Title: Ranskalaista laulurunoutta - Alfred Musset'n, Paul Verlaine'n ja Charles Baudelaire'n runoja
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ranskalaista laulurunoutta - Alfred Musset'n, Paul Verlaine'n ja Charles Baudelaire'n runoja" ***


RANSKALAISTA LAULURUNOUTTA

Musset. Verlaine. Baudelaire


Suomentanut

L. Onerva



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



SISÄLLYS:

Alfred de Musset:

 Lukijalle.
 Laulu.
 Lucia.
 Impromptu.
 Jäähyväiset.
 Katkelma runoelmasta "Elokuun yö".. 23

Paul Verlaine:

 Sanaton romanssi.
 Sa lietkö vaalea vai lietkö tumma.
 Sa uskot kahviporon pyöryläisiin.
 Niin mustina muratit kiertää.
 Syyslaulu.
 Sydän valkea, vapisevainen.
 Käykäämme yhteen vaieten, anteeksiantain.
 Uni suuri ylleni lankeaa.
 Serenaadi.

Charles Baudelaire:

 Spleen I.
 Spleen II.
 Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen.
 Meri ja ihminen.



ALFRED DE MUSSET



LUKIJALLE


    Tää kirja koko nuoruuteni sulkee,
    ma melkein tietämättäni sen tein,
    se elämäni lailla yössä kulkee,
    sen kirjoitin ja itkin itsellein.

    En vala menneisyyttä muotoon uuteen:
    niin vaihtuu ihminen kuin virran vuo.
    Sa runorukka, jääpä ikuisuuteen,
    sun vieköön Luoja ystävien luo.

    Sa outo lukija, ken lienetkin,
    ah, lue ihmis-suurin sydämin
    ja varo liioin mua soimaamasta:

    Näät ensi säkehissä lapsen vain
    ja sitten surut nuoruus-unelmain,
    ja viimeisissä miehuus alkaa vasta.



LAULU


    Sain heikolle sydämelleni sanelemaan:
    Sulla lemmitty on, se eikö jo vihdoin riitä?
    Jos alati aiot ottaa ja jättää niitä,
    saat ikäsi kaiken kaihossa kulkea vaan.

    Se vastasi mulle: kaiho on kaunis vaan!
    Ei riitä, ei lemmitty lempehin riitä;
    sa huomaa: alati ottaa ja jättää niitä
    on oppia riemuja menneitä rakastamaan.

    Sain heikolle sydämelleni sanelemaan:
    Lie tuskaa jo kyllin, viisas vaaroja kaihtaa.
    Jos alati aiot vaihtua, alati vaihtaa,
    ei murheesi taival pääty milloinkaan.

    Se vastasi mulle: tuska on kaunis vaan!
    Ei viel' ole kyllin, ei viel' ole tarvis kaihtaa;
    sa huomaa: alati vaihtua, alati vaihtaa
    on oppia murheita menneitä rakastamaan.



