Title: Metsäherran herjaaja
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metsäherran herjaaja" ***


METSÄHERRAN HERJAAJA

Kirj.

ILMARI KIANTO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1912.



Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

Siellä, koskemattomassa korvessa, ihminen käyskentelee kuni
salaperäisessä, pyhänviileässä temppelissä, jossa korkeat, solakat
pilarit kannattavat kaikkeuden sinikaartuvaa holvikattoa. Siellä
on rauhaisaa ja lohdullista, siellä tuskan kärki taittuu ja suru
suurinkin suloisesti hivelee. Sammal niin pehmoinen koskettaa,
kanerva niin kaunis katsoa, pihkan tuoksu ja lehväin leyhy niin
huumaava hengittää! Jokainen jättiläispaasi kuin kuninkaallinen
valtaistuin, jokainen louhikko-lokero kuin erakon pyhäkkö, jokainen
kaatunut honka kuin taidepylväs pyhillä raunioilla.

Siellä on kummallisen sopuisa oltava, siellä riitelevä ihmismailma
unhoittuu! Siellä ihmisen sielu korkenee hiljaiseen rukoukseen elämän
rauhan hyväksi.

Salli, kaikkeuden kaitselmus, jalkain sija minulle vapaassa korvessa,
jonka puisto humajaa jumalallisen syvinä urkusävelinä; jossa maa
huokuu väkeviä tuoksuja sähköisesti puoleensa kiehtoen kuni morsian,
ja jossa järven aallot intohimoisesti maan rintoja suutelevat!

Kaipaan omaa valtakuntaa hallittavakseni, minua inhoittavat
suurkaupunkien haisevat kadut ja korviasärkevä räminä. Pois,
pois minä halajan turmeltuneesta tungoksesta, jossa ihmisen
hermosto värjyy alituisen rääkkäyksen alaisena ja jossa ei voi
ottaa askeltakaan ajattelematta yhteentörmäyksiä uuden mailman
liikeneuvojen kanssa. -- Täällä minua eivät säikyttele muut kuin
luonnon omat voimat: jalkaini juuresta lentoon pamahtava metsälintu,
sadetta kirkuva palokärki tai kirjotikka, joka kelohongan sälössä
paukuttelee. Leiskahuttaa hilpeä orava häntäänsä korkeudessa,
kuuronpiilotteleiksen jänis kuusen pehkossa, juosta vilistää mykrä
louhikossa -- pahempia häiritsijöitä ei näy.

Tänne tulla tahdon, tänne ilmalinnojeni haaveet kohdistuvat, ja
minä uskon että ihanteillani on vastineensa todellisuudessa. Eikö
ihminen täällä, jos missä, säästy alkuperäiselle itselleen, eikö hän
korvenraatajaksi rupeamalla lähesty sitä alkuvoimaa, joka on maan
suola ja kulttuurin pelastus?

Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi pois
vieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitusta
rauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lakeihisi tutustuisin!

... Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!



1.


Mökissä, jonka nimi oli Ukonpirtti, sattui koolle kymmenkunnan
miestä, someronvetäjiä. Syöttelivät siinä hevosiaan, nauttivat
itsekkin kuivia eväitään, tupakoivat ja lepuuttelivat maan tietyössä
kangistuneita jäseniään. Vaikka oli kaunis alkukesän päivä ja aurinko
paistoi iloisesti pitkin uutta maantietä ja pitkin järven ulappaa,
joiden välillä mökki sijaitsi, oli työmiesten mieliala alakuloinen ja
ikäänkuin salakatkera, kuten tavallisesti ihmisten, jotka tuntevat
olevansa toisten orjia eivätkä keksi vapautuksen mahdollisuutta. Ei
ollut mitään erikoista tapahtunut heille kellenkään -- mailma kiersi
tavallista rataansa -- mutta juuri siinä tavallisessa asiain tilassa
ehkä piilikin alakuloisuuden syy ja juro umpimielisyys. Oikeastaan
ei kannattanut mistään ääneen puhua, se oli jo siksi monta kertaa
puhki ja pahki ajateltua ja miesjoukossa ilmoille purettua. Viisainta
oli vaiteliaisuus ja hiljainen syljeksiminen ja silloin-tällöin
voimasanan kirauttaminen mielenosotukseksi koko yhteiskunnan
järjestykselle:

-- Ty-hyi! pt! perrr...

Ja kun sylki oli vihaisesti roiskahtanut kauvas lattialle aivankuin
ammuttuna pyssyn suusta, pistettiin taas uusi mällimöhkäle poskeen
hautumaan tai pantiin piippuun ja istuttiin tovin aikaa lausumatta
halaistua sanaa. Niin oli rämsänrantalainen tapa, ettoneen vietto.
Toiset istuivat selkä kyykyssä, pää riipallaan lattiata kohti ja
katse naulattuna alas saappaankärkiin, toiset, mikäli tila salli,
loikoivat seini vieri penkeillä silmät puoliummessa, vaipumaisillaan
kuorsaavaan uneen.

Ainoastaan Ukonpirtin isäntä Taavetti Juntunen, kookas,
korkeaotsainen vanha mies valvoi sielun ja ruumiin puolesta jätkäin
mököttäessä hänen ympärillään. Hän istui jykeväjalkaisella jakkaralla
keskellä pirtin lattiaa kasvot päin akkunaa, josta näkyi koko
Rämsän järvi, ja veteli levein liikkein pikilankaa pitkävartisiin
pieksuihin, joiden nahka oli vedenpitävää kotiparkkia. Hän ei
sylkenyt, vaan sensijaan mutruili suullaan ja mulkoili silmillään
ja näytti joka hetki täyteen ladatulta. Se oli arvokkaan näköinen
vanhan ajan vahvarotuinen ukko, jonka kaljulle päälaelle ei jokainen
kärpänen rohjennut noin vain iltikseen istahtaa puremaan. Sillä tuon
kaljun päälaen alla jyskyttivät aivot, joiden jokainen solu pursui
pyhää uhmaa. Ukko Juntunen näet oli koko suuressa seurakunnassa
niitä harvoja, joka vuodesta vuoteen jaksoi lukea jokapäiväistä
helsinkiläistä sanomalehteä, Työmiestä, jota posti toi kolmesti
viikossa, kaksi kappaletta kerrallaan. Tämän sanomalehden sisältö
osui ihmeesti saman naulan päähän, jota ukko Juntunen itsekkin
takoa kaputteli ja oli aina takonut. Herrain ja virkamiesten
ylivoimaisuus-köyhälistön alakynteen sortuminen. Siitä lehdestä sai
toki mielenvahvistusta, vaikka asiain tila pysyikin entisellään.
Totuus oli sama eilen ja tänäpäivänä ja vielä ylihuomennakin.

Ukko Juntunen veteli ahneesti pikilankaa ja mietti ikuista kysymystä.

Yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät järvelle päin ja korkea otsa
rypistyi kymmeniin uurteisiin. Ja nykäisten suutarilankaa kahtaalle,
niin lujasti että poikki rapsahti, hän virkahti:

-- Taas siellä se herrain konsvärkki on kulussa.

Jätkät kavahtivat akkunasta katsomaan.

-- Joo, moottoripahan on, kuin mikä kuvatus... selällä mollottaa.
Vosmestarinko se on? kysyi muuan.

-- Vosmestarinko lie vai Mehtähallituksen, enkä tiiä häntä -- sanoi
ukko Juntunen -- vaan siinä se tämän pitäjän pyrykraatti reissaa.

Muuan someronvetäjistä nousi haukotellen ylös, katsahti järven
seljälle ja piippuaan kopistaen sanoi:

-- Lieneeköhän Herkko Tapio taaskaan tavannut mehtäherraa kotosalla,
se tässä aamusella lähti jalansyten järveä kiertämään... mainitsi
torpantekolupaa menevänsä perustelemaan.

-- Ei se ole ensimäinen eikä viimeinen, joka kesäkauden vuottelee ja
vartoilee ennenkuin saa puhutella korkeata herraa, -- arveli taas
Juntunen viitsimättä enää katsahtaa järvelle päin.

Vaan toiset katsoivat ja yleisen puhelun viritessä heräsivät siihen
kaikki jätkät.

Järven ulapalta jo kuului kummallista sätkytystä.

-- Se se räkyttäjä on... arveli Airikainen.

-- Ja puputtaja! paransi Härkönen.

-- Kuuluu sieltä toki rimputuksetkin toisinaan! selitti Juntunen.

-- Niinpä takoa nakuttelee kuin Tohmajärven seppä! letkautti Keränen.

-- Ja rumputtaa kuin pappilan ruunan... lisäsi Luukkonen.

-- Ei saa pilikata Rämsänrannan torpeetovenettä! lasketteli Lauronen.

-- Piessa kun käy vihakseni tuo vimpatus! sanoa tokasi Tauriainen
ruiskauttaen karvaan mällisyljen.

-- Vaan kiva se on, raato, kulukemaan! tunnusti Mäkeläinen suu auki
katsoen.

-- Konstiko on tormata, kun konjakilla käytetään, sanoi Pyykkönen.

-- Ei häjy pärjää savottaveneille! väitti Matero.

Moottori läheni lähenemistään, ja jätkät menivät rannalle
katsomaan. Ainoastaan isäntä Juntunen pysyttelihen hievahtamatta
pieksuneulomuksensa ääressä. Moottorista ei tosiaankaan kuulunut
ainoastaan sätkytystä, vaan rimputustakin, kuten pirtin isäntä oli
selittänyt. Kone jyskytti, gramofooni soi, ja metsäherran kolme
koiraa ulvoi kilpaa, jokainen eri äänilajissa. Ylinnä kaiken kaikui
metsäherran ruotsalainen komento:

-- Skäms, Bonde! Åh hut, Glory! Håll käft, Bis! Senjälkeen kuului
selitys jollekkin:

-- Di ä' så förbaskadt musikaliska ute i det fria!

Se näytti olevan iloista joukkoa. Metsäherra, valkoinen
ylioppilaslakki päässään, istui korkealla perässä ohjaten moottoria,
ja hänen kupeellaan, niinikään pidellen kiinni ohjauskammista,
heilahteli vallaton neito, tulipunainen urheilulakki takaraivollaan,
kiharat tuulessa liehuen. Molemmin puolin moottoria näkyi
hattupäisiä naisia, mutta konetta hoiteli pulloposkinen miestyllerö,
kumartuneena syvälle laitojen väliin. Koirat istuivat konserttiaan
pitäen kokassa, jossa leveä sinikeltainen lippu ärsyttävästi pieksi
Bondea kuonolle. Perässä, metsäherran ja neidon takana, liehahteli
jaappanilaistyylinen lippu.

-- Ai! kuului punalakkinen neito kiljahtavan aivankuin joku olisi
häntä käsivarresta näpistänyt ja sitten ruotsiksi lisäävän: -- Usch,
mitä väkeä onkaan rannalla? Olemme observeeratut.

-- Ne ovat vain rämsänrantalaisia huligaaneja, tuntui metsäherra
siihen tokasevan tytölle. -- Tig! hän samalla huusi isolle koiralle,
joka juhlatunnelman korotukseksi oli ruvennut haukkumaan.

Moottori ei laskenut Ukonpirtin rantaan, vaan kääntyi kauniissa
kaaressa edelleen, häviten näkyvistä niemen taakse. Mutta vielä
kotvan aikaa kuului koneen säkätys ja koirien ulina järven selältä.
Someron vetäjät olivat seisoneet ääneti ihmetellen rannalla, mutta
heti kun moottori oli kadonnut niemen suojaan, räjähti aivankuin
yhteislaukaus jätkämiesten suista.

-- Hehei helekkarissa! arveli Airikainen.

-- No voi sun turkinpippuri! hätkähti Härkönen.

-- Siinä sitä oli reissupoikaa! kimahti Keränen.

-- Ja narttua jos jonkilaista! luikkasi Luukkonen.

-- Entäpä hurtanhäntää! lausui leveästi Lauronen.

-- Herroiksi herrain koiratkin! määritteli Mäkeläinen.

-- Kuulitteko miten sitä venskaksi vekslattiin? tutkisteli mielessään
Tauriainen.

-- Ja likka kuin posliinista -- perässä pimputti! huomautti Pyykkönen.

-- Oli meillä savotassa sakiampi-ääninen ramakroppi! muistutti Matero.

Jätkät vetäytyivät takaisin pirttiin. Juntunen yhä syvässä
hiljaisuudessa suutaroi, niska käkkyrässä ja silmät puoliverhossa
alasluotuina. Mutta suu mutruili omituisesti aivankuin olisi aikonut
sylkäistä eikä kuitenkaan sylkäissyt.

-- Näittekö?

-- Nähtiin tuo!

-- Mehtähallitsijako oli?

-- Mehtä...

Miehet eivät tahtoneet puhua sen enempää, vaan ikäänkuin odottivat
että ukko Juntunen, tunnettu jarauttelija, nytkin jotakin sanoa
jarauttaisi. Ja hän tekikin sen tavalla, joka tuntui. Viiletti
pieksunvarret menemään uuniloukkoon niin että pamahti, kohosi
jakkaraltaan ja, oikaisten leveän selkänsä suoraksi kuin vanha
krenatööri, nyrkit puristuksissa kupeilla ja silmät rävähtämättä
tähdäten ulos järven selälle, puhkesi puhumaan:

-- Vai mehtäherra ja honkahallitus! Tässäkin pitäjässä on ollut
mehtäherraa, vosmestaria, taksaattoria, templuria, kontuhtööriä,
revissoria, mittaria, syynäriä ja leimariherraa sen seihtemänlaista.
On ollut aatelismiestä ja paroonia, parempata ja huonompata
sorttia. Tässä seuvuin ovat puolensataa vuotta ahertaneet ja
tyhjäntoimituksesta palkankorotusta naukuneet kuin mehtäkissat.
Jos ovatkin joskus pilkan puuhun lyöneet köyhän moukan hyväksi,
niin moukan niskaan se puu on romautettu ja kuinka monta typerää
raukkaa lieneekään käräjissä kärvennetty tahikka linnassa laihutettu
mehtän raiskuusta -- muka ja luvattomasta talonteosta -- muka.
Niinkuin kanat ne tässä ovat kaakattaneet ja nokkaviisauttansa
mailmalle julistaneet. Yksi laulanut yhtä nuottia, toinen toista.
Jos ylimehtäherra lupasi -- äläpäs nuolase ennenkuin tipahti,
alimehtänhoitajapa ankarasti kielsi, mutta päähallitus vasta rokat
keitti, sotkut sekoitti, paperit viivytti eikä ilmoisna ikänä
ratkaissut. Sait kuolla kirves kopraan ruununlinjalle, oman lantasi
päälle. Kyllä sitä oli taksaattoria, vaan ei ollut taksaa minkään
näköistä. "Juu-to, jaa-to, nietu nietu, kostar kolme markkaa,
eikä hakkaka sitä puuta!" -- ja raipat selkään. Jos sai naapurin
Jussi haravapii-puita, niin eipäs saanut vieras Mikko. Viikolle
myötiin viidelläkymmenellä pennillä -- Matilta markka perittiin,
vaan Kallelle ja Kaaperille ei annettu kymmenelläkään ruplalla.
Heh helekkarissa sitä leveranssipuun ryminää, ei sitä kehtaa
muistellakkaan. Mielivalta leimarina mekasteli eikä mikään Esivalta.
Jos arvasi Antti asianmenon -- kelpasi viina Wimperille, partakyynärä
pahalle miehelle. Vaan mehtävarkauksista -- älä ole tietäkseskään!
Äveriäimmät isännät silloin rosvopäällikköinä riehkasivat --
kokonaiset kylät koplassa olivat... vaan vorsmestarit, lempsatin
lampaat -- ei uskalleta ilmiantaa, jotta ei hallitus kauhistuisi --
niitä pienimiä syntisiä vain hissukseen hirttelivät... Entäpäs sitte
ne suuret mehtävalkiat, akkain maalimanlopun liekit? Miljoonien ja
kymmenien miljoonien markkojen arvosta paloi tässä takavuosina ruunun
mehtiä. Kuka juupeli sytytti? kysyttiin ja mehtäherrat vinkuivat
kuin vintiöt ja panivat kapulat kiertämään. Minäpä sanon ja sanoa
uskallan jotta Metsähallitus itse sytytti metsänsä ja hävitti
kansanvarain miljoonat. Sitä lyytä nähkääs että asettui köyhän kansan
asumavapautta vastustamaan. Jos virittikin valkian mehtäsaunan
nokinen poika, niin Jumalan kostostapa uhrirovion rakensi, mutta
Mehtähallituksen tiliin se kaikki lankesi. Ja lankiaa eilleen...

Semmoista se oli mehtäherruus takavuosina Rämsänrannalla!

Ukko Juntunen keskeytti puheensa ja astui arvokkaasti piippuaan
kopistelemaan lieden ääreen. Auki jääneen oven kautta kuului yhä
etenemistään etenevän moottorin sykytystä. Ikäänkuin sietämättä tuota
ääntä korvissaan, meni ukko Juntunen juhlallisesti nykäsemään oven
kiinni ja, kääntyen selin oveen, jatkoi puhetta seisaaltaan:

-- Vaan vaikka entinen metsänhoito menikin miten milloinkin sattui,
niin mitenkuten sentään suoriusi kansa siihen aikaan herrain
kynsistä. Eikä niillä ollutkaan siihen aikaan niin pitkät kynnet!
Mutta nykyisen Mehtähallituksen, tämän nykyisen vossakka-laitoksen
kanssa ei pirhanakaan pärjää. Se on ihan kuin tämän-ilmanen myrkky
sanottuna vanhan kotikylän sanaan. Venähellä kuulostaa olevan
santarmilaitos, vaan Suomenmaassa on ilmiantaja-urkkija kohtapa joka
kuusen juuressa. Et saa närettäkään piipunrassiksi taittaa. "Äläkä
ota sompasauvaa, poika, muuten sakotetaan!" Ei saa hakea halkopuuta
metsästä, vaan rapalammin pohjasta. Ei sovi kärttää rakennushirttä
sieltä, missä sen itse olet löytänyt. Ja maata ja kontua saunasi
sijaksi älä kyselekkään, vaikka mehtämaita näissä yksissä
hoitoalueissa on enemmän kuin mehtäherran patiinijalka elämän päivinä
kävellä kehtaa. Mutta tukkiyhtiöille, niille saakurin vihtarenkaille
nyt ruununmetsät raiskataan. Rahaa tulla pitää -- ja rapiasti, kun
verkonsilmukoita yhä tihennetään. Kätyri verkkoa! Sinä herra, minä
herra, kumpi meistä kontin kantaa? Tässä alkaa kohta joka kolmas mies
olla mehtävahti tai muu tirehtööri. Ja eikö tuota vainen minunkin
pitäne vielä ikäloppuna ruveta mehtäherran koiranhäntäin paimeneksi?

Ukko Juntunen potkasi oven auki ja pistäysi nurkan taa
tuulottelemaan. Onneksi ei korva enää erottanut huvimoottorin ääntä,
sillä tuuli oli ruvennut kiihtymään ja idästä nouseva pilvenlonka
ennusti ukkosensadetta.

Someronvetäjät alkoivat valjastella hevosiaan ja työntyivät
vähitellen, toinen toisensa jälkeen, kärryissään seisten ja tupakkaa
tuprutellen, pitkin kivenkolisevaa metsätietä suurelle somerokuopalle
valtatien laitaan. Härkönen siellä kuului huutaa huikkasevan
kaikuvalla kankaalla:

-- Se tuo Taavetti Juntunen sietäisi lähettää yli tirehtööriksi
Helesinkiin!



2.


Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitaja Fjalar Brynolf Berg oli
yksi niitä tuhansia ruotsivoittoisia virkamiehiä, jotka historian
jumalatar on siroittanut ikäänkuin kukkasiksi suomalaisen kansan
keskuuteen. Isoisä oli ollut panimomestari rantakaupungissa, mutta
mamman sukunimi alkoi af-illa ja myös pappa vainaja oli ollut
oikea gentlemanni pikkukaupungin fiskaaliksi. Perheeseen oli sen
loistoaikoina kuulunut kolme poikaa ja kolme tytärtä ynnä kuusi
jalorotuista koiraa. Poikain nimet Bror Allan, Sven Viking ja Fjalar
Brynolf olivat yhtä somasti valikoidut kuin tyttöjenkin nimet: Gurli,
Saga ja Kitty Lilla. Kaupunkilaiskodin särkyessä olivat fiskaalin
pojat kaikki pelastetut virkaurille ja myös fiskaalin neidit
olivat mainiosti menneet kaupaksi hallinnollisille virkamiehille.
Koiralauman hajaantuminen sitävastoin oli muodostunut traagilliseksi,
kun näet esimerkiksi Grefve Creutz oli joutunut Gurli tohtorinnan
mukana Ahvenanmaille, mutta Trollhättan veli Fjalarin matkassa
raahattu Lappiin saakka. Kuukausimääriä nuo jalorotuiset olivat
toinen toistaan ikävöiden ulvoneet, toinen Itämeren kaljuilla
kallioilla häntäänsä kieputtaen, toinen Inarin jäisillä rannoilla
paleltavia käpäliään nostellen, josta koirain kohtalosta oli kestänyt
vilkasta kirjevaihtoa sisarusten kesken. Vihdoin oli tauti ja
susi tehneet lopun Trollhättan paran ikävästä, mutta Fjalar herra
oli oitis hankkinut sijaan parin, josta toinen oli kennelklubin
kunniamitalin saaneen Birger Jarlin rintaperillinen.

Kun hänet sitten Lapista pitäen määrättiin vakinaiseksi
metsänhoitajaksi Rämsänrannan hoitoalueeseen, piti hän, Fjalar Berg,
forstmestaritraditsiooneihin kuuluvana saapua virkaansa täyttämään
kolmen jalorotuisen koiran kanssa, joilla -- kuten pappa vainajankin
koirilla -- oli sukkelat nimet: yksi oli Bismarck, jota kutsuttiin
Bis, toinen oli Bonde, jota myös sanottiin Simplicissimus ja kolmas
-- Glory, jota piikaihmiset pitivät pelkkänä "Loruna".

Niinkuin yleensä metsäherroilla oli Fjalar Bergillä tapana
valitella töittensä paljoutta. Matkalaskun kirjoittaminen pani
hänet sellaiseen tiukkaan tunnelmaan ettei mies sanonut voivansa
päästä päiväkausiin tikahtamaankaan paikaltaan. Virkatehtäväinsä
rasituksia hän enin valitteli silloin, milloin leimausretkelle aikoi.
Joka päivä hän näet _aikoi_ näyttäen ylenmäärin viran tärkeältä,
rypistellen hermostuneesti kulmiaan ja haaveellisesti sivellen
leukahaiveniaan, jotka eivät ajelemallakaan ottaneet pensastuakseen
parraksi. Tätä harrasta aikomusta saattoi kestää viikkokausia,
mutta merkillisesti aina sattui esteitä. Milloin oli ilma sopimaton
niin ettei "hullukaan" voinut lähteä mokomassa "orkaanissa" tai
"Siperian pakkasessa", milloin oli keli niin kelvoton ettei
"pirukaan" hiihtänyt; milloin taas ei voinut siitä syystä lähteä että
"ylimetsänhoitajalta luultavasti tulee kirje perjantaina" taikka
ettei "suutari juutas" ollut saanut saappaita valmiiksi, tai oli
leimausretki lykättävä tuonnemmaksi syystä siitä että Bismarck oli
nyrjähyttänyt toisen takajalkansa. Vihdoin hän sentään kuitenkin
sai käyneeksi leimaamassa ja silloinpa koko pitäjä puhui, mainiten
sen jonakin melkein ylönluonnollisena, iloisena ja hyvääennustavana
uutisena että "Pärki on mennyt templuuseen Hölmösperälle". Vielä
viikkokausia jälkeen, kun leimaus oli tapahtunut, keskittyivät sekä
ukkoin että akkain pakinat noihin merkkipäiviin, jolloin nuori
herra Berg oli ollut virkaretkellä, ja saatettiinpa lapsen syntymä
tai kuolema ilmoittaa papinkansliassa vetoomalla siihen tosiasiaan
että "sehän tapahtui sen tiistain eillusviikon perjantaina, jolloin
vosmestari oli ollunna templaamassa niitä Rääpys-Heikin puomipuita".
Itse Fjalar Berg oli myös mies mielestään aina kun oli palannut
moiselta leimausretkeltä. Hän viheltää sihisteli leuka pitkällä ja
kakisteli kurkkuaan aivankuin vaalisaarnan pitänyt rovasti, vuoroin
oikoi pitkiä saapasvarsiaan, vuoroin suuteli Glorya komentaen sitä
ranskaksi makaamaan sohvalle, ja oli siinä määrin hyvällä tuulella
että puheli Bondelle silkkaa suomea nimitellen sitä sekä hölmöksi
että moukaksi. Mutta Bismarckin kanssa nuori forstmestari suorastaan
ulvoi kilpaa ja suostui makaamaan tuliaisyön tuon ison koiravötkäleen
kanssa saman peiton alla.

-- Bis, kära vän Bisss, _couche_ här! puheli hän koiralleen, sekä
sitten kun koira oli painanut suuret lotkakorvansa päänalusta vasten
ja oikaissut pitkät koipensa raidille, lisäsi ruotsiksi, taputellen
ja hyväillen:

-- Tottakai valtiokanslerin sopii nukkua valtion metsänhoitajan
kanssa samassa sängyssä!

Eikä "Saksan rautakanslerilla" todellakaan näyttänyt olevan mitään
sitä vastaan että forstmestari luovutti puolet sängystään hänen
jalosukuisuudelleen, vaikka tapahtuihan tosin joskus että aamuyön
tuoksussa metsäherra unhoitti toverinsa korkean arvon kiskomalla sen
korvista alas sängystä ja ajamalla Bismarckin kauhealla karjunnalla
ulos pihalle. Silloin sai rauhallinen Bonde ynnä pieni, keimaileva
Glorykin kyydin ulos, vaikka niillä kummallakin oli oma korkea
vuoteensa molemmin puolin isäntänsä sänkyä.

Silloin kun koirien koivet sattuivat säilymään nyrjähtämättöminä eikä
myös ilmennyt reumatismia eikä oksetustautia, olivat tavallisesti
Bismarck ja Bonde mukana virkamatkoilla, jolloin metsävahdit niitä
palvelivat yhtä alamaisesti kuin itseään metsäherraa ja saivat
eukot siunailemaan sitä leivän, lihan ja lehmänantimen runsautta,
mikä noiden herraskoirien kitoihin upposi. Varsinkin tuli "Pärkin
Pissi" siinä suhteessa kuuluisaksi. Mutta hento ja hienostunnt
Glory jätettiin leimausajaksi kirkonkylän rouvien suojelukseen ja
sai tämä silkinkarvainen elukka silloin uinailla joko tohtorinnan
silkkihuovalla tai syötettiin sitä apteekilla makuultaan kermalla,
sokerilla ja mantelitortulla. Piikatyttöset sitä kävivät salaa
suutelemassa.

Nuoren forstmestarin kiintymys koiriin ei silti estänyt häntä
olemasta huomaavainen yleisöäkin kohtaan. Varsinkin ensimäisenä
virkavuotenaan oli Fjalar Berg Rämsänrannan kohteliaimmaksi herraksi
tunnettu virkaniekka. Jo kaukaa hän nosti lakkiaan ja likelle tullen
teki kauniin, syvän kumarruksen. Arvokas vaiteliaisuus antoi hänen
käytökselleen suorastaan ylhäisen piirteen. Sekä tervehtiessä että
hyvästiä heittäessä hän osasi pitää juuri sen rajan, joka pyhittää
kohteliaat luonteet. Sopi kumartaa tai nostaa hattua toisen kerran
ovelta tai pihasta lähtiessä, mutta missään tapauksessa ei sopinut
toimittaa kolmatta lakinnostoa eikä kolmatta kumarrusta -- olisi
näyttänyt epäarvokkaalta.

Naisten seurassa oli Fjalar Berg siinä määrin huomaavainen että olisi
voinut häntä luulla keskiajan ritarigermaaneista polveutuneeksi.
Kesken kiireellisempiäkin toimiaan hän piti velvollisuutenaan saattaa
ja kyyditä neitejä ja rouvia talosta taloon, veräjältä veräjälle. Jos
sattui ettei itse päässyt mukaan, tahtoi hän ainakin jotakin lainata
naisväelle. Hän nautti aivan ihmeellisesti siitä kun tiesi lainaajaa
mairittavan kertoa ystävilleen että "nämähän ovat forstmestarin
sukset" tai huudahtavan: "tiedättekös _kenen_ nämä koreat kintaat
ovat?" tai kiireesti huomauttavan: "forstmestarin hevonen odottaa
porrasten edessä!"

Naisten seurasta Fjalar Berg piti etenkin syystä siitä että ne eivät
näyttäneet ymmärtävän metsänhoitoasioita sekä myös siitäkin syystä
että ne, poikkeuksetta, sietivät hänen kolmea koiraansa.

Mutta miesten joukossa herra Berg oli arempi.

Hän ikäänkuin pelkäsi sitä että häntä sanottaisiin
tyhjäntoimittajaksi. Vaikka ei koskaan ollut ottanut työkseen
lukea työväen sanomalehtiä, hän vaistomaisesti älysi että ajan
sosiaalidemokraattinen henki uhkasi hänetkin sellaiseksi mustata vain
sentähden että hän oli metsäherra viiden tuhannen markan palkalla
ja että mielipiteet porvarillisissakin piireissä viimeaikoina
olivat alkaneet suuntautua metsäherroja vastaan. Se oli hävytöntä,
aiheetonta, tykkänään tuulesta temmattua panettelua ja alhaisen
roskaväen kiihoituksesta siinnyttä kateutta. Sosialistit ja
liittolaiset, kukaties suurisuisimmat suometarlaisetkin kehtasivat
sanoa -- niin oli hän kuullut juoruttavan -- että koko forstmestarien
virka joutaisi lakkauttaa ja metsäherroista muka voisi leipoa
nimismiehen alaisia metsävahteja kolmensadan markan vuosipalkalla,
mutta tiesivätkös nuo sivistymättömät, jotka näin läpihävyttömästi
ajattelivat, että Suomen metsät saivat olemassaolostaan kiittää juuri
näitä hienonimisiä, ruotsivoittoisia maalaisherroja? Nämät "De la
Fox'it", "Braunbröjer'it", "Svinstjerna't" ynnä muut "Mantelikruunut"
-- olivat pelastaneet Suomen kansallistalouden kultakassat
barbaaristen kaskenpolttajain, halmeenviljelijäin ja kaikenlaisten
pikiöljy-tuhrijain kynsistä! Tottakai vielä tänä päivänä joku
Ridderberg -- ja miksi ei paljas Berg'kin -- älysi metsätalousasiat
paremmin kuin mikä tahansa nousukas Antti Vuoristo, Janne Moilanen
tai Ruupe Ropponen!? Täytyi syvästi valittaa että kohtalo oli pannut
hänet, herraspojan, jonka etunimi ainakin viittasi tarumaiseen
kuninkuuteen, astumaan forstmestarivaltaistuimelleen pahimpana
murrosaikana, jolloin suomalaisuuden kaikki karkeudet ikäänkuin
pyrkivät saavuttamaan laillisia oikeuksia. Sitä ei ollut mamma Berg
aavistanut, silloin kun opetti pientä Fjalar Brynolfia "kauniisti
pokkaamaan" ja kun kurssi oli päättynyt, huudahti, taputtaen poikaa
poskelle, ja miehensä, fiskaalin, puoleen kääntyen: "Pappa, minä
luulen että Fjalusta tulee hieno herra!"

Nyt oli poika päässyt mammansa aavistuksen perille, vaikka ei
tuntenut asemaansa niin varmaksi kuin itse oli haaveksinut. Oli
olemassa jotakin, joka kiusasi --?

Fjalar Brynolf Berg, joka oli käynyt ruotsinkielisen koulun, osasi
huolimatta eräistä ääntämisominaisuuksista joltisesti suomea,
mikäli sanoja tarvittiin virka-alalla ja seuraelämässä. Hän käsitti
erinomaisesti että suomenmaalaisen virkamiehen, joka voi joutua
tekemisiin ummikkojen kanssa, täytyi olla perehtynyt kansankielen
salaisuuksiin ainoastaan siitä syystä että kunnialla täyttäisi
paikkansa, jotteivät tomppelit pääsisi nenälle hyppimään. Ja koska
kerran olosuhteet olivat niin epäkiitolliset että seuraelämässäkin
tarvittiin samaa kieltä, niin täytyi, paratkoon, silläkin osastolla
olla erityinen sanavarasto. Mutta tietenkään ei ollut syytä lisätä
kerran kokoamaansa sanavarastoa! Jos eri paikkakunnilla sorahteli
murresanoja, eivät ne ansainneet huomiota. Herra Bergin mielestä
eivät suomalaiset oikein osanneetkaan omaa kieltänsä!

Hän tiesi olevansa Suomenmaan virkamies, joka varoi tunnustamasta
itseään suomalaiseksi. Suomi hänelle ilmeni aina germaanisen
kaukoputken läpi katsottuna Finland-käsitteenä. Oli ikäänkuin vain
kohtalon kiroa että tässä maassa seitsemänneltä kahdeksasosaltaan
viljeltiin suomea. Hän tunnusti suomalaisen kansanaineksen
olemassaolon yhtä matemaattisesti kuin leimaamattomain tukkipuiden
luvun kruununmetsissä! Suomalaisuuden valta oli jollakin
tavoin välttämätön ja ehkä tarpeellinenkin raaka-aines, mutta
normaalimuotoinen ainoastaan siinä näkölinjassa katsottuna
että ruotsinkielinen virkaluokka sitä hallitsi ja armollisesti
suvaitsi. Jos tämä suomalainen elementti kiehui yli rajojensa,
jos se pyrki räiskymään ruotsalaisuuden helmoille, silloin...
Fjalar Brynolf Bergissä oli tuota uutukaista Suomen ruotsalaista
natsionalistityyppiä, vailla sitä sovinnollista, ihanteellista
runebergiläistopelianista henkeä, joka tässä maassa aikoinaan
oli tehnyt ruotsalaiset esi-vanhempamme ihmeen siedettäviksi
hurjimmillekin fennomaaneille. Sille uudelle tyypille oli
oikeuksiinsa heräävä isänmaa -- terra incognita. Ennen metsänhoitaja
Bergin tuloa oli Rämsänrannallakin elänyt moinen vanha forstmestari,
joka, vaikka huonosti osasikin suomea, sentään vaikutti ympäristöönsä
suomalaisena virkamiehenä, sillä hänpä oli ollut tuollaisen
kulta-ajan lapsia. Mutta Fjalar Berg oli sen aikakauden vesa, jolla
ei ollut valtavoimaista kulttuurijohtajaa eikä suurta ruotsalaista
runoilijaa. Sanomalehtensä "Svenska Partiet", jota hän ainoana,
päiväjärjestykseen kuuluvana hengenravintonaan mitenkuten viljeli,
teki hänet luonnollisesti yhä kylmänkohteliaammaksi kaikkea
suomalaista liikettä kohtaan. Se tarjosi hänelle intelligenssinsä
ja politiikkansa, mutta peitti häneltä iäksi isänmaan entiset ja
nykyiset kansalliset liikkeet, ei ainoastaan psykoloogisesti, vaan
myös matemaattisesti. Ja muita lehtiä kuin "Partiet'ia" ei Fjalar
Brynolf Bergin forstmestaritraditsioonit sallineet tilata, paitsi
luonnollisesti jotakin pientä koirakuvalehteä tai paikallislehteä
suomeksi.

Varsinaista kirjallisuutta ei metsänhoitaja Berg harrastanut --
hänen mielestään oli kirjallisuus ikäänkuin toiseen virka-alaan
kuuluva asiakirjakokoelma, jota oli ikävä ja tarpeeton lukea; oli hän
tietysti sentään mitenkuten selaillut läpi muutamia ruotsinkielisiä
romaaneja ja viruipa hänen yöpöydällään puolittain aukileikattuina
pari nykyaikaistakin tekelettä: "Fint folk" -- "Röda bojor" mutta
suomalaista kirjallisuutta hän ei sietänyt.

Viikinki hän olla tahtoi, hieno ja saastuttamaton. Siinä oli hänelle
jotakin, jota ei Rämsänrannalla ymmärretty. Päätänsä korkeampana
kansaa hän saattoi jollekkin naapuripitäjäläiselle virkaveljelleen
uskoa mielestään nerokkaan kansallisen havaintonsa:

-- Kaikki suomeapuhuvaiset haiskahtavat lannalle.

       *       *       *       *       *

Hän tunsi vilpitöntä kunnioitusta sitä esivaltaa kohtaan, jonka
alamainen oli. Metsähallitus oli hänen mielestään korkein
yhteiskunnallinen holhouslaitos mitä sivistys oli keksinyt. Kansan
kaunistus, maan turva. Jo Evoon mennessä hän oli _spes patriae_
sanat mielessään sovitellut merkitseviksi Metsähallituksen vapaata
järjestelmää ja tuon järjestelmän tulevia toimeenpanijoita.

Ei ollut mailmassa kodikkaampaa koneistoa kuin Metsähallitus!

Ei löytynyt pohjoismaissa jalompaa virallista
hyväntekeväisyyslaitosta!

Ennenkaikkea: ei ollut olemassa toista hallituksen haaraosastoa,
jossa sivistyneen ihmisen vapausvaatimukset siinä määrin oli osattu
järjestelmään sovittaa kuin tässä korpien esivallassa, joka ajoissa
oli oivaltanut uuden ajan liiallisen työrasituksen monet vaarat ja
piti periaatteenaan antaa tyydyttävän palkan jokaiselle, jolle kerran
oli kruunatun kirveensä uskonut.

Metsähallitus se korvenraatajille, turpeenpuskijoille pirtit pulskat
rakennutti. Metsähallitus se honkahaloillaan esti kansan paleltumasta
viluun, Metsähallitus se varjeli kansaa nälkään kuolemasta siten
ettei nostanut käräjäjuttuja petäjän kuoren kiskomisista, jos oli
todistettu että leipä oli loppunut! Ja Metsähallitus se osasi hankkia
miljoonat isänmaan lompakkoon ja ehkäistä kansallisomaisuuden hirveät
varkaudet. Tämä hallinnon haara oli levittänyt suojelusketjunsa kuni
kultainen henkivartio tai niinkuin jalo henki vakuutuslaitos ympäri
Suomenniemen.

Sen ainoa vika oli se että se viralliseksi kielekseen oli tunnustanut
kansankielen. Mutta onneksi se oli vain muodollinen vika.
Kirjoitettiin suomea, mutta ajateltiin ruotsiksi -- eikähän sitä
voinut kukaan estää. Ja tarvitsiko edes kirjoittaa puhdasta suomea,
kelpasihan joskus vapaampikin allekirjoitus:

"Vircka tekeevä mezänhoitaja R. M. S. Gyldenhammar" -- tietysti
jokainen sivistynyt kansalainen ymmärsi ettei allekirjoittaja ollut
kukaan muu kuin Hirvikankaan hoitoalueen forstmestari Rolf Mortimer
Styrbjörn Gyldenhammar, Katajaisten kartanon kultasapelia kantavan
everstin hauska poika!

Puhua myös sai ruotsia virkaveljiensä ja esimiestensä kanssa eikä
sitä vastaan löytynyt pätevää pykälää. Yksityisluontoisia kirjeitä
sopi myös lähettää ruotsiksi. Ja joskus tietysti virallisiakin...

Vasta viimeaikoina oli näkynyt huolestuttavia degeneratsionin oireita
-- kuten herra Berg niitä nimitti. Pari hyvänimistä forstmestaria
näet oli suomentanut sukunimensä: Adlerberg -- Antinheimo, Sidensnör
-- Siitoinen, mutta tuollaiset moukkamaiset värit haihtuivat lauman
sinikeltaisiin lippuihin.

Oli tosin vanhaankin aikaan ilmestynyt joku "Foudila", mutta
sellaiset olivat olleet mielipiteiltään täysin tasavertaisia.
Pöyristyttävimpiä ilmiöitä horinsontissa olivat vielä opiston
penkeillä istuvat nousukkaat: Jussilat ja Pussilat...

Mutta kaikista näistä suomalaisuuden sulkumerkeistä huolimatta täytti
sentään forstmestarien sääty viikinkivaatimuksensa -- ja herra Fjalar
Brynolf Berg saattoi olla tyytyväinen.



3.


