Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Margareeta - Sydämmen säveliä
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Margareeta - Sydämmen säveliä" ***


MARGAREETA

Sydämmen säveliä


Runoellut

ILMARI CALAMNIUS-KIANTO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.

Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- Ja Kivipaino.



MARGAREETA


        "Sange, hvis Vinger af Toner jeg støbte,
        Veed I hvor dyrt jeg Jer kjøbte --?"



    Kun Sinut ensi kerran ma näin,
    ääni värähti sydämmessäin:
    onko se hän?
    onko se hän?
    hiljaa kysyin ma itseltän.

    Vuosi se vierähti tuonnemmaks,
    taas minä näin nuot silmyttä kaks
    hänkö se on?
    onko se hän?
    jäin sitä kaihoten miettimähän.

    Kolmannen kerran ma kohtasin Sun,
    kuvasi tarttui sieluuni mun:
    onko se hän?
    hänkö se on?
    sydämmeni sykkien vastasi: "on!"

                --

    Sun naurus, sun naurus, oi Margareeta!
    sun naurus on hurmaavan ihana!
    Se soi kuni kitaran kirkkahin kieli,
    se helisee kuni hopea.

    Siin kuuluvi lintujen liverrystä,
    suviaaltojen kevyttä keinuntaa.
    Siin leikkivi lapsien leperrystä,
    kun kilvan ne tanssivat uidessaan.

    Siin soi koko elämän riemujen ääntä,
    paradiisin pääskyjä parvenaan.
    Oi Margareeta... kas tyttöä kummaa:
    hän peittikin naurulla -- itkuaan!

                --

    On rinnassani riemu rikki
    ja sopusoinnun sävel särkynyt.
    Ja tuntuu niinkuin oisin maailmahan
    vain lemmen kärsimyksiin syntynyt.

    Se hetki, jolloin mulle uskoit
    elosi raskaan sydäntarinan,
    mun raukan sydämmeeni pisti
    myös haavan, iäks verta-vuotavan!

                --

    "En voi, en voi..." sa lausuit,
    ja mun rinnastani
    nous huokaus syvä, tuskan hyöky,
    ja oli niinkuin ikuisesti
    ois valo sielustani sammunut...

    Ja hiljaa kättäs puristaen siinä
    ma seisoin vieressä sun vuotehesi,
    miss' uinuit puhdasna kuin ruusu,
    johon ei kajonnut oo mailman koura.

    Sun äänes hellä, jolla noin sa lausuit
    hiljaiseen itkun värinähän sortui,
    se koski sieluuni -- ja säälin tunne
    sai sekaan sydämmeni katkeruuden.

    Ma lamppus sammutin, ja varpahilla
    pois sieltä hiivin kammiooni,
    ma sytytin mun öisen kynttiläni
    ja elämäni kohtaloita mietin...

    Ei äänen hiiskausta mistään,
    ja koko seutu vaikeni kuin hauta --
    se seutu, missä kahden kesken
    ma elin Margareetan kanssa...

    Siell' liljat salin hämärissä loisti
    ja tuntui tuoksut sulo-narsissien,
    ja kielillä mun kanteleeni siellä
    leikitsi aallot kuutamaisen virran.

    Mutei ne mulle lohdutusta tuoneet --
    ne aivan alakuloisesti
    vain tuutieli tuskaa sydämmeni,
    miss' soimahan jäi immen itku:
    "en voi, en voi sun vaimoksesi tulia!"

                --

       On jotain uutta sielussani, mit' en oo
    ennen tuntenut. Se on niin valoisaa ja
    syvää. Se on mua lepoon tuutinut.
       Se kantaa nimen lemmenleimu, mi
    tääll' ei saanut vastinettaan, mut tyytyy
    silti kohtaloonsa ja hehkuu luonnon
    oikeuttaan.
       Se kärsimysten polton kautta saa viimein
    varman viihdytyksen -- ei täällä! mutta
    jossain tuolla, miss' sielu löytää
    levähdyksen. Ja jossa kaikki rikkinäinen
    kasvaapi terveeks, eheäksi. Ja kaikki
    mitä kauneint' tunsin, lauhtuupi mulle
    leppeäksi.
       Ja rauha rajaton ja onni kertomaton
    täyttääpi surevaisen tunteen. Ja kaikki
    sulaa sopusointuun
              Rakkauden -- -- --
       Ei siellä nainen enää oo kuin täällä!
    Ei mies oo siellä kaihovainen raukka! Ei
    siellä lemmitä vain suukkosilla! Ei
    ruumiin aistihalut siellä solmi.
       Vaan henki hehkuvainen siellä uhkuu,
    ja nauttii lemmittynsä syleilyssä -- ei
    niinkuin täällä, vaan kuin siellä, miss'
    ihmis-itsekkyys on loppuun kuollut!