LUCIA

Elegia


    Ah, ystävät, sitten kun sammun pois,
    niin halava haudalle tuokaa!
    Sen kyynel-lehvikko lempeä ois,
    se hopeakielillä huokaa,
    sen itkeä ylläni suokaa:
    sijan pehmeän siimes sois!
    Oli ilta, me kahden, vaieten viereensä hiivin,
    pää immen vaipui ja haaveillen soittimen yllä
    kävi kätensä valkea vienolla hyväilyllä
    ladellen kuiskehen lailla silkkisin siivin
    kuin iltatuuli, mi heijaa kaislojen terää,
    niin hiljaa, hiljaa, ettei lintukaan herää.
    Ja hekkuma murheen-raskas leutojen öiden
    kaikk' kahlitsi, nurmikentät ja kukkien ummut,
    se taivutti oksat tammien vankkavöiden
    ja kyynelhelmiin hellytti laaksot ja kummut.
    Yö äänetön ympäröi meidät ja akkunasta
    tuli kevään henkäys tuoksuja tulvillaan,
    me istuimme synkkinä, kahden, kaksi lasta,
    surumietteissä suurissa viistoistavuotiaan.
    Ma Luciaan katsoin -- tuon jouduin valkean valtaan:
    ei tähdet kirkkaammat vielä milloinkaan
    ole heijastelleet kuultoa taivahan altaan,
    hänet rakkaimmakseni tunsin pinnalla maan.
    Kuin siskolta suloiselta hän minusta näytti,
    niin pyhyydellä mun puhtautensa täytti.
    Käsi kädessä istuimme vaieten kauan aikaa,
    suru pehmeä varjosti otsaansa kalpeaa.
    Mut huolet toinen toistansa huojentaa;
    tuot' ensi kerran katselin kummaa taikaa:
    jos rinnat nuoret yhteen sykkiä saa,
    se kaiken vaivan parhaiten parantaa.
    Kuu nousi taivaalle ahteesta pilvien loman
    punoen ympärillemme hopeapaulaa.
    Hän silmiini katsoi, huomasi kuvansa oman
    Ja hymyi enkelin lailla ja alkoi laulaa...

    Oi, laulun lohtu, sa tytär tuskan ja eron,
    sa kieli rakkaudelle keksimä neron,
    sa taivaan lahja ja kauniin Italian maan,
    sydämen siipenä kannat sielua arkaa,
    tuot' impeä pelkääväistä, mi tyhjästä karkaa
    ja ijäti kantaa huntua kasvoillaan!
    Pyhä tuntematon on huokaus lapsen huulen,
    se on hurskasta häivää, ihmettä ilman tuulen,
    niin raskas ja hempee kuin on syyttömän syön.
    Vain katse, vain kyynel, vain povi, mi hyrskien sykkää,
    muu kaikki on salaisuutta ja aatosta mykkää
    kuin arvoitus aaltojen, aarniometsän ja yön.
    Me istuimme kahden, ma käännyin Lucian puoleen,
    Suli sävelten mainingeissa mielemme jää,
    ja rintaani vasten painui raueten huoleen
    Desdemonan tuskia tunteva lapsen pää.
    Ma sääliin särkyen itkusi äänen kuulin,
    se huulillesi huuleni hiljaa vei.
    Sun tuskasi suudelmaani hylkinyt ei:
    se otti sen vastaan kylmin, kalvahin huulin.
    Näin kuuta kaksi sa kalpenit, morsioks maan,
    se poveensa silloin liljan valkean peitti,
    ja hymyten henkesi majansa matalan heitti:
    olit korkean taivaan enkeliks luotu vaan.

    Pyhä puhtoisuus, se kellä on enää, kellä?
    Ja lapsen lempi, lapsen nauru ja laulu?
    Sa viattomuuden valtavan valkea taulu,
    mi pidätit Faustin Gretchenin kynnyksellä,
    ah, ei sua enää morsius-suojissa näy!
    Nuku rauhassa, laps, helinään laulusi lempeen.
    Uni uuvutti kesken kätesi kuultavan hempeen;
    suvi-öinä se soittimen yllä ei enää käy.
    Ah, ystävät, sitten kun sammun pois,
    niin halava haudalle tuokaa!
    Sen kyynel-lehvikko lempeä ois,
    se hopeakielillä huokaa,
    sen itkeä ylläni suokaa:
    sijan pehmeän siimes sois!



IMPROMPTU

 Vastaukseksi kysymykseen:
 Mitä on runous?


    Seurata tahtoa vailla tunteen leijaa,
    tuutuna tuulen, mi kultatähkiä heijaa,
    sielun varjona varrella elämän retken
    ikuistaa haave heljä hukkuvan hetken,
    rakastaa totta ja totuuden kauneus näyttää;
    neronsa jylhiä käskyjä kuulla ja täyttää
    runoilijan tehtävä on: siks voi hän vaihtaa
    riemuksi murheen, muuttaa katseen mi kaihtaa,
    tähdeksi taideluoman herkän ja aran,
    helmeksi kyynelparan.
    Tään hän on tulkki untensa uskonnon,
    toivonsa ainut, onnensa korkein se on!



