Title: Tähtien turvatit III - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tähtien turvatit III - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta" ***


TÄHTIEN TURVATIT III

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut

Th. Hahnsson



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.



KOLMAS OSA.

VERRATON.



SISÄLLYS:

  1. Ennen taistelua.
  2. Taistelu Jankovitsin luona.
  3. Taistelukenttä.
  4. Sotalemmikki ja sotasairaala.
  5. Sydän ja valtiotaito.
  6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.
  7. Toinen ja kolmas turvatti.
  8. Leikinlaskua ja silkkinauha.
  9. Jalopeurain kohtaus.
 10. Ruben Zevin lähettiläs.
 11. Sanomia itämaille.
 12. Orjan orjatar.
 13. Westfalin rauha.
 14. Voitonriemuinen Parnassos.
 15. Suosikit.
 16. Äiti ja tytär.
 17. Uhkaavia enteitä.
 18. Kaarle Kustaa Olannissa.
 19. Tähti ja turvatit.
 20. Suuri käsky.
 21. Stambul Sarai.
 22. Kolmannella porras-astimella.
 23. Messias.
 24. Tähtien hetki.
 25. Sulttaanin hat-i-scherif.
 26. Verraton.
 27. Uusi elämä.



1. Ennen taistelua.


    Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän
    makaa likistettynä hiirenloukossa!

Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta
kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan,
välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli
ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat
kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa.
Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen
ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen
valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää
luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä.
Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä
alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta,
kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä
toivoi saalista saavansa.

Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä
siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken
tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas,
Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän,
ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin
kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota
kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen
uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset
tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset
rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha
soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään
kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli
ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna
piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta
velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä
kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli
vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä
saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli
ollut oma maatilkka tahi rakas koti, -- ja sellaisia oli tuhansittain
tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä
Skotlannissa, -- myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka
tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.

Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet,
palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa
lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että
kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa
määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin
saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista,
perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut
ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria
sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia
ja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko,
ruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui
päällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi
sotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin
monta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain
irstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin
sotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois
tuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa
mukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä
sotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta
pitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti
leiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan,
kun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan
artellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty:
sotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta
usein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä
tuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa,
hän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista
oli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä,
aseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti
ainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia
ruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon
enemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit
älykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen
rattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen
rykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti,
väsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen
toiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta
rivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja
keitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.

Sotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että
vaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota
kauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen
määrään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan
toista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli
sotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan
paljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä
kuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa
Beata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.

Tuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen
Tanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet
Holsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki
keisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden
lopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645
Böhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä
lopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla
apujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko,
joka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut
käskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan
joukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.

Helmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli
Hatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä
Jankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov,
Jankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset,
16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä
ja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen
hevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton
onnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty
pohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten
vuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät
maansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat,
sekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta
saattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko
matkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon
kuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää
heidän leiripaikassaan.

Torstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko
tehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla
kuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa,
tarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka
sijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5
penikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.

Sotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt
jylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz,
idässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen
maa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle
kuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula
kukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko
ja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja.
Ei saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli.
Hatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla
sellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta
mieshukkaa häntä vastaan hyökätä.

"Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että
heitä tuolta metsiköstä ammutaan," virkkoi hevosväen kenraali Arvid
Wittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon.
Tämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot,
tyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä,
pitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu,
kapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut
sotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat
silmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli
sotapäällikkö.

"Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa
siivet", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri
Mortaigne.

"Ei, ei käy päinsä!" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta
varovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. "Emme voi tässä
nähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä
toisella."

Nuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti
kättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.

"Tuossa, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän, "on asentomme avain.
Miehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa."

Muistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt
ylipäällikköä.

"Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva
tilaisuus tulee", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien
kenraalien puoleen. "Hyvät herrani", sanoi hän, "minä luotan teidän
koeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata,
peräytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis
taistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne,
keskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta,
Jesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi.
Jokainen paikalleen!"

Nuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten
everstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä.
Nyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus
oli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän
vanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin
ei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli
suunnitelmansa tehnyt.

Samaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld
päällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.

"Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä", virkkoi hän
kenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan
tuntenut itsessään. "He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme
saaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään."

"Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi
kiirehtikö!" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen
majoitus-upseerinsa. "Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson
saattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä
paolla."

"Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen
likistettynä!" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen
urhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin
Baieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.

"Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon", vakuutti Hatzfeld yhtä
varmasti. "Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth,
oikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme
on nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille
loistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille
unissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen
kirkon aseet... Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo
ylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne
tykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen."

Nämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle
ratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti
hänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa
ja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä
jo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat
hänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa
kulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä;
missä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä
paeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään
kuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli
hän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata
tallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen
sotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman
urhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys,
osotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan
tappaa.

Sotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630,
Saksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä,
joka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti
kätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:

"Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän
aikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä,
kumpi heistä voiton meille antaa."

Oli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui
kylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia.
Palattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa
Feldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää
espanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten
tulivirta.

"Koira", ärjäsi hän palvelialleen, "olet antanut minulle sulatettua
lyijyä."

"Se on Toccadillan parasta, jonka teidän armonne voitti noppapelissä
espanialaiselta kenraalilta", vastasi Feldmann, vähäinen tummanverevä
mies, jolla oli Götziläiset värit: mustaa ja punaista.

Kreivi oli ratsastanut aikalailla tänään, viini yhä kuohui kuten
laavavirta hänen sisässään. Hän päätti levätä. Äreänä viskasi hän
itsensä täydessä asussa telttavuoteellensa ja käski herättää itseänsä
tunnin perästä. Tallimestari yhtä väsyneenä etsi lyhyttä lepoansa
matolla teltanoven edessä. Hän oli, kuten uskollinen palvelia
ainakin, maistanut viiniä myöskin hän, koettaaksensa, oliko se oikeaa
lajia.

Oliko se viinin vai päivän rasitusten syy, että tunti meni ja vielä
yksi, vieläkin yksi ja jälleen yksi. Herra ja palvelia nukkuivat
raskaasti. Yht'äkkiä nousivat molemmat ja tirkistelivät eteensä
tuossa pimeässä teltassa. Lamppu oli sammunut, heikko kuuvalon-säde
tunki sisään eräästä jatkopaikasta telttakankaassa ja muodosti
taajoihin varjo-paikkoihin naisen näköisen valo-olennon, jonka oikea
käsi oli kurkotettu ylös päin. Hetken perästä oli kuu siirtynyt, säde
katosi ja sen kanssa tuo aavehaamu, jonka se oli tuonut esiin yön
varjoihin.

"Jesus Maria, se oli hän!" änkytti tallimestari, jonka kaikki
jäsenet vapisivat, kun hän taas oli pimeään joutunut. Kreivi hypähti
jaloilleen, tehden hurjan liikkeen, ja tarttui tutisevan palveliansa
kurkkuun kiinni.

"Tunnusta, konna!" huudahti hän. "Sinä annoit hänen tulla sisään!"

"Kautta kaikkien pyhien! Pyhän Jakobin luitten kautta! Pyhän
Sebastianin nuolien kautta! Minä en selittää saata, mitenkä hän oli
sisälle tullut. Teidän armonne... armahtakaa... minä tukehdun...
kysykää vahdilta, mitenkä hän on uskaltanut laskea sisään vieraan
naisen."

Hämmästynyt vahtimies vakuutti, ett'ei kukaan ollut saattanut tunkea
telttaan. Hän oli vartioinnut sisäänkäytävää lähes neljä tuntia,
kulkenut edes takaisin pakkasen tähden ja odotti vahtimuuttoa.

Oli todellakin kireä pakkanen. Kreivi hakea haparoitsi
miekankahvaansa, mutta hillitsi itsensä, palasi jälleen telttaansa,
antoi sytyttää lamppunsa ja virkkoi levollisempana, mutta vieläkin
kiihkoisella äänellä:

"Feldmann, se oli hän. Miksikä hän tuli? Pyytääkö hän minun vertani
vai sinunko?"

Tallimestari vältti tämän arkaluontoisen kysymyksen sellaisella
älyllä, joka osotti, että hän oli tottunut väistämään tirannein
oikkuja.

"Teidän armonne", sanoi hän, vielä kuiskaten, "oliko se hän? Eiköhän
se ennemmin ollut pyhä neitsyt, joka tuli teidän armollenne ja
kirkolle ennustamaan suurta voittoa huomiseksi?"

Kreivi Götz vaipui ajatuksiinsa.

"Pyhä neitsyt ei tule minun luokseni", sanoi hän katkerasti. "Pitkiä
aikoja on kulunut siitä, kuin me olimme toistemme tuttavia. Olin
saanut osalleni toisen pyhän neitseen, ja olin kyllä tyhmä, kun
annoin hänen sinun käsiisi, joka et ollut kelvollinen koskemaan
hänen jalkansa alla olevaa sannanmurusta. Mitä olet sinä hänestä
tehnyt, kurja silmäin palvelia? Hän ei tullut sinne, jonne hänen piti
tuleman."

"Teidän armonne tietää, että hän oli heikko, ett'ei hän silloisessa
tilassaan kestänyt matkan vaivoja. Teidän armonne tietää, että
hän kuoli Ingolstadtissa, että priori dominikaniluostarissa sai
kuusisataa guldenia messuihin hänen sieluansa varten, ja yhden
kultaprokaatti-hameen pyhälle neitsyelle."

"Sotasaalista, Feldmann, verellä tahrattua ryöstöä; siksipä hän
aaveilee. Tiesinhän, ett'ei sellainen kelpaa messuihin. Mutta
yhdentekevää, se on kaikki munkinkitinää. Olinhan kerran houkkio,
minä kuten muutkin, luulin pappia Jumalaksi. Siitä asti kuin annoin
hänen sinun käsiisi, on minun taivaani hukassa. Ja se on kuitenkin
vahinko, ei papin vuoksi, vaan Jumalan. Häntä tarvitaan välistä,
joll'ei muuten, niin sotiessa _tuota toista_ vastaan. Minusta tuntuu
välistä, ikään kuin paholainen olisi saanut vallita minua, sitte kuin
annoin suojeluspyhäni sinulle. Kaiva hänet ylös luostarimullasta,
Feldmann: minä tahdon käyttää hänen sormiluutansa, tuon sormen, jossa
sormus oli, taikakaluksi!... Kuinka pitkästi yötä on kulunut?"

"Teidän armonne käski minua herättämään itseänsä tunnin perästä. Olen
valvonut koko yön ja velvollisuuden mukaisesti muistuttanut ajasta,
mutta teidän armonne makasi niin raskaasti, teidän armonne ei minua
kuullut", virkkoi tuo palvelia, joka kiihkeästi koetti valettaan
toisella valeella peittää.

"Mitä?" huudahti kreivi Götz, silmänräpäyksessä selkeämmin hereillä,
kuin jos tykinlaukaus olisi kajahtanut aivan hänen korviensa
vieressä. "Kello on 1/2 4! Katala, se tulee kuolemaksesi!"

Hän syöksähti ulos. Kuu oli vaipunut alas. Jäisen sumun peitossa
olivat nuo tummat ylängöt, joittenka hahmoviivat kuvastuivat
vasten tähtitaivasta. Osa leiristä oli jo liikkeellä. Aamu-unisina
kiskottelivat sotilaat kankeita jäseniään ja alkoivat järjestellä
itsiänsä riveihin päällikköjen komennon mukaan. Eräs ajutantti odotti
kreivin määräkäskyjä teltan sisäänkäytävällä.

"Kiireesti nyt eversti von Seifferin luo viemään käskyni, että hän
asettaa rykmenttinsä tuonne lounaiselle ylängölle! Kahdeksan tykkiä
ja neljä ratsasjoukon-osastoa seuraavat jäljessä. Niitten häijyjen
hidasteliain olisi pitänyt seisoman siellä jo tunti sitten!"

"Olen tunnin ajan odottanut teidän ylhäisyytenne käskyjä", rohkeni
ajutantti vastata.

Tämä oli liikaa. Götz laukasi raivostuneena pistoolinsa, nuoren
sotilaan hiukset kärventyivät, mutta Götz nousi mustan Attilansa
selkään, johtaaksensa itse tuota tärkeätä, tehtäväksi määrättyä,
mutta valitettavasti ihmeellisesti kyllä laiminlyötyä liikettä.
Se oli nyt myöhäistä. Kun joukko vihdoin oli lähtenyt marssimaan,
ilmoittivat vakoojat, että ruotsalainen joukko jo oli matkalla
samaan, avaran taistelukentän tärkeään paikkaan.



2. Taistelu Jankovitzin luona.


    "Käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Sotamarsalkka Torstensonia ei olisi tarvinnut muistuttaa tuon kaikkea
hallitsevan ylängön tärkeydestä. Jo ennen kuin aamu koitti helmikuun
24 päivänä, lähetti hän osaston Wittenbergin miehiä varustamaan
kukkulaa tykistöllä. Samalla antoi hän koko sotajoukkonsa kääntyä
oikealle päin, joten sen pitkät rivit nyt ulottuivat lännestä itään
Jankovitzin ja Wotitzin kylien välillä, eikä enään pohjasta etelään,
jossa viholliset olivat heidät nähneet edellisenä iltana. Tämä
temppu oli kovin vaikea näin metsäisessä paikassa, mutta tehtiin
kuitenkin sillä ihmeellisellä järjestyksellä, jonka Kustaa II Aadolf
oli saanut toimeen ja joka monta kertaa oli ratkaissut ruotsalaisten
aseitten voiton. Ääneti, vakaina liikkuivat nuo joukot eteen päin
aamuhämärässä, näkemättä toisiaan ja astumatta askeltakaan sivulle
päin, siksi että koko jono vihdoin, ikään kuin joku koneisto, mikä
äänettä saranoillaan kiikkuu, seisoi järjestettynä laaksossa ylängön
alapuolella, valmiina vihollistansa vastustamaan.

Tämä taitavasti tehty ja odottamaton sivuliike pakotti Hatzfeldia
jättämään edullisen asemansa ja myöskin asettamaan rintamansa
lännestä itään päin, ruotsalaisten pohjoispuolelle. Tuo usein
mainittu kukkula tuli tämän kautta vielä selvemmin molempien
joukkojen aseman avaimeksi. Götz koetti kaikin voimin parantaa
onnetonta laiminlyöntiänsä. Siinä syntyi kilpajuoksu hänen väkensä
ja ruotsalaisten välillä, joilla oli pitempi, mutta raivattu tie
ylängölle, kun Götzin sitä vastoin täytyi tunkea taajan metsikön
läpi. Ruotsalaiset ehtivät ennen; heidän kuulansa rupesivat Götzin
lähestyessä lakasemaan vuorenrinteeltä hevosia ja miehiä. Kiroten
peräytyi Götz ja etsi suojaa metsikössä. Mutta tännekkin ulottuivat
ruotsalaiset kuulat; hänen miehensä joutuivat hämilleen, ruotsalainen
ratsaskunta hätyytti heitä sivulta päin ja he hajaantuivat paeten
pitkin laaksoa.

Turhaan koetti hän hillitä heidän ajattelematonta pakenemistansa.
Semmoisena ei koskaan oltu Götziä nähty ennen, ja hän oli kuitenkin
nähty verisimmissä otteluissa, tallaamassa Attilan kavioitten
alle kokonaisia rivejä rautavarustuksissa olevia sotilaita. Hänen
miekkansa kaasi eroa tekemättä pakenevia omia miehiä ja päälle
hyökkääviä vihollisia. Hän oli hirmuinen raivossaan; häntä vastaan
ei kukaan kestänyt; hänen hevosensa oli yhtä haavoittumaton kuin
hän itse. Mutta näkymätön kostaja oli hänen hetkensä määrännyt ja
lähetti häneen etäisestä tulikidasta rautakuulan, jota ihmisjäsenet
eivät voineet vastustaa. Viimeinen, mikä tuosta verisestä pyövelistä
nähtiin, oli hänen miekkansa kärki, joka sorapilvestä välkkyi,
siinä paikassa, missä ruotsalainen tykinkuula maahan putosi. Hänen
paloitettu ruumiinsa, sekoitettu mustan Attilan verellä, tunnettiin
vahvoista kultavitjoista, jotka ennen olivat Pasevalkista ryöstetyt.
Hänen jälkimaineeksensa Böhmissä, jossa hänen hirmuisuutensa oli
unhotettu, mutta sen sijasta muistettiin hänen tottelemattomuuttaan,
tuli sananparsi: "käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Hatzfeld lähetti vasemman siipensä reservin tuleen. Epäjärjestys tuli
suureksi maiseman vuoksi. Yhdistetyt liikkeet olivat mahdottomia.
Yksityiset sotilas-osastot ahdistivat ja takaisin tunkivat toisiansa.
Ei mitään päätöstä saatu vielä, mutta keisarillisella joukolla oli
kuitenkin ollut suurempi mieshukka.

Päivällis-aikoihin oli välihetki taistelussa. Hatzfeldin muutettu
asento oli jättänyt tien Olmütziin vapaaksi, ja Torstenson mietti,
pitäisikö hänen sitä tietä rientämän Mähriin. Mutta puolinainen
menestys ei ollut hänen tapansa mukainen; vihollisten epäjärjestyksen
vuoksi toivoi hän täydellistä voittoa. Hän ryntäsi siis toiselle
ylängölle, joka oli Hatzfeldin keskirintamassa, mutta tapasi, vasten
luuloansa, järjestettyjä rivejä, syöstiin takaisin ja kadotti 10
kevyttä kanuunaa. Tämä hänen vastoinkäymisensä tuli merkiksi uuteen
taisteluun pitkin koko linjaa.

Alun teki, määräystä vastaan, kuten sanotaan, Juhana De Werth
urhoollisen baierilaisen hevosväkensä kanssa. Häntä vastassa
oli Douglas 10:ellä ratsasjoukolla, enimmiten skottilaisia ja
saksalaisia, sekä 2 ratsaskuntaa suomalaisia ratsumiehiä eversti
Henrik Hornin johdolla. Jokaisen ratsaskunnan välillä molempien
ruotsalaisten siipien ensimmäisessä ottelupaikassa seisoi
40 musketööriä, sekin perintö Kustaa II Aadolfin uudemmasta
sotataidosta. Baierilaiset kaatuivat näitten tarkk'ampujain hyvin
tähdättyjen luotien kautta, ajettiin takaisin, mutta palasivat
uudestaan ja yhä uudestaan, kuten Pappenheimiläiset Breitenfeldin
luona. Paitsi Pappenheimia, ei keisarillisella joukolla ollut
yhtään niin rakastettua sankaria, kuin Juhana De Werth. Missä hänen
ruskea hevosensa korskui ja punainen sotamerkkinsä loisti, siellä
kaikki kaatui hänen edessään, siellä oli _furia_, kostotar, kuten
siihen aikaan oli tapana sanoa. Vangittuna riisti hän irti itsensä;
Kaatuneena ammutun hevosensa alle nousi hän jälleen heti toisen
selkään; Koko ruotsalainen vasen siipi horjui hänen lyönnistään ja
oli vähällä joutua hajalle. Reservi ryntäsi esiin, mutta ei kestänyt
tuota peljättyä sankaria vastaan. Silloin huomasi Douglas, että
baierilaiset joka kerta, kun olivat työnnetyt takaisin, jälleen
kokoontuivat erään jalkaväkiprikaatin suojaan, joka seisoi linjan
takana. Uupumukseen asti väsyneenä ja voitolle pääsemistä epäillen,
onnistui hänen koota kolmen ratsaskunnan tähteet yhdeksi ainoaksi,
hyökkäsi näitten kanssa baierilaisen jalkaväen kimppuun ja löi
prikaatin kappaleiksi. Silloin De Werthin joukolle tuli hätä,
se hajaantui ja vei johtajansa muassaan. Ollessaan niin lähellä
voittoansa, ei De Werth vielä Taborin luona palatessaan tahtonut
tunnustaa joutuneensa tappiolle. Hän koetti kaikin voimin koota
miehensä tehdäksensä uutta hyökkäystä, mutta ne eivät enään häntä
kuulleet, he pakenivat Baieriin, jossa de Werth jälleen saavutti
maineensa "vastustamaton", eräässä tappelussa ranskalaisia vastaan,
jossa hän pääsi voitolle.

Ruotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä,
ajaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat
joukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli
Wittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin
sekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli
kova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä
kaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä
jumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa.
Wittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken
uhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa
hajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä
taaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja
asettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet
sotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri
tunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he
kääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän
tykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.

Tämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin
mies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi
ratsaskuntaa keisarillisia kyrassierejä oli saartanut heidän
asentonsa ja tuli äkki-arvaamatta ruotsalaisen sotajoukon selkään.
Taistelusta olisi tullut tappio, elleivät nuo rohkeat ratsumiehet
olisi olleet kroateja ja keksineet houkutinta, joka sai heidät
unohtamaan kaikki, kovan saaliinhimonsa tähden. He sattuivat
tapaamaan ruotsalaisen sotajoukon kuormaston, joka oli asettunut
metsikköön; siinä oli täysinäisiä vaunuja, viinitynnyreitä, naisia.
Kroatit hyökkäsivät vaunujen kimppuun, ja nauroivat ilkkuen naisten
valitushuutoja sekä rupesivat tottunein käsin ryöstämään. Tässä
heidän rakkahin huvituksensa äkki-arvaamatta tuli häirityksi
kuormaston muuten ylenkatsotun palvelusväen kautta. Erään nuoren
miehen onnistui saada kokoon uskaliaimmat ja hän ryntäsi niin
voimakkaasti ryöstäjien päälle, että heidän täytyi suojella itsiänsä.
Mielettömässä raivossaan ajoivat he pois tuon vähäisen joukon,
mutta seuraavassa hetkessä oli se jälleen heidän ympärillään kuten
sääskiparvi ja pakotti ryöstäjiä jättämään vaunut. Tämä vei aikaa.
Wittenbergin siipi oli voittanut, kroatilaiset kuulivat pyssyjen
paukkeen takanaan metsässä. Pian näkyikin kuurilainen ratsaskunta,
joka tuli parhaaseen aikaan pelastamaan Torstensonin puolisoa, juuri
kun hänen puolustajansa olivat joutua tappiolle ylivallan vuoksi.
Kroatit pakenivat, vaara oli ohitse.

Keisarillisten keskirintaman jalkaväki oli rynnännyt esiin samalla,
kuin heidän siipensäkin ja hyökkäsivät ruotsalaisten keskirintamaan.
Täällä ratsasti Torstenson, joka heti paikalla antoi täyttää
jokaisen tyhjän paikan; täällä Mortaigne sai jäähdyttää palavan
taistelu-intonsa; täällä sininen rykmentti puolusti vanhaa taattua
kunniaansa. Hatzfeldin jalkaväki oli suureksi osaksi uutta pestattua
väkeä, mutta uskonkiihkoisia katolilaisia, jotka palavassa innossaan
eivät ensinkään kuolemaa pelänneet, varmassa toivossa kuin olivat,
että pyhä neitsyt tänään heille voiton antaisi. Taistelu tässä
ei tullut vähemmän ankaraksi kuin molemmilla siivillä, mutta
verisemmäksi sen vuoksi, että taisteliat tunkeutuivat kokoon rinta
rintaa vasten, näillä ahtailla aloilla, metsä-ylänköjen välissä.
Kello läheni neljää iltapuolella, hämärä oli tulossa eikä vielä ollut
mitään ratkaisevaa tapahtunut.

Silloin vihdoinkin molemmat ruotsalaiset siivet olivat voittaneet
ja kääntyivät nyt, Torstensonin käskystä, pohjoseen päin, joten he
keskirintaman kanssa yhdessä sulkivat keisarillisen keskirintaman
ikään kuin kaaren sisälle. Ilman tykistöä, ilman hevosväkeä,
ruotsalaisten ja omien tykkiensä hävittämänä sekä hätyytettynä
kolmelta puolen yht'aikaa, ei tuo keisarillinen jalkaväki voinut
paikallaan kestää muuta kuin puoli tuntia, vaan koetti peräytyä,
mutta turhaan, se hajoitettiin, piiritettiin ja suurimman osan täytyi
antautua vangiksi. Sotamarsalkka Hatzfeld oli yhtä turhaan koettanut
ponnistaa voimiansa täyttääksensä pyhän neitsyen lupausta. Kun hän
näki joutuneensa tappiolle, tahtoi hän hiipiä ruotsalaisten rivien
läpi, mutta pakotettiin, pistooli otsan edessä, antautumaan vangiksi
ja tuli siten näkemään vastustajansa voittajana.

Jankovitzin tappelu helmikuun 24 päivänä 1645 oli kaikista
Torstensonin voitoista vaarallisin, verisin, seurauksiltaan loistavin
ja peljättävin Ruotsin vihollisille. Keisari Ferdinandin ainoa joukko
oli hävitetty. Kuolleita ei kukaan saattanut lukea, niin lavealti
niitä makasi metsissä, ylänköjen äyräillä ja ahtaissa laaksoissa.
Otaksutaan, että keisarilliset kadottivat 4,000 miestä kaatuneina,
joitten joukossa yhden sotamarsalkan ja ruotsalaiset 2,000, siis
yhteensä kaatuneita 6,000, tahi lähes joka viides mies niistä, jotka
olivat ottaneet osaa taisteluun. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana
katsottiin tarpeettomaksi laskea haavoitettujen lukua. Keneltäpä
olisi ollut aikaa tuollaisiin vähäpätöisyyksiin? Jos otaksutaan
sodan tavan mukaan, että heidän lukunsa oli toista vertaa suurempi
kuin kuolleitten, olisi niitten määrä ollut 12,000 ja siis 32,000
taistelevasta 18,000, tahi enemmän kuin puolet tullut taisteluun
kykenemättömiksi. Vangiksi saatiin 4,000 miestä ja 248 upseeria,
joitten joukossa ylipäällikkö itse, tuo urhoollinen sotamarsalkka
Mercy ja keisarillinen kenraali Bruay. Hatzfeldin koko tykistö, jossa
oli 26 kanunaa, hänen koko kuormastonsa ja suuri joukko lippuja
tulivat voittajien saaliiksi.

Jos, kuten sanotaan, keisari Ferdinand oli kuullut tykkien jytinän
Jankovitzista aina Pragiin asti, tunsi hän varmaankin valtansa
perustuksien vapisevan. Kun pyhä neitsyt oli hänen hyljännyt,
kiirehti hän kiertoteitse pakenemaan pääkaupunkiinsa. Lukemattomat
pakenevat joukot täyttivät hänen jälkensä kaikilla Wieniin vievillä
teillä. Sielläkään ei hän enään tuntenut olevansa turvallisena, sillä
uhkaavana läheni Siebenbürgin ruhtinas, ja moni etsi pelastustansa
etäämpänä etelässä. Keisari jäi rohkeana paikalleen kootaksensa
liittolaisia särjetyn sotavoimansa pirstaleitten ympäri. Se onnistui
alussa hyvin huonosti. Saksin vaaliruhtinas teki erikois-rauhanliiton
ruotsalaisten kanssa. Turenne hätyytti Baieria, suuri Condé Espaniaa,
paavi kieltäytyi antamasta rahoja, Torstenson läheni, ja vielä kerran
ruotsalaiset ja suomalaiset ratsumiehet juottivat hevosiansa Tonavan
aalloista.



3. Tappelukenttä.


    Pimeydessä tehty työ... kerran
    täytyy sen tulla päivän valoon.

Yön varjot levisivät lumisien vuorten ja verisien laaksojen yli.
Tuuli vinkui jääkylmänä, nuotiot paloivat, kuu nousi punaisena
metsänhuippujen yli näkyviin. Sen epämääräisessä valossa näkyi siellä
täällä tummat ratsumiesrivit kiiltävine aseineen laaksojen suussa.
Osa tuosta väsytetystä ruotsalaisesta joukosta ei saanut ollenkaan
lepoa: hevonen ja mies seisoivat vahdissa. Juhana De Werthiä ei ollut
uskominen; hänestä sanottiin, ett'ei hän koskaan maannut, ennen kuin
hän tappion oli voitolla korvannut.

Onnelliset ne, jotka olivat saaneet leivänkannikan tahi puoli pikaria
viiniä, he viskasivat itsensä pitkäkseen nuotion ääreen, sama se
mitenkä, toinen genista-pensastoon, toinen saviselle, verestä
niljakkaaksi käyneelle maalle;? toisinaan vain kivi pään-aluksena ja
jalat vesilätäkössä, pää-asia se, että pääsi niin lähelle valkeaa
kuin mahdollista. Pian vaipuivat he syvään uneen, vaan heräsivät
siitä, että heitä vilutti siltä puolen, johon ei valkean sopinut
loistaa. He käänsivät palelevan puolensa kohti tulta ja nukkuivat
jälleen. Toiset eivät unta saaneet verta vuotavien haavojensa takia,
he repivät ihotakistaan repaleita, sitoivat haavojansa ja lisäsivät
puita nuotioon. Muutamat kuiskailivat hiljaa iltarukouksen, toiset
vihelsivät ja jotkut laulaa hyräilivät, mutta uniset naapurit
käskivät heidän olla vaiti. Toiset, jotka havaitsivat kumppanillaan
saaliin ottivat likaiset nopat taskustaan ja rupesivat onneansa
koettelemaan. Vaan tämäkin heikko sorina, joka oli ikään kuin
öisen tuulen suhina mäntyjen latvoissa, vaikeni vähitellen. Nyt
kuului ainoastaan vienoja virren säveleitä skottilaisesta leiristä,
yövahtien etäiset huudot, kuolevan viimeinen valittava huokaus, siinä
kun hän makasi hylättynä kentällä, tahi vuorten välissä saalista
vainuvan suden ulvonta.

Tuolla metsänrinteellä, jossa taistelu oli ollut kova ja kaatuneet
makasivat läjissä, liikkui toisinaan hiipiviä olentoja puitten
varjossa. Nämä olivat sotarosvoja, jotka ammatikseen ryöstivät
kuolleita. He eivät uskaltaneet käyttää lyhtyjä, vaan kontaten
liikkuivat he pensastoissa verilätäköitten välissä, koperoitsivat
saaliinhimoisilla kynsillään kuolleita ja koettivat kuuvalossa
keksiä jonkinlaista arvollista saalista. Monessa kohden makasi
pahasti haavoitettuja, joissa vielä näkyi olevan henki. Sotarosvo
tukki hänen suunsa sannalla, jotta hänen valitushuutonsa ei rosvoa
ilmi-antaisi sekä pisti kätensä hänen taskuihinsa, veti saappaat
jalasta, sotavarustuksen ja aseet, jos ne joksikin kelpasivat, ja
leikkasi säälimättä poikki jokaisen sormen, jossa vain oli sormus.
Toisinaan tuollainen rosvo onnekseen löysi jonkun upseerin, jolla oli
kultavitjat, hopearisti tahi täysinäinen kukkaro. Silloin saattoi
tapahtua, että rosvo, ollessaan pitkänään eteen päin kumartuneena
kuolleen yli, äkkiä hätkähti, kun tunsi terävän keihäänpiston
selässään. Se oli toinen rosvo, joka ahnaampana kuin hän itse, tuli
ryöstämään häneltä hänen saaliinsa, ja pian tämän jälkeen makasi
ensimmäinen ryöväri itse verta vuotavana uhrinsa rinnalla, tuntien
miten toiset kädet hänen taskunsa tyhjensivät.

Yön lempeä kuu, sinä, joka niin kalpeana ja levollisena katselet
korkeudestasi ihmisten taisteluja, monen montapa rikosta sinä olet
nähnyt ja vieläkin näet noilla taistelutantereilla, joita nimitetään
kunniatantereiksi!

Ruotsalaisen vasemman siiven nuotion ääressä valvoi pimeän tultua
noin 30 ratsumiestä skottilaisesta uskonliitosta, n.k. kovenantista,
rukoillen ja veisaten kiitosvirsiä. Harmaahiuksinen ratsumestari
luki heille Tuomarinkirjasta kappaleen Gideonin voitoista. Eräs
nuori ratsumies, tuskin kahdenkymmen-vuotias, tunsi keskellä tätä
jumalatonta joukkoa, jonka seassa hän taisteli, Hengen vaativan häntä
todistukseen. Hän nousi tykkilavetin päälle ja rupesi saarnaamaan.
Tässä oli samaa intoa, samaa kuvannollista kieltä Vanhan testamentin
sodan aikakirjoista, kuin tähän aikaan kaikui Skottlannissa ja
Englannissa Kaarle I kukistuvan valtaistuimen ympärillä. Myöskin
nämät palkkasoturit tunsivat taistelevansa Antikristusta vastaan,
kun taistelivat paavin joukkoja vastaan sekä menivät yhtä innokkaina
Herran ja Gideonin miekkaa käyttäen kuolemaa kohden.

Jäännös kahdesta harventuneesta suomalaisesta ratsaskunnasta valvoi
nuotion ääressä skottilaisten rinnalla. Suomalainen kansanluonne
viehättyy helpommin, kuin sen jäykkyydestä päättäen luulisi. Siinä
nähtiin noiden väsyneiden ja vieläpä verta vuotavain ratsumiesten
unohtavan leponsa ja kuuntelevan skottilaisten laulua, jota eivät
ymmärtäneet, mutta jonka innostus vaikutti ja tarttui heihin. Eräs
nuori sotapappi käytti tilaisuutta, otti suomalaisen virsikirjansa
ja alkoi veisata virttä voiton kiitokseksi. Sävelet sopivat
jotenkin yhteen skottilaisten kanssa: tämä ei ollut ensi kerta
kolmikymmen-vuotisen sodan aikana, kun skottilainen ja suomalainen
kiitosvirsi yhdistettynä Jumalaa ylisti.

Sen kukkulan juurella, jossa Götz kaatui, makasi monen kuolleen
joukossa kaksi pahoin haavoitettua vielä hengissä. Siinä oli
sitkeä ruotsalainen ratsumies, joka oli ammuttu läpi vyötäisten,
ja keisarillinen tallimestari, jonka oikea käsi oli hakattu poikki
kyynästaipeen ylipuolelta. Molemmat, äsken toistensa vihollisia,
mutta nyt maaten yhtä avutonna vieretysten kurjuudessa ja pimeydessä,
olivat heränneet pitkästä tainnos-tilasta, johon verenvuodatuksen
takia olivat vaipuneet ja tunsivat lohdutusta kuullessaan elävän
olennon olevan lähitteellä.

"Elätkö, kumppani?" sanoi tallimestari heikolla äänellä saksankielin.

"Kuten elää saattaa paistinvartaassa", vastasi ruotsalainen, joka
joten kuten osasi samaa kieltä.

"Onko sinulla vielä käsi ja sormi jäljellä, jolla ladatun pistoolin
voisit laukaista?... minulla ei ole yhtään, minulla."

"Onko sinulla sellainen kiire paavin kiirastuleen?" vastasi
ruotsalainen. "Mielestäni sinä olet saanut kylläksesi."

"Etkö kuule sotarosvojen askeleita? Jesus Maria, ne tulevat tänne
päin!"

Epäiltävä rahina kuului pensastosta, ilmoittaen, ett'ei hänen
pelkonsa ollut perätön. Itse kuolemakin näytti onnettomalle
haavoitetulle helpolta, kun hän ajatteli joutuvansa sotarosvojen
käsiin. Ratsumies otti esiin suurella vaivalla pistuolin vyöstään,
viritti hanan ja katseli jotakin, joka liikkui puitten varjossa.
Hetken perästä oli tämä tuntematon jokin kadonnut ja kaikki jälleen
niin äänetöntä, että saattoi kuulla skottilaisten virren, sillä tuuli
puhalsi sieltä päin.

"Kumppani", sanoi tallimestari jälleen, "onko sinulla vesipullo? Minä
uuvun janosta."

"Minä myöskin", sanoi ratsumies. "Pulloni on tyhjä kuten taskunikin,
mutta puro ei ole tästä kymmenenkään askeleen päässä. Ehkä minä
koetan kontata sinne."

Tuo onnistui suurella vaivalla ja leveä verinen polku jäi hänen
jälkeensä märkään ruohoon, mutta purolle ennätettyään meni
hän tainnuksiin ja makasi hetken tunnotonna. Sitten hän taas
heräsi, täytti kypärinsä verisellä vedellä, joi ja tunsi itsensä
virkistyneeksi.

"Annanko paavilaisen mennä janoinensa kiirastuleen"? ajatteli
hän itsekseen, "pannahinen, sitä en malta: hän saa kyllä kuumaa
muutenkin. Jospa nyt saisin istua Tuiman selässä!"

Ja nyt konttasi hän yhtä vaivalloisesti takaisin kumppaninsa luo.
Vaikeinta oli säilyttää vettä maahan läikkymättä, mutta hänen
kypärinsä oli kuitenkin vielä puolellaan, kun hän perille ennätti.

"Juo nyt herrasi hyvästijättömalja, siinä on hänen viiniänsä
vedessä!" sanoi ratsumies, kurkottaen kypäriänsä ja tarkoittaen
Götziä, jonka väreihin haavoitettu oli puettu.

Tallimestari joi halukkaasti tuon verisen juoman, huokasi
helpotuksesta oikein syvään ja sanoi liikutuksesta vapisevalla
äänellä:

"Sano minulle nimesi, kumppani, että saan rukoilla paternosterin
puolestasi!"

"Hyi minua, jos saat niinkään paljon kuin mädänneen nauriin
paternosterisi edestä!" vastasi ratsumies. "Axelson on nimeni,
kunniakseni eikä häpeäkseni, korpraali olen henkivartiarykmentissä,
jos elän huomenna. Olen ollut ratsaspalvelia puolihullun röökinän
luona, joka tätä nykyä on Ruotsin suurivaltias Kristiina kuningatar.
Kypärä päästäsi, mies... Jaa niin, eihän sinulla ole kypärää eikä
käsivartta. Ehkä sinua huvittaa kuulla, että hän aikoo sinun paavisi
panna kananhäkkiin sekä lasikaappiin keisarisi."

"Minä rukoilen edestäsi, väärä-uskoinen, ja taistelen lohikäärmeen
kanssa sinun sielusi puolesta", vastasi hänen kovaa kohtaloaan
tasaava kumppaninsa. "Mutta minä pyydän, älä puhu noin pöyhkeästi.
Herrani, sotamarsalkka, saattaisi sinua kuulla. Hän on nyt kuollut,
hänen ruumiinsa makaa repaleina tuolla edempänä, mutta älä yhtään
ole varma hänestä, kyllä hän vielä täällä aaveilee. Mitenkä hän
saisi rauhaa! Pyhä Jumalan äiti, niin paljon kuin hänellä oli omalla
tunnollaan, ja kuitenkin oli yksi asia, yksi, yksi, johonka verraten
kaikki muu oli mitätöntä. Suomessa se tapahtui, se, Axelson. Oletko
ollut Suomessa?"

"En, velho vieköön, en ole ollut tuossa lumotussa maassa, mutta kyllä
olen ollut tekemisissä suomalaisvelhojen kanssa. Yhden tunsin ja
se osasi lentää. Noh, mitä herrasi Suomessa teki? Tekikö hän aika
konnantyön, tahi löikö hän vain kuoliaaksi jonkun miehen, periäksensä
hänet?... Voih, tuo riivattu lyijynpala istuu kuin painajainen
selässäni."

"Pappi, Axelson, tuo pappi! Lähetä pappi luokseni, minulla ei ole
enään pitkää aikaa jäljellä, tahdon tehdä tunnustukseni! En koskaan
ennen ole tuosta puhunut, mutta nyt se tunkee huulieni yli, olen
iäksi päiviksi kadotettu, ellen siitä nyt saa puhua. Eihän siihen
minun syytä ollut, tottelin hänen käskyänsä. Mutta nyt on kovin
kylmä, Axelson, minun sieluani viluttaa, kun muistan, miten riistimme
hänen yltään näädän-nahkaisen turkin, ja viskasimme hänet kylmään
hankeen ohuissa vaatteissaan. Hänen hienot vaatteensa, näes, olimme
jo ennen häneltä vieneet, sillä niitä se toinen halusi, ja sitten
puimme hänet kehnoon hameeseen ja takkiin, jotka ostimme kalastajan
väeltä, jotta, kuten heitä uskotimme, saattaisimme paremmin kulkea
pelkäämättä ryövärejä, niin me puhuimme. Mutta näädän-nahkaisen
turkin me annoimme hänen pitää siksi, että tulimme metsän keskelle;
silloin me hänen viskasimme hankeen ulos reestä... Minä en sitä
tehnyt, Axelson, vaan se toinen; hän oli väkevä, hän. Minä ajoin...
hevoset nousivat pystyyn... en koskaan ennen ollut sillä tapaa
hevosia lyönyt, mutta ne vain nousivat pystyyn. Silloinhan minun
täytyi nähdä hänet, siinä kun hän nousi ylös lumikinoksesta eikä
puhunut sanaakaan, ainoastaan katseli meitä vain, katseli meitä,
katseli meitä! Jesus Maria, hän oli niin kaunis silloin; hän loisti
silmieni edessä ikään kuin olisi ollut Jumalan äiti, ja sellaisena
olen nähnyt hänen nyt yhdeksäntoista vuotta joka yö. Niin, joka yö
on hän tullut luokseni, joka yö olen kysynyt häneltä: Pyhä Maria,
sinäkö siinä olet? Ja joka yö on hän vastannut: olen hän, jonka sinä
tähän aikaan yöstä jätit hyljättynä lumikinokseen. Silloin olen aina
tuntenut kylmän väreen selässäni ja olen hänelle sanonut: jätä minut
rauhaan, kysy herraltani! Enhän minä sitä tehnyt... Miksikä ovat he
hakanneet poikki oikean käteni? Eihän se ollut se käsi, joka hänet
viskasi reestä, se oli se vain, joka hevosia löi ja ajoi pois hänen
luotaan kylmässä talvi-yössä..."

Uupuneena vaipui haavoitettu tainnuksiin pitkäksi aikaa.

"Arvelinpa, että tässä oli joku vanha konnantyö", mötisi Axelson
vakaasti. "Uih, täällä on kylmä. Jos hänestä jo on tullut loppu,
niin on hän mennyt sinne, missä hän kyllä saa lämmitellä itseänsä.
Jumala auttakoon sitä raukkaa; kun kaikki kirjaan pannaan, niin emme
siinä kukaan pilkutta jää. Ajattele itseäsi, iloinen poika, jos ehkä
piankin saat hikoilla kaikkien tyhmien temppujesi takia, joita olet
tehnyt itä-göötan tytöille tässä syntisessä maailmassa!"

Askeleita kuului polulta ja varjosta tuli esiin sama nuori pappi,
joka äsken oli veisannut virren yhdessä skottilaisten kanssa ja häntä
seurasi kuusi sotamiestä paareineen ja lyhtyineen. Papin nimi oli
Pietari Luth, hän oli nyt sotapappina suomalaisessa ratsuväessä. Hän
ei saattanut nukkua, kun tiesi monen monta verta vuotavan, vaan lähti
ulos kristillisen rakkauden työtä tekemään: lohduttamaan kuoleman
kanssa kamppailevia ja pelastamaan niitä haavoitettuja, joita vielä
oli mahdollista parantaa.

Tuo hiljainen joukko läheni, seuraten Axelsonin ääntä, ja miehet
valaisivat lyhdyllä kaatunutta.

"Meidän miehiämme, ruotsalainen. Nosta hänet varovasti paareille!"

Niin varovasti haavoitettua ei saatettu nostaa, ett'ei hän tuskasta
olisi huutanut. Mutta kun häntä piti vietämän pois, sanoi hän:

"Saanko kysyä, eikö teidän arvoisuutenne ole pappi?"

"Minä palvelen sitä Herraa, joka parantaa ruumiin ja sielun", vastasi
sotapappi.

"Kiitoksia paljon. Tehkää minusta ihmistä, jos saatatte, teidän
arvoisuutenne, ja ell'ei tuo huono elonkipinä kestä, niin lukekaa
joku rukous köyhän sieluni puolesta. Minä tiedän, kuhunka menen,
mutta tässä vieressäni makaa eräs kurja paavilainen, joka luultavasti
pääsee kuumaan saunaan Suomessa tehdyn tyhmän työn takia. On
heittänyt kipeän naisen ulos reestä. Rukoilkaa hänen puolestaan
ensin, hän huusi äsken pappia."

Götzin raajarikoksi lyöty tallimestari tarkastettiin ja heräsi,
kun häneen kosketettiin. Muutama viinitippa, joka hänen suuhunsa
kaadettiin, antoi hänelle vähäksi aikaa puhevoiman. Tuossa heikossa
kuuvalossa oli hän näkevinään rippi-isän, joka oli hänen omaa uskoaan
ja luuli tämän tulevan kuulemaan hänen tunnustustansa.

_"Ave Maria, gratia plena, dominus tecum!"_ alkoi hän.

"Ystäväni", sanoi pappi, ja kumartui hänen luoksensa kuullaksensa
paremmin nuo heikot, katkonaiset sanat, "jos on jotakin, joka
omaatuntoasi vaivaa, niin älä sitä salaa, sillä viimeinen hetkesi on
lähellä ja Vapahtajasi elää!"

Haavoitettu ponnisteli viimeisiä voimiansa saadaksensa selvää
ajatuksen juoksua. "Nimeni oli Peltonen... syntynyt luterilaisessa
väärä-uskossa... Wironmaassa... sitten oikea-uskoinen katolilainen...
Feldmann... Olin kahdenkymmen-vuotias... satuin veljeni kanssa
riitaantumaan kirveen takia... löin hänet kentällä kuoliaaksi...
pakenin kreivi Mansfeldin luo Pommeriin... tulin kreivi Götzin
luo... hän taisteli silloin keisaria _vastaan_... seurasin häntä
Marienburgiin... ruotsalainen kuningas oli siellä... rikas
juutalainen lainasi kuninkaalle rahoja... Minun herrani ja
juutalaisen tytär... nuoret ihmiset... hän oli melkein lapsi...
Kreivi ryösti hänen metsässä... otti aarteet... meni keisarin
joukkoon... vihittiin Wittenbergissä... luterilainen pappi, hän
juutalainen... mihinkäpä se olisi kelvannut?... kyltyi... Feldmann,
vie hänet takaisin juutalaisen luo!... Thamar sanoi: mitä me häntä
sinne veisimme? Hänellä on vielä monta aarretta jäljellä... Sanoi
kreivinnalle: kreivi on Wiipurissa... Matkusti Danzigiin syksyllä
meritse... Suomeen... talvi... yö... reestä... kinokseen... _Pater
noster, qui es in coelis... sanctificetur nomen tuum_..."

Verisuihku virtaili ulos haavoitetun suusta ja ummisti ainiaaksi
nuo huulet, jotka niin paljo olivat valhetelleet ja kuitenkin
saivat viimeisen todellisen tunnustuksensa palkkioksi pyhittää
Kaikkivaltiaan nimeä.

Pietari Luth luki tuon katkaistun rukouksen loppuun, teki
ristinmerkin kaatuneen paavilaisen ylitse ja lausui miettiväisenä,
kun hänen miehensä kantoivat pois toisen, vielä elossa olevan
haavoitetun:

"Se, joka meistä ei ole syntiä tehnyt, viskatkoon ensimmäisen kiven
tuon syntisen päälle. Pimeydessä tehty työ ei ole koskaan tullut
ihmisten tietoon, ja katso, siinä on nyt monta vuotta ja kokonainen
elämä välillä, mutta sen työn täytyi kerran tulla päivän valoon.
Se tunkee meidän kuolevien huuliemme ylitse, se nousee haudasta
syyttämään meitä Jumalan edessä. Vanhurskas kostaja, mikä edesvastaus
ja mikä tuomio!"

Tässä hetkessä näkyi jättiläismäinen varjo metsäylängön huipulla
vasten kuun valaisemaa itäistä taivaanrantaa. Oliko se Götzin verinen
haamu tahi oliko se ruskean hevosen ratsastaja, joka ivallisesti
hymyillen katseli laaksossa tehtyä työtänsä?

Hitaasti koitti päivä tämän hirveän yön perästä, joka niin monen
haavoitetun mielestä tuntui pitkältä kuin iäisyys. Osa näistä
etsittiin nyt ja vietiin välskärin luo. Ne, jotka jaksoivat,
laahasivat itsensä kävellen haavansitomis-paikalle. Monta meni
hukkaan hoidon puutteessa. Elossa olevilla ja terveillä oli muuta
tehtävää. Siinä ei kylliksi, että olivat voiton saaneet; sitä tuli
myöskin käyttää. Vihollisia tuli ajaa takaa niin kauas, kuin vaaratta
mahdollista oli: vielä oli monta vankia otettavana, paljon saalista
voitettavana. Mitä tulisi tehdä niitten monien tuhansien naisten
ja lasten, jotka olivat seuranneet tappiolle joutunutta joukkoa,
eivätkä olleet ehtineet seurata sen jäännöksiä heidän pakoretkelleen?
Muutamat saivat leipäkannikan saaliina saaduista varoista, ja
ajettiin sitte pois kerjäämään, varastamaan tahi metsäseuduille
nälkään kuolemaan. Toiset tunkivat ruotsalaiseen leiriin ja ajettiin
pois kuten isännättömät koirat. Toisia taas löytyi, jotka asettuivat
kokoon leirien ulkosyrjiin, ja ryöstivät, mitä löysivät, siinä
suuttuneet sotamiehet heidät havaitsivat ja löivät kuoliaaksi.

Ruotsalaiselle sotajoukolle suotiin ainoastaan yhden päivän
lepohetki. Päälliköillä oli vaivalloinen työ kootessaan hajaantuneita
rivejänsä, laskiessaan, järjestäessään ja ravitessaan niitä, jotka
vielä olivat sotaan kelpaavia, antaessaan tarpeellisia käskyjä sekä
kirjoittaessaan luetteloihin ne vangit, jotka olivat halullisia
rupeamaan ruotsalaiseen palvelukseen. Niitten määrä oli suuri,
enemmän kuin puolet vankien luvusta. Sillä tavalla voiton saanut
sotajoukko usein täytti niitä aukkoja, joita taistelu oli tuottanut.
Sota oli kasvattanut joukottain palkkasotureita, jotka myivät
itsensä enimmän tarjoavalle, sama se kenellekkä, kun vain saatiin
palkkaa ja saalista. Suurempi osa niistä, jotka nylkivät onnetonta
Saksanmaata, oli itse saksalaisia. Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät
myyneet itsiänsä. Mutta palkkasoturien ääretön joukko lisääntyi,
seikkailioita kun tuli Euroopan kaikista maista.

Sitte kuin Torstenson oli täyttänyt voittajan kiireimmät
velvollisuudet, tahtoi hän ensiksi etsiä puolisoansa, joka
edellisenä päivänä oli vähällä joutua vankeuteen. Hän löysi vaimonsa
talonpojan-talosta pääkortteerin takana, hoitamassa haavoitettuja
sekä ravitsemassa lukuisaa joukkoa. Sotapäällikön puolison täytyi
sodassa olla valmis joutumaan kaikellaisiin vastuksiin ja vaaroihin.
Hän oli osakseen saanut huolenpidon tuosta perhe-elämästä, joka niin
kummallisella tavalla liikkui sotajoukon liepeillä, ja antoi suuren
vastuksen ohessa monta huolta. Hänen leiripaikkansa oli yhtä haavaa
sairaala, ruoan-anniskelulaitos ja vähäinen hovi, jossa hän hallitsi
kuten kuningatar, lukuisan palvelusväen ympäröimänä ja upseerien
puolisot palvelevina kammarirouvina. Rouva Beata De la Gardie ei
ollut mikään kaunotar, kuten hänen sisarensa Sofia. Kuvassaan, jossa
hän on mustaan pukuun puettuna, valkoinen helminauha kaulassa,
näyttää hän katsehan silmissä järjestystä rakastavalta, viisaalta
ja päättävältä perheen emännältä, jonka levolliset silmät samalla
osottavat lempeyttä ja lujuutta.

"Täällä on nuori mies, jota minun tulee pelastuksestani kiittää ja
minä suljen hänen puolisoni suosiolliseen muistiin", sanoi Beata
rouva miehelleen, sotamarsalkalle, sitte kuin he toisensa tavattuaan
olivat ensimmäiset kysymykset suorittaneet. "Se oli hän, joka
kuormastopalveliain etupäässä viivytti vihollisia urhoollisella
puolustuksellaan siksi, että apua ennätti tulla. Valitettavasti
hän on haavoitettu. Mutta missä hän on?" jatkoi hän, katsellen
ympärilleen tuossa suuressa tuvassa, joka oli täynnä väkeä.

"Hän on mennyt katsomaan hevostansa", vastasi eräs haavoitettu
kuormastorenki, joka vaivoin nousi pystyyn huoneen nurkasta.

"Lähtenyt ulos? Ja sellaiset haavat! Kutsukaa hänet sisään!"

Kutsuttu tuli. Hän oli hoikka 18-vuotinen nuorukainen, haavansa
olivat hätimiten sidotut ja kalpea oli hän verenvuodatuksensa takia.
Hänen vasen silmänsä ja oikea kätensä olivat veristen siteitten
peitossa. Oikean, peittämättömän silmän yläpuolella, näkyi suuri,
hevosenkengän muotoinen ruskea arpi.

"Mikä nimesi?" kysyi sotamarsalkka, joka mielestään oli nähnyt tuon
arven jo ennen.

"Benjamin Zevi", vastasi nuorukainen, silmät alas päin luotuina.

"Puvustasi päättäen, olet juutalainen?"

"Niin olen."

"Olen nähnyt sinun ennen toisen nimellisenä ja toisessa puvussa."

Kaikki veri, mikä tuossa nuoressa juutalaisessa vielä oli, nousi
hänen poskiinsa.

"Nimeni oli silloin Urban Niemand ja minulla oli kunnia Breitenfeldin
tappelun jälkeen teidän ylhäisyytenne määräyksestä päästä kersantiksi
uusmaalaisiin."

"Mitä? ja nyt olet juutalainen?"

"Olin sokea ja sain virka-eron. Iso-isäni on juutalainen. Hän lähetti
minun asioille Pragiin, ja silloin me äkki-arvaamatta satuimme
tulemaan vihollisia vastaan ja meidän täytyi siis etsiä suojaa
ruotsalaisen kuormastojoukon seassa."

"Vahinko! Sinusta olisi saattanut tulla jotakin. Sinä taistelit
Slangen kanssa Breitenfeldissä ja nyt sanotaan, että sinä jälleen
eilen käytit itsesi urhoollisesti. Pyydä minulta suosion-osotusta!"

Nuorukainen lankesi hänen jalkojensa eteen. "Oi, teidän
ylhäisyytenne, antakaa minulle takaisin arvoni, antakaa minun kuolla
puolestanne!"

"Hän puhuu kuumehoureessa!" virkkoi nuori, aatelinen neito, joka
väkijoukosta astui esiin ja kunnioittavasti tervehti sotamarsalkkaa.
Neiti Hagar Ryning ei ollut tuntematon, hän oli seurannut
sotamarsalkan puolisoa Ruotsista Holsteiniin, ollut osallisena
hänen matkansa vaivoissa ja voittanut sekä hänen että sotamarsalkan
suosion, ollessaan viisaana, neuvokkaana ja rohkeamielisenä
seuralaisena sota-elämän monissa vastuksissa. Beata rouva oli
itsellensä pyytänyt tätä tarpeellista seuraa sisareltaan, rouva
Sofia De la Gardielta ja tällä taas oli ollut syytä hankkia tätä
matkaa varten lupaa Hagarille Risebergan valtaneuvos Ryningin
rouvalta. Mutta olipa presidentin rouvalla ollut paljon vaivaa
saadakseen niin rauhallista, käytännöllistä emäntää kuin Risebergan
rouva oli, suostumaan tähän matkaan, mutta mitä ei huolellinen äiti
saa toimeen, joka tahtoo varmoja tietoja kotinsa unhottaneesta
pojastaan? Hagarin kihlattu, Kustaa Kurki, oli sodassa unhottanut
sekä äidin että morsiamen. Kipinä, joka oli syttynyt liekitsemään 19
vuotisessa, oli pian sammunut, ja morsian lähetettiin sitä uudestaan
sytyttämään. Turhia vaivoja! Kustaa Kurki ei taistellut Torstensonin
joukossa, hänen kihlattunsa ei askeltakaan ottanut etsiäksensä häntä.
Rakastajalla ei ollut paikkaa Hagarin sydämmessä.

Entinen kersantti Urban Niemand, tätä nykyä juutalainen asiamies
Benjamin Zevi, tirkisteli kaksois-sisartaan kuten harhanäkyä. Hän
ei ollut Hagaria nähnyt sen jälkeen, kuin Tukholmassa kaksi vuotta
sitten tapasivat toisensa eikä kumpikaan odottanut kohtaavansa
kaksoispuoltansa täällä. Hagar käsitti heti asemansa. Jos hän nyt
olisi ilmaissut olevansa tämän nuoren juutalaisen sukulainen, olisi
hän samalla nostanut pois entisen elämänsä hunnun; silloinhan tuo
uusi nimi jälleen olisi tullut arvelun alaiseksi, joka nyt antoi
hänelle turvaa ja josta ei kukaan tietänyt muuta kuin että Ryning oli
tyttärekseen ottanut Kurjen perheen sukulaisen.

"En puhu hourupäissäni, olen taistellut Neunburgissa,
Breitenfeldissä, sekä tulta vastaan Tukholman linnassa; minä
saatan vielä taistella Kristiina kuningattaren puolesta",
virkkoi haavoitettu maltittomasti ja suuttuneena katsellen tuota
tuntematonta, joka niin ihmeellisesti oli hänen sisarensa Hagarin
näköinen.

"Vasen silmäsi on poissa, olet kadottanut kaksi sormea oikeasta
kädestäsi. Pyydä toista palkintoa; sinä et enään taistella saata!"
lausui rouva Beata De la Gardie säälivästi.

"Minulla on yksi silmä ja kolme sormea jäljellä", vastasi nuorukainen
ylpeästi. -- Sotamarsalkka loi häneen kauniin katseen.

"Puolisoni pelastus on joukoltamme vienyt urhoollisen sotilaan. Mene
välskärin luo, poikani; sinä häntä tarvitset. Tule takaisin, kun
haavasi ovat parantuneet: minä pidän sinua muistissani."

Nuorukainen talutettiin pois uupuneena veren vuodatuksesta. Hänen
sammuva katseensa vielä hetkeksi kiintyi Hagariin.

"Onko se hän?" sanoi hän hiljaa itsekseen.

Jos hän olisi voinut nähdä läpi sisarensa kylmän, levollisen katseen,
olisi hän havainnut toisellaisia tunteita, kuin mitä ulkoa päin
saattoi aavistaa. Hän oli yksi noista kolmesta, jotka eivät tunteneet
rakkautta eivätkä voineet kieltää itseänsä, ei uhrata itseänsä toisen
puolesta, mutta hän oli oppinut sisällisesti itkemään.

Sotamarsalkka saattoi ainoastaan muutaman minuutin uhrata tähän
käyntiinsä puolisonsa luona ja istui jo hevosensa seljässä, kun Hagar
Ryning pyysi saada sanoa sanasen.

"No mitä sitten, puhu lyhyesti!"

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsi suoda tuolle nuorelle miehelle
suosion osotuksen. Hän on Regensburgissa asuvan rikkaan Ruben Zevin
tyttärenpoika ja perillinen. Hän on pitävä itseänsä kuninkaallisesti
palkittuna, jos teidän ylhäisyytenne suostuu antamaan hänelle
suojeluskirjeen hänen iso-isänsä linnaa varten, siksi kuin
ruotsalainen sotajoukko ryntää Regensburgiin."

Torstenson mietti.

"Mitä? Ruben Zevi? Sotamieheni eivät minua kiittäne, kun kadottavat
niin lihavan saaliin, mutta olen antanut sanani; kas tässä!" Hän
antoi tuolle nuorelle tytölle kiireesti kirjoitetun paperiliuskan,
jonka hän oli taskukirjastaan riistänyt. Hän säilytti nahkavaruksensa
alla alati tuota kirjaa, jotta hänellä se olisi käsillä, kun hänen
täytyi antaa kiireistä kirjallista määräkäskyä. Seuraavassa hetkessä
laukkasi hän pois tuon lavean taistelukentän toisiin osiin.



4. Sotalemmikki ja sotasairaala.


    Ei sinulle mikään turmiota tuota...
    valtaa varten syntynyt,
    kuten minä ja tuo kolmas.

"Minun tulee säälini tuota nuorta juutalaista", sanoi rouva Beata
De la Gardie Hagar Ryningille, kun jälleen istuivat tuvanperäisessä
yksinkertaisessa kammarissa, joka nyt oli keisarin voittajan
puolisolla asuntona. "Katso, että häntä hyvin hoidetaan! Sinä tunsit
hänen perheelliset asiansa?"

"Kyllä menen häntä katsomaan välskärin luo. Kaksi eli kolme vuotta
sitten näin hänet Tukholmassa. Hänen iso-isänsä Ruben Zevi kävi
presidentti Kurjen luona."

"Kuka on tuo Ruben Zevi, jolle sinä pyysit suojeluskirjettä?"

"Juutalaisten kuningas meidän aikanamme, teidän armonne, tahi
mikä ehkä on vielä enemmän: kuningasten juutalainen. Ilman hänen
kultaansa ei yksikään sotajoukko saata sotaan lähteä, ei yksikään
Euroopan ruhtinas menestystä toivoa. Hänen sanansa on armollisempi
kuin keisarin, kuin paavin; se aukaisee kaikkien linnojen portit,
se teräväksi tekee tahi tylsistyttää kaikki miekat. Hän saattaisi
pakottaa tämän onnettoman sodan huomenna loppumaan ja ylihuomenna
määrätä yleisen rauhan, jos hän sitä tahtoisi. Mutta hän ei sitä
tahdo, en tiedä mitä varten ei."

"Se ei ole mahdollista! Sehän olisi neron ja urhollisuuden
alentamista, silloinhan asetettaisiin maailma kultakahleisiin!"

"Teidän armonne on oikeassa, ja kuitenkin on asian laita sellainen.
Teidän kunniarikas puolisonne on oleva ensimmäinen, joka tätä asiaa
todistaa. Hänen neronsa ja urhollisuutensa saa toimeen kaikkea,
kultaa ainoastaan hän ei saata tehdä. Muistaako teidän armonne,
mitenkä erään suuren sotasankarin marraskuussa ja joulukuussa 1641
täytyi toimettomana venyä kaksi kuukautta Winsenissä ja Lüneburgissa?"

"Kyllä muistan. Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen."

"Ja Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen sen vuoksi, etteivät
saaneet palkkaansa. Ruben Zevi lähetti kultaansa ja teidän mahtava
puolisonne läksi uusia voittoja saavuttamaan."

"Ja jos niin olisi? Jalot sielut omistavat kuitenkin jotakin, joka
ei ole kaupan-alaista: velvollisuuden tunteen, kunnian, isänmaan. En
tahdo enään kuulla ostetuista voitoista. Nuo juutalaiset luulevat
saattavansa ostaa kaikki, eivätkä ymmärrä, että kansat saattavat
kasvaa suuriksi hyveitten ja urhoollisuuden kautta eikä heidän
kultansa kautta. Puhukaamme jälleen haavoitetuista! Aseta esille
uusia siteitä ja uutta liinanöyhtää. Minä lähden jo edeltäkäsin ja
odotan, että tulet side-aineinesi."

Sillä välin kuin Hagar pani kuntoon side-ainekset, kuuli hän
viereisestä tuvasta äänekästä puhetta. Se oli pfaltzkreivi Kaarle
Kustaa, joka ratsastaessaan sotilasosastojen välillä oli lähestynyt
talonpojantaloa ja oli nyt käyttänyt tilaisuutta kysyäkseen, mitenkä
päällikön puoliso eilisen seikan jälkeen jaksoi. Ovi oli puoleksi
auki, Hagar saattoi kuulla, miten pfaltzkreivi laski leikkiä
upseerien rouvien kanssa. Hän oli tänään niin kovin iloinen, kuten
nuori upseeri tietysti on voittopäivän jälkeen. Hän kertoi niille,
jotka vain tahtoivat kuunnella häntä, mitä kummallisimpia kohtauksia
eilispäivän taistelusta. Sota ja vaarat näkyivät hänen mielestään
olleen huvituksia vain. Eipä kukaan hänen kertomuksestaan olisi
saattanut arvata, että taistelu oli ollut verinen ja kova, että hän
oli taistellut sekä henkensä että voiton puolesta sekä että useimmat
hänen rykmenttinsä upseerit olivat ammutuiksi tulleet, ja hän itse
ikään kuin ihmeen kautta oli säilynyt Ruotsin tulevaisuutta varten.
Nauraen pyysi hän sakset, saadaksensa tasoittaa pitkät hiuksensa,
joita eräs kuula oli taidokkaasti hänen päänsä oikealta puolen poikki
sivaltanut, tahi neulaa ja lankaa, millä hän olisi neulonut kokoon
läven, joka oli ammuttu hänen hattuunsa, koska hänen sotaräätälinsä
yhtä vähän kelpasi hattumestariksi kuin tukan-sommitteliaksi. Mutta
hän ei hiiskunut kolmannesta lävestä, joka oli hänen ihotakissaan
haarniskan kyynärkoukun alla tahi neljännestä kuulasta, joka oli
tunkeutunut ihotakin läpi aina paitaan asti ja tehnyt sinermän
ihoon, jättämättä siihen edes veristä naarmua. Hänen iloinen
puheensa koski noita Götziläisiä nylkyreitä, jotka olivat täyttäneet
taskunsa vaskirahoilla, makkaroilla ja pyhimysten kuvilla, joita
olivat ryöstäneet omilta maanmiehiltänsä; noita mähriläisiä
talonpojan renkejä, jotka olivat viskanneet itsensä maahan, ollen
kuolleena olevinaan, mutta rupesivat aivastelemaan ruudinsavusta;
ja noita saksilaisia, jotka jalustimensa olivat hukanneet
paetessaan ja riippuivat kuten mallaspussit hevosen harjassa; tuota
suomalaispoikaa, joka yksipäisyydessään tahtoi raahata kanuunaa puron
poikki sillä menestyksellä, että molemmat, sekä kanuuna että poika,
jäivät mutaan kiinni. "Mutta", lisäsi tämä nuori eversti, hienolla
sivuviittauksella omiin pettyneisiin toiveihinsa, "mitä tarvitsi
Hatzfeldin luottaa naisen lupauksiin?"

Hagar ei olisi ollut tyttö ja 19-vuotias, jos hän olisi voinut
vastustaa kiusausta luoda salaista katsahdusta tuohon nuoreen
sankariin, joka noin vähän näytti pelkäävän vaaraa ja kuolemaa.
Pfalzkreivi Kaarle Kustaa oli silloin 23 vuoden vanha, vartalon
mitalta ennemmin alle kuin päälle keskinkertaisen. Hän ei vielä
silloin ollut noin jänterä kuin hänen myöhemmät kuvansa osottavat,
ennemmin oli hoikka ja notkea, vilkas ja eloisa; iho tummanlainen,
pitkät mustat hiuksensa valuivat alas hänen leveille hartioillensa;
siniset silmänsä olivat viisaat, rohkeat, nenä kotkan-noukan
tapainen, leuka ulkoneva, suu suurenlainen, jonka päättäviä, jotenkin
vahvoja huulia kapeat viikset varjostivat, poskista oli ajan tavan
mukaan parta tarkkaan ajeltu. Sellaisena löytyy hän kuvattuna
Gripsholmassa, istuen vahvan, ruskean hevosensa selässä Jankovitzin
tappelussa, keltaiseen nahkavarukseen ja siniseen vyöttimeen puettuna
ja hatussa valkoinen sulka. Ruhtinaasta eli hovimiehestä ei paljon
muuta havainnut, kuin tuon sujuvan, rohkean käytöksen. Siinäpä luuli
näkevänsä luutnantin, joka vieraili naisten luona, tietäen olevansa
tervetullut ja miellyttävä vieras.

Myöskin pfaltzkreivin aika oli tänään täpärällä, mutta hän
oli havainnut Hagarin ja astui hänen kammariinsa sellaisella
tuttavallisuudella, kuin yhteiset vaarat ja vaivat synnyttävät
sotaretkellä. Olipa hän viettänyt monta vapaata iltaa satunnaisen
levon aikana sotamarsalkan ja hänen puolisonsa luona. Kristiina
kuningattaren entisen nuoren, lahjakkaan kirjanhoitajan seurassa
oleminen oli huvitus, niin hyvä kuin joku muukin, tuon ainaisen
asekalskeen ja kuurilaisten juominkien perästä.

Häntä, joka itse oli oppinut, oli huvittanut laskea leikkiä neiti
Ryningin opista ja varsinkin oli hän halunnut tietää vähän enemmän,
kuin mitä hän entiseltään tunsi kuningattaren sisällisestä luonteesta
ja yksityisestä elämästä, sitte kuin hänestä oli tullut nuori nainen.
Mutta jos hänen näennäisesti teeskentelemättömissä kysymyksissään
olikin hyväsesti älykästä valtioviisautta, niin vastauksetkaan eivät
olleet vähemmän varovaisia. Hagar Ryning ei ilmoittanut enempää,
kuin mitä hän itse sopivaksi katsoi, ja siitä syystä oli heidän
tuttavallinen keskustelunsa käynyt schakkipelin tapaiseksi, jossa
kuningattaren henkilö oli vallitsevana keskipisteenä. Entisen
hovineidenhän täytyi tietää, kuinka tärkeä tämä aine oli tuolle
nuorelle pfaltzkreiville. Hän käsitteli tätä ainetta ylhäisissä
piireissä olleen tottuneella, hienolla aistilla, mutta häntä huvitti
huomata kysymysten tarkoitusta sekä kiusata tuota korkeasukuista
kosiaa hänen tiedustelemisissaan, väliin antaen hänen toivoa,
että kuningatar häntä muistaisi ja toisinaan taas viittauksilla
ilmoittaen, että kuningatar kammoksui avioliittoa. Seurauksena tästä
oli tuttavallisuus, joka harvoin on syntymättä, kun kaksi nuorta
älyniekkaa kiistelee kolmannesta, joka on heitä molempia mahtavampi.
Hagar Ryning oli tullut välttämättömän tarpeelliseksi tulitikuksi
23-vuotiaan sotilaan sota-elämässä vapaina hetkinä ja olisi tullut
vielä tärkeämmäksikin, ellei hänen uhkeamielisyytensä olisi ollut
yhtä suuri, kuin pfaltzkreivinkin.

"Mitä hän tuumaa?" sanoi Hagar toisinaan itsekseen. "Älköön vain
luulko, tuo pieni pfaltzkreivi, että minä alennan itseäni olemaan
hänen huvinukkenaan."

"Kas tässä, mitä etsin!" sanoi huolettomasti tuo nuori ruhtinas,
astuessaan kammariin. "Tässä on sakset, neiti Ryning. Ettekö tahtoisi
tehdä minulle hyvää apua tasoittamalla hiukseni tästä oikean
korvani luota?... Ei, älkää tulko minua liika lähelle! Te olette
vaarallisempi kuin kuula."

Hagar otti sakset ja leikkasi hymyillen hiukset tasaiseksi hänelle
osotetusta paikasta, josta kuula oli leikannut kiharan niin
terävästi, ett'eivät sakset olisi voineet leikata terävämmin. Pitkä,
musta kihara, lähinnä sitä, joka kuulan uhriksi oli joutunut, putosi
äänettä lattiaan. Hagar otti pudonneen hiuskiharan ja sanoi:

"Minä kiitän teidän ruhtinaallista armoanne muistosta, jonka täten
olen saanut urhoollisimmalta sotilaalta hänen majesteettinsa
sotajoukossa. Luvatkaa, että rukoukseni kuulette, kun näytän teille
tämän hiuskutrin, ja teidän ruhtinaallinen armonne on Ruotsin
kuningas."

"Mitä? Noin nuori, ja kuitenkin jo velho, joka ennustaa?"

"Olen Suomessa syntynyt, teidän armonne?"

"Noin itsekkääksi en teitä luullut, neiti Ryning. Mitä siis lupaatte
vastavuoroon minulle?"

"Lupaan jälleen leikata teidän armonne hiuksia, kun tuleva kuula on
ottanut palan teidän korvastanne."

"Minä kiitän kunniasta. Toinen ennustus ei ollut täysin niin
hyvä, kuin ensimmäinen. Mutta tulkaa saaliinne kanssa, kun minua
tarvitsette, niin minä koetan, mitä saatan, voidakseni taivuttaa
hänen majesteettiansa antamaan teille arvonimen: kuninkaallinen
hiussommittelia. Auf wiedersehen, tulevaan voittoon asti! Minua
kunnioitatte saksillanne, mutta toiset tarvinnevat teidän siteitänne."

Upseerien rouvat olivat kokoontuneet oven luo kuuntelemaan. Tuskin
huomattava silmän-isku oli seurannut hyvästijättösanoja. Hagar
kääntyi harmistuneena pois; hän ei kärsinyt tuollaisia silmäyksiä.

Tunnin perästä tämän jälkeen oli Hagar välskärin luona. Hän tapasi
tämän hikisenä ja verisenä aina kyynärpäihin asti; mitä ei hän
itse jaksanut tehdä, saivat hänen parturikisällinsä toimittaa,
miten parahiten saattoivat. Haavoitetut makasivat pitkissä riveissä
olkien päällä, osa tallissa, toinen teltassa, ja toiset jäätyneellä,
verisellä maalla. Juutalainen Zevi oli saanut paikan teltassa,
jossa oli viisitoista tahi kaksikymmentä haavoitettua niin ahtaalle
ahdattuna, että Hagarin täytyi kulkea heidän ylitsensä, päästäksensä
siihen nurkkaan, johon häntä oli osotettu. Hän istahti maahan ja
kumartui veljensä luo. Benjamin oli nukkunut ja tunsi itsensä niin
virkistyneeksi, että tahtoi lähteä ulos katsomaan hevostansa.

"He varastavat Jehuni", valitti hän.

"Hiljaa, Benjamin. Älä ole houkkio, minä pidän huolta Jehustasi.
Tunnetko minua?"

Nuorukainen koetti teltan puolihämärässä erottaa hänen kasvonsa
piirteitä.

"Tunnen, sinä se olit, joka sanoit sotamarsalkalle: hän puhuu
kuumehoureissaan! Sinä et saata olla Hagar, sinä."

"Katso minua tarkemmin! Miksikä en olisi sisaresi? Koko avarassa
maailmassa ei sinulla ole yhtään uskollisempaa ystävää."

"On minulla."

"Sinä olet lapsi. Koeta olla mies. Sotilas et enään saata
olla. Silmäpuolena ja toiskätisenä sinua ei enään koskaan
sotamiesluetteloon panna. Mutta", hän kumartui alas kuiskaten
veljensä korvaan, etteivät ympärillä olevat kuulisi, "minä sanon
sinulle jotakin, joka on parempaa. Sinun pitää tuleman terveeksi,
Benjamin. Sinun pitää kerran tulla voimakkaaksi ja terveeksi. Ei
sinulle mikään turmiota tuota, ennen kuin tähtien hetki tullut on.
Tähti ei tahdo, että sinä sodassa taistelet. Siksipä se sinulle
lähettää haavan toisensa perästä, ja parantaa ne jälleen. Sinä
makasit soran ja mullan alla Neunburgissa ikään kuin kuolleena,
ja katso, sinä tulit jälleen henkiisi. Sinä makasit muserrettuna
kuolleen hevosen alla Breitenfeldissä, ja kohta sen jälkeen sinä
ratsastit Tukholmaan. Siellä makasit niin poltettuna Tukholman
linnassa, ett'ei kukaan olisi äyriäkään antanut niin huonosta
repaleesta, kuin sinä olit, ja muutama viikko tämän perästä matkustit
sinä meriä ja maita pitkin Euroopan ympäri. Lääkärit sanoivat
sinun olevan auttamattomasti sokean, mutta saithan vain näkösi
takaisin! En tunne kaikkia niitä vaaroja, joista sitten olet päässyt
vapaaksi, mutta minä tiedän, että sinä et ole ottanut oppia tähtien
varoituksista. Taaskin näen sinun tässä raajarikkoisena ja niin
huonona, että jokainen muu sinun sijassasi ei ikänä siitä nousisi,
mutta sinä nouset, sinä, ja saat terveytesi ja voimasi jälleen,
sillä sinun henkeäsi vastaan eivät elementit eikä ihmiset mitään
voi. Sinua ei mikään tapa, ennenkuin tähtien hetki on tullut. Huomaa
nyt, mitä sinulle sanon. Kuinka kauan luulet, että sallimus tahi
tähdet kärsivät uppiniskaisuuttasi? Kuka sen sanoo, ettei heidän
hetkensä tule ennen, kuin sen tuleman pitäisi, rangaistukseksi sinun
ylpeydestäsi? Ja kun se tulee, silloin ei enään tarvita kuulia
eikä miekkaa. Vaikka Simsonin voimat sinulla olisikin, pitää sinun
kaatuman näkymättömän käden voimasta, keveän tuulosen puuskasta,
lapsen hengähdyksestä. Viskaa pois miekka. Benjamin, niin sinusta
tulee suuri, mahtava mies, sillä valtaan olet sinä syntynyt, kuten
minä ja tuo kolmas!"

"Anna minulle jälleen silmäni! Anna minulle jälleen oikea käteni,
niin ehkäpä sinua uskon!" huokasi nuorukainen katkerasti.

"Jos voisin sinulle antaa ne, näkisin sinut jälleen tulevalla kertaa
raajarikkoisena jossakin sotatantereen nurkassa. Etkö siis ymmärrä,
että tähdet sinua vaativat toiselle uralle? En silmää enkä kättä
saata sinulle antaa, mutta minä voin sinulle osottaa sen, joka on
niitä etevämpi, sinun hyvän pääsi. Niin, minä tiedän, mitä sinä
vastaat: sinä et ole mitään oppinut, sinä. Olet kasvanut raakojen
sotilaitten joukossa etkä osaa muuta kuin ratsastaa ja tapella. Mutta
yhdeksäntoista vuoden vanhana on ihmisellä vielä pitkä oppi-aika.
Sinä olet vilkaskäsitteinen ja oppivainen. Opi luvunlaskua, Benjamin,
niin saat nähdä kuninkaita alammaistesi joukossa."

"Säästä noita suuria sanojasi. Joka päivä saan kuulla Rachelin
suusta saman läksyn, mutta minä en voi sellaista tehdä. En kelpaa
välikaupitteliaksi; se on minusta niin ilettävää, että ennen makaisin
puolen elin-aikaani sairaalassa."

"Kuka on Rachel?"

"Rachel? Minun kihlattuni, jota saadakseni palvelen seitsemän vuotta.
Etkö sitä tiedä?"

"Vai niin! Onpa siinä monta vuotta epävarmasta palkinnosta. Ole siis
luja ja luotettava. Muistaakseni meidän iso-isämme oli määrännyt
hänen perilliseksensä, ennen kuin hän meidän tunsi. Etkö siis
ymmärrä, että maailma on jalkojesi edessä, jos tahdot kurottaa kätesi
ja tarttua sen ohjiin? Siihen ei tarvita enempää kuin kolme sormea,
jos pääsi vain tahtoo."

"Huolinko minä sinun rahoistasi? Myisinkö minä itseni!"

"Minä myyn itseni yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta rahoja saattaa
käyttää kahdella tavalla. Toisella niitä kootaan, toisella annetaan
pois. Iso-isämme tuon edellisen tavan osaa, me toisen."

"Löytyy vielä kolmaskin tapa, sanoo isä-isä: säilyttäminen."

"Enkö sanonut, että olet oppivainen? Noh hyvä: opi laskemaan
säilyttääksesi, mutta anna pois hallitaksesi! Palvele tänään,
käskeäksesi huomenna! Kun olet palvellut seitsemän vuotta saadaksesi
Rachelin, olet sinä maailman herra."

"Ja sinä, Hagar, ja sinä?" huudahti tuo helposti johdettava ja
helposti innostuva nuorukainen, johon yhtä kuin sisareenkin kaikki
suurenmoinen vaikutti.

"Minä pakotan Kristiina kuningattaren pitämään minua vertaisenaan",
kuiskasi Hagar niin hiljaa, että se ikään kuin unissa puhuttu sana
suhahti nuorukaisen korvaan.

Hän nousi mennäksensä pois, kun hän aivan lähellään havaitsi nuoren
papin, joka jakoi Herran ehtoollista kuolemaisillaan olevalle. Hän
seisoi Hagarin tiellä, tyttö ei päässyt pois eikä saattanut häiritä
tätä liikuttavaa hyvästijättöä täältä lähtevälle ihmishengelle. Hän
jäi seisomaan ja katseli pappia. Muisto menneistä lapsuuden ajoista
heräsi hänen sielussaan.

"Se on Pietari Luth", sanoi hän itsekseen.

Kun tuo nuori hengellinen oli lukenut siunauksensa hänelle, joka
kohta oli pääsevä pois maailman kaikista taisteluista, katsoi
hän ympärilleen. Hänen silmissään oli vielä tuollainen kostea,
taivaallinen loiste, josta tunnemme iäisyyteen katsahtaneen silmän.
Hän ei nähnyt lähellään olevia, hän oli vielä poissa noilla elämän
ja kuoleman välisillä himmeillä rajamailla. Hagarin täytyi kulkea
hänen sivutsensa niin läheltä, että hän koski papin käsivarteen. Tämä
heräsi ajatuksistaan, antoi tietä, tuntematta Hagaria, ja seurasi
hänen jäljessään ulos teltasta.

"Maisteri Luth!" sanoi Hagar, katsoen taaksensa.

Luth oli ollut herrojenpalvelia, hän, kuten muut nuoret papit,
jotka riippuivat patruunien suosiosta. Nyt oli hän sodassa oppinut
palvelemaan elämän ja kuoleman Herraa, mutta vanhan tavan mukaan
vastasi hän tuon ylhäisen, vieraan neiden puhutteluun syvällä
kumarruksella.

"Kuka olen?" kysyi Hagar iloisesti.

"Suokaa anteeksi... en tunne... olen nähnyt niin monta kuollutta ja
elävää."

"Kaksi kertaa kaksi on neljä, kaksi kertaa kolme on kuusi... Ruotsin
pääkaupunki on Tukholma, Ranskan pääkaupunki on Parisi... Hannibal
löi romalaiset Cannæn luona, ja keisari Domitianus piti kärpästen
pyytämistä huvinaan", luki Hagar, löpertäen lapsen läksyjä siitä
ajasta, kuin hän opetteli luvunlaskua, maantiedettä ja historiaa
Pietari Luthin johdolla.

"Mitä?" sanoi tuo entinen opettaja Lydik Larssonin ajoilta, "ettehän
ikinäkään saata olla pikku Hagar?"

"Jotakin sinne päin, rakas maisteri. Jos te olisitte Cannabis,
rupeaisin sijoittelemaan teille: nominativus _mensa_, genetivus
_mensae_, dativus _mensae_... Te näette, ett'en ole ollut oppimaton.
Teitä saan kiittää _alusta_. Loppu on kirjoitettuna taivaan
portaisiin."

"Alku ja loppu ovat molemmat kirjoitettuna Herran kädessä, neiti
Hagar. Olen sydämmestäni iloinen siitä, että näen teidät jälleen.
Teille oli Herra lahjoittanut ilmeellisen älyn kaikkea inhimillistä
oppia varten. Oletteko myöskin käyttänyt hänen lahjojansa oikein
hengellisissä asioissa? Oletteko Jumalan lapsi, neiti Hagar?"

"Olen lukenut piispa Eriksonin postillaa ja käynyt rippikoulua Kurjen
neitien muassa", vastasi Hagar vältellen. "Mutta teidän täytyy
kertoa minulle jotakin itsestänne sekä mitenkä nyt saan tavata
hyvän, rauhallisen opettajani, joka aina oli hyvä minua kohtaan,
täällä tässä hirveässä sotamelskeessä. Teidän täytyy tulla minua
tervehtimään rouva Beata De la Gardien luo tulevassa leiripaikassa,
koska me jo huomenna ehkä täältä lähdemme."

"Oi, rakas neiti, minäkin kerran luulin, että oli kylliksi
kristitylle, kun luki raamattua ja postillaa ulkoa, mutta elämä
ja kuolema on minulle toista opettanut. Kristillisiähän löytyy,
Jumalan kiitos, myöskin meidän seurassamme, mutta jos tahdotte oppia
kuolemaan uskonne puolesta, niin menkää skottilaisten kovenanttien
luo. Älkää siitä väliä pitäkö, että he saarnaavat Kalvinin oppia!
Reformeerattuja, luterilaisia ja katolilaisia, kaikkia meitä Herra
koettelee. Minä ripitin tänä yönä erään paavilaisen... hän oli
tehnyt jonkun pahan työn Suomessa... oli viskannut erään naisraukan
reestä hankeen talviyönä... Jumala armahtakoon, me olemme kaikki
pahantekiöitä."

"Mitä maisteri sanoo? Hänkö oli viskannut naisen ulos reestä?
Suomessako? Ei suinkaan se ollut monia vuosia sitten?"

"Luulen hänen sanoneen, että se tapahtui monta vuotta sitten.
Juutalais-nainen se oli, jos ymmärsin häntä oikein. Mutta, rakas
neiti, ajatelkaamme omia sielujamme. Meidän täytyy kaikkien tehdä
tiliä hänelle, joka sydämmet tutkii."

"Maisteri Luth, tahdotteko tehdä minulle sen hyvän työn, että
kirjoitatte tahi annatte minun paperille kirjoittaa muistiin, mitä
tuo paavilainen tunnusti? Onko hän kuollut?"

"Hän on kuollut. Ei ole luvallista kertoa, mitä kuolinvuoteellaan
oleva on tunnustanut ripin salaisuutena."

"Oletteko te katolilainen? Onko rippi sakramentti? Ja jos nyt
epäillään jostakin pahasta työstä syytöntä elossa olevaa, niin
eiköhän ole velvollisuutenne vapauttaa syytöntä syyllisen
tunnustuksella."

"Te olette ehkä oikeassa, neiti Hagar. Te olitte aina viisas
maallisissa asioissa. Minä kirjoitan muistiin tunnustuksen. Mutta
mitä se teihin koskee?"

"Niin, kysykääpä sitä? Tiedättekö te Jumalan tiet? Taidatteko seurata
niitä salaisia lankoja, joilla paha työ johdetaan yön pimeydestä
esiin? Antakaa minulle kertomus! Te saanette kuulla siitä enemmän
vielä."

"Luuletteko? Niin, uskokaa vanhurskaan Herran Jumalan teihin! Tänä
iltana saatte paperin vahvistettuna minun allekirjoituksellani.
Käyttäkää sitä Jumalan kunniaksi! Johtuu mieleeni, että kuolema vei
sanan raukalta tuolla kentällä. Eräs Axelson niminen haavoitettu
henkivartiarykmentistä makasi kuolleen vieressä ja oli kuullut hänen
puhuvan, ennen kuin minä tulin. Axelson vietiin Wotitzin kylään."

"Kiitoksia, kiitoksia! Älkää unohtako tulla luokseni. Wotitz, sanotte
te? Axelson? Jumala teitä suojelkoon."

"Ja teitä, neiti Hagar! Herra on vienyt teitä kauas ulos pahuuden
valtoihin näyttääksensä teille tien Kristuksen rakkauteen."

Muutama hetki tämän jälkeen istui Hagar hevosen selässä ja ajaa
karahutti yhden palvelian seuraamana Wotitzin kylään.



5. Sydän ja valtiotaito.


    Tiedätkö sinä, mitä rakkaus on?

Jos almanakkaa uskoa sopii -- ja almanakkoja oli Ruotsissa Sigfrid
Aronuksen ajoista -- on maaliskuulla Januksen kasvot. Talven ja
kevään rajalla vartioiden saattaa vuoden-aikojen sotajumala raivota
myrskyssä ja lumituiskussa ja taas jälleen hymyillä lempeimmällä
auringon hymyilyllä. Ja kun hän hymyilee, on hän ihastuttava
kuten kevät kapalossaan. Talvi huurteilee helmiä hänen vaaleaan
kutriseensa, ohuessa lumipeitteessä olevat jäät kahlehtivat veden
kuvastimia ja sulavat päivänpaisteesta; siellä täällä tulvavesi
ilmoittaa mistä järvi alkaa, leivon ensimmäisiä liverryksiä
tervehtivät ilolla sekä nuoret että vanhat, ilma on läpihohtavan
kirkas, kuin toivon katse äärettömyyteen, ja läpi koko tuon loistavan
luonnon tuulahtelee eloon heräävä hengähdys. Maaliskuu on lapsi,
joka koettelee voimiansa vetäen auki raskasta ovea, ja pitää sitten
iloiten kiinni lukusta, ovea kiikuttaen.

Tällaisena päivänä maaliskuun alussa 1645, kohta päivällis-aterian
jälkeen, ajoi Kristiina kuningatar "Ladugårdslandet'iin" päin. Hän
oli nyt täysin laillinen hallitseva kuningatar, eikä enään rouva
Beata Oxenstjernan rasittavan hoidon alla. Tämä ylhäinen rouva oli
varmaan yhtä onnellinen, kuin johdettava holhottinsa, tuntiessaan
itsensä vapaaksi tästä vaikeasta tehtävästään. Häntä ei saa jättää
pois tästä kertomuksesta, antamatta hänelle sitä oikeutettua
arvolausetta, että hän, vaikka kiivas ja ennakkoluuloinen, kuitenkin
oli oikeutta rakastava ja velvollisuutensa tekevä vartia yhteiskunnan
kukkuloilla.

Kuningatar ei nyt tällä kertaa ratsastanut, kuten hänen tapansa
oli; hän oli muutama päivä takaperin kylmettynyt ratsastusmatkalla
ja hänen oli täytynyt maksaa se huvi tuollaisella äkkinäisellä
sairastumisella, joka häntä usein lyhyen ajan vaivasi. Tarpeellisen
varovaisuuden vuoksi hänen nyt täytyi ajaa tuollaisessa taidokkaasti
koristetussa kumureessä, joita vielä siitä ajasta tallennetaan
nykyisissä aseistohuoneissa. Reessä oli avonaiset akkunat sivulla.
Kuningattaren rinnalla istui ruhtinatar Maria Eufrosyne, kaksi
lakeijaa seisoi takana ja molemmin puolin rekeä ratsasti neljä nuorta
aatelismiestä, joita oikealla puolen johti äsken henkivartiaston
everstiksi nimitetty kreivi Maunu De la Gardie.

Tavan takaa puhutteli kuningatar tuota soreaa kavalieria, joka
silloin kumartui satulassaan alaspäin, ikään kuin olisi tahtonut
kuningattaren hengähdystä hengittää. Mutta tällä kertaa sai
kreivi Maunu tyytyä pieniin puheen keskeytyksiin, joita tapahtui
kuningattaren ja ruhtinattaren välisessä vilkkaassa keskustelussa
kuomureen sisällä.

Rekikeli oli vielä hyvää, vaikka aukeilla paikoilla aurinko oli lumen
sulattanut. Torit, kadut, palatsit, härmäiset puistot, viehättävät
maisemat ja häikäisevän valkoiset jäät kiitivät ohitse, vilkasten
hevosten juostessa, voittamatta heidän huomiotansa. Ellei välistä
raitis maaliskuun-ilma olisi tunkenut reen-akkunain läpi sisälle,
olisi saattanut uskoa, että nämät ylhäiset henkilöt olivat lähteneet
huvimatkalle ainoastaan saadaksensa paremmin rauhassa keskustella
ilman kuuntelioita.

"Tuo tuolla, eikö hän ratsasta hyvin?" alkoi kuningatar. "Näin
lapsuudessani Ruotsin mainioimman ratsastajan Aake Tottin
ratsastavan. No niin, hänen koulunsa on ehkä mallikelpoinen, kun
ratsaskunta hyökkää jalkaväkijoukkoa vastaan, mutta minkälainen
norsu hän oli tuon rinnalla! Mitä sinä pidät kreivi Maunusta? Oletko
nähnyt ruotsalaista kavalieria, joka voi verrata itseänsä häneen
kilparadalla?"

"Tunnen häntä aivan vähän", vastasi Maria Eyfrosyne välttäen.

"Maria, jos olisit muutamia vuosia nuorempi ja minä olisin sinun
äitisi, antaisin sinulle valeesta vitsaa. Olisiko kaksi noin kaunista
silmää niin sokeita, etteivät olisi havainneet sitä ihailua, jota
tämä ritari on sinulle omistanut siitä asti, kuin hän tavasi
_Cornelius Neposta_ Upsalassa? Tahi säilytätköhän vielä koulutytön
hellää lempeä tuota pientä pystynenäistä Nassaun kreiviä kohtaan?
Maria, minä tunnustan, että epäilen suoruuttasi, mutta vielä enemmän
hyvää aistiasi."

"Muistatko Kristiina, mitä minulle lupasit eräänä iltana
Gripsholmassa?"

"Sinä käskit minun uskoa veljesi tunteihin, aivan kuten talonpoika
katekismukseensa. Noh, enkö ole uskonut, että haukka on niin viatoin
kuin kuhertavan kyyhkysenpoika? Mitä tämä koskee saksalaiseen
pystynenään?"

"Sinä minulle lupasit, ett'et olisi Nassaun kreiviä vastaan."

"Minä luullakseni lupasin kärsivällisesti kuunnella huokailevaa
Chloëa. Sinähän nyt puhut mummovainaan hameesta, vanhoista asioista.
Nyt sulaa lumi, kelta-esikköä odotetaan, kaaliperho kiipeää kohta
kuorestaan. Mitä sanot, Maria, uudesta kosiasta... joka on Ruotsin
ylevin nuori aatelismies?"

"Suo anteeksi, minä luulin, että Kaarle Kustaa olisi ansainnut tuon
kunnianimen kuningattarelta."

"Noh, Kaarle Kustaan jälkeen sitte ensimmäinen, älkäämme tuosta
riidelkö. Lyhyesti puhuen, mitäs sanot avioliitosta nuoren kreivin
kanssa, joka saattaa pujottaa pikku Nassaun läpi neulansilmän?"