Herkko Tapio, mustasilmäinen, kiharatukkainen, kalpea mies, oli
tavallinen työläinen, vaikka häntä kotiseudullaan pidettiinkin
epätavallisena. Hän näet oli viettänyt nuorukaisvuotensa
kaupunkipaikoissa -- käynyt Pietarissakin -- ja omistanut
joukon niitä aineksia, joita arkielämässä yhteisesti nimitetään
sivistykseksi. Hänen kisällivuotensa olivat sattuneet suuren
valtiollisen murroksen tapahtuma-aikaan, ja hän -- silloin 18-vuotias
erämaan poika -- oli ollut mukana lääninkaupungin katumarsseissa
ja torikokouksissa heiluttamassa heräävän köyhälistön ensimäistä
punaista lippua sekä huutamassa riemuhuutoja kaivatun vapauden ja
luulotellun tasa-arvoisuuden kunniaksi. Sitten, heti myrsky-vuoden
jälkeen, oli hän joutunut naimisiin ja siinäkin asiassa kyntänyt
uutta uraa, sillä hänen avioliittonsa oli ollut ilmoitettuna
ainoastaan sanomalehden palstalla: "Koska emme hyväksy kirkollista
vihkimistä, niin... ja niin edespäin: Hetu Haapalainen -- Herkko
Tapio."

Ensimäisen lapsen syntymisen jälkeen olivat perheen elinehdot
kaupungissa kiristyneet sietämättömiksi, ja, kun Hetukin alkujaan
oli maalaistyttö ja Herkolla oli omantunnon vaivoja ettei moneen
vuoteen ollut nähnyt vanhaa sokeaa äitiänsä, muutti nuori
työläisperhe kevätkelillä miehen kotipitäjään Rämsänrannalle tuhlaten
matkakustannuksiin viimeiset roponsa. Ihmiset tosin olivat heitä
luulleet varakkaiksikin, sillä perille saapuessa oli vaimolla
ollut kirjava silkkipusero ikäänkuin rouvalla, miehellä keltainen
olkilierihattu ja lapsella punainen kapalohuopa.

He pääsivät aluksi asumaan huonemiehiksi vanhaan Tuuliniemen
torppaan, joka oli joutunut rappiotilaan ja jossa entisistä
asukkaista oli jäljellä ainoastaan ikäloppu ukko, verkonkutoja.
Ukon akka oli äskettäin kuollut, mutta nuoret miehet järjestänsä
siirtyneet Ameriikkaan hyljäten isänsä ja isänmaansa, kuten
kerrottiin, siitä syystä että metsäherrat heitä olivat hätyyttäneet
käräjiin haastolla metsäasioista.

Herkko Tapio, jonka sokea äiti eleli vaivaishoitolan turvissa,
oli kaupunkielämän huumeessa usein ajatellut palaustansa täytenä
miehenä sinne, josta oli tervankuljettajain matkassa poikana alas
mailmalle matkaunut. Jo pojan naskalina hän oli haaveksinut oman
mökin rakentamista hongikkoon! Ja opittuaan kaupungissa kansallisia
runoja, joissa niin ihanasti laulettiin oman kodin rakentamiskaihosta
Suomenmaan "jokaiseen niemeen, notkoon, saarelmaan", oli tämä
maalaiselämän kaipaus hänessä yhä vahvistunut, huolimatta
kaupunkilaistyöväen riehuista ja erilaisista elinvaatimuksista.
Vaikka oli lapsena saanut purra petäjänkuorileipää, niin kuitenkin
himoitsi takaisin petäjämetsään. Sinne! Mutta hänestä tuntui
että nykyajan alkavien uudistuspyrintöjen turvissa ei enää ollut
pakko tyytyä pettuun, vaan siellä, korvessa -- ja juuri korvessa
-- oli muka kätkössä aarteita, joilla ihminen voi elää hyvin. Ja
vaikka Rämsänrannan rahvas yleensä oli maan köyhintä, tohmerointa
ja taikauskoisinta, ja vaikka siellä niin moni sielu, hankalien
olosuhteiden pakosta, oli sortunut turmioon, niin hän kuitenkin
uhmaten rakasti juuri Rämsänrannan luontoa, haaveksien voivansa
taistella olemassaolon taistelua, jos siellä, nimenomaan siellä,
onnistuisi saamaan vakavan jalansijan. Siellä tarjoutui -- niinpä
hän haaveksi -- sellaista alkuperäistä vapautta ja väljyyttä,
jollaista ei enää löytynyt paksummissa paikoissa. Siellä ikäänkuin
oli ilma helpompi hengittää, järven aalto kepeämpi soutaa, metsäpolku
mieluisampi kävellä! Hän rakasti -- ikäänkuin salaa, voimatta sitä
kellenkään tunnustaa -- metsää, maata ja vetten vaiheita.

Nyt oli hän tänne saapunut. Nyt hän tahtoi toteuttaa unelmansa!

Tuon haaveksivan luonteensa hän nähtävästi oli perinyt äidiltänsä,
joka sielultaan oli umpimielinen, mutta herkkähermoinen ja
uneksivainen. Aika-ajoin oli äidillä ilmennyt sieluntiloja, jolloin
ikäänkuin näki ylönluonnollisia näkyjä, ja saneli kummallisia satuja.
Vielä nytkin, hoitolassa, kuului tuo muoriksi muuttunut nainen joskus
lankeavan virmaansa ja silloin saarnaavan pojastaan Herkosta, josta
"niinkuin enkeli taivaasta oli ilmoittanut, oli tuleva Rämsänrannan
ruhtinas ja voideltu".

Herkon äiti oli nuorena ollut vihantaverinen, ylpeä tyttö. Mutta
miehelle mentyä oli elämä muodostunut julmaksi ja kärsimykselliseksi.
Kuutena vuotena peräkkäin hän nimittäin oli synnyttänyt lapsen ja
kuutena vuotena peräkkäin miehensä ne oli saanut vetää kelkalla
hautuumaalle. Mikä oli elänyt viikon, mikä viisi viikkoa, mikä kolme
kuukautta, mutta kaikki olivat kauheasti kituen pyrkineet manalle.
Pettuleipää oli lasten hautajaisissa kyyneliin kastettu. Vasta
seitsemäs, Herkko, oli jäänyt eloon. Mutta sitten taas oli elämä
satuttanut vastoinkäymisiä. Vuosi senjälkeen kun Herkko oli syntynyt,
oli perhe häädetty pois uutismökistään, jonka metsäherra oli
väittänyt luvattomasti kruunun metsään tehdyksi. Silloin he olivat
joutuneet mailman jalkoihin. Miestä oli sakotettu hirventataposta,
salapoltosta ja kruunun metsän käytöstä ja, kun ei köyhällä
saatanalla ollut varaa maksaa, sai hän korvata kruunulle tekemänsä
vahingot istumalla linnaa. Kun hän sitten palasi vankilasta, näytti
kruunu todella saaneen hyvityksen kärsimistään vahingoista -- mies
näet oli kovin riutunut ja nääntynyt ja ryhti oli hänestä poissa. Ja
kun hän heti läksi tukkijoelle ansaitakseen roposen velkaantuneelle
vaimolleen, niin hän hukkui jokeen sumuisena heinäkuun yönä, ilman
että kukaan hänen hukkumistaan huomasi. Tämän tapahtuman jälkeen
tuli äiti sokeaksi. Eihän korkea oikeus, rangaistessaan miestä
rikoksesta, tietystikään ollut tarkoittanut hänen kuolintuomiotaan,
ja sen todistukseksi annettiin leskivaimolle, armeliaan nimismiehen
toimenpiteestä, viidenkymmenen kilon jauhosäkki ilmaiseksi. Ja
siunatuksi lopuksi vastaanotettiin eukko vaivaishoitolaan.

Siellä hän nyt oli oleskellut ne vuodet, jolloin Herkko mailmalla
harhaili. Mutta nyt, takaisin tultua, oli pojalla vakaa aikomus
vapauttaa äitinsä vaivaishoitolasta ja ottaa kotiinsa.

Kunhan vain ensin saisi oman torpan!



4.


Herkko Tapio on huono nukkuja, valvoskelee öitä ja hautoo omia
ajatuksiaan. Varsinkin silloin kun joku asia häntä kiusaa, ei
miehestä ole unen rauhan nauttijaksi. Rämsänrantalaisen pirtin
hiostuttavaa kuumuutta hän myöskään ei siedä. Ukko rahjus sen aina
väkisten, kesän helteelläkin, tulikuumaksi lämmittää.

Mies herää keskellä valoisata yötä penkillään maaten seljällään ja
tuijottaa kattoon. Laipio on musta ja karstainen, russakoita kiiluu
pitkin seiniä, vanhus kuorsahtelee nurkassaan. Mutta ulkoa, etäältä
vetten takaa, erottaa korva käen kukuntaa. Ja toiselta suunnalta
hivelee kuulohermoja koskien juhlallinen kohina, jota tuontuostakin
säestää kuikkien intohimoinen huuto joen niskassa.

Niin, tämä on Tuuliniemen rappeutunut mökki. Herkko muistaa
sananvaihdon vaimonsa kanssa illalla maatamennessä. Hetu oli uhannut
lähtevänsä pian takaisin kaupunkiin, ellei mies hanki mukavampaa
kotia. "En rupea pahnassa asumaan!" oli tiuskaissut "ja olletikaan
en armomajassa". Ei kumma että oli ollut hermostuksissaan, olihan
saanut valvoa lapsen takia ja muutenkin olla sidottu, kun oli ainoa
naishenkilö niemellä. Nyt tuo sentään näkyi nukkuvan, raukka, ja
lapsi myös tuutui äitinsä vieressä -- tökerötekoisessa vanhassa
kätkyessä -- entisten asukkaitten jättämiä romuja.

Hetu oli oikeassa -- eihän mökkiin sopinut myötyriksi jäädä. Niin oli
Herkon omakin ajatus -- ja juuri hänen -- vaimo vain alussa hätäili
ja hätisteli. Näissä asioissa vaadittiin kärsivällisyyttä, semmoisin
välipuhein oli kaupungista lähdettykin: vaikka miltä näyttäisi, ei
saa hätäillä. Ja jos ei nainen hätäile, silloin ei miehellekään hätää
tule. Mutta nyt, jo eilisiltana, oli näkynyt oireita hätäilyyn. Se se
nuorta aviomiestä kiusasi ja valvotti...

Taas kukkui käki salmen takana, kosket kohinoivat vastaan ja kuikka
huuteli. Ja kesäyön valo heijui aivan ihmeellisenä tunkeutuen
puolipimeään pirttiin.

"Luonto!" ajatteli valvova mies. "Se on täynnä ikuisen nuoruuden
valtaääniä. Joka luontoa rakastaa, hän varmaan kuolemaansa asti
löytää lohdutusta sen sävelissä. Luonnosta minäkin virvoitukseni
etsin. Ja opetan vaimonikin etsimään -- ja lapseni..."

Taas hänen silmänsä osuivat mustan seinän ilkeästi kiiluviin
asujamiin, sitten rojuun ja ryysyihin nurkassa, eikä korva voinut
olla seuraamatta nukkuvan ukon kuorsausta. Ilma pirtissä oli
tukahduttavaa.

"Ihmiset!" ajatteli valvova mies: "Ihmiset ne vain pilaavat luonnon
kauneuden, turmelevat elämänsä ehdot. Eivät osaa oikeata pesääkään
itselleen rakentaa kuten luontokappaleet. Typerät ihmiset!"

-- Mutta minä rakennan! sanoi hän ääneen ja säpsähti kuulostaen,
hengitystään pidättäen, etteihän vain vaimonsa herännyt. Ei herännyt,
nukkui tällä hetkellä raskaasti ja lapsi myös nukkui. Kolmannen
kerran hän kuuli käen kukkuvan korvessa salmen toisella puolella ja
koskien kohinan ja kuikan huikean huudon vastaavan kukuntaan.

Silloin hän ei enää jaksanut virua penkillään, vaan nousi ylös ja
hiipi saappaitaan ja vaatteitaan kantaen ulos pirtistä, jättäen oven
raolleen. Ja tuskin oli tuntenut tuoreen ilman sieraimissaan, niin
jo kiusan tunteestaan vapautui. Juosta hipsutteli alas rantapolkua
avojaloin kuin nuori poikanen, kädessään saappaitaan heilutellen. Ja
pysähtyi lumottuna aamuöisen näköalan eteen.

Koko ulappa uinui liikkumattomana iljankona suitsuten kultaista savua
ylös siniseen avaruuteen. Ulapan taustalla tanssivat luodot ja saaret
korkealla ilmassa satumaisesti muuttaen muotojaan aivankuin sieltä,
kirkonkylältä päin, olisi ollut lähdössä suurenmoinen sotalaivasto
höyryävine panssareineen ja torpeedoineen. Ääretön hiljaisuus...
kullansuitsuva iljanko mykkä kuin hengellinen aavistus... yksi
ainoa loiskahdus vaan, taimenen purston voimakas lyönti keskellä
selkää, suomupanssarin hopea välähdys -- ja senjälkeen äänettömänä
laveneva siloaaltoinen rengas... Sitten jälleen kultaisten huurujen
huntutanssi peilivälkkeessä mustien syvyyksien päällä ja vesikeijujen
tarumainen kilpasounti kohti taivaan ja maan ääriä. Mitä kaikkea
salaperäistä kätkikään kuulas yö, jolloin valon lapset nukkuivat
sikeässä unessa!

Sanoin selittämättömästä ihastuksesta värisevin sydämin mies lykkäsi
venheen vesille ja hyppäsi teljolle soutamaan. Tuo tyynenä päilyvä
musta syvyys oli hänestä jotakin niin pyhäistä että tuntui pahalle
airon lehdillä rikkoa sen eheyttä. "Sehän on jumalaista alkuvoimaa"
arvosteli hän koettaen soutaa niin hiljaa ja varoen ettei kuuluisi
mitään ääntä ja ettei vesi poriseisi kokan alla. Vaan vaikka kuinka
hiljaa liukuikin, jätti venhe sentään selvät jälkensä; iloisesti
pyöriviä häränsilmiä ja kirkkaita, sateenkaaren väreissä vipajavia
kuplia molemmin puolin väyläänsä.

Mutta aurinko nousi nousemistaan yli järven ulapan ikäänkuin mahtava
kruunupäinen kuningas ajaen kultavaunuissa ja karkoittaen usvanuipaa
vihollislaivastoa pelkällä ilmestyksellään. Ja kuta korkeammalle
nousi, sitä kiihkeämmäksi muuttui keijujen huntutanssi iljangolla...
hulmuavat silkit liehuivat hurjissa ympyröissä palaen tulessa
läpikuultaviksi harsoiksi, lopulta haihtuen näkymättömiin, ilman
haileaan siniin.

Soutajan venhe liukui auringon nousua kohden.

"Sinne, mistä aurinko nousee ja missä käki kukkuu, ihminen pesänsä
rakentakoon!" hän juhlallisesti ajatteli soutaessaan. Hän oli siellä
ennenkin käynyt, vaan tahtoi vielä kerran mennä paikkaa valitsemaan.

Kruunun metsään! -- "Ah ettei ole omaa!" ajatteli Herkko Tapio.

Hän souti viistoon poikki leveän salmen ja alkoi kaartaa pitkin
rantoja kahden niemen väliä, ahneesti katsoen kupeelleen, tutkien
jokaista rannan mutkausta, metsää ja rinnettä.

Näillä tienoin, tässä jossain, se oli hänen jo ennen katsomansa
asuinpaikka! Siinä oli koskematon, korkea metsä ja etelän rinne,
suojassa vihaisilta pohjan viimoilta. Tuossa valkoinen hietikko
lahden pohjukassa, jossa pajupensasten sisässä porisi raitis
korpipuro. Valkoinen hietikko -- mitä suloisia mielikuvia se
loikaan. Siinä lapset leikkimässä, polskaroimassa vesirajassa,
siinä nuorikko kylpemässä hiukset hajallaan... ja siinäpä isäntä
itsekkin iloitsemassa kesäisessä päivänpaisteessa! Hän näki jo kaikki
edeltäpäin, kuuli äänet tulevaisuudesta ja tiesi päiväjärjestykset.
Mutta ei hän vielä varmasti tietänyt talon paikkaa? Tuohonko niemeen
vai tuohon toiseenko vai lahdenko pohjukkaan, notkon kupeelle?
Jokainen näistä paikoista viehätti, jokaisella tuntui olevan oma
salaperäinen etunsa. Jos on tupa tuossa niemessä, niin näkyy koko
ulappa ja järven takaa kirkontorni kirkonkylineen, jos taas on
asunto tuossa toisessa niemessä, niin tosin ei näy kirkkoa, mutta
kukasties näkyy kimmeltäviä vesiä kolmeen suuntaan, totisesti se on
komea paikka korkean metsänkin suhteen. Mutta silloin jääpi lasten
leikkiranta liian kauvas... Jos taas on talo lahden pohjukassa, niin
sinne ei näy kuin kapea salmi ja pari pientä saarta, mutta siellä on
ihminen varmasti suojassa neljältä tuulelta ja siellä on viljamaa
jalkain juuressa -- ei muuta kuin potkase turvetta ja paiskaa
siemenet itämään ihan akkunan alle.

"Ryytimaa ja kukkatarhat!" kuvitteli rantojen soutaja hehkuvin
mielin ja näki myös edeltäpäin marjapensaat, juurikasvit, humalikot,
hiekkakäytävät, vieläpä puutarhatuolit pöytineen.

"Valkea ruusu ja punainen unikukka siellä kasvaman pitää!" haaveksi
mies soutamistaan soutaen liki rantaa tehden kymmeniä kaaria ja
kiinteästi tähdäten sivulleen, asennoita arvaillen.

Hän oli saapunut varjoon, korkea metsä siimesti aamuyön auringon ja
viimeiset usvatanssijattaret liitelivät kuin laihat aaveet hänen
venheensä ympärillä. Ilma tuoksahti värisyttävän tuoreelle, kylmän
raa'alle, mutta selvästi tuntui että aurinko tänä päivänä uhkasi
lämmittää maan pinnan ja vetten kalvon niin sähköisiksi että illan
tullen oli odotettavissa salamain piirileikkiä ja ukkosen karkeloa
tai vähintäänkin vilisevän auteren nuoralla-tanssia ilmassa.

Herkko souteli toisen niemen kärkeen asti ja nousi siinä maihin.
Kuinka saattoikaan ihastella tällaistakin nientä, vaikka siinä ei
ollut muuta kuin paasia ja jättiläisjärkäleitä ja kummallinen männyn
känkyrä. Mutta juuri sentähden kai tämä viehätti että se oli niin
alkuperäistä ja että sen päälle niin harvoin ihmisjalka astui.
Rantasipi ja kalatiira tässä vain olivat hauskutelleet.

"Uimahuone?" suunnitteli hän mielessään. "Vai panisinko tähän saunani
sitä varten että savu näkyisi ympäri mailmaa?" Kolmessa kylässä
sanoisivat pyykkiakat ja verkkoukot järvelle katsoessaan: "Jopas
siellä taas Herkko Tapion sauna näkyy lämpiävän!"

Hän hykähti omille mielikuvilleen. "Ei", jatkoi sitten: "sauna tähän
ei sovellu syystä että herrat tästä ajelevat sivu moottoreillaan.
Tosin niille sietäisi näyttää...!"

Ja hän läksi nousemaan manterelle. Huh! kuinka silmissä himmeni, kun
sukelsi tiheään männikköön ja painautui metsän peittoon. Ja kuinka
sammal oli märkä ja aamukaste vahva näreissä, pensaissa ja kanervan
varsissa. Likosi saapas ja housunpolvet kastuivat.

Sirrr... hst! mikä se oli? Pyypari sirahti lentoon ihan kulkijan
jalkain juuresta häthätää puikkelehtien pakoon tureikon läpi -- ne
raukat säikähtivät pahanpäiväisesti. Mutta tuolla syrjässä varmaan
vilahti kärppä kivikossa. Ja jossakin tuolla -- päätteli Herkko
-- notkon kupeella korpikuusten lomassa, kuivassa mullikossa,
rypeä rötköttää vanha metso, kookas ja raskas kuin maaotus, ja kun
sellainen möhkäle lähtee liikkeelle, niin voisi luulla että karhu
rymistelee pitkin kangasta.

Hän kulki pitkin harjannetta ja etsi talonpaikkaa. Juhlallisina
seisoivat solakat männyt hänen ympärillään. Alhaalla maanrajassa
vallitsi hämärä, mutta puiden latvoja kultasi aurinko.

"Ei", päätteli Herkko Tapio, "en pane niemeen enkä lahteen, vaan
jonnekkin keskivälille."

Siinä oli katkennut iänikuinen oksaton honkapylväs nuoren männikön
keskessä. Yläpuoli nähtävästi oli ontto ja siinä näkyi iso tikan
reikä.

Kuinka saattoi rakastaa näitä satavuotisia metsän vainajia!

Herkko halasi harmaata puuta ja löi kepeästi nyrkillään runkoon.
Honka kumahti kuin telefoonipatsas, mutta samalla kurkisti joku
otus reijästä, painautuen heti takaisin puun onteloon. Mies tuli
uteliaaksi, kiipesi pitkin runkoa ylös ja katsoi sisään. Siellä
lepäsi pesässään naaraspöllö hautoen muniaan. Tuijotti kuin kummitus
räväyttämättä kauniita silmiään ja yrittämättä pakoon. "Uhkaatko
tosiaan tappaa?" ikäänkuin kysyi hautova pöllö. "Enhän toki" vastasi
kiipeejä ja tuli alas. Huolestuneen urospöllön siivet sihisivät
jossakin puiden takana...

"Nämä ovat kaikki pyhiä, rauhoitettuja eläimiä."

"Mihin", ajatteli Herkko Tapio, "oman pesäni rakennan, kun jokainen
paikka on niin mieluisa?"

Hän käveli eteenpäin ja istahti suurelle kivelle. Samassa kuului
käki kukahtavan hänen takanaan. Kukkuu! Ja hetken päästä se ilolintu
oli aivan hänen vieressään ja alkoi kukkua helkyttää intohimoisesti.
"Huhhuu!" panikin se likeltä kuunnellen. Koko korpi kajahteli sen
huuhunnasta.

Herkko pidätti henkeään ja alkoi hiipiä sitä puuta kohden, jossa käki
kukkui.

"Jos saan kierretyksi puun, jossa käki parhaillaan kukkuu, niin tähän
teen tupani" päätti hän tosissaan. Ja hän kiersi puuta, kovasti
jännityksissään, ja käki kukkui latvassa. Mutta juuri kun hän oli
harppaamaisillaan viimeisen askeleen saadakseen kierroksen umpeen,
suhahti käki säikähtyneenä lentoon päästäen kukunnan vasta kaukaa
notkon takaa.

Puun kiertäjä astahti askeleensa täyteen mittaan ja kukahti itse
loput.

"Jospa hyvinkin teen tupani tähän," hän ajatteli muistaen vanhan
kansan onnen uskoa käen kukuntapuuhun.

"Täytyy kiivetä latvaan, jotta saisi selvän näkyaloista."

Ja taas hän läksi kiipeämään korkeaan mäntyyn raivaten tilaa
katkomalla tieltään heikoimmat oksat.

Kun hän hengästyneenä vihdoin oli pujottelehtinut niin korkealle että
latva peloittavasti huojahteli, ei hän ensimältä nähnyt mitään, sillä
silmäripsiin oli kiivetessä takertunut kaarnan hilseitä, havuneuloja
ja pihkaa.

Mutta sitten -- --!

Herrajumala, kuinka kauniita olivat Rämsänrannan maisemat. Yhtäällä
kullan vipajava järven selkä, taustana lehmissavuissaan suitsuvat
sinervät tunturivaarat, toisaalla pitkänsoukka, korkea-äyräinen tumma
lahti, kolmannella taholla kirkonkylän luotoiset vedet ilman kirkkoa,
mutta neljännellä ilmansuunnalla loppumaton korpimetsä, jonka takaa
aurinko paistoi. Siellä-täällä ympäri rantoja helakoita hietikoita,
ja salmen korvalla nukkuva harmaa Tuuliniemi, sekin aamuauringon
loisteessa...

Tiirat istuvat äänettöminä luodoillaan, vastapäisellä rannalla liitää
lekuttelee edestakaisin rantasipi ruikuttaen ikuista ruikutustaan.
Mutta puiden latvojen alla, peloittavassa syvyydessä siimesteleiksen
koko niemimaa, jonka ylitse puussa-istuja katsoo. Tuskin on niemellä
nimeäkään, niin kajoomaton se vielä on.

Kauvan katselee Herkko Tapio käkipuun latvasta kolmeen suuntaan
pitkin vetten kalvoja, jotka tyynenkirkkaina hänen allaan päilyvät,
vaan joilla jo kauvempana heräävä aamutuulonen kareilee. Kun hän
sitten on sukeltanut alas maahan, vetäisee hän puukon vyötäryksiltään
ja viiltää puun tyveen ympäri runkoa kolminkertaisesti T T T.
Puukonviillokset merkitsevät hänen mielessään kolmea t:llä alkavaa
sanaa: Tähän Talonsa Tapio. Saattavathan ne myös merkitä: Tehnenkö
Tuulehen Tupani? tai Turhako Talon Toivo?

Eräänlainen synkeä aavistus valtasi hänet äkkiä. Aivankuin hän olisi
aikonut rakentaa oman elinkautisen vankilansa...

Se oli kai satunnainen tunnelma, aiheutuva huolesta. Tai ehkä se
johtui vain siitä että äkkiä oli laskeutunut kirkkaasta yläilmasta
sakean männikön kosteaan varjoon.

Hän mittasi vielä välin merkkipuusta alas järven rantaan -- 156
askelta -- ja läksi sitten, hypellen pitkin mustia rantakiviä,
venheelleen niemen kärkeen.

Herkko Tapio souti mietteissään takaisin Tuuliniemen rantaan.

Juuri kun hän veti venettä maalle, oli hän näkevinään ihmishahmon
toiselta puolelta salmea samalta paikalta, mihin oli mitannut
välimatkan merkkipuusta järveen. Mutta samassa silmänräpäyksessä
näytti hahmo häipyvän takaisin metsään.

"Silmä kai petti" arveli Herkko. "Mikäpä siellä ja mitä varten toisen
jälillä?" Ja hän läksi astumaan torpalle.

Tuuliniemessä jo oltiin hereillä.



5.


Hän on jo kolme kertaa käynyt tavottamassa metsäherraa pyytääksensä
lainmukaista torpantekolupaa, mutta ei ole tavannut häntä kotosalla.
Ensi kerralla on metsänhoitajan sanottu lähteneen huviretkelle
kirkonkylän neitilöiden kanssa parin peninkulman päässä järven
selällä sijaitsevaan luonnonihanaan Kuherrussaareen, johon kuuluu
rakennuttaneen pienen paviljongin ja koirakopperon. Toisella kertaa
on metsänhoitajan tiedetty juur'ikään nousseen polkupyöränsä selkään
ja pyörineen naapuripitäjään virkatoverinsa nimipäiville sekä olevan
epätietoista, palaako viikon lopulla vai vasta tulevanko alussa.
Ja kolmannella kertaa kerrotaan vosmestarin reissanneen Helsinkiin
räätäliä ja Metsähallitusta puhuttelemaan sekä samalla osaaottamaan
jonkunlaiseen "koiravaltiopäiväinavaukseen". Omat koirat näkyvät
sentään jätetyn taloudenhoitajattaan huostaan: Bismarck makaa
haikeasti haukotellen metsänhoitajan rautasängyssä eikä edes "Punte"
tyydy piian makuusijalle, mutta "Loru", kolmikon timantti, on
aransheerattu diakonissan hoitoon. Vosmestarilla kuuluu viimeaikoina
olleen paljon työtä, on piika tietänyt lisätä kaikille asiamiehille
ja sitä sanoessaan omituisesti vilkuttanut silmiään.

Kesä on jo loppu-puolessa, ja nyt soutaa Herkko Tapio neljännen
kerran tavottaakseen metsänhoitajaa kotoa. Miehen mielessä on siinnyt
hitunen kaunaa että niin monesti turhaan on tavotellut metsäherraa,
vaikka ymmärtääkin että se noin vain on sattunut. Häneen on pyrkinyt
tarttumaan rämsänrantalaista takanapäin-tuomitsemista virkakuntaa
kohtaan: että semmoisia ja semmoisia muka ovat, niin ja niin ne vain
tekevät! Eihän hän omasta kohdastaan vielä tiedä mitään. Mutta kyllä
hänkin puolestaan on uskaltanut epäillä sitä kun metsäherran piika
aina niin on silmiään vilkuttaen visertänyt että "fosmestarilla on
viimmi-aikoina ollut niin hirviästi paljon työtä". Jos olisi töitä,
tottahan enempi viihtyisi kotosalla, päättelee Herkko. Monet muut
ovat valittaneet että sitä herraa et useasti tapaa kotoaan: milloin
se on vieraissa pastorissa, jolla on ruotsalaista koulua käypä tytön
palikka, milloin on vallesmannin kanssa valokuvaamassa moottoriaan,
johon postineidin Petteri pannaan peränpitäjäksi, milloin taas
ruotsalaisen kauppamatkustajan keralla uistinta vetämässä joella
taikka sitten lempeän diakonissan luona koiran jalkaa sidottamassa.
Tietysti sillä on kirjoitustöitä, mutta niitäkin kuuluu viime
tingassa teettelevän metsävahdin pojalla, joka on harvinaisen
näppärä kynänkäyttäjä ja haluaa oppia ruotsinkieltä, ynnä joskus
piiallaankin, vaikka matkalaskunsa kuuluu itse huolellisesti
piirustavan.

Tuon tapaista rämsänrantalaista takaluuloa sitä on Herkko Tapioonkin
tarttunut, kun omastakin kohdastaan tietää, kuinka vaikeata on
osua metsänhoitajan asuntoon niin onnelliseen aikaan että yllättää
virkamiehen kansliastaan.

Jospa nyt yllättäisi -- neljännellä kerralla?

Hän vetää veneensä kirkkorantaan, pesee kasvonsa hiestä, panee takin
ylleen ja olkihatun takaraivolta kohdalleen sekä kävelee kiiruusti
yli valkeakaiteisen sillan vanhanaikuiseen vaaleankeltaiseksi
maalattuun herraskartanoon, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven
koivuisessa niemessä, ihan maantien vieressä. Se on metsäherrain
virkatalo, kruunun vapaa asunto, jo kolmannes vuosisataa takaisinpäin
siihen rakennettu. Pitäjässä ei ole ketään, joka ei tietäisi, mikä
tämä talo on, sillä jo kolmatta-kymmentä vuotta on sen korkeassa
päätyseinässä paistanut vaakuna: mustansininen leimakirves ja harmaa
hongan latva.

Kerrottiin että vaakunan oli omakätisesti maalannut
senaikuinen metsänhoitaja, joka siten oli keksinyt ikuistaa
maineensa, sillä mitään muuta ei nuori sukupolvi hänen, vanhan
Bengelbergin, virkatoimista ollut saanut perintötietoja. Tämän
paikallishistoriallisen tapahtuman erikoispiirteenä mainittiin että
vanha Bengelberg oli komentanut kolme vahvinta metsänvartijaansa
pitelemään tikapuita, joilla hän maalatessaan seisoi ja että pari
kolme päivätyötä oli metsänvartijoille merkitty kruunun laskuun
sen totilasin lisäksi, minkä hyvänsuopa taiteilija-mestari oli
apulaisilleen tarjonnut.

Taideteos Rämsänrannalla oli siksi harvinainen ilmiö että tuosta
maalatusta honganlatvasta ja kirveen kuvasta oli syrjäkylissä
puheltu enemmän kuin kirkon alttaritaulusta, ja vieläkin tapahtui
että nuoriso, merkkipyhäin aikana, souteli vartavasten metsäherran
virkatalon rantaan kuuluisaa kuvantoa katsomaan. Senpätähden nykyinen
nuori metsänhoitaja, astuttuaan virkaansa, olikin jo uhannut
ottavansa toisen roikan metsävahteja pitelemään niitä tikapuita,
joilta vuorostaan hän aikoi pyyhkiä kuvat pois, sillä hän oli, kuten
itse uskoi, reformien harrastaja. Mutta kunnioitus säätynsä esi-isiä
kohtaan oli hänet sentään tähän päivään saakka pidättänyt tästä
uudistuksesta, vaikka hänellä kyllä oli aikomus pyytää toimenpidettä
asiassa Metsähallituksesta asti.

Herkko Tapio nousi ylös hiekoitettua käytävää kahden lasipallopylvään
välitse ja, avattuaan viheriäksi maalatun portin, astui
nurmikkopihaan. Oli lauvantaisen aamupäivän aika, noin kello 10
tienoissa.

"Tulinkohan myöhään" ajatteli asiamies. "Joko lienee kerinnyt
jonnekkin lähteä. Vai eiköhän taaskaan liene kotona?" --

_Oli_ kotona metsäherra! Ovella kyhnivä piika sen sanoa tiesi, se
vilkkusilmä, joka hiukset hajalla keitti aamukahvia keittiössä. Oli
kotona, mutta nukkui vielä -- eikä vosmestaria sopinut häiritä.
Kuului valvoneen myöhäseen, kun oli moottori joutunut epäreilaan ja
sen kanssa oli pitänyt rassata yöhön asti.

-- Olisi tärkeätä asiaa, sanoi Herkko.

-- Juu vissiin se nousee kohtapuoleen, ilmoitti piika, joka koetti
puhua suomea tavallista hienommin. (Hän osasi lausua f:nkin, vaan
ei missään nimessä b:tä, d:tä tai g:tä). Ja silmiään vilkuttaen ja
pannen suunsa suppuun lisäsi sangen sievästi: -- Fosmestarilla on
viimmi-aikoina ollut hirveästi paljon työtä!

Muisti piika sen ennenkin sanoneensa nimenomaan tälle olkihattuiselle
asiamiehelle ja muisti Herkkokin samat sanat ennen kuulleensa juuri
tältä taloudenhoitajattarelta, joka näkyi uskollisesti pitävän
herransa puolta.

-- Sicken jäkel! Ut me dej! kuului samassa lasiverannan päästä kiivas
huudahdus, oven paukahdus -- ja yksi koirista lennähti ulahtaen
ulos pihaan. Sitten oli taas kaikki hiljaista suuressa kartanossa,
jonka huoneita ei yksi metsäherra jaksanut täyttää; aurinko paistoi
kirkkaasti läpi tyhjän lasiverannan, ja piika sanoi hiuksiaan
kammaten, hempeästi haukotellen ja seinäkelloon vilkaisten:

-- Puolen tiiman päästä vien sille kaffia. Kyllä se yhdeltätoista
jo onkin vaatteissaan... Piika alkoi harjata siniraitaisia housuja,
jotka olivat jätetyt keittiön kuistin seinään riippumaan ja, niinkuin
näytti, ryhtyi työhönsä erikoisella mieltymyksellä. Mutta asiamies
läksi odottaakseen alas rantaan, jossa moottori kellui mukavasti
rakennetun puulaiturin vieressä. Herkko Tapioa jollakin tavoin
ärsytti tämä huvialus, vaikka oli sellaisilla itsekkin ajellut
kaupungissa, ja hän koetti olla katsomatta, mutta katsoi kuitenkin.
Sekä sisä- että ulkolaitaan näkyi korukirjaimin maalatun moottorin
nimi: WIKING.

"Oh...!" ajatteli Herkko ja käänsi selkänsä.

Puolen tunnin kuluttua piika kuului huutavan asiamiestä takaisin
pihaan. Metsäherra oli näet käskenyt antaa asiamiehelle kupillisen
kahvea ja luvannut heti nousta makuulta.

-- Se käski istumaan köökkikammariin, selitti piika, jolla nyt oli
tukka nutturalla.

Herkosta tuntui hyvälle moinen kohteliaisuus ja häntä melkein hävetti
että oli järvellä soutaessaan epäillyt metsänhoitajasta pahaa. Ja
kahvi metsäherran odotushuoneessa maittoi erinomaiselle.

"Kyllä tästä hyvä tulee" ajatteli asiamies itsekseen. "Sille täytyy
olla kohtelias puolestaan."

Samalla piika jo silmää vilkuttaen pyysi "tekemään niin hyvin ja
astumaan fosmestarin kansliaan", sillä nyt oli metsänhoitaja valmis
vastaanottamaan.

Herkko Tapio rykäsi ja astui tilavaan salihuoneeseen, jossa,
huolimatta siitä että akkuna oli avattu, haiskahti koiran hielle.
Oli sentään tuoksahdus hajuvedestäkin. Metsäherra, joka vaaleaan
silkkitakkiin pukeutuneena, nahkatohvelit jalassa jo oli istumassa
korkean pulpettinsa ääressä selin tulijaan, ikäänkuin syvissä
tutkisteluissa painautuneena paperiensa päälle sekä aivan kuin
olisi siinä istunut jo kello 5:destä aamulla, käänsi päätään,
hymyili virantärkeästi, hypähti tuoliltaan ja tuli ryhdikkäästi
ja kiireesti kättelemään asiamiestä sekä, tehden kauniin kaarevan
liikkeen kädellään, osoitti kumartaen istumapaikan vieraalle
ikäänkuin pakottaen istuutumaan. Ja ken ei liene ollut edeltäpäin
varustautunut, istuutui heti kuin naulattu juuri siihen paikkaan,
johon metsänhoitaja osoitti.

-- Jahah! alotti metsäherra palaten komean pulpettipöytänsä ääreen ja
siihen nojautuen. -- Te, ellen erehdy, olette se Tapio, joka olette
oleskellut kaupungissa?

-- Se, myönsi toinen ja vaikeni. Metsäherra katsoi uteliaasti miestä
kiireestä kantapäähän.

-- Polttaako herra Tapio sikaaria? Tässä olisi ehta stokholmilaista.

Asiamies kiitti, mutta terästi katseensa kiinteästi tähdäten
metsänhoitajan silmiin koettaen arvata, sanoiko tämä häntä tosissaan
vai pilalla herraksi. Mutta ei hän huomannut värähdystäkään ivaan.

-- Kuinkas teidän nimenne oikein on? kysyi metsäherra sointuvalla
äänellään ja otti puhtaan liuskan paperia sekä lyijykynän.

-- Minä olen Herkko Tapio, sanoi Tapio.

-- Olette kai Herkko kirkonkirjojenkin mukaan?

-- Kirkonkirjojen mukaan lienen Herman, ilmoitti asiamies.

-- Jahah! sanoi metsänhoitaja poikamaisen iloisesti. -- Kylläpäs sitä
nimeä on suomennettu. Onkos ehkä muuta nimeä?

-- Papinkirjoissa Teodor...

-- Jassoo! Siis Härman Theodor Tapio, virkkoi metsänhoitaja ja
merkitsi nimen liuskalle. Herra... Tapiolla taitaa olla minulle
jotakin asiaa? kysyi nyt metsänhoitaja juhlallisesti.

Asiamies tähtäsi taas alta kulmainsa että sanooko metsäherra tuon
ivalla vai tosissaan, mutta ei taaskaan keksinyt pilkan piirrettä
herra Bergin sileillä kasvoilla. Silmissä sentään ikäänkuin välähti...

-- Kyllä minulla on asiaa herra metsänhoitajalle, ilmoitti Tapio.
Oikeastaan -- lisäsi hän hiljempaa -- olen jo ennenkin käynyt samalla
asialla, vaan metsänhoitaja on sattunut olemaan poissa silloin...

-- Jaa! Minulla on nykyään paljon töitä ja virkamatkoja, lausui
metsäherra vakavasti, hiukan rypistäen kulmiaan. -- Iida! huusi hän
samalla raikkaasti palvelijattarelle. Lisää kahvia...

Metsäherra loi huolestuneen katseen asiamieheensä.

-- Koskeeko asia kruunun metsämaiden käyttöä?

-- Niin, minä pyytäisin torpantekolupaa.

-- Tekö? Itsellennekö? kysyi metsäherra virallisesti, miltei
ankarasti.

-- Itselleni ja perheelleni, vastasi toinen.

-- Ahaa, kuinkas se... Olettekos siis oikein naimisissa? Minä... Jaa
no, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän virastoon...

-- Kyllä minulla on vaimo ja lapsi.

-- Mutta tehän olette asunut niin kauvan kaupungissa, kuinka te
pyritte näille maille? huomautti metsäherra. -- Metsähallitus
ei tavallisesti anna torpanpaikkoja kenelle tahansa. On ollut
prinsiippinä että esimerkiksi ei herrasmiehille...

-- Pyydän huomauttaa, sanoi Herkko Tapio vaikeasti hilliten itsensä,
että minä ainakaan en ole herrr...

-- Suokaa anteeksi! kiiruhti metsäherra sanomaan peräytyvästi. --
En sitä tarkoittanutkaan, vaan yleensä. Mutta katsoen itsekunkin
sivistyskantaan ja elinkeinomahdollisuuksiin olette tekin --
ikäänkuin -- vähän eri asemassa kuin...

