Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Nukki - Novelli
Author: Prévost, Marcel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Nukki - Novelli" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NUKKI

Novelli


Kirj.

MARCEL PRÉVOST


Ranskankielestä suomentanut

Martti Wuori



Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXVI



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



MARCEL PRÉVOST


Marcel Prévost on syntynyt 1 p:nä Toukokuuta v. 1862 ja pari vuotta
sitte valittiin Ranskan akatemian jäseneksi, on nykyään Ranskan
etevimpiä kirjailijoita. Käytyään polyteknillisen opiston toimi nuori
insinööri alussa valtion virkamiehenä Lillessä tupakkateollisuuden
alalla, mutta antautui piankin kokonaan kirjailijaksi, julaistuaan v.
1887 ensimäisen teoksensa. Siitä lähtien on häneltä ilmestynyt
kaikkiaan noin kolmekymmentä kirjaa, joista suurin osa on romaaneja ja
kertomuksia, sekä kolme näytelmää, niistäkin ainakin kaksi hänen omien
romaaniensa pohjalle rakennettua ("Les Demi-vierges" -- "puolineitsyet"
ja "Pierre et Thérèse").

Marcel Prévost on etupäässä naisen sielun, sydämen ja tunne-elämän syvä
tuntija ja hieno kuvaaja. Kun lukee hänen kynänsä mitä herkullisemmalla
tavalla kirjoittamia naisten kirjeitä, jossa muodossa muutamat hänen
romaaninsa ovat kokoonpannut, niin tuskin uskoo niitä tuuheaviiksisen
miehen kirjoittamiksi. Näitä ovat "Naisten kirjeitä" -nimiset teokset
sekä "Kirjeet Françoiselle". Melkoista huomiota herätti aikanaan
romaani "Puolineitsyet", jossa tekijä paljastaa ulkonaisen eheän kuoren
alla piilevän sisällisen siveellisen rappeutumisen suuren maailman
naisissa. Varsin mieltäkiinnittäviä ovat romaanit "Le jardin secret"
(Salainen puutarha) ja "l'Heureux ménage" (Onnellinen talo), joissa
tekijä syvälle tunkee ihmissielun uumeniin sen hienoimpia säikeitä
myöten.

Todellinen pieni helmi on kertomus Parisin ompelijattarien usein
hyvinkin vaiherikkaasta elämästä, "Poupette"-niminen, joka pari vuotta
sitte ilmestyi alkukielellä ja nyt tarjotaan suomalaisen yleisön
luettavaksi. "Nukki" on niin hurmaavasti kuvattu pikku tytti, hänen
pelastajansa niin herttaisesti esitetty vanhapoika, ettei voi olla
niistä viehättymättä, kun samalla heidän vastakohtansa, toinen pari,
valtaa mielen synkällä kuvalla suuren maailmankaupungin elämän
vilinästä.

M. W.



I.


On ihmisiä, joille aina jotakin tapahtuu. Vaikka heidän kohtalonsa
ylimalkaan pysyykin ihan tavallisena, niin näyttää sittenkin siltä kuin
sallima ehtimiseen ajattelisi heitä suomalla heille, odottamatta ja
umpimähkään, milloin huvia, milloin huolta. Toiset taas sallima
unohtaa. Aivan kuin oppilaita, joiden nimet opettaja tuskin muistaa,
joilta hän kyselee vain kerran vuodessa ja joita ei koskaan rankaise,
-- niin tuo salaperäinen jumaluus, joka heidät on elämään viskannut, ei
näy enää muistavan heidän olemassaoloaan; ainakin se on välinpitämätön
heistä, katselee heitä toisella tavoin. Heidän päivänsä kuluvat kuin
almanakan mukaan, vaihdellen vain päivämäärään nähden. Heidän
nuoruutensa, joka ihan luonnollisesti seuraa heidän lapsuuttansa, antaa
jo vähemmin selvänäköistenkin aavistaa, mikä on heidän miehuuden ikänsä
oleva. Ja vanhuus johtaa heidät huomaamatta loppuun asti.

Päinvastoin, kuin olisi taipuvainen luulemaan, ovat nuo elämän kohtalot
niitä, jotka kuluvat kaikista pikemmin: merkkikohtina olevain
tapahtumain puutteesta päätyy ajankäsite häipymään ihmisajatuksesta;
eikä mikään ole vuolaampaa, nopeampaa elää, kuin ehdoton
yksitoikkoisuus. Levottomat ne ovat, jotka levottomuuden ajanjaksojen
välillä tuntevat ikävää, hetkien painoa. Salliman unhottamat
ihmettelevät, että heidän tyynten päiväinsä ehtoo tulee niin kohta
aamun perässä. "Kuinka aika kuluu!" on heidän sananpartensa.

"Kuinka aika rientää!" ajatteli joka päivä Hra Jules Bourdois
istuutuessaan -- kahden tienoilla päivällä -- marmoripöydän ääreen,
jossa häntä odotti vielä tyhjä puolikupillinen ja "Le Figaron"
aamunumero kepakkonsa ympäri kierrettynä. "Kuinka aika rientää!" Jo
vuorokausi siitä, kun hän viimeksi oli istuutunut tämän saman pöydän
ääreen pienessä "Usines"-kahvilassa, joka sijaitsi Vaugirard-bulevardin
keskipaikoilla likellä Montparnassen asemaa! Vuorokausi, kaksi
vuorokautta, viikkoja, kuukausia, vuosia!... Hän huomasi loppumattoman
jonon omaa itseään, aivan kuin hänen kuvansa olisi heijastunut
rinnakkain olevista peileistä, -- loppumattoman jonon Jules
Bourdois'eja istuvina kuppinsa ja Figaronsa ääressä pienessä
Usines-kahvilassa. Ainoa toisinto: vuodenajan, hyvän sään tahi sateen
mukaan oli pöytä joko sisällä tahi ravintolan edustalla. Mutta
yhdentoista ja puolen vuoden kuluessa, se on, kolmenkymmenen viiden ja
neljänkymmenen seitsemän ikävuoden välillä, liittämällä päivää päivään,
jolloin Jules Bourdois ei olisi noin kahden tienoilla juonut
kupillistaan kahvia ynnä lasiaan fine champagne-konjakkia sekä
lukenut lehteään Usines-kahvilassa, ei olisi saanut kokoon yhtä
vuosineljännestä. Tämä uskollinen kahvilassa kävijä, näet, ei ollut
poissa Parisista mielellään kesä-aikanakaan. Olipa reumatismin silloin
pitänyt vaivata häntä keväällä, jos hän heinäkuussa päätti lähteä
terveyttään hoitamaan Evaux'n kylpylaitokseen, hänen kotiseudulleen
Creuse'en.

"Kuinka aika rientää!... Kymmenen päivää vain Kansallisjuhlaan...
Näinköhän minä tänä vuonna menen Evaux'hon?"

Niin kyseli itseltään Jules Bourdois vetäessään ensimäisiä savuja
lempisikaristaan, juodessaan pienin kulauksin varta vasten hänelle
keitettyä kahvia. Hän istui ypöyksin ravintolan penkereellä. Tämän
vaatimattoman, siistin laitoksen sisällä sen ainoa palvelija unelmoi
alakuloisena ja kohtaloonsa tyytyväisenä nojaten rautapylvääseen, ja
vastapäätä häntä istui kassassa kahvilan haltija, keski-ikäinen,
kivulloisen näköinen naishenkilö.

Puolenpäivän jälkeen oli ilma raskas, häikäisevän heleä. Bulevardi
laihoine ja kellastuneine kastanjapuineen ja pölyisine ja tyhjine
käytävineen, joita kaikenmuotoiset rakennukset ja umpiaidat
reunustivat, näytti kappaleelta Saharan erämaata. Vähäinen varjo kun
siihen vain lankesi kahvilan puolelta, painosti penkereellä
tukehduttava kuumuus, huolimatta telttakatoksenkaan suojasta, jonka
reunuksia ei tuulenhenkikään huojuttanut, ja hiljan toimitetusta
kastelusta, josta vielä oli asfalttikivityksellä kahdeksikonmuotoisia
kuvioita. Ei ääntä, ei liikettä muuta kuin ihan bulevardin päässä,
asematalon puolella. Bourdois nautti helteestä, rakasti sitä, kuin
leiniä huojentavaa ainetta ainakin; ja hän nautti yksinäisyydestä myös,
johon hän tunsi ajoittaista mieltymystä, kahviaikaan suurtakin. Senpä
vuoksi juuri hän oli valinnutkin tämän pikkukahvilan, että se kahden
tienoissa tavallisesti oli tyhjä. Läntisen rautatieyhtiön ja muutamien
lähitehtaitten virkamiehet, jotka olivat kahvilan tavallisia vieraita,
olivat kaikki jo palanneet konttoritoimiinsa, kun hän itse, syötyään
Lavenne'n ravintolassa kovan aamiaisen, saapui jalkaisin tähän
hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ruoansulatus tapahtui
paremmin, kuin suuren kapakan humussa.

Bourdois teki vasemmalla käsivarrellaan muutamia taivutus- ja
oikomis-liikkeitä.

"Tuntuu paremmalta", jupisi hän. -- "Jospa voisin tänä vuonna päästä
tuosta kirotusta kylpymatkasta..."

Hän ryhtyi lukemaan tyytyväisenä, ettei sillä kertaa ollut, vasenta
kyynärpäätään liikuttaessaan, siinä tuntenut reumatismin tuskallisia
ruskahduksia. Hänen terveytensä antoi hänelle ylenmäärin ajattelemisen
aihetta: hänen oli onnistunut säilyttää se täydellisesti aina tähän
vanhain poikamiesten kammoksumaan viidennen vuosikymmenen ehtooseen
asti. Lukuunottamatta taudin pelkoa, jaksoi hän mainiosti, vaikkapa
näyttikin tuntuvasti vuosiaan vanhemmalta. Hänen harmaat, puolipitkät
hiuksensa reunustivat rehevästi hänen suurta päätään, muodostaen
matalahkon otsan kahden lempeän, paksuilla kulmakarvoilla varustetun
silmän yli, ja runsas puna leveillä, hiukan riippuvilla poskilla,
hiukan rososella nenällä ja vieläpä sileäksi ajetulla leuallakin kertoi
kelpo vatsan hyvin sulattamista upeista aterioista. Kaunispiirteinen,
miltei miellyttävä suu hienojen harmaiden viiksien alla näytti niin
säännöllisiä hampaita, etteivät ne edes yrittäneetkään viedä harhaan.
Hänen runkonsa oli jäntterä, lyhyt, lihan valtaama. Puettu oli Bourdois
keveään, mustaan, hyvin väljään, melkein uuteen lyhyeen takkiin ja ihan
valkoiseen liiviin ja valkoisiin housuihin. Sininen, valkotäpläinen
kaulahuivi oli solmittu alaspäin käännetyn irtonaiskauluksen kärkien
väliin, ollen kaulus hyvin matala ja avonainen kaulan voida mukavasti
liikkua. Paidasta, joka oli valkoinen, hieman ruskeanjuovikas, näkyi
vähän rinnusta sekä kalvoimet. Mustanauhainen olkihattu, keltaiset,
hieman jo käytetyt (niissä on mukavampi olla), mutta vielä hyvät
kengät, puku kokonaisenaan ilmaisi hänessä itsestään huolehtivaa
miestä, jolla siihen riittää aikaa, vaan jota ei muodin eikä
keikariuden huoli vaivaa ensinkään. Tavallisesti hänelle annettiin noin
viisikymmentäviisi vuotta ja se teki häneen vastenmielisen vaikutuksen.
Sen sijaan häntä miellytti kovin, että häntä luultiin (mikä tapahtui
tuon tuostakin) virasta eronneeksi intendenttihallituksen upseeriksi.

Luettuaan johtavan kirjoituksen laski Bourdois Figaronsa käsistään ja
poltteli muutaman minutin lukematta: liiallinen lukeminen häiritsee
ruoansulatusta. Bulevardi alkoi uudelleen, puolipäiväisraukeuden
jälkeen, vilkastua vaatimattomaksi maalaiselämäksi. Naisväkeä,
hattupäin, puserot irroillaan, istuutui talojen edustalle keskenään
rupattelemaan; toiset ottivat sukankutomuksensa käsiinsä. Kolme
tyttöletukkaa leikki, viskellen palloa vastassa olevan tehtaan seinään:
sillä välin kun pallo lensi ilmassa, pyörähtelivät he ympäriinsä, niin
että heidän kuluneet pikku pöksynsä ja säärensä näkyivät. Muuan
juopunut tuli ulos eräästä juomalasta ja puippelehti kastanjapuitten
alla, soperrellen jotakin epämääräistä ruikutusta; hän oli niin
punainen, että Bourdois pelkäsi hänen siinä paikassa kaatuvan maahan,
halvauksen kohtaamana. Mutta juopunut jatkoi ilman tapaturmaa
mutkikasta kävelyään, taitavasti vältellen puita, sivuuttaen penkit,
astuen jalkakäytävältä kadulle pehmeästi ja notkeasti, ja katosi
lopulta. Sitte tuli juna Montparnassen asemalle ja laski liikkeelle
muutamia viheliäisiä ajurinrattaita matkatavaroineen ja pölyisine,
hikikasvoisine perhekuntineen. Vasemmalta ilmestyi muuan tyttö,
hoikka ja solakka, puettu siniseen hameeseen, liinainen pusero
vyötäisistä kiristetty mustaan vyöhön, voidelluissa hiuksissa
vaaleita kilpikonnan-kuorentapaisia kampoja, jotka välähtelivät
päivänpaisteessa. Kahvilan kohdalla hän hiljensi askeleitaan, katsoi
Bourdois'han ja hymyili. Mutta Bourdois ei rakastanut seikkailuja.
Tuntematon nainen tuotti hänen mielestään tuhansia tuhoja:
rauhalliselle elämälle, kukkarolle ja terveydelle; ja hän oli
lukevinaan. Tuo tarkasteleva nainen meni sitte sivu. Samassa
kääntyi punainen konevaunu bulevardin lähikulmasta. Bourdois näki
panamahattuisen miehenpään kurottuvan ulos ovesta. Kuljettaja hiljensi
vauhtia, epäröi ja näytti tarkastelevan katua; vihdoin hän käänsi
kahvilaa kohti ja pysäytti vaunun sen edustalle. Hänen ajettavansa,
joka oli laiha, pitkä ja vaaleaviiksinen herra, noin neljänkymmenen
näköinen, panamahattu päässä, yllään vaaleanharmaa shakettipuku, vaaleat
hansikkaat sormissa ja hopeakoukkuinen keppi kädessä, astui ulos
vaunuista. Kahvilan vaatimaton ulkomuoto näkyi häntä hämmästyttävän.
Mutta varmaan vakaannutti häntä sen ainoan vieraan porvarillinen ja
säännöllinen ryhti, koska hän kopahutti päättävästi kepillään yhteen
marmoripöydistä. Palvelija riensi luo, silmät sumeina untelosta
loikomisesta.

-- Soodaa, tilasi vieras, -- sokerin, sitruunan ja jään kanssa.

-- Sitruunaa ja jäätä... Kyllä, herra... toisti palvelija kuin kaiku.

Mutta kun hänen piti mennä sisään muutti hän mielensä ja kääntyi
takaisin.

-- Meillä ei ole soodaa, sanoi hän samalla sekä päättäväisellä että
alistuvalla äänellä.

-- Ei ole soodaa?... No, tavallista vettä sitte... ilman basilleja, jos
mahdollista!

-- Seltterivettä meillä on.

-- Olkoon menneeksi seltteri. Sukkelaan.

Hän istuutui, otti panaman päästään ja pyyhki otsaansa. Bourdois
huomasi silloin hänen olevan ihan kaljupäisen; hän huomasi myös hänen
harmaat silmänsä, joiden luomien reunat olivat punaiset, ja kasvot,
jotka kokonaisuudessaan kantoivat jonkinlaisen hienon väsyneisyyden
leiman. Tuon hän huomasi salavihkaa ja vaipui oitis lukemaan
Figaro'aan, pannen sen kuin kilveksi tulokkaan katsetta vastaan,
ensiksi sen vuoksi, ettei hän rakastanut uusia henkilöitä ja että
pelkäsi tehdä tuttavuutta, sitte, koska tuo harmaapukuinen vieras,
kalliin panamahatun omistaja, joka konevaunussa oli tullut tilatakseen
soodaa pienessä Vaugirardin kahvilassa, herätti hänen huomiotaan ja
samalla kiihdytti häntä.

"Mokoma mahtailija", ajatteli hän. "Minä en tee sinulle sitä huvia,
että rupean tarkastamaan irtonaiskaulustasi, kaulahuivissasi olevaa
neulaa ja ruskeita kenkiäsi!"

Ja hän kävi innokkaasti lukemaan kirjoitusta kaasulaitoksen
työmiesten mahdollisesta lakosta. Vaaleapukuiseen tulokkaaseen tämä
välinpitämättömyys varmaan teki musertavan vaikutuksen, sillä hän
koetti moneen toviin saada sen voitetuksi: äänekkäästi lausumalla
palvelijalle paheksumisensa, että sitruunavesi oli liian heikkoa ja
jäätä liian vähän, pyytämällä kuvalehtiä luettavakseen ja kutsumalla
konevaunukuljettajan juomaan:

-- Mitä vain tahdotte, hyvä mies... Älkää kursailko. Minä tarjoan!

"Rumat tavat tuolla", ajatteli Bourdois lehtensä takana. "Kyllähän hän
on hyvin puettu mies, vaan hyvin kasvatettu hän ei ole..."

Bourdois pani suurta arvoa hyvälle kasvatukselle. Itse hän oli
käytökseltään yksinkertainen, mutta säädyllinen, niinkuin sopii miehen,
joka viisitoista vuotta elämästään on ollut virkamiehenä. "Siihen
aikaan kun palvelin valtion tehtaitten tarkastajana...", oli hänen
tapana puhua. Ja hän lisäsi puheen kuluessa; "Jos tarkastaja vain on
säädyllinen, kohtelee johtaja häntä aina samalla tavoin."

Hän laski siis hyvin pian naapurinsa yhteiskunnallisen arvon.

"Mikä lie ilveilijä, keinottelija... Ne ne ovat vaarallisia, nuo!"

Ja vihoissaan siitä häiriöstä, minkä tuo julkea tuotti hänen
ruoansulatukselleen, päätyi hän ajattelemaan muutamia rikoksellisia,
kuuluisia naisuroita ja keikareita, niinkuin: Pranzinia, Gallayta,
j.n.e.

Sillä välin jatkoi hän lukuaan niin kiihtyneenä, että tuskin käsitti
lauseiden sisällyksen.

"Liiton kokous (niin sanottiin kirjoituksessa) pidettiin eilen Wagramin
salissa. Paitsi kaasulaitoksen työväkeä, luvultaan noin viisisataa, oli
noin satakunta sähkölaitoksen työmiestä saapunut kannattamaan niiden
yhteis..."

Mutta hänen lukunsa keskeytyi, kun vastustamaton uteliaisuus herätti
hänet hänen ehdottomasta välinpitämättömyydestään. Toiset ajokalut,
yksinkertaiset ajurinrattaat, kuomi avattuna, pysähtyivät punaisen
konevaunun eteen. Ihan nuori, hento, pitkä, kaunis tyttö, joka oli
puettu mustiin, parisilaisen ompelijattaren arkipäiväiseen veikeään
tyyliin, astui niistä alas. Hän oli todellakin ompelijatar, sillä kaksi
hattukoteloa jäi päällekkäin rattaisiin. Kädet ojennettuina otti
vaaleapukuinen tulokas vastaan tämän nuoren tytön.

-- Kultani! Olin jo joutua epätoivoon. Tyttö vastasi hymyillen:

-- Hirveästi olen saanut jouduttaa!... Tässä kuumassa emäntä on
mahdottoman hidas. Hän ei ollut mitenkään saada nauhakoristetta
viheriään hattuun, joka minun on vietävä Mathurinskadun varrelle.
Jumala, kun janottaa... Onko se hyvää, tuo?

Hän istui, osottaen puoleksi tyhjennettyyn virvokejuomaan.

-- Minä otan samaa.

Palvelija toi, kaikista vaiheista välinpitämättömän näköisenä, toisen
lasin, toisen sitruunan ja annoksen jäätä. Ja pari veti tuolinsa
lähemmäksi toisiaan, käyden puhelemaan matalalla äänellä. Bourdois,
joka kuunteli, vaikka olikin tarkasti lukevinaan, erotti katkelmia
heidän keskustelustaan.

-- ... Vapaa huomiseen asti; sanon, että olin yötä Asnières'ssa kälyni
luona.

-- ... Syödään päivällistä Champs-Elysées'lla... mainio paikka...
tunnen ravintolan johtajan.

-- Shamppanjaa! Oi!... se on hienoa... Ja minä kun tässä unhotan
hatut... Niiden pitää olla perillä ennen kello neljää.

-- Ole nyt vielä viisi minuuttia.