                --

    Ma romantiikan kuvilla
    koen lempeäni pettää,
    kun kuljen luonnon ovilla:
    nuo sortuu ytimettä --
    en, en ma viihdy rakkauteen,
    mi tyytyy tyhjään haaveeseen!

    Ma tahdon naisen lempeän
    kuin tuuli tuoksuvainen,
    niin puhtahan, niin hempeän
    kuin lahden lämmin laine;
    mut ihmisen, vain ihmisen
    sukua suurten jumalten!

    Ma tahdon naisen naurusuun,
    joll' onpi taivaan tulta,
    niin suloisan kuin seedripuu,
    niin kallihin kuin kulta;
    mut ihmisen, vain ihmisen
    sukua suurten jumalten!

    Ma tahdon naisen korkean
    kotoisen onnen työssä,
    niin miestä pyhään nostavan
    kuin tähti talven yössä;
    mut ihmisen, vain ihmisen
    sukua suurten jumalten!

                --

    Se on kaikista vaikein vaali:
    joko itse -- tai ihminen muu?
    Joko itsensä tähden tääll' elää,
    tahi toisille uhrautuu.

    Se on kaunis ja korkea aate:
    tuo iloa toisille vaan!
    Vaikk' kuinka sun rintaasi omaa
    suru runtelis ruoskallaan.

    Mut voi kuinka onpi se julmaa
    ja luontoa loukkaavaa:
    Kun nainenkin, lempehen luotu,
    saman aattehen uhriksi saa!

                --

    Sinä tiedät mitä sinä tahdot,
    mut tunteitas ymmärrä et --
    Minä tiedä en mitä tahdon,
    mut tunnen vain tuntehet..

    Sinä tiedät sun velvollisuutes,
    sun suuntas ja elämän työs --
    Minä velvollisuutta en tunne,
    en eloni maalia myös.

    Mut yhden ma sentään tiedän --
    ja se eloni tehtävä lie:
    Että sua minä lemmin, lemmin,
    vaikk' eloni voimat se vie!

                --

    Ah voi nyt minun armastain,
    Ah voi sairasta sirkkustain!
    -- Hänen onpi niin vaikea olla...

    Povi valkea vavahtelee...
    hänen jalkansa palelee...
    on otsassa hirveät tuskat...
    tulirenkaat... ja kouristukset...
    hän ääneensä valittelee --
    se sydäntäni vihloo...

                --

    "Margareeta!
        Miten voin sua auttaa?"

    Ei kuule hän mua, ei ymmärrä mua,
    hän houreissaan itkee ja huutaa.
    Yön myrskyt ne nurkissa ulvahtelee
    ja pilvet peittävät kuuta...

    Oi taivahan Luoja säästä
    hänen silmäinsä kirkkautta,
    hänen rintansa korkeutta,
    hänen huultensa tulta,
    hänen kutreinsa kultaa,
    hänen sulouttaan,
    hänen hyvyyttään,
    koko neitseellistä pyhyyttään...
    Oi taivahan Luoja säästä!

    Mitä auttavi rukous?
    -- Ei sielt' tule huojennus:
    Esi-isien synkeät synnit,
    elon riehut ja rikkomukset
    mun neitseeni viatointa verta
    ovat turmelleet...

    "Margareeta!
        Miten voin sua auttaa?"
        -- -- --

                --

    Kuta sairahampi hän on,
    sitä syvemmin häntä ma lemmin,
    Ja sävelet sydämmestäin
    kuni nousevat puhtoisemmin.

    Ja taivasten tekijän luo
    soi salaa mun rukoukseni:
    "Oi kaitselmus korkein, oi,
    ole laupias armaalleni!

    Älä pane hänen sielulleen
    noin raskasta kuormaa kantaa,
    Vaan salli mun tuskilleen
    myös apuni auleimman antaa!"