-- Olen oman kodin puutteessa! sanoi Tapio lujasti ja hänen
rinnassaan kirvelsi.

-- Djaah, tavallaan. Oman kodin puutteessa olemme kaikki. Tietysti!
Sehän on luonnollista. Kruunun torpan paikat ovat tarkoitetut
itsellisille, joilla ei ole mitään muita elinkeinomahdollisuuksia
ja jotka ovat hyvämaineisia. Joskus kyllä, minä myönnän sen,
varsinkin entisinä aikoina, on, liian rasittavan työtaakan vuoksi --
metsänhoitajia oli ennen vähempi -- ikäänkuin erehdyksissä tullut
annetuksi kruununtorpan tiloja sellaisille, joille -- ei saisi antaa.
Mutta yleensä ei Metsähallitus mieluusti anna torpantiloja niille,
jotka -- mitenkä sanoisin -- johonkin kykenevät -- minä tarkoitan --
joilla ei ole varsinaisia edellytyksiä...

-- Anteeksi! keskeytti Herkko Tapio punastuneena. Minun asiani oli
vain pyytää metsänhoitajan välitystä, koska minä todella haluaisin
rakentaa oman torpan kruunun metsään ja koska tietääkseni olen juuri
siinä asemassa, jossa oleville voipi antaa ja koska kruununmetsiä
tässä pitäjässä on paljon asumattomia. Katsokaas lähemmin, herra
metsänhoitaja...

Ja Herkko Tapio koetti tuoda esiin tunteensa ja itsenäisyyskaipuunsa
sekä persoonallisesti että yhteiskunnallisesti.

-- Jaa, juu, kun _niin_ ajattelee, niin tietysti... myönnytteli
metsäherra kohteliaan liukkaasti ja silmät pyöristettyinä tuijottaen.
Saattehan tietysti _anoa_ te niinkuin joku muukin. Mutta -- tässä
ei vielä ole ollut kysymystäkään siitä, millainen paikka teillä on
katsottuna. Ja missä vartiopiirissä? Vai onko paikkaa?

-- Kyllä minulla on katsottuna. Se on tuolla Tuulinientä vastapäätä.

-- Tuuli...?

Metsäherra hypähti hermostuneesti tuolissaan, avasi kiireesti erään
laatikon, otti sieltä mustakantisen muistikirjan, jonka alkusivulle
oli kirjoitettu latinainen _Nota bene!_ ja selaillen sitä selin
asiamieheen -- alkoi viheltää jotakin ruotsalaista marssia. Sitten,
kääntyen äkkiä asiamieheen päin ja rengastaen silmänsä entistä
suuremmiksi, lausui juhlallisesti:

-- Minun ikävä velvollisuuteni on teille tässä tilaisuudessa suoraan
sanoa että teitä vastaan on tehty omituinen ilmianto -- kruunun
puiden turmelemisesta.

-- Mi-minuako? Mitenkä? sopersi Herkko Tapio hämmästyksissään.

-- Niin, selitti metsäherra voitonvarmasti ja vahingonilkkuvasti:
eräs luotettava henkilö on minulle jo pari kuukautta takaisinpäin
kertonut että te olette eräänä varhaisena aamuhetkenä raadellut
kruunun puita jossakin siellä... kuitenkaan puita kaatamatta. Missä
tarkoituksessa olette näin tehnyt, se ei kuulu asiaan. Vai onko
kenties erehdytty, kiellättekö niin tehneenne?

Herkko Tapio oli tosiaan kuin puusta pudonnut. Hänen teki mieli
paukahuttaa nyrkkinsä metsäherran nenän eteen, siinä määrin häntä
suututti salainen ilmianto, eikä hän tiennyt mitä vastata.

-- Metsänhoitaja on hyvä ja käypi itse tutkimassa! sai hän sanotuksi
loukkaantumisesta värisevin äänin, yrittämättä antaa seikkaperäistä
selitystä virkamiehelle, joka ei sen paremmin -- hänen mielestään --
asioita tajunnut.

-- Jaa! sanoi nuori metsäherra armollisesti kuin vanha tuomari:
Asian vähäpätöisyyteen nähden olemmekin päättäneet jättää julkisen
syytteen tässä tapauksessa tekemättä, mutta pienikin rikos on rikos,
kun se koskee kruunun metsiä -- ja oikean virkamiehen velvollisuus on
opettaa kansaa ymmärtämään, mikä on oikein ja mikä väärin...

-- Tekö opetatte? kuului uhmaava kysymys ja mustissa silmissä
singahti säkene.

-- _Minä!_ kuului yhtä ylpeä vastaus ja nuori metsäherra seisoi siinä
komeana ja täyteläisenä kädet ristissä vatsan päällä, jossa näkyi
ihramahan alkua.

Herkko Tapio oli vaistomaisesti ponnahtanut seisaalleen
metsänhoitajan eteen aivankuin tahtoen pitää puheen. Mutta muistaen
kuinka usein ihminen kuvastumisella voipi menettää varman voiton ja
että oli antanut itselleen lupauksen, hän hillitsi itsensä enemmästä
mielenosotuksesta ja sanoi ainoastaan:

-- Minä luulen että herra metsänhoitajalle asia selviää, kunhan
käytte paikan päällä.

-- Tarkoittaako Tapio että pitäisin torpanpaikan tarkastuksen?

-- Kyllä -- ja niin pian kuin mahdollista! pyysi asiamies.

Metsäherra vihelsi ylimielisesti, kohautti luisuja hartioitaan
ja, kääntyen pöytäänsä päin sekä nakuttaen kynäänsä, näytti salaa
harkitsevan, mitä tehdä tuon vaateliaan asiamiehen suhteen.

Bismarck, suuri jäniskoira, joka oli oikoellut raajojaan sängyn
päällä, tuli nyt haukotellen ja paksua häntäänsä heiluttaen
asiamiestä nuuskimaan. Koira näytti ikäänkuin todistavan: "Kaikki
mitä herrani puhuu ja tekee, kuuluu mailman välttämättömään
järjestykseen."

-- Voin toimittaa tarkastuksen noin viikon kuluttua, julisti
metsäherra matalalla äänellä, jollainen hänellä oli tarvittaessa.

-- Voisikko herra metsänhoitaja tarkemmin määrätä päivää? kysyi Tapio.

-- Jaa, on vaikea määrätä, selitti virkamies, -- saattaa sattua
puiden leimuuta ynnä muuta. Haluaisitteko olla läsnä tarkastuksessa?

Sepäs oli Herkko Tapion mielestä taas omituinen kysymys! Hän tuijotti
tutkivasti metsäherran silmiin, vaivihkaa punniten, täytyikö miestä
pitää yksinkertaisena vai pahansuopana, ja sai tuskin vastatuksi:

-- Haluaisin luonnollisesti... minäkin puolestani... Tuskin muuten
löytyy tarkoittamaani paikkaakaan...

-- Niin, kuten sanottu, viikon-parin kuluttua olen tilaisuudessa
toimittamaan asianmukaisen tarkastuksen, koska sitä haluatte, --
sanoi metsäherra itsetietoisesti. -- Mutta teidän läsnäolonne paikan
päällä -- ei ole välttämätöntä.

-- Tahtoisin kaikissa tapauksissa olla mukana huomautti yhä toinen.

-- Jaa no, sanoi metsäherra kohteliaasti ja nousi ylös. -- _Jos_
minulla on aikaa ilmoittaa, niin saatanhan tietysti...

-- Kiitoksia paljon! sanoi Herkko Tapio ja lausui heti hyvästit,
sillä hänestä näytti että metsäherralla oli jollakin tavoin kova
tarvis päästä pian erilleen hänestä.



6.


Vesi hyrskähteli venheen kokan alla, kun mies souti. Johonkin täytyi
voiman purkaantua.

Kun oli istahtanut teljolle puserohihasillaan, niin oli ensin
tuntunut ettei kannattanut miettiä, ainoastaan soutaa. Vaan kun
sitten oli rajuimman mielenosotuksensa puskenut vastatuulta
kiskoessa, ei voinut olla aivoiltaankin toimimatta. Ja tulivat kuvat
elävinä sieluun ja kuului korvissa sanaharkan kolina...

Paholainen! Että kehtasi sillä tavoin piikitellä, opastaa ja
osoitella. Ei hiventäkään luottamusta, uskoa tai hyvänsuopaisuutta.
Virkakuria vain, ja voiteeksi kohteliaisuutta. Näki selvään että
sillä hänestä oli ennakkokuva. Juorukuva...

Kuinka käärmemäisesti se häneltä kysyi, oliko mies oikeissa
naimisissa! Kuinka vinkuroiden viittasi että hän tässä oli liian
hyvä korvenraivaajaksi -- ja herraksi imarsi. Ivaa se oli! Ja kuinka
pirullisesti se hänelle paukautti ilmiantonsa, jonka joku katala
kätyri oli tehnyt. Täytyi olla akka miehen tamineissa nostaakseen
mölän mokomasta, kun talonpaikan katselija vetää puumerkkinsä puuhun,
jonka tahtoo kaataa korpikotinsa ensimäiseksi hirreksi. Täytyi olla
-- vosmestari, mestari takertumaan tyhjänpäiväisiin asioihin lain
varjossa.

Herkko Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan ja puristeli aironpyyryjä
soutaessaan.

Lujilleppa oli ottanut ennenkuin lupasi paikan tarkastaa. Mutta millä
tavoin lupasi? Mitä oikeastaan oli mielessään? Minkä se siitä vielä
laittaa? Sillä tuntui olevan erikoinen halu näyttää että hän tässä
on päällysmies ja toisen on pakko tyytyä siihen, mitä hän suvaitsee
määrätä. Katsokoon kintaitaan. Tässä täytyy -- ruveta puoltansa
pitämään. Jos virkamies juonittelee, niin kansan täytyy -- kurittaa.
Jos virkamies asettuu lakipykäläksi eikä oikeudenjakajaksi, niin
sellainen pykälä joutaa -- pyyhkäistä pois.

Vai kaikilla kodin puute. Hänelläkin? Semmoiset palatsit ettei jaksa
koirillaankaan täyttää! Jos ei olisi virkataloa, toki annettaisiin
vuokrarahat. Ehkä annetaan nytkin... Tiettävästikin! Ruotsalainen
nulkki, joka opettaa Suomen kansalle, mikä on oikein, mikä väärin.
"Juu, jaa, herra Tapio -- pienikin rikos on rikos!" Etten sille
älynnyt paiskata vasten taulua että pienikin virkamies näkyy olevan
suuri. Vaikka -- värähtipä sillä suupielet ja valkeni naama, kun
minä...

Hän souti vimmoissaan kahden miehen vauhdilla.

Sitten -- yhtäkkiä -- tuli surumieliseksi ikäänkuin häveten ja
kärsien omasta uhmastaan. Ja herpaantuen sounnissaan taltutti
tunteitaan. Jos oli virkamies hävytön, tarvitsiko häväistyn olla
samallainen? Mitä voitti? Oli vaarallista vastustaa esivaltaa. Ei,
kun jaksaisi kestää, kestää, niin vielä kerran nähtäisiin, kuka tässä
on ollut oikeassa, kuka väärässä. Ja kukkuisi kunnian käki korvessa!

Se -- mietti hän -- on ehkä sen luontoinen että siihen tehoo
imartelu? Mutta minä -- en alennu niinkuin monet. Tässä täytyy --
suorasukaisesti... En ole lammas, sen hän kokea saakoon. Tässä ei
siis, ajattelipa pitkin tai poikin, pääse pommituksetta...

Hän alkoi taas soutaa voimakkaasti, mutta tasaisesti. Vastaan
hyökyvät aallot hyrskähtelivät kovasti kokan alla ja tuontuostakin
räiskähti vettä veneeseen. Puseronhihat kastuivat...

Sinä iltana Tuuliniemessä itki sekä lapsi että lapsen äiti.

       *       *       *       *       *

Metsänhoitaja Berg, päästyään erilleen asiamiehestään, oli myös
kiihdyksissään.

-- Saakelin sosialisti! murisi hän itsekseen ruotsiksi, voimatta
lukea Svenska Partietia, jolla hän joskus oli saanut haihdutetuksi
sen mielialan, minkä synnytti vastenmielinen asiamies. Enin harmitti
että tunsi oireita kovaan vatsaan ja peräpukamiin -- aina kun
joku hävytön mies hänen luonaan kävi, ilmestyi näet hemorroideja.
Ja niiden hoitamisessa oli melkein yhtä paljon työtä kuin koko
hoitoalueen hallinnossa. Eikä tässä voinut käyttää metsävahtejakaan...

"Åt fanders!" hän ajatteli. "Mutta kyllä vielä näytän, miten
torpanpaikkoja kerjätään. Minä en päästä kruununmetsiin ainoatakaan
rämsänrantalaista sosialidemokraattia! Ennen vaikka ryssän anarkistin
kuin näitä -- nokkaviisaita, jotka muka puhuvat yhteiskunnasta ja
systeemistä ja herjaavat virkamiehiä."

Hänellä oli hämärä käsitys sosialidemokratiasta, jonka sisällöstä
hän ei ollut lukenut kunnon kirjoitusta, ainoastaan jonkun
pila-artikkelin puoliskon silloin tällöin Partiet'ista, sellaisetkin
näinikään aamuaskareikseen...

"Huliganer!" ähkäsi hän rutistaen sanomalehden kokoon.

-- Iida! toimitti metsäherra sisälle tultuaan ja hätistäen koiriaan:
Kun Härman Tapio vasta tulee tänne, niin pitää Iidan sanoa ettei
minulla ole aikaa. Har inte tid att bråka med pack!

-- Juu, passaakos antaa kaffia? kysäsi piika mielissään että
metsäherra toisinaan saneli hänelle ruotsinkielisiä rämsyjä.

-- Sopii tulla minulta ensin kysymään.

-- Juu, minä tuun sitten... -- Jos fosmestari nyt tekisi hyvin ja
menisi aamiaiselle, toimitti piika ja lisäsi vielä: -- Kuinkas
fostmestari tykkejää, paistetaankos sitä kotlettia lissää Pissille ja
Puntelle?

-- Jaa, huomautti metsäherra lauhtuneemmin -- mutta Bondelle sipulin
kanssa. Onko Glory saanut pudinkinsa?

-- Eihän tuo huoli! sanoi piikanen huolestuneesti. -- Reta taisi olla
vähän hapanta.

-- Pitää hankkia tuoretta kermaa Laitisesta, määräsi metsänhoitaja ja
läksi käsiään heiluttaen ruokakamariin.

Murkinoituaan salvetti rinnuksissa, ja syötettyään koiriaan noin
kolmeneljäsosaa tuntia, jonka ajan kuluessa hän niiden kanssa
keskusteli vilkkaasti ruotsiksi ja pani liikkeelle ainoan ranskansa,
hän meni virkahuoneeseensa, istahti pulpettinsa ääreen, otti kynän
varren käteensä, rapisteli juhlallisesti papereitaan ja -- huokasi
ääneen. Kylläpä, kylläpä oli työtä -- milloin sen kaiken kerkiääkään
tehdä...?

Oli hän aikonut Metsähallitukselle esittää että Rämsänrannan
hoitoalueen metsänhoitajan virastoon perustettaisiin ylimääräinen
sihteerin virka, parin tuhannen markan vuosipalkalla. Jos vain
ylimetsänhoitajalta saisi suosituksen? Mutta sitä ei oikein... Vaan
jos tosiaan onnistuisi näistäpuoleen saamaan oman sihteerin, niin
kelpaisi köllöttää -- se olisi samalla ikäänkuin esittelijäsihteeri.
Ei tarvitseisi aina itse mieskohtaisesti antautua ikäviin
resonemangeihin kaikenmoisten maankiertäjäin kanssa, antaisi
esittelijäsihteerinsä ensin ottaa vastaan asiamies, valmistaa asia
perinpohjin ja sitten vasta itse valmiiltaan... noin vaan... lyhyesti
_hyljätä_ tai -- hyväksyäkin... joskus...

Metsäherra Berg rykäsi kaikuvasti aivankuin joku vastanimitetty
senaattori ja vaipui sihteerihaaveisiinsa sytyttäen sinisavuisen
sikaarin ja työntäen luotaan paperit ja kynän.

Äsch! että oli joutunutkin Rämsänrannalle asti. Eihän täällä ollut
muuta kuin ikuista jätkän työtä kaikenlaisten resupekkain tautta.
Äkta finntuppar!

Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, katsoi kultakuoriseen
kelloonsa ja huusi palvelijattarelleen:

-- Iida! Eikö Iida ole nähnyt Granrothia?

-- Juu! Kyllä vissiin se oli Rankrutti, joka justiin käveli
fosmestarin moottorirykylle, vastasi piika ovelta.

Metsäherralle tuli kova hätä, hän juoksi edestakaisin pitkin
huoneita, löysi vihdoin jonkun asekokoelman ja öljypullon sekä huusi
hikipäissään palvelijattarelle:

-- Onko Iida korjannut minun moottorimyssyni?

-- Ai jess! vinkasi piika ja läksi juoksemaan yli pihan. -- Punte
-- kelvoton -- sitä -- äsken -- retuutti hampaissaan -- enkä minä
yhtään...

Hän toi kovasti puistellen päähineen takaisin, mutta Bonde sai sillä
korvilleen samalla kun metsäherra korkealla falsettiäänellä kiljasi
koiralle:

-- Simplicissimus!

Ja läksi leuhottamaan alas rantaan, takin liepeet hulmuten ja
molemmissa kainaloissaan moottoritarpeita. Mutta koirakolmikko
seurasi häntiänsä liehuttaen perässä, silmissä iloisenkirkas älyn
ilme ikäänkuin ilmaisten: "Nytpä alkaa päivän työ ja touhu!"

Granroth nosti hattuaan jo etäältä, kun näki metsäherran tulevan ja
nousi moottorista laiturille kohteliaasti vastaanottamaan isäntää.

-- Joko Granroth on kauvankin odottanut?

-- Ikään minä tulin.

-- Minun luonani juoksee niin hemmetin paljon asiamiehiä! päivitteli
metsäherra.

-- He ka, kun on lauvantaipäivä, arveli Granroth varovaisesti.

Hän oli vain Granroth, Rankrutti, yksi metsäherran harvoja
luottamusmiehiä rahvaan seasta -- joka vähin ymmärsi "koneen päälle"
ja suostui auttelemaan.

Ja he alkoivat yhdessä rassailla moottorin sisuskaluja, jota olivat
tehneet sadat kerrat ennenkin.

Moottorin rassaileminen se ikäänkuin kuului sesonkiin täällä
korkealla pohjoisessa.

       *       *       *       *       *

Kun oli pari tiimaa rassailtu Rankrutin kanssa ja saatu moottori
kuntoon, pyyhki herra Berg hikeä kirkkaalta otsaltaan ja päästi
Granrothin menemään kiitoksilla, tosin mainiten että olisihan
pitänyt saada kahviakin, vaan eipä ollut kiireessä muistanut Iidalle
toimittaa.

-- Eihän sitä nyt kahvea joka päivä vosmestarin luona, sanoi Granroth
matelevasti ja meni pitkin rantaa.

Metsäherra palasi kartanoonsa ja alkoi peseytyä sekä muutenkin
itseänsä siistitä.

-- Kävi täällä taas asiamiehiä fosmestaria kysymässä, vaan minä
sanoin ettei suinkaan fosmestarilla mitenkään tänä päivänä enää ole
aikaa, ilmoitti piika sievästi, suu supussa ja silmät vilkuttaen.

-- Sablar! sadatteli metsäherra kivertäen hienoja viiksiään peilin
edessä. -- Mitähän miehiä ne olivat?

-- Ylijärven kylästä sanoivat olevansa. Leveranssipuista tai mistähän
lienevät puhuneet.

-- Puutoukat! Onkilierot! sanoi metsäherra keikauttaen päätään.

-- Minä toimitin että jos fosmestarille ehkä passais ottaa vastaan
niinkuin huomenna...

-- Kuinkas Iida sillä tavoin meni sanomaan? Tietäähän Iida etten
minä koskaan ota vastaan sunnuntaisin. Täytyyhän olla pyhärauha
forstmestareillakin; kotihart... tai miten sitä suomeksi sanotaan.

-- Fyi jes! siunasi piika itseään. -- Kylläpä minä tosiaan olin pois
suunniltani, vaan jos ne tulevat, niin passaahan taas sanoa että...

Mutta nuori metsänhoitaja näytti sangen närkästyneeltä pinnistäessään
korkeata kaulusta ja keltaista kravattia kuikeloon kaulaansa.

-- Iida olisi hyvä ja toimittaisi minun likaiset kaulukseni
ja mansettini pesuun että saan taas lähettää kaupunkiin
kiilloitettavaksi.

-- Juu! Passaakos laittaa ne simsettirajit kanssa ryykerskalle?

-- Ei! määräsi metsäherra ja meni virkahuoneeseensa.

Mutta ei hän montakaan minuuttia siellä viihtynyt. Tuntui että
välttämättä piti päästä kylälle tuulotteleimaan -- olipa tässä jo
työn touhussakin oltu -- ja kertomaan oikeille ihmisille, millaisia
asiamiehiä juoksenteli hänen luonaan jo varhaisesta aamusta alkaen.

Ja hän sieppasi hopeahelaisen kävelykeppinsä ja punakelta-vuorisen
ylioppilaslakkinsa ja sipsutteli kepeästi kuin tukholmalainen
mamsseli keltaisissa jalkineissaan nimismiehen asuntoon, joka
sijaitsi vain parin kivenheiton päässä, mutta syrjässä maantiestä,
metsän siimeksessä.

-- Tjänare!

-- Stig in! Paina puuta!

-- Tack!

-- Hur' mår du?

Näin tervehtivät maalaisvirkamiehet toisiaan. Nimismies oli
vanhapoika, hyvin lihava, tosin oluenjuoja, mutta hyvänsuopa ja
mukava herra, josta talonpojatkin pitivät.

-- Minä tulin vain pistäytymään, selitti metsäherra jatkaen
keskustelua ruotsiksi, jota kieltä hän piti oikeutenaan käyttää
nimismiehelle, vaikka nimismies Pykälä oikeastaan oli supisuomalainen
ja suomalaisen koulun käynyt mies.

-- Kuinkas veljellä nyt on niin kiire? kysyi lihava nimismies,
virkeästi ja veitikkamaisesti katsoa killistäen hyllyvien poskiensa
sisästä.

-- Jessusmaria, jos tietäisit! Minulla on tänäkin päivänä laukannut
asiamiehiä kuin harmaita kissoja. Aamulla varhain, kun vielä viruin
vuoteessa -- i allsköns ro -- tulla tormaa yksi perhanan sosialisti
ajamaan ylös vuoteesta.

Nimismies nauroi sydämellisesti ja sanoi ainoastaan:

-- No?

-- Minun oli tietysti pakko ottaa vastaan.

-- Ja resultaatti? kysyi nimismies.

-- Resultaatti tietysti se, että hän -- kuten odottaa sopii
rämsänrantalaiselta sosialistilta -- häpäisi Metsähallitusta.

-- Sinulla olisi sietänyt olla kaksi laillista todistajaa! huomautti
nimismies Pykälä puolittain leikillä.

-- Hiidestäkö heitä sieppaa varhain aamulla!

-- Mitä hän oikeastaan tahtoi?

-- Torpanpaikkaa tietysti!

-- Lupasitkos?

-- Helkutti!

-- Hä?

-- Hän vaati tarkastusta ensi tilassa.

-- Sinun on pakko toimittaa laillinen tarkastus!

-- Onpa tietysti.

-- No mitäs sitten nalkutat?

-- Mutta sosialistille? Obs!

-- Kantänka!

-- Älä sano kantänka. Se ei ole mikään bagatelli, jos sosialistit
päästetään Rämsänrannan suuria metsiä raiskaamaan! lausui metsäherra
kiihkeästi.

-- Kaikille sama laillinen oikeus, säätyyn, muotoon, pukuun ja
puoluekarvaan katsomatta! julisti nimismies.

-- Fraaseja! --

-- Kuka se sitten oli?

-- Härman Tapio.

-- Ei sennimellistä ole tässä pitäjässä! huomautti nimismies.

-- On!

-- Ei ole.

-- Her... Herkko -- Tapio?

-- Se kyllä. -- Hyvä mies!

-- Hävytön lurjus! tokasi toinen.

-- Mitä sitä joutavia! kumosi nimismies.

-- Sietäisi panna rautoihin! rapsautti metsäherra.

-- Ole nyt tuossa...

-- Hän on vaarallinen valtiolle!

-- Missä suhteessa?

-- Hän kritikoipi virkakuntaa. Ja tekee vaatimuksia! valitti
metsäherra.

-- Ei ole vielä rikos.

-- Sitä paitsi -- sanomalehtiavioliitossa!

-- Se on kirkollinen asia. Se ei kuulu sinuun. Sinuun, joka
itsekkin...

-- Ja isän puolelta mitä huonoimmassa maineessa, kuten Granroth juuri
tiesi kertoa. Isä oli ollut tunnettu metsävaras, joka täytyi väkisten
karkoittaa kruunun metsistä ja pistää linnaan.

-- Mitä ne isän rikokset poikaa pilaa! Lain edessä olet sinäkin
puhdas, vaikka pappasi saattoi olla mikä hunsvotti...

-- Älä huoli loukata minua!

-- Älä sinäkään huoli loukata Herkko Tapioa.

-- Jaa, mutta miestä vastaan onkin jo tehty ilmianto kruununmetsän
pahoinpitelemisestä.

-- Se on eri juttu. Pane syytteeseen!

-- En!

-- Miksi et?

-- Hän ei ole vielä kaatanut ainoatakaan puuta. Siinähän se niksi
onkin.

-- Mitä hän siis on tehnyt? kysyi nimismies ja puhalsi paksun savun,
silmät pullistuneina uteliaisuudesta.

-- Djah, sihahti metsäherra, -- se on salaperäinen asia. Se on niitä
Rämsänrannan sosialidemokraattien mysterioita.

-- Onko hän ehkä yrittänyt hirttää itsensä kruunun puuhun? kysyi
nimismies ivallisen terävästi.

-- Kunpa olisikin! vastasi metsäherra myrkkyä lykäten. --
Siihen tarkoitukseen luovuttaisin ainakin minä ilmaiseksi
hirsipuita -- leimaamatta. Ja minä luulen että jos Suomen koko
sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä samassa tarkoituksessa kääntyisi
Metsähallituksen puoleen, Metsähall...

-- Vastaatkos puheistasi? Onni ettei sattunut todistajia. Muuten
sinä, sinä itse...

-- Sinähän tässä olet kruunun nimismies? Pass på! Gör din plikt!

-- Leikki sikseen, sanoppa nyt oikein tosiasiallisesti, mitä Herkko
Tapio on tehnyt? tutki nimismies, joka aina tahtoi päästä asian
ytimeen.

Nuori metsänhoitaja ei heti vastannut, hän vihelteli vaan ja
keikautteli päätään.

-- Kun niikseen sattuu, hyvä veli, niin et tiedä asiasta pyhäsen
pölähtävää?

-- Ei ole tarviskaan tietää. Mutta ilmiantaja tietää...

-- Siis ilmiannon perusteella?

-- Tietysti!

Nimismies oli ponnahtanut seisaalleen ja mittaili tuikeasti
metsäherraa.

-- Ja ottamatta itse selkoa?

-- Minulla ei ole aikaa laukata jokaisen sosialistiroikaleen
kintereillä!

Nimismies Pykälä oli karahtanut kasvoiltaan tulipunaiseksi.

-- Se on häpeä suomalaiselle virkamiehelle, sanon minä.

-- Sinäkin, finntupp:...

-- Ole hyvä ja mene ulos! Ovi paukahti. -- --

Ennenkin he olivat suutahtaneet toisiinsa, vaan sitten
totilasin ääressä leppyneet ja sopineet. Se oli sitä tavallista
rämsänrantalaista virkamieskulttuuri-ohjelmaa.

       *       *       *       *       *

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut -- ja niinkuin ei ollutkaan!

Saman päivän iltana Fjalar Berg hilpeästi ajeli moottorivenheellään
ympäri Rämsänjärven lauvantaityveniä rantoja ja oli hänellä
moottorissaan kuusi naisihmistä: diakonissa Roos, postineiti
Strömberg, pastorintytär Pulmu Pallukka, apteekkarin Iines, kauppias
Partasen kaunis Katri ynnä kansakoulunopettajan vaimon sisar Siviä
Kuikkanen.

Naisten kanssa ei toki tarvinnut riitaantua niinkuin tuon
lakitekopyhän nimismies Pykälän kanssa!

Nämät nuoret maalaisneitsyet eivät koskaan panneet vastaan,
ehdottipa heille mitä hyvänsä, sanoipa heille mitä tahansa -- he
hymyilivät aina niin kiitollisesti metsäherra Bergille, joka oli niin
huomaavainen ja kohtelias, niin hienosti sivistynyt ja elegantti,
noobeli ja intressantti. Olipa apteekkarin Iineksen ja pastorin
Pulmun välillä kerran kesäisenä yönä vinttikamarissa noussut kova
kiista siitä, oliko Fjalar Bergiä myös pidettävä intelligenttinä vai
spirituellina. Iines oli hampaita kiristellen väittänyt että Fjalar
oli intelligentti niinkuin yleensä forstmestarit hänen tietojensa
mukaan, vaan Pulmu oli lettiänsä huiskauttaen nimittänyt yhteistä
ystävää spirituelliksi. Siihen oli Iines puolestaan huomauttanut
ettei spirituelli käsite laisinkaan kuulunut ihmisiin, sillä hän
muisteli nähneensä saman tai ainakin samantapaisen latinaisen
otsakkeen isänsä apteekkipurkkien päällä alhaalla. Tyttöjen riidan
oli seuraavana aamuna ratkaissut postineiti Strömberg, joka oli
vakuuttanut että herra Berg oli yhtähaavaa sekä intelligentti että
spirituelli sekä lisäksi vielä suuri filantrooppi.

Filantrooppi! Kas se miellytti tyttöjä kaikista enimmin, sillä
kumpikin vaistosi siinä jotakin yhtä viehkeätä kuin ruukkukukassa,
jonka nimi oli Heliotrooppi. Niin soveltuivat siis kaikki
kauniit nimitykset ihmeellisesti Fjalar Bergiin, kavaljeeriin ja
gentlemanniin, trubaduuriin ja ritariin.

Nyt istuivat neitoset iloisesti irvistäen ilta-auringon kultaamassa
moottorissa molemmin puolin metsäherraa, joka erityisesti tänä
päivänä ei ollut tahtonut miestoveria matkaansa -- miehet olivat
väliin niin... tråkiga! Bismarck, Glory ja Bonde olivat kyllä
matkassa ja vastasivat metsäherrankin mielestä hyvin kolmea
rämsänrantalaista kavaljeeria.

Seurueen keskustelu kävi enimäkseen ruotsiksi, sillä eivät kauppiaan
tyttö eikä Siviä Kuikkanen siitä olleet millänsäkään, vaikka eivät
monta sanaa ymmärtäneetkään. Oli niin ihmeen hauskaa aina olla
metsäherra Bergin seurassa, katsoa hänen valonhohtaviin silmiinsä,
kuunnella hänen äänensä kummallista sointua, nähdä hänen rentoja,
herrahtavia liikkeitään ja sielussaan kuvitella, kuvitella -- sitä
nuorta kreiviä, joka kansanlaulussa astui laivasta viheriäiselle
maalle ja kesäiltana "tuli minua kihlaamaan".

"Oh, onnellinen, joka...?"

"Ai keneenkä se lopulta...?"

"Mutta kuinka hän onkaan sööti!" Näin ajattelivat tytöt, vaikka
salasivat visusti tunteensa ja haaveensa ja nauttivat rauhallisen
odotuksen epämääräisestä sulosta.

Ei yksikään näistä naisista luonnollisesti, jos joku syrjäinen
epäili, tunnustanut pienimmässä määrinkään rakastuneensa mieheen.
"Kuka häneen voisi säkästyä? Sellaiseen höyhenkenkään --? Olla voipi
hänen kanssaan vaikka joka päivä ja joka... ajella moottorilla
on hirveän hauska hänen seurassaan, tanssia polkkamasurkkaa
hänen kanssaan kirkonsillalla on mukavaa, mutta rakastua häneen,
hänenlaiseensa! -- ei ikinä. Eipä tietystikään! En ainakaan minä!
Enkä minäkään! Fyi että tantti viitsiikin. Hyi kuinka mamma on ilkiä!
No jo se tuo setäkin on pöljä!"

Fjalar Berg puolestaan myös, käydessään Helsingissä, saattoi
jollekkin toverilleen, jonka tapasi pääkaupungin kadulla, ylpeästi
huudahtaa, ihan suuttumuksen rajoilla: "Ja luuletko sinä tosiaan
että _minä_ vakavasti voisin välittää ainoastakaan hameniekasta
barbaarisessa seudussa, joka kantaa nimeä Rämsänranta! -- Sellaisia
närhiä! Homsantuita!"

Näille nuorille neideille metsäherra Berg kuitenkin uhrasi kaikista
enin rämsänrantalaisesta olemassaolostaan, näille hän rupatteli
virkasalaisuutensa, ilonsa ja harminsa tehden selkoa Metsähallituksen
toimenpiteistä, kirjelmistä ynnä kaikenlaisista aloteaikomuksista.
Vieläpä omista matkalaskuistaankin. Ja näilleppä hän kertoili kaikki
ihmeelliset seikkailunsa sekä huvitti heitä naisille sopivimmilla
vitseillä.

Sen tähden jokainen näistä nuorista neideistä oli luotettava
tiedonantaja, milloin joku pitäjäläinen huomasi heidän puoleensa
kääntyä, asioissa jotka koskivat metsänhoitaja Bergiä. Tämän
virkamiehen jokainen askel, jokaisen päivän ohjelma tai edellisen
päivän pääsisältö tiedettiin näet täsmälleen tässä pienessä,
valitussa piirissä. Jos ei Siviä tiennyt, tiesi Katri; jos ei Katri
tiennyt, tiesi Pulmu, jos ei Pulmukaan tiennyt, niin tiesi ainakin
Iines, vaan jos ei Iineskään olisi tietänyt, niin olisivat varmasti
tietäneet Thyyra tai Klaara. Neiti Siviä tiesi esimerkiksi millaista
ruokaa "Pärkin Loru" edellisenä aamuna oli saanut ja oliko se
kelvannut vai ei; kaunis Katri tiesi esimerkiksi, mitä monenlaisia
tilauksia metsäherra oli tehnyt eri kaupungeista; Pulmu tiesi, mitä
ruotsalaista följetongia Fjalar Berg edellisenä yönä oli koettanut
lukea, kun ei ollut saanut unta kolmeen tuntiin erään kiusallisen
lammenkuivausanomuksen johdosta; Iines tiesi, kenenkä luona Fjalar
kaunokainen edellisenä iltana oli ollut vieraissa, mitä siellä oli
puhuttu ja mihin hän aikoi tänä iltana kello 7, huomenna kello 3 ja
vielä ylihuomenaamupäivälläkin; Thyyra tiesi tarkalleen-tirkalleen
mihin paikkaan pitäjää metsäherra aikoi ensi tilassa virkaretkelle,
leimaamaan, luovuttamaan, konfiskeeraamaan tai inspehtaroimaan sekä
milloin hän sieltä oli takaisin odotettavissa; mutta Klaara yksin
tiesi metsäherra Bergin hemmorroidi-salaisuudetkin!

Sentähden ei viipynyt kauvan ennenkuin tänäkin lauvantaiehtoona
elokuun ilta-auringon vaihtuessa lämpöiseksi, romantilliseksi
kuutamoyöksi, hilpeästi kohisevassa huvimoottorissa kukin uskottu
oli saanut annoksen kaikesta siitä mitä taas oli sattunut piilemään
nuoren virkamiehen sydämellä.

Kaikkia nuoria naisia liikutti se miten ilkeässä asemassa Fjalar Berg
tänä aamuna oli ollut Herkko Tapion röyhkeän käytöksen suhteen.

-- Usch! huudahti neljä neideistä kuorossa kuultuaan metsäherran
selostuksen.

-- Älkää antako sille mökinpaikkaa! pyysivät Katri ja Siviäkin. -- Se
on juuri sama paikka, jossa viime viikolla kävimme marjassa.

-- Ai jee! kimahti Iines. -- Minä olen siellä ollut papan kanssa
pitkää siimaa vetämässä.

-- Ja minä olen poikain kanssa käynyt siellä viime syksynä sienessä!
ilmoitti Pulmu punoittavin poskin.

-- Muistatko Thyyra? kuiskasi Klaara silmää iskien: mekinhän siellä
sinun kanssasi soutelimme -- silloin kun _hän_ oli matkoilla -- ja
otimme aurinkokylpyä. -- Siellä on ihmeen valkoinen hietikko, sanoi
hän ääneen. Sääli antaa niin sieviä paikkoja -- sellaisille...

-- Olkaa huoleti! huomautti metsäherra tolkussaan: minä kyllä
järjestän sen asian. Jag arangerar! Sitten hän lisäsi: Oikeastaan
tekisi mieleni pyytää samaa paikkaa Metsähallitukselta itselleni
metsästysmaaksi.

-- Pyytäkää, pyytäkää! hälisivät naiset: Niin mekin tulemme...

Moottori mennä huristi hilpeästi pitkin salmia ja poikki lahtien.

-- Voi, eikö lauleta? ehdotti joku tytöistä. Djupt i hafvet --
Kultaisessa kartanossa... Eikös? -- Ah, herra forstmestari, laulakaa
te yksi gluntti! rukoili toinen.

Fjalar Bergiä ei tarvinnut kahta kertaa pyytää. Hän piti itseään
suurena säveltaiturina näillä main. Ja kohta alkoi kuulua
tunteellisesti väräjävä laulu yli syvyyksien, kun metsäherra korotti
äänensä:

Hvad -- det -- är -- skönt -- ändå...

Här -- i naturens -- skö -- ö -- ö -- öte...

Klaara Strömberg säesti, mutta Thyyra Roos katsoi vaijeten pitkin
kuutamovälkkyistä ulappaa.

Koirat vähitellen yhtyivät säestykseen...



7.


Asian meno oli seuraava.

Kahden viikon kuluttua Herkko Tapio toistamiseen pyrki tapaamaan
metsänhoitajaa ja kohtasi hänet virkatalon portilla, lähtemässä
kyläilyyn koirineen. Herra Berg ei ensin aikonut seisahtua, mutta
toinen nosti lakkiaan, pyytäen puhutella. Metsänhoitaja kysyi,
onko asiaa. Tapio kummasteli metsänhoitajan kysymystä ja sopersi
tulleensa tiedustamaan, miten oli sen torpanpaikan tarkastuksen
laita. Siihen vastasi metsänhoitaja terävästi että hän, kuten oli
aikonut, jo oli toimittanut tarkastuksen. Tapio, antaen mielessään
anteeksi ettei metsäherra ollut välittänyt asianomaisen halusta olla
läsnä tarkastuksessa -- milloin sen lienee toimittanutkin niin ettei
toinen saanut vihiä? -- kysyi nyt, kelpasiko paikka metsänhoitajan
mielestä torpan tilaksi. Siihen vastasi metsänhoitaja että hänen
mielipiteensä paikan soveliaisuudesta tai soveltumattomuudesta
saattoi tulla kysymykseen ainoastaan silloin, kun Hallituksesta
pyydetään hänen lausuntoansa. Jos siis Härman Tapio todella tahtoi
tehdä torpan paikan anomuksen, oli hänellä siihen tilaisuus milloin
tahansa, paitsi ei tänä iltana, jolloin hänen oli mentävä kylälle.
Hänen kauttaan sopi paperit lähettää, niin ei mennyt asiamieskuluja.
Silloin sanoi Tapio että hän teettää anomuksen tänä iltana ja tuopi
paperit metsänhoitajalle seuraavana päivänä. Metsänhoitaja huomautti
tähän että hänen ei sovi ottaa papereita vastaan huomenna, koska
on sunnuntai, vaan ehkä maanantaina puolilta päivin. Näin sanoen
hän nosti kylmänkohteliaasti lakkiaan ja läksi menemään apteekkarin
taloa kohden, jättäen asiamiehen siihen seisomaan. Tapio, hetkisen
mietittyään, suuntasi hammasta purren askeleensa nimismiehen taloa
kohden ja tuli suosiollisesti vastaanotetuksi. Jostakin syystä näytti
nimismies erikoisella mielihyvällä kirjoittavan hakemuksen Tapion
puolesta, toimittipa vielä juoksupoikansa lipun kera pyytämään
mainetodistusta pappilasta. Ja kuultuaan ettei metsänhoitaja ollut
luvannut ottaa papereita vastaan ennenkuin maanantaina puolelta
päivin, hän tuumi Tapiolle että olipa vähän omituista sillä tavoin
juoksuttaa asiamiehiä, jotka asuivat taivalten takana, sekä ehdotti
ettei anomusta jätettäisi metsäherran huostaan, vaan lähetettäisiin
suoraan Helsinkiin erään tuttavan kautta, jonka asiamiesvaivat hän,
nimismies, saattoi kustantaa. Parahiksi tänä iltana kello 10 läksi
posti etelään päin, joten sopi panna anomus heti menemään. Tapio
suostui kiitollisuudella nimismiehen toimenpiteeseen ja erosi hänestä
toivorikkain mielin, ollen varma siitä että nyt ainakin oli asia
lähtenyt oikealle tolalle. Ja hänen sountinsa takaisin Tuuliniemeen,
väliaikaiseen asuntoon, oli kevyttä kuin vesilinnun uinti. Ei tuo
rappeutunut mökkikään sinä yönä tuntunut ikävälle, sillä nuorta
vaimoa elähytti sama toivo, ja lapsi oli terve eikä huutanut. Ja
kun viikon arki taas alkoi, luistivat sisätyöt entistä paremmin --
Herkko Tapio näet oli ottanut kaikenlaisia töitä pitäjäläisiltä ja
hänen maineensa kansan kesken kasvoi päivä päivältä, sillä hän oli
osaava mies ammateissa, joita oli harjoitellut kaupunkivuosinaan ja
joilla ei ollut liikoja edustajia Rämsänrannalla. Hän oli valuri ja
tinuri, rauta- ja puuseppä, kellojen, pyssyjen ja koneiden korjaaja,
puukkojen, tuppien ja tuohikapineiden tekijä, nahkuri, suutari ja
tarvittaessa räätälikin, sanalla sanoen melkeinpä tuhattaituri. Mutta
metsään, metsään hänen sielunsa silti paloi, uutismökin viljelykseen,
ja hän piti kaikkia näitä töitään ainoastaan välitoiminaan. Nyt
täytyi pidellä pihtejä ja kalkutella vasaraa, mutta hengessään mies
heilutti kirvestä aarnipetäjän juuressa ja käänsi turvetta, jonka
alta väkevä maa lemusi. Päivästä päivään, viikosta viikkoon hän
sielussaan oli tekevinään toista työtä kuin mitä teki.

