Title: Tähtien turvatit II - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tähtien turvatit II - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta" ***


TÄHTIEN TURVATIT II

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut

Th. Hahnsson



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.



TOINEN OSA.

NUO KOLME.



SISÄLLYS:

  1. Laineitten lelu.
  2. Kolmordenin metsässä.
  3. Spartalaisia.
  4. Kellarissa.
  5. Salarippi.
  6. Oppi oppia vastaan.
  7. Doxa.
  8. Voitonsanoma.
  9. Kolme turvattia.
 10. Vaeltava juutalainen.
 11. Linnan palo.
 12. Juutalainen ja valtiomies.
 13. Suomalainen raamattu.
 14. Joululahjoja.
 15. Ostajia ja myyjiä.
 16. Ruhtinatar Radzivil.
 17. Ratsastushuone ja kirkkopiha.
 18. Miinoja ja vastamiinoja.
 19. Korkeudet ja syvyydet.
 20. Tuhkimus.
 21. Kuka on maankavaltaja.
 22. Riseberga.
 23. Regensburg.
 24. Elämää koskevia kysymyksiä.



1. Laineitten lelu.


    Näe itsesi kuvassasi!

Syyskuun 16 päivänä 1642 nosti hänen majesteettinsa sotapriki,
Andromeda, purjeensa lähteäkseen Turusta Norrköpingiin, siellä
vaihettaaksensa kuusitoista malmitykkiä yhtä moneen halvemmasta
metallista valmistettuun rautatykkiin. Nämät olivat sitä
oivallisempaa laatua, jota kruununkommissarius, herra Louis de
Geer, äsken oli ruvennut valmistamaan hollantilaisen sotalaivaston
mallien mukaan. Andromeda oli kruunun merivenheistä kelvollisuutensa
vuoksi tunnettu ja sai nyt tilaisuuden paremmuuttansa osottaa. Se
oli nyt Gottilaisen Hiekkaluodon kohdalla, Itämeren keskellä, kun
päiväntasaus-tuulet sen yllättivät, ja sen täytyi kovin pyrkiä tuulen
puoleen voidaksensa suunnata vastapäätä olevaan Norrköpingiin.
Itämeri on, kuten tunnettu, epäluotettava: se alkaa äkkiä kuohuella
ja yhtä pian se jälleen taas tyyntyy, mutta näytettyään hyrskyvää,
raivoisaa luonnettaan, ovat sen rantamat pirstaleita täynnä.

Oli puolipäivän aika, sateli vähän väliä, ja lounastuuli, joka
vapaasti saattoi puhaltaa etelässä päin olevan avaran, aukean meren
yli, raivostui yhä hurjemmaksi, kun se oli kokoon pusertunut Kalmarin
salmessa, nuollut Ölannin kalkkitomuja ja tehnyt pukinhyppäyksen
Gotlannin luoteisen rannikon yli. Meri oli hirveän korkeissa
aalloissa, Andromeda purjehti ylihanka-tuulta ja pyrki turhaan
ruotsalaisen vallin turviin. Se keikkui ja kallistui niin, että
sen raakapuut saattoivat kastaa itseään valkoisiin, vaahtoaviin
aaltoihin. Sen kansi oli vinossa. Siinä oli vaikea pitää tasapainoa
ja totella käskyä. Kaikki, mitä irtainta oli laivalla, kierieli
suojapuolelle; laine laineen perästä syöksyi kohisten alihangan
keulan kyljen yli. Mutta perille piti Andromedan päästä, se oli
suomalaisista aineksista, ja rakennettu Reposaaren laivaveistämössä
lähellä Porin kaupunkia. Ja ikään kuin tämä ei olisi kylliksi voinut
todistaa sen kansallista itsepintaisuutta, oli laivan kuljettajana
nuori Herman Fleming, jonka koko suvun tiedettiin olevan ykspäisin
kaikista ykspäisistä suomalaisista.

Herman Fleming oli mainehikkaan valtio-amiraali Flemingin poika ja
lapsuudesta kasvatettu merimies-ammattiin. Oltuaan ulkomaan-matkoilla
kehittääksensä itseään ja valmistuakseen isänsä jälkeiseksi, oli
hän nyt kolmenkolmatta-vuotisena tänä 'syksynä' sattumalta käynyt
kotimaassa Louhisaaressa, kun Andromeda komennettiin merelle. Hän
pyysi heti, että hän saisi viedä prikin Norrköpingiin. Tämä oli
hänen ensimmäinen opinkokeensa laivapäällikkönä; perille piti veneen
kulkeman ja perille tahtoi hän, vaikka tässä olisi tikkuja tuullut.

Tämä nuori merimies ei ollut rakastettavan isänsä kaltainen; hän oli
tyly ja vastenmielinen, ja sellaisena saattoi hän itsensä sittemmin
Kaarle Kustaan hallitusaikana reduktioni-miehenä, ja ollen mahtavista
vaikuttavimpia, säätyläistensä vihattavaksi. Mutta hän oli viisas,
neuvokas ja rohkea. Hän saattoi pelkäämättä taistella aikakautta
vastaan, samati kuin hän nyt taisteli Itämeren aaltojen kanssa. Hän
oli äsken katsonut, että suojapuolen tykkiportit olivat visusti
kiinnisuljettuina ja istui nyt nuora vyötäisillä peräkannella luoden
vakaan jörömäisen katseensa vuoron ruorimieheen ja kompassiin, joka
oli visapyttyyn kiinnitetty.

"Mikä nyt, Parainen?" huudahti hän kiivaasti ruorimiehelle. "Lasketko
sinä?... Älä helkkarissa laskekkaan, mies! Luovaa!"

"Keulapurje elää", vastasi Parainen lyhyesti. Hän oli vanha
ahavoittunut silakanpyytäjä Paraisista ja oli tottunut suolaiseen
veteen aina siitä asti, kun hän airoon tarttua saattoi.

"Sinä siellä, kiristä purjenuoraa!... Ja sinä, pikipöksy, pidä
suuntaa! Länsilounaasta länteenpäin! Tuuli kiihtyy."

"Se puhaltaa paremmin etelästä, kun me vallia preijaamme", rohkeni
ruorimies muistuttaa, samalla kun hän nyreämielisesti komentoa
totellen johti alusta tuuleen. Priki kohosi, rajusti polkien aaltoja
ja kallistui oitis taas uudesta tuulenpuuskasta. Purjeet veivät
taaksepäin ja hyökylaine, korkeampi kuin edelläkäviät, vieri keulan
kyljen yli sekä priiskotti vedellä naishenkilöä, joka istui lähimpänä
kokkapuuta kokoonkäärityn ankkuritouvin suojassa.

Samassa kuului rytinä. Äärimmäinen, kokkaan päin, tuulen puolella
oleva laivakannen-tykki, oli irtaantunut ja kierieli alustoineen
raskaasti suojapuolella olevaa laivanparrasta kohden. Silmänräpäys
vielä, ja se olisi mahdottomalla painollaan musertanut koko
laidoituksen, irroittanut kaaripuun prikin kyljestä, ja syössyt
mereen. Mutta parhaaseen aikaan viskattiin sen eteen tammipölkky,
joka sattui olemaan lähitteellä ja tämänpä onnistui hillitä tuon
jättiläisen kulkua.

"Laske!" komennettiin. Priki laskeutui myötätuuleen ja kohotti,
ikäänkuin henkeä vetäen, raakapuunsa aaltojen hyrskystä.

Päällikkö kiirehti muutamien merimiesten kanssa kokkaan ja hänen
onnistui saada kiinni tuo petturi, joka oli vähällä viedä koko
prikin häviöön. Se oli pikainen, vaan raskas työ. Joka kerta kun
laiva kallistui, koetti tuo kapinallinen tykki päästä irti, se nousi
ylöspäin, se puski kuten haavoitettu puhveli, se musersi merisotilaan
reiden ja puristi verta tykkimiehen kynsistä. Vihdoin oli se
kuitenkin kiinni. Nyt katsottiin, etteivät toiset puhvelit tuota
tekoa saaneet matkia, ja Andromeda oli pelastettu.

Herman Fleming katseli tammipölkkyä ja tuota naisolentoa, joka
vapisevana seisoi hänen vieressään, märkään nahkaviittaan verhottuna.

"Olipa oikein oiva työ, jonka sait toimeen tuon tammipölkyn
viskaamisella!" sanoi hän tavallista leppeämmällä äänellä. "Mitä
täällä teet?"

"Minä luen", vastasi olento, viskaten taaksepäin liepukan viitastaan.
Nyt tuli esiin nuoret, kauniit tytönkasvot, jotka nauroivat
estääksensä paria salaista peljästyksen kyyneltä näkymästä.

"Luet? Hyökylaineitten keskellä?" kysyi nuori päällikkö
teeskentelemättömällä hämmästyksellä.

"Oli liian pimeä tuolla alhaalla, ja aika kävi pitkäksi", sanoi tyttö.

"Tuotapa kerrassaan saattaa lukunäläksi sanoa. Mitä sinä luet?
Arvattavasti pyhän Britan ihmetöistä?" Ja Fleming otti hymyillen
läpimärän kirjan tytöltä, joka ei ennättänyt tarpeeksi pian sitä
piilottaa viittansa alle.

"Latinaa! _Tacitus_!" huudahti hän, katsahtaessaan nimilehteen.
"Luetko _sinä_ latinaa? Mutta kuka sinä siis olet? Oletko sinä" .. ja
äänensä muuttui kunnioittavammaksi, "oletteko Kurjen neitejä?"

Tyttö ei vastannut. Hän liukui ketteränä kuin orava ahtaita kajutan
portaita alas laivan peräpuolelle, jonne katosi. Andromedan
hämmästyneellä nuorella päälliköllä ei ollut aikaa seurata häntä;
priki vaati kaiken hänen huomionsa. Hän päätti ensi tilaisuudessa
ottaa selkoa, keitä matkustajia Turussa hänen laivaansa oli tullut.
Andromedan päällikkö tunsi etevimmän näistä matkustajista, Turun
hovi-oikeuden presidentin, valtaneuvoksen Juho Knuutinpoika Kurjen,
joka äsken oli nimitetty Länsigöötanmaan ja Taalain laamanniksi
ja nyt, kun oli tilaisuutta, matkusti Ruotsiin kruunun laivassa,
jossa aina oli paremmin mukavuuksia tarjona. Fleming oli osottanut
kunnioitustansa presidentin rouvalle, ylhäiselle, hienosti
sivistyneelle Sofia de la Gardielle sekä hänen vanhimmalle, Barbro
tyttärellensä, jonka sanottiin menneen kihloihin herra Kustaa
Evertin poika Hornille. Mutta Herman Fleming ei ollut mikään naisten
ritari eikä huolinut tulla lähemmin tutuksi presidentin lukuisain
seuralaisten kanssa. Hän oli Kurjen perheelle jättänyt oman
kajuuttansa sekä peräkannella kaiken tilan, mikä käytettävissä oli;
itse hän tyytyi olemaan perämiehen kajuutassa laivan keskustassa, ja
oli mielestään tällä tavoin osottanut näille matkustajille kaikkea
sitä kohteliaisuutta, kuin heidän korkea yhteiskunnallinen asemansa
vaati. Laivan peräpuoli oli, sen ajan tavan mukaan, korotettu kuten
hollantilainen koffi ja siinä oli tilaa kahdelle päällitysten
olevalle kajuutalle. Ylemmässä, joka oli varustettu valoisilla,
nyt laineitten vuoksi visusti kiinniteljetyillä akkunoilla, asui
Kurjen perhe neljässä sivu-osastossa, joittenka välillä oli vähäinen
salonki. Tätä nimitettiin, kajuuttakamppanjaksi. Ala-kajuutassa,
jossa oli muutamia ahtaita, pimeitä makuupaikkoja varastohuoneiden
välillä, asui palvelusväki. Andromedan matkustajat olivat nyt
pahan ilman takia olleet kuudetta päivää sisään suljettuina tässä
merimies-asunnossa, varustettuna Turusta kaikenlaisilla tarpeilla,
joita paitsi tuo rikas presidentti ei tahtonut olla edes merimatkalla.

Vaikka matkustajat olivatkin varustaneet itsensä elääkseen
mukavasti laivamatkalla, niin se ei kuitenkaan estänyt heidän
pakollista arestiansa tuntumasta kovin ikävältä. "Vankeus ja
hukkumisen mahdollisuus" -- näin kuului se lyhyt kertomus, jonka
C. G. Ehrensvärd sata vuotta myöhemmin teki eräästä merimatkasta.
Kurjen perhe sai kokea kaikki tuollaisen aseman vastukset. Ei ole
ensinkään hauskaa, kun näkee asuntonsa lattian nousevan melkein
kohtisuoraan ylös päin, kun sitä vastoin seinä muodostuu lattiaksi ja
päällysvaatteet vastaisen seinän nauloissa kohoavat aaveentapaisina
seinästä ulospäin. Yhtä epämukavaa on, kun ruoalla ollessaan saa
lautaset sisältöineen syliinsä, tahi kun vastaisen puolen pöydät
ja tuolit sekä pesukaapit lähtevät itsepäisikseen kulkemaan kohti
nukkuvan vuodetta ja herättävät hänet levottomasta unesta. Siellähän
ei sopinut kaikkea naulata kiinni eikä nuorilla sitoa. Presidentti
Kurki näki ilokseen näädän nahalla sisustetut polussaappaansa, jotka
hän syyskylmää varten oli mukaansa ottanut, tekevän kävelyretken
ilman sisällä olevia jalkoja, hänen vuoteeltansa vastaisen
seinäliistan luo, ja sitten erinomaisesta onnen sattumuksesta
yhtä jalattomina kävelevän takaisin hänen vuoteensa luo jälleen.
Epäilemättä oli viisainta tällaisessa horjuvassa tilassa pysyä
alallaan ja maata siinä, mihinkä kerran oli asettunut makaamaan. Tätä
varovaisuutta perheen jäsenet myöskin kärsivällisesti käyttivät,
ainoastaan silloin tällöin he yksitoikkoisuuden vaihdoksi joivat
vesipisaran tahi söivät sillin palasen, kaikkien niitten herkullisten
laitosten asemesta, joita olivat mukaansa ottaneet, mutta eipä
tämäkään voinut kokonaan estää sisällistä kapinaa. Sitä vastoin
nuot onnettomat palveliat ja kammarineitsyet, joittenka, ollen itse
hoivattomina, täytyi uskaltaa käydä noilla lattioilla palvellaksensa
avutonta herrasväkeänsä, nähtiin usein kaatuvan uutteruutensa taakkaa
kantaessaan ja vääntelevän itseänsä, tarpeellista kunnioitusta
osottamatta, mitä kummallisemmissa asennoissa.

Kaiken sen vaivan ja vastuksen aikana, jota matkustajat Itämerellä
saivat kärsiä, oli ainoastaan yksi, jolla oli jalat, kädet ja
pää niin vallassaan, ettei hän hoivannut ainoastaan itseänsä
vaan saattoi myöskin pitää huolta surkeassa tilassa olevista
matkakumppaneistaan. Se oli sama nuori tyttö, joka äsken Andromedan
keulan luona oli osottanut niin suurta neuvokkaisuutta, ja joka
välistä virkistyksekseen hiipi laivankannelle, siellä hyökylaineitten
keskellä lukeaksensa jotakuta rakasta kirjaa. Hänen solakka,
luonnikas vartalonsa oli nuortea ja sujuva. Ei kallistumiset
eivätkä kaltevat pinnat estäneet häntä tasapainossa pysymästä, hän
näytti olevan, kuten kärpänen, luotu katossa kulkemaan. Ja hän
oli joka paikassa, missä häntä parahiten tarvittiin, -- välistä
herran, rouvan, tahi lasten luona, väliin taas noitten jalattomien
palveliain luona; toisinaan hänellä oli pikarillinen viiniä tahi
vettä ja toisinaan hän oli avussa sellaisessa, jota ei kukaan muu
jaksanut tehdä. Välistä hän taas koetti lohduttaa matkustajia näillä
ilahuttavilla sanoilla, että nuot vaivat ja vastukset kyllä piankin
loppuisivat. Palveliko hän hädässä olevia lähimmäisiänsä hellyydestä,
myötätuntoisuudesta ja avuliaasta sydämmestä? Ehkäpä, ehkä ei.
Ihmissydän sisältää monta salaista syvyyttä. Jos siinä olikin
myötätuntoisuutta, niin oli siinä kentiesi myöskin seassa jotakin
muuta. Se miellyttää nuorten itserakkautta, kun yksin saattavat
olla pystyssä, silloin kun kaikki muut kompastelevat ja lankeavat.
Etevyyttä on myöskin se, kun yksin voi ajatella, ja toimia, vapaana
käyttäen päätään, käsiään ja jalkojaan, kun kaikki muut makaavat
kykenemättömyyden kahlehissa. Selvittäköön tuon sielutieteellisen
arvoituksen, ken kykenee! Täydellinen itsekieltäminen on korkein,
mutta myöskin harvinaisin kaikista hyveistä. Löytyy ainoastaan
_yksi_, joka on täydellisesti voinut sitä tehdä.

"Minä näin elämän puun ja sen lehdet olivat kaikki lakastuneet,
ainoastaan _yksi_ oli vehreä."

Tuli hämärän aika. Tyttö astui ylempään kajuttaan, jota ainoastaan
heiluva kattolamppu valaisi, ja kuuli heti kiireisen kellon
soitannon, joka vaati häntä apuun. Se oli presidentin rouva, joka
soitti. Tämä armollinen rouva makasi siinä avuttomana, itkevänä,
hermostuneena ja kärsimättömänä tuossa yksinäisessä tilassa, mikä
hänelle oli varsin tavatonta.

"Eikö täällä ole ketään elävää olentoa? Olen soittanut puolen tuntia
eikä kukaan kuule minua. Oi, minä kuolen, me joudumme perikatoon,
ja nuot lapsi raukat, elävätkö he vielä? Mene, Hagar, katso, ovatko
he vielä hengissä, ja auta heitä, sinä ainoa, joka saatat olla
liikkeellä! Jumalani, miksikä lähdimmekään tälle kauhistuttavalle
merelle? Laiva menee palasiksi, se ei saata kestää, me emme koskaan
enään saa Ruotsia nähdä, me olemme hukassa!"

Hagar -- sillä se oli hän, meren eksynyt lastu, elämän laineitten
lelu, orpolapsi Kaskaksen torpasta, -- Hagar juoksi lasten suojaan
eli hyttiin ja tapasi heidät nukkuvina, opettajattaren hän näki
lattialla mitä surkeimmassa tilassa, mutta ei henki vaarassa ollut.
Hagar palasi presidentin rouvan luo, tuoden hänelle näitä lohduttavia
sanomia.

"Nuoret neidet nukkuvat, mamselli de Meran on merikipeä, ei ole,
armollinen rouva, mitään vaaraa ensinkään. Me lähenemme ruotsalaista
rannikkoa; ennen päivää on meillä tyyntä ja huomenna olemme
onnellisesti Norrköpingissä. Mitä teidän armonne käskee? Muutaman
tipanko _essentia dulcista_? Tahi ehkäpä palan paistettua silliä?
Teidän armonne ei ole kahteen päivään syönyt mitään."

"Hagar", sanoi tuo avuton rouva, koettaen kesken itkuansa ja
huokauksiansa hillitä malttamattomuuttaan, "minä en aina ole ollut
hyvä sinua kohtaan, ja sinulla on vikoja, lapsi, häijyjä vikoja...
Mutta minä olen antanut sinun tuntea asemaasi enemmän, kuin minun
olisi pitänyt. Näetkös, se on ollut sen tähden, että presidentti on
ollut liiaksi hellä sinulle ja se ei ole tehnyt sinulle hyvää... Sinä
olet kummallinen lapsi, Hagar... Minä luulen välistä, että sinulla on
sydän... kuten nytkin... Olen väliin melkein valmis pitämään sinua
hyvänä... kuten nyt, jolloin sinä yksin palvelet ja lohdutat meitä
kaikkia. Tule tänne, minä tahdon sinua suudella... noin! Kuulustele,
tarvitseeko presidentti jotakin... ja mene sitten lasten luo, älä
jätä heitä! Minä pelkään, että, jos meidän vielä täytyy kokea
sellaista hirveätä tuustausta kuin äsken, niin nuot pienet tulevat
paiskatuiksi vuoteiltaan alas ja loukkaantuvat niin, että kuolevat."

Hagar läksi ja sydämmensä oli täynnä ihmetteleviä ja harvinaisia
tunteita. Hän oli kaksi vuotta sitten turvattomana lapsena otettu
presidentin taloon. Tuo armollinen rouva ei koskaan ollut paha häntä
kohtaan, mutta aina yhtä kylmä, yhtä vaativa ja hänen vikojaan
ojentava, kun presidentti sitä vastoin oli ollut tyytyväinen
Hagariin, melkeinpä isällisesti hellä kummilastansa kohtaan.
Presidentti Kurki oli yhtä oppinut kuin rikas ja mahtava; hän ei
voinut salata hellyyttänsä tuota lahjakasta lasta kohtaan; hän
koetti kaikin tavoin toimittaa tytölle sitä opetusta, jota hän
janosi ja joka myöskin oli saatavissa uuden akatemian professorein
luona Turussa. Mutta sen ohessa oli Hagar kuitenkin ollut tässä
mahtavassa talossa puolimiten palveliana ja kasvattina, lukuhuoneessa
hän oli prinsessana, perheessä alhaisempi opettajatarta, alhaisempi
kammarineitsyttä, kadehdittu, moitittu; palveliattaret häntä
epäluuloisesti katselivat, sillä he olivat samaa mieltä kuin
armollinen rouva, palveliat, jotka seurasivat herransa esimerkkiä,
imartelivat häntä. Lapset olivat aina Hagarin puolella; vanhimmat
pojat samati, mutta tyttäret vastustajina. Miesten suosio ja oman
sukupuolen epäsuosio oli hänen osakseen tullut.

Hän seurasi Kurjen perhettä Ruotsiin samallaisena epämääräisenä
olentona, puolittain palveliana ja kasvattityttärenä, puettuna kuten
tyttäret ja syöden perheen kanssa samasta pöydästä, mutta muuten
täytyi hänen toimittaa kaikki työt palveliatarten kanssa yhdessä.
Nyt unhotti hän kaikki, siitä ilosta, kun saisi nähdä jotakin uutta
ja suurenlaista, kun saisi nähdä Ruotsin ja sen pääkaupungin, jotka
eivät ainoastaan etäisen köyhän Suomen, vaan myöskin monen mahtavan
Eurooppalaisen maan eteen kuvastuivat siihen aikaan urhojen kehtona,
lähteenä, josta voimaa ja etevyyttä virtaili.

Kun Hagar hytistä astui kajuuttakamppanjaan, kohtasi häntä
hullunkurinen ihmis-surkeuden näky. Tuulen hätyyttämänä oli priki
aina yhäti kallistellut melkoisesti, joten sen purjeraakojen päät
suoja-puolella merta lakasivat. Kajuutan kaltevalla lattialla
koperoitsi joku ihmis-olento, kieriellen punaiselta vivahtavassa
nesteessä, joka väkevästi hajahti aromintulta, ainetta, jota siihen
aikaan oli tapa käyttää varokeinona merikipua vastaan. Hagar tunsi
hovimestari Antonius Papen, joka nyt kuten ainakin oli hyvin
käherröittynä; palvelian virkapuku oli hänen yllänsä ja polvihousut,
silkkisukat, kengät hopeasolkineen, sekä rinnalla röyhys, kaikki
sen mukaan, kuin presidentti Kurjen hovitavat vaativat, mutta hänen
nykyinen asemansa ei suinkaan ollut hovimainen. Hänen vieressään oli
rikkilyöty karahviini, jonka pirstaleet olivat haavoittaneet hänen
oikean kätensä ja joka luultavasti oli sisältänyt mintun sekaista
ruusuvettä. Tämä onneton oli liiallisesta palveliainnosta uskaltanut
liikkeelle, valmistaaksensa herrallensa virvoitusta, ja makasi
siinä nyt kuten päätön kukko, joka letkuttaa siivillään pääsemättä
mihinkään.

"Mitä se on?" kuului presidentin ääni hytistä huutavan. "Ah,
armollinen herra, suokaa anteeksi, minä olen kuoleman oma; minä
vuodatan verta niin, että minusta kohta tulee loppu!"

"Ei se ole vaarallista, vain riipale kädessä", vakuutti Hagar,
koettaen turhaan nostaa pystyyn kaatunutta.

"Ah, sinä kulta pikku enkelini, auta minua nyt minun viimeisessä
hetkessäni; näethän vereni virtana juoksevan lattialla!" valitti
onneton hovimestari samalla, kun hän tarttui tytön käteen ja kaatui
aina, kun laiva keikahti, pää alaspäin suojapuolen kuoppaan. "Auta
minua jaloilleni, rakas kissanpoika, tahi anna minun kuitenkin
kuolla niin, että pääni on ylöspäin, minä olen jo saanut halvauksen!
Olethan sinä melkein oma kummilapseni; minä olen ollut mukana sinun
ristiäisissäsi, sinä pieni siunattu mustalaistyttö!" Samassa hän
muisti, että hänen herrallaan oli suurempi syy itselleen omistaa
risti-isän nimen, ja lisäsi: "Niin, minä tarkoitin, hänen armonsa
kummilapsi, ja näe, sen vuoksi sinun täytyy minua auttaa, kun minä
annan henkeni isäntäni puolesta..."

"Papen sopisi kontata seinää myöten portaille, niin minä teitä
auttaisin vuoteellenne; ei hän tuollaisesta riipaleesta kuole",
lohdutteli Hagar, huonosti salaten hymyilyänsä. Hovimestari totteli
neuvoa ja hänen onnistui vihdoin päästä siihen luotettavaan satamaan,
jota hänen ei milloinkaan olisi pitänyt jättää.

Hagar naputti presidentin ovelle. "Astu sisään!" Tuo mahtava ylimys
makasi siinä yhtä avutonna, kun hänen halvin palveliansa, mutta hän
säilytti selkeän järkensä ja oli kylliksi älykäs hiljaisuudessa
odottamaan parempaa aikaa.

"Tahtooko teidän armonne jotakin? Hänen armonsa on levoton teidän
armonne terveydentilasta."

"Sano hänelle, että minä voin hyvin ja pyydä häntä olemaan
kärsivällisenä. Kuinka lapset voivat?"

"He ovat syöneet voileivän ja nukkuvat jo."

"Hyvä, ruotsalaisen vallin pitäisi pian tulla näkyviimme. Laiva
törähti kai noin tunti takaperin?"

"Priki kävi liika jyrkästi tuuleen, purjeet veivät takaisin päin,
yksi kanuuna kallistui ja kieri paikoiltansa. Se on nyt asemassaan
eikä vaaraa ole mitään."

"Vanhako olet?" kysyi presidentti, jolla nyt oli hyvää aikaa kaikkia
ajatella.

"Minä olin kolmentoista ja puolen vuoden vanha, kun teidän armonne
sanoi minulle: Sinä saat lukea!"

"Siis kohta kuudentoista-vuotias. Hagar, nyt on jo aika antaa sinulle
sukunimi. Minkä nimen tahdot ottaa?"

Hagar oli ääneti. Saman kysymyksen oli hän kerran tehnyt veljellensä;
se oli elämän osotekortti, nimileima, joka kerran oli painettava
tulevaisuuden valkoiselle lehdelle. Ja hän olisi tahtonut vastata
kuten veljensäkin: antakaa minulle nimeksi Ei-kukaan! Mutta hän
vastasi hetken epäiltyään:

"Teidän armonne tietää sen paremmin. Minä olen kotoisin tähdistä."

"Sinulla on äitisi jälkeen perintö", jatkoi presidentti. "Saapas
nähdä... entä jos nimittäisit itseäsi Ringiksi... Hagar Ring? Minun
täytyy tuota ajatella. Hyvää yötä."

Sitte kuin Hagar oli vienyt sanan, että hänen armonsa, presidentti,
oli hyvissä voimissa, asetti hän itsellensä yösijan lattialle lasten
oven ulkopuolelle ja pani märän nahkaviitan pään-alustaksi. Priki
keikkui yhä vielä, ja kattolamppu, joka heilui sen mukaan, levitti
liehuvan, levottoman valon pimeään kajuuttaan. Väsyneen tytön
ajatukset uupuivat ja pian hän vaipui nuoruuden onnelliseen uneen,
Lethen unholaan, jossa kaikki huolet haihtuvat.

Aamupuoleen rupesivat kujeilevat unen-näöt tavallista leikkiänsä
laskemaan. Hagar oli jälleen lastu, joka uiskenteli avaralla merellä.
Aalto aaltoa ajeli loppumattomissa riveissä ja virutteli häntä
vaahdollaan. Välistä hän nousi korkealle taivasta kohden, toisinaan
hän jälleen makasi syviin laaksoihin haudattuna, voimattomana,
aaltojen saaliina. Jospa hän toki saattaisi tarttua kallioon, kun
merien vuo ohitse juoksi, kallioon, venheen anturaan, uiskentelevaan
laivanhylkyyn! Hän tarvitsi pohjaa. Oi, mistäpä hän koko avarassa
maailmassa löytäisi pohjaa, perustusta?

Hagar oli lapsi, aallot hänen kehtonsa; miksikä kehto lakkasi
kiikkumasta. Hän kuuli unissaan rahisevan jyminän prikin
keulankokasta, ja heräsi oitis tämän perästä siitä erinomaisesta
hiljaisuudesta, mikä hänen ympärillään vallitsi. Hän koski kajuutan
lattiaan, se oli nyt vaakasuorassa asemassa; se ei enään ollut
kallellaan. Hän nousi istualle ja näki lampun himmeässä valossa, että
kätensä ei häntä pettänyt. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli unessa.
Ei kuulunut touvien kitinää, ei aaltojen eikä tuulen kohinaa.

Uteliaana nousi hän ylös ja lähti kajuutan portaille
tiedustellaksensa, mitä tämä merkitsi. Oli vielä pimeä, mutta taivas
oli tähtikirkas. Hän saattoi nähdä vähän matkan päässä olevan mustan
raidan, joka kohosi yli meren pinnan. Mikä se oli, siitä ei saattanut
olla epätiedossa; se oli ruotsalainen valli, Itä-Göötanmaan rannikko.
Andromeda oli laskenut ankkuriin Norrköpingin sataman suulle,
arvattavasti odottaaksensa päivän valoa, ja kiikkui nyt ankkuroittuna
vienossa tuulessa, joka tuskin värähytti veden pintaa. Paraisen
ennustus oli käynyt toteen: lounastuuli oli rannikon lähellä käynyt
eteläiseksi, joten priki sivutuulessa kiireesti läheni päämaaliansa.

Yön ilma oli viileä. Hagar läksi sisälle heittääksensä viittansa
olkapäilleen ja palasi sitten portaille. Prikin kansi näytti
tyhjältä; ainoastaan puoli-unessa olevan tähystäjän sääri pisti
esiin märssykorin ylitse. Mastot aaveentapaisine taklinkineen
kohoutuivat tuntemattomiin korkeuksiin ja varjostivat laivankantta.
Tykit makasivat kuin tottelevaiset lapset: ne eivät enään tarvinneet
vahvoja kiinnipidikkeitä ja köyttämisiä. Näkö-ala tuon tähtikirkkaan
taivaan ja tumman meren yli oli komea, jokainen tuikkaava tähti
näytti tippuvan alas aallon kuohuun hopeoittaen mainingin
kimaltelevaa harjaa ja taas jälleen katoavan varjoon.

Hagar oli tähtiä rakastanut aina, niin pitkältä kuin hän muistaa
saattoi. Eikö hän ollut jossakin salaisessa suku-yhteydessä noitten
yön loistavien lyhtyjen kanssa? Eivätkö ne hänen ystäviänsä olleet
aina siitä asti, jolloin hän Tuurholman yksinäisillä vuorilla istuen
tahtoi oppia tuntemaan taivaan portaita? Olivat, hän käsitti niitä ja
ne käsittivät häntä paremmin kuin ihmiset, paremmin kuin hän, itse.
Ne tutkivat hänen käsittämätöntä sisällistä luonnettansa, ne tunsivat
tuon levottoman, janoavan, etsivän, halajavan, tutkivan, rauhattoman
hengen, joka hänessä oli, ja ne tiesivät sen maalin, vaikka hän itse
ei sitä tietänyt. Hän oli kasvanut pois ensimmäisen kasvatti-äitinsä
hurskaasta lapsen-uskosta; hän ei etsinyt, tahi ei luullut etsivänsä
enään sitä Jumalaa, joka oli taivaan kannelle asettanut nuot
loistavat kappaleet. Hän etsi tiedon janolla ulkopuolellaan ja
sisällään olevaa äärettömyyttä, mutta se ei enään hänen mielessään
saanut persoonallista muotoa; se katosi olemuksen hämärään syvyyteen,
ilmiöitten avariin moninaisuuksiin. Mistä hän tuli? Mihinkä hän
meni? Jos hän oli tähdistä kotoisin, miksikä hän siis oli täällä? Ja
jos hän sinne lähtisi takaisin, niin kukapa hänelle siivet antaisi?
Ei yhtään vastausta kuulunut, ei löytynyt pohjaa. Kuka hän oli?
Miksikä hän oli maailmassa? Hän etsi menneisyydestä ja nykyisyydestä.
Kaikkialla löysi hän ainoastaan uivan lastun, laineitten lelun,
tähtien löytölapsen.

Niin kummalliselta kuin kuuluneekin, niin ajatellaan tällaisia
ajatuksia useammin viidentoista- kuin viidenkymmen-vuotiaana. Mutta
Hagar ei olisi ollut nuoruuden rajalla oleva lapsi, jos hän kauan
olisi harhaillut näissä autioissa ajatusten avaruuksissa. Hän
katsella tuijotti tuohon suureen kirkkaaseen tähteen, hänen elämänsä
tähteen, joka oli ollut hänen uskottunsa siitä elokuun-illasta asti,
jolloin hän istui vuorella Hållvikin luona. -- "Vastaa minulle, sinä,
sillä sinun täytyy se tietää!..." Tähti katseli häntä, se ikään
kuin valui häneen. Hän ikään kuin uiskenteli valovirrassa; hänen
ajatuksensa katosivat taas uinailevan unelmiin...

Tähti, -- ei se, kuin taivaalla tuikkasi, vaan tuo, joka uneksivan
tytön sieluun oli valunut -- sai sanat ja puhui hänelle:

Minä olen sinun ja veljesi tähti ja vieläpä kolmannenkin. Ilman
minua olisit menehtynyt talvi-yöhön, ennen kuin päivän valon näit.
Ilman minua olisit jäänyt uupuneena pimeydessä elämään sen turpeen
päällä, joka oli nähnyt sinun syntyvän. Minutta olisit koko elämäsi
ajan merellä uiva lastu etkä löytäisi milloinkaan halajamisellesi
satamaa, et olemisellesi määrän päätä. Etkö tiedä, että minä olen
juokseva puronen Kaikkivaltiaan voimasta, joka turvaan ja suojelen
sinua maailman matkallasi, -- olen säde Hänen valostansa, joka sinua
on johtava ajatusten varjonäytelmässä? Etsi! Etsi! Etsi, niin varmaan
viimein olet löytävä, mutta etsi Hänen valossansa äläkä omassasi,
sillä omasi on pimeyttä! Katso, minä olen antanut sinulle ensimmäisen
kirjasi, ja olen vielä antava sinulle monta. Mutta minun olentoni on
voima eikä rakkaus; älä pyydä minua antamaan sinulle, mitä en ole
lähetetty jakamaan. Itse sinun sitä tulee ansaita; minä nyt sinun
jätän. Katso, kolmas, jota minä turvaan, on lähellä, ja minä olen
antanut tuolle maan tomussa olevalle hengelle samat lahjat kuin
sinulle, mutta suuremman vallan niitä "käyttämään Kaikkivaltiaan
palvelukseen. Katsele itseäsi kuvassasi, mutta kavahda itseäsi; valta
on väärinkäytöstä! Hyvästi!"

Aamunkoitto valkeni etäällä Liivinmaan rannikoilla, tähdet
kalpenivat, ja hälvenivät vihdoin aivan, mutta vieläkin meren
harhaileva lastu, Hagar, nukkui Andromedan kajuuttaan vievässä
porraskäytävässä.



2. Kolmordenin metsässä.


    He seisoivat uhkaavina, silmä silmää vastaan,
    kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa
    siipensä ovat yhteen suhauttaneet.

"Tänne päin! _En avant!_... Tuolla... katajapensaissa!... Akselson,
riennä sitä vastaan! Missä on Martens? Oih nuo kelvottomat, kaikki
he jäävät jälkeen!... Näetkö sitä? se varmaan piilee siellä. Se
olisi ollut kuoleman oma, elleivät nuo pahanpäiväiset pensaat tuossa
olisi sitä varjoamassa olleet... Houkuttele Bella tänne, aja se
ulos!... Minä annan hirttää nuot koirat, jotka ajavat jäniksiä,
kun minulla täällä on Mikko parinkymmenen askeleen päässä... Mitä?
Sinä et näe mitään?... Tuossa... tuossa! Ammu!... Sivuitseko? Ampua
lukinverkkoja!... Se katosi kivien väliin... _Adieu, mon plaisir!_"

Kahdesta laukauksesta lähtenyt hento savu nousi ilmaan sillä välin,
kuin hoikka, keltainen olento, jonka tuskin saattoi huomata syksyn
kellastuneitten lehtien välistä, puikahti vikkelästi ylös lähellä
olevasta metsämäestä.

Puhuja oli tyttö, joka ratsastaen raivasi itselleen tietä rytöpuitten
ja pensastojen yli Kolmordenin metsissä. Hänen poskensa hehkuivat,
hänen musta barettilakkinsa oli tarttunut riippuvaan puun-oksaan;
hajalla olevat hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kiivaasti
ratsastaessaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hänen vaahtoinen
hevosensa, joka pystyyn nousi, kun hän sitä kannusti, oli toisen
etujalkansa nyrjähyttänyt.

"Mikä nyt Caballero?" jatkoi hän, koettaen turhaan kannustaa kaunista
ontuvaa andalusialaistansa menemään ylös mäkeä, jonne otus oli
kadonnut. "Sinä et tahdo, sinä? Mutta _minä_ tahdon!" Ja hän pani
malttamattoman loukatun hallitsiattaren äänen koron tuohon _minä_
sanaan.

Taaskin andalusialainen nousi pystyyn ja tällä kertaa niin kiivaasti,
että vähemmän tottunut ratsastajatar auttamattomasti olisi tullut
satulasta maahan viskatuksi. Tuo nuori tyttö löi sitä ruoskallaan
kerta toisensa perästä, ikään kuin kannukset eivät olisi tunkeneet
tarpeeksi syvään sen verisiin kylkiin. Mutta turhaan. Tämän jalon
eläimen joka ainoa jäsen vapisi eikä saatu sitä askeltakaan menemään
eteen päin.

Hän astui alas hevosen selästä ja kohotti jälleen ruoskansa, kun
ratsumies, joka häntä seurasi kolmenkymmenen askeleen päässä, läheni.

"Caballero ontuu, se on nyrjähyttänyt vasemman etujalkansa", ilmoitti
ratsumies kunnioittavasti.

Kohotettu ruoska laskeutui lyömättä ja ratsastajatar vastasi
naurahtaen, siten peittääksensä, että häntä vähän hävetti:

"Ontuuko se? Mikollapa tänään on onni. Koko luonto on pukenut itsensä
sen keltaiseen pukuun ja katso, nyt on se purrut hevostani jalkaan!
Missä ovat koirat, ja missä metsästäjät?"

"He seurasivat koiria, jotka ajoivat jäniksiä, kun armollinen röökinä
näki ketun ja poikkesi äkkipäätä sivulle päin. Armollinen röökinä
ratsastaa niin, ettei kukaan helposti armollisen röökinän jälkiä
seuraa. Minä satuin olemaan lähimpänä."

"Hyvä, Akselson. Mitä nyt Caballeron teemme?" sanoi tyttö, joka
annettuaan ohjat ratsumiehelle, heittäytyi huolettomasti alas
sammaltuneelle kivelle, jolloin hänen rintansa vielä vuoroon kohoutui
ja laskeutui kovan ratsastuksen vaivasta.

"Klaus herra ja metsästäjät ovat varmaan kuulleet laukaukset",
vastasi ratsumies, "mutta vielä kuluu aikaa, ennenkuin ennättävät
tänne. Suvaitseeko armollinen röökinä olla niin alhainen, että
ratsastatte minun hevosellani? Tuima tottelee kyllä ohjia ja
kuljettaa niin kevyesti kuin riippakeinu. Minä vaihetan satulaa ja
talutan Caballeron kaupunkiin. Se saa varmaankin seisoa viikon tahi
pari tallissa."

Nuori tyttö kurotti kättään ottaaksensa pihlajamarjatertun, joka
riippui siinä lähellä, maistoi marjoja, mutta havaitsi ne happamiksi
ja viskasi ne pois. Hänen eloisat kasvonsa sävyt saivat ilvehtivän
muodon.

"Vai niin! Sinä luulet että Klaus herra minun löytää, kun hän on
kuullut laukaukset! Mutta _jollei_ hän minua löydä? Minä otan
hevosesi, Akselson... ei, sinun ei tarvitse vaihettaa satulaa...
ja ratsastan yksin kaupunkiin. Taluta Caballero, minnekkä haluat.
Ja kun tapaat meidän metsästäjämme, niin sano heille, että olet
minun löytänyt satulasta alas viskattuna ja kuolleena jossakin
vuorenrotkossa. Mitä kaikkea voikaan tapahtua ketunjahdissa? Niitä
kyllä löytyy, jotka _te deumia_ veisaavat sen uutisen takia. Ole
totinen vain ja näytä surkealta ja purista muutamia valekyyneleitä
silmistäsi... Ah, tästäpä tulee äärettömän hauskaa; sinun täytyy
sitten kertoa minulle, millä tavoin he irvistelevät! Oiva
henkivartiasto! Ranskan kuninkaalla ei ole parempaa. Niin, tee siten,
Akselson, sinä saat kultavitjat, jos pelästytät heidät järjeltään."

"Ei armollinen röökinä saata yksin ratsastaa kaupunkiin tuon
poluttoman metsän läpi, ja minulta saattaa pääkin mennä siitä
hyvästä", uskalsi huolestunut ratsumies vastata.

"Sinun pääsi? No entäpäs? On niitä päättömiä ihmisiä Ruotsissa ilman
sinuakin." Ja tyttö nauroi niin hurjan iloisesti, kuin ainoastaan
viidentoista vuotiaana nauretaan.

"Jättäisinkö minä armollisen röökinän yksin!... Kolmordenista
mainitaan yhtä ja toista, kuten jokainen tietää. Ihmiset sanovat,
että kun täällä on pimeätä, niin kuulee nimeänsä huudettavan
jokaisesta pensaasta ja auringon paistaessa sissit täällä
reutastavat... Se, joka tänne metsään tulee, ei helpolla takaisin
pääse... On mahdollista, että hän löydetään rämeikköön kaivettuna."

Tyttö nousi pystyyn ja kohotti puoleksi uhkaavana, mutta myöskin
hymyilevänä, ruoskaansa.

"Totteletko, vai etkö? Minnekkä päin on kaupunki?"

"Marmoriruukki on meistä itään päin, Bräviki etelässä ja Björnsnäsi
lännessä, suorastaan auringon oikealla puolen. Sieltä menee tie
kaupunkiin oikoiseen etelään päin, mutta sinne on runsas penikulma,
ja ainoastaan eksyttäviä polkuja..."

Vastauksen sijasta latasi hän uudestaan aseensa, viskasi sen
olallensa, astui keveästi hypäten ratsumiehen satulaan ja oli
aikeessa ratsastaa matkoihinsa, kun hän huomasi, ett'ei olisi hänen
arvonsa ja naisellisen kunniansa mukaista tulla tuolla tavoin miehen
satulassa Norrköpingiin.

"Vaiheta satulat!" määräsi hän ja astui alas jälleen.

Ratsumiehen täytyi totella. Hetken kuluttua näki hän nuoren
hallitsiattarensa iloisena ratsastavan Tuiman selässä vasemmalle
päin, pitkin tuskin näkyvää metsäpolkua, samalla, kuin hän nauraen
toisti entisen käskynsä.

"Henkesi uhalla, Akselson, muista, että olen kuollut vuorenrotkoon!
Ja ota vain vaaria siitä, minkälaiset muodot heillä on, kun tuota
kerrot! Ajattele kultavitjoja."

"Hän kuollut vuorenrotkoon!" matki sotilas harmissaan. "Onko hän
hassu? Mitä pahuuksen temppuja nuo tuommoiset ovat! Pannahinen, sen
on metsänhaltia hänen päähänsä pistänyt! He panisivat minun heti
rautoihin; minä olisin muka ottanut paavilta lahjoja ja tuupannut
hänen rotkoon. Ja ennen kuin he saisivat tiedon _causasta_, kuten
Klaus herra sanoo, hakkaisivat he oitis paikalla minun sekä
keltaiseksi että siniseksi, ja hirtättäisivät minun kuten hullun
koiran lähimpään tammeen. 'Ei vaikka sianlihaa ja voitaleipää
saisin', sanoi suomalainen. Minä panen Caballeron kiinni pihlajaan,
koska se ei saata kävellä, ja patikoitsen niin pikaa kuin jalkani
ennättävät seuralaisten luo. Meidän täytyy saada hänet kiinni,
ennen kuin hänelle mitään pahaa tapahtuu temppujensa vuoksi tässä
pannahitten metsässä. Hyi, pahanen, täällä on kolkkoa!"

Sillä välin kuin Sven Akselson pahoilla mielin kiirehti etsimään
metsästäjiä, on meillä aikaa seurata nuorta ratsastajatarta hänen
seikkaperäiselle matkallensa pahassa huudossa olevan metsän läpi.
Kolmorden oli silloin ja vieläpä kauan myöhemmässäkin ajassa,
Keski-Ruotsin laajin, rotkoisin metsäseutu, joka ulottui yli
Södermanlandin lounaisen sekä Itä-Göötanmaan koillisen osan alas
Bråvikiin päin. Tätä synkän kaunista, mutta hedelmätöntä ja harvaan
asuttua seutua luultiin menninkäisten olopaikaksi ja se tarjosi
todellakin suojaa monelle metsäritarille, joilla oli syytä pysyä
hiukan loitompana Nyköpingin ja Norrköpingin kaupungeista.

Oli puoliselkeä syyskuun päivä, noin keskipäivän vaiheilla; ilma
oli kesäinen, lämmin ja tyyni sateenkuurojen perästä, jotka olivat
raivonneet edellisenä päivänä Itämeren rannikoilla. Ratsastajatar
jatkoi huolettomana ratsastustansa osotettuun suuntaan, hyräillen
saksalaista ballaadia paremmin ajankuluksi kuin huviksi, sillä
hänen epävarma äänensä ei ilmaissut soitannollisia taipumuksia.
Hän hengitti mielihalulla havumetsän pihkaista tuoksua; hänen
sydämmensä tuntui keveältä ja mielensä oli iloinen. Jahdin jännittävä
maltittomuus oli unohtunut; täällä oli hän vapaa kaikista siteistä,
ilman mitään ilkeää vahtia, huoletonna siitä, mitä suuressa
maailmassa soveliaana pidetään. Kukapa täällä häntä moitti, jos hän
päivän helteessä paljasti olkapäänsä tahi teki mitä hänen vallaton
oikullinen mielensä halusi? Side siteen perästä höltyi hänen
yksinkertaisessa, melkeinpä kehnonpuolisessa ratsastuspuvussaan, eikä
hän taaksepäin katsahtanut, kun hän ratsastaessaan kadotti toisen
kenkänsä, samoin kuin hän ennen oli hukannut barettinsa.

Jos hän olisi rakastanut luontoa, olisi hän luultavasti seisahtunut
katselemaan muutamia noista viehättävistä näkö-aloista, joita
seutu tarjosi, siinä missä metsää katkaisi joku laakso-paikka,
jonka läpi puro lirisi ja lumoava, laaja kuvaus täynnä ylänköjä
ja alankoja avautui katselian eteen. Mutta hän ratsasti niitten
ohitse, suomatta silmän luontiakaan maansa ihanuudelle. Hän otti
esiin kaksitoistataitteisen kirjan, jolla oli pergamenttikannet.
Hän koetti lukea, siinä missä maa oli tasaisempi, mutta se ei
käynyt laatuun. Hän vaipui ajatuksiin, jotka usein häiriytyivät,
kun hänen täytyi torjua pois eteen sattuva riippakoivun-oksa, tahi
etsiä polkua, joka pensastoon oli kadonnut, tahi kun hänen täytyi
laukata läpi rämeikön, taikka tiellä olevan metsä-puron poikki. Mitä
hän ajatteli? Ajatuksille ei sanoja syntynyt, mutta hänen kasvonsa
kävivät eloisammiksi ja ilmaus niissä vaihteli lakkaamatta. Välistä
hän ääneensä nauroi ja toisinaan hän suutuksissaan ruoskallansa löi
puunrunkoja, ikään kuin hän solvaamisesta olisi tahtonut rangaista
jotakuta, ja väliin hän seisahtui kuuntelemaan, josko häntä takaa
ajettiin. Eipä saattanut erehtyä tuon tytön luonteesta, hänen
kiivautensa ja rikas mielikuvituksensa tuli selvästi näkyviin, mutta
hänen olentonsa näytti muuttuvan jokaisessa liikkeessä. Tuossa
tuokiossa saattoi hän taas kylmänä, levollisena miettiä, mitä tietä
hän kulkisi, päästäksensä lyhintä matkaa eksyttävän metsän läpi.

Hänen silmänsä täytyi olla tarkka. Polku, joka ensin oli ollut selvä,
katosi pian sammalmättäisiin ja kanervikkoon tahi katajistoon,
tullaksensa taas näkyviin pensaston tahi vuorenkallion toisella
puolen. Hänen ei olisi pitänyt olla kaukana Björnsnäsistä, mutta
eipä vielä merkkiäkään ihmis-asunnosta näkynyt, ei aitausta, ei
latoa, ei lehmän kelloa. Muutamia valkoiseksi käyneitä luita näkyi
polun vieressä. Olivatko ne eläinten vaiko murhattujen ihmisten
luita? Ratsastajatar nauroi taas, -- hän nauroi usein. Akselson
oli kuunnellut hullunkurisia kansantaruja. Tyttö, hän ei tuntenut
vähintäkään pelkoa, mutta katsoi vain, oliko hänen pyssyssään ruutia.

Silloin etäältä kuului koiran haukunta. Bella se oli, joka taas
oli ruvennut ajamaan jänestä. Akselson oli varmaan saavuttanut
metsästysseuran. Nyt ei enään metsästetty, nyt etsittiin häntä,
elävänä tahi kuolleena. Jospa tuo tyhmä sotilas nyt edes olisi
ymmärtänyt pelästyttää metsästäjiä, kuten hän oli käskenyt? Missään
tapauksessa he eivät saisi häntä löytää näin ilman hattua ja kenkää,
heidän täytyi vielä vapista sekä hänen että oman henkensä puolesta.
Hän ratsasti kiireemmin.

Metsä kävi jälleen taajemmaksi, pensastot läpitunkemattomiksi, polkua
ei näkynyt. Hänen täytyi astua alas hevosen selästä ja taluttaa sitä
puitten välistä; aurinko hänellä oli tien-oppaana.

Nyt hän tuli joen luo, joka oli liian leveä hevosen yli-hypättäväksi.
Ei näkynyt siltaa, ranta oli liejuinen. Joen toisella puolen seisoi
rannalla rääsyinen poika onkimassa rautukaloja. Tyttö huusi häntä
hankkimaan venettä. Poika ei ymmärtänyt häntä; hän vain katseli
tyttöä hämmästyneenä ja ääneti. Hevosten astuntaa ja ääniä kuului jo
vähän matkan päässä metsästä.

Hän otti esiin vähäisen kukkaron taskustaan ja viskasi joen ylitse
hopeataalarin, joka putosi alas pojan jalkojen eteen. Nyt poika
häntä käsitti. Hän juoksi vähän matkaa pitkin rantaa ja viittasi
tyttöä tekemään samoin. Hän ratsasti pojan osottamaa tietä ja
tuli kaalamolle sekä oli piankin toisella rannalla. Täällä oli
hänen edessään kapea ajo-tie; hän ratsasti sitä pitkin ja läheni
sysihautaa. Sysimies seisoi haudan ääressä ja katseli häntä yhtä
hämmästyneenä kuin poikakin. Tyttö ei ehtinyt kysyä mitään, sillä
takaa-ajajat olivat jo joen toisella rannalla. Hän kannusti hevostaan
ja jatkoi kiireistä ratsastustansa.

Metsä harveni, jo näkyi aitaus, vainiopätkä ja talonpojan talo.
Hetkisen hän aikoi paeta taloon, mutta samassa hän muutti mielensä
ja ratsasti eteen päin viipymättä. Ei, heidän ei pitänyt saada häntä
kiinni; hänen täytyi ennen heitä joutua kaupunkiin, vaikka hän sitten
kuoliaaksi ratsastaisi Sven Akselsonin Tuiman.

Silloin aukeni lavea näkö-ala yli Bråvikin vedenpinnan, joka
kimalteli auringonloisteessa. Ei ainoakaan väre häirinnyt sen
välkkyvää tyyneyttä. Sotapriki oli ankkurissa aivan lähellä
kaaliproomujen lasti-siltaa ja kuivasi siinä märkiä purjeitansa.
Tämä näky antoi ratsastajalle uutta rohkeutta. Ellei hän kaupunkiin
ennättäisi, antaisi hän hevosensa juosta minne hyvään ja menisi itse
piiloon. He eivät saisi häntä kiinni, sitä voittoa hän ei heille
soisi.

Hän jatkoi hurjaa vauhtiansa, kun erään kallion ohi kuljettaessa
äkkinäisessä käänteessä, hevonen pelästyi esinettä, joka pitkänään
oikoili kallion juurella. Aavistamatta edeltäpäin tuollaista tapausta
ei ratsastajatar voinut pitää varaansa, vaan kaatui satulastaan ja
putosi päistikkaa loikoilevan esineen syliin. Tuo esine oli, kuten
hän itsekkin, nuori tyttö.

Putous oli yhtä äkkinäinen kuin odottamaton. Molemmat tytöt
kopsahuttivat päänsä yhteen ja tuo vieras huudahti peljästyksestä.
Ratsastajatar laahasi hevosen perässä vähän matkaa, sillä hänen
jalkansa oli takertunut jalustimeen, mutta hänen onnistui päästä irti
ja hän nousi samassa seisoalle, mutta posket olivat punaisina vihasta.

"Sinä siellä, sinä, mitä varten sinä hevostani pelästytät?" Ja noita
harmistuneita sanoja seurasi samassa silmänräpäyksessä ruoskan
lyönti, joka jätti punaisen jäljen tytön paljastettuun kaulaan.

Tuo vieras tyttö, niin pian kuin hän tointui hämmästyksestään,
suuttui yhtä äkkiä kuin ratsastajakin. "Ja sinä siinä, -- lyötkö sinä
minua sen vuoksi, että ratsastat kuin mieletön katsomatta eteesi?"
huudahti hän, yhtä hehkuvan punaisena, samalla kuin hän tempasi
ruoskan käteensä ja koki sitä taittaa. Mutta ruoska oli palmikoitusta
ruo'osta ja hopeavartinen eikä taittunut, kun sitä taivutti.

"Koetappas lyödä minua vielä kerta!" sanoi loukattu uhkaavalla
äänellä.

He seisoivat muutaman silmänräpäyksen uhkaavina silmä silmää
vasten, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat
yhteen suhauttaneet. Molemmat olivat he lapsuuden ja nuoruuden
välisellä rajalla, 15 tahi 16 vuotisia; molemmat kiivaat, ylpeät,
uskaliaat, molemmat tutkivat he toisiansa samallaisilla tummilla,
säihkyvillä silmillä. Heissä oli ulkonainen yhdennäköisyys ja
sisällinen sielunheimolaisuus; metsästäjättären ratsastuspuku oli
tuskin kalliimpi kuin vieraan tytön kamlottivaatteet, ja molemmissa
ilmaantui yhtä suuri välinpitämättömyys puvun järjestyksestä, joka
heidän ikäisissään tavallisesti on hyvinkin suuresta arvosta. Vaikka
yhtä kehittynyt ikänsä suhteen, oli vieraan tytön vartalo kuitenkin
pitempi ja hänen kasvonsa piirteet säännöllisemmän kauniit, tämän
etevyyden palkitsi ratsastajattaren varma ryhti ja mahtava lujuus,
joka osotti, että hän oli tottunut käskemään sekä tulemaan totelluksi.

Akselsonin pelästynyt hevonen oli laukannut pois tyhjine satuloineen.
Oli niin tyyntä ja hiljaista, ett'ei lehtikään suhahtanut, ei
laineen loiskina rannan piikiviä vasten kuulunut. Tässä äänettömässä
tyvenessä kuului hevostenkavioin astunta tieltä.

"Piilota minua! Piilota minua!" huudahti ratsastajatar äkkiä, ja
samassa hänen suuttumuksensa silmänräpäyksellisesti haihtui, kun hän
lapsellisessa malttamattomuudessaan tahtoi, ett'ei tuo metsästysseura
häntä saavuttaisi, jonka edelle hän yksipäisesti oli päättänyt
joutua. Ja kun toinen; tyttö häntä katseli ymmärtämättä noin
eriskummallista pyyntöä, juoksi hän pähkinäpensaston taakse, joka
peitti vierua ja piilotti hänet ohikulkevien näkyvistä. Uteliaana,
mutta yhtä muuttuneilla tunteilla odotti toinen mitä nyt tapahtuman
piti.

Ajotiellä läheni ratsastajajoukko. Siinä oli kuusi tahi kahdeksan
loistavasti puettua herraa, joita seurasi heidän ratsumiehensä.
Näitten jäljessä ratsasti kaksi surkeassa tilassa olevaa
kammarineitosta, jotka suonenvedontapaisesti pitivät kiinni
hevosharjasta. Heidän jäljessään tuli taas kaksi hengästynyttä ja
pelästynyttä aatelis-neitosta kavaljeerineen ja palvelioineen.
Koko tämä joukko, jossa oli viidettäkymmentä metsästäjää ja
metsästäjätärtä, seurasi pakenevan jälkiä, jonka sysimies oli ilmi
antanut. Onneksi pakenevalle oli koirat pantu metsässä kahleisiin ja
olivat siis jääneet kauas jälkeen takaa-ajajista.

"Oletko nähnyt kuningatarta?" kysyi etummainen ratsastaja
pähkinäpensaan vieressä olevalta tytöltä.

"En", vastasi tyttö, asettuen pensaan eteen siihen kohtaan, missä se
oli harvin. Ja hän tunsi hienon väristyksen jäsenissään. "Kuningatar?
Miksikä kuningatar piiloutuisi? Oliko tässä jotakin petosta?..."

"Hänen on täytynyt ratsastaa tästä ohitse", lisäsi tuo ylhäinen herra
samalla, kun hän empien pysähytteli hevostansa hetkisen.

"Minä näen Tuiman jäljet. Se on tässä pelästynyt ja hypännyt sivulle
päin", huomautti Sven Akselson, joka oli jättänyt Caballeron eräälle
kumppanilleen ja johti nyt etsintää käyttäen toverinsa hevosta.

"Hyvänen aika, oliko se hän?" huudahti tyttö, enemmän teeskennellyllä
hämmästyksellä. "Jaa, hän ratsasti äsken tästä ohitse Åbyhyn päin."

"Mutta Tuima on tässä pelästynyt!" toisti Akselson yksipäisesti.
Häntä ei kukaan kuullut. Metsästäjät, sotilaat, neidet ja immet
laukkasivat eteen päin.

Kaikilla heillä oli syytä, eikä aivan vähänkään, etsiä maat ja
mantereet, löytääksensä häntä, jota hakivat, sillä pakeneva ei ollut
mikään vähä-arvoinen henkilö, vaan itse kuningatar Kristiina, joka jo
silloin oli tunnettu pontevuutensa, hyvän järkensä ja oikullisuutensa
takia. Mitä varten hän oli ilman aihetta paennut jahtiseurastansa
ja pannut toimeen tuollaisen melun, sitäpä hän tuskin itse tiesi.
Hän oli harmissaan epäonnistuneen ketun-jahdin vuoksi, ja häntä
huvitti harmittaa muita. Kristiinasta on sanottu, ett'ei hän
koskaan ollut lapsi. Tämä luulo oli niitä erehdyksiä, joihin meitä
usein saattaa se, jolla on liika aikaisin kehittynyt luonto. Hänen
ymmärryksensä ja käsityskykynsä lensi perhonsiivillä lapsuuden
rajojen yli, mutta luonteensa pohjassa ja toiminnan seurauksien
arvaamisessa oli hän seurannut lapsuuden kehityslakia. Ja nyt oli
hän pian täyttävä 16 vuotta; nyt hän tunsi, nuoruuden portilla ja
nuoruuden vapaudenhalulla, kuinka vastakohtainen se pakkotila, jonka
mukaan hänen vielä täytyi taipua, oli tuolle melkein itsevaltiaalle
kuningasvallalle, johonka hän katsoi itsensä syntyneeksi. Tuo hänen
lähiseuransa, joka samalla häntä mairitteli, kun se häntä kietoi, sen
täytyi nähdä, yhtäkaikki miten, että hänellä oli itsenäinen tahto
sekä että hän saattoi toimia sen mukaan. Epäluuloinen hän sen lisäksi
oli. Hän oli saanut päähänsä sen mielikuvituksen, että muutamat
valtiaat halusta olisivat nähneet, että joku onnettomuus häntä olisi
kohdannut, jonka jälkeen he sitten mielinmäärinsä saattaisivat ilman
häntä hallita Ruotsia. Ja hänen mielestään oli hyvin hauska pettää
näitä heidän toiveitansa.

Hän tuli nyt esiin pähkinäpensastosta huudahtaen harmistuneena
tuon tyhmämäisen tavan takia, jolla Akselson oli hänen käskynsä
toimittanut. Hän ei ollut niin säästäväinen karkeitten sanojen
jakamisessa, tuo nuori Kristiina, kuin hänen arvoonsa ja
kasvatukseensa nähden olisi saattanut luulla. Hän oli jotakin oppinut
myöskin ratsumiehiltä, koska hän ratsasti kuten poika satulassaan ja
osotti erinomaista taitoa kaikissa ruumiinharjoituksissa.

"Minä petin heidät!" sanoi toinen tyttö, joka ensi ihastuksessaan
onnistuneen kepposensa perästä, unohti kenenkä kanssa hän puhui.

"Hoh, sinä et huonosti näyttelisi ranskalaista ilveilystä, sinä!"
vastasi kuningatar, jonka vilkkaasta vaihtelevasta mielestä tuo
viimeinen ystävän palvelus jo oli poistanut entisen suuttumuksen.
"Särkeekö päätäsi?" lisäsi hän, kun näki tytön hautovan ohimoitaan
veteen kastetulla nenäliinallansa.

"Ei paljon, mutta kyllä siinä oli kova kovaa vastassa, kun me kaksi
löimme päämme yhteen." Ja hän oli vähällä lisätä: Eikö _sinun_
päätäsi särje? Mutta nyt hän muisti tuon uskomattoman asian, että
hänen edessään oli kuningatar ja hän nöyryytti oitis toverimaisen
käytöksensä sekä kysyi, oliko armollinen röökinä loukannut itseänsä.
Kuningatar oli ainoa, jolla siihen aikaan oli oikeus röökinän
nimitykseen; se oli tavallinen nimitys yksityisissä keskusteluissa.
Aateliston tyttäriä vielä nimitettiin neideiksi.

"Luuletko _minun_ pääni korkista olevan?" vastasi nuori kuningatar
iloisesti. "Mutta nuot herrat löytävät irtaimen hevoseni ja palaavat
takaisin. Neuvo minulle joku keino, miten pääsisin kaupunkiin ennen
heitä!"

"Armollisen röökinän sopisi soudattaa itsensä sinne."

"Soutaa? Se on hyvä. Mistä minä veneen saan?"

"Andromeda on lastauslaiturin luona. Minä pyydän veneen Herman
herralta."

"Hyvä. Sano, että minä oitis tahdon veneen ja kuusi soutajaa sekä
kaksi merisotamiestä minua saattamaan! Miksikä ei Andromeda ole
kulkenut kaupunkiin asti?"

"Me saimme aamulla aivan tyynen sekä vastavirran, joten oli
mahdotonta päästä edemmäksi."

"No siis vene. Joudu! Jollei sinua uskota, niin ota tämä sormukseni!
Mutta ei sanaakaan putoamisestani! Tuo ilkeä Tuima, minä annan ampua
sen! Ei saa hiiskuakkaan asiasta, ymmärrätkö?... Odota! Hattusi ja
oikea kenkäsi! Olen hukannut omani metsään."

Lukia on jo varmaankin arvannut, että se oli yön lapsi Hagar, joka
oli käyttänyt Andromedan vastentahtoista lepoa hengittääksensä
maa-ilmaa laiturin lähellä ja oli siinä sattunut joutumaan tuohon
eriskummalliseen kohtaukseen. Ja Hagar oli oitis valmis. Avojaloin
ja ilman hattua juoksi hän sotaprikille kuningattaren käskyä
toimittamaan.

Tämä käytti aikaansa järjestämällä pukuansa niin hyvään kuntoon kuin
tässä mahdollista oli, jotta hän siinä saattaisi esiintyä. Kristiina
piti yhtä paljon huolta kuninkaallisesta arvostansa, kuin hän oli
välinpitämätön vaatetuksestaan, milloin ankarat seura-elämän tavat
eivät sitä vaatineet.

Siivoaminen oli niin kömpelösti ja kiireisesti tehty, kuin
odottaakkin sopi prinsessalta, joka ei ollut tottunut, auttamaan
itseänsä eikä sitä paitsi huolinut siitä miten se onnistui. Hame
pantiin kiinni ja rypyt oikaistiin muutamilla kiireillä käden
silityksillä, mutta siihen jäi kuitenkin sinne tänne joku heinän
korsi tahi lehti, joita metsässä oli tarttunut kiinni. Hiukset
sidottiin niin hyvin kuin hätätilassa kävi laatuun. Hagarin hattu
ja kenkä sopivat mainiosti, mutta kengässä oli sen ajan tavan
mukaan korko, ja Kristiina ei kärsinyt korkoja. Empimättä otti
hän jahtiveitsensä hameentaskustaan ja rupesi leikkaamaan korkoja
kengistä. Hän koetti juuri par'aikaa tuota vaivalloista työtä toimeen
saada, kun Hagar palasi Herman Flemingin parissa.

"Vene odottaa teidän majesteettinne määräyksiä", ilmoitti Herman
herra tehden kunniaa kankean merimiehen tapaan.

"Hyvä, minä olen oitis valmis", vastasi kuningatar huolettomasti
tervehtien. "Auta minua sinä... Mikä nimesi on?"

"Hagar."

"Auta minua tuota korkoa saamaan pois, kuules! Tuommoinen hassu
keksintö, jolla tehdään ihmisiä ontuviksi! Ja Hagar koetti
kuningattaren kanssa yhdistetyin voimin saada korkoa pois leikatuksi,
mutta se oli rautanauloilla kiinnitetty ja kesti kaikkia heidän
ponnistuksiansa vastaan. Heidän täytyi pyytää apuunsa kummastelevaa
merimiestä, jonka vihdoin onnistui saada tuo vastahakoinen esine pois
paikaltaan sillä menestyksellä, että kengästäkin kappale seurasi
mukana."

"Nyt saatan kulkea", sanoi kuningatar, koetellen tyytyväisenä
kenkäänsä. "Kas tässä, avojalka!" Hän antoi Hagarille kultarahan.

Hagar tunsi itsensä nöyryytetyksi.

"Armollisen röökinän luvalla tahdon antaa tämän kauniin rahan
Norrköpingin köyhille", vastasi hän.

"Oletko sinä ylpeä?" Ja Kristiina loi läpitunkevan ylenkatseellisen
silmäyksen ylpeytensä kilpailiaan.

"Minun kenkäni ei ansaitsisi niin suurta kunniaa, jos se myytäisiin",
vastasi Hagar samalla, kun hän antoi takaisin kuninkaallisen
sormuksen.

Kuningatar käänsi hänelle selkänsä ja tarttui Herman Flemingin
käsivarteen lähteäkseen pois. Samassa hän astui kirjan päälle. "Minä
olen hukannut _Tacitukseni_", sanoi hän.

Fleming kumartui alas, otti kirjan ja kurkotti sen kuningattarelle.
"Tässä on Tacitus", sanoi hän hymyillen jäykällä tavallaan ja
katsahtaen Hagariin, sillä hän tunsi tuon märän esineen, jonka hän
oli nähnyt Andromedan keulanko kassa.

"Mutta tämä ei ole _minun_ kirjani!" huudahti Kristiina. Tuo
roomalainen oli kauniimpiin kansiin sidottu, kuin hänen omansa.

"Suokaa anteeksi", sanoi Hagar, "se on minun." Jos hän tässä hetkessä
olisi ilmaissut pienintäkään ylpeyttä tahi voitonriemua, olisivat
he taas törmänneet yhteen, sillä tuo oppinut kuningatar olisi yhtä
anteeksi antamattomana pitänyt oppinsa, kuin ylpeytensä kilpailua.
Mutta mitä Hagar tunsikin, ymmärsi hän sitä kuitenkin salata. Hänen
sanansa olivat koulutytön eikä mitään muuta.

"_Sinäkö_ luet _Tacitusta_?" kysyi kuningatar; -- saman kysymyksen
oli Fleming tehnyt.

"Siinä on paljon, jota minä en vielä ymmärrä oikein", vastasi hän
kyllä järkevästi. Tacitus on aina syvälle menevien ajatustensa ja
lyhyen lause-tapansa vuoksi kuulunut roomalaisten aikakirjojen
vaikeimmin käsitettäviin kirjoittajiin. Kristiina tiesi sen omasta
kokemuksestaan.

"Sinä saatat seurata minua kaupunkiin", sanoi hän, ollen
silmänräpäyksessä jälleen suopeammalla tuulella. "Minä tahdon nähdä,
mitenkä sinä selviät tuosta vänkelästä herrasta."

Nähtyänsä etäällä muutamia ratsastajia, kiirehti kuningatar
askeleitansa. Hetkisen kuluttua istui hän veneessä joka reippaasti,
soudettuna vei hänet Norrköpingiin. Flemingillä ja muutamilla
merisotamiehillä oli kunnia saattaa häntä kaupunkiin. Hagarille
suotiin sija veneen keulatuhdolle ja hän sai vastata muutamiin
vähäpätöisiin kysymyksiin, joita kuningatar hänen henkilöään
koskevista asioista suvaitsi kysyä. Vastaukset unohtuivat yhtä pian
kuin kysymyksetkin; meren lastu oli taas tuuli-ajolla tuntemattomilla
laineilla.

Presidentti Kurki perheineen oli juuri äsken herkullista päivällistä
syödessään koettanut palauttaa voimiansa merimatkan vaivojen perästä,
kun he hämmästyivät palvelusväen huudosta, että kuningatar oli
lastisillalla. Kentiesi hän vielä kunnioittaisi prikiä vierailullaan.
Mitäpä he tekisivät, näin _deshabillé_, jokapäiväisissä puvuissaan
kun olivat? He uskalsivat lähteä kannelle kurkistamaan ja ennättivät
juuri aikoinaan nähdäkseen nenäliinan viittauksen, veneen
keulankokasta, kun kuninkaallinen vieras jo oli kaukana ulkona
Bråvikin laineilla.

"Se on Hagar!" huudahti pieni Katariina Kurki, joka kymmenen vuotta
myöhemmin tuli kuningattaren hovineideksi.

"Hagar? Mahdotonta", vakuutti presidentti.

"Hän on mäellä tuolla metsässä. Olen lähettänyt Papen häntä hakemaan
ruoalle."

"Sinä et koskaan ole milläsikään hänen huolimattomuudestansa", sanoi
presidentin rouva.

"Täällä tulee Pape... Noh?"

"Hagar käski minun ilmoittaa hänen armollensa, että hän oli saanut
käskyn seurata kuningatarta kaupunkiin. Minä vaivoin ennätin viskata
hänelle kenkäparin", -- selitti hovimestari, joka nyt oli jälleen
saavuttanut koko virkaolentonsa arvoisuuden.

Presidentti ei saattanut olla hymyilemättä. "Sofia", sanoi hän
puolisolleen, "minä en ihmettelisi, jos sattumus kerran olisi vienyt
nuo tytön tyngät yhteen. He ovat kuin yhdestä sulattimesta valetut
ja sitä paitsi syntyneet samana yönä. Mutta jollen heitä väärin
tunne, olen varma siitä, ett'eivät kauvan sovussa pysy. Kuningatar
ja mustalaistyttö! Sallimus saattaa välistä laskea hyvin kummallista
leikkiä... Pape, hanki luotettava vene! Me annamme soutaa itsemme
Norrköpingiin."



3. Spartalaisia.


    Älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt...
    olen tehnyt ensi kokeeni tänään.

Paitsi Kristiinan kuutta ensimäistä lapsuuden vuotta on ehkä hänen
kuudestoista vuotensa 1642, se joka tämän kuningattaren kirjavasta
elämästä on vähimmän tunnettu ja josta on vähimmän puhuttu. Hän ei
enään ollut se ihmelapsi, joka herätti suurta huomiota eikä vielä se
nuori impi, joka pian oli kummastuttava maailmaa. Hänen opintonsa
oli lopetettu, hänen luonteensa oli kehityksessään. Hän oli perivä
kruunun, mikä jokaisen voiton perästä sai suuremman loiston, mutta
hän ei sitä vielä kantanut, sen valta kuului vielä valtakunnan
hoitajille; hän itse seisoi sen varjossa odottamassa. Hänen
henkilönsä näytti joutuvan unohdukseen hänen arvonsa takia, jota ei
saatettu unohtaa. Kaikkein silmät olivat luotu Saksan sotaa kohden,
Torstensonin taisteluihin, vaaroihin ja voittoihin, ranskalaiseen
liittoon ja Tanskanmaan epäiltävään käytökseen. Mutta juuri tänä
Kristiinan kuudentenatoista vuotena tapahtui hänessä itsessään se
huomaamaton, vaan tärkeä muutos, joka luonnonlain voimalla siirsi
kuningatarlapsen, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, aamuruskosta
täydelliseen päivän valoon, lapsuuden unelmista ja mielipiteistä
nuoruuden kohinaan, joka on täynnä hehkuvaa elinvoimaa.

Norrköping, joka sijaitsee siinä, missä Motalan joki laskee
Bråvikiin, oli ennen Kustaa II Aadolfin aikaa ainoastaan varakkaitten
itägötalaisten markkinapaikkana, mutta kasvoi Louis de Geerin,
kuninkaallisten oikeuksien, sekä edullisen asemansa kautta
pikaa Ruotsin etevimmäksi tehdaskaupungiksi. Sen 4,000 asukasta
olivat ikään kuin puusta pudonneet siihen aikaan tapahtuneen
kuninkaallisen vierailun takia. Ala-ikäinen Kristiina kuningatar
oli siinä iässä, että hänen täytyi tutustua valtakuntaansa sekä sen
edistyttämislähteisiin. Hän läksi Norrköpingiin ja mukanaan oli
hänellä valtiokansleri, useita neuvoston jäseniä, ylihovimestaritar
Beata Oxenstjerna, joka oli naimisissa Kaarlo Bonden kanssa, sekä
orpanansa pfaltzkreivitär Maria Eufrosyne, yhdenikäisensä, neiti
Ebba Sparre sekä lukuisa seurue. Näinä päivinä ajateltiin huvia ja
hyötyä. Kuningatar tarkasteli rautatyölaitoksia, haarniskapajaa ja
tehtaita sekä muita huomattavia paikkoja. Hän oli tiedonhaluinen ja
kyseli lakkaamatta, hän tahtoi tietää, millä tavoin ruotsalaista
rautaa valmistettaessa tuo kummallinen jalostuttamistyö toimitettiin.
Vihdoin hän väsyi, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, ja silloin
pantiin toimeen hänen huviksensa Kolmordenin metsästysretki.

Miten se päättyi, tunnemme jo. Kammariherra Klaus Wrangel, joka
jahtia johti, tahtoi ajella hirviä, mutta metsä oli liika lavea
ja aika liian lyhyt. Tyydyttiin siis jäniksiin. Kuningatar ampui
satulassaan istuen jäniksen, joka juoksi täyttä vauhtia. Siinä
ei ollut kyllä, hän havaitsi ketun, kettu petti hänen, hän petti
metsästysseuransa, ja tämän loppu oli kuperkeikka.

Kun Kristiina palasi kaupunkiin, näytti hän kalpealta ja uupuneelta.
Ei se ollutkaan lastenleikkiä, tuo putoaminen satulasta sekä
jalustimissa laahaaminen. Hän ei ensi innossaan ollut minänsäkään
olevinaan, kun hän tahtoi pilkata takaa-ajajoitaan. Mutta kun
jännitys oli ohitse, vei luonto voiton. Hänen päätänsä, selkäänsä
ja rintaansa kolotti sanomattomasti. Vilkkaassa mielikuvituksessaan
luuli hän, että häneltä kylkiluu oli taittunut. Vaivoin hän Flemingin
avulla saattoi kulkea tuon lyhyen matkan satamalaiturilta torin
varrella olevaan de Geerin taloon, jossa hän asui.

Täällä hän herätti kovaa hämmästystä ja rouva Beata Oxenstjerna otti
hänen hoitoonsa. Kristiina ei rakastanut tätä kurittajaansa, jolla
perheen-emännän kaikkien avujen ohessa myöskin oli karkea käytös,
ja joka ei koettanutkaan salata, että hän vastenmielisesti alistui
tätä vallanpitäjien hänelle uskomaa arkaa tehtävää toimittamaan.
Koko hoviväki tuli liikkeelle ja pelästyi vielä lisäksi, kun
metsästäjät palasivat takaisin, jotka eivät tietäneet kuningattaren
putoamisesta hevosen selästä eikä hänen katoamisensa syytä, mutta
sitä paremmin Kolmordenin huonon maineen. Sven Akselson oli puhunut
epäselviä sanoja jostakin, joka olisi tapahtunut vuorenrotkossa.
Sen piti tapahtuneen, mutta ei kuitenkaan tapahtunutkaan: Siitä ei
kukaan viisastunut. Hovilääkäriä lähetettiin tuomaan ja hän määräsi
suonen iskemistä. Kylkiluista ei ollut yksikään poikki, mutta useita
raamukkeita havaittiin selässä ja olkapäissä sekä mustelma oikeassa
ohimossa. Kristiina ei tahtonut ilmoittaa, mistä hän ne oli saanut.
Ei kenenkään pitänyt iloitseman siitä, että hän oli oikullisuudestaan
tullut rangaistuksi.

Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli myöskin levottomuudesta ja pelosta
varsin pahoin voipa. Ne molemmat kammarineitsyet, jotka seurasivat
mukana kuningattaren lähintä palvelusta varten, olivat puolikuolleina
kovan ratsastuksen ja pelästyksen takia. Tuima oli löydetty syömässä
eräällä metsänrinteellä. Kummallisia huhuja kulki suusta suuhun.
Kersti röökinä oli viety peikkojen luolaan, tahi vaivoin päässyt
sissien kynsistä. Hän oli tullut lumotuksi, -- "muserretuksi", kuten
sanantapa kansankielellä kuului. Metsästäjien muistiin johtui nyt
se vieras tyttö, joka heitä oli saattanut harhateille Åbyhyn ja he
pitivät häntä jotenkin epäluulon-alaisena. Häntä tuli kuulustella.
Mutta mistä hänen löytäisi?

Häntä ei kaukaa tarvinnutkaan etsiä. Ei kenelläkään ollut aikaa
muistella Hagaria. Tuntemattomana vieraassa maassa, ei hän uskaltanut
tunkea kuningattaren asuntoon, vaan istui talon portailla odottaen
uusia käskyjä. Siinä Sven Akselson hänen näki ja tunsi. Hän kyllä
vielä muisti, että Tuima oli pelästynyt siinä paikassa, jossa tyttö
oli seisonut pähkinäpensaan luona.