JÄÄHYVÄISET


    Jää hyvästi, Suzon, sa armaista parhain,
    sa syksyni ruskea ruusupuu!
    Se lempi, mi katkesi kesken ja varhain,
    se viimeksi kaikista unhoittuu.
    Mut helmaasi jäädä mun ei ole suotu,
    lien kiertotähtenä käymähän luotu...
    Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni,
    vaikk' outo ja orpo on tieni.

    Niin raskas on lähteä luotasi, kulta,
    ja lohdutukseni ainoa tää:
    sain kerran juoda sun huultesi tulta
    ja parmahillasi levähtää,
    käsivartemme kerran toisiaan kauloi
    ja rintamme yhteis-onnesta lauloi.
    Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni,
    yön usviin häipyvi tieni.

    Jo hirnuu orhini odottavainen...
    Ah lapsi, ah lapsi, sa naurat vaan!
    Sa kaihtava, kiehtova keijukainen,
    sa etkö siis antau milloinkaan!
    Tuon tahdon ma oppia iloisuuden,
    tuon julman ja lempeän tunnottomuuden.
    Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni,
    päin riemuja viittovi tieni!

    Mut armaampi aatella on suruasi mykkää,
    sua kyynel kahdesti kaunistaa,
    kun nään, miten sydämesi silmästä sykkää
    ja katsees kaihoa kangastaa,
    se kertoo sen, mit' ei kerrota kielin,
    sitä kuoleman hetkellä muistella mielin ..
    Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni,
    mut murhetta täynnä on tieni.

    Ah, laps, älä lempemme muistoa hukkaa,
    jos syys sen helpehet karistaa,
    sa katso kauniisti kuollutta kukkaa
    ja siunaa tuhkaansa raukenevaa!
    Ma kuvasi ainiaks syömmeeni suljen,
    sua muistelen aina, kunnekka kuljen.
    Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni,
    elon aavoille vie minun tieni!



KATKELMA RUNOELMASTA "ELOKUUN Yö"


    Viel' lintukin liverrellen liitää ilmojen pieltä,
    vaikk' laulupuunsa on poissa ja tuulet tupansa kaas,
    ja kasteruusu, mi kuihtuu uuden, kaunihin tieltä,
    ei tuosta katkaisijalleen kanna katkeraa mieltä:
    se päivän kukki ja valmis on yöhön taas.

    Ah, alla heiluvan heinän ja uhkuvan hedelmätarhain
    ijät uinuu äänetön, kalpea kalmistomaa!
    Mut kuolottomuutta me kurkoitamme myöhään ja varhain,
    vaikk' turha on kamppaus tuo ja elämänviisaus parhain:
    vain kärsiä paljon ja paljon unhoittaa.

    Kova kallion pintakin kätkee, tuhkaks kallehin muuttuu,
    pois murtuu vanha ja uudelle sijaa suo,
    ja toinen kokoo sen, mikä toiselta onnesta puuttuu.
    On mieletön mies, joka kumpujen kukkais-silmille suuttuu,
    jos juurensa voimaa hautojen mullasta juo.

    Siis tulkoon kuolema vaan, tuo kantaja kamalan veron!
    Ma lemmin ja särkyköön sydän ja unelmat elämäntyön,
    ma lemmin ja suuteloon yhteen nyt vaihdan henkeni neron,
    ma lemmin ja tuntea tahdon tuskat tappavan eron
    ja kylpeä kyynelmerta ijäisen yön!