Sillävälin Metsähallitus palautti Herkko Tapion torpanhakemuksen
Rämsänrannan metsänhoitajalle asianomaista lausunnon antamista varten
-- eikä herra Berg tällä kertaa vitkastellutkaan ennenkuin työnsi
paperit takaisin. Mutta senjälkeen seurasi viikkoja ja kuukausia eikä
papereita kuulunut jälleen palaaviksi, ja asianomainen Tapio jo alkoi
huolestua. Hän tiesi kyllä minkä muutkin, nimittäin että herrain
kiireet ovat hitaita, mutta hän ei käsittänyt miksi yksinkertaista
torpanpaikan anomusta niin kauvan viivytettiin. Asumattomia kruunun
metsiä oli Rämsänrannalla aivan tavattomat alat, kuului siis asiain
luontoon että riitti vielä asuinpaikkoja haluaville. Lokakuun
myrskyt ulvoivat uneksivan miehen ympärillä, yöt olivat pimeät
ja sateiset, ja nuorta vaimoa oli taas ruvennut ikävystyttämään
moinen yksitoikkoinen elämä autiolla niemimaalla ja kaduttamaan
koko maallemuutto hälyrikkaasta kaupungista. Mies puri hammasta
ja teki vahvasti työtä kootakseen vähänkään rahaa säästöön, mutta
vaimo vakuutti että mokomassa pahassa paikassa ihminen kuolee sekä
ruumilliseen että henkiseen kurjuuteen.

Työtä tehdessään Herkko Tapio alituisesti kuvitteli onnellisen
päätöksen pian joutumista Metsähallituksesta sekä suunnitteli jo
syystalvella ryhtyvänsä hirsien hakkuuseen Käkiniemellä -- niinpä
hän mielessään nimitteli mielipaikkaansa, vaikka se hakemuksessa
oli jätetty ilman nimeä ja ainoastaan määritelty vartiopiirin sekä
ympäristönsä mukaan. Käkinientä mies ajatteli, käen kevätkukkuja ja
kesäisen hiekkarannan herttaisuutta hän haaveili syyspimeän myrskyjen
mylviessä. Siellä on elämä perustuva luonnon pohjalle, sieltä, kun
sinne kerran asettuu, ei mieli lennä mailman turhuuksiin. Oma koti --
ah, sehän oli Hetunkin intohimoisin kaipaus, siellä vasta...! Jospa
vain lupakirja joutuisi, että voisi ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin ja
että vaimo rauhoittuisi.

Jo jäätyivät vedet -- kekriltä -- satoi ensimäiset lumet, ja
ihmiset pääsivät suksilla pitkin jäitä kirkonkylään. Herkkokin
hiihti tavatakseen metsäherran, mutta saipa hän taas kolmesti
peräksyttäin käydä turhaan. Ensi kerralla oli Fjalar Berg parin
viikon Helsinkimatkalla kennelklubin asioissa, toisella kertaa
hän kyllä oli kotosalla, mutta taloudenhoitajatar väitti että
metsänhoitaja oli siinä määrin pahoinvoipa ettei ollut luvannut
kolmeen päivään laskea ketään asiamiestä luokseen, mutta kolmannella
erää sattui metsäherra olemaan leimausretkellä syrjäkylään, ja mukana
tiedettiin olevan diakonissa Thyyra Roos. Vasta loppiaisen jälkeen
onnistui Herkko Tapion yllättää herra Berg kotona ja otti tämä
hänet erityisen kohteliaasti vastaan, tarjosi ruotsalaisen sikarin
ja vehnäkahvit sekä puheli kuin tasa-arvoinen niin että toinen oli
peräti ihmeissään, taas saaden hävetä epäluulojaan. Itse asiasta oli
seuraavanlainen keskustelu:

-- Milloin herra metsänhoitaja luulee päätöksen kerkiävän?

-- Jaa, minun on vaikea sanoa. Minä puolestani tietysti soisin sen
pian joutuvan. Saattaa olla että koska Metsähallituksella nykyään on
paljon tärkeitä asioita, teidän hakemuksenne vii...

-- Eikö metsänhoitaja voisi jotenkin kiiruhtaa asian ratkaisua? Kun
minullakin olisi kiire...

-- On sopimatonta, jos minä rupean kiiruhtamaan hallitusta. Minä
voisin siitä saada muistutuksen, ehkäpä virkaeronkin.

-- Mitä herra metsänhoitaja muuten arvelee päätöksestä? kysyi toinen
varovaisesti. -- Tottakai talontekolupa minulle myönnetään?

-- Jaa, se on tykkänään Metsähallituksen asia...

Metsäherran silmät tuijottivat rävähtämättä asiamieheen.

Toisen oli tyytyminen kärsivällisesti odottamaan. Tammikuu kului
loppuun, helmikuu samoin, maaliskuukin meni menojaan, ja miestä veti
metsään hangen ja havun tuoksu ja mieli hehkui raikuvaan, luovaan
korpityöhön. Mutta ei uskaltanut kajota -- Käkiniemen rantamännistö
seisoi siinä varoittavana, koskemattomana, pyhänä kysymysmerkkinä, ja
ainoastaan harjua pitkin suikkelehtiva suksenlatu osoitti että väliä
joku tuontuostakin oli siellä hiihdellyt.

... Miehen sydäntä kirvelee työpäivän tyhjäänmeno ja kuta
lämpöisemmin aurinko paistaa etelänrinteiselle hangelle, sitä
hivuttavampaa katkeruutta hän tuntee sitä valtaa kohtaan, --
oli se mikä tahansa -- joka kiusaamalla häiritsee ihmisvapauden
alkuvoimaista elintoimintaa kaukokorvessa.

Eivät aavista herrat virkamiehet, valmiin leivän syöjät, valmiin
asunnon asujat, missä valossa vallasta-osaton inehmo tämän mailman
näkee. Hän tunnustaa vallan, mutta hän ei tunnusta oikeutta, hän
vihaa herruutta ja kaihoaa ihmisyyttä... Turhaan!

Siellä ylhäällä ei oikeastaan ymmärretä, kuinka alhaalla
siveellisesti ollaan. Ne ovat kaupunkijumalia, jotka ilmoisen
ikänsä asuvat yläkerroksissaan ja ovat unhoittaneet, miltä tuntuu
jalkapohjaan kävellä alkuperäisen maan päällä. Hissillä heidät joskus
lasketaan katusileälle -- siinä heidän elävä kokemuksensa, mutta
yläkerrosten akkunoista katsellen ne luulevat käsittävänsä koko
isänmaan ja kansan todelliset tarpeet ja hallitsevat yhteiskuntaa
poikamaisella varmuudella...

Näin kihoilivat miehen varhakeväiset mietteet metsäharjun
hiljaisuudessa hiihdellessä. Mutta hän ei ollut vielä kokenut, kuinka
syyttömään suuntaan kansalaisen kapinatunteet usein kohdistuvat
hallitusjärjestelmässä, joka kukoistaa ainoastaan pienimpien
tekijäinsä tahdosta.

Huhtikuussa sattui odottamaton tapaus. Ei se ollut se että
Tuuliniemen ukko kuoli ja haudattiin, vaan se mikä tästä kuolemasta
aiheutui. Koska näet ukko oli ollut torpan viimeinen laillinen
hallitsija senjälkeenkun pojat rikoksista syytettyinä olivat paenneet
Ameriikaan, julisti metsäherra, joka jo ennemmin oli kaikessa
hiljaisuudessa hankkinut Metsähallituksesta päätöksen Tuuliniemen
torpan soveltumattomuudesta edelleenasuttavaksi, että torppa tulee
lakkautettavaksi ja pirttiresu huutokaupalla myötäväksi kruunun
hyväksi sekä antoi metsä vahtinsa kautta ilmoittaa että Herkko
Tapion, huonemiehen perheineen, on ensi tilassa muutettava pois.

Silloin Tapio sanan sanomattomana, pahasti irvistäen, hyppäsi
työnsä äärestä suksiensa päälle ja painautui järven selälle. Mutta
Hetu, hänen vaimonsa, seisoi lapsi sylissä päreillä paikatun
akkunan ääressä tuskaisena katsoen miehensä jälkeen, ohuet huulet
yhteenpuserrettuina, silmät itkun verestävinä. "Mikä nyt perii? Siinä
taas että luovuttiin kaupungista!"

Mies, joka kiidätteli suksillaan pitkin kevätkierää, ajatteli
puolestaan: "Kettu! Suuri kettu! Kuinka mieluinen asia sille mahtoi
ollakkaan ukko raukan kuolema..."

Tapio ei tällä kertaa välittänyt omasta kiihtymyksestään, vaan
mennä porhalsi hengästyksissään suoraapäätä metsäherran puheille
välittämättä piiankaan estelyistä:

-- Onko Metsähallituksella jotakin ohjesääntöä, jonka mukaan se
menettelee?

-- Onpa tietysti.

-- Mikä se mahtaa olla?

-- Mi... Minä itse...

-- Siltä tosiaan näyttää. Hyvästi! Herkko Tapion silmät leimahtelivat
siveellistä vihaa, vaan metsänhoitaja Bergin suurissa, tuijottavissa
silmissä väreili kummallinen ilkku -- ikäänkuin hän olisi salaa
nauranut silmillään -- ja kohteliaasti hän vastasi asiamiehensä
hermostuneeseen hyvästelyyn.

Metsäherran ei tarvinnut luulla että hän, Herkko Tapio, tuli
pyytämään armon aikaa! Ei, hän tahtoi vain nähdä virkamiestä silmästä
silmään.

Oikeastaan ei häätö häntä paljonkaan liikuttanut, vaan ainoastaan
se oma asia ettei talontekolupaa vieläkään ollut saapunut
Metsähallituksesta. Nimismies Pykälä tosin änkytti -- oli hiukan
pöhnässä -- että ei pitänyt hä-hätäillä, mutta näytti muuten jollakin
tavoin aristuneen enää sekaantuakseen Tapioa ja metsänhoitajaa
koskeviin asioihin. Herkko Tapio teki lyhyen lopun käynnistään
päättäen vasta vältellä nimismiehen avun tarjouksia. "Yhtä luuta
vuohen sarvet" hän ajatteli ja läksi tiedustamaan asuntopaikkaa.

Jo viikon kuluttua hän vaimoineen, lapsineen ja vähine tavaroineen
muutti kamaripahaseen, yhteen kirkonkylän pikkuporvarien kartanoista,
joka sijaitsi noin kilometrin päässä metsänhoitajan virkatalolta.
Vaikka Tuuliniemi olikin ollut retuinen, tunsi hän nyt siitä
luopumisen koskevan sydämeen varsinkin siitä syystä että kaipasi
näkö-alaa Käkiniemeen, johon hän kotia haaveksi. Nyt ei hän
kamaripöksästään nähnyt muuta kuin tunkioita ja halkopinoja.

-- Emme saa hätäillä! lohduttelihen hän vaimonsa kuullen. --
Kunhan tästä päästään uutistalon tekoon Käkiniemeen, unhoittuvat
vastoinkäymiset. Se on varma! Katsoppas Hetu näitä piirustuksia:
tuohon olen ajatellut pirtin ja tuohon kauniin kamarihuoneen, ja
tuohon, arvaahhan...

Mies ja vaimo syventyivät yhdessä tutkimaan uuden kotinsa
piirustuksia, antautuivatpa hauskaan väittelyynkin:

-- Miten sinä sitten olet ajatellut?

-- Tietysti näin. Annahhan kynä...

-- Ei käy. Ei salvosta voi niin panna...

-- Vaan kun minä tahtoisin!...

-- Joo, joo, mutta...

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin, toukokuun puolitienoissa, kun kevätpurot porskuivat
hurjimillaan ja sinihaaleassa avaruudessa leyhkivät lenseät
tuulahdukset, ja Rämsänjärvestä jo hohti silmään ensimäinen
leveä railo, joka ulottihen Ukonpirtiltä Käkiniemeen asti,
saapui Metsähallituksen ratkaisu Herkko Tapion torpanpaikan
anomuksen johdosta. Mies sai sen sanomalehteänsä periessä käsiinsä
postitoimistosta, johon metsänhoitaja sen oli jättänyt postineiti
Strömbergin luovutettavaksi asianomaiselle 2 markan 50 pennin
lunastusta vastaan.

Herkko Tapio maksoi, sieppasi isokokoisen kirjekuoren ja kiiruhti
värisevin sydämin ulos maantielle. Hei! siis vihdoinkin,
jumalankiitos! Hän hyppäsi yli ojan ja istuutui puiden taa
aurinkoisella palvella seisovalle kivelle, viilsi kuoren auki
veitsellään ja alkoi lukea, jähmettyvin verin:

    PÄÄTÖS.

    Asianomaisen tiettäväksi ilmoitetaan täten että Metsähallitus,
    joka, hankittuaan tarpeellisen selvityksen asioissa, tänä
    päivänä on ottanut lopullisen käsittelyn alaiseksi esillä-olevan
    hakemuksen, on katsonut hyväksi hylätä itsellismiehen
    Herman Theodor Tapion siinä tehdyn anomuksen saada perustaa
    kruununmetsätorpan Rämsänrannan hoitoalueen III vartiopiirissä.
    Ja lähetetään tämä päätös Rämsänrannan hoitoalueen herra
    metsänhoitajalle tähän merkittyä lunastusta vastaan hakijalle,
    Herman Theodor Tapiolle jätettäväksi.

    Helsingissä, Metsähallituksessa,

                                          Metsähallituksen puolesta,
                          Ylitirehtööri Pehr Abiel Furst de la Forst
      (tai jotakin sinnepäin -- allekirjoitus oli ylhäisen epäselvä)

Kolmikertainen koiranhaukku kajahti yhtäkkiä maantieltä --
kivellä istuva mies tuskin älysi että haukku tarkoitti häntä
-- ja seuraavassa silmänräpäyksessä ajaa päristi valkotakkinen
polkupyöräilijä sivutse.

Herkko Tapio havahtui, hänen siniset ohimosuonensa pullistuivat ja
kädet puristuivat nyrkeiksi.

"Siinä se valkoinen kettu...!" Mutta samassa hän jälleen vaipui
masentuneena kivelle ja tuijotti märkään sammaleen. Korvissa humisi
ja takoi.

Vaan maantien valtaviemäreissä lirisi ruskea kevätvesi iloisen
rauhallisesti, ja rämeen takaa kuului metsälintujen monivivahteinen
kuherrus.

"Oi Jumala sentään!"

Herkko Tapio, kalpeakasvoinen, mustasilmäinen, kähärätukkainen mies
nousi hiljaa kiveltä.



8.


Kesän tullen olivat Ukonpirtillä someronvetäjät taas koolla. Siinä
oli sekä entistä että uutta väkeä. Pitivät paraillaan ettonetta,
loikoen, röyhtäillen ja sauhuja tuprutellen; mutta isäntä Juntunen
istui tapansa mukaan jakkaralla akkunan edessä ja pisteli paikkaa
eukkonsa pieksunpohjaan.

-- Hehei! hökäsi Härkönen. -- Mökki tässä minunkin laittaa pitäisi ja
akka ottaa.

-- Akan tuota saanet, vaan mökkiä et! sanoi Säkkinen. Ja lisäsi: --
Ei kuulu Herkko Tapiokaan saaneen talontekolupaa.

-- Vai ei! kivahtivat kaikki.

-- Ei! vakuutti Säkkinen.

-- Eihän paha paljostaan anna, arvosteli Rusanen.

-- Elä sano pahaksi, vaan p--housuksi, pisteli Pirhonen, joka oli
äskettäin ajettu mökistään, kun oli juonitellut lainmääräyksiä
vastaan.

-- Pärkikö hänessä lie ollut kiellon hankkijana? kysyi muuan Karvonen.

-- Kukapas muu.

-- "Järki, järki, sanoi Pärki, kun päätä särki", ivasi Sipi Lauronen,
runotaituri.

-- Vaan kuuluu Tapio tarjonneen vosmestarille selvät sanat
kiitokseksi, tiesi Tahvo Tauriainen.

-- Vai selvät! Eh? uteli Esa Mäkeläinen, mälliä kohentaen.

-- Jopa selvät, tarkisti kertoja. -- Noinikään oli jurnauttanut että
"hävetkää hyvä herra!"

-- Osuipas tauluun! Sietää vuorollaan varjoutua! tuomitsi Enooki
Pyykkönen.

-- Vaan häpiävätkös ne, häntyrit? kimahti ilkkusilmä Matero ja
ruiskautti hammastensa lomitse vihaisen syljen lattialle.

Ukko Juntunen rykäsi kaikuvasti, mutta ei mitään sanonut. Vasta kun
kaikki jätkät olivat purkaneet sisunsa, löi hän vasaralla pölkkyyn
ikäänkuin puheenvuoroa pyytäen ja alkoi kolealla äänellä:

-- Sen sanon ja olen aina sanonut että jos ei Mehtähallituksessa
kurssi alene, tämä pitäjäs nousee taka-anturoilleen kuin kankaan
karhu ja paiskaa maan moskaksi sekä metsät että mestarit, ne
vossakat! Vai että ei nyt mehtämäyrä, halveksittu moukka, enää saa
luvatta kontata omaan luolaansa? Herrat sinovniekat ja ruohtalaiset
tienstimannit pesän suulla vahtimassa: jotta eläppäs mene, näytäppäs
pulmahtisi, korven peto! Niin on! Vaan lupakirjoja ei rahastakaan
hellittää raskita -- saamarisoikoon. On keksittynä rinta-aita kuin
paliskuntain poroille ikään, valtion varoilla rakennettu, halki
sydänmaiden se nyt viipottaa ja jos viimein raon löytänet, niin
-- rysään rymähdät, sarvipää! Siinä mehtäherrat, heiluhännät,
poromiehinä kintuissasi -- pureksimassa köyhän saatanan mahanaluksia.
Hihiu! Voima pois, eläkä kimpuroi, ja kiitä kun peuraväljättä
pääset ja vosmestarin ajokkaaksi aikaudut. Semmoista se on tuon
tilattoman inehmon elämän myllerrys tähän mailman aikaan. Sitä on
senkin seitsemän vinkuraa ja koukeroa ennenkuin metsäherroista ja
metsävahdeista selviydyt.

-- Se lupakirjan otanta minusta on kaikista hankalinta, keskeytti
Rusanen. Johon Juntunen jätkyttäen jatkoi:

-- Lupakirja! Lupakirja! Lupakirja -- kusiaispesillekkin!
Torpanpaikkaa elä kysele sieltä missä se on. Juoskaa te
jäkkäniskat vosmestarin jälissä tuonne Ruikkalammin liejukkoon,
sieltä tirehtöörit viljelyskelpoista maata lupoaa. Vaan elkää
karttako järven rannalta kuten tuo Tapion Herkko, tolho. Siitä
kuuluu tulevan ukko ruunulle vahinko iso. Se tänne nuotan vetoon
ylös Kiehimän koskia romssaa -- sitä ei enää kuulesta tolppari
tarvitsevan kalakukkoa eväikseen. Ukko ruunu nyt apajat vetää
jumputtaa Rämsänrannalta asti ja jätkämiehet saavat ihailla nienten
nokista. Ei metsän salaisuuksia enää sovi ilmaista muualla kuin
tukkihuutokaupoissa Oulussa. Talonpoika -- tyhmä halonhaaskuri. Ei
osaa viinaakaan puista keittää kuten herrat. Pöljä-Paavo! Eläkä
pyytele pärepuita, vaan peräpuita -- ja anna hallituksen hutkia:
silloin on Suomen kansa kunniassaan ja maa tiukkuu lihavuudesta ja
ytimestä. Hehheh hee! Voi sun turilas Turkinmaassa, kun käy vanhalle
sapelle aina kun...

-- Elähän nyt Taavetti taas...! keskeytti Juntusen eukko, joka oli
pistäytynyt pirttiin, tullen kodasta. Vaan vähintäkään varoituksista
välittämättä ukko suutari jatkoi:

-- Se olkoon sanottu kymmenen ja kymmenen tuhannen miehen kuulten
että paikallis-vosmestarit eivät kelpaa Suomen tilattoman kansan
kasvattajiksi ennenkuin niistä on puupäät eroitettu poikkeen ja
järkitoperot kyijitty tuonne Niu...

-- Taavetti! Herkiätkös? Jestapirhana tuota miestä ettei sitä
vanhuuskaan nujerra... siunaili eukko sivutse pyyhkäisten, mutta ukko
Juntunen jyristi:

-- Ei saa akkaväki sotkeutua miesten arvoasioihin. Menehhän Eveliina
pihalle siksi aikaa kun saarna kestää. Kohta tässä aamenen sanon
sanankuulijoilleni.

Hän oli tovin aikaa vaiti, öykkäili itsetietoisesta purasi pikilankaa
sekä nauroi pitkään ja leveänmakeasti:

-- Se tuota on sillä kurilla, kuulkaahan miehet työntekijät,
että-jotta kun meillä on harvain valta hallitsemiseen, niin on monen
oikeus puhumiseen, ja jos ei tilattomat suutansa aukase, niin kannot
kankailla kirkuvat -- ne juuraskannot, jotka nyt jäävät ruununherrain
jäliltä ja joitten päältä korjatuista rahoista ei hyrrän pyörylää
palaa paikkakunnan hyväksi.

Ukko Juntunen katsoa tuijotti tovin aikaa paikkaamaansa saappaaseen,
viskasi sen sitten äkkiä loukkoon, kohottautui seisaalleen ja läksi
ulos.

Myös jätkät alkoivat haukotellen nousta ja työntyä työpaikoilleen
ja, niinkuin ennenkin, kuului metsän läpi ajaessa hyväksyvää
arvostelunporinaa Taavetti Juntusen puheitten johdosta. Se ukko se
osasi! Se se aina iski kuin moukarilla alasimeen. Se se rahvaan asiat
ällin kanssa hunteerasi ja justeerasi, kun itse luki kuin paras pappi
Työmiestä -- ja muita tietosanakirjoja.

Vaan illan tullen, kun ukko Taavetti jälleen istui pölkkynsä
ääressä ja pirtissä vallitsi kotoinen hiljaisuus, alkoi kesäisen
järven tyyntyvältä seljältä kuulua iloinen tykytys ja, kuten vuosi
takaisinpäin, ajoi sieltä taas sinikeltalippuinen moottorivenhe
täynnä metsäherran seuruetta: hattupäisiä naisia, helapanta-koiria
ynnä valittua miesseuraa. Ja Rämsänjärven peilityyntä pintaa pitkin
karkeli ruotsalaisen laulun hyrinä ja ylimieliset huudahdukset. Se
näytti olevan iloista, nuorekasta väkeä, jota eivät huolet painaneet.
Se vihelteli vain ja osasi nauttia elämän mukavuudesta. Mihin ne
taas menivät, sitä ei Ukonpirtin Taavetti arvannut, niillä oli aina
olevinaan joku tärkki menopaikka, vaikka sen jokainen tervejärkinen
työmies tiesikin että moiset moottorimatkat olivat niitä tavallisia
herrain tyhjäntoimitusreissuja.

"Pysyisivät kotonaan ja tekisivät työtä, mutta niiden piti
alituisesti olla lietsussa kuin mustalaiset!"

Ukko Juntunen vain ajatteli, mutta ei sanonut halaistua sanaa, oven
hän sentään taas nykäsi visusti kiinni koettaen olla kuuntelematta
moottorin tykytystä. Vaikka kuuluihan pentele läpi seinänkin!

"Hupailkoot, kurnuttakoot yöt läpeensä kuin rupisammakot ja
ulvottakoot koiriaan -- mitäpä se kehenkään kuuluu!" Hän on jo vanha
mies...

Mutta se kuului kuitenkin! Sekä ääni että itse asia.

"Ei niiden kanssa hyövää sanaa vahettaa!"

Kerran oli hän veneellä kyydinnyt ylimetsänhoitajaa, mikähän ollut
lieneekään, vaan ei se ollut tiennyt senkään vertaa että mitenpäin
puu metsässä kasvoi: tyvinkö vai latvoinko ylöspäin. "Vah-vörs-laa --
_tyvi_?" Ja oikean överstivossakan olleen sanottiin. Pah!

Ukko Juntunen tahtoi olla mielessään kaiveksimatta aina samaa
virkakuntaa -- olihan niitä muitakin -- mutta ajatukset lipuivat
väkisten yhtäänne. Ja aina milloin metsäherran moottoriveneen
tykytys näin kantautui hänen rantamökilleen, kävi hänelle suorastaan
mahdottomaksi olla muistamatta tuon virkakunnan olemassaoloa. Ja kun
kerran muisti, ei saattanut olla lekahuttelematta.

-- On, on se pirukrattia! sanoa tömähti hän ääneen.

-- Häh? kysyi eukkonsa.

-- Itsekseni minä vaan...

       *       *       *       *       *

Mutta ulapan äärellä, kaukana moottoriveneen takana, souteli illan
tyvenessä yksinäinen venhe, missä istui yksinäinen mies. Hänen
silmänsä tähtäsivät johonkin kiintopisteeseen venheen perän ylitse
takaisiin maihin ja hänen venheensä liukui suoraan mutkailematta,
mutta silloin kun hän käänsi päänsä tarkistaakseen suuntaa keulan
edestä, välähti hänen mustista silmistään kummallinen kaiho,
hiljainen, uneksiva tuska, joka värähteli myös suupielissä. Hän ei
näyttänyt kuulevan muuta kuin omien airojensa loiskutukset eikä
näkevän muuta kuin tarkistamansa kulkusuunnan. Moottorin tykytys,
muikkuparvien väreily pintavedessä, lohien loiskahdukset korkealle
ilmaan, kuikkien huikeat huudot, valkoisten kalatiirojen istunta
luotokareilla ynnä rantasipin hätäinen lentely ja ruikutus -- kaikki
se näytti häneltä jäävän huomaamatta, ja mies vain souti suoraan,
syvästi kiintyneenä omaan sisäiseen ajatukseensa. Vihdoin hän teki
äkkikäännöksen salmen kupeeseen ja souti kaarteen pohjukkaan, vetäsi
venheensä hiesikkoon ja sukelsi metsän peittoon.

Ja siellä, korkean havumetsän siimeksessä, piileksi kesäillan
hiljaisuudessa käsityöläinen Herkko Tapio, hän, jolta talontekolupa
Käkiniemeen kielletty oli ja joka kuitenkin yhä haaveksi oman kodin
rakentamista vapaaseen korpeen...

Hänen sieluaan hivelee hyväntuntuvasti tämä metsän koskematon tiheys,
luonnon puisto lumoaa hänen mielensä ajattelemaan alkuihmisen ja
jumalihmisen elämää, hän kuvittelee erakon viisautta ja mailmasta
poisvetäytyväisen sielun pelastusta sekä uskoo että hänkin, Herkko
Tapio, on mahdollinen kaikkeen siihen, mitä on lukenut kirjoista --
ja paljon enempäänkin. Hän tänne rakentaa temppelin, pyhän temppelin,
jonka sinikaartuvassa holvissa ihminen nöyrtyneenä polvistuu
salaperäisen alttarin juurelle ja uhraa kalleimmat uhrinsa! -- hän
tänne perustaa pyhäkön, jonka kynnyksen yli astuvat vain puhdistusta
janoavat sielut...

Tuossa seisoo metsän isoisä, vanha, tikanreikäinen kelohonka. Kuin
kuningas se siinä yhä seisoo ja hallitsee heimokuntaansa, joka
tuhatpäisenä ympäröi vanhuksen. Ja kymmeniin tuhansiin nousee
metsän lasten luku eikä maaemo väsy yhä uusia kohdustansa ilmoille
kohottamasta. Kuinka valtava tämä metsän sikiäminen ja syntyminen
onkaan!

Ja tuossa on se pitkä puu, jonka kylkeen on viilletty TTT -- Tähän
Talonsa Tapio. Tai: Turhako Talon Toivo?

Herkko Tapio halaa puuta ja naurahtaa muistaessaan ilmiannon
metsäherralle.

Eikö kirjoitus nyt merkinnekkin kolmea muuta sanaa: tunnottomat
typerästi tuomitsevat?

Sitä virkasielujen mahdottomuutta käsittämään luonnonrakkauden
oikeutta! Metsäherroille ovat kai metsät vain numeroita, mutta itse
he ovat kysymysmerkkejä...

Nauttinevatko koskaan metsästä muulla tavoin kuin laskuopillisesti?
Tuntenevatko sielunsa pohjalla niitä kummallisia värinöitä, jotka
metsänkävijä tuntee? Pysähtynevätkö koskaan metsän juhlahuminaa
taikka syvää huokausta kuuntelemaan? Saattanevatko milloinkaan itkeä
ja iloita yhdessä metsän kanssa?...

Herkko Tapio viipyi kauvan metsässä, katseli kaikki paikat uudelleen,
suunnitteli, mittaili, mielessään ponnisteli jotakin -- ja mietti.
Metsä lumosi hänet niin väkevästi että hän lopulta alkoi oudostella
omaa itseään eikä tahtonut uskaltaa hiipiä pois siimeksestä, jossa
käki kukkui.

Vasta kun hän taas oli venheessä ja souteli kesäisessä yössä takaisin
kirkonkylään, heräsi hän arkiseen todellisuuteen kuullessaan
moottorin äänen sivultapäin. Silloin hän alkoi airon pyyryjä
puristellen soutaa vinhasti eteenpäin päästäkseen tarpeeksi etäälle
moottorivenheen väylästä.

Mutta hän ei voinut olla kuulematta naisten kimeitä huudahduksia ja
metsäherraseurueen ruotsalaista laulua.



9.


-- Maat ovat herrain, taivas talonpoikain! opetti Ukonpirtin
Juntunen. -- Etkös sinä, nuori mies, sitä tiedä että Rämsänrannan
metsiin ei myödä pääsylippuja känsäkouraisille, mutta
pehmyt-peukaloiset niissä saavat juosta lirputella? Ja kun metsäherra
sanansa syöpi niinkuin koira oksennuksensa, niin sillä tarkoitetaan
jotta kansa kunnioittakoon esivaltaansa. Vaan jos tuota niinkuin
talonpoikainen erehtyy, niin se merkitään rikosasiain rotokollaan.
Hekkää...

-- Mutta jos vieläkin yrittäisi? virkkoi Herkko Tapio vakavana,
silmät lattiaan luotuina. -- Ei yrittänyttä laiteta ja kokenut kaikki
tietää, vastasi Juntunen. -- Ja hoetaanpa vielä että vaivainen kaikki
kokee ja kopeloipi. Sinnekkö sinä Käkiniemen puolelle...?

-- Sinne! Sinne haluni vetää. Tuskastuttaa tämä toisten jaloissa
rempalehtiminen.

-- Eläkä puhu! Tunsin minäkin isäsi. Sama painajainen, esi-isäin
perisynti, se Joopinkin metsäihmiseksi koulitsi. Vaan minkäs sai
sydänalataudilleen lääkityksen? Esivallan käpylautaan mies mennä
nuuskasi ja käpertyi kuin myrkynniellyt repo.

-- Vaan minäpä aijonkin virallista tietä, huomautti Tapio.

Ukko Juntunen katsoi nuorempaansa ilkun pilke silmänurkassaan.

-- Niinpä tietysti! Virallista tai puolivirallista tietä. Sitähän ne
nykyajan orjat ajelevat. Vaan tulevaisuuden miehet palaavat samoille
kinttuteille, joilla esi-isätkin kävelivät -- se vain erotuksena että
käveleksivät vähän isommissa joukoin...

Ukonpirtin isäntä iski salaperäisesti silmää.

-- Hyvästi sitten! sanoi Herkko Tapio kalpeana ja alakuloisena,
peräytymättömän näköisenä.

-- Vie terveiset! nauroi Juntunen pahaa tarkoittamatta.

       *       *       *       *       *

Herkko Tapio, selvittyään uuteen toimintaan, pani ensi työkseen
metsäherran tiukalle siitä, millä perusteella tämä oli mennyt
antamaan epäävän lausunnon Metsähallitukselle.

Herra Berg piti kysymystä ennenkuulumattomana hävyttömyytenä, sillä
hänen mielestään ei Suomen kansa ollut kyllin kypsä tiedustellakseen
virkamiestensä motiiveja eikä hän siis tahtonut ilmaista mitään.
Mutta siihen sattui tulemaan nimismies Pykälä, ja ainoastaan
hänen jyrkästä vaatimuksestaan selitti metsäherra Berg vihdoin
katkonaisesti ja silmiään välkyttäen että hän oli lähettänyt
hylkäävän lausunnon sillä perusteella että metsämaa, jolle Tapio oli
pyytänyt asuntolupaa, oli kiviperäisyytensä takia soveltumatonta
viljelykseen.

Metsähallitus oli muitta mutkitta uskonut konsulinsa perustelun
vaatimatta asiantuntijain lisäselityksiä. Herra Berg puolestaan
oli pitänyt mitä luonnollisimpana asiana että kun kerran
paikallisedustaja kielsi, täytyi hallituksenkin kieltää.

Ei ollut tapahtunut että kukaan rahvaan riveistä olisi kyennyt
kumoamaan metsähoitajan pätevyyttä.

Herkko Tapio näytti olevan ensimäinen, joka rohkeni yrittää horjuttaa
mahtimiehen auktoriteettia.

-- Ette suinkaan aijo tehdä uutta anomusta?

-- Niin olen ajatellut!

Herra Berg nauroi ja välkytti silmiään. -- Djah, djah, pani
hän lyhyesti. -- Metsähallituksen paperikoriin kyllä mahtuu
rämsänrantalaisia töherryksiä.

Herkko Tapio hillitsi itseään vaikenemalla, mutta kun ei metsäherra
muuta sanonut, vaan katsoi häneen kysyvästi, niin hän siivokseen
letkautti:

-- Toivottavasti sinne mahtuu myös herra metsänhoitajan lausunto, jos
se on väärä.

Hän poistui virkatalosta.

Pian senjälkeen, kauniina heinäkuun päivänä, Herkko Tapio purjehti
Käkiniemeen parin vaaleapartaisen, valkeatakkisen mieshenkilön
kanssa, näytteli näille paikat ja antoi tutkia maan laatua. Ne
olivat kihlakunnan maanviljelysseuran nuoria toimimiehiä, toinen
oli maakoulun johtaja, tavattoman laveaotsainen, paksupohkeinen
mies supisuomalaista tekoa, toinen oli hempeän sinisilmäinen,
leveähartiainen maatalousneuvoja, jonka jokainen askel polki maata
kuin härällä kyntäjän antura. Hyvähermoisia miehiä ne olivat, joiden
kanssa saattoi rauhallisesti puhua.

-- Mitäs herrat nyt arvelevat? kysyi Tapio tarkastuksen loputtua.

-- Viljelyskelpoisuudestako?

-- Niin...?

-- Hyvää maata! jyrähti johtaja.

-- Mutta torpan tilaksi?

-- Mainio. Osittainen kiviperäisyys ei tee haittaa. Tässäkin, jossa
seisomme, on kokonainen hehtaari mitä parasta ruokamaata. Ja tuolla
ylempänä...

-- Voitte ehkä suosittaa? kysyi Tapio.

-- Voimme ja se on meidän velvollisuutemme.

-- Onpa sentään omituista että metsänhoitaja tältä rannalta löysi
ainoastaan kiviä.

-- Ei se mikään kumma ole, huomautti maatalousneuvoja leikillisesti.
-- Kuuluu moottorillaan täräyttäneen tuohon luotoon niin että potkuri
vikaantui ja _sen_ johdosta oli pistänyt papereihin että maaperä on
kivikko.

Kaikki kolme miestä naurahtivat makeasti.

-- Hm -- niin -- tietääpäs sen --

-- Mutta mikä hunttio täällä kauniin koivikon on raiskannut? kysyi
maakoulun johtaja silmät pullollaan verta ja maasähköä.

-- Kylän akathan ne... metsänhoitajan luvalla tai luvatta. Nehän ne
sauna vastoiksi ja lehmänhauteiksi silpovat tuhansia koivuja kesässä.

-- Satojakin tuhansia, paransi neuvoja.

-- Se on järjestystä! jymähti laveaotsainen ja iski silmää yli järven
aivankuin syyllistä etsien.

Seurue palasi takaisin kylään. -- Herkko Tapio kirjoitti tällä kertaa
itse anomuksensa. Hän huomautti jonkinlaisesta väärinkäsityksestä,
mikä näytti syntyneen edellisen anomuksen johdosta -- jota hän
sitäpaitsi ei itse ollut kirjoittanut -- perusteli tarkoitustaan
talon teossa, mainitsipa vielä rakkaudestaan metsäänkin ynnä
korpielämän ihanteisiin sekä vetosi lopuksi myötäliittämäänsä
maanviljelysvirkamiesten antamaan kirjalliseen puoltolauseeseen
Käkiniemen viljelyskelpoisuudesta. "Kunnioittavimmin" pyysi hän
siis uudestaan tulla huomioonotetuksi Suomen Metsähallituksessa.
Asiamiehekseen hän jo edeltäpäin oli puuhannut erään helsinkiläisen
toverinsa Raiskion, jolle hän paperit lähetti.

Ja uusin toivein, sykkivin sydämin hän jälleen jäi odottamaan asian
ratkaisua. Olisihan ihme ellei Metsähallitus ottaisi anomusta
varteen? Hänellä oli kiittävä lausunto ammattimiehiltä, tottahan ne
tepsivät enemmän kuin yksi ainoa vastahakoinen metsäherra!

Niin -- herra Berg. Hänelle oli kai pakko ilmaista, miten anomus
oli perusteltu, sillä hänen välitystään tietysti taas vaadittaisiin
hallituksesta.

Herkko Tapio kiiruhti viikon kuluttua ilmoittamaan asianmenosta.

Herra Berg ei tällä kertaa puhunut paperikorista. Hän pyöristi
silmiänsä, nyrpisti hienokseen nenäänsä ja kiversi lyhyitä viiksiään,
mutta heittäytyi kohteliaaksi.

Niinkö? Todellako? Vai oli käsityömestari Härmän Tapio niin vakavasti
tarttunut tuohon vähäpätöiseen torppajuttuun että vartavasten oli
kuljetuttanut maanviljelysvirkailijat paikkaa tutkimaan. Oikeinko
todenteolla olivat arvioineet paikkaa _soveliaaksi_? Djah. Jaa...

Saikos luvan tarjota paperossin? Eikö? Jassoo, oliko Härman Tapio
raitis mies? -- Bonde, hva' ä' de' för konster? Va' inte dum!