"Sinuttelee häntä", ajatteli Bourdois. "Se on inhottavaa... Noin nuori
tyttö... Kuinka vanha hän voinee olla? Kuudentoista? Kahdeksantoista
korkeintaan? Senkin elostelija!"

Hänen olisi tehnyt mieli kutsua poliisi ja otattaa viettelijä kiinni.
Eikä hän enää salannut uteliaisuuttaan ja vastenmielisyyttään. Ja kun
panamahattuinen herra näki olevansa huomion esineenä, niin hän laski
liikkeelle kaiken sen mahtavan, ylenmääräisen, ivallisen, muista
piittaamattoman hienostelun, joka on miesten tapa pöyhistellä,
jäljitellä kalkkunoita ja riikinkukkoja. Hän piti kädessään tytön
toista kättä ja painoi suudelmia sen hentoon ranteeseen, kudotun
käsineen yläpuolelle. Tyttö ei vastustellut; hänen isot, harmaat
silmänsä tarkastelivat ilmeisellä ihmettelyllä hänen rakastettunsa
pukua, valkoista panamaa, ruskeita kenkiä, kultaketjua, joka sulki
raitaisen liivin, vaaleanharmaita vaatteita. Eikä hän voinut olla
huomauttamatta:

-- Te olette kovin uhkea!

-- Sinuttelehan edes minua!

-- Sinä olet hieno, no...!

-- Rakastatkos minua, pikku Zon?

Zon pudisti päätään niinkuin olisi sanonut: en! Mutta samalla hän veti
kukkaissuukkonsa suppuun ikäänkuin suudeltavaksi.

-- Kas niin! Jo riittää rupatus, sanoi hän. Voisin joutua kiinni.
Paljonko on kellosi?

-- Kaksikymmentäkuusi minuttia yli kolme.

-- Nyt laputan tieheni. Iltasella tavataan.

Hän lopetti juomansa yhdellä siemauksella ja nousi paikaltaan.

-- Neljännes vailla kahdeksan ravintolan kohdalla, -- sanoi herra,
nousten hänkin.

-- No niin. Hyvästi!

Hän tarttui tytön ojentamaan käteen ja pidellen sitä kädessään, saattoi
häntä rattaisiin. Ajuri, joka heidän puhellessaan oli tehnyt
tuttavuutta konevaununkuljettajan kanssa, nousi istuimelleen, herättäen
siten torkahtaneen hevosen. Yhdellä silmäyksellä tarkasti Zon
bulevardin ja huomasi sen olevan aution ravintolan läheisyydessä.
Bourdois kuuli hänen kuiskaavan:

-- Suutele minua!

Ja he suutelivat toisiaan siinä hänen edessään, konevaununkuljettajan
ja ajurin, jopa itse kivulloisen ravintolanemännän ja järkiinsä tulleen
palvelijankin edessä, jotka näin harvinaiset tapahtumat olivat
houkutelleet ulos ovelle. Ja he suutelivat toisiaan pitkään, ahnaasti,
eikä likinäköisinkään katselija olisi voinut pitää sitä suudelmaa sinä,
mitä englantilaiset kutsuvat nimeltä _soul kiss_, sielujen suudelmaksi.
Vihdoin tyttö irroittautui, kiipesi ketterästi rattaisiin, painoi
hennon ruumiinsa ja vaalean muotonsa kuomien sisään, ja huusi ajurille:

-- Mathurinsinkatu 24.

Panamahattuherra seurasi katseellaan vähän aikaa keveitä rattaita,
jotka etenivät Montparnassenbulevardia kohti kaksiraiteisessa pölyssä.
Niiden kadottua näkyvistä kääntyi hän ja palasi pöytänsä luo
maksaaksensa, mitä oli nauttinut.

"Eipä hän ole kaunis", ajatteli Bourdois, joka katseli häntä
hellittämättä. "Elostelijan näköinen, pienet mustat silmät, luomet
rypyissä, kaljupäinen lisäksi..."

Samassa hänen ankara katseensa kohtasi viettelijän mustat silmät. Tämä
epäröi ja piteli etu- ja keskisormen välissä viiden francs'in rahaa,
jolla alkoi naputtaa marmoripöytään.

Bourdois'ta hämmästytti kaukainen muisto. Eikä hän ehtinyt vielä
ajatellakaan, kun tulokas jo lähestyi häntä ja, tervehtimättä,
hymyillen, pannen rahan takaisin lakkariinsa, sanoi hänelle puoleksi
vakuuttavalla, puoleksi kysyvällä äänellä:

-- Jules Bourdois?

-- Niin... kyllä... herra...

-- Etkös minua tunne?

-- Anteeksi... Minusta näyttää...

-- No!... Limoges'in lyseossa... kahviknorrin muistat?

-- Kas vain! Gitrac!... Louis Gitrac!

Toverukset puristivat sydämellisesti toinen toisensa kättä. Bourdois'n
ystävällisessä mielessä tuo turmeltunut ravintolan vieras herätti oitis
hauskoja muistoja eräästä Louis Gitrac vintiöstä, luokkansa
huonoimmasta oppilaasta, joka oli rohkea valehtelija ja kertoi
naisseikkailuista, veikkasi ja voitti uhmailemalla, esimerkiksi, että
joisi maljallisen maidon sekaista kahviknorria. Ja Bourdois hyväksyi
samassa jo toverinsa panamahatun, vaalean puvun, ruskeat kengät,
raitaiset liivit, jopa puoleensavetävän itsekylläisyydenkin.

-- Gitrac lurjus! Enpä todellakaan olisi uskonut... Juot kai jotakin
kanssani? Pukin olutta?

-- En, en pukkia, sanoi Gitrac istuutuen. -- Kelpaakos konjakkisi
juotavaksi?

-- Se on mainiota: sitä ei tarjota muille, kuin minulle. Saat nähdä...
Emile... pikku lasi herralle.

Vieretysten istuessaan he tarkastivat jonkun aikaa toistensa kasvoja.

-- Sinä et ole laihtunut sen jälkeen, sanoi Gitrac hymyillen. --
Vaimosi kai sinua näin hyvänä pitää?

-- En minä naimisissa ole, vastasi Bourdois, punastuen. Mutta jos sinä,
poikaseni, aina vain olet yhtä paljon juoksuilla, kuin ennen muinoin,
niin olet tullut koko lailla veteläksi. Oletko rikas, vai?

-- Rikas... en... Mutta ansaitsen elatukseni mukiin menevästi.

-- Mikä on ammattisi? Koulussa ollessasi aioit näyttelijäksi.

-- Ei siitä mitään tullut... Asioimisalalla minä olen. Ensin ajelin
edustajana erään Bordeaux'laisen viinikauppiaan asioissa. Sitte, kun
siihen kyllästyin, valitsin toisen alan. Nyt matkustan kauppaamassa
sulkia... hatun sulkia. Ja kehiä myös... Hiis vie! olet oikeassa... se
on oivallista, sinun fine Champagne konjakkisi.

-- Eikö totta? sanoi Bourdois ylpeänä. Näetkös, poikaseni
(koulunaikaiset puheenparret johtuivat hänelle luonnollisesti mieleen),
minä olen valinnut tämän pikku kapakan, sillä se on rauhallinen ja
minua pidetään täällä hyvänä. Kahvini on siivilän kautta keitettyä
minua varten; ja tätä konjakkia tarjotaan vain minulle... Muutoin syön
aamiaiseni Lavenne'lla... tiedätkös, hyvä paikka, likellä asemaa.

-- Kyllä tunnen, sanoi Gitrac. Mutta sanoppas, mitä sinä teet, itse?

-- Olen ollut virkamiehenä... valtion tehdaslaitoksissa, tupakan
alalla, niinkuin sanotaan. Menestyinpä aika hyvin, sillä
kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana olin jo tarkastajana Mans'issa. Ja
sitte sain perinnön... hyvän perinnön enoni jälkeen, joka oli toiminut
hyvällä menestyksellä liikealalla. Silloin tietysti otin eron virasta
ja asetuin asumaan Parisiin. Parisi, näetkös, on ainoa paikka, jossa
voi eläkkeensä nauttia.

-- Etkö siis hommaa mitään, suorastaan mitään?

-- Sanoinhan, että olen vetäytynyt pois kaikista toimista... Minulla on
yhdeksäntuhatta francs'ia korkoja, joka on johtajan palkka... Lisäksi
yksinkertaiset tavat. Minkäs vuoksi sitten olisin rasittautunut
kuudenkymmenen ikään? Saadakseni kolmen tuhannen lisätulot, joita en
tietäisi mihin panna? Tahdoin pikemmin nauttia vapaudestani. Vaan, älä
luule, hurjasti minä en elä! Lueskelen, kävelen, käyn teattereissa,
näyttelyissä. Seuraan aikaani. Iltasin, päivällisen syötyäni, tapaan
Lavenne'lla muutamia vanhoja ystäviä, hauskoja miehiä... Siinä elämä
kuluu, näet sen, ja kuluu liika sukkelaan vain!

-- Kukas pitää huolta kodistasi?

-- Minulla on tyttö kotiseudultani... Philomène... joka hoitaa minua
hyvin. Asun parin askeleen päässä täältä, Montparnasse-kadun varrella...
Sievä huoneusto.

-- Olet viisas mies, sanoi Gitrac, hyväksyvästi, tilaten toisen lasin
fine champagne'a. Onhan yhdeksäntuhatta francs'ia aika hyvä tulo!
Hävitön kapitalisti! Senkin hävytön porvari!

Hän taputti Bourdois'ta ystävällisesti vasemmalle reidelle, joka
pingotti valkoisia housuja. Katsoen sitte häntä silmästä silmään, sanoi
hän:

-- Entäs, suoraan puhuen, mitäs naikkosten suhteen teet?

Bourdois ei kestänyt toverinsa irstasta katsetta. Hän oli luonnostaan
häveliäs ja hänen häveliäisyytensä oli jotensakin epäjohdonmukainen:
häveliäisyyttä vanhanpiian, joka ei paheksu ilveilevää puhetta, kunhan
vain ei ole kysymys hänestä itsestään.

-- Naiset!... Hyvänen aika! Yhtä maata kaikki. Ei enempää eikä
vähempää.

-- Etpä saa minua uskomaan, intti Gitrac, ettei sinun aviottomassa
elämässäsi olisi hametta mukana... Entäs Philomène?

Bourdois loi toveriinsa rehelliset siniset silmänsä:

-- Philomène? Hän on viidenkymmenen kolmen vuoden vanha!... Ei...
vakuutan sinulle... ei mitään semmoista. Yhtä maata kaikki minulle, sen
sanon.

Sulkamatkustaja nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Bourdois tunsi
tarvetta puolustautua.

-- Ajattelin kyllä naida ennen muinoin, ollessani ensi vuotta
Mans'issa. Tutustuin siellä erääseen tyttöön, joka minua miellytti. Ei
hän ollut varakas eikä liioin kauniskaan... mutta hän miellytti minua
kuitenkin. Kaikki näytti käyvän toivomusten mukaan, kun huomasin hänen
ottavan minut vastoin tahtoaan, vanhempainsa mieliksi... Hän rakasti
erästä nuorta miestä, joka palveli välillisten verojen virastossa. Hän
oli oikein kelpo tyttö... Ei olisi koskaan miestään pettänyt. Mutta
ymmärräthän, mielestäni oli sittenkin parempi... Siis, niinkuin näet...
Olen jäänyt poikamieheksi.

Hän pysähtyi. Gitrac katseli häntä edelleen tarkkaavasti. Hän ei
näyttänyt enään yhtä ilkeältä kuin äsken, kuin Bourdois hänelle sanoi:
"Yhtä maata kaikki minulle..." Bourdois huomasi, että tuo laiha
elostelija luki hänestä, kuin avoimesta kirjasta, hänen yksinäisyytensä
salaisuuden: hänen sydämensä hellyyden ja vastustamattoman arkuuden,
joka hänet lannisti naisten seurassa, pelkän henkisen arkuuden, jota ei
mikään ruumiillinen heikkous hallinnut. Niin, Gitrac arvasi sen ja se
näkyi siitä vilpittömästä säälin katseesta, jolla hän silmäili
toveriaan. Bourdois'han teki tämä tukalan vaikutuksen. Ikäänkuin
vastaukseksi tarkempiin kysymyksiin tästä tuskallisesta aineesta,
tokaisi hän seuraavat sanat:

-- Sen sijaan sinä, poikaseni, et näy halveksivan hienohelmoja.

-- Eikös hän ole sievä tyttö, vai? kysyi Gitrac hilpeästi. Ja hauska
hän on!... Kaikki häntä huvittaa. Sitte hän on ainakin tuore, maukas.
Ei ole pidelty.

-- Uskon sinua! sanoi Bourdois. Siinä iässä se jo olisi ihmeellistä.
Joka tapauksessa hän on vähän liian nuori.

Hän väritti vähäisellä moitteella viimeiset sanansa; mutta hänen
äskeinen siveellinen paheksumisensa ei tärisyttänyt häntä enää,
tavannut kun hän oli tuossa irstailijassa vanhan koulukumppaninsa,
Louis Gitrac'in, Joka oli aika vekkuli ja elostelija jo koulusta
pitäen, mutta silti ylimalkaan kelpo poika.

Gitrac purskahti nauruun:

-- Vähän liian nuori! Mutta hänhän, veli hyvä, on seitsemäntoista
vanha! Laki ei ole kuin kolmetoista Ranskan nuorien ompelijattarien
rakkausasioissa. Seitsemäntoista vuotta Parisissa ja muotiliikkeessä:
se lasketaan kaksin kerroin, tiedätkös sen? Niin juuri. Koko joukko
kolmenkymmenen viiden vuoden vanhoja maalaisia on varmaan paljon
viattomampia, kun tuo pikku Zon oli, kun hänet tapasin viime viikolla
hänen emäntänsä luona Cherche Midi kadun varrella.

-- Viime viikolla! Ja nyt teillä jo on vakavat yhtymykset!

-- Jo hitossa! Poikaseni, minä lähden ylihuomenna Brüsseliin
syksynuutuuksia kaupittelemaan. Brüsselistä puikahdan Berliniin,
Berlinistä Wieniin ja Buda-Pestiin; takaisin tulen vasta syyskuun
alussa... Siinä minun elämäni... Ymmärrät siis, ettei minulla ole
minuttiakaan hukattavana. Viime torstaina tämä nuori Thérèse avasi
minulle oven emäntänsä luona; hän minua miellytti, pidätin häntä,
sanoin hänelle pari kolme joutavaa sanaa. Näin, että se huvitti häntä.
Tulin seuraavana päivänä jälleen; sain tilaisuuden antaa hänelle pikku
lahjan, kahdenkymmenen francs'in sormuksen, ja sanoin odottavani häntä
heidän neulomonsa ovella saman päivän iltana. Hän vastasi: "Ei vain
Cherche Midin kadulla, muitten tähden. Barouillère kadun kulmassa ..
puoli seitsemään mennessä. -- Hyvä on!" Tavattiin määrätyllä ajalla:
otan häntä ensin käsivarresta, suutelen hiuksia. Pyydän yhtymystä.
Kieltäytyy... tahtoisi mieluummin ajella ulos kaupungista, mennä
teatteriin j.n.e. Minä tunnustan sinulle, kaikki nuo väliasemat minua
kiusaavat: tahdon päästä suoraa päätä määrääni. Vastasin siis, että
suureksi mielipahakseni niillä ehdoilla en voinut tavata häntä enää,
sillä minulla ei ollut käytettävänäni minuttiakaan, paitsi iltaa ja
yötä, ja että lähden pois Ranskasta puoleksitoista kuukaudeksi. Hän
vähän pahastuu, murjottaa, kaikki näyttää rikkoutuneen... Vaan kun hän
huomaa päätökseni ja minun aikovan mennä, muuttaa hän mielensä, määrää
minulle yhtymyksen tänne kello kolmeksi, lisäten, että koettaa päästä
vapaaksi iltasella, mutta ettei voi sitä sanoa ennenkuin jälkeen
puolisen. Ja nyt... Näithän hänet, vai? Hän on täydessä höyryssä: hän
itse niin toimitti, että syödään päivällistä yhdessä tänä iltana ja
että hän muka on oleva yötä Asnières'ssa kälynsä luona.

Bourdois kuunteli tätä kertomusta tarkkuudella ja hartaudella, johon
liittyi uteliaisuutta ja aran vanhan pojan hyvätuulisuutta, toisen
riihottomuuden herättämää, sekä vilpitöntä kiihtymystä menettelystä,
jota hänen rehellinen mielensä ja siveellinen kasvatuksensa piti
vääränä, Hän kaipasi tarkempaa selvitystä.

-- Yötä Asnières'ssa. -- Päivällisen jälkeen sinä siis saatat hänet
hänen kälynsä luo?

Gitrac räjähti nauruun.

-- Kuinka, intti Bourdois, lupasiko hän olla kanssasi aamuun asti?

-- Ei hän minulle mitään luvannut, senkin hölmö sinä, enkä minä mitään
pyytänyt. Mutta voithan kuvitella, että päivällisen jälkeen
Champs-Elysées'lla, shamppanjaa juotuamme?... Mistä sinä olet kotosin,
hä? ja mitä elämää sinä sitte Parisissa vietät? Luulisi, että olet
vasta maalta tullut!

Bourdois ei vastannut mitään. Hän tunsi päätään kuumentavan; hän otti
pois olkipyörylänsä päästään ja pani sen tyhjälle tuolille. Varjo alkoi
jo laajeta, puoli bulevardia oli sen peitossa ja muutama kävelijä
uskalsi jo lähteä liikkeelle. Raukea tuulenhenki liekutti
telttakatoksen hetaleita.

-- Alkaa olla parempi, sanoi Bourdois.

-- Niin! Tuolla jo on muutamia pilvenhattaroita, vastasi Gitrac.
Huomenna saisi hyvinkin sataa.

-- Ei se haittaisi!

Pitkän aikaa olivat toverukset vaiti ja katselivat, kuinka tämä
rauhallinen Parisin soppi vähitellen vilkastui; Gitrac veti taskustaan
esille kuperan, hopeaisen, jotensakin aistikkailla uudenaikaisilla
koristeilla varustetun paperossikotelon ja ojensi sen avattuna
Bourdois'lle, joka kieltäytyi; itse sytytti hän savukkeen.

Bourdois jatkoi:

-- Ja kun olet lähtenyt Brüsseliin?

-- Niin mitä?

-- Niin mitä se pikku tyttö... minne sen panet?

-- En pane minnekään. Hän palaa takaisin neulomoonsa, kuin ennenkin.
Jos hän minua miellyttää ja jos hänelle sopii, niin tapaamme toisemme
jälleen syyskuussa. Mutta voipa hyvinkin lyödä vetoa, ettei hän välitä
siitä enemmän kuin minäkään ja että hän syyskuuhun mennessä jo on
hankkinut seuraajan... seuraajia.

-- Ihanko luulet?

-- Vielä kerta, mistä olet kotoisin, hyvä toveri parka? Siveyden
enkeleitäkö sitte olivat Mans'in tyttösi? Panenpa vaikka mitä, että ei
meidän etelän tytöt vähääkään tavoittele hyveen hintaa. Minä tunnen,
käsitäthän sen, hyvin vähän tätä pikku Thérèse'â... (Zon, se on
Thérèse). Hänen isänsä on kirjanpitäjä, äiti käy huoneita siivoamassa;
itse on hän seitsemäntoista ikäinen ja on ollut muotineulomossa
neljäntoista vanhasta! Kun on semmoiset hiukset ja on niin nätti
naamaltaan, niin luuletko sinä, ettei hän olisi koskaan ennen kuullut
sitä, mitä minä hänelle viime viikolla haastelin ja että hän olisi
minua odottanut vastatakseen: jaa? Ka, oletpa sinä yksinkertainen!
Sinulla siis ei ole vähintäkään käsitystä siitä, mitä ompelu- tahi
muotiliike Parisissa on? Jo ne keskustelut, jotka siellä pidetään, ovat
pahemmat, kuin meidän lyseopuhelumme Limoges'ssa! Niin, niin, pahemmat;
paljoa siveettömämmät. Ensiksikin sen tähden, että naiset ovat
riettaampia kuin miehet, ja sitte sen tähden, että joukossa on aina
kokeneita, jotka kertovat kokemuksiaan; lyseossa ollessamme taas,
olimme me ylipäänsä suhteellisesti vain nulikoita, teoriaan ainoastaan
perehtyneitä... Jopa minäkin... Lörpöttelin vain!... Ajattelehan sitte
sitä kasvatusta, jonka kolmentoista vanha tyttö-letukka saa täällä...
Zon kyllä voisi opettaa sinuakin, poikaseni, vaikka tuommoinen tuossa
oletkin!

-- Se on kamalata, mutisi Bourdois.