    Ma lemmin ja suruani soittelen neitojen kisailun mailla
    helinässä hullujen öiden ja hetkien hukkuvien.
    Ja salaisuuteni laulan ilmi ma lapsen lailla:
    olen vannonut yksin olla, ainiaan armasta vailla,
    mut elää ja kuolla vankina rakkauden!

    Sydän loukattu, synkkä jos liet, et viel' ole valkea vainaa:
    olet kukkanen maan, joka päivälle puhkeilee.
    Siis lemmi ja aukene taas, ja rinta rintahan paina!
    Joka kerran tuskan sai, hän tahtoo tuskansa aina,
    joka kerran lempi, hän ikänsä himoitsee!



PAUL VERLAINE



SANATON ROMANSSI


    Sydän tulvillaan on
    sadevettä kaupungin lailla.
    Joku riutumus tuntematon
    sydämessäni on.

    Soi sateen lempeä ääni
    yli kattojen, maan.
    Ah, kautta aution pääni
    soi sateen ääni.

    Sade järjetön tää
    sydänkammion seiniä kalvaa.
    En syyllistä nää.
    On tuskani järjetön tää.

    On antaja ankeimman vaivan
    suru tuntematon.
    Viha, rakkaus kaukana aivan,
    sydän sentään vankina vaivan.



Sa lietkö vaalea vai lietkö tumma


    Sa lietkö vaalea vai lietkö tumma,
    ja silmäs ruskea vai sininen,
    ma tiedä en.
    Mut mua kiehtoo kirkkautensa kumma
    ja sitoo silkkilaineet hiusten.

    En arvaa, lietkö julma vaiko hellä,
    en myöskään, onko lempes polttavaa
    vai haaleaa.
    Mut polvistuen käsi sydämellä
    sun tahdon valtiaaksi tunnustaa.

    Sa uskoton vai uskollinen mulle?
    Tää tutkistelu vallan toivoton
    ja turha on.
    Sun kauneutes kuuluu yksin sulle
    ja autuas, kell' osakin siit' on!



Sa uskot kahviporon pyöryläisiin


    Sa uskot kahviporon pyöryläisiin
    ja ennustuksiin, peli-onneen hyvään:
    Ma uskon ainoastaan silmääs syvään.

    Sa uskot taruihin ja menninkäisiin
    ja turman päiviin, jolloin johtaa Hiisi:
    Ma uskon ainoastaan valheisiisi.

    Sa uskot jumalaankin puolittain
    ja pyhimysten parantavaan taikaan,
    mi ihmetöitä paljon saapi aikaan.

    Ma uskon onneen öiden valkeain
    ja riemuun lemmen, jonka mulle annat,
    kun yöhyt verhoaapi taivaanrannat.

    Ja niin on harras uskonhehku mun,
    ett' etees rukouksiin polvistun
    ja kokonaan jään armoillesi sun.



Niin mustina muratit kiertää


    Niin mustina muratit kiertää,
    puna hehkuvi ruususton...

    Ah, armas, jos liikahdatkaan,
    jo tuskani ääretön on!

    On taivas liian kirkas,
    meri liian vihryt ja maa...

    Joka hetki ma säikyn ja pelkään,
    että voin sinut kadottaa!

    Ma muratit alleni murskaan
    ja ruusut ruhjoksi polen...

    Ah, kaiken kauniin ja herkän
    sun tähtesi tappanut olen!



SYYSLAULU


    Mikä nyyhkytys, oi,
    noin pitkään soi?
    Syysviulut soittaa.
    Ah, ahdistus,
    ah, riutumus
    mun rintani voittaa.

    Olen päässä nyt tien
    ja kelmeä lien
    suven mentyä uhkeen.
    Vain muistojen maa
    mulle kangastaa
    ja kyyneliin puhkeen.

    Tyly tuulispää
    mua lennättää
    tuhat tepposta tehden.
    Ja matkani näin
    käy maahan päin
    kuin keltaisen lehden.