Hagaria äkkiarvaamatta valmistaumattomana kyseltiin, mutta hän ei
vastannut mitään. Hän muisti kuningattaren hartaan toivon, että hänen
seikkailunsa ei tulisi tunnetuksi sekä salasi järkähtämättömänä
kaikki muut asiat, paitsi sen, että hän oli saanut käskyn seurata
kuningatarta kaupunkiin.

Hän vietiin Beata rouvan luo, joka luuli häntä suomalaiseksi
kammarineitsyeksi. "No niin", sanoi tuo ankara rouva, saatuansa
Hagarin henkilöstä ne tiedot, joita hän luuli tarvitsevansa. "Sinä
olet suomalainen, sinä? Tiedätkö, mitä sinusta puhutaan? Sanotaan,
että sinä olet velho, ja olet käyttänyt pahoja juonia. Mutta
tiedätkö, miten velhoja rangaistaan? Niitä vitsoilla ruoskitaan ja
lavalla poltetaan. Ajattele sitä, sinä ilkipintainen elävä; älä
valehtele, vastaa kysymyksiini! Mitä Kersti röökinälle metsässä
tapahtui? Mitä varten hänen hevosensa tyhjin satuloin löydettiin?
Miksikä Klaus herralle valehtelit, että röökinä oli ratsastanut
Åbyhyn päin?"

"Minä luulin metsästäjien tarkoittavan hänelle jotakin pahaa",
vastasi tyttö viimeiseen kysymykseen sekä oli toisiin puuttumatta.

"No, entä sitten! Minä tahdon tietää mitä varten röökinä on
haavoitettu, ja kuka häntä on haavoittanut."

"Hän on ehkä puita vasten loukannut itsensä. Siellä Kolmordenin
metsässä on vaikea ratsastaa."

"Turhia puheita! Sinä tiedät enemmän, kuin tahdot ilmoittaa. Saanko
vastauksen vai enkö?"

Hagar oli vaiti.

"Akselson, tuo vitsa!"

Akselson ei ollutkaan hidas tuomaan pähkinä-vitsaa, joka siihen
aikaan aina oli saatavissa luvallista kotikuria varten. "Noh", sanoi
Beata rouva tarkoittavasti, "saanko nyt vastausta?"

Hagar oli yhä vieläkin vaiti. Se, joka muistaa Hagaria ja Bennua
siitä ajasta, jolloin Kaskaksen torpassa olivat, tietää, ett'ei
Dordei milloinkaan uskaltanut heitä vitsalla uhata, koska he siitä
kävivät tuhatta hullummiksi.

"Apollonia", jatkoi Beata rouva vahva-kouraiselle kyökkipiialle, joka
uteliaana seisoi ovella, puolittain pelästyneenä, puolittain iloiten
siitä, että tuo nuori velho saisi ansaitun kurituksen, "avaa tytön
hame ja paljasta hänen hartiansa!"

Apollonia läheni. Hagar juoksi takaisin päin, tarttui kaiteeseen,
joka oli seinän ääressä, ja huusi: "Koetappas koskea minuun! Minä
olen täällä kuningattaren käskystä, eikä kenelläkään muulla ole
oikeutta kuulustella ja kysellä minua!"

Kuningatar oli kyllä vielä ala-ikäinen ja ylihovimestarittarensa
hoidon alainen, mutta hän oli kuitenkin kuningatar. Beata rouva
mietiskeli. "Vie noidanpenikka kellariin, ja salpaa ovi! Hän pyytää
tutkimusta; sitä hänen saaman pitää, että korvissaan vinkuu.
Sinä siellä", lisäsi hän tytölle, "muista piiskuria! Ja muista
polttolavaa! Ja kun olet harkinnut asiaa, saat koputtaa kattoon!
Kyökkiin se kyllä kuuluu, ja minä tahdon sitte katsoa, mitä
puolestasi tehdä saatan."

Hagar vietiin ynseänä, mutta vastusta tekemättä talon kellariin,
jonka kostean holvin alla hän tuskin oikoisena saattoi seisoa, ja
suljettiin sinne parannukselle. Beata rouva toivoi, että hän piankin
nöyrtyisi. Aateliset edut antoivat tälle ankaralle, mutta oikeutta
rakastavalle rouvalle tuomiovallan, johon ei kuningasvaltakaan
saattanut koskea. Kerrotaan juuri 1642 vuosiluvulta, että
valtiokansleri oli antanut rangaista erästä palveliaa, vaikka
kuningatar oli rukoillut hänen puolestaan.

Kristiina makasi kuumeessa, joka enemmän oli syntynyt hermojen
kiihotuksesta, kuin ruumiin ulkonaisista tahi sisällisistä vammoista.
Ebba Sparre istui kuninkaallisen ystävänsä vieressä. -- "Kärsitkö
kovin?" kysyi hän, pestessään lyijyvedellä naarmua joka oli
haavoitetun oikeanpuolisessa olkapäässä, se olikin vasenta nähtävästi
korkeampi. Tuo kaunis Ebba sinutteli kuningatarta, kun kahden kesken
olivat.

"En yhtään", sanoi Kristiina. "Minä ennätin kuitenkin kaupunkiin
ennen teitä."

"Mutta hirveästi sinä meitä pelästytit! Dora on vuoteen omana,
Sidonia sylkee verta. Neito raukat ratsastivat itsensä kuoliaaksi.
Miksikä sinä meistä ratsastit pois?"

"Miksikä ei Wrangel ajanut esiin hirveä? Väsyyhän noihin kurjiin
jäniksiin. Minä havaitsin ketun, ja sitten... minua halutti itse
olla otuksena. Onhan hyvä totuttaa itseänsä. Monet koirat kruunua
nalkuttavat."

"Suo minun hautoa ohimoitasi! Mistä sait tuon sinermän?"

"Minä metsänhaltialle annoin korville, ja hän on luultavasti minua
kynsäissyt."

Ebban hämmästynyt katsanto osotti, ett'ei hän tuota aivan
mahdottomana pitänyt, kun samassa heidän puheensa keskeytyi,
Beata rouvan tullessa sisälle. Hän katsoi tarpeelliseksi kieltää
kuumesairasta puhumasta.

"Lääkäri", kuiskasi hän Ebballe, "tahtoo tietää, mihinkä ja miten
kuningatar on itseänsä loukannut. Onko hän sinulle ilmaissut mitään?"

"Hän sanoo metsänhaltian häntä kynsäisseen", vastasi Ebba Sparre
viattomasti.

"Hullutusta! Vaan meidän päivinämmehän usein kuulee puhuttavan noidan
tempuista. Minä olen ottanut epäluulonalaisen henkilön talteen; älä
puhu siitä mitään! Sairas täytyy jättää rauhaan."

Ikään kuin tämän määräyksen ivaksi, ilmoitettiin hetken kuluttua,
että valtiokansleri oli tullut eikä häntä saatettu estää kuningatarta
tapaamasta.

Tuo kuuluisa Aksel Oxenstjerna, kuningas ilman nimeä, oli siihen
aikaan 59 vuotias. Hän oli pitkävartaloinen ja voimakas, hiukset
harmaat, otsa korkea, silmät siniset ja hänen poskissaan hehkui
vielä nuoruuden heleä puna. Hyvin saattoi käsittää, että tämä mies
osasi käskeä: hänpä oli "se akseli, jonka ympäri maailma (lue: hänen
aikakautensa) pyöri"; mutta hän saattoi myöskin olla persoonallisesti
rakastettava, ja kuninkaallista perhettä kohtaan oli hän sitä
ainakin. Hänen oli jo täytynyt sanoa montakin karvasta totuutta
nuorelle kuningattarellensa ja hänen tuli myöhemmin sanoa hänelle
vielä paljoa enemmän; mutta hän ei milloinkaan unhottanut, että hän
puhui "suuren Kustaa Aadolfin tyttärelle".

Valtiokansleri ei salannut sitä, että hän oli tyytymätön Kristiinan
ajattelemattomaan metsästysseikkailuun, vaan tuli hänelle sitä
ilmoittamaan.

"Minä havaitsen", sanoi hän, "suurella mielipahalla teidän
majesteettinne epäterveyden. Sepä nyt on tullut noitten
vahingollisten huvien seuraukseksi, enkä tiedä muuta neuvoa,
kuin että otetaan opiksi toistaiseksi se, mitä nyt ei enään
voi tekemättömäksi tehdä. Teidän majesteettinne on myöskin nyt
onnellisesti siihen ikään tullut, jolloin järjen tulee vallita
ja itse tiedätte, kuinka kallis ja suuriarvoinen teidän korkea
persoonanne on koko valtakunnan menestymiselle. Ei todellakaan
löydy Ruotsin metsissä yhtäkään niin jaloa metsän-eläintä, että
se olisi ainoankaan naarmun arvoinen, joka teissä on, sillä
joll'ette nuoruuden rohkeassa innossa varokkaan omaa ihoanne, tulee
teidän kuitenkin ajatella, että koko ruumiillanne ja sielullanne
olette Jumalan ja Ruotsin kansan oma. Enkä ole minä tätä sanonut
pahoittaakseni teidän mieltänne, armollinen röökinä, koska te itse
kärsitte vahingostanne, josta minä nyt toivon ja Jumalaa rukoilen,
että piankin iloksemme pääsisitte. Vaan ottakaa se tulevaisuutta
varten varoitukseksi suosiolla vastaan, samati kuin sen teille
rakkaudesta, velvollisella arvonannolla sanonut on teidän ja teidän
suuren isänne uskollinen palvella, joka ei mitään parempaa tiedä,
kuin että hänen armollinen kuningattarensa tulisi onnelliseen
hallitukseen täällä ajassa ja sen perästä valittuin rauhaan."

Tämän jälkeen hän lempeästi hymyillen suuteli kuningattaren kättä,
ikään kuin anteeksi anoen, mitä hänen neuvossaan ehkä oli ollut
loukkaavaa. Aksel Oxenstjerna oli niin tottunut punnitsemaan
sanojansa, jotka tähän aikaan painoivat paljon Euroopan vaa'assa,
ettei meidän päiviemme pikakirjoittajien eikä kirjanpainajien olisi
tarvinnut panna kirjaintakaan lisäksi. Jos kuolevaisten joukossa
löytyi ainoakaan, jota kohtaan tuo isätön Kristiina saattoi,
ja jota kohtaan hänen tuli tuntea tyttären rakkautta, oli tämä
mies todellakin sellainen. Hän ei ainoastaan ollut etevin hänen
holhojistaan, joka oli kantanut hänen kruununsa taakkaa, vaan hän
oli aina kuningattaren ensimmäisistä lapsuuden ajoista ollut hänen
isällisenä neuvonantajanaan. Ja Kristiina ei saattanut olla häntä
kunnioittamatta; hän oli todellakin ainoa, jonka edessä Kristiinan
omapäinen luonne taipui, ainoa, jota hän -- ei ainakaan vielä --
uskaltanut vastustaa. Mutta rakastaa häntä kuten isää, taipua
tyttären vapaa-ehtoisella tottelevaisuudella hänen neuvojensa
mukaan, sitä ei hän taitanut. Siksi oli Oxenstjerna liiaksi paljon
Kristiinaa etevämpi, ja selitys Kristiinan arvotuksen tapaiseen
luontoon, sellaisena, joksi se alkoi muodostua hänen kuudentenatoista
vuotenansa, oli juuri siinä, ett'ei hän kärsinyt ketään rinnallansa,
vielä vähemmän itseään etevämpänä. Hän saattoi kunnioittaa, pitää
arvossa, ihailla, rakastaa toista tahi toista, jonka hän luuli
rakkauttansa tahi kunnioitustansa ansainneeksi, ja ne ovat paljo
erehtyneet, jotka ovat sanoneet, ettei hän koskaan voinut rakastaa
ketään eikä mitään muuta paitsi itseään. Mutta sitä hän saattoi
tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että tuo kukaan eli mikään oli häntä
heikompi. Jos tahtoi nousta hänen suosioonsa, silloin ei ainoastaan
saanut näyttää niitä ominaisuuksia, joita hän piti korkeimmassa
arvossa, miltei tärkeämpi oli, että asettui häntä alemmaksi, se
hänen suosionsa menetti, joka tahtoi olla tasa-arvossa hänen
kanssaan tahi häntä etevämpi. Hän ei vaatinut alammaisuutta, vaikka
hänen luonteensa kiivaudessa välistä siltä näytti, sillä orjakin
saattoi nöyryyttää itseänsä ja hän ylenkatsoi orjia. Hän tarvitsi ja
tahtoi olla tuo "verraton", joksi hän sitten tuli, siinä sana, joka
ilmilausuu hänen yksinäisen suuruutensa.

Kristiina nousi istualle ja vastasi huolettomalla äänellä, joka ei
puhunut samaa, kuin hänen kuumeentapaisesti kiiltävät silmänsä:

"Minä ratsastin liian kiireesti, olen vain väsynyt, se menee pian
ohitse."

Valtiokansleri katseli häntä tutkistellen. Hän pelkäsi, että
Kristiina ehkä saisi uudestaan äkkinäisen kivun puuskan, sellaisen,
joka usein häntä vaivasi hänen kasvavalla iällään.

"Nyt on paras pysyä levossa", varoitti hän. "Kommissarius De Geer
odottaa tuolla ulkona, saadaksensa tietää, kuinka terveytenne
laita on. Hänen alammainen toivonsa on, saada kunnian vastaanottaa
armollisen kuningattarensa huomenna vieraana Finspångissa. Minä
vastaan hänelle, että tämä on toistaiseksi jätettävä, sillä matka
tuottaisi haittaa."

"Suvaitkaa, teidän lemmellisyytenne, vastata kommisariukselle, että
minä ilolla otan vastaan hänen kutsumuksensa huomiseksi", lausui hän.
"Onko sotamarsalkka Horn saapunut Norrköpingiin? Muistaakseni häntä
tänään odotetaan."

"Hän saapui tänne tänään", vastasi valtiokansleri, hämmästyneenä
tuosta, kun näki sairaan noin äkkiä voimistuvan.

"Minä toivon näkeväni hänen, teidän ja De Geerin tänä ehtoona
illallis-aterialla klo 7."

"Ei, sitä teidän majesteettinne nykyinen heikkous ei millään muotoa
salli", muistutti Oxenstjerna.

"Mitä? Teidän lemmellisyytenne tahtoo, että noin etevän sankarin,
joka äsken on Sveitsissä, Hollannissa ja Ranskassa otettu vastaan
suurilla kunnian-osotuksilla, paluumatkallaan täytyisi odottaa,
päästäksensä minun puheilleni! Hän ei ole Ruotsissa ollut
kolmeentoista vuoteen, enkä minä saata häntä muistaa; minä olin
lapsi, kun hän lähti sotaan. Kutsukaa häntä illallis-aterialle; minä
olen täydellisen terve. Ja asessori Stjernhjelm, eikö hän eilen
saapunut tänne Tartosta? Minä toivon saavani nähdä hänet myöskin. Hän
tulee nyt olemaan valtakuntamme muinaislöytöjen tutkia. Minä tahdon
häneltä kysyä, saattaako hän asettaa uuteen kuntoon Stäketin. Nuot
rauniot ovat kummalliset; olin vähällä saada niskani poikki, kun
kävin siellä kesällä."

Kuningatar puhui pikaa ja kärsimättömästi; kuumetta oli sanoissakin.
Valtiokansleri vaihtoi silmäyksiä sisarensa kanssa, jonka levottomuus
kuningattaren suhteen nähtävästi ilmaantui, mutta katsoi parhaaksi
olla Kristiinalle vastaansanomatta _tällä haavaa_. Kuume olisi
saattanut käydä kovemmaksi. Siis päätettiin, että mainitut
kolme herraa kutsuttaisiin hovi-aterialle samana iltana, ja jos
kuningatar, kuten arvata saattoi, olisi estetty olemasta läsnä, niin
valtiokansleri sekä hänen sisarensa osottaisivat kunniaa vieraille.

Mutta hän oli läsnä. Hän ei _tahtonut_ olla kipeänä, hän ei
_tahtonut_ olla satulasta viskattuna, hän ei _tahtonut_, että
luultaisiin hänen saaneen rangaistusta ajattelemattomasta
ratsastuksestaan. Ei kukaan saisi aavistaa, miten vilunväreet kävivät
hänen jäsenissään eikä miten uuvuttava voimattomuus kerta toisensa
perästä häntä pyörrytti niin, että oli tainnoksiin menemäisillään.
Hän oli antanut pukeakkin itsensä tavallista huolellisemmin. Hän
puhui paljon, ehkä liian paljon, mutta hän puhui viisaasti, ja missä
aine sen salli, myöskin sukkeluuksia pistellen. Tässä nähtiin ensi
kerran se Kristiina, joka oli maailmaa hämmästyttävä. Valtiokansleri
kuunteli häntä ihmetellen, ja kaikki muut ihastuksella. Hän oli
muutamien tuntien kuluessa ikään kuin kasvanut. Kuningatar-lapsi
näytti jonkun äkki-arvaamattoman käänteen kautta muuttuneen
kuningatar-neidoksi.

Presidentti Kurki, joka heti tultuansa kiirehti osottamaan kunniaa
näille ylhäisille matkustajille tervehtimällä heitä, kutsuttiin
myöskin hovi-illallisille, jotka olivat valmistetut 14 hengelle.
Norrköpingillä oli se harvinainen onni, että näki kuningattarensa
ympärille koottuna viisi miestä, jotka jo olivat ja vielä edeskin
päin tulivat olemaan viiden yhteiskunnallisen suunnan etevimpinä
edustajina: valtiohoidon, sodan, lainkäytön, teollisuuden ja
kirjallisuuden.

Tänä iltana teki viidentoista-vuotias prinsessa näytekokeen, ja missä
tilassa! Hänen oikealla puolellaan istui valtiokansleri ja vasemmalla
sotamarsalkka Horn. Näitten naapurien vieressä ei hän millään muotoa
tahtonut näyttää mitään heikkoutta, mutta oli varovaisuuden vuoksi
pitänyt takanaan Ebba Sparren lähinnä palvelevana hovineitona. Tuon
tuostakin nojasi hän ystävänsä olkaa vasten, ikäänkuin kuiskatakseen
hänelle jotakin määräystä, vaikka hän todellisuudessa tarvitsi tukea,
jotta heikkoutensa ei tulisi ilmi.

Siinä puhuttiin sodasta, Torstensonin matkasta Olmützia vastaan
sekä tulevan suuren taistelun mahdollisuudesta; tämä oli kuukautta
ennen Breitenfeldin toista tappelua. Horn oli äsken kieltäytynyt
myöntymästä Venedigin tasavallan kunniaa tuottavaan tarjoumukseen,
että hän ylipäällikkönä johtaisi sen sotajoukkoja turkkilaisia
vastaan. Kristiina lausui leikillisesti, että niin halusta kuin hän
tahtoikin nähdä sotamarsalkkaa Ruotsissa, olisi hän kuitenkin vielä
halukkaammin tahtonut nähdä häntä Konstantinopolissa.

"Mutta ei kuitenkaan vankina", virkkoi Horn. "Teitä saattaa sulkea
sisään, vaan ei koskaan kukistaa", vastasi kuningatar. "Teidän
elämänne on satu. Haltiat pitävät teitä teljettynä vuorissaan
seitsemän vuotta, ja te palaatte nuorentuneena uusiin mainetöihin."

"Tottumus tekee ihmeitä", vastasi Horn hymyillen. "Suomalaiset pirtit
ja saksalaiset kenttä-olot ovat siitä hyvät, etteivät pilaa meitä
pehmeillä vuoteilla."

"Älkää sitä sanoko, sotamarsalkka! Te sekä teidän maamiehenne
lämmittelette halusta itseänne valkean ääressä. Teillä oli kylläkin
kuuma Breitenfeldin luona, mutta siellä olittekin kuninkaan oikeana
kätenä."

"Minun mielestäni sotilaan on parempi kadottaa oikea kätensä,
kuin nähdä sitä kahleissa", vastasi sotamarsalkka. "Pahinta oli
Ingolstadtissa, ett'en saanut taistella nuoren kuningattareni
puolesta. Kerran", lisäsi hän, "olin niin onnellinen, että sain
tehdä teidän majesteetillenne palveluksen. Se oli silloin, kun
kunniakseni sain luottamustoimen pyytää Brandenburgin prinsessaa
kuningas-vainajalle, teidän suurelle isällenne."

"Kun minä tulen kuudenkymmenen vuotiaaksi", vastasi Kristiina samaan
tapaan, "kiitän minä teitä olemuksestani, jos se silloin on osottanut
kiitosta ansainneensa."

Kustaa Horn oli nyt viidenkymmenen vuoden vanha, hän ei ollut
pitkävartaloinen, mutta roteva ruumiiltaan, hiukset pitkät,
ruskeat ja kähäräiset, silmät ruskeat ja lempeät, otsa kalpea,
iho keltaisen kalpea, viikset lyhyet ja hänen kasvonsa ilmaisivat
melkein surullista vakavuutta, jossa hymyily, joka nyt hänen muotoaan
kirkastutti, oli yhtä miellyttävä kuin harvinainen vieras. Nuo
suomalaisten pirtit, jotka kuuluivat hänen lapsuutensa muistoihin,
olivat painaneet häneen poistumattoman leimansa kansasta,

    "min urheus, min vakavuus,
    min miehuus kuolon voittaa."

Hollantilainen Louis De Geer, joka nyt oli 53 vuotias ja vuoden
ollut ruotsalaisena aatelismiehenä, oli luonnon vakavuudessa ja
teeskentelemättömässä hurskaudessa Hornin sielunheimolainen,
mutta muuten hänen vastakohtansa, aivan kuten sota on rauhan
vastakohta. Hänen yllään oli rikkaan porvarin pitkä, musta, visusti
kiinninapitettu samettinuttu ja leveä, sileä kaulusta, josta
kaksi silkkitupsua riippui. Muutama ohut kähärä korvien luona,
huolellisesti leikattu täysparta ja musta patalakki paljaalla
päälaella, ympäröivät hänen korkeaa otsaansa, hieno-ihoisia poskiansa
ja viisaita, hyväntahtoisia, levollisia silmiänsä. Hänen olennossaan
oli jotakin vaatimatonta ja enemmän itsekseen olevaa: siinä näki
edessään hiljaisen kauppiaan, joka lakkaamatta odotteli ajan
vaiheita ja osasi niitä käyttää, mutta joka samalla myöskin herätti
luottamusta sen rehellisyyden ja lujuuden kautta, joka hänessä
kuvautui. Hän oli nyt juuri kaupoissa kruunun kanssa, ostaaksensa
Finspångin, joka hänellä oli arennilla ollut vuodesta 1618, ja sen
lisäksi vielä nuo mahtavat, Dannemoran ympärillä olevat rautatehtaat.
Sellaista mahtavaa rautateollisuuden harjoittajaa ei Ruotsi vielä
siihen aikaan ollut milloinkaan nähnyt. Jos hän tunsi arvonsa, ei se
myöskään hallitsevilta jäänyt huomaamattomiin.

"Te tahdotte ostaa itsellenne parhaat kartanot, mitä Ruotsissa on",
sanoi kuningatar leikillään De Geerille.

"Kun minä ne arennille otin, olivat ne huonoimmat, mitä Ruotsissa
löytyi", vastasi kauppias levollisesti.

"Herra De Geer ei ole tyytyväinen Ruotsiin", virkkoi Oxenstjerna yhtä
levollisesti. "Hän harjoittaa kauppaa Guinea-rannikoilla ja tarjoo
meille Afrikan pantavaksi Ruotsin vallan alle."

Kristiinan tunteita tenhosi kaikki, mikä oli suurenmoista.

"Hyvä, herra De Geer", sanoi hän. "Pitäkää sananne, niin saattopa
nähdä, ett'emme ole yhtä mustia, kuin uudet alammaisemme. Teidän
herttuallinen kilpenne pitää koristettaman kullasta valetulla
murjaanilla."

"Siinä, missä Jumala armonsa antaa", vastasi kauppias, "saatetaan
jotakin tehdä järjellä ja rahalla. Minä tiedän Euroopassa ainoastaan
yhden miehen, joka olisi kyllin viisas ja kylliksi rikas pannaksensa
valtansa alle Afrikan, ja se mies on juutalainen."

"Mitä? Uusi Salomoko?"

"Ruben Zevi Regensburgissa."

"Hänen tunnemme aivan hyvin", nauroi valtiokansleri. "Hän oli
tyytynyt 30 prosenttiin pienistä taskuveloistamme; saattaa toisessa
tilaisuudessa pyytää 50. Ei, teidän vapaasukuisuutenne, me olemme
vastaiseksi tyytyväisiä Eurooppaamme, kun ainoastaan taitaisimme sitä
taitavasti nauttia ja hoitaa, mutta kun tarvitsemme enemmän, tahdomme
juuri teidät Afrikaan lähettää."

Asessori Stjernhjelm, joka vuonna 1631 oli saanut helisevän aatelisen
nimensä yksinkertaisen Yrjö Olavinpojan sijasta, kuului tuumivan,
että, jos Ruotsin valtakunta hallittavaksensa ottaisi murjaaneja ja
pakanoita, ei juutalaisetkaan rahakukkaroineen olisi ylenkatsottavia.
Stjernhjelm oli nyt 54 vuotinen, tunnettu oppineeksi, teräväpäiseksi
ja teräväkieliseksi tuomariksi, sekä muinais-olojen kertoiliaksi,
mutta oli tähän asti melkein tuntematon runoiltana. Hänen yllään oli
tuomarin avara, pitkä takki, sekä kuten De Geerilläkin, patalakki
päässä. Hiukset riippuivat tuuheina molemmin puolin päätä; viikset ja
puoliparta antoivat hänelle ankaran muodon.

Presidentti Kurki yhtyi vastustamaan juutalaisia. He olivat oikeuksia
vailla Roomalaisessa valtakunnassa ja muualla yhteiskunnallisissa
suhteissa ahtaalle ahdattuina. De Geer muistutti, että juutalaiset
Hollannissa tekivät rahakauppiaina hyvää apua. Keskustelu kävi
vilkkaasti. Ei kukaan huomannut, että kuningattaren kasvoissa
väri vaihteli sekä että hän usein katkaisi puheensa ikään kuin
hengittääksensä.

Hän oli Stjernhjelmin kanssa alkanut keskustelua Stäketistä ja sen
historiasta, kun hän äkkiä tarttui kovasti Ebba Sparren käsivarteen
kesken lausetta. Beata rouva, jonka terävät silmät aina olivat
varuillaan, huomasi liikkeen, hän nousi pöydän äärestä ja läheni
kuningatarta. Kaikki katsoivat sinne päin, illallisvieraat loivat
kysyvät silmäykset toisiinsa.

Mitä oli tämä? Eikö kuningatar voinut hyvin?... Se kesti ainoastaan
muutaman sekunnin. Itse valtiokansleri, joka istui lähinnä, ei
ennättänyt huolestunutta kysymystä tehdä, ennenkuin Kristiina, yhtä
kalpeana kuin hän äsken oli ollut punaisena, jatkoi keskustelua
entisellä leikillisellä tavallaan.

"Älkää kieltäkö, asessori, että Stäketissä kummittelee! Onko se
Kustaa Trolle, joka siellä aaveilee? Sitä asessorin tulisi tietää,
joka itse pitää _spiritus familiarista_ ja niin sanoakseni tuntee
kaikki salaiset asiat. Älkää kieltäkö, että olette sytyttänyt valkean
erään talonpojan partaan noitalasillanne sekä että milloin hyvään
saatatte tehdä kirpusta norsun!"

"Kun minulla on onni puhdistaa itseäni noin oppineen kuningattaren
edessä, täytyy minun puolustaa suurennuslasi raukkaani", vastasi
Stjernhjelm, jonka oli vähän aikaa sitten julkisessa puheessa
täytynyt vastustaa liiviläisten pappien soimauksia, he kun häntä
syyttivät noitumisesta ja ateismista, jumalattomuudesta.

"Uskotelkaa vain minulle sitä!" jatkoi Kristiina iloisesti. "Jos
teillä on suurennuslasi, niin lainatkaa, rakas asessori, se
valtiorahastonhoitajalle, että hän rahastohuoneessamme kerrankin
saisi hauskan hetken. Varmaan myöskin Lennart herra tuolla
ulkomailla tulisi suuresti iloitsemaan, kun hän näkisi pataljoonansa
monenkertaisesti lisääntyvän. Ja tyytyväisimmäksi tulee herra De
Geer, hän tekee rautakankia neulankärjestä."

Kello läheni 9, joka siihen aikaan oli hyvin myöhäinen tunti. Ateria
lopetettiin pitkällä iltarukouksella ja vieraat osottivat velvollista
kunnioitustansa suutelemalla kuningattaren kättä. Sitte erottiin.

"Vie minua huoneisiini!" kuiskasi kuningatar ystävälleen. Hän oli
ainoastaan suurella voimiensa ponnistamisella jaksanut sanoa muutamia
kohteliaita sanoja hyvästijättö-menoissa.

Ebba Sparre talutti häntä makuuhuoneesen. Siellä oli vielä yksi
koetus kestettävänä eikä se vähimpiin voimiin tyytynytkään. Beata
rouva myöskin velvollisuuden mukaisesti seurasi kuningatarta.
Hän epäili Kristiinan teeskennelleen: hän tahtoi tietää kaikkea,
mitä hänen ei pitänyt saaman tietää. Sen lisäksi annettiin
monta perinpohjaista neuvoa yöksi, vuoteen valmistamisesta,
vahdinpidosta, lääkkeistä ja yölampusta! Nämä 20 minuuttia olivat
mitä kärsimättömimpiä. Vaikka Kristiina joka hetki oli tainnoksiin
menemäisillään, täytyi hänen kuunnella varoituksia ja vastata niihin
rauhoittavalla tavalla. Jollei tämä olisi onnistunut, olisi Beata
rouva jäänyt yöksi makuuhuoneeseen.

Mutta se onnistui. Tuo uuttera hoitaja läksi, vakuutettuna siitä,
että ainoastaan vähäinen voimattomuus oli jäljellä, joka kyllä yön
levon jälkeen haihtuisi. Tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä,
ennenkuin kuningatar pyörtyi niin äkkiarvaamatta, että hän olisi
pudonnut suin päin lattiaan, jollei kammarineitsyt, joka hänet
riisui, olisi seisonut hänen vieressään.

Kutsuttaisiinko lääkäriä? Ei... kuningatar oli sen kieltänyt. Väkevät
hajuvedet saattoivat hänen kuitenkin vihdoin tointumaan.

"Ebba", kuiskasi Kristiina heikolla äänellä, kun hän ajatuksiaan oli
koonnut, "älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt... Minä olen
tänään tehnyt näytekokeen!"

Levoton oli yö, välistä Kristiina hourailikin. Hän luuli jälleen
olevansa metsästämässä Kolmordenin metsässä... Hän ratsasti
andalusialaisellaan, se laukkasi hänen kanssaan yli puitten latvojen
aina pilvien sisään. Purppuranpunaiset hattarat ympäröivät häntä,
ne riensivät salaman nopeudella hänen ohitsensa... korkeammalle,
korkeammalle... aurinkoon asti ja tuolle puolen auringon!...
Korkeammalle! Korkeammalle! Silloin makasi hän taas avuttomana maan
päällä; nuori mustahiuksinen noita tempasi ratsuruoskan häneltä,
sanoen... jaa, mitä hän sanoi, sitä ei kukaan saattanut käsittää.

Kun Beata rouva tuli kello 3 aamulla sisään, oli kuningatar juuri
nukahtanut. Kuume vähentyi, hengitys kävi levollisemmaksi. Nuoruuden
elinvoima otti vähitellen takaisin loukatun oikeutensa.

Huvimatka Finspångiin täytyi kuitenkin jättää tuonnemmaksi, se
tehtiin kolme päivää myöhemmin, kun kuningatar oli aivan entiselleen
parantunut.



4. Kellarissa.


    Ei... ei mitään pelkuruutta!

Huolenpito hovista maaseutukaupungissa ja sen lisäksi nuori, kaikkea
muuta kuin helposti johdettava kuningatar, joka vielä oli sairaskin,
oli niin anastanut Beata rouvan ajatukset, että hän seuraavana
päivänä vasta kello 10 edeltä puolisen, kun hän meni kyökkiin,
määrätäkseen päivällisistä, muisti tuon kohtauksen, joka siellä
tapahtui edellisenä päivänä.

"Noh", sanoi hän kyökkipiika Apollonialle, "koska lutus tuolla
alhaalla kattoon koputti?"

"Hän ei ole koputtanut, teidän armonne."

"Mitä? Istuuko hän vielä kellarissa?"

"Minä odotin teidän armonne käskyä."

"Eikö hän ole saanut mitään ruokaa?"

"Ei, kas, mitäpä hän olisi saanut?"

Vanki oli teljetty sisään kello 5 jälestä puolenpäivän, 17 tuntia oli
kulunut, ja Beata rouva ei ollut mikään sydämmetön hirmuvaltias. Hän
lähti Apollonian kanssa itse avaamaan vankilan ovea, ja otti mukaansa
palttuleipää ja sahtia.

Tuo pimeä, kostea kellari sai matalan holvatun kattonsa alle valoa
yhdestä ainoasta pienestä aukosta, josta kylmä syksytuuli sisään
tulvasi. Sillitynnyrit ja laareihin pannut juurikasvit levittivät
epämiellyttävää lemua ympärilleen. Kalkkia oli läjittäin yhdessä
nurkassa, märkää savea toisessa. Puoleksi lahonneitten hyllyjen
päällä seisoi ruukkuja; tiilisora ja särjettyjen savi-astijain
palaset peittivät multalattian. Siellä täällä oli pesupönttöjä,
saavi tahi kerinpuitten puolikas, parkitsematon lehmänvuota ja
tuntemattomia, ikävännäköisiä kapineita, joita hätimiten oli sinne
kokoon korjattu, kun hovia varten siivottiin, ja joittenka laatua ei
voinut puolipimeässä erottaa.

Ilma oli kellarissa ummehtunut, kostea ja kylmä. Hagarin ensimmäinen
ajatus, kun hän sisään teljettiin, oli pako. Tämä oli ensi kerta,
jolloin häneltä vapaus riistettiin. Hän tutki ovea, muuria, lattiaa,
kattoa ja aukkoa: ei mistään ollut mahdollista päästä ulos. Hän
kaatoi sillinelikon kumoon ja sai siten istumapaikan. Hänen mielensä
kiihtyi niin, että hän olisi tahtonut kaataa nurin koko talon, jos
olisi voinut, mutta siihen hänellä ei voimaa ollut. Kyyneleettömin
silmin ja katkerin mielin vietti hän muutamia tuntia siksi, että hän
väsymyksestä nukkui.

Kun hän heräsi, oli aukosta näkyvä heikko päivän valo kadonnut ja
nyt oli hänen ympärillään pilkkopimeä. Hänen oli vilu ja nälkä.
Jospa hänellä edes olisi ollut tulukset, kuiva tikku, lamppu tahi
talikynttilä! Mitä on ihmiselimen olemus ilman valoa? Pimeys on
tuo pelottava tuntematon, pimeys on enempi kuin kuolema, se on
tyhjä tyhjyys. Se elävä henki, joka asui Hagarin rinnassa, halasi
valonsädettä eikä saanut ainoatakaan. Hän tunsi väsymättömän halun
kartuttaa itseänsä, oppia taistelemaan ja toimimaan. Työttömyys häntä
rasitti ja veltostutti.

Hän nousi seisoalle ja rupesi hapuilemaan pimeässä kellarin
tavaroitten välissä. Ruukuissa oli kaikenlaisia sallaatti varoja,
kurkkuja, sipulia, y.m. Hän löysi myöskin porkkanoita, nauriita,
juurikoita. Hän puri niistä palasen, ne olivat mauttomia, mutta hän
söi muutamia; ne sammuttivat hänen nälkäänsä. Leipää ei löytynyt,
ei jauhojakaan eikä viljaa. Jospa hän olisi koettanut avata
sillinelikon? Miksikä ei? Se onnistui monen vaivan perästä, mutta
silli oli suolaista... Oliko hänellä juotavaa? Hän kuuli miten vesi
holvista tippui yhdessä nurkassa aina pitkien välihetkien kuluttua.
Lattialla oli vesilätäkkö, mutta veteen oli sekaantunut kalkkia. Hän
ei uskaltanut maistaa silliä, vaan istui jälleen nelikon päälle.

Tunnit kuluivat, sillä välin kun hän istui kuunnellen etäällä
kuuluvia epämääräisiä ihmis-ääniä. Kun ne taukosivat kuulumasta,
arvasi hän, että yö oli tullut. Kokonainen pitkä syysyö
yksinäisyydessä, äänettömyydessä, nälässä, pimeydessä ja kylmyydessä!
Hänen tarvitsi ainoastaan tarttua saavin tankoon, joka oli hänen
vieressään, ja sillä koputtaa kattoon, niin häntä kuultaisiin...
ja tultaisiin häntä vapauttamaan tästä hirveästä, leivättömästä
vankeudesta...

Tämä ajatus juolahti hänen mieleensä niin luonnollisesti, niin
itsestään, kuten sen tietysti pitikin tuleman tällaisessa
tilaisuudessa. Uudestaan ja aina uudestaan tuli se hänen mieleensä.
Se oli välttämätön, mutta sitä vastustettiin.

Hagar nauroi ääneensä. "Minun tarvitsisi vain kertoa, että kuningatar
on pudonnut hevosen selästä, että hän löi minua sekä että minä
melkein olin häntä takaisin lyömäisilläni... Mutta sitten minun
myöskin tulisi lisätä, että hän on kieltänyt minua mitään puhumasta.
Mikä voiton riemu tuolle ilkeälle rouvalle! Mikä rangaistus
kuningattarelle, joka lähetti minun tänne, eikä sitten hiukkaakaan
huoli siitä, että minua täällä kuoliaaksi kidutetaan. Semmoinen
nukkekuningatar! Onko hän parempi kuin minä sen vuoksi, että
hänen isänsä on ollut kuningas? Kukapa sen sanoo, ett'en minä ole
korkeampaa sukuperää kuin hän? On jotakin kummallista tuossa tähdessä
tuolla ylhäällä. Minä tunnen sen itsessäni. Minä näen sen loisteen
läpi kivimuurien. Mitä on se? Ja kuka olen minä?"

Kun Hagarin ajatukset kerran olivat ruvenneet kulkemaan tätä suuntaa,
pääsi hänen mielikuvituksensa vapaasti lentämään. Hän ei enään
tuntenut mitään tyhjyyttä eikä yksinäisyyttä. Hän oli kotonaan
noissa arvoituksentapaisissa avaruuksissa, joissa on etsintää ilman
määrää, kysymyksiä ilman vastausta. Oliko hän niissä onnellinen tahi
onneton, sitä ei hän tietänyt. Kentiesi toisinaan onneton, toisinaan
onnellinen. Hänen sielunsa oli kameleontti, joka lakkaamatta väriä
vaihteli. Hän oli yhtä vähän runollinen kuin soitannollinen ja
kuitenkin hänen ajatuksensa sai näitten heimolaisuudessa olevien
mielentilain muodon. Hän rupesi laulamaan. Jollei muun vuoksi, niin
kuitenkin ajan vietteeksi.

    En tiedä kehtoan,
    En minne tieni vie,
    En mitä halajan,
    Mi kohtaloni lie.
    Sen tiedät tähteni,
    Loisteessa taivaasi,
    Sinä sanomaton,
    Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!

    Kun yö on valoton,
    Ja vaivat raskaita,
    Mull' aarre toki on,
    Ja tuki tiedossa.
    Sen yksin tunteepi
    Taivainen turvani,
    Sinä sanomaton,
    Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!

Hän vaikeni, hämmästyneenä siitä uudesta, oudosta muodosta, jonka
hänen ajatuksensa olivat ottaneet. Ne jättivät häneen sellaisen
mielialan, jota hän ei ennen ollut tuntenut: ei ajatuksia enään,
eikä edes unelmia, eikä säveleitä, ainoastaan puoleksi tietämätöntä
vaipumista äärettömään sopusointuun, joka täytti hänen, koska se
täytti koko luodun maailman. Hän oli tullut sille lähteelle, josta
runous ja sävellys, olkoon se luovaa tahi vastaan-ottavaa laatua,
virtailevat ihmissydämmiin, -- tuon selittämättömän jonkin luo, jota
paitsi ei mikään taide ole mahdollinen.

Taaskin oli Hagar viettänyt tunnin näitten tunteittensa vallassa, kun
kova jano hänen toinnutti tajuihinsa. Jano oli nälkää kovempi. Hänen
päätänsä särki, hän vapisi vilusta. Antaisivatko he hänen täällä
kuolla janoon ja viluun? Saavintanko oli aivan lähellä... Ei, ei
mitään pelkuruutta!

Hän hapuili etsiäksensä lehmänvuotaa, jonka hän oli nähnyt jossakin
nurkassa, ja levitti sen sitten lattialle valmistaaksensa itselleen
yösijaa. Vuota oli kuiva ja kankea, hänen onnistui saada siitä liuska
ympärilleen ja sitte hän nukkui.

Mutta tässä vankilassa ei ollut mitään yölepoa. Hetken perästä hän
hypähti ylös, sillä jokin hyppäsi vikkelin, pehmein askelin hänen
kasvojensa ylitse ja näytti tahtovan piiloutua hänen poveensa. Se oli
hiiri ja Hagar kammoi hiiriä. Unen huumeessa sotki hän saavintankoa,
tarttui siihen, korotti sitä kattoa kohti, mutta malttoi mielensä,
viskasi jälleen tangon pois ja istui kyyryksissään vapisten
sillinelikon päälle odottamaan päivän valoa. "Ei mitään pelkuruutta!"
toisti hän. Vihdoinkin päivän sarastuksesta pieni juova tunki sisään
kellarin ahtaasta aukosta. Kellon olisi nyt pitänyt olla kuusi
aamulla, ja talonväki oli liikkeellä. Hän kuuli ääniä, kellarin ovi
avattiin, renki ja piika astuivat sisälle. Renki asettui uloskäytävää
vartioitsemaan sillä välin, kuin piika kokosi päivällä tarvittavia
varoja kellarista.

"Laskekaa minua ulos!" huusi Hagar, samalla kun hän koetti tunkea
ulos ovesta.

Vastaus oli kova tuuppaus takaisin.

"Soo, vai niin", sanoi renki virnistellen paremmin tyhmyydestä kuin
pahuudesta. "Sinäkö meidän armollisen röökinän olet noitunut? Lennä
ulos kivimuurin lävitse, jos olet sitä oikeaa laatua!" Samassa hän
katui ajattelematonta kehotustansa, jota velhon tietysti olisi
sopinut noudattaa, ja huusi palvelustytölle, että hän kiirehtisi:
täällä oli paholainen valloillaan.

Ovi teljettiin uudestaan, ja neljä pitkää tuntia kului siksi, että
Beata rouva vihdoin näyttäytyi ovessa. Hän havaitsi vankinsa kellarin
nurkkaan kyyristyneenä, liikkumatonna ja käärittynä lehmän vuotaan,
tämä kun oli ainoa riittämätön suoja kylmää ilmanhenkeä vastaan.

"Nukutko sinä?" sanoi tuo ankara rouva, salaisesti peljäten että
hänen vankinsa ehkä olisi kuoliaaksi paleltunut, tahi nälkään
nääntynyt.

Vaivoin Hagar oikasi konttaantuneita jäseniään ja seisoi
kuolonkalpeana, mutta ynseänä tuomarinsa edessä. "Laskekaa minua
ulos!" sanoi hän.

"No sepä hyvä, että kerrankin olet järkiisi päässyt", vastasi Beata
rouva, joka oli pitävinään tytön ynseätä pyyntöä suostumisena tuohon
tnnnustukseen, jota häneltä oli vaadittu. "Vastaa minulle vain, millä
tavoin kuningatar itsensä on vahingoittanut, niin sinä heti saat
vapautesi!"

"Laskekaa minua ulos! Minun ei ole mitään vastattavaa", sanoi Hagar
kiivaasti. Se vääryys, jota hän oli saanut kärsiä, pani hänen
raivostumaan.

"Sinun on nälkä. Kas tässä, syö! Apollonia, anna tuolle raukalle vati
ja lusikka; hän ei ole eilisestä asti mitään syönyt!" Beata rouva
puhui lempeämmällä äänellä, osaksi myötätuntoisuudesta ja osaksi
myöskin syystä, että toivoi tästä lähtevän parempaa vaikutusta.

Hagar oli nurjimmassa mielentilassaan. Hän työnsi pois vadin, joka
putosi lattiaan höyryävine palttuineen ja musertui.

"Pitäkää kehno ruokapalasenne! Mitä te minusta tahdotte? En ole
mitään pahaa tehnyt, ja te olette minun pitäneet teljettynä
täällä toista vuorokautta vilussa ja nälässä, tässä kurjassa
rotanloukerossa! Te olette ylhäinen rouva, te, mutta te ette ole
ylhäisempi kuin kuningatar, joka minua tänne kutsui. Minä valitan
hänelle, minä. Laskekaa minua ulos, ulos, ulos!" Ja Hagar tarttui
raivoissaan saavintankoon.

Se oli tarpeetonta. Tuo ylpeä ja miehekäs Beata rouva, joka
oli kurittanut monta ynsistelevää palveliaa omakätisesti, kun
niin vaadittiin, hän seisoi nyt hämmästyneenä katsellen tuota
villikissaa, joka näytti saattavan raappia silmät hänen päästään.
Kentiesi hän myöskin tunsi jonkunlaista neuvottomuutta siitä, että
hänen mahdollisesti täytyisi antaa selitystä helposti ärsytetylle
kuninkaalliselle turvatillensa. Hän jätti vastustamatta uloskäytävän
vapaaksi ja näki vangin rientävän torin yli satamaa kohti, jonne hän
katosi näkyvistä.

Hagar pakeni, hän ei tietänyt minnekkä. Maa, kaupunki, ihmiset,
kaikki oli tuntematonta. Vastaan tuleva poika katseli häntä
teeskentelemättömällä ihmettelyllä. Länsi-Göötalainen poika, reppu
selässä, unhotti kaupitella nappeja ja rihmoja. Haukkuva koira
hätyytti häntä. Lehmikarjaa näytti haluttavan koetella häneen
sarviensa voimaa. Hän tahtoi presidentti Kurjelle, eikä tietänyt,
oliko hän kaupungissa, vai missä hän asui.

Silloin huomasi hän Andromeda sotalaivan, joka nyt vihdoinkin
oli ennättänyt määräpaikkaansa ja venyi rannalla kytkettynä
satamasiltaan. Hagar pakeni prikiin. Hän oli pelastettu.



5. Salarippi.


    Olen antanut lupauksen...

Kristiina kuningattaren lyhykäinen sairaus Norrköpingissä ei jättänyt
muita jälkiä kuin ne vaikutukset, joita hän säilytti nuoruuden
vahanpehmeässä sydämmessään. Finspängissa käytyään oli Kristiina
matkustanut Nyköpingiin saattaaksensa hautaan hovimestarittarensa
Kirsti Niilontyttären, ja sieltä palannut takaisin Tukholmaan.
Kuukauden paikoilla tämän jälkeen, lokakuussa 1642, Kristiina
kutsutti linnaan rippi-isänsä ja opettajansa, hovisaarnaajan,
_collegium illustressa_. Tukholmassa olevan jumaluusopin professorin,
Johannes Mathiaksenpojan, jolta hän vieläkin luettaviensa vuoksi
kysyi neuvoa, vaikka hänen säännöllinen oppi-aikansa jo vuosi sitten
oli loppunut.

Tuttavallista kahdenkeskeistä keskustelua pidettiin puolenpäivän
jälkeen hämärän aikana kuningattaren kirjastohuoneessa. Ovet olivat
suljettuina. Ei yhtään kuunteliaa missään. Espanjalainen villakoira,
Fido, Ludvig XIII lahjoittama, venyttelihe mukavasti lattiamatolla
kirjoituspöydän alla ja haukahteli unissaan. Palvelusvuoroaan
toimittava hovineitsyt istui yksinään viereisessä huoneessa, kutoen
sukkaa.

Johannes Mathiaanpoika oli kalpea, laiha, paljosta lukemisesta
köyristynyt mies, joka näytti olevan 60 vuotias, vaikka hän ei
vielä ollut 50 vuotta täyttänyt. Hänen pitkä, musta, otsalta jaettu
tukkansa, oli jo, samati kuin leukapartansakin ja hänen ohuet
viiksensä, ruvennut nähtävästi harmaaksi käymään. Siinä kun hän
istui nojatuolissa liikkumattomana, tarkasteli hänen lempeä, tyven
katseensa Kristiinaa, kuin tämä hänen nuori oppilaansa vuoroin
asettui istumaan hänen viereensä, vuoroin malttamattomana kulki
pitkin lattiaa edes takaisin.

"Minun mielestäni", sanoi hän, "jos armollinen röökinä välttäväkisin
tahtoo lukea kirkko-isiä, on Gregorius Nazianzenus nuorisolle aluksi
sopivin, hänen kukilta tuoksuvan kirjoituskielensä vuoksi."

"Huolinko minä hänen kukkaistuoksustaan", huudahti tuo kuninkaallinen
oppilas ylenkatseellisesti. -- "Osottakaa minulle yksikin, joka voi
vääriksi todistaa reformeerattujen erehdyksiä!"

"Niistä ei kirkkoisät tiedä mitään; sitä tulee etsiä Philippus
Melanchtonista", vastasi opettaja.

Kristiina jäi seisomaan hänen eteensä ja sanoi erityisellä
pontevuudella:

"Calvin ja hänen lahkolaisensa ovat kuitenkin väärässä."

"Ovat niin, hyvinkin erehdyksessä, mutta eivät kuitenkaan uskon
perustuksessa. Toivonpa Jumalaan, että mikä siinä heitä meistä
erottaa, ja kirkkoa huolestuttaa sen nykyisessä elämäntaistelussa, on
hyvällä tasoittuva."

"Jumala siitä varjelkoon, teidän arvoisuutenne! Me olemme me ja he
saavat olla heinä, kumpikin erillään toisistamme. Eikä luterilainen
neitsy koskaan saata avioksensa ottaa reformeerattua prinssiä."

Johannes Mathiaanpoika hymyili. Tähän siis hänen oppilaansa tahtoi
tulla kirkko-isineen.

"Se on tuskin luultavaa, ilman että tuo reformeerattu prinssi kääntyy
morsiamen luterilaiseen uskoon."

"Kääntyy, sanoo teidän arvoisuutenne?" Ja Kristiina seisattui taas,
tehden ylenkatseellisen liikkeen. "Mitenkä ihminen voi luottaa
henkilöön, joka on uskonsa hyljännyt?"

"Se ihminen saattaa olla paremmin valaistu sekä mennä parempaan
uskoon."

"Ja teidän arvoisuutenne pitää pysyväisyyttä uskossa niin vähässä
arvossa! Mitä Jumala huolii siitä, mitä me pidämme parempana tahi
huonompana, kun vain pysymme lujina vilpittömällä sydämmellä?"

"Mutta silloinhan myöskin Calvinilainen saattaa autuaaksi tulla
väärässä uskossaan."

"Kentiesi, koska teidän arvoisuutenne sen sanoo. Mutta
Brandenburgilaista vaali-prinssiä minä en koskaan tässä elämässäni
ota."

Julkisena valtiosalaisuutena ja kaikkien Eurooppalaisten hovien
juoru-aineena oli, että Brandenburgin vaaliruhtinas tähän aikaan
säännön mukaisesti oli pyytänyt Kristiinaa vanhimman poikansa ja
kruununperillisen Fredrik Vilhelmin, tuon sittemmin kuuluisaksi
tulleen "suuren vaaliruhtinaan" puolisoksi. Tätä liittoa oli ajateltu
jo kuningattaren lapsuudessa, jolloin hänen isänsä eli, ja sekä hän
että holhojahallitus piti sitä erinomaisen tärkeänä valtiollisena
asiana, koska Ruotsi tämän kautta panisi valtansa alle melkein kaikki
Itämeren rannikot. Tuo kysymys oli lykätty tuonnemmaksi, mutta tuli
nyt taas esiin, vaatien koko painollaan ratkaisevaa vastausta.
Hetki oli tähdellinen; holhojat empivät; Kristiinan myöntymisestä
tai kieltämisestä riippui vallantilan muutos pohjoisessa. Sen
vuoksi hän nyt oli kutsunut luoksensa ainoan neuvonantajansa,
johon hän täydellisesti luotti, ei sentään kuullaksensa hänen
neuvoansa, sillä päätös oli tehty, mutta varustaaksensa itseänsä
niillä puolustus-syillä, joita hänen oppinsa, viisautensa ja harras
uskollisuutensa saattaisi keksiä.

Johannes Mathiaksenpoika tunsi oppilaansa ja epäili, että hänen
vastauksessaan Brandenburgilaisen vaaliruhtinaan kosimiseen piili
muita sydämmen lempikysymyksiä, jotka olivat enemmän arkaa laatua.
Hän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten varovaisesti, oliko
armollinen röökinä jonkun omantunnon-asian tähden häntä kutsunut.

"En juuri sitä varten", sanoi kuningatar kainoudella, joka hyvin sopi
hänen nuorelle iälleen, mutta joka hänessä oli hyvin harvinainen.
"Teidän arvollisuutenne ymmärtää, etten minä saata ottaa vastaan
vaaliprinssin tarjoumusta, niin edulliselta kuin se mahdollisesti
näyttäisikin valtakunnalle. Ottaisinko minä Calvinilaisen? En
koskaan! Mitä papisto siitä sanoisi?"

"Papisto sanoisi prinssille: rupea luterilaiseksi!"

"Minä olen sanonut ajatukseni tuosta asiasta. Vaikka saisin kaikki
valtakunnat, mitä maailmassa on, niin en tahtoisi houkutella ketään
uskontoansa vaihettamaan. Mutta eikö teidän arvoisuutenne luule, että
Brandenburgilaisilla on kummallinen ja omaa mieltänsä noudattava
luonne? Äiti raukallani on monta hyvää ominaisuutta ja hän rakastaa
minua hartaasti, mutta teidän arvoisuutenne tuntee hänen onnettoman
raskasmielisyytensä..."

"Se ei suinkaan ole mennyt perintönä hänen korkealle
jälkeläisellensä. Fredrik prinssin sanotaan olevan järkevä nuori
mies."

"Sitä paitsi", jatkoi Kristiina ykspäisesti, "ei ole mikään
toivottava asia, että hallitseva vaaliruhtinas olisi Ruotsin
kuningattaren puoliso. Hänen kätensä tavottelisi kuningattaren
kruunua eikä taukoisi, ennenkuin hän sen olisi anastanut. Kuningas
Sigismundin ajat olisivat silloin pian odotettavissa.

"Sitä tulee hallitsevan kuningattaren ja valtion neuvonantajien
estää. Minä köyhä palvelia en siinä suhteessa tahdo mitään ennustaa,
mutta kyllä tiedän toisen arveluttavan asian, joka on armollisen
röökinän ja Brandenburgin vaaliprinssin välillä."

"Mikä se on? Minä pyydän, teidän arvoisuutenne, älkää salatko sitä,
paljon siitä riippuu!"

"Armollinen röökinä ja vaaliruhtinas ovat sisarustenlapsia."

Kristiina punastui. _Tämä_ syy ei kuulunut niihin, joittenka vuoksi
hän aikoi antaa rukkaset.

"Minä tiedän, minä tiedän", sanoi hän, ja kulki jälleen kiivaasti
edes takaisin. "Tänään papit sanovat yhtä, huomenna toista. En
koskaan olisi luullut teidän arvoisuutenne tuovan esiin tuollaisia
syitä."

"Se on monen mielipide", vastasi teoloogi levollisesti.

"Olemmeko me katolilaisia? Jos se on kielletty polvi, mitenkä siis
kirkko tavan takaa saattaa antaa vapautusta siitä? Ja joll'ei se ole
kielletty polvi, miksikä siis ihmiset kieltävät, mitä Jumala sallii?"

"Suvaitseeko armollinen kuningattareni vanhan Herran palvelian puhua
niin, kuin hän puhuisi rippilapsillensa?"

"Rakas isä, minä en muuta pyydäkkään", vastasi Kristiina ja
istahti hänen viereensä, koettaen kiitettävällä tavalla näyttäytyä
levolliselta.

"No niin, minun ajatukseni on, vaikka monet ovat toista mielipidettä,
ett'ei meidän luterilaisen kirkkomme pitäisi, kuten katolilaiset
ja kreikkalaiset, estää kristillistä avioliittoa epäilyttävien
asetuksien vuoksi, jotka houkuttelevat heikkoja syntiin. Minun halvan
ymmärrykseni mukaan, on Ruotsin kuningatar esteetön ottamaan yhden
orpanansa, mutta koska kaksi on olemassa, jotka tuollaiseen korkeaan
arvoon saattaisivat päästä, olen minä sitä mieltä, että olisi hänen
majesteetillensa parempi ja valtakunnalle hyödyllisempi valita se
niistä kahdesta, joka ei ainoastaan etevämpien ominaisuuksien, vaan
myöskin kotimaisen sukuperänsä ja uskontunnustuksiensa takia on
siihen mahdollisempi."

Kristiina nousi seisomaan, mutta istahti jälleen. Hän koetti nauraa,
mutta se onnistui huonosti. Poskiensa punastus harmitti häntä. Hän
siirti tuolinsa siten, että sen selkä oli vasten hänen opettajansa
nojatuolia, sekä istui siinä asemassa ja sanoi:

"Mitä teidän arvoisuutenne arvelee katolilaisten uskonopista, että
ihmisen pitää sanomaan kaikki rippi-isälleen?"

"Meidän luterilainen kirkkomme ei tunnusta salarippiä sakramentiksi,
se kehottaa uskovaisia tunnustamaan syntinsä Jumalalle. Kristillistä
kuitenkin on, tunnustaa rippi-isälleen sen mikä omaatuntoa vaivaa."

"Joll'ei teidän arvoisuutenne katso tänne, tahdon minä tunnustaa
yhden synnin, joka vaivaa omaatuntoani."

Johannes Mathiaksenpoika empi. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän
ääni tuntui puolittain nauravalta, puolittain itkevältä.

"Mitä ikänänsä rippilapsi tahtoo uskoa sielunpaimenellensa", sanoi
hän vihdoin vakavasti, "se pitää säilytettämän vilpittömässä
vaitiolossa ripin salaisuutena."

"Olen antanut lupauksen", jatkoi Kristiina hiljaisella äänellä, ikään
kuin hän olisi pelännyt, että villakoira, joka matolla makasi, olisi
hänen sanansa ilmaissut. "Se oli Rönössä Itä-Göötanmaalla. Minä olin
silloin 10 vuotias, hän 14. Me leikimme laivoilla purossa, joka oli
linnan tien varrella. Minä putosin puroon, hän auttoi minun sieltä
pois ja kantoi minua niin märkänä, kuin olin ylös niitä korkeita
portaita pitkin, jotka linnaan veivät. Hän tuli yhtä märäksi kuin
minä itse olin. Lupaa minulle nyt, että tulet morsiamekseni, sanoi
hän, kantaessaan minua siellä ylhäällä. Minä lupasin... Mitä minä
paremmin olisin ymmärtänyt? Mehän usein olimme leikkineet sulhasta ja
morsianta... Mutta sinun pitää olla kaikkina aikoina minun, lisäsi
hän vielä. Niin, sanoin minä, kaikkina aikoina... Etkä sinä rakasta
koskaan ketään muuta? En, sanoin minä..."

Hän vaikeni; salatunnustus oli vasten hänen luontoansa. Kun rippi-isä
ei mitään vastannut, jatkoi hän:

"Sitten on hän monta monituista kertaa asettanut saman kysymyksen
minulle. Olen vastannut välistä myöntävästi, välistä kieltävästi.
Olen kovin epävakainen ja hän vielä enemmän. Ja te tiedätte, arvoisa
isä, kuinka kovaluontoinen minä välistä olen. Olen ollut häneen niin
suuttunut toisinaan, että olisin tahtonut häntä lyödä. Kammaripiiat
ovat kertoneet minulle hänestä asioita, joista minä häpeäisin puhua.
Sellaisia miehet ovat, isä Johannes! Oi, tämä on paha aika, jossa
me elämme; prinssit eivät ole hiukkastakaan paremmat, kuin muut
herrasmiehet. Eikö se ole häpeällistä? Ja nyt sodassa taas! Ikään
kuin emme tietäisi, miten sitä sodassa eletään!"

"Jaa, paha aika tämä kyllä on; mutta piikojen juoruihin ei ole
luottamista", huokaili rippi-isä. "Ei pidä tuomita nuorta miestä
häntä kuulematta."

"Olin kymmen-vuotias silloin", jatkoi rippilapsi, korottaen ääntänsä,
"ja minä olen sittemmin saanut paremman ymmärryksen. Olen ajatellut
välistä, että paras ehkä olisi, jos minä pysyisin omassa vallassani.
Miksikä naisen tarvitsee antaa itsensä kokonaan miehen valtaan? Se
on ihmisten laki eikä Jumalan, sillä Jumalan edessä hän on yhtä
vapaasyntyinen, kuolematon henki, kuin mieskin. Isää ja äitiä tulee
totella, neuvoa pitää kuulla eikä jörötellä ylpeydessä, mutta missä
löytyy se kirjoitettuna, että minun pitää totella miestä? Sitä
paitsi, koska Jumala on antanut minun syntyä näin korkeaan virkaan,
niin mitenkäpä hallitseva kuningatar alammaistansa tottelisi? Eikö
ole parempi, että hän jää neitsyeksi koko elämän-ajakseen?"

Johannes Mathiaksenpoika käänsi nojatuolinsa, ajattelematta mitä hän
teki, katsoi suoraan rippilapsensa kiiltäviin silmiin ja vastasi:

"Eikö Saara ollut kuningattaren vertainen ja esi-äiti kansalle, joka
on lukuisa, kuin meren santa? Kuitenkin on hänestä kirjoitettu, että
hän kutsui miestänsä Abrahamia herraksi..."

"On myöskin kirjoitettu, että Abrahamilla oli monta vaimoa. Jos se on
laki, että naisen pitää olla miehellensä alammainen sen vuoksi, että
Saara nimitti miehensä herraksi, niin täytyy sekin olla lakina, että
miehellä saa olla monta vaimoa."

"Avioliitto on Jumalan säätämä keskinäiseksi avuksi, eikä sitä
varten, että väkevämpi sortaisi heikompaa. Ja se tottelevaisuus, joka
vapaaehtoisesti syntyy rakkaudesta, ei ole mitään sortamista."

"Mutta jos nyt nainen on yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin, kuka
on sitten käskiä, kenenkä tulee totella?"

"Luomisen järjestyksen mukaan on nainen heikompi ruumiiltaan, vaikka
tuossa heikossa rakennuksessa saattaa asua vahva sielu. Hän on luotu
isänsä tyttäreksi, veljensä sisareksi, miehensä vaimoksi ja lastensa
äidiksi. Se on kaikki rakkauden tottelemista, joka ei alenna ihmistä,
vaan päin vastoin ylentää."

Kristiina nousi istualta ja puhui harmista vapisevalla äänellä:

"Olenko minä heikko, minä? Oi, jospa minä olisin" -- hän tahtoi
sanoa: Oi, jospa minä olisin mies! Mutta hän hillitsi itsensä ja
jatkoi: "Oi, jospa olisin syntynyt toisessa ajassa, jolloin toinen
osa ihmisistä ei enään toista sorra! Minulla ei ole isää, ei veljeä,
enkä minä myöskään tahdo mennä miehen kahleisiin. Lastensa äiti!
Minä ymmärrän; valtakuntani tarvitsee kruununperiää. Jos minä menen
naimiseen, kuka sanoo, että minä Augustuksen synnytän maailmaan? Kuka
takaa, etten yhtähyvin saata synnyttää Neroa?"

Johannes Mathiaanpoika tarttui hänen käteensä, siinä kun hän seisoi
harmistuneena, hehkuvin poskin rippi-isänsä edessä, ja vei nöyränä
hänen kätensä huulilleen.

"Rakkahin röökinä", sanoi professori ja hänen lempeät silmänsä
olivat kyyneleitä täynnä, "kun minä kuulen teidän puhuvan noin kovia
sanoja, ajattelen minä isävainajatanne, joka oli suuri voimassaan,
mutta vielä suurempi lempeydessään, ja teidän äitiänne, joka suurella
rakkaudellaan oli hänelle alammainen. Tuota hänen rakkauttaan saa
nyt Ruotsi Jumalan sallimuksesta kiittää siitä, että heillä on jalo
kuningatar, jonka ainoastaan tarvitsee tulla isänsä kaltaiseksi
lempeydessä, jättääksensä jälkeensä hänen mainehikkaan nimensä.
Minä en enään tahdo vanhan palvelian neuvoilla olla vaivoiksi tässä
tukalassa asiassa, koska rakkahin röökinäni on mielessään iäksi
päättänyt, olla avioliittoon menemättä, vaikka se olisi suotava
valtakunnan hyväksi, eikä ketään arvollisempaa taida olla saatavissa,
kuin hänen ruhtinaallinen armonsa, nuori herra Kaarle Kustaa. Mutta
tässä pitää armollisella röökinälläni häiritsemättä olla vapaa
kuninkaallinen tahtonsa, ja on se ehkä paras, ett'ei siitä asiasta
enään mitään puhuta."

Kristiina rauhoittui ja nauraen osotti hän villakoiraa, joka
uhkaavana oli noussut matolla oikoilemasta ja näytti olevan valmis
puolustamaan hallitsiatartansa.

"Couche, Fido!... Siinä näette, arvoisa isä, että järjetön
luontokappalekkin tahtoo vapauttani puolustaa. Älkää pahastuko,
jos minä kiivaudessani olen sanonut teitä vastaan! Ei löydy iäistä
ihmistä, jolle minä olisin ilmaissut, mitä minä teille olen
puhunut, eikä ketään, johon minä niin luotan. Istukaa vielä kerran
ja kuunnelkaa minua maltillisesti! Enhän ole vielä sanonut teille
kaikkea. Teidän pitää vielä neuvoa minua siinä, mikä tärkeintä on."

Näin sanoen asetti hän jälleen tuolin seljät vastatusten, ja sitte
istuivat molemmat.

"Te tiedätte", sanoi hän, "että minä synnyin niin tumma-ihoisena,
kuin poika, sekä että ne, jotka ensin minun näkivät, luulivat minua
prinssiksi. Minun lempeä isäni soi minulle anteeksi, että olin hänen
toivonsa pettänyt, mutta äitini ei koskaan saattanut oikein minulle
sitä anteeksi antaa... Minä itse en myöskään. Olen mielestäni aina
ollut vaihdokas. Jos olisin taika-uskoinen, niin luulisin velhon
istuneen ensimmäisen kehtoni ääressä ja viskanneen siihen tytön
prinssin sijasta, jonka olisi pitänyt periä isänsä mainetyöt. Olkoon
tämän asian miten hyvään, minä olen aina pitänyt järkeä paremmassa
arvossa kuin satuja. Mutta vielä tässä hetkessä en ole oikein minä
itse; en ole se, jolta näytän, vaan toinen, jonka tulisi olla
prinssi, mutta joka on puettu naisen vaatteisiin. Saatte uskoa minua,
kun sanon, ei ole hyvä olla kahtena: sellaisena kuin on olemassa ja
sellaisena kuin pitäisi oleman. Se synnyttää epätasaista luontoa ja
monta sopimatonta halua. Mitä minulle olette sanonut naisista, että
ovat heikkoja, sitä en tahdo kieltää; en voi koskaan kärsiä niitä
siten, kuin minä kärsin vahvoja miehiä, ja se johtuu juuri siitä,
että itsessäni tunnen tuon vaihdetun prinssin luonnetta. Sanokaa
minulle, onko se syntiä? Onko se kapinaa Jumalan sallimusta vastaan?"

"Jos se on nureksimisesta ja kärsimättömyydestä, niin on se
varmaankin syntiä, ja silloin tulee rakkaan röökinäni rukoilla
Jumalalta nöyryyttä, että voisitte tukehuttaa sellaiset mielen
mahtivaikutukset. Mutta jos se on ainoastaan rohkeamielisestä
sankarisydämmestä, kuten Deborahin, silloin tulee tätä pitää
erityisenä Jumalan lahjana, joka on annettu kuningattarelle suuria
toimia varten."

"Usein se silläkin tavalla on, mutta toisinaan on se kateudesta ja
ylpeydestä. Minä kuitenkin ajattelen, että kun kerran hallintoon
astun ja hallitsen paremmin miehen kuin naisen tapaan, on siitä
tuleva valtakunnalleni hyötyä. Mutta nähkääs, nyt minä palajan
takaisin lupaukseeni. Pitääkö minun siinä lujana pysyä, vai
saatanko siitä paremman ymmärrykseni mukaan luopua? Jos sen pidän,
seisoo rinnallani kuningas, joka on kuningatarta väkevämpi. Jos
lupauksestani luovun, koskee se omaantuntooni. Huomatkaa, minä olin
kymmenvuotias, silloin kun tuon välipuheen teimme. Onko synti, että
täysikasvuinen peruuttaa lapsen lupauksen?"

"Jos tämä on omantunnon asia, niin ei ole mitään puolustusta", lausui
hovisaarnaaja miettivästi, sillä kysymykseen ei ollut helppo vastata.
"Jos se on kuninkaan sana, on vastaus yhtä selvä. Mutta kysymyksenä
on, josko lapsen sana on kuninkaan sanana pidettävä. Tässä
tapauksessa tahtoisin paljoa halukkaammin vastata myöntävästi, kuin
kieltävästi, mutta omatuntoni vaatii minua vastaamaan kieltävästi."

"Siis voin lupauksestani luopua? Hyvä."

"Jumalan ja valtakuntanne tähden, rakkahin röökinä, älkää kiirehtikö
päätöstä tehdessänne! Te olette kovin nuori vielä, antakaa
ajan vallita! Kysykää ensin Jumalalta neuvoa ja sitten omalta
sydämmeltänne! Kentiesi se antasi _myöntävän_ vastauksen."

Kristiina oli kauan ääneti. Siellä, hänen sisällisissä salatuissa
syvyyksissään, aalto aaltoa ajeli ja toinen työnsi edeltään toista.
Oli melkein pimeä huoneessa, kun hän hiljaa, tuskin kuuluvasti
kuiskasi:

"Mutta jos minä häntä rakastan?"

"Niin Jumalan nimessä vastatkaa _myöntävästi_! Silloin on
täysikasvanut neito vahvistanut, mitä lapsi on luvannut."

Hän oli jälleen ääneti. Jos Johannes Mathiaksenpoika olisi ollut
älykäs hovimies, olisi hän käskenyt vastaamaan _kieltävästi_, ja
silloin kuningatar luultavasti olisi vastannut _myöntävästi_. Mutta
kun hän käski vastata _myöntävästi_, nousi kuningattaren sydämmeen
vastustajahenki, ja hän vastasi:

"Ei, se ei käy päinsä, se ei saata tapahtua."

"Miksikä kysyä köyhältä palvelialta?" jatkoi hovisaarnaaja.
"Armollinen röökinäni toimii kuitenkin kuninkaallisessa vapaudessaan,
kuten hän itse parhaaksi näkee."

Kristiina soitti.

"Sytytä lamppu!" sanoi hän sisään astuvalle hovineidolle.

Salarippi oli loppunut. Rippilapsi oli jälleen kuningatar, rippi-isä
alammainen. Kristiina oli paljastanut pienen sopukan sydämmestään,
joka kaikilta muilta oli salassa. Katuiko hän, että oli ollut noin
tavattoman avosydämminen? Jos hän sitä katui, tahtoi hän korvata
vikansa.

"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi hän huolettomalla äänellä,
kun kammarineito jälleen oli mennyt, "minä seuraan neuvoanne.
Vaaliprinssin pitää huomenna saaman kohteliaan, mutta kieltävän
vastauksen. Torstenson on samalla ehkä saava vihollisen selkäänsä,
mutta Ruotsi on pääsevä toisesta Sigismundista. Hyvästi."

Johannes Mathiaksenpoika jätti syvällä kunnian-osotuksella,
mutta loukatulla mielellä kuninkaallisen oppilaansa. Hän antaisi
rukkaset vaaliprinssille? Siihen hän ei tarvinnut rippi-isänsä
neuvoa, tuskinpa hänen syitänsä; Kristiina oli sen jo päättänyt
häneltä neuvoa kysymättäkään. Jos hänellä oli jotakin tarkotusta
salaripillään, koski se Kaarle Kustaata, nuorta Pfaltz-Zveibrückenin
ruhtinasta, hänen lapsuutensa kihlattua, ja tässä sydämmen asiassa
ei neuvon-antaja päässyt pitkälle. Koeta ohjata hyrskyvää aaltoa!
ajatteli hän huolestuneena ja alakuloisena. Hän ei itse tiedä,
mitä hän tahtoo, ja pyytää kuitenkin, että muitten pitäisi se
paremmin tietämän. Jumala hallitkoon! Tyttö ei ole vielä täyttänyt
kuudettatoista vuottansa.



6. Oppi oppia vastaan.


    Miksikä hän, joka omistaa koko maailman,
    antaisi itsensä kerjääjän haltuun?

Nyt oltiin marraskuun alussa. Brandenburgilainen lähettiläs oli
Tukholmasta lähtenyt kohteliaine rukkasineen jotka valtionholhojatkin
hyväksyivät, -- rukkaset, jotka mitättömäksi tekivät avarat
valtiolliset tulevaisuuden suunnitelmat, jotka panivat ne tuuleen
raukeemaan. Ne, jotka nyt miettivät, miten ruoanhalukas Preussin
valtakunta on alkunsa saanut, saattavat mielensä mukaan ajatella
niitä kohtalorikkaita mahdollisuuksia, joita olisi voinut syntyä
liitosta "suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ja Ruotsin
Kristiinan välillä, uutta hallitsiasukua, uutta protestanttista
Itämeren valtakuntaa, joka rasittaisi koko painollaan Saksanmaata
ja muita Euroopan valtakuntia, sekä sillä tavoin toteuttaisi
niitä voiton-unelmia, joita Kustaa II Aadolf uneksi silloin, kun
hän seisoi mahtavuuden kukkuloilla. Taikka he saattavat ajatella
kahta kilpailevaa kruunua yhdessä päässä, uusia vallantaisteluja
Ruotsin ja Pohjois-Saksanmaan välillä, suurta pyyhkäsevää
piirrosta kolmen Kaarlen aikakauden ylitse ja kaikki toisin,
aina meidän päiviemme valtiollisiin rajamerkkeihin ja nykyisiin
valtio-oloihin asti. Ne ovat kaikki hyödyttömiä yhdistyksiä, joissa
on unohdettu ottaa lukuun historian menneiden aikojen hautapatsaan
pohjahirret: maailmanhallitus, kansat ja kehittymisen lait. Ilman
maailmansuunnitelmaa ei löydy järkeä olemuksen sekasotkussa; ilman
kansaa ei hallitsiata; ilman kehitystä tyhjä avaruus.

Naimisliittoa nuoren Kristiina-kuningattaren kanssa siihen aikaan
pidettiin mitä edullisimpana ja loistavimpana onnena, mitä maailmassa
tapahtua saattoi. Nuo suuret rukkaset tekivät kiertomatkansa huhun
siivillä kaikissa Euroopan hoveissa ja otettiin mielihyvällä vastaan
kaikkialla muualla, paitsi siellä, jossa tämä pettynyt toivo tuntui
loukkaavalta, -- nimittäin Berlinissä. Tanskanmaa, joka oli saanut
kahdet rukkaset, ei kadehtinut naapureiltaan kolmatta. Keisari
samati, hän oli myöskin saanut kahdet rukkaset, lukematta muita,
joita Saksan prinssit olivat saaneet. Puola samati, se oli saanut
kolmet. Espanja, Portugali, Englanti, Unkari, kaikki tuumivat he
tuota vapaata neitsyt-sydäntä, joka heidän mielestään oli ylen sopiva
parantamaan huonoja asioita ja vakuuttamaan heidän prinsseillensä
suurvaltaa myötäjäisiksi. Oli sellainen sekavuus maailmassa, jota
meidän aikana sanottaisiin eurooppalaiseksi kahvikokoukseksi, ja
vaaliprinssi Fredrik Vilhelm meni kohta tämän jälkeen avioliittoon
erään Oranian prinsessan kanssa, todistukseksi, ett'ei hän niin ollut
kauniin sukupuolen epäsuosiossa, kuin hänen panetteliansa väittivät.

Tukholmassa tähän aikaan oltiin levottomia Saksassa olevan sotajoukon
puolesta, josta ainoastaan tiettiin, että Torstenson piiritti
Leipzigiä sekä että tappelua odotettiin. Nuori kuningatar sekä
nuori, iloinen hovi, joka oli alkanut kokoontua hänen ala-ikäisen
henkilönsä ympäri, ei kuitenkaan antanut sotahuhujen estää itseänsä
pitämästä hauskaa elämää. Eräänä härmäisenä marraskuun aamuna oltiin
koettelemassa luistimia Mälarin yötisellä jäällä ja kuningatar
oli ollut rohkeimpia. Luistelussa oli käynyt huonosti; eräs
kammarijunkkari oli pudonnut jäihin, seuran täytyi päättää odottaa
tulevaa yökylmää. Oltiin paluumatkalla tuolta epä-onnistuneelta
matkalta, kun joku muistutti, että vanha valtioneuvos Skytte, joka
muutamia päiviä sitten oli tullut Jönköpingistä, oli ilmoituttanut
itsensä linnassa päästäksensä kuningattaren puheille.

Kristiina käski ajajansa ajamaan Skytten taloon. Hän etsi tukea
tuossa oppineessa, viisaassa ja rohkeassa valtiomiehessä, joka oli
ollut hänen isänsä opettaja ja nyt oli Aksel Oxenstjernan vaarallisin
vastustaja.

Talo oli melkein tyhjä ja asumaton, sitte kuin sen omistaja oli
muuttanut pois. Ei yksikään palvelia ottanut tulevia vastaan.
Kuningatar astui itseänsä ilmoittamatta ylös pitkin epämukavia
portaita toiseen kerrokseen ja häntä seurasi orpanansa, ruhtinatar
Eleonoora Katariina. He tulivat suureen saliin, kuulivat iloisia
tytön ääniä viereisestä huoneesta ja seisahtuivat puoleksi avatun
oven eteen.

"Täällä on oppia ilmassa", sanoi ruhtinatar. "He puhuvat latinaa
tuolla sisällä."

"Parempaa vielä. He puhuvat kreikkaa", nauroi kuningatar ja astui
huoneeseen.

Kaksi nuorta tyttöä, mustahiuksinen ja vaaleatukkainen, molemmat
samassa iässä kuin kuningatar, istui foliantin, koko-arkkisen
kirjan, edessä, pitkän, maalaamattoman tammipöydän ääressä, puhuen
ja nauraen, suu täynnä juustoa, jota he molemmat purekselivat. Jos
lukivat, eivät he sitä ainakaan tehneet oppineella totisuudella,
sillä he hämmästelivät toisiansa kaikenlaisilla sukkelilla
parjaussanoilla, toinen latinalaisilla, toinen kreikkalaisilla.

"Claudite jam rivos!" [Sulkekaa jo purot!] huudahti Kristiina yhtä
iloisella äänellä. "Onko valtioneuvos kotona?"

Tuo iloinen nauru hälveni, tytöt katsoivat ääneti toisiansa. He
tarvitsivat aikaa järjestääksensä puhevarastonsa selvään vastaukseen.

"_Eipe alédeijan!_ Sano totuus!" lausui Kristiina nauraen, kun hän
etsi niukasta kreikkalaisesta sana-varastostaan sellaisen heikon
lauseen, joka äkkipikaa mieleen muistui. "Onko valtioneuvos Skytte
kotona?"

"Se on kuningatar", kuiskasi mustahiuksinen vaaleatukkaisen korvaan.

"On... ei", oli tuo hämmästynyt vastaus, jossa vielä oli viimeisen
juustonpalan jälkiä. "Iso-isä on lähtenyt linnaan."

"No saatammehan odottaa hetkisen." Kristiina katsoi taaksensa etsien
tuolia, mutta siellä oli ainoastaan yksi tyhjä penkki. Lukiat
tarjosivat omat istuinpaikkansa, jotka otettiin vastaan. Kuningatar
tunsi olevansa klassillisella mielellä eli toisin sanoen hyvällä
tuulella.

"Oletko sinä valtioneuvos Skytten tyttären tytär?" kysyi hän
vaaleatukkaiselta.

Vaaleatukkainen kumarsi ja sopersi nimen Hillevi Kyle.

"Niin, minä muistan... Vendela Skytte, tullut naimiseen maaherra
Kylen kanssa... Sinä olet ylhäistä sukua, sinä! Ei ole Ruotsissa
yhtäkään, jolla olisi ollut niin verraton äiti. Mikä suuri vahinko
kadottaa hänen noin nuorena! Mutta lukuhalu on veressä. Mitä te
luette?"

"Xenofonia. Hagar on kiltti, hän tahtoo opettaa minua kreikkaa
lukemaan. Mutta se käy hirveän huonosti vielä..."

Hagar? Tämä nimi oli jossakin yhteydessä Kolmordenin metsän kanssa.
Kristiina katseli tarkemmin tuota mustahiuksista tyttöä, jonka
hän oli unhottanut niin pian, kuin se kivi unhotetaan, johonka
kompastuttiin eilen.

"Sinäpä se olit, joka hevoseni pelästytit", sanoi kuningatar,
joka vielä tunsi okaan sydämmessään ensi suuttumuksestaan tuossa
tilaisuudessa.

"Armollinen röökinä käski minun seuraamaan itseänsä veneessä
Norrköpingiin", sanoi Hagar, joka ei myöskään saattanut unhottaa sitä
vääryyttä, jota hän oli kärsinyt kuningattaren muistamattomuuden
takia.

"Sinä luit _Tacitusta_. Miksikä et tullut minun luokseni
Norrköpingissä?"

"Armollinen röökinä oli kipeä. Eikä kukaan saanut tietää minkä
tähden. He telkesivät minut kellariin, kun en tahtonut tunnustaa."

"Minun oli pari päivää pääni kipeä", oli Kristiinan huoleton vastaus.
Mitä muut olivat kärsineet, oli vähäpätöinen asia. "Ja mihinkä sinä
sitten jouduit?"

"Minä seurasin presidentti Kurkea Tukholmaan ja olen saanut
lukea luonnontiedettä valtio-arkistonhoitaja Bureuksen johdolla.
Valtioneuvos Skytte pyysi minua lukemaan kreikkaa Hillevin kanssa."

"Vai niin? Käännäppäs minulle tuo kappale Xenofonista!"

Hagar käänsi sujuvaksi latinaksi kappaleen. Kristiinan otsa
kirkastui, pieni hymyily näkyi hänen ylihuulessaan, jossa oli pieni,
tuskin näkyvä viiksen alku. "Tule luokseni huomenna aamulla viiden
aikaan", sanoi hän, nyökäten päätään.

Hagar punastui kovin. Tämä oli toinen kerta, kun hänelle tapahtui
tällainen kuninkaallinen suosion-osotus. Päättyisiköhän tämä kutsumus
linnankellarissa?

Hetken perästä tuli valtioneuvos Skytte, kiireestä hengästyneenä
sisälle. Hän oli linnassa saanut kuulla siitä kunniasta, joka oli
tapahtunut hänen tyhjälle talollensa.

Kuningattaren edessä seisoi pitkä, kaunis 65-vuotias ukko, hänen
isänsä ja iso-isänsä uskollinen palvelia, aateloittu 1603, jolloin
hän vaihetti sukunimensä Skräddare sekä itse ottamansa nimen
Schroderus toiseen, joka löytyi hänen äitinsä suvussa. Hän oli
tullut vapaaherraksi 1624 ja ensimmäiseksi presidentiksi Götan
hovioikeudessa 1634, mutta sittemmin lähetetty pois pääkaupungista
Aksel Oxenstjernan toimesta. Niin unohdettuna, kuin hän nyt näytti
olevan Tukholmassa, oli hän Upsalassa huomattuna, sillä siellä hän
kanslerina pitkällisestä rappiotilasta oli pannut kuntoon akatemian.
Sitä paitsi Skytte ei ollut se mies, joka helposti oli syrjään
sysätty. Hän oli vieläkin selkkaantunut syvälle ajan valtiollisiin
kysymyksiin, kutsuttiin tavan takaa jälleen astumaan paikallensa
valtioneuvostoon, sekä harjoitti salaista kirjevaihtoa nuoren
kuningattaren kanssa, jonka luona hän puolusti pfaltzilaista huonetta
vasten valtioholhojia.

Skytteä pidettiin parhaana latinankielen puhujana, mikä Ruotsissa
oli. Hänen anteeksi pyyntönsä esitettiin nyt sillä kielellä,
ja kuningatar myöskin vastasi latinaksi, muistuttaen, että
laiminlyömisen viha olikin ollut hänessä, koska valtioneuvos ensiksi
oli hakenut häntä.

Sitten esitettiin tyttärentytär Hillevi Kyle. Näkyipä kyllä, että
hän, kaikesta, mitä vanhalla iso-isällä vielä oli täällä maailmassa,
oli hänelle rakkahin. Kolmentoista vuoden vaivat ja taistelut eivät
olleet voineet umpeen parantaa niitä haavoja, jotka äidin, hänen
tyttärensä, aikainen kuolema oli jälkeensä jättänyt.

"Hänellä on Vendelan silmät ja suu", sanoi ukko, suudellen tyttöä
poskelle. "Nenä on isän, _sanguine mixto_ [sekoitettua verta].
Katsokaa lasta, armollinen röökinä! Juuri sellainen oli minun
Vendelani siihen aikaan, jolloin minä hänen kanssaan luin _Liviusta_.
Ja kun minä ihmettelin jotakuta epäklassillista yhteen sovitusta tuon
kuvaavan historioitsian teoksessa, sanoi hän nauraen: se on hänen
_pataviinitaustansa_, hänen Padualaista kielimurrettansa! Ajatelkaapas
tuota: hän oli minun tietämättäni lukenut Qvintilianusta, joka
tuosta mainitsee, eikä minulla ollut sitä kirjastossani; hän oli sen
lainannut Upsalasta!"

"Vendela Skytte on ollut Aleksanderia etevämpi", sanoi Kristiina
kauniilla katseella. "Hän oli ainoastaan 21 vuoden vanha, kun hän
kutsuttiin pois, ja oli kuten Aleksanderkin voittanut maailman. Mutta
se ennustaa hyvää Ruotsin opille, jonka isä te olette. Te olette
osottanut, että taipumukset menevät perintönä isästä tyttäreen ja
tyttärestä tyttärentyttäreen. Jos tällä tavoin edistytään, herra
valtioneuvos, niin olemme sadan vuoden päästä laajasti-oppinut
kansa!" Kristiina otti kultaneulan rinnastaan, kurotti sen kainolle
Hilleville, sanoen, häntä lempeästi katsellen: "Käytä tätä muistona
siltä, joka pitää hyödyllistä oppia valtakunnan onnen perustuksena!
Tule sellaiseksi, kuin äitisi oli, mutta elä kauemmin kuin hän!"

Hillevi suuteli kyynelsilmin kuningattaren kättä. Hänen takanaan
seisoi Hagar, jonka sydäntä sekavat tunteet valtasivat. Oi, kun olisi
kuningatar! Ja saattaisi vapaasti tutkia kaiken maailman viisautta,
eikä tuntisi muuta rajaa tutkimuksillensa, kuin elämänsä!

"Olenpa iloinen siitä, että Hillevi on löytänyt ystävän, joka on
samaa mielenlaatua kuin hän", lisäsi kuningatar, ikään kuin hän olisi
aavistanut, mitkä tunteet Hagarin sydämmessä liikkuivat.

"Niin, niin", virkahti presidentti, joka kiirehti parantamaan
anteeksi annettavaa unohdustansa, että nimittäin oli ajatellut
ainoastaan omaa vertansa. "Tässä on Hagar... Hagar..."

"Hagar Ring", virkahti mainittu arasti.

"Hagar Ring, niinhän se oli; presidentti Kurjen sukulainen ja
kasvattityttö. Minä etsin lukukumppania tyttärelleni ja kuulin
sattumuksesta Kurjen puhuvan tästä lahjakkaasta nuoresta henkilöstä.
No, lapsi, mitenkä Xenofoninne laita on? Vaikeita tietysti, nuo _ho,
hä, to_; ovat pahemmat, kuin _der, die, das_! tässä tulee panna korko
pilkulleen paikallensa."

"Xenofon on Hagarille kirkas kuin lähdevesi", rohkeni Hillevi
vastata, "mutta minulle se on kuin terva."

"Kyllä selkenee, nuppuseni, kyllä selkenee", hymyili iso-isä.
"Mutta menkää nyt kirjastoon, lapset! Älkäämme viivyttäkö hänen
majesteettiansa meidän vähäpätöisillä läksyillämme. Oih, että minun
taloni pitikin olla näin surkeassa tilassa, kun minulle näin suuri
kunnia tapahtui!"

Hän oli jäänyt seisomaan, kun ruhtinatar Eleonoora, joka olisi
halusta lähettänyt kaiken opin hiiteen, ääneti haukotellen oli
tyytynyt penkillä istumaan akkunan ääressä ja katsellut ulos kadulle.

"Jos asia minusta riippuisi", sanoi Kristiina, sitte kun vanhus oli
istunut hänen viereensä, "niin teidän talonne Tukholmassa ei autiona
seisoisi. Mutta se aika on luultavasti tuleva, jolloin minä näen
rinnallani kruunun turvan."

"Pönkkiä täällä on yltäkyllin ja vanha raaka-aine lahoo. Minä
kiitän joka päivä Jumalaani siitä, että Ruotsin kruunu on siinä,
kuin sen tulee olla, eikä herrojen päässä. Mitä Homeros sanoo: Ei
monivallasta oo, yks ainoa herrana olkoon. Ja vieläpä rohkenen lisätä
sen selityksen, että kuningas-vainaja on pitänyt huolta valtakunnan
menestymisestä jättäessään mielialansa jälkeläisillensä. Mutta missä
armollinen röökinäni pitää kruunua liika raskaana, on niitä kyllä
löydettävissä, jotka kätensä apuun kurkottavat."

"Ja kärventävät kyntensä? Niin, niitä löytyy."

"Minä iloitsen alammaisesti siitä, että yksi näinä päivinä on
saanut koukkuiset sormet. Mutta jos uskallan sanoa, on semmoinenkin
löydettävissä, joka ei kruunua kysy, vaan häntä, joka sitä kantaa..."

"Asettakaa palttua poikien eteen ja sanokaa: älkää koskeko!...
Mutta mitä valtioneuvos aikoo Hillevistä, kun hän kerran tulee yhtä
oppineeksi kuin te itse?" Kristiina ei pitänyt tuosta iankaikkisesta
naimiskysymyksestä orpanansa läsnä-ollessa.

"Mitä minä aion Hillevistä? Etsiä hänelle hyvän miehen."

"Senkö vuoksi hänen pitää tulla niin perin-oppineeksi? Eikö
hän vähemmällä osaa paistaa peltopyitä, kutoa pitsiä miehensä
pitsikaulukseen ja kurittaa lapsiansa?"

"Oppi on jokaisen kodin kaunistus, ja vaimo on miehen kunnia, sanoo
Paavali."

"Ei, suokaa anteeksi, se on väärin käännetty. Paavali sanoo 1 Cor.
11:7: 'vaimo on miehen _doxa_', hän on miehen hyvä tahi huono arvo,
mutta sen saattaa myöskin kääntää: hänen mielipiteensä, hänen
mielikuvituksensa, hänen odotuksensa. Tässä tulee siis selittää,
vastaako oppinut vaimo hänen odotustansa, onko hänessä sitä mitä hän
tahi muut ovat toivoneet."

"Enpä koskaan olisi uskonut, että armollisin röökinäni olisi
ehtinyt pidemmälle kreikassa kuin itse Lutherus", vastasi Skytte
teeskentelemättömällä hämmästyksellä, mutta tietämättään oli hänen
puheessaan jotakin ivallista, joka harmitti hänen kuuliatartansa.

"Hohho, minulla on pitempi matka hänen sekä teidän oppiinne, kuin
Tukholmasta Wittenbergiin", väitti Kristiina vilkkaasti. "Varsinkin
kreikan kielessä on minulla vaikeuksia, paitsi Uudessa Testamentissa,
jota minä näihin aikoihin olen tutkinut saadakseni raamatun lauseita,
joilla kykenisin reformeerattujen harha-oppia vastustamaan. Summa:
miksikä oppinut neito viskattaisiin oppimattoman miehen syliin?
Eiköhän se ole, ikään kuin haukka ja satakieli avioliittoon
vihittäisiin? Hillevi raukka! Olkoon hän mieluummin puolisotta.
Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän
haltuun?"

"Minä en tästä rohkene väittää armollisen röökinäni kanssa", sanoi
Skytte karttavasti. "Se nyt kuitenkin on köyhien neitojen kohtalo ja
se oksa, jolle he ovat istumaan luodut. Ylhäiset ja rikkaat saavat
tehdä mielensä mukaan. Vaan tavallisesti hekin menevät avioliittoon."

"Kuningatar Elisabet ei koskaan mennyt naimiseen. Mitä valtioneuvos
sanoisi, jos minä tekisin samoin?"

"Minä rukoilisin Jumalaa valaisemaan armollista röökinää, että
tietäisitte, mikä hänen tahtonsa mukaan paras on."

"Antakaa Hillevin jäädä naimattomaksi! Älkää antako häntä miehen
orjuuteen! Hän on siksi saanut liika hyvän järjen. Ja nähkääs, nythän
meitä on kolme, jollei useampiakin, jotka osaamme latinaa. Eikö ole
häpeä, että niin mahtavalla valtakunnalla kuin Ruotsilla, jossa
löytyy paljo oppineita miehiä, on kovin paljo taitamattomia naisia?
Kun minä tulen hallintoon, täytyy teidän auttaa minua asettamaan
tyttökouluja valtakuntaan. Se tulee olemaan teidän viimeinen
mestariteoksenne, samati kuin kuningasvainajan kasvatus ja Upsalan
akatemia ennen ovat olleet mahtitöitänne."

"Jumala varjelkoon! Jos Ruotsi saisi niin monta oppinutta neitoa,
jotka pitäisivät itseänsä liika hyvänä menemään oppimattomille
miehille, jäisi valtakunta piankin autioksi."

"Hohho, älkää peljätkö! Kyllä me puolukoita metsästä löydämme
tuokkosen täydeltä, mutta mesimansikoita poimimme yhden erästään...
Katsokaapas häntä tuolla akkunan luona! Sellaisia he ovat... Hän ei
suinkaan tule pitämään oppia suuremmassa arvossa kuin prinssejä...
Noore!"

Nuori ruhtinatar oli, väsyneenä aamullisista vaivoista, nukahtanut
nojaten kukoistavan poskensa kättänsä vasten ja nousi nyt tehden
hämillään anteeksi pyyntönsä.

"Hyvää huomenta, kaikkein suloisin puolukkani! Nyt on aika suoda
valtioneuvokselle hänen ruokaleponsa. Hyvästi, rakas Skytte! Älkää
pahaksenne panko, jos olen tässä vähän turhia puhunut. Mutta
luvatkaa minulle yksi asia... Luvatkaa minulle, että Hillevi jää
naimattomaksi!"

"Kiitoksia siitä suuresta kunniasta, jota armollinen röökinäni
on osottanut asumattomalle kodilleni ja kuluneelle uskolliselle
palveliallenne! Kiitoksia, kiitoksia, mutta älkää pyytäkö vanhalta
kannolta, että hän juurellaan kasvavalle kirsikkataimelle sanoisi:
viheriöitse, lapseni, mutta älä koskaan kuki! Ja jos kukkisitkin
joskus, niin älä koskaan hedelmiä kanna! En, sitä minä en saata...
Hyvästi, armollisin kuningattareni... Sitä en saata!"

Ja hän saatti ylhäiset vieraansa avopäin ulos läpi tyhjän salin,
kylmän porstuan, alas liukkaita portaita pitkin, aina heidän
odottavaan rekeensä asti.



7. Doxa.


    Net jotka Jumala on aateloinnut,
    eivät saa alentaa itseänsä.

Viiden aika aamulla ei ollut mikään aikainen tunti Kristiinan
aikakautena, jolloin työpäivä tavallisesti alkoi kello 4 ja
ahkerimmilla kello 3. Oli pilkkopimeä, kun Hagar, jota presidentti
Kurjen kammaripiika lyhtyineen sekä aseella varustetut palveliat
seurasivat, mennä hapuili pitkin Tukholman kapeita ja likaisia
katuja. Se lyhyt matka, mikä hänellä oli kuljettavana Kurjen
Ritariholmissa olevasta asunnosta nykyisen Ritarihuonetorin sekä
Isonkirkonmäen yli linnaan, oli tähän vuorokauden aikaan kaikkea
muuta kuin hauska. Luoteinen tuuli puhalsi Mälarin aukeilta
ulapoilta vinkuen sisään molempia virtoja pitkin, peitti katot
lumirännällä, kitisteli viirejä, tärskytteli akkunaluukkuja ja
valmisteli piiritanssilla kuninkaallisen linnan ympärillä itseänsä
jatkamaan matkaansa merelle. Katu-ojat olivat puroina, vesilätäköt
kimaltelivat lyhdynvalossa kaikkialla, noilla kuoppaisilla kaduilla.
Kulkiain täytyi siellä täällä välttää odottamattomia esteitä, jotka
kursailematta telkesivät heiltä tien: pitkä-aisaiset rattaat, kumoon
kaadettu vesisaavi, runsuläjä, kuollut kissa ja, pahin kaikesta,
joukko hirsiä ja tiilikiviä rakennuksista, joita Klaus Fleming oli
antanut hajottaa oikaistaksensa Isonkirkonmäkeä. Uudempi Tukholma
oli tekeillä tämän tarmokkaan linnan ylipäällikön toimesta, joka
äsken oli antanut järjestää Norrmalmin sekä laatinut nykyiselle
kuningattarenkadulle sen suunnan. Uudet asunnot kohosivat hitaasti
tahi olivat aivan kohoamatta, sillä sota nielasi kaikki varat.

Vaarallista oli kulkea Tukholman valaisemattomia katuja yön-aikana;
kuultiin puhuttavan ryöväyksistä ja murhista. Ei kukaan uskaltanut
lähteä ulos aseettomana noihin pimeisiin sokkeloihin. Kurjen palvelia
kulki paljastetuin miekoin, valmiina koska hyvään vastustamaan
hyökkäystä. Yön vaarallisimmat tunnit olivat jo kuitenkin ohitse.
Akkunoista loisti kynttiläin valo. Ei kukaan häirinnyt kulkiain
matkaa soraläjien välissä.

Hagar ilmoitettiin linnanvahdin luona ja hän pääsi heti puheille.
Hän näki kuningattaren lampun valossa tutkivan suurta kirjaa, jossa
oli vanhat, kuvilla varustetut puukannet. Toisia kaikenmoisia
eri suuruisia kirjoja, vieläpä 1500 luvun tunnetuita pieniä
pergamenttinidoksiakin oli huolettomasti sinne tänne sälytettynä
suurelle santelipuiselle pöydälle.

"Sanoinko minä kello 5?" kysyi kuningatar sisään tulialta päätään
nyökäten ja häneen hätimiten katsahtaen.

"Sanoitte, teidän majesteettinne."

"Minun olisi pitänyt sanoa kello 4. _Aurora musis amica_. [Aamurusko
on runottaren ystävä.] Meillä ei nyt ole pitkästi aikaa; minä odotan
valtiokansleria kello 6. Mutta se ei tee mitään; sinun sopii jäädä
linnaan, ollaksesi lähellä, kun minä saan aikaa."

Ja taaskin hän lukuihinsa vaipui ääneti, eikä näyttänyt huomaavankaan
vastatullutta, jolla nyt oli hyvä aika tarkastella lukuhuonetta,
eli vähäistä kirjastoa, joksi sitä nimitettiin. Siinä oli neljä
avonaista, tammesta kyhättyä kirjahyllyä, joittenka vinossa ja
jotenkin epäjärjestyksessä olevaa sisältöä nähtävästi usein oli
käytetty; -- ennen mainittu pöytä, jossa oli neljä laatikkoa,
pyöreäksi sorvatut jalat sormuksenmuotoisine koristeineen ja alhaalla
vahvat nuoran muotoon sorvatut poikkipuut; pienenlainen pöytä,
jonka marmorilevyinen kansi oli hopeisilla korkokuvilla koristettu;
neljä punaisella sametilla päällystettyä ja silkkihepelöillä
koristettua nojatuolia ilman käsinojaa, kahdeksan pienenlaista
komeasti koristettua selkätuolia, joissa oli sileä istuinlauta,
mutta kuningattaren oma kirjoitustuoli oli sileä, mustasta
ebenholtsista; sitten löytyi kaksi kalleutta: pieni kahdessa osassa
oleva puusta, norsunluusta ja hopeasta kokoonkyhätty kirjekaappi,
jota karyatiidit eli naiskuvan muotoiset pronssipylväät kannattivat,
sekä pitkä, matala vaski-arkku ylt'ylitse täynnä erinomaisia
koristeita ja todenmukaisesti aiottu tallentamaan tärkeitä papereita;
vihdoin, jotenkin epämukava triton kuorikkolamppuineen, muutamia
vahakynttilöitä, vesikarahviini lasineen, paperikoppa ja pienet
kultaiset kirjoitusneuvot. Siinä huoneen osaksi yksinkertaiset,
osaksi kalliit irtonaiset kapineet. Kirjahyllyt olivat
kirjakiihkoiselle nähdä, mitä kultakasat saiturille: kiusaajina
kateuteen. Oi jospa olisi kuningatar, jonka vain tarvitsee ojentaa
kätensä hallitaksensa kaiken maailman viisautta!

Äkkipäätä kääntyi Kristiina tuon köyhän tytön puoleen, joka kadehti
häntä ja huudahti:

"Jos sinä osaat kreikkaa, sinä, niin kerro minulle kaikki
kommentaattorien selitykset _doxa_ sanasta!"

Hagar ei sitä sanaa tuntenut paremmin eikä huonommin kuin muitakaan
sanoja. Hän vastasi, että se Homeroksessa löytyi _odotusta_
merkitsemässä; Platonin oli hän havainnut sillä tarkoittavan
_oppilausetta_. Toiset taas käyttivät sitä henkilön _arvon_
merkityksessä ja muutamissa kohden _kunniaa_; mutta oikein kyllä
oli muistutettu, että tässä sanassa on jotakin epämääräistä, ja
kaksikielistä, niin että samati kuin oppilause saattoi olla taru,
saattoi myöskin arvo olla huono arvo.

Kristiina katseli häntä tarkastellen. Tämä toinen tutkinto oli
päättynyt yhtä onnellisesti, kuin edellinen eilen.

"Katsos tässä", sanoi hän ja viittasi Hagaria tulemaan pöydän luo.
"Meidän latinalainen _vulgatamme_ kääntää sen samati kuin Lutherus,
_gloria_ sanaksi. _Mulier autem viri gloria est_. Vanhin saksalainen
käännös, tehty 1483 sanoo kuten Lutherus: Das Weib aber ist die Ehre
des Mannes. Se on vulgata, ei mitään muuta." Hän osotti värssyä
tuossa vanhassa kuvilla varustetussa kirjassa, jonka puukannet olivat
veistoksia täynnä ja jota hän äsken ahkerasti oli tutkinut.

"Minun luullakseni", jatkoi hän miettivästi, "tuo käännös: vaimo
on miehen kunnia on tullut siihen viskatuksi kultaisena viittana
peittämään orjattaren kahleita. Paavali ei ole saattanut muuta
tarkoittaa, kuin että vaimon maine lankeaa miehen päälle, olkoon se
sitte hyvä tahi paha. Hän saattaa olla miehen kunnia, mutta myöskin
hänen epäkunniansa. Mutta joko hän on sitä tahi tätä, on hän olemassa
miehen tähden. Mitä tuosta sanot Saara? Mikä nimesi on?"

"Hagar."

"No mitä, Hagar, tuosta sanot?"

"Armollinen röökinä sen paremmin tietää. Minä en ole sitä ennen
ajatellut."

"Vai niin! Sinulla ei ole ollut yhtään kosiaa, sinulla?"

"Ei." Hagar punastui. Hän oli paljon hokemattomampi tuollaisissa
asioissa, kuin hänen kuninkaallinen yhden-ikäisensä. Kukapa meren
uiskentelevaa lastua kosimaan menisi?

"Hyvä. Etsimätön ja vapaa. Onpa hirveätä, antaa itseänsä ruumiineen
sieluineen miehen valtaan. Emmekö me ole yhtä vapaasyntyiset
kuin hän? Jos meidän käsivartemme onkin heikompi, niin eiköhän
meillä ole yhtä vahva tahto, kuin hänelläkin? Miksi olisimme hänen
alammaisiansa?"

"Papit niin sanovat", vastasi Hagar, jonka sydämmessä Kristiinan
uudelleen kerrotut kapinalliset tunteet saivat tenhoavan vastakai'un.

"Papit!... Oletko sinä papin tytär, sinä? Mene tiehes, sinä,
pappiesi Saaran kanssa, mikäpä hän muuta oli kuin itämainen orjatar?
Näetkös, kaikki nuo raamatunkäännökset", hän osotti noita suuria
kirjoja, "olen minä selaillut läpi kannesta kanteen, tutkiakseni sen
oikeaa sanallista merkitystä, jota nimitetään jumaliseksi laiksi.
Ensiksikin, Aatamin kylkiluu! Tässä se on kuvattuna; mikä hirvittävä
kuva! Ja samaan tapaan on kirjoitettu joka paikassa, aina tuohon
kaksinkieliseen _doxa_ sanaan asti. Mitä minun pitää uskomaan? Etkö
_sinä_ mitään tiedä? Sinä sanoit Platoa lukeneesi?"

"Minä luin hänen _Symposioniansa_ professori Terseruksen johdolla
Turussa."

"Kerro minulle, mitä Plato sanoo miehestä ja vaimosta!"

"Tiedän kovin vähän. Hän puhuu enimmiten miesten ystävyydestä ja
harvoin naisista. Hän sanoo, että puhdas rakkaus vapauttaa, koska se
yhdistää kaikki ja poistaa erotukset."

"Ja sinä luulet puhdasta rakkautta löytyvän?"

Hagar oli ääneti. Tuo onnellinen, hän ei kysymystä käsittänyt.

"Vanhako olet?"

"Täytän kolmen viikon kuluttua kuusitoista vuotta."

"Etkä vielä tiedä rakkaudesta mitään? Se on minusta yhdentekevää.
Toivoisinpa tietäväni yhtä vähän kuin sinä. Pelikaani! Luet Platoa
etkä tiedä enemmän kuin sukkavarras rakkaudesta! Menisinpä vedolle
siitä, ett'et sinä ole lukenut säettäkään _Ovidiuksesta_ tahi
_Tibulluksesta_?"

"En olekkaan, armollinen röökinä."

"Niin näes, olinpa varma siitä. Saat lukea minun kanssani Ovidiusta
ja Tibullusta. Se on hauskaa. Sinun pitää muuttaman linnaan. Miksikä
tahdot tulla? Kammaripiiakseniko?"

"Saanko siivota armollisen röökinän kirjastoa? Pyyhkiä kirjoista
tomun? Sytyttää lukulampun? Tehdä kirjaluetteloa?"... Hagarin tummat
silmät loistivat ihastuksesta. Hän tahtoi suudella kuningattaren
hameenpalletta, mutta Kristiina esti häntä.

"Ainoastaan taitamattomilla on oikeus nöyryyttää itseänsä. Ne,
jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, varsinkaan
aatelittomien edessä", vastasi hän kauniilla ylimyskatseella.
"Ja sitä paitsi tarvitsen minä sellaisen, kuin sinä olet...
kirjasivistyksessä oppineen, mutta lapsen maailmankokemuksissa.
Minulla on liika monta valtioviisasta, on sukulaisia ja ystäviä,
palveliattaria... espanjalaisia kanoja, jotka vain höyhentensä
puolesta eroavat toisista. Onnipa, Hagtorn, tahi mikä nimesi on,
ett'et ole mies! Minä kentiesi rakastuisin sinuun niin, että minun
vihdoin täytyisi ratsuruoskallani ajaa sinut pois. Mutta nyt olet
sinä, kuten minä, yksi noista vapaasyntyisistä orjattarista, jotka
ravistavat käsikahleitaan."

"Teidän majesteettinne on kuningatar."

"Niin, muistuta minua tuosta, jos sattuisin sen unhottamaan! Minä
nauran usein. Minä nauran koko maailmaa; älä itseäsikään poikkeuksena
pidä! Sinä olet niin naurettava _Platoinesi_ ilman rakkautta ja
_Tacituksinesi_, joka saa hevoset pelästymään. Kun minä tulen
lailliseen ikään, niin aateloitsen sinun ja annan sinulle nimen: von
Doxa, sekä panen kilpeesi Minervan pöllön. Mutta sinä olet Kurjen
sukua; oletko sinä aatelinen? Kuka isäsi on?"

Taaskin Hagar oli ääneti. Tuossa oli jälleen tämä suuri kysymys, joka
hänelle oli elin-asiana, siinä oli itsetunnon hiljainen, toivoton
taistelu vasten nöyryyttävää vastausta.

"Armollinen röökinä on itse sanonut", lausui hän vihdoin hiljaisella,
mutta vakaalla äänellä, "että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät
saa alentaa itseänsä. Minä en koskaan ole tuntenut isää enkä äitiä.
Minä olen pudonnut tähdistä."

Jos Kristiinan povessa olisi sykkinyt naisen sydän, olisi hän
huomannut pidätetyn kyyneleen turvattinsa silmäpielessä, mutta
hän ei sitä huomannut. Hän vain kohotti olkapäitään ja vastasi
huolettomasti: "Siinä on myöskin aateliskirja. Jupiter ja Mars ovat
olleet kummina kehtoni ääressä. Kummallista! Minä uneksin viime yönä,
että suuri, kirkas tähti laskeutui alas vuoteelleni. Sillä ei ollut
mitään olentoa, se oli pelkkää valoa, se virtaili minuun niin, että
me olimme kuin yksi. Minä elin siinä ja se minussa, ja minä kuulin
sanoja, jotka olivat ainoastaan valon heijastuksia. Sinä olet minun
kuuni, sanoi se, ja minä olen sinun aurinkosi. Teitä on kolme, jotka
minulle kuulutte, ja ennenkuin aurinko nousee, tulevat nuo kolme
näkemään toisensa silmästä silmään."

Hagar alkoi tarkasti kuunnella. Hän unhotti nöyryytyksensä, hän
muisti tähtensä Tuurholman ajoilta ja Andromedan peräkannelta.
"Armollinen röökinä!" huudahti hän. "Minä tunnen tähden. Se on
puhunut myöskin minulle!"

"Unia!" jatkoi Kristiina samalla huolettomalla äänellä, "Usvat
nousevat maasta, sakenevat ja tivistyvät pyrstötähdiksi. Usvat
nousevat aivoihin ja tivistyvät unelmiksi. Monet sanovat, että
tähdet johtavat ihmisten elämänjuoksua; siitä asiasta en minä
tahdo mitään sanoa. On tunnettu asia, mitenkä Tyko Brahe ennusti
ennen kuningasvainajan aikaa, että Suomessa oli syntyvä suuri
sotapäällikkö, joka valloittaisi koko Pohjolan. En tiedä, onko se
oikein selitetty siten, että se olisi tarkoittanut herravainajata,
minun isääni, joka kylläkin suuri oli, mutta jonka kuitenkin
täytyi jättää minulle ja muille jälkeläisillensä osan pohjoisista
valloistaan anastettavaksi. Ehkäpä se oli minua, kuin ennustus
tarkoitti, koska vanhempani olivat Suomessa yhdeksän kuukautta ennen
syntymistäni; mutta minä ajattelen, että jätämme tämän tulevien
aikojen selitettäväksi. Minun tähteni kertoi, että jotakin tapahtuisi
tänään, ennen auringon nousua. Ei ole pitkä siihen nyt enään, ja jää
se ehkä kyllä tapahtumatta... Mutta nyt olen minä joutunut ojaan tuon
surkean _Doxa_ sanan vuoksi. Minun oli aikomukseni raamatusta etsiä
reformeerattujen harhailuja..."

Sattui hyvin Hagarille, että hän jumaluus-opillisten aikakauskirjojen
joukossa, joita kotiin palanneet sotilaat aikoja sitten olivat
jättäneet jälkeensä Kaskaksen torpan tienoille, myöskin oli löytänyt
reformeerattua oppia kumoavia väitöksiä. Hänen hyvä muistinsa oli
vielä säilyttänyt tarpeeksi tuota lapsuuden aikana vaikeasti sulavaa
luettavaa, voidaksensa auttaa kuningatarta hänen etsimisissään.
Hagar muisti monta kirjailiaa, heidän teostensa nimet sekä heidän
esiintuomiansa raamatunlauseita. Ei mikään saattanut Kristiinalle
olla mieluisempaa tässä jumaluusopillisessa väittelykysymyksessä,
joka tällä haavaa anasti hänen äärettömän tutkimushalunsa. Nuo
molemmat lukiat olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun näistä
asioista, ja kuninkaallinen suosio näytti olevan suuresti enenemään
päin, kun valtiokansleri, jota oli odotettu, kuningattarelle
ilmotettiin tulleeksi.

"Ah", huudahti Kristiina, samalla kun hän kärsimättömästi paiskasi
puukantisen foliantin kiinni, "tuo vanha valtiohuolestuttaja
vaivaa minua taas veronvapaaksi ostamisillaan ja valtiovaraston
puutteilla..."



8. Voitonsanoma.


    Se oli lapsensatu, mutta koski urhotyötä.

Aksel Oxenstjerna ei nyt tullut kuningattarensa luo
valtiohuolestuttajana, vaan voitonsanoman tuojana. Hän näytti
nuoremmalta, hänen vartalonsa oli suorempi, hänen ryhtinsä
pontevampi, hänen muuten tyvenessä, ajattelevassa katseessaan
kuvastui nyt nuoruuden ilo. Hän oli kantanut vanhoilla hartioillaan
raskaita taakkoja, hänen oli täytynyt usein etsiä tietä siinä,
missä ei kukaan muu löytänyt polkua eikä pelastusta, hän oli niin
monta epätoivon kiusausta tallentanut poveensa ja ollut toivovinaan
siinä, missä ei mitään toivoa enään ollut, että hänelläkin kerran
oli oikeus ilmaista uhkuvia voitontunteitaan. Hän ei unhottanut
ainaista stereotyypillistä, alammaista kunnian-osotustansa, kun hän
seisoi itsevaltiaan edessä, mutta hän ei odotellut hallitsiattaren
kysymyksiä, hän oikasi vartalonsa koko pituudelleen tuon juhlallisen
tervehdyksen jälkeen ja huudahti iloisesti:

"Jumalalle kunnia olkoon! Minä onnittelen teidän majesteettianne
ja valtakuntaa, suuri voitto on voitettu!" Myöskin Kristiina tässä
silmänräpäyksessä unhotti _doxan_ ja kaiken teologian, hän unhotti
sen juhlallisen tervehdyksen, jolla hän tavallisesti otti vastaan
valtakunnan etevintä palveliaa, hyppäsi seisaalle, tarttui kanslerin
käsivarteen ja huudahti hänen ikäisensä innolla: "Torstenson? Jumalan
kiitos!"

"Sotamarsalkka Torstenson ja Ruotsin sotajoukot ovat arvollisesti
viettäneet kuningasvainajan muistoa saavutettuansa tämän toisen
voiton Leipzigissä ja Breitenfeldissä. Tunti on kulunut siitä, kuin
sananlennättäjä tuli. Arkkiherttuan koko armeija on kaadettu ja
hajoitettu, 5,000 on kuollutta ja 4,500 vankina... Me olemme ottaneet
190 lippua, 46 tykkiä, koko kuormaston... Leipzig on tuota pikaa
meidän käsissämme. Lokakuun 23 päivänä on Jumala Ruotsin aseille
antanut tämän voiton. Sananlennättäjän oli täytynyt Hampurissa
viivähtää. Meidän tappiomme..."

"Ei nyt mitään tappioistamme! Ei nyt! Ei mitään suruharsoa voiton
ylitse! Elääkö sotamarsalkka?"

"Hän elää eikä ole haavoitettukaan."

"Siinä kylläksi. Torstenson on sotajoukon arvoinen. Suvaitsetteko,
teidän jaloutenne, istua tähän? Raportti? Antakaa minun nähdä tuo
paperipala, joka valtakunnan korottaa vaarasta voitonriemuun!"

Hän melkein veti valtiokansleria istumaan vieressään olevaan
nojatuoliin. Edellisten päivien levoton jännitys oli ollut niin suuri
epäluotettavien ja ristiriitaisten huhujen takia, joita Saksanmaalla
olevien sotajoukkojen tilasta oli kulkenut, että ensimmäinen tieto,
kun se vielä lisäksi oli voitonsanoma, syrjäytti kaiken muun, kuten
räjähyttävä miina. Kuningatar yksin oli rohjennut nauraa ja lukea
jumaluusoppia: nyt oli voitto hänenkin voittanut.

Tämän valtio-uutisen tultua oli Hagar unohtunut niin kokonaan,
kuin kanervainen kulovalkeassa. Valtiokanslerin tulo siirsi
silmänräpäyksessä hänen entiseen asemaansa tässä maailmassa,
jossa hän oli tyhjää mitättömämpi. Hänellä oli kyllin ymmärrystä
käsittääksensä, että hän täällä oli liikanainen, ja syrjäytyi niin
kauas kuin mahdollista. Mutta kuninkaallinen asunto oli hänelle
tuntematon; hän näki kolme ovea, tunsi yhden, jonka kautta hän oli
tullut sisälle, ja hiipi kuulumattomasti ulos.

Hän tuli puolipimeään etehiseen, jota suuresta avonaisesta takasta
tuleva valo heikosti valaisi. Lieden edessä istui kammaripiika
Fiken Lång, kiinnittäen nauhasolmukoita kenkiinsä, sillä välin, kun
hän vartoi kuningattaren soittokellon kilistystä. Uloskäytävässä
seisoi kammaripalvelia Johan Holm, joka äsken oli vastaan ottanut
valtiokanslerin ja nyt näytti olevan valmis osottamaan uloskäytävää
tuolle vieraalle tytölle. Hän pettyi; tyttö ei mennyt, hän ei vielä
ollut määräkäskyjänsä saanut. Aika kävi Holmille pitkäksi: hän
puhdisti salavihkaa vaskitorvea, jonka hän piilotti takkinsa alle,
kun joku tuli näkyviin.

Hagar istahti lieden eteen vastapäätä kammaripiikaa. Hänen täytyi
lämmittää itseänsä, hänen oli vilu. Hän ei ennen ollut huomannut,
että ilma kuningattaren folianttien välissä oli hyvin viileä.
Mieleensä muistui, että häntä oli viluttanut myöskin ensimmäisen
kuninkaallisen kohtauksensa jälkeen, kun hän istui veneen keulassa
matkalla Norrköpingiin. Tuo nuori, loistava kuningatar, joka oli
oppinut, oikullinen ja viehättävän jalomielinen, kun hän tahtoi,
-- mistäpä se tuli, että vilutti -- ei hänen läheisyydessään, ei
silloin, kun hän viehättävästi puhui ja nauroi, sillä silloin saattoi
unohtaa kaikki, -- mutta jälestä päin?

Hagar vaihteli muutamia sanoja kammaripiian kanssa. Hän sai vain
lyhyitä vastauksia. Tyttö oli uninen ja väsynyt; hän oli valvonut
siinä paikallaan myöhään illalla, ja kello 3 aamulla täytyi hänen
jälleen olla kuuntelemassa, josko kuningatar soitti kelloansa.
Pieninkin torkahdus olisi vienyt häneltä viran. Ylihovimestaritar
rouva Beata Oxenstjerna oli tuleva aamutervehdyksellensä kello 7, ja
onneton se palvelia, joka ei silloin virkkuna ollut paikallaan, kun
suuren seinäkellon käki kukkui!

Fiken Långin jyrkät vastaukset olivat kuten kylmä ruiskutus
kuningattaren äsken onnelliselle uudelle suosikille. Beata rouva!
Kaakinpuu! Vitsa! Kellari!... Ja palvella, ehkäpä jo alussa vihattuna
tämän rouvan jokapäiväisen hallinnon alla! Hagarin ei tarvinnut kysyä
enempää tulevasta palveluksestaan. Kammaripiian väsynyt muoto antoi
syytä siihen luuloon, että hänen palvelus-aikansa viikossa kestäisi
seitsemän päivää ja yhtä monta yötä.

Näitä ajatellessa heräsi metsälinnun luonne...

"En olekkaan niin yksin nyt kuten kellarissa", ajatteli hän
itsekseen. "Jos Beata rouva on mahtava, on kuningatar mahtavampi
kuitenkin. Hän on minulle sanonut, että ne, jotka Jumala on
aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä... Nimeni pitää hänen luonaan
olla von Doxa." Ja kun Hagar muisti tuon kummallisen keksinnön,
täytyi hänen nauraa; hänpä saattoi nauraa melkein yhtä iloisesti kuin
kuningatar itse, vaikka ei hetikään niin usein. Elämä oli kietonut
hyvin erilaiset siteet näitten yhden-ikäisten huulilla hymyilevän
veitikan ympäri.

Fiken Lång loi silmänsä punaisista nauhan solmukoistansa Hagariin
ja katseli häntä hämmästyneenä. Olikohan ihminen hullu? Tulee
kuningattaren puheilta, istuu lieden eteen sen sijasta, että hänen
olisi tullut lähteä matkoihinsa; istuu siinä nauramassa!

"Älä herätä häntä tuolla syrjässä. Hänen armonsa valtiokansleri on
määrännyt, että hänen pitää saaman nukkua", mötisi kammaripiika.
"Onko siellä ketään?"

"Sananlennättäjä, luullakseni."

Hagar havaitsi, katseltuaan osotettuun suuntaan, ihmis-olennon
pitkänään makaavan kovalla lepolavitsalla siinä pimeässä huoneen
osassa, jota suuri takka varjosti. Itse kuninkaallisessa linnassa
saattoi aivan lähellä loistohuoneita nähdä mitä yksinkertaisimpia
huonekaluja, aivan samati, kuten ajan tapa asetti yksinkertaisen
kotielämän julkisen loiston kanssa rinnatusten. "Mistä hän on tullut?"

"En tiedä. Saksanmaalta, luullakseni."

Hagar oli kuullut valtiokanslerin ensimmäisen sanoman voitosta.
Hän piti varansa, ett'ei hän huomaamatta mitään tuosta maininnut.
Hän katseli nukkuvaa, joka oli -- viittaan verhottu. Tuo tuli
Saksanmaalta. Tiesikö hän jotakin hänen kaksoisveljestään, Bennusta,
ainoasta elävästä olennosta, jonka merellä uiva lastu saattoi
omaksensa mainita? Kahteen vuoteen ei sisar ollut veljestään
tietänyt, elikö hän vai oliko kuollut.

Hetki kului. Vielä ei näkynyt valonsädettä syyspäivän myöhäisestä
auringosta. Seinäkellon käki kukkui 7 kertaa, ja seitsemännellä
lyönnillä astui rouva Beata Oxenstjerna sisään. Kammaripalvelia
piilotti torvensa, Fiken Lång oikaisi itsensä kankeaksi kuin tikku.
Hagar oli siirtänyt tuolinsa valkeanvalosta paremmin varjoon ja
käänsi itsensä pois päin.

"Kuinka röökinä on maannut tänä yönä?"

"Kuten tavallisesti. Pani maata kello 11, nousi vuoteeltaan kolmen
jälkeen. Ebba neiti meni kello 10. Röökinä on lukenut aamulla vieraan
neiden kanssa."

Beata rouvan terävät silmät tunkivat läpi varjon sinne, missä Hagar
istui; vieraat neidot eivät olleet hänen mieleisiään. Onneksi hän
kuitenkin havaitsi kaksi oikoilevaa säärtä lepolavitsalla.

"Mikä nyt, Fiken? Kuka uskaltaa..."

"Hänen armonsa valtiokansleri toi tänne sotilaan ja käski hänen panna
maata lavitsalle."

"Sananlennättäjä! Onko hänen armonsa sisällä röökinän luona?"
kysyi ankara rouva uteliaasti ja aikoi tarttua lukukammarin oven
vääntimeen, kun häntä hillitsi vastaus:

"Hänen armonsa on siellä sisällä ja hän määräsi, ettei kukaan pääsisi
sisälle, ennenkuin hän taikka röökinä soittaa."

Ovenvääntiöön tarttunut käsi laskeutui alas, Beata rouva empi.
Uteliaisuus oli suuri, hänen ylihovimestarilliset ja sisarelliset
oikeutensa eivät myöskään olleet vähäiset, mutta valtiotoimissa
täytyi totella.

"Tulen takaisin kello 8", sanoi hän vastahakoisesti ja unohtaen
valtiotoimien takia vieraan neidon, joka täten pääsi vaarallisesta
tutkimuksesta. Huoneen ilma tuntui keveämmältä, kun viimeinen
liepukka valtiorouvan hameesta oli kadonnut. Kammaripiika iski
salavihkaa silmää Holmille, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: minä
leikkasin varikselta siivet!

Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut tämän jälkeen, kun kello kilisi.
Se oli valtiokansleri, joka soitti; palvelia tunsi käden. Holm meni
sisälle ja palasi oitis; häntä oli käsketty herättämään sotilasta
sekä saattamaan häntä kuningattaren luo.

Oxenstjerna oli sanonut Kristiinalle, sitte kuin kuningatar
väsymättömästi kyseltyään oli sanasta sanaan raportin läpi tavaillut
paitsi ilmoitukset kuolleista ja haavoitetuista:

"Kaikesta tästä minun armollinen röökinäni olisi saattanut saada
elävän todistuksen sotamarsalkan sanansaattajalta, kapteeni
Duvallilta, jolla myöskin oli urhea osansa tappelussa, hän ennätti
tänne kello viisi aamulla. Mutta Duvall on matkansa vaivoista
paremmin kuollut kuin elävä: hän on ratsastanut yöt päivät siellä,
missä hän ei huonon kelin takia päässyt kulkemaan rattailla eikä
reellä, on kahdesti hevosineen kaatunut ja toisella kertaa katkaissut
kylkiluunsa. Hän ei itse kyennyt, vaikka henkensä edestä olisi
koettanut, tulla kuningattaren puheille, kuten halunsa olisi ollut.
Hän pyysi minua hänen sijastaan tuomaan tänne hänen ordonanssi- eli
käskyläis-upseerinsa, erään nuoren Niemand nimisen kersantin, joka
tappelussa on haavoittunut. Niemand odottaa täällä ulkopuolella; olen
antanut hänen maata etuhuoneessa siksi, että häntä kutsuttaisiin
sisään, koska tuo poika raukka väsymyksestä tuskin koossa pysyy. Ja
lienee hän kyllä vähän hämmennyksissään, mutta minä tuumaan, että
armollinen kuningattareni tahtoo kuulla häntä nyt oitis, kunnes
Duvall jälleen saattaa puhua."

Tämän jälkeen oli Oxenstjerna kuningattaren luvalla soittanut ja
heidän edessään seisoi samassa poika, jonka rääsyinen ratsastus-puku
oli kaikkein mahdollisten ja mahdottomien teitten tahraama, aivan
tietämättömänä siitä, missä hän oli.

"Niemand, sinä olet kuningattaren luona!" huusi valtiokansleri
hänelle, ravistaen häntä olkapäistään.

Turha vaiva. Nuorukainen nukkui. Hän kulki, mihin häntä kuljetettiin,
seisoi mihin asetettiin, mutta nukkui.

"Holm!" huudahti kuningatar.

Palvelia tuli.

"Sinä olet ollut torvensoittaja, samati kuin olet ollut räätäli.
Toitota hyökkäykseen!"

Holm ei ollut hidas ottamaan torveansa takintaskustaan ja puhalsi
ratsuväelle kuuluvan hyökkäysmerkin.

Vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Nukkuva kumartui eteen päin,
valmiina aika laukkaukseen, teki liikkeen kantapäillään ikään kuin
kannustaaksensa hevostaan ja avasi silmänsä. Hänellä oli tummat,
kauniit silmät, jotka ollen vielä unen verhossa tirkistelivät
ympärillä seisovia, ikään kuin eivät olisi tietäneet oliko tämä unta
vai todellisuutta.

Kuningatar nauroi.

"Niemand, ei tarvita ohjia eikä kannuksia! Älä hakkaa meitä; me
olemme ystäviä. Etkö näe ruotsalaisia värejä. Sellaisena tahdon
nähdä rehellisen sotilaan, suorastaan tulesta ja taistelutanterelta
tulleena. Sano meille, mistä tuon suuren ruman arven olet saanut
vasempaan ohimoosi?"

"Hänen majesteettinsa suvaitsee kysyä, mistä olet saanut arven
ohimoosi", toisti Oxenstjerna antaaksensa nuorukaiselle aikaa
tointumiseen.

Niemand tarvitsi tuskin minuuttia, siinä missä moni muu hänen
ikäisensä olisi tarvinnut viisi. Hän oikaisi itsensä, teki
sotilaallista kunniaa ja vastasi:

"Sotakentällä Breitenfeldin luona kenraalimajuri Slangen hevosen
alla.".

"Hevosenkenkä? Ja Slange ratsasti ylitsesi?"

"Kenraalimajuri kaatui ja viholliset ajoivat ylitsemme."

"Mitä? Meidän ruotsalainen Leonidaammeko kaatunut?"

"Sotajoukoillamme ja valtakunnallamme on syytä valittaa suuremmasta
vahingosta", virkkoi valtiokansleri, Liljehöökiä tarkoittaen.

Nuoren kuningattaren katse synkistyi. Hän käsitti kansallisen
vahingon, ja hän saattoi, kun tarvittiin, sopivalla tavalla ilmituoda
tämän käsityksensä, mutta nyt oli voittopäivä; nyt hän tahtoi
häiritsemätöntä iloa nauttia.

"Ei", sanoi hän, "vahingot sitten! Torstenson elää. Niemand, kuka
sinun on kersantiksi tehnyt? Jollet hevosenkengästä merkkiä kantaisi,
näyttäisit minusta vielä keppihevosen ratsastajalta."

"Sotamarsalkka on tappelun jälkeen ylentänyt minut kersantiksi
Uudenmaan rakuunoihin ja käskenyt minut palvelemaan esikunnassa",
vastasi Niemand uudestaan kunniaa tehden. Vastauksesta ei puuttunut
pientä ylpeyttä, joka osotti, että hän, kuten kaikki pojat, oli arka
miehuullisen arvonsa puolesta.

"Pieni, mutta ponteva!" nauroi Kristiina samalla, kun hän nähtävällä
mieltymyksellä tarkasteli tuota reipasta nuorukaista hänen
epähovimaisessa puvussaan. "Koska sotamarsalkka sinulle noin nuorella
iällä on antanut päällikkyyden, on hänellä siihen varmaankin ollut
hyvää syytä. Sinä ratsastit kaljamossa tänne vahingoittumatta,
kun Duvallin hevonen kahdesti kaatui? Duvall on tunnettu hyväksi
ratsastajaksi."

"Kapteeni Duvallin hevonen oli tylsissä kengissä, minä olin omani
kengät nauloittanut."

"Hyvä. Huomenna, kun oikein olet herännyt, pitää sinun ratsastaman
minun seurassani ulos. Mutta kerro minulle nyt tappelusta!"

Niemand kertoi, mitä hän tiesi, enemmän kumppanien puheista, kuin
omasta kokemuksestaan, hän kun oli maannut tainnoksissa tanterella.
Hän kertoi, kuten poika kertoo vilkkaasta painielemisesta.
Tapahtumien tärkeys ja ruotsalaisten aseitten menestys täydensi
kertomuksen vajavuudet. Se oli lapsen satu, mutta koski urhotyötä.
Kuunteliat ottivat varteen jokaisen sanan, äänettömällä jännityksellä
ja usein myöskin liikutuksella. Voiton uutinen oli äkkiä linnassa
levinnyt, ei tietty miten. Pian tunkeili etuhuoneeseen aina taajeneva
kuunteleva joukko, mikä halusi jotakin saada onkeensa tuosta
suuresta uutisesta. Kuningattaren viittauksesta avattiin ovet ja tuo
rauhallinen lukukammari täyttyi kuningaslinnan uteliaista asukkaista.

Hagar seurasi muita. Hän katseli sykkivin sydämmin nuorta ratsumiestä
sekä hänen pahoin pideltyä ja kuitenkin reipasta olentoansa. Niemand?
Sehän on sama kuin Ei-kukaan, käännös vain, ja Bennu oli sanonut
tahtovansa ottaa nimekseen Ei-kukaan. Oliko tuo hän, vai eikö? Ei, se
ei ollut tuo pelästynyt, kaikkien omantunnon raivotarten hätyyttämä
poika, jolle sisar kaksi vuotta sitten oli sanonut jäähyväiset Skurun
laiturilla. Ja kuitenkin... Se ei saattanut olla kukaan muu kuin
Bennu! Ja hän ei saattanut langeta veljensä kaulaan, hän ei saanut
sanoa veljelleen niin, kuten ainoastaan sisar voi sanoa: Sinä olet
siinä! Minä tässä! Tunnetko minua?

Niemand oli puhunut kaikesta ja kaikista paitsi itsestään, kun
kuningatar vihdoin tahtoi kuulla enemmän Slangen kaatumisesta.
Ja kertoja puhui siitä jättiläismäisestä vihollis-ratsastajasta,
joka sulloi kaikki, -- sekä turhista koetuksistansa saada Slangea
henkiin... ja mitenkä hän, Niemand, tuli kumoon ratsastetuksi ja
makasi tunnotonna Breitin raskaan ruumiin alla... mitenkä hän näki
tähden astuvan alas luoksensa ja puhuvan kummallisia sanoja...

Kello oli 7 ja 8 välillä aamulla; linnan-akkunain lävitse näkyi
heikko valonsäde päivän ensimmäisestä koitosta pimeän marraskuun
taivaalla. Äkkiarvaamaton tunne valtasi Hagarin. Tähti? Hänen
tähtensä, Hagarin tähti, kuningattaren tähti? Beata rouva puhui
valtiokanslerin kanssa, arvattavasti siitä, miten sopimatonta oli
laskea noin paljo väkeä kuninkaallisiin huoneisiin. Eikö olisi
mahdollista päästä huomaamatta kuningattaren luo ja kuiskata hänen
korviinsa: Armollinen röökinä, aurinko ei vielä ole noussut ja se on
tapahtunut, mitä tähti on ennustanut!

Hagar tunki lähemmäksi, sanat polttivat hänen huulillaan: Se on
veljeni, joka nimittää itsensä Niemandiksi. Hän on nähnyt tähden,
hän on kolmas! Silloin kääntyi Kristiina Hagariin päin niin
majesteetillisena, kuin hän jo nuorella iällään välistä saattoi olla.
Siinä seisoi kuningatar, ei ollut mitään tilaa enään alammaisten
tuttavuudelle. Hagar syrjäytyi.

Niemand oli lopettanut kertomuksensa, ja Beata rouva kiirehti
toimittamaan ihmisiä pois lukukammarista. Käsky annettiin, että
kirkoissa _Te deumia_ veisattaisiin sekä luettaisiin kuninkaallinen
julistus voitosta. Kammariherra Klaus Wrangel lähetettiin kysymään,
mitenkä kapteeni Duvall jaksoi.

"Holm", sanoi kuningatar kammaripalvelialleen, "vie kersantti Niemand
linnanvahdin luo, anna valmistaa hänelle hyvä aamiainen ja mukava
vuode! Niemand, sinä asut linnassa, niin kauan kuin Tukholmassa
olet. Annappas nähdä, että huomenna olet täydellisesti unesta
virkkamustunut ja istut vakaana satulassasi. Tässä, ota nämät uutta
vaatetusta varten!" Hän kurotti pojalle kultarahakäärön.

Niemand luuli vielä uneksivansa, kun kaksi käsivartta etuhuoneessa
kietoutui hänen kaulansa ympäri ja ääni hänen takanaan sanoi hänen
korvaansa: "kuka minä olen?"

Hän katsoi taaksensa. Hän oli nähnyt pelkkiä tuntemattomia
ympärillään, mutta tämä solakka, kaunis tyttö, puolta päätään pitempi
häntä itseään, katsoi häneen niin tutuilla, niin uskollisilla
tummilla silmillä, että hän heti huudahti: "Hagar!" He eivät
itkeneet, he eivät hellien huudahduksien takia itseänsä unohtaneet,
mutta heillä oli kuitenkin sydän, näillä kahdella, nyt ainakin, ja
varsinkin toisiansa kohtaan.

Kohtaus tuli tällä kertaa lyhyeksi; he päättivät pian jälleen
nähdä toisensa, kun Hagarin tuleva toimituspaikka linnassa oli
määrätty. Hagar istui jälleen odottamaan. Kärsivällisyys ei kuulunut
Hagarin? asioihin. Kun hän vielä oli odottanut pitkän tunnin ja
jo oli luullut, että kuningatar oli hänen unhottanut, nyt kuten
Norrköpingissä, kutsuttiin häntä kellon kilinällä sisään.

"Minulla ei tänään ole mitään aikaa sinua varten", sanoi kuningatar.
"Ruotsalaisten aseitten voitto kutsuu minua _Te deumia_ veisaamaan
Isoon kirkkoon. Tule takaisin huomenna aamulla kello 7, ja laita
itsesi valmiiksi astumaan virkaasi."



9. Kolme turvattia.


    Kolme kruunua on Ruotsin kilvessä,
    mutta ainoastaan yksi jalopeura.

Tukholma oli iloisessa liikkeessä; Breitenfeldin luona saavutettu
toinen voitto vietettiin jumalanpalveluksella, kunniatervehdyksillä
kuningattaren luona ja yhteisen kansan huvittamisella. Torstensonin
nimi oli joka miehen huulilla; tuntui siltä, kuin olisi taas eletty
suuren Kustaa Aadolfin päivinä.

Seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, lähti Hagar toiselle
linnaretkellensä, saatuansa suojeliansa valtaneuvos Kurjen
suostumuksen mennäksensä kuningattaren palvelukseen.

Hän tuli sisään astuessaan vastaanotto-huoneeseen, sen odottamana,
jota hän tässä ei suinkaan olisi halunnut nähdä. Kaksi terävää silmää
oli eilen havainnut hänen niitten joukossa, jotka Niemandia olivat
kuuntelemassa, ja nämät ottivat nyt häntä vastaan katseella, jonka
melkein saattoi selittää näin: Mitä sinä täällä teet, velho?

Kuningatar Kristiina osasi monta vierasta kieltä, myöskin
silmäkieltä; hän selitti pian kyllä rouva Beatankin silmäkielen.

"Neiti Hagar Ring", sanoi hän, "on ottanut tehdäksensä luettelon minun
kirjastostani. Minä pyydän teidän lemmellisyyttänne asettamaan hänet
kirjastoni vieressä olevaan siniseen kammariin, jotta hän olisi
lähellä toiminta-alaansa."

"Tunteeko teidän majesteettinne tätä nuorta henkilöä?" kysyi Beata
rouva nyreästi.

"Varsin hyvin. Eräs valtaneuvos Kurjen sukulainen."

"En tunne yhtäkään tämän perheen sukulaisista, jolla olisi nimenä
Ring. Uskallanko kysyä sukua?"

"Isä on päällikkönä Taivaanlinnassa Saksanmaalla, lienee
kai tuttukin. Äiti syntyisin Tähtituli. Hyvää sukua, teidän
lemmellisyytenne."

Ilveily, joka tässä sukuluettelossa tuli ilmi, ei jäänyt
tarkka-älyiseltä Beata rouvalta huomaamatta. Hän muistutti,
että hänen majesteettinsa palveliain aina tulisi tuoda mukanaan
papinkirja, jotta heitä saatettaisiin kirjoittaa linnan kirjoihin, ja
he saisivat nauttia linnanväen etuoikeuksia.

"Olkoon niin", vastasi Kristiina. "Minä annan neiti Hagarille
papinkirjan. Minä olen ruotsalaisen kirkon päämies."

"Ei vielä, teidän majesteettinne. Täytyy myöskin olla todistus
hyvästä maineesta ja kristillisestä elämänlaadusta. Minä näin tuon
kevytmielisen tytön halailevan erästä rakuunaa tuolla etuhuoneessa."

"Mitä?" sanoi Kristiina, katsahtaen kuninkaallisella katseella
syytettyä.

"Sehän oli Bennu-veljeni, jota he nimittävät Urban Niemandiksi",
vastasi Hagar hämmästyneenä.

"Teidän lemmellisyytenne kuulee sen nyt", jatkoi Kristiina
ylpeydellä, joka osotti, että kotkanpoikanen oli saanut siivet eikä
aikonut antaa niitä leikata. "Kun minä todistan palvelusväkenä hyvän
maineen ja kristillisen elämänlaadun, niin arvelen, että siinä on
kylliksi todistusta."

"Minä uskallan vastaiseksi toisin jugerata ja jos teidän
majesteettinne pysyy aikomuksessaan ottaa tätä epäluulon alaista
nuorta henkilöä palvelukseensa, on _minun_ palvelukseni liikanainen.
Minä olen alammaisuudessa pyytävä eroni asianomaisilta."

Kristiina empi. Näin pitkälle hän ei olisi tahtonut vastakynttä
vetää. Mutta nöyryyttää itseänsä näitten vallanhimoisten
Oxenstjernojen edessä, -- ei milloinkaan!

"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "arvattavasti ei tahdo
apuansa kieltää minulta ja valtakunnalta epäluulon takia, johon
ei ole vähintäkään syytä. Neiti Hagar Ring kirjoitetaan minun
palvelusväkeeni ja muuttaa siniseen kammariin, kuten sanottu on.
Teidän lemmellisyytenne, joka on herättänyt _soupçonin_, tulee se
todeksi näyttää, ja jos jotakin sopimatonta havaitaan, kuten teidän
lemmellisyytenne luulee, tahdon minä asettaa asian valtioholhojain
tarkastuksen alle."

Beata rouva osotti kankealla kumarruksella alammaisen
kunnioituksensa ja lähti, luomatta katsettakaan vihansa esineeseen.
Ylihovimestarittaren virka kävi hänelle yhä kärsimättömämmäksi. Mutta
todistukset hänen epäluulonsa oikeuttamisesta tuota uutta suosikkia
vastaan eivät olleet helposti saatavana. Niihin yhdistyi eräs kellari
ja noitumisjuttu, joka perustui palveliain juoruun. Pikemmin voitiin
epämiellyttävä henkilö saada pois tieltä epätietoisen syntyperän
vuoksi. Tähän aikaan ja tässä uhkeamielisessä aatelistossa ei ollut
mitään niin arkaa kohtaa, kuin syntyperä ja perhe.

Tuo viaton, vallan kukkuloilla olevan kovan toran esine, tunsi
itsensä onnettomaksi ja pettyneeksi. Hagar ymmärsi varsin hyvin,
että hänen haltianansa ja taloudellisissa suhteissa kuningattarenkin
haltiana löytyi tästälähin mahtava, leppymätön vihollinen, yksi
Oxenstjernoista, ja näitten kahden suurivallan välillä hän musertuisi
helpommin kuin ruoko. Eikö hänen täytyisi nöyryyttää itseänsä tuon
mahtavan rouvan edessä ja kerjätä hänen suosiotansa? Ei, ne jotka
Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Parempi olisi
paeta entisen turvaajansa luo, tahi Suomen metsiin paimentamaan
lehmiä Kaskaksen torpassa! Paeta, nähdä nälkää, kärsiä, kuolla
pimeydessä, mutta ei alentaa itseänsä!

Nuori kuningatar arvasi nämät ajatukset, jotka olivat kaikuna hänen
omistansa.

"Ole huoletta", sanoi hän, "minä olen sinua suojeleva. Etkö ymmärrä,
sinä pieni kuorimato suomalaisesta kaskimaasta, että tämä kina käy
korkealle yli sinun pääsi? Sinä saatat tulla ja mennä, ilman että
lehti liikkuu Ruotsin valtakunnassa. Minua he tahtovat kohdella kuten
lasta ja unohtavat, että olen kasvanut heidän mittansa ohitse. Vielä
kaksi vuotta, ja heidän täytyy taivuttaa ylpeät niskansa; saatpa
nähdä, saatpa nähdä! He eivät vielä minua tunne, mutta he tuntevat
minua kylliksi pelätäksensä minua. Jokaisessa auringon laskussa
tipahtaa yksi päivä pois heidän lyhyestä mahtavuuden ajastansa ja
minun mahdittomuudestani. Ketä sinä pelkäisit? Sinun pitää jo tänään
alkaman työsi."

"Antakaa minun mennä! Armollisin röökinä, antakaa minun mennä! Minä
en pelkää; minä saatan mennä valkeeseen, jos te vaaditte, mutta minä
en saata joka päivä tekeytyä nöyräksi tuon pahan rouvan edessä, jolla
on valvonta linnan hoviväen ylitse. Jos armollinen röökinä tietäisi,
mitenkä hän minua kohteli Norrköpingissä, kun minä en tahtonut
ilmaista hänelle röökinän salaisuutta! Kun minä olin vähäinen lapsi,
ei kukaan uskaltanut antaa minulle vitsaa, ja _hän_ uhkasi minua
vitsalla, niin, vieläpä kaakinpuullakin. En ole vielä koskaan ennen
ollut vankina, mutta _hän_ telkesi minun seitsemäksitoista tunniksi
ruoatta kylmään, pimeään kellariin. Nyt hän tahtoo tehdä minua
huonomaineiseksi, ehkäpä vielä velhoksikin..."

"Ei", sanoi Kristiina miettivästi, "ei velhoksi, sitä hän ei saata
todistaa, mutta ehkä henkilöksi, jonka syntyperä on avioton eli
häpeällinen. Hagar... tarpeellista on, että sanot minulle kaikki,
mitä syntyperästäsi tiedät."

Hagar kertoi kaikki, mitä hän tiesi tuosta olemisensa pimeästä
arvoituksesta. Joka sana pisti hänen suljetun sydämmensä lävitse,
kuten keihään pistos, mutta hänen täytyi puhua, se koski elämää.

Kristiina tunsi maailmaa jotenkin; hän vertaili tapahtumia tyynesti
ja aprikoiden.

"Sinä olet siis ainoastaan Kurjen kummityttö? Äitisi oli
ulkomaalaista syntyperää, köyhäksi riistetty pakolainen, mutta
rikkaasta suvusta. Isäsi... Annappas kun tuumaan, 1626? Päivämäärä?"

"Yöllä vasten joulukuun 8:tta."

"Mitä? Sehän oli samana yönä, kuin minä synnyin Tukholman linnassa."

"Niin on minulle sanottu."

"Samojen tähtien alla?"

"Sama tähti, joka puhui armolliselle röökinälle unissa, on myöskin
puhunut minulle ja veljelleni... hänelle, joka nimittää itsensä
Niemandiksi... hänelle joka oli täällä eilen. Hän oli täällä ennen
auringon nousua, kuten tähti oli ennustanut. Katsokaa, se jonka
tapahtuman piti, tapahtui kuitenkin! Me olimme täällä kaikki kolme!"

"Kolme, sanot sinä? Tiedätkö, Hagar Ring, että, jos minä olisin
kuningas Herodes, antaisin minä surmata sinun, niin oppinut kuin
oletkin, ja veljesi, vaikka onkin tuima! Vaarallista on tähtien
kanssa leikitellä: ei saa löytyä muuta kuin yksi Jupiterin turvatti
Ruotsin valtakunnassa. Hoh, ole huoletta: minä en ole Herodes,
enkä myöskään Herodias; sinä ja veljesi saatte molemmat elää sillä
ehdolla, että te ette rupea mihinkään salaliittoon. Unen-näköjä,
nuo tuollaiset tähdistä, jotka valuvat alas ja hedelmöittävät
ihmis-elämää! Mutta salaliitot valtaistuinta ja hallitsiasukua
vastaan eivät ole mitään unennäköjä, ne ovat maailmanhistoriaa.
Jos sinä tulet olemaan minun lähelläni -- se kyllä on mahdollista,
en tiedä sitä vielä -- niin löytyy niitä, jotka käyttävät sinua
aseenaan. Ole silloin suora ja sano minulle kaikki, _kaikki_, sinä
ymmärrät! Älä pöyhkeile, jos tahdot elää! Älä ajattele, että meitä
on kolme! Minä sanon sinulle, muurahainen, että kolme kruunua on
Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura... Sellainen pieni
mateliainen kuin sinä, luulet olevasi Jupiterin turvatti!... Hyvä,
sinä tiedät nyt kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet, yhtä kuin
Beata-rouvan se pitää tietämän. Aseta itsesi sen mukaan, niin minä
sinua autan. Sinä olet ainoa nainen, jota minä saatan kärsiä, paitsi
Ebba Sparrea... Mutta meidänhän piti tutkia sinun syntyperääsi...
1626? Se oli kuningasvainajan puolalaisen sodan aikana Liivinmaalla.
Äitisi varmaankin oli sieltä, mutta isäsi joko ruotsalainen tahi
suomalainen, koska tuo liiviläinen oli tullut Suomeen. Ja lisäksi:
isäsi on arvattavasti ollut ylhäistä sukuperää, sillä alhaisella
henkilöllä ei olisi ollut mitään syytä olla itseänsä ilmoittamatta
tuollaisen hälinää nostavan tapahtuman perästä, kuin tuo äitiäsi
koskeva oli. Täytyihän hänen siitä saada tietoa, jos hän vain vielä
elossa oli."

"Minä olen vakuutettu siitä, että hän oli kuollut", virkkoi Hagar,
joka liikutettuna, mutta ilman kyyneleitä kuunteli noita arvelemisia.
Kuningattaren ensimmäinen kiivaasti esiintuotu vaatimus, että
ainoastaan hänellä oli oikeus olla Jupiterin turvattina, herätti
Hagarin sydämmessä salaista vastusta. Mitäpä tähdet kysyisivät sitä,
kaitsivatko mökkejä tahi kuninkaanlinnoja?

"Ei ole luultavaa, että isäsi on kuollut", jatkoi Kristiina, kylmästi
aprikoiden mahdollisuuksia. "Hänen olisi silloin täytynyt olla
äsken kuollut ja äidilläsi olisi ollut surupuku yllään eikä olisi
lähtenyt yksin vieraaseen maahan talvis-aikaan. Luultavampaa on, että
hän, jonka olisi pitänyt olla hänen suojeliansa, oli hyljännyt ja
häpeällisesti pettänyt äitisi, mutta hänellä oli kai ollut syynsä,
jonka vuoksi hän sen oli tehnyt. Minusta näyttää siltä, kuin kaikki
osottaisi, että isäsi on ollut upseeri, joka on pettänyt vaimonsa...
tahi rakastajattarensa. Siitähän vihdoin kaikki riippuu."

"Armollinen röökinä... Minä pyydän... Älkää enään!"

"Kyllä, tässä on kunniasta ja nimestä puhetta. Sinä sanot, ett'ei
mitään tiedustelemisia ole pantu toimeen, paitsi että kiitos on
kuolleelle tehty kirkossa. Sellainen velttoisuus on minusta hyvin
kummallinen. Siellä täytyy kuitenkin löytyä ihmisiä naapuristossa,
jotka ovat nähneet äitisi maantiellä kulkevan ja jotka ovat
edellisenä yönä pitäneet häntä luonaan. Mitä varten ovat he niin
kokonaan olleet puhumatta, mistä hän oli tullut sekä mitä hän ehkä
oli puhunut? Ovatko he olleet osalliset rikokseen sekä lahjottu sitä
salaamaan? Taikka ovatko he vain tuijottaneet ilmaan, kuten nuot
suomalaiset häränkallot tavallisesti tekevät, ennenkuin mitään heidän
silmistään löytää tiensä kieleen? Minä annan kirjoittaa Uudenmaan
läänin maaherralle, Knut Liljehöökille, että hän tarkoin koettaisi
kaikesta, mitä tähän asiaan kuuluu, saada selkoa Karlshaminassa,
taikka mikä sen pitäjään nimi on?"

"Karja."

"No niin, Karjassa ja pitkin koko Suomen lahden rannikkoa. Beata
rouva ei sinua kynsiinsä saa. Jos sinä olet aatelinen tahi aviollista
sukuperää, niin pitää sinulle osotettaman sitä kunniaa, kuin
tuleekin. Jos olet lokkilintu, jolla ei mitään pesää ole, täytyy
sinun odottaa kaksi vuotta ja, jos olet minulle uskollinen, niin minä
en unohda antaa sinulle sekä nimeä että kunniaa. Mene nyt sinulle
määrättyyn asuntoosi, ja ole piikojen kanssa sovussa; he eivät pyydä
mitään parempaa, kuin kiusata Beata rouvaa. Minä käyn ratsastamaan
ruhtinattarien parissa; tahdon myöskin nähdä Niemandin ratsastavan,
koska hän on päässyt eheänä siinä, missä Duvall on ratsastanut
kumoon."

Kello 9 lähti kuningatar Caballeronsa selässä ratsastamaan lukuisan
seuran saattamana. Missä hän vain näyttäytyi, tervehtivät häntä
riemuitsevat väkijoukot, jotka vielä kulkivat voitonhuumauksissa.
Niemand ratsasti seurueen joukossa uudessa asussaan ja kutsuttiin
välimmiten kuningattaren rinnalle. Hän näytti vähäisemmältä ja
heikommalta kuin eilen; hän oli kalpea ja kipeä: tuo talvimatka
olisi saattanut murtaa haavoittumattomankin miehen. Hänen pieni
vartalonsa ensin vähän nauratti henkivartiaston pitkiä miehiä, hänen
suosiossa olemisensa herätti heidän kateuttansa. Mutta sotilaat
olivat kuulleet, että hän oli oppinut ratsastamaan Aake Tottin luona.
Sepä nimi, jolla on pysyväinen sointu kaikkien Ruotsalaisten ja
Suomalaisten ratsumiesten korvissa. Aake herran oppilaana oleminen,
silläpä vaikutus, kuten hopeahihnasilla, se laski loisteen sekä
miehen että hevosen ylitse.

Niemand oli saanut valita hevosen hovitallista; hän oli ymmärtänyt
valita parhaan ja hän ymmärsi myöskin sillä ratsastaa. Ei
mitään tarpeetonta uljuutta, kaikki kävi varmasti, vakavasti ja
luonikkaasti. Kummallisesti hevonen totteli ohjaksia! Henkivartijain
entinen nauru muuttui ihmettelyksi; kuningatar itse, joka kyllä
istui vakaasti satulassa, katseli poikaa teeskentelemättömällä
mieltymyksellä. Hänpä osasi ratsastaa, hän.

Ratsastusmatka kävi sillan yli Norrmalmiin, Arttilleriapihaan ja
silloin autiona ja asumattomina olevien "Ladugårdslandet" seutujen
yli. Jos Tukholmankin asutut kadut silloin olivat niin huonot, että
niitä pitkin oli vaikea ajaa, mm näillä raivaamattomilla, vuoroon
suoperäisillä ja vuoroon kivisillä syrjäteillä oli vielä pahempia
esteitä edessä. Kristiinaa huvitti poiketa tieltä pois, laukata ylös
vuoren kukkulalle tahi ajaa vesilätäköitten yli hätöittääksensä
naisseuraajiansa, ja tämä ei tapahtunut ilman vahinkoa. Ruhtinatar
Kristiina Magdaleena, joka kohta oli morsianna seisova, vaipui
rämeikköön, josta sulhanen, Baden Durlachin rajakreivi Fredrik,
hänen pelasti. Ruhtinatar Eleonoora Katariina nyrjähytti jalkansa;
hovineidet kulkivat kiertoteitä välttääksensä pensastoja ja
kivikkoja, he jäivät jälkeen ja saivat kärsiä pilkkaa. Nybrovikin
luona oli vanhan linnan jätteitä. Kristiina seisahtui erään
muurin luo, jonka yli ratsastaminen näytti mahdottomalta ja kysyi
hoviherroiltaan, uskalsiko kukaan tehdä hevosellaan hyppäystä.
Nuori Kustaa Bonde koetti; hänen hevosensa piti vastaan. Kapteeni
Lauritsa von der Linde, joka sodasta oli kotiin palannut, koetti
hurjaa hyppäystä. Siinä oli vain tuuman verta vailla, ett'ei päässyt
ylitse, mutta se tuuma oli vähällä katkaista urhoollisen kapteenin
sotilasretken ja tulevan vapaaherrallisen arvon. Kun hän onnellisesti
hevosensa alta vedettiin esiin, otsa raamukkeessa, epäilivät
rohkehimmatkin, uskaltaisivatko uudestaan koettaa tuollaista
arveluttavaa hyppäystä. Pieni Niemand ratsasti esiin, kannusti
hevosensa juoksemaan kovaa ravia raunion ulkosyrjään asti, hyppäsi
satulassaan seisaalle ja teki kuperikeikan muurin yli. Ei yksikään
nuoralla tanssia olisi tuota temppua paremmin tehnyt.

"Tuo on tanssi- eikä ratsastustaidetta", väittivät hoviherrat.

"Tehkää samoin, hyvät herrat!" nauroi kuningatar.

Lahden rannalla oli ohut jääpeite ja Kristiina oli vallattomalla
päällä. Hän ratsasti jäänsyrjälle, otti sormuksen sormestaan ja
viskasi sen ulospäin jäälle niin pitkälle kuin jaksoi. Sormus kieri
edelleen tuulen viemänä ja seisahtui kahdenkymmenen sylen paikoille
rannasta.

"Kuka tuo minulle sormukseni takaisin?" kysyi kuningatar.

Muutamat herroista astuivat alas satulastaan ja koettivat seipäillä
jään vahvuutta. Sen havaittiin mahdollisesti kannattavan kuuden
vuoden ikäistä lasta.

"Niemand on köykäisin; Niemand ulos!"

Mutta Niemand ei lähtenyt; hän istui liikkumattomana satulassaan.
Kiihkoisena voittamaan kuningattaren suosiota, veti ranskalainen
Beschon niminen luutunsoittaja lautoja rannalta ja laski ulos
lautaportaat. Hän oli tullut niin lähelle sormusta, että hän
melkein kurotetulla kädellään saattoi siihen tarttua, hän kumartui
eteen päin, oikasi itsensä, venyttihe vielä pitemmäksi... Vihdoin
puuttui ainoastaan kämmenen levy. Silloin oli Beschon rikkonut
tasapainon lain ja makasi koipiansa sätkytellen vaipuneena särjettyjen
jäänkappaleitten väliin.

Kaksi vastakkaista huutoa kuului katseliain joukosta; toinen
ääntevä: apuun! Toinen, kuten sopivinta olikin, hiljaisella äänellä:
musikantti pohjaan vain! Beschonia ei kukaan hyvin kärsinyt hänen
mielisteleväisyytensä vuoksi eikä myöskään siitä syystä, että
häntä suosi Eleonoora Katariina, joka sittemmin sai katua tuota
suosiollisuuttaan.

Muutamia seurueesta juoksi ulos portaille ja heidän onnistui, vaikka
ei vaaratta, pelastaa ranskalainen. Märkänä ja viluisena Beschon,
niin pian kun hän oli päässyt kuivalle maalle, teki alammaisen
kunniatervehdyksensä kuningattarelle.

_"De votre majesté le très humble serviteur!"_

"Niin, minä kyllä näen, että Beschon on märkä", vastasi Kristiina
hillitsemättömällä ilolla, "mutta missä on sormukseni?"

Tuo onneton, hän oli unhottanut sormuksen, kuten vaaran hetkenä
kaikki unohtuu paitsi pelastus. Toinen oli ehtinyt ennen häntä: pieni
kersantti oli puikahdellut hänen pelastajiensa välitse, onkinut
kuninkaallisen pantin uivalta jäänlohkareelta ja kunniaa tehden
kurotti hän nyt miekkansa kärjellä kuningattarelle sormuksen.

"Niin, mitäpä tahdotte, että minä tekisin, rakas Beschon?" sanoi
kuningatar, ollen yhä hyvällä tuulella. "Kunnia on urhoollisen, mutta
voitto viisaan. Te suvaitsette ottaa vastaan ihailuni ja kersantti
Niemand sormukseni."

Tämän pienen seikkailun jälkeen ratsastajaseura ajaen täyttä laukkaa
palasi linnaan, jossa annettiin päivällistä kaikille kuninkaallisessa
ruokapöydässä. Sanotaan, että ruokahalu tällä kertaa oli sellainen,
jota tuntee ainoastaan silloin, kun on marraskuun kylmässä ja
ankarassa tuulessa tehnyt kovan ratsastusretken nuoren kuningattaren
ja kihlatun pariskunnan ollessa seurueen etupäässä.

Aterian jälkeen kutsutti kuningatar luoksensa kersantti Niemandin ja
Hagar Ringin. Kersanttia hämmästytettiin kysymyksellä: "sinun nimesi?"

"Urban Niemand, kersantti..."

"Niin, minä tiedän. Tiedän myöskin ikäsi ja syntymäseutusi. Mutta
mistä sait nimen Urban? Sitä ei meillä käytetä."

"He sanoivat sen antaneensa paavin mukaan."

"He? Kutka he?"

"Nunnat, jotka kastoivat minun toiseen kertaan Ingolstadtissa."

"Mitä? Oletko sinä uudestaan kastettu katolilaiseksi?"

"He sanoivat niin. Minä en itse mitään tiedä."

Kristiinan veri kuohahti.

"Sinä kurja uskonheittiö! Olet kuudentoista-vuotias, olet saanut
kristillisen kasvatuksen, palvelet mainiona _minun_ urhoollisessa
sotajoukossani ja annat kastaa itsesi uudestaan, tullaksesi
katolilaiseksi! Etkö siis tiedä, että se, joka luopuu uskostansa,
pettää omantuntonsa, kunniansa, isänmaansa, eikä ansaitse, että
rehellinen mies häntä uskoo! Jumalani, olla lutherilainen ja ruveta
katolilaiseksi! Sehän on lähtemistä päivän valosta pimeään yöhön.
Mitenkä tulit sinä noin surkealle harhatielle?"

"Olin haavoitettu ja kipeä. Annoin heidän tehdä kanssani, mitä
tahtoivat."

"Hänen kasvatuksensa herra Aake Tottin ratsumiesten joukossa oli
kaikkea muuta kuin kristillinen", uskalsi Hagar lisätä.

"Noh", jatkoi Kristiina tyvenempänä, "etkö ole tuntenut mitään halua
palata takaisin oikeaan evankeliseen oppiin? Etkö tiedä, että me
taistelemme lutherilaisen uskonamme puolesta paavia ja perkelettä
vastaan? Etkö häpeä luopua uskosta, jonka puolesta kuningasvainaja
meni kuolemaan?"

"Minä tahdon halusta olla luterilainen, jos teidän majesteettinne
tahtoo niin määrätä."

"Määrätä? Voiko määrätä uskoa kenellekään? Minä saatan määrätä sinua
menemään kuolemaan rehellisen sotilaan tapaan, mutta minä en voi
määrätä sinua uskomaan pilkkuakaan katekismuksesta, joll'ei Jumala
ja sielusi autuus sitä vaadi... Hän pitää minua paavina, tuo! Minä
valvon öitä, näyttääkseni vääräksi reformeerattujen harhaoppia,
ja nyt omat sotamieheni antavat itsensä kastaa paavilaiseksi!...
Mitenkä se paikka oli, Hagar, jonka sinä kerroit _Petri Ravennelii
Bibliotheca sacrasta_?"

Hagar luki muististaan latinalaisen lainalauseen tuon silloin mainion
jumaluus-opin tutkian väitöskirjoituksista katolilaisia vastaan.

"Niin, eikö ole sillä tavalla? _Cœcos cœci curant, insanos
insani_... [Sokeat parantavat sokeita ja tyhmät tyhmiä.] Mutta hän
ei latinaa ymmärrä, tuo veliraukkasi... Niemand, minä puhun hänen
arvoisuudellensa Johannes Mathiaksenpojalle, että hän valaisee pimeän
järkesi... Kuka oli isäsi?"

Nuorukainen oli ääneti.

"Etkö sitä tiedä? Minä sanon sen sinulle. Sinun isäsi oli upseeri,
joka hylkäsi vaimonsa. Älä koskaan, Niemand, naista hylkää,
jolle olet antanut sanasi ja lupauksesi! Se on kuolemansynti; se
tulee vielä kostamaan sinulle ja lapsillesi. Etkö tiedä mitään
vanhemmistasi?"

"Hän sanoi, että minä olin hänen tyttärenpoikansa."

"Kuka hän?" Kristiina kävi kärsimättömäksi. Hän oli nyt saanut
arvoituksen selitettäväkseen, joka sukkelaan vei hänen ajatuksensa
siksi, että se työnnettiin syrjään toisen edestä.

"Hän, jota he nimittävät Ruben Zeviksi Regensburgissa. Eräs
juutalainen."

"De Geer tuntee hänen. Rikkahin koronkiskoja Euroopassa.
Juutalaisilla on kaksi ansiota: viisautta ja rahaa. Ja sinä olisit
Ruben Zevin tyttärenpoika? Mistä hän sen tiesi?"

"Eräästä kuvasta ja rintaneulasta. Se oli se, jonka kreivinna Brahe
antoi minulle Lavilassa. He olivat varastaneet minulta neulan, kun
makasin kuolleena Neunburgissa ja juutalainen antoi sen minulle
takaisin."

"Neunburgissa? Näytä minulle neula!"

Niemandin täytyi pyytää Hagaria auttamaan, sillä neula oli kiinni
ommeltu hänen ihotakkinsa nahkavaruksen alle. Sillä aikaa kun
tämä puku-asia huoneverhon takana valmistettiin, alkoi jo ruveta
hämärtämään. Kammarineito Fiken astui sisään lamppua sytyttääksensä,
mutta hänen käskettiin odottaa etuhuoneessa. Kristiina katseli
hämärässä tuota hienosti tehtyä hopealiljaa.

"Mikä erinomainen työ! Mistä kreivinna Brahe on neulan saanut?"

"En tiedä. Aake herralta, luulen... Kenraalimajuri Slange on tuntenut
isäni... Se oli isäni, joka ratsasti hänen ylitsensä", kiirehti
Niemand lisäämään, muistaessaan viimeiset sanat, jotka hän luuli
kuulleensa Slangen huulilta.

"Isäsi elää. Hagar, kirjoita muistiin kaikki, mitä veljesi tietää
neulasta ja juutalaisesta! Me olemme päässeet suden ja ketun
jäljille. Jospa nyt minulla olisi tuo juutalainen Tukholmassa...
Kersantti Niemand! Sinä olet Neunburgissa haavoittunut ja
Breitenfeldissä samoin. Sotamarsalkka on kunnioittanut sinua
asettamalla sinut päällikkyyteen noin nuorella iällä. Sinä olet
tuonut perille voitonsanoman... sinä et huonosti ratsasta. Pyydä
minulta armon-osotusta sillä ehdolla, että palaat lutherilaiseen
uskoon!"

Kersantti Niemand oli ääneti, tehden kankeana sotakunniaa. Mitäpä
hän pyytäisi? Hänelläpä oli suuressa määrässä kaikkea, mitä hän oli
toivonut. Hetken oltuaan hämillään ja ääneti luuli hän tehneensä
onnellisen keksinnön.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän "olkaa armollinen ja antakaa
Hagarille kirja! Hän on rakastunut kirjoihin."

Taaskin Kristiina nauroi, kuten kuudentoista vuotisena nauretaan.

"Etkös ole se poika, joka käen kukuntapuun alla istui ja pyysi
elääksensä siksi, kuin kuolisi? Kirja Hagarille? Sämpylöitä
leipurin lapsille? Eikö hänellä ole hyllyt täynnä kirjoja.
Valitse, kirjatoukka! Hagar, ketä sinä kunnioitat nerokkaalla
valitsemisellasi: Ciceroa vai Platoako?"

"Kiitän alammaisesti. Jos armollinen röökinä saattaa olla ilman
_vulgataa_... siinä on kummallisia kuvia... Minulla ei koskaan ole
ollut kuvakirjaa."

"En kehu makuasi, mutta ota _vulgata_ Aadamin kylkiluineen sekä
seitsemine vihanmaljoineen... kun vain et rupea paavilaiseksi, kuten
veljesi... Etkö pyydä mitään itsellesi Niemand?"

"Pyydän kuolla teidän majesteettinne puolesta", vastasi
poika teeskentelemättömästi, aavistamatta sitä ritarillista
kohteliaisuutta, jonka nuo yksinkertaiset sanat sisälsivät.

Ruotsin nuori kuningatar tunsi itsensä hetkellisesti liikutetuksi.
Kentiesi ajatteli hän niitä tuhansia, jotka nyt hänen kunniansa,
hänen mahtinsa ja hänen valtakuntansa edestä kaatuivat
taistelutanterella tahi hivuivat pois sotasairaaloissa. Hän kurkotti
kätensä suudeltavaksi kersantille. Sitten virkkoi hän leikillisellä
äänellä:

"Onnellinen sinä, joka saat taistella eteläisemmän auringon alla!
Katso, meidän lyhyt marraskuinen päivä jättää meidän jo pimeään.
Ja tuolla... tuolla on tähti, joka loistaa meidän kolmen ylitse!
Jupiterin tähti! Kolme kruunua, mutta yksi jalopeura!"

Ja tuo suuri, kirkas tähti loisti linnan pimeästä akkunasta sisään
yli merellä uivan lastun, yli kenttien verta vuotavan varsan, yli
Ruotsin valtakunnan kruunun, joka oli asetettu kesyttömän tytön
kiiltävälle otsalle. Muutaman lyhyen hetken näki se nuo kaikki kolme,
-- se, joka ei ollut rakkaus, vaan ainoastaan valta, -- sitten heidän
jälleen piti valuman pois tuntemattomaan etäisyyteen vaihdellen,
kuten sekin, asemaansa taivaanrannalla.



10. Vaeltava juutalainen.


    Minä lähetän sinulle ruusuja pyhästä maasta.

Myöhään syksyllä 1642 kulki moniaalla etelä Suomessa huhu, että
vaeltava juutalainen oli nähty. Satu Jerusalemin suutarista,
Ahasveruksesta, joka kielsi Vapahtajaa levähtämästä porttinsa
vieressä hänen ollessaan matkalla Golgatalle, ja sen vuoksi
tuomittiin rauhattomana kulkemaan maailman loppuun asti, oli saanut
alkunsa kuudennellatoista vuosisadalla ja löytyy seikkaperäisesti
kerrottuna, vaikka tekiä: I.H.R., joka tuosta on kirjoituksen tehnyt
ja pannut siihen päivämäärän: Räävelissä Huhtikuun 11 päiv. 1604,
on tuntematon. Tämän kertomuksen mukaan on moni todistaja nähnyt ja
puhutellut vaeltavaa juutalaista Hampurissa talvella 1547, Madridissa
1555 ja aina jonkun ajan perästä monessa maassa, esimerkiksi
Venäjällä, Puolassa, sekä mainittuna vuotena 1604 myöskin Räävelissä.
Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana hän oli useissa paikoin nähty
Saksanmaalla. Kaikki sotamiehet, jotka siihen aikaan palasivat
sodasta kotiseuduillensa, tiesivät kertoa Jerusalemin suutarista, ja
muutamat väittivät itse nähneensä hänen.

Kun sitten marraskuussa 1642 pitkä, valkohiuksinen, oudonnäköinen
vanha mies, jonka puku ja kieli olivat vieraat, äkki-arvaamatta
näyttäytyi Tammisaaren kaupungissa, niin oli jotenkin luonnollista,
että kansa hänessä luuli näkevänsä vaeltavan juutalaisen. Hän tuli
ikään kuin merestä nousneena, ei tiedetty miten eikä mistä, sillä
merenkulku oli jo siksi vuodeksi lopetettu ja jäätä oli rannoilla.
Joku kyllä luuli nähneensä Danzigista tulleen jaalan kuunvalossa
yöllä laskevan rantaan sataman syrjäpuoleen ja jälleen kohta
purjehtivan pois. Mutta mitäpä vaeltava juutalainen aluksella olisi
tehnyt? Olihan hänelle vähäpätöinen asia kävellä meren ylitse!

Tuo vieras vanha mies, jota seurasi kaksi palveliaa, yhtä
kummallisesti vaatetettua ja yhtä vakaita kuin hän itse, meni
erääseen majataloon, söi vaatimattoman aterian kuten muutkin
kuolevaiset ja lähti sen jälkeen papin luo. Siellä hän pyysi katsella
entisen kirkkoherran, Sigfrid mestarin jälkeenjääneitä papereita,
ja kun nämät enimmiten sisälsivät tähteinselityksiä, joita ei
kukaan muu ymmärtänyt, niin olihan selvää, että Jerusalemin suutari
näistä koetti saada tietää, milloinka hänen vaelluksensa loppuisi.
Seuraavana päivänä hän jälleen oli kadonnut, maksettuansa runsaasti
yösijastaan, joka kyllä oli jotenkin odottamatonta suutarilta ja
juutalaiselta.

Melkein samaan aikaan -- aivan samaan aikaan, vakuutti kansa,
sillä miksi ei vaeltava juutalainen saattaisi monessa paikassa
ilmaantua yhtä haavaa? -- nähtiin tuo vieras Karjassa. Iltavalkea
rätisi suuressa takassa Kaskaksen torpassa, jossa Dordei valmisti
illallista, ahkeraan sekoittaen padassa kiehuvaa velliä. Padasta ei
nyt kuitenkaan noussut tuo miellyttävä höyry, joka on nälkäisten
lasten ihastus köyhässä torpantuvassa; siinä oli jotakin liikanaista,
se oli tuo selvästi näkyvä lisä: puoleksi pettua jauhoissa. Viljasta
oli tullut kato, vouti oli pantannut rästissä olevat viljakapat; sota
vaati armotta veronsa. Dordei oli sama reipas, lukuisan lapsijoukon
äiti, kuin ennenkin, jolta ei koskaan neuvoa puuttunut. Minkätähden
valittaa siitä, että leivässä oli puoleksi pettua? Löytyihän muita,
jotka söivät pelkkää pettua, ja oras lupasi tulevaksi vuodeksi
parempaa satoa. Tuomas veisteli yhdellä kädellään reen-anturaa; se
kävi huonosti ja hitaasti, kirves oli tylsä, veitsi ei tehnyt niin
tasaisia lastuja kuin ennen. Vanhin tytär Sigfrida kehräsi. Nuorempi
sisar karttasi villoja. Maunu veisteli nuolia. Vähemmät lapset
tekivät itselleen kiharoita päähänsä höylänlastuista. Pimeys ja
köyhyys kurkistivat sisään tuvan ainoasta akkunasta, mutta ne näkivät
kansaa, joka oli tottunut itsensäkieltämiseen.

Ulkona rupesi lunta satelemaan. Ovi avattiin. Kummallinen, vanha mies
astui sisään, valkoisena lumesta, ja hänen perässään kaksi palveliaa.
Ajat olivat vaaralliset. Tuomas katsoi ylös työstään ja asetti
kirveen viereensä. Dordei lakkasi velliä sekoittamasta. Muukalaiset
havaitsivat, etteivät olleet tervetulleita pimeän ennätettyä.

Toinen palvelioista, joka myöskin oli tulkkina, pyysi isäntänsä
nimessä yösijaa.

"Me -- tulemme pitkiltä matkoilta tärkeitä asioita varten, tyydymme
vähään ja maksamme hyvin."

Dordei jatkoi sekoittamistansa.

"Menkää Uuskylään, se on tässä lähellä! Meillä on köyhyyttä ja
ahtautta. Poikasia on jokaisessa variksen pesässä."

Tulkki keskusteli hetken aikaa herransa kanssa. Hän laski tuvan
pöydälle vieraalla kielellä kirjoitetun passin eli matkakirjan ja sen
viereen kultarahan.

"Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon
kuin muut herrasvuoteesta."

Dordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta
arvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli
reen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi
itkemään.

"Paras on, että lähdette Uuskylään", toisti Dordei vielä.

Tulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli
istunut rahille. "Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä
Urban Niemandilta."

Dordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen
nimellistä henkilöä.

"Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli
herra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni
Saksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka
äiti kuoli täällä torpassa."

"Isä, isä!" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa,
jonka sisällys valui valkeeseen. "He tuovat, sanomia Bennusta ja
Hagarista!" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi
muistanut!

"Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka
kuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta
naisesta kullalla palkita."

"Istukaa!" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa
muukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä
kuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä,
ikään kuin olisi se ollut eilen.

Näitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin
kylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle?
Tommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun
lampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan
olisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita,
kuiskasi Dordei: "minä en tänä yönä silmiäni ummista."

Tuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä,
aljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen
kysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä
muisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä
hän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson
ja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta
kerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli
nuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana
hän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva.

"Valmista minulle siihen vuode!" sanoi vanhus katkaisten hänen
puhettaan. "Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni,
sinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä
syntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut... täällä sinun
piti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!" Ja hän viskasi
itsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta
toisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen
rakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt...

Seuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan
kirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon
tuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi
erääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun
tuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin
jäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa
maassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon
lattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan
köyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa
odottavat ylentymistänsä...

Muukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin
hän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet
olisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen
nousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: "Hän oli
Israelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut
armelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä
kukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle,
että toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja
istuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä
sinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä
sinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa:
vanhurskaan siemen on siunattu!"

Muukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan
oli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia!
Dordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä
ristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin
Jerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, --
hän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, -- hän, joka oli nähnyt
Vapahtajan, -- hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä,
kun hän kantoi ristinsä taakkaa, -- hän, joka kulki rauhatonna ympäri
maailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär
makasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan
nuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias!
Bennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei,
oli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!...
Mitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota
lumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen.

Tuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen
sisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se
kentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja
niin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta
vertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet
lahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä
köyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta
aarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä
kouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen
torpan... Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!... Jos vain rahat
olivat oikeita?

Kiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä
kirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän
isäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin
sanoi Dordei: "Mennään papin luo!"

Ja he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut
heitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina
ajallisissa ja iankaikkisissa asioissa -- he läksivät papin luo
neuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos
ilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti
meiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä
eikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja
saaneet. "Anna minun toimia!" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan
kultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi
hameensa taskuun.

Harva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen
kuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei
ennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä
vakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt
Karjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus.
Tulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan
sielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti
kirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata
käsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla.

"Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me", rohkeni Dordei
väittää.

"Noh, antakaa kultaraha kirkolle, ja Herra on teille pellostanne
antava kahdenkertaisesti sen takaisin", vastasi pappi, hänessä kun
vielä oli jäännös katolilaisten mielikuvituksesta, että hurskaitten
almut ihmisiä autuuteen auttavat.

Pariskunta lähti yhtä neuvotonna, kuin tullutkin oli. Antaa,
kirkolle? Kirkko oli rikas, mutta he söivät pettua. Siinä oli
kova taistelu Mammonan ja Dordein omantunnon välillä. "Arvoisa
isä pyytää kynttä pikkusormesta; jos hän olisi tietänyt tuosta
suuresta rahamäärästä, olisi hän vienyt koko käden. Mutta Raamattu
sanoo, että Herra antaa elatuksen korpin pojille. Kun hän nyt on
antanut meille poikaset ja asettaa elatuksen heidän viereensä, niin
miksikä antaisimme heidän nälkää nähdä? Minä sanon sinulle jotakin,
Tuomas. Me teemme tämän rahamme kanssa ihan, kuten pappi on sanonut,
niin silloin Jumala saa omansa. Sen jälkeen otamme toisen rahan
kukkarosta, ostamme sillä rukiita ja annamme lastemme syödä vatsansa
täyteen. Häpeä kielelleni, jos se on synti. Lopun annamme olla
koskematta arkussa siksi, että saamme paremmat tiedot."

Vähän aikaa Karjassa käyntinsä jälkeen ilmaantui vaeltava juutalainen
Turkuun, ja kaikkialla etsien kahden lapsen jälkiä, joita harvat,
tahi ei kukaan tunteneet. Poismuuttaneen presidentti Kurjen jäljelle
jäänyt palvelia johdatti häntä erään kummallisen tytön jäljille,
joka oli asunut presidentin luona, lukenut professorien johdolla ja
seurannut suojeliaansa syksyllä Ruotsiin. Juutalainen oli väsymätön.
Hän meni Martin Stodiuksen, mystikon luo, joka oli opettanut
Hagarille heprean kieltä ja luonnontiedettä, Johan Terseruksen luo,
tuon sittemmin lavealla kiitetyn ja moititun piispan luo, joka
hänelle oli latinaa ja kreikkaa opettanut, sekä Simo Kexleruksen luo,
joka oli hänelle opettanut korkeampaa luvunlaskua. Nämät oppineet
herrat kertoivat hänelle kummallisia asioita. Stodius oletti löytyvän
erään _spiritus familiariksen_, joka opetti tytön ymmärtämään
kirjan, niin pian kuin hän sen aukaisi. Kexlerus sanoi olleensa
vastausta vailla kuullessaan hänen matemaatillisia todistuksiansa.
Terserus, joka heistä oli tarkkasilmäisin, muistutti nauraen, että
tyttö oli _fenomenon_, joka viimein ei kuitenkaan ollut mitään muuta
kuin _ingeinium velox_, nuori neito, jolla oli tavattoman nopea
käsitysvoima.

Vuoden-aika oli mitä epä-edullisin, mutta kuitenkaan ei vaeltava
juutalainen suonut itsellensä lepoa. Eräänä päivänä oli hän kadonnut
Turusta, kuten hän muilta seuduinkin oli kadonnut, ja vähän aikaa sen
perästä hän ilmaantui Tukholmaan. Mitenkä hän oli tullut yli pimeän,
myrskyisen, jäisen meren, sitä ei kukaan tietänyt. Mahdollista oli,
että hänen oli onnistunut raivata itsellensä tietä Ahvenanmaan kautta
tuollaisessa rohkeassa jää-veneessä, joka purjehti aukeilla ulapoilla
ja vedettiin yli jäätyneitten. Mutta tähän aikaan tarvitsi posti
välistä kuukausia päästäksensä Tukholmaan. Ja mitähän Jerusalemin
suutari teki veneellä? Hän veti seitsemän penikulman saappaat
jalkaansa ja lähti kävelemään meren yli.



11. Linnanpalo.


    Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!

Oppia rakastavinkaan nuori kuningatar ei saata aina haudata itseänsä
kirjoihin. Uusi kirjojen hoitaja sai oppia tuntemaan, ketä hän
palveli. Toista viikkoa kului, ettei Hagar saanut liepukkaakaan nähdä
hallitsiattarensa hameesta opin asehuoneessa, jossa hän valmisti
kirjaluetteloa ja usein unhotti kaiken, tuon vastustamattoman
halun vuoksi, joka vei häntä tutkimaan ja seuraamaan tuntemattoman
kirjailian uutta ajatuksenjuoksua. Ei yksikään kala ole niin
perehtynyt kristallikirkkaaseen järveen, kuin Hagar Ring kuningatar
Kristiinan kirjastoon. Hän unhotti ruoan, juoman ja unen, seuran
ja hovijuorut ahmiaksensa siitä tieteiden yltäkylläisyydestä, joka
näillä hyllyillä ainoastaan pyysi tulla käytetyksi. Hän unhotti
kuningattaren, Beata rouvan, veljensä, muinaisuuden, nykyisyyden
ja tulevaisuuden. Hän eli kirjoissaan; hän oppi kovin paljon sen
vuoksi, että hän sai olla ihan häiritsemättä. Ei kukaan näkynyt
hänestä huolehtivan tässä yksinäisessä rauhanmajassa. Kammarineidet
ja hovipiiat olivat hänelle suosiolliset siitä luonnollisesta syystä,
että hän oli kaikkien mörön, Beata rouvan epäsuosiossa. Kaikki
kilpailivat rakentaaksensa suojelevan muurin hänen ympärilleen
piikakammarin vahdista. Ja hovissa on piikakammari myöskin
suurivalta. Tämä oli onnellisin aika, jonka Hagar oli elänyt.

Kuningatar Kristiina oli unhottanut _doxan_ ja kaikki
jumaluus-opilliset taistelukysymykset niitten ruhtinaallisten häitten
takia, joita oli vietettävä linnassa marraskuun 27 päivänä. Hänen
orpanansa, ruhtinatar Kristiina Magdaleena, ja Baden Durlachin
rajakreivi Fredrik VI, piti vihittämän avioliittoon, -- liittoon,
josta paljon myöhempinä aikoina kaksi ruotsalaista kuninkaan sukua on
alkunsa saanut, nimittäin Holstein-Gottorpin ja Oskar I:sen puoliso
Josefiina. Luettelo niistä, jotka häihin olivat kutsutut, löytyy
vielä: siinä oli kaikki, mitä Ruotsissa silloin oli ylhäistä ja
loistavaa. Koko hoviväki ja nuori kuningatar itse olivat vilkkaassa
toimessa valmistamassa tätä kuninkaallista perhejuhlaa, jonka tuli
olla kuvaselityksenä Breitenfeldin toiseen tappeluun ja olisi
vietettävä niin loistavasti kuin mahdollista. Nuori pommerilainen
arkkitehti Nikodemus Tessin teki piirustukset uusia luonikkaita
koristuksia varten, Ranskan hovista saatujen mallien mukaan. Puvuista
kysyttiin neuvoa valtiorouvilta, kammarijunkkarit lähetettiin
asioille, ruhtinattaret Maria Eufrosyne ja Katariina Eleonoora
kutsuttiin ehtimiseen kuningattaren luo, jotta hänen ja Ebba Sparren
kanssa yhdessä päättäisivät vaatetuksistaan. Hoviräätälit, ompeliat
ja kaikenmoiset ammattilaiset valvoivat yöt läpitysten. Kaikki oli
vilkkaassa liikkeessä, kaikki, paitsi hiljainen, rauhan-alainen
kirjastohuone.

Marraskuun 25 päivänä illalla, kaksi päivää ennen häitä, oli linnassa
morsiusparin kunniaksi pantu toimeen "isännyys", pidot, jotka olivat
melkein samallaiset kuin saksalaisten Polterabend. Hagar istui
yksin lamppunsa ja korukantisen foliantin ääressä, kun hänen ovensa
hiljaa avattiin ja hänen edessään seisoi entinen suojeliattarensa,
presidentin puoliso rouva Sofia De la Gardie.

"He ovat tanssiin kiintyneet tuolla alhaalla", sanoi suojelia
armollisella hyväntahtoisuudella; "minä käytän tilaisuutta
nähdäkseni, miten kirjatoukkani viihtyy uudessa asemassaan.
Minä ymmärrän: kuten kärpänen siirappiruukussa. Mitä sinä luet?
Aristotelesta!"

"Kuinka teidän armonne on hyvä!" huudahti Hagar, suudellen
presidentin rouvan hienoa hansikkaista kättä. "Ja miten kiittämätön
minä olen ollut... en ole ollut tervehtimässä, en kiittämässä teidän
armoanne, sitte kuin sain luvan ruveta kuningatarta palvelemaan..."

"Sinä tiedät, Hagar, että toivon parastasi. Kentiesi olin yhteen
aikaan liika kova sinulle, mutta sinä veit sydämmeni tuona hirveänä
yönä merellä ollessamme. Oletko onnellinen, lapseni?"

"_Erittäin_ onnellinen, teidän armonne, _erittäin_ onnellinen!
Kuningatar on kovin armollinen, kaikki ovat kovin hyviä minua
kohtaan."

"Tuo ilahuttaa minua, ja toivon että tätä vain kestäisi. Mutta en
tahdo salata sinulta, että kuningattarella on hyvin muutteleva
mielenlaatu... kuten sinulla itselläsikin... mutta hän on vielä
enemmän ärtyisä sen tähden, että hän on nuori eikä ole oppinut
itseänsä taivuttamaan kuten sinä. Anteeksi annettavaa on, että se,
jolle kruunu on määrätty, välistä tuntee itsensä kärsimättömäksi sitä
kantamaan."

"Hän on suureksi tuleva, teidän armonne! Hän _on_ suuri nyt jo!"

"Epäilemättä. Mutta kuolevaisten joukossa suurimmillakin on
heikkoutensa. Tiedätkö myöskin, ett'ei kuningatar kärsi ketään
yhden-arvoista?"

"Tiedän, teidän armonne."

"Ei opissakaan..."

Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ennen ajatellut. "Hyvä. Sinä sen
nyt tiedät. Mahdollista on, ettei Kersti neiti ole Aristotelesta
lukenut. Asetu asianhaarojen mukaan!"

"Kyllä, teidän armonne."

"Asemasi on vaarallinen. Hovissa kadehditaan aina uusia tulokkaita,
varsinkin köyhää tuntematonta, jolla ei ole nimeä eikä sukuperää.
Sinulla on mahtava vihollinen."

"Oi, niin on, teidän armonne. Mutta röökinä on luvannut suojella
minua Beata rouvan vihaa vastaan."

"Älä paljoakaan siihen luota! Minkälainen on Ebba Sparren ja sinun
välisi? Sinä tiedät, että hänellä on kuningattaren sydän ja korva."

"Ebba neiti ei ole ollut minulle epäsuosiollinen. Olen kahdesti
palvellut hänen sijastaan."

"Huhu, joka on levinnyt, kertoo, että sinä olet meidän perheemme
sukua. Ei ole mahdollista, että se olisi sinusta lähtenyt?"

"Niin kiittämätön en ole, teidän armonne. Tämän erehdyksen on tehnyt
valtaneuvos Skytte, joka on kuullut, että hänen armonsa presidentti
on ollut minun kumminani."

"Nyt Beata rouva kuitenkin on tuosta asiasta kysynyt presidentiltä.
Hän ei katsonut tarpeelliseksi selvittää rouvalle kaikkea, mutta
ei saattanut olla kieltämättä sukulaisuutta. Sinä siis, rakas
lapsi, tiedät, että sinun täytyy olla kovin varovainen, koska sinun
sukuperääsi hartaasti tutkitaan. Hyvästi. Ingeborg tyttäreni vartoo
minua. Jumala sinua suojelkoon. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, on
sinulla turvapaikka vanhojen ystäviesi luona."

Hagar jäi yksin. Aristoteleen täytyi syrjääntyä tähden edestä,
jota Hagar nyt ajatteli, tähden, joka oli kahden nimettömän ainoa
tuki taivaassa ja maassa. Sitä ei näkynyt tänä iltana; se oli
raskaitten lumipilvien peitossa. Kävi kova tuuli. Vinkuva myrsky
kitisteli linnan vanhoja torninluukkuja ja hämmensi tanssisalista
kuuluvaa soittoa, josta aina välimmiten heikot säveleet ennättivät
Hagarin asuntoon linnan läntiseen kylkirakennukseen vastapäätä
balettisaliksi kutsuttua huonetta. Jonkinlainen yksinäisyyden tunne
virtaili Hagariin heikosti liekuttavasta lampusta, jonka öljy loppui
ja levitti jotakin palaneen käryä tuohon puolipimeään huoneeseen.
Se oli lamppu, joka kärytti. Hagar tahtoi mennä ulos, tuomaan uutta
öljyä. Yksinäisyyttä hän saattoi kärsiä, mutta ei pimeyttä; pimeys on
aatosta yksinäisempi, pimeys on tuntemattomia vaaroja; vähinkin valo
on lohduttava seura.

Öljykannu kädessä katsahti Hagar ulos akkunasta joka oli pieneen
linnanpihaan päin. Siellä epäselvästi näkyi palvelioita lyhtyineen
liikkuvan. Mutta mitä oli tuolla eteläisessä tornissa? Se ei ollut
kynttilän valon tapaista, ei se myöskään saattanut olla kuun
heijastus; olihan loppukuu käsissä. Noin kirkas valopilkku...
melkein kuten valkea? Hagar seisahtui tuon häikäisevän valopilkun
vangitsemana. Se lieskahti pimeässä aina kirkkaampana, mutta ääneti,
huomaamatta... salavihkaisesti...

Nyt siellä tuli varjo, joka pimensi valoa, katosi ja tuli taas
tummempana esiin. Oliko se savua? Se oli savun näköistä... Niin, se
oli tulipalo, se oli valkean loiste... tässä tuulessa!

Ei kukaan näkynyt huomaavan loistetta, kun kaikki olivat juhlapitojen
ja tanssin hommissa. Hagar kiirehti ulos; lähellä olevat portaat
ja huoneet olivat tyhjät; kaikki olivat tunkeneet juhlakerrokseen.
Alimpana portaissa tuli häntä vastaan kammaripalvelia tarjottimineen.

"Eteläisessä tornissa palaa!" huusi Hagar.

Mies nauroi. Hän oli viiniä ahminut puoleksityhjennetyistä laseista
eikä voinut töistään vastata... tämä oli suurin kaikista vioista
kuningattaren palveluksessa.

Hagar juoksi eteen päin, tietämättä minnekkä, ja tuli alikerrassa
olevaan kyökkiin. Täällä oli kiirettä: illallinen oli tanssin jälkeen
tarjottava.

"Etelätornissa palaa!"

"Hullutuksia!"

Hän ajettiin pois herjasanoilla.

Eiköhän ketään viisasta ihmistä tulisi häntä vastaan? Hän yhä juoksi
etsimään apua, hapuili läpi pimeäin, tuntemattomien käytävien, joita
oli tässä laveassa vanhassa rakennuksessa, löysi oven, aukasi sen
ja seisoi pimeässä huoneessa päävartiaston vieressä alikerrassa
linnanpäällikön asunnon alla.

"Etelätornissa palaa!"

"Missä? Tässä yläpuolellako?" kysyi ääni, ja Hagar tunsi veljensä,
kersantin.

"Joudu, hälyytä vahtia." Hagar ajatteli kuningattaren kallista
kirjastoa ja juoksi jälleen sinne ylös. Selvä palonkäry jo tuntui
portaissa.

Hätäkello teki ikävää häiriötä tanssiin. Ensinnä ei kukaan aikonut
uskoa, että vaara oli käsissä: elementtien olisi pitänyt hävetä
tarttua kuninkaanlinnaan. Mutta elementit eivät hävenneet polttaa
Turun linnaa v. 1616, vaikka itse kuningas Kustaa II Aadolf silloin
linnassa vieraili. Savun haju ja tuulen vinkuna vakuutti pian
tanssinhaluisille, että huvin täytyi väistyä sen vakavan taistelun
tieltä, joka tässä oli kuninkaanlinnan olemassa olon puolesta
taisteltava.

Sillä aikaa kun suurin osa vieraista hämmentyneenä kiirehti ulos
etsimään ajoneuvojansa ja päällysvaatteitansa, jäivät toiset
jäljelle auttaaksensa sammutustyötä. Nuori kuningatar käyttäytyi
rohkeasti ja neuvokkaasti. Hän uskoi päällikölle Klaus Flemingille
rahatoimikammarin ja siinä säilytettyjen valtakunnan kalleuksien
pelastamisen, mutta kielsi liikuttamasta mitään hänen omista
huoneistaan. Beata rouva uskalsi väittää vastaan.

"Minun luokseni ei valkea tule", vastasi Kristiina ynseästi.

Vaara oli kuitenkin läheltä uhkaava ja hyvin suuri. Tuo ensimmäinen
pieni tulenloiste, joka oli syntynyt, ei tietty miten, jossakin
palvelusväenhuoneessa, kapeassa etelätornin kattokerrassa, kasvoi
äkkiä täyteen liekkiin, mutta joutui vahvan savun peittoon. Liekit
särkivät akkunan, suikertelivat ulos, nuolasivat räystäitä, hiipivät
tornin huippuun ja valuivat sieltä alas kuparikatolle. Yht'aikaa
riensivät ne tuulen viemänä suureen vahvaan kaakkoiseen torniin,
joka oli lähinnä kuningattaren kylkirakennusta ja sen uljaita
huonekertoja, sinne jos tuli oli ennättänyt, niin koko linna olisi
vaarassa ollut. Kaikin keinoin koetettiin siis pelastaa tätä
tornia. Klaus Fleming oli joka paikassa. Hän asetti paloketjuja
aina virralle asti ja käytti näihin hovipalvelioita, sotamiehiä ja
paikalle tulvaavia ihmisjoukkoja. Vesi-ämpärit kulkivat kädestä
käteen, ruiskut valuttivat vesivirtoja palavan katon yli. Rohkeimmat
sotilaat lähetettiin sisäportailta ylös torniin, mutta savu ja
liekit pakottivat heitä takaisin palaamaan. Tuuli oli kova ja näytti
pilkkaavan kaikkia ponnistuksia. Ainoastaan tuo korkea, vahva torni,
kolme kruunua, seisoi siinä mahtavassa suuruudessaan tulipalon
kirkkaassa valossa uhkamielisenä liekkiä vastustamassa.

Nyt ei Beata rouvaa enään voinut hillitä. Hän syöksähti kuningattaren
huoneisiin niin monen piian ja kammaripalvelian seuraamana, kun
hän tässä hädässä ehti saada mukaansa. Täällä nyt alkoi sellainen
hävitystoimi, jota ainoastaan tulipalossa nähdään. Kaikki kalliit
kaapit, arkut, pöydät, nojatuolit, kalleudet, hovipuvut ja
vaatetuskapineet, aina paitaan ja saippuaan saakka, piti kannettaman
ulos ja viskattaman läjiin, jossa ne tahraantuivat, palasiksi
lyötiin ja heiteltiin sinne tänne häiriössä. Vähin osa tuli taattuun
paikkaan; voimallisia käsiä puuttui ja toisinaan ne olivat taas
toistensa tielläkin. Kaapit jäivät kumoon kaadettuna makaamaan
portaille, jossa ne salpasivat uloskäytävän; kaikkialla täytyi
kompastua alasvedettyihin akkuna-uutimiin ja satoihin kapineihin,
mitkä tällaisissa tilaisuuksissa ovat tiellä juuri siinä paikassa,
missä niitten ei pitäisi oleman.

Tässä pelastamispuuhassa tuli Beata rouva kirjastoon ja säpsähti
nähdessään Hagar Ringin, joka Fiken Långin avulla oli asettamassa
kalliimpia kirjoja vahvoihin vaatekoppeihin. Tämä oli huolellisempaa
ja maltillisempaa pelastustyötä kuin mahtavan rouvan oma työ. Beata
rouva oli viisas ja neuvokas, mutta harmissaan ja pelästyksissään
unohti hän kaiken mielenmaltin.

"Ulos!" kirkasi hän ovessa. "Ulos, sinä maankulkia, sinä velho, sinä
ruokanorkko! Mitä sinulla täällä on tekemistä?" Ja Hagar kun ei heti
käskyä totellut, tuli, saatuaan kaikuvan korvapuustin, joka hänen
poskiaan kirvelytti, vakuutetuksi siitä, ettei tässä vastaansanominen
kelvannut.

Jos hän olisi ollut mies, olisi hän, luontonsa mukaan, vastannut
samaan tapaan. Nyt ei häntä auttanut muu kuin viekkaus. Hän juoksi
takaisin, hän pakeni edessä olevaan huoneeseen, josta kaluja
par'aikaa korjattiin pois. Beata rouva seurasi ajaaksensa hävytöntä
ulos, mutta hän oli tuskin päässyt kirjastohuoneen kynnyksen yli,
ennenkuin Hagar taas oli siellä ja salpasi oven sisäpuolelta. Aika
oli täpärällä, ovi jäi suljetuksi ja kirjat olivat turvassa, ei
niihin ulottunut uudet pelastus-yritykset.

Tukholman linna oli Kristiinan aikana lavea, jotenkin
epäsäännöllinen, vanha kahdenkertainen rakennus, jonka alla vielä oli
maakerros. Lisäksi kuului linnaan yksi iso ja neljä vähempää tornia
sekä kolme ympäri rakennettua pihaa: pajapiha (smidjegården), pieni
linnanpiha keskustassa ja iso linnanpiha pohjoisessa. Kuningattaren
asunto ja lukuhuone olivat eteläisessä kylkirakennuksessa,
ylikerrassa, mutta hänen käytettävinään oli sitä paitsi 11 huonetta
läntisessä kylkirakennuksessa ja vielä muita, kyökkiä, talouskaluja
ja palvelusväkeä varten. Samassa ylikerrassa, kuningattaren
molempien osastojen välillä oli suuri valtiosali länteen päin.
Alikerrassa näitten alla sijaitsi, paitsi osa hoviväkeä ja
palvelioita, hovi-oikeus, valtio- ja meriväestön hoitokunta, vähäinen
asehuone, vaatekammari, taidekammari, linnankirkko, valtiokanslia.
Maakerroksessa oli rahatoimikammari, valtio-arkisto, sotavarasto,
viinikellari y.m. Tässä linnassa siis oli korvaamattoman paljon
pelastettavaa tahi kadotettavaa.

Kuningatar seisoi portailla pienen linnanpihan vieressä katsellen
sammutustyötä ja käskyjä jaellen. Savu oli tukehuttava, valkean
kuumuus melkein mahdoton kärsiä, mutta siinä hän vain seisoi
järkähtämättömästi, huolimatta ympäriseisovien rukouksista. Eteläinen
torni ja sen alla olevat lähimmät huoneet olivat menneet piloille,
mutta tällä sivulla oli saatu valkea hillityksi. Kaikki nyt riippui
siitä, saataisiinko tornin kaakkoinen puoli, joka sisäpuolelta paloi,
sammutetuksi, sillä jos se olisi kaatunut tahi palanut, olisi siitä
valkea levinnyt kuningattaren kylkirakennukseen.

Kuningattaren läsnä-olo innostutti kaikkia.

"Näetkö häntä... tuolla savun keskellä? Kersti röökinä ei ole
pelko. Katso miten hänen silmänsä kiiltävät valkeanloisteessa!"
Ja hoviherrat, jotka vast'ikään olivat tanssista tulleet, eivät
säälineet kalliita juhlapukujaan. Upseerit ja sotamiehet eivät
pelänneet kipunasuihkuja eikä alasputoavia hirsiä. Laivaston miehet
iskivät kiinni ikään kuin kissat taipuviin räystäskouruihin.
Kristiina iloitsi nähdessään tuota urheata rohkeutta. Eräs
hoikka nuorukainen, joka istui vaarassa olevan kylkirakennuksen
katonharjalla, veti Kristiinan huomiota puoleensa. Poika valutti
vettä ämpäristä alas sateleviin kipinöihin. Tuuli ja savu kaatui
sinne päin: tulikonna siinä olisi kestänyt, vaan ei ihmiskeuhkot.

"Herra ylipäällikkö", sanoi kuningatar Klaus Flemingille, joka toi
sanomaa ensimmäisestä menestymisestä; "käske katolla olevaa poikaa
astumaan alas! Ei ihmishengen uhrilla linnaa pelasteta, ennen se
palakoon."

"Ja kuinka monta ihmishenkeä nyt menee hukkaan tappotanterella
Ruotsin kuningasperheen puolesta?" kysyi Fleming levollisesti. "Poika
on pyytänyt ruiskunletkua tuonne ylös, lähettääksensä tornin sisälle
vesi-suihkeen ja hänen pitää saaman se. Ei ole toivomista paljoakaan,
että hän tuolta hengissä tulee alas, mutta se on viimeinen keino ja
sodassa pannaan kaikki alttiiksi."

Hetken perästä oli letku saatu ylös katolle ja uhkarohkea oli
kadonnut savupilveen. Kaikkien silmät tähystivät tuohon ratkaisevaan
paikkaan. Liekit näkyivät hillitsemättöminä raivoavan tornin
sisä-osissa. Mutta savu muuttui tavalla, joka ei jäänyt Flemingin
tottuneelta silmältä huomaamatta. Nuo kiemurtelevat pilvet rupesivat
mustenemaan, ikään kuin se savu, joka nousee sammuvista kekäleistä,
mitkä eivät enään jaksa liekitsevinä palaa. Vesivirtoja yhä
pumputtiin, ja vihdoin iloksi nähtiin vaaleanharmaa hento savu, josta
saattoi päättää, että se sisälsi enemmän vesihöyryä kuin nokea ja
hiilikaasua.

"Minun on armo ilmoittaa, että torni ja linna ovat pelastetut",
lausui Fleming.

"Eikä kukaan ole vahingoittunut?"

"Tietämätöntä. Kaksitoista miestä etsivät poikaa tornista ja
sammuttavat lopullisesti, mitä sammutettavaa on."

Vaara oli ohitse. Kaksi sotamiestä tuli esiin, kantaen noesta
mustunutta ja melkein tuntemattomaksi muodostunutta ihmis-olentoa,
jonka hiukset olivat kärventyneet ja vaatteet puoleksi hiiltyneet.
He olivat tämän uhkarohkean löytäneet tornista, ruiskunletkun hänen
voimattomassa kädessään vielä vettä suihkuessa.

"Nuot palaneet repaleet ovat olleet rakuunan pukuna", huomautti
Fleming. "Luulin hänen olevan Tukholman katupoikia."

"Se on kersantti Niemand... Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman
linnassa!... Kutsukaa lääkärini tänne!"

Lääkäri repi nuorukaisen rinnan kohdalta hänen vaatteensa auki.

"Asfyxia on periferiassa, eikä Centrumeissa. Mahdollista on, että
hän saattaa tulla henkiin." Niemand vietiin haavoitettuja sotamiehiä
varten äsken valmistettuun sairashuoneeseen.

Vasta nyt voitiin saada kuningatar etsimään virkistystä ja
lepoa. Hänen täytyi nyt mennä asumaan siihen huonekertaan, jossa
ylihovimestaritar asui ja jossa kaikki oli liikuttamatta kunnossa. Ei
sanaakaan puhuttu tuosta kuninkaallisten huoneitten liika hätäisestä
korjaamistyöstä. Kun voitto saavutetaan, unohtuvat pienet tappiot.

Uudeksi linnaksi nimitetyn, myöhemmin rakennetun lisä-osaston
ylimmäinen huonekerta ja torni kukistuivat, kun linnan toiset lähellä
olevat osastot vähänpuolisesti vahingoittuivat. Linnan kuntoon
panemisen toimitti Klaus Fleming sellaisella innolla ja kiireellä,
että se pian kohosi kauniimpana ja uhkeampana kuin ennen laivasillan
luona olevien alusten mastopuitten huippujen yli. Nuo ruhtinaalliset
häät saatettiin viettää muutamia viikkoja tämän jälkeen. Fleming oli
rakennusmestari sellainen, ett'ei toista hänen vertaistaan siihen
aikaan Ruotsissa löytynyt. Paitsi Tukholmaa, oli hän järjestänyt
Upsalan ja useita kaupungeita, jotka ennen hänen aikaansa olivat
maa-kylien näköisiä.



12. Juutalainen ja valtiomies.


    Mitä hän tahtoi?

Vähän aikaa tämän jälkeen, Joulukuun alussa, ilmaantui vaeltava
juutalainen Tukholmaan. Hän koetti täällä, kuten kaikkialla, välttää
uteliaitten huomiota; hän ei koskaan näyttäytynyt päivän valossa.
Toisinaan joku kuljeksia luuli nähneensä liepukan juutalaisen
ruskeasta viitasta, kun hän ajoi kumureessä, joka nopeasti ohitse
kiisi. Vuoden aika soi hänelle kyllin pimeyttä, jossa hänen sopi
liikkua vapaasti. Luultiin, että noitten suitsevien öljylyhtyjen
lähellä, jotka pimeän tultua sytytettiin linnan porttien tahi
ylhäisten palatsien edustalla, oli nähty ja tunnettu hänen pitkän,
laihan olentonsa kulkevan palvelian seuraamana noilla vahvoilla
askeleilla, joilla hän oli maailman ympäri vaeltanut. Mihin hän
seisahtui, siellä koirat ulvoivat; missä hän kulki, sieltä katupojat
pakenivat. Pää pään vieressä näkyi akkunoissa ja kauppiaitten ovilla,
kun luulivat näkevänsä hänen varjonsa kuvautuvan valaistuille
seinille, ja kuiskaavat äänet sanoivat toisillensa: tuo on hän.
Kummittelian maine oli kulkenut hänen edellään kansan seassa ja
pelottanut heitä. Hän oli jonkinlaisena enteenä ajan ilmassa: jotakin
oli tulossa, luultavasti rutto.

Eräänä iltapäivänä hämärän aikana tämä epäluulonalainen muukalainen
näyttäytyi valtaneuvos, presidentti Kurjen vierashuoneessa ja otti
esiin silloin tuntemattomien käyntikorttien asemesta Danzigin
pormestarin antaman suosituskirjeen. Kurki yhä piti hovia myöskin
Tukholmassa; sisäänpääsö myönnettiin tavanmukaisilla menoilla.
Keskustelu kävi saksaksi ja ilman tulkkia.

"Nimeni teille lienee tuttu", alkoi muukalainen tuolla karttavalla,
varovaisella äänellä, jolla hän oli puhutellut useita ylimyksiä jo
ennen kuin Kurkea.

"Ruben Zevin nimi on Euroopassa kaikkialla tunnettu ja me luemme
itsemme sen maan-osan asukkaiksi", vastasi presidentti kohteliaasti,
mutta käskemättä vastatullutta istumaan. Valtaneuvoksena kun
oli, odotti hän saavansa jotakin salaviittausta annettavasta
valtiolainasta Ruotsin kruunulle, eikä raharuhtinaalle sopinut olla
aivan kohtelias, kun häntä ei välttämättömästi tarvinnut.

"Kuusitoista vuotta sitten suvaitsi teidän armonne osottaa
hyväntahtoisuutta kahdelle tuntemattomalle, turvattomalle lapselle,
ja myöhemmin olette ottanut taloonne toisen heistä, Hagar nimisen
tytön."

"Mitä?" huudahti presidentti hämmästyneenä. "Tunnetteko te Hagar
Ringin?"

"Hagar Ring on minulle tuntematon, mutta minä olisin teidän
armollenne hyvin kiitollinen, jos hyväntahtoisesti antaisitte minulle
tietoja eräästä Hagar nimisestä tytöstä, jonka teidän armonne on
vienyt mukanaan Turusta Tukholmaan. Teidän armollanne on oikeus
vaatia jonkinlaista selitystä. Minä tahtoisin perintö-asian vuoksi
saada hänen sukuperästään varman tiedon."

"Perintö?" vastasi presidentti uudesti kummastellen. "Tuolla tytöllä
olisi sukuperä ja perintö-asia? Te ette siis tiedä..."

"Minä tiedän kaikki, paitsi sen rasian sisältöä en tunne, joka
tallentaa hänen äitinsä kalleudet. Siitä riippuu paljon. Ainoastaan
ne saattavat todistaa Hagarin sukuperää, ja minulle on sanottu, että
teidän armonne on hyväntahtoisesti ottanut rasian talteensa. Onko
luvallista katsoa sitä?"

"Vahinko on, että rasia säilytetään ala-ikäisten perintönä sinetillä
kiinni pantuna Turun hovi-oikeudessa."

"Ja tuosta ei minulle Turussa kukaan maininnut! Tahtoisin antaa
puolet harvoista jäljellä olevista päivistäni nähdäkseni noita
kalleuksia, mutta uusi matka meren yli tänä vuoden-aikana... Eikö
mitään keinoa löydy, millä rasia saataisiin Turusta Tukholmaan?
Kustannukset, vaikka mimmoiset olisivat, eivät saa olla esteenä."

Presidentti mietti.

"Ala-ikäisten perintö... hovi-oikeuden sinetti. Oletteko valmis
panemaan takaukseksi 12,000 taalaria sen varalle, että kalleudet
hukkuisivat matkalla tänne?"

"Hoh, herra presidentti", hymyili raharuhtinas. "Miksi ei 100,000,
jos sen tarpeelliseksi katsotte? Sitä aikaa, joka minulta odotukseen
menee, ei saata sillä summalla palkita."

"No niin, te annatte 12,000 taalaria rahakammarin kuittia vastaan
sekä kustannatte sananlennättäjän, joka huomenna aamulla koettaa
päästä meren yli Turkuun, jossa hän minun antamallani valtakirjalla
koettaa saada hovi-oikeudesta rasian. Valitettavasti ette voi ostaa
merta eikä jäitä. Matka saattaa kestää kahta viikkoa vähemmän, mutta
sitä saattaa myöskin kestää kahdeksan tahi kaksitoista viikkoa."

Juutalainen kohotti olkapäitään.

"Aika on kallis, teidän armonne, mutta välistä täytyy tuhlatakkin.
Uskallanko vieläkin anoa suosiotanne? Saanko nähdä tytön?"

"Hagar on tätä nykyä kuningattaren palveluksessa ja asuu linnassa."

"Voih, suurivaltaisen Kristiina kuningattaren luona! Niin korkealle
ei halpa muukalainen pääse. Onko mahdollista kutsua tyttöä tänne,
sekä saada häntä nähdä täällä, teidän armonne luona?"

Presidentin käytös kävi ylpeäksi.

"Hyvä herrani, minä autan muukalaista, missä minun sopii, mutta minun
huoneeni ei ole mikään kokouspaikka. Onko mitään muuta, millä teitä
voin auttaa?"

Juutalainen kumarsi, hymyillen melkein huomaamattomasti.

"Olen teidän armollenne äärettömän kiitollinen siitä avusta, jota
teidän armonne jo on suvainnut minulle osottaa. Suokaatte minun
muistuttaa eräästä vähäpätöisestä tapahtumasta. Luulen että se oli
vuonna 1610, toukokuussa. Teidän armonne oli silloin nuori ja olitte
Pragissa opintoja harjoittamassa. Vekselit joutuvat usein hukkaan
pitkillä matkoilla. Teidän armonne oli Pragissa tuntematon ja
satunnaisesti rahapulassa. Miekkansa nuori aatelismies viimeiseksi
panee panttiin, mutta minä pelkään, että miekka oli matkalla eräälle
minun uskonheimolaiselleni, kun teidän armollenne tarjottiin laina
ilman panttia..."

"Tuhannen florinia, niin. Ja ilman panttia. Oletteko te sama mies?"

"Vähäpätöinen asia. Teidän armonne maksoi kuukauden perästä lainan ja
kolmen prosentin koron."

"Teidän uskonheimolaisenne pyysivät kuusi prosenttia kuukaudessa...
Minä pyydän, istukaa, herra Zevi, ilolla tahdon puolestani osottaa
teille avuliaisuutta, missä saatan."

"Teidän armonne on jo yltäkyllin palkinnut vähäpätöisen apuni. Minä
vetoon nyt siihen suureen hyväntahtoisuuteen, jota teidän armonne
on suvainnut osottaa lapsi Hagarille. Tämä koskee hänen parastansa.
Saatanko saada häntä nähdä?"

"Hänen pitää, kuningattaren luvalla, olla täällä huomen aamulla kello
8. Sopiiko se teille?... Ei, ei huomenna, huomenna on kuningattaren
syntymäpäivä. Mutta nyt illalla... Nyt oitis. Minä lähetän
vaununi..." Presidentti soitti. "Pape, anna asettaa hevoset vaunujen
eteen. Aja linnaan ja ilmoita nöyrästi kunnioittava tervehdykseni
vahtia pitävälle valtio-rouvalle ja sano, että minä tunnin ajaksi
toivon saavani Hagar Ringin luokseni. Tuo Hagar tänne!"

"Teen, kuten teidän armonne käskee", vastasi kumarrellen tuo
aina juhlallinen hovimestari, katsellen pitkään ja pelästyneenä
muukalaista. "Jumala varjelkoon!" huudahti hän, päästyään ulos
ovesta, "kuka tänne on raahannut Jerusalemin suutarin?"

"Mi-mi-mitä sanoo hovimestari? Onko se Je-Je-Jerusalemi?" änkötti
kammaripalvelia Juho Qvast, joka oli tuohon syyllinen ja oli melkein
pelästyksestä lattiaan pudottamaisillaan hopeiset haarakkaat
kynttiläjalat, joita hän sytytettyine kynttilöineen oli viemässä
vastaan-ottohuoneeseen. Kammaripiika Sabina Girs juoksi kertomaan
uutista opettajattarelle neiti De Meranille ja tämä vei uutisen
armolliselle rouvalle. Uutinen levisi talossa ja koko korttelissa.
Kukapa olisi saattanut uskoa mitään sellaista? Suutari istui hänen
armonsa presidentin luona. Rutto oli tullut taloon.

Valtakunnan ylimysten joukossa oli harva niin oppinut ja niin
lavealti kulkenut kuin Juho Kurki. Mutta jos hän tunsikin Euroopan,
niin Ruben Zevi tunsi sen ja muut maan-osat paremmin kuin hän.
Vilkas keskustelu syntyi Hagaria odotettaissa. Presidentti ymmärsi,
että tuo aina kumartava, aina kovin varovainen vanha juutalainen
kuitenkin oli valtiomies, joka tunsi kaikki ajan polttavat kysymykset
ja poliitilliset koukkutiet. Siitä vähästä, mitä Ruben Zeviä saatiin
ilmoittamaan, tuli tarpeeksi näkyviin, että hän tiesi kaikki sekä
oli ollut mukana kaikessa. Hänen kätensä oli näkymättömänä kaikissa
ajan Gordion solmuissa ja sitoi yhteen tahi sekoitti kaikki niiden
langat. Hän tunsi hallitsiat, Richelieun, Trautmannsdorffin,
prelatit, sotapäälliköt, rahakauppiaat, jalkavaimot, hovijuonet ja
ajan juorut paremmin kuin kukaan muu. De Geer oli oikeassa: tämä mies
saattoi luoda Ruotsille uuden vallan Afrikassa tahi jollakin muulla
ilmansuunnalla. Tämä mies tulisi olemaan äärettömine apulähteineen
verraton liittolainen sille valtiolle, jonka onnistuisi voittaa
hänet puoleensa. Miksikä ei valtiokansleri terävällä valtiomiehen
silmällään havainnut tätä juutalaista Regensburgissa? Ruben Zevi
oli Ruotsille voitettava, mutta miten? Jos tarjoisi hänelle kultaa?
Sitä hänellä oli kyllin, vaikka ostaisi kaikki Pohjan vallat...
Arvoluokat, arvonimet, kunniapaikat? Jos hän niitä olisi halunnut,
mikäpä olisi estänyt häntä niitä itsellensä toimittamasta? Valtaa?
Eikö hän hallinnut ruhtinaita ja valtakuntia rahan kaikkivallalla?
Hänelle täytyi jotakin muuta tarjota, mutta mitä?

Kurjen kekseliääseen päähän johtui ajatus. Oxenstjerna ja
useimmat valtiomiehet varmaankin sitä nauraisivat, mutta kokemus
osotti, että voimia, jotka vastustivat kaikkia muita siteitä,
saattoi sitoa kukkaisvitjoilla. Eikö rakkaus usein välikappaleena
palvellut valtioviisautta? Saattoihan havaita toisia intohimoja,
jotka olivat vähemmän väkevää, vähemmän vaarallista laatua.
Miksikä Ruben Zevi oli riistänyt itsensä irti yli koko maailman
levinneistä asioimistoimistansa ja lähtenyt näin kelirikon aikana
tälle pitkälle, vaivalloiselle matkalle Suomeen ja Ruotsiin?
Perintö-asiaa varten, sanoi hän. Mitkä perintö-asiat tuolle
Kroesukselle saattoivat olla niitten miljoonain arvoisia, joita hän
poissa olonsa takia pani alttiiksi? Ennen tässä olisi voinut olla
jotakin tärkeätä valtiollista tarkoitusta. Mutta hän ei etsinyt
hallitsevia, hän tuli kysymään vähäpätöistä, nimetöntä tyttöä,
joka ei saattanut olla minkäänlaisessa yhteydessä valtiollisten
tarkoitusten kanssa. Ja hänen tähtensä tuo mies, jota kaikkialla
tarvittiin, ei empinyt uhratessaan kallista aikaansa määräämättömän
pitkälti. Niin käsittämättömältä, kuin tämä saattoi näyttääkin, oli
hänessä kuitenkin joku voimallinen tunne, joka sitoi häntä tuohon
nuoreen henkilöön. Siitä täytyi saada selkoa; Hagarilla tuli sitoa
kosmopoliitti Ruotsiin.

"Hagar viipyy", virkkoi presidentti huolettomalla äänellä. "Hän
hämmästynee varmaankin, kun kuulee, että joku ulkopuolella minun
perhettäni vaivaa itseänsä kysymällä häntä. Te mainitsitte
perintö-asiaa. Tiedättekö ehkä jotakin hänen sukulaisistaan tahi
sukuperästään?"

"Kentiesi. Siitäpä kalleuksista saadaan varmuutta."

"Hänen äitinsä kuoli tuntemattomana; hänen isästään ei ole löydetty
pienintäkään jälkeä. Tietysti olisi meille, hänen ystävilleen kovin
hauska tietää, mitä te tunnette tytön vanhemmista."

Juutalainen huokasi.

"Teidän armollanne on oikeus saada vilpitön vastaus. Mutta suokaa
minun nyt vastata ainoastaan: jos hän on se, jonka luulen hänen
olevan, on hän minun sukuani ja minä olen velvollinen hänestä huolta
pitämään."

"Sepä minua ilahuttaisi, jos tämä lahjakas tyttö löytäisi
sukulaisen. Tiedättekö, herra Zevi, että Hagar opissa on oikea ihme
ja sen vuoksi on päässyt meidän oppineen nuoren kuningattaremme
kirjastonhoitajaksi? Hän saattaa teille kääntää Mooseksen kirjat
heprean kielestä."

"Minulle on jotakin sellaista kerrottu Turussa. Tietääkö teidän
armonne, onko hänen veljensä, joka Niemandiksi nimittää itsensä,
Ruotsissa?"

"Niemand? Urban Niemand? Muistaakseni se oli hän, joka linnanpalossa
vahingoittui ja makaa haavoitettuna sairaalassa Norrtullinkadun
varrella... Vihdoinkin! Tuossapa on Hagar."

Ovet avattiin. Pape loi salaisen katseen huoneeseen ja näki
kummittelian vielä istuvan siellä. Hovimestari olisi rikkonut kaikkia
vanhan ystävän ja suojelian velvollisuuksia vastaan, jollei hän
matkalla olisi kertonut suojeltavalleen, että Jerusalemin suutari
istui hänen armonsa presidentin luona ja luultavasti otti mittaa
seitsemän penikulman kenkiin. Neidin ei pitäisi nauraa; hänen tulisi
vain katsoa, ett'ei suutari veisi häntäkin, samalla kuin hän mittaa
otti.

Hagar tuli niin onnellisena, kuin hän yhä vieläkin tunsi olevansa,
huolimatta kaikista vastuksista, joita hänellä oli Beata rouvan
takia, tuli nuoruuden kukoistuksessa keveillä keijukaismaisilla
askeleilla, joka liikenne nuorteana, sujuvana, talvi-ilmassa
puhjenneet ruususet poskillaan ja tuo omituisen syvä katse oli
hänen loistavissa, kauniissa, tummissa silmissään. Oliko tämä hänen
kuudentoista vuotensa tähden, tuon paremmin hoidetun hovipuvun
takia, taikka oliko hän, johon kaikki vaikutti, oppinut hovissa
käytöksen, jota hän ennen ylenkatsoi; hänen suojeliansa ei koskaan
ollut huomannut kuten nyt, että tuo ennen kovin vallaton lapsi oli
kasvanut kukoistavaksi neidiksi. Hagar juoksi hänen nojatuolinsa luo,
ja lankesi puolittain leikillä puolittain kunnioituksella toiselle
polvellensa hänen eteensä, samati kuin juhlallisissa tilaisuuksissa
kuningattaren edessä oli tapana tehdä, ja suuteli hänen kättänsä.

Vanha juutalainen katseli häntä ääneti ja liikkumattomana. Kyynel
tipahti hänen silmäkulmastaan ja vieri huomaamattomana alas pitkin
hänen kuihtunutta poskeansa.

"Hagar", sanoi presidentti, sitte kuin hän oli tervehdykseen
vastannut suutelemalla tyttöä hänen otsallensa, "täällä on kaukainen
vieras, joka on toivonut saada nähdä sinua. Herra Ruben Zevi,
rahakauppias Regensburgista."

Hagar nousi, teki kankean kumarruksen sekä jäi seisomaan. Hän ei
uskonut Jerusalemin suutaria olevan, mutta tuo kummallinen vanha
muukalainen, joka aivan lakkaamatta häntä katseli, synnytti hänessä
epämääräistä pelkoa.

"Anna tänne kätesi, lapseni", sanoi hän ja äänensä vapisi. "Olen
tuntenut äitisi." Hän tarttui vastahakoisesti tarjottuun käteen ja
piti sitä omassaan. "Se on hänen kätensä, veljelläsi on toisen."

"Otsa ja silmät molemmilla ovat hänen. Veljesi on enemmän hänen
näköisensä kuin sinä; jotakin vierasta on huuliesi ympärillä,
hiuksesi eivät myöskään ole niin kiiltävän mustat. Mutta sinä olet
kuitenkin hänen kuvansa, koko olentosi, vartalosi ja, kaikista
enemmän, on käyntisi hänen, on ikään kuin minä hänen edessäni näkisin
vielä tänä päivänä. Sinä et saata tuntea minua, kuten minä tunnen
sinun, mutta jos tietäisit..."

Hän hillitsi itsensä, jätti tytön käden ja otti ristiraitaisen
silkkinenäliinan taskustaan ja pyyhkieli silmiään.

"Teidän armonne", sanoi hän, "suokaa anteeksi vanhukselle! Olen
teille kiitollisempi, kuin sanoin selittää saatan. Kun olen
tämän lapsen nähnyt, tahtoisin sanoa: lähettiläs on liikanainen,
en tarvitse useampia todistuksia. Mutta tämä on tarpeellista
muitten vakuuttamiseksi, vaikk'ei minun. Tämä koskee monimutkaista
perintö-asiaa. Näitten lasten tulee monen kadehtian ja mahtavan
vastustajan edessä todistaa, että ovat oikeat ja aviolliset. Sen
vuoksi... minä pyydän, tehkää hyvin ja laatikaa valtakirja; me
lähetämme sananlennättäjän. Ja vielä lisäksi minun täytyy vaivata
hovi-oikeutta minun kustannuksellani valalla kuulustamaan kaikkia
niitä elossa olevia todistajia, jotka olivat läsnä lasten syntyessä.
Tämä koskee suuria omaisuuksia, joita ei saa menettää."

"Se koskee myöskin nimeä, herra Zevi. Antakaa näille lapsille
kunnioitettu nimi, se painaa vaa'assa yhtä paljon kuin suuret
omaisuudet. Minä toivon, että ovat syntyneet laillisesta
avioliitosta, joka todistaa heillä nimen olevan."

"Nimi?" matki juutalainen. "Mitä on nimi, joka annetaan ja saadaan,
sen rinnalla, joka tehdään? Pyytäkää, että he itse nimensä luovat.
Mutta suokaatte anteeksi, näin on meidän tapamme maailmaa katsella.
En sillä tahdo halventaa niin jalosukuista nimeä, kuin teidän armonne
nimi on."

"Minä annan kutsua ne todistajat, joita haluatte, sekä laillisesti
panna kirjaan heidän todistuksensa. Onko vielä mitään, jolla teitä
voin auttaa? Tahdotteko ehkä hänen jaloutensa valtiokanslerin
puheille?"

"Olen kutsumusta noudattava, jos hänen jaloutensa minua sillä tahtoo
kunnioittaa. Saanko jälleen nähdä tyttöä?"

"Koska vain tahdotte ja täällä, jos kuningatar suostuu. Te olette
kerran auttanut minua, herra pankkiiri, ja ellen erehdy, olette
myöskin ollut asioissa Ruotsin kruunun kanssa. Saatatte olla varma
siitä, että mieltänne noudatetaan täällä Tukholmassa, missä suinkin
on mahdollista. Ilahuttavaa olisi, jos tyytyisitte täällä oloonne
ja saavuttaisitte matkanne tarkoituksen. Mitä lapsiin tulee", tässä
hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, "täytyy minun muistuttaa, että
kaikki riippuu siitä, ovatko lapset syntyneet avioliitosta. Ruotsin
laki ei myönnä mitään perintö-oikeutta aviottomille."

Jos presidentti Kurki näillä sanoilla koetti saada lähempiä
selityksiä lasten syntyperästä, havaitsi hän itsensä pettyneeksi.
Ruben Zevi nousi ääneti istualta, kumarsi syvään presidentille ja
kurkotti kätensä Hagarille hyvästijätöksi. Silloin kuului pienoinen
ääni viereisen huoneen raollaan olevasta ovesta:

"Äiti, nyt suutari ottaa Hagarin!"

Tämän huudahti nuorimman edellinen tyttö, pieni Karin, joka piti
kiinni äitinsä hameesta ja pelästyneenä hämmästyksellä katseli
muukalaista. Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.

Ovi suljettiin samassa silmänräpäyksessä. Juutalainen läksi
olematta huomaavinaan huudahdusta; äiti ja tyttäret astuivat sisään
tullaksensa vakuutetuiksi, että tuo vaarallinen vierailu oli
onnellisesti päättynyt. Perheen-isä oli vahingoittumatta paikallaan
ja Hagar samati.

"Mitä hän tahtoi?" kysyi presidentin rouva.

"Niin, mitä hän tahtoi, teidän armonne?" toisti Hagar. Pape seisoi
ovella ja herkisti korviansa.

"Hän ehdotti pientä kävelymatkaa maan ympäri ja lupasi tuoda minun
takaisin kahdensadan vuoden päästä, mutta minä pelkäsin, että
olisitte käyneet malttamattomiksi ja menneet naimisiin sillä aikaa",
puheli presidentti leikillään.



13. Suomalainen Raamattu.


    Kulmakivi, jonka päälle kaikki on rakennettava.

Kuningatar Kristiinan 16 syntymäpäivä ei muuttanut mitään hänen
odottavassa kruunussaan, mutta paljon hänen persoonallisessa
asemassaan. Hän oli saanut vuosien kuningaskirjeen, joka häntä
oikeutti olemaan täysi-ikäisenä neitona, pitämään omaa mieltänsä
ja hallitsemaan itseänsä, ennenkuin häntä kutsuttiin hallitsemaan
valtakuntaa. Se ei ollut mikään jyrkkä askel: hän oli näitä oikeuksia
itsellensä jo ennen vaatinut ja hallitsevat olivat vastenmielisesti
ohjiaan hellittäneet, mutta 16 vuosi katkaisi ohjat. Tätä oikullista,
hillitöntä kuningaslasta loistavine neronlahjoineen oli siihen asti
ainoastaan hyvin varovaisesti voitu taivuttaa, mutta nyt hän totteli
vain omaa viisauttaan, kun se vaati häntä odottamaan. Kristiina
saattoi olla yhtä sävyisä kuin joku muukin holhotti, hän saattoi
neuvoja kuunnella ja, missä tarvittiin, holhojiensa nuhteitakin; hän
saattoi jättää kaikki heidän taatun kokemuksensa haltuun sekä ääneti
kuunnella neuvoston aprikoimisia, mutta tätä hän teki salaisella
vastalauseella, palavasti haluten tuoda mielipiteensä ilmi, kun
hänen aikansa kerran tulisi. Hän käsitti kruunun ja neron voiman
rajattomaksi. Vielä tuli itseneuvoisuus esiin ainoastaan asioissa,
jotka koskivat hänen omaa henkilöänsä, hänen pukuansa, hänen
luettaviaan, hänen huvejaan ja elämäntapojaan, hänen seurapiiriänsä
ja suosituitansa. Ensimmäinen, joka tätä sai kokea ja pakollisesti
väistyi, oli rouva Beata Oxenstjerna. Joka kerta, kun hän äkämystyi
ja astui rohkean askeleen eteen päin, täytyi hänen astua kaksi
askelta taakse päin. Tämä ei käynyt päinsä. Tuon mahtavan rouvan
ylpeys sitä vastusti, mutta valtioviisautensa vaati häntä olemaan
vaiti, ja hänen veljensä, valtiokansleri, ei antanut hänen lähteä
hovipalveluksesta.

Syntymäpäivä vietettiin ja linnassa pidettiin pitoja, vaikka siellä
par'aikaa oltiin korjaushommissa. Nuori hovi kokoontui taajenevissa
riveissä keskipisteensä ympärille. Siellä tanssittiin paljon.
Nuori kuningatar oli riemastunut vallattomuuteen asti, leikillisen
iloinen, keikaileva, sanoivat vanhat armot, mutta he erehtyivät.
Hän tanssi halusta, sillä hän tiesi tanssivansa hyvin, mutta jos
hovin nuoret herrat käyttäytyivät liika vapaasti, saivat he tietää,
että he tanssivat kuningattaren kanssa. Paljonhan saattaa tapahtua,
kun on nuori, ja helposti unohtaa itsensä --. Kerrottiin, että
nuori herra Svante Laurinpoika Sparre, yhdeksäntoista-vuotias, oli
uskaltanut pusertaa kuningattaren kättä tuollaisessa määrämittaisessa
_chaconnissa_, jonkalaiset silloin olivat muodissa. Kohta sen jälkeen
nähtiin hänen lankeevan polvilleen ja anovan anteeksi. Seuraavassa
hetkessä Kristiina jälleen oli tanssissa.

"Mitä Ruotsista kahden vuoden kuluttua tulee?" kysyi vanha
valtiomarsalkka Jaakko De la Gardie ystävältään valtiokanslerilta
katsellessaan tanssia ja varjostellen kädellään heikkoja silmiään
kynttilän valolta.

"Ei pahempaa, toivoakseni, kuin 1611, jolloin nuori kuudentoista
vuotinen kuningas päästi napista rautapaitansa", vastasi Oxenstjerna.

Hagar Ring seisoi huomaamattomana uteliaitten palveliain joukossa
tanssisalin ovella. Hän näki nuoren kuningattarensa, iloisimpana
iloisten joukossa kiitävän tanssissa. Hän näki valtiokanslerin
juttelevan rouva Sofia De la Gardien, presidentin puolison kanssa, ja
Beata rouvan tiuskaisevan kammaripalvelialle, joka tarjosi vieraille
hillottuja hedelmiä. Hän näki Ebba neiden, neiti Anna Flemingin,
neiti Ingeborg Kurjen, ja muiden hovin neitosien loistavan sievinä
ottavan vastaan ihailiainsa kohteliaisuuksia. Hän tunsi muutamia
hoviherroja: nuoren Bonden, nuoren Sparren, presidentin pojat, Knut
ja Kustaa Kurjen; hän näki tuon ylpeän ruotsalaisen aateliston, joka
ei Saksan ruhtinasperheistä jälkeen jäänyt, tuntevan olevansa niin
kotona kuninkaanlinnassa, kuin kipenät takassa. Mutta häntä ei kukaan
nähnyt; hän oli yhä vieläkin meren nimetön, uiskenteleva lastu. Tämä
ei ollut ensi kerta, jolloin hän tunsi kateuden okaan haavoittavan
nuorta rintaansa; hän oli näihin asti kadehtinut rikkaita, oppineita;
joilla oli vapaus ahmia kaikista viisauden lähteistä. Nyt hän
kadehti ylhäisyyttä, kunniaa, sievyyttä ja loistoa; nyt ilmaantui
hänessä palava halu saada myöskin kerran olla yhtenä noista maailman
auringonpaisteessa lentävistä perhoista, myöskin kerran olla niin
kadehdittavan onnellinen, niin ihastuttava, niin ihailtu kuin he.
Miksi hänen täytyi seisoa varjossa, kun he seisoivat valossa?
Eikö hän ollut yhtä nuori, yhtä kaunis, yhtä lahjakas kuin he,
niin enemmän kuin useimmat heistä? Tunsihan hän itsessään palavaa
janoa johonkin suureen, johonkin loistavaan, mahtavaan ja kunniaa
tuottavaan, joka tekisi hänen nimensä kuningattaren vertaiseksi! Eikä
hänellä ollut mitään nimeä, hän oli tyhjää pienempi, hän oli köyhintä
köyhempi, hyljättyä yksinäisempi, sillä ei kukaan ollut tuomittu
kuten hän, kantamaan maailmaa rinnassaan ja kuitenkin olemaan
suljettuna simpukan kuoreen.

Tietämättänsä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleistä. Hän ei helposti
itkenyt, mutta kun hän itki, niin hän itki itseänsä. Katsoessaan
ylös, näki hän silmiensä kostean sumun läpi kaksi silmää, jotka
herkeämättä häntä katselivat salista. Se oli Kustaa Kurki, nuorempi
veljeksistä, hän, joka oli Hagarille ollut melkein kasvattiveljenä
ja aina puolustanut häntä presidentin perheessä, mutta myöskin
aina häntä kiusotellut ja tehnyt pilaa hänestä. Muutamia viikkoja
sitten oli hänen käytöksensä muuttunut, kun Hagar kävi perhettä
tervehtimässä. Hän oli käynyt huomaavaisemmaksi, kohteliaammaksi,
sydämmellisemmäksi; hän oli sanonut sanoja, joita ei kukaan muu
saanut kuulla. Ja nyt tuo katse... Hagar pakeni huoneeseensa,
heittäytyi vuoteellensa ja purskahti itkemään.

Viikkoja kului yksinäisyydessä. Kuningatar oli lähtenyt Upsalaan
oppineisiin harjotuksiin ja palasi vähää ennen joulua. Hänen
_famulansa_, kirjanpuhdistajansa -- Hagar ei vaatinut korkeampaa
arvoa -- tarkasteli läpikotasin uusia foliantteja, hän oli
ruvennut tutkimaan tähtienselitystä; astrologiiaa, joka vielä
kauan Copernikuksen ja Galilein jälkeen oli se maailman-muna,
josta todellinen tähtitiede rupesi esiintymään ihmeellisine
luonnonlakeineen. Hagar etsi tähteänsä. Numerot johtivat häntä
kiertotähtien kuninkaan, Jupiterin luo, ei tuon mahtavan
taivaankappaleen, jonka uudempi aika on niin huolellisesti mitannut
ja punninnut, vaan loistavan sortovaltiaan luo, joka turvasi ja
hallitsi valituitansa maan päällä, antoi heille kuninkaallisia
lahjoja, mutta pakotti heitä samalla jo heidän syntyessään
määrätyille elämän poluille. Mitkä viehättävät ja kuitenkin
hirvittävät unen-näöt! Siinä oli noitten vanhojen kreikkalaisten
_sallimus_. Turhaan olivat tähtien selittäjät vastapainoksi tuoneet
esiin sen opin, että tähdet eivät pakota ihmis-elämää, vaan antavat
sille ainoastaan suunnan syntyperäisissä taipumuksissa. Hagar laski
laskemistaan; hän löysi uusia hämmästyttäviä kaavoja, mutta hän ei
löytänyt yhtään paikkaa Jumalalle, ei yhtään paikkaa ihmisen vapaalle
tahdolle. Jumala oli hänelle jo muuttunut kauniiksi taruksi, mutta
vapaata tahtoansa hän ei saattanut, ei tahtonut uhrata.

Näissä epäilyksissä ja uneksimisissa oli hän viettänyt levottoman
yön, kun hän k:lo 3 ja 4 välillä aamulla herätettiin. Fiken Lang toi
sanan, että kuningatar odotti Hagaria. Kristiina oli ollut oppineena
Upsalassa, mutta tanssinut kotiin tultuaan. Kun hän ylenmäärin oli
tanssinut, ratsastanut tahi metsästänyt toisena päivänä, niin oli
hänen tapansa toisena päivänä jälleen kahdenkertaisella ahkeruudella
jatkaa lukujansa, pysyä kirjastossa tutkimassa siksi, että väsyi, ja
sitten taas rientää huveihin tahi ruumiinharjoituksiin, ikään kuin
ei koskaan kirjainta olisi painettu älyä tahi huvia varten tässä
maailmassa.

Hagar havaitsi hallitsiansa selailemassa vahvaa korunidosta, jossa
oli sahviaani kannet, kultasyrjät ja hopeahakaset; hän oli sen
saanut syntymäpäivänään. Se oli kalliimpia syntymäpäivälahjoja,
mitä hallitsialle saattaa antaa, se oli kunniakkaampia muistoja,
joka kerran oli kiinnitettävä Kristiina kuningattaren nimeen
jälkimaailmalle, virstantolppa, joka aikojen läpi on tuleva
näkymään kauas kansan sivistyshistoriassa. Kuningatar oli ottanut
vastaan ensimmäisen kokonaisen suomenkielisen raamatun ja oli nyt
innokkaassa työssä saadaksensa selkoa sen kummallisesti sointuvasta
sisällöstä. Hänen suuri isänsä oli ymmärtänyt suomea, hänen
iso-isänsä veli, silloinen Suomen Juhana herttua oli lyhyt-aikaisissa
itsenäisyystuumissaan antanut virallisia kirjoituksia tällä kielellä.
Kristiina ei ollut koskaan käynyt Suomessa eikä koskaan ollut
sinne astuva, mutta hän tunsi suomalaiset sotilaansa; suomalaiset
valtiomiehensä. Pietari Brahe oli hänelle kertonut, että idässä
oleva naapurimaa oli toinen osa Ruotsin valtakunnasta. Hänellä oli
syytä pitää arvossa tuon maan kieltä tässä oloihin perinpohjaisesti
vaikuttavassa teoksessa, ja se ajatus hiveli hänen itserakkauttaan,
että hän oli ainoa Euroopan hallitsioista, ainoa sen oppineista
Ruotsin ulkopuolella, joka oli hankkinut itsellensä jonkinlaista
tietoa näin uudessa, näin vieraassa kielessä.

Klaus Fleming, Kustaa Horn, Juho Kurki ja muut ylimykset puhuivat
suomea. Kristiina pyysi heiltä sanakirjaa: ei ollut yhtäkään;
kielioppia: ei löytynyt yhtäkään. Hän kääntyi Hagarin puoleen:

"Sinä olet Suomesta; opeta minulle suomea!"

Hagar oli kasvanut Uudellamaalla seudussa, jossa puhuttiin ruotsia ja
tunsi kreikankielen paremmin kuin suomen.

"Mitä? Sinä et tunne oman maasi kieltä? Olet noin oppinut ja
kuitenkin noin auttamattoman taitamaton!"

"Olen lukenut piispa Eriksonin suomalaisen postillan."

"No selitä siis minulle nuot kummalliset tavuut!" Kristiina
aukasi suomalaisen raamatun rinnalla vulgatan, Kustaa II Aadolfin
ruotsalaisen raamatun ja saksalaisen käännöksen, jotta hän vertailun
kautta saattaisi käsittää sanan.

Kuningatar Kristiinan v. 1642 painettu suomalainen raamattu, josta
nykyään ainoastaan muutama kappale on säilynyt ajan hävittävältä
hampaalta, oli aikanansa huolellisesti, melkeinpä loistavasti sidottu
suureen nelitaitteiseen kokoon. Nimilehden etupuolella oli kuvalehti
ja siinä puupiirros, jossa oli maakuntien vaakunat. Sitten seurasi
suurilla koristetuilla kirjaimilla nimikirjoitus, joka selvästi
osotti, että tämä uusi kirjoituskieli vielä oli kapalossaan:

"Biblia. Se on coco pyhä Ramattu Suomexi Stockholmis, präntätty
Henrich Kejsarilda anno 1642."

Kuningatar hymyili.

"Minä ymmärrän jo puolet: Biblia, Stockholmis, Henrich Keisarilda ja
vuosiluvun. En koskaan saattanut uskoa, että suomenkieli olisi niin
helppoa."

"Tässä on omistuslause teidän majesteetillenne", virkkoi Hagar,
lehteä kääntäen: "Suurivaldialle Förstinnalle ja Frökenille Fröken
Christinalle, Suuri Förstinnalle Suomes" y.m. Ja vielä: "Jumalan armo
ja rauha meiden Herran Jesuxen Christuxen kautta." Sitten seurasivat
suomentajien allekirjoitukset: Æeskillus Petraeus, Martinus Stodius,
Henricus Johannis Hoffman (Masku), Gregorius Mathias (Piikkis).

"Soh, minä tunnen jo pohjaa jalkojeni alla. Saatan kääntää
Förstinnalle ja Frökenille. Se menee minuun kuten sulatettu voi.
Hagarille. Katsoppas, nyt osaan jo sanoa sinunkin nimesi suomeksi!"

"Siinä on useampia mutkia matkassa kuin röökinä saattaa uskoa."

"Älä sano sitä! Puhuu vain ruotsia ja panee päätteeksi _alle, ille_
tahi _uxen_. Se on ihan kuten entisen äijän latina: 'pane hevosibus
kärribus ja aja Skaribus!' Olen kiitollinen noitten kunnian-arvoisten
prelaattien omistuslauseista, mutta en koskaan olisi voinut aavistaa,
että minä olen toimittanut semmoisen suuren työn. Turun akatemia oli
toista: silloin minä jo luin latinaa. Kunniamuisto se kuitenkin on
minun ajalleni, että Suomi on saanut Jumalan sanan omalla kielellään.
Kulmakiven, Hagar, kulmakiven, jonka päälle kaikki on rakennettava.
Oi, Jumalani, noita katolilaisia prelaatteja ja paaveja, jotka
kieltävät maallikkoja lukemasta raamattua, kuinka surkuteltavan
tyhmää! Eivätkä he häpeä nimittämästä itsiänsä kristityiksi!"

Nämät kaksi lukiaa tavasivat innokkaasti eteen päin lehden toisensa
perästä tuosta uudesta kirjasta, ruotsalaisen, saksalaisen ja
latinalaisen yhtäkuuluvan tekstin avulla. Se oli vaivalloista, mutta
houkuttelevaa työtä. Suureksi hämmästyksekseen havaitsi Kristiina,
että kaikki hänen tietonsa vanhoissa ja uusissa kielissä tässä ei
auttanut mitään. Hän havaitsi olevansa uudessa satumaailmassa,
joka oli erillainen kaikista muista ja tarjosi joka askeleelta
uusia ihmeitä. Tätä kieltä, joka oli niin hämmästyttävän rikasta
taivutuksistaan, saattoi verrata ainoastaan kreikan kieleen ja
se voitti vielä tämän sillä erinomaisella sujuvuudella, jolla se
pehmeästi ikään kuin läpihohtava harso, toi ilmi kaikki tunteitten ja
ajatusten hienot eri vivahdukset. Ainoastaan ääntäminen tuntui nuoren
kuningattaren korvissa raa'alta.

"Kiks, kaks, kuks, ei, parempana pidän minä ruotsalaisen
malmihelinän."

"Meillä ei ole kuningatarta eikä hovia Suomessa", muistutti Hagar.

Kristiina kohotti olkapäitään.

"Ennenkuin minä suljetaan Turun linnaan, ette varmaankaan sitä saa...
Ellei jotakuta venäläistä suuriruhtinasta haluta hypätä tasajaloin
Rajajoen yli. Katsotaanpa, mitenkä oppineet raamattuherrat kääntävät
_doxa_ sanan suomeksi."

"Kunnia", vastasi Hagar.

"Oikein. Suomalaista Saaraa täytyy kullata kuten toisia Saarojakin...
Tiedätkö sinä", jatkoi Kristiina, joka tässä tuli aatelleeksi Saaran
jälkeläisiä, "tiedätkö, että vaeltava juutalainen on Tukholmassa?"

"Minä näin juutalaisen hänen armonsa presidentti Kurjen luona."

"Kurki on kertonut minulle kummallisia asioita. Tämä vaeltava suutari
ei ole mikään halvempi henkilö, kuin kullattu juutalainen, josta
koko Eurooppa puhuu ja joka hallitsee tätä maailmaa rahan voimalla.
Kurki tahtoo minulle vakuuttaa, että on tarpeellista kiinnittää häntä
Ruotsiin _sinun_ henkilösi kautta, sillä Zevi on tullut etsimään
sinua ja veljeäsi."

"Jumalan tähden, armollinen röökinä! Juutalainen!"

"No niin, miksikä ei juutalainen? Hän pysyy kuitenkin lujana
uskossaan; hän on tuhat vertaa parempi kuin uskostaan luopunut.
Sinun sukuperäsi laita on vähän kummallinen, Hagar. Olen pannut
päähäni, että minun täytyy se sekava vyhti selittää, jollei muuten,
niin kiusatakseni erästä tuttua rouvaa. Juutalainen tietää sinusta
jotakin ja eilisestä asti tiedän minäkin jotakin. Katsoppas, mitä
Uudenmaan läänin maaherra, Knut Liljehöök, minulle kirjoittaa. Hän
on minun käskystäni kuulustuttanut Suomen rannikolta kaikkea, mitä
vielä saattaisivat tietää eräästä kulkevasta naisesta, joka kuoli
Karlshaminassa..."

"Karjassa."

"Karjassa, yöllä vasten joulukuun 8 päivää 1626. Vanha kalastaja
Snappertuunan kappelista kertoo, että sinä vuonna marraskuussa eräs
laiva, joka tuli Danzigista, toi maalle erään ylhäisen nuoren rouvan
ja hänen kaksi palveliaansa, lyhykäisen, mustanhiveän miehen ja
hienon, kauniin kammanneiden, jolla oli tönkkäsormi oikeassa kädessä.
Nuot kolme olivat asuneet jonkun ajan kalastajalla odottaessaan
parempaa keliä, koska silloin oli kelirikon aika ja nuori rouva ei
olisi kestänyt täristystä rattahilla. He olivat puhuneet vierasta
kieltä, mutta viron kielellä saivat he kalastaja-perheen ymmärtämään,
mitä heiltä pyysivät. Nuori rouva oli rikas ja kalliissa vaatteissa,
mutta kipeä ja kärsivä tilansa vuoksi, joka teki matkustuksen
vaaralliseksi. Hän oli tahtonut jäädä paikalleen, mutta palveliat
olivat vakuuttaneet, että hän seuraavana päivänä olisi Viipurissa.
Kun sitten suoja-ilma muuttui lumeksi ja kovaksi kylmäksi, olivat
he lähteneet matkalle kahdessa reessä, toisessa rouva, neiti ja
palvelia, toisessa kaksi raskasta matka-arkkua. Kalastajan vaimo
todisti miehensä puheen lisäten, että palveliat näkyivät olleen
salaisissa vehkeissä toistensa kanssa. Arvaappas mitä tämä tietää!"

Hagar oli ääneti.

"Lisäksi, sanotaan tässä loppupäätökseksi, en tahdo sitäkään olla
ilmoittamatta, että tallirenki Espoon kartanosta samaan aikaan on
ollut kyyditsemässä kahta rekeä Helsinkiin. Ensimmäisessä reessä oli
mies ja kaksi raskasta matka-arkkua ja toisessa vaimo, huomatkaa:
_yksi_ vaimo eikä _kaksi_. Renki muistaa sen aivan varmaan, sillä
miehellä oli ollut kova kiire, että oli ajanut hevosen turmioon ja
vahingosta maksanut rengille kuusi taalaria hopearahassa... Tämän on
Liljehöök saanut selville. Siinä on liika vähän valoa päästäksemme
perille pimeässä yössä, mutta liian paljon valoa uskaltaaksemme
huolettomasti nukkua. Minun mielestäni tämä lanka kehkeytyy mustaksi
petokseksi."

"Hänen armonsa presidentti tietää kentiesi jotakin neuvoa", vastasi
Hagar arasti.

"Olen tuuminut sitä. Miksikä emme ole lukeneet lakitiedettä? Mitä
auttavat meitä kaikki meidän kirjailiamme, jollemme niiltä saata
vangita yhtä ainoata ryöväriä? Oi, se on hävytöntä... Kipeä nainen
sellaisessa tilassa, viskattu kylmänä talvi-yönä ulos yksinäiselle
maantielle... Mutta yksi löytyy, joka tietää enemmän kuin sinun
risti-isäsi, presidentti Kurki. Minä annan kutsua tänne vaeltavan
juutalaisen. Jollei hän mitään tahdo tunnustaa, pitää häntä siihen
pakotettaman, vaikka hän seitsemän kertaa olisi maailman ympäri
kulkenut ja lunnaiksi tarjoisi koko Ruotsin valtakunnan kullassa."

"Suvaitseeko armollinen röökinä, että heti menen tapaamaan hänen
armoansa presidenttiä?"

"Huomenna ehkä. Tänään on pidot vanhan marskin luona; hänen poikansa
on palannut Upsalasta. Minä tahdon lukea suomea, siksi, että minua
tullaan vaatettamaan. Siis, Hagarille... selitä minulle Genesiin 2
luku!"

He nyt yhä edelleen astuivat kapeata polkua noitten selittämättömien,
äsken syntyneen, maailmalle tuntemattoman kielen kiertävien
sokkelojen läpi. Kristiinalla oli ihmeellinen kyky antautua koko
ajatusvoimallaan siihen työhön, jonka hän oli tehtäväkseen ottanut,
samalla oli hän valmis ryhtymään aivan vastakkaiseen toimeen ja taas
silmänräpäyksessä palaamaan takaisin siihen, mistä lähtenyt oli.
Puolinainen harrastus, puolinainen tarkkuus oli hänen luonnollensa
vastenmielistä. Mukana kaikessa, taikka ei missään, se oli pääpiirre.
Se ei ollut vakaana vielä, mutta oli siksi kypsyvä.

Hän sanoi Hagarille tuollaisena tuttavallisena hetkenä, jolloin
he molemmat innostuivat uudesta suuresta löydöstä folianttien
aartehistossa:

"Uskotko sinä kirjoja?"

"Minä uskon, että tieto on meri ja jokainen kirja pisara meressä",
vastasi Hagar.

"Sinä erehdyt. Olemus on meri, tieto ei ole muuta kuin sen pinnalla
oleva utu. Mitä on kirja? Kreikkalaiset sanovat: _Skia kapnu_, sauhun
varjo."

"Hesiodus sanoo nuot sanat ihmiselämästä."

"Mene metsään Hesioduksinesi! Kun minä olen imenyt kirjojen aarteet,
viskaan minä ne tuleen kaikkityyni ja rupean elämään. Sinä rotta,
joka nakertelet kirjankantta toisensa perästä pimeässä kolossasi,
tiedätkö mitä eläminen on? Tiedätkö mitä on olla nuorena, ja
hengittää sydämmen ilolla elämän ilmaa, sekä olla kaikkien noitten
nautintojen määrääjänä, mutta valita niistä parhaat; ja mennä
maailman läpi voitosta voittoon, kunniasta kunniaan ja, kun on
voittanut kaikki, viskata se taas nauraen pois, ikään kuin rievun?
Löytyykö tuollaista kirjoissa, sano?"

Hagar oli vaiti. Taaskin tunsi hän kai'un omista ajatuksistaan,
sellaisina hetkinä, jolloin hän oli kapinassa kaikkea vastaan. Onkalo
kuningattaren ja nimettömän välillä ei ollut niin syvä, että se olisi
estänyt molempien ajatuksia huomaamatta valumasta toinen toisiinsa.

"Ei", jatkoi Kristiina kiivaasti, "sitä ei kirjoissa ole, ja minä
tahdon elää. Tee kuin minä, sinä... älä orjaksi mene koskaan. Minä
tahdon tehdä sinua rikkaaksi, jollet sitä ole ennestään. Minä
tahdon tehdä sinua niin ylhäiseksi, ettet tunnusta ketään itseäsi
ylhäisemmäksi paitsi minua. _Minua_ täytyy sinun tunnustaa; ilman
minua sinä et ole mitään. Tahdotko olla minun korottamani, tahi
tahdotko olla se piikivi, jonka eräs kuningatar otti ylös sannasta,
sen vuoksi että se kiilsi ja viskasi pois, kun se oli ainoastaan
kissankultaa?"

"Tahdon totella armollisen röökinän käskyjä... olla uskollinen enkä
sitoa itseäni orjuuteen."

"Älä käännä sanojani! Sinussa on jotakin, mitä ei löydy noissa
muissa, jotakin, josta minä pidän. Älä tuo esiin mitään, jota minä en
voi kärsiä! Huolinko minä sinun opistasi? Se on kaikki lörpötystä;
sinä et mitään tiedä, sinun ansiosi on, ett'et mitään ymmärrä. Mitä
varten minä muuten olisin sinun ottanut? Kahden vuoden kuluttua
annan sinulle nimen ja opetan sinua elämään. Sitten, kun olen sinuun
väsynyt, naitan sinun jollekulle lammas- tahi härkäpää-perheen
jäsenelle."

"Silloin minä alammaisesti kiitän ja vastaan, ett'en ole ollut
oppimaton teidän armonne koulussa."

"Minä naitan sinun. Saat nähdä, kuinka minä naitan ruhtinattaria
ja hovineitoja. Mitä heihin koskee _minun_ tieni? Minä olen itse
kaskiani, minä. Sinä hullunkurisine tähtinesi, selitä minulle,
miksikä pyrstötähti on erillainen kaikista muista tähdistä! Etkö
tiedä, että minä olen ennusmerkki?..."

Kuningatar Kristiina ei päässyt suomenkielessä pitemmälle, kuin että
hän toisten raamattujen avulla saattoi lukea uutta raamattuansa.
Mutta hän oli kielitaitoansa lisännyt, tämä oli nyt kymmenes kieli,
ja siitä hän oli pitänyt muistissa tarpeellisen sanavaraston
voidaksensa hämmästyttää suomalaisia valtaneuvoksia tahi suomalaisia
valtiopäivämiehiä armollisella puhuttelulla heidän kielellänsä.
Siinähän kuitenkin oli jotakin, kunniaa ja valtioviisautta varten.
Löytyi todellakin miehiä, joita tarvittiin ja joita hän tahtoi
voittaa, ja näitten korvissa tämä kieli kaikui kotimaan säveliltä,
miehiä, jotka Ruotsin nuoren kuningattaren monista rakastettavista
avuista pitivät kaikkein ihmetyttävimpänä sitä, että hän osasi
puhutella heitä Suomenmaan kielellä.



14. Joululahjoja.


    Eikö hän saata tyytyä, jos
    hänellä on yksi sielu vähemmän?

Hagar Ring oli kuningattaren luvalla kutsuttu jouluvieraaksi
presidentti Kurjelle. Hänen hovipalveluksensa ja kuusitoista
vuottansa olivat nähtävästi muuttaneet hänen asemansa tässä talossa,
poistamatta ankaraa sääty-erotusta. Palvelusväki ei enään katsonut
häntä vertaisekseen, hovimestari Pape uskalsi kutsua häntä neideksi;
hän oli melkein samalla asteella kuin neiti De Meran. Hänen paikkansa
heidän juhlallisissa ateriossaan oli sama alhainen paikka kuin
ennenkin, mutta hänellä oli nyt kammaripalvelia tuolinsa takana; hän
uskalsi kuiskata jonkun sanan lapsille, joitten suosiossa hän yhä
oli. Nuorten Kurjen neitien arvokas käytös Hagaria kohtaan kävi vähän
tuttavallisemmaksi; vanhempi poika Knut tunsi entisen suojelevan
ystävyytensä kylmenevän samassa määrässä, kuin hänen nuorempi
veljensä Kustaa alkoi osottaa Hagarille kohteliaisuutta, jonka äidin
huolestuneet silmät kyllä huomasivat. Presidentin ja hänen puolisonsa
kankeat hovitavat unohtuivat yhä enemmän koti-olossa, ja muuttuivat
osaa-ottavaksi sydämmellisyydeksi.

Joulu-aatto vietettiin hiljaisuudessa perheen kesken. Lapsilla oli
joulukuusi, jossa oli leivoksia, renettejä ja viinirypäleitä. Lahjoja
ei ollut tapa antaa silloin vielä. Leikit alkoivat joulupäivän
iltapuolella. Oli varsin erinomaista ja huomiota herättävää,
kun hovipalvelia k:lo 5 joulu-aattona toi Hagarille lahjan
kuningattarelta. Lahja oli korukantinen suomalainen raamattu, pantuna
kalliiseen santelipuusta ja norsunluusta kyhättyyn laatikkoon,
jokaiseen raamatun hopeahakaseen oli sidottu silkkikukkaro, joka
sisälsi kultarahoja vastaan-ottajan pukua vajeen.

Tämä pieni hovi Kurjen talossa ei saattanut olla vaikutusta saamatta
kuninkaallisesta hovista. Hagar ymmärsi aivan hyvin, että hänen
arvonsa äkkiä kohosi melkein Kurjen neitien tasalle. Hän otti
kultarahan kukkarosta ja antoi sen palvelialle, joka oli lahjan
perille tuonut.

Knut Kurki koetti salata hymyilyä, joka olisi pahoittanut hänen
isänsä mieltä. Hän leikki kuningatarta, tuo pieni mustalaistyttö.

Kustaa Kurki toi esiin onnentoivotuksensa suutelemalla Hagarin kättä.
Leikkiä se oli olevinaan, mutta näytti joko kohteliaisuudelta tahi
ilveilyltä. Hagar punastui häpeästä. Hän olisi tahtonut piiloutua
synkimpään metsään Kaskaksen torpan lähellä.

Kello oli 6, odotettiin illallista, kun huolellisesti kiinnipantu
laatikko annettiin presidentti Kurjelle. Hän luki osotteensa, joka
oli Turun hovi-oikeuden sinetin alla. Hän rikkoi laatikon päällystän
ja otti sieltä esiin samalla tavoin sinetillä suljetun rasian, jonka
kannessa ja sivussa oli kirjavia koristeita oljista.

"Nyt jo!" huudahti presidentti. "Vaeltavalla juutalaisella
on onni noilla seitsemän penikulmaisilla saappaillaan. Hänen
sananlennättäjänsä on tullut Turusta takaisin vähemmässä kuin
kolmessa viikossa."

Perhe tunkeutui talon isännän ympäri. Mitä sisälsi tämä rasia? Se
näytti kovin vähäpätöiseltä ja talonpoikaiskorealta, ja kuitenkin oli
sananlennättäjä lähetetty jäätyneen meren yli sitä noutamaan. Mutta
rasiaa ei nyt saatettu avata, tämä koski kolmannen hengen oikeutta.

Ikään kuin uteliaisuuden loihtimana astui Juho Qvast sisään,
ja änkötti, että joku tuolla ulkona pyysi päästä hänen armonsa
presidentin puheille.

"Sano, että hän tulee takaisin ylihuomenna!"

"Minä sa-sa-sanoin sen hänelle", änkötti palvelia, "mutta mi-mi-mitä
Ska-Skam huolisi käskystä nä-näin joulu-aattona!"

"Se on juutalainen. Vie hänet vastaan-otto huoneeseen!"

"E-eikö hän saata ty-ty-tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän?"
mötisi Juho vastenmielisesti.

Juutalainen pääsi presidentin puheille. Hän selitti, pyytäen
monesti anteeksi, tuon sopimattoman ajan vuoksi, että hän äsken
laivasillalla oli kuullut sananlennättäjän takaisintulosta. Myöskin
kertoi hän olevansa toisaalla toimitettavien asioittensa tähden
niin kiireissään, ettei hän mitenkään saattanut Tukholmassa viipyä
päivääkään kauemmin enään.

"Olen pahoillani siitä", sanoi presidentti kohteliaasti, "ett'ei
teidän vierailunne täällä ole ollut niin pitkä eikä niin hauska, kuin
olisimme suoneet. Olin toivonut, että oitis joulun jälkeen olisin
saanut esittää teitä valtiokanslerille, joka nyt töittensä vuoksi on
ollut poissa. Mutta aikamme on kallis; tässä on rasia. Tahdotteko
todistajia?"

"Kyllä, teidän armonne, tuomio-istuimen vuoksi se on tarpeellista. Ja
jos suostutte, tahtoisin Hagarin myöskin."

Presidentti soitti.

"Käske tänne Thomson, Pape ja Hagar."

Sisään käsketyt tulivat.

Rasia avattiin; sisällys oli liikuttamatta paikallaan. Ruben Zevi
tarttui vapisevalla kädellä hopealiljan muotoiseksi valettuun
neulaan, ja sitte sormukseen sekä tarkasteli molempia huolellisesti
lampun valossa.

"Enemmän valoa, jos teidän armonne suvaitsee! Vanhat silmäni ovat
huonontuneet merimatkoista."

Neljä vahakynttilää asetettiin pöydälle. Juutalainen yhä äänetönnä
tarkasteli noita kahta kalleutta. Kuultiin hänen lausuvan nimen
_Claude Ballin_.

"Ne ovat oikeat", sanoi hän vihdoin. "Suvaitseeko teidän armonne
antaa näitten henkilöitten todistaa, että rasian sinetti on heidän
läsnä-ollessaan avattu, sekä että sisällys on sama, jonka hovi-oikeus
on vakuuttanut siinä olevan?"

Hänen toivonsa mukaan tehtiin. Nyt hän kääntyi Hagarin puoleen, joka
vastenmielisesti ja pelolla totteli hänen kehotustansa:

"Lapsi", sanoi hän, "katsele näitä koruja; ne ovat olleet äitisi!
Tämän neulan on, minun tilauksestani, Ranskan etevin seppämestari
tehnyt ja myöskin toisen ihan yhden-näköisen; koko maailmassa ei
löydy muita sellaisia, kuin nuot kaksi. Toinen neula annettiin
äidillesi ja toinen hänen veljellensä, joka Hollannissa tapettiin.
Hänen neulansa on nyt Urban Niemandilla. Sormus on yhtä omituinen
lajissaan ja tunnetaan sen kolmesta jalokivestä, jotka ennen
muinoin ovat olleet kolme kuningas Salomonin kruunun seitsemästä
timantista. Näitten kolmiluku kuvaa Jakobin sauvaa, joita gojim,
pakanat, nimittävät Kalevan miekaksi. Äitisi sai sormuksen, kun hän
täytti viidennentoista vuotensa. Tule sellaiseksi, että ansaitset
olla äitisi tytär, niin hänen kalleutensa pitää omasi oleman, sitten
kun tahdot luokseni tulla! Kirjoita silloin, minulle Hampurissa
olevan pankkiirin Texeiran kautta, ja minä lähetän sinua vastaan
saattolaisen, joko sinne, tahi Tukholmaan."

Ruben Zevi suuteli Hagaria otsalle, pyyhki ristiraitaisella
silkkinenäliinallaan hikihelmen ohimoltaan ja sanoi presidentille
levollisella, arvokkaalla äänellä:

"Teidän armonne, olen vanha mies, ja päiväni ovat luetut. Olen nyt
aikeessa lähteä merimatkalle, näin talvisaikana se on vaarallista,
jonka vuoksi kyllä mahdollista olisi, että kuolema minua kohtaisi.
Sen tähden, sekä turvatakseni lasten perintö-oikeutta, josta
luultavasti kiistellään, sanon tässä teidän ja näitten muitten
läsnä ollessa, että nämät kaksi lasta, Ben-Oni, joka nimittää
itsensä Urban Niemandiksi ja Hagar, joka nimittää itsensä Hagar
Ringiksi, ovat tyttäreni Ruthin lapset ja perilliset sekä siis minun
tyttärenlapseni. Mitä heidän perintöönsä minun jälkeeni tulee,
tahdon minä siitä itse päättää. Mutta ei kukaan saata todeksi
näyttää olevansa lähempi sukulaiseni kuin nämät lapset, jotka
ovat lähimmät ja ainoat perilliseni suoraan etenevästä polvesta.
Viimeiseksi suosion osotteeksi pyydän vielä teidän armoanne antamaan
paperille panna ja todistaa laillisessa muodossa tämän vapaaehtoisen
tunnustukseni, osaksi kuoleman tapauksen varalle ja osaksi siitä
syystä, että lapset täällä ovat Ruotsin valtakunnan lain alaisia."

"Herra Zevi", vastasi presidentti, "ilolla minä olen toivomuksenne
täyttävä, varsinkin kun se tapahtuu lasten hyväksi, mutta en
tahdo salata kahta seikkaa, jotka vastustavat lasten laillista
perintö-oikeutta. Minulla ei ole vähintäkään syytä epäillä
selitystänne, mutta laki vaatii kahta todistusta: toisen, että
todellakin olette kuolleen äidin isä ja näitten lasten iso-isä,
sekä toisen, joka osottaa, että lapset ovat syntyneet laillisesta
avioliitosta."

Juutalainen mietti.

"Mitä tuohon ensimmäiseen asiaan tulee", vastasi hän, "niin on kyllin
todeksi näytetty, että nämät korut ovat olleet lasten äidin. Jos
minä nyt saatan todeksi näyttää, että samat korut ennen ovat olleet
minun, niin eikö se tarpeeksi todista selitystäni minun ja lasten
sukulaisuudesta?"

"Ei aivan tarkkaan", oli vastaus. "Mutta sitä todistusta saattaa
perästä päin lisätä toisilla ja selvemmillä."

"No siis, suvaitsetteko, teidän armonne, aukaista tämän sormuksen!"

Presidentti koetti aukaista; se ei onnistunut. Hagar, Thomson ja
Pape koettivat myöskin, mutta ilman menestystä. Juutalainen painoi
näkymätöntä pontta ja sormus kimmahti auki. Sen sisäpuolella näkyi
erittäin hienosti silattu hepreankielinen kirjoitus, nimittäin nuo
liikuttavat sanat Salomonin korkeasta veisusta: "Sinä olet kokonaan
ihana, minun armaani, eikä sinussa ole yhtään virheä."

Juutalaisen silmät täyttyivät kyyneleistä. Hän ei ollut näitä sanoja
nähnyt, sitte kuin ne annettiin hänelle, tuolle virheettömälle, jota
hän niin äärettömästi oli rakastanut. Mutta taaskin hän itsensä
hillitsi. Toinen salaponsi, joka oli neulassa, ponnahti auki ja
siinä näkyi liljan sisässä jalokivistä kyhätty ruusu, tuskin papua
suurempi. Todistus oli tyydyttävä. Ainoastaan tuo arkaluontoisempi
kysymys lasten aviollisesta syntyperästä oli vielä selitettävä.

"Teidän armonne muistanee", sanoi juutalainen jyrkällä äänellä, "että
minun omaisuuteni perimys ei ole Ruotsin lain alainen. Tuo kysymys
perinnöstä, joka saataisiin syntyperän-oikeudella, ei siis koske
muuta kuin näitä koruja, ja yksinkertaisinta on, että minä ostan
ne teille jo ennaltaan antamallani 12,000 taalarin rahatakuulla.
Jollei tuo summa saata ruotsalaisen lain mukaan joutua lasten omaksi,
kuuluu se kuitenkin minulle, vainajan isälle, kun olen täydellisesti
todistanut sukulaisuuteni, ja on se silloin annettava Tukholman
köyhille. Onko teidän armonne siihen suostuvainen?"

"En saata paremmin lasten parasta valvoa."

"No, vaihettakaamme siis kuitteja. Muuten pyydän saada Hagarin
varalle jättää teidän armonne talteen koron, joka tekee 200 taalaria
kuukaudessa. Ja nyt olen aivan kauan häirinnyt teidän armonne
juhlarauhaa..."

"Olkaa vakuutettu, herra Zevi, että olen valmis auttamaan niin
etevää miestä, kuin te olette, missä saatan. Pelkään vain, että
uskontunnustuksenne on aate, jonka vuoksi ei saateta jättää lapsianne
teidän huolenpitoonne. He ovat meidän uskoomme kastetut."

Äkkinäinen vihan ja surun ilmaus näkyi juutalaisen muodossa, jonka
olisi saattanut selittää näin: he ovat tappaneet minun lapseni ja nyt
tahtovat ryöstää minulta lapsen lapseni! mutta hän jatkoi kylmästi:

"Minä en vaadi lapsia takaisin, ennen kuin itse sitä -- toivovat."

"Ja kun sitä toivovat", jatkoi tuo etujansa muistava valtiomies,
sydämmessään iloisena siitä, että oli sellaiset kahleet, millä
raharuhtinasta sitoa saattoi, "kun sitä itse toivovat, tulee
epäilemättä se apu, jota jo olette osottaneet ja luultavasti vielä
tulette osottamaan ruotsalaiselle hallitukselle, tekemään sitä
halulliseksi vastapalvelukseen."

"Erotus on siinä, teidän armonne", vastasi juutalainen, "että
minun apuni maksaa rahaa, kun te sitä vastoin ette pyydä mitään
teidän avustanne. Tahdon osottaa, että te ette ole kiittämättömälle
hyvyyttänne tuhlannut. Te itse olette ylempänä kaikkea, mitä minä
voin tarjota, mutta hänen armonsa, teidän puolisonne, on teidän
suostumuksellanne ottanut hoitoonsa köyhän lapsen melkeinpä
maantieltä ja ollut Hagarille lempeä turvaaja. Sallikaa minun hänen
armollensa lahjoittaa vähäpätöisen muiston hänen hyvyydestänsä
tyttärentytärtäni kohtaan."

Ja hän otti pitkän, leveän kauhtanansa alta punaisen samettikotelon,
joka oli varustettu kultaisilla hakasilla. Vielä hän antoi kukkaron
molemmille todistajille ja laski sitten siunaavan kätensä Hagarin
pään päälle sekä läksi pois. Vaeltava juutalainen oli kadonnut
katujen pimeyteen, vieden mukaansa olkirasian ja siinä tallennetut
kalleudet, jotka olivat antaneet aihetta tämän odottamattoman vieraan
tuloon joulu-aattona.

"Thomson ja Pape!" sanoi presidentti todistajille tuolla tunnetulla
äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut. "Tässä on raamattu.
Vannokaa raamatun kautta, ettei kukaan teistä minun luvattani
ilmoita, mitä täällä tänä iltana on teille uskottu. Minun kuolemani
jälkeen on vala voimassa kymmenen vuotta."

Nuot kaksi palveliaa vannoivat. Hagar myöskin ankarasti varotettiin
säilyttämään salaisuuttaan.

Pape punnitsi kädessään kukkaroansa, katsoi käsikirjuri Thomsoniin
ja kysyi, kun heidän herransa oli lähtenyt, mitä Thomson aikoi tehdä
sivutulollaan.

"Toimittaa itselleni hauskan joulun, uuden miekan ja uuden lemmikin",
kuiskasi Thomson, peläten seinillä olevan korvia.

"Ennen muinoin lienee suutarilla ollut hyvästi rahoja. Ja Hagarin
pitäisi perimän tuen pitkäjalkaisen miehen! Mitä pihkaa, pelkkää
katinkultaa. Eipä olisi maksanut vaivaa semmoisesta mennä vannomaan.
Mutta nyt soitetaan jo illalliselle."

Kurjen perhe istui jälleen koossa pöydän ympärillä tuntia myöhemmin
kuin heidän oikea ja muutoin tarkasti noudatettu aikansa oli.
Juutalainen antoi runsaasti aihetta hiljaiseen jutteluun perheen
kesken. Hagar, juutalaisen tyttärentytär! Eikä pienintäkään
jälkeä hänen isästään! Mitä tulisi ajatella sellaisesta liitosta?
Minkälainen sukuperä, lapsi raukka! Mutta perintö, perintö? Oliko tuo
juutalainen kovin rikas? Kuinka paljon luultiin hänen omistavan?

"Valtiokansleri luulee, että juutalainen arvelematta saattaa ostaa
koko Ruotsin valtakunnan kaupunkineen, satamoineen, kartanoineen ja
linnoineen", kuiskasi presidentti omaisilleen, sillä hän ei tahtonut
että Hagar, joka istui pöydän vastakkaisessa päässä, tulisi pyörälle
sellaisista tulevaisuuden toiveista.

Hämmästys ja ihme. Kaikkien silmät etsivät tuota odottamatonta
periätärtä, joka tuosta tapahtumasta juutalaisen kanssa tunsi
itsessään ainoastaan pelkoa ja alakuloisuutta. Mitä oli kuningattaren
lahja semmoisen joululahjan rinnalla! Nuori herra Knut tunsi entisen
ystävyytensä heräävän, ja Kustaa herra ei havainnut olevan syytä
tukehuttaa tunteitansa.

Presidentti Kurki kantoi taskussaan jotakin, jota hänen ei sopinut
kieltää ottamasta vastaan, mutta joka loukkasi hänen ylpeyttänsä.

"Nuot rahajuutalaiset luulevat voivansa kohdella meitä kuten
yhdenvertaisiansa!" Hän säästi juutalaisen lahjan siksi, kuin hän
myöhemmin illalla oli kahdenkesken puolisonsa kanssa. "Sofia",
sanoi hän, antaessaan vaimolleen kotelon, "tässä on vaeltavalta
juutalaiselta joululahja myöskin sinulle."

Rouva Sofia De la Gardie ei saattanut olla hämmästyksestä
huudahtamatta. Lahja oli mitä somimmasti tehty _collier_,
kaulakoriste kullasta, johon eri suuruisia jalokiviä oli runsaasti
kiinnitetty ja jonka keskustaan oli juotettu suuri, loistava,
harvinaisen ihana smaragdi. Harvat ruhtinaalliset henkilöt saattoivat
kerskata sellaisesta koristeesta. Presidentin tottunut silmä havaitsi
jo yksistään smaragdin 30,000 taalarin arvoiseksi.

"Mutta enhän minä tätä saata pitää, tämäpä on kuningattarille
sopiva!" huudahti presidentin rouva, samalla kun hän antoi kädessään
olevan koristeen kimallella kynttilän valossa.

"Niin", naljaili hänen puolisonsa, "ellet olisi ruhtinaallisen
henkilön vertainen, käsittäisin kyllä sinun empimisiäsi, sillä
neuvosto on tuumannut antaa asetuksen vahingollista ylellisyyttä
vastaan. Mutta voihan Hagarista uskoa mitä tahansa? Hän on syntynyt
käen kukuntapuun alla ja on haltian kummilapsi, toivoisinpa että
meidän tyttösillämme olisi sellaiset kummit."

"En ymmärrä... kaulaketju..."

"Myönnä, että tämä on taikasatu. Tuntematon kerjäläinen kuolee
jossakin erämaassa ja jättää jälkeensä kaksi kalleutta, taidokkaammin
tehtyjä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaksi hyljättyä lasta tulee
maailmaan mitä huonoimmassa hökkelissä ja havaitaan olevan Euroopan
ja viiden maan-osan rikkaimman miehen perillisiä. Valtaneuvos Kurki
ja hänen puolisonsa ottavat retupentin taloonsa, ja retupentti maksaa
heidän vaivansa jalokivillä. Sinä saatat pitää koristetta, Sofia,
se on oikein saatua omaisuutta, mutta tarpeetonta on ilmaista mistä
se on alkujaan. Oletko huomannut, että Kustaa osottaa erityistä
kohteliaisuutta Hagarille?"

"Valitettavasti. Kustaasta ei tule valtiomiestä; hän ei vähintäkään
saata salata sydämmensä tilaa. Hänen lempensä on niin suora ja
poikamainen, että hän saattaa paljastaa tunteensa palkollistenkin
nähdessä."

"Sinä lohdutat minua. Pelkäsin, että hänen tunteensa olivat noita
haihtuvia nuoruuden ajattelemattomuuksia, jotka saattavat yhtä
ajattelemattoman tytön onnen vaaraan, enkä minä salli, mitä Hagariin
koskee, mitään leikintekoa. Vakaa lempi on ihan toista. Meidän
täytyy, Sofia, tuota ajatella. Se päivä on ehkä koittava vielä,
jolloin ruhtinaat tuosta tytöstä kilpailevat."

"Hänen syntyperänsä! Hänen nimensä!"

_"Découverte d'Amerique!_ Hänen isänsä on tuntematon ja arvattavasti
kuollut aikoja sitten. Sopii valmistaa isä, samati kuin nimi
aateloitaan ja sukupuu piirustetaan. Se ei maksa sadatta osaa tytön
perinnöstä. Vahinko, että on vielä kaksi vuotta siksi kuin kuningatar
tulee lailliseen ikään. Hagar on nyt hyvässä suosiossa, mutta kuinka
kauan, sepä toinen asia."

"Mutta juutalainen!"

"Minä saatan todistaa, että tyttö on kastettu. Vaikeinta on voittaa
tuon vanhan koronkiskurin itsepäisyyttä tuossa kohden. Jollei
mikään muu auta, niin pitäköön hän pojan ja me pidämme tytön. Tosi
kyllä, että hän siinä tapauksessa antaa suuremman osan pojalle ja
Hagar saa tyytyä ruhtinaallisiin myötäjäisiin. Mutta minä olen
aivan samaa mieltä sinun kanssasi siinä kohden, että uskontunnustus
on ensimmäisenä ehtona, hänen tullaksensa meidän sukumme kanssa
liittoon."

"Mikä arveluttava onnenpeli!" huokasi Sofia De la Gardie.

"Se on vain rakkaus, joka onnenpeliä pelailee; mutta annetaan viisaan
järjen sekottaa nopat", vastasi valtiomies.



15. Ostajia ja myyjiä.


    Sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa.

Kaksi pitkää viikkoa makasi Urban Niemand, häälyen elämän ja
kuoleman välillä, Norrmalmin sairashuoneessa. Palohaavat paranivat,
mutta keuhkokuume uhkasi lopettaa hänen nuoren ikänsä. Hän makasi
hylättynä ja unohdettuna: kuningatar, joka äsken oli ollut hänelle
kovin ystävällinen, hommaili nyt ruhtinaallisten häissä ja Upsalan
matkalla. Hagar kävi pari kertaa veljeänsä katsomassa ja lohdutteli
itseänsä ikäistensä huolettomuudella sillä, että poika kyllä pian
parantuisi. Sotalääkäri tuli kerran päivässä, rypisti otsaansa ja
käski iskeä suonta, siksi että noilla verettömillä suonilla ei enään
ollut verta annettavana. Vahti kulkea lapsutteli puukengillään
edes takaisin, kolme tahi neljä sairasta yski samassa huoneessa
sillä välin, kuin toista kaksi pitkänään loikoili vatsallaan noppia
karistellen. Pihassa koirat tappelivat, ullakon luukut kitisivät
tuulessa, kylmä tuulenhenki tunki sisään harvojen akkunarakojen
läpi. Kuningatar Kristiinan aikuinen sairashuone oli yhtä vähän
meidän aikuisten hienosti maalattujen, puhtaaksi huuhdottujen ja
vilvakkaitten sairashuoneiden näköinen, kuin talonpojan tallinhinkalo
on marmoriseimen muotoinen. Kaikki oli valmistettu ikään kuin
koetteeksi, mutta se oli kuitenkin edistys, parempi, kuin jollei
sitäkään olisi ollut. Mukavuudet olivat aivan alkuperäisellä
kannalla, ilma ja hiljaisuus sellaisia keuhkoja varten, jotka voivat
kestää mitä hyvään.

"Jollei elä niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Breitenfeldin
teltta oli huvihuone verrattuna tähän sairaalaan. Halukkaammin olisi
Urban Niemand vielä kerran asettanut käsivartensa sahattavaksi, kuin
venynyt täällä.

Hänessä oli kuitenkin sitkeä elinvoima, tuossa näennäisesti heikossa
pojassa. Vähitellen keuhkot tulivat luonnolliseen toimeensa,
palohaavat olivat kaikki parantuneet eikä mikään näyttänyt estävän
pikaista voimistumista entiselleen. Mutta neljä viikkoa palon
jälkeen tuli äkki-arvaamatta uusi vaara. Silmät olivat valkeasta
vahingoittuneet, ja keuhkokipu muuttihe nyt koskemaan näitä
vioitettuja hermoja, kuten sen oikullinen tapa usein on.

"Mitä? Eikö kersantti minua näe?" kysyi eräänä aamuna välskäri, joka
nyt lääkärin asemesta hoiti taudista toipuvia.

"En", sanoi poika.

Lääkäri kutsuttiin pojan luo, hän tarkasti silmät ja sanoi, että ne
kyllä paranisivat lyijyvesi hauteilla. Kun tämä ei auttanut, pantiin
niitten päälle lehmänlantaa, sitten sian-sappea. Sitten kaadettiin
niihin viinaa, ja kun ne yhä vain kävivät pahemmiksi, hierottiin
niihin alunaa. Nyt oli silmälääkärin-taide joutunut sen ajan
äärimmäiselle rajalle. Tuomio kuului: näkö mennyt menojaan, tässä ei
ole enään mitään tehtävänä.

Kuusitoista-vuotiaana ja täynnä elinvoimaa, urotyötä janoavana,
sotamarsalkan ja kuningattaren suosimana, voitoista varmana,
varmana menestyksestä ja kunniasta ja nyt ihan sokeana! Se ei ollut
mahdollista.

Hurskas vanha välskäri taputti potilasta olalle surkutellen ja sanoi:

"En voi auttaa, tämä kyllä on huono joululahja. Kersantti on sokea.
Rukoilkaa Herraamme ja Vapahtajaamme, joka syntyi tänä yönä, että Hän
aukaisee esiripun, Hän, joka sen osaa tehdä!"

Urban Niemand nousi pystyyn vihoissaan lyödäksensä tuota kurjaa,
joka uskalsi tuomita häntä elinkautiseen pimeyteen. Hän löi tyhjään
ilmaan, juoksi muutaman askeleen, kompastui vasten vuodetta ja kuuli
äreän äänen kysyvän: "Mitä sinä täällä teet?"

Nyt oli Urban Niemandin rohkeus loppunut. Hän hapuili takaisin
vuoteellensa, viskasi itsensä oljille ja itki ääneensä.

Jalan kopinaa ja puhetta kuului. Tahtoiko joku häntä tavata, ehkäpä
surkutella häntä? Hän kääntyi poispäin, jotta hänen ei tarvitsisi
vastata.

Mitä hänen tuli ihmisiin? Häntä ei kukaan voinut auttaa, kaikki
olivat hylänneet hänen. Ja Jumala, josta hän oli kuullut puhuttavan,
kuka oli Jumala? Hän luuli käsittäneensä sen kerran, kun eversti
Gordon luki hänelle raamattua, mutta siitä pitkät ajat olivat
kuluneet; hän muisti tuosta aivan vähän. Kumppanit sotakentällä
sanoivat, että Jumala oli hyvä kyllä, kun hän antoi heille voiton
ja hyvän saaliin, mutta ei häneen aina voinut luottaa. Mitäpä
tämä Jumala sitten huolisi sokea-raukasta? Ennen sitä tekisi tuo
kummallinen tähti, jota Urban Niemand ei saattanut unhottaa. Mutta
sitä hän ei enään milloinkaan ollut näkevä eikä se näkisi häntä
koskaan enään...

Päivä kului. Illalla tuotiin sisään joulukuusi. Uudet askeleet
lähenivät sokeata, mutta tällä kertaa varovaisesti; ei mitään
kopisevia korkoja siinä astuskellut, vaan hiljaiset, pehmeät
kengän-anturat. Joku istui hänen sänkynsä laidalle, vilpoinen,
kurtistunut käsi tarttui hänen käteensä.

"Urban Niemand", sanoi ääni bömiläisellä saksankielellä, "oletko
lukenut Tobiaksesta?"

Ei mitään vastausta.

"Tobiaan isä oli sokeana kahdeksan vuotta ja sai Herralta näkönsä
takaisin. Luuletko sinä, että Herran käsi sittemmin on lyhentynyt?
Usko hänen voimaansa, niin saat jälleen näkösi takaisin!"

Urban luuli kuulleensa ennenkin tuon äänen, joka puhui hänelle toivon
sanoja. Hän kääntyi puhujan puoleen.

"Tunnetko minua? Olen Ruben Zevi, sinun isoisäsi, joka sinua rakastaa
ja jonka luota sinä pakenit sotaan. Poikani, miksikä sinä minun
petit?"

"Joas antoi minulle hevosen; minä luulin, että te olitte käskenyt
hänen antaa sen. Suokaa anteeksi, jos tein tahtoanne vastaan!"
nyyhkytti poika. Hän oli nyt pehmeimmällä tuulellaan ja kaipasi kovin
rakkautta ja lohdutusta.

"Joas antoi sinulle hevosen? Ymmärrän... Luu minun luistani ja
veri minun verestäni, minä annan sinulle kaikki anteeksi, myöskin
kiittämättömyyden, kun vain jälleen tahdot olla minun poikani.
Kuule minua nyt, Urban Niemand, sillä sanani ovat isän sanat
kevytmieliselle pojallensa, ja ajattele sitä, mitä sinulle sanon.
Minun Jumalani ja sinun Jumalasi on lähettänyt sinulle onnettomuuden,
jota ei kukaan tässä maassa parantaa saata. Ja tiedä, hän on
lähettänyt sen sinulle saattaaksensa sinua pois gojimin pahennuksista
ja saattaakseen sinua takaisin kansasi luo. Minä olen vanha ja katso,
minä olen tullut pitkät matkat pimeässä ja pakkasessa, kulkenut
meret ja manteret etsiäkseni sinua ja sisartasi. Hän on vielä jonkun
aikaa Moabin ansoissa vangittuna. Herra pelastakoon häntä vihollisen
nuolista! Mutta sinut, poikani, tahdon minä saattaa takaisin kansasi
luo. Sinusta pitää Rubenin sukukunta uudestaan eloon nouseman ja
sinun pitää oleman oikea käteni, samati kuin sinun sisaresi pitää
tuleman vasemmaksi sydämmekseni. Tahdotko minua seurata?"

"Olen sotilas, isä Ruben, olen rakuuna. En taida muuta, enkä tahdo
muuta. Sotamarsalkka on ylentänyt minut kersantiksi..."

"Sokea kersantti! Mitä sotamarsalkka tekee sokeilla rakuunoilla?"

"Ei mitään, ei mitään", huokasi poika. "Istua hevosen seljässä
sokeana! Kuulla komennettavan: hakkaa päälle!... Kuulla vaskitorvien
räikyvän ja hevosten hirnuvan, kuunnella keihäitten kalskeita sekä
miekkojen mittelemisiä ja olla sokeana, sokeana!" Uudestaan itkun
nyyhkytykset tukehuttivat pojan äänen.

"Ja jos saat näkösi takaisin, tahdotko silloin luopua sodasta ja
tulla Benjaminikseni samati kuin näihin asti olet ollut Ben-Oni
poikani?"

"Jos saan näköni takaisin, satuloitsen heti kohta hevoseni, ratsastan
sotamarsalkan luo ja ilmoitan: Teidän ylhäisyytenne, Urban Niemand on
jälleen palveluksessa!"

"Makaa siis sinä kuten hyödytön raajarikko, minä en sinua auttaa
saata!" huudahti juutalainen vihassaan, joka ainoastaan oli
puolittain todellinen.

"Ei, auttakaa minua, auttakaa minua, rakas isä Ruben! Minä teen
kaikki, mitä te tahdotte. Minä otan eroni, kun saamme rauhan; minä
hoidan hevosianne, minä tahdon olla huonoin tallirenkinne, mutta
antakaa minun palvella niin kauan kuin meillä vielä sotaa on!"

"Jos minä sinua uskon ja autan sinua näköösi, niin sinä jälleen minut
petät, samoin kuin sinä minut petit Regensburgissa. Mitä minä teen
sellaisella viirillä? Mutta... löytyy yksi keino. Sinun pitää saaman
näkösi, sinun pitää saada ratsastaa, koska vain tahdot, mutta sinä et
saa enään koskaan käyttää miekkaa, sillä sinä hetkenä, jona sen teet,
on Herra sinun oikean kätesi rammaksi tekevä."

"Oikean käteni?" Urban muisti tuon pelottavan sahan, jolla häntä
Breitenfeldissa oli ahdistettu.

"Herra ei ketään auta, joka ei tahdo tulla autetuksi. Tahdotko minua
seurata sillä ehdolla, ett'et koskaan tartu miekkaan pakanoitten
sodassa?"

"Tahdon", sanoi tuo onneton sokea, taisteltuaan kovan taistelun oman
itsensä kanssa. Hänen salainen ajatuksensa oli: kyllä päivä neuvon
keksii, ei huolta huomisesta.

"Oletko sinä myöskin kyllin voimistunut lähteäksesi tällä vuoden
ajalla matkalle Gööteporiin ja sieltä meritse Hollantiin?"

"Olen, isä. Mutta ensin minun täytyy toimittaa Suomessa
kenraalimajuri Slangen määräkäskyt."

"Sitä et saata tehdä. Kerro minulle kaikki, niin minä toimitan toisen
sanansaattajan sinun sijaasi."

Urban teki asiastansa selvää.

"Hyvä. Sinä matkustat minun kanssani. Lääkäri; antaa halustakin
paranemattoman sairaan matkustaa. Tiedätkö sinä, että tänä iltana on
kristittyin joulu-aatto?"

"Sotaleirissä ei paljoakaan tiedetä joulusta."

"Tulen Hagarin luota. Tunnetko tämän neulan?"

Sokea koetti sormillaan tunnustella hopealiljaa, jonka juutalainen
hänelle kurotti. Se oli Niemandin neula, ja kuitenkin tiesi hän
omansa olevan ihotakkinsa alle pistettynä. Juutalainen vertaili
tarkkaan molempia liljoja toisiinsa ja näytti tyytyväiseltä.

"Urban Niemand, ole valmis seuraamaan minua huomenna k:lo 4 aamulla!"

       *       *       *       *       *

Toisena joulupäivänä jumalanpalveluksen loputtua antoi kuningatar
kutsua luoksensa presidentti Kurjen ja kertoi hänelle Knut
Liljehöökin antamat tiedot. Presidentti katsoi välikäräjät
tarpeellisiksi ja ne olivat pidettävät Karjassa, jossa kaikki
kuulusteltavat todistajat olivat valalle pantavat ja todistukset
pöytäkirjaan kirjoitettavat kihlakunnan-oikeuden edessä.
Tarkat etsimiset ja kuulustelut piti pantaman toimeen noitten
kahden petollisen palvelian kiinni saamista varten, jos he
vielä valtakunnassa olivat ja elivät. Kuningattaren luulo oli
todenmukainen, että nimittäin tuo sairas nainen oli viskattu reestä
maantielle, jonka tehtyään nuo palveliat, ryöstetty omaisuus
mukanaan, olivat Venäjälle paenneet. Vielä oli selitettävänä, miksikä
nainen, jonka luultiin olevan rikas ja ylhäinen, oli tullut torppaan
köyhässä puvussa. Tämä, sekä palveliain ulkonaiset tunnusmerkit ja
myöhemmin todistajain muistiin johtunut kuolleen käsivarressa oleva
merkki, olisi todistajain kautta saatava selville.

"Ja vielä on tähdelle pantava", jatkoi Kurki, "että minä myöskin
tässä seikassa olen saanut tärkeän tiedon rahakauppias Ruben Zeviltä,
jota kansa luulee vaeltavaksi juutalaiseksi. Zevi on rahatakausta
vastaan antanut tuoda Turusta ne arvokkaat kalleudet, jotka olivat
mainitun kuolleen naisen tallessa ja on todistajain läsnä ollessa
näyttänyt toteen, että nuo kalleudet ovat olleet hänen tyttärensä
Ruthin omat. Hän on myöskin todistajain läsnä ollessa sanonut, että
Urban Niemand ja Hagar Ring todella ovat hänen tyttärensä lapset, ja
hänen läheiset perillisensä. Mutta lasten isästä ei hän ole tahtonut
mitään ilmoittaa eikä myöskään siitä, ovatko he aviollisesta liitosta
syntyneet."

"Hänen _täytyy_, herra valtaneuvos, hänen _täytyy_."

"Arveluttavalta tuntuu Zevin kaltaista miestä pakottaa. Parempi
olisi, jos häntä hyvyydellä ja sopivalla kehotuksella saisi
sitä tekemään, jos armollinen röökinäni suvaitsisi kutsua häntä
puheillensa... mutta sen pitäisi tapahtuman pian, sillä näinä päivinä
hän lähtee Tukholmasta. Hän asuu vaunuseppä Lundinin talossa Etelässä"
[Kaupungin-osa Tukholmassa].

Kuningatar soitti ja käski että juutalainen heti tuotaisiin linnaan.

Sillä välin kun odotettiin, jatkettiin neuvottelua.

"Armollinen röökinäni", sanoi Kurki, "on suvainnut vaatia minun
alammaista neuvoani, lainoppinut kun olen, mutta tällä sekavalla
asialla on, kuten usein tapahtuu, kaksi puolta. Tuomari panee toimeen
laillisen tutkinnon ja on siihen velvollinen, jos hänen siten
onnistuu selvittää tuo sekava vyhti eli ei. Valtiomies kysyy, mikä
on viisainta ja hyödyllisintä. Minun ajatukseni on, että parhaassa
tapauksessa saatetaan rikos rangaista ja lapset asettaa oikeuteensa,
mutta tästä on hyvin vähän toivoa. Ennen luulisin, että pitkällinen
oikeudenkäynti on odotettavissa, jossa odottamattomia asioita tulee
ilmi, mitkä voisivat loukata ylhäisiä sukuja ja saattaa valtakuntaa
riitaan niin mahtavan miehen kanssa kuin Ruben Zevi. On vielä
toinenkin keino koetettavana, nimittäin, että jätettäisiin koko tämä
asia varteen ottamatta, niin kauan kuin siitä ei vielä ole melua
pidetty, ja jos armollinen röökinä sen hyväksi näkee, pidettäisiin
lapsista huolta."

"Ettekö sanonut, että juutalainen tahtoo ne omiksensa omistaa."

"Kyllä, mutta sen ohessa hän tarkoitti, että heidän silloin täytyisi
tulla juutalaisiksi."

"Juutalaisiksi? Luopua kristillisestä uskostaan? Ei, vaikka hän
tarjoisi kuninkaan valtakunnan!"

"Se on myöskin minun alammainen ajatukseni. Mutta, kun Ruben Zevi
tässä asiassa lienee jotenkin kova, täytyy tässä aluksi pysyä lujana
ja jollei muuta keinoa löydy, antaa hänen saada pojan. Tyttö jää
Ruotsiin ja pitää uskonsa."

"Mitä? Juutalainen ostaisi ja me myisimme Urban Niemandin hänen
sisarensa myötäjäisistä! Myisimme sielun pelastaaksemme toisen! Ja
tuon uskaltaa Ruotsin kruunun neuvon-antaja sanoa minulle, joka olen
kristitty ja ruotsalaisen kirkon pää! Tiedättekö, Juho herra, että
minun iso-isäni aikana ja Upsalan kokouksen aikana olisi tuollainen
neuvoskunnassa lausuttu sana saattanut viedä valtaneuvokselta pään?"

"Armollinen röökinä suvaitsee huomata, että sanon tämän vain
hätätilan tapauksessa", jatkoi Kurki pelkäämättä. "Me emme saata
teljetä Urban Niemandia häkkiin, jos hän itse tahtoo onneansa
koettaa, mutta ellei hän tahdo, on hän Ruotsin lain turvissa."

"Minä pysyn kiinni käräjissä ja tutkimuksissa", vastasi Kristiina
päättävällä äänellä. "Tahdon tietää, kuka on viskannut kipeän naisen
maantielle, vaikka se mies sitten istuisikin valtakunnan neuvostossa.
Riitaantua juutalaisen kanssa? Olemmeko me niin perin voimattomia,
ettemme uskaltaisi tarttua juutalaisen korviin? Hänen pitää
tunnustaman kaikki eikä salata mitään. Jos hänellä on rahoja, niin
meillä on peukaloruuvit. Olen pannut päähäni, että Hagarin täytyy
saada nimi."

"Eikö olisi parempi, että armollinen röökinä antaisi hänelle nimen,
kuin että hänen syntyperästään tulee jotakin sopimatonta ilmi?
Rehellinen nimi turvaisi häntä juutalaisen vehkeitä vastaan."

"Ja sen te sanotte minulle, herra valtaneuvos! Tehkää minut
lailliseksi uudeksi vuodeksi, niin minä aateloitsen Juho Holmin,
jos se teille huvia tuottaa. Meillä on liian sakeaa aatelista verta
valtakunnassamme, sitä täytyi vedellyttää."

"Valtakunta olisi mielissään, jos saisi kuulla, että kuningatar,
jolla on noin suuret luonnonlahjat ja hyvä käsitys, suvaitsisi
pian ryhtyä sen hallitukseen", lausui Kurki varovaisesti, hän kun
myöskin kuului noihin sakeaverisiin ja piti heidän puoltaan, mutta
salaisuudessa toimieli Oxenstjernojen ylivaltaa vastaan.

Kristiina nauroi.

"Valtaneuvos tulee myöskin vielä saamaan kyllänsä minusta, kun aikaa
kuluu, mutta missä juutalainen viipyy?"

Kammaripalvelia palasi tuoden sanoman; että vaeltava juutalainen oli
lähtenyt Tukholmasta joulu-aamuna k:lo 4, palveliainsa ja kersantti
Niemandin seuraamana. Sanoman loppupuoli pani Kristiinan unhottamaan
sen alun.

"Niemand? Ja minun luvattani? Lähettäkää sanansaattaja hänen
jälkeensä käskemään että hän heti palaa takaisin! Onko poika höperö?
Pakenee juuri siinä silmänräpäyksessä, kun minä hänelle tahdoin
hankkia upseerin valtakirjan! Ei... Älkää lähettäkö ajamaan häntä
takaa! Hän on maankarkaaja; tulkoon juutalaiseksi."

"Hän on minun alammaista neuvoani ennältänyt. Mitä armollinen
röökinäni määrää Karjassa pidettävästä tutkimuksesta?"

"Välikäräjiä, herra valtaneuvos. Välikäräjiä."



16. Ruhtinatar Radzivil.


    Tahdon ennemmin tulla petetyksi,
    kuin ihmisiä ylenkatsoa.

Alkupuoli vuodesta 1643 oli epätietoinen aika. Sotaa yhä jatkettiin,
ei ketään maahan kaadettu eikä kukaan voittanut. Nälkäisiä
sotajoukkoja kuljeskeli edes ja takaisin pitkin hävitettyjä maita.
Torstenson makasi luuvalosta rampaantuneena. Ruotsin ja Tanskan
naapurirauha oli vaarassa hukkua Juutinraumaan. Joka taholla
epäluuloa, väijymisiä, teeskentelyä ja salaisia juonia. Talvi oli
epätasainen, luonnonilmiöistä, säikäyksistä ja enteistä rikas.
Saksanmaalla satoi verta, Ruotsissa ja Suomessa tulipalo ajoi toista
takaa yön yksinäisessä ilmassa ja pelästytti taikauskoisia. Joukot
sotivat ilmassa; kummallisia ääniä kuului maan sisustasta. Kaikkialla
nousi huokaus ajan hengästyneestä rinnasta: rauhaa, rauhaa! Mutta
sodasta ei loppua näkynyt. Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasteli
ohjat höllällään. Eteen päin, eteen päin läpi palavien kaupunkien,
yli verta tiukkuvien kenttien... Vielä kesti pitkästi aikaa maailman
loppuun.

Vuoden alussa kävi huhu, että rauhanhierojat kokoontuisivat
Hampuriin. Vuonna 1641 oli ruvettu siitä puhumaan. Heinäkuussa
1643 tuli keisarin edusmies, marraskuussa Venedigin ja Ruotsin
ensimmäinen, maaliskuussa 1644 Ranskan edusmies ja Ruotsin toinen,
marraskuussa 1645 keisarin toinen edusmies. Niin hyvää aikaa
pidettiin. Oli samati kuin sairashuoneissa. Elleivät kansat tahtoneet
elää, siinä missä he makasivat veressään, niin saivat kuolla. Ja kun
nuot lähettiläät vihdoin olivat kokoontuneet, kinasivat he monta
kuukautta arvosta ja arvonimistä. Kuka tulisi istumaan ylimpänä? Kuka
saisi antaa kutsua itseänsä hänen ylhäisyydeksensä?

Sananlennättäjä toisensa perästä tuli Tukholmaan yön aikana ja
seisahtui valtiokanslerin vahvan, Oxenstjernan kilvellä varustetun
oven eteen. Jotakin oli tekeillä, mutta mitä, sitä ei tietty.
Puolalainen aatelismies, eräs ruhtinas Radzivil ilmestyi Tukholmaan
seurueensa kanssa. Puolalaisia aatelismiehiä oli nyt yhtä harvaan
Ruotsissa, kuin heitä Sigismundin aikana oli ollut yltä kyllin.
Kuningas Vladislaus, joka puolusti perintö-oikeuttansa Ruotsin
kruunuun, ei tunnustanut ketään kuningatar Kristiinaa. Ruhtinas
Radzivil herätti alussa huomiota. Mitä varten hän tuli? Eipä suinkaan
ainoastaan osottaaksensa kunniata nuorelle kuningattarelle? Luultiin,
että hän oli joku läheinen sukulainen, kentiesi saman nimellisen,
mahtavan liettualaisen ruhtinaan poika. Tämä kunnianhimoinen
ruhtinassuku tahtoi kentiesi tulevassa kuningasvaalissa kurottaa
kättänsä puolalaista kruunua tavotellakseen?

Valtiokanslerilla oli syytä mairitella liettualaisia, mutta vielä
tärkeämpiä syitä olla puolalaista kuningasta loukkaamatta. Ruhtinasta
ei julkisesti saatu ottaa vastaan: hänelle tuli osottaa kaikellaista
kunniaa, mutta yksityisesti. Kuningattaren tuli ottaa häntä vastaan
yksityisesti ja samoin myöskin valtiokanslerin. Valtaneuvos
Gyllenhjelmin piti yhtä yksityisesti kutsuman häntä Karlbergiin.

Silloin sattui tulemaan mutka matkaan. Radzivil toi mukaansa
ruhtinattarensa: mihinkä hän kutsuttiin, ja vastaan otettiin, täytyi
hänen ruhtinattarensakin kutsua ja ottaa vastaan. Minkälaisia tapoja
noudatettaisiin? Minkälaista arvoa osotettaisiin ruhtinattarelle
valtiorouvien rinnalla? Kuka heistä kulkisi edellä, kuka perässä?
Kuka istuisi korkeammalla, kuka alempana pöydässä? Kenellekkä
tarjottaisiin ensiksi, kenelle viimeiseksi? Eihän valtaneuvoksen
rouvat saattaneet etu-oikeudestaan luopua. Istuivatpa he julkisissa
tilaisuuksissa aina kaikkia muita ruhtinattaria ylempänä, paitsi
kuningattaren serkuksia. Hekö nyt alentaisivat itseänsä niin, että
istuisivat alempana kuin puolalainen tusinaruhtinatar? Mahdotonta!
Sehän selkeää kuin päivä, mutta tyytyisiköhän tuo puolalainen vieras
toisen luokan arvoon?

Viikkoja kului näissä huolestuttavissa tuumissa. Seitsemännellätoista
vuosisadalla ei koskaan ollut niin paljon aikaa tuhlattavana kuin
milloin tuli päättää kohteliaisuuden osotuksista. Tuon ruhtinaallisen
pariskunnan täytyi itse huvittaa itseänsä, toisinaan ratsastuksilla
ja huvimatkoilla ja toisinaan taas iltamilla kotona luonaan, johon
pian nähtiin sen kuohun kokoontuvan, jonka hovi ja pääkaupunki
kaikkialla räiskäyttää ympärilleen.

Tuon ruhtinaallisen pariskunnan arvo rupesi alenemaan. Kummallisia
huhuja alkoi kuulua. Kuiskattiin pelipankista, suurista summista ja
nopista. Ruhtinatar oli kaunis ja tahtoi olla nuori. Niin, ja voihan
ihomaalilla ja valetukalla muuttua miksi tahansa! Eikö hän ollut
miestään vanhempi? Eikö vaan hän jo ollut yli 40? Ja miksikä hän ei
koskaan käsistään ottanut tumman viheriältä hansikoitaan? Eikö hän
koskaan käsiään pessyt? Vasenkätinen hän myöskin oli, mutta vilkas ja
iloinen sekä erittäin vapaa, kovin vapaa. Hän saattoi juoda ja kirota
vanhojen everstien kanssa kilpaa. Hän saattoi tarttua vaikka minkä
miehen käsivarteen, puhua hullutuksia ja näpähyttää häntä nenälle.
Oli nähty hänen omakätisesti kurittavan käskyläisiänsä. Portinvartija
vakuutti, että hänen jaloutensa, ruhtinatar, oli eräänä iltana
porraskäytävässä antanut hänen jaloudellensa ruhtinaalle vasenkätisen
korvapuustin. Kaksi nuorta aatelismiestä, Niilo Dufva ja Jaakko
Lindtze, joutuivat riitaan tuon vapaamielisen rouvan takia. Toinen
heistä oli nimittänyt häntä sulottareksi ja toinen raivottareksi:
mitäpä muuta tarvittiin, jotta olivat valmiit syöksemään miekat
toistensa lävitse?

Kymmenen vuotta myöhemmin olisivat tuollaiset kujeet varmaankin
saaneet paremmin jäädä huomaamattomiin Kristiinan hovissa, mutta
nyt ne tapahtuivat ennen aikojaan. Kuningatar kieltäytyi ottamasta
vastaan ruhtinatar Radzivilia, valtio-rouvat vetivät puoleksi
tarjotun kätensä takaisin. Ruhtinasta surkuteltiin akkavallan
alla olevana miehenä, ruhtinatar näytti käyvän yhä vähemmän
arkatuntoiseksi.

"Eikö tuo puolalainen piika asu jossakin Danvikin luona?" kysyi
Kristiina eräänä päivänä, kun hän palasi ratsastusmatkalta, jonka hän
oli tehnyt hoviherrojen ja neitojen seuraamana, viimeksi mainittujen
joukossa oli nyt myöskin Hagar Ring.

"Hän asuu Mörnerin talossa, armollinen röökinä."

"Noh, Wrangel, oletteko tekin saanut kärsän ja sorkat tuolta
Circeltä? Oletteko ollut kaksintaistelussa hänen kanssaan tahi
oletteko taistellut hänen puolestaan?"

"En ole taistellut hänen kanssaan enkä hänen puolestaan, armollinen
röökinäni."

"Mutta olette tyhjentänyt puolen tusinaa pikaria espanjalaista
viiniä hänen kunniakseen, eikö totta? Älkää kieltäkö; tehän
punastutte kuten Vingåkerin tyttönen. Näetkös, Ebba, Ruotsissa
saatetaan vielä punastua, mutta sitä ei Puolassa osata. Wrangel, te
olette isänmaallinen, en teistä olisi sitä uskonut. Teidän täytyy
opettaa minulle viaton taiteenne. On kovin liikuttavaista nähdä
korkeasukuisia naisia, jotka juovat kuten porsaat. Meidän täytyy
toimittaa, että tämä tapa tulee käytäntöön myöskin Ruotsissa. Niin,
herroille tämä on tarpeetonta. Teidän juoma-uhrinne Bacchukselle
täyttäisi jo vuodessa Mälarin partailleen. Mutta naisia varten...
Olen aina ihaillut Hekatea, Tisifonea ja Megaraa."

Ikään kuin nämät pahamaineiset manalan naiset olisivat kuulleet
kutsumuksen, näkyi nyt uudella, leveällä Norrtullin tiellä toinen
vastaan tuleva ratsastajajoukko. Siinä oli tuo puolalainen ruhtinatar
kalliissa helmillä sirotetussa punasamettisessa ratsastuspuvussa
ja päässä baretti, jota punainen sulka koristi; muassaan oli
hänellä yksi kamarineito, kuusi nuorta ruotsalaista herraa ja kuusi
heitukkaa liettualaisten ulaanien kauniissa puvussa. Nuo kuusi herraa
pujahtivat kiireesti sivukadulle, kun tunsivat kuninkaallisen Ruotsin
kruunun vastaan tulevien satulaloimessa, mutta ruhtinatar seuroineen
pysähytti kunnioittavasti hevosiansa tien viereen antaaksensa
kuningattaren ratsastaa heidän ohitsensa.

"Wrangel", sanoi Kristiina häntä palvelevalle kammarijunkkarille,
"te olette niin usein kehunut hyvin opetettuja ratsujanne. Antakaa
niitten kulkea kaunomarssissa... Ei, se ei onnistuisi... Pysykää
alallanne rivissä, rintama minua kohden ja hevosten hännät vasten
tuota puolalaista roistoväkeä!"

Käsky toimitettiin. Ruhtinatar Radzivil kohotti itseänsä
satulassaan, teki juhlallisen tervehdyksen nostaen kätensä
purppurasulkaiselle baretilleen. Kohta tämän jälkeen kurotti hän
kätensä tallimestarilleen ja hyppäsi satulastaan nähtävästi aikeessa
lähestyäksensä kuningatarta, kentiesi pyytääksensä päästä hänen
puheillensa...

Jos tämä oli tarkoitus, niin siihen vastattiin sellaisella
tavalla, jota ei sopinut väärin käsittää ja jolle ei helposti
vertoja vetänyt mikään epäkohteliaisuus näinä aikoinakaan, jolloin
kaikkein kursailevimmat ja juhlallisimmat seuramenot usein
saattoivat vaihdella raakuuksien kanssa. Kuningatar naisseuroineen
ratsasti ohitse aivan lähellä vastakkaista ojan reunaa, suomatta
ruhtinattarelle pienintäkään katsahdusta tahi pään käännettä, ja
sillä välin Wrangel ratsumiestensä kanssa, jotka anastivat tien
keskustan, käänsi hevosensa tuota puolalaista joukkoa kohti sillä
ylenkatseellisella tavalla, kuin oli määrätty. Fido myöskin luuli
olevansa velvollinen tavallaan osottamaan hallitsiansa tunteita.

"Olen ollut Ulyssestä etevämpi; olen kurittanut tuota vasenkätistä
viheriähansikkaista noitanaista", nauroi kuningatar, kun hän
oli jättänyt nuo julkeasti loukatut jälkeensä. "Myöntäkää,
Wrangel, että te loistavalla tavalla kiititte tuota ihanaa naista
viimeisistä! Jollette nyt punastu, epäilen että te ette taida matkia
Vingåkerin tyttölöitä. Ettekö ole näpeillänne, kun sillä tavoin
kohtelette juomasisartanne? Mitäpä hän ajatteleekaan ruotsalaisista
kavaljeereista?"

"Minä saan kunnian mitellä miekkaani teidän majesteettinne korkean
huvin tähden", vastasi Wrangel; hänen ritarillista tunnettansa
loukkasi se osa, jota hän vasten tahtoansa oli pantu näyttelemään.
"Jos ruhtinas on aatelismies, lähettää hän huomenna aamulla vaatimaan
minua kaksintaisteluun. Toinen meistä luultavasti paikalle jää."

"Luuletteko? Eiköhän ruhtinaan, joka korvapuusteja saa
puolisoltaan, tule olla kiitollinen vaimonsa saamasta kurituksesta?
Kaksintaisteluun, sanoitte? Siitä minä teitä jyrkästi kiellän.
Vastatkaa hänelle, että olette minun käskyäni totellut. Hän
viskatkoon hansikkansa minun jalkojeni eteen."

"Niin, sen hän saattaa tehdä, armollinen röökinäni, ja tekeekin
luultavasti taistelutanterella."

"No, no, tuosta kysymme Vladislaus sukulaiseltamme... Näitkö häntä,
Ebba? Mahdollista on, että hän vielä, oli selvänä kello kuuden aikana
jäljestä puolen päivän, mutta kahdeksan jälkeen hän sitä harvoin
lienee. Ja hänen kavaljeerinsa, jotka niin näppärästi laukkasivat
syrjäkadulle! Sinä heidät tunsit? Älä heitä minulle nimitä! Ehkä
joskus heitä näen hovissa, enkä minä tahdo heitä ylenkatsoa. Tahdon
ennemmin petetyksi tulla, kuin ihmisiä ylenkatsoa, jos vain sitä
välttää saatan."

Vielä samana iltana sai valtiokansleri tiedon siitä, mitä Norrtullin
tiellä oli tapahtunut. Kello kahdeksan ja yhdeksän välillä hän
linnassa ilmoitettiin tulleeksi.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, arvonimeä käyttäen, kuten
hän aina teki valtio-asioissa, "tämä ei ole mitään leikin tekoa.
Ruhtinas on seikkailia, joka on palvellut kaikissa Euroopan
sotajoukoissa ja on tullut tänne saadaksensa paikan ruotsalaisessa
sotaväessä. Hänen puolisonsa on ansainnut sellaisen kohtelun,
jonka hän äsken on saanut, mutta hän ei ansaitsisi vähintäkään
huomiota Ruotsin kuningattarelta. Kuningas Vladislaus etsii syytä
tullaksensa riitaan meidän kanssamme. Hän ei muuta tietää tahdo,
kuin että yhtä hänen alammaisistaan on loukattu Tukholman kadulla
sekä että teidän majesteettinne itse sen on tehnyt. Tanskaa kohtaan
seisomme käsi miekan kahvassa; ei mikään nyt ole sopimattomampaa,
kuin että saisimme puolalaiset niskoillemme. Ja niin kun olemmekin
silittäneet tuon naukuvan kissan selkää ja syöttäneet hänelle
ranskalaisia makeisia, jotta saisimme häiritsemättä Juutinraumassa
lyödä Juutilaisia heidän leveille käpälilleen. Nyt tulee tämä
ruhtinatarhylky ja houkuttelee teidän majesteettianne hullutukseen,
en tahdo sanoa häntä kohtaan, mutta puolalaisen ylpeyttä vastaan.
Puolalaisen kädestä ei koskaan ole pitkää väliä miekkaan.
Meidän täytyy soulagerata Radzivilia. Me erotamme Wrangelin
hovipalveluksesta, sekä lähetämme omaksi hyväkseen hänet Ranskaan
tahi Saksaan."

"Ei minun tahdostani, toivoakseni ei myöskään neuvoston tahdosta.
Tulisiko Klaus Wrangelin, joka on minun käskyäni totellut, vastata
tuosta? Asettakaa minut edesvastaukseen; olen siihen yhtä valmis kuin
velvollinen."

"Ja tuon teidän majesteettinne sanoo vanhalle palvelialleen, joka
paremmin kuin kukaan muu tietää, mitä hän on kuningattarellensa
velkaa! Sanon teidän majesteetillenne kahden kesken, ettei maantiellä
rangaista pahantapaista elämää eikä kuningattaren varsinkaan sovi
siten alentaa itseänsä, että sellaiseen toimeen ryhtyy. Mutta sekä
laillisena että ala-ikäisenä on teidän majesteettinne pyhitetty
henkilö minulle, ja kaikille sama, kuin Ruotsin valtakunta. Jos
teidän majesteettinne pantaisiin vastaamaan tästä asiasta, olisi se
yhtä kuin jos valtakunta asetettaisiin sitä tekemään."

"Wrangelia ei saata rangaista. Ehdottakaa jotakin muuta, jos se on
tarpeellista."

"Vielä on neuvostolla oikeus erottaa Wrangelin, jos se on
valtakunnalle tarpeellista. Mutta koska asia on kiireistä laatua ja
minä hyvin vastenmielisesti tahdon tehdä, mitä kuningattarelleni
on epämieluista, niin ehdotan, että teidän majesteettinne lähettää
Wrangelin aikaisin aamulla ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilin luo
osottamaan pahaa mieltänsä tapahtuneesta erehdyksestä. Hevoset olivat
pelästyneet; täytyi turvata teidän majesteettinne vapaata kulkua
maantiellä."

Kristiina ei saattanut olla hymyilemättä. "Pelästyinkö minäkin
ratsastamasta suoraan eteenpäin? Minä en todellakaan tahdo olla
järjettömän luontokappaleen osan toimittajana. Ja sitä paitsi", --
tässä hän otti tuon arvokkaan muodon, joka aina tehokkaasti vaikutti
kaikkiin muihin paitsi Oxenstjernaan, "sitä paitsi te ette ennen
ole opettanut minua valehtelemaan. Sanoisinko minä miehelle tahi
naiselle, jolle minä olen ylenkatsettani osottanut: suokaa anteeksi,
se oli erehdys, hevosten oli syy; minä teitä kaikin tavoin kunnioitan
ja pyydän hevosteni puolesta teitä unhottamaan heidän sopimattoman
käytöksensä!"

"Jos niin on asian laita", sanoi valtiokansleri kylmästi, "täytyy
minun lähettää kammariherra ruhtinaan luo sekä antaa hänen sanoa,
mitä olen velkapää sanomaan, muuta neuvoa ei ole. En tahdo vaivata
teitä useammilla kysymyksillä tässä asiassa, vaan toivotan teidän
majesteetillenne hyvää yötä."

Kristiina otti kirjan käteensä ja koetti turhaan unhottaa tätä
harmillista asiaa. Olen kuningatar enkä saa käyttää halvimman
alammaiseni oikeutta osottaakseni ylenkatsettani sille, jota
ylenkatsottavana pidän! Olen kuningatar ja kuulen palveliani sanovan:
te olette tehnyt tyhmyyden, teidän tulee nöyryyttää itseänne,
teidän täytyy rangaista viatonta, taikka pyytää anteeksi siltä,
jota ylenkatsotte! Ja kun kuningattarena sanon: sitä en tee, vastaa
palvelia: no sitten teen sen teidän nimessänne. Ei... täysi valta
taikka ei valtaa ollenkaan. Kun kerran saan valtionohjat käteeni,
niin tahdon nähdä sitä uhkarohkeaa, joka uskaltaa sanoa minulle: sinä
et tahdo, mutta minä tahdon ja teen sen myöskin.

Näitä hänen ajatuksiaan häiritsi Hagarin huudahdus lähimmäisestä
huoneesta:

"Armollinen röökinä. Mikä Fidoa vaivaa?"

Kuningattaren suosikki, espanjalainen villakoira, Ludvig XIII antama,
joka nyt oli myöskin Hagarin ystäväksi tullut, väänsi kuoleman
tuskissa itseänsä lattialla. Ainoaa eläinlääkäriä, Antti Maununpoika
Bieveriä, lähetettiin noutamaan, mutta hän ei saattanut mitään tehdä.
Fido oli neljännestunnin kuluttua lopettanut hovipalveluksensa
Ruotsissa ja vielä tuskin kuusivuotiaan elämänsä.

"Mitä se on?" kysyi kuningatar. "Fido seurasi minua
ratsastusmatkallani ja oli mitä iloisimmalla tuulella."

Biever vastasi:

"Se on varmaan saanut äkkiä kuolettavaa myrkkyä."

Myrkkyä? Ja kuninkaallisissa huoneissa? Siitä täytyy saada selkoa.
Palvelusväki käskettiin pois. Pelättiin Beata rouvan sekaantumista
asiaan. Ainoastaan Biever, Ebba Sparre, Hagar ja Juho Holm saivat
tietää tapauksen.

Hagar muisti, että hän kotiin tultuaan oli havainnut pöydällään
rasian, jossa oli ranskalaisia pähkinän muotoisia sokerileivoksia.
Kustaa Kurki oli välistä lähettänyt hänelle sellaisia; Hagar luuli
näittenkin olevan hänen lähettämiään ja viskasi yhden pähkinän
Fidolle maistamatta itse noita makeisiaan, koska hän ei juuri pannut
mitään arvoa niihin.

Rasia tarkastettiin: päällekirjoitus oli Hagar Ringille,
käsi-ala väärennetty. Muutamat päällimmäisistä puolipehmeistä
sokeripähkinöistä olivat täynnä neulanpistelmiä, Juho Holm
lähetettiin Schmidtin apteekiin, Leijonaan, joka silloin oli paras
Tukholmassa, käskyllä, että siellä oitis tarkastettaisiin rasian
sisällys. Sanottiin että pähkinöitä oli neulalla pistetty, kun oli
tahdottu saada selville, oliko myrkkyä eräässä pullossa, joka oli
löydetty Kaarle IX:nen aikaisesta kaapista.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli vastaus. Se oli pelottava. Pistellyt
sokeripähkinät havaittiin kaikki myrkyllisiksi, muut eivät olleet
vahingollisia. Leijona nimisen apteekin kissalle oli annettu yksi
noista pähkinöistä ja se oli kahdessakymmenessä minuutissa kuollut.
Myrkyn laadusta ei voitu saada selkoa, mutta luultiin sen olevan
aqua tofanaa, jolla ei ole hajua eikä makua ja jolle ei löydy mitään
vastamyrkkyä.

Ketä koski tämä väijyminen ja kuka oli sen tehnyt? Kaikki riippui
nyt siitä, saatettinko asiaa pitää vastaiseksi salassa. Kukapa
saattoi vartioida ahnaita koiria? Fido oli onnettomuudekseen saanut
rotanmyrkkyä jossakin kellarissa. Se oli ikävä seikka eikä mitään
muuta. Palveliain kuiskaukset vaiennettiin, mutta epämääräisiä huhuja
levisi kuitenkin kaupunkiin.

Kun tuo onneton Fido näytti unohdukseen joutuneen, kysyi Hagar
välinpitämättömästi kuka hänelle oli tuonut rasian silloin, kun hän
oli ratsastusretkellä. Tähän vastattiin: eräs oppipoika sokerileipoja
Stundzlilta. Hagar meni vaivihkaa Stundzlin luo ja osti rasian, joka
sisälsi samanmuotoisia pähkinöitä kuin eilinen lahja.

"Teidän pähkinänne ovat oivallisia. Kuka minulle eilen näitä
rasiallisen lähetti?"

"Ylhäinen rouva."

"Arvattavasti valtaneuvos Kurjen rouva?"

"Ei, se oli vieraskielinen, joka puhui saksaa."

"Kertokaa minkä näköinen hän oli, jotta tietäisin, ketä kiittää saan!"

"Pitkä, ylhäinen rouva punaisessa ratsastuspuvussa, joka oli helmillä
koreiltu, ja hatussa hänellä oli punainen sulka."

"Tummanviheriät hansikkaat?"

"Niin. Ja vasenkätinen."

"Se oli everstinna Berendz. Hän maistoi pähkinöitänne?"

"En tiedä. Hän kaiveli niitä neulalla ja antoi pojalle, hopeataalarin
sekä käski häntä viemään rasiaa linnaan."

"Kiitoksia. Arvasin heti, että se oli rouva Berendz.".

Saatuaan näistä ulkonaisista tunnusmerkeistä tiedon, palasi Hagar.
Näitä ei saattanut väärin ymmärtää. Kuningattaren eilinen viha
nousi ilmituleen. Mikä ilkityö! Tuo puolalainen piika oli enemmän
Hekatemainen kuin olisi saattanut arvellakkaan. Mitä syytä hänellä
oli koettaa Hagaria hengiltä? Hän ei saattanut tarkottaa noin
vähäpätöistä henkilöä; tämä juoni tähtäsi korkeammalle. Mutta mikä
yksinkertainen juoni, senpä täytyi heti saattaa alkuunpaniansa
pulaan! Noin taitamattomasti menettelee ainoastaan tottumaton
myrkynsekottaja tahi sellainen, joka jo ennaltaan on varustanut
itsellensä turvapaikan.

Ennenkuin Kristiina vielä oli mitään ehtinyt päättää, tuli
kammariherra Svante Sparre tuoden sanan valtiokanslerilta. Sparre oli
käsketty kuningattaren puolesta selittämään ruhtinas ja ruhtinatar
Radzivilille, että sopimaton erehdys oli tapahtunut, mutta nämät
olivatkin jo asettuneet laivaan jonka piti lähtemän Wismariin, ja
heitukoilla oli kiire saada heidän kapineitansa laivaan sälytetyksi.
Tuo pelätty valtiollinen myrsky hajaantui pikaiseen pakoretkeen.

"Mitä Sparre luulee?" kysyi Kristiina ilkullisesti, ja luoden
katsahduksen Ebbaan. "Antaisimmeko vangita nuo molemmat pakolaiset
Waxholman luona tahi Furusundin luona?"

"En käsitä teidän majesteettianne."

"Hohho, Sparre käsittää aivan hyvin. He korjaavat ruotsalaisen
pelivoittonsa hyvään korjuun ja jättävät luultavasti maksettavansa
maksamatta. Vahinko viininmenon vuoksi; Tukholman tullit tuottavat
kruunulle tappiota."

Samana päivänä illalla sanoi kuningatar Hagarille:

"Minun tulee sinua kiittää eräästä asiasta; sinä olet pelastanut
minut epäluulosta. Uskotko sinä, kuten minä alussa luulottelin, että
tuon puolalaisen raivottaren vehkeet tähtäsivät korkeammalle, kuin
erään kirjaston pieneen kirjanjärjestäjään?"

"Kyllä, teidän armonne. Tuo hirmuinen ajatus ei ole antanut minulle
mitään rauhaa."

"Ole levossa, Hagarille! Se ei minua koske; se todellakin
koskee sinua. Sattumuksesta muistin Liljehöökin kirjeen ja luin
siitä vielä kerran Snappertuunalaisen kalastajan kertomuksen.
Sinun äitisi petollinen kammarineitsy oli silloin luultavasti
ainoastaan kahdenkymmenen ikäinen ja on nyt siis, jos hän elää,
neljänkymmen-vuotias, tahi hiukan vanhempi. Hän oli kaunis, sanotaan
kirjeessä, ja hänellä oli oikeassa kädessään tönkkäsormi. Eräs
ruhtinatar on nyt saman ikäinen, hän ei milloinkaan ota tumman
viheriäisiä hansikkaita kädestään sekä on vasenkätinen. Olleeko
hänellä kentiesi tönkkäsormi oikeassa kädessään?"

"Ruhtinatar, armollinen röökinä? Mahdotonta!"

"Ken tietää? Tönkkäsormi on harvinainen luonnon lahjoittama koriste.
Kammarineitsy, joka on melkoisen omaisuuden ryöstänyt ja kentiesi
myrkyttänyt pahantekiäkumppaninsa, samati kuin hän aikoi myrkyttää
erään toisen henkilön, saattaa sellaisten myötäjäisten avulla
helposti saada seikkailian, jolla ei ole muuta kuin ruhtinaallinen
nimensä. Puhun vain mahdollisuuksista, enkä mitään muuta. Oi, jospa
minulla olisi tuo hansikkainen oikea käsi vankoissa käsiraudoissa!
Mitä varten hän sinun henkeäsi vainoo? Niin, mitä varten sinun
henkesi on suuren perinnön arvoinen? Koska vaeltava juutalainen
seitsemänkymmen-vuotiaana on tullut Tukholmaan sinun tähtesi, niin
miksikä ei nuorempi kummitus saattaisi tulla saman asian takia?"



17. Ratsastushuone ja kirkkopiha.


    Onpa hyvä, etten ole mies.

Jos hovisuosio on onnena pidettävä, niin Hagarin tähti yhä nousi
nousemistaan. Hän oli saanut huoneen kuningattaren omassa kerroksessa
lähinnä kirjastoa; hän sai olla hallitsiansa parissa metsästys- ja
ratsastusmatkoilla samoin kuin kirjojakin tutkimassa. Tuo ylpeä
ruotsalainen aatelisto, jonka ylivoiman alle Kristiinan vielä
vuoden täytyi taivuttaa kruunaamatonta päätänsä, oli masennettava
tämän nimettömän, maantieltä otetun tytön kautta. Vielä ei
kuningattarella ollut valtaa korottaa ketään aateliseen säätyyn.
Entäpä sitten, saivatpa he nähdä, nuo ylpeät holhojat ja pöyhkeät
ylihovimestarittaret, että hän saattoi luoda heidän vertaisiansa
tyhjästä. Hän oli näyttävä heille, että nero ja tieto saattoi
kilpailla heidän vaakunakilpiensä kanssa. Hagar, hänen kehittämänsä,
Hagar, jonka tuli häntä kaikesta kiittää, tulisi olemaan samalla
arvo-asteella kuin hekin. Samoin kuin tuo uusi hovineito oli muita
etevämpi opissa, tulisi hän myöskin olemaan ulkonaisessa käytöksessä
toisten vertainen. Hänelle piti opetettaman hovitapoja, tanssia,
miekkailutaitoa, ratsastustaidetta, ranskalaista ja saksalaista
keskustelutaitoa, -- latinassa hän saattoi oppineimmatkin puhua
pussiin. -- Ja Kristiinan oppilas oli sekä tarkka oppimaan että
kunnianhimoinen. Kohta ei mikään muu häntä erottanut noista
ylhäisistä hovineidoista, jotka häntä olivat halveksineet, kuin hänen
suurempi ymmärryksensä ja tuntematon sukuperänsä. Hän oli liian
viisas vastataksensa suosikin tavallisella ylpeydellä heidän kopeaan
pöyhkeyteensä, jotka tahtoivat työntää uuden tulokkaan takaisin
piikakammariin. Hän ei tahtonut tunkea esiin, hän ymmärsi odottaa ja
olla vaiti. Hän oli säilyttänyt sen harvinaisen lahjansa joka hänellä
oli, nimittäin, taidon voittaa puoleensa niitä, joita hän tahtoi,
eikä ne harvat olleetkaan, jotka hän voitti siinä kun seisoi toisten
kateellisten ympäröimänä. Anna Fleming, lempeän linnanpäällikön
lempeä tytär, kiintyi Hagariin, heillä kun oli yhteinen syntymämaa
muistoineen. Herttua Karl Filipin luonnollinen tytär, Elisabeth
Gyllenhjelm, kuningattaren serkku ja hovineito, jonka mielestä
pfaltzilaisen suvun ruhtinattaret olivat hänen liiaksi jättäneet
huomaamattomiin, liittyi nyt myöskin noitten kahden pariin, jotka
halusta ottivat hänen suosionsa vastaan.

Mutta tästä kolmikosta puuttui yksi, joka oli kuningattaren
läheisimpiä, se oli Ebba Sparre.

"Ebba", sanoi kuningatar eräänä aamuna, kun ratsastushuoneessa
olivat koetelleet paria Caballeron kilpailiaa, kahta ukrainilaista
puhdasveristä Donista tuotua hevosta, jotka kuningatar äsken ystävän
lahjana oli saanut tsaarilta Moskovasta, "mitä pidät Hagarista? Eikö
hän jo ratsasta kuten veli pahasensa?"

"Hän on syntynyt hevosen selässä, kuten veljensäkin", vastasi Ebba
lyhyesti.

"Sano hevosen jalkojen alla, jos uskoa saattaa tuota suomalaista
tarua. Häpeä, Ebba, mitenkä ystävä saattaa kadehtia lelua?"

"Ei suinkaan. Mitä varten toinen lelu toista kadehtisi?"

"Nyt olet inhottavalla tuulella, _ma belle_. Ratsastaisimmeko
kertaasen radan ympäri? Olen aikonut nimittää noita tuimia
ukrainilaisia Rurikiksi ja... niin, minkä nimen toiselle antaisin?"

"Urban Niemand."

"Sinä nyt olet se syöjätär! Mitä pahaa nuo kaksi Suomen varista
sinulle ovat tehneet? Toisen heistä vei juutalainen; mutta minä
sinulle lupaan, ettei rouva Beata Ukkosenpauhu toista ota. Tyydy
siihen, Ebba, että olet kaunein sydänkäpy Ruotsin valtakunnassa..."

"Lähinnä valtakunnan kuningatarta."

"Ole vaiti! Minä sanon: tyydy olemaan rakastettavimpana ja suo
Hagarin ymmärtää vähän enemmän latinaa kuin sinä. Mitä sinulla on
häntä vastaan?"

"Ei mitään. En vain saata ihailla jäljennöstä yhtä paljon kuin
kaavaa. Hän leikkii kuningatarta."

"Enkö sanonut, että hän on leikkikalu? Noh, mitenkä hän kuningatarta
leikkii?"

"Eilen hän, matkalla Nackaan, antoi ratsumies Freytagille kultarahan,
kun hän talutti Hagarin hevosta kaalamon ylitse."

"Eikö hänellä ole vara antaa? Hänpä saa kaksisataa taalaria
kuukaudessa minulta ja yhtä paljon valtaneuvos Kurjelta; sen lisäksi
hänellä vielä on suuri perintö saatavissa kuusta jostakin. Älä
juonittele Hagaria vastaan, anna hänen leikkiä. Tuollainen parveny,
alhaisesta säädystä kohonnut ja Sparre! Mutta tiedätkö, millaista
se on, kun on saanut aateliskirjeensä Jumalan armosta? Muuten
sanon sinulle, _ma belle_, että olen liiaksi lukenut historiaa
hallitakseni suosikkien avulla. Luuletko, että minä aion toiseksi
Elisabetiksi? Ei kukaan minun hovissani eikä neuvoshuoneessani saa
kerskata olevansa suosiossani, ellei hän sitä ole ansainnut työstänsä
valtakunnan hyväksi. Minä pitäisin Leicesteriä, Essexiä... hoh, se
olisi surkeata! Ei, _niin pienenä_ et näe Ruotsin Kristiinaa, kun hän
on tarttunut hallituksen ohjiin. Ja jos luulet itseäsi ensimmäiseksi
suosikiksi, jonka jäljissä toisia seuraa, niin se ei kunnioita
sydäntäsi, ei ymmärrystäsi, ei oikeutettua ylpeyttäsi eikä minua,
joka tahdon olla ystävänäsi. Jos tahdot olla ystäväni, niin anna
minun pitää leluni niin kauan kuin ne minua huvittavat."

Mitä kaunis Ebba Sparre tuosta läksystä ajatteli, ei ole
aikakirjoihin kirjoitettu. Hänellä oli oma _petite moue_, pieni
nirppasuunsa kuten muillakin hänen iällään, mutta tunnettua on,
ettei hän sekaantunut kuningattaren mielipiteisiin, kun suosikkien
aika, vasten kaikkia hyviä päätöksiä, kuitenkin kerran todellakin
tuli. Pieni oas oli kuitenkin koskenut tuosta Ebban ärtyisästä
viittauksesta "leikkii kuningatarta!"

Päivällisen jälkeen sanoi Kristiina uudelle hovineidollensa:

"Hagar, sinä olet antanut kaksikymmentä taalaria tuolle kurjalle
Zierschnabelille. Etkö tiedä, että hän on saanut eronsa juoppouden
vuoksi?"

"Tuo saksalais-raukka rukoili nöyrästi. Ja röökinä on itse niin
äärettömän hyvä kaikkia onnettomia kohtaan."

"En juopporenttuja kohtaan. Sinä tuhlaat, Hagar. Eilen annoit sinä
kultarahan Freytagille siitä, että hän hevostasi talutti kaalamon yli
Nackan tiellä."

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, en tullut tuota ajatelleeksi.
Antaminen tuntuu kovin suloisella."

"Etkö ymmärrä, että _minä_ annan kultaa? Palvelusväkeni antaa
hopeata. Säästäväisyys on kaikkein velvollisuus. Enkö minä ole
säästäväinen? Kun minä annan, teen sitä kruunun kunniaksi. Hoh,
saavatpa nähdä, kuinka säästäväiseksi tulen, kun kerran saan kruunun
tavaroita vapaasti käyttää. Minä tulen jättämään jälkeeni täysinäisen
rahastohuoneen. Siellä pitää oleman enemmän kuin Eskilin salissa
oli iso-isäni isän, Kustaa kuningasvainajan jälkeen. Ei, Hagar,
seuraa sinä minun esimerkkiäni. Tulee antaa johonkin suureen asiaan,
joka kannattaa. Jotakin kunnian vuoksi, paljon viisauden hyväksi ja
kaikki kansansa onneksi, mutta ei mitään tuollaisen tyhjänpäiväisen
ylpeyden tähden, jota osotit tuhlaamisellasi Freytagille. Minä naitan
sinun jollekkin saiturille, joka opettaa sinua paremmin säästämään.
Mitä sanot Niilo Tungelista? Eikö hän ole hyvissä varoissa ja noin
viidenkymmenen vuoden paikoilla oleva leskimies? Ei kaunis eikä
hurskas, jotenkin kavala ja kentiesi kiukkuinen, mutta ahne, Hagar,
hirveän ahne; hänpä on juuri sellainen mies, jonka sinä tarvitset.
Hän on opettava sinua ottamaan _mitä_ saat ja _mistä_ saat, mutta
myöskin pitämään kiinni saadusta, jotta se ei helposti takaisin
luiskahda."

"En ole oppinut teidän armonne luona haluamaan Niilo Tungelin
_doxaksi_", vastasi Hagar, hämmästyneenä noista varoituksista, sillä
kuningattaren monista etevistä ominaisuuksista oli säästäväisyys
kaikkein heikoin.

"Niilo Tungel tahi joku muu. Minä haen sinulle ahnaan tahi tyhmän
miehen; vastakohdat viihtyvät parhaiten toistensa kanssa. Mene nyt,
ja aseta että olet hyvissä kirjoissa Ebba Sparren luona; sinä olet
harmituttanut häntä ja hänellä on parempi sydän kuin sinulla. Illalla
olet vapaa. Huomenna jatkamme Kepplerin _Harmonice niundia_."

Hagarin veri kiehui. Hän oli jonkun ajan tuntenut kahleitten
painavan, mutta nyt alkoivat ne leikata arkaan lihaan. Ja hänen
sydämmessään oleva kapinoitsia ei kahleita sallinut.

"Tahtoo olla suuri", sanoi hän itsekseen, "eikä näe mitään muuta,
kuin oman suuruutensa! Olenko minä sellainen kurkkukasvi, joka antaa
leikata itsensä palasiksi pönttöön suolattavaksi? Enkö ole hänen
vertaisensa? Jos olisin mies, tappaisin kuningatar Kristiinan ja
istuisin hänen valta-istuimelleen, sama se mitenkä..." Hän otti
kevyen viitan päällensä ja läksi miettiväisenä ulos. Kun hän tuli
linnanportaille, oli hän saanut aikaa kauhistua ajatuksiansa.
"On... pa... hy... vä... ett'... en... o... le... mies", sanoi hän
itsekseen, jakaen tavuun jokaiselle, linnanpihaan vievien portaitten
yhdeksälle askeleelle.

Ratsumies Freytag seurasi häntä; myrkyttämisyrityksen perästä hän
ei enään saanut yksin mennä kävelemään eikä ratsastamaan. Hän
antoi satuloita hevosensa, ja ratsasti ilman päämäärää sekä tuli
ajattelematta Klaran kirkolle, joka vielä oli samassa kunnossa
kuin silloin, kun Juhana III sen rakennutti erään naisluostarin
raunioille. Portin luona jätti hän hevosensa Freytagille ja meni
kirkkopihaan, jossa muutamat puut varjosivat alhaison hautoja.
Ei yhtäkään hautapatsasta, ei yhtäkään nimeä: ne kuolleet, jotka
tahtoivat nimensä säilyttää jälkimaailmalle, lepäsivät kaikki
kirkonlattian alla. Hagar katseli Klaran kirkontornia, jota pidettiin
Ruotsin korkeimpana. Torninhuipussa olevan kukon alla kiilsi viiri,
joka liikkuessaan aina viskasi välähtävän säteen ympärilleen. Viiri
oli veistoksilla koristettu ja lasinpalanen asetettu levyyn. Kukko,
ennen kullattu, oli vanhuudesta harmaaksi käynyt, mutta lasinpalanen
yhä koetteli salamaa osotella. Siinä saattoi nähdä ivaa ihmiskuntaa
kohtaan: Valppaus oli vanhentunut, mutta kevytmielisyys yhä loisti ja
välähteli.

Kevät-ilta oli vilvottavan raitis. Leppälintu liverteli vanhan
lehmuksen oksalla. Tiilimäen luona, harvassa olevien mökkien
välistä, näkyi Ritariholman kirkontorni sekä välkkyvä kaistale
Ritarilahdesta. Vanha valkohiuksinen kirkonvartia kulki haravoineen
hautojen välillä, kooten läjiin menneen kesän kellastuneita lehtiä.
Kaksi lasta istui saviruukun ääressä puhaltaen saippuakelloja äsken
kaivetun hautakummun päälle. Kentiesi oli se heidän äitinsä, joka
kummun alla lepäsi? Hagar ajatteli hautaa, jota hänelle oli näytetty
Karjan kirkkomaalla, kun hän itse oli köyhä, avojalkainen lapsi. Hän
ei tietänyt, että sitä hautaa nyt koristivat ruusut, jotka olivat
pyhästä maasta tuotuja.

Hän istahti kivipenkille, joka oli jäännöksenä luostarin ajoilta ja
katseli saippuakelloja. Elämä leikki niin reippaan iloisena kuoleman
asunnossa. Yhtä suruttoman onnellisena ja leikkivänä oli hän itse
kerran istunut _oman_ äitinsä unhotetulla, nimettömällä haudalla. Hän
istui mielestään taas tuolla armahtavaisella turpeella, joka peitti
katoavaisuuden, mutta hän ei enään suruttomana istunut; nyt hän
mustalta mullalta kysyi: oletko kaiken loppu? Ja multa vastasi: olen,
minä olen loppu kaikesta.

Hän tunsi itsensä toivottoman surumieliseksi eikä tietänyt mitä
varten. Mutta siihen hän kuitenkin jäi istumaan. Täällä hautojen
välissä oli rauhaa, täällä eivät ylhäisyyden aaveet viihtyneet.

Askeleet lähenivät häntä; joku sanoi: "hyvää iltaa!" ja Hagarin
vieressä seisoi Kustaa Kurki. Tämä nuori herra, josta elämä sitten
kasvatti sotilaan ja valtio-viisaan, hänen luonteeseensa sukunsa koko
ylpeyden muassa yhdistyi hellyyttä, mutta samalla myöskin kiivautta,
ja tämä ominaisuus saattoi hänen välistä haaveksimaan ja toisinaan
raivoamaan. Nyt ei hänessä kaikki ollut säntillään: hän tahtoi
tarttua Hagarin käteen, jonka tämä veti pois, ja sanoi tunteilla,
joita hän ei koettanutkaan peittää:

"Olipa hyvä, että sinun löysin. Olen puhunut laivuri Mickelsonin
kanssa, joka asuu tuolla Tiilimäellä. Hän lähtee tulevana yönä
purjehtimaan Stralsundiin ja minä seuraan häntä."

"Sinä tahdot lähteä Saksaan? Sotaan?"

"Niin, mitä tahtoisit tehdä niin huonolla lukupäällä kuin minulla
on? Isäni lakitiede ei minuun mene. Hän saa tyytyä Knut veljeeni.
Tyhjäntoimittajana en saata olla. Olen yhdeksäntoista-vuotias,
sotilas-sukua enkä kelpaa kirjailiaksi. Tahdon tapella sen puolesta,
jota rakastan."

Siinä kuohahti, tähän asti suljetussa tytön sydämmessä, nimetön,
ennen tuntematon aalto.

"Tiedätkö myöskin, Kustaa, että mies saattaa sodassa kaatua?
Tiedätkö, että moni yhdeksäntoista-vuotiaana on kuollut yksinäisenä
vieraassa maassa, jossa ei kukaan ole häntä itkenyt."

"Huolinko minä elämästä, jossa sinua ei ole? Anna minulle sana, jonka
vuoksi saatan elää ja voittaa!... Sinä et tahdo? Ole sanomatta.
Minä menen kuolemaan, mutta älä sano, ett'ei minua kukaan itke.
Sinun täytyy itkeä minua, jos tahdot eli et. Minä tiedän, että olet
kunnianhimoinen; sinä saatat saada kaikkia, mutta katso, Hagar, sinä
et saa koskaan ketään, joka sinua niin rakastaa kuin minä!"

Puolen vuotta oli Hagar jo kuullut noita sanoja, mutta aina
ymmärtänyt väistyä niistä. Tämä oli hänelle käynyt yhä vaikeammaksi,
ja eräs petturi oli hänen sydämmeensä kasvanut, aina sen mukaan, kuin
sääty-erotus lakkasi häntä painamasta. Hän etsi apua ylpeydeltään,
joka ei ollut vähempi kuin Kurjen ja vastasi:

"Sillä tavallako miehen tulee elää ja kuolla? Hän, joka on saanut
tehtäväkseen urhotyön, hän, joka on saanut kunnian, tuleeko hänen
antaa henkensä riippua tytön sanasta? Etkö häpeä, Kustaa, antautua
orjaksi lupauksen alle, jota sinä huomenna kadut ja jonka ylihuomenna
unohdat?"

"Oi sinua, viisas Sibylla, mitä varten Jumala on luonut sinun
sellaiseksi, että juuri sinä olet, eikä kukaan muu, minua varten
luotu. Huolinko minä sinun viisaudestasi? Pyydänkö minä sinun
koinsyömiä folianttejasi? Sinua minä pyydän enkä ketään muuta, vaikka
olisitkin metsänhaltia tahi meren-neito, ja omakseni pitää sinun
tuleman, joskin piiloutuisit kuningattaren hameenlaahustimen taakse.
Nimitätkö sitä orjuudeksi? Miksikä sitä nimität, kun vapaa mies
vapauttaa orjuuden kahleissa olevan naisen?"

"Mene, Kustaa, mene! Sinä olet viiniä juonut."

"Entä sitten? Olen sinun luvattasi juonut hyvästijättöpikarin
ystävieni parissa von der Lindenin kellarissa, ja nyt on minulla
tarpeeksi rohkeutta sanoakseni sinulle kaikki. Seuraa minua Hagar!
Me lähdemme nyt oitis Michelsonin lamaan. Huomenna olemme kaukana
merellä ja avara maailma on edessämme. Me kaksi voitamme maailman."

Salama välähti Hagarin tummista silmistä, sammui äkkiä ja välähti
taas. Hänen luontonsa uhkamielisyys vastasi: minä tulen; mutta
järki ja itsetunto antoivat kieltävän vastauksen. Hän nousi ääneti
seisoalle, käänsi selkänsä Kurjelle ja läksi.

Kustaa tarttui hänen käteensä. Hagar seisahtui ja katsoi pois päin.

"Minä pelastan sinun, Hagar", sanoi hän hellittämättä. "Etkö
sinä ole vanki? Etkö ole orjatar? Etkö ole liiaksi hyvä sitomaan
ylpeän prinsessan kengän-nauhoja? Eikö Tukholman linnassa löydy
yhtään piikaa, joka paremmin kuin sinä saattaisi polvillaan
kontata kuninkaallisen tirannin edessä? Kävele, sanoo hän, ja sinä
kävelet. Seiso, ja sinä seisot. Ole latinalainen sanakirjani, ole
koirarakkini! sanoo hän, ja sinä olet hänen sanakirjansa, hänen
koirarakkinsa. Miksi et sano hänelle: minä menen, enkä palaja
milloinkaan takaisin? Sinä olet liiaksi jalosukuinen, Hagar,
antaaksesi kohdella itseäsi kuten alhaista kammaripiikaa. Olethan
sanonut minulle olevasi tähdistä kotoisin? Ja mistä Kristiina on?
Kaksisataa vuotta takaperin olivat Kurjet yhtä ylhäisessä arvossa
kuin Vaasat. Tule, ole vapaa, ja minä panen jalkojesi eteen
saksalaisen ruhtinaskruunun, jos niin vähän pyydät! Minä panen
jalkojesi eteen keisarinkruunun, jos enempää pyydät."

Hagar yhä vieläkin oli vaiti ja kääntyi poispäin, mutta hän kuunteli.
Hän tunsi seisovansa palavan kuilun partaalla, mutta oi, miten
houkutteleva se oli!

"Älkää sotkeko hautaa!" virkkoi tuntematon ääni, ja vanha
kirkonvartia seisoi heidän takanaan. "Siinä on erään äidin hauta,
älkää sitä tallatko!... Mitä te sanotte, nuori herra? Täällä", hän
osotti loistavaa saippuakelloa, joka auringonpaisteessa nousi lasten
ruokopillistä ylös päin, "tässä on keisarinkruunu... Ja tässä", hän
osotti hautaa, "tässä sen loppu."

Hagar riisti itsensä irti ja pakeni lentävin askelin, pakeni
itseänsä. Nuori Kustaa herra seurasi häntä, näki Freytag'in odottavan
portin luona ja palasi kiroten takaisin. Kurjen ankarassa kodissa
ei koskaan kirousta kuulunut. Viini ja rakkaus olivat saaneet tuon
jalo-aatteisen nuorukaisen pois suunniltaan.

"En, minä en lähde matkalle ilman häntä!" huudahti Kurki, juosten
lasten saviruukun yli ja hyökäten pois hautojen päällitse.

Hagar tuli suunnilleen vasta, kun hän jälleen seisoi pelastettuna
linnan portahitten luona. Siinä johtui hänen mieleensä ne tavuut
jotka hän portaita alas tullessaan oli jakanut jokaiselle askeleelle.
Nyt hän asetti sanansa vähän toisin, kun hän astui portaita ylös:
"Hy... vä... ett'... en... seu... ran... nut... Kus... tua..."



18. Miinoja ja vastamiinoja.


    Valtiolla on oma siveys-oppinsa
    ja rehellisellä miehellä omansa.

Neuvoton kirjuri, kuninkaallinen sihteeri Niilo Niilonpoika Tungel
tuli velvollisuutensa mukaan kello kuusi aamulla valtiokanslerin
etuhuoneeseen vastaan ottamaan käskyjä päivän toimia varten. Hän sai
kauan odottaa, hänen korkea päällikkönsä oli kuningattaren luona,
kuten näihin aikoihin usein tapahtui, kertoaksensa hänelle tärkeitä
asioita. Tungel ei ollut yksin odottamassa; täällä oli hallituksen
keskipiste, täällä sääskiparvi lakkaamatta lensi päivänvaloa kohti,
täältä moni palasi takaisin kärventynein siivin. Salaperäiset
silmänluonnit osottivat, että useimmat käyttivät kirjurin mahtavaa
puoltosanaa.

"Mitä kiirettä nyt lieneekään?" kysyi eräs aatelinen ratsumestari,
joka aikoi pyytää läänitys-maata maksamattoman palkan sijasta.
"Kirjuri sen tietää: tuleeko Tanskalaisten ja meidän välille sota?"

"Jumala varjelkoon!" vastasi Tungel, kohottaen olkapäitään, kuten hän
oli oppinut valtiomiesten koulussa. "Sotaa meillä on enemmän kuin
kunnolla hoitaa saatamme. Tuumaan, että on joitakuita valituksia,
joita talonpojat ovat tehneet aateliston läänityksien takia."

"Sellaiset kuuluvatkin neuvoskunnan tehtäviin, kun kuningatar on
ala-ikäinen", muistutti eräs tuomari, joka oli tullut kumartamaan
saadaksensa laamannikuntaa.

"Suokoon Jumala, että hän olisi laillinen ja löisi juutalaista
korvalle, koska sanotaan hänen olevan kovin miesmäisen", huokasi eräs
Turkulainen rihkamakauppias, joka salpietarilastinsa suhteen oli
tullut pahoin petetyksi.

"Niin, sanoppas sitä!" virkkoi eräs vanhanpuolinen, arvokas
virkamies, jolla oli suuri ruuppa leuassa. "Pitkiä aikoja on kulunut
siitä, kuin meidän vesillä olemme hollantilaista nähneet, ja syynä
siihen on juuri tuo kirottu Juutinrauman tulli. Taitaapa olla
kuninkaallinen kirjuri Tungel, jonka minä onnekseni tässä saan nähdä?"

Tungel, joka pöyhkeästi oli istunut lavitsalle, kun kaikki muut
seisoivat, vastasi armollisesti, että hän oli sama mies.

"Nimeni on Lydik Larsson, ollen tullimies Helsingissä", jatkoi tuo
arvokas nöyrästi kumartaen. "Saisinko puhua pari sanaa kahden kesken?"

Neuvoston mahtava palvelia katseli pikkukaupungista tullutta
matkustajaa tarkastavin silmin ja havaitsi hänellä olevan hopeoittuja
messinkinappeja takissa ja kellonvitjat kullasta, siis sopivan
kynittäväksi.

"Odotan hänen armoansa valtiokansleria, joten aikani on täpärällä.
Kentiesi sentään saatan pari minuuttia tässä viereisessä huoneessa
olla apunanne", vastasi Tungel, joka oli tottunut mahtavia matkimaan.

Kun olivat kahden kesken, sanoi tullimies: "Olen äsken tänne tullut
presidentti Kurjen käskystä, erään todistettavan takia..."

"Lydik Larsson? Niin, minä muistan", puuttui hänen puheeseensa
tuo mahtava kirjuri. "Teitä syytettiin kolme, vuotta takaperin
leväperäisyydestä tullin ottamisissa ja tuomittiin maksamaan
kuusisataa taalaria sakkoa. En saata mitään tehdä teidän hyväksenne,
hyvä herrani."

"Ajat ovat huonot ja sivutulot pienet", huokasi tullimies. "Ei tahdo
hyvin toimeen tulla vaimon ja lasten kanssa, ja tullimiehen-virka
Turussa on avoinna..."

Kuninkaallinen kirjuri loi silmäyksen kultavitjoihin, jotka eivät
suinkaan osottaneet erin huonoa toimeentuloa, ja vastasi:

"Turussa? Niin, luulenpa niin, mutta kussa raadot ovat...
ymmärrättehän. Monta hakiaa... Wenman Turusta, Löders Tukholmasta,
heillä on ylhäiset puolustajat, ainoa keino olisi, jos koettelisi
mielistellä hänen armoansa valtiokansleria, ellei hän jo ole luvannut
pois tätä virkaa."

"Enkö uskaltaisi koettaa hänen majesteettinsa kuningattaren
puheille?" rohkeni tullimies kuiskaten kysyä.

Kirjuri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Te tulette maalta, mies hyväni. Jos teillä on joku opetettu
suomalainen karhu, joka osaa tanssia armollisen röökinän edessä, niin
koetelkaa onneanne. Ehkä saatte kukkarollisen rahaa tahi lyönnin
ratsuruoskasta, kaikki kyvyn mukaan. Onneksi olkoon!"

"Ei, minä pyydän hyvin uskottua kirjuria puhumaan puolestani
valtiokanslerille! Minä en tahdo olla kiittämätön, ja... koska
hyvin-uskottu kirjuri luultavasti saa maksuja minun tähteni, niin...
olkaa hyvä ja ajatelkaa parastani!"

Viimeiseksi sanottuja sanoja seurasi jotenkin suuri nahkakukkaro,
joka äänettömästi liukui alas kirjurin avaraan takin taskun. Vähän
aikaa tämän jälkeen seisoi Tungel ylhäisen päällikkönsä edessä
esittäen luetteloa niistä asioista, jotka sinä päivänä neuvostossa
tulivat tutkittaviksi. Niilo Niilonpoika Tungel oli kaikinpuolin
sellainen mies, jommoiseksi kuningatar niin ivallisesti häntä oli
kuvannut Hagar Ringille, mutta hän oli ollut kertomatta niistä
ominaisuuksista, jotka tekivät kirjurin erittäin käytännölliseksi
aseeksi valtion palveluksessa ja myöhemmin myöskin hänen
omassaan. Hän oli nimittäin teräväpäinen ja tunnettu tavattoman
virkamies-kykynsä vuoksi.

Muistiinkirjoitus alkoi luettelemalla avonaisia virkoja, joihin
virkamiehiä oli asetettava, ja Tungelilla oli oma viisas tapansa
puoltaa suosikkejansa, jotka olivat hänelle hyvin maksaneet, tahi
vastustaa niitä, jotka eivät hänen apuansa etsineet.

"Göingen tuomiokunta: hakia Silfverkrona, hänellä on 1,000 taalaria
saatavaa ja sen sopii tuomiokunnalla suorittaa... Voudin virka
Käkisalmen läänissä: Jaakkima Simonow lupaa lisätä kruunun veroa
2,000 taalarilla, jonka edellinen on jättänyt maksamatta...
Kammarikollegio: kirjuri Herlöfson on havaittu puhuvan loukkaavasti
pääkirjan käyttämisestä... Savonlinna: maaherra Mikko Jordan on
valittanut kammariviskaali Samuel Cröllistä... Maa-oikeus Virossa:
von Heineman oli Paikullin asianajaja, hänen, joka siirsi rajamerkin
teidän armonne läänityksille... Turku: Lydik Larsson, jota kreivi
Brahe on sakottanut siitä, että hän on pitänyt huolta aateliston
oikeuksista, hakee nyt tullimiehenvirkaa..."

"Siinä on kylliksi täksi päivää", sanoi lyhyesti Oxenstjerna
keskeyttäen hänen puhettaan, "hän, Tungel, on näitä asioita
ajettaissa työssään ja saa sitten lopun päivää olla vapaudessaan."

"Rohkenen muistuttaa suorituksesta Tanskan lähettiläälle..."

"Tungelilla on vapaus kello kymmenestä. Katsokaa, että voitte pitää
suunne kiinni!"

"Minun alammainen uskollinen uutteruuteni..."

"Jaa, minä tiedän. Hän saa mennä tiehensä. Hän työskentelee virassaan
kahdeksasta kymmeneen."

Uskottu mies meni, selkä nöyränä, melkoisesti nolompana kuin sisään
astuessaan.

"Olavi Berg!" sanoi Oxenstjerna hiljaisella äänellä. Olavi Berg
tuli sisään työkammioon vievästä sala-ovesta ja odotti käskyjä. Hän
oli neuvokas Skånelainen karkuri ja valtiokansleri käytti häntä
salapoliisina valtiollisissa asioissa.

"Seuraa Tungelia illalla pimeän tultua, ilmoita joka askel!"

"Hänen ei jumalisten pidä pääsemän viekkaudellaan kissan silmistä",
vastasi salapoliisi ja katosi salakäytävään.

Samana päivänä, toukokuun 12 1643, kun käsillä, olevat asiat
tulivat suoritetuiksi neuvostossa kello kymmenen, erotettiin Tungel
pöytäkirjurin toimesta, ja salainen neuvottelu alkoi. Kuningatar oli
läsnä ja kuunteli suurella tarkkuudella tuota innokasta neuvottelua
ottamatta siihen osaa.

Jälkimaailmalle tämä vaiherikas neuvottelu ruotsalaisessa
neuvoskunnassa ei enään ole mikään salaisuus. Siinäpä yksimielisesti
päätettiin lopettaa nuot ilkeät kiistat Juutinrauman tullista ja tuo
ainainen hyökkäämisvaara sivulta päin. Asia koski sotaa Tanskanmaan
kanssa ja päätettiin yksimielisesti siihen ryhtyä, sitä ei tehty
kevyellä mielellä, riehuvan saksalaisen sodan aikana ja sen raskaan
taakan alla, joka painoi harvalukuista, köyhää kansaa maahan asti.
Mutta voitot olivat kantaneet hedelmänsä ja tappiot opetuksensa
antaneet. Silloinen mielentila tulee parahiten selville vanhan Jaakko
De la Gardien sanoista: "Ensin tulee kaikin voimin etsiä kristillistä
rauhaa. Jollei sitä saada, kuten nyt näkyy, täytyy kukkaroa hellittää
ja varustaa itseänsä, sekä sitten uskoa hyvää Jumalalta ja hyökätä
suorastaan vihollisen päälle. Niin minä tein moskovalaiselle."

Menestys riippui kuitenkin niin suuressa määrässä salaisuuden
säilyttämisestä, että ilman sitä olisi sota ollut hullu yritys.
Kristian IV:ttä, joka Ruotsin voitti edellisessä kaksintaistelussa,
saattoi ainoastaan hätyyttää hänen sitä aavistamattaan ja Torstenson
oli ainoa, joka siihen kykeni. Tätä päällikköä vastaan seisoi koko
keisarikunnan voima varustettuna, siis ei Saksanmaan paremmin
kuin Tanskanmaankaan tulisi saada pienintäkään vihiä siitä, että
ruotsalaiset aseet olivat uudella taholla virityksessä. Lisäksi oli
Viron ja Liivinmaan rajoilla vielä siihen aikaan mahtava Puola ja
sen nuori voitonhimoinen kuningas Vladislaus, joka kostonhimoisena
isänsä tappiosta halasi anastamaan perittyä ruotsalaista kruunuansa.
Lännessä, etelässä ja kaakossa päin täytyi siis kaikki juorusuut
sulkea ja kaikki uteliaat korvat tukkia. Pohjois-navalla päin oli
valtakunta turvassa ja melkein yhtä turvassa väsyneen venäläisen
jättiläisen puolella idässä. Aina Kustaa Aadolfin ajoista oli
molempien vihollisen Puolan onnistunut solmia Venäjän ja Ruotsin
välille harvinainen ystävyys. Vasta Kristiinan aikojen perästä
sankarien Kaarle X Kustaan ja Kaarle XII Puolaa miinoittamalla
-- suurin poliitillinen erehdys Ruotsin historiassa -- onnistui
vetää valtakuntaansa Venäjän, luonnollisista suluistaan vapautetun
jättiläis-voiman.

Niin taitavasti oli ruotsalainen hallitus salannut tuumansa ja
näyttäytynyt myöden antavalta kuningas Kristianin tavoittelemisille,
ett'ei yksikään valtioviisas ruotsalaisen neuvoskunnan ulkopuolella
uskonut sotaa syntyvän Ruotsin ja Tanskan välille. Mutta niin hyvin,
kuin salaisuus säilytettiinkin, oli ajan ilmassa liiaksi paljon
epäluulon-alaista, mikä antoi aihetta muutamille valtio-miehille
vakoovin silmin ja kuuntelevin korvin vainuilemaan jotakin, mikä ehkä
_sentään_ saattaisi olla tekeillä.

Tarkkasilmäisimpiä oli tanskalainen ministeri Tukholmassa,
Pietari Wibe, jolla myöskin oli suurin syy pysyä valppaana. Tämä
herra oli saman päivän illalla, kun sota neuvostossa päätettiin,
ottanut vastaan sananlennättäjän, joka toi tärkeitä kirjeitä hänen
hallitukseltansa ja kirjeen Tanskan ministeriltä Warsovasta. Sisällys
näytti harmittavan ja huolestuttavan häntä; hänen kärsimättömyytensä
ilmaantui yksityisissä huudahduksissa kesken lukemisen, sillä välin
kuin hänen sisarenpoikansa ja yksityiskirjurinsa, nuori Rantzau
vähän päästä keskeytti häntä kysymyksillään, kun luki epäselvästi
kirjoitettua ilmoitusta, joka hänellä par'aikaa oli puhtaaksi
kirjoitettavana. Wibellä oli, mitä Oxenstjerna kaipasi, luotettava
käsikirjuri.

"Tahdotko olla vaiti?... Corfiz Ulfeld, valtiohovimestariksi
määrätty? Niin, miksi en minä ole kuninkaan vävypoika?... Eikö
löydy useampia sekasikiöitä, jotka sinua elättäisivät, Rantzau?...
Ja kuningas antaa ulos _'Nye Reces'insa!'_ Mitä lain laatiminen
hyödyttää niin huonoa hallitusta kuin meidän kuninkaallinen
tanskalainen on?... Pane neuvosto viralta, kurita pikku aatelistoa,
vapauta orjat, niin ruotsalainen ei uskalla housuntaskussaankaan
nyrkkiänsä puristaa meille."

"Mutta vapaus, teidän ylhäisyytenne... aateliston etu-oikeudet?"
rohkeni tuo täysiverinen sihteeri vastaan väittää.

"Pidä suusi!... Hampuri mököttää... hollantilainen puskee... pidä
varalla kuka koputtaa!"

Myöskin Wibellä oli salaportaat, joita ilman ei yksikään valtiomies
tahtonut olla siihen aikaan, kun monen urkkijan täytyi mennä ja tulla
näkymättä. Sihteeri saattoi sisään erään länsi-göötalaisen, jolla
oli reppu selässä ja kimppunen kaiteita olkapäällä.

"So, so", sanoi Wibe, kun uusi tulokas talonpoikaismaisella
kumarruksella kysyi, tarvitsiko hänen armonsa housukangasta
samanlaisesta aineesta, kuin Skaran pormestarin housut olivat. "Pane
pois liikaparta, ja viskasi nuo roskat nurkkaan. Tämä nuori herra
tässä kulkee minun housuissani."

"Tuskin sitä uskon", vastasi länsi-göötalainen ja raappi miettivänä
tuuheaa, keltaista tukkaansa. "Näytä minulle pyrstösi, sanoi
göingeläinen, että saan nähdä, oletko kettu vai ankka."

"Mikä nyt, roisto!" ärjäsi ministeri malttamattomana. "Aja ulos tuo
mies, Rantzau!"

Ennenkuin näin pitkälle mentiin, näki uusi tulokas parhaaksi ilmaista
itsensä, hän viskasi valetukkansa, partansa ja kauppatavaransa pois
ja esiin tuli nyt kuninkaallisen kirjurin Niilo Tungelin irvistävä
naama.

"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän. "Olen täällä
Tanskan kruunun palveluksessa eikä minulle saa mitään pahaa tapahtua,
mutta puutarha-portin ulkopuolelta ei ole helppo viekistellä itseänsä
sisään. Olihan aivan kantapäilläni vakooja Uudeltakadulta asti.
Mutta minä hänen petin. Liu'uin Bouchtin pihaan, josta on kaksi
uloskäytävää ja ennen kuin hän ennätti minua petkutella laitoin minä
hänelle pitkän nenän, ja kiipesin muurin yli puutarhaan. Siinähän
sitä kylliksi minun ikäiselleni, teidän ylhäisyytenne. Jos onkin
nuora ovenrivassa, mutta Tanskan menestys oven sisäpuolella, niin
minä alammaisessa uutteruudessani, kuten hänen ylhäisyytensä näkee,
en säästä henkeäni enkä katso onneani."

"Minä ymmärrän", vastasi Wibe ylenkatseella, jota hän tuskin
koettikaan salata. "Tungel panee kaulansa alttiiksi, ja se on
rahalla palkittava. Mutta mitä nyt on tekeillä, kun noin varovainen
mies ei uskalla kirjoittaa tahi lähettää toisen kaulaa ansaan? Onko
vallankumous syntynyt?"

"Tärkeämpää, tärkeämpää, teidän armonne." Ja ruotsalaisen
neuvoston uskottu mies luki jo ajatuksissaan ne kultaläjät ja
ne kunniankukkulat, joita kavaltaminen juuri sopivassa ajassa
välttämättömästi hänelle oli tuottava.

Wibe kävi tarkkaavaksi. Hän tunsi miehensä ja alensi itsensä
mairittelemaan hylkiötä, jota hän tarvitsi.

"Tunnen uutteruutenne", jatkoi hän, "ja se on ansion mukaan
palkittava. Te olette verraton liittolainen, Tungel, ja
valtiokansleri kohtelee teitä kuten palkkalaista. Olisin minä hänen
sijassaan, niin antaisin sellaiselle miehelle kuin te olette,
sopivan paikan valtion-neuvoskunnassa. Sepä hyvä meille, rakas
Tungel, että paremmin käsitämme arvonne. Mutta älkää ennen aikojanne
panko kallista henkeänne alttiiksi. Teitä tarvitaan nyt parahiten
siellä missä olette. Mikä nyt on sitten? Sairastaako kuningatar
kuolemantautia?"

"Vielä tärkeämpiä uutisia, teidän ylhäisyytenne!" Ikään kuin
kultaraha-kasoja yksitellen lasketaan, jotta erikseen kuultaisiin
jokaisen rahan kilahdus, niin kirjurikin tahtoi ilokseen ilmoittaa
uutisensa vähitellen.

"No sitte Torstenson on Saksassa kokonaan joutunut tappiolle. Puhu
oitis suusi puhtaaksi, mies!"

_"Ruotsi julistaa sodan Tanskaa vastaan!"_ kuiskasi Tungel pannen
painon joka sanaan. Siinä nyt oli koko kultakäärö yhtenä möhkäleenä.

Wibe nousi pystyyn ja istahti jälleen. Hän oli tuntenut ilmassa
palaneen käryn, mutta se haamoitti epämääräisenä usvana tulevaisuuden
taivaanrannalla.

"Se ei ole mahdollista!" huudahti hän.

"Se on varma", vastasi kirjuri.

Ministeri tyyntyi.

"Te olette ehkä erehtynyt. Selittäkää mihinkä noin vaarallisen luulon
perustatte."

"Neuvoskunnalla on ollut kokous tänään suljettujen ovien takana kello
10:stä aina 2:teen saakka j.p.p. Kirjurit ovat täksi päivää saaneet
vapauden. Valtiokansleri kirjoittaa pöytäkirjaa. Sanansaattajia on
lähetetty Hampuriin ja Amsterdamiin."

"Vai niin? Eikö muuta mitään? Onko tämä ensi kerta kuin neuvoskunta
on kokoontunut lukittujen ovien taakse? Eikö jo kauan ole
keskusteluissa oltu Hampurin ja Alankomaitten kanssa? Tämä nyt ei
ole mikään uutinen, rakas Tungel. Sen uutisen tähden kyllä olisitte
voinut kaulaanne säästää."

"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", jatkoi kirjuri, niin loukattuna,
kuin tietysti ollaan, kun nähdään kultakasan lakastuneiksi lehdiksi
muuttuvan. "Tämä koskee Ruotsin ja Tanskan välistä sotaa; minä luen
sen valtiokanslerista yhtä hyvin kuin kirjasta. Sitä paitsi minulla
on omat urkkiani. Eräs vanhan De la Gardien kirjuri on kertonut, että
valtiomarski laatii katselmusluettelon kaikista hänen maatiloillaan
sotaan kelpaavista miehistä, tilaa aseita Norrköpingistä ja antaa
koota sotaväkeä skånelaista rajaa kohden."

"Siinä marski viisaasti tekee. Lyökää Torstenson, Tungel, lyökää
Torstenson, niin eipä viipynekään kauaa, ennenkuin miehiä tarvitaan
skånelaisella rajalla! Te kuljette juoruja kantamassa, hyvä mies.
Mutta sama se, minä kirjotan kirjaan, että kaulanne saatte pitää
hyvänänne. Oletteko kuullut jotakin ruhtinas Radzivilistä? Minä
ihmettelen teitä, Tungel. Teidän pitkässä ansioluettelossanne oli
tuo hienoin kaikista kepposistanne. Minä tilaan hänen tänne; toivon,
että hän urkkiana riitaantuisi ruotsalaisten junkkarien kanssa
ja usuttaisi heidän päällensä puolalaisen kuninkaan. Mitä vielä!
Hän pelailee ja mässäilee heidän kanssaan, he ovat mitä parhaat
juomatoverit. Silloin te saatte tietää, että hänellä on puoliso...
Minkä sanoitte hänen olevan?"

"Entinen kammarineitsy, joka rikkaudellaan on ostanut rappiolle
joutuneen aatelismiehen."

"Oikein. Te olette ihmistuntia, Tungel. Te toivoitte saavanne
ruhtinattaren esitetyksi hovissa, jotta hän siellä häpäisisi
itsensä paremmin kuin hänen miehensä. Hän teidät ennätti ja teki
itsensä mahdottomaksi, mutta te keksitte neuvon. Toimitettuanne
kuningattaren kuuluviin hänen käytöksensä, osotitte hänelle tunnin,
milloin kuningatar lähti ratsastamaan ja kehotitte häntä pakolliseen
esittelyyn. Paremmin ei sovi sala-miinaa asettaa. Joll'ette ole
lukenut valtiokansleria kuten kirjaa, olette kuitenkin lukenut
kuningatar Kristiinaa. Minä onnittelen teitä, herra kuninkaallinen
sihteeri ja tuleva valtaneuvos! Loppupäätös kävi paremmin kuin
odottaa saattoi. Tuo puolalainen ruhtinaspari kiirehti sitten teidän
neuvostanne pois, ennenkuin teidän päällikkönne, valtiokansleri ehti
tarjoamaan heille hyvitystä, joka olisi tyhjäksi tehnyt vaikutuksen
Warsovassa. Vahinko, että siinä tuli väliin jokin yksityinen asia,
jota ette edeltäpäin voinut arvata. Mikä tyhmä myrkytysjuttu se on,
josta huhu kertoo? Tahtoiko ruhtinatar myrkyttää kuningatarta?"

"Teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan..."

"Se on tarpeetonta. Tunnen teidän liika viisaaksi, voidakseni
uskoa teistä sellaista tyhmyyttä. Mutta mitä se olikaan? Tahtoiko
ruhtinatar kostaa kuningattarelle, _ennenkuin_ kuningatar oli
häväissyt häntä?"

"Se on minulle yhtä suuri arvoitus, kuin teidän ylhäisyydellennekin.
Kuningattarella on suosikki, maantieltä otettu tyttö. Näyttää siltä,
kuin Ruhtinatar Radzivil jostakin tuntemattomasta syystä vihaisi tätä
suosikkia, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt, ja tahtoisi häntä pois
tieltä. Hän koetti tehdä sen tuolla surkean yksinkertaisella tavalla,
kuin teidän armonne luultavasti tietää. Ylhäinen nainen olisi sen
tehnyt taitavammin."

"No, hyvä. Tällä tapauksella ei ole muuta arvoa, kuin että se
mahdollisesti Warsovassa on tuottanut epäluottamusta toimeemme.
Alkujaan oli vaikutus oivallinen. Nähkääs tässä, mitä kirjoitetaan
tuosta tämän päivän sanansaattajan muassa. Kuningas Vladislaukselle
on, kuten tuleekin, ilmoitettu, miten Ruotsin kuningatar omassa
persoonassaan on Tukholman kadulla häväissyt yhtä hänen alammaistaan
ja kuningas on kutsunut luoksensa Radzivil suvun päämiehen,
vaatiaksensa hänen nimessään loistavaa hyvitystä. Hän luultavasti
ei tyydy siihen, että Wrangel erotetaan virastaan, vaan vaatii
hänelle kuolemantuomion, ja siihen ruotsalainen hallitus ei mitenkään
voi suostua. Me olemme siis saaneet aikaan sen yhteentörmäyksen,
jota kauan olemme tarkoittaneet. Ainoana vaarana tässä on, että
vanha ruhtinas Radzivil, joka ei vielä ollut saapunut, kun kirje
lähetettiin, kieltäytyisi tunnustamasta tuota häväistyä perheensä
jäseneksi. Luuletteko, että hän sen tekee?"

"Se on mahdollista, teidän ylhäisyytenne. Tuollainen alhainen
naiminen! Ja Radzivilit ovat kaikista ylpeistä puolalaisista
ylpeimmät."

"Vanha Radzivil ei saa kieltäytyä. Annan muistuttaa häntä siitä, että
hänen nimensä on panttina, tuo nimi, jota Tukholmassa on häväisty.
Ei, Tungel, te olette pannut ulos valtin, ja olette tehnyt sen liika
hyvin, hävitäksenne. Sekottakaamme nyt korttimme hyvin Warsovassa,
niin saatatte levollisesti panna maata ja ottaa mielikuvituksessanne
olevan sodan päänaluseksenne. Ruotsi ei koskaan uskalla hyökätä
Tanskan kimppuun, ja puolalainen metsähärkä puskee sarvensa sen
kylkeen."

"Mahdollista. Mutta nuo sarvet ovat ennenkin tulleet poikki
sahatuiksi, ja nyt olen minä täällä sanaa tuomassa, että sota on
neuvoskunnassa päätetty. Olen varoittanut teidän ylhäisyyttänne, ja
pesen siis käteni."

"Hyvä, hyvä! Minä tahdon teitä avustanne palkita", ikään kuin jos
Torstenson jo seisoisi Köpenhaminan muurien luona. "Kas tässä on
vekseli, jolla saatte rahaa Texeiralta Hampurista. Paperi on näinä
aikoina luotettavampaa kuin kulta, ja Texeira luotettavin pankki
lähinnä Ruben Zeviä. Jättäkää länsi-göötalainen tänne ja pukekaa
itsenne taalaalaiseksi. Tuolta seinäkaapista löydätte hameen, röijyn,
esiliinan ja päähineen. Minä panen hyvän maineeni alttiiksi, mutta
mitä ei tehdä ystävien tähden? Palveliani seuraa teitä. Menkää
kiertotietä ja kadotkaa linnanmuurin varjoon; ei olla missään
paremmin turvassa, kuin aivan lähellä hirsipuuta... Noh!" jatkoi hän
nauraen, kun vakooja oli pukunsa muuttanut... "Tulkoon nyt pimeässä
Leksand'in provasti teitä vastaan, niin hän varmaankin vannoisi, että
olette hänen rippilapsiansa. Hyvästi, hirttämätön liittolaiseni, minä
pidän varmana, että vastedeskin tahdotte minua auttaa."

"Rantzau", virkkoi Pietari Wibe sihteerillensä, "kun ruotsalaisen
neuvoston uskottu mies onnellisesti oli päässyt niin kauas, ettei hän
heitä enään kuulla saattanut, annoin tuolle miehelle 6,000 taalaria
nyt ja 6,000 on hän saanut ennen: minkä arvoiseksi hänen luulet?"

"Kuuden äyrin niiniköyden arvoiseksi. Hamppuköysi olisi tuhlaamista,
sitäkään ei hän ansaitsisi", vastasi Rantzau.

"Niin, samati minä olisin vastannut sinun ikäisenäsi. Ja kuitenkin
tämä mies kirjoittaa Aksel Oxenstjernan ultimatumit, viimeiset ehdot
keisareille ja kuninkaille; kuka tietää, mitä hän vielä kirjoittaa
kuningatar Kristiinalle? Muista, kun tulet ministeriksi, että
maksat petturille, ennen kuin hänen hirtät. Se on kurjaa, Rantzau.
Valtiolla on oma siveysoppinsa ja rehellisellä miehellä omansa, mutta
ne käyvät yhteen vasta hirsipuun luona. Mitä tahdot maksaa uudesta
valtio-hovimestarista Corfitz Ulfeldista?"

"En käsitä teidän ylhäisyyttänne."

"Et, sinä et käsitä. Hänpä on tätä nykyä Kristian IV:nen oikea
käsi, hän hallitsee Tanskanmaata ja saattaa siinä luikerrella
eteen päin muutamia vuosia. Mitä varten vertailla niin ylhäistä
valtamiestä alhaiseen maalais-varkaaseen? Se päivä vielä luultavasti
tulee, jolloin Corfitz Ulfeldin suuremmat ansiot tuottavat hänelle
korkeamman hirsipuun kuin Tungelin. Mene lepäämään, poikani, ja älä
uneksi valtiomiehen ontevista voitoista, uneksi lemmikistäsi uneksi
rehellisestä, Seelannin pyökkimetsissä olevasta maatalosta tahi
kunniallisesta kuolemasta kentällä vanhan Tanskanmaan puolesta."



19. Korkeudet ja syvyydet.


    Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä.

Ruotsi oli kuullut suurempia kaunopuhujia ja voimakkaampia
saarnaajia kuin kuningatar Kristiinan yli-hovisaarnaaja Johannes
Mathiaksenpoika oli, mutta harvoja, jotka, kuten hän, tahi häntä
paremmin, saarnasivat kristillisen rakkauden evankeliumia. Hän
oli aikansa evankelista, vuosisatansa Tollstadius. Ja nyt hän
oli määrätty Strengnäsiin piispaksi; nyt hänen helaatuorstaina
piti sanoman seurakunnallensa jäähyväiset Isossakirkossa. Eipä
siis ihmettäkään, että tuo kirkko, joka ei aivan tilava ollut,
nyt oli ahdinkoon asti väkeä täynnä, sekä että monen silmissä
näkyi kyyneleitä. Kuninkaallisessa kirkonparvessa oli kuningatar
seurueineen, valtaneuvokset olivat täysilukuisina penkeissään,
monet muut ylimykset ja ylhäiset henkilöt olivat läsnä. Nyt
odotettiin että hovisaarnaaja lausuisi pelkkää hunajaa ja makeutta
maailman mahtaville; nyt luultiin hänen puhuvan heidän korkeasta
virastaan sekä niistä suurista ansioista, joita heillä oli muitten
kuolevaisten rinnalla; nyt hän varmaankin, kuten professori Alanus
Turussa muutamia vuosia myöhemmin, selittäisi, että aatelis-sääty
oli jumalallinen asetus ja jokainen korkeasukuinen henkilö jo
syntyessään lahjoitettu etevillä ominaisuuksilla. Mutta he pettyivät
odotuksissaan: hän tiesi kyllä, kenellekkä hän puhui, mutta hän ei
heitä kumartanut tällä kertaa; tämä lempeä evankelista ajatteli
sydämmessään, että hänenkin kerran tuli taivuttaa kuulioitansa
kaikkivaltiaan kunnian-istuimen eteen. Samalla kuin hän puhui
rakkauden lohduttavia sanoja, näytti hän kuulioillensa myöskin
totuuden hampaat.

Hän sovitti päivän tekstin Esaiaan sanoihin ja Maarian kiitosvirteen:
"Kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki kukkulat alennettaman.
Voimalliset on hän kukistanut istuimelta ja korottanut nöyrät."
Tämä on korotus Jumalan valtakunnan lakien mukaan. Ihmiset
etsivät korkeutta ja kunniaa niin vähällä itsekieltämisellä kuin
mahdollista. He kiipeävät halukkaimmin toinen toisensa olkapäille,
tallaten allensa alhaiset ja heikot. Mutta Jumala ei ketään ylennä,
jota hän ei ensin ole maahan kaatanut. Suuret korkeudet nousevat
ainoastaan suurista syvyyksistä. David ei koskaan olisi joutunut
niin suureen kunniaan, ellei suru ja murhe olisi käynyt kuten
verilaineet hänen ylitsensä ja ellei hän olisi syönyt tuhkaa leivän
sijasta ja sekottanut kyyneleillä juomansa. Kristus oli taivaaseen
astuessaan sama Kristus, joka häväistynä ristinpuussa oli kuollut
puolestamme. Kuka rohkenisi verrata itseään hänen apostoleihinsa,
ja kuitenkin olivat he maan päällä alhaiset ja halveksitut kuten
heidän Mestarinsa. "Sinä raadollinen kovan tuulen häälyttämä ja sinä
turvatoin! katso, minä panen sinun kives niinkuin kaunistuksen,
ja tahdon sinun perustukses saphireilla laskea, ja sinun akkunas
kristallista rakentaa ja sinun porttis rubinista ja kaikki sinun
rajas valituista kivistä. Sillä vuoret pitää välttämän ja kukkulat
lankeemaan; mutta minun armoni ei pidä sinusta poikkeemaan ja minun
rauhani liitto ei pidä lankeeman pois, sanoo Herra sinun armahtajas."
(Es. 54: 10-12.)

Saarnaaja lopetti lausuen muutamia harvoja hyvästijättö-sanoja
kiitokseksi. Tuo usein myödenantava opettaja oli nyt ikään kuin
muuttunut. Hän tunsi seisovansa Jumalan edessä tiliä tekemässä.
Mitäpä hän huoli maailman mahtavista? Hän tunsi itsessään jotakin
Esaiaan hengestä ja voimasta: tämä vanhan testamentin evankelista
saattoi kaataa maahan korkeudet samoin kuin hän saattoi korottaa
laaksot. Ja tuo aatelis-pöyhkeä Tukholma, tuo ylpeä aikakausi, joka
niin säälimättä tallasi kaiken vähä-arvoisen, heikon ja halpasukuisen
jalkojensa alle, tarvitsi monen lempeän kehotuksen perästä
varoitusta hyvästijätöksi, sama se, ketä se koski. Valtakunnan
hallituksessa olevat herrat ja heidän vertaisensa eivät pitäneet
Johannes Mathiaksenpojan saarnasta; oli hyvä, että hän lähetettiin
pois Strengnäsiin. Kersti röökinä istui ääneti ja miettivänä.
Itsekieltäminen ja nöyryys eivät hänen mielestään kunniaan kuuluneet.
Ja kuitenkin oli tuossa jotakin suurenmoista, joka häneen koski,
noissa maahan kaatuvissa vuorissa ja korotetuissa laaksoissa. Hän
rupesi niitä ajattelemaan ja sovitteli niitä omalla tavallansa.

Kristiinan käsitys elämästä alkoi kypsyä hänen seitsemäntenätoista
vuotenansa. Hänen äänetön läsnä-olonsa neuvoston keskusteluissa
lavensi hänen näköpiirinsä ja antoi hänelle, joka siihen asti
ainoastaan oli nähnyt kruunun oikeuksia, aavistuksen siitä, että
kruunulla myöskin oli velvollisuuksia. Oli hetkiä, jolloin hän
tehtäväänsä vakavasti ajatteli, samati kuin hän myöskin toisina
hetkinä ne kokonaan unhotti. Opinnot, joita hän yhä vielä rakasti,
saivat toisen suunnan. Klassilliset kielet, uskonoppi, viisaustiede
ja suuretiede saivat joksikin aikaa poistua ja nyt luettiin historiaa
ja valtio-oikeutta. Kansanoikeuden mainio perustaja, Ruotsin
lähettiläs Parisissa, Hugo Grotius, tuli nyt Tacituksen ohessa hänen
lempikirjailiakseen.

Päivällis-aterian jälkeen lähti kuningatar tavalliselle
jokapäiväiselle ratsastusmatkalleen, tällä kertaa, pyhäpäivän
kunniaksi, oli hänen muassaan tavallista loistavampi seurue. Hän
ratsasti tuon puoleksi tasoitetun Kuningattarenkadun yli sekä
sen maantien ylitse, josta sittemmin tuli Norrtullinkatu, noihin
nykyisiin Hagan puiston seutuihin, joi lasillisen vettä lähteestä,
joka oli metsävahdin asunnon luona, kulki sitten kiertotietä
Brunsvikin eteläpuolitse nykyiseen Söderbrunniin ja palasi
"Ladugårdslandetiin" sitä tietä, jota vielä lavennetussa ja paremmin
hoidetussa tilassa nimitetään Kristiina kuningattaren tieksi. Nämät
ratsastusmatkat eivät olleet valtiollista merkitystä vailla. Ne
totuttivat pääkaupungin asukkaita näkemään tulevan hallitsiattarensa
esiintymässä vapaana, ilman holhojan ohjia, nuoruuden ja
tulevaisuudentoivojen koko loistossa.

Ratsastuspuku kaunisti häntä oivallisesti. Hän näytti sievältä,
siinä kun hän reippaasti ratsasti sujuvan ryhtisenä, ratsastuksesta
punaposkisena, suuret silmät loistavina, nuo silmät, jotka näyttivät
katsovan läpi kaiken, ja vaaleine hiuksineen, jotka tuulen leluksi
olivat päässeet liehumaan mustan sametti-baretin alta. Hän ymmärsi
yhdistää kuninkaalliseen arvoisuuteensa niin luontevan nuorellisen
käytöksen, niin reippaan iloisen tervehdyksen kaikille, jotka häntä
vastaan tulivat, että arkipäivänä vaatteitten pesiä unohti tapuimensa
ja taalain-mies seisahtui käsirattailleen saadaksensa osansa heidän
röökinänsä sydämmiä voittavasta katsahduksesta. Nyt pyhäpäivänä,
kun kaikki, joiden tuossa likaisessa, ahtaassa kaupungissa tarvitsi
hengittää ja virkistyä, tulvasivat ulos auringonpaisteeseen ja
kevät-ilmaan "Ladugårdslandetiin", tuli kuningatarta kaikkialla
vastaan taajoja, ihailevia väkijoukkoja. Juuri sellaisena tahtoivat
nähdä röökinänsä. Mitäpä ei hän saisi toimeen, kun hän kerran
ottaisi vallan herroilta? Hän tekisi kaikki paremmin, kuin mitä nyt
tehtiin. Kaikki, joka sorrossa ja köyhyydessä huokasi, kaikki, mikä
kärsi vahinkoa ja vääryyttä, katsoi häneen kuten Luojaan. Hän oli
oikaiseva kaikki, mitä nyt oli väärää; hän oli parantava kaikkea,
mikä nyt oli epäkunnossa; hän oli se, joka oli tuleva auttamaan
kaikesta hädästä, hän oli tuo kaivattu, joka heitä pelastaisi
kaikesta väkivallasta. Herravaltaa ei koskaan Ruotsissa rakastettu,
ei silloinkaan kuin se sitä olisi ansainnut; kuningasvaltaan on
jo vanhastaan totuttu ja se on niin syvälle juurtunut kansan
mielipiteeseen, että myöskin vapaa mies tahtoo nähdä yhden
hallitsemassa, ja ellei se yksi hallitse, puhutaan hän kumoon. Mutta
tämä prinsessa oli hallitseva, sen näki jo siitä varmasta tavastakin,
millä hän ohjasi virmaa Donilaista juoksiaansa Rurikia, joka oli
syrjään sysännyt Caballeron.

Eikö hän ollut suuren Kustaa kuninkaan tytär? Hän, tuo kansaa
rakastava, oli jo kunniakkaan kaatumisensa jälkeen ehtinyt tulemaan
taruksi. Kuviteltiin, että hänen aikanaan kaikki oli paremmin kuin
nyt, ja niin, kuten ollakkin piti; silloinhan tiettiin, ketä tuli
kunnioittaa ja ketä totella. Kukapa sen nyt tiesi? Kaikkien silmät
tahtoivat tyttäressä tuntea hänen isänsä: siinäpä selvästi oli
hän; tuota ei saattanut epäilläkään. Sillä tavalla ei kukaan muu
saattanut hevosen selässä istua. Niin lempeästi ei kukaan muu osannut
katsella ympärillensä ja tervehtiä köyhää kansaa. Siinä kuului
iloinen sorina katseliain riveistä, kun Kristiina ratsasti takaisin
yli Norrbron sillan ja Mälarin raittiit kevät-tuulet heiluttivat
etummaisena ratsastavan hovimetsästäjän sinisen ja keltaisen kirjavaa
ratsaslippua. "Nähkääs, tuota Jumalan valittua, eikö hän ole kuten
taivaan enkeli? Mitä varten he odottavat? Miksikä eivät oitis aseta
häntä valta-istuimelle? Mutta herrat, herrat, niin, heillä on kyllä
hyvä olla nyt, niin kauan kuin heillä on valta, eivätkä laske meidän
siunattua röökinäämme hänen oikeuksiansa nauttimaan." Nurinan
tapainen rähinä kuului muutamien merimiesten joukosta, Laivasillalta
päin.

"Kuinka kauan pitää meidän kärsimän herrojen valtaa?... Lailliseksi!
Lailliseksi! Kuningatar lailliseksi!"

Kristiina kuuli tämän ja kannusti hevosensa, tervehtien joka
haaralle. Merimiesten äänet hämmennettiin.

"Kas, nyt hän taas tervehti! Minua hän tervehti... Ei, minuapa...
Jumala häntä siunatkoon, hän on _meidän_ röökinämme; hänen pitää
vallitseman eikä kenenkään muun!"

Sukkelamainen räätälinsälli; jonka ohutta henkilöä likistettiin
sillan käsipuita vasten, rupesi laulaen ilmoittamaan ympärillä
seisovien tunteita vanhan piiritanssin sanoilla:

    "Toki vaan, mä sinut saan
    Omaksein ja kullaksein!"

Jonka jälkeen toinen ohut veikka, yhtä likistetty sillan
vastakkaisella puolella, ennustaen jatkoi:

    "Joll'et tahdo tulla, etkä ääntä kuulla,
    Ota sitten toinen, kyllä kai mä voinen
    Sua ilmankin olla!"

Kristiina on kertonut, että neuvoskunta hänelle tarjosi kruunun jo
lokakuussa 1643, eli vuotta ennen, kuin se hänelle olisi tuleva
ollut. Siitä ei historiassa löydy mitään jälkeä, mutta monessa
kohden puhutaan siitä, että kansa tahtoi kiirehtiä hänen lailliseksi
tulemistansa. Hän tiesi sen, ja tämä soveltui hänen mielipiteihinsä,
sillä palavalla innolla hän halasi mahtitöitä tekemään. Mutta hän
käsitti, että aika vaatii miesvoimia valtion peräsintä hoitamaan, ja
oli kylliksi viisas odottamaan. Kansan tunnetussa suosiossa hän äkkiä
kypsyi. Vallanhoitajat ymmärsivät, että hän oli kuningatar ennen
kuin hän kruunua kantoi, ja siitä ajasta asti rupesivat Kristiinan
mielipiteet painamaan hallituksen vaa'assa.

Ennätettyään linnanportille, seisahutti hän hevosensa, ja katseli,
siinä kun satulassaan istui, juhlapukuun vaatetettuja väkijoukkoja ja
auringonpaisteessa kimaltelevaa virtaa.

"Katsokaa", sanoi hän vanhalle valtio-amiraali Gyllenhjelmille, joka
oli häntä vastassa portilla, "tuo on minun parlamenttini, minun
sotajoukkoni ja minun laivastoni! Löytyykö ihanampaa jalokiveä
kruunussa, kuin kansan rakkaus? Tämän kansan edestä tahdon tehdä
kaikki, minkä voin, uhrata kaikki, olla itsekieltävä kaikessa.
En tahdo tehdä heitä ainoastaan voimallisiksi ja rikkaiksi, vaan
tahdon myöskin tehdä heitä onnellisiksi. Voittoani ei pidä verellä
tahrattaman, kansan vapaus ja vaurastus pitää oleman kunnianani
ja kansan siunaukset palkkani. Suuri Jumala, mitenkä ruhtinas
milloinkaan saattaa hylätä kansansa tahi etsiä kunniaansa vieraitten
maitten suosiossa? Mitä aikaan olen saava, se on Jumalan hallussa,
mutta historian pitää todistaman, että olen ollut kansalleni
uskollinen. Kun kuolen, pitää ruotsalaisten minusta sanoman: joll'ei
hän kyennyt kaikkeen, oli hänellä kuitenkin hyvä tahto tehdä kaikkea
ja kieltäytyä kaikesta meidän onnemme hyväksi. Ja kun kuolen
naimatonna, pitää heidän sanoman: hän rakasti meitä niin suuresti,
ett'ei hän rakkauttaan tahtonut kenenkään kanssa jakaa."

"Minä en saa kuulla mitä he sanovat; minulla ei ole, kuten
armollisella sukulaisellani, vuosisata jäljellä kuunnellakseni
kansanpuheita", vastasi leikillään tuo 69-vuotinen Gyllenhjelm,
jonka sukulaisuus kuninkaallisen perheen kanssa salli hänen vapaasti
jutella. "Mutta kun kerran tapaan armollisen sukulaiseni Elyseen
kentillä, tahdon minä kuuliaisena lähettää Tungelin urkkimaan...
Ei, hän ei ole siellä löydettävissä, hän asuu varmaankin alempana.
Mutta minä menen itse, minä menen aaveilemaan Ritariholman kirkkoon
tulevan vuosisadan alussa ja etsin sieltä hautakirjoitusten joukosta
armollisen röökinäni kunnia-muistoa, ellei Ruotsin suurivaltias
kuningatar sitä ennen ole voittanut koko Eurooppaa ja makaa
haudattuna Romasta..."

"Täytyy miettiä tuota asiaa", sanoi Kristiina iloisesti. "Teidän
sopii lähettää Torstenson Romaan kortteeria tilaamaan. Lähinnä
Ritariholmankirkkoa minä Pietarinkirkossa lepäisin, en kuitenkaan
paavina. Se ehkä ei sopisi sukupuoleni eikä uskontunnustuksenikaan
takia. Ennen minä paavin luterilaiseksi tekisin, kuin hän minua
paavilaiseksi. Mutta kuulkaa, mitä ne tuolla alhaalla sorisevat?"

"Ne huutavat: Kuningatar lailliseksi!"

"Sitä minä heistä uskon. Siinä on nuo viisituhatta miestä Genesaretin
rannalla paitsi vaimoja ja lapsia. Erotus on vain siinä, että nuo
entiset jo olivat syöneet vatsansa täyteen ja nämät pyytävät saada
syödäksensä. Hyvää iltaa, sukulaiseni; on aika seurata Mestarin
esimerkkiä ja lähteä pois."

Hän oli oikeassa; oli aika lähteä, sillä huudot kävivät yhä
kuuluvammiksi. Joukko henkivartiaston miehiä ratsasti linnanportin
edustalle vahtia pitämään. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Niin
pian kuin uhkea, nuori prinsessa, joka Rurikin satulassa istuessaan
katselioita ihastutti, oli kadonnut näkyvistä, hälveni sorina
vähitellen ja joukot hajaantuivat.

Kun kuningatar ratsasti linnanpihaan seurueineen syntyi hetkellinen
ahdinko, sillä sielläkin oli joukko uteliaita. Hagar oli myöskin
kuningattaren seurueessa. Hän oli astunut alas hevosen selästä ja
viskannut ohjat ratsumiehelle, kun hän aivan lähellään havaitsi
katseliain joukossa vanhanpuolisen miehen, joka hämmästyneenä
tuijottaen katseli häntä. Tuon miehen oli hän nähnyt ennen; niin, hän
ei saattanut erehtyä: luomesta hänen parattomaksi ajetussa leuassaan
hänen hyvin tunsi.

"Ettekö ole tullimies Lydik Larsson Helsingistä?" kysyi hän.

"Olen, teidän armonne", vastasi hämillään tuo entinen suojelia
kumartaen niin syvään, kuin jos tämä kumarrus olisi koskenut
kuningattaren omaa ylhäistä henkilöä.

"No eikö tullimies enään minua tunne?" jatkoi Hagar, ollen yhtä
hämillään, kun hän muisti heidän hyvästijättönsä kolme vuotta sitten,
jolloin hän oli puettuna uuteen kapeaan hätävarahameeseen ja Larsson
esitti hänet presidentti Kurjelle Turussa.

"En minä olisi rohjennut tuntea neiti Hagaria, ellen olisi kuullut
hänen armoltansa presidentiltä, että... että..."

"Niin, että ajat muuttuvat", virkkoi nuori hovineito. Oli vähän
arveluttavaa tulla nyt muistutetuksi Turun aikuisesta hameesta,
joka ennen oli pyhähameena avojalkaisella, mutta silkki- ja
sametti-verhossa tuosta ei paljo lukua pidetä. "Minä oitis tunsin
teidän ja näen, että terveys on ollut hyvä. Kiitoksia viimeisistä;
tullimieshän minun ulos maailmaan vei. Saatanko olla teille joksikin
avuksi? En saata kutsua teitä huoneeseeni, sitä ei sallita, ja minun
täytyy nyt pukea toiset vaatteet ylleni; röökinällä on pienet pidot
illalla hovisaarnaajaansa varten, joka muuttaa Strengnäsiin."

"Minulla olisi alammaisesti vähäinen pyyntö, mutta se on ehkä nyt
sopimatonta..."

Hagar mietti. Hän ajatteli Beata rouvaa eikä koko Tukholman linnan
edestä olisi uskaltanut tuoda vierasta kuninkaalliseen asuinkertaan,
mutta siellä oli alikerrassa vastaanotto-huone alhaisemman säädyn
armon-anojia varten. Hagar osotti hänelle sen huoneen ja lupasi pian
tulla takaisin.

Tullimies istui siellä olutpanian ja kalanmyyjä-akan seurassa; nämät
odottivat päästäksensä kyökkimestarin puheille. Tullimiehen ajatukset
tekivät retken Tukholmasta Tuurholmaan, poikkesivat ohimennessä
Kaskaksen torppaan ja olivat kohta jälleen Tukholman linnassa.

"Käsitätkö jotakin, ukkoseni?" sanoi hän itselleen. "Tulevalla
kerralla kun näet pienoisen makaavan taniaisessa jossakin erämaassa,
niin älä luulekkaan, että se siinä aina tulee makaamaan! Saattaapa
tapahtua, että löydät hänen muutamien vuosien perästä kullassa ja
sametissa kuningattarien seurassa. Miksikä en ottanut onnenlasta
omakseni, silloin kuin hän tarjolla oli? Luonto oli hänessä jo
silloin, eteen päin hänen menemän piti ja eteen päin hän meni.
Lieneekö hän ylpeä?..."

Kalanmyyjä-akka oli nähnyt Hagarin portailla ja kuiskasi
oluenpanialle:

"Näkikö isä rakas röökinän velhoa?"

"Kukapa se on?" kysyi oluenpania.

"Röökinän suomalais-velho. Joka ihminenhän sen tietää, että tuo noita
tänne lensi korpinhaamussa ja istahdettuaan Kolmen kruunun tornille
muuttui neidoksi. Tuo on nyt juuri sama otus, tuolla, joka kaikki
tietää ja osaa kaikkea. Kun röökinä jotakin tahtoo tietää, sanoo
hän pull pull, ja silloin tulee suomalais-velho ja opettaa häntä
lukemaan Jumalan sanaa takaperin. Ei kummakaan, että röökinä on niin
hirveän oppinut. Mutta nähkääs, korpinsiivet kasvavat aina yhäti
hänen selässään; silloin velho sanoo: mutta tutta, ja ne piiloutuvat
jälleen hänen hameensa liivin alle... niin kauan kuin tätä nyt
kestää; ei suinkaan kauankaan kestä, ennen kuin saumat ratkeavat...
Hoh, varjelkoon, siinä paha on, kun pahasta puhutaan!"

Hagar astui sisään hovipuvussaan arillaan ja vastenmielisesti; hän
ei saattanut kieltäytyä kuuntelemasta vanhaa suosiaansa. Kun hän
havaitsi seuralaiset, päätti hän käyttää suomen kieltä, johon hän
äsken uudestaan oli harjoittamalla tutustanut itsensä. Tullimies
käytti suomea toisena äidinkielenään ja keskustelu kävi nyt tällä
kielellä, ikään kuin todistuksena hameenliivin alla olevista
korpinsiivistä.

"Suokaa anteeksi", sanoi tuo pahassa maineessa oleva tyttö,
"minulla on ainoastaan muutama minuutti vapautta; kello seitsemän
alkaa palvelustuntini. Saatanko olla teille joksikin avuksi täällä
Tukholmassa?"

"Se nyt on niin", sanoi Lydik Larsson nöyrästi ja katsellen
ihastuksella onnenlasta, "että Betty on kyllä kodikas vaimo, mutta
nähkääs, armollinen neito, 'vuosi ja laps, parhaana kaks', sekä sakot
kruunulle, pienet sivutulot ja huonot ajat... Minä haen avonaista
tullimiehen virkaa Turussa..."

"Onneksi olkoon!"

"Niin, jos neiti Hagar tahtoisi suosiollisesti antaa pienenkin
tuuppauksen onnen pyörälle vanhan palvelian hyväksi, saattaisivat
kyllä ansiot tulla armollisen röökinän ylhäiseen huomioon."

"Nyt he puhuvat noidankieltä", kuiskasi kalastaja-akka naapurilleen.
"Näkeekö rakas isä kupuraa hameenliivissä oikean lapaluun alla?"

"Pyydättekö, että puhuisin röökinälle Turussa olevasta avonaisesta
virasta?"

"Sehän olisi nöyrin tarkoitukseni Betyn ja lasteni tähden."

"Se ei käy laatuun. Pyytäkää yhtä hyvin minua siirtämään Tuurholmaa
Ritariholmaan! Röökinällä ei ole virkojen kanssa mitään tekemistä
eikä minulla ole mitään tekemistä röökinän suosion-osotuksilla."

"Minä luulin", vastasi Larsson, loukattuna Hagarin puheesta, jonka
hän katsoi epäsuosion ja kiittämättömyyden osotukseksi, "minä luulin,
että köyhä kruunun palvelia olisi suosiollisessa muistissa entisistä
ajoista..."

Hagar häpesi. Hänen vastauksensa oli ollut kylmä ja kieltävä.

"Enpä unohda, rakas Larsson", lisäsi hän lempeämmällä äänellä, "että
te kerran olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan. Te minulle annoitte
kirjoja ja annoitte minun lukea Pietari Luthin johdolla. Missä hän
nyt on? Ja elääkö _Cannabis_?"

"Lankoni Luth on nyt vihitty papiksi ja aikoo sotapappina lähteä
sotaan. _Cannabis_, tahi Cambis, joksi kansa häntä nimittää, pitää
yhä vieläkin koulua Hertonäsin kiville."

"Oletteko kuullut jotakin Kaskaksen torpasta?"

"En muuta mitään, kuin että siellä on monta nälkäistä suuta ja
pettua padassa. Sanotaan, että Jerusalemin suutari oli ollut siellä
syksyllä. Kotiin palatessani poikkean torppaan hevostani syöttämään,
niin saan kertoa Dordeille... että ajat ovat muuttuneet."

"Niin, niin, sanokaa, että se köyhä tyttö, jolle hän tasasi viimeisen
leipänsä, usein tahtoisi halukkaammin paimentaa lehmiä Kaskaksen
torpassa, kuin..."

Hagar ei puhunut ajatustansa loppuun asti. Hän etsi rahakukkaroansa
ja ravisti sisällyksen tullimiehen käteen. Siinä oli ainoastaan pieni
kultaraha ja erä pientä hopeaa. Kaiken muun hän oli tuhlannut, pannut
menemään, ett'ei muistanut minne.

"Kyllä lähetän enemmän", sanoi hän, häpeillään ollen tuosta
vähäpätöisestä lahjasta. "Mitä varten tullimies nyt Tukholmassa
on? Viranko vuoksi? Älkää olko minulle suuttunut! Minä en uskalla
röökinälle asiasta puhua, mutta minä puhun presidentille."

Hänellä oli vieläkin jäljellä tuo erin-omainen voima, millä hän
sydämmiä voitti ja jonka vaikutusta Lydik Larsson monesti ennen oli
saanut kokea.

"Neiti Hagar ei vaivaa itseänsä", vastasi hän puoleksi lepytettynä,
"vaikka minä, häpeä kyllä, olen vaivannut itseäni tekemään tämän
matkan hänen tähtensä! Siellähän on ollut välikäräjät Karjassa,
tuosta tapahtumasta, joka torpassa oli kuusitoista vuotta sitten, ja
minä olen täällä antaakseni vieläkin todistustani hänen armollensa
presidentille. Minähän olen nähnyt tuon kuolleen ja minä ajattelin
silloin heti, että hän oli parempaa säätyä."

"Mitä on tullut käräjissä ilmi? Onko kuultu jostakin nimestä?"

"Ei mistään nimestä, minun tietääkseni, mutta monesta muusta
kummallisesta asiasta."

Kello löi seitsemän linnantornissa. Minutilla piti Hagarin olla
paikoillaan, hän muisti Beata rouvan, ja ennätti tuskin kurottaa
kätensä hyvästijätöksi sekä katosi pian, ikään kuin todellakin
korpinsiivet olisivat kasvaneet ulos hameenliivistä.

"Vähällä piti, ettei sauma ratkennut", kuiskasi kalanmyyjä-akka.
"Eikö isä rakas kuullut kuinka hän tavan takaa sanoi: mutta tutta?
Pois hänen tietysti täytyi rientää, kun röökinä huusi pull pull. Hän
kaiketi taas lukee paavin katkismusta iltarukoukseen..."

Johannes Mathiaksenpoika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä
kunnian-osotuksia, joilla Kristiina olisi tahtonut kiitollisuuttaan
hänelle näyttää. Ainoastaan pieni valittu seura oppineita ja
kirkkosäätyyn kuuluvia oli kutsuttu illallisille linnaan, jossa
kilvan koetettiin osottaa uudelle piispalle ystävyyttä.

"Teidän kunnian-arvoisuutenne varoituksen tänäpäivänä ei pidä
kalliolle lankeeman", sanoi Kristiina luoden kauniin katseen entiseen
opettajaansa, kun illallisen jälkeen istuivat tuttavallisesti
keskustellen. "Saattaapa tapahtua, että me, ylhäiset raukat, monta
kertaa toivoisimme itsellemme alhaisempaa asemaa, kuin moni luulee.
Minä ymmärrän, ei ole yhtään vuorta niin korkeaa eikä laaksoa
niin matalaa, kuin korkeudet ja syvyydet ihmis-sielussa. Mutta
saattaako myöskin alhaiso, joka meitä kadehtii, käsittää teidän
kunnian-arvoisuutenne sanat niitten sisällisen merkityksen mukaan?
Eikö niitä soviteta kruunuun ja aatelistoon?"

"Suokaa anteeksi rohkeuteni", vastasi piispa. "Tämän päiväisen
tekstin edessä on ylhäinen ja alhainen saman arvoinen. Mikä on
suurta? Mikä on pientä? Jumalan valtakunnan lain mukaan hengellisesti
köyhät kuuluvat taivaan valtakuntaan ja hengellisesti siviät saavat
maan periä. Ei saa unhottaa, että Mestari köyhille kalastajille
sanoi: Teille on annettu Jumalan valtakunnan salaisuus. Maalliselle
korkeudelle on itsekieltämys vaikea. Torninhuipun on pitempi tie
maahan langeta, kuin pajupensaan lehden. Armollinen röökinä, älkää
paheksiko vanhan opettajanne hyvästijätöksi antamia sanoja, minä
tiedän hyvin, mitkä suuret lahjat teille on suotu kuninkaallisen
mielenlaadun muassa, josta joka päivä Jumalaa kiitän. Mutta noita
suuria lahjoja saattaa verrata laivan korkeisiin mastopuihin ja
purjeisiin, jotka antavat kovan vauhdin ja keikunnan. Niissä tulee
olla enemmän pohjapainoa kuin matalaksi rakennetuissa kaljaaseissa,
ja minä tuumaan, että tuon suurta tilaa ottavan tavaran alla,
jonka hallitus mukanaan tuo, täytyy olla vahvasti nöyryyttä ja
itsekieltämystä pohjalastina. Niitä kyllä löytyy, jotka teille
huutavat: vapaa ja laillinen! Mutta nähkääs, vapaa ja laillinen on
ainoastaan se, joka ei ole huikentelevaisen sydämmen himojen orja,
vaan seisoo vapautettuna Jumalan totuudessa iankaikkisella pohjalla."

Kristiina kuunteli opetusta maltillisesti ja tyvenesti. Nyt puristi
hän lämpimästi vanhan opettajansa kättä ja sanoi:

"Minä kiitän teidän kunnian-arvoisuuttanne. Minun valta-istuimeni
luona on totuus aina tervetullut, varsinkin, kun se tulee niin
suoraan, kuin teidän suustanne. Te tunnette minun... kentiesi
paremmin kuin minä itse. Kun nuo suuret syvyydet avautuvat jalkojeni
eteen, niin minä muistan teidän sananne ja nöyryytän itseni
kohotakseni."

Hän ei teeskennellyt. Hän tahtoi todellakin olla nöyrä, tuo
seitsemäntoista-vuotias Kristiina... olla nöyrä kohotaksensa.



20. Tuhkimus.


    Hänestä ei tullut oikeata prinsessaa.

Nuoren miehen lupaukset, viinamarja-mehun vaikuttaessa, ovat kuten
kastemadot, jotka kömpivät päivän valoon sateella, mutta vetäytyvät
takaisin maahan selkeällä ilmalla. Kustaa Kurki oli matkustanut
Saksanmaalle isänsä luvalla, koettamatta viedä Hagaria mukanaan.
Hagar uskalsi taas näyttäytyä entisen suojeliansa kodissa.

Oli iltapäivä; presidentti Kurki oli lähtenyt ulos. Hagar astui
armollisen rouvan työhuoneeseen, ja havaitsi hänen toimivan rakkaassa
työssä, hän nimittäin leikkasi omakätisesti pieniä vaatteita uudelle
odotetulle perilliselle. Poikapuoli Gabriel, 13 vuotias ja ylioppilas
Turussa jo 11 vuotiaana, pesi ruostetta pois kahdesta vanhasta
romalaisesta rahasta, jotka kuuluivat hänen rahakokoelmaansa. Omat
tyttäret Kaarina ja Märta pitivät kiinni äitinsä hameesta ja estivät
häntä työssään.

"Mamselli", sanoi armollinen rouva opettajattarelle, "pitäkää huolta
lapsista; he saattavat loukata itseään saksilla!"

"Ei, ei, Hagarin pitää puhuman meille satua!" pyysi kiihkeästi
nelivuotias Kaarina.

"Kerro heille jotakin, niin jättävät minut rauhaan!" sanoi äiti.

Ja Hagar kertoi lapsille Kaskaksen torpan metsästä, mitenkä korkea
petäjä katseli juurellaan olevaa muurahaiskekoa ja miten maakotka
liiteli korkealla ilmassa metsäkyyhkyjen pesien ylitse. Siellä oli
suuri, sammalten verhoama vuori, jonka koloissa haltiat asuivat,
ja kun kivellä koputteli vuorta, kilisi sen sisustassa ikään kuin
hopea olisi helähtänyt. Vuoren juurella istui köyhä avojalkainen
tyttö ohkaisessa hameessaan ja kaitsi lehmiä. Häntä nimitettiin
tuhkimukseksi, sillä siellä oli metsänrinteessä tupa, jossa
tuhkimuksen oli tapana istua takalla itseään lämmittelemässä, kun
hänen oli vilu. Kun hän lehmien kanssa lähti ulos, sai hän kovan
leipäpalan evääkseen; vettä hän sai lähteestä. Eräänä päivänä, kun
hän ammensi vettä tuohisellaan, näki hän lähteen kuvastimessa pienen
noitatytön, joka hänelle sanoi: Tahdotko tulla prinsessaksi, sinä?
Totta kaiketi, sanoi tuhkimus, sillä hänen oli vilu ja nälkä. Mene
siis vuoren luo, sanoi lähdetyttö, ja koputa seitsemän kertaa kivellä
oikein kovaan. Kun olet seitsemän kertaa koputtanut, kysyvät haltiat
sinulta, mitä tahdot ja silloin pitää sinun vastaaman: tahdon antaa
teille vapauteni.

Äiti hymyili nähdessään lapsensa hämmästyneinä ja tarkkaavaisina.
Nuori Gabriel katsoi pois rahoistaan ja tuumasi, että tuo oli kovin
lumouksentapaista. "Eihän tuhkimus vain liene ollut niin tyhmä, että
olisi vapautensa antanut?"

"Niin, sanoppas vain, eikö ollutkin tuo lumouksentapaista? Mutta niin
teki tuhkimus. Hän meni vuoren luo, koputti seitsemän kertaa, ja kun
haltiat kysyivät, mitä hän tahtoi, vastasi hän, kuten lähdetyttö
häntä oli neuvonut. Silloin haltiat sanoivat: Täällä kasvaa vuoden
vanha pihlaja. Leikkaa ensin rako pihlajaan. Leikkaa sitten vasemman
kätesi pikkusormeen sen verran, että siitä tulee veripisara, pane sen
jälkeen se veripisara pihlajan-rakoon, liitä rako kiinni ja solmia
vahva nuora pihlajan ympäri. Silloin vapautesi on siellä niin kauan,
kuin se pihlaja seisoo, ja silloin sinä tulet prinsessaksi."

"Tekikö tuhkimus niin?"

"Teki kyllä. Ja kun hän sanoi haltioille: nyt olen sitonut vapauteni
pihlajaan, kuuli hän ilmasta kovan huminan, ikään kuin myrskyilman
raivoamisen. Silloin suuri maakotka laskeutui alas, iski kyntensä
häneen ja vei hänen meren yli kuninkaan kartanoon, ja sitten tuhkimus
melkein tuli prinsessaksi. Mutta oikeaa prinsessaa hänestä ei sentään
tullut, sillä reikä pihlajassa ei ollut niin kovaan kiinni sidottu,
kuin sen olisi pitänyt olla. Siitä oli tiukkunut pienen pieni hitunen
hänen vapaudestaan ulos, ja se oli tarpeeksi suuri estämään häntä
tulemasta oikeaksi prinsessaksi, mutta ei kylliksi suuri vapauttamaan
häntä haltioista. Ja nyt kulkee tuhkimus, joka puolittain on
prinsessa, puolittain avojalka ja odottaa odottamistaan. Vuoden
vanha pihlaja on nyt kasvanut suureksi puuksi ja siinä on kauniita,
valkoisia, tuoksuvia kukkia ja punaisia marjoja, mutta mitä se
tuhkimusta auttaa? Onhan hänen vapautensa sidottu, niin kauan kuin
pihlaja seisoo. Hän odottaa tänään ja odottaa huomenna ja odottaa
vuosia ja kuukausia pihlajan vanhentumista ja lahoamista siksi, että
vihdoin armahtava tuuli sen puhaltaa kumoon. Mutta kauvan kestää
aikaa, oih, sitä kestää kauan, kauan! Pihlaja on nyt ensimmäisessä
nuoruuden kukoistuksessaan, ja tuo tuhkimus raukka tulee ehkä
vanhaksi ja harmaaksi, ennenkuin pihlaja vanhaksi tulee. Miksikä hän
vapautensa sitoi?"

"Mutta hänen pitäisi mennä sinne aukaisemaan sidettä", tuumieli
Kaarina Kurki.

"Ei, hänen pitäisi mennä hakkaamaan pihlaja poikki", neuvoi nuori
Gabriel.

"En tiedä, ehkä hän tekee jommallakummalla tavalla", vastasi Hagar.

Rouva Sofia De la Gardie oli vähitellen ruvennut satua kuuntelemaan.

"Mamselli", sanoi hän opettajattarelle, joka mietti sadun
siveys-opillista tarkoitusta, "antakaa lapsille heidän illallisensa;
heidän on aika mennä levolle. Ja sinä, Gabriel, vie tuo
rahalaatikko-rohju pois kammariisi, se on täällä tiellä vain. Hyvää
yötä, pienokaiseni!"

Turhaan Kaarina pyysi saada kuulla satua toistamiseen. Äiti oli
hellä ja hyvä, mutta järjestys Kurjen perheessä oli ankara. Lapset
suutelivat äitinsä kättä ja tottelivat.

Heidän mentyään, katseli rouva Sofia De la Gardie kertojaa
äidillisesti tutkivalla katseella ja kysyi:

"Oletko sinä tuhkimus?"

"Välistä tuntuu siltä, kuin olisin", vastasi Hagar.

"Mikä sinun on, lapsi? Etkö ole saanut kaikkea? Eikö Kersti röökinä
sinulle hyvyyttään tuhlaamalla tuhlaa? Etkö ole saanut oppia, jota
sydämmestäsi olet halannut? Eikö sinulla ole ystäviä ja kaikkea, mitä
rohkeimmissa unelmissasi olet toivoa saattanut? Mitä pyydät sinä
vielä?"

"Vapautta", vastasi Hagar arasti.

"Lapsi, lapsi, ei löydy yhtäkään sellaista vapautta, +jota sinä
pyydät. Kaikkien täytyy taivuttaa itsiänsä, kuningatarten samoin kuin
muitten, niin, vieläpä paljoa enemmänkin. Vapautta täytyy meidän
etsiä omasta itsestämme eikä ulkopuoleltamme. Vapaasta tahdosta
taipua Jumalan ja ihmisten lain mukaan, olla itsenäinen ja kuitenkin
itsekieltävä, kun velvollisuus niin vaatii, kas siinä todellinen
vapaus; toista ei olemassa ole."

"Niin, teidän armonne... olla itsenäinen."

"Olla mitä parasta itsessämme löytyy, olla hyvä ja lempeä,
tottelevainen ja kärsivällinen, alituisesti pyrkiä saavuttamaan
suurimpaa täydellisyyttä. Sinä palvelet oppinutta ja suurilla
lahjoilla varustettua prinsessaa, lapseni; hän on sinua kaikessa
muussa etevämpi, paitsi yhdessä, jota _hän_ ei ole oppinut, mutta
jonka _sinä_ olet saanut oppia. Kersti röökinän on täytynyt taivuttaa
itsensä isänsä, äitinsä, tätinsä, vallanhoitajien, opettajien ja
hovimestaritarten tahdon mukaan, mutta sitä hän ei ole tehnyt
tarpeeksi kauan eikä kyllin ankarasti, voidaksensa itsepäisellä
luonnollaan taipua kruunun alle. Hän on vähemmän vapaa kuin
sinä. Sinua on köyhyys ja turvattomuus taivuttanut maahan asti,
aina pienestä lapsuudesta saakka: sitä varten saatat nyt, vaikka
ulkonaisesti sidottuna, olla vapaana, jos ymmärrät säilyttää parhaat
ominaisuutesi. Hagar, minä pelkään, että olet tuhkimus, joka tahtoi
tulla prinsessaksi. Sinussa on jotakin sekä syntyperäistä että
opittua Kersti röökinästä."

"Tähdet sanovat sen."

"Niin, se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta minä sanon sinulle, mitä se
oikeastaan on: se on _ylpeyttä_."

Hagar hillitsi sisällistä kapinoitsiaansa ja oli vaiti.

"Sinulla on kylliksi päätä käsittääksesi minua, mutta onko sinulla
myöskin sydäntä uskoaksesi minua? En sano, että sinun aina olisi
pitänyt jäädä köyhään, palvelevaan asemaan, mutta onneksi ei ollut,
että tulit hoviin. Prinsessa, joka ei ole oikea prinsessa, on vielä
halvempi kuin hänen kammaripiikansa. Mitä on, sitä pitää olla
kokonaan. Puolinainen ihminen on mitätön kappale. Lapsi raukka,
käsitätkö itseäsi? Sinä et ole haukka etkä kyyhkynen, sinä olet
toisen pesään pantu käenpoikanen, ja tahdot lentää kotkansiivillä.
Kersti röökinä ei muuksi kelpaa kuin kuningattareksi: ota häneltä
pois kuninkuus, niin hän ei osaa edes sukkaa kutoa. Jos nyt sinä,
joka et ole kuningatar, tahdot olla hänen kaltaisensa, niin ethän
silloin ole mikään."

"Vendela Skytte ei myöskään ollut kuningatar."

"Noh, mene sitte naimisiin kuten hänkin ja tule ymmärtäväiseksi
emännäksi! Tuhkimus tekee viisaasti, jos hän seuraa Kaarinan neuvoa
ja aukaisee siteen, eikä Gabrielin neuvoa, hän kun käski hakata
pihlajan kumoon. Tahdotko muuttaa meille, vai tahdotko tulla
juutalaiseksi?"

"Teidän armonne on ollut hyvä minulle... teidän armonne on ollut
minulle parempi kuin äiti... mutta täällä minä aina olen puolinainen."

"Niin, niin, minä tiedän, mutta se aika saattaa tulla, lapseni,
jolloin puolinainen tulee kokonaiseksi", sanoi Sofia De la Gardie
liikutuksella, joka osotti, että hän vähitellen oli suostunut
miehensä tuumiin Kustaan tulevaisuudesta. Syntyperää lukuun ottamatta
ei tuo ylhäinen Kurjen perhe saattanut toivoa rikkaampaa eikä
esitettäväkseen sopivampaa miniää.

Presidentti palasi ja puhui puolisolleen jotakin kahden kesken. Hän
oli kovin pahoillaan eräästä uutisesta, jonka hän äsken oli kuullut
neuvoskunnassa. Valtiollinen salaisuus, joka oli erittäin tärkeä,
oli tullut ilmi, ei tietty miten eikä kenenkä kautta. Eräs neuvoston
päätös, josta oli suljettujen ovien takana keskusteltu ja ainoastaan
neuvoston jäsenien ja kuningattaren läsnä ollessa, oli samana päivänä
kerrottu vieraan vallan lähettiläälle, jonka vähemmän kuin kenenkään
muun olisi tullut saada siitä vihiä.

Se varma tieto, ett'ei edes hallituksen salaisimmissa neuvotteluissa
oltu turvattuna palkattujen urkkijain vehkeistä, oli hämmästyttänyt
kaikkia. Nyt tahdottiin käyttää kaikkia keinoja, millä vain olisi
mahdollista päästä kavaltajan jäljille ja saada häntä kiinni. Jollei
tämä onnistuisi, olisi valtakunnan turvallisuus alttiina ja sen
lisäksi tulisivat neuvoskunnan jäsenet epäilemään toinen toisiansa ja
poissa olisi se yksimielisyys, josta valtakunnan onni riippui.

Enempää ei nyt saanut ilmoittaa ja tätäkin tuli suurella huolella
salassa pitää. 236 vuotta myöhemmin saattaa lukia aavistaa, mitenkä
tämän asian laita on. Pietari Wiben sanansaattajaa, joka Kristian
IV:nelle toi tiedon Niilo Tungelin luuletelluista havainnoista,
oli jonkun tekosyyn tähden viivytetty rajalla ja niin runsaasti
kestitetty, että onnistuttiin saada häneltä kirjeet taskusta, jotka
sitten taitavasti aukaistiin ja pantiin jälleen kiinni, kun ensin
oli ehditty ottaa kirjoituksista jäljennös. Wiben lähettämät tiedot
olivat varovasti kirjoitetut, ei yhtäkään nimeä mainittu. Tosi kyllä,
oli Wibe lisännyt, ett'ei minun urkkiani ole oikein luotettava;
mies oli vain mahtava olevinaan ja tahtoi ansaita hyvän lisätulon.
Mutta siinä luettiin kuitenkin urkkian kertomus, mitä neuvosto 12
päivänä toukokuuta oli päättänyt, että nimittäin olisi ryhdyttävä
sotaan Tanskanmaata vastaan. Uskoisiko kuningas Kristian ja hänen
ministerinsä Wibeä tahi vakoojaa?

Presidentti sai vastavuoroa puolisoltaan kuulla salaisuuden
Hagarista. Tyttö oli aina ollut ylevämielinen: nyt oli hänen
odottamaton onnensa tehnyt hänet niin ylpeäksi, ett'ei hän enään
kärsinyt olla kuningattarenkaan palveluksessa. Mitä oli tehtävä?
Tuliko lähettää hänet pois hovista? Jos hän olisi Kustaan kanssa
kihloissa, saattaisi hänet ottaa perheeseen omana lapsena. Hän oli
nyt kaikessa niin aateliston vertainen kuin vain joku olla saattoi,
mutta syntyperä, syntyperä!

"Älä ole huolissasi", vastasi presidentti, "minä olen keinon
keksinyt. Kersti röökinä on hommannut tutkintoa pidettäväksi
Suomessa, saadaksensa selkoa Hagarin sukuperästä. Minä olen pitänyt
huolta siitä, että asiaa toimitetaan veltosti. Siinä olisi saattanut
tulla ilmi monenmoisia vähemmän hauskoja asioita. On tultu erään
rikoksen jäljille, mutta tytön isästä ei tiedetä mitään. Se on
pää-asia. Olen puhutellut valtaneuvos Eerik Ryningiä, joka on
laamanni Sörmlannissa, hän on kunnian mies, sekä on nainut, kuten
tiedät, erään Maria Kurtzellin, mutta on lapseton. Hän on halullinen
ottamaan Hagarin lapseksensa, vähäisestä ystävän palveluksesta, jonka
minä olen tilaisuudessa hänelle osottamaan eräässä käräjäasiassa,
hän kun riitelee liiviläisistä maatiloistaan. Sopii keksiä joku syy,
jonkunlainen sukulaisuus -- ja kaikki on selvillä. Suku on vanhaa
aatelia, nimi kunnioitettu, eikä ole liika halpa yhdistettäväksi
meidän perheemme kanssa. Lyhyesti sanoen, kaikki käy ikään kuin
itsestään, mutta aikaa tarvitaan, ja siksi on paras, ettei Hagar jätä
hovipalvelustaan. Meillä hän tulisi kohtaamaan Barbron ja Ingeborgin:
se ei käy päinsä. Alan luulla, että Hagarin onnistuu pitää purjeet
tuulessa siksi, kuin kuningatar lailliseksi tulee, ja Silloin hän
itse saattaa valita nimen. Mutta Ryning on varmempi: tulkoon hän vain
Ryningiksi."

"Entäs juutalainen?"

Presidentti kohotti olkapäitään.

"Minä teen, minkä saatan, voittaakseni tulevalle miniälleni hänen
suosionsa. Hän saa sen laillisesti kirjoitetun ja täydellisesti
vahvistetun todistuksen, jonka hän on pyytänyt... Hagar!"

Presidentin huolenpitojen esine astui samassa sisään, tietämättömänä
niistä suunnitelmista, joita hänen tulevaisuudestaan tehtiin.

"Kustaa lähettää sinulle vakaan, sydämmestä uskollisen tervehdyksen",
sanoi presidentti, suudellen häntä isällisellä rakkaudella otsalle.
"Hän lähti toissapäivänä. Kun hän sodasta palajaa ansaiten sen, jota
hän rakastaa, on hänellä ehkä jotakin enemmän sinulle sanottavaa."

Hagarin poskiin nousi hehkuva puna. Ensi kerran hän nyt havaitsi,
että vanhemmat hyväksyivät poikansa innokkaan rakkauden. Tämä oli
enemmänkin: olipa melkein kuin kihlaus. Mitä hän tähän vastaisi? Ei
kukaan häneltä mitään kysynyt. Merellä harhailevan lastun tulisi
tietysti tätä liittoa pitää suurimpana onnenaan ja kunnianaan. Hagar
kumartui ja suuteli ääneti suojeliansa kättä.

Kasvatti-äiti sulki hänet syliinsä. Rouva Sofia De la Gardie rakasti
tuota ynseätä tyttöä kaikkine ylpeyksineen, turhine oppineen
ja kaikkine vikoineen, jota hän äsken ankarasti oli koettanut
oikaista. Hänessä oli jotakin, tuossa maantieltä otetussa lapsessa,
mikä korotti häntä aatelitonta ylhäisemmäksi ja joka miellytti
kasvatti-äitiä, sillä hän, joka itse oli ylpeämielinen, antoi
halusta anteeksi toisen ylpeyden. Sanoja ei nyt tarvittu: äiti ja
lapsi ymmärsivät toisiansa. Kaikki oli niin selvillä, kuin hämärä
tulevaisuudentuuma olla saattaa, jolloin toinen päähenkilö on vaiti
ja toista odotetaan takaisin muutamien vuosien perästä verisestä
sodasta.

"Tiedätkö", jatkoi presidentti sellaisella tuttavallisella äänellä,
joka oli aiottu osottamaan, että hän tahtoi korottaa armolapsen
tyttärekseen, "tiedätkö, että Lydik Larsson Helsingistä on
Tukholmassa, täällä kirjoittaaksensa ja vahvistaaksensa omakätisesti
todistukset sinun syntymisestäsi?"

"Hän on minulle sanonut, että hän hakee avonaista virkaa Turussa,
minä pyydän teidän armoanne pitämään häntä suosiollisessa muistissa."

"Sinun tähtesi, sen huolenpidon tähden, jota hän sinulle on
osottanut, tahdon tehdä, mitä voin. Se riippuu kammarikollegiosta
ja on ehkä kyllä vaikea saada sitä hänelle, koska tuo hyvä mies
ennen on saanut sakkoa virassaan. Hän on tuonut muassaan pöytäkirjat
Karjasta. Siinä on tullut kolme uutta todistusta oikeuden
tutkinnossa. Vaimo Dorothea Juhantytär muistelee, että hän kuolleen
paidassa oli nähnyt vierailla kirjaimilla merkityn nimen, joka oli
sen heprealaisen Jahvehin tahi Jehovahin näköinen, joka on hänen
raamattunsa nimilehdellä, ja tämäkin vahvistaa juutalaisen puhetta.
Eräs vanha sotamies on kuolinvuoteellaan tunnustanut, että kun
hän sinä yönä oli kyydinnyt raskasta rekeä Karjaan Grabbakasta
Bengsnoran taloon Mustioon, oli toisessa reessä lähtiessä istunut
kaksi naista kuskin kanssa, mutta perille tullessa ainoastaan
yksi nainen. Ja kun sotamies tästä oli ollut ihmeissään, oli hän
saanut, pysyäksensä vaiti, neljä puolalaista kultarahaa, joissa oli
kuningas Sigismundin kuva. Vielä lisäksi on yksi herra Aake Tottin
ratsumiehistä tunnustanut, että hänen herransa sinä yönä oli kumoon
ratsastanut erään yksinäisen naisen maantiellä, vähän matkaa Uuskylän
talosta, mutta koska he ratsastivat kovaa vauhtia pakkasen takia,
niin ratsumiehen ei ollut aikaa katsoa taaksensa, jäikö nainen
sinne makaamaan tahi nousiko hän jaloilleen. Näistä sekä muista
todistuksista lähetetään todistetut kopiat Ruben Zeville."

"Onko teidän armonne saanut tietoja veljestäni?"

"Tyhjät sanomat parhaat sanomat. Sinun iso-isäsi on taitava
laskumies: hän on tasan jakava, pitää pojan ja suo tytön hänen
risti-isälleen. Ole varovainen, lapsi, palveluksessasi kuningattaren
luona! Se päivä tulee, jolloin hän sinun jättää niiden huomaan, jotka
ovat sinua lähimpänä."



21. Kuka on maankavaltaja.


    Jos tuhkimus oli prinsessa, niin
    kuningatarkin jäi kuningattareksi.

Ruotsalaisen neuvoston huolet heidän valtiosalaisuutensa ilmitulosta
saattoi päivä päivältä heille enemmän levottomuutta. Tarpeellisia
ohjeita valmistuksiin mahdollisesti tapahtuvaa rauhanrikkomista
varten oli lähetetty ulkomaisissa hoveissa oleville lähettiläille,
salavihkaa keskusteltiin Alankomaitten ja Hampurin kanssa; tahdottiin
edeltäkäsin asettua varmalle kannalle Warsovassa ja Berlinissä, Wibeä
imarreltiin, kuningas Kristianille koetettiin vakuuttaa, ei juuri
ystävyyttä, mutta kuitenkin, että Ruotsi oli kykenemätön alkamaan
uutta sotaa. Kaikessa hiljaisuudessa varustettiin Skånen ja Norjan
varustamattomilla rajoilla. Neuvoteltiin, mitenkä Torstenson, jonka
ryhtymisestä asiaan kaikki riippui, saisi kauas Saksanmaalle tietoa
tuumasta, ja katso, silloin havaittiin Wiben ilmoituksista, että
kaikki oli tullut ilmi tahi oli tulemaisillaan. Vielä Wibe epäili,
mutta hän oli tarkkanäköinen ja oli tullut varoitetuksi; hän tietäisi
kyllä hankkia itsellensä varmempia tietoja. Nyt tiettiin, että
hänellä siihen oli keinoja.

Kuka oli pettäjä? Neuvoskunnan jäsenet katselivat toisiansa
epäilyksellä, jota he turhaan kokivat salata. Yhdenhän heistä oli
täytynyt juorutella... ei tahalla, sitä koetettiin olla luulematta
niin kauan kuin mahdollista, mutta ehkä puhumisen halusta,
kevytmielisyydestä. Oxenstjernalla oli vastustajia: olisiko joku
heistä...? Nämät vastustajat arvelivat taas, että valtiokanslerin
sukulaiset tahi palveliat sen olisivat tehneet. Syyllinen oli kiinni
saatava. Kaikki nuuskiat oli pantavat liikkeelle.

Valtiokansleri kutsui eräänä aamuna vakoojansa luoksensa.

"Olavi", sanoi hän, "sinua on petetty toukokuun 12 päivänä. Kerro
minulle vielä, mitä nähnyt olet sekä mitä et ole nähnyt. Anna minulle
jälki, niin minä täytän sen kullalla."

Skånelainen toisti ilmoituksensa veitikkamaisen muotoisena. Hän ei
saattanut olla kaikkialla, mutta hän oli varma siitä, jota häntä oli
käsketty seuraamaan. Tungel oli mennyt ulos iltapäivällä lankonsa
luo, joka asui Itäisen pitkänkadun varrella. Yhdeksän aikaan illalla
oli siitä talosta lähtenyt länsigöötalainen, joka oli kadonnut
pimeään Bouchtin talon kohdalla. Olavi epäili Wiben taloa, joka oli
lähimmäisessä korttelissa, ja vartioitsi taloa kello yhteentoista,
jolloin sieltä lähti Wiben kammaripalvelia ja taalaintyttö hänen
muassaan; tämä suuntasi matkansa linnaan päin ja katosi siellä
porttikäytävän varjoon. Sitten oli Olavi vartioinnut Wiben asuntoa
koko yön ja nähnyt kynttilän palavan siellä kello kolmeen,
havaitsematta ketään muuta kuin kammaripalvelian, joka yksin palasi
kotia.

"Kuka oli länsigöötalainen?"

Olavi ei saattanut olla monessa paikkaa yhtä haavaa. Jos
länsigöötalainen oli Tungel, olisi hänen pitänyt olla Wiben luona
koko yön. Mutta Olavi oli aamun koittaessa tehnyt tikusta asiaa ja
mennyt Tungelin taloudenhoitajan luo sekä saanut tietää, että hänen
isäntänsä nukkui vanhurskaan unta omassa kodissaan.

"Ja kuka oli tuo taalain tyttö?"

Olavi tuumasi, että taalaalaiset yleensä ovat siivoksi tunnettuja,
mutta saattoihan kuitenkin löytyä poikkeuksia.

"Tyhmyyksiä!" Sivutulo ei tällä kertaa tullut niin runsaaksi, kuin
vaakoja oli toivonut.

Tungelia oli kentiesi syyttömästi epäilty. Täytyi etsiä uutta
jälkeä. Valtiokansleri ajoi linnaan ja meni sisarensa rouva Beata
Oxenstjernan luo. Jotakin oli juolahtanut hänen mieleensä, se oli
kyllä uskallettu tuuma, mutta muuta neuvoa tuskin löytyi. Hän uskoi
ylihovimestarittarelle niin paljo, kuin hän luuli sisarensa voivan
valtiosalaisuudesta säilyttää takanansa.

"Olen epäillyt Skytteä, joka on kettu, ja Gyllenhjelmiä, joka on
lörpötteliä, mutta nuo hyvät herrat ovat asiasta enemmän pelästyneet,
kuin minä. Luuleeko rakas sisareni, että asia olisi saattanut tulla
ilmi erään ylhäisen henkilön kautta, joka neuvostossa oli läsnä?"

"Varjelkoon meitä!" huudahti Beata rouva pelästyneenä. "En koskaan
minä sitä voi uskoa, että röökinä, joka on niin viisas ja vakainen..."

"Sen kyllä tiedän, mutta jos hän olisi sattunut nuoruuden
ajattelemattomuudessa sanomaan jotakin? Hän ehkä ei mitään salaa Ebba
Sparrelta?"

"Hän ei ole Ebballe eikä minulle koskaan ilmoittanut mitään valtiota
koskevaa."

"Ei, rakas sisareni ei ole valtiosalaisuudesta osallinen, mutta kaksi
nuorta lörppähuulta ei punnitse tarkasti sanojansa. Eiköhän röökinä
olisi saattanut sanoa Ebballe esimerkiksi näin: kun nyt saamme sotaa
lähemmällä taholla, niin saamme odottaa sukulaistani Kaarle Kustaata
tänne, ja mitenkä minun tulee häntä ottaa vastaan?"

"Mitä sanoo teidän lemmellisyytenne!" huudahti Beata rouva, joka
maltittomuudesta melkein oli halkeamaisillaan, kun oli niin
tuskissaan siitä, mitenkä saisi selkoa noin pelottavasta juonesta,
joka valtakunnan menestystä vastaan oli tehty. "Mahdotonta se ei
ole. Olen aina sanonut, että niin viisas kuin Kersti röökinä onkin,
ei hän rakkaudentuumissa ole jääpalastakaan parempi ikäisiänsä. Ja
Ebbakin välistä on vähän hölläsuinen minua kohtaan; en nyt tahdo
puhua röökinästä, mitenkä hän tekee elämäni sellaiseksi, että sitä
saattaisi verrata karttapiikkien päällitse kiipeämiseen. Olisikohan
nyt Ebba... ei, teidän lemmellisyytenne, ei, sen on täytynyt tulla
ilmi toisen hammasrivin kautta, ja täällä löytyy toinen..."

"Onko röökinällä joku muu uskottu kuin Ebba?"

"Uskottu? No, niin, niin uskottu kuin koirarakkikin saattaa olla,
jolle sokeria antaa. Täällähän on uusi lempisilmä, kuten teidän
lemmellisyytenne tietää."

"Lukia?"

"Niin, tuo suomalainen noidanpenikka. Olen nyt kärsivällisesti
odottanut yhdeksän kuukautta, että korpinsiivet kasvaisivat ulos
lapaluusta, kuten ihmiset sanovat, mutta vielä ei voi havaita mitään
muuta, kuin että röökinä päivä päivältä joutuu paremmin ansaan ja nyt
tahtoo tuon pahan korottaa aatelisten vertaiseksi Hänessä sanotaan
olevan juutalaisverta. Antaa hänen saada valtaa, niin pääsemme pian
sekä papeista että kirkosta."

"Hulluudella pitää myöskin olla aikansa. Kertokaa minulle, mitä
rakas sisar luulee kammaripiiasta Hagar Ringistä. Olisikohan röökinä
ilmoittanut hänelle jotakin, mitä valtakuntaa koskee?"

"Ei, sitä minä en tahdo sanoa, mutta antakaa minun ajatella...
röökinällä on pöydällään muistikirja, jolla on viheriäiset
safiaanikannet, siihen kirjaan hän joka päivä muistiinsa kirjoittaa
jotakin, joka on hänen mielestään erinomaista. Siihen kirjaan hän
mahdollisesti on kirjoittanut jotakin neuvoston päätöksestä, ja
koska hän on kovin huoleton vaatteittensa ja kirjojensa kanssa, on
saattanut tapahtua, että hän on jättänyt kirjansa pöydälle, kun hän
on mennyt pois. Jos nyt kammaripiika Hagar, joka usein pitkin päivää
työskentelee röökinän huoneessa, on saanut nähdä sen kirjan, on hän
siinä saanut lukea..."

"Ei suinkaan rakas sisar kuitenkaan tarkoita, että hän sillä on
mennyt tanskalaisen lähettilään luo?"

"Sitä en minä uskalla väittää", sanoi Beata rouva jotenkin hämillään
ollen, "mutta siellä lienee toisia välikuljettajia. Helatuorstaina
illalla on piika Hagar puhunut venäjää tahi lapinkieltä epäiltävän
miehen kanssa täällä alhaalla linnassa."

Valtiokansleri pani muistiin tämän sekä muut tiedot, joita oli saanut.

"Onko rakas sisareni kentiesi joskus nähnyt kammaripiian
taalaintytöksi puettuna?" kysyi hän vielä.

"Viime laskiaisena näin. Kaikki hovineidet olivat puettuna
taalaalaisiksi."

"Minun täytyy puhua röökinän kanssa."

       *       *       *       *       *

Kersti röökinän ja valtiokanslerin keskustelua tästä asiasta ei ole
muistiin kirjoitettu. Todenmukaista on, että hän arassa ylpeydessään
oitis oli kieltänyt syyttämästä palvelioitaan. Jäätyänsä yksin,
aukaisi hän viheriäkantisen muistiinpanokirjansa, ja luki siitä,
mitä oli kirjoittanut toukokuun 12 päivänä: "Tänään olin läsnä
neuvostossa, enkä sanaakaan siellä puhunut. Kaikki he kuitenkin
yksimielisesti tahtoivat sotaa Tanskanmaata vastaan. Tästä lähtein
ei pidä yhteenkään sotaan ryhdyttämän minun tahdostani eikä minun
myöntymykselläni, ellei kunnia ole vaarassa. Se, minkä luullaan
valtakuntaa hyödyttävän, saattaa hyvinkin huonosti loppua. Minä
tahdon olla niin voimakas, ett'ei kukaan uskalla minua hätyyttää,
ja minun aikanani pitää valtakuntani nauttiman jatkuvaa, onnellista
rauhaa."

Kristiina kävi miettiväiseksi, luki uudestaan muistiinpanonsa ja
sanoi sitten Hagarille, joka viereisessä huoneessa teki luetteloa
äsken saapuneista kirjoista. "Onko sinulla ystäviä Suomessa?"

"Ne lienevät harvat", vastasi Hagar, joka velvollisuuden mukaisesti
astui sisälle. "Köyhä torpan väki on minulle rakkautta osottanut."

"Asuvatko he Karjalassa?"

"Ei, vaan Uudellamaalla."

"Se on heidän onneksensa. Venäläinen on mennyt 50,000 miehen joukolla
Nevajoen yli, hävittänyt Inkerinmaan ja piirittää Viipuria."

"Mikä onnettomuus! Voi, armollinen röökinä, pelastakaa Suomenmaa,
joka aina on kruunulle osottanut uskollisuutta!"

"Minä puhun neuvostolle asiasta. Ovatko Cartesiuksen _Meditationes_
noitten uusien kirjojen joukossa?"

"Ovat, armollinen röökinä."

"Hyvä. Älä laiminlyö työtäsi!"

Linnan ankaraan järjestykseen kuului, että kaikki ovet lukittiin
poismenneen jälkeen. Mutta Kristiina oli äsken saattanut
valtiokanslerin etuhuoneeseen, keskustellut vilkkaasti hänen
kanssaan, ja unohtanut auki oven, joka nyt oli puoleksi raollaan.
Juho Holm oli tavallisuuden mukaan etuhuoneessa vartiana ja koetti
kuunnella, mitä puhuttiin. Ennen kuin päivä loppuun oli kulunut,
kulki yleinen huhu linnanpalvelus-väen joukossa, että venäläinen
oli valloittanut koko Suomen sekä oli laivaston kanssa matkalla
Tukholmaan. Illalla tuli tämä huhu Kristiinalle, jolla lapsuuden
ajoista asti oli ollut tapa kuunnella kammaripiikojensa juorupuheita,
kun he häntä palvelivat hänen pukiessaan tahi riisuessaan. Hän
lähetti neitsyet pois ja kutsui luokseen Hagarin; siinä kun hän istui
puoleksi riisuttuna makuukammarissaan.

"Fiken kertoo minulle, että venäläinen on valloittanut Suomen
ja rientää 100,000:nen miehen kanssa Tukholmaan", virkkoi hän
teeskennellyllä levollisuudella.

Hagar huomasi jotakin erityistä äänessä. Hän oli kuullut juorupuheet
ja liioittelut.

"Sinäkö tuon olet kertonut?"

"En, armollinen röökinä."

"Sinä olet sen tehnyt. Muistatko, mitä kerran sinulle sanoin? Tähdet
ovat unia, mutta salavehkeet todellisuuksia. Sanoin sinulle: ole aina
minulle uskollinen, niin minä sinun koroin korkeammalle, kuin sinä
koskaan olet voinut uneksiakaan. Jos tulet minulle uskottomaksi,
niin minä sinun syöksen niin syvään, että se maantie, jonka loassa
olet virunut, näyttää sinusta kuninkaan valtakunnalta myöhäisemmän
kohtalosi rinnalla!"

Hagar oli vaiti. Hänen sisällinen kapinannostajansa nousi täyteen
voimaansa, mutta ei löytänyt sanaa. Yölamppu laski kalpean loisteensa
alkovin yli, jossa oli neitseellinen vuode tumman viheriäisine
verhoineen, sekä hienosti veistetty yöpöytä soitinkelloineen,
rukouskirjoineen, joka siinä oli vanhan tavan vuoksi, mutta
aukaisematta, tuo vihasta punastuva syyttäjä ja puolustuksekseen
puhumaton syytetty, jonka kalpeaksi käyneet posket näyttivät
ilmaisevan, että hän tiesi rikoksen ilmi tulleen.

Vaasan-veri, joka oli tunnettu myrskyileväksi vihan tullessa, se nyt
kuohahti hirveästi.

"Sinä kurja mateliainen suomalaisesta kaskimaasta", ärjäsi Kristiina,
"sinä, joka olet sammakkoa pienempi ja tahdot kuitenkin olla
kotkanpoikanen, sinä uskallat olla minua vastaan tottelematon, sinä!
Enkö ole sinua suosta vetänyt sellaiseen asemaan, josta Ruotsin
jalosukuisimmatkin neidet sinua kadehtivat? Etkö ollut köyhin,
kurjin piikivi, jota ihmisjalka tallaa? Ja minä olen sinun hionut
kultaisen kehyksen sisään. Etkö tiedä, että minä voin sinun jälleen
heittää auttamattomampana, enemmän tallattuna kuin milloinkaan olet
ollut, pimeyteen ja unhotukseen? Ja sinä uskallat minua pettää, sinä,
sinä, joka saat minua kiittää kaikesta, joka minutta olisit mitätön!
Miksikä olet vaiti?... Vastaa!"

"Minä häpeän..."

"Niin, häpeä! Siihen sinulla on syytä. Häpeä minun
yksinkertaisuuttani, joka uskoin sinun kiitollisuuteesi! Häpeä
kiittämättömyyttäsi, kun sillä tavoin olet minua palkinnut! Tunnusta,
niin tahdon katsoa, voinko kentiesi vielä tehdä jotakin puolestasi,
jota et ole ansainnut!"

"Minä häpeän, kun armollinen röökinä, joka minulle on ollut erin
hyvä, noin helposti saattaa tuomita minua tiesi mistä, kuulematta
puolustustani. Röökinä on sanonut minulle: ne, jotka Jumala on
aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, ja nyt häpeän minä, kun
röökinä nimittää minua piikiveksi ja mateliaksi. Niin arvoton en
ole, ja sen verran olen röökinältä itseltä oppinut, ett'en koskaan
tule toisen kahle-orjaksi. Minua ei kukaan saa sitoa eikä tallata.
Minä olen niin vapaana syntynyt kuin joku kuninkaan lapsikin. Lyökää
minua, tappakaa minut, mutta älkää minua häväiskö! Mistä minua
syytetään?"

Noissa ynseissä sanoissa oli jotakin, joka, samalla kuin se miellytti
kuningatarta, myöskin hirveästi häntä suututti. Hän nousi istualta
ja tarttui kiireisellä liikkeellä soitinkelloon, punnitsi sitä
muutaman hetken kädessään soittamatta ja laski sen sitten äänettömänä
takaisin yöpöydälle. Nämät kaksi yhden-ikäistä, jotka nykyään olivat
niin tuttavalliset keskenään, seisoivat siinä enemmän vihamielisinä
toisiansa vastapäätä, kuin Björnsnäsin metsässä, jolloin toisen
ratsuraippa veti punaisen naarmun toisen kaulaan.

"Näetkö tämän kellon?" jatkoi Kristiina, ja hänen oikeanpuolinen
varpaansakärki löi vasten pehmeätä lattiapeitettä ikään kuin
linnun-noukka. "Tiedätkö, että pieninkin liike kädelläni, saattaa
viskata sinut alas linnan, syvimpään vankilanholviin?"

"Tiedän", oli Hagarin rohkea vastaus; "olen jo kerran istunut
Norrköpingin kellariholvissa, syystä, ett'en tahtonut antaa ilmi
röökinän salaisuutta."

"Ota soitinkello, piilota se! Saattaisin unohtaa, että
velvollisuuteni on olla sinua jalomielisempi."

Hagar otti kellon, joka liikuttaessa äännähti, ja Fiken Lång astui
sisään.

"Sinua ei tarvita!" kuului käsky. Fiken meni.

"Mistä sinua syytetään?" toisti kuningatar, jonka äkkinäinen luonto
vuoroin tyyntyi ja jälleen kuohahti. "Olenko minä viskaali, joka
sinun kanssasi olisin velvollinen oikeutta käymään? Eikö sinulla
ole omaatuntoa, joka sinua soimaa? Täytyykö minun sinulle sanoa,
että olet juossut kaupungilla levittelemässä valtion salaisuuksia,
samati kuin sinä aamulla juoksit puhumassa satua venäläisistä? Etkö
ole yksinkertainen lörppö, joka et ole huomannut noin selvää ansaa?
Minä sinua puolustin valtiokanslerin luona tärkeämmässä asiassa,
mutta mieleeni juolahti keotella sinua, osaisitko olla vaiti, ja
sinä annoit viedä itseäsi ansaan kuten tyhmä hanhi. Se on toki
hullunkurista: luet Tacitusta ja juoruttelet piikojen kanssa!"

"Juho Holm saattaa vakuuttaa, että kun armollinen röökinä puhui
venäläisistä, oli etuhuoneeseen vievä ovi auki valtiokanslerin
jälkeen, joka vähän ennen oli lähtenyt ulos."

"Juho Holm? Verukkeita vain! Kerro minulle, mitä
muistiinpanokirjassani seisoo toukokuun 12:ta päivältä!"

"En minä tunne armollisen röökinän muistiinpanokirjaa, mutta siihenpä
varmaankin noin ylhäinen kuningatar on joka lehdelle kirjoittanut
sanan: oikeutta."

"Mitä? sinä rupeat ynseäksi, sinä, joka olet juossut Pietari Wiben
luo yöllä, viemässä varastettua kalua minun muistiinpanokirjastani!
Mitä hän sinulle tarjosi tuosta kalliista uutisesta? Vähemmän, kuin
minä, hän ei sinulle saattanut tarjota. Mitä hän tarjosi, sano!
Lupasiko hän naittaa sinua jollekulle Kristian IV:nen jalkalapselle?
Hänellä on koko tusina käytettävänä. Taikka eikö siinä ollut
kylliksi? Myitkö sinä Ruotsin korkeammasta hinnasta? Tunnusta, että
hän tarjosi sinulle Tanskanmaan kruunun, noin vasemmalta puolen!
Kuinka saatoit sinä olla niin kurjan tyhmä, että jätit minun
palvelukseni, jossa sinulla on kaikkea ja jossa saat kaikkea ja
voit tehdä kaikkea, tuollaisesta vanhasta elähtäneestä kuninkaasta,
joka tulevana vuonna lahjoittaa sinun jollekkin kaljupäälle
amiraalillensa? Mene, sinä et edes kelpaa maankavaltajaksi; sinä
kelpaat ainoastaan petturin piiaksi!"

"Onko minulle nyt suotu puhumisen vuoro?" kysyi Hagar, sillä välin
kuin kuningatar kaatoi itsellensä vettä lasiin vesikarahviinista niin
kiivaasti, että puolet meni pitkin yöpöytää.

"Puhu! Tunnusta! Ole lyhyt! Vielä sinulla on soitinkello."

"Uskallanko kysyä päivää ja tuntia, jolloin salaisuus ilmoitettiin
tanskalaiselle lähettiläälle?"

"Toukokuun 12 päivänä kello 9 ja 12 välillä yöllä." Kristiina muisti,
että Wiben tiedonannot, joista rajalla oli kopiat otettu, olivat
kirjoitetut toukokuun 12 päivänä illalla, jonka vuoksi hän silloin
eikä myöhemmin oli saanut tietoa neuvoston päätöksestä. Aikaisemmin
ei hän myöskään olisi voinut saada salaisuudesta tietoa.

Hagar mietti, hänen hyvä muistinsa oli hänelle apuna. "Toukokuun
12 päivä oli keskiviikko", sanoi hän, hitaasti laskien, ikään kuin
antaen jokaisen sanan olla todistajanaan. "Armollinen röökinä oli
ollut neuvostossa aamupäivällä, aterioitsi myöhään ja lähti sitten
ratsastamaan, katsellaksensa ylipäällikön uudestaan järjestämää
Kuningattarenkatua. Illallisen jälkeen antoi armollinen röökinä
tuoda esiin Delavarejoen ja Uudeksi Ruotsiksi nimitetyn uutisasunnon
kartat, jonka jälkeen minä sain käskyn, röökinän varalle kirjoittaa
muistiin tärkeimmät sieltä tulleet tiedot. Kello 11 illalla oli
minulla kunnia jättää ote valmiina röökinän omaan käteen, jonka
jälkeen röökinä vielä hetken puhui neiti Ebban kanssa asiasta. Kello
oli yli puoli kaksitoista, kun röökinä soitti ja minä autoin Fiken
Långia riisumistoimessa. Vaatiiko röökinä, että Fiken Lång kutsutaan
sisään? Hän muistanee tuon illan siksi, että röökinä niin myöhään
pani maata."

"Anna olla! Sitä ei tarvita." Ja tuon nuoren kuningattaren vilkkaassa
sydämmessä taistelivat ristiriitaiset tunteet. Hän muisti nyt
pienimmätkin seikat tuosta toukokuun 12 päivän illasta. Hän tunsi,
että hänen syytöksensä olivat täydelleen kumotut. Ja nöyryyttävältä
tuntui ottaa takaisin sellaisia sanoja, joita hän oli sanonut, mutta
Kristiina ei ollut se, joka nöyryyttämistä kärsi, vaan yhtä vähän hän
tahallaan tahtoi vääryyttä suosia. Syytetyn täytyi saada hyvitystä:
mutta minkälaista? Hän oli muutaman hetken ääneti. Hänen uusi
suuttumuksensa kääntyi nyt alkusyyn tekiään.

"Semmoisia ne ovat! Ovat kruunun neuvon-antajia, eivätkä ole enemmän
luotettavia, kuin Juho Holm, joka lähettää 100,000 venäläistä
Tukholmaan!... Sinä siellä, pane soitinkello takaisin paikoilleen.
Sinä et ole se, jota sen tulee kutsua kyseltäväksi ja tutkittavaksi."

Hagar asetti soitinkellon jälleen yöpöydälle. Hänen kovaan
suljettujen huuliensa takana liikkui jotakin, joka sanoja etsi. He
olivat osaa vaihtaneet. Nyt oli tuhkimus prinsessa, ja kuningattaren
täytyi pyytää häneltä anteeksi. Hän pettyi. Jos tuhkimus oli
prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi.

Kristiina seisoi siinä valkoisessa yöpuvussaan, hiukset vapaasti
liehumassa ja sinisilmät loistavina, niin kuninkaallisena kuin
milloinkaan ja kurkoittaen kätensä palvelialleen suudeltavaksi.

"Isot portit", sanoi hän, "käyvät usein pienillä saranoilla. Älä
ihmettele, että ne välistä kitisevät. Sinua on viattomana syytetty,
saat pyytää minulta armon osotusta."

Kapinoitsia suuteli tarjottua kättä: sydämmensykintä vaati
mukaantumaan, toinen sykintä vastustamaan. Tuo jokin, joka etsi
sanoja, kuului nyt: en pyydä armoa, pyydän oikeuttani. Mutta kun
sanat saivat äänen, kuuluivat ne toisin:

"Minä pyydän armollisen röökinän lupaa päästä virastani."

"Mitä?" vastasi Kristiina, jonka veri jälleen kuohahti. "Oletko
sinä niin pöyhkeä, ett'et voi kärsiä ansaitsematonta nuhdesanaa?
Oletko jo väsynyt olemasta niin kadehdittavan onnellinen, kuin
ennen sanoit olevasi ja jota muut vieläkin sanonevat? Oletko saanut
kylläsi asemastasi minun rinnallani ja kunniakkaasta tulevaisuudesta?
Täytyykö minun toisen kerran sanoa, että sinä olet yksinkertainen
hanhi, joka kaikkine oppinesi et ole oppinut sitä, mikä on suurin
viisaus, et ole oppinut elämisen taitoa? Vapautta virastasi? Lähtisit
minun luotani juutalaiselle, sinun iso-isäsi luo, ennenkuin edes olet
nimeä saanut kristittyjen joukossa? Lähtisit minun palveluksestani
tähtien luo, jotka eivät huoli siitäkään, että köyhä pyrstötähti
menee hukkaan ja vielä vähemmän siitä, että tuollainen tomunhiukkanen
tyhjään tuuleen viskataan? Ja lähteä minun luotani? Mikä sinä olet
ilman minua?"

"Saanko minä, tarpeellista kuuliaisuutta noudattaen, puhua vapaasti,
tahi täytyykö minua orjan kielellä valehdella?"

"Mene metsään orjinesi! Koska olen muuta vaatinut, kuin totuutta."

"Armollisin röökinä, älkää suuttuko, jos niin suuri kuninkaallinen
suosio ja armo, joka minun osakseni on tullut, painaa minua
alas, aivan mitättömäksi. Minä luulen, että se ei ole mitään
kiittämättömyyttä, vaan jokaisen vapaasyntyisen ihmisen oikeus, että
hän, niin halpa kuin onkin, tahtoo olla jotakin itsepuolestaan.
Minä pyydän eroa sen vuoksi, että tahdon osottaa osaavani seurata
armollisen röökinän omaa kuninkaallista esimerkkiä: tahdon olla
rohkeamielinen, enkä odottaa käskyä siinä, missä voin jotakin tehdä
tahi jotakuta palvella. Saattaa myöskin tapahtua, että vihamiehet
toisella kertaa työntävät minun pois röökinän armollisesta suosiosta,
ja parempi on, että nyt menen syyttömäksi todistettuna, onnellisena
röökinän suosiosta, kun että minua, jahka vihamiehet vallalle
pääsevät, epäsuosiosta erotetaan. Armollisen röökinän luvalla palaan
takaisin sinne, josta olen tullut tähän suureen kunniaan. Presidentti
Kurki ottaa minua suosiollisesti vastaan."

"Ja sinä tahdot ennen olla Kurjen kammaripiika, kuin minun
hovineitoni?"

"Hän on suvainnut ottaa minut kasvattityttärekseen." Kristiina
nauroi; lyhyen, ylenkatseellisen hymyilyn, joka osotti, kuinka vähän
hän piti siitä, että häntä alammaiseen vertailtiin.

"Mene", sanoi hän, "sinulla on huomen aamusta vapaus. Minä en saata
sinua vasten tahtoasi pitää. Sinä tulet ehkä tekoasi katumaan, mutta
huomaa, että silloin se on myöhäistä. Se, jota Jupiterin kotka kerran
on kantanut, ja joka on astunut alas veräjänpylvään luona, älköön
luulko jälleen saavansa kiinni kotkansiivistä. Hyvää yötä."

Hagar sanoi jäähyväisensä tuolla kankealla juhlallisella
kunnian-osotuksella, jonka hän oli hovissa oppinut, ja oli juuri
laskenut kätensä ovenvääntiölle, kun häntä kutsuttiin takaisin
tuollaisen luonteen äkkinäisen vaihtelun vaikutuksesta, joka oli niin
omituisella tavalla ristiriidassa Kristiinan muuten voimakkaan ja
vakavan henkilön kanssa.

"Ja lähdetkö sinä noin, sinä, joka olet kolmas kaikista naisista,
joita minä olen voinut kärsiä?" sanoi nuori kuningatar melkein
hellällä äänellä, joka hänellä oli hyvin harvinaista. "Tiedätköhän,
että tämä ovi meidän välillämme merkitsee hyvästijättöä iäksi
päiviksi? Istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa."

Hagar istahti hallitsiattarensa jalkojen juureen villaiselle
lattiapeitteelle. Kapinoitsia asettui _en garde_, taisteluun
valmiiksi, mutta tunsi itsensä aseettomaksi; hän antautui; hän oli
voitettu; yksi ainoa sana oli hänen aseettomaksi tehnyt.

"Sinä tyhmeliini", jatkoi Kristiina, "miksikä tahdot paeta luotani?
Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Sinä saatat minua kiusoitella
ja minä saatan sinua nauraa, niin, minä olen nykyään sinusta
saattanut uskoa mitä hyvään, mutta entä sitten? Kaikki tulee hyväksi
jälleen. On kuitenkin jotakin sinussa, jonka minä tunnen. Siten
ei ole laita noitten toisten kahden, joita minä ennen olen voinut
kärsiä. Pfaltzikreivinnaa, minun tätiäni, minä rakastin, hän oli
vaan mielestäni liian kodikas, mutta sitä sinä et todellakaan ole
hiuskarvaakaan enemmän kuin minäkään. Ebba on myöskin minulle rakas;
hän tyytyy siihen eikä pyydäkkään, kuten sinä, mitään sen lisäksi.
Ei se ole oppisi, joka minua parahiten miellyttää, päin vastoin
ajattelen, että jos olisin sinuna, ajattelisin ja ponnistelisin
kuten sinä. Sinussa, samoin kuin minussakin, on jotakin vaihdetusta
prinssistä. Mistä olet hänen saanut? Oletko vaihettanut sielua
tuon narrin, veljesi kanssa? Ylpeä olet sinä, sitä olen minäkin,
vaikka kuuluu kovin aateliselta ja kuninkaalliselta nimittää
sitä jalotunteisuudeksi. Niin, se ei oikeen sovi yhteen piispan
helaatuorstaisen varoituksen kanssa, mutta mihinkä joutuu kuningas
tahi kuningatar maailmassa nöyryydellä? Toista on sinun; sinä olet
ottanut vastaan korvapuustin Beata rouvalta, niin piiat kertovat,
etkä sinä ole valittanut. Niin, _sinä_ saatat sen tehdä, vaan en
_minä_. Jos sellaista tapahtuisi minulle, täytyisi minun, taikka
vihamieheni kuolla. Nyt näet, Hagarille, ett'en minä sitä pahana
pidä, että sinä olet ylpeä, koska itse tiedät olevasi toisenlainen
kuin muut; se vain on tuota pöyhkeää sammakkoa, jota samanhenkiset
niin kammoavat. Mutta minulta olet velvollinen jotakin kärsimään.
Minä olen sinun esivaltasi, minä olen sinua hiuksistasi vetänyt ylös
vuorelle. Älä taistele minua vastaan, sillä, vaikka kuinka korkealle
tahtoisitkin, et minun ylitseni kuitenkaan kiivetä saata. Jos oletkin
Jumalan armosta vapaasyntyinen ja jalosyntyinen, niin minä olen
Jumalan armosta kuningatar. Miksi sinä pakenet?"

Hagar kumartui vasten hallitsiattarensa valkoisia liepeitä ja vastasi:

"Miksikä en ole armollisen röökinän koira tahi kissa? Silloin en
koskaan tahtoisi irtaantua kultaisesta siteestä. Mutta Jumala on
minulle antanut vapaan hengen, joka tempoo siteitä. Armollinen
röökinä sanoo: Ilman minua sinä et ole mikään. Minussa on jotakin,
joka vaatii minua olemaan itsepuolestani, mitä olen. Armollisen
röökinän täytyy ymmärtää se. Kuinka joku saattaa olla noin suuri ja
kuitenkin tehdä toista mitättömäksi?"

"Enkö ole sanonut, että sinä kaikkine kirjoinesi ja tähtinesi olet
kokematon, yksinkertainen lapsi? Ole suuriaatteinen, sitä minä
parhaiten kärsin, sitä olen minäkin, mutta älä syökse ulos maailmaan
ilman määrää! Jos oletkin mitätön minun rinnallani, saatat toisten
rinnalla olla se jättiläistyttö, joka otti talonpojan hevosineen
ja auroineen esiliinaansa ja sanoi kotiin tultuaan. Olen löytänyt
koppakuoriaisen! Ole siihen tyytyväinen: Kuningattaresi on myöskin
koppakuoriainen, mutta ainoastaan Jumalan rinnalla."

"Suokaa minulle anteeksi, armollinen röökinä, suokaa anteeksi!
Olkaa minulle suosiollinen, opettakaa minua tulemaan yhtä suureksi,
kuin tahdon olla vapaa, niin olen osottava, että olen mahdollinen
kuningattareni esimerkkiä seuraamaan! Mutta kieltää omaa itseäni, oi,
sitähän en milloinkaan saata..."

Käki etuhuoneessa kukkui sydän-yön kukuntansa.

Kristiina nousi seisoalle ja oli jälleen Ruotsin kuningatar.

Hän oli ojentanut kätensä sovintoon, ja sitä ei otettu vastaan.

"Kuten tahdot", sanoi hän arvokkaasti ja tyvenesti.

"Meidän on aika käydä levolle. Älä kiirehdi muuttoasi. Anna Holmin
tuoda sinulle matka-arkku tavaroitasi varten. Kuukausipalkkasi tulee
sinulle vähentämättä. Vaunuillani pitää sinut vietämän valtaneuvos
Kurjelle. Minä toivon, että se vapaus, jota sinä halajat, tuottaisi
sinulle onnea, ja olen sinulle aina oleva suosiollinen. Hyvää yötä!"



22. Riseberga.


    Yhtä vähän käsität rakkautta kuin murhetta.

Skandinavilainen pohjoismaiden historia liikkuu Kristiani II:sen ja
Kustaa Vaasan ympärillä ikään kuin liikkuva portti saranainsa ympäri.
Siihen asti toimintavoima, ylivoima Salmen eteläisellä puolella,
heikkous ja uupumus pohjoispuolella, sen jälkeen päin vastaista:
voittoja ja eteenpäin menoa pohjoispuolella, vaipuvia tähtiä
eteläpuolella. Sen lisäksi molemmilla puolin eripuraisuutta, joka oli
masennettu Tanskassa, vihdoin masennettu myöskin Ruotsissa. Norja oli
upoksiin ammuttuna.

Kansanrakas Kristian IV astui suurvaltaa tuumien Tanskan
valtaistuimelle, mutta oli käsin, jaloin aateliston kahleissa.
Onnea on vertailtu naiseen: hän hymyilee nuorelle rakastajalleen
ja kääntää selkänsä vanhalle. Kristian IV alkoi voittajana ja
lopetti voitettuna. Ikään kuin Puolan Vladislauksenkin, täytyi
hänen raahata perässään joukkoa, joka häntä joka askeleella pidätti
eteenpäin pääsemästä. Kuningas ja hänen neuvon-antajansa olivat
erinomaisen sokeat. He eivät olleet oppineet mitään tappiostansa ja
ruotsalaisten voitoista Saksan sodassa. He yhä edelleen kohtelivat
Ruotsia ikään kuin Knärödin rauhassa kukistettua ja odottivat vain
uutta Nordlingia, täydentääksensä voittoansa. Varoittavia viittauksia
tuli ruotsalaisten varustus-valmistuksista; niitä ei kukaan uskonut.
Pietari Wibe ylenkatsoi Tungelin tiedon-antoja, hän piti niitä vain
tuollaisina juonina, joilla vakooja koetti tehdä itsensä tärkeäksi
ja kiskoa rahaa. Ruotsalaiset, kirjoitti Wibe, tahtovat kyllä käydä
kimppuumme, mutta eivät uskalla. Ja niin haihtui tuon ilmitulleen
valtio-salaisuuden vaara vähitellen muutamaan valtioviisaaseen
muistutukseen, teeskenneltyyn, voimattomaan uhkaukseen ruotsalaisen
neuvoston puolelta ja kopeaan, kieltävään vastaukseen kuningas
Kristianin suosikkien puolelta.

Niilo Tungel ei tullut ansiotta aateliseen säätyyn korotetuksi. Hän
ei ollut sellainen halpa maalais-varas, jota Pietari Wibe ylenkatsoi,
aikansa juonittelutaidossa hän oli oikea nero.

Niin hyvin osasi hän yötisten käyntiensä jälkiä tanskalaisen
lähettilään luona peittää, että hän jäi ahdistamatta, ja se
soluke, jonka läpi salaisuus ulos virtasi, jäi keksimättä. Ilma
valtiokansierin etuhuoneessa ei enään ollut oikein puhdas, mutta
Tungel ei ollut neuvoton; hän alkoi tästä lähtein mielitellä
kuningatar Kristiinaa lähettämällä salaisia tietoja hänelle
Oxenstjernan puoluelaisista.

Hagar Ringin odottamaton takaisintulo oli jouduttanut presidentin
tuumaa hankkia hänelle vanhan aatelisnimen, joka paremmin sopisi
liitettäväksi yhteen ylhäisen Kurjen sukunimen kanssa. Kuukausi
tämän perästä oli hän neiti Ryning, jonka lapseton valtaneuvos Erik
Erikinpoika Ryning ja hänen puolisonsa, Maria Elisabeth Kurtzell,
olivat tyttärekseen ottaneet. Kovalta kävi, ennenkuin tuohon vanhaan
sukupuuhun, joka oli heimolaisuudessa Trollien, Lilliehöökien ja
muitten ylhäisten sukujen kanssa, saattoi istuttaa tuollaista
metsäpuun oksaa, ja yhtä vaikea oli siihen saada ritarihuoneen
suostumusta. Kaikki presidentti Kurjen viittaukset salaisesta
sukulaisuudesta ottotyttären kanssa olisivat olleet turhia, ellei
kuningattaren enentyvä vaikutus olisi apuna ollut. Kristiina oli
kerran päähänsä pannut, että meren harhailevan lastun piti aatelisten
vertaiseksi tuleman. Sitä paitsi oli Hagarilla oikeus vaatia
hyvitystä: kuningatar antoi kuninkaallisen puolustussanansa ja Hagar
pääsi ottotyttäreksi.

Hagar vietti v. 1643 loppupuolen kesää Ryningin aatelishovissa
Risebergassa läntisessä Nerikessä, jossa ennen muinoin
cisterciensi-nunnien luostari kohotti harjaansa viljavalla Edsbergan
lakeudella. Kuningattaren tunnettu suosio, Kurjen perheen suojelus
ja hänen kasvatuksensa hovissa raivasivat tietä uudelle tulokkaalle.
Tämä uusi koti oli yksinkertainen, hurskas ja vanhanaikainen, "pitkät
olivat rukoukset ja huvinäytelmät lyhyet", kuten Sofia Magdaleena
myöhempään aikaan kuvasi Köpenhaminan hovia. Ludvig XIII aikakauden
vaikutus ei ulottunut tänne, sillä tavat ja päiväjärjestys olivat
täällä yhä vieläkin samallaiset, kuin olivat olleet vuosisatoja
ennenkin. Etevimmät palveliat söivät isännän pöydän ääressä, paitsi
ruokarukouksia, pidettiin kotihartautta illoin aamuin; kirkosta
ei kukaan saanut olla poissa. Jokaiselle työlle ja jokaiselle
jouto-ajalle oli päivän tunnit tarkasti määrätty; kaikki kulki yhtä
kiertokulkua, jossa ei mikään muu vaihtelua tehnyt, kuin vuoden-ajat.
Yhtä yksinkertaiset, yhtä säännölliset olivat sekä isäntä että
emäntä tässä varakkaassa, arvossa pidetyssä perheessä. Valtaneuvos
Ryning oli suora sota-eversti ja merimies, joka kunnialla oli
palvellut maataan sekä maalla että merellä, ja hän sanoi ajatuksensa
neuvoskunnan pöydän ääressä samoin kuin laamannina Sörmlannissa,
merimiehen teeskentelemättömällä tavalla. Hänen surunaan elämässä
oli se, ett'ei hän saanut vanhaa kilpimerkkiänsä, jossa sinisellä ja
punaisella pohjalla oli poikkipuolin hopeinen orsi, antaa perintönä
pojalle. Mihinkäpä tytär kelpaisi, ellei naitettavaksi reippaalle
merimiehelle? Ilman häntä, jota Kurki nyt niin odottamatta oli
hänelle tyrkyttänyt, olisi hän mielestään kyllä saattanut olla, mutta
saattoihan tyttö tulla joksikin hyödyksi; hänen sopi olla muorin
seurana ne pitkät ajat, jolloin vaari oli poissa.

"Maija Liisa", sanoi hän vanhalla tuttavallisella tavallaan
puolisolleen, joka kuitenkin oli maaherran tytär Nerikestä, oli
valtakunnan rouvia ja kutsuttiin armoksi, "tee tytöstä ihminen; hän
on reipas ja voimakas, hänestä saattaa tulla vielä hyötyäkin. Vanha
Leenasi purjehtii umpivedessä, sinä itse peräydyt tuulen mukaan.
Täällä tarvitaan uusia latvapurjeita tässä uudessa kaljaasissa,
raitista tuulta, Maija Liisa. Hänestä tee ihminen, sinä! Enhän minä
päässyt Kurjesta ennenkuin otin tytön."

Hänen Maija Liisansa huokasi huolestuneena, hän oli kuullut
puhuttavan Kersti röökinän tuhlaavaisuudesta ja arveli, ett'ei
omena kauas puusta putoa. Mutta siinä ei nyt mikään auttanut; hänen
miehensä sana oli kuninkaan sana. Sitten valtaneuvos tarttui uuden
tyttärensä leukaan, neuvoi häntä olemaan tottelevainen, painoi aimo
merimies-suudelman hänen huulilleen ja astui sitten hevosen selkään,
ratsastaaksensa Tukholmaan.

Hagarin ei kauankaan tarvinnut tuumia, mitkä uudet tähdet nyt
rupeaisivat tuikkamaan Risebergan talon vanhojen lehmusten ylitse,
sillä jo samana iltana tapahtui äidillinen kuulustelu. Hagar
istui aatelishovin katetuilla portailla, hän katseli miettivänä,
miten sääskipari tanssi auringon paisteessa, kun näki uuden
kasvatti-äitinsä palaavan heinäväen luota niityltä. Tämä rouva,
joka oli valtaneuvoksen rouva, näytti hänestä paremmin syntyneen
talon-emännäksi maalle. Olikohan mahdollista, että tuo pyöreä,
vähäläntä muija karheine käsineen, kehnoine, harmaine villahameineen
ja valkaisemattomasta palttinasta tehtyine päähineineen oli
esitetty hovissa ja siellä saanut osakseen erityistä kunnioitusta?
Niin puhuttiin, ja nuo viisaat, harmaat silmät, jotka toisinaan
saattoivat katsoa terävästi ja toisinaan taas niin sydämmellisen
lempeästi, eivät tuota puhetta vääräksi väittäneet. Emännän perässä
seurasi talon Vahti koira, kesähelteestä väsyneenä ja kieli suusta
riippuvana, sen jälkeen rouvan mielipiika Sabina, kantaen koppaa
käsivarrellaan. Käden viittaus ilmoitti Hagarille, että hänen piti
seuraaman.

Nyt esitettiin takapihan asukkaat. Ensiksikin kanapiha, jonka
kaakottava väestö sai ohria Sabinan kopasta. Sitten mentiin
lammasnavettaan, sitte sikolättiin, sitte talliin ja karjapihaan,
jonka härät, lehmät ja mullikat kaikki nimeltään mainittiin. Parhaat
lehmät saivat kiitoslauseen ja kourallisen suoloja.

"Oletko nähnyt kauniimpaa elukkaa, kuin Auringonkukka ja Metsäruusu?"
kysyi valtaneuvoksen rouva uudelta tyttäreltään.

Hagar ajatteli sitä aikaa, jolloin hän Kaskaksen torpassa paimensi
kolmea laihaa lehmää ja myönsi, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt
mitään, jota Auringonkukkaan ja Metsäruusuun olisi saattanut verrata.

"Sinä saat lypsää niitä huomenna, jos haluat", sanoi tuo hyvä rouva
tuottavasti. "Auringonkukka lypsää nyt neljättä viikkoa 5 kannua
erästään, mutta Metsäruusu on ehtynyt neljään. Ole varovainen, kun
Auringonkukkaa lypsät: sillä on semmoinen paha tapa, että potkii
kumoon kiulun, se ei kärsi ketään muuta kuin vanhaa Renataa. Ei
löydy muuta neuvoa tuollaista vastaan, kuin että panee märän rievun
selkäristimyksen päälle. Ja vielä muistutan, älä koskaan pidä
punaista nauhaa hiuksissasi, kun karjapihaan menet! Huomaa, miten
Turkki sinua katselee! Se on nyt kytkettynä, mutta mitä nuori härkä
punaista kärsisi?"...

Iltarukouksen ja aterian jälkeen esitettiin palvelusväki:
paitsi talonvouti Wiikiä oli kuusi renkiä ja kuusi piikaa sekä
taloudenhoitaja Leena. Kunkin nimi mainittiin eriksensä ja kaikkia
käteltiin ja jokainen heistä lausui tervetuliaisensa: "Jumala
siunatkoon armollista neitiä!" Sinne ei joka päivä tullut uutta
tytärtä taloon ja tunnettu on, että Nerikeläinen ajattelee enemmän
kuin hän puhuu. Tervehdyksen takana saattoi havaita äänettömän
arvostelun, joka siitä päättäen, mitä Sabina emännälleen uskoi, ei
ollut epäsuosiollinen:

"Hän on lempeä silmistään ja uhkea, niin että riittää, sillä häntä on
röökinän palveluksessa opetettu."

Hagarin uusi kasvatti-äiti saattoi hänet ihastuttavaan, pieneen,
ylikerrassa olevaan kammariin, josta näkyi puisto, luostarirauniot,
viheriäinen tasanko ja vähäinen järvi. Täällä sai hän asetella
ja hallita, miten itse tahtoi. Ja täällä alkoi iltahämärässä
tuttavallinen kuulustelu.

"Olet syntynyt Suomessa?"

"Olen, armollinen rouva."

"Älä minua nimitä armolliseksi rouvaksi, nimitä minua kahden kesken
äidiksi, siitä minä parahiten pidän, mutta toisten kuullen saatat
sanoa: rouva äitini. Tiedän, että olet löytölapsi; älkäämme siitä
puhuko. Mutta mitenkä tulit Kersti röökinän luo? Ja minkä vuoksi
pyysit eroa hänen palveluksestaan?"

Hagar kertoi, mitä hän luuli saattavansa ilmaista, sekä mitenkä hän
oli hovipalvelukseen kyltynyt.

"Nuoret eivät tavallisesti kylly hovi-elämään. Sinä siis olet lukenut
latinaa ja monta kirjaa?"

"Olen, rouva äitini."

"Oletko myöskin lukenut jumalisia kirjoja?"

"Olen, raamatun, muutamia postilloja ja vähän jumaluus-oppia."

"Uskotko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen ja hänen ainoaan poikaansa
Jesukseen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme?"

Hagar kalpeni. Tätä hän ei ollut itseltään kysynyt, ja mitäpä hän
vastaisi? Hän oli liiaksi ylpeä valehtelemaan. Hetken ajateltua
vastasi hän:

"Minä uskon iankaikkisiin voimiin, jotka ihmisten kohtaloita
johtavat."

Kasvatti-äiti katseli häntä niin surullisella ja läpitunkevalla
katseella, että Hagarin täytyi katsoa maahan päin. Hän oli varustettu
vastustamaan jokaista uskonsääntöä, jokaista puhdas-oppista
luterilaista tunnustusta, mitä kirkko vaati, mutta tuota surullista,
rakastavaa katsetta hän ei voinut vastustaa.

"Oletko lukenut katkismusta ja käynyt rippikoulua?" kuului toinen
kysymys.

"Olen lukenut katkismuksen ja käynyt rippikoulun Kurjen neitien
kanssa, kun olin neljäntoista vuotias."

Maria rouva tarttui hänen käteensä, katsellen tuolla
vastustamattomalla katseellaan ja lausuen:

"Noin nuori, noin lahjakas, ja kuitenkin jo metsästäjän nuolen
kaatama! Tiedätköhän, että uskominen moneen jumalaan on pakanain
usko? Mutta minä en tahdo kanssasi kiistellä; tahdon rukoilla
puolestasi. Oletko koskaan tuntenut surua?"

"En mitään surua, mutta paljon nöyryytystä."

"Se on _yksi_ tie myöskin, vaan se ei ole suora. Oletko rakastanut
ketään ihmistä enemmän kuin itseäsi?"

Tässä taaskin kysymys, johon oli vaikea vastata. Hagar koetti
kierrellä ja vastasi:?

"Olen lukenut, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme _kuten_
itseämme."

"Ja kuinka Hän rakasti, joka edestämme verensä vuodatti ristillä?
Lapsi, sinä ymmärrät yhtä vähän rakkautta kuin murhetta. Huomaa
nyt, ett'en minä tahdo olla sinun rippi-isänäsi; minä tahdon olla
sinun äitisi. Sinun uskosi tahi uskottomuutesi jätän minä Jumalan
Pyhän Hengen haltuun, joka yksin voi ynseän sydämmen taivuttaa, en
käy nyt, enkä vastakaan oikeutta sinun kanssasi. Meidän huoneemme
on kristillinen huone ja minä otaksun, ett'et sinä ulkonaisessa
suhteessa mitään loukkaavaa tuo esiin. Mutta teeskennellä et saa.
Minun Eerikkini on taistellut suuren kuninkaansa rinnalla omantunnon
rauhan puolesta maailmassa, eikä sinun omatuntosi täällä Risebergassa
tarvitse olla nunnan, vaan tyttären. Käsitätkö minua, lapsi?"

"Kyllä koetan käsittää", vastasi kasvattitytär. Hän tunsi
kapinoitsian nousevan, mutta se seisoi lasivuorella eikä saanut
jalansijaa.

"Tee se!" Ja Maria rouva oli jälleen tuo käytännöllinen
perheenemäntä, josta Hagar, ensi vaikutuksen hänestä saatuaan, oli
ajatellut, että tämän rouvan oikea asema olisi ollut karjapihassa.
"Mitä muuta sinä osaat, kuin kirjoittaa, lukea ja laskea?"

"Olen ollut köyhä lapsi, joka metsässä lehmiä paimensi. Minä autoin
siihen aikaan torpanvaimoa kaikissa hänen askareissaan."

"Siis osaat kehrätä, kutoa, neuloa, kutoa sukkaa, leipoa, kaljaa
tehdä, kynttilöitä kastaa..."

"Meillä ei ollut varaa muuhun valoon kuin pärevalkeaan."

"No niin, mutta mitä on sinulla jäljellä noista hyödyllisistä töistä?
Sanotaanpa, ett'ei Kersti röökinä koskaan sukkapuikkoja ole kädessään
pitänyt."

"Hän on kuningatar. Löytyy monta monituista muuta, jotka sukkia
kutovat."

"Sanoppa vain! Mutta mitenkä se osaa valtakuntaa hoitaa, joka ei osaa
hoitaa itseänsä? Sinä, joka et ole kuningatar, et taida pitkälle
päästä muitten sukilla. Ota nyt vaaria siitä, mitä sinulle sanon
ja pidä se rakkaassa muistossa, niinkuin se sinulle on rakkaudesta
sanottu. Anna hovikiiltojen ja röökinän temppujen mennä! Minä toivon,
että sinä uudelle nimellesi teet kunniaa siveällä, hurskaalla ja
kodikkaalla mielellä. Oppiin en pane suurta arvoa, ellei se sovellu
yhteen Jumalan sanan kanssa, joka on todellinen viisaus, mutta sinun
pitää saaman aamut ja illat sekä pyhinä iltapäivinä olla vapaana,
jotta saat lukea kirjojasi, miten parhaaksi näet, kun et vain nuku
kynttilästäsi. Lopun viikkoa käyt kaikellaisissa toimissa, kuten
minä ennen olen tehnyt nuorena ollessani ja teen enemmiten vieläkin.
Leena ei sinua vastustele, jos vain hyvin häntä kohtelet ja osotat,
että halusta tahdot oppia, mitä et vielä muuten osaa. Älä ole
liiaksi veltto piikoja kohtaan; heitä kyllä tulee pitää silmällä.
Aseta niin, että sinun ja lampuotien vaimojen väli on hyvä sekä anna
heille siirappijuomaa, kun tulevat herraskartanoon tuomaan voita ja
munia. Tulevalla viikolla on rukiinleikkuu: silloin väkeä kestitään
juustolla, sahdilla ja pannukaakulla. Jos vieraita tulee Risebergaan,
tiedät sinä kyllä hovitavat paremmin kuin minä, mutta sinun tulee
katsoa, että kaikki vadit ovat hyvin pestyjä ja puhtaita lakanoita
pannaan sänkyyn numeron mukaan ja kunkin henkilön säädyn mukaan,
Leena käy vanhaksi ja hämäräsilmäiseksi, kohta hän ei enään erota
reivaskangasta tavallisesta nelivartisesta. En uskalla enään antaa
hänelle avainta hopeakaappiin; sen tulee sinun saada, lapseni, ja
olutkellarin avaimen myöskin, sillä Wiik halusta puikahtaa sinne.
Ja nyt on aika kullekkin kiivetä peittonsa alle. Tuleeko siellä
sadetta meidän kuiville heinille? Hyvää yötä, tyttöseni, älä unhota
iltarukoustasi! Tee minulle iloa, niin Jumala sinulle antaa sen
kaksinkertaisesti takaisin!"

Hagar jäi yksin ja istui avoimen akkunansa ääressä, josta oli
näkö-ala puistoon päin. Heinäkuun kuuvalo taisteli katoavan
kesäpäivän viimeisen valonhohteen kanssa, järveä varjosti
taivaanrannalta nouseva pilvi ja heikot syyssalamat välähtelivät. Oli
tyyntä, hiljaista ja lämmintä. Lintujen laulu lehmusten latvoista
oli kadonnut; ainoastaan tuo väsymätön leppälintu antoi vielä kuulla
muutaman yksinäisen liverryksen kevään päiviltä. Se lienee ollut joku
uneton uroslintu; naaras valvoi vartioiden poikastensa yölepoa.

Tuo yksinäinen liverrys säesti yksinäisiä ajatuksia. Hagar seisoi
ulkopuolella omaa itseänsä ja puhui itsellensä:

"Mille rannalle olet sinä jälleen joutunut, harhaileva lastu? Yksin
olit sinä Kaskaksen metsässä, yksin ensimmäisen rikkaan suojeliasi
huoneessa, yksin Kristiinan loistavassa hovissa ja nyt taas yksin
Edsbergan tasangolla luostariraunioitten lähellä. Paljon hyvyyttä,
paljon rakkautta olet osaksesi saanut, missä ikänänsä maailmassa
kulkenut olet, ja nöyryytyksesi ovat olleet haihtuvia varjoja vain,
mutta yksinäiseksi tunsit itsesi kaikkialla, vieläpä silloinkin, kuin
eräs nuorukainen sinun hyväksesi tahtoi voittaa kruunuja. Sinua ei
kukaan käsittänyt, etkä sinä käsittänyt ketään. Kaikilla muilla oli
ystävänsä, jolle saattoivat uskoa kaikki; sinulla ei ollut ketään.
Miksikä olit erilainen kaikista muista, miksikä aina yhäti teljettynä
sydänkammioosi? Vapautta ihailit, mutta huulesi olivat suljettuina.
Oliko tämä sinun vai muitten ihmisten vika? Puuttuiko terästä, millä
limsiöstä kipenöitä olisit iskenyt? Tahi olitko Kristiinan piikivi,
joka kullan kiillossa loisti, ja katso, se oli kissan kultaa vain!
Vieras olento sinä olit, samaten kuin sinun kadehdittu, ihailtu,
toisinaan melkein vihattu kuningattaresikin: puoleksi sinussa
virtaili ihmisten lämmintä verta, puoleksi kylmää tähtiloistoa.
Rouva Sofia De la Gardie on nimittänyt olentosi vian pöyhkeydeksi,
rouva Maria Ryning on sitä nimittänyt pakanain-uskoksi. Kuka on
oikeassa? Tahi löytyykö kolmas tulisoihtu, joka valaisee kauas sielun
tuntemattomaan pohjaan: -- sinä et ymmärrä rakkautta!"

Kun Hagarin yksinäiset ajatukset olivat ennättäneet tähän
palautuskujaan, muisti hän tähden valo-usvan ja nuo kummalliset
sanat: minun olentoni on voima, eikä rakkaus... Mitä nuo sanat
merkitsevät? Ja: katsele itseäsi kuvassasi!... Eikö Kersti röökinällä
ole kaikkea, paitsi rakkautta? Eikö hän ole suurilahjainen ajatuksen
voimassa, tahdon voimassa, toiminnassaan, ja onkohan Ruotsi
milloinkaan ollut niin voimakas, kuin Kristiinan aikana? Mutta
mitäpä muuta hän on kuin voimakas? Saattaako hän rakastaa mitään
muuta maailmassa, kuin itseänsä? Kyllä, hän saattaa rakastaa paljo
ja useita, hän saattaa kentiesi rakastaa heitä _niinkuin_ itseänsä,
mutta rakastaako hän itseänsä? Jos hän itseään rakastaa, täytyy
hänen aina olla tyytyväinen itseensä, eikä rientää levottomuudesta
levottomuuteen, kuten hän tekee, ja kirjoista ihmisiin sekä ihmisistä
kirjoihin jälleen, uusiin tutkimuksiin, uusiin suunnitelmiin, uusiin
huvituksiin, päästäksensä irti omasta itsestään. Etsi! sanoi tähti.
Ja Kersti röökinä etsii alituisesti jotakin. Mitä hän etsii? Etsiikö
hän vaihdettua prinssiä? Hullutusta! Mitä muuta hän saattaisi etsiä,
kuin itseänsä, sisintä elämän perustustansa, ainoata, jota hän
saattaa todellisesti rakastaa, ainoata, jossa hän kerran saattaa
rakkaudella levätä? Mutta hän ei perustustansa löydä, enkä minäkään
löydä omaani. Se ei merkitse juuri mitään, jos rakastaa muita kuten
itseänsä, jollei ole löytänyt itsessään sitä ainoata, joka ansaitsee
rakastamista ja jonka pohjalle rakentaa voi. Ennenkuin on löytänyt
oman perustuksensa, täytyy asettaa muita itseään korkeammalle, täytyy
rakastaa toista enemmän kuin itseänsä; täytyy voida kieltää itseänsä,
uhrata itsensä, elää ja kuolla jonkun toisen puolesta taikka jonkun
asian puolesta, sekä elää ja kuolla palkitsemattomana, kiitosta
saamatta, tuntemattomana, unhotettuna. Sillä sehän ei voi olla oikeaa
rakkautta, jos jotakin rakastaa palkan, kiitoksen tahi kunnian
vuoksi... Mikä elämän-arvoitus! Mikä hirvittävä syvyys!

Hagar tunsi pöyristyksen jäsenissään, samanlaisen, kuin silloin,
jolloin hän talvi-iltana seisoi tuikkaavan tähtitaivaan alla ja
näki edessään äärettömän loiston, mutta tunsi vilua... Kesken sitä,
jolloin hän Kristiinan loistavaa nerollisuutta enimmän ihaili, oli
häntä viluttanut...

Hän etsi turhaan tähteänsä; hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin
milloinkaan ennen, sillä nyt ei hänellä ollut edes itseään. Hän
kulki ikään kuin ympyrässä, jossa ei ollut keskipistettä. Etsiä
hänen täytyi, etsiä elämän perustustansa, etsiä, etsiä... Ja kun
hän ponnisti itseänsä yhdistämään kaikki yhteen perus-ajatukseen,
seisattui hän havaitessaan, että hänen vikansa oli _se_, ett'ei hän
löytänyt itseänsä.

Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja koetti nukkua, mutta
turhaan. Hänen ajatuksensa olivat kuin keväällä haavan höytyset,
jotka tuulen lennättäminä etsivät jotakin, minne istahtaisivat.
Hän haparoitsi entisyyden varjokkaissa laaksoissa ja kiinnitti
itsensä uuteen esineeseen; kaksoisveljeensä Bennuun, jonka nimi
nyt oli Urban Niemand. Kävikö hänessä tähtien varoitus toteen?
Saattoiko hän rakastaa? Ei, sitä hän ei osannut. Kaiken huolenpidon,
hyvyyden, rakkauden, mikä häntä elämässä oli kohdannut, hän yhtä
huolimattomasti otti vastaan ja yhtä helposti unhotti, kuin Kersti
röökinä, kuin Hagar itsekkin. Hän oli uiskenteleva lastu, ja mitä
muutapa he olivat, he molemmat? Voimaa hän oli saanut yhtä kuin he.
Hän oli kukistamaton, yhtä kuin he: maa, tuli, vesi ja ilma eivät
voineet hänelle mitään tehdä, ei mikään voinut sammuttaa hänen
elonkipinäänsä, ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Nuo molemmat
naisturvatit eivät olleet samoja elämänvaaroja koetelleet, mutta
heidän täytyi olla yhtä kukistamattomat kuin hänkin oli: ei mikään
kuolettava kipu saanut Kristiinaa valtoihinsa, ei mikään myrkky
tarttunut Hagariin. Mutta etsiä piti heidän kaikkien, etsiä, etsiä...

Unettomana ajatellessaan johtui Hagarin mieleen, että hän, ennen
kuin Tukholmasta lähti, oli saanut kirjeen, ensimmäisen ja ainoan,
jonka veljeltään oli saanut. Hän nousi etsimään kirjettä. Yö oli
joutunut; heikko aamunkoite valaisi sen verran, että hän jälleen
saattoi lukea tuota lapsellista kirjoitusta, jonka päällekirjoitus
oli toisen käden tekemä, luultavasti juutalaisen. Kirjeen huonosti
kokoon pantu saksalainen kieli, vino käsi-ala ja järjestyksen puute,
olivat kaikki vielä koulupojan. Siinä ei löytynyt asuinpaikan nimeä
eikä päivämäärää; otaksua saattoi, että kirje oli kuukausi sitten
lähetetty kesäkuussa Regensburgista. Sen sisällys kuului näin:

    "Hagarille. Iso-isä sanoo, että minun pitää kirjoittaman sinulle.
    Olen oppinut rakkelin edessä kirjoittamaan. Hän on kovin ihana.
    Olen saanut raution, nimi Jehu. Se on kolmevuotias, arapialainen,
    meni heti, minä rankasin sitä, juoksee levyn sultaanin ohitse.
    Täällä on lichtensteinin kyrassieerejä, jotka menevät gallasiin.
    Torstenson on olmysissa. Tuumasin karata sinne, he saivat minun
    kiinni, otin miekkani, panivat minun kolmeksi päivää päävahtiin.
    Kuinka Caballer voi? Lebewol, vergis mei nit

                                                       Urban.

    J. K. rake sanoo tule tänne Hagar."

Ei mitään muuta. Ei mitään hänen nykyisestä tilastaan, tahi miten
hän oli näkönsä jälleen saanut, jota sopi toivoa, koska hän oli
omakätisesti kirjoittanut. Kuka on rake? Onko hän Rachel tahi
lohikäärme? [Lohikäärme ruotsiksi drake.] Hän ja rautio nähtävästi
ovat häneen tehneet suurimman vaikutuksen. Hän kysyy Caballeroa, vaan
ei sisartansa, jolle hän käskystä on kirjoittanut.

"Tyhmä poika!" huudahti Hagar harmistuneena. "Mutta", lisäsi hän
huoaten: "hän on yksi meistä kolmesta."

Ajatukset lentelivät muuttolintujen siivillä kauas etelään
tuntemattomille seuduille. Kun Hagar vihdoin silmänsä ummisti,
leikitsi nousevan auringon purppurahohde lehmuksien latvoissa. Hänen
viimeinen ajatuksensa, joka katosi uneen, oli jälleen kapinoitsian:

"Jos täällä Risebergassa tulen vangiksi, niin kirjoitan Texeiralle ja
pakenen Regensburgiin. Minua ei kukaan saa sitoa. Minä tahdon löytää
itseni."



23. Regensburg.


    Tule pojakseni, niin sinä olet rakentava Jerusalemin portit!

Ruben Zevi oli joulu-aamuna kumureessä lähtenyt Tukholmasta
Göteborgiin ja vienyt mukanaan sokean tyttärenpoikansa Urban
Niemandin. Göteborgista kävi matka Pohjanmeren yli Lontooseen ja
siellä viikon viivyttyään asioittensa takia, lähtivät Amsterdamiin.
Tämä vanha mies näytti kokonaan unhottaneen kaikki vaivansa ja 70
vuottansa, hoitaessaan tuota sokeata, joka ei jäänyt kiittämättömäksi
vanhusta kohtaan hänen huolenpidostaan. Heidän välillään syntyi
tuttavallisuus, joka pojan puolesta olisi käynyt hyvin hartaaksi,
jos hän olisi voinut unhottaa tuon pakollisesti antamansa lupauksen,
ett'ei hän koskaan enään miekkaa käyttäisi. Joka aamu kysyi Urban:
"Koska saan nähdä auringon?" Ja yhtä säännöllisesti vastasi Ruben
Zevi: "Madridissa."

"Silloin saan ratsastaa Torstensonin luo", ajatteli nuori kapinoitsia.

Viivyttyänsä uusien asioitten takia vähän kauemmin Amsterdamissa,
suuntasivat he matkansa Parisin kautta Madridiin. Jokaiselle muulle
juutalaiselle olisi ollut hengenvaarallista joutua inkvisitsionin
kammottuun piirikuntaan, mutta Ruben Zevi omisti avaimen, joka
hänelle aukaisi kaikki portit. Filip IV tarvitsi hänen kultaansa
vastustaaksensa Ranskaa, Alankomaita ja kapinallisia Katalonialaisia
sekä äsken Espanian ikeen alta vapautettua Portugalia. Käytettyään
kuninkaan suojeluskirjan, otettiin juutalainen vastaan hollantilaisena
pankkiirina kaikilla mahdollisilla kunnian-osotuksilla ja hän palkitsi
tämän kunnian lainalla 40 prosentin korosta sekä korvausta vastaan
Almeiran kaivoksista, siinä tapauksessa, että portugalilaiset
ottaisivat Perusta tulevan hopealaivaston.

Ruben Zevi tunsi kaikki nurkat ja pielet Madridissa, samaten kuin
kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Eräänä päivänä palasi hän
maurilaisten korttelista 90-vuotiaan arapialaisen kanssa, jonka nimi
oli Damiri, ammatiltaan tämä oli muulin-ajaja ja yksi niistä monista,
jotka huulillaan tunnustivat Kristuksen ja Neitsy Marian, mutta
kuitenkin joka aamu ja ilta kääntyivät Mekkaan päin, rukoillaksensa
Muhamedia. Tämä Damiri käänsi ja katseli Urbanin silmiä, pani
yrteistä tehtyä voidetta niitten päälle sekä määräsi kolmea viikon
paastoamisen, hiljaisuutta ja pimeän huoneen. Noitten kolmen viikon
perästä otti Damiri siteen pois silmiltä ja määräsi jälleen Urbanin
istumaan kolme viikkoa hämärässä, johon asteettain valoa lisättiin
ja huudahti tämän määrätyn ajan kuluttua: "Allah akbar! Jumala on
suuri!" Hän palkittiin runsaasti. Urban Niemand oli saanut takaisin
silmiensä valon.

Madridista matkustettiin täydessä kapinassa olevaan Barcelonaan,
sieltä kuohuksissa olevaan Neapeliin, joka pian oli kapinaan nouseva
ja sieltä kaikkein kristillisimpään Romaan. Missäpä ei kultaa
tarvittu? Ruben Zevi löysi ystäviä ja suojelioita kaikkialla.
Hänen ammattinsa kunnia oli lainata kuninkaille, jotta voisivat
masentaa kapinallisia alammaisia, sekä kapinallisille, jotta
voisivat taistella kuninkaita vastaan. Jos tappio tuotti vahinkoa,
täytyi voiton kahdenkertaisesti palkita tappion. Hän oli yhtä
tuttu kardinaalien vierashuoneessa, kuin sulttaanin moskeassa.
Väitettiinpä, että paavi Urban VIII oli tarjonnut hänelle arvonimen:
Jerusalemin protektori, jos hän tahtoisi tulla katolilaiseksi.
Siihen oli Ruben Zevi omituisella hiljaisella tavalla hymyillen
vastannut profeetan sanoilla, Es. 62: 6: "Oi, Jerusalem, minä asetan
vartiat sinun muuris päälle, jotka eivät ikänä päivällä eikä yöllä
vaikene." Hän sai osan paavi Pietarin rahasta, samoin kuin hän sai
osan siitä verosta, joka sulttaanille tuli pyhästä maasta, ja kun
uskonheimolaiset syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut tarpeeksi
arkaluontoinen, vastasi hän: "Meidän tulee imeä pakanain maitoa."

Neapelin ja Roman välillä tapahtui eräs seikka, joka oli niin
tavallista laatua, että siihen tuskin huomiota kiinnitettiin. Ruben
Zevin vaunuja sekä hänen seuralaisiansa, joita oli 12 ratsumiestä,
hätyytettiin eräässä vuorensolassa. 30 ryöväriä hyökkäsi heitä
vastaan, mutta ne joutuivat ankaran taistelun perästä tappiolle ja
monta heistä kaatui paikalle. Urban sai vielä kerran leikkiä sotaa.
Hänen lupauksensa ei tarkoittanut tällaista miekan käyttämistä;
hän oli puolustanut itseänsä, ja sitähän ei sopinut kieltää. Tuo
jo puoleksi unohtunut miekankahva näytti ikään kuin suutelevan
hänen oikeaa kättänsä ja sanovan hänelle: sotamarsalkka odottaa
sinua!... Matka kulki pohjoiseen päin; joka päivä tultiin lähemmäksi
ruotsalaista sotajoukkoa ja sotaa.

Vielä tuli heidän käydä Genuassa, Milanossa, Venedigissä, Wienissä,
ja kaikissa näissä paikoissa oli Zevillä asioita toimitettavana,
ennenkuin he vihdoin toukokuun lopulla saapuivat Regensburgiin. Jo
ensi yönä, kun kaikki muut lepäsivät matkan vaivojen perästä, hiipi
nuori kersantti talliin, löysi sieltä käyttämättömän, virkun hevosen
ja laukkasi sillä tiehensä, etsiäksensä Torstensonin leiripaikkaa.
Hän pettyi. Ruben Zevi tunsi tyttärensä pojan ja oli ennestään
asettanut kuusi parahinta ratsastajaansa Assar Kaban johtoon sille
tielle, jota Urbanin täytyi pohjoiseen päin kulkea. Siellä tuli
yön pimeydessä kilparatsastus, joka loppui siihen, että karkaaja
vartioittuna ja tukevasti sidottuna satulaan, palautettiin takaisin
suuttuneen iso-isänsä luo.

"Poikani Absalom", sanoi juutalainen hänelle Davidin vihalla ja
Davidin surulla, "jos noin vähäpätöisinä pidät lupauksesi sekä minun
harmaat hapseni, niin muista, että minä se olen, joka tallennan
Damirin parannus-aineen, sekä että sitä tulee käyttää joka kuudes
kuukausi uudestaan, jos tahdot saada pitää näkösi. Jos vielä kerran
karkaat, olet auttamattomasti kuukauden perästä sokea. Tule sitte
jälleen kurjaksi kerjäläiseksi, anna taluttaa itseäsi Madridiin, jos
tapaat jonkun, joka sinua taluttaa, mutta tiedä, että Damiri on 90
vuotias. Kuinka kauan luulet löytäväsi hänet elävitten joukosta?"

"Olen sotamarsalkan palveluksessa; tahdon ennen olla sokeana, kuin
karata palveluksestani", vastasi nuori kersantti ynseästi.

"Olen sitä jo ajatellut Tukholmassa", vastasi juutalainen,
samalla kun hän otti esiin yhden niistä monista kirjeistä, jotka
olivat häntä odottamassa hänen kotiin tullessaan. "Kas tässä
erokirjasi sotapalveluksesta, sotamarsalkka on sen omakätisesti
allekirjoittanut, sillä perusteella, että lääkärintodistus on
ilmoittanut sinun olevan auttamattomasti sokean. Ole tyytyväinen,
poikani; tämä on kunniakas erokirja."

"Mutta minä en ole sokea, minä näen viholliset, minä ratsastan kuten
ennenkin, minä saatan palvella kuten ennenkin!" huudahti eron saanut
sotilas nyyhkyttäen niin, että pikemmin olisi luullut häntä tytöksi,
kuin Torstensonin oppilaaksi.

"Olen sanonut sinulle", vastasi juutalainen ankarasti, "että sinä
ilman Damirin parannus-ainetta jälleen tulet sokeaksi. Ja jotta et
noin pian sitä unhottaisi, pitää sinua rangaistaman kolmen päivän
pimeällä arestilla."

Nämät kolme päivää juutalaislinnan sisimmäisessä huoneessa
suljettujen akkunaluukkujen takana tuntuivat Urban Niemandista
niin pitkiltä, kuin koko kolme vuotta. Tämä ei ollut Kirkniemen
koirankoppi; täällä oli vankeus, jota hän kammoksui ja yksinäisyys,
jota hän pelkäsi. Hän ei seurustellut, kuten Hagar sisarensa,
ajatusten suuressa, puheliaassa seurassa: hänellä oli siellä aivan
vähän tuttavia. Ketä hän hakisi? Pitkiä aikoja oli kulunut siitä,
kuin hän oli kirjan aukaissut, eikä hän koskaan ollut kynää kädessään
pitänyt. Hänen tietonsa mahtui tallin seinien sisäpuolelle, satulaan,
jossa hän reippaasti ratsasti, ohjiin, joita hän niin mainiosti hoiti
ja noihin sotatemppuihin, joissa hän, vaikka vielä aivan nuori, jo
oli mestari. Mistään muusta ei hänellä koskaan ollut huolta: hänen
sielunsa oli, paitsi näillä aloilla, joissa hän vapaasti liikkui,
kirjoittamaton kirja, haka, jossa metsäkukat itsestään kasvoivat
hoitamatta, huoletta pensaston ja ruohojen seassa. Mitä hänellä oli
tehtävää yksin oman itsensä seurassa? Pitkäksyä, ikävöidä, uneksia,
riehua ja itkeä. Ainoa lohdutuksensa oli paeta jälleen, kun ensi
tilaisuus ilmaantuisi.

Neljännen päivän aamulla avattiin tuon pimeän huoneen ovi, jolloin
Urban makasi puoleksi hereillä ja vaatetettuna siten, kuin hänen oli
tapansa ollut, valvoessaan yöllä nuotion ääressä leirissä. Ääni, joka
ei ollut tavallisen palvelian, sanoi hänelle:

"Nouse, sinä olet vapaa!"

Yhdellä hyppäyksellä oli vanki jaloillaan ja aikoi oitis lähteä ulos
vankeudestaan.

"Anna minun sanoa sinulle jotakin!" pyysi tuo lempeä, tuttu, mutta ei
pitkiin aikoihin kuultu ääni. "Tunnetko minun?"

"Mitenkä minä kissan pimeässä tuntisin?" vastasi poika äkeästi.
"Laske minut ulos!"

"Minun mielestäni ansaitsisin parempaa kiitosta. Kuka olen? Arvaa!"

Taaskin tahtoi poika työntäytyä ulos, mutta tuo tuntematon seisoi
hänen tiellään.

"Et pääse ennen, kuin sinulle olen jotakin sanonut", virkkoi ääni.

Painiminen alkoi, mutta se loppui pian hämmästykseen, kun Urban
tarttui kiinni pehmeään naisen käteen.

"Oletko sinä Rachel?" kysyi hän.

Samassa aukaistiin akkunanluukut, ja päivänvalo virtaili huoneeseen
niin kirkkaana, että se silmiä häikäisi pitkällisen pimeyden perästä.
Ensimmäinen, minkä Urban saattoi erottaa, oli Rachel, joka seisoi
hänen edessään ujossa, neitseellisessä kauneudessaan, toista vertaa
kauniimpana, kuin mitä Urban muisti hänen olleen vuosi takaperin.
Tuo outo päivänvalo loi hänen ympärilleen auringonloistetta. Hän
ei enään ollut se Rachel, jonka kanssa Urban oli kinannut siihen
aikaan, kuin hän isoisäänsä oli tänne seurannut Böhmin metsissä. Hän
ei ymmärtänyt, että tyttö oli kasvanut 14 vuotiaasta viidentoista
vuotiaaksi.

"Tahdotko nyt kuulla, mitä minulla on sinulle sanottavaa?" kysyi
tyttö puoleksi pilalla, puoleksi ujoillaan. Urban suostui, hänellä ei
enään ollut mitään kiirettä.

"Tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän, "että sinä olet suurin narri,
mikä maassa kulkee. Mitä varten sinä suututat parahinta ihmistä,
sinun iso-isääsi, joka on minun isäni setä sekä sinun ja meidän
kaikkien hyväntekiä? Mene oitis hänen luoksensa; pyydä häneltä
anteeksi, ja lupaa, ett'et koskaan tee häntä vastaan! Tiedätkö,
mitä on olla hänen poikanaan? Hän on enemmän kuin kuningas, enemmän
kuin keisari; hän on koko maailman hallitsia; ei yksikään gojimin
ruhtinaista ole niin mahtava kuin hän. Ja sinä tulet yhtä rikkaaksi
ja mahtavaksi kuin hän, jos alistut hänen tahtonsa mukaan. Mitä
sinä juokset kurjien sotiesi ja köyhien sotilaittesi perässä? Etkö
ymmärrä, että kun sinä tulet siksi, kuin iso-isä nyt on, saatat itse
varustaa voimallisimmat sotajoukot, eikä silloin kukaan uskalla sinua
vastustaa? Miksikä et saata totella ja odottaa? Miksikä et tahdo
tunnustaa meidän uskoamme ja olla yksi meistä? Etkö tiedä, että me
olemme valittu kansa ja kaiken maailman valtakunnat tulevat olemaan
meille alammaiset?"

Kyllä huomasi, että Rachel vuoden kuluessa oli jotakin oppinut
synagoogassa. Jos hän oli lähetys-saarnaajana lähetetty, niin
Ruben Zevi ei olisi saattanut löytää ketään kaunopuheliaampaa.
Uskonvaihtaja oli jo puolittain kääntynyt, kun lähetys-saarnaaja
suuntasi puheensa toisaalle, ja tämäpä sai hänen käännyttämistoimensa
täydelleen menestymään.

"Minä tahtoisin jotakin sinulta pyytää, jotakin itseäni varten. Isäni
Joas on joutunut iso-isäni epäsuosioon ja on ajettu pois linnasta.
Se oli sinun tähtesi, Urban, sen tähden, että hän sinua auttoi
pakenemaan ensi kerralla, muistathan? Rukoile isäni puolesta, sitte
kuin itse olet anteeksi saanut; pyydä, että hän saisi takaisin tulla,
ja minä tahdon olla sinulle kiitollinen... et saata uskoa, kuinka
kiitollinen tahdon olla!"

Hän oli monelle kalliollekkin vastustamaton. Mitenkäpä pehmeä vaha
olisi häntä vastustaa voinut? Urban Niemand tunsi aivan uuden tunteen
liikkuvan nuoressa pojan sydämmessään ja lupasi kaikkea, mitä Rachel
pyysi, meni iso-isänsä luo, pyysi anteeksi ja vakuutti pyhästi, ettei
hän koskaan enään tekisi itseään syylliseksi tottelemattomuuteen.
Anteeksi annettiin ehdollisesti; Ruben Zevi oli tottunut ehtoja
määräämään.

"Osota, että aikomuksesi on vilpitön; palvele minua uskollisesti
vuosi, niissä asioissa, joita sinulle uskon, niin minä sinulle
anteeksi annan. Siihen asti pitää sinun olla minun palveliani,
mutta sen jälkeen minun poikani. Sinun ei sitten enään tarvitse
olla Ben-Oni, tuskan poika, sinun pitää olla Benjamin, onnen poika,
sillä suurin iloni ja suurin suruni on sinun synnyttänyt. Käytä
siis onnennimeäsi niin, ett'ei minulla koskaan ole syytä ottaa sitä
takaisin!... Sinä et osaa kirjoittaa?"

Urbanin täytyi todenmukaisesti kertoa, että hän tuskin osasi lukea.
Se vähä, mitä hän lapsuudessaan oli oppinut, oli aikoja sitten
unohtunut.

"Sinun pitää tästä päivästä alkaen joka päivä lukeman ja kirjoittaman
Rachelin johdolla. Tee sitä reippaasti; minä tarvitsen sinua
konttoorissani."

Kauppiaan konttoori oli inhoittavin, mitä Urban saattoi ajatella
tulevaisuuttaan kuvitellessansa, mutta hän lupasi totella ja uskalsi
sitten rukoilla Joaksen puolesta.

"Mitä?" ärjäsi vanhus, uudestaan suuttuneena. "Oletko sinä yhdessä
liitossa Rachelin kanssa päättänyt pyytää armoa tuolle petturille?...
Joas! Ja sinä pyydät armoa Joakselle! Etkö tiedä, että hän on
sinun verivihollisesi? Tarpeellista on, että saat tietää, kenenkä
kanssa sinä täällä joudut tekemiseen. Minä olen ajanut ulos Joaksen
vaimoinensa ja lapsinensa, paitsi Rachelia, joka on viaton ja minulle
uskollinen, kuten oma lapsi. Hänen isänsä on seitsemänkymmentä kertaa
minua pettänyt ja seitsemänkymmentä kertaa saanut anteeksi, mutta kun
hän vuosi takaperin antoi sinulle hevosen, aukenivat minun silmäni.
Huomaa, että paitsi veljeäni Mordechaita, joka on Smyrnassa, ja hänen
lapsiansa, ovat Joas ja hänen sisarensa Thamar, vanhimman veljeni
lapset, näihin asti, omien lasteni kuoleman jälkeen, olleet lähimmät
sukulaiseni. Thamar on maankuleksia, mutta Joas on edeltäkäsin
laskenut, mitä hän minun kuoltuani tulisi perimään, vaikka minä en
ole ajatellut, että hän omaisuuteni saisi, vaan olen tuuminut antaa
suurimman osan Rachelille. Odottamatta nousee yöstä ja kuolemasta
ilmoille kaksi tyttärenlasta, jotka ovat minulle läheisemmät kuin
Mordechai, Joas ja Thamar. Ymmärrätkö siis, mitenkä niitten täytyy
olla sinun ja sisaresi verivihollisia? Ole varuillasi, mielipuoli!
Joas on kerran auttanut sinua karkaamaan toivossa, että minä
oikeutetussa vihassani tekisin sinun perinnöttömäksi. Toisella kertaa
hän vainoo sinun ja sisaresi henkeä. Täällä olet turvassa, mutta
linnanporttien ja Regensburgin muurien ulkopuolella sekä keskellä
ruotsalaista sotajoukkoa, jonka luo sinä niin tyhmästi halajat, Joas
sinun löytää ja tietää, miten hän sinulle kuoleman iskun antaa.
Vielä hänen käsivartensa on liiaksi lyhyt ennättämään Hagaria, ellei
hän Thamarin kautta häntä tapaa, mutta ei yksikään susi Böhmin
metsien rotkoissa niin hartaasti saalistansa vainoo, kuin Joas teitä
molempia. Joas on viekas ja Mordechailla on mahtavia liittolaisia:
he tietävät, mitä voivat, jos tulevat minun perillisikseni. Sitä
varten ajavat he asiaansa kultavuorilla, kun minun käteni kerran
on puuttuneena ja vanhat silmäni suljettuina. Kas siinä syy, miksi
minun on monen todistuksen avulla täytynyt turvata sinun ja sisaresi
perintöoikeutta. Sitä sinä et vielä käsitä, sillä sinun halusi on
leikkikaluissa, joissa on hevosia ja miekankalsketta, mutta kerran
sinä minua olet kiittävä, kun mieheksi tulet. Ja mieheksi tahdon
sinun tehdä, poika; tahdon tehdä sinut äitisi pojaksi, eikä isäsi. Ei
sanaakaan enään Joaksesta!"

"Kuka oli isäni?" kysyi nuorukainen, paremmin siitä syystä, että
muisti kuningattaren kysymyksen, kuin siksi, että itse olisi pitänyt
tätä tietoa tärkeänä. Ruben Zevin katse synkistyi.

"Kysy, mikä se yö oli, joka varasti valoisan päivän sen ihanimmassa
aamuhetkessä, mutta älä koskaan kysy isäsi nimeä! Se tuottaa
onnettomuutta jokaisille huulille, jotka sitä lausuvat."

Urban oppi Rachelin johdolla lukemaan ja kirjoittamaan. Metsistynyt
haka viljeltiin odottamattoman joutuisasti. Ymmärrystä ei ollut
puuttunut, vaan halua, ahkeruutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä.
Hänellä ei ollut sisarensa selvää, läpitunkevaa käsitysvoimaa,
mutta kekseliäisyydessä oli hän usein sisartaan vikkelämpikin. Nyt
oli hän saanut halua, tiesi mistä. Tavuut hyppivät hänen päähänsä
ja piirsivät suuria, kankeita viivoja paperille hänen eteensä. Tuo
viidentoista-vuotinen opettajatar, joka opetti kohta seitsemäntoista
vuotta täyttävää oppilasta, koetti kaikin voimin ylläpitää
tarpeellista kunnioitusta. Toisinaan se hänelle onnistui, mutta
toisinaan ei. Moni tunti aljettiin ankarasti tutkimalla tuntemattomia
kuvakirjaimia ja lopetettiin heleään nauruun ja kilpajuoksuun huoneen
ympäri. Ruben Zevi havaitsi kerran oppilaan ulos kiipeämässä toiseen
kerrokseen akkunaluukun päällä ja opettajattaren käsiruisku kädessä
vettä suihkaten häntä takaa ajamassa. Vanha juutalainen hymyili ja
palasi huomaamattomana pois. Hänellä oli syynsä eikä hän tullutkaan
petetyksi. Kuukautta vähemmässä ajassa oli Urban saanut valtaansa
sekä kirjat että kirjoituksen. Hänen arvolauseensa lukukinkereillä
ehkä ei olisi ollut parahinta laatua, mutta hän tuli kuitenkin
toimeen, kuten hän aina oli tullut, kun hänen piti ajaa karauttaa
vallihaudan, tahi orapihlaja-pensaston yli. Ruben Zevi unohti, että
tyttärenpojan vielä olisi pitänyt tyytyä palvelian asemaan, ja
antoi hänelle palkkioksi sen arapialaisen juoksian, josta kirjeessä
mainittiin ja joka oli parempi kuin Levyn sulttaani, paras juoksia
juutalaiskorttelissa. Urbanin luonnolle ja hänen karkaamishalullensa
olisi tämä lahja ollut suurena kiusauksena, jos ei tuo valpas Assar
Kaba olisi saanut käskyä seurata hänen mukanansa ratsastusretkillä.

Kuukausi sen jälkeen, kuin lukutunnit olivat alkaneet, ruvettiin
Urban Niemandia käyttämään helpoimmissa toimissa Ruben Zevin
konttoorissa. Kahden kuukauden kuluttua hän saattoi ottaa osaa
kirjevaihtoon ja toimittaa vähempiä lähetyksiä. Kolmen kuukauden
perästä kulki hän vaatetettuna kuten juutalaiset ja vietti sabbattia
synagoogissa. Hän kulki kuten unissaan, täydellisesti vangittuna
Rachelin kahleisiin.

Silloin ratsasti eräänä päivänä muutamia vankeja Torstensonin
joukosta Mähristä Regensburgiin. Niitä oli kuusitoista repaleista,
likaista, haavoista ja vaivoista surkastunutta sotamiestä, joita
keisarilliset kyrasierit vartioitsivat. Urban palasi juutalaispuvussa
eräältä toimitusmatkalta, kirjelaukku kainalossaan, kun tuo
joukko tuli häntä vastaan, ja hän kuuli erään vangeista sanovan
kumppanilleen ruotsinkielin: "täällä kullattu juutalainen asuu."

"Onpa vahinko", vastasi kumppani, "ett'ei meitä nyt ole 2,000, joilla
olisi vapaat ohjat käsissä; täällä olisi jotakin ansaittavana."

Tuo kaikui kuin ruotsalainen rummun päristys rauhallisen
kirjeenkantajan korvissa. Hän heräsi mielestään kuten lumouksesta,
läheni vankeja ja kysyi, myöskin ruotsiksi, mistä he olivat. Vangit
saivat suuret silmät. He hämmästyivät, kun kuulivat juutalaisen
puhuvan heidän kieltään ja sanoivat olevansa smålantilaisia ja
uusmaalaisia ratsumiehiä, jotka ollessaan ruoan etsinnässä olivat
joutuneet väijymispaikkaan ja heidän oli täytynyt antautua vangiksi
ylivallan takia.

Oli Pyhän Bartholomeuksen päivä ja paljon väkeä liikkeellä. Urban
seurasi väkijoukon muassa tuota hitaasti marssivaa jonoa, kysyen
uutisia sotakentältä.

"Se on joku vakooja", kuiskasi eräs ratsumies kumppaneilleen, tällä
kertaa suomenkielin; "valehdelkaamme!" sen jälkeen vastasivat,
että Torstenson oli valloittanut Wienin, että hän oli lähettänyt
keisarin hiirenhäkissä Tukholmaan sekä että hänen joukkonsa nyt
oli marssimassa Romaan asettaaksensa Kristiina kuningatarta paavin
istuimelle.

"Sinä valehtelet kuten mies, n:o 18, Spjut! Saksan Pukki!" huudahti
entinen kersantti, joka tunsi miehen omasta osastostaan ja iloissaan
sanoa sutkahutti ratsaskunnassa käytetyn haukuntasanan. "Tahdotko
tulla vapaaksi, kumppani? Minä seuraan teitä ja pakenen teidän
kanssanne."

Vangit eivät saaneet aikaa ihmettelemiseen eikä ehdotuksen
miettimiseen, sillä väkijoukko tunki päälle ja tuuppasi nuoren
juutalaispojan tieltä pois. Tavallinen herjaussana (väärä-oppinen)
alkoi aina äänekkäämmin kuulua, pian lensi ensimmäinen kivi vankien
pelastettuja päitä kohden ja sitä seurasi useampia, melu nousi,
kyrasierit asettuivat taajaan kuljetettaviensa ympäri ja tunkivat
joukot takaisin.

Urban näki katupojan nostavan raskaan kiven, jolla aikoi tehdä
kuolettavan iskun. Tässä oli mahdotonta pysyä välinpitämättömänä
katseliana. Hänpä rupesi kampittaan sopivaan aikaan ja poika
kaatui päistikkaa vasten naamaansa maahan. Siitä hän nyt rupesi
koperoitsemaan ylös ja huusi: juutalaisia! juutalaisia! Huuto sai
kaiun; väkijoukko jakaantui, toinen osa ajoi vankeja takaa ja toinen
juutalaisia.

Urban pakeni, yksi sataa vastaan, kaasi kumoon täällä yhden, tuolla
toisen, konttasi nostettujen käsivarsien alitse, hiipi kompastelevien
jalkojen välistä eteen päin ja oli pian ennättänyt juutalaiskorttelin
sisäänkäytävälle. Melske oli kuulunut linnaan ja siellä tehtiin
varustuksia puolustamista varten. Nämät vainotut juutalaiset olivat
aivan tottuneet näkemään, että raivostunut kansa hyökkäsi kerran tahi
useammasti vuodessa heidän erikois-asuntojansa kohti. Heidän elämänsä
vaihteli alituisesti ulkonaisen sorron, häväistyksen, nöyryyden,
sisällisen masentamattoman ynseyden, sekä sen järkähtämättömän
varmuuden välillä, että kerran voittaisivat maailman. Tällä kertaa
kansan aallot tyyntyivät, ennen kuin ehtivät linnan muureille asti.

"Täällä ovat kirjeet", sanoi Urban, kertoen melskeestä, mutta ollen
puhumatta siitä, että oli tavannut maanmiehiänsä. Tämä alennuksen
ja ylpeyden välinen elämä näytti hänestä auttamattoman kurjalta,
verrattuna vapaitten miesten ritarilliseen taisteluun avoimella
sotakentällä.

Kun hän kertoi päällekarkauksesta, varoitti häntä vanha iso-isä.
"Ymmärrätkö nyt, että sinun tulee olla varuillasi, sekä ett'ei
henkesi ole turvassa missään muualla kuin täällä, niin kauan kuin
Joas elää? Mutta hän ei kauankaan saa olla palkattomana, eikä
myöskään hänen sisarensa Thamar. Minun Tukholmassa oleva asiamieheni
kirjoittaa minulle, että Thamar siellä on esiintynyt ruhtinatar
Radzivilina sekä että hänellä on ollut salaisia juonia saadaksensa
Hagarin hengiltä. Kyykäärmeitten yli käy teidän tienne: kulkekaatte
Herran suojeluksen alla, niin ei mikään paha teihin koske. Olen
myöskin saanut kirjat, jotka teidän syntyperänne todistavat, Hagarin
suojelialta, presidentti Kurjelta. Siinä tulee esiin kummallinen
selitys äitisi viimeisistä kohtaloista. Hänen kammarineitsyellänsä,
joka hänen petti, oli tönkkäsormi oikeassa kädessään... Thamarilla on
vielä tänäkinpäivänä tönkkäsormi oikeassa kädessään..."

"Mestari", virkkoi Urban äkkiä, "laskekaa minut irti; antakaa minun
mennä kostamaan äitiäni ja suojelemaan sisartani! Minä tahdon löytää
Thamarin, vaikka minun sitte täytyisikin mennä maailman ääriin.
Antakaa minulle Thamarin veri!"

Ruben Zevi katsoi häntä tutkistellen.

"Nureksitko sinä?" sanoi hän. "Jos jotakin löytyy, josta
minä kadehdin kristittyjä marttyyreja, niin on se heidän
kärsivällisyytensä ja luottamuksensa heidän vuosikausia kestävissä
kärsimyksissään. Me tarvitsemme samaa uskallusta, mutta meidän
voittomme lähenee päivä päivältä, kun heidän toivonsa on
epätietoisessa etäisyydessä. Heillä ei ole muuta, johon turvata
saattavat, kuin taivas, mutta meillä on sitä paitsi maa, joka meille
on perinnöksi annettu. Lyö heitä, Herra, tee gojimit sokeiksi, jotta
he nousisivat kapinaan toinen toisiansa vastaan ja hävittäisivät
toisiansa, sillä noitten kaatuneitten verestä Israelin kunnia nousee.
Jos minun silmäni eivät näe Jakobin siemenen tulevan Jerusalemiin,
pitää minun lasten lasteni näkemän sen päivän, jolloin kuninkaat
rukoilevat uudestaan rakennetussa temppelissä ja jolloin juoksiat
Midianista ja Efasta tuovat meren aarteet ja kansan omaisuudet meidän
porttiemme luo. Äitisi poika, älä anna tämän ajan vaivain liian
raskaasti painaa kärsimätöntä mieltäsi! Sinun pitää näkemän sen
päivän, jolloin meidän sortajamme kumartavat meitä maahan asti; sinun
pitää heistä iloitseman ja siunaaman sitä päivää, jolloin pelastuit
takaisin kansasi joukkoon. Jää meille! Tule pojakseni, niin olet
rakentava Jerusalemin portit!"



24. Elämää koskevia kysymyksiä.


    Tahdotko kantaa kruunuani? Ota se!

"Minä en tunne enään Kersti röökinää", sanoi rouva Beata Oxenstjerna
veljelleen valtiokanslerille eräänä hetkenä, jolloin kahden kesken
olivat. "Hän on ollut kuten toinen ihminen siitä asti, kuin pääsimme
tuosta suomalaisesta noita-elävästä."

"Kiitä Jumalaa siitä, että isän luonto kasvaa lapsessa." vastasi
valtiokansleri. "Noidat eivät siinä mitään tee; sellainen syntyy
luonnollisesta sisällisestä laadusta."

"Niin, se on ehkä kaikki teeskentelyä vain sopivaan aikaan. Hän
mielittelee meitä vähitellen siksi kuin tästä vuosi kuluu."

"Eikö rakas sisar ole ennen nähnyt nuoren immen kasvavan tytöstä
neidoksi? Se tuottaa tavallisesti mukanaan lempeämpää luontoa siksi,
että siihen tulee uutta ruutia ruutikoloon. Onko Kersti röökinä
löytänyt uuden lelun tuon Hagar tytön jälkeen?"

"Sen mukaan, mitä minä tiedän, ei hän vielä ole. Päin vastoin ei hän
edes Ebbastakaan huoli, kuten ennen."

"Kyllä tulee uusi, ei siihen pitkääkään aikaa kulu. Minun mielestäni
olisi ollut parempi, että olisimme antaneet röökinän pitää entisen
lemmittyisensä polvellaan, kuin että vaivasimme häntä etsimään uutta.
Oli vain turhaa juoruttelemista eikä mitään muuta nuo puheet tyttö
Hagarista: kirja-oppi ei mitään rauhattomuutta tuota. Se uusi, joka
tulee, ehkä ei ole yhtä helposti hoidettu. Huomaa, että Ebba Sparren
ja Hagar Ringin jälkeen tulee nuori mies!"

"Jumala varjelkoon! Luuleeko teidän lemmellisyytenne sitä?"

"Rakas sisareni saattaa olla siitä niin varma, kuin että nupusta
puhkeaa kukka. Minä odotan aikaamme, jolloin meitä armollisesti tahi
epä-armollisesti kiitetään palveluksestamme ja saamme mennä."

"Mitä teidän lemmellisyytenne sanoo! Nuori mies! Mutta jos sen nuoren
miehen nimi on herra Kaarle Kustaa?"

"Niin, jos hänen nimensä on Kaarle Kustaa?"

"Niin rohkenen kehottaa, että kuulutettaisiin ja pidettäisiin häitä
tulevana jouluna, rehellisen ruotsalaisen tavan mukaan. Siinä missä
ei kukaan mäessä saata pyörää vastustaa, lykätään sitä ennemmin
menemään, kuin asetutaan yli ajettavaksi."

Valtiokansleri kohotti olkapäitään.

"Rakas sisareni on ihmeteltävä perheen emäntä ja hoitaa
kuninkaanlinnaa niin, ettei yksikään pellin-nuora ole liika lyhyt
eikä liika pitkä. Mutta mitä tulee naiskysymyksiin, niin puhukaamme
kammaripiikojen pestistä. Rahatoimikammarissa sanotaan, että
röökinä tuhlaa taalareita kuten pähkinöitä. Paras pitää siellä
huoneentarkastusta niin kauan, kuin rakas sisareni jotakin saa sanoa,
eikä rakkaan sisareni sitten muusta tarvitse huolta pitää!"

Täten jätettiin kysymys tällä kertaa. Mutta Beata rouvan huomiot
eivät olleet tyhjiä loruja. Kaikki Kristiinan läheisessä piirissä
olevat henkilöt huomasivat, että hän joka päivä kasvoi, ei ainoastaan
kruunun ylhäisyyttä varten, vaan kuninkaallisessa mielenlaadussaan.
Aina pfalzkreivitär Katariinan kuolemasta asti oli hän ollut viisas,
mutta vaikea hoitaa ja oikullinen lapsi. Hän oli kolmannestatoista
vuodestaan ollut vaihtelevainen, ärtyisä, enemmän arvaamaton
olennossaan, kuin kukaan muu hänen ikäisistään. Tämä aika oli ollut
kuin päiväntasauksen aika, jolloin tuulenpuuskat ja vihurit käyvät,
mutta se aika oli nyt ohitse, tuulet olivat nähtävästi tyyntyneet.
Kristiinan koko olentoon ilmestyi ihmetyttävä levollisuus. Hän kävi
lempeämmäksi, maltillisemmaksi ja kaikin tavoin rakastettavammaksi.
Hänen ei aina onnistunut hillitä kiivasta luontoaan, joka näihin
asti oli esteettömästi kuohunut, mutta hän koetti sitä hillitä.
Hän tuli kohteliaammaksi ja tuttavallisemmaksi; otti enemmän osaa
muitten iloon ja suruun; hän osotti asemansa ja velvollisuutensa
käsittämisessä sellaista vakavuutta, jota ei ennen hänessä luultu
olevan. Hänen huvituksensa pysyivät paremmin kohtuuden rajoissa
ja opintonsa säännöllisempinä ja paremmin koossa. Hän saattoi
tarkkaavaisuudella kuunnella neuvoston keskusteluja ja, kun hänen
ajatustaan tahdottiin kuulla, ilmilausua tuumansa niin viisaasti,
että valtiomiehet olivat ihmeissään.

Kuningatar vietti osan kesää Gripsholmassa. Ebba Sparre oli
matkustanut tervehtimään kivulloista isäänsä; ruhtinatar Maria
Eufrosyne oli asettunut hänen paikalleen lähimmäksi ystäväksi.
Eleonora Katariina, kohta tämän jälkeen Hessenin maakreivitär, ei
uskaltanut näyttäytyä, vaan uneksi entisiä, 90 vuotta sitten menneitä
Cecilia Waasan aikoja.

Historiallisella Ruotsilla on uhkeampia linnoja ja jyrkempiä
muureja, mutta ei yhtäkään lempeämpää, viheriäisempää, kauniimpaa
kuningasmuistoa, kuin Mälarin nykyinen tyven Gripsholma. Tässä
linnassa, jonka Bo Jonsson alkujaan oli perustanut ja Kustaa
Waasa uudestaan rakennuttanut, oli vielä Kristiinan aikana,
vanhoine nostosiltoineen, keski-ajan linnan synkkää vakavuutta.
Punaisen tiilikaton ylitse suippiopäätyineen, ullakkohuoneineen
ja korkeine savutorvineen kohoutui neljä tornia: kuningas Eerikin
torni (Kirkontorni), herttua Juhanan (Kotkantorni), herttua Maunun
(Waasatorni), Kustaa Olavinpojan (Vankitorni). Tässä olevasta
kolmesta huonekerroksesta oli ainoastaan keskimmäinen sisustettu
kuninkaallisia vieraita varten. Noissa renaissanssimuotoon
ruskealla ja punaisella koristetuissa huoneissa olivat seinät
kultakankaalla verhotut sekä nuo syvät koverot silkillä, johon
oli kirjailtu akkunamalleja. Rannalla sijaitsi herraskyökki ja
Kustaa Waasan vähäinen keihästelykenttä. Pitkä, kapea puisto,
jossa oli kourilammikkoja, ulottui sisään päin "suomalaistupaan"
ja kyökkitarhaan asti. Eläintarha, kyyhkyslakka, ilveskissahuone,
koirankoppi ja paja, puolalaispajaksi nimitetty, kuuluivat kaikki
linnan läheisimpään ympäristöön.

Eräänä kesä-iltana illallisen jälkeen, istuivat kuningatar ja hänen
orpanansa puistossa. Raittiin järvi-ilman iltatuulahdus leikitsi
Kristiinan vaaleassa hiuskiherässä. Viehättävän vedenpinnan kimaltelu
näkyi lehtien välistä, laskevan auringon valossa. Mälari keikaili
nuoren kuningattarensa edessä, mutta tuo kiittämätön, joka noin
suurta ihanuutta hallitsi, ei sitä nähnyt; hänen katseensa oli
luotuna rypistettyyn paperiliuskaan; hänen ajatuksensa olivat
lentäneet Itämeren eteläpuolelle.

Kristiina oli saanut orpanaltaan visusti suljetun kirjeen; nuoli
ja kyyhkysensulka oli sinettiin yhdistetty, varustaen kirjettä
lentimillä. Yksinäisyydessä oli Kristiina kirjeensä lukenut varjossa
olevalla lepolavitsalla erään tammen juurella, ja ruhtinatar
luuletteli, että hänen kuninkaallisen ystävänsä posket olivat
punaisemmat hänen takaisin palatessaan, kuin mennessään.

"Hän on terveenä", sanoi Kristiina. "Hän on ollut Salviuksen luona
Hampurissa ja on tahtonut käyttää tilaisuutta kirjoittaaksensa.
Kirje on yhdeksän viikon vanha. Minkälainen postinkulku! Miksikä et
antanut hänelle muutamia kyyhkysiä, Maria! Koskahan saatamme kuiskata
sanojamme sini-ilmoille ja uskoa niitä tuulen perillevietäviksi?"

"Kirjoittaako veljeni jotakin sodasta?"

"Sota käy huonosti. Epä-onnistuneita piirityksiä, marssimisia ja
takaisin marssimisia, luuvaloa ja rahanpuutetta. Siitä ei hän
sanaakaan kirjoita, siksi on hän liika viisas. Mutta hän kirjoittaa
jotakin, joka sinua lähemmältä koskee. Hän pyytää, ett'en sinua
lahjoittaisi Nassaun kreiville..."

Nyt oli Maria Eufrosynen vuoro punastua. Hän rakasti tuota nuorta,
kaunista kreiviä niin, kuten tanssilemmikkiä saattaa 18-vuotiaana
rakastaa, ja huudahti sydämmestään harmistuneena:

"Mitä se häneen koskee? Isäni ei ole sitä vastaan, ja kun sinä
suostut..."

"Minä olen sinun puolellasi. Mutta voitko luottaa kreiviin? Nuoret
miehet... aamurusko sadetta ennustaa, sanoo sananlasku. Veljesi ei
ole parempi kuin nuo muut, Maria."

"Kaarle Kustaa saattaa olla maltiton meitä muita kohtaan, mutta sinua
kohtaan on hän kuten vaha."

"Kun hän minun näkee. Ja vaha, kun hän näkee toisen. Vahinko, Maria,
että sellaisen kruunua varten hiotun jalokiven, joka saattaa lakia
leikata ja valtikkaa koristaa, pitää vedeksi valuman saksalaisen
pystynenäisen kammaripiian edessä."

"Mitä pitää minun vastaaman? Ah, Kristiina, usko minua, se on kurjaa
panettelua! Kaarle Kustaa rakastaa sinua niin sydämmestään, ett'ei
mikään maailmassa saata hänen uskollisuuttaan muuttaa."

"Niin hän sanoo ja niin hän kirjoittaa. Tahdotko kantaa kruunuani,
Maria? Ota se, minä olen siihen väsynyt! Niin kauan kuin sitä kannan,
täytyy minun ajatella, että sitä hänen sydämmensä halajaa. Miksikä
en ole pieni, köyhä pfaltzkreivitär, kuten sinä? Kun luen, miten
he kumartelivat ja koukistelivat itsiään kuten käärmeet kuningatar
Elisabethin edessä, mitenkä he sanoivat hänelle, kun hän oli vanha
ja ruma: te olette ihanin nainen, jota maa päällänsä kantaa, te
olette niin kaunis kuin lilja ruusutarhassa!... niin silloin -- Ei,
Maria, ei, ei, ei, en saata häntä uskoa, en saata, niin halusta kuin
tahtoisinkin."

"Oletko sinä vanha ja ruma, Kristiina? Onko hän hovimies, joka ei
ollut mitään eilen, joka ei ole mitään huomenna ja pyytää, että sinä
hänestä jotakin tekisit? Hoh, hän on uljasmielinen, Kristiina, hän
on yhtä kopea kuin sinä itse! Hän pyytää sinulta sydämmensä onnea
eikä mitään muuta. Ilman sinuakin hän tulee olemaan mies, mutta hän
on onneton mies. Mene hänen omakseen, niin hänestä tulee sankari!
Hän on kaatava sinun vihollisesi maahan, hän on tuleva suureksi ja
mainioksi, mutta hän on oleva sinun palveliasi ja sinä olet hänen
kunniansa."

"Doxa! Doxa! Mene luotani, Saara! Jumalani, miksikä en ole mies?
Miksikä minua pitää ostettaman ja myytämän. Miksikä en saata antaa
itseäni kokonaan ilman palkkaa, ilman myötäjäisiä?... Suo anteeksi,
Maria! Olen kovin onneton, olen niin yksin. Köyhin tyttö Ruotsissa
on rikkaampi kuin minä. Kun se tulee, jota hän rakastaa, vastaa
hän: ota minut, minulla ei ole mitään muuta sinulle annettavaa
kuin oma itseni, etkä sinä muuta pyydäkkään. Hän tietää sen, hän.
Kuinka minä sen tietäisin? Minä epäilen kaikkea ja kaikkia. Eikö
ole minulla syytä sitä tehdä? Eikö minun täydy epäillä, että
neuvoskunta tahtoo hallita ilman minua? Eikö minun täydy epäillä
häntä, sinä tiedät, epäillä, että hän minun kruunuani rakastaa?
Mitä on mies ilman kunnianhimoa, mikä se, joka ei kurota kättään
kruunua tavottelemaan? Ja sinua itseäsi, Maria, eikö minun täydy
epäillä, että sinä tahdot ajaa hänen asioitaan?... Tahtoisin kovin
halusta sinua uskoa; täytyyhän minun jotakuta uskoa. Sinä saatat olla
aseena; ehkä oletkin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi hyvää päätä
valtiollisia vehkeitä varten. Ebballa on parempi pää, mutta hän
käyttää sitä palvellaksensa minua. Oli minulla kolmaskin, liikoja
lukenut houkkio, teistä kaikista hänellä oli paras pää, mutta se oli
lapsen hartioilla: eipä hän edes rakkautta tuntenut. Sinä ymmärrät
sen tavallasi, Maria; sinä olet tavallasi lapsi; sinä pyydät makeisia
rakkaudelta. Minä pyydän enemmän: minä pyydän olla oma itseni
toisessa, ja katso, sitäpä minä en saa! Mikä onnettomuus, ett'en ole
sinä! Jos olisin sinä, olisi minulla satoja vertaisia, enkä olisi
niin ahtaaseen ahdattu, kuin olen, luostarikomerossa oman itseni
kanssa. Oi, olen niin yksin, yksin, yksin..."

Hän nojasi päänsä tammea vastaan ja jäi muutamaksi silmänräpäykseksi
äänettömäksi. Itkikö hän? Maria Eufrosyne luuli niin ja rohkeni
lohduttaen kuiskata:

"Sinä et ole yksin. Hän sinua kovin rakastaa. Hän ei pyydä mitään
muuta kuin sinua itseä."

Hän katsoi ruhtinattareen, hän ei itkenyt, eikä ollutkaan itkenyt
sitte, kuin hän oli lapsi, ellei suuttumuksesta.

Mutta hänen vilkkaissa, eloisissa kasvoissaan oli jonkinlainen
vieras ilmaus. Niissä ilmaantui jotakin syvästi surullista, jota
Maria Eufrosyne ei koskaan niissä ennen ollut nähnyt. Kristiina otti
ohuen, silkkihuivin, jota, hän tähän asti oli ajattelemattansa kokoon
käärinyt käsiensä välissä, ja pani sen ympärilleen iltakylmän varalle.

"Menkäämme rannalle", sanoi hän, "täällä on niin tukehuttavaa, minä
tarvitsen enemmän ilmaa."

He läksivät rannalle ja löysivät siellä sammalpenkin aivan
järven luona. Aurinko oli laskenut ja jättänyt taivaanrannalle
kalpeanpunaisen loisteen, joka laski rusohohteen lahdelmille. Oli
tyyntä, kastetta maassa, ruoho oli märkää, ilma kostea. Linnan neljä
tornia, joista korkeimmassa oli velttona riippuva kuninkaallinen
lippu, kuvastelivat itsiään järven kevyesti liikkuvassa, kiiltävässä
mainingissa. Ainoastaan kaksi suurta tähteä saattoi selvästi erottaa
muitten epäselvien, pienten valopilkkujen joukossa iltataivaalla.
Luoteessa oli Vega, lounaassa, metsän huippujen yli näkyi Jupiter.

Kristiina istui hetken miettiväisenä katsellen noita kahta loistavaa
palloa, joista toinen oli kiertotähtien kuningas ja toinen tavattoman
suuri aurinko, jonka valovoima -- jos saa uskoa uudemman ajan laskuja
-- on 300 kertaa suurempi kuin meidän aurinkomme.

"Kas tuossa", sanoi Kristiina, osottaen kiertotähteä, "tuossa on
minun tähteni. Olen syntynyt Jupiterin alla, silloin kuin se meni
Jalopeuran sydämmeen. Valta on raskas syntymälahja, Maria. Ole
tyytyväinen rakkauteen, sinä, joka olet syntynyt iäisten aurinkojen
alla, jotka eivät koskaan muuta asemaansa taivaalla! Kiertotähdet
ovat vaihtelevia kuten ihmis-elämä... Mimmoistenka tähtien alla
syntyi Kaarle Kustaa?"

"En tunne hänen tähtiänsä", vastasi ruhtinatar, "mutta pappi, joka
hänen kastoi, näki häikäisevän valositeen pojan otsan ympärillä."

"Ei olisi onnellista, jos me kaksi yhdistettynä hallitsisimme
Ruotsia. Saksalaisen sodan aikana kiitettiin isäni urhoollisuutta
Kaikkivaltiaan lahjaksi. Kuningas vastasi: Jumala poikkee
keskikohdasta ainoastaan silloin, kun hän tahtoo jotakuta rangaista.
Armon-osotus on se, kun hän kansoille antaa kuninkaan, jolla on
keskinkertaiset lahjat, sillä sellainen kuningas ei tule kiusaukseen
tavotella liika paljoa. Kunnianhimo jättää hänet rauhaan. Ei hänelle
saata mitään pahempaa tapahtua, kuin että hän rikastuttaa itseänsä
kansansa aarteilla. Tämä on pieni pahe kunnianhimoon verraten, jolla
ei ole lepoa eikä muillekkaan sitä suo."

"Kuningas-vainaja oli viisas mies, mutta tiedätkö, mitä eräs
Nyköpingin akka minulle sanoi entis-syksynä, kun puhuttiin
brandenburgilaisesta? Miksikä meidän röökinämme menisi joen yli
saksalaista omenamoskaa noutamaan? sanoi hän. Pankaa ruotsalaista
rautaa pyöriin, sanoi hän, niin rattaat kulkevat vuorien ja sora
kivien ylitse."

Kristiinan vallaton luonto palasi hetkeksi takaisin.

"Emmekö ole variksenpelättejä, minä ja sinä, jotka mietimme
rakkautta sen sijasta, että saattaisimme nauttia elämästä? Olemmeko
sekoittaneet numerot? Olemmeko 17 vai 71 vuotisia. Eikö edessämme
ole nuo monet vuodet, loistavat voitot, pitkät hymyilyt, lyhyet
surut ja tyhmyydet määrättömät? Uih... täällä on kylmä tähtien
alla, ne ovat liian korkeat meille, olkaamme pieniä, Maria, pieniä,
kuten onnelliset ovat; kovin synkkää on yksin olla suuri. Kirjoita
surullisen-haamun ritarillesi, että hän ahkeraan katselee kuuta ja
koettaa olla sen kaltainen muuttumattomassa uskollisuudessa. Minä
kirjoitan samaa omalleni, sinne missä hän, Böhmin tahi Mährenin
vuorenrotkoissa huokailee: taistelkaa, ritarini, taistelkaa
lemmittynne puolesta, minkä nimellinen hän sitte lieneekin,
taistelkaa voiton ja voiton palkan puolesta! Se ei milloinkaan odota
liiaksi kauan, joka odottaa jotakin hyvää..."

"Ole lempeä häntä kohtaan, Kristiina, ole sellainen, kuin ennen olit
Rönössä, siihen aikaan, jolloin olit pieni ja onnellinen! Ja pyydä
häneltä vastapalkkioksi, ett'ei hän tallaa sisarensa sydäntä."

Taaskin lensi melkein kostean loistava hohde Kristiinan suuriin,
miettiviin sinisilmiin, kun hän tarttui ystävänsä käteen ja sanoi
niin hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt, että rannan piikivet
olisivat kuulleet häntä ja kertoneet hänen sanansa puheliaalle
iltamainingille:

"Vanno, että hän rakastaa minua, minua, eikä ketään muuta, minua eikä
mitään kruunua!"

"Minkä kautta minun pitää vannoman, kun et minua usko? Pitääkö minun
vannoman taivaan kautta, joka ylitsemme kaareilee, taikka maan, joka
jalkojemme alla on? Ah, Kristiina..."

"Vanno itsesi kautta! Ei löydy mitään, jota niin vähän tahtoisimme
kadottaa, kuin oman itsemme. Itsensä kadottaminen, se on pahempaa
kuin kuolema, se on tyhjiin meneminen."

"En, sitä en tee, se sotii Jumalan käskyjä vastaan."

"Luuletko? Ehkä. Vanno siis: niin totta kuin olen sinun ystäväsi!"

"Niin totta kuin olen sinun ystäväsi, rakastaa hän sinua, sinua eikä
ketään muuta, sinua eikä mitään kruunua."

"Niin, minä uskon sinua ja kirjoitan sen hänelle. Ei sen vuoksi,
että sinun valasi olisi täydellisenä takuuna: mitenkä sinä voisit
tietää hänen sisimmäisen sydämmensä tilan? Mutta sen vuoksi, että
sydämmessäni löytyy vastakaiku, joka sanoo, että olet oikeassa. Onko
täällä joku, joka meitä kuuntelee?"

"Kukapa kuuntelisi? Gripsholma nukkuu, Mariefred nukkuu, Mälari
nukkuu. Taivaan tähdet yksin valvovat. Matka tähtiin on kovin pitkä;
ne eivät meitä kuule."

"No, siis tahdon jotakin sinulle sanoa." Hän pani huulensa aivan
lähelle ystävänsä korvaa, sulkien äänensä molemmilla käsillään ja
kuiskasi:

"_Minä rakastan häntä_, olen luvannut tulla hänen omakseen; olen
pitävä lupaukseni."

"Kiitoksia! Nyt sinä minua uskot."

"Niin, eikö olekkin kummallista, että sentään sinua uskon?... Hyvää
yötä, Maria!"

"Hyvää yötä, Kristiina!"

Hän oli vetänyt sivulle päin raskaan akkunaverhon makuuhuoneessaan
ja makasi kauan unettomana katsellen tähtiä, jotka tuikkasivat
elokuun-iltana Gripsholman ylitse. Noitten kysymysten maininki, jotka
äsken olivat häntä liikuttaneet, aaltoili nyt vasten hänen sielunsa
näkymättömiä rantoja samati, kuin Mälarin laine vasten piikiviä.

"Sinä tuolla kaukana", sanoi hän puoleksi ynseästi, puolittain
surullisesti, "jos olet antanut minulle lukon, niin anna minulle
myöskin avain. Miksikä annoit minulle voimaa, ellet tullakseni
onnelliseksi ja tehdäkseni muita onnellisiksi? Miksikä minussa on
tyhjyys, jota ei yksikään voima täytä? Miksikä olen niin yksin,
kun kuitenkin omistan oman itseni? Miksikä sieluni halajaa toisen
luo, joka voisi puuttuvaisuuteni täyttää, ja miksikä en löydä
yhtäkään, johonka voisin kokonaan yhtyä, kadottamatta itseäni? Onko
hän, jolla oli valonloiste otsansa ympärillä, se oikea? En tiedä
yhtäkään voimaa samanlaatuista, kuin minun voimani, mutta onko hän
minua nöyryyttävä? Tulemmeko musertumaan voima voimaa vastaan, tahi
kokoon sulamaan ja yhdistettyinä voittamaan maailman?" Hän ei saanut
vastausta. Osa tuosta äärettömästä avaruudesta, jota akkunapuitteet
rajoittivat, katseli ääneti alas Gripsholman tornia, ahdasta akkunaa
sekä tuota levottomasti sykkivää seitsemäntoista-vuotista sydäntä
tuolla vuoteen puolittain sivulle päin vedettyjen uutimien takana.
Väsyneenä etsimisestä, ikävöimisestä, ja kysymisestä juoksivat tuon
lepäävän ajatukset vähitellen toinen toisiinsa, kadottivat rajansa
ja haihtuivat hämärään, uneksivaan tunteeseen jostakin haparoivasta
epämääräisestä, mikä pyysi perustusta, pohjaa...

Silloin myöskin tähti näytti haihtuvan epämääräiseen -- valomereen ja
laskeutuvan alas omien säteittensä lauttaa pitkin. Se tuli lähemmäksi
tornia, akkunaa, vuodetta... Nyt se oli siinä ja valui tuohon
puoleksi nukkuvaan kysyjättäreen, joka uskalsi vaatia häntä esiin. Se
anasti hänen puoleksi uupuneet, puoleksi vielä kysyvät ajatuksensa,
sai sanat ja puhui hänelle:

"Enkö ole sanonut sinulle, että olen Kaikkivaltiaan voimasta juokseva
puronen, enkä hänen rakkaudestaan virtaileva, sekä että olen sinun
sisällinen olentosi? Miksikä etsit itseäsi omasta itsestäsi?
Miksikä et etsi itseäsi Hänestä, joka on kaikki sinussa, kaikki
minussa ja kaikki kaikissa? Hän on antanut sinulle voiman minussa,
mutta voima ilman rakkautta saattaa ainoastaan hävittää. Miksikä
et etsi, mitä minä en sinulle antaa voi? Miksi et etsi voiman
kukkaa ja hedelmää, joka ainoastaan on rakkaus? Katso, minä olen
antanut sinulle sukuperän ja kruunun, halua kaikkeen suureen sekä
ymmärrystä kaikkeen viisauteen; olen varjellut sinua elementtien
voimalta, ruumiisi heikkoudelta ja ihmisten juonilta; olen antanut
sinulle viisauden sanat ja hurskauden opetukset, aseitten voiton
ja valtakunnan vaurastuksen: miksikä siinä etsit omaa kunniatasi?
miksikä et ylistä Jumalaa, tehden monta onnelliseksi? Mene, tee
hänen työtänsä äläkä omaasi! Kadota itsesi, niin sinä olet löytävä
itsesi! Älä etsi voimaasi kädestä, joka rampaantuu, ajatuksesta, joka
haparoitsee, halusta, joka harhailee; etsi voimaasi rakkaudesta,
palvele nöyryydessä, rukoile, että täydellisemmäksi tulisit, ja sinun
pitää olla voimallisin voimallisten joukossa... Päivä koittaa, minä
piiloudun jälleen Jumalan viitan liepeitten taakse... Kymmenen vuoden
perästä tahdon kysyä, mitä olet tehnyt lahjastani."

Seitsemäntoista-vuotinen kuningatar nousi puoli hereillään
vuoteellensa istumaan, loi silmänsä akkunaa kohti, josta valovirta
jälleen valui pois.

"Uneksuinko minä?... Kadota itsesi, niin olet löytävä itsesi!...
Miten kummallisesti uneksia saattaa!"

Toisen osan loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tähtien turvatit II - Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.