Title: Aatteiden mies - Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä
Author: Aho, Juhani
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aatteiden mies - Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä" ***


AATTEIDEN MIES

Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä

Kirj.

JUHANI AHO



Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.



SISÄLLYSLUETTELO:

Esipuhe

1. _Haminan kadettikoulussa_. Soldanien ja Lukanderien suku. -- Ulrika
Soldan. -- Pappi Erik Lukander venäläisten vankina. -- Saelanin
koulussa. -- Kadettikoulu. -- Halu antautua taiteilijaksi. -- Uusi
päällikkö. -- Tutkinnot.

2. _Insinööriopistossa Pietarissa_. Tulo Pietariin 1838. --
Aatelisrykmentissä. -- Esittely suurruhtinas Mikaelille. --
Insinööriopistossa. -- Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. --
Paraatissa Mars-kentällä ja Talvipalatsissa. -- V:n 1840 muistojuhla ja
promotsiooni Helsingissä. -- Matka Petäjävedelle.

3. _Insinööriupseerina Dünaburgissa_. Sietämättömiä oloja. -- Valtion
varas. -- Kaipausta parempiin oloihin. -- "Tahtoisin oppia
ajattelemaan." -- Lohduttava kirje isälle. -- Alakuloisuutta ja
sisällisiä taisteluita. -- Onnuz ja Ahriman. -- Vänrikki August
Tavaststjerna. -- Frans Liszt. -- Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä.
-- Siirtyminen Pietariin.

4. _Apuopettajana Sota-akatemiassa_. Keltussa. "Koko maailma näkyy
hymyilevän minulle." --- Toimet Sota-akatemiassa. -- Ystäväpiiri:
Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen. -- Isän kuolema ja hautaus. --
Koti Lappeenrannassa. -- Ilo ulkomaan matkasta. -- Vapautus suuresta
vankilasta. -- Onnetonta rakkautta.

5. _Opintomatka Saksassa 1847-48_. Lähtö Pietarista. -- Tapaa
Snellmannin Berliinissä. -- Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. --
Sairautta ja alakuloisuutta. -- "Sydänjuuret ovat katkenneet." --
Magdeburgin tuomiokirkko. -- Gosslar. -- Tulo Giesseniin ja Justus
Liebig, -- Työskentelyä laboratoriossa. -- Selontekoa Liebigin
metoodeista. -- "Louis Philippe ist entflohen!"

6. _Vallankumous 1848_. Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. --
Mielentila ennen Pariisiin lähtöä. -- Selonteko ulkonaisista ja
sisäisistä syistä matkalle lähtöön. -- Kammo palata Venäjälle. --
Vallankumouksen vaikutukset Giessenissä. -- Taakka omalletunnolle.

7. _Matkalla vallankumoukseen_. Frankfurt am Mainissa Metternichiä
etsimässä. -- Rothschild ei osta vekseliä. -- Arvostelua Suomen
oloista. -- Neustadtissa tohtori Freyn luona. -- "Seidler, Bürger aus
Neustadt." -- Liberté, egalité, fraternité. -- Eräs henkiheimolainen.

8. _Pariisissa_. Pariisin vetovoima. -- "Au premier en descendant du
ciel." -- S.A. Hedlund. -- Edustajakammarin piiritys. -- Paraati
Marskentällä. -- "Pyhä totuus ihmisen vankin tuki." -- Sanomalehdet. --
Ei sanaakaan Suomesta. -- Pariisilainen ja suomalainen. -- Innostus
alkaa hälvetä. -- Velvollisuuksien ristiriita. -- On menetellyt väärin.
-- "Alkaa toinen sisällinen maailma selvitä." -- Lähtö Pariisista.

9. _Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa_. Lontoossa. -- Myrskyssä
Pohjanmerellä. -- Ringerikessä. -- Vallankumous päättynyt idylliin. --
Arbogassa ja Strömsholmissa. -- Hakee turhaan tointa. -- Saa
väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. -- Päättää lähteä Ameriikkaan.

10. "_Filosoofi Soldan_." Kirjeitä Hedlundille. -- "Rohkea sana
voimasta." -- Tulo Tukholmaan. -- Ei uskalla jäädä sinne. --
Eldgarnissa. -- Lähtö Ameriikkaan. -- Helsingörissä.

11. _Atlantinmerellä_. Päiväkirja merellä. -- Hänen rukouksensa.
-- "Strauss ja Ullman." -- Straussin oppi nerosta. -- Mietteitä Jumalan
olennosta. -- Jumalan immanensi. -- Ulos Atlantille. -- Jumalan
persoonallisuudesta. -- Delfiinejä. -- Luonnosta Atlantilla. -- Pahoja
unia. -- Luonnontutkija. -- Luonnonihailija. -- Ihana yö ja aamu. --
Valaskaloja. -- Suunnitelma suureen teokseen. -- Turskan ongintaa
New-Foundlandin matalikolla. -- Sandy hook. -- Tulo Ameriikkaan.

12. _Ensimmäiset vuodet Ameriikassa_. Ensimmäinen päivä Ameriikassa. --
Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. -- Opettajana Newarkissa. --
Arvostelua Ameriikan oloista. -- Ikävyyttä ja alakuloisuutta, -- Jatkoa
mietteihin merellä. -- Ystäviä Filadelfiassa. -- Fredrika Bremer. --
Kemianopettajana Cambridgessa. -- Jenny Lind. -- Keksintö. -- Perustaa
tehtaan. -- Lähtee Pennsylvaniaan.

13. _Pennsylvanian hiilimailla_. Tamaquassa. -- Luonnon helmassa. --
Henry ja Benjamin Kline. -- "Toinen Paganini." -- Bostonissa. --
Jatkuvia maanmittaustöitä, -- Filadelfiassa.

14. _Viimeiset vuodet Ameriikassa_. Tohtori Enderlinin perheessä
New-Yorkissa. -- Myy maitopatenttinsa. -- Kesänvietto George-järvellä.
-- "The Geology of Pennsylvania." -- Asettuu Pottsvilleen. --
Naimapuuhia. -- Aarniometsissä. -- Saa kutsun palata Suomeen. --
Loppuvaikutus Ameriikasta.

15. _Kotia kohti_. Uudelleen Atlantin yli. -- Uuden ajan airueita.
-- Saapuu Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. -- Uutisia Suomesta.
-- Huviretki Sveitsiin. -- Asettuu Gööteporiin. -- Hedlund, Rydberg ja
Meijerberg. -- Tapaa Cygnæuksen. -- Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä
Ruotsiin. -- Kirjoittaa kirjasen "Valokaasusta ja sen käyttämisestä".
-- Keksintö kaasun käyttämisestä keittiöissä. -- Armohakemus. -- Tulo
Turkuun. -- Helsingissä. -- Tapaa äitinsä Uuraassa. -- "Itkin kuin
pieni lapsi." -- Vanha koti Lappeenrannassa. -- Tanssiaiset.

16. _Isänmaata palvelemassa_. Herännyt Suomi, -- Kiireisen työn aika.
-- Opettajana Saelanin reaalikoulussa. -- Jäsenenä komiteassa "Suomen
hyväksi." -- Helsingin uusi kaasulaitos. -- Matka Lappiin. -- Mietteitä
kansan valistamisesta. -- Kuvitettua lukemista kansalle. --
"Tervanpoltosta Suomessa." -- Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862,
-- "Miksi on maamme niin köyhä?" -- jäsenenä kansakoulukomiteassa v.
1862. -- Vastalause ja arvostelua harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta
maassamme. -- Rahapajan perustaminen. -- Suomen pankin setelit.

17. _Teos, joka ei valmistunut_. Miksi ei teoksesta mitään tullut? --
"Streng ist Kühle, doch die Pflicht ist strenger." -- Filosoofinen
käsikirjoitus-kokoelma. -- Teoksen ohjelma. -- Kirje Viktor
Rydbergille. -- "Sinne se meni.".

18. _Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista_. Uskonnon synty.
-- Uskonto ja Siveellisyys. -- Onnellisuuden oppi. -- Sielun
kuolemattomuus. -- Siveys-oppi ja sen sovittaminen oinaan elämään.

19. _Mietteitä kansallisuuskysymyksestä_. Patriotismi ei ole ehdoton
siveellinen aate. -- Kansallisuusaate vielä vähemmin, -- Kirjeenvaihtoa
Viktor Rydbergin kanssa. -- Kansallisuusaate voi johtaa heikomman
sortoon. -- Katkoff oli hegeliläinen. -- Mietteitä kieliriidasta. --
Valta ei ole oikeutta. -- Polemiikkia Z. Topeliusta vastaan. -- "Sijaa
aatteille." -- Hengen jalous. Loppu.



Esipuhe.


Tämä teos on tarina miehestä, jonka koko elämä oli aatteille omistettu,
pyhitetty alinomaiselle pyrkimiselle oikeuteen ja totuuteen. Se on
selonteko siitä, miten tämä mies -- August Fredrik Soldan oli hänen
nimensä -- kaikissa vaiheissaan ja vastuksissaan, kaikissa
taisteluissaan, kärsimyksissään ja kiusauksissaan koetti pitää
puhtaiden periaatteiden lippua levällään ja puristaa sen tankoa
rintaansa vasten vaikeimmissakin vastatuulissa.

Hän kuoli helmikuun 5 p:nä 1885.

Alan tämän kuvauksen hänen elämästään mainitsemalla hänen
kuolinpäivänsä siksi, että hän eläessään lienee ollut suurelle osalle
silloista sukupolvea yhtä tuntematon kuin hän oli minullekin. Vasta
risti hänen nimensä päällä sanomalehtien muistokirjoituksissa saattoi
tämän nimen silmieni eteen. Vasta nuo muistosanat luettuani selvisi
minulle, että oli mennyt manalle mies, joka tavallaan oli ollut
merkillisimpiä maassamme. Selvisi hetkeksi ja unohtui taas, unohtui
minulta ja arvatenkin suurimmalta osalta niitä, jotka hät'hätää olivat
sanomalehtensä lukeneet ja heittäneet sen pois.

Sattuma on tehnyt, että tämän miehen nimi myöhemmin tuli kaikumaan
korvissani; että hänen elämänsä vaiheet ja hänen elämänsä työt
herättivät uteliaisuuttani ja että minä niihin tutustumalla sain
luoduksi itselleni yhä selvemmän ja tarkkapiirteisemmän kuvan hänen
luonteestaan kaikkine ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Kun mies
elää aikansa mukana niin monipuolisesti kuin Aug. F. Soldan teki, on
hänen elämänsä myöskin heijastusta ajan elämästä, tehden sen kuvaamisen
siten kahta huvittavammaksi.

Soldanin elämänvaiheet olivat suomalaisen miehen vaiheiksi harvinaisen
kirjavat, hänen lahjansa tavallista suuremmat, hänen harrastuksensa
mitä monipuolisimmat. Hän oli sotilas, kemisti, taiteilija, keksintöjen
tekijä, teknikko, virkamies ja ennen kaikkia filosoofi. Hän oli saanut
kasvatuksensa Haminan kadettikoulussa, vietti vuosia insinööriupseerina
Venäjällä, sai valtiolta matkarahan valmistuakseen kemian professoriksi
sota-akatemiassa, antautui innolla tähän tiedemiehen työhön Giessenissä
Saksassa, heitti yhtäkkiä kaikki ja matkusti vallankumoukseen Pariisiin
v. 1848. Tahtomatta ja voimatta palata enää Venäjälle, päätyi hän,
harhailtuaan pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa, Ameriikkaan, jossa oli
opettajana, maanmittarina ja insinöörinä, ja teki siellä erään tärkeän
keksinnönkin. Saatuaan v. 1859 luvan palata Suomeen otti hän vilkkaasti
osaa siihen aikaan heränneihin isänmaallisiin harrastuksiin
kotimaassaan, perusti ja rakensi rahapajan ja oli sen ensimmäinen
johtaja. "Filosoofi Soldan", jolla nimellä häntä silloin tällöin on
nähty mainittavan, jätti jälkeensä vielä tavattoman runsaan kokoelman
filosoofisia käsikirjoituksia.

Hänen ulkonaiset vaiheensa ja toimensa, niin merkilliset kuin ovatkin,
eivät kuitenkaan ole yksin vaikuttaneet siihen, että olen ryhtynyt
hänen elämän-tarinansa esittämiseen. Viehättävintä, jännittävintä ja
opettavinta ovat hänen elämässään sen sisälliset taistelut ja
kärsimykset, hänen sisäinen eetillinen kehityksensä, hänen
harrastustensa puhtaus ja vilpittömyys, hänen pyrkimisensä totuuden
omistamiseen ja sen sovittamiseen omaan elämään. Semmoisena kuin olen
oppinut hänet tuntemaan kirjeistä, päiväkirjoista, muistoonpanoista ja
filosoofisista käsikirjoituksista, seisoo hän edessäni kuin perikuvana
kansallisen luonteemme parhaista ominaisuuksista, jotka niin
moninaisesti esiintyivät henkisen suuruutemme ajan etevimmissä
miehissä.

Eihän hän tosin ollut mikään suuri mies, jos häntä töittensä näkyvien
tuloksien vaa'alla punnitaan. Mutta jos miestä mitataan myöskin sen
mukaan, mihin hän pyrkii, mitä hän tahtoo saada aikaan, niin on
Soldaninkin paikka merkkimiestemme kuvastossa varma.

Tämä hänen elämäkertansa on siis tavallaan hänen hyvän tahtonsa
historia ja on se tässä esitetty sillä vakaumuksella, että tällaiset
hyvän tahdon miehet, jahka heidän tarkoituksensa kerran tulevat
tunnetuiksi, voivat viedä maatansa ja kansaansa eteenpäin yhtä paljon
tai ainakin mitata sille sen tulevaisuuden tietä yhtä selvästi kuin
nekin, joiden on ollut onni suotuisissa oloissa luoda näkyvämpiä
tuloksia elämänsä työllä.



1.

Haminan kadettikoulussa.


_Soldanien ja Lukanderien suku. -- Ulrika Soldan. -- Pappi Erik
Lukander venäläisten vankina. -- Saelanin koulussa. -- Kadettikoulu. --
Halu antautua taiteilijaksi. -- Uusi päällikkö. -- Tutkinnot_.

Soldanien suku on vanhaa laajaa karjalaista perua.

August Fredrik Soldanin isä oli ruununvouti Lappeen kihlakunnassa Karl
Gustaf Soldan, syntynyt v. 1782 Putikon sahalla, jossa isä Erik Soldan
oli sahanhoitajana. Myöhemmin oli Erik Soldan nimismiehenä
Uukuniemellä. Erik Soldanin iso-isän veli Hans H. Soldan (synt. 1686,
kuoli. 1758) lepää haudattuna Mikkelin vanhan sakastin lattian alla.
Hän näyttää olleen vanha karoliini, koska hänellä kerran kirstua
avattaessa oli kädessä sotilashansikkaat "à la Charles douze". Suvussa
kulkevan tarun mukaan, jonka luotettavaisuutta kuitenkin on mahdoton
todistaa, ulottuvat suvun juuret aina ristiretkiin saakka. Giessenissä
ollessaan tapasi Soldan näet siellä erään Soldan nimisen tohtorin,
jolla oli samallainen sinetti, puolikuu ja kolme tähteä, kuin se, joka
oli Suomen Soldaneillakin kulkenut polvesta polveen. Tämän tohtori
Soldanin mukaan olisi Soldanien kantaisän pitänyt olla eräs
turkkilainen Sadok Selim Soldan eli Sultan, joka tuli kristityksi
Jaffassa 1305 ja kuoli Brakhanassa 1338. Miehellä oli ollut 11 poikaa,
joista erään nimi oli August, ja joka oli pappi -- kuoli 1394.

Äidin puoleltakin tunkivat Soldanin sukujuuret syvälle karjalaiseen
maahan. Hänen äitinsä nimi oli Ulrika Lucander, jonka isä Erik Lucander
oli ensin kappalaisena Pieksämäellä ja sitten Kesälahdella. Ulrika
Lucander oli erinomaisen älykäs ja monia kokenut nainen, joka jo
pienestä pitäen oli tottunut elämän ankaruuteen. Hän oli syntynyt 1784
ja sai jo nelivuotiaana 1788 v:n sodan aikana paeta vihollisen jaloista
Pieksämäen pappilasta erääsen sydänmaan torppaan, jossa viivyttiin koko
kesä. V:n 1808 sodan aikana joutui hänen isänsä venäläisten vangiksi.
Kun tästä tapauksesta on äidin antama kertomus eräässä Soldanin
muistikirjassa, saakoon se tässä sijansa.

Venäläisten päällikkö oli Kesälahdella liikkuessaan kysynyt joltain
talonpojalta, oliko tämä kuullut kirkossa luettavan hänen
julistuksiaan. "En minä ole kuullut", oli talonpoika vastannut ja kohta
sen jälkeen saapui eräs översti Gudevitsch kuuden kasakan kanssa
pappilaan sillä käskyllä, että översti tahtoo pastoria puhutella.
Lähetystö, joka tuli yön aikaan, pyysi ruokaakin, mutta kun perhe oli
juuri muuttamassa pakopirtille, ei pappilasta löytynyt muuta kuin muuan
luumurikka. Sen sijaan löytyi rappujen alta pappilan pojan Adolfin
pyssy ja se luettiin tietysti raskauttavaksi asianhaaraksi sodan
aikana. Kun Lucander oli saapunut ylipäällikön luo Villalan kylään,
pidettiin siellä tutkinto, jossa tuli selville, että Lucander kyllä oli
lukenut venäläiset julistukset, mutta samalla myöskin ruotsalaiset. Kun
venäläiset jo olivat julistaneet valloittaneensa maan, katsottiin
ruotsalaisten kuulutusten lukeminen rikokseksi ja Lucander pönkitettiin
yöksi aittaan ja vietiin seuraavana päivänä Savonlinnaan, jossa
sulettiin vankilaan, aluksi ilman ruokaa. Vasta sitten kun hän oli
latinankielen avulla saanut tarpeensa selitetyksi eräälle upseerille,
sai hän luvan hankkia itselleen ruokaa.

Eräs vartija-sotamies oli sitä ennen antanut vangitulle suuren palan
leipää ottamatta siitä tarjottua maksua.

Tytär Ulrika oli sillä välin lähtenyt viemään isälleen vaatteita ja
rahaa. Hän matkusti venheellä Uukuniemelle, pitäen itse perää, kun
muuan vanha ukko souti. Uukuniemen rovasti Schroeder ei kuitenkaan,
pelkuri kun oli, uskaltanut ottaa tytön asioita toimittaakseen, ei edes
mitään neuvoja antaakseen, miten kirjeet ja rahat olisivat perille
saatettavat.

Venäläisten päällikkö Dolgoruki oli kuitenkin käyden pappilassa antanut
seudun herrain pyynnöistä ja selityksistä heltyneenä käskyn, että ukko
Lucander olisi heidän takuullaan päästettävä vapauteen. Kun Lucander
Savonlinnasta saapui Viipuriin, jossa hänen oli määrä astua vankeuteen,
odottikin häntä siellä ilosanoma, että hän on vapaa ja saa palata
kotiinsa. Ennen lähtöään kävi hän kuitenkin linnassa katsomassa sitä
kammiota, jossa hän olisi tullut asumaan ja jommoiseen eräs toinen
samanlaisissa olosuhteissa vangittu pappi, Winter Liperistä, sulettiin
sillä seurauksella, että tuli hulluksi. Liikuttavinta tässä tarinassa
on Lucanderin kotiintulo. Perhe, joka oli paennut erääsen Pyhäjärven
etäiseen niemeen eikä kuukauden päiviin kuullut mitään vangitusta, oli
taas palannut pappilaan. Kun oli yö, niin siellä nukuttiin eikä kukaan
huomannut isännän kotiintuloa. Ei hänkään ketään herättänyt, hiipi vaan
huoneesensa ja laittoi itse vuoteensa ja kävi levolle. Vasta aamulla
tuli palvelija ilmoittamaan: "Jo on rovasti kotona!" Ukko itse tuumasi:
"Tiesinhän, ett'ei jumala minua hylkäisi."

Ulrika Lucanderin äiti oli nimeltään Maria Juliana Tuderus. Myöskin
Wrightien äiti oli Tuderus, josta Soldan näyttää otaksuneen, että
heidän välillään olisi ollut jonkunlaista sukulaisuutta taiteellisiin
taipumuksiin nähden.

Soldanin isä Karl Gustaf Soldan oli henkikirjoittajana Sortavalassa ja
asui lähellä kaupunkia Helylän tilalla, kun August Fredrik syntyi 13
p:nä heinäkuuta 1817. Silloinen Helylän talo on nyt nimeltään Myllykylä
ja tunnettu tehdaspaikka. Siihen aikaan ei siellä ollut muita laitoksia
kuin jauhomylly. Kun Soldanin vierailla mailla sittemmin niin
voimakkaaksi kehittynyt koti-ikävä ja isänmaan kaipaus melkein aina
keskittyi tähän paikkaan, jota ikäväänsä ja kaipaustaan hän useinkin
koetti tyydyttää siten, että muistista piirteli ja maalaili sen eri
näköaloja, kuvattakoon tämä ensimäinen koti tähän hänen omien
muistiinpanojensa mukaan:

"Helylän talo, joka on noin 5 virstaa Sortavalan kaupungista Helylän
joen varrella, on luonnonihana paikka. Joki, joka tulee Ruskealasta,
kaivaa tässä syvän laakson ja muodostaa kaksi koskea. Ylempi koski on
kaksihaarainen, pienen kalliosaaren kahtia jakama. Kohta tämän ylemmän
kosken alla tekee joki polvekkeen etelään, niin että rakennuksesta,
joka on joen pohjoisella töyräällä, mutta kuitenkin jotenkin lähellä
vettä, oli näköala koskelle. Vähän matkaa alempana oli toinen koski,
jonka yli vei silta. Sillan korvassa oli mylly ja myllytupa." -- Tästä
"hurmaavan kauniista" paikasta, jota muutkin taiteilijat ovat
rakkaudella kuvanneet, säilytti Soldan varhaisimman lapsuutensa
muistona ainoastaan seuraavan himmeän kuvan: "jokilaakso on kirkkaan
auringon valaisema ja siinä valaistuksessa esiintyvät mylly ja silta ja
jokipinteet voimakkaampina -- ilma on hiukan viileä ja tuulinen."

Hän oli vasta nelivuotias, kun perhe 1821 muutti Lappeenrantaan, isän
päästyä Lappeen kihlakunnan ruununvoudiksi. Mutta kun hän silloin
tällöin ja vielä vanhoillaankin pyhiinvaelsi tälle paikalle, ottaen
sieltä kerrankin mukaansa puupalasia vanhan rakennuksen seinästä,
muodostui tuo maisema hänelle vähitellen isänmaata kokonaisuudessaan
edustavaksi. Kun hän, varsinkin ulkomailla ollessaan, ajatteli
isänmaataan, ajatteli hän aina ensin Helylätä. Isänmaan kuvaa
täydensivät sitten vielä Lappeenranta ja Saimaa saarineen ja niihin
tehtyine kalastusretkineen; Lappeenrannan ympäristöt ja matkustukset
niihin isän seurassa; kaikki nämä ynnä kuva Suomen kartasta
tummansinisine järvineen yhtyivät hänen mielessään kokonaissäveleksi
kotimaasta.

Lappeenrannassa pantiin poika pastori Saelanin kouluun, jossa
kuria ajan tavan mukaan ylläpidettiin etupäässä tukkapöllyllä,
kämmenlyönneillä ja pään koputuksella. Kun ei poika voinut oikein
ääntää saksalaista sch-ääntä, paukutettiin hänen päätänsä pöydän
laitaan, johon otsa silloin parahiksi ulottui. Opintiensä ensi
taipaleesta oli hänellä siis vaan kauhu muistona, joka lopulta kasvoi
niin suureksi, että hänet kerran täytyi väkisin kouluun kantaa.

Vanhemmilla oli Lappeenrannassa oma talo, jonka isä oli rakennuttanut
venäläisillä "plotnikoilla". Yksi näistä teki pojalle viulun ja korjasi
hänen äitinsä viulun. Äiti soitti näet viulua ja harrasti muutenkin
soittoa ja laulua. Viulunsoitto meni perintönä pojallekin ja oli hän
jotenkin taitava soittaja. Tuon tuostakin hän kirjeissä ja
muistiinpanoissa puhuu viulustaan varsinkin yksinäisten hetkien
lohdutuksena vierailla mailla. Nähtävästi oli hän, samoinkuin hänen
vanhempi veljensä Karl ja nuorempi sisarensa Augusta, joista edellinen
oli jotenkin taitava piirtäjä ja jälkimäinen aikoinaan hiukan tunnettu
maalari, perinyt taiteelliset taipumuksensa juuri äidiltään.

Aikaisemmilta poikavuosiltaan on Soldan vielä pannut muistoon Suomen
jääkärien harjoitukset, ammunnan ja musiikin leirikentällä ulkopuolella
kaupunkia, jääkärien päällikkönä oli översti Ramsay, sittemmin Kuopion
läänin kuvernööri ja Snellmanin ja hänen "Saimansa" kiristäjä. Eräs
luutnantti von Wendt ynnä joukko muitakin upseereja seurusteli
perheessä ja vaikutti kai tämäkin osaltaan siihen, ett'ei August
noudattanut vanhemman veljensä esimerkkiä ja pyrkinyt yliopistoon, vaan
lähti -- tai oikeammin pantiin -- kadettikouluun.