-- Vai tahtoisitte varmuudeksi paikallismetsänhoitajankin uutta
tarkastusta? Bisss...

Hän puhui yhtaikaa koirilleen ja Herkko Tapiolle.

Audienssi loppui siihen että metsäherra lupasi pistäytyä
Käkiniemessä, vieläpä sopi siitäkin että Tapion tarvitsi itsensä olla
läsnä toimituksessa.

Ja eräänä pilvisenä maanantaipäivänä sitten tapahtui tämä varsinainen
torpantilantarkastus siten että metsäherra Berg ajoi Käkiniemeen
moottorillaan parhaimman luottamusmiehensä välivahti Konsta
Kouhosen kanssa, mutta Tapio saapui myrskyn takia poikkimaisin
jalkapatikassa. Ja herra Berg, tervehdittyään kädestä pitäen Tapioa,
käski Konsta Kouhosen vuolla kepakon, jolla maan viljelyskelpoisuutta
tutkittaisiin...

Ja nähtyään maassa reijän, jonka maanviljelysvirkailijat olivat
kaivaneet, pisti siihen keppinsä, veti ylös ja, silmiään välkyttäen
sekä keppiin tarttunutta multaa tarkastaen, lausui:

-- Tämä on hirveän huonoa maata. Tämä sisältää kvartsia.

Ja mestarinsa opetuksen mukaan myös Konsta Kouhonen säesti että,
"vartsi" oli kehnonlaista viljelysmaata.

Vielä toisenkin kerran metsäherra pistätti kepakolla kahden mättään
väliin, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän pienen vihellyksen
lomassa noin niinkuin sivumennen kysäsi, mihin kohti Tapio oli
aikonut mökkinsä rakentaa. Herkko Tapio vei metsänhoitajan
sakeimpaan männikköön ja yritti selittää että juuri tähän kohti hän
oli asumustaan ajatellut, mutta hoitaja kuljetti hänet syrjään ja
pysähtyi erääseen kolkkaan, josta ei voinut minnekkään nähdä.

-- Tähän sopii tehdä! hän kehoitti silmiään välkyttäen.

-- Eihän meikäläinen ole hämäläinen! huudahti Herkko Tapio ylpeästi.
-- Minä tahdon nähdä vettä ja maisemaa, kun kerran korpeen asetun.
Ihmisen elämä, nähkääs, herra fosmestari...

-- Vai niin! keskeytti metsäherra ivallisesti. -- Siis näkyalan
mukaan sosialistit torpanpaikkoja valitsevat? Pohjalaisten
talonpoikain typeryys huomataan juuri siinä että he pyrkivät
vaaroille, joilla tuuli tuntuu.

-- Se on kai vapauden rakkautta, herra metsänhoitaja! virkkoi Herkko
Tapio terävästi.

-- Jaa, mutta torppari-sosialisti ei tarvitse vapautta! vastasi herra
Berg.

Herkko Tapiolla veret nousivat päähän ja hän tahtoi vastata
voimakkaammin, mutta nähdessään Konsta Konhosen luihun katseen
sekä kaikessa esimiestään orjastelevan käytöksen, hän siinä määrin
synkisyi tätä osaveljensä surkeata epäitsenäisyyttä että vastaus
takertui kurkkuperään ja hän vain polkasi vihaisesti maata siinä
metsäherran jälessä astuessaan.

"Rahan vuoksi tuokin raukka matelee..." Hän oli mielessään varma
siitä että metsäherra taas oli antava epäävän lausunnon. Ei olisi
kannattanut kysyäkkään, mihin tulokseen metsänhoitaja nyt toisessa
tarkastuksessaan -- jota kesti 20 minuuttia -- oli tullut. Mutta kun
Tapio vakuudeksi asiaa uteli metsäherran juuri astuessa moottoriin,
sai hän ihmeekseen suosiollisen vastauksen:

-- Kyllä! Kyllä hyväksyn. Huolimatta siitä että Härmän Tapio vähän
lapsellisesti on valinnut koko asuinpaikan.

-- Kiitoksia! sanoi rannalle jääpä, jota ei moottoriin pyydetty, ja
kohautti hattuaan.

Moottori läksi ja metsäherran silmät kiiluivat.

Jumala noita silmiä! Mitä niissä ilmeni?

Herkko Tapio jäi kuin kiinninaulattuna siihen paikkaan rannalle,
johon herra Bergin katse oli osunut häntä kohti. Ja vielä sitten, kun
huvialus oli kadonnut näkyvistä niemen taakse, kiusasi häntä saamansa
suosiollinen vastaus: "Kyllä! Kyllä hyväksyn. Huolimatta siitä
että..."

Osasi se herra käyttää asemaansa, vaikka oli niin ty...

Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan, kun muisteli keskustelua
metsässä. "Sanoiko se todella...?" "Ja kuinka saatoin sietää...?"
"Mutta -- eipäs enää tohtinut evätä!" "Vai suullaanko suosi ja
sisässään vastaista suunnitteli?" -- "Piruuttaanko sellaisen
erojaissilmäyksen heitti? Ikäänkuin ilkkunut olisi...?"

Hän painautui metsään aikoen kulkea poikkimaisin kylää kohti.
Metsässä ei ollut minkäänlaista tietä.

"Pilkotanpa polun ja rastit rakennan" hän itsekseen ajatteli: "jotta
vastakin osaan" ja alkoi kirveellään tehdä merkkejä vikanaisiin
puihin.

Ja hän kulki yhä edelleen pilkkoen ja rastien.

Ilma oli myrskyinen niin että puut suhisivat. Harmaat,
kolmisatavuotiset kelohongat, metsänsisäisellä korkealla vaaralla
kaukana järven rannasta, pitivät juhlallista huminaa. Metsän kävijä
poikkesi pisimän hongan juurelle ja painautui tyveä vasten.

Ja siinä hongan huminassa, omia asioitaan hautoen, hän oli
kuulevinaan korven kuiskauksen:

"Uusi aika on tulossa!" kohisi korpi. "Hongan juuri, ajan lapsilta
kielletty asuinsija, on kerran kokoova ympärilleen tulevaisuuden
orjat. Aukenee uusi vapaus! Yhteiskunnan johtajat iloitsevat
jokaisesta kaupunkilaiskansalaisesta, joka palajaa esi-isäin
elintapaan ja asettuu metsään. Metsässä piilee kansojen terveys...
Oo te herrat, jotka myötte kansan onnen voimakasvut enin tarjoovalle
ja luulette puhdasta kultaa kokoovanne! Tulevaisuudessa te säätynne
tekoja häpeätte ja kylvätte kyynelsilmin raiskattuja kankaita. Aika
on tuleva, jolloin jokainen elämän kaipaaja löytää kotinsa luonnossa."

Metsä humisi, pilvet hulmusivat korkeudessa...

Kuinka kauvan mies mietteissään näin lieneekään nojautunut humisevan
hongan tyveä vasten! Hänet havahdutti ryske ja jyske, joka tuulen
kantamana kuului sieltä, mistä hän äsken oli tullut.

Herkko Tapio herkisti korviaan ja hänen sydämensä alkoi pahaa
vaistoten vavista:

"Kuka siellä --? Mitä ne siellä taas tekevät -- hänen metsässään?"

Hän alkoi juoksujalkaa palata takaisin Käkiniemeen. Kuta lähemmäksi
ehti, sitä kovemmaksi paisui ryske rannikolla.

"Siellä isketään monilla kirveillä! Kuinka se on selitettävissä? --
heti senjälkeen kun metsänhoitaja on tarkastanut paikan ja luvannut
torpan tilan?"

Henkeään pidättäen hän kuunteli, kuinka puolikymmentä puuta hirveällä
rytinällä melkein yhtaikaa kaatui Käkiniemessä.

Ne olivat pisimpiä, suorimpia puita, jotka kaatuessaan tiheässä
metsässä pyyhkivät tieltään toisten puiden oksia ja silpoivat kuoria
alle sattuvista rungoista. Jokaisen kaatuvan puun rytinä järkytti
Herkko Tapion sydäntä...

Metsän varkaita? Olkoot keitä hyvänsä! Mutta _hän_ tahtoi pelastaa
omat oikeutensa! Hän estää, jumaliste estää -- raiskauksen.

Hän juoksi ja läähätti ja saapui ensimäisen puunkaatajan lähettyville.

-- Kenenkä luvalla te täällä...? rupesi hän kiihkeästi tiedustamaan,
mutta sanat katkesivat hämmästyksestä, kun hän puun takaa tunsi
Konsta Kouhosen pörröisen pään, jossa kiilui pari pientä karhun
silmää.

-- Mitä tämä tietää? Kuinka sinä, senkin vihtahousu, takaisin
kerkesit? Ja kenenkä luvalla täällä vastikään tarkastettua
torpantilaa hävitetään? Häh?

-- Kenenkäkö luvalla? särähti Kouhonen ja äänessä oli ilkeätä uhmaa.

-- Niin, minä kysyn? sanoi Tapio ja hyppäsi metsävahdin eteen.

-- Vostmestari Parkin!

-- Älä valehtele!

-- Valehtelekko? Älähän mies ipata. Tässä on valtakirja!

Hän näytti läpimittakojetta ja leimakirvestä.

-- Uskotaan! sanoi Tapio terävästi. -- Mitäs puita täältä nyt siis
otetaan ja kenelle, jos saan luvan tiedustaa herra Kouhoselta?

Välivahti irvisti, mutta herran nimitys häntä omituisesti viehätti.

-- Otamme pärepuita metsäherran virkatalon kattoon. Kaksikymmentä
senttiä rinnan korkeudelta! Sata ja kaksikymmentä puuta! selitti
Kouhonen viran tärkeänä.

-- Täältäkö mestarisi ottaa käski?

-- Täältäpä hyvinkin. Täällähän tuo on joutilas metsä.

-- Ja sinä otat, vaikka tiedät että toinen minua ärsyttääkseen tänne
lähetti?

-- Täytyyhän esivaltaa totella enemmän kuin sinun haukan silmiäsi!
sanoi Konsta Kouhonen ja irvisti yhä imelämmin.

-- Vaan jos minä sinulle näytän esivaltaa! kiljahti Herkko Tapio,
nyrkki pystyssä, mutta laski sen samalla nopeasti, kun toisia miehiä
alkoi lähestyä keskustelijoita.

-- Tämä täällä riitelee! kanteli välivahti miehilleen.

-- Tuki suusi ja tee tehtäväsi uskollisesti loppuun asti, sanoi
Tapio miesten kuullen, lisäsi vielä sanan "metsäherran kätyri" sekä,
kääntäen selkänsä, poistui samaan suuntaan, mistä oli tullut -- -- --

Metsän huminassa ajoi nyt miestä takaa kaatuvain puiden surullinen
ryske eikä se lakannut kuulumasta ennenkuin hän oli painunut toiselle
puolelle sitä valtavaa vaaraa, jossa jättiläishonka oli tarinoinut.

    "Ei oikeutta maassa saa,
    ken sit' ei itse hanki!"

ikäänkuin soitteli hänelle ääni metsän suhinassa.



10.


Metsänhoitaja Bergistä oli vähän vaikea sanoa, oliko mies
takitahallaan pahansuopa, vai käyttikö vain virallisia oikeuksiaan
antaessaan lupalippuja akoille lehdeksien taittamiseen Käkiniemessä
tai määrätessään että pärepuut hänen virkatalonsa kattamiseen olivat
kaadettavat samasta paikasta. Hänellä ei ollut hallituksen puolelta
mitään säästämis-ukaasia Käkiniemen suhteen, joskohta joku intoilija
himoitsi isännäksi samaan metsään. Ja vaikka olisi tiennytkin paikan
joutuvan torpantilaksi, niin siinäkin asemassa saattoi ajatella
niinkuin virkatoverinsa yleensä että mökkyreille kelpasi huonompikin
metsä tai että suorastaan oli väärinkin, metsätaloudelliselta
kannalta, luovuttaa asumatiloiksi paikkoja, joissa vielä kasvoi
metsää. "Nehän raiskaavat sen kuitenkin!" oli hänen mielipiteensä ja
sen hän käsitti siten ettei talonpoikaisten metsänkäytöstä omaksi
hyväkseen ollut hyötyä yhteiskunnalle.

"Sitä parempi, jos ei olisi jälellä lainkaan metsää!" oli hänen
salainen, lyhyt ajatuksensa.

Metsäherra Berg oli tavallaan johdonmukainen näissä mielipiteissään
ja kun ensimäinen rakennuspuun tarvitsija -- Rämsänrannan kunta --
ilmestyi pyytäen saada ostaa pari sataa hirsipuuta leikkaushuoneen
rakentamiseksi kirkon viereen, niin herra Berg oitis merkitsi
kaatamispaikaksi Käkiniemen ja lupasi puut 1 markan kappalehinnasta
sekä huomautti että edullisinta olisi heti ryhtyä puiden kaatamiseen
"ennenkuin sosialistit siitäkin asiasta tekevät numeron".

Niinpä ensi lumien pudottua ryskyi korpi uudelleen Käkiniemessä ja
jokainen kaatuva puu kaasi vaipuessaan myös sen miehen toiveita,
joka yhä haaveksi isäntävaltaansa tahtoen loppuun asti odottaa
oikeuksiansa. Se oli Herkko Tapiolle kirvelevä kärsimys, jota ei
lievittänyt Ukonpirtin Juntusen kolkko naurahdus: "Etkös vieläkään
usko?"

Ei, hän ei uskonut, sillä hän ei tahtonut uskoa...

Mutta ennen tätä viimeistä urotyötä oli metsänhoitaja Bergille
sattunut odottamaton asia. Kun näet Tapion anomuspaperit tavallisessa
järjestyksessä palasivat paikallismetsänhoitajalle, ei niitä
seurannut entisenlainen vaatimus lausunnon antamiseksi, vaan käsky
pikaisesti kartoittaa ja mitata koko Käkiniemen alue sekä lähettää
piirustukset Hallitukselle. Suomen Metsähallitus tahtoi, erityisistä
syistä, itse ottaa selon siitä, missä määrin se suosituslausunto,
minkä maanviljelysvirkamiehet -- jotka tosin omituisesti olivat
sekaantuneet Metsähallituksen sisäisiin toimenpiteisiin -- oli
todenpitävä ja löytyikö "Käkiniemi" nimisessä paikassa niin paljon
viljelyskelpoista maata kuin mitä eräs Maatiainen ja eräs Poutaperho
väittivät.

-- Svinaktigt! murisi herra Berg rapistellen papereita, ja jo samana
iltana tiesivät sekä apteekkarin Iines että postineiti Strömberg ynnä
heidän mukanaan puoli kylää että huomisaamuna varhain -- kello 9 --
lähtee forstmestari Berg kuuden miehen kanssa mittaamaan Käkinientä,
ja että poikaparalla on julmasti juoksua sen villityn Tapion takia.

Fjalle-kultainen! Iines neidillä kihoilivat kyynelet silmissä ja
kiharat ihan raukesivat pihtien jäältä. Kuinka sillä forstmestarilla
tosiaan täytyi olla ylimääräistä työtä, kun niin vähän jouti häneen
huomiota kääntämään! Heillä oli Fjallen kanssa ollut niin ihmeen
hauskaa... viimeksi maantiesillalla...

Metsänhoitaja Berg, seistessään seuraavana päivänä kylmässä
syyssateessa Käkiniemen korvessa, kiroili ensityökseen puoliääneen
sitä miestä, jonka takia hänelle oli sattunut näin paljon "ekstraa".
Mutta pian hän innostui ja silmät välähtivät omituisesti.
Hän nimittäin luuli saavansa maanviljelysvirkamiehet kiinni
laskuvirheestä. Eihän viljelyskelpoista maata ollutkaan puoltatoista
hehtaaria yhteen suuntaan, vaan ainoastaan puoli hehtaaria. Ja
sitäpaitsi sekin, mikä kelpasi, sisälsi kvartsia.

Varmaan Metsähallitus oli ottava huomioon hänen, metsänhoitaja
Bergin, ansion tässä paljastamisessa! Kukatiesi näitä tikapuita
myöten...?

Fjalar Berg nosti viheriän kauluksensa pystyyn, vihelteli
kuin koulupoika, piirteli piiruja papereihin ja laski leikkiä
päiväpalkkalaisten kanssa. Suostuipa hän lisäksi maistamaan
kalakukkoa Konsta Kouhosen konttihartsuista ja hymyili ylhäisesti,
kun Konsta uhrasi toisen kalakukon vosmestarin viinille koiralle
(Glory näet tällä kertaa oli matkassa, Bismarck oli kotimiehenä,
mutta Bonde Iines neidin huostassa).

Kun herra Berg parin päivän kuluttua likomärkänä palasi
Käkiniemeltä, oli hän tolkussaan aivankuin olisi ketun ampunut.
Sekä Klaara että Iines, Thyyra ja Siviä Kuikkanen vahvistivat
nuorta forstmestaria mielialoissa ja tämän täytyi välttämättä
sinä päivänä syödä pannukakkupäivällinen postineidin luona, jonne
nimismies Pykälä kutsuttiin "förkkeliksi". Mutta jo kello 6:lta oli
neitien erottava Fjallensa seurasta, sillä forstmestari selitti
itsellään olevan siksi paljon tärkeitä tehtäviä että tuskin jouti
nukkumaan kolmeen vuorokauteen. Hän järjesteli papereitaan,
piirteli puhtaiksi karttaskitsit kuin paras maanmittari käyttäen
kolmea väriä, justeerasi, radeerasi, kontrolleerasi, ja -- kun
oli saanut kaikki kuntoon -- ryhtyi vilkkaaseen kirjevaihtoon
ylimetsänhoitajan kanssa. Sekä karttapiirustus että virallinen
selostus Käkiniemen salaisuuksista vaelsivat sitten ylimetsänhoitajan
kautta Metsähallitukseen, ja ylimetsänhoitaja teki lyijykynällä
reunamuistutuksiaan -- jotka ennenkaikkea ilmaisivat että hän
arvoltaan oli ylempi ja oikeuksiltaan vapaampi kuin tavallinen
metsänhoitaja, jonka viimemainitun oli pakko kirjoittaa esimiehelleen
mustekynällä.

Suomen Metsähallitus sai paljon päänvaivaa kaikkien näiden palaavien
papereiden ja selitysten takia. Kuinka olikaan mahdollista että
maanviljelysvirkamiehet olivat erehtyneet kokonaisen hehtaarin? Ja
eivätkö tietäneet että kvartsi ilmaisi kelpaamatonta maata? Vai oliko
mitenkään otaksuttavissa että Rämsänrannan metsänhoitaja puolestaan
olisi voinut erehtyä? Ja mitä merkitsi että joku niin erityisen
kiihkeästi pyrki asuttamaan Käkinientä, kiviperäistä kolkkaa
Rämsänrannalla? Eihän siellä suinkaan piillyt jotakin... jota ei
metsänhoitaja paremmin kuin ylimetsänhoitajakaan aavistaneet?

Ja kuka oikeastaan oli tuo hakija Herkko Tapio? Mikä hänellä saattoi
olla lopputarkoituksena? Hänen anomuksensa muoto oli epävirallinen.
Ei sellaisia saapunut joka vuosi.

Kunhan ei vain tuon kiiltävän kuoren alla salautunut joku
epätavallinen oman voiton hyöty. Mutta mikä?

Kummallinen hoitoalue tuo Rämsänranta! Kummallisia
torpparikandidaatteja siellä ilmestyi!

Suomen Metsähallitus ei kuunapäivänä muistanut ennen saaneensa
anomusta, jossa kansalainen olisi puhunut "rakkaudestaan metsään".
Voiko tämä olla suoraa puhetta varsinkin kun asianomainen Herman
Tapio kuului olevan tulipunainen sosialisti? Että metsää raiskattiin,
varastettiin, poltettiin, harvennettiin, luettiin, leimattiin,
myytiin tai ostettiin -- ne olivat luonnollisia käsitteitä, mutta
että lisäksi joku metsää rakasti, sitä termiä ei löytynyt hallituksen
registerissä. Rakasti -- se on: _uskalsi_ rakastaa -- _kruunun
metsää_?

Eikö paikallismetsänhoitaja Berg kyennyt ehkäisemään moisia ilmiöitä
hoitoalueessaan? Eikö hän persoonallisella virkamahdillaan kyennyt
saamaan kansaa tajuamaan että metsien rakasteleminen ynnä muu sen
suuntainen oli kiellettyä? Vai pitikö sinne kustantaa ylimääräinen
metsänhoitaja nimenomaan estämään anarkistisia ilmestyksiä?

Hallituksen herrat jäsenet puistelivat päitään. Sihteeri koetti puhua
tyynnyttävästi, mutta hänen sanansa hukkuivat kuulumattomiin. Itse
ylitirehtööri sai niin pahan änkytyskohtauksen että neuvosto äänesti
asian käsittelyn lykättäväksi seuraavaan istuntoon.

Mutta vielä sekavammaksi kävi asia seuraavassa istunnossa.
Rämsänrannalta näet oli saapunut kolme uutta anomusta, jotka kaikki
kohdistuivat hoitoalueen samaan kolkkaan: Käkiniemeen! Ja lisäksi
millaisia hakijoita? Pitäjän nuori kirkkoherra Hyttynen pyysi saada
Käkiniemeen rakennuttaa metsämajan ynnä pienen saunan "voidakseen
viettää yksityisiä hartaushetkiä luonnon helmassa rasittavan
virkatoimensa ohessa". Suutari Sutinen pyysi saada torpanoikeuden
"vanhojen päivien varaksi Käkiniemen rauhoitettuun luonnonseutuun",
kuten sanat kertoivat. Ja kolmanneksi: ylimääräinen metsänvartija
Konstantin Kouhonen anoi "kaikkien nöyrimästi ja alhaisimasti
tulla huohmioon otetuksi etunokassa", koska hän voisi "harjoittaa
asetustenmukaista gruununtorpparitointa ynnä samalla olla meitän
hostmestar Bäärkin metsähiihtäjänä paikakunalla, josa metsän
ryöstöä kruukattiin" ja siis tarvittiin "ojkeita ja rehelliisiä
metsägruununtorppareita".

Ylitirehtööri Furst de la Forst -- tosiaan hänellä oli juhlallinen
nimi -- rykäsi kuivasti ja rypisti kulmiaan. Olipa merkillistä --
högst besynnerligt -- että tuohon niemen kiekuraan, johon asiakirjat
eivät vuosikymmeniin ja vuosisatoihin tienneet olleen pyrkijöitä, nyt
tunki neljä henkilöä toistensa kilvalla. Hyttiset, suttiset -- papit
ja tapit?

Tässä täytyi olla koira haudattuna. Ettei vain hallitusta tahdottu
vetää nenästä?

-- -- -- -- --

Ja Metsähallitus palautti kaikki neljä anomusta tarkastuspiirin
ylimetsänhoitajalle vaatien ylimetsänhoitajaa ryhtymään kaikkiin
niihin tiedusteluihin ja varokeinoihin, mitä anomukset edellyttivät
hakijain pätevyysehtojen y.m.s:n suhteen, mutta etenkin ottamaan
selkoa, mikä kullakin hakijalla oli todellisena tarkoituksena.
Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja oli asiain selville saamiseksi
Metsähallituksen mielestä velvollinen käymään paikan päällä
tarkastamassa, missä määrin paikallismetsänhoitajan ilmoittamat
mittaeroavaisuudet maanviljelystoimihenkilöiden mittauksista olivat
varmat ja etenkin -- siitä huomautti ylitirehtööri yksityisessä
kirjeessä ruotsiksi -- tutkimaan Käkiniemen geoloogisia ja
mineraloogisia ominaisuuksia.

Herra ylitirehtööri pelkäsi että Suomen Metsähallitus jollakin tavoin
kärsii tappion, jos tuosta Käkiniemestä sattuisi koitumaan hyötyä
kenelle tahansa hakijoista. Joskohta kruunu oli yliherra löydetyille
aarteille, niin kuka takasi ettei...? Merkeistä päättäen oli herra
ylitirehtööri tullut siihen ajatukseen että hänen itsensä vaatisi
tehdä virkamatka halki Suomen vartavasten tutkiakseen Rämsänrannan
Käkinientä. Tietysti niin ettei sitä vartavastiseksi matkaksi
huomattaisi (Isänmaan idän kiristämät valtiolliset olot olivat
opettaneet suomalaisiakin virkamiehiä isänmaalliseen urkkimiseen).
Hän ei ollut ajatustaan ilmilausunut Metsähallituksen muille
jäsenille, vaan oli tyytynyt siihen että esitutkimus toistaiseksi
annettiin piirin tarkastajan huostaan. Jos tutkimuksen tulokset
näyttäytyisivät epävarmoiksi, silloin voisi tuon virkamatkan hyvin
järjestää.

       *       *       *       *       *

Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja Brandenberg oli parahiksi suuriin
susiturkkeihinsa käärittynä palannut seitsemän peninkulman
tarkastusmatkalta, kun löysi virkapöydältään Metsähallituksen
lähettämät paperit ynnä kirjeen ylitirehtööriltä.

Häntä hermostutti rämsänraatalaisten anomusten paljous, mutta
enin se että Metsähallitus määräsi hänet ottamaan selkoa
kaikista asianhaaroista, jotka olivat yhteydessä Käkiniemen
paikanpyyntikilpailun kanssa. Kiusallisella tarkkaavaisuudella
huomasi hän ylitirehtöörin vetämän alleviivauksen ja
reunamuistutuksen Tapion sanojen kohdalle: _Minä rakastan metsää!_
Hänenkin mielestään oli rakastamisen käsite aivan sulamaton
viralliseen kaavaan ja yhtä hullunkurisena hän piti kirkkoherra
Hyttysen hartaudenharjoitus-harrastuksia kruunun metsässä.
Konstantin Kouhonen oli kompetentti hakija, koska oli ylimääräinen
metsävahti ja myös Sutinen saattoi tulla kyseeseen, mutta Tapion ja
Hyttysen paperit olivat niin omituiset että ne vaativat erikoista
toimenpidettä ja periaatteellista tarkastelua ja tarkistelua
Metsäviranomaisten puolelta. Varsinkin maanviljelysvirkailijain
sekaantuminen Tapion asiaan ja tavallaan siis Metsähallitusta
vastaan, koskapa ensimäinen anomus oli paikallismetsänhoitajan
ehdotuksesta hyljätty! Ylimetsänhoitaja Brandenberg, ollen
numeromies, ryhtyi oikein hikipäin ja paitahihasillaan ratkaisemaan
probleemia, miten saattoi olla mahdollista että metsänhoitaja
Bergin ja herrojen Maatiaisen ja Poutaperhon mittaukset maan
viljelyskelpoisuudesta johtivat erilaisiin tuloksiin. Hän rupesi
kuvittelemaan mitattua aluetta, otti puhtaan paperiarkin ja piirteli
sen täyteen viivoja, vinkkeleitä ja poikkileikkauksia, kaivoi
arkistosta tarkastuspiirin kartan, merkitsi siihen sinisen pisteen,
mutta harmitteli ettei koko nientä siellä oikein ollut olemassakaan,
rupesi siis parantamaan karttaa, piirsi siihen pitkän niemen
suikaleen vesireunaan, palasi taas paperipiirroksensa ääreen ja alkoi
luoda metsiä ja maisemia summamutikassa kaiken sen perusteella, mitä
Käkiniemestä sanottu oli ja miltä se näytti metsänhoitaja Bergin
karttaskitsissä, johon hän jostakin syystä ei täysin luottanut.
Ylimetsänhoitajan laskutapa kävi seuraavaan suuntaan: Poutaperho ja
Maatiainen, se on x + y = 1 1/2. Berg, se on B = 1/2 heht., mutta
vaikka hän näin laski kolme päivää, sai hän aina saman tuloksen,
josta oli lähtenytkin, nimittäin ±0. Toisin sanoen: hän ei tietänyt
varmasti, mitä Käkiniemi sisälsi?

Selvää oli että sinne, hoitoalueelle, oli matkustaminen, mutta
sepä juuri olikin vaikein ratkaistava. Kuka takasi miten siellä,
Rämsänrannalla, jossa olosuhteet viimeaikoina olivat villiytyneet,
ylimetsänhoitajaa otettiin vastaan. Jos sinne saikin kahden hevosen
kyydin, niin saattoi tapahtua että takaisin oli tarjona kovempi
kyyti. Ylimetsänhoitaja Brandenberg tunsi vaistomaisesti, mitä
tarkastuspiirin kansanhengessä liikkui, hän oli silloin-tällöin
matkoillaan kuullut ääniä ja nähnyt liikkeitä, jotka eivät olleet
ystävällisiä ylimetsänhoitovirastoakaan kohtaan.

Pappi ja sosialisti kilpailemassa samasta kruunun palstasta? Ja hän,
ylimetsänhoitaja, sovintotuomariksi!

Jos antoi sosialistille, niin pappi pieksi jumalansanalla; jos antoi
papille, niin oli odotettavissa anarkistinen liike Rämsänrannalla --
sikäli kuin hän valtiollisia virtauksia ymmärsi --; jos ei antanut
kummallekaan, vaan antoi Konstantin Kouhoselle, niin se saatettiin
leimata puolueellisuudeksi; jos hän taas antoi tuolle muutamalle
Sutiselle, niin se tosin pelasti vaarasta, mutta oli epäviisasta
menettelytapaa, sillä nähtävästi oli Sutinen vain viekas syötti
jonkun toisen, kenties papin, hyväksi. Sillä asunto-oikeudenhan
saattoi siirtää...

-- Bulvan! sanoi ylimetsänhoitaja ääneen ja rapisteli papereita.

-- Sihteeri! Missä on sihteerini?

Sihteeri Strandelin, jolla oli pieni komero ylimetsänhoitajan
virkahuoneen vieressä, oli pistäytynyt ulos, mutta palasi pian kädet
punaisina, nenä sinisenä.

Ylimetsänhoitaja rypisti kulmiaan samalla kun uudelleen kilisti
pöytäkelloaan.

-- Ilmoittakaa Särkisalmen hoitoalueen metsänhoitajalle että,
saaman määräyksen takia virkamatkalle Rämsänrannalle, olen estetty
saapumasta sinne sovittuun aikaan. Samoin ilmoittakaa Ahmaisten
v.t. metsänhoitajalle että paljojen töiden takia arkiston tarkastus
jääpi kevääseen. Ja vielä kirjoittakaa Kipulin metsäkasöörille että
ennen aikomani käynti paikan päällä lykkäytyy tuonnemmaksi. Oletteko
käsittänyt?

Sihteeri Strandelin nyökkäsi ja murisi, mikä murina aina hermostutti
ylimetsänhoitajaa, mutta jota vastaan hän ei löytänyt ohjesääntöä
eikä kiertokirjettä.

-- Djah, saatte mennä.

Mutta sihteeri ei mennyt, vaan alkoi rykiä, katsoen kiiluvin, kuperin
silmin esimieheensä.

-- Mitä aijotte sanoa? kysyi ylimetsänhoitaja kärsimättömästi.

-- Että onko ylimetsänhoitaja lukenut eilisiltaista lehteä? huomautti
sihteeri siivokseen.

-- Mi-mitä? Onko siellä jo-jotain?

Aina kun ylimetsänhoitaja säikähti, lähtivät sanat vaikeasti hänen
huuliltaan. Sihteeri toi sanomalehden, osoitti artikkelia punaisella
keskisormellaan ja palasi kammioonsa. Ylimetsänhoitaja jäi suu auki,
kultakehäiset silmälasit nenällä, tähtäämään sanomalehtikirjoitukseen:

"Kruunun tukkihuutokaupoista -- -- -- kysymyksen pohjusti
maatalousneuvoja Maatiainen -- -- -- onko mitään siveellistä järkeä
siinä että samat puut myydään monta kertaa eri paikoissa -- -- -- ja
koska tapahtunut on että metsänhoitajat salakähmäisesti antautuvat
tukkikeinotteluun, niin -- -- -- Ja eikö kruununtorpparin asema voisi
tuntuvasti parantua sillä että -- -- --"

Artikkelin jokainen sana tunkeutui kuin kutiseva nuuska
ylimetsänhoitajan nenään, eikä kauvan viipynyt ennenkuin
ylimetsänhoitaja aivasti niin että koko huone tärskähti ja sinikalpea
sihteeri Strandelin säikähtyneenä hypähti tuolillaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului pöytäkellon rämähtelevä kutsu. Sihteeri
juoksi henkeään pidättäen kynä kourassa ovelle.

-- Ku-kuulkaa. Tämähän on lie-lievimmin sanoen hävytöntä.
E-ennenkuulumatonta! Avoin hyökkäys ylimetsänhoitajaa vastaan.
Mi-minua vastaan! Miksi ette ole ennen ilmoittanut? karjui
ylimetsänhoitaja.

Sihteeri Strandelin pyöritti kuperia silmiään katsoen vinoon yli
ylimetsänhoitajan olkapään alkaen varovaisesti puhua:

-- Herra ylimetsänhoitaja huomatkoon että kirjoitus ei ole hyökkäys
ylimetsänhoitajan virastoa vastaan, vaan yleensä koko tarkastuspiirin
metsänhoitajia vastaan, systeemiä vastaan ja... selitti sihteeri.

-- Systeemiä, sanotte te! huusi yliforstmestari. -- Eikö täällä
ole systeemiä kylliksi -- Metsähallituksen ensimäinen edustaja
tarkastuspiirissä? Hva'sa? Sihteeri on hyvä ja soittaa Kaakkurin
toimitukseen että artikkeliin tulee asiallinen vastaus, jolle on
varattava kymmenen palstaa ja että minä vaadin sekä toimittajan että
kysymyksen pohjustajan edesvast...

-- Eikö olisi sopivampaa että herra ylimetsänhoitaja itse...?

Taas kajahti huoneessa niin ankara aivastuksen pärskäys että sihteeri
vavisten peräytyi ovea kohti.

-- Mitä sanotte?

-- Että jos itse...

-- Djah. Pidättekö sopivana? Minulle ei ole ennen tällaista sattunut.
Ni förstår?

Ylimetsänhoitaja sanoi sen lauhtuneemmalla äänellä ja ikäänkuin itku
kurkussa.

Telefooni kilisi.

Mutta hän sai soittaa kolme pitkää soittoa ennenkuin toimituksesta
vastattiin.

-- Kaakkurin toimitus! kuului kuivankimakka huudahdus vihdoin.

-- Yliforstmestari Brandenbergin virastosta.

-- ??

-- Mi-? ku-? kuinka te...? Ettekö te ymmärrä että...



11.


Rämsänrannan maantiellä liikkuu kolme neitiä. He ovat tavattoman
alakuloisen näköiset ja tavattoman vaiteliaat ja ikäänkuin
ujostelevat toisiaan. Sillä aivankuin ukkosen salamana on heihin
iskenyt se mitä pastorinrouva Pallukka vast'ikään on päässyt
juoruamasta pakanalähetysompeluseurassa.

Se on jotakin hirveätä ja ennenaavistamatonta. Se järkyttää
sydänjuuria ja panee kiristelemään hampaita...

Usch då! Äsch!

Se ei voine olla totta? Ei, tuhatkertainen ei. Sen ei tarvitse olla
totta. Se ei _saa_ olla totta!

Panettelua tietysti. Juorua. Inhoittavaa juorua vain!

Yksi neideistä on lumikalpea odottamattomasta iskusta, toinen on
tulipunainen jännityksestä, kolmas on kasvoiltaan epätietoisuudesta
kirjava.

He kävelevät toistensa rinnalla kilometrin, kaksi -- voimatta asiasta
toisilleen hiiskahtaakkaan.

Kunnes Iines neiti äkkiä juosta pinkasee metsään ja purskahtaa
raivokkaaseen itkuun naavakuusen takana.

Sadan askeleen päässä neiti Strömberg niinikään vaipuu kuin pyörtynyt
maantien laitaan ja käskee toverin mennä edelleen. Mutta neiti Roos
ei pääse kuin viisikymmentä askelta ennenkuin hänetkin tyrehdyttää
sama valtava hypnoottinen sielunliikutus mikä muita vaivaa, ja hän
hyppää yli ojan ja painaa päänsä märkään sammaleeseen ikäänkuin
haavoittunut jänis.

Näin kaikki kolme neitiä makaavat maahan muserrettuina lokakuun
hämärtyvänä iltana, nyyhkivät ääneensä ja vääntelevät uikuttaen
käsiänsä taivasta kohden. Kukin tahtoo olla yksikseen ja miettiä
asemaa...

Miettiä? Mitä onkaan enää miettimistä? Kaikki miehethän ovat
samallaisia raukkoja, kaikki herrathan ovat samallaisia -- koiria! --
mutta että hänkin, hienokäytöksisistä hienokäytöksisin Fjalar Brynolf
Berg on langennut syntiin -- hän, jonka he tytöt jokainen niin
läheltä tuntevat, ja jonka kanssa he jokainen ovat sydämellisissä
suhteissa ja jota he jokainen... -- oh, se on järkeä pimittävää,
päätä huimaavaa.

Vai onko hän, vieno, viaton -- ja se toinen yksin vikapää? Se
inhoittava narttu! Sieltä Herralan virkatalolta on tosiaan
viimeaikoina alkanut kuulua kummallisia asioita. Pyykki-Tiina
sen ensin on kertonut, sitten sen on eräs asiamieskin jutellut:
-- forstmestarin sängyssä on muka nähty... joku muukin otus kuin
Bis. Usch då! Sitä ovat Fjallen ystävä-neidit ensi alussa pitäneet
häpeämättömänä panetteluna, jota ei kukaan kunniallinen saa uskoa,
mutta nyt kun pasturska Pallukka -- herännyt ihminen -- on tiennyt
kuiskata kolmeen korvaan että "Iita" jo on "siinä tilassa", nyt tuo
ilkeä juoru uhkaa olla tositapahtumasta aiheutunut.

Tämä se ystävättäriin koskee. "Oih" tyrskii Iines neito naavakuusen
takana. "Fjalle on minut pettänyt! Han har bedragit mig, den
uslingen! Minä olen hänen kanssaan istunut... myllyn takana...
helluntaipäivänä, jolloin vain vähän satoi vettä. Hän on minua
puristanut rintaansa vasten ja suu -- oih, suudellut minua. Ja
minä... olen syöttänyt sokurikakkua hänen Glorylleen, sille
kultanuusalle, silloin kun forstmestari on ollut leimaamassa... hän
on kuiskannut minulle suloisia sanoja moottorissa. Usch! Minä olen
ollut sen miehen kanssa... melkein kihloissa. Ja hänellä on minun ja
minulla hänen valokuvansa -- se koirakuva. Mutta nyt -- nyt minä sen
poltan ja hänen täytyy lähettää minun kuvani takaisin. Niin! Ja kun
Glory ensi kerran tulee luokseni, niin minä potkasen..."

Iines neiti tyrskähti hysteeriseen itkuun ja kyynelet vuotivat
runsaina hänen helmoihinsa.

"Ah voi!" ajatteli neiti Strömberg maantien pientarella,
silmänympärykset punaisina kuin särellä. Miksi ei Fjalar tehnyt
niin kuin minä viime talvena ehdotin: että olisi lakkauttanut oman
hoidon ja ruvennut syömään ateriansa minun luonani -- niinkuin hän
on juonut tuhannet kerrat kahvia kanssani. Silloin ei Iida olisi
häntä... ysch. Hän on minulle ollut enempi kuin veli: minä olen
toimittanut hänen virka-asioitaankin, salaisiakin, koska hän on ollut
niin hyvä minulle... ja kissalleni, Petterille. Minä olen antanut
hänelle jouluksi omakeksimäni metsänhoitosalkun, silkkisamettisen,
kultahelmisen, viikinkilaivakuvioisen. Olen häntä aina puolustanut
muita vastaan mailman hienoimmaksi herraksi. Ja nyt -- nytkö tämä
skandaali kaiken palkaksi! Nyt tosiaankaan en tiedä, kuinka häntä
kohdella, kun hän ensi kerran näyttäytyy. Se on kauheaa, kun nuori
mies tekeytyy paremmaksi kuin on... Neiti Strömberg kiemurteli
avuttomana maantiellä ja olisi antanut ajaa ylitsensä, jos olisi
voinut tehdä juorun valheeksi.

Mutta neiti Roos makasi suullaan, painaen pienet ruusunpunaiset
kasvonsa tiiviisti märkää sammalta vasten ja tahtoi puhutella Jumalaa
sydämensä suhteesta Fjalar Bergiin. Sillä hän, hän yksin -- niin hän
uskoi -- rakasti Fjalaria niinkuin kristityn nuoren naisen sopii...
puhtaasti -- niin hän uskoi -- ja niin salaisesti että siitä luulta
vastikään ei tietänyt kukaan muu kuin Hän, kaikkien laupeudensisarten
herra, -- Hän, jonka edessä ei mikään ollut mahdotonta. Kerran,
juuri näihin aikoihin syksyllä, oli herra Berg kietaissut kätensä
diakonissan vyötärysten ympäri ja kuiskannut ranskaksi -- niin
hän luuli, sillä ruotsia se ei ollut -- jotakin hyvin suloista ja
hienoa. Se oli tapahunut pappilan mäen alla hoosiannaharjoituksiin
mentäessä... Hän, kristitty tyttö, ei ollut vastannut mitään, oli
ollut aivan ääneti ja odottanut lisää... Mutta silloin oli sattunut
vallesmanni vastaan ja nauranut... Hetki oli kuitenkin jäänyt pyhään
muistoon. Voi forstmestaria, mihin syntiin nyt lienee sortunutkaan?
Mutta Jumala hänet ehkä ojentaa...

Neiti Roos vilkasi ylös taivaalle ja rukoili hartaasti -- ja hän oli
kaunis tässä rukouksessaan.

Mutta maantieltä kuului kärryjen ratinaa niin että kaikki itkeväiset
kerralla säpsähtivät. Neiti Strömberg kavahti ensimäisenä ylös maasta
ja otti ryhtinsä, vaan toiset pakenivat syvemmälle metsään tahtoen
olla erillään koko pahasta mailmasta.

Kärryt tulivat kovaa vauhtia neiti Strömbergiä vastaan, mutta
kyytipoika ehti tervehtiä postineitiä. Vasta kun ajajat olivat sivu,
kääntyi neiti Strömberg katsomaan, ketä siinä kievarin Janne kyyditsi.

Ja hänestä näytti -- tosin oli hämärä -- että linjaalirattaiden
etu-istuimella istui forstmestarin piika Iida -- ja postineidin
polvet alkoivat jälleen vapista. Vaivoin hän pääsi kotiin, lukitsi
ovensa ja heittäytyi hervotonna sohvalle. Ja nyt vasta saivat tunteet
oikein vallan... Mutta vielä samana iltana myöhään nakutti joku
postitalon keittiön ovelle -- se oli tohtorin rouva, joka pistäysi
pienelle asialle tietäen samalla kuiskata Klaara ystävättären
korvaan että nyt oli Fjalar Berg lähettänyt taloudenhoitajattarensa
ompeluoppiin -- Tampereelle.

Ompeluoppiin? Niin, Iidallahan tosiaan taisi olla taipumuksia -- -- --
Tohtorin rouvan ja Klaara neidin teki mieli jutella pitemmälti
tästä aiheesta, mutta kun ei kumpikaan saanut sanoja ensimäiseksi
irti, kuivui keskustelu siihen. Fjalar Bergillä -- sen sai Klaara
lisäksi tietää -- kuului taas olevan tavattomasti töitä, niin että
poika parka -- sekin lausuttiin kuiskaamalla -- tänä aamuna varhain
oli lähtenyt kahden viikon leimausmatkalle Syrjämurron kylään
ottaen mukaansa sekä Bismarckin että Bonden. Mutta Glory oli jäänyt
juoksentelemaan pitkin kylää, -- ei ollut apteekkarin Iineskään sitä
huolinut ja tohtorin rouva puolestaan ei uskaltanut miehensä vuoksi,
joka oli kotona. Katri Partanen ainoastaan oli luvannut ottaa orvon
koiran pieneen kamariinsa sitten kun isä ja äiti menevät nukkumaan.

-- Kyllähän minäkin ottaisin, sanoi Klaara neiti säälivästi, -- koska
Fjalar aina on ollut niin kiltti -- Petterille, mutta ymmärräthän,
rakas Adele, että se on mahdotonta, koska Glory puree kissoja.

-- Niin, niin... Mutta minullahan oli asiaa.

Ja sitten vasta tuli oikea asia, gobeliinimalli. Hyvin myöhään juoksi
tohtorin rouva saali korvissa yli maantien, jonka molemmin puolin
kuului pimeässä kaksi ruotsinkielistä hyvänyöntoivotusta: Go' natt --
sof godt --

Alakuloisuus ja neuvottomuus oli yhtäkkiä vallannut sen koplan,
joka kodikasten suhteiden perusteella oli muodostunut metsäherra
Bergin ympärille Rämsänrannan yksitoikkoisessa ilmapiirissä. Iloiset
moottoriretketkin olivat katkenneet synkän syksyn tullen, ja
Rankrutti, herra Bergin uskottu masinisti, kulki toimetonna pitkin
kylää ja juopotteli vahvasti.

Ainoa, joka leveästi ja makeasti nauroi kaikelle, oli nimismies
Pykälä. Fjalar Bergin viipyessä kaukaisella leimausmatkalla hän
koetti paraansa mukaan korvata Rämsänrannan nuorten naisten
ritarikaihoa. Hän kahvitteli naisia ja rouvia vanhanpojan kodissaan,
suostuipa pienessä pöhnässä keskustelemaan ruotsiksi tohtorinnan
kanssa ja oli hakkailevinaan kiihkeästi sekä Klaaraa että Thyyraa
vieläpä Iinestäkin. Ja avomielisesti johti hän puheen Fjalar Bergiin
niin että naiset ihan punastuivat hävyn tunteesta.

-- Ettekö tiedä, hän huusi kimeällä äänellään, että kaikki
forstmestarit lorujen lopuksi naivat piikansa? Ja minun mielestäni
se onkin oikein ja kohtuullista. Nähkääs, arvoisat neidit, kun
aristokratia ja demokratia sulaa yhteen, niin siitä luonnollisesti
syntyy pätevä porvarissääty Suomenmaahan. Eikö se ole loogillista?
Mitä teillä oikeastaan on sitä vastaan, jos "Iitasta" tulee
rouva? Minä muistan lukeneeni historiasta että toritytöstä tuli
kuningatar!...

Naiset joutuivat niin hämilleen kaikista näistä puheista että
tahtoivat lähteä pois kesken vierailua. Mutta hyväntuulinen
nimismies juoksi avopäin portille ja, tarjoten molemmat käsivartensa
hullunkurisella juhlallisuudella naisille, alkoi taluttaa pakenevia
takaisin.

-- Meine damen, meine damen, -- hoki hän: vallesmannin talosta on
vaarallista mennä pois, ilman toista kuppia kahvea. Sil vuu plää!

Ja naisten täytyi hampaita kiristellen ja nauraen palata takaisin
istumaan nimismies Pykälän vanhanpojan nahkasohvaan, joka hiukan
haiskahti viinalle ja tupakalle.



12.


Paperit viipyivät, ja Herkko Tapion asia pysyi ratkaisematta.
Metsäherra ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Toisella kertaa hän
viittasi siihen että ylimetsänhoitaja saapuu paikkaa tarkastamaan,
mutta ylimetsänhoitajan saapuminen riippui erinäisistä seikoista --
saattoi mennä joku vuosi ennenkuin tulisi tilaisuutta tarkastaa.
Sitäpaitsi -- selitti herra Berg iloisesti silmää iskien -- oli
ilmestynyt kilpahakijoita.

Kilpahakijoita?

Herkko Tapiosta tuntui että muut anomukset olivat väkinäisesti
toimitetut asian hämmentämiseksi. Häneltä tahdottiin estää
mahdollisuudet saamasta Käkinientä asuinpaikakseen. Ihmiset
Rämsänrannalla olivat kateellisia... Mitä oli kirkkoherra Hyttysellä
tekemistä sillä niemellä? Tiesihän koko pitäjä, millaista hänen
kotihartautensa oli, tiesiväthän kaikki, kuka sille hengen miehelle
kulloinkin saunan lämmitti. Toisen anojan, viekkaan Sutisen puuhat
olivat varmasti yhteydessä edellisen anojan kanssa. Jos ei yksi
saisi, niin ehkä toinen -- niin olivat kilpailijat laskeneet. Entä
Konsta Kouhosen sekaantuminen? Se iljetti niin että karvas sylki tuli
suuhun. Tuo sama mies oli yrittänyt haastaa Herkko Tapion käräjiin
kunnianloukkauksesta ja "virkamiehen vastustamisesta virkatoimessaan"
-- sen pärepuujupakan johdosta, mutta nimismies oli saanut asian
raukenemaan.

Herkko Tapioa kaikki nämä ilmiöt tympäsivät. Hänen rinnassaan alkoi
jotakin paisua ja suonissa kihisi synkkä veri.

Tuontuostakin lähetti metsänhoitaja jonkun luottomiehistään
Käkiniemeen, milloin mitäkin mittaamaan tai arvioimaan. Piti näön
vuoksi olla puuhassa. Mittailemista ja kepittelemistä näet pidettiin
Rämsänrannan rahvaan keskuudessa suuressa arvossa. Siellä alkoi noita
vosmestarin keppejä jo näkyä ristinrastin, pitkin ja poikin...

Tapion mielestä ne rikkoivat korven vapaata tunnelmaa. Hänen teki
mieli kiskoa nuot järettömät seipäät irti maasta.

Enin hermostutti häntä että yksinkertaisesta tehtävästä, jossa
tarvittiin pari viivan vetoa, Metsähallituksen edustajain leirissä
leivottiin mitä vaikein kysymysmerkki.

-- Varmaan minun torpantila-asiani lopuksi ratkaistaan Venäjän
Duumassa tai Ministerineuvostossa Pietarissa? virkkoi hän ivallisesti
naurahtaen neuvotellessaan vaimonsa kanssa oman kodin suunnitelmista.

-- Herkko hyvä, me muutamme takaisin kaupunkiin? rukoili vaimo.

-- Ja luovumme kaikista luonnonihanteista? lisäsi aviomies
katkerasti. -- Minä sanon sinulle, Hetu, älä puhu minulle sillä
tavoin. Se ärsyttää!

-- Mutta sinulle eivät Käkinientä anna?

-- Minäpä otan, jos eivät anna!

-- Otat?

-- Otan! Jumaliste...

Hänen silmänsä leimahtivat suuriksi ja valkoiset hampaat
kirskahtivat. Etenevä leuka ilmaisi päättäväisyyttä...

Hetua alkoi vaistomaisesti peloittaa, mitä oikein liikkui hänen
miehensä mielessä, ja vaimo suostui melkein ilolla siihen kun
seuraavana päivänä eräs outo agronoomi pyysi Herkkoa toverikseen
pitäjälle.

"Menköön tuulotteleimaan, liiaksi onkin rasittanut sisätöistä. Ehkäpä
sieltä saapi uutta voimaa odottamaan ja kestämään -- pettymyksiä."

Ja raskaasti huoaten jäi vaimo kotiin -- pieneen, ahtaaseen kammioon,
josta näkyi vain halkopino ja takapiha.

Hän, Hedvig Tapio, sai luvan nöyrtyä kohtaloonsa kuten tuhannet
siskonsa.

       *       *       *       *       *

Herkko Tapio kiertää ympäri Rämsänrannan pitäjää, näkee mökkejä ja
akkoja, pirttejä ja pahnoja, ja puhuttelee ukkoja. Tietämättömyys
on suuri surkeudessa, valistusta ei varjoksikaan, mutta yhdessä
asiassa kaikki ovat kokeneet, arvostelevat sitä puolta ankarasti.
Metsänhoitojärjestelmä -- vosmestarien mielivalta. Kauniimmin sanoen:
armollinen esivalta, joka rajoittaa moukan elämän korvessa, ulottaa
kovan kouransa kaikkialle: puihin ja pensaisiin, kiviin ja sammaliin,
lampiin ja laitumiin.

Olet sydänmaissa syntynyt sikiö, piilopirtissä riepuun kääräisty
kakara, paimenpojaksi napataloon paiskattu. Isäsi kevätjäihin hukkui
ilman että kukaan huutoansa kuuli, emosi järki vaivaiseksi topertui
-- sinut kohtalo varhain sydänlämmöstä vieroitti. Kasvat kurjat
kukkavuotesi mustaa kannikkata jyrsien, kintut paljaina, posket
ruvessa, isännän askelta arastellen, emännän luudan huiskausta
peljäten, paidanriekaleillasi koiran kanssa luikaten. Ei ole sinulla
montakaan ilon päivää, karjapojasta sinut jätkäksi ajavat -- toisten
hyviksi raadat ilman pennin hyrrää. Etkä tiedä mitä varten elät, et
sitä osaa niin pitkälle laihassa sielussasi kysyä...

Mutta kerran hampaasi karkenee, repäiset itsesi irti isännän
ikeestä ja metsään pakenet. Metsään! -- ainoaan paikkaan, mihin
sinua vapauden vaistosi vetää; sinne piilet kuin petahinen -- ja
pesäsi teet. Nautit hiljaisuudesta, viihdyt kuin villi erämaassa
ansojasi viritellen ja vainuat toisen villin, naaraan, onnesi
tasajakoon. Yhdessä murmattelette, korven huminata kunnioittaen
kuin ääntä Jumalan, metsän juurilla henkeä elättäen. Vierii vuosia
ja luolasi kuhisee täynnä alastomia penikoita. Et vieläkään älyä,
miksi elät tai miksi kaikki on näin, mutta elää sentään osaat ja
elämäsi itsemääräämisestä nautit kuin peikko saaressa. Mutta sitten,
syyslumen valjuna päivänä, odottamaton vihollinen pistää tuikkasee
keihäänsä pesääsi, sinut haavoittaa iäksi ja joukkosi mailman
näkyviin karkoittaa. Metsänhoitaja -- herra ja vosmestari. Nyt vasta
havahdat älyämään, mikä olet -- millainen metsärosvo olet. Raavit
niskaasi, syljet ja kiroat -- turhaan. Käräjiin sinut raahataan ja
käräjistä linnaan, mutta linnasta päästyä olet merkitty kuin Kain:
metsänurkkijat, rahanorjat, askeleitasi seuraavat -- jää hyvästi
lemuava metsäsauna sinisten vaarojen painanteessa! Tuli sinustakin
yhteiskunnan hylkiö, kurja, elinoikeudeton isä; vaimostasi tehtiin
Jumalan kunniaksi heikkomielinen. Lapsesi hajoitetaan taivaan
tuuliin ja vieras käsi heiltä sydämet vetää ulos kurkusta -- sama
ilvenäytelmä alkaa uudestaan.

Tällaisena kuvasteli Herkko Tapiolle se elämänsisällys, josta mökkien
ukot hänelle juttelivat eri paikoissa pitäjää. Hän kohtasi vapisevia
vanhuksia, jotka olivat kärsineet vankeutta ja sakkoja siitä että
olivat lämmittäneet kiuvasta niin autionkolkossa paikassa ettei tuota
paikkaa oltu yhdelläkään pilkulla merkittynä metsäherrain karttoihin.
Hän tapasi myös nuoria torpanpoikia, jotka aivan äskettäin olivat
lyöneet surman pilkat oman kotinsa aidan takaiseen metsään, kun
hallitus tarvitsi välineitä vahtiketjunsa vahvistamiseksi ja
metsänhoitajain taskurahoiksi. Myös yllätti hän vuoroin torpparin,
joka valitti verorasitusta, vuoroin metsäihmisen, joka tunnusti
vuosikymmeniset verovapautensa, ja hän älysi että vääryyttä saattoi
piillä molemmissa kohtaloissa. Yhtä hemmoteltiin, toista ruoskittiin
-- hyvin järjestettyjä suhteita esivallan ja kansan välillä ei
löytynyt. Kipeimmin silmiinpistävä oli kentiesi metsätaksojen
häilyväisyys, joka näytti riippuvan metsäherran mieskohtaisesta
vallasta. Yksi sai puunsa ilmaiseksi, toinen sai sen markalla, kolmas
kolmella markalla, vaan neljäs ei sitä saanut millään rahalla.
Ahneimmat osasivat tehdä kauppa-asioita metsäherrain suosiollisella
välityksellä, arimmat ostivat puita tappiokseen. Pärepuun nimellä
sai yksi rakennuspuita, rakennuspuun nimellä sai toinen sahapuita,
mutta joka todellakin tahtoi ostaa oikeita pärepuita, hänelle
leimattiin hyvien rinnalta niin huonoja että niistä hädintuskin
sai aidanseipäitä. Leveranssipuut saattoivat olla mitä tahansa --
siinä ei ollut järkeä, mutta joka varmasti tahtoi saada mainion
puun kruunun metsästä, hänen täytyi se joko varastaa taikka seurata
muille myydyn pölkyn perässä alas kaupunkiin asti koettaakseen ostaa
kymmenkertaisella hinnalla mahtavalta tukkiyhtiöltä ja hinatakseen
sen jälleen takaisin kasvinpaikoilleen. Paikkakuntalaisille ei
hevillä myöty tuoreita saunahirsiäkään, josta oli seurauksena
että ränstyneimmätkin rakennukset, riihet, aitat, pajat ja pöksät
muuttuivat rämsänrantalaisten himotavaraksi. Onnellinen tosiaan,
ken sai purkaakseen ja vetääkseen viidenkymmenen virstan takaa
pyöreähirtisen, mustasisuksisen, puolilahon, kaatumaisillaan
törröttävän hökkelin!

Epäsoinnun tärkeänä virittimenä näytti olevan myös se että
paikalliset metsänhoitajat yleensä olivat vartavasten kasvatetut
herroiksi, joilla ei ollut kansanvaltaisia harrastuksia ja jotka
eivät Suomen kansasta löytäneet mitään rakastamisen arvoista tai
jotka suorastaan pitivät kunnia-asianaan osoittaa halveksumistaan
kansallisia ja kansanelämää tarkoittavia kosketuksia kohtaan. Nuoret
metsäherrat saattoivat olkapäitään kohautellen korkeintaan nauraa
suomalaiselle kansanelämälle, mutta -- itkemisen kyky heiltä puuttui
kokonaan, sen itkemisen, joka piilee jokaisen, kansan tilaa arvioivan
ja tutkivan yksilön ja virkamielienkin, sydämessä. Heidän hymynsä
oli kylmä ja kuiva, ja heidän sydämensä autio ja ikäväntunteva: --
ulkopuolella virkatointa jäi heille ainoastaan oman pienen minän
huvittelu. Virkatointaan he pitivät vapaaherran ammattina sikäli
kuin heillä oli oikeus elää kansan varoilla, mutta niin pian kun he
yrittivät todella palvella kansaa, tunsivat he orjan oireita ylpeässä
sielussaan.

Oli totta että kansan puolelta myös harjoitettiin mielivaltaa ja
oman käden oikeutta, mutta kansan rikokset rangaistiin julkisesti
ja ankarasti. Vaan metsänhoitajain mielivaltaisuuksia ja rumia
menettelyitä taikka huolimattomuuksia ei koskaan paljastettu eikä
rangaistu. Heidän päänsä ympärillä väikkyi kunnian kehä, mutta kaikki
ne, jotka heidän onnistui saada kiinni metsäsynneistä, leimattiin
pilkkakirveellä yhteiskunnan hylyiksi.

Metsänhoitajat? Herkko Tapio mietti sitä nimeä salojen pitkiä
polkuja astellessaan. Ansaitsivatko nämä herrat metsänhoitajan
juhlallista arvoa? Hekö metsiä hoitivat? Rämsänranta oli täynnä
hoitamattomia metsiä. Vuosikymmeniin, vuosisataan eivät metsäherrat
olleet huolineet ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin turmeltuneiden
metsämaiden parantamiseksi. He tuhlasivat ja tarjosivat vain
se säästöt, mitkä luonto itse oli tallettanut. Metsän uinuvat
miljoonat sallivat he hyvällä omalla tunnolla jäädä ikuiseen
lepoon -- läksihän hoidottakin kylliksi miljoonia. Päinvastoin
he sakottivat ja peloittivat niitä talonpoikia, jotka uskalsivat
yrittää metsänpuhdistusta, sillä he eivät hevillä suoneet moukalle
etuja. Olivatko he siis metsänhoitajia?... Sen, joka tahtoi kajota
kruununmetsien murtoihin, täytyi maksaa työstään. Sitä, joka
hirveällä vaivalla kiskoi ylös maasta juurikkaita polttaaksensa
niistä tervaa ja siten teki mahdolliseksi puunsiementen itämisen
kruunun hyväksi, verotettiin kuutiomitan mukaan. Herrain päähän ei
pälkähtänyt että hallituskin joskus olisi voinut maksaa takaisin
niille, jotka sen etuja auttoivat. Ja metsänhoidon kirjoihin olisi
koitunut sekin, jos puun tarvitsijan olisi sallittu järkiperäisesti
harventaa hyödyttömästi tiheinä seisovia korpia. Mutta niin ei
tapahtunut. Oliko se siis metsänhoitoa?

Rämsänrannan kirkonkylässä, ihan metsäherran asunnon ympärillä,
oli metsävalkea liki sata vuotta takaisinpäin syvälle polttaen
raiskannut penikulmien laajalti metsämaita -- mutta niitä kankaita
ei koskaan puhdistettu eikä uudesta kylvetty. Odotettiin vieriväksi
toinen vuosisata lisäksi, niin ehkä luonnon isä taas taikoisi puita
leimattavaksi. Samallaisia palokankaita levisi syrjäkylissäkin,
ja nuoret metsäherrat ihmettelivät vihellellen ettei taivasten
tirehtööri paremmin höystänyt ryytimaitaan. Tosin niistä oli
hyötyäkin noista erämaisemain ikävistä aavikoista: saattoi mainiosti
metsästää syksyisiä jäniksiä, kun ne rusakanvalkoisina kerinä
kierivät poikki mustien pintojen, haukkuvan hurtan ahdistamina.

Agronoomi, jonka toverina Herkko Tapio kyliä kiersi, oli innostunut
mies. Joka askeleella hän teki havaintoja metsistä, soista, vesistä
ja kansan elinkeinomahdollisuuksista luonnon helmoissa. Talojen
pirteissä ja mökkilöissä, navetoissa ja isäntien pellonpientarilla
hän osanottavasti ja opettavasti antautui pitkiin keskusteluihin
maamiehen asioista. Hänen puheilleen ja vakuutuksilleen ei läheskään
aina arvoa annettu, mutta sitä kiihkeämmin hän silloin kävi kiinni
kysymyksiin, sitä vakuuttavammin hän kosketteli korven kanteleen
kieliä. Hän taisteli ennakkoluuloja vastaan samalla antaen arvon
vanhojen ukkojen kokemuksille ja saavutuksille.

"Kuinka toisenlainen mies hän on miehekseen kuin metsäherra"
ajatteli Herkko Tapio. "Kuinka toisenlaisia yleensä ovat nämä
maanviljelysvirkamiehet kuin metsänhoitajat! Heissä on sydänlämpöä,
kansaansulautuvaisuutta, ennenkaikkea isänmaallisia ihanteita. He
suovat hyvää kansalle, iloitsevat sen hyvinvoinnista, eivät ole
toivottomia sen tietämättömyydestä, koettavat sitä todenteolla nostaa
-- aivan päinvastoin kuin nuo toiset, jotka syrjästä katselevat
kansan vaurioita ja typeryyksiä ja kohauttelevat sille halveksuen
kapeita olkapäitään. Nämä hartevat maahan-uskovaiset tarttuvat
lämpimin kourin kiinni raatajan kädestä, katsovat suoraan silmiin
ja rohkaisevat taisteluun. He ovat virkamiehiä ja kuitenkin kansan
palvelijoita, samalla kun ovat sen johtajia. Jospa korven rahvas itse
ymmärtäisi, ketä kohtaan sen on oltava kiitollinen. Mutta onneksi
nämät eivät sitä odota, vaan iloitsevat hiljaisista kylvöistä.
He hymyilevät suopeasti typerälle talonpojalle, joka hätäillen
häärii noiden puujumaliensa ympärillä kaikin keinoin koettaen niitä
lepytellä ja niiltä armoa kerjätä.

"Puujumalat -- vosmestarit! Vasta sitten kun Suomen kansa luopuu
uhritoimituksistaan lakaten epäjumaliaan pelkäämästä, kumartamasta
ja salaa vihaamasta, vasta sitten se on vapaa luonnon elävän Herran
palvelemiseen. Metsän kerjäläisestä -- itsenäiseksi maamieheksi. Se
on pitkä askel Rämsänrannalla! Mutta kerran se on otettava, muuten
tämä korven mies jonakin kauniina aamuna löydetään hirttäytyneenä --
epäjumalansa kaulaan..."

Näin hänessä kuvat kulkivat agronoomin kanssa polkuja taivaltaessa.

       *       *       *       *       *

He olivat kiertäneet useita kyliä ja olivat palaamassa kirkonkylää
kohden, jonne vielä karttui kolme mittaamatonta peninkulmaa. Maa
kumisi heidän saappaittensa alla ja kelmeän iltaruskon yllä kimmelsi
kylmä tähti. Korpilammit välkkyivät hienossa riitassa, joka ei vielä
kestänyt kuin heittokiven painon.

-- Katsokaapas tätäkin kruunun metsää: se on kuin hautuumaa, johon
ruumiit ovat viskatut sikinsokin mätänemään ja jätetyt peittämättä...

-- Täällä olisi ihania asuinpaikkoja, virkkoi Herkko Tapio
himmenevään maisemaan haaveellisesti tuijottaen. Esimerkiksi tuolla
mäellä, etelän rinteessä. Mutta ei ole asutuksen antajaa, jos ei
liioin ottajaa.

-- Kunhan kansa saadaan hereille, silloin ilmestyvät sekä antajat
että ottajat, -- sanoi agronoomi eteenpäin rientäen.

-- Kuinkas on sen komitean laita? kysyi hetken kuluttua Tapio. --
Sen, joka valmistaa ehdotukset kruunun maan käyttämiseksi?

-- Komiteat ovat enimäkseen kometiioja! alkoi agronoomi. Nähkääs
kun...

Hän alkoi innostuneesti selittää.

-- Se minusta on surkeinta, arvosteli Tapio, että kansanvaroja
tuhlaamalla tuhlataan työhön, josta ei ole vastaavaa hyötyä.
Maanmittareille ja metsäherroille mätetään kymmenin markoin päivässä
siitä että käveleksivät metsäpolkuja tai soudattelevat itseään
kauniin sään aikana. Ja tätä sivutuloa voi kestää enemmän kuin
miespolven iän! Jos ne rahat, jotka hukkuvat metsäkomiteoille,
käytettäisiin suorastaan uutisasutuksen hyväksi, niin...

Taivaltajain keskustelu katkesi vasta sen torpan veräjällä, johon
olivat aikoneet yöpyä.

Vaikka jo oli pimeä, niin tässä metsätorpassa sentään valvottiin
ja koko torpanväki näytti olevan kovassa mielenjännityksessä,
mikä ilmeni siinäkin että isäntä ja emäntä kyykkivät ikäänkuin
varpaisillaan pihalla, pälyen kamarin akkunaan, josta näkyi kirkas
tuli.

-- Mitä täällä on tekeillä? kysyi agronoomi isäntää ja emäntää
katellen pirtin portailla, joita vastoin kaikkea kansantapaa valaisi
lyhty, joka vitsaköyteen kiinnitettynä oli ripustettu eteisen
laipioon.

Emäntä alkoi kuiskutella.

-- Elekee vieraat niin isolla eänellä... toisinaan kuuloo ja tykkejää
pahaa. Täällä on kirkonkylän vosmästari -- se Perki. Tuolla se on
soikossa, rojottaa! Ikään sille kahvia viiä hömssäytin.

Agronoomi naurahti ja iski silmää Herkko Tapiolle.

-- Vai niin, sanoi hän raikkaasti. -- Saapiko talossa yösijaa?

Emäntä asettui tutkivasti ihan agronoomin parran alle ja,
syrjäsilmällä vilkaisten Tapioon, kysäsi:

-- Outtako työ herroja vai metänlukijoita?

-- Eipä oikein kumpiakaan!

-- Passanneoko sitten moata pirtissä?

-- No jo tok'! tokasi agronoomi savoksi, irroittaen laukun
olkapäiltään. Mutta emäntä tuli yhä hänen korvaansa kuiskuttelemaan:

-- On meillä kyllä kaksii alvari vierassänkyä, vaan se kun käski
petata toisen koirilleen. Se on rantunsorttinen herra.

-- Hm, hm, myhähteli agronoomi naurussasuin ja astui isännän jälissä
pirttiin, jossa muu talonväki niinikään oli sangen säikähtyneen
näköistä.

Ruskeankiiluvasilmäinen isäntä, kun oli saanut selvän uusista
vieraista, tuppasi myös tuttavallisesti kuiskuttelemaan agronoomin
korvaan:

-- Luulooko akranaami että se -- perkuli -- rupeaisi minulle
antamaan, niitä leivän ranssipuita? Nähkääs kun minn' oun sen Jussi
vainaan velimies ja se vosmestarin piika -- tuntoohan se akranaami
sen? -- on sen Jussi vainaan tytär. Moaliman juorut on käynnä jotta...

Hän hiljensi ääntään. -- Niin että jos niinkuin sitä lyytä... kysyi
isäntä.

-- Ei, ei, sanoi agronoomi ankarasti ääneen. Älkää toki sillä
perusteella pyytäkö. -- Kuulkaapas isäntä, sanoi hän, mitenkä
on teidän suoviljelyksenne laita? Eiköhän käydä aamupuhteella
katastamassa. Tuollahan näytti olevan ihan veräjän pielessä kaunis
suo...

Ja agronoomi sai puheen johdetuksi toisaanne.

Mutta emäntä tulla lynstähti hätäyksissään pirttiin ja kertoi suun
täydeltä isännälle:

-- Nyt se myrkyn lykkäsi! Käski keittää läskipottua itelleen ja
talakkunata koirilleen. Talakkunaksiahan noita nimeksi oisi, vaan
hiivatistako sieppaat läskit?

-- Etkö sinä sanonut? kysyi isäntä.

-- Tolskasinhan tuota että jos ei herra vosmestari piä paki pahana,
niin ei läskiä meillä ouk, vaan se alako viheltää ja kävellä
keikkailla kahakäteen pitkin soikon lattiata ja jahkailla jotta
"kumma paikka, kumma paikka, vaikka on porsaita, niin ei muka ole
läskiä". Vaan eihän meillä elämänpäivinä ouk ollunna sian saparoakaan!

-- Etkö sinä sitä sanonut?

-- En häntä hirvennyt -- se niin näytti arvokkaalta ja sikaria
sauhutti. Mää sinä, Aatami!

Isäntä läksi "sisälle" ottaen jo ovella nöyristyneen ilmeen naamaansa.

Mutta kun metsänhoitaja Berg sai kuulla että pirtissä oli agronoomi
Brander, jota hän ei tuntenut, mutta jonka ruotsalainen nimi hänelle
kelpasi, niin hän lähetti isäntää myöten tervehdyksen että jos
herra agronoomi tahtoi, hän oli valmis luovuttamaan hänelle toisen
sängyn kamarissa, jossa tapauksessa koirat voisivat nukkua pirtissä.
Mutta agronoomi ei tahtonut häiritä forstmestaria, vaan lähetti
emännän mukana kiitokset että hän nukkuu toverinsa kera mieluummin
pirtissä, koska täällä on kohtalainen lämpö eikä näy olevan haitaksi
russakoitakaan.

-- Mitä hän täällä oikein kuleksii? tiedusti Herkko Tapio oikaisten
selkänsä pirtin lattialle, olkien päälle.

-- Templuussa on ollunna tuolla Permapuron kupeilla, selitti isäntä,
vaan nyt oli jättännä vähin sijalleen, sen Eeli Kinnusen! Tähän se
tulla pouhasi koirineen justiisa tiimaa ennen kuin työ tulija...
Isäntä röyhtäili ja haukotteli ja sanoi omituisella nenä-äänellä:
Eikö tuo reissunne sinne kirkolle, yhteen matkaan peäsette oamusella.

-- Ei ole meistä hienoon seuraan!

-- Vai ei! sanoi isäntä tosissaan. Kotvan kuluttua hän vinkuvalla
äänellä kysäsi:

-- Se taitaa olla korkeata sukkuo tämä meijän vosmestari?

-- Sen saanee isäntä uskoa että korkeata se on! kuului pimeässä
agronoomin karkea ääni.

-- Yhtä aatelia kuin muutkin metsäherrat! sanoi Tapio.

-- Hyy! hyhähti isäntä erottamatta ivaa.



13.


Pikkukaupungissa riehui sisällinen sota...

Ylimetsänhoitaja Brandenberg -- normaalioloissa sangen siivo
herra -- äkämystyneenä paikallistukkihuutokauppa-arvosteluista,
oli näet hyökännyt kihlakunnan maanviljelysseuran kimppuun, jonka
keskuudessa rämsänrantalainen maatalousneuvoja oli kysymyksen
virittänyt. Ylimetsänhoitaja, joka oli saanut päähänsä että tässä
oli ratkaistavana suuri kulttuurikysymys, jota koko Suomi seurasi,
oli toivonut yhdellä läimäyksellä tappavansa kaikki "lantakärpäset"
ja oli sentähden -- nuoren sihteerinsä intelligenssiin luottaen
-- paikkakunnan sanomalehteen sorvannut seitsemän palstaa pitkän
kirjoituksen, joka kihisi kiivaita voimasanoja paikallisia herroja
ja varsinkin rämsänrantalaista maatalousneuvojaa vastaan, samalla
kun se sinkoili suosionosoituksia metsänhoitajaparvea kohtaan,
joiden isällisenä suojelijana herra ylimetsänhoitaja itseään piti.
Nuo paikallistukkihuutokaupat olivat synnyinmaan valtaelinkeinoja
-- pääasiahan oli että rahaa tuli lujasti! Jalo tarkoitus saattoi
pyhittää halvemmatkin välikappaleet, ja ali-forstmestarit tietysti
noudattivat asetuksia, jotka tulivat korkeammalta. Herroilla
forstmestareilla -- niin kuului ylimetsänhoitajan magna charta -- oli
siksi paljon työtä etteivät he joutaneet haaveilemaan proletaarista
utopiaa -- kuten joku Pontus Poutaperho ja hänen leveän selkänsä
takana koko maanviljelysseura.

"Te herra Poutaperho" -- niin kirjoitti ylimetsänhoitaja mielestään
sattuvasti -- "olette röyhkeän itserakas, kun te, omaamatta
hituistakaan ammattitaitoa, lähdette parjaamaan niin pätevää liikettä
kuin on meidän kautta aikojen kunnioitettu Metsänhoitolaitoksemme,
te -- rohkenen vakuutuksella sanoa -- olette intohimoinen, alhainen
jopa ilkeämielinenkin kansanvillitsijä, joka koetatte saarnata
epäluottamusta metsäherrain älykkäimpiä toimenpiteitä vastaan. Ja
koko viheliäisen maanviljelysseuran -- jonka olemassaolosta minulla
ylimetsänhoitajana luonnollisesti ei tarvitse olla erikoistuntemusta
-- olette te vetänyt peräköydessänne, koko tuon mystillisen seuran,
jolla ei näytä olevan arvostelukykyä ja joka tahtoo ostaa kansan
suosion panettelemalla metsänhoitajia, vaan joka (hän ei tietänyt
mitä pahinta lisäisi) tekisi viisaammin, jos ensin lakaiseisi omat
portaansa..."

Liikaa sanottu tämä oli niin korkean virkamiehen puolelta -- tätä
jo pidettiin tuulimyllyritarin hosumisena. Monet tarkastuspiirin
alimetsänhoitajatkin -- paitsi Fjalar Berg -- pudistelivat päitään ja
sanoivat: "Brandis blaskasi itsensä -- nyt hän saa frakkiinsa!"

Ja "frakkiinsa" Brandenberg sai. Hän sai vastauksen koko
maanviljelysseuran puolesta siinä määrin purevan, väistävän,
kipeästi sattuvan ja asiallisesti vakuuttavan että koko mailma --
Metsähallituksen horisonttia myöten -- musteni hänen silmissään. Oh,
tämä oli varmaan tuota kirottua sosiaalidemokraatista nousuvettä! Hän
hieroi kultakehäisiä silmälasejaan vimmatusti, hän huusi sinikalpeaa
sihteeriänsä, huusi kaunista rouvaansa, piikaansa -- ja lopuksi
tahtoi huutaa poliisiakin, kun sitä ennen oli huutanut telefoonin
umpeen. "Mitä?" jupisi hän itsekseen hirveässä hädässä voimatta
yökausiin nukkua.

-- Enkö ole ylimetsänhoitaja, jonka piiri käsittää miljoonan
hehtaaria maata? Kuka uskaltaa minua vastustaa?

-- -- Ja hän hyökkäsi uudelleen maanviljelysseuran kimppuun.

Sanomalehtitaistelun hyörinässä oli Herkko Tapion asia tullut
sysätyksi syrjään. Kun ylimetsänhoitaja vihdoin sai tilaisuuden
hengähtää ja koota ajatuksensa, tunsi hän sanoinselittämätöntä
tympeyttä Tapion anomusta kohtaan. Yleensä kaikki
kruununmetsä-anomukset, mikäli niistä ei ollut rahallista hyötyä,
häntä tympäsivät. Mikä olikaan tuo Herkko Tapio?... Ylimetsänhoitajan
epäluulo tämän rämsänrantalaisen nousukkaan suhteen oli käynyt
yhä suuremmaksi. Kukatiesi koko hyökkäys metsäherroja vastaan
oli lähtenyt tuosta yhdestä miehestä, Käkiniemen "rakastajasta?"
Kukatiesi Poutaperhon, Maatiaisen ja koko maanviljelysseuran äskeisen
viekkaan virityksen vipuna seisoikin Herkko Tapio, joka "rakasti
metsää" ja anoi "jalansijaa syntymämaillaan"? Heti hyökkäyksen
tapahduttua oli ylimetsänhoitaja sähköttänyt Metsähallitukselle
että Poropohjan tarkastuspiirissä oli syttynyt levottomuuksia.
"Kukistakaa!" oli yksi metsähallituksen jäsenistä sähköttänyt vastaan
-- ja herra Brandenberg oli koettanut parastaan.

Nyt hän mielessään kuvitteli että "vallankumouksellisilla"
oli pesäpaikkansa Rämsänrannan hoitoalueessa, jossa yksi
ainoa metsänhoitaja toimi äärettömillä alueilla ja että sekä
maatalousneuvoja Poutaperho että Herkko Tapio olivat kumousliikkeen
johtajia.

Herra ylimetsänhoitaja vaipui syviin mietteisiin.

Hänhän oli saanut määräyksen matkustaa tutkimaan Käkiniemi nimistä
metsämaata, mutta tottapuhuen hän ei enää uskaltanut. Tapion ja
hänen kilpahakijainsa asiat joutivat hyvin jäädä toistaiseksi
ratkaisematta. Jumala että piti olla niin paljon työtä!

Herra ylimetsänhoitaja ei säästänyt vaivojaan asiain oikein
järjestämiseksi, s.o. valta-aseman vahvistamiseksi Rämsänrannalla.
Se oli paras tapa kostaa. Hän ei ollut ennen kuunnellut Fjalar
Bergiä, mutta nyt hän, maanviljelysseuran löylystä päästyään,
muisti ja käsitti kaikki. Metsänhoitovirkakuntaa oli tuntuvasti
lisättävä Rämsänrannalla! Hoitoalue oli jaettava kahteen osaan
ja kumpaankin asetettava täysin pätevä, Evon metsäkorkeakoulun
läpikäynyt forstmestari. Ja kummallekkin forstmestarille oli avuksi
asetettava apumetsänhoitaja, joka samalla oli päämetsänhoitajan
sihteerinä. Sitäpaitsi oli metsänhoitajaketjua vahvistettava. Joku
ylimetsänvartijan virka ei voinut olla haitaksi...

"Minä luulen", hymisi hän puoliääneen, silmälasejaan hieroen, "että
siellä harjoitetaan metsäkeinottelua. Ja... Mutta me panemme
vartiomiehen istumaan joka näreen juurelle niin että niitä vilisee
kuin jäniksiä. Se ei paljon maksa! Metsähallituksella on kymmenen
miljoonan tulot, mutta vahteja saapi kuudesta sadasta markasta
kappaleelta kuinka monta tahansa."

Ja sensijaan että olisi kääriytynyt susiturkkeihinsa ja painautunut
Rämsänrannan metsiin, tilkitsi herra ylimetsänhoitaja Brandenberg
juhlapukunsa kauniiseen hylkeennahkakapsäkkiin ja ajoi junalla
Helsinkiin.



14.


Nimismies Pykälä ja konstaappeli Korhonen sattuivat eräänä
iltana istumaan viinapullon ääressä, sillä nimismies Pykälä oli
niitä harvinaisia virkamiehiä, joka ei arastellut seurustella
toverillisesti poliisinsa kanssa.

Konstaappeli kuiskutteli jotakin nimismiehen korvaan ja nimismies
näytti hyvin huvitetulta.