Vihastuen lisäsi hän sitte:

-- Joka tapauksessa on kai rehellisiäkin noiden pikkasten joukossa. On
kai niitä, jotka naimisiinkin joutuvat... joutuvat naimisiin
rakastajansa kanssa, luonnollisesti... mutta ainakin joutuvat naimisiin
ja tulevat kunnon naisiksi... Vaan sinä, sinä et nai tuota Thérèseâ. Ja
sitte, olipa seurapiiri kuinka turmiollinen tahansa, niin he pysyvät
aina järkevinâ johonkin hetkeen saakka, johonkin kohtaukseen asti, joka
tarjoo enemmän kiusausta. Kuka sinulle sanoo, että sinä olet
ensimäinen... tuolle nuorelle tytölle?

-- Se otaksuminen ei olisi minulle ollenkaan vastenmielinen.

Bourdois oli hetken hämillään niin suuresta ruokottomuudesta. Hän sanoi
Gitrac'ille, joka hymyili:

-- Tiedätkös, minun mielestäni sinä otat päällesi suuren edesvastuun.

-- Sinuapa on koko virkamies, koko tarkastaja! vastasi Gitrac. "Minä
otan päälleni suuren edesvastuun". Sinä varmaan kirjoitit siihen tapaan
virastossasi.

-- Olinpa tarkastaja taikka en, sanoi Bourdois närkästyneenä, mutta
arvelen, että jos saattaa seitsentoista vuotiaan tyttösen tekemään
ensimäisen harha-askeleen ja sitte itse matkustaa Brüsseliin,
välittämättä hänestä sen enempää kuin sikarin pätkästä, niin se... niin
se... (hän etsi sanaa, ei uskaltanut lausua sitä, jonka löysi, ja
sanoi, paremman puutteesta:) se ei ole uljasta.

-- Sano, että se on inhottavaa, häh! yllytti Gitrac, kadottamatta hyvää
tuultaan.

-- No niin juuri... sitte! Se on inhottavaa! Mutta Bourdois katui kohta
sanaansa, peläten, että oli ollut loukkaava.

-- Minäpä sanon sinulle, vastasi toinen kylmäverisesti ja kaataen
itselleen kolmannen lasin konjakkia, minäpä sanon sinulle, että joskin
Zon tekee minun kanssani sen, minkä sinä kutsut ensimäiseksi
harha-askeleeksi, niin teenpä hänelle sensijaan palveluksen. Niin
juuri, palveluksen, mokomakin tarkastaja! Sillä tuon ensimäisen
harha-askeleen, sen hän joskus tekee varmaan; sitä hän ei jätä
tekemättä... Sen näkee, sen tuntee, kun on, niinkuin minulla, kokemusta
noista pikkasista, ja minulla sitä on, sillä olen nähnyt niitä
tusinoittain, ymmärräthän sen, siitä saakka kuin muotiasioissa
matkustan! Ja kenen kanssa hän sen harha-askeleen tekee? Jonkun
poikahylyn kanssa, joka lahjoittaa hänelle lapsen ensi yhtymältä
eikä silti häntä nai: kansanlapset ovat sata kertaa tylympiä,
kunnottomimpia, itsekkäämpiä, kuin me... Jonkun Montparnasselaisen
parittajan kanssa, joka viettelee hänet hienoilla tavoillaan ja sitte,
kun on saanut paulan hänen kaulaansa, pakottaa hänet ansaitsemaan
elatuksensa, _hänen_ elatuksensa, toisella lailla kuin kankaita
kurttaamalla ja hattuja kantelemalla! Jonkun hänelle joka suhteessa
alhaisemman kanssa, ja siinä se kamala näille pikkasille on, jotka ovat
paljoa älykkäämmät, paljoa hienommat, kuin heidän ympäristönsä miehet.
Kuvittelehan Zon naimisissa: hänellä tulisi olemaan sama tunne, kuin
olisi sinulla, jos naisit Philomène'si. En uskosi hänen voivan puolta
vuottakaan elää, kuin jo tuntisi sietämättömäksi jonkun kipsivalajan
tahi yleisen muonavaraston asiamiehen raakuuden ja se on enin, mitä
siviliavioliittosopimus voisi hänelle tarjota, senkin vielä
onnenkaupalla! Hänellä on siis jäljellä, väärää tietä kulkiessa ja
vähemmin suotuisissa elämänoloissa, rakastaja tahi pikemmin
rakastajat... ja vihdoin viimein jalkakäytävä ja sairaala. Kun sen
sijaan, näetsen, Jules, hyvin arvaat, etten minä kohtele noita
heilakoita, kuin mikäkin koirankuonolainen. Minä olen suora heidän
kanssaan; en rakenna heille tuulentupia. En sano naivani heitä; vieläpä
annan heidän tietää, ettei ole kysymys mistään lemmenliitosta. (He
siitä muuten välittävät viis; heillä kun on koko elämä edessään, niin
eivät lainkaan tahdo sitoutua. Ne ovat vain niiden emännät, jotka
vaativat takuuta uskollisuudesta; paha juttu muuten nuo emännät!) Zon,
esimerkiksi, tietää varsin hyvin, että on kysymys vain ihan
tilapäisestä lemmestä: mutta minä olen ilmaissut hänelle ensiksikin,
etten ole mikään tyly enkä itsekäs mies, joka panisin hänet tukalaan
asemaan, ja sitte, että hän voi luottaa minun suositteluuni joka
suhteessa.

-- Mitä sinä tarkoitat suosittelullasi?

-- Näet, sitä, että olen hyödyllinen näille lapsukaisille. Olenhan
tekemisissä Europan kaikkien suurten muotiliikkeiden kanssa: minun
puoleeni käännytään Pietarista, Wienistä, Roomasta pyynnöillä toimittaa
eteviä Parisittaria, nuoria tyttöjä, joilla on sekä aistia että
kätevyyttä. Sillä lailla olen sijoittanut useita pikku ystävättäriäni,
jotka ovat minulle siitä kovin kiitolliset, sen vakuutan sinulle... Kun
heidät tapaan ulkomaalla, niin ottavat he minut vastaan avosylin, siten
he kiitollisuuttaan osottavat... Sitte minä olen naisille antelias...
Niin, se on periaatteeni. Ei ole kuin yksi asia elämässä, joka minua
huvittaa: naiset! Kahdenkymmenen francs'in tuloilla päivässä eläisin
tyytyväisenä. Mitä siitä yli jää, sen annan naisille. Laskematta.
Kaikki työansioni menee siihen, ja on vuosia, jolloin se on koko suuri,
vanha tarkastajani... Vakuutan sinulle, että omatuntoni on ihan
rauhassa. Enkä minä lainkaan pidä itseäni inhottavana, vaan salli minun
sanoa sinulle, että olen mielestäni hyvinkin hieno, paljoa hienompi,
kuin koko joukko siveydellään pöyhkeileviä ukkoja. Minun siveysoppini
on laadultaan käytännöllinen, uudenaikainen, joka ottaa huomioon
tosiolot eikä liitele pilvissä. Korvaukseksi huvista, joka minulle
suodaan, annan minä tinkimättä rahani ja palvelukseni. Ja sitte enpä
suinkaan ole mikään nilviäinen: minä elän ja nautin elämästä. Naiset,
naiset, Bourdois! Usko minua: kaikki muut huvit ovat vain ajan viettoa
niiden välillä. Vaan naisessa, kuinka paljon aavistamatonta,
vaihtelevaa... hetkellistä unhotusta... jälleen näkemisen hurmausta...
tänään seikkailu Brüsselissä, viikon perästä joku naurettava
mustasukkaisuuden kohtaus Berlinissä, kahden perästä intohimoinen
rakkaus Buda-Pestissä. Sese, veliseni, on elämää, se.

Laulunsa lopetettuaan sytytti hän näyttelijän liikkeellä savukkeen.
Bourdois ihmetteli toverinsa kielevyyttä. Ja hän murahti:

-- Senkin Gitrac!... Mikä suupaltti!... Olitpa oikeassa, kun aioit
mennä teatterin palvelukseen.

-- Ei, sanoi Gitrac, teatteri ei minua ole koskaan vakavasti puoleensa
vetänyt. Asianajaja pikemmin,... tahi sanomalehtimies. Vaan mitä
joutavia! Minä en kadu vähääkään.

-- Sen uskon, sanoi Bourdois.

Sillä aikaa kun hänen toverinsa ääneti tupakoi, mietti hän. Kuten
kaikki ujot harvasanaiset ihmiset, oli hän kovin vaivattu kiihkeästä,
todisteita ja kuvia uhkuvasta puheesta. Gitrac'in teoria koski hänen
vaistiinsa, loukkasi hänen siveyskäsitteitään, mutta kiihdytti
voittoisasti hänen järkeänsä. "Suoraan sanoen, pojan puheessa on paljon
totta", ajatteli hän... Ja sitte koko se keskosiksi jääneiden himojen,
aina toteutumattomain, hämäräin rakkauden unelmain ja kainouden
taltuttamain toiveiden pohjasakka, joka kasaantuneena tavallisesti niin
rauhallisesti lepäsi hänen sisässään, kaikki se oli kauppamatkustajan
puheesta liikahtanut paikaltaan, noussut pinnalle, alkanut hänessä
kuohua. Hehkuvin silmin kysyi hän:

-- Oletko tuntenut paljonkin noita tyttösiä?

-- Paljon, vastasi Gitrac levollisesti.

-- Yhtäkö kauniitakin, kuin tämä?

-- Paljon kauniimpiakin; Zonilla ei ole kuin vaaleat hiuksensa ja
siroutensa.

-- Yhtäkö nuoriakin?

Gitrac hymyili. Hän huomasi, kuinka tämä keskustelu hämmästytti
Bourdois'ta, ja se häntä huvitti. Häntä vieläkin enemmän kiusatakseen
sanoi hän pirullisen ilkeällä ilolla tuolle puoleksi sammuneelle
pyhimykselle:

-- Näetkös, veli hyvä, minä en ole luotu ylen kypsyneitä varten.
Rakastan tuoreutta ennen kaikkia. Rakkaus, nuoruus, kevät, kaikki tuo
sopii yhteen. Eläkööt ruusunnuput!

-- Mutta, väitti Bourdois ujosti vastaan, sinä ja minä alamme jo,
niinkuin minusta näyttää, olla vähän niinkuin keväästä edellä.

Gitrac teki pikaisen, hiukan kiihtyneen liikkeen, ikäänkuin
karkoittaakseen tungettelevaa kärpästä:

-- Minäpä puhun naisista... Hienona, eloisana ja kukkarolla
varustettuna on mies aina nuori.

Tietämättä oikeastaan miksi, huvitti tuo väite vanhaa tarkastajaa.
Ylipäänsä tämä keskustelu häntä viehätti ja nyt hän jo antoi sen vetää
itsensä mukaansa, kuin tekopyhä, joka on avannut rivon kirjan ja,
lyhyen sisällisen taistelun jälkeen, taipuu ja lukee ahnaasti.

-- Luuletko siis, uteli hän, että Zon rakastaa sinua... itsesi
tähden... eikä rahasi tahi sen paikan tähden, jonka voit hänelle
hankkia.

-- Zon välittää viis rahasta tahi paikasta!... Muuten en ollenkaan
väitä, että hän minua ihailee... että se olisi suurta tunnetta... Jos
sitä olisin uskonut, niin olisin kauan sitte matkustanut Brüsseliin...
Mutta että häntä miellytän, se on varma. Näitkös hänen suutelevan minua
taannoin? Luulin, ettei hän koskaan päästäisi irti minua. Ja kun
syödään päivällistä kahden kesken tänään, niin, kolmannen shamppanja
lasin jälkeen... luuletko, poikaseni, että se olen minä, joka teen ensi
askeleen? Kyllä minä jo heidät tunnen!

Bourdois murahti:

-- Se on ihmeellistä!

-- Etkös olisi koskaan sitä uskonut?

-- Meidän ikäisiämme, saakeli soikoon, olisin luullut noiden tyttöjen
pitävän vähän jo niinkuin isinään.

-- Oletpa sinä hermostuttava, kun aina puhut meidän iästämme!
Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä kuusi vuotta, se, näetsen, ei ole
vielä vanhuutta se!

-- Eikä se ole nuoruuttakaan.

-- Epäiletkö sanojani?

Bourdois teki liikkeen ikäänkuin heikosti puolustautuen, heikosti
vastustaen.

-- No! Tunnusta: pidätkö minua siis pelkkänä lavertelijana vain?

-- Enpä, en.

-- Kyllä, kyllä! Kuules sinä epäuskoinen! Mitä teet tänä iltana?

-- Enpä mitään... tahi... samaa kuin tavallisesti... syön päivällistä
Lavennen luona ja pelaan biljardia kymmeneen asti.

-- Etkö ole kutsuttu päivällisille, etkä ole kiinni missään päivällisen
jälkeen?

-- En.

-- No, minä kutsun sinut sitte. Tule syömään päivällistä
Champs-Elysées'lle, kello kahdeksan, Zonin ja minun seurassani.

Bourdois punastui kuin nuori tyttö.

-- Minähän häiritsen teitä.

-- Et ollenkaan. Minulle se on hyvin hauskaa ja tytölle myös, siitä
olen varma. Hän ja minä emme tunne toisiamme lainkaan ja ensimäinen
yhdessäolo kahden kesken on aina hieman ikävä. Sinä olet iloinen ja
hyvä seurakumppani. Tulet miellyttämään Zonia hyvin, siitä olen
vakuutettu. Ja sitte... saat nähdä, harjotella, niinkuin sanotaan. Ole
huoleti... me tulemme olemaan hyvin siivot, minä osaan kyllä
käyttäytyä. Syödessä syödään. Mutta siinähän saat verekseltä tarkastaa
nuorta parisilaista ompelijatarta... ja ehkä se antaa sinulle
rohkeutta... etkä sitte enää pidä itseäsi vanhana ukkorähjänä. No niin,
se on siis päätetty? Joutuun siis anna minulle myöntyvä vastaus, sillä
minulla on vielä koko lailla juoksemista... ja nuo helkkarin hevoset
eivät malta odottaa. Hän nousi ja tahtoi kutsua tarjoilijaa. Bourdois
pidätti häntä kädestä.

-- Älähän nyt. Täällä olet minun vieraani.

-- Olkoon menneeksi! Siis kello kahdeksan Laurent'illa, eikö niin?
Kysyt herra Gitrac'in huonetta.

-- Hyvä on, sanoi Bourdois, puristaen sydämmellisesti ystävänsä kättä.
Voit luottaa minuun. Olen kovin hyvilläni, että sinut tapasin ja saan
viettää tämän illan seurassasi.

Hän saattoi Gitrac'in konevaunuun, jota ihaellen tarkasti.

-- Onko tämä vaunu sinun?

-- Ei. Minä tämän vain aina vuokraan päivittäin Parisissa ollessani.
Täällä on esiintymistapa vakavuuden vuoksi erikoisen välttämätön.
Lontoossa päinvastoin siitä olisi haittaa. Maassa maan tavalla.

-- Niin! murahti Bourdois, puristaen toverinsa kättä. Eipä sinua
tarvitse sääliä.

Ja hän huoahti, ajatellessaan tätä matkojen ja rakkausjuttujen elämää,
joka oli aivan toisenlainen, kuin hänen omansa.

Gitrac mainitsi kuljettajalle De la-Paix kadun varrella olevan
muotiliikkeen tunnetun nimen ja astui vaunuunsa.

Lähtiessään huusi hän Bourdois'lle joka seisoi jalkakäytävällä:

-- Hännystakissa ja valkoinen huivi kaulassa, luonnollisesti.



II.


Tämän muistettavan kohtauksen jälkeisenä päivänä ei Jules Bourdois'ta
nähtykään kahden lyömällä tulevan, liivit puoleksi auki ja olkihattu
takaraivolla, Usines-ravintolaan. Eikä häntä nähty Lavenne'nkaan luona.
Jules Bourdois söi aamiaista kotonaan Montparnasse-kadun varrella. Tahi
paremmin sanoen, herättyään vasta lähemmä puolikahtatoista, suu kuivana
ja vatsa epäkunnossa, hän käski Philomènen valmistamaan hänelle heikkoa
teetä ja puolikypsän munan. Philomène, viidenkymmenen kolmen vuoden
vanha, laiha creuseläinen, joka vielä viisitoista vuotta Parisissa
oltuaan, säilytti talonpoikaistapansa ja kampauksensa, sanoi
ainoastaan:

-- Ei se teille merkitse mitään, jos tulette myöhään kotia, senhän
tiedätte. Ja toisinaan ei haittaakaan heittäytyä nuoreksi mieheksi.

Bourdois ei viitsinyt vastata hänelle, ja niin pian kuin Philomène oli
asettanut pienelle pöydälle ruokasalin ikkunan eteen munan ja
teekannun, pukeutui hän aamukauhtanaansa ja kävi aterioimaan.

-- Saatte mennä, Philomène. Minä soitan, kun teitä tarvitsen.

Ikkuna oli rauhalliselle kadulle päin, jossa rakennukset olivat kehnon
näköiset, puodit maalaispuotien tapaiset. Oli satanut yön kuluessa ja
jälleen aamupäivälläkin; nyt oli sade tauonnut; taivas oli pilvessä,
jalkakäytävät ja kadut kuivuivat verkalleen. Bourdois katseli kadulle,
jossa liikkui synkännäköisiä olentoja, ajo- ja kuormarattaita; hän
katseli ruokasalia, sen ruskeita seinäpaperia ja tammikalustoa; hän
katseli itseään, tahi ainakin muotoaan, joka kuvastui vastapäätä häntä
seinällä riippuvasta soikeasta peilistä. Vielä selvemmin, siinä yksin
ollessaan, tunsi hän uudelleen saman tunteen, joka niin monta kertaa
edellisenä iltana oli häneen koskenut, häneen tunkeutunut: "Onhan
kaikki, mikä minua tavallisesti ympäröi, hirveätä, kauheata! Ja minähän
elän nilviäisen elämää." Syötyään nopeasti munan, hän sytytti sikarin
ja, heittäytyen punaisella sametilla verhottuun, vanhanaikuiseen,
mukavaan, sedältään perimäänsä nojatuoliin, alkoi mietiskellä.

Hän mietiskeli niinkuin mietiskelevät ihmiset, jotka eivät koskaan ole
yrittäneetkään harjoittautua mietiskelemiseen: se on, hän antoi
muistojen ja kuvien kulkea henkisen silmänsä edessä, pidellen niitä
ajatusten katkelmina, hämärinä, toisilleen vastakkaisina himoina. Ollen
elämässään aina siveä tahi pikemmin sopivaisuutta jumaloiden
kunnioittava ja luonnostaan naisten suhteen ujo vanhapoika, antautui
hän jonkinlaisen synkeän huvin valtaan muistelemistaan muistellen
edellisen illan tapahtumia, se kun oli niin kovin toisenlainen, kuin
kaikki muut siihen astiset hänen päivänsä lopettajaiset.

