastaan yksi tahi kaksi,
muutamat raajarikkoina, toiset täynnä uljaita arpia. Maan mehu
juoksi kuiviin tuntemattomiin syvyyksiin, ei tietty mihinkä.
Ei nähty yhtäkään vihollista, mutta ilmassa tuntui sen uhkaava
läsnä-olo. Saksanmaan nimenhän kaikki tunsivat; kaikki olivat
kuulleet puhuttavan Weikselistä, Elbestä ja Rheinistä; ruvettiinpa
jo kuulemaan Tonavastakin puhuttavan. Invaliidit toivat kotia
karkeita puupiirroksisia sotakarttoja, joista sai lukea tärkeimpien
tappelupaikkojen nimet, sekä pitivät kylissä esitelmiä voitoistansa.
Vielä tuo kaikki oli jossakin tuonnempana taivaanrantaa, aamu-usvan
peittämänä. Mutta pieni pilkistys maailmasta rupesi vähitellen
selkenemään tuolla Itämeren eteläpuolella. Siellä oli todellakin
jotakin muuta kuin keisari ja Roman paavi, joittenka kavalien
juonien vuoksi kirkossa rukoiltiin. Siellä löytyi kristillisiä
ihmisiä, joita sorrettiin ja joita täytyi auttaa, jotta paavi sekä
keisari eivät tulisi meille, eivätkä pääsisi meitä väkevämmiksi.
Meidän täytyi heitä auttaa; kukapa sitä muuten olisi tehnyt?
Valtiopäivämiehet palasivat Tukholmasta enemmän tahi vähemmän
hämärillä mielikuvituksilla Ranskan kardinaalista ja Euroopan
tasapainosta. Meidän täytyi se ylläpitää. Sitten kuului voiton
huhuja: me olimme voittaneet; tuli huhuja tappioista: me olimme
verta vuotaneet. Kaikkialla me. Ja kuitenkin me istuimme täällä
niin häiritsemättömässä levossa, kuin verojen vaatimukset ja
uloskirjoitukset vain sallivat. Kysymyksistä ja kyyneleistä ei
puutetta ollut; molempiin oli syytä joka ainoa päivä. Mutta ruis
kasvoi kaskessa yhä, pata kiehui tulella, kirves yhä hakkasi
metsässä, sukkula ei hiljentänyt vinhaa vauhtiansa loimilankojen
välissä. Ulkonaisessa suhteessa tuskin huomasi mitään erotusta,
joll'ei juuri siinä, että oli täällä joku maatunut vainiosarka
tahi tuolla joku tyhjä, lahonnut tupa, jossa ennen oli ollut
voimakkaita miehiä ja täysinäisiä leipävartaita nokisen katon alla.
Muutos oli sisällinen. Kansa alkoi, tietämättänsä miten, varttua
Eurooppalaiseksi.

Sota ei enää ollut mitään uutta, se oli nyt runsaammin kuin 70
vuotta ottanut veriveronsa melkein lakkaamatta. Mutta tämä uusi sota
ei ollut samallainen kuin ne entiset, joita käytiin venäläisiä,
puolalaisia ja tanskalaisia vastaan; heitä vastaan oli puolustettu
omia kotinurkkia; nyt tahdottiin puolustaa uskoa ja vapautta koko
maailmassa. Sepä korotti pientä kansaa. Historioitsiat kinatkoot
keskenään siitä, oliko kolmenkymmen-vuotinen sota perusteeltaan
taistelu vallan puolesta, vaiko taistelu uskon puolesta: Suomen kansa
tiesi vain sen, että se taisteli uskon puolesta.

Mitä tuo valta olisi koskenut kansaan, joka ei ollut milloinkaan
lähtenyt valloitusretkelle, joka ei milloinkaan häirinnyt naapuriensa
rauhaa, sitte kuin se itse oli omistanut kristin-uskon, joka aina
vain oli taistellut ja verensä vuodattanut muun puolesta kuin oman
itsensä?

Se maa, joka oli 70 vuotta käynyt sotaa vihollisia vastaan sekä
sotinut hallaa vastaan niin pitkältä kuin muistaa saattoi, ei ollut
hyvien päivien hemmoittelema. Ei joka paikassa näyttänyt siltä, kuin
tuolla viljavalla ja suhteellisesti väkirikkaalla Uudellamaalla.
Kuollut oli talonpojan tuima suojelia, yhdeksäs Kaarle; kuollut oli
suuri Kustaa II Aadolf, joka järjesti valtakunnan ennenkuin hän lähti
ulos järjestämään Eurooppaa. Noissa suurissa vähä-asutuissa maissa
hallitsivat pedot, kaukaisilla metsäkulmilla aatelisto ja voudit.
Herrat käyttivät mielinmäärin talonpojan työtä, ratsastivat hänen
kasvavien kaskimaittensa ylitse, ajoivat hänen hevosensa kuoliaaksi
sekä viskasivat hänet vankeuteen, jos hän rohkeni valittaa. Vouti
tyhjensi hänen viljalaarinsa, otti takavarikkoon hänen karjansa ja
vaati uudestaan taas, mitä hän jo oli saanut. Katselmusherra otti
hänen poikansa riviin ja lähetti rakuunansa ottamaan kiinni niitä,
jotka metsään olivat karanneet. Maaherra oli tottunut saamaan
vuosittain hopeakannun voudilta; tuomari katseli asian-osaisen
kurkoitettua kättä ja joka sormi merkitsi hopeataalaria. Pappi, jonka
myöskin täytyi elää, otti sitten mitä jäljellä oli ja vastasi amen
sille mahtavalle herralle, joka hänet virkaan asetti. Tämä tapahtui
metsäkulmilla eikä joka paikassa. Mutta pappeja löytyi viimeisen
päivän oikean ja vasemmanpuolisia: sellaisia, jotka itsekieltävässä
harrastuksessa näkivät nälkää kansan muassa, ja sellaisia, jotka
astuivat liiaksi nauttineena saarnastuoliin, tahi riitaantuivat
keskenään sekä vaativat toisiansa oikeuteen raakojen herjaussanojen
takia.

Suomi oli köyhä kaikesta muusta, paitsi urhoollisista sotureista,
elävästä voimasta ja palavasta uskosta. Yksi ylipaimen lähetettiin
Ruotsista järjestämään puoleksi villiintynyttä kirkkoa, johonka
toimeen hän kävi kiinni aikakautensa kovakouraisella voimalla.
Yhdeksässä vuodessa oli Isak Rothovius puhtaaksi lakaissut länsi
Suomen alttarit, ikään kuin puhdistushuiskalla, kun valtiomies, joka
oli miehiä mitä etevimpiä, Aksel Oxenstjernan kiitetty kilpailia ja
vastustaja, valtiodrotsi kreivi Pietari Brahe, astui maalle Turussa
Marraskuun 21 päivänä 1037 Suomen kenraalikuvernöörinä ja oikeastaan
sen varakuninkaana. Hänen aikansa on saanut kunnianimen "kreivin
aika", vastakohdaksi toisesta, huonossa maineessa olevasta kreivin
ajasta Kustaa Vaasan hallituksen aikana.

Sotamarsalkka herra Aake Tott oli kesällä vuonna 1638 maatilallaan
Lavilassa Eurajoella, kun hän kuuli, että kreivi Brahe, joka talvella
oli tehnyt ensimmäisen kuuluisan matkansa halki maan Käkisalmeen,
nyt tahtoi tehdä lyhemmän matkan Turusta Poriin. Lavilan talo
sijaitsi vasemmalla puolen maantien vartta ja aivan lähellä Tottin
toisia läänitysmaita Wuojokea ja Irjannetta. Niin mahtava herra ja
sotakumppani ei saattanut huomaamattomana matkustaa Lavilan sivutse,
vaikka ei Aake herralla olisikkaan ollut erityistä tärkeää syytä,
osottaa kreiville kaikkea sitä kunniaa, kuin mahdollista oli.

Siis ilmaantui Aake herra Juhannuksen aikaan Turkuun, kutsuaksensa
kreiviä rouvineen Lavilaan sekä tehdäksensä samalla tarpeellisia
valmistuksia. Aake herran vaihtelevista kolmesta asuinpaikasta oli
Lavila vähimmin varustettu. Ekolsund oli uusin ja uhkein, Kirkniemi
oli paras, sillä se oli perintötila ja molemmat viimeksi mainitut
omistivat kaikki ne edut, joita ihana luonto tarjoaapi. Lavila, jossa
oli yksinkertaiset rakennukset ja yksitoikkoiset vainiot näkö-alana,
ansaitsi huomiota ainoastaan hyvien jahtimaittensa vuoksi. Jahtimatka
oli siis myöskin pantava juhlapitojen ohjelmaan.

Mikä vahinko, ettei ollut aikaa tuoda Ekolsundista niitä metsävuohia
ja kuusipeuroja, joita siellä elätettiin metsästäjien luotia
varten! Lavilan metsät saattoivat talvisaikaan tarjota saarretun
karhun sekä kaikin ajoin ilveksiä ja kettuja, mutta kesä-aikana
ei ollut muuta arvollista metsän-otusta kuin sen hirvet.
Hirvenjahti oli mitä sopimattomin siihen vuoden aikaan. Mutta,
mitä tehdä? Koska peljättiin, että hirvilaumat olivat harventuneet
entisvuosien säälimättömistä metsästyksistä, niin lähetettiin
Lauri Palikka hyvissä ajoissa väkensä kanssa hankkimaan tietoa,
olivatko läheisyydessä, sekä, jos mahdollista, vartioimaan niitä
kohtia, joittenka kautta sopi arvata heidän karkaavan etäämmälle
rauhallisempiin metsämaihin.

Palikka sai kolmenkymmenen hevosmiehensä kanssa vaikean tehtävän.
Hirvet olivat kesä-aikana hajonneet moniaalle, Kokemäelle, Säkylään
ja Yläneelle päin. Hänen ei olisi onnistunut ajaa kymmentäkään
noita vankkoja eläviä määrättyyn metsästyspaikkaan, ellei hän olisi
ottanut mukaansa poikaa, joka oli oppinut osottelemaan kaikkia
metsän-asukkaita. Tuo pieni hoikka kaksitoista-vuotias poikanen
oli noista kolmestakymmenestä ratsastajasta kaikkein hurjapäisin.
Hän raivasi itselleen tietä soitten ja pensastojen lävitse, joista
ei kukaan muu olisi päässyt kulkemaan; hän osotteli naarashirven
houkutus-ääntä sekä lintujen ääntä poikasilleen ja poikasten emilleen
niin eksyttävän luonnollisesti ja niin läpitunkevan pitkältä, että
metsän korskeat, uljaat elävät antoivat itseään pettää ja palasivat
Lavilan seuduille, jossa olivat kuulleet tuon pettävän äänen.
Kolmantena päivänä saattoi tallimestari ilmoittaa, että hän luuli
olevansa varma kolmestakymmenestä hirvestä.

"Hyvä", sanoi sotamarsalkka, "huomenna sitä nähdään. Minä otaksun,
että kuudella on olopaikkansa meidän metsässä. Yhden kultarahan annan
sinulle joka hirvestä minkä kuudesta alkaen ammumme, mutta jos kuutta
vähemmin saaliiksemme tulee, niin varo kaulaasi."

Lavilan juhlapäivä alkoi pilvisenä, mutta sehän useimmiten
kesäsydämmenä ennustaa keskipäiväksi auringonpaistetta. Kello
kymmenen, kun matkue turusta läheni, pilvetkin hajosivat pois.
Oli pitkä jono vaunuja ja ratsastajia. Pietari Brahe ei ollut
mikään tuhlaaja, hänen säästäväisyytensä meni välistä monen
mielestä liiallisuuteenkin, mutta kun hän esiintyi ylimyksenä,
ymmärsi hän sen oikein tehdä. Talvimatkallaan, jonka hän teki
erämaitten läpi Käkisalmeen, ei hänellä ollut seurassaan useampia,
kuin mitä mukavasti saatiin yöksi mahtumaan tilavaan talonpojan
tupaan. Kesämatkallaan Poriin, oli hänellä muassaan kuusikymmen
- miehinen ratsastajajoukko, kaksitoista aatelista hovipalveliaa
sekä ruhtinaallinen palvelia-seurue, ja vielä lisäksi kreivinnansa,
Kristiina Katarina Stenbock, jota Turun seudun lukuisa aatelisto
seurasi ja monta muuta mahtavaa kutsuttua vierasta, joitten muassa
myöskin hovi-oikeuden presidentti, herra Juho Knuutinpoika Kurki.
Kyllä oli Juho Kurkikin mahtava, mutta tämä uusi kenraalikuvernööri
oli häntä vielä päätään mahtavampi ja vaikka Kurki ylläpiti hovia
Turussa, niin olihan Pietari Brahekin esi-isiensä Visingsöössä
oleviin muisto-patsaisiin antanut piirtää _"rexit", hän hallitsi_.

Tätä loistavaa seuruetta, jossa oli enemmän kuin 200 vierasta, otti
sotamarsalkka Lavilan rajaportilla vastaan sotilaan yksinkertaisella
tavalla. Kivulloisena ja ennen aikojaan -- 40 vuotisena harmaaksi
käyneenä istui hän hevosen seljässä, vaikka luuvalo häntä vaivasi;
hän menetteli luuvalon kanssa samoin, kuin puolalaistenkin: viskaa
ne ojaan, eteen päin! Jalkaisin käydessään Aake herra jo kulki selkä
koukussa ja laahaavin askelin, mutta päästyään satulaan, istui hän
siinä vieläkin kuten pronssiin valettuna; siinä oli hän vielä tuo
entinen lumi-aura. Nuori Klaus herra, joka nyt oli kahdeksanvuotias,
ratsasti suosikkinsa Piilin selässä, ja Piili, joka oli opetettu
aikakautensa parhaassa ratsastuskoulussa, keikotteli itseään ikään
kuin se kokonaan olisi unhottanut olevansa syntyisin alhaisesta
sukuperästä Kaskaksen torpasta. Lauri Palikka seurasi talon kuuden,
parhaassa varustuksessa olevan ratsumiehen kanssa sotamarsalkkaa.

Brahe ajoi kreivinnansa kanssa raskaissa, neljän hevosen vetämissä
kuomivaunuissa, joiden katoksessa kultaiset kreivilliset kruunut
välkkyivät. Hän oli silloin parhaassa miehuuden iässään, 35 vuotias,
komeavartaloinen, voimakas ja lempeä. Hänen kasvojensa sävy ilmaisi
tuota jaloutta, järkevyyttä ja lempeyttä, jota maalarin pensseli ja
kuvanveistäjän taltta ovat jälkimaailmalle säilyttäneet. Hänen pitkät
hiuksensa valuivat uhkeissa kiharoissa alas hänen pitsikauluksensa
päällitse, ja hänen matkavirttänsä kiinnipidikkeenä oli
yksinkertainen kultasolki. Kreivinna oli neljä vuotta häntä nuorempi,
ja hänellä oli Stenbockin suvun pontevat, mutta miellyttävät
kasvonpiirteet. Hän seurasi rohkeasti miestänsä tämän pitkille
matkoille Suomen erämaihin.

Matkajono seisattui. Hovitavan mukaan olisi kreivi Tottin täytynyt
astua alas hevosen seljästä suudellaksensa kreivinnan kättä, matta
Aake herra istui paikallaan. Eipä luuvalon keihäänpistos koskaan
tullut sopimattomampaan aikaan kuin nyt. Tuo kursasteleva tervehdys
tuli hyvin lyhyeksi. Matkaa jatkettiin kunniaporttien läpi ja
ratsaslippujen liehuessa sekä puolen Eurajoen väestön näitä vieraita
katsellessa.

Eipä aivan ilman vastuksia perille päästy Lavilan taloon. Pikku Klaus
herra, joka oli kovin halukas näyttämään tälle loistavalle seurueelle
ratsastustaitoansa, painoi pienet kannuksensa niin urhoollisesti
Piilin kylkiin, että tuo nuori hevonen, irstas ja tottumaton kuin
oli noin suureen seuraan, menetti malttinsa. Ratsastaja antoi sen
tanssia kreivillisten vaunujen vieressä, mutta kovaksi onneksi
vaunujen pyörät koskivat Piiliin ja tämä lähti karkaamaan maantietä
pitkin sotamarsalkan omaan tunnettuun tapaan, surkeilematta ketään,
jolla oli käsiä tahi jalkoja menetettävänä. Epäjärjestys syntyi,
kirkunaa kuului katselijain joukosta. Yksi palvelioista tuli kumoon
ratsastetuksi ja nostettiin ylös käsivarsi jäsenrikkoisena. Tämä oli
presidentin loistavasti puettu hovimestari Antonius Pape.

Lauri Palikka sai viittauksen lähteä tuon karkaavan hevosen jälkeen.
Silloin kuului vihellys: Piili seisattui korskuen, ja kaappien
santaa oikeanpuolisella etukaviollaan. Taaskin kuului vihellys ja
tuo peljästynyt hevonen antoi ottaa itsensä kiinni ilman vähintäkään
vastusta, vaikka se vielä vapisi joka jäsenessään. Bennu taputteli
suosikkiansa kaulalle ja talutti sitä rauhallisesti ohjista. Mutta
pieni Klaus vastusteli.

"Päästä ohjat! Minä kyllä pysyn satulassa, minä tulen itsekkin
toimeen!"

Bennu ei käskyä totellut ja sai sivalluksen tuon pienen herran
piiskasta. Tämä koski molempien poikien kunniaa näin suuren yleisön
edessä. Bennu tarttui piiskaan ja viskasi sen kauas aidan ylitse
ja talutti Piiliä yhä ohjista. Häpeästä ja vihasta raivostuneena
hyppäsi pieni Klaus satulasta alas ja hyökkäsi nuoren tullimestarinsa
kimppuun nyrkin ja kynsin, noitten lukuisain katselijain suureksi
huviksi.

Kaskaksen torpan poika, joka oli vastustajaansa neljä vuotta
vanhempi, oli kuitenkin niin ymmärtäväinen että hän ainoastaan
suojeli itseään kyynäröspäällään, mutta hänellä ei ollut kyllin älyä
pysymään vakaana. Pikku Klaus näki hänen nauravan kaikkien noitten
ympärillä olevien muassa ja kirkasi nyt kahdeksan vuotensa koko
kunnianhimoisella voimalla:

"Mene pois! Mene pois! Minä ajan sinun pois, sinä et enään saa
tullimestarinani olla!"

Lauri Palikka tarttui pitkittä mutkitta Piilin ohjiin ja talutti
sen taloon. Kanuunajyrinät ja vaskitorven tärinät alkoivat lausua
Suomen kenraalikuvernöörille tervetuliaisia Lavilan taloon. Ei kukaan
ajatellut kahta riitaista poikaa. Lavilalla oli syynsä olla puettuna
morsiuspukuun. Uhkeat teltat olivat pihaan asetetut 12-miehinen
rakuunajoukko ja 24 miestä Turun läänin jalkaväkeä otti vieraita
vastaan. Aake herra kiipesi suurella vaivalla satulasta alas ja
kurkotti kättään avuksi kreivinnalle hänen astuessaan vaunuista.
Hoviherrat, jotka olivat Suomen vanhimpaa aatelistoa, pitivät
jalustimia. Kun vieraat vietiin asuinhuoneisiin märkäpukujansa
järjestämään, tuli toisia hovipalvelioita tuoden esiin hopeaisia
pesuastioita.

Jotakin kuitenkin puuttui tässä vastaan otossa; Lavilassa puuttui
emäntä. Aake herran ensimmäinen vaimo, Sigrid Bjelke, oli lähtenyt
tästä maailmasta neljä vuotta sitten, lahjoitettuansa miehelleen
kolme poikaa, joista ainoastaan yksi, pieni Klaus oli jäljellä. Eräs
historiassa tuntematon vanha täti, rouva Elin, toimitti emännän
virkaa Aake herran talossa, mutta vetäytyi kainosti pois näkyvistä
vieraitten tultua. Hän oli noita vanhan-aikuisia rouvia maalta; jotka
eivät koskaan ole oppineet hovitapoja, hän puhui huonoa ruotsia ja
saattoi ilmaista sydämmensä ajatuksen ainoastaan äidinkielellään,
joka oli suomi.

Aake herra oli kyllä käsittänyt, että tämä oli puutteellisuus hyvin
järjestetyssä talossa ja oli, vaikka kivuloinen, kuitenkin jo pari
vuotta ollut kosioimistuumissa. Huhu kertoi, että nuoret suomalaiset
neitoset, jotka lähemmältä olivat nähneet tuon tuiman leskimiehen
koukistuvan kipujensa vallassa, pitivät häntä sopivampana istumaan
satulassa, kuin seisomaan vihkituolin ääressä, ja olivat, pelkäämättä
hänen sankarimainettansa, antaneet hänelle rukkaset. Mutta Aake herra
ei ollut se mies, joka tuommoisesta olisi säikähtynyt. Hän kohotti
pelottomana silmänsä mahtavimpiin, mitä Ruotsissa löytyi, tuohon
siihen aikaan 28 vuotiseen Kristiina Braheen, joka oli Pietari Brahen
sisar, sekä nykyään hänen Ruotsiin jääneitten lastensa holhojana.
Kristiina neiti oli todellinen Brahe-tytär. Siinä mahtavassa
suvussa oli valtioviisaus päättäjänä, sydän sai alistua sen mukaan,
ja siis jätti Kristina veljensä haltuun vastauksensa kosialle.
Pietari kreivi punnitsi, mutta havaitsi sotamarsalkan, herra Aake
Henrikinpoika Tottin kaikkine kuninkaallisine verineen jotenkin
köykäseksi. Brahe-tyttären olisi tullut kirjoittaa myöskin miehensä
esi-isien hautakiviin _rexit_. Tott saattoi puolustuksekseen viitata
Eerikki XIV ja kuningatar Kaarinaan, mutta juuri kuningatar Kaarinan
kruunusta ja hänen laillisista perillisistään oli Ruotsin mahtavalla
aatelistolla epäilyksensä.

Aake herran ja Kristiina Brahen naimiskaupasta oli kreivien
kesken puhuttu jo enemmän kuin vuoden, silloin, kun Lavilassa
tuli verrata ylimystä ylimykseen. Rikkaudessa ei Lavilan herra
likimainkaan saattanut vertoja vetää Visingsborgin herralle, eipä
edes Laukon omistajalle Juho Kurjelle. Mutta jotakin sitä tällaisessa
tilaisuudessa tuli uhrata. Säästäväisyys ei kuulunut sotilaan
ansioihin.

Kello 11 oli tavallinen päivällis-aika. Pitkät pöydät täynnänsä
monenlaisia ruokalajeja olivat talon ruohopihaan asetettuna ja
odottivat rukouksen ja virren loppumista. Ruoat ja juomat eivät
olleet lasketut hienojen särpiöitten vaatimusten varalle. Kaikki
oli tukevaa, sellaista kuin sen tuli olla aikakaudella, joka
tarttui Eurooppaa kaulukseen. Herra Aake Tottin päivällisistä ei
ole säilynyt sellaista pitkää ruokaluetteloa, kuin monesta muusta
kuudennentoista vuosisadan pidoista, mutta kyökkimestari Tukholmasta
ei ollut maustimia säästänyt tehdessään noita tukevia ruokalajeja,
jotka olivat ajan maun mukaisia. Kuningatarliemeen, joka oli
hauista keitetty, pantiin kovaksi keitettyjä munan ruskuaisia,
mantelipaltukoita, sipulia ja neilikoita. Häränpaisti oli, ennen kuin
se paistettiin vartaassa, vuorokauden ollut upotettuna valkoiseen
viiniin, jossa oli sitrunan liuskoja, ja tuotiin esiin pippuroittuna,
sekä makusienen ja kapriksen höystämänä. Myöskin keitetty lohi
oli siansilavalla silavoittu: metsot, kyyhkyset ja kaposet, jotka
olivat kaksitoista tuntia kiehuneet, tuotiin esiin runsaasti
koristettuna ajuruoholla, sipulilla, persiljalla, pomeranssilla,
öljy- ja kirsikkamarjoilla. Kotona kasvaneet musseroonit ja langassa
kuivaneet morskasienet koristivat kalaa ja paistia. Peuranlihasta
ja peltopyistä tehty piirakka ei myöskään saanut puuttua, vaikka
odotettiin jahdista runsaampia saaliita. Jälkiruokia kannettiin
sisään monenlaatuisia, myöskin hillottuja ruusunlehtiä mansikkaviinin
kanssa; muita viinejä juoksi virtanaan. Aika oli sotainen leivoksiin
asti, jotka mielistelevällä tarkoituksella kuvailivat Würtzburgin
valloitusta vuonna 1631, jossa sama tykinkuula peitti sekä kuninkaan
että kreivi Brahen soralla.

Musiikki oli tuotu Turusta. Kolme valkoisiin vaatteisiin puettua
murjaania Ekolsundista olivat kreivin, kreivinnan ja presidentin
passarina, yksi kunkin nojatuolin takana. Kaksi Hämeenmaasta
tullutta kääpiötä kaasi hienoa juomaa hopeapokaaleihin. Kreivinna
havaitsi kuverttinsa alla vihon mitä kauniimpia hollantilaisia
tulppaaneja, joita hienot kultavitjat, otetut Puolassa jossakin
ryöstötilaisuudessa, yhdistivät. Vitjat olivat taidokkaasti liljan
muotoon valetulla hopeaneulalla, joka myöskin oli sotasaalis,
kiinnitetty tulppaaneihin. Isäntä esitti tykkien paukkuessa
kolmessa lyhyessä, kankeassa puheessa maljan hänen majesteetillensa
kuningattarelle ja hänen urhoolliselle sotajoukollensa, kreiville ja
kreivinnalle sekä presidentille ja muille vieraille.

Lukuisa seurue kestittiin eräällä talon lähellä olevalla niityllä.
Hevoset olivat laitumella yhdellä noista kauravainioista, joita Lauri
Palikka nimitti maanviljelysroskaksi.

Yhden tunnin lepo-ajan kuluttua torvet taas toitottivat, jahti
piti aljettaman. Vieraat, myöskin naiset nousivat hevosen selkään.
Mutta se, jonka ei onnistunut satulaan kiivetä, oli kaikista
enimmän kiitetty ratsastaja Aake herra itse. Hän oli tuhlannut
jättiläisvoimiansa, samati kuin hänen Kuninkaallinen iso-isänsä
teki Eskilin salilla, rahastohuoneella. Varmin saalis hänen
sotamatkoiltaan, luuvalo, ei oikein hyvin sopinut hispanian viinin
kanssa yhteen, vaan koukisti tuon voimallisen polvitaipeen melkein
niin suippunurkkaiseksi kuin Eurajoen lumiaura. Grebinin sankari
taisteli vihollisensa kanssa niin, kuin ainoastaan Aake Tott saattoi
taistella, hän ärjyi kuten prikaattiansa komentaessaan, mutta eipä
hänen onnistunut satulaan päästä. "Hihnapaarit tänne!" Ja vähää ennen
sitä aikaa, jolloin Juhana Banér hihnapaareissaan sai kaikki keisarin
sotajoukot pettymään, kannettiin toinen tuon suuren kuninkaan
oppilaista yhtä murrettuna, mutta yhtä voimattomana metsästämään
Lavilan metsiin.

Metsästäminen kuului päivän ohjelmaan ja metsästämän sitä piti. Brahe
oli liiaksi valtiomies rakastaaksensa sotilaan hurjaa leikkiä, mutta
hän oli kuitenkin tarpeeksi aatelinen rakastaaksensa urheilua. Koirat
laskettiin irti, hirvet ajettiin niille paikoin jossa metsästäjät
niitä odottivat. Lauma läheni, laukaukset täyttivät ilman sinisillä
savupalloilla ja kaiku palasi monikertaisena vuoristosta. Tuota
pikaa nuot vauhkot eläimet olivat kadonneet metsikköön, jossa niiden
monihaaraiset sarvet pirstailivat oksia ja pensastoja. Veriset jäljet
ilmaisivat, että usea luoti oli sattunut. Kunnia oli pelastettu,
mutta saalista ei saatu. Ainoastaan yksi uljas koirashirvi jäi
paikalleen, sen oli kreivi Brahen luoti kaatanut.

Aake herran ääni siinä kun hän oikoili hihnapaarissaan,
kykenemättömänä käyttämään asetta, voitti torvenkin äänen: _"Chargez!
Poursuivez! Par force! lei. Diana, lei!"_ ja sotamarsalkka osoitti
sinne päin, johon lauma oli kadonnut. Vieläkin kerran tunnettiin tuo
sama ääni, joka Grebinin luona oli komentanut: "Hakkaa päälle!"

Metsästäjät ajoivat täyttä laukkaa sinne päin mihinkä oli osotettu,
mutta Lavilan metsät olivat taajat ja hirvet enemmän kotiutuneet
ja tottuneet liikkumaan siellä kuin ratsastajain hevoset. Kahden
tunnin rasittavan taistelun jälkeen kaatuneita puita, vuorenrotkoja
ja pensastoja vastaan palasivat metsästäjät väsyneinä, saaliina
ainoastaan kaksi ammuttua hirveä, toinen niistä vielä vasikkamainen.

Aake herra ei ensinkään hillinnyt pahaa luontoansa.

"Minä hirtän tuon Palikka lurjuksen korkeimpaan kuuseen, mihin
milloinkaan on niiniköyttä ripustettu. Kolmekymmentä pitkäsääristä
roikkoa hän minulle lupasi rehellisen pyssyn kantaman päähän. Minä
naulaan hänen korvansa koirankoppani päälle."

"Metsästyksemme on onnistunut mainiosti, vuoden aikaan katsoen",
intti kreivi Pietari, valmiina selittämään tappiota voitoksi. "Hyvä
sotamarsalkkani, minä antaisin vaikka Visingsborgin Lavilasta,
joll'emme me Loka- tahi Maaliskuussa olisi ampuneet noita jaloja
eläimiä kolmeakymmentä tässä mainiossa metsästysmaassa."

Kreivinnan ympärillä syntyi jonkunlainen hälinä. Hän oli kantanut
päivällisillä saatua kukkavihkoansa rinnallaan ja ratsastaessaan
kadottanut tuon kallis-arvoisen muiston sekä sen muassa olevat
kultavitjat ja hopeaneulan.

Sitä etsittiin, mutta turhaan. Jahti ei hetikään onnistunut niin
hyvin, kuin sen toimeenpaniat olivat toivoneet, mutta sotilaan täytyi
olla valmis ottamaan vastaan onnen vaihteluja. Sitä saattoi kuitenkin
pitää voittona, että mahtavin vieras palasi palkinnon saajana.



9. Wittstockin Muisto.


    Voitto kuivaa monet kyyneleet.

Metsästämästä tultuaan Aake herran täytyi vähäksi aikaa jättää
vieraansa, mennäksensä suopursuista valmistettuun kylpyyn. Hänen
ylhäiset vieraansa olivat asettuneet eri ryhmiin, nuoremmat
leikkimään. Paitsi jo mainituita sekä montaa mainitsematonta
nähtiin täällä presidentin tyttäret Kristiina ja Beata Kurki,
vapaaherratar Brita De la Gardie Lempin saaresta, rouva Beata Uggla
syntynyt Wachtmeister Brödtorpista Klaus poikansa kanssa; rouva
Katariina Bjelke, syntynyt Fleming Suitiasta; neidet Kaarina ja
Sigrid Horn Joensuusta; neidet Saara Skytte ja Elsa Duvall; tuo
yhdeksäntoista-vuotias Herman Klaunpoika Fleming Louhisaaresta, joka
sittemmin kohosi amiraaliksi ja valtaneuvokseksi; Arvid Yrjönpoika
Horn Kankaisten kartanosta sekä Kärkisistä nuori Henrikki Hannunpoika
Lindelöf, jonka näinä päivinä piti purjehtiman Saksaan. Kreivi
Brahe ja presidentti Kurki istuivat teltassa keskustellen Suomen
hallituksesta.

"No siis", sanoi kreivi, "te tunnette hovioikeuden asessorimme,
Henrikki Teitin. Minä asettaisin hänen ensimmäiseksi vuorimestariksi
tässä maassa. Kas tuossa nuori Lorentz Creutz. Pari sanaa Lorentz!
Sanotaan, että sinä ai'ot kohota korkealle maailmassa."

Nuorukainen kumarsi ja vastasi hymyillen:

"Teidän armonne luvalla, tahdon parastani tehdä. Vanha noita
Tyrväästä on ennustanut, että minä olen kerran lentävä ilmaan
sotalaivan muassa." [Lorentz Creutz, sittemmin Turun maaherra,
valtaneuvos ja amiraali, lensi ilmaan 800 miehen muassa "Kruunu"
nimisen amiraalilaivan kanssa meritappelussa Ölannin luona Kesäkuun 1
päivänä 1876.]

"Hyvä. Minä tahdon tuota estää lähettämällä sinun syvimpiin
kaivoksiin, mitä löytää saatat. Laita itsesi valmiiksi lähtemään
tulevalla viikolla etsimään vuorimalmia. No? Miksikähän Jumala olisi
tehnyt tälle maalle näin kovan vuorivuoteen, ellei pannaksensa
jotakin näitten vuorien sisään?"

Nuorukainen suostui heti ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Hän
kelpasi kaikkiin, ehkä vähimmän valtioamiraaliksi.

"Tämä maa", jatkoi kreivi Juho herralle, "antaa ulos enemmän tavaraa,
kuin sen itse milloinkaan tarvitsee ottaa vastaan, missä toisin
tapahtuu, ei sellaista taloudenhoitoa voi puolustaa. Se on nyt
hunningoille jätetty, mutta asettakaa se kuntoon, niin sitä sopii
panna Euroopan kuningaskuntien rinnalle eikä vähempiin tarvitsekkaan
verrata."

"Teidän armonne on täällä hyvän alun aikaan saanut", lausui
presidentti kunnioittavasti. "Ensimmäinen maamittari asettaa
rajapyykit, ensimmäinen jahtimestari ottaa vaarin metsistä ja
metsän-otuksista -- ja -- suvaitseeko teidän armonne luoda silmäyksen
tuonnepäin? -- ensimmäisen postin aisakello kilisee maantiellä!"

Se oli todellakin ensimmäinen posti, asetettu Ruotsiin 1636 ja
Suomeen 1638, joka täristeli siitä ohitse heiluvilla rattaillaan
Turusta Poriin. Samaan aikaan asetettiin ensimmäiset kestikievarit.
Nuot vähäpätöiset täristelevät postirattaat vuodelta 1638 olivat
rientävänä askeleena kaksi vuosisataa eteen päin.

"Kuningas vainaja, Jumala häntä palkitkoon, on alkanut tämän työn
perustamalla hovi-oikeuden, koulut ja neljä kaupunkia", vastasi Brahe
katsellen levollisella, lempeällä ja viisaalla katseellaan. "Siinä
missä minä saatan panna lisäksi nurkkakiven, tahdon minä Jumalan
avulla koettaa sitä tehdä. Saattehan itse jugeerata mitä aspektia
täällä on odotettavana. Tämän maan kansa on urhoollinen sodassa ja
kun heistä joku tulee ulkomaalle, saapi hän aikaan enemmän kuin
kolme muuta, mutta täällä kotona he uunin takana kuorsaavat, että
hirsiseinät tärähtelevät. Minun tuumani on, että ensin heidän täytyy
saada koko raamattu suomenkielisenä ja sitten pitää tänne asetettaman
_academia_, muuten ei heistä koskaan kansaa synny."

"No niin, jos tässä Jumala rauhaa suopi sekä parempia aikoja ja
tilaisuutta", virkkoi presidentti miettivästi.

"Niin", sanoi kreivi hymyillen, "noin te sanotte, hyvät herrat,
kaikki, niin monta kuin teitä on. Luuletteko te, että meidän
isäntämme, sotamarsalkka, siinä kun hän makasi hihnapaarissaan
luuvalon musertamana, odotti parempaa aikaa ja tilaisuutta
kylpyyn mennäksensä? Taikka odotatteko te parempaa tilaisuutta
antaaksenne kasvattaa poikaanne Knuuttia, joka muistaakseni
nyt on kuusitoista-vuotias, viisaudessa ja aatelisissa
urheiluissa. Ei, suokaa anteeksi presidentti hyvä, minä luulen
varmaan, että halukkaammin lähetätte hänen tänään kuin huomenna
koulumestarin kurituksen alle. Tätä kansaa nimitettäköön myöskin
kuusitoista-vuotiaaksi, koska se ihmeellistä käsivoimaa on
valtakunnan palveluksessa osottanut. Ja sehän on vielä paljoa enemmän
kuin teidän Knuuttinne _rudis indigestaque moles_, kuorimaton hirsi,
josta kuitenkin saattaa tulla honkapalkki valtakunnan perustukseen.
Lähettäkää se, kuten poikannekin, höylättäväksi, huolimatta siitä,
näkyykö ajan taivaalla auringonpaistetta taikka sadepilviä!"

"Papistoa tässä maassa kyllä tarvitsee sekä höylätä että pestä",
myönsi Juho herra. "Olihan meillä vastikään hovi-oikeudessa eräs
asia esillä, jossa kappalainen Andreas oli veriin lyönyt lukkarinsa
sekä viskannut vaimonsa kaivoon, kun tämä oli häntä haukkunut
patajuopoksi."

"Papit ja tuomarit, voudit ja talonpojat, kaikki ovat he yhtä
maata ja juurta! Katsokaatte tuonne niitylle! Eivätkö he siellä
ole päissään yhdessä rypäässä, ampuvat pilkkaan toinen toiseensa
nuolilla? Ja sauhu, joka liehuu tuolla ratsumiesten kypäräin ylitse?
Onko se nuotio, jonka ovat sytyttäneet lämmittääksensä itseään
keskikesällä? Tupakkapiippuja ne ovat, joita nuot sotarosvot ovat
muassaan tuoneet Saksasta. Ja nyt he opettavat maalaispoikia juomaan
tupakkaa [ensimmäinen nimitys tupakan _polttamiselle_], kuten
savupiiput. Semmoinen heihin menee pikemmin kuin Jumalan kymmenen
käskyä. Perustakaa _academia_; ei tässä vähempi auta."

"He eivät enään rähise, he kuuntelevat erästä miestä, joka on
kiivennyt kivelle. Hän kertoo heille jotakin..."

"Kuunnelkaamme mitä hän kertoo!" sanoi kreivi. "Nahkavarustuksesta
päättäen, hän kuuluu Turun läänin ratsumiehiin."

Nuot puolipöhnäiset miehet tuolla niityllä, eron saaneet ratsumiehet,
palveliat ja maalaiset, olivat huvitelleet itseään ajan mukaisella
huvilla. Vielä käytettiin usein jousia metsästysmatkoilla ruudin
ja lyijyn säästämiseksi. Nyt ampuivat he pilkkaan toinen toiseensa
tylppäkärkisillä puunuolilla, ja tehdäksensä tuota huvia vielä
täydellisemmäksi, käärittiin nuolien ympäri rohtimia, jotka
ampuessa sytytettiin palamaan. Toinen mies toisensa perästä
astui vapaa-ehtoisesti maalipilkaksi ja suojeli kasvojansa
parhaalla kilvellä minkä sattui läheltä saamaan: hulikankannella,
kuusen-oksalla, tahi heinäsäkillä. Jota useampia raamuja, poltettuja
lakkia ja kärvennettyjä partoja, sitä hauskempi. Eräs poika oli
leikin sankari. Hoikka ja notkea kuin oli, ylenkatsoi hän kaikkia
muita suojeluskeinoja paitsi variksen-räikkää, jonka hän otti
kilvekseen; hänen silmänsä oli niin tarkka, että hän edeltä päin
arvasi nuolen suunnan, kumartui sivulle päin ja pääsi melkein
aina vapaaksi; kaksi kertaa kuitenkin häneen osui. Ensi kerralla
kärventyi hänen leukansa ja toisella hänen oikea kätensä. Kylläpä ne
haavat kirvelivät, mutta poika näyttäytyi ikään kuin hän ei olisi
millänsäkään ollut. Kun nuoli vahingoittamatta viuhui hänen liehuvan
mustan tukkansa ohitse, rätisteli hän voitonriemulla tilapäistä
kilpeänsä, ja katseliat yhtyivät häneen äänekkäillä riemuhuudoilla.

Mutta nyt esiintyi miehuullisempi sankari, eräs partainen, tanakka,
harteva korpraali Turun läänin hevosväkeä, jota nimitettiin
Taaviksi. Hän oli kotoisin Eurajoelta, jossa häntä nyt vanhat
tuttavat ympäröitsivät. Hän oli kotiin lähetetty sotamiehen
pestausta varten ja uhkeili nyt mustassa nahkavarustuksessa ja
täydessä sotapuvussa, tehdäksensä poikiin suurempaa vaikutusta.
Sitte kuin tuo musta sotavaris nauraen oli ottanut vastaan muutamia
palavia nuolia, ilman muuta kilpeä suojana, kuin kyynäröspäänsä ja
nahkavarustuksensa, kehotettiin häntä kertomaan jotakin sodasta.
Hän kiipesi kivelle ja kokosi ympärilleen kuuntelevan joukon. Hän
oli aikansa ilman myrskylintu, raesateen räiske kaukaisilta mailta,
kaiku noista etäällä olevista torventoitotuksista, jotka panivat
Euroopan vapisemaan, mutta jotka täällä haihtuivat surkean hupaisaan
kansansatuun.

Nuot mahtavat herrat olivat puhujan huomaamatta raivanneet itselleen
tien hänen läheisyyteensä ja kuulivat hänen jatkavan puhettaan
suulaasti suomenkielin sekä nimiä väärennellen siten, että olisivat
aivan käsittämättömiä, ellei pantaisi tekstiin muistutuksia.

"Niin, pojat, siellä me istuimme eräässä kaupungissa, jonka nimi oli
Parkki eli Pirukas [Parchim], en sitä niin tarkoin muista, mutta
Mäkelässä [Mecklenburg] se vain oli. Hatsi [kenraali Halzfeld] ja
saksilaiset seisoivat Pirilin [Perleberg] luona hulikassa, jossa
kansi oli päällä ja nappula edessä. Nuuski tänne päin, sanoi Paneeri
[Juhana Banér.] Hatsille, niin saanpa nähdä, onko sinulla piimää
hulikassa. Mutta mitäpähän! Minä viihdyn paraiten täällä voissa,
sanoi Hatsi. No niin, me näimme nälkää, me. Talonpoika tonki maata,
etsiäksensä mädännyttä nauriinvartta, sotamies sai homehtuneen
ruisleivän-puolikkaan, happamia omenia ja sadevettä niin paljo,
kuin hän juoda jaksoi. Vaikka vain, eihän omenia saa joka päivä.
Saksalaiset, jotka olivat muassamme, tunsivat makkaran hajun
hulikasta ja rupesivat karkaamaan. Tämä käy päin Helsinkiä, sanoi
Paneeri; hän piti enemmän viinistä kuin sadevedestä. Pojat, sanoi
hän, tarvitsevat jotakin syödäkseen. Sitte valloitimme Vaavelin
[Hafvelsberg] ja kaapimme hiirenruokaa viljalaareista, mutta muutamat
söivät akanoita.

"Nähkääs", jatkoi Taavi, "silloin meillä Hatsin ja vurstin [Saksenin
vaaliruhtinas] mielestä oli liian hyvä oltava ja he menivät meidän
tiellemme Kräkkeniin [Schreckenberg, Wittstockin länsipuolella].
Nyt heidät töffeli [der Teufel] ottaa, sanoi Paneeri, me marssimme
Kräkkeniin. Älä ole hullu, sanoi Pekka ja Paavali. Lessle ja
Lennartti [skotlantilainen Lesslie ja Lennart Torstenson] kehottivat:
menkää päälle vain pojat! ja me menimme... Odottakaatte vähän, minä
selvitän teille. Tässä on sentti ollepatalissa [tappelujärjestyksen
keskirinta -- (Centern i _ordre de bataille_)]. Tässä seisoo Lessle
skotlantilaisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja viipurilaisten
jalkaväen kanssa. Tuolla kauramaassa on oikea siipi, ja siellä
ratsastaa Paneeri sekä Lennartti ja minä Turun läänin hevosväen
kanssa. Everstimme nimet olivat Pelti ja Wittenpersi [Thuure Bjelke
ja Juhana Wittenberg]. Jumala varjelkoon herra everstejä, he eivät
ujoja olleet! Täällä talon luona on vasen siipi, Uusmaalaiset
Toolhanssin ja Kingin [Stålhandske ja skotlantilainen King]
komennon alla. Nähkääs nyt, Kräkkenissä ei ollut olvitynnyriä kuten
täällä, siellä oli katajia ja märkiä sammalia, sillä Toolhanssi
aikoi piirittää Kräkkenin sekä purra niitä selkään, jotka meille
hampaitaan näyttivät. Servi [Reservi] seisoo tuolla maantien
takana... Annappas potti tänne, Antero; olen saanut ruudinsavua
kurkkuuni. -- No niin", jatkoi puhuja, kun hän ensin oli kurkkunsa
viruttanut ruudinsavusta, "Hatsi seisoi tuolla vuoren luona, hän
ja vursti kolmenkolmatta-tuhannen miehen kanssa, ja meillä oli
kuusitoista-tuhatta. Tuolla on Kräkkeni, ymmärrättekö: tykkejä,
voi, voi, kuten rätiseviä puita palavassa uunissa, kun liekki
tulee muurista ulos! Me käännyimme riihelle päin ja jalkaväki
kiipesi Kräkkenin päälle. Toisessa kädessä ase, toisessa pensaat,
juuret, liukas suopa se oli, toisinaan kuperikeikka, toisinaan mies
jaloilleen taas. Hui siinä se tuli koko variksenpesä päällemme,
kolme yhtä vastaan; siellä kelpo mies pikemmin tuli alas, kuin
hän ylös päin oli kiivennyt. Hakkaa päälle! sanoi Paneeri; ja me
hakkasimme. Hakatkaa vielä kerran! sanoi hän, jaa herra kenraali!
Kolmas kerta; Paneeri ratsasti muassamme. Neljäs kerta; Lennartti
ratsasti muassamme. Viides kerta; Paneeri ja Lennartti ratsastivat
kanssamme, tänne päin, tuonne päin, kirves kaasi kaskea, viikate
nurminiittyä. Tuli syttyi takanamme metsässä... tuolla kauramaan
takana! Hii vain! Keihäitä edessä, kuulia takana. Lessle ratsasti
päälle, sentti apuna. Pum, niin, nyt saimme hengähtää juuri sen
verran, että hevonen olisi ehtinyt kaivosta juoda. Kuudes kerta
hakkaa päälle! Jaa, herra kenraali. Seitsemäs kerta... tuhat
tulimmaista; hevoset olivat valkoisessa vaahdossa! Kahdeksas kerta...
ratsastajat hengästyksissään vetivät ilmaa sisäänsä kuten sepän
palkeet. Kaikki vuosimme verta, minäkin, keihäs meni tästä olkani
lävitse, hevoset vuosivat verta... Briita, siellä kaatui Heikki
poikasikin, urhea poika, oiva mies, rehellinen rakuuna, kaatui kuten
sulhanen morsiamensa puolesta tanssissa... Kuulkaatte, sanoi Paneeri;
kuka tahtoo kanssani kuolla Kristiina kuningattaren ja vanhan
Ruotsin puolesta? Herra kenraali, eläköön Ruotsi, ja vanha Suomi!
Yhdeksäs kerta... hevoset kompastuivat kuolleisiin, yhä oli edessämme
kuolleita, kuolleita vain... ratsastajat kaatuivat satulastaan...
Kymmenes kerta... meitä ei tuhannesta ollut sataakaan jäljellä...
Taavinkin jo oli loppu käsissä, kaikki musteni silmissäni, putosin
kuin pyy kuusen latvasta. Antero, oletko maannut kuolleen hevosen
alla?"

"He ratsastivat ylitsemme, siinä kuin verissämme makasimme. He
huusivat: Toria! toria! [Victoria!] Rupesi hämärtämään illalla, veri
vuosi, sade virtaili, yö tuli: toria! toria!... Mutta Kräkkenissä
syntyi kirkuna. Oletteko nähneet susijoukon hyökkäävän halmepellolla
olevaan lammaslaumaan? Sveden kommen! Sveden kommen! Sveden kommen!
[Die Schweden kommen, ruotsalaiset tulevat!] Toolhanssi oli siellä
Kingin kanssa... kaikki nurin niskoin, kaikki jalkoina, jalkoina,
jalkoina vain, siinä nyt oli torian loppu! Servi tuli... me kaikki
satulaan taas, rikki poljettuna, verisinä ja raajarikkoisina... Niin,
pojat, meitä oli vielä muutamia niissä voimissa, että saatoimme
nostaa jalkamme jalustimeen! Ja sitte ulos pimeyteen Hatsin ja
lammaslauman perään... Jumala kanssamme! Ruotsalaiset tulevat!
Keihäät selkään... tuossa yksi, tässä kaksi, siellä neljä... Kun oli
niin pimeä, että puihin hakkasimme, palasimme takaisin. Mutta kun
päivä koitti, ratsastimme kaikki, joilla hevonen oli, Toolhanssin
muassa ja otimme vankia, lippuja, saaliita. Vursti ratsasti pakoon,
kuru, kuru, että hänen pyöreä vatsansa kurisi! Ei koskaan se vursti
niin sukkelaan ratsastanut, sitte kuin hän Reitelestä karkasi.
[Breitenfeld. Taavin kertomus tarkoittaa Juhana Banér'in veristä ja
loistavaa voittoa Wittstock'in luona Syyskuun 24 päivänä (Lokak.
4 p.) 1636, jossa Ruotsin sotajoukot kadottivat lähemmäksi 5000
miestä, mutta keisarilliset ja saksilaiset menettivät 11,000.] Me
otimme hopeakannut ja kaiken hänen vaahtoavan oluensa... Kas se vasta
olutta oli, pojat!... Kaikki heidän tykkinsä, kuormastansa, ruokansa,
rahansa, sata lippua... kaksikymmentä keltasta tukaattia sain
yhdestä... ja sitten tuli hyviä päiviä, sianlihaa, olutta ja viiniä,
ja Paneeri joi ja Toolhanssi joi, ja Taavi joi, mutta sadeveden
annoimme maahan juosta. Kas se vasta toria oli, pojat! Se oli
hupaista. Me nauroimme paavia, nauroimme Hatsia, nauroimme vurstia...
Eläköön kuningatar! Noh, kuka tahtoo tulla urheaksi mieheksi ja
ansaita kaksikymmentä kultarahaa silkkirepaleesta?"