    Ma vuoteensa vieressä näin
    yhä viivyn ja rukoillen houraan:
    Hän kääntyvi silloin päin
    ja tautinsa kuumeessa -- nauraa.

    Ei usko hän rukoustain,
    joka vois jumalihmeisiin viedä,
    Ei kaipaa hän lohdutustain --
    ja lempeni tulta ei siedä!

                --

    Kun sun vain oisi hyvä
    -- mitäs minusta?
    Mun suruni on syvä
    -- se sai sinusta.
    Pian täältä hautaan lähden
    -- sinun tähden.

    Tuskan kyyneleeni
    ne sulta salaan,
    Et tiedä itkeneeni,
    kun luotas palaan...
    Kun sun vain oisi hyvä
    -- mitäs minusta?

                --

    Totta se on että muitakin lemmin
    ennenkuin sinut ma tunsinkaan,
    mutta mun sieluni vielä on puhdas,
    muita en pettänyt -- itseni vaan.

    En minä enää laulele heille,
    heidän ei kuiskeensa korviini soi,
    Sinut kun näin, niin sinua vain lemmin,
    enkä ma muita nyt lempiä voi.

                --

    Oi vaadinko vallatonta:
    kun vaadin sun hellyyttäs,
    Sun kiharaisi hienoa kultaa
    tai kirkkaita silmiäs?

    Oi vaadinko vallatonta:
    kun vaadin mun vapauttain,
    Ja tahtoisin terveeksi tulla
    sinun suloutes kautta vain?

    Oi vaadinko vallatonta:
    kun vaadin Sun onneas vaan,
    Kun henkemme sointuvat yhteen
    ja nuoruus on parhaillaan?

                --

    Se rakkaus, jolla sa lemmit nyt
    sitä toista, jota et saa,
    Oi eikö se lie ihan luonnoton
    sydän-tunteille tämän maan?

    Sinä tehnyt siitä oot itselles
    sen suurimman jumalas,
    Joka ilman verta ja ruumista
    ain seuraa sun askelias.

    Sillä jos se mahdoton tapahtua vois
    ja hän vaatis sua vaimokseen,
    Niin hänetkin nyt sinä hylkäisit pois
    yhä jääden vain yksikseen...

    Ah Margareeta, miks poljet sa noin
    sen pyhimmän pyyteistä maan,
    min Luoja sen naisen sieluhun loi,
    joka äidiksi halajaa!

                --

    Sinä tahdot hoidella haavoittuneita,
    hoidella hellästi, hyvästi --
    Oi milloinka tahdot sa hoitaa myös häntä,
    jota itse sa haavoitit syvästi?

                --

    En tyydy taiteeseen
    ei elämää se anna,
    Se tuskan hetkinä
    on kylmä, lohduton.

    Ma elon arvon voin
    vain eletystä juoda,
    ja eletystä vain
    mun luoda elämäin:

    Kun laulu toteutuu,
    ja sadun sankareina
    ei haaveen keijut käy,
    vaan itse ihmiset!

                --

    Jollen olisi sairas:
    tää elo ois ruusutarha!
    Ja päivä sinne paistais
    ain myöhään sekä varhaan.
    Ja nuoren nurmen lailla
    mun tunnelmani tuoksuis,
    en oisi voimaa vailla,
    en joutuis koskaan harhaan,
    ja hymyilevin huulin
    ma lauleleisin mailla...

    Ei lemmen leikit silloin
    näin kuohuis hurmeessani.
    En aamuin enkä illoin
    ois sydänhaavoissani --
    Ma katseleisin naista
    kuin kielon valko-kukkaa:
    Niin ilman itsekkyyttä
    sen silmiä, sen tukkaa,
    ja rintaa paisuvaista
    ja huulten säihkyisyyttä...
    -- Jollen olisi sairas.

    Ma oisin hyvä, hellä;
    ja hyvyyteni kautta
    ma voisin sydämmellä
    myös muita siihen auttaa.
    Mull' oisi maailmassa
    mun elon tehtäväni,
    ja koko ihmiskunta
    ois silloin ystäväni...
    -- Jollen olisi sairas.

                --

    Siks olen julma, niin julma nyt Sulle
    että en hellä ma olla saa!
    Kaihoni kaunein, huippuunsa tullen,
    vimmaksi villiksi pulpahtaa!