Tuo hienon maailman ravintola Champs-Elysées'lla... naisten puvut...
valot puissa... Salaperäinen, valkoinen, kullattu huone, jonka avattu
ikkuna oli vehreäin lehvien peitossa... kolmelle hengelle katettu
ruokapöytä, kukat, shamppanja-pulio hopeakulhossa... Gitrac ja Bourdois
hännystakeissa ja valkoiset huivit kaulassa... Zon koruompeluksisessa
puvussa, suuri hattu päässä, hienoksi naiseksi muuttuneena, ilman
vähintäkään jälkeä päivällä nähdystä juoksutytöstä... Esittely: "Herra
Bourdois, entinen tirehtööri... Ystävättäreni, neiti Thérèse..."
Ravintolanjohtajan tervehdys, ruoan tilaus, hieman vierasteleva yhdessä
olo ensi neljännestunnin kuluessa... Sitte helmeilevä viini, joka
irroitti kielet: ensin Gitracin, kielen, joka ei koskaan pysynyt kauan
kiinni, sitte Zonin, joka heitti hiiteen hienon naisen naamarinsa ja
muuttui jälleen neulomon tytöksi, jolla oli omat mielijohteensa ja
puheenpartensa, höystettyinä paikoin pikku tunteellisuudella, paikoin
rivoudella. Tyttö kertoo neulomon juttuja, emännän kohtauksista erään
iäkkään herran kanssa, "joka palvelee hallituksessa", kaikellaisista
juonista näitä onnettomia pikku tyttöletukoita vastaan, pikku
lemmenpuuskista, joita hänellä itsellään on ollut erästä kuvanveistäjää
ja sitte erästä upseeria kohtaan... "Mutta ei koskaan niinkuin sinua
kohtaan, lisää hän kurottaen huulensa Gitrac'in viiksien kohdalle... Ja
sen todistaa se, etteivät minulta ole mitään saaneet, muuta kuin
hölynpölyä. Saat nähdä!..." Bourdois muistaa, että tuo "saat nähdä",
jonka läpi kiilsi hellä ja julkea lupaus, ikäänkuin puukolla viilsi
hänen sydäntänsä. Pitkään aikaan ei hän ollut voinut puhua,
katsellessaan vuoroin Thérèse'en, vuoroin Gitrac'iin. Tuoko viehättävä
kukkanen tarjoutui tuon elähtäneen hekumoitsijan poimittavaksi,
vaatimatta mitään korvaukseksi ja tietäen, että seikkailu oli jo sinä
samana päivänä lopussa... Oi, kuinka hän kadehti Gitrac'ia sillä
hetkellä -- miltei halveksikin!... Ja hän tunsi oikein vihan puuskan
omaa arasteluaan kohtaan, omaa porvarillista rehellisyyttään kohtaan,
kun oli saavuttanut neljänkymmenen seitsemän vuoden i'än tuntematta
semmoista hurmaavaa katsetta, kuin se oli, jonka Zon silloin
tällöin loi Gitrac'iin, semmoista nuorten käsivartten puristusta,
omistusoikeutta vaaleisiin hiuksiin, joiden suloinen henki tuntui
pöydän poikki voimakkaammin, väkevämmin, kuin kukkain tuoksu... Silloin
(hän muisti sen) oli hän täyttänyt lasinsa, sitte tyhjentänyt sen
hurjasti, ikäänkuin upottaakseen siihen hyveen ja siveyden viimeisen
velttouden, joka vielä hänen sielussaan teki vastarintaa. Hieman
humalassa ollen hän oli äitynyt puhumaan. Tuolle hetken yhdistämälle
parille, kauppamatkustajalle ja ompelijattarelle, oli hän kertonut
elämänsä vaiheet, valitellut yksinäisyyttään. Hän oli kertonut
muinaiset kärsimyksensä Mans'issa, kun hänen täytyi jättää nuoruutensa
ainoa lempi: sekin tyttö alle kahdenkymmenen vanha ja niin rehellinen,
niin puhdas!... Että hän oli rakastunut toiseen, se ikäänkuin lamautti
hänet koko i'äksi. Hän oli kadottanut luottamuksen itseensä,
rakkauteen... Vielä muutama lasi shamppanjaa ja sillä välin kuin
molemmat rakastuneet hänen läsnäollessaan alkavat käyttäytyä
välinpitämättömästi, juoda samasta lasista, tuntee Bourdois hellyytensä
haihtuvan ja löytää itsestään uuden sielun. Entinen suru on unhotettu,
unhotetut entiset tunteelliset hairahdukset, ja arkuus äskeinen. Kuin
Gitrac, tahtoi Bourdois'kin nauttia elämästä. Hän lausuu julki sen.
Thérèse ja Gitrac, hekin hiukan humalassa, yllyttävät häntä. Vaahtoavia
maljoja kilistellään: juodaan Bourdois'n rakkauden kääntymyksen malja.
Tästä lähtien, niin vannoo Bourdois, on hän oleva samallainen
elostelija kuin Gitrac'kin.

-- Ja nuoruudesta nauttia, kuuletko sen, Gitrac poikaseni? Tuoreudesta,
keväästä! Eläkööt ruusunnuput!

-- Hyvä! huutaa Thérèse.

-- Tiedäpäs, että sillä on kaksikymmentä tuhatta korkoja vuodessa,
tuolla ukolla, sanoo Gitrac...

-- Vai niin! No, jatkaa ompelijatar, ei siltä sitten ruusunnuppuja tule
puuttumaan, siitä hinnasta kun niitä tätä nykyä saa!

Ja kaikki kolme räiskähtävät nauruun.

-- Löytäkääpä minulle yksi, huutaa Bourdois, nousten ylös ja posket
tulisina! Löytäkääpä minulle yksi: vannon, etten sitä kellekään
toiselle lahjoita.

-- Niin monta kuin vain tahdotte, pappa kulta...

-- Se on oikein, Zon, toimita hänelle ystävätär; siinä teet hyvän työn.

-- Sen pitää olla semmoinen, kuin te, hokee Bourdois... veres kuin te,
vaalea kuin te.

Thérèse miettii, kyynärpää nojautuneena Gitrac'in olkapäähän.

-- Vaaleaverinen, semmoista ei ole tiedossani. Oli kyllä Marguerite
Lusol, mutta hän on nyt laulajatar. -- Vaan jos tahdotte pikku
tummikon, oikean lempyeen... Tiedäthän, Louis, sen pikkusen, joka avasi
sinulle oven toisella kertaa käydessäsi emäntäni luona... Pikkunen,
sieväkasvuinen, siniset posliinisilmät ja tumma kiherä tukka?

-- Kyllä, kyllä, muistan, sanoi Gitrac... Niin, hän on aika
hullunkurinen näöltään. Mutta minkä ikäinen on hän, Herra Jumala?
Viidentoista?

-- Viidentoista! Hän on vanhempi kuin minä. Melkein kahdeksantoista
vanha... Hän näyttää vain semmoiselta letukalta, sentautta, että hän on
niin pikkarainen... Mutta menestys on sillä ääretön, kultani! Kadulla
kaikki miehet juoksevat jälessä.

-- Saakuri! sanoi Bourdois, samalla kertaa sekä innostuneena että
levottomana.

-- Älähän hätäile, vastasi Thérèse tuttavanomaisesti: Nukki on
käytännöllinen. Hän ei antaudu ensimäiselle tulijalle. Mitä hän tahtoo,
on juuri sinun kaltaistasi miestä.

-- Nukki?

-- Niin, häntä kutsutaan neulomossa nukiksi... sillä hän on
tummaverisen nuken näköinen... En edes tiedä, mikä hänen oikea nimensä
on.

... Aika kuluu: Champs-Elysées on nyt jo pelkkää pehmoista pimentoa
vain, jossa vakoina kulkevat kadun valojuovat ja siellä täällä
tuijottaa, kuin rei'ästä, laulukahvilain huikaiseva kirkkaus.
Verkalleen kuljettavat ajoneuvot Boulogne metsään päin lemmen hiljaisia
pyhiinvaeltajia. Kolmikko päättää iltansa Ambassadeurs-huvipaikassa,
nauttien siellä vielä virvoketta. Kelvottomia lauluja siellä
laulettaessa vaatii Bourdois, joka nyt on hyvin itsepäinen, tietoja
Nukesta ja Thérèse antaa niitä kulmiaan rypistämättä.

"Hänen isänsä oli kuollut tytön vielä ihan pikkaraisena ollessa. Hänen
äitinsä on jonkun elätettävänä. En luule, että hän on kovin onnellinen
kotonaan. Vaan se ei kuitenkaan estä häntä olemasta iloinen ja hauska.
Ja sitte hänen vartalonsa... Oikea ihme! Muutama sentimetri lisää, ja
hän kelpaisi vaikka mallikuvaksi... Hä? Taitaapa teillä, ukki, jo alkaa
veri kuohua? No, no... malttakaahan vielä vähän. Minä tuon hänet teille
huomenna Cherche-Midi kadulle, kello puoli seitsemän, Barouillère kadun
kulmaan..."

... Näytäntö on lopussa. Thérèse ja Gitrac nousevat ajurin rattaille ja
Bourdois saattaa heitä Mogador-kadun varrella olevaan hotelliin, jossa
Gitrac asuu. Nyt jo ihan humalaisena antaa hän rakastuneille mitä
julkeimpia neuvoja, mitä riettaimman siunauksen. Hän muistuttaa vielä
Thérèse'a lupauksesta tuoda hänelle huomenna Nukki kello puoli
seitsemän. Thérèse sitoutuu juhlallisesti sen tekemään ja hän suutelee
Thérèse'â. Hän suutelee Gitrac'ia ja käskee ajurinsa ajamaan hänet
hänen Montparnasse-kadun varrella olevaan asuntoonsa. Tuskin on hän
päässyt sisään, niin hänen innostuksensa lauhtuu, muuttuen äärettömäksi
väsymykseksi. Hän panee kiireesti maata ja vaipuu sikeään, painavaan
uneen, nukkuen vatsanväänteiden kiusaamana, kunnes herää kello puoli
kaksitoista pyytääkseen Philomènen tuomaan hänelle munan ja teetä.

... Nyt siinä aika ajoin maistellessaan lämpöistä juomaansa, Bourdois
mietiskeli. Edellisen illan puheet, kuvat ja tunnelmat johtuivat
hänelle mieleen selvempinä, voimakkaimpina kuin todellisuudessa; tahi
pikemmin, kylmäverisenä ja raittiina, hän huomasi, arvosteli niitä
paremmin, kuin edellisenä päivänä shamppanjan ja aterian humussa. Mitä
eilen oli puhunut, mitä ilmaissut salaisia tunteitaan, sitä hän tänään
hieman katui ja häpesi. Mutta humalan haihduttua, tunsi hän itsessään
yhtä elävänä, yhtä sydäntä kouristavana sen kiihkeän kateuden, jonka
Gitrac'in onni ja Thérèsen rakkaus hänessä olivat synnyttäneet. Tuo
hellä ja kyynillinen: "Saat nähdä!" kannusti häntä yhä. Tästä lähin oli
hänen valoisa siveellinen maailmankatsomuksensa oleva ainiaaksi
kadonnut. Se omituinen naisellinen usko, joka tällä kainolla henkilöllä
nuoruudestaan asti ehdottomasti oli ollut, oli i'äksi särkynyt
raunioiksi hänen sydämessään. Ennen oli hän lukenut naisen ansioksi
ylimalkaan jonkunlaisen hienotuntoisuuden, jonkunlaisen tapojen
puhtauden, itsensä kunnioituksen, joka korotti hänet miehen
yläpuolelle, ja siitä hän oli vakuutettu, sitä tutkimatta,
harkitsematta. Eihän vakaa usko todisteita kaipaa. Vaan nyt, eilisestä
saakka, oli hän uskonsa kadottanut: siinä kaikki! Naiset olivat
samallaiset kuin miehetkin tahi pikemmin -- Gitrac oli oikeassa --
pahemmat kuin miehet. Heidän muka korkeampi siveellisyytensä,
kainoutensa oli vain harhaluuloa, sovinnaisuus-seikka, johon ainoastaan
muutamat hölmöt, semmoiset kuin hän, Bourdois, uskoi; vaan naiset itse
sekä semmoiset veitikat kuin Gitrac näyttivät tuon harhaluulon,
sovinnaisuuden vääräksi.

"Olenpas minä ollut hölmö! Olenpas minä elämäni haaskannut! ajatteli
hän, koputellen kämmenellään tuolin käsinojaa. Olenpas laskenut hyviä
tilaisuuksia nenäni ohi!"

Niitä hänelle johtui muutamia mieleen... Siinä talossa, jossa hän
Mans'issa ollessaan asui, oli muuan nuori maalaistyttö huoneiden
siivoojana. Tyttö, joka oli pulska ja viehättävä, viipyi hänen kahdessa
huoneessaan aina kauemmin, kuin oli välttämätöntä, niin että nuori
virkamies tapasi hänet usein siellä virasta tultuaan. Silloin hän
muuten koetti tyttöä vältellä; pikku Ursule oli älykäs, olisi ollut
katalaa viekotella häntä! Ja olihan hän sitä paitsi itse rakastunut...
"Hölmö, hölmö! ajatteli hän nyt. Kun tuon olen käsistäni laskenut..."
Sitte, Riom'issa asuessaan, toisessa virkapaikassaan, oli hän
huomannut, että hänen ystävänsä, veronkantaja Baudoyer'n vaimo iski
häneen suopeita silmiä; -- ja he olivat vaihtaneet toistensa kanssa
käden puristuksia. Hän oli solakka, hiljainen nainen, jolla oli tuliset
silmät... Silloinkin oli hän hillinnyt itseään ja välttänyt
kahdenkeskisiä yhtymyksiä... "Hölmö, hölmö!... Eihän tuokaan muuta
tahtonut, kuin sitä! Varmaankin oli hänellä ollut jo kymmenkunta
rakastajaa! Ja se toinenkin, tuo pikku Ursule pyhimys... Muka viaton,
kahdenkymmenen vanhana, maalaistallukka! Kyllä voin sanoa, että olen
nuoruuteni hutiloinnut! Ja miksi, Herran tähden, miksi? Minkä
periaatteen kunniaksi? Kelle olen hyvää tehnyt tahi kenen hyväksi ollut
pahaa tekemättä? Louise Baudoyer, Ursule ovat kyllä saaneet toisia,
vähemmin turhantarkkoja. Ja minä olen vain vanhentunut kuin houkkio,
tahtomatta tuntea elämän ja onnen itse pääperustetta. Sillä Gitrac on
oikeassa: paitsi rakkautta on kaikki muu joutavaa ajan viettoa. Ja
nyt..." Hän nousi ylös ja meni huoneesensa. Se oli kolkko, jylhä huone;
huonekalut -- sedän perintöä -- tuskin erottautuivat tummansinisiä
tapetteja vastaan. Bourdois asettui kaappipeilin eteen ja tarkasteli
läheltä itseään. Hän ei ollut hyvännäköinen sillä kertaa. Väsymys, joka
johtui huonosta ruoansulatuksesta, kuvastui silmiä ympäröivissä
kehissä, veltosti riippuvissa turpeissa poskissa ja tukkeutuneen nenän
honotuksessa. Tyytymättömänä tästä tarkastuksesta, kohtasi hänen
katseensa uunin reunuksella kehyksissä seisovan kuvan hänestä
itsestään, joka oli neljätoista vuotta sitte Riomissa juuri hänen
ystävänsä Boudoyer'n tekemä. Siinä oli Bourdois vähän yli
kolmenkymmenen vanhana, silloin jo lihavana, mutta uljaana, verevänä,
iloista ja lupaavaa nuoruutta uhkuvana. Bourdois soimasi omaa itseään.
"Tomppeli, kun et ole kyennyt käyttämään omaa naamaasi hyväksesi!"...
Hän palasi peilin eteen, avasi kauhtanansa, mutta sulki sen sitte taas,
hermostuen nähdessään porvarillisen möhömahansa alushousuissa ja
yöpaidassa...

Mutta hänen valtasi innostuksen puuska:

"Joutavia! Vähät siitä! Eihän Gitrac'kaan kauniimpi ole? Kalju kuin
lanttu, laiska kuin luuska, kuihtunut, kulunut... Ja kuitenkin Zon on
häneen ihastunut... Muutoin, tokko Zon vähäistäkään ajatteli sitä, että
ikäni ja ulkomuotoni voisivat olla Nukkia miellyttämättä? Päinvastoin.
Hän sanoi: 'Te olette juuri semmoinen, jommoista se pikkunen kaipaa...'
Ja siinä hän, hiis vie, on oikeassa! Mikään ikäloppu minä en ole!
Neljäkymmentä seitsemän vuotta on nykyaikaan miehelle vielä nuoruuden
ikä: näytelmissä vain kuvataankin viidenkymmenen vuotisia
viettelijöitä! Ja sitä paitsi minä olen eheä mies, minä, enkä mikään
tyhjä, rikkinäinen rämppä, kuin Gitrac... Minä pidän kyllä puoliani
vaikka koko maailman Nukkia vastaan..."

Hän heitti aamukauhtanansa, voimisteli lihaksiaan ja harjasi sormillaan
vielä tuuheita hiuksiaan. "Hyvä on", komensi hän. Ja hän soitti
Philomènea alkaakseen pukeutumistaan. Hän tunsi voivansa paremmin kuin
herätessään. Tee oli kieltämättä huuhtonut pois shamppanjan. Hän
pukeutui tavallista huolellisemmin, sillä vaikka hän olikin tavoiltaan
siisti ja puhdas, ei hän enää pitkiin aikoihin välittänyt siitä,
miellyttikö hän taikka ei. Kun hän edellisenä päivänä, Gitracia
katsellessaan, koetti ottaa selkoa siitä, mikä hänen menestyksensä
aiheutti, huomasi hän, että kauppamatkustajan hiukset olivat vasta
leikatut, viikset hyvin tasoitetut ja kärjistä ylöspäin kierretyt,
kädet huolellisesti hoidetut. "En minä voi näyttäytyä tytölle, hiukset
ja sormet tämän näköisinä", sanoi hän itsekseen. Hän pukeutui kuin
tavallisesti ja meni ajattamaan partansa ja hiuksiaan leikkauttamaan
parturinsa luo... -- "Hiukset lyhyenlaisiksi... Sitte pitää tasoittaa
viikset ja kähertää ne ylöspäin, eikö niin Benamin? Viikseni ovat
todellakin kuin minkäkin santarmin." Näitten menojen päätyttyä, näki
hän hyvällä mielin kuvastimessa Bourdois'n nuortuneen pään. Vaalea,
valmiiksi tehty rintasolmu, joka oli ikkunalla näytteillä, veti hänen
huomionsa puoleensa: hän osti sen. Ostipa hän vielä parin vaaleita
hansikkaita, samallaiset, kuin Gitrac'illa oli ollut edellisenä iltana.
Sitte, kääntyen parturin puoleen, kysyi hän: -- "Tunnetteko, Benjamin,
jonkun hyvän kynsien puhdistajan näillä seuduin?"

Koettamatta salata hämmästystään, meni Benjamin kysymään asiasta
isännältään; jonkun aikaa hiljaa puheltuaan, katosi tämä takapuotiin ja
palasi parin minuutin kuluttua takaisin, tuoden vieraalleen pienen
painetun kortin, joka tuoksui ihomaalille ja vanhalle öljylle, ja jossa
oli luettavana: "Rouva Lamirault, hieroja, manikyyri ja pedikyyri,
Dalou-katu 28." Bourdois palkitsi parturipojan tästä kaksinkertaisella
juomarahalla ja lähti oitis Dalou-kadulle.

Hän tapasi Rouva Lamirault'n vaatimattomasta puodista, joka oli
puoleksi hajuvesi- puoleksi rohdos-liike, ja herätti huomiota taivaan
sinisen seinämaalauksensa takia. Rouva Lamirault oli tumman ruskeaan
puettu, lihavanläntä nainen, jonka kasvot olivat keltaiset, kuin
keltataudin jälkeen, hiukset harmahtavat, kädet ihmeteltävät, valkoiset
kuin norsunluu, ja todellinen suositus hänen taiteelleen; sanalla
sanoen kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hänkin näytti hämmästyneeltä,
kun Bourdois pyysi hoitoa käsilleen, vaan sanoi kuitenkin: "Heti
paikalla, herra, tahdotteko olla hyvä ja istua..." Ja käytyään
kojeitaan hakemassa alkoi hän leikellä entisen tarkastajan kynsiä. Hän
puhui vähän ja ainoastaan lausuakseen kohteliaisuuksia. "Nämäpä
säännölliset kädet... hyvin säännölliset sormet... Teette hyvin, herra,
että niitä hoidatte, kun on tämmöiset ulottimet..." Bourdois katseli
uteliaasti hänen työtään. Ei hän ollut aavistanut, että tarvittiin
semmoinen joukko teräskaluja, voiteita ja harjoja kahden käden kuntoon
saamiseksi. Varsinkin ihmetteli hän Rouva Lamirault'n kätevyyttä, kun
tämä poisti lihakasvannaiset, jotka kynsien ympärystää rumensivat.
Vihdoin, kolme neljännestuntia kestäneen ahertelun jälkeen, ilmoitti
kynsien puhdistaja, että työ oli lopussa ja lisäsi, ettei kestäisi niin
kauvaa seuraavalla kerralla, vaan että oli välttämätöntä käydä hänen
luonaan ainakin kerta viikossa. Hän tarjosi sitte kotelon, joka sisälsi
kaikki kynsikojeet ja voiteet. Bourdois arvasi, että kotelo oli jo
vuosikausia kaupassa ollut, sen sisustan punainen sametti kun oli
virttynyt, jopa hieman koinkin syömä. Hän sen osti kuitenkin, maksaen
kaiken kaikkiaan viisitoista francs'ia kuusikymmentä centimes'ia, ja
lähti pois, kynnykselle saakka Rouva Lamirault'n kohteliaisuuksien
saattamana. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämä nainen kuitenkaan
tehnyt hänelle mitään sopimattomia esityksiä: hän oli, näet, elänyt
siihen asti vakuutettuna, että kaikki kynsienpudistajat olivat joko
porttoja tahi parittajia.

Kello oli kolme, kun hän palasi kotia. Hän oli jotensakin tyytymätön
nähdessään, ettei Philomène huomannut mitään muutosta hänen
ulkonaisessa asussaan. Hänen oli nälkä. Hän käski tuoda itselleen
toisen puolikypsän munan, mutta joi sillä kertaa päälle hieman punaista
viiniä. Hieno hiki alkoi tuntua hänen sormissaan ja kämmenissään; hän
katsoi kelloaan useita kertoja peräkkäin, muistamatta heti sen jälkeen,
paljoko se oli... "Pitää olla levollinen, sanoi hän itselleen. Lähden
kotoa neljännes yli kuuden. Nyt on viisi minuuttia yli neljä. Minulla
on siis vielä yli kaksi tuntia aikaa. Minun ei pidä hermostuttaa
itseäni... Sehän on ompelu-tyttö vain, Herra nähköön, eikä mitään sen
enempää..." Mutta vaikka hän kuinka koettikin rauhoittaa itseään, tunsi
hän kuitenkin syvää mielen liikutusta, johon sekaantui himoa, tuskaa,
jopa (vaikkei hän sitä tahtonut myöntää) hiukan omantunnon vaivoja ja
häpeätäkin. Hän käytti tahallaan paljon aikaa valikoidessaan
puvustostaan sopivimmat vaatteet. Philomène sai toruja, etteivät
irtonaiskaulukset olleet hyvin pestyt (Gitrac käytti ihan uusia
kauluksia vain). Pahoillaan oli hän, ettei hänellä ollut täydellistä
shakettipukua. Pitkä takki oli liian vakava siihen tilaisuuteen.
Lopulta hän valitsi hiljan vaatturilta saamansa tummanruskean puvun:
housuissa olivat vielä tuoreet silityksen jäljet, takki kävi hyvin ja
mukautui oivallisesti hartioihin. Uusi kaulahuivi teki hänen mielestään
iloisen vaikutuksen kauluksen taipeiden lomissa.