"Jaa, eläköön kuningatar!" Puhuja astui alas kiveltä, kuunteliain
riemuhuutojen kaikuessa, ikään kuin voittaja, vähän iloisena,
puoleksi itkusilmissä, jotenkin heltyneenä oluesta, mutta vielä
enemmän taistelun verisistä muistoista, varmana siitä, että häntä
ymmärrettiin sekä ehkä myöskin varmana siitä, että hänen onnistui
saada täytetyksi noita harventuneita rivejä ratsasjoukossaan, joka
nyt oli Pommerissa. Kuunteliat olivat, samati kuin puhujakin,
runsasvaraisen kestitsemisen takia kadottaneet jörömäisen
suomalaisen levollisuutensa; heidän nähtiin vuoroin itkein osottavan
ratsumiehelle ystävyyttään sekä tuovan hänelle uusia olutruukkuja.
Hän oli kuitenkin yksi heidän omaisistaan; kaikki olivat he nähneet
hänet auran perässä kulkemassa, ennenkuin hän kruunun pukuun
vaatetettiin, jossa hän sai sekä nähdä että kokea noin kummallisia
asioita. Niin kyllä, niistä kahdestakymmenestä, jotka hänen kanssaan
Eurajoelta lähtivät, oli hän ainoa, joka palasi; muutamia oli hän
nähnyt vieressään kaatuvan taistelussa, toiset olivat kadonneet
hänen näkyvistään sotalasaretissa tahi vankeudessa. Mutta hän oli
kuitenkin yksi, joka oli jäljellä, ja minkä kunnian, mitkä rikkaudet
olikaan hän voittanut! Miksikä ei joku toinen olisi saattanut tulla
siksi, kuin hän oli tullut? Vahinko vain, että oli kovin vähän miehiä
jäljellä, jotka olisivat kyenneet kiipeämään kruunun satulaan!
Pojat, jotka eivät vielä olleet kahdeksantoista vuotisia, päättivät
viipymättä sen tehdä.

Nuot molemmat herrat palasivat taloon; heidän sydämmessään
vallitsivat monenmoiset tunteet. Molemmat olivat vanhoja sotamiehiä
ja ymmärsivät panna arvoa voiton vaikutuksiin, mutta molemmat, tätä
nykyä valtaneuvoksia ja valtiomiehiä, ymmärsivät myöskin, mitä sodat
maksavat.

"Onhan toinen ääni torvessa nyt, kuin mitä täällä oli Nordlingin
jälkeen", sanoi Brahe miettivästi. "Sota-onni on kuten lumilinnoitus
Maaliskuussa -- saatatteko taata tuleeko kylmä vaiko suoja?
Näittekö äidin, jolle tuo mies kertoi hänen poikansa kuolemasta?
Ymmärsinhän puheenne oikein? Ettekö siten sitä minulle selittänyt?
Hän oli mielestäni köyhä vaivainen, mutta minä en kyyneltäkään
havainnut hänen kuihtuneilla poskillaan. Olikohan nainen murheesta
ja kurjuudesta tylstynyt? Kentiesi, kentiesi ei. Voitonriemu pyyhkii
monet kyyneleet. Laskitteko nuot nuoret miehet tuolla, jotka vielä
ovat jäljellä auran käyttämiseen? Minä ne olen lukenut: niitä oli
noitten kahdensadan joukossa kaksitoista tahi viisitoista. Se on
tämän maan perikato, Kurki. Hankkikaa meille rauha."

"Valtiokansleri hoitaa ulkomaan asioita Saksassa mielin määrinsä",
vastasi presidentti olkapäitään kohottaen. Kurki oli kuten myöskin
Aake Tott, Aksel Oxenstjernan vastustaja neuvoskunnassa.

Brahe oli vaiti. Hänpä lähetettiin Suomeen, jotta hän ei tulisi
Oxenstjernan Tukholmassa olevaa puoluetta mahtavammaksi.

Aake herra oli suopursuilla vihtonut pois luuvalonsa, ja ilmaantui
taas vieraittensa joukossa mitä kohteliaimpana isäntänä. Kosian
täytyi esiintyä nuorena ja kekkeänä.

Illallinen syötiin kello seitsemän ja siinä tarjottiin päivän
saaliista taidokkaasti valmistettua hirvenpaistia. Suurempi osa
vieraista erkani, palataksensa valoisan kesäyön läpi sukulaisten ja
tuttavien luo. Missäpä nuoriso erkanee toisistaan ilman lämpimiä
tunteita? Henrik Lindelöf sanoi Saara Skytelle: Jos teiltä saan
muiston mukaani sotaan, olen haavoittumatta oleva! Lorentz Creutz
sanoi Elsa Duvallille: yksi loihtusauva teiltä minulle mukaani, ja
minä olen löytävä kultaa kaikista Suomen vuorista! Sallimus, joka ani
harvoin mukautuu nuorten unelmiin, antoi näitten molempien nuorten
miesten pettyneellä toivolla ostaa elämänsä onnen. Henrik Lindelöf
kaatui seitsemän vuotta tämän jälkeen sodassa ratsumestarina, mutta
ei kuitenkaan ennen, kuin Saara Skytte oli tullut hänen vaimokseen.
Lorentz Creutz ei löytänyt mitään kultaa Suomen vuoristoista, mutta
hän toi jo vuonna 1639 Elsa Duvallin onnellisena vaimonaan kotiinsa.

Kreivi Brahe ja presidentti Kurki perheinensä jäivät yöksi Lavilaan.
He istuivat illallisen jälkeen teltassa Aake herran ja pienen
Klaus pojan kanssa, joka kipeänä vihasta ja sokerileivoksista, oli
hävennyt näyttää itseänsä ennen kuin nyt vasta. Tallimestari Lauri
Palikka astui sisään ja antoi, tehden sotakunniaa kreivinnalle
hänen kadonneen kukkavihkonsa sekä siinä riippuvat kultavitjat ja
hopeaneulan.

Kreivinna, joka tästä odottamattomasta löydöstä kovin ihastui, kysyi
kuka vihkosen oli löytänyt.

"Nuoren herra Klaun palveluksessa oleva poika sen löysi puron luona,
siellä, missä teidän armonne ratsasti ylitse metsästykseen mentäissä."

"Käske poika tänne!"

Bennu tuotiin esiin. Hänessä oli vielä noitten palavien nuolien
merkkiä kädessä ja leuassa.

"Sinä olet nuoren Klaus herran palveluksessa?"

"Olen saanut eron."

"Nyt jo? Se oli aikaista. Miksikä olet antanut hänelle eron, Klaus?"

"Siksi, että hän on tyhmä. Siksi ettei hän tottele, kun minä käsken",
vastasi tämä toivokas, tulevainen ensimmäisen luokan kavaljeeri-aines.

"Mitäs sanot?" kysyi isä, sotamarsalkka.

"Olen erottanut hänen sen vuoksi, että hän on tyhmä", vastasi poika
röyhkeästi.

"No mikä nyt, Klaus? Olettehan olleet mitä parhaimmat ystävät. Hän
on opettanut sinua ratsastamaan, poika, ja sitäpaitsi on hän minun
kummipoikani. Kuinka se nyt olikaan --? Palikka? Eiköhän se ollut
jossakin Hämeenmaassa? Ja eikö hänen armonsa presidentti myöskin
samassa tilaisuudessa ollut kummina?"

Tallimestari todisti tuon "jossakin missä hyvänsä." Presidentti ei
saattanut muistaa ketään kummipoikaa Hämeenmaassa.

"Minäkin olisin sen unhottanut", hymyili Aake herra tuimalla
irvistyksellään, "jollen olisi pahaksi onneksi ratsastanut kumoon
lumikinokseen arvoisan sukulaiseni, ja sitten juonut sovitusta hänen
kanssaan eräässä pirtissä Satakunnassa."

"Nyt sen muistan", sanoi presidentti kooten ajatuksiaan. "Se
oli Uudellamaalla Siuntiossa, luulen, tahi Lohjalla. Myöntäkää,
rakastettava sukulaiseni, että te ratsastitte kuten kroaatti. Olinpa
oikein ihmeissäni, kun pääsin eheillä jäsenillä kahakasta, ja minun
hovimestarini saattaa todistaa tänäpäivänä, että Klaus poikanne
tulee urhoolliseen isäänsä... Jaa, niin se oli. Tuo kiitetty Sigfrid
mestari kutsui meitä erääseen torppaan. Hän kastoi kaksoisparin,
muistaakseni. Olisiko tuo poika toinen niistä?"

"On", sanoi Aake herra. "Klaus, sovi pojan kanssa, hän on kelpo
ratsastaja!"

Pieni Klaus mietti. Isä piti tätä poikaa niin rakkaana, kuin
kivulloinen aatelismies tietysti pitää ainoaa loistavan nimensä
perillistä, sen poikakin tiesi aivan hyvin, mutta eipä isän kanssa
käynyt leikinteko silloin, kun hän oli vihoissaan. Klaus olisi
antanut lepyttää itseänsä, joll'ei täällä olisi ollut katselioita,
joittenka nähden nuori kahdeksanvuotinen aatelismies ei tahtonut
nöyryyttää itseänsä. Siis selitti hän, että, jos Bennu tahtoi pyytää
anteeksi ja suudella hänen kättänsä, tahtoi hän olla armelias.

"Suutele sinä hänen saapastansa! et sinä siitä sen huonommaksi tule",
nauroi sotamarsalkka.

Se joka ei suudellut kättä paremmin kuin saapastakaan, se oli Bennu.
Hän selitti, ettei hän ollut mitään pahaa tehnyt, ja kertoi koko
tapauksen.

"Onko se niin. Palikka?"

Tallimestari vastasi varovaisesti, että Piili oli peljästynyt ja
lähtenyt karkaamaan ja Bennu oli sitä hillinnyt. Klaus herra oli
pysynyt satulassa kuten oiva rakuuna, mutta hän ei olisi kauemmin
jaksanut hillitä tuota peljästynyttä hevosta.

"Mars makuuhuoneeseesi!" komensi Aake herra nuorta perillistänsä.
Poika totteli äkäisenä, sitte kuin hän ensin oli tehnyt Tukholmassa
opitun soman kumarruksen teltassa oleville vieraille.

"Mikä nimesi on?" kysyi kreivinna tuolta kahdentoistavuotiaalta
pelottomalta pojalta, joka häntä miellytti.

"Bennu."

"Mikä isäsi on?"

"Torppari." Bennu oli usein kuullut, että hänen isänsä oli
mustalainen, mutta oli siihen syytökseen aina vastannut nyrkillään.

"Sinä olet polttanut leukasi? Ja kätesikin?" huudahti kreivinna.

"Me leikimme niityllä palavien nuolien kanssa."

"Ja tuollaista he nimittävät lasten leikiksi! Teidän armonne", --
ja kreivinna katsoi rukoilevasti Aake herraan, "saahan poika jäädä
palvelukseenne?"

"Saa, koska te sitä toivotte. Rajupää hän on, ja minun ratsumieheni
eivät ole häntä kesymmäksi tehneet. Minä lähetän hänen Kirkniemeen.
Pojat ovat kankeaniskaiset, paras on, että eriävät. Näkikö teidän
armonne Klaun, hevosen seljässä? Hän ei huonosti ratsasta ikäänsä
nähden. Vai mitä teidän armonne tuuma?"

"No niin, hän todellakin onnistui saamaan hevosensa karkaamaan."

"Mutta hän pysyi satulassa! Piili olisi voinut viskata vanhankin
ratsastajan seljästään. Semmoinen voima, semmoinen tuli! Huomasiko
teidän armonne Piilin lapoja?"

Kreivinna, joka ei ollut Piilin lapoja huomannut, kutsui vielä kerran
luokseen Bennua, joka velvollisuuden mukaisesti odotteli uusia
määräyksiä teltan ulkopuolella.

"Sinä olet löytänyt kultavitjat. Miksikä et niitä pitänyt?
Kultavitjat ovat kalliit."

"Minä tiesin, että teidän armonne oli vitjat kadottanut", vastasi
poika teeskentelemättömästi.

"Ja sinä et pyydä mitään löytäjäisiä?"

Bennu punastui. Sitä hän ei ajatellutkaan.

"Sotamarsalkan luvalla saat sinä pitää tämän hopeaneulan löytäjäisenä
ja muistona minulta. Jos joskus maailmassa hätään tulisit, ja minä
voisin sinua auttaa, niin näytä minulle tämä neula, se on yksin
lajissaan ja minä olen sen tunteva."

Bennu otti punastuneena vastaan neulan. Sitte kuin hän torpasta läksi
oli tämä ensi kerta kuin nainen -- ja kaunis nainen, noin mahtava
rouva -- oli sanonut hänelle ystävällisen sanan. Hän kumartui alas,
kuten hän oli nähnyt muitten tekevän, ja suuteli kreivinnan hameen
liepeitä.

"Ole aina rehellinen ja uskollinen!" -- sanoi tuo korkeasukuinen
nainen ja silitti hienolla kädellään tuon kyynelsilmäisen pojan
mustaa tukkaa.

       *       *       *       *       *

Lavilan ylhäisimmät vieraat sanoivat seuraavana aamuna hyvästi,
kreivi ja kreivinna jatkaaksensa matkaa Poriin, presidentti Kurki
tyttärineen palatakseen Turkuun. Ei ole todenmukaista, että tuo
vieraanvarainen vastaan-otto Lavilassa olisi vaikuttanut kreivin
vastaukseen kosioimiskysymyksessä; luultavampaa on, että vanhan
Jaakko de la Gardien puoltosana vastaukseen vaikutti sekä että
liitto sotamarsalkka Tottin kanssa kuitenkin vihdoin havaittiin
hyödylliseksi Brahe-suvun valtiollisille tarkoituksille. Sillä
jo sunnuntaina seuraavan Lokakuun seitsemäntenä päivänä 1638
vietettiin Aake Henrikinpoika Tottin ja korkeasukuisen Visingsborgin
kreivinnan, Rydboholman ja Lindholman vapaaherrattaren, neiti Kersti
Abrahamin tytär Brahen häät, suurella komeudella Tukholmassa. Tämä
avioliitto oli lyhyt ja lapseton. Morsian sai korkean arvonsa
mukaisen huomenlahjan: ylkämies etsi emäntää suuriin pitoihinsa
ja sai sairaan hoitajan, joka piti jalustinta hänen urhoollisessa
ratsastaistelussaan viimeistä vihollista, kuolemata vastaan. Kersti
Brahe, itse unhotettuna, mutta suuresti kunnioitettuna kotoisten
avujensa takia, eli vielä monta vuotta kiitetyn puolisonsa jälkeen.



10. Uiva lastu.


    Näin paljo sydäntä heillä oli.

Yksinäiseltä näytti vuoren rinne tuolla kaukana. Koivut, haavat,
raidat ja pihlajat makasivat kaatuneina kaskessa kuivamassa. Oi
nuot kauniit, valkoiset, korkearunkoiset koivut, joissa kevään
ensimmäinen käki monesti oli kukkunut, niitten jo piankin täytyi
tuhallaan höystää tuota kivistä maata. Niitten lehevät oksat olivat
talven varaksi pantu korjuun lampaita varten. Noitten typistettyjen
koivun-oksien välissä kohosi vielä joku maitohorsman korsi, tahi
kimppunen mustikanvarsia. Hämähäkki kehräsi lankojaan näitten
mukavien kiinnikkeiden avulla oksasta oksaan; muurahainen löysi
täältä rakennustarpeita kekoihinsa; kultakärpänen, äsken kuorestaan
kiivenneennä, koetteli hohtomaisia siipiänsä; turilas kiipesi rungon
ylitse ja koetti lentää, mutta onnistumatta. Kaikkialla oli eloa ja
kaikki iloitsi, paitsi tuo hävinnyt nuori metsä, joka oli kaatunut
kirveen iskusta ja jonka nyt piti antaman ytimensä viljanjyvälle.

Oli varhainen aamu kesäkuun alussa, -- niin varhainen, että koillinen
taivas vielä oli kultaliepeissä, -- kaksi vuotta niitten pitojen
jälkeen, jotka herra Aake Tott piti Lavilassa kreivi Brahelle.
Kaski kuului Kaskaksen torppaan. Kaksi laihaa lehmää ja yksi
mullikka olivat laitumella tuolla rinteellä, jossa löysivät muutamia
ruohonkorsia. Neljä lammasta, jotka olivat lahjoitetut paremmalla
elatuskyvyllä, tekivät uskaliaita hyppäyksiä metsän tappotanterella
ja löysivät runkojen välistä koskemattomia ruohomättäitä. Noin
kolmen- eli neljäntoista-vuotinen tyttö istui vuorella paimentaen
karjaa. Hänen aamupukunsa oli niin yksinkertainen ja köyhä kuin
mahdollista oli: karkea paita, kapea hame. Kenkiä ei ollenkaan eikä
huivia. Pitkät kampaamattomat mustat hiukset, auringon polttamat
kasvot, paljaat kädet ja jalat, niin ruskeat kuin ne lattiamatot,
joita Dordei ennen hyvän toimeen tulonsa aikoina kivensammalilla
painoi. Se oli Hagar, hän, joka ei tullut rikkaan Lydik Larssonin
kasvattityttäreksi.

Mitäpä Dordeilla, kasvatti-äidillä, olisi ollut vara pukea Hagaria
saksan villoihin! Hänellä oli nyt itsellään kahdeksan kuluttajaa
ja ajat kävivät yhä huonommiksi. Viljankato ja karjan ruoan puute
lisäsivät sodan kiskomisia. Kolmannen ja neljännen lehmän oli vouti
ottanut ryöstöllä. Hiirakko kopisteli vanhana ja tuiki kuluneena
yksin tallissa. Kuormahevonen, joka Piilin sijasta saatiin,
havaittiin jo seuraavana vuotena kelpaamattomaksi. Kuten Aake herra,
rupesi Tuomaskin tuntemaan sodan jälkimaininkia. Onni oli kuitenkin,
että molemmat vanhemmat lapset, Tommu ja Sigfrida, nyt olivat
vanhempiensa oikeana ja vasempana kätenä, sillä Hagaria ei enään
sopinut lukuun ottaa; hänellä oli oma yksityinen maailmansa.

Hän istui vuorella lukemassa. Mitä hän luki? Torpassa oli kolme
kirjaa: raamattu, virsikirja ja katekismus. Mutta ei se ollut
yksikään näistä, se oli Erik Eriksonin suomalainen postilla, painettu
Tukholmassa 1621; hän oli houkuttelemalla ja puoli väkisinkin saanut
lainata tuon suuren kahdessa nidoksessa olevan kirjan pappilan
uudelta nuorelta apulaiselta. Hagar ymmärsi ainoastaan ruotsia,
kuten suurin osa Karjan pitäjäläisistä, mutta suomalaista väkeä oli
sekaantunut kaikkialle pitäjään; hän oli kuullut suomea puhuttavan.
Mitäpäs muuta tarvittiin? Hagar oppi suomea postillasta, sillä ei
yhtään kieli-oppia, ei ainoatakaan sanakirjaa, ainoastaan muutama
uskonnollinen kirja oli näihin asti koskenut tuon Suomen pohjoisen
neitseellisen kielen kehittymättömiä siipiä. Vuodesta vuoteen sanoi
kangas hongalleen: ymmärrätkö minua? ymmärrän, sanoi honka, puhuthan
sinä mitä sydämmeni tuntee. Päivästä päivään kysyivät järven aallot
rantakalliolta: Ymmärrätkö meitä? Mitenkä en teitä ymmärtäisi?
vastasi kallio; en ketään muuta käsitäkkään. Kieli, joka antoi
luonnon äänille sielun, kysyi korvalta: ymmärrätkö minua? Ymmärrän,
vastasi korva, mutta mitä sanoo silmä? Silmä vastasi: veistä minulle
puustavit että näen nuot vieraat äänet! Siinäpä puute. Puustavit
olivat vielä hyvin harvinaisia ja tottumattomasti leikattuja; koko
Suomessa ei ollut yhtään kirjapainoa. Myöskin ruotsinkieli oli
kehittymätön, kompasteleva, koulu-iässä oleva lapsi. Sotaa ei ollut
silloin sydämmen ja ajatuksen, tässä maassa olevain kahden ilmituojan
välillä, jolleivät muuta ymmärtäneetkään, ymmärsivät he kuitenkin
rakastaa toisiansa.

Hagar oli kasvanut, vaan ei niin, kuten puu metsässä kasvaa, runko,
oksat ja ydin, sopusuhtaisesti kehittyneenä. Kun hänen ruumiinsa oli
kasvanut kolme tuumaa pituutta, oli hänen sielunsa kasvanut kymmenen
tahi kaksitoista tuumaa. Hän oli kypsymätön, viheriä raakile, joka
valmistuu hedelmäksi, mutta jonka maku on karvas. Hän oli sellainen
hoikka, ryhditön, neljännellätoista vuodella oleva tyttö, joka ei voi
pituuttaan kannattaa, eikä hallita niitä liehuvia perho-ajatuksia,
jotka varustavat kasvavia siipiänsä lentääksensä ulos maailmaan.

Maltillinen odotus tuossa viehättävässä elämän keväimessä
on mahdollinen ainoastaan säveämielisille, hyvän ja
hiljaisenluontoisille; vilkkaat ja pontevat vastustavat hellimpiäkin,
kaikkein enimmän oikeutettujakin siteitä, jotka tuntuvat heistä
kahleilta. Hagar oli kapinallinen itseänsä kohtaan sekä koko sitä
ahdasta maailmaa kohtaan, joka häntä ympäröitsi. Tämä janoava,
myrskyinen, palava sielu, joka oli ikäänkuin munankuoreen suljettuna,
mitenkäpä hän olisi ollut lehauttamatta kuten lintunen siipiään
vasten akkunaa! Mitä tarkoitti tuo tuntematon, ääretön lahjojen ja
kysymysten syvyys, joka aaltoili hänen nuoressa päässään? Ja tuo
voimakas, rientävä henki, joka kohotti helmansa kohden äärettömiä
korkeuksia, jolloin olemuksen muodot lyijyn painolla riippuivat sen
köyhässä avojalassa, mistäpä löytyisi oksa, johon istahtaisi?

Ei yhtään vastausta!

Poissa oli Cannabis, jota hän ei enään tavannut, poissa olivat nuot
viettelevät, opinkielellä kirjoitetut kirjat, joihin hän vähäksi
aikaa nälkäisenä oli antautunut. Dordei ei olisi millään hinnalla
kärsinyt huoneessaan noin paavillista harhailua, vaikkapa se
uskomaton tapahtuma olisikin tapahtunut, että Hagar olisi saanut
latinaa lainata pappilasta. Mutta kova suojelustulli kasvattaa
aina salakauppiaita. Hagar oli Uuskylässä löytänyt tuollaisia
kirjallisuuden tähteitä, jotka lopettavat ratansa seinärakojen
peitteenä -- revittyjä, painettuja lehtiä Olof Buren _arithmetica
instrumentalis_ nimisestä kirjasta, painettu 1609, ja Marcus
Helsingiuksen _compendium astronomicum_, painettu 1597. Tämähän
löytö oli ilman alkua ja loppua, mutta siinä oli laskutaitoa, siinä
oli tähtitiedettä, siinä oli latinaa! Kotiin palanneet sotamiehet
olivat jättäneet saksalaisia kirjoja moniaalle. Hagar ei sanaakaan
saksaa ymmärtänyt, mutta mitä varten kirjoja olisi löytynyt, ellei
luettavaksi. Hän koetti tavata noita tuntemattomia sanoja sekä
löysi sanan, joka vivahti ruotsiin, ja arvasi lauseen sisällyksen
yksityisistä sanoista sekä yksityiset sanat lauseen sisällyksestä,
siksi, että hän tässä, kuten suomenkielessäkin, jotenkin oli oppinut
käsittämään kirjojensa sisällyksen. Nämät kirjat, jotka hän näin oli
saanut käsiinsä, eivät olleetkaan lapsensatuja, ne olivat oppineita
raamatun selityksiä ja laveita Augsburgisen uskontunnustuksen
selityksiä, jotka luultavasti olivat Saksasta ryöstönä otetut ja
sittemmin viskatut pois hyödyttömänä, tilaa ottavana kapineena.

Hagar oli näistä oppineista töistä tavallaan oppinut "raamatun
oikeaa tolkkua", jota hän kaksi vuotta takaperin hartaasti oli
halannut oppia. Sehän epäilemättä jo oli liiaksi hänen iälleen ja
kokemukselleen, mutta mitä hän niistä oppi oli ainoastaan puustavin
oppia, joka kuolettaa, eikä hengen oppia, joka eläväksi tekee. Hänen
pieneen päähänsä kokoontui järjestämätön puustavi-oppi, ilman mitään
yhdistystä, ilman yleiskatsantoa, ilman muotoa. Sen lapsellisen
uskon, mikä hänellä oli, kun hän ennen raamattua luki kannesta
kanteen, nuot jumaluusopilliset selitykset tomuksi musersivat. Mitä
tiesi tuo paljon lukenut ja kuitenkin taitamaton lapsi uskon-opin
taisteluista, epäuskon käärmeenkiemurtelemisista aina apostolien
aikakaudesta asti, taikka niitten voimallisista liittolaisista
petollisessa ihmissydämmessä?

Hän tavaili hämmästynein lapsensilmin noita epäselviä
taistelukysymyksiä Kristuksen personallisesta tahi kuvannollisesta
läsnä-olemisesta Herran ehtoollisessa, sekä Pyhän Hengen
uloskäymisestä ainoastaan Isästä, tahi Isästä ja Pojasta. Hänellä ei
ollut mitään käsitystä Hengen vaelluksesta maailman historiassa tahi
sen uudistuttavasta voimasta uskovaisen sydämmessä. Hän kulki kuten
unissaan toivotonta epäilystä kohden, mutta epäilykseenkin tullakseen
oli hän vielä liian lapsi; hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä
rauhattomaksi, onnettomaksi, hirveän tyhjäksi...

Nyt hän istui piispa Erikssonin postillaa katsellen ja käänsi lehden,
lehden perästä, tietämättään, mitä hän luki. Tässä kirjassa löytyi
vielä uskonpuhdistuksen-aikakauden elävä, lämmin usko, joka vain
aivan pian verensä vuodatti tuossa sielua ja ruumista kuolettavassa
sodassa, saadakseen jälkeläiseksensä tuon jäisen puhdas-oppisuuden
ortodoxian. Erikssonin postilla ei ollut vapaa aikakautensa
turhantarkasta esityshalusta, mutta siinä oli paljon todellista
hartautta, niin sydämmellinen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan,
että Hagar tunsi itsensä pettyneeksi noitten vaikeakäsitteellisten
taistelukysymysten selityksien suhteen. Mitähän rakkaus Jumalaan ja
ihmisiin oli noitten uskonopillisten selitysten selville saamisen
rinnalla? Hagar väsyi.

Aurinko nousi korkeammalle, imi kasteen sekä suuteli polttavilla
suudelmillaan vuorta, kaskea, kanervia, tuota mustakutrista
päätä, noita ruskeita käsivarsia ja jalkoja. Aamuviileys haihtui
kesäpäivään, mehiläiset surisivat, kuhankeittäjä kukahteli metsässä,
Hopeakukkasen lehmänkello ja lampaitten kulkuset ääntelivät
yksitoikkoisina laaksossa. Piispan postilla luisui huomaamatta alas
sammalille, leppäterttu käveli sen lehdillä, ja Hagar, joka oli
tarhassa lehmien kanssa ollut koko yön puoli valveella, vaipui uneen
vasten kovaa kalliota.

Hän oli maannut neljänneksen, tahi kaksi, kun rahina puolanvarsissa
herätti hänen uinahduksestaan. Hagar hyppäsi pystyyn ja näki edessään
vieraan pojan, mustakutrisen kuten hän itsekkin, päivettyneen kuten
hän, avojalkaisen kuten hän, mutta hurjistuneen ja likaisen näköisen,
jalat verisenä ja vaatteet rikki revittynä, tuijottaen häneen. Ennen
kuin hän vielä ennätti tointua ensimmäisestä säikähdyksestään, kuuli
hän pojan huulilta epäröivän kysymyksen:

"Hagar?"

"Bennu!" vastasi Hagar. Hän oli tuntenut äänen. Nämät molemmat, veli
ja sisar, eivät olleet nähneet toisiansa neljään vuoteen, silloin
viimeksi, kun Bennu karkasi Piilin kanssa Uuskylän talosta. He
olivat vieläkin toistensa näköiset, kuten kaksi mustikkaa samalla
oksalla, mutta Hagar oli nyt kasvanut melkein puoli päätään veljeänsä
pitemmäksi.

Ja nyt he itkien lankesivat toistensa kaulaan. Näin paljo sydäntä
heillä kuitenkin oli, ja ellei heillä sitä olisi ollut, eivät he
olisi olleet yön lapsia, vaan sen epäsikiöitä.

He istuivat toinen toisensa viereen vuorelle. Sisar alkoi ensiksi
puhua.

"Mikä sinun on, Bennu?" kysyi hän, samalla kun hän
teeskentelemättömällä hämmästyksellä katseli pojan verisiä jalkoja ja
hurjistunutta muotoa. "Mistä sinä tulet?"

"Kirkniemestä."

"Miltä sinä näytät! Miksikä tänne tulet?"

"Olen ampunut Greger Anderssonin kuoliaaksi."

"Noh, soh. Hullutuksia!"

"Minä olen ampunut hänen kuoliaaksi. En minä tietänyt, että musketti
oli latinkissa."

"Mitäs puhut! Greger Anderssonin?"

"Hän oli paha mies! Lauri Palikka oli aina hyvä minua kohtaan. Sitten
pieni Klaus eroitti minun palveluksestaan. Sitte tulin Kirkniemeen.
Greger Andersson oli tallimestarina siellä. Hän oli ennen yksi noista
miehistä, jotka ajoivat minua takaa kun Piilin kanssa karkasin."

"On kovin pitkä aika siitä, kuin sinusta olemme kuulleet. Soo, Greger
oli paha sinulle?"

"Hän otti hevosen, jonka Aake herra antoi minulle ratsastettavaksi,
kun Klaus sai Piilin. Sen sijasta sain minä ontuvan tamman. Se jäi
suohon. Greger sanoi: nyt sinun pitää ajaman härkiä. Musta sonni
oli vihainen, niin, se puski niin, niin kovasti! Minulla oli kirves
ja minä hakkasin siltä sääret poikki. He panivat koirankoppiin
minun... Neljä päivää istuin koirankopissa enkä saanut muuta kuin
koirain ruokaa. Sitten minä mursin itseni ulos sieltä ja makasin
piilossa heinä-ullakossa. He aikoivat lähettää kuusi ratsastajaa
Lavilaan. Matti Lång sanoi minulle: tule ulos Bennu, tee musketit
puhtaiksi! No niin, minä tulin ulos, minä istuin takapihalla
pyssyjen puhdistustoimessa, kun Greger tuli piiska kädessä vastaani.
Oletko siellä, mustalaiskoira? sanoi hän; kyllä minä sinua opetan
karkaamaan!... Älä tule tänne! sanoin minä ja asetin musketin häneen
päin. Hän tuli... minä ammuin... hän kaatui... minä juoksin. Piilota
minua, Hagar, piilota minua! He ajavat minua takaa; minä juoksin koko
yön."

"Sinun olisi pitänyt valittaa Aake herralle... kirjoittaa!"

"Kirjoittaa?"

"Jaa niin, sinä et osaakkaan kirjoittaa. Osaatko lukea?"

"Äiti opetti minulle puustavit ennen, mutta ne minä olen unohtanut."

"Mitä sinä osaat, Bennu?"

"Ratsastaa, taistella, ampua, metsästää, opettaa koiria, heittää
tonttua, noppaa..."

"Oih, tuommoista! Mihinkä sinä ai'ot karata?"

"En tiedä. Ehkä Turkuun. Olen saanut neulan kreivinnalta..."

Hagar mietti. Hänen oppinsa haihtui pois kuten sumu tämän uhkaavan
vaaran edestä. Hän oli päättävä ja rohkea kuten veljensäkin, mutta
paljon enemmän kehittynyt ymmärrykseltään.

"Niin, he ajavat sinua takaa ja etsivät sinua varmaankin täältä. Sinä
et saata karata Turkuun, sinne on pitkä matka, he saavat sinun kiinni
tiellä. Mutta Aake herran luo..."

"Aake herra makaa huonona sairaana Lavilassa. Klaus on siellä."

"Sitten ei muuta neuvoa löydy, kun että karkaat Saksanmaalle.
Pohjan pitäjässä on Henderssonin tavaralaiva, joka näinä päivinä on
purjehtiva Saksanmaalle. Sinne sinun täytyy juosta, kuten henkesi
puolesta. Onko sinulla rahaa?"

"Minulla on kuusi taalaria takkiini neulottuna. Aake herra antoi ne
minulle, kun minä Lavilasta lähdin."

"Sehän on hyvä, oikein hyvä; minulla ei ole kupariäyriäkään."

"Mutta jos he tulevat nyt... nyt?" Ja poika katseli metsää
pelon-alaisilla silmillä.

"Mene, pese itsesi ensin purossa, jalkasi vuotavat verta kun olet
juossut. Jätä sinne takkisi ja housusi. Minä puen ne ylleni ja jätän
sinulle hameeni. Jos he tulevat, ottavat he minun."

"Mutta he lyövät sinua, Hagar, he sitovat sinun, he vievät sinun
pois."

"Kyllä kai, mitäpä he minulla tekisivät? Älä nyt viivyttele, pian!
Sigfrida tulee maitoa tuomaan. Minä olen maannut tarhassa lehmien
kanssa tänä yönä."

Poika seurasi neuvoa. Hetken perästä olivat molemmat lapset
muuttuneet, poika tytöksi ja tyttö pojaksi. Tytön hame laahasi
kantapäissä asti, mutta pojan pienet vaatteet eivät ulottuneet paljoa
yli polvien. Hyvin päättääksensä pojan vaatetuksen pani Hagar hänen
hiuksensa jakaukselle männyn oksalla. Voihan kammattakin toimeen
tulla.

Sillä välin kun Hagar tuota teki, muisti Bennu jotakin, joka hänen
mielestänsä oli hyvin arveluttavaa.

"Enhän minä tytön vaatteissa saata Saksanmaalle lähteä! Ei laivalle
tyttöä vastaan oteta!"

"Noh, minä juoksen kotia tuomaan pyhähameeni... Ei, minä menen kotia
paitasillani. Sinä saat pojanvaatteesi mukaasi pieneen myttyseen."

Samassa kuului heidän takanaan kirkas ääni:

    "Ja keisarin tyttäret pussosissaan,
    He Roomasta lääkkeitä toivat vaan.
    Ol' heillä Lavendel ja Rosmari,
    Mun kultaseni!"

Sigfrida seisoi siinä kippo kädessä ja katseli ihmeissään noita
vieraita lapsia. Siinä oli Hagar, eikä kuitenkaan Hagar, Bennu eikä
kuitenkaan Bennu.

Heidät oli havaittu; sitä ei nyt enään voinut auttaa. Hagar teki
pikaisen päätöksen.

"Etkö tunne meitä enään? Ole vaiti, älä puhu iäiselle ihmiselle että
olet meitä täällä nähnyt! Minä olen lainannut hameeni Bennulle, sillä
pahat ihmiset etsivät häntä, ja nyt hänen täytyy lähteä pois, kauas
pois! Juokse pian kotia, ota minun pyhähameeni, tahi lainaa minulle
huonoin mitä sinulla on; Bennun täytyy saada vaatteensa takaisin.
Vartooppas... hän on nälissään. Anna hänelle leipä, joka on minulle
aamiaiseksi lähetetty! Minä tulen sinua vastaan metsätiellä. Joudu,
äläkä puhu kellenkään; kyllä minä sitten kerron äidille!"

Sigfrida oli neljäntoista-vuotias hänkin, mutta ihan toisellainen
kuin nuot kaksi! Vaaleahiuksinen, hurskas, hyvä, kukoistava, terve,
viaton, lempeä, iloinen, ilman oppia, ilman suruja, kasvanut
mailla ja metsissä, kuten peipponen rauhaisassa pesässään. Hän ei
tietänyt kuinka rakkaana hän oli Bennun pitänyt ennen kuin hän
kasvattiveljeään kaipasi. Nyt näki hän pojan noin kummallisena. Mutta
hän ei kysynyt mitään, hän ei tarjonnut kättään, hän pudotti kipon,
jossa leipä oli sekä lankesi pojan kaulaan ja suuteli häntä, punastui
samassa ja juoksi sanaakaan sanomatta matkoihinsa, toimittaaksensa
Hagarin asian.

Tytön puvussa oleva poika katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Hän ei
suuteloa ymmärtänyt, hän ymmärsi vain, että he ennen olivat olleet
hyviä ystäviä. Sitte kuin hän Kaskaksen torpasta karkasi, oli hän
unhottanut minkälainen naisellinen hellyys on, siksi, että hän
Lavilassa tunsi jotakin lämmintä sydämmessään, ja lämpö tuli silloin
melkein niin korkealta kuin auringon lämpö.

"Syö ja juo maitoa!" sanoi Hagar. "Meiltä on kaksi penikulmaa
Skuruun."

Bennu rupesi sisarensa asemesta paimentytöksi, sillä välin kuin hän
meni Sigfridaa vastaan. Hän söi, vaan ruoka ei maistanut. Metsässä
ritisteli; hän katsoi vapisten sinne päin. Hevosten jalkojen ääni
kuului... ei, se olikin varsa, joka iloisessa nuoruudenriemussa
juoksenteli laitumella. Ei takaa-ajajista kuulunut mitään. Tuo muuten
rohkea poika pelkäsi nyt värisevää lehteäkin. Hän oli ensi kerran
tutustunut tuohon pelottavaan voimaan, joka hallitsee rohkeintakin,
enimmän paatunuttakin, -- omantunnon voimaan.

Hagar palasi, uudestaan tytöksi muuttuneena, ja veljen vaatteet
olivat hänellä myttysessä. Ja nyt heitä oli kaksi sisarta, jotka
oikoteitä myöden uskalsivat lähteä tuolle vaaralliselle, Pohjan
pitäjään vievälle maantielle. Matka meni onnellisesti ilman
vastuksia. Sittemmin kuultiin, että takaa-ajajat olivat Kirkniemestä
lähteneet Lavilaan päin. Hagar oli Sigfridalie jättänyt karjan
huolenpidon ja seurasi pakolaista Skuruun saakka. Siellä otti Bennu
jälleen miehen vaatteet yllensä. Sisar ja veli etsivät laivaa, joka
oli valmis purjehtimaan Stralsundiin ja sen löydettyänsä puhui
Hagar laivan kuljettajan, Henderssenin kanssa, että poika tahtoi
Saksanmaalle lähteä.

"No miksikä ei?" vastasi Hendersson. "Kuusi taalaria
kalunkuljetuksesta."

"Kuusi taalaria noin reippaasta laivapojasta, joka tekee yhtä paljon
hyötyä kuin merimies? Kysyisitte mitä hän pyytää kuukausirahaksi!"

Laivuri nauroi: "Nulikka kulkee niin hajasäärisenä ikään kuin hän
tahtoisi ratsastaa kokkapuun päällä. Mutta olkoon menneeksi viiteen
taalariin. Eikö hän tahdo? Noh, neljä siis, mutta se on viimeinen
hintani."

Keskustelu lopetettiin siten, että poika pääsi laivaan kolmesta
taalarista. Bennulla oli siis kolme taalaria säästössä, jolla hänen
tuli hakea onneansa tuntemattomassa maailmassa. Ei kukaan omainen, ei
yksikään sukulainen, ei edes ainoakaan tuttava tälle orpo raukalle
kurkottanut kättänsä tueksi. Hän oli merellä uiva lastu, ilman
rantaa, ilman pohjaa, kaikkien tuulten ja aaltojen vallassa, siinä
myrskyisessä aikakaudessa, jolloin hyökylaine virutteli pois maita
ja valtakuntia, parhaimmin varustettuja linnoja, ja turvallisimmin
juurtuneita oloja ihmisellisessä olemuksessa.

"Mene Stålhandsken tahi Wittenbergin luo!" varoitti sisar. "Olen
kuullut sanottavan, että he ovat kotoisin meidän seuduiltamme; he
ottavat kyllä sinun huostaansa."

"Mutta jos kysyvät nimeäni... isäni nimeä? jos nimittävät minua
mustalaiseksi?" intti Bennu, ja koko hänen ruumiinsa vapisi häpeästä,
kun hän muisti sitä epäiltyä hämäryyttä, joka peitti hänen nimetöntä
sukuperäänsä.

Hagar kalpeni. Siinä oli tuo suuri kysymys ja he olivat
neljäntoista-vuotisia, se suuri kysymys joka jo kauan oli heittänyt
pimeän varjon näitten nuorten sisarusten elämän ylitse, vaikkei
kumpikaan heistä vielä näihin asti ollut uskaltanut siihen koskea.
Nyt se tuli ja vaati vastausta.

Vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin omat ansiot yhä
enemmän astuvat esiin ihmis-arvon oikeana määrääjänä, on kunniassa
pidetty nimi rikkahin perintö, minkä mies tahi nainen saattaa
lapsillensa jättää. Kuudennentoista vuosisadan lävitse olivat
sukumuistot tunkeutuneet siten, että ylhäisin aatelisto, jolla
jo oli sukunimi, yhä antoi lapsilleen isän ristimänimen. Nimetön
oli huonompi kuin halpasukuinen, joksi aatelisto tahtoi nimittää
aatelittomia; nimetön oli kunniaton. Äpärät, jotka koko ikänsä
kantoivat äitinsä nimeä soimauksenaan, heillä oli kuitenkin nimi, --
ristimänimensä tukena. Mutta mitä olivat ne, joilla ei edes ollut
äidin nimeä, jotka kuten kissat ja koirat olivat ilman sukunimeä?

Ihminen, joka tuollaista taakkaa sydämmessään kantaa, kypsyy pian.
Hagar ei enään ollut lapsi, kun hän, veljensä kättä puristaen, sanoi:

"Sinun pitää tekemän itsellesi nimi! Ota itsellesi joku! Valitse
itsellesi nimi, mistä vain löydät, yöstä tahi päivästä, tähdistä tahi
sodasta! Lydikki on kertonut minulle, että me olemme tähtien lapsia.
Oletko nähnyt tähtien lentävän? Me olemme pudonneet alas jonkun
lentävän tähden kanssa."

"Minä otan nimekseni: Ei-kukaan", vastasi poika surullisesti, tuntein
murtunein mielin hyljätyn tilansa.

"Ei, valitse toinen! Sinun ei pidä oleman ei-kukaan, sinun pitää
oleman kaikki. Mutta minkä nimen otatkin, Bennu, niin muista, että
teet sen suureksi ja kiitetyksi! Ei löydy mitään parempaa, kuin
suurena ja kiitettynä oleminen. Ei sinun pidä olla Ben-Oni, sinun
pitää olla vielä enemmän kuin Ben-Jamin, sinun pitää olla Josef,
jonka edessä aurinko, kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat. Katso,
silloin ei kukaan ole isäsi nimeä kysyvä. Sinun nimesi, jonka itse
olet tehnyt, on oleva parempi kuin isän ja äidin; se on kulkeva läpi
maailman kuten tähden lento. Ja silloin Bennu, sinun tulee muistaa
häntä, joka ei koskaan saata tulla suureksi ja kiitetyksi muusta kuin
siitä, että hän on _sinun_ sisaresi... Hyvästi!"

Hän kurkotti veljelleen kätensä hyvästijätöksi.

Kummallinen vieras mies, pitkä, partainen sotilas, seisoi nojautuen
laiturin häkkivarustukseen. Hän sanoi Bennulle:

"Mikä on nimesi?"

"Ei-kukaan."

"Minä tarkoitan, kenenkä lapsia te olette?"

"Emme kenenkään."

Mies kääntyi Hagarin puoleen: "Mitä sanoo poika? Ovatko vanhempanne
kuolleet?"

"En tiedä. Meillä ei ole vanhempia."

"Lähteekö poika Saksanmaalle?"

"Lähtee."

"Kenenkä luo?"

"Sitä emme tiedä."

Vieras katseli Hagaria tutkivalla katseella.

"Osaatko lukea?"

"Osaan."

"Oletko lukenut Tobiaan seura-toverista?"

"Olen. Enkelistä."

"Minä tulen olemaan pojalle mitä enkeli oli Tobiaalle."

Nyt Hagar vuorostaan tutkivin silmin tarkasteli vierasta miestä.
Ilta-aurinko laski loisteensa hänen kummallisen syvämielisiin
silmiinsä. Hän herätti luottamusta. Hagar sai rohkeutta ja kysyi,
oliko hän tähtien lähettämä.

"Ehkä", sanoi muukalainen. "Minä olen poikaa johdattava. Tule,
Ei-kukaan!"

Ja hän talutti tuon puoleksi vastahakoisen pojan rantalautojen yli
laivaan.

Hagar ei nyt kauemmin saanut viipyä. Surullisena palasi hän jälleen
torppaan. Meren laine, joka mukaansa vei toisen uiskentelevan lastun,
viskasi toisen takaisin vasten rantaa. Kohdannevatko he milloinkaan
toisiansa enään aikojen virran kuluessa?



11. Olkirasia.


    Ei se dromedaari minun pesääni mahdu.

Hagarin tähti oli laskenut Tuurholman kohdalla. Seuraavana talvena
siitä kun Lydik Larsson oli lähettänyt tytön pois, saadaksensa vielä
vuoden miettiä, ennenkuin kasvatikseen hänen ottaisi, tunsi tullimies
itsensä taas kovin yksinäiseksi noina pitkinä talvi-aikoina. Hän asui
nyt kaupungissa. Näytti siltä, hänen mielestään, kuin pimeys olisi
vuodesta vuoteen käynyt mustemmaksi, hän itse äreämmäksi sekä nuot
kauniit hopeataalarit hänen arkussaan aina enemmän aaveennäköisiksi
ja uhkaaviksi. Hän väsyi kuulemasta niitten ainaista kilisevää:
enemmän! enemmän! Etteivät hävenneet! Olihan heitä jo kyllin monta
yksinäisen miehen varalle. Jos hän astui tupaan, oli Lisbetta
Wolle unohtanut virittää tulta takkaan. Jos hän kulki pimeässä
porstuassa, pelkäsi hän varkaan piiloutuneen oven taakse. Jos hän
etsi palvelioitansa, eivät he olleet siellä, missä heidän tuli
olla, ja heidän työnsä oli huolettomasti tehtyä tahi tekemättömäksi
jäänyttä. Rukinnuorat riippuivat lerpallaan, pellavatutti kysyi:
missä on emäntä? Kangaspuissa loimilangat huusivat kudetta, puola
löytyi kaapin alta kissan leikkikaluna. Lisbetan puuro oli pohjaan
palanutta, kala puolikypsää ja maito hapanta. Isännän vaatetus
ei myöskään ollut hyvässä kunnossa; napit olivat poissa, sukat
rikkinäiset, tullimiehen paidat kirjurin arkussa, ja kirjurin paidat
tullimiehen laatikossa. Itse tullin kalliit, pitkät sarakkeet eivät
olleet siellä missä niitten piti olla; kalleppelistä kotona keitetty
kirjoitusmuste kävi yhä ruskeammaksi ja huonommaksi; hanhenkynä
oli kuten taliin kastettu. Ei mikään ollut suunnillaan. Koko talon
komento oli samaa mieltä kuin edellinen puhuja, pellavatutti. Kaikki
tomuiset nurkat, kaikki pesemättömät astiat, kaikki rikat ja toimet
yhtyivät samaan toivottomaan kysymykseen: Missä on emäntä?

Tullimies ei tätä kauvemmin kestänyt. Eräänä kirkkaana päivänä
kevätpuolena 1638 pani Lydik Larsson parhaan sinisen takin päällensä,
sen, jossa oli keltaiset messinkinapit ja esitti itsensä kosiana
Betty Luthille. Saiko hän rukkaset? Mitä vielä. Ei yksikään
Hollantilainen laiva Tuurholman tullilaiturin luota ollut pikemmin
ulos-suoriutunut. Samana päivänä tiesi koko kaupunki, että köyhä
Betty Luth, joka kutoi kotona kehrättyä palttinaa kuudesta äyristä
kyynärältä, nyt saattoi pukeutua hienoimpaan palttinaan. Yhtä pikaan
seurasi häät, kolme viikkoa kihlausten jälkeen. Pietari Luth sepitti
kaikkein noitten yhdeksän kaunotaiteen ja tieteen Jumalattaren avulla
latinankielisen ilorunoelman, ja Saara kutsui miestänsä herraksi.
Kaikki kävi onnellisesti; köyhä tuli rikkaaksi, ja rikas tuli vielä
rikkaammaksi. Palttinankutoja sai marisevan, mutta hyvänluontoisen
leskimiehen, leskimies sai kodikkaan vaimon.