    Tunnetko lemmen, mi raivoo ja riehuu,
    tunnetko lemmen, mi sortoa soi?
    Arvaatko murheen, mi kostoa kiehuu,
    jos ei se lohtua toivoa voi?

    Lempi on voima, mi leijonaks muuttuu,
    konsa sen enkeli häädetään pois:
    Raadellen, riidellen kaikkeen se puuttuu --
    aivan kuin näljästä hullu se ois!

    Näin minun lempeni leimuu ja suree,
    näin minun luontoni myrskyten lyö;
    Kohtalon käärme mun syäntäni puree,
    sieluni peittää hyljätyn yö...

                --

    Oi ruusuni, mun ruusuni,
    sa kullan keltainen!
    sa lahja käden pienoisen,
    sa kuiske huulen vienoisen,
    oi ruusuni, mun ruusuni,
    sa kullan keltainen!

    Sua kämmenelläin kantelen
    kuin pesää pienen lintusen:
    ma hymyilen, ma punehdun
    ja unelmiini unohdun...
    oi ruusuni, mun ruusuni,
    sa kullan keltainen!

    Sua hoidellessa rintani
    niin nousee, laajenee,
    ah ellös keltaruusuni
    vain varhain vaalene!
    oi ettet kuihtuis konsanaan,
    vaan tuoksuisit noin ainiaan,
    oi ruusuni, mun ruusuni,
    sa kullan keltainen!

    Sovinnon ruusu suloinen
    ja lohdun kukkanen,
    mi sieluun poijan suruisen
    loit päivän paistehen:
    siell' ärjyi äsken synkkä syys
    nyt soi siell' ylin ystävyys,
    oi ruusuni, mun ruusuni,
    sa kullan keltainen!

                --

    Siis vihdoinkin olet antanut
    sen viipyä kädessäin,
    jonk' ennen pois olet temmannut,
    kun kahden sun kanssasi jäin.

    Sinä ymmärrät nyt että kaunista,
    vain kaunista kaipailen,
    ja jos minä en sitä kaunista saa,
    yhä tummana tuskailen.

    Ja siksi sun suloista kalvoistas
    mun sallit sa sivellä noin,
    vaikk' en sitä löydä sun katseestas
    mitä kauneinta unelmoin...

                --

       Sinussa, sinun tähden ja sinun kautta...
    iloni tunnen ja kärsimykseni kannan.
    Sillä sinä olet minun elämäni väkevin
    ruusu, jonka itseäni huumata annan.

       En sinua vaihtaisi tämän mailman lois-
    toon, en hopeaan enkä kultaan. Kyynel-
    teni paljouden ken tutkisikaan, ken? sinä
    päivänä, jona veisivät sun multaan...

       Jos se on hulluutta minun lempeni si-
    nuun, ja jos se on heikkoutta -- älä mi-
    nua soimaa, vaan salli minun laulaa tätä
    sydämmeni rikkautta!

       Sillä minä tiedän että kaikesta siitä,
    mitä tääll' olen tuntenut hyvää: ei mi-
    nun sielussani ennen ole siinnyt mitään
    näin suloista ja syvää!

                --

    En ikinä unhoita
    sitä katsetta, jonka mä näin,
    kun kuutamoiltana kerran
    leposohvassa istuimme kanssas
    sydänorpoutta toistemme surren...
    -- En ikinä unhoita!

    Se oli niin puhdas ja lämmin
    jalomielinen, säälistä suuri:
    Niinkuin koko ihmiskunnan,
    mi kohtalon kahleissa kärsii,
    se tahtonut ois pyhäks pestä
    ja onnettomuuksista päästää.

    Siin välkähti ääretön hyvyys
    ja nöyrtymys salliman alle
    ja impeyden ihanin usko
    niin palava, kaunis ja hieno:
    ett' itsensä Jumalan silmään
    se varmaan -- jos katseen hän huomas --
    toi kyynelet liikutuksen.

                --

    Ah, niin, minä taasen sen unhoitin
    että kokonaan et ole mun,
    ja että mun ainoa oikeutein
    oli olla vain veljenäs sun:
    ja että on muitakin ystäviä
    yhtä hyviä kuin minä oon,
    ja että on heillenkin sallittu
    näin päästä sun suosioon...