Kun hän sitte, näin puettuna ja olkipyörylä päässään, katseli kuvaansa
kaappipeilissä, kumosi hän sen ankaran tuomion, jonka aamulla oli
ulkomuodostaan langettanut. "Minä olen nuoremman näköinen kuin Gitrac,
se on varma. Sen se puku tekee!" Elantojärjestys oli tehnyt hänen
hipiänsä tuoreeksi; hän ei näyttänyt enää niin veren tukkeuttamalta
kuin tavallisesti jälkeen puolisen, kahvin ja konjakin juotuaan.

"Hattuni vain ei ole häävi. Mutta vähät siitä!"

Hän istuutui ja kävi lukemaan niitä kahta lehteä, jotka hänelle joka
aamu tulivat, toinen creuseläinen jokapäiväinen, toinen parisilainen
lehti. Hän ei tietänyt, mitä luki, vaikka kuinka koetti. Siitä
tunteiden sekamelskasta, joka häntä juuri oli kiihdyttänyt, jäi
jäljelle vähitellen vain levottomuus. Teko, johon hän oli käymäisillään
käsiksi, tuntui hänestä samalla sekä rumalta että vaaralliselta ja
naurettavalta... "Jos saavat tietää!... ja sen kyllä voivat saada
tietää. Tuo kadun kulma, sehän on melkein minun seudullani!... Kymmenen
yli viisi... Puoli kuusi... Mitä on tehtävä? Pysyä rauhallisesti
kotona... Olla sinne menemättä... Ja tokkopahan hekään sinne menevät,
ne tytöt? Thérèse oli puoleksi humalassa eilen illalla, kun hän sen
lupasi. Hän varmaankaan ei sitä enää muista... Ja lisäksi hän laski
vain leikkiä..." Neljännestä vailla kuusi Bourdois, epätoivossaan
omasta mielenliikutuksestaan, pani taas pyörylänsä päähänsä ja katsahti
taas peiliin. "Kyllä tämä hattu on ihan sopimaton... Minä menen
Rennes-kadulle ja ostan itselleni panamahatun..." Tyytyväisenä, että
oli löytänyt jonkun syyn, lähti hän heti ulos, astui ensin
Montparnasse-katua ja sitte bulevardille. Katsahtaessaan asematalon
kelloon, näki hän, että se oli viisi minuuttia yli kuusi. Hänet valtasi
pelko, että hän myöhästyy. Hän hyppäsi ajuriin, käski ajaa
hattukauppaan, valitsi ja osti kiireessä kahdeksankymmenen francsin
panaman ja riensi, ajuria hoputtaen, yhtymäpaikkaansa kohti:
"Pysähtykää vähän tällä puolen kulmaa!" Hän maksoi ajurille.
Mielenliikutus kuristi häntä kurkusta: hän koetti rauhoittaa itseään
sanomalla: "Olenhan varma, ihan varma, etteivät tule..." Hän katsahti
kuitenkin ikkunapeiliin ennenkuin kääntyi kadun risteykseen. Ja kun hän
siinä itselleen irvisteli, koettaen pidentää pyöreitä kasvojaan, sanoi
hänen takanansa ilakoiva ääni:

-- Kyllä, kyllä olette kaunis!

Hän kääntyi. Se oli Zon, joka oli tuon lausunut. Ja Nukki oli siinä
hänen mukanaan.

Zon esitti:

-- Neiti Nukki... Herra Jules, Louis'n ystävä.

Ja lisäsi:

-- Mennään Barouillère-kadulle. Siellä on rauhallisempi.

Hän meni Nukin kanssa edellä. Bourdois oli tyytyväinen, ettei tarvinnut
paikalla vastata. Hän suorastaan ei saanut ääntä lähtemään kurkustaan.
Äkillisessä kohtauksessa hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut muuta, kuin
yhtä asiaa: "Kuinka _hän_ onkaan nuori! --" Ja noita kahta ystävätärtä
vähän matkan päässä seuratessaan, hoki hän, takaa päin katsellessaan
nuoren tytön haahmoa: "Mutta hänhän on vielä lapsi." Nukki olikin päätä
lyhempi Thérèsea, joka ei ollut kovin iso hänkään. Hänen niskasta ja
ohimoista käherretyt ruskeat hiuksensa veikeästi neulalla kiinnitetyn
pehmeän olkihatun alla, hänen pikkaraiset jalkansa, pikkaraiset
kätösensä todistivat hänen nimensä oikeaksi ja antoivat hänelle
lapsellisen nä'ön, jonka käsityksen tosin taas hyvin kehittyneet
lanteet ja sekä ylä- että ala-puolelta äärettömän kapeita vyötäisiä
kehittynyt runko kumosi. Kokonaisvaikutus oli kaksinainen: ei tyttö
eikä vielä täydellinen nainenkaan. "Mutta hänhän on oikein kaunis",
ajatteli Bourdois, joka jo alkoi voittaa rohkeutensa takaisin. Hurja
mieltymys, jota hän varmaankaan ei ollut aavistanut, kiinnitti häntä
siitä hetkestä lähtien tuon lapsosen askeliin. Hänen halunsa saada
katsella häntä voitti hänen ujoutensa; hän oli onnellinen, kun tytöt
pysähtyivät ja kääntyivät häntä kohti, ja kun hän näki pikku pyöreät
kasvot suippoleukoineen ja pikku suineen, joka oli niin säännöllisesti
yhteen liittyvien punasten huulien muodostama, että se oli pikemmin
huvittava, kuin kiihdyttävä, lapsen korvat, matalan otsan, pikku
epämääräisen nenän, valkoisen persikkahipiän ja siniset, tavattoman
isot ja siniset silmät. Nukki, niin juuri: herkullinen tumma nukki.
Mutta niin uhkeilla lanteilla ja vartalolla varustettuna olisi oikea
nukki miltei näyttänyt säädyttömältä. Bourdois ei vieläkään löytänyt
sanoja, vaan katseli naivisti, ahnaasti nuorta hymyilevää tyttöä.

Thérèse purskahti nauruun:

-- Sanokaahan toki, puhui hän, jos tyttö ei teitä miellytä, niin
voidaanhan mennä tiehemme?

Entinen tarkastaja nauroi myös ja silloin oli väkinäisyys voitettu.
Vaan sittenkin Bourdois vielä, vaikka hellittämättä katselikin Nukkia,
puheli enimmäkseen Thérèsen kanssa. Hän kyseli Gitrac'ista: Thérèse
lasketteli oitis kaksimielisiä puheita, jotka saivat Bourdois'n hiukan
hämille, mutta Nukkia ne eivät näkyneet ollenkaan vaivaavan. Nukki
puheli vähän, mutta joka kerta kun Bourdois'n katse kohtasi hänen
katseensa, niin tyttö lisäsi sitä ystävällistä hymyä, joka ei
hetkeksikään kadonnut hänen kasvoistaan.

Vihdoin Thérèse huudahti:

-- Puhukaahan toki vähän tekin. Annatte vain minun yksinäni laverrella.
Teillä kuitenkin oli eilen illalla, herra Jules, suukopua aika lailla!
Ja mitä tähän pikku tyttiin tulee, niin hän siellä neulomossa ei anna
meille rauhaa lörpötyksillään. Eikö totta, Nukki?

Nukki käänsi vielä kerran Bourdois'ta kohti vilpittömät, hymyilevät
kasvonsa ja sanoi tyynellä äänellä:

-- Eihän sitä voi näinikään ensi kertaa tavatessaan, eikö niin, herra?

-- Tietysti, neiti, vastasi Bourdois, punastuen kuin koulupoika.

-- No, sanoi Thérèse, näen, että minun tässä sitte täytyy sekä kysyä
että vastata. Te tyttöä miellytätte, tiedättekö sen, sanoi Thérèse,
kääntyen Bourdois'han päin: muuten hän jo olisi puikkinut tiehensä...
Se, näet, pitää oman päänsä, vaikka onkin tuommoinen pienen
kirkkoenkelin näköinen. Vaan emmehän me voi tässä kadulla seisoskella:
muutoin Louis minua jo odottaakin. Hän antoi minulle toimeksi sanoa
teille, että jos teidän sopii, niin voitaisiin syödä päivällistä kaikki
neljä yhdessä tänään.

Bourdois ja Nukki vaihtoivat katseen, jonka he ymmärsivät ja jonka
Thérèse myöskin ymmärsi.

Hän jatkoi:

-- No niin! Se ei teille, rakastuneille, ole mieliksi? Haluatte
mieluummin syödä kahden kesken?

Nukki sanoi:

-- Ei tänään, ell'ei herralla ole mitään sitä vastaan.

-- Hän ei ole muka kylliksi hieno, selitti Thérèse.

-- Enkä ole sanonut mitään kotona olevani poikessa.

-- Olisitteko, neiti, huomenna vapaa? rohkeni Bourdois kysyä.

-- Huomenna... en taida... Mutta ylihuomenna voisin järjestää asiat,
luullakseni... Ainakin päivällä. Vaan ei päivälliseksi.

-- Äitisi välittää viis siitä, syötkö kotona tahi et!

Vähäinen väre karkoitti hetkeksi hymyn Nukin kasvoilta.

-- Ei kuitenkaan niin paljon kuin luulet, sanoi hän. No niin...
ylihuomenna voin olla vapaa... Koko päivän aina kello kuuteen tahi
seitsemään asti.

-- Siis, sanoi Bourdois äänellä, jota hänen ei onnistunut
pitää lujana... me voisimme... me voisimme syödä aamiaista
Champs-Elysées'lla.

Tytöt hymähtivät.

-- Kuulkaa, sanoi Thérèse, minä selitän teille: tällä tytöllä on omat
ajatuksensa. Champs-Elysées ei ole hänelle mistään arvosta. Se on liika
hienoa, liika humuista. Hän tahtoisi, että veisitte hänet maalle.

-- Vallan mielelläni. Minnekä päin? Saint-Cloud'hun?

-- Villebonin Ermitage'een... Hän on siellä kerran syönyt päivällistä
ja huvitellut. Hän tahtoisi vielä kerran käydä siellä.

Bourdois synkistyi hieman. Nukki, joka katseli häntä koko ajan, teki
hänet iloiseksi jälleen sanomalla:

-- Se oli neljä vuotta sitte... Söin siellä eräissä häissä. Minä olin
morsiusneitsyenä. Oli oikein hauskaa. -- Ja kyllä se on totta;
tahtoisin mennä sinne.

-- No hyvä, olkoon menneeksi Villebon sitte, vastasi Bourdois. Missä
tavataan, neiti?

-- Sinne matkustetaan Montparnassen asemalta. Pysähdytään Bellevue'n
asemalle. Vaan sieltä on ajettava hevosella.

-- Otetaan hevoset.

-- No niin... ratkaisi Nukki kehoittavan vakuuttavalla tavalla, joka
teki hänet niin kiehtovaksi... jos tahdotte... kymmenen tienoilla
aamulla, ylihuomenna asemalla, likellä nostokonetta alaalla?

-- Se on päätetty.

Hän hymyili täydellisesti. Hän oli nähtävästi tyytyväinen. Bourdois
tunsi sydämessään kiitollisen hellyyden puuskan tuosta ilon ilmaisusta.
Hän oli siis tyttöä miellyttänyt.

-- Vaan nyt, sanoi Nukki, täytyy minun mennä.

-- Ja minun myös, huudahti Zon. Hyvästi, herra. Vien teiltä terveiset
Gitrac'ille, eikö niin?

-- Niin. Käyköön minua tervehtimässä palattuaan.

-- Kyllä sanon hänelle. Näkemiin.

-- Näkemiin.

Bourdois puristi ensin Zonin kättä; ja silloin vasta huomasi hän hänen
olevan hiukan väsyneen näköinen.

Sitte piteli hän hetkisen kädessään, rouva Lamirault'n hoidon
kaunistamassa kädessään, pikku tytin nukkikätöstä. Heidän näin toisiaan
kiinni pidellessään, katseli hän tyttöä suoraan silmiin, ahnaasti. Ja
tyttö antoi katsella itseään, viehättävää kunnioituksen hymyään
keskeyttämättä.

Bourdois sopersi:

-- Ylihuomenna siis, kello kymmenen... neiti Nukki.

Vastahakoisesti laski hän kädestään pikku kätösen ja poistui,
tohtimatta kertaakaan kääntyä, vieden mukanaan muistissaan,
jonkinlaisena ilolauluna, jonkinlaisena juhlailmestyksenä Nukin katseen
ja hymyn.



III.


Villebonin vanhan hovin paikalla, joka ennen kuului Maine'n
herttualle, sitte Penthiévre'lle, sitte Lamballe'lle, kohoaa nykyään
ulkoravintola, joka on varustettu hyvin avaroilla, hyvin erimuotoisilla
huonerakennuksilla, jotka sen tekevät kylän näköiseksi, ja johon
muutamia vuosia sitte on liittynyt iso hakatusta kivestä ja tiilistä
tehty huvila, jossa voi saada asunnon. "Ermitage" on Bellevue'n ja
Meudonin ympäristöllä huvittelevain tavallinen pysähdyspaikka ja
myöskin kesäasunto muutamille yksinäisyyteen ihastuneille filosofeille
ja varoville rakastaville pariskunnille. Paikka olisi hurmaava ilman
tuota ihmisliiallisuuden näköä, jota suuret kaupungit, niin sanoakseni,
säteilemällä heittävät ympärilleen, ja joka ilmenee kulutetuissa
nurmikoissa, sunnuntaiyleisön häviämättömissä jätteissä, ihmisten ja
hevosten, rattaiden ja konevaunujen nostamassa pölyssä.

Mutta kun kevät on kukkeimmillaan taikkapa heinäkuussakin, kun sade on
viljavasti huuhdellut puitten lehviä, huvimajojen rautalaitteita,
rakennusten kattoja ja sivuja; kun se äkkiä on tehnyt lopun
matkailijatulvasta ja verestänyt kellastuneen ja tallatun nurmen, --
silloin Ermitage on nimensä ansainnut [Ermitage merkitsee erakon
asunto. Suomentaja.] ja voi, jos ken pystyy mielikuvitustaan aisoissa
pitämään, saada uneksimaan, että Parisi on hyvin etäällä, että
loppumattomat metsät tätä teennäistä kylää ympäröivät, kauniit, synkät
ja hiljaiset pyökki-, koivu- ja tammimetsät.

Semmoinen aurinkoinen ja kuitenkin vielä vilpoinen päivä, jolloin ilma
on kuulakka ja raitis, vehreys korea ja kirkas, oli se päivä, jona
huvilan eräässä soikeassa huoneessa kahdelle hengelle katettu,
ruusuilla ja neilikoilla kaunistettu pöytä noin puolen päivän aikaan
odotti aterioitsijoita, joiden tulo jo edellisenä päivänä oli
ilmoitettu. Bourdois, joka pelkäsi yllätyksiä ja myöskin halusi, niin
paljon kuin mahdollista, pitää onneansa syrjässä uteliaiden katseilta
ja häiritseviltä kohtauksilta, oli todellakin pitänyt tarpeellisena
käydä edellisenä päivänä paikkoja tarkastelemassa. Silloin oli
aamupäivällä jälleen sadellut; ukkospilviä harhaeli paikoittain
taivaalla; puut olivat märät. Ravintolan räystäistä valui vettä;
huvimajain lehdet värisivät alakuloisesti. Nähdessään entisen
tarkastajan epävarmuuden oli isäntä esittänyt, että pöytä katettaisiin
huvilaan. "Meillä on hyvin siistejä pieniä huoneita... Voi panna uunin
lämpiämään. On tapahtunut, että vieraat, jotka ovat tulleet tänne
ainoastaan aamiaista syömään, sitte ovat viipyneet täällä parikin
päivää." Bourdois oli tuntenut sydäntään kutistavan... Viipyä...
kahdenkesken täällä... viipyä enemmän kuin päivän Nukin kanssa! Hän oli
antanut näyttää itselleen asunnot, jotka enimmäkseen vielä olivat
vapaat. Niistä hän oli valinnut yhden, johon kuului kaksi huonetta:
toinen, joka oli nurkkahuone, antoi leveän oviakkunan kautta metsään
päin ja oli muodostettu saliksi vaalean sinivihreillä tapeteilla,
hauskoilla bambuhuonekaluilla ja seinillä riippuvilla piirroskuvilla:
toisessa taas, joka oli vaatimattomampi, synkempi, oli ranki-vuode.
Bourdois loi sinne vain pikaisen silmäyksen, sillä isäntä teki hänet
araksi.

Hän sanoi välinpitämättömästi:

-- Annatte meille aamiaisen salissa. Ja kamarin jätätte myöskin
käytettäväkseni.

-- Niin... sanoi isäntä. Siltä varalta, että "rouva" tahtoisi hetkisen
levätä.

"Niin juuri" ajatteli Bourdois... "Huomenna voi olla helle ja Nukki voi
olla väsynyt... Sanon hänelle niin, kun tulee puhe kamarista..."

Ruoan tilaus vaati sitte ajatuksen vaivoja. Tietysti shamppanjaboolia
koko ajan. Tuoretta meriäyriäistä, pieniä turnedoo-biffejä
tryffelisienien kanssa... paistettuja perunoita, paistettua nuorta
kananpoikaa vihannesten kanssa, jäätelöä ja mansikoita... Semmoinen oli
tulos isännän ja vieraan yhteistyöstä.

-- Ja jos huomenna sattuisi olemaan näin kostea ilma, niin antakaa vain
pikkusen lämmittää huonetta kuivemmaksi.

-- Herra saa olla ihan huoleti. Ilmapuntari nousee. Huomenna on ihana
ilma.

Ennustus toteutuikin. Muutama tunti auringon paistetta seuraavana
aamuna riitti palauttamaan puille niiden kesäisen asun. Edellisen
päivän sadekuuroista ja sitä edellisen ukkosesta oli jäljellä vain
suloinen, raitis ilma, kun isäntä, muutamia minutteja ennen kahtatoista
päivällä, tuli katsastamaan aamiaisen järjestelyä, sijoitti kukkia
pöydälle ja sulki puoliväliin suuren ikkunan sälekaihtimet.

Bourdois ja Nukki tulivat muuten Ermitage'een vasta yhden tienoilla. He
olivat tavanneet toisensa Montparnassen asemalla kello kymmenen ja
kolmenkymmenen junaan: mies, ruskeat vaatteet päällä ja panamahattu
päässä, tyttö, yltä yleensä tumman siniseksi puettuna. Nukki näytti
niin nuorelta, että Bourdois, itseään rohkaistakseen, sanoi:
"Minullahan voi hyvin olla tytär, jonka kanssa olen huvittelemassa."
Rautatiematkaa kesti vain vähän aikaa. Bellevuessä kysyi Nukki
matkatoveriltaan:

-- Onko teidän yhdentekevä mennä jalkasin Ermitage'een? Sinne ei ole
lainkaan pitkä matka ja nyt on hyvä ilma!

Luonnollisesti Bourdois suostui. Montparnassen asemalta lähdettyään he
eivät olleet vaihtaneet montaa sanaa keskenään; mutta ei vanha poika
eikä nuori tyttökään tuntenut mitään tukalaa heidän yhdessäolossaan.
Niinkuin heidän ensi tapaamallaankin Nukki vain hymyili suloisena ja
hilpeänä. Bourdois taas eli hänelle vain uutta tunne-elämää, jommoista
hän ei ollut koskaan kokenut, joka ei ollut hetkeksikään muuttunut
toisellaiseksi ja joka oli siihen määrin hyvää, täysinäistä ja
suloista, ettei hän muistanut koskaan, koskaan ennen tunteneensa, ei
edes nuoruutensa päivinä, moista olemassaolon hetkeä, joka niin olisi
ansainnut onnen nimeä, kuin tämä.

"Tämä on kuin ukkosen isku, ajatteli hän. Siitä hetkestä, kuin tämän
lapsen silmät näin, olen häntä rakastanut..."