Ennen sitä lähetettiin hänet kuitenkin kymmenvuotiaana (v. 1827)
Viipurin alkeiskouluun, joka oli saksankielinen, niinkuin kaikki
muutkin oppikoulut siihen aikaan Itä-Suomessa. Kaksivuotiselta
oloajaltaan tässä sivistyslaitoksessa ei Soldanilla ole mainittavana
muuta kuin mitä tapahtui sen ulkopuolella: harrastusta ruumiin
harjoituksiin kierteleväin akrobaattien esimerkin mukaan, josta oli
tuloksena notkea ruumis ja suuri taito kaikellaisten käsikonstien
tekoon, jossa hän vielä vanhoillaankin kuuluu olleen taitava. Ruumiin
harjoitukset panivat perustuksen siihen kestävyyteen, jota sittemmin
kyllä tarvittiin myöhemmän elämän monissa seikkailuissa.

Samassa elämäkertansa katkelmassa, jossa hän näistä kertoo, on seuraava
merkillinen itsetunnustus. Viipurin koulussa ollessaan oli hän kerran
lähtenyt 18 virstaa Viipurista olevaan Kaislahteen Uuraassa ja joutunut
sinne myöhään illalla. Talon rouva ei kuitenkaan ottanut kuleksijata
vastaan, vaan ajoi hänet pois yön selkään. Poika istuutui lukossa
olevan korkean portin päälle ja vannoi siinä poikkipuulla ratsastaen
sen hiljaisen valan, ett'ei koskaan -- varastaisi. Häntä oli näet --
yhä oman tunnustuksensa mukaan -- vaivannut se pahe, että hän
pikkupoikana silloin tällöin näpisteli toisten tavaroita: leikkikaluja,
lantteja veljeltään y.m.s. Tästä paheesta ei hän sano päässeensä
täydellisesti ennen kuin nuorukaiseksi tultuaan ja antoi hän vielä
kadettina ollessaankin vietellä itsensä toisen hyväksi eräästä
kauppapuodista puhaltamaan kynäveitsen. Ett'ei tämä pahe nyt suinkaan
ollut mikään varsinainen pahe, vaan ainoastaan jonkunlainen paha tapa,
jota hänen arka mielensä vanhemmilla päivillä suurenteli, siitä on
tämän kirjoittaja vakuutettu. Olen kertonutkin sen vaan osoittaakseni,
kuinka Soldan jo pienestä pitäen sai ja osasi taistella itseään
vastaan, -- taistelu, joka hänellä jatkui kautta koko elämän
monenlaisten sisällisten herätysten ja uudistusten muodossa.

Soldanin varsinainen kasvatus- ja oppiaika alkoi vasta hänen
kadettikouluun tultuaan v. 1830. Edellä olen jo maininnut sen
otaksumisen, että hänen sotilasuralle antaumiseensa mahdollisesti
vaikuttivat kaupungissa asuvat ja perheessä seurustelevat sotilaat,
joiden käytös ja esimerkki aina ovat omiaan nuorten poikain silmiä
häikäisemään ja herättämään haluja, joita todellisuudessa ei heidän
luonteissaan aina ole olemassa. Soldanin myöhempi elämä todistaa, että
hänellä kyllä oli taipumuksia ja lahjoja kaikille muille aloille paitse
sotilaalliselle. Kadettikouluun tullessaan joutui hän siis kokonaan
väärälle uralle, josta kaikki hänen vastaiset vaiheensa kyllin selvästi
todistavat.

Luultavinta onkin, ett'eivät Soldanin omat sisälliset taipumukset hänen
lähtöönsä vaikuttaneetkaan. Pääsyynä lienee ollut isän huonot asiat.
Perhe kun oli suurenlainen, kaksi poikaa ja neljä tytärtä, niin olihan
luonnollista, että toinen pojista, joka oli reipas, komea ja pitkä
hulivili, pantiin kouluun, missä hän ei isälleen paljoa maksanut ja
josta päästyä hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Oli sitäpaitse
suuri kunnia tähän aikaan päästä kadettikouluun. -- "Kadettikoulu oli"
-- sanoo E. Nervander teoksessaan "Minne af Fredrik Cygnæus" -- "siihen
aikaan hyvin tarkasti aidotettu kasvatuslaitos maan säätyhenkilöiden
perheitä varten. Uusia oppilaita otettaessa oli katsottava isäin
ansioihin, etupäässä sotilaallisiin. Jos nuo ansiot olivat tasan, oli
aatelisen poika etusijassa." Cygnæus on merkinnyt muistoon, että
silloisen kadettikoulun johtajan, kenraali Thesleffin päätöksen mukaan
aatelittoman pyrkijän piti olla kymmentä prosenttia taitavamman kuin
aatelisen päästäkseen kadetiksi. Kun Soldanin isällä ei ollut
sotilaallisia ansioita eikä hän ollut aatelismieskään, lienee siis
pojan vastaanotto kadettikouluun ollut yksinomaan hänen hyväin
alkutietojensa ansio.

Erinomaisen hyvin näkyy hän siellä edistyneenkin, vaikka
pääharrastukset eivät aina olleetkaan suunnattuina siihen
tulevaisuuteen, jota kohti oikeastaan oli määrä kulkea. Fredrik
Cygnæus, joka siihen aikaan oli opettajana kadettikoulussa, korotti
monen sen aikuisen kadetin päämaalin yläpuolelle tavallista näköpiiriä
sekä yleisinhimillisiin että isänmaallisiin ihanteihin. Voi pitää
varmana, ett'eivät opettajan kaunopuheliaat luennot olleet
Soldaniinkaan syviä jälkiä jättämättä.

On syytä olettaa, että tämän opettajan selonteot varsinkin maailman
taiteen suurista mestariteoksista synnyttivät vilkasta vastakaikua
Soldanissa. Sillä melkein jokaisessa kirjeessään puhuu hän
piirustuksesta ja maalauksesta, joka näyttää täyttäneen hänen mielensä
enempi kuin mikään muu aine. Sitäpaitse oli hänellä taiteesen
innostuneita tovereitakin. Eräässä aivan ensimmäisistä kirjeistä, joita
on säilynyt Soldanin kadettiajoilta kirjoittaa hän (17.1.1834): "Toivon
voivani tällä lukukaudella piirustaa vähän enemmän kuin ennen. -- --
Forsténit [kaksoisveljekset Lennart ja Torsten, molemmat sittemmin
översti-luutnantteja] ovat pöytänaapureitani 3:ssa osastossa. He
pääsivät nyt 3:lle luokalle ja heidän kanssaan tulee varmaankin
ahkerammin piirustetuksi. Kerrotaan, että piirustuksenopettaja Nymander
ottaisi eronsa -- jospa hän tekisi sen hyvin pian ja voi! jos me
saisimme Wrightin hänen sijaansa, silloin tulisi toinen ääni kelloon,
silloin voisi todellakin oppia jotain!"

Eräässä toisessa kirjeessä taas (5.4.34): "Jos nyt saisin tuon kauvan
odotetun oikein kelvollisen värilaatikon, niin koettaisin piirustaa
jonkun oikein suuren ja kunnollisen taulun värien kanssa. -- -- 20
ruplasta saisi niin hyvän värilaatikon kuin minä voisin toivoa. Yksi
tovereistani, Forstén Kuopiosta, omistaa semmoisen ja minä olen itse
nähnyt sen. Se on ostettu Freseltä (Pietarissa), joka itse on värien
sekoittaja ja jolla on suuri makasiini." Oikein vaikuttaakseen isäänsä
tässä hänelle nähtävästi hyvin tärkeässä asiassa, lisää poika vielä
varmemmaksi vakuudeksi: "hän on saanut kunniamerkinkin taidostaan", ja
jatkaa sitten: "Minä tahdon kyllä arvokkaasti ja kauniisti käsitellä
tätä laatikkoa, joka on aivan erikoista tekoa, ja käyttää sitä ensin
jonkun suuremman taulun tekemiseen. Koko kirjeessä ei näy olevan muusta
puhetta kuin tästä piirustuslaatikosta, niin, minä sitä oikein
ikävöin." Luultavasti saikin hän haluamansa kapineen, koska toista
vuotta myöhemmin hänen taulunsa jo olivat kehyksissä ja ripustetut isän
kammarin seinälle.

Missä määrin tämä taiteellinen halu oli hänet vallannut, se näkyy
ensimmäisestä muistiinpanosta hänen sunnuntaina 24 p:nä huhtik. 1836
alkamassaan päiväkirjassa:

"Ehkä tärkeä päivä minulle. Meurman, Ruin [sittemmin protokollasihteeri
O.E. Meurman ja översti Konst. Ruin] ja minä olimme taas
kirkontornissa. Tuuli vinkui komeasti tornin ympärillä, mutta nyt ei
puhuttu kesäisistä tutkisteluretkistäinme, vaan -- tulevaisuudestamme.
Meurman ja Ruin tuumivat mennäksensä Morskoin komppaniaan, ja minä
mennäkseni Ruotsiin, maalariakatemiaan -- saa nähdä, kuinka asiat ovat
ensi vuonna näillä ajoin." Miettiessään vielä tätä samaa asiata sen
päivän iltana sanoo hän siitä: "olin keveällä mielellä, sillä
valoisampi tulevaisuus koittaa nyt minulle. -- -- Mielikuvitukseni
leijailee vaan Tukholmassa."

Seuraavaan päivään mennessä oli tuo kirkontornissa keksitty
korkealentoinen aate jo kehittynyt niin pitkälle, että kun toveri
Meurman ehdotti, että hän ottaisi eronsa, hakisi matkarahoja ja
kotiopettajatoimella koettaisi elätellä itseään akatemiassa, Soldan
lupasi ajatella asiaa Ruotsiin siirtymisestä. Ja seuraavana sunnuntaina
kirjoittaa hän jo asiasta isälleen ja odottaa vastausta niin suurella
kiihkolla, että 5 p:nä toukok. kirjoittaa muistikirjaansa: "No, tänään
sai isä sunnuntaisen kirjeeni; kun nyt kaikki vaan päättyisi
onnellisesti" ja 9 p:nä: "Luin että eräs suomalainen Ekman oli otettu
Kunink. Ruots. Taideakatemiaan; sydämeni hypähti. Vapaus! vapaus!"

Miehinä, joihin hän perustaa toiveensa Ruotsiin siirtymisen
mahdollisuudesta mainitsee hän kaksi kuuluisaa nimeä -- Adolf
Ivar Arvidsonin ja Anders Erik Afzeliuksen. Edellinen muistui kai
siksi, että hän jo siihen aikaan oli tunnettu Ruotsissa olevain
suomalaisten hartaaksi suosijaksi. Vaikk'ei tällä kertaa ja tässä
asiassa, sai Soldankin myöhemmin maanpaossa ollessaan nauttia hänen
tehokasta apuaan hyvinkin suuressa määrin. Jälkimmäinen taas, tuo
virastaan erotettu Turun entinen professori, joka juuri tähän aikaan
oleskeli Lappeenrannassa, asuen Tyysterniemessä, sotilaallisen
valvonnan alaisena, johtui hänelle siksi mieleen, että hän oli hyvä
tuttu Soldanin perheessä ja että hän juuri samaan aikaan näkyy
toivoneen pääsevänsä Ruotsiin siirtymään. Kirjoittaessaan
päiväkirjaansa: "hänen kohtalonsa on ehkä oleva minullekin tärkeä",
ajatteli Soldan varmaankin sitä, että hän tuon kunnioitetun miehen
seurassa, jota Lappeenrannassa kutsuttiin "viisaaksi ukoksi" ("kloka
gubben"), voisi paremmin kuin yksin tulla toimeen vieraalla maalla ja
että tämä seikka painaisi vaa'assa isän mieltä taivuttaessa. Ehkäpä
näitä toiveita kultaili vielä sekin, että Afzeliuksella oli tytär
Mathilda, johon nuori kadetti kaikesta päättäen oli ihastunut ja joka
hänkin hiukan harjoitteli maalausta. Afzelius ei kuitenkaan päässyt
Ruotsiin, vaan siirrettiin Venäjälle, Itämeren maakuntiin, jonne
Soldankin muutamia vuosia myöhemmin komennettiin.

Sillä Ruotsiin siirtymisestä ei tietysti tullut mitään. Liikuttava on
lyhyydessään se kohtaus, jossa tämä tuulentupa hajosi. Hän kirjoittaa
toukok. 24 p:nä: "Klo 4.15 seisoin 4:ssä luokassa ja vuolin kynääni,
kun Molander tuli ja huusi: äitisi on kaupungissa, katso, tuolla seisoo
hän toisen kasarmin rappusilla! Minä ulos ja siellä seisoi hän. Pyysin
lupaa päästä kaupungille, puin päälleni, kun A. tuli ilmoittamaan,
ett'en pääsisikään. Se koski niin, että itkin harmista, häpeä sanoa.
Silloin tuli äiti maneesin eteen ja sitten oli meillä valleilla ja
sinellihuoneessa kyynelinen keskustelu kadettikoulusta ja minusta: hän
tuli lohduttamaan minua ja kehoittamaan minua luopumaan toivostani
päästä pois täältä. Hakemus maalariakatemiaan olisi sulaa hulluutta; se
koski äitiin hirmuisesti, ja vaikea oli hänen lohduttaa, ollen itsekin
lohduton."

Siihen päättyi vangitun linnun ensimmäinen yritys päästä lentoon sillä
kertaa. Jos se olisi onnistunut, olisi meillä ehkä Ekmannin ja
Wrightien rinnalla Soldan tien raivaajana Suomen taiteelle. Että
innostusta ei ainakaan puuttunut, siitä on todistuksena se, että Soldan
olisi ollut valmis vaihtamaan varman uran aivan epävarmaan; eivätkä
olleet taipumuksetkaan vähäiset, siitä puhuvat kyllä monet myöhemmät
piirustukset ja maalaukset. Että hänellä myöskin jo oli omat pienet
itsenäiset mielipiteensä maalauksesta, näkyy kyllä seuraavasta
arvostelupalasta näiltä kadettiajoilta, jolloin hän ei vielä ollut
voinut tutustua mihinkään parempiin esikuviin: "Minun ei pitäisi
milloinkaan moittia toisten piirustuksia. Kun minä tänään, vaikkakin
hyvin varovasti, tahdoin huomauttaa Forstén 2:lle erästä virhettä
(silmää hänen veljensä kyirassieri-upseerissa), niin vaikeni hän ja
hymyili. -- -- En rakasta hänen turhantarkkuuttaan, hänen kankeuttaan
ja sitä pientä epäluonnollisuutta, joka on siitä seurauksena, hänen
heikkoa mielikuvitustaan ja hänen ahdasta muodostelemiskykyään; mutta
minä en saa sanoa sitä kenellekään muulle kuin itselleni. Forsténin
blanketit (maalatut nimikortit) ovat siistejä ja huolellisesti tehtyjä,
mutta kopioituja."

Mutta kun ei hänestä tullut taiteilijaa, niin ei tullut, ja sillähän
asia onkin oikeastaan ratkaistu. Soldanin elämään se kuitenkin luopi
tämä välikohtaus, jolloin hän ensi kerran repäsi auki univormutakkinsa
ja oli aikeessa sen jo nurkkaan heittää, valaisevan selityksen. Nyt hän
ei sitä saanut tehdä, mutta kerran oli hän sen tekevä. Nyt ei auttanut
muu kuin panna nuttu entistä tiukempaan nappiin ja seistä smirnaassa,
selkä kahta suorempana.

Sillä kadettikoulussa oli siihen aikaan kova komento. V. 1835 oli sinne
kenraali Thessleffin sijaan tullut johtajaksi kenraalitaapin översti E.
v. Dittmar, joka oli kovakourainen ja jotenkin raaka herra, aivan
perehtymätön suomalaisiin oloihin ja tapoihin. Niinpä kertoo Nervander,
että hän rangaistuksena käytti m.m. vesikoppia ja että hän, kun Cygnæus
huomautti häntä siitä, että rangaistusta Suomessa katsottiin
häpeälliseksi, suuttuneena selitti, että maan mielipide hänestä ja
hänen toimistaan ei häntä vähintäkään liikuta. Hän kuitenkin näkyy
saaneen mukautua maan tapoihin. Kuinka syvästi uuden johtajan
rajantakalaisuus vaikutti kadetteihin ja kuinka kiitolliset he olivat
Cygnæukselle, sitä osoittaa sekin, että Soldan neljäkymmentä vuotta
myöhemmin Cygnæukselle pitämässään puheessa muistuttaa samasta asiasta.

Millaista komentoa uusi päällikkö jo heti tultuaan piti, näkyy eräästä
Soldanin kirjeestä (28.1.1835): "Översti Dittmar on tullut. Hän tuli 19
p:nä maanantaina. Seuraavana päivänä, markkinapäivänä, saapui hän
luoksemme osastoihin. Varjele, mikä melu sekä ulkona että sisässä!
Kaikkien tuli pukeutua univormuihin, niin käskettiin, kaikki kirstut
järjestykseen, pöytälaatikot myös. Nyt tulee päivystäjäaliupseeri ja
sanoo: kirstuissa ei saa olla mitään muuta kuin kruunun vaatteet.
Puhdistetaan vaatteita, kiillotetaan saappaita, juostaan sinne ja
tänne. Tuleeko hän kohta? Missä on hän nyt? Viimein tulee käsky,
että kaikki seisokoot sänkyjensä ääressä, nyt tulee hän! -- Ei
hiiskahdustakaan koko koulussa. Yksi sotamies seisoo jokaisen oven
edessä sitä avatakseen. Ensin menee hän ensimmäiseen osastoon ja sieltä
kuuluu selvästi 'jumala varjelkoon, herra Översti!' -- meidän luoksemme
kolmanteen. Toisesta osastosta tuli hän meidän luo. Strandman, joka on
aliupseerimme, antoi raportin, ja kun se oli tehty, niin meni hän
lähemmä Strandmania ja käski hänen avata univormunsa nähdäkseen, oliko
paita puhdas. Strandmannin luota kulki hän riviä myöten edelleen,
kunnes taas pysähtyi -- minun eteeni. 'Mikä on nimenne?' kysyi hän, ja
kun minä vastasin, kysyi hän 'kuinka?' niinkuin ei olisi oikein kuullut
tuota hänelle outoa nimeä. -- 'Avaa univormu!' -- Minä avasin sen ja
liivit myös, Nyt tarkasti hän taaskin paitaani ja teki sen
muistutuksen, ett'ei saa käyttää liiviä, kun on puettu univormuun, ja
nyt se oli siis ainiaksi kielletty, mutta kun meillä on kotitakkimme,
niin saamme käyttää myöskin liivejä. Niinpä muistutti hän vielä
kaulahuiveistakin, omista näet, että ne nyt ovat kokonaan kielletyt ja
me saamme ruunulta sellaisia verkalappuja, ja kaikellaisista muista
pikkuseikoista, ja kulki edelleen. Sitten tuli hän katsomaan syöntiä,
maistoi ruokaa ja on sittemmin melkein joka ateria ollut siellä; hän
tulee melkein aina odottamatta. Hän näkyy tahtovan muuttaa kaikki.
Uusia määräyksiä annetaan yhtämittaa, järjestystä liioitellaan. Ei hän
muuten näy olevan kiivas eikä pikainen, vaikka on ankara, mutta hänen
rouvansa, joka ei vielä ole tullut, kuuluu sitävastoin olevan oikein
perhanan polska ('en Bengel till Polska'); tyttäret kauniita."

Rauvenneista toiveistaan huolimatta ja kerran nahkansa myytyään
antautui Soldan kaikella tarmollaan takomaan tulevaisuudestaan sitä
kalua, mikä siitä kadettikoulussa oli mahdollinen saada. Hyväpäinen ja
ahkera kun oli, menestyi hän hyvin ja oli koulun etevimpiä oppilaita.
Hänen tarkoituksensa oli suorittaa päästötutkinto niin korkeilla
arvosanoilla, ett'ei hänen olisi tarvis jäädä tavalliseksi jalkaväen
upseeriksi, ei edes tykistöönkään, vaan että hän pääsisi suoraan
tieteellisempään insinöörikuntaan. Se hänelle onnistuikin. Ett'ei tämä
ura suinkaan ollut helppo ja että siihen vaadittiin tavallista
suurempia lahjoja, siitä on todistuksena se, että Soldan oli
luokkalaisistaan ainoa, joka voitti vaikeudet. "Ell'ei saa määrättyä
äänimäärää (8:aa 12:sta), ei pääse insinöörikuntaan ja silloin olisin
minä hukassa" (20.9.1837). "Täytyy siis koettaa -- toivon kuitenkin,
että niin käy." Kuinka suurella vaivalla tuo korkea päämaali, joka
lopulta näyttää häntä sen itsensäkin vuoksi innostuttaneen, vaikka hän
myöhemmin sitä innostustaan halveksi, oli saavutettavissa, se näkyy
siitä, että viime vuotena lukuja kesti kesät ja talvet ja että hän
"useammin kuin yhden kerran sai nousta ylös klo 2 (sanoo kaksi)
aamulla. Mutta senpätähden on minulla ollutkin menestystä. Tutkintoni
ovat menneet hyvin ja minä pääsen kolmantena ulos, siitä olen varma."

Viimeisessä kadettikoulusta lähettämässään kirjeessä (9.12.37)
kirjoittaa hän veljelleen: "Mikä suloinen ajatus! Niin, minä sanon
vielä kerran: tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä olen yksi niitä,
jotka, vaikk'ei heillä suinkaan ole neroa (geni) kuitenkin otsansa
hiessä ovat siihen ('på genie' s.o. insinöörikuntaan) päässeet."

Vaikka nuo sanat ovat leikillä sanotut, kuvaavat ne kuitenkin
sanojaansa sattuvasti. Sillä juuri tuolla uutteruudellaan ja tuon
palavan sielunsa voimalla hän pääsi hengenkin maailmassa kohoamaan
sille asteelle, jolla hän siinä seisoi.

Vaan ei nuori lentoon valmistauva kotka kuitenkaan vielä kovinkaan
korkealle pyrkinyt. Elämänsä ihanteet sijoitteli hän käytännössä
seuraaviin puitteisiin: "Ajattelen mielihyvällä aikaa, jolloin pääsen
omaan asuntoon -- kuinka sisustan huoneeni parhaan mukaan -- siistit
huonekalut, sohva, komea kirjoituspöytä, kaunis kirjahylly, joka on
kasvava kukkaron kanssa -- viuluni -- samovaari -- piirustuspöytä
kunnollisille tarpeineen -- ja kahden sylen pituinen piippu tulevat
kaikki ilahuttamaan mieltäni."

Näitä tulevan sotilaan rauhallisia toiveita kirkasti hänen mielessään
vielä toivo siitä, että hän upseeriksi päästyään voisi ruveta auttamaan
isäänsä, jonka asiat olivat joutuneet yhä enemmän rappiolle.

Ei hän kuitenkaan vielä hetikään päässyt käsiksi lempitöihinsä:
maalaukseen, musiikkiin ja mielilukuihin; eikä isänkään auttamisesta
tullut mitään. Sillä Pietarissa jatkuivat vaan kadettikoulussa alotetut
työt.



2.

Insinööriopistossa Pietarissa.


_Tulo Pietariin 1838. -- Aatelisrykmentissä. -- Esittely suurruhtinas
Mikaelille. -- Insinööriopistossa. -- Harrastusta maalaukseen ja
kemiaan. -- Paraatissa Marskentällä ja Talvipalatsissa. -- V:n 1840
muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. -- Matka Petäjävedelle_.

"No, nyt olen Pietarissa!" huudahtaa Soldan ensimmäisessä kirjeessään
Venäjän pääkaupungista. Suoritettuaan loistolla tutkintonsa Haminassa
puolenkymmenen muun toverin kanssa astui hän alkupuolella vuotta 1838
Rajajoen yli ja komennettiin aluksi aatelisrykmenttiin lisäoppia
saamaan.

Ensimmäinen uutinen, josta hänen ensimmäisessä kirjeessään Pietarista
(13.2.1838) kerrotaan, koskee taas -- maalausta. "Hotakan majatalossa
tapasimme tuon Viipurissa hyvin tunnetun maalarin C. Mazerin, joka
sitten seurasi meitä tänne." Vasta kun tämä tärkeä asia on mainittu,
käy hän kertomaan tulostaan Pietariin.