    Sun sydämmesi suloaan säteilee
    kuni aurinko paistettaan,
    se kaikille kultaansa vihmoilee,
    ei minulle ainoastaan:
    sillä eihän enää antaa voi pois,
    "mikä kerran jo annettu on",
    siks jäännökset sydämmesi tasan noin jaat
    kesken -- kerjäläis-joukkion!

                --

       Oi älä lennä pois sa hetki! Oi älä lennä
    pois sä hetki armahaisin, jolloinka kuiske
    hellä nimeäni soittaa ja käsi pieni kättäni
    mun etsii...

       Näin luottain toinen toisehemme ja
    kertoin tuskat sydäntemme me elon
    painon hiljaa unhoitamme ja lähenemme
    yhä toisiamme.

       Ja vaikk' et rakastaa mua voi, ja vaikka
    suru sielussani soi, niin ilta tämä, kevät-
    kuutamoinen mun sydämmeeni paljon
    lievitystä toi.

       Ja elämäni mustaan muistokirjaan yks
    lehti ilon hohtavainen jää! Jos kuinka
    sitten kohtaloa taas parjaan ja kaihon
    kadonnutta ystävää.

                --

    "Miksikä minut sa valitsit
    sun sielusi lemmityksi?
    ja miksikä heitit sä kaikki muut
    mun tähteni hyljätyksi?"

    Siksipä sinut ma valitsin
    mun sieluni lemmityksi,
    että ma sinussa havaitsin
    mitä tarvitsin minä vain yksin.

    Oli loistoa muillakin muodossaan,
    mut heikko se henkinen hyvyys;
    Sulla vain oli kaksi kauneutta:
    sulo muoto ja sydämmen syvyys.

                --

    Ne hetket on kaikista vaikeimmat,
    joina en sua nähdä ma saa,
    kun tahtoisin silmiisi katsella
    ja sun kättäsi puristaa,
    ja tuntea että oot vierelläni
    ja että sä oot jalo ystäväni,
    joka eloni oivaltaa!

    Ne hetket on kaikista vaikeimmat,
    joina en sua seurata saa,
    kun kuulen sun joukossa juossehen pois
    kera toisien nauraen vaan:
    ma tunnen kuin oisit mun hyljännyt
    ja puukolla rintaani pistänyt, --
    oi lempeä luuloisaa!

                --

    Et muille niin sa kaunis lie --
    oot kaunis mulle vaan:
    Mun sielussain, mun sielussain
    sa ihanin oot immyt maan;
    sen nymfi hurmaavin!

    Ei muut sua helmeks tunnustais --
    sen tiedän minä vaan;
    mun syämmessäin, mun syämmessäin
    oot kirkkain hohtohelmi maan,
    rubiini ruusuisin!

    Oi ellös luulko etten myös
    vikojas huomaiskaan:
    Mut tunnettain, mun tunnettain,
    mi rakkauden loi rintahain,
    se sais ei horjumaan...

    Ja jos sun tähtes joku muu
    myös lempeen leimahtaa,
    hän huokaa vain, hän huokaa vain:
    pois kääntyy, viimein unhoittaa,
    mut ma -- en milloinkaan.

    En milloinkaan, en milloinkaan
    sua voi ma unhoittaa:
    mun haavani, mun haavani
    se vuotaa saakka hautaani --
    jos ennen en sua saa!

                --

    Sinun kanssasi, oi Margareeta,
    minun elämäni ehjentyis:
    Sulla löytyy se sulouden lahja,
    mihin koskaan en kylmentyis.

    Sinuss' onpi se hiljainen voima,
    joka laulajan soinnuttais,
    Kun maailman riehuun hän uupuu
    -- sulta vielä hän sisällön sais!

                --

    Pelastusta huusin. -- Ympärillein
    kokousi parvi parahia:
    "Menkää pois, te ystäväni,
    ah menkää pois -- te ette voi mua auttaa."

    Pelastusta huusin. -- Kuuli äiti äänen,
    riensi luokse, silitteli
    hellin käsin polttavaista päätä...
    "ah, käy pois, oi äiti kulta,
    ah, käy pois -- et voi nyt lastas auttaa!"

    Pelastusta huusin. Kuuli Luoja huudon,
    astui luokse, kirjan käteen laski:
    Lue, onneton, ja turvau Jumalaasi!
    "ah käy pois, oi Herra, Herra,
    et voi mua, et, mun hädästäni päästää."

    Pelastusta huudan -- Itseäni
    en auttaa voi... Mun kohtaloni
    se on sun käsissäsi, neitsyt,
    ainokainen, jota lemmin --
    Margareeta! riennä, säästä, sääli...

                --

    Sinut painaa syliini kerran vaan
    ja kuolla sun rintaasi vasten --
    ah onnea en minä korkeampaa
    näe tuskassa tunteiden lasten!

    Yks silmänräpäys kanssasi niin
    ikielämän huumaus oisi,
    mun sydämmeni haavoihin karvastaviin
    se balssamin parhaimman toisi.

    Mitä siitä, jos maailma huudahtais
    sitä kalveten katsellessaan:
    "tuo neitoa raukkana rakastaa tais,
    siks sortuikin hulluudessaan."

    Me silloin jo henkinä liideltäis
    luo tunteiden tuomarin lauhan,
    Hän yhtymyksemme ymmärtäis,
    sois meille siunaavan rauhan...

    Sinut painaa syliini kerran vaan
    ja kuolla sun rintaasi vasten,
    ah onnea en minä korkeampaa
    näe tuskassa tunteiden lasten.

                --

    Väärin teit mua kohtaan, Margareeta,
    väärin teit, kun suloillas mua ruokit,
    lemmen lähteet kiehumahan saatoit --
    etkä sentään itse lempinynnä...

    Nyt sen, nyt sen itsekkin sa huomaat,
    nyt kun myöhäistä jo onpi mulle
    rakkauteni tulta tukahduttaa,
    oi! -- nyt huomaat, ja sun sydämmesi
    murtua on edesvastauksen tuskaan.

    Itkus hillitön ja anteekspyyntis
    sieluhuni hetkeks sovun tuovat,
    ja sun kärsimykses nähdessäni
    usein säälini mun heräjääpi,
    ja sun hyvyytesi tähden silloin
    tahtoisin ma rakkauteni kieltää...

    Turha vaiva! voimaan noussut tunne
    ei se kuole, ei -- kuin tappamalla,
    mutta rakkauttansa tappaa? ah, ei käy se
    jollei itseään myös turmiohon syökse.

    Siks sua yhä lemmin, Margareeta,
    siksi yhä hulluna sua vaadin.
    Kerjään? -- En! ah enhän kerjää,
    armoa vain kohtalolta huudan -- --

                --

    Sinä repäsit sydämmen mun rinnastain
    ja pistit sen palamaan,
    Ja koska se paloi parhaallaan,
    sinä työnsit sen takaisin vaan.

    Mut itse et koskaan mun antanut
    sun sydäntäsi sytyttää,
    Mitä tuskaa siitä oon kantanut --
    Jumal' yksin sen ymmärtää!

                --

    Älä koske, ah, älä koske mua,
    mene pois ja älä mua katsele nyt!
    Sillä käärme, se kavala ja kiukkuinen
    on yöllä mua pistänyt...

    Sinun hellyytes tulee nyt liian myöhään,
    vedä pois, vedä pois käsi valkoinen!
    Sinun hellyytes tulee nyt liian myöhään
    mun käteni on musta ja saastainen...

    Sinä illalla kylmänä kielsit sen multa,
    mitä silloin ma itkien rukoilin,
    Sinun hellyytes tulee nyt liian myöhään,
    vedä pois, vedä pois käsi valkoinen.

    Se oisi mun käärmeeni taitanut tappaa
    Sun kätesi, lämmin ja leppoinen:
    Sinä et sitä silloin tahtonut antaa --
    vedä pois, vedä pois käsi valkoinen.

    Ma suonissa kalman väreet jo tunnen,
    käy myrkky mun vertani kierrellen.
    Sinun hellyytes tulee nyt liian myöhään
    mene pois, oi impeni puhtoinen...

                --

    Miksi en sinua ma tuntenut ennen
    kun tuo liekki sun rintaasi nousi --
    miksi -- oi miksi?

    Ehkä ois silloin säästynyt meiltä
    mitä nyt kumpikin kantaa me saamme
    ehkä -- oi ehkä?

                --

    En tahdo ma naista, mi mulle ei vois
    kuin ruumiinsa avuksi antaa --
    ma ennemmin kärsiä koetan nyt näin
    ja mun rakkaus-tuskani kantaa.