Hän ihmetteli, ettei tuntenut mitään omantunnon vaivoja: kaikki hänen
periaatteensa, kaikki hänen arvostelunsa olivat Nukin siniset silmät
lakaisseet pois. Hän rakasti Nukkia, niinkuin koulupoika rakastaa ensi
lempensä esinettä, rakkaudella, joka voisi sanoa, puhdistaa ja
raitistaa sydämen, tekee pään terveeksi, jopa joksikin ajaksi suojelee
aistillisia himojakin vastaan. Nukin kanssa yhdessäolo näytti hänestä
tästä lähin välttämättömältä: nähdä hänet edessään huoneen sohvalla
tahi kävellä hänen rinnallaan Bellevuen puitten siimeksessä pitkin
noita sammaltuneita kuninkaallisia käytäviä, missä muinoin suuren
Dauphinin vaunut olivat vierineet, seurata hänen sinistä helmaansa,
ohukaista nilkkaansa, pikkaraisen jalkansa keltaista kenkää, katsella
hänen olkihattuansa, niskaansa, vyötäisiänsä, vartaloansa, kudotuilla
käsineillä verhottuja kätösiänsä, valkoista sinijuovikasta
päivänsuojaansa, häntä itseään elävänä, liikkuvana, -- se häntä
ihastutti, se karkoitti äärettömän kauas kaikki muut aatokset, se sai
hänet elämään voimakasta nykyhetken elämää, se häneltä riisti kaiken
harkitsemiskyvyn: sese täytti hänet kokonaan.

-- Onpas Ermitage neljässä vuodessa muuttunut...

Iloisena, kävelystä punottaen, ihmetellen ja kuitenkin hieman
pettyneenä katseli Nukki huvilaa, sen hakatusta kivestä tehtyjä seiniä,
punaisia ikkunanluukkuja, kun se siinä seisoi paikalla, missä hän ennen
oli kiikkunut sulhaspoikansa kanssa. "Hän oli koululainen silloin,
sanoi hän, -- ja nyt insinööri." Nukki ensin ihmetteli, ett'ei Bourdois
ollut antanut kattaa aamiaispöytää ulos vehreän lehtikatoksen suojaan;
mutta huomattuaan hänen silmissään hieman tuskallista ilmettä ja
peläten, että oli häntä pahastuttanut, lausui hän hyväksyvästi:

-- Teitte kuitenkin hyvin; ulkona olisi ehkä ollut vaikea olla.

Muutoin miellytti häntä kovin pieni huoneusto, kun hän sen sai nähdä.
Hän keikkui kukitetun pöydän edessä ja luki ruokajärjestystä, tehden
samalla huomautuksiaan: "Meriäyriäistä... tiedättekö, sitä vain minä
rakastankin! Mutta siinä pitää olla kuori mukana!... Biffejä? Saatte
syödä minunkin osani, sillä lihasta minä en välitä!... Mutta sen sijaan
otan multasienet... Paistettua kananpoikaa! Pikkuinenko kananpoika?
Miksikä se on tapettu?... Hedelmä jäätelöä... Me ostamme itsellemme
neulomoon jäätelöä aseman lähellä olevalta myyjältä... Mansikoita,
se on hienoa! Voinhan sekoittaa niitä shamppanjaan?" Hän
heittäytyi Bourdois'n kaulaan, suuteli häntä, juoksi sitte
nuuskimaan makuuhuonetta, jossa hän otti selkoa sirotusta
pähkinäpuuhuonekalustosta, piirroksista seinillä ja pienistä
koristekaluista. Bourdois katseli häntä. Hän tunsi vielä kaulassaan
nuorien huulten tuoreuden. Se oli ensi suudelma, jonka tyttö hänelle
antoi; pyytää ei hän olisi sitä häneltä uskaltanut. Häntä ihmetytti
vielä se, ettei hän tuntenut mitään hämminkiä, pelkkää onnea vain.

"Minä en voi koskaan elää ilman tuota tyttöä", ajatteli hän.

Nukki avasi samassa kamarin ikkunan laskeakseen valoa sisään; varmasti,
käyttäytyen kuin täydellinen rouvasihminen ainakin ja nousten
varpailleen voidakseen nähdä itsensä uunin peilissä, laitteli hän sitte
hiuksiansa, jotka olivat joutuneet hiukan epäkuntoon ulkoilmassa.

Bourdois ajatteli:

"Hän on hurmaava... Ja merkillisintä on, että hän viihtyy minun
seurassani".

Se olikin kieltämättä tosi: Nukin täysin luonteva käytös, hänen
iloisuutensa, tapansa kohdella seurakumppaniaan, kaikki todisti, että
Bourdois, turpeista leukapielistään ja harmaista hiuksistaan
huolimatta, ei herättänyt tytössä vähääkään vastenmielisyyttä.
Korkeintaan huomasi hän silloin tällöin, että hän kävi vakavaksi, hyvin
vakavaksi: haaveksi, oli kuin poikessa seurasta. Niinä hetkinä ainakin
hän oli kahdeksantoista vuotensa näköinen. Mutta sitä ei kestänyt
kauvan; hänen seurakumppaninsa ensi sanasta, ensi kutsusta puhkesi
hänen suloinen hymynsä, lapsellisen iloinen muotonsa ilmi jälleen.

Niin pian kuin meriäyriäinen oli tuotu pöytään, kävivät he
aterioitsemaan ja söivät hyvällä ruokahalulla. Siinä äyriäisen kuorta
murtaessaan (se tuotiin kuorineen!) kertoi Nukki ensimäisestä
käynnistään Villebonissa, noista häistä, jotka suorastaan olivat
jättäneet hänen muistiinsa lähtemättömän kuvan.

-- Se oli eräs serkkuni, joka vietti häitä... serkku isän puolelta...
Hän silloin vielä eli, isäni; palveli vakuutusalalla. Se tyttö meni
naimisiin erään herra Nadalin kanssa: ettekö tunne herra Nadalia? Hän
palvelee Orléans'in rautatiellä, semmoinen lihava, parrakas. Meistä
morsiusneitsyeistä hän oli hirveän ruma. Mutta Marie'ta, hänen
morsiantaan, hän miellytti... Mitäs muuta tarvitsikaan, vai?
Minulle oli sulhaspojaksi annettu herra Nadalin veli, joka kävi
insinöörikoulua. Se taas, se oli miellyttävä, solakka; sillä oli ihan
pienet viikset eikä ollut laisinkaan veljensä näköinen... Jumala!
Kuinka meidän kahden oli hauska... Hän oli niin vallaton. En koskaan
olisi uskonut, että melkein kahdenkymmenen vuoden vanha poika voi olla
niin vallaton... vallattomampi kuin minä, joka olin viidentoista
vanha... (Vieläkö shamppanjaa? Ihanhan te juotatte humalaan minut!...
En minä ole tottunut...) Mentiin kiikkumaan juuri missä nyt on tämä
talo. Leikittiin piilosilla metsässä: Maurice (hänen nimensä oli
Maurice) kiipesi puuhun ottamaan olkihattuansa, jonka minä sinne
viskasin... Hulluja oltiin, ihan... Voi, kuin täällä alkaa tulla
vari...

Keskipäivän kuumuus alkoi viedä voiton metsän viileydeltä. Bourdois ja
Nukki olivat käyneet pöytään nälkäisinä, kuin kaupunkilaiset
aamukävelyllään maalla ainakin; Bourdois tunsi olevansa tulipunainen ja
hikipisarat helmeilivät nuoren tyttösen otsalla ja kaulalla... Bourdois
pyysi tarjurin tuomaan Nukille viuhkan.

Hän huiskutteli sitä, hienon maailman naisen tavoin.

-- Kuinka sievä olettekaan! täytyi entisen tarkastajan saada sanotuksi.

-- Ihanko, miellytän teitä?

Hän taukosi penkomasta multasieniään ja katseli Bourdois'ta suoraan
silmiin, korostaen hymyään.

-- Josko minua miellytätte?! huudahti hän tulisesti. Olette
ihastuttava. Miksikä sitä minulta kysytte?

-- Sillä on hetkiä, jolloin epäilen sitä... Eihän sitä voi olla
kaikille mieleen?

"Nähtävästi, ajatteli Bourdois, käyttäydyn hänen mielestään liian
kylmästi häntä kohtaan. Ja toden perään, minähän istun kuin isä hänen
rinnallaan... Gitrac olisi minun sijassani jo mennyt pitemmälle..."

Hän teki päätöksen.

Kun tarjuri on ottanut pois katteet ja menee paistia hakemaan, silloin
suutelen Nukkia.

Tämä päätös pahastutti häntä vähän: hänestä näytti, että hän turmeli
ennen aikojaan jotakin kaunista, haaskasi varman onnen.

"Vaikka... mutta pitää, pitää..."

Heti kun he olivat jääneet yksin, siirsi hän tuolinsa likemmäksi Nukin
tuolia ja tarttui häntä molemmista käsistä. Tämä salli tehdä sen...
näytti odottavan sitä vakavana. Bourdois kosketti suullaan pikku
kätösiä; neulanjälkineen sormissa olivat ne, niinkuin Faustissa
Margaretan kädet, hiukan vailla hoitoa. "Minä vien hänet Rouva
Lamirault'in luo", ajatteli hän niitä suudellessaan. Häntä vaivasi
ylenmääräinen arkuus, todellinen ahdistus; tunne, jota hän otaksui
olevan Nukissa, levisi, niin sanoakseni, häneen itseensä; hän tunsi
mielessään ukkorähjälle itsensä antautuvan nuoren ja kauniin tytön
häpeää. Kuitenkin rohkeni hän painaa viiksensä aina vain taipuvaisen,
aina vakavan pikku tytön poskia ja ruskeita hiuskiharoita vastaan. Hän
teki sen kuin hartauden toimituksen, eikä se tuottanut hänelle mitään
huvia, ei enemmän kuin se vakava suudelma, jonka Nukki painoi hänen
poskelleen, kun hän poistui istuutuakseen tuolilleen. Kaikki tämä oli
tapahtunut äänettömästi. Tarjuri, joka tuli huoneeseen, tuoden
kananpojanpaistia, näkyi palauttavan heille puhekyvyn ja iloisuuden...
Haihduttaakseen alakuloisuuden, kirpeyden tunteen, joka alkoi häntä
vallata, kaatoi Bourdois itselleen pelkkää shamppanjaa; siihen asti oli
hän sitä juonut vedellä sekoitettuna.

"No, mikäs minun mielessäni nyt liikkuu? ajatteli hän. Mikä minua
kiusaa? Minä rakastan tuota pikkusta; minua huvittaa suudella häntä
eikä se näy häntäkään ikävystyttävän. Vaan... me tunnemme toisiamme
liian vähän ja on hankalata toimia liian sukkelaan..." Se, mikä hänelle
olisi ollut mieluisinta sillä hetkellä, olisi ollut ottaa tyttö
polvilleen, keinutella häntä kuin nukkia, lasta, milteipä pyytää
häneltä anteeksi kuiskaamalla korvaan: "Minä olen ryppyinen, vatsakas
ukkorähjä, mutta rakastan teitä kovin. Koettakaa rakastaa minua; tulen
olemaan niin onnellinen ja olen rakastava teitä paljon!..." Sitä hän
olisi tahtonut. Mutta sen sijaan näytti, kuin olisi pitänyt antaa
tapahtumille vauhtia, rientää suoraa päätä maaliin... Semmoinen oli
Gitrac'in ja Thérèsen mielipide ja tuntuipa hänestä kuin se olisi ollut
Nukinkin mielipide. Nukki nähtävästi ihmetteli hänen malttiaan. "Hän
välittää minusta viis, hänkin." Niin monasti oli hän lukenut naisten
silmistä halveksivaa, miltei vihamielistä ivaa voittamattoman
arkuutensa tähden.

"Kas niin, kas niin! sanoi hän tyhjentäessään shamppanjalasiaan... Pois
naivisuus! Tämä lapsi on ihan samallainen kuin Thérèse ja muut sen
semmoiset... turmeltuneempi, pahempi kuin koulupoika. Olisinpa liian
tyhmä..."

Rohkaistakseen mielensä alkoi hän puhella siitä, mitä siinä neulomossa
tehtiin, jossa Nukki työskenteli.

-- Eikös heillä kaikilla ole joku miestuttava, vai?

-- Kyllä, varmaan! sanoi Nukki ajattelematta. Ensiksikin,
ymmärrättehän, ne, joilla ei ole kotia... Ei ne tule toimeen sillä,
minkä ansaitsevat. Vaikkapa söisivätkin aamiaista seitsemälläkymmenellä
viidellä ja päivällistä kahdeksallakymmenellä centimes'illà, niin ei
siinä paljoa jää vaatteisiin, lämpöön, pesuun, valoon, asuntoon... Ja
sitte olla aina yksin kamarissaan, ikävää se on kovin... Tekee sitä
mieli tehdä tuli pesään... Eikäpä tuosta muuten ole pahaa kellekään,
eikö niin? Se siinä vain on, että toiset pysyvät lujina, toiset ei.

"Siinä hänen katkismuksensa", ajatteli Bourdois, sillä välin kuin
tarjuri tarjosi jäätelöä ja leivoksia. Hän tunsi mielensä kovin
masentuneeksi.

-- Entä Thérèse? kysyi hän.

-- Thérèse, hän pysyy. Puheessa hän ei pelkää ketään. Neulomossa hän
kertoo juttuja, jotka saavat meitä pakahtumaan naurusta... pahempia,
kuin mitkä: en tiedä mistä hän niitä ottaa. Mutta tähän saakka ei hän
ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Hän asuu, näet, äitinsä luona:
he elävät omilla ansioillaan. Vaan nyt hän on pikiintynyt teidän
ystäväänne sentähden, että hän on niin hieno.

-- Mitä mieltä te olette ystävästäni, Nukki? kysyi Bourdois,
mustasukkaisuuden kiihdyttämänä.

Nukki nyrpisti suutaan:

-- Ei hän ole minun mieleisiäni. Mutta hän on hyvin puettu. Ja
neulomossa hän kyllä miellyttää.

-- No, olisitteko mieluummin tullut tänne hänen, kuin minun kanssani?

Tämä rohkea kysymys hämmästytti häntä itseään. Nukkia se ei näkynyt
loukkaavan. Hän mietti kotvasen vakavana ja sanoi sitte:

-- En luule. Hän ei ole minun mieleisiäni, sanoin sen jo. Hän on
liian... kuinka sanoisin? Hän näyttää siltä, kuin välittäisi vähät
mistään.

"Minä siis, ajatteli entinen tarkastaja, olen hänen mieleisiänsä?" Ja
siitä vastauksesta olisi hän hänet syönyt suudelmillaan, ell'ei tarjuri
samassa olisi puhdistanut muruja pöydältä, ja pannut puhtaalle
pyyhkimelle kahvia, liköörejä, sikareja ja savukkeita. Lopetettuaan
tämän toimensa sanoi hän ennenkuin lähti:

-- Jos herrasväki jotakin tarvitsee, niin voitte vain soittaa.

Ja hän osotti vasemmalla puolella ikkunaa olevaa sähkökellon nappulaa.

"Nyt on hetki tullut, ajatteli Bourdois, kun hän vihdoin oli aivan
yksin Nukin kanssa. Viivytellä vielä olisi naurettavaa..."

Hän myönsi itselleen kuitenkin vielä lyhyen lykkäyksen: sen ajan, että
sai rauhassa nauttia kahvinsa, liköörinsä ja sikarinsa. Nukki joi
myöskin kahvia ja likööriä. Nukki poltti savukkeenkin. Nukki vain ei
puhunut melkein ollenkaan enää, vastasi vain yksikantaan Bourdois'in
ahkeraan sanoja ladellessa. Päivällisen syötyä Nukki ei hymyillyt enää
lainkaan; poltteli vain vakavana savukettaan. Bourdois'sta tuntui, että
tyttö oli hiukan humalassa, hiukan shamppanjan ja ruo'an huumaama.
Mutta hän oli hänestä huolissaan silti yhtä paljon, horjuen kahden
pelon välissä, ettei olisi hänelle vastenmielinen joko liian rohkeuden
tahi liian itsensä hillitsemisen kautta.

Yht'äkkiä viskasi tyttö pois savukkeensa ja sanoi muuttuneella,
ryntäävällä äänellä:

-- Olen kai mielestänne liian vallaton, vai?

-- Ettekä... ollenkaan, sanoi Bourdois. Olette... hurmaava.

-- Kyllä minä sen hyvin näen, että olen mielestänne liian vallaton,
jatkoi Nukki. Thérèse sanoi toissa päivänä: on miehiä, joita se
miellyttää, toisia, joita se vieroittaa. He pelkäävät taikka ei se tee
mitään vaikutusta heihin. Ja, tiedättekö, kuitenkin olen minä vanhempi
kuin Thérèse... Syyskuussa kahdeksantoista vuotta!... Siinä i'ässä on
jo äitejäkin. Sitä paitsi minä vain näöltäni olen tämmöinen letukka:
hiuksenikin leikattiin viime vuonna kuumetaudin jälkeen. Muutenkin, sen
vakuutan, on Thérèse minusta aika lailla jälellä.

-- Se juuri on minunkin mielipiteeni... Minusta olette ihastuttava
semmoisena, kuin olette... Sen parempi ei voikaan olla, koetti Bourdois
vielä puhua.

Ja se, mitä hän sanoi, näytti hänestä typerältä.

Hän nousi ja meni likemmäksi Nukkia. Mutta tyttö oli käynyt
hermostuneeksi, ja peräytyi. Hänen siniset silmänsä kostuivat hänen
puhuessaan:

-- Siinä tapauksessa... etten teitä miellyttänyt, olisi teidän pitänyt
sanoa se toissa päivänä, kun tavattiin ensi kerran Barouillère-kadulla.
Olitte päinvastoin semmoisessa höyryssä, että oikein naurettiin
perästäpäin, Thérèse ja minä! Vaan minua se huvitti ja minä ajattelin
heti: "No hyvä, koska häntä näin paljon miellytän, niin sopii se sitte
minunkin puolestani!..." Osuitte oikeaan aikaan... tahdoin saada
jonkun... te ette voi sitä ymmärtää, mutta niin se on... minä tahdoin,
minä tahdoin... Niin piti. Eikö sitte yhtä hyvin jonkun, jota
miellyttäisin, ja joka olisi kunnollinen, vakava, niinkuin te? Vaan
nyt, tänään näyttää kuin olisitte muuttanut mielenne... Pelkäätte
kajota minuun. Kohtelette minua, kuin mitäkin tyttöletukkaa.

Hän nyyhkytti kuivasti, hermostuneesti. Mutta sitte hän taas heti alkoi
puhua, miltei vihaisesti.

-- Vaan minä en ole mikään letukka. Jos olisin tahtonut, niin olisi
minulla ystäviä enemmän kuin kellään. Thérèse teille kyllä on puhunut,
etten voi mennä ulos, ellei heti joku ole jäljessäni. Mikä sitte teitä
ei minussa miellytä? Pelkäättekö? Olenhan jo yli seitsemäntoista
vanha!... Vai joko sitte olette saanut kylliksenne minusta?

-- Nukki! koetti Bourdois keskeyttää, seisoen siinä typerryksissään
hänen puheestaan.

-- Enkä ole mikään letukka, jatkoi Nukki, ihan punasena vihasta.
Minulla on lyhyet hiukset ja nukin muoto; mutta ei kukaan neulomon
tytöistä ole niin kehittynyt, kuin minä... Tuossa, katsokaa sitte!...

Hän riuhtaisi pois neulan kauluksestaan ja aukaisi yhdellä tempauksella
puseronsa vyötäisiä ja olkalapoja myöten. Täyteläinen, pullea, kuin
kyyhkysen kaula paljastui, näyttäen kureliivisuojuksen karikkojen
kohdalle asti hartiat ja komean, punertavan, mehevän rinnan. Veri
tulvahti vanhanpojan päähän. Mutta olikohan hänellä aikaa nähdä mitään?
Hän oli tuossa tuokiossa jo nuoren tytön jalkojen juuressa ja aivan
kuin itsestään sulki hän molemmin käsin liivin jonkunlaisen kiihtyneen
häveliäisyyden valtaamana. Painaen suuren harmaan päänsä jälleen
verhottujen hartiain väliseen kuoppaan, sopersi hän:

-- Ei!... minä pyydän sinua... En tahdo! Sinä et saa!...

Nukki oli niin ihmeissään, niin hämmästynyt, ettei voinut vastata
mitään. Painaen häntä rintaansa vastaan, peittäen suudelmilla hänen
ruskeita kiharoitaan korvien kohdalta, jatkoi Bourdois:

-- Pikkunen! Rakkaani... älä ole niinkuin nuo tytöt, kuin Thérèse, kuin
kaikki muut... Vakuutan sinulle... ei se sinulle sovi. Olen varma, että
sinä olet suuremman arvoinen. Tämmöinen vanha kuin minä... ja sinä niin
nuori, niin kaunis!... Näet sen, se inhottaisi minua ikipäiviksi. Mutta
sentään, minä sinua rakastan... enkä minä tahdo turmella sinua... Älä
suutu! Minä en osaa selittää sinulle... Mutta näethän, että sinua
rakastan... että rakastan sinua enemmän kuin jos kohtelisin sinua
niinkuin katutyttöä... tahi kuin tuota Thérèse'a, tuota hupsua. Siitä
saakka, kuin kauniit silmäsi katsoivat minuun, olen sinua rakastanut.
Ja nyt minä tunnen, etten voi enää elää ilman sinua. Ole siinä
noinikään, rintaani vastassa. Kas niin!... Olet kiltti. Et sysää pois
ystävätäsi... Näin olen onnellinen... niin onnellinen...