Perjantaina helmikuun 9 p:nä klo 9 aamulla saapuivat suomalaiset
aatelisrykmenttiin, puettuaan ensin uudet vaatteet ylleen, Liettuan
kaartin äärettömän isossa kasarmissa muutamain vanhain toverien luona.
Oli juuri suurruhtinas Mikaelin syntymäpäivä ja kaikki oli siis
liikkeessä. Parin tunnin odotuksen jälkeen vietiin heidät 1:seen
Krenatöörikomppaniaan 5:ssä kerroksessa äärettömän monia leveitä,
komeita ja mukavia kivirappuja, jossa sitten saivat paikkansa: sänkyjä,
pöytiä y.m. Klo 12 komennettiin syömään päivällistä, Soldan koko
"roskan" etunenässä, sillä hän oli täällä kaikista pisin "ja
suomalaiset kulkevat aina oikealla siivellä." He tulivat äärettömän
suureen saliin, "hyvinkin 8 kertaa niin suureen kuin Dammertin sali
Lappeenrannassa", jossa oli yhdeksättä kymmentä katettua pöytää ja joka
pöydässä yhdeksän miestä. Kun koko tämä poikarykmentti oli paikoillaan,
lauloi se rukouksen; sitten syötiin komean ruokamusikin soittaessa.
Syödessä saapui aatelisrykmenttiin kenraali Puschtschin, karski ja
ankara herra. Hän kutsui: "suomalaiset tänne!" ja puhutteli heitä vähän
aikaa, kysyen heidän nimiään ja minne olivat hakeneet. Upseereja käveli
siellä niin että vilisi. Syötyä laulettiin taas rukous ja sitten
keisarihymni hyvin komeasti; sitten soitettiin kaunis marssi
poistullessa. "Iltapäivä kului kauhean ikävästi." -- --

Sunnuntaina klo 10 sullottiin suomalaiset rykmentin dilisanssiin ja
ajettiin suurruhtinas Mikaelin luo, jossa heidät oli määrä esitellä.
"Töllistelin ihmeissäni noita ihania esineitä, niinkuin ennen muinoin
kerjäläinen Aaron, katsellen jättiläisten tekoja, sillä ihmisten
rakentamia ne eivät olleet." Mikaelin palatsissa vietiin heidät ensiksi
hänen korkeutensa tallin läpi, jossa oli kolmattakymmentä komeata
ratsua, maneesiin, jossa heitä puhdistettiin; sitten itse palatsiin,
jossa ehkä jo sata vaunua seisoi pihalla. Eräässä etuhuoneessa
odotettiin kauvan, ja puhdistauttiin taas, ja yhä kokoontui sinne
kenraaleja, överstejä, suuria ja pieniä herroja, kaikissa mahdollisissa
univormuissa. Klo 1 pääsivät suomalaiset vihdoin eteen, kahden komean
huoneen läpi, täynnä kenraaleja. "Hänen Korkeutensa oli tyytymätön
meidän vaatteihimme, puhui muutamia sanoja ja: mars tiehenne!"

Aatelisrykmentissä, joka upseereiksi tuleville oli jonkunlainen hyväin
tapain harjoituskomppania, oli heillä kaksi kertaa päivässä
rintamaharjoituksia, ja heidän täytyi käydä tanssiluokilla ja
voimistelussa "aivan niinkuin muidenkin aatelismiesten". Mutta kohta
tämän ilmoituksen tehtyään lisää kirjeen kirjoittaja kuitenkin tuon
tutun säestyksensä: "Pian panen minä piirustuskaluni kuntoon; viulua
koettelin minä jo tänään -- en ainakaan tarvitse täällä unohtaa, mitä
olen oppinut." ja oli hänellä pian se ilo, että eräät upseerit,
nähtyään hänen piirustuksiaan, kiittelivät niitä.

Odotettuaan aatelisrykmentissä pari kuukautta määräystään saivat
suomalaiset kadetit sen vasta maaliskuussa. Kun Soldan ja hänen
toverinsa Ruin olivat pyytäneet päästäkseen insinööriopistoon,
siirrettiin heidät sinne. Sitä ennen oli kuitenkin suoritettava
päasötutkinto. Ruinista lienee tämä tutkinto ollut liika vaikea, koska
hän jätti koko homman ja hyppäsi toiseen satulaan -- peruutti
hakemuksensa ja tyytyi menemään tykkiväkeen. Soldan jäi nyt yksin
vaikean uran alkuun ja päätti kaikesta huolimatta kulkea sen päähän
asti suorittamalla tuon tutkinnon ensimmäiselle upseeriluokalle. Mutta
ennenkun hänet komennettiin tutkintoa suorittamaan, ehti jo ilmestyä
joku prikaasi, joka määräsi että insinööreiksi pyrkijäin oli
suoritettava korkein upseeritutkinto. Vaatimukset olivat niin suuret,
että tämän tutkinnon suorittamiseen olisi mennyt kaksi vuotta.
Masentuneena tästä sekä siitä omituisesta sattumasta, että hän, varaton
mies, oli tuon uuden asetuksen ensimmäinen uhri, päätti hän luopua
kaikista toiveistaan päästä insinöörikuntaan ja pyysi hänkin siirtoa
tykistöön. Pian alkoi hän kuitenkin tätä päätöstään katua. Jos hän
siirtyisi tykistöön, menisi hän samaa tietä kuin tuhannet muut
upseerit. Palkat tällä uralla olivat niin pienet ja yleneminen niin
hidasta, ett'ei hänellä olisi ollut toivoa päästä pitkään aikaan
vanhempiaan auttamaan, joka oli ollut hänen "kaunein unelmansa".
Taistelu kesti useita päiviä ja ratkesi viimein siten, että hän
sittenkin päätti ottaa taakan hartioilleen ja peruuttaa hakemuksensa
siirrosta tykistöön. Hän oli niin iloinen tästä voitostaan, että
hän, saatuaan ministerivaltiosihteeriltä kreivi Rehbinderiltä
välttämättömimpään vaatetukseensa 200 ruplaa, heti riensi maalikauppias
Fresen luo ja osti piirustus- ja maalaustarpeita -- 45 ruplan arvosta.

Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun Soldan pääsi pois
tyhjäntoimittamisesta aatelisrykmentissä ja sai ryhtyä käsiksi
lukuihinsa. "Ei kukaan huoli meistä suomalaisista", valittaa hän, "ei
ole meillä omaa upseeria ja kallis aikani menee hukkaan." Koko kevään
ja puolen kesää, josta osa vietettiin ikävässä leirissä ilman mitään
tointa lähellä Pietaria, sai hän vielä odottaa, kunnes vasta elokuussa
voi suorittaa päästötutkinnon insinööriopistoon. Samalla vänrikiksi
nimitettynä pääsi hän nyt myöskin palkkaa nauttimaan. Palkka,
jota seurasi velvollisuus omien lukujen ohella antaa opetusta
insinöörikoulun alemmilla luokilla, oli niin suuri, että sillä voi
jotakuinkin tulla toimeen. Vilpitön näkyy Soldanin ilo olleenkin, kun
sai 29 p:nä elokuuta 1838 pukeutua upseerin univormuun. Tehtyään
yhdessä parin sadan muun vänrikin kanssa virkavalansa ja tultuaan sen
jälkeen taas esitetyksi suurruhtinas Mikaelille, muutti hän syyskuun 6
p:nä mukavaan asuntoon, saaden ensi kerran elämässään pistää jalkansa
oman pöydän alle ja järjestää kammarinsa sen suunnitelman mukaan, minkä
hän oli tehnyt itselleen jo kadettikoulussa. Samana syksynä hankki hän
hiukan lomaa käydäkseen kotonaan Lappeenrannassa näyttäytymässä siellä
uusissa tamineissaan.

Suomesta palattuaan ryhtyi Soldan palavalla innollaan lukuihinsa, jotka
näyttävät tuottaneen hänelle suurta tyydytystä. Varsinkin on hän
ihastunut fysiikkaan ja laittelee itselleen elektrofooneja ja
sähköpattereita ja kokeilee kaikellaisten sähkökoneiden kanssa.
Samaan aikaan aloittelee hän myöskin kokeitaan vastaisessa
pääaineessaan kemiassa, joka on hänestä tavattoman hauskaa tiedettä.
Insinööriopistossa opiskeleminen tyydyttää häntä varsinkin sen vuoksi,
että hän huomaa saavansa oppia siellä ainakin jotain kelvollista. Mutta
sitä paitse on sen läpikäyminen tuottava ulkonaisiakin etuja, se kun
m.m. antaa akateemiset oikeudet niille, jotka siirtyvät sivilialalle.
Loistolla suorittaakin hän kaikki tutkintonsa sekä pienet että suuret.
Jo ensimmäisen vuoden kuluessa kohoo hän luokallaan 25:nnestä
oppilaasta 6:ksi ja syyskuussa 1839 saa hän aliluutnantin arvon,
"hypäten muutamain satain vänrikkien yli sillä tempulla." Toukokuussa
1840 on koko kurssi päätetty ja Soldan siis insinööriluutnantti,
valmiina astumaan keisarin palvelukseen.

Jo sitä ennenkin oli hän tavallaan ollut virkatoimessa. Kesäksi
komennettiin näet insinööriopiston oppilaat maalle leiriin, jossa
heidän oli määrä suorittaa m.m. maanmittaustöitä. Kesällä 1839 oli
Soldan yhden osaston kanssa Toksovassa sen johtajana, johtajan toimi
näkyy olleen etupäässä siinä, että hän itse sai tehdä kaikki työt,
joista olikin suuresti huvitettu, sill'aikaa kun muut laiskottelivat ja
katsoivat työtä rangaistukseksi. Suoritetut mittaukset ja niiden mukaan
piirustetut kartat saavuttivatkin esimiesten hyväksymisen.

Erittäinkin näkyy luonto Toksovassa ihastuttaneen Soldania. "Seutu on
ihmeellisen kaunis!" kirjoittaa hän veljelleen. "Yksin Suomenkin
ihanimmissa paikoissa lienee semmoinen harvinaista. Ei ole tosin mitään
varsinaisia vuoria, vaan ainoastaan suuria, jyrkkiä, vihreitä
kukkuloita, joiden välissä on järviä laaksojen pohjassa." Kun hän nyt
on siinä asemassa, että voi hankkia itselleen kaikki tarpeelliset
maalauskalut, antautuu hän innolla tätä lempihaluaan tyydyttämään.
Uutta intoa oli hänelle antanut maalaukseen sekin, että oli Pietarissa
saanut tutustua maalari Godenhjelmiin. "Kohta tuli meistä hyvät
ystävät", kirjoittaa hän veljelleen. "Olin kerran hänen luonaan, hän
maalasi pitkän aikaa minun nähteni ja näytteli minulle taulujaan ja
lupasi auttaa minua, kun aioin ruveta koettelemaan öijymaalausta -- oli
niin ihmeen hyväntahtoinen -- niin, sinä tunnet hänet. Ja hän näkyy
sitäpaitse olevan oikein kunnon suomalainen." Kaikki joutohetkensä
näyttää Soldan tämän jälkeen käyttäneen maalaukseen öljyväreillä, jota
ei ennen ollut harjoittanut eikä edes nähnytkään harjoitettavan.
Godenhjelmin kanssa tutustuminen oli hänelle niin muodoin merkkitapaus.
Erittäin mielissään on hän, kun maalaus rupee onnistumaan. Kaikista
näistä tuumistaan tekee hän tarkkaa selkoa veljelleen, joka oli hänkin
aikonut taiteilijaksi ja jonkun aikaa harjoittanutkin piirustusta juuri
Godenhjelmin johdolla. Erään kerran kertoo hän taidenäyttelystä
Pietarin taideakatemiassa. Hän on tavannut "suuren joukon varsin
mainioita teoksia, joista kertomalla voisi täyttää monet arkit." Erään
toisen kerran v. 1839 ovat hänen huomiotaan herättäneet Daguerren
valokuvat, joka keksintö silloin vasta oli vuoden vanha. "Ei niissä ole
mitään elävää, mutta sen sijaan erinomainen siisteys hienommissa
osissa, jota ei kädellä tehden voi koskaan saavuttaa. Mutta eivät ne
kokonaisuudessaan ole kauniita" -- sattuva arvostelu, joka osoittaa,
ett'ei hän ole antanut valokuvauksen lumota taideaistiaan ja viedä sitä
harhaan.

Kemia se kuitenkin on se, joka hänen mieltään eniten kiinnittää. Vielä
useammin kuin kokeistaan taulutelineen ääressä kertoo hän kokeistaan
laboratorion pöydällä. Samoin kuin maalauksestaan kertoo hän
kemiastaankin veljelleen, kysyen häneltä neuvoja ja lausuen omia
mielipiteitään siitä sekä tiedustelee tuon tuostakin teoksia kemiassa.
Ennenkun hän saa luvan käyttää opiston laboratoriota, harjoittelee hän
ainettaan yhdessä erään apteekkiproviisorin kanssa ja innostuu siihen
niin, että alkaa kyllästyä kaikkiin muihin "ruunun lukuihin",
matematiikkaan, mekaniikkaan, linnoitustieteesen ja rakennusoppiin
y.m.s., jotka estävät häntä mielensä mukaan kemiaa harrastamasta. Hän
ei sano sen enää olevan "mikään hetkellinen lempiaate, vaan semmoinen,
jonka kanssa hän aikoo totisesti toimia, niinpiankun vaan saa siihen
tilaisuutta." Millä valppaudella hän seuraa edistystä tällä alalla,
sitä osoittaa hänen (6.2.38) veljelleen kertoma uutinen, että
Gay-Lussac'n Pariisissa olisi onnistunut sähkön avulla erittää eräitä
metalleja, kultaa, hopea, lyijyä ja kuparia erityisiin alkuaineihin.
"Jos tämä on totta, niin tapahtuu suuri vallankumous kemian alalla."
Vähitellen on hän hankkinut itselleen oman pienen laboratorion ja
saanut aikaan "varsin kauniin kokoelman suoloja ja kristalleja (50
lajia) sekä useita kivennäisiä." Harrastuksensa kemiaan saattavat hänet
tuttavuuteen kemianprofessorin sota-akatemiassa Solovieffin kanssa,
josta sittemmin tulee hänen suosijansa ja hyväntekijänsä. Muista
tuttavuuksista tältä ajalta mainittakoon akateemikko A.J. Sjögren,
jonka hän tapasi Toksovan pappilassa.

Aivan vähän näyttää Soldan muuten seurustelleen pietarilaisten kanssa
tai ottaneen osaa suuren kaupungin elämään, josta varattomuuskin häntä
pidätti. Vuotuisissa paraateissa ja keisarillisissa juhlissa täytyi
hänen kuitenkin olla läsnä. Ensimmäisestä näkemästään suuresta
paraatista antaa hän seuraavan kuvauksen: "Viime maanantaina toukokuun
5 p:nä (1838) oli tuo jokavuotinen, kautta maailman kuulu toukokuun
paraati Marskentällä. Minäkin olin siellä mutta ainoastaan katsojana,
ja oli minulla niinkuin muillakin kadeteilla keisarin läheisyydessä
paljoa parempi paikka kuin lukemattomiin nousevalla väkijoukolla, joka
aitauksen ulkopuolella sai kalliisti maksaa jonkun ikkunan tai rahin.
Arviolta lienee sotajoukko, joka kulki keisarin ja keisarinnan ohi,
noussut enempään kuin 60,000 mieheen, joista ehkä noin 20,000
ratsuväkeä ja tykistöä. Klo 10-1/2 5 kesti kulku. Kaikki joukot
kulkivat ensin hitaasti ja toisistaan eroitetuissa riveissä; sitten
toisen kerran paljoa nopeammin, jolloin jalkaväki noin 40:ssä
pataljoonakolonnissa kulki ohi ja ratsuväki, tykistö ja pionieerit
vaunuineen ja kärryineen milloin laukaten, milloin jousten riensivät
ohitse, aina vaan keisarin oman komennon mukaan. Hänellä on aivan
erinomaisen selvä ja kaunis ja voimakas ääni, jommoista en ole kuullut
kenelläkään muulla. Kunkin rykmentin oma musiikki soitti. Se oli
sanalla sanoen niin komeata ja loistoisaa, ett'en tuota kuvata voi."

Toisen kerran joutuu hän Talvipalatsissa (29.4.40) keisarinsa
läheisyyteen, tuon keisari Nikolain, joka sittemmin niin voimakkaasti
vaikutti hänen kohtaloonsa ja joka unessakin häntä painajaisena seurasi
aina Ameriikkaan saakka. "Olin Pääsiäisyönä hovissa -- sinne kokoontuu
tässä tilaisuudessa kaupungin kaikki upseerit -- noin 1000:n paikoilla
-- kaikki mitä komeimmissa ja moninaisimmissa juhlapuvuissa. Siellä
näin myöskin ruhtinas Menschikoffin, sotaministeri Tchernischeffin y.m.
y.m. sekä myöskin kreivi Rehbinderin, joka oli kuin kultaan ommeltu.
Heidät järjestettiin noin klo 12 aikaan yöllä rykmenttien iän mukaan
ja me muodostimme mitä kirjavimman ja mahtavimman käytävän 'läpi
Aleksanterin salin' joka on hurmaavan komea valkoinen marmorisali.
Sitten tulivat heidän majesteettinsa ystävällisesti tervehtien
oikealle ja vasemmalle ja menivät linnan kirkkoon suurruhtinasten,
suurruhtinatarten ynnä muiden seuraamina. Kun kulkue oli käynyt ohi,
meni kaikki sekaisin salissa. Kaikki huoneet tässä osassa linnaa olivat
avoinna ja paitsi muuta aistikasta komeutta oli siellä vielä tällä
kertaa kaikki Eremitaasin taulut. Käyskentelin Furuhjelmin
[arvattavasti översti Juliana Otto Furuhjelm, joka v. 1839 oli tullut
vänrikiksi Semenoffin kaartiin] ja muiden suomalaisten kanssa
huoneissa, kunnes keisarilliset taas parin tunnin kuluttua tulivat
takaisin kirkosta samalla tavalla."

Ett'ei tämä komeus ja yleensä sotilaallinen elämä ja henki jättänyt
kovinkaan syviä jälkiä Soldanin luonteesen ja katsantotapoihin, siitä
voinee olla varma. Jotain tyydytystä, ehkä ylpeyttäkin näyttää hän
kuitenkin tunteneen siitä, että kantoi olkalappuja, jotka soivat niin
monellaisia etuja ja oikeuksia siihen aikaan vielä enemmän kuin
muulloin. Kirjoittaessaan veljelleen, joka kesällä 1840 oli
kotiopettajana parooni Ramsayn luona Björkbodassa ja joka näyttää
epäilleen ylpeän herrasväen ystävällistä vastaanottoa siinä
tapauksessa, että Soldan tulisi häntä tervehtimään, vetoo hän
olkapoletteihinsa, jotka kyllä tulevat hänelle suojelusta hankkimaan.
Tähän vastaa veli ivallisesti: "Sanoit jotain olkapoleteistasi -- niin,
ne ovat pääsölippuja, suosituskortteja ja täydellisiä anekirjoja tähän
aikaan, ja naisten silmissä ovat ne enemmän kuin gloria ja enkelin
siivet -- -- oi, nyt nähdään jaloja tähtiä säteilevän kaikellaisista
tsinovnikoista -- kaikista, jotka ovat päässeet ihmisten rankiin --
minä tarkoitan tähtiä ja säteitä jaloista metalleista, kullasta tai
hopeasta -- sillä usein on se ainoa jalous, mitä on koko ihmisessä --
siitä koko tämä univormukiihko ja tittelitauti. Tiedätkö, J...sta
[postimestari, jota Soldanit epäilivät kirjeiden avaamisesta] L...ssa
on tehty nimineuvos! -- Minun mielestäni olisi kaikista parhain ja
sopivin arvonosoitus sellainen taulu, joka klinikassa pystytetään
jokaisen sairaan vuoteen päähän --" osoittamaan, mitä tautia heistä
mikin potee.

Arvostelu oli epäilemättä aikaansa kuvaava, muutaman valistuneen miehen
vastalause silloisia oloja vastaan.

Vielä enemmän sen aikuista käsityskantaa kuvaavia ovat ne tehtävät,
joita Soldan sai isältään suorittaakseen Pietarissa. Tämän raha-asiat
olivat kyllä huonolla kannalla, mutta oudolta tuntuu, ainakin nykyisiin
katsantotapoihin nähden, kun hän poikansa avulla koetti saada
keisarilta korottomia lainoja ei ainoastaan ministerivaltiosihteerin,
vaan myöskin ruhtinas Menschikoffin, jopa hänen kansliatirehtöörinsä
Fischerinkin välityksellä. Soldankin kutsuu sen aikuisissa kirjeissään
Pietaria "pääkaupungiksi", niinkuin muidenkin itäsuomalaisten tapana
siihen aikaan näyttää olleen.

Mutta pian oli hänelle selviävä, mikä oli hänen oikea pääkaupunkinsa ja
missä hänen olentonsa oikeat juuret olivat etsittävät. Suoritettuaan
lopullisen päästötutkintonsa insinöörikoulusta ja tultuaan samalla
korotetuksi insinööriluutnantin arvoon, pääsee hän kesällä samana
vuonna (1840) käymään Helsingissä ja olemaan läsnä noissa suurissa
promotsiooneissa, joita vietettiin yliopiston perustamisen
kaksisatais-juhlan johdosta. Vuoden 1840:n juhlat olivat ehkä kaikkia
Suomessa sitä ennen vietetyitä tällaisia juhlia merkillisemmät sekä
suuruudeltaan että seurauksiltaan. Paitse sitä, että tilaisuus oli
harvinainen muistojuhla: kaksisataa vuotta kulunut yliopisto-äidin
syntymisestä, oli se samalla myöskin kansan uudistuksen aamukoin
tervehtimistä. Uusi aika oli kyllä enemmän aavistusta ja kaipausta kuin
varmuutta. Ei ollut Snellman vielä huutanut kansaa hereille, mutta
kohta oli hän sen tekevä. Kalevala ja Kanteletar olivat ilmestyneet,
Runeberg oli jo kuuluisa runoilija, Hirvenhiihtäjät ja Hanna olivat,
muita mainitsematta, jo olemassa. Helsingissä oli koolla kaikki Suomen
parhaat miehet, siellä oli eteviä vieraitakin sekä lännestä että idästä
(m.m. Franzén), ja luonnollista on, että mielipiteitä vaihdettiin ja
aatteita saatiin ja annettiin. Itse juhlatkin, varsinkin promotsiooni
Nikolainkirkossa, olivat mitä komeimmat päivällisineen, tanssineen,
huviretkineen. Koko sivistyneen Suomen sydän sykki entistä
voimakkaammin. Tietysti täytyi kaiken tämän vaikuttaa valtavasti nuoren
miehen mieleen, joka oli juuri päässyt omaksi miehekseen, joka tuli
tänne melkein kuin suoraan koulunpenkiltä. Epäilemätöntä on, että
isänmaa nyt vasta avautui hänen eteensä, että se suureni maakunnasta
maaksi, laajeni Helylästä ja Lappeen kihlakunnasta suureksi Suomeksi.

Kun hän tapasi Helsingissä sukulaisensa, ainakin yhden sisaristaan ja
veljensä, joka vihittiin maisteriksi, ei näiltä päiviltä ole mitään
kirjeitä eikä muitakaan muistoonpanoja, jotka ilmaseisivat hänen
saamiaan vaikutuksia. Mutta epäilemättä puhuu hänen muistosanainsa
kirjoittaja "Helsingfors Dagbladissa" Soldanin itsensä kertomia
mainitessaan, että hän yliopiston kaksisatavuotisessa riemujuhlassa
vastaanotti syviä vaikutuksia siihen aikaan leimahtaneista uusista
henkisistä ja kansallisista harrastuksista -- vaikutuksia, jotka sitten
kestivät kautta koko elämän, samoinkuin myöskin ne herätykset
filosoofiseen mietiskelyyn, jotka pääsivät tällä matkalla hänessä
kehittymään hänen tutustuessaan täällä yksin vallitsevaan Hegelin
filosoofiseen järjestelmään ja sen moniin oppilaihin.

Palattuaan Pietariin kirjoittaa Soldan isälleen kirjeen, jossa kiittää
häntä siitä, että oli rahaa lähettämällä tehnyt tämän matkan
mahdolliseksi. Hän ei tahtoisi kymmenen kertaa 150 ruplasta tätä matkaa
tekemättömäksi. "Kyllähän se maksoi aika lailla, mutta jos milloinkaan
elämässä tahtoo uhrata jotain itsensä ja omaistensa hyväksi, niin totta
tämmöisessä tilaisuudessa."

Heränneitä isänmaallisia tunteita vahvisti matka, jonka Soldan saatuaan
virkalomaa syksyllä 1840 teki Petäjävedelle, missä eräs hänen
sisaristaan oli naimisissa pastori Handolinin kanssa. Matka kulki
Lappeenrannasta Lahteen ja sieltä Padasjoen kautta Petäjävedelle sekä
takaisin Jyväskylän ja Mikkelin kautta. Nähtävästi olivat sekä luonto
että kansa tällä matkalla tehneet Soldaniin syvän vaikutuksen, koska
hän teki tarkkoja muistiinpanoja kaikesta mitä näki sekä kirjoitellen
että piirustellen. Kun matka muutenkin on silloisia oloja ja
matkustustapoja kuvaava, tehtäköön siitä tarkempaa selkoa erään hänen
kirjeensä mukaan, jonka hän siitä veljelleen kirjoitti.