Kaksi vuotta myöhemmin, kesän alussa vuonna 1640, kuultiin
Tuurholmassa uuden tulokkaan, pienen tyttösen vieno ääni. Lydik
Larsson riemuitsi, kun oli saanut perillisen ja ajatteli itsekseen:
Mikä onni, etten ottanut mustalaistyttöä talooni!

Pian hän kuitenkin sai muistutuksen sen lapsen olemassa olosta, joka
oli yhtä juureton kuin lumen hiutu, siellä missä se liiteli taivaan
ja maan välillä. Hän seisoi tullilaiturillaan, tarkastaen sisään
tulevia ja ulosmeneviä laivoja, kun eräs kalastaja Snappertuunasta
antoi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu karkealle, rypistetylle
paperille, joka väkevästi hajahti inkivääriltä, ja ilmaisi, että
se oli sisältänyt tuota mieluista maustinta, jota viljeltiin
vaikuttavana apukeinona monellaisiin kipuihin. Päällekirjoitus oli
seuraava:

"Hyvinkunnioidedulle Lydikille Helsinginmaalla dämä."

Käsi-ala oli präntätty somaksi ja kirjeen lyhyt sisällys, kun
oikokirjoitusta hiukan oli korjattu, seuraava:

"Jos Lydikki nyt ottaisi tytön; en minä hänestä mitään saa. Dordei."

"Ottaisi tytön? Vasta nyt! Dordei." Tullimies pisti äreänä kirjeen
taskuunsa ja päätti olla piittaamatta siitä sen enempää. Hän oli
kerran lasta pyytänyt, ja Dordei oli silloin vastannut: "Ottaa hänet
minulta! Tiedättekö, että Tuomas on hänen laillinen holhojansa?"

Muutamia päiviä kului, mutta Lydik Larssonin ei onnistunut saada
Dordein pränttiä mielestään. Olihan hän ollut tytön kummi? Olipa hän
aina ihaillut lapsen tavattoman suuria luonnonlahjoja. Eiköhän tyttö
tuottaisi hänelle kunniaa, jos hän saisi kasvatusta? Ei. Mitäpä Betty
tuosta sanoisi? Ja hänen oma lapsensa? Olisi suorastaan mieletöntä
nyt enään ottaa kasvattityttöä.

Sattumalta tuli vielä sekanainen oikeudenkäyntikin lisäämään
tullimiehen huolia. Aateliston oikeuksiin kuului nimittäin, että he
tullitta saivat laivalla viedä ulos maanviljelystuotteitaan sekä
tuoda maahan muutamia lajia tavaroita omia tarpeitansa varten.
Tämä oikeus antoi aihetta mitä rohkeimpiin petoksiin. Helsingin
porvarit valittivat kenraalikuvernöörin luona, että lähiseudussa
asuvat aatelismiehet omassa nimessään veivät ulos ja toivat sisään
muitten tavaraa ja tekivät siten haittaa sekä kaupungin kaupalle
että kruunun tullille. Kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe ei
ollut se mies, joka tahtoi vähentää aateliston oikeuksia, mutta hän
oli ankara järjestyksen pitäjä. Hän otti valituksen vastaan, antoi
tehdä laintutkimuksen ja vaati, että oikeudenkäynti pantaisiin
toimeen Turun hovi-oikeudessa, koska aatelismiehiä ei käynyt tuomita
alemmassa tuomio-istuimessa.

Tähän sekavaan asiaan joutui Lydik Larssonkin, joka oli tullimies,
ja hänen oli katsominen eteensä, miten hän saattaisi tahraantumatta
päästä asiasta selville. Viikon päästä siitä, kun hän oli saanut
Dordein kirjeen, täytyi hänen lähteä Turkuun maata myöden, jotta hän
ei vastatuulten takia tulisi matkalla viivytetyksi.

Kun hän Karjan pitäjää läheni, muistui hänen mieleensä kummityttönsä.

"Täytyy tässä tuumia, mitä hänen puolestaan voisin tehdä", ajatteli
hän itsekseen. "Tyttö tulee kohta neljäntoista-vuotiaaksi, hän
saattaa mennä lapsenhoitajaksi, mutta ei minun luokseni!"

Torppa oli paikoillaan. Se näytti entistä rappeutuneemmalta,
ajat olivat käyneet huonommiksi. Lapset olivat ulkona työssä.
Dordei kehräsi, Tuomas muurasi leivin-uunia, joka oli kokoon
rämähtämäisillään.

"Jumalan rauha!"

"Hyvää päivää, Lydikki! Sehän oli rehellisesti tehty; minä tiesin
hänen tulevan. Istukaatte!" Dordei pyyhki tiilenmurut rahilta, ja
Tuomas, joka yhä työtään jatkoi, otti sanaakaan virkkaamatta lakin
päästään, joka jo oli ruvennut harmaaksi käymään.

"Noh, miten teillä asiat ovat? Huonot ajat, veijareita ja huolia,
mihinkä vain kääntyy! Hagar on teille haitaksi, Dordei?"

"Onko? On niin. En minä sitä silloin saattanut uskoa Lydikki,
siihen aikaan kuin te olitte hyvä tuolle lapselle. Mutta eihän
ihmisen pitäisi luulla itseään Jumalaa viisaammaksi. Hän tietää
missä turhamainen sydän on; siihen hän tähtää ja siihen hän osaa
paremmin kuin metsästäjän nuoli. Ilon lapsesta saattaa tulla
murheen lapsi. Hänpä oli minun helmikuitani ja minun silkkilapseni,
parempi kuin minun omat ruoan-ahmaajani. Jumala heitä siunatkoon,
he ihmistyvät yhä enemmän. Olihan Hagar aina ennen ahkerin kaikissa
askareissa, niin taitavan taitava ja kätevä kaikissa töissä. Se
oli ennen se. Nähkääs, Lydikki, siitä päivästä asti, kun hän tuli
Helsinki-maalta, oli hän, Jumal' armahtakoon, pois vaihdettu lapsi.
Mitä vuorenhaltioita siellä Tuurholmassanne on? Koko työstä ei ollut
muuta kuin puustavit jäljellä, latinalaiset puustavit, Lydikki! Ei
häntä enään haluta karttaaminen eikä kehrääminen, ei vyhtiminen
eikä kankaan luominen, ei leipominen eikä pyykinpeso, kaikkea hän
tekee kuten unissaan kävisi. Minä sanon: mene vettä noutamaan
kaivosta, Hagar! Niin, siinä hän seisoo ja katselee, miten aurinko
paistaa jääpuikkojen päälle... Palta hameesi liepeet, lapsi... tuon
saksanvillahameen, kuten tiedätte! No niin, siinä hän istuu ja on
ompelevinaan, mutta onkin unohtanut pistää lankaa neulan silmään...
Hagar, lue iltarukous lapsille! Lukeeko hän? Kyllä hän lukee, mutta
ruokasiunauksen. Sillä tapaa se nyt on ollut kolme talvea ja kaksi
kesää. Ainoa, joka häntä huvittaa, on linnun-äänien oppiminen ja
eläinten paimentaminen, sitä hän tällä haavaa tekeekin, ja siellä hän
saa tavata sammalissa vuorella."

"Onko hän saanut kirjoja luettavakseen?"

"Mitä kirjoja? Hänellä on ne kolme, joissa on kyllin oppia köyhälle
raukalle. Pappilasta sain lainata suomalaisen postillan, ja
saattaisitteko uskoa, Lydikki, lapsi saarnaa nyt suomea ihan kuin
Hämeestä tullut pappi! Kun hän kylästä on löytänyt toisellaisia
kirjoja, olen minä niillä virittänyt uunia. Tiedänkö minä mitä
pränttiä hän on vuoteensa olkiin tallentanut? Ei hän kuitenkaan minun
tieteni ja tahdostani saa lukea enempää, kuin mitä ihmisen iäiselle
autuudelle hyödyksi on. Löytyy yhtä paljon turhamaisia kirjoja tässä
maailmassa, kuin turhamaista puhettakin."

"Mitä nyt aiotte Hagarin kanssa tehdä? Ei hän minun luokseni saata
tulla; minä olen nyt nainut mies, ja minulla on omia lapsia. Toista
oli kolme vuotta takaperin."

"Soo, vai niin, onneksi olkoon! Luulin olevanne hänen risti-isänsä."

"Saattaisinkohan muuten tehdä jotakin tytön hyväksi? Hän on kohta
siinä iässä, jolloin nuoret menevät palvelukseen. Minä tahdon ostaa
hänelle vaatekertamuksen sekä panna muutaman taalarin elatuksen
avuksi, siksi, että hän tulee viiden- tahi kuudentoista vuoden
vanhaksi."

"Kiitän suosiollisesta ja hyvästä tahdosta. Meidän laitamme näitten
monien lasten kanssa on sellainen, että olemme joutuneet velkaan,
eikä meillä siis ole leipää niille, jotka eivät tahdo työtä tehdä.
Minä ajattelin, että te ottaisitte hänen, ei meidän, vaan lapsen
tähden. En minä valita, vaikka itse söisin akanoita päivälliseksi ja
tiilikiviä illalliseksi, jollei tuo vaivainen saisi nälkää nähdä,
sillä nähkääs Lydikki, hän on niin raskaana kuin kirkon torni minun
sydämmeni päällä. Mutta nähkääs, ei se dromedaari minun pesääni
mahdu, sanoi västäräkki kun hän oli pesässään hautonut käen munaa
siksi että siitä poikanen ilmestyi. Hagar ei mahdu meidän pesään,
nähkääs Lydikki; palveleminen ei hänelle myöskään sovi. Jompikumpi
hän on, mustalaislapsi tahi herrasväen lapsi, korppi tahi kotka,
Jumala tiesi, se kyllä on veressä; se tulee nyt ilmi, kun hän kohta
on täysi-ikäinen."

"Dordei", sanoi Lydik Larsson miettivästi, "Sigfrid mestari oli sitä
mieltä, että äiti, joka kuoli täällä torpassa, ei ollut mustalainen.
Hänellä oli kaksi kallisarvoista koristetta, jotka ovat lasten
omaisuutta, ja sopii myydä heidän elatuksekseen. Ovatko ne vielä
tallella?"

"Tietysti ne ovat tallella! Kun Sigfrid mestari kuoli ja Tuomas
tuli holhojaksi, sai Tuomas rasian, jossa lasten omaisuus on,
säilytettäväksi. Se on mestarin omalla sinetillä varustettu. Mitenkä
me sitä olisimme uskaltaneet avata, me?"

"Siinä olette tehneet oikein, mutta vain vähäksi aikaa. Ettekö
ymmärrä, Dordei, että lasten omaisuus makaa siinä ilman korkoa, nyt
kun parahiten tarvitsisivat elatuksen apua. Missä poika on?"

"Hän, tuo kukonpoikanenko? Sen pääskyset tietävät paremmin kuin
minä. Kuten kylvö on, sellainen on satokin. Bennu on kasvanut Aake
herran jumalattomien ratsastajien joukossa; nyt on hän ampunut miehen
Kirkniemessä ja hänen on täytynyt mennä pakoon Saksanmaalle. He
olivat täällä häntä takaa ajamassa, mutta ihmiset luulivat että he
sen tekivät vain näön vuoksi. Kaikki pitivät Bennusta, ei yksikään
sielu surkutellut Greger Anderssonia. Greger sai sopimattoman kuulan
poskensa lävitse, ja vinosuiseksi hän jää koko elin-ajakseen, mutta
luullaan, että hän kyllä paranee."

"No niin, eiköhän ole paras, että Tuomas, joka on holhoja, avaa
rasian sekä minä vieraana miehenä todistan mitä siinä on?"

"Mitäs sanot Tuomas?"

Tuomas laski pois savilapionsa, pyyhki nenäänsä kämmenensä nurjalla
puolella ja sanoi, ettei hän rasiaa antaisi avata ennenkuin molempien
lasten läsnä-ollessa ja jahka poikakin on laillisessa iässä.

"Se on siis vasta seitsemän vuoden perästä", virkkoi tullimies
pahoillaan. "Me molemmat emme ole keltanokkia enää ja poika on ulkona
vaarallisilla retkillä. Nuori taikka vanha, ei yhdellekkään meistä
ole sinetillä vakuutettu seitsemää elonvuotta. Nyt lapset kärsivät
nälkää, ja me elämme. Miksikä vitkastella kun tuo kuitenkin on
holhojan tehtävä?"

Tuomas pysyi järkähtämättömästi päätöksessään. Olisiko hän kuunnellut
syitä, ja ollut sukuansa huonompi, ylenantanut kansansa päähyveen?

"Noh", sanoi Lydik Larsson, "yksi ehdotus on vielä jäljellä. Minä
matkustan Turkuun ja menen kaikessa alammaisuudessa tervehtimään
presidentti Juho Kurkea. Tahdotteko te, asianomaista kuittia
vastaan, antaa rasian minulle, niin minä presidentin ja todistajien
läsnä-ollessa annan sen aukaista. Sitten kun varmaan tiedän lasten
omaisuuden arvon, otan, jos presidentti sen sallii, siitä osan
lapsille ja annan uudestaan sulkea rasian hovioikeuden sinetillä.
Riippuu sitte holhojasta, tahtooko hän säilyttää rasiaa itse luonaan,
vai jättääkö hän sen kuittia vastaan hovi-oikeuden huostaan. Tämä
viimeksi mainittu olisi luotettavampi. Teidän torppanne saattaa
palaa, tahi joutua rosvojen ryöstettäväksi."

Uusi neuvottelu. Mitä kaikkea nuot lain-oppineet keksivät! Tuo
oppimaton torppari kunnioitti taika-uskoisesti kaikkia sinettejä,
mutta mitä hän kädessään piti, oli hänen mielestään kuitenkin
luotettavammassa tallessa, kuin jos hän sen olisi muille jättänyt.
Tuomas ei myöntynyt.

Hänen viisaampi puolensa oli toista mieltä.

"Isän aikana", sanoi Dordei, "ryösti sotamiehet kaikki mitä vain
löysivät. Meidän aikanamme tekevät voutien palveliat monessa
paikassa samaa. Muistatko miten talvella kävi, kun Mannu oli
yksin tuvassa ja veti palavan kekäleen takasta lattialle olkien
joukkoon? Sinä olit lasten kanssa lukukinkereillä, minä huhdoin
vaatteita jäällä, avannolla. Ellei Jumala olisi lähettänyt minua
noutamaan sinun paitojasi, mitä olisi tullut tuvasta, Mannusta,
Hagarin ja Bennun perinnöstä? Lähetä rasia hovi-oikeuteen! Se on
kuusikymmen-leiviskäinen kuorma toisten tavaraa, kun meillä täten on
vastattavana."

Lydik Larsson muistutti, että presidentti Kurki oli ollut kummina
lapsille.

"Kah niin, näet sen?" sanoi Dordei. "Eiköhän Jumala itse tätä asiaa
sovita kuten hakaa aspiin? Lyö haka kiinni, Tuomas, niin lasten
omaisuus on lukon takana. Hän joka on hovi-oikeuden päämies, on
tietysti enimmän lain-oppinut tässä maassa."

Saara kutsui miehensä Abrahamin herraksi, mutta Abraham tunsi usein,
että oli hyödyllistä kuunnella Saaran neuvoja. Tuomas otti lukitusta
tammi-arkusta vuoteen alta pienen rasian, tuskin suuremman kuin
sikarilaatikko meidän aikanamme. Se oli taidokkaasti koristettu
painetulla olkityöllä, ja liikkua vailla, mutta huolellisesti sidottu
tukevalla nuoralla, ja varustettu Sigfrid mestarin sinetillä,
jossa oli Helsingin, hänen syntymäkaupunkinsa kilpi: vene, ja sen
yläpuolella tähti.

Rasia jätettiin Lydik Larssonille sinetillä varustettua kuittia
vastaan. Sillä aikaa kun kuittia kirjoitettiin, johtui tullimiehen
neuvokkaaseen päähän eräs tuuma, jolla hän toivoi tekevänsä
kummitytölleen avun, joka samalla myöskin pelastaisi hänet itsensä ja
kasvattivanhemmat tytön tulevaisuuden huolenpidosta.

"Mitä tuosta tuumaatte", kysyi Lydik, "jos minä Hagarin otan mukaani
Turkuun? Presidentti on hänen kumminsa; luultavasti hän suvaitsee,
että tyttöä hänelle esitetään, ja tekee ehkä jotakin lapsen hyväksi."

Tämä ehdotus ei mitään vastusta herättänyt. Mutta missä oli Hagar?
Hän oli nuorempien lasten kanssa riihessä. He puhuivat siellä taaskin
jonkunlaista linnun kieltä.

Dordei meni riihelle päin, mutta lapsiparvi tuli tiellä häntä
vastaan. Heissä ilo ylinnä uhkui, ja he huusivat kilvan: "se osaa
puhua!"

"Kuka osaa puhua?"

"Rastaanpoika."

Lapset kantoivat pajunvesoista tehtyä linnunhäkkiä, jossa oli nuori,
melkein täysikasvuinen musta rastas, Hagarin hoidokas. Kun tämä lintu
vielä oli poikanen, oli Hagar sen ottanut pesästä, johon se oli
yksin jäänyt -- emä oli kai joutunut ansojen saaliiksi, -- hoitanut
ja ruokkinut sitä, saanut sen niin kesyksi, että se hänen kädestään
söi sekä istui hänen oikealle olallensa, kun hän huusi: Tätti!
Hagar oli kirjoistaan lukenut, että muutamat linnut oppivat ihmisen
sanoja matkimaan. Siis Hagarkin alkoi puhekieltä harjoitella Tätin
kanssa, samati, kuin hän itse oli latinaa harjoitellut _Cannabiin_
keralla. Runsaasti puoli vuotta hän jo joka päivä, kun saivat olla
häiritsemättä, oli opettanut Tätille kahta kieliläksyä, ja oli
nähnyt hänen onnistumatta koettavan muodostaa nokkaansa siten,
että olisi saanut noita vieraita ääniä sanotuksi. Tänään se lasten
sanomattomaksi hämmästykseksi sanoi sanat: _Tätti tyhmä_.

Joukko juoksi tupaan tuota tärkeää uutista kertomaan. Tatin piti
puhuman, mutta kuten moni muukin puhuja, hämmentyi Tatti nähdessään
lukuisan kuuliakunnan. Häkki laskettiin sivulle päin; täällä oli nyt
toisellaisia puheita kuultavana kuin linnun.

Lydik Larsson tarkasteli Hagaria ja hänen tarkastuksessaan näkyi
vielä jäännös entisestä ystävyydestä. Tyttö oli muuttunut, vaan ei
kaunistunut. Hernekasvi oli pitkäksi kasvanut, mutta huojui tukeen
puutteessa.

"Luetko sinä vielä taivaan portaita?" kysyi tullimies.

Tyttö oli ääneti ja hänen silmänsä alas päin luotuina. Tuo suojelia
oli hänen pettänyt. Hän? oli turvatilleen luvannut oppia, onnea ja
isällistä hellyyttä. Mitenkä oli hän lupauksensa pitänyt?

"Tahdotko tulla mukaani Turkuun katsomaan suurta kaupunkia ja
mahtavaa, uutta risti-isää?"

"Mene joutuun!" virkkoi tuo aina käytännöllinen kasvatti-äiti,
"panemaan vaatteesi kokoon, nuot kaksi paitaasi, sukkasi ja
saksanvillaisen hameesi, jonka sinun sopii Turussa palttaa. Lydikillä
on kiire ja hän tahtoo ottaa sinun mukaansa. Miksikä noin myreä olet,
tyhmä tyttö? Suuteleppas kummi-isän kättä!"

"Enkö saa jäädä teidän luoksenne, äiti?" kysyi Hagar ujosti. Oi,
kuinka hän ennen oli halannut ulos tuonne avaraan, tuntemattomaan
maailmaan! Mutta mies tuossa oli kerran häntä pettänyt; hän sen
saattoi tehdä toisenkin kerran. Kyyneleet alkoivat vieriä tytön
poskille.

Dordei tuskin itsekkään tiesi, mitenkä se kävi niin, että hän pehmeni
kuten vaha tuon lempilapsensa takia.

"Saathan sinä tulla takaisin sekä jäädä meille, ellet mitään parempaa
saa. Noh, soh, älä nyt kitise, lapseni; pane vaatteesi kokoon!"

"Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä metsän korpeen!" nyyhkytti
Hagar.

Tämä viskaaminen toiselta toiselle synnytti hänessä katkeran
nöyryyttävän tunteen, joka anasti kaiken hänen rohkeutensa.

Silloin kuului kangaspuitten vieressä olevasta häkistä rätisevä
ääni, ikään kuin lapsen lelutorvesta: _Älä ole pahoillasi!_ Tämä oli
toinen kieliläksy, jonka Hagar, lohdutukseksensa ikävinä hetkinään
oli rastaalle opettanut ja joka nyt ensi kerran tuli ilmoille sen
rastasnokasta.

Asema muuttui: kaikki hymyilivät. Hagar riensi häkin luo, houkutteli
suosikkinsa ulos ja antoi sen istua oikealla olallaan sekä kehoitti
sitä toistamaan noita ihailtuja, ilostuttavia sanoja. Mutta tämä
uusi puhuja oli ne jo unhottanut, lehautteli ympäri vapaudessaan
onnellisena ja huusi nyt: _Tätti tyhmä_.

Pian toimitettiin pienet tarpeelliset valmistukset Hagarin
matkaa varten. Kasvattivanhemmat ja koko lapsiparvi näkivät
tullimiehen asettavan uuden avojalkaisen vaihtotavaransa sellaisiin
nelipyöräisiin vankkureihin, joita porvarilliset henkilöt käyttivät
kesämatkoillaan, ennen kuin kääsit ja nappularattaat tulivat
käytäntöön. Hevoset vuokrattiin neljän penikulman matkalle, tahi aina
matkan päähän asti. Turun ja Helsingin välille oli kreivin aikaan
kestikievarit pantu alkuun ja kyytipalkat määrätty, tämä oli helpotus
talonpojalle, jolta aatelisto näihin asti oli kiskonut itselleen
vapaan kyydin.

Torpan asukkaat jäähyväisiä sanoessaan eivät tavallisesti ole liioin
heltyväisiä, mutta tässä tuntui ikään kuin ilmassa, että ero tuli
olemaan pitkä. Tommu tuon tuostakin nenäänsä niisti: jotakin silmistä
oli etsinyt itselleen väärän tien. Sigfrida toi häkin, jossa Tätti
oli, Hagarin piti vielä kerran taputtaa suosikkinsa pehmeitä mustia
höyheniä.

Dordei sanoi:

"Sinä minun sydänkäpyseni ja huolilapseni! Ketuilla on luolansa ja
linnuilla pesänsä, mutta yhden tiedän, jolla sinua ennen ei ollut
kiveä johonka päänsä olisi kallistanut. Lähde, jos se on Jumalan
tahto; tule takaisin, jos niin on Jumalan tahto! Jätä itsesi Hänen
haltuunsa, kyllä Hän on sinullekin hankkiva oksan, jolle istua
saatat!"

"Älä ole pahoillasi!" rätisteli rastaanpoika. Vankkurit pyörivät pois
ja toinen lastu lähti kulkemaan aavalle, rannattomalle merelle.



12. Turun akademia.


    Siellä asuu petoja!

Jos aikakausia saattaisi siirtää kuten kuvaelmia näytelmässä, jos
yhdeksästoista vuosisata istuisi katseliana, esirippu vedettäisiin
ylös ja seitsemästoista vuosisata näkyisi siinä mahtavassa
suuruudessaan, kuinka läpinäkymättömän pimeältä, kuinka synkeän
vakavalta ja karkean karkealta se kokonaisuudessaan näyttäisi toisen
aikakauden katseliain silmissä, mutta myöskin tuolla pimeydellä oli
välkkyviä valopilkkuja, myöskin tuolla vakavuudella oli iloisia
välihetkiä ja tuolla karkealla ajanpylväällä oli myöskin hienosti
veistettyjä huippuja. Jota me yöksi nimitämme, pitivät silloiset
ihmiset päivänä, ja jos päivä toisinaan pettyikin tuhoa tuottaviin
raepilviin, nähtiin kuitenkin aurinkokin välistä. Mars tähden
asukkaat heikkoine päivänvaloineen luultavasti eivät vaihettaisi
osaansa maan asukkaiden kanssa ja seitsemännentoista vuosisadan
kovan kokenut kansa olisi varmaankin monesti asiaansa harkinnut, jos
joku olisi tarjonnut heille tilaisuutta muuttaa yhdeksänteentoista
vuosisataan.

Aksel Oxenstjerna oli sanonut käytyään lounais-Suomessa: siellä
asuu petoja! Pietari Brahe otti tämän sanan varoitukseksi ja katsoi
sopivaksi parannuskeinoksi _academian_ perustamisen ja tempasi sen
sodan nälkäisestä kidasta ikään kuin puoleksi niellyn luun. Kun
hänen _academiansa_ vihdoin saatiin ja perustettiin Kristiinan
kuninkaallisen, Nyköpingissä Maaliskuun 26 päiv. 1640, kirjoitetun
kirjeen nojalla, niin piispa Rothovius kiertokirjeessä papistolle
selitti, että tämä oli suurin hyvä työ, mikä Suomelle sitte maailman
alun oli tapahtunut.

Koska Suomi luultavasti ei ollut kartassa löydettävissä maailman
alussa, oli ensimmäinen ja suurin hyvä työ kaiketikkin se, että
maa nyt on olemassa. Piispan ei myöskään pitäisi Kristin-uskon
levittämistä maahamme, tahi uskonpuhdistusta katsoa vähemmän
arvoiseksi. Mutta näitä luvallisia vastalauseita paitsi, ei sitä
seuraavan puolentoista vuosisadan tarvitse paljoakaan tinkiä pois
tuon voimallisen, uutteran ja hyvänsuovan piispan, tämän tapauksen
johdosta syntyneestä sydämmen ilosta. Akatemia ei koskaan ole
ollut _kaikki_, ei edes silloin, kun se perustettiin, yhtä vähän
kuin tieto on kaikki; mutta akatemia on ollut ja on määräämättömän
_paljo_ maalle, joka valtiollisessa heikkoudessaan etsii tukea työssä
sivistyksensä edistyttämiseksi. Turhaan on akatemia alusta alkaen
verhonut itsensä rehtorinsa purpuraviittaan, kohottaaksensa oppia
oppimattomien silmissä aikakautensa kuningas-istuimelle. Se seisoi
juurineen liika syvällä kansassa, voidaksensa milloinkaan pukea
yltään sarkanuttua ja siinäpä oli tämän opiston suuren sivistystyön
salaisuus. Jota kansallisemmaksi se tuli, sitä mahtavammin se kokoili
luokseen kansan heräävää, etevää voimaa ja selkenevää tajuntaa.
Kirkko on ollut munanruskuainen, josta uusi elämä on ruvennut
tykyttämään, mutta akatemia on ollut nuoren, nykyajan kukkuloille
nousevan kansanhengen ensimmäiset siivet.

Ja akatemia oli vuonna 1640 kirkon kuuliainen tytär. Ei ainoastaan
piispa, vaan myöskin Pietari Brahe piti kirjallisten tietojen ohessa
uskonnollisen elämän sekä taitavien tapojen levittämistä tämän uuden
opiston tärkeimpänä tehtävänä. Kansa piti tuota opistoa papinkouluna.
Vielä sata vuotta tämän jälkeen, 1740, oli teologia eli uskon-oppi
etevimmässä sijassa ja kelpasi kaikkiin, ikään kuin kenraalit meidän
aikanamme. 1840 kolme muuta tiedekuntaa uhkasi ruveta etevämmäksi
tuota kunnianarvoisaa, joka vanhan tavan mukaan anasti ensimmäisen
sijan, ja 40 tahi 50 vuotta tämän jälkeen, kun uskonnollista elämää
ei enää katsota välttämättömäksi taitavien tapojen leviämiseen, on
akatemian papinkoulu monen silmissä jäljellä ikään kuin varjojen
kummittelia 1600-vuosiluvulta.

Jos ne olivatkin harvat, jotka siihen aikaan, kun akatemia
perustettiin, ymmärsivät sen merkitystä, koetti hallitus kuitenkin
voimiensa takaa selväksi saattaa sen tarpeellisuutta. Kokonainen
kuukausi ennen vihkimispäivää kuuluutettiin kirkoissa että
vihkimispäivänä, keskiviikkona Heinäkuun 15 päivänä 1640, oli
pidettävä yleinen rukous- ja kiitosjuhla. Kaikki ylhäisimmät henkilöt
aatelistosta ja aatelittomista kutsuttiin Turkuun, ja monta sinne
tulikin. Siellä syntyi suuri riemu ja uhkeat menot Suomen silloisessa
pääkaupungissa.

Eräs Turun akatemian ensimmäisistä professoreista, kiitetty Michael
Wexionius, aateloittu Gyldenstolpeksi, on vihkimisjuhlasta laveasti
kertonut. Juhlamenojen ohjelma oli edeltäpäin tarkasti määrätty
yksityiskohtia myöten. Suuret kunniatervehdykset oli kl. 7 aamulla
hänen kreivillisen armonsa luona Turun linnassa. Sitten juhlakulku
maalle-astumispaikalle Aurajoen rannalle, joka tapahtui yhtä
moni-osaisena kuin runotarten lukumäärä on. Rannasta mentiin lipuilla
loistavasti koristetuilla veneillä sillan luo. Siinä taas astuttiin
maalle ja kuljettiin juhlakulussa Akatemialle. Etupäässä kulkivat
torvensoittajat ja sotarummun lyöjät, "jotka työnsä iloisesti
kaikella ahkeruudella tekivät." Mutta, että tätä rauhan työtä
vihittiin suuren sodan riehuessa, sitä muistuttivat sekä sotarummut
että kanuunanlaukaukset ja vieläpä mahtava tuhatlukuinen, täydessä
varustuksessa oleva ratsumies-joukko, jossa oli moni Breitenfeldissä
ja Lützenissä ollut sotilas-vanhus.

Tuo vähäpätöinen akatemiarakennus, lukion entinen huoneus
tuomiokirkon varjossa -- viisi kylmää, matalaa huonetta --
oli komeasti koristettu purpuran punaisilla tapeeteilla ja
lattiaverhoilla. Täällä kuultiin soittoa, kreivi Brahe piti puheen,
perustuskirja luettiin, varakansleri ja rehtori varustettiin heille
kuuluvilla arvomerkeillä, sitte laulettiin, kaksi professoria piti
puheita ja vihdoin tapahtui erään ylioppilaan nuoren Stålhandsken
"_gratulatio oratoria_ erin-omaisella onnentoivotuksella."

Sen jälkeen oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa, jossa piispa
saarnasi. Kanuunanjyrinää kuului vierellä olevasta kirkkopihasta,
jalkaväen ja ratsuväen musketinlaukauksia sekä äänekkäitä
riemuhuutoja kaikui tuosta tuhansittain kokoontuneesta väkijoukosta
kirkon sisä- ja ulkopuolella. "Jumala ja koko luonto", -- sanoo
Wexionius, "olivat yhdistyneet korottaaksensa päivän juhlallisuutta,
sillä ilma oli selkeä ja leuto, suloinen tuulenleyhkä, joka kuljetti
koristettuja veneitä, tuotti katseliain eteen mitä ihanimman
näytelmän. Rumpujen ja torvien ääniä kuului sekä maalta että mereltä
ja kaiku kajahteli ikään kuin suosion osotuksena ympärillä olevista
vuorista ja asunnoista."

Päivä lopetettiin tanssiaisilla linnassa, päivällisillä, jossa
kaikki kuninkaallisen majesteetin kustannuksella "tulivat
loistavasti kestityksi ja ravituksi" siihen aikaan hyvin tavattomana
päivällisaikana eli kl. 4. Otaksua sopii, vaikka kertomus ei siitä
mitään mainitse, että vieraat, jotka yhdeksän tuntia lakkaamatta
olivat olleet vaivalloisilla kävelyillä, venematkoilla, kuulleet
puheita, saarnoja, soittoa ja sotajyrinää kello seitsemästä aamulla
neljään jälestä puolen päivän, saattoivat hyvällä ruokahalulla tehdä
kunniaa kruunun ruokavalmistuksille. Kaksi päivää tämän jälkeen
piti eräs akatemian nuori kansalainen suuremmassa luentosalissa
"Ylioppilaat" nimisen siveys-opillisen näytännön, jossa esitettiin
"mitenkä muutamat vanhemmat hyvin niukasti antavat rahoja pojilleen,
jotka siitä syystä tavallisesti tulevat ahkeriksi ja säästäväisiksi;
mutta toiset sitä vastoin antavat lapsilleen kaikkea, mitä vain
haluavat ja nämät tulevat laiskoiksi, epäkuuliaisiksi, ja menevät
kokonaan hukkaan" j.n.e.

Näitä loistavia vihkiäisiä sopisi verrata komeisiin häihin köyhän
miehen majassa. Tänään yltäkylläisesti onnen antimia, huomenna
kova leivänsyrjä ja kauhallinen vettä. Akatemia oli niin köyhä,
että kun arentimaksuja sen ylläpitämiseksi määrätyistä, usein
tyhjäksi paljastetuista kruununtaloista ja perintötiloista ei saatu,
täytyi oppilaitten ja opettajien tulla toimeen miten kuten. Kaikki
kruunun rahat valuivat sotaan ikään kuin rattiin. Mitä vielä löytyi
rahojen sijasta, vaikka sekin aina niukemmaksi kävi, oli kruunun
verot ja maatilukset. Näillä palkattiin usein sekä sotaherrat että
virkamiehet, näillä maksettiin velkoja, näillä ylläpidettiin kolme
akatemiaa, Upsalan, Tarton ja Turun. Uusi akatemia oli uusi ammottava
aukko valtion rahavarastossa. Miksikä ei akatemia, laitos, jommoinen
ainoastaan vuosisatojen kuluttua asetettiin, saattanut odottaa
rauhaa? kysyivät valtiotalouden hoitajat. Niin, miksikä ei köyhä,
pimeä torppa saattanut joulu-aamua odottaa ilman akkunassa loistavaa
kynttilää? Pietari Brahe oli jo antanut tähän kysymykseen vastauksen
Juho Kurjelle. Kansat elävät vuosituhansia ja he kiirehtivät
kuitenkin toisinaan tekemään tänään, mitä huomenna saattaisivat
tehdä. Myöskin historia saattaa välistä hätiköidä, mutta ainoastaan
silloin, kuin vainiosarka ei vielä ole valmiiksi muokattu kylvöä
varten. Huomispäivä on yhtä vähän kansojen kuin yksilöin hallussa.
Sota seurasi sotaa niin pitkältä kuin muistaa saattoi. Miksikä
tulevaisuuden tuvat tulivat olemaan rauhan palmujen suojassa? Ja
Suomen asukkaat olivat "petoja." Tämä verta vuotava, pimeä, unhotettu
maa katsoi tuohon ensimmäiseen kalpeaan valonkotiinsa Turussa, kuten
sen äärimmäisen pohjolan asukas tammikuussa aamupimeässä katselee
kauan odotettua auringon ensimmäistä punertavaa sarastusta itäisellä
taivaan rannalla.

Tämä ensimmäinen sarastus ei vielä hetikään ollut päivä. Mitkä hanget
sulatettavana! Mitkä rikkaläjät poistettavana! Mikä jäykkyyden
jääsohja, mikä taitamattomuuden yö! Pitkällinen, vaivalloinen,
uuttera työ oli tehtävä ennenkuin saattoi tunkea vuosisatojen
somerikkojen lävitse, ja sitä kestikin satoja vuosia, ennenkuin
päästiin kuoren läpi, mutta kun niin pitkälle oli ehditty,
havaittiin, ettei siellä ollutkaan kova, hedelmätön nummimaa, vaan
uhkea savipohjainen, joka palkitsi viljeliän vaivat.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä, kun rauhan suuri laitos vihittiin Turussa, nukkui
kuoleman uneen sodan voimallinen sankari, tuo rohkean rohkea lumiaura
Aake Henrikinpoika Tott, omistamassaan Eurajoen pitäjän Lavilan
talossa, 42 vuoden ja 2 kuukauden vanhana. Kipujen runtelemana oli
hän ollut monia vuosia ja entiskesänä sairastunut Ekolsundissa, mutta
tunsi itsensä seuraavana keväänä niin raitistuneeksi, että uskalsi
matkustaa Suomeen. Ratsastaminen ei silloin enään nopeasti joutunut;
matkaa kesti lepohetkineen Toukokuun 26 päivästä Heinäkuun 4, jolloin
hän melkein puoli kuolleena tuotiin Lavilaan. Tämä kovakourainen
sotasankari kuoli kristittynä.

Syyskuun 29 päivänä 1640 hän Turun tuomiokirkkoon haudattiin sen
aikakauden sotaisella loistolla. Neljä komppaniaa, yhteensä 480
miestä, Suomen kiitettyjä ratsumiehiä ratsasti surusaaton etupäässä
linnasta kirkolle. Niitten jäljessä tuli teinit, ylioppilaat, papit,
professorit ja piispa. Sitten tuli marsalkka Melchior von Falkenberg.
Hänen jäljessään mustaan silkkivaatteeseen puettu sotahevonen,
sen jäljestä päälippu, jota Yrjö Boije kantoi. Sitten tuli arkku,
jota 16 aatelismiestä kantoi ja arkun molemmilla puolin kulki
aatelismiehiä, jotka kantoivat tämän kuolleen sekä isän että äidin
sukukilpiä. Sen jälkeen kulki taas ylioppilaita ja professoreita,
kauppiaita, virkamiehiä, hovi-oikeuden asessoreita. Sitten surulippu
ja suruhevonen, verhottuna mustaan verkaan, jossa oli valkoinen
atlasristi. Sitten tulivat ylhäisimmät aatelistosta ja virkamiehistä,
Pormestari ja raatimiehet, porvaristo ja neljä komppaniaa jalkaväkeä.
Näitten jäljessä kreivi Brahe, jolla oli neljä lakeijaa ja kaksi
kuskia. Häntä seurasi 8 vaunut, joissa oli naisväkeä ja viimeiseksi
porvariston vaimot. Surusaatossa oli otaksuttavasti, paitsi katsojia,
yli 1,400 henkeä. Lähtösaarnan Turun linnassa piti hovisaarnaaja
Niilo Martini, tekstinä oli Rom. 10: 9-12 ja ruumissaarnan piti
tuomiokirkossa piispa Rothovius ja tekstinä oli Rom. 14: 7-10. Vuonna
1678 antoi Aake Tottin leski, Kristiina Brahe, miehensä lepokammioksi
valmistaa Turun tuomiokirkossa vieläkin säilyneen ja hiljakkoin
kuntoon asetetun Tottien hautakuorin.



13. Toinen lastu.


    Sinun pitää saaman lukea.

Hagar matkusti Lydik Larssonin muassa Turkuun. Meidän aikamme
rautatiet ovat Mefistofeles viittoineen. Kun lähdetään, niin jo
perilläkin ollaan! Maaten siellä eteenpäin tullaan, maisemat
rientävät tyhjinä, vaikutusta tekemättä, jälkiä jättämättä ohitse,
ihmiset ilmaantuvat kuten mykät kääpiöt, vaunu, jossa istutaan, on
maailma, matka ei ole mitään, päämaali on kaikki. Jalkamatkustus
tahi hidas kulku hevosella Heinäkuun aikana, se on maantiedettä,
kansatiedettä, luonnontiedettä ja kaunotiedettä. Tarkka lapsi oppii
siinä päivässä enemmän kuin kirjasta vuodessa.

Hagar heräsi, kun hän oli matkalla Turkuun. Kun hän rupesi lukemaan
montako kirkkoa oli, vaipui Kaskaksen torppa taivaan rannan taakse.
Uudet esineet poistivat tutut vanhat mielestä. Näyttipä hänestä ikään
kuin vuoret olisivat olleet täällä korkeammat, laaksot syvemmät,
kylät väkirikkaammat, karjat hyväruokkoisemmat, ihmiset viisaammat.
Kesä-ilma ja vaihtelevaisuus kaunisti kaikkea. Hagar oli taas
muuttunut. Hän joi ilmaa ikään kuin terveyden pikarista. Täällä hän
jälleen saattoi hengittää, täällä hän ei ollut muita huonompi; täällä
ei kukaan tietänyt, että hän oli mustalaislapsi.

He eivät vielä ennättäneet penikulmaakaan torpasta, kun Hagar
hämmästytti holhojaansa rohkeamielisyydellään. Hän oli nyt yhtä
puhelias ja iloinen, kuin hän tähän asti oli ollut äänetön ja
alakuloinen. Hän nauroi, lauloi, kertoi, kysyi. Miksikä oli järvi
noin sininen? Miksikä kettu juoksi tien poikki? Miksikä toisen kirkon
tornin huipussa oli kukko, kun toisessa oli risti. Miksikä tuo vanha
sotilas kulki kainalosauvalla? Mitä Lydik Larsson Turussa tekisi, ja
mitäpä hän itse siellä tekisi?

Hovi-oikeus raskautti tullimiestä asetuksen seitsemännen käskyn koko
painolla. Hän tarvitsi huvitusta, ja alensi itsensä tytön alituisia
puheita ja kyselmiä kuuntelemaan ja niihin vastaamaan. Näissä
puheissa huomasi toisinaan muutakin, kuin lapsen uteliaisuutta.
Tuo luonnollisuus ja viisaus yhdistettynä saatti oikein viehättää.
Olisipa ollut elämää Tuurholmassa, jos Hagar olisi tullut tullimiehen
kasvatiksi!

"Turussa", sanoi tullimies, "on suuri juhlapäivä. Sinne perustetaan
_academia_."

"_Academia?_ Mikä se on?"

"Suuri oppikoulu."

"Saanko minä ruveta käymään akatemiassa?"

"Saat sinä katsella sitä ulkopuolelta, ei sitä ole kielletty."

"Oohoh! Saanko Turussa kirjoja?"

"Kyllä sinä saat koko troijalaisen sodan ja vieläpä troijalaisen
rauhankin lisäksi, jos tahdot."

"Elääkö _Cannabis_?"

"Elää. Hän on saanut kirjansa takaisin ja lukee nyt latinaa kesyn
variksen kanssa."

Hagarin silmät säihkyivät.

"Halukkaammin olisin hullu kuten _Cannabis_, ennenkuin häntä
tahtoisin ivailla!"

Tullimies katsoi kummastellen tyttöä. Hän oli tosiaankin saanut kolme
vuotta ikää lisäksi.

Matkaa oli kestänyt kolmatta päivää, kun lähenivät Turkua. Lydik
Larssonin mieleen johtui, että hänen ehkä tarvitsisi kummitytölleen
puhua heidän aiotusta käynnistään presidentin luona.

"Onko Dordei kertonut sinulle jotakin äidistäsi?" Vastaus viipyi. Tuo
polttava kysymys, nimileima, kunniakysymys oli tässä taas esillä.

"Me olemme pudonneet tähdistä", vastasi Hagar estelevästi.

"Hm... niin, yksi putosi, se oli äitisi ja hän kuoli siitä
putouksesta. Jos hänen armonsa presidentti tahtoo sinua nähdä, niin
lupaatko olla tottelevainen, sekä muistaa, ettet häntä suututa
sellaisilla tempuilla, kuin sinulla oli tuolla torpassa viimein?"

"Eikö hän kärsi, että linnut puhuvat?"

"Älä nyt ole olevinasi! Hän ei kärsi, että köyhät lapset näyttelevät
nyreää, ynsistelevää muotoa."

"Pitääkö hän lupauksensa?" kysyi Hagar ja hänen silmänsä säihkyivät
uudestaan.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan, että hän on kovin ylhäinen ja minä kovin köyhä."

"Se oli varmaankin paras", ajatteli tullimies ollen pahoillaan,
"etten ottanut tyttöä. Hän on minusta liiaksi viisas."

He tulivat Turkuun tiistaina, juuri kun vaskitorven ääni ilmaisi
että keskiviikkona oli juhla. Pietari Luth oli hankkinut heille
kortteerin eräässä, tuon kansasta täytetyn kaupungin syrjäisessä
paikassa. Ahtaan huoneen nurkka oli kylläksi suuri hänen rikkaalle
lankomiehellensä. Hagar sai makuupaikan itselleen ullakossa. Pietari
Luth oli nyt ylioppilas ja siis myöskin yhtenä tämän suuren päivän
sankareista, sillä ensimmäisten ylioppilaitten lukumäärä nousi
ainoastaan 44:ään.

Ei ollut helppo tässä juhlatouhussa päästä niin mahtavan henkilön
puheille, kuin presidentti Juho Kurki oli. Mutta kilisevä
kädenpuserrus hovimestari Antonius Papen luona sai paljon toimeen.
Lydik Larsson pääsi jo tiistai-iltana neljänneksen tunnin ajaksi
presidentin puheille. Vastaan-otto ei ollut oikein suosiollinen.
Siinä sai tullimies ankaran nuhtelun leväperäisyydestään tullitulojen
ylöskannossa; tämä asia oli niin suuri, että hän siitä saattoi
menettää virkansa. Kenraalikuvernööri oli suuruksissaan niistä
petoksista, joita oli harjoitettu. Tullimies saisi kuitenkin
uudestaan tulla presidentin puheille torstaiaamuna k:lo 7 saadaksensa
laveampaa selitystä hovioikeudessa olevasta riidasta.

Huonoja uutisia! Lydik Larsson kumarsi suurimmassa nöyryydessä ja
aikoi juuri lähteä, kun presidentti, jonka erinomainen muisto oli
tunnettu, sanoi:

"Missä olen teidän ennen nähnyt?"

"Liian suuri kunnia näin alhaiselle palvelijalle kuin minä olen",
vastasi tullimies. "Se oli 13 tahi 14 vuotta taaksepäin Karjassa.
Teidän armonne suvaitsi korkealla läsnä-olollaan kunnioittaa kahden
köyhän lapsen kastamista."

"Karjassa? Oliko se Sigfrid mestari, joka lapset kastoi?"

"Oli teidän armonne. Minulla oli onni silloin olla läsnä."

"Oliko sotamarsalkka Tott myöskin läsnä samassa tilaisuudessa?"

"Oli, teidän armonne."

"Hän mainitsi siitä jotakin pari vuotta sitten. Se oli poika?"

"Niin oli. Ja tyttö myöskin."

"Sotamarsalkka otti pojan hoitoonsa. Tiedättekö tytöstä mitään?"

"Teidän armonne suvaitsi kustantaa hänen hoitonsa köyhässä torpassa.
Hänellä on tavattomat järjenlahjat, ja nyt on hän seurannut minua
tänne Turkuun... katsellaksensa huomista juhlallisuutta."

"Ottakaa hänet mukaan tuorstaina. Hyvästi. Älkää unohtako ottaa
mukaanne tullin-erityistilejä."

Lydik Larsson kumarsi nöyrimmästi ja lähti. Hän ei olisi uskaltanut
sanaakaan mainita kummityttärestä, ellei tuo korkean-arvoinen herra
itse olisi asiaan tarttunut.

Juhlapäivä alkoi kanuunanjyrinällä, ja Turun kaupunki oli ikään
kuin aaltoileva meri täynnänsä kilpasoutajia tuhansine kirjavine
lippuineen. Mikä uusi maailma kolmentoista vuotiaan mielestä,
joka oli kasvanut kaukaisessa metsätorpassa! Hagar meni ulos k:lo
5 aamulla ja eksyi katujen ja ihmisten joukossa, kuuli kaikkea
kahdella kuuntelevalla korvalla ja näki kaikkia kahdella vilkkaalla
silmällä. Hän seisoi, puolikuoliaaksi rutistettuna, sillalla, kun
juhlaseurue veneissä tuli linnasta. Ei pieninkään ääni tuossa
suuressa kohinassa mennyt kuulumatta hänen ohitsensa. Hänen
ympärillään olevat tokaisivat aina kustakin, joka maalle astui,
jonkun muistutuksen: "Tuossa on kreivi punaisessa takissa!... Mitä?
Kreivikö? Sehän on hovimestari... Tuossa Kaarle Lindelöf, joka pisti
Hannu Jönssonin Porvoossa kuoliaaksi!... Tuolla Kustaa Steininpoika
Tavast, joka antoi kuoliaaksi piiskata lampuotinsa Kurjalassa!...
Tuossa on Viipurin kupernyöri Kaarle Mörner, joka antoi kiinnittää
nimismiehensä niin korkealle seinään, että varpaat tuskin lattiaan
ulottuivat... Nyt ylioppilaat tulevat! Tuossa on yksi, joka
tarjottimella kantaa punasta hametta..."

"Pietari! Pietari!" huusi Hagar. Pietari Luth ei häntä kuullut.
Hänelle osotettu kunnia ja luottamus, kun annettiin hänen kantaa
juhlakulussa rector magnificuksen punaista samettikaapua, joka
merkitsi roomalaisen kardinaalin arvoa, oli kokonaan anastanut
hänen ajatuksensa. Pietari Luthin jäljessä kulki eräs apulainen
kantaen akatemian sinettiä, pöytäkirjuri kantaen matrikkelia ja
rahastonhoitaja kantaen kahta hopeavaltikkaa. Katseliat yhä vuoroin
näitä moittivat ja kiittivät. Kreivi Brahe, joka yksin osastossaan
tuli hopeavaltikkojen jäljessä, kahdentoista ristikeihäitä kantavan
henkivartian seuraamana, kuusi hänen kummallakin puolellaan, oli
kansan suuressa suosiossa.

"No katsokaapas vain, eikö hän ole niin lempeä juuri kuin kuningas
David virsikirjassa!" huudahti eräs Maskusta oleva talonpojan akka.
"Nähkääs, kun vouti keväällä otti toisen lehmämme, sitte kuin hän oli
toisen jo ennen ottanut samasta velasta, meni meidän vaari hänen
armonsa luo, ja, Jumala häntä siunatkoon, lehmä se tuli takaisin
vain, mutta vouti sai istua Turun linnassa."

"No niin, paras että otamme kreivin kuninkaaksi. Mitä me vaimoväellä
teemme?" ehdotti eräs iloinen merimies, joka jo oli tyhjentänyt
yhden olutpullon liikaa päivän kunniaksi. "Kelpaisiko tämä
teidän mielestänne valtakuntaa hallitsemaan?" Ja kuvannollisesti
selittääksensä kapinallista puhettaan, tarttui hän vieressään
seisovaan Hagariin vyötäisistä kiinni, asettaen hänen katseliain
nauraessa sillan käsipuille istumaan.

Mutta tätä ei ennen huomioon otettu, kuin eräs raajarikkoinen
sotilas, joka kulki kainalosauvalla, vasemmalla kädellään veti tuon
pelästyneen tytön alas hänen korotetusta asemastaan ja samalla
myöskin oikealla kädellään ja sauvallaan antoi puhujalle aika lyönnin
hartioille.

"Kuka rohkenee puhua moittimalla Kustaa kuninkaan tyttärestä?"
ärjäsi tuo suuttunut vanha sotamies. Näytti siltä, kuin keskellä
juhlaloistoa sillalla olisi syntynyt kahakka. Onneksi juhlakulku
veti kaikkien huomion puoleensa, ja niin monta nyrkkiä kohotettiin
vasten tuota rohkeapuheista merimiestä, että hän havaitsi parhaaksi
patikoida tiehensä. Kuningatar, Kersti röökinä, oli myöskin kansalle
rakas, hänen suuren isänsä tähden, joka eli kansan muistossa. Ei
yhtäkään kuningasta ole Suomessa niin rakastettu, kuin suurta Kustaa
II Aadolfia.

Sotkettuna, tuupattuna ja repaleisin liepein, hehkuvin poskin
sekä hajalla hapsin, vietiin Karjasta tullut torpantyttö tuossa
auttamattomassa ahdingossa eteenpäin akatemiarakennukselle asti,
johon väkijoukko virtaili juhlakulun jäljessä. Eräässä kadunkulmassa
hän kyllä olisi päässyt pois, mutta hän antoi vieläkin tuupata
itseään eteen päin. Hänpä tahtoi nähdä, hänpä tahtoi kuulla kaikkea,
mitä nähtävissä ja kuultavissa oli.

Sillä välin kuin sisällä pidettiin oppineita puheita, huvitteli kansa
itseään ulkona katselemalla sotaväkeä ja varsinkin ratsuväen taajoja
rivejä, jotka täyttivät kaikki lähikadut ja aukeat paikat niin
pitkältä, kuin silmä kannatti. Tässä ei ollut nyky-aikainen paraati,
jossa joka nappi on kiinni napitettu, joka nauha asetettuna kuten
olla tulee. Virkapukujen aika ei ollut silloin vielä. Sotajoukon
eri osastot saattoi tuntea niitten yhtäläisestä asevarustuksesta.
Ratsastajilla oli keltainen sekä myöskin musta nahkavarus, osaksi
myöskin puolivarustus: rynnäkköhytyrä, rinta- ja selkähaarniska,
nahkakintaat, miekka ja Kustaa II Aadolfin käytettäväksi määräämä
11 jalan pituinen keihäs, jonka hän oli 15 eli 18 jalan pituisesta
lyhentänyt. Ne, joilla ei ollut keihästä, kantoivat olallaan lyhyttä
ratsupyssyä, jossa oli siihen aikaan hiljan keksitty piilukku.
Jalkaväen muskentinkantajilla oli pitemmät aseet. Prikaati tahi
rykmentti sai kyllä välistä nimensä värinsä mukaan, mutta tämä
riippui useasti lipusta ja sotamerkistä. Ruotsalaisen sotajoukon
kiitetyt siniset ja keltaiset rykmentit nimitettiin heidän
takkinsa värin mukaan. Suomalaisilla sotajoukoilla sekä jalka- että
ratsuväellä oli harmaa kotimainen väri vaatteissaan, joka ei
juuri paraatipukuun hyvin soveltunut. Tässä oli enimmästä päästä
nuorta väkeä, joka kohta piti lähetettämän täyttämään Juhana Banérin
pikaisesti harventuneita rivejä. Sotilas-vanhukset taistelivat
Saksanmaalla, mutta osa heistä oli kotimaassa varaväkeä opettamassa.
Ratsastamaan oppinut porvaristo otti osaa juhlaan ja katsojain eteen
kuvautui kirjava, monivärinen näkö-ala.

Tähän sopii lisätä, että sinä vuonna 1640, jolloin oli
varaa toimeensa vihkiä akatemia, asetti Suomi 17,380 miestä
sotavarustukseen, eli noin joka kahdeksannen asekuntoisen miehen
silloisesta väestöstä, nimittäin 13,780 miestä jalkaväkeä ja 3,600
miestä hevoisväkeä. Tästä joukosta oli 8,048 miestä ulkopuolella omaa
maatansa ja 9,332 odotti kotimaassa käskyä sotaan.

Puheitten jälkeen, joita akatemiarakennuksessa pidettiin, seurasi
jumalanpalvelus tuomiokirkossa. Vahdit seisoivat portilla; eipä
monenkaan tuosta suuresta joukosta onnistunut sisälle päästä, mutta
Hagar kyllä pääsi. Rääsyjä ja raamukkeita, entäpäs?

Kirkosta väkijoukko riensi alas Linnankadulle päin nähdäksensä
vieraita, jotka olivat Kuningattaren päivällisille kutsutut. Kl.
8 illalla tuli Hagar kotia, käytyänsä monta harhatietä löysi hän
vihdoinkin kortteerinsa. Mutta mimmoisena hän oli? Tomusta harmaana,
vaatteensa priiskotettuna loalla, joka hevosten juostessa räiskyi
ympäri. Kulkemisesta ja heinäkuun auringon helteestä mustanruskeaksi
ahvettuneena, kengät kallellaan, -- hän oli saanut Turussa kengät
-- hiukset, kuten kuusen parta. Pyhäpäivähameesta, tuosta ennen
ihaillusta saksanvillaisesta, oli ainoastaan repaleet jäljellä, ja
niistä sitä ei entiseksi olisi tuntenut.

"Ja _sinun_ täytyy mennä hoviin huomenna kl. 7!" huudahti tullimies.
"Marsippas heti saunaan!"

Mutta sinä päivänä ei Turussa yhtäkään saunaa lämmitetty.

"Noh, kaivolle sitte!"

Emäntä, eräs räätälinvaimo armahti rääsyläistä. Hagar vietiin
pesuhuoneeseen, vaatteet riisuttiin, kaivosta tuotiin kaksi
ämpärillistä kylmää vettä, jolla tyttöä virutettiin ja sitte hänen
ylleen puettiin hänen toinen, puhdas paitansa; tytölläpä oli ollut
kaksi mukanaan myttysessä. Yön-aikaa ja räätäliä käytettiin tytön
hovissa-käynnin valmistuksiin eli hänen presidentille esittämistänsä
varten.

Tämä mahtava herra asui torinvarrella olevan suuren kivirakennuksen
yläkerrassa, hovi-oikeus oli alakerrassa. Hänellä ei täällä ollut
samoja mukavuuksia, kuin avarassa, Laukon kartanossaan; hänen oli
pakko toisen puolisonsa, Sofia De la Gardien sekä 11 lapsensa kanssa,
joista ainoastaan 5 nuorinta oli kotona, tyytyä 11 tahi 12 huoneeseen.

Torstai-aamuna, kun kello löi seitsemän, seisoi tullimies turvattinsa
kanssa presidentin etuhuoneessa, ilmoitettiin tulleeksi ja laskettiin
sisään. Hagar jätettiin kultanauhustettujen kamaripalvelijain
seuraan etehiseen, jossa hän sillä aikaa katseli torilla liikkuvaa
väkijoukkoa.

Vastaanotto-huone oli suuri ja loistava, uhkeilla, kudotuilla
ranskan tapeeteilla ja lattiaverhoilla varustettu. Paras huonekalu
oli kirjoja ja asiapapereita varten tehty kirjakaappi, joka oli
aikakautensa kalliimmilla veistoksilla koristettu, ja yhtäläinen,
kuin Yrjö Härtelin mestariteos, jonka Nürnbergin kaupunki lahjoitti
Kustaa Adolfille ja joka maksoi 9,750 hopeariksiä. Kirjoituspöytä
oli samati koristettu ja mosaikilla silattu. Sen koristuksiin kuului
myöskin suuret, epämukavat kirjoitusneuvot, jotka olivat punaisista
koralleista kurjen muotoon kyhätyt, ja kurjen pyrstön päällä oli
hiotusta lasista kilpikonnan muotoon muodostettu mustetolppo.
Hieno ruusu-öljyn haju tuoksahti huoneissa. Presidentin aamujuoma,
inkiväärillä maustettu mantelimaito, oli hopeapokaalissa vain
puoleksi juotuna. Itse istuinhan, puettuna punaiseen silkkiseen
aamunuttuun, pöytänsä ääressä hienosti sorvatussa selkätuolissa,
jonka istuinlauta oli neliöihin leikatuista eri puulajeista tehty.
Notariuksella, Hannu Ekholtilla sekä kirjuri Krister Thomsonilla oli
kumpaisellakin pienempi pöytä samassa huoneessa.

Lydik Larsson sai seisoallaan kuunnella selityksiä asiastaan, joita
hänellä hovioikeudessa oli, ja jätti paperinsa kirjurille. Kun tämä
oli tehty, kysyi presidentti Karjasta tullutta tyttöä.

Tähän vastattiin, että hän etuhuoneessa odotti hänen armonsa käskyjä.

"Hyvä... Pape!" presidentti soitti. Soitinkello oli kullasta ja
kädensija meripihasta.

"Jätä tyttö, joka tuolla on, taloudenhoitajan huostaan. Tyttö
lähetetään tulevalla viikolla Laukkoon... Hän on köyhä, eikö niin,
Lydik?"

Tullimies selitti, että tyttö kyllä oli tuiki köyhä, mutta että hänen
äiti vainajallaan oli havaittu kaksi koristetta, joita sopi käyttää
lasten tarpeeksi. Holhoja pyysi nöyrimmästi, että hän saisi jättää
tämän lasten perinnön hovi-oikeuden huostaan, ellei hänen armonsa
mielestä olisi syytä heti myydä niitä lasten varalle.

Olkirasia tuotiin esille ja jätettiin pöytäkirjuri Ekholtille.
Thomsonia käskettiin Ekholtin kanssa todistamaan kaluntarkastusta.

Notarius leikkasi nuoran poikki, aukaisi rasian sekä antoi sen
takaisin presidentille, joka, ajatellen tuossa olevan jotakin
talonpojan koruja, välinpitämättömästi siihen katsahti.

"Hopeinen hiusneula!" Hän tarkasteli tuntian tavalla hienosti
valettua koristetta. "Mistä nainen on tämän neulan saanut?"

Tähän oli mahdoton vastata.

"Neula", jatkoi hän, "on _Claude Ballin_ tekemä taideteos, hänen
merkkinsä on piirretty liljan lehteen. Sotamarsalkka Tottilla oli
neula, joka oli ihan samaa tekoa ja hän lahjoitti sen kreivinna
Brahelle. Luultiin, että neula oli yksin lajissaan... Onko täällä
mitään muuta? Katsotaanpas!"

Pieni tuohirasia näkyi, aukaistiin ja nähtiin sisältävän
kultasormuksen, joka oli villoihin kääritty. Presidentti näytti
hämmästyneeltä, pani kultasankaiset lasisilmät nenälleen, meni
akkunan luo ja katseli päivän valossa tarkasti sormusta. Hän kääntyi
tullimiehen puoleen.

"Te sanoitte, että tyttö on köyhä?"

"Niin, teidän armonne. Ei kukaan tiedä muuta. Äidin jälkeen jäänyt
tavara pantiin sinettiin."

"Noh, tuiki köyhänä ei olla silloin, kun omistetaan kolme tällaista
jalokiveä. Nämät kaksi vähempää lienevät parin tuhannen taalarin
arvoisia kumpikin, mutta tuo suuri keskimmäinen tuskin myydään
kahtatoistatuhatta vähemmästä. Eriskummallista! Juottaa tuollaista
kiveä sormukseen, joka saattaa pudota hansikan muassa, kun olisi
saattanut sillä koristaa otsanauhan tahi kaulavitjat. Juotos on
keskinkertainen ja työ on kisällin tekemä. Ensimmäinen omistaja on
ollut hirveän rikas taikka kovin tyhmä, ehkä _tous les deux_...
Oletteko koettaneet saada selkoa äidin sukuperästä?"

Tullimies kertoi tapauksesta torpassa.

"Omituista! Nainen talvipakkasessa yksin maantiellä? Eipä hän ole
saattanut kuusta pudota."

Lydik Larsson rohkeni lisätä, että luultiin tuon naisen olleen
mustalaisen. Lapset mielikuvituksessaan tuumivat, että hän oli
pudonnut tähdistä. "Kutsukaa tyttö tänne."

Hagar saatettiin sisälle ja tarkastettiin. Hän näytti
tollikkomaiselta tuossa hameluhjussa, jota ompelia ei joutunut
koettamaan. Näihin asti oli hän käyttänyt liivihametta tahi hametta
ja röijyä ja tämä uuden-aikainen puku tuntui hänestä rasittavalta.

Tuo ylhäinen herra tarttui suosiollisesti häneen leuasta, katsoi
hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä ja kysyi mikä hänen nimensä oli.
"Hagar."

"Se on heprealainen nimi. Mustalainen sinä et ole. Joko isäsi tai
äitisi on ollut juutalaista sukuperää."

Tullimies huomautti, että tyttö oli äitinsä näköinen. Nimen oli
Sigfrid mestari antanut.

"Noh, mitäpä sinulla nyt teen? Tahdotko tulla kammarineitsyeksi
kaupunkiin vai karjakon apulaiseksiko Laukkoon?"

Hagar punastui.

Taaskin tullimies rohkeni alamaisuudessa muistuttaa, että lapsella
oli erin-omainen lukuhalu.

"Vai niin. Sinä osaat lukea? Koko katekismuksen?" Hagar oli ääneti.

"Jos teidän armonne suvaitsee, että minä vastaan tytön puolesta",
jatkoi Lydik, tultuansa rohkeammaksi tuon mahtavan herran
suopeudesta, "osaa hän pyhän raamatun ulkoa ja sen lisäksi
luvunlasku-opin sekä mitä teini opettaa saattaa."

Presidentti katseli hymyilevästi tuota punastuvaa lasta ja suvaitsi
leikillään kysyä, osasiko hän myöskin teinin latinaa.

"Vähimpään seikkaan asti hän troijalaisen sodan osaa. Mikä sen miehen
nimi oli, Hagar, joka siitä on kirjan kirjoittanut? _Gilibus_ se
luullakseni oli."

_"Virgilius."_

"Vai niin, sinä olet lukenut Virgiliusta?" Presidentin käsi lepäsi
rasian päällä, jonka kansi oli auki, hänen käteensä putosi kokoon
käännetty paperi, jonka hän aukasi ja ääneti luki.

    "Armon vuotena 1626. Joulukuun 8 päiv. tulivat, Uuskylän
    perintötalon Kaskaksen torpassa Karjan pitäjässä, poika Ben-Oni
    ja tyttö Hagar, tuntemattomien vanhempien kaksoislapset, pyhän
    kasteen sakramentin osallisuuteen; allekirjoittanut Tammisaaren
    pastori toimitti kasteen. Todistajina olivat läsnä kuninkaan
    uskottu mies, Turun linnanpäällikkö, vapaasukuinen herra Juho
    Knuutinpoika Kurki, everstiluutnantti, vapaasukuinen herra Aake
    Henrikinpoika Tott, Helsingin tullimies, hyvin kunnioitettu
    Lydik Larsson, torppari, rehellinen ja hyvämaineinen Tuomas
    Kask, sekä hänen siveä vaimonsa Dorothea Juhantytär. Joka
    todistetaan. Tammisaaressa Joulukuun 10 päivänä samana vuonna.
    Jumala auttakoon lapsia kristillisesti elämään ja autuaalliseen
    kuolemaan. Aamen.

                                           Sigfridus Aronus.
                                              Pastori."

Alempana oli kirjoitettuna:

    "Koska nämät ylhäiset ja kruunun uskotut miehet ovat
    kristillisestä armahtavaisuudesta näitten lasten kastamista
    todistaneet, tahdon minä täten heidän kunniakseen ja
    muistokseen todenperäisesti vakuuttaa että Aake Henrikinpoika
    on hyväntahtoisesti luvannut ottaa poikalapsen Ben-Onin
    luokseen sekä häntä kristillisesti kasvattaa siksi, kuin hän
    lailliseen ikään joutuu, sekä että herra Juho Knuutinpoika
    samati on yhtäläistä hyväntahtoisuutta osottanut tyttölapsen
    Hagarin suhteen, joka tapahtui ennenmainittuna Joulukuun 8
    päivänä samassa paikassa. Jumala kaikkivaltias palkitkoon näitä
    jaloja herroja heidän isällisestä holhouksestansa, jotta lapset
    kasvaisivat hänen nimensä kunniaksi, joka on antanut heidän
    syntyä erin-omaisten taivaan merkkien aikana.

    _Datum ut supra_.

                             Sigfridus Aronus"_ (Sinetti).

"Ekholt", sanoi presidentti miettivästä, "pane uudestaan tämä
rasia sinettiin sisältöineen, te ja Thomson voitte tämän todistaa.
Se on säilytettävä hovi-oikeuden arkistossa siksi, että poika
lailliseen ikään tulee. Kirjoita sen lisäksi holhojan asiamiehelle,
Lydik Larssonille kuitti. Mielestäni on viisainta", sanoi hän
tullimiehelle, "että näitä arvollisia kapineita ei nyt myydä, kun
sekä täällä että Ruotsissa on rahasta puute, vaan jätämme sen
sopivampaan aikaan. Jos holhoja suostuu, otan minä tytön huostaani.
Mitä sinä siihen sanot, lapsi?"

Hagarilla oli kylliksi ymmärrystä mennä suutelemaan uuden holhojansa
kättä. Päivä rupesi sarastamaan merellä ajelehtivalle lastulle, joka
oli löytänyt rannan. Ja vielä valoisammaksi se kävi, kun holhoja
lisäsi:

"Tiedätkö sinä, että olet syntynyt samana yönä kuin kuningatar? Sinun
pitää saaman lukea."



14. Ruotsalainen Leonidas.


    Tulkaapas ne ottamaan!

"Kolmen tunnin lepo. Ratsumiehet astuvat hevosen selästä ja ratsuille
syötetään, mitä niille kaupungissa saatavissa on. Päivän koittaessa
kaikki asukkaat käsketään torille. Kaikkien täytyy olla mukana
muurien kuntoonpanemis-työssä. Hakkaa maahan jokainen, joka vastaan
vänkäilee! Kaikkea mitä kelpaavaa on, sitä käytetään, kiviä, tiiliä,
risuja, pölkkyjä, santaa, multaa. Lähellä olevat rakennukset,
tahi niin monta kuin ehditään, hävitetään tarve-aineiksi. Te,
ratsumestari Sigfridsson, hankitte hevosille ruokaa, ja te, kapteini
Stamer, annatte tutkia kellarit ja aitat muonavaroja varten. Jos
viini-astioita löydetään, niin niitä vartioidaan. Päiväpalkka
miehistölle, mutta ei mistään hinnasta tippaakaan hävittämiseksi!
Eversti Gordon, te pidätte johtoa muurien luona. Minä luotan teihin,
joka olette lähin mieheni. Te tiedätte, että tässä aika on täperällä.
Kaksi tuntia auringon nousun jälkeen etujoukot meidät jo ennättävät."

"Vielä saattaisimme ennättää pääväen", sanoi Juho Gordon, joka oli
Kustaa II Aadolfin kiitettyjä skottilaisia, nykyään Wiipurin ja
Uudenmaan jalkaväen jäännösten päällikkö.

"Ratsuväen? No niin, mutta kun viholliset ovat kantapäillämme, teemme
viisaammin, jos telkeemme sotajoukon selässä olevan portin."

Ja väsyneenä, kuten koko hänen väkensä, äkillisen öisen ratsastamisen
perästä, viskasi päällikkö itsensä olkilyhteelle pitkäkseen siinä
talossa, jonka asukkaat hän nykyään oli pelästyttänyt ja karkoittanut
heidän yörauhastaan. Nukkumisesta ei puhettakaan, muutaman
silmänräpäyksen lepo oli ainoa mahdollisuus, lakkaamatta häntä
häirittiin uusilla sanomilla sekä käskyjen pyynnöillä. Talon lapset,
jotka oli pantu ullakon turviin, itkivät ääneensä. Koirat ulvoivat.
Hevosenkavioin kopina ja ihmisten melu kuului ulkoa kadulta. Vahti,
joka oven edustalla seisoi vilusta tärisevänä, paiskeli käsiään
ristin rastin ja katseli halajavin silmin takassa palavaa valkeaa,
joka oli tehty rikkinäisistä tuoleista, rahin ja pöydänkappaleista
sekä kaikellaisista poltto-aineiksi kelpaavista esineistä. Oli kylmä,
pimeä yö, Maaliskuun alkupuolella 1641. Uhkaavien lumipilvien välistä
kimalteli Otava kaukana pohjoisessa lumisen Ruotsin ja etäisen Suomen
ylitse.

Juhana Banér seisoi loistavan, voittorikkaan ratansa lopussa. Hän
oli oitis uudenvuoden jälkeen, huolimatta silloin vallitsevasta
kovasta pakkasesta, alkanut rohkean matkansa Thüringistä Tonavata
kohden. Keisari ja hänen valtiopäivänsä olivat koossa Regensburgissa
vaaraa aavistamatta. Mikä loistava saalis, jos kuten kotka iskisi
kiinni Rooman valtakunnan ruhtinoihin ja päämiehiin, sekä teräksisin
kynsin veisi ne pois ja laskisi varovasti alas Itämeren rannalle
tahi Tukholman linnaan! Tämä oli jo toinen kerta, kun suomalaisen
ratsuväen hevoset joivat Tonavasta. Nyt heidän ratsastajansa
saattoivat kuuluvasti huutaa "hyvää huomenta" keisarille virran
ylitse; jää oli kiinni takonut tuon väkevän virran, joka kesyllä
pinnallaan nyt kannatti Köningsmarkin ja hänen 600 miehisen ryöstävän
partiojoukkonsa. Mutta äkki-arvaamatta tuli suoja-ilma. Heltyneenä
katolilaisten rukouksista, itki Neitsyt Maria jään sulaksi. Kuten
kevät-tulvia virtaili keisarin joukkoja joka haaralta, ja Banérin
täytyi vähälukuisen joukkonsa kanssa pelastaa itsensä kiireisesti
peräytymällä, josta sotahistoriakin kiitoksella mainitsee. Hänen
jälkijoukkonsa, jota henkirykmentin eversti, Eerik Slange komensi,
puolusti peräytymisretkeä semmoisella urhoollisuudella, että sen nyt
yön tullen, vihollisten ollessa kantapäillä, täytyi heittäytyä tuohon
vähäiseen, heikosti varustettuun baierilaiseen Neunburgin kaupunkiin
joka sijaitsi peräytymislinjalla lähellä Böhmin rajaa. Banérin käsky
kuului: kokoo hajonneet joukot ja yhdy minua joukkooni Chamissa!
Mutta ennenkuin Banér sinne ehtisi, olisivat viholliset jo häntä
vastassa. Käskyjä saattaa totella korpraalin ja sotapäällikön tavalla.

Gordon meni kortteeriinsa virkistääksensä itseänsä omalla tavallaan.
Hän antoi valaa itseänsä kylmällä vedellä. Tätä lääkettä hän käytti
sekä kipua että väsymystä parantaakseen. Mutta hänellä oli myöskin
toinen, vielä tehokkaampi lääke, pieni taskuraamattu. Hän istahti ja
rupesi tätä tulisoihdun ääressä lukemaan.

Huoneen pimeässä nurkassa liikkui jotakin. Gordon valaisi
tulisoihdulla nurkkaa ja näki pojan, joka makasi paljaalla
kivilattialla uneen vaipuneena. Poikaa vilutti. Gordon, joka juuri
oli pukenut ylleen, tuon äskeisen kylmän kylvyn perästä, riisui
päältään sotaviittansa, jonka hän huolellisesti levitti nukkuvan
pojan päälle.

Päivä alkoi koittaa. Neunburgin peljästyneet asukkaat kokoontuivat jo
torille. Sellaista yötä he eivät olleet eläissään nähneet. Jos pimeys
oli kauhuja täynnä, niin päivän tullessakin uudet vaarat uhkasivat.
Miehet, naiset ja puolikasvuiset lapset, kaikki, jotka suinkin
jaksoivat kantaa kiviä, tahi santarattaita vetää, ajettiin muurien
luo työhön. Jota enemmän päivä valkeni, sitä kurjemmalta muurit
näyttivät hajonneessa tilassaan. Siellä täällä ratsumiehet niitten
yli ratsastivat: nämät olivat useain peräytyneitten ruotsalaisten
osastojen yksityisiä hajonneita tahi harhassa kulkeneita jälkeen
jääneitä ratsumiehiä. Nyt ruvettiin hajoittamaan läheisiä rakennuksia
ja näitten hirsillä tahi kivillä täyttämään muurien aukkoja.
Savilusikalle ei enään aikaa riittänyt. Tähän hirsi, tuohon kiviläjä,
santaa väliin ja tuo uusi tilapäinen muuri sai kelvata semmoisenaan.

Aurinko ei vielä noussut etäällä olevan Böhmer Waldin huippujen
yli, kun etujoukko vihollisten ratsuväestä jo näkyi lännestä päin
Schwandorfiin vievällä tiellä. Eerik Slange seisoi muurien päällä,
kiikari oli hänen ainoassa jäljelle jääneessä kädessään, oikeassa,
vasemman oli hän kadottanut muutamia kuukausia sitten nälkäleirissä
Saalfeldissa.

"Nuot ovat baierilaisia!" sanoi hän lähimpänä seisoville. "Älkää
niistä, pojat, huoliko; siinä on ensimmäinen sääskiparvi! Jospa
meillä olisi edes yksi ainoa kanuuna, että saattaisimme heille
raitista hyvää huomenta lausua!"

Neunburgilla oli muutamia vanhoja ruostuneita pieniä tykkiä, mutta
ei ainoatakaan kunnossa olevaa kanuunaa, ja Slangen lentävä joukko
ei tykkejä mukanaan kuljettanut. Vihollisten ratsumiehet, joita oli
noin 200 paikoille, saattoivat esteettömästi lähestyä kaupunkia
sekä tuskin enemmän kuin pyssynkannattaman päässä tarkastella
sen linnoituksia. Nähtiin niitten lähettävän muutamia vähempiä
partiojoukkoja liikkeelle sillä välin, kuin kaksi miestä palasi
ratsastaen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, luultavasti
viemään tietoja pääjoukolle.

"Nuot ovat Mercyn baierilaisia", jatkoi ylipäällikkö. "Von Gerdten,
tuolla kiipeää eräs nainen muurin yli!"

Kapteini von Gerdten tempasi lähimpänä seisovalta mieheltä aseen,
tähtäsi ja ampui. Nainen kaatui, koetti nousta, kaatui taas ja jäi
pitkäkseen. Kovin tärkeää oli, ettei ketään karkulaista laskettu
hiipimään kaupungista vihollisten luo, kertomaan ruotsalaisen joukon
todellisesta voimasta.

Vihollisten ratsumiehet vastasivat ampumiseen karpiinien
laukauksella, mutta väli oli liian pitkä, luodit eivät kannattaneet
rintasuojaan. Hieno savupilvi liehui länsituulen muassa lakeuden
ylitse. Muureista ei mitään vastakaikua kuulunut.

Maanmiesten läheisyys vietteli kaupunkilaisia uudestaan lähettämään
ilmoituksen-viejää. Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut naisen
kaatumisen jälkeen, kun ylipäällikön tarkka silmä oli havainnut noin
15 tahi 16 vuotiaan pojan, joka hinasi itseänsä alas muurin ulkosivua
pitkin ja katosi sitten kuivaan vallihautaan. Laukauksia kuului,
luodit sinkoilivat, vaan osumatta.

"Niemand", sanoi eversti Gordon vähäiselle hoikalle vapaaehtoiselle,
joka aina oli hänen rinnallaan, puoleksi palveliana, puoleksi
käskyläisenä, "ota kiinni tuo poika tuolla, hän saattaa tehdä meille
vahinkoa!"

Tuota pikaa oli Niemand muurin toisella puolen ja alhaalla
vallihaudassa. Siinä alkoi jahti semmoinen, joka veti kaikkein
katseliain silmät puoleensa. Karkaaja ajettiin piilostaan ulos
aukealle kentälle. Hän juoksi kuten ajettu ilves vakoovaa
ratsastajajoukkoa kohti, kompastui, vaan pääsi jälleen jaloillensa
kyykistyi alas, liukui vainion-ojaan, joutui näkymättömiin ja
ajettiin taas näkyviin. Jos hänkin oli nopsajalka, niin kyllä
hänen takaa-ajajansakin oli yhtä liukas. Vihdoin hän saavutettiin.
Molemmat pojat nähtiin painiellen kierivän toinen toisensa ylitse.
Baierilainen oli isompi ja voimallisempi, mutta hänen takaa-ajajansa
oli notkeampi ja ketterämpi. Neljä baierilaista ratsumiestä läheni
auttamaan maanmiestänsä. Slange lähetti yhtä monta kaupungista.
Laukauksia vaihdettiin, pojat katosivat ruudinsavuun. Kun he
taas tulivat näkyviin, toi Niemand vankinsa, hihnalla sidottuna,
kaupunkiin.

"Kukas on tuo reipas poika?" kysyi Slange.

"Hän sanoo nimensä olevan Niemand, Ei-kukaan", vastasi Gordon. "Minä
löysin hänen eräällä satamalaiturilla Suomessa, kun toissa kesänä
sain käskyn tuoda Viipurilaisiani tänne. Tuosta kissanpojasta saattaa
tulla leijona, jos muuten kuulat hänelle elonpäiviä suovat."

"Hyvä. Saat kirjotuttaa hänet kirjoihin korpraalina... Kinnemund,
toimita, että naiset ja lapset ajetaan muureilta pois! Taube,
tuotappas palkkia tänne, läntinen torni tarvitsee vahvistusta. Tunnin
päästä saattaa Mercy olla täällä."

Kello oli 9 paikoilla aamulla, kun kenraali Mercyn eturatsastajat
näkyivät maantiellä ja kohta heidän perässään seurasi vahvat osastot
hevosväkeä. Erik Slange tarkasti kiikarinsa avulla vihollisten
jokaista liikettä eikä salannut pelkoansa. Antaisivatko nuot
ratsujoukot hänen olla hätyyttämättä ja jatkaisivatko he marssiansa
Banérin jäljissä? _Tätä_ hän pelkäsi. Vai odottaisivatko he
pääjoukkoansa iskeäksensä tuhoa tuottavalla ylivoimalla tuohon
melkein varustamattomana olevaan Neunburgiin? Tätä hän toivoi.

Eipä hänen toivonsa pettynytkään. Mercyn hevosväki odotti jalkaväkeä,
joka saapui päivällisaikaan, eikä ainoastaan Mercy, vaan hänen
jäljessään myöskin arkkiherttua Leopold Wilhelm ja Piccolomini
keisarillisen joukon päävoimalla, noin 20,000 miestä, jotka
kaikki ajoivat takaa Banéria. Hän oli, ennätettyään tuskin päivän
marssin heidän edelleen 10 tuhanneksi kokoon sulaneen ruotsalaisen
sotajoukkonsa kanssa, asettunut länsi Böhmiin. Nyt näkyi, miten
tärkeää oli, etteivät keisarilliset tietäneet, suuriko Ruotsin
sotavoima Neunburgissa oli. He luulivat täällä saavansa puolet
ruotsin sotajoukosta kynsiinsä. Takaa ajo keskeytettiin, Neunburg
piiritettiin joka haaralta.

Maaliskuun 8 päiv. 1641, iltapuolella, kun kaupunki oli piiritetty,
tuli sovintolähetti arkkiherttualta Erik Slangen kanssa
pakkosopimusta hieromaan. Ruotsalaisen päällikön pitäisi käsittämän,
että tässä puolustus oli mahdoton, sekä antautua koko osastoinensa
vangiksi.

Erik Slange oli asettanut väkensä siten, että näytti toista vertaa
lukuisammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli, sekä otti portilla
sanantuojaa vastaan. Hän oikasi oikean käsivartensa vastaten
suomalaisella vakaalla levollisuudella, että niin kauan kuin hänellä
vielä on tämä toinen käsi, niin hän, sekä hänen väkensä kyllä
Neunburgia puolustavat.

Lähettiläs muistutti:

"Hänen korkeutensa arkkiherttua tarjoaa nyt teille kunniaa tuottavia
ehtoja, mutta jos häntä pakotetaan rynnäkköä tekemään, niin hän ei
voi taata, että armoa annetaan. Hän vaatii, että koko varustusväki
oitis laskee aseensa pois."

"Tulkaapas ne ottamaan!" vastasi Slange, Leonidaan mainioilla,
Termopylessä lausutuilla sanoilla.

"Herra kenraali!" huudahti lähettiläs, joka luuli seisovansa, jollei
juuri Juhana Banérin edessä, niin kuitenkin hänen läheisen miehensä
edessä. "Te saatte vielä sanaanne katua."

"Niinkö luulette?" vastasi Slange, joka suomalaisen hitaudella nyt
vihdoinkin vimmastui. "Minä niin vähän kadun sanojani, että jos hänen
korkeutensa minulle vielä moisen sanansaattajan lähettää, niin minä
häneen vastaukseksi kuulan lennätän."

Lähettiläs meni. Neunburgissa ei sotaneuvottelua pidetty; siellä ei
keltään kysytty, haluttiko häntä mennä kuolemaan vai eikö. Mitäpä se
noita 2,000 koski, jos kaatuivatkin, kun vain tuo voittoihin tottunut
ruotsalainen sotavoima, kun vain Banér ja hänen 10,000 miestänsä
saivat aikaa pelastuakseen? Kahdenkertaisesti ponnistettiin voimia
muurien kuntoon panemisessa. Kaikki kantoivat tiiliä ja soraa,
ratsuväen hevosia käytettiin vetojuhtina. Täällä ei paljoakaan muonaa
ollut, mutta vielä vähemmän oli rehua, vaan mitäpä siitä, sopihan
hevoset tappaa ihmisille elatukseksi ja sillä tavoin oli kaikki
pelastettuna.

Jo samana päivänä alkoi kevyt kenttätykistö ampua paukutella
muuria vasten. Sotamiesten silmissä nuot kuulat olivat papuja ja
kauranryyniä eikä ne myöskään sanottavaa vahinkoa tehneet. Yöllä
vasta oli raskas tykistö saapuva ja sen kovakouraista tervehdystä
vastaanottamaan täytyi olla paremmin varuillansa.

Slange pelkäsi, että yöllä tapahtuisi päällekarkaus. Puolet hänen
väestänsä lähetettiin täydessä varustuksessa nukkumaan kolmeksi
tuntia, jonka kuluttua heidän tuli astua muurien luona varustuksessa
seisovien sijaan. Kaikki työntekiät olivat saman käskyn alaisia. Voi
sitä onnetonta, jonka käsivarsi väsyi tahi silmät unen raskauttamina
kiinni vaipuivat. Rauhan onnellinen työmies, joka päivän rasitusten
perästä häiritsemättä levolle laskee vaatimattomalle vuoteellensa,
ei ymmärrä, että sota ainaisesti, säälimättä vaatii raudan voimaa
ihmisjäntereiltä.

Yö kului kuitenkin hiljakseen; myöskin keisarilliset pitivät
vaivalloisen marssin perästä yön lepoa tarpeellisena. Mutta päivän
koittaessa, k:lo 5 aamulla soitettiin hätätorvea. Neljä rykmenttiä
baierilaista jalkaväkeä, jonka lisänä vielä oli vahva reservi,
koetti tehdä rynnäkköä ja toivoi saavansa apua kaupungin asukkailta,
maanmiehiltänsä. Päällekarkaajissa oli moniaita Tillyn sotavanhuksia,
ja nämät pelätyt sotilaat osottivat olevansa vanhan maineensa
arvoiset. Maanmiehet olivat pelastettavat ja anastajat ajettavat
Baierin rajoilta, väärä-uskoisten ylpeys oli maahan masennettava
pyhän neitsyen jalkojen eteen. Ja baierilaiset taistelivat, kuten
maansa puolesta taistellaan. He kiipesivät vastustamattomasti yli
vallihaudan, sekä heikkojen, matalien, hajonneitten muurien yli,
hyppäsivät kaduille, yhtyivät kaupungin rohkeimpiin asukkaihin,
jotka olivat tarttuneet piilossa oleviin aseihin, ja laskivat jo
kuuluviin kaikuvan victoria-huudon, kun Slange ratsuväkensä etupäässä
hyökkäsi heidän päällensä. Siinä nyt ei auttanut urhoollisimmankaan
vastaanponnistukset. Sisään tunkevat ratsastettiin kumoon, ja he
kaatuivat keihäitten pistosta tahi miekan iskusta, tahi ajettiin
takaisin muurien ylitse, vähäinen jäännös pelasti itsensä talojen
turviin, josta ruotsalaisia ampuivat. Gordon puolusti eronsaaneitten
ratsumiestensä ja vähäisen, 200 miehisen jalkaväkijoukkonsa
kanssa hyvällä menestyksellä kaupungin itäistä puolta. Vihollisen
reservi olisi saattanut lopullisen menestymisen muuttaa, mutta se
ei liikahtanut, luultavasti se tahtoi antaa baierilaisten itse
valloittaa kaupunkinsa. K:lo 7 aamulla oli ensimmäinen rynnäkkö
survaistu ja viholliset vetäysivät pois, joka haaralta.

Minkälainen hävitys! Kuolleita ja haavoitettuja, verisiä katuja,
aseita ylt'ympärillä, hurja epäjärjestys, valitus ja tuskanhuuto.
Tuossa makasi lapsi, sen oli hevosenkaviot kuoliaaksi sotkeneet;
tuossa munkki, ase kädessä ja pää halaistuna; tässä nainen keihään
lävistämänä. Joukko kaupungin hätääntyneistä asukkaista kolkutti
toivottomana kirkon ovea, jonka toiset pakolaiset olivat teljenneet,
he kun jo ennen olivat ehtineet tämän pyhitetyn rauhanmajan suojaan.
Muutamien katujen varrella raivosi hillitsemätön ryösteleminen,
jota päällikötkään eivät estää voineet, koska näistä taloista oli
ruotsalaisia ammuttu ja muutamat ryntääjistä olivat siellä etsineet
piilopaikkaa itsellensä. Nämät onnettomat vedettiin esiin kellareista
ja ullakoista, ja tekivät polvillaan ollen ristinmerkin, rukoilivat
henkensä säästämistä ja tulivat kuitenkin paikalla maahan hakatuiksi.
Sota-oikeus tuomitsi ne, jotka olivat ryntääjiin yhtyneet; tuomio oli
lyhyt: rangaistava vasten seinää, neljä kiväärinsuuta, kaikki oli
valmista.

Sellainen oli sodan ja sellainen Banérin koulu. Kolmekymmen-vuotinen
sota oli käynyt paljoa raaemmaksi, sitte kuin suuri kuningas Kustaa
II Aadolf ei enään pidättänyt sen verta vuotavaa ruoskaa. Juhana
Banérin syystäkin mainehikkaaseen nimeen on kuitenkin tarttunut,
erittäinkin Baierissa, sydämmettömien tekojen tummia pilkkuja.
Täällä, jossa katolilainen umpi-uskoisuus piti itsensä vapautettuna
kaikesta säälistä väärä-uskoisia kohtaan, katsoivat nämätkin itsensä
vapautetuiksi kaikista ihmisellisistä tunteista. Silmä silmästä,
hammas hampaasta. Neunburgia kohdeltiin paremmin, kuin montaa muuta
kaupunkia, jotka, kun rynnäkkö oli takaisin survaistu, pitivät
vihollisten puolta. Täällä ei ollut mikään joukkioraatelus, ei
yleistä ryöstöä; ei yhtäkään naista solvaistu, ei yhtäkään lasta
keihästetty. Turvattomien joukossa taistelun aikana tapahtuneita
onnettomuuden kohtauksia ei kukaan voinut estää. Tottunut kun oli
saalista saamaan, otti sotamies mitä näkyviinsä sattui Hänelle,
joka tänään eli ja huomenna kaatui, elämä tuskin enään oli mistään
arvosta. Hän otti toisilta hengen samoin, kuin hän omansa antoi,
välinpitämättömänä, tunteettomana. Mitä häneen koski ihmis-onnen
tähteet? Ainoa, jonka vuoksi ansaitsi elää, oli voitto.

Vielä kesti ryöstäminen, sota-oikeusto, koputus teljetylle
kirkon-ovelle; voittajat eivät vielä ehtineet saada ilmaa
hengittääkseen eikä rahia levähtääkseen; haavoitettujen haavat eivät
vielä olleet siteissä, hajonneet joukot eivät ennättäneet tulla
riveihin järjestetyksi, ennenkuin keisarillisten jykevät kanuunat
alkoivat aivan läheltä ampua muureja kohden, kahdesta, yöllä
valmistetusta patterista. Siinä ei enään papuja ollut, vaan raskaita
rautapalloja, jotka osuivat kaikkeen ja musersivat kaikki. Tornit ja
rintavarustukset ruhjoutuivat alas vallihautaan; muurit lohkeilivat
ja hajosivat kappaleiksi; niitten puolustajat olivat pakoitetut
kiireimmiten etsimään itselleen turvallisempaa paikkaa. Ylipäällikkö
oli tuon jo ennakolta arvannut. Hän antoi puhdistaa kadut ja viedä
asukkaat taloihin ja kellareihin. Sotilaitten rivit järjestettiin ja
jaettiin; heidän uusi työnsä oli jokaiseen, muuriin syntyvään aukkoon
rakentaa varuste. Kun tämä oli murskaksi ammuttu, rakennettiin sen
sijaan taas uusi. Näin tätä työtä pitkitettiin koko päivä. Mutta kun
aurinko alkoi mailleen mennä, silloin muurit ja varustukset olivat
laajalti kaatuneet ja myöskin ne huoneet, jotka olivat ampumalinjassa
muurin-aukkojen edessä, olivat hajalle ammuttuna. Ennakolta jo
odotettiin uutta rynnäkköä, eikä se tulematta ollutkaan. Mutta tätä
vastaankin Slange oli varuillansa.

Illan tullen tykistö äkkiä taukosi ampumasta, ja vahvat pataljoonat
jalkaväkeä samosi esiin kentän yli. Heillä ei ollut pitkä matka
marssittavana, heitä olisi saattanut asettaa kuten pattereita,
pyssynkantaman päähän kaupungista, jossa heillä ei ollut yhtään
kanuunaa peljättävänä. Ryntääjäjoukko hyökkäsi sinne, missä muuri
laajimmalta oli kukistunut, sillä välin kuin partiojoukot koettivat
tehdä eksytysrynnäkköä piiritettyjen kylkeen ja selkään.

Viimeksi mainittujen paikkojen puolustus oli jätetty Gordonille ja
hänen jalkaväellensä, joitten joukossa oli puoleksi ratsuväkeä,
jotka tässä nyt kuitenkin ilman ratsuja taistelivat. Slange itse
sekä hänen täydessä varustuksessa olevat ratsumiehensä, joita oli
600:n paikoille, odottivat päällekarkausta suuren muurin-rikon
ääressä. Ryntääjät havaitsivat rikon olevan auki ja hyökkäsivät
sisään ääntevien sotahuutojen kaikuessa sekä kirkuen keisarillisten
tuttua tunnus-sanaa: Jesus Maria! Tätä ratkaisevaa hetkeä,
jolloin päällekarkaajien rivit hajosivat heidän kiivetessään
muurin jäännösten yli, oli Slange edeltäkäsin odottanut. Nyt hän
ratsuväkensä koko voimalla hyökkäsi niin raivosasti ryntääjien päälle
sivultapäin, että kaikki hänen tiellään kaatuivat tahi joutuivat
hevosten tallattaviksi. Koko ryntääjäjono ruhjottiin pirstaleiksi
ikään kuin sisään ammutun kiilan halkasemana ja hajotettiin kahteen
osaan, toinen sisään päin ja toinen ulospäin. Sen osan, joka
kaupunkiin päin hajaantui, ratsumiehet heti saavuttivat kadulla
ja hakkasivat maahan. Ne taasen, jotka työnnettiin ulos päin
muurinrikkoa kohden, syöksivät tässä jäljessään tulevia kumppaneitaan
vastaan, jotka eivät vielä olleet ylös päin ennättäneet, ja tekivät
häiriötä heidän riveissään. Slange käytti tätä häiriötä hyväkseen,
ratsasti muurinrikon ylitse ja hänen muassaan osa, hänen lähimpänä
seisovista ratsumiehistänsä, he hyökkäsivät muurin ulkopuolella
olevien keisarillisten päälle. Kaikki hajaantuivat tahi pakenivat.
Keisarillinen ratsuväki, joka luuli saavansa olla levollisena
katsojana, kun kaupunkia valloitettiin, lähti nyt vihdoinkin
liikkeelle omaisten avuksi ja Slange siirtyi, ylivoimaa väistäen,
haavoitetuilla ja kuolleilla täytetyn muurin-aukon luo. Mutta nyt
pimeys saavutti ja keisarilliset katsoivat taistelun lopettamisen
heille edullisimmaksi.

Sivuryntäykset kaupunkia vastaan eivät olleet mistään arvosta. Toinen
rynnäkkö oli siis onnellisesti takaisin survaistu. Se ei paljoakaan
verta vaatinut puolustajilta, mutta sitä enemmän päällekarkaajilta.
Kanuunanjyrinä oli tauonnut, väsymyksestä uupuneet sotamiehet saivat
muutaman silmänräpäyksen levon. Ne, jotka eivät nukkuneet, eivätkä
vartiana seisoneet, käyttivät lepo-aikaansa loppumuonan, oluen ja
rehun tyhjentämiseen: ja mikäpä ratsumies ei hevostansa muistaisi?
Ja mitäpä tässä säästäminen hyödyttäisi? "Syökäämme ja juokaamme,
huomenna meidän täytyy kuolla!"

Minkälainen yö, täynnänsä verta, pimeyttä ja huokauksia, se
oli etupihana sille haudalle, joka jo pian oli aukeneva päivän
sankareille! Eipä yksikään noista sotamiehistä, jotka yöllä istuivat
maahan ammuttujen huoneitten palkeista tehdyn nuotion ääressä,
olisi 24 tuntia tämän jälkeen, antanut baierilaista kuparirahaakaan
kumppaninsa tahi omasta hengestään. Ja kuitenkin saattoivat he laskea
leikkiä vielä, vaikka omalla tavallaan, nuot karkeat raakamaisiksi
käyneet sotilaat. Yksi heistä oli löytänyt kaatuneitten, ryöstettyjen
baierilaisten luona pyhän neitsyeen kuvan; toinen oli löytänyt
messukirjan, kolmas hopeisen kannikkeen, neljäs kultasormuksen,
viides, onnellisin, oli löytänyt kullalla täytetyn kukkaron. Kaikki
voitettiin ja kadotettiin yhdellä ainoalla nopanheitolla. Viini,
niin, se oli juotuna viimeiseen tippaan, ja tulevan pikarin Slangen
sotilaat saivat hakea Wienissä tahi paratiisissa.

Erään takaportin luona näkyi liikettä ja tulisoihtuja. Ylipäällikkö
oli käskenyt, että kaupungin asukkaat, jotka eivät enään saattaneet
mitään ilmaista, jota viholliset jo itse eivät olleet kokeneet,
vietäisiin pois. Siinä nyt oli kiirettä, sekaannusta, kysymyksiä
ja erehdyksiä. Muutamat olivat tahtoneet viedä mukaansa kalliimmat
tavaransa ja havaitsivat portilla, että olivat ottaneet käsiliinan,
poikki mennen kauhan tahi särössä olevan ruukun. Toiset olivat
unohtaneet lapsensa kotia, toiset läheisistä sukulaisistaan jonkun
sokean, sairaan tahi ontuvan. He itkivät ja rukoilivat polvillaan
viivytystä, jotta olisivat saattaneet palata takaisin, mutta turhaan,
siihen ei ollut aikaa. Suuret joukot riensivät ulos pimeään yöhön,
etsiäkseen maanmiehiänsä sekä turvapaikkaa itselleen. He olivat
kadottaneet kaikki, paitsi surkean turvattoman elämänsä, joka oli
kaikkea toimeentuloa vailla, mutta tuon elämänsä he kuitenkin saivat
pitää, vaikka heidän kaupunkinsa oli tuomittu varmaan häviöön.

Eversti Gordon istui englantilaista raamattuansa tarkastellen,
kortteerissaan, jonka hajalle ammutun katon lävitse saatti nähdä
taivaan tähdet. Hän käänsi muutamia raamatun kappaleita nuorelle
mielipalvelialleen, Niemandille, uudelle korpraalille, joka tänään
oli hänen rinnallaan karpiineja ladannut. Hän käänsi profeeta Michan
neljännestä luvusta:

"Tulkaat ja astukaamme ylös Herran vuorelle ja Jakobin Jumalan
huoneen tykö, että hän opettais meille hänen teitänsä, ja me
vaeltaisimme hänen polvillansa. Sillä Sionista on laki tuleva, ja
Herran sana Jerusalemista. Ja hän on tuomitseva lukuisan kansan
seassa ja rankaiseva väkevät pakanat kaukaisissa maakunnissa; silloin
heidän pitää miekkansa vannaiksi tekemän ja keihäänsä viikatteiksi.
Ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaa nostaman
eikä silleen tottuman sotimaan. Jokaisen pitää fiikunapuunsa alla
pelkäämättä asuman; sillä Herran Sebaotin suu on sen puhunut.
Jokainen kansa pitää Jumalansa nimessä vaeltaman; mutta meidän pitää
vaeltaman Herran meidän Jumalamme nimeen, aina ja iankaikkisesti."

"Ymmärrätkö tätä?" kysyi Gordon.

"En."

Poika oli kuullut raamattua luettavan Kaskaksen torpassa, mutta oli
jo aikoja sitten sanat unhottanut. Hän oli ollut niitten ratsumiesten
mukana, jotka Aake herraa kirkolle saattoivat, mutta jäi niitten
muassa seisomaan kirkonmäelle portin ulkopuolelle. Jumalan sana ei
Kirkniemen tallissa asuntoa pitänyt. Täällä kaukana sodassa se ruudin
savua pakeni. Sotamies, joka aina kuoleman kanssa seurusteli, hänen
tuli myöskin joka päivä seurustella Jumalan kanssa, niinkuin hän teki
Kustaa Aadolfin aikana, niinkuin hän teki Oliver Cromwellin aikana,
jonka juuresta Gordon oli kasvanut. Mutta Banérin sotajoukoilla oli
matka lyhempi miekkaan kuin alttariin, he halukkaammin kiroilivat
pikarinsa ääressä, kuin lukivat Jumalan nimeä raamatusta.

"Kohta sinä saat miekan", jatkoi eversti Gordon poika Niemandille.
"Muista silloin, että elämme kurjuuden ajassa ja taistelemme sen
puolesta, että kukin kansa, saisi kulkea oman Jumalansa nimessä, eikä
olla toisten omantuntojen tuomarina. Sen asian puolesta tapamme ilman
armoa ja kuolemme ilman pelkoa. Vaikeampi on tappaa kuin itse kuolla,
mutta rikkaruoho on tulella poltettava: hyvä vilja kasvaa parahiten
tuhasta. Muista, joka kerta kun vedät tupestaan uuden miekkasi, että
käytät sitä Jumalan kunniaksi ja ihmisten omantunnon-rauhaksi! Piirrä
nämät sanat verelläsi miekkaasi, ja tiedä, jos siihen tartut näitä
sanoja muistamatta, niin olet murhaaja!... Mene, sinä saat kolmen
tunnin levon. Me tarvitsemme huomenna kaiken voimamme."



15. Neunburgin viimeinen päivä.


    Vielä yksi päivä, pojat!
    Yksi ainoa päivä vielä!

Yön pimeät hetket eivät levossa kuluneet. Murtuneitten muurien
sisäpuolella työ jatkui lakkaamatta. Avaramman muurin-aukon
sisäpuolelle rakennettiin uusi varustus, mutta vain näön vuoksi,
höllästi kokoon kyhätyistä keveistä puista, jotka kaukaa nähden
näyttivät vahvalta linnoitukselta. Tämän vallituksen alle laitettiin
miina, johon meni suurin osa jäljellä olevasta vähäisestä
ruutivarastosta. Muskettia ja karpiineja varten säästettiin vain 10
latinkia mieheen ja näihinkin latinkeihin täytyi panna pieniä kiviä;
kuulat olivat kaikki loppuun ammutut. Puolustuksen täytyi tapahtua
kiiltävin miekoin. Kaupungin pohjoinen puoli oli kärsinyt vähimmän,
sen torni oli vahvin, päällysrakennus oli liuskasavesta ja perustus
graniittikivestä. Täällä suljettiin kadut tuota pikaa valmistetuilla
vallituksilla, lähimmän muurin viereen laitettiin peitettyjä
käytäviä, joihin pantiin ampumareikiä, ja näitä varten säästettiin
viimeiset latingit. Hevoset rupesivat rehun puutteesta kaatumaan.
Huonoimmat tapettiin varoiksi nälänhädän häätämistä varten. Slange
hoiti itse miinan maahan laskemista. Pimeässä se oli sekä vaarallinen
että vaivalloinen tehtävä. Vakoojia pelättiin; ei oltu varmana
siitä, että kaikki asukkaat olivat kaupungista lähteneet. Miina piti
sytytettämän maan-alaisella ruuti-sytyttimellä, joka oli 20 kyynärän
pituinen; pitemmän olisivat kuulat saattaneet repiä ylös tahi hevoset
kavioillaan loukata. Siinä oli nähtävästi sytyttäjän henki vaarassa.

Slange kääntyi päällikköjen puoleen, jotka häntä lähinnä seisoivat.

"Kinnemund, lähetä minulle luotettava mies, joka ei huoli hengestään
enemmän kuin poikki taitetusta hevosenkengästä! Minä en takaa, että
hän täältä elävänä pääsee, mutta jos hän elää sekä on sytyttimen
sytyttänyt oikeaan aikaan, ei sekuntiakaan liika aikaisin eikä liika
myöhään, on hänen arvonsa ylentynyt yhden asteen ja hän saa sata
unkarilaista guldenia käsirahaksi."

"Tiedän minä yhden", vastasi Kinnemund.

"Minä tiedän toisen", sanoi Koschels.

"Yksi asia vielä! Hänellä pitää olla silmät, jotka näkevät seinän
läpi. Hänen täytyy nähdä ilmoitusmerkkini ruudinsavun lävitse. Minun
käskyni pitää olla tehtynä ennenkuin kissa ehtii silmiään räpäyttää."

Sotaherrat empivät. Heillä oli luotettavia miehiä, jotka saattoivat
henkensä myydä messinkisoljesta, mutta mistä sellaisia silmiä
löytäisi? Ja vähäistä miettimis-aikaa pohjolan asukas aina tarvitsee.

Eversti Gordon näki, miten epäilivät.

"Minulla on sellainen, jota te haluatte, eversti", sanoi hän.
"Niemand, tule tänne!"

Niemand tuli.

"Sinulla ei ole isää eikä äitiä, jotka sinua surevat, jos kuolet.
Tahdotko uskaltaa henkesi ja tappaa muita, jotta omantunnonrauha
asuisi maassa? Sen vuoksi me taistelemme."

"Käskekää!" vastasi poika.

"Hyvä. Kuuntele siis eversti Slangen käskyjä, ja tee ne siten, kuin
minä tiedän, että sinä osaat! Jos elät, olen sinua muistava, jos
kuolet, rukoilen puolestasi."

Poika kuunteli ääneti määräyksiä ja meni sitten etsimään sopivaa
soraläjää, johon hän valmisti itselleen mukavan piilopaikan.

Slange katseli poikaa säälivin silmin, tässä sotilaassa, jota veri ja
kuolema olivat karaisseet, oli tuo tunteen ilmaus harvinaista.

"Lisätkää sytyttimeen kymmenen kyynärää pituutta!" määräsi hän.
"Olisipa pojasta vahinko!"

Tunnin verran ennen päivän sarastusta päristettiin aamurumpua.
Kaikki, jotka eivät olleet vahdissa muurien luona kutsuttiin torille
ja asetettiin järjestettyihin riveihin. Keskelle toria oli tehty
nuotio, joka valaisi sen ympärillä seisovia tummia uhmaavia rivejä.
Eversti Gordon piti aamurukouksen; täällä ei ollut sotapappia. Se
oli lyhyt rukous, Kuningas Davidin 130 psalmi: "Syvyydessä minä
huudan sinua, Herra!" Sitten isämeidän ja siunaus. Viimeiseksi Kustaa
Aadolfin sotavirsi, joka oli heille tuttu Lützenin aamusumuista asti:

    "Käy pieni joukko pelvotta,
    Vaikk' vihollisten huutoja
    Nyt kaikuu kaikkialta!
    Sun häviös' on riemunsa,
    Vaan riemu koht' on loppuva:
    Siis, kestä, mieles malta!"

Kun virren viimeiset säveleet olivat kaikuneet yön viileässä ilmassa,
vallitsi torilla äänettömyys. Nuotion liekit olivat hiillokseen
vaipuneet, yön mustat varjot lankesivat noitten äänettömien rivien
päälle. Eversti Slange oli harvapuheinen suomalainen, joka paremmin
käsitti vahvaa miekan lyöntiä, kuin puhujataitoa, mutta tämä hetki
oli siksi tärkeä, ett'ei sopinut ääneti antaa sen mennä menojaan. Hän
antoi panna enemmän puita valkeaan, ratsasti tarkastellen näitten
pelottomien, kuolemalle vihittyjen rivien ohitse, pidätti vihdoin
korskean, mustan, Breit-nimisen hevosensa, (nimi oli muistona
Breitenfeldistä), ja puhui heille muutaman sanan. Hän ei tahtonut
kysyä, heiltä, sanoi hän, mielivätkö halukkaammin antautua, kuin
taistella, sillä hän tunsi heidät hyvin monen rehellisen ottelun
kokemuksesta; hän tiesi, että he saattoivat voittaa ja kaatua,
kuten urhoolliset miehet. Heidän tuli nyt muistaa, että jokainen
tunti, jonka täällä kestivät, oli tunnin ennätys heidän pääjoukossa
oleville kumppaneilleen sekä samalla myöskin pääsylippu uusiin
voittoihin. Heille itselle oli se ikimuistettavana kunniana,
että he jo kaksi päivää olivat saattaneet viivyttää väkevää ja
pöyhkeää vihollista; heidän tuli nyt vieläkin päivän näyttää sille
hampaitaan, sitte sotajoukko olisi turvassa, ja silloin päällikkö
pitäisi huolta sankareistaan. Heille ei mitään tapahtuisi, jota he
eivät ennen olleet jo monta kertaa kokeneet, mutta heidän miekkansa
kärjestä riippui nyt isänmaan onni ja sodan lopullinen päättyminen.
Tunnus-sanamme on: Jumala kanssamme! Vielä yksi päivä, pojat, yksi
ainoa päivä vielä, ja Neunburgin nimi on teidän nimenne muassa
jälkimaailmalle säilyvä!

"Jumala kanssamme!" kuului riveistä ikään kuin yhtenä kohinana, ja
tämä todisti paremmin kuin äänekkäät hurraahuudot, että sotilaat
olivat päättäneet seurata päällikköänsä kuolemaan. Tuolla vanhalla
voittoihin tottuneella tunnussanalla oli ihmeellisen elähyttävä
voima. Aikaisemmin yöllä oli nuotion ääressä puoliääneen puhuttu,
että oli mahdoton puolustaa itseänsä suurta ylivoimaa vastaan noin
huonojen muurien turvissa. Montapa kertaa on tapahtunut, että
piiritetyssä linnassa on kapinoitsemaan ruvettu vähemmänkin vaaran
uhatessa, kuin mitä tässä tarjona oli! Tässä ei voiton puolesta
taisteltu, eipä edes hengen puolesta. Minkä puolesta taisteltiin
siis? Sen tiesi päällikkö ja häneen saattoi luottaa. Eerik Slangeen
sotamiehet täydellisesti luottivat. Ääneti, vakavina, menivät he
kukin paikalleen, tuohon välttämättömään, viimeiseen, Neunburgin
puolustustaisteluun.

Keisarillisten leirissä pidettiin myöhään illalla sotaneuvottelua.
Tuo sodankokenut Piccolomini kävi malttamattomaksi ja tahtoi
kiirehtiä Banérin jälkeen, hän arvasi jo ennakolta mitenkä paljon he
viipymisellään menettäisivät sekä oli jo alusta alkaen kehottanut
marssia jatkamaan ja jättämään ainoastaan vähäisen osaston Neunburgia
silmällä pitämään sekä nälkään näännyttämään. Arkkiherttua oli
toista mieltä ja sai kreivi de Suysin puolellensa. Hän luuli Slangen
sotavoimaa suuremmaksi, kuin se todellisesti oli, eikä tahtonut
millään ehdolla jättää niin vaarallista vihollista selkänsä taakse.
Tämä tuuma pääsi sotaneuvostossa voitolle. Suuttuneena jätti
Piccolomini keisarillisen leirin maaliskuun 10 päivänä, ennättääkseen
ratsuväkensä kanssa Banérin. Tunnettu asia on, että ainoastaan
muutaman tunnin ennätys pelasti Böhmissä ruotsalaisen pääjoukon
Wallensteinin parhaan oppilaan hurjista iskuista.

Keisarillinen jalkaväki oli yöllä asetettu tuskin 500 sadan askeleen
päähän Neunburgin muureista ja alkoi aamulla ampumisen, joka uhkasi
lakaista koko kaupungin pois maan pinnalta. Uudesta etuvarustuksesta
ei puolen tunnin kuluttua ollut jälkeäkään. Uudet muurinjaksot
kaatuivat ja niitten muassa huoneita pitkät rivit, joten aamulla
saattoi ulkopuolelta nähdä kaupungin sisälle aina torille asti. Nyt
oli arkkiherttuan aika tullut, jolloin oli sopiva vaatia antautumista.

Ampuminen taukosi. Eräs rummuttaja lähetettiin sanaa saattamaan ja
yksi upseeri seurasi häntä. He lähenivät varovasti sitä muurinrikkoa,
joka eilen oli monen monta uhria vaatinut, rummuttaja edellä
alituisesti päristellen rumpuansa, ja sanansaattaja perässä. Kun
ennättivät kuultaville, viipotti upseeri valkoista sotamerkkiänsä ja
huusi täyttä kurkkua:

"Antautukaa! Antautukaa!"

"Mitä nyt?" vastasi Slange, joka seisoi aukossa. "Ampukaa tuo koira,
joka nalkuttaa tuolla alhaalla."

Karpiini välähti ja tuo onneton rummuttaja kaatui kesken päristystä,
otsa läpi-ammuttuna. Sanansaattaja, jota tämä kuula oikeastaan
tavotti, viskasi itsensä maahan ja konttasi nelinryömin leiriin
takaisin.

"Miehet, kaikki paikoilleen!" komensi päällikkö. Hän tiesi, mitä
tästä seurasi.

Taaskin alkoi kanuunan jyrinä ja sellaisella voimalla, joka selvään
osotti vihollisten raivoa. He viskasivat nyt myöskin tulipalloja,
jotka sytyttivät vielä pystyssä olevat talot, ja joita puolustajat
turhaan koettivat sammuttaa. Läntisellä puolella heillä ei ollut
muuta suojaa, kuin jäljellä olevat soraläjät; he olivat pitkänään
maassa ja antoivat rautahaulien viuhata päänsä ylitse, mutta eipä
tämäkään asema pelastanut heitä ponnahtelevista kuulista ja kiven
sirpaleista. Kun keisarilliset tällä tapaa olivat ensimmäisen vihansa
puuskan purkaneet rummuttajan kaatumisen kostoksi, taukosi ampuminen
ja voimakas joukko jalkaväkeä sekä sen etupäässä ratsuväkeä, lähti
tekemään kolmatta rynnäkköä. Tällä kertaa levisi joukon eteen
jääkäriketju, joka tähtäsi jokaiseen, maahan ammuttujen muurien
sisäpuolella liikkuvaan olentoon.

Taistelun päättyminen riippui lähinnäkin siitä, minkä kohdan
viholliset hyökkäyspaikakseen valitsisivat. Kulkisivatko he miinan
yli vai tulisivatko toista tietä? he saattoivat vapaasti valita,
minkä tien tahtoivat. Mikäpä heitä esti? Ei edes pyssyn laukaukset
heitä enään ollut häiritsemässä. Heidän tuli vain marssia sisään,
niin Neunburg oli heidän. Tuo miinoitettu läntinen puoli, jossa
kaikki jo oli maahan ammuttuna, tuotti viholliselle sen edun,
ett'ei hänen tarvinnut joutua tulen ja savun sekaan sillä välin,
kuin muu osa kaupunkia oli liekkien vallassa. He siis valitsivat
sen tien. Jääkäriketju työntäytyi ensin sisään puhdistaaksensa
alaa. Jääkäreillä oli vielä eilispäivän tappio tuoreessa muistossa
ja he siis lähenivät varovasti vakoillen, valmiina antamaan tulta
jokaiselle epäiltävälle esineelle. He havaitsivat paikan alttiiksi
heitetyksi ja kävivät rohkeiksi sekä hajaantuivat edemmäksi. He
eivät olleet huomanneet poikaa, joka piiloutuneena makasi suuressa
soraläjässä, mihin maan alla oleva sytytin johtui.

Heidän antaessaan merkkiä, että sisäänkäytävä oli vapaa, ryntäsi
keisarillinen ratsuväki ensin sisään eversti Gaylingin, Gonzagan,
Briganzan ja Golben johtamina, raskaasti varustettuja ratsumiehiä
mustissa rautapäähineissä ja kiiltävissä haarniskoissa. He
jakaantuivat kahtia ja seisattuivat muurin-aukon sisäpuolelle
jättääksensä tietä jalkaväelle sekä varjellaksensa heitä sellaisesta
tuhoa tuottavasta tapahtumasta, kuin heitä edellisenä päivänä oli
kohdannut. Jalkaväki seurasi taajoissa riveissä, se oli pakotettu
tunkeutumaan kokoon soraläjien ja etuvarustuksen kaikkialle
jääneitten pirstaleitten välitiloihin.

Silloin kauhistuttava pamaus järistytti maata, puunkappaleita,
kivistä ja sorasta sekä tulen liekeistä muodostunut pilvi pimensi
ilman, ja keisarilliset tarkk'ampujat, jotka olivat ehtineet
edemmäksi, näkivät kauhukseen sekä jalkaväen että ratsuväen katoavan
sorapilveen.

Tuskin oli tuo raskas mustanharmaa hattara ennättänyt hajota,
ennenkuin Slange mustalla Breitillään ikään kuin maasta nousten
hyökkäsi ryntääjien päälle. Enemmän tuhoa tuottavana kuin milloinkaan
riehui miekka noitten pelästyneitten ja kauhistuneitten joukkojen
keskellä, jotka olivat vaaran välttäneet ja nyt hajaantuen pakenivat
kentän yli mutta sinnekkin takaa-ajajat heitä seurasivat ja
hakkasivat heidät maahan, siksi, että kaksi heidän perimmäisistä
jalkarykmenteistään, joita uskaliaat päälliköt johtivat, muodostivat
neliskulman ja ratsuväen avulla pakottivat Slangen väen palaamaan
takaisin kaupunkiin. Kinskyn, joka oli rohjennut mennä kauimmaksi,
täytyi antautua vangiksi.

Kolmas rynnäkkö oli takaisin survaistu, mutta siinä oli tullut
suurempi mieshukka kuin edellisissä. Nyt heidän työnään oli saada
kaupunkiin tunkevat jääkärit pois suorituksi. Mutta mitä tämä uusi
menestys näitä voittajia hyödytti? Liekit olivat nielleet heidän
varustuksensa ja työntäneet heidän yhteen kaupungin nurkkaan. He
olivat piiritetyt, ilman ampumavaroja, ruokavaroja tahi rehuja,
uuvuksissa kolmen päivän ja yön taistelusta. Slange katseli aurinkoa;
se oli kohta korkeimmillansa. Kun se laskeutuisi länteen niin
alhaalle, ett'ei vihollisten joukot tunnin aikaakaan saattaneet
päivän valossa ajaa Banéria takaa, -- silloin hän tahtoi antautua.

Hän tarkasteli ja kiitti pohjoisen muurin luona olevaa sotaväkeänsä.
Rivissä seisoi vielä 1,200 miestä; siinähän niitä vielä oli
kylläkin, olipa enemmän kuin puolet jäljellä. Niistä 1,000 joita
kaivattiin oli muutamia kaatunut tahi tullut haavoitetuksi, toiset
olivat sairastuneet ja loput olivat yöllä ja rynnäkköjen aikana
karanneet vihollisten puolelle. Tuo ankara ylipäällikkö luki rivit.
Hänen katseensa kirkastui kun hän havaitsi, ett'ei yksikään hänen
ruotsalaisistaan, suomalaisistaan tahi skottilaisistaan ollut
lippuansa pettänyt. Saksalaiset vain olivat väsyneet olemasta
maansa verikoirina. Sota-oikeus olisi heitä tuominnut ammuttavaksi;
valamiehistö olisi vastannut: eivät ole syyllisiä.

Yksi osasto keisarillisista vartioitsi Schwartxachin pohjoista
rantaa, mutta tuli, piiritettyjen onneksi, valkean liekkien vuoksi
estetyksi viimeiseen rynnäkköön osaa ottamasta. Kello kolmen aikaan
jälkeenpuolenpäivän lähetti Slange sanansaattajan keskustelemaan
antautumis-ehdoista. Siinä olikin jo aika täpärällä, sillä uusi
rynnäkkö uhkasi joka haaralta.

Tuota nuorta luutnanttia ei ammuttu rummuttajan sovitus-uhriksi,
kuten pelätä olisi sopinut. Arkkiherttua vaati heitä antautumaan,
jollei hyvällä, niin pahalla. Keskustelua kesti, kuten Slange oli
arvannut, monta tuntia. Vihdoin sovittiin, ja päätettiin tyytyä
sotavankeuteen ja kunnialliseen kohteluun. Upseerit saivat pitää
hevosensa ja Slange korskean Breitinsä, tämä oli kunnian-osotus
urhoollista vastustajaa kohtaan.

Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut 1,200 miestä parhaista
sotilaistaan ja 26 ratsaslippua, mutta keisarilliset olivat
kadottaneet vielä enemmän: Banérin pääjoukon hävittämisen ja
ratkaisevan voiton. Kuitenkin heidän leiristään kuului suuri ilo ja
riemu: nyt on käärme onaleesen saatu! [Die Schlange, käärme.]

Aurinko läheni taivaanrantaa, kun nuot aseistaan riisutut sotavangit
vahvan saattojoukon seurassa jättivät palavan, hävitetyn kaupungin
taaksensa. Eräs sen aikuinen kertoja lisää, että kolmet vaunut,
joissa oli naisia, luultavasti saksalaisten upseerien rouvia,
seurasivat jonon muassa.

Vähäisestä, ennen kukoistavasta Neunburgista oli ainoastaan
mustentuneet, mäsäksi ammutut rauniot jäljellä sekä sen
onnettomat, kodittomat, hajaantuneet asukkaat. Nämät olivat,
kun kuulivat ensimmäisen huhun antautumisesta, rientäneet
kaupunkiin pelastaaksensa, jos mahdollista, vähäisenkin jäännöksen
omaisuudestaan, mutta toiset olivatkin jo ennättäneet ennen heitä.
Saaliinhimoiset sotarosvot, sodan hyenat, jotka aina kulkevat
sotajoukkojen jäljissä, olivat olleet vikkelämpiä kuin he, ja
tunkeneet noihin vielä palaviin huoneisiin sekä anastaneet kaiken:
jolla vain oli rahallista arvoa. Myöskin Slangen väki oli viimeisinä
hetkinä ryöstänyt säästörahaksi vankeuteensa kaikki mitä ennättivät
saada. Se oli sotilaan tapa, saalis kuin saalis! Takaisin palaavat
asukkaat onnistuivat ainoastaan säälivien baierilaisten vahtimiesten
avulla saamaan puoleksi sulaneen kattilan ja jonkun puoli palaneen
patjan ryöstäjien kynsistä. He olivat hädässään, kiireissään ja yön
pimeässä myöskin jättäneet jäljelle vanhat heikot vanhempansa ja
kipeät lapsensa. Missä he nyt olivat? Laskeva veripunainen aurinko
ei tietänyt mitään edellisen yön kauhistuksista eikä ollut sillä
yhtäkään vastausta kyyneleissä vietetyn päivän lohduttamattomille
kysymyksille. Valkean liekit tiesivät ehkä kaikista enimmän, mutta
nekin nyt olivat sammuneet ja hiilus tirkisteli vastausta vailla
etsivien vapisevia käsiä, jotka tuhassa koperoitsivat.

Sillä aikaa kuin vangit, paremmin iloisina kuin surullisina siitä,
että tiesivät itsensä pelastuneeksi varmasta kuolemasta, marssivat
leirille, kysyi Slange, joka ratsasti Gordonin rinnalla:

"Mihinkä poika jäi?"

"Ruutimiinan soran alle", vastasi Gordon levollisesti.

Neunburgin sankari unhotti hetkeksi voiton ja vankeuden.

"Kolmekymmentä kyynärää!... Miksikä ei neljäkymmentä?" sanoi hän
itsekseen.

Aurinko laski Neunburgin viimeisen päivän ylitse, Juhana Banérin
pelastuksen ylitse, äärettömän veren ja kyynelten paljouden ylitse,
mutta ei Eerik Klaunpoika Slangen, Karunan kartanon omistajan maineen
ylitse, joka oli jälkimaailmalle säilyvä. Ruotsi on kasvattanut
niin monta urhoollista miestä, ettei se henno kadehtia Suomelta
sukulunastus-oikeutta tuohon "ruotsalaiseen Leonidaaseen."



16. Kullattu Ruben.


    Pakanain rieskaa pitää sinun imemän.

Tuo vapaa valtakaupunki Regensburg, joka sijaitsee siinä, missä
Tonava tekee polven lounaasta kaakkoiseen, luki vanhan sukuperänsä
roomalaisesta sotaleiristä asti ja oli, satamapaikkana ollessaan
rikkaalle Nürnbergille, varallisuudessa edistynyt. Suurimman
merkityksensä Regensburg kuitenkin sai pyhän kooman valtakunnan
herrainpäivistä, joitten oli tapana kokoontua tänne, vielä niin
myöhäisinä aikoina, kuin 1806. Herrainpäivät tahi oikeammin
ruhtinain- ja piispainkokous oli kaupungin ylpeytenä ja tulolähteenä,
toisinaan myöskin sen vaarana, kuten esimerkiksi silloin, kun Juhana
Banér tammikuussa 1641 oli niin rohkea, että lähetti 500 kuulaa
virran yli kovaksi hämmästykseksi keisari Ferdinand III sekä hänen
kokoontuneille valtaruhtinailleen.

Banérin rohkeus olisi saattanut käydä vaaralliseksi, jollei Tonava
olisi tehnyt salakapinaa ja ranskalainen Guebriant arkamielisesti
kieltäytynyt tulemasta joukkojensa kanssa rohkean pohjoismaalaisen
apuun.

Nyt tämä rohkeus rangaistiin peräytymisellä, joka melkein näytti
pakoretkeltä, ja siksi keisarillisetkin sitä nimittivät, mutta
tästä huolimatta ruotsalainen sotajoukko sen kautta, kiitos olkoon
Neunburgin urhoollisille puolustajille, saattoi vähäpätöisen
tappion kärsittyään, päästä varmaan turvapaikkaan, mutta
sotapäällikkö myöskin pääsi haudan lepoon. Banérin sankariretki
loppui Halberstadtissa toukokuun 10 päiv. samana vuotena 1641.
Kahdeksankymmentätuhatta kaatunutta vihollista, kuusisataa voitettua
lippua, kyynelvirtoja ja leveä, suitseva rauniotie, osotti hänen
jälkiänsä Saksassa ja sitä osotti myöskin sodan voitonmerkki hänen
kuuluisalla haudallansa.

Regensburg oli näinä myrskyisinä päivinä nähnyt monta kauhistusta
sekä sen jälkeen paljon riemua. Valtiokokousta jatkettiin vielä
toukokuussa lakkaamattomilla arvokiistoilla, rettelöillä ja
pöytäkirjoilla. Vihollinen oli karkoitettu, hyökylaine takaisin
palautettu Tonavan rannoilta, mutta rauha ei palannut pian takaisin
noihin kateellisiin vaaliruhtinoihin ja hyvänluontoiseen, mutta
äkkiä kuohahtavaan, helposti hurjistuvaan kansanluonteeseen.
Sotavangit, jotka voitonriemulla vietiin kaupungin läpi pantavaksi
linnoihin vahtien valvonnan alle, saivat kuulla paljon ivailua.
Vastenmielisyyttä noita baierilaisia hävittäjiä vastaan ei myöskään
se vähentänyt, että he olivat väärä-uskoisia, jotka sotivat
autuaaksitekevää kirkkoa vastaan sekä olivat monta kertaa pyhän
neitseen kuvia käytelleet ylenkatseella, joka syvästi koski kaikkien
hurskaitten katolilaisten sydämmiin. Tapahtuipa myöskin, että näitä
aseettomia vankia, jotka kulkivat vahvan vartijaston turvissa, joskus
kivillä hätyytettiin, mutta tavallisempaa oli, että ilvehtivät joukot
heidän jäljessään kulkivat. Ja kun sellainen joukko ei kauemmin
saattanut vihaansa vääräuskolaisille osottaa, etsi se kuohuvien
tunteittensa esineiksi toisia maaleja.

Regensburgissa, kuten monessa roomalaisen valtakunnan suuremmissa
kaupungeissa, asui vähäinen joukko juutalaisia; he olivat
ainaisina epäluulon, ylenkatseen ja vainon esineinä, mutta
tunkivat viisaudellaan, säästäväisyydellään ja neuvokkaisuudellaan
yhteiskuntaan, joka oli aivan vähän kehkeytynyt ja perusteistaan
irtautunut. He eivät harjoittaneet maanviljelystä eivätkä
päässeet noihin ankarasti rajoitettuihin, etu-oikeuksistaan
kateudella kiinnipitävien kauppiaitten ja työväen ammattikuntiin.
Juutalaisia käytettiin hyödyllisinä asiamiehinä, välitteliöinä ja
välikaupittelioina, he työskentelivät kaikenlaisissa halvoissa
ammateissa, jotka eivät aina olleet hyvämaineisiakaan, ja olivat
moniaalla salaisuudessa rahakauppiaina, joilta mahtavat herrat ja
keisari itsekkin tarpeen tullessa apua pyysivät sellaisia korkoja
vastaan, jotka palkitsivat lainan antajan kärsittyjä vahingoita.
Mitenkä ei rahoja tarvittaisi, erittäinkin sodan aikana? Salainen
syy, jonka vuoksi juutalaiset nauttivat suojelusta heitä aina
vihaavia kansanjoukkoja vastaan, oli juuri tuo vallanpitäjien
palveluksessa oleva rahakauppiaan liike.

Regensburgissa, Roomassa ja Frankfurtissa asuivat juutalaiset, samoin
kuin monessa muussakin kaupungissa, heille jätetyssä ankarasti
rajoitetussa kaupungin-osassa, jota Ghettoksi nimitettiin. Tämä
juutalaiskortteli on ulkopuoleltaan ahdas, likainen, vähäpätöinen,
epäluulon-alainen sekä kaupungin muitten asukasten inhotus.
Regensburgin juutalaisten asunto-alueella ei ollut muuta kuin
yksi ainoa parempi rakennus, eräs harmaa, synkkä kaksinkertainen
kivimuuri, jonka pääty oli kadulle päin. Piha oli ahdas, korkeilla,
rautapiikeillä varustetun muurin ympäröimä. Koko tämä näin erilleen
suljettu linna oli linnoitus itse puolestaan, tuossa tukevassa
vahvasti raudoitetussa tammiportissa oli vain pieni, aina vartioittu
ja huolellisesti kiinnisalvattu sivukäytävä päivän liikettä varten
käytettävänä. Nuot pienet akkunatkin olivat varustetut vahvoilla
luukuilla, jotka yöksi teljettiin ja alikerran akkunoissa oli vielä
lisäksi rautaristikot, jotka talon tekivät vankilan näköiseksi.
Täällä asui juutalais-seurakunnan enimmän arvossa pidetty patriarkka,
aikakautensa mahtavin raharuhtinas, melkeinpä niin kuin Rothschild
meidän päivinämme.

Hänen nimensä oli Ruben Zevi Ben-Isak, mutta kristityssä Saksanmaassa
annettiin hänelle nimi: _"Der vergoldete Ruben."_ Ruotsalaisten
sotajoukot myöskin tunsivat hänen _Kullatun Rubenin_ nimellä. Tätä
miestä pidettiin nimittäin äärettömän rikkaana ja kun Banérin joukot
Tonavan vastakkaiselta rannalta tähystelivät Regensburgia, kurkisteli
varmaankin moni saaliinhaluisilla silmillä kullatun juutalaisen
asuntoa, joka näytti juuri vartavasten tarjoavan itseänsä köyhän
sotilaan ryöstettäväksi. Ruben Zevi ajoi asioitansa ääneti ja
varovaisesti. Harvoin häntä nähtiin ja hyvin vähän tiettiin, minkä
kautta ja mitenkä hän sotajoukkojen kanuunain varjossa kuljetti
kultaruutiansa sotatanterelle, mutta tiettiinpä, että hänellä
kaikkialla oli asiamiehiä sotakannalla, että hän ylläpiti salaisia
konttooreja Wienissä, Münchenissä, Nürnbergissä, Frankfurtissa,
Warsovassa, Amsterdamissa, Parisissa, Madridissa, Konstantinopolissa,
niin, vieläpä Tukholmassakin niitä sanottiin olevan. Sillä tämä
kullattu juutalainen, vaikka olikin Mooseksen lain alle kuuluva oli,
kuten sanottiin, maailmanjäsen sellainen, joka kunnioitti kaikkia
kansoja ja piti kaikkia uskontunnustuksia yhden-arvoisina aina
hyvän "geschäftin" mukaan. Luultiinpa, että hän oli asunut monessa
eri paikassa: Hamburgissa, Danzigissa, Warsovassa ja Wienissä,
ennenkuin hän vanhoilla päivillään asettui tuohon vaatimattomaan
Regensburgiin. Sanottiinpa, että häntä useita kertoja oli ryöstetty
ja pantu pakkoveroa maksamaan, välistä Wallensteinille ja toisinaan
ruotsalaisille, mutta kuitenkin aina oli saattanut säästörahastoilla,
joihin ei kukaan ulottunut, alkaa liikettänsä uudestaan.
Kummallisinta oli, että tämä kullattu juutalainen, joka palveli
kaikkia sotaa käypiä valtoja, ja sopivissa tilaisuuksissa oli heidän
kaikkien ryöstettävänä, sai suojelusta katolilaisten, protestanttien
ja muhamettilaisten luona, aivan kuten käytännössä oleva raha. Ruben
Zevi oli kosmopoliitti, aivan kuten se kulta, jota hän hallitsi.
Kuka kysyy mistä se tulee tahi ketä se ennen on palvellut? Siinä on
kylliksi, että sen omistamme: _"non olet"_, se ei haise.

Pääsiäinen, joka nyt oli tulossa, oli kaikissa katolilaisissa
maakunnissa juutalaisille vaarallinen aika, ja Regensburgissa vielä
enemmän kuin muualla, syystä että mielet vielä olivat kuohuksissa.
Lauantaina ennen pääsiäistä olivat juutalaiset yht'aikaa viettäneet
passahjuhlaansa suljettujen ovien takana. Perjantai-iltana oli
pieni kristitty tyttö, erään hansikkamaakarin tytär, kadonnut
tietämättömiin. Tytön oli nähty virran rannalla leikkivän.
Mikäpä luonnollisempaa, kuin että tyttö oli Tonavaan suistunut?
Mutta perjantai iltana oli nähty juutalaisen palvelian kantavan
kortteeriinsa elävää olentoa säkissä, ja tämä elävä olento oli
vaikeroivasta ääntänyt. Tässä taaskin oli luonnollisimpana
selityksenä, että palvelia oli kantanut elävää lammasta, joka
oli pääsiäisuhriksi määrätty, ja tämä lammas oli vaikeroivasti
määkynyt vankeudessaan. Mutta sitte kuin hansikkamaakarin vaimo koko
lauantaisen päivän turhaan oli etsinyt lastansa ja jokin naapuri
oli johdattanut hänen epäluulonsa tuohon juutalaiseen palvellaan,
alkoi hän ääneensä huutaa, että juutalaiset olivat ryöstäneet hänen
lapsensa ja tappaneet pääsiäislampaakseen.

Oli pääsiäispäivän aamu. Ihmisjoukot virtailivat vihityt kynttilät
kädessä ulos Regensburgin vanhasta, 13 vuosisadan mahtavasta
tuomiokirkosta, kun huuto juutalaisten ilkityöstä levisi ympäri
katuja. Sellaisina, kuin katolilaiset olivat kirkosta tullessaan,
sakramentti vielä huulillaan, rukousnauha rinnallaan sekä vihkiveden
priiskotukset vaatteissaan ja hiuksissaan, tarttuivat nuot
hurjat kansanjoukot aseihin, mimmoisia vain sattuivat saamaan ja
hyökkäsivät juutalaiskortteeriin. Kaikkia juutalaisia, joita ulkona
tavattiin, huolimatta iästä tahi sukupuolesta, rääkättiin, lyötiin
ja sotkettiin, muutamat aivan kuoliaaksi. Sitten alkoi rynnäkkö,
asuinhuoneitten ryöstäminen -- meteleitä sellaisia, joita on useasti
yhtä perättömistä syistä kestänyt, vuosisadoista vuosisatoihin aina
meidän päiviimme asti. "Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme
päälle!"

Kaksi tuntia oli tätä väkivaltaisuutta kestänyt hillitsemättä, sillä
välin, kuin valtaruhtinaat ja keisari vielä olivat kaupungissa
melkoisen sotavoiman kanssa, kun vihdoinkin tuli joukko ratsumiehiä,
jotka hajoittivat kansanjoukot. Vankeuteen vietiin muutamia,
otaksuttavasti rauhanhäiritsiöitä. Ei, vaan juutalaisia. Tässä
tarvittiin uusi pääsiäslammas, velka-uhri joukkojen tyydykkeeksi. He
olivat tuntevinaan tuon juutalaisen palvelian, joka säkkiä kantoi
sekä talon, johonka se oli kannettu. Kiinni-otetut pahantekiät
vietiin sidottuna vankilaan, jossa heitä kiduttamisella piti saataman
tunnustamaan rikoksensa ja sitte odotti heitä tuollainen hirveä
polttolava, jota siihen aikaan pidettiin hauskimpana kansanhuvina.

Yksi talo tässä korttelissa oli jäänyt ihan vahingoittumatta ja
sen oli onnistunut antaa suojaa monelle pakolaiselle. Se oli
kullatun Rubenin hyvästi linnoitettu asunto. Tähän taloon lähti
ratsastajajoukon päällikkö puolen voimansa seuraamana ja vaati
sisäänpääsöä. Hän sai odottaa muutaman minuutin. Vihdoin aukaistiin
käytävän pieni ovi hänelle ja kahdelle saattolaiselle.

Nämät minuutit olivat ratsumestari von Straubingerin mielestä olleet
sopimattomia ja hänen arvoansa alentavaisia. Hän astui sisään
loukatun päällikön malttamattomilla tunteilla ja havaitsi pihan
täynnä vielä vapisevia pakolaisia. Pikainen silmäys vakuutti häntä,
siitä että tämä linna ei kaivannut puolustajia, jos kansanjoukko
olisi rynnäkköön ruvennut. Hän vietiin aseellisten, kahdentoista
miehisten rivien läpi erääseen alikerrassa olevaan rautaristikoilla
varustettuun huoneeseen, jota käytettiin vastaanottohuoneena.
Täällä häntä isäntä tuli tervehtimään ja antoi kahdelle kirjurille
viittauksen, että heidän tuli poistua, sillä välin kuin saattolaiset
seisoivat vahtina porstuassa.

Rikas Ruben Zevi oli valkohiuksinen seitsemänkymmenvuotinen ukko
ja pituudeltansa vähän yli keskinkertaisen, hänen jyrkkäpiirteinen
muotonsa ilmaisi hänen olevan hispanian _sefardimiksi_ nimitettyjen
juutalaisten jälkeläinen. Näitä pidettiin jalompina ja
puhdasverisempinä, kuin Puolan ja Saksan juutalaisia. Juutalaisten
ohjesääntöjen mukaan oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uhkean
röyhyksen yli suippea valkoinen parta valui alas. Hänen tyven, kylmä,
melkeinpä ylhäinen ryhtinsä, osotti miestä, joka kyllin tiesi kuka
hän oli sekä kenenkä kanssa hänen oli tehtävää.

"Luulinpa", sanoi ratsumestari kiivaasti, "ettei keisarin upseerin,
joka äsken pelasti talonne ryöstäjien käsiin joutumasta, olisi
tarvinnut neljänneksen tunnin odottaa teidän salvatun ovenne
edustalla."

"Ikävä kyllä", vastasi juutalainen kohteliaasti, vaan kuitenkin
hienon terävästi, "että porttini tänään on tarvinnut tukevaa lukkoa.
Väkeni on varmaankin ajasta erehtynyt, sitte, kuin se kaksi tuntia
turhaan oli odottanut teidän vapaasukuisuutenne tuloa. Onko muuten
mitään, jolla voin teitä palvella?"

"Tänään on pyhäpäivä; minä arvelen, että muistatte köyhiä
sotilaitani, jotka teidän hyväksenne ovat nähneet paljon vaivaa."

"Teidän sotilaanne? Aivan oikein. Toivon, että ovat rangaisseet
väkivallantekiöitä sekä antaneet takaisin uskolaisieni omaisuuden.
Meidän täytyy panna toimeen rahankeräys näitten urhoollisten
sotilaitten hyväksi. Kyllä minäkin rovollani asiaa autan, vaikka,
kuten näette, minulla ei ollut mitään pelättävänä taloni suhteen."

Ratsumestaria ei haluttanut ruveta pitkiin puheisiin juutalaisen
kanssa, hän ilman mutkia sanoi suorastaan vaativansa tuhannen
kultarahaa.

"Mitä? Eikö enempää?" vastasi vanha Ruben. "Eversti Di Caretto on
kai teidän vapaasukuisuutenne päällikkö? Niin, minä tiedän ja teidän
vapaasukuisuudellanne on häneltä saamatta kuuden kuukauden saatavat?
Tahtooko teidän vapaasukuisuutenne odottaa vielä kuusi kuukautta, vai
tahdotteko saatavanne puhtaassa rahassa jo huomenna?"

Straubinger tiesi aivan hyvin, että päällikön täsmällisyys riippui
sotakassasta ja sotakassa kullatusta Rubenista. Hetken mietittyään
vastasi hän, melkoisesti säventyneenä, että hän halukkaammin tahtoi
saatavansa huomenna. Hän toivoi kuitenkin, että sotilaat saisivat
jotakin vaivastaan.

"Oikein! Heitä on 150. Jos teidän vapaasukuisuutenne olisi lähettänyt
heidät tänne ryöstön alussa, olisivat he kyllä ansainneet kultarahan
kukin, summa 150, mutta kovaksi onneksi he tulivat kaksi tuntia liika
myöhään. Minä vähennän pois yhden kultarahan joka minuutilta, summa
120. Jäljellä on siis 30, jotka minulla tässä on kunnia jättää teidän
vapaasukuisuutenne käytäntövaltaan."

Ratsumestari von Straubinger pisti muikean näköisenä rahat taskuunsa,
josta ne varmaankin pian kierivät minne hyvään muualle, mutta ei
suinkaan sotamiehille.

"Odotappas, vanha saituri", ajatteli tuo pettynyt palkkasoturi
itsekseen, kun hän lähti, "tämän saat minulle korolla maksaa
tulevalla kertaa, kun juutalaiskorttelissa ryöstö tapahtuu!"

Ruben Zevi kutsui luokseen veljensä pojan, Joaksen, joka perheensä
kanssa asui alikerrassa sekä käski kiireesti viemään apua niille
onnettomille pakolaisille, joista osa oli etsinyt suojaa täällä
ja osa omissa hävitetyissä asunnoissaan. Tämä ei ollut ensi
kerta, jolloin kullattu Ruben oli Jehovan lähettiläänä ollut
uskonheimolaisilleen. Vaikka kristityt pitivätkin häntä sienenä, joka
kyltymättömänä imi pienimmänkin kultajyvän mikä sattui eteen, niin
pitivät juutalaiset häntä profeettana, joka heille antoi sataa mannaa
kuivassa erämaassa. Heidän joukossaan ei löytynyt hädässä olevaa,
ei kärsivää, ei koditonta, ei viluista, ei nälkäistä tahi elämän
vaivoissa murtunutta raukkaa, jonka ei tullut kiittää vanhaa Ruben
Zeviä lohdutuksesta ja hyväntekeväisyydestä. Rikkaat juutalaiset,
hänen markkinakilpailiansa, kunnioittivat tuota viisasta, aina
neuvokasta ja tarkkasilmäistä vanhusta kansansa patriarkkana, mutta
köyhät häntä melkein jumaloitsivat ja olisivat antaneet vaikka
henkensä hänen puolestaan.

Juutalaislinnan ylikerta oli vahvasti erilleen teljetty omistajansa
käytettäväksi, ainoastaan yksi isompi huone, jossa oli esirippu,
alttari sekä alkukielellä kirjoitetut Vanhantestamentin pyhät
kirjoitukset, oli juutalais-synagoogaksi annettu. Paitsi muutamia
kalliisti koristettuja, tarkasti lukittuja kaappeja, ei mikään
tässä vaatimattomassa asunnossa osottanut rikkaan miehen kotia. Tuo
yksinkertainen sänky, joka sisälsi kovan jouhimatrassin, oli pyhän
maan olivipuusta kyhätty, ja sen yläpuolella seinässä nähtiin nuoren
tytön, melkeinpä vielä lapsen kuva, jonka van Dyck oli maalannut.
Nuot säihkyvät tummat silmät näyttivät kokonaan käsittävän katseliaa;
tuo hienosti muodostettu suu, jonka puoleksi auki olevat huulet
viattomasti ja onnellisesti hymyilivät, ikäänkuin tahtoivat sanoa
hänelle: Eikö ole elämä ihanaa! Onhan Jumala hyvä! Onhan kaikki,
kaikki auringon paistetta, kevättä ja toivoa!

Tässä oli leskimiehen asunto, joka oli lapsensa kadottanut. Yksin
hän ei ollut, hänellä oli veli Smyrnassa, mutta oli ottanut luokseen
toisen veljen vinoksi kasvaneen pojan Joaksen, joka oli 40 vuotinen
mies ja melkeinpä raajarikkoinen. Hän asui alikerrassa vaimonsa ja
kuuden lapsensa kanssa. Joas oli ensimmäinen konttoristi ja hänellä
oli viisas järki sekä kokoova käsi, jonka vuoksi häntä luultiin
perilliseksi ja samaa mieltä hän itsekkin oli. Mutta viimeinen vuosi
oli tehnyt solmun tuohon kultalankaan. Joaksen 14 vuotias vanhin
tytär Rachel oli niin anastanut isänsä vanhan sedän sydämmen, ettei
tämä saattanut viihtyä ilman tyttöä, vaan oli antanut huoneensa
viereen sisustaa hänelle vähäisen uhkean kammarin. Tässä tuhlasi
hän täysin kourin, tuo muuten säästäväinen ja vaatimaton pohatta.
Lattia oli mosaikilla päällystetty, seinät verhottu uhkeilla
flanderilaisilla kankailla. Jokainen huonekalu oli taideteos,
jokainen pieni koriste oli kalleus. Ne ystävät, jotka jolloinkin
saivat tulla nuorta Rachelia katsomaan hänen huoneeseensa ja saivat
nähdä kimaltelevat juvelisormukset hänen sormessaan, ajattelivat: hän
on tuleva perilliseksi!

Kun Ruben Zevi kristittyjen pääsiäispäivän iltana palasi huoneisiinsa
väsyneenä uskonheimolaistensa valituksista, kutsui hän Rachelin
luokseen. Rachel oli oppinut pyhän heprealaisen kielen ja luki joka
ilta kappaleita Moseksen kirjasta, profeetoista tahi psalmeista,
joita muuten luettiin ainoastaan juutalaisten synagoogassa, sitte
kuin heidän rabbiniensa eli kirjanoppineittensa Talmudi eli lakikirja
melkein oli karkoittanut raamatunsanan. Lukeminen lopetettiin
rukoukseen, joka tapahtui saksankielellä.

Ruben Zevin silmät katselivat lempeästi tuota lasta, jota hän
rakasti ja väliin loi hän katseensa myöskin sängyn ylitse riippuvaan
kuvaan sekä taas tuohon lukevaan tyttöön. Tämä vertaileminen häntä
miellytti ja liikutti. Siinä oli tuo salainen lähde, josta hänen
rakkautensa virtaili lapsi Racheliin, jolla oli samaa sukumuotoa,
kuin seinäkuvalla.

Kun tyttö oli lopettanut, sanoi vanhus hänelle:

"Tiedätkö kuka hän oli, joka nyt on Jumalan paratiisissa?"

"Tiedän", vastasi tyttö, "Ruth."

"Tiedätkö myöskin _mitä_ hän oli minulle, vanhalle miehelle, jolla
ei ole ketään muuta rakastettavaa maailmassa kuin sinä ainoastaan?
Tiedätkö, että hän oli silmieni valo ja sydämmeni lohdutus aina
siitä asti, kuin hänen äitinsä kadotin Espaniassa ja kristityt hänen
veljensä tappoivat Gentissä. Sinä olet siromuotoinen, Rachel. Mitenkä
muuten saattaisit olla hänen näköisensä, ja mitenkä muuten saattaisit
nimeäsi ujostumatta kantaa? Mutta Ruth oli ihanin, täydellisin teos
mitä Luojan kädestä lähtenyt on aina siitä asti, kun hän äitimme
Eevan loi Adamin kylkiluusta. Ruth oli enemmän kuin isäimme Ruth;
hän oli se, josta Korkeassa Veisussa veisataan: Minä olen Saronin
kukka, olen laaksojen lilja. Talvi on mennyt ja kukkaset kukoistavat
kedolla... Ymmärrätkö, lapsi, tämän?"

Kun Rachel oli ääneti, jatkoi hän:

"Kukkaset versovat maasta, kukkivat aikansa ja lakastuvat. Mutta
voi sitä ihmistä, jonka jalka tallaa Jumalan ihaninta luomistyötä!
Herra, kuinka kauan sinä peität kasvosi vanhurskaan valituksilta?
Sinä olet minun painanut syvimpään hautaan, pimeyteen ja pohjattomaan
mereen. Kärsimiset olivat minun kylläiseksi tehneet, minun silmieni
lähteet ovat surkeudesta kuivuneet, sinun hirmuisuutesi ahdistaa ja
pakottaa minua sinun aalloillasi. Sinä olet ottanut minulta pois ne,
joita minun sydämmeni on rakastanut, minun ystäväni ovat yksinäisyys,
pimeys ja kuolema. Mutta sinulle minä joka päivä huudan: älä ole
vaiti minun Jumalani, kun pahantekiät sinun kansasi hävittävät! Joka
ilta he takaisin palajavat kiljuen saalista. Tee niille niinkuin
Midianilaisille, niinkuin Sisseralle, Orebille ja Seebille sekä
kaikille heidän ylimmäisillensä! Tee heitä niinkuin rattaan, niinkuin
korren tuulen edessä. Niinkuin kulo metsän polttaa ja niinkuin liekki
mäet sytyttää, vainoo, Herra, heitä juuri niin, sinun rajuilmallasi
ja hämmästytä heitä sinun tuulispäälläsi. Täytä heidän kasvonsa
häpiällä, hävitä ne juurineen ja pelasta kansasi vihollistensa
käsistä!"

Tuo äsken liikuttava, rakkauden ja surun ilmaus Ruben Zevin
kasvoissa, oli näitten sanain kestäessä muuttunut ja osoitti nyt
ankarinta, kovinta, leppymättömintä vihaa. Hänen kansaansa kohtaan
tehdyt vääryydet johtuivat mieleen ja niihin yhtyi vielä muisto
hänen omista kärsimisistään. Hän oli armeliain, hyväntekeväisin, ja
ihmisystävällisin mies kaikkia onnettomia kohtaan hänen oman vainotun
kansansa joukossa. Mutta omille ja tämän kansansa vihollisille tuo
hurskas juutalainen ei saattanut anteeksi antaa. Hän oli Davidin
psalmeista, joita hän tässä oli kertonut unohtanut 67:nen: että
tunnettaisiin sinun autuutes kaikkein pakanain seassa ja kaikki
kansat sinua kiittäisivät!

"Mutta", lisäsi hän miettiväisenä Esaiaan sanoilla: "Nouse, ole
kirkas!... Muukalaiset pitää sinun muuris rakentaman ja heidän
kuninkaansa pitää sinua palveleman. Heidän pitää myös kumaroissansa
sinun tykösi tuleman, jotka sinua sortaneet ovat, ja kaikki jotka
sinua pilkanneet ovat, pitää lankeemaan sinun jalkais eteen. Ettäs
olet hyljätty ja vihattu ollut, kussa ei kenkään vaeltanut, tahdon
minä sinua iankaikkiseksi korkeudeksi tehdä. Sinun pitää pakanoitten
rieskaa imemän... Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan, ja hopiaa
raudan sijaan ja rautaa kiven sijaan..."

Mitkä loistavat valon välähdykset vuosisatojen yöstä, --
vuosituhansien lohduttamattomat kurjuudet, huokaukset ja
voimattomuus, muuttuneena voitonriemuksi! Ruben Zevin synkät kasvot
kirkastuivat. Hänen verisesti vainottu, tallattu, kaiken maailman
ääriin hajonnut kansa olisi kuitenkin kerran tuleva maailmaa
hallitsemaan! Eikö ole tämä kansa maailman ensimmäinen aatelisto?
Missä löytyy sukuluettelo sellainen kuin on tällä kansalla? Eikö
siinä ollut kuninkaan poikia ja kuninkaan tyttäriä, orjiksi myytyjä?
Ja _he_ kieltäisivät esikois-oikeuttansa? _Hekö_ huokaisivat
iankaikkisessa orjuudessa?

Tuo uskovainen israelilainen nousi seisaalle ja ojensi kätensä
akkunaa kohden ikään kuin hän olisi tahtonut puhua ulkona olevalle
maailmalle. Tuohon voittoon, josta hän, samati kuin koko hänen
kansansa, oli varma, sekaantui myöskin tämän rahakauppiaan käsitys
siitä, mikä _hänen_ toimekseen tulisi sortajien joukossa.

"Niin", sanoi hän, ja hymyili voitonvarmana, "ymmärrättekö
te, te siellä kaukana, että ennustukset joka päivä lähenevät
toteutumistansa? Nyt me jo imemme teidän rieskaanne, ja vuosisadat
toistensa perästä me sen loppuun juomme, siksi, ettei teille jää
mitään, mutta meille kaikki. Julkisesti te meitä lyötte, mutta
salaisuudessa te meitä jo kumarratte. Te jotka tänään meitä
ylenkatsotte, tallaatte, ryöstätte, ettekö tiedä, että huomenna
olemme me teidän herroinanne? Mitä tänään meiltä ryöstätte, se
virtailee meille takaisin huomenna, kuten vuorten virrat juoksevat
hävitettyyn laaksoon. Pöyhkeilkää vielä ylpeydessänne siksi,
että teidän aikanne ja meidän aikamme on tullut; katsokaa, se
on jo lähellä! Ja kun ette enään omista huoneittenne tonttia,
vainioittenne maata, lastenne kapaloita, kädessänne olevaa kirvestä
tahi pöydällänne olevaa kynää, -- kun tuo kaikki on meidän, annettu
meille pantiksi ja te ostatte meiltä velaksi kurjan hautanne,
piiloittaaksenne sinne köyhyytenne ja häpeänne, -- silloin on
meidän aikamme tullut ja ennustus täytetty. Kuten vuohia olette
meitä ajaneet pitkin maailmaa sekä raadelleet meitä ilman armoa;
no siis riistäkää ja repikää nyt toinen toisianne sodassa ja
eripuraisuudessa! Meidän puolestamme te taistelette. Minä olen rauhan
mies, aseita en ole koskaan käyttänyt, mutta minä ylistän sotaa, joka
köyhdyttää teitä, sen vuoksi, että te ette saata miekkaa käyttää
ilman, että ensin hiotte sen meidän kullallamme, sen vuoksi, että
jokainen sotavarustuksessa oleva sotilas kantaa meidän merkkiämme ja
sen vuoksi, että jokainen sodan tappelu, ken siellä voittajana onkin,
on meille voitto!"

Hän oli unohtanut tytön, lapsen, ainoan, joka peljästyneenä ja
hämmästyneenä oli kuullut hänen uhkaavia sanojansa. Sellaisena ei
Rachel vielä ikänä ollut isänsä setää nähnyt. Rachelin mielestä
hän näytti kasvavan Jehuksi tahi Josuaksi; hän käsitti setäänsä
ainoastaan puolittain, mutta hän muisti päivän tapahtumat ja aavisti,
että hänen sorrettu kansansa profeetan äänellä puhui Gog ja Magogille.

Ruben Zevin espanialainen juutalais-veri saattoi kuohahtaa välistä,
mutta hänen käytännöllinen järkensä saattoi hänen pian suunnilleen
jälleen. Hän katsoi taas tytön puoleen; hänen äänensä muuttui
lempeäksi kuin rakastavan isän ääni.

"Unohda tämä!" sanoi hän. "Sinun ikäisenäsi on oikeus uskoa elämään.
Hän, tuossa taulussa, oli kerran kevään iloinen perho, ilman pelkoa,
ilman surua. Minä tahdon, että sinun pitää olla kuten hän, Rachel,
niin kauan kuin saatat. Mene levolle, lapseni! Uneksi ruusuista,
jotka nyt ovat puhkeamassa! Jos toivot jotakin, pikku hupsu, niin
uneksi sitä saavasi! Uutta ratsuhevosta? Tahi kesyä kaurista? Oletpas
pieni velho, sinä, joka saat kaikkia mitä tahdot."

Tyttö kumartui alas, suuteli hänen takkinsa liepeitä ja sanoi
yöhyväiset. Juvelisormus joka oli hänen sormessaan, näytti
muistuttavan vanhusta jostakin.

"Rachel", sanoi hän puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti,
kun tyttö aikoi lähteä: "älä koskaan anna sydäntäsi kelvottomalle
miehelle!"



17. Keisarin edessä.


    Sieni, miksikä sinä minulla olet?

Seuraavana aamuna nousi Ruben Zevi niin aikaisin kuin aurinkokin.
Galilei ei voinut estää päivän tähteä kiertämästä maan ympäri;
Rooman paavi ei saattanut estää juutalaista kutomasta kuhaverkkoansa
maailman ympäri.

Aikaisena aamuhetkenä, klo 4 ja 6 välillä Ruben Zevin oli tapana
laatia sotaretkisuunnitelmiansa. Yksinäisyys oli hänen uskottunsa.
Kello seitsemän alkoivat konttooritunnit, mutta ennen seitsemää hän
tavallisesti kulki linnansa ympäri.

Tänään, kun hän tavallista aikaisemmin astui alakertaan, havaitsi
hän veljensäpojan Joaksen kielletyssä toimessa. Pitkällä pöydällä
oli kaikenlaisia kapineita hajalle levitettynä, lajiteltavana ja
tarkastettavana. Siinä oli sotaviittoja, miekkoja, pistooleja,
haarniskoja, kannikkeita, neitsy Marian kuvia, koristeita vaskesta,
hopeasta ja kullasta, vaatteita ja huonekaluja, vieläpä käytettyjä
saappaita ja paitoja, nähtävästi sotasaaliita, joista osa vielä oli
veren tahraamina.

Rikas rahakauppias ei pitänyt tuosta kaupasta, jota hänen
veljensäpoika tottumuksesta ja voitonpyynnöstä salaa harjoitti.

"Mitenkä tämä? Joas", sanoi hän otsaansa rypistäen, "tällä tavallako
sinä osotat pitäväsi huolta talon maineesta? Etkö häpeä ruveta
kauppoihin ruumiinryöstäjien ja rosvosotamiesten kanssa?"

Joas teki hätävalheen. Eräs eilispäivänä ryöstetty uskonheimolainen
oli pakottanut häntä näitä ottamaan leipärovon edestä.

"Sinä valheen valmistelia!" Vanhus mittasi häntä ylenkatseellisella
silmäyksellä. "Sinä olet ostanut sotasaalista mustalta Kunzilta."

Musta Kunz oli noita sodan saaliinhimoisia korppikotkia, jotka
hyökkäävät sotakentälle ryöstääksensä kuolleita ja tehdäksensä
lopun haavoitetuista. Hän ei laiminlyönyt vahakynttilän uhraamista
metsästäjien suojeluspyhälle Hubertille, mutta asioissa tuo hurskas
pyhienpalvelia halukkaimmin oli juutalaisten kanssa.

Ruben Zevi katsahti välinpitämättömästi saalista ja havaitsi esineen,
joka hänen huomiotansa herätti. Se oli hienosti liljan muotoon
valettu hopeainen hiusneula. Hän otti sen käteensä, tarkasteli sitä
ja löysi merkin liljan lehdillä.

"Niin", sanoi hän miettiväisenä, "tämä on se toinen. Mistä Kunz on
neulan löytänyt?" Joas ei sitä tietänyt.

"Kutsu hän tänne illalla hämärän jälkeen! Ruumiinrosvo ei
päiväs-aikaan saa minun portistani tulla sisään. Joas, tulevalla
kerralla kun sinä teet kauppaa sellaisten ihmisten ja sellaisten
tavarain kanssa, niin pauloita reppusi sekä lähde sille matkalle,
josta sinun olen ottanutkin! Neulan minä pidän, se on ennen ollut
minun."

Postin kuljetus Saksanmaalla oli siihen aikaan hyvin hidas, epävarma
ja välistä aivan äkkiä keskeytetty. Kaikkia tärkeimpiä asioita
toimitettiin asiamiesten tahi sananlennättäjien kautta. Ruben Zevin
luo tuli sellaisia joka päivä. Muutamat saivat ratkaisevan vastauksen
konttoorissa; toiset, jotka toivat salaisia asioita muassaan, vietiin
erityiseen huoneeseen jossa raharuhtinaan kanssa kahden kesken
puhuttiin. Toinen toisensa perästä ilmoitettiin ja pääsi puheille
vähäiseen, isomman konttoorihuoneen sisäpuolella olevaan kaapin
muotoiseen huoneeseen.

Tänään ilmoitettiin parrakas protestanttinen senaattori Augsburgin
kaupungista. Asia koski lainaa, jonka tuo kaupunki oli vuonna
1631 ottanut ja josta se oli pannut tullinsa pantiksi ja tämä
laina-aika oli nyt loppunut. Augsburgin olivat ruotsalaiset sittemmin
valloittaneet ja keisarilliset olivat ottaneet heiltä pakko-veroa;
kaupunki ei voinut maksaa ja sai tuskalla ja vaivalla pitkitystä
kahdenkymmenen prosentin korkoa vastaan.

Sen jälkeen astui sisään eräs kaniikki Trieristä. Tuomiokapituli oli
riidassa piispansa kanssa ja tarvitsi ennaltamaksun. Tosin kyllä,
että Ruben samaa tarkoitusta varten oli myöskin ruhtinaalliselle
piispalle ennakolta antanut rahoja, mutta nuot prelaatit olivat
rahallisia, he saivat runsaat tulot pyhiinvaeltajilta, jotka kulkivat
rukoilemaan Saksanmaan pyhintä jäännöstä, Vapahtajan saumatonta
ihotakkia.

Tätä seuraavan sananlennättäjän oli lähettänyt Madridissa oleva
asiamies, joka tahtoi ilmoittaa, että inkvisitsiooni oli vanginnut
hänen ja pannut kidutuspuihin ja hänen oli täytynyt suuresta
rahasummasta ostaa itsensä vapaaksi. Vastaukseksi sanottiin, että
hän odottaisi maltillisena siksi, että tuleva hopealasti saapuisi
Perusta: esimiehellä oli tilaisuutta pitää sekä hänen että itsensä
vahingottomana.

Edellisen jälkeen tuli Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen
sanansaattaja sisään. Kuningas tarvitsi rahaa pannaksensa kuntoon
laivastonsa. Hän sai rahat, annettuansa pantiksi salmesta tulevat
tullitulot sekä 25 prosenttia korkoa.

Englannin kuningas Kaarlo I lähetti salaisen asiamiehen kirjallisella
vakuutuskirjalla, jossa 100,000 punnan sterlingin lainasta luvattiin
laivamaksut ja kaksikymmentä prosenttia. Asiamiehelle annettiin se
tyly vastaus, että kuninkaan tuli ensin suorittaa maksettavaksi
langenneet entisten velkainsa korot; parlamentti oli ilmoittanut että
laivamaksut eivät olleet laillisia, niistä ei hänen majesteettinsa
saattanut viidestäkymmenestä prosentistakaan uutta lainaa toivoa. Jos
asiamies tahtoi tarjota Itä-Intian komppanian takausta, saisi hän
vaikka kuinka paljo, hyvänsä.

Smyrnan juutalaiset valittivat, että heidän Aleppossa olevat
uskonheimolaisensa tunkivat heidän tielleen sekä pyysivät, ettei
Ruben Zevi antaisi niille apuansa. Rahakauppias vastasi, että Aleppon
juutalaiset tarjosivat hyvät takaukset; hän ei siis saattanut mitään
tehdä estääksensä heitä toimissaan. Smyrna oli siksi varakas, että se
itsekkin saattoi ylläpitää kilpailua. Samallaisen vastauksen hän oli
antanut Alexandrian, Kapkaupungin ja Liman juutalaisille.

Konstantinopolin sulttaani Ibrahim lähetti erään juutalaisen
uudestaan lainaa pyytämään. Hän tarvitsi kolmen kuukauden palkan
janitschareille, jotka uhkasivat panna hänen pois valtaistuimelta
samati, kuin hänen siihen olivat asettaneet. Ruben Zevi hankki tarkat
tiedot asianhaaroista ja havaitsi Ibrahimin istuvan epävakaasti
valtaistuimellaan, mutta antoi hänelle kuitenkin edeltäkäsin lainan
40 prosentista vakuuttaaksensa entisiä lainoja.

Viimeinen joka tänään ilmoitettiin, oli Ruben Zevin omia asiamiehiä
Ranskasta, jossa hän rahoillaan auttoi kardinaali Richelieun
vastustajapuoluetta. Asiamies toi huonoja uutisia. Orleansin herttuan
kävi huonosti; kardinaali oli entistään mahtavampi. Ruben Zevi oli
epäonnistuneeseen poliitilliseen vehkeeseen tuhlannut miljoonan.
"Malttamusta", sanoi hän, "kardinaali ei ijankaikkisesti elää saata."
-- Kardinaali kuoli seuraavana vuonna. Vastaanotto päättyi klo 11, ja
rahakauppias antoi määräyksiä lähetettävistä suoritustoimista, kun
keisarillinen ajutantti astui sisään ja toi Ruben Zeville kirjeen,
jossa häntä. kutsuttiin tulemaan kello neljä j.p.p. hovimarsalkka
kreivi Trautmansdorffin luo. Konttooripalveliat katselivat toisiansa,
tuumaten, tulisiko heidän herransa edesvastaukseen pantavaksi tuosta
tuulesta otetusta pääsiäislammasjutusta?

Ruben Zevi vastasi:

"Viekää minun alammainen tervehdykseni hänen jaloudellensa
hovimarsalkalle ja sanokaa, että minä määrätyllä ajalla tulen hänen
luoksensa."

Kun kello löi neljä, ilmoitutti hän itsensä hovimarsalkalle hänen
palatsissaan. Ruben Zevi saatettiin ihmettelevien kammaripalveliain
ja hovimiesrivien ohitse kreivin syrjäkammioon. Sellaista suosiota
ei juutalaiselle ollut koskaan osotettu. Hovimiehet kuiskasivat
toisilleen, että sellainen kunnia luultavasti tulisi maksamaan
Moseksen oppilaalle kauniit rahasummat.

Syrjäkammiossa oli keisari Ferdinand III:nen suosikki ja ensimmäinen
valtiomies, kreivi Trautmansdorff, pitkä roteva herra, jonka muoto
olisi ollut pelottava, ellei hänen viisas, hyväntahtoinen katseensa
olisi herättänyt luottamusta. Hänen takanaan istui salakirjuri von
Miltitz ja eräässä nurkassa viittaan verhottu tuntematon mies.
Juutalainen jäi keskustelun aikana seisomaan eikä häntä myöskään,
vaikka olikin vanha, pyydetty istumaan.

Kreivi alkoi puheensa eilispäivän väkivaltaisuuksista, valittamalla,
että hän liika myöhään sai asiasta tiedon ja tarjoutui toimittamaan
oikeudenmukaista tarkastusta valituksista, joita juutalaisia vastaan
oli tehty. Sitten rupesi hän puhumaan tuosta surkuteltavasta
sodasta sekä miten hartaasti keisari toivoi sen loppua ja rauhan
solmimista hyväksyttävillä ehdoilla, sekä miten hän, kreivi, itsekkin
toivoi, että rauha piankin olisi saatava, kun vain onnistuttaisiin
musertamaan tuo jo takaisin palautettu ruotsalainen voima yhdellä
päättävällä iskulla. Nyt oli mitä parahimmat toiveet, mutta
rahakammarissa varojen puute oli kovin suuri tällä haavaa. Hän
saattoi tarjota taattuja takauksia, jos Ruben Zevi -- tätä sanoessaan
hän alammaisesti hymyili -- jonka luotettavaisuus ja suuri arvo oli
rahamarkkinoilla tunnettu, tahtoi toimittaa neljänkymmenen miljoonan
guldenin valtiolainan, josta toinen puoli helisevässä rahassa pitäisi
saataman toukokuun kuluessa ja loppu vähemmissä eli neljän miljoonan
erissä kuukaudessa, lokakuun loppuun.

Ruben Zevi kuunteli ääneti tätä ehdotusta ja uskalsi sitten
nöyrimmästi kysyä takauksista.

Kreivi luetteli keisarikunnan äärettömiä apulähteitä paitsi Espanjan
ja Neapelin apuvaroja sekä tarjosi valtiotilukset ja Tonavatullit
pantiksi. Luultavasti Ruben Zevi tunsi nämät varat paremmin kuin
kreivi itse ja tiesi, että suurin osa jo oli pantattu ylitse
arvonsa. Hän selitti nöyrästi, ettei hän ensinkään epäillyt kreivin
vakuutuksia, mutta ettei hän näin epävarmoina aikoina saattanut
noin suurta lainaa toimittaa. Jos hänen armonsa tahtoi uudistaa
muutamien pienien sotakassaan ja valtiorahastoon annettujen
esimaksujen vakuutta sekä asettaa takaukseen muutamia nimitettyjä
korkea-arvoisia henkilöitä, joitten joukossa myöskin Baierin,
Mainzin, Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaat, koettaisi Ruben tehdä
mitä hänelle mahdollista olisi, saadaksensa kokoon 20 miljoonaa
viidentoista prosentin korkoa vastaan.

Hänen tätä sanoessaan nousi viittaan puettu mies kiivaasti
istuimeltaan ja huudahti:.

"Mitä? Persoonallista takausta? Ja viisitoista prosenttia? Se on
hävytöntä!"

Rahakauppias kumarsi syvään. Hän oli heti aavistanut että viitan alla
piiloutui korkea-arvoinen henkilö, joka salakäytävän kautta oli tuotu
sisään, koska hän ei tahtonut tulla huomatuksi. Kaikissa rahoissa
oli tämän miehen kuva, ja Ruben Zevi oli tuntenut keisari Ferdinand
III:nen jo hänen ollessaan Unkarin kuninkaana. Tämän hallitsian
pituus oli keskinkertainen, nuorena hän oli ollut kivulloinen ja
vielä 35 vuotiaana hänen keltaisen kalpea ihonsakin sitä todisti.
Hänen musta tukkansa oli pitkä ja jakausta hän käytti pään oikealla
puolella, hänellä oli myöskin pitkät ylöspäin väännetyt viikset ja
leukaparta. Mustat kulmakarvat kaareilivat vinoon hänen suurten
elottomien ruskeitten silmiensä yli; keisarillinen kotkan-nenänsä ei
oikein hyvin sopinut hänen paksujen huultensa ja sävyttömän leukansa
kanssa yhteen. Pukuna hänellä oli tavattoman leveä pitsikaulus,
leveät hihat ja housut, sekä kiinni-istuva kirjailtu liivitakki
mustasta sametista, jonka päällä juhlallisemmissa tilaisuuksissa kuin
tässä, riippui kultaisennahan tähti. Hänen olentonsa samati kuin
hänen ymmärryslahjansa olivat keisarin, joka oikeastaan oli syntynyt
vähäiseksi raja-kreiviksi, vaikka hänen vanhemman veljensä kuolema
sekä hänen pontevanlaisen isänsä vaikutus oli raivannut hänelle tien
pyhän Rooman valtakunnan vanhalle keisarin hallitsia-istuimelle. Niin
vähäpätöinen kuin Ferdinand III olikin, tiettiin hänen kuitenkin
omaavan kaksi hyvää valtiollista perusjohdetta: hän vältti jesuiitain
ylivoimaa sekä käyttäytyi häviössä olevassa rahastohuoneessa
säästävänä valtiotalouden hoitajana. Tämä viimeksi mainittu omaisuus
nyt pani hänen verensä kuohahtamaan, kun hän kuuli juutalaisen
ehdotuksen.

Päähovimestari nyökkäsi myöntävästi ja tarkoittavasti sekä jatkoi
keskustelujansa.

"Ymmärtäkäämme toisiamme", sanoi hän. "Kun minä sanoin neljäkymmentä
miljoonaa, niin käsitättehän, että minä tiedän arvostella sitä suurta
luottamusta, mikä teillä on. Ensimmäisiä tarpeitamme varten tulemme
toimeen elokuun kuluessa kahdellakymmenellä miljoonalla täysiarvoista
helisevää rahaa. Hänen majesteettinsa ei saata alentaa itseänsä
siten, että pyytäisi persoonallista takausta vasalleiltansa, mutta
ehdottakaa niitä vakuutuksia, joita tyydyttävänä pidätte!"

"Teidän jaloutenne tietää", sanoi Ruben Zevi, tyvenellä ja
nöyrällä äänellään, "lainat vaativat vakuutta täksi päiväksi ja
huomispäiväksi. Jos minä kehotan uskonheimolaisiani kokoon keräämään
nuot melkoiset summat, jotka eivät ole minun käytäntövallassani,
kysyvät he: missä on meillä takuuta huomiseksi? meitä ryöstettiin
eilen, me saatamme tulla ryöstetyksi huomenna. Teidän jaloutenne,
antakaa Rooman valtakunnan lain meitä suojella keisarin oikeutta
harrastavan valtikan voimalla, niin me osotamme että olemme
kiitollisia alammaisia!"

Kreivi Trautmansdorff vilkasi viittaan puetun miehen silmiin ja
luki niissä sanan: lupaa! Näin paljo oli Ferdinand III jesuiitoista
oppinut: vääräuskoisille ja uskottomille luvataan kaikkia. Toinen
kysymys on se, mitä lupauksia pidetään.

"Olen vakuutettu siitä, että hänen majesteettinsa lempeän
luontonsa vaatimuksesta suostuu jättämään syytösasian teidän
uskonheimolaisianne vastaan sillensä", vakuutti hovimarsalkka.

"Roomalaisen lain mukaan vaatii jokainen syytös todistusta", jatkoi
juutalainen rohkeasti, "ja tämä kanne on todistamaton. Mutta todistaa
saattaa että uskonheimolaiseni ovat kärsineet persoonallista
väkivaltaa, että heiltä on ryöstetty heidän omaisuutensa. Rangaiskaa
väkivallantekiät, antakaa takaisin ryöstetty omaisuus, niin me
koetamme tehdä kaikki mitä voimme palvellaksemme rahakammiota
hyväksyttävillä ehdoilla."

"Te asetatte ehtoja!" huudahti hovimarsalkka, joka näki hallitsiansa
keltaisenkalpeiden poskien punastuvan vihasta.

"En mitään muuta kuin vakuutusta huomisen päivän varalle", vastasi
Ruben Zevi yhtä päättävästi ja yhtä nöyrästi kuin ennenkin.

"Mutta jos minä lupaan toimittaa hänen majesteettinsa ja
valtiopäivien suostumuksen siihen, että juutalaiset pannaan uuden
asetuksen suojaan, joka vahvistaa heidän turvallisuutensa?"

"Suokaa anteeksi, teidän jaloutenne, minä rohkenen syvimmässä
alammaisuudessa anoa lakia, joissa on keisarin sinetti
ja allekirjoitus sekä rangaistus ja korvaus eilispäivän
väkivaltaisuudesta."

Viittaan puettu mies ei voinut kauemmin hillitä vihaansa. Hän nousi
uudestaan istualta ja astui uhkaavana tuon rajupäisen luo, joka
uskalsi keisarille lakia laatia.

"Tiedätkö kuka minä olen?" kysyi hän. "Kuusitoista vuotta taaksepäin
oli minulle, vähäpätöiselle palvelialle, suotu se armo, että kun
teidän majesteettinne pantiin vaaliin Unkarin kuninkaaksi, sain
minä antaa lainaksi siihen tarvittavat varat, ja sama armo minulle
suotiin viisi vuotta sitten, kun Te, teidän majesteettinne, kaikkien
alammaistenne iloksi suvaitsitte astua kunniarikkaitten isienne
valtaistuimelle."

"Ja sentähden luulet sinä, vanha peijaaja, saattavasi lakia laatiella
keisarillesi", -- jatkoi hallitsia, paremmin ärsytettynä kuin
leppyneenä tuosta, että häntä muistutettiin valtio-vaalien salaisista
vaikuttimista. "Mikä estää minua semmoisen hävyttömyyden palkaksi
hirtätyttämästä sinua korkeimpaan hirsipuuhun Regensburgissa sekä
piiskaamasta teidän kirotun sukunne ulos valtakuntani äärien ylitse
kuten rottia piiskataan?"

"Ei mikään muu, kuin teidän majesteettinne oma korkea oikeudentunto",
vastasi juutalainen, kumartaen melkein maahan asti, "me emme tätä
nykyä ole minkään lain alaisia."

"Te olette ohjesäännön alaisia, se on kylläksi raateliaeläimille.
Liian kauan olen kärsinyt teidän ylpeyttänne. Isäni on teitä
vitsoilla ruoskinut. Tahdotteko te, että minä teitä ruoskin
skorpiooneilla? Trautmansdorff, kirjoita, että rahavarasto sitoutuu
antamaan kahdestakymmenestä miljoonasta kuusi prosenttia! Hän kiskoo
hyvällä kaupalla väärää voittoa vääräuskolaisilta, tuo uskoton koira,
ja pyytää viisitoista prosenttia oikeauskoisilta katolilaisilta...
Käsitätkö minua, juutalainen? Sinulla on kahden viikon viivytys-aika
ensimmäisen makson suorittamista varten, sitten miljoona viikossa
siksi, että olet antanut kaksikymmentä miljoonaa. Sieni, miksi sinä
minulla olet?"

Ja keisari lähti suuttuneena huoneesta saman salakäytävän kautta kuin
hän tullutkin oli. Ferdinand III ei ollut mikään ankara itsevaltias,
mutta kaikkien nöyryytysten perästä, joita hänen itse oli täytynyt
kärsiä vastapintaisten vaaliruhtinaittensa takia, oli tämä hänen
ylpeydellensä oikeana lievityksenä, että hän kerrankin saattoi
masentaa raharuhtinasta, varsinkin kun tässä oli niitten miljoonain
säästäminen kysymyksessä, joita sodan hehkuva Molok nielasi.

Jos tämä hallitsia olikin niin ymmärtämätön, että hän luuli
voivansa vaatia miljoonia pakkolainana yhtä helposti, kuin
hänen sotapäällikkönsä vaativat niitä pakkoveroissa, niin hänen
pää-hovimarsalkallansa ei kuitenkaan ollut saamaa onnellista
mielikuvitusta.

"Istukaa", sanoi kreivi kohteliaasti, kun ovi pantiin kiinni hänen
herransa mentyä. "En saattanut keisarin läsnäollessa osottaa teille
sitä kohteliaisuutta, jota ikänne vaatii."

Rahakauppias istui.

"Hyvä herrani", sanoi kreivi, "tahdonpa sanoa minun hyvä herra
keisarillinen hovipankkiirini, jos tuollaista vähäpätöisyyttä
haluatte, toivon että ette väärin käsitä hänen majesteettiansa.
Tiedättehän, että tuo habsburgilainen veri äkkiä kuohuilee
partaittensa yli, mutta kun armollinen herramme saa aikaa
tyyntyäkseen, ei teillä ole mitään pelättävänä. Hän on päin vastoin
lempeä ja oikeutta rakastava, teillä on paljon toivottavana, kun vain
asetutte hänen määräystensä mukaan. Ryhtykäämme jälleen asiaan. Älkää
pyytäkö liikoja; älkää pyytäkö uutta lakia siinä, missä tiedätte,
ettei keisari mitään voi noita hengellisiä vaaliruhtinaita vastaan,
jotka ankarasti pitävät kiinni uskonkaavoista. Mitä taas tuohon
eiliseen väkivaltaan tulee, jätetään syytös juutalaisia vastaan
sillensä ja rahastosta maksetaan kohtuullinen vahingon korvaus. Tässä
on luettelo vakuuksista, aluksi kahdellekymmenelle miljoonalle.
Valitkaa ne, mitkä parhaana pidätte! En uskalla myönnyttää teille
viittätoista prosenttia, koska hänen majesteettinsa aivan jyrkästi
on sitä vastaan, mutta ajatelkaamme tässä jotakin välitietä. Mitä
sanoisitte kymmenestä prosentista? Olemmeko yksimielisiä?"

"Minä olisin, jos takuut olisivat vastaavat, mutta, teidän
jaloutenne, suokaa minun tuota epäillä. Katsokaatte tätä panttia
tässä... ja tätä... ja tätä ovat jo ennestään puolesta arvostaan
pantattuna."

"No niin, mitäpä ei tehdä, kun rahoja tarvitaan? Ottakaa pääomasta
nuot viisi prosenttia, joista te noin sitkeästi kiinni pidätte. Me
asetamme lainan yhdeksäänkymmeneenviiteen sadan sijasta. Se tekee
kahdestakymmenestä miljoonasta yhden miljoonan vähennyksen pääomasta."

"Teidän jaloutenne suvaitsee laskea leikkiä. Otaksukaa että menetämme
ainoastaan neljä miljoonaa vakuuksien kautta, ja teidän jaloutenne
tarjoo vain yhden miljoonan vähennyksen pääomasta! Myöntäkää
kolmenkymmenen prosentin vähennystä, seitsemänkymmentä sadasta,
niin saatte lainan kuudesta prosentista, kuten hänen majesteettinsa
suvaitsi ehdotella."

Hovimarsalkka puri huuliansa. Nämät olivat kovia ehtoja, mutta ei
mitään tavatonta näihin aikoihin, jolloin lainaaja välistä ei saanut
nimellisarvon määrästä muuta kuin puolen.

"Tiedättekö myöskin, hyvä herra hovipankkiirini, mitä te ja teidän
uskonheimolaisenne kieltämisellänne uskallatte?" kysyi hän, noputtaen
kynäveitsellään pöytään.

"Tiedän", vastasi Ruben aina yhtä tyvenenä. "Tämä ei ole ensi kerta,
jolloin me karkotettuna yhdestä valtakunnasta asetumme toiseen. Mutta
suokaa minun huomauttaa teitä siitä, että suurin osa valtakunnan
kiinteimistöistä ja valtaruhtinaitten yksityisestä omaisuudesta on
meidän varalle pantattuna."

"Sitoumukset julistetaan mitättömiksi."

"Mahdollista, mutta silloin katoo myöskin luottamus eikä anneta
lainaa."

"Mikä on viimeinen hintanne?"

"Kolmenkymmenen prosentin vähennys pääomasta, kuuden prosentin korko,
sisään- ja takaisinmaksut määrätyllä ajalla, täysiarvoisessa rahassa.
Me emme hyväksy keisari Ferdinand II:sen ala-arvoista rahaa. Minä
annan varman vastauksen tulevana keskiviikkona, sitte kuin olen
vakuutuksia tarkastanut."

"Ja minä odotan teitä täällä keskiviikkona, von Miltitz, saattakaa
hovipankkiiria!"

Täten oli keskustelu loppunut. Päähovimarsalkka kreivi Trautmansdorff
antoi ilonsa esteettömästi tulla ilmi, juutalaisen mentyä.

"Noin älykäs ja kuitenkin petetty!" huudahti hän, valtioviisaan
hymyily huulillaan. "Näistä vakuutuksista hän ei viittä prosenttia
saa takaisin. Mutta hän on laatinut lakia keisarille, ja ellei hän
olekkaan saanut kaikkia, on hän kuitenkin saanut lupauksia. Sehän
on sillä tavalla kuin tämä kansa tunkee itsensä läpi. Tänään askel
taaksepäin, huomenna kaksi askelta eteenpäin. Mitä on keisarin
voima rahan suhteen? Tuo kumartava, aina tallattu, aina nöyrä, aina
neuvokas mammonan palvelia on tällä haavaa mahtavampi kuin Ferdinand
III ja hänen roomalainen valtakuntansa."

Ruben Zevi sanoi mennessään, itseksensä:

"Jos tämä laina olisi ainoana toimenani, niin pantit minun häviöön
saattaisivat. Mutta tämä laina on satojen entisten panttina. Kylläpä
kannattaa olla valtioille välttämättömän tarpeellisena. Minä ja
keisari tarvitsemme toisiamme. Nimittäköön vain meitä rotiksi ja
raatelia-eläimiksi; me imemme hänen valtakuntansa maitoa siksi, että
meidän aikamme on tullut."

Kello 9 illalla ilmaantui Ruben Zevin linnaan vähäläntä mustanhiveä
mies, joka ehtimiseen liikkuvine käsineen ja jalkoineen muistutti
maassa matelevaa kuorieläintä. Se oli musta Kuntz.

"Mistä olet tämän neulan löytänyt?" kysyi häneltä Ruben Zevi,
näyttäen hopealiljaa.

"Virran luona sen löysin", vastasi Kuntz. "Mies, sinä valehtelet.
Sinä olet sen löytänyt sotatanterelta, josta muunkin saaliisi olet
saanut."

"Mahdollista. En muista tarkoin. Minä löydän hyvin paljon."

"Tahdotko näistä kolmesta kiiltävästä guldenista puhua minulle
koko totuuden, taikka tahdotko halukkaammin, että palveliani sinua
ruoskivat ja ajavat ulos?"

"Köyhä mies pitää enemmän rahoista, kuin selkään saamisista. Mitä
minä tietäisin? Minä ansaitsen leipäni missä saatan."

"Noh?"

"Se oli Neunburgissa."

"Arvasin sen. Baierilainen vai ruotsalainenko?"

"Kuollut kuin kuollut. Siellä oli sannassa jalka. Vedin ulos jalan,
kaksi säärtä ja yksi poika."

"Elikö hän?"

"Mitenkä hän olisi kolmen jalan soran alla elänyt! Hänellä oli neula
ja ruotsalainen taalari takin sisustaan neulottuna."

"Siis ruotsalainen. Ja sinä et pistänyt häntä kuoliaaksi saadaksesi
häntä paremmin ryöstää?"

"Sellaisten rääsyjenkö takia? Saappaat eivät olleet guldeninkaan
arvoisia. Vähän hän jaloillaan potki, on hyvin tavallista että
kuolleet ihmiset potkivat."

"Hän eli siis vielä?"

"Tiedänkö minä sen? Hakatkaatte pää kukolta poikki, niin kyllä se
sittenkin vielä lentää."

"Luuletko voivani tehdä sinulle joko hyötyä tahi vahinkoa?"

"Rahat saattavat aina tehdä sekä hyötyä että vahinkoa", -- vastasi
ruumiinryöstäjä ivallisesti nauraen.

"No hyvä, mene Neunburgiin, hanki itsellesi mitä tarkimmat tiedot
pojasta, jolta neulan olet löytänyt. Mutta älä koetakkaan valehdella
minulle; näethän, ettei se maksa vaivaa. Kaksikymmentä guldenia jos
varmaan tiedät, että poika elää. Neljäkymmentä, jos saatat sanoa
missä hän on. Sata, jos tuot hänen elävänä luokseni, ja hirsipuu, jos
minua petät taikka laiminlyöt tehtäväsi. Ymmärsitkö?"

"Olen ymmärtänyt, sata guldenia."

Ja musta Kuntz lupasi pyhälle Hubertille hopeoitun vahakynttilän, jos
pyhimys auttaisi häntä ansaitsemaan noin hyvää löytäjäispalkkaa.

Ruben Zevi tarkasteli uudestaan hopealiljaa.

"Saattaa tämä olla toinen, mutta saattaapa se myöskin olla
toinen", sanoi hän miettiväisenä. "Miksikä en merkinnyt erilailla
noita molempia neuloja? Miksikä et osaa puhua, sinä Claude Ballin
kuljeskeleva lilja? Miksikä et saata kertoa kenenkä käsissä olet
ollut?"



18. Seikkailuja Böhmissä.


    Ratsasta, jos tahdot elää enemmän
        kuin puolen tuntia.

Kuukauden perästä tuli musta Kuntz takaisin muassaan poika, jonka hän
vakuutti olevan saman, jolla hän oli havainnut hopeaneulan. Kertomus
ei ollut huonosti kokoonpantu. Poika sanoi olevansa Ruotsista sekä
seuranneensa käskyläisenä ruotsalaista sotaherraa; upseeri oli tullut
haavoitetuksi sekä antanut neulan uskollisen hoidon palkaksi pojalle.

Ruben Zevi keskeytti tämän kertomuksen aivan jyrkästi muutamilla
ruotsalaisilla sanoilla, joita hän aikoja sitten oli oppinut Puolassa
sotavangeilta.

"Kuinka vanha sinä olet?"

Poika katsoi häntä hämillään ja vastasi änköttämällä:

"Aus Schweden."

"Ulos kohta!" kirkasi juutalainen raivostuneena, ja sadan guldenin
sijasta tuli musta Kuntz todellakin luuletellun ruotsalaisensa mukana
piiskalla pois ajetuksi linnasta.

Tähän aikaan oli kullatulla Rubenilla vastusta ja vaivaa käsirahasta,
jonka hänen tuli antaa keisarille valtioluvalliseen tarkoitukseen,
nimittäin ruotsalaisten surmaamiseen. Uskonheimolaisten rahavarastot
olivat täynnä velkakirjoja, mutta rahasta tyhjinä. Hollantilaiset
Moseksen uskolaiset rahakauppiaat, joilla oli se kadehtittava
etu-oikeus että olivat yhteiskunnallisen lain alaisia, olivat
myöskin tyhjentäneet raha-arkkunsa sotaa varten, jota käytiin
Espaniaa ja sen, juutalaisille vaarallista, inkvisitsioonia
vastaan. Juutalaisten rahoja oli muassa joka sodassa ja joka
maassa. Toinen miljoona lähti sotaan toista vastaan, toinen
velkakirja repäsi rikki toisen. Sama lainan-antaja saattoi varustaa
kaksi toisiaan vastustavaa vihollisjoukkoa sotaan. Jos toinen
lainan-ottaja tuli kykenemättömäksi maksamaan, täytyi toisen maksaa
kahta enemmän. Voittajan saalis virtaili aina huomaamattomissa
puroissa lainan-antajalle takaisin. Verrattuna meidän aikuiseen
rahakauppaan oli liike 1600-luvulla sellainen, että valtiolainat
koska rahalla oli korkeampi arvo, eivät vielä tehneet miljaardeja
vaan korkeintaan viisikymmentä eli sata miljoonaa ja tätä tointa
harjoitettiin myöskin paremmin vaivihkaa. Löytyi välikauppioita,
konttooreita ja asiamiehiä, löytyi hypoteekki ja panttikirjoja,
vieläpä suurissa kaupungeissa pörssirakennuksiakin, mutta siellä ei
ollutkaan noteerattuja tahi sähkösanomalla ilmoitettuja kurssia, ei
sanomalehtiä, ei äkkiä, tänään saatuja rikkauksia, jotka huomenna
omistajansa häviöön veivät, ei mitään kiihkeää toimintaa sellaisilla
papereilla, jotka tänään nousivat ja huomenna laskivat. Mammonaa
palveltiin silloinkin kuten kaikkina aikoina, mutta ilman julkisia
ylimmäisiä pappeja ja alttareita; suuri yleisö eli tietämättömänä
välikauppiain salaisista vehkeistä.

Ruben Zevin täytyi moniaalle matkustaa ja keväällä 1642 oli hän
matkalla Pragiin, kun häntä eräs seikka kohtasi.

Tämä oli vaivalloinen matka, tämä lyhyt tie Pragiin. Maa oli
hävitetty aina multaan asti, kaupungit ja kylät poltettuna, vainiot
nurmettuneena, monialla nuoren vesaston vallassa, asukkaat sodan
hävittämisen, pakenemisen, nälän ja ruton takia melkein loppuun
kuolleet. Tämä onneton maa oli tällä haavaa ruotsalaisista vapaa,
mutta keisarin joukot, jotka olivat tänne marssineet heidän sijaansa,
eivät olleet rahtuakaan heitä paremmat, ennemmin pahemmat. Asukkaat
eivät uskaltaneet tulla esiin piilopaikoistaan. Jos joku uskalsi
näkyviin tulla, joutui hän ryövärien käsiin, jotka ryöstivät
kaikki, mitä löytyi, aina linnoituksen muurien juurelle saakka.
Paitsi Italiaa ei siihen aikaan löytynyt yhtäkään maakuntaa, joka
olisi ryövärein takia ollut niin pahassa huudossa kuin böhmiläiset
vuoret ja metsät. Karkulaisia kaikista niistä sotajoukoista, jotka
väkivaltaisesti olivat maassa majailleet, kokoontui nälän ja
saaliinhimon pakottamana yhteen, ja heistä syntyi kaksikymmen-,
viisikymmen-, välistä satamiehinenkin joukko, ja nämät eivät
väkivaltaisia töitä kammonneet. Pienet kaupungit eivät saaneet
näiltä olla rauhassa, vielä vähemmän kylät ja talot, missä sellaisia
vielä löytyi. Asukkaat sidottiin ja pakotettiin kaikenmoisten
kidutusten kautta ilmiantamaan ne paikat, johonka olivat tavaransa
tallentaneet. Nämät olivat Tillyn ja Wallensteinin, vihdoin
myöskin Banérin sotilaita, jotka näin olivat noita kekseliäitä
kidutus-tapoja toimeen panneet. Muutamat kaasivat lantavettä noitten
onnettomien suuhun. Toiset väänsivät piin pistoolistaan ja pistivät
uhrinsa peukalon aukkoon, sekä väänsivät vääntiön jälleen kiinni.
Toiset taas ripottelivat suoloja kurjan raukan haavoissa olevien
jalkojen alle, vetivät jouhen hänen kielensä läpi taikka väänsivät
solmuisen nuoran hänen otsansa ympäri. Jos leivinuunia löytyi, oli
sekin käytettävänä aseena, sillä siihen pistettiin uhrit, ja uunin
edessä paloi hiljakseen valkea, jotta savu ja kuumuus pakottaisivat
noita puoleksi kärventyneitä uhreja tunnustukseen. Historia -- ja
erittäinkin kolmikymmenen-vuotisen sodan historia -- on rikas noista
ihmishaamussa olevista pahan hengen ilmiöistä, mutta paholainen ei
tottele syyn ja vaikutuksen lakia: hänen työnsä löytyvät, vaan häntä
itseä ei sanota olevan olemassa.

Tällaisissa tunnetuissa ajan-oloissa ei kukaan saattanut matkustaa
ilman suurta saattojoukkoa, ja Ruben Zevin muassa oli kaksikymmentä
hyvin varustettua ratsumiestä, kaikki hänen omaa väkeänsä ja
israelilaisia, sillä vieraisiin palkkasotureihin ei kukaan uskaltanut
luottaa. Itse ratsasti hän, niin seitsemänkymmen-vuotinen kuin
olikin, vahvan hevosen seljässä, jonka satulantuppeen oli pistetty
kaksi pitkää ratsastajapistoolia. Kultaa oli hänellä mukana
ainoastaan sen verta, mitä matkalla tarvittiin.

Tämä tapahtui toukokuussa 1642, vähän runsaammin kuin vuosi
Neunburgin kukistumisen jälkeen. Matkue oli aamulla jättänyt tuon
pienen Dobrschanin kaupungin, joka sijaitsi läntisessä Böhmissä, ja
ratsasti pitkin Radbusavirran mutkailevaa rantaa sekä toivoi ennen
iltaa ennättävänsä Pilsenin linnaan. Kaksi ratsastajaa ratsasti
edellä vakoojana ja toista kaksi perässä jälkijoukkona.

Tie oli huono, matkaa kesti kauemmin kuin oli arveltu. Meidän
päivinämme käy rautatie Pilseniin melkein samaa suuntaa, se kulkee
penikulman verran koilliseen päin Dobrschanista Radbusan ylitse. 1642
oli ylimenopaikka lähempänä linnoitusta, ja aurinko laskeutui jo
länteen, kun nämät matkustajat ehtivät mainittuun paikkaan.

Siinä oli silta rikki revitty, luultavasti sodan tarkoituksia varten,
ja koska kevättulva vielä oli kova, näytti siltä, kuin tässä ei
olisi ollut mitään ylipääsemisen mahdollisuutta, varsinkin, kun
ihmis-asuntoja ja oppaita ei löytynyt tässä hävitetyssä seudussa.

Matkue seisattui. Taivas meni pilviin, tunnin päästä oli varmaan jo
pimeä, eikä täällä saattanut yötä viettää. Päätettiinpä siis raivata
tietä viidakon lävitse tällä puolen virtaa, siinä toivossa, että
löytyisi lauttapaikka tahi kaalamo, taikka joku katto, jonka alla
suojaa saisivat uhkaavan rajuilman tullessa.

Metsä taajeni, maa kävi louhikkoisemmaksi. Tultiin rotkotielle,
vuorensolaan, jonka kylkijyrkänteessä puro, ahdattuna kapeaan
onkaloon, vaahtoisena virtaili tuntemattomiin syvyyksiin. Matkustajat
eivät uskaltaneet jatkaa matkaansa vaan pitivät itsensä onnellisina,
kun vuorenrinteessä havaitsivat tuollaisen lammasnavetan, johon
seudun paimenet tavallisesti olivat ajaneet laumojansa yöksi, siihen
aikaan, kun Böhmissä vielä karjalaumoja löytyi. Tämä oli suuri
katettu suojus, ilman akkunoita, ovia, tulisijaa ja lattiaa; harvat
seinät ulottuivat vain puoliväliin suojan korkuutta, ja niin suuri se
oli, että matkuejoukko mahtui sinne hyvin, hevosineen ja sälyineen.
Vartioita asetettiin ulos, kuten sodassa ollessa; hevoset seisoivat
satuloittuna. Valkea tehtiin, illallinen asetettiin esiin mukana
olevista varoista, makuupaikkoja valmistettiin lehdistä ja varvuista.

Iltarukousta ei myöskään unohdettu, he olivat kaikki oikeauskoisia
israelilaisia. Assar Kaba, Ruben Zevin tallimestari sekä hänen
henkivartiastonsa johtaja, espanjalainen, sorea, voimakas
juutalainen, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi, luki rukouksen ja
sen jälkeen ensimmäisen Moseksen kirjan kahdeksannenkolmatta luvun:

"Jakob läksi Ber Sabasta ja meni Haramiin. Ja hän joutui yhteen
paikkaan, ja oli siinä yötä, sillä aurinko oli laskenut, ja otti
kiven siitä paikasta, ja pani päänsä alaiseksi ja makasi siinä
paikassa. Ja hän näki unta, ja katso, tikapuut seisoivat maan päällä,
joitten pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kävivät
ylös ja alas niitä myöten. Ja katso, Herra seisoi niiden päällä
ja sanoi: minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs Jumala, ja Isakin
Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja
sinun siemenellesi... Ja katso, minä olen sinun kanssasi, ja varjelen
sinua, kuhunkas ikänänsä joudut."

Nyt oli aivan pimeä; suuria vesipisaroita rupesi satelemaan.
Matkajoukosta oli jo osa nukkunutkin, kun navetan ulkopuolelta kuului
pyssynhanan napsaus, mutta valkeaa ei näkynyt, sillä ruuti oli kai
käynyt märäksi. Kohta sen jälkeen ilmoitti vahti, että varjo oli
hiipinyt hänen sivutsensa ja kadonnut pimeyteen.

Neljä miestä lähetettiin urkkimaan. He eivät vielä olleet takaisin
palanneet, kun seinän ja katon väliseen avoimeen tilaan ilmestyi pää
ja matala ääni sanoi:

"Gefahr! Gefahr! Todt gebrannt werden!" [Vaara, vaara! Tulla
kuoliaaksi poltetuksi!]

Nyt kaikki, jotka nukkuivat, herätettiin, kaksi miestä lähetettiin
ulos ja ne palasivat muutaman minuutin kuluttua sekä toivat muassaan
puolikasvuisen pojan, retuisen, likaisen ja niin hirveän hurjan
näköisen, että muutamat noista pelästyneistä israelilaisista tekivät
ristinmerkin, samati kuin olivat nähneet katolilaistenkin tekevän,
sillä peikkoja ja paholaisia vastaan ei mikään muu auttanut.

Vanki oli oitis antanut ottaa itsensä kiinni, koettamattakaan mennä
pakoon. Häntä tutkittiin ja hän vastasi samalla matalalla äänellä,
ikään kuin hän olisi peljännyt jonkun kuuntelemista:

"Gleich fort! Todt gebrannt werden!" [Kohta pois! Tulla kuoliaaksi
poltetuksi!]

Tyytymättömänä tuohon lyhykäiseen vastaukseen, antoi Assar Kaba
kahdella pyssyllä tähdätä poikaa ja kysyi, kuka hänen oli lähettänyt.

Tuo repaleinen poika nauroi ylenkatseellisesti ja vastasi
böhmiläis-saksalaisella murteella:

"Ratsasta! ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia!
Petrovitz odottaa uneen vaipumista ja keskiyön-aikaa."

Kaikista Böhmin senaikuisista kuuluisista rosvoista oli Petrovitz
älykkäin, verenhimoisin ja enimmän kammottu. Tässä pidettiin nyt
pikainen sotaneuvottelu. Poikahan saattoi olla petturi, houkuttelia,
joka oli lähetetty salakoukuilla viemään saalista väijyksissä olevien
kynsiin. Näyttipä turvallisemmalta pysyä aseittensa lähellä katoksen
alla, joka kuitenkin tarjosi jonkunlaista suojaa, kuin lähteä ulos
tuntemattomille teille pimeään yöhön.

Tämän neuvottelun aikana palasivat ensimmäiset vakoojat. He olivat
hiipineet rotkotielle ja nähneet etäällä vuoriseinän takana
leirinuotion. Peljättävänä oli, että suurivoimaisempi joukko ryntäisi
heidän päällensä ja vakoojat kehoittivat kiireiseen pakenemiseen
samaa tietä myöden, jota tulleetkin olivat.

Neuvo hyväksyttiin. Hevosten kaviot käärittiin oljilla, jotta ne
eivät antaisi ilmi pakenevia. Mutta tällaisessa pimeässä, äärettömän
huonolla tiellä, ilman opastajaa!

"Minä tiedän tien. Sitokaa minut ensimmäisen ratsastajan eteen, mutta
jättäkää minulle ohjat ja antakaa käsieni olla vapaat! Ampukaa luoti
lävitseni, jos teitä petän!"

Tässä ei muuta neuvoa ollut. Hetken perästä tuo pieni joukko, niin
ääneti kuin mahdollista taas matkusti yön pimeässä. Vesisade, joka
rätisteli kalliopaasia vasten, vaikutti myöskin puolestansa, ettei
ääntä kuulunut hevosten varovaisista askeleista, kun kulkivat kivien
ja rytöpuitten välissä.

Tällä tavalla oli melkein ehditty pois vuoriseudusta, kun yhtäkkiä
laukaus välähti esiin eräästä solasta. Se valaisi hetkellisesti tämän
synkän erämaan ja sammui pian, mutta sitä seurasi kaksi ja kolme
laukausta. Vuoret kajahuttivat äänet takaisin, joten siinä luuli
kuulevansa pitkällisen pyssyn paukkinan kaikkialta.

"Ei se ole mitään", sanoi poika nauraen. "He tähtäävät huonosti
pimeässä ja heidän pyssynsä pettävät sateessa. He eivät ammu
osatakseen vaan antaaksensa ilmoitus-merkkiä."

Hän oli oikeassa; he eivät osanneet yhteenkään. Mutta nyt oli joukko
ehtinyt viidakkoon ja joka askeleelta heillä oli edessä pensaikko
tahi puun runko. Ratsastajien täytyi astua alas hevosten selästä ja
taluttaa niitä. Vanki jätettiin yksin satulaan, hänen ratsumiehensä
talutti Ruben Zevin hevosta. Hänen seitsemänkymmentä vuottansa
panivat jalkamatkustusta vastaan tällaisessa tilassa.

Opas onnistui löytämään polun, jota myöden vihdoin tultiin aukealle
kentälle, mutta viidakko oli vienyt heiltä kalliin ajan. Kun saattoi
erottaa, että näköala oli laveampi, seisattui opas, ja kehoitti
ratsumiehiä juottamaan hevosiansa vesilätäköistä, joita sateesta
oli syntynyt. "Ne luultavasti piankin tarvitsevat unkarilaisia
jalkoja", muistutti hän. Unkarilaiset hevoset olivat kaikista parhaat
juoksiat. Poika oli astunut alas hevosen selästä sekä kuunteli nyt
sille taholle josta tuuli puhalteli. Sitten viskasi hän itseänsä
alas sileälle kalliolle laski korvansa sitä vasten ja kuunteli taas
henkeänsä vetämättä.

"Arvasinpa sen", sanoi hän vihdoin vilkkaasti. "Heitä on
neljäkymmentä tahi viisikymmentä hevoismiestä. He ovat kulkeneet
kiertotietä välttääksensä viidakkoa. Meillä on kymmenen minuutin
ennätys."

"Kuka on kulkenut kiertotietä?"

"Petrovitz."

Muuta ei tässä tarvittu. Tämä ainoa sana pani nämä pakenevat
kiidättämään hevosiansa. Ruben Zevi seuralaisineen ajoi
hurjaa vauhtia yli aukean kentän; kylvämättömien vainioitten,
metsistyneitten laidunten ja kylien raunioitten sekä nurmettuneitten
polkujen yli. He kulkivat kaalamon poikki Radbusan luona melkein
tietämättään. Onneton se ratsumies, jonka hevonen pimeässä kompastui
kantoon tahi taittoi jalkansa niljakkaaseen kiveen. Ei ollut kellään
aikaa odottaa tahi auttaa. Kaksi miestä jäi jälkeen. Sade oli
vähitellen tauonnut, ja tuo pimeä yöllinen taivas selkeni vähän, niin
että puolikuun hopeinen syrjä välistä pilkisteli vuorien ylitse ja
Böhmer Waldin huiput erottuivat.

"Onko meillä vielä pitkäkin matka Dobrschaniin?" kysyi Assar Kaba,
ratsastaessaan; hän oli nyt saanut täydellisen luottamuksen oppaaseen.

"Dobrschaniin? Me tulemme Niirschaniin, sinne on tasaisempi tie, ja
sen linnaväki saattaa tulla meille hyödylliseksi. Meillä on vielä
runsaasti penikulma ratsastettavana."

"Se penikulma käy sitkeäksi. Meidän hevosemme väsyvät."

"Se penikulma saattaisi viedä meiltä pään", vastasi poika, "jolleivät
Petrovitzin hevoset olisi yhtä väsyneet kuin meidän. Hän teki eilen
epä-onnistuneen partioretken Tuschkania vastaan."

Hetken perästä alkoi toukokuun aikainen päivä koittaa. Pakenevilla
ei ollut aikaa katsoa taaksensa, mutta he luulivat kuulevansa
hevosenkavioin kopinaa, joka yhäti tuli lähemmäksi.

Ruben Zevin hevonen vaipui alas kontilleen, ja vanhus saattoi tuskin
pysyä satulassa, niin väsynyt hän oli. Assar Kaban hevonen oli
vahvin, hän nosti herransa eteensä satulaan ja jatkoi ratsastusta.
Yhä lähemmäksi tuli Petrovitz ja hänen muassaan häviö. Eräässä tien
polvekkeessa saattoivat pakenevat laskea takaa-ajajansa, jotka
olivat heistä tuskin kahden tuhannen kyynärän päässä. Siinä oli noin
neljänkymmen-miehinen joukko ratsastamaan oppineita ryöväreitä,
ja he tulivat tuulen puolelta. Saattoipa selvästi kuulla hevosten
kuorskunaakin.

Pakenevista tuskin kukaan enään toivoi pelastusta, kun poika, joka
etupäässä ratsasti, osotti sormellaan heidän edessään tien varrella
olevaa esinettä ja huudahti: "Katsokaa! Kahden minuutin perästä me
pääsemme taas vähän matkaa heidän edellensä!"

Tien varrella oleva esine oli yksi noita, kivestä karkeasti
hakattuja, neitsyt Maarian ja Jesus lapsen kuvia, jotka moniaalla
ovat tien viereen asetettuna, erittäinkin tienristeyksissä,
osaksi rukouspaikoiksi ohikulkeville, osaksi säästölaatikoiksi
hyväntekeväisiä tarkoituksia varten. Hetken perästä nähtiin
takaa-ajajien seisahtuvan, ennenkuin olivat ennättäneet Maarian
kuvalle, sekä kiistelevän keskenänsä. Siinä tuli kiivas väittely;
ryövärijoukko hajaantui kahtia, kahden puolen oleville vainioille,
sillä tavoin kiertääksensä kuvaa. Enimmän paatuneet tahtoivat
ratsastaa suoraan eteen päin, mutta enintä osaa ei saatu menemään
ristinmerkkiä tekemättä ja avea rukoilematta tämän pyhän paikan
ohitse. Vihdoin kaikki valitsivat kiertotien.

Kuultiin, miten Petrovitz kiroillen kehoitti ynsistelevää väkeänsä
kiirehtimään, sillä eräällä ylängöllä, lähellä Niirschania, näkyi
etäällä osasto keisarillista hevosväkeä. Mutta vainiomulta, jota sade
oli liuottanut, takertui väsyneitten hevosten jalkoihin, ja tämä sekä
kiertotie tuotti pakeneville ennätystä. Ruben Zevi ja hänen vielä
väsyneemmät seuralaisensa ennättivät viimeisessä hetkessä sen ylängön
juurelle, jonka huipulla ratsuväenpatrulli vartioitsi ympärillä
olevaa seutua. Petrovitzin joukko näki teeskentelemättömällä
raivolla, miten heidän varma saaliinsa pääsi pakoon; teki
uhkarohkeana pysäyksen ikään kuin odottaen päällekarkausta, ja
laukaisi pyssynsä vaativasti ilmaan. Tämä ei huomaamatta jäänyt.
Harmistuneena noin suuresta julkeudesta, kannusti keisarillinen
ratsuväki hevosensa ottaaksensa vaatimusta varteen. Mutta Petrovitz
ei tällä kertaa uskaltanut ryhtyä epätasaiseen taisteluun. Hän lähti
ylvästellen ja hampaitaan näyttäen takaisin vuorenrotkoihinsa.
Kuitenkin hänen tällä julkeudellansa sekä Tuschkania vastaan
tehdyn ryntäyksensä ja lukemattomien muitten ilkivaltaisuuksien
kautta onnistui saada intoa tuohon Böhmin velttoon keisarilliseen
hallitukseen. Pilsenin linnaväki sai apua Niirschanista ja käskyn
tehdä lopun ryöstäjien tuskastuttavista konnantöistä. Muutama viikko
sen jälkeen, kuin Pertovitz onnistumatta oli kullattua Rubenia
takaa ajanut, hän saarrettiin ja ajettiin ikään kuin susi ulos
vuorenrotkoistaan, solasta solaan. Hinta, joka hänen päästään oli
luvattu, houkutteli yhden hänen omista miehistään ampumaan häntä
takaa päin, kun hän verisiä kasvojansa pesi eräässä lähteessä.



19. Tunnettu.


    Veri minun verestäni,
    sielu minun sielustani.

Ruben Zevi oli kadottanut kaksi palveliaa ja kolme hevosta,
joita ei koskaan löydetty. Sillä aikaa kuin hän oli pakoitettu
levähtämään Niirschanissa, kylvetettiin ja vaatetettiin se
metsistynyt poika, jota hänen tuli siitä kiittää, että oli
pelastunut varmasta kuolemasta. Rääsyläinen raukka muuttui kokonaan
muodoltaan ja esiintyi nyt kauniina, hoikkana, noin viiden- tahi
kuudentoista-vuotiaana nuorukaisena. Jotakin hurjaa, ynsistelevää,
ilmaisivat hänen ruskeat silmänsä vieläkin; hänen kotkan-nenänsä
ja musta tukkansa sekä nuortea vartalonsa muistuttivat itämaista
sukumuotoa, ja se uhkarohkeus ja ylenkatse, jolla hän vaaraa ja
elämää katseli, muistutti Petrovitzia; mutta hänessä oli myöskin
jotakin, joka vastustamattomasti vei häntä vanhan israelilaisen
suosioon. Turhaan Ruben Zevi kyseli itseltään, mikä siinä oli, että
hän, jota kokemus oli opettanut epäilemään kaikkia tuntemattomia,
näkemään heissä joko vihollisia tahi pettureita, aina tuosta
lammasnavetassa vietetystä vaarallisesta yöstä asti, tunsi
erinomaista luottamusta tähän nuoreen ryöväriin -- sillä mikäpä muu
hän saattoi olla? -- joka oli pettänyt kumppaninsa ja sitä pikemmin
saattoi pettää ketä hyvään.

Poika oli rohkeasuinen ja suorapuheinen kaikessa, mitä Petrovitzin
joukkoa koski. Hän kertoi mitenkä nuot rosvot olivat olleet välistä
yhden, toisinaan toisen tien varrella väijyksissä saadaksensa kiinni
matkustavia sekä vaatiaksensa heiltä rahoja; kuinka he saaliinhimonsa
tyydykkeeksi olivat käyttäneet kaikkia keinoja ja sitten lyöneet
kuoliaaksi vankinsa tahi syösseet heidät syvyyksiin. Kylissä he
olivat ryöstäneet, ja yön-aikana polttaneet pienemmät kaupungit,
keskenään he saaliista tappelivat, kun johtaja ei ollut läsnä,
vaan kun hän oli saapuvilla, he teeskennellen osottivat rajatonta
kuuliaisuutta tuolle pelottavalle miehelle, jota he yhtä paljon
vihasivat kuin pelkäsivät. Heidän Dobrschanissa olevat vakoojansa
olivat ilmoittaneet rikkaan juutalaisen matkasta ja he olivat
rikkoneet sillan pakottaaksensa matkuetta vuoriteille. Uupumuksiin
väsyneenä epä-onnistuneesta ryntäyksestään Tuschkania vastaan olivat
he tänään saaliin säästäneet keski-yön ajaksi, koska he luulivat
silloin paremmin saattavansa voittaa tuon hyvin varustetun seurueen
sillä, että lammasnavetan neljä nurkkaa sytyttäisivät palamaan.
He olivat tuosta keskustelleet nuotion ääressä, jolloin kertoja
oli nukkuvinaan. Poika kammoksui näitä pahoja töitä, ja oli kauan
tuumannut karata ja nyt yön pimeässä tehnyt, mitä aikoja sitten
oli aikonut... "Tästä ei tule minua kiittää", sanoi hän, hurjalla
rosvomaisella hymyilyllä. "Jos hevoset olisivat olleet ulkopuolella
lieassa navetan edessä, olisin minä ottanut yhden ja ratsastanut
matkaani. Mutta minä en saanut sijaa satulassa varoittamatta teitä
vaarasta. Mihinkä minä olisin joutunut ilman hevosta? Heillä oli
vakoojia joka pensaassa."

"Oliko sinulla vuoristossa hyvät päivät?" kysyi Ruben Zevi.

"Hyvät päivät? Olen kerta ennen istunut neljä päivää koirankopissa
ja syönyt koiranruokaa. Petrovitzilla oli välistä niin paljo viiniä,
että kun he olivat juoneet, unhottivat he pistää tapin hanaan
takaisin. Nähdä nälkää tänään ja ahmailla huomenna. Eivät he minua
lyöneet; minullahan oli tikari. Toisena päivänä he ampuivat jälkeeni,
toisena sain kultarahan. Minä puhdistin musketit ja ruokin heidän
hevosiansa. Vuorilla olisi ollut raitista elämää, joll'ei siellä
olisi löytynyt kovin kurjia väijymispaikkoja. Olen nähnyt verta
ennenkin, mutta minä en kärsi varkaantemppuja. He pelasivat väärillä
nopilla!"

"Kerro minulle, mitenkä sinä Petrovitzin joukkoon tulit!"

Poika oli vaiti.

"Sinä olet ollut ryöväri. Tiedätkö, miten ryöväriä rangaistaan?"

"Ampukaa minut! Minkä vuoksi minä eläisin?"

"Sinun pitää elää, joko tahdot tahi ei. Mutta kerro jotakin
itsestäsi, jotta voisin sinulle armoa hankkia sotaoikeudessa! Mikä
nimesi?"

"Urban."

"Eikö muuta?"

"Niemand."

"Katolilainenko?"

"Niin he sanovat."

"Mistä kotoisin olet?..."

"Tähdistä."

Vanhus katsoi häntä tutkistelevasta "Luota minuun. Sano, mitenkä
tulit Petrovitzin joukkoon!"

"Ne ottivat minun ja matkustavaisen Genualaisen kauppiaan. Hänen he
tulessa paistoivat ja viskasivat Moldaun virtaan virvoittelemaan
itseänsä."

"Kuinka sinä kauppiaan luo tulit?"

"Minä karkasin italialaisen kometiantin joukosta."

"Ja mitenkä sinä heidän pariinsa tulit?"

"Minä karkasin armeliaisuuden sisarien luota Insbruckista."

"Miksikä? Eivätkö he olleet hyviä sinua kohtaan?"

"He kastoivat minun katolilaiseksi ja antoivat minulle paavin nimen.
Minä väsyin heidän iankaikkisiin messuihinsa."

"Kuinka sinä heidän luoksensa tulit?"

"He saivat minun eräältä baierilaiselta nunnalta. Minä olin
haavoitettu ja kipeä. Hän oli löytänyt minun melkein kuolleena
eräästä soraläjästä."

"Missä?"

Poika oli ääneti.

"Urban Niemand, sinä olet pelastanut minun henkeni; minähän en voi
muuta kuin olla sinun ystäväsi ja toivoa sinulle onnea. Missä hän
sinun löysi!"

"Neunburgissa."

Ruben Zevi näki aavistuksensa toteutuvan ja aukasi pitkän
kauhtanansa. Hänen alusnuttuansa piti rinnan kohdalta kiinni tuo
liljanmuotoon valettu hopeaneula, ainoa koriste, jota hän käytti ja
sitäkin sen vuoksi, että se hänelle oli rakas.

"Tunnetko tämän neulan?"

Poika punastui aina korviin saakka.

"Se on minun neulani", sanoi hän hämmästyneenä.

Ruben Zevi suuteli häntä hänen punastuvalle otsallensa. "Siinä
kylliksi, että olet kantanut tätä neulaa", sanoi hän isällisellä
hellyydellä. "Minulla oli yksi ainoa rakas poika ja yksi ainoa rakas
tytär. Molemmille annoin Ranskanmaan enimmän kiitetyn kultasepän
valmistaa tällaisen, niin taidokkaasti valetun neulan, ettei kukaan
muu saattanut samanlaista tehdä. Herra on ottanut minulta poikani
ja tyttäreni ja niitten kanssa katosivat myöskin hopeaneulat,
joista heidän oli määrä tuntea toinen toisensa sanansaattajat, jos
jolloinkin olisivat joutuneet hätään tahi Pulaan. Tahdotko nyt sanoa
minulle, mistä tämän neulan olet saanut?"

"Minä sain sen Lavilassa kreivinna Brahelta sen vuoksi, että olin
löytänyt hänen kultavitjansa. Neulan piti olla merkkinä, jos minä
hänen apuansa hädässä tulisin tarvitsemaan. No niin! Suomeen on kovin
pitkä matka."

"Tiedätkö keneltä kreivinna neulan oli saanut?"

"Herra Aake Tottilta."

"Tott? Aake Tottilta? Eikö se ollut hän, joka otti pakkoveroa
Hampurista? Joko hän sitten on saaliinsa ryöstänyt sieltä tahi
länsi Saksanmaalta, niin on tämä minun poikani neula. Mutta hän on
myöskin ryöstellyt Puolassa, Liivinmaalla ja Itä-Preussinmaalla.
Hän on saattanut löytää tyttäreni neulan. Toisen tahi toisen, mikä
epävarmuus! Missä olet syntynyt?"

"Suomessa."

"Tarkoitat Liivinmaata."

"En, Suomea."

"Ja sinun vanhempasi?"

Pojan katse kävi synkäksi. Tuo suuri polttava kysymys häpeästä tahi
kunniasta oli tuossa taas. "Olen sanonut, että olen tähdistä",
vastasi hän.

"Hyvä. Pidä salaisuutesi, siksi että vapaa-ehtoisesti uskot sen
sille, joka parastasi toivoo. Tahdotko palvelianani seurata minua ja
jäädä luokseni? Sillä ehdolla kuitenkin, ettet karkaa, kuten sinun
nyt näkyy olleen tapana."

Urban Niemand mietti asiaa. "Antakaa minulle vapaus, jotta pääsen
etsimään Ruotsin sotajoukkoa! Minä olen korpraalina eversti Gordonin
väessä."

"Sinä korpraali? Ja katolilainen?"

"No niin! Minä tulen luterilaiseksi taas."

Ruben Zevi piti tällaista uskontunnustuksen muuttelemista jotenkin
kevytmielisenä tapana. Hän toivoi omalle varallensa voittavansa
pojan ja lupasi turvatilleen hankkia sopivaa tilaisuutta karkaamaan
ruotsalaisien luo. Tiet olivat nyt joksikin aikaa ryöväreistä
vapaat, ja matkaa saatettiin esteettömästi jatkaa Pragiin. Sieltä
rahakauppias palasi Passaun kautta ja ylös Tonavata Regensburgiin.

Urban Niemand rupesi palvelukseen ja sai johtajakseen Assar Kaban,
joka oli hänelle suosiollinen. Aluksi hän hoiti hevosia, jota työtä
hän parahiten osasi. Hän oli juutalaislinnassa ainoa kristitty
ja sellaisena muitten linnan-asukasten epäsuosiossa. Joas sanoi
sedällensä:

"Kuule, herra, uskollisen palveliasi varoitusta! Tuo pakana on ensi
kapinassa aukaiseva portit ryöstäjille."

"Ja minä sanon sinulle", vastasi Ruben Zevi ankarasti, "että,
joka pojan päässä olevaan hiuskarvaankaan koskee, tahi ivaa häntä
pilkallisella sanalla, sen minä ajan kuten koiran ulos linnastani."

Illalla kotiin tulonsa jälkeen oli vanhus tapansa mukaan lukenut
iltarukouksen Rachelin kanssa, kun hänen katseensa lankesi hänen
vuoteensa ylipuolella seinässä olevaan kuvaan. Äkkinäinen kalpeus
syntyi hänen kasvoihinsa; hän tarttui tytön käteen ja huudahti: "Hän
liikkuu!"

"Kuka?" kysyi Rachel hämmästyneenä.

"Hän tuolla taulussa! Hän katselee minua niin, kuin hän eläessään
katseli! hänen huulensa liikkuvat ikään kuin hän tahtoisi puhua!"

Tyttö alkoi itkeä.

"Ei, älä itke", jatkoi juutalainen, tullen taas tuntoihinsa. "Kutsu
Urban tänne, tiedäthän, tuo vieras poika!"

Rachel uskalsi muistuttaa, että nyt oli jo hyvin myöhäistä, sekä
ettei yksikään väärä-uskolainen vielä koskaan ole saanut tahrata
läsnä-olollaan linnan sisimmäistä pyhää paikkaa.

"Mene! Minä tahdon hänen nähdä! Taikka... sinä olet neitsy
Israelista... herätä Assar, anna hänen lähettää poika tänne!"

Rachel meni. Vanhus katseli lakkaamatta kuvaa. Se ei enään liikkunut,
mutta ihmeellinen yhtämuotoisuus, joka ensi silmänräpäyksessä oli
häneen kummasti koskenut, näytti hänestä yhä enemmän hämmästyttävältä.

Urban Niemand astui sisään, Assar ja Rachel seurasivat häntä. Lamppu
siirrettiin niin, että se selvästi valaisi poikaa ja seinässä
olevaa kuvaa. Ruben Zevin katse kulki toisesta toiseen ja silmänsä
tulivat aina kosteammaksi siksi, ettei hän enään voinut hillitä
kyynel-tulvaansa, hän veti pojan luoksensa ja suuteli häntä tuon
tuosta.

"Ettekö sitä näe? Ettekö ymmärrä?" huudahti hän Rachelille ja
Assarille, jotka hämmästyneenä katselivat siihen suuntaan, johon
hänen sormensa osotti.

"Hän on Ruthin muotoinen!" muistutti Rachel teeskentelemättömästi.

"Ihan hän itse", vakuutti Assar Kaba.

Ruben Zevi nosti ylös päin kätensä sanoen: "Minä kiitän sinua isäini
Jumala, joka olet antanut minulle tämän todistuksen! Silmäni ovat
itkemisestä kuivuneet ja huokaukseni ovat lakastuttaneet sieluni.
Yksi todistus ei vaikuta mitään, mutta kahden ja kolmen todistajan
suussa ovat kaikki asiat pysyväiset... Nyt menkää, Herran todistajat,
mene, Rachel, minun rakas lapseni; mene, uskollinen Assarini! Te
saatte sitte kuulla Jakobin Jumalan neuvot. Minä tahdon olla yksin
tämän pojan kanssa." Nuo kaksi läksivät, epätietoisina mitenkä he
käsittäisivät tämän odottamattoman tapauksen. Vanhus tarttui Urbanin
käsiin ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Tahdotko nyt
vapaaehtoisesti sanoa minulle, kutka sinun vanhempasi ovat olleet?"

"Minä en tiedä", vastasi poika todenmukaisesti. "Mutta jos minä nyt
sanon sinulle, että hän tuolla taulussa, hän, tuo viaton, tuo puhdas,
jonka Jumala on valinnut uhriksi koko sukuni syntien edestä, että
hän oli äitisi... tahdotko silloin sanoa minulle, mitä sukuperästäsi
tiedät?"

"Minä en koskaan ole äitiäni nähnyt. He sanoivat, että hän kuoli
tuntemattomana ja köyhänä, kylmänä talviyönä, samana hetkenä kuin me
tulimme maailmaan."

"Oi, minun Ruth lapseni! Minun siunattu tyttäreni, Herran uhri
minun syntieni tähden!" nyyhkytti tuo onneton ja peitti käsillään
kasvonsa. "Noin nuori ja noin murtunut, äärettömästi rakastettu ja
kuitenkin noin lohduttamattomasti hyljätty! Katso, Herra on antanut
isällesi tämän maailman tavarat saaliiksi, hänen kätensä ulottuu,
avaran maailman ympäri, hän hallitsee näitä aarteita ja ne tottelevat
häntä, mutta hän ei ole saattanut kurkottaa ainoalle rakastetulle
tyttärellensä leipää, kun hän oli nälissään eikä vettä hänen
juodakseen, kun häntä janotti, eikä retuakaan purppurastansa, kun hän
vapisi vilusta! Tuntemattomana ja köyhänä! Sinä sen kuulet, Israelin
Jumala, joka olet minulle antanut kaikki, hän on kuollut köyhänä,
köyhänä, köyhänä... Halvin palveliani ei kuole niin köyhänä kuin hän!"

Vanhus repi harmaita hapsiansa surunsa ylenmääräisyydessä siksi, että
uusi ajatus syrjäytti entisen. Hän tarttui uudestaan pojan käteen
puristaen sitä kovasti. "Sinä sanot: samassa hetkessä kuin me tulimme
maailmaan. _Me_?"

"Niin, meitä on kaksi. Sisareni Hagar ja minä."

"Ja hän elää?"

"Elää. Me erosimme kaksi vuotta sitten."

"Missä?"

"Suomessa."

"Minä häntä etsin vaikka hän piiloutuisi vahvimman lumen alle, siksi
että hänen löydän. Mutta sinä, minun Ruthini poika, veri minun
verestäni ja sielu minun sielustani sinä olet tästä päivästä alkaen
oleva _minun_ poikani!"



20. Tappelun edellä.


    Torstenson yksin säilytti
    järkähtämättömän levollisuutensa.

Ruotsalaisista sotapäälliköistä on kaksi jalattomana hihnapaarissa
saaneet tappelussa voiton; kolmas ja urhoollisin, jota hihnapaarissa
kannettiin, kärsi tappion Pultavassa.

Pelottavampana sodassa, ihmisenä etevämpänä, seurasi Juhana
Banéria Kustaa Aadolfin paras oppilas Lennart Torstenson,
jota salamaksi nimitettiin. Kovinpa häntä odotettiin, pitkät
kuukaudet, keväästä 1641, kun Banérin sotaretken hedelmät
näyttivät olevan häviölle jätettynä ja tuo päätön ruotsalainen
sotajoukko sirpaleiksi hajonneena. Kaikki oli valmistettuna; rahat,
sotajoukot, sotasuunnitelmat. Valtakunta näkyi antaneen viimeiset
säästörahansa, viimeisen käsivartensa, jota ilman hän auran ääressä
saattoi toimeentulla, mutta Torstenson ei tullut. Yksi noista
katoavaisuuden rotista, jotka kalvavat sankarin elämänlankaa, oli
hiipinyt ulos Ingolstadtin kosteasta vankilanholvista ja purrut
itsensä siellä elin-ajaksi kiinni sotapäällikön jalkaan. Suuri sota
komensi marssimaan; luuvalo komensi seisattumaan. Hän, jonka tuli
voittaa, oli itse voitettu, ennenkuin hän tarttui sotamarsalkan
sauvaan. Kateelliset kenraalit kiistelivät etuoikeuksistaan
päällikkyydessä ja arvossa; vallattomat palkkasoturit panivat alkuun
salakapinoita; vehkeiliöitä hiipieli sotaleiriin; valtio-viisaat
käyttivät tilaisuutta sukkeluudellaan voittaaksensa toisiansa.
Kaikki ajattelivat itseänsä eikä kukaan kansojen parasta ja sodan
maailmanhistoriallista tarkoitusta. Kolmenkymmenvuotinen sota loppui
siihen, että saaliista taisteltiin; siinä tapeltiin hävitettyjen
maitten omistus-oikeudesta. Suuri piirre oli jäänyt jäljelle
aikakauden vääristeltyyn muotoon, se oli uljas, vaan surkean
raakuuden piirre: -- ihmishengen ja ihmis-onnen välinpitämättömyys.
Tuostapa maat ja taivaat mullistettiin alussa, kun Magdeburg
hävitettiin, kun Pasevalkin asukkaat kuoliaaksi lyötiin!
Mitkä valitushuudot silloin kuuluivatkaan eräästä hävitetystä
kylästä! Ketäpä niin kammottiin, kuin ihmistappajaa Götziä, kuin
murhapolttajaa Holkia ja heidän vertaisiansa! Mutta siihen nyt
oli totuttu ja tottumus tylsyttää. Miekka, tulisoihtu, kiskominen
oli nyt kulkenut maasta maahan; kuka kuulee valituksia erämaassa?
Lützenissä, sanoo Schiller, oli elämä arvonsa kadottanut, kun paras
ja jaloin ei enään olemassa ollut. Kymmenen vuotta tämän jälkeen oli
ihmishengenarvo niin polkuhinnassa, että sen saattoi ottaa ja heittää
aivan kuten meidän aikana viskellään sikarinpätkää. Tätä hyödytöntä
tavaraa tuhlattiin, kuten harvoin tätä ennen tahi harvoin tämän
jälkeen. Ei siten, että miekan ja kuulan työ olisi tuottanut silloin
suurempaa veren vuodatusta kuin myöhempinä aikoina. Päin vastoin,
uudempi aika on kymmenkertaisesti lisännyt hävitysaseita ja sotaväen
joukkoja. 1600-luvun sodassa haihtui elonkipinä pois, välistä
irstaan elämän takia, toisinaan pienestä murhaniskusta, vähistä
onnettomuuksista, väliin myöskin lukemattomien kärsimysten vuoksi,
joista meidän ajallamme ei ole aavistustakaan. Kulkutaudit ottivat
osansa, puute vielä enemmän. Wallenstein vei Adle Vesteen 60,000
miestä ja hautasi toiset puolet kuolleina. Gallaan onnistui kerta
toisensa perästä muutamassa kuukaudessa ja melkein ilman taistelua
hävittää monimiehiset sotajoukot. Marssiminen autioitten maitten läpi
maksoi Banérille toisen puolen hänen sotajoukostansa. Piiritetty
linna oli muurien ulko- ja sisäpuolella avoin hauta. Ja tämä kaikki
lukuun ottamatta miestappoa aseettomien joukossa.

Ihmishengen tuhlaamista lisäsi myöskin eräs omituinen tapa, jonka
nykyajan sodankäynti aikaa on jättänyt, mutta joka syntyi siitä
syystä, että kolmikymmen-vuotisen sodan sotamies enemmiten sai pitää
huolta itsestään, miten parahiten saattoi. Saksalainen sotamies
sai sotaretkelle ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, joittenka
paikka oli kuormastossa, ja välistä heidän lukumääränsä oli kolme
ja neljä kertaa suurempi kuin itse taistelevien. Nämät sotamiehen
vaimot kuljettivat mukanaan vaatteita ja talouskapineita; he
pesivät, keittivät ja toimittivat talouden töitä miestensä hyväksi,
saattoivat myöskin ottaa osaa miestensä rosvomisiin ja liehua kuten
korpit tappotanterella taistelun jälkeen ryöstääksensä kuolleita.
Irtolaisnaiset ja kaikellainen roskaväki lisäsivät tungosta. Kun
sitten sotajoukot näkivät puutetta, tahi kaatuivat taistelussa,
jolloin loput hajaantuivat kaikkialle, silloin hajaantuivat myöskin
nais- ja lapsiparvet; muutamat pääsivät pakoon ja joutuivat
kurjuuteen, toiset tulivat voittajien saaliiksi, mutta suurin osa
meni häviöön. -- Sekä Ruotsalaisen että suomalaisen sotamiehen täytyi
jättää perheensä kotia, mutta hänen herransa vei usein vaimonsa
mukaansa, vaan harvoin lapsensa.

Vihdoin tuli Torstenson marraskuussa 1641 ja hänen kanssaan uusi
yksimielisyys, uusi voima ja uutta väen lisää. Hän oli ainoa,
joka oli käsittänyt suuren mestarinsa ajatuksia, ainoa, joka
tunsi itsellänsä olevan voimaa tätä suurta sotaa johtamaan. Hänen
päämaalinsa, jota hän ei milloinkaan ollut silmällä pitämättä, oli
marssiminen Wieniin, pakottaaksensa siellä keisaria rauhantekoon.

Mutta Torstensonilla oli vastustajana yhtä urhoollinen, mutta
vielä älykkäämpi mies. Yksitoista kuukautta kului marssimisissa,
piirityksissä, nälässä ja vaivoissa ennenkuin hänen onnistui pakottaa
Piccolomini saaliiseen tappeluun.

Tuli sitten pimeä lokakuun-yö 1642. Ruotsalainen sotajoukko piiritti
tuon vahvasti linnoitetun Leipzigin. Sotamarsalkka oli myöhään
illalla kutsunut kokoon sotaneuvoston Straussenhäuserin kylässä
olevaan pääkortteeriin keskusteluksensa piirityksestä ja rynnäkön
mahdollisuudesta. Läsnä olivat ruotsalaisen sotajoukon etevimmät
ja kuuluisimmat päälliköt: -- Torstensonin lähin mies, tuima
valtiotykistönpäällikkö Juhana Liljehöök, jonka otsa oli syvissä
rypyissä, silmät harmaat, terävät; -- urhoollinen Ja saaliinhimoinen
brandenburgilainen Hans Kristofer von Köningsmark, joka vähäisessä
sodassa oli mestari; -- tuo sinisilmäinen sotamarsalkka Kaarle
Kustaa, joka kahdenkymmen-vuotiaana nyt oli ensimmäisessä
sotakoulussaan; -- sodassa harmaaksi käynyt Aksel Lillie, Kustaa
Aadolfin riveissä hyvin taatuksi tullut mies; -- tulinen, pelkäämätön
ranskalainen Mortaigne ja vihdoin kolme, kaikissa vaaroissa karaistua
suomalaista: vähäinen jykevä Arvid Wittenberg, jota on verrattu
sekä leijonaan että salamaan; Breitenfeldin ja Lützenin mainehikas
ratsupäällikkö Torsten Stålhandske sekä Neunburgin puolustaja Erik
Slange, joka vankeudesta oli vapaaksi vaihdettu.

Sotamarsalkka Lennart Torstenson hallitsi tyvenellä kirkkaalla
katseellaan näitä sotilaita, jotka jo monta kertaa olivat johtaneet
joukkojansa omalla edesvastauksellaan. Kustaa Aadolfin jälkeen
ei löytynyt yhtäkään niin rakastettua ja pelättyä miestä, kuin
Torstenson, ei ainoata joka niin saattoi voittaa ja nöyryyttää
ynseätä sotilas-sydäntä. Hän kysyi päälliköiltään yksityiskohtia,
mutta sotasuunnitelmasta ei hän heille puhunut eikä myöskään
ratkaisevasta päätöksestä.

Halukkaimmin sanoi hän tahtovansa välttää ryntäämistä. Leipzig
oli rikas ja hyvin varustettu kaikellaisilla varoilla, jotka
sotajoukoille saattoivat tuottaa suurinta hyötyä. Näitä ei rynnäkössä
pitäisi häviölle saatettaman, päin vastoin, täytyisi pakottaa
kaupunkia antautumaan. Vaan aika riennätti kovasti eikä sallinut
viivytystä, sillä keisarillinen joukko parastaikaa marssi Leipzigin
avuksi. Sotaneuvoston tuli ilmoittaa, millä keinoin heidän mielestään
parahiten voisi pakottaa kaupunkia antautumaan.

Mortaigne, äkkinäisin, oli edellisenä päivänä tehdessään rynnäkköä
Paulinerkollegiota vastaan, tullut takaisin survaistuksi ja kärsinyt
tappion sekä vaati uutta yleistä rynnäkköä tehtäväksi seuraavana
päivänä. Hänen tuumaansa yhtyi myöskin Wrangel, Köningsmark,
pfaltzkreivi ja Stålhandske.

Liljehöök ja hänen muassaan Aksel Lille ja Wittenberg pitivät
puolustusneuvoja liika vahvoina ja muurinrikkoja vielä sopimattomana
ryntäämiseen. Tulisi odottaa tykistön vaikutusta kaksi tahi kolme
päivää eteen päin ja sen jälkeen tarjota heille pakkosovintoa.

Slange ilmoitti, että hän oli lähettänyt ulos tiedustelian, jota
saattoi odottaa takaisin minä hetkenä hyvään, ja joka oli tuova
Piccolominin marssista tietoja. Jos vielä olisi kolme päivää aikaa,
niin yhtyisi hänkin Liljehöökin tuumaan ja katsoisi odottamisen
edullisimmaksi.

Sotamarsalkka muistutti, että eversti Stenbock kolmen edelle
lähetetyn prikaatin kanssa Connevitzin luona vartioitsi vihollisten
liikkeitä. "Kenraali Piccolomini", lisäsi hän, "on neljän päivän
matkan päässä täältä Lausigkissa."

"Minun tiedusteliani", sanoi Slange, "ei odota vihollisten tuloa; hän
etsii niitä sieltä, mistä ne löytyvät."

Ajatukset asiasta olivat erilaisia. Sotamarsalkka, jolla oli
suunnitelma valmis, mutta josta hän katsoi parhaaksi olla puhumatta,
aikoi juuri lopettaa sotaneuvottelun, kun eräs käskyläinen kutsui
Slangea ulos. Hetken perästä tuli tämä takaisin, ilmoittaen, ett'ei
Piccolomini ollut Lausigkissa, vaan Gaschevitzissa yhden päivän
marssin päässä Leipzigistä.

Tämän ilmoituksen vaikutus näkyi sotapäällikköjen kasvoissa ja
liikenteissä. Rypyt Liljehöökin otsassa kävivät vielä syvemmiksi,
Lillie väänteli viiksiänsä, Wittenberg pani ylenkatseellisesti
jalkansa sen tuolin käsinojan päälle, jossa hän istui. Pfaltzkreivi
tarttui miekkansa kahvaan, Stålhandske koputti jalkaansa lattiaan,
että kannukset kilahtivat. Wrangel puri harmissaan huuliansa,
Köningsmark kuiskasi hymyillen muutamia sanoja Mortaignelle ja tämä
katsoi voitonriemulla sotamarsalkkaa, ikään kuin hän olisi tahtonut
sanoa: me saamme kuitenkin tapella! Torstenson yksin säilytti
järkähtämättömän levollisuutensa, muuttamatta muodossaan vähintäkään
värettä.

"Kutsukaa sanansaattaja sisään!"

Hoikka nuorukainen, joka oli puettuna kuten böhmiläiset rummuttajat,
ja keisarillisiin väreihin, astui sisään. Hän sai luvan suullisesti
kertoa sotamarsalkalle sanomiansa.

"Keisarillinen sotajoukko", sanoi nuorukainen, ollen vielä
hengästyksissään kovasta ratsastuksestansa, "oli eilen aamulla
Lausigkissa, heitä oli 19,000 miestä, 13,000 hevosmiestä ja 6,000
miestä jalkaväkeä, arkkiherttuan ja Piccolominin johdon alla. Kello
kuusi lähti etujoukko marssimaan ja eilen ehtoolla tuli jalkaväki
Kitscheniin, mutta hevosväki Eulaan. Neljän tunnin levon jälkeen
lähdettiin taas liikkeelle ja kuljettiin rientomarssia läpi yön.
Tänään kello yhdeksän edeltäpuolen päivän levähdettiin Röthan
ja Magdebornin välillä. Hämärän aikana kolme tuntia sitten oli
etujoukko Gaschvitzissa. Kuulin heidän sanovan, että arkkiherttuan
tähtientutkia oli luvannut heille voittoa sekä että he huomenna ennen
pimeän tuloa ennättäisivät koputtamaan Leipzigin porteille."

"Olet ollut heidän leirissään?"

"Olen seurannut heitä Lausigkista ja viettänyt kaksi yötä taivas-alla
heidän kanssaan."

"Odota uusia käskyjä!"

Nuorukainen lähti. Torstenson kääntyi Slangen puoleen:

"Stenbock ei vielä ole ilmoittanut vihollisten marssimisesta.
Saattaako kenraalimajuri luottaa tuohon poikaan?"

Slange, joka nykyään oli kenraalimajuri, vastasi: "Hän on
Neunburgissa koetuksen kestänyt."

"Hyvät herrani", jatkoi sotamarsalkka, "tässä tullee tarpeelliseksi
muuttaa suunnitelmaa. Jos Stenbock ennen keski-yötä ilmoituksillaan
todistaa, että pojan tiedonannoissa on perää, niin piiritys
lakkautetaan. Meidän ei ole hyvä asettua keisarillisten ja kaupungin
väliin. Valmistakaa kaikki lähtöä varten valmiiksi: kaupungin
ympärille asetetut vahtimiehet jäävät paikoilleen vastaiseksi. Me
menemme Parthen yli Schönefeldin luona ja marssimme Breitenfeldiin.
Ei mitään turhanpäivästä kiirettä. Siinä kyllä, että alamme marssia,
kun Stenbock on täydentänyt pääjoukon ja vihollisten etujoukko on
ehtinyt meidän lähtöämme todistamaan. Minä toivon, että lähtömme
näyttäisi järjestämättömältä pakenemiselta. Ymmärrättekö minua?"

Nuot vanhat sotapäälliköt, jotka olivat kaikkiin sotatemppuihin
tottuneet, ymmärsivät johtajaansa, mutta nuori pfaltzkreivi ei häntä
käsittänyt. Mikä häväistys! Voittoon tottuneen joukon luultasiin
pakenevan vihollisia!

Keski-yön aikaan saapui sananlennättäjä Connevitzista. Stenbockin
ajutanttia kuulusteltiin samalla kuin Slangen tiedusteliaa. Molempien
kertomukset olivat yhtä pitävät muuten, paitsi että viimeksi mainittu
tunsi vihollisen voiman niin tarkkaan, että oli lukenut jokaisen
rykmentin, jokaisen ratsasjoukon ja jokaisen kanuunan.

"Sinun nimesi?" kysyi sotamarsalkka.

"Urban Niemand, korpraali."

Torstenson hymyili. Verrattuna hänen parrakkaisiin korpraaleihinsa,
näytti tämä poika, jonka leuassa ei ollut pienintäkään parran alkua,
pojan vaatteisiin puetulta tytöltä.

Piiritys lakkautettiin. Seuraavana päivänä lähti sotamarsalkka
ratsuväkensä kanssa tiedusteluretkelle. Sen jälkeisenä päivänä,
lokakuun 22. kun viholliset lähenivät, marssi koko ruotsalainen
sotajoukko iltapuolella Breitenfeldiin. Tämä tapahtui näennäisellä
kiireellä ja epäjärjestyksellä, joten näytti siltä, kun jalkaväki
olisi tunkenut tykistön päälle Parthen lautan luona ja hevosväki
näytti olevan jalkaväkeä tallaamaisillaan. Stenbock, joka kaupungin
ympäri kiertotietä myöden peräytyi pääjoukkoon, sattui joutumaan
kahakkaan vihollisten etujoukkojen kanssa ja kannusti vähäisen
taistelun perästä hevosiansa. Melkeinpä kyllä kaikki näytti
pikaiselta paolta, ja keisarilliset tulivat siitä varsinkin
vakuutetuksi, kun näkivät kuokat ja lapiot hujan hajan viskattuna
saartokaivantoihin, aseita ja -varustuskapineita ikään kuin suuressa
kiireessä sinne tänne heitettynä, vieläpä muutamia kiinni naulattuja
oli jäänyt ruotsalaisten pattereihin.

Tämä epäjärjestyksellinen pako oli nyt käytettävänä ruotsalaisten
sotajoukkojen perinpohjaiseksi hävittämiseksi. Piccolomini marssi
heidän jälkeensä ja seisoi samana yönä myöskin hän Breitenfeldin
lavealla lakeudella. Pimeyden tähden ei saattanut vihollisten
läheisyydessä marssia. Täytyihän odottaa seuraavaa aamua saadaksensa
sitte kukistaa tuo pakeneva sotapäällikkö, joka luultavasti
auttamattoman luuvalonsa takia oli kykenemätön täällä kestämään.

Sillä välin kun tuo muuten varovainen ja viisas Piccolomini näki
näitä voiton unia, asettui ruotsalainen sotajoukko vielä samana
iltana hyvään taistelujärjestykseen ja vietti yönsä varus-asemassa
osaksi nuotion ääressä, osaksi ilman suojaa sateen liuottaman maan
päällä. Myöskin valkeat olivat niin epäjärjestykseen asetetut,
etteivät nekään saattaneet ilmaista joukon asentoa, pikemmin
keisarilliset tästä tulivat siihen luuloon, että ruotsalaiset olivat
pakotetut väsymyksestä levähtämään, missä kukin joukon eri osasto
itsellensä oli sopivimman paikan saanut.

Ylipäälliköt ratsastivat tarkastaen leirissä olevia osastojansa,
tullaksensa vakuutetuiksi siitä, että heidän käskyjänsä oli tarkkaan
noudatettu. Kenraalimajuri Slange oli lopettanut tarkastuksensa
ja viskannut itsensä alas nuotion ääreen. Hän oli alakuloinen ja
miettiväinen, jokin ikäänkuin raskautti hänen sydäntään. Valkean
loiste antoi hänen syvämielisille silmillensä haaveksivan loisteen.

"Niemand", sanoi hän vieressään seisovalle pojalle, joka oli hänen
käskyjään noudattamassa samati kuin ennen Gordonin, "istu, minulla
on sinulle jotakin sanottavaa. Mistä sinä minun luokseni tulit
Olmützissa?"

"Minä karkasin erään Regensburgissa asuvan juutalaisen luota."

"Samati kuin sinä karkasit Suomesta, nunnain luota, kometianteista,
Petrovitzin ryöväreitten luota. Tuon olet minulle kertonut. Sinua
kohdeltiin pahoin Regensburgissa?"