Hän ei osannut paremmin ilmaista onneaan sanoin. Mutta olla siinä
painautuneena Nukkia vastaan, hengittää hänen ruumiinsa lämpöä, kuulla
hänen pikku sydämensä nopeat lyönnit ja tuntea oman sydämensä
vapautuneeksi siitä sekavasta tuskasta, joka oli häntä rasittanut, se
tuotti hänelle ehdottoman puhtaan mielihyvän toivomuksineen, ettei se
koskaan loppuisi ja että hän aina, aina, viimeiseen hengenvetoonsa
saakka, saisi levätä siinä Nukin levotonta povea vastaan, kuulematta
mitään, näkemättä mitään. Eikä tyttö yrittänytkään ajaa häntä siitä
pois. Hän tunsi vain otsalleen, ohimoilleen kuumain kyyneleiden
valuvan.

-- Voi, älä itke! Pikku! Pikku! Hän nousi ylös ja näki tytön
kyyneltulvan vallassa. Hän oli nyt lapsen näköinen enemmän kuin
milloinkaan: aivan kuin lapsilla, näytti kuin kyyneleet hänellä
olisivat vuotaneet ei ainoastaan silmäluomista, vaan suusta, nenästä,
poskilta, ja kun koko hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa olisivat
vedeksi liuonneet. Hän ei enää pidättänytkään itkuaan, vaan alkoi
ääneen nyyhkyttää, välittämättä siitä, että nyrpisti kauniita
piirteitään; ja koko hänen kauneutensa, naisellisuutensa katosi tuohon
tulvaan.

-- Pikku! Pikku! hoki Bourdois epätoivossaan.

Hän, tuo vanha poika, seisoi siinä neuvottomana lapsen hädän johdosta.
Hän tahtoi ottaa hänet syliinsä, kun itkevän lapsen. Mutta silloin
tyttö väisti pahoilla mielin.

-- Te sanoitte.. Te sanoitte, nyyhkytti hän... että minä olen katu...
katutyttö...

-- Sitä en ole koskaan sanonut! En koskaan... Tiedän hyvin, että olette
mitä rehellisin... puhtain pikku tyttö...

-- Sanoittepa kyllä, jatkoi Nukki itsepäisesti ja kyyneleissään
hajamielisenä tuon päähänpistonsa johdosta... No!... Jos teillä on
sisar... tahi tytär... niin, enpä tiedä... toivoisinpa hänen olevan
yhtä puhtaan kuin minä olen... Ei kukaan ole koskaan minuun kajonnut,
ei kukaan, kuuletteko sen, herra? Ei edes suudellut... On vainkin... se
nuori mies... täällä... jonka kanssa olin häissä... ja joka nyt on
insinööri... Mutta paitsi häntä olette te ainoa, jonka olen sallinut
lähennellä minua. Ja minä tahdon, että teidän pitää uskoa, mitä minä
sanon, lisäsi hän, polkien jalkaansa, -- sillä se on totta!

-- Mutta uskonhan minä! Olen varma siitä!

-- Kuulkaa nyt! alkoi jälleen Nukki, joka ei enää itkenyt, mutta jonka
kyyneleiden marmoroimat kasvot ja epäjärjestyksessä olevat hiukset
antoivat hänelle edelleen lapsellisen epätoivon liikuttavan kuvan
muodon. Kuulkaa! Minä näen kyllä, mikä teille on antanut huonon luulon
minusta, mikä teidät on saattanut uskomaan, että olisin katutyttö.
(Bourdois yritti turhaan vieläkin panna siihen vastalauseensa.) Se on
se, että teitä tuntematta tulin Zonin parissa Cherche-Midi-kadulle,
että paikalla suostuin tapaamaan teitä, että nyt olen täällä teidän
kanssanne. Kyllä minä sen hyvin näin! Teidän mielestänne minä toimin
liian nopeasti; te ajattelitte: "Tämä on vieläkin turmeltuneempi kuin
Zon..." Vaan nyt minä selitän teille. Se on kyllä totta: heti kun
teidät näin, oli päätökseni tehty. Ja te voitte tehdä minulle mitä
tahansa, sillä... te näytätte niin hyväluontoiselta ja vakavalta ettekä
ole ollenkaan semmoinen kuin Gitrac, joka yhtämittaa vain vaihtaa
ystävättäriä ja tekee pilkkaa kaikesta. Ja sitte... ei koskaan yksikään
mies ole ollut niin keikallaan minua nähdessään kuin te, ja ainahan se
on vähän imartelevaa, vai?... Ja vihdoin, (johan sen olen teille
sanonut), tulitte ihan parhaaksi: olin päättänyt tehdä, kuin kaikki
muut, sillä niin täytyi. Niin juuri, herra, täytyi taikka ei olisi
ollut muuta jäljellä kuin heittäytyä virtaan tahi raitiovaunun pyörien
alle... Ihan totta, ajattelin sitä jo. Vaan sitte, kävi näinikään!
Pelotti... Zonhan on teille puhunut, että asun äitini luona ja että...
(hän hiukan kalpeni ja puhui varovammin), -- että äidilläni... on
muuan... herra... ministeristön virkamies. Hänellä se oli jo isäni
eläessä... Isäni, niin, hän rakasti minua kovin. Äiti tuotti hänelle
paljon suruja...

Kyyneleet kostuttivat jälleen hänen silmänsä. Hän kuivasi niitä
nenäliinallaan ja jatkoi:

-- Se herra, joka meillä käy, on teidän ikäisenne, mutta hän ei ole
näin arkaluontoinen, kuin te... Oi, ei!... Hän on kauhea. Vainoo minua.
Sattuu, etten pääse hänestä muuten kuin apua huutamalla... Minä oikein
inhoan häntä. Koskaan ei hän minulta mitään saa. Vaan äitini on
huomannut, että hän on iskenyt silmänsä minuun. Ja äiti on käynyt
mustasukkaiseksi. Ihan joutavasta lyö hän minua... haukkuu sanoilla...
joita en uskalla mainitakaan teille... joka päivä uhkaa hän viskata
minut pellolle... Viime viikolla... täytyi minun mennä yöksi erään
tuttavan rouvan luo; äiti, näet, ei avannut ovea minulle, kun tulin
kotiin neulomosta, siellä kun oli pitänyt valvoa. Niin ymmärrättehän
sen, etten voi hänen luonaan asua. Eikä minua juosta kotiin hakemaan,
ei... Se herra, kentiesi, mutta mitään valtaa hänellä ei ole; äiti taas
tulee olemaan hyvin tyytyväinen. Ja kun en voi elää yksin työlläni,
niin, mikäs siinä oli... täytyi kai löytää joku, joka... minut ottaisi.
Mutta antaa jonkun tuntemattoman puhutella itseäni, seurata häntä,
niinkuin monet minun tovereistani tekevät, se on minusta mahdotonta,
sitä en voi. Silloinpa sattui, että Zon kertoi minulle illanvietostaan
Gitrac'in kanssa, puhui teistä ja sanoi maininneensa teille minusta.
Ajattelin: "No, se on sallittu! Olkoon menneeksi!" Ja minä läksin
kanssanne... Olette vain saanut kylliksenne, se on selvä. Vaan nyt minä
aion lähteä pois, heti.

Hän nousi ja meni, aivan päästä pyörällä olevan Bourdois'n seuraamana,
kamariin, otti hattunsa ja pani sen päähänsä. Bourdois rukoili:

-- No mutta Nukki!... Älkää olko paha... älkää jättäkö minua!... Mitäs
teille olen tehnyt? Jos olen loukannut, niin sitä en ole tahtonut, ja
minä pyydän anteeksi... Jääkää!... Se, mitä juuri nyt minulle olette
kertonut, se on kauheata. No, minä olen ystävänne nyt, teitä rakastava
ystävänne, joka on tekevä kaikki pitääkseen teidät.

Hän seisoi epäröiden, iso neula puoleksi upotettuna hattuun ja
hiuksiin. Kääntymättä sanoi hän Bourdois'lle, jonka hyväluontoiset,
hätääntyneet kasvot hän näki peilissä:

-- Onko se totta, että teette kaikki pitääksenne minut?

Niin syvän mielenliikutuksen painamalla äänellä, että se häntä
itseäänkin hämmästytti, vastasi Bourdois:

-- Kaikki... Nyt en voisi elääkään enää, jos teidät kadottaisin.

Nukki veti neulan verkalleen takaisin, pani sen uunin reunalle ja otti
hattunsa pois. Kun hän kääntyi Bourdois'ta kohti, nousi hymy taas hänen
kasvoilleen.

-- Olettepa te omituinen! sopersi hän.

Bourdois veti häntä varovasti puoleensa, peläten hänen luiskahtavan
käsistään. Mutta Nukki ei vastustanut. Seisoen Bourdois'n rinnalla,
ulottui hän häntä tuskin olkapäihin asti. Ja Bourdois'n täytyi hieman
kumartua koskettaakseen huulillaan hänen puoleksi epäkuntoon joutunutta
hiuslaitettaan.

Nukki loi häneen siniset, jälleen kirkastuneet silmänsä, oikaisi
jäseniään ja haukotti kissan haukotuksen.

-- Olen niin väsynyt! sanoi hän. En tiedä shamppanjastako... vai
savukkeista... vai siitä, että olen itkenyt. Vaan olen väsynyt, kovin
väsynyt.

-- No, mitäs muuta... teidän pitää levätä, käydä pitkäksenne, sanoi
Bourdois.

-- Vuoteelle? Saanko?

-- Tietysti!... Kah!

Bourdois otti itse pois peitteen suojuksen ja asetti pielukset
paikoilleen.

-- Kas noin.

-- Mutta, sopersi Nukki, ikäänkuin arastellen, jos käyn pitkäkseni,
niin nukun.

-- No, nukkukaa sitte, Nukki.

-- Entäs te?

-- Minä... katselen teidän nukkuvan. Älkää minusta välittäkö.

Bourdois huomasi hänen tahtovan sanoa jotakin ja arvasi, mitä se oli...
Tyttö ei uskaltanut pyytää häneltä, että hän antaisi hänen maata.

-- Otankohan minä pois kenkäni, vai?

Bourdois auttoi häntä; hiukan kömpelösti, hän päästi auki keltaiset
nauhat, tytön nauraessa sille ja hänen polvillaan olemiselle. Kun sitte
naurettavan pikkuruiset, mustiin sukkiin verhotut jalat tulivat esille,
ei Bourdois voinut vastustaa haluaan ottaa ne yhdessä molempiin
käsiinsä ja suudella niitä. Tyttö kiemurteli kutituksesta ..

-- Älkää! Älkää! Minä pyydän... Se tekee... se tekee kipeätä.

Silloin Bourdois nousi ylös, otti hänet syliinsä ja piteli hetkisen,
niinkuin imettäjä lasta. Hän katseli noita nyt iloisia silmiä. Ja
kiintymistään kiintyi hänen sydämensä niihin, tuon lapsimaisen naisen
olentoon.

-- Rakkaani! rakkaani! hoki hän.

Ja hän laski hänet hellävaroin vuoteelle, asetteli vielä päänalusia ja
käänsi peitteen reunan nilkoille, ettei niitä kylmettäisi. Tyttö antoi
hänen laitella. Auringon säde, joka pilkisti viereisestä huoneesta,
lankesi vinoon päänaluselle ja tanssitti tomuhiutaleita vuoteen
laidalla. Bourdois meni sulkemaan salin sälevarjostimia. Kun hän
palasi, nukkui Nukki jo kuin väsähtynyt lapsi.

Bourdois kävi istumaan paikalleen, hänen päänalusensa viereen, siihen,
missä tyttö kenkiään riisuakseen oli istunut, ja katseli häntä
tyytyväisenä, että hän nukkui ja ettei hänen itsensä tarvinnut vähään
aikaan puhella, väitellä hänen kanssaan tahi tyynnyttää häntä. Tyttö
vaipui uneen tuota pikaa sikeästi kuin pienet lapset, kun heitä pannaan
maata. Ja nukkuessaan oli Nukki yhtä kiehtova kuin valveellakin. Hän
lepäsi siinä pää pieluksella niin, että leuka oli hiukan koholla,
kyyhkyskaula näkyvissä; ja tuo kaula oli kalpea, kalpea myöskin leuan
alus; ja tuo kalpeus, hieman hikisen kostea, suli huomaamattomin astein
siihen heleään ruusunpunaan, joka peitti hänen poskensa ja muut
kasvojen osat kokonaan. Bourdois, joka ei suinkaan ollut luonnostaan
runollinen, ei voinut olla ajattelematta: "Ei ole muuta kuin kukat,
joiden värivivahdukset niin voivat sijoittua rinnan törmäämättä
yhteen... ehkäpä hedelmät, nuoret persikat..."

Vaikka Nukki olikin pannut kiinni liivinsä ensimäisen napin vain,
verhosi sininen kangas somasti hänen rintansa. Sininen nahkavyö kiristi
hänen vyötäisiänsä, toinen lanne kohosi korkealle ja jalat, hameen
helmat katosivat ylöskäännetyn jalkapeitteen alle. Siinä tilassa näytti
Nukki pitemmältä, jopa täysikasvuiselta naiselta. Molemmat kädet
lepäsivät yhdessä vuoteen laidalla. Hän nukkui, huulet suljettuina,
huomaamatta hengittäen, kasvot vakavina.

"Kas niin, ajatteli Bourdois... Nyt se on tehty. Minä pidän hänet.
Sallia hänen palata kotiinsa tuon miehen pariin, olisi rikos. Mikä
roisto se onkaan! Ja semmoiset hirviöt vielä saavat elää... ja olla
valtion viroissa... Tyttö parka! Antautua tuommoiselle irstailijalle
tahi... heittäytyä virtaan, raitiotievaunun pyörien alle..."

Nukki, synkän aallon nielaisemana jonkun sillan kaaren kupeella, tahi
pitkällään kiskojen päällä raitiotievaunun tulla kolistaessa, semmoinen
kauhistuttava kuva kiiti vanhanpojan, mielenliikutuksen ja ehkäpä
shamppanjankin kiihdyttämissä aivoissa.

"En koskaan, en koskaan salli semmoisen onnettomuuden tapahtua. Minä
pidän hänet. Vien hänet tänä iltana asuntooni..."

Ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa loi jo edeltäkäsin kuvan
paluumatkasta Parisiin, hänen kotiinsa. Ovenvartia... Philomène ..
Huone ja sen hänen sedältään peritty kalusto... Ainoa vuode...

Ei, se oli suorastaan mahdotonta, että hän, Bourdois, kunnioitettu ja
hyvämaineinen, toisi semmoisen nuoren tytön asuntoonsa.

Hän tunsi äkkiä kauhua sellaisesta suuresta muutoksesta elämässään.
Ei omia tapoja enää. Ei täsmällisyyttä. Eikä ainoastaan hänen
liikkeittensä ja toimiensa tavallinen järjestys, joka siihen saakka oli
tuottanut hänelle eräänlaista tyyneyttä ja pitkällistä onnea, vaan jopa
hänen omantuntonsa rauhakin näytti ainiaaksi hämmentyneeltä.

"Tässä täytyy olla luja. Minun voi käydä ohrasesti. Hyvä, ettei poliisi
vielä sekaannu asiaan: tyttöhän on alaikäinen!"

Kuinkas sitte?... Viedä hänet Parisiin, antaa hänelle rahaa, laskea
hänet tiehensä ja unhottaa hänet.

Mutta kun Bourdois ajatteli, ettei koskaan enää näkisi Nukkia, niin
oikein kouristi hänen sydäntään. Hän kumartui ja painoi suudelman tytön
toiselle hervottomana lepäävälle kädelle. Käsi tuskin hievahtikaan.

"No mitäs sitte? ajatteli Bourdois. Teen niinkuin monet muut. Sijoitan
tytön johonkin lähistöllä olevaan huoneeseen jonkun palvelijan hoitoon.
Käyn sitte häntä tervehtimässä milloin haluttaa. Elän lemmensuhteissa
niinkuin monet muut minun ikäiseni miehet. Pidän omat tapani edelleen.
Muuten on parempi, että hän vastakin tekee työtä... jotakin helppoa,
joka ei väsytä... työtä kotonaan..."

Hän mieltyi joksikin aikaa siihen ajatukseen. Hänen oli ihmeellisen
hyvä olla kuvitellessaan itselleen tuon asunnon, päivälliset, kävelyt
ja matkat Nukin seurassa. Tuo lemmenliitto hänen kotinsa ulkopuolella,
se kun jätti sisäiset olot rauhaan, entisilleen, viehätti häntä. Mutta
näin kuvitellessaan tunsi hän, että valhetteli itselleen, että
laiminlöi erään tärkeän kohdan, pääkohdan, joka vielä oli ratkaisematta
ja josta kaikki muu riippui. Yht'äkkiä tuo pulmallinen kysymys
tunkeutui hänen ajatukseensa ja karkoitti kaiken muun:

"Siis teen hänet jalkavaimokseni?..." Ja hän ei tietänyt, mitä
itselleen vastata. Hänen yhtä neuvottomana ollessa kuin tuon
liivikohtauksen edellä, kasvoi hänessä nyt epäily, ettei hän ollut
selvillä Nukin aikeista. Olihan hän hänelle sanonut (niin
varomattomasti!), että oli hänelle liian vanha ja että semmoinen liitto
olisi vastenmielinen. Olihan hän ainiaaksi sysännyt luotaan sen niin
mieleisen, niin rohkean suoran myöntymyksen, jonka Nukki hänelle antoi.
Hän muisteli häntä hattuaan peilin edessä laittelemassa, sitte häntä
vastaan painautuneena, kun hän hänen hiuksiaan suuteli, sitte silloin,
kun hän piteli häntä sylissään ennenkun pani vuoteelle... ja hänessä
heräsi mieletön, mutta perin voimakas tunne, että Nukki silloin ei
ollut aivan sama kuin ennen itkuun puhkeamistaan, samalla kertaa
luottavampi ja häveliäämpi, vähemmin jalkavaimo, enemmän ystävätär,
ehkempä enemmän siskon lapsi vanhan sedän rinnalla. Hän soimasi
itseään:

"Minkätähden puhuinkaan hänelle semmoisia tuhmuuksia! Sen tähden vain,
että hän aukaisi puseronsa! Vaan siksihän hän oli tullutkin!... Nyt
tässä on koko puuha ennenkun saa hänet entiselleen taas!"

Kun Nukki siinä makasi eikä nähnyt häntä, tunsi hän olevansa rohkeampi,
päättäväisempi.

"En minä häntä vahingoita millään lailla, päinvastoin... Gitrac oli
oikeassa! Vallata semmoisia olentoja, kuin Zon ja Nukki, on itse teossa
sama kuin auttaa heitä, suojella heitä vielä pahemmilta pettymyksiltä.
Totta puhuen ei siinä ota päälleen mitään edesvastuuta. --"

Näin puhui hän itselleen, tukehduttaakseen sen sisäisen äänen, joka
lähti hänen sydämensä pohjasta ja joka sanoi: "Hän on rehellinen tyttö
ja sinä aiot vietellä häntä..."

-- Vaan ell'en minä, niin joku muu huomenna!

Hän sanoi sen ääneen, puoleksi kuuluvasti, mutta erityisellä ponnella:
nukkuvan lapsen luomet räpähtivät aukeamatta.

Silloin Bourdois, omantuntonsa itsepäisistä vastustelemisista
kiihtyneenä ja saadakseen sen vaikenemaan, kävi katselemaan nukkuvaa
niin, kuin ei hän häntä vielä koskaan ollut katsellut: laskemalla
himonsa valloilleen, jopa kannustaenkin sitä. Hän nousi ja kumartui
tytön ylitse. Oi, sitä elävän, hengittävän, liikkuvan kukan lemua! Sitä
hiusten, kasvojen ja hiukan hikisen kaulan tuoksua! Nuo huulet... ne
eivät olleet koskaan auenneet oikeille suudelmille... Kyllä
kuitenkin... Sulhaspoika... Maurice, se koululainen, joka nyt oli
insinööri. Häntä hän oli rakastanut... Hänen tähtensä hän oli tänään
tahtonut tulla Villeboniin. Bourdois vihasi tuota ilkiötä, joka tyttöön
oli jättänyt näin lähtemättömän muiston... "Tietysti hän on hänet sen
jälkeen tavannut." Niitten salaisten lakien mukaan, jotka himojamme,
tunteitamme hallitsevat, kiihoitti tämä tuntemattomaan mieheen
kohdistuva viha vastavaikutuksena hänen tahtoansa sillä hetkellä. Hän
tunsi itsessään vastustamattoman, raa'an voiman voittaa ne esteet,
jotka jokaisen naisen, jopa lujaluontoisimmankin, vaisto eteen asettaa.
Hän hyykistyi tuon nukkuvan pikkaraisen yli, onnellisena, että tunsi
yht'äkkiä pois la'aistuiksi, kuin tuulen puuskan puhaltaman oljen, koko
entisen pikkumaisen rehellisyytensä, kaiken omantuntonsa turhan
varovaisuuden, kaiken tunnollisuutensa, kaiken ujon hyvyytensä, kaiken
synnynnäisen kunnioituksensa naista kohtaan: kaikki oli himojen rajun
pyörremyrskyn hävittämä, turmelema.