Sydän valkea, vapisevainen


    Sydän valkea, vapisevainen,
    sun surusi suur' oli nainen.

    Pois hylkäsin haaveeni hullut:
    sydän sairas ei terveeksi tullut.

    Monet matkasin maat sekä meret:
    ei viihtyneet vellovat veret.

    Pois hylkäsin haaveeni hullut:
    sydän sairas ei terveeksi tullut.

    Sydän parkani riutuen huokaa:
    "Tään maanpaon päättyä suokaa!

    Jos käyt maan äärihin hamaan,
    ei riitä se erottamaan..."

    Jo sain minä kohtalon polon:
    elinkautisen vankina olon.

    Olen kytketty, ah, sydänjuurin
    häneen, mi on murheeni suurin!



Käykäämme yhteen vaieten, anteeksiantain


    Käykäämme yhteen vaieten, anteeksiantain
    ja muistaen menneisyydestä pelkkää hyvää;
    ja hetket mustat jos saapuvat syyttäin ja kantain,
    niin olkaamme kaksi kaunista kyyneltyvää,

    kuin siskot armaat, leikkihin herääväiset,
    kuin kukkaset yrttitarhassa lempeän Herran,
    ei mies eikä nainen, vaan lapset seppelepäiset,
    unohtain kaikki, mi meidät vieroitti kerran...

    Näin lapsina painumme jälleen tarujen lehtoon.
    Ei kuolevaisella onnea muuta, ma vannon,
    kuin hymytä silmästä silmään helmassa ehtoon
    ja vailla varjoa syyn tai anteeksiannon.



Uni suuri ylleni lankeaa


    Uni suuri ylleni lankeaa,
    sen siimes silmäni peittää:
    nyt aika on tullut huoahtaa
    ja toiveet pettävät heittää.

    Näkö mennyttä on, äly ollutta on,
    ei aatosta huonoa, hyvää.
    Voi, kurjuutta ihmiskohtalon,
    voi, voimaani menehtyvää!

    Mun henkeni kehto keinuva on,
    käsi käyttäjän pimeään hukkuu.
    Ma keinun portilla kalmiston.
    Ah, hiljaa! lapsi jo nukkuu...



SERENAADI


    Kuin vainajan ääni, mi vihloen soi
    läpi aution kalmiston,
    niin, valtiatar, niin armaani, oi,
    tää soittoni särkynyt on!

    Jo heltyykö mielesi vihdoinkin,
    jo käännätkö ylpeän pään?
    Vain sulle, sa ainut armahin,
    tein kuolinlauluni tään!

    Ma laulan: on kultaa silmäsi tuo,
    salamoita mi syytää ja lyö,
    on povesi huumaava Lethen vuo
    ja hapsesi Styxin yö.

    Kuin vainajan ääni, mi vihloen soi
    läpi aution kalmiston,
    niin, valtiatar, niin, armaani, oi,
    tää soittoni särkynyt on!

    Ma laulan varttasi valkeaa
    ja hipiää hienoa sen,
    ma laulan, kun unta en silmiini saa
    sun tähtesi, hirtehinen.

    Ma laulan autuutta miehen sen,
    jolle huultesi huumat suot.
    Valo taivainen, tuli helvettien,
    sinä hurman ja turman tuot!

    Jo heltyykö mielesi vihdoinkin,
    jo käännätkö ylpeän pään?
    Vain sulle, sa ainut armahin,
    tein kuolinlauluni tään!



CHARLES BAUDELAIRE



SPLEEN I


    Mulla muistoja enemmän on, tuhatvuotias jos oisin.

    Jos lipaston raskaan eteenne romulla täytetyn toisin,
    mi runoja, rakkauskirjeitä, kuitteja, haasteita vihan
    ja hiustukkoja, vanhaa kuonaa täynnä ois ihan,
    se vähemmän salaisuuksia kätkee kuin aivoni mun.
    Pyramiidi se on, maakellari kadotetun,
    kukkurallaan kuolleiden luita kuin köyhien yhteis-hauta.