Maria Efrosyne tuli niin punaiseksi kuin kuningattaren punainen
nauhansolmuke, ja kysyi, olivatko jäät luotettavia, sillä nyt
ajettiin juuri Brunsvikin yli. Kristiina nauroi.

"Torstenson ehkä miettisi, ennenkuin hän uskaltaisi tykistönsä
lähettää lahdelle, mutta mitä hänen kanuunansa ovat verrattuna sinun
peloittaviin silmiisi, kaino orpanani? Sinä olet ampunut kumoon yhden
valtakunnan päälinnoista; hän laskee lippunsa ja antautuu sinun
valtaasi. Mikä onni, ett'emme räjähdä täällä jäällä! _Enfin_...
kreivi Maunu pyytää sinua omakseen."

"En luullut, että sinä noin vähä-arvoisena pidät kuninkaallista
vertasi pfaltizlaisessa suvussasi", vastasi harmistuneena tuo nuori
ruhtinatar vähäisen tuskallisen vaitiolon perästä. "Sinä hylkäät
yksinvaltiaan ruhtinaan ja tarjoat minulle yhden sotamiehistäsi."

Taaskin Kristiina nauroi ja katseli ulos akkunasta.

"Hiljentäkää vauhtia, eversti. Me ajamme täyttä laukkaa mäkeä alas
ja täällä on töyssy." Vauhtia hiljennettiin, mutta ei kuningattaren
hillitsemätöntä iloa, jonka lähimpänä uhrina hänen orpanansa olivat.
"Minun kuninkaallinen vereni!" huudahti hän. "Minun iso-isäni äidin
nimi oli Lejonhufvud, hänen äitipuolensa nimi Stenbock. Kuningas
Juhana nai Bjelken ja Eerikki kuningas piian. Alhaiset naimaliitot
käyvät perintönä meidän suvussamme. Tarvitsetko useampia esimerkkejä?
No niin, tehdäkseni sinulle iloa, menen minä naimisiin... saas
nähdä, Apollolle! Hän tosin on jumala, mutta valtaistuimelta
pois pantu... Ei yksikään suutari hänelle antaisi lainaksi uutta
koturnisaapas-paria. Onko siinä kylliksi? Riittääkö nyt ruotsalainen
aatelismies sinun kuninkaalliselle verellesi?"

"Minä rukoilen, Kristiina, älä enään tuosta puhu!"

"Mutta siitähän meidän juuri tulisi puhua. Tiedätkö, mitä Ebba oli
kuullut kammaripiioilta? Niin, minä myönnän, ei ole soveliasta
kuunnella piikojen juoruja, mutta tämän laita on sama kuin
simpukkojenkin. Kun panee korvansa lähelle, niin ilma tuo asiat
kuuluville. Kansa ihmettelee sitä, että olen lempeä Maunu kreiviä
kohtaan. Ei kenenkään mieleen johdu, että hän sitä ansaitsisi...
että isänsä on valtakunnan ansiollisimpia miehiä ja hän itse perheen
vanhin poika sekä isäni nuoruuden lemmityn lapsi... että hän on
ruotsalaisen ritariston kunnia ja koristus, tahi että minä, hänen
kuningattarensa, tahdon hänen henkilössään kunnioittaa sekä perittyjä
että ansaittuja eteviä ominaisuuksia. Kaikki tämä ei mene meidän
ruotsalaiseen Pietari Juhonpoikaan. Siinä täytyy löytyä jokin muu
syy, ja mikä muu se olisi kuin se, että minä tahdon hänen naida...
tuon saman Maunu kreivin, jonka minun armollinen sukulaiseni katsoo
aivan halpasukuiseksi hänen kuninkaalliselle verellensä! Noh, Maria,
mitä sanot tuosta siveys-opillisesta sadusta?"

"Yksinkertaista juorupuhetta!"

"Luuletko? Mutta jos minä sydänkammiossani tuota ajattelisin? _Vox
populi vox Dei_. Kansan ääni on Jumalan ääni. Kreivi on kaunis
mies... jalo ja uljas sekä ritarillinen ajatuksiltaan ja koko
olennoltaan. Etkö luule, että hänestä tulisi sopiva puoliso Ruotsin
kuningattarelle? Ja olenhan sekä sydämmeni että käteni itsevaltias
hallitsia?"

"Kristiina, sinä kauhistutat minua. Ansiollisin, uskollisin,
urhoollisin kaikista ruhtinaista vuodattaa verensä sinun puolestasi
tappotanterella. Sinä näet hänen kuihtuvan pettyneessä toivossaan, ja
sinä ottaisit ennen onnentavoittelian, jonka rohkeutta ei koskaan ole
koeteltu kilparadan ulkopuolella."

"_Oratio panegyrica pro domo_! Kiitospuhe talon hyväksi. Vahinko,
ett'et puhu latinaa; sinun puheesi olisi painettava. Minun puheeni
on lyhyempi. De la Gardie ei ole tarpeeksi korkeasukuinen sinulle.
Siis olen minä pakotettu parantamaan hänen ranskalaista vertansa
ja korottamaan häntä rinnalleni... Kreivi Maunu! Me jäämme santaan
istumaan. Pidättäkää mäessä."

Reen-anturat kitisivät vasten kiviä ja soraa, kun ajettiin jäältä
ylös Nybrovikin luona olevalle kadulle. Kuningatar astui ulos
reestä ja kahlasi loassa mäkeä ylös, laskien leikkiä kavalieriensa
ihmettelyistä sekä niistä aroista askeleista, joita Maria Eufrosyne
astuskeli vesilätäkköjen välissä. Kun nämät ylhäiset naiset jälleen
istuivat reessä, jatkettiin keskustelua uudestaan. Nuori ruhtinatar
katseli kuninkaallista orpanaansa, epätietoisena, pitäisikö
tuota äskeistä uhkausta leikkinä vai totena. Vihdoin heltyi hän
itkemään. Nassaun kreivi ei hänen sydämmessään istunut niin lujasti
satulassaan, ettei osavasti tähdätty keihäs olisi häntä siitä
kaatanut. Rikas De la Gardie olisi mahdollisesti saattanut hänen
kanssaan kilpailla köyhästä ruhtinattaresta. Mutta kun Kaarle
Kustaan toiveet sekä koko pfaltzilaisen huoneen tulevaisuus pantiin
onnenpyörälle, siinähän oli enemmän, kuin mitä sisar ja tytär saattoi
omalletunnolleen taakaksi ottaa. Kyyneleitten tipahdellessa selitti
hän vihdoin, että hän uskollisena ystävänä tahtoi kaikessa seurata
armollisen orpanansa toivoa ja tahtoa.

"Ja tuon sinä minulle sanot sellaisella äänellä, ikään kuin tahtoisit
mennä luostariin minun tähteni", vastasi kuningatar, näyttämättä
vähintäkään heltyneeltä noin suuresta uhraavaisuudesta. "Minä tarjoan
sinulle loistavinta naimiskauppaa, mikä Ruotsissa on mahdollinen,
minä luovutan sinulle miehen, josta moni saksalainen ruhtinatar sinua
kadehtii; minä valmistan sinulle valtaistuimeni rinnalle loistavan
tulevaisuuden ja sinä alistut kohtaloosi katuvaisen Magdaleenan
kyynelillä. No niin, Maria, kansan äänen pitää tällä kertaa yhtä
vähän oleman Jumalan äänen, kuin silloin, kun se sama ääni kihlasi
minut Eerik Oxenstjernan kanssa. En minä aio totella piikojani,
minä en nai eversti De la Gardieta, minä annan hänet huokaavalle
Cloëllensa, sillä ehdolla, että hän vastaan ottaa ritarinsa
auringonpaisteella eikä räystääntipahduksilla. Maria, tiedätkö mikä
rakkaus on?"

"Kun voi koko sydämmellään antautua toisen omaksi", sanoi ruhtinatar
viattomasti. Hän unohti tällä hetkellä, että hänen nuoruutensa
ensimmäinen lemmenliekki niin helposti sammuksiin puhallettiin,
ikään kuin hän siihen olisi viitannut vain tuon pienen naisellisen
turhuuden vuoksi, ettei hän muka tahtonut vastaan panematta antaa
lahjoittaa itseänsä uudelle kosialle.

"Sinä erehdyt", sanoi Kristiina puolittain ylpeästi, puolittain
vakuuttaen. "Ei tule koskaan antautua _kokonaan_ toiselle, tulee
omanaan pitää omaa itseänsä. Olemmeko syntyneet orjiksi, me? Tuleeko
miehen hallita meitä sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ett'ei
meistä mitään muuta jäljelle jää, kuin piika, joka hänen talouttansa
hoitaa, lempikulta, joka on hänen huvinaan vapaina hetkinä,
lapsenhoitaja, joka elättää, imettää ja vaatettaa hänen lapsiansa,
jollei hän kuole heidän puolestansa? Olen ajatellut enemmän tuota
kuin sinä, Maria; minulla on ollut siihen syytä. Rakkaus sinun
tuumasi mukaan on mitätön, on alentava. Rakkaus, kuten minä sitä
käsitän, on sopimus kahden välillä, jotka vuoroon antavat ja saavat,
sillä ehdolla, että omanaan pitävät oman itsensä. Noin ja noin
paljon annat sinä minulle, noin ja noin paljon minä annan sinulle.
Sen lisäksi ei mitään. Jos sinä rikot, olen minä vapaa; ja jos minä
rikon, olet sinä vapaa. Pane sen lisäksi parhaassa tapauksessa
ystävyyttä, ihailua, kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lyhyesti sanoen,
kaikki rakastettavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat, että ihmiset
voivat toisiansa kärsiä. Siinä on kyllin, siinä, Maria; älä pyydä
enempää, jos tahdot onnelliseksi tulla!"

"Niin, onnelliseksi, Kristiina! Olla onnellinen ja tehdä
onnelliseksi. Tuota toistahan en minä ymmärrä."

"Saattaapa olla hyväkin, ett'et sinä ja sinun vertaisesi tuota
ymmärrä. Mitenkä maailma ilman teitä kestäisi? Kun haparoiden etsii
unikuvaa, lahjoittaa itsensä toiselle hyväilysanasta, on orjantyössä
herrain palveluksessa kuolee antaaksensa eloa uusille orjattarille,
niin siinä on se, mitä te nimitätte rakkaudeksi. Minä suosin vapaata
liittoa, taikka en mitään liittoa ollenkaan. Minä olen oman itseni
enkä kenenkään muun."

"Mutta sinun äitisi ja minun äitini eivät omistaneet itsiänsä..."

"He eivät ymmärtäneet parempaa. He eivät istuneet yksin
valta-istuimella."

"Niin, sinä olet kuningatar, sinä. Suo anteeksi; minä luulin, että
myöskin kuningatar tuntisi sydämmensä sykähtelevän."

"Miksikä hän ei tuntisi sydämmensä sykkivän kansallensa, kunniansa ja
kaiken suuren ja todellisen puolesta tässä elämässä? Mutta rakkaus ei
ole munimista. Ei saada, ei tahdota, ei saateta kieltää itseänsä..."

"Kaarle Kustaa on valmis kieltäytymään kaikesta sinun onnesi, sinun
kunniasi tähden..."

"Puhetapa vain. Kaarle Kustaa tahtoo tulla Ruotsin kuninkaaksi. Ja
kuitenkin, Maria, minä pidän hänen niin rakkaana, kuin miehen pitää
saatan. Häntä tahi ei ketäkään! Mutta jos hänen otan, sidon hänet,
kuten jalopeuraa sidotaan. Saattaako hän siihen taipua?"

"Kaikkiin, Kristiina, kaikkiin; sillä sinä tahdot yhtä vähän
sitoa hänen ritarikunniaansa, kun sinä saatat estää häntä sinua
rakastamasta."

"No hyvä, minä olen velvollinen sinua palkitsemaan ystävyydestäsi ja
tottelevaisuudestasi. Tiedä siis, että minun kuljeksivan ritarini ei
tarvitse iankaikkisesti odottaa, jos hän suostuu minun ehtoihini,
ja vielä pari tai kolme vuotta pysyy minulle uskollisena. En ole
niin julkea, että vertailisin itseäni maailmojen hallitsiaan, mutta
yhdessä suhteessa olen Jumalan kaltainen: en kärsi ketään kilpailiaa!"

"Oi, Kristiina, kuka saattaisi toiseen naiseen katseitaan tuhlata,
jos hän sinun kerran omistaisi? Suo minun suudella kättäsi."

"Enkö ole hupsu, joka tässä tavailen rakkauden aakkosia pienelle
nukelle, joka huomenna myy vapautensa lempisanasta, ja sydämmensä
kauniista viiksiparista? Mitä? Joko nyt linnassa? Maria, sinä siis
olet valmis alistumaan hirveään kohtaloosi ja otat vastaan inhottavan
ihailiasi suosion-osotuksia?"

"Annan kieltävän vastauksen vihkituolissa", sanoi leikillään nuori
ruhtinatar, samalla kuin Nassaun kreivi vaipui taivaanrannan taakse,
ikään kuin hän ei koskaan olisi kohottanut hyvin kähäröittyä päätänsä
sen ylitse.

"Tee se", vastasi Kristiina, samati leikillään, ja astui ulos reestä.
"Eversti De la Gardie", jatkoi hän kreiville, joka hänelle tarjoi
kätensä avuksi, "minä vapautan teidät ritarivelvollisuudestanne minua
kohtaan ja suon teidän tarjota langolleni kätenne. Kiittäkää minua
siitä, ett'emme mäessä kaatunut. Odotan teitä kello 6 erästä tärkeätä
uutista varten."

Hän kiirehti linnan portaita ylös tavallisilla vilkkailla askeleilla,
suomatta kumartaville hoviherroilleen katsettakaan. Hän ajatteli
erästä asiaa, joka tunki kaikki muut syrjään.

"Minä sidon De la Gardiet valtaistuimeeni Oxenstjernojen
vastapainoksi. Minä lakkautan juorupuheet, pidän vapauteni ja saan
nöyrän aseen. Pfaltzilaiset eivät uskalla kieltää. Koettakoot
vain!... Kaarle Kustaa? Hänen päähänsä saattaisi pällähtää
mustasukkaisuus... myöskin se on nyt estetty. Kaikki on ehkäisty...
myöskin se mahdollisuus, että kuningatar saattaisi olla nainen...
että _minä_ saattaisin mielistyä kauniiseen mieheen. Jumalani, hetkiä
löytyy, jolloin viisainkin saattaa olla narri. Mistä sain minä tuon
onnellisen ajatuksen, että turvautan itseni Marialla? Sainko sen
tähdistä? Epäilemättä. Ellei se tullut viimeisestä suonen-iskusta.
Fiken... kenkäni!"

"Hyvänen aika!" huudahti Fiken Lång, jonka puheliaisuus oli kasvanut
vuosien ja hovipalveluksen muassa, "onpahan röökinän kengät yhtenä
sotikkona! Mitähän tohtori sanonee? Nappi on poissa turkista, nauha
poikki reväisty päähineestä. Sehän iäinen onni, ettei rouva Beata
Oxenstjerna enään täällä komentamassa ole."

"Huomaan, että olet käynyt Beata rouvan koulua", vastasi kuningatar,
joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja samalla huvituksekseen
asetteli ansasta. "Fiken", lisäsi hän teeskennellyllä vakavuudella,
"neuvon sinua pitämään kielesi kurissa, kun Maunu kreivi tulee minun
luokseni kello 6."

"Maunu krei..." änkötti Fiken teeskentelemättömällä uteliaisuudella
ja kammaripiian luonnollisella tyhmällä rohkeudella. "En luullut,
että _hän_ tässä talossa herrana olisi."

"Pidä suusi! Eihän sitä tiedä mitä tapahtua saattaa", hymyili
Kristiina, joka nyt oli keksinyt keinon, millä tyhjäksi tekisi
piikojen juorut.

Kreivi tuli, ja muutama päivä tämän jälkeen oli kihlaus julkinen.
Tätä tapahtumaa vietettiin hovissa kolmen päivän kesteillä ja kaksi
vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1647, viisi päivää kestävillä,
kuninkaallisen komeilla häillä. Liitto tuli niin onnelliseksi, kuin
onnen vaihtelevaisuus sallia saattaa. Ruhtinatar Maria Eyfrosyne, tuo
heikko, myödenantava, vähälahjainen, hän tiesi kuitenkin jotakin,
mitä nerokas kuningatar, hänen orpanansa, ei tietänyt. Hänen
rakkauden määritelmänsä tuli pitkä-ikäisemmäksi kuin Kristiinan,
elipä vielä itse Kristiinan jälkeenkin.



6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.


    Kolme vuotta vielä nousen; sitten olen korkeimmillani taivaalla.

Tanska makasi vaivuksissa vihollisten ympäröimänä, verta vuotavana,
uupuneena, melkeinpä ruhjottuna. Vielä kerran oli se taistellut
vallasta Pohjolassa. Siinä oli koeteltu kovaa kovaa vastaan.
Nuo kaksi kilpailiaa olivat tarttuneet toisiinsa vyötäisistä ja
vuorottain viskanneet toisiansa, välistä Beltin laineisiin, välistä
Juutin hiekkaan ja toisinaan Skånen aaltoileville viljakentille
sekä Norjan ja Jemtlannin vanhoille sukukallioille. Ruskean hevosen
ratsastaja iloitsi, kun vielä kerran sai veriseksi talven lumen.
Sotaa oli kaikkialla eikä sitä ollut suuttuneissa rinnoissa vähemmän
kuin anastetuissa ja jälleen takaisin voitetuissa rajamaissa.
Ainoastaan Norjan rajalla asuvien talonpoikien mielestä oli synti
ja häpeä ampua naapureitansa. Menestys ja vastoinkäyminen vuoroili.
Molempien valtakuntien urhoollisimmat miehet, parhaat sotajoukot
ja uljaimmat laivastot lähtivät toisiansa surmaamaan, nämät, jotka
yhdistettyin voimin olisivat saattaneet kukistaa Euroopan. Vielä
jokainen Tanskalainen rakastaa tuota tunnettua kansanlaulua:

    "Kong Kristian stod ved höjen Mast
    I Rög og Damp;
    Hans Værge hamrede saa fast.
    Att Göthens Hjelm og Hjærne brast..."

    [Ja Kristiani mastossa
    Ol' sauhussa;
    Ja miekkans' löi niin lujasti,
    Ett' Götan pää se katkesi...]

Se oli Femernin luona, 1644 kesäkuun 11 päivänä. Tanskan kuninkaalla
oli 39 laivaa, hänen ansiollisella vastustajallaan Klaus Flemingillä
46. Kymmenen tuntia taistelu kesti; kolme kertaa taistelevat
erosivat, kolme kertaa hyökkäsivät he jälleen toisiinsa. Neljännen
kerran, kun Fleming antoi hyökkäämismerkin, ei sitä enään nähty;
yö levisi noitten verisien aaltojen ylitse. Kuningas Kristian oli
seisonut Kolminaisuus-nimisellä amiraalilaivallaan vihollisten
ympäröimänä. "Minun alipäällikköni", sanoi hän, "käyttävät minua
ryntäyssuojanaan."

Hän oli saanut muutamia vähempiä haavoja, kun ruotsalainen kuula,
itse mennen sirpaleiksi, pirstasi tykkilavetin hänen vieressään.
Raudan- ja puunpirstaleita tuiskui sakeanaan laivankannen
ympäri; kaksitoista miestä kaatui kuoliaana tahi haavoitettuna.
Kuolemaisillaan oleva Eiler Ulfeld tempasi kaatuessaan kuninkaan
mukaansa. Ympärillä olevat luulivat kuninkaan kuolleeksi ja huusivat,
että lippu laskettaisiin, jotta ampuminen taukoisi. "Ei", sanoi eräs
schleswigiläinen, "kuningas on ainoastaan _yksi_ mies, ja meitä on
kylliksi monta jäljellä, joten voimme puolustaa itsiämme." Eräs
merimies lähetettiin mastonhuippuun laskemaan "dannebrogia", mutta
tämä kävi tuolle kunnon pojalle liika raskaaksi; hän kääri lipun
touveihin, ettei tuuli saanut sitä liehumaan. Kuningas Kristian nousi
pystyyn verisenä, hänessä oli 23 haavaa, toiset vähempiä, toiset
suurempia: yksi pirstale oli vienyt häneltä oikean puolisen silmän,
toinen kaksi hammasta; rautaliuska oli tunkeutunut hänen otsaansa.

"Vielä", sanoi hän, "on Jumala antanut minulle voimia taistelemaan
kansani puolesta!" Ja mustansinisenä kasvoistaan hän, miekkaansa
nojautuneena, pysyi päällikkönä siksi, että taistelu oli loppunut.
Molemmat laivastot olivat kärsineet suuren tappion, molemmat
omistivat omakseen voiton, jota sekä tanskalaiset että ruotsalaiset
yhtä suurilla ilon-osotuksilla viettivät.

Muutama viikko tämän jälkeen, elokuun 5 päivänä, tanskalainen kuula
tempasi pois Klaus Flemingin, urhoollisimman sankarin, jonka Suomi
on merille lähettänyt, vähäpätöisessä merikahakassa Kristiansprisin
luona Kielinlahdella.

"Älä itke, poikani", sanoi kuolemaisillaan oleva sankari pojallensa
Herman Flemingille, joka seisoi hänen rinnallaan. "Minä kuolen
Tanskan vihollisena: katso, että kuolet, kuten isäsi on kuollut!"

Samankaltaiset olivat kuningas Kristianin sanat, kun hän, vuoden
kuluttua rauhan teosta, kantoi vähäistä pojanpoikaansa ristittäväksi:

"Jospa sinä kerran tulisit ruotsalaisille yhtä raskaaksi, kuin sinä
tänä päivänä olet ollut minun vanhoille käsivarsilleni!"

Löytyi kuitenkin yksi, joka tässä katkerassa taistelussa kahden
vanhan vihollisen välillä, näki edemmäksi aikojen vaiheisiin,
kuin kuninkaat, valtiomiehet, sotilaat tahi sisällisestä vihasta,
kateudesta ja kostonhalusta taistelevat kansat. Se oli Ruotsin nuori
kuningatar, joka kaikkine lukemattomine oikkuineen kuitenkin oli
perinyt jotakin isänsä kauas näkevästä katseesta ja kykeni näkemään
edemmäksi toiseen aikaan, jolloin Ruotsi ja Tanska saattoivat tarvita
toisiansa. Kristiinan osaksi on tullut, että häntä on arvosteltu
vuoroon liian hyväksi ja vuoroon liian huonoksi, ja tuohon liian
huonoon arvosteluun kuuluvat myöskin syyt hänen käytöstapaansa noissa
suurissa, Ruotsille niin tärkeissä rauhansopimuksissa 1645 ja 1648.

Sota-onni, joka vuonna 1644 yhtäläisesti tasasi suosiotansa
kahdelle taistelevalle vallalle, oli vuonna 1645 nähtävästi
ruvennut hymyilemään ruotsalaisille aseille. Yksimielinen Ruotsi
hallitsi merta, koko Juutinmaata, suurimmaksi osaksi Skånea,
Hallantia, Blekingeä, Bohuslääniä; oli valloittanut Gottlannin ja
Saarenmaan, ja oli hyvin varustetulla sotavoimallaan tunkenut tuon
eripuraisen Tanskan niskaan, uhaten valtakunnan ydintä Seelannissa
ja Fyenissä. Vanha kuningas Kristian oli yksin, neuvostonsa ja
aatelistonsa hylkäämänä, ilman laivastoa, ilman sotajoukkoja, ilman
rahoja. Hänen uskolliset porvarinsa, hänen reippaat merimiehensä
tahtoivat auttaa häntä, mutta eivät kyenneet; valtakunta horjui
hänen allaan, kuten uppoava alus. Silloin ruvettiin rauhasta
puhumaan, jo helmikuussa 1645 kokoontuivat rauhanvälittäjät tuon
pienen Brömsjoen luona, joka oli valtakunnan rajana Smålannin ja
Blekingen välillä. Eräälle joessa olevalle saarelle oli asetettu
teltta ranskalaisille rauhanvälittäjille. Saaren yli kulki silta,
Brömsebro, joen kummallekin rannalle. Sillan smålantilaisessa
päässä asuivat Ruotsin edusmiehet Aksel Oxenstjerna ja Juhana
Skytte, joka viimeksi mainittu kuitenkin pian lähti vaihettamaan
elämäntaistelujansa levolliseen hautaan maaliskuun sulavan hangen
alle. Blekingen puolella asuivat tanskalaiset lähettiläät Korfitz
Ulfeld ja Kristen Sehested. Molemminpuolinen viha oli niin suuri,
että tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät saattaneet, vähintäkään
menestystä toivoen, puhua suorastaan toistensa kanssa, jonka vuoksi
päättivät, että kaikki asiat toimitettaisiin rauhanvälittäjäin
kautta saarella olevassa teltassa. Sitten esitettiin vaatimukset
molemmin puolin suurella tinkimisenvaralla. Tanskalaiset vaativat
takaisin kaikki ja sen lisäksi vielä vahingonkorvausta; ruotsalaiset
vaativat kaikille kansoille vapaata, tullitonta kulkua Salmen
läpi sekä itselleen kaikki, mitä ottaneet olivat ja enemmän vielä
lisäksi. Talvi meni, kevät läksi, vieläpä suurin osa kesästäkin;
askel askeleelta olivat tanskalaiset antaneet myöden, mutta maansa
luovuttaminen, se oli liiaksi vanhalle kuningas Kristianille, joka
oli voittanut Ruotsin v. 1613. Tanskan neuvoskunta äänesti rauhaa,
sellaista kuin "Jumala antaa tahtoi", sekä ilmoitti kuninkaalle
viittauksilla, ett'ei se vielä ollut hänen poikaansa valinnut hänen
seuraajakseen. Turhaa; kuningas Kristian pysyi järkähtämättömänä.
Silloin nousi sohina kaikkien joukossa, jotka ruotsalaisen nimeä
kantoivat ja se kulki valtiokanslerin salaisesta neuvostosta, Jaakko
De la Gardien avosydämmisiltä sotilashuulilta ulos ympäristöön: Miksi
viivymme? Eikö meidän laivastomme ole suurempi? Eivätkö, meidän
sotajoukkomme ole voittamattomia? Miksi ovat ne toimettomina? Miksikä
emme suorastaan mene Kööpenhaminaan, jotta voisimme näyttää juutille
vitsaa ja ottaa takaisin kaikki, mitä hän ennen on meiltä ryöstänyt?

Miksikä ei? Siksi, että kuningatar ei tahtonut pakottaa Tanskaa
ponnistamaan viimeisiä voimiansa. Jo huhtikuussa oli hän
varoittanut jännittämästä jousta liiaksi. Ja kesäkuussa kirjoitti
hän Oxenstjernalle seuraavan kirjeen: [Arkenholtzin mukaan.
Muutamat keskustelut Tähtien Turvateissa ovat aikansa puhetavan
mukaan kirjoitetut. Mutta koko kertomusta ei sopinut siihen tapaan
kirjoittaa, koska se olisi käynyt liika raskaaksi. Kieli on siis
vuoroon nyky-ajan ja kuudennentoista sataluvun.]

    "Korkeasti kunnioitettu Herra Valtiokansleri!"

    Koska joka päivä havaitsen niin suuria _difficultetteja_ sodan
    jatkamisessa, että vaikeaksi käynee vähillä varoilla niin
    suurta tointa _continuerata_, joka myöskään ei ole tuottamatta
    _hazardia_ niiden _conditionien_ saamiseen, joita meille nyt
    tarjotaan; sen ohessa tulee meidän ajatella, kuinka vaikeaa
    meille on _supporterata_ se _calumnia_, joka Meidän niskoillemme
    on tuleva, sekä itse ruotsalaisten että vieraittenkin puolelta,
    jotka kaikki, ellei rauhaa saataisi, _imputeeraisivat_ syyn
    meidän sammuttamattomalle _ambitionillemme_, ikään kuin se olisi
    vääryydellä _funderattuna_ ilman mitään muuta _finistä_ kuin
    _domineraamisen_ halua. Ja koska minä en ole oikein vakuutettu
    Hollantilaisen _cooperationista_, pelkään minä, että elleivät nuo
    ehdotetut _conditionit_ tulisi _accepteratuiksi_, koettaisivat
    he tulla _arbitri belli & pacis_, niin että heidän _jalousiensa_
    jotakin odottamatonta heissä _causerata_ saattaisi, puhumattakaan
    siitä, mitä Puolalainen _practiserata_ voi. Sitten on vielä
    viimeinen ja tärkein, _contenterata conscientietansa_, niin, että
    saattaisi Jumalan ja kaiken maailman edessä todistaa, että on
    kaikkia kohtuullisia rauhanvälityksiä _accommoderannut_.

    Upsalassa Kesäkuun 24 päiv. 1645.

    Teille hyvin suosiollinen

                                                Kristiina."

[Osoitteeksi, miten lahjakkain ja oppinein ruotsalainen kuningatarkin
ennen Stjernhjelm'in aikaa ruotsinkieltä rääkkäsi, kirjoitamme
kuningattaren kirjeen myöskin alkukielellä:

    "Högt ärade Herr Riks Canceller!

    Dertil med at jag dageligen finner så stora difficulteter i
    fortsättande af kriget, så at det vil falla svårt med så ringa
    medel ett så stort väsende, at continuera, hvilket icke utan
    hazard, at taga de conditiones, som nu bjudas, skal afgå; derhos
    med måste ock besinnas, huru svårt det vil falla, at supportera
    den calumnien som Oss påkommande varder, både bos de Svenska
    sjelfve, såväl som hos främmande, hvilka alla där Freden ginge
    i sär, skulle imputera skulden til allas vår outsläckeliga
    ambition, den der sig på sjelfva orättvisan funderade, och ingen
    annan finem hade, än en begärlighet at dominera. Och såsom jag
    icke håller mig rätt försäkrad om Holländarens cooperation, altså
    frugtar jag, at, där desse föreslagne conditiones icke blefve
    accepterade skulle de söka at blifva arbitri belli et pacis, så
    at deras jalousie, något oförmodeligt hos dem causera kunde,
    oansedt at jag förtiger hvad af Polacken practiseras kan. Sedan
    det sista och förnämsta är, att contentera sin egen conscientie,
    så at man må kunna för Gud och al verlden betyga, at man sig til
    alla skäliga Fredsmedel accommoderadt hafver.

    Upsala d. 24 Juni 1645,

    Eder välbenägen

                                                   Christina."]

Tähän aikaan eli vielä, vuosien, vaivojen ja taistelujen
runtelemana, oppinut, innokas, aina sotavarustuksessa oleva
Vesteråsin piispa Johannes Rudbeckius, ruotsalaisen kirkon
mahtavin ja kirkollis-mielisin prelaatti. Hänen hiippakuntansa
oli mitä ankarimmassa järjestyksessä esimerkkinä kaikille muille
hiippakunnille, hänen koulunsa oli saanut sellaisen maineen, että
se kilpaili Upsalan akademian kanssa. Kristiina oli, vaikka ei
ensi kertaa, tärkeässä valtiollisessa asiassa esitellyt tahtonsa
Aksel Oxenstjernalle ja tunsi enemmän kuin ennen, että hän oli
kuningatar, mutta hän tunsi myöskin tarvitsevansa tukea. Pietari
Brahe oli lähin, vaan myöskin vaarallisin tuki valtiokansleria
vastaan. Miksikä vaihettaisi yhtä kurittajaa toiseen? Vanhaa Juhana
Skytteä ei enään ollut olemassa; hänen poikansa, kammarineuvos Bengt
Skytte, ylenevä suosikki, oli liian nuori ja liian vähän arvossa
pidetty. Kristiina katsoi ympärilleen. Oltuansa läsnä oppineitten
harjotuksissa Upsalassa, lähti hän tavallisille huvimatkoillensa
meritse Vesteråsiin. Piispa Johannes oli ainoa mies valtakunnassa,
joka suoraan oli uskaltanut vastustaa mahtavaa valtiokansleria; senpä
vuoksi hän ei ollutkaan päässyt arkki-piispaksi Upsalaan.

Vanha piispankartano oli kuningattaren vastaan ottajaisiksi
juhlallisesti koristettu lehdillä, ruusuilla ja sinisillä
ruis-kukilla. Tuomiokapitulin jäsenet, sekä piispan rouva Magdaleena
Hising, poikineen ja tyttärineen, olivat portilla vastassa, pyytäen
anteeksi, ettei piispa itse saattanut tätä kuningattarelle tulevaa
kunnioitusta osottaa, koska vanhuus ja kivulloisuus estivät häntä
sitä tekemästä. Hän oli kuitenkin maaten vuoteellansa antanut
pukea itsensä piispalliseen virkapukuun ja otti omassa huoneessaan
kuningatarta vastaan lausumalla raamatun lauseen, johonka
tuomiokapitulin arvoisat isät sanoivat äänekkäästi amen.

"Ole tervetullut, sinä Herran valittu Deborah, joka olet kutsuttu
laskemaan kaikki totuuden viholliset itsellesi astinlaudaksi!" alkoi
kirkon iällinen paimen latinaksi, äänellä, joka ensin oli heikko,
mutta jonka tuo riutuneen ruumiin vaivoja voittava erinomainen sielun
jäntevyys vähitellen teki voimakkaaksi. "Ole tervetullut, sanoo
sinulle kirkko ja sinun halvin palveliasi, jota suvaitset ilostuttaa
armollisella vierailullasi hänen heikoilla vanhuuden päivillänsä!
Siunattu olkoon sisään ja uloskäyntisi, missä ikänä maailmassa kuljet
voittoon Jumalan kansan puolesta ja hänen seurakuntansa esimerkkinä."

"Kiitän teitä, arvoisa isä", vastasi kuningatar myöskin
latinankielin, sillä viehättävällä arvokkaalla tavalla, joka hänessä
oli synnynnäinen. "Kauan olen toivonut osottaa kirkon tukevalle
pylväälle kunnioitustani ja olen vain pahoillani siitä, että
havaitsen sen miehen terveyden huonona, joka jo on saanut toimeen
suuria asioita sekä kirkon että valtakunnan hyväksi ja vieläkin,
jos Jumala suo, on oleva meille muille esimerkkinä hyödyllisessä
vaikutuksessaan."

"_Pulvis et cinus_, tomu ja tuhka, armollinen kuningattareni!" sanoi
piispa, joka, vilkas kun oli luonnoltaan, piankin kävi vapaammaksi ja
alkoi puhua ruotsinkielellä. "Parahin parannuskeino vanhuutta vastaan
on se, kun saa ilostuttaa hämäriä silmiänsä katselemalla kukoistavaa
nuoruutta. Kun näen edessäni Ruotsin kuningattaren, noin oivallisesti
kaunistettuna nuoruutensa ihanuudella ja kaikilla hyvillä avuilla,
tunnen minäkin nuortuvani jälleen vanhan Ruotsini muassa. Jumala on
minulle suonut poikia ja tyttäriä, jotka aikanaan voivat paremmin
teidän majesteettianne palvella kuin minä. Leena, käske tänne lapset,
että muistavat tätä siunattua Kristiina röökinää, niin kauan kuin
elävät."

Lapset tuotiin esille, yhdeksän oli kotona, yksitoista heitä oli
kaikkiaan.

"Suvaitkaa katsoa heitä, armollinen röökinä! Eikö heissä ole
rakennus-ainetta Jumalan ja valtakunnan hyväksi?... Tässä on vanhin,
Niilo, 23 vuotias, eloqventiæ lehtori Vesteråsissa; hän puhuu latinaa
kuten Qvintilianus, ja hän on kerran astuva minun sijalleni...
[Niilo Rudbeckius tuli piispaksi Vesteråsiin 1670.] Tässä on Jonas,
22-vuotias, ylioppilas; hän on tuleva professoriksi. [Jumaluus-opin
professori Upsalassa 1654.] Tässä on Pietari, 20 vuotias, ylioppilas.
No, miksikä sinä tulet, poikani?"

"Piispaksi", vastasi nuorukainen vilkkaasti. [Pietari Rudbeckius tuli
Skaran piispaksi 1693.]

"Kuulettehan, armollinen röökinä", hymyili vanhus, "ett'ei omena
kauas puusta putoa. Tässä on nuorin, Olavi, koululainen Vesteråsissa,
15-vuotias. Hän on ennalta määrätty suuriin toimiin: kuningasvainaja
suvaitsi viedä pojan kastettavaksi... _Heus puer!_ Etkö ymmärrä,
Olavi isopää, jalkaasi laapaista maan hallitsian edessä?"

Poika punastui korviaan myöden, tirkisteli lattiaan ja teki kömpelön
kumarruksen.

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä! Poika katselee niin kauas
menneisiin ja tulevaisiin aikoihin, ett'ei hän tiedä, mitä silmäin
edessä on. Tässä eräänä päivänä äiti? hänen havaitsi tutkimassa
mitä kuolleen ketun sisässä lienee ollut. Hän on minun Jooseppini;
Herra häntä pelossaan säilyttäköön, sillä, jos Jumala suo, tulevat
viljalyhteet kerran kumartamaan tätä alkiota... [Olavi Rudbeck,
'isopää', professori Upsalassa, tuli maailman mainioksi anatomian
ja kasvitieteen tutkiaksi sekä historioitsiaksi, jonka _Atlantica_
hallitsi kokonaista aikakautta.] Tässä on tyttäreni... laske
niiden luku sormillasi, Leena, että meidän armollinen esivaltamme
saa nähdä ruotsalaista villaa ja ruotsalaisia sydämmiä... Noh,
osottakaa tarpeellista kunnioitustanne Kristiina röökinälle, neitojen
parhaimmalle, joka teille kristillisissä avuissa on esimerkkinä!"

Tässä hetkessä oli vanha piispa kokonaan unhottanut kaikki pitkät
taistelunsa, kaikki kirkon tehtävät, kaikki hetkelliset vaivat, ja
sen vaikutti isällinen ilo: hän kun sai kuningattarellensa näyttää
rivin rotevia, voimakkaita ja lahjakkaita lapsia. Vielä siinä kun
hän istui sairasvuoteellaan, nojaten hartioittensa takana oleviin
patjoihin, näki hänessä korkeavartaloisen miehen, joka näytti
olevan varta vasten luotu hallitsemaan kirkkoa uskonpuhdistuksen
sodan aikana ja asettamaan järjestystä raa'an aikakauden hurjaan
häiriöön. Tuo pitkä, valkoinen tukka oli jakaukselle kammattu ja
valui alas hartioille ja sileälle, hienolle palttinakaulukselle; ja
tuo yhtä valkoinen täysparta valui kaksijaksoisena alas rinnalle.
Mustat samettiliivit olivat kirjailtuja, korkeakauluksinen kauhtana
edestä avoin. Huolet olivat uurtaneet hänen korkean otsansa, mutta
silmien katse oli odottamattoman lempeä. Maalari, joka tämän mahtavan
prelaatin kuvan jälkimaailmalle on säilyttänyt, on onneksi kyllä
hänen perheensä keskuudessa sen piirtänyt, eikä tuomiokapitulissa
tahi lukukinkereillä.

Sitte kun kaikki jälkeläiset olivat kunnioitustansa osottaneet ja
kuningatar maltillisesti kuunnellut heidän elämäkertaansa, suvaitsi
hän armollisesti määrätä omasta käsirahastostaan pojille Joonaalle
ja Pietarille matka-apua, jotta he saisivat tilaisuutta ulkomaisissa
akademioissa edistää tietojansa valtakunnan hyväksi, jonka
jälkeen koko joukko, tuomioherrat mukana, saivat mennä, saatuansa
tyydykkeeksensä runsaasti kuninkaallista suosiota, ja Kristiina
jätettiin kahden kesken piispan rouvan ja isänsä vanhan uskotun
palvelian kanssa.

"Jollen liiaksi väsytä teidän korkea-arvoisuuttanne, nykyisessä
heikossa tilassanne, olisi minulle mieluista kuulla teidän
mielipiteitänne valtakunnan asioissa", lausui kuningatar.

"Kuten terveenä voimani aina olen käyttänyt hallituksen palvelukseen,
niin tahdon myöskin käyttää heikot voimani", vastasi piispa. Samassa
muistutti hänen uskollisen Leenansa pieni silmän-isku, etteivät hänen
vaivansa sallineet pitempää keskustelua, ellei hänellä välillä ollut
vähäistä häiritsemätöntä lepo-aikaa. "Kentiesi Niilo saisi armon
näyttää armolliselle röökinälle kirjastoni, taikka parannettuja
kirkonkirjojani. Viiden minuutin perästä olen jälleen valmis
keskustelemaan... Taikka, Leena, ehkä armollinen röökinä olisi niin
alhainen, että haluaisi katsella sinun maitokammariasi..."

"Ei millään muotoa, älkää vaivatko itseänne, rakas rouva muori",
vastasi kuningatar, joka jo oli tuntevinansa viilipiimän hajua.
"Haluan kovin nähdä sitä uutta järjestystä, jonka teidän
arvoisuutenne on pannut toimeen valtakunnan kirkonkirjoihin,
ja teidän kirjastonne lienee loppumaton, koska siitä jo olette
lahjoittanut Vesteråsin koululle enemmän kuin sata nidosta."

"Niin eipä siellä saata olla paljo jäljellä niin oppinutta ja hauskaa
vierasta varten; mutta eräs arvokas painos Augustinukselta siellä
on löydettävissä sekä vanhin Braskin kirjapainossa Linköpingissä
painettu messu... Suokaa anteeksi... viiden minuutin päästä!..."

Ja kuningatar Kristiina meni maltillisesti, mutta ei maitokammariin,
vaan kirjastoa ja kirkonkirjoja tarkastamaan, ja otti niin tarkkaan
tietoja vanhoista painoksista ja uudesta kirjanpidosta, että häneltä
tähän meni kokonainen tunti, ennenkuin hän jälleen näyttäytyi sairaan
piispan luona.

"Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi kuningatar suoraan asiaan
ryhtyen, kun hän jälleen oli kahden kesken piispan kanssa ja
rouva muori oli huomannut olevansa liikanainen valtio-asioita
käsiteltäessä, "mitä sanotte hallitukseni alusta?"

"Armollinen röökinä, se Mestari, joka meille kaikille on esikuvana,
sanoi Johanneksen opetuslapsille, kun he tulivat kysymään hänestä ja
hänen valtakunnastaan: palatkaa takaisin ja kertokaa mitä nähneet
olette! Minä vastaan kuningattarelleni sen mukaan mitä nähnyt olen,
siitä kuin armollinen röökinä seitsemän kuukautta takaperin astui
valtakuntansa hallitukseen: sokeat näkevät, ontuvat kävelevät,
kuolleet herätetään ja köyhille saarnataan evankeliumia. En sitä
tarkoita, että ihmisen työ olisi verrattava jumalallisen Mestarin
työhön; mutta ihmisellisesti puhuen, haihtuu hengellinen pimeys,
laiskat ja huolettomat virkistyvät, hengellisesti kuolleet herätetään
ja evankeliumia saarnataan aina lappalaisten ja kajaanilaisten
maan-äärissä. Ruotsin kuningatar ei sitä tietysti yksin ole
toimittanut, mutta hän kulkee kaikkien niitten etupäässä, jotka
palvelevat Jumalaa ja maatansa, sellaisella voimalla, tahdolla ja
taidolla, jota meidän aikanamme tuskin saattaa nähdä yhdelläkään
Euroopan valta-istuimella. Maailmassa häntä jo kaikkialla kiitetään
ja päivä päivältä yhä enemmän; kuitenkin ajattelen minä, halpa
palvelia, että hän ennen tahtoo tehdä Jumalan tahdon mukaan, kuin
voittaa ihmisten ylistystä. Niin ei ole minulla nyt sitte mitään
muuta sanottavaa kuningattareni hallituksen alusta, kuin että hän on
alkanut Jumalan nimen kiitokseksi ja Ruotsin valtakunnan kunniaksi ja
onneksi. Mitä tässä vielä tulleekin, sitä ainoastaan Jumala saattaa
tietää eikä ihmiset; mutta minä kuitenkin tahdon sanoa, että jos näin
jatketaan, kuin alotettu on, niin ei parempaa toivoa saata, olkoon
sitte rauha tahi sota. Jumala suokoon armolliselle röökinälleni
apuansa, niin lopettamaan kunnialla, kuin tämä hallitus on kunnialla
alotettu."

"Siihen sanon minä amen. Säädyt ovat osottaneet alttiutta astuessani
hallitukseen, ja viholliset ovat kukistetut sekä maalla että
merellä. Mutta ei täällä kuitenkaan kaikki ole kultaa, joka kiiltää.
Talonpojat rupeavat murisemaan."

"Mitäpä siinä muuta olisi kuin nurinaa, missä herrat hallitsevat sekä
peltoja että taloja? Se ei vielä ole mitään sen suhteen, mitä siitä
kerran syntynee, jahka valtakunta saa rauhan. Mitä nyt kuiskataan
etehisessä, huudetaan silloin täyttä kurkkua torilla."

"Teidän korkea-arvoisuutenne ennustaa pahoja aikoja. Minä tuumaan,
että rauha olisi kaikille lievitys."

"Se on pahaa, joka supattaa salaisuudessa. Vetäkää pöpö esiin
pimeästä nurkasta, älkääkä pelätkö hänen naamariansa, armollinen
röökinä! Se aika tulee ja on jo tullutkin, että herrat rupeavat
tavottelemaan kuningattaren kruunua, papin kirkkokuria, porvarin
nahkakukkaroa ja talonpojan lehmää. Vetäkää tämä kaikki valkeuteen,
etsikää siihen parannusta, älkää yhtään säälikö! Turvatkaa, kuten
entiset hurskaat kuninkaat, Jumalaan ja Ruotsin rahvaaseen! Älkää
puolalaista hallitusta käyttäkö, armollinen röökinä! Huono on meistä
herrojen hallitus. Yhden täytyy vallita taivaassa ja yhden maassa."

"Ritaristo on kuitenkin sodan aikana valtakunnan etevin turva, teidän
korkea-arvoisuutenne."

"Niin kyllä ja valtakunnan etevin sieni. Tehkää rauha, Jumalan
valittu, tehkää rauha!"

"Se on tarkoitukseni. Tarjoan Kristian kuninkaalle tuolla Brömsjoella
jotenkin sopivia ehtoja. Jotakin täytyy hänen kärsiä, vaikk'ei
hukkaan asti. Minun mielestäni on parempi niistää juutin nenää,
mutta pitää häntä hengissä, kuin että siellä meidän ja Saksan
välillä on herraton takapiha. Iso-isäni tahtoi hävittää venäläisen,
halkaisemalla hänet kappaleiksi; isäni katsoi paremmaksi leikata
hänen kyntensä ja antaa hänen elää, mutta asettaa puron ja muurin
hänen tiellensä. Juutilainen tunkee päällemme, mutta hän on meille
sekä purona että muurina. Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tuumaa?
Mikä on parempi: pitää riitaista portinvahtia, taikka jättää
porstuan-ovi selkiselälleen tulevaa Wallensteiniä varten."

"Rauhaa, rauhaa, armollinen röökinä! Te näette kauemmaksi kuin minä
aikojen vaiheisiin. Katsokaa, suuri Kustaa kuningas on jälkeensä
jättänyt tyttären!"

"Mutta valtiokansleri ei tahdo."

"Eikö tahdo? Eikö ole siinä hänelle kylliksi, että hänen
kuningattarensa tahtoo?"

Kristiina kohotti olkapäitään. Tähän asiaan hän tahtoi tulla.

"Onko teidän korkea-arvoisuutenne kuullut mitä tähän aikaan
Englannissa ja Skotlannissa tehdään?"

"Reformeeratut kyllä harhailevat uskossaan, mutta olenpa surukseni
kuullut, että episkopalinen kirkkokin näissä maissa on suuressa
ahdingossa uskonlahkojen ja harhaoppisten tähden. Kirkonhallituksella
täytyy olla _auctoritas_; muuten väärät profeetat ja kaikkinainen
vallattomuus pääsee vallalle."

"Vielä pahempi on maallisen esivallan laita noilla saarilla.
Vallanhimoiset lordit ja saarnanhalulliset maahovilaiset panevat
päätöksiänsä kuninkaan allekirjoitettaviksi. Jos näin yhä jatkuu,
niin ei ole muuta odotettavissa, kuin tasavalta. Jos nyt kuolema
sattuisi minua kohtaamaan, niin mitä teidän korkea-arvoisuutenne
arvelee Ruotsin valtakunnasta?"

Piispa Johannes nousi kiivaasti istumaan vuoteellaan.

"Niin kauan, kuin Jumalalla ja Ruotsin kirkolla on jotakin sanottavaa
tässä maassa, ei monivaltaisuuden pidä koskeman valtakunnan kruunua."

"Joka sitä ennustaa saattaisi!" sanoi Kristiina pienellä ivalla,
jota hän ei voinut estää näkymästä silloinkaan, kun se saattoi
loukata noin arvokasta kuningasvallan tukea. "Muistaakseni
arkkipiispa Juho Pentinpoika kaksi sataa vuotta sitten asetti
kuninkaita valta-istuimelle ja pani heitä jälleen pois virastaan."
"Mutta", lisäsi hän, tahtoen parantaa loukkaavaa tarkoitustansa,
"se oli papismin aikana, silloin kun me otimme vastaan Romasta
tulleita sääntöjä. Evankeliset piispat ovat aina olleet kruunun
taatuimpana tukena. Heistä ei kukaan seuraa paavilaisten esimerkkiä,
eipä silloinkaan, vaikka hänen nimensä olisi Juho Pentinpoika
_Oxenstjerna_."

Äänenkorko, jonka hän pani tuohon sukunimeen, ilmaisi, kentiesi
ehdottomasti, sitä syvään juurtunutta epäluuloa, jota Kristiina
kaikkien ulkonaisten kunnian-osotustensa ohessa salasi sydämmensä
sisimmässä sopukassa, valtakunnan etevintä palveliaa, valtiokansleria
kohtaan. Päätarkoituksena kuningattaren käyntiin piispan luona
oli, että hän tahtoi piispaa kiertokirjeessä Vesteråsin papistolle
käskemään heitä pitämään esirukouksia kirkoissa _pikaisen_
rauhansopimuksen hyväksi. Hänen ei tarvinnut tähän muuta lisätä, hän
tiesi kyllä, että esirukousten muassa seurasi kiitoslauseet hänen
rauhaa rakastavista mielipiteistään sekä vastaavia moitteita niille,
jotka itsekkäissä tarkoituksissa viivyttelivät rauhansolmimista. Yhtä
luonnollista oli, että Vesteråsin kiertokirjettä seuraisi toisia
samallaisia valtakunnan muissakin hiippakunnissa.

Kun piispa tuohon oli mieluisesti suostunut, nousi kuningatar
istualta sanoaksensa armolliset jäähyväisensä. Mutta tuolla vanhalla
kirkkoruhtinaalla oli vielä sana sanomatta.

"Suvaitkaa, armollinen röökinä, vielä suoda muutamia minuutteja
kalliista ajastanne vanhalle palvelialle, jolla viimeinen kerta on
onni nähdä kuningattarensa lempeitä kasvoja! Älkää pahastuko, näin
unta viime yönä; vaikka unet yleensä ovat pelkkiä mielikuvituksen
leluja, tapahtuu kuitenkin välistä, kuten Joosepin ja muitten pyhien
miesten historia osottaa, että Jumalalla on jokin erityinen tarkoitus
lähettäessään unen-näön..."

"Kertokaa minulle unen-näkönne!" sanoi Kristiina ja istui jälleen.

"Uneksin, että olin kuollut ja otettu Jumalan paratiisiin odottamaan
tuomiopäivää. Allani oli tähtitaivas -- sileäksi pingotettuna kuten
seinäpaperi, ja monta ihanaa, loistavaa taivaankappaletta veisaili
noissa äärettömissä syvyyksissä kiittäen Luojansa kaikkivaltaisuutta.
Silloin näytti minusta, että eräs erinomaisen loistava tähti loi
säteen niihin yli-avaruuksiin, joissa minä olin, ja meni hetkeksi
sisääni, niin että kuulin sen puhuvan. Ja se sanoi minulle: olen
Kristiina kuningattaren tähti..."

"Minä tiedän!" huudahti kuningatar, hetkellisesti hämmästyneenä,
mutta heti jälleen jäykkänä. Hän muisti Gripsholmia.

"Olen Kristiina kuningattaren tähti", sanoi tuo loistava säde, "ja
menen nyt Zenithiä kohden. Vielä kolme vuotta olen nousemassa, sitten
olen kolme vuotta korkeimmillani taivaalla ja sitten alan vaipua alas
päin."

"Tuota vastaan ei tähtitieteen oppineilla liene mitään väitettävää,
teidän korkea-arvoisuutenne."

Vanhus katseli häntä tutkivin silmin.

"Minä näin vielä enemmänkin. Olin ajan tuolla puolen eikä vuodet
näyttäneet minusta pitemmiltä, kuin se aika, minkä ihmisen huokaus
tarvitsee noustaksensa taivaaseen. Näin tähden nousevan muita tähtiä
korkeammalle ja sitten näennäisesti seisovan alallaan korkeudessa.
Mutta se ei seisonut alallaan, se teki kaarroksen. Sitten se vaipui
alas, ensin hitaasti, sitten äkkijyrkkään ja katosi pimeyteen."

"Senhän näemme joka ilta, että tähdet lentävät. Minä en osaa unia
selittää, mutta kirjan-oppinut mies osannee sitä paremmin tehdä.
Sovelluttaako teidän korkea-arvoisuutenne tuon unen minuun?"

"Armollinen röökinä, minä olen vain ymmärtämätön mies käsittämään
Jumalan salaisia neuvoja. Mutta sen huomaan hyvinkin, että
kuningattareni tähti on nousemassa ja on yhä vieläkin nouseva siksi,
ett'ei hänen vertaistaan ole taivaan kannella. Mutta noin suuresta
korkeudesta lankeaminen ei saata olla Jumalan sallimus, sillä
meitähän on päin vastoin määrätty menemään kirkkaudesta kirkkauteen.
Sellainen lankeemus tulee sisällisestä ylpeydestä, joka on olemassa
esivanhempiemme ajoista eikä sovellu noin hurskaaseen kuningattareen,
joka Jumalalle ainoastaan kunnian antaa. Tästä unesta olen rohjennut
puhua sen takia, että kuiskutteliat, panetteliat ja liehakot kaikkina
aikoina ovat vehkeilleet mahtavien valta-istuinten ympärillä,
koettaen saattaa kirkkaimmat tähdet lankeamaan. Herra sen tietää:
minä tuumaan, että hän on lähettänyt tämän näyn koko valtakunnalle
varoitukseksi, eikä ennustukseksi. Pysykää lujana nöyryydessä,
armollinen röökinä, te saatte kyllä vielä moninaisia kiusauksia
kokea, mutta Jumalan voimalla te ne kaikki olette voittava. Teidän
halpa palvelianne menee teidän edellänne sinne, missä ei enään mitään
kiusausta ole, ja jos hänen köyhä rukouksensa jotakin aikaan saa, on
hän näkevä teidän tähtenne loistavan, ei ainoastaan aikakirjoissa,
vaan Kristuksen valtakunnassa iankaikkisesti."

       *       *       *       *       *

Rauha päätettiin Brömsebrossa elokuun 13 päivänä 1645 siten, että
Ruotsi sai maanlavennusta: Jemtlannin, Herjedalin muassa, Gotlannin,
Saarenmaan ja Hallannin panttina 30 vuodeksi tullivapaudesta
Juutinraumassa ja Elbellä. Kuningatar olisi jättänyt pois Hallannin,
Herjedalin ja muuta sen lisäksi; valtiokansleri piti hänen
määräyksenä salassa; tanskalaiset myöntyivät, iloisina siitä, että
saattoivat pelastaa Skånen ja Blekingen, jotka todenmukaisesti
olisivat menneet hukkaan, jos Oxenstjernalla olisi ollut kädet
vapaina. Sopu naapurusten välillä oli vastaiseksi takaisin saatu,
mutta vielä täytyi kaksi pitkää vuosisataa kulua sisällisen kateuden,
salaisten juonten ja julkisten sotien kestäessä, ennenkuin Ruotsi ja
Tanska käsittivät Kristiinan suuren tulevaisuuden tuuman, käsittivät,
että he tarvitsivat toisiansa.



7. Toinen ja kolmas turvatti.


    Sinä olet minun kehittämäni:
    tahdotko olla minulle uskollinen?

Sotamarsalkka Lennart Torstenson oli luuvalon ja sotapalveluksen
runtelemana palannut Ruotsiin lokakuussa 1646, etsiäksensä lepoa ja
rauhaa. Olematta puoluemies, häntä kuitenkin pidettiin kuningattaren
itsehallituksen suosiana, joka ei suinkaan Kristiinan silmissä
vähentänyt hänen loistavaa sotilaskunniaansa. Hän oli suuressa
suosiossa ja sai Kristiinan tavan mukaan runsaita armon osotuksia;
samana päivänä hän korotettiin vapaaherraksi ja kreiviksi, sai
maatiloja ja kunniavirkoja enemmän, kuin mitä hänelle levon
tarpeellisuuden takia olisi sopinut. Hovissa oli häntä sekä hänen
kreivinnaansa otettu vastaan mitä loistavimmalla tavalla, ja
koska hän jäi Tukholmaan ollaksensa neuvoskunnassa vastapainona
valtiokanslerin ylivallalle, kutsuttiin hän usein linnaan yksityisiä
valtion asioita koskevia kahdenkeskeisiä keskusteluja varten.

Rauhankeskustelut Osnabrückissä keisarin, Ruotsin ja Ranskan välillä
olivat edistyneet niin pitkälle, että ainoana rauhan esteenä nyt oli
Ruotsin vaatimukset saada maata Saksasta vahingon korvaukseksi. Tämä
este ei ollut helposti voitettavissa; ruotsalaiset rauhanvälittäjät,
Juhana Oxenstjerna, joka piti kiinni valtiokanslerin vaatimuksista,
ja Adler Salvius, joka oli kirjevaihdossa kuningattaren kanssa,
olivat salaisessa riidassa keskenään. Ranskalainen lähettiläs
Chanut, Mazarinin valtiotaidon liukas ase, oli voittanut
kuningattaren suosion ja koetti kaikin tavoin tinkiä Ruotsin
vaatimuksia. Näistä hauraista langoista, jotka olivat kaikellaisten
juonten sekoittamia, riippui Euroopan rauha ja kansojen kohtalo.

Eräänä päivänä 1647 vuoden alussa oli kuningatar jälleen kutsunut
luokseen kreivi Torstensonin etsiäksensä hänestä uutta tukea
tuota liika itsevaltaista valtiokansleria vastaan. Kuningatar oli
antanut hänen asettaa eteensä kartan, nähdäksensä Wrangelin ja
Köningsmarkin komennon alla Saksassa olevat sotajoukot, kysynyt
vuoden sotaretkistä, mitä niistä oli odotettavaa, sekä valittanut
Oxenstjernojen äärettömiä vaatimuksia, jotka viivyttivät rauhaa.
"Ruotsi", sanoi hän, "keskusteli Baierin kanssa välirauhasta;
keisari tarjosi yksityistä rauhaa. Hän tiesi kyllä kuinka paljo
keisari Ferdinandin tarjoumukseen oli luottamista; mutta sellaisia
tarjoumuksia ei olisi pitänyt päästää käsistään. Mitä varten tarvitsi
yksipäisesti vaatia Hinter-Pommeria, joka tekisi Brandenburgin
Ruotsin viholliseksi? Mitä varten vaatia sodan vahingon korvaukseksi
noita 20 miljonaa, joita Ruotsi on pyytänyt, mutta joita Saksa ei
saattanut maksaa nykyisessä paljastetussa tilassaan? Hän, Kristiina,
ei ollut mikään kauppias, joka rauhaa myi rahasta. Ruotsi oli saanut
saalista kyllin ja saisi vielä maanlisäystäkin. Vaatisiko se vielä
maksua kunniastansakin?"

Kristiina lämpeni näitä sanoja sanoessaan. Kansojen menestys, joka
rauhasta riippui, näytti hänestä olevan korkeampi päämaali, kuin
satunnainen voitto. Samati, kuin hän ei tahtonut hävittää Tanskaa,
koska hän sen kukistumisesta näki korvaamattoman onttopaikan syntyvän
pohjoisten kansojen tulevaisessa solidaritetissa, niin hän ei
myöskään tahtonut pakottaa keisaria viimeisiin asti, koska se olisi
tulevaisuudessa tehnyt kaiken liiton mahdottomaksi. Tätä Kristiinan
pitkänäköisyyttä ei ole täydelleen voitu arvostella, mutta se
tulee selvemmin esiin, jos hänen valtiotaitoansa vertaillaan hänen
seuraajiensa, kymmenennen ja yhdennentoista Kaarlen valtiotaitoon.
Historia on kiinnittänyt itsensä Kristiinan persoonallisiin
johtosyihin; eikä ilman syytä, mutta ei saa unhottaa, että myöskin
hänen itsekkäisyydessään oli jotakin suuremmoista -- siinä, -- että
hän itse tahtoi olla kaikki, ajatella kaikkea, osata kaikkea ja --
tuhlata kaikkea.

Torstenson oli tavallisella varovaisuudellaan varoittanut liika
äkkiä vähentämästä Ruotsin vaatimuksia, kun kuningatar alkoi
puhua kummankin Osnabrückissä olevan valtakunnan rauhanvälittäjän
keskinäisestä vihasta, Juhana Oxenstjernan, joka edusti isäänsä,
valtiokansleria, ja Adler Salviuksen, joka otti vastaan salaisia,
usein vastakkaisia määräyksiä Kristiinalta itseltä. Tässä tuli arka
kohta näkyviin; tässä esiintyi jälleen hyvin, enimmän sorahtava,
mutta vielä salassa oleva epäsointu, mikä Kristiinan hallituksessa
oli. Tuo Aksel Oxenstjerna, tuo alammainen, joka tahtoi hallita
valtakuntaa, huolimatta, tekikö hän sitä Kristiinan tahdosta tahi ei,
tuo jo ennen suuresti mahtava ylimys, jonka hän tuskin enemmän kuin
vuosi sitten oli korottanut kreivilliseen säätyyn, ja antanut hänelle
kartanoita ja kunnian-osotuksia, jotka rauhaa viivyttivät? Kuningatar
luuli havaitsevansa hänen ajatuksensa eikä salannut epäluulojansa.
Valtiokansleri tahtoi sotaa siksi, että se tuotti aatelistolle
valtaa, kunniaa ja rikkautta; hän viivytti rauhan solmimista sen
vuoksi, ett'ei hän tahtonut antaa kuningattarellensa eikä Ruotsin
kansalle miettimisen aikaa eikä lepoa, sillä tämä olisi tullut
ylhäisen aateliston ylivallalle vaaralliseksi. Ruotsin ylimykset
olivat karsain silmin ennen katselleet Puolaa, jossa aatelisto oli
kaikki, kuningas ja kansa ei mitään. Nyt samat herrat katsoivat
karsain silmin Englantia, jossa kuningasvalta oli varjoksi vaipunut.
Puola jo oli tasavalta, Englanti oli pian siksi tuleva. Miksikä ei
Ruotsi seuraisi niin vietteleviä esimerkkejä?

"Oletteko unhottanut, kreivini", lausui kuningatar, onnettomana
ajatellessaan heikkouttaan, hän kun oli muutamia päiviä sitten
parahtanut itkemään neuvoston kokouksessa, "oletteko unohtanut,
että meidän ruotsalaiset lordimme nyt myöskin rupeavat saarnaamaan
uskonkysymyksistä kilvan englantilaisten kanssa?"

"Sitä en ole saattanut huomata", vastasi Torstenson levollisesti.

"Ettekö ollut neuvoskunnassa tuorstaina? Ettekö muista, miten
valtiokansleri moitti Johannes Mathiaksenpoikaa hänen _Idea boni
ordinis in ecclesia Christi'nsa_ takia?"

"Olen minä kuullut, että papit ovat havainneet jotakin loukkaavaa
siinä _ideassa_. Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, etten minä
koskaan sekaannu uskonriitoihin."

"Te? Sen kyllä uskon. Mutta jokainen valtaneuvos, olkoon enemmän
tahi vähemmän lahjakas, luulee olevansa enemmän kokenut tuollaisissa
asioissa, kuin valtakunnan piispat. Johannes Mathiaksenpoika
selittää, että Kalvinilaiset ovat melkein yhtä hyvät kristityt
kuin me, sekä että heidän oppinsa eroaa meidän opista enemmän
sanojen muodon kuin merkityksen puolesta. Kun minä rohkenin olla
havaitsematta mitään väärää piispan kirjassa, vastaa valtiokansleri
minulle, ett'en sitä käsitä sekä että minä tuotan turmiota
valtakuntaan. Jos minulla olisi aikaa, tahtoisin hänelle todeksi
näyttää raamatun sanoilla, ettei piispa Johannes ole väärässä, vaikka
riidanhaluiset papit ja ylpeät valtaneuvokset suutaan supattavat
semmoisista. Jospa minulla olisi yksi, joka tuon osaisi paperille
panna, antaisin minä hänelle siitä työstä talon. Mutta ei yksikään
pappissäätyläinen uskalla sitä tehdä, kun papisto niin kovin on sitä
vastaan ja minun kirjurini katsovat tuota kuten porsas tuulimyllyä."

"Niin, täällä puhutaan paljon tähän aikaan piispa Johanneksen
_Ideasta_", vastasi Torstenson. "Vaimoni tahtoi äsken tietää, miten
tämän kirjan laita on ja silloin eräs minun perheessäni oleva nuori
henkilö selitti tämän kirjan päätarkoituksen niin selvästi, ett'en
tiedä, mitä arkkipiispa Lenæus olisi siihen saattanut vastaan
väittää."

"Jos tuo oli teidän kotisaarnaajanne, niin hänen _ei_ tarvitse toivoa
papintilaa Ruotsin valtakunnasta, jollei mahdollisesti Strängnäsin
hiippakunnassa; mutta siellä piispa Johannes ei itsekkään lujana istu
hallituksessa."

"Minun kotisaarnaajani on liiaksi papillinen loukataksensa
korkea-arvoista säätyä. _Ideaa_ puolusti toinen, joka ei pelkää.
Armollinen röökinä tuntee neiti Ryningin."

"Mitä? Hagar Ryning? Hagar Ring? Hänestä minä uskon mitä hyvään. Hän
osotti minulle päivän selvään, että Kalvinilaiset ovat arveluttavasti
erehtyneet; hän on yhtä selvään osottava, että he ovat oikean uskon
pylväitä. En tietänyt, että kreivi on tälle henkilölle huomiotansa
suonut."

"Hän seurasi pari vuotta takaperin vaimoani sotaretkelle ja on ollut
hänelle suureksi avuksi sota-elämän hankaluuksissa. Hänellä on selvä
järki eikä hän ole koskaan neuvoton, ei koskaan arka."

"Kreivi käy kaunopuheliaaksi. En luullut, että tuo pieni retutyttö,
jonka minä maantieltä otin, saisi noin korkeita arvolauseita.
Selväjärkinen, no niin, mutta itsepäinen ja kaikellaisiin
mielijohteisiin taipuvainen... Lähettäkää hänet minun luokseni;
tahdon katsoa, voinko vielä häntä käyttää. Tiedättekö, kreivi,
että minä tein tytön aatelisneidiksi harmittaakseni rouva
Beata Oxenstjernaa? Se oli äärettömän hauskaa! Jospa kreivi
olisi nähnyt tuon ylpeän suvun, kuin heidän täytyi seurustella
juutalaisjälkeläisen kanssa minun hovissani."

"Armollinen röökinä suo anteeksi, ettei minulla ollut aikaa
tutkistella sukuluetteloja. Näyttää siltä, kuin neiti Ryning olisi
löytänyt ylhäisiä sukulaisia Saksassa. Hän on minun kustannuksellani
tehnyt matkustuksia Wittenbergiin, Regensburgiin ja Wieniin. Tapahtuu
välistä kummallisia seikkoja suuressa sodassa. Vaimoni kertoi
jostakin heimolaisuudesta Götzin kreivillisen suvun kanssa."

"Mitä? Sotamarsalkka Götzin kanssa! Saksan murhaenkelin! Se nyt vielä
puuttui. Lähettäkää tyttö tänne; piispa Johannes on pelastettu! Minä
kiitän teitä, kreivi Torstenson, kokeneen sotapäällikön neuvoista
suurissa ja pienissä asioissa. Uskokaa minua, keisari saattaa
usein olla helpommin voitettu, kuin valtiokansleri. Minun täytyy
tuumia, _koska_ on nähtävä kumpika meistä kahdesta hallitsee Ruotsin
valtakuntaa ja pyydän yhä vielä kuninkaallisen suosioni ohessa teidän
uskollisia neuvojanne."

       *       *       *       *       *

Samana päivänä kello 4 iltapäivällä ilmoitettiin Hagar Ryning
tulleeksi kuningattaren lukuhuoneeseen.

Nyt oli puoli neljättä vuotta kulunut siitä, kuin tähtien, niin
erilaisten kohtalojen alaiset ja kuitenkin kerran niin lähelle
yhdistetyt suosikit olivat nähneet toisiansa silmästä silmään.
Hagarin tervehdys ei ollut vähemmän kunnioittava kuin ennenkään,
mutta enemmän juhlallinen; hallitsiattaren katse kylmempi ja
läpitunkevampi. Molemmat mittasivat toisiansa; molemmat ymmärsivät,
että olivat kasvaneet sisällisesti sitte kuin viimeksi olivat
toisiansa tavanneet, kun Hagar erosi hovipalveluksestaan.
Tapaisivatko he nyt toisensa ystävinä vai salaisina vihollisinako?
Se riippui palveliattaresta. _Hänen_ täytyi taipua, kuningatar
sitä ei saattanut tehdä. Saipa hän luvan olla _jotakin_, kun vain
hänen kuningattarensa oli _kaikki_. Kristiina rakasti ja ihaili
intelligensiä sillä ehdolla, ett'ei se häntä syrjään sysännyt.

Hän kurotti Hagarille kätensä suudeltavaksi. Suutelo oli yhtä kylmä,
kuin alammainen.

"Olen kutsunut sinua erään uskon-opillisen riitakysymyksen tähden",
alkoi kuningatar, tuhlaamatta sanaakaan menneisiin asioihin
tahi kysymystä nykyisiin. "Sinä olet kerran tutkinut niitä
väittelykirjoituksia, jotka Kalvinin oppia vastustivat ja puolsivat?"

"Olin satunnaisesti tehnyt niitten tuttavuutta, mutta paljon lienee
nyt jo unohtunut."

"Hoh, sinä et mitään unohda, sinä." Pieni hetkellinen auringon
pilkistys vanhasta ystävyydestä valaisi Kristiinan tuntehikkaita
silmiä. "Se on tosi, sinä silloin näytit todeksi, että Kalvin oli
väärässä. Taidatko nyt todeksi näyttää, että hänen erehdyksensä vain
riippuvat sananselityksistä, sekä että hän kaikissa tarkoituksissaan
on yhtä mieltä Lutherin kanssa?"

"Koko uskon-oppi riippuu sananselityksistä. Olen lukenut _Idea boni
ordinis in ecclesia Christi_, ja myöskin sen kirjan sisällys riippuu
sanan selityksistä."

"Sinä olet ehkä oikeassa. Mutta nyt tarvitsen sellaisen selityksen
tuosta _Idea_ kirjasta, ett'ei se sodi meidän kirkkomme uskoa
vastaan. Osaatko sen minulle selvästi asettaa paperille?"

"Jos armollinen röökinä vaatii sitä, niin tahdon koettaa. Mutta yhtä
selitystä vastaan pannaan toinen."

"Etkö osaa täydelleen puhdistaa kirjaa kirkko-isiin viittaamalla?"

"Kirkko-isillä voi todistaa mitä hyvään, samati kuin raamatullakin."

"Mitä? Rohkenetko kieltää raamatun auktoriteettia?"

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, minä tarkoitan sen selitystä.
Suvaitkaa muistaa tuota sanaa _doxa_!"

Kristiina rupesi hillitsemättömästi nauramaan. Tämä tuttu sana jään
mursi.

"Doxa, sinä! Mistä olet oppinut noin terävän jumaluus-opin, että voit
todistaa mitä hyvään selityksillä? Olet varmaankin ahkeraan käynyt
jesuittain koulua, koska kuulin, että olet käynyt Wienissä. Hyvä;
sinä saat anteeksi ehdolla, että käytät taitoasi hyödyllisesti. Tässä
on _Idea_ kirja. Istu nyt tähän ja näytä todeksi, että tämä paikka...
ja tämä... ja tämä, jonka meidän superintendenttimme Kalmarissa niin
pahasti maalailee, on kaikki aivan puhdas-oppista."

Hagar istui ja näytti todeksi niin kumoamattomasti, kuin suinkin
joku jumaluus-oppinut toivoa saattoi, että tämä... ja tämä...
ja tämä oli aivan yhtäpitävää kirkko-isien ja Lutheruksen sitä
vastaavien raamatun selitysten kanssa. Kristiina ei saattanut
salata hämmästystänsä. Nuo vaikeaselitteiset kirjoitukset, joita
hän itse turhaan oli koettanut tyydyttävästi selittää, nehän olivat
niin yksinkertaiset, että lapsi olisi niitä käsittänyt. Koko tämä
harmillinen riita valtiokanslerin ja neuvoston kanssa, joka hänelle
maksoi nöyryytyksen kyyneleitä, sehän oli aivan hyödytön ja _Idean_
viattomuus aivan selvä.

"Hagar Ryning", virkkoi Kristiina nauraen, kun he olivat tutkimisensa
lopettaneet, "minä määrään sinun Lenæuksen seuraajana Ruotsin
arkkipiispaksi."

"Kiitän alammaisesti niin suuresta kunniasta", vastasi Hagar
syvällä kumarruksella, "mutta pyydän, että tuossa odottamattomassa
ylhäisyyden tilassa saan pitää hameeni kaapun alla."

"Ei, hame on jo epämukava kuningattarellekin, mutta piispalle se
tuottaisi ylenkatsetta. Rupea mieheksi, Hagar; sinä et ole vaihdokas,
sinä. Minä jään kaikissa tapauksissa kirkon päälliköksi, siis
myöskin sinun, ja käytän sinua neuvoskammarissani. Jumalani, on
niin pitkä aika siitä, kun olen saanut vapaasti puhua muitten, kuin
sotamiesten kanssa. Noitten ahdasrintaisten pappien kanssa täytyy
minun puhua nuppineuloja tahi teeskennellä. Naiset... kysy heiltä
mitä brabantilainen pitsikyynärä maksaa! Hagar... en tarjoa sinulle
asuntoa linnassa, sinä et kelpaa hovineideksi, sinä olet liiaksi
itsepäinen; mutta jos minä välistä kutsun sinua, kuten tänään,
tahdotko olla minulle uskollinen? Sinä olet minun kehittämäni.
Tahdotko tehdä minulle kunniaa?"

Vastauksen sijasta suuteli entinen hovineito, ehkä vähän lämpöisemmin
kuin ensi kerralla, kuningattarensa kättä. Mitäpä hän vastaisi? Eipä
hän saattanut toista kertaa lahjoittaa pois itseänsä.

"Hyvä", virkkoi Kristiina jälleen katsahtaen ylhäisellä katseellaan,
"älä vastaa mitään! Parempi on olla vaiti kuin valehdella. Ole
minulle uskollinen ilman lupausta. Minä saatan olla ilman sinua;
ei löydy mitään, jota paitsi en minä saata olla. En minä unohda,
kuka minä olen ja kuka sinä. Muista sitä, ja ole minulle sitten
uskollinen, jos saatat... Ah, muistanhan, sinä olet kihloissa nuoren
Kurjen kanssa; sinä tahdot alistua miehen vallan alle. Tiedätkö,
että hän on tuleva sinun herraksesi paljoa enemmän, kuin minä sinun
kuningattareksesi?"

"Kustaa Kurki on poissa sodassa", vastasi Hagar välinpitämättömästi.
"Sanotaan, että hän on tehnyt toisen liiton; minä en sitä sure.
Mutta se minuun koskisi, jos armollinen röökinä pitäisi minua
kiittämättömänä kaikesta siitä hyvästä ja suuresta armosta, jota olen
kokea saanut nyt ja ennen. Suvaitkaa uskoa, ett'en koskaan unohda
kuka minun armollinen kuningattareni on ja", lisäsi hän hiljaa, "kuka
minä olen."

Kristiina katseli häntä tutkivin silmin.

"Korupuheita!" huudahti hän, puoleksi suuttuneena, puoleksi
leikillään. "Jollet tahdo suoraan minulle sanoa, että olet
minulle uskollinen, niin älä ole sitten, tahi ole sittekin! Olen
saanut kylläni puhetavoista. Jos minä olen jalopeura, olet sinä
kotkanpoikanen. Miksikä räpötät siipiäsi? Miten sen laita on, mitä
minulle on kerrottu uusista sukulaisistasi Saksanmaalla? Muistatko,
miten vaivasin itseäni etsimällä sinulle isää, nimeä, maailmallista
turvaa? Tuumin, että vaivanpalkkioksi sanoisit minulle, oletko kuusta
isän löytänyt."

"Armollinen röökinä on ottanut vastaan tietoja loistavista voitoista
ja samalla suurista tappioista. Minä olen saanut samallaisia tietoja,
yhtä ilostuttavia ja yhtä surettavia. Jankovitzin luona kuulin
kuolemaisillaan olevan soturin Feldmann'in tunnustuksen. Se oli hän,
joka eräänä talvi-yönä jätti äitini avutonna kylmään hankeen. Hän
oli tallimestarina kreivi Götzillä, jonka ruotsalainen kuula surmasi
Jankovitzin luona. Tämä kreivi Götz oli ensimmäiseen avioliittoonsa
laillisesti vihitty Wittenbergissä äitini, Ruth Zevin kanssa, joka,
vaikka syntynyt juutalaisena, oli, kuten vihki-atestissa sanotaan,
kastettu ennen vihkimistänsä. Minulla on se atesti ja olen sen
nojalla Wienissä hakenut itselleni ja veljelleni meille tulevia
oikeuksia. Mutta kreivi Götz on äitini kuoleman jälkeen mennyt
uusiin naimisiin kreivinna Apollonia von Hoditzin kanssa ja jättänyt
jälkeensä kaksi ala-ikäistä poikaa. Heidän holhojansa vastustaa
meidän oikeuden-vaatimuksiamme, koska meidän äitimme kastetodistusta
ei ole löydetty ja hän juutalaisena, saksalaisen lain mukaan, ei
olisi päässyt lailliseen avioliittoon saksalaisen kanssa."

"Lastensatuja! Sinä luulet, että perhe, jolla on ollut kunnia tappaa
muutamia satoja tuhansia ihmisiä, tunnustaisi ensimmäisen pienen
rakkaudenpantin, joka paperi kädessä tarjoutuu tasaamaan heidän
arvonimiänsä ja omaisuuksiansa! Se ei menesty, se. Saksalaiset
kreivit ovat yhtä uppiniskaisia kuin meidän ruotsalaisetkin. Onko se
Kurki vai Ryning, joka sinua tahtoo tehdä kreivinnaksi?"

"Ei kumpikaan heistä tahdo kuulla puhuttavankaan koko asioista.
Minulla on mahtavampi puolustaja: isoisäni Ruben Zevi."

"Mitä? Juutalainen? Ja niin uskoton Moseksen laille! Minäpä
saattaisin ihailla juutalaisia, jos voisin kärsiä heidän ahneuttansa.
Sinun iso-isälläsi on luultavasti kiinnitys Götziläisen perheen
laveissa maatiluksissa? Mutta ei sittekään menesty, kreivinnani, _in
spe_, se ei menesty. Jos raha onkin voimallinen, on aateli-ylpeys
vielä voimallisempi. Ei kukaan muu, paitsi Ruben Zevi, maksa sinulle
kymmentä äyriä böhmiläisistä tuulentuvistasi, ellen minä aseta sinun
oikeuksiasi ehdoiksi rauhansopimukseni keisarin kanssa. Täytyy tuota
ajatella... Mitä tuo velihoukkiosi nyt tekee?"

"Hänellä oli kunnia kadottaa vasempi silmänsä ja puolen oikeasta
kädestänsä, kun hän puolusti kreivinna Torstensonia Jankovitzin
luona. Siitä asti on hän ollut Ruben Zevin kumppani ja asiamies."

Kristiina oli muutaman hetken ääneti miettivänä. "Sano minulle, ihana
böhmiläisten tuulentupien prinsessa", kysyi hän vihdoin, leikkien
komeasti koristetulla norsunluisella viuhkallaan, jonka hienosti
kuvitetun varren hän aivan ajattelemattaan taittoi, "mikä on parempi,
uskoa _kaikkea_ tahi _ei mitään_?"

Hagar ei saattanut salata pientä hymyilyä, sillä hän tunsi oman
etevyytensä, kun hän vastasi:

_"Ei mitään."_

Niin hetkellinen ja huomaamaton kuin tuo hymyily olikin, havaitsi
tarkkanäköinen kuningatar sen kuitenkin, mutta hän hillitsi itsensä
ja jatkoi puhettaan samalla miettivällä äänellä kuin ennenkin:

"Kaksi heikkoa, ennen aikaansa syntynyttä, tuntematonta löytölasta
näkee päivän valon kurjassa majassa. Toinen on kohta maailman
rikkahin mies, toinen kulkee askel askeleelta eteen päin eikä
luultavasti lakkaa ennenkuin hän on ennättänyt jollekkin
valta-istuimelle. Nuo lapset sanovat syntyneensä kiertotähtien
kuninkaan vaikutuksen alla ja siis syntyneensä valtaan. He _uskovat_
näin muodoin tähtien vaikutukseen."

"He eivät _usko_, armollinen röökinä, he _tietävät_ sen. Koko heidän
elämänsä todistaa sitä. He saivat kokea tuota vaikutusta paljoa
ennen, kuin sitä aavistivatkaan."

"Mutta jos nyt tuo luultu vaikutus, tuo ennalta määrätty oikeus
valtaan osottaisi olevansa ainoastaan sattumuksen oikku? Jos nuo
onnenlapset, hyvän haltiattarensa kiusaksi, tulisivat yhtä nopeasti
alas luulotelluista korkeuksistaan, kuin he sinne ovat nousseetkin,
jos myöhempi puoli heidän elämästään olisi yhtä mahditon ja
yksinäinen, kuin heidän nuoruutensa on ollut onnen suosima... niin
mitä sitten? Sitä he eivät saata _tietää_, ja siksipä he _realiter_
eivät tiedä mitään; he _uskovat_, ja heidän uskonsa saattaa pettää.
Ei pidä päivää kiittää, ennenkuin ilta on lopussa."

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä; ei saata samalla kertaa pyyhkiä
pois _tietoa_ ja _uskoa_. Toinen on pidettävä. Minä ennemmin pidän
kiinni tiedosta, niin kauan kuin minulla on todistuksia. Mutta
tietoni on rajoitettu; en tiedä mimmoinenka tähden voima on, enpä
edes tiedä kuka minä olen, mihinkä menen ja missä lopetan. Tiedän
ainoastaan, _että olen olemassa_, koska minä olen ajatteleva olento."

"_Cogito, ergo sum_. Olet lukenut _Cartesiuksen_ nykyisin
ilmaantuneen _Principia philosophian_."

"Olen, armollinen röökinä."

"Hyvä, sitten tahdon sanoa sinulle jotakin, jota sinä myöskin saatat
oppia tuosta aikamme suurimmasta ajatteliasta. _Sinä et tiedä
mitään muuta, kuin että olet olemassa_. Et _tiedä_ mitään siitä
maailmasta, joka sinua ympäröitsee; et _tiedä_ mitään tähdistäsi ja
niitten vaikutuksesta; et _tiedä_ mitään maailmantapausten laeista,
aistimien saamista vaikutuksista, toisten ihmisten tunteista
tahi omista kohtaloistasi. Kaikista noista olet luonut itsellesi
uskon ja nimität sitä tiedoksi. Sinulla ei ole mitään todistusta,
sinulla on ainoastaan mielikuva. Kaikki mielikuvat pettävät; sinä
uit maata kohden, allasi on pohjaton syvyys, ja kun luulet rannan
saavuttaneesi, pidät sinä kiinni ainoastaan veden päällä leijuvasta
meriruohosta. Sinä sanot: ei saata yht'aikaa pyyhkiä pois sanoja
_usko_ ja _tieto_. Ei niin, sitä ei saata, sen vuoksi, koska et
_tiedä_ mitään, täytyy sinun _uskoa_ kaikkia, aina tuohon kurjaan
taika-uskoon asti, jota nimitetään tähtien vaikutukseksi. Minä
_tiedän_ yhtä paljo kuin sinä, mutta minä _uskon_ vähemmän kuin sinä,
minä en usko taikoja. Kiertotähden kuningas loisti myöskin minun
kehtoni ylitse. Mistäpä siis minun tulisi sitä kiittää? Elämäni ja
kruununi, vallan ja järkeni olen ilman sitäkin saanut; ei kiveäkään
se saata poistaa jalkani alta, ja minä uskoisin sitä! Sammuta
taivaankannelta sen valo, niin minä huomenna kuitenkin olen sama kuin
tänään."

"Taikka sammuttakaa tänään se kallis henki, jota kaikki hyvät voimat
suojelkoot, niin kiertotähti kuitenkin miljoonia vuosia vielä on
hallitseva kaikkea elossa olevaa. Armollinen kuningattareni on
kulkenut voitosta voittoon, on vahingoittumatta mennyt vallasta
valtaan ja epäilee kuitenkin, että se on tapahtunut korkeamman
sallimuksen kautta."

"Ole vaiti! En tahdo kuulla muusta sallimuksesta, kuin Jumalan
johdosta. Minua ei sinun tule opettaa. Mutta", lisäsi hän
leppeämmästi, "sinähän olet sellainen kuin olet: aina kopea, aina
kotkansiivin lentävä aurinkoa kohti. Minä tunnen sinun, kondori,
mutta minä en ole mikään karitsa, jonka sinä kynsissäsi voit viedä
pois. Upsalan arkkipiispaksi minä tuskin saattanen nimittää sitä,
joka ei usko mitään, vaikka hän uskoo kaikkea; saat lukea ääneen
minulle, jos korkeasukuinen kreivinna Götz suvaitsee alentua niin
syvälle arvonsa alle. Hyvästi, Doxa! Pane paperille mietintösi
_Idea boni ordinis_ kirjasta! Minä olen sinulle suosiollinen siinä
toivossa, että olet tottelevainen lapsi sekä että välistä saan
sinulle nauraa."

Hagar Ryning lähti, osottaen kunniaa kumarruksella, joka oli yhtä
syvä kuin hänen harminsa ja nöyryytyksensä.

"Jos olisin sanonut: _usko kaikkea_, olisi hän vastannut: _älä usko
mitään_!"

Kristiina oli saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa. Nyt se oli
hän, joka tunsi etevyytensä. Hän oli kumonnut ainoan kilpailiansa,
jota hän saattoi pelätä ja kumonnut hänen oppineen aikakautensa
korkeimmassa oppi-aineessa, Cartesiuksen filosofiassa. Mutta tähän
voittoon sekaantui ylevämielinen ihailu kilpailiaa kohtaan: "Mikä
ajatuksen voima! Mikä todeksi näyttävä selvyys kaikessa, paitsi
tuossa yhdessä, tähtien selittäjäin hullutuksissa! Jumalani,
mitenkä saattaa samalla olla noin voimakas ja heikko?... Mutta
jos siinä kuitenkin löytyisi itse järjettömyydessäkin hiukkasen
järkeä? Tyko Brahe luki tähdistä, että isäni tytär oli voittava
pohjolan... Puhuihan minulle tähti Gripsholman luona... Sanoihan
minulle Rudbeckiuksen tähti, että olisin nouseva vallasta valtaan?...
Seitsemän vuotta, sanoi se; sitten menisin alas päin. Nyt on kolmas
vuosi... Hullutuksia, mielikuvituksen leikkiä! Loistanevathan tähdet
yhtä kirkkaina vielä neljä vuotta tämän jälkeen? Nousta minä osaan...
Mennä alas päin? Mahdotonta... Löytyykö Jumala, vai onko kaikki vain
sallimusta! Cartesius epäilee kaikkia, paitsi itseänsä. Se on toki
suurenmoista, se on korkein ajatus, mikä vielä on ihmis-sydämmeen
johtunut. Ei mitään varmuutta paitsi itsessäni. Raamattu riippuu
selityksistä, kaikki opitut käsitteet syntyvät aistimien
vaikutuksesta. Ja kaikki pettää minun paitsi minä itse. Se on enemmän
kuin filosofiaa, se on hallitustaitoa..."

Hän tarttui ajattelemattaan soitinkelloon. Fiken astui sisään.

"Mitä tahdot?"

"Armollinen röökinä soitti."

"Mene tiehesi. Ei... kutsu tänne neiti Ebba!... Ilmaa, ilmaa ja
ihmisiä! Ajatus on valtameri; minun käy samati kuin Hagar Ryningin.
Edessäni meriruoho, allani pohjaton syvyys. Tyhjiä! Ainoa mikä
kuitenkin on todellista, on eläminen... Hagar Ei-mikään, Hagar Ring,
Hagar Ryning, Hagar Götz! Sehän pilajuttu, joka saisi vaikka jumalat
nauramaan. Ebba tästä ihastunee..."



8. Leikinlaskua ja silkkinauha.


    Puolisokseni hän ei ole tuleva,
    vaan kentiesi Ruotsin kuninkaaksi.

Toukokuussa 1648 oli valtiodrotsi Pietari Brahe kuningattaren
kammiossa ja kumarsi hyvästijätöksi.

"Kiitän teitä, herra kreivi. Pitäkää tätä teille uskottua tehtävää
todistuksena erinomaisesta luottamuksestani teihin. Pykälät ovat
minun toivomukseni mukaan kirjoitetut; ainoastaan neljättä pykälää,
hallituksen perimistä, tahdon minä vielä miettiä. Ei minun tarvitse
muistuttaa noin kokenutta valtiomiestä ja uskollista neuvon-antajaa,
että tällaisissa asioissa vasen käsi ei saa tietää, mitä oikea
kirjoittaa. Koska kreivi aikoo lähteä Suomeen?"

"Teidän majesteettinne armollisella luvalla aion vielä jonkun ajan
viipyä Tukholmassa neuvoston rauhankeskusteluja varten."

"Hyvä. Jos teitä tarvitaan siellä, niin tarvitaan teitä myöskin
täällä, ja minä tuskin saatan olla ilman teidän uskollista
palvelustanne. Sanotaan, että kreivi on tervetullut Suomeen. Ei ole
kukaan niin hyvin kuin kreivi ymmärtänyt kesyttää tuota karhumaista
kansaa."

"Tiedän löytyvän kaksi, jotka ovat sen tehneet paremmin kuin minä:
kuningasvainaja, joka, ruotsalaisia mainitsematta suomalaisista,
on tehnyt urhoollisimmat sotilaat, mitä maailmassa on, sekä meidän
nykyään hallitseva kuningattaremme, joka on perustanut akademian
Turkuun. Kuori on ehkä karkea, mutta ydin on mantelia. Minä istutan,
Jumala kasvun antaa. Teidän majesteettinne, joka on nuori, on näkevä,
että tuosta maasta vielä tulee erinomaisia hedelmiä, kun saamme
rauhaa ja järjestystä."

"Sitä ilolla odotan. Rauha ei ole kaukana. Onnellista hallitusta
toivotan teille metsä- ja järvivaltakunnassanne, kreivi Brahe!"

Kreiviä vastaan tuli ovessa kuningattaren orpana, ruhtinatar Maria
Eyfrosyne, nykyään suosikin Maunu De la Gardien puoliso, joka oli
odottanut puheille pääsöä.

"Maria", sanoi kuningatar saksaksi leikillisesti, päällään noikaten,
"oletko tyytyväinen?"

"Olen aina tyytyväinen, kun kuningattareni vain on tyytyväinen
minuun", vastasi ruhtinatar, jotenkin hämmästyneenä tuosta
odottamattomasta kysymyksestä.

"Niin vähänkö onneen tarvitaan? Sano ennen: kun herrasi ja miehesi
on sinuun tyytyväinen. Ah niin, miksikä ei sinusta tullut Nassaun
kreivinna?"

"Kristiina... Sinä tiedät, että Maunu kreivi ja minä elämme
onnellisesti yhdessä."

"Kuten turturikyyhkyset, minä tiedän. On kyllä houkuttelevaa
yksinäisille ihmisille seurata niin miellyttävää esimerkkiä. Siksipä
kysyn sinulta: oletko tyytyväinen _minuun_?"

"Olenko ollut tyytymätön? Olenko osottanut kiittämättömyyttä?"

"Muistaakseni kerran itkit krokotiilin kyyneleitä noin hirveän
halpamaisen liiton takia, kun tahdoin yhdistää De la Gardien ja sinun
kuninkaallista vertasi. Tuliko kreivi Brahe vastaasi ovessa?"

"Tuli. Miksikä sitä kysyt?"

"Hän vei muassaan kirjelaukussa paperin. Osaatko olla vaiti?"

"Aivan kuten Jakobin kirkontorni, koska kuningattareni sitä vaatii."

"En saata vaatia kirkontornia vaiti olemaan. Joka sunnuntai se
kelloillaan kaikki salaisuutensa soittaa, pium, paum, ja sinä teet
joka päivä, mitä Jakobin kirkontorni tekee ainoastaan, pyhinä."

"Minä vakuutan, Kristiina... Jos tahdot minulle uskoa jotakin..."

"Niin miehesi sen tietää illalla, Tukholma huomenna ja maailma
ylihuomenna. Mutta älä nyt tällä kertaa tee, kuten Jakobin torni, tee
ennemmin kuten torni Kolme kruunua. Se ei kelloilla kilistele, se
katselee ja on vaiti."

"Kristiina, minä olen kivi, olen piitä! Mitä kreivi Brahella on
kirjelaukussaan?"

"Naimasovinto."

"Oi, Kristiina, mikä jalomielisyys, mikä onni, mikä ilo koko Ruotsin
valtakunnalle! Sinä siis vihdoinkin olet antanut vakuuttaa itseäsi
siitä, että hänen tunteensa ovat todelliset! Sinun hellä sydämmesi ei
kauemmin ole saattanut vastustaa noin kestävää, jaloa ja uskollista
rakkautta!"

Hän lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja suuteli hänen kättänsä.

Kristiina nosti hänen ylös, kuten lellitellyn lapsen kanssa leikitään.

"Niin, mitäpä olisin tehnyt?" sanoi hän, kun jälleen istuivat
ystävällisesti kahden kesken toistensa rinnalla. "Täytyihän minun
naittaa hänet. Säädyt eivät antaneet minulle pahaakaan rauhaa,
neuvoskunta minua hätyytti, papit peruuttivat sanansa ja vakuuttivat
minulle, että kaikki muu oli luvallista paitsi yksin, naimattomana
kuihtuminen. Täytyipä minun siis hankkia valtakunnalle lepoa. Siksipä
olen valinnut veljellesi sopivan puolison sekä antanut kirjoittaa
hänen naimasovintonsa, jossa hänelle määrään Räfsnäsin ja Ulfsundan
leiväksi sekä Thorshällan ja Eskilstunan voiksi leivälle."

"Oi, kun oletkin hyvä, Kristiina! Mutta kaikki kuninkaalliset lahjat
ovat tyhjää tyhjempiä sen onnen rinnalla, mikä hänellä olisi, jos hän
saisi itse sinun, jota hän niin hartaasti halunnut on."

"Minun? Ymmärrän, sinä puhut tuosta vanhasta romanista, kuten
säädytkin. Mutta eihän tässä ole minusta puhetta. Minä hankin
veljellesi paljoa ihanamman puolison, Hessen, Kasselin prinsessan,
Emilian, tiedäthän. Veljesipä häntä rakastaa ja hän veljeäsi. Eihän
mikään ole luonnollisempaa, kuin että minä, joka suuresti toivon,
että veljesi onnelliseksi tulisi, koetan hankkia hänelle tilaisuuden
tekemään, mitä hänen sydämmensä haluaa."

Maria Eufrosyne tuijotti hämmästyneenä tuota kuninkaallista sfinxiä.
Hän kyllä tiesi, että Kristiina saattoi laskea leikkiä, välistä
oikein armottomasti, uhreistaan, mutta tämä leikin teko kävi liika
pitkälle. Tuo pettynyt ystävä koetti nauraa.

"Ei, sinä et minua pelota. Teet vain kuten joululahjoillasikin.
Atrappi oli olevinaan koston jumalatar, vaan kun sen aukasi, tulikin
sieltä enkeli esiin."

"Mitä, Maria?" jatkoi Kristiina ollen vakaana olevinaan. "Sinä siis
luulet, että... ei, ystäväni, tunnethan minun niin hyvin, ett'et
voi uskoa tuollaisia hullutuksia. Minä menisin naimisiin? Tuohan on
menneenvuotista lunta. Tiedäthän, ett'en minä milloinkaan miehen
tahdon alle alistu. Mutta Kaarle Kustaa tarvitsee monesta syystä
arvoisensa puolison. Se on valtakunnalle tarpeellista, täytyy
ajatella hallituksen perimystä."

Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli heikko, helposti johdettu ja tottunut
olemaan suvun lellilapsena. Mutta hän oli tarpeeksi nainen ja sisar
tunteaksensa itsensä loukatuksi.

"Minä pyydän sinua, Kristiina", sanoi hän, nousten istualta,
posket hehkuen tumman punaisina, "älä tuolla tapaa laske leikkiä
hellimmistä tunteista! Minä tunnen liiaksi hyvin jalon sydämmesi,
uskoakseni tuollaista julmuutta." Kaarle Kustaa saattaa uhrata
kaikki sinun tähtesi, mutta hänen suonissaan on liiaksi paljon sinun
kuninkaallista vertasi antaaksensa lahjoittaa itsensä toiselle.
Lebewohl... grausames Herz!

Kristiina salasi tuossa puolittain hämmästyneessä, puolittain
lepyttävässä hyvästijätössään sisällistä hymyilyä. Kreivi Brahe oli
todellakin kirjelaukussaan kantanut avioliittosopimuksen, mutta se
ei koskenut Hessen-Kasselin prinsessaa, joka jo oli naimisissa ja
jonka vaikutus nuoren pfaltzkreivin liehuviin tunteisiin tuskin enään
oli mikään salaisuus, vaan se oli sopimus, jonka piti vahvistaman
tuota kauan huhuttua pfaltzilaisen suvun ja heidän suosiainsa kovin
toivottua liittoa itse Kristiinan kanssa. Kovinpa usein häntä olikin
kaikilta tahoin alituisesti kehotettu päätöstä tekemään! Mutta
yhtä kestävänä hän vain yhä kielsi, aina siksi, että neuvoskunta
kieltäytyi määräämästä pfaltzkreiviä ylipäälliköksi Saksaan, ellei
hän ennen ollut varma kuningattaren omaksi saamisesta. Nyt hän
tahtoi nähdä, miltä tämä tärkeä askel näyttäisi tuossa naimasovinnon
vakavassa muodossa, mutta hän teki sen sillä ehdolla, että hän tuon
sitovan sopimuksen saisi repiä palasiksi, milloin hän sen hyväksi
näki. Brahelle oli uskottu näin tärkeä asia, sen varalle, että sitä
kentiesi tarvittaisiin, mutta hänenkään vaiti-olostansa ei Kristiina
ollut täydellisesti vakuutettu. Kuunteliain juorupuhe oli harhatielle
johdettava. Suosikin, kreivi Maunun, piti saaman _avisi_. Suosiko hän
kuningattaren naimista pfaltzkreivin kanssa vai oliko sitä vastaan?
Huhu sanoi: _vastaan_, ja sen on Kristiina itse myöhemmin todistanut.
Fryxell laskee edut ja havaitsee, että Maunu kreivillä olisi
ollut kylliksi syytä _suosia_ tuota liittoa. Mutta tuo puolueeton
historioitsia on unohtanut ottaa lukuun noita tottelemattomia
tunteita, jotka niin usein äänestävät järkeä vastaan. Kreivi Maunu De
la Gardie tahtoi yksin omata kuningattarensa suosion.

Kristiina ei olisi ollut nainen ja 22 vuotias, jos hän ainoaksikaan
päiväksi olisi saattanut unhottaa tuota tärkeintä kysymystä, mikä
siinä iässä nuoren naisen tulevaisuudentuumia hallitsee. Oi, tuo
viekas, tuo oikullinen sydän, joka julkeudessaan luulee olevansa
raudankova ja sulaa toki aivan helposti yhdestä ainoasta lämpimien
tunteitten lehahduksesta! Vielä kaksi vuotta taakse päin ei Kristiina
kuningatar saattanut antaa uskottomalle rakastajalleen anteeksi, että
hän oli suudellut saksalaista kammaripiikaa, ja nyt hän jo saattoi
laskea leikkiä kreivin liehakoivista tunteista Hessen-Kasselin
prinsessaa kohtaan. Kentiesi hän ei itselleenkään tunnustanut,
että tämä oli tikarin kärkien kanssa leikkimistä. Silmänkääntäjä
tavottelee ilmaan viskattuja teräviä veitsiä ja saatuaan ne kiinni
kumartelee hän yleisön käsien taputuksista. Pyysikö Kristiina
samankaltaista kiitosta? Pieni pfaltzkreivi, vähäinen maakreivinna,
kuinka alhaista hänen ylhäisyyteensä verraten! Ja kuitenkin tahtoi
hän sitoa naimasopimuksella valtaistuimeensa ja itseensä tuon
uskottoman rakastajan. Kekseliäinkään, mikä ihmisheikkouksien kanssa
keinottelee, ei olisi saattanut parempaa vaikutusvoimaa löytää. Hän,
joka luuli olevansa niin korkealla kannalla, etteivät intohimot
häneen koskeneet, niistä hän muka oli vapaa, hän ei huomannut,
että hän oli kaikkein enimmän hurmaavan lumouksen alaisena; hän ei
ymmärtänyt olevansa _mustasukkainen_.

Löytyi kuitenkin tuntematon, hiipivä henki hänen läheisyydessään
-- epäilemättä Kaarle Kustaan salainen vihollinen -- joka näytti
tietävän kaikki ja käsittävän Kristiinan paremmin, kuin hän itse
käsitti itseään. Seuraavana aamuna, pukeutuessaan Kristiina havaitsi
pöydällään nimettömän kirjeen, joka sisälsi ainoastaan seuraavat,
väärennetyllä käsi-alalla saksaksi lyijykynällä kirjoitetut sanat:

"Kysykää neiti Ryningiltä, mitä hän kantaa mustassa silkkinauhassaan
kaulustimensa alla!"

"Fiken", sanoi kuningatar suuttuneena kammarineidolle, "kuka on
rohjennut laskea kirjeen pöydälleni?"

Fiken vakuutti henkensä ja autuutensa kautta, ett'ei hän vähintäkään
saattanut aavistaa, mitenkä tuo paperi oli tullut kuningattaren
makuuhuoneeseen. Tällainen havainto ei ollut hauska. Tuntemattomat
kädet, tuntemattomat askeleet linnan sisustassa olivat aina
vaaralliset, olivat kuitenkin epäluulon alaisia, ja Kristiina
kuningatar oli epäluuloinen. Ebba Sparre sai osaa salaisuudesta
ja hänen mielestään oli paras välttää kaikkea melun nostamista
asiasta, mutta hiljaisuudessa pitää palvelusväkeä silmällä. Fiken
Långia, jonka uskollisuus näihin asti oli kaikki koetukset kestänyt,
varoitettiin pitämään asiaa salassa; mutta jos jotakin sellaista
vielä tapahtuisi, menettäisi hän virkansa, ja kentiesi mitä hän siitä
vielä saisi. "Mitä neiti Ryning saattaa kantaa nauhassaan?" kysyi
Ebba, joka ei milloinkaan oikein saattanut kärsiä tätä hänen ylhäisen
ystävänsä suosiosta kilpailevaa naista.

"Luultavasti Luciferin hiuskarvaa; en aio häneltä kysyä", vastasi
kuningatar välinpitämättömästi ja repi kirjeliuskan rikki.

Amiraali, valtaneuvos Eerik Ryning asui tähän aikaan perheineen
Tukholmassa. Hagar oli jälleen tyttärenä talossa ja oli tunnetulla
taidollaan voittanut niitten henkilöin sydämmet, joittenka suosiota
hän tahtoi saavuttaa. Tuo rehellinen vanha merimies ja hänen kelpo
vaimonsa antoivat kreivinna Tortensonin pyynnöstä ottotyttärensä
lähteä noille seikkailuista rikkaille sotamatkoille, ja olivat taas
mielihyvissään kuningattaren armon osotuksista, kun hän kaksi tahi
kolme kertaa viikossa kutsutti luokseen Hagarin ääneensä lukemaan
tahi -- oikeimmin auttamaan kuningatarta klassillisten kirjojen
tutkimisessa, uskon-opissa, filosofiassa ja matematiikissa. Samana
aamuna, kun tuo salaperäinen kirje oli löytynyt yöpöydältä, oli
Hagar kello kuudeksi kutsuttu linnaan lukemaan Cartesiusta, mutta
ei tällä kertaa hänen filosofiaansa, vaan hänen vähemmän tuttua
valontaittumis-oppiansa. Kristiina oli yhä enemmän mielistynyt tuohon
kirjaillaan, joka niin nerokkaasti johti tutkivaa ajatusta epäilemään
kaikkea paitsi omaa olemustansa.

Sama lukukammari, joka usein ennen oli nähnyt nämät kaksi
oppinutta kilpailiaa tuttavallisessa tutkimustyössä, näki heidät
myöskin nyt tutkimassa uutta, Snelliuksen vuonna 1620 keksimää
oppia valon taittumisesta, jonka Cartesius 1639 koetti paremmin
selvittää, enemmän tutkimuksien kautta kuin havainnollisilla
kokeilla. Kuningatar oli armollinen, melkeinpä kohtelias, mutta
huomattavan hajamielinen. Se loistava kyky, jolla hän tavallisesti
silmänräpäyksessä siirsi ajatusjuoksunsa yhdestä asiasta toiseen
ja samalla hämmästyttävällä selvyydellä oli kuten kotona kaikessa,
ei tänään oikein paikkaansa pitänyt. Hän havaitsi nauravansa
hajamielisenä, käsitti väärin kirjan, ääneensä lukian, ja vieläpä
moitti tuota kiitettyä kirjailiaa, ett'ei hän aina tietänyt itse,
mitä hän puhui.

"Hän on selvä omalta katsanto-kannaltaan", uskalsi Hagar väittää;
"mutta sen sijasta, että hän määrää valonsäteelle tien, jota sen
tulee kulkea, olisi teidän pitänyt viskata sormuksensa mereen sylen
syvään veteen ja koettaa havaita se siitä paikasta, jossa kulta
pohjassa kiiltää. Ajatus antaa takoa ja venyttää itseänsä kuten
kultalanka, mutta luonnonlait ovat taipumattomat: niitä ei voi
vangita seuraamatta ja vakoilematta niitä."

"Oletko kuullut", virkkoi Kristiina, äkkiä vaihtaen
keskustelu-ainetta, "että eräs italialainen Toricelli on keksinyt
_vacuum'in_. En tiedä mitään niin ihailtavaa kuin se taito, joka
löytää _tyhjän_, se on paras, lähinnä sitä taitoa, joka löytää
_kaikki_."

"Näin jesuiittakollegiumissa Wienissä erään kapineen, joka oli
kokoonpantu tuon uuden keksinnön mukaan ja sitä nimitettiin
_barometeriksi_. Sen avulla mitattiin ilman painetta."

"Se on hauskaa; minä tahdon tuottaa sen kapineen Parisista. Ilman
paine? Siis saattaa purjeessa mitata ilman painetta ja tuulen voimaa.
Meidän aikamme on utelias: se tunkee luonnon sisustaan. Mitäpä vielä
nähdään vuosisadan kuluttua? Barometeri, sanoit sinä? Tahdon muistaa
tuon nimen."

"Ilman paineen mittaamista varten tarvitaan vielä tyhjä tila
purjeisiin", muistutti Hagar.

Hän olisi saattanut säästää tuon oikaisun. Kuningatar ei ollut sitä
kuulevinaan, vaan jatkoi vilkkaalla tavallaan:

"Cartesius hallitsee valoa, Toricelli ilmaa, De Geer on
jo kaksikymmentä vuotta hallinnut maan sisustaa. Meidän
muurarimme, nuohojamme ja paloruiskumme ovat kauan hallinneet
valkeata: anna minulle vielä titaani, jättiläinen, joka vettä
hallitsee, niin uudestaan luomme maailman... Kuinka sinä jouduit
jesuiittakollegiumiin?"

"Vein puoltokirjettä kenraalin-viransijaiselle pater Malines'ille,
joka lupasi toimittaa asiani kreivi Trautmansdorffin suosioon.
Malines vei minut oppineisiin seuroihin ja jesuiittakollegiumiin."

"Tunnusta, että loistit oppinesi noitten hurskaitten isien joukossa!"

"Hoh, armollinen röökinä; noitten Euroopan oppineimpien miesten
rinnalla olin minä kuten raakalainen!"

"Korupuheita! Sinä löit niitä sormille, kuten olet lyönyt Lutheria ja
Kalvinia. Otaksun, että he olivat ihastuneet sinuun sekä että sinä
salavihkaa olet jesuiitta. Tuossa mustassa nauhassa sinä kannat pyhää
jäännöstä tuolta kaikkein kristillisimmältä virkakunnalta muistoksi
onnellisesta kääntymisestäsi. Mikä se on? Ehkäpä pyhän Loyolan luita
tahi kuusi hiuskarvaa paavin parrasta?"

"Ei, niin hurskas minä en ole", vastasi Hagar hymyillen, mutta
kuningattaren tarkka katse havaitsi heti, että tuossa hymyilyssä
piili jonkunlainen hämmästys.

"Sanoinhan sinulle, ett'ei sinusta ole arkkipiispaksi Upsalaan.
Ajatteleppas, että epäillään sinun harjoittaneen salakuiskeita
kirkkomme vihollisten kanssa, sekä että ainoastaan suora tunnustus
voi pelastaa sinua lutherilaisesta inkvisitsionista! Muista,
mitä piispa Johanneksen on täytynyt kärsiä hyvää tarkoittavista
tuumistaan! Totuus esiin nyt vain: mitä nauhassasi kannat?"

"Viatonta muistoa, joka ei kenenkään omaatuntoa loukkaa, ei
lutherilaista eikä katolilaista."

"Sen täytyy olla jonkinlainen sydäntä koskeva asia, koska sitä niin
lähellä sydäntä säilytetään. Saanko nähdä tuon kapineen? En minä
salaisuuttasi ilmaise, vaikka se olisikin pyhän Britan syömähammas."

"Armollinen röökinä... En ole jesuiitta enkä lutherilainen. Minun on
kunnia tunnustaa kuningattareni uskoa: olen cartesilainen."

"Jumalani, mitkä mutkat tuollaisen vähäpätöisyyden takia!" huudahti
Kristiina nauraen, tarttui silkkinauhaan ja veti esiin pienen
kultakotelon, jonka hän heti aukaisi. Kotelossa oli musta hiuskutri.

Hän piti sitä valoa kohden. Hymyily kävi epävarmaksi, katse muuttui,
hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Myöskin Hagarin posket
punastuivat.

"Ovatko nämä Kustaa Kurjen hiuksia?" kysyi kuningatar, ollen itse
kärkäs saamaan selityksen, joka näytti yksinkertaisimmalta ja
luonnollisimmalta.

"Ei", vastasi Hagar, joka oli liika ylpeä käyttääksensä tätä
helppoa keinoa päästäksensä vaarasta. "Ne ovat hänen ruhtinaallisen
armonsa pfaltzkreivin hiuksia, Jankovitzissa otettuja. Kuula oli
pannut korvalta hänen kiharansa epäjärjestykseen; hän pyysi minua
tasaamaan hiuksiansa, ja minä pidin omanani hänen luvallaan tämän
kutrin muistona urhoollisesta miehestä ja kunniarikkaasta tappelusta
kuningattaren puolesta."

Kristiinan vihastuminen oli aina pikainen ja suunnaton. Hän viskasi
hiuskutrin lattialle, tallasi sitä jaloillaan, tarttui lujasti
Hagarin molempiin käsiin ja katseli häntä niin läpitunkevalla
katseella, ett'ei moni muu sitä olisi kestänyt. Tämä oli nyt kolmas
kerta, jolloin nämät kaksi seisoivat kuin taistelevat kotkat toinen
toistansa vastassa, ja tällä kerralla näytti loukkaus olevan
kuolettava.

"Sinä... sinä... hänen porttonsa, sinä!" huudahti kuningatar
lyhyillä, katkonaisilla sanoilla, joittenka jokainen tavu oli
tikarinpistos. "Minä en sinua tapa, kurja... minä ylenkatson sinua!"

Hän työnsi kiivaasti Hagarin luotaan.

Hagarin äsken punasta hehkuvat posket olivat käyneet ihan kalpeiksi.
Hänen silmänsä kohtasivat räpöttämättä Kristiinan tulta iskevää
katsetta, ja astuen pari askelta taakse päin vastasi hän:

"Ottakaa takaisin nuo sanat! Ne ovat kuningattaren arvoa alentavat."

"Mene, mene!" huudahti Kristiina, hirveästi suuttuneena, ja etsi
soitinkelloa. Hagar näki liikkeen, tarttui soittokelloon ja piti sitä
suljetussa kourassaan, niin ett'ei se helähtänyt.

"Armosta, kuulkaa minua! Tyyntykää hetkeksi, niin minä kaikki
selitän, kuten toukokuun 12 päivänä petoksen selitin."

Kristiina seisoi oven luona, käsi oli tarttunut ovenvääntiöön,
hän aikoi huutaa vahtia, mutta hillitsi itsensä. Oliko se entisen
liikanaisen maltittomuuden muisto, joka vaikutti, vai häpesikö
hän sitä, että alammainen hänen sai noin pois suunniltaan? Hän
istahti synkkänä ja ankarana lukupöytänsä ääreen, joka tällä kertaa
oli tuomiopöytä, ja osotti kädellään, että hän tahtoi rikollista
kuunnella. Soitinkello annettiin takaisin hänen käytettäväkseen.

Hagar kertoi tuttavuudestaan pfaltzkreivin kanssa, hänen
kysymyksistään kuningattaresta sekä omista varovaisista
vastauksistaan. Nuoren everstin pyrkimisestä hänen tuttavuuteensa,
luuli hän voivansa olla puhumatta. Heidän välinen suhteensa oli ollut
moitteeton ja rouva Beata De la Gardie valpas. Hagar ei salannut,
mitä oli leikillään puhunut, ottaessaan hiuskutrin lattialta,
eikä myöskään pfaltzkreivin vastausta, joka ilmaisi tarpeellista
kunnioitusta kuningattaren henkilöä kohtaan. Tämä vähäpätöinen
kohtaus Jankovitzissa oli tapahtunut ihmisiä täynnä olevan tuvan
puoleksi aukiomen oven edessä. Sen, joka on katsonut tarpeelliseksi
juonitella tästä asiasta, pitäisi myöskin saattaman todistaa, että
kertoja nyt oli puhunut totta.

"Onko siinä kaikki?" kysyi kuningatar kylmästi.

Hänellä oli ollut aikaa jäähtymiseen.

"Kaikki, armollinen röökinä."

"Mitä sillä tarkoitit, kun ennustit hänen ruhtinaalliselle armollensa
Ruotsin kruunun?"

"Armollinen röökinä tuskin löytänee ainoatakaan alammaisistaan, joka
ei olisi kuullut puhuttavan odotetusta ylhäisestä liitosta, eikä
siitä sydämmestään iloitsisi."

"Se ei sinuun koske. Minua ei koskaan mies tule hallitsemaan, vielä
vähemmin kuningas. Mutta ei kukaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, jos
minä kuolen. Pidä kehno hiuskutrisi! Se saattaa mahdollisesti tuottaa
sinulle aateliskartanon."

"Ei mikään saata olla minulle niin kallis, kuin kuningattareni
luottamus kunniaani. Suvaitkaa vakuuttaa minua luottamuksestanne,
niin minä en pyydä mitään ruhtinas-suosiota."

Oli kylmä lukuhuoneessa. Kristiina oli vaiti muutaman
silmänräpäyksen, nousi istualta ja lämmitteli itseään tulen edessä
suuren avonaisen kamiinin ääressä. "Pyydä minulta anteeksi." sanoi
hän vihdoin. "Mistä, armollinen röökinä?"

"Sanasta, joka olisi saattanut toiselta viedä pään. Ei sanota
kuningattarelle, että hänen sanansa alentavat hänen arvoansa."

"Kuka siis on kunnialliselle neidolle antava hyvitystä siitä, että
häntä on portoksi nimitetty?"

Taaskin rupesi tuo tuskin hiiltynyt viha liekitsemään ilmi tulena,
tuossa helposti syttyvässä hallitsialuonteessa. Ei löytyne mitään
esimerkkiä siitä, että Ruotsin Kristiina koskaan olisi tunnustanut
katuneensa sanaa tahi tekoa, mutta löytyy monta todistusta siitä,
että hänen jalommat tunteensa olivat voittaneet hänen vihansa.

"Kirjarotta, sinä tuossa maatuneessa opissasi", huudahti Kristiina,
uudestaan kuohahtaen, samalla kun hän kiivaasti kohensi kamiinissa
palavia kekäleitä: "sinä kurja pieni hehkuhiili, joka luulet voivasi
valaista maailmaa ja josta ei huomenna ole mitään muuta jäljellä,
kuin hyppysellinen tuhkaa, tahdotko sinä käydä oikeutta _minun_
kanssani? Eikö siinä ole kyllin armoa, että minä vielä tuhlaan
sanaakaan sinun tähtesi? Pitääkö minun vielä lisäksi antaman
sylirakille sokeria sen vuoksi, että olen sallinut hänen nalkuttaa?
Etkö käsitä, sinä, joka kaikki ymmärrät, etteivät minun sanani
ole mikään koulu-ainekirjoitus, jota sinun tulee suosiollisesti
parannella ja oikaista? Jos tahdot piirtää riipaleen reunustaan,
niin vedän minä ristin koko sivun ylitse ja lähetän sinun kaikkine
hanhenkyninesi takaisin siihen sudenpesään Suomeen, jota sinun ei
milloinkaan olisi pitänyt jättämän. Pyydä minulta anteeksi tahi mene
tiehesi!"

"Saanko vastata armolliselle röökinälle?"

"Et, se on tarpeetonta. Jos vielä sanankin vastaat, niin et ole enään
huomenna Tukholmassa."

"Teidän majesteettinne", vastasi Hagar kylmästi kumartaen, "minä
en huomenna enään ole Tukholmassa enkä myöskään enään ole oleva
teidän majesteettinne alammainen. Wienin keisari on tunnustanut,
että olen oikeutettu olemaan Götzin perheen jäsenenä. Toivon
löytäväni maan, jossa ei kukaan turhaan pyydä hyvitystä väärästä
häväistys-sanasta. Niin halpa kuin lienenkin, on kunniani minulle
kuitenkin yhtä suuresta arvosta, kuin teidän majesteettinne kunnia
on teille, ja panen vastalauseen ansaitsematonta syytöstä vastaan,
joka hyvää mainettani loukkaa. Nimitettäköön minua kirjarotaksi,
mutta sylirakkina en anna tallata itseäni. Jotakin olen oppinut
teidän majesteettinne koulussa, ja siitä tahdon olla kiitollinen,
niin kauan kuin elän: 'Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa
alentaa itseänsä.' Mitä tuohon vähäpätöiseen muistoon tulee, joka
noin arvaamatta on teidän majesteettinne mieltä pahoittanut, pidän
sitä tyhjää vähemmässä arvossa, sitte kuin onnettomuudekseni olen
kadottanut sen, mikä paljon kalliimpaa on: armollisen kuningattareni
suosion ja luottamuksen."

Näitä sanoja lausuessaan viskasi Hagar hiuskutrin sammuvaan
hiillokseen. Kutri kiemuroitsi kuten käärme, kuohahti hentoon,
ruskeaan vaahtoon, hiiltyi, kimalteli vielä puolen sekunnin ja katosi.

Tuolla tavoin ei vielä yksikään alammainen ollut tälle aikansa
mahtavimmalle kuningattarelle puhunut, ja vielä sellaiselle, joka
niin ankarasti muisti kuninkaallista arvoansa yllä pitää. Mutta jos
Hagar odotti uutta vihan purkausta tahi mahdollisesti äkkinäistä
mielen muutosta suopeampaan suuntaan, kuten toukokuun 12 päivänä,
niin hän tuossa odotuksessaan pettyi. Kristiina oli ääneti,
liikkumaton ja umpimielinen, kuningatar kokonaan, ja viittoi vain
kädellään, että tuo rohkea kapinoitsia sai esteettömästi lähteä.
Pois menevä teki lyhyen syvän kunnian-osotuksen, ja ovi sulkeutui
vielä kerran noitten molempien suurilahjaisten, luomakunnan
suosikkien välillä, jotka sielunsa perusjohteessa olivat niin
läheisiä heimolaisia, mutta myöskin niin yhtäläisiä, että lakkaamatta
törmäsivät yhteen, lakkaamatta kaipasivat toisiansa, mutta eivät
kuitenkaan koskaan sietäneet toinen toistansa.

Kristiina kuningatar oli selväjärkinen ja kylliksi jaloaatteinen
havaitaksensa kapinoitsian pistävissä sanoissa jotakin omasta
itsestään, jota hän saattoi anteeksi antaa, vaikk'ei suvaita. Mutta
hänen ajatuksensa olivat jo ehtineet siirtyä toiselle suunnalle,
jonka rinnalla pienen ääneensä-lukian kapinoiminen haihtui
vähäpätöisyydeksi. Hän istui hetken vaipuneena sydäntänsä koskeviin
ajatuksiin.

"Hyvitystä! Kukapa siis minulle hyvitystä antaa!... Ei...
puolisokseni hänen ei pidä tuleman, mutta kentiesi... Ruotsin
kuninkaaksi."



9. Jalopeurain kohtaus.


    Ebba, oletko milloinkaan jalopeuralla ratsastanut?

Toukokuun 15 päivänä 1648 illalla istui kuningatar suuressa
vastaan-ottohuoneessaan. Hän istui juhlallisesti odottaen ikään kuin
ulkomaalaista lähetyskuntaa vartoessa. Valtiorouvat olivat olleet
hänen puheillaan ja menneet pois, hovineidot olivat saaneet käskyjä.
Ovet olivat tarkkaan vartioidut. Paitsi kolmea erittäin kutsuttua,
ei kukaan päässyt kuningattaren puheille. Suosikki kreivi Maunu
astui sisään varovaisilla askeleilla ja tiedusteli, tutkiaksensa
mielenlaatua, miten hänen majesteettinsa terveyden laita oli.
Kristiina hätimiten katsoi pois auki olevasta kirjastaan:

"Minä voin aina hyvin, kun olen tehnyt rauhansopimuksen itseni
kanssa. Ei ole tosi, että kaikki paha tulee vatsasta. Kaikki paha
tulee sisällisestä sodasta ruumiissa ja sielussa."

Hänen muotonsa sävyt vaihtelivat usein, ja kreivi oli tutkinut niitä
kaikkia, kuten hyönteistentutkia tarkastelee perhon tuntosarvia
mikroskoopilla, mutta tänään oli siinä jotakin tavallista lujempaa,
melkeinpä uhkaavaa. Kuningatar näytti hänestä vartioitsevalta
jalopeuralta, jota ei uskalla lähestyä eikä koskea, vaikka se
näennäisesti onkin levollinen.

Kreivin uteliaisuus oli suuressa määrässä jännitetty, mutta hän
ei uskaltanut kysyä enempää. Hän tiesi jotakin, mutta ei kaikkia.
Kristiina ei koskaan ilmaissut ajatuksiaan kokonaan, ei edes
tuttavallisimpina hetkinäkään suurimmalle suosikillensa. Jotakin tänä
iltana piti tapahtuman; -- mutta mitäpä? Kreivi Maunu loi kysyvän
silmäyksen palveleviin hovineitosiin; he tiesivät vielä vähemmän kuin
hän ja katosivat pian huoneesta. Kreivi oli ääneti, kuningatar samati.

Hetken perästä astui piispa Johannes Mathiaksenpoika sisälle, hän
otettiin vastaan armollisella huomiolla ja käskettiin istumaan
kuningattaren _oikealle_ puolelle. Hän oli vanhentunut aikojen
taisteluissa; hän ei saanut täydellistä voittoa, mutta ei myöskään
joutunut täydellisesti tappiolle väittelyssä _Idea boni ordinis_
kirjasta. Hän oli valmistanut ja allekirjoittanut Hagar Ryningin
todistuksen, että väärinkäsitys riippui sananselityksistä, ja siihen
oli papisto tyytynyt sillä ehdolla, että _Formula concordiae_
otettaisiin ruotsalaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon. Se oli
raudankova puhdas-oppisuus, jota tässä tahdottiin tyrkyttää kaikille
vaarallisille vapaa-uskoisille, ja tuon hurskaan piispan mielestä oli
rakkauden laki kuitenkin kaikista ylin.

Kristiina käsitti hänen huolensa, kurkotti hänelle kätensä ja sanoi:

"Vielä ei tämä käsi ole allekirjoittanut _Formula concordiaeta_ eikä
sitä luultavasti teekkään."

"Minä kiitän armollista esivaltaani", vastasi piispa, nähtävästi
tyytyväisenä. "Täytyy kärsiä heikko-uskoisia."

"Ja rakkaudessa heikkoja", virkkoi Kristiina hymyillen.

"Armollinen röökinä, rakkaus on toista luontoa; se on voimallinen
kuin kuolema. Missä se vallitsee, kestää se kaikkea, uskoo kaikkea,
toivoo kaikkea ja kärsii kaikkea."

"Suokaa anteeksi, arvoisa isä, en ole ollut niin onnellinen, että
tässä kurjassa maailmassa olisin löytänyt rakkautta, joka kärsii
kaikkea ja kestää kaikkea; mutta paljon haittaa on minulla ollut
rakkaudesta, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea. Ajattelen, että
vähän leikkaisimme sen sokean Jumalan tehottavia siipiä."

"En minä puhu lihallisten ihmisten huikentelevaisista himoista",
sanoi piispa lempeästi.

"Ei, minä ymmärrän. Mutta auttakaa nyt minua tänä iltana, arvoisa
isä, sillä tuossa näen yhden tulevan, joka uskoo kaikkea ja toivoo
kaikkea... millä perusteella, jätän sanomatta. Varma on, ett'ei hän
kärsi kaikkea."

Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa astui sisään hovipuvussa, joka samalla
myöskin oli sotilaan puku. Ei yksikään tummentunut veripilkku, ei
yksikään tomunhiuke taistelukentän sannasta tahrannut nyt hänen
kaunista keltaista nahkavarustansa tahi hienoa pitsikaulustaansa.
Pitkä, huolellisesti jakaukselle pantu musta tukkansa valui hänen
leveille hartioillensa, tuo tukka, josta Kristiina äsken oli kutrin
nähnyt. Ohuet viiksensä kiemurtelivat käärmeen tapaisina hänen
päättävän ylihuulensa ympäri; vartalo oli käynyt täyteläisemmäksi
eikä osottanut mitään toivottoman rakkauden kärsimyksiä. Käytös oli
yhä sujuva, kuten kokeneen sotilaan tulikin olla; mutta katseessa
ja huulien ympärillä oli jonkunlainen etsivä epävarmuuden ilmaus,
ikään kuin olisi hän täällä tuntenut itsensä vähemmän turvalliseksi,
kuin taistelukentällä. Ulkonaisesti myöntyväisen muodon takana piili
uljaan voiman itsetunto tuossa miehessä, joka saattoi taipua kuten
ponnin, mutta joka myöskin saattoi puolensa pitää, kun hänen aikansa
oli tullut. Mikä oli hän nyt? Jalopeura, jonka silmät olivat sidotut.

Hän suuteli juhlallisesti kuningattaren kättä sekä odotti, että
hän alkaisi keskustelun. Maunu kreivi, joka oli valmis tarkkaamaan
pienintäkin kuisketta, huomasi, että kuningatar kutsui pfaltzkreivin
istumaan _vasemmalle_ puolellensa. Oikealla ja vasemmalla puolella
on aina ollut erinomainen merkitys, mutta ei koskaan niin, kuin tänä
aikakautena.

Tehtyään muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä matkasta Tukholmaan, rupesi
Kristiina pitkittä mutkitta puhumaan siitä tärkeästä kysymyksestä,
johon tänään vastaus oli annettava.

"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "on antanut Maunu kreivin
ja tohtori Johanneksen kautta tietää toivomuksenne olevan, että
vihdoinkin saisitte ehdottoman päätökseni siitä asiasta, joka meitä
molempia läheltä koskee, nimittäin puolison valinnastani. Sen vuoksi
teidän lemmellisyytenne suvainnee anteeksi, että olen kutsuttanut
nämät arvoisat miehet, ilmoittaakseni heidän läsnä ollessaan
mielipiteeni teidän lemmellisyydellenne, kuten minä myöskin Jumalan
edessä sen sanoa tahdon, ilman mitään korupuheita tahi kiitos-sanoja."

[Sen keskustelun, jonka pääpiirteet tässä on lyhennetyssä muodossa
esiin tuotu, on Kaarle Kustaa laveasti omakätisesti kirjoittanut
ja löytyy se Arckenholtzin: "Drottning Kristinas arbeten och
märkvärdigheter, öfvers, af Gjörwell." 2 osa, siv. 40 ja seur.]

Pfaltzkreivi kumarsi ääneti.

"Minä siis ilmoitan, etten tahdo estää teitä toivomasta saada minua
avioksenne; mutta en myöskään anna teille toivoa, että se tapahtuisi."

Äänettömyys. Kuningatar jatkoi:

"Jos minä naimisiin menen, vakuutan ja lupaan minä, ett'en ketään
muuta maailmassa aviokseni ota, kuin teidän lemmellisyytenne oman
henkilön."

Äänetön kumarrus.

"Siinä tapauksessa ett'en naimisiin menisi, tahdon minä valtakunnan
hyväksi ja turvaksi koettaa julistaa teidän lemmellisyytenne minun
_successor'ikseni_ ja valtakunnan perintöruhtinaaksi."

Taaskin äänettömyys. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli hyvin oppinut
monessa tieteessä, mutta kaunopuhuja hän ei ollut, kuten Kustaa II
Aadolf sekä hänen tyttärensä Kristiina. Hän odotti äänettömänä ja
melkeinpä hämillään noitten lupausten jatkoa, jotka olivat kylläkin
loistavia ja kuitenkin samalla aivan pieniä.

Kristiina kävi malttamattomaksi. Hän oli aikaansa katsoen tavattoman
lyhyessä ja supistetussa muodossa, määrällisesti ja tarkkaan
punnituilla sanoilla puhunut, mitä hän tahtoi sanoa ja odotti nyt
vastausta.

"Enempää en voi luvata", lisäsi hän. "Jollei teidän lemmellisyytenne
siihen tyydy, niin minä en kuitenkaan saata muuta päätöstä tehdä."

"Monta ennen annettua lupausta on antanut minulle aihetta uskomaan
toista teidän majesteettinne minun halpaa henkilöäni koskevista
ajatuksista", virkkoi nyt pfaltzkreivi äänellä, joka ilmaisi, että
toivonsa oli pettynyt.

"Tohtori Johannes saattaa kyllä todistaa, että lapsen lupauksilla
ei ole mitään merkitystä, ellei hän niille aikahisena anna
_consummationia_ ja vahvistusta", virkkoi Kristiina.

Piispa noikkasi, lisäämällä ettei mikään estänyt hänen
majesteettiansa tekemästä päätöstä kaikkien uskollisten alammaisten
sydämmelliseksi iloksi.

"Sanoinhan minä teidän lemmellisyydellenne", jatkoi kuningatar
vilkkaasti, "ett'en vielä mitään ole päättänyt sinne enkä
tänne. Mutta sen tahdon _insisterata_ ett'en päätöstä tee
_considerationista_ teidän lemmellisyyttänne tahi itseänne
kohtaan, vaan _égardista publicum bonum'ia_ kohtaan ja turvatakseni
isänmaatani. Kun nyt aion jättää Saksassa olevan sotajoukkoni
teidän lemmellisyytenne johtoon, pannen teidät generalissimukseksi,
tapahtuu se ainoastaan sen avun tähden, minkä minä toivon teidän
lemmellisyytenne tekevän valtakunnalle ja jotta se olisi turvattuna,
jos minulle jotakin kuolettavaa tapahtuisi."

"Kiitän nöyrimmästi minulle osotetusta armosta", vastasi
pfaltzkreivi, "minun tulee siihen tyytyä. Mutta minun
pyrintömääränäni on ollut yksin-omaan teidän majesteettinne oma
henkilö eikä mikään muu."

"Niin, niin, minä käsitän tuon puhetavan", keskeytti häntä Kristiina,
yhä malttamattomampana. "Minä puhun valtakunnasta ja teidän
lemmellisyytenne puhuu itsestään ja minusta. Mitä minä tähän siis
vielä lisään? Pitääkö minun pyytää miettimisen aikaa, kuten tapana
on, kun neito ei heti tahdo kiihkeälle kosiallensa vastausta antaa?
Pitääkö minun luvata, mitä ei mikään muu neito lupaa, että teidän
lemmellisyytenne saa loppupäätökseni, kun olen 25 vuoden vanha?
Niin, minä sen lupaan; onko siinä kyllin hyvitystä? Onko teidän
lemmellisyytenne nyt tyytyväinen?"

"Kiitän alammaisesti ja olen tyytyväinen kaikkiin, mikä teidän
majesteettianne miellyttää. Minun _facit'ini_ ei ole ollut mikään
muu, kuin saada onnekseni teidän majesteettinne henkilön omakseni,
ja saatanko minä tyytyä leivän palaan, kun se minulta otetaan, jota
hartahimmasti halajan? Mutta ellen tätä toivoani täytetyksi saa, en
enään milloinkaan tahdo Ruotsia nähdä."

Nyt Kristiina syttyi kuin tuleen.

"Ja tuota sanoo minulle hän, joka siellä täällä on tyytynyt
muihin kuin minuun! Mitä loruja nuo tuollaiset ovat? Olenko minä
mikään Chloë, joka talutan lampaita ruusu-nauhasta ja teidän
lemmellisyytenne huokaava Damon, joka hoitaa laumoja isänsä
kartanossa? Minä tunnen Damonini: sillä hänen ei milloinkaan pidä
olla _contenti_. Jonka Jumala on asettanut johonkin korkeampaan tässä
maailmassa, hänen ei pidä tyytyä lampaankeritsemiseen."

"Tiedän sen aivan hyvin, teidän majesteettinne on sen sanonut
minulle itselle rakkaan sisareni häissä menneenä vuonna, ett'ei
teidän majesteetillanne ole mitään _affectionia_ minun henkilöäni
kohtaan, niin että minun on tuosta täytynyt _despererata_. Olen sen
vuoksi myöskin Jumalaa rukoillut, että hän minun mieleni kääntäisi
pois tästä aikomuksestani, jotta sillä en teidän majesteettinne
epäsuosioon joutuisi ja omaa vahinkoani saavuttaisi; mutta katsokaa,
siihen en ole ollut _capable_. Ennemmin olen tuosta joka päivä
kärsinyt ja rakkauteni teidän majesteettinne henkilöön päivä päivältä
enentynyt niin, ett'en itse enään voi hallita itseäni, vaan täytyy
minun joutua sen epäsuosioon, jota halukkaimmin tahtoisin miellyttää."

Hieno, ivallinen hymy, jota Kristiina tuskin huoli salatakkaan,
ilmaisi, että hän epäili tuon selityksen todenperäisyyttä. Hän
hillitsi itsensä, kiitti noin suuresta hellyyden osotuksesta ja
vakuutti, että hän tunsi hänen uskollisuutensa, mutta hänellä oli
syynsä, miksi hän ei vielä tahtonut päätöstä tehdä.

"Teidän lemmellisyytennehän saa tehdä valintansa sormuksen ja kruunun
välillä ja on ansaitseva molemmat _comportementinsa_ kautta sodassa."

"Jos teidän majesteettinne katsoo minua sen arvoiseksi että sormuksen
ansaitsen, niin minä en kruunusta muuta tahdo ajatella, kuin ett'ei
ketään saata verrata häneen, joka sitä nyt kantaa. Olen tullut
Ruotsiin niitten lupausten johdosta, joita teidän majesteettinne
ensimmäisessä nuoruudessaan minulle antoi, ja jollei se tapahtua
saata, mitä silloin luvattiin, suvaitsee teidän majesteettinne
käyttää minua niin kauan kuin haluatte, mutta sen jälkeen
_dimitterata_ minut virastani, olla koskematta minun kunniaani sekä
vaatimatta minua Ruotsiin, jonnekka minä en koskaan palaja. Ainoa
toivoni on silloin saada olla rauhassa."

Taaskin keskeytti häntä tuo synkistyvä katse, joka kovin pian saattoi
vaihdella.

"Rauhassa? Sitä minä olen estävä. Pois niskastani tuommoisilla
lastenloruilla! Kuulettehan, teidän korkea-arvoisuutenne, hän vaatii
minua vielä vastaamaan semmoisesta ajasta, jolloin minulla ei ollut
valtaa luvata pois talonpoikaistaloa ja vieläpä paljoa vähemmän
itseäni! Mitä pitää minun vastaaman niin yksipintaiselle herralle,
joka ei edes ymmärrä erotusta minun ja hänen säätynsä välillä? Minä
en ole sidottu lapsen lupauksista; minä ne rikon. Minä tarjoan
ruhtinaalliselle armolle ylipäällikkyyden ja vallanperimyksen,
minä käsken häntä odottamaan ja hän _refuseraa_! Mitä hävyttömiä
_discourseja_ nuo tuollaiset ovat? Vaikka hän kuolisikin semmoisessa
_esperancissa_, että olisi määrätty minun puolisokseni, eikä
milloinkaan siksi tulisi, eikö siinä olisi kunniaa kylliksi koko
maailman nähden?"

Myöskin Kaarle Kustaa tunsi Vaasa-verensä kuohahtavan suonissaan.

"Eerik Oxenstjernalla ei ollut suurta kunniaa siitä, että hän
kerran rohkeni katsahtaa ylös valittuun kuningattareen", vastasi
pfaltzkreivi uhkeamielisenä.

"Onko tämä vertailua? Olenko minä kohdellut teidän lemmellisyyttänne
kuten minä _trakterasin_ Eerik Oxenstjernaa?" virkkoi Kristiina kovin
suuttuneena, nousi seisomaan, vaan istui jälleen. "Joka ei paremmin
tiedä erottaa henkilöitä ja vaatimuksia, ei ansaitse sitä kunniaa,
jota hänelle tarjoan eikä myöskään niitä lahjoja, joita hän on saanut
Jumalalta niiden käyttämistä varten."

Kaarle Kustaa näki parhaaksi siirtää kuningattaren huomion toisaalle.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "puhuu kuolemastansa ja minun
vallanperimyksestäni, ikään kuin minä tahtoisin elää teidän
majestettinne jälkeen! Ei, herrojen kanssa en milloinkaan tulisi
toimeen ja Jumala varjelkoon minua tahraamasta käsiäni heidän
veressään."

"Veressään? Kuka verestä puhuu? Sellaisia te olette! Mutta,
nähkääs, sen minä olen estävä! Huomatkaa, että minä sanoin teidän
ruhtinaalliselle armollenne: ei mitään epäjärjestystä pidä tuleman,
siis ei saa mitään verta vuotaa, jos minua kuolema kohtaisi."

"Minä en sitä käsitä. Jos teidän majesteettinne on _indifferenti_
minun henkilöstäni, on myöskin vallanperimys minulle vähäpätöisestä
arvosta. Teidän majesteettiannehan saattaa _particularinen
affectioni_ jotakuta muuta kohtaan vastedes _moverata_ tuosta minulle
nyt annetusta lohdutuksesta."

Äänettömyys. Kristiinan onnistui saada jälleen ylevä, melkein uhkaava
tyvenyytensä.

"Tuon teidän lemmellisyytenne sanoo vain saadaksensa selkoa minusta.
Sotapäällikkö tahtoo vakoilla vihollisen asemaa; mutta huomatkaa
nyt ja ensiksi, ett'en minä ole mikään vihollinen, vaan ennemmin
rehellinen ystävä ja toiseksi, että _positionini_ on päivän selvä.
Ajatuksistani en ole velvollinen tekemään kenellekkään selkoa;
eikä kukaan myöskään vaadi minua niistä tilille. Tahtooko teidän
lemmellisyytenne vai eikö, tyytyä noihin kolmeen pykälään, jotka
minä heti alusta olen tuonut esiin. Huomatkaa: _primo_: ei mitään
myöntymistä eikä kieltoa, mitä minun henkilööni tulee, ennen kuin
olen 25 vuoden vanha; _secundo_: ett'en ota ketään muuta kuin teidän
lemmellisyytenne, _jos_ naimisiin menen; _tertio_: jollen naimisiin
mene, julistetaan teidän lemmellisyytenne minun seuraajakseni... Onko
siinä kylliksi? Pankaa muistiinne, etten minä tuota tarjoa kahta
kertaa. Kyllä kovalla pitää jo muutenkin. Minä pyydän vastausta."

Tämä vastaus kesti myöhäiseen iltaan. Ei kumpainenkaan noista
kahdesta päähenkilöstä tahtonut poistua paikaltaan. Harmistuneita
sanoja vuorotellen hymyilyjen ja uhkauksien kanssa toisaalta, ja
ulkonaista alammaisuutta sekä salaista harmia toisaalta. Siinä
oli taistelu sormuksen ja kruunun välillä sellainen, ett'ei
semmoista vielä koskaan oltu Tukholman linnassa taisteltu ja tuskin
yhdessäkään muussa kuninkaan linnassa. Piispa Johannes ja Maunu
kreivi esiintyivät välittäjinä, vaikka erittäin varovaisesti, kuten
taistelevia jalopeuroja tuli kohdella, mutta kentiesi ei aina yhtä
suorasti. Loppupäätökseksi tästä tuli, että ruhtinas-jalopeura ei
tunnustanut itsensä voitetuksi eikä tyytyväiseksi, mutta malttoi
mielensä siten, että lupasi totella ja odottaa. Suostuttiin, että
kuninkaallinen liitto kaikille, myöskin kuningattaren äidille,
valtiokanslerille, neuvostolle ja säädyille ilmoitettaisiin
päätetyksi ja ainoastaan tuonnemmaksi lykätyksi sodan vuoksi,
jonne pfaltzkreivin tuli ylipäällikkönä lähteä. Yhteydessä tämän
kanssa piti Kaarle Kustaan vallanperimys saatettaman voimaansa
neuvoskunnassa ja säädyissä. Tämä erinomainen kohtaus lopetettiin
keskinäisillä vakuutuksilla kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.

Palveleva hovineito Ebba Sparre odotteli makuuhuoneessa.
Kammaripalveliatar lähetettiin pois, kuningatar viskasi itsensä
riisumatta vuoteellensa. Hän oli väsynyt, mutta ei saattanut nukkua.
Hänen ajatuksensa olivat kuin sateesta paisunut kevättulva, jonka
täytyy virrata partaittensa yli.

"Ebba", sanoi kuningatar, "oletko koskaan jalopeuralla ratsastanut?"

"En, siitä minä kyllä itseäni varjelen", vastasi ystävä, salaten
haukotukseen uteliaisuutensa.

"Tuossa teet oikein. Siinä ei voi käyttää kannuksia; siinä ei auta
mikään muu, kuin tulikuuma rauta. Jokin, joka polttaa ja jokin, joka
loistaa. Minä olen sitä koettanut, minä."

"Ja sinä olet kesyttänyt pedon?"

"Kesyttää sitä ei taida, mutta teljetä häkkiin. Saa nähdä kuinka
kauvaksi aikaa. Siinä täytyy olla tukeva ristikko."

"Sinä ymmärrät ratsastaa, sinä."

"Kerran olen tullut satulasta viskatuksi. Norrköpingissä se oli.
Björnsnäsin luona. Tuo suomalainen velho, sinä tiedät. Hän, jolla oli
hiuskutri. Kolme kertaa on hän lumonnut minun, kolme kertaa on hän
saanut vitsoja. Kreivinna Götz! Hän kai on lähtenyt kaupungista?"

"Hän lähti toissapäivänä. Oli ollut hirveä melu ja häiriö Ryningin
perheessä ja vielä suurempi Kurjella. He pitivät ilkiöstä."

"Pitivätkö? Se on mahdollista. Minä en koskaan ole nähnyt
hävyttömämpää hameessa kulkevan, mutta en myöskään koskaan
ihmeteltävämpää. Oli hetkiä sellaisia, jolloin minä olisin tahtonut
olla hän."

"Mutta jalopeurasi on nyt kiltisti häkissä?"

"Niin, se maksoi paljon vaivaa. Neljä tuntia ratsastimme radan
ympäri. Mitä koukkuja ja sivuhyppäyksiä! Välistä hiljaista mörinää.
Ja aina jälleen samaan paikkaan, josta lähdimme ratsastamaan...
minun henkilöni, joka piti nieltämän; ei mitään muuta, kuin minun
henkilöni! Jumala varjelkoon kruunusta. Mitäpä jalopeura huolisi
kullatusta hinkalosta? Meidän kahden tulisi ratsastaa läpi maailman.
Minun piti levollisena hoitaa ohjia, kyllä minun paukkuheponi
kiitäisi minun mielikseni. Jumalani, semmoinen ulkokullattu! Hänestä
tulisi mainio valtiokansleri. Hän on ollut minulle niin uskollinen,
että hän yöt ja päivät vain on ajatellut minua. Ja jäädä eloon minun
jälkeeni, sepä hänestä mahdotonta! Mutta nyt on kuitenkin välimme
selvä... vastaiseksi, kolmeksi vuodeksi. Älä pyydä tietää enempää,
ole tyytyväinen sillä, että minä olen ohjissa! Äläkä mene naimisiin
ennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet, Ebba; minä tarvitsen
jonkun, jonka kanssa saatan hiljaisuudessa nauraa."

"Olen seuraava armollisen kuningattareni esimerkkiä, minä odotan."

"Ei, älä sitä tee, saisit kentiesi kauan odottaa. Mene vain naimiseen
sinä, joka saatat ja uskallat sitä tehdä, mutta älä ennen, kuin nuo
kolme vuotta ovat kuluneet. Kentiesi ei ole onnellista ainaiseksi
jäädä yksin. Meissä on liika lämmintä verta, ja sitten tuntuu tuo
yksinäinen suuruus kovin kylmältä välistä. Pygmalion veisti itselleen
Galathean... Minä tahtoisin veistää itselleni vertaisen... En, en
vertaista, mutta jotakin vähän parempaa kuin leikkikalun. Toisinaan
luulen löytäneeni sellaisen, mutta kun lankaan kosken, liikuttaa
tanssimestari sekä käsiään että jalkojaan. Minä viskaan sen tuleen."

"Viimein tulee jalopeura häkistään ja kiitää pois vieden
kuningattareni muassaan."

"Luuletko? En... minä en enään pelkää joutuvani sen saaliiksi.
_Löytyy_ liika monta hiuskutria. Ebba... mihinkä ikänä tahtoisitkin
alentaa itseäsi, niin älä koskaan tasaa suosiotasi toisen naisen
kanssa!... Soita Fikeniä sisään! Minä koetan nukkua."

Kristiina kuningatar pani maata, mutta unensiivet eivät hänen
silmiään sivelleet, ajatusten seppämestarit yhä takoivat alasinta.

"Hän odottaa nyt... minä sidon hänen vielä... mutta kauan hänellä
ei malttamusta kestä... häntäpä ei ainiaaksi saata sitoa. Hänen
keltaisen nahkavaruksensa alla kuningas kuitenkin piilee... Entä jos
vapauttaisin itseni hänen siteistään ja kaikista siteistä?... Jos
minä... Hagaria on Wienissä ihailtu... hän on ollut yhdessä Euroopan
oppineimpien miesten kanssa... Miksikä minun pitää olla sidottuna
tähän raakaan maahan? Jos minä... _luopuisin kruunustani_?"



10. Ruben Zevin lähettiläs.


    Minun rahani käyvät sotaa,
    minun rahani tekevät rauhansopimuksia.

Kuukausi sen jälkeen, kuin Tukholmassa toukokuussa 1648 tehtiin
Kristiina kuningattaren ja hänen seuraajakseen määrätyn välillä
juhlallinen sopimus, virutteli rankkasade eräänä kesäkuun päivänä
vapaata Regensburgin valtakaupunkia. Se vei soraa ja pieniä kiviä
vallituksista, huuhtoi kadut ja juoksi sitten puroina paisuvaan
Tonavaan. Päivän valo tunki niin säästäen sisään Ruben Zevin
sisimmäisen konttoorin ainoasta pienestä ikkunasta, että oli pakko
sytyttää lamppu, joka nyt loi kalpean loisteensa vanhan rahakauppiaan
pitkään, laihaan, kuihtuneeseen, mutta vielä voimissa olevaan
olentoon. Hän ei huomattavasti ollut vanhentunut, sitte kuin hän
kuusi vuotta takaperin oli käynyt Suomessa ja Tukholmassa. Nuo
läpikatsovat, ruskeat silmät; jotka näyttivät vakoilevan ja näkevän
maailman hämärimpiin nurkkiin, olivat kentiesi vaipuneet syvemmälle
ikään kuin piilossa olevat kaukolasit; nuo luiset kädet, jotka niin
paljo kultaa anastivat ja saattoivat viskata ulos melkein yhtä
paljon, olivat yhä enemmän muodostuneet saaliiseen iskevän kotkan
kynsien tapaisiksi; valkoisiksi käyneet hiuksensa olivat harventuneet
otsalta, joka salasi niin monta tuumaa ja lakkaamatta hautoi uusia
laveampia. Mutta vielä, ja ehkä enemmän kuin milloinkaan oli hän
juutalaisten kuningas, samati kuin hän oli kuninkaitten juutalainen;
vielä näytti hän kestävän aikaa ja vaivoja; vielä hän tukevin käsin
johti niitä lankoja, joilla hän kietoi Euroopan ja koko maailman.

Tuo kehno, ahdas konttoori oli keskipisteenä siinä lukinverkossa,
joka oli kehräytynyt valtaistuinten ja kansojen ympäri. Kaikki juoksi
yhteen kuten säteet tätä tuskin kymmenen askeleen pituista keskustaa
kohti, kohti tuota suurta, kulunutta, saksanpähkinöistä pulpettia,
raudoitettua tammiarkkua, jonka sisällystä ei kukaan saanut nähdä,
ja tuota vahvaa rautakaappia, jossa tärkeimmät paperit, paavien,
keisarien ja kuningasten omakätisesti allekirjoittamina ja sinetillä
varustettuina, saivat turvallisen piilopaikkansa. Mainittujen
raskaitten huonekalujen välille jäi tuskin tilaa vähäiselle hyllylle,
jossa oli hebreankieliset vanhan testamentin kirjat, pöydälle, jossa
oli vesipullo, sekä kahdelle nahalla päällystetylle korkeaselkäiselle
tuolille, joista toinen oli kirjoitustuoli. Useampia ei tarvittu,
sillä täällä olivat keskustelut aina kahdenkeskeiset.

Tästä huoneesta meni ovi makuuhuoneeseen ja toinen etummaiseen
konttooriin. Viimeksi mainitun oven ulkopuolella vartioitsi
yöt päivät uskollinen vahti; toinen seisoi lakkaamatta aseilla
varustettuna huoneen ulko-ovella. Tämä etummainen konttoori oli
suuri sali, johon mahtui kaksitoista vahvaa pulpettia, jokaisen
ääressä työskenteli kaksi kirjuria; suuria seinäkaappeja, joissa oli
kirjeitä ja asiapapereita. Täällä työskenteli konehiston käyntiratas,
joka pani monta sataa vähempää hammasta liikkeelle. Tänne tuli
ja täältä meni posteja ja sananlennättäjiä kaikkina vuorokauden
aikoina. Sanomalehdistö oli vielä ensimmäisen lapsuutensa kapalossa;
sähkölennätin ja puhelanka haudattuna kauas tulevaisuuden sumuun.
Kaikki yhdysliike kävi suorastaan ja enimmiten sananlennättäjien
kautta, koska posti oli epävarma ja kovin epäsäännöllinen, mutta
myöskin kirjekyyhkysiä käytettiin toisinaan. Sisimmäisestä
konttoorista etummaiseen kulki puhetorvi, jonka kautta päällikkö
ilmoitti käskyjänsä ja määrätyillä ajoilla otti vastaan kuulumisia.

Nyt istui Ruben Zevi kotkanpesässään, tarkkaan tutkistellen
kahta äsken tullutta sanomaa, toinen oli Monsterista, toinen
Osnabrückistä. Ne koskivat rauhansopimuksia. Tottunut kuin oli
itseänsä hillitsemään, ei hänen muotonsa ilmaissut, olivatko nuo
uutiset hänen mieleisiänsä vai eivätkö. Vihdoin kuitenkin hänen
jyrkkäpiirteiseen otsaansa ilmaantui ryppy. Venedigin tasavalta oli
rauhansovittaja ja Venedig oli kilpailia. Nuo rahalliset Alankomaat
olisivat olleet vaarallisempia kilpailioita, mutta ne kulkivat Ruben
Zevin talutusnuorissa. Venedig sitä vastoin juonitteli ja liehakoitsi
itsensä esiin kolmessa maan-osassa.

"Benjamin!" kuului päällikön ääni puhetorvesta.

Benjamin Zevi astui sisään, hän oli melkein tuntematon sille, joka
ei ollut häntä nähnyt sitte kuin hän Jankovitzin luona makasi
haavoitettuna. Nykyään liikemiehenä, tois-silmäisenä, oikea käsi
viallisena, siitä kun puuttui kaksi sormea, ja kasvaneena päätään
pitemmäksi, kuin mitä oli silloin, olisi tämä entinen poika näyttänyt
10 vuotta vanhemmalta, ellei tuo ruskea arpi vasemmassa ohimossa ja
hänen tummien silmiensä vilkas katse, joka puolittain oli älykäs
ja puolittain poikamainen, olisi muistuttanut sitä aikaa, jolloin
miekka ja satula olivat hänelle rakkahimmat kaikesta, mitä maailmassa
löytyi. Koirankurien aika oli kuitenkin nähtävästi jo ohitse;
sen kyllä, huomasi, että hän oli ollut ankaran kurin alaisena,
ja vähitellen tottunut oloon, jota hän ei muuttaa saattanut. Hän
seisoi kuten sytytetty kynttilä mahtavan iso-isänsä edessä, valmiina
säntilleen toimittamaan jokaista tehtävää, mikä hänelle määrättiin.

Vanhus katseli häntä tuollaisella vastustamattomalla katseella, joka
näytti tunkevan ihmis-sielun syvimpään sopukkaan.

"Benjamin", sanoi hän, "sinä olet nyt palvellut minua kuusi vuotta
Rachelista. Olin aikonut vielä odottaa seitsemättä, mutta aika ei
odota meitä ketään. Oletko sinä nyt mies?"

"Koetelkaa minua", vastasi Benjamin, epävarmana, mitenkä hän
tuollaisen kysymyksen selittäisi.

"Olen koetellut sinua", jatkoi rahakauppias levollisesti...
"Palveluksesi ensi vuosina olit sinä kuten viiri, jota kaikki tuulet
kiikuttelevat. Viimeisinä vuosina olet käyttänyt itsesi paremmin
mielikseni. Jakobin Jumala, joka kohtalotamme johtaa, on ottanut
sinulta silmän ja käden, varjellaksensa sinua filistealaisten
tyrkytyksiltä ja sydämmesi epävakaisuudelta. Joas, joka henkeäsi
vainosi, on kuollut. Isäsi, se verikoira, ei enään saata sinua vaatia
minulta. Thamar on vielä jäljellä. Mutta sinä olet nyt äitisi poika
ja yksi meistä. Toivoisin saattavani sanoa samaa sisarestasi; hän on
kutsuttu Israelin aseeksi gojimin, pakanain joukkoon ja hän tehköön
vastaiseksi tehtävänsä. Nyt tahdon määrätä sinulle koetteeksi miehen
tehtävän. Osota itsesi luotettavaksi eräässä toimessa, joka vaatii
suurta rohkeutta, mutta vielä enemmän viisautta, niin tulet minun
asiakumppanikseni ja Rachelin herraksi."

"Käskekää; minä tottelen."

"Rauhansovinto on tulemaisillaan päätetyksi Westfalissa. Tapahtukoon
niin; minä suvaitsen sen. Minun rahani käyvät sotaa, minun rahani
tekevät rauhansopimuksia. Oi, minun poikani, olen antanut gojimin
kolmekymmentä vuotta riistää ja repiä toisiansa, jotta heidän
palotettujen ja voimattomien jäseniensä ylitse valmistaisin
Israelille tien hänen lähestyvään herrauteensa. Mutta aika on tullut,
jolloin meidän tulee pitää itsestämme vaaria. Minun Saksassa olevat
vakuuteni ovat suurimmaksi osaksi hävitetyt; nyt uhkaa vakuuksiani
keisarin perintömaissa sama hävitys. Minä suostun siis rauhaan, mutta
määrätyillä ehdoilla. Israelin täytyy kerran saada porvari-oikeudet
Saksassa, Itävallassa, Ranskassa, Espaniassa, Ruotsissa, jaa,
paavikunnassakin, samati kuin sillä jo on tämä oikeus Alankomaissa.
Näillä ehdoilla lainaan minä varat sodan vahingonkorvauksiin ja
muihin tarpeellisiin menoihin. He eivät tahdo, nuo kiittämättömät;
he koettavat kaikin tavoin viekkaudella päästä minusta, ja niistä
myönnytyksistä, joita minä heiltä vaadin. Silloin tulee Venedigin
tasavalta, rauhansovittaja, ja tarjoutuu lainaamaan tarvittavat
summat. Se ei saa tapahtua; nuo koronkiskurit ryöstäisivät minulta
voittojeni hedelmät. Tahdon härsyttää turkkilaiset heidän kimppuunsa;
he saavat kyllin tekemistä omien porttiensa luona... katsos
tässä on kartta!" sanoi hän ja kiersi auki sen aikuisen karkean
puupiirroksisen kartan; siinä näkyi joukko punaisella nesteellä
merkittyjä paikkoja, joissa Zevin huoneen asiamiehiä oli valmiina
toimeenpanemaan päällikkönsä määräkäskyjä. "Tässä on Regensburg.
Sinä menet täältä minun aseilla varusteltuun kaaleri-laivaani
Levantiin, joka aina vuosittain lähtee Smyrnaan kauppatavaroita
viemään. Sinä olet kaikkien muiden, paitsi minun asiamiesteni nähden,
kauppias, joka harjoittaa tukkukauppaa. Sinä seuraat Tonavan juoksua
Sulina-suuhaaraan. Sieltä poikkeat oikealle, purjehdit sitten
Mustanmeren yli Bosporiin ja menet Konstantinopolissa maalle. Siellä
lahjoat suurvisiirin Muhamed Kuprili paschan kiajan eli sijaisen
Arnaudin, hänen anomuskirjamestarinsa ja ensimmäinen eunukinsa,
toimitat, että pääset suurvisiirin puheille, ja annat hänen omaan
käteensä tämän kirjeen; se sisältää kaikkia, mitä hänen tarvitsee
tietää; mutta turvallisuuden vuoksi lähetän mukaasi taitavimman
tulkkini. Tarpeellista on, että tunnet olot ja olet valmis vastaamaan
kysymyksiin. Tiedä siis, että nyt on paha aika ja puoluesota
osmanien pääkaupungissa. Ibrahim sulttaani on kukistettu ja tapettu.
Hänen poikansa ja vallanperiänsä on seitsemän-vuotias lapsi.
Hänelle etsitään puolisoa, joka olisi kyllin voimallinen sysäämään
syrjään hänen vallanhimoisen iso-äitinsä. Janitscharit ja spahit
ovat holhojavallasta sulttaanien ala-ikäisyyden aikana verisesti
sotineet keskenään. Muhamed Kuprili on suurvisiirinä hallituksen
etupäässä. Tuo Kuprili on ranskalaisen, uskostaan luopuneen poika
ja persoonallinen ystäväni sekä tarvitsee rahaa voidaksensa pysyä
pystyssä vastustamassa mahtavia janitschareja. Hänen pitää saaman,
mitä hän haluaa, sillä ehdolla, että hän viipymättä lähettää
turkkilaisen laivaston hätyyttämään Kandiaa. Sano Kuprilille, että
minä lahjoitan hänelle tuon suuren, rikkaan saaren. Venedigin on
pakko puolustaa niin kallista aluetta, Välimeren helmeä, aina
viimeisiin asti, eikä ainoatakaan scudo-rahaa jää tasavallalle,
määrätäkseen rauhasta Saksassa."

Benjamin Zevi kumarsi, kädet ristissä rinnan päällä, merkiksi, että
oli asiat käsittänyt.

"Odota!" jatkoi rahakauppias. "Jos olet saanut hitusenkin älyä
perinnöksi, niin varmaan kysynet, miksikä minä lähetän noin nuorta
kokematonta miestä näin tärkeään ja vaikeaan toimeen; miksikä en
ennemmin lähetä ensimmäistä konttoorikirjuriani, Jerobeamia tahi
jotakuta muuta tottuneempaa sanansaattajaa. Tahdon sanoa sinulle
sen. Tahdon antaa sinulle tilaisuutta osottaa olevasi ylhäisen
asemasi arvoinen maailman hallitsiana, joksi olet tuleva minun
jälkeeni, siinä tapauksessa, että mittasi täytät. Tämä lähetys
on ainainen hengenvaara. Joka askeleelta olet tapaava röyhkeitä
ryöväreitä, jotka väijyvät sinun aarteitasi. Sinua ympäröitsee
janitscharien verenhimoinen viha, venedigiläisten vakoojat ja
kymmenmiehisen-neuvoston palkatut rosvot, jotka epäilevät matkasi
päämaalia. Minä annan sinulle 30-miehisen hyvin varustetun
saattojoukon, jota Assar Kaba johtaa, mutta he eivät sinua saata
suojella, jollet käärmeen suikeudella pujahda läpi siinä, missä
rohkeutesi ei mitään auta. Joka silmänräpäys, täytyy sinun olla
varuillasi, sinun täytyy valepuvussa yöllä hiipiä Konstantinopolin
pahassa huudossa olevien kujien läpi. Ja kun tuossa kaikessa olet
onnistunut, täytyy sinun vielä sukkeluudellasi voittaa paschojen
ahneus ja suurvisiirin itämainen saaliinhimo. Rakastetun Ruthini
poika, ennen tahtoisin pitää sinua täällä turvassa luonani, kuin
lähettää sinua ulos moniin vaaroihin, mutta Jakobin Jumala kutsuu
sinua suurempiin tehtäviin kuin tähän, ja sen vuoksi sinun tulee
oppia tuntemaan uskottomien turkkilaisten maata..."

Ruben Zevi oli ääneti hetkisen, ja mietti, tulisiko hänen ilmaista
tälle näihin asti vähän luotettavalle nuorelle miehelle elämänsä
syvimmän salaisuuden ja suurimman päämaalin.

"Vielä et sinä sitä käsittää saata", sanoi hän vihdoin. "Mutta niin
paljon tahdon sinulle uskoa, että viimeiset ajat lähenevät suurilla
askeleilla, se aika, jolloin Israel hajonneesta tilastaan pakanain
seasta palajaa ja panee kaiken maailman kansat Davidin valtikan alle.
Sinä olet kutsuttu ottamaan loistavaa osaa tuossa tehtävässä, ja
siksipä, poikani, valmista itsesi sitä varten! Minä tahdon, että sinä
opit turkin-kielen, samati kuin jo olet oppinut isäimme kielen."

"Herrani ja mestarini", kysyi Benjamin nöyrästi, "enkö saa ottaa
mukaani sisartani Hagaria? Hän on viisaampi kuin minä."

"Hagar on vielä kaukana ruotsalaisten moabitien maassa. Nainen ei
saata kulkea siellä, missä sinä kuljet, ja miksikä minä lähettäisin
Ruthini molemmat lapset niin suureen kuoleman vaaraan? Jos sinä
kaadut, tahdon säästää hänen Israelille."

"Mutta hän osaa, mitä minä en osaa. Hän tietää, mitä minä en tiedä.
Hän on onnistuva, missä minä en onnistuisi. Antakaa minulle Hagar
matkakumppaniksi, niin kaikki hyvin käy!"

"Sitä sinä et ymmärrä, mieletön poika. Hagarilla on oma tehtävänsä,
joka on toinen kuin sinun. Miksikä luulet, että minä olisin
tuhlannut miljoonan hänen kurjasta kreivillisestä nimestänsä, jota
minä ylenkatson, jollei senvuoksi, että hänen pitää tekemän minun
tehtäväni keisarin läheisyydessä?... Mene, tee itsesi valmiiksi!"

"Noin vähän itsenäinen, noin kypsymätön olemaan mies, joka itse voi
päättää!" sanoi vanhus tyytymättömänä, kun hänen tyttärenpoikansa oli
mennyt. "Ja tuollaisesta paimenpojasta tahdon minä luoda Davidin.
Se ei käy; hän varmaankaan ei jälleen osaa muuta kuin tapella. Mitä
tulee minun tehdä? Täytyykö minun vihdoinkin lähettää Jerobeamin?"

Ruben Zevi meni ulos konttooriin antamaan määräyksiänsä kaleerista,
jonka piti lähtemän aikaisin seuraavana aamuna. Vielä hän epäili,
ketä lähettäisi sanansaattajaksi, kun Rachel tuli häntä vastaan.
Hänen ensimmäinen lapsuuden-ihanuutensa oli kasvanut täyteen
kukoistukseensa ja tehnyt hänestä juutalaisen kaunottaren. Kansansa
tavan mukaan olisi hänen jo täytynyt olla avioliitossa, mutta hän
odotti tottelevaisesti nuo seitsemän palvelusvuotta. Hän etsi
korvausta taloudenhoidossa maailman rikkaimmassa talossa, hänelläpä
oli rajaton valta näissä emännän toimissa, joita paitsi ei mahtavin
pohattakaan tule aikaan.

"Isä", sanoi hän vilkkaasti, sillä hän ja Hagar olivat ainoat,
joilla oli lupa käyttää tätä tuttavallista nimitystä, "täällä on
matkustavainen, joka ei ole tahtonut häiritä tärkeitä tehtäviäsi. Hän
malttamattomasti odottaa saavansa suudella kauhtanasi liepeitä."

Ruben Zevi meni linnan ylikerrassa oleviin erikoishuoneisiin ja
tapasi Hagarin, joka nöyrästi tervehti häntä tuolla itämaisella
kunnian-osotuksella, jota juutalaisten oli tapana käyttää.

"Mitä?" huudahti juutalainen hämmästyneenä. "Tyttäreni Hagar on
jättänyt olopaikkansa pakanain joukossa?"

"Tyttäresi on totellut, niin kauan kuin hän on saattanut
häväistyksettä sitä tehdä. Ruotsin kuningatar on solvaissut minua
ja kieltäytynyt hyvitystä antamasta. Käske minua, minä odotan
määräyksiäsi."

Juutalainen kohotti olkapäitään.

"Pieni Kristiina on saanut liiaksi myötätuulta. Hän ei tiedä, ketä
hän uskaltaa loukata. Lohduta itseäsi, tyttäreni, aikasi on tuleva.
Mainitse minulle häväistys, jota emme _me_ ole kärsineet! Mutta me
olemme ymmärtäneet olla ääneti ja odottaa, emmekä odotakkaan turhaan.
Minä tarvitsen kohta sinua Wienissä. Sinä olet viisas, rohkea ja
innokas. Se suosituskirja, jonka ymmärsit houkutella Torstensonilta,
on kaksi kertaa pelastanut taloni ruotsalaisten ratsumiesten
kulkiessa ohitse. Sinun veljelläsi ei ole muuta kuin rohkeutta.
Epäilen, uskallanko huomenna lähettää häntä tärkeitä tietoja viemään
Konstantinopoliin. Miksikä sinä et ole mies?"

"Siksi", vastasi Hagar hymyillen, "että nainen välistä osaa
toimittaa enemmän kuin mies. Isä, anna minun seurata Benjaminia
Konstantinopoliin! Minä tunnen pohjoiset maat, tunnen Euroopan
keskustan: en saata olla tyttäresi, tuntematta itämaata. Anna minun
seurata Benjaminia!"

Ruben Zevi mietti hetkisen.

"Et tiedä, mitä pyydät; mieletön veljesi on pyytänyt sinua
seuraajakseen. Ja minä lähettäisin ainoan toivoni, vanhuuteni ilon
Ismaelin lasten saaliiksi! Molemmat kansani suuren tulevaisuuden
perilliset!"

"Sinulla on Rachel." Juutalainen hymyili surullisesti.

"Rachel on hyvä lapsi. Hän ei koskaan anna isänsä vanhan sedän olla
rakkauden ja huolenpidon puutteessa. Hän on myöskin tuleva Benjaminin
puolisoksi ja hänen kanssaan tasaava perintöni. Oletteko ystäviä,
te kaksi... ystäviä sydämmessänne ettekä sanoissa ainoastaan?"
Nämät molemmat tytöt olivat ainoastaan viikon olleet yhdessä
silloin, kun Hagar kaksi vuotta takaperin kävi Regensburgissa
matkustaessaan Götziläisen perinnön tähden, ja silloin he olivat
oppineet tuntemaan toisiansa. He tunsivat, että _saattoivat_ olla
vihollisia ja taistelussa äärettömästä vaikutuksesta kentiesi myöskin
_pitäisi_ heidän niin olla. Mutta Rachel oli myöden antava, eikä
kunnianhimoinen: he tunsivat, että myöskin _saattoivat_ olla ystäviä,
varsinkin, koska tämä epäilemättä nyt oli molemmille edullisinta.
He syleilivät toisiansa ilman teeskentelyä, jos myöskin ilman
lämpimämpiä tunteita.

"Se on hyvä, lapseni", sanoi vanhus tyytyväisenä. "Zevin suvulla
on monta vihollista; sitä ei sisällinen sota saa hajalle riistää.
Tulevaisuus kuuluu teille molemmille, mutta, jotta ette te riitelisi,
tahdon tasata nykyisyyden teidän välillänne. Rachel hoitaa komentoa
talossani, Hagar toimittaa kansani asiaa ulkona maailmassa. Teidän
erilaiset lahjanne eivät pane minua valinnassani epäilemään. Israelin
Jumala, sinä olet tehnyt minun rikkaaksi, antaessasi minulle kaksi
tällaista tytärtä. Anna heille myöskin heidän arvoisensa miehet!
Rachel tietää kuka hänen on, ja tietää myöskin, että valittunsa on
kuninkaan arvoinen. Hagar, minä katson sinulle kuninkaan vertaisen,
ellei hän ole vielä enemmänkin."

"Isäni, suo minun valita, _jos_ minä valitsen!"

"Sinä, joka kerran valitsit aatelismölhön, josta en tahtoisi maksaa
täysiarvoista rahaa sikelin vertaakaan! Lähinnä Zevin sukua ei löydy
ketään arvollisempaa kuin nuori Texeira Hampurissa, isänsä poika."

"Minä pyydän sinulta, isäni, anna minun valita!"

"Mitä, etkö tahdo tulla juutalaiseksi?"

"Uskontoni ei minua estä. Olen cartesiani... kaikkia
uskontunnustuksia ylempänä. Erään nimen tähden, jota en tahdo
mainita, olen ehkä pakotettu katolisen kirkon vaatimuksiin
alistumaan. Toinen, nimittämätön, on ennen minua tehnyt niin..."

"Olkoon hänen nimensä yhtä kirottu kuin äitisi nimi olkoon siunattu
nyt ja kaikkine aikoina!" huudahti vanhus, jonka katseessa kuvastui
sellainen sammumaton viha, joka oli omituisena vastakohtana hänen
tavalliselle levollisuudellensa. "Älkäämme enään puhuko tuosta. Sinä
tahdot lähteä itämaille?"

"Minä tunnen kirjoja, nyt tahtoisin oppia tuntemaan maita ja ihmisiä."

"Tieto on valtaa. Minä käsitän ja hyväksyn toivosi. Hyvä, sinun pitää
saaman seurata Benjaminia. Hänen tulee olla sinun kätesi ja sinä
hänen päänsä. Olen uhrannut yhden pojan ja tyttären jo ennen, tahdon
vielä kerran lähettää Isakin polttouhriksi, mutta, Herra, lähetä
enkelisi alttarin luo ja ota ase pois ryövärin kädestä!... Laita
itsesi valmiiksi, tyttäreni! Älä unohda ottaa mukaasi kahtatoista
minun kyyhkysistäni! Sinä tarvitset myöskin palveliattaren."

"Minulla on mukanani Ruotsista yksi... Sabina Risebergasta. Isä,
jos rakastat tytärtäsi, niin osota hyvyyttäsi niille, jotka ovat
olleet helliä minua kohtaan. Sinä tunnet presidentti Kurjen, olet
lähettänyt hänen puolisolleen runsasvaraisen lahjan. Mutta sinä et
tunne valtaneuvos Ryningiä ja hänen rouvaansa. Kaikille näille olen
surua tuottanut, olen pettänyt heitä toivossaan, olen kaksi kertaa
jättänyt heidät. Kun erkanin valtioneuvos Ryningin rouvasta, sanoi
hän minulle: Missä ikänänsä maailmassa kuljet, tahdon puolestasi
rukoilla... _Hän_ saattaa rukoilla, _hän_ saattaa rakastaa. Ja vielä
hän minulle sanoi, lisäksi: Annan sinulle kaksi esinettä hyödyksi
ja muistoksi: Davidin psalttarin ja uskollisen palveliattareni
Sabinan... Isä, Ryningit eivät säätyynsä katsoen ole rikkaita.
Antakaa heille ruhtinaskunta!"

"Davidin psalttarin hän sinulle antoi? Hänen pitää saaman
ruhtinaskunnan. Aika kiirehtii; valmista itsesi lähtemään!"



11. Sanomia itämaille.


    He eivät ennen olleet mitään,
    nyt tahtoivat he olla kaikki.

Kaleeri Levant kulki purjeitten, airojen ja virran yhdistetyillä
voimilla alas Tonavata. Purjehdus oli vaarallinen näissä
kiertelevissä vesissä, jotka jakaantuivat kapeisiin, väkeviin
virtoihin, juoksivat sitten monien saarien ympäri ja yhdistyivät
jälleen syvemmässä alassa, joka vielä oli kapea, mutta pian oli
laveneva. Monta paulaa väijyi virran tyvenen pinnan alla: toisinaan
paasia, toisinaan karia, ja väliin haaksirikkoon joutuneitten laivain
hylkyjä, sekä vahvoja tammen ja petäjän runkoja, joittenka alapuoli
oli painunut syvyyteen ja yläpuoli oli pystyssä vedessä. Luotsi, eräs
älykäs genualainen, joka tunsi Tonavan paremmin kuin Välimeren, ei
purjehduksen aikana hetkeksikään asemaansa jättänyt. Päivällä täytyi
Levantin kiireellä soudolla kulkea noita kapeita virranjuovia pitkin,
siinä kun usein saarista tuleva nuoli tahi kuula koetti ehkäistä
kaleerin kulkua. Hämärässä etsi kaleeri ankkuripaikkaa leveimmässä
virranjuovassa, sillä rannoille ei kukaan uskaltanut ankkuriin
laskea. Siellä oli lakkaamatta ryövärejä väijyksissä ja ottivat
kevyeisiin veneisiinsä ne varomattomat purjehtiat, jotka olivat
laskeneet liika lähelle näitä epä-ystävällisiä rantoja.

Ei edes virran keskusta ollut täydellisen varma. Kaksi kertaa oli
epäiltäviä pieniä aluksia hiipinyt ulos yön pimeydessä noille
hiljaisille vesille ja äänettömänä lähestynyt laivan keulaa. Mutta
he olivat havainneet laivaväen varuillaan; muutamat kovat, hyvin
tähdätyt laukaukset, saivat heidät kiireimmiten katoamaan pimeyteen.
Kaleerissa oli kahdeksan kanuunaa; se saattoi uhata kaikkia ikäviä
yökummittelioita.

Näin oli Ruben Zevin lähetys onnellisesti kulkenut Straubingin,
Passaun, Linzin ja Tonavan ylisen juoksun kautta, menemättä
maalle. Wienissä lepäsi Levant kolme päivää, varustaaksensa
itseänsä muonalla. Kaupunki oli melkein tyhjä kesävehreydessään,
siellä kun olivat pelänneet Wrangelia ja ruotsalaisia. Hagar kävi
jesuiittakollegiossa, joka kehräsi maailman ympäri lankoja, hienompia
kuin Ruben Zevin, ja sai hyödyllisiä tietoja Konstantinopolista.
Mihinkäpä ei näitten hurskaitten isien kädet ulettuneet ajan
vehkeilyissä?

Matka kulki eteen päin. Wienin perästä alkoi virta käydä sameaksi
rannoilta, vaikka keskusta oli selkeä, kiiltävä. Vuoret näkyivät
kaukana taivaanrannalla, laveat unkarilaiset tasangot laitumella
käyvine karjalaumoineen ulottuivat aina virran rannalle asti. Virta
teki mutkan etelään päin, kuljettiin Pressburgin, Komornin ja
Buda-Pesthin ohitse. Joka ilta, kun oli ankkuriin laskettu, tulivat
Ruben Zevin asiamiehet, jotka tunsivat lipun, saamaan määräkäskyjä.
Oi, noita hiljaisia, äänettömiä, lämpimiä kesä-öitä tuikkaavine
tähtineen ja tuoksuineen, jotka tuulahtivat äärettömän laveilta,
kukoistavilta laitumilta, ja noita satakielten liverryksiä, joita
toisinaan keskeytti lammaslaumojen yksinäinen kellon ääni ja
paimenten huuhueleminen!

Nuo molemmat lähettiläät, veli ja sisar, istuivat usein myöhään
yöhön keskustellen kahden kesken noista ihmeellisistä kohtaloista,
jotka olivat heitä vieneet niin kauas Kaskaksen torpasta. Miksikä
he eivät uskoisi tähtiä? Kristiina oli ollut oikeassa, jotakin
heidän täytyi uskoa. Ei kukaan heistä löytänyt pohjaa, perustusta,
ei Israelin Jumalassa eikä kristittyjen Vapahtajassa. He tahtoivat
molemmat yksimielisesti alistua sen salaperäisen johdon alle,
jota he eivät voineet vastustaa ja joka näihin asti oli saattanut
heitä niin odottamattomaan ylhäisyyteen. Hagar, joka oli etevämpi
ja lahjakkaampi, oli selvään käsittänyt maalinsa, ja käytti nyt
koko kaunopuheliaisuuttaan korottaaksensa kevytmielistä veljeänsä
rinnallensa. Heitä ei kukaan saattanut tappaa eikä vastustaa
ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Heidän täytyi aina kohota
mahtavammiksi, siksi, että maailma makasi heidän jalkojensa juuressa
ja ihmiset suutelivat tomussa heidän vaatteittensa liepeitä. He eivät
ennen olleet mitään; nyt tahtoivat he olla kaikki.

"Mutta Rachel saa minun miksi hyvään", väitti Benjamin viattomasti.

"Rachel on yksi niistä, joille Moseksen Jumala sanoi: lisääntykäät
ja täyttäkäät maa! Tulee olla hyvä heikkoja kohtaan, mutta ei tule
alentua heikoksi kuin he. Kun sanovat sinulle: lankea! niin vastaa
heille: nouse! Sillä, kun he ovat lisääntyneet ja täyttäneet maan,
ovat he määränsä tehneet kuten kasvi ja eläin. Me kolme -- sinä
tunnet tuon kolmannen -- olemme saaneet toisellaisen onnen osan
luomisessa. Meidän tulee kohottaa luoksemme sitä mitä kohottaa
saattaa; lopun annamme olla alennustilassaan, ellemme sitä tallaa."

Mutkailtuaan itään päin oli Tonava Theissin laskettua siihen käynyt
melkoista laveammaksi ja näytti nyt merenrannikkojen välillä
olevalta salmelta. Levant kulki Belgradin, Orsovan, Palankan ja
Wittinin kautta. Nämät matkustavaiset olivat tulleet turkkilaiselle
alueelle: oikealla Bulgaria, vasemmalla Valakia. Molemmilla rannoilla
raakaa, julmaa kansaa, joka oli saaliinhimoisten paschojen kovassa
orjuudessa. Tavan takaa telkesi virtaa linnoitus tahi kaleeri täynnä
aseellista väkeä. Tullia vaadittiin jokaisen linnoituksen kohdalla,
jokaisen paschan lähettämän kaleerin luona. Tätä varten oli Ruben
Zevin lähetyskunta itseänsä varustanut, he tuhlasivat kultaa ja
pääsivät onnellisesti läpi. Yövahteja täytyi lisätä kaksinkerroin.
Taaskin kaksi venettä Levantia pimeän tultua hätyytti. Tässä ei
peloituslaukaukset riittäneet. Benjamin Zevi sai taas käytellä Urban
Niemandin ruostunutta miekkaa. Hyökkäykset torjuttiin ja rohkeimmat
merirosvot syöstiin verisin päin virtaan. Levant saapui kolmen
viikkoisen matkan perästä onnellisesti Mustan meren lavealle meren
selälle Sulinansuun kautta.

"Hagar", sanoi Benjamin eräänä päivänä, kun he, suunnaten kulkuansa
etelään päin, olivat aavalla merellä, "luetko sinä italiankieltä?
Olen unohtanut kaikki, mitä kerran eräs italialainen ratsasniekka
minulle opetti."

Sabina kurotti Hagarille erään kalvetun lampaanluun, jonka oli
löytänyt aamiaisten tähteitten joukossa, ja Hagar tavasi kokoon
muutamia luuhun riipustettuja sanoja: Tänä yönä kello 2. Se, jolle
nämät sanat olivat aiotut luultavasti ei ollut niitä huomannut, vaan
oli viskannut luun pois.

Assar Kaban kanssa neuvoteltiin. Hänen väkeänsä ei sopinut epäillä,
mutta soutajien ja laivaväen joukossa oli kahdeksan italialaista,
kuusitoista saksalaista ja kaksi espanialaista. Koetettiin olla
ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vahti haukotteli asemallaan,
yö tuli, kaikki näytti lepäävän rauhassa. Mutta oltiin varuilla.
Määrätyllä kellonlyönnillä kohotti yksi ensin, sitte toinen ja
kolmas päänsä soutajien etukannen luukun yli. Kolme varjoa hiipi
varovaisesti esiin ja rupesi irroittamaan suurinta venettä. Samalla
alkoi tuntua savun käry lastihuoneesta.

Assar Kaba oli odottanut tätä silmänräpäystä. Ennen kuin nuo kolme
varjoa ehtivät mitään pahaa aavistaa, otettiin he takaa päin kiinni
ja viskattiin mereen. Yhtaikaa astui esiin etukannen alta Assar
Kaban miehiä, jotka havaitsivat kuusi soutajaa sitomassa nukkuvia
kumppaneitaan, nämät kuusi viskattiin lyhyen tappelun perästä mereen.
Eräs seitsemäs, joka oli pistänyt valkeaa lastihuoneeseen, pantiin
menemään samaa tietä. Valkea sammutettiin. Tämä oli niitä lyhykäisiä
toimia, jotka olivat aivan tavallisia näinä aikoina, jolloin jokainen
käsi etsi saalista ja vihollisen hengen ei katsottu sota-oikeutta
ansaitsevan.

Eräs mies, kymmenes noista salakapinan-nostajista, joka luultavasti
oli alkuunpaniakin tähän Levantin polttamis-yritykseen, oli päässyt
pakoon, hyppäämällä mereen varustettuna kaarnapussilla, jonka avulla
hän koetti saavuttaa rantaa. Se oli tuo genualainen luotsi. Hän oli
hädissään unohtanut vyöttimensä ja siinä havaittiin alettu kirjoitus
kymmenmiehen-neuvostolle Venedigiin. Tämä neuvosto oli erinomainen
hammas-ratas kuudennentoista vuosisadan sisällisessä konehistossa.
Se tiesi kaikki, sen vakoojat olivat kaikkialla. Se tiesi koska
Levant lähti ja minnekkä se lähti; sepä ei olisi ollut laskematta
vastamiinoja Ruben Zeville.

Onneksi tuuli oli suotuisa, oli vain kolmen päivän matka
Konstantinopoliin. Kun Levant uusien tullien, kiskomisien ja
lahjomisien perästä eräänä päivänä heinäkuussa laski ankkurinsa
giaurien satamalaiturin luona, Kultaisen sarven edustalla, ja
ensimmäinen Regensburgin kyyhkysistä oli kadonnut siniseen
kesä-ilmaan, oli kaleeri ollut neljä viikkoa matkalla, se oli
tavattoman nopea kulku näin vaikeina aikoina ja vaarallisissa
vesissä. Nämät neljä viikkoa oli Hagar käyttänyt oppiaksensa tulkin
avulla turkin kieltä ja tutustuaksensa oloihin. Hän tunki kaikkiin
ajatuksen nopeudella.

Entis-ajan Bysanzi, kreikkalaisten Konstantinopoli, nykyään osmanien
Stambuli, oli siihen aikaan kaupunki, joka oli pelkkinä raunioina ja
mökkeinä, ja näitten välillä siellä täällä oli kummallisen loistava
palatsi huonoa arapialaista rakennusmuotoa, tahi kullatun minaretin
torninhuippu. Kunnian-arvoisena ja jättiläisensuuruisena kohotti
vielä moskeaksi muutettu Sofiakirkko -- Aja Sofia -- rappeutuneen
kupuholvinsa raakalaisten hävitysten jälkien ylitse. Suuret
kaupunginkorttelit olivat tuhkana viimeisen verisen taistelun jälkeen
Muhamed IV:nen valta-istuimesta, mutta jäljellä olevissa ahtaalle
rakennetuissa kaupunginosissa vilisi taajoja, kaikkia Länsi-Aasian
ja Euroopan eri kieltä puhuvia kansanjoukkoja. Huolimatta
kaikista hävityksistä ja kaikista epäsuotuisista vaiheista, tämä
maantieteen ihmeellinen helmi yhä vielä oli maailman-osansa etevin
kauppakaupunki, ja välttämättömän tarpeellinen markkinatori itä- ja
länsimaille. Sulttaanit eivät olleet inhan kullan ylenkatsojia; he
pitivät halusta satamansa avoinna kaikkien maitten kauppaliikkeelle
sillä ehdolla, että saivat itselleen ottaa mitä hyväksi katsoivat. Ja
sulttaanit vaihtelivat, mutta valtiovarat olivat aina yhtä mukavat.
Paschat imivät sisäänsä ja heistä puristettiin ulos jälleen kuten
sienistä.

Tämä kertomus ei ole muistiin pannut kaikkia niitä lahjomisia,
salaisia kiertoteitä ja eunukkien puoltosanoja, joilla Benjamin
Zevin vihdoin onnistui päästä suurvisiirin Kuprili paschan
vastaan-ottohuoneesen ja tulkin seuraamana jättää hänen omaan
käteensä tärkeän kirjeensä. Mutta kun sanansaattaja oli tullut näin
pitkälle, niin näytti siltä, ettei hän pitemmälle pääsisi.

Kuprili oli 60-vuotias mies, kentiesi vähän vanhempikin, partansa oli
hopeaharmaa ja päässään hänellä oli viheriäinen turbaani, joka osotti
hänen ylhäistä arvoansa. Tämä, uskostaan luopuneen ranskalaisen
mahtava poika, loikoili pitkänään hienolla leposohvallaan.
Itämaalainen kun oli synnyltään ja tavoiltaan, hän harvoin toi
nähtäviin, että hän ranskalaiselta isältään oli saanut puolittain
Eurooppalaisen kasvatuksen; ranskankieltä hän puhui sujuvasti. Tämä
mies, jota hänen aikakautensa kiitti kunnolliseksi Mahomettilaiseksi,
saattoi tarpeen mukaan muodostaa itseänsä käärmeeksi tahi tiikeriksi,
hän saattoi olla toisinaan hienon liukas, vaan toisella kertaa
raaka ja karkea, toisinaan viekas ja julma, toisinaan suora ja
jalomielinen, melkeinpä ritarillinen, aina viisas, aina etujansa
muistava, lyhyesti sanoen, oli hänessä saman turbanin alla
yhdistettynä eurooppalainen ja aasialainen.

Kun sanansaattaja kolme kertaa oli kumartanut niin syvään, että otsa
maahan otti, alensi suurvisiiri itsensä lukemaan kirjettä ja siihen
antamaan turkkilaisen vastauksen.

"Mitä? Sinä maahisen koiran penikka, kuinka uskallat sinä tulla
minun luokseni noin hävyttömillä ehdoilla? Etkö tiedä, että herrani
sulttaani on suvainnut antaa venedigiläisten elää rauhassa hänen
takamaillansa? Ja mikä kurja bakschich (juomaraha) se on, jota sinä
tarjoat herralleni giaurilaisten rauhanrikkomisesta? Tarjoa se
orjalleni, joka sorbettini [itämainen virvoitusjuoma] valmistaa, ja
kiitä armoani, etten lähetä sinua kotia korvattomana."

"Minun herrani, länsimaitten suurvaltias ruhtinas Ruben Zevi tarjoaa
profeetan valitulle kaliifille, jonka henkeä Kaikkivaltias tuhannen
vuotta varjelkoon, Kandian saaren kaikkine aarteineen", luki Benjamin
pelkäämättä opitun läksynsä tulkin kautta.

Kuprili nousi puoleksi istualleen leposohvassaan.

"Ja tuota tarjoaa tuo vanha kameeli, jonka päälle kaikki ihmiset
sylkevät! Onko siis Kandia hänen, koska hän lahjoittaa sen kuten
almun uskollisten hallitsialle? Eikö hän sano, että meidän tulee
voittaa se moslimin verellä? Eikö minun herrani voi ottaa tuon kurjan
saaren, silloin kuin häntä haluttaa sekä pitää se kysymättä siihen
lupaa uskottomalta giaurilta? Pois täältä kohta! Vie terveisiä
herrallesi ja sano, ett'en ole hirttänyt enkä keihästänyt hänen
köyhää pentuansa. Mene, siinä on armoa kylliksi. Hassan, aja ulos
poika; hän menköön ulos eheänahkaisena!"

Tällä tiedolla palasi Benjamin maltittomasti odottavan Hagarin luo.

"Kaikki turhaa! Ei auta mikään! Hän vastaa vain pelkillä
herjaus-sanoilla. Jospa minä saisin tuon turkkilaisen elukan Levantin
kannelle kerrankin ja hyvän pampun kouraani!" Hagar mietti.

"Venedig on joutunut ennen meitä. Mutta ei hätää mitään; suurvisiiri
tahtoo ainoastaan houkutella meiltä enemmän rahoja. Meidän tulee
lepyttää kahlekoiraa uudella lihakappaleella. Sinun pitää hankkia,
että uudestaan päästään hänen puheillensa."

"Ja palaaman poisleikatuilla korvilla tiemmä!" ärähti tuo solvaistu
veli harmissaan.

"Ei, hanki minulle miehenvaatteet ja valeparta; olen tiedustellut
kaikista tarkoin; minä seuraan sinua tulkkina."

Seuraavana päivänä oli kullan kilinä ja anomuskirjamestarin ahneus
jälleen raivannut tien suuttuneen suurvisiirin huoneeseen. Tämä
heidän tulonsa ei näkynyt olevan odottamaton, eikä heitä nyt
otettukaan niin epäarmollisesti vastaan.

Kun olivat tehneet tavanmukaiset kunnianosotukset, suvaitsi
sulttaanin uskottu mies kysyä, oliko sanansaattaja elämäänsä
kyllästynyt, koska hän vielä kerran uskalsi vaivata uskollisten
hallitsiata.

Benjamin kumarsi niin syvään, että pää lattiaa koski, sekä vastasi
ruotsiksi:

"Minä toivon syvimmässä alammaisuudessa, että uskollisten
hallitsia ja erinomattain hänen ylhäinen uskottu palveliansa saisi
viisikymmentä aimo lyöntiä bamburuovolla jalkapohjilleen, koska olen
kuullut, että täällä itämaassa sitä tapaa pidetään."

Tulkki tuli esiin ja selitti tämän alammaisen toivomuksen
turkinkielellä:

"Suurvaltiaan Ruben Zevin sanansaattaja sanoo tahtovansa jättää
teidän ylhäisyytenne viisauden valtaan niitten ehtojen määräämisen,
jotka tämän asian tekisivät uskollisten hallitsialle otolliseksi."

"Mitä tarjoo minulle tuo vanha kameeli sitten siellä hiirenkolossaan?"

"Hän tarjoo, paitsi Kandiaa, kuitin kaikesta saatavastaan Ibrahim
sulttaani vainajalta."

Suurvisiiri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Mitä sulttaani Ibrahimin velat hänen seuraajaansa koskevat?"

"Hän tarjoo sen lisäksi", jatkoi tulkki, "viisisataatuhatta
genualaista täys-arvoista kultarahaa."

"Viisisataatuhatta?... Siinä nyt vihdoinkin on jotakin älyä
tuollaisessa tarjoumuksessa. Mutta se maksaa minulle enemmän, jos
varustan laivaston Kandiaa vastustamaan."

"Onko luvallista ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne tärkeää asiaa
ilman todistajia?" jatkoi tuo tulkin valepukuun vaatetettu Hagar,
joka äkki-arvaamatta vaihetti turkkilaisen puheensa ranskankieleen.

Suurvisiiri Kuprili säpsähti, tarkasteli silmänräpäyksen tuota hentoa
tulkkia, joka ei näyttänyt hänen turvallisuudellensa vaaralliselta ja
viittasi sitten anomuskirjamestarille, että hän poistuisi.

"Kuka olet sinä?" kysyi visiiri samalla kielellä.

"Olen se, joka saatan tarjota teidän ylhäisyydellenne kaikki, mitä
teidän neronne ei saata toivoa voittavansa ilman kultaa", vastasi
Hagar rohkeasti. "Minulla on Ruben Zevin avonainen valtakirja.
Suokaa minun muistuttaa, mitä teidän viisautenne tuntee paremmin
kuin minä, mutta joka kuitenkin on tarpeellista, käsittääksenne
tarjoumukseni arvoa! Aina siitä asti, kuin suuri sulttaani Suleiman
kuoli 70 vuotta sitten, ovat janitscharit asettaneet sulttaaneja
kaliifien valta-istuimelle ja jälleen panneet heitä siitä pois. 30
vuotta sitten panivat he pois valta-istuimelta sulttaani Mustafan
ja asettivat hänen sijaansa Osman II, murhasivat hänen ja asettivat
jälleen Mustafan hänen sijaansa ja murhasivat taas hänenkin
seuraavana vuotena. Mustafan poika Murad hallitsi voimakkaasti
ja verisesti, mutta kuoli ennen aikojaan keski-iässään. Toiselle
pojalle, Ibrahimille, pantiin profeetan miekka vyölle. Hän rakasti
loistoa, naisia, turkiksia ja ambraa, tuhlasi valtakunnan aarteet,
antoi armenialaiselle jättiläisnaiselle Damaskon ja antoi hänen
hallita. Ibrahim kukistettiin, upotettiin ruusuvesi-kylpyyn ja
haudattiin ambraan. Hänen äitinsä Validé Kösem asetti erään
verilöylyn perästä Ibrahimin pojan Muhamedin valta-istuimelle ja
hallitsi valtakuntaa siksi, että ulemat, sofisit ja spahit kuristivat
hänen ikkunaverhon nuoralla. Seitsemän suurvisiiriä on muutamassa
vuodessa asetettu valta-istuimelle ja jälleen siitä kukistettu,
kuristettu, keihästetty tahi kesyttömillä hevosilla ruhjottu
kuoliaaksi. Teidän ylhäisyytenne, kahdeksatta odottaa sama kohtalo,
ellei kaikkia tiikereitä ja schakaleita kullalla tyydytetä. Mutta
kaikki varat ovat loppuneet: valta-istuimelle astuminen yksistään on
maksanut 4,080 kukkaroa, jokaisen kukkaron arvo laskettuna 500:si
piasteriksi, joka yhteensä tekee 1,958,400 tukaattia. Sotajoukko
ja laivasto vaativat vielä enemmän: huomatkaa, että kristitty
laivasto jo on teljennyt Dardanellit sekä että 40 linnoitusta on
Bosniassa kadotettu! Ei teidän ylhäisyytenne tavaton nerokaan saata
rahatta suojella nuorta sulttaania kaliifien valta-istuimella."
[Viimeksi mainitut tapahtumat kuuluvat niihin mullistuksiin, jotka
Konstantinopolissa tapahtuivat 8:n vuoden aikana, eli vuodesta 1648
vuoteen 1656, jolloin Kuprili tuli suurvisiiriksi.]

"Nuori mies", virkkoi suurvisiiri rypistäen kulmakarvojaan, "kuinka
monta henkeä sinulla on kadotettavana, kun uskallat minun kuulteni
käyttää tuollaista puhetapaa?"

"Teidän nöyrällä palveliallanne on ainoastaan yksi, mutta se
saattaa tulla teidän ylhäisyydellenne hyödylliseksi", vastasi Hagar
pelottomasti. "Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, suoda anteeksi
rohkeuteni: minä en olisi uskaltanut puhua näin profeetan perinnön
mahtavalle holhojalle, ellei teidän ylhäisyytenne edeltäjä Ahmed
pascha olisi annettu koirien raadeltavaksi ja hänen rasvansa myyty
10 asperista luuvalon parannus-aineeksi. Muistakaa, että tämä koskee
osmanien vallan jälleen voimaan asettamista ja koko maailmaan
ulottumista. Teidän ylhäisyytenne on se mies, jonka profeeta on
valinnut tähän korkeaan toimeen, ja ainoa, joka sitä tekemään
kykenee. Mutta jalopeurakin turhaan voimiansa ponnistelee, jollei hän
saa pisaraakaan elähyttävää vettä, ja teidän ylhäisyytenne tarvitsee
paljon rahaa. Suvaitkaa havaita mistä arvosta on saada lakkaamatta
käyttää Ruben Zevin loppumattomia varoja, hänen kullallaan voida
kesyttää julmimmatkin vastustajat sekä samalla kullalla asettaa
kuntoon yhä uusia sotajoukkoja valta-istuimen puolustukseksi tahi
puolikuun vallan laventamiseksi! Se salainen ja tärkeä tarjoumus,
jonka viimeiseksi olen tahtonut lisätä Ruben Zevin puolesta, on,
että hän valtuuttaa teidän ylhäisyyttänne ottamaan raha-lainaa
hänen Konstantinopolissa olevan asiamiehensä kautta kreikkalaisesta
Argyropulos nimisestä pankkihuoneesta, jota vastaan hän tästä vaatii
Smyrnan, Aleppon ja Alexandrian tullitulot pantiksi."

Kuprili pascha oli suurin valtiomies, minkä barbarilaiset osmanit
näihin asti olivat kasvattaneet. Hän mietti ja havaitsi syyt
arvollisiksi. Näin paljon ei Venedig olisi voinut hänelle tarjota.
Hän hyväksyi ehdotuksen.

Kun laina-oikeus ja panttimääräys oli säännöllisesti vaihetettu,
laski suurvisiiri kätensä tuon rohkeamielisen tulkin olalle, katsoi
häntä terävästi silmiin ja sanoi:

"Sinä et ole mies, sinä olet nainen!"

"Niin olen, kuten teidän ylhäisyytenne sanoo", vastasi Hagar ja
irroitti valepartansa. "Olen Ruben Zevin tyttärentytär ja tämän hänen
sanansaattajansa sisar."

Hän ei saattanut olla punastumatta. Hänen, mahomettilaisen silmissä
liiaksi hoikka, mutta luonnikas vartalonsa tuli ilmi miehen
puvussakin. Hänen itämaiset kasvonsa piirteet tummine, säihkyvine
silmineen tulivat näkyviin ikään kuin erinomaisen muutoksen
kautta, kun hän oli repäissyt valeparran pois. Suurvisiiri katseli
häntä, yhtä hämmästyneenä hänen ihanuudestaan, kuin äsken hänen
viisaudestaan.

"Kun olet pukua muuttanut", sanoi hän, "tahdon esittää sinua
pojalleni Ahmedille." [Ahmed pascha tuli 1661 suurvisiiriksi isänsä
jälkeen. Noiden molempien suurien valtiomiesten onnistui joksikin
aikaa voimaansa saattaa sulttaanien uupuvaa valtaa.]

Hagar teki syvän kunniakumarruksen, vastaamatta. Häntä ei haluttanut
tulla orjattareksi turkkilaiseen haremiin.



12. Orjan orjatar.


    Mitä sanoisi Kristiina kuningatar?

Kaksi päivää tämän jälkeen näkyi satamasillan luona, jossa Levant
oli ankkurissa, 50-miehinen joukko spahia, mukanaan kaksi kalliisti
satuloittua arapialaista hevosta. Agan Mustafa toi Ruben Zevin
molemmille sanansaattajille kutsumuksen, jossa pyydettiin heitä
tulemaan suurvisiiri Kuprilin palatsiin.

Kieltäytyminen ei ollut mahdollinen. Taajaan huntuun verhottuna istui
Hagar toiseen satulaan, jonka vaippa oli kullalla kirjailtu, ja hänen
veljensä toiseen. He kuljetettiin palatsiin eri portaita, Benjamin
suurvisiirin vierashuoneeseen, Hagar autuaitten portaita, jotka
veivät haremiin. Nyt hän oli puettuna naiselliseen eurooppalaiseen
hovipukuunsa ja esitettiin suurvisiirin etevimmille puolisoille.
Hänen sydämmensä tykytti; tulisiko hän salvatuksi tähän komeaan
vankilaan, näitten helmillä koristettuin vanhojen ja nuorten naisten
joukkoon, jotka hypistelivät jokaista hänen hameensa nauhaa, vetivät
neuloja hänen hiuksistaan ja koettelivat vaihetukseksi korujansa
Hagarin päälle? Mimmoinenka elämä, minkälainen löpertely! He eivät
väsyneet vuoroon ihailemasta ja nauramasta tätä kummallisen kankeata,
kapeaan pukuun puettua uutta olentoa, joka oli niin aivan erillainen
muista käytökseltään ja vaatetukseltaan. Miksipä häntä olisi
haremiin tuotu, arvelivat he, ellei jotta hän tulisi sen asukkaaksi?
Tunsivatko he mustasukkaisuutta? Koskapa kilpailla sen nuolista
on vapaaksi päässyt? Näillä taitamattomilla, tahdottomilla sisään
teljetyillä luonnonlapsilla oli kuitenkin vapaus nauraa, itkeä,
puhua, ihmetellä, rakastaa, vihata, panetella -- tehdä kaikkea,
paitsi ajatella. Neljäntoista vuotiaat arvelivat että uusi suosikki
ehkä oli heitä vanhempi. Ja Hagar ymmärsi turkinkieltä.

Orjattaret tarjosivat dadeleita ja hillottuja ruusuja. Nuo helmillä
koristetut ahmivat makeisia, kuten ahnaat lapset. Tanssiattaret
odottivat saavansa käskyä tanssimiseen, mutta he pettyivät. Tänään ei
tanssista huolittu.

Haremin vahvat silkkiverhot vedettiin sivulle päin ja sisään astui
eunukkirivin välissä, ei nuori Ahmed, jota Hagar pelkäsi, vaan
seitsemän vuotias poika, niin ihana kuin kuva. Hänet nähdessään
kaikki haremin asukkaat viskasivat itsensä alas, kasvot lattiaverhoja
vasten. Muukalaiselle tehtiin viittaus, ja hänen täytyi samoin kuin
muittenkin osottaa kunnioitustansa. Toinen viittaus, ja kaikki
nousivat seisaalle. Mutta nyt ei noiden vihattavien huntujen
tarvinnut peittää kaikkea suloutta miesten silmiltä. Tämän pojan
edessä kaikki hunnut maahan pudotettiin. Hänen, joka oli kaikkien
herra, piti näkemän kaikki.

Mikä kummallinen lapsi! Itämaan pojat saattavat leikkiä kuten
muut, riehua koirankuria tekemässä, unhottaa kaikki makeisten
tahi iloisten seikkailujen tähden, mutta tämä poika näytti olevan
ikänsä kevytmielisyyttä ylevämpi. Noin nuorena näytti hän jo
ennaltaan olevan määrätty taisteluja ja suruja koettelemaan.
Hänen syvämielisissä silmissään kuvastui ihmeellinen vakavuus.
Hän oli kuitenkin nähtävästi ujoillaan. Hän oli alistunut
olemaan päähenkilönä juhlallisessa toimituksessa ja oli opetettu
käyttäytymään, arvokkaasti. Hagar ymmärsi, että tämä ihana,
kukoistava, surullinen lapsi, joka oli puettu vaaleankeltaiseen
silkkiin ja kullalla kirjailtuun, kimaltelevilla jalokivillä
koristeltuun päähineeseen, ei saattanut olla kukaan muu, kuin
kalifien jälkeläinen, padischa, nuori sulttaani Muhamed IV. Kuprili
seurasi häntä; seurue ja saattojoukko oli seisahtunut ulkopuolelle
tätä pyhää paikkaa, johon ei kukaan muu saanut tulla, kuin haremin
herra.

Tämä ylhäinen vieras kulki hämillään ollen hitaasti ja tervehtimättä
salin läpi. Ainoastaan kun hän seisahtui Fatmen eteen, joka Kuprilin
monista vaimoista oli vanhin, olisipa saattanut olla nuorimman
iso-äitikin, kuultiin hänen lausuvan ulkoa opittuja kohteliaisuuden
sanoja. Fatme kuunteli häntä polvillaan ja kädet ristissä rinnan
päällä. Suurvisiiri viittasi Hagarille ja hänen täytyi laskeutua
samallaiseen nöyrään asentoon. Hänen verensä kiehui, mutta tässä ei
muu auttanut, täytyi totella. Kadehdittava onni! Padischa oli jälleen
seisahtunut ja nyt aivan hänen eteensä.

Seitsemän vuotinen sulttaani, kaikkien ihailun ja kaikkien pelon
esine, soi länsimaasta tulleelle vieraalle lyhyen, välinpitämättömän
silmäyksen, kääntyi suurivisiirinsä puoleen ja loi häneen kysyvän
katseen, sai vastaukseksi narsissakukan ja kurotti sen Hagarille.
Se oli _selam_, kukkaiskieltä. Sitte käänsi hän selkänsä Hagarille,
kiirehti askeleitaan, tyytyväisenä, kun pääsi pois, ja katosi saman
tien kuin tullutkin oli, suurvisiirin seuraamana.

Kun meidän aikaan eläimillä lastattu tavarajuna seisahtuu, saa
siinä kuulla monenmoista ääntä, ikään kuin kaikkien suut siteistä
hellitettäisiin. Kuprilin haremi tarjosi samallaiset laulajaiset. Kun
esiripun viimeinen liepukka oli laskeutunut alas ja tuo pelätty lapsi
oli poissa, hän, jonka ainoastaan tarvitsi kulmakarvojaan rypistää,
antaaksensa säkkiin pistää kaikki nuo nauravat raukat ja upottaa ne
Bosporiin. Vuoren paino oli vierinyt kaikkien rinnoilta; siinä syntyi
kirkuna ja nauru, sellainen melu, sellaisia huutoja ja kysymyksiä,
että korvatkin saattoivat mennä lukkoon. Mitä hän sanoi? Mitä hän
tahtoi? Olemmeko miellyttäneet profeetan varjoa? Mitä merkitsi hänen
selaminsa?

Mitäkö selam merkitsi? Sen piankin ensimmäinen puoliso selitti,
hän, joka oli saanut niin verrattoman suuren armon, että oli
saanut kuulla tuon opetetun lapsen läksyn. Hän tuli hämmästyneen
Hagarin luo, viskasi itsensä hänen jalkojensa juureen ja laski
hänen jalkansa päänsä päälle. Nyt kaikki käsittivät hallitsian
tarkoituksen. Uudemmassa ajassa antaa kalifi nenäliinansa pudota.
Vähemmän sivistyneenä aikana, jolloin osmanit eivät ymmärtäneet
nenäliinan käyttämistä, merkitsi tuo runollisempi kuvaus, narsissan
lahjoittaminen, että uskollisten hallitsia oli valinnut ensimmäisen
puolisonsa.

Ennenkuin Hagar oli ennättänyt tointua ensimmäisestä
hämmästyksestään, astui esiin kaksi mustaa orjatarta, jotka vaiti
ollen saattoivat häntä haremin sisällä olevaan loistavaan saliin.
Orjattaret menivät pois; Hagar jäi yksin.

Oliko tämä unelma? Oli hetkiä, jolloin Hagar uneksi valveilla. Hän
katseli huonetta; siinä tuoksui nardus kaikkialla ja se olisi ollut
viehättävä, ell'ei olisi kovin näyttänyt vankilalta. Lattioita
peittivät persialaiset matot, leposohvat olivat Indiasta, tapetit
Samarkandista. Hän nosti oikeanpuolista verhoa: siinä oli pukuhuone,
ja vasemmanpuolisen verhon takana oli kylpyhuone. Hän katsoi ulos
matalan, puoli-ympyrän muotoisen ikkunan läpi, siinä oli lumoavan
kaunis näkö-ala, josta näki kaupungin, rauniot, puutarhat, meren,
lukemattomia purjeita ja siintävässä etäisyydessä aasialaisen
rannikon. Mutta ikkuna oli korkealla, syvällä sen alapuolella
kimalteli vesi ja ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi
luotettava, oli varmuuden vuoksi vielä pantu kullattu rauta-ristikko
ikkunan eteen.

Tunti kului. Se sisälsi odotusta, kysymyksiä ilman vastausta,
huokauksia, vapauden kaipausta. Kirjailtu kellon-nuora näytti
tarjoavan apuansa. Hagar soitti. Yksi noista mustista orjattarista
astui sisälle.

"Mihinkä minua on viety? Miksikä olen täällä?"

Orjatar aukaisi suunsa ja osoitti poikkileikattua kieltänsä. Tätä
vastausta oli aivan helppo käsittää.

"Mutta minä en tahdo kauemmin odottaa. Saata minua ulos! Minä tahdon
ratsastaa takaisin kaleerini luo satamarantaan."

Orjatar aukasi oven, osottaen kahta aseellista mustaa eunukkia, jotka
seisoivat käytävässä. Mahdotonta oli paeta. Hagar jäi jälleen yksin.
Mitä varten kaikki tämä oli tehty? Eräs asia johtui hänen mieleensä,
joka samalla häntä viehätti ja hirvitti, valloitti hänen mielensä,
syrjäyttäen kaikki muut vaikutukset: Narsissa kukka!

Vaivoin saattoi hän hillitä kuohuvia tunteitaan. Ovi avattiin.
Sisään astui suurvisiiri Kuprili, puolustellen itseään sillä, että
hänen täytyi saattaa sulttaani takaisin palatsiinsa. Tämän mahtavan
visiirin käytös ja puhetapa oli nähtävästi muuttunut. Hän jäi
seisomaan istuvan vankinsa eteen ja osotti hänelle sellaista ihailua
kuin kuvanveistäjä jumalankuvalle, jonka hän itse on veistänyt ja
asettanut siihen paikkaan, jossa hän sen luulee parahiten vaikuttavan.

"Uskottoman tytär", sanoi suurvisiiri juhlallisesti turkinkielellä,
"kiitä profeetaa, että olet päässyt minun herrani armoihin!
Suvaitse suoda orjallesi anteeksi, että hän ensin sinua nähdessänsä
tyhmyydessään, ajatteli vähemmän ylhäistä liittoa. Profeeta on
paremmin selittänyt minulle sinun etevät ominaisuutesi. Maailman
viisain tähtien tutkia, pyhä dervishi Hussein Ben Ali, on tänä yönä
valvonut Suleiman kioskin luona ja tähdet ovat hänelle ilmoittaneet
taivaan ennusmerkit. Läntisen taivaanrannan yli oli noussut merkki,
joka ennusti voittoa ja kunniaa uskollisten kalifille. Olen siitä
käsittänyt, että sinä olet se valittu, sekä ett'ei sinun arvoistasi
asemaa ole muualla kuin meidän suuren profeetamme varjon rinnalla.
Suo anteeksi palveliallesi, ett'ei hän ole tahtonut antaa päivääkään
hukkaan mennä, saadaksensa varmuutta tähtien ennustuksesta,
esittämällä sinua ylhäiselle herrallensa, jonka silmille Allah
suokoon maata hedelmälliseksi tekevän auringon loiston. Sinä
olet löytänyt armon hänen ylhäisissä silmissään, jotka maailmoja
vapistuttavat ja minä olen ensimmäinen, joka alammaisuudessa
jalkojesi juuressa kunnioitustani osotan."

Näin sanoen viskasi tuo kaikkivaltias suurvisiiri itsensä leposohvan
eteen ja suuteli Hagarin jalkoja. Hagar ei niitä vetänyt pois. Hän
oli ehtinyt käsittämään, vaikk'ei miettimään kohtalonsa vaihtelua.
Nähdessään Kuprilin jalkainsa juuressa, tunsi hän millainen valta
hänellä oli, ja tämä tunne ensin oli vastustamattoman valtava.
Osmanin vaipuva tähti hallitsi vielä itäistä Eurooppaa ja läntistä
Aasiaa. Nämät maailman-osat, nämät summattomat kansanjoukot
viskasivat nyt Kuprilin henkilössä itsensä Hagarin jalkojen juureen.
Näihin asti ei nainen noitten raakalaisten silmissä merkinnyt muuta
kuin himoa: heidän tuli nyt oppia tuntemaan häntä ajattelevana
olentona. Hagar ymmärsi, että hän oli tullut palatsijuonen aseeksi
ja oli kyllin viisas havaitsemaan ylhäisen aseman vaarat. Kuprili
suuteli hänen jalkojaan siinä salaisessa tarkoituksessa, että hän
käyttäisi Hagaria valtansa aseena. Hänen kauttaan tahtoi hän hallita
nuorta sulttaania, ja jos Hagar tähän havaittiin kelvottomaksi,
tulisi hän katoamaan, kuten moni ennen häntä, jonakin yönä Bosporin
vilpoisiin aaltoihin. Mitä muuta? Varovaisuutta, viisautta, viekkaus
viekkautta vastaan!

"Nouse!" sanoi valittu arvokkaisuudella, joka oli sekä synnynnäinen,
että myöskin opittu Kristiinan koulussa. "Jos niin on, kuten sanot,
ei valtakunnan ensimmäisen palvelian tule maata jalkojeni juuressa;
hänen tulee olla ensimmäinen neuvon-antajani. Noin viisas mies
ei varmaankaan kummeksi, että näin odottamatoin kunnia tuottaa
jonkunlaisia epäilyksiä. Uskollisten hallitsia, jolle Jumala suokoon
Suleiman voittoja ja Davidin elämän pituuden, on vielä lapsi."

"Ylhäinen hallitsiatar, tuollainen epäilys osottaa, kuten kaikki,
sinun etevää ymmärrystäsi. Ei muhamettilaisen ole oikeus ottaa
puolisoa itselleen, ennenkuin hän on tullut kuudentoista-vuotiaaksi,
mutta meidän pyhässä koranissa ei missään kielletä valitsemasta
puolisoa ennen sitä aikaa. Minä olen edeltäkäsin ajatellut, että
tämä arveluttavalta tuntuisi. Meidän ylhäisellä herrallamme ei
tule haremia olemaan, ennenkuin hän on kuudentoista-vuotias, mutta
sinulla pitää olla asuinkertasi hänen palatsissansa, kuten hänen
iso-äidillään Kösemillä oli ennen, kuin meidän täytyi hänet poistaa,
ja jossa sulttaanin äiti Tarchan vielä asuu, hän kun nykyään on
validé. Hän on hyvä ja myöden antava; hänen korvansa on sinun
huuliesi ääntä kuuleva. Sinun pitää joka päivä pääsemän padischan
luo, ensi aluksi hänen neuvon-antajanaan, sittemmin, kun aika on
tullut, hänen ensimmäisenä puolisonaan."

"Kun se aika tulee", muistutti uusi sulttaanitar, "ei padischa enää
hoitajaa pyydä; hän on haluava yhdenikäistä eli nuorempaa puolisoa."

Kuprili iski silmää viekkaasti.

"Ylhäinen hallitsiatar, suo minun sanoa, että sinä et ymmärrä
antaa tarpeellista arvoa ihanuutesi viehätysvoimalle ja nerosi
etevyydelle. Sinä saat yhdeksän vuotta käyttää vaikutusvoimaasi
yksin-omaisesti. Ja ensimmäisenä saat sen myöskin pitää haremissa. Ja
sinun viisaudestasi riippuu, koska tahdot valita herrallesi nuorempia
puolisoja."

"Sinä rauhoitat pelkoani, mahtava visiiri! Valtakunnan hallituksesta
en ensinkään huolehdi; sitä ei saata kykenevämpiin käsiin jättää
kuin sinun. Suurin kunnia, jota halajan, on, että voisin herraani
miellyttää, ja joka päivä selittää hänelle, miten suuret ansiot
sinulla on. Vaaditko minua tunnustamaan profeetan oppia?"

"Kalifin ensimmäinen puoliso ei saata olla muftin ja uleman
apua vailla. Muuten pakotamme miekalla ainoastaan miehiä meidän
pyhään uskoomme. Me emme tunne kristittyjen suvaitsemattomuutta
naisia kohtaan. Meidän haremissamme viihtyvät kaikkinaiset
uskontunnustukset."

Taaskin Hagarin rinnassa jotakin kuohahti, -- ei hänen uskontonsa
vuoksi, mutta naisen itsetuntoa oli loukattu. Nuo raakalaiset
ylenkatsoivat naisen uskoa siksi, ett'eivät myöntäneet hänellä olevan
sielua.

"Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Muftit ja ulemat tulevat minuun
tyytymään. Sinä tiedät nyt, mahtava visiiri, että pelkäämättä
uskallat jättää herrasi kalliin henkilön minun haltuuni. Vaaditko
vielä jotakin lisäksi?"

Jos Kuprili olisi ollut yhtä suora kuin älykäs, olisi hän vastannut:
minä vaadin, että korvasi on minun luonani ja suusi sulttaanin luona.
Mutta hän vastasi:

"Orjasi ei saata mitään vaatia, hän saattaa ainoastaan rukoilla, että
hän saisi olla sinun ylhäisessä suosiossasi, kuten teräksinen tikari
kulta-lippaassa. Minä esitän sinulle ylhäisen herrani tädit: Aischen,
Fatimen ja Chanfaden. He antavat sinulle pesu-astian, jossa kätesi
peset. Suvaitsetko jo tänään muuttaa padischan palatsiin?"

"Tahdon kuusi päivää olla vieraanasi. Minä tahdon lähettää sanan
iso-isälleni, Ruben Zeville. Hänellä on kyyhkysiä Konstantinopolista;
minulla on kyyhkysiä Regensburgista."

Kuprilin otsa hänen päähineensä alla vetäytyi ryppyihin.

"Kalifi ei _pyydä_ puolisoitaan; hän _valitsee_ niitä."

"Sanasi ovat viisaat", vastasi Hagar levollisesti. "Minä en pyydä
iso-isäni suostumusta, minä ilmoitan hänelle, miten padischa on
osottanut minulle armoansa. Sinun pitää lukeman viestini ja hänen
viestinsä myöskin."

"Käske!" vastasi suurvisiiri.

"Sen lisäksi toivon saada kohdata veljeäni Benjaminia."

"Käske!"

"Vihdoin tahdon pitää uskollisen palveliattareni Sabinan sekä
Regensburgilaiset kyyhkyseni."

Vähäisen miettimisen perästä sekin toivomus myönnettiin. Jos
kyyhkyset kävisivät vaarallisiksi, niin oli muitakin hävityskeinoja
niitä varten kuin haukkoja. Välipuhe oli loppunut; vanki ei saattanut
enempää pyytää vanginvartialtaan. Sulttaanin kaikkivaltias ministeri
ajatteli itsekseen, kun hän haremin oli jättänyt:

"Valkeanliekki on meille hyödyllinen, kun vain suljemme sen vahvojen
muurien sisään. Tämä nainen saattaa tulla verrattoman arvokkaaksi
liittolaiseksi tahi vaaralliseksi viholliseksi. Minä pidän huolta
siitä, että hän valitsee edellisen osan. Pahimmassa tilassa löytyy
silkkinuoria... ja säkkejä."

Hagar jäi yksin. Tuo suljettu ovi kohosi ikään kuin muurina koko
hänen entisyytensä ja tulevaisuutensa välille. Hän oli vastaan
ottanut tähtien kutsumuksen, niin, kuten välttämätöntä otetaan
vastaan, ei pelotta, mutta empimättä. Nyt alkoi hänen sisällinen
taistelunsa. Menneisyys kohosi hänen eteensä, hän pudisti pois
kaikki muistot, kuten kuluneen vaatetuksen. Tuo mennyt elämä, olemus
ilman pohjaa, etsintä ilman maalia, minkäpä arvoinen se olikaan? Ei
löytynyt mitään eikä ketään, jossa hän eroamattomasti olisi kiinni
riippunut. Mutta tuo ajatusten maailma, jossa hän oli elänyt, tuo
masentamaton vapaudenhalu, jonka kaikki nöyryytykset olivat tehneet
vain hillitsemättömämmäksi, mitä niistä tulisi? Hän vajoisi haremin
alentavaiseen, hengettömään, ajattelemattomaan, eläimelliseen
elämään, ruokittavaksi makeisilla, huvitettavaksi leluilla, ja
koruilla koristeltavaksi. Hän teljettäisiin häkkiin, pantaisiin
kultakahleisiin, ei yksikään liike olisi vapaa eikä yksikään toiminta
itsenäinen, ja sitä elinajakseen! Hän palvelisi kahta despoottia
tahdottomassa orjuudessa, kasvattaisi toista ja tottelisi toista
sekä joutuisi ehkä molempien upotettavaksi. Mikä teeskentelemisen
verkko, mikä elämä täynnä viekkautta! Hän, sukupuolensa vapain,
uhkeamielisin, tiedoista rikkahin ja lahjakkain, alentaisi itsensä
näin vertaisiansa alemmaksi ja vieläpä entistä köyhää Hagar Ringiäkin
halvemmaksi...

Hän viskasi itsensä toivotonna leposohvaan. Mitäpä hän ei olisi
tahtonut antaa lieventävästä kyyneleestä, ainoasta lohduttavasta
rukouksesta! Mutta hän ei saattanut itkeä, hän ei osannut rukoilla.
Hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä toivottoman yksinäiseksi, niin
auttamattomasti kadotetuksi, kuten se tuntee olevansa, joka kaikki on
rakentanut omaan itseensä ja on kadottanut itsensä.

Äkkiä hypähti hän ylös.

"Mitä Kristiina kuningatar sanoisi, jos hän Doxansa näkisi tässä
alennustilassa? Eikö vain hän nauraisi niin sydämmettömästi, kuin
_hän_ ainoastaan nauraa saattaa? Eikö hän voitonriemulla huudahtaisi:
sanoinhan sen sinulle; ilman minua et ole mitään!"

Suuttumuksen puna nousi Hagarin poskille.

"Silloin minä kysyn häneltä samati kuin hänen oli tapana kysyä
minulta: tiedätkö kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet? Tiedätkö että
minä olen käskiänä valtakunnassa, jonka rinnalla sinun valtakuntasi
on kuten pähkinänkuori? Oi, minä olen huoannut, olen sanomattomasti
halannut kerran päästä vertaiseksesi ja nyt olen sinua ylhäisempi,
nyt on sinun paikkasi minun jalkojeni juuressa! Älä sano, että olet
yksinvaltias valtakunnassasi, sekä että minä ostan valtani olemalla
suurvisiirin tottelevainen orjatar! Minä olen syntynyt valtaan, kuten
sinä, ja mitä sinä ansaitsematta olet perintö-oikeudella saanut,
sen minä olen viisaudella ja voimalla voittava. Yhdeksän vuotta,
ja koetetaan sitte vertailla, mitä sinä olet minun rinnallani!
Sinä ylenkatsot puolison velvollisuuksia, sinä et tahdo taipua
miehen vallan alle. Hyvä, minä olen lapsen puoliso, minä olen yhtä
itsenäinen kuin sinä; mutta minä olen, mitä sinä et _saata_ olla,
vaikka halusta tahtoisit: herrani hallitsiatar."

Uusi sulttaanitar käveli kiivain askelin edestakaisin pehmeitten
lattiamattojen päällä. Hän oli päätöksensä tehnyt; hän oli jälleen
entisellään.

"Miksikä vapista? Arpa on langennut ja sitä ei muuttaa saata. Kyllä
tulen Kuprilin orjattareksi sillä ehdolla, että hän tulee minun
orjakseni. Tähteni, minä kiitän sinua! Sinä olet vienyt minut
vallan portaille; sinä olet kerran vievä minua sen kultaiselle
valta-istuimelle. En ole ollut mitään, tahdon kerran olla kaikki."

Hiljainen huokaus salin kynnykseltä oli vastauksena näihin sanoihin.
Sabina oli tuotu tänne suurvisiirin käskystä ja seisoi nyt ovella
hämmästyneessä odotuksessa. Tuo rehellinen Nerikentyttö oli
toivottomana pelästyksestä.

"Ne sanovat... ne sanovat, että koiraturkki on ottanut minun rakkaan
neitini!"

"Niin, kuningattareksensa, Sabina. Ja sinun pitää oleman ensimmäisenä
hovineitonani. Etkö ole iloinen noin suuresta kunniasta?"

"Iloinen? Jumal' armahtakoon. Olisinko minä iloinen, kun haukka vie
hienon kultakyyhkyseni?"

"Lue minulle jotakin, minä tarvitsen sanan rauhattomuutta vastaan.
Lue 45 psalmi, Herran voidellun vihkimisvirsi!"

Sabina otti huoaten psalttariraamatun, jonka Risebergasta olivat
mukaansa saaneet, selaili sitä, mutta ei saattanut kyynelten takia
löytää vihkimisvirttä. Sen sijasta hänen silmiinsä sattui 57 psalmi:
-- "Minun sieluni makaa jalopeurain keskellä, jotka ovat niinkuin
tulen liekit; ihmisten lapset, joiden hampaat ovat kuten keihäs ja
nuolet, ja heidän kielensä kuten terävä miekka. Verkon he virittävät
minun käymiseni eteen ja painavat alas minun sieluni. Korota itsesi,
Jumala, taivasten ylitse ja sinun kunniasi ylitse kaiken maailman!"...

"Se ei ollut se psalmi, Sabina, jota tarkoitin."

"Eikö ollut?" Suokaa anteeksi... "Minun jalkani on kompastunut"...
"Älkää panko luottamustanne ruhtinoihin!"... "Sinä, Herra, älä tee
liittoa hävityksen valta-istuimen kanssa."...

"Ei, nyt et sinä osaa lukea. Valmista minun vuoteeni! Sinä olet nyt
kaikki mitä minulla on jäljellä entisestä elämästäni..."



13. Westfalin rauha.


    Kuinka ihmeellistä! Kun voi sopia koko maailman kanssa!

Ruskean hevosen ratsastaja aina yhä ratsasteli. Se oli 1647 nähnyt
taistelevien sotajoukkojen nälkään näännyttävän toisiansa Böhmissä,
oli irvistävällä mielihyvällä lukenut tuhannen ja vielä tuhannen
nälkäkuoleman uhria, oli nähnyt maakansan hiipivän ulos yön tullessa
piilopaikoistaan metsässä ja syöksevän leirien syrjäpaikkoihin
kuolleitten ja puolikuolleitten kimppuun, ei enään ryöstääksensä
heitä, vaan kuten pedot kalvaaksensa kuolleitten riutuneita luita.
Hän hymyili; hän oli nähnyt vielä hirmuisempia tapahtumia, nähnyt
lasten syövän kuolleita vanhempiansa ja puolimädänneitä ruumiita
kaivettavan ylös kirkkopihoista. Sellainen on sota, se ei koskaan
tule yksin; miekka ja kuula on armahtavainen nälän ja ruton rinnalla.
Rutto oli täällä kuten kotonaan, se tuli ja meni ja tuli jälleen
kuin korppi tappotanterelle. Mitäpä tuo ratsastaja ei ollut nähnyt
noissa kurjissa parakeissa, jotka kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana
käytettiin sotasairaaloina!

Mutta hän ratsasti yhä eteenpäin, hän ei saanut kylliksi, hän ei
koskaan saa kylläksi. Hänen piti hädän ja kuoleman rinnalla näkemän
myöskin vihan. Hän seurasi Hessiläistä karkaajaa Melanderia hänen
hävitysmatkallaan Hessenin läpi. Götzillä oli jo julmuudessa
voittajansa: 17 kaupunkia, 30 linnaa ja 300 suurta kylää katosi
muutamassa viikossa tuleen. Viimeinenkin pirstale Hessenin
varallisuudesta oli hävitetty ja Melander palkittiin arvonimellä:
kreivi von Holzapfel.

Ratsastajaa miellytti tämä taitava päällikkö, samati kuin häntä
miellytti Banér, Wallenstein, Altringer, Götz, ja seurasi haluisesti
häntä edelleenkin hänen sotaretkillensä. Siellä oli toivottavissa
enemmän kurjuutta, kuin mitä ihmis-elamässä tavallisesti on.
Kun Melander vuonna 1648 oli yhdistänyt baierilaisen sotajoukon
keisarillisen kanssa, oli hänen komennettavanansa 33,000 sotamiestä,
-- siinä oli vielä jotakuinkin teurastettavaa -- ja sitä paitsi
127,000 irtolaista, naisia ja lapsia. Mikä verraton saalis
murha-enkelille, jos tämä joukko tappiolle joutuisi! Innostuneena
toivosta seurasi ratsastaja joukkoa Baieriin Augsburgin läheisyyteen.

Wrangel ja Turenne kulkivat varovaisesti Melanderin jäljissä ja
ennättivät hänen Zusmarshausenissa, juuri kun hän oli lähettänyt
pois baierilaiset, tehdäksensä palausretken helpommaksi, ja
seisoi jäljellä keisarillisten kanssa. Oli ihana toukokuun yö.
Kaikki tuoksui kevään ensimmäisessä ihanuudessa, ja kertut,
jotka eivät tunteneet muuta kuin rakkauden ja mustasukkaisuuden
sodan, lauloivat lehmuksien latvaksissa liverryksiään noille
ääneti pimeässä marssiville ruotsalaisille ja ranskalaisille
sotureille. Nuori eversti, Kustaa Kurki, joka oli kasvanut pois
rakkaudenhaaveiluistaan, kannusti 800 ratsumiehen etupäässä
hevostansa ensimmäistä hyökkäystä varten. Hän ryntäsi päälle,
sai kovan vastuksen, survaistiin takaisin, ryntäsi uudelleen ja
onnistui paremmin. Kolme kertaa keisarilliset jaksoivat vastustaa,
kolme kertaa he väistyivät. Haavoitettuna antoi Melander kantaa
itseänsä keihäitten päällä, kuulien tulisimmasti lentäessä, uusi
kuula lävisti hänen ja hän kuoli. Vastustus lakkasi, keisarillisen
joukon täytyi paeta, ja nuo 127,000... Täällä oli jotakin tehtävää
ruskean hevosen ratsastajalle. Hän ratsasti noitten pakenevien,
turvattomien, repaleisten, nälkäisten ihmisjoukkojen sekaan, joita
vilisi lakeuksilla, teillä ja kukkuloilla niin pitkältä kuin silmä
kannatti. Ne ratsastettiin kumoon, tallattiin, viskattiin toinen
toisensa ylitse ja repelivät toisiansa, siinä missä verta vuotaen
maassa makasivat, tempaistaksensa toinen toisiltaan leivänpalaa. Ne,
jotka henkiin jäivät ja saattoivat paeta, hajaantuivat kodittomina ja
saaliinhimoisina maakuntaan, kaikkien kurjuuksien ja himojen valtaan
jätettynä. Ruotsalaiset ryntäsivät Baieriin ja hävittivät siellä niin
perinpohjaisesti, että vielä 200:n vuoden kuluttua heidän nimensä oli
kaikkien vallattomien lasten pöpönä.

Ratsastaja jätti Wrangelin ja seurasi Köningsmarkia, kun tämä
eräänä lämpimänä kesä-yönä äkkiä anasti Lillan puolen Pragia.
Täällä ei ollut erin paljoa verta saatavana, mutta olipa runsaasti
saalista. Kaikki, mitä laveiden lähiseutujen oli onnistunut pelastaa
saaliinhimoisten vihollisten ja ystävien kynsistä, tuotiin tänne
vahvojen muurien turviin ja ryöstettiin täällä, kun oli muurien yli
päästy. Jokainen ruotsalainen, jokainen suomalainen päällikkö tuli
joksikin aikaa rikkaaksi. Köningsmark jätti miljoonia jälkeensä,
Kristiina kuningatar sai kalliita käsikirjoituksia tarpeeksensa, ja
Upsalan yliopistolle tuli _Codex argenteur_. Pfaltzkreivi Kaarle
Kustaa tuli syksyn sumujen muassa liika myöhään, tasataksensa
ruotsalaisten aseitten voittoja ja saaliita.

Ruskean hevosen ratsastaja oli väsynyt kolmenkymmenen vuoden
ratsastuksen perästä ja piti muutaman hetken lepoa voittavan
sotajoukon leirissä. Täällä voittoa vietettiin juomingeilla ja
kierivillä nopilla. Unkarilainen viini tukehutti kaikki omantunnon
äänet samalla kuin muistotkin kaikista vaivoista ja puutteista.
Miksikä ei sotilas olisi varastanut ilon ja unhotuksen varalle tunnin
tahi yön, tuosta lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli elettävänä?
Noppapelin ritinää hämmensivät hurjat juomalaulut, nauru, ja
vaihdoksi toisinaan herjaus, jota seurasi miekan-isku. Pelivoittona
oli se saalis, joka tänään oli otettu ja huomenna kadotettiin.
Ahkeruuden säästöraha ja koronkiskurin inha kulta menivät kädestä
toiseen. Hopeinen ristiinnaulitun kuva punnittiin kädessä ja
pidettiin vaihtovarana, ihanaa vankia vastaan, joka oli saatava
noista 127,000:nesta. Ratsastaja ivallisesti hymyili: ei kylliksi
saatu verestä, kyyneleistä, kurjuudesta, vihasta ja hävityksestä:
sota hävitti vielä uskon-opin ja hyvien tapojen viimeisetkin
jäännökset.

Ratsastajan yhä jatkaessa matkaansa ruohottuneitten vainioitten yli,
läpi poltettujen kaupunkien, loi hän hätimiten katseensa suureen
rappeutuneeseen rakennukseen, joka sattumuksesta oli jäljellä ja
jota oli tallina käytetty. Hänen katseensa kirkastui; hän havaitsi
jälleen jäljen entisistä ratsastuksistaan. Tuossa rakennuksessa
oli ennen ollut kukoistava koulu, jonka Lutherin aikalaiset olivat
toimeenpanneet. Opettajat olivat kuolleet nälkään, oppilaat hajonneet
ja tulleet sotilaiksi tahi ryöväreiksi, kentiesi molemmiksikin.
Protestanttinen Saksanmaa oli ennen sotaa järjestänyt oivallisen
koululaitoksen. Se oli hävitetty; se sukukunta, jonka nyt piti
isiänsä perimän, oli saanut kasvatuksensa noitten 127,000, tahi
heidän vertaistensa joukossa.

Vihdoinkin tuli ratsastaja kahteen Westfalin kaupunkiin,
Münsteriin ja Osnabrückiin, joilla vielä oli tarjottavana suojaa
rauhanvälittäjille, edellisellä ranskalaisille, jälkimäisellä
ruotsalaisille sekä molemmilla heidän vastustajillensa. Hän kurkisti
satulastaan akkunoista sisään? nähdäksensä miten neuvottelut
kävivät; hän melkein toivoi, että niistä joku seuraus syntyisi,
sillä hän tarvitsi aikaa kootaksensa uutta poltin-ainetta, jota
paitsi ihaninkin tuli vähitellen sammuu. Tämä odottamaton hurskas
toivo oli kauan toteutumatta. Seitsemän vuotta oli rauhansopimuksia
hierottu. Sodan alussa olivat hätähuudot hävitetyistä maista vuosi
vuodelta käyneet äänekkäämmiksi, sitte aina uupuneemmiksi siksi,
että vihdoin olivat ikään kuin kuolemallaan olevan huokaukset.
Ne ponnahtelivat takaisin kivimuureista. Miksikä ruhtinaat
luopuisivat vaatimuksistaan, valtioviisaat kunnianhimostaan,
sotilaat saaliistaan. Valta vastusti valtaa, usko uskoa, vaatimukset
vaatimuksia; ei kukaan tahtonut edes ulkonaisesti osottaa rauhaa
tarvitsevansa. Usko oli ykspäisin. Ei mitään sopimusta neitsy
Marian ja väärä-uskoisten välillä! Ei mitään suvaitsevaisuutta
lutherilaisten ja kalvinilaisten välillä. Ei mikään hinta ollut
liiaksi korkea iankaikkisesta autuudesta. Baierin vaaliruhtinaan
Maksimilianin mielestä, joka antoi ruoskia itseänsä joka päivä,
lahjaksi saatu pyhimyksen pääkallo täydellisesti korvasi hänen maansa
hävityksen ja sadan tuhannen ihmisen surman.

Lähettiläät viivyttivät matkustuksiaan, ministerineuvostot
vastauksiansa. Kun vastaukset kuukausien perästä olivat
tulleet, oli uusia kysymyksiä ilmaantunut, joittenka taas tuli
odottaa sanansaattajain tuomaa vastausta. Siinäkös taisteltiin
valtakirjoista, arvonimistä sekä etevimmistä arvoluokista!
Kunnioitettaisiinko Venedigin lähettilästä arvonimellä: "ylhäisyys"
vai ei? Kävisikö lähettiläs vieraissa toisen lähettilään luona, vai
odottaisiko, että tuo toinen ensin tulisi hänen luoksensa? Mitenkä he
pukisivat itseänsä vieraissa käydessään, ett'eivät arvoaan alentaisi?
Kuka saisi istua vasemmalla, kuka oikealla puolen neuvospöydän
ääressä, kuka juhlaseurueessa ajaisi kilpailiansa edellä, kuka
perässä? Tulisiko keisari edustamaan pyhää Roman valtakuntaa tahi
olisiko kullakin pienellä maakreivillä äänivalta päätöksissä?
Viimeksimainittu koski kuitenkin ylhäisimpiä ylhäisyyksiä;
arveluttavampia olivat ne tiedot, jotka sananlennättäjät toivat
sodasta. Jokainen menestys lisäsi vaatimuksia toisella puolen ja sai
toisen puolen epäilykseen. Ei, vielä täytyisi odottaa, saattaisihan
siinä tapahtua onnellinen muutos. Ja kaiken tämän aikana, mikä
kateus, mitkä juonet, mitkä salaiset ohjesäännöt ja kavalat
kiertotiet tässä keskustelujen muurahaispesässä!

Historia, joka on kirjoitettu Münsterissä ja Osnabrückissä
tapahtuneista, kaikkia Euroopan valtoja, paitsi Turkkia ja Venäjää
koskevista rauhansopimuksista, täyttää kuusi vahvaa nidosta.
Ratsastajan pelkäämä hetki oli kuitenkin vihdoin tullut, jolloin
sodan liekki oli sammuva poltin-aineen puutteesta. Keisari Ferdinand
III oli uhrannut viimeiset sotajoukkonsa ja viimeiset aarteensa,
hänen perintömaitansa uhattiin, hänen liittolaisensa luopuivat.
Pyhimyksen pääkallo ei voinut pelastaa suurinta osaa Baierista.
Tämä tapahtui silloin, kun Ruotsi lähetti sotaan 70,000 miestä,
Ranska 40,000. Westfalin rauha allekirjoitettiin lokakuun 10
päivänä vanhaa lukua 1648 Osnabrückissä sekä pian sen jälkeen taas
Münsterissä. Ehdot ovat tunnetut: taattu omantunnon vapaus, pyhä
romalainen valtakunta hajotettu liiton kautta 361:een itsevaltiaaseen
pikkuvaltaan, 8:aan vaaliruhtinaskuntaan, nimikeisarikuntaan,
jonka hallitsia kantoi keisarin arvonimeä; maavoittoja Ranskalle,
Ruotsille, Hessen-Kasselille ja Brandenburgille; sekä 5 miljonaan
riksiin Ruotsin palkatuille sotajoukoille. Espania jatkoi vielä neljä
vuotta sotaansa Ranskaa vastaan.

Näin lavealle ulottuvaa rauhansopimusta ei maailma ollut sitte Roman
loistavien päivien nähnyt. Kolmenkymmen-vuotinen sota alkoi uskon
puolesta, mutta oli lopulta sota vallan puolesta. Kirkko, joka
tahtoi olla kaikki, oli tämän jälkeen tuskin muuta kuin valtion
palvelia. Paavi Innocentius X, joka vastusti Westfalin rauhaa, ei
itse käsittänyt, kuinka oikeutettu hänen vastustuksensa oli, jos
sitä katsoi korkeammalta, kuin hänen paavillisen vallanhimonsa
kannalta. Sillä taistelussa uskon puolesta katosivat maailmasta
korkeimmat elämänkysymykset, mitkä ristiretkien ajoista siihen asti
olivat voineet innostuttaa ja koota Euroopan kansaa. Sen tyhjyyden
sijaan, jonka ne jälkeensä jättivät, syöksähtivät kaikellaiset
huonot himot, jotka rupesivat vallasta taistelemaan. Ruhtinaat
pakottivat holhouksen alaisia kansoja kuten lammaslaumoja edellään
kulkemaan taistelussa valtiollisen asemansa puolesta. Missä ruhtinaat
eivät hallinneet, nousi kansojen kateus taistelemaan kaupanteon
ja yksityisen edun etuisuuksista. Siinä taisteltiin, mutta eipä
enään sen edestä, mikä elämässä oli pyhintä, eli iankaikkisesta
autuudesta; puolitoista vuosi-sataa eteen päin taisteltiin vallan,
kullan ja kunnian puolesta, siksi että omantunnonrauha oli siittänyt
ajatuksen vapauden ja se taas oli synnyttänyt kansanvapauden, joka
haparoitsi etsien maaliansa valtiosäännöllisen hallitusmuodon ja
kansallisuuksien aikakaudessa.

Ruskean hevosen ratsastaja riisui hevosensa ja antoi uskolliselle
seuraajalleen muutaman hetken levon.

"Mitä?" sanoi hän. "Nyt jo väsynyt ja vielä on paljo, paljo
tekemättä maailmassa! Kaviosi ovat kuluneet, lautasesi hyytyneen
veren peittämiä. Etkö tiedä, että paljo vielä on tehtävänä sekä että
on pitkä aika maailman loppuun? No siis, levähdä täällä hetkinen
hävitetyn kaupungin tuhassa ja pureskele haudoilla kasvavaa ruohoa,
sillä välin, kuin minä nousen vuorenhuipulle katselemaan työtäni!"

Hänen tarvitsi oikaista pitkää vartaloansa, joka oli käynyt
puutuksiin satulapuussa. Muutamilla askeleilla hän astui
Finsteraarhornin kukkulalle ja katseli ympäri Eurooppaa. Keskustan
valtakunnat, ne, jotka eivät ole pohjoiset eivätkä eteläiset, eivät
itäiset eivätkä läntiset, olivat julman autioiksi saatettuja. Heidän
asujamistaan oli kaksi kolmatta osaa kaatunut miekan, nälän tahi
ruton hävityksistä; jälkeen jääneet katsoivat joka askeleelta arasti
taaksensa, peläten, että turmion tuoja kentiesi jälleen seisoi heidän
selkänsä takana. Paremman, vaikk'ei onnellisen kohtalon alaisia,
olivat maan-osan muut valtakunnat. Idässä nousi mustia, uhkaavia
pilviä, joittenka läpi pajarin nähtiin ponnistelevan Romanovien
hallitsiasukua vastaan, puolalaisten pikkuruhtinaiden kalskuttelevan
miekkojansa voimatonta kuningasta vastaan ja uhkaavan sarven
nähtiin puolikuusta himmeästi pilkistävän pilvien välistä. Etelässä
auringon valaisema Neapeli tutisi vihasta Espaniaa vastaan, joka,
itse Ranskan hätöittämänä, ei tahtonut saalistansa jättää. Lännessä
vartioitsi brittiläisten kapinallinen saari vangittua kuningastaan,
sillä välin kuin Alankomaat ylpeinä levittivät merellä vapaata
lippuansa. Pohjoisessa takoivat asepajat lepäämättä, joka toinen
mies vietiin auran kärjestä, mutta kauppa kukoisti, voitot pyyhkivät
monta kyynelettä. Ruotsi ja Suomi eivät itse tunteneet, kuinka
arveluttavasti he verta vuosivat, voitettu Tanska tunsi haavansa sitä
paremmin.

Rauha tuli. Rauha, tuo vanhan Kustaa kuninkaan aika, joka oli
loppunut, kun hänen hautakellonsa lakkasivat soimasta. Ruotsissa ja
Suomessa tuskin enään löytyi miestä tahi naista, joka saattoi muistaa
rauhan aikaa. Suku suvun perästä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja
kuollut rauhattomuuden aikana. Kuinka monta vihollista? Se vain
kysymyksenä. Yksi, -- siitä ei puhumistakaan, se koski enimmäkseen
rajaseutua. Kaksi, -- siinä täytyi pitää selkänsä vapaana. Kolme tahi
useampia, -- niitä vastaan oli ainoastaan yksi ainoa parannuskeino:
voitto. Ja nyt, nyt ei tarvinnut odottaakkaan vihollista enään.
Kuinka kummallista! Kun voi sopia koko maailman kanssa eikä enään
tarvinnut lähettää poikiansa sotaan kuolemaan, ei enään kahdesta
leivänkannikasta antaa toista sotajoukon elatukseksi, ainoaa
hevostansa kuormaston tarpeeksi, ainoaa taalariansa kaikkia nielevään
sotaan! Tämä tuntui oudolta. Vanhat sitä eivät uskoneet, he olivat
niin usein ennenkin tulleet petetyiksi; nuoret eivät sitä myöskään
uskoneet ja kiirehtivät kuulutusta ottamaan saadaksensa häitä pitää,
ennenkuin uusi sotaväen otto tulisi tempaamaan sulhasen morsiamensa
sylistä. Kiitokset pidettiin kirkoissa; muutamat kaupungit, joilla
vielä oli talikynttilöitä, asettivat juhlavalkeita palamaan,
toiset, joilla ei ollut, jäivät pimeiksi myöhäisenä syys-iltana.
Maaseutulaiset eivät sellaista koreutta käsittäneet. Monta kyllä oli,
jotka Jumalaa kiittivät, mutta myöskin ne lukivat kuitenkin litanian
ja rauhanrukouksen kiitoksen jälkeen.

Tukholman kaupunki eli juhlariemussa: siellä oli pidetty huolta
siitä, että yhteinen kansa sai oikein selvän käsityksen rauhan
merkityksestä. Jumalanpalveluksia kaikissa kirkoissa, muistorahoja,
ilotulituksia linnan ja virran luona, kaikellaisia kansanhuvituksia
toreilla ja puutarhoissa. Nyt oli Kristiina kuningattarella
tuhlaamisen syytä. Nyt oli hänen ja valtakunnan mahtavin aika,
mutta nyt oli myöskin hänen kunniansa korkeimmalla asteellaan,
sillä kaikki tiesivät, että hän se oli, joka oli jouduttanut tuota
kunniarikasta rauhaa ja ilman hänen mahtisanaansa se todenmukaisesti
vielä olisi riippunut sotapäällikköjen miekankärjessä. Ensimmäinen
sananlennättäjä sai 600 tukaatin kultavitjat ja sanansaattaja
aateloittiin, palkintoja jaettiin runsain käsin, ja rauhansovinto
pantiin kultakupukkaan.

Jos ilo ei ollutkaan yhtä yleinen keisari Ferdinand III:nen hovissa,
niin koetettiin siellä kuitenkin näennäisesti iloa osottaa. Myöskin
siellä _Te deumia_ veisattiin, kansa huvitteli itseään, kellot soivat
ja messut kaikuivat yöt päivät, munkit kulkivat juhlakuluissa pitkin
Wienin katuja liehuvine lippuineen ja pyhimysten luut koreissa
pyhäinjäännös-arkuissa. Neitsy Mariaa ei tunnustettu voitetuksi:
taivaan kuningatar oli, voimallisempana kuin maallinen tuolla
ylhäällä lumimaassa, rauhaa rukoillut.

Eräs keisarin alammaisista, vanha juutalainen Regensburgissa,
sai eräänä syksypäivänä rauhansanoman konttooriinsa. Pieni
liike valkoisen parran alla olevassa ylähuulessa melkein näytti
surunvoittoiselta hymyilyltä. Hän tiesi sen jo edeltä päin;
sepä oli hän, joka oli rauhan tehnyt; siinä puuttui näihin asti
allekirjoitukset vain.

"Porvari-oikeus Israelille on vielä lykätty toistaiseksi!" mutisi hän
hiljaa itsekseen. "Kärsivällisyyttä! Levätkööt nyt hetkisen Itämeren
ja Tonavan välillä. On huolta pidetty siitä, että yhtiöt Habsburg ja
Bourbon tarjoavat toinen toistansa enemmän. Minun tilini... hm...
Jerobeam!"

Ensimmäinen konttooripalvelia astui sisään.

"Keisari saa ne kolme miljoonaa, joita hän on pyytänyt, ja minä
vaadin Ranskan, arkkiherttua Ferdinand Kaarlelle annettavat
vahingonkorvaukset takuudeksi. Baierin vaaliruhtinas saa miljoonan
ylisen Pfaltzin takuutta vastaan. Nyt se ei ole 100,000:nen arvoinen,
mutta kymmenen vuoden perästä on se meille antava pää-oman korkoina.
Muut saksalaiset ruhtinaat saavat maksaa 80 prosenttia edeltäkäsin
taikka tulla minutta toimeen."

"Prinssi Kaarle Stuart pyytää yhä uudestaan rahoja, astuaksensa
maalle Englannissa. Se on ainoa ja viimeinen keino, millä hän voisi
pelastaa kuninkaan, hänen isänsä hengen", ilmoitti konttoorikirjuri.

"Kaarle I kukistukoon. Hän on minun pettänyt kuten kansansakin. Mene!
Minä asetan Oliver Cromwellin Englannin valta-istuimelle."

Kymmenen minuuttia tämän jälkeen palasi Jerobeam, tuoden mukanaan
vähäisen ohuen erittäin taajaan kirjoitetun paperiliuskan, joka
äsken oli tullut kyyhkypostissa Konstantinopolista. Ruben Zevi pani
lasisilmät nenälleen ja luki järkähtämättömän tyvenenä paperilla
olevaa hienoa kirjoitusta.

"Tiedän, tiedän", sanoi hän itsekseen. "Venedigin on tällä kertaa
onnistunut puolustaa Kandiaa. Ei tee mitään, sen tulolähteet ovat
loppuneet, kilpailu häädetty, Janitscharit voitettu... Muhamed IV on
pantu valtaistuimelle... uudet sopimukseni onnellisesti päättyneet,
turkkilainen valta on viittauksestani valmis hyökkäämään keisarin
niskaan... Vielä tahdon hillitä puolikuuta... Oi minun viisasta
Hagariani, minä tunnen sinun käsialasi! Sinä kaikkiin kykenet...
Israelin Jumala, sinä tiedät, miten Abraham sai taistella uhratessaan
Isakkinsa! Mutta täytyihän minun uhrata Hagar sinun suuren työsi
tähden; hän on sen valmistava!... Vakoojat häntä ympäröitsevät
sulttaanin palatsissa; jokainen orjatar kuuntelee, jokainen eunukki
on valmis häntä pettämään. Mutta hän on voittanut sulttaanin äidin,
Tarchanin, venakon; henkivartiaston päällikkö on häneen täydellisesti
kiintynyt... Lapsi raukka, sulttaani, näkee hänessä ainoan
suojeliansa ja uskoo hänelle kaikki. Kuprili itse on taipunut hänen
vaikutuksensa voimasta... hänellä on näennäinen valta, mutta Hagar
se on, joka hallitsee ja kaikkia päättää. Molemmat käsittävät, että
he yhdessä kykenevät kaikkeen, ja sepä heidän välillään ystävyyden
säilyttää. Oi, minun tyttäreni, minun tyttäreni, sinä pidät nyt
osmaanien koko valtaa käsissäsi!... Benjamin palaa Smyrnan ja
Välimeren kautta... Jerobeam!"

"Mestari!"

"Benjaminia odotetaan palaavaksi Smyrnasta näinä päivinä. Ei mitään
hälinää! Kuusikymmentä meidän miehistämme asetetaan hajalle pitkin
virran rantaa, jotta ovat valmiit häntä suojelemaan, jos kansanjoukot
uhkaisivat. Linnaan levitetään kultakankaasta tehty matto, jonka
tulee ulottua portista ylikerran portaille asti. _Täällä_ häntä pitää
otettaman vastaan kuninkaallisilla kunnianosotuksilla."

Ratsastaja palasi ruskean hevosensa luo. Hän oli nähnyt kaikki ja
kuullut kaikki Finsteraarhornin kukkulalta. Kun näkymätön väräjävä
ääni-aalto toi hänen korviinsa tuon vanhan juutalaisen sanat Tonavan
rannalta, vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn.

Sulttaanittaria ja kuninkaita! Ja minä säästäisin päivänkorennoisia!



14. Voitonriemuinen Parnassos.


    Kultaisen ajan pitää takaisin palajaman.

Suuren, myrskyisen seitsemännentoista vuosisadan keskipalkoilla
Kristiina kuningattaren nimi kuten säteilevä tähti voitti loistossa
kaikki kilpailiansa. Hän näytti olevan määrätty vuosisatansa
loistavaksi keskipisteeksi. Noin suuren, verisen kiistan täytyi
kuitenkin vihdoin laskea aseensa hänen jalkojensa juureen. Oli paljon
heräävää, unesta selviämätöntä tutkimusta, ja paljon epäselvää uuden
ja paremman aikakauden halajamista, ja monta kummallista merkkiä
siitä, että tämä uusi jo seisoi portin edessä tahtoen sisälle, se
kokoontui kaikki hänen valta-istuimensa ympärille ja nimitti häntä
tulevan maailman-aikakauden kunnialla kruunatuksi Sibyllaksi. Hän
seisoi vallan ja kunnian kukkulalla. Westfalin rauha oli nostanut
hänen ikään kuin meren tyyntyvien aaltojen harjalle, Euroopan
sovinto-tuomarittareksi. Kaikki hänen eteensä polvistui, kaikki häntä
ylisti. Ruotsin kansa kulki voitonriemussa, sen ystävät kerjäsivät
muruja maavoitoista, sen viholliset salasivat mairitteleviin
hymyilyihin katkeruutensa. Kaikki runoiliat lauloivat latinaisia
ylistysrunoja, kaikilla puhujalavoilla julistettiin, että Minerva
jälleen oli ylösnoussut, kaikki hovit ja neuvoskammarit lähettivät
sanansaattajia ilmoittamaan ihailuaan. Ja tämä korkeasti ylistetty
kuningatar, vuosisadan keskipiste, oli nyt neljännelläkolmatta
ikävuodellaan nuoruuden uhkeimmassa kukoistuksessa, hänen edessään
oli kasvamassa pitkä kesä ja kesän tuolla puolen etäällä oleva syksy,
jonka hedelmiä hän korjaisi. Mitäpähän kuolevainen enään enempää
onnelta olisi pyytää saattanut?

Mutta aivan täydellinen ei hänen voitonriemunsa ollut. Vuonna 1649
lokakuussa, oli Kristiina ahkerien keskustelujen perästä onnistunut
saamaan yksin-omaiseen palvelukseensa aikakautensa suurimman
ajattelian Cartesiuksen (René Des Cartes'in) ja kehotuksillaan saanut
hänen muuttamaan Tukholmaan. Ruotsalaiset katselivat ihmetellen tuota
pientä, laihaa ukkoa, jonka lakkaamatta oli vilu ohuessa, mustassa
kamlottiviitassaan, eivätkä ymmärtäneet, mitenkä jättiläissielu
mahtuisi niin pieneen, rappeutuneeseen ruumiinrakennukseen. Kristiina
sen paremmin käsitti; hänen mielestään se päivä oli mennyt hukkaan,
jolloin hän ei saanut imeä viisautta tuosta näennäisesti kuivuneesta
mimerinlähteestä. Kello 4:n ja 5:n aikaan talviaamuisin täytyi tuon
vähäisen ukon täristen kiivetä kuningattaren odottavaan vaunuun ja
ajaa linnalle. Siellä tutkittiin kaikki ihmissielun salaiset komerot,
kaikki ajattelian epäilykset, kaikki hämärät arvoitukset Jumalasta,
jonka kuitenkin täytyi olla olemassa, koska hän katoavaisiin
olentoihin oli luonut katoamattomuuden ajatuksen, mutta oli
käsittämätön ja etäinen kuin itse ajatuskin. Täällä ei enään löytynyt
mitään tilaa uskolle, kaikki oli epäilystä, kaikki, paitsi oma
olemus, jota ei epäillä saattanut. Ja kun nämät kaksi olivat viisi
tuntia mietiskelleet kuningattaren kylmässä huoneessa, jossa tuli
kamiinissa paremmin loisti kuin lämmitti, lähetettiin tuo vilustunut,
melkein puolittain uuvuksissa oleva ranskalainen jälleen asuntoonsa
k:lo 10 aamupäivällä, kun hän ei enään edes ajattelemaan kyennyt,
siellä kääriytyäkseen villavaippoihin ja saavuttaakseen uusia voimia
tulevan aamun istuntoon.

Kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa ajattelia istunut sisällä
lämpimässä hollantilaisessa lukuhuoneessaan eikä kauemmin voinut
kestää ruotsalaista ilman-alaa. Tammikuun lopulla 1650 odottivat
kuningattaren vaunut turhaan portin luona; helmikuun 11 päivänä
lähti Cartesiuksen mahtava henki etsimään sitä Jumalaa, joka hänelle
oli ollut matemaatillinen problemi. Kristiina oli kaksi viikkoa
ihan lohduttamaton. Kukapa olisi voinut ajatella, että noin kurja
ruumis olisi verhonnut noin voimallista sielua? Eipä hän itsekkään
pitänyt vähäistä kylmettymistä hyttysen puremaa pahempana. Uudemman
filosofiian perustaja haudattiin Tukholmassa. Myöhemmin muutettiin
hänen ruumiinsa Parisiin, mutta Sergei koristi Aadolf Fredrikin
kirkon kuvalla, jossa nähtiin Cartesiuksen siivellisen hengen
valaisevan tulisoihdulla maailman avaruutta, jolloin hän huntuun
verhotun maapallon päältä nostaa peitteen.

Tuli sitten kesällä 1650 nuo kummalliset valtiopäivät, jolloin kolme
aatelitonta säätyä nousi kapinaan ylivaltaista aatelia vastaan ja
käytti puhetapaa sellaista, josta olisi ilman kuningattaren välitystä
syntynyt sisällinen sota.

Tuon kuohulaineen maininki ulottui niin pitkälle, että vielä kaksi
sataa vuotta tämän jälkeen Ruotsin etevin historioitsia joutui tuosta
kiivaaseen väittelyyn. Sen vaiheet jääköön historian kerrottavaksi.
Kristiinalle tämä taistelu tuotti käännekohdan. Hän alkoi sen
kuningattarena ja lopetti naisena. Hän alkoi, turvaten aatelittomiin
säätyihin, taistelunsa aatelisten kasvavaa ylivaltaa vastaan, joka
uhkasi kahlehtia kuninkaat ja kansat. "Nyt", sanoi hän, "on aika
poistaa väärinkäytökset." Mutta nuo papit, porvarit ja talonpojat
kävivät hänelle liika rohkeiksi. Kun hänen omassa hallinnossaan
nähtiin väärinkäytöstä, seurasi toisellainen kuninkaansana: "Täytyy
niin taputtaa tuota valkoista lasta, ett'ei musta unohdu!" Hän
taputti molempia ja molemmat tunsivat itsensä pettyneiksi. Se oli
Richelieun ja Mazarinin valtiotaito: ei kansanvalta eikä aatelisvalta
saanut häneltä riistää hänen itsevaltiasta kruunuansa. Hän istui alas
kahden tuolin väliin ja jäi siihen istumaan. Ihailun korkeimmalla
kukkulalla alkoi panettelu. Johannes Rudbeck oli totta uneksinut:
tähti alkoi laskea, mutta sitä ei vielä huomattu, se laski kaareillen.

Näillä valtiopäivillä toimitti kuningatar vallanperiälleen Kaarle
Kustaalle oikeuden antaa lapsilleen, tuleville Kaarleille,
perintö-oikeuden kruunuunsa. Mitä haihtuva maine merkitsi sen
kuninkaallisen perinnön rinnalla, jonka hän vallanperimyksessä jätti
valtakunnallensa!

Nyt Kristiina oli kruunattava, ja noitten neljä kuukautta kestävien
kruunausjuhlien maine täytti maailman. Aina yhä eteen päin
lykättynä, pidettiin vihdoin juhlakulku Jakobsdalista Tukholmaan
tuorstaina lokakuun 17 päivänä 1650 säätyjen läsnä ollessa. Pitkänä
ja loistavana kulki se kunniaporttien läpi sillä välin, kuin 40
sotalaivaa virrassa linnan alipuolella lippujen liehuessa ampumalla
ilmoitti tervehdyksiänsä. Sunnuntaina lokakuun 20 päivänä toimitti
arkkipiispa Lenasus kruunauksen Isossakirkossa. Ei mikään kommellus
ollut pahaa ennustamassa. Kaikki kävi onnellisesti ja loistavasti;
kruunaushevoset hopeakengissä, kruunaushärkä komeili kullattuine
sarvineen, viini vuosi virtana kansan joukoille, ilotulitukset
kestivät puoli-yöhön ja sitte seurasivat tappelut päihtyneiden
kesken. Sitten tulivat pitkissä riveissä ylhäisten pidot. Ja silloin
tapahtui vähäinen sivuseikka, joka kuuluu tähän kertomukseen.

Niitten monien lähetyskuntien joukossa, jotka kaikista valloista
ja hoveista toivat onnentoivotuksia kruunausjuhlaan oli myöskin
tatarilais-turkkilainen lähetystö. Siinä oli kymmenen kummallisesti
puettua itämaalaista, jotka Muhamed IV:nen puolesta lahjoittivat
kuningattarelle komean, kullalla kirjaillun satulavaipan. Eräs
sen aikuinen kertoja mainitsee tatarilaisista, että: "sen kansan
sievistelytaito oli hyvin heikko, ja kun joku kuningattaren väestä
meni heitä tervehtimään, hyppäsivät he penkille; sellainen oli heidän
sivistyksensä. Heillä oli myöskin muassaan mainittava henkilö, jota
käyttivät pappina, soittajana ja ruoanlaittajana."

Tatarilaiset pääsivät kuningattaren luo, he viskasivat itsensä
maahan, otsat vasten pehmeää lattiamattoa sekä antoivat sitten
onnentoivotuskirjoituksen.

Kuningatar suvaitsi ottaa vastaan kalliilla kivillä koristettuun
hopearasiaan asetetun pergamentin, jonka kuvakirjaimia ei kukaan
läsnä olevista osannut lukea, ja kuiskasi hymyillen häntä tänään
palvelevalle hovineidelle, Ebba Sparrelle:

"Jospa minulla nyt olisi Doxani täällä, niin hän minulle nuo
harakanvarpaat selittäisi."

Samalla havaitsi hän pienen tuohon viralliseen turkkilaiseen
onnittelukirjoitukseen kiinnitetyn valkoisen silkkikäärön. Hän kiersi
käärön auki ja luki, suureksi hämmästykseksensä seuraavat kuusi
seitsemän, kauniilla latinalaisella käsikirjoituksella präntättyä
ruotsinkielistä riviä.

    "Hagar Sulttaani, Osmanien kuningatar, lähettää Ruotsin Kristiina
    kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan armosta.
    Tulkoon päiväsi lukuisiksi ja onnellisiksi. Kuten sinä olet
    suojellut minun tieni, tahdon minäkin suojella sinun alammaistesi
    teitä minun valtakunnassani. Minä jätän sinut Allah'in ja hänen
    suuren Profeettansa huomaan ja olen sinulle kuninkaallisella
    ystävyydellä suosiollinen. Annettu Stambulin Seraljissa
    Moharremin 12 päivänä vuonna tuhatkuusikymmentä Hedschran jälkeen.

                                                   _Hagar_."

Hehkuva puna nousi kuningattaren poskille. Hän rutisti kädellään
pehmeän silkkivaatteen palloksi, ja olisi kentiesi tallannut sen
jalkojensa alle, ellei se olisi ollut vahvalla silkkinuoralla
kiinnitetty Sulttaanin onnentoivotuskirjoitukseen. Sitä hän ei
saattanut tallata. Hän sanoi jäähyväiset lähetystölle, läksi
huoneisiinsa, antoi kutsua luoksensa itämaisten kielien tutkian
professori Johan Terseruksen, joka valtiopäivillä pappis-säädyssä oli
ollut kuningattaren uskottuja, ja kysyi häneltä, osasiko hän selittää
turkin kieltä.

Terserus luki syrian ja arapian kieltä, vaan ei turkinkieltä.
Kuitenkin näitten kielien välillä oli niin suuri yhtäläisyys, että
tämä oppinut teoloogi luuli saattavansa noudattaa kuningattaren
toivomusta; hän kun halusi tietää, oliko tuo turkkilainen kirjoitus
todellisesti Sulttaanilta. Tarkastuksessa tuli ilmi, että kirjoitus
kaikin puolin oli oikea.

"Oletteko varma siitä, ettei kirjoitus ole jonkun pahajuonisen
juutalaisen _falsariami_?"

"Aivan varma, teidän majesteettinne. Siinä on, paitsi tavallista
rukouskaavaa ja Allah'in nimimerkkiä, suurmuftin allekirjoitus ja
visiiri Kuprilin, jonka käsi-alan minä olen nähnyt."

Kristiina näytti hänelle tuon valkoisen, rutistuksesta jotenkin
ryppyiseksi käyneen, silkkikäärön.

"Mitä sanoo tohtori Johannes tästä?"

Terserus luki, hymyili ja vastasi:

"Teidän majesteettinne, jos tämä on sama juutalainen löytölapsi, joka
kymmenen vuotta sitten luki kreikkaa minun johdollani Turussa, niin
saatan uskoa hänen voivan mitä hyvään."

"Samaa minäkin", sanoi kuningatar. "Te näette, hän kirjoittaa
minulle, ikään kuin hän olisi vertaiseni, taikka vähän parempikin.
Eikö tämä ole ihan kummallista? Noin oppinut ja alentaa itsensä niin,
että on barbarilaisen haaremissa!"

"Olen kuullut sanottavan, että nykyään hallitseva sulttaani on
yhdeksänvuotias."

"Mitä? Yhdeksänvuotias? Mutta sepä mainiota valtioviisautta!
Antakaa minulle yhdeksänvuotias puoliso, niin minä heti suostun
säätyjen toivomukseen, minä menen naimiseen vaikka tänä päivänä!...
Odottakaa, te saatte kuulla, mitä minä vastaan ottomanisella
purpura-leposohvallaan olevalle serkulleni."

Kuningatar istui kirjoituspöytänsä ääreen, kirjoitti ja luki
seuraavat sanat, jotka sitten, silkille painettuina, vastauksena
olivat annettavat tatarilaiselle lähetystölle:

    "Ruotsin kuningatar Kristiina tervehtii; Osmanien Kalifia
    Muhamedia, neljättä sen nimellistä, Jumalan kaikkivaltiaan
    armosta. Olen ilolla vastaan ottanut kirjoituksesi ja toivon
    sinulle onnellista hallitusta rauhassa kristittyjen kanssa.
    Kasvakoon partasi kerran niin pitkäksi, että se ulettuu yli
    Bosporin Perästä Galataan"...

"Eikö tosiaan, tohtori Johannes, tämä ole oikein itämaista?"

"On, ja poikamaista, teidän majesteettinne."

"Oikein. Sillä tavallapa yhdeksänvuotiaalle sulttaanille
kirjoitetaan. Mutta kuulkaa vielä:

    "Toivon sinulle myöskin monta ihanaa puolisoa, jotka
    leuhottelevat kärpäset vuoteesi äärestä, tämähän olkoon heidän
    osansa ottomanisen valtakunnan hallinnossa, sekä ett'et sinä
    koskaan saisi aihetta lähettää heille silkkinuoraa uhkaukseksi
    nenäkkään kielen tähden. Jumalan haltuun. Annettu Tukholman
    linnassa 23 päivä lokakuuta armon vuotena tuhannen kuusisataa ja
    viisikymmentä.

                                          _Kristiina Regina_."

"Noh, mitä tästä sanotte, tohtori Johannes? Onko armollinen
seraljissa oleva serkkuni saanut sopivan vastauksen?"

"Jos minä saan lausua ajatukseni, niin olisi ehkä viisainta jättää
vastaus valtiokanslerin arvosteltavaksi", vastasi tuo älykäs Terserus
empien.

"Mitä? Te neuvotte minua kysymään valtiokanslerilta? Te, joka
valtiopäivillä... Pitääkö minun kuten koulutytön antaa hänen oikaista
kirjeitäni?"

"Minä vain rohkenen ajatella, että sen henkilön, joka on uskaltanut
kirjoituksensa kiinnittää sulttaanin julkiseen onnentoivotukseen,
täytyy olla mahtava. Teidän majesteettinne on itse myöntänyt,
että puheena olevassa asiassa tästä henkilöstä saattaa uskoa mitä
hyvään..."

"Entä sitten? Tulkoon hän vain vaikka keltaisen viheriäiseksi
harmista; sitäpä minä juuri tarkoitankin."

"Minä pyydän anteeksi; teidän majesteettinne ymmärtää paremmin tämän
asian kuin minä. Alammainen ajatukseni on, että, jos turkki meille
suuttuu, saattaa hänen merirosvonsa tehdä meille paljon haittaa
Välimeressä. Sen lisäksi on hän meille hyvin hyödyllinen pitämässä
puolalaista ja venäläistä niskoiltamme, puhumattakaan keisarista, jos
joku uusi rauhattomuus tulisi. Meidän ei pitäisi ennen aikojaan häntä
suututtaa."

Kristiinan veri kuohahti.

"Ja tuota sanoo minulle pappismies, kristitty teoloogi! Meidän
pitää pysymän ystävyydessä Turkin kanssa; ottakoon hän kuinka monta
kastettua ruotsalaista neitoa hyvänsä ja tehköön heitä väärän
profeetan orjiksi; me emme saa häntä suututtaa! Ohoh, tohtori
Johannes, missä katkismuksessa tuo löytyy kirjoitettuna? Ja minä
kun teistä luulin... Mutta yhtäkaikki. Minä kiitän teitä siitä,
että olette oikeiksi todistanut harakanvarpaat. Kyllä sietää
ajatella, mikä hyödyllisintä olisi, mutta älkää minua kiusatko
valtiokanslerillanne. Hyvästi!"

Kristiina harkitsi ja antoi, nyt kuten aina, jolloin Vaasaveri
tyynempänä juoksi, viisautensa hallita. Tuo ivallinen kirjoitus
hävitettiin ja uusi laadittiin, joka oli soveliaammin kokoon pantu.
Vaitiolo jäi ainoaksi vastaukseksi Hagar Sulttaanin nenäkkäisyyteen.

Mitä ei saatu silkille panna, se uskottiin ystävälle.

"Ebba, mitä sanot tästä kirjeestä ja lempisulttaanittaresta?"

"Mitä minä sanon? Hän oli aina hullu ylpeydestä. Haremi on kanapiha;
ne kalkkunat, jotka parahiten kaakottavat, kadottavat päänsä ensiksi."

"Mutta sulttaani on yhdeksänvuotias lapsi! Saatatko ajatella
onnellisempaa yhteensovitusta... kaikki oikeudet eikä mitään
velvollisuuksia! Olla naimisissa ja kuitenkin olla neitsy; olla
itsevaltiaan puoliso ja kuitenkin hänen hallitsiansa. Kaikesta,
mitä Hagarissa olen ihaillut, on tämä schakkipeli kaikkein
eriskummallisin. Se on niin ihmeellistä, että minä melkeinpä olisin
valmis antamaan hänelle kaikki anteeksi tuon nerollisuuden vuoksi..."

"Tänään, Kristiina. Nero tänään ja kuristettu huomenna."

"Mahdollista. Tiedänkö minä, tahi tiedätkö sinä, elämmekö huomenna?
Hänen ei tarvitse kuten minun, pelätä kruunua samalla, kun se hänen
päähänsä lasketaan."

"Orjatar!... Elinaikuisessa vankeudessa!"

"Oohoh, hän kyllä itsensä hoitaa, kyllä hän tulee ulos."

Kruunausjuhlat voittivat kaikki, mitä siihen asti oli Ruotsissa
nähty ja jatkuivat muutamien päivien tarpeellisen levon perästä,
aina seuraavan vuoden helmikuun loppupuoleen. Kunniaportteja,
eläintaisteluja, piirijuoksuja, vaeltavia vuoria, amatsooneja,
metsänhaltioita ja merenhaltioita, muriaaneja, norsuja, esille
kieriviä laivoja, teaatteritansseja ja kaikellaisia valepukimia
vaihteli tanssien, ilotulitusten, aamuun saakka kestävien
aterioitsemisien sekä kokonaan paistettujen härkien, viinistä
tehtyjen suihkulähteitten ja vielä monen muun kanssa, jota ylhäisille
ja alhaisille oli valmistettu. Kalliimpien ja kummallisimpien
joukossa oli Stjernhjelmin teaatteritanssit tahi oikeammin huvitus:
"Voitonriemuinen Parnassos", jonka valmistukset olivat vieneet
enemmän kuin puoli vuotta ja joka ensi kerran näytettiin tammikuun
9 päivänä 1651. Ei ollut helppo löytää mitään järjestystä tämän
kappaleen 30:nessä "esityksessä", jota uudempi aika nimittäisi
kuvaelmaksi, ja jossa, paitsi laulajia ja tanssioita esiintyi 80
haaveellista olentoa, jokainen kertoen kuka hän oli, ja mitä hänen
tuli tehdä Kristiinan kunniaksi. Olympian jumalat ja jumalattaret,
Troijan, Kreikan, Roman sankarit, runottaret, sulottaret, hyveet ja
paheet esiintyivät vuorotellen intialaisten, persialaisten, sotaväen,
runoiliain, filosoofien, kelloseppien ja kirjanpainajain kanssa.
Loistavat koristemaalaukset ja puvut, jotka silmiä ihastuttivat,
palkitsivat tuon kehnonpuolisen kokoonpanon ja pitivät jossakin
määrin katselioita lämpiminä lämmittämättömällä kilparadalla, jota
välistä käytettiin sirkuksena, toisinaan teaatterina, pakkasessa
sellaisessa, jossa lämpömittari olisi näyttänyt 20 astetta, jos se
siihen aikaan jo olisi ollut keksittynä.

Katseliapaikat olivat amfiteaatterin muotoon asetetut pitkät
penkkirivit toinen toisensa takana ja toistansa ylempänä. Alimpana,
lähimpänä rataa, nähtiin ylhäisempi sotapäällikkyys ja muita
ylhäisiä mieskatselioita. Kalliilla matoilla peitetyn toisen rivin
keskustassa nähtiin kuningatar hovikuntineen, valtakunnan neuvosto,
ulkomaalaiset lähetystöt ja aateliston jäseniä rouvineen niin monta,
kuin siinä tilaa sai; niitten takana kolmannella ja neljännellä
rivillä aatelistoa ja aatelittomat säädyt, muutamat vaimoineen;
takana olevissa riveissä oli katselioita taajaan ahdattuina alemmista
säätyluokista. Valaistus oli sellainen, kun se öljylampuista olla
saattoi; ja mukavuudet sen mukaan. Airuet ja palveliat tekivät
parastaan hillitäksensä sitä sohinaa, jota ei kuningattaren
läsnä olokaan saattanut estää ja joka toisinaan teki puheen
näytelmäpaikalla kuulumattomaksi osotteluksi.

Kuningattaren seurassa kaivattiin suosikki Maunu De la Gardie.
Hän oli näkymättömänä kulissien takana, kuningattaren toisena
persoonana, joka toimitti hänen määräyksensä mukaan kaikki, missä ei
kuningattaren arvo suvainnut hänen ylhäistä persoonaansa näkyvissä
olemaan. Kristiinan takana istui pfaltzkreivi, vallanperiä, synkkänä
ja hajamielisenä, tuskin häntä sanallakaan kunnioitettiin. Vuoroon
armollisena ja tyytymättömänä ivaili Kristiina ranskalaisten
lähettilään kanssa jokaista kohtausta. Mercurius oli liiaksi laiha,
Minerva liika lihava, muusat olivat kuten karjapiiat, filosoofi kuten
paistinkääntäjä.

"Miten tämä teidän korkea-arvoisuuttanne miellyttää?" virkkoi
Kristiina, kääntyen arkkipiispan Lenaeuksen puoleen, jonka hän oli
kutsuttanut rinnalleen, luultavasti sen vuoksi, että hän kirkon
puhdas-oppisena ylipäällikkönä kovin inhoi näitä pakanallisia
temppuja. "Kuuleeko teidän korkea-arvoisuutenne, mitä mies tuolla
uskaltaa sanoa?

    "Ken hurskahin
    Saa pilkatkin.
    Saa maksaa huvitukset,
    Ja kaikki kustannukset..."

[Voitonriemuinen Parnassos, toinen näytös, 9:säs kohtaus.]

"Hän kertoo meille maailman tapoja, eikä hän kentiesi olekkaan
väärässä", vastasi arkipiispa.

Valtioneuvoston läsnä olevista jäsenistä oli valtiokansleri poissa,
joka esteeksensä oli sanonut voivansa pahoin. Presidentti Kurki ja
amiraali Ryning tasasivat huomionsa teaatteritanssin ja politiikan
välillä. Siinä se nyt juuri vähällä oli, taisiko Mazarini kestää
frondea vastaan Ranskassa. Ryning sanoi ankaria sanoja kuningattaren
itsevaltaisesta menettelystä, hän kun oli koettanut asettaa
ruotsalaisia sotajoukkoja ja laivoja kardinaalin käytettäväksi. Kurki
hymyili valtioviisaalla tavallaan.

"Ruotsalainen isänmaan-ystävä saattaa olla levollinen, hänellä on
etevä kuningatar, mutta tämä kuningatar on nainen."

"Valitettavasti!" mötisi Ryning merimiehen rehellisellä suun
mutkistelemisella.

"Sanokaa onneksi. Paitsi Aleksanderia ja Cæsaria ei meidän armollinen
kuningattaremme ketään niin ihaile, kuin Condén suurta prinssiä, ja
Condé on nyt kardinaalin vihollisten puolella. Olkaa huoleti meidän
laivastostamme!"

Kurjen ensimmäinen, tämän kertomuksen alussa mainittu puoliso, tuo
rakastettava Sofia De la Gardie, oli kuollut ja Kurki oli puoli
toista vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin Kristiina Hornin kanssa.
Tämä uusi haltiatar Kurjen ruhtinaallisessa kodissa oli katseliain
joukossa saanut paikkansa valtioneuvos Ryningin rouvan rinnalla ja
kestitsi naapuriansa, joka maalta oli tullut, päivän kiertävillä
hovijuoruilla.

"Teidän armonne saattaa ajatella mille mielelle olisimme tulleet, jos
me täällä Tukholmassa olisimme äkkiarvaamatta saaneet, verilöylyn
kesken kruunauksen juhlamenoja."

"Jumala varjelkoon!" virkkoi luottavasti tämä Risebergan hurskas
vanha rouva. "Tuollaisia pakanallisia näytelmiä ja sen lisäksi vielä
verilöyly! Onko tehty kapina hänen majesteettinsa pyhitettyä henkilöä
vastaan?"

"Ei, mutta teidän armonnehan saattaa ajatella, minkälainen outo,
tavaton tapahtuma. Tänne tuli turkkilaisia ihmis-syöjiä leveissä
housuissa ja turbaanit päässä ja lahjoittivat hänen majesteetillensa
mesopotamilaisen onnentoivotuksen eräältä entiseltä kammaripiialta,
jonka nimi oli Hagar, ja joka nyt lienee suurmogulin sulttaanitar
ja uskaltaa nimittää kuningatarta sinuksi. Hänen majesteettinsa oli
ollut niin vihaan syttynyt, että hän heti paikalla oli käskenyt
hakata turkkilaisten päät poikki. Mutta arkkipiispa rukoili armoa
heidän puolestaan, joten he saivat pitää henkensä sillä ehdolla, että
heti tulisivat kristityiksi."

"Hagar?" vastasi Risebergan rouva, joka tätä hovijuorua
kuunnellessaan tarttui tuohon rakkaaseen nimeen. "Kukapa se Hagar
lienee, joka ennen on ollut kammaripiika?"

"Hän on ollut täällä Tukholmassa ennen ja hänen nimensä sanottiin
olleen Rydin tahi Rönning, en sitä niin tarkoin muista. Hän on ollut
Kersti röökinän kirjansiivooja. Ja nyt on hän itsensä antanut Turkin
haltuun ivataksensa kuningatarta ja kaikkea, mikä kristillistä on."

"Suokaa anteeksi, teidän armonne... en voi hyvin... minun täytyy
puhua kuningattaren kanssa!" huudahti tuo onneton hurskas rouva
ja nousi, vavisten joka jäsenessään. Samassa nousi esirippu ja
nähtiin Kreikan seitsemän viisasta. Kaikkien silmät katsoivat sinne
päin, ei kukaan uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsivät häiritsevänsä
kuningatarta huvissaan. Vielä neljänneksen tuntia täytyi tämän
kasvatti-äideistä parhaimman kärsiä kaikkia epätietoisuuden tuskia.
Oi, tuo komeus, nuo koreillut naamiot, jotka saattavat viehättää
iloisia, onnellisia, kevytmielisiä, kuinka äärettömästi ne runtelevat
tuskallista äidin sydäntä, oikeinpa ne muodostuvat paholaisen
pilkaksi joka ivailee ja rikki riistää hänen sydämmensä!

Vihdoinkin esirippu jälleen laskeutui. Valtioneuvos Ryningin rouva
nousi istualta ja kuiskasi miehensä korvaan jotakin. Valtioneuvos vei
hänet presidentti Kurjen luo, joka paremmin tunsi Hagarin kohtalot,
kuin mitä hän oli nähnyt hyväksi uskoa uudelle puolisolleen. Kurki ei
salannut sitä vaihdosta näissä kohtaloissa, joka häntä itseään kovin
läheltä ja kipeästi koski.

"Teidän armonne", sanoi hän, "me olemme löytäneet kotkanmunan ja
nähneet siitä lähtevän pienen poikasen, jonka luulimme saattavamme
kasvattaa kyyhkyseksi. Me näimme siipien kasvavan ja terävien silmien
katselevan ulos maailmaan, mutta me luulimme voivamme pitää tuota
tavatonta lintua häkissä ja leikata sen siipiä. Me olemme pettyneet,
teidän armonne. Kotkanpoikanen kyyhkysenhaamussa on riistänyt
itsellensä tien häkistä pois ja lentänyt aurinkoa kohti. Sinne hän
ei pääse, lapsi raukka; ennen tai myöhemmin on häneen metsästäjän
nuoli sattuva. Mutta sellainen on hänen synnynnäinen luontonsa; me
emme saata muuttaa, vaan ainoastaan surkutella hänen kohtaloansa.
Suokoon Jumala, ett'ei tämä kuvastele toisen kohtaloa, joka on häntä
ylempänä!"

Jälleen esirippu nousi ja nyt näkyi muusat kaikki 9:än ja kolme
graatiaa istuen hopeoituissa vaunuissa, joita jalopeurat vetivät, ja
amor oli ajajana. Vielä neljänneksen tunnin täytyi Risebergan rouvan
sydämmeensä sulkea huokauksensa ja sydämmensurunsa. Sitten kysyi
hän, oliko tataarilainen lähetystö vielä kaupungissa, ja sai tietää,
että raakalaiset vihdoin huomenna lähtisivät. Peläten joutuvansa
huomion-alaiseksi hiipi hän pois, viettääksensä koko seuraavan yön
rukouksissa ja aamupuoleen kirjoittaaksensa kirjeen, niin täynnä
kyyneleitä ja rakkautta, että ainoastaan enkeli saattaa lankeevalle
turvatillensa niin kuiskaella, tahi äiti kirjoittaa kadotetulle
lapselleen. Mutta voitonriemuinen Parnassos yhä ylisteli Kristiinaa
katseliain riemuitessa. Maailman neljä kulmaa avautui, neljästä
päästä tuli esiin neljä kuningasta, jotka kruunasivat Hyvettä, ja
tämä päivän kunniaksi nimitettiin Kristiinaksi.

    "Kaikki säädyt kiittäkööt nyt hyvettä,
    Kuninkaat ja kansat mailman äärissä."

Ja sitten seurasi "suuret teaatteritanssit", jossa nuo neljä
kuningasta ja heidän suurijoukkoinen seuransa tanssi kruunatim Hyveen
ympärillä. Mutta maailma oli liian ahdas tälle komealle Hyveelle;
siellä tuli viimeiseksi "eräs ihana ja harvinainen, tähän yksinomaan
keksitty taideteos." Aurora ja muusat nähtiin äkkiarvaamatta astuvan
alas taivaasta ja ottavan luoksensa Hyveen sen joukon keskeltä, joka
häntä oli kruunannut ja ylistänyt. "Sen kautta koko Parnassos tuli
loistavaksi ja valaistuksi kirkkaudessa ja ihanuudessa."

    "Jo rusohohteinen Aurora
    Käy sulle, Svea, nousemaan,
    Autuudensarvi seurassaan,
    Ja kaunis, kukoistava Flora."

Nyt maailman ensimmäinen kultainen aika on takaisin tuleva ja kaikki
kukoistukseen joutuva Kristiinan, Kustaavien periättären kautta.
Jokainen sääty saa tarpeensa kaikesta, mitä hän toivoa voi.

    "Ken pimeän ja päivän luopi,
    Ken Jupiterin voittavi,
    Hän, Phoebon loiston mestari,
    Hän onnen myöskin meille suopi.

    Jumala suokoon Svean maalle,
    Myös valtaistuimelle sen
    Runsahan armopaistehen,
    Ja pitkää ikää _Kristiinalle_."



15. Suosikit.


    Hän ylenkatsoi suosikkejansa.

Löytyi todellakin niitä, jotka luulivat, että kultainen aika oli
takaisin palaava. Niin monta voittoa, niin paljon kunniaa, niin
loistavaa neroa, niin oppineita kiitospuheita, niin runsaita
lupauksia nuriseville säädyille kuningattaren kruunauksessa!
Valtiopäivillä olleet talonpojat lähtivät kotia jouluksi 1650
pettynein toivein, mutta vahvalla luottamuksella Kristiinaan, että
hän kaikki parantaisi, kun hän vain saisi vallan herrojen melun
yli. Ne ne olivat, jotka panivat sodan alkuun, ne, jotka kansaa
sortivat, ne, jotka tuhlasivat valtakunnan varat. Jumala siunatkoon
Kersti röökinää; eikö hän ole antanut valtakunnalle rauhaa; eikö
hän ole pannut pois viralta torven soittajat ja vaskirummun lyöjät,
kammariherransa ja hovijunkkarinsa? Ja porvari sanoi tuttavilleen
markkinoilla, ja talonpoika rukoili pappinsa kanssa kirkossa siihen
aikaan, kun rahatoimikammari tyhjennettiin voitonriemuisen Parnasson
tähden: Jumala siunatkoon Kersti röökinää ja suokoon hänelle pitkän
hallitusajan!

Kaksi vuotta myöhemmin, kun pitkämatkaiset tuttavat kysyivät
kauppiaalta porvariluukun luona: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" eivät he
vastausta saaneet, tahi jos saivat, niin porvari ensin katsoi arasti
ympärilleen ja kuiskasi: "Sanotaan, röökinä on lumottu."

"Kuka sen on tehnyt?"

"Sitäpä ei kukaan tiedä, mutta muutamat arvelevat, että sen on tehnyt
vanha rouva Ebba Brahe, joka nuoruudessaan lumosi kuningas-vainajan,
röökinän isän."

Kirkkoon kokoontui kansa kolmen kuninkaan päivänä, kun teksti antoi
erityistä aihetta rukoilemaan hallitsian puolesta, ja kysyttiin
papilta saarnan jälkeen, mitä Tukholmasta kuului. Rakas isä väänteli
patalakkiansa eikä ollut kärkäs vastaamaan, mutta kun häntä
pakotettiin, niin hän huoaten vastasi, että oli monta sutta, jotka
nyt olivat hiipineet lammashuoneeseen. "Siellä Tukholmassa on nyt
yltäkyllin ulkomaalaisia oppineita", sanoi hän, "ett'ei kukaan enään
uskalla sylkeäkkään kadulla. Kaikki he kieltävät Isän Jumalan ja
uskovat perkelettä, joka heille kirjoja kirjoittelee. Ja jokaisesta
sellaisesta kirjasta, jonka he painettuna jättävät Kristiina
kuningattarelle, saavat he tuhannen taalaria, ellei enemmänkin, ja
vielä lisäksi kultavitjat, jonka lukossa on käärmeen koukeroita."

Vanha ritari, joka oli palannut sodasta runsaine saaliineen ja
rakentanut itselleen maaseudulla linnan, kysyi kotiin tulleelta
pojaltaan: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" -- Poika, Ranskan uusimman
muodin mukainen keikari, kohotti olkapäitään ja vastasi sellaisella
huolettomalla äänellä, jota nuoriso tähän aikaan oli oppinut
käyttämään: "Röökinä on hullu." -- "Mitä? Hän, joka on lisännyt
meidän oikeuksiamme, hän, joka on lahjoittanut meille kaksi
kolmatta-osaa valtakunnan maasta!" -- "Niin", vastasi jälleen
nuori jalosukuinen kohottaen uudestaan olkapäitään, "miksikä sitä
nimittäisin, joka leipoo kreiviä, vapaaherroja ja aatelismiehiä,
aivan kuten leipuri leipiä kypsentää, ja lahjoittaa niin runsain
käsin lahjoitusmaita, ett'ei kukaan enään tiedä, onko toinen ennen
häntä saanut saman tilan?" -- "Olet oikeassa", sanoi isä. "Kun ei
enään ole mitään lahjoitettavana, otetaan meiltä kaikki pois."

Näin kulki puhe. Mutta Kristiina kuningatar ei ollut hullu, eikä
lumottu; hän oli ainoastaan liika ylhäinen laskemaan. Hän oli
kuningatar joka sormenjäsenessään, niin, että luuli omistavansa
kaikki ja siksi voivansa suoda itselleen huvituksen antaa pois
kaikki. Kultaa, sitä taas jostakin sisään virtaili, mutta kruunu
on avonainen, sillä ei ole kantta eikä pohjaa; siinä ei saata
mitään säästää, siitä täytyy kaiken juosta ulos, muuten se ei olisi
kruunu. Valtakunnan tarpeet? Eikö kuningatar ole valtakunta? Kansan
köyhyys? Puhetapa! Hän kyllä tunsi ne vanhat valitusveisut. Eivätkö
he saattaneet tyytyä leipään ja silliin? Eikö kunniassa ole kyllin
rikkautta, ja koskapa Ruotsin valtakunta oli ollut niin mahtava
kuin nyt? Anna minulle taalain tytön hame, suomalaisen pettuleipä,
lappalaisen kurja hökkeli, niin olen kuitenkin kuningatar, -- niin
kauan, kuin minua miellyttää olla kuningattarena!

Tämä suurenmoinen pääpiirre arvoituksen tapaisessa henkilössä, tuo
halu, olla kaikki, tuntea kaikki, voida kaikki, on Kristiinan avain.
Vuodesta 1650 oli hän valtakunta ja kansa: pian oli hän tuleva vielä
enemmäksi; hän oli tuleva aikansa keskipisteeksi.

Itsenäisenä ja umpimielisenä, oli hän sentään toisinaan saattanut
paljastaa jonkun sopukan sydämmestänsä; hän oli kuitenkin nähnyt
rinnallaan yhden uskotun ystävän, jolle hän saattoi kertoa omasta
itsestään. Nyt hänen kohtalokseen tuli, että myöskin tämä ystävä
oli hänen jättävä. Kesken kruunausjuhlaa ilmaisi Ebba Sparre eräänä
iltana, että Jaakko Kasimir De la Gardie, Maunu kreivin nuorempi
veli, oli pyytänyt häntä omakseen, ja Ebba anoi nyt kuningattaren
suostumusta. Kristiina hymyili; hän oli itse raivannut tämän uuden
kosian tien, hänessä oli se naisellinen heikkous, että hän tahtoi
naittaa pois serkkujansa ja hovineitojansa. Mutta hän muistutti
Ebbaa, että heidän sopimuksestaan toukokuussa 1864 vielä puuttui
muutamia kuukausia.

"Nuo kolme vuotta pitää täyteen tuleman, ennen kuin minä kadotan
kuningattareni jokapäiväisen armon, jota ei mikään palkita voi",
vastasi Ebba.

"Hyvä. Minun mielestäni Jaakko kreivi ei ole hullumpi. Hänellä on
huonompi pää kuin hänen veljellään, mutta enemmän taitoa. Vahinko,
että hän on kolme vuotta sinua nuorempi."

"Minä jään aina nuoreksi, niin kauan kuin olen yhden-ikäinen
naimattoman kuningattaren kanssa."

"Silloin siis olet nuori harmaapäisenäkin vielä, Ebba. Minun
lohikäärmeeni odottaa turhaan nuo kolme vuotta. Jollakin täytyy
syöttää petoa, vaikka se sitten olisi kissanpoikasella. Ellei
lohikäärme saa ahmaista prinsessaa, saa hän ahmia kruunun. Toivonpa
että hän saa kyllänsä. Huomenna vietämme kihlaustasi linnassa."

Vuoden kuluttua kihlauksen jälkeen vietettiin nuoren parin häitä
suurella komeudella Tukholman linnassa. Kuningatar antoi morsiamelle
hopeaserviisin, joka oli 6,000 riksin arvoinen ja esiintyi
itse hääpäivän edellisenä iltana pidoissa, missä paimenet ja
paimentajattaret ottivat jumalien vieraissakäyntiä vastaan. Liitto,
joka oli onnen auringonpaisteessa solmittu, kesti ainoastaan viisi
vuotta ja loppui, kun Jaakko Kasimir De la Gardie sai urhoollisen
sotilaskuoleman Köpenhaminan valleilla 1657.

Yli noitten loistavien, tanssivien, tuhlaavien vuosien 1651 ja 1652,
yli ensimmäisen, kiihkeästi vastustetun ja vihdoin takaisin otetun
vallanluopumisen, yli Messeniuksien verisen mestauslavan, yli uusien
kreivikuntien, vapaaherrakuntien, aateliskirjojen, oppineitten
kiitosrunojen, balettien, pitojen, valtiollisten juonten sekavien
vyhtien, sotavarustuksien ja hoviportaissa hiipivien jesuiittajälkien
juoksee kertomuksen lanka yhä eteenpäin vuoteen 1653, joka oli
suosikkien vuosi. Ei yhtään aurinkoa ilman kiertotähtiä. Vaihdettu
prinssi ylenkatsoi hamettansa, mutta ei saattanut irroittaa itseänsä
sen korko-ompeluista ja palteista, naisen mielipiteistä.

Vuodesta 1647 vaihtelivat oppineet Kristiinan hovissa suuresti. Ne
tulivat, näyttivät taidetemppujaan, saivat kiitoksia, käytettiin,
varustettiin kultavitjoilla, erotettiin virasta suosiosta tahi
epäsuosiosta, eläkkeellä tahi ilman eläkettä, ja katosivat.
Kristiinan Doxaa seurasi mainiompia kirjanhoitajia: Vossius,
Freinshemius, Salmasius... Vossius joutui kinaan Salmasiuksen
kanssa, suistui pois armosta, mutta hänen onnistui pelastaa itsensä
suosion sirpaleella. Bocclerus työnnettiin Upsalaan, sai selkäänsä
ylioppilailta ja kirosi Ruotsia. Salmasius lähetti Bourdelotin,
Bourdelot loisti aikansa, mutta hänen kukisti Pimentelli. Maunu De la
Gardie oli kahdeksan vuotta ollut onnen korkeimmalla kukkulalla, kun
eräs Klaus Tott niminen nuori mies esiintyi... toisen ja kolmannen
luokan tähtiä oli monta loistamassa.

"Tungel", sanoi kuningatar suikealle hovikanslerillensa, jonka
onnistui niin hyvin lakaista jälkensä umpeen, että häntä nyt
käytettiin juoksiapoikana sellaisissa asioissa, "kuinka tohtorini
tänään voi?"

"Niin hyvin, kuin hänen uutteruutensa sallii. Hän on lohduttamaton,
kun ei ole neljään päivään saattanut persoonallisesti vakuuttaa
itseänsä teidän majesteettinne terveydestä. Illalla on hänellä armo
tulla katsomaan teidän majesteettianne."

"Onko hän maksanut Tungelille, jotta tämän minulle kertoisitte, tahi
onko Tungel maksanut hänelle, peittääksensä omia syrjähyppyjänsä?"

"Varjele meitä, kuka noin pahoin on panetellut uskollista
palveliaa? Minä, köyhä mies, en ole uskaltanut lahjoilla suorittaa
noin oppinutta herraa, mutta kyllä minä aamulla näin kaksi uutta
hopeakannua tohtori Bourdelotin asunnossa sekä komean, satuloitun,
uuden hevosen hänen tallissaan. Kuusi kareetia oli odottamassa portin
luona. Puhunko alammaisuudessa, mitkä ylhäiset herrat olivat siellä
sisällä tervehdyksillä?"

"Ole vaiti; en tahdo mitään kuulla. Vai niin? He lahjoittavat hänelle
hevosia ja hopeakannuja? Ja jos he saisivat näyttää oikeata mieltään,
niin he häntä kestitsisivät mestauspyörällä. Illalla siis? Hän on
silloin näkevä tieteen koossa minun luonani. Sano hänelle, että minä
otan vastaan oppineet ja hovin."

Hovikansleri kumarsi alammaisesti. Hän oli aamulla saanut Bourdelotin
kyökkiin pistetyksi ihmeen kauniin hirvenpaistin, koska tohtoria
ei mikään anatoomillinen tutkistelu niin miellyttänyt, kuin maukas
paisti.

"Kenen saan minä kunnian ensiksi kutsua?" kysyi Tungel.

"Kreivi Tottin."

"Minä kiirehdin..."

"Älkää taittako vanhoja hämähäkin sääriänne kreivin portaissa! Te
tulette kyllä vielä ajoissa tekemään kuperikeikan." [Vielä kahdeksan
vuotta onnistui tuon taitavan juonittelian luikertaa itsensä
Kristiinan ja Kaarle Kustaan suosioon, mutta pantiin pois kaikista
viroistaan 1661 ja kuoli yhtä mahdittomana, kuin unhoitettunakin.]

Kellon lyödessä 4 iltapäivällä tuli tohtori Bourdelot, tuntia
aikaisemmin kuin muut kutsutut. Hän oli hieno, vilkas, jotenkin
tanakka 43-vuotias herra ja häntä olisi saattanut luulla
täydelliseksi hovimieheksi, ellei jotakin halpaa ja röyhkeää,
jota Kristiina nyt alkoi huomata, olisi ollut ilmaisemassa onnen
kohottamaa. Keskustelu kävi ranskaksi.

"Olette ollut sairas, rakas tohtori. Mitenkä lääkäri niin rääkkää
hoidettaviaan, että hän tulee omaksi hoidettavakseen?"

"Niin, sanokaapas sitä, teidän majesteettinne! Sepä seuraus siitä,
ett'ei itse enään ole nuori, kun ihmiselle on suotu semmoinen
kadehtittava onni, että saa parantaa rakastettavia kuningattaria.
Kuinkas voidaan? Ei mitään voimattomuutta? Unettomuutta? Pyörtymisiä?
Olkaa niin armollinen ja pistäkää ulos kielenne!... Kas niin, noin.
Vähän valkoinen. Arvasin, että teidän majesteettinne jälleen on
nauttinut sauhutettua sianlihaa. Olen pakotettu tekemään kiusallisia
kysymyksiä kyökkimestarilta. Jumalattaren tulee elää ambrosiasta. Ei
suinkaan ole ollut mitään suonen-iskua, sitte kuin minulla viimein
oli kunnia?"

"Jättäkää minut rauhaan noitten suonen-iskuinne kanssa. Te olette
vampyyri. Tahdotteko tehdä minusta tylsämielistä?"

"Suokaa anteeksi suoruuteni; teidän majesteettianne vaivaa liiallinen
nerollisuus. Päivällä teidän majesteettinne kirjoittaa lakia
Eurooppaa varten, yöllä tiedettä varten. Ei saata samalla olla
Jupiter ja Apollo, Minerva ja Diana. Myöskin jumalien tulee säästää
itsiänsä elääksensä."

"Kirjoittakaa minulle resepti Hesperiidien omenista!"

"Teenhän minä parastani. Minä rohkenen joka päivä sanoa teidän
majesteetillenne: viskatkaa pois hallitushuolet; löytyy vetojuhtia
kyllin, jotka ovat luodut iestä vetämään! Antakaa oppineitten
selitellä Kabbalaa ja pappien katkismustansa; teidän majesteettinne
poimii ne hedelmät, jotka ovat mieluisat, ja nauraa muita. Jumalani,
miksikä olemme olemassa, ellemme elääksemme ja nauttiaksemme elämää?
Ja se, joka sitä varten on saanut kaikki tarpeelliset lahjat:
nuoruutta, kauneutta, nerollisuutta, valtaa, rikkautta, maailman
ihailua ja omia hyveitä, mitenkä mieletön hän olisi, jos viskaisi
luotaan kaiken tuon etsiäksensä viisaitten kiveä tahi kentiesi
huolehtisi tulevaista elämää! Satuja ja papinviekkautta! Viskatkaa
pois kaikki huolet, eläkää iloista elämää, nauttikaa kohtuullisesti,
jotta voisitte nauttia enemmän, kas siinä, teidän majesteettinne,
Hesperiidien omenat!"

"Tohtori, te ansaitsette olla raakalainen, te ymmärrätte valmistella
esansia, te olette ottaneet Cartesiuksen opista hienoimman mehun:
epäillä kaikkia paitsi itseänsä, ja siksi käytellä kaikkea muuta,
paitsi itseänsä, ikään kuin ei olemassa oloon oikeutettuna.
Tiedättekö, minä saattaisin pitää teitä aikakautemme suurimpana
miehenä, ellen välistä hetken heikkoudessa oli taipuvainen...
ylenkatsomaan teitä!"

"Ennen tahtoisin olla teidän majesteettinne verikoirana, ennenkuin
marakattina, kuten Vossius, tahi kettuna, kuten... suokaa raiteeksi,
olen unhottanut nimen. On sanottu minulle, että teidän majesteettinne
ottaa vastaan iltaseuran... Suokaa minun koetella valtasuontanne!...
Ei ole aivan levollinen. Minä rukoilen teidän majesteettianne, ei
mitään tieteellisiä, syvämielisiä tutkistelemuksia! Ennemmin jotakin
helppoa, jotakin iloista... Uskallanko kysyä, kutka oppineet tänä
iltana saavat armon..."

"Vossius, Ravius, Bochart, Nandé, Meibom..."

"Ah, Bochart, joka huvitti teidän majesteettianne taidokkaalla
huilunpuhaltamisellaan! Nandé on kirjoittanut vanhojen kreikkalaisten
tanssitaidosta, Meibom heidän soitostaan. Teidän majesteettinne
luvalla saavat he näyttää taitoansa."

Pienempi hovipiiri, enintään nuorisoa ja uusia tulokkaita sekä
lähettiläitä, oli koossa, kun kuningatar neljänneksen yli viisi astui
sisään. Juhlallinen muoto oli jätetty pois näistä tuttavallisista
piireistä. Tavallisesti joku oppineista luki esitelmän, jota sitten
seura arvosteli ja myöskin kuningatar itse. Mutta lääkäri oli
kieltänyt tuollaisen työn tänä iltana. Hän oli lähinnä majesteettia
seuran keskipisteenä. Itse tuo äsken omavaltainen Maunu kreivi alensi
itsensä kysymään uuden suosikin terveyden tilaa sekä valittamaan,
että hänen sairautensa oli ryöstänyt monelta tilaisuuden saada hänen
hyödyllisiä neuvojansa. Bourdelot vastasi huolettomasti, että hän
nyt oli jälleen voimistunut ja luuli voivansa parantaa kaikkia muita
tauteja, paitsi korttipeli-himoa ja ylpeydenhimoa. Viimeisiä sanoja
sanoessaan loi hän katseen uusimpaan kreiviin, nuoreen Klaus Tottiin,
jolla juuri oli armo puhutella kuningatarta.

Kuuluisan herra Aaken ainoa poika Klaus oli tähän aikaan 23-vuotias
ja oli niin nuorella iällä jo ennättänyt tulla kreiviksi,
ylimmäiseksi kammariherraksi, valtaneuvokseksi ja henkivartiaston
kapteeniksi. Hän ei saattanut tulla Maunu kreivin rinnalle
kauneudessa, notkeudessa ja hienoissa hovitavoissa, mutta hän oli
pitkävartaloinen, kukoistava ja voimakas nuori mies, joka tunsi
suonissaan kuninkaallista verta ja näytti olevan valmis koettelemaan
voimiansa vaikka koko maailmaa vastaan. Paitsi että hän oli tappelia,
joka oli peritty ominaisuus, tiesivät juorut myöskin kertoa, että hän
oli suuri kortinlyöjä sekä muuten hillitön elämässään, mutta eivät
aavistaneet hänessä uutta suosikkia. Yksinkertainen luonnonlaki oli,
ett'ei Bourdelot ja Tott voineet kärsiä toisiansa.

Uusi tulokas, kuten Tottkin, mutta 10 vuotta vanhempi, oli
espanjalainen lähettiläs Don Antonio Pimentelli, eräs kaunis,
notkea hovimies, jolla oli mustimmat hiukset ja vilkkaimmat
maurilaiset silmät, mitä Ruotsissa milloinkaan oli nähty. Hän tasasi
kohteliaisuutensa kuningattaren, jonka armoissa hän näkyi olevan, ja
suojeliansa Bourdelotin välillä, joka piti silmällä hänen jokaista
askelettaan.

Tänä iltana, jolloin ei esitelmää ollut tarjolla, huvitteli seura
itseään oppineilla ja älykkäillä arvoituksilla. Missä on ympyrän
neliöitsemys! Nopassa, joka antoi kultarahan kieriellä. -- Kuka
on keksinyt _perpetum mobilen_? Koski ja lörpötyshimo. -- Kuka
on sitte keksinyt ruudin? Paholaisen rippi-isä. -- Eikö hän ole
tehnyt maailmaa onnelliseksi muilla hyödyllisillä keksinnöillä? On,
pelikorteilla. -- Mikä on viisasten kivi? Kiteytynyt uni. -- Kuka
on keksinyt kreikkalaiset ja romalaiset? Koulumestari, joka oli
saanut kimpun vitsoja nimipäivälahjaksi ja oli epätiedossa, mistä
hän löytäisi sopivia syitä. Ja sillä tapaa sitä jatkettiin. Parhaat
vastaukset palkittiin sormuksilla, korvarenkailla, rintaneuloilla,
kirjoilla ja muilla lahjoilla 100, 200 ja 500 taalarin arvosta.
Pimentelli, joka oli keksinyt sen kummallisen rippi-isän, ja uusi
vapaaherra, ensimmäinen tallimestari Steinberg, joka nopan oli
keksinyt, silloin kuin kuningattaren ivallinen katse oli etsinyt
Tottia, saivat molemmat suuria palkintoja, edellinen kultakannukset,
jälkimmäinen hopeiset hevosenkengät.

Tohtori Bourdelot tahtoi kuulla jotakin kreikkalaisten tanssista --
heidän "soittamostaan", -- jota professori Naudé heti oli valmis
esittämään. Tätä esitystä pitäisi tehdä selvemmäksi liikkeitä
näyttelemällä. Miksikä ei? Tohtori Meibom on valmis soittamaan
sitraa ja sitten Naudé tanssi niin kömpelösti ja Meibom soitti niin
viheliäisestä, että hovi melkein tahtoi hillittyyn nauruun pakahtua
nenäliinojensa piilossa. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät voineetkaan
enään vihdoin nauruansa hillitä. Tanssi ja soitto taukosi; molemmat
nuo oppineet herrat jättivät julmistuneena hovin, joka näin oli
rohjennut tehdä pilkkaa arvoa ansaitsevasta klassillisuudesta.

Kuningatar oli nauranut, kuten kaikki muut, mutta näki nyt parhaaksi
näyttäytyä suuttuneelta.

"Bourdelot pyytää Naudélta ja Meibomilta anteeksi, se on
välttämätöntä", sanoi hän Bochartille.

Bourdelot totteli, sehän täytymys. Hän meni seuraavana päivänä
noitten loukattujen oppineitten luo, kiitti heitä, suu tunnetussa
irvinaurussa, siitä tavattomasta huvista, jonka he olivat
valmistaneet hänelle ja koko hoville. Naudé käänsi selkänsä hänelle
ja Meibomin vastaukseksi tuli vahva korvapuusti. Kun tämä tuli
tiedoksi, kääntyi kuningattaren viha Meibomiin.

"Miksikä ette viskannut häntä ulos akkunasta?" ärjähti kuningatar
tohtorilleen.

Tämä tapaus lisäsi, eikä vähentänyt suosikin valtaa hovissa. Häntä
pyydettiin nyt linnaan asumaan vasemmalla puolen olevien salien
alakertaan. Maunu kreivi kadotti malttinsa ja valitti kuningattarelle.

"Mitä? Onko minun mainio kreivini mustasukkainen?"

"Minulla on todistajia siihen, että tohtori on koettanut poistaa
teidän majestettinne suosiota minua ja muita ruotsalaisia herroja
kohtaan." Kristiina nauroi.

"Paras neuvo jonka antaa saatan, on, että kreivi tilaa itsellensä
niin pian kuin mahdollista cremor tartari lääkettä, jotta tulisitte
sovintoon niin etevän tiedemiehen kanssa kuin tohtori Bourdelot on."

Maunu kreivi lahjoitti kilpailialleen kallisarvoisen
jalokivikoristeen sillä sydämmellisellä toivomuksella, että jalokivet
lentäisivät tohtorin kurkkuun ja tappaisivat hänen.

Kohta ei koko Ruotsin valtakunnassa löytynyt niin vihattua miestä
kuin tämä ranskalainen tohtori. Lääkärit sanoivat hänen olevan
puoskarin. Aatelisto syytti häntä valtion turvallisuudelle
vaaralliseksi henkilöksi, papit sanoivat häntä jumalan kieltäjäksi,
yhteinen kansa piti häntä myrkynsekoittajana. Bourdelotin täytyi
pitää vahtia asuntonsa ympärillä eikä hän uskaltanut yksin
liikkua kaduilla. Mutta mitenkä vähän hänen vihamiehensä tunsivat
itsevaltiaan kuningattarensa! Bourdelot oli _hänen_ vieraansa,
_hänen_ lääkärinsä; jollei hän jo senkin tähden olisi ollut
velvollinen puolustamaan miestä, jota katsottiin hänen henkensä
pelastajaksi, täytyi hänen se tehdä oman arvonsa vuoksi. Häneen
koskivat ne moitteet, jotka tohtoria vastaan tehtiin. Senpä vuoksi
hänen suosiossa olemisensa piti oikeutettaman. Bourdelot yksin
osasi hänen terveyttään hoitaa, hän, joka oli aikakautensa suurin
tiedemies, olipa kunnia kiinnittää sellaista miestä Ruotsiin.

Ja kuitenkin ylenkatsoi hän tuota miestä. Mitenkä _hän_ ei olisi
käsittänyt tuota halpaa, ahnasta, pintapuolista onnentavoitteliaa!
Historia ei ole kyllin tarkannut sitä, että Kristiina ylenkatsoi
suosikkejansa, lukuun ottamatta Cartesiusta ja kentiesi Chanutia.
Lapsena ei hän milloinkaan leikkinyt nukeilla; nyt tunsi hän itsensä
yksinäiseksi, nyt tarvitsi hän niitä. Hänen, jolla ei yhtään ystävätä
ollut, tarvitsi luoda itsellensä ystäviä; mutta niitten ystävien
tuli kiittää häntä kaikesta. Hän tahtoi luoda ympärilleen jotakin,
joka oli hänen työtänsä, sekä ilman häntä mitätöntä. Niin kauan kuin
nukke tyytyi olemaan nollana miljoonan rinnalla, hyväiltiin häntä
ja lelliteltiin; mutta jos hän tahtoi itse olla jotakin, viskattiin
hän pois mitättömänä leluna. Saattaahan kyllästyä leikkikaluihin.
Jota tahdottomampina ne liikuttavat käsiään ja jalkojaan,
sitä pikemmin kyllästyy jalosyntyinen henki vastaanottamaan
orjanpalvelusta. Kaikki Kristiinan kuuluisat suosikit olivat
epä-onnistuneita ystävän-luomisen koetuksia, epä-onnistuneita siitä
syystä, että ystävyys, samati kuin rakkaus, vaatii molemminpuolista
itsensäkieltämistä. Ja Kristiina pyysi itsensäkieltämistä, jota hän
ei itse tahtonut antaa.

Kaikki katkerat vihat, kaikki syytökset olivat voimattomia niin
kauan, kuin kuningatar katsoi arvonsa vaativan häntä puolustamaan
vierasta ja muukalaista. Tuo loukattu ylhäinen aatelisto tarttui
viimeiseen keinoon. Kreivi Maunu esiintyi omasta sekä virkakumppanien
puolesta selittämään, että jollei tuota vihattua suosikkia
erotettaisi, katsoisivat ylhäiset valtakunnan virkamiehet itsensä
pakoitetuiksi pyytämän eronsa.

Mahdollisesti olisi myöskin tämä viimeinen keino ollut ilman
vaikutusta, ellei Klaus Tott olisi antanut Bourdelotille kepin
lyönnin. Sepä miellytti; sehän juuri, mitä Kristiinaa itseä olisi
haluttanut tehdä, jos hän olisi ollut mies. Ja se lyönti langetti
suosikin.

"Herrat pyytävät eronsa", sanoi kuningatar välinpitämättömästi
Pimentellille.

Jos Pimentelli olisi vastannut: "_Meillä muukalaisilla_ ei ole muuta
tukea ruotsalaista kateutta vastaan, kuin teidän majesteettinne", --
olisi kuningatar vastannut: "Ja minä tahdon myöskin puolustaa teitä
kaikkia vastaan." Mutta Pimentelli, joka oli ylentynyt Bourdelotin
olkapäillä, piti tikapuita tarpeettomina ja vastasi: "Jos teidän
majesteettinne suvaitsee, tahdon neuvotella tohtori Bourdelotin
kanssa."

Heidän neuvottelunsa ei ole tunnettu, mutta sitä paremmin sen
seuraukset. Yhtä pelästyneenä, kuin hän äsken oli ollut ylpeänä,
päätti tohtori väistyä, mutta myydä asemansa niin kalliista hinnasta
kuin mahdollista. Kaikki, mitä rahatoimikammari saattoi kokoon koota,
oli huonot 10,000 riksiä, mutta hän sai 20,000 riksin velkakirjan,
sen lisäksi vielä pakollisesti annettuja kalliita lahjoja hovipiirin
läheisiltä henkilöiltä ja lähti Ruotsista "yhtä raskaasti kullalla
lastattuna kuin kirouksilla." Kun hän oli kuningattaren silmistä
poissa, saattoi Kristiina perästä päin jälleen nähdä hänen oikeassa
muodossaan: veijarina, jonka vierailuja hän ei ottanut vastaan ja
jonka kirjeet hän viskasi pois lukematta. Mutta Bourdelotin kanssa
sammui pitkällisempi ja loistavampi meteori hovin auringonloisteesta.
Maunu kreivin oli onnistunut väsyttää hyväntekiänsä ja ainaisella
Bourdelotin vainoomisella allekirjoittaa oma eronsaamisensa.



16. Äiti ja tytär.


    Minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni,
    kuule äitisi ääntä.

Jokaisessa elämässä on jotakin ennen ollutta, jota ei seuraava
kokonaan voi poistaa tahi selittää. Jokaisessa henkilössä on vielä
jotakin toisesta; alkuperäinen side, jonka voi rikki riistää,
kieltää, unohtaa, mutta jota ei voi tyhjäksi tehdä, koska se kuuluu
olennon juureen. Olento lähtee toisesta olennosta, alkaa elämänsä
vallan-alaisessa voimattomuudessa, erottaa itsensä vähitellen
olemassa oloksi, tulee itsenäiseksi olemukseksi, tulee omenaksi, joka
toisinaan putoaa kauas puusta; mutta yhdys-side alku- juuren ja tämän
itsenäisen olemuksen välillä, vaikka se kohta onkin poikkileikattu,
jättää aina arven. Äiti ja lapsi eivät ole, kuten kaksi kynttilää,
joista toiseen sytytetään valkeaa toisesta ja sen jälkeen molemmat
palavat siksi, kuin, toinen ennemmin, toinen myöhemmin, loppuun
on kulunut. Taimessa löytyy aina jotakin siemenestä ja siemenessä
taimesta.

Kristiina kuningattaren äiti, Maria Eleonora Brandenburgilainen,
on historiassa joutunut ensiksi puolisonsa, sitten tyttärensä
varjoon. Hän, joka on jälkeensä jättänyt ainoastaan ihanuutensa,
rakkautensa, heikkoutensa ja horjuvaisuutensa muiston, seisoo
kahden, Ruotsin valta-istuimella olevan jättiläisen varjossa niin
auttamattoman pienenä, että hänelle kuningattaren asemassaan
on omistettu ainoastaan vähän sääliä hänen tunteitansa kohtaan
naisena. Ja kuitenkaan ei hän ole mennyt niin jälkiä jättämättä,
kuin moni on luullut. Hän on jättänyt historiallisen perinnön,
sillä ristiriitaisuudet hänen tyttärensä luonteessa on heijastus
vastakohtaisuuksista Kristiinan isän ja äidin luonteissa. Isä saattoi
uhrata kaikki suuren aatteen tähden, äiti kaikki pienen mielijohteen
tähden. Jotakin huoletonta oli heissä kaikissa kolmessa, isässä
itseään kohtaan, äidissä hänen ympärillään olevia kohtaan, tyttäressä
kaikkia muita paitsi itseänsä kohtaan.

Maria Eleonora oli kaiken elämänsä ajan kaunis, vilkas, oikullinen
lapsi. Syntynyt rakastamaan, ihastuttamaan ja hymyilemään,
viskattiin hän yhdenkolmatta-vuotiaana raudankovan aikakauden
pohjoiseen vakavuuteen, kuten kukkanen lumeen. Sinne hänen vei
sankari, epäjumala, jonka rinnalla hän unhotti kaikki, ja kun
hän ei kuningasta nähnyt kuukauteen tahi vähän pitempään aikaan,
niin häntä Ruotsissa vilutti. Kun kuningas sammui pois, silloin
yö lasta ympäröitsi. Hänellä oli tytär, _tuon jumaloitun_ tytär,
jonka tuli palkita, mitä hän oli kadottanut, mutta joka oli liika
vilkas antaaksensa käyttää itseänsä muistokaluna. Kristiina tuli
itsenäiseksi siitä hetkestä, kuin hänen äitinsä kohteli häntä
persoonattomana muistina hänen isästään. Hän nousi kapinaan, sai
puolustusta ja erotettiin äidistä. Heidän välillään oleva aukko
ilmestyi aikaisin ja leveni sitten yhä suuremmaksi. Heissä oli
molemmissa sama itsekkäisyys ja sama huikentelevaisuus; mutta toisen
lanka oli kehrätty hauraista villoista, toisen sitkeästä silkistä.

Vuonna 1640, eräänä kesä-yönä, kun Mälari nukkui Gripsholman
rannoilla, oli Maria Eleonora äänettömällä soudolla paennut
Ruotsista ja vallanholhojista, saadaksensa ensin Tanskassa, sitten
Preusissa itkeä tarpeeksensa. Kun hän oli kyyneleihin kyllästynyt,
-- valitukseen, jota ei kukaan kuuntele, kyllästyy pian, -- palasi
hän Tukholmaan 1647 ja Kristiina oli häntä vastassa Dalarössa,
sekä neuvoskunta kaupungin edustalla, jossa häntä otettiin vastaan
kuninkaallisilla kunnian-osotuksilla. Hän muutti linnaan ja asui
hovipalvelus-seuroineen läntisessä kylkirakennuksessa, mutta
jatkoi yhä elämäänsä muistoineen suljettuna yksinäisyyteen. Alussa
koetettiin saada häntä näyttäytymään juhlallisissa tilaisuuksissa:
hän oli kuningattaren äiti ja suuren kuninkaan leski. Hän kieltäytyi,
eikä sitten enään kehotuksia uudistettu. Olisipa unohdettu, että
häntä oli olemassa, ellei joskus olisi nähty liepukkaa hänen mustasta
leskenhunnustaan kuninkaallisen parvekkeen uudinten takana Tukholman
Isossakirkossa, jossa tätä nykyä aniharvoin nähtiin hänen tyttärensä
kuningatar Kristiina.

Kristiina oli voittojensa korkeimmalla kukkulalla ja lankeemuksensa
alussa. Tyttären päivät lensivät pois perhonsiivillä, äidin kuten
karinkaukalon, hitaasti, yksitoikkoisesti. Maria Eleonora inhosi
noita huvituksia, jotka ivasivat hänen kyyneleitään ja joista
hän ei saattanut olla kuulematta vastakaikua erilleen suljettuun
asuntoonsa. Mutta eihän aina itkeä saata, täytyy silmäraukkojaan
levähyttääkseen toisinaan myöskin ajatella jotakin muuta. Ja Maria
Eleonoralla, kuten hänen tyttärelläänkin, oli tapana huvitella
itseään piikain juoruttelemisilla. Hän oli kaikessa yksinäisyydessään
osallinen päivän hovitapauksista, sen häväistys-jutut tulivat
aina suurennettuina ja monimutkaisempina hänen korvillensa.
Hän tunsi suosikit ja vihasi heitä, ehkä enemmän äidillisestä
mustasukkaisuudesta, kuin valtakunnan parasta tarkoittavasta
rakkaudesta.

Tähän aikaan oli hän Isossakirkossa kuullut Emporagriuksen
iskevän kirkonkirouksen salamoita hovin turhuuksia vastaan ja
tämä oli hänelle otollista. Hän kutsui luoksensa tuon ankaran
katumus-saarnaajan ja uskoi hänelle äidilliset huolensa. "No niin,
teidän majesteettinne", sanoi pappi; "kuka on lähempi varoittamaan
eksyksiin vietyä lasta, kuin oma äiti?"

Maria Eleonora päätti, vaikk'ei ilman pelkoa, tehdä tämän
velvollisuutensa. Hänen tunteensa tytärtänsä kohtaan olivat
sekoitettuna osaksi pelolla, surulla, suuttumuksella ja tuon
entisen jumaloitsevan rakkauden tähteillä _hänen_ lapseensa, pyhään
jäännökseen. Kristiina oli joka päivä antanut erään kammarirouvan
kautta kuulustella hänen majesteettinsa terveyden tilaa, mutta
ei ollut kuukauteenkaan käynyt tervehtimässä häntä. Nyt antoi
leskikuningatar, juhlallisesti kuten ainakin, ilmoittaa itsensä
hallitsevalle kuningattarelle.

Hän puki itsensä huolellisesti ja, kuten aina tätä nykyä, mustaan.
Hän ei enään käyttänyt puoli-ympyrään otsalta ylöspäin kammattuja
hiuksia eikä niihin pistettyjä kahdeksaa jalokivi-neulaa, ei
otsaripaa eikä sen yli tuuheasti kiemuroivaa valkoista töyhtösulkaa;
ei tuota avaraa pitsi pystykaulusta, eikä kallista helminauhaa
tahi suurta tähden muotoista juveli rintakoristetta, jotka kaikki
hänellä ovat niissä kuvissa, joita hänestä on tehty hänen nuoremmalla
iällään. Nyt valui alas hänen niskalleen ja seljälleen musta
leskenhuntu, joka oli kiinni pistetty otsan kohdalta, ja hänen
ruskeat, harmahtavat kiharansa olivat ikäänkuin hyvin hoidettuna
kehyksenä ympäri hänen keltaisen kalpeita kasvojansa, kyynelten
uurtamaa tietä. Pitsikaulus oli vaihdettu pieneen, sileään, aivan
yksinkertaiseen palttinakaulukseen, joka oli alaspäin käännetty
hänen mustan pukunsa olkapalteille. Mutta suru ei ollut kokonaan
voinut hävittää hänen tunnettua rakkauttansa ihaniin koruihin. Hän
käytti vieläkin jalokivikorvarenkaita, loistavaa hiusneulaa, kallista
smaragdi agraffia rinnassa sekä sen alla tähtinauhaa kullasta ja
hopeasta. Noissa kauniissa ja hienopiirteisissä kasvoissa oli aina
löytynyt se epäsuhta, että nenä oli jyrkkäpiirteinen romalainen ja
leuka heikosti kehittynyt, melkein kuin lapsen. Mutta vuodet ja surut
olivat paljon jalostuttaneet entistä oikkujen iloista kuningatarta.
Kaikki epätasaisuus, ynseys ja säännöttömyys hänen olennossaan
oli nyt muuttunut levolliseksi arvokkaisuudeksi. Hänen kauniit
sinisilmänsä loistivat nyt kosteudesta, jota ei ennen milloinkaan
nähty noitten hienosti piirrettyjen silmäkulmien alla, ja ne
ikäänkuin anoivat anteeksi kaikesta siitä suosiosta, mitä ne ennen
olivat itselleen vaatineet heille tulevana osana.

Eräänä iltapäivänä maaliskuussa 1653 saattoi kaksi kammarirouvaa
leskikuningatarta kuningattaren vastaanottohuoneeseen, ja hänet
jätettiin sitte kahden kesken Kristiinan kanssa, joka nousi
istualta äitinsä sisään tullessa. Kohtaus oli kunnioittava, mutta
jotenkin määrällinen ollaksensa äidin ja tyttären välinen kohtaus.
He istuivat kumpikin nojatuoliin. Nyt saattoi heidän muodossaan
havaita yhtämuotoisuuden, joka harvoin tuli näkyviin, koska tyttären
jyrkät piirteet enemmän muistuttivat hänen isäänsä. Äidiltä
perityt piirteet olivat ne, jotka silmä- ja suupielissä ilmaisivat
vilkkautta, huikentelevaisuutta, kentiesi koko kasvojen soikeus oli
yhtämuotoinen, mutta varsinkin niskan linnun tapainen viskeleminen.

Vähäinen hienosti siselöitty pöytä oli heidän välillään; se oli
kylliksi suuri heitä erottamaan. Kristiina ilmoitti mielihyvänsä
siitä, että kuningatar oli tullut häntä katsomaan ja toivoi, että
hänen majesteettinsa terveys nyt sallisi tyttärelle sen ilon, että
hän useammin saisi nähdä ylhäisen äitinsä. Molemmat nimittivät
toisiansa majesteetin arvonimillä; ainoastaan äiti saattoi jolloinkin
tunteittensa ylimääräisyydessä unohtaa tuon kankean puhetavan.
Keskustelu kävi saksaksi.

"Olen tullut kuulustelemaan, kuinka teidän majesteettinne kallis
terveys kestää hovin huvituksissa", alkoi leskikuningatar, peläten,
ett'ei hän saisi asiaansa esittää, ellei hän heti ryhtyisi siihen
kiinni.

"Minulla ei ole siitä haittaa", vastasi Kristiina iloisesti. "Minä
en koskaan voi niin hyvin kuin silloin, jolloin olen yön tanssinut.
Mutta kentiesi soitto häiritsee teidän majesteettianne? Kyllä minä
annan muurata kiinni ne tanssisalin akkunat, jotka ovat teidän
majesteettinne asuinrakennukseen päin."

"Ennemmin tulisi teidän majesteettinne kiinni muurata korvansa
niin, ett'eivät kuuntelisi imartelioita, ja ovensa, ett'eivät
onnentavoitteliat niistä sisään pääsisi", virkkoi Maria Eleonora,
silmänräpäyksellisesti unhottaen kaiken varovaisuuden. Hän ei
ensinkään ollut valtioviisas, hän ei koskaan saattanut hillitä
tunteitansa.

Kristiina punastui kovin. Äkkinäinen suuttumus oli isän perintöä,
hillitsemätön äkkinäisyys äidin perintöä. "Suvaitseeko teidän
majesteettinne selittää tarkoituksensa selvemmin? En käsitä Salomonin
sananlaskuja ilman selityksiä."

"Teidän majesteettinne... Kristiina... olen sinun äitisi, minun
täytyy surumielin sanoa sinulle totuus, jota ei kukaan muu uskalla
sanoa mahtavalle kuningattarelle. Koko valtakunta on pahoillaan sinun
nykyisen elintapasi johdosta... kelvottomien suosikkien vuoksi,
jotka ovat tunkeneet sinun armoihisi, sillävälin kuin sinä suljet
korvasi uskollisimmille neuvon-antajillesi. Muutamia askeleita
asunnostani, omassa linnassasi, olet antanut asuinsiaa kurjille onnen
potkaisemille, juonittelioille, jumalankieltäjille, jotka joka päivä
sinuun tyrkyttävät paholaisen opetuksia. Isäsi on uhrannut verensä
ja henkensä puhtaan evankelisen opin tähden eikä hänen tyttärensä
häpeä tuhlata suosiotansa hänen uskonsa verivihollisille. Kristiina,
minun nuorimpani, minun ainoa hänen rakkautensa pantti, jos oletkin
lakannut olemasta minun tyttäreni, niin et kuitenkaan koskaan ole
lakannut olemasta hänen tyttärensä. Sinä et saata, sinä et tahdo
kieltää hänen jaloa esimerkkiänsä, sinä et tahdo tahrata hänen suurta
muistoansa, sinä et saata antaa kuninkaallista nimeäsi, perittyjä
avujasi ja valta-istuimesi kunniaa aikakaudeltasi ja jälkimaailmalta
hukkaan mennä. Sinä olet liika jalosukuinen, alentaaksesi itseäsi
sillä tapaa, olet liika suuri, tullaksesi onnentavoitteliain leluksi,
olet siksi tarkkanäköinen, ett'et saata olla huomaamatta, mikä on
väärää tuollaisessa menettelytavassa. Lapseni, sinä, joka olet ollut
minulle kaikki ja olet nyt valtakunnallesi kaikki, minun suuri,
korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä! Minä rukoilemalla
rukoilen sinua alkamaan uutta elämää Jumalasi nimessä, elämää
valtakuntasi puolesta, todellisen kunniasi puolesta... en uskalla
sanoa, elämää äitisi puolesta!"...

Hänen täytyi puheensa katkaista; kyyneleet tukehuttivat hänen
äänensä. Hän oli kaunis tällä hetkellä, kauniimpi, kuin nuoruuden
kukoistuksessa. Suuri muisto vainajasta oli kohottanut häntä, tätä
heikkoa, melkeinpä poismenneen suuruuden asteelle, lämmittänyt
hänen sanansa hehkuviksi ja asettanut hänen ylemmäksi voimallista
tytärtänsä, joka kaikessa oli häntä paljoa etevämpi. Kristiina tunsi
hämmästyksensä taistelevan sydämmessä yltyvän suuttumuksensa kanssa.
Hän näki ensi kerran itsensä äidissään, hän hillitsi itsensä ja
vastasi odottamattoman levollisesti:

"Kiitän teidän majesteettianne hyväntahtoisesta neuvosta ja
olen ajatteleva, mitä siinä tuumittavaa olla saattaa. Mutta
uskonnonkysymyksistä ei nyt liene hyvä kinata. Se on pappien asia."

Jos Maria Eleonora olisi tyytynyt tähän puolinaiseen voittoon,
olisivat hänen sanansa kentiesi jättäneet jonkun jäljen, ja hän
olisi voittanut enemmän, kuin hän olisi toivoa saattanut. Mutta
valitettavasti ei hän ollut kyllin tarkkanäköinen havaitsemaan, koska
sopiva aika oli, vaan antoi palavan intonsa evankelisen opin puolesta
saattaa itseänsä uuteen innonpuuskaan, jonka seuraukset tulivat
vaiherikkaiksi.

Hän nousi seisoalle ja sanoi, tarttuen kuningattaren käteen:
"Miksikä ei puhua uskosta? Eikö sielujen autuus ole ainoa, mikä
on tarpeellinen? Teidän majesteettinne, minun tyttäreni, sitä
vartenhan olen tullut luoksesi, että huolet sielustasi eivät anna
minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Sanotaan, että sinä otat vastaan
paavilaisen opin salaisia liittolaisia. Hoh, tuo tohtori Bourdelot,
joka Jumalaa kieltää, mitä hän vielä on paavin rinnalla! Etkö tiedä,
että paavi on Antikristus, että hän on murhannut isäsi ja nyt pyrkii
murhaamaan sinun sielusi? Sinä, sinä, saatat ottaa vastaan hänen
lähettämiänsä, eikä maa kuitenkaan aukene jalkojesi alla eikä isäsi
tytär häpeästä menehdy, kun hän hymyilee isänsä murhaajille!"

Tämä oli liikaa. Kristiina veti kiivaasti kätensä pois. "Siinä
on kylliksi!" huudahti hän. "Teidän majesteettinne saattaa sanoa
paljon, jota minä velvollisesta kunnioituksesta äitiäni kohtaan
saatan kuunnella; mutta teidän majesteettinne ei voi vaatia samaa
kunnioitusta muitten asioille, kun niitä toimittamassa olette.
Tiedän aivan hyvin, kutka ne ovat, jotka teidän majesteettianne ovat
houkutelleet näitä asioita ajamaan; mutta minä tahdon opettaa heitä
myöskin tietämään, kuka minä olen. Sanokaa heille, että minua ei
mikään pappi tule hallitsemaan, eikä heidän tule minua soimata siitä,
jos minä kuninkaallisen suosioni annan toisille paremmin kuin heille.
Minä arvelen, että teidän majesteettinne nyt oli toimittanut heidän
asiansa, eikä ole minulla siihen enään mitään lisättävää, paitsi että
toivon teidän majesteetillenne mitä parahinta vointia, ja sanon täten
hyvästi."

Näin sanoen jätti Kristiina kylmästi kumartaen äitinsä yksin.
Kammarirouvat löysivät Maria Eleonoran kyyneleissä viruvana ja
niin suonenvedon-tapaisesti nyyhkyttäen, että melkein näytti, kuin
hän olisi saanut vetotaudin. Häntä ei edes saatettu, ennen kuin
myöhempään illalla, viedä omiin huoneisiinsa. Kun tuosta Kristiinalle
kerrottiin, vastasi hän: "Hän saa itseänsä kaikesta kiittää!"
Myöhemmin yöllä, kun leskikuningatar vielä oli samassa toivottomassa
tilassa, meni Kristiina häntä katsomaan ja koetti rauhoittaa häntä
lohduttavilla sanoilla. Se hänelle hetkellisesti onnistuikin; Maria
Eleonora oli aina kuten lapsi, joka riippui hetken tunteista. Mutta
tästä päivästä oli äidin ja tyttären välillä ylitsepääsemätön juopa.
Leskikuningatar oli saanut tarpeensa Tukholman hovista ja muutti
pian tämän jälkeen vähäisen hovipiirinsä kanssa Nyköpingiin. Sinne
hänen tyttärensä kaksi kertaa tuli häntä katsomaan, viimeisen kerran,
kun hän tuli sanomaan jäähyväiset lähtiessään Tukholmasta. Tyttären
valta-istuimesta luopuminen, poislähtö ja kääntyminen katolilaiseen
uskoon saattoivat heikon, rakastavan äidinsydämmen ainaiseksi
murtumaan.



17. Uhkaavia enteitä.


    Minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel,
    että jollet erota Baalin pappeja luotasi...

Kummallisia ristiriitaisuuksia liikkui Ruotsin valtakunnassa ja
pääkaupungissa keväällä 1653. Öisiä loistavia huvituksia linnassa
aina Tammikuun 10 päivästä, Ebba Sparren hääjuhlasta asti;
jokapäiväistä epäjärjestystä, hälinää, tappeluita ja verihaavoja
Tukholman kaduilla; kapinaa Nerikessä, aseitten kalsketta ja
mestauksia; ylenpalttisuutta ja silkkiä, helmiä, kalliita kiviä,
uusia muoteja ja uusia huvinäytelmiä; puute rahatoimikammarissa;
kato, hätä ja köyhyys maaseuduilla. Jokaisten hovipitojen perästä
piti hovisaarnaaja Emporagrius ankaran saarnan. Samankaltaisia,
ei milloinkaan ilmoitettuja, mutta helposti huomattavia
vastakohtaisuuksia tuli näkyviin kuningattaren luonteessa ja
elämäntavoissa. Ollen toisinaan ylen iloinen, toisinaan surullinen,
melkeinpä raskasmielinen, toisinaan vallattoman vapaa puheissa,
puvuissa ja tavoissa, melkeinpä niihin rajoihin asti, mitä hänen
aikakautensa sopivana piti, toisinaan taas hienona ja nerokkaana
ja niin kuninkaallisen arvokkaana, ett'ei kukaan uskaltanut
rankaisematta astua häntä liian lähelle, hän näytti olevan
epäsovussa itsensä kanssa, lakkaamatta pakenevan jotakin omassa
itsessään olevaa, taukoamatta etsivän, ja etsivän turhaan jotakin
ulkopuolellansa olevaa, joka tulisi täyttämään, muuttamaan, jälleen
onnelliseksi tekemään kaikkia. Yhden ainoan kerran, myöhään aamulla
erään huvitilaisuuden perästä, tuli hän uskoneeksi tätä nykyä
poismuuttaneelle nuoruuden ystävälleen Ebba Sparrelle tuollaisen
puolinaisen, arvoituksen-tapaisen totuuden, joka joskus ikään kuin
epähuomiosta luiskahti hänen suljetuilta huuliltaan: _"täytyyhän
minun elää!"_... Hänen täytyi elää, hänen, jolle onni oli runsaimmat
lahjansa antanut, hänen, jolle mitä avarimmat vaikutus-alat
avautuivat elämässä toimitettaviksi!

Tyhjyys, levottomuus tuossa elämäntavassa ei jäänyt tarkkanäköisiltä
huomaamattomiin, mutta sitä selitettiin eri tavalla. Eräänä aamuna
oli valtiokansleri luoksensa kutsunut kreivi Maunu De la Gardien,
keskustellaksensa hänen, valtiorahastonhoitajan kanssa valtakunnan
kulunkiarviosta. Hän oli sen nyt toisen kerran laatinut ja tahtoi
esittää sitä kuningattarelle. Tämä oli ollut raskas ja kiittämätön
työ; Danaiidien seula ei saattanut olla pohjattomampi kuin Kristiinan
taloudenhoito. Ja kuitenkin täytyi siitä tehdä jonkunlaista selkoa,
jonkunlaista yleiskatsantoa, sillä muuten kaikki menisi nurin.

"Tässä näette, kreivi", sanoi Oxenstjerna, osottaen loppusummaansa.
"Tammikuun 1 päivänä 1646 nousi valtiovarain puute 980,000:teen
taalariin; nyt on se noussut 3:meen miljoonaan; vuoden päästä on se
nouseva 4:jään miljoonaan. Mitä kreivi tuosta tuumaa?"

"Hänen majesteetillensa täytyy kaikella hänelle tulevalla
kuuliaisuudella ilmoittaa, ett'eivät varat ole loppumattomia",
vastasi kreivi Maunu, ollen nähtävästi hämillään. Hän oli itse saanut
saaliista runsaan osansa ja oli, luonnollisesti kyllä, hyvin vähän
huvitettu kovin tarkoista loppulaskuista.

"Olen koettanut asettaa laskuni numeroihin; millä menestyksellä, on
hyvin tunnettu. En minä uskalla vaivata hänen majesteettiansa, ja jos
minä lähetän poikani, saavat he tuntuvasti nenälleen. Mutta ehkäpä
kreivi tahtoisi puhua sanan tässä asiassa? Minä tahdon olla apuna
rahatoimikammarin laskuilla. Omaisuutta ja korkoja on lahjoitettu
pois 2 miljoonan arvosta..."

Maunu kreivi punastui.

"_Meidän_ ei tule tiukkaan tutkia, miten hänen majesteettinsa
suvaitsee palkita valtakunnalle tehtyjä palveluksia."

"Niin kaiketi, kyllä se on vähän sopimatonta _meille_, jotka olemme
palkituiksi tulleet. Mutta onko parempi antaa aatelittomien säätyjen
tutkia laskuja? Tahdon kuiskata kreivin korvaan yhden asian: Jollemme
nyt pidä vastaan, jollemme nyt ole saaneet kyllämme, niin tulee vielä
sekin päivä, jolloin meiltä otetaan _kaikki_."

"Koettakoot vain! Täällä asetetaan juuri nyt varoitusmerkki
Norrmalmille."

"Tänään kentiesi. Mutta kuka takaa tulevia aikoja, kun täällä istuu
mies Vaasojen valtaistuimella? Minun tahdostani se ei ollut, kuin
hänen ruhtinaallinen armonsa asetettiin siihen, missä olisimme
suuremmalla hyödyllä voineet ensin asettaa _conditiones_. Kuten
asian laita nyt on, saamme vetää ohjat kireemmälle. Mitä se on, kuin
uudesta hovinpidosta puhutaan? Kaksi vuotta sitten lähti sieltä
muutamia laiskoja nurkkavieraita pois, ja nyt tulee parvittain uusia
jälleen. Eräs valtiokammariherra ja yksi varavaltiomarsalkka, mitä
tuollainen tietää?"

"Se on hänen majesteettinsa _bon blaisir_, se ei minuun koske",
vastasi Maunu kreivi.

"Ei, mitäpä se koskisi valtiorahaston hoitajaan, maksaako hovi
yhtä paljon kuin sotajoukko rauhan-aikana? Mutta minä olen kuullut
sanottavan, että rengit ja piiat eivät ole saaneet ulos palkkaansa
kokonaiseen vuoteen, että hovissa lainataan, mistä vain saadaan,
mutta kun ei enään ole tapana maksaa lainoja, niin on luottamus sen
mukaan, niin että hänen majesteettinsa panee takuuksi Tukholman
tullit, voidaksensa maksaa ranskalaisia räätäleitä. Onko tosi,
että kyökkimestarin nykyisin täytyi lainata kuusi taalaria
puunhakkaajalta, ostaaksensa papuja ja sianlihaa torilta, kun
edellisenä päivänä hovissa oli pidetty tanssiaiset, jotka maksoivat
20,000 taalaria?"

Tuo armon auringonloistosta syrjäytetty suosikki kohotti
ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Minulla ei ole mitään syytä puolustaa nyt vallitsevaa hallitusta.
Hänen majesteettinsa on nuori, hän tarvitsee huvitusta eikä häneltä
puutu niitä, jotka joka päivä keksivät jotakin uutta. Espanialaisia,
puolalaisia, tanskalaisia, saksalaisia..."

Valtiokanslerin katse synkistyi.

"Kreivi ei muista lisätä ruotsalaisia. Ne ne ovat, jotka alun ovat
tehneet. Älkää pahastuko suorasta sanasta, vaikka se koskisikin
ylhäistä sukulaista. Suuren kuningas Kustaan tytär on kadottanut
tasapainonsa sen vuoksi, että _hän pelkää seuraajaansa_."

"Mutta, teidän armonne... Häntä, jonka hän itse on korottanut vasten
neuvoston tahtoa!"

"Hän on korottanut hänen ruhtinaallisen armonsa, koska hän oli
velvollinen antamaan ruhtinaalle vahingonkorvausta siitä, että oli
sanansa syöjä. Nyt hän pelkää Kaarle Kustaata sen vuoksi, että
hänestä on tuleva, mitä Kristiina ei saattanut olla, valta-istuimella
oleva mies. Mies, joka on synkkä, ja turhanpelko. Nainen piilottaa
pelkonsa pitojen ja huvitusten naamarien taakse. Hänen ruhtinaallinen
armonsa tekee hyvin siinä, että on vetäytynyt pois Ölantiin... Mutta
mitä kadulla on tapahtunut? Häijy haukkuu... Kovin paljo kansaa!"

Näitten ylhäisten valtiovirkamiesten keskustelua katkaisi hirveä
melu. Koko katu oli täynnä kahdesta toistansa vastaantulevasta,
meluavasta ihmisjoukosta, toinen tuli Norrmalmista, toinen
Södermalmista päin. Molempien malmien mestauspaikoilla olivat
Neriken talonpoikaiskapinan johtajat tulleet teloitetuiksi ja heidän
valtikkansa lokaan laahatuksi. Tukholman kirkuva roistokansa sekä
katupojat, jotka olivat saaneet kyllänsä verestä, olivat houkutelleet
mukaansa uteliaita joukkoja kaikista kansanluokista ja etsivät nyt
jotakin esinettä solvataksensa ja hävittääksensä, yhdentekevää
mikä se oli, kun sille vain saattoi antaa kansanvihollisen nimen.
He olivat kilvan kirkuneet suostumushuutojansa aatelispalveliain
ja sotilaitten kanssa Neriketalonpoikien verisen teilauslavan
luona; nyt heidän vihansa kääntyi joukkojen tavallisella logiikalla
samaa aatelistoa vastaan, joita talonpojat olivat tahtoneet lyödä
kuoliaaksi. Vuodesta 1650 ei ollut yksikään lause niin mieluinen
kansalle kuin: "lyö aatelisto kuoliaaksi!" -- aatelisto, joka kaiken
omisti, hallitsi kaikkea ja, monen mielestä, sorti kaikkia.

Tämä ei ollut mikään aprikoittu kapina, siinä ei ollut mitään
suunnitelmaa, ei yhtään johtajaa. Kansanjoukot eivät tietäneet mitä
he tahtoivat, mutta huusivat vain. He olivat tulleet vastatuksin
Norrbron luona, valtiokanslerin talo oli lähinnä, mutta ei ollut
myöskään pitkä matka De la Gardien Ritariholmassa olevaan palatsiin.
Ruotsissa ei tähän aikaan ollut ketään niin kadehdittua, niin
vihattua miestä, kuin Maunu De la Gardie. Muutamat tahtoivat nyt,
että hän saisi kärsiä kahdeksanvuotisen ylpeytensä takia; toiset
tuumivat, että vanha valtiokettu, kansleri, oli aatelisliiton
etupäässä; toiset taas tahtoivat ajaa pois espanialaisen, joka nyt
oli imarrellut itsensä kuningattaren suosioon. Kaikki he nyt huusivat
toinen toistansa korkeammalla äänellä, eivätkä saattaneet tulla
mihinkään päätökseen, mutta silloin sattuma tarjosi heille esineen,
johonka saattoivat vihansa purkaa.

Valtiokanslerilla oli suuri, Häijyksi nimitetty, pörrökarvainen,
musta talonkoira, joka koirankopissaan vahvan vaakunalla koristetun,
teljetyn tammiportin ulkopuolella, oli herransa ainoana yövartiana.
Häijy oli aikoinaan yhtä yleisesti tunnettu, kuin uudempaan aikaan
Bismarckin valtiokoira, ja hoiti vahtipalvelustansa enemmän
herransa hyödyksi, kuin ohikulkevien iloksi. Nyt tuo uskollinen
vahti tunsi itsensä loukatuksi kadulta kuuluvan melun takia ja
ilmaisi epäsuosiotansa vahvalla haukunnalla. Muuta ei tarvittu.
Häijy oli aatelisto, joka haukkui kansaa; Häijyn tuli kärsiä
herrojen ylpeydestä. Joukko kiviä, kapuloita, jäänpalasia ja mitä
ikänä kiireessä käsiin saatiin, viskattiin nyt tuon onnettoman ja
uskollisen palvelian päälle, joka ei voinut päästä teljetyn portin
kautta pakoon, vaan sen täytyi ulvoen ja hampaitaan näyttäen lähteä
karkaamaan, kun ei muuta neuvoa ollut. Muutamia katupoikia lähti
sitä takaa ajamaan äänekkäästi huutaen, toiset rupesivat kiviään
tähtäilemään vasten talon akkunoita; mutta niin suuresti pelkäsivät
yleensä "nimetöntä kuningasta", ett'ei vielä yksikään akkuna
kilahtanut, ennenkuin uusi tapahtuma veti kansan huomioa puoleensa.

Kristiinan aikakausi oli Oliver Cromwellin aikakausi. Saarnaaminen
oli uskon-innon, uskontaistelujen muassa levinnyt brittiläisten
saarista kaikkiin protestanttisiin maihin. Kummallisia ajan-aaltoja
oli kuohumassa; monta herjaajaa, monta katumus-saarnaajaa. Kaikki
puolustivat jotakin: tätä tahi tuota. Ruotsissa ja Suomessa oli
ihan tavallista, että sotilas rivistään, nainen kansan joukosta ja
lapsi koulupenkiltä astui saarnaamaan. Niin tapahtui myöskin nyt,
keskellä katumelskettä. Eräs nuorenlainen nainen esiintyi, hurjan
näköisenä, pitkät, tummat hiukset -- kampaamattomina; kasvonsa
pääpiirteet olivat jalot ja herättivät sääliä, niissä oli hienomman
seuraelämän ja menneen kauneuden jälkiä. Kentiesi oli hän ollut hovin
kammaripiikana, ei kukaan häntä tuntenut; hän oli noita onnettomia,
jotka, vaikka vielä elävät, ovat kadonneet maailman näkyvistä, ja nyt
hän hetkeksi tuli näkyviin kadotaksensa jälleen tuohon toivottomaan
vankilaan, jota siihen aikaan nimitettiin Danviikin hulluinhuoneeksi.
Hän kiipesi valtiokanslerin portin luona olevalle töykkärille ja
ilmoitti viittauksella, että hän tahtoi puhua. Melu taukosi, muutamat
katselivat ihmetellen, toiset hämmästyksellä tuota naisprofeettaa,
joka oli noussut elävitten haudasta. Henki vaati häntä puhumaan;
hänen kuoppiinsa vaipuneet silmänsä saivat kummallisen loisteen,
hänen laihat kätensä tavoittelivat ilmaa, ikään kuin olisivat
tahtoneet torjua tahi saada kiinni jotakin näkymätöntä pahaa. Hän
alkoi puhua, ensin hitaasti ja hiljaa, vaan pian äänekkäästi ja
voimakkaasti, vihdoin sellaisella innolla, että hän sai joukot
puolellensa.

"Menkää pois!" sanoi hän. "Menkää pois! Täällä ei ole kirouksen
asunto. Ei Jumalan viha tässä rankaise Ruotsin valtakuntaa. Menkää
pois... vähän matkaa vielä... tuonne päin, tuonne päin! Linnalle!"

Ja hän osotti sormellaan kuninkaanlinnaan päin, malttamattomana, kun
ei häntä heti käsitetty. Ei kukaan paikaltaan liikahtanut. Moni oli
nureksinut kuningattaren hallitusta, moite oli yleinen. Mutta vielä
Kristiinan äsken kunnian kukkuloille kohotettua henkilöä verhosi
ihailemisen jäännös, iltahohde tuosta viehättävästä rusotuksesta,
jonka nuoruuden kukoistus, neron lumousvoima ja voittojen heijastus
oli levittänyt tämän Ruotsin valta-istuimella olevan loistavan ilmiön
ylitse. Vielä oltiin taipuvaisia syytämään kaikki syyt herrojen
niskoille, noitten ulkomaalaisten onnentavoitteliain. Tuo osottava
sormi herätti hämmästystä vain.

"Tuolla se on!" huusi nainen kättään kurkottaen. "Tuolla on turmio!
Ei kullassa, ei helmissä, ei imartelioissa eikä silmänkääntäjissä,
ei köyhien nälässä, ei rikkaitten ylenpalttisuudessa, eikä missään
tuolla ulkona näkyvissä maallisissa kappaleissa; -- sisäpuolella
se on, syvällä, syvällä ihmis-sielun syvimmässä sopukassa, johon
ei kukaan näe, mutta joka virtaa kaikkialle. Siellä se on, siellä,
käärmeen myrkyssä, ylpeydessä, himossa, tuossa itserakkaassa,
omavaltaisessa, Jumalasta luopuneessa sydämmessä. Menkää sinne!
Menkää sinne! Kysykää häneltä, kuka siellä hiipii yön pimeydessä,
kuka yöt ja päivät kuiskaa hänen korviinsa: ei löydy yhtään Jumalaa,
ei yhtään Vapahtajaa, löytyy ainoastaan ihmisiä, jotka syntyivät
eilen ja kuolevat huomenna! Hän valehtelee, tuo kuuntelee; hän
pettää, tuo uskoo. Tulevalla kertaa sanoo hän tuolle: täällä
Ruotsin valtakunnassa on ainoastaan yksi ihminen, jonka on oikeus
elää, ja sinä olet se ihminen. Älä ajattele kaikkia noita muita,
he ovat syntyneet sinun tähtesi, miksikä et imisi heitä tyhjiin?
He ovat sinun astinlautasi, miksikä et heitä tallaisi? Niin,
sillä tapaa hän sanoo. Tiedättekö, ken hän on? Se oli hän, joka
yrttitarhassa puhui ensimmäisille ihmisille ja sanoi heille: tässä
on hyvän- ja pahantiedon puu; te tulette olemaan kuin Jumala! Mutta
hänellä on halkaistu kieli, hän ei sano nyt, kuten hän kerran
sanoi vuorella: lankee maahan ja kumarra minua, niin minä sinulle
annan koko maailman! Katso, nyt hän sanoo: jos sinä palvelet minun
valtakuntaani, niin _minä_ palvelen _sinua_! Mitä sinä tahdot, että
minä annan sinulle? Täällä ovat himot: valitse! Täällä on maailman
jumaloitseminen: kuuntele! Tahdotko enemmän? Tahdotko kunniaa?
Ota se! Valtaa? Olethan yksinvaltias. Vapautta? Eivätkö kaikki
muut ole vapautta vailla, paitsi sinä? Kultaako? Ammenna, ammenna,
miksikä säästää? Onko vielä jotakin, jota tahtoisit? Pyydätkö kostoa
niille, jotka sinua moittivat ja häiritsevät? Pane vain toimeen
kidutuslavitsa ja telauspyörä! Onko muuta vielä? Tahdotko olla
mies? En saata luomista muuttaa, mutta minä saatan sen turmella.
Kieltäydy rakkaudesta, anna vihan imeä neitsyen rintoja! Kiitä
kaksintaistelua, syötä sortoa; minä muutan naissydämmesi. Pyydätkö
vielä jotakin? Tahdotko ylenkatsoa maatasi? Tee se, käännä selkäsi
kaikille velvollisuuksillesi! Sinä tyhmä, sinulla on vielä yksi
perintö tallella isältäsi, minun viholliseltani. Viskaa se luotasi,
kiellä hänetkin, kiellä kaikki, mikä näihin asti on ollut naisen
kaunistuksena: tyttären kuuliaisuus, kuningattaren kunnia, ja minä
tahdon pukea sinut hyveitten jumalattareksi; sinua ei kukaan, et sinä
itsekään, enään ole tunteva..."

Hän vaikeni, nojasi itseänsä muuria vastaan ja hengähti syvissä
hengähdyksissä virkistyttävää kevät-ilmaa. Hänen sanansa rupesivat
saamaan vastakaikua. Moni seisoi tahdottomana, pelästyksestä
hervotonna. Toiset huusivat aina äänekkäämmin: linnalle, linnalle!
Heidän huutojansa katkaisivat tuon mielettömän uudet vielä
uhkaavammat, vielä hurjemmat huudot.

"Kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel, missä sinä piiloudut?
Piilota itseäsi muuriesi taakse; minä näen muurienkin lävitse! Tuki
korvasi; sinä et minusta pääse, sinun pitää kuuleman minua! Minä olen
ääni kätkössä olevasta, minä olen omatuntosi; minusta sinä et pääse.
Ja minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel: ellet sinä aja luotasi
kiusaajaa, ellet sinä erota luotasi Baalin pappeja ja käänny Herran,
sinun Jumalasi luo, jonka sinä kiellät ja hylkäät, on sinun tuomiosi
langennut, ennenkuin viisitoista kuukautta on loppuun kulunut. Herra
on sinut maastasi karkoittava, etkä sinä ole missään, et taivaassa
etkä maassa, löytävä pohjaa. Sinä olet tähti, joka nousi aikojen
iltana ja loisti puolen yötä, mutta sammui mustaan pimeyteen, ennen
aamun tuloa. Sinä olet kultainen lehti vuoren korkeimmassa koivussa,
ja taivaan linnut laulavat sinulle; mutta missä olet, lehti,
tulevana syksynä, kun tuuli sinut puhaltaa pois jäätyvään lumeen?
Katso, se tulee, se tulee, se päivä, jolloin kaikki tyhjä loisto
katoaa ja kaikki kiitoslauseet ovat hiipuvaa tuhkaa. Silloin tulee
ääni luoksesi ja sanoo: missä on ensimmäinen rakkautesi? Laodicean
kuningatar, huomaa, minä ilmoitan sinulle tämän edeltäkäsin, jotta
sinä uskoisit, kun se tapahtunut on. Koska sinä sanot: olen rikas,
minulla on kyllin, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että olet kurja
ja viheliäinen, köyhä, alaston ja sokea, niin neuvon sinua ostamaan
kultaa, tulessa puhdistettua, jotta tulisit rikkaaksi, ja valkoiset
vaatteet..."

Hän keskeytettiin puoli lauseessaan. Valtiokanslerin talo oli
varovaisuuden vuoksi varustettu takaportilla toisella puolella
kulkevalle kadulle päin ja sitä tietä oli pikainen sana lähetetty
päävahtiin. Vahva osasto henkivartiastoa ratsasti Tottin johdolla
rynnäten esiin ja hajottaen ilman muuta vastusta, kuin muutamia
haukkumasanoja, tuon meluavan kansan joukon, se anasti puhujattaren
ja vei hänen takaisin Danviikiin. Pelästyksissään hajosivat
joukot lähimmille kaduille. Vielä kauan kaikui monen korvissa nuo
hirvittävät uhkaavat sanat: kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel!
Tuon naisen nimi ei ole tullut tunnetuksi, hänen sanojansa ei ole
kirjoihin pantu, mutta aikatiedoissa on hän mainittu ennustajana,
joka Kristiina kuningattarelle julisti perikatoa.

Samana iltana viskattiin Pimentellin akkunat rikki, eikä kukaan
noista vihatuista ulkomaalaisista uskaltanut näyttäytyä kaduilla
ilman vartiaväkeä.



18. Kaarle Kustaa Ölannissa.


    Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu,
    koska sinä kahleesi katkaiset?

Sen kapean kalkkivuoren keskikohdalla, joka Ölanniksi nimitetään,
kohosi Kristiina kuningattaren aikana vanha, Bornholma niminen linna,
jonka oli uudestaan rakennuttanut Juhana III. Ken meidän päivinä
tahtoo vaivata itseään kiipeämällä yli vuoreen raivatun polun,
noille vielä suurenmoisille, huonosti hoidetuille linnanraunioille,
hämmästyy nähdessään miten suuren alan menneen komeuden sora anastaa.
Linna oli aikoinaan hyvin varustettu, sillä oli kaksi suurta ja
kaksi vähempää tornia ja sopi, Kalmarin salmen rannalla sijaitsevan,
yksinäisen asemansa vuoksi, oivallisesti asunnoksi ruhtinaalle, joka
oli valinnut tämän kaukana kaupungin vaaroista olevan turvapaikan,
saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa valmistella tulevaisuuden
suunnitelmiansa, saattaaksensa muistaa, toivoa ja -- odottaa.

Ruotsin vallanperiä, pfaltskreivi Kaarle Kustaa, joka ei saanut
kuningatarta, mutta joka kruunulle kihlattiin ja sen lisäksi
sai Ölannin haavalääkkeeksi, muutti tänne leikkuun-aikana 1651
ja hallitsi täällä pientä alavaltakuntaa, ilman sotajoukkoja,
ilman hovia ja huvinäytelmiä, mutta sen sijasta oli hänellä hyviä
metsästysmaita, vanhoja sotakumppaneita, vapaus istuttaa ja rakentaa,
Ruotsi toisella puolen salmea ja ympärillään kansa, joka häntä
rakasti. Ei maalaisempaa eikä luontorunollisempaa lepoa sotapäällikkö
saattanut itselleen toivoa kolmenkymmenvuotisen sodan vaivojen
jälkeen. Kyntämään ja kylvämään tuohon rapautuneeseen kalkkipohjaan
ja maltillisesti odottamaan laihon kypsymistä sekä, kuten muut
maanviljeliät, kuluttamaan pitkää talvea metsästyskertomuksilla,
pidoilla, noppa- ja schakkipelillä, siihen tämä kalliopesässään
asuva kotka ei ollut luotu. Jos kansan tarinaa saa uskoa, niin hän
ei ole kieltäytynyt ylenkatsotun kosian vahingon korvauksista,
tuosta rakkaudesta, jota hän niin kauan turhaan oli toivonut; hänen
nuoruuden historiassaan on useampia hiuskiehkuroita kuin Hagar
Ryningin. A. A. Afzelius on kirjoittanut Ölanninlaulun Joutsenesta ja
Joutsen-pienestä.

    "Missä oot ollut noin kauan, valko-joutsen pieni?
    Ollut oon maassa mä vieraitten.
    Huhdoin lapset, itseäin, Joutsen kallein!
    Tähden armon, kunniain,
    Tähden tanssin, armahain
    Ölantiin ma lähden."

Mutta Kaarle Kustaa halasi toimintaan. Hän kuuli sisällisen äänen
lakkaamatta sanovan: vaikuta, toimi, aikasi on lyhyt! Ja hän
rakennutti linnan eteläisen puolen, hän istutti puita ja perusti
Borgholman tätä nykyvä metsistyneessä tilassa olevan puiston
puutarhoineen; hän ratsasti talonpoikiensa taloille, auttoi heitä
uupumuksesta varallisuuteen ja teki uudispellon Skedmosseniin. Mutta
tämäkään ei ollut hänelle kylliksi: hän tahtoi myöskin maanviljeliänä
saada suuria toimeen.

Eteläinen ja keski Ölanti on hedelmätön, punaiseen vivahtava
kalkkiharju, jota nimitetään Alvariksi. Pohjoispuolella Borgholmaa,
jossa saari kapenee "Norra Motet" nimitetyssä paikassa, jättää Alvari
tilaa yhteismetsälle ja yleensä vehmaammalle kasvullisuudelle.
Tässä oli metsästysmaita, täällä metsävuohet ja ruunuhirvet olivat
laitumella, määrättynä hallitsiansa kaadettaviksi. Ja koska nuo
eläimet usein viljamaita haaskasivat edempänä etelässä päin, päätti
Kaarle Kustaa rakennuttaa kuuluisan Kiinan muurin vastavertaisen,
vaikka vähemmän laajan. Joka päivä ratsasti hän katsomaan, kuinka
hänen sotasaaliinsa käytettiin rauhantyöhön, joka antoi viljeliälle
turvaa, vangituille rikollisille työtä ja köyhälle päiväpalkkaa.
Vihdoin kaksi tahi kolmiporttinen kivi-aita oli valmis, joka ulottui
poikkipuolin koko saarta, itäisestä rannasta läntiselle asti.

"Nyt olen aidoittanut Ölantini samati, kuin kerran olen
aidottava Ruotsin valtakunnan", huudahti pfalzkreivi urheasti
sotakumppanilleen, eversti Paavo Würtzille, joka oli ruhtinasta
seurannut, kun hän viimeiseksi ratsasti valmiin muurin luo.

"Siihen menee jotenkin monta kantamusta kiviä", vastasi Würtz. "Mutta
saatammehan siirtää tunturit kappaleen matkan etelään päin."

Jotakin kuninkaan aineksen täytyi tehtäväkseen ottaa työttömässä
rauhassa. Mutta oli pitkiä, yksinäisiä hetkiä, jolloin tuo urhotöitä
janoava henki kulutti itseänsä palavassa kaipauksessa. Oi, tuota
odotusta, tuota epätietoisuutta, tuota kuolettavaa toimettomuutta!
Eräänä aamuna unettoman yön jälkeen istui Kaarle Kustaa tornin
akkunan ääressä, linnan pohjoisessa kylkirakennuksessa, jonka hän oli
asunnoksensa valinnut, ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena lännessä
päin olevaa salmea, valkoiselta hohtavine Kalmarin linnoineen, joka
näkyi etäällä näkörajassa asti. Väli ei ollut sentään sen pitempi,
kuin että nyky-ajan peilitelegrafin kautta olisi helposti saattanut
keskustella Kalmari-unionin iäkkään kehdon kanssa. Mutta meri oli
välissä, meri, joka yhdistää paljon ja erottaa niin paljon. Ruotsin
mantere oli maailmaan verraten kovin pieni, mutta Ölantiin verraten
oli se maailma, ja Kaarle Kustaa tahtoi Ruotsilla voittaa maailman.
Koska, koska oli tämä unennäkö toteutuva? Hän oli niin kovin väsynyt
odottamaan ja pilkkana olemaan. Ennen oma torppa, kuin ruhtinaskunta,
jossa toinen, jossa nainen valtikkaa käytti. Vangittu titaani,
vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?

Hänen edessään oli Cæsarin historia gallilaisten sodasta, mutta hän
ei lukenut, hän tirkisteli merta kohti. Tuuli puhalsi idästä, se
oli kova, puolittain myrsky. Yksinäinen risteiliä teki kiihkeästi
työtä päästäksensä tuulessa eteenpäin ja suuntasi Borgholmaan, sen
täytyi tehdä pitkiä risteilyjä, katosi, nousi taas lainehista ja
tuli tuskin näkyvästi eteenpäin. Tämän purjeen piti saattaman postia
ja sanoja Tukholmasta, mutta oli kohta joutuva saaren suojaan, eikä
ennättäisi Borgholmaan ennenkuin illalla. Taaskin odotusta, aina yhä
odotusta! Mitä uutisia se olisi tuova! Kentiesi taas kertoisi uudesta
suosikista, tanssiaisista, piirijuoksusta, salaliitosta? Kaarle
Kustaa oli saanut kyllänsä Messeniuksien tyhmistä poikamaisuuksista,
jotka olivat vähällä kukistaa hänet itsensä, jollei hän aikoinaan
olisi tullut varoitetuksi ja lähettänyt tuon petollisen kirjeen
kuningattarelle.

Kello oli 8 aamulla. Sinä tuntina linnanvouti asioitaan esitti. Tällä
pienellä luotovaltakunnalla oli myöskin hallitushuolensa.

Vouti toi alammaisesti edellisen viikon rakennuslaskut. Ne nousivat
960 hopeataalariin.

"Me Mickelsonin luo!" sanoi linnan herra hajamielisenä, kirjoittaen
hyväksymisensä paperille.

"Kamreeri Mickelson ei ole vielä maksanut entisenkään viikon
laskuja", rohkeni vouti muistuttaa.

"No odota!"

Rauhankassa Ölannissa oli tyhjempi kuin sotakassa Saksassa.
Saarenkuningas vihelsi kansanlaulua ja tarttui soittokelloonsa. Hänen
kirjurinsa Stefan Gambrotz, aateloittu Hirschenstjerna, tuli sisälle.

"Hanki minulle rahoja, Gambrotz!" Kirjuri tunsi raha-asiat ja hän
lykkäsi oikeaa kämmentänsä vasempata vasten, olkapäitään kohottaen.

"Mitä nyt, sinä leivätön ruokalainen, tahdotko kämmenelläsi tyydyttää
minua? Mitä varten olet oppinut niin kaunista käsialaa kirjoittamaan,
ellet pusertaaksesi kultaa harmaista kivistä."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei ole Ruotsin kruunua köyhempi.
Hänen majesteettinsa on luottamuksensa menettänyt, paremmin luotetaan
hänen ensimmäiseen alammaiseensa."

"Mutta minä en käytä tanssimestareita, minä, Gambrotz. Olen saanut
kylläni neuvottomista repolaisista. Kirjoita juutalaisille! Pane
panttiin Ölanti!"

"Hänen majesteettinsa on alkanut hieroa sopimuksia Israelilaisten
kanssa. Texeira on osottanut häntä Ruben Zevin luo; Ruben Zevi
viittaa Texeiraan, että hänellä on vara kaikkeen."

"Wurst und Wuth! Norkoile meille vapaaherrakuntaa Suomesta jostakin!
Siellä on kyllin maata."

"Älkää siihen luottako, teidän ylhäisyytenne, Kaarle X:nes sen ottaa
takaisin."

"Niinkö luulet? Mahdollista. Hänen ehkä käynee vaikeaksi lakaista
puhtaaksi tanssimestarien jäljet. Hole der Teufel Win und Post.
Tuolla tuo taikinakaukalo vielä koperoitsee ulkona salmessa. Sano,
että tuodaan esille vitjakoirat ja hevoset! Täällä on vankilan ilmaa.
Borgholma kelpaa yhtähyvin kuin Örbyhus myrkyttämään Vaasaverta."

"Ilma on myrskyinen, haukuntaa ei kuulu, koirat kadottavat jäljet."

"Anna satuloita hevonen, minä lähden ratsastamaan. Posti menköön
meren pohjaan. Mitä Tukholma minuun koskee? Hanki minulle rahoja,
Gambrotz; pane toimeen sota!"

Ratsumiehen seuraamana, ratsasti saarenkuningas Kaarle Kustaa pitkin
läntistä selännettä, josta hän saattoi nähdä meren, Neitsykallion
ja Kalmarin. Sinne päin hän halasi, mutta länsirannikko oli nyt
suojassa, hän etsi tuulta. Hän ratsasti vuorten väliin, ajoi täyttä
laukkaa hirvittävien rotkojen ja niljakkaiden lähteitten yli,
tuli selänteen korkeimmalle kukkulalle ja sai ilmaa tarpeeksensa.
Puuska puuskan perästä liehutteli hänen mustia kiharoitansa,
syöksähti rotkoihin ja tuoksahutti ilmaan sorapilviä ja kalkkitomua,
hakkasi kanervia, tukisteli katajapensaita, viskasi lokit heidän
kulkumatkaltaan ja otti vihdoin lakin Ruotsin tulevalta kuninkaalta.
Tuo kaunis keltainen baretti, jota kotkansulka koristi, vieri
saavuttamattomana kalliolta kalliolle, luisui alas vierua pitkin ja
katosi mereen.

Ratsumies sai kunnian antaa oman lakkinsa ja avopäin seurata
herraansa Köpingin pappilaan, jossa molemmat selänteet yhtyivät.
Arvoisan isän luona Köpingissä viipyi prinssi iltaan asti eikä
halveksinut pappilan arkiruokaa. Nämät tuttavalliset vierailut
tekivät Kaarle Kustaan rakkaaksi hänen saari-valtakunnallensa. Hän
ei pitänyt kiirettä, joi halusta koti-olutta, katseli arvoisan isän
peltoja ja tallia, osti velaksi kauniimman varsan, löi kiekkoa
ja ampui pilkkaan poikien kanssa, onnistui nostamaan rusohohteen
toisensa perästä vanhimman tyttären Valborgin poskille ja näkyi
kokonaan unhottaneen Tukholman, Kristiina kuningattaren, kruunut ja
sodan urhotyöt, kun sananlennättäjä Torslundasta tuli ilmoittamaan,
että Kalmariposti oli tullut. Posti oli kuitenkin tuo hienon hieno
lanka, joka yhdisti saarenkuninkaan muuhun maailmaan. Kaksi minuuttia
sen jälkeen istui hän jälleen ratsun selässä ja hänen lainattuun
lakkiinsa oli Valborgin ruusu kiinnitetty. Hän ajoi kallioiden yli
semmoisella vauhdilla, että säkenet sinkoilivat juoksian rautakenkien
alta.

Kaarle Kustaa oli jo nuoruudestaan valtiomies, hän kätki, mitä ei
ollut tarpeellista saattaa muitten korville; mutta hän oli liika
yksinäinen Ölannissa tullaksensa toimeen ilman ystävätä, jonka
huostaan hän olisi saattanut antaa ajatustensa ja tunteittensa
ylimääräisyyden vapaasti virtailla. Aikaisemmin oli hän sydämmensä
purkanut isällensä ja Lauritsa von der Lindenille; nyt oli Ölannissa
Paavo Würtz hänen uskottunsa. Kirjuri Gambrotz kurkotti hänelle
kirjeet ja sai määräyksiä vähemmän tärkeistä asioista. Toisia
sanomia oli jäljellä, joita hän vastaan otti ja luki äänettömällä
tarkkuudella. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Tukholmassa oli
tiedustelioita, jotka ilmoittivat hänelle päivän hovitapahtumat ja
kulissien takana piilevät salaisuudet. Kirjuri lähetettiin pois;
lukua jatkettiin, kun oltiin kahden kesken Würtzin kanssa.

Äkkiarvaamatta rupesi prinssi niin sydämmestään nauramaan, että Würtz
havaitsi olevan syytä kysyä, mitä se oli, joka noin huvitti hänen
kuninkaallista korkeuttansa.

"Bourdelot, aina vieläkin Bourdelot!" huudahti Kaarle Kustaa.
"Kirje on neljän viikon vanha. Minun rakkaalla Muntheliuksellani
[tohtori Juhana Munthelius, aateloittu: Lagercrona] on ollut
muuta ajateltavaa, hänen vaimonsa on saanut kaksoiset. Huomaa
mitä hän kirjoittaa! Minun täytyy kaikella muotoa mielitellä
Bourdelotia, jotta Munthelius aateloittaisiin ja koska kaksoiset
ovat ruoanhaluisia, tulee hänen saada kaksi tahi kolme maataloa
lahjapalkkioksi. Minua pyydetään Bourdelotia puoltamaan veljelleni
herttualle, jonka valtasuonia pitää koeteltaman. Minun tulee
kirjoittaa Bourdelotille, millä tavalla minä nyt itseäni käytän koska
hän kaikin mokomin tahtoo minua kipeäksi ja sitten parantaa minua; en
vähemmällä pääse. Jos minä onnettomuudeksi olisin terve kuin Ölannin
pähkinä, täytyy minun kuitenkin pyytää reseptiä Bourdelotilta,
jotta hän saattaisi näyttää pyyntöni hänen majesteetillensa. Tähän
Munthelius lisää, ett'ei minun tarvitse reseptiä käyttää, kun
vain asetun ikään kuin henki siitä riippuisi. Ja kaiken tämän hän
kirjoittaa sitte kuin meidän ylistetty ranskalainen tohtorimme on
kuin hännätön koira pakomatkalla Ruotsista! Mitä ajattelette noin
kiireisestä postikuljetuksesta ja noin pätevistä uutisista! Näkyy
Tukholmalaisista, että he luulevat Ölannin olevan kuussa; sitä
vartenpa minä olen täällä."

"Yksi menee, toinen tulee", vastasi Würtz. "Teidän ylhäisyytenne saa
samat vaivat tohtori Bourdelotin jälkeläisestä."

"Niin, miksikä ei Chanutista, Ulfeldista ja lisäksi vielä
Radjeovskista? Mutta sellaisia ihmisiä vastaan saa miekkaa käyttää;
se minua paremmin miellyttää kuin pillerien kanssa taisteleminen.
Pane puku ketun taikka marakatin ylle ja ulkomaalainen leima päälle,
kyllä äyri kullasta menee. Kuuleppas kummaksesi, mitä Gilius
[registraatori Gilius Giliuksen poika, aateloittu: Ehrenberg]
kirjoittaa! Jakobsdalissa pidot ja linnassa teaatteritanssit Don
Pimentellin kunniaksi. Hän asuu kuten Bourdelot, Tukholman linnassa
ja pitää erityistä neuvostoa valtakunnan tärkeitä asioita varten.
Onnellinen Ruotsi, jolle espanialainen kolmannen luokan grandi
toisinaan omistaa koko kalliin aamupäivänsä ja toisinaan puolen
yötäkin! Mazarin on kukistettu, Chanutia ei mitkään korupuheet voi
lohduttaa, Würtz, meidän täytyy _à tout prix_ laittaa itsemme tuon
Pimentellin suosioon; hänen käytettävissään on kaikki Perun kulta."

"Rahaton, teidän ylhäisyytenne, rahaton! Sanotaan että kaikki Filip
III:nen valtatilukset ovat pantattuna Ruben Zeville Regensburgissa."

"Taaskin tuo Zevi! Ovatko nuo juutalaiset paholaisen kanssa liitossa?"

"Kaikissa tapauksissa kuitenkin kuninkaitten kanssa. Minkä vuoksi,
teidän ylhäisyytenne, luulette että Ruotsi nyt äänestää Ferdinand
III:nen poikaa perintöruhtinasvaalissa Regensburgissa?"

"Tyhmää puhetta! Oletko kuullut tuon Niilo Tungelilta, tuolta
kaksikieliseltä käärmeeltä! Kristiina ei ääntänsä myy. Ei, Würtz;
puhu kunnioituksella kuningattarestasi! Niin syvälle ei Kustaa
Aadolfin tytär itseään alenna."

Würtz oli ääneti, Kaarle Kustaa yhä silmäili sanomia. Eräs
huolellisesti sinetillä kiinni pantu kirje, jonka päällekirjoitus oli
väärennetyllä käsialalla kirjoitettu, herätti hänen huomiotansa. Hän
avasi sen ja luki:

"Ellei teidän ylhäisyytenne pane arvoa omaan henkeensä, niin
ajatelkaa kuitenkin valtakunnan parasta! Älkää tulko Tukholmaan
tähän aikaan, sillä ne ovat tilatut, jotka teidän henkenne matkalla
sammuttavat. Älkää lähtekö merelle; se rauta on terotettu, joka
teidän kaljaasinne upoksiin puraa. Ne, jotka teidän ruokanne
valmistavat ja teidän juomanne teille tarjoavat, eivät ole
luotettavia; olkaa varuillanne! Herrat juoksevat mieltänsä
ilmoittamassa eräälle ylhäiselle henkilölle, jonka nimeä en mainita
uskalla ja pänttäävät hänen päähänsä, että te haluatte valtakuntaa
sen omaksi vahingoksi. Ja siinä missä noin valitettava mielten
huikentelevaisuus on vallalla, he tuskin jättävät tekemättä mitä
suinkin voivat, turmioon saattaaksensa häntä, jota pelkäävät
enemmän kuin ruttoa. Olkaa varuillanne, armollinen herra; toivoo
nimittämätön, joka tämän ajan vaaroissa on teille ja Ruotsin
valtakunnalle uskollinen..."

Kaarle Kustaa kurkotti kirjeen Würtzille. Tämä salainen varoitus oli
seitsemäs tahi kahdeksas, jonka hän sitte vuoden alun oli saanut.

"Herman Fleming tahi Pentti Skytte?" arveli Würtz.

Prinssi nauroi.

"Miehekäs miekan lyönnissä, mutta lapsi arveluissa! Tuo hiljainen
haukanpoikanen Fleming? Ja Skytte, tuo viiri, joka kumartelee
saadaksensa kreivin arvonimen? Kirje on aatelittomalta
kirjoittajalta, jonka ei vielä ole onnistunut kiivetä
ritarihuoneeseen. Upottaa minut? Mikä ilkiö!"

"Suokaa anteeksi! Hän viittaa, että löytyy muitakin keinoja... Siellä
on oas jäljellä Messeniuksen hälinästä. Teidän ylhäisyytenne ei ole
oikein lumivalkoinen muutamien silmissä."

"Rakas Würtz, sano minulle, mitä tahdot, herroista; minä tunnen
porsaani, sanoi muori pojistaan. Sano myöskin, mitä tahdot, erään
ylhäisen henkilön houkkiomaisista vehkeistä, kun vain puhut
ajatuksesi tarpeellisella kunnioituksella. Mutta älä luulottele
itseäsi äläkä minua, että hän rakentamaansa rakennusta repii alas,
niin kauan kuin se mestariansa kiittää. Älä sano vastaväitteeksi,
että hän on repinyt alas Maunu kreivin, että hän on antanut
Bourdelotin mennä! He olivat kissanpoikia. Mitä varten he olivat
aina hänen kintereillään? Tahdotko tietää, miksikä hän ei minua
tahdo repiä alas? Sen vuoksi, että hän tarvitsee minua, sen vuoksi,
että Ruotsi ei ole tyhjentämätön; siksi, ett'ei hän osaa eikä tahdo
hallita, kun ei mitään pois lahjoitettavaa enään ole. Sen vuoksi,
että minä kiitän mestaria ja sen vuoksi, että minä saatan _odottaa_."

"Ainoastaan schakaalit, ainoastaan aasit voivat odottaa. Sotahevonen
kuoppii maata kaviollaan, kotka etsii lakkaamatta saalista. Borgholma
on kotkanhäkki, ristikko rampauttaa, valtakunta häviää, teidän
ylhäisyytenne ei _saata_ odottaa..."

"Kyllä, minä saatan. Mutta minun täytyy risteillä..."



19. Tähti ja turvatit.


    Olen Kristiina.

Italialaiset olivat ilveilyksiä näytelleet Kristiina kuningattarelle
Jakobsdalissa; sen jälkeen oli hän lähtenyt vaunuilla kuuvalossa
ajelemaan nukkuvan Tukholman katuja pitkin. Tuo outo hevoskavioin
kopina ja vaununratasten pyörinä tähän vuorokauden aikaan herätti
siellä täällä jonkun rauhallisen porvarin, joka uteliaana kurkisti
ulos kapeasta akkunastaan, ravisti päätään ja heittäytyi jälleen
lammasnahkaisiin vällyihinsä.

"Mitä se on?" kysyi hänen vaimonsa unissaan.

"Ei mitään", vastasi porvari. "Se vain on meidän armollinen
esivaltamme, joka valvoo maan parasta."

Kello oli 3 aamulla, kun kuningatar läksi levolle Jakobsdalissa;
samaan aikaan hänen ennen oli tapana nousta. Uni pakeni nyt, kuten
monta kertaa ennenkin, hänen kiihotettuja hermojansa; ajatusten
sepät takoivat yhä vaan alasinta noissa aivuissa, joihin mahtui
paljon, mutta jotka tahtoivat, että heihin olisi mahtunut kaikki.
Hän oli väsynyt, tyytymätön eikä tietänyt mitä varten. Beaulieu,
tanssimestari, olipa hänkin tänä iltana keksinyt jotakin aivan uutta.
Italialaiset olivat soittaneet, laulaneet ja tanssineet ihastuttavan
hyvin; hän itse oli ollut huvitettu; pidot illalla olivat olleet
erittäin vilkkaat. Oi, miten siellä oli naurettu; Pimentelli oli
ollut kovin miellyttävä; ranskalaiset, jotka kadehtivat ja vihasivat
espanialaista, olivat panneet kaiken älykkäisyytensä liikkeelle
saattaaksensa häntä varjoon. Louis XIV, lasten kuningas, ei
saattanut esittää sellaista hovia. Miksikä oli hän siis tyytymätön?
Päänkivistys, verenkuohuileminen... Miksikä kykeni hallitsemaan
kaikkea eikä kuitenkaan voinut hallita elämän tykkiviä suonia?
Täytyisikö hänen jälleen antaa suonta iskeä? Mutta hänpä tarvitsi
verensä, hän olisi tahtonut heittää kaikki lääkärit, kädet seljän
taakse sidottuina, Norrströmiin.

Oli toukokuu ja yö oli jo pitkästi kulunut, päivän olisi jo pitänyt
sarastaman. Hän nousi makuulta, meni akkunan luo ja lykkäsi sivulle
päin verhot. Niin, siellä rupesikin päivä valkenemaan, mutta niin
heikosti, että hän tuskin saattoi erottaa tornin huippuja. Suuri,
yksinäinen tähti loisti vielä; pienemmät uppoutuivat jo päivän
koittoon. Kristiina viskasi itsensä pettyneenä vuoteellensa.
Puolinainen valo ei ollut se elementti, jossa hän viihtyi. Kirkas
päivä, taikka pimeä yö, eheä elämä, taikka kuolema kokonaan.

Hän oli ummistanut silmänsä ja koetti väkisin saada unta, kun
häikäisevä valo tunki läpi ummistettujen silmäluomien. Hän
katsoi ylös päin ja havaitsi tähden... saman tähden, joka kerran
Gripsholmassa oli astunut alas hänen luoksensa. Tuo loistava ilmiö ei
nytkään paremmin kuin silloin, jäänyt yölliselle taivaalle, se oli
astunut laveita valotikapuita myöten hänen luoksensa, valunut häneen
ja kutonut hänen sädekehänsä lankoihin.

Tällä kertaa ei Kristiina tahtonut antaa hairakuvien pettää itsensä.
Hän nousi jälleen ja laski akkunaverhon alas. Turhaan; verho katosi
kuten sumu valomereen. Hän pani kolmannen kerran maata, veti yöhunnun
silmillensä ja vieläpä lisäksi peitteenkin. Yhtä turhaa. Tähti oli
hänen sisässään; vuori ei olisi saattanut varjostaa sen loistoa.

"Mutta tämähän on hullua", sanoi Kristiina itsekseen, hän, joka tiesi
kaikki eikä enään uskonut mitään ylenluonnollista. "Minä olen varmaan
kipeä taikka valvomisesta hullu... Rosette!"

Hän voitti. Ranskalainen kammarineiti, joka oli tullut Fiken Långin
jälkeen, astui sisälle.

"Mikä valo se on, joka tunkee sisään tänne huoneeseen?"

Rosette vakuutti ihmetellen, ett'ei hän nähnyt mitään valoa.

"Katso akkunaverhojen taakse! Jossakin täytyy olla tulipalo."

Rosette katsoi ulos eikä havainnut missään tulipaloa sekä vakuutti
jälleen, ett'ei hän nähnyt muuta, kuin aamun koiton, virran, meren
ja vastapäätä linnaa sijaitsevan Kastelholman, kaikki oli niin kuin
ollakkin tuli, ja kuten aina ollut oli.

"Etkö näe mitään tähteä?"

"_Mais si, majesté_, tuolla on pieni tähti ylipuolella Eläintarhaa."

"Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!" Taaskin hän koetti päästä tuota
valoa piiloon, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Tähti rupesi nyt
valumaan ajatusmaailmaan. Se muodostui määrättyihin muotoihin, joita
sopi vertailla niihin helähtäviin kuvioihin, mitkä ääni synnyttää
sannoitettuun lasinkappaleeseen, -- äänettömiin sanoihin, jotka
ilmaisivat ajatuksen niin selvästi, niin välittömästi, ikään kuin ne
olisivat tulleet kuiskatuksi kuuntelevaan korvaan.

"Tunnetko minun?" sanoi tähti.

Kristiina aikoi vastata sillä ivallisella hymyllä, joka oli tullut
hänen toiseksi luonnoksensa: Tunnen, minä tunnen sinun varsin hyvin,
sinä olet _painajainen_. Mutta hän ei jaksanut, hän tunsi olevansa
ikään kuin hajonneessa tilassa, melkeinpä tyhjiin rauenneena tuossa
kummallisessa valossa, joka täytti ja hallitsi häntä.

"Sanoinhan sinulle", jatkoi tuo salainen ääni hänessä, "että tulisin
takaisin kymmenen vuoden päästä. Sinun pitää tunteman minun;
minä olen sinun olemuksesi perus. Sinun ulkonainen olemuksesi on
luonnon-elämää, sinun ajatusmaailmasi on vale-elämää: _Minä_ olen
Kristiina. Sinä pääset yhtä vähän minua pakoon, kuin sinä pääset
omaa itseäsi. Muista mitä olen sinulle sanonut: minä olen vuo, joka
virtaan kaikkivaltiaan voimasta, mutta ei hänen rakkaudestansa.
Minussa on yksi puute, se puute on sinussa, mutta se puute pitää
korjattaman. Olen saanut käskyn valita sinut ja varjella sinua;
olen antanut sinulle kaikki, mitä olen saattanut antaa: kuka on
nerollisuudessa ja voimassa sinun vertaisesi? Mutta rakkautta en ole
voinut sinulle antaa; rakkautta tulee sinun itse etsiä ja voittaa.
Ilman rakkautta olet puolinainen. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon,
sillä minä en takaisin palaja ennen kuin elämäsi ehtoona, kun olet
kokenut totuuttani. Miksi olet täynnä itseäsi, kun sinun pitäisi
oleman täynnä Jumalaa, sinun voimasi lähdettä, ja palvella häntä
lahjoillasi hänen luodussa työssään? Tahdon sanoa, kukas olet ja
mitä olet ilman rakkautta. Sinä olet historian kuu, joka loistaa
lainatulla valolla ja kääntää yhä vain yhtä puolta maata kohden. Sinä
olet aikakautesi arvoitus, jolta kaikkia odotetaan, ja katso, ei
ole mitään jäljellä. Sinä olet voima ilman vaikutusta, kukka ilman
hedelmää, valo ilman lämpöä, tähdenvalo etkä auringonvalo. Sinun
voimasi katoaa, sinun kukkasi kuihtuu, sinun valosi sammuu pimeyteen.
Valitse! Palaja takaisin! Etsi! Löydä! Uudistu! Vielä sinulla on
aikaa, vielä Kristiina saattaa uudestaan kirjoittaa aikakirjat. Vielä
yksi auringonkierros, niin silloin on se jo myöhäistä. Hyvästi.
Minä palajan takaisin alkulähteen valoon. Sinä, joka vielä saatat
valita, älä palaja takaisin omaan poluttomaan pimeyteesi! Mene, kuten
minäkin, korjaamaan puutteellisuuttasi iankaikkisessa rakkaudessa!"

Näitten sanojen aikana vaaleni koittavan aamun valo. Tähti valui
pois, samati kuin se oli valunut sisälle, leveää, aina heikkenevää
valonjuovaa myöten ja astui takaisin niihin äärettömiin avaruuksiin,
joista se tullutkin oli.

Vuoteella unessa makaavan mielestä tuntui ikään kuin hän olisi
vaipunut penikulman syvyisen meren pohjaan ja tehnyt käsin jaloin
työtä päästäksensä jälleen merenpinnalle. Niin huumeuksissaan, niin
itseensä vaipuneena kuin olikin, tunsi hän itsessään hyvän halun
vastustaa, epäillä, kieltää sekä nousta etevän älyn ja voimakkaan
tahdon jäännöksellä karkoittamaan koko tuota kummallista ilmiötä
unen ja harhanäköjen valtakuntaan. Mutta hän ei jaksanut pitää
kiinni selvää ja koossa pysyvää ajatusta; hän oli tuiki väsynyt,
niin hyljätty, ikään kuin aika ja huone olisi vaipunut pois hänen
vuoteensa alitse ja hän itse leijaillut tuntemattomissa avaruuksissa.
Myöskin tämä tunne valui pois täydelliseen uupumukseen, ja nyt tuli
Lethen kuolontapainen uni, jolloin itsensä unohtaa.

Rosette astui varpaisillaan sisälle kello kahdeksan aamulla, jolloin
kuningatar tavallisesti nousi, myöskin silloin kun hän oli valvonut
myöhään yöhön. Hän nukkui vielä; onnellinen, melkeinpä lapsellinen
hymyily oli saanut sijansa noissa aikaisin kovettuneissa piirteissä,
jotka toisinaan olivat kovin ankarat, toisinaan ivalliset ja joskus
niin viehättävän lempeät. Vielä oli akkuna verhonsa varjossa.
Kammarineito veti verhoa paremmin kiinni, estääksensä päivän valoa
sisään tunkemasta, katsoi, että kaikki oli kunnossa aamupukua varten
ja jätti oven raolleen lähtiessään.

Unen-näköjen varjopeli oli seurannut ensimmäistä kuolontapaista
uupumusta. Kristiina oli jälleen neljännellä vuodella oleva lapsi;
tämä oli kaukaisin asia, jota hän muistaa saattoi. Hän istui isänsä
käsivarrella; isä lähti suureen sotaan ja jätti hänet kyynelsilmin
noitten kokoontuneitten säätyjen rakkauden ja huolenpidon haltuun.
Lapsi kummeksi vaan ei pelännyt tuota suurta väenjoukkoa; kaikki
häntä katselivat, kaikki tahtoivat häntä käsillään kantaa. Muutamilla
oli pitkä harmaa parta, toisilla pitkä miekka; yksi oli kadottanut
silmänsä sodassa, ja terveestä silmästä tipahteli suuria kyyneleitä.
Miksikä hän itki, tuo vanha, ruma sotamies?

Kohta sen jälkeen oli hän kahdeksannella vuodella isänsä
hautajaisissa Ritariholman kirkossa. Siellä oli monta, monta kaunista
lippua, mutta miksi ne kaikki olivat repaleisia? Ja tykit paukkuivat,
että korviin koski...

Jälleen, kohta tämän perästä, hän karkasi pimeästä, ikävästä
huoneesta Nyköpingissä, jossa hänen äitinsä, leskikuningatar piti
häntä vangittuna. Oi, tuo pitkä sali, tuo raskas hopeakaappi,
mustaksi puettu alttari, nuo ainaiset kyyneleet, ja pitkät rukoukset,
mitäpä ne hyödyttäisivät? Miksikä ei hän saisi olla vapaa ja iloinen
kuten lintu metsässä? Miksikä hän ei äitiänsä rakastanut? Miksikä hän
tätiänsä, isänsä sisarta, rakasti paljo enemmän? Miksikä hän saattoi
langeta Johannes Mathiaksenpojan kaulaan, kun tämä hänelle selitti
jonkun Esopuksen sukkelan sadun? Ja Kaarle Kustaa... eikö hän ollut
kaunis, eikö hän ollut reipas, silloin kun kantoi Kristiinaa yli
hyllyävän suon Stegeborgin lähellä, ja kun veti hänet ylös lammikosta
Rönön luona? Niin, hän piti Kaarle Kustaasta, antoipa hänelle
lupauksensa... Tuntui niin lämpimältä sydämmessä ja onnelliselta...
isä, täti, opettaja, sinisilmäinen poika... vieläpä nuo partaiset
ukot, Ruotsin säädyt ja rahvas, jotka lämpimästi olivat tervehtineet
pientä tyttöä hänen isänsä kuoltua, tämä kaikki oli kuitenkin
rakkautta, rakkautta! Hän oli kuitenkin kerran rakastanut ja ollut
rakastettu. Mikä auringonloiste näissä aamu-unelmissa! Hän heräsi,
mutta ei soittanut vielä kammarineitoansa sisään. Hän tahtoi pitää
kiinni tästä onnen unelmasta. Se oli oleva hyvin lyhyt.

Rosette näyttäytyi ovessa. Todellisuus tuli jälleen, mielikuvitus oli
poissa. Oi tuo kova, ankara todellisuus, joka ei enään sallinut hänen
olla rakastavana lapsena, vaan hänen täytyi olla kuningattarena,
ainoastaan omana itsenään!

Yön harhanäky oli selittämättömänä hänen edessään. Kysyä hän ei
saattanut, mutta yhä epäillä, kieltää, vastustaa ja ynseillä. Mikä
oli tuo tuntematon julkea olento, joka uskalsi kietoutua hänen
selvään ajatusjuoksuunsa, pettää hänen järkensä ja määrätä hänelle
laiksi lapsen sadun? Hän ei sitä tietänyt, mutta tunsi, että hän
jälleen oli Kristiina ja tahtoi jäädä Kristiinaksi.

Rosette oli noita mallikelpoisia kammarineitoja, joita Molière niin
mainiosti on kuvannut, ja ymmärsi vaatettaessaan hallitsiatartansa
huvitella kertomalla kaikkia niitä hovijuoruja, joita hänen oli
onnistunut saada onkeensa edellisenä päivänä. Eräs hauska juttu
kulki nyt suusta suuhun: puhuttiin olleen kaksintaistelu ylimmäisen
kammariherran kreivi Klaus Tottin, ja ensimmäisen tallimestarin
Anton Steinbergin välillä. Tottin miekka oli kahvan kohdalta mennyt
poikki, Steinberg oli huutanut, että Tott nyt myöntäisi olevansa
voitettu, mutta Tott juoksi Steinbergiin käsiksi ja painieli hänen
kanssaan siksi, että molempien väsymyksestä täytyi lykätä taistelu
tuonnemmaksi...

Juoruttelu oli herättäjäkellona. Sellainen oli todellisuus. Kukapa
saattoi sitä kuunnella ja sentään vielä uneksia?

Kuningatar käski antaa itsellensä viimeisessä postissa tulleet ja
sanansaattajan tuomat kirjeet. Yksi niistä sai hänet hämmästymään
ja suuttumaan. Hän tirkisteli vielä tuota kummallista, komeasti
kirjoitettua kirjettä, jonka sinetissä oli turkkilainen puolikuu, kun
Pimentelli antoi ilmoittaa tulonsa. Häntä ei otettu vastaan. Kohta
sen jälkeen ilmoitettiin Tott ja otettiin vastaan.

"Mitä kreivin on Steinbergin kanssa puhumatta?"

"Teidän majesteettinne, suokaa minun olla vaivaamatta noin ylhäistä
naista nuorten miesten riidoilla."

"Mutta jos minä tahdon sen tietää?"

"En usko, että teidän majesteettinne tahtoo tietää kaikellaisia
vähäpätöisyyksiä, mutta jos sitä vaaditte, täytyy minun totella."

"Noh, olkaa puhumatta tyhmyyksistänne, en tahdo niistä mitään tietää.
Mutta minä en salli, että mies, joka on Ruotsin aateliston etevimpiä
ja sotilas, joka on urhoollisimpiani, toistensa verta vuodattavat
kuten kaksi kukonpoikasta. Pankaa tuo muistiinne, kreivi. Löytyy
liika monta todistusta siitä, että osaatte tapella; tarpeetonta on
lisätä niihin uusia. Minä tahdon, että sovitte Steinbergin kanssa."

Tott puri huuliansa.

"Hän on minulle hyvitystä velkaa."

"Taikka te hänelle. Mitä teidän poikamaisuutenne minuun koskee?
Teillä on veressänne pisara kuninkaallista verta; teidän tulee
ensiksi kurottaa kätenne vastustajallenne. Käsitättekö minua?"

"Minä olen totteleva teidän majesteettinne käskyä."

"Olkaa nyt kerran ymmärtäväinen, Tott! Minulla on jotakin mielessäni
teitä varten', jos osotatte ansaitsevanne suosiotani. Kuinka voivat
teidän pikku porvarinne Uudessakaarlepyyssä?"

"He vänkäilevät vastaan ja sanovat, ett'eivät he koskaan ole
tunteneet muuta herraa kuin valtakunnan kuninkaan."

"Siinä tekevät oikein. Olkaa varovainen pohjolaisten kanssa, he eivät
kärsi herrainpalvelusta. Kun Klaus Fleming tahtoi lähettää sotilaita
niitten niskoille, nousivat he kapinaan, seurasivat iso-isääni ja
saivat Vaasa nimisen kaupunkinsa. Uuskaarlepyy on syntynyt isäni
toimesta. Käytelkää varovaisesti Vaasahuoneen henkipalvelioita!...
Onko kreivillä tänään jotakin ilmoitettavaa?"

"Ruben Zevin asiamies on tullut Tukholmaan tekemään sopimuksia
tuosta uudesta lainasta. Maunu kreivi ja valtiokansleri eivät tahdo
hyväksyä hänen ehtojansa, vaan tahtovat ensin kuulla mitä teidän
majesteettinne arvelee."

"Kutsukaa hänet tänne! Me tarvitsemme rahoja. Eikö ole kummallista,
että rahatoimikammarimme lakkaamatta on tyhjä? Se on vain sen
vuoksi, että nuo herrat ja kituluukarit hallituksessa lakkaamatta
kitsastelevat lainaehtoja."

"Asiamies odottaa etuhuoneessa teidän majesteettinne käskyjä."

"Hyvä. Saattakaa hänet sisään!"

Pitkävartaloinen, juutalaisen pukuun puettu mies astui sisälle ja
kumarsi syvään. Suuri, ruskea arpi oikeanpuolisessa ohimossa rumensi
hänen muuten kauniita ja säännöllisiä kasvonpiirteitänsä. Hän oli
tois-silmäinen, mutta terve oikeanpuolinen silmä katsahti ympärilleen
niin älykkäästi ja tuttavasti, ikään kuin hän ei ensi kertaa olisi
seisonut hänen majesteettinsa edessä. Kuningatar huomasi ohimossa
olevan arven.

"Mikä nimesi?"

"Benjamin Zevi, teidän majesteettinne nöyrin palvelia."

"Tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt sinun ennen jossakin."

"Minulla eli kymmenen vuotta sitten kunnia tuoda teidän
majesteetillenne ilmoituksen Breitenfeldin toisesta tappelusta ja
silloin minua nimitettiin Urban Niemandiksi."

"Oikein. Urban Niemand. Minä näen, että olet satulassa kasvanut
kaksi päänmittaa lisää. Mutta silloin olit kersanttina minun
palveluksessani ja olit urhoollisuuttasi osottanut kenraalimajuri
Slangen rinnalla. Sinä käytit itseäsi rohkeasti linnanpalossa ja minä
tahdoin korottaa sinua upseeriksi, mutta sinä pakenit kuten houkkio
minun luotani ja Tukholmasta."

"Olin sokea palon jälkeen ja minun täytyi lähteä silmälääkärin luo
Espaniaan. Erokirjani on sotamarsalkka Torstenson allekirjoittanut."

"Muistaakseni sinä hyvin kevytmielisesti menit lutherilaisesta opista
katolilaiseen. Ja nyt kaiketi olet juutalainen."

"Äitini oli juutalainen, iso-isäni Ruben Zevi, on juutalainen."

"En tahdo sanoa siitä mitään: kaikki uskon-opit ovat yhtä hyviä, kuin
vain vakuutuksensa mukaan tekee. Tunnetko nyt isäsi?"

"Isäni oli sotamarsalkka kreivi Götz."

"Vai niin. Sinä siis tiedät sen?... Varokaa itseänne, kreivi Tott; te
näette, että myöskin kreivit saattavat tulla Moseksen oppilaiksi!"

"Teidän majesteettinne saattaa olla huoleti minun kääntymisestäni",
vastasi kreivi väkinäisesti hymyillen. "Saatan hätätilassa maksaa 50
prosentin koron, mutta minä en koskaan aio alentaa itseäni kiskomaan
sitä ulos Moseksen lain mukaan."

"Ja minä", virkkoi nuori juutalainen kiivaasti, "olen kerran
alentanut itseäni niin, ett'en ole vastannut lyöntiin, jonka sain
kreivin ratsuruoskasta, siihen aikaan, jolloin kreivi vielä oli ylpeä
poika. Mutta nyt kun kreivi kantaa miekkaa, saattaisi tapahtua, että
muistan vanhoja velkoja."

Kuningatar pyrskähti nauruun.

"Mitä, kreivi Tott, olitteko te noin aikaisin jo tuollainen
parantumaton tappelia? Eipä kummakaan, että ehtimiseen joudutte
kaksintaisteluihin. Mutta minä en salli mitään vanhaa vihaa!
Muistakaa, Zevi, missä olette, ja Tott myöskin, että Zevi on teidän
vertaisenne. Hän lukee vähintäin sadan tuhannen kuoleman sukunsa
ansioksi. Aake herra on tuskin muutamia tuhansia puolalaisia
ratsastanut kumoon."

"En muista, että olisin lainannut rahoja herra Zeviltä", vastasi
kreivi ylpeästi.

"Ei rahoja, mutta hevosen, jota kreivi ei osannut ohjata. Minä olin
Aake herran ratsupalvelia, kun pieni kreivi ratsasti keppihevosta."

"Nyt on kylliksi, hyvät herrani", sanoi kuningatar arvokkaasti
katsellen heitä. "Käykäämme asiaan kiinni. Pankkiiri Zevi lainaa
Ruotsin kruunulle yhden miljoonan hopea taalaria, mitä takuuta hän
siitä vaatii?"

"Göteporin tullit", vastasi juutalainen.

"Ja korko?"

"Korko riippuu siitä, tuleeko sota vai rauha. Minun esimieheni maksaa
90 sadasta ja vaatii rauhan aikana 10 prosenttia. Nämät ovat helppoja
ehtoja. Ruotsi ja sen suuri kuningatar saavat edullisemmilla ehdoilla
kuin mikään muu Euroopan maakunta, Alankomaita lukuun ottamatta."

Kristiina hymyili. Tuo entinen pieni ratsastaja, joka hänen
puolestaan olisi vaikka valkeaan mennyt, oli nyt oppinut toisellaisia
ratsastustemppuja.

"Jättäkää minulle ehdot kirjallisesti", sanoi kuningatar, "minä
tahdon valtakunnan rahastonhoitajan kanssa niitä tuumia."

Benjamin Zevi kurkotti hänelle paperin ja kumarsi, mennäksensä pois,
mutta sai käskyn viipyä.

"Au revoir, kreivi Tott", sanoi kuningatar; "te seuraatte minua
tunnin päästä kävelylleni."

Hän oli nyt yksin tämän juutalaisen kanssa, joka kerran olisi voinut
tulla täydelliseksi suosikiksi, jos hän paremmin olisi käsittänyt
onnensa. Kuningattaren edessä oli tuo hänen aamulla saama kirjeensä.

"Zevi, sinä tunnet isäsi, en minä onnittele sinua tuon tuttavuuden
takia. Miksi tulit Zeviksi etkä Götziksi?"

"Götz palvelee. Zevi käskee."

"Minä ymmärrän. Zevi imee tyhjiin Ruotsin ja muut saaliit. Sinä
tunsit kuitenkin paremman elämänmaalin, kun sait tuon arven."

Nuori asiamies kumarsi ääneti.

"Muistaakseni sinulla oli sisar?"

"Oli. Teidän majesteettinne osotti hänelle paljon armoa!"

"Hän elää vielä?"

"Elää."

"Missä?"

"Konstantinopolissa. Hän seurasi minua sinne eräälle matkalle ja
teljettiin vasten tahtoansa seraljiin nykyään hallitsevan sulttaanin
ensimmäisenä puolisona."

"Mitä? Sulttaani Muhamedinko? Mutta hän ei nyt saata olla muuta kuin
12-vuotias."

"Hän oli seitsemänvuotias, kun suurvisiiri valitsi sisareni hänen
tulevaksi puolisokseen, jotta sulttaanin äiti Validé tulisi
syrjäytetyksi hallituksesta. Se oli valtiojuoni. Hagar pitää
sulttaania hoidossaan ja hallitsee hänen nimessään."

"Mutta sehän on vaarallinen romaani! Palatsivallankumoukset kuuluvat
asiaan Konstantinopolissa, ja joka kerta kuristetaan sulttaani tahi
sulttaanitar. Sisaresi henki riippuu joka yö silkkinuorassa."

"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa. Hagarin on kohta viisi
vuotta onnistunut pysyä vallanhoitajana, koska hän on ollut kyllin
viisas tasaamaan valtaansa vielä viisaamman suurvisiirin kanssa.
Sulttaani ja janitschaarit ovat hänelle uskolliset."

"Suurvisiiri? Mutta sehän on kuten täällä; hän kopioitsee Ruotsia...
Hallitseeko hän todellakin tuota barbarilaista, verenjanoista kansaa?
Hän tunnustaa siis profeetan oppia?"

"Eipä hän muuta saata."

"Se on tosi se, en sitä ihmettele. Uskon-oppi kuin uskon-oppi. Mutta
kun on niin oppinut kuin hän, ja menee hallitsemaan barbarilaisia!"

"Teidän majesteettinne on maailmalle osottanut, että saattaa olla
oppinut ja sentään hallita viisaasti."

"Vai niin. Ruotsalaiset ovat jotenkin raakoja, mutta turkkilaisia
he eivät sentään ole. Täällä saattaa keskustella toisen tahi toisen
kanssa; saattaa ulkoa tuoda sitä tietoa ja sitä sivistystä, jota ei
lähempänä ole saatavissa. Mutta elää seraljissa, jossa on pelkkiä
nukkeja ja kansan joukossa, jotka ovat susia!"

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! Sisareni kokoo ympärilleen
itämaan viisaat, ja he opettavat hänelle tietoja, jotka Euroopalle
ovat tuntemattomia."

"Minä tiedän. Opettavat kädestä ennustamaan."

"Enemmän kuin sitä. Tietäjien ikivanha viisaus on joutunut
arapialaisille. Sisareni viettää monta yötä tähtikammiossaan
dervischin, Hussein Ben Alin kanssa, joka on kuolevista viisain.
Hän selittää Hagarille tähtien kulun, menneisyyden, nykyisyyden ja
tulevaisuuden. Hänen edessään on tähtitaivas kuten avoin kirja."

"Oletko kirjevaihdossa sisaresi kanssa?"

"Olen. Kirjekyyhkyset viestit vievät."

"Ja hän kirjoittaa sinulle tähdistä?"

"Toisinaan. Hän on nyt neljän kuukauden aikana työskennellyt
ottaaksensa selkoa vaikeasta laskusta, eräästä salaisuudesta, jota
hän tutkii vanhojen kaldealaisten osotusten mukaan. Nimittäin
ennustuspeiliä, joka kuvaa kristittyjen ajanluvun mukaan 1626 vuoden
joulukuun 8 päivän keskiyön tunteja."

"Ja hän on löytänyt, mitä on etsinyt?"

"Kun Regensburgista lähdin, ei hän vielä ollut löytänyt."

"Pardieu, hän avaa kaikki, mitä lukon takana on. Tämä on kuten
raamatussa sanotaan: Kun etsii, mitä löytää tahtoo, niin löytää mitä
etsii. Uskotko sinä tähtiä?"

"Kentiesi, en tiedä. Hagar tietää. Halukkaimmin minä uskon, että
kaksi kertaa kaksi on neljä."

"Se on järkevää kerrassaan. Hyvästi. Minä tuumaan asiaamme
valtionrahastonhoitajan kanssa."

Kristiina jäi yksin ja koetti yhä saada selkoa tuosta keltaiselle
silkille painetusta kirjoituksesta, joka oli somasti latinaisilla
kirjaimilla ja kullatuilla alkukirjaimilla kirjoitettua. Sen sisällys
suomeksi käännettynä oli ajan kirjoitustavan mukaan seuraava:

    "Hagar Sulttaani, Profeetan valittu, lähettää Kristiinalle,
    Ruotsin, Götan ja Wendein kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan
    kaikkivaltiaan kanssa.

    Sinä et ole katsonut minun ansaitsevan vastausta kirjoitukseeni
    Moharrem-kuun 12 p:ltä vuonna 1060. Minä en tätä pidä minään
    epä-ystävyyden osotteena, vaan ennemmin osotteena siitä, että
    olet tietämätön Jumalan sallimuksista. Tiedä nyt siis, että Allah
    on suvainnut Profeettansa kautta korottaa minua, ei syntyperän
    kautta eikä perinnön kautta, mutta iankaikkisten, ennakolta
    määrättyjen lakiensa kautta. Tiedä, että, kun kaliifin puoliso
    tarjoo Ruotsin kuningattarelle ystävyytensä, tekee hän sen niiden
    muistojen takia, kuin hänellä on menneistä päivistä sekä sen
    tiedon takia, kuin hänellä on sinun kuningattaren arvoisista,
    jalomielisistä ajatuksistasi.

    Olen tutkinut taivaan merkkiä, joihin kaikkivaltias on
    kirjoittanut sinun ja minun kohtalot aina syntymästämme asti.
    Olen havainnut kaikki todistetuksi, mitä tähän asti tapahtunut
    on, mutta en tahdo salata, että meitä vastustaa ruhtinas
    Saturnus, joka ei hyvin tahdo sopia kiertotähtien kuninkaan
    kanssa. Siis tahdon täten sinulle muistiisi johdattaa, että
    mainittu ruhtinas, joka meidän parastamme vastustaa, on tulevan
    vuoden alusta 1064 Hedschrasta, eli teidän ajanlaskunne mukaan
    1654:n alusta, tuleva suureen valtaan ja voimaan, varsinkin
    vuoden keskipaikoilla, jolloin hän varmaankaan ei ole vahinkoja
    virittämättä niille, jotka ruhtinaan Jupiterin turvissa ovat.
    Ja huomattava on, että ellei ruhtinas Mars, joka tavallisesti
    on Saturnuksen tukena, olisi tähän aikaan etäällä taivaalla,
    ja aamutähti, joka Jupiterin ystävä on, olisi meitä lähempänä,
    niin ei yhtäkään henkeä siihen aikaan perikatoon joutumatta
    jäisi. Nyt on syytä toivoa, että jos kohta suuria muutoksia on
    odotettavissa, niin ei kuitenkaan mitään tapahdu, joka kuolemaksi
    olisi. Tämän olen sinulle sanoa tahtonut, jotta et laiminlöisi
    uskollisten rukouksia vaan rukoilisit kolme kertaa päivässä,
    kasvot auringon nousuun päin, sekä kääntyisit kristittyjen
    Jumalan puoleen, joka myöskin on Profeetan Jumala, jotta hän
    sinua turvaisi paremmin, kuin tähdet sitä tehdä voivat. Jumalan
    haltuun. Annettu meidän asuinpaikassamme Stambul Saraissa
    Redschebin kuun 28 päivänä vuonna tuhat kuusikymmentäkolme
    Hedschran jälkeen ja Kalifin hallituksen viidentenä.

                                           _Hagar Sulttaan_."

Kristiina mietti. Taaskin se oli kammaripiika, joka rohkeni
puhutella kuningatarta vertaisenaan, mutta hänen takanaan seisoi yön
salamielinen tähti, joka sai tuon loukatun hallitsiattaren empimään.
Joko -- tahi? Joko taipua tuntemattoman vallan voimasta, joka tahtoi
hallita vapaata henkeä, taikka pysyä omana itsenään. Vaali ei olisi
ollut vaikea ellei tuo tuntematon voima olisi saanut liittolaisia
aamun unelmista sekä kapinoitsevan sydämmen tunteista. Kummallisia
aaltoja nousi ja laskeutui kuningattaren rinnassa. Hän, jolle
kaikki oli niin selvää, miksikä tämä oli hänelle noin epäselvää?
Niin pohjattomia syvyyksiä, niin uskalias uimari ja kuitenkin noin
äkkiarvaamatta pohjan puutteessa!

Sinertävällä valtamerellä ajelehtii paljon juuretonta hauraa. Lintu,
lennosta väsyneenä, näkee tuon hauran ja luulee siinä saavansa
lepopaikan! Kristiinan katse lankesi kalliille norsunluusta ja
hopeasta kyhätylle lippaalle minkä hänelle oli lähettänyt eräs,
jota ei saanut mainita. Hän aukasi lippaan, otti sieltä tuoksuvista
ambrahelmistä tehdyn rukousnauhan, katseli hymyillen helminauhaa ja
tallensi sen laatikkoon. Eikö tuo lipas ollut kuninkaallinen ystävän
lahja, sopiva lähetettäväksi Hagar Sulttaanille? Epäilemättä. Mutta
sen tulisi saada sopiva sisällys. Kristiina hymyili; hänen oli
pistänyt päähänsä jotakin. Hän huusi Rosettea. Rosette tuli.

"Tuo minulle vanhat kenkäni, jotka entisviikolla jo hylkäsin!"

Kammarineito toi ihmetellen nuo puolikuluneet kengät, kuningattaren
käyttämät, joka ei paljoakaan puvustaan väliä pitänyt. Kengät
sidottiin vahvalla silkkinuoralla ja pantiin tuohon kalliiseen
lippaaseen ilman mitään kirjallista selitystä. Osote, Hagar
Sulttaan, Stambul Sarai, kirjoitettiin kääreen päälle ja siihen tuli
varmimmaksi vakuudeksi myöskin liittää turkkilainen päällekirjoitus
ja lähettää se sulttaanin tataarilaisen kanssa, jotta se perille
tulisi. Itämaisen kuvannollisen kielen mukaan ei tuota pitäisi olla
vaikea selittää:

"Ellet käytä näitä kenkiä lähteäksesi pikaisesti pakoon, niin et
vältä silkkinuoraa."



20. Suuri käsky.


    Hän etsi pohjaa.

Oli halkeama Ruotsin peruspohjissa, sekä sisällisissä että
ulkonaisissa. Se leveni yhä enemmän; se erotti kansan ja hallituksen.
Jos Ruotsin historia on sen kuninkaitten historia, niin tuo se
historia esiin monta aukkoa. Kristiina kuningatar oli käynyt
vieraaksi sille kansalle, jonka kanssa hän hallituksensa alussa
näytti olevan ikään kuin yksi sielu ja yksi mieli.

Hän käsitti sen aivan hyvin. Eräs hänen aikuisensa kirjoittaa
toukokuussa 1653: "Hänen majesteettinsa näyttää hyvin alakuloiselta
ja näyttäytyy ani harvoin julkisesti, vaan seurustelee ainoastaan
muutamien harvojen kanssa." Tämä jalo-aatteinen, selvänäköinen,
rikaslahjainen henki, joka näytti olevan kutsuttu valaisemaan ja
lämmittämään aikakauttansa, oli haudannut itsensä luostarikoppeloon,
sulkenut itsensä omien ahtaitten muuriensa taakse ja kadottanut
pohjansa. Jokainen henki, joka itseänsä kuluttaa, on ihmiskunnalta
hukkaan mennyt. Jota yksinäisemmäksi Kristiina tunsi sisällisen
ihmisensä, sitä enemmän hän etsi täytettä itsellensä muista, etsi,
kuten ennen, sillä ehdolla, että itse olisi kaikki, ja etsi turhaan.
Silloin tuli jotakin muuta.

Syksypuolella 1653 muutti kuningatar hovineen ja vieraitten
lähettiläisten muassa Upsalaan. Rutto oli Tukholmassa, se oli alkanut
Södermalmissa ja sieltä levinnyt kaupunkiin. Ensin alussa asetettiin
vahdit ruton tartuttamien talojen eteen. Pian tuli niitä liika monta;
piirrettiin suuri punainen risti portin päälle. Arkkipiispa Lenseus
istui sisään suljettuna tuollaisessa pannaan julistetussa talossa,
jossa eräs palvelustyttö oli sairastunut, ja kuningatar kielsi häntä
palajamasta Upsalaan takaisin.

Adventtisunnuntaina saarnasi korkeasti kunnioitettu vieras,
Strängnäsin piispa Johannes Mathiaksenpoika Upsalan tuomiokirkossa.
Kuningatar hovineen oli jumalanpalveluksessa. Oli pitkiä aikoja
siitä, kuin hän julkisesti oli näyttäytynyt hartaudenharjoituksissa.
Juorutteliat tiesivät kertoa jumalanpalveluksista Tukholman
linnankappelissa, jotka eivät suinkaan olleet hartaita,
sillä kuningattaren virsikirja oli ollut ylen alasin hänen
edessään, ja kuningatar oli saarnan aikana lukenut pakanallista
latinalaista kirjaa. Kentiesi tahtoi hän nyt sitä paremmin osottaa
myötätuntoisuuttaan oikeaa evankelista oppia kohtaan. Hän meni
julkisesti Herran ehtoolliselle, yksin ja ensiksi alttarikehän luo.
Hänen jälkeensä seurasi muu hoviväki toiselle liinalle ja heidän
jälkeensä seurakunnan muut jäsenet. Ei ollut mitään moitittavaa
kuningattaren hartaudessa; hän käytti itsensä arvokkaasti ja
kuunteli saarnaa tarkasti. Kaikki hurskaat kristityt tunsivat
mielensä vahvistuneeksi, ja itse tuo ankara pastori, Tukholman
pääpappi Emporagrius, joka toimitti alttaripalveluksen, ilmoitti
mieltymyksensä siitä, että hänen ahkerat varotuksensa, jotka olivat
tuottaneet hänelle paljon epäsuosiota, näyttivät Jumalan avulla
johdattaneen harhaan talutetun kuningattaren sydämmen kiitettävään
huolenpitoon sielunsa autuudesta.

Seuraavana päivänä oli piispa kutsuttu päivällisille linnaan.
Hän sai entisen tuttavallisen paikkansa kuningattaren oikealla
puolella. Hovimenot, jotka olivat käyneet kovin ranskalaisiksi
viimeisinä vuosina, näyttivät tällä kertaa olevan olemassa prelaatin
kunnioittamista varten. Hänelläpä tänään oli, monesta vuodesta
taakse päin, onni nauttia kuningattaren luottamusta. Portailla jo
oli introduktöri Lind ottanut vastaan piispan ja saattanut hänet
rivissä seisovien 40 kultanauhustetun kammaripalvelian sivutse.
Ylimmäinen kammariherra Jaakko De la Gardie oli ollut häntä vastassa.
Ylikammariherra Kustaa Aadam Banér oli saattanut hänet kuningattaren
luo ja ylikammariherra Kustaa Oxenstjerna oli osottanut hänelle
istumapaikan. Hovimarsalkka Taube suvaitsi omassa persoonassaan
valvoa ruoan tarjoamista sekä piispalle että kuningattarelle.
Ruokalajeja oli kahdeksan, muun muassa kanariapaistia ja klaretia
eli kasvihöysteillä maustettua viiniä, tätä tarjottiin kaikille
muille paitsi itse kuningattarelle. Hovisoittokunnan mainio, myöskin
ulkomaalaisten ihailema musiiki, jossa oli kahdeksan viulua,
bassoviulujen kanssa, sekä huiluja ja sittroja, soitti koko aterian
ajan.

Tuo hyvä piispa tuli sydämmen hurskaudessaan aivan liikutetuksi
noin suuresta kohteliaisuudesta. Hän ei saattanut ymmärtää
muuta, kuin että majesteetti oli hänen persoonassaan tahtonut
kunnioittaa kirkkoa. Hän ei tietänyt sitä, joka olisi häirinnyt
hänen ruokarauhaansa, ja yhtä vähän sitä kukaan muukaan tiesi, että
Kristiina oli valinnut tämän tilaisuuden kunnioittaaksensa viimeisen
kerran vanhaa opettajaansa.

Ateria alkoi kello 12 ja kesti lähes neljään iltapäivällä.
Yksinkertaisempi hovitapa vahvoine ruokalajineen oli jo neljä tahi
viisi vuotta koettanut jäljentää sekä ruoissa että kursailemisissa
ranskalaista hovia. Päivällissoitto oli kokonaan muoti- ja
kunnia-asia. Tuo vilkas, tuskin ollenkaan musiikia harrastava
Kristiina, ei kärsinyt mitään melua, joka hänen puhettaan
häiritsi, ja läksi oitis ruoan jälkeen syrjähuoneeseen saadaksensa
häiritsemättä jutella. Häntä seurasi piispa, pastori Emporagrius,
Espanialainen lähettiläs Pimentelli ja kreivi Tott, joka tätä nykyä
oli kaikkialla, missä hänen tuli olla sekä missä hänen ei tullut
olla. Missä siis oli Maunu kreivi? Hänen loistava tähtensä, joka jo
jonkun ajan oli ollut laskemassa, oli muutamia päiviä tätä ennen
kokonaan pimentynyt kuninkaalliseen epäsuosioon. Nyt piiloitti hän
Ekolsundissa langennutta suuruuttansa Ruotsin kummastukseksi ja
kadehtiain voitonriemuksi.

"Täällä, arvoisat isät", sanoi Kristiina osottaen Pimentelliä ja
iloisuudella, joka ei oikein soveltunut kirkon vakavuuteen, "tässä
on paras tilaisuus kääntää harhailevaa lammasta ja samalla suurta
laumaa meidän oikeaan evankeliseen oppiimme. Olen koettanut kaikkia
saadakseni meidän espanialaista vierastamme luopumaan paavista,
mutta hän on auttamaton; hän ei huoli järkeänsä käyttää. Tarvitaan
kaksi niin perinpohjin oppinutta ja uutteraa kirkonisää, kuin teidän
arvoisuutenne ovat, jos voidaan pelastaa noin kadotettua neitsy
Marian palveliaa."

Nuo molemmat papit katselivat toisiaan; leikinlasku oli heistä
sopimatonta, ja mikä pahempi, he pelkäsivät siinä jotakin ansaa,
sillä tuo ankarasti puhdas-uskoinen Emporagrius oli kiistassa liiaksi
evankelisen Strängnäsin piispan kanssa, kiistassa, joka sittemmin
kävi niin ankaraksi, että Johannes Mathiaksenpoika pantiin viralta
pois ja Emporagrius määrättiin piispaksi hänen sijaansa. Tohtori
Johannes silitteli hämillään ollen kauhtanansa poimuja; Emporagrius
ryhtyi rohkeamielisesti puheeseen ja vastasi:

"Kun teidän majesteettinne vaatii meitä, Jumalan valtakunnan halpoja
palvelioita todistamaan uskoamme, niin emme sitä tekemättä jätä;
mutta muukalaisen ja vieraan omaatuntoa tuomitsemaan emme ole
oikeutetut."

"Teidän korkean majesteettinne läsnä-ollessa", lisäsi tohtori
Johannes, "on meille kylliksi siinä, että muukalainen tunnustaa
saman Herran, kun teidän majesteettinne eilen tunnusti kaiken kansan
nähden."

"Älkää paheksiko, arvoisat isät", jatkoi kuningatar, nyt toista
pilliä puhaltaen, "että halusta tahdoin kuulla miten kirkkomme teidän
kaunopuheliaisuutenne kautta tulisi voitolle! Senor Pimentelli ei
pitkälle pääsne teidän oppinne rinnalla, mutta jos saan päättää
hänen maalliseen viisauteensa katsoen, niin on hän sen arvoinen,
että hänelle sopii selittää sitä oppia, jota hän näihin asti on
rippi-isänsä sanojen mukaan vannonut. Taikka mikä on ajatuksenne,
senor?"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä minulta, niin tahdon
alammaisesti ilmoittaa ajatukseni, että nämät minun maalaiseni
kaikkien uskon-oppien edessä saavat armoa", vastasi Pimentelli
kekseliäästi, osottaen hillottuja espanialaisia fiikunoita, joita
jälkiruokana kannettiin ympäri, aterian perästä.

"Olen samaa mieltä", virkkoi tuo vastauksissaan yhtä älykäs
Emporagrius, "vaikka en tiedä, tunteeko hänen jaloutensa raamatun
hengellistä vertausta fiikunapuusta. Kun se tulee lehdelle, tiedämme
että kesä on tulossa. Silloin kaikki harha-opit ovat kuten entisten
talvien sulaneet hanget, ja Jumalan sana, joka nyt on pimeyden
peitossa pitää silloin oleman maailman valkeutena."

"Silloin pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen", lisäsi
kuningatar. "Teidän tulee tietää, senor Pimentelli, teidän, joka
paavia uskotte, että minä olen Ruotsin kirkon paavi; _cum grano
salis_ tietysti, ja nämät arvoisat isät ovat minun kardinaalejani.
Jätän teidät nyt hänen ylevyytensä, pastori primaariuksen hengellisen
huolenpidon haltuun ja tahdon vähän tehdä tunnustuksiani Strängnäsin
kardinaalillemme."

Hän lähti syrjäkammioon piispa Johanneksen seuraamana. Oli jotakin
hänen sydämmessään, joka kuohahti yli partaittensa ja tahtoi esiin,
mutta ei löytänyt sanoja, hänen kevytmielinen äänensä oli käynyt
vakavaksi, hänen eloisa katseensa oli käynyt niin miettiväksi, että
saattoi aavistaa sen takana syntymättömän kyyneleen piilevän. Hän oli
kaunis tällä hetkellä; hän oli paras omasta itsestään, hän oli se
Kristiina, jonka maailma harvoin näki, ja jota hän itse ei käsittänyt.

"Muistatteko", sanoi hän, "kerran, 11 vuotta taakse päin, kun kysyin
teiltä neuvoa eräässä sydämmen asiassa? Olin silloin 16 vuotias;
minusta näyttää, kuin sata vuotta olisi siitä kulunut. Tunnustin
teille erään lupauksen..."

"Niin, minä sen hyvin muistan", vastasi piispa huo'aten.

"Te neuvoitte minua vahvistamaan nuorena, niitä lapsena olin
luvannut. Ehkäpä olisin tehnyt oikein, kun olisin neuvoanne
seurannut."

"Rakkahin röökinä, vielä ei se ole myöhäistä!"

"Aivan, aivan liika myöhäistä! Mitä kerran sanoo, siinä tulee pysyä,
se oli kuningas Kustaan sanantapa. Mutta älkäämme enään siitä
puhuko. Se on jotakin muuta, josta nyt tahdon kanssanne puhua. Jos
seisoisitte aivan yksin korkean vuoren huipulla ja näkisitte allanne
maan kaikkine aarteineen ja ne olisivat kaikki teidän, mutta te
seisoisitte siinä yksin, ilman ainoatakaan todellista ystävätä, ilman
ketään, jonka rintaa vasten te voisitte painaa kivistävää päätänne
niin täydellisellä luottamuksella, että voisitte sille ystävälle
sanoa: _Sinä olet minun!_ -- mitä silloin tekisitte? Aivan yksin ette
voisi tuolla korkeudessa seisoa; mutta syöksähtäisittekö alas sieltä
tahi astuisitteko ehjänä maahan?"

"Jumala varjelkoon, rakas röökinä! En syöksähtäisi alas vuorelta
enkä astuskelisi sieltä maahan, jos kerran olisin tullut asetetuksi
seisomaan tuonne ylhäälle. Minä levittäisin sylini laaksossa oleville
ihmisille ja sanoisin heille: Tulkaatte tänne minun luokseni, kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut; minä tahdon virvoittaa
teitä! Ja kun olisin saanut yhden, jolle saatan sanoa: _sinä olet
minun!_ lisäisin minä siihen, mitä oikeastaan siihen kuuluu,
nimittäin: _minä olen sinun!_"

"Niin, sillä tapaa vanha laulu kertoo: sinä minun ja minä sinun;
mutta se viisaasti kyllä lisää: 'leikin kestäessä.' Ei ole mitään
leikkiä, arvoisa isä, seisoa tuolla vuorella. Ei saata antaa itseänsä
tyhjälle ilmalle. Antakaa minulle pohja, jossa saatan säilyttää oman
itseni!"

"Ei löydy sellaista pohjaa, armollinen röökinä. _Itse_ on juureton
puu. _Itse_ kieltäytyy itsestänsä. Kuinka saattaisi luotu olento,
joka lukemattomilla langoilla on Luojaansa ja luomakuntaan sidottu,
olla kylläksi omalle itsellensä? Riistäköön langat poikki se joka
voi; ei kukaan voi, ja Itsen pitää vuotaman verensä tyhjiin, jos hän
on ihminen, tahi joutuman epäilykseen, jos hän on paholainen. Ei
löydy toista Itseä, kuin Hän, joka on kaikki kaikessa. Mutta koska
_me_ olemme luomakuntaan sidotut, täytyy meidän sen kanssa olla
elämän-yhteydessä. Ilman rakkautta olemme kuolleita oksia elämän
puussa."

"Olen nähnyt unta, että eräs tähti tuon minulle sanoi. Niin, arvoisa
isä, minä käsitän, että meidän tulee rakastaa kaikkea suurta ja
ylevää, sitä, mikä jalostuttaa ajatuksemme ja valaisee järkemme sekä
lakkaamatta kehottaa meitä hyveisiin. Se on minun rakkauteni, ja
se ulottuu kaikkiin. Miksikä sitä pisaroittain rupeaisin jakamaan?
Jos rakkaus joutuu persoonallisuuden nieltäväksi, kadottaa se
sillä ihmiskunnan. Jos se työskentelee pienissä asioissa, jos se
tyytyy keittämään lämpöistä ruokaa kerjäläiselle tahi levittämään
viittaa lellitellyn lempilapsen päälle, mitenkä hän sitten saattaisi
säilyttää maailman yli ulottuvan katseensa? Kyllä tiedän, että
pienillä töilläkin on merkityksensä ja ansionsa useitten ihmisten
mielestä, jotka niissä ovat elementissään; mutta viisaudella
lahjoitetut ja kuningattaret eivät saa tuhlata pois itseänsä
äyreihin; niitten täytyy hallita miljooneja, jolleivät tahdo heidän
painonsa alle haudatuksi tulla."

"Enkö sitä arvannut, että armollinen röökinä ottaisi kaikki niin
tavattoman suurelta kannalta? Ja se on todellakin kiitettävää
häneltä, joka on kutsuttu noin korkeaan virkaan. Mutta siinä on yksi
mutka. Jos olemme ylhäisiä taikka alhaisia, niin emme ole mitään
ruumiittomia ajatuksia, vaan päin vastoin viallisia ihmisiä, kokoon
kyhättyjä pienistä, huikentelevaisen sydämmen tunteista. Koska
meidän rakkautemme ei ole Jumalan rakkaus, joka kaikkialle ulottuu,
tulee meidän palvella Jumalaa sekä suurissa että pienissä asioissa,
jokainen asemassaan; sillä jollemme sitä tee, on meidän rakkautemme
yhtä kuollut kun meidän uskomme ilman töitä on kuollut. Ei minun
tarvitse toistaa Mestarimme sanoja lain summasta, mutta suvaitkaa
muistaa, että hän pesi oppilaittensa jalat!"

"Vertauskuvia! Sitä tekee paavikin, Ranskan ja Espanian kuninkaat
Tahdotteko, että minä pesen piikojeni jalat?"

"Se ei mitään hyödytä, että paavit ja kuninkaat palvelevat
lähimmäistänsä ylpeällä sydämmellä, jotta ihmiset heitä kiittäisivät.
Jumala katsoo sydämmeen. Pysykää lujasti nöyryydessä, armollinen
röökinä, ja palvelkaa Jesuksen Kristuksen rakkaudessa! Meille täytyy
joka ihmisen olla ihmiskunta! Me emme saata palvella kokonaisuutta,
palvelematta sitä osissaan. Kuningattaren kuva ja nimi ovat kaikissa
pienissä rahoissa."

"Kyllin on jo puhuttu tästä, arvoisa isä. Minä näen hyvin, että
seison yksin vuorella; sen vuoksi astun alas. Minulla on palvelioita
kyllin; tahdon kerran saada suoria ystäviä. Minulla on kyllin
velvollisuuksia, tahdon kerran olla vapaa. Vanha opettajani on ollut
ensimmäinen ystäväni, hänen pitää myöskin olla viimeinen. Mutta
hän on kirkon mies. Minä pyydän, että hän antaa minulle _suuren
käskyn_, ja hän antaa minulle tuhannen pientä. Mitä pitää minun uskoa
kirkosta, joka lähettää minun piikojen töihin?"

"Rakkahin röökinä..."

"Älkää enään puhuko mitään! Kirkko on puustavin orja ja ajatuksen
tyranni. Kirkko ja minä, me emme mahdu saman katon alle. Mutta te,
rakas isä, mahdutte minun sydämmeeni niin kauan kuin elän. Katsokaa,
minulla on kuitenkin yksi vuorella; muistakaa minua laaksossa! Nyt
on jo myöhäinen, ilta tulee, voikaa hyvin! Ja jos joskus kuulette,
että olen poikennut opistanne, niin muistakaa, ett'en opetuksiinne
milloinkaan ole sekoittanut opettajaa!"

Näissä viimeisissä sanoissa oli jotakin uhkaavaa, joka jätti okaan
tuon hurskaan piispan sieluun. Mitä tahtoi hän? Mitä tarkoitti hän?
Ei, hän ei ymmärtänyt tuota suurta rakkauden käskyä; hän piti sitä
ajatuskysymyksenä eikä elinvoimana. Ja Tohtori Johannes päätti
ensi tilaisuudessa jälleen ottaa esille tämän, kokonaisen elämän
katsantotavan perus-aineen.

Vieraat hajosivat pois ja kuningatar jäi yksin Pimentellin kanssa
vanhaan Upsalalinnaan. Kun hän meni pois, oli kellonviisari ehtinyt
jo puoli-yön aikaa edemmäksi. Kaksi unista kammarineitoa vietti
aikaansa dominopelillä kuningattaren makuuhuoneen edessä olevassa
kammarissa. Toinen heistä nousi ja laski korvansa avaimenreikään.

"Siellä on taas joku sisällä röökinän luona", kuiskasi hän.

"Se on Rosette, joka riisuu kuningattaren yltä", sanoi toinen.

"Ei, se on miehen ääni. Hän puhuu pikaa ja innokkaasti. Ole vaiti...
ei, minä en saata kuulla ainoatakaan ääntä."

"Rosette on vienyt jonkun sisään takaportaita myöten. Täällä on kuten
Tukholmassa... Tuntemattomia supattajia, joita ei kukaan näe, kulkee
ulos ja sisälle röökinän luona yöllä. Juho Holm, joka nyt nimitetään
Leijoncronaksi, vei niitä salavihkaa sisälle linnaan. Kaikki
röökinälle laatuun käy. Mitä ihmiset sanoisivat, jos _me_ sellaisia
vierailuja vastaan ottaisimme? Älä seiso avaimenreijän luona, se
saattaisi viedä sinulta pään."

"Minä näen jotakin mustaa..."

"Älä seiso siellä, Liisa! Sehän on hirveätä... sepä saattaisi olla
itse paholainen!"

Nyt asetettiin tuoli avaimenreijän eteen. "En näe enään mitään..."

Sillä välin kun nuo salaiset yöllä kulkevat vieraat, jotka nyt jo
kolmatta vuotta olivat kulkeneet, panivat neitosten uteliaisuuden
kovalle koetukselle, oli kuningatar vastaan ottanut rauhalliseen
makuuhuoneeseensa senor Pimentellin rippi-isän, munkki Guèmesin,
jokseenkin vanhan jesuiitan, jonka ajellun päälaen ympärillä olevain
harmaitten hiusten johonkin määrään olisi pitänyt hillitsemän
panettelioita puhumasta tuosta sopimattomasta ajasta, ja vielä
sopimattomammasta vastaan-ottohuoneesta.

Hän puhui kauniisti latinaa hiljaisella äänellä, mutta vilkkaasti
ja kaunopuheliaasti. Hänen kunnianhimonansa oli saattaa
edeltäkäviäinsä käännyttämistyö perille, nimittäin jesuiittain
-- Macedonin, Malinesin, Cassatin, von Frankenin -- jotka olivat
Ruotsiin hiipineet kaikenlaisissa valepuvuissa ja joista kuningatar
itse oli kutsunut muutamia. Guèmes puhui palavalla innolla,
miten romalaiskatolilaisella kirkolla oli suuret edut kaikkiin
väärä-uskoisten harha-oppeihin katsoen; mitenkä se oli ainoa, joka
tukevalla järjestyksellään ja tuhatvuotisen muinaisuutensa ja
taipumattoman voimansa kautta, jolla se voitti omattunnot, saattoi
selvyyttä ja sopua ajan sekaviin tuumiin. Se yksin oli Pietarin
kallio, jota kuoleman valtakunnan portit eivät saattaisi voittaa.
Ilman sitä ei löytyisi mitään onnea maailmassa eikä autuutta
taivaassa. Protestanttisuus oli ainoastaan tämänpäiväinen intoisuus,
joka jo huomenna olisi haihtuva. Katolilainen kirkko käsitti kaikkia
aikoja ja kaikkia omia-tuntoja.

Kuuntelia osotti malttamattomuutta. Hän solmieli silmukoita ja
solmuja punaiseen silkkinauhaan, kierteli nauhan sormensa ympäri
ja antoi sen jälleen kiertyä sormesta pois, ilman että hän tuota
ensinkään ajatteli. Hän tunsi nuo opit; niistä ei hän piitannut. Hän
keskeytti puhujaa ja kysyi:

"Mitä tuo on: voittanut omat-tunnot?" Munkki Guèmes puhui
tarpeellisella varovaisuudella kirkon virheettömyydestä, se kuin ei
sallinut hairauksia sen kerran muodostetusta opista.

"Tutkitteko te sydämmiä? Panetteko te kahleihin vapaan tahdon?"
huudahti kuningatar kiivaasti.

"Rippi käy aina synnin anteeksi antamuksen edellä", vastasi munkki
hämmästyneenä tästä odottamattomasta kapinoitsemisesta.

"Jaa, minä tiedän. Te olette polttaneet Hussin, Savonarolan, Giordano
Brunon, te olette rääkännyt Galileita, te saisitte jonakuna päivänä
halun polttaa minunkin, ellen olisi palamaton. Jättäkäämme tuo, isä,
me käsitämme toisemme. Ei ajatusta hallitseva valtanne minua peloita,
se on tyhjää lorua; mutta sanokaa minulle: millä tavalla käsittää
teidän kirkkonne kristillistä rakkautta?"

Guèmes puhui viehättävästi hyvien tekojen äärettömästä merkityksestä
autuuden voittamisessa. Protestantit tyytyvät opin esittämiseen;
katolilaiset sen käytäntöön sovelluttavat. Taaskin Kristiina näytti
maltittomalta.

"Minä tunnen teidän hyvät työnne", jatkoi Kristiina. "Teidän
paavinne Aleksander VI:nen työt ovat olleet esimerkkinä prelaateille
ja ruhtinaille. Minä käsitän myöskin, että teidän rikkaat, jotka
rakentavat kirkkoja ja luostareita, taikka antavat täysin kourin
kultaa almuiksi, erittäinkin ovat oikeutetut saamaan iankaikkista
autuutta. Mutta otaksukaa, että joku ylenkatsoo ulkokullattua
hyväntekeväisyyttä, että joku tahtoo tehdä suuremmoista rakkauden
työtä, että joku tahtoo suosia tieteitä ja taiteita, samati kuin
etevimmät teidän paaveistanne ovat niitä suosineet, ja jättää loput
hyvät työt pienen kansan tehtäväksi; hyväksyykö teidän kirkkonne
senlaatuista rakkautta? Tuleeko sillä autuaaksi?"

"Tulee varmaankin, jos noin ylevä rakkaus lähtee kristillisestä
mielestä ja muuten ottaa vaaria kirkon määräyksistä."

"Kiitän teitä. Siinä on kuitenkin jotakin; te ette luultavasti
ole aivan tarkka ehdoillanne. Hätätilassahan sopii turvautua
synninpäästöön?"

"Kirkko ei ole koskaan kieltänyt katuvaiselta syntiseltä
synninpäästöä."

"Katuvaiselta? Hoh, niin; ken ei katuvainen olisi, jonka tarvitsee
peittää syrjähtymisiänsä? Lyhyesti sanottuna, arvoisa isä, se mitä
minä tahdon tietää, on, josko romalainen kirkko hyväksyy rakkauden
käskyn sillä tavalla, kuin minä sen heille esittää tahdon: tulee
rakastaa kaikkea suurta, ylevää, siveellistä, hyödyllistä, jollei
joutuisikaan tekemään hyviä töitä pienissä kohdin."

"Teidän majesteettinne käsittää rakkauden korkeimman käskyn,
kuten viisaudella lahjoitetun kuningattaren tulee. Tämän korkean
suojeluksen varjossa versovat kaikki rakkauden pienimmät hedelmät
ikään kuin itsestään."

"Siis, jos minä päätän kääntyä romalaiseen kirkkoon, niin luotan
minä siihen, että minulla tulee olemaan kaikissa mielipiteissäni ja
töissäni täydellinen vapaus, kun vain ulkonaisesti mukaunnun kirkon
vaatimuksiin."

"Pyhä isämme Romassa tuntee kyllä teidän majesteettinne korkeat
avut. Hän on teidän majesteettinne vapaaehtoisessa päätöksessä
kiintyä ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon, näkevä varmimman
vakuutuksen teidän majesteettinne vakaasta kääntymisestä ja jättävä
teidän majesteetillenne täydellisen vapauden käyttää sekä rakkauden
käskyä, että muita käskyjä teidän majesteettinne oman valaistun ja
tosikristillisen vakuutuksen mukaan."

Kristiina hymyili.

"Ja tuota me nimitämme omantunnon pakoksi! Ottaa vaaria ulkonaisista
tavoista ja uskoa mitä tahdomme, tehdä mitä tahdomme! Jumalani,
mitä varten siis protestantit sotaa käyvät! Isäni oli liika suuri
kuningas sotimaan pappien opetusten puolesta. Hän käytti miekkaansa
ehkäistäksensä Itävallan ylivaltaa ja kun se oli tapahtunut, oli
maali voitettu. Suokaa anteeksi, rakas isä, että minun täytyy
hymyillä, kun ajattelen kaikkia noita dogmien sekoittamisia! Elää
siveellisesti ja säästää ennakkoluuloja siinä, missä niitä ei voi
juurineen hävittää; kas siinä ainoa uskon-oppi, jota järki voi
hyväksyä."

"Pyhä neitsyt on lahjoittava teidän majesteetillenne täydellisen
käsityksen kirkkomme totuuksista", vastasi munkki Guèmes, joka ei
kokonaan voinut tukehuttaa katkerasti pettynyttä toivoansa noin
ylhäisen uskonsa muuttajan uutteruuden suhteen, ainoan autuaaksi
tekevän kirkon hyväksi.

"Toivon sitä", sanoi kuningatar ilomielisesti ja osottaen niin
vähän hengellistä hartautta kuin suinkin. "Pyhä neitsyt on kyllä
valaiseva niin epäpyhää neitsyä kuin minä olen, naimattoman suurista
eduista ja monesta muusta, joka teidän kirkossanne minua miellyttää.
Tulen teidän luoksenne, mutta en joutuakseni uusiin kahleisiin,
vaan heittääkseni pois vanhat. Kirjoittakaa Macedolle, että olen
päätökseni tehnyt. Saatatteko luottaa sanansaattajaan?"

"Minä lähetän veljeni, jolla on virka espanialaisessa lähetystössä."

"Mutta kuolemaksenne, ei mitään varomattomuutta! Menkää nyt levolle.
Te olette rauhoittanut minua romalaisen kirkon suhteen, tiedän nyt,
että se ei tunkeile minun mielipiteitäni häiritsemään; sitäpä juuri
tahdoin tietää. Muistakaa, että jos minä osotan paaville ja teidän
prelaateillenne tarpeellista kunnioitusta, vaadin minä vaihetukseksi
täydellisen vapauden ajatuksilleni. Toivon teille hyvää yötä."

Munkki Guèmes katosi yhtä hiljaa, kuin hän tullutkin oli, mutta oli
käynnistään saanut sen mielipiteen, että hänen voittonsa melkein oli
tappion kaltainen. Siitä ei kuitenkaan saanut Romassa mitään puhua.

"Mitä me kapinoitsialla teemme?... Malttamusta! Kun meillä kerran on
tuo _rara avis_ häkissä, niin ei hän enään rapistele..."

Kristiina kuningatar oli kauan epäillen ajatellut tätä askeletta.
Se oli nyt tehty. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi. Mutta jokin
epämääräinen hänen sydämmessään, jälkiloiste tähdestä, ajoi unen
hänen silmistään. Hän tarvitsi keveämpää, iloisempaa vastapainoa
kapinallisille ajatuksillensa. Hän avasi kirjan, jonka sisällys
oli niin vähän teolooginen kuin mahdollista. Ja tämä keino auttoi
mainiosti. Kun Rosette astui sisälle varpaillaan, oli isäinsä uskosta
luopunut nukkunut lukiessaan Ovidiuksen Metamorfooseja.



21. Stamnul Sarai.


    Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin äkki-arvaamatta
    antautua kokonaan toisen haltuun.

Itätuuli puhalteli Persian yrttitarhoista, astuskeli siivet
lerpallaan Armenian vuorten yli, otti lyhyen askeleen Bosporin poikki
ja henkäsi vielä ruusutuoksua, kun se hiljaisella suhinalla laskeutui
Stambulin palatseille. Täällä näytti se menevän levolle lauhkeana
lokakuun iltana. Mitä vartenpa se olisi vaivannut itseänsä lähtemällä
pitemmälle matkalle sumuista länttä kohden? Se etsi jotakuta, jota ei
se löytänyt; se oli saanut tehtävän itämaisilta tähdiltä eikä voinut
sitä toimittaa. Pimeän tullessa se vielä lähti retkeilemään tuon
lumotun kaupungin ympäri, rakastui kuuvaloon, joka oli laskeutunut
Kultaisen Sarven väräjäville laineille, haparoitsi Aja, Sofian
harmaita muureja pitkin, suuteli seraljin portaita, kierieli kuten
koira ja uinahti pois.

Hän, jota se etsi, istui seraljin sisimmäisessä, enimmän piilossa
olevassa huoneessa. Vanhassa seraljissa asui kirjava joukko entisien
sulttaanien puolisoita, ne jotka olivat jääneet upottamatta,
kuristamatta ja naittamatta jollekin, jotta silläkin tavalla heistä
päästäisiin. Siellä oli vielä jäljellä enemmän kuin sata entisiä
kaunottaria, leskiä, jotka ennen muinoin olivat mahtavia olleet,
olivat nyt lapsineen elätettävinä. Ne olivat ne, jotka sulttaaneille
Osman IV:nnelle Mustafalle, Murad IV:nnelle ja Ibrahimille olivat
synnyttäneet poikia tahi tyttäriä. Heitä, ja varsinkin Ibrahimin
äsken mahtavia leskiä, jotka ambralta olivat tuoksuneet ja
ruusuvedessä kylpeneet, ei valtiollisista syistä voitu surmata.

Komeassa uudessa seraljissa, joka muodosti kylkirakennuksen
sulttaanin palatsiin, oli sitä vastoin hyvää tilaa, koska tuon
11:ta vuotisen padischan ei vielä tarvinnut ylläpitää haaremia.
Hänellä oli kuitenkin puoliso, yksi ainoa, sulttaanitar arvoltaan
ja oikeuksiltaan, hänen oma valitsemansa, muftin siunaama ja
valtakunnan suurien hyväksymä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut
_chasseki_, ei ollut vielä kaikkia, mitä puolison olla tulee. Ja
kummallisinta tässä palatsissa, jossa lakkaamatta naiskavaluus,
vallanhimo ja kateus juonitteli, oli se, että tuo ainoa ja
liika aikainen puoliso, Hagar Sulttaan, oli sovinnossa jakanut
uuden seraljin komeat asuinkerrat äiti-sulttaanittaren kanssa,
Ibrahimin lesken, _Tarchanin_, joka oli venakko synnyltään, ja oli
vallanperiän, nykyisen padischan äiti, sekä sen vuoksi korotettu
kaikkia sulttaanittaria ylhäisemmäksi, kaliifi-äidin arvoon, eli
_validiksi_. Tuo tuttavallinen sopuisuus kahden noin luonnollisen
kilpailian välillä, oli noitten taika-uskoisten osmanilaisten
mielestä käsittämätön, he siinä näkivät jonkunlaista lumousta. Hagar
Sulttaania ympäröitsi tuntemattoman sukuperän ja suuren kulta-aarteen
salaisuus. Hän ei ollut kuten nuo muut, ostettu orjatar, hän tuli, ei
tietty miten eikä mistä, ja hallitsi ensimmäisestä esiintymisestään
kaikkia. Sillä tavalla Ginnistaanin haltiat astuivat kuolevaisten
luo. Suurvisiiri Kuprili oli ainoa, joka tiesi enemmän, mutta hän
piti sen asian omana tietonaan.

Tuo hunnun ja haremin verhojen taakse piilotettu nainen vaikuttaa
itämaan historiaan paljoa enemmän, kuin länsimaalainen saattaa
aavistaakkaan. Orjatar, joka sulttaanittareksi ylenee, padischan
sisaret ja tyttäret, paschojen kunnianhimoiset puolisot, kaikki he
kehräävät lankansa valtakunnan näkyväisen johtajan ympäri. Se validé,
joka oli hallinnut ennen Tarchania, oli valtioviisain ja innokkain
nainen, mikä siihen asti oli osmanien joukossa esiintynyt. Hän oli
ollut sulttaani Ahmedin puoliso, oli Murad IV:nnen ja Ibrahimin äiti,
Muhamed IV:nnen iso-äiti, ja syntyisin kreikkalainen; _Mahpeiker_ oli
hänen nimensä ja hän oli satumaisen ihanuutensa takia nuoruudessaan
saanut lisänimen _Kösem_, kuun-olento. Ylevämielisenä ja rohkeana,
viisaana ja hyväätekeväisenä, mutta liian vallanhimoisena oli hän
33 vuotta, neljän sulttaanin aikana, ollut valtakunnan todellisena
hallitsiattarena, kun hän vihdoin kukistettiin spahien kapinan
kautta ja kuristettiin akkunaverhon nuoralla. Hänen jälkeläisensä
Tarchan oli heikko ja myöntyväinen; hän olisi pian joutunut kaikkien
suosikkien saaliiksi; siksi tahtoi Kuprili hänen rinnalleen asettaa
sulttaanittaren, jota lahjojensa ja intonsa puolesta saattoi verrata
kiitettyyn Kösemiin. Hän ei ollutkaan väärin tätä asiaa laskenut,
Hagar Sulttaanilla oli erinomainen voima viehättää ja miellyttää
ihmisiä. Kun hän oli ollut vasta kaksi kuukautta seraljissa, niin ei
nuori sulttaani enään viihtynyt ilman häntä, Tarchan näki hänessä
taatuimman tukensa, valtakunnan oikeuston jäsenet kuuntelivat hänen
neuvojansa ja janitscharit, jotka sulttaaneja hallitukseen asettivat
ja heitä kukistivat, olivat hänelle täydellisesti kuuliaisia ja
uskollisia. Kuprili näki työnsä kasvavan häntä itseään korkeammaksi;
mutta hänellä oli kuitenkin valta, hän ei huomannut itse mitenkä tuo
uusi sulttaanitar johti hänen neuvojansa, sitä oikeutta itselleen
vaatimatta. Vallan korkeuksien alla kuohui, tavallisuuden mukaan,
ylhäisten, hovin, kasarmien kateudet ja juonet. Hagar Sulttaan
tiesi sen aivan hyvin; hänen hallitustaitonsa oli terien välissä
tanssimista, nuoralla tanssian temppuilemista terävillä veitsillä,
mutta näihin asti kaikki oli hänelle onnistunut, ja jokaisessa
vaarassa päätti hän tulla vielä toista vertaa varovaisemmaksi. Kerran
oli hän kuitenkin tuleva chassekiksi, sitten validéksi; hän tulisi
saavuttamaan sen maalin, johon hän niin hartaasti oli pyrkinyt, hän
oli tahtonut olla kaikki, mutta tullaksensa kaikeksi, täytyi hänen
ensin näyttää mitättömältä.

Silloin tuli muutos, jota hän kaikista vähimmän odotti: uusi
voima astui odottamatta ja vastustamattomana tuon tulevan validén
järkeviin tuumiin.

Seraljin itäinen kylkirakennus oli rakennettu kolmikertaiseksi.
Alimmaisessa asui vartiat ja palveliat; toisessa validé Tarchan;
kolmannessa Hagar Sulttaan. Nuo molemmat yläkerrat olivat
suorakohtaisessa yhteydessä nuoren sulttaanin jokapäiväisten
asuinhuoneitten kanssa, joihin koko valtakunnassa äidillä ja
puolisolla yksin vain oli vapaa pääsy. Kaikille muille oli kaliifi
puoli-jumala, profeetan varjo, jonka edessä tavalliset kuolevaiset
ainoastaan harvoin monien menojen kestäessä ja vartiajoukkojen
välistä kulkien saivat vihdoin armon lyödä otsansa lattiaverhoa
vasten.

Tarchan, joka pelkäsi huolia ja epämukavuutta, tahtoi halusta
häiritsemättä seurata mieltänsä, pukea itseänsä hienosti, ja
koristella itseään kalleilla koruilla, sekä kylpeä hyvänhajullisissa
kylvyissä, nähdä tanssia ja kuunnella soittoa. Huolenpito
nuoren kaliifin kasvatuksesta kuului yksinomaan puolisolle ja
suurvisiirille; mutta joka aamu kello 9 aikaan tuli sulttaani
äitinsä luo, kuullaksensa, mitenkä hänen terveytensä laita oli, ja
joka ilta kello 6 tuli validé poikansa luo, hänen kanssaan yhdessä
kuullaksensa imaamin pitävän _ezania_, iltarukousta. Hagar Sulttaan
käytti hyvin vapaasti etujansa. Hän piti aamutunnit omia opintojansa
varten, joita hän harjoitti itämaan enimmän kiitettyjen viisaitten
johdolla: juutalaisrabbini Samuel Adorbin, hovi-tähtientutkian
Hussein Effendin, historioitsiain Asifin, Weschidin, Hadschi Khafan,
Minarfaden ja aikakautensa nerokkaimman matkakertoilian Ewlian
johdolla. Muut päivän tunnit hän jakoi valtioasioihin, seraljin
järjestämiseen ja ollaksensa läsnä nuoren kaliifin opetustunneilla.

Kello 6 hän myöskin oli iltarukouksessa, aina huolellisesti
jättäen etusian validélle, ja varovaisesti estäen häntä joutumasta
äidilliseen mustasukkaisuuteen. Muetzzin eli kirkon palvelia oli
lakannut huutamasta yksitoikkoisia huutojansa minareetissa: "Allah
bismillah! Jumala on suuri. Löytyy ainoastaan yksi Jumala, ja
Muhamed on hänen profeetansa." Hagar Sulttaanin oli tapana viettää
rukouksen jälkeen pari tuntia kahden kesken tuon nyt 11-vuotiaan
herransa, puolisonsa seurassa. Nämät tuttavalliset kotihetket olivat
virkistyttäviä pojalle päivän läksyjen ja vaivojen perästä. Hän
makasi pitkänään keltaisella silkillä päällystetyllä leposohvalla,
pää nojaten Hagarin helmaan. Hagar oli laskenut hunnun pois ja oli
puettu sulttaanittaren kalliiseen pukuun, lyhyeen vaalean punaiseen
tunicaan, jota persialainen saali piti koossa, avariin sinisiin
housuihin, kulta-ompeluilla koristettuihin valkoisiin silkkikenkiin,
kultaisiin rannerenkaisiin, sormuksiin ja korvarenkaisiin. Hän oli
ikään kuin itämaita varten syntynyt. Joka ennen oli hänen nähnyt,
hänen kapeassa länsimaisessa puvussaan, olisi sanonut, että hän nyt
oli luonnollisessa muodossaan. Sulttaani Muhamed IV ei enään ollut
seitsemänvuotias poika, joka kerran Hagarille kurkoitti tärkeän
narsissa kukan. Hän oli kasvanut pian, oli hoikka vartaloinen;
kasvonpiirteet olivat käyneet epämääräisemmiksi ja ilmaisivat
jotakin tuosta poikamaisesta puolikypsyneestä, joka on ensimmäisen
nuorukais-iän tunnusmerkkinä. Mutta hän oli kuitenkin Osmanin heimon
jälkeläinen ja ihana kuten kuva; hänessä oli puhtaan itämaisen
perikuvan ohessa äitinsä venäläiset ja iso-äitinsä kreikkalaiset
piirteet. Tuo surunvoittoinen, uneksiva vakavuus hänen kauniissa
syvämielisissä silmissään ilmaisi ennemmin 15-vuotiaan ennenaikaista
kypsymistä, kuin 11-vuotiaan surutonta ikävuotta. Kaliifi ei ole
koskaan lapsi. Tämä poika oli aikaisin ylhäiseen arvoonsa kasvanut.
Hän oli seitsemän vuoden vanhana vahvistanut kuolemantuomioita
ja maanpakolaisuuteen määrännyt uskottomia palvelioita; hän oli
kymmen-vuotiaana sanonut eräälle paschallensa: "mene tiehesi, sinä
imet tyhjiin minun kansani!" ja toiselle: "tottele, taikka minä
panen pääsi jalkojesi eteen!" Ja kun eräs päätuomari, jolle hän
sanoi: "otatko sinä lahjoja, sinä?" uskalsi vastata: "noh, kuuleppas,
rakas lapsi, kuka sinulle on tuollaista uskotellut?" -- niin noitten
sanojen takia meni pää sekä tuomarilta että hänen suosialtaan.

Palvelevien hovipoikien, eunukkien ja orjattarien joukko oli
kislar-agan johtamana vetäytynyt pois etuhuoneisiin. Yksi ainoa
komea lamppu täynnä ambratuoksua, loi loisteensa leposohviin,
silkkitapeeteihin, raskaisiin ovi-verhoihin ja kuvastinkehyksiin
kiinnitettyihin pieniin akkunoihin. Sulttaanittaren katse oli
äänettömässä ihailussa luotuna tuohon ihanaan poikaan, hänen
herraansa, hänen sankariinsa, hänen hoitolapseensa, joka kerran olisi
todellisuudessa tuleva siksi, mikä hän nyt oli ainoastaan hänen
unelmissansa, hänen puolisoksensa. Siellä tuntui hänen sydämmessään
jotakin kummallista, tuntematonta lämmintä. Hän ei käsittänyt
itseänsä; hän tunsi itsensä niin hajonneeksi, katsellessansa tuota
lasta, ikään kuin hän olisi kadottanut kaiken sen itsensähallinnon,
mikä näihin asti oli ollut hänen voimansa ja hänen olemuksensa
perijuurena. Hän oli tässä silmänräpäyksessä kokonaan unohtanut
kaiken vallanhimonsa, kaikki itsekkäisyyden kylmät tuumat, ainoastaan
yksi ajatus oli hänellä selvä: tuon pojan edestä olisi hän saattanut
uhrata henkensä!

Hän lykkäsi äidillisellä hellyydellä tummat hiukset pojan
ahavoittuneelta otsalta ja sanoi hänelle: "Onko sieluni silmä
väsynyt?"

"Ei", sanoi poika. "Olen ollut miekkailemassa. Mustafa aga antoi
minun lyödä hyenalta pään poikki."

"Sitä hänen ei olisi tullut tehdä. Kaliifin ei koskaan pitäisi
tahraamaan käsiään petoeläinten eikä viattomien verellä. Hänen
pyhitetyt kätensä pitää säästettämän oikeutta varten ja taisteluun
valtakunnan vihollisia vastaan."

"Uskottomia vastaan!" Ja äkillinen katse, joka oli syttynyt
dervischien uskon-innosta, säihkyi pojan muuten uneksivissa silmissä.

"Kaikkia vastaan, jotka sortavat valtakunnan valtaa ja loukkaavat
kaliifin arvoa. Minun elämäni herra ei saa tulla verikoiraksi, kuten
hänen setänsä Murad oli, tahi veltoksi kuin hänen isänsä Ibrahim.
Minun kaliifini pitää kuulua suurimpien kaliifien joukkoon, niin,
hänen pitää olla heistä suurin. Hänen pitää olla suurempi kuin
Muhamed kaliifi, joka otti Stambulin, suurempi Suleimania, joka
lavensi valtakunnan rajat Tigriiseen asti itään ja Wienin portteihin
länteen päin. Hänen pitää tulla Dschingis Khania ja Timur Lenkiä
etevämmäksi."

"Niin", sanoi poika, tarttuen kullalla kirjaillun miekkansa
kultakahvaan, "minä tahdon voittaa kaikki itämaat, kuten suuri
Iskander, ja kaikki länsimaat aina Brittien saariin asti. Minä tahdon
rangaista uskottomat Englannissa sen vuoksi, että ovat tappaneet
sulttaaninsa."

"Kaliifini", jatkoi Hagar, "täytyy tulla valtansa ja voimansa
puolesta suureksi, mutta suurimmaksi viisaudessa ja lempeydessä.
Hänen pitää tuleman sellaiseksi, kuin Bagdadin suuri kaliifi
Abussidien heimosta, Harun al Rachid, profeetan valittu, joka rakasti
oikeutta ja suosi tieteitä. Hänestä pitää tulla sellainen kuin
Cordovan kuuluisa kaliifi Abdurrahman; hänen tulee itse viisaimpana,
hallita viisaista ja ruhtinoista rikasta kansaa."

"Niin", toisti poika itsepäisesti. "Ei tule olla muuta kuin yksi
Jumala ja yksi profeetta. Minä hävitän juurta myöten kaikki pakanat,
juutalaiset ja kristityt."

"Mitä varten hävittää juutalaiset ja kristityt? Eikö kaliifini
tiedä, että moslin heiltä on oppinut palvelemaan ainoata Jumalaa?
Meidän kunniarikas profeettamme oli Abrahamin suvusta ja kaikki
oikea-uskoiset pitävät tuon suuren, Nazarethista tulleen mestarin
kunniassa lähinnä itse profeettaa. Minun kaliifini pitää oleman
maailman hyväntekiä. Minun kaliifini pitää antaman pyhän maan
takaisin juutalaisille, sillä se on Jumalan päätös iankaikkisuudesta;
mutta myöskin juutalaisten pitää tunnustaman kaliifini pääherrakseen."

Tämä yksitoista-vuotias kaliifi katsoi tutkivasti Hagarin
käsittämättömiin, tummiin silmiin, jotka häntä katselivat, ja kysyi:

"Mitä varten sinä pyydät, että minä antaisin pyhän maan takaisin
juutalaisille?"

Hagar punastui, hän häpesi tätä lasta, joka havaitsi hänet muitten
asioita toimittamassa. "Raamatunkirjat", sanoi hän, "sanovat, että,
kun juutalaiset ovat saaneet maansa takaisin, tulee maailman loppu,
jolloin uskolliset saavat mennä Jumalan paratiisiin."

"Mutta minä en tahdo nähdä maailman loppua, minä tahdon tulla
suureksi voittaakseni maailman!" huudahti poika.

"Allah on antava kaliifilleni siihen tarpeeksi aikaa, kun hän vain
nyt nuoruudessaan kasvaa vahvaksi jumalanpelvossa, hyödyllisessä
opissa, sydämmen puhtaudessa, suurissa ajatuksissa ja oikeuden
harrastuksissa kaikkia kohtaan."

Poika oli vaiti vähän aikaa, puoleksi uneksivana, puoleksi
miettivänä. Sitten laski hän kätensä puolisonsa kaulan ympäri, painoi
hänen päänsä alas päin ja suuteli häntä sekä sanoi:

"Mistä sinä olet? Sinun isäsi on ollut viisas mies ja äitisi on ollut
hyvä validé."

"Sinä minun sieluni sydän", lausui sulttaanitar, vastaten hänen
suuteloaan hellyydellä, jota hän ei milloinkaan ennen tuntenut
virtailevan itseensä sulkeutuneessa rinnassaan, "miksikä tuota
kysyt? Kysy tuulelta mistä se tulee ja meren laineilta kuhunka ne
menevät! Allah on ollut isäni ja avara maailma ankara äitini. Olen
lähetetty luoksesi, kuten Allah toisinaan lähettää suojelus-enkeleitä
paradiisista valittuinsa luo tänne maailmaan. Minä tahdon elää sinun
hyväksesi ja kuolla sinun edestäsi, mutta minä en saata kuolla
ennenkuin tähtien aika on tullut. Sinä saatat lykätä minut luotasi,
sinä saatat antaa minun kadota, mutta sinä et saata minua tyhjäksi
tehdä. Sinä olet profeetan varjo; minä olen sinun varjosi."

"Reis effendi Schamisade sanoo, että sinä olet minun lumonnut",
virkkoi poika hieman hymyillen. "Hän sanoo, että sinä tahdot
tehdä minusta dervischin ja asettaa veljeni Suleimanin kaliifien
valtaistuimelle. Minä tahdon laskea Schamisaden pään sinun jalkojesi
eteen, koska vain sitä pyydät, mutta mitä tulee minun tehdä Suleiman
veljelleni?"

"Minun kaliifini ei saa kuunnella perättömiä puheita. Anna Kuprilin
vartioida Schamisadea ja lähettää hänet maanpakolaisuuteen, jos hän
havaitaan juonittelemassa. Kaliifillani on neljä veljeä: Suleiman,
Ahmed, Murad ja Selim; näitten lisäksi kuusi sisarta: Fatima,
Gehver, Bibt, Kia, Alsche ja Atika, joista kolme vanhinta on tullut
naimisiin kolmen vuoden vanhana. He ovat kaikki lapsia eivätkä saata
olla rikollisia. Kaliifini ei saa raivota omaa huonettansa vastaan,
kuten tyranni Murad ja nuo veriset sulttaanit. Minun kaliifini pitää
voittaman veljensä ja sisarensa jalomielisyydellä."

"Minä tahdon antaa heidän elää. Mutta se joka uskaltaa sinun
varjollesi sormeansa osottaa, hänelle pitää tapahtuman samoin kuin
Hefarparalle [Hefarparaksi, s.o. tuhanneksi paloitettu, nimitettiin
1648 teloitettu suurvisiiri Ahmed, jonka ruumiin roistokansa paloitti
käytettäväksi luuvalotaudin parannusaineena], että hän hakataan
tuhansiksi kappaleiksi. Kuprili sanoo, että Ruotsin kuningatar on
sinua solvaissut. Minä lähetän janitscharini hävittämään hänen maansa
ja tekemään hänet sinun orjattareksesi."

"Minun elämäni aurinko, pitkä on matka Ruotsiin. Kuningatar ei ole
minua solvaissut, hän on lähettänyt minulle kenkänsä ystävyytensä
osotteeksi. Mutta nyt huutaa muezzin minareetista, että yön
tunnit ovat alkaneet. Muistatko Scheheradzadesin kauniin sadun,
jonka sinulle kerroin, kun kaliifin jalka vielä mahtui gatsellin
jalansijaan? Kun iltarusko sammuu ja aurinko menee alas sinertävien
vuorten taakse Ginnistaanissa, silloin sytyttää Allah tähtensä
valvomaan, että vanhurskaat maan päällä saavat levossa nukkua.
Jokaisen vuoteen ääressä on haltia, jolla on tähtitulinen keihäs;
sen varsi tunkee alas maan sisustaan, sen kärki nousee tähtien
keskustaan ja taivaan ja maan välillä ei löydy mitään, joka saattaa
olla vanhurskaan tiellä tahi tehdä hänelle vahinkoa. Nuku hyvin! Minä
tunnen sinun tähtesi; se on minun tähteni kaksois-sisar."

Hagar Sulttaan nousi, kurkotti kätensä uniselle pojalle ja saattoi
hänet makuukammariin, jossa kaliifin entinen imettäjä, eräs
arapialainen Sindar-niminen orjatar, joka oli Hagarin uskottu, otti
hänet vastaan ja riisui vaatteet hänen yltään. Sitten Hagar katsoi,
että yölampussa oli tarpeeksi öljyä, että kaikissa sisäänkäytävissä
oli luotettavia vartioita, soitti mustat orjattarensa sisään ja
katosi yläkertaan vievään porraskäytävään.

Orjattaret jäivät vartioitsemaan etuhuoneisiin, Hagar jäi yksin
uskollisen Sabinansa kanssa. Oli tullut Ruben Zeviltä kirje
kyyhkyspostissa.

"Tyttäreni", kirjoitti juutalainen, "Israelin toivo lähenee
toteutumistansa, samalla kuin päiväni lähenevät loppuansa. Olen
sisään koonnut kaiken kullan minkä suinkin olen saanut, voidakseni
ostaa sulttaanilta pyhän maan. Hyvin varustettu, 11,000 miehinen
sotajoukko, joista toinen puoli on juutalaisia, toinen arapialaisia,
on Aleksandriassa valmiina lähtemään veljesi Benjaminin johdolla
laivassa Aleppoon. Nyt tarvitaan ainoastaan sulttaanin fermaani
eli julistus, jotta Israel saisi takaisin isäinsä perintömaan.
Ostohinta on lähetetty luotettavan vartiaväen muassa Argyropyloksen
kauppahuoneelle Konstantinopoliin, jotta se siellä vaihetettaisiin
fermaaniin, ja tämän täytyy tapahtua ennen Veadarin 14 päivää,
purimjuhlaa lain vuotena 5413 ja Hedschrasta 1063. Sen pitää olla
riemuvuosi koko Abrahamin siemenelle. Israelin Jumala suojelkoon
palveliaansa ja hänen lapsiansa, että meidän silmämme näkisivät hänen
kunniansa!"

Tuo kiittämätön! Hän laski hajamielisenä kirjeensä siihen kalliiseen
norsunluiseen lippaaseen, jonka hän oli Kristiina kuningattarelta
saanut. Kun hän otti vastaan tuon lippaan, oli hän heti harmissaan
aikonut lähettää vangitun Ruotsalaisen poikki hakatuin korvin
viemään kuningattaren puoleksi kuluneet kengät takaisin. Taas kohta
tämän jälkeen tuumi hän viskata lahjan tuleen. Nyt oli Kristiina
unohdettu. Kaikki, mikä näihin asti oli kiinnittänyt ja anastanut
tämän aina itsetietoisen, aina laajalle katselevan, aina lakkaamatta
valtaa ja tietoja janoavan hengen, oli nyt yht'äkkiä pois kadonnut
ikään kuin sumu aamu-auringon paistaessa. Niin kokonaan oli uusi,
ennen aavistamaton tunne hänen vallannut, että kaikki, joka ei ollut
sen lumouspiirissä, tuntui hänestä mitättömältä. Hän käsitti, että
iso-isänsä, Ruben Zevin korkein ja hartahin mieli-ajatus, hänen
elämänsä syvimmässä salaisuudessa piilevä ja innokkaasti toivottu
maali -- se maali, jonka vuoksi hän koko pitkän ikänsä aikana oli
koonnut, perustanut ja suunnitellut -- nyt oli kypsynyt ratkaisevaan
toimintaan. Juutalaiset voittaisivat takaisin Zionin ja luvatun maan,
Israel juurtuisi siihen ja perustaisi sen maailman-vallan, jota tämä
kansa kaikessa hajanaisuudessaan ja halvassa tilassaan ei koskaan
lakannut toivomasta. Hän, Hagar, olisi tämän asian voimallisin
ase, sen vaikutuksen kautta, kuin hänellä oli sulttaaniin ja hänen
vallanpitäjiensä neuvon-antajiin. Sitä vartenpa hän oli Ruthin
tytär; sitä varten hän oli tänne lähetetty, sitä varten hänestä piti
tulla sulttaanitar ja validé. Hänen piti hallita itämaita, jotta
hän uudestaan voisi voimaansa asettaa Israelin kansan, nostaaksensa
maailmanhistorian saranoiltansa ja pannakseen toimeen uuden
Messiasvaltakunnan.

Mutta mitä tämä kaikki nyt häntä koski? Mistäpä arvosta hänelle oli
vanhuksen unelmat? Mitä se häneen koski, hallitsivatko juutalaiset
vai osmaanit Jerusalemia? Ainoastaan yhdeltä taholta katsoen se häntä
koski. Osmaanit olivat valtansa suhteen mustasukkaisia ja vielä
mustasukkaisempia uskonsa suhteen. Abraham oli heidän patriarkkansa
tuskin vähemmässä määrässä kuin juutalaisten. Antaisivatko he
kaliifille anteeksi sen, että hän myisi Abrahamin haudan? Tätä täytyi
hänen miettiä, ennenkuin hän asettaisi _oman_ kaliifinsa vaaraan.
Mutta nyt oli hänen ajatuksensa siivet niin kokoonkäärityt kuten
perhon siivet kultaisessa kuoressaan, josta ne kerran vapauteen
lentävät. Hän ei jaksanut ajatella eikä laskea... poika, poika oli
aina kaikkena hänen mielessään! Hän oli vaipunut leposohvaan, painoi
kasvonsa pientä pään-alusta vasten ja itki ennen tuntemattomasta
onnesta.

"Enkö saa riisua teidän ylhäisyyttänne?" kysyi Sabina varovaisesti
ja ihmetellen tuota uneksimista, joka ei ollenkaan ollut hänen
tavallisesti hereillä olevan ja selvä-ajatuksellisen Risebergan
neiden tapaista.

Ei kuulunut vastausta.

"Luenko psalmin psalttarista?"

Ei vastausta. Sabina oli ymmärtäväisen Neriken käytännöllinen
jälkeläinen. Hän oli 40-vuotiaana pakosta myöntynyt olemaan tässä
kummallisessa uudessa olossa, siinä kunnianhimoisessa toivossa, että
hän saattaisi palveluksellaan koota Hjelmarin rannoilla sijaitsevan
hyvän talon hinnan. Hän soperteli vähän turkinkieltä, käytti
orjattarien päähinettä, oli sävyisä niille raukoille ja niin paljo
kärsitty, kuin kadehdittu suosikki saattoi toivoa olevansa. Mutta nyt
hänen malttinsa loppui.

"Kas nyt he ovat hänen ihan saaneet sekaisin menemään puolla Allah
ja Allah huudollansa!" ärähti hän harmistuneena. "Mitenkä sitä
kristillinen ihminen muuta saattaisi, kun kuivaa sydänjuuria myöten,
kun on ilman pappia ja sakramenttia viisi pitkää vuotta!"

Äkkiä nousi Hagar seisoalle, suori mustat hiuksensa otsaltaan ja
kysyi:

"Sabina, oletko ketään rakastanut, silloin kuin itse olit nuori?"

"Mitenkä hän kysyy! Isää Jumalaa, joka on taivaassa, sukulaisia ja
ystäviä, niitäkin köyhän ihmisen täytyy rakastaa."

"Minä tarkoitan jotakuta, jonka puolesta sinä olisit tahtonut elää ja
kuolla. Jotakuta nuorta miestä... tahi lasta?"

"Kummallinen kysymys! Kyllä he ovat minun ympärilläni liehailleet
kuten muittenkin nuorten kanasten, mutta rakkaus ja Jumalan ilmat
ovat samaa laatua. Kuka ei olisi lempeä hyville lapsille? Sisareni
Pietari, joka yhteen aikaan oli minun hoidettavanani, kas sille
pojalle ei mikään muu riittänyt, kuin oven raossa oleva vitsa, housut
kireelle ja sitten mestari käski terveisiä antaa parahalle paikalle."

"Antoiko sinun nainut sisaresi ruumiineen sieluineen itsensä
herralleen, miehelleen?"

"Sitä se tietäköön, joka on antanut itsensä orjaksi. Minä tuumaan,
että rehellinen vaimo ei anna köyhän sielunsa hukkaan mennä.
Vapun miehellä oli toinen rakastettu, häpeä on siitä puhua, se
oli olutpullo. Kyllä hän sai miestään hoidella, kun vaivainen oli
lerppajalkaisena."

"Minä tarkoitan: saattoiko hän hypätä virtaan, pelastaaksensa
miehensä henkeä, jos tämä olisi vaarassa ollut?"

"Mitenkä minä sitä tietäisin? Hän joi itsensä kuoliaaksi kuivalla
maalla."

Ei, tässä ei ollut mahdollista saada vastausta sydämmen
syvempiin arvoituksiin. Yksin, kuten hän oli ollut koko elämänsä
ajatusmaailmassa, oli hän nytkin, tämä meren harhaileva lastu,
siinä uudessa maailmassa, joka nyt oli hänessä syntynyt eloon
hänen itsekkäisen olemuksensa tyhjästä pimeydestä. Hän lähetti
Sabinan pois, istui puoleksi riisuttuna ristikkoisen akkunan
ääreen, josta Bosporin mustat vesikuvastimet näkyivät, ja etsi
tähteänsä. Kiertotähti oli näkymättömissä; ei ainoakaan valonpilkku
korkeudessa lähettänyt sädettään valaisemaan elämän selittämättömiä
kysymyksiä. Kummallista! Kun on ajatellut niin paljon, oppinut
paljon, toivonut niin paljon ja on kuitenkin niin auttamattoman
tietämätön vastaamaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen, joka heräjää
nuoren naisen sydämmessä! Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin
niin äkki-arvaamatta antaa itsensä kokonaan toiselle! Hallita
kaikkea, tuntea etevyytensä ja aivan odottamatta kadottaa varman
pohjansa! Olla varuillansa kaikkia arvaamattomia tapauksia varten
ja kuitenkin olla aivan toimetonna hyökylaineen edessä, joka nousee
tuntemattomista syvyyksistä! Rakastaa 27-vuotiaana ensi kerran ja
rakastaa 11-vuotiasta lasta!



22. Kolmannella porras-astumella.


    Hän, joka oli ollut kaikki, astuisi alas mitättömyyteen,
    ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki.

Pienet ja suuret tapahtumat liittyvät usein toisiinsa ilman, että
niiden välillä saattaa havaita mitään yhdyssidettä. Se löytyy siinä,
mutta sitä ei näy.

1654 alkoi toukokuu sillä, että Kristiina kuningatar, englantilaisen
tavan mukaan kestitsi Upsalassa protektori Oliver Cromwellin
lähettilästä lord Bulstrode Whitelockia ollen hänen _Valentinenaan_,
hänen sinä päivänä kaikella kunnialla valittuna lemmittynään.

"Noh, nyt meidän pitää huutaman tasavaltaa!" lausui Kristiina, ollen
iloisella tuulella, _la belle comtesselle_, Ebba Sparrelle, sekä
Tottille ja Ulfeldille, jotka heitä seurasivat. Jos siihen ainoastaan
tarvittiin putinkeita, munakaakkuja, metsä-otuksista tehtyä sylttyä,
claretia, hedelmiä ja muita herkkuja aina _bons chretiens_ leivoksiin
asti, niin tuo Ruotsin ylhäinen aatelisto varmaankin tänä päivänä
olisi päässyt uneksitun maalinsa päähän, saanut Ruotsista tasavallan.
Kristiina kuningatar unohti, että Englannin tasavalta oli syntynyt
kuninkaan teloituslavalta. Hän sanoi tänään syöneensä kolme tahi
neljä kertaa niin paljon, kuin mitä tavallisesti. Hän alensi itsensä
niin, että kysyi mitenkä Englantilaista voita oli voitu tuoreena
säilyttää viisi kuukautta, johon vastattiin, että sitä oli yön
vedessä säilytetty. Ja Cromvellin lähettiläs ei saattanut kyllin
kiittää hänen majesteettinsa suuria tietoja talouden asioissa.

Toukokuun 10 päivänä vanhaa ajanlaskua tanssi eräs morsian kruununsa
pois Upsalan linnassa iltaa ennen, kuin kuningatar tanssi omansa.
"Myöskin kruunu on kaunis tyttö", sanoi Kristiina kuningatar,
antaessaan rukkaset orpanalleen pfaltzkreiville, jonka piti tulla
hänen seuraajakseen valta-istuimelle.

Tämä kuuluisa kuningatar solmieli halusta niitä helliä siteitä
muitten kesken, joita hän itseltään kielsi. Nyt vietti hän häitä
linnassa hovineidellensä Gjörvel Sparrelle ja äsken Riigan
maaherraksi nimitetylle kenraalimajuri vapaaherra Krister Hornille
Joensuun herralle. Päivällä ja tunnilla oli erityinen merkityksensä.
Airut oli aamupäivällä torvien kajahdellessa julaissut valtiopäiväin
avauksen, jonka piti tapahtuman seuraavana päivänä, ja kaikki
tiesivät, mitä ne valtiopäivät merkitsivät. Upsala oli täynnänsä
matkustavaisia, jotka maan kaikista osista olivat tulvanneet
lisätäksensä jo ennestään suurta ahdinkoa, jota hovin täällä olo
ja valtiopäivät olivat matkaan saattaneet. Heinäparvet, luhdit ja
lähimmät kylät olivat täpötäynnään väkeä. Tiedustelioita vieraista
hoveista ja uteliaita ulkomaalaisia tunki eteen päin noita ahtaita
katuja pitkin.

Valmistukset huomispäivää varten ottivat niin paljon aikaa, että
häävieraat tulivat linnaan vasta klo 1/2 11 illalla. Hovimenot
alkoivat jo sinne lähtiessä. Etummaisina ajoi hovikunta,
sitten kreivit, sitten valtioneuvokset, sitten valtioamiraali,
hänen jäljessään morsiamen holhoja, valtioneuvos Bonde, sitten
lähetyskunnat ja viimeiseksi sulhanen kuningattaren vaunuissa.
Portailla tuli heitä vastaan juhlamenojen-ohjaaja von der Linde,
joka saattoi heidät vastaanotto-huoneeseen; siellä oli kuningatar
morsiamen ja hovineitosten kanssa. Sulhanen suuteli ensin
kuningattaren, sitten morsiamensa kättä, jonka jälkeen kaikki
seurasivat hänen esimerkkiänsä. Sulhanen ja morsian olivat molemmat
puettuna valkoiseen silkkiin, sulhasen puku runsaasti koristettu
kultaisilla korko-ompeluilla, morsiamen oli kruunu, kaulanauha ja
vyö täynnänsä timantteja ja rintaneulassa suuri juveli, kaikki nämät
kalliit koristeet sanottiin olevan lainattuja kuningattarelta päivän
juhlallisuutta varten.

Samaa arvojärjestystä noudatettiin sisään tultaessa suureen saliin,
jossa kuningatar istui morsiusparin väliin. Valtioneuvos Bonde
vakuutti puheessaan, että Hornin ja Sparren perheillä oli mainio
sukuperä ja pyysi hänen majesteettinsa suostumusta liittoon, ja
kun se armollisella noikkauksella annettiin, tapahtui vihkiminen.
Sen jälkeen tuli esiin kaksi kreiviä tulisoihdut kädessä --
ei nyt enään ollut kreiveistä puutetta Ruotsissa -- ja veivät
morsiusparia musiikin soidessa salin ympäri, tätä uudempi aika
nimittää polonäsiksi. Tulisoihtutanssi tuli tämän jälkeen yleiseksi.
Sulhanen tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja morsianta vei
Whitelocke, jota jälkimaailman tulee kiittää tästä hääkertomuksesta;
kaikki kavaljeerit kulkivat varoen kiitettävällä taitavuudella,
ettei naisten vaatteet tahraantuneet tulisoihtujen vahanolpuista,
mutta itse olivat he sitä pahemmin vaarassa saada merkkejä tästä
loistavasta polonäsista.

Tulisoihtu-tanssin perästä alkoi piiritanssi. Niissä ei mikään ollut
nykyisten pyörryttävien polskain tapaista. Siinä oli _allemande,
bourrée, chaconne, courante_, ranskalaisia ja saksalaisia tansseja,
myöhemmin myöskin ruotsalaisia; siinä kohtuullinen polento, suuri
arvokkaisuus, määrällisiä, tarkkamittaisia askeleita, opittuja
tanssikouluissa, joissa jokaisen nuoren tuli käydä, jos hän tahtoi
kuulua hienompaan seura-elämään. Ei kukaan saanut kääntää selkäänsä
naiselle, eikä varsinkaan kuningattarelle, mutta hänen majesteettinsa
piti itse huolta siitä, ettei arveluttavia hairahduksia voitu
välttää. Hän oli keskellä piiriä, ei tietty aina missä; hänen
maltiton vilkas luontonsa juoksi musiikin hitaan tahdin ohitse;
häntä huvitti tehdä pilkkaa noista tavoista, joita hän itse oli
pannut toimeen ja joita hän toisinaan ankarasti vaati. Kun hänen
nähtiin morsiusparin kanssa leikkiä laskevan, kehottavan vanhoja
valtioneuvoksia ottamaan osaa tanssiin ja puoleksi väkisen vievän
sinne mukaansa 50-vuotisen Whitelockin, -- hänen, joka viisi vuotta
sitten ääneti oli suostunut hakkaamaan pään eräältä kuninkaalta,
-- niin moni varmaankin tuumieli, josko hän huomenna yhtä kevyellä
mielellä tanssisi _oman_ kruununsa pois.

Aika joutui keski-yöhön, kello löi 2, Whitelocke ajatteli
huomispäivää, jonka kaikki näyttivät unhottaneen, ja sanoi, että
kuningatar oli tyranni. Nämät sanat vietiin kuningattaren korville,
ja Kristiina kysyi teeskennellyllä ihmettelyllä, mitä hän sillä
tarkotti.

"En ole havainnut mitään tyranniutta Ruotsissa ennenkuin nyt",
vastasi englantilainen. "Teidän majesteettinne on kovin ankara, kun
näin kauan estätte kahta nuorta vastanainutta onnesta saada yksin
omistaa toisiansa."

"Ei mitään pahempaa. Antakaamme tanssin loppua."

Ja tanssi loppui. Mutta sen jälkeen oli illallinen ja siihen kuuluvat
menot. Toukokuun aamu-aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja loisti
linnan-akkunoista sisään, kun häävieraat etsivät vähäistä lepoansa.

Muutama tunti tämän jälkeen, toukokuun 11 päivänä oli kaikki jalat
liikkeellä, kaikki silmät ja korvat auki. Upsalan linnan eteläisessä
osassa oli suuri kahdenkerroksen korkuinen sali sisustettu
valtiosaliksi ja varustettu kalliilla seinäpapereilla ja säätyjä
varten kaksinkertaisella, punaisella vaatteella päällystetyillä
penkkiriveillä, joittenka väliin oli keskustaan jätetty avonainen
käytävä. Salin ylipäässä, kolmen porras-askeleen korkuisella lavalla
sijaitsi se hopeinen valta-istuin, jonka Maunu kreivi viisi vuotta
sitten oli lahjoittanut kuningattarelle, valta-istuimella oli
runsailla korko-ompeluilla koristettu samettityyny ja sen yläpuolelle
oli asetettu karmosiinipunainen, myöskin samati korko-ompeluilla
koristettu samettinen kunniataivas. Vasemmalle puolen oli asetettu
viisi punaista taburetti tuolia korkeita valtionvirkamiehiä varten ja
niitten alipuolelle puoli-ympyrään 23 samallaista tuolia valtakunnan
neuvostoa varten. Parvissa ja kaltereilla salin kolmannella puolen,
oli istumasijoja lukuisia katselioita varten.

Vähää ennen kello 9:sää astui talonpoikais-säädyn puhemies
sauvoineen sisään sekä 80 valtiopäivämiestä samasta säädystä,
asettuakseen paikoilleen penkkiriveihin valta-istuimen oikealle
puolelle. Heidän jälkeensä tuli porvaris-säädyn 120 miehinen joukko
puheenjohtajineen, joka kulki etupäässä ja istui vasemmalla puolen
oleviin penkkiriveihin. Sitten seurasi ritaristo ja aateli, joita oli
200 vaiheilla muassaan heidän sauvalla varustettu maamarsalkkansa
vapaaherra Erik Fleming, ja istui oikealle puolen talonpoikien
eteen. Jos Whitelockia saa uskoa, niin tässä tilaisuudessa astui
sisään viimeisenä ja etevimpänä kuten ennen pappisvallan aikaan,
arkkipiispa sauvoineen sekä 5 tahi 6 piispaa ja pitkäpartaisia
pappia lähes 60; he istuivat vasemmalle porvaris-säädyn eteen.
Kun papit kulkivat käytävää pitkin, nousivat kaikki muut säädyt
paljastettuin päin seisoalle, ja kun papit laskivat hatut päähänsä,
tekivät kaikki muut samati. Samoilla menoilla tervehdittiin
valtioneuvoksia, jotka tulivat neljänneksen tuntia myöhemmin ja
vihdoin tuli kuningatar lukuisan hoviseuransa parissa. Kristiina
kuningatar kulta-ompeluksilla koristetussa mustassa samettipuvussaan
ja kuninkaallisessa viitassaan, jonka liepeitä hovipojat kannattivat,
oli nyt kuten ainakin kasvanut asemansa korkeuden tasalle. Hän oli
kalpea, kuten se saattoikin arvata, joka oli nähnyt hänen tanssivan
suuren osan yöstä ja sanovan hyvästi, kun kello oli lähes neljä
aamupuolella; mutta ei pienintäkään väsymyksen jälkeä näkynyt hänen
tyvenessä, majesteetillisessa ryhdissään; ei pieninkään valvomisen
merkki himmentänyt tuota suurta, kirkasta, kaikkea käsittävää
katsetta. Hänen muotonsa oli jo muutamia vuosia sitten kadottanut
ensimmäisen nuoruuden verevyyden; iho oli käynyt tummemmaksi,
vartalo tanakkaammaksi, katse terävämmäksi, mutkikas kotkan-nenä
ulkonevammaksi. Mutta hän oli kuitenkin Kristiina, sellainen, kuin ei
kukaan muu; jokainen liike arvokas, jokainen katse kuninkaallinen,
jokainen sana kuninkaallinen sana. Hän kulki noitten kumartavien
rivien välissä, kuten ainoastaan kuningatar kulkee valansa tehneen
kansan rivien välissä, vapaasti ja luontevasti, tervehtien enemmän
katseellaan kuin päänsä noikkaamisella sievästi ja viehättävästi
kaikkialle päin, astui ylös noita kolmea porras-askeletta myöten ja
istui valta-istuimelle. Hoviseurue astui pois. Ovet pantiin kiinni,
kuningatar katseli kokoontunutta kansaansa.

Valtiopäivät, jotka pidettiin vuonna 1654, ovat piirrettynä historian
lehdille. Tällöin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna kieltäytyi lukemasta
valta-istuinpuhetta. Hän, joka kuninkaallensa oli vannonut varjella
tyttären päässä olevaa Ruotsin kruunua, jotta se siinä pysyisi, hän
ei tahtonut säädyille ilmoittaa Kristiinan vallasta luopumista.
Ja silloin Kristiina aivan valmistamatta piti kokoontuneille
säädyille tuon kauniin, rohkeamielisen puheen aikomuksestaan
luopua kruunustaan, joka houkutteli kyyneleet niin monen silmiin
ja joka olisi ollut mainiointa kaunopuheliaisuutta, jos se olisi
lähtenyt sydämmestä, samoin kuin se lähti selvästä, kaikkea
käsittävästä järjestä ja siitä varmasta tunnosta, mitä hänen tässä
silmänräpäyksessä _tuli_ sanoa.

Ainoa, joka pani sydämmellisen sanan edellisen puhujan mielistelevään
alammaisuuteen, oli talonpoikaissäädyn puhemies.

"Hyvä Jumala, mitä teidän majesteettinne aikoo tehdä? Hyljätä meitä,
jotka rakastamme teitä kovin paljon! Saattaako teidän majesteettinne
saada mitään parempaa kuin teillä nyt on? Mistä teidän majesteettinne
sellaisen valtakunnan jälleen saa? Teidän majesteettinne tulee
sitä katumaan silloin kuin se on liika myöhäistä. Vetäkää vain yhä
vielä kuormaa, niin kauan kuin elätte; kyllä me parhaamme mukaan
koetamme taakkaanne keventää. Teidän isänne oli rehellinen mies ja
hyvä kuningas. Te olette hänen ainoa lapsensa. Prinssi on myöskin
rehellinen mies, ja häntä meidän tulee totella, kun hänen aikansa
tulee; mutta teistä emme tahdo erota, niin kauan kuin te elätte;
älkää jättäkö meitä!"

Kankeana ja suorana, kumartelematta kiipesi tuo suoraluontoinen
Ruotsin ja Suomen talonpoikien tulkki valta-istuimen luo, suuteli
kaksi kertaa kuningattaren kättä, käänsi sen jälkeen hänelle
selkänsä, otti taskustaan pienen nenäliinan, pyyhkieli vieriviä
kyyneleitänsä ja istui paikalleen, jättääksensä sananvallan
valtiotaidon monimutkalliselle kaunopuheliaisuudelle. Hän tiesi
kyllä, kuten muutkin, mistä kenkä kiristi, mutta kummallista oli,
että missä Kristiina kuningatar esiintyi, milloinka hän puhui tahi
katsoi vain johonkuhun, siinä hän nosti kaiken ja kaikki luoksensa
ikään kuin ei milloinkaan olisi ollutkaan solmua hallituksen
langassa; ja kummallisinta oli, että hän uskoi sen itsekkin. Hänen
yksinäinen suuruutensa, valta-istuimen vaarat ja neuvoskunnan
vallanhimo oli pakottanut häntä sellaiseen teeskentelyyn, että moni
epäili teeskentelyä kaikessa. Mutta sellainen ei ollut se unelmien
maailma, jossa tämä kuningatar eli. Kun hänelle sanottiin, että hän
oli hallinnut viisaasti, oli hän siitä vakuutettu, ja kun talonpoika
sanoi hänelle: teidän majesteettinne on meille rakas, oli hän yhtä
vakuutettu siitä, että tämä puhui totta. Hänen vastauksensa oli
myöskin yhtä todenmukainen, siinä saattoi olla lämpöäkin, mutta se
oli vain kallionseinistä lähtevää kaikua, se oli vastakaikua hänestä
itsestään, semmoisena kuin hän _sinä hetkenä_ oli.

Sitte kuin valtiopäivät olivat avatuksi julistetut ja esitys luettu,
erosi kuningatar ja säädyt, jälkimmäiset päättääksensä neuvoskunnan
kanssa yhdessä kuningattaren eläkkeestä, joka hänelle tulisi
vallanluopumisen jälkeen. Hänen vaatimuksensa eivät pieniä olleet, ne
olivat omiaan jäähdyttämään lämpimiä alammaisia tunteita. Hän pyysi,
muun muassa, myöskin saaria, kaupunkeja ja maakuntia, joita hän itse
jo oli muille lahjoittanut. Monen mielestä hän tahtoi myydä kruununsa
niin kalliista kuin mahdollista, mutta myöskin he ymmärsivät hänen
väärin. Ruotsin valtakunta oli hänen perintönsä ja omansa, kuten
vanhan Kustaa kuninkaan. Kun hän nyt vapaaehtoisesti antoi pois
suuremman osan, miksikä hän ei olisi pitänyt sitä vähäistä jäännöstä,
joka häntä enimmän miellytti?

Cromvellin lähettiläs hämmästyi jotenkin, kun häntä sellaisen
yön perästä, kuin edellinen, ja sellaisen päivän jälkeen, kuin
tämä oli, uudestaan tultiin vaunuilla noutamaan kello 11 illalla,
jatkamaan kenraalimajuri Hornin ja neiti Gjörvel Sparren hääjuhlaa.
Valtiopäivät ja vallanluopuminen tuntuivat hänestä ainoastaan kuten
satunnainen seisahdus kahden yön tanssin välillä.

Samat menot, sama hovi, sama morsiuspari ja sama kuningatar: eipä
edes valtioneuvoksistakaan puuttunut niitä, jotka jaksoivat valvoa
monta yötä perätysten. Kuningatar asettui paikalleen vaskirummun
räikyessä ja torvien soidessa. Eräs kavaljeeri kantoi morsiamelle
hopeavaltikan, joka oli Hornin perheen väreillä koristettuun silkkiin
kääritty, ja piti sitä vaakasuorassa hänen edessään, sillä välin kuin
valtioneuvos Bonde, sukuun kuuluvan todistajan muassa, vakuutti,
että sulhanen samana päivänä aamulla oli antanut morsiamelle 2,000
tukaatia huomenlahjaksi. Valtikka laskettiin morsiamen jalkojen eteen
hänen valtiaisuutensa merkiksi, kaikki tekivät kunniakumarruksen
kuningattarelle ylhäisimpänä yksinvaltiaana ja sen jälkeen viskattiin
valtikka ulos ikkunasta linnanpihalle. Siellä viini virtana juoksi
kansaa varten; puolivaloisassa toukokuun yössä näkyi katselioita,
pää toisensa vieressä, jokainen kurkotti kätensä saavuttaaksensa
tuon hylätyn kalleuden, ja ne joiden ei onnistunut saalista voittaa,
tappelivat niistä silkin repaleista, joihin valtikka oli kääritty.

Tämän meluisen taistelun perästä, jota hovi akkunoista katseli,
alkoi jälleen tulisoihtutanssi samoin kuin edellisenä iltanakin.
Tulisoihtujen perästä alkoi taas ranskalaisia ja muita piiritansseja,
niitten jälkeen illallinen kaikkine menoineen ja vihdoin hyvästijättö
toukokuun aamu-auringon kirkkaasti loistaessa.

Näin jatkettiin kautta toukokuun, koko tuon lyhyen jäljellä olevan
hallitus-ajan, joka oli julistanut pikaisen loppunsa. Jos olikin
ollut aurinkoa sen voittoisana aamuna, niin tuli sen katoavan illan
olla loistoa täynnänsä. Paljon oli tuhlattu kultaa, monta loistavaa
huvia vietetty, monta uutta ylhäistä virkaa, kunnia- ja arvonimeä
sekä armonosotusta oli runsaasti jaettu ja paljon velkaantunutta
köyhyyttä, katkeria riitoja, salaisia tyytymättömyyksiä, äänetöntä
odotusta, että loppu tulisi ja lopun perästä parempia päiviä! Se
oli tänä kummallisena loppupuolen ja lopun väli-aikana ja itse
lopussa myöskin, kun kaikki korvat juoruista täyttyivät, jolloin
ei mitään vielä ääneensä saatu puhua, mutta kaikkia saatettiin
kuiskata ja kaikkia uskottiin. Se oli kylvön aika sitä runsasta
satoa varten, joka syntyi noista puolinaisista totuuksista, mitkä
sittemmin tulivat häväistysjutuiksi ja kulkivat pitkin Ruotsin
valtakuntaa, jälkimuistona, josta historia ei vielä tänä päivänäkään
ole kokonaan puhtaaksi huuhdottu. Silloin se oli, kuin yhdestä
höyhenestä ruvettiin valmistamaan seitsemän kanaa, suosikista
rakastaja ja puoleksi käsitetystä sanasta kuvaava tarina. Silloinhan
Kristiinan sanottiin sanoneen kansastaan, kun puhuttiin, että maahan
tulisi katovuosi: "Eivätkö saata tyytyä leipään ja silliin?" Ja
talonpojistaan sanottiin hänen sanoneen: "Se talonpoika, joka itse
auraansa vetää, on paras talonpoika." Niin, se on kyllä varma, että
tämä kuningatar leikkiä laskien puhui monta ajattelematonta sanaa,
joka sittemmin toista tarkoittavana levitettiin; mutta yhtä varma on,
että hän, kuten jälkeisensä Kustaa III, oli mainettansa parempi.

Vuonna 1654 verhosi toukokuuta jonkunlainen ikävä, epävarma
hohde; sitä saattoi verrata linnanpaloon. Ilotulien takana näki
hämmästynyt Ruotsi Vaasahuoneen savuun haihtuvan. Hajaantuminen
kalvoi hallituksen lankojen kaikkia silmukoita, epävarmuus sai
kaikki ajatukset pimeydessä haparoitsemaan. Mitä suuret herrat
sanonevatkaan, niin oli kansan silmät kuitenkin järkähtämättömästä
valta-istuimeen luotuna. Hän, joka oli kaikki, astuisi alas
mitättömyyteen ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt
olemaan kaikki. Miksikä ei? Pahempaa ei pelätä saattanut, parempaa
saattoi toivoa, mutta miksikä tekivät he vaihetuksen, nuo kaksi?
Tuota toista kyllä saattoi käsittää, mutta kuningatarta, häntä ei
saatettu ymmärtää. Joku sanoi: hän on väsynyt hallitsemaan; toiset
sanoivat: hänellä ei ole enään jäljellä lahjoitettavaksi muuta kuin
kruununsa; kolmas virkkoi: kuka saattaa arvata naisen oikkuja? Neljäs
ivaili: valtiovarsa lähtee karkaamaan, hän hukkaa ohjat, hän jättää
ne miehelle. Mutta näyttikö hän siltä, kuin olisi ohjat hukannut
väsyneistä käsistään? Hän ei milloinkaan ollut vähemmän hämillään,
ei koskaan kuninkaallisemman ylevä kuin nyt. Miksikä hän luopui?
Tahtoiko hän mennä naimisiin Tottin tahi Pimentellin kanssa? Hän,
joka oli hylännyt Kaarle Kustaan? Ei, sitä tehdäkseen oli Kersti
röökinä liika viisas.

Niin pysyi, odotuksen aikana, kaikki ulkonainen koossa, mutta kaikki
sisällinen rikkoontui -- ajatukset, tunteet, tuumat. Hovi tanssi läpi
öitten; kukapa ei näin ollen olisi elämää kevytmielisesti viettänyt?
Ylpeämielinen aateli hekumoitsi juomingeissa, kulki meluten pitkin
katuja, lankesi polvillensa toreilla ja joi rähisevien eläköön
huutojen kaikuessa kuningattaren maljan. Alhainen kansa ihmetteli,
juonitteli, tappeli toisena iltana palvelijajoukkojen kanssa, joita
kaupunki oli täynnään, ja tyhjensi toisena iltana taas mielihyvällä
viinipullot ja oluttynnyrit, joita se ilmaiseksi sai. Valtiotieto
ja uskonkysymykset sekaantuivat sinne tänne katurähinöihin;
Ruotsihan oli suurvalta. Whitelocke, kuninkaanmurhaajan lähettiläs,
näki asuntoonsa hyökkäävän myöhäisenä iltana mielettömän joukon
rojalisteja ja hän pelastui ainoastaan porttiensa lujuuden
kautta. Pimentellin paavilaista kirkonmenoa häiritsivät uhkaavat
kansanjoukot. Tämä tapahtui ainoastaan muutaman askeleen päässä
kuningattaresta, neuvostosta ja valtakunnan säädyistä. Jokainen
tunsi, että mentiin alas päin, alas päin, mutta minne?

Vihdoinkin tapahtui, Upsalan linnassa toukokuun 6 päivänä vanhaa
ajanlukua, luopumistoimitus, jolloin Kristiina kuningatar laski pois
ja Kaarle Kustaa otti vastaan Ruotsin kruunun. Silloin se oli, kuin
Aksel Oxenstjerna "oli elänyt yhden päivän liiaksi."

Tämä Ruotsin ja monen muun maan historiassa laatuaan ainoa tapahtuma,
on tarpeeksi tunnettu ja kerrottu jo ennen. Muutama piirre erään sen
aikuisen silloin läsnä olleen valtiopäivämiehen muistiinpanoista,
todistakoon Kristiinan vaipuvasta kruunusta. [Kertomus löytyy
Loenbomin "Historiska Märkvärdigheter" nimisessä kirjassa.]

Kello 6 aamulla olivat säädyt koossa valtiosalissa. Kello 9 tuli
hänen majesteettinsa, hänen kuninkaallisen korkeutensa Kaarle Kustaan
ja neuvoston seuraamana, valkoisiin vaatteisiin ja täydelliseen
kruunauspukuun puettuna, kruunu päässä, valtikka oikeassa ja
valtio-omena vasemmassa kädessä. Ei mikään kalpeus osottanut, että
hän oli valvonut ja tanssinut. Ei mikään punastus ilmaissut mitään
mielenliikutusta. Kristiinalla oli aivan tavallinen muotonsa; katse
oli levollinen, pää pystyssä, käynti ja ryhti sujuva, miellyttävä,
majesteetillinen. Hän oli, nyt kuten ainakin, asemansa arvoinen ja
hän tiesi myöskin, että hän viimeisen kerran esiintyi hallitsevana
kuningattarena.

Kolme porras-astinta johti valta-istuimelle. Näitten alapuolella
oikealla seisoi Kaarle Kustaa, hänen takanaan nuo viisi ylhäistä
valtio-virkamiestä, molemmilla puolin valtakunnan neuvosto, joista
32 oli läsnä 48:sta; sitte olivat papit ja talonpojat oikealla sekä
aateli ja porvaristo vasemmalla. Juhlamenot olivat samallaiset
kuin toukokuun 11 päivänä. Shering Rosenhane luki luopumiskirjeen,
joka oli pergamentille korukirjoituksella kirjoitettu ja
varustettu suurella kuninkaallisella sinetillä ja sisälsi
alammaisten vapautuksen heidän uskollisuuden-valastaan, kruunun
luovuttamisen hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Kaarle Kustaalle
sekä kuningattaren tähän liittämät ehdot ja eläkemääräyksen.
Julkilukemisen perästä annettiin kirje vallanperiälle, joka
syvään kumarrettuaan nousi vasta-istuimelle jättääksensä kirjeen
kuningattarelle; tämän tehtyään hän yhtä kunnioittavasti kumartaen
astui sieltä alas jälleen.

Nyt kuningatar itse otti kruunun päästään, kurkotti sen Pietari
Brahelle, antoi miekan Lauri Kaggille ja omenan Herman Flemingille.
Sitten tuli esiin kaksi kammariherraa, jotka riisuivat hänen yltään
kuninkaan viitan, ja kun häneltä näin oli viety kaikki kuninkaalliset
arvomerkit, astui hän alas valta-istuimelta, seisattui ensimmäiselle
astimelle ikään kuin empien, menisikö edemmäksi, astui toiselle,
viipyi myöskin siinä ja jäi seisomaan kolmannelle eli viimeiselle.
Siinä piti hän sen mainion hyvästijättöpuheen, joka kaikuu kautta
aikojen, kiittäen Jumalaa, lapsuutensa holhojaa, valtakunnan säätyjä
ja kaikkia alammaisia, luvaten, ett'ei hän vast'edeskään muuta
etsisi kuin kansan parasta, kansan hyväksi hän selitti luopuvansa
kruunustaankin. Puhe kesti runsaan puolen tunnin. "Ja sitä sopi
ihmetellä, että vaikka hän niin liikuttavasti puhui, että hän
kyyneleitä pusersi monen ihmisen silmistä, hän kuitenkin itkusta
itseään pidättää saattoi, vaikka hän aina vähän väliä oli siihen
taipuvainen ja puhui hyvin itkevästi ja surullisella äänellä."

Tämä hetki oli ehkä ainoa Kristiinan elämässä, jolloin itse
panettelukin unhotti moittia häntä teeskentelemisestä, jolloin kaikki
tunnustivat hänen olevan, mitä hän kuitenkin aina oli -- oma itsensä.
Hänen aikakautensa, jolle hän oli arvoituksena, ja jälkimaailma,
joka hänessä näkee varjokuvan, ovat yksimielisiä siitä, että mitä
ikänänsä ajateltanee hänen persoonastaan, hänen hallituksestaan ja
luopumisestaan, oli Kristiina valta-istuimensa viimeisellä portaalla
kuningatar ja nainen. Tämä viimeinen astuin, joka olisi ansainnut
tulla kultaan juotetuksi, toi askeleen ja hetken vaikutusvoiman
kautta esiin, mitä hänessä parasta oli, sen ihannekuvan, joksi hän
oli syntynyt, ylevän isän ylevän tyttären, joka usein itsekkäisyyden
himoihin eksyneenä kuitenkin toisinaan onnistui jälleen saamaan
oikean olentonsa. Ne, jotka olivat nähneet tahi tunteneet hänen
ainoastaan silloin, eivät tuntisi sitä Kristiinaa, jonka historia
esittää tummien varjojen sekoittamassa valossa. Nyt hän oli Vaasain
tytär, nyt puhui hänen huuliensa kautta kaksi vuosisataa ja seitsemän
kuningasta, joitten joukossa oli hänen isänsä, iso-isänsä, ja Ruotsin
kansan kanta-isä. Miksikä hän ei saanut kuolla valta-istuimen
viimeisellä astuimella?

Mitä sitten luopumisen jälkeen tapahtui, se oli kyllä valtakunnalle
tärkeätä, mutta Kristiinalle ei se ollut mistään arvosta. Shering
Rosenhane vastasi neuvoston ja säätyjen puolesta kuningattaren
puheeseen, luetteli kaikki ansiot, jotka hänen majesteetillansa
kiitettävässä hallinnossaan oli ja pyysi häntä antamaan anteeksi
sitä harmia, jota hänen majesteettinsa ehkä oli joltakulta saanut
kokea, sekä vakuutti hänelle kaikkien puolesta kiitollisuutta ja
rakkautta ja lopetti toivomalla että, "tämä suunnaton muutos"
tapahtuisi Jumalan siunauksella. Sen jälkeen jätti kuningatar
arvomerkit jälkeisellensä, käskien häntä seuraamaan Ruotsin
suurten kuninkaitten esimerkkiä ja osottamaan hellyyttä hänen,
Kristiinan, äidille, kuin myöskin jälkeen jääneille ystäville ja
palvelioille. Sen perästä hän, uuden kuninkaan kovin kursailtua,
talutti hänet ylös valta-istuimelle. Kaarle Kustaa puhui silloin
ensiksi kuningattarelle, pyytäen häntä ottamaan takaisin kruununsa.
Kun Kristiina vain pysyi lujana päätöksessään, kääntyi hän kaikkien
läsnä olevien puoleen puhuen hyvin valituilla, arvokkailla sanoilla,
luvaten pysyä kiinni Jumalan sanassa ja Ruotsin laissa sekä rukoillen
siunausta hallituksellensa. Jälleen vastasi Rosenhane, vakuuttaen
kaikkien puolesta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, jonka jälkeen
puhemiehet suutelivat uuden kuninkaan kättä.

Puheitten ja juhlamenojen loputtua oli hyvästi jättäjäiset
kuningattaren yksityisissä huoneissa neuvoskunnalle, hoville,
ritaristolle ja aatelille. Hänen majesteettinsa kätteli kaikkia ja
taaskin virtaili monta todellisen kaipauksen kyyneltä. Aatelistolla
oli siihen kyllin syytäkin, sillä niin korkealle kuin silloisen
hallituksen aikana ei tämä valtiomahti koskaan ennen ollut noussut
eikä milloinkaan enään ollut nouseva.

Neljä tuntia tämän jälkeen kruunattiin Kaarle Kustaa Upsalan
tuomiokirkossa. Kristiina kuningatar tunsi itsensä tarpeettomaksi
tässä juhlallisuudessa. Hän lähti kruunausjuhlien aikana vaunuissa
ajelemaan kaupungin lähiseutuihin. Ainoastaan pari hovineitiä ja pari
kavaljeeria, hoviseurueen tähteitä, seurasi häntä, ihmeissään hänen
iloisen levollisuutensa takia.

Säädyt olivat tulleet tuomiokirkkoon kello 2 iltapäivällä,
mutta valtiopäivä-rouvat ja vaimot täysi-ikäisine tyttärineen
olivat istuneet siellä kello kuudesta aamulla ollaksensa varmana
istumapaikoista. Aika oli käynyt heille pitkäksi; he olivat
lähettäneet kotoa hakemaan ruokaa, olutta ja viiniä, jotta eivät
uutta hallitusta paastoamisella alkaisi. Kello 3 astui kuningas
sisään neuvoston seuraamana, puettuna valkoisiin, kultakankaasta
tehtyihin vaatteisiin ja kruunaushameeseen. Linköpingin piispa
tervehti häntä raamatunlauseella, Johannes Mathiaksenpoika saarnasi,
mutta koska se tapahtui korkeassa kuorissa, niin ei kukaan kirkossa
olevista saattanut kuulla sanaakaan, ja senpä vuoksi moni hiipi
ulos Aadolfin kellariin juodaksensa saarnan-aikana kuninkaan
maljan. Kun piispa Johannes oli astunut alas, kiipesi utelias muija
saarnastuoliin paremmin nähdäksensä kuningasta, ja tästä syntyi niin
yleinen ilo, että auringon loiste näkyi Kaarle Kustaankin vakavassa
muodossa. Kun sitte aljettiin virsi: "Suo Herra kuninkaallemme
hallitus onnellinen", veisasi moni täyttä kurkkua "kuningattarell'",
vanhan tavan mukaan.

Arkkipiispa toimitti kruunauksen tavanmukaisella juhlallisuudella,
sen jälkeen viskattiin ulos hopeisia kruunausrahoja, joittenka
ympärillä oli kirjoitus: "Jumalalta ja Kristiinalta." Niihin oli
ensin pantu: "Jumalan ja Kristiinan armosta", mutta vertailu oli
havaittu sopimattomaksi ja rahat valettiin uudestaan.

Illalla piti kuningas pidot neuvoskunnalle, hoville ja säädyille,
kullekkin säädylle erittäin; "kaikki hyvin kestittiin." Ruokalajia
oli monta ja oivallista; jokainen sai hihaksensa sokerileivoksia
täyteen, "eikä mitään jätetty tähteiden korjaajille." Reinin viinit
ja Ölannin olut ynnä muut hyvät herkut saivat papitkin unohtamaan
Kristiinan tähden kärsittyä suruansa. "Mutta" -- sanoo kertoja,
"kun me _conviviumissa_ aloimme tulla hauskimmallemme, seisoi
Kristiina yläpuolellamme korkealla katon alla [sillä kalterilla, joka
kuningattaren asuinkerroksesta johti ympäri tuota suurta pitosalia]
ja katseli meitä ylikerrasta. Odhelius oli ensimmäinen, joka
tyhjentäessään maljansa kuningattaren kunniaksi havaitsi hänen ja
käänsi lasinsa niin, että pohja oli ylös päin, mutta me emme olleet
häntä näkevinämme... Kello 2 lähdimme sieltä jotenkin iloisella ja
hyvällä tuulella."

Tuo yksinäinen, tumma olento, joka seisoi tuolla ylhäällä kalterilla
varjossa, sai nyt nähdä, miten kansansa häntä suri. Kuningatar oli
kuollut, eläköön kuningas! Kaikki, jotka olivat nähneet Kristiinan
astuvan alas kolmannelta porras-astumelta, kaikki muut, paitsi hän
itse, tunsivat katkeran tyhjiin raukeamisen tunteen. Kristiina
valta-istuimen alipuolella ei enään ollut Kristiina. Siinä, tuossa
korkeudessa, johon hän oli syntynyt ja jossa hän suuruutensa hetkinä
kohosi korkeana kuten torninhuippu temppelimuurien ylitse, siinä hän
oli kuningatar. Ruotsin valta-istuimen alipuolella oli hän yhä vielä
tuo suurilahjainen, nerokas, mutta myöskin itsekäs, kaikkea vaativa,
jonka itsekästä tahtoa kuninkaanmantteli ei enään verhonnut. Valtansa
heittämänä, kauneuden hylkäämänä, mairittelun pettämänä, ei hän enään
omistanut muuta viehätysvoimaa, kuin valjenneen nimen loiston, kylmän
opin ja vanhentuneen itserakkaan naisen heikkouden.



23. Messias.


    Hän oli unohtanut ainoan valitun,
    joka saattoi tehdä Herran työn.

Itämaiden historia on rikas äkkinäisistä muutoksista, palavasta
innosta, joka pian vaipuu velttoon välinpitämättömyyteen, jälleen
leimahtaa vimmaan ja talttuu taas, uskoen välttämättömään onnen
kohtaloon. Täällä ilmaantuu uskonperustajia, profeettoja,
itsevaltimuksia; täällä on heillä lukemattomia laumoja liittolaisia,
jotka sokeina heitä seuraavat ja tulevassa polvessa haihtuvat jälkeä
jättämättä ja heidän sijaansa ilmaantuu salapyhien ihailioita ja
suurenmoisia ihmisteurastajia.

Tämän kertomuksen aikakausi oli täynnä kummallisia kansanliikkeitä,
varsinkin oli niitä juutalaisten joukossa. Smyrnassa eli
17 vuosisadan alussa juutalainen linnunkauppias ja yleinen
välikaupittelia, jonka nimi oli Mordechai Zevi, kertomuksessamme
usein mainitun, Regensburgissa asuvan Ruben Zevin nuorempi veli.
Veljesten väli oli ensin hyvä; Mordechai oli rikkaamman ja viisaamman
veljensä asiamiehenä Levantissa. Mutta tämä väli muuttui, kun
Ruben Zevi jäi lapsettomaksi ja sukulaiset alkoivat luoda ahnaita
silmäyksiä perintöön. Epäluuloa ja vihaa syntyi noitten molempien
veljien välille, ja Ruben Zevi lopetti kaiken yhteyden Smyrnassa
asuvan veljensä kanssa.

Mordechailla, joka kokonaan eli rabbiinien vallan alaisena, oli neljä
poikaa ja yksi heistä, Schabbathai niminen nuorukainen, syntynyt
vuonna 1625, oli tavattoman ihana. Tuo _Schabbathai Zevi_ tuli
aikaisin rabbiinikouluun ja edistyi niin hämmästyttävän nopeasti,
että hän jo 18 vuotisena opetti Talmudia ja Kabbalaa. Hän ei
ainoastaan ollut erinomainen ihanuutensa ja oppinsa takia, vaan vielä
enemmän ankarien hartausharjoituksiensa tähden. Hän kuljetti aina
taskussaan _talithaa_ (rukouskirjaa) ja _tejillimiä_ (rukousnauhaa),
tasaten aikansa lukemisiin, rukouksiin, kylpyihin ja paastoomisiin
6 päivää viikossa. Tämä ihana nuorukainen, jonka sanottiin luonaan
kantavan kolmen patriarkan hyvät hajut, voitti pian suuren
kunnioituksen ja alkoi vuonna 1648 esiintyä profeettana. Alussa sanoi
hän vain tahtovansa perata ja asettaa juutalaisuuden alkuperäiseen
puhtauteensa Moseksen lain mukaan; mutta liittolaisjoukon muassa
kasvoi myöskin hänen vaatimuksensa. Nyt esiintyi hän peittelemättä
Jumalan lupaamana Messiaana, joka jälleen rakentaisi Israelin
valtakunnan, ympärilleen kokoisi hajaantuneet juutalaiset ja
vapahtaisi heitä pakanain, kristittyjen ja mahomettilaisten ikeestä.

Se loukkasi Syrian rabbineja; he neuvottelivat, lähettivät
varoituksen uudelle profeetalle, ja kun hän yhä jatkoi opetuksiaan,
julistivat he hänen jumalanpilkkaajana pannaan. Ruben Zevi, jolla oli
tiedustelioita kaikkialla, kuuli tuomion ja hyväksyi sen, varsinkin,
kun hänessä itsessään oli saman suurenmoisen kunnianhimon vikaa,
hänkin tahtoi jälleen uuteen voimaan nostaa kansansa, mutta aivan
toisilla keinoilla, hän tahtoi rahan kaikkivoimalla, viisaalla
valtiotaidolla ja ostettujen ruhtinaitten avulla viedä juutalaiset
takaisin pyhään maahan. Kaksi vuotta enemmin oli hän yhtä jyrkästi
kieltänyt uskonheimolaisensa, Hampurissa olevan Uriel Akostan, joka
tahtoi yhdistää juutalaisia ja kristittyjä järki-uskoon, missä sielun
kuolemattomuus ei mitään sijaa enään saanut.

Henkipatoksi julistettuna täytyi Schabbathai Zevin paeta Smyrnasta,
mutta löysi mahtavan liittolaisen juuri vainossa. Kunniassa pidetty
juutalainen Gazasta, Nathan Benjamin kääntyi hänen liittolaisekseen
ja johdatti hänen luoksensa joukottain uusia liittolaisia. Nyt
esiintyi hän Salonikissa, Athenassa, Moreassa, Aleksandriassa,
kaikkialla saarnaten uutta messiaanvaltakuntaa ja kaikkialla
kansanjoukot voitonriemulla häntä seurasivat, eikä ainoastaan
juutalaiset, vaan kristityt ja mahomettilaiset, jotka hänessä näkivät
Jumalan valitun, niin, jopa itse Jumalan. Mitä kummallisimpia juttuja
rupesi liikkumaan. Tämä uusi profeetta olisi herättävä Moseksen
haudastaan ja menisi naimisiin Moseksen tyttären kanssa; Schabbathai
oli kyllä jo ennen nainut, mutta sittekin oli hän _naziri_, joka
ei koskaan ollut viiniä maistanut eikä koskaan naiseen koskenut.
Sen jälkeen, lisäsi huhu, tulisi hän perimään sulttaanin kruunun ja
ratsastaisi Jerusalemiin tulta suitsevalla taivaan jalopeuralla,
jonka kieli olisi seitsenpäinen käärme.

Josko nyt tämä uusi Messias tahtoi tavallaan saattaa huhua
totuudeksi, tahi oli kuullut, että setänsä samaan aikaan aikoi
lähteä voittamaan Jerusalemia, niin hän nyt kuitenkin oli matkalla
Damaskuksesta, juuri niinä päivinä, jolloin Ruben Zevi varustettuna
sulttaanin fermaanilla, jonka Hagar oli hänelle toimittanut, seisoi
saman kaupungin porttien luona.

Tuo viisas rahakauppias oli kaikki jo edeltä päin arvannut. Hän
oli edeltäkäsin jo aavistanut, miten kävisi, ja ymmärtänyt voittaa
jokaisen vastuksen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli hän
kärsivällisesti ja hitaasti valmistanut tätä elämänsä lempi-aatetta,
tuota, että kerran jälleen kokoisi kansansa pyhään maahan ja
perustaisi Israelin valtakunnan. Kentiesi ei kaikki vielä ollut
niin kypsynyttä, kuin hän varman voiton saamiseksi toivoi, mutta
hän ei saattanut kauempaa odottaa. Hän oli 80-vuotinen, vielä oli
hän tahdonvoimainen, vahva, viisas, rohkea ja uhkeamielinen, mutta
ne päivät olivat oven edessä, jolloin hän ei sitä enään saattaisi
olla. Aika näkyi suosivan hänen rohkeaa yritystänsä. Kaliifien
valtaistuimella oli ala-ikäinen lapsi, jota hänen tyttären tyttärensä
Hagar hallitsi. Kristilliset kansat kiistelivät Westfalin rauhan
saaliista ja olivat unhottaneet etäällä olevan idän. Ruben Zevi
päätti ryhtyä toimeen.

Tämä oli suurin toimi -- ja hän käsitti sen itse, suurin uhkapeli
-- johonka tuo vanha laskumies milloinkaan oli ryhtynyt. Koko
hänen ääretön rikkautensa pantiin yhdellä ainoalla nopanheitolla
alttiiksi. Hän osti sulttaanilta, jonka rahastohuone aina oli
tyhjä, pyhän maan omistuksen venetsialaisilla kultatukaateilla
tuntemattomien miljoonien arvosta; ei saatu koskaan tietää määrää,
josta luultavasti suuri osa katosi paschojen avariin taskuihin. Ja
hän sai tämän maan nöyryyttävillä ehdoilla, osmanien valtakuntaan
kuuluvana veron-alaisena maakuntana, jossa oli turkkilaista
linnaväkeä kaikissa linnoissa paitsi Jerusalemissa. Mutta tämä ei
Ruben Zeviä huolestuttanut. Kun hän kerran olisi laskenut perustuksen
juutalaisten uuteen valtakuntaan, niin he piankin vapauttaisivat
itsensä osmanilaisten ikeestä ja leviäisivät ympäri maailman.
Uskomattoman suuret summat sai hän maksaa lahjoaksensa sulttaanin
lähimmän ympäristön ja noita ahnaita Syrian, Judean ja Egyptin
paschoja, joittenka suostumusta ja apua hän myöskin tarvitsi. Ei
edes sulttaanin fermaani ollut riittävä; sen tukena täytyi olla
sotajoukko, jonka Benjamin Zevi pestasi Egyptistä ja Syriasta, --
11,000 miestä, juutalaisia ja arapialaisia; -- kristityitä hän ei
uskaltanut pestata, jotta hän ei joutuisi Islamin tunnustajien
epäluuloon.

Sopimukset olivat päätökseen saatetut. Benjamin Zevi lähti marssimaan
sotajoukkonsa kanssa Jaffasta, hajotti muutamia rosvojoukkoja ja tuli
ilman miekan lyöntiä pyhään kaupunkiin, jonka portit iso-isän kulta
oli avannut, ja asetti muureille väkensä. Pian seurasi häntä Ruben
Zevi itse, joka ryhtyi viipymättä kaikkiin tarpeellisiin varokeinojen
toimiin, turvataksensa uutta omaisuuttansa. Tämä tapahtui kaikessa
hiljaisuudessa ilman melua, ilman julistuksia. Täytyi käyttäytyä
varovaisesti turkkilaisen ylpeyden suhteen. Jerusalemi tuskin
huomasi, että se muutti hallitsiaa; se oli niin tottunut muuttamaan
paschoja. Ainoa, joka huolestutti uutta juutalais-ruhtinasta, oli
se, että ylen harvat juutalaiset hänen kutsumustansa noudattivat.
Kaikkiin maihin ja maailman-osiin oli lähetetty sana, että Israelin
hajaantunut kansa saattoi palata takaisin isäinsä maahan jota kohden
se halajavin silmin oli monta vuosisataa katsellut. Mutta odotettujen
lukemattomien joukkojen sijasta, näki Ruben Zevi vähäpätöisen joukon,
enimmiten köyhiä repaleisia uskonheimolaisia kokoontuvan hänen
lippujensa alle. Rikkaat, oppineet, mahtavat juutalaiset, joittenka
avulla hän tahtoi uudestaan rakentaa Davidin linnan, olivat jääneet
pois. He pitivät enemmän Egyptin lihapadoista, epäilivät sanoman
totuutta ja jäivät vapaa-ehtoiseen orjuuteen Ammonin lasten luo.

Jerusalemi, maailmanhistorian keskipiste, oli tähän aikaan
hävitettynä, verenpriiskottamana, ystävien ja vihollisten
tallaamana. Yhtä kunnioitettuna kuin rääkättynä, oli tämä suurten
muistojen kaupunki osmanien vallan alla vuodesta 1517 vaipunut
epäsäännölliseksi kauppalaksi, jonka palatsit olivat sorana,
moskeeat ja kirkot kaikenlaista rakennusmuotoa, korttelit pitkät
ja likaiset, niissä matalat, kalkitut talot, joissa sekalainen
väestö kansallisuutensa ja uskontunnustuksensa mukaan hajaantui
eri osiin, elättäen itseään enemmiten peijaamalla pyhiinvaeltajia.
Vielä seisoi jäljellä vanha, monta kertaa alas revitty ja jälleen
rakennettu ympärysmuuri, jossa aikoinaan oli ollut 74 tornia;
vielä sen viisi porttia, Herodeksen palatsin rauniot, pyhän haudan
kirkko, semmoisena, jommoiseksi ristiretkeiliät sen rakensivat
kahdennellatoista-vuosisadalla [se paloi 1808 ja rakennettiin
sitte uuden-aikaisempaan muotoon], ei myöskään saa unhottaa tuota
klassillista temppeliperustusta, tuota muurilla suojattua _Haramia_,
jossa keisari Hadrianus turhaan tahtoi ivata Vapahtajan ennustusta
Jupiterin temppelillään ja jossa sittemmin kristillisen kalliokirkon
täytyi jättää sijaa Omarin moskeealle. Oli leikkuun aika Nisan
kuussa, huhtikuussa, mutta tuskin mitään koottavaa, muuta kuin
joitakuita laihoja öljypuun hedelmiä. Pyhiin vaeltajat virtailivat,
tavallisuuden mukaan, kristittyjen ja juutalaisten pääsiäiselle,
lankesivat polvillensa, rukoilivat, kerjäsivät ja kiistelivät
nälkääntyneitten koirien kanssa leivänmuruista. Jonkunlainen salainen
kohtalo raskautti historian ja ennustuksen koko painolla onnetonta
kaupunkia, joka kerran, kuten Bethsaida, oli ollut taivaisiin asti
korotettuna ja nyt makasi syöstynä alas aina kuoleman valtakuntaan
saakka, sen vuoksi, ett'ei se "tietänyt aikaansa."

Sitte kuin Ruben Zevi aikaisin juutalaisten pääsiäisaamuna oli
pitänyt hartaushetkensä synagogassa, ratsasti hän, kahden aseellisen
palvelian seuraamana, ulos, katsellaksensa kaupunkia ja sen
ympäristöä. Hänen tiensä johdatti häntä vihdoin kaupungin muurien
ulkopuolelle ylös päin, pitkin viettävää Öljymäelle vievää polkua.
Vielä oli aikainen aamu, aurinko ei ollut korkealla, se loi hohteensa
kauas Välimeren avarille vesikuvastimille, saattaen ne punaisiksi,
sinisiksi ja vihertäviksi. Jos vanhus kääntyi itään päin, näki hän
tumman veden Engeddinin vuori-aavikon takana. Se oli tuo synkkä
kalliomuurien sulkeama Kuollut meri. Kaupunki oli hänen jalkojensa
edessä kuten valkoiseksi maalattu hauta. Aurinko valaisi minareettien
huippuja ja kristittyjen kirkkojen ristiä; synagogat piiloutuivat
matalien muurien taakse. Ei missään näkynyt jälkeä Moseksesta, ei
heijastusta Davidista. Ruben Zevi huokasi: missä oli Israel?

Hänen sydämmensä vaati häntä purkamaan kaikki huolensa isäinsä
Jumalalle ja hän haki paikkaa, missä hänen silmänsä ei loukkaantuisi
Israelin jälkeläisten näkemisellä. Hän etsi kauan turhaan.
Itse Öljyvuorikin oli täynnä kristittyjä muistoja. Siinä oli
Taivaaseen-astumisen kirkko; siinä oli neitsyt Maarian hauta;
siinä oli Getsemane. Vihdoin, kuin hän läheni Kidronin laaksoa,
löysi hän Absalomin haudan, vähäisen suppilon muotoisen vuoreen
hakatun rakennuksen, astui alas hevosen selästä, lähetti palveliat
vartioitsemaan vähän matkan päähän ja lankesi polvilleen sille
vuorelle, jonka David oli poikaansa surren kyynelillään pyhittänyt.
Ruben Zevi ei ollut huomannut, että eräs vuoren monista erakoista
oli etsinyt itselleen rauhanmajan Josafatin luolassa lähellä häntä
ja tuli esiin hänen takanaan, nähtävästi pahoillaan siitä, että
juutalainen tuli läsnä olollaan saastuttamaan hänen aamuhartauttansa.

"Herra Zebaoth", rukoili vanha juutalainen kuuluvalla äänellä, ikään
kuin hän olisi taivaille huutaa tahtonut, "sinä, joka palveliallesi
Mosekselle lupasit, että antaisit Abrahamin siemenelle Kaanaan maan
ikuiseksi omaisuudeksi; -- sinä, joka olet meitä hajoittanut ja
luvannut jälleen koota neljältä maan kulmalta; sinä, joka palveliasi
Esaiaan ja Zachariaan kautta olet sanonut, että tahdot yhdistää
kaikki Israelin sukukunnat kaupunkiisi Jerusalemiin, niin että
vanhuksetkin sen torilla istuvat, sauvat tukena suuren ikänsä takia;
-- katso, me tulemme lupaukseesi luottaen, Herra, ja otamme jälleen
sen maan, jonkas meille perinnöksi annoit. Me nöyryytämme itsemme
sinun edessäsi; me olemme se hylätty hopea, se luopunut kansa, jonka
olet antanut maailman häväistykselle ja pakanain pilkalle alttiiksi;
mutta me tulemme kuitenkin, Herra, sanasi mukaan, me odotamme sinua
hyvitystä antamaan ja kostamaan. Sinä olet heitä lyövä, jotka meitä
ovat lyöneet, sinä olet heitä tallaava aina kuoleman valtakuntaan
asti meidän jalkojemme alle. Mutta meitä sinä olet pelastava
sydämmemme vapistuksesta ja hävittävä meidän häväistyksemme juuria
myöden kaikissa maissa. Sinä olet antava meille pään koristeen tuhan
sijasta ja riemun öljyä suuren surun sijasta, kultaa hopean, ja
vaskea raudan sijasta. Herra, anna minulle merkki, että nyt tahdot
meille pyhän lupauksesi täyttää! Täällä on juuriinsa asti kuihtunut
orjantappura pensas: anna siitä vihreän vesan versoa!"

Ja tuo rukoileva vanha juutalainen viskasi itsensä kasvot alas päin
maahan, ikään kuin hän olisi vastausta odottanut vuoren sisuksista.
Silloin kuuli hän takanaan äänen sanovan:

"Kuka olet sinä, joka oikeutta käyt Jumalasi kanssa ja määräät
hänelle hänen aikansa? Oletko siis sinä kuullut hänen äänensä, joka
sanoo sinulle: nouse ylös, Samueli! Vielä ei ole Moseksen kirous
otettu pois. Vielä ei ole pakanain paljous Jumalan kirkkoon tullut.
Vielä riippuu peite silmiesi edessä, niin ett'et näe Getsemanea
jalkojesi edessä etkä kuule vastakaikua kansasi huudosta: 'Hänen
verensä tulkoon meidän ja lastemme ylitse!'... Mene, sokeutettu! Ei
yhtäkään vihreää vesaa vielä versoa sinun kansasi orjantappuroista.
Sanansaattajan jalan-astunta kaikaa vuorissa. Katso, Antikristus
seisoo porttien ulkopuolella ja on oleva sinua voimallisempi siksi,
että hänen aikansa on ohitse ja kaikki on Kristuksen vallan alla."

Ruben Zevi nousi seisoalle ja näki edessään Josafatin luolan erakon.
Sanomaton raivo valtasi tuon muuten varovaisen, kaikkia tuumivan
vanhuksen. Nyt, nyt päätöksen, voiton, maailmanherrauden hetkenä
uskalsi yksi hänen kansansa sortajista viskata vasten hänen silmiänsä
Moseksen ennustuksen ja Natzarealaisen kuoleman! Äänensä petti
hänen, hänen kokoon puristettu nyrkkinsä nousi ilmaan antaaksensa
iskun tuolle onnettomuuden ennustajalle vasten naamaa, kun samassa
palveliat kiirehtivät paikalle ja ilmoittivat, että sotajoukon
alipäällikkö Assar Kaba oli lähettänyt sananlennättäjän.

"Rabbi" sanoi sanantuoja, vielä hengästyksissään kiivaasta
ratsastuksestaan vuorelle. "Assar Kaba antaa sinulta kysyä, minkä
vastauksen hän antaisi Messiakselle, joka seisoo Damaskusportin
edustalla ja pyytää sisälle."

_Messias!_ Vanha juutalainen löi kädellään otsaansa. Hän oli
rukoillut Abrahamin Jumalaa uudestaan voimaansa asettamaan Israelin
kansaa, mutta hän oli unohtanut voimaan asettajan, unohtanut ainoan
valitun, joka saattoi tehdä Herran työn! Siksipä ei yhtäkään viheriää
vesaa versonut kuivuneesta orjantappurapensaasta.

Nuorukaisen nopeudella istui hän jälleen satulaan, ratsastaen alas
vuorelta ja jättäen hämmästyneen erakon ilman vastausta. Mutta
ratsastaessaan tuli hänen ajatuksiinsa kaikenlaisia mietelmiä,
kuten pitkällinen asiatoimi aina oli tuottanut tuohon kekseliäiseen
päähän. Kuka tuo Messias oli? Kentiesi hän ei ollut mikään muu, kuin
Mordechai Zevin hassu poika?

Ruben Zevi ennätti portin luo. Siinä oli Assar Kaba 500 soturin
kanssa. Suuri kansanjoukko tungeskeli muurin sisä- ja ulkopuolelle.
Eräs lähetyskunta odotti vastausta. Se oli juutalainen Nathan
Gazasta, jota seurasi huntuun puettu nainen ja kaksi palveliaa. Ruben
Zevi ymmärsi, että Mordechain poika tahtoi tästä sisälle.

"Jehoovan nimessä", huusi sanansaattaja äänekkäästi, "vaadin minä
sisäänpääsöä hänen valitullensa Messiaalle, joka tulee kaupunkiinsa
Jerusalemiin vapahtaaksensa kansaansa."

"Mikä kirje ja sinetti sinulla on tämän sanasi todistukseksi?" kysyi
Ruben Zevi kylmästi.

"Hän sanoi minulle: sano heille, että Herra on sinun lähettänyt ja
jos he kieltävät avaamasta, niin portit avautuvat itsestään", vastasi
sanansaattaja.

"Antakoon tuo siis meille merkin", sanoi Ruben, osottaen lujaan
teljettyyn porttiin. "Kuule, portti, että minä kiellän häntä sisään
pääsemästä, ellet itse hänelle avaudu!"

Kansanjoukko astui hämmästyneenä takaisin päin ja katseli porttia,
odottaen näkevänsä telkien heti poistuvan ja salpojen ihmiskäsittä
avautuvan, mutta portti jäi liikkumattomaksi.

"Nathan ystävä", jatkoi Ruben hetken odotettuaan, "sinä näet, ett'ei
portti tottele herrasi käskyä. Anna minulle toinen merkki, jos tahdot
että sinun sanaasi uskotaan!"

"Herra on antava tulen leimahtaa taivaasta sinun ja kaiken kansan
ylitse, joka seisoo vastustamatonta vastaan", huudahti nyt Nathan,
joka kentiesi oli huomannut ukkosenilman lähenevän.

Tuskin hän ennätti tuon sanoa, ennenkuin salama leimahti
ukkosenpilvestä ja valaisi kauhistuneita väkijoukossa olevia kasvoja.

Ruben Zevi seisoi ivallisen levollisena. "Onko siis Herran käsi
lyhennetty?" huudahti hän, "niin ett'ei hänen valkeansa tapaa
maaliansa? Katso, minä seison vahingoittumatta ja julistan tässä
Jumalan ja ihmisten nähden, että tuo luuleteltu Messias on petturi
eikä saa saastuttaa Jumalan kaupunkia valheellisilla ennustuksillaan."

Hän erehtyi kansastaan. Se oli valmistettu edeltäkäsin profeetan
maineen kautta, joka oli kaikkien suussa. Ukkosen ilma yhä kokoili
hänelle uusia liittolaisia. Sanomaton melu nousi.

"Hän herjaa Messiasta! Hän nostaa kapinaa Jumalata vastaan!"

Muurien ulkopuolella ja sisäpuolella olevat joukot rupesivat
hyökkäämään porttia vastaan, lyödäksensä sitä kappaleiksi; uhkaavia
käsiä kohoutui uskotonta vanhusta kohti. Tämä havaitsi parhaaksi
kutsua kiireesti tyttärenpoikansa Benjaminin lisäväen muassa Jaffan
portilta.

Kesken häiriötä tunki tuo huntuun puettu nainen esiin ja sanoi Ruben
Zeville:

"Yksi sana vain, rabbi!"

Muurien luona vartiajoukon takana oli nurkka; hän osotettiin sinne ja
siellä hän sai muutaman hetken aikaa puhuakseen.

"Rabbi", sanoi hän kiirehtivällä hädällä, "asiasi on kadotettu. Sinun
valtasi on loppunut, sinun harmaat hapsesi ovat alttiiksi annetut.
_Häntä_ vastaan ei kukaan mitään voi... ei kukaan muu, paitsi minä.
Vanno Jehovan valta-istuimen kautta ja isäsi luitten kautta, että
suostut minun ehtoihini, niin minä hänen turmioon saatan."

"Annappas kuulla ehtosi!" sanoi vanhus. "Se, mikä tähän asti on
tapahtunut pitää oleman ikäänkuin se ei koskaan olisi tapahtunut.
Minä vaadin että kaikki unohdetaan, mitä ollut on. Sinun pitää
ottaman minun tyttäreksesi ja antaa minulle kirjallinen vakuutus
siitä, että saan periä kaikki sinun aarteesi. Sinun tyttäresi lapset
pitää lähetettämän Afrikaan ja Indiaan ja tyytyä kohtuulliseen
eläkkeeseen. Minun pitää saada hallita huoneessasi ja totella
ainoastaan sinun käskyjäsi. Vanno minulle tämä, niin Schabbathai
Zevi, veljesi poika on la'annut elämästä ennen auringon laskua. Sinä
et minua usko", lisäsi hän hätäisesti, kun vanhus oli vaiti. "Kysy
Nathanilta, hän saattaa vakuuttaa, että minä, Schabbathain käly,
valmistan hänen jokapäiväisen juomansa."

"Sinä olet Thamar!" sanoi Ruben Zevi äänellä, josta hänen
tunteittensa yltäkylläisyys oli vienyt kaiken soinnun. "Minä sinun
tunnen tönkkäsormestasi ja sanoistasi."

"Niin, minä olen Thamar, veljesi tytär", sanoi nainen, laskien hunnun
pois noilta hyvin tunnetuilta, ennen ihanilta, nyt kaikkien himojen
turmelemilta kasvoilta, jotka lukia kerran on nähnyt ruhtinatar
Radzivilin purpuranpunaisen baretin alla.

"Sinä olet Thamar", jatkoi vanhus yhä samalla kummallisella,
näennäisesti jääkylmällä äänellä. "Sinä olet Thamar, joka olet
pettänyt tyttäreni Ruthin hänen pyövelilleen, joka olet viskannut
hänet lumikinokseen kuolemaan, joka olet tahtonut myrkyttää
tyttärentyttäreni Hagarin ja virittänyt kaikki ansat, jotka vain olet
saattanut, Ruthin molempia lapsia varten. Nyt sinä pyydät, että minä
hylkäisin lapsenlapseni ja määräisin sinulle perintöni, jotta sinä
ensin myrkyttäisit veljenpoikani ja sitte minun."

Nainen hämmästyi kuullessaan tuon äänen, jolla tämä vastaus annettiin
ja katseli ympärilleen löytääksensä paikkaa, mistä pakenemaan
pääsisi. Mutta aseelliset tunkivat hänen ihan muuriin kiinni; huuto
ei olisi kuulunut tuossa kohisevassa melussa.

"Mitä se hyödyttää, että tässä vanhoja haavoja auki
revitään?" vastasi hän ynseästi. "Sinun henkesi nyt ei maksa
tuhkakourallistakaan. Schabbathai ei säästä isänsä verta, ja minä
olen tullut sinua pelastamaan niillä ehdoilla, kuin sanonut olen.
Joudu! Etkö kuule portin rätisevän?"

Tuo vahva portti horjui ruostuneilla saranoillaan ja olisi kaatunut,
ellei Assar Kaban, vielä musketin perälläkin, olisi onnistunut kerta
toisensa perästä ajaa joukkoa takaisin. Silloin tuli Benjamin Zevi
ratsumies-joukon kanssa ja tunki kaikki pois edestään, mitkä hänen
tiellään olivat. Entinen sotaluonne oli vielä kerran vienyt voiton
tämän rahakauppiaan konttoorissa työskentelevän, orjan siteissä
olevan asiakumppanin laskutaidosta. Tämä nuori päällikkö kulki
kovakouraisemmin eteen päin kuin hänen alipäällikkönsä. Hän ei vielä
käyttänyt paljastettua miekkaa, mutta hän ratsasti meluavan väen
joukkoon, tallaten Jehunsa kavioitten alle miehiä, naisia ja lapsia.

"Benjamin!" kuului läpi melun hänen iso-isänsä ääni.

Tyttärenpoika raivasi suurella vaivalla tien itselleen tuohon muurin
luona erillään olevaan paikkaan.

"Täällä on Thamar, joka petti äitisi. Minä lahjoitan hänen sinulle,
poikani; mutta älä tahraa kättäsi pettäjän verellä!"

"Armoa, armoa!" huusi nyt tuo rikoksellinen nainen, joka turhaan
koetti verisin kynsin kiivetä armahtamattoman muurin yli. "Armoa,
Benjamin! Minä olen veri sinun verestäsi, minä sinulle näytän
salaisia aarteita..."

Hän ei ennättänyt enempää sanomaan. Ruthin poika -- Ruthin,
jonka koko lyhyt elämä oli ollut viatonta, armahtavaa elämää --
muisti toisellaisilla tunteilla äitiänsä ja sisartansa, joita hän
oli vannonut kostavansa. Hän muisti sen häpäisevän tavan, jolla
Kristiina kuningattaren kammariherra Wrangel kerran oli kohdellut
ruhtinatar Radzivilia, ja kannusti hevosensa takaperin sitä paikkaa
kohden muuria vastaan, jossa Thamar seisoi likistettynä. Jehu oli
suuri, ja kannustamisesta raskas ja raivoisa. Se lykkäsi taakse
päin muuria vasten niin ruhjoavalla voimalla ja painolla, että pian
sen takakavioitten alla oli ainoastaan tuntemattomaksi muodostunut
jäännös hänestä, jonka elämä oli ollut ainoa pitkä petos niitä
vastaan, jotka olivat häntä lähinnä olleet.



24. Tähtien hetki.


    Hän oli jälleen oma itsensä.

Kansanjoukko muurien sisäpuolella oli takaisin tungettu ja kaikki
vastustajat hajaantuneet pois, kuin odottamaton näky äkki-arvaamatta
muutti kaikki. Se ihme, jota Nathan oli ennustanut, oli todellakin
tapahtunut. Sillä välin, kun vielä keskusteltiin Damaskusportin
luona, oli profeetta saanut uusia liittolaisia, jotka hänelle
avasivat läntisellä puolella olevan ja nyt heikosti vartioidun Jaffan
portin. Täällä hän nyt kulki riemuitsevien joukkojen ympäröimänä,
esteettömästi kaupungin sisälle, vaikk'ei tulta suitsevan jalopeuran
seljässä, vaan kuninkaallisessa komeudessa. Hän oli valinnut
pääsiäisen sisäänkulkupäiväkseen, ja tämä kulku erosi hyvin paljon
toisesta aikaisemmasta ratsastuksesta Jerusalemiin, joka tapahtui
aasintamman varsan selässä.

Schabbathai Zevissä, siinä kun hän valkoisella hevosellaan ratsasti
kansaa siunaten, yhdistyi kaikki, mikä viehättää ja hurmaa itämaista
mielikuvitusta; hän oli nuoruuden parhaassa kukoistuksessa,
29-vuotias, monet tuhannet kiittivät häntä kauniimmaksi ihmislasten
joukossa, vaatetettuna oli hän entis-ajan juutalaiseen pukuun:
ihopaitaan, alusvaatteisiin, varvikkaisiin ja viittaan, joka loisti
purppurasta ja kultakankaasta. Kulku-jonon etupäässä ratsasti airut,
pieni, tuskin kolmen jalan pituinen kääpiö karmosiinipunaisessa
viitassa, kesyllä giraffilla, jonka pieni ylpeä pää tuon pitkän
kaulan päässä muikerteli huoneitten kattojen yläpuolella. Lähinnä,
profeetan edessä, kulkivat harpunsoittajat ja laulajat, jotka
veisasivat hosiannaa ja Davidin kruunausvirttä. Hänen jäljessään
ratsasti hänen henkivartiastonsa naziireja, joita oli seitsemän
kertaa seitsemän puettuna valkoisiin viittoihin ja jotka ratsastivat
mustien hevosten selässä. Heitä seurasi jalkaisin sata leviittaa
papillisessa puvussa, niitten jäljessä kuoripoikia, kantaen väkevästi
hajahtavia suitsutus-astioita, heidän jäljessään taas aseellisia
liittolaisia, valmiina rikki ruhjoomaan jokaisen vastustajan,
ja vihdoin ehtimiseen lisääntyvä, laulava, kirkuva ja tanssiva
ihmisjoukko. Sairaat, sokeat, rammat tunkivat esiin, jotta profeetan
varjo laskeutuisi heidän päällensä: aavekuva noista parantamisista,
jotka tapahtuivat tuhat kuusisataa vuotta sitten tässä samassa
Jerusalemissa.

Tämä sekä juhlallinen että sotainen kulkue tunki kuten vaaja Benjamin
Zevin muurien luo levitettyjen sotajoukko-osastojen välille.
Mutta vielä ei kaikki toivo ollut hukkaan mennyt, vielä seisoivat
sotajoukon urhoollisimmat Damaskoportin luona; rohkea hyökkäys
saattoi hajottaa pirstaksi kuninkaallisen kulkueen.

"Ei vielä, ei vielä, ennenkuin olet pessyt itsesi puhtaaksi!" rukoili
vanha iso-isä, "sinä olet naisen verellä priiskoitettu ja sellaisena
et saata lähteä Herran sotaan."

"Minua ei kukaan tapa ennen tähtien hetkeä!" huudahti Benjamin sillä
luottamuksella, joka nykyään oli tullut hänen ainoaksi uskoksensa. Ja
hän antoi ratsuväen etupäässä torven toitotuksilla ilmoittaa, että
hyökkäykseen oli ryhdyttävä, hänen oli aikomus käydä juhlakulkuun
käsiksi ja ottaa vangiksi luuletellun Messiaan. Hän oli uhkamielinen
ja iloinen, hän oli jälleen oma itsensä, hän viskasi rahakaupan
välittäjän pois, kuten huonon houkkiokaapun ja oli jälleen, mitä hän
aina oli tahtonut olla, ja mitä hänen olisi tullut olla, moitteeton
ja peloton sotilas, Aake Tottin ratsupalvelia, ratsastaja, joka istui
kuten muuri kiinni satulassaan.

Tuo kokematon, hänellä ei ollut aavistustakaan hengellisten
vihurituulten voimasta. Hänen sotajoukkonsa seurasi häntä
epäillen, mutta vain heittäytyäksensä alas maahan nähtyänsä
profeetan ja laskeaksensa pois aseensa. Uhkaukset ja rukoukset,
lupaukset saaliista, kaikki oli turhaa. Tuskin 30 tahi 40 Zevin
henkipalvelioista vielä totteli käskyä liittyen uskolliseen Assar
Kabaan. Benjaminilla ei ollut muuta neuvoa, kuin kiertoteitse
koettaa päästä linnoitettuun Haramiin ja teljetä itsensä sinne
siinä toivossa, että saisi sinne mukaansa jonkun osan kaupunkiin
hajaantuneesta sotajoukostaan.

Mutta juuri tähän, juutalaisille pyhimpään paikkaan tuossa pyhässä
kaupungissa ja siellä olevaan parhaimpaan synagogaan suuntasi
myöskin profeetta kulkunsa. Molemmat joukot tulivat yht'aikaa eri
portista sisään, sillä Haramilla oli 11 porttia. Täällä ensiksi
verta vuodatettiin. Benjamin viskasi itsensä synagogaan ja puolusti
viallisella oikealla kädellään sen kivilattiasta jokaista askeleen
levyä. Nyt oli hän jälleen oma itsensä, nyt tunsi hän itsensä
vapaaksi kuten valtakotka, joka on päässyt ulos rautaristikkoisesta
häkistä. Hän oli jälleen Slangen rohkeamielinen oppilas, jälleen
Torstensonin voittamaton pieni kersantti. Hänen ainoa silmänsä
loisti voitonhalusta, hänen käsivartensa jakoi iloisia muistoja
kunniarikkailta tappotantereilta. Hän oli jälleen urhoollisin
urhoollisista, ja hän tunsi sen, hän taisteli kuten taistellaan
kunnian ja voiton puolesta silloin kun tietää, ett'ei voi kaatua...

Mutta Thamar oli ollut oikeassa, profeetta oli vastustamaton. Itse
hän ei taisteluun osaa ottanut; hän antoi merkin kädellään ja kaikki
kaatui nazirien koukkuisten jataganien iskusta. Slangen oppilas näki
viimeisten uskollistensa kaatuvan; eräs jättiläismäinen syrialainen
hyökkäsi Assar Kaban kimppuun ja lävisti hänen jataganillaan.
Vielä ei Benjamin Zevi ollut haavoitettu; hän halveksi kaikkia
varjeluskeinoja; häntä ei mikään voinut tappaa. Hän torjui pois
20 vihollista ja halkasi yhdellä ainoalla iskulla syrialaisen
pään. Mutta nyt oli tähtien hetki tullut. Vähin koko tästä
uskonvimmaan joutuneesta joukosta, joka profeettaa seurasi, tuo
pieni vähäpätöinen kääpiö, heikko ja voimaton kuin lapsi, koukistui
Benjamin Zevin korotetun käsivarren alle ja lävisti hänen sydämmensä
tikarin-iskulla. Benjamin horjui, hän kaatui... poika Kaskaksesta,
Lavilasta, Neunburgista, Leipzigistä, Tukholman linnasta,
Jankowitzista... hän tallattiin... Ei yksikään syksyinen lakastunut
lehti maannut niin tallattuna kuin hän. Hän kaatui äännähtämättä,
huokauksetta. Jos hän olisi voinut ajatella selvän ajatuksen, olisi
tuo ajatus ollut kummastus siitä, että hän _saattoi_ kaatua. Näin
pitkälle eikä edemmäksi; rata oli mitattu. Se hetki on tuleva,
jolloin kaikki tähdet putoavat ja se hetki oli tullut toiselle yön
lapsista.

Profeetan voitto oli täydellinen. Ne Benjamin Zevin väestä, jotka
eivät antautuneet eivätkä kaatuneet, pakenivat kaikkialle julistaen
profeetan korotusta ja osmanilaisen vallan kukistumista.

Saman päivän iltana tuotiin profeetan luo vangittu roskaväen
rääkkäämä ukko, verisenä, puoleksi uupuneena, vaatteet revittyinä
ja valkoiset hiukset tahrattuina katujen loalla. Tämä oli tuo äsken
kaikkivaltias Ruben Zevi. Profeetta ei tuntenut tahi ei ollut
tuntevinaan setäänsä. Hän kysyi kuninkaallisen tuomarin kylmyydellä,
tahtoiko vanki kuolla kadotettuna tahi tunnustaa Messiasta ja elää.

Ruben Zevi tarvitsi hetken tointuakseen. Hän katseli tutkivasti
ihanaa, synagogan valta-istuimeksi muodostetun alttarin luona olevaa,
purpuraviittaan verhottua nuorta miestä, ja mainitsi Johannes
Kastajan sanoman:

"Oletko sinä se, joka tuleva on, taikka pitääkö meidän toista
odottaman?"

"Olen se, mikä olen", vastasi profeeta niillä salaperäisillä
sanoilla, jotka sanotaan sisältävän korkeimman olennon nimen.

"Schabbathai Zevi, Mordechain poika", sanoi vanhus jälleen, "en kysy,
_ken_ sinä olet, sillä sinä olet liha minun lihastani ja veri minun
verestäni. Minä kysyn sinulta, mitä sinä olet ja oletko se, jonka
tulla pitää?"

Profeetta ei koskaan ollut vastausta vailla. Hänen huuliltaan tulvasi
oppineita todistuksia, Moseksen kirjoista, profeetoista, Talmudista,
Midraschimista, Masorasta ja muista viisauden aartehistoista.

"Hyvä, jos olet Messias, niin anna minulle merkki! Sano minulle, mitä
tänään rukoilin Absalomin haudalla!"

"Sinä rukoilit minun tuloani, ennenkuin minun tunsit", vastasi
profeetta heti.

"Oletko sinä profeetta, joka et tiedä, että juuri se, jonka unohdin
ja jonka vuoksi Herra kielsi minulta merkin, ei antanut viheriän
vesan versoa kuivuneesta orjantappurasta, oli, että unohdin häneltä
rukoilla Messiaan tuloa! Valehtelia olet sinä, Mordechain poika!
Polvi polven perästä on kansasi vuosituhansia odottanut vapauttajan
tuloa; kaikissa kurjuuksissa on hän ollut sen toivona, ja odottaen
häntä olemme vuodattaneet Natzarealaisen viatonta verta. Minä
houkkio olen tahtonut mennä Jumalan neuvojen tielle ja asettaa,
voimaansa Israelin kansan ilman Messiasta. Katso, minä nöyryytän
itseni ja tunnustan tyhmyyteni: mutta sinä ylpeilet. Missä on sinun
voiteesi? Missä sinun merkkisi? Sinä, joka korotat itsesi kuningasten
kuninkaaksi, etkö tiedä, että ensiksi täytyy Eliaan nousta kuolluista
valmistamaan tietä Herran valitulle? Missä on Elias? Sinä kuljet
sinun tietäsi, Jehovan kulkee hänen tietään. Mordechain poika, sinä
olet elämäsi lopettava luopiona, sinä olet Gojimin pilkkana oleva ja
seitsemänkertaisena kurjuutena Isr..."

Ennenkuin vanhus ehti lausua sanan, olivat nazirit tarttuneet
häneen takaa päin ja panneet kapulan hänen suuhunsa. Tuossa äsken
puhdistetussa synagogassa ei saanut yhtään verta vuotaa enään. Ruben
Zevi vietiin muurin luo siihen paikkaan, jota nimitetään Abrahamin
uhriksi. Sen lähelle on muuriin liitetty poikki taitettu pylväs,
josta taru kertoo, että tämän pylvään ja öljyvuoren välille tulee
viimeisenä päivänä jännitettäväksi hieno lanka, jonka toisessa päässä
Jesus on vartiana ja toisessa Muhamed. Tämän langan yli enkelit
vievät ihmisten sielut; hyvät sielut pääsevät ylitse, mutta pahat
syöksähtävät kadotuksen kuiluun. Tässä se oli, kuin Ruben Zevi
tuli syöstyksi muurilta alas Hinnomin laaksoon. Hän oli kieltänyt
Messiaksen eikä katsottu ansainneeksi juutalaisen kuolemaa, vaan
syöstiin alas viimeisenpäivän langan luota Jesuksen ja Muhamedin
väliltä.



25. Sulttaanin Hat-i-scherif.


    Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla.

Uuden profeetan loistava voitonriemu oli lyhyt-aikainen. Osmanilainen
valta ympäröitsi häntä kuten meri, sen aallot kohoutuivat ja
viruttivat pois hänen haihtuvan suuruutensa. Beirutin pascha läheni
joukkojensa kanssa, karkoitti profeetan, pani jälleen kaikki
järjestykseen pyhässä kaupungissa ja tuo äsken uskonvimmainen
kansa tervehti häntä nyt vapauttajana. Niin vähän oli luuleteltu
Messias voinut hillitä liittolaistensa saaliinhimoa, ettei mikään
uskontunnustaja enään ollut turvassa henkensä eikä omaisuutensa
puolesta. Kaupungin historia on myöskin niin rikas vaihtelevista
hallituksista, että tuskin sivumennenkään puhutaan noista juutalaisen
valtakunnan voimaan asettamisen onnistumattomista koetuksista.

[Lukia saattaa helposti poistaa kertomuksen koru-ompelukset historian
alastomasta todellisuudesta, jos häntä haluttaa. Schabbathai Zevin
historiallinen henkilö on itsessään romaani. Koko hänen elämänsä oli
ainaista muuttelevaisuutta: sokeaa kansanjumaloimista, siihen asti
kuulumattomia voittoja, sen jälkeen tappio, pako, pannaan julistus
ja vihdoin arkamielinen luopumus. Jouduttuansa pulaan, sanoi hän
tahtovansa yhdistää kaikki uskontunnustukset. Mutta kun sulttaani
Muhamed IV sanoi hänelle: "Hyvä, minä tahdon ampua sinuun kolme
myrkytettyä luotia!" silloin hän masentui ja otti turkkilaisen
päähineen päähänsä sekä rupesi muhamettilaiseksi. Sellaisena
sanottiin hänen kääntäneen 300 juutalaista Islamin uskoon. Hänen
lankeemuksensa maininki kulki laajalti kuuluvissa pitkiä aikoja tämän
jälkeen. Moni luuli vielä, että profeetta oli viety ylös taivaaseen
sekä että joku paha henki oli ottanut hänen muotonsa.]

Nämät kapinan yritykset olivat kaikkialla herättäneet turkkilaisten
epäilystä ja katkeruutta juutalaisia kohtaan. Hyökylaine ulottui
vihdoinkin Konstantinopoliin. Ruben Zevin rauhallista voittoa
sekotettiin hänen veljensäpojan julkiseen kapinaan Islamia vastaan,
he kun olivat saman nimelliset. Olikohan totta, että valtakunnan
maakunnista yksi oli myyty? Kuka tähän oli ollut syypää? Neuvoston
mahtavat neuvottelivat; jäljet johtivat suurvisiiri Kupriliin.
Hänen päänsä oli vaarassa; hänellä ei ollut muuta neuvona, kuin
pettää Hagar Sulttaan. Hän oli Ruben Zevin tyttären tytär ja syyhyn
osallinen; hänen täytyi joutua sovintouhriksi.

Mutta Hagar Sulttaan ei ollut helposti kukistettu. Paitsi itse
Sulttaania ja hänen äitiänsä Tarchania, olivat janitscharit hänen
voimallisena tukenaan. Tulisiko kukistaa ja tappaa hänet, kuten
edeltäjänsä Kösemin, spaahien ja ulemain kapinan noston kautta,
taikka tulisiko ennen höystää hänen sorbetinsa sopivalla lisäyksellä?
Tästä kiisteltiin lukittujen ovien takana. Hiiriä oli monta, mutta
kissa oli liika voimallinen. Vasten janitscharien tahtoa ei mikään
palatsikapina ollut mahdollinen. Reis effendi Schamisade, Kuprilin ja
Hagarin salainen vihamies, ehdotti ainoan keinon. Tuli panna toimeen
kapina Stambulissa ja vaatia hallitsian muutosta valta-istuimelle.
Lahjat, jotka jaettiin uuden sulttaanin noustessa valta-istuimelle,
olivat janitschareille vastustamattoman mieluisia.

Jo 50 vuoden ajan olivat väkivaltaiset hallitsiain muutokset olleet
tapana. Sulttaani Ibrahimin kuoltua tahtoi Kösemin puolue kukistaa
silloin seitsemän vuotiaan Muhamedin ja panna hänen sijaansa
hallitsiaksi hänen veljensä Suleimanin. Miksikä ei nyt palattaisi
takaisin tähän tuumaan sekä annettaisi sulttaani Muhamedin kadota?
Olihan jo eräs dervischi ennustanut hänen lankeemustansa. Moslimit
tulivat riemuitsemaan, sillä tämä tapahtuisi siitä syystä, että
heidän padischansa uskalsi myydä pyhän maan juutalaisille.

Niin salaa kuin tätä valmistetuinkin, ennätti siitä kuitenkin huhu
tuon aina hereillä olevan Hagar Sulttaanin korviin. Hän ei vielä
kaikkia tietänyt, hän tiesi vain, että hänen piti tuleman uhriksi
valtakuntaa vastaan tehtyjen väkivaltaisuuksien tähden, joita Zevin
suvun sanottiin tehneen. Tämä ei ollut ensi kerta, kuin Hagarin henki
ja valta olivat vaarassa. Mutta se oli ensi kerta, kuin nämät juonet
uhkasivat häntä saattaen häneen pelon vapistuksen, jota hän, tuo
peloton, ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Sanoma hänen iso-isänsä ja vielä enemmän hänen veljensä kuolemasta
oli häntä hämmästyttänyt. Benjamin oli kaatunut, hän, jota ei kukaan
voinut tappaa ennen tähtien hetkeä! Se hetki oli siis nyt tullut
yhdelle noista kolmesta. Mutta, jos hetki oli tullut yhdelle, oli
se tullut kaikille. Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen
jalkojensa alla. Hän, tuo voittamaton, hän, tuo valittu, joka tähtien
avulla nousisi tyhjästä kaikkia ylemmäksi, hän oli nyt joutunut
alttiiksi, kuten jokainen muu kuolevainen sallimusten oikuille,
vihollisten väijymisille ja heikon ihmiselämän koko voimattomuudelle.
Turvattomana, juurettomana ajelehti hän vielä kerran kuten harhaileva
lastu äärettömällä valtamerellä ja tällä kertaa voimattomampana kuin
milloinkaan, sillä havaittuaan antaneensa itsensä kokonaan toiselle,
oli hän kadottanut oman itsensä.

Vaara antoi hänelle rohkeutta ja ajatuskykyä. Koko hänen uhkamielinen
voimansa nousi kapinaan tuollaista häväistystä vastaan. Ei, hän
ei tahtonut väistyä, hän tahtoi ynsistellä kohtaloansa vastaan,
tähtien muassa tahi ilman tähtiä tahtoi hän taistella, ja jos hän
kaatuisi, tahtoi hän kaatua sortumattomana, itsellensä uskollisena,
rakkaudellensa uskollisena. Niin, hän rakasti tuota valtaistuimella
olevaa lasta. Tämä häntä tarvitsi. Miksikä tulisi tuo lapsi ilman
häntä? Hekumoitsiaksi tahi veriseksi hirmuvaltiaaksi, kuten kaikki
hänen edeltäjänsä. Hän, Hagar, ainoastaan saattoi tästä pojasta
kasvattaa viisasta ja sankaria; _siksipä_ täytyi hänen jäädä
paikalleen; _siksipä_ hän taisteli pojan puolesta, kun hän taisteli
oman itsensä puolesta.

Hän oli viisas, rohkea ja voimakas. Ennen täytyi tuhansilta päät
mennä, ennenkuin hän tahtoi väistyä. Hän ei uskonut itseänsä
kenellekkään, valitsi uskollisimpansa, lisäsi kahdenkertaiseksi
yövartiaston ja antoi viskata Schamisaden vankilaan, siinä toivossa,
että hän sillä taittaisi salaliiton kärjen. Sen jälkeen antoi hän
käskeä Kuprilin luokseen. Hän ei enään peljännyt Kuprilia; he olivat
nyt vaihtaneet osaa; se oli nyt Hagar, joka kohteli Kuprilia kuten
orjaansa.

"Se päivä, jolloin minun päälleni hyökätään", sanoi hän
suurvisiirille, "on oleva sinun viimeinen päiväsi. Kuinka monta päätä
annat sinä minulle, pelastaaksesi omasi? Tahdon sen tietää; olen
oppinut teidän tapanne."

Ei se myöskään ollut ensi kerta, jolloin Kuprili tunsi olemuksensa
riippuvan hienossa langassa. Hän koukerteli kuten käärme, mutta hän
oli löytänyt käärmeenlumojattaren.

"Kas tuossa!" jatkoi Hagar, ovea avaten ja osottaen
janitscharipäällikköä, joka korridoorissa vartosi hänen käskyjänsä.
"Sinä tunnet Mustafan. Sinun varjosi ei lankea autuuden portin
kiville, ennen kuin olet kaikki ilmoittanut."

Kuprili tunsi Mustafan ja näki parhaaksi puhua totuuden mukaan.
Mutta hän ei olisi valtio-taidossa harmaaksi käynyt, ellei hän
olisi keksinyt keinoa. Hän tunnusti kyynelsilmin vilpittömällä
kauhistuksella, että salaliitto ei koskenut mitään vähä-arvoisempaa,
kuin padischan kruunua ja henkeä. Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut
ajatellutkaan.

"Ne kurjat!" huudahti hän. "Elleivät pelkää Jumalaa, ja profeettaa,
tulee heidän peljätä minua. Minä tahdon kutsua Muftin tänne."

Kuprili kohotti olkapäitään.

"Mufti Ebu Said on lukenut koranista, että kaliifi, joka tekee liiton
uskottomien kanssa, ei enään saata olla uskollisten hallitsiana."

Tämä oli vakava asia. Sulttaani saattaisi mahdollisesti
tehdä janitscharia vasten, mutta ei muftia, joka imani- ja
ulema-legiooneillaan oli kaikkien oikea-uskoisten mahomettilaisten
mielestä profeetan tahdon ilmoittaja. Se oli mufti Abdurrahman, joka
vuonna 1648 _fetvan_ kautta julisti sulttaani Ibrahimin hallitukseen
kelvottomaksi.

"Ja kuka", sanoi Hagar, "uskaltaa syyttää meidän laillista herraamme
siitä, että hän on tehnyt liiton uskottomien kanssa?"

"Viisain kuolevaisten joukossa", vastasi Kuprili syvään kumartaen ja
käsivarret ristissä, "sinä tiedät, että tapahtumat Jerusalemissa..."

"Minä tiedän."

"Että tapahtumat Jerusalemissa ovat antanet aihetta hävyttömään
huhuun. Ne pahan-ilkiset, joittenka kielten profeetta suokoon
suulakeen kuivua, uskaltavat levittää huhuja, että sinä olet meidän
pyhitetyn kaliifimme kääntänyt Moseksen lakiin, sekä että hän aikoo
antaa hallituksen Abrahamin siemenelle sekä täällä että pyhässä
maassa."

"Ja noin yksinkertaista satuako he uskovat?"

"Suo minun muistuttaa, että monta kaliifia on vähemmästä kukistettu."

Hagar Sulttaan oli vaiti pitkän ajan. Ei yksikään, eipä edes tuo
viisas itämaalainen, nähnyt jälkeäkään siitä ankarasta taistelusta
aina veriin saakka, joka taisteltiin tuossa sulkeutuneessa rinnassa.
Kuprili oli oikeassa. Jos Hagarin olisikin onnistunut upottaa
salaliitto verivirtoihin, olisi Muhamed IV:nnen valta-istuin ja henki
jäänyt kaikkien epäluulojen ja kaikkien mullistuksien saaliiksi, niin
kauan kuin _hän_ seisoi jäljellä kaliifin rinnalla. Hänen valtansa
oli kaliifin häviö.

Tämä pitkä äänettömyys katkaistiin sillä, että Hagar kysyi, koska
suurvisiiri luuli salaliiton valmistuvan toimeensa.

"Meillä on nyt Ramadan, paastokuukauden loppu", oli Kuprilin vastaus.
"Sinun palvelijasi ei tiedä pettäjien tuumista; mutta näihin asti
ovat kaikki suuret mullistukset tapahtuneet Bairam juhlan, alussa,
joka tapahtuu kolmen päivän perästä."

"Niin pian?... Sano minulle, Kuprili, tahdotko pakottaa minua
antamaan sinun ja monen pään mennä hukkaan, sillä ole varma siitä,
ett'en minä säästä! Taikka tahdotko ennemmin auttaa minua pelastamaan
herraasi ja itseäsi?"

"Allah suokoon sinulle pitkää ikää ja onnellista hallitusta! Käske,
minä tottelen!"

"Mikä laiva on paras purjehtia turkkilaisessa laivastossa?"

"Kapudan pascha pitää kaleeri Monastiiria muita laivoja parempana,
sillä hän on kolme kertaa voittanut venetsialaiset. Monastiiri on
ankkuroittuna Kultaisen Sarven luona."

"Hyvä! Istu alas kirjoittamaan määräkäskyä Murad Kapudan paschalle,
että hän varustaa Monastiirin valmiiksi lähtemään matkalle
huomen-illalla ennen keski-yötä. Minä tahdon itse valita siihen
päällikön."

Kuprili kirjoitti määräkäskyn.

"Kirjoita vielä määräkäsky Jerusalemin uudelle paschalle, että
hän viipymättä antaa etsiä Ruben Zevin ja hänen tyttärensäpojan
jäännökset sekä hautaa ne kaikella kunnialla juutalaiseen
kirkkopihaan."

Myöskin tämä määräys kirjoitettiin ja lähetettiin.

"Kuprili", jatkoi Hagar Sulttaan, "sinä jäät sulttaanin
palatsiin vartioittuna huomis-iltaan asti. Minä tarvitsen sinun
allekirjoitustasi muutamia hallitus-asioita varten."

Tämän voimallisen sulttaanittaren käskyissä oli niin uhkaavaa
vakavuutta, ett'ei suurvisiiri uskaltanut niitä vastustaa. Mikä oli
sulttaanittaren aikomus?

Nuo kaksi päivää vietettiin hiljaisissa valmistuksissa. Ei saanut
kukaan kutsumatta tulla seraljiin eikä sieltä lähteä luvatta.
Huomautettiin, että janitscharit saivat kaiken sisällä olevan
palkkansa ja vielä kolmen kuukauden ennakkomaksun.

Viimeisen illan vietti Hagar herransa ja puolisonsa seurassa. Ei
mitään muutosta ollut tapahtunut nuoren sulttaanin jokapäiväisessä
elämässä. Kaunokirjoitus, ratsastusharjoitukset, miekkailu, koraanin
oppiminen, kaikki kävi kuten ennen. Hän oli nyt 12-vuotias, aikaisin
kehittynyt, oppivainen, ja hänellä oli selvä käsitysvoima ja hyvä
pää. Luonto oli tullut epätasaiseksi, kuten usein siinä iässä:
toisinaan kiivas ja maltiton, toisinaan lempeä ja hellä. Mitäpä ei
tuosta lapsesta olisi voinut tehdä! Ja kuitenkin näkyi hänessä jo
peritty taipumus itsevaltaisuuteen, sellainen, joksi koko ympäristö
kasvattaa vallanperiää itämaisessa hovissa. Hän oli omavaltainen,
ylpeä ja arvostaan pitävä, aivan hurja, kun hän suuttui. Isäin
julmuutta ei löytynyt tässä hellässä lapsensydämmessä, mutta oli
siinä paljon itsekkäisyyttä, paljon ylenkatsetta noita orjia kohtaan,
jotka konttasivat hänen edessään lattialla. Hyvinpä hän tarvitsisi
levollisesti johtavaa kättä, kasvattajaa, jota hänen täytyi
kunnioittaa ja joka oli opettava häntä pitämään lukua ihmis-arvosta!
Kuka palkitsi tuon johtavan käden, jos se häneltä vietäisiin pois?
Hagarin sydän oli särkymäisillään, kun hän tuota ajatteli.

Hänen silmänsä olivat tänä iltana lakkaamatta tukehutettuja
kyyneleitä täynnä. Niitä ei kukaan nähnyt, ne kuivuivat
tuntemattomina pois piilossa olevassa lähteessään. Hän oli antanut
herransa allekirjoittaa paperin, jonka sisältöä sulttaani ei
tuntenut. Tuo ei ennen ollut tapahtunut; Hagar oli aina sanonut
hänelle, että hänen nimikirjoituksensa, _tugra_, oli pyhä sekä ett'ei
hänen koskaan tulisi sokeasti allekirjoittaa muitten sanoja. Nyt
oli hän kysynyt Hagarilta paperin sisällystä, ja hän oli vastannut:
palveliattaren ero. Hän ei muuta kysynyt, hän kirjoitti alle.

Hagar istui jakkaralla sulttaanin jalkojen juurella, siinä kun hän
leposohvalla ääneti lepäsi. Hän nojasi päätänsä hänen polviansa
vasten ja sulttaani leikitsi Hagarin pitkien, mustien hiuksien
kanssa, kieritteli niitä sormiensa ympäri ja suuteli häntä tavan
takaa poskille. Niin ei hän ennen tehnyt, kun hän noitten kiharain
kanssa leikitsi lapsellisessa viattomuudessaan. Hän katseli Hagaria
niin miettivänä, että Hagar vihdoin kysyi:

"Mitä varten sieluni sydän minua katselee?"

"Minä ajattelen iso-äitiäni Kösemiä. Sanotaan hänen olleen kauniin
kuin sinäkin sekä että hänellä oli yhtä pitkä musta tukka. Ne
tarttuivat hänen hiuksiinsa, hän puri heitä käteen ja ne kuristivat
hänen akkunaverhon nuoraan."

"Tuo onneton! Hän rakasti kovin puolisoansa ja poikaansa."

"Mutta sanotaan, että hän tahtoi hallita valtakuntaa. Nainen ei
koskaan saa hallita."

"Mutta jos hän hallitsee hyvin?"

"Ei, hänen ei koskaan sovi hallita. Sano minulle, oletko vapaana
syntynyt?"

"Siinä maassa, jossa olen syntynyt, syntyvät kaikki vapaana."

"Mutta profeetta kieltää kaliifia ottamasta vapaata puolisoa. Oletko
sinä synnyltäsi juutalainen?"

"Äitini oli syntyisin juutalainen, isäni oli kristitty."

"Tiedätkö mitä kerrotaan? Sanovat että juutalaisnainen on saanut
aikaan kaikki epäjärjestykset Syriassa."

Hagar käsitti, että nuorta sulttaania oli valmistettu edeltäkäsin
Hagarin kukistamista varten, vaikka eivät hänelle uskaltaneet vielä
mainita Hagarin nimeä. Hän päätti ennättää vihollisensa.

"Tiedätkö myöskin", virkkoi hän, "että ne, jotka sanovat tuota,
tahtovat kukistaa sinua valta-istuimeltasi?"

Poika punastui korviaan myöten.

"Kuka?" kysyi hän.

"Ne, jotka joka päivä sinulle valehtelevat. Minun herrani ja
kaliifini, sinun pitää voittaman kaikki vihollisesi, mutta ei mitään
voittoa saada ilman uhria. Mainitse minulle joku, joka sinulle on
hyvin rakas!"

"Sinä", vastasi poika miettimättä.

"No siis täytyy sinun olla valmis uhraamaan minunkin. Jos minä
sinulta otetaan, niin muista, että aina olen sinulle sanonut:
kaliifi Muhamed, tule suureksi, tule jaloksi, tule viisaaksi, tule
lempeäksi! Tule suuremmaksi, kuin kunniarikkaimmat edeltäjäsi! Älä
tule ainoastaan yhtä urhoolliseksi ja voimalliseksi kuin he, mutta
hallitse niin, että jotka ovat heitä kironneet, sinua siunaisivat!"

"Kuka tahtoo ottaa sinun minulta? Sano minulle yksi! Olen lyönyt
hyenalta pään poikki", huudahti poika ja hänen kanta-isänsä Osmanin
tuli salamoi hänen tummissa silmissään.

"En tiedä. Kentiesi suru, kentiesi kuolema. Niiltä kaliifini ei
saata hakata päätä poikki. Mutta jos niin tapahtuu, lupaako herrani
ja puolisoni, että saan tulla hänen uskollisimmaksi houriksensa
paratiisissa?"

Poika suuteli häntä niin, ett'ei hän koskaan ollut häntä sillä
tavalla suudellut ennen. Vielä oli tämä lapsen suudelma, mutta
puolison autuus ja toivottoman äidin tuska juoksi Hagar Sulttaanin
suonien läpi kuten tuli-virta. Tässä silmänräpäyksessä hän olisi
tahtonut kuolla.

"Paha noita", torui poika, "miksikä et anna minun hakata päätä poikki
niiltä, jotka tahtovat ottaa sinun minulta pois?"

"Sen vuoksi, että olen onnellinen... siksi, että rakastan sinua...
siksi, että sinä minua, rakastat... siksi, että rakkaus on suurin,
voimallisin voima taivaassa ja maan päällä. _Nyt_ sen tiedän... Hyvää
yötä!"

"Etkö tahdo valmistaa pään-alustani ja lukea _ezaniani_?" kysyi poika.

Uskolliselle palveliattarelle Sindarille tavallisesti uskottiin
tämä kunnia-työ. Nyt, viimeisenä iltana otti Hagar hänen toimensa
tehtäväkseen ja saattoi puolisonsa levolle. Hän nukkui väsyneenä
Hagarin syliin, kahdentoista vuotiaan huolettomaan, onnelliseen,
pettämättömään uneen.

Kun Sulttaani oli nukkunut, painoi Hagar vielä viimeisen polttavan
suutelon hänen otsalleen ja sanoi neekerinaiselle:

"Sindar, me tapamme toisemme kerran Jumalan paratiisissa. Silloin
tahdon sinulta kysyä, kuinka sinä olet hoitanut sieluni sydäntä."

"Henkeni hänen puolestaan!" vastasi neekerinainen itkien, viskasi
itsensä hallitsiattarensa jalkojen juureen ja suuteli hänen
viheriäisen silkkitunikansa liepeitä.

Hagar lähti, ja hänestä tuntui ikään kuin hän olisi jälkeensä
jättänyt parhaan osan omasta itsestään. Sulttaani Muhamedilla
oli kaksi viisasta opettajaa, Schami Hussein ja Chodscha Rihan.
Suurvisiiri Kuprili tulisi pidettäväksi valtioperäsintä hoitamassa;
mutta mistä löytää se, joka Hagarin jälkeen itsevaltaiseksi
syntynyttä voisi muuttaa kansallensa siunaukseksi? Sellaista ei
löytynyt osmanilaisten valtakunnasta.

Kaikki oli valmistettuna. Tunnin perästä hyvästijättönsä jälkeen
lähti Hagar Sulttaan Sabinan ja henkivartiastonsa seuraamana
seraljista ja ratsasti yön pimeydessä odottavan kaleerin, Monastiirin
luo, joka vielä samana yönä sousi ulos Bosporille ja nosti kaikki
purjeensa aamun koittaessa.

Samana aamuna hämmästyi heräävä Stambul ja varsinkin Sulttaani
itse, eräästä hat-i-scheriffista eli julistuksesta kansalle, jossa
padischa, vakuuttaen korkeaa mielipahaansa epäjärjestyksistä
Syriassa, ilmoitti, että hän on hylännyt puolisonsa Hagar Sulttaanin
sekä suonut hänen valita itselleen asuinpaikan sulttaanin valtakunnan
ulkopuolella.

Sydän oli särkynyt, mutta valta-istuin oli pelastettu. Ollen
jalomielinen, mutta heikko, ei Muhamed IV:stä tullutkaan sitä
voimakasta ja viisasta hallitsiaa, joksi hänen ensimmäinen vaimonsa
häntä tahtoi kasvattaa. Hänen voimakkaitten suurvisiiriensä Kuprilin
ja Ahmedin aikana nousi osmanien valta vielä kerran voittoisana
Eurooppaa vastaan, otti Kandian ja piiritti Wieniä, mutta kärsi
tappion, jonka jälkeen se sitten on pirstaleiksi mennyt pala palalta
kahden vuosisadan aikana. Muhamed IV:nen 39-vuotinen hallitus tuli
sen käännekohdaksi. Hän kukistettiin valta-istuimelta 1687 ja hänen
jälkeiseksensä tuli hänen veljensä Suleiman, joka 40 vuotta oli
istunut suljettuna Stambulin seraljissa.



26. Verraton.


    Mais que la glorie immortalise.

Kristiina kuningatar oli poissa. Missä? Sitä ei kukaan tietänyt.
Sanottiin, että hänen matkustuksensa oli pakoretken tapainen, ja
että hän ilohuudolla oli hypännyt rajan yli tanskalaiselle alueelle.
Mitä varten? Oliko Ruotsi hänelle tuo ahdas puku, jonka nuori nainen
halusta aukaisee saadaksensa vapaasti hengittää? Mutta sehän ei ollut
mahdollista. Hänenpä piti tuleman takaisin, hän oli vuokrannut talon
Tukholmassa.

Koko valtakunta ihmetteli, olisipa ihmetelty vielä enemmän, ellei
kaikkien silmät olisi olleet kuninkaaseen luotuina. Ja kaikkien
silmät Kristiinan ajoissa olivat hereillä. Niin monta vaaraa,
voittoa ja voitonriemua, kuin silloin oli ollut, ravistaa kansaa.
Siinä seisottiin vielä Eurooppaa vastapäätä; ei saatu vielä aikaa
sulkeutua omiin vähäpätöisyyksiin. Suurvallan-aatos oli kasvanut
kiinni jokaiseen ruotsalaiseen ja suomalaiset seurasivat hitaasti
jäljessä. Jokainen mies merkitsi jotakin maailmassa, jokainen nainen
kuului kuningattaren sukupuoleen. Niin ylhäisenä, niin loistavana oli
nainen istunut Ruotsin valta-istuimella, ett'ei hänen nuppineulojansa
halusta laskettu. Sellaiselle kuningattarelle tuli antaa paljon
anteeksi hänen suuruutensa tähden. Kentiesi oli valtakunnalle
onnellista, että hän astui alas korkeudestaan, mutta miksikä hän sen
teki? Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mihin ryhtyi hän nyt, vieraassa
maassa? Muutamat sanoivat, että paavi aaveili jo Tukholman linnassa,
ja nyt hän ottaisi Kristiinan ruumiineen sieluineen. Kustaa Aadolfin
tyttären? Mahdotonta! Hän kyllä palajaisi, menisi avioliittoon Kaarle
kuninkaan kanssa ja tulisi hänen kuningattarekseen. Se oli kyllä niin
sovittukin; koko luopuminen oli vain tapa, millä hän tahtoi tehdä
Kaarlea kuninkaaksi. Eipä hän saattanut mennä naimisiin sellaisen
kanssa, joka ei ollut hänen arvoisensa.

Näin kulki lakkaamatta kaikkien katseet ja ajatukset kuningattaresta
kuninkaaseen ja kuninkaasta jälleen kuningattareen. Ruotsin
valtakunta ei koskaan ollut niin monarkillinen, kuin milloin kaikki
näytti riippuvan naisen oikusta. Ei kukaan tahtonut uskoa silmiänsä,
kun nähtiin suuren leveän valojuovan äkkiä selittämättömällä tavalla
sammuvan pimeyteen.

Kristiina kuningatar pakeni sellaisella kiireellä, ikään kuin hän
olisi tahtonut paeta itseänsä. Pelkäsikö hän, että hänen poismenoansa
olisi tahdottu estää? Mahdollista. Neuvoston mielestä olisi ollut
parempi, että hän olisi eläkkeensä tuhlannut kotona, kuin muualla.
Todenmukaisempaa oli, että hän pelkäsi omaa huikentelevaisuuttaan.
Hän oli antanut vaikuttaa itseensä jo kerran ennenkin, ja luopumista,
poislähtöä, uskonmuutosta vastaan puhui hänen sydämmessään hänen
vannomansa velvollisuudet.

Huhu riensi juoruellen! Sanottiin hänen lähteneen miehen
vaatteissa tuntemattomana Tanskan kautta. Siihen lisättiin, että
kuningas Fredrik turhaan oli ratsastanut häntä nähdäkseen, että
kuningatar Sofia Amaalia vielä uteliaampana oli pukenut itsensä
ravintolaneitsyeksi ja palvellut Kristiinaa aterian aikana
ruokapöydässä. Kerrottiin, että tuo ylhäinen pakolainen oli
antanut leikata pitkän tukkansa saattaaksensa paremmin piilottaa
loput miehen peruukin alle sekä että hän oli sanonut empivälle
kammaripalvelialleen: "Leikkaa, Juha, leikkaa! Säästäisinkö minä
hiuksiani, kun olen antanut pois kruununikin?"

Hänen ensimmäinen levähdyspaikkansa oli Hampurissa, Heinäkuussa 1654,
rahakauppiaan Antonio Texeiran luona, joka oli lähinnä Ruben Zeviä
rikkahin juutalainen maailmassa. Siellä hän naisen puvun ohessa
myöskin otti takaisin arvonsa ja nimensä. Vähitellen kokoontui
hänen ympärilleen uusi hovi, missä Saksan monet pienet ruhtinaat
tulivat häntä tervehtimään. Ja taaskin, mutta vieraalla maalla,
alkoi pitkältä kunnian-osotuksia ja huvitteluja. Kristiina oli
jälleen kuningatar, mutta nyt vapaa. Vapaus oli hänen persoonallinen
voittonsa; kaikkien muitten tuli, sidottuina ankariin hovitapoihin,
tunnustaa häntä yksinhallitsiaksi.

Ja kuinka siinä kumarrettiin tuota korkea-arvoisuutta, joka oli
ilman valtaa! Vielä ei mitään muutosta näkynyt. Euroopan oppineet,
jotka tähän asti olivat ylistäneet valta-istuimella olevia hyveitä,
ylistivät nyt vallanluopumista sankarityönä, jolla ei vertoja ollut.
Sillä tavalla Kristiina juuri tahtoi tulla käsitetyksi. Mutta neron
kuningatar vaati vieläkin veronsa hallitsevana kuningattarena.

Rikas hampurilainen oli ottanut vastaan häntä kuninkaallisesti, ja
Kristiina tahtoi osottaa hänelle kiitollisuuttaan.

"Texeira", sanoi Kristiina hänelle, "onni on lahjoittanut teille
kaikki ne edut, joita kuolevaiset tavoittelevat. Minä olen liika
köyhä panemaan mitään siihen lisäksi; mutta jos teillä vielä on
joku toivo täyttämättä, niin sanokaa minulle se, jotta voisin tehdä
kaikki, mikä minun vallassani on, täyttääkseni toivoanne."

"Minulla oli toivo", vastasi juutalainen hovitavan mukaan, "mutta se
on jo täytetty paremmin, kuin olisin ansainnut ja odottaa saattanut.
Minä toivoin, että kerran teidän majesteettinne jalkojen juurella
saisin osottaa etevimmälle kuningattarelle kunnioitustani, ja minulle
on tapahtunut se tavaton kunnia, että olen saanut ottaa vastaan häntä
halvassa kodissani."

"Se ilahuttaa minua", sanoi kuningatar, "että pidätte vierailuani
kunnian-osotuksena teitä ja teidän uskonheimolaisianne kohtaan. Te
tunnette, että olen vapaa kaikista ennakkoluuloista. Juutalaiset ovat
maailman vanhin aateli; jokainen teistä on ruhtinaallista sukuperää;
te ennen muita. Mitä saatan tehdä puolestanne? Jos olisitte
kristitty, saattaisi löytyä joku keino. Mutta mitä sanotte, jos minä
Espanian kuninkaan saisin antamaan teille uuden arvonimen?" Kristiina
hymyili ja kosketti viuhkallaan Texeiran olkapäätä. "Jerusalemin
protektori?"

Texeira oli ääneti hetkisen, hän oli sekä hämmästynyt että ujoillaan.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne; tuo arvonimi ei ole aivan
uusi. Keisari tarjosi kaksikymmentä vuotta sitten saman arvoisuuden
Ruben Zeville Regensburgissa, ja hän kieltäytyi sitä vastaan
ottamasta."

"Mitä, Ruben Zevikö? Mutta sehän ei estä minua toimittamasta samaa
kunnioitusta sille, joka sen paremmin on ansainnut."

"Suvaitkaa vielä kerran suoda anteeksi teidän majesteettinne
halvimmalle palvelialle! Ei kukaan ole saattanut paremmin ansaita
sellaista kunniaa, kuin Ruben Zevi, joka on antanut henkensä ja koko
äärettömän rikkautensa voittaaksensa takaisin Jerusalemin. Se oli
mieletön yritys; minä aavistin edeltäkäsin, miten sen asian piti
käymän ja kielsin ystävääni Zeviä siihen ryhtymästä. Mutta teidän
majesteettinne viisaudessaan kyllä käsittää, ett'en minä tämmöisten
tapahtumien perästä, jotka ovat koskeneet koko meidän heimoamme,
saata vastaan ottaa arvonimeä Jerusalemin protektori."

Kristiina oli kokenut niin paljon näinä viimeisinä kuukausina, ett'ei
hänen huomionsa voinut ulottua noin etäisiin asioihin. Nyt kuuli hän
Texeiran kautta tuon uuden Messiaan esiintymisestä ja Ruben Zevin
kukistumisesta. Koko tuo monimutkainen hallituksen järjestys, jonka
Ruben Zevi oli rakentanut kullan kaikkivallalla, oli hänen kanssaan
musertunut sirpaleiksi. Hänen ääretön rikkautensa oli vähemmässä kuin
vuodessa virrannut pois kuten kuiviin juossut järvi tuohon kaikkia
nielevään itämaiseen pälkähäseen. Ja juutalaiset sekä kristityt
olivat kuten korppikotkat anastaneet lopun saaliista. Texeira ei
maininnut, että hän itse juuri par'aikaa yöt päivät oli innokkaasti
toimessa saadaksensa periä ystävänsä Zevin aarteita kolmesta
maailman-osasta.

"Ei", sanoi Kristiina miettiväisenä, "älkäämme enään ajatelko
protektoria. Euroopalla on kyllin siitä yhdestä, joka on
Englannissa. Vahinko Ruben Zevistä. Se oli kuitenkin suuri aatos,
tuo, että hän tahtoi koota kansansa ja asettaa heitä voimaansa
kaupunkiinsa, Jerusalemiin. Minä olisin tahtonut lainata hänelle
sotajoukkoni; siinä, olisi ollut jotakin tehtävää Wittenbergille ja
Köningsmarkille. Ja minä olisin asettanut Emporagriuksen paaviksi
sinne, päästäkseni hänestä... Muistaakseni Zevillä oli tyttärentytär,
joka tuli odaliskiksi eli orjattareksi sulttaanin luo."

"Hän tuli sulttaanin ensimmäiseksi puolisoksi. Uskonheimolaiseni
kiittävät häntä voimakkaaksi ja viisaaksi hallitsiattareksi. Hän
hallitsi Turkinmaata yksinvaltiaana kuusi vuotta, mutta lienee nyt
tullut kukistetuksi."

"Ja luultavasti kuristetuksi?"

"Todenmukaisesti kyllä. Hänen kohtalonsa on tuntematon."

"Sitä kyllä saattoi edeltäpäinkin arvata. Mutta Texeira hyvä, mitä
saatan minä tehdä miehen puolesta, joka on ensimmäinen Israelissa?
Kansalais-oikeutta tuossa sianlihaa syövässä ja olutta juovassa
Ruotsissa, en teille saata toimittaa. Mutta jotakin muistuu mieleeni.
Te rupeatte kristityksi, ystäväni; usko kuin usko, kaapu kuin kaapu,
katolilaiseksi esimerkiksi; se on mukavin keino millä syntinsä
anteeksi saa. Totelkaa hyvää neuvoa! Minä luulen olevani hyvissä
kirjoissa hänen kaikkien kristillisimmän majesteettinsa, Espanian
kuninkaan luona, ja olen melkein varma siitä, että voisin asettaa
teitä Perun maaherraksi."

"Kiitän teidän majesteettianne alammaisesti. Nykyään katson
suurimmaksi armon osotukseksi, mikä voisi tulla Hampurille ja minulle
osaksi, sen, että teidän majesteettinne suvaitsisi ylhäisellä
läsnä-olollaan kunnioittaa kaupungin alhaista hyvästijättö-juhlaa,
joka huomenna pidetään Wandsbeckin luona teidän majesteettinne
poislähdön vuoksi."

Kristiina nauroi.

"Tunnustakaa, rakas pankkiirini, että olette yhtä auttamattomasti
kadotettu, kuin kyltymätön. Eipä edes Perun kaivokset saata pelastaa
sieluanne. Hyvä. Minä tulen juhlaan. Ja jos tahdotte aina edelleenkin
olla minun hovipankkiirini, niin kehittäkää taitoanne hauskutella
tuota ahnasta neuvostoa Tukholmassa minun eläkerahoillani. Minä
vakuutan, että siellä olette löytävä ansiollisia uskonheimolaisia."

Hyvästijättiäiset, jotka pidettiin Wandsbeckissa Hampurin
ulkopuolella Heinäkuun 16 päivänä 1654 olivat loistavimmat, mitkä
tuo vanha kauppakaupunki miesmuistiin oli viettänyt ja Kristiina
kuningattarelle ensimmäinen esimaku Eurooppalaisesta komeudesta
ulkopuolella hänen lumimaatansa. Kaikki, mitä pohjois-Saksa saattoi
esittää ruhtinaallista, aatelista, korkeaporvarillista, oppinutta,
kunniassa pidettyä ja loistavaa, oli silloin koossa tuossa uhkeassa
juhlassa. Imartelevia puheita, vertauskuvia ja kunniaportteja
vaihteli tanssin, ilotulitusten ja muitten huvitusten kanssa
kello yhteen yöllä. Kuningatar oli ihastuttava, sukkelapuheinen,
rakastettava, alhainen ja iloinen. Itse majesteetti näkyi unhottuneen
tässä lukuisassa juhlapukuun puetussa ihmisjoukossa, näissä vapaissa
lehevissä lehtikäytävissä, tässä pohjoiselle silmälle oudonlaisessa
kesähämärässä, jota nuo kirjavat lamput eivät kokonaan saaneet
poistumaan puiston varjoista. Mutta kuningaskatse oli kuitenkin
jäljellä noissa suurissa miettivissä silmissä, aina hereillä, aina
oma itsensä huulien hymyillessä ja kielen leikkiä lasketellessa.
Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, annettiin hänelle kunnioittavasti
sijaa. Nyt ei hän sitä näkynyt vaativan; hän oli päättänyt voittaa
uuden valtansa, maailman, tässä ensimmäisessä kokeessaan ulkomaisella
pohjalla. Hänestä oli ainoastaan yksi arvostelu, ja se lauloi hänen
ylistystänsä. Hänen neronsa oli tunnettu, sitä oli kyllin ylistetty
jo ennen; mutta hänen persoonallisuutensa oli tuntematon tähän asti
useimmille. Ja hänestä oli sanottu... niin mitäpä kaikkea pahaa ja
rietasta olikaan valehdeltu tuosta viehättävästä kuningattaresta,
jonka olentoon näkyi yhdistyneen suurimmat kuninkaalliset hyveet ja
rakastettavin kansakunnallinen seurustelutaito! Kristiina ansaitsi
ja sai monta ihailiaa Wandsbeckissa. Jos panettelu uskalsi kuiskata
jotakin, piiloutui se häpeillään varjoon ja kyykistyi taajojen
tähtien taakse. Westfalin rauhansopimuksen tekiät olivat läsnä ja
ylistivät hänen rauhanrakkauttansa. Bremenin kaupunki, jota hän
äsken oli puoltanut vasten ruotsalaista neuvostoa, puhui koko Saksan
puolesta ja selitti valtaneuvoksensa kautta Kristiinan Germaanilaisen
juuren jaloimmaksi vesaksi. Unohdetut olivat sodan verivirrat ja
kiskomiset, kaikki puoleksi parannetut haavat, kaikki ihmis-onnen
hävitykset. _Hän_ oli rauhanperustaja, joka oli uupuville kansoille
toivoa antanut; _hän_ oli aikakautensa vapaa ajatus ja loistava
keskipiste; _hän_ oli ainoa kuolevainen, joka oli astunut alas
valta-istuimelta ja kuitenkin jäi majesteetiksi. Wandsbeckin voitti
loistavuudessa jälkeenpäin suuremmat kunniapidot, mutta se oli
kuitenkin ensimäinen näyte-osa ja ensimmäinen käsien taputus pitkän
esiintymisen aikana Euroopan näyttelyradoilla.

Kutsuttujen vieraitten joukossa oli Hessen-Eschwegen maakreivi
Fredrik sekä hänen puolisonsa Eleonoora Katariina, Kristiina
kuningattaren orpana ja yhden-ikäinen kasvattisisar,
pfalzilaisen perheen murhelapsi. Tämän ruhtinattaren ensimmäinen
nuoruudenhairahdus oli nyt unhotettu ja peitetty sen kautta, että hän
oli joutunut naimisiin yhtä huikentelevaisen ruhtinaallisen puolison
kanssa, mutta liitto ei ensinkään ollut onnellinen. Kristiina oli
tehnyt kaikki mitä saattoi, poistaaksensa orpanansa huonon maineen,
ja teki sen nytkin. Hän meni tuota häpeillään olevaa ruhtinatarta
vastaan, tarttui häneen tuttavallisesti käsikoukusta ja saattoi häntä
lehtimajaan, joka oli kylliksi avoin, niin että olivat kaikkien
nähtävissä ja kuitenkin tarpeeksi erillään, suodaksensa heidän
häiritsemättä keskustella.

"Minun kauniilta Nooraltani on siivet leikattu sitte kuin viimeiseksi
juoksentelimme Stegeborgin mäillä", alkoi kuningatar, ikään kuin
milloin tahdotaan nostaa pystyyn puoleksi taittunutta ruusua. "Mitä
kuvastimesi sanoo? Älä anna sen luulotella, että olet vanhentunut.
Minä pyydän sinua, älä pidä liika kiirettä; muista, että nuoruutesi
myöskin on minun!"

Ruhtinatar oli vaiti, silmät alas päin luotuina, pidätettyjä
kyyneleitä täynnä.

"Etkö ole onnellinen, Noora?"

Sama äänettömyys. Paitsi tuota molemmilla olevaa liehuvaa luontoa,
olivat he niin erilaisia kuin kasvattisisarukset olla saattavat.

"Eikö hän ole sinulle uskollinen, sano? Minä tunnen vaimoja, jotka
ylistävät miestänsä, kun hän ei lyö vaimoansa."

Eleonoora Katariina tahtoi puolustaa itseänsä sillä, että hän
puolusti valittuansa.

"Puolisoni on ritarillinen", kuiskasi hän, koettaen hymyillä.

Kristiina tukehutti pahan leikinlaskun; hän ei tahtonut loukata, hän
tahtoi hyvittää.

"Se ilahuttaa minua", jatkoi hän. "Kaikkia muuta saattaa anteeksi
antaa, paitsi halpamaisuutta. Minä pidän kevytmielistä aatelismiestä
parempana kuin siveää ulkokullattua. Onnellista on olla vapaana;
mutta jos kerran on jalkaraudat, niin on kuitenkin paras asettaa
siten, että kädet ovat vapaat. Muistatko vanhaa Wolfenbütteliä,
ratsumestaria, joka Rönössä opetti meitä ratsastamaan, siihen aikaan,
jolloin me vielä käytimme puuteroittua hiuspussikkoa, pöhöhihoja ja
pitkiä helminauhoja? 'Ohjat lujalla, pikku armo, jos se heti lähtee
menemään; mutta taputtakaa sillä välin sitä kiltisti kaulalle!'...
Oletko unohtanut ratsastustaidon, Noora?"

"Olen unhottanut kaiken, paitsi sinun hyvyytesi, Kristiina. Oli
aika, jolloin mielestäni olin sinun vertaisesi. Nyt ei ole sinulla
vertaista koko avarassa maailmassa. Sinä olet enemmän kuin suuri...
sinä olet verraton..."

"Niin, ilman puolisoa, ilman miestäni Abrahamia, jota Saara nimitti
herraksensa! Siinä olen onnellisempi sinua. Mutta lohduta itseäsi,
Noora; minä en saa, kuten sinä, poikaa tahi tytärtä, joka kerran
tulisi minua suuremmaksi. Ole tyytyväinen siihen kohtaloosi, että
kerran saat jalostuttaa saksalaista ruhtinasperhettä ruotsalaisella
Vaasaverellä. Parempi on jättää jotakin suurta jälkeensä, kuin että
itse on suuri... Verraton! Mistä sait sen sanan? Ilman vertaista,
ilman puolisoa olen minä neitsyydessäni... ilman vertaista
vapaudessani... niin, miksikä en verraton koko maailmassa? Eihän
löydy kahta luotua kappaletta aivan yhtäläistä. Minun kaunis ruusuni,
lotkolehtinesi, jos tuo sinulle iloa tuottaa, niin muista, että olet
keksinyt minulle oikean sanan! Se on tuleva mielilauseekseni...
Verraton, ruotsiksi _makalös_, saattaahan siitä tehdä kreikkaakin,
_mákelos_... Minun täytyy antaa painaa se rintarahaan; se on minun
phenixeni..."

Ja hän lähti mitä parahimmalla tuulella sukulaisensa kanssa
käsikoukussa juhlan hyörinään. Ruhtinatar Eleonoora Katariina tunsi
itsensä samalla hyvitetyksi ja alakuloiseksi. Verraton? Niin, noin
osaa ottavainen ja etevä; noin muita hyvittävä ja kuitenkin -- itse
yksin kaikki!

Seuraavana aamuna oli Hampuri jälleen liikkeellä sanoaksensa
vieraallensa oikein loistavasti viimeiset jäähyväiset. Mutta Texeiran
talossa kuului ainoastaan ahkerien kynien ritinä, jotka kaikkien
konttoorin pulpettien luona kirjoittivat määräyksiä miljoonien sisään
keräämisestä Ruben Zevin raunioista. Kuningatar oli kadonnut päivän
ensi koitossa; itse oli hän miehen vaatteissa ja ainoastaan miesten
seuraamana.

Kauemmaksi emme saata seurata tätä loistavaa tähteä hänen kaarevalle
lankeemuksensa radalle; -- emme Brüsseliin, jossa hän isä Guèmesin
edessä valalla luopui isäinsä uskosta; -- emme Innsbruckiin, jossa
hän uskonsa heittäneen Lukas Holsteiniuksen edessä julkisesti vannoi
uskovansa kiirastuleen, pyhimyksiin, paavin voimaan edustajana ja
yksin autuaaksi tekevään katoliseen kirkkoon, joka oli selittänyt
hänen isänsä Antikristukseksi; emmekä hänen tuloonsa Romaan, jossa
hän sai nimen Kristiina Aleksandra; -- emme hänen tuloonsa Parisiin,
jossa hän kummastutti kaikkia eikä itse kummastunut mistään; -- emme
hänen mainioon tiede-akatemiaansa Romassa; -- emme hänen onnettomaan
vieraissa käyntiinsä Ruotsissa, kun hän kummitteliana tuli
tavottelemaan sen ja Puolan kruunuja; -- emme hänen kiistelemiinsä
paavin kanssa, hänen pettyneisiin mielikuvituksiinsa ja maineen
epäluotettavaisuuteen; -- emme hänen yksinäiseen vanhuuteensa ja
kaiken maailman komeuden katoavaisuuteen; -- emmekä edes hänen
viimeisten vuosiensa totiseen elämänkertomukseen, jonka hän omisti
Jumalalle, koska koko maailmassa ei löytynyt kuolevaista, jolle
hän olisi tahtonut kokonaan itsensä uskoa, taikka jota hän olisi
saattanut pitää oman itsensä vertaisena, vielä vähemmän itseänsä
arvollisempana. Hän oli nyt, 1654, niin täydellisesti eheän valmis
luonne, kuin ihminen olla saattaa elämänsä 28 ikävuodella, sellaisen
elämän, joka yhäti tuottaa uusia odottamattomia tapauksia, uusia
opetuksia. Perustus oli laskettu, päällysrakennus oli jäljellä
rakennettavana. Hän oli tuo "verraton", -- "kymmenes runotar", --
"ruotsalainen Minerva", -- "jumaiien sankaritytär", -- "pohjolan
Sibylla", -- "kuninkaitten kuningatar", -- "taivaallinen sankaritar,
toinen aurinko", -- "_Christina coelestis heroina, alter sol_."
Hän oli Phenix, joka lensi ylös roviosta, ja sen yläpuolella oli
luettavana kreikkalaisella kirjoituksella _mákelos, makalös_,
verraton.

Kreikkalainen sana _mákelos_ merkitsee aitausta, ja romalaiset
tekivät siitä sanat: _maceria_, puutarhamuuri, _macellum_,
ruokakauppatori. Minkä merkityksen tuo oppinut kuningatar lienee
tunnustanutkin näille julkeille johtomuodoille, jotka eivät
saattaneet olla hänelle tuntemattomia, niin varma on, että _aitausta_
vähimmän sopi verrata hänen sitomattomaan vapauteensa. Mutta
aitaus saattoi saada kauniin merkityksen, jos sitä selitettiin
siten, että se oli suojeliana, ja siinä Kristiina löysi selitystä
sfinksin arvoitukseen. Hän tahtoi olla suojeliana kaikelle, mikä oli
suurta ja ylevää työssä ja ajatustavassa, taiteitten ja tieteitten
suojeliana, vapaan ajatuksen ja aikakauden korkeimman valistuksen
suojeliana; se oli hänen _mákelos'insa_, hänen maalinsa ja kunniansa.
Jos oikeutetuiksi tunnustetaan Thorildin sanat: kappaleen ansio
on sen tarkoitus, elämän korkein päämäärä on elämän totuus;
silloin historia, joka puuttuvaisuudet pohtaa, ennemmin käsittelee
niitä kuvailun varjoina ja tuo valoon sen, mikä saattaa kestää
jälkimaailman silmien edessä. Silloin Ruotsi on muistava, että Kustaa
Aadolfin tytär istui kuninkaallisen ylevänä sen valta-istuimella,
itse kruunattuna uudella laakeriseppeleellä, sen mahtavuuden
loistavimpana aikana. Silloin Suomi ei ole unhottava, että se
häneltä, kun hän vielä oli lapsi, mutta sen ansiollinen lapsi, sai
ensimmäisen kansalais-oikeutensa tieteitten maailmantasavallassa.
"Minun sydämmessäni hänellä on sija", sanoi hänestä tuo aina
suuri-aatteinen Geijer. Ja paremmin kuin mikään muu, on tämä
historian kirjoittaja kuvannut hänen asemansa, kun hän sanoo: "itse
ladellen liiallisuuksien välillä, oli Kristiina sen vaarallisen
suuruuden kuva, johon Ruotsi oli noussut."

Korkea, häikäisevä inhimillisen suuruuden ja inhimillisen
heikkouden haamu, jota niin hillitsemättömästi on ihailtu, niin
säälimättömästi paneteltu, sinä, jonka haudalle kaksi vuosisataa
on lunta tuiskuttanut, voimatta jälkiäsi poistaa tahi antaa
sinusta täydellisesti selvää, täydellisesti oikeaa kuvaa, -- älä
suutu, jos aikojen ja sydämmien salasopukoista aarteita etsivä on
kysynyt aikakautesi tähdiltä sinun arvoituksesi selitystä ja siinä
löytänyt kyvyn ja puutteellisuuden, jotka kaiken selittävät! _Stella
inclinant_... Nimitä tähtien vaikutusta luonnon taipumuksiksi, niin
seisomme yhdeksännentoista vuosisadan aaltoilevalla pohjalla.

Sitä Kristiinaa, jota maailma on ihaillut ja herjannut, on _Voltaire_
kuvannut niin leikillisen sujuvasti ja niin osaavan todellisesti,
ettei mikään valokuvaaja olisi onnistuneemmasti voinut asettaa valoja
ja varjoja. [Lacrombe, Chirstine, siv. 241.]

    A s'a jupe courte et légere;
    A son pourpoint, à son collet;
    Au chapeau, chargé d'une plume;
    Au roubain ponceau qui pendoit
    Et par devant et par derriere;
    A sa mine galante et fiere
    D'amazone et d'avanturiere;
    A ce nez de concul romain
    A cette fierté d'heroine
    A ce grand oeil tendre et hautaine
    Soudain je reconnus Christine:
    Christine des arts le maintien,
    Christine qui seda pour rien
    Et son royaume et son église,
    Qui connut tout et ne crut rien,
    Que le saint père canonise,
    Que damne le lutherien,
    Mais que la gloire immortalise.

Tämä on:

Hänen lyhyestä ja kevyestä hameestaan; liivitakistaan ja
kaulustimestaan; sulalla koristetusta hatustaan; punaisista
nauhoistaan, jotka riippuivat eteen ja taakse päin; hänen
miellyttävästä, ylhäisestä, puolittain amatsooni- puolittain
seikkailia-muodostaan; hänen romalaisen konsulin nenästään; tuosta
jumalatarmaisesta uhkeamielisyydestä; hänen hellästä ja ylpeästä
katseestaan tunsin heti Kristiinan, vapaitten taiteitten tuen,
Kristiinan, joka ilmaiseksi jätti valtakuntansa ja kirkkonsa; hänen,
jonka pyhä isä selittää pyhimykseksi, jota lutherilainen tuomitsee,
mutta jonka maine vie kuolemattomaan kunniaan.



27. Uusi elämä.


    Minä olin kuollut, ja katso, minä elän!

Muutamia päiviä ennen mikkeliä esiintyi Karjan pitäjässä Uudella
maalla sotapappi Pietari Luth. [Ei saa sekottaa tätä Skaran saman
nimelliseen lehtoriin.] Hän oli noin 40 paikoilla oleva mies, pitkä,
laiha, kalpea, paljon oppinut, mutta vielä enemmän kuin oppinut oli
hän innokas uskossaan. Hänen oppinsa ja suuret lahjansa olisivat
aikaisin vieneet hänen suomalaisen kirkon kunniapaikkoihin, ellei
hän ennemmin olisi tahtonut saarnata mestarinsa käskyjä noille
vihasta, kostosta ja ryöstöstä raa'aksi tulleille sotilaille, jotka
parahiten häntä tarvitsivat. Hän, joka kymmenen vuotta ennen niin
urhoollisesti ja uhkamielisesti oli mennyt tappotanteren vaaroja
vastaan, sitoaksensa haavoitettuja ja lohduttaaksensa kuoleman kanssa
taistelevia, oli nyt tullut ruskean hevosen ratsastajan julkiseksi
viholliseksi. Mihin hän tuli, saarnasi hän rakkauden ja rauhan
evankeliumia siten, kuin hänen aikakautensa sitä tahtoi kuulla. Hän
ei ollut noita itkuun meneviä, hän oli kangistunut elämän ja kuoleman
taistelussa, mutta kivilohkare-kummun alla oli hänellä makean veden
lähde. Miksikä hän tillittäisi? Oli kyllä puutetta ja hätää ilman
häntäkin. Kovakouraisena ja pelkäämättömänä, kuten se sukukunta,
jolle hän puhui, viskasi hän alas tomuun kaiken, joka ei ollut
juurineen kiinni iankaikkisissa kallioissa.

Tämä voimallinen saarnaaja oli matkalla Tammisaareen, mennäksensä
sieltä suomalaisten sotajoukkojen muassa Tallinnaan, mutta hän viipyi
muutamia päiviä Karjassa sillä välin kuin ruodut kokoontuivat.
Tähän aikaan oli lyhyt rauhanlepo jälleen ohitse. Kaarle X Kustaa
oli lähtenyt sotaan Puolaa vastaan; venäläisiä odotettiin, kaikki
oli jälleen miekan kalsketta ja sotamelua. Pietari mestari saarnasi
mikkelinpäivänä Karjan kirkossa "suurimmasta taivaan valtakunnassa",
mutta hänellä oli samalla selitettävänä Mikaelin taistelusta
lohikäärmeen kanssa. Lohikäärme oli sota, lohikäärme oli ruskean
hevosen ratsastaja. "Voi sinua, hävittäjä! luuletkos, ett'ei sinun
pidä hävitetyksi tuleman! Ja sinuas, ylenkatsoja! luuletkos,
ett'ei sinua ylenkatsota? Kun olet täyttänyt hävityksesi, niin
sinun myös pitää hävitetyksi tuleman; koska sinä olet täyttänyt
ylenkatsees, niin sinun pitää jälleen katsottaman ylen. Katso,
heidän sanansaattajansa huutavat tuolla ulkona, rauhan enkelit
itkevät haikeasti. Polut ovat autiona eikä teillä ole yhtään rauhaa.
Maa suree ja nääntyy. Libanooni häpeää ja lakastuu, Saron on kuten
kanerva-nummi, Basan ja Karmeli ovat hävitetyt. Nyt tahdon minä
nousta, sanoo Herra: nyt minä tahdon itseni korottaa, nyt tahdon minä
korkiaksi tulla. Oljista olette te raskaat, korsia te synnytätte;
tulen pitää teitä kuluttaman teidän ylpeytenne kanssa, sillä kansa
pitää poltettaman kalkiksi, niinkuin hakatut orjantappurat tulella
sytytetään. Kuka on meidän seassamme, joka saattaa asua kuluttavan
tulen ääressä? Herra on tuomitseva pakanain seassa ja rankaisee monta
kansaa ja heidän pitää vannaiksi miekkansa tekemän ja keihäänsä
viikahteiksi. Kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää
poltettaman ja tulella kulutettaman."

Tyytymättömänä noihin Esaiaan salamoihin, kutsui saarnaaja vielä
lukuisasti kokoontuneen yleisön raamatunselitykseen Uuskylän taloon,
joka oli suurin koko rannikkoseudussa. Kansanjoukot tulvasivat sinne
ja asettuivat taivas-alle aukealle mäenrinteelle metsän syrjään
talon luo. Tämä oli yksinkertaista kuten ensimmäisten kristittyjen
aikana. Eräs kukkulalla oleva kivilohkare oli samalla saarnastuolina
ja alttarina; siinä makasi nyt Kustaa II Aadolfin raamattu avoinna
kiven päällä. Aikaisin laskeutuva syys-aurinko laski punaisen
hohteensa lakastuville lehdille, karkeasti salvotulle rakennukselle
ja äänetönnä kuuntelevan, hajaantuneen kuunteliajoukon ylitse.

Iltatuulonen tarttui sanoihin ja saattoi ne alas vierua myöten.
Puhuja käytti Jobin kirjasta otettuja Zofarin sanoja, kurittaaksensa
ajan pöyhkeyttä.

"Etkös tiedä sen aina niin käyneen siitä ajasta kuin ihminen on
pantu maan päälle, että jumalattomain kerskaus ei ulotu kauas;
ulkokullattuin ilo on silmänräpäykseksi. Jos hänen korkeutensa
ulottuisi taivaaseen ja hänen päänsä pilviin, niin pitää hänen
viimein katoaman kuten loka, niin että ne, kuin ovat hänen nähneet,
sanovat: Kussa hän on? Niinkuin uni katoaa, niin ei häntä pidä
löydettämän, ja niinkuin unennäkö pitää hänen raukeaman. Se silmä
kuin hänen nähnyt on, ei pidä häntä enään näkemän ja hänen huoneensa
ei pidä häntä enään näkemän. Jos kohta hänen luunsa ovat täynnä
nuoruuden voimaa, pitää niitten kuitenkin hänen kanssaan maassa
makaaman!"

Sitten siirtyi hän apostolien sanoilla rakkauteen, joka oli
ensimmäinen ja suurin käsky; -- tuo käsky, jonka itsekkäisyys
kieltää ja jota sota julkisesti ivaa. Etkö tiedä, että "Jumala on
rakkaus, ja se joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala
hänessä?" Etkö ymmärrä, että "jos minä kaikki salaisuudet tietäisin
ja kaiken tiedon ja minulla olisi kaikki usko, niin että minä vuoret
siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi?"
Jos joku luulee olevansa profeetta tahi hengellisesti lahjoitettu,
hän ajatelkoon Herran käskyä: "Vaikka profetiat lakkaavat, ja kielet
vaikenevat, ja tieto katoo, ei rakkaus koskaan väsy." Taivaassa ja
maassa on se suurin ja ainoa, se iankaikkinen, joka ei koskaan katoa.

Saarnaaja lopetti esittämällä nöyrää, rakastavaa lasta suurimpana
taivaan valtakunnassa. Hänen sanansa lankesivat tuohon itsekkääseen,
kovasydämmiseen aikakauteen, kuten raesade ohdakkeita kasvaville
kentille, mutta samalla myöskin kuten kevätsade sulavalle jäälle.
Näissä sanoissa oli jotakin tuosta kaikkia sovittavasta, yhdistävästä
voimasta, joka selittää, mitenkä kansat kukistumatta voivat kestää
kovia koetuksen aikoja.

Varjot kävivät tummemmiksi, ilta-aurinko vaipui, hämärä tuli,
kansanjoukot virtailivat vierua pitkin pois, kuten vesipurot.
Uuskylää käytettiin usein lepo-asemana matkustusmatkoilla, ja nyt,
raamatunselityksen aikana, oli tullut yhdet vaunut, joita seurasi
muutamia ratsumiehiä. Kun selitys oli loppunut, tuli saarnaajan luo
nuorehko nainen. Hänen silkkivaatteella sisustettu matkatakkinsa,
joka pohjois-saksalaisten tavan mukaan oli vedetty pään yli
"huikeksi", ilmaisi, että hän oli seudun aateliston jäseniä.

"Mestari Pietari Luth", sanoi hänelle nainen, "minä kiitän teitä
sanoista, joissa oli henkeä ja elämää. Olette kerran minulta kysynyt,
olenko Jumalan lapsi. En ole sitä milloinkaan ollut sitte ensimmäisen
lapsuuteni ajan. Mutta nyt tulen luoksenne, kuten maailman merellä
kadotettu pirstale ja kysyn teiltä, tahdotteko osottaa minulle tien
sen rakkauden luo, joka on kaikkea taitoa parempi, joka ei koskaan
katoa."

Pietari mestari ei ollut tottumaton tuollaisiin kysymyksiin.

"Jos sinä olet", sanoi hän sielunpaimenen tuttavallisella
puhuttelulla, "jos sinä olet samarialainen nainen, joka tulet
vettä ammentamaan Jakobin lähteestä, niin muista, ett'en minä ole
vapahtajasi. Mene hänen luoksensa, niin olet iankaikkisen elämän
saava."

"Pitkän pitkä on matka Jumalan luoksi", huokasi nainen, "ja minä olen
kovin väsynyt. Antakaa minulle tippa elämän vettä!"

"Ei kukaan saata antaa, mitä _hän_ antaa; mutta mitä minulla on,
tahdon sinulle antaa. Istu tähän ja usko itsesi minulle!"

He istuivat kivelle kellastuneen koivun juurelle. Alkoi tulla
pimeä ja tähdet rupesivat tuikkamaan taivaalla. Pietari mestari
ei erottanut tuntemattoman kasvonpiirteitä, mutta tunsi hänen
läheisyydessään kummallisen painon, ikään kuin se olisi virrannut
jostakin suuremmoisemmasta kyvystä. Tämä ei ollut sellainen kuin
muut. Noilla nöyrillä sanoilla oli vieras kaiku, jota hänen äänensä
vastusti, se kun ilmaisi enemmän tottumusta käskemään kuin anomaan.
Pietari mestari odotti kysymyksiä, mutta nainen oli kauan ääneti.
Hänen täytyi nähtävästi ponnistella voimiansa saattaaksensa paljastaa
sydämmensä tilaa.

"No siis", sanoi mestari vihdoin, rohkaisten itseänsä vahvalla
uskollaan. "Sinä sanot, että olet etsivä henki. Mitä muuta sinä olet?
Ketä etsit?"

"Mitä olen? Ketä etsin?" matki nainen miettivästi. "Olen eräs, joka
on kieltänyt kaikki, paitsi oman itsensä. Olen eräs, joka on etsinyt
pohjaa niin pitkältä kuin hän muistaa saattaa, vaan joka ei ole sitä
löytänyt. Tuolla koivulla on juuri ja tuolla kivellä on pohja, jossa
se saattaa levätä, mutta minä olen juureton kuten meren vaahto,
minulla ei ole pohjaa ei maassa eikä taivaassa. Monena pitkänä
vuotena olen etsinyt sieluni perustetta itsestäni ja havainnut
aaltoilevia laineita; etsinyt pohjaa maailmasta ja seisonut aina
samalla keinuvalla palkilla; etsinyt juurta kaikista inhimillisen
viisauden töistä ja tullut yhtä petetyksi. Tuhansia kysymyksiä, eikä
koskaan vastausta. Tänään kuulin Johanneksen ja Paavalin puhuvan
teidän kauttanne minulle ja se oli minusta kuten vastaus, mutta minä
en ole siitä varma. Olenhan minä tuntenut nuo sanat kauan. Minulle
ovat ne olleet kuolleita ääniä, mutta tänään ovat ne saaneet hengen
ja lyövät minua maahan asti. Voitteko te minua jälleen nostaa?"

"Jumala voi nostaa, hän, joka on rakkaus. Uskotko Jumalaan?"

"Olen uskonut tähteen, ja se on minua pettänyt. Olen uskonut itseeni,
enkä ole kestänyt koetusta. Vihdoin olen oppinut uskomaan rakkauteen,
mutta se ei ole teidän rakkauteenne, mestari; se on ihanaan
lapseen... Ei Marian lapseen, vaan minun lapseeni... ja tuon lapsen
edestä olen uhrannut kaikki, mutta en ole saanut rauhaa."

"Ei, se ei ole kristityn rakkaus. Se, joka rakastaa isää tahi äitiä,
sisaria tahi veljiä tahi lapsia enemmän kuin minua, sanoo Herra, hän
ei ole minulle otollinen. Rakastatko Vapahtajaasi Jesusta Kristusta?"

Nainen oli vaiti.

Nyt oli hän vangittuna. Pappi oli tarttunut kotkan ylpeään siipeen.
Se kohotti itseänsä lentääksensä, se taisteli elämänsä puolesta,
mutta ei päässyt pakoon. Pappi sitoi hänen todistuksillaan, että
ilman Jumalan rakkautta on ihmisten rakkaus pelkkä luonnon-vaisto.
Mutta Jumalan rakkaus, joka käsittää kaikkea, vallitsee samalla
kaikkea niin, että meidän hänessä täytyy myöskin rakastaa ihmisiä.
Ainoastaan se rakkaus voi antaa elämälle sisällyksen ja maalin.
Ainoastaan se rakkaus on katoamaton.

Nainen kuunteli noita sanoja, kuten janoon nääntyvä. Mutta vieläkin
hän vastusti.

"Eikö siinä ole kylliksi", sanoi hän, "että olen kaikki uhrannut
rakkauteni tähden?"

"Ei, ei ole kylliksi, että epäjumalan tähden uhraamme kaikki. Ei,
vaikka antaisit kuninkaan valtakunnan."

"Olen antanut kuninkaan valtakunnan."

"Ei, vaikka antaisit ruumiisi poltettavaksi."

"Olen antanut ruumiini sisällisen tulen poltettavaksi."

"Mutta apostoli sanoo: se ei ole sinulle hyödyllistä. Etkö ole saanut
kaikki elävältä Jumalalta?"

"Olen, minä olen saanut kaikki... anna minun sanoa tähdiltä.
Itsestäni en ole mitään. Ei yksikään maassa oleva mato ole niin
kurjan auttamattomana ja köyhänä tullut maailmaan kuin minä. Ja
kuitenkin olen saanut raittiin ruumiin, vapaan hengen, runsaat
luonnonlahjat, palavan janon kaikkeen ylevään ja suureen, jota ajatus
käsittää voi. Olen saanut järkähtämättömän rohkeuden, vahvan tahdon,
selvän näkövoiman, ihmisten rakkauden, tietoja, valtaa, kunniaa,
valtakuntia ja korkeutta. Ainoastaan yhtä en ole saanut, se on
versonut minun sydämmestäni... minun rakkauteni tuohon lapseen."

"Älä jätä pois mitään! Sinä olet kaikki saanut Jumalaltasi; hänelle
täytyy sinun antaa kaikki takaisin."

"Pietari mestari... te olette kova minulle; ymmärtäkäämme toisiamme!
Oli aika, jolloin minä tuollaisesta vaatimuksesta olisin nauranut
teille taikka teljennyt teidät hulluinhuoneeseen. Mutta sitte kuin
olen kadottanut oman itseni, sitte kuin olen antanut itseni toiselle,
sitte kuin olen tuntenut kaikkien perustusten horjuvan, olen kärsinyt
ja oppinut tarpeeksi, käsittääkseni teitä nyt. Siis olen valmis
taipumaan. Ottakaa kaikki mitä _saanut_ olen, annan kaikki takaisin,
tiedon, korkeuden, kunnian, minä viskaan ne pois, ikään kuin niitä
ei milloinkaan olisi ollut. Olen valmis jälleen tulemaan siksi
sanomattoman köyhäksi, halvaksi, mitättömäksi aineeksi, kuin ollut
olen. Mutta älkää pyytäkö minulta rakkauttani; sitä en teille antaa
saata, se on ainoa, mikä on olemuksestani jäljellä, se on elämäni. En
saata riistää sydäntä rinnastani, jos tahdon elää."

"No kuole siis, synnin orjatar, kuole pois omasta itsestäsi, ja
nouse uudestaan luotuna Herrassasi ja Vapahtajassasi! Tahdotko panna
ehtoja Jumalalle? Tahdotko sanoa hänelle: sen ja sen verran tahdon
antaa sinulle, mutta syntisen maallisen rakkauteni tahdon minä pitää;
sitä et sinä saa, se on minun elämäni! Mene, tee kauppaa maailman
kanssa, se antaa tinkimis-varaa, mutta tässä vaaditaan kaikki taikka
ei mitään. Jumalasi ei tyydy puolinaiseen sydämmeen, hän tahtoo
sinut kokonaan. Hän ei saata ottaa sinua vastaan, ennen kuin sanot:
_Kristus on minun elämäni!_"

Nainen nousi seisoalle kiivastuneena.

"Kuka te siis olette, joka puhutte minulle Jumalan oikeudella? Pitkiä
aikoja on kulunut siitä, kuin minä olen kehittynyt pois tuosta
hurskaasta mielipiteestä, että pappi on Jumala. Te olette oppinut,
mestari Pietari Luth; niin olen minäkin. Te selitätte raamattua;
sitä teen minäkin. Te etsitte, minä etsin; te luulette löytäneenne,
silloin kuin minä haparoitsen, ja te olette löytänyt niin vähän, että
te ette edes tiedä, mitä rakkaus on. Sillä jos te sen tietäisitte,
ette tahtoisi ryöstää onnettomalta, rauhattomalta kanssa-ihmiseltänne
viimeistä jäännöstä hänen maallisesta olemuksestaan. Jumala on
armahtavaisempi kuin te: jos hän olisi tahtonut ottaa minulta kaikki,
ei hän olisi antanut minun jäädä vielä tänne maan pinnalle. Te olette
nähnyt ja oppinut jotakin maailmassa; olkoon niin; minä olen nähnyt
ja oppinut enemmän kuin te. Minä tunnen juutalaisia, muhamettilaisia
ja kristityitä kaikista uskontunnustuksista; te ette ole viisaampi
kuin joku heistä. Juutalainen sanoo minulle: täytä Jumalan laki,
niin Abraham sinulle helmansa avaa. Muhamettilainen sanoo: elä
rehellisesti, tee hyvää, rukoile, paastoa, taistele uskosi puolesta,
niin olet varma paratiisista. Katolilainen ei pyydä edes sitä
minulta. Lue isämeitääsi, sanoo hän, avuksesi huuda pyhimyksiä, tee
synnintunnustuksesi, anna almuja, niin Pietari sinulle avaa taivaan
portit. Mutta te, toinen Pietari, sanotte minulle: poista oma itsesi
juuria myöten, Jumala tahtoo sinun kuolleena, tehdäksensä sinua
eläväksi! Mitä pitää minun uskoman tuollaisesta opista? Enhän saata
mennä takaisin sille olkilyhteelle, jossa syntynyt olen ja syntyä
uudestaan! Tuolla on minun tähteni; katsokaa, kuinka lempeästi se
vastaani välkkyy äärettömässä avaruudessa! Ennemmin lähden takaisin
sen luo, ainoan ystäväni tykö; se on antanut minulle paljon ja
ottanut paljon, mutta se on kuitenkin suonut minun pitää _yhden_. Te
ette ole antanut mitään ja tahdotte ottaa kaikki. Sillä tapaa se on,
Pietari mestari. Olkaa onnellinen uskossanne, jos saatatte; minä en
sitä saata. Hyvästi!"

Hän meni muutaman askeleen, mutta ei tullut kauaksi. Tuo hämmästynyt
saarnaaja näki hänen seisattuvan, horjuvan, koettavan kulkea
eteen päin, mutta pidättyvän ikään kuin näkymättömästä voimasta.
Hän vapisi kaikissa jäsenissään, hän ponnisti koko voimallisen
tahtonsa päästäksensä irti tuosta vastustamattomasta, joka hänen
jalkansa puututti, mutta turhaan. Lyhyen, toivottoman taistelun
perästä vaipui hän melkein uupuneena kallion juurelle, jossa puhuja
oli seisonut muutamia tuntia ennen. Tässä silmänräpäyksessä oli
hän keskellä illan varjoja ikään kuin valosta läpikuultavana.
Hän loisti selittämättömässä välkkehessä, joka valaisi kalliota,
ruohoa, sammalta ja hänen lähellään olevaa iltakastetta. Silmät
olivat ummessa, hänen mustat hiuksensa näyttivät fosforimaisesti
valkimoivan, hänen päällysviittansa liepeet loistivat pimeässä,
hänen sormuksessaan kimalteli kolme jalokiveä, kuten Kalevan miekka
taivaankannella.

Epätietoisena siitä, mitä tuo merkitsi, läheni Pietari mestari ja
kurkotti kätensä auttaaksensa uupunutta.

"Odottakaa!" sanoi nainen hiljaisella äänellä. "Tähti on minussa...
Se puhuu..."

Se kesti ehkäpä minuutin, kentiesi vuosisadan. Aikaa ei tässä
silmänräpäyksessä olemassa ollut. Äkkipäätä olivat molemmat taas
synkässä pimeydessä. Tuo salaperäinen loiste oli kadonnut yhtä pian
ja selittämättömästi, kuin se tullutkin oli. Ainoastaan heikko
valonjuova näytti kiitävän pois yli tumman öisen taivaan ja katoavan
tähtien joukkoon.

Tuntematon nousi hitaasti, veti syvään henkeänsä ja sanoi:

"Neuvokaa minua! Minä olen kurjin, taitamattomin kaikista luoduista
olennoista."

Tämä oli rukoilevan, avuttoman lapsen ääni. Ankara saarnaaja tunsi
itsensä liikutetuksi.

"Hyvä", sanoi hän. "Herra kutsuu minua, ja minä tottelen. Minun ei
näillä seuduilla ole enään oltava muuta kuin kolme päivää; ne päivät
kuuluvat sinulle. Ketä tulee minun kysyä? Enhän tiedä kuka tahi mitä
sinä maailmassa olet."

"Kysykää Uuskylässä kreivinna Götziä. Te tunnette minun kaukaisilta
ajoilta asti."

He palasivat taloon ja tiellä tulivat palveliat, jotka olivat
lähetetyt heitä etsimään, tulisoihdut kädessä vastaan. Kreivinna oli
tullut Tallinnan kautta Tammisaareen, ja tahtoi jatkaa matkaansa
Turkuun ja Ruotsiin. Hän luuli nyt saavansa unettoman yön, mutta
nukkui hämmästyksekseen niin, ett'ei hän moneen vuoteen ollut niin
levollisesti maannut.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli Pietari mestari Uuskylään ja viipyi
nuo kolme päivää ennen lähtöänsä matkustavaisen luona Uuskylän
tilavassa vierastuvassa. Siinä taisteltiin pitkä ja kova taistelu,
jossa koko hänen oppinsa oli auttamattomasti riittämätön. Oppilas
tunsi raamatun ja sen selitykset paremmin, kuin mestari. Mutta tämä
osasi, mitä hän ei osannut, -- rukoilla. Ja tuo palava rukous oli
kapinoitsiaa voimallisempi. Hän ei voinut vastustaa sitä voimaa, joka
ihmis-sielut pehmittää kuten vesipurot. Se hänet maahan kukisti ja
nosti pystyyn uudistettuna.

Kun Pietari mestari kolmannen päivän illalla sanoi jäähyväiset,
ehdotti kreivinna, että vielä viimeisen kerran tapaisivat toisiansa
Kaskaksen torpassa. Hän oli tullut etsimään tuota matalaa mökkiä;
hänellä oli kokonaisen elämän velka palkittavana.

"Minä tulen", vastasi pappi, "ollakseni todistajana lapsen uudestaan
syntymiseen siinä paikassa, jossa hän ensin näki päivän valon.
Evankelinen kirkkomme suree maallista ylipäällikköänsä, suurta Kustaa
kuninkaan tytärtä. Hän on mennyt valosta pimeyteen. Nyt saa meidän
kirkkomme tietää, että toinen on käynyt pimeydestä valoon."

"Ei, älkää tuomitko, Pietari mestari! Rukoilkaa ennemmin kaikkien
puolesta, jotka haparoivat horjuvilla askeleilla iäistä valoa kohti!
Jumala ainoastaan tietää, kuinka paljon pimeyttä vielä on jäljellä
sielujen pohjissa. Minä tiedän ainoastaan, että olin kuollut, ja
katso, minä elän! Minä olin maan tomun orja... Minun ystäväni, minun
opettajani, antakaa minun nyt olla vapaa totuudessa! Teidän kirkkonne
riitelevät puustavista ja unohtavat, että yksi on henki. Minä en
kuulu lutherilaiseen enkä muuhun näkyväiseen kirkkoon; minä kuulun
siihen näkymättömään, yhteiseen kirkkoon, jonka herrana ja päänä on
Kristus ainoastaan. Nyt saatan antaa itseni kokonaan hänelle. Nyt
saatan alkaa uutta elämää."

       *       *       *       *       *

Tuo köyhä, vaan ei enään rappeutunut torppa oli, paitsi takassa
palavaa valkeata, itselleen harvinaisena ylellisyytenä hankkinut
talikynttilän, joka oli pistetty sitä varten koverrettuun ja pöydälle
asetettuun nauriiseen. Tämä oli tapahtunut eilisen saarnaajan,
mestari Pietari Luthin kunniaksi, joka oli tullut veisataksensa
ehtoovirren torpan hurskaitten asukasten kanssa yhdessä. Lattia oli
puhtaaksi huhdottu, ryijy vuoteelle levitetty, lapset puhtaina.
Siellä oli nyt, kuten ennenkin, lukuisa joukko perillisiä, Tommun
lapsia, sitte kuin poika oli saanut torpan haltuunsa isänsä jälkeen
ja kantanut ajan kuormia samalla äänettömällä levollisuudella,
samalla kärsivällisellä ahkeruudella. Tänä iltana hän vannehti
korvoa, hänen vaimonsa jakoi aikansa lapsille ja illallistoimiin;
hänen nainut sisarensa Sigfrida istui lapsi rinnoilla. Dordei, äiti,
tutki ankarasti punaposkisen pojan tuuheaa tukkaa ja poika nojasi
kärsimättömänä päätänsä iso-äidin polvea vasten.

"Kiitoksia, Pietari mestari, hyvästä Herran sanasta, jota eilen
meille saarnasitte", sanoi tuo puhelias vanha vaimo, lopettamatta
tutkisteluaan. "Jääkää meille! Mitäpä hän sinne häijyyn sotaan menee?"

"Missä kaikki muu hävitetään, on sielut kuitenkin jäljellä", vastasi
pappi.

"Niin, Jumala varjelkoon sodasta. Sinne meidän Maunukin vain meni,
hänkin, ennen kuin oli leukaansa parran saanut, ja nähkääs, sinne hän
jäi! Kaksi on minulla jäljellä sotilasjoukossa, sanotaan, että vielä
elävät, Jumala tiesi missä. Sigfridan miehen ottivat he keväällä;
sitä varten on hän nyt täällä lapsineen, raukka. Kiitän siitä
Jumalaa, että Tommu sai kotiin jäädä, sanotaan että venäläisillä on
taaskin paha mielessä; silloin täytyy kai Tommunkin mennä kentiesi,
ja me jäämme tänne naiset ja lapset torppaa hoitamaan. Noh, istu
hiljaa, Bennu! Kaikki padan korvat nyt tässä kuuntelemaan, kun
sodasta puhetta on."

"Antaa heidän tulla vain, niin monta kuin puita on metsässä!" mötisi
poika uhkaavasti, samalla kuin hän päätänsä hieroi iso-äidin polvea
vasten.

"Pidä suusi! Etkö häpeä mestaria? Eivät he ymmärrä hävetäkkään,
nuo pojat tähän aikaan; semmoisia he ovat, Stålhandskea niissä on
joka-ikisessä vesassa. Jumala siunatkoon Kersti röökinää, joka meille
rauhan antoi; vaikk'ei sitä ollut pitemmältä kuin että ennätettiin
lausua hyvää päivää ja hyvästi. Mitä varten hän meiltä juoksi paavin
luo? Nähkääs, se suuri oppi on pelkkää turhuutta; en luule että siinä
oli mitään ehjää pohjaa, tuossa."

"Ilman Jumalan rakkautta, Dordei muori, on kaikki pohjatonta."

"Sanokaapas muuta! Minäkin olen tuntenut erään, joka kaikin mokomin
tahtoi oppia raamatun oikeaa tolkkua, ja mitäpä hänestä tuli? Aivan
pois suunniltaan hän meni, niin ett'ei vihdoin tietänyt kuka maailman
oli luonut. Mestari kentiesi ei ole kuullut tuota tosisatua? Oli
kaksi mustalaislasta..."

"Niin, minä tiedän. Lydik Larsson antoi minun kerran lukea lapsi
Hagarin kanssa, ja hänen minä sittemmin näin sodassa ylhäisenä
neitona."

"Näkikö hän? Niin, miksikä ei hän olisi sotaan mennyt, hän, joka
oli röökinän jälkeen ylhäisin koko Ruotsin valtakunnassa! Saatatte
arvella, että oli katto korkealla, kun Lydikki tuli Tukholmasta
ja kertoi meille kaikkia Hagarista. Lydikki on nyt myöskin mennyt
menojaan, ja hänen Bettynsä sai täyden arkullisen hopeataalareita.
Saman tien ovat he kaikki menneet, -- Aake herra, joka pojan vei ja
Juho herra, joka tytön otti luokseen. Jo paljon ennen heitä muutti
Sigfrid mestari pois täältä maailmasta. Jumala hänen sielullensa
iloa suokoon! Täällä hän makasi tuossa vuoteessa. Me olemme nähneet
oppinutta väkeä ennenkin, Pietari mestari."

"Tahtoisitteko halusta jälleen nähdä lapsi Hagarin, Dordei muori?
Muistaakseni oli hän teille rakas?"

"Rakasko? Luulenpa melkein. Hänen vertaistaan ei löytynyt missään, ja
kuitenkin tuli hän murhelapsekseni. Jumala minulle anteeksi antakoon,
mutta sanonpa vain, että jos olisin istunut reki täynnä lapsia ja
susi olisi käynyt kiinni hevosen sääriin, en maarin minä sitä tyttöä
ensiksi olisi pedoille viskannut."

"Ei, äiti olisi itse ensiksi hypännyt ulos", virkkoi Sigfrida,
hymyillen lempeästi.

"Hoh, ole vaiti sinä; ehkä olisin sinun viskannut! Mutta enpä koskaan
maailmassa saa nähdä rakkahinta ruusukukkaani enään. Hänenpä täytyi
lähteä ulos ihmisten joukkoon; mitäpä silkkikana olisi mahtunut tänne
tuohiroppiseen! Ei, se yö, jolloin hänen äitinsä tänne tuli, ei
varmaankaan mielestäni mene, niin kauan kuin elän. Oli tähtikirkasta
ulkona ja niin hirveän kylmää! Ja hän, raukka, kumoon ratsastettu
lumeen! Täällä minä istuin, jossa nyt istun; tuolla istui Tuomas;
tuolla makasi Sigfrida kehdossa, tuossa oli nauriskuppi ja tuolla
oljet nurkassa kangaspuitten takana. Tuomas, sanoin minä, eikö
siellä ole joku oven takana?"

"Kukapa siellä tähän aikaan olisi?" sanoi Tuomas. "On siellä", sanoin
minä, "on ikään kuin joku ovea haparoitsisi..."

"Äiti, nyt siellä on joku, joka ovea haparoitsee!" keskeytti Sigfrida.

"Hoh, kukapa siellä olisi?" sanoi Dordei, matkien omia sanojansa,
eikä tietänyt, mitä varten hän ehdottomasti hätkähti. "Kuulustele,
onko siellä ketään Uuskylästä!"

Tommu aukaisi oven. Nuori, vieraaseen pukuun puettu nainen astui
sisälle ja seisahtui ääneti kynnyksen viereen.

Dordei nousi istualta, otti kynttilän ja, meni vierasta vastaan ja
tarttui kovasti Tommun käsivarteen. Hän ei pyörtynyt, hän ei ollut
sitä ihmislajia, mutta hän ei saanut sanoja suustansa. Hän änkötti
vain:

"Taivaan Jumala! Se kuollut!"

"Hagar!" huudahti Sigfrida.

"Hagar!" yhtyi hänen huutoonsa Tommu.

Hagar se oli. Enemmän kuin 15 vuotta oli kulunut siitä, kuin
viimeksi olivat nähneet hänen lähtevän avojaloin Lydik Larssonin
kanssa Turkuun. Hän oli paljon muuttunut; piirteet olivat käyneet
jäykemmiksi, katseessa ja ryhdissä oli kummallinen ylhäisyys,
mutta siinä oli kuitenkin tuo kauan kadoksissa ollut eikä koskaan
unhotettu. Yhtämuotoisuus Hagarin ja hänen äitinsä välillä oli tullut
selvemmin esiin ja peljästytti Dordein melkein mielettömäksi.

"Toinen äitini, uskollisin ystäväni maailmassa!" sanoi kadonnut tytär
pää kumartuneena ja silmät alas päin luotuina. "En ole kelvollinen
tulemaan lapseksenne kutsutuksi. Saatatteko antaa anteeksi
pitkällisen kiittämättömyyteni?"

Hän ei itkenyt, mutta sanoissansa oli kyyneleitä. Jos Dordei
olisi seurannut ensi hetken tuomia tunteita, olisi hän langennut
murhelapsen kaulaan. Äidin sydänpä ei hetkeäkään ajatellut
kiittämättömyyttä, mutta siellä löytyi naisellinen vaisto, joka
pidätti häntä. Tuo pitkä olento oli eikä ollut hänen rakas pieni
lapsensa; oli vieras kaiku sanoissa, jotakin vierasta hänestä, "joka
oli ylhäisin Ruotsin valtakunnassa."

"Sigfrida", sanoi Dordei, vasten tavallisuutta hämillään ollen, "ota
vastaan hänen armonsa viitta!"

Hagar tunsi olevansa kuten surullinen muukalainen.

"Sigfrida, rukoile puolestani! Rukoile, että äiti antaa anteeksi
kelvottomalle lapselleen! Olen ollut onneton, yksin, ilman
ainoatakaan maallista ystävää... on ollut yksi ainoa, ilman teitä,
mutta hän on kaukana nyt. Olen tullut sataa penikulmaa pitemmältä
matkalta pyytämään äidiltä anteeksi. Älkää antako minun kuulemattanne
lähteä pois!"

Ei, tätä vastaan ei äidinsydän kauemmin kestänyt. Mitä hän huolikaan
tuntemattomasta ylhäisyydestä! Mitäpä hän enään olisi muistanut
pitkällistä kaipaustansa taikka lapsen kovasydämmistä unhottamista!
Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi murhelapsi nyyhkyttävän äitinsä
sylissä.

Jää oli murtunut; äiti, lapsi ja kasvattisisarukset olivat löytäneet
jälleen toisensa.

"Katsokaa", sanoi Pietari Luth, joka ei ollut välinpitämätön
katselia, "Jumala otti teiltä yön lapsen ja antoi teille takaisin
valon lapsen!"

Ilta-aterialle kokoontuneina istuivat he kaikin torpan yksinkertaista
kaurapuuroa syömään. Mitkä lapsuuden muistot, kun sai vaihettaa
palatsien komeudet puulusikkaan, läpileipään ja noitten lehmien
maitoon, joita Hagar Sulttaan ennen oli paimentanut! Jälleen sai hän
tutustua köyhäin elämään; entisyys putosi hänen yltään kuten linnun
päältä höyhenpuku. Hän pyysi, että saisi tämän yön maata lapsuutensa
olkivuoteella, pään-aluksena ruo'onpäillä täytetty patja. Ainoastaan
tämän yön; hän tiesi, että viittätoista vuotta ihmis-elämästä ei voi
jäljettömiksi saattaa.

Kysymyksiä, kyyneleitä ja hymyilyjä vaihteli vuorotellen. Torpan
historia oli pian kerrottu. Sama kova taistelu olemuksesta, sama
itsekieltämys, sama tyytyväisyys, sama usko; vanhoja oli mennyt,
uusia tullut lisää. Sitä kirjavampi oli kertomus yön lapsista.
Kaikkia ei voinut puhua ja kuitenkin oli uskollisilla ystävillä
oikeus pyytää vastausta. Hagar kertoi Bennusta, josta olisi saattanut
tulla paljokin, mutta josta ei koskaan tullut muuta kuin urhoollinen
sotilas, sekä miten hän nyt makasi nuorena kaatuneena Jerusalemin
verisessä sannassa. Hän itse...

"Muistatko Sigfrida, rastasta, jota opetimme sanomaan: Tätti tyhmä?
Se pääsi kerran irti..."

"Niin, ja silloin kissa sen otti."

"Ottiko? Olen kuullut sanottavan, että se lensi pois meren ylitse
ja pistettiin Kersti röökinän kultaiseen häkkiin. Siellä oli sillä
kaikkia hyvää ja se sai oppia monta kaunista temppua, niin ettei
Tättiä enään ollenkaan pidetty tyhmänä. Mutta se oli vapaana
syntynyt, eikä viihtynyt häkissä enään, vaan puri ristikot rikki
ja lensi ulos maailmaan. Siellä näki se paljon maita ja ihmisiä;
useimmat olivat hyviä sitä kohtaan, mutta Tätti oli tyhmä, se oli
huikentelevainen ja ylpeä; luuli olevansa luotu paratiisilinnuksi
ja tahtoi lentää aina taivaaseen asti. Sitten se tuli kauas täältä
erääseen linnaan, joka oli pelkistä helmistä ja kullasta kyhätty
ja lauloi puolta maailmaa hallitsevalle pojalle... Kuinka vanha on
Tommun poika?"

"Bennu on 12-vuotias."

"Kahdentoista-vuotias, niin vanha oli Tättin poika. Kas tässä,
kuules! Ota tämä hopeaneula muistoksi ensimmäisestä Bennusta, joka
on ollut Kaskaksen torpassa. Hän kantoi sitä kaikissa taisteluissa
kuolemaansa saakka."

Torpan hämmästynyt nuori jälkeläinen tuijotti tuohon taidokkaasti
tehtyyn neulaan ja tunsi poskillaan palavan suutelon.

"Siellä löytyi", jatkoi Hagar, "paljon kissoja, tiikerikissoja,
helmilinnassa. Ne väijyivät yöt päivät poikaa Tättin tähden. Tättin
he olisivat saattaneet saada, se vahinko ei olisi ollut suuri, mutta
pojan piti hallitseman puolta maailmaa. Silloin Tätti muuanna yönä
lensi erään laivan mastonhuipussa pois. Viholliset ottivat laivan
sen kaikkine omaisuuksineen, Tatti pantiin rautahäkkiin ja piti
näytettämän voitonmerkkinä suuressa kaupungissa, joka Venedigiksi
nimitettiin, mutta edellisenä yönä onnistui Tättin päästä karkuun,
köyhempänä ja enemmän siipensä murtaneena kuin kukaan teistä. Tuli
sitten taas hyvien ihmisten luo, jotka tunsivat sen, noukki esiin
vanhat höyhenensä, jotka hän oli heidän luoksensa unhottanut, ja
lensi Kaskaksen torppaan. Tiellä tuli sitä vastaan vanha tuttu, joka
sanoi sille, mitä ennen olimme sille opettaneet: 'Tätti tyhmä!' Niin,
Tätti lupasi, ett'ei hän enään koskaan olisi tyhmä, ja nyt hän on
täällä."

"Mutta kuulkaapa", sanoi Dordei maltittomasti, "mitä lapsensatuja
nuo tuollaiset ovat? Sinun sopisi kertoa, mitenkä tulit, lähinnä
röökinää, etevimmäksi Ruotsin valtakunnassa."

"Etevin valtakunnassa on Ruotsin ja Suomen urhoollinen, uskollinen,
rehellinen kansa. Kersti röökinä on yleväaatteinen; hän sen kyllä
tietää, mutta jos hän on sen unohtanut, on se tapahtunut sen
vuoksi, ett'ei hän koskaan ole oppinut rakastamaan ketään kaikesta
sydämmestään. Hän ei ole voinut rakastaa äitiänsä; siksi hän on ollut
niin yksin maailmassa."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä rukoili Hagar hartaasti äitinsä Ruthin
yksinäisellä haudalla. Lakastuneina ja metsistyneinä, koristivat
pyhästä maasta tuodut ruusut vielä sitä aitauksella erotettua
paikkaa, jossa talvi-yön tuntematon sortunut kulkia odotti iäisen
aamun tuloa. Täällä tahtoi tytär alkaa uutta elämää.

Hänellä oli ainoastaan muutama päivä aikaa viipyä. Vuoden-aika
kiirehti hänen matkaansa Ruotsiin. Eräänä aamuna satuloittiin
Uuskylän talossa hevosia ja toisia pantiin aisoihin ratasten eteen.
Torpan asukkaat seisoivat siinä uteliaitten katseliain joukossa.
Dordein äidinsydän paisui sekä kaipauksesta että hellyydestä ja
tuosta turhuuden heikkoudesta, josta eivät parhaimmatkaan äidit ole
aivan vapaita.

"No, mitä siellä laiskottelette; ettekö näe, että hänen armollansa on
kiire? Sigfrida, auta hänen armoansa päähineen sitomisessa! Tommu,
juokse kotia Hiirakkoa tuomaan; ei hänen armonsa saata ajaa heidän
huonoksi ajetuilla konillansa... Miksikä tahdot näin pian meidät
jättää, kultanuppuseni?" jatkoi hän murhelapselle, josta nyt oli
tullut ilolapsi.

Hagar Sulttaan hyväili kyynelten vieriessä köyhää torpan vaimoa ja
suudellen häntä monta kertaa.

"Jos Jumala suo, näemme toisemme. Kolmas äitini odottaa minua nyt
Risebergassa Ruotsissa. Olen hänelle velkaa ruhtinaskunnan; tahdon
antaa hänelle tyttären."

"Ja sitten... mihinkä?"

"Mihinkä ikänä Jumalan rakkaus kutsuu minua palvelemaan hänen
valtakuntaansa."

       *       *       *       *       *

Vasta sitten, kuin kreivinna Götz oli lähtenyt maasta, tuli
tunnetuksi, että Kaskaksen torppa oli lohkaistu ja lunastettu
Uuskylän talosta itsenäiseksi perintötaloksi, ja kaikki sen velat
maksettu. Siitä asti puuttuu luotettavia tietoja kreivinnan
myöhemmistä kohtaloista, paitsi mitä eräs kulkupuhe on kertonut,
että hän on ottanut Ruben Zevin perin köyhät jälkeläiset, veljensä
lapset, hoitanut ja kasvattanut niitä. Sitä enemmän tunnettuja
ovat Kristiina kuningattaren vaihtelevat kohtalot hänen vanhoilla
päivillään. Luullaanpa tiedettävän, että kuningatar toisella Parisin
matkallaan 1657 oli käynyt Vincent de Paulin mainiossa hospitalissa
La Salpêtrièressä ja siellä nähnyt armeliaisuuden sisarten joukossa
entisen kirjastonhoitajansa. Joku on myöskin luullut tunteneensa
vanhan kuvaraamatun samana _Vulgatana_, jonka Kristiina kuningatar
kerran armon auringon loistaessa lahjoitti silloin suuresti
suositulle _Doxallensa_. Mutta tässä katoavat historian langat samaan
läpinäkymättömään varjoon, jonka lukia kerran näki selkenevän Karjan
järven jäällä. Ainoa, joka valitettavasti tiedetään aivan varmaan,
on, että ruskean hevosen ratsastaja yhä vieläkin ratsastaa. Vielä
kulkee hänen tiensä aika ajoin tuhan ja veren kautta. Vielä on pitkä,
oi, niin pitkä matka aikojen loppuun!

Kolmannen ja viimeisen osan loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tähtien turvatit III - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.