-- Jaakko taitaa lasketella omiaan? sanoi nimismies.

-- En! kivahti poliisi iskien silmää. -- Saapi vallesmanni uskoa.

-- Missä se tapahtui?

-- Sumpsankylässä, Karsikkojoella...

-- Tunteeko konstaappeli pieksäjiä?

-- Hitto heitä, kaiken mailman tukkipoikia! Samapa se, kun
yksituumaisesti...

-- Tietääkös Jaakko, mistä ne sille suuttuivat?

-- Lie känää ollut. Se siellä oli sattunut käveleksimään ja
toreleksimaan... Niin poijat huvikseen...

-- Helkkarissa! sanoi nimismies ja ryyppäsi. -- Tietääkö
konstaappeli, oliko Berg saanut ruumiin vammoja?

-- Parahultaisesti ne sitä olivat pehmittäneet. Ei siitä rosessia
tule, arveli poliisi.

-- Eikö tule? tiukkasi nimismies.

-- Ei tule, vakuutti poliisi. -- Eikä se vosmestari miten kehtaa.
Häpiää toki...

-- Niinkö konstaappeli luulee?

-- Niin minä... Mutta antakaahan, vallesmanni, kun minä
kuvannollisesti...

Poliisin kieli vähän sammalsi.

-- Kippis! keskeytti nimismies.

-- Kool! sanoi konstaappeli ja kertoi asianmenon, kuten hän itse
sanoi, "kuvannollisesti".

Nimismies nauroi sydämensä pohjasta ja piteli hyllyvää vatsaansa.

-- Korpilaki! huusi hän sitten, silmät hehkussa ja posket kiiltävinä.
-- Korpilaki ei ole mikään laki. Mutta jos korpilain käyttäjä saadaan
laillisesti ilmi, niin silloin voi soveltaa yleistä lakia.

-- Korpilaki on kansanlaki! sanoi Korhonen painokkaasti!

-- Ei ole! vastusti nimismies. -- Korhonen sitä asiaa ei ymmärrä.
Korpilaki ei ensinkään sisälly Suomen kansan lakiin.

-- Niin mutta Rämsänrannalla...! väitti konstaappeli hiukan
hiprakassa.

-- Väittääkö poliisi, että Rämsänrannalla on oma lakinsa? tiuskasi
nimismies ja hyppäsi pystyyn.

-- Elähän sinä, herra esimies... annahhan kun minäkin... Minä
tarkotan jotta vanhan kansan kirjoittamaton laki ja nykykansan
korpilaki pitävät yhtä.

-- Ei pidä sekoittaa! sanoi nimismies kiihtyneesti, myöskin
nousuhumalassa. -- Seitsemäntoistasadan kolmenkymmenen neljän vuoden
laki...

Ja he väittelivät kiivaasti siitä, mitä ymmärrettiin korpilailla ynnä
kaikilla muilla laeilla ja lopuksi huusi nimismies, nyrkkiään pöytään
iskien, että:

-- Johan minä sanoin konstaappelille että korpilaki ei ole mikään
laki, vaan se on lain ulkopuolella. -- Miina hoi! huusi hän perään.
Tuoppas se toinen pullo.

Kun toinen pullo oli tuotu, rähähti nimismies makeaan nauruun:

-- Syyttäköön itseään. Minä pesen käteni. Pakkoko oli mennä
ärsyttämään tukkijunnuja! Fjalu on mukava poika, mutta... Kaikki
forstherrat -- ovat suuria simppuja. Kutti parahiksi, sanon minä.
Minä olen Rämsänrannan nimismies. Kippis!

-- Kool! sanoi konstaappeli ja ryyppäsi ruskeata viinaa, joka oli
karvasta kuusenjuurikasta, sillä nimismiehellä ei sattunut tarjoksi
parempaa.

Yöhön asti he maistelivat ja väittelivät, väliin riitelivätkin, mutta
taas lauhtuivat, halasivat toisiaan ja puhuivat kuin ristiveljet
konsanaan mainiten sekä Jumalan että esivallan, Rämsänrannan
erikoisaseman ja pirun, mutta ennenkaikkea sen salaperäisen
korpilain, jonka perusteella nuori metsäherra oli saanut selkäänsä.
Vihdoin he nukahtivat vaate-päällä: nimismies rikoslaki kourassaan,
housut auki -- konstaappeli virkalakki silmillään, sikarin pätkä
suupielessä ja kautsuinen pamppu taskussaan.



15.


Pitkä talvi tuimine tuiskuineen oli taas mennyt ja kuulas kevät
kurkisti viattomana pajupensasten takaa. Varikset rääkyivät
juhlallisesti lautupetäjien latvoissa ja harakka nauroi katketakseen
aidanseipäässä.

Oli syytäkin sekä juhlalliseen rääkyntään että helakkaan naurantaan.
Rämsänrannalla oli tapahtunut mullistuksia: pitäjässä näet asui nyt
kaksi päämetsäherraa ja kaksi apumetsänhoitajaa ja metsänvartijastoa
oli tuntuvasti lisätty. Hallitus oli suuressa viisaudessaan
perustanut uusia virkoja ja korottanut virkapaikkoja, vaikka ken
tiesi oli unohtanut perustella työtä, josta tämä kaikki maksettiin.

Herra Bergistä oli tehty Läntisen piirin metsänhoitaja ja hänen
apulaisenaan, "esittelijäsihteerinään", heippasi Ragnar Didrik
Djupström niminen herra. Itäisen piirin päämetsänhoitajana sitä
vastoin hallitsi Knut Osvald Edelstein, todellinen aatelismies, jonka
apulaisena toimi herra Gösta Almanzor Ekestubbe.

Kaikki nämä herrat asuivat forstmestarien yhteisessä virkatalossa
Herralassa, jossa oli tehty seitsemän tuhannen markan
kustannusarvoisia korjauksia ja lisäyksiä. Herrojen ruuanlaittajina
ja vuoteiden pöyhöttilijöinä toimi pari Rämsänrannan kauneinta
piikatyttöä Linta ja Alina, joista varsinkin edellinen hempeine
poskineen ja kepeine jalannousuineen oli herrojen suosikki, ja
jälkimäinen taas siitä mainio että ymmärsi mitä herrat kulloinkin
tarkoittivat -- Alina näet oli palvellut pari vuotta kaupungissa.

Mahdollisesti siis kaikelle tälle kevätharakka naureskeli
aidanseipäässä heiskuessaan. Mutta taisi se nauraa myös muille
asioille: apteekkarin Iines ja uusi forstmestari Edelstein näet
olivat heti tutustuttuaan joutuneet kodikkaisiin suhteisiin ja
kävelivät usein maantiellä. Neiti Iines, joka oli vaihtanut
punaisen pukunsa sinikeltaiseen, oli nyt täydellisesti tyydytetty
sen hirveän tappion perästä, mikä häntä oli uhannut Fjalarin
kadottamisessa -- nyt hän päinvastoin siunasi kohtaloa ja Iida
Helttusta että Knut Osvald, mustaviiksinen aatelisherra, oli joutunut
hänen pelastavaksi ritarikseen. Myös postineiti Strömberg näytti
läpeensä toipuneen syksyisestä pyörrytystaudistaan, sillä hänen
luonaan kävivät usein kahvilla sekä Edelstein että myös Ekestubbe
ynnä Djupström, eikä postineiti koskaan ollut tuntenut itseään
niin onnelliseksi kuin tässä hilpeässä ja sivistyneessä seurassa.
Erityisesti apuforstmestari Djupström häntä miellytti, sillä hänen
kastanjaruskeat pienet silmänsä tähtäsivät postineitiin niin
turvaaetsivästi ja hänen ruotsinsa soinnahti niin kotoiselta, kun hän
milloin piteli lankavyyhtiä, milloin kohensi tulta hellassa: "Snälla
fröken, ja' har nog go' tid att hjälpa till i hushållet..."

Myös diakonissa Roosia oli onni potkaissut. Sillä ensinnäkään hän ei
enää ollut diakonissa, vaan Jumalan armosta ja kaikkien forstherrain
suosituksesta kahden hoitoalueen metsäkassööri isommalla palkalla
kuin mitä oli saanut entisessä jumalisessa virassaan, ja toiseksi:
hänkin oli saavuttamaisillaan uuden objektin. Iloisen kevätharakan
tosin lienee ollut hiukan vaikea päättää, minkälainen oli herra
Ekestubben ja pienen Thyyra neidin sisäinen suhde. Molemmat näet
olivat umpimieliset, vähäpuheiset ja hitaat rakkauteen, mutta
sitä herkemmät punastumiseen hiusmartoa myöten käyskennellessään
kuin kuuromykät Rämsänrannan harvassa kylämetsässä. Mahdollisesti
olisi pastorin Pulmu Pallukka ollut herra Ekestubbelle sopivampi
miettimisen aihe, mutta tämä hengellinen neito ei vielä ollut
koteutunut kesälaitumilleen. Niinikään oli kauppias Partasen kaunis
Katri tipotiessään, sillä heti Fjalar Bergin kansallistumisen
jälkeen oli tyttö kiireesti matkustanut pitäjästä -- kuten huhu
juorusi -- aina Tukholmaan saakka hienompaa käytöstä oppimaan. Hänen
takaisinpaluutaan saattoi sentään odottaa milloin tahansa, ja silloin
pantaisiin uudetkin forstmestarit koetukselle -- Katrin papalla näet
oli rahaa.

Neiti Siviä Kuikkanen sitävastoin teki sivistyskokeita itse paikan
päällä, toimien harjoittelijana neiti Strömbergin kansliassa ja
niellen kärsivällisesti herrojen forstmestareiden ruotsinkieliset
keskustelemukset pääpostineidin kanssa.

Näinpä siis huomiota ansaitsevimmat suhteet Rämsänrannan
seurakunnassa olivat vajaan vuoden kuluessa selviytyneet;
vertavuotavat haavat olivat parantuneet ja uudet toivontähtöset
sydämiin syttyneet.

Fjalar Berg sentään oli ikäänkuin näyttämöltä kadonnut. Moottorinsa
hän kevään tullen oli myönyt virkatoverilleen Edelsteinille, jota
nyt sama Rankrutti varustautui palvelemaan. Heti vesien auvettua
alkoi Herralan virkatalon rannassa tuo paikkakunnan edistysrientoja
ilmaiseva, kauvas kuuluva koneen rassaus ja ritinä, sillä jo
helluntaiksi oli herra Edelstein pestannut kylän kaunottaret
huikealla retkelle.

Siitä huviretkestä puhuttiin ympäri pitäjää, metsänvartijat sen
tiesivät, ja tiedettiin se viikkoa ennen Helsingin muotikaupassa
asti, josta sekä Klaara että Thyyra, Iines ja Siviä tilasivat
hattunsa, kepsinsä ja kevätkappansa, uhraten niihin vähintään yhden
kuukauden palkkansa. Koko Rämsänranta varustautui helluntaiviettoon,
jossa hienoston oli esiinnyttävä tavallista hienompana. Kaikki
kirkonkylän piikatytötkin kuiskuttelivat "viinistä". Ja kaikki tämä
oli tavallaan seurausta ainoastaan siitä että kolme uutta metsäherraa
oli saapunut pitäjään.

Edelstein -- Djupström -- Ekestubbe! kuinka juhlallisilta nimet
moiset kalskahti vatkaan Rämsänrannan nimen räikeätä taustaa vasten!

Ei kumma että variksetkin tuon juhlallisuuden tunsivat huutaessaan
kolmikertaisen eläköön huutonsa: koaa, koaa, koaa!

       *       *       *       *       *

Fjalar Brynolf Berg sai eräänä päivänä huonolla käsialalla
kirjoitetun, Tampereen postileimalla varustetun kirjeen, mutta
luettuaan poltti sen kiireesti. Mitä oli hänellä tekemistä yhden Iida
Helttusen kanssa?

Oli hän ollut Lapissa ja huvitellut maan herrain tavalla -- olihan
hänellä muistona vieläkin Lapin rikkaimman tytön paulanauha
pöytälaatikossaan, mutta siellä ei koskaan ollut tapahtunut moisia
vaatimuksia. Nämä rämsänrantalaiset olivat kaikessa liian vaateliaat,
oikeuksistaan ilkeästi kiinnipitäväiset...

Metsäherra Berg tahtoi tekeytyä tietämättömäksi että oli kirjettä
saanutkaan. Mutta jos ei hän itse siitä tiennyt, niin tiesivät siitä
ainakin muut. Postineiti Strömberg esimerkiksi, hänen postissa
käydessään, pisti merkitsevän kysymyksen: "Mitäs Iida Helttunen
kirjoitti? Tuleeko pian takaisin forstmestaria passaamaan?" ja
vieläpä apteekkarin Iineskin kehtasi kysäistä noin niinkuin
sivumennen, päätään keikahuttaen: "Kuinkas sen Iidan ompelukurssi
käy? Klaara oli huomannut että sinulle tuli kirje. Tampereelta!" ja
samalla oli Iines nauranut niin vietävän imelästi.

Ei! Tätä ei voinut sietää. Metsänhoitaja Bergille oli omasta
mielestään muka jollakin tavoin tapahtunut verinen vääryys. Ja kun
ei selvästi tietänyt ketä syyttää, purki katkeruutensa lähintä
ympäristöään kohtaan. -- --

Tämä sielullinen katkeruus alkoi näyttäytyä virkatoimenpiteissäkin.

Tulee tuhma talonpoika, moittii saamiansa pärepuita huonoiksi --
hittoako se häneen kuuluu, menköön ulos!

Tulee vanha torppari, lakki kourassaan, ruikuttaa leimuuttamaan
latopuita kahden uuden ladon rakentamiseksi:

-- Mitä te kahdella heinäladolla teette? arvostelee herra Berg. --
Riittää teille yksikin! Ja miehelle leimataan ainoastaan yhden ladon
puut.

Tuossa taas asiamies, joka naukuu lupaa saada rakentaa pienen
lisärakennuksen torppaansa. Metsäherra Berg ei ole kuulevinaan,
vaan kun mies tulee toisen ja kolmannen kerran, ottaa hän
arkkitehtiohjakset käsiinsä ja torpparille rakennetaan lisärakennus
-- kolmella seinällä. Kruunun puita näet täytyy säästää ja herra Berg
tahtoo ennenkaikkea opettaa kansaa säästäväiseksi.

Siinä taas muuan pyytää savea, sammalta ja kiveä -- ohoh, sehän
on suuri asia, ei ole yhdentekevää, mitä lupakirjassa seisoo,
täytyy antaa metsävahdille ankarat määräykset... Muuan puunostaja
lähettää takauskirjansa, siinä on pieni muotovirhe -- paperikoriin
ja kauppa rauvetkoon. Hänen ei tarvitse panna omalletunnolleen
toisten kiirettä. Päinvastoin hän ikäänkuin nauttii siitä että
saapi usein tilaisuutta odotuttaa ihmisiä. Huomenna kello 10 on hän
luvannut mennä leimaamaan, mutta hän meneekin vasta ylihuomenna.
Hänelle näytetään leimauspaikka -- ei, tätä hän ei hyväksy, tämä on
liian hyvää metsää -- siirrytään huonompaan. Hän pelottaa ostajia
kalliilla hinnalla ja nauttii sanomattomasti, kun saapi vikanaiset
puut kaupaksi. Joskus on hän ihan pirullisella päällä: leimuuttaa
hämärässä ja valittaa ettei ole sähkölamppua matkassa, jotta
leimattaisiin pilkkopimeässä.

Onpa hänestä tosiaankin tullut aristokraattinen maalaisvirkamies!
Hän esimerkiksi pitää sivistymättömyytenä, jos joku häntä sanoo
metsänhoitajaksi eikä forstmestariksi. Talojen emännät häntä
harvoin arvaavat mieliksi kohdella. Sattuu semmoinenkin tapaus että
hyvänsuopa töppänä tuippaa hänelle nauriin käteen. Fjalar Brynolf
paiskaa nauriin emännän jalkoihin ja karjasee! "forstmestarille ei
sovi antaa käteen!" Suomalaiselle saunalle herra Berg on melkein
yhtä vihainen kuin nauriille, joka tarjotaan ilman hopeaveistä
ja lautasta. "Kiuvassauna on sikoja varten" saattaa hän sanoa:
"mongoolille se sopii, vaan ei germaanille".

Kaikki hänen mielestään on niin aito rämsänrantalaista!

       *       *       *       *       *

Vaikka korpilakia lienee jonkun verran sovellutettu metsänhoitaja
Bergiin -- tapaus jäi iäksi tietymättömiin -- niin se ei hituistakaan
parantanut Herkko Tapion asiaa. Hoitoalueen Läntisen ja Itäisen
piirin raja oli ikäänkuin tahallaan määritelty kulkevaksi sen
niemen kohdalta, jolle Tapio oli anonut asuinsijaa. Tosin isompi
osa Käkinientä oli ajateltu kuuluvaksi herra Bergin piiriin, vaan
kun Tapio siihen vetosi, saattoi hän saada vastaukseksi että koska
toinen puoli kuului metsänhoitaja Edelsteinin hoitoalueeseen, niin
oli vaikea tietää, miten asia lopullisesti järjestyisi. Mutta kun
Tapio puhutteli herra Edelsteiniä, antoi tämä ymmärtää ettei asian
valvominen suinkaan millään muotoa kuulunut hänellekään, koskapa
metsänhoitaja Berg kerran oli asian motiveerannut eikä hän tahtonut
siihen sekaantua. Näinollen ei kumpikaan metsäherroista sanonut
voivansa asiassa paljon vaikuttaa, vaan parasta oli -- niin sanottiin
Tapiolle -- odottaa Metsähallituksen armollista ratkaisua ja
toimenpiteitä.

-- Mutta minähän olen jo odottanut kohta kolme vuotta! uskalsi Tapio
huomauttaa. -- Eikä siitä tule sen valmiimpaa!

-- Käyttäkää sopivampaa puhetapaa, kun puhutte Hallituksesta! sanoi
Berg ankarasti. Mutta herra Edelstein pani ainoastaan "djah, djah" ja
lisäsi: -- Metsähallituksella on nykyjään paljon töitä.

Ja sitten herrat silmää vilkuttaen vielä lisäsivät että kyllä
Metsähallituksesta ennenpitkää saapuu päätös sitä suuremmalla syyllä
koska itse herra ylitirehtööri oli suvainnut käydä paikan päällä ja
siis -- tiesi kaikki.

Metsähallituksen päällikkö oli tosiaan ajanut mielituumansa perille,
mutta se oli siinä määrin salaperäinen asia että siitä tuskin
tiesivät muut kuin asianomaiset metsänhoitajat ynnä moottorikapteeni
Rankrutti.

"Nyt on piru myllyssä!" ajatteli Herkko Tapio kyllästyksissään.
Viimeaikoina oli hän ruvennut epäilemään että kaikki nuo kolme
kilpa-anomusta Käkiniemen suhteen olivat -- itsensä herra Bergin
virittämiä juonia.

Häntä ihan raivostutti...

       *       *       *       *       *

Vihdoin se tosiaan tuli -- Metsähallituksen uusi päätös.

Jonkunlaisen Salomonin tuomion näytti ylihallitus tällä erää
tekaisseen. Käkinientä ei luovuteta kenellekään arvoisista
hakijoista, vaan se -- katsoen paikan erikoisuuteen ja
luonnonkauneuteen -- ja huolimatta siitä että sen liepeeltä
asianomaisella luvalla on puita kaadettu erinäisiin tarkoituksiin
-- on päätetty ehdottaa kruununpuistoksi, joihin toimenpiteisiin
-- ellei sitäkin toisin päätetä -- Suomen Metsähallitus lähimmässä
tulevaisuudessa aikoo ryhtyä.

Fjalar Bergin silmät loistivat tavallista kirkkaammin, kun hän tästä
hallituksen ratkaisusta lyhyimmiten -- vapaakirjeoikeutta käyttäen --
ilmoitti itsellismies Tapiolle. Ja tuntien -- korpilain uhallakin --
olevansa mahtava olento paikkakunnallaan, hän sinä iltana vapaasti
liikkui kylällä, komentaen kaikuvalla äänellä koiriaan sekä ruotsiksi
että ranskaksi.



16.


Herkko Tapion silmissä mailma musteni... Aivankuin myrkkylaine olisi
läiskähtänyt läpi hänen sielunsa.

Sitten alkoi kolkko kohina, jota tuntui kestävän loppumattomiin.

Ja vihdoin oli kaikki hiljaa kuin salaperäisen räjähdyksen edellä...

Hän muisti kaikki alusta alkaen -- kuin kiljuvat kipunat väikkyivät
katkeran kokemuksen kuvat hänen henkisen silmänsä edessä.

Oliko sattuma että hänen piti joutua uhriksi? Vai tarkoittiko isku
sitä suurta laumaa, josta hän oli vain ensimäinen eteensattunut
yksilö?

Hän oli aina sydämessään kärsinyt niiden puolesta, joita esivallan
käsi kohteli kuin hengettömiä esineitä -- nyt se rautainen koura
lepäsi raskaana hänen itsensäkin päällä.

Ja hän tunsi kummallista pahoinvointia niin että vapisi ja värisi
kuin haavan lehti, mutta samalla tahtoi rajulla voimalla ponnistautua
ylös alennuksesta ja heikkoudesta.

Sorto ei ollut sattumaa -- se oli järjestelmää, jonka takana piili
yhteiskunnallinen järjettömyys. Ja vaino ei koskenut yksin häntä,
vaan tuhansia. Ei ollut kyseessä yksin tämän päivän, tämän vuoden tai
tämän miespolven menettelytapa, ilmiöt iskeytyivät sekä menneisyyden
että tulevien polvien vaiheisiin.

Miksi ei, miksi ei kukaan nouse julistamaan uutta järjestystä? Ajan
aalloissa pauhaavat tuhannet sävelet vinkuen kukin äänellään ja
sulaen yhteiseen myllerrykseen: miksi ei tätä säveltä kajahda?

Maan oikeutta! Jalansijan pyhyyttä! Vetten ja rantain ja metsien
raitista rakkautta! Ihmisen luonnon viettiä!

"Joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa?"

Oh, mitä katkeraa ivaa tekikään vallanpitäjä runoilijan haaveesta!

Jokaisen niemen, jokaisen notkon, jokaisen saarelman ympäröitsi
rautapiikkinen esteaita. Sitä ei näkynyt paljaalle silmälle, mutta se
oli olemassa kaikissa olosuhteissa. Ja jokaisen ikihongan, jokaisen
näreen ja tuoksuvan koivun kyljessä paistoi forstmestarien sakkotaulu!

Korven vapaus -- orjuutta se olikin. Älä kajoa metsän kiveen -- se
ei ole sinun; älä laskeudu väsyneenä sammalelle maata, vuode on
voimakkaamman; älä kuuntele metsän käkeä keväällä -- sinua epäillään
varkaaksi ja raiskaajaksi.

Oh, kuinka hän verisesti vihasi niitä voimia, jotka tahtoivat polkea
ihmisen maan madoksi. Hän oli jostakin lukenut että typeryyttä
vastaan jumalatkin turhaan taistelivat. Typeryyttä vastaan saattoi
vain mieltänsä osoittaa. Ja mielenosotuksen kautta ainoastaan saattoi
yksilö herättää toisia yksilöitä järjelliseen toimintaan typeryyden
hävittämiseksi.

Pian siis mielenosotukseen -- pian!

Ajan kello räikeästi soittaa -- hän kuulee sen äänen, sen kuulevat
tuhannet muut, mutta pelkäävät, pelkäävät, aina vain pelkäävät ja
odottavat valmista ihmeen kautta, Jumalan välityksellä.

Jumalan? Eikö se sitten ole jumalaa, minkä ihminen tuntee sielussansa
polttavan? Eikö pahan vastustus, eikö kapina kauniin puolesta ole
jumalaa? Mutta heitä sitoo valtiouskonto, orjanoppi ja esivaltapelvon
perinnöllisyys.

Pian, pian! Maan uumenista se kutsu ouruaa ja esi-isäin luut salojen
kätköissä narskuvat -- "jos kielin voisivat kertoa näkönsä vanhat
puut", niin nuot, ammoin nukkuneet, uupuneet raatajat todistaisivat
samaa.

Hänen isänsä? hänen äitinsä? hänen esi-isänsä ja esiäitinsä saivat
kärsiä -- miksei hän paranna, miksi ei hän kosta isänsä kohluja,
maamonsa mahloja.

Kosta? Niin juuri!

Mutta millä tavalla? Ei, hän ei kykene, hän ei osaa eikä hän ymmärrä
miten, milloin -- hän vain tuntee että jotakin on tehtävä, jotakin
repäisevää, suunnasta poikkeavaa.

Miten, mistä alottaa, mistä päästä käsiksi -- ei hän tiedä, ei tajua
itsekkään, tai miksi hyväksi? Onko se ehkä naurettavaa, lapsellista,
raukkamaista ja hullunkurista -- mutta hänen täytyy jotakin tehdä,
johonkin ryhtyä oman sielunsa tyydytykseksi, oman kohisevan verensä
vaimentamiseksi.

Pian, pian! Kello soipi yhä kiihkeämmin -- hän kuolettaa järjen,
yksilöllisen älynsä -- jonkun vielä suuremman älyttömyyden tähden!

-- -- -- -- --

Herkko Tapio nauraa itsekseen ja silmät tuijottavat mustankiiluvina
tyhjään ilmaan. Vaimo pakenee peljäten ulos naapuriin, mutta lapsi
ei arastele isänsä silmiä, se tulee luo ja pyytää syliin. Ja äkkiä
tempaisee mustapartainen mies pellavapäisen pienen olennon ylös ja
painaen rintaansa vasten suutelee lasta hellästi.

-- Sinun tähtesi! Ja juuri sinun tähtesi! huudahtaa hän ja vaipuu
tyyntyneenä ahtaan asuntonsa nurkkaan pahaisen akkunan ääreen, josta
ei taaskaan näy muuta kuin kauppiaan halkopino ja likainen takapiha.



17.


Hän ei voi mitään tehdä ja makaa päivät pääksyttäin kuumeessa nähden
voimakkaita näkyjä itsestänsä ja vastustajistansa:

Kaukaa metsän sinervistä sisuksista, huikean pitkää männikköä
kasvavalta hilpeältä harjanteelta, on kimahtelevinaan vihaisia
kirveeniskuja.

Avopäinen, paitahihainen mies siellä lyödä lynnähyttelee, hehkusilmin
tähdäten iskujaan, ja etäälle ympäriinsä kirpoilevat tuoreet,
valkoiset, pihkantuoksuiset lastut.

Hän on metsässä ypö-yksin eikä seuraa kaipaa, vaikka työ, jota hän
tekee, on raskasta ja vähintään kahta miestä vaativaa. Yksin hän
raataa tavattomalla voimalla, nostelee painokkaita tuoreita hirsiä
paljain käsin ja vyöryttää niitä läjään, julmasti vääntämällä
pitkällä puukangella. Joskus hän ponnistaa niin että silmät päässä
pullistuvat ja jokainen hermo ja jänne on äärimilleen jännityksissä
ja veri karkaa kasvoille... Luulisi siihen repeävänsä, mutta
tyynesti, huokaisematta ajaa hän otteensa perille, ja ainoastaan
suupielet herkästi värähtelevät ja levinneissä sieraimissa sihisee
kuuma ilmavirta sisään ja ulos.

Hän on siinä määrin työhönsä kiintynyt ettei kuule eikä näe mitään
muuta kuin oman tehtävänsä: oman kirveensä kalskeen hän kuulee
ja omat lastunsa lentävän huomaa, mutta metsänurkkijoita ei hän
havaitse, ei hätkähdä sitäkään että hänen selkänsä takana seisoo
punapartainen metsävahti, joka irvistäen kysyy:

-- Mitäs mies siinä tekee?

Hän iskee sitä vihaisemmin kirveellään puuta, ei käänny päin eikä
vastaa mitään, aivankuin olisi kuuro ihmispuheelle. Metsävahti
kiertää varovaisesti hänen etupuolelleen, katsoo tuikeasti kohti,
etsien vastakatsetta, ja tokasee uudelleen:

-- Mitä tässä on tekeillä?

Mutta toinen ei vieläkään ikäänkuin kuule eikä pysäytä kirveensä
toimintaa eikä nosta silmiään ylös tulijaan eikä edes osoita pelkoa.
Se ärsyttää metsävahtia, joka on kruunun palvelija, ja tämä astuu
pari askelta likemmäs, kalahuttaa kirvespohjalla jykevään, äsken
veistettyyn hirteen, ja tiukkaa kolmannen kerran:

-- Vastaa mies, mitä teet?

Silloin toinen hetkeksi herkiää heiluttamasta kirvestään, oikaisee
selkänsä suoraksi ja vastaa ylpeästi, omituisesti naurahtaen:

-- Metsäherralaa!

-- Häh? tokasee vahti hämmästyneenä röyhkeästä vastauksesta, mutta
siinä on mies taas jatkamassa työtänsä eikä näytä kiinnittävän
ääressä-seisojaan minkäänlaista huomiota.

Metsävahti, joka entuudesta vähän tuntee tuota mustasilmäistä miestä,
on kovasti ymmällä: hänen tekisi mieli näyttää virkavaltaansa
kouraan tuntuvalla tavalla, temmata ase metsänkaatajan kädestä
ja lausua kieltonsa jyrkästi ja viranomaisesti -- niinkuin on
kuullut esimiestensä lausuvan -- mutta kun hän yrittää avata
suunsa, säpsähtää hän toisen kirpeätä, tultatyöntävää katsetta
ja, käsittämättä mitä tällä oikein on mielessä, hän vaikenee,
pälyy ympärilleen kaadettuihin puihin, peräytyy ja, vielä hetken
tuijotettuaan työtä tekevään mieheen, hiipii hiljaa pois.

Mutta kirveen iskujen ääni seuraa metsänvartijaa kauvas läpi metsän,
kun hän juoksujalkaa lähtee livettämään kirkonkylään esimiehilleen
keksintöänsä ilmiantamaan.

Metsänvartija Räisänen kiipeää läähättäen ylös virkatalon portaita ja
pysähtyy lakki kourassa odotushuoneen ovisuuhun.

Sisältä salista kantautuu korviin iloista hälinää, ruotsinkielistä
laulua ja pianon rämpytystä -- ja Linta ja Alina juoksevat nauraen
ovissa. Sattuu nimittäin olemaan metsänhoitaja Edelsteinin
syntymäpäivä ja sitä vietetään prameasti, koska se on hänen
ensimäinen syntymäpäivänsä Rämsänrannalla. Saapuvilla ovat
kaikki paikkakunnan vosmestarit ja naapuripitäjistä myös neljä
metsänhoitajaa.

Herrat ovat hienossa hiprakassa -- he juovat punssia, wiskyä ja
likööriä -- ja kun metsänvartija pyytää saada puhutella esimiestään
Bergiä, niin siihen puhaltautuvat hänen ympärilleen muutkin ja
sekaantuvat asiaan. Ja siinä nyt kuka mitenkin arvostelee luvattoman
talon tekijää ruotsinkielisin arvosanoin:

-- Djäfla kanalje! sanoo yksi.

-- Fårskalle! sanoo toinen.

-- Rackare! huutaa kolmas.

-- Säg hellre stackare! lisää neljäs.

-- Hirtte henet leveranssipuuhun! Hängas skall han!

-- Nej, låt bygga ifred! sanoo naapuripitäjän metsänhoitaja. --
Kruunun metse ei loppu.

-- Kan man lita på vaktens angifvelse?

-- Lugna er, mina herrar! Ett glas åt Reissänen! Ett fullt glas åt
Re-Re-Reissänen -- det hjälper inte fan.

Ja Räisäselle tyrkätään lasillinen väkevää wiskyä käskyllä
tyhjentämään se jalomielisen isännän Edelsteinin kunniaksi. Mutta
metsänhoitaja Berg eristyy muista forstmestareista ja puhelee melkein
kuiskaamalla metsävahdin kanssa ovisuussa. Hänen silmissään on
loistava ilme:

-- Näittekö varmasti?

-- No vissisti, herra vosmestari.

-- Oliko kumppaneita?

-- Ei ollut. Yksin se siellä ajeerasi. Ja kuulkaahan miten se
änkkäsi, häjy, kun minä...

"Metsäherrala?" Vai niin hän sanoi!? Herra Bergin silmät jäävät
tuijottamaan metsänvartijaan että mitä tämä...

-- Me järjestämme asian pian, -- sanoo hän sitten välinpitämättömällä
äänellä. -- Räisänen toimittaa jo tänä iltana sanan Anttoselle ja
Konsta Kouhoselle.

-- Strunt i den saken! huutaa naapuripitäjän iloinen metsäherra. --
Antta moukan pykkätä! -- Bror Fjalar, låt vakten gå.

Ja hän alkaa puhua "bagatellista" sekä vie käsikynkästä virkaveljensä
väkisin sisähuoneisiin.

-- Ei saa häiritä päivän sankaria. Din skål, Knut Osvald ja kaikkien
heilojesi!

Forstmestarit ryyppäävät.

Sitten alkaa kuulua korttien läiskintää.

       *       *       *       *       *

Herkko Tapion hourekuvat jatkuvat: Kohmelopäinen forstmestarijoukko
tavottelee yhdessä metsänvartijaketjun kanssa luvattoman talon
tekijää metsästä. Miestä ei missään näy, ainoastaan tuoreet
hakkaukset todistavat että hän tässä vasta on työjellyt. Berg
kiroilee ruotsiksi ja komentaa kaikki kolme koiraansa ranskaksi
pahantekijää etsimään, mutta koirat ajeleksivat ainoastaan jäniksiä,
joista kuitenkaan ei saada yhtään kaadetuksi, koska metsä on tiheä
ja poluton. Herra Bergiä kiukustuttaa oma epäluulonsa että Herkko
Tapio, vihiä saatuaan, on kadonnut ikuisiksi ja lähtenyt pakomatkalle
niinkuin niin monet muut rämsänrantalaiset tekevät silloin, kun
tietävät joutuvansa syytteeseen. Mutta hyväntahtoisempi herra
Edelstein ja molemmat apulaisforstmestarit viheltelevät iloisesti ja
hienokseen ihmettelevät talontekijän puunvalintakykyä ja maanlaadun
tuntemusta -- tässä paikassahan tosiaankin näkyy löytyvän hyvää maata
ja sopiva metsä. Ja mies näyttää olevan mainio veistäjä. Eipä olisi
epäviisasta, jos tekisi hänestä -- metsävahdin. Silloin tuo anarkisti
tietysti täydellisesti lakkaisi kruunua vastaan kapinoimasta...

-- Te olette hulluja! huudahtaa Fjalar Berg ruotsiksi
virkatovereilleen. -- Tiilenpäitä lukemaan minä sen suurvarkaan
passitan niin että paukkuu! Aikaa sitten se lurkki olisi Kakolaan
joutanut.

-- Täytyy olla varovainen hänen kiinniotossaan, huomauttaa
naapuripitäjän metsäherra -- Tässä vahti juuri jutteli että mies on
sosialistien johtohenkilöitä.

-- Kyllä kauniisti -- Rämsänrannalla! -- sanoo metsänhoitaja Berg
halveksuvasti, silmänalukset sinisinä, ja komentaa vahtinsa lyömään
kruunun leimat kaikkiin puihin, jotka Tapio on kaatanut.

-- Lyökää molempiin päihin! Me otamme takavarikkoon joka pölkyn. Ja
lastut myös...

Herrat, nähtyään asiain tilan, ikävystyvät pian metsässä kävelemiseen
(näistä askelista ei ole 8 markan päivärahaa eikä kahden hevosen
matkakorvausta) ja tekevät poislähtöä.

Herra Berg määrää kaksi luotettavimmista metsänvartijoistaan Räisäsen
ja Kouhosen jäämään paikan päälle rikoksentekijän mahdollisen
ilmestymisen varalta, mutta Kouhonen pyytää käytettäväkseen kolme
metsävahtia ehdottaen että hän neljän miehen voimalla saisi pistäytyä
Ukonpirtillä urkkimassa, onko Tapio siellä. Kotonaan, kirkonkylässä,
se mies ei ole ollut aikoihin, mutta Ukonpirtillä se olla saattaa,
tietää Kouhonen. Kouhosen silmissä on puhuessa samallainen
ilkeänloistava ilme kuin esimiehellään herra Bergillä.

Herrajoukon lähdettyä moottorilla takaisinpäin -- he päättävät jatkaa
syntymäpäiviä -- lähtevät myös metsänvartijat veneellä soutamaan
pitkin terässinistä, lokakuun kylmänuhoista järvenselkää. Ovatpa he
melkoisen mahtavia miehiä nämä metsänvartijat, kukin kokien tehdä
itsestään sellaisen kuvan minkä arvelee sopivan asemansa puitteisiin.

-- T - jaah! jahkaisee yksi, jolla on musta liivi ja paksut
kellonperät. -- Kyllähän se mies nyt joutuu kiikkiin. -- Sietää
hälle nyt ylöslukea parakraahvi käsikirjasta, sanoo toinen, jolla on
viheriä-pantainen hattu ja helapäinen paperossinhulkki.

Metsävahdit nauravat komeasti ja rohkeasti.

Mutta Konsta Kouhonen, joka tätä komennuskuntaa johtaa, irvistelee
merkitsevästi ja huopaa mitään puhumatta. Hänelle on esimiehensä
äsken, rannalla erottaessa, kuiskannut korvaan että hän,
metsänhoitaja Berg, on hankkiva hänelle, Kouhoselle, ylimääräisen
palkinnon, jos hän, Konsta, on osoittava erityistä uutteruutta Tapion
rangaistukseen saattamiseksi. Sellaisia käyttövaroja kuuluu hyvin
järjestetyllä hallituksella aina olevan varattuina. Konsta Kouhosessa
on urkkijan vikaa, mies soveltuu erinomaisesti näihin tehtäviin.

-- Virkavelimiehet! rykäsee Konsta Kouhonen veneen perästä. -- Tässä
täytyy tehdä ohjesääntö perille päästessä. Se nähkääs... mökin isäntä
itsekkin... rolitaari... solitaari...

He saapuvat rantaan päivän jo hämärtäessä ja piilevät maihin pienen
pikimustan saunan suojassa. Sitten neuvoteltuaan lähtevät jymisevänä
jonona nousemaan Ukonpirtin pihaan, Konsta etumaisena, luihuna
ympärilleen vilkuillen.

Mutta siinä on ukko Juntunen pirttinsä oven ulkopuolella heitä
vastassa, iso kurikka kädessä. Hänen otsansa paistaa leveänä ja
aatevarmana, silmät tähtäävät läpitunkevasti tulijoihin ja rypistäen
kulmiaan hän kysyy:

-- Mitä on asiaa?

-- Eipä erinomaisempaa! vastaa Kouhonen pysähtyen vaistomaisesti ja
iskee silmää toisille metsävahdeille. Nyt on kylmä ilma. Eikö saisi
lämmitellä pirtissäsi?

-- Ei minun pirttini ole metsäkoiria varten rakennettu! jyrähyttää
ukko Juntunen aavistaen tulijain aikomukset.

Metsänvartijat höristävät korviaan:

-- Häh? ja asettuvat rintamaan. Kouhonen kopeloipi povitaskuaan,
mutta empii esiinvetämästä sieltä jotakin esinettä.

-- Älä höpise ukko hävyttömyyksiäsi, hän sanoo mahtipontisesti, --
vaan vastaa metkuilematta, onko suojissasi semmoinen mies, joka
rosvonpesiä tekee ruunun metsään?

Ukko Juntunen mittelee luihua, laihaa Kouhosta silmillään...

-- Paljonko sinulle maksavat päiväpalkkaa kauniista puheistasi? hän
vastaa myrkyllisesti naurahtaen.

Konsta Kouhonen karahtaa kasvoiltaan punaiseksi, kiristelee
hampaitaan, sylkäsee ja komentaa:

-- Astukaa miehet pirttiin!

Mutta silloin jymähtää ukko Juntusen kurikka ihan Konsta Kouhosen
nenän eteen kumollaan olevan saavin pohjaa vasten ja kohottaen
kurikan uudestaan, hän sanoo:

-- Isännän luvatta ei hyväkään herra astu talonpojan kynnyksen yli.
Minä en päästä ja sillä selvä!

Silloin vasta metsävahdit aristuvat, perääntyvät, mutta Konsta
Kouhonen huutaa kodan takaa nyrkkiänsä heristäen:

-- Muista sinä, vanha piru, ettet kauvan tällä rannalla leukojasi
loksuta. Minä tuon tänne sekä vosmestarit että vallesmannit.

-- Tuo molemmat akkasikin! nauraa hohottaa ukko Juntunen perään,
nykäsee oven auki ja vetäytyy pirttiinsä.