    -- Olen kalmisto kammoma kuun, olen syyllisen kirstun lauta;
    omantunnon tuskien lailla laulut raadoissa vertyy,
    ikävöityjen vainajain ylle ne kummuksi kertyy.
    Olen lempikammio vanha, miss' uinuu kuihtuneet kukat
    ja muodista ammoin hyljätyt pukurukat,
    joku haaltunut taulu, mi yksinäisyyttään itkee.
    Hajuvetten pinttynyt tuoksu ilmassa viipyy sitkee...

    Ja päivät pitkät vierii antaen tylsää unta,
    elo sammunut on, ja vuodet sataa raskasta lunta.
    Ikävyys, taimi tiedon ja haluttomuuden
    vain yksin heilimöi rannalla ikuisuuden.

    -- Olen liikkuva ruumis enää, kaukaisen haamun lainen,
    kuin kivi, jota ympäröi yö ja hämäryys kauhistavainen,
    Saharan erämaa sankka ja hietapyörtehet sen,
    ikivanha Sfinksi, mi karttaa touhua kansojen,
    unohdettuna kartalle maan, ulkopuolella toivon ja uskon,
    vain laulava säteille sammuvan ehtooruskon.



SPLEEN II


    Ma olen kuin kuningas sateesta samean maan,
    rikas ja nuori, mut riutuva vanhuuttaan;
    hoviseuroja halveksuin ei liiku hän missään,
    kera koirainsa istuu torkkuen ikävissään.
    Ei ärsytä saalis, ei liikuta metsämaan ansa,
    ei linnan porteilla viruva kuoleva kansa.
    Ei ballaadi narrinkaan, mi pieksää kieltä,
    voi virkistää tuon kolkon sairahan mieltä.
    Huvivuoteensa kukkain peittämä hauta on vain,
    sitä lempi ja naiset ja nauru ei ilota lain,
    ei hempein hekkuman harso, ei taitavin keima
    luo hymyä huuliin, joilla on kalman leima.
    Myös kullankeittäjä viisailla valkeillansa
    pois turhaan on loihtinut kuonaa rinnastansa.
    Ei keinot, joita käyttävät mahtavat maan,
    ei verikylvyt roomalaistenkaan
    saa elon lämpimyyttä sydämeen,
    miss' verta ei, vain laulu Lethen veen.



Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen


    Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen,
    sa murheen kalkki, suur' vaikenevainen,
    sa karttava kaunis, mi häivyt pois
    kuin tähtihärmää varjosi ois,
    sa öitteni koru, jota silmäni pyytää,
    mi haihtuu ja ivalla ikäväni hyytää.

    Sua ryntään ahneena ahdistamaan
    kuin ruumista tuoretta matoset maan.
    Tyly luontokappale, armastan sua,
    sun kylmyytes julmakin miellyttää mua!



MERI JA IHMINEN


    Sa merta lemmit, vapaa ihminen,
    on meri kuvastin sun sydämesi,
    tuo lakkaamatta vyöryväinen vesi,
    ja sielus katkera kuin kuilu sen.

    Sa syöksyt synkkään pohjaan poves oman,
    siell' omaa kuvaas syöt ja syleilet,
    ain' armaat kuulla mielit nyyhkehet
    sen valituksen raskaan, loputtoman.

    Syyt, salaisuudet sanattomat on
    niin syömmess' ihmisen kuin meren syvän;
    ja alle vaahtopinnan hämärtyvän
    te piiloitatte aarteet pimennon.

    Tuo joka päivä teille taiston uuden,
    ei sääli kiellä, omatunto lyö;
    on ystävänne kuolema ja yö,
    te sotaveikot halki ikuisuuden!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ranskalaista laulurunoutta - Alfred Musset'n, Paul Verlaine'n ja Charles Baudelaire'n runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.