    Sinut tahdon ma vain, sinut ainoastaan,
    Sinut yksin ja kokonansa,
    Sinut tahdon ma rintaani painaltaa
    Ja nousta Sun henkesi kanssa!

    Älä puhu mulle enää lemmestä,
    joka vain olis vaihtoa vailla:
    Se tuli, joka taivaista viskattu on,
    ei sammu se sammalen lailla.

                --

    Ah vainio, oi vainio,
    sa seutu muistojen...
    Mi nähnyt oot mun suloni,
    mun kevääni -- mun kuloni,
    mi tuntenut oot tuleni
    ja tuuditukseni...

    Min kukkasia kastelleet
    on kaunehimmat kyynelet
    Ja nurmillasi astelleet
    jaloimmat neitsyt-jalkaset --
    Mun lemmittyni jalkaset,
    ne pienet, valkoiset...

    Min kumpareilla kuiskailleet
    on rakkahimman huuloset,
    ja kutrejansa suudelleet
    sen tuoksuvaiset tuuloset,
    ja jossa kesäaamuisin
    ain Margareetan kohtasin.

    Ah vainio, oi vainio,
    sa seutu muistojen...
    Nyt yksin maillas vaeltelen
    ja sielussani huokailen:
    Miks ryöstit kylmä kohtalo
    mun keijuni, oi vainio,
    mun iloni, mun eloni,
    mun Margareetani?

                --

    Ma kanteleisin sua käsilläni
    ain kautta maailman rantojen,
    sa ettet loukkais sun jalkojasi
    elämän louhihin langeten.
    -- Sillä paljon, paljon sua lemmin!

    Ma kanteleisin sua käsilläni
    ja kivet altamme kirpoais;
    ja vaikka murheiden myrskyt pauhais,
    ne ei mun voimaani lannistais.
    -- Sillä paljon, paljon sua lemmin!

    Ma kanteleisin sua käsilläni,
    sun rintas turvassa lepäjäis...
    ja onni täyttäis mun elämäni,
    ja koskaan en minä väsähtäis.
    -- Sillä paljon, paljon sua lemmin!

                --

    Anna anteeksi Margareeta...
    Sydämmeni tuskissa olen sen tehnyt!

    Sydämmeni tuskissa sinua kiusannut,
    sydämmeni tuskissa sinua loukannut,
    riemus ryöstänyt, rauhas rikkonut,
    pyyntös pyhimmän maahan tallonut...
    Sydämmeni tuskissa niin olen tehnyt!

    Oman onnenihan näin olen turmellut,
    oman elämänihän näin olen runnellut...
    jos toisellainen ma ollut oisin,
    niin ehkä voisit jo olla mun?

    Sinä oisit voinut jo olla mun,
    jos kohdellut oisin sua toisin!
    jos rintas kärsivän, rikotun
    en haavaa kaivellut oisi!

    Sinä oisit voinut mun olla jo --
    ah Herra kuin tämä pistää!
    Nyt synkkää synkemp' on kohtalo
    ja rauhaa löydä en mistään!

    Ma harhaan tuskissa päivin öin,
    kuin ruoskittu minä kuljen.
    Ma metsän kätköissä kyynelöin
    ja ukset jälkeeni suljen.

    On yksinäisyys niin hirveä,
    mut ihmisseura mua viiltää --
    Jos ruumiin silmin vois itkeä
    niin että kyynelet kiiltää:

    Niin ehkä, ehkä se huojentais
    myös sielun raskasta vaivaa.
    Vaikk' ei se tehtyä tyhjäks sais
    edessä Jumalan taivaan...

                --

    Ilman toivoa, ilman uskoa
    en en minä elää vois!
    Mun henkeni -- ruumiini ei sitä kestäis
    mun järkeni sammuis pois...

    Vaikka nyt kaikki on välillämme rikki,
    vaikk' erohetken kellot jo soi:
    Niin -- ilman toivoa, oi Margareeta,
    en en minä elää voi...

    Rukoilen rintani elämän Herraa
    että Hän minutkin uudesta lois:
    Jotta sun sydämmesi kerran, kerran
    minua lempien lähetä vois...

    Rukoilen henkeni kaitselmusta:
    Kaiken Herra mua nöyrrytä!
    Särje itsekkyyteni musta --
    vaan älä toivoa järkytä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Margareeta - Sydämmen säveliä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home