Hän kumartui uskaltamatta vielä koskettaa Nukkia, joka unissaan tunsi
hänen lähestyvän. Nukki kääntyi päänalusella ja kävi selälleen, hakien
vapaampaa paikkaa, ilmaa. Bourdois perääntyi hieman ja katseli
omituisen hekkuman tunteella nuoren ruumiin aivan kuin painajaisen
synnyttämää liikuntoa... Käsivarret, olkapäät hytkähtelivät ja yhtäkkiä
koko ruumis säpsähti ikäänkuin jotakin kosketusta väistääkseen...
Tuosta nykäyksestä laukesi kauluksen nappi, pusero avautui jälleen ja
unissaan levitti Nukki sitä vieläkin enemmän, ikäänkuin häntä olisi
ahdistanut, ikäänkuin hän väkisin olisi tahtonut hengittää... Sitte hän
tyyntyi ja jäi rauhallisena makaamaan selälleen, pusero auki.

Sillä kertaa katseli Bourdois häntä viivytellen, omituisen suloisen
tuskan valtaamana, kuin rikoksellinen, joka nauttii rikoksestaan...
Siinä oli hänen edessään avorinta tuskin enemmän kuin tanssiaisissa,
vähemmin kuin teatterissa, mutta siinä oli nuoren avokaulaisen tytön
likeisyys... hänen paitansa vaatimaton karikko... kureliivin suojus
punaisine nauhasolmuineen .. alaston olkapää ruskeine hartiakuoppineen
ja kiinteä, pullea, kehittyneen naisen rinnan alku. -- Nukki! lausui
vanhapoika. Ja yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä Nukin avatut
silmät... Hän katseli, vielä aivan unen horroksissa ja nähtävästi
käsittämättä, mitä näki, missä oli. Sitte asiat jo selvenivät hänelle,
hän tunsi Bourdois'n, huomasi oman itsensä... Välittömän ujouden
liikkeellä, jota seurasi poskille nouseva heleä puna, veti hän
puseronsa kiinni ja piteli sitä molemmilla käsillään.

Bourdois tunsi, että jotakin oli nyt lopussa, että salliman tuomio oli
allekirjoitettava, että elämän portti, joka hetken oli ollut ra'ollaan,
telkeytyi hänen edessään. Pitkän aikaa seisoi hän äänettömänä tytön
edessä, joka ei itsekään enää näkynyt uskaltavan puhua. Vihdoin sanoi
Nukki:

-- Olenko nukkunut?

-- Kyllä, sanoi Bourdois.

-- Kauankin?

-- Hyvinkin kolme neljännestuntia.

-- Oi, minua hävettää...

-- Eihän... toki... se oli oikein hyvä. Onko teidän parempi olla nyt?

-- Olen vielä hiukan unissani...

Hän nousi istualleen ja käänsi sitte jalkansa vuoteen laidalle, johon
istuutui.

Bourdois oli tyytyväinen nähdessään tytön nauravan. "Ei hän näy olevan
vihainen minulle... Ja... että olisin käyttänyt hyväkseni sitä
tilaisuutta, kun hän nukkui minun turvissani... se olisi ollut liian
kunnotonta. Onni oli, että hän heräsi ajoissa! Hän ei olisi sitä
minulle koskaan antanut anteeksi..."

-- Mennäänkö vähän kävelemään? esitti Nukki, soljahtaen vuoteesta
maahan ja istuutuen sitte tuolille pannakseen kengät jalkaansa.

-- Tietysti!

Hän tahtoi vielä auttaa, mutta Nukki esteli kohteliaasti.

-- Älkää! Eihän minulla ole kotonanikaan kamarineitsyttä, tiedättehän
sen.

Bourdois ei tahtonut olla itsepäinen. "Vast'ikään, ajatteli hän, salli
hän sen minulle... Jotakin on nyt muuttunut".

Hän oli hieman pahalla tuulella siihen asti kuin -- laskun maksettua --
molemmat jälleen katosivat metsään Bellevue'ta kohti. Kello oli lähemmä
puoli viisi. Aurinko paistoi, mutta metsän siimeksessä oli hyvä olla,
siellä kun hellittämättä on niin viileä, että puitten rungotkin aina
ovat vihreän homeen peittämät. Kun polku kaiteni, tarttui Nukki
ystävänsä käsivarteen. Nähdessään tytön niin lähellä itseään, niin
tuttavanomaisena, tunsi Bourdois sydämensä paisuvan ilosta. Nukki näkyi
vihdoin viimein leppyneen ja rupatteli, niinkuin Thérèse oli kertonut,
lakkaamatta. Bourdois kuunteli häntä ja ajatteli ihastuneena: "Ei hänen
ole vähintäkään ikävä minun seurassani." Kun hän kotvasen oli vaiti,
kysyi Bourdois:

-- Tuota koululaista... sitä nuorta miestä, joka oli häissä
kanssanne... ettekö ole häntä sitte sen koommin koskaan nähnyt?

-- Kyllä, sanoi Nukki ja punastui. -- Miksi sitä minulta kysytte?

-- Kuullakseni vain. Ei siinä mielestäni muuten mitään pahaa ole.

-- Niin, jatkoi Nukki... minä tiedän hyvin, että se on teille
samantekevä... ja teille voin sen kyllä kertoa. Me olemme tavanneet
toisemme täsmälleen kuusi kertaa häitten jälkeen, kunnes hän tuli
insinööriksi... Chaumontiin... tuohon kovin ikävään paikkaan. Hän on
silloin tällöin minulle kirjoittanut... ja minä olen vastannut. Pian
hän minut kuitenkin unhottaa. Sehän on luonnollista.

"Tyttö on nähtävästi ollut hänen jalkavaimonsa", ajatteli Bourdois.

Mutta aivan kuin Nukki olisi arvannut hänen ajatuksensa, lisäsi hän
heti:

-- Jos vain olisin tahtonut, olisi hän kyllä vienyt minut mukaansa
sinne. Vaan minä en tahtonut.

-- Miks'ette? kysyi Bourdois, tuntien pienen pistoksen sydämessään.

Hypistellen lehteä, jonka oli matalasta puunoksasta reväissyt, ja katse
haaveksivana vastasi Nukki.

-- Sillä... Eihän sitä tiedä! Olin hänet tuntiessani lian nuori...
liian naivi... Tytöt ovat tyhmiä, lisäsi hän, nauraa tirskahtaen.
Palattuani noista häistä, joissa oltiin yhdessä, Maurice ja minä,
ajattelin minä maata pannessani: "En koskaan mene naimisiin kenenkään
toisen kanssa..." Minusta tuntui ihan luonnolliselta, että hän minut
kerran naisi. Ajatelkaahan, minä olin viidentoista vuoden vanha!... No,
uskoisitteko, että, kun viisitoista vuotiaana semmoisen tuhmuuden
sanoin, niin aina kuitenkin olen pidättäytynyt antautumasta hänelle?
Siihen en koskaan voinut suostua. Heti kun hän vain yritti olla tuhma,
kävin minä häijyksi häntä kohtaan.

Bourdois kuunteli alakuloisena. Nukki lopetti viisastellen:

-- Nähkääs, herra, ne naiset... ne ovat niin käsittämättömiä, etteivät
ne käsitä itsekään itseään.

Bourdois kysyi mieltään rohkaisten:

-- Miksikäs hän sitte ei teitä nainut?

-- Voi, voi! sanoi Nukki... tämmöisen ompelutytön, kuin minä... jolla
ei ole penniäkään... ja hän, joka on herra... ja joskus ehkä voi saada
vuodessa kuusi tuhatta francs'ia... Ei... ei siitä tule mitään. Hän
tahtoo itselleen tytön, jolla on rahaa.

Tie, jota he kulkivat, vei Bellevue'hen. Bourdois esitti, että
menisivät Meudoniin ja sieltä junalla Invalides-kaupunginosaan. Kun he
saapuivat Meudonin törmänteelle, oli kello kuuden tienoilla iltasella.
Vähäinen joukko yksinkertaisia, sen seudun tavallisia kävelijöitä sekä
muutamia ulkomaalaisia matkailijoita katseli siinä maisemaa, johon
sisältyi näköala Parisia, aivankuin tauluna, likeisten puitten
kehystämänä. Pitkän aikaa Bourdois ja Nukkikin seisoivat mietteissään
tuon avaran näköpiirin edessä. Alakuloisuus ilman mitään kovin kirpeätä
tunnetta, nöyrä alakuloisuus laskeutui Bourdois'n mieleen. Hän
kiinnitti katseensa toveriinsa: hän värisi rakkaudesta noihin ruskeihin
kiharoihin, tuohon lapsimaiseen naishaahmoon, noihin suloisiin
kasvoihin, jotka hymyilivät häntä kohti. Jättää kaikki... ei... se oli
suorastaan mahdotonta. Hän rakasti tuota tyttöä, jopa sillä omituisella
surun tunteella, jonka tämä hänessä nyt herätti, jopa sillä hukkaan
eletyn elämän, myöhästymisen tunteella, jonka hän hänessä synnytti
tahtomattaan, tietämättään, ja joka häntä raateli, mutta samalla
jalostutti, hienostutti hänen omissa silmissään.

Nukki nousi ylös:

-- Nyt, sanoi hän, täytyy mennä.

-- Mennä -- minne?

-- Kotiin, tietysti... äitini luo.

-- Kuinka?! sanoi Bourdois... Vieläkö senkin jälkeen, mitä minulle
kerroitte?...

Tyttö pudisti päätään. -- P--h!... tuleehan sitä kertoneeksi...
välistä, kun tuntuu kovin vaikealta. Vaan onhan sitä kestänyt tähän
saakka ja kestänee vieläkin kappaleen aikaa.

Kävelijät katosivat vähitellen suurelta penkereeltä. Kivipenkki jäi
tyhjänä seisomaan vihannan jyrkänteen partaalle. Ihan päässä vain
haaveksi vielä muudan laiha, surullisen näköinen nainen, kyynärpäähänsä
nojaten.

Bourdois rohkaisi mielensä:

-- Kuulkaahan, Nukki, sanoi hän. Mehän jo tunnemme toisemme. Onko
teissä luottamusta minuun?

-- Luottamusta? kysäsi tyttö, niinkuin hän ei olisi ymmärtänyt.

-- Tahdon sanoa, että te tiedätte, että minuun voi luottaa?

-- Tietysti!

-- No! Miks'ette tahdo, että minä pidän teidät luonani?

Nukki muuttui hyvin vakavaksi.

-- Tekö pitäisitte minut?... Teillä kun on semmoinen ajatus, että...
aina... oltaisiin vain ystäviä?

Hän punastui hiukan näitä sanoja lausuessaan. Bourdois yritti sanoa:
"Mutta eihän minulla semmoista ajatusta ole... Ehkä, päinvastoin,
joskus..." Tyttö loi häneen niin luottavaisen katseen, ettei hän
rohjennut sitä sanoa. Ja niinkuin kaikki ujot, puhui hän, mitä suuhun
sattui, lateli sanoja, jotka lähtivät kuin sirpaleina sydämestä.

-- Niinpä juuri, Nukki... Minä en pyydäkään muuta kuin saada olla
teille ystävä, isä...

Hän sai palkinnokseen mitä suloisimman, puhtaimman ja kiitollisimman
katseen, minkä koskaan nuoren tytön silmät ovat miehen kasvoihin
luoneet.

-- Se on siis päätetty? uteli hän edelleen. Saan siis pitää teidät?

-- Ei tänä iltana... puhui Nukki. Ymmärrättehän... en ole ottanut
mitään mukaani... Mutta huomenna tahi ylihuomenna... milloin
tahdotte... teen niin, että äiti vihastuu minuun ja ajaa minut
pellolle...

Puhumatta sitte enää sanaakaan astuivat he alas mutkittelevaa tietä,
joka vie penkereeltä Pont-de-Saint-Cloud'n asemalle. Molemmat olivat he
mietteihinsä vajonneet. Molemmat tunsivat he syvän, lopullisen sovinnon
syntyvän välilleen, mutta äskeisen väärinkäsityksen tukala tunne pysyi
vielä, eikä Bourdois eikä Nukki kyennyt sanoin ilmaisemaan, että asia
oli ratkaistu, ettei heidän kesken enää tulisi olemaan kysymystä siitä,
minkä Nukki nimitti "tuhmuuksiksi", mutta että he sittenkin tulisivat
rakastamaan toisiaan tämän sanan inhimillisessä merkityksessä, että
tulisivat tarvitsemaan toinen toisensa, tarvitsemaan toinen toisensa
läsnäoloa ja hellyyttä. Ikäänkuin pannakseen sinetin tämän äänettömän
sovintokirjan alle soljahti Nukin hansikoittu kätönen Bourdois'n isoon,
paljaaseen kouraan. Tämä sulki siihen tuon suloisen pikku elävän
esineen ja vaikka hän yhä tunsikin sydämensä raskaaksi, oli hän nyt
kuitenkin tyytyväinen, miltei onnellinen. Näin kulkivat he sitte
käsikädessä asemalle asti. Ja siellä vasta höllitti Bourdois kätensä
tytön kädestä levottomasta ujoudesta odotussaliin kerääntyneiden
matkustavaisten edessä.

Kello seitsemän lähti Saint-Lazare'n asemalta tuleva paikallisjuna
sieltä Invalides-asemalle. Bourdois osti kaksi ensiluokan lippua
toivossa, että saisivat matkustaa mukavasti yksin. Juna saapui
todellakin melkein ilman matkustavaisia: kokonainen ensiluokan vaunu
oli tyhjä.

Kun se taas jysähti liikkeelle, mukanaan Nukki ja Bourdois, huudahti
tyttö:

-- Ette usko, mutta minä en ole koskaan vielä ajanut ensimäisessä
luokassa. Jos minä huomenna neulomossa kerron, että matkustin
ensimäisessä luokassa, niin sanovat, että valehtelen...

Hän tarkasteli uteliaana vaunun sisustusta, laitteli hattuaan ja
hiuksiaan kuvastimen edessä, ja katseli maisemaa milloin oikealta,
milloin vasemmalta puolelta. Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen,
joka miettiväisenä katseli häntä.

-- On huviteltu hyvin, sanoi hän...

Ja oikaisten vartalonsa lisäsi hän:

-- Tämä kuitenkin väsyttää enemmän, kuin neulomossa päiväkausi...

Hän istuutui Bourdois'in viereen ja tarttui hänen käteensä. Tämä
ymmärsi, että Nukki tahtoi suudella häntä, vaan ei uskaltanut. Bourdois
käänsi hänelle silloin poskensa ja Nukki painoi siihen pitkän
kiitollisen lapsensuudelman. Sitte kallisti hän päänsä ystävänsä
olkapäätä vastaan:

-- Minun on vielä uni, sanoi hän.

Hänen hattunsa kovat sulat ja muut terävät esineet pistelivät
Bourdois'n korvia ja silmiä. Tyttö huomasi sen ja nauroi herttaisesti:

-- Sepäs on kiltti! sanoi hän... Ei hiisku mitään!

Hän otti sukkelaan pois hattunsa ja pani sen penkille; taas oli hän
avopäin. Jotta tytön olisi mukavampi olla, kiersi Bourdois kätensä
hänen vyötäistensä ympäri. Hän oikein ihmetteli, että tunsi nyt
olevansa tyyni, ainoastaan hellyyden heikentämä vain.

-- Onko teidän näin hyvä olla, Nukki? kuiskasi hän.

Mutta Nukki ei vastannut mitään; hän nukkui jo, tuossa tuokiossa
vaipuneena sikeään ja levolliseen lapsen uneen.

Juna kiiti, milt'ei huohottamatta ja usein pysähtyen, Parisia kohti
viheriäin, metsäisen näköpiirin reunustamain tasankojen poikki.
Mailleen menevän päivän rusko taisteli virran nostamaa usmaa ja
etukaupungin tehdaslaitosten savua vastaan. Bourdois, joka pelkäsi
hievahtaakin, ettei herättäisi Nukkia, tunsi rintaansa vasten tämän
toisen ihmiselämän suloisen sykinnän, ja tytön käherretyt hiukset
koskettelivat hänen leukaansa ja leukapieliänsä. Oikean kätensä sormien
alla tunsi hän pyöreätä vartaloa puristavan nahkavyön. Outo onnen tunne
tunki hänen läpitsensä ja siihen liittyi tyydytys, ettei hän ollut
joutunut riettaan kiusauksen uhriksi, sekä vahvistava lohdutus, ettei
ollut elämäänsä sotkenut, yrittänyt vaarallista seikkailua.

"Näin onkin parasta... Olin yksin ja vanhuus lähestyi. -- Niin nuoren
jalkavaimon ottaminen minun i'älläni olisi ollut typerää, inhottavaa.
Sen sijaan ottotytön tapainen... se käy päinsä? Hänhän on niin
hellätunteinen. Hän tulee minua kyllä rakastamaan..."

Yht'äkkiä juolahti hänelle mieleen:

"Entä Gitrac?..."

Mitä Gitrac oli sanova, kun tämän saa kuulla?... Tuleekohan hän
tekemään aika lailla pilkkaa entisestä toveristaan? Ei... Ei koskaan
Bourdois enää sietäisi nähdä häntä, kuulla hänen kysymyksiänsä.

"En tahdo tavata häntä enää, siinä kaikki... Enkä minä tarvitse
Gitrac'ia ensinkään. Ja Nukki muuttakoon toiseen neulomoon... Tahi
olkoon kokonaan enää menemättä mihinkään neulomoon..."

Vaan minkälainen on hänen elämänsä oleva?

"Mitäpäs muuta: annan hänen saada oppia jotakin. Hänhän on älykäs;
muutamassa tunnissa jo hän pystyy kilpailemaan minkä pikku keltanokan
kanssa tahansa, joka koulua käy... Tietysti! Minä en häntä jätä
neulomoon, noihin riettaisiin roskapaikkoihin... Rakas pikku raukka!
Ihme ja kumma, että hän tähän asti on rehellisenä pysynyt. En anna
hänen enää jäädä semmoisen vaaran alaiseksi..."

Tämmöisen isällisen tunteen valtaamana suuteli hän Nukin kiharoita ja
painoi häntä kovemmin rintaansa, ikäänkuin suojellakseen häntä.

Hänen toipunut sydämensä lämpeni nyt halusta saada tehdä hyvää tuolle
pikku tytölle, hyvää epäitsekkäällä tavalla, pelkästä huvista, tietäen
hänen olevan onnellisen.

"Hän joutuu sitte joskus naimisiin... Hänhän on rehellinen
luonteeltaan. Minä toimitan hänet miehelään... kiusaksi tuolle
Chaumont'in insinöörihölmölle, joka pitää hänet liika vaatimattomana ja
liika köyhänä naidakseen hänet..."

Vaan ell'ei hän tahtoisi mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Jos hän
tahtoo aina vain tuon insinöörihölmönsä?

"Otaksuappa, että minä ehkä olisin vielä niin tuhma, että siihen
suostuisin!" ajatteli Bourdois.

Hän soimasi itseään. Mutta Nukin vartalo siinä rintaansa vastassa ja
hänen hiustensa tuoksu sieraimissaan, antautui hän vaistomaisen,
kaikkia muuta voimakkaamman vakaumuksen valtaan ja tämä vakaumus
tyrkytti hänen mieleensä, ettei olisi niinkään tuhmaa olla hyvä, ettei
tuo lapsi pettäisi häntä, että olisi suloista, kun ei olisi yksin
maailmassa, että tuo olisi aistillisen seikkailun arvoista hyvinkin.
Olihan muuten arpa langennut. Ei hän voisi enää olla ilman tuota
suloista, luottavaista olentoa. Mikä oli tapahtunut, sitä hän ei ollut
etsinyt, mutta ettei sitä nyt olisi ollenkaan ollut, sitä hän ei olisi
halunnut.

Juna oli sivuuttanut Javelin ja vieri Champ de Mars'ia kohti. Bourdois
kohotti hiljakseen pikku toverinsa vartaloa ja sanoi, herättäen hänet
isällisellä suudelmalla:

-- Kas niin, Nukki... Nyt ollaan Parisissa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Nukki - Novelli" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home