"Ei, kenraali. Vanha juutalainen oli hyvä minulle, hän antoi minulle
kaikkea, mitä toivoa saatoin, paitsi vapautta, ja kutsui minua
pojaksensa."

"Ja kuitenkin sinä pakenit?"

"Kauppiaita!" vastasi poika kohottaen olkapäitään, tapa, jonka hän
oli Aake herran luona ennen oppinut.

"Sinä palvelit minua yhtä pelkäämättä, kuin Gordoniakin. Sinä
lähdit toisen kerran melkein varmaan kuolemaan, kun tarjosit itsesi
vihollisia vakoilemaan heidän omassa leirissään. Mitenkä sinä
vihollisten epäluuloja vältit Lausigkissa ja marssissa Gaschvitziin?"

"Me olimme edellisenä päivänä ottaneet kiinni vähäisen böhmiläisen
torven soittajan. Minä otin hänen sotilaskirjansa, vaatteensa,
nimensä, saatin puhua hänen kieltänsä, puhaltaa hänen torveansa ja
tunsin hänen kotiseutunsa."

"Minä käsitän. Mutta tästä en aikonut puhua. Oletko tosiaankin
Suomessa syntynyt?"

"Niin sanotaan."

"Sinä et koskaan tuntenut vanhempiasi?"

"En."

"Kummallista! Sinä olet erään henkilön näköinen, jonka minä
nuoruudessani näin Marienburgissa, ja jota en milloinkaan saata
unhottaa. Se oli nuori nainen... juutalais-nainen."

"Vanha juutalainen Regensburgissa sanoi, että minä olen hänen
tyttärensä näköinen. Hän luuli minua tyttärensä pojaksi."

"Vanha juutalainen? Eipä suinkaan Ruben Zevi, jota kullatuksi
Rubeniksi nimitetään?"

"Se oli hänen nimensä."

Slange katseli poikaa nuotiovalkean liekitessä. "Yhdennäköisyys
saattaa pettää", lausui hän syviin ajatuksiin vaipuneena, koettaen
poistaa omia tunteitansa. "Ja kuitenkin... tämä ei näytä sattumalta.
Se henkilö, jota mainitsin, oli Ruben Zevin tytär. Etkö isästäsi
tiedä ikään mitään?"

"En mitään. Tietääkö kenraali jotakin isästäni?"

"Kentiesi. Jos Ruben Zevin tytär oli sinun äitisi, olen minä hänen
nähnyt viime yönä unissani. Se tietää, että se kuula, joka minulle on
määrätty, on suunsa löytänyt ja odottaa huomenna maaliansa."

"Tietääkö kenraali isäni nimen?" kysyi Urban Niemand taas, vapisten
liikutuksesta. Siinä oli jälleen tuo polttava kysymys, joka niin
pitkältä kuin hän muistaa saattoi, ei koskaan ollut hänelle rauhaa
antanut.

"Löytyy nimiä, joista toivoisi, ettei niitä koskaan olisi oppinut
tuntemaan ja, joita jos niitä on tuntenut, ei koskaan tahtoisi
mainita. Älä kysy minulta! Mitäpä sotilas muuta nimeä tarvitsee kuin
maineensa ja rykmenttinsä? Luo itsellesi kunniakas nimi, ja ole
siihen tyytyväinen! Sinun isäsi oli se syyspilvi, joka Saksanmaan
ylitse kulki siihen aikaan, kuin sinä synnyit. Kiitä Jumalaa, että se
on mennyt ohitse, ja rukoile, ett'ei se koskaan takaisin palajaisi,
sillä se tuo muassaan turmiota, rakeita ja talvilunta. Ja äitisi...
niin, nimitä häntä iltataivaan lempeimmäksi tähdeksi! Minä olin
kahdenkymmen-vuotias ja hän kuudentoista, kun hänen viimein näin, ja
minä näen hänen vielä monen verenvuodatuksen ja monien monituisten
kyynelten takaa, joita sitten on virrannut... Hän oli Jumalan
luomista kappaleista ihanin ja puhtahin, liiaksi hyvä tähän huonoon
maailmaan ja sen epäpyhille haluille..."

Urban Niemandin huulilla oli kysymys: "elääkö isäni?" Kysymys haihtui
äänettömyyteen; Neunburgin sankari, urhoollisin urhoollisista, oli
peittänyt silmänsä toisella kädellään, ainoalla, joka hänellä oli
jäljellä ja itki.

Nuorukainen viskasi kourallisen kuivia varpuja nuotioon; ne syttyivät
liekitsemään ja valo lankesi väsyneitten, nukkuvien sotilas-rivien
päälle, jotka sotaviitoissaan maassa oikoilivat. Kenraali nousi
mennäksensä telttaansa. Hän oli taas tyven, mutta hänen äänessään oli
jotakin surullisen lempeätä, kun hän kysyi:

"Urban Niemand, saatanko luottaa sinuun?"

"Pyytäkää henkeni, niin minä tottelen!"

"Minä en henkeäsi pyydä, se on sinusta vähäarvoinen. Sinä viskaat sen
pois kuten lapsen lelun. Säästä henkeäsi siinä, missä sitä kunnialla
voit säästää. Sinä olet karannut maasta maahan, herralta herralle;
kuka saattaa luottaa liehuvaan tuuleen? Ole yhtä uskollinen kuin
sinä olet rohkea; ole äitisi poika äläkä isäsi! Laita niin, ettäs
sotamarsalkalta ansaitset nimen: kestävä, kuten vilpitön sotilas!
Minä pyydän enemmän kuin henkesi, minä pyydän uskollisuutta. Saatanko
sinuun luottaa?"

"Kyllä, kenraali!" Tuo liehuva tuuli piti itseänsä vahvana kalliona.

"Minä tahdon luottaa sinuun. Me saamme huomenna kuuman päivän;
minä en sen iltaa näe. Lupaa minulle, että, kun en enään ole
olemassa, sinä viimeiset tervehdykseni viet kahdelle rakkaalle
jälkeenjääneelleni, jotka minua itkevät. Karunan kartanossa Suomessa
asuu vanha äitini, rouva Elin Roos. Ratsasta Karunaan, kun tulet
Suomeen. Sano äidilleni, että minä siunaan häntä kaiken hänen
rakkautensa edestä sekä lähetän hänelle takaisin sen kotelon,
jossa on hänen hiuksiansa ja jonka hän minulle antoi lähtiessäni.
Sinä löydät sen rintani päältä kun olen kaatunut. Tämän sormuksen,
jota sormessani pidän, tulee sinun vetää kuoltuani sormestani pois
ja viedä se kihlatulleni neiti Agneta von Waldeckille. En tiedä
missä hän nyt oleskelee, kentiesi Danzigissa; siitä saat kenraali
Stålhandskelta tiedon. Sano hänelle, että minä olen kaiken jäljelle
jääneen omaisuuteni hänelle määrännyt. Testamentin määräykset
löytyvät Turun hovi-oikeudessa. Ja sano hänelle, että minä kaaduin
säilyttäen hänen nimensä uskollisessa sydämmessäni. Oletko
ymmärtänyt?"

"Olen, kenraali."

"Seuraa minua huomenna; sota-onni on epävakainen, he saattaisivat
ryöstää minun, siinä kun kuolleena kentällä makaan. Katsoppas tässä
on sinulle valtuuskirja, jolla sinua valtuutan viemään perille
kotelon ja sormuksen! Hyvää yötä! me tarvitsemme parin tunnin levon."

Kenraali jätti palvelialleen kokoonkäärityn paperin.

Ei ainoakaan tähti loistanut. Yön ilma kävi viileämmäksi. Valkeat
sammuivat. Äänettömyys, jota ainoastaan vahtien huudanto katkaisi,
levisi yli pimeän lakeuden, joka jo oli nähnyt monen sotilaan
veren vuotavan ja kohta taas oli näkevä monen tuhannen kaatuvan.
Veriset varjot ajoivat toisiansa takaa huutaen hiljentyneellä
äänellä sotahuutoaan. Ruskean hevosen ratsastaja seisahutti ratsunsa
poppelien alle Linkelwaldissa ja oli valmis huimaa vauhtia päivän
koittaessa ajamaan lakeuden yli Breitenfeldin luona.



21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.


    Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa.

Avaran lakeuden yli Leipzigin pohjoispuolella Schönfeldin, Möckernin
ja Breitenfeldin kauppalain välillä ratistelee meidän aikana
rautatie, joka Bitterfeldin luona haaroaa oikealle päin Berliniin
ja vasemmalle Hampuriin. Maataloja, karjalaumoja, viheriöitseviä
puutarhoja ja vainiosarkoja on nyt levinnyt tuolle kuulien
rikkirepimälle kentälle, joka vuonna 1631 näki Kustaa Aadolfin
taistelevan Tillyä vastaan ja lokakuun 23 p. (marraskuun 2) 1642,
näki mestarin oppilaat samassa verisessä leikissä taistelevan toinen
toisensa kanssa.

Yön tuuli kuljetti hiljaisen sorinan keisarillisten marssista, kun
kulkivat kunnaitten välillä Mörckenin luona. Heillä oli kiire,
päästäksensä aikoinaan hyökkäämään pakenevien ruotsalaisten
kimppuun ja niitä kaatamaan. Arkkiherttua oli ylipäällikkönä,
mutta Piccolomini ei ollut ainoastaan kätenä, hän oli johtavana
ajatuksena. Tuo vähäväkisempi, äkkiarvaamatta hätyytetty Torstenson
oli kukistettava, ennenkuin Geubriant odotettujen weimarilaisten
joukkojensa kanssa ehtisi apuun.

Yhdistetty keisarillinen ja saksilainen sotajoukko 13,000 miestä
hevosväkeä ja 6,000 miestä jalkaväkeä järjestettiin ennen
päivänsarastusta tuon vuodesta 1631 hyvin tunnetun Linkehvaldin
metsikön edustalle melkein suorastaan etelään päin Breitenfeldistä,
-- se oli sama, selästä suojattu paikka, jonka Kustaa Aadolf oli
valinnut joukollensa 11 vuotta sitten. Ruotsalainen sotajoukko levisi
edemmäksi pohjoiseen, Tillyn entiseen leiripaikkaan, Breitenfeldin
lounaiselle puolelle, mutta vetäytyi ennen taistelua enemmän itään
päin asettaaksensa rintamaa rintamaa vastaan. Keisarillisten 46
vankkaa tykkiä De Suysin hoidossa asetettiin samalle kunnaalle,
kuin ruotsalaisten 1631 ja niitten 70 kanuunaa, enemmiten kevyttä
tykistöä, anasti nyt sen kunnaan, jossa Tillyn tykistö silloin oli ja
joutui saaliiksi. Asema oli siis täydellisesti joutunut vaihetukseen,
ja jos voitto kasvoi maasta, kuten voikukat, olisi sen pitänyt kasvaa
vieläkin siinä, missä se oli kasvanut ennenkin.

Ruotsalaisessa leirissä oli kaikki äänetöntä, liikkumatonta siksi,
että päivän ensimmäisessä valonsäteessä saattoi erottaa Breitenfeldin
kirkontornin. Aamurummmutus kuului. Jo seisoi jokaisen rykmentin
rintaman edessä sotapappi, pitäen rumpua alttarinaan, ja rukoillen
Jumalalta, joka joukkojansa kaitsee, apua ja voittoa. Tunnus-sana
annettiin. Se oli heijastus aamurukouksesta: Auta, Herra Jesus! Hilf,
Jesus, der Herr! Kuolemanhätä kyllä opettaa rukoilemaan. Myöskin
ne, jotka usein unohtivat Vapahtajan pyhän nimen ja kiroilivat,
mainitsivat sitä nyt kunnioituksella, kuten se olisi ollut heidän
kilpensä, taikakalunsa ja voittonsa. Myöskin keisarilliset etsivät
samaa turvaa: Jesus Maria! Ja odottaen sotamerkkiä hymyili ruskean
hevosen ratsastaja ivallista hymyilyään, kun hän kuuli kahden
sotajoukon avuksi huutavan iankaikkisen rakkauden nimeä siinä
silmänräpäyksessä, jolloin miekkaansa tarttuivat hakataksensa
toisensa palasiksi.

Molemmat joukot olivat asettaneet sivustalle hevosväen, sekä
jalkaväen ja tykistön keski-rintaan. Ruotsalaisessa sotajoukossa oli
9,000 ratsumiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä. Siinä oli ruotsalaisia,
suomalaisia, saksalaisia ja kaksi ratsasjoukkoa puolalaisia. Oikean
sivustan ensimmäisessä linjassa ratsasti Wittenberg Turun läänin
ratsuväen etupäässä ja toisessa linjassa Stålhandske Uudenmaan
ratsuväen kanssa. Näitä vastaan seisoi kenraali-tykistön-päällikkö
Borneval ja kenraalivahtimestari Buchheim. -- Keski-rintamassa
seisoivat Liljehöök, Wrangel ja Mortaigne; pohjalaiset kauimpana
oikealla ensimmäisessä linjassa ja porilaiset kauimpana oikealla
toisessa linjassa. Heidän takanansa oli kenraalimajuri Lillie
reservin kanssa. Näitten vastustajina olivat kenraalivahtimestarit
Camillo Gonzaga, Webel, Fernamond ja Enckeforth. -- Ruotsalaisten
vasenta sivustaa johti ensimmäisessä linjassa Slange, toisessa
sijassa Köningsmark, Hannibal Gonzagaa ja De Bruaytä vastaan
keisarillisten oikeassa sivustassa. Näitten ulkosyrjissä liehuivat
sodan heinäsirkat, urhoolliset, saaliinhimoiset kroatit.

Tuskin nuot molemmat sotajoukot saattoivat ensimmäisen päivän valossa
erottaa toistensa asemaa, ennenkuin keisarillisia kohtasi odottamaton
näky. Oli jahtiaika; he olivat odottaneet saavansa iloisen
ajojahdin, keihäs pakolaisen selkään, miekanlyönti hänen niskaansa
ja runsaat saaliit ryöstettäväksi. Mutta hän tuli heitä vastaan, tuo
tuhmanrohkea pohjan-asukas, jonka he luulivat olevan kiireisellä
peräytymismatkalla. Hän tuli kauniimmassa sotajärjestyksessä,
mikä vielä koskaan on sotilaan silmää ihastuttanut. Hän uskalsi
todellakin; -- hyvä, sepä tulisi hänelle kalliiksi, koska sotaa ei
enään saatettu välttää. Piccolomini oli sukkeluudella voitettu ja hän
vannoi kostoa.

Tykit olivat Torstensonin mieli-aseet. Hän antoi keveiden
tykkiensä, "puoli kartauerien", joiksi niitä silloin nimitettiin,
alkaa taistelua. Se kävi pian, mutta epämukavasti alituisissa
käännähdyksissä eteen päin samoavan joukon etupäässä. Tykin
laukauksiin vastattiin ja kenttä oli kohta savupilven verhossa.
Sotamarsalkka ratsasti eturintaman edessä keskirintamassa
päällikkökuntansa ympäröimänä. Hänen sivullaan ratsasti pfaltzkreivi
Kaarle Kustaa, lähinnä hänen takanaan kenraalikommissari Grubbe,
ratsumestari Rabenow ja sihteeri Luast. "He eivät huonosti tähtää",
sanoi Torstenson. "De Suys ymmärtää valita tykkimiehiä, jotka näkevät
rotan tuhannen askeleen päässä."

Samassa hetkessä kuului ilmassa vitjaluodin omituinen vinkuna.
Hevoset ja ratsastajat viskattiin maahan siihen tomupilveen,
jonka kuula riisti ylös vainiomullasta. Takana oleva lähin rivi
seisattui. Nyt vedettiin esiin kuolleita ja haavoitettuja,
verisiä ja kuolleitten hevosien alle kaatuneita. Torstenson nousi
vahingoittumatta kuolleen hevosensa alta ja astui oitis toisen
selkään. Hänen turkiksilla sisustettu liivinuttunsa oli kadottanut
liepeistään kappaleen ja sillä maksanut hänen veronsa hävittäjälle.
Pfaltzkreivi, vastainen Kaarle X Kustaa nousi myöskin, ei ollut
raamukettakaan saanut ja oli pian taas satulassaan istumassa. Rabenow
nilkutti; hän oli kaatuessaan väännähtänyt jalkansa. Grubbe oli
rikkiriistettynä kahteen osaan ja Laust vietiin toivottomassa tilassa
reservin välskärin luo.

Luoti oli lähtenyt samalta matalalta kunnaalta joka lähetti
esimmäisen ruotsalaisen luodin 1631, sen joka vei Tillyn vieressä
olevalta keisarilliselta everstiltä pään.

Puolta tuntia vähemmässä ajassa olivat molempien joukkojen sivustat
kovassa käsikahakassa. Ei kumpikaan puoli odottanut, molemmat
hyökkäsivät päälle. Se oli näky, joka sai rohkeankin sydämmen
tykyttämään. Kaksikymmentäkaksi tuhatta ratsumiestä risteili kenttää
kaikille suunnille sekä järjestetyissä riveissä että hajanaisissa,
välistä savuun peittyneenä ja taas ilmaantuen rynnäkkökypärineen ja
keihäineen tomupilvestä. Mahdotonta oli katsellen seurata taistelun
vaihteluja. Melkein kaikissa kolmenkymmen-vuotisen sodan tappeluissa
ratsuväki voiton ratkaisi. Se olikin usein toista vertaa lukuisampi,
välistä kolmekkin kertaa suurempi kuin jalkaväki. Ruskean hevosen
ratsastaja sai tarpeensa. Ratsasjoukkojen nähtiin ratsastavan
toinen toisensa päälle, hakkaavan ja tallaavan toisiansa, mutta
kaikkialla, jossa ei vastustaja oitis paennut, hajaantuivat rivit
yksityiseen kaksintaisteluun, jossa käytettiin pistoolia ja säilää,
tuollaiseen taisteluun, jota erittäin ihanteellisesti kuvataan
Alankomaiden koulujen sen aikakauden maalauksissa. Voimallisuus,
rohkeus ja sievyys hevosten juoksuun lähdössä, hyppäyksessä ja
kaatumisessa, ratsastajan kumartuminen, sekä lyöntien väistäminen
luo noihin tauluihin vielä vuosisatojenkin kuluttua sellaista
eloa, joka ei vanhene. Sota ei ollut vielä oppinut voittamaan
joukkojen avulla. Aina vielä sotapäälliköt rakensivat parahiten
laaditut sotasuunnitelmansa muinaisajan ja keski-ajan personalliseen
urhoollisuuteen, joka viimeiseksi teki ratkaisevan päätöksen.

Kenraalimajuri Eerik Klaunpoika Slange Karunan omistaja ryntäsi
esiin uljaalla Breitillään ruotsalaisen vasemman sivustan etupäässä.
Täällä Breit oli osottava, että hän oli nimensä arvoinen. Lähinnä
seurasi Kinnemund, kaksi ajutanttia ja henkipalvelia Urban Niemand.
Hannibal Gonzaga, urhoollisin italialainen keisarin joukossa tuli
Slangea vastaan puolitiessä. Urban Niemand ei enään nähnyt mitään;
hän havaitsi itsensä kokoon likistetyksi kahden liikkuvan korskuvan
hevosista muodostuneen muurin väliin, hevoset yhtä hurjana kuin
heidän ratsastajansakin hyppäsivät pystyyn toisiansa vasten ja
potkasivat takajaloillaan yhtä usein ystäviin kuin vihollisiinkin.
Liiaksi pienenä ja heikkona miekkaansa mittelemään noitten
ylt'ympärillä olevien rautahaarniskoihin puettujen sankarien kanssa,
joittenka pitkät säilät kaasivat sekä hevosen että miehen, kyykistyi
nuorukainen alas pitkin hevosen kaulaa, välttääksensä lyöntiä ja
keihään pistoa sekä ohjasi niin taitavasti hevostansa, että hänen
onnistui tässä auttamattomassa tungoksessa pysyä herransa rinnalla.
Olihan hänellä miekka, eikä hän sitä suotta käyttänyt. Hän tiesi,
mikä tehtävä hänellä sodassa oli, hän oli siellä varjellaksensa
kalliimpaa henkeä kuin hänen omaansa. Välistä tähdättiin pistooli
Slangen päätä kohti, se lyötiin sivulle päin ja luoti lensi ohitse.
Toisinaan kohotettiin rautaan puettu käsi Neunburgin sankaria
vastaan; lyönti lankesi, mutta liukui vahingoittamatta satulanpuuta
vastaan, sillä päällekarkaajan hevonen vaipui alas, saatuansa
miekanpiston kaulaansa. Breitin rinnassa oli syvä haava, josta verta
vuosi, mutta Breit tiesi, ketä se satulassaan kantoi; eteen päin
tahtoi Breit, ja eteen päin ryntäsi Slange läpi vihollisten taajimman
rivin.

Silloin tuli häntä vastaan jättiläismäinen ratsastaja mustassa
varustuksessa, ratsastaen myöskin hän mustalla ratsulla, joka näytti
kavioillaan tallaavan kaikki. Tuossa tuokiossa oli jättiläinen
ratsastanut kumoon haavoitetun Breitin. Slange kaatui maahan, ja
samassa silmänräpäyksessä oli kuula lävistänyt hänen rintansa. Musta
ratsastaja ajoi hänen ylitsensä ja oli kadonnut.

Urban Niemand näki sen, antoi hevosensa karata ja viskasi itsensä
haavoitetun herransa yli. Turhaan koetti hän, asettaen korvansa
sammuvan huulille, saada selkoa hänen viimeisistä sanoistaan.
Sodan hirveä melu ne hämmensi. Hän luuli erottavansa sanat: se oli
sinun isäsi! -- mutta ne olivat kentiesi vain kaikuna hänen omista
ajatuksistansa.

Sanomattoman kauhistuksen tunne hervastutti nuorukaisen käden. Hän
ei saattanut ajatella, ei paeta eikä nousta seisoalle. Hän makasi,
kuten kuollut kuolleen herransa päällä. Taistelun hurja riehuna
meni hänen ylitsensä kuten kohiseva kosken putous. Hän ei kuullut
miekkain kalsketta haarniskoita vasten, eikä kanuunanjyrinää,
pyssynlaukauksia, sotahuutoja. Hän ei tuntenut raskaita
hevosenjalkoja, jotka laukkasivat hänen ylitsensä niin, että tuli
välähteli hänen silmissään. Hänen vieressään makasi Breit, joka puoli
kuolleena vielä kieritteli itseään kaatuneen herransa yli, ikään
kuin palvellaksensa häntä vielä kuolemassakin. Urban Niemand haki
itsellensä suojaa tuon jalon eläimen alla, sillä ilman tätä suojaa
hän olisi sotkettu muodottomaksi veriseksi ruhjoksi.

Pikaisesti kuten ainakin sellaisissa tapauksissa, levisi huhu että
Eerik Slange oli kaatunut. Ruotsalaisten vasen sivusta joutui
epäjärjestykseen, kärsi kartessivalkeasta ja horjui, jolloin
keisarillisten samassa lisääntynyt oikeanpuolinen sivusta sen löi
hajalle. Muutamia ruotsalaisia tykkiä otettiin, mutta otettiinpa taas
takaisinkin muutamia. Vähällä piti jo, ettei tämä tappiolta ruvennut
näyttämään. Kroatit liehuivat kuten kärpäset tuon hajonneen sivustan
ympärillä ja koettivat ryöstää kuormastoa.

Köningsmark näki toisessa linjassa vaaran ja hyökkäsi esiin. Hänen
onnistui saada pakenevat seisattumaan ja hajonneet uudestaan
yhtymään. Häntä ei kukaan ollut koskaan voittanut, tuota verratonta
mestaria vähäisessä sodassa, ja nyt, tässä suuressa taistelussa
ymmärsi hän, jollei juuri voittaa, niin kuitenkin pitää asemansa.
Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa taisteli hänen rinnallaan. Taaskin
ruotsalaisten vasen sivusta seisoi kuten muuri Hannibal Gonzagan
raivoisia hyökkäyksiä vastaan. Kuusi kertaa ryntäsi Piccolomini
turhaan keskirinnasta muodostuneitten neliöittensä kanssa heitä
hätyyttämään. Monta kaatui, mutta ei yksikään paikaltaan poikennut.

Oikeanpuolinen ruotsalainen sivusta kävi käsiksi oikein mieskynsin.
Joka oli nähnyt Arvid Wittenbergin hänen mukavassa levossaan,
-- Partalassa istuvana Sandelsina, -- ei tiennyt minkälainen
tämä sotapäällikkö oli taistelussa. Torstensonia nimitettiin
salamaksi siitä syystä, että hän tavattoman nopeasti marssi laveain
maa-alojen läpi, kun täytyi rientää vihollisia äkkiarvaamatta
hätyyttämään. Wittenberg kilpaili samasta kunnianimityksestä tuossa
tavattomassa kotkantapaisessa nopeudessa, millä hän iski kiinni
juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä. Ennenkuin keisarilliset
vielä ennättivät esiin rynnätessään järjestää vasenta sivustaansa,
oli Wittenberg heidän päällensä hyökännyt. Unkarilaiset ja kroatit
pakenivat heti. Keisarillinen eversti Nicola puolusti itseään,
kuudella ratsujoukollaan urhoollisesti ja antoi Buckheimille aikaa
järjestämään väkensä. Silloin ryntäsi esiin ruotsalaisten toinen
linja Stålhandsken johtamana. Tuo uskalias hakkapeliitta saattoi
seisoa kuten paasi aina yhä uusia päällekarkauksia vastaan, mutta
hänen oikea halunsa oli käydä kahakkaan rynnätysten eikä mitään
saattanut verrata siihen raivoon, millä hän hyökkäsi vastustajansa
kimppuun. Nicola kaatui; muutamat harvat kestivät, mutta tuntia
vähemmässä ajassa oli tuo kaatunut keisarillinen vasen vivusta
kärsittyään suuren tappion karkotettu takaisin Linkelwaldiin.

Nyt tuli keskirinnan vuoro. Tässä oli alussa kova ja ankara taistelu,
jossa ampuma-aseita käytettiin tuskin sadan askeleen välimitalla.
Mortaigne kadotti malttinsa ja hyökkäsi esiin linjansa kanssa ja
häntä seurasi Wrangel. Nyt keihäät keihäitä vasten risteilivät. Kun
musketilla oli vasten naamaa ammuttu neljän askeleen päässä olevaa
vastustajaa niin alettiin pyssynperällä kolhia. Täällä seisoivat
Tillyn sotavanhuksia; täällä taistelivat arkkiherttua ja Piccolomini
itse kuten halvat sotamiehet. Ei kukaan voittanut eikä kukaan
paennut. Liljehöök näki keisarillisen vasemman sivustan peräytyvän ja
heittävän alttiiksi keskirinnan. Hän iski keskirinnan sivuun, ajoi
äärimmäiset neliöt edellään ja hyökkäsi niihin eräässä metsikössä.
Mutta täälläpä he kestivät. Täällä kaatui Liljehöök, joka oli niin
suuressa arvossa pidetty, että luultiin hänen ennakolta olleen
Torstensonin jälkeläiseksi määrättynä. Mielellään, sanoi hän, tahtoi
hän kuolla, kun hän oli heille saanut osottaa voitontien.

Kun vihollisten vasen sivusta oli lyöty ja Wittenberg iskenyt
kylkeen, Stålhandske hyökännyt selkään sekä Torstenson tykeillään
survonut miehet maahan, hajaantui, vihdoinkin keisarillisten
keskirinta lähtien hurjaa vauhtia pakoon yli kentän. Heidän
urhoolliseen oikeanpuoliseen sivustaansa ruotsalaiset nyt
yhdistettyin voimin iskivät ja ampuivat kaikki pirstaleiksi.

Eräs jälkinäytelmä muistutti vuotta 1631. Linkelwaldin luona Tillyn
vanhat sota-urhot vielä kerran näyttivät hampaitaan. Stålhandske oli
haavoitettu, ja hänen täytyi jättää Mortaignelle ja Wrangelille sen
kunnian, että saivat suoria kentältä pois viimeiset viholliset. Askel
askeleelta peräytyivät Tillyn ylpeät neliöt hyvässä järjestyksessä
metsän läpi. Kun he olivat tulleet sen toiselle puolelle, odotti
heitä seitsemän ruotsalaista ratsujoukkoa sivulta päin sekä
ruotsalainen jalkaväki selästä käsin. He koettivat torjua lyöntejä
vielä ja kaatuivat pitkissä riveissä. Piiritettyinä kaikilta puolin,
täytyi jäljellä olevien vihdoin antautua, ja harmistuneena siitä,
että heitä oli avutta jätetty, menivät useimmat ruotsalaiseen
palvelukseen.

Tappelu oli alkanut kello kahdeksan aamulla ja loppui kello 11
edeltä puolenpäivän siten, että keisarilliset täydellisesti
joutuivat tappiolle. He olivat kadottaneet lähes 5,000 kuollutta,
4,500 vankia, siis puolet joukostaan paitsi haavoitettuja, koko
tykistönsä, kuormastonsa ja sata-yhdeksänkymmentä lippua. Ei koskaan
ollut heidän suurilukuisempaa hevosväkeänsä niin perinpohjaisesti
saatu hävitetyksi. Vankien joukossa nähtiin De Suys ja Fernamond.
Arkkiherttua pääsi töin tuskin samasta kohtalosta. Piccolomini
pelasti itsensä Böhmiin 1,500 miehen kanssa. Ei kolmatta osaakaan
hänen joukostaan palannut takaisin lippujensa luo. Böhmissä keisari
Ferdinand antoi asettaa sota-oikeuston tuomitsemaan niitä, jotka
olivat syynä tappioon. Madlot niminen rykmentti, joka oli paennut
Wittenbergin ensi hyökkäyksestä, katsottiin enimmän syylliseksi.
Se hävitettiin kokonaan, sen lippu revittiin, sen ratsumestari ja
luutnantit tuomittiin kuolemaan. Miehistä otettiin arvanheitolla aina
kymmenes, joka ammuttiin.

Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut Liljehöökin, ja Slangen
sekä 5,000 miestä kaatuneita. Haavoitettuja harvoin laskettiin.
Moni tappelu on ollut verisempi ja monessa on suurilukuisemmalla
miesvoimalla taisteltu kuin Breitenfeldin toisessa tappelussa, mutta
harvassa on voitto loistavammalla urhoollisuudella saavutettu ja
tappio yhtä suurella oikeudella ollut voiton vertainen.



22. Tähti.


    Minulle on annettu hänen voimansa,
    mutta ei hänen rakkauttansa.

Ennenkuin ruotsalainen sotajoukko oli ehtinyt turvata voittoansa,
ajaa takaa pakenevia vihollisiansa sekä suoda itsellensä tarpeellista
lepoa, oli lyhyt syksypäivä jo lopussa. Ainoastaan lähinnä leiriä
makaavat haavoitetut ennätettiin viedä välskäreille. Muutamia
etsittiin illalla ja yöllä tulisoihtujen valossa; moni jäi seuraavaan
päivään läjissä olevien kuolleitten joukkoon makaamaan.

Urban Niemand heräsi yöllä kuolontapaisesta horrostilastaan. Aika
seisoi paikoillaan eteen päin rientämättä, maailmaa ei enään olemassa
ollut, elon heikko kipinä syttyi hetkeksi liekitsemään ikään kuin
koetteeksi muutamaan tuskin tuntuvaan sydämmen tykytykseen. Hän
oli kuollut, eikä kuitenkaan kuollut. Häntä aavistutti, että hän
mahdollisesti sentään elikin, mutta hän ei vähintäkään käsittänyt,
kuka hän oli tahi missä hän makasi. Hänen ainoana epäselvänä
käsityksenään oli sanomaton, lohduton turvattomuuden tunne. Jotakin
raskasta makasi hänen päällänsä, hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän
kantoi sitä tietämättä minkä vuolisi. Hänellä ei ollut edes tarpeeksi
tahtoa pelastamaan itseänsä siitä. Hänen horrostilansa ei ollut
kuoloon raukenemista, eikä unennäköä, mutta jotakin näitten välillä.

Hän makasi näin jonkun aikaa liikkumattomana; mutta oliko tämä aika
minuutti vaiko vuosisata, sitä hän ei tietänyt. Silloin tapahtui,
että ensin hänen toinen, ja sitten myöskin toinen, veren kiinni
hyydyttämä silmänsä aukeni. Hän ei mitään nähnyt, hänen ympärillään
oli pimeä yö, mutta hän tunsi kuitenkin, että jonkunlaista valoa
oli olemassa. Hän ei tietänyt, oliko se hänen ulkopuolellaan, vai
sisäpuolellaan, eikä halannutkaan sitä tietää. Hän tirkisteli
välinpitämättömänä valoa, koska hän ei saattanut tuota välttää.

Vähitellen se näytti virtailevan ikään kuin ilmasta kokoon yhteen
valopilkkuun. Se oli lempeä valo, se ei häikäissyt, eikä koskenut
hänen väsyneisiin silmä-raukkoihinsa, jotka eivät mistään esineestä
voineet kiinni pitää. Tuntuipa siltä, kuin valo olisi virrannut
hänen omaan sieluunsa ja herättänyt hämärän muiston. Hän kuvitteli
mielessään nyt epäselvästi, että valopilkku oli tähti, mutta
tästäkään kuvittelusta ei hän kauan voinut kiinni pitää. Loiste
muuttui taas valonmerkiksi, mutta lohdullista oli se kuitenkin, että
elämästä oli jonkinlainen tunne jäljellä.

Taaskin kului epämääräinen aika ja valovirta oli vähitellen jälleen
kokoontunut kiintonaiseksi esineeksi, todelliseksi tähdeksi, joka
ei enään hajonnut. Hän ymmärsi nyt, että tuo tähti oli jotakin
itsekohtaista ja hän itse jotakin toista kuin se, mutta että heidän
välillään oli yhdys-side. Hän katsoi tähteen, kuten hukkunut, jos
tuo olisi mahdollista, katsoi ylös penikulman syvyisestä merestä
vihertävään rantaan, josta hän syvyyteen on vaipunut.

Häneen syntyi onnellinen heräävän tajunnan tunne. Hän saattoi nyt
avosilmin uneksia. Tähti astui alas hänen luoksensa, suuteli häntä ja
sanoi: Sinua minä olen etsinyt läpi koko luodun maailman ja nyt olen
sinun löytänyt! Etkö ymmärrä, että minä olen kaikkivaltiaan voimasta
virrannut ja olen lähetetty sinua turviini ottamaan? Ilman minua sinä
suohon olisit uppoutunut, menehtynyt valkeaan ja tuhansiin vaaroihin,
tullut haudatuksi Neunburgiin, kaatunut ryövärien iskusta, kuollut
kurjuuteen, hirtetty Lausigkissa, tallattu Breitenfeldin luona. Mutta
sinä elät ja sinun pitää elämän Hänen voimastaan, joka minuun virtaa.
Huomaa, että minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen
rakkauttansa. Yksi olisi sinua rakastanut, mutta hän ei sinua nähnyt.
Minä suojelen kuolevaisia, mutta en rakasta ketään enkä ole sammuva,
kun sinä kuolet aikasi päätyttyä. Jos halajat rakkautta, niin koeta
itse sitä voittaa! Minä lähden nyt luotasi aamun koitossa; minulla
on, paitsi sinua, vielä kaksi turvattia, joita minun täytyy suojella.
Herää, elä, taistele, eikä kukaan ole sinua voittava, ellet kosta,
sillä kosto on kuoleman synti rakkautta vastaan, ja silloin minä en
enään sinua turvata saata!

Näitä uneksiessaan vaipuivat haavoitetun silmät voimattomuudesta
kiinni ja hän nukkui uneen, joka ei enään ollut tuollainen uuvuttava
horrostila, mihin hän äsken oli joutunut. Hän heräsi siitä, että
ruumiinsa tuntui ikään kuin se olisi ollut kahden myllynkiven välissä
jauhettavana. Tajuntaan tultuansa tunsi hän kivutkin jälleen.
Tuo tuntematon paino, joka makasi hänen päällään, esti häntä
hengittämästä vapaasti. Mutta nyt hän saattoi ojentaa käsivartensa ja
tunsi käteensä pyöreän, sileäkarvaisen, kuolleen hevosen. Hän tarttui
kädellään toisaalle ja tunsi jotakin, joka olisi ollut ihmiskasvoin
tapaista, jollei se olisi ollut kumman kylmää ja niljakkaan märkää.
Missä hän oli? Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saattanut päätänsä
kääntää eikä liikuttaa ainoatakaan jäsentä, paitsi kättänsä. Häntä
vaivasi sanomaton polte ja jano. Hän uinahti taas.

Vähän aikaa tämän jälkeen herätti hänet ääni, joka sanoi: täällä
on kenraalimajuri Slange! Toinen ääni sanoi: täällä on hänen
henkipalveliansa kuolleen hevosen alla!

Nämät olivat Pohjalaisen rykmentin sotamiehiä, joita oli lähetetty
paareilla etsimään jälkeen jääneitä kuolleita ja haavoitettuja.
Slange vietiin leiriin, jotta hän sotapäällikön arvon mukaisesti
tulisi haudatuksi ja saisi kaikki hänelle kuuluvat kunnian-osotukset.
Muitten kuolleitten takia ei pitkiä mutkia tehty. Avara hauta
valmistettiin santaan ja sinne laskettiin ystävät ja viholliset
veljellisesti toinen toisensa viereen ilman mitään muistomerkkiä,
ilman muuta muistopuhetta, kuin isämeidänrukous kaikille yhteisesti.
Heidän huomispäivänsä levitti sannasta unhotuksenviitan heidän
ylitsensä. Heidän jälkimaailmansa tuskin tiesi heidän eläneenkään.

Nyt Urban Niemand havaitsi, että hän oli Breitenfeldin
tappotanterella, että nuot kylmät kasvot olivat hänen kaatuneen
herransa, sekä että tuo kuollut hevonen, jonka alla hän oli maannut,
oli Breit. Ja nyt sotamiehet häneen tarttuivat olkapäistä ja jaloista
laskeaksensa hänen tuohon avaraan hautaan vuosisatojen unhotukseen,
kuten tuhansia muitakin. Onneksensa hän kuitenkin saattoi liikuttaa
vasenta käsivarttansa. Haparoiden kädellään tarttui hän kantajansa
tuuheaan partaan.

"Kas, poikaa! Kuka sinulle on antanut luvan elää?" huudahti sotamies
nauraen ja laski pojan käsistään.

Urban Niemand vietiin tuollaiseen puutteen-alaisesti sisustettuun
telttaan, jota käytettiin haavojen sitomislaitoksina ja jossa 15 tahi
20 haavoitettua makasi, oljilla pitkänään, niin vähillä mukavuuksilla
varustettuina kuin mahdollista. Hänen haavojensa hoitaminen ei tullut
kysymykseenkään ennen kuin neljäntenä päivänä, moni sai odottaa
kauemminkin. Siihen ei voinut mitään, välskärejä oli vähän ja työtä
paljon. Eihän kielletty kuolemasta, jollei ollut aikaa odottaa. Yksi
henki enemmän tahi vähemmän, yhdentekevää!

Kun välskäri vihdoin neljäntenä päivänä edellämainitun tapauksen
perästä tuli, antoi haavoitettu hänelle paperin, jota hän oli
kantanut rinnallaan. Se oli Slangen valtuuskirja, jolla hän oikeutti
Niemandia asianomaisille viemään kotelon ja sormuksen.

"Minä annan paperin sotamarsalkalle", sanoi välskäri ystävällisesti,
kun hän näki Slangen nimen paperissa.

"Tehkää minut terveeksi, että voin toimittaa kenraalin käskyn!"
rukoili haavoitettu kovin hartaasti.

"Terveeksi? Ehkä. Kahdeksan viikon kuluttua, jos onni on sinulle
suotuisa. Nimittäin niin terveeksi, kuin sinä saatat tulla,
poika parka. Ei yksikään nikama sinussa ole eheä. Sinä olet niin
rikkiruhjottu, ikään kuin sekä tykistö että kuormasto olisi ajanut
sinun ylitsesi. No niin, jollen sinusta saa kokonaista miestä niin
koetanhan tehdä puolen sitten. Huomenna palajan takaisin sahatakseni
oikean käsivartesi poikki."

"Oikean käsivarteni?"

"Niin kyllä, siinä jo on kylmänvihojen alkua koko hyvässä määrässä,
ja pahemmaksi käyvät. Hohhoo, mitä tuollaisten pienten asiain vuoksi
irvistelet? Olet palvellut Slangea ja pelkäät kuitenkin käsivartesi
kadottamista! Hevosenkengän merkkiä tuosta vasemmasta ohimostasi en
yhtä helposti saata sahata pois. Kiitä minua siitä, että saat sen
pitää niin kauan kuin elät; kaikki tytöt sinusta sen merkin vuoksi
pitävät."

Sanottuansa nämät lohduttavaiset sanat, meni tuo hyväätarkoittava
luunsahaaja toisen sairaan luo, jota Riikapalsamilla hierottiin;
tätä ainetta käytettiin kaikkiin kipuihin, joihin ei sahaa eikä
veistä tarvittu. -- Haavoitettu poika parkasi itkuun. Kuolemaa hän ei
pelännyt, mutta oikaista oikean kätensä sahattavaksi, sepä kuolemaa
katkerampi.

"Mitä sinä itket?" sanoi käheä ääni, jonka omistaja makasi
oljilla Niemandin vieressä. "Ratsasta tänne seljälläsi, että saan
koettaa käsivarttasi. Pukki ja Nikka [Buchheim ja Nicola] ottivat
sääripahani. Lopussa nyt vanhan Taavin marssi. Mutta kutti vain, eipä
saaneetkaan käsiäni."

Urban Niemand loi lohduttamattoman katseen naapuriinsa ja tunsi
Taavin, joka kerran Lavilan niitulla oli kuulioitansa huvittanut
kertomalla Wittstockista ja "Kräkkenistä."

Poika totteli kehotusta niin hyvin kuin jaksoi. Taavi, joka itse
oli haavoitettu molemmista jaloistaan, koetti kovalla peukalollaan
pojan murretun käsivarren luita ja jäntereitä. Tuo kova peukalo koski
kuin tulikuuma rauta; mutta tarkastuksensa päätettyään, sanoi vanha
ratsumies: "Mitä hulluutta! Sahata tuota käsivartta! Kahden viikon
kuluttua sinä jo saatat tarttua välskäriin kauluksesta."

Taavi oli noita miehiä, joita sota, hätä ja lääkärien puute oli
opettanut hoitamaan omia ja muitten haavoja. Hän kutsui luoksensa
vuorollaan palvelevan sotamiehen, sai vettä ja haavasiteitä, pesi
haavat, tarkasteli, pani vesikääreitä päälle ja sitoi ne uusilla
siteillä. Nukkumatti ja nuoruus tulivat Taavin apulaisiksi. Kun
seuraavana päivänä verta tippuva saha asetettiin nuoren käsivarren
eteen, oli kuume melkein lopussa ja kylmänvihat poissa.

"Ne tulevat taas", lohdutteli välskäri. "Anna käpäläsi tänne, jota
pikemmin pääset sitä parempi!"

"Odottakaa muutama päivä vielä!..." Sairas rukoili kovin nöyrästi ja
kehottavasti.

"Olkoon menneeksi muutamaksi päivää. Nuoret ihmiset eivät käsitä omaa
parastansa. Kylmänvihat tulevat jälleen."

Mutta ne eivät tulleetkaan. Taavi yhä jatkoi parantamiskeinojaan;
ei yksikään luu ollut viassa, ainoastaan jäntereet ja rustot
olivat saaneet aika kolhauksia. Kääreitten jälkeen hierottiin
karhun-ihralla; se oli Taavin tehokkain lääke, jota hän katsoi
kelpaavaksi joka paikkaan. Käsivarsi parani paranemistaan: ei
ollut kahta viikkoakaan kulunut, kun se jo oli kivuton ja terve.
Välskäri, sörmlantilainen, vahvistui siinä uskossa, että suomalaiset
osasivat noitua. Ainoastaan hevosenkengän merkki jäi jäljelle hänen
ennustuksiansa toteuttamaan. Sen tekemä haava parantui, mutta arpi
jäi ainaiseksi.

Tuo verenhimoinen saha oli siis tälle sairaalle tarpeeton, mutta
teki toiselle tehtävänsä. Sama kartessikuula, joka Wittenbergin ensi
ryntäyksessä oli tappanut Taavin hevosen, oli myöskin musertanut
hänen säärensä, ja tämä täytyi nyt sahata poikki polven alapuolelta.
Välskärillä ei koskaan ole vara osottaa paljoakaan hienotunteisuutta,
mutta kolmenkymmen-vuotisessa sodassa sahattiin sääriä, kuten
halkoja sahataan. Ei ketään lellitelty nukkuvilla aineilla. "Joll'ei
elä, niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Taavi puri hampaitansa,
kiroili kun yhtä temppua tehtiin ja siunasi toista tehdessä. Vihdoin
oli kaikki valmiina. Häntä ei pahemmin rääkätty, kuin satoja hänen
vertaisiansa.

"Mitähän Taavista nyt tulee?" kysyi poika Niemand, joka syystäkin
piti sitä hyvin kovana ja surkeana asiana, että hänen uskollisen
sivukumppaninsa ja käsivartensa pelastajan itse piti tekemän sahan
terävien hampaitten kanssa tuttavuutta.

"Mitä nyt Taavista tulee?" toisti vanha ratsumies, sitte kun hän
ensin oli oluella virkistänyt itseänsä tuon sahaa vasten tehdyn
viimeisen vaikean salpausratsastuksen perästä. "Marssia tästä
Eurajoelle takaisin, kerron Lennartista, Langesta, Hyökistä. [Lennart
Torstenson, Slange, Liljehöök.] Syötän heille valheita oikein
hyvästi. Hurraan Ristiinaa. Kiitän Jumalaa seisoen yhdellä jalalla.
Komennetaan pois viimeiseen talvikortteeriin. Nähnyt nälkää hevosen
seljässä ja kuolen olkien päällä. Eläköön isänmaamme!"

Leipzig yhä urhoollisesti puolusti itseänsä 2,000 miehen avulla,
jotka olivat tappelun jälkeen itsensä sinne pelastaneet. Torstensonin
täytyi ryhtyä säännölliseen piiritykseen, laittaa saartokaivokset,
miinat ja käyttää vahvasti tykkejä. Ammuttiinpa kivilläkin. Turhaan
koetti Leipzigin mainio yliopisto hankkia itsellensä oikeutta saada
pysyä puolueettomana. Kun vihdoin suuri linnan ympärysvallista
ulkoneva rakennus kaatui, sen rintavarus täytti vallihaudan ja uusi
kauhistuttava miina oli valmis sytytettäväksi, antautui Leipzig
marraskuun 22 päiv. Kaupunki sai maksaa 130,000 riksiä pakkoveroa
sekä ylläpitää ruotsalaista linnaväkeä, mutta sitä kohdeltiin
muuten lempeästi. Eerik Slange haudattiin suurilla kunnian
osoituksilla erääseen kaupungin etevimmistä kirkoista, luultavasti
Nikolainkirkkoon.

Kun rauha taas oli hetkeksi palannut, kutsuttiin Urban Niemand,
joka ilmoitettiin olevan terve, pääkortteeriin. Sotamarsalkka kysyi
kenraalimajuri Slangen kaatumisesta häneltä, joka oli omin silmin
nähnyt, miten se tapahtui. "Jompikumpi, Götz, tahi Hannibal Gonzaga
se oli", sanoi hän miettiväisenä, kun kuuli kertomuksen tuosta
jättiläismäisestä ratsumiehestä, joka tallasi kaikki ja viskasi
Slangen maahan.

"Sinä olet seurannut urhoollista herraasi kuolemaan", lisäsi
Torstenson, tuolla lempeällä hyväntahtoisuudellaan, joka teki
hänen kovin rakkaaksi sekä ylhäisille että alhaisille. "Sinä olet
kersanttina Uudenmaan hevosväen-rykmenttiin asetettu ja kirjoihin
pantu. Ilmoita itsesi everstillesi! Vastaiseksi olet minua varten
määrätty esikuntaan! Palvele minua yhtä uskollisesti, kuin olet
kenraalimajuri Slangea palvellut!"

Joka verenpisara, mikä oli sahaa välttänyt ja vielä löytyi Urban
Niemandin suonissa, nousi nyt hänen poskiinsa. Hän teki äänetönnä
kunniaa sotamiehen tavalla.

"Oletko niin voimistunut, että saatat lähteä talvimatkalle Ruotsiin
ja Suomeen? Saatatko seurata sitä sananlennättäjää, jonka minä
huomenna lähetän Hampurin kautta viemään tarkkaa kertomusta
tappelusta?"

Uusi kersantti vakuutti tottelevansa käskyjä, vaikka hän minnekkä
määrättäisiin.

"Hyvä. Sinä pääset nyt puolen vuoden lomaa viettämään,
voimistuaksesi. Lähde ja toimita kenraalimajuri Slangen määräykset!
Neiti Waldeck on Stralsundissa, ja rouva Elina Roos Karunan
kartanossa Suomessa. Kas tässä kotelo ja sormus. Nämät matkarahoiksi."

Nuorukainen tunsi kourassaan kukkaron ja kumartui kiitokseksi
toiselle polvelleen.

"Nouse, kersantti Niemand! Kelpo sotilas lankee polvillensa
ainoastaan Jumalan ja kuninkaansa eteen, mutta ei päällikkönsä. Siinä
kyllä, että hän käskyjä tottelee ja tekee velvollisuutensa. Näillä
ehdoilla on ruotsalaisen sotajoukon sotilaalla oikeus pitää itseänsä
upseerinsa vertaisena. Hyvästi!"

Ensimmäisen osan loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tähtien turvatit I - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.