18.


Herkko Tapion hermokuumetta yhä jatkuu. Mies makaa silmät auki,
räväyttämättä tuijottaen matalaan laipioon. Hiki helmeilee hänen
otsallaan ja suupielet värähtelevät...

Hän elää omissa näyissään:

Syyskäräjät muka ovat loppuneet, haasteet, rikossyytteet, sakotukset,
riitakulut, ulosotot, sovinnon maksut ja linnaan langetukset ovat
menneet tavallista menoaan, ja sekä talonpojat että herrat ovat
palanneet päiväjärjestykseensä: siihen harmajaan elämän sisällykseen,
jonka ristiriitaisuuksia ei kihlakunnan tuomarikaan kykene
ratkaisemaan.

Lumi jo ohuesti peittää korven mannut; suuret, synkät vedet ovat sen
verran jäätyneet että suksimiehen kannattavat...

Mikä nyt? Mikä hurjaniloinen kirveenkalske kaikuukaan metsän
siimeksestä?

Eikä ainoastaan yhden kirveen, vaan useamman -- siellä on työssä
kymmenkunnan miestä.

Ja totisesti on hän, Herkko Tapio, heidän rakennusmestarinaan -- hän,
joka rakentaa Metsäherralaa.

Ah! siellä hakataan, veistetään, sahataan, hinataan ja taotaan sekä
puunuijilla että rautamoukareilla.

Ja nopeasti kohoaa rakennus pilkistäen hauskasti vihantanuoren metsän
lävitse.

-- Isä hoi, joko se on koti valmis? huutaa pikkuinen pellavapäinen
tyttö.

-- Kohta, kohta! vastaa Tapio riemukkaasti ja iskee honkahirsiä niin
että maisema kumahtelee.

On olevinaan marraskuun pakaskirkas, punertava päivä. Työmiehillä on
aikomus tänä iltana viettää iloiset harjannostajaiset, sillä rakennus
on vailla vain harjahirttä, jota paraikaa hinataan pitkin loivia
kaljuja...

Ja punainen lippu liehuu katolla -- -- -- -- --

Silloin saapuu metsäherra asestetun joukon kera. Saapuu silmät
ilkeänloistavasti välkkyen, varmana voitostaan. Hänen takanaan
ähkii lihavanhyllyvä nimismies, hämillään ja pöhnänpunaisena
kolmen konstaappelinsa keskessä. Ja mukana mustassa salkussa,
jota metsävahdin rusettikaulainen poika kantaa, on pinkka sekä
kirjoitettuja että kirjoittamattomia virkapapereita ja asiakirjoja.

-- Härman Tapio! astukaa alas! huutaa metsänhoitaja Berg kaikuvalla
äänellä, ylpeänä että saapi johtaa komennuskuntaa kapinajoukkoa
vastaan. Hän käskee ruotsiksi nimismies Pykälän asettamaan
vartioketjun ympäri rakennusta, jotta ei rosvopäällikkö mitenkään
pääsisi pujahtamaan karkuun. Ja kun rakennus on piiritetty, huutaa
hän taas ylös ilmaan:

-- Härman Tapio, astukaa alas -- koreasti! Ylhäältä kuuluu outo
naurahdus. Siellä on neljä miestä Tapion seurana hinaamassa
harjahirttä paikoilleen.

-- Tulkaa... perkunas... alas! läähättää nimismies. Täällä pidetään
poliisitutkinto. Ei ole leikinasia. Heti!

-- Vuottakaa vähän! kuuluu Tapion rauhallinen ääni ylhäältä. Jahka
talo saadaan valmiiksi...

-- Skamlös! huudahtaa herra Berg ja yrittää kiipeämään telineille,
joille on vaikea pääsy. Hänen tekisi mielensä oikein likeltä pitäen
ripittää Herkko Tapioa, melkeinpä iskeä miestä nyrkillä vasten
kasvoja... Mutta häntä alkaa jostakin syystä peloittaa, ja kun hän
näkee kolmen konstaappelin kapuavan editsensä ylös, niin hän pysähtyy
ja jääpi telineelle vartomaan saaliin alastuontia, pää räystään
tasalla.

"Nyt, nyt se roisto vihdoinkin saadaan kiinni!"

Mutta samalla kuuluu kolinaa yläältäpäin, pari konstaappelien
virkatakkia lentää ilmassa ja alaalta kajahtaa kirmaiseva
varoitushuuto:

-- Vosmestari, väistäkää!

Herra Berg, aavistaen kauheaa, aikoo hypätä alas telineeltä, mutta
samalla isku osuu suoraan hänen takaraivoonsa ja hän suistuu
silmänräpäyksessä suinpäin alas lastukkoon.

Harjahirsi, äkkiarvaamatta irroittuneena miesten käsistä, on
rymähtänyt kaljujansa myöten alas maahan.

Herkko Tapio seisoo yläällä rakennuksensa päädyn huipulla ja huutaa
säikähtyneille, verinaarmuisille poliiseille, silmät kirkkaina
kiiluen, kasvot kalpeina, sieraimet värähdellen:

-- Miksi ette ottaneet vastaan? Kukas nyt Metsäherralaa isännöipi,
kun Pärkiltä pään särki? --

Hän seisoo siinä, niin ihmeen vapaana, uljaana ja puhdasmuotoisena
hölmistyneiden poliisien edessä. Jätkiä, Herkko Tapion ystäviä,
kapuaa kiireesti ylös...

Järven jäät etäisyydessä ulahtelevat kumeasti.

Alhaalta, rakennuksen juurelta kuuluu hälinää. Sitten kaikki äkkiä
vaikenevat... Joku ilmoittaa toiselle väräjävällä äänellä:

-- Henki meni.



19.


Nämät hourenäyt nähtyään vaipui Herkko Tapio syvään uneen, jota kesti
kolme vuorokautta. --

Kun hän vihdoin heräsi, oli kuume lakannut ja mies tunsi olevansa
terve ja nälkäinen.

Ensi hetkellä hän kuvitteli sen voivan olla totta mitä hän näyissä
oli nähnyt ja katsoi kysyvästi vaimonsa silmiin: oliko totta että hän
oli rakentanut talon kruunun metsään ja oliko totta että metsäherra
Berg oli saanut kuoliniskun harjahirren pudotessa?...

Mutta vaimo katsoi häneen hellästi ja rauhallisesti ja pikku
tyttö Lyyli juoksi iloisesti sopottaen vuoteen viereen. Ei
se siis ollut totta, mielihouretta vaan! Hän tuli vakavaksi,
arkipäiväinen todellisuus selkeni selkenemistään, hän muisti
äsken Metsähallitukselta saamansa päätöksen ja kaikki
paikallismetsänhoitajat --

Mitä oli tehtävä?

Niin monta vuotta turhaa toivoa ja taistelua!

Jos todella kävisi uhmamielin metsään, kiiltävä kirves korkealla, ja
ruhjoisi jokaisen, joka estää tahtoisi? Jos todella houkutteleisi
mukaansa kymmenen toveria: -- pois alta virkavalta!? Mutta sehän
olisi järjetöntä, se ei mitään auttaisi, sellainen mielenosotus
leimattaisiin hulluudeksi ja hävyttömyydeksi -- moisesta tuumasta oli
tyystin luovuttava, vaikka sisua kirveli ja kapinan kynsiä kutkui...

Mitä siis? Ameriikkaanko? -- Ei. Metsävahdiksiko? Ei ikinä! Kun
muisti vain Konsta Kouhosen matelevan hahmon, tuntui pelkkä ajatus
metsänvartijana olemisesta mahdottomalta.

Tukkipäälliköksikö siis? Hänelle oli jo tarjottu edullista paikkaa
ja luvattu vapaa asunto vanhassa talonpoikaiskartanossa. Ei muka
tarvitse muuta kuin hiukan ajella ja hiihdellä ukkoin perässä,
tekaista kauppakirjoja ja poltella sikaria. Ja kesän tullen: asua
ponttuulla, juoda kahvia, kuunnella ankraveeta ja soljua alas
koskia kolisevain tukkien seassa... Mutta -- Siinäpä se: luonto ei
sitä sallinut. Koko tukkipuuha siveellisesti tympäsi -- sehän oli
toisen vahingolla hyötymistä, sehän oli talonpojan nylkemistä hänen
tyhmyytensä ja velkakurjuuteen sortumisensa kustannuksella. Hänellä,
Herkko Tapiolla, ei ollut sydäntä pukeutua tukkipomon turkkeihin
pröystäilläkseen paitasillaan palelevien parissa.

Hän ei tahdo olla kenenkään renki eikä kenenkään herra!

Hän on heiluttanut punaista lippua suurlakkosyksynä, hän on laulanut
vapauden virttä ja uskonut ihanteiden saavutukseen.

Mutta ihanteita ei voi saavuttaa Rämsänrannalla -- ei ainakaan
korpikodin ihannetta. Hullu mies, joka haaveksi kevätkäen kukkua,
piilopirtin sinistä savutuprua, maan mullan väkevää lemua ja auringon
kultaamaa rantahietikkoa!

Hullu mies, joka näki hirren putoavan metsäherran päähän ja toivoi
virkavallan siitä masentuvan!

Virkavalta ei alene ennenkuin kansa nousee. Kansa ei nouse ennenkuin
se -- nostetaan.

Ja hän puhui itsellensä näin: Yksilö, Herkko Tapio, uhraa
ihanteelliset mielitekosi yhteiselle tarkoitusperälle, luovu
yksityispyyteistä!

Et saanut omaa kotia kaupungissa, et korvessa -- oma kotisi onkin
siellä missä koko sukusi elämän pettymys piilee.

Äitisi näkee näkyjä vaivaistalolla -- isä vainajasi ääni huutaa
kosken kohinasta -- sinäkin näkyjä näit -- vapaudu sukuviasta: astu
alas todellisuuteen.

Todellisuus? Mikä se onkaan! Kapina -- sota -- aatteellinen taistelu.

Värväydy soturiksi aatteen armeijaan, teroita säiläsi, paina päähäsi
kypärä, tempaa kiipesi, iske ja lyö!

Onpa ihme, jollei suomalainen lyödä uskalla, silloin kun tarvitaan?

-- -- -- -- --

Herkko Tapiosta tuli kansanpuhuja, joka saarnasi virkavaltaa vastaan.

Hän kulki sosialistiagitaattorien jälkiä, mutta hän ei sokeasti
antautunut millekkään puolueelle, vaan tahtoi perustaa uuden
kansalaiskantajoukon "siveellisen järjen", "omantunnon vapauden" ja
"oman kodin kaihon" nimissä.

Hänen ensimäistä esiintymistään arasteltiin, hänen toista puhettaan
arvosteltiin pöyhkiön puheena, mutta kun hän piti kolmatta puhettaan
ja löysi oikean sanontatavan, ei enää kukaan irvistellyt.

Tosin hänen kuulijansa olivat pelkkiä jätkämiehiä, torppareita ja
köyhtyneitä talonpoikia.

-- Mikä on tuo Herkko Tapio miehekseen? kysäsivät sivistystä
saaneet henkilöt halveksuvasti. -- Eikö hän ole sen mielivaivaisen
akan poika, joka elää vaivaistalossa? Kannattaako sellaistakin
kuunnella? Tiettävästi se on paljasta suunpieksämistä tunnettuun
sosialistityyliin. Jokainen suutarinsällihän mokomaa osaa...

Eivätkä sivistyneet ihmiset tahtoneet koskaan mennä Herkko
Tapion puheita kuuntelemaan, eivät vielä sittenkään, kun mies
oli saavuttanut mainetta ulkopitäjissä ja hänen esiintymisiään
joskus porvarislehdissä mainittiin. Rämsänrannan ylhäisö, jonka
kansanvalistusrientoja edusti enimäkseen ruotsalaisia lauluja laulava
forstmestarikuoro, tuomitsi yksimielisesti moiset repäisevän hengen
ilmestykset. Paikallismetsäherrat sanoivat: "sellaisia roistoja
niistä tulee! Jos heille antaisi kruunun metsää, niin he joka puun
juurella rääkyisivät internatsionaaleansa."

Ja herra Berg oli sangen tyytyväinen ettei Herkko Tapion ollut
onnistunut saada jalansijaa valtion maalla.

Mutta joskus joku metsävahti eksyi Tapion puhetilaisuuksiin. Pian
ilmestyi useampiakin urkkijoita, ja lopuksi saapuivat vartavasten
molemmat päämetsäherrat ottamaan selkoa, sanottiinko noissa
puhetilaisuuksissa jotakin forstmestarein kunniaa loukkaavaa.

Tietysti sanottiin -- tai oli tarvis sanoa!

       *       *       *       *       *

Herkko Tapion silmissä välähtää! Tuossa siis hänen edessään istuu
se henkilö, se virkamies, joka on katsonut arvolleen sopivaksi
estää ihanteellista ihmistä saamasta olinsijaa lähettyvillään. Se
metsänhoitaja, joka hyvällä omalla tunnolla paraikaa rakennuttaa
_itselleen_ kaunista huvilaa Käkiniemen rantamalle, helposti
hankittuaan siihen erikoisoikeuden, heti kun Herkko Tapion anomus
on hyljätty. Se virkamies, joka köyhiltä uutisrakentajilta kiskoo
puolenkolmatta markkaa samanlaisista puista, joista itse tarvitessaan
maksaa Metsähallitukselle 50 penniä. Se virkamies, joka uhraa aikaa
enemmän koirilleen, moottoriretkilleen, kaupunkimatkoilleen ja
kaikenlaisille turhille mieliteoilleen kuin sille kansalle, jota
auttamaan ja ohjaamaan on palkattu. Se virkamies, joka tahtoo nauttia
elämästä yksin palvelijattariensa kustannuksella... Ennenkaikkea se,
joka huvikseen musertaa koteja niinkuin katupoika pähkinänkuoria...

Ja tuossa herra Bergin henkitoveri, virkamies, jonka käytös on sileä
ja joka pitää itseään täydellisenä, loukkaantuen sydänjuuria myöten,
jos joku joskus on ajatellutkaan hänen, Knut Osvald Edelsteinin,
voivan erehtyä tai tehdä väärin!

Mutta -- onhan samantekevää, ovatko moiset herrat läsnä vai ei. Ei
parhainkaan siemen voi sellaisten sydämissä itää, ei kirkkainkaan
säde sellaisten silmiä avata!

Hän, Herkko Tapio, puhuu vain niille, jotka ovat mahdolliset
heräämään itsetietoisuuteen. Niiden sydämiin hän tahtoo kylvää
kapinan siemeniä -- sen vastarinnan, joka hänen vakuutuksensa mukana
kerran on kukistava virkavallan Suomesta.

Hän tulee surulliseksi -- -- --

Ihmisen elämä -- puhuu hän kuni itsekseen -- ei ole siinä että me
elämme mitenkuten pappien, nimismiesten, tohtorien, kauppiasten
tai metsänhoitajien turvissa tai säilytämme siedettävät välit ja
nöyrrymme kohtalon alle pitäen sitä Jumalan sallimuksena. Vaan
ihmisen elämä on siinä, että me, kansan lapset, pyrimme pois
holhouksesta...

-- Hva' tycker du? kuului toinen metsänhoitajista kysyvän. Johon
toinen murahtaen vastasi:

-- De' låter ju ganska fint!

-- Pois holhouksesta, jatkoi puhuja. -- Irti kaikesta siitä mikä
meitä alhaisesti sitoo. Virkamies Suomessa on meidän orjuuttajamme
niin pian kun hän asettuu kieroon suhteeseen alaisiinsa nähden eikä
tahdokkaan ymmärtää, missä asemassa alhaiso elää eikä välitä sen
elämänkohtalosta eikä ota osaa sen elämän ihanteisiin. Vai eikö
vallassaolemattomilla olekkaan elämän ihanteita kuten herroilla?
Eikö torpparin tai hänen vaimonsa, eikö käsityöläisen tai hänen
tyttärensä, eikö itsellisen tai hänen poikansa povessa piile elämän
ihanne, ja suuri kaipaus? Jos ei piile, eikö _voi_ piillä? Sanokaa,
ovatko ne tulleet Ruotsista vai Suomesta, jotka tähän maahan ovat
syvimmät hengen vaot kyntäneet? Miksi aina tuomitaan roskaväkeä eikä
niitä, jotka sitä eivät tahdo jalostaa? Kuka nostaa Rämsänrannan
rahvaan rämesuon myrkkyhengestä? Kuka onkaan -- tarkoitan kuka
olisikaan -- likempi vaikutusvaltainen, jollei virkamies rahvaan
keskessä? Mutta mitä todellista arvoa on sellaisella virkamiehellä,
joka salaa halveksuu kansaa? Joka pitää itseänsä liian sivistyneenä
antautuakseen ihmisellisiin väleihin...

-- Han syftar på oss! virkahtaa toinen forstmestareista ääneen ja
tekee kärsimättömän liikkeen. Puhujan silmät hehkuvat ja hän jatkaa:

-- Mitä arvoa on sellaisilla herroilla virkamiehillä, jotka elävät
_meidän_ kustannuksellamme, mutta soimaavat meitä takanapäin eivätkä
koskaan liity meihin rakkauden siteillä! Niitä on tosin herroja,
jotka hennovat leikitellä kansan... hän ei sano loppuun, mutta herra
Bergin punaisista kasvoista saattaa arvata, mihin puhuja tähtää.

Me -- jatkaa Herkko Tapio -- näymme yleensä olevan olemassa
virkamiehiä varten eivätkä virkamiehet meitä varten. Oi veljet,
toverit, suohon suureen sortuneet: Minä sanon että niin kauvan kun
olemme lampaita, niin kauvan annamme itsiämme ajaa läpi mistä kujasta
hyvänsä ja sulkea itsemme mihin karsinaan tahansa. -- -- Mutta mitä
on sanottava virkamiehestä, joka pelkää vihaamaansa laumaa! Syöpikö
hänkin rakkauden leipää? Tai mitä on sanottava virkamiehestä, joka
teeskentelee itsensä kansallismieliseksi, mutta halveksii yksin
kansan kieltäkin? Kiertomatkoillani olen kohdannut virkamiehen --
samantekevää onko hän Metsähallituksen edustaja tai mikä muu -- joka
kehahtelee virkaveljelleen, kuinka tämä suomenkieli, jota me puhumme,
_kelpaa_ ainoastaan tukkipirtissä, navetassa ja tunkiolla. Tuollaiset
herrat, jotka siis vain hyvän palkan himosta suostuvat kansankieltä
viljelemään, joutaisivat meikäläisen mielestä iänkaiken seisomaan
lantarenkeinä Suomen kansan tanhualla...

Olipa siinä kylliksi herkille herrashermoille! Metsäherrat tarttuivat
kiireesti lakkeihinsa ja poistuivat pihalle, jossa pienempi
väkijoukko seisoskeli. Mutta uskotut miehet ja metsävahdit jäivät
esitelmän loppuun saakka.

Kun Herkko Tapio sitten teki lähtöä, kohtasi hän pirtin eteisessä
kookkaan lautamiehen, joka synkeäsilmäisenä tervehti puheenpitäjää ja
antoi tälle molempain metsänhoitajain puolelta haasteen "törkeästä
kunnianloukkauksesta", kuten sanat sattuivat.

-- Se tietysti vielä puuttui! sanoo Tapio huolettoman keveästi.

Mutta miehen sisässä kirvelee vihan tuska ja sielullisesti sangen
kärsivänä hän lähtee taivaltamaan toisiin kyliin.



20.


Hän ei ollut uskonut koskaan tarvitsevansa lähteä Ameriikkaan.
Mutta vuoden vankilassa istuttua tämä ajatus hänessä oli kehittynyt
painavaksi pakoksi. Ei muuta kuin tiketti taskuun ja pillit pussiin.

Merilaiva Hangon satamassa teki parhaillaan lähtöä Englantiin, jossa
suuret siirtolaislaivat odottivat. Laiva oli täynnä matkustavaisia,
joista sentään puolet pyrkivät ainoastaan Tanskaan asti sieltä
hajaantuakseen mikä minnekin Euroopan sivistysmaihin. Oli kevätaika,
lenseä tuuli lietsoi lännestä, käyden virkeästi matkustajain
hattujen kimppuun. Siirtolaisista joukko koetti syödä suomalaiseen
surunilmaustapaan, osa huvitteli itseään ryypynotolla, mutta suurin
osa kyhni äänettömänä arkkujensa päällä:

    "Ameriikka lämmin maa
    vaan Suomi vilun arka..."

Herkko Tapio perheineen istui välikannen sopessa vaipuneena omiin
mielihauteisiinsa hämärästi seuraten mitä ympärillä tapahtui.

Hän ikäänkuin ei tahdo ajatella mitä kuitenkin ajattelee. Nimittäin
erkanemista kotimaastaan. Hän tuntee sen suureksi asiaksi, mutta
teeskentelee sitä pieneksi. Onko totta että hän äsken ehkä viimeisen
kerran polki sitä mannerta, jossa hän ja koko hänen sukunsa on
syntynyt ja elänyt? Sitä maata, jonka kaukokorvessa hänen kurjan,
vankeusajan kuluessa kuolleen, äitinsä luut lepäävät mullassa?... Nyt
on hän laivassa -- matkustajia on kielletty enää astumasta laiturille
senjälkeen kun santarmi ja tulli on tehnyt tehtävänsä. Jos sentään
vielä käväseisi -- viimeisen kerran? Vaimonsa sitä tunnetta ei haudo,
hän, Hetu, vain iloitsee että vihdoinkin pääsee suureen mailmaan ja
saapi kulkea hattu päässä. Ja Lyyli, tyttönen, ei myös osaa surra,
jumalankiitos...

-- Herkko, nouse katsomaan, nyt laiva lähtee!

Mies häpsähtää, sillä samalla ryhmä siirtolaisia virittää laulun:

    ... Joka niemeen, notkoon, saarelmaan
    Kodin tahtoisin nostattaa!

    Kodin ympäri viljavat vainiot
    Kalarantoja kaunistaisi
    Jalon kansan kuntoa...

Herkko Tapioa puistattaa sisäinen väristys. Ivallako toverit tuota
laulua laulavat? Sehän on pyhyyden häväistystä...

-- Huiskuta sinäkin Herkko, huiskuta nyt! kiihkoilee vaimo.

Mutta mies tuijottaa kalpeana jonnekkin etäisyyteen ja vaipuu
tyrmistyneenä soppeensa matka-arkun päälle.

Laiva viheltää ja jyskyttää. Jäähyväishuutoja kuuluu. Eläköön ja
hurraa huudetaan. Mutta Herkko Tapio ikäänkuin ei ole mukana tässä
kaikessa...

Hän näkee kangastuksen. Hän näkee Rämsänrannan kaukokorven
ja Käkiniemen. On olevinaan varhainen kesäaamu, koivikon
hiirenkorva-lehvä tuoksahtaa ja järripeippo laulaa painanteessa.
Ei kuulu risahdustakaan metsästä, ei loiskahdusta järveltä,
joka päilyy peilinä törmän alla. Lahden rantahietikko heloittaa
valkoisena, auringon säteet kultaavat harjun kuusenlatvat, joissa
loistaa tulipunaisia käpyjä. Ja hongan kyljessä, tikan ontelossa
nukkuu yöpöllö. "Nouse, nouse", on hän kuiskaavinaan vaimolleen,
joka on nuori ja vihantaverinen. Ja sitten he yhdessä leijuvat alas
rantahiekalle ja ottavat aamukylvyn. "Kiitä Jumalaa, rakas vaimoni,
kiitä kaitselmusta että vihdoinkin sait oman kodin!" mies sanoo.
Vaimo suutelee miestään, syleilee häntä paljain rinnoin... "Oma koti
-- omani -- kaikkeni -- oi mikä nautinto!"

Mutta yhtäkkiä aurinko peittyy, maa hämärtyy, siimes synkistyy
ja odottamaton myrsky mylvähtää yli Käkiniemen, jossa viirikukko
korkealla yli kattojen viuhuu...

Ja he tarttuvat toisiaan käsistä kiinni ja juoksevat kuin Adam ja
Eeva pakoon Jumalan ilmaa...

-- Herkko, mikä sinun on? kuuluu vaimon todellinen ääni.

-- Ei mikään, minä tässä vain muistin... sopertaa kalpea mies.

-- Ei kannata muistella Rämsänrantoja!

-- Ei kannatakkaan. Eipä ei.

Hän miehistyy, ikäänkuin painaen jotakin sydämensä syvimpään,
lukitsee sen seitsemän sinetin taa... ja tahtoo esiintyä kuten muut.

Merilaiva jo mennä porskuaa komeasti kaarrellen kallioisten nienten
ja alastomien luotojen lomitse. Lokkien siipiä vilahtelee ilmassa. Ja
merituuli puhaltaa vastaan muuttuen sitä viileämmäksi kuta kauvemmas
laiva ulapalle etääntyy.

    Pois rannoilta Suomen riennämme nyt,
    Niin ihana maa se meiltä jää...

uikuttaa yhä pieni laulajaryhmä, jonka johtaja on hienossa hiprakassa.

-- Ameriikkaanko sitä työkin? kysäsee yhtäkkiä leveänaamainen mies
Herkon eteen asettuen ja hyväntuulisesti silmiään pöllistäen.

-- Sinne, vastaa puhuteltu väkinäisesti.

-- Ka sinnehhän sitä minnäi. Tulj ihan pakko lähtee, kun se Liena
kehveli piäsiäissä kihlat purk' ja sille Jessulle, höpelölle,
mutsuks' mänj. Se nähkääs on Jessu lesk' ja viien lehmän isäntä. Niin
mnä meinasin jotta kun noinikkään ilikiästi kehtoo hyvvee miestä
huiputtaa, reissuun laittaun ja Sikakosta nain vaikka enkelskan. Heh
heh. Onko vieras raitis vai kelepooko teille Savon viina?

Herkko käänsi päänsä pois.

Mutta yhtäkkiä hänen sisuksissaan kuohahti ja veri karkasi päähän.
Hän oli sattunut silmähtämään ylös ensi luokan kannelle, jossa
matkustajat kävelivät kaiteen varassa ja huvikseen katselivat alas
kolmanteen luokkaan. Herkko Tapio oli ollut yläkannella äkkäävinään
Fjalar Bergin, jota hän ei ollut kohdannut siitä saakka kuin oli
linnaan viety. Ainakin oli hänen silmissään vilahtanut hyvin
samannäköinen herrasmies kuin Rämsänrannan metsänhoitaja.

"Herrajumala, eikö pääse tuosta olennosta erilleen edes Ameriikan
matkallaan? Vieläkö nuo välkähtelevät silmät vainoovat häntä meren
aalloillakin?"

Hän tuli uudelleen pahoinvoivaksi ja vetäysi makuuhyttiin.

-- Piru on laivassa! sopersi hän vaimolleen, joka häntä hoiteli. Ja
hän selitti, kenet oli ollut näkevinään.

Hetu nauroi iloisesti:

-- Ole hupsimatta!

Mutta itse hän päätti ottaa selon asiasta. Se ei kuitenkaan
ollut helppo tehtävä. Kun hän tyttönsä kanssa yritti pienelle
vakoiluretkelle ylempiin luokkiin, niin hänet mitä nyrpeimmillä
haukkumisilla ajettiin takaisin. Ja kun hän laivapalvelijattaren
välityksellä koetti saada tietää, oliko Berg nimistä herraa ylempäin
luokkain matkustajaluettelossa, niin ei sekään onnistanut! Kolmannen
luokan punatukkainen, kesakkokasvoinen tarjoilijatar tosin suostui
pistäytymään ensi luokassa, mutta pian se sieltä pois pyrähti; itse
kapteeni oli hänet yllättänyt terävästi huomauttamalla että pysyköön
osastossaan:

"Kunhan yö tulee, hiivin sinne itse" ajatteli Hetu Tapio
itsepäisesti, palaten huolestuneena miehensä hyttiin.

Herkko makasi kalpeana, kylmänhikisenä seljällään, tuijottaen komeron
laipioon.

Laivakoneitten jyskeessä hän oli kuulevinaan kummallisen äänen:
Kostatko? -- kostatko? -- -- kostatko? ikäänkuin kyselee hirviö
korvan juuressa herkeämättä takoen ja tingaten vastausta.

-- Mitä minä sinulle osaan tehdä? kuuluu vaimo kysyvän hellästi
peitellen makaavaa.

Mies ei vastaa. Kuulee vain sen toisen kysymyksen, sen, joka laivassa
ryskää: kostatko -- kostatko -- kostatko?

"Jos ryntäisi sinne -- ja ampuisi?"

"Tai työntäisi mereen --?" Kostatko -- kostatko -- takoo kone.
"Jumala, jos se herra kerrankin ymmärtäisi, mitä on tehnyt?"

Kostatko -- kostatko -- tytkyttää kone. "Niitä on ihmisiä, jotka
eivät milloinkaan häpeä..."

Kostatko --? Kos...

"Hyi horna! Mihinkä se matkustaa? Kenties joillekkin kansainvälisille
koirapäiville tai -- valtion matkarahalla -- tutkimaan miten käpyjä
Saksassa kerätään."

Kost...

Hän hypähti seisaalleen nyrkit puristuksissa kauhean sisäisen vihan
vimmassa, mutta vaimo kävi hänelle kaulaan ja painoi takaisin lavalle.

-- Päästä, minä -- jumaliste -- kostan... kiljui mies kuin mielipuoli
riuhtoen itseään.

-- Ei _hän_ ole täällä! sanoi vaimo tyynesti. -- Se kuuluu olleen...
tykkänään toinen... olen ottanut selon! puhui Hetu läähättäen
hätäyksissään että mies tosiaankin tekee tekosen ja pilaa koko
Ameriikan matkan.

Herkko Tapio herkesi tempoilemasta, huokasi syvään ja nukahti
väsyneenä mielenliikutuksesta.

Mutta läpi unenkin hänen aivoissaan vielä kuiskutti, jyskytti
salaperäisen hirviön ääni: kostatko -- kostatko -- kostatko?

Hän makasi koko seuraavan päivän tuntien itsensä heikoksi toisten
seuraan. Siirtolaisten laulut olivat ammoin vaijenneet, sää oli
harmaa, merenselkä viluinen -- alakuloisuus pyrki väkistenkin
verhoamaan merellä matkustajain mielet.

Sillä aikaa kun vaimo ja tytär pysyttelivät välikannella, kiersivät
makaavan miehen ajatukset omia teitään.

"Näin se nyt päättyi", hän ajatteli. "Minä luulin kykeneväni
rakentamaan ihannemökin isänmaani helmaan. Jo nuorena älysin
ettei työmiehen elämä kaupungissa voinut muodostua veren ja
hengen vaistoiseksi vastineeksi. Minä kaipasin sisäistä rauhaa
ulkonaisessa vapaudessa. Minä himoitsin runouden kultaa yksityisessä
perhe-elämässäni. Minä haaveksin erakon jumalsyvyyttä humisevassa
korvessa, kaukana suurmailman synneistä. -- Kaikki on paljastunut
katkeraksi ivaksi. Minä kompastuin ensimäiseen louheen, mitä
eteeni sattui -- metsäherraan. Minä löin työkirveeni, suomalaisen
lepiskoni, samaan louheen. Minä kirosin pyhän kirouksen kuin
Kullervo Kalervonpoika, jonka paimenleipään ilkeä emäntä oli kiven
kätkenyt... Sitten tahdoin nostaa punaisen lipun mustien lippujen
keskeen ja kuunnella ukkosen jumalan ääntä. Uskon kyllä että ennätin
kylvää siemenet, jotka kerran tienohesta itävät -- ikuisen kapinan
virkavaltaa vastaan -- mutta vihollisen linkooma kivi sattui taaskin
vasten suutani ja minulta katkesi puhe. Vankeuteni vääryys huutaa
ehdottomasti kostoa. Mutta nyt? -- olen menossa pois ja Jumala
tietää, saanko sitä koskaan tehdyksi..."

-- Kostatko? kostatko? kostatko? jyskytti laiva ja Herkko Tapio kuuli
taas tuon myrkyttävän, kiihoittavan äänen.

"Voin kuvitella", hän jatkoi ajatuksiaan, "miten siellä
kotipitäjässäni nyt asiat kehittyvät. Metsähallitus palkkaa sinne yhä
uusia forstmestareita. Hoitoalueita supistetaan, mutta puomirenkaita
laajennetaan. Uudet metsäherrat puolestaan vaativat yhä uusia
metsänvartijoita. Ja uudet metsänvartijat vuorostaan yhä uusia
metsärenkejä ja urkkijoita. Siellä muodostuu vähitellen kokonainen
pataljoona metsäkapteeneja ja korpivääpeleitä, pärepuuvänrikeitä,
latohirsi-aliupseereita, aidanseiväs-jefreittereitä ja
linjasotamithiä. Ja metsiä muka hoidetaan niin hemmetisti, eikä
kenenkään päähän pälkähdä, olisiko ehkä ihmisten hoitaminen
tärkeämpää! Ja kuka suurin herra koplassa ja kantaa suurimman palkan,
se tekee vähin työtä, mutta tyhmän kansan mielestä on etuoikeus
tyhjäntoimittajan puolella.

"Ne ovat siellä hyvin tolkussaan, siellä annetaan virallisia
määräyksiä, tehdään kaikenmoisia mittauksia ja tarkastuksia,
teetetään monenmoisia 'metsätöitä', ja täytetään kaikenlaisia
lanketteja, lomakkeita ja lippuja, joissa vilisee sarekkeita
mahdottomintakin tiedonantoa varten. Ja kaikki tämä on nyt olevinaan
tuiki tarpeellista ja hyödyllistä, ja ympäristön täytyy äänettömänä
kunnioittaa näitä toimenpiteitä. 'Vosmestari, vosmestari! --
metsävahti, herra Vartija!' kaikuu kautta kylien eikä Rämsänrannalla
kohtapuoleen enää arvioida ainuttakaan asiaa ilman ettei joku
metsäviranomainen siihen pyri leimaansa lyömään. Ne elävät siellä
kuin sinilakkiset ratsupamppukasakat kaukaasialaisessa aulissa
syöden lampaanlihaa ja paimenten kokoomaa hunajaa, vallaten kaikki
palvelukseensa. Se ei olekkaan vähäinen seikka Rämsänrannalla, jos
ken on vosmestarin piika tai metsävahdin emäntä tai 'vosmestarin
apulaisen sijaisen huushollerska!'. Sillä kaikki mikä metsäherroista
heruu, on niin erikoisen mehuisaa. Ja kaipa siellä nyt oikein..."

Hytin ovi narahti ja vaimo tyttärineen astui sisään. Pikku Lyylin
posket olivat sinervät kylmästä, äiti etsi ruokakorin ja pere rupesi
aterioimaan.

-- Vasta huomenna kuulutaan päästävän Tanskan rantaan, ilmoitti Hetu.

-- Äiti, minäpä söisin muikkuja! pyyteli Lyyli kirskuttaen hampaitaan.

-- Söisit kun saisit, sanoi äiti myhähtäen.

-- Anna sitten särkikukkoa! sanoi tyttö. Isäkään ei voinut olla
naurahtamatta. Mutta pian hänen mielensä painui, kun Lyyli yhtäkkiä
viskasi kysymyksen:

-- Miksi isä oli niin kauvan linnassa?

-- Voi taivahinen tuota lasta! huudahti Hetu, mutta pitkänään lepäävä
perheenisä ajatteli itsekseen, silmät puoliummessa:

"Lasten edessä ovat kunniallisimmatkin haavat häpeällisiä."

Ja taas hän kuuli höyrykoneitten jyskinän ja ärsyttävän kehoituksen...

Ja oman lapsensa aukirepäisemän muiston valossa hän oli näkevinään
Kustaa III:nnen aikuisella louhikäärmesinetillä varustetun paperin,
jossa luettiin:

    "Keisarillinen Hovioikeus on ottanut harkittavakseen tämän asian
    ja samalla kun Keisarillinen Hovioikeus ei voi itsellismies
    Tapion valitusta tutkittavakseen ottaa, koskei Tapio ole
    säädetyssä järjestyksessä ilmoittanut tyytymättömyyttänsä,
    katsoo Keisarillinen Hovioikeus selvitetyksi että itsellismies
    Tapio kysymyksessäolevassa tapauksessa on perättömästi ja vasten
    parempaa tietoansa sanonut metsänhoitaja Fjalar Brynolf Bergin
    ja osaksi myös metsänhoitaja Knut Osvald Edelsteinin syypäiksi
    sellaiseen rikokseen, joka voi saattaa heidät halveksimisen
    alaiseksi tahi haitata heidän elinkeinoaan sekä tutkii senvuoksi
    oikeaksi, nojautuen Rikoslain 27 luvun 1 §:ään ja toiseen
    momenttiin, tuomita itsellismies Tapioa julkisesta herjauksesta
    vetämään sakkoa -- tahi maksuvarojen puutteessa pidettäväksi
    vankeudessa 1 vuoden..."

-- Ne pirut! huudahti hän muistaessaan asian menon ja hyppäsi pystyyn.

       *       *       *       *       *

Laiva oli poikennut Köpenhaminan satamaan. Laivaan jäävät
siirtolaiset katselivat yli kaiteen herrasmatkustajain maallenousua.
Moni siinä itsekseen ajatteli: "Niin, nuo ne pysähtyvät tänne -- ne
ovat vain joutilaita, jotka aikansa huviteltuaan palaavat Suomeen.
Mutta me menemme merien taa ja meidän on tehtävä ankarasti työtä
ennenkuin pääsemme palaamaan. Ja usea meistä ei ikänään palaa..."

Huolimatta vaimonsa estelyistä oli Herkko Tapiokin kiivennyt kannelle
ja katseli Tanskaan jäävien hajaannusta. Tuossa joku lihava parooni
nousi kiiltäviin vaunuihin, joiden eteen oli valjastettu kaksi
valkoista, leikkohäntäistä oritta. Tuossa pari aistillisen näköistä
ylioppilasta, salkut käsissä, paraikaa vihelsi ja viuhtoi ajuria
-- ja läksivät ajamaan iskien silmänsä kauniiseen juutalaiseen
naiseen, joka yksikseen seisoi väentungoksessa. Mutta tuossa
eräs nähtävästikin vastanainut suomalainen pariskunta, molemmat
vaaleatukkaisia, onnellisen näköisinä, kukkia rinnoissa, läksi
ajamaan kaupungille päin. Tuossa taas rumannäköinen laiha rouva
vielä rumemmannäköisine tyttärineen väitteli kirpeästi ja nyrkkiään
heristellen paksun tanskalaisen ajurin kanssa: Va ba? va ba? firr
sint tyyve! Tuossa mustiinpuettu, näöltään kuin pappi, kehenkään
vilkaisematta, synkännäköisenä köntsähti istumaan ensimäiseen
ajuriin, käskien ajaa kristilliseen hotelliin. Herkko Tapion silmät
seurasivat jokaista, joka astui ulos tullihuoneesta. Niitä tuli yhä
uusia mikä hymyillen, mikä huolestuneena huohottaen. Mutta yhtäkkiä
-- katsojan silmät jäivät rävähtämättä ja Herkko Tapio tuijotti yli
kaiteen.

Totta toisenkerran! Siinä hän oli -- herra Berg. Nallihattu
päässä, tavattoman korkea kaulus kuikelossa kaulassaan, keltaiset
liivit vilahtaen sinervän palttoon alta, toisessa hansikoidussa
kädessä ruskea salkku, toisessa hopeahelakeppi, jalassa mustat,
silitysraudalla litistetyt housut... Hän keikahteli kantapäillään,
välkytti silmiään joka suuntaan aivankuin tahtoen sanoa: "ei
kenenkään tarvitse tietää että olen Rämsänrannalla käynytkään!"

Fjalar Berg nähtävästi odotti matkatoveriaan, joka vielä viivähti
läpikulkuhuoneessa. Sitten hän keppiään huiskauttaen kutsui ajurin,
johon samassa saapui toverikin, mustapartainen olento, ja molemmat
herrat kiipesivät arvokkaasti ajopeleihin. Herkko Tapio näki Bergin
vetävän povestaan kullanvärisen paperossikotelon ja tarjoavan
toverilleen. Ja paperossi hansikoitujen sormien lomassa, tyytyväisenä
itseensä, metsäherra huusi ajurille -- ja nelipyöräiset ajoneuvot
läksivät liikkeelle Köpenhaminan keskustaa kohden.

Siirtolainen Tapio yhä katsoi värähtämättä pölypilven perään yli
suuren torin.

Vihan ja yhtaikaa surun tunne täytti Herkko Tapion kipeän sydämen.

Merilaiva irtaantui hiljaa laiturista ja koneet alkoivat jyskyttää...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metsäherran herjaaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.