Matka alkoi Lappeenrannasta lokakuun 3 p:nä ja kulki Kaipiaisten
kautta Uttiin, josta seuraavana aamuna jatkui Kymijoen yli Kouvolan
kohdalla Anjalaan. Siellä oli pappilassa kappalaisen Enckellin
virkaanastumisjuhla, "Rob. Enckell esitti minulle rouvansa, kälynsä,
hauskan Adolf Lyran, Nikolai Åbergin, setä Fabian Wreden y.m. Pieni
aamiainen ja sitten kirkkoon, jossa Lyra ja Åberg vihkivät Enckellin
virkaansa ja jossa Enckell piti liikutettuna aika kauniin suomalaisen
saarnan. Siellä näin myöskin Wredebyn Wredet sekä Emelie Wreden ja
Rabben siviilifrakissa ja kapteeni Ridderstålen. Päivällisen jälkeen
olivat herrat aika hauskoja (naisia ei ollut saapuvilla), enin kaikista
kuidenkin uusi veljeni, tuo juttuja pohjattomasti pulppuileva Lyra,
Elimäen kappalainen, sekä Åberg, -- Seuraavana aamuna, kun oli saatu
kahvit, kahviryypyt, aamiaiset ja taas kahvit, lähdimme kaikki herrat
klo l:n aikaan kapteeni Ridderstålen luo Anjalan kartanoon, jossa
kahvia ja viiniä, ja sieltä klo 4 Ummeljoelle sahanhoitajan luo, hauska
mies, mutta en muista enää hänen nimeään, jossa kahvia ja totia. Tässä
voin kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa, että mitä toteihin tulee, niin
tein minä niiden kanssa niinkuin hyväksi ja sopivaksi katsoin. -- Mutta
totia kaikkialla vaan tarjottiin. Piirustin kiireimmittäin kosken ja
myllyn y.m. Ja klo 5 lähdettiin edelleen Rabbelugniin. -- Herrasväki
istui yläkerran vierashuoneessa. Takassa paloi tuli -- paroonitar istui
sohvassa -- ja tyttäret (Fredrique, Julie, Mathilda, Lovisa, Miia,
kaikki Wredejä, sekä Charlotte Hornborg) työnsä kanssa sohvapöydän
ympärillä. Tunsin, että suhde heidän ja minun välillä oli jäykkä ja
vieraanlainen -- Rabbe oli teeskennellyn ystävällinen ja minusta tuntui
kuin olisi minulla ollut kahta vertaa hauskempi, jos hän olisi ollut
poissa: en tiedä oikein miksi. Jäin kuitenkin sinne yöksi Lyran kanssa
ja lähdin sieltä seuraavana aamuna -- kylmempänä noita jumalallisen
kauniita tyttöjä kohtaan kuin koskaan ennen."

Seuraavana päivänä kulki matka Vilppulan, Kausalan ja Uudenkylän kautta
Villähteen ja sitten edelleen Lahteen, Vesalaan ja Parinpeltoon.
Villähdestä Lahteen oli tie hauskaa ja kaunista, suuria mäkiä ja
laaksoja, viljeltyjä ja viljelemättömiä, pieniä järviä y.m. Lahdesta
näkyi tielle Vesijärvi korkeine ja kauniine, nyt keltaisine saarineen
ja Vesalasta lähti tie pohjoiseen ja kosketti taas paikotellen ihanaa
Vesijärveä vähää ennen Manskiven majataloa. Kurhilan majatalosta sai
Soldan hevosen, jolla pääsi vaan puoli peninkulmaa Ylä-äiniön myllylle,
missä hevosta ei miesvoimallakaan saatu tuttua pysähdyspaikkaa
sivuuttamaan, vaan täytyi hankkia uusi. Sitä odotettaessa piirustettiin
kaunis myllynpaikka. Ennen Padasjoen rajalle tuloa oli kaunis paikka,
kuin mikä pieni Punkaharju. "Nystölän ja Kauratun väli oli kauneimpia
taipalia koko matkalla. Saha ja mylly ja muita pienempiä myllyjä tien
varrella -- kaikki hauskoja paikkoja. Padasjoen kappalaisen virkatalo
jylhän metsämaan rinteellä oli ihana nähdä. Kauratussa piirustin sen
muistiini muutamilla kynän vedoilla. Saksala, Fieandt'in maatila, joka
yli peltojen ja niittyjen näkyy eräältä Päijänteen niemeltä, oli
ystävällisen näköinen; kun näin sen ja kirkon ja niityt ja järven
saarineen, niin muistui mieleeni Stenbrohult. [Linnén syntymäpitäjä.]
Olin aivan erinomaisella tuulella koko päivän, -- olin itse ohjaksissa
koko ajan -- kyytimies usein seisoi kiessien takana -- matka kulki
allegretto, sormet vaan tahtoivat olla hiukan mollassa. -- Kaurattu on
ihanalla paikalla lammen rannalla. Oli jo pimeä ja alkoi sataa hiukan;
jäin sinne yöksi ja pyysin emännän keittämään maanomenia, mutta niitä
ei ollut; ei ollut potattiakaan eikä myöskään kartohvelia ja minä jo
pelkäsin jääväni illallisetta, kun emäntä kysyi enkö pitäisi
perunoista, ja sitten keitti niitä. Kauhean suuri vadillinen potaattia
ynnä suolakala, maito, yösija ja kahvi maksoi -- 50 kopeekkaa. Puhun
tästä, kun Lappeenrannan majatalossa saa maksaa annoksesta pesuvettä 75
kopeekkaa. Vähän matkaa Kauratusta eteenpäin oli komea paikka oikealla
puolen tietä: kohtisuoria korkeita kallioseiniä, jotka kuvastuivat
tyyneen veteen. -- Sitten kulettiin Kuhmoisten kautta. Kirkko on
likasella paikalla. Valkialan majatalossa valjastettiin kaksi hevosta
vaikealle taipaleelle. Jos tahdot kuvailla mieleesi tarkkaavaisuuden
perikuvaa, niin piirusta mies istumassa rattailla ja ohjaamassa
kiristetyin ohjaksin reippaita hevosia pitkässä mutkaisessa mäessä,
jonka viettäväisyys on 45 astetta. Hämmästyin hiukan Linnanmäessä,
mutta sitten laskin täyttä laukkaa ylös kahta muuta jättiläisvuorta ja
saavuin 1 tunnin ja 25 minuutin kuluttua onnellisesti Puukkoisiin, joka
on kauniilla paikalla Pärämänjärven rannalla." -- Puolen päivän aikaan
samana päivänä oli matkamies saapunut Jämsään ja yöpynyt, ajettuaan
ohitse komean Jämsänkosken, Tervalan taloon herrastuomari Elias
Tervalan luo.

Lähtemättömästi painui tämän kansan miehen kuva hänen mieleensä,
varsinkin erään pienen tapauksen johdosta. Ajettuaan taloon pyysi hän
isäntää toimittamaan tavaroitaan katon alle. "Mitäpä noista", vastasi
isäntä, "eihän nyt tule sadetta yöksi." Se, ett'ei isäntä tullut edes
ajatelleeksikaan, että pyyntö ehkä oli tehty varkaiden pelossa, oli
Soldanin mielestä aivan suuremmoista, ja kertoi hän tapauksen
osoitteeksi kansansa rehellisyydestä, joka kerta kun ulkomaalaisten
kanssa tuli puhe Suomesta.

Tervalasta lähdettiin seuraavana aamuna kello 3 mitä ihanimmassa
kuutamossa ja saavuttiin vasta rakennettua tietä myöten Virtalan taloon
Salosen järven rannalla, johon maantie päättyi. Kahden kauniin tytön
soutamana kulettiin nyt järven yli Koskelan kylän rantaan, joka taas
piirustettiin. Kun oli astuttu kannaksen poikki toisen veden rantaan,
soudettu sen yli ja taas kulettu maisin, saavuttiin Taipaleen taloon
Petäjäveden kappelissa, josta matkan määrään, pappilaan, oli enää
jälellä vaan kaksi neljännestä. "Soudin itse mukana viimeisen selän yli
lahden pohjaan, ett'eivät tuntisi rannalta, ukko Soldanin harmaa takki
kultanappeineen oli minulla ylläni ja Neiglickin vanha vilttihattu
päässä."

"Laskin maihin kellotapulin luona, jätin saattajani matkalaukkuni
kanssa venheesen ja astuin, ollakseni oikein talonpojan näköinen,
piippu kourassa pappilaan. Pihalla tuli vastaan piika kantaen palavia
hiiliä päreiden välissä ja aikoi juosta sisään, mutta minä keskeytin
hänet. Astuin saliin. Karoliina istui keittokirjaa tutkien, sukan
neule vieressään. Hän ei nostanut päätään. Minä lähdin menemään
kyökkikammariin päin. Hän luuli minua Handoliniksi, mutta katsahti
kuitenkin taakseen; nyt tarvitsi hän puoli minuuttia selvitäkseen
siitä, ett'ei nähnyt, mutta -- sitten nousi hän ylös ja juoksi
kaulaani. Sellainen oli kohtauksemme, kyyneleet eivät päässeet kurkkua
ylemmä, sillä minä aloin heti soittaa suutani tavallista enemmän.
Handolin tuli sitten riihestä -- sain ruokaa -- kello oli 1 -- illalla
sain saunaa."

"Sunnuntaina olin kirkossa ja näin ne ihmeelliset Herran enkelit, jotka
leijailevat saarnastuolin ympärillä (Medusan päätä sen alla en
nähnyt)."

Soldan viipyi Petäjävedellä kymmenen päivää ja piirusti kirkon
vesivärillä ja muutamia "ukkoja nuttuineen ja sortuutteineen ja erään
morsiamen Handolinin vihkiessä."

Paluumatka tapahtui jyväskylän kautta. Tie Petäjävedeltä Jyväskylään
oli ihmeen kaunis ja mäkinen. "Näin tällä välillä pari kertaa noita
kirkkaan sinisiä metsiä horisontissa, joita niin usein näkee tauluissa
(Claude Lorrain) ja niin harvoin todellisuudessa. Useita kertoja näin
lampia syvällä korkeiden metsämäkien välissä, jotka näyttivät kuin
paistirasvalta padan pohjassa; taivaan kauniin värin sijasta kuvastui
niihin synkkää kuusimetsää; mutta oli se maukasta silmälle sekin."

Sen aikuisesta Jyväskylästä, tuosta silloin vasta kolmen vuoden
vanhasta kaupungista kirjoittaa Soldan:

"Tiistaina lokakuun 20 p:nä klo 6 illalla saavuin sinne. Jo pimeässä
tunsi paikan kaupungiksi. Kaikista ikkunoista loistavat tulet
todistivat, että siellä oli jonkunlaista vilkkautta. Pukeuduin ja
seurasin lankoani apteekkari Ingmanniile. Siellä 'totattiin' täydessä
touhussa: isäntä, pastori Kekoni ja provisori Amilon. Soitettiin suuta
ja ilta kului. Huoneet ovat melkein kaikki uuden uutukaisia,
pienenlaisia, mutta somasti rakennettuja. Kirkko on Petäjäveden kirkon
sisar ja tapuli myös; -- paikka on kaunis, tasangolla, ja jyrkkä mäki
menee itäisimmästä kadusta suoraan Päijänteesen. Soma maatalo luoteesen
olevalla niemellä näyttää kauniilta."

Jyväskylästä lähti Soldan Mikkeliä kohti ja saapui yöksi Ruuhimäen
majataloon. "Kuuluu asiaan, että majatalo on neljänneksen päässä
maantieltä -- sinne pääsee vaan lentämällä. Ei mitään tietä! (oletko
kuullut kummempaa?) -- ja täytyy pysähtyä torppaan tien varressa.
Siellä annettiin minua varten paras huone. Ensimmäinen, minkä täällä
kohtasin, oli ilkeä höyry paristakymmenestä maitopytystä, joita oli
asetettu lattialle happanemaan. Ensimmäinen, jonka täällä tunsin, oli
niinikään ilkeä veto ikkunaruudusta, jonka kissa 2 1/2 vuotta sitten
oli särkenyt. Reikä paikattiin paperilla ja villanyytillä, jonka
Karoliina lähetti kotiin. Annoin sitten tehdä tulen -- ja kysyin:
'onkos teillä sokeria?' -- 'Onha sitä, mutt' on vähä.' Pitkän puuhan
perästä sain sen nähdäkseni; sitä oli yhdeksi lasiksi riittävä palanen.
Mutta kahvipannua ei ollut eikä kuulunut olevan sen enemmän
kestikievarissakaan, -- vesi keitettiin padassa ja minä heitin siihen
teelehtiä -- eukko kuori nuorimman pytyn puulusikalla lautaselle --
mutta nyt ei ollut lasia eikä kuppia -- posliininen ryyppypokaali
ammennettiin täyteen pienellä jalattomalla ryyppylasilla  -- ja juuri
kun minä tyhjensin toista pokaalia ja lämmitin uudelleen pataa, tuli
emäntä ja toi vielä yhden sokeripalasen, jonka hän sattumalta oli
löytänyt jostain toisesta piilosta ja niin jatkoin minä teenjuontiani
iloisin mielin -- evästä oli minulla itselläni: teeleipää ja maitoa ja
lintua. Syötyäni heittäysin Herran huomaan ja nousin ylös klo 3."

"Oli vielä aivan pimeä ja minä tahdoin käyttää tarkasti aikaani -- oli
vielä 12 peninkulmaa Mikkeliin. Suurella päresoihdulla valaistiin minut
rattaille -- ja nyt olisi sinun pitänyt nähdä retkeni kivistä tietä
myöten maantielle: pitkä mies kulki edelläni kauhean suuri päresoihtu
kädessä ja talutti hevosta ja minä istuin varsin tyytyväisenä
romantillisesta retkestäni ja kuskasin. Sitten seisoi hän vielä vähän
aikaa maantiellä ja heilutti soihtua 'hoch in seiner Linken' [korkealla
vasemmassa kädessään]. Puhelimme sitten puheliaan kyytimiehen kanssa
tähtitieteestä; hän kertoi m.m. sen hauskan uutisen, että auringon ja
kuun pimennykset syntyvät siitä, että jonkunlaiset elukat, kun niille
tulee nälkä, matelevat esiin noiden taivaankappalten sisästä, alkavat
niitä nakertaa ja peittävät ne niin, ett'eivät ne voi valaista. Mutta
hän kummasteli, mistä alnakantekijät saavat tietonsa."

Harjunmaan majatalosta lähdettäessä alkoi pyryttää lunta. Hevonen oli
kurja ja kuusivuotias poika kyydissä. "Kun olin kulkenut puolet
matkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas
monessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut
kotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt
avuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni
ja ihmettelin, mihin lopulta tulisin -- ympärilläni oli pilkkosen
pimeätä lunta tuiskutti -- kylmä oli niin, että sormet kangistuivat --
eikä taloa missään -- hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin
heposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli
vihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. -- Sain
hevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras
koko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan."

"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' -- kun muuan
everstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui
sisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä -- ne ajoivat vaunuissa kolmella
omalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen
sivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän
sedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä -- ja Maria
serkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä -- piparkakkua, keitetyitä
potatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska
Vanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä
asetuimme pirttiin vastapäätä -- hän makasi reessä ja minä sängyssä --
ja niin soitimme suutamme myöhään yöhön -- Pommerin sodasta, jossa hän
oli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä
kuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och
ömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään
peittyen] -- eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin.
Vaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin
noussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille."

Mikkelissä kävi Soldan avaamassa ennen mainitun sukulaisensa haudan ja
kertoo tästä tapauksesta seuraavaa:

"Iltapäivällä, lokakuun 20 p:nä menin minä haudankaivajan seuraamana ja
jälessä joukko uteliaita kaupungin porvareita perhehautaan, joksi
Mikkelissä kutsutaan erästä vanhaa kivestä tehtyä sakaristoa, joka on
vielä jälellä ikivanhasta kirkosta ja johon koko joukko (15 à 20)
ruumisarkkua on sullottu yhteen. Annoin avata lattian, joka oli tehty
irtaimista laudoista. Saapuvilla oleva seppä tiesi jotakuinkin missä
ukko Soldan lepäsi, ja sattuma teki, että me ihan ensiksi avasimme
isoisäni isoisän veljen arkun. Kirjoitin muistoon, mitä oli kirjoitettu
läkillä kannen sisäpuolelle (ihmeellistä kyllä ihan isän käsialalla)
nimittäin: _Hans H. Soldan Född År 1686 d. 3 maj Död år 1758 d. 31
januari_. -- Sitten aloin lähemmin tarkastella ukkoa ja mitä tunsin,
oli todellakin ihmeellistä. Tunsin, että Hansin nenä oli kova kuin puu
ja että peruukki oli lujasti kiinni. Hän lienee ollut kovasti
velkaantunut eläissään tai on Delacroix'n kohtalo syyttä häntä
kohdannut -- mutta kivettynyt hän oli ja päällä maan hän makasi.
Käärinliina oli kuitenkin vähän, ei paljon mädäntynyt. Sotahansikkaat à
la Charles douze samoin. -- Piirustin ja sain hänet näköiseksi, tuon
aikoinaan nähtävästi reippaan pojan."

Ihailtuaan vielä matkaa jatkaessaan näköaloja Ristiinaan menevältä
tieltä ja käytyään Raahelinnan raunioilla, saapui Soldan viimein
lokakuun 25 p:nä kotiinsa Lappeenrantaan pitkältä matkaltaan.

Kaikesta päättäen oli matka häntä suuresti virkistänyt, näyttänyt
hänelle, joskin vaan syysvalaistuksessa, pienen osan Suomen ihaninta
maata, jota hän siihen saakka oli vaan vähän tuntenut, mutta jota hän
nyt taiteilijan silmillä tarkasteli ja ihaili. Valitettavasti ovat sekä
matkalla tehdyt luonnokset että sittemmin niiden mukaan täydennetyt
tarkemmat piirustukset joutuneet hukkaan. Mutta päävaikutus siitä, mitä
hän oli nähnyt, on säilynyt tämän matkakirjeen loppusanoissa:

    "Sverige, säger jag tili slut,
    Är det bästa Gud har skapat,
    Jag ej land begapat,
    Om jag vetat det förut."

    [Ruotsi, sanon lopuksi,
    on parasta, mitä Jumala on luonut.
    En olisi muita maita ihaillut,
    jos sen olisin ennen tietänyt.]

"Nämä Wallenbergin säkeet johtuivat mieleeni ja nyt vasta käsitän, mitä
hän niillä tarkoitti. Kyllä on varmaa, että se, joka ihailee vieraita
maita välittämättä omasta maastaan -- meidän maastamme -- se menee
mertä edemmä kalaan."

Vieraille maille täytyi hänen kuitenkin kohta lähteä. Loppupuolella
vuotta 1840 komennettiin Soldan näet ensimmäiseen varsinaiseen
virkaansa Dünaburgiin.



3.

Insinööriupseerina Dünaburgissa.


_Sietämättömiä oloja. Valtion varas. -- Kaipausta parempiin oloihin.
-- Tahtoisin oppia ajattelemaan. -- Lohduttava kirje isälle. --
Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. -- Ormuz ja Ahriman, --
Vänrikki August Tavaststjerna. -- Frans Liszt. -- Käynti Afzeliuksen
luona Wendenissä. -- Siirtyminen Pietariin_.

Saatuaan vihdoinkin määräyksen varsinaiseen virantoimitukseen, lähtee
nuori upseeri reippain ja kevein mielin ajamaan kolmivaljakolla
Itämeren maakuntain lakeuksia, mukanaan pitsentti, joku venäläinen
Nikolai.

Tammikuussa 1841 saapuu hän siten Dünaburgiin.

Dünaburg on linnoitettu kaupunki Vitebskin kuvernementissa Liettuassa,
vuolaan Väinäjoen pohjoisrannalla noin 10 penikulmaa vanhasta Riiasta
Kuurinmaan rajalla. Kaupunki oli siihen aikaan juutalaispesä, jonka
asukkaista vaan pienempi osa oli venäläisiä, puolalaisia ja
saksalaisia. Paitse näitä oli siellä ruotsalaisia ja suomalaisiakin
niin paljon, että heitä varten oli olemassa suomalainen pappikin.
Suomalaisten joukossa oli myöskin vankeja, joita käytettiin
linnoitustöihin. Sotajoukossakin tapasi Soldan suuren joukon
suomalaisia, melkein kaikki niitä, jotka v. 1832 olivat myyneet itsensä
sotamiehiksi ja joita kasakkien avulla kuletettiin maasta.

Tultuansa Dünaburgiin sai Soldan asuntonsa vanhassa luostarissa eräässä
entisessä munkin kammiossa, jonka hän sisusti itselleen niinkuin hänen
erääseen kirjeesensä piirtämästä kuvasta näkyy.

Alussa oli hän asemaansa hyvinkin tyytyväinen, etupäässä siitä
syystä, että sai olla työssä. Nuori luutnantti pantiin palvelemaan
kansliassa ja piirustuskonttorissa ja sai kohta tavallista
huomattavamman tehtävän: kustannusehdotuksen laatimisen vedenpäällistä
siltaa varten leveän Väinäjoen poikki. Saatuaan ehdotuksensa valmiiksi
oli hänellä toivoa päästä siltaa rakentamaankin. Se toivo ei kuitenkaan
toteutunut, yhtä vähän kuin toinenkaan suurista korjaustöistä
luostarissa. Tämä työ annettiin eräälle "vanhemmalle", mikä oli
Soldanin mielestä ilmeinen vääryys. Samalla siirrettiin hänet kesällä
1841 Vilnaan, jossa viipyi vuoden loppuun, johtaen siellä kesänaikana
maanmittaus- ja kartoitustöitä sekä tehden ehdotuksia linnain
parantamiseksi, kaikki esimiestensä mieliksi. Palattuaan Vilnasta
Dünaburgiin ryhtyi hän taas entisiin toimiinsa, jotka olivat osaksi
kansliatöitä, osaksi rakennus- ja korjaustöitä. Muun muassa sai hän
kesällä 1842 rakentaakseen lähellä kaupunkia olevaa kesäleiriä varten
siinä tarvittavat parakit, sekä suuren hospitaalin korjatakseen. Näitä
ja samanlaisia töitä kesti sitten koko Dünaburgissa oloajan.

Eivät ne kuitenkaan tekijäänsä pitkän päälle tyydyttäneet, niinkuin
hänen kirjallisia, taiteellisia ja tieteellisiä taipumuksiaan
lukuunottaen helposti voi ymmärtääkin. Näihin harrastuksiin ei hän
tavannut vastakaikua ainoassakaan henkilössä.

Mutta vielä suurempaa tyytymättömyyttä herättivät hänessä olot yleensä,
käyden lopulta niin sietämättömiksi, että hänen täytyi ne jättää.
Millaiseen maailmaan hän oli joutunut, sen voi päättää seuraavasta
arvostelusta, jonka hän antaa kirjeessä 24.6.41: "Ihmiset täällä ovat
yleensä niin mitättömiä ja kurjia, ett'en viitsi heistä pitemmältä
puhua. Menetin luostarini ja sain toisen toimen -- 'puhdas peli ja
puhtaat aseet, se on kuitenkin se aisa, joka kestää', sanoo isä. Vaan
voi välistä olla hyödyksi elää roistojenkin keskellä."

Ja jonkun aikaa myöhemmin kirjoittaa hän vastamainitun Vilnaan
siirron johdosta mystilliset sanat: "Minut siirretään yhtäkkiä Vilnaan.
-- Huomenna odotetaan kenraaliluutnantti Geroita taas tänne
tarkastusmatkaltaan Venäjällä -- ja silloin minun pitää olla poissa."
Mistä tässä oli kysymys, se selviää Soldanin myöhemmistä
muistiinpanoista näiltä ajoilta. Samassa elämäkertansa katkelmassa,
jossa hän puhuu noista ennen kerrotuista näpistelemisistään lapsuutensa
aikana ja poikavuosinaan, on seuraava kuvaus juuri näiltä Dünaburgin
ajoilta:

"Varsin omituista on nyt (40 vuotta myöhemmin) muistella silloisessa
insinöörikunnassa vallitsevaa ajatustapaa. Linnakomennossa vallitsi
täydellisesti järjestetty varkausjärjestelmä. Urakoitsijat olivat
yksinomaan _juutalaisia_, toinen suurempi roisto kuin toinen. Kaikki
olivat he samalla sekä ystävällisissä että kireissä väleissä upseerien
kanssa -- sillä viimemainittujen täytyi tavallisesti tarkoin valvoa
'oikeuksiaan', ett'eivät juutalaiset saisi heitä petetyiksi heidän
'laillisiksi' katsomiensa osuuksien saamisesta ruunun varoista.
Yleisenä ja ammoisista ajoista voimassa olevana sääntönä oli,
että urakoitsija upseerikunnan yhteiseen kassaan maksoi 10 %
urakkasummasta, joka senvuoksi aina jo alusta laskettiin 10 %:ia
suuremmaksi kuin urakan korkein oikeuden mukainen määrä. Mitä tämä voi
merkitä, siitä saa käsityksen, kun tietää, että upseeriston tulot
voivat nousta 40,000 markkaan vuodessa ja että upseerien luku oli 10 à
15."

"Mutta myöskin suoranaisia sopimuksia tehtiin juutalaisten kanssa ja
viekkaimpain upseerien onnistui tätä tietä, jos vaan osasivat pitää
puoliaan juutalaista vastaan, kiristää häneltä tätä laillista
prosenttia paljoa enemmänkin -- jonka hän tietysti piti omina hyvinään
-- eivätkä sitä toverit panneet ollenkaan pahakseen, päinvastoin vaan
ihailivat merkkinä ammattitaidosta."

"Tuntuu melkein uskomattomalta, että niinkin sivistyneessä, nimittäin
tieteellisesti sivistyneessä upseerikunnassa noin äärettömän suuri
siveellinen turmelus voi saada sijaa, Pidettiin vanhana ja kunnioitusta
ansaitsevana lakina sitä, että jolla on tilaisuus ruunua varastaa, hän
tehköön se. Mitään häpeätä se ei tuottanut eikä näissä hommissa
ujosteltu käskynalaisia neljännesmiehiä, työmiehiä ja juutalaisia
enemmän kuin toisiaankaan."

"Erään kerran olin minä mukana erään suuremman summan kantamisessa,
jonka juutalaiset olivat maksaneet. Meitä oli kolme upseeria, jokainen
omilla rattaillaan, ja oli meillä kullakin pari säkkiä hopearuplia
kärryissä. Säkit sijoitettiin päällikön luo, joka asui esikaupungissa,
sieltä sitten kohta jaettaviksi. Mutta sillä kertaa sattuikin niin
hullusti, että päällikkö, salaliitossa viekkaan nuoremman puolalaisen
upseerin kanssa ei pannutkaan jakoa toimeen! Kun häntä asiasta lopuksi
mitä ankarimmin ahdistettiin, väitti hän, että herrat jo olivat saaneet
osansa sadosta (jonka hän tiesi valheeksi)."

"Samalla tavalla sanottiin muidenkin päälliköiden menetelleen, kun niin
sopi. Mutta juutalaisia nylettiin sitä hävyttömämmin."

"Raaka-aineista, joita luonnossa vastaanotettiin makasiineista, myytiin
kaikki, mitä ei työssä tarvittu, tovereille, jotka niitä tarvitsivat.
Ja paljoa vähemmällä voitiin tulla toimeen siten, että varsinkin
korjaustöissä merkittiin tekemättömiä tehdyiksi."

"Erityisen kuvauksensa ansaitsee se, miten minä korjasin hospitaalin
katon uusilla rautalevyillä ja uudella maalauksella -- hyvä jos 15
uutta levyä pantiin useasta sadasta merkitystä. Tästä syntyi tarkastus.
Mutta katto maalattiin kiireen kautta ja ajutantti, joka toimitti
tarkastuksen katolla, luki toista sataa uutta levyä vähälle aikaa.
Sillä oli se asia selvitetty. Mutta hospitaalin päällystö oli kai
vakuutettu siitä, että ruunun taloudessa kaikki lopulta käy oikein päin
ja että enempi kovistus ei mitään auttaisi. Mutta plootut olin minä
myynyt eräälle toverille polkuhinnasta."

"Mutta vielä kuvaavampi, psykoloogiselta kannalta katsoen, oli minun
aivan ensimmäinen tehtäväni Dünaburgissa, suurenlainen työ, jossa minä
kuitenkin asioihin perehtymättömänä olin päällikköjeni johdettavana.
Oli rakennettavana suuri arsenaali, kaksikerroksinen, hyvin suuri
kivirakennus, holvimaisine läpi rakennuksen kulkevine työhuoneineen.
Seinät ja katto olivat jo valmiit minun tullessani paikkakunnalle. Sain
tehdäkseni lattian paikalleen panemisen alikerrassa. Kustannusarviossa
oli määrätty, että 4 jalkaa maata olisi kaivettava pois ja tiukkaan
poljettua täytettä savesta ja hakatusta kivestä sijaan pantava.
Jalkaväkeen kuuluvia sotamiehiä käytettiin maan kaivamiseen ja
poisviemiseen säkeissä, jotka tyhjennettiin suureen kokoon ulkona. --
Minun määräykseni kuului: että minä haudan syvyyteen nähden voisin
antaa urakoitsijalle jotain helpoitusta -- _jos hän sen ansaitseisi_."

Ja juutalainen, joka tiesi olevansa tekemisissä keltanokan kanssa,
suostui maksamaan niin ja niin paljon, jos vaan ei täydettä tehtäisi
sen ja sen syvemmäksi. Maksupäivä oli jo määrätty ja samoin työn
alkaminen, mutta juutalainen viivytteli suoritustaan viekkaudella, joka
voittaa kaiken, mitä ihmisjärki muutoin voi kuvitella. Juttu päättyi
lopuksi siten, että lattian syvyys tuli vaan 1 à 2 jalkaa ja että me,
minä ja mikäli tiedän myöskin päällikkö, saimme pyyhkiä suutamme.
Parasta kaikesta oli se, että sotamiehet saivat yhteen aikaan kantaa
maata takaisin arsenaaliin, koska juutalainen oli asettanut maksonsa
riippuvaksi haudan syvyydestä ja hautaa jo oli kaivettu syvemmälle kuin
sovittu oli.

Semmoisia olivat olot, joihin Soldan yhtäkkiä oli joutunut
melkein suoraan Helsingistä, saatuaan siellä uusia ihanteita
maisterivihkiäisissä edellisenä kesänä. Vuosi vuodelta kävikin hänen
olonsa Dünaburgissa yhä tukalammaksi ja hän joutui lopulta täyteen
haarniskaan päällikköään vastaan. Hän puhuu "helvetillisestä
Dünaburgista, jossa rehellinen ihminen keitetään elävältä kuin krapu",
ja usein mainitussa elämäkertansa katkelmassa kirjoittaa hän: "Se
sisällinen inho tällaisesta asemasta, jonka koko kurjuus oli minulle
selvillä, vaikutti ehkä vielä enemmän kuin halu kemiaan siihen, että
pääsin pois Dünaburgista muihin seikkailuihin."

Kaipaus parempiin oloihin ja kaipaus sisälliseen siveelliseen
uudistukseen esiintyykin yhä voimakkaampana kirjeissä tältä hänen
ensimmäisen maanpakonsa ajalta. Melkein jokaisessa kirjeessään hän
siitä puhuu. Helsingissä saadut herätykset olivat kääntäneet hänen
henkiset harrastuksensa uudelle uralle. Maalauksesta puhuu hän
harvemmin, mutta sitä useammin filosofiiasta, tai ehkä paremmin
filosofeerauksesta. "Snellman väikkyy mielessäni, tahtoisin oppia
ajattelemaan!" huudahtaa hän kerrankin. Ja sisarilleen, joille hän
muuten antaa neuvoja monenmoisia heidän luvuistaan ja muista
toimistaan, kirjoittaa hän (13.7.41):

"Verratessani kirjeenvaihtoamme nyt siihen, mimmoista se oli vuosi
sitten, näkyy siinä jotain, joka tekee hyvää mielelle, ainakin minun
mielelleni, että olemme kaikki ikäänkuin heränneet horroksista. Minä
puolestani olen nukkunut liika kauvan ja on minun oleva kovin vaikea
hieroa unta silmistäni. Hyvä meille, jos pysymme valveilla -- aina
vastedes! -- Mutta kyllä kysyy muutos ihmisen olennossa voimia ja
hitaasti se käy. Henki on altis, mutta liha on heikko. -- Onhan
kuitenkin iso askel astuttu, kun ei epäile huutamasta totuutta itsensä
kuullen. Auttakoon Jumala minua näin kauniissa aikomuksessa. Äiti
tietäköön, että tahdon tulla kunnon ihmiseksi -- ainakin niin
kunnolliseksi kuin minulle on mahdollista. -- Eikä tämä enää nyt ole
tuulenpieksämistä eikä suunsoittamista, vaan elähyttää se aate minua
päivä päivältä yhä enemmän." (22.8.41.)

Ett'eivät hänen pyrkimyksensä olleetkaan jääneet hedelmää kantamatta ja
että hänen aatteensa ja maailman-katsantotapansa jo olivat jotenkin
kehittyneet niille omituiseen suuntaan, siitä on todistuksena eräs
samaan aikaan hänen isälleen kirjoittamansa kirje, jossa hän mielestäni
jo neljänkolmatta ijällä esiintyy valmiina "filosoofina".

Ruununvouti Soldanin asiat olivat yhä huonontuneet niin, että vasara
uhkasi. Tiedon siitä saatuaan kirjoitti poika isälleen kirjeen, joka on
liikuttava ja kaunopuhelias, kuvaten samalla isää ja poikaa, kuin
myöskin heidän keskinäistä suhdettaan:

"Kun Kallen kirje saapui ja minä luin sen, vierähti kyllä pari paksua,
suolaista pisaraa nenälleni, mutta ne saivat kuivua siinä itsestään,
sillaikaa kun minä otin esille hitaan, mutta nyt jo jotenkin
vakaantuneen järkeni ja ajattelin: hin ist hin, verloren ist verloren!
-- ja sitten ajattelin minä kuinka on sanottu: kohtalo antoi ja kohtalo
otti, vaikka joskus voisi sanoa näinkin: kohtalo ei antanut, vaikka
kyllä otti. -- Mutta sehän oli kovaa, kauhean kovaa! -- Niin, se oli
kovaa, mutta on tässä maailmassa kovemminkin kolahtanut, kun esim.
Natchen F:n äiti kuoli sisaren hautauspäivänä ja 'viisas ukko'
[Afzelius] lähetettiin itään päin. -- Eiköhän nyt isä todellakin voisi
ripustaa surua naulaan. -- Minä tahdon kertoa tositapauksen eräästä
saksalaisesta talonpojasta. Se oli vanha, köyhä ukko, jolla ei ollut
muuta kuin sipulimaa. Kun hän veti sipulikuormaansa kaupunkiin
myytäväksi ja tuli kapealle sillalle kuormineen, kaatui kuorma ja koko
hänen rikkautensa, sipulit nimittäin, vyörähti virtaan! -- Mitä sanoi
ukko siihen? Näin sanoi: Ka, siitäpä tuli aimo sipulisoppa! sanoi --
palasi kotiinsa yhtä tyytyväisenä kuin oli tullut ja kylvi niinkuin
ennenkin. Tämä ukko oli varmaankin varsin viisas ukko ja teki
viisaudesta sen, minkä teki, sillä jos hän olisi ollut kevytmielinen,
olisi hän heittäytynyt virtaan sipulien jälkeen -- ja jos hän olisi
ollut tyhmä niin olisi hän istuutunut sillalle itkemään. Ihmiset, jotka
olivat sillalla, nauroivat sipuliukon onnettomuudelle -- mutta siinä,
siinä se on juuri onnettomuus, että ne ovat narrit, joita ihmisiksi
kutsutaan. Kaikki viisaat, jotka tämän näkivät, arvelivat varmaan:
tuohan oli oikein järkevä ukko. -- Kehoitettuaan isäänsä, joka suri
häpeätään ja naapurien naurua, olemaan yhtä viisas, jatkaa poika: jos
minä nyt olisin Isän sijassa, niin sanoisin naapureille niinkuin
Multialan Kalle ennen vanhaan sanoi: tulkaa meille jouluksi ja tuokaa
vehnästä tullessanne -- niin syödään yhdessä, tai kutsuisin heitä
tanssiin ja sanoisin: tilaa on kyllä!"

"Mutta jos nyt tulee kysymys siitä, mitä on tehtävä, niin on päivän
selvää, että sipuliukko teki viisaasti, kun meni ja kylvi uudelleen,
huolimatta ihmisistä, narreista. Antakoon Isä nyt anteeksi suoruuteni,
vaikka olisikin taipuvainen pitämään sitä jonakin, jota se ei suinkaan
ole, eikä edes tahdokaan olla, kun se tulee sydämmestä, joka uskallan
sanoa sen -- liekehtii totuuden puolesta yhtä paljon kuin Isän onnen --
ja niiden, jotka siitä riippuvat. Ja ell'en minä puhuisi siitä, mihin
Isän onneton luonto voi antaa aihetta, -- niin kuka sen sitten
lausuisi! Mutta eipä todellakaan ero ylpeyden (myöskin oikean ja jalon
ylpeyden) ja typerän ja vahingollisen itsepäisyyden välillä useinkaan
ole niin epäselvä, että ne sekoittaisi toisiinsa ja luulisi toista
toiseksi. On yleinen ja suuri ennakkoluulo pitää oman tahtonsa
muuttamista suurempana häpeänä kuin kaikkia itsepäisyytensä synnyttämiä
vääryyksiä ja mahdottomuuksia. Viisas ja totuutta rakastava taipuu
kohta -- ja ainoastaan pienet, heikot sielut, juuri semmoiset kuin minä
olin, ennenkun opin tuntemaan itseni ja ajattelemaan vähänkään niinkuin
nyt, antautuvat kokonaan luonteensa valtaan. Eräässä itävaltalaisessa
kartassa oli kirjoitettu muutaman paikan päälle, jonka turkkilaiset
olivat valloittaneet: Herra antoi, Herra otti. Kaarle XII, tuo
rautapää, joka varmaankin oli ihmisistä itsenäisin, kirjoitti kerran
Riian kaupungin kartan päälle: Herra antoi eikä itse pirukaan ole sitä
minulta ottava. Mutta piru otti sen sittenkin ja Kaarle syöksi itsensä
ja kansansa suureen kurjuuteen -- itsepäisyydellään. Hän oli täysin
rehellinen mies -- ja suuri -- ja häntä ihmetellään varsinkin hänen
järkähtämättömän luonteen lujuutensa takia, -- mutta jos hän olisi
osannut joskus taipuakin, niin olisi hän ollut kymmentä kertaa suurempi
ja onnellisempi. -- Olenko oikeassa, Isä? Isä hoi, enkö ole oikeassa?"

Mutta vaikka hän näin kehoitti isäänsä ripustamaan surunsa naulaan,
ripusti hän samalla kuitenkin omat surunsa -- kaulaan. Veljelleen
kirjoittamissaan kirjeissä kuvastuu joskus hyvinkin synkkä epätoivo ja
raskasmielisyys, johon näyttää olleen luontaistakin taipumusta ja joka
vuosien kuluessa yhä kehittyi ja muuttui melkein taudiksi, josta hän
vasta isänmaahansa päästyään parani. Kukapa ei nuoruutensa ajoilta
tuntisi sitä epäluottamusta itseensä ja kaikkeen, joka joskus voi
vallata rohkeankin mielen, sitä täydellistä sisällistä vararikkoa,
jonka välistä luulee tehneensä, sitä pettymystä lahjoistaan ja
toiveistaan, joka painaa ja nöyryyttää miehen maan tasalle. Syy voi
olla ulkonainen, mutta lyöpi kuin rokko sisälle päin, jos olojen vilu
sitä kylmentää. Muista sen ilmaukset voivat näyttää hyvinkin
mitättömiltä, syrjäinen voi sille nauraa, niinkuin sille itsekin
nauraa, kun mielen tuuliviiri näyttää toisaanne, mutta sillä kertaa,
kun se näyttää sielun päivättömimpään pohjolaan, on tosi kysymyksessä.
Yhtä iloinen ja rohkaiseva kuin äsken esitetty kirje isälle on, yhtä
synkkä ja alakuloinen on kirje veljelle marrask. 23 p:ltä 1841:

"Että Sinäkin olet niin kaukana! Kaksi karkeaa kiveä voisi toisiinsa
hangattuna silitä, mutta tässä kivettömässä maassa en taida tavata
ketään, jota vasten tahtoisin hangattaa -- ja kirjeellisesti on niin
vaikea mitään toimittaa."

Hän kuitenkin kirjoittaa. Ja mikä se on, joka häntä vaivaa ja joka on
saattanut hänet epätoivoon? Minä olen tyhmä! Sen lisäksi on hän
arkamielinen ja synkkä? Se mieliala valtaa hänet aina, kun hän joutuu
seuraan, jossa on joku hyväpäinen mies muistuttamassa häntä siitä, että
hänellä ei ole päätä ollenkaan. Hän on ujo, punastuu, kun seuroissa,
esim. ruokapöydässä, täytyy jotain sanoa kaikkien kuullen. Ääni vapisee
niin, että tuskin saa lusikan suuhunsa. Jos hän voisi esittää edes
yhden ainoan itsenäisen aatteen -- edes yhden ainoan sukkeluudenkaan!
Hän on lukenut saksalaisen kirjailijan Karl Julius Weberin teoksen
Demokritos oder hinterlassene Papiere eines lachenden Philosophen,
mutta sitä ei hänen omasta mielestään olisi pitänyt tehdä, jos tahtoisi
elää rauhallisesti ja onnellisesti, sillä tämä teos osoittaa hänelle
hänen oman typeryytensä ja mitättömyytensä. Hän lukee sitä kuitenkin,
koska kaikissa tapauksissa on parempi oppia tuntemaan oma itsensä --
ensimmäinen ehto pahasta parantumiseen. -- Seuraelämässä ei hän enää
koskaan luule mihinkään kelpaavansa, koska häneltä puuttuu siihen
päätä, kykyä ja rohkeutta. Tämä kykenemättömyys elää hienommassa
maailmassa tulee hänen oman arvelunsa mukaan siitä, että hän on
kotoisin sellaisesta sopesta kuin Lappeenrannasta, mutta sielläkin oli
hän kömpelö ja ujo, vaikka hänellä tarpeellisena tanssijana ja hyvänä
valssaajana oli enemmän rohkeutta esiintyä, samoinkuin hänellä ei
siihen aikaan ollut käsitystäkään siitä, mikä on ero lampaanpään ja
ihmisenpään välillä. Etsiessään syitä kaikkeen tähän kurjuuteensa
luulee hän ne löytävänsä ennen muinoin tehdyistä helvetillisistä
nuoruuden synneistä. -- Sen ajan pahat henget taitavat vielä vaakkua
kurjan olentoni ympärillä. Tämän tunnustuksensa à la Tolstoi, joka ei
suinkaan ollut helppo tehdä veljellekään, sanoo hän tahtovansa tehdä
siksi, että hän palvelee totuutta ennen kaikkea muuta. Kaiken tämän
johdosta vaatii hän sitten veljeltään vastausta siihen, onko ihmisellä
siinä merkillisessä tilassa, missä hän nyt on -- ja jota, ell'ei
erehdy, kutsutaan sairasmielisyydeksi (blödsinne) -- mitään toivoa
pelastumisesta ja kuinka sen tulee tapahtua -- ja jos ei -- niin miltä
on sellainen ihminen näyttävä vanhoilla päivillään? Lopputulos tässä
pitkässä kirjeessä tehdyistä itsetutkimuksista ja itsetunnustuksista
muistuttaa sekin eteviä esimerkkejä. Soldanillekin herää ajatus lähteä
pois, jättää kaikki ja asettua -- maanviljelijäksi. "Käydäkseni asian
juureen, niin pitäisi minun ehkä -- ell'ei parannusta ilmaannu --
muitta mutkitta erota koko joukosta -- insinöörijoukosta nimittäin --
ja ruveta kyntämään peltoa Petäjävedellä. Ett'ei veli kuitenkaan
pelästyisi tällaista tekoa, lisää hän heti: ennenkun auraan ryhdyn --
annan kuitenkin muutamien siunattujen vuosien kulua -- ja silloinhan ei
tiedä, mitä voi tapahtua." Saatuaan näin puhumalla vähän keventää
mieltään, alkaa mielen painokin haihtua ja kirje päättyy seuraaviin
luottaviin sanoihin: "Sen ainakin tiedän, että tietoja minulla on
tarpeeksi -- omaksi tarpeeksi -- ja on niitä tyhmempiäkin kuin minä
olen -- joskaan ei ole monta sairasmielisempää ja arempaa."

Tuo taistelu palaa kuitenkin kohta taas takaisin. Suoranaisena jatkona
edelliselle kirjeelle kuvaa hän itseään muutamia kuukausia myöhemmin
seuraavin sanoin:

"Se on todellakin tyhmä kausi elämässäni, johon nyt olen tullut -- sota
Ormuzin ja Ahrimanin välillä täydessä tulessa rinnassani. Välistä
nousen, niinkuin nytkin, yksinäiselle vuorelle tarkastamaan taistelua;
se on aivan omituista huvia. Mutta sitten muistan minä Fuldan Piispan.
Taistelussa ammuttu viimeinen kuula sattui häneen, katselijaan. Käyköön
minun paremmin, sallittakoon minun päästä hengissä taistelusta, ja
nähdä -- valon voitto! Omituinen on se näky, jonka vuorelta näin,
Ahrimanilla on kauhean suuri sotajoukko kauvas ulottuvine sivustoineen
-- mutta Ormuzilla on vaan heikko joukko, vaikka hänen lipussaan istuu
Herran enkeli. Ilman tätä enkeliä lipussaan olisi hän jo aikoja sitten
sortunut, mutta nyt voittaa hän vuoroon, ja vuoroon voitetaan. Molemmat
viettävät voittojaan muutamain päiväin riemulla. Näin on taistelu
kestänyt jo puolen vuotta. Kun viimeksi kirjoitin, oli Ormuzilla
nähtävästi vaikea päivä; tänään näkyvät molemmat puolueet nukkuvan,
niin että häiritsemättä voin tarkastella heitä molempia. Mutta vielä
aivan äsken oli minulla päivä, joka oli täynnä valoa ja ihanuutta. Sinä
muistat minun usein valittaneeni sitä, että minulla ei ole yhtä
ristinsielua, jonka kanssa voisin puhua oikein sydämmeni sisimmästä."

Mutta yhtäkkiä oli tämä toivo toteutunut. Hän oli, joulun jälkeen 1841,
matkustanut Illuxtin kaupunkiin 15 virstaa Dünaburgista ja tavannut
siellä kaksi suomalaista upseeria, Rotkirchin ja Backmanin. Rotkirchin
kanssa keskusteli hän päivän ja yön. He pudistavat esille sielunsa
niin, että ne lepäsivät rinnakkain, kuin kaksi kirkasta vesilähdettä
kauniina kesäisenä päivänä -- läpikuultavina aina viimeiseen pisaraan.
Sillä tavoin en ole kenenkään ihmisen kanssa vielä puhunut. Hän oli
sitten kolme päivää minun luonani. Ja kun olimme tanssiaisissa
kolmantena päivänä -- olin minä iloisempi kuin koskaan ennen
elämässäni. Kyllä nyt tiedän jotenkin tarkkaan 'woran ich bin' ja Ormuz
kohottaa taas lippuaan, mutta Ahriman ei ole vielä poistunut
taistelutantereelta. Tyydytys, jonka satunnainen toveri suo,
ei kuitenkaan kestä kauvan, eikä voikaan kestää, kun syyt
synkkämielisyyteen: yksinäisyys, vastenmieliset virkatehtävät ja
myötätuntoisen sivistyneen seuran puute yhä olivat samat. Hän epäilee
siitä syntyneessä sairasmielisyydessään yhäkin omaa voimaansa, omaa
päätään ja ymmärrystään, valittaa yhä kehittyvää vastenmielisyyttään
ihmisiä kohtaan ja kärsii siitä, että hän on ihan yksin puhtaine (mutta
heikkoine) tahtoineen ja lämpimine sydämmineen -- ilman ainoatakaan
ystävää -- jotka sanat kelpaisivat kaikkea selittäväksi motoksi hänen
elämänsä runoelmassa, sillä ei koskaan hän päässyt tästä puutteesta ja
tästä kaipauksesta.

Näistä pimeistä hetkistä huolimatta eli nuori luutnantti kuitenkin
nuorten luutnanttien tavallista elämää, käyttäen hyväkseen huvituksia,
joita oli tarjona. Der lange Schwede oli uuttera tanssija, kun sille
päälle sattui, ja kaikkialla semmoisena suosittu. Hän otti osaa
naamiaisiin, huvittelihe mailla ja vesillä, soitti ja lauloi. Varsinkin
silloin kun sattui tulemaan joku suomalainen toveri Dünaburgiin ja
pysähtymään sinne joksikin aikaa, niinkuin esim. nuori vänrikki August
Tavaststjerna, joka matkallaan Puolaan viipyi Soldanin luona kokonaisen
kuukauden.

Hän oli Soldanin täydellinen vastakohta, iloinen, reipas, huoleton
laulaja, kaikkialla suosittu hilpeän olentonsa ja kauniin äänensä
vuoksi, joutilaat ajat soitettiin viulua, laulettiin kvartetteja ja
käytiin iltaisin serenaadeilla kauniissa kuutamossa. Tavaststjerna oli
kukkona linnassa (var kukku för alla) ja häntä kestittiin kaikkialla
minne tuli. Kerran kutsuttiin hänet Soldanin kanssa aivan
tuntemattomaankin taloon, jossa tyttären syntymäpäiviä vietettiin.
Siellä laulettiin ja hulluteltiin aamuun asti. Illallispöydässä lauloi
Tavaststjerna tuon kauniin laulun: Stille, stille, kein Geräusch
gemacht! Hän haaveili ja soitteli ja lauloi pianon ääressä koko illan.
-- Eräänä sunnuntaina mentiin toverien luo Illuxtiin, joka on 17
virstaa Dünaburgista Kuurinmaan puolella. Tie sinne kulki Väinäjoen
eteläistä rantaa. Oikealla puolen näkyi joen yli yksi noita suuria
aateliskartanoita, joita näillä seuduin on niin tiheässä. Se oli kreivi
Siegberg-Platerin ja näytti suuremmoiselta, ihanalta linnalta
kirkkoineen ja kaikkineen. Kreivi omisti 60 tuhatta sielua ja m.m. oli
koko Illuxtin kaupunki hänen. Joki oli tyyni, ilma kaunis -- ja me
olimme hauskoja. Tavattuaan toverit, ennenmainitut Rotkirchin ja
Backmanin, kävivät huvimatkailijat katselemassa erästä lähellä olevaa
maatilaa, jossa näkivät kauniita maisemia, myllyjä, vesiputouksia,
vallihautoja ja niin paksuja tammia, että neljän miehen kädet tuskin
ympäri ylettyivät. Laulaen palasivat he sitten kaupunkiin illallista
syömään ravintolassa, jonne oli kokoontunut muitakin upseereja. Iloiset
pojat lauloivat ja pitivät hauskaa kaikilla kielillä aina kello puoli
kahteen yöllä, kun kuu nousi ja lähdettiin paluumatkalle.

"Paluumatka oli jumalallinen -- yö ihana, Väinäjoki oli kuin peili ja
sitä myöten valui Riikaan parkki parkin ja tukkilautta tukkilautan
perästä, joiden ponttuilla tulia tuikki. Laskeusimme välistä
kävelemään. Klo 4 lautattiin meidät joen poikki -- ja niin oli tuo
hauska matka päättynyt -- ainoa, jonka olen Dünaburgista tehnyt."
(12.5.41.)

Vänrikki Tavaststjerna, joka näin virkisti elämää Dünaburgissa,
kirjoitti, saavuttuaan määräpaikkaansa Zamoscen linnaan Puolassa,
ystävälleen runollisen kirjeen kiitokseksi kaikesta hauskuudesta: "Olen
nyt parhaallaan vahdissa -- on yö -- kuu paistaa sisään pienistä
ruuduista -- hiljainen tuuli suhisee puissa, jotka ympäröivät sitä
vankkaa muuria, jonka sisässä olen -- ainoastaan sotamiesten kamala
'sluschai' keskeyttää hiljaisuuden, joka vallitsee luonnossa, --
silloin tällöin juoksee kyllä russakka kirjeeni yli ja saa vapaasti
tulla ja mennä. Joskus pysähtyy kynäni ajatusten hurjasti kiitäessä,
joita ei mikään vangitse. Muisto ja kaipaus asuvat yhdistettyinä
sydämmessäni. Toivo seisoo syrjässä kaukana, kaukana, enkä minä tahdo
sen valheita kuunnella." [Vänrikki August Tavaststjerna tuli sittemmin
tunnetuksi laulajana ja säveltäjänä ja draamallisena kirjailijana. Hän
on julaissut vihon "Airs Finnois" säveltänyt kantaatteja ja operetteja
ja kirjoittanut historiallisen näytelmän "Judith och Holofernes". (Ks.
Biogr. nimikirja.)]

Kun niinkin iloinen ja huoleton nuorukainen kuin Tavaststjerna kaikesta
päättäin näkyy olleen, voi tulla alakuloiseksi tuolla vieraalla maalla,
niin mitä sitten raskasmielinen Soldan!

On sentään vielä toinenkin valokohta Dünaburgin ajalta mainittava,
nimittäin matka Riikaan ja Wendeniin, jonka Soldan teki keväällä 1842.
Eräs Rautenfelt, hänkin insinööriupseeri Dünaburgissa, rikas mies ja
aatelinen kartanonomistaja, oli tarjonnut Soldanille vapaan matkan
suurissa mukavissa vaunuissaan, joilla ajaen vierailtiin Rautenfeltin
sukulaisten ja tuttavien luona suurissa herraskartanoissa. Paitse
matkasta ja sen vaihteluista näkyy Soldan nauttineen varsinkin siitä,
että tapasi sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, jommoisia tuskin
aavisti ennen olevan olemassakaan. Tapasipa hän muutamakseen täällä
kaukana hienoja paroonittaria, jotka osasivat puhua "koko hyväst'
suomea". Olivat oppineet sitä Viipurissa ollessaan.

Mutta matkan suurin hauskuus ja virkistys näkyy olleen eräs Lisztin
konsertti, jonka hän sai kuulla Riiassa. Sisar Aleksandralle
kirjoitetussa kirjeessä (8.4.42), jossa tästä kerrotaan, on suuresta
mestarista piirustus pianon ääressä ja seuraava kuvaus konsertista,
jonka suomennan tähän hauskuuden ja harvinaisuuden vuoksi, sillä
tuskinpa lienee suomalaisessa kirjallisuudessa montakaan alkuperäistä
musiikkiarvostelua Frans Lisztin esityksistä. Onhan siinä sitäpaitsi
lausuttu pieni toivomus sen painattamisestakin.

"Teaatteri oli täpösen täynnä kansaa. Flyygelit olivat asetetut
keskelle teaatteria, siihen, missä orkesteri muulloin soittaa, erittäin
sitä varten laitetulle sillalle, näyttämöllä oli penkkejä ja tuolia,
kaikki jo täytettyjä, ja minä sain vaan seisomapaikan eräässä loosissa.
Kohta astui hän sisään, tuo kummallinen mies -- oli hoikka ja pitkä;
pitkä vaalea tukka valui alas olkapäiden yli niinkuin auringon
valaisema vesiputous kallion yli. Hän näytti kuin olisi ollut henki
toisesta maailmasta, eikä näyttänyt edes huomaavankaan, että toiselle
flyygelille oli asetettu kukkaiskori. Hän istuutui ja juoksahutti
toisella kädellään sävelen soittokoneesta. Kaikki oli hiljaa kuin
haudassa. -- Hän soitti enimmäkseen omia sävellyksiään. Nuotteja ei
näkynyt, ei kuulunut, -- ja tuskin lienee edes mahdollistakaan
nuoteissa lausua näitä ihmeellisiä asioita. Hän hallitsi täydellisesti
koneensa, houkutellen esiin ja voittaen näennäisesti mahdottomia
vaikeuksia, keskeyttämällä jos jonkinlaisilla taidetempuilla sointujen
kulkua. Hän leikittelee päähänpistoilla, pettää jännityksillä,
kiihoittaa hämmästyttävillä käänteillä, harppauksilla, salamoilla ja
salamannopeilla tiraadeilla ja rulaadeilla ja ilmaisee drilleissään
ylpeää iloa ja riemua. Alemmissa äänilajeissa muistutti soitto aina
urkuja, ylemmissä aina harmonikkaa. Fortepianoksi sitä ei tuntenut. --
Välistä jyrähti basso -- ukkonen kävi -- ja silloin ei voinut eroittaa
mitään ääntä; oli niinkuin olisi myrsky vyörynyt näppäimien yli, aina
kuitenkin synnyttäen mitä ihanimpia sointuja. Välistä taas lirisi
soitto diskantissa niinkuin puro laaksossa ja muistutti toisen vuoron
alppitorvia, jotka soivat vuorten välissä ja haihtuvat kauvas pois
peninkulmien päähän. Ihmeen ihanasti osasi hän usein hetken
synnyttämiin säveliinsä kutoa tunnettuja sointuja jo tunnetusta
lempiteemasta, ikäänkuin houkutella esiin uusia puolia, niin että hän
tuossa katoo ja häviää, samalla kun hän tässä taas sukeltaa esiin;
juuri kun hän näyttää hävinneen ja uupuneen, esiintyy hän voittoisana
ja iloisena uuteen elämään. Hän soitti m.m. pienen masurkan -- siinä
salamoi teema yhtämittaa ihmeen kauniisti esiin kaikkien noiden monien
koristusten keskestä, -- sitten soitti hän kauvan aikaa keskellä pianoa
ja päätyi vähitellen diskanttiin, harmonikkaan, siinä kävi soitto yhä
hitaammin, kuului yhä hiljemmin -- ja hiljemmin -- ja hiljemmin... Se
jännitti niin, että tuskin voi hengittää: silloin syöksyivät molemmat
kädet kuin ukkonen bassoon, ja koko teaatteri kohensihe -- istuvat
melkein hyppäsivät ilmaan. -- -- Ja hänet, tämän Lisztin olen minä nyt
kuullut omilla korvillani. -- -- Hamburgissa on äskettäin ilmestynyt
kirja 'Frans Liszts Leben und Wirken' ja Berliinissä kirjoittaa
parhaallaan neljä kirjailijaa hänestä kukin kirjaansa. Ehkä sinä,
Aleksandra, annat painattaa tämän kirjeen Helsingissä!"

Samalla matkallaan käväsi Soldan myöskin muutamia peninkulmia Riiasta
olevassa Wendenissä, tapaamassa vanhaa Lappeenrantalaista tuttavataan
Afzeliusta, joka Suomesta karkoitettuna oli saanut luvan oleskella
missä halusi Itämerenmaakunnissa ja asettunut Wendelliin. Monista
merkeistä päättäen näyttää siltä, kuin olisi Afzeliuksen laiton kohtalo
ja seurustelu hänen kanssaan ainakin välillisesti vaikuttanut Soldanin
omaan tulevaan kohtaloon, asettaen senaikaista hallitusjärjestelmää ja
siitä seuranneita oloja hänen silmissään vielä räikeämpään ja
epäedullisempaan valoon kuin miksi hän ne jo muutenkin oli nähnyt ja
arvostellut. Arvata sopii, ett'ei ukko Afzelius suinkaan mahtanut
värejä säästää ja yhtä varmaa on, ett'ei Soldankaan salannut häneltä
niitä havaannoita ja kokemuksia, joita hän oli jo Dünaburgissa tehnyt.
Kun tietää, mikä vaikutus Afzeliuksella jo Turussa ollessaan oli
nuoriin mieliin, niin miks'ei olisi niin herkkä ja vaikutuksille altis
ja totuutta ja oikeutta sielunsa koko intohimolla etsivä luonne, kuin
Soldanin jo siihenkin aikaan oli, ottanut hänestä pysyviä vaikutuksia.

Afzeliuksella oli kolme tytärtä, joista vanhin Mathilda nähtävästi oli
ollut nuoren kadetin lemmikki Lappeenrannan aikoina. He eivät olleet
tavanneet toisiaan vuosikausiin, mutta ylläpitivät kuitenkin
kirjeenvaihtoa keskenään. Tulostaan Afzeliuksen luo kertoo Soldan:

"Avaan oven ja kohtaan kynnyksellä henkilön, joka omituinen ilme
kasvoissaan tarkastaa minua terävästi. -- 'Herra Jumala, onko
mahdollista -- August!' -- Itsekin menin minä niin pyörälle, että
tuskin osasin vastata -- 'On, rakas Thilda, se on mahdollista!' --
Äänettömyys. Hän tunsi minut heti, mutta minä sain huonon muistini
avulla vasta vähitellen selväksi, että hän oli -- aivan näköisensä.
Hänen piirustuslautansa oli pöydällä ja hän oli jo työssä. -- Ukko oli
vielä huoneessaan alikerrassa. Viiden minuutin kuluttua tuli hän ylös,
tietämättä, kuka tulija oli. Tahdoin nähdä, tuntisiko hän minut ja
menin sentähden hyvin juhlallisesti häntä vastaan sanoen: 'Ich komme
aus Dünaburg mit vielen herzlichen Grüssen, j.n.e.' Hän tarttui minua
heti ystävällisesti käteen ja kysyi: 'Ihr wehrter Namen?' -- 'August
Soldan' -- vastasin minä. -- -- Äänettömyys. -- Viikseni ja saksalainen
tervehdys olivat saattaneet hänet harhaan. -- -- Lopun voitte arvata.
-- Ilo oli varmaankin vilpitön molemmin puolin. -- Mutta koko
täälläoloani painoi jonkunlainen totinen, melkein raskasmielinen henki.
Ukko oli terve ja reipas ja näytti höytyisämmältä kuin Lappeenrannassa
-- sekä oli elävänä kirjana ihan entisensä lainen. Hiukan
hajamielisempi hän kuitenkin oli ja pieni raskasmielisyyden pilvi
väikkyi hänen otsallaan, kun hän seisoi kakluunia vasten ja kuunteli
Idan soittoa tai Agnesin lauluja. -- --"

"Mutta jos olet, Aleksandra, lukenut tarkkaan tämän kirjeen ja enemmän
kuvaillut mielessäsi itse asiaa kuin seurannut tätä kuivaa kuvausta,
niin pitäisi sinulla tällä hetkellä olla pieni kyynel kurkussa -- niin
ainakin minulla on."

Kirjeen lopussa on seuraava selitys, joka mielestäni selittää juuri
päinvastaista mitä sillä tarkoitetaan:

"Vanhemmat lienevät hiukan levottomia koko tästä matkasta. Se on aivan
tarpeetonta. En minä ole lapsi enää enkä ryhdy siihen, mikä ei saa
olla, yhtä vähän aatteihin kuin tekoihinkaan. Että minä pitkän ja
ikävän ajan jälkeen etsin hiukan virvoitusta sydämmellisten ihmisten
seurassa ja hiukan korvausta kodin sijaan, jonne en voi tulla -- siinä
ei kukaan voine löytää mitään pahaa. Mitä hyvää minulla muuten oli
tästä matkasta, en huoli tässä kertoa. Sitä ei voi edes oikein selvästi
tuntea, vielä vähemmän siitä puhua."

Siitä, mitä kirjeen kirjoittaja ei vielä silloin käsittänyt, siitä,
mitkä aatteet hänessä jo silloin kytivät ja mitkä tekojen siemenet
häneen jo olivat kylvetyt -- siitä on kirjeen nykyisen lukijan helppo
olla selvillä.

Yhdestä oli kuitenkin Soldan jo silloin selvillä -- ett'ei hän voisi
kauvemmin Dünaburgissa viipyä, että hänen pitäisi päästä pois
maanpaostaan, jos mieli itsensä henkisestä haaksirikosta pelastaa.

Hän näyttääkin panneen kaikki ne voimat liikkeelle, jotka voisivat tätä
tuumaa edistää. Hän on puhunut insinöörikenraali Feldmannille asiasta
ja pyytänyt hänen puoltosanaansa ja kirjoittanut professori
Solovjeffille Pietariin pyytäen päästä fysikan ja kemian repetitorin
eli apuopettajan toimeen sota-akatemiassa. Kaikista näistä toiveistaan
ja syistä muuttoonsa tekee hän selkoa yhdessä noista avomielisistä
kirjeistään (6.1.1843), joita hän tuon tuostakin elämänsä
käännekohdissa kirjoitti veljelleen:

"Tämä asia on minulle mitä tärkein. Se on minulle tuollainen käänne
elämäni aletulla uralla, jolla luultavasti tulee olemaan ratkaiseva
merkitys kaikeksi ijäkseni. Tuuma on hiljalleen kypsynyt, eikä se siis
ole mikään epäluotettava ansarikasvi, vaikkakin sen siemenen kylvivät
nuo viimekesäiset peikot: pahatuuli, tyytymättömyys, haaveileminen ja
kärsimättömyys, niin että hiukan pelkään, ett'en ole tyynesti asian
kaikkia puolia punninnut. Vaan nyt se on päätetty ja minä olen ihmeen
iloinen siitä, että minulla on varmuus asiasta -- ja niin läheinen
mahdollisuus päästä täydellä todella työskentelemään olentoni paremman
puolen kehittämiseksi; mutta voinetkohan sinä kanssani pitää oikeana
esim. sitä, että minä jätän lukuunottamatta erään lajin asianhaaroja,
jotka ehdottomasti seuraavat siitä, että minä heitän nämä proosalliset
linnoitustyöt ruvetakseni lukemaan, -- sisarieni aseman! -- Eikö se
näytä pahalta? -- Ei, rakas Kalle, kaikkea tätä olen ajatellut -- mutta
myöskin muutamia muita asioita olen ajatellut ja nämä ovat aivojeni
vaa'assa päässeet voitolle. Ylimpänä seisoo tietysti itse tarkoitus
pyhän kunniansa kehä ympärillään -- oikealla puolen on varma toivo
siitä, että minä myöskin tässä uudessa asemassa voin saada kohtuullisen
toimeentulon; vasemmalla on taas tuo ruma juttu siitä, että olen
täydessä haarniskassa päällikköäni, everstiluutnantti Feodoroffia
vastaan, jonka kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. (Tässä olisi
minulla varsin valaiseva juttu kerrottavana, mutta kirjoittaa siitä en
voi.) Sitäpaitse loistavat koko tässä tuumassa, niinkuin aina silloin,
kun mieli jotain ikävöi, kaikki aiheet ihmeen voimakkaassa valossa. --
Minä pääsen nyt aivan toiseen maailmaan -- saan tekemistä lempiaineeni
kanssa ex professo -- joudun piiriin, jossa tapaan sivistystä, elämää
ja liikettä -- pääsen monenmoisten lähteiden ääreen; riippuu vaan
siitä, mikä luonteeni lapsista janoaa; saan myöskin soittaa viulua,
ehkä myöskin maalata, antaa yksityistunteja, kuunnella julkisia
luennoita -- -- saan nähdä omaisiani silloin tällöin -- saan nähdä
Suomen taas -- -- ja -- ja -- -- polttaa Geflen vaappenia."

Se oli sinne kuin häntä veti vastustamattomalla voimalla -- kotiinpäin
-- Suomeen -- joka houkutteli häntä varsinkin sen isänmaallisen hengen
vuoksi, joka siellä oli alkanut puhaltaa ja jonka voimistavaa ja
virkistävää hengittämistä hän kaipaa.

Nuo toiveet toteutuivatkin. Suomeen ei hän tosin päässyt, vaikka kyllä
näkyy ajatelleen pyrkiä vuorihallitukseen (bergscorpsen) tai johonkin
muuhun toimeen -- ei päässyt sinne, ennenkun oli tehnyt tuon
monimutkaisen retkensä Ameriikkaan -- mutta pääsi kuitenkin Pietariin
ja sai siellä haluamansa kemian ja fysikan apuopettajan viran
sota-akatemiassa.



4.

Apuopettajana Sota-akatemiassa.


_Keltussa. "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle." -- Toimet
Sota-akatemiassa. -- Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen.
-- Isän kuolema ja hautaus. -- Koti Lappeenrannassa. -- Ilo ulkomaan
matkasta. -- Vapautus suuresta vankilasta. -- Onnetonta rakkautta_.

Muutamia kuukausia myöhemmin eli heinäkuussa 1843 tapaamme sankarimme
maalla, luonnon helmassa, lähellä Keltun kirkkoa, Pietarin tienoilla,
lepäämässä selällään -- hieno sikari hampaissa -- päivän puoleisella
rinteellä, tuuhean koivun alla ja lukemassa jotain kaunista romaania.
Hän nukahtaa ja sitten herää hän voimistuneena ja virkistyneenä, nousee
kuninkaalliselta vuoteeltaan kukkulalla ja rinta paisuu niinkuin
tahtoisi hän nielaista koko maailman, joka ihanana aukeaa hänen
ympärillään. Pään päällä vaan taivasta, tuulista taivasta kiitävine ja
maata varjostavine päivineen ja jalkain alla vaan merta -- vihreää
ruohomerta -- kukkulat ovat aaltoja, joiden harjoilla koivulehdot
vaahtona tuulessa kuohuvat. Ihmiset ovat kuin kaloja tuossa meressä.
Etäämpänä lännessä loistaa Pietarin kaupunki auringon paisteessa.
Etualalla näkyy talonpoikia pesemässä hevosiaan talon kaivolla.

Olot ovatkin melkoisesti muuttuneet, synkkämielinen itsensä tutkija ja
huoliensa hautelija on muuttunut tyytyväiseksi taiteilijaksi, joka taas
maalarin silmillä maailmaa katselee.

Hänen elämänsä on tehnyt kokokäänteen. Hän on päässyt oikealle alalle,
noiden lähteidensä ääreen -- lähelle isänmaataan ja kotiaan, joskaan ei
siellä vaikuttamaan, niin siellä kuitenkin vaikuttimia vastaanottamaan.

Hän on Keltun suomalaisessa pitäjässä 20 km Pietarista johtamassa
kesäleirissä olevan insinöörikoulun upseeriluokan töitä. Hän on myöskin
tavannut veljensä, tyhjentänyt sydämmensä, saanut muitakin ystäviä,
saanut luottamusta itseensä ja päässyt mieleiseensä työhön, "Koko
maailma näkyy hymyilevän minulle!" sanoo hän.

Toimi, jonka hän on saanut, antaa hänelle jotakuinkin hyvän
toimeentulon, mutta ei kuitenkaan vie aikaa omilta luvuilta ja omilta
harrastuksilta. Hänen tulee olla 10-12 tuntia viikossa luokalla
kuuntelemassa prof. Solovjeffin luennoita kemiassa ja fysikassa, sekä
valmistaa samoja aineita kotona, voidakseen astua katederiin, jos
tarvis niin vaatisi. Tutkintojen aikana touko- ja kesäkuussa on hänen
oltava apuna oppilaita tutkittaessa. Kesän aikana saa hän seurata
insinööreiksi aikovia jonnekin maalle. Muita velvollisuuksia ei hänellä
ole.

Ja hän käyttää aikaansa jo ensimmäisenä kesänä tehdäkseen suuria
suunnitelmia lukujansa varten. Kuinka perinpohjaisesti hän aikoo käydä
käsiksi asiaan, se näkyy "lukujärjestyksestä", jonka hän laatii ja
hyväksyy, jota hän sitten osaksi seuraakin läpi koko elämänsä ja josta
ovat tuloksena lukemattomat muistikirjat, vihkot ja paksut nidokset.
Siinä on m.m. määrätty muistiinpanojen tekemistä varten eri vihkonen
filosofialle, toinen runoilijoille, kolmas historioitsijoille j.n.e.
Estetiikka, fysiikka, kemia, geognosia, kielet j.n.e. saavat kukin eri
vihkonsa, -- onpa yksi määrätty sukkeluuksia ja laulunpätkiäkin varten.

Maalauskin pääsee taas vauhtiin. Tältä ajalta on useita hauskoja
piirustuksia ja päiväkirjassa vähäväliä selontekoja aiheista. Maalaus,
soitto, kirjat -- ja suomenkielen kuuleminen -- tuottavat hänelle aivan
erikoista hauskuutta. Hän seurustelee ahkerasti talonpoikain kanssa,
ottaa osaa heidän pitoihinsa, nauttii heidän sukkeluuksistaan, tanssii
ja soittaa tanssimusiikkia.

Palattuaan syksyllä Pietariin hankkii hän itselleen hyvän asunnon ja
ryhtyy innolla töihinsä. Paitse jo mainituita virallisia tehtäviään ja
paitse maalausta ja viulunsoittoa, antaa hän yksityisopetusta m.m.
kemiassa. Kaikista suurimman osan aikaansa viettää hän kuitenkin
kokeita tehden sekä kotonaan että yliopiston laboratoriossa, jonne
tullakseen hänen täytyy soudattaa itsensä Nevan yli Vasili-Ostrovaan
tai kulkea jalkaisin kolmen kilometrin matka. Kemia huvittaa häntä
päivä päivältä yhä enemmän. Kemia on opettanut minut tuntemaan Jumalan,
kirjoittaa hän ja kun hän tekee kokeitaan yliopiston laboratoriossa ja
saa pienen räjähdyksen aikaan, jolloin huone täyttyy valkoisella
savulla, kuvailee hän olevansa Faust, joka lumoo henkiä ja miettii
luonnon salaisuuksia.

Näiden töiden viehätystä lisää vielä se, että hänellä on varma
päämäärä. Hänen suosijansa Solovjeff, joka on vanha ja heikko, tahtoo
kernaasti tehdä hänet jälkeläisekseen ja silloin tällöin toimittaakin
hän jo kemian- ja fysikanprofessorin tehtäviä. Insinööri-luutnantti
kulkee suurin askelin loistavaa, vakavaa tulevaisuutta kohti --
sota-akatemian professorin virkaa.

Joka vuosi on hän tilaisuudessa matkustamaan kotiinsa, oleskelee
vanhempain ja sisarien luona Lappeenrannassa, sekä kesällä että
talvella, tekee purjehdusretkiä Laatokalla, tekee kerran pitkän
huvimatkan Käkisalmen, Sortavalan, Impilahden, Pitkänrannan, Ruskealan,
Uukuniemen, Punkaharjun ja Parikkalan kautta Lappeenrantaan. Hän ottaa
vilkkaasti osaa isänmaan asioihin sikäli kuin niitä siihen aikaan
harrastettiin, seuraten tarkasti Saimaa, joka näinä vuosina vv. 1843-47
oli ylimmillään. Hän siteeraa päiväkirjassaan Snellmannin kirjoituksia
m.m. Kuopion uuden kymnaasin perustamisesta. Toisen kerran mainitsee
hän kirjeessä veljelleen (26.4.1847): "Kommonen (eräs hänen tuttavansa)
on paljon muuttanut entisiä itsekkäitä tuumiaan -- hän hyväksyy,
vaikkakaan ei suoraan ja avonaisesti Snellmannin opin siitä, että
yhteinen hyvä on tärkeintä." "Olen kuullut erästä pastori Walteria ja
tullut selville siitä ihanasta sopusoinnusta, joka on kristinuskon
aatteen ja uusimman filosofian välillä." Tämä viimemainittu lause on
kuin ensimmäinen välähdys siitä kysymyksestä, jonka valaisemiseksi hän
sittemmin koettaa työskennellä.

Ollen hyvin likeisessä yhteydessä Pietarin suomalaisten kanssa --
m.m. kirkkoneuvoston jäsenenä -- ja seurustellen ahkerasti sukulaisensa
rovasti Sirénin perheessä, tapaa hän siellä kaikki etevämmät
suomalaiset, jotka oleskelevat Pietarissa tai siellä käyvät, m.m. M.A.
Castrénin, E. Lönnrotin ja H. Kellgrénin. Erään Castrénin Pietarin
tiede-akatemialle lähettämän kirjeen matkoiltaan Siperiassa Samojeedien
luona käänsi Soldan saksaksi.

Hyvä tuttava oli hänellä myöskin puolalainen maalari Budkovsky, jonka
kanssa hän jonkun aikaa asuikin yhdessä v. 1845 ja joka on maalannut
hänen muotokuvansa. Eräässä kirjeessään mainitsee Soldan, että
Budkovsky keväällä 1845 matkusti Helsinkiin viemään sinne maalaamaansa
Castrénin muotokuvaa sekä useita satoja kappaleita kivipainoksia
Lönnrotista. Myöskin joidenkuiden suomalaisten runoniekkain kuvat oli
Budkovsky piirtänyt.

Mutta parhaan ystävänsä sai hän kuitenkin Uno Cygnæuksesta, joka
palattuaan Sitkasta oli asettunut opettajaksi Pietarin suomalaiseen
kirkkokouluun. Hänkin asui jonkun aikaa Soldanin luona.

Helmikuussa 1846 kirjoittaa Soldan kotiinsa, että Uno Cygnæus on
hänelle kallisarvoisin kaikista ihmisistä, joita hän tähän saakka on
maailmassa tavannut, ja hänen seuransa on opettavaa ja miellyttävää,
Suuri oli nähtävästi Cygnæuksen vaikutus Soldaniin. Cygnæus oli monessa
suhteessa avannut hänen silmänsä, vaikka hän toiselta puolen olisikin
toivonut, että Cygnæus olisi avomielisemmin häntä ja hänen
heikkouksiaan arvostellut. Sillä hänestä olisi ollut virvoittavaa oppia
tuntemaan itseänsä, vaikka pahoiltakin puolilta. Mitä Cygnæukseen
tulee, on hän Soldanin mielestä siinä suhteessa perin pohjin muokattu
ja "ins Reine gebracht". Perustus, pohja on hänessä vakaantunut,
vaikkakin muille vaikeasti käsiinsaatavissa. Cygnæus on ollut minulle
opettavampi kuin kenties kukaan, kirjoittaa hän. Hän on kuin syvä, syvä
kaivo; jossa on kristallin kirkasta vettä. Hän on täydestä
vakaumuksestaan uskonnollinen ja hänen uskonsa on elävä ja vaikutuksen
haluinen, joskaan se ei vähemmissä erityisseikoissa kestäisi koetusta.
Ero hänen ja minun opin-kappaleissa (joka ehkä ilmaantui enemmän
termeissä kuin muualla) näkyy häntä vaivaavan -- minua taas ei
ollenkaan. -- Hänen käytöksessään oli etevämmyyttä -- ei koskaan
sanoissa tai tavoissa, vaan ajatuksen tasaisuudessa ja siveellisesti
ylevässä soinnussa. Hänellä ei ole mitään loistavia puolia ollenkaan,
mutta itse ydin on loistava jalokivi!

Cygnæuksen ja Soldanin seuraan oli liittynyt pari kolme muutakin, eräs
tohtori Pipping ja eräs Löfström. Vielä kaukana vieraalla maallakin
Soldan näitä muistelee. Eräässä kirjeessään ruotsalaiselle ystävälleen
S.A. Hedlundille kuvaa hän tätä aikaa seuraavin sanoin:

"Olen kaiken ikäni elänyt hyvin erilläni siitä, mitä tavallisesti
sanotaan maailmaksi. Minussa heräsi jo tavallista aikaisemmalla
ijällä halua lukuihin, vaikkakaan minä en koskaan oppinut niitä
järkiperäisesti hoitamaan. Minulla oli viimeksi vv. 1845-47 se
arvaamaton onni, että sain nauttia eräiden kansalaisteni mitä puhtainta
ja sydämmellisintä ystävyyttä, jotka ystävät samalla olivat ainoa
seurani! Meitä oli neljä toverusta: oikeauskoinen pappi ja samalla mies
-- niin puhdas kuin Franzén. Jos tapaat jonkun, joka tuntee Uno
Cygnæuksen -- niin on hän arvosteluni oikeaksi todistava. Hänen nimeään
ei kuitenkaan ole asetettava yhteyteen minun nimeni kanssa. [Soldan
piili silloin Ruotsissa maaseudulla, eikä tietysti tahtonut
valtiollisena pakolaisena saattaa ystäviään välikäteen.] Toinen oli
matematikko, kemisti ja materialisti (Pipping). Hänen sielunsa oli
vetykaasua, tai oli hän ainakin joku semmoinen ilmiö kuin on lämpö,
sähkö tai jotain semmoista; Kristus ei voinut hänen väitteensä mukaan
sentähden käydä veden päällä, että hänen 'ominainen painonsa oli
mahtanut olla 1:n paikoilla.' Kolmas oli filosofian maisteri ja hiukan
perehtynyt filosofiaan (Hegel, Snellman). Viime mainitun, joka oli
meistä nuorin, sinä ehkä tunnetkin. Hänen nimensä on Löfström. Hänet
erotettiin yliopistosta joksikin aikaa syystä, että hän parin muun
ylioppilaan kanssa Helsingistä oli saapunut Upsalaan tuohon tunnettuun
ylioppilaskokoukseen. Me tulimme säännöllisesti yhteen määrättyinä
päivinä viikosta ja juttelimme yökaudet. Luonteiltamme ja erityisiin
taipumuksiin nähden olimme me niin erilaisia kuin neljä ilmansuuntaa,
ja kuitenkin pidimme yhtä niinkuin 'Hand and Glove'."

"Voit helposti ymmärtää, mikä se tällaista yhteyttä pitää yhdessä. Se
on -- totuus. Ei tuo jo kerran löydetty, vaan tuo aina _etsittävä_
totuus. Me olimme kuitenkin näissä seurusteluissamme, keskellä
barbarisuuden pääkaupunkia, luoneet itsellemme omantunnon-vapauden,
joka oli _täydellinen_. Jokainen sai tyhjentää sydämmensä aina
viimeiseen pisaraan. Sielumme lepäsivät toisinaan vierekkäin niinkuin
neljä lähdettä, jotka ovat läpikuultavia aina viimeiseen pisaraan. --
Minusta ansaitsee tämä suhde tulla psykoloogisena havaintona
mainituksi."

"Tässä koulussa opin minä varsinkin yhden taidon, jota pidän hyvin
suuressa arvossa, mutta jolla ei jokapäiväisessä elämässä ole äyrinkään
arvoa. Se taito on taito puhua niinkuin ajattelee. Se muuttui meille
kuitenkin jokapäiväiseksi nautinnoksi, ja kaikkea nautintoa seuraa
rangaistus. Suuri kykenemättömyys seuraelämään semmoisena kuin se
ilmenee visiteissä, huveissa, tansseissa y.m. tuli siitä osaksemme. Nuo
minulle unhottumattomat ukkoset ovat nekin monet kerrat otsansa orteen
iskeneet."

Ystäväpiiri oli kuitenkin pari vuotta koossa pysyttyään hajoava
Soldanin ulkomaanmatkan vuoksi. Aate tähän hänen koko tulevaisuuttaan
ratkaisevaan matkaan oli herännyt jo v. 1845, jolloin hän esitti sen
päällikölleen. Päällikkö samoin kuin professori Solovjeffkin oli
tuumaan taipuvainen ja käski laatimaan matkasuunnitelman, Jo parin
viikon kuluttua olikin Soldanilla matkareitti valmis: Berlin -- Giessen
-- Sweitsi -- Reinin matka -- München -- Dresden -- Leipzig -- Wien --
Prag -- ehkä Pariisi ja Lontoo, jonka hän hyvillä toiveilla esitti
asianomaisille. Kaikkinaiset esteet vaikuttivat kuitenkin, että asia
vasta paria vuotta myöhemmin esitettiin keisarille.

Vasta toukokuun 18 p:nä 1847 on hän tilaisuudessa kirjoittamaan
kotiinsa ilosanoman matkan toteutumisesta:

"Tulin eilen kotiin klo 7 j.p.p. ja löysin pöydältä kirjenipun, jossa
on kutsumus päällikön luo. Lensin sinne, hän tahtoi 'toivottaa onnea'.
Hänen Majesteettinsa on vahvistanut Suuriruhtinaan päätöksen. Minä saan
lähteä matkalle heinäkuun 13 p:nä kahdeksi vuodeksi. -- Ehdot ovat
vielä paremmat kuin osasin toivoakaan. Iloni siitä oli ääretön. Uskoni
on auttanut minua; muuta se ei voi olla. Tahdon ilahduttaa teitä
kaikkia. '_Soldanin perheessä ei ole koskaan sellaista onnea
tapahtunut_'." Hän kutsuu tuota matkalle lähtönsä päivää, syntymisensä
-- uudesta syntymisensä päiväksi; ja aivan erityistä iloa tuottaa
hänelle se, että hän nyt saa vaihtaa sinellin palttooseen. "Minut
valtaa kummallinen helpotuksen tunne, ajatellessani palttoota; melkein
samallainen kuin se, jonka tuntee vapaudessaan arestista, tai kun ensi
kerran menee ulos raittiiseen ilmaan taudin jälkeen."

Ennenkun hän kuitenkaan pääsi lähtemään ulkomaille, täytyi hänen käydä
hautaamassa isänsä. Melkein samana päivänä kuin hän sai tiedon
ulkomaan-matkansa onnistumisesta, tuli tieto isänkin kuolemasta.
Siitä on päiväkirjassa seuraava muistiinpano 17 p:ltä toukokuuta 1847.
"Helatuorstaina kuoli 65 vuotias, surullisen elämän ja 3 vuorokautta
kestäneen ankaran taistelun jälkeen sanomattomia tuskia kärsien."
Niinkuin jo usein ennen on mainittu, oli ruununvouti Soldan lähtenyt
köyhästä kodista ja ahtaista oloista, niin ahtaista, että yksi hänen
veljistään vielä vanhanakin, ollen talonpoika Uukuniemellä, kärsi kovaa
puutetta. Ankarilla ponnistuksilla oli hän päässyt virkauralla
kohoamaan ruununvoudiksi saakka, mutta ei hänellä näytä olleen yhden
ainoan päivän rauhaa aineellisista huolista, vanhoista ja uusista
veloista. Ukko oli epäkäytännöllinen mies ja teki huonoja kauppojakin.
Ollen aina helppo ja herkkäuskoinen oli hän joutunut apulaistensa ja
kirjuriensa kautta vaillinkeihinkin, jotka yhä lisäsivät taakkaa.
Millaiseen pulaan hän lopulta oli saattanut itsensä, se näkyy eräästä
Augustin kirjeestä Kallelle (Pietari, 28.1.1845), joka kirje samalla
kuvaa silloisia virkamiesolojakin Itä-Suomessa: "Isä oli kotona
käydessäni useita päiviä Viipurissa. Kuvernööri ehdotti hänelle, että
hän jättäisi eronhakemuksensa ja isä puolestaan ehdotti, että
kuvernööri hankkisi hänelle jälkeläisen, joka tahtoisi ostaa talon (ja
viran) 2 tuhannesta hopearuplasta, johon vastattiin: 'Minä tahdon
koettaa.' -- Isän virkaero, jos se vaan voi näin tapahtua, lienee paras
ratkaisu. Minua aavistuttaa, ett'et sinä ollenkaan tiedä, missä
pihdissä hän tätä nykyä on. Hänhän on kauvemman aikaa käyttänyt
Benbackin kirkonrakennusaineita, joka nousee noin tuhanteen hopiaiseen,
ja hän _istuu_, niinpiankun siitä tulee kysymys s.o. nyt kohta, tai
keväällä. Ei siis ole valittavana täysi tai puolitäysi eläke -- vaan
kysymys on siitä, saako hän mitään. Mitä Herran nimessä on nyt tehtävä?
En näe mitään sarastusta, en mitään tietä tämän summan saamiseen,
vaikka vankeuskin uhkaisi. Ainoa keino lienee kauppa -- semmoinen kuin
tuo jo mainittu. Mutta ei ole otettava orrelta se mies, joka voisi
täyttää kaikki ehdot, joka näet olisi tuo juuri kuvernöörin virkaan
aikoma ja joka samalla olisi niin ahne sitä saamaan ja niin rahakas,
että hän heti paiskaisi pöytään sen, mitä tarvitaan, nimittäin 2
tuhatta hopeaista --!"

"Olen miettinyt kirjoittaa minä puolestani jonkunlaisen armokirjeen von
Kothenille ja pyytää häneltä suojelusta tässä asiassa, kuitenkaan
puhumatta tuosta yhdestä erityisen pahasta (josta hän ei vielä tiedä),
mutta olen niin kahdella päällä enkä tiedä, auttaako se mitään. En
todellakaan tiedä, lähetänkö vai enkö sellaisen (jo alotetun) kirjeen,
joka sisältää: ensiksi hiukan kohteliaisuuksia (litet krus) ja
selitystä siitä, että minä käännyn ihmisystävän puoleen -- että
kaikki epäilykseni ovat haihtuneet, sittenkun olen nähnyt tuon
sydäntäsärkevän, aivan lohduttoman surun siellä kotona  j.n.e. --
Kaikki tämä järjestettynä niin hyvin kuin olen voinut, ja sitten pyyntö
hänen suojeluksestaan -- sekä motiivit hänelle, kuvernöörille, ja hänen
omalletunnolleen. Stark sanoo tuntevansa hänet hyvin ja tietävänsä
hänet ihmisystävälliseksi mieheksi, joka kyllä osaa asettua toisen
asemaan."

Lähettikö Soldan kirjoittamansa armokirjeen perille, en tiedä, mutta
erota virastaan täytyi ruununvouti Soldanin. Istumaan ei hän tosin
joutunut eikä tarvinnut eläessään tehdä pelättyä vararikkoakaan, mutta
virkaero hänet kuitenkin lopullisesti mursi.

Viimeiset voimansa ponnistaen oli hän kuitenkin saanut lapsensa
eteenpäin autetuksi, viime vuosina ainoastaan poikansa Augustin avulla.
Vanhimmasta pojasta tuli lääkäri, Augustista, perheen toivosta ja
nerosta, oli tullut upseeri ja tyttäret saivat sen-aikuisiin oloihin
nähden hyvin huolellisen kasvatuksen, nauttien opetusta Viipurissa ja
Pietarissakin. Isän kuoleman jälkeen muuttivat he äitinsä kanssa
Kuopioon ja perustivat siellä naiskoulun. Yksi tyttäristä Augusta on
tunnettu maalarina ja toinen Edla oli ensimmäisiä opettajia Jyväskylän
seminaarissa.

Millainen muuten oli tämä koti, jossa Augustkin toisena
Pietarin-kautenaan silloin tällöin oleskeli, siitä on Kalle Soldan
antanut kuvan eräässä kirjeessä (1.1.1842):

"Isä on reipas ja terve ja kaikin puolin entisensä kalttainen, paitse
mitä ikä ja huonot asiat vaikuttavat. Antaa lainoja epävakaisten
saamisten varaan -- ei pidä tarpeeksi lukua oikeutetuista
sporteleistaan, on olevinaan tarkka, mutta toimii usein niin kuin
olisi hän rikas mies. Kuitenkin eletään meillä nyt kotona niin
muista erillään ja köyhästi, että kuka tahansa Lappeenrannassa voi sen
huomata. -- -- Äiti ei ajattele muuta kuin lapsiaan ja heidän onneaan.
Itse on hän yksinkertainen, vanhan kansan mummo -- vaatimattomampi kuin
ennen -- nöyrtynyt kohtalon alle -- vaan olisi hän kuitenkin
onnellisempi, jos hänellä olisi enemmän uskonnollista tunnetta. --
Aleksandra auttaa Augustan koulunkäyntiä sillä vähäisellä säästöllä,
jota hän saa kotiopetuksestaan. On onni, että Aleksandra rakastaa hyvää
kirjallisuutta -- josta kuitenkin on puute meillä köyhyyden vuoksi ja
muilla sivistymättömyyden vuoksi. Kukkais- ja puutarhaviljelys antaa
meille paljon aihetta iloon, aihetta puheluun ja hauskempaan
toimintaan. Sisällä on paljon kukkia, jotka luovat jonkunlaista
hauskuutta huoneihin, vaikka huonekalut yhä huononevat ja vanhenevat.
Huoneet ovat kuitenkin lämpimät, vaikka näyttävätkin huonoilta.
Ulkoapäin on talo siistin näköinen, sillä kadun puolelta se vuorattiin
laudoilla ja maalattiin keltaisella öljyvärillä. Kun Saimaa on tyyni ja
kirkas ja aurinko laskee kultapilviin Voisalmen taa ja ruusut ja
reseedat tuoksuvat ja vanhukset istuvat ikkunassa ja katselevat
puutarhaan kuunnellen Aleksandran soittoa pianon ääressä -- silloin on
hauska, vaikka kaihomieltä ja kaipausta ehkä soikin sävelissä.
Lahdelta näkevät he ehkä jonkun saariretkyeen, joka palaa kotiin
kahvipannuineen, kuppeineen ja tyytyväisine kasvoineen, ja ajattelevat
silloin: ehkä mekin kerran vielä pääsemme parempiin varoihin kuin nyt.
Ja minä sanon: he ovat kuitenkin rikkaita -- sillä heillä on monta
vanhan kansan hyvettä, jotka korvaavat eleganssia ja hienompaa
sivistystä."

Ruununvouti Karl Gustaf Soldan haudattiin Lappeenrannassa 31 p:nä
kesäkuuta 1847. Erinomaisen rakas oli hänen muistonsa perheelle ja
August puhuu hänestä tavattoman lämpimin sanoin: "Me perimme hänen
puhtaan, hyvän tahtonsa ja me itkimme kiitollisuuden kyyneliä hänen
haudallaan. Mutta me perimme häneltä vielä muutakin -- keinot onneen
tässäkin maailmassa, joita hänellä itsellään ei ollut, mutta jotka hän
hankki meille monien ja kovien ponnistusten kautta. Rauha hänen
tomulleen! Ett'en koskaan unohtaisi sitä hetkeä, kun pidin
kättäni hänen kylmällä otsallaan jota aurinko vielä kerran tervehti ja
lämmitti!"

Kohta hautajaisten jälkeen täytyi Augustin lähteä takaisin Pietariin.

Kuukauden päivät sen jälkeen tekee hän viimeisiä valmistuksia matkaansa
varten ja kirjoittaa hyvästikirjeitä, joista näkyy, millä silmillä hän
tätä matkaansa katseli ja kuinka suureksi hän sen merkityksen arvasi.

Eräs kirjeistä sisar Karoliinalle Petäjävedellä on näin kuuluva:

"Tätä kirjettä alottaessani koittaa minulle yksi tärkeimmistä päivistä
luultavasti koko elämässäni. Klo on 12 ja l:n välillä yöllä lauvantaina
4 p:nä heinäkuuta. Alotan siis tänään klo 4 j.p.p. kaksivuotisen
ulkomaanmatkani! -- -- Kuinka paljon olisikaan minulla keskustelemista
kanssasi onnestani, tuumistani, toiveistani, suruista ja iloista,
maasta ja taivaasta! -- -- Höyrylaiva 'Der Preussische Adler' kulettaa
minut Kronstadtista, jonne lähden pienemmällä laivalla, Stettiniin.
Sieltä tullaan rautatietä Berliiniin. Oltuani siellä noin kuusi
viikkoa, matkustan minä Sachseniin (Erzgebirge, Saksilainen Sveitsi) ja
sitten Harzin vuoristoon, pysähtyäkseni viimein Giessenin kaupunkiin,
ei kaukana Reinistä Hessen-Darmstadtissa, jossa on kuuluisa kemiallinen
laboratorio. Siellä viivyn ensi elokuuhun -- oppiakseni suorittamaan
kemiallisia tehtäviä -- ja matkustan ehkä Sveitsin kautta ja Tonavata
myöten Wieniin ja sitten Pragiin ja Pohjois-Saksaan ja Belgiaan ja
viimeksi Pariisiin, jossa viivyn seuraavaan kevääseen (1849). Aion
vielä oleskella Englannissa ja Lontoossa noin 10 viikkoa ja sitten
palata Kööpenhaminan ja Tukholman ja ehkä Lappeenrannan kautta
Pietariin. Koko tämän matkan aikana on tehtävänäni tutkia kemiaa ja sen
hyväksikäyttämistä taiteissa, varsinkin rakennustaiteessa. Valtio
maksaa minulle runsaan matkarahan, 40 dukaattia (2 rupl. 95 kop. hopeaa
kpl) kuussa. Kaikki tämä on onni, jota kyllä uskalsin uneksua, --
niinkuin teinkin kauvan, kauvan aikaa -- mutta en myöskään muuta kuin
uneksua. Katsos, kuinka kohtalo ihmeellisesti meitä ohjaa! Kuinka
voisin olla kyllin kiitollinen!"

"Kun palaan, olen minä vakinainen opettaja insinöörikoulussa ja voin
saada saman toimen muissakin kouluissa, siis enemmän tai vähemmän
vakavalla taloudellisella pohjalla paitsi sitä arvaamatonta voittoa ja
nautintoa, että voin olla jotakuinkin itsenäinen rikkaimmassa ja
hauskimmassa tieteessä."

Sellaisilla toiveilla jätti hän nyt hyvästinsä omaisilleen. Nuo toiveet
tulevaiseen toimintaan nähden Venäjällä eivät kuitenkaan liene olleet
hänelle itselleenkään kaikkina hetkinä niin uskottavia kuin miksi hän
niitä koettaa uskoa ja uskotella, sillä myöhemmistä lausunnoista näkyy,
että hän jo matkalle lähtiessään ajatteli sitä jonkinlaiseksi
vapautumiseksi Venäjältä, tuosta suuresta vankilasta, jossa hän
vaistomaisesti tunsi joutuvansa hukkaan, jos siinä täytyisi kauvemmin
viipyä. Jo kadettikoulussa, aikoessaan Tukholman taideakatemiaan, oli
hän tehnyt ensimmäisen pakosuunnitelmansa. Pyrkiminen insinöörikuntaan,
pois tykistöstä ja tavalliselta sota-uralta on samaa halua
vapautumiseen. Sitä on varsinkin siirtyminen Dünaburgista Pietariin,
pois taatulta, varmalta ylenemistieltä, jossa hän piankin olisi voinut
saavuttaa etevän aseman ja huolettoman aineellisen toimeentulon, kohota
aste asteelta ja lopulta tulla ehkä komeaksi kenraaliksi ja kaikkein
parhaimmassa tapauksessa päästä isänmaallisia ihanteitaan toteuttamaan
kuuliaisena kuvernöörinä jossain Suomen läänissä hänen ylhäisyytensä
kreivi Bergin käskyläisenä. Sellainen ylenemisura olisi hänen
luontoiselleen miehelle, kotoa saatuine suomalaisine pyrintöineen,
isänmaallisine herätyksineen ja totuuteen pyrkimisineen pakostakin
tullut muodostumaan alinomaiseksi tinkimiseksi omantunnon ja
oikeudentunnon kanssa, ei olisi ollut ylenemistä, vaan alenemista,
mukautumista ja itsensä myymistä.

Ulkomaille pääsö oli siis suuri askel sisällistä ja ulkonaista
itsenäisyyttä kohti, oli taaskin vapautumista ja irtautumista. Mutta
kuta höllemmiksi siteet näin kävivät, kuta pitemmälle hän pääsi
liikkumaan tarkoitusperäänsä kohti, sitä lujemmalle hän samalla niihin
kietoutui, sillä juuri silloin, kun hän luuli olevansa kaikista
vapain, oli hän kuitenkin enin orja. Hän oli tavallaan joutunut
kiitollisuudenvelkaan esimiehelleen, ja siitä seuraavaan
riippuvaisuuteen, joka häntä vaan velvoitti heidän toiveitaan
täyttämään. Lopullinen vapautuminen oli oleva vaikeampi kuin koskaan
ennen. Univormu odotti kahta kireämpänä, joskin entistä kiiltävämpänä.

       *       *       *       *       *

Niin iloinen kuin matkalle lähtevän mieli ulkonaisista syistä näyttää
olleenkin, lähti hän kuitenkin verta vuotava haava sydämmessään
Pietarista. Hän oli rakastunut erääseen nuoreen neitoseen, ehkä oli jo
olemassa jotain suhdettakin, joka kuitenkin rikkoutui, nähtävästi
Soldanin puolelta, siitä syystä että hänen rakkautensa esine oli vielä
aivan nuori, tuskin 16-vuotias, ja että hän pitkälle matkalle
lähtiessään ei tahtonut ketään mihinkään sitoa.

Maaliskuun 22 p:nä 1847 kirjoittaa hän Cygnæukselle: "Olen tällä
hetkellä kuin haavoitettu metsän otus, joka matelee eteenpäin kuula
rinnassa. On niin hämärää ympärilläni, -- -- En tiedä mitä vielä
sanoisin. Odotetaan vähän, niin halkeaa rintani ja minä lähetän sitten
sinulle koko kalaasin kuulineen ja kaikkineen -- mitä?"

Näiden aikain kärsimyksistä kertoo vielä päiväkirja:

"Pääsiäisen edellisellä viikolla (1847) tuli Pappa luokseni. Oli jo
vanhuuden heikko ja aivan tahdoton. Oli ikävä hänen täällä ollessaan,
sillä minun sieluni kärsi äärettömästi 'pikku ihmisen' tähden. Noin
huhtikuun 17 p:n tienoilla nousi piinani korkeimmilleen. -- 19 p:nä
kirjoitin kirjeen. -- 20 p:nä huhtikuuta klo 8 j.pp. jätin sen ja
kokonaisen maailman rinta oli revetä. -- 21 p. Aleksandran päivä --
matka Zarskojeen -- rinta tahtoi revetä. Ilta Aleksanterin
teaatterissa. Samoin, samoin vielä. -- Tiistaina 22 p. Täti luonani --
turhia selityksiä."

"Pimeitä päiviä."

Tapauksesta, joka häneen näin kovasti koski, ei ole enempää kerrottu,
mutta vast'edes hän siihen silloin tällöin palaa ja lukee sen yhdeksi
elämänsä suurimmista murrekohdista, joka pitkäksi aikaa katkasi hänen
sekä henkisen että ruumiillisen tarmonsa. Matka, jota hän niin suurella
riemulla oli ajatellut ja suunnitellut, oli tämän tapauksen kautta
menettänyt suurimman osan viehätystään.



5.

Opintomatka Saksassa 1847-48.


_Lähtö Pietarista. -- Tapaa Snellmanin Berliinissä. -- Mietteitä Suomen
tulevaisuudesta. -- Sairautta ja alakuloisuutta. -- "Sydänjuuret ovat
katkenneet." -- Magdeburgin tuomiokirkko. -- Gosslar. -- Tulo
Giesseniin ja Justus Liebig. -- Työskentely laboratoriossa. --
Selontekoa Liebigin metoodeista. -- "Louis Philippe ist entflohen!"_

Joskin matkalle lähtevän mielentila alussa oli synkkä ja alakuloinen,
haihtuivat pilvet kuitenkin pian.

Ensimmäinen kirje ulkomailta (Berlin 9.7.1847) alkaa huudahduksella:

"Olipa sanomattoman suloista alkaa kirjeensä sanalla Berlin.
Niin on siis monivuotinen kirjava uni käynyt toteen, muuttunut
todellisimmaksi todellisuudeksi."

Astuttuaan lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta Pietarissa Krostadtiin
menevään laivaan, jonne häntä oli saattamassa maalari Budkovsky,
kadettitoveri J.A.A. Westermarck, hänen matamminsa Euphemia ja muuan
toinen vaimo Pietarin suomalaisesta köyhäintalosta, nousi Soldan
Kronstadtissa ennen mainitsemaansa komeaan ja aivan uuteen
rautalaivaan, joka hänestä oli äärettömän siisti ja mukava. Merimatka
Pietarista Stettiniin, joka suoritettiin 71 tunnissa, kului kuin unessa
-- etupäässä nukkumalla. Stettinissä ollessaan asui Soldan Hotel Drei
Kronen'issa, niin hienosti kuin ei koskaan ennen. Hän ei tiedä koskaan
istuneensa niin mukavassa sohvassa kuin se, missä hän makasi ensi
ruokaleponsa saksalaisen päivällisen jälkeen. Jo samana iltana kun oli
tullut Stettiniin, meni hän oopperaan, jossa esiintyi eräs vierailija
neiti Babbink "Taikahuilussa". Tultuaan teaatterista ja istuessaan
ikkunassa miettien, pitäisikö hänen niinkuin Snellman teki antaa nuo
melkein täysipitkät vahakynttilät 'kellnerille' juomarahain asemasta,
näkee hän ikkunansa alle yhtäkkiä aseteltavan pöytiä, lyhtyjä, nuotteja
y.m. eikä aikaakaan, niin siitä syntyy serenaadi -- neiti Babbinkille,
joka asui viereisessä huoneessa.

Ensi vaikutus oli siis hauska kyllä ja vastasi kaikkia toiveita.

Muutamain päiväin perästä on hän Berliinissä ja alkaa ikävöidä
päästäkseen kemiallisiin töihinsä käsiksi ja todenteolla "saadakseen
uida tieteen virrassa, joka Berliinissä lienee vuolaampi kuin missään
muualla mailmassa." Hän ryhtyykin työhön professori Rammelsbergin
johdolla ja käyttää väliaikojaan katsellakseen taidekokoelmia,
tehtaita, oppilaitoksia y.m.

Ei hän Berliinissä kuitenkaan näy oikein viihtyneen. "Siellä oli jotain
painostavaa suomalaiselle luonteelle, eli ehkä jokaiselle, joka ei ole
'geistreich', 'witzig', 'gebildet'. Joka tahtoo saada itselleen selvän
käsityksen tästä valekohdasta sivistyneessä maailmassa, lukekoon
Snellmannin kuvaukset Saksasta, jotka huomasin kaikin puolin oikeiksi.
Se on jonkinlaista naamiohuvia, jota ihmiset näyttelevät täällä
suurella kohteliaisuudellaan; mutta naamiohuvit eivät ole koskaan
menestyneet Pohjolassa, me emme ymmärrä semmoista."

Yhden suuren hauskuuden tuotti hänelle kuitenkin Berliinissä olo. Hän
tapasi siellä J.W. Snellmannin, joka siihen aikaan matkusteli
mesenaattinsa suuren lahjoittajan E.J. Långmannin seurassa. Snellman
näkyy rohkaisseen Soldania hänen alakuloisuudessaan, johon etupäässä
lienee ollut syynä alkava kivulloisuus, ehkä myöskin tuo yksinäisyyden,
turvattomuuden ja masennuksen tunne, joka aina valtaa ensikertalaisen
ulkomaalla. Hän on pannut paperille muutamia Snellmannilta saamiaan
neuvoja, jotka kuvaavat sekä antajaansa että saajaansa, tuota
tarmokasta tahdon miestä ja tuota kaikkiin suuntiin hajaantuvaa
haaveilijaa ja kokeilijaa, joka Soldan oli.

"Suuntaa työsi johonkin erityiseen, johonkin perinpohjaiseen", puhuu
hänelle Snellman heidän öiseen aikaan mitellessään Berliinin katuja.
"Ponnista kiusallakin -- ja niin, että unohdat itsesi. Elä ajattele
voimaisi heikkoutta. Emme me kaikki ole yleisneroja. Mieti vaikka
jotain semmoista kanuunaa, jonka voisi asettaa rajalle ja pyyhkäistä
pois koko tuon -- -- --" Ja Soldan tuntee itsensä niin iloisesti
rohkaistuksi Snellmannin seurasta, että palatessaan asuntoonsa
katupoikamaisesti hyppää ohiajavien vaunujen taa ja -- repii housunsa.
Kaipauksella muistelee hän Snellmannia tämän lähdettyä ja kirjoittaa
päiväkirjaansa: "Ihmeellisesti rohkaistuneeksi olen tuntenut itseni
näinä päivinä Snellmannin seurasta ja sanoista!" Hän lähettää Kuopiossa
asuvain sisariensa kautta terveisiä Snellmannille ja usein näkyy tämä
olleen hänen mielessään. Arvatenkin ovat hänen filosoofiset, siihen
aikaan vielä hegeliläiset taipumuksensa, joita m.m. osoittaa hänen
piirustamansa kuva suuren filosoofin haudasta, saaneet uutta virikettä
tästä kohtaamisesta.

Epäilemättä oli Snellman osaltaan antanut aihetta myöskin
seuraaviin mietteihin Suomesta ja sen kansasta, jotka muutamia viikkoja
myöhemmin tavataan hänen päiväkirjassaan. Vertailtuaan toisiinsa eri
kansoja ja arvosteltuaan heidän etujaan ja puutteitaan, kirjoittaa hän:
"Kun nyt ajattelen, että meidän aikamme viidessä vuodessa edistyy
sivistyksen tiellä yhtä paljon kuin ennen viidessäkymmennessä, niin en
voi saada sydäntäni vaikenemaan, joka sykkii sitä toivoa, ett'ei
Suomenkaan tulevaisuus ole pelkkää mielikuvitusta. Me, jotka uskomme
jumalan johtoon maailmanhistoriassa, emme säiky siitä taantumisesta,
johon meitä tätä nykyä painettien avulla pakotetaan. Ehkä kääntää
Venäjäkin jonain kauniina päivänä kulkunsa -- ylöspäin, sen sijaan kuin
se nyt kulkee alaspäin; ja kuka tietää, kuinka kaikki tulee käymään.
Mutta hyvää tulee aina toivoa. -- Ja nyt, jos Jumala kerran meitä
auttaisi, -- niin olen ajatellut monta kertaa -- mikä olisi silloin se
pahe -- ei, mikä se hyve, jota Suomi erittäin edustaisi?! Onko nuori
Suomi ajatellut, mikä jumalallinen aarre sillä on siinä seikassa, että
se voi yhtäällä rakentaa saastuttamattomalle pohjalle, jonka
muodostavat turmeltumattomat tavat, ankara lainkuuliaisuus ja
lainkunnioitus, luottamus oikeuteen, epäitsekkäisyys, mikäli se näin
alhaisella kehityskannalla on mahdollista, itsepäisyys, josta kelpaisi
tehdä itsenäisyyttä, sanassaanpysyminen ja rehellisyys y.m. hyvää ja
kaiken sen lisänä: korkein nykyaikainen sivistys. Elkää naurako näille
unelmille! Ei ole valitsemisen varaa minkään muun kuin toivon ja
epätoivon välillä. Silloin tietysti valitsee edellisen. Suomen tulee
aluksi toimia ainoastaan säilyttävästi, konservatiivisesti ja itseään
jalostavasti. Aika tulee sitten ja ojentaa kiitollisen kätensä. Näin
uskon minä, koska en tahdo uskoa pahinta. Ja koska nyt kerran on puhe
tämmöisestä, niin tahdon huomauttaa eräästä asiasta, josta aikain
kuluessa olen tullut täysin vakuutetuksi. Meidän maamme nuoressa
sukupolvessa on luonteen piirre, joka on sille aivan omituinen; en
tiedä, voinko sitä vaan muutamin sanoin selittää; minä tarkoitan
avonaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, joka menee _aina pohjaan
saakka_, s.o. mielen hartautta, joka tekee, että suomalaiset esim.
paremmin käsittävät Onkel Adamia tai Almqvistia kuin heidän omat
maanmiehensä. Tuo metsän tuore henki, jota Runebergin teokset huokuvat,
se on se, jota tarkoitan; sitäpaitse tuo ylen hienostuneen, väärennetyn
järkevyyden puute, tuo teeskentelemätön omanvoiton-pyytämättömyys,
tarkoitan minä. Luonteita semmoisia kuin Mathias Calonius tai And.
K(ommonen) tai W. Z(illiacu)s y.m.m. ei mikään muu maa voi luoda, ei
ainakaan muuta kuin poikkeustilassa."

Joskin nämä mietteet -- sattuvat sekä silloisiin että nykyisiin
oloihimme -- ehkä olivatkin saaneet aiheensa keskusteluista Snellmannin
kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet satunnaisia. Ne olivat jo oireita
siihen suureen kotikaipaukseen, jota hän alkoi tuntea, siihen
käsitykseen Suomen kansan merkityksestä, jota hän sittemmin koetti
filosoofisesti esittää, ja niihin siveellisiin periaatteihin, joita hän
koki selvittää. Jo Venäjälläkin hän haluaa päästä jotain maansa hyväksi
vaikuttamaan ja kuta kauvemmas hän Suomesta poistui, sitä vaikeampi oli
hänen olla, sitä tukalampi tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka niin
vähän vastasivat tuota hänen luomaansa kuvaa ihanne-suomalaisesta,
jommoinen hän itsekin monessa suhteessa oli. Ei koskaan tunne hän
yksinäisyyttään raskaammaksi kuin silloin, kun tapaa tiellään
itsekkäisyyttä, vilppiä ja pienisieluisuutta. Eikä voi hän ollenkaan
käsittää, kuinka ahneus ja oman arvonsa puute voivat viedä niin
pitkälle, että esim. tieteellisen kasvatuksen saanut mies eräässä
Saksan museossa ottaa häntä hiukan opastettuaan -- juomarahaa. Se on
hänestä "ilettävää". Monista semmoisista piirteistä, joita hän
varsinkin Ameriikassa tapasi, kasvaa hänessä vastenmielisyys vieraita
maita kohtaan ja kangastaa kotimaa yhä enemmän hänelle eron ja
etäisyyden kultaamana ihannemaana.

Oltuaan Berliinissä toista kuukautta lähti Soldan Leipzigiin elokuun 19
p:nä, käyden matkan varrella olevissa Wittenbergissä ja Hallessa.
Wittenbergissä herättivät hänen suurinta huomiotaan tietysti
Lutherus-muistot Augustinolaisluostarissa, jossa hän käväsi Lutheruksen
kammarissa ja istui hetken aikaa ukon tuolissakin. Leipzigistä, jossa
hän ei tällä kertaa viipynyt, matkusti hän Dresdeniin. Dresden oli
tähän aikaan etevä taidekeskusta ja matkailijain määräpaikka
kauniin asemansa vuoksi. Ahkerasti nauttikin Soldan siellä sekä
maalaustaiteesta ja musiikista että luonnosta. "Tämä kaikki on
meikäläisestä jotain aivan ihmeellistä", kirjoittaa hän. Dresdenissä
oloa katkeroitti kuitenkin alituinen pahoinvointi, joka oli
jonkinlaista veren tunkeutumista päähän, ja siitä seuraavaa
painon tunnetta aivoissa ja niskassa. Se synnytti alakuloisuutta ja
"Katzenjammeria", -- sana, jonka hyvin usein tapaa Soldanin kirjeissä
ja muistikirjoissa -- ja teki hänet kykenemättömäksi ryhtymään työhön
siinä määrin kuin hän olisi halunnut ja hänen olisi omasta mielestään
pitänyt. Hänen nauttimansa matkaraha muistutti häntä joka päivä siitä,
mitä varten hänet oli lähetetty ulkomaille ja mitä häneltä odotettiin
ja vaadittiin, -- sisältörikkaita raportteja, joilla päälliköt voisivat
komeilla. Kun ei hän mielestään voinut täyttää kaikkia vaatimuksia,
eikä toimia niinkuin kone, jota voi korjata, jos se särkyy, valtasi
hänet pitkiksi ajoiksi tuo raskasmielisyys, jota hän joskus ennenkin
oli potenut ja joka pyrki tekemään sairautta sielulliseksikin.

Eräässä kirjeessä Cygnæukselle esiintyy toisiakin syitä tähän
mielenmasennukseen. Se on tuo sydämmen draama Pietarista. "Sinä et
ymmärrä, miksi en ole iloinen ja tyytyväinen. Kun puhut itkusta ja
valituksesta naisen tähden, niin erehdyt. Niin korviani myöten kuin
olinkin viime kevännä suohon vaipunut, niin puhuin kuitenkin totta
sanoessani -- leikkauksen jälkeen -- että oli kuin olisivat kaikki
juuret katkaistut. En tunne sellaista tapausta, jota pitäisi kohdata
ainakin romaaneissa, mutta tosiasia on, että rihmat, sydänjuuret
katkesivat. En ole enää ikävöinyt sitä, mikä ennen täytti koko sieluni.
Hyvin pian tuli tunteitteni esine minulla ihan välinpitämättömäksi.
Olin unohtanut hänet, en häntä ajatellut... mutta mikä minun sitten
oli?"

"Luulen nyt ymmärtäväni asian, niin, olen ilmaissut sen sanoissa:
'sydänjuuret olivat katkenneet' tai rikkoutuneet. Ei ole se vaan kuva,
kun sanotaan, että sydän on elämän kiertokulun keskus. Haavoita sitä ja
henki on vaarassa. Särje sitä, revi se irti ja vaan Jumala yksin voi
vielä pelastaa! Kun emme rakasta, mitä silloin olemme? Mitä on rakkaus?
-- -- Se, joka rakastaa yhtä, -- rakastaa kaikkea, kun se vaan kelpaa
rakastettavaksi. Haavoita nyt tuota keskustaa -- -- Sanalla sanoen, se
oli oikea nyrjähdys -- henkinen."

Ulkomailla olo alkoi siis vähitellen muuttua pettymykseksi.
Muistiinpanoista päättäen hän kyllä paljon tutki, näki ja oppi,
käyden mitä erilaisimmissa tehtaissa, valimoissa, laboratorioissa,
museoissa ja kokoelmissa ja tehden kaikista näkemistään tarkkoja
muistiinpanoja ja piirustuksia ja vähä väliä lähettäen raportteja
Pietariin. Mutta ei hän kuitenkaan näytä löytäneen siinä mitään
sisällistä tyydytystä. Asema olikin kiero siihen nähden, kenen varoilla
hän liikkui ja kenen hyväksi ja kenen palvelukseen valmistuakseen hän
työskenteli. Arvatenkin olisi innostus ja tyydytys ollut toinen, jos se
olisi ollut isänmaa, joka oli hänet matkalle varustanut.

Dresdenistä oli Soldanilla aikomus pistäytyä Saksin Sveitsiin, mutta
kun vuodenaika oli myöhäinen ja sairaus oli häntä liiaksi viivytellyt,
pyrki hän suoraa päätä matkansa varsinaista maalia Giesseniä kohti.
Matka kulki Leipzigiin ja sieltä Magdeburgin kautta Halberstadtiin,
Göttingeniin, Kasseliin ja Giesseniin, josta matkasta osa tehtiin
rautateitse, osa postivaunussa ja loput Harzin vuoristossa
jalkapatikassa. Leipzigistä käsin pistäytyi hän Werdaussa, Zwickaussa
ja Reichenbachissa, joissa katseli useita tehtaita ja laskeutui
Zwickaussa muutamaan hiilikaivokseenkin. Erityisenä ihmeellisyytenä
kertoo hän, tuleva rautatienrakentaja Ameriikassa, eräästä tekeillä
olevasta rautatiesillasta Gottschalkin laakson yli lähellä
Reichenbachia, jonka tekoa hän on käynyt varta-vasten katsomassa ja
josta kirjeessä on piirustuskin. Leipzigissä otti valpas matkailija
selkoa siihen aikaan ihmeellisestä koneesta, nimittäin latomakoneesta,
jossa latominen ja, mikä on vielä ihmeellisempää, purkaminenkin
tapahtui tangenttien avulla.

Magdeburgissa herättää huomiota etupäässä tuomiokirkko, "tuo kaunis
jättiläinen, joka ynnä siihen turvautuneet 4,000 ihmistä oli ainoa
linnan rakennuksista, joka pelastui Tillyn hävityksestä 30 vuotisen
sodan aikana. Me kuulemme usein puhuttavan noista tuomiokirkoista ja
näemme ne kuvattuina ja kiitettyinä, mutta kaikki tämä ei riitä. Niinpä
niin, se on tuomiokirkko, suuri, kaunis, kunnianarvoinen rakennus
korkeine torneineen ja kovin vanhanaikuisine koristuksineen y.m. ja
sillä hyvä. Ei, se on nähtävä omin silmin, on seisottava torilla ja
sitä katseltava, ja silloin -- kun silmä nousee tietämättäsi ylös
taivasta kohti -- silloin kääntyy sielukin sinne, minne silmä näyttää
tien ja sinä tunnet -- jotain -- joka kuitenkin nyt jääköön sanomatta.
On helppo sanoa: tuomiokirkko! Mutta koettakaapas huvin vuoksi rakentaa
semmoinen! Minä luulen, että Kuopiossa olisi vielä sitä varten joku
tyhjä tontti!" Myöskin Halberstadtin kaupungissa olevaa tuomiokirkkoa
ihaili hän ja sai sen tehdä oppaan seurassa, joita ei satu jokaisen
matkailijan tielle, nimittäin kirjallisuushistorioitsija G. Fr. Klemmin
seurassa, joka itse tarjoutui siihen toimeen.

Gosslariin saavuttuaan asettui Soldan muutamiksi päiviksi tähän
Harzvuoristossa olevaan kauniiseen kaupunkiin, kirjoittamaan
matkastaan ja näkemistään virallista selontekoa, joka kontrollin
vuoksi oli annettava joka kolmas kuukausi. Sieltä kirjoittamansa
kirjeen alussa on seuraava kuva kaupungin torista ja sen varrelta
olevasta ravintolasta "Gasthof zum Kaiser Worth", jossa hän majaili.

Gosslarissa viipyi Soldan viikon päivät ja kävi m.m. lähellä olevan
Rammelsbergin kaivoksissa. Lokakuun 28 p:nä klo 10 illalla saapui hän
vihdoin Giesseniin, matkansa varsinaiseen määrapaikkaan Saksassa.

Ihmeellinen tunne mielessään siitä, että yksi hänen rohkeimmista
unelmistaan oli näin merkillisesti toteutunut, meni hän "Zum Rappen'in"
ravintolaan, joka oli yleinen Liebigin oppilaiden ja muiden kemistien
ravintola.

Seuraavana aamuna kävi hän ensi töikseen Justus Liebigin luona. "Se oli
ihmeellinen hetki!" huudahtaa hän. "Hän oli yksin kabinetissaan. Oli
hiljaista ja juhlallista tuossa pienessä huoneessa, niin, siinä oli
jotain, jota tahtoisin sanoa mystilliseksi. Minut pantiin sohvaan
istumaan, hän istuutui tuolille vastapäätä. Käynti ei kestänyt viittä
minuuttia. Kun usein puhutaan henkevistä kasvoista, niin on se vaan
tapa niin puhua: hänen kasvoissa oli oikein maagillinen loiste
henkisäteitä. Tuo tyyni, sielukas, ystävällinen katse syvällä olevista
silmistä oli vaikea kestää."

Se mies, jota Soldan näin kuvaa ja jonka laboratoriossa hän kohta alkaa
työskennellä, oli maailman mainio kemisti ja hänen työpaikkansa Giessen
kaiken maailman kemistien pyhiinvaelluspaikka.

Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Soldan lähti Pietarista, ennenkun
hän pääsi varsinaiseen määräpaikkaansa ja varsinaiseen työhönsä, mutta
kerran alkuun päästyään ryhtyi hän siihen suurella innolla. Jo pari
päivää tulonsa jälkeen alotti hän kokeensa. Kaikki entiset ikävyydet ja
sairaloisuudet olivat unohdetut ja kaikki oli taas hyvin. Alkoi aika,
tosin lyhyt hänen elämässään, joka oli täynnä tyydytystä ja innostusta
ja tulevaisuuden toiveita. Se oli ehkä onnellisin, mikä hänellä oli
ollut. Hän oli oikealla alallaan ja hän eli intelligentissä
ympäristössä, nerokkaiden toverien seurassa. Annamme hänen itsensä
kertoa:

"Ryhdyin heti kemiaan ja jo marraskuun 1 p:nä tartuin minä ratteihin,
retorteihin ja pulloihin -- ja taas pulloihin. Täällä pidetään miestä
kuumana ja työ on äärettömän hauskaa. Olen sitäpaitsi iloinen sieluni
pohjaa myöten, sillä työ käy paremmin kuin olin odottanutkaan ja minä
olen taas terve ja tyytyväinen. Lähimmät vieruskumppanini pöydän
ääressä ovat kaksi englantilaista. Päivät ovat toistensa kaltaiset,
mutta hirveän nopeasti ne menevät. Kemia on ääretön -- ja mikä on
pahempi (tai parempi) -- kuta kauvemmaksi siinä ehtii, sitä kauvemmaksi
se vetää."

Joulukuussa 1847 kirjoittaa hän veljelleen Kallelle, joka on lääkäri ja
tällaisista asioista huvitettu, pitkän kirjeen, joka sisältää melkein
yksinomaan kemiaa ja tekee selkoa paitse Soldanin omista kokeista
myöskin Liebigin metoodeista.

"Minä teen, niinkuin hyvin arvannet, analyysejä. Ensimmäisinä neljänä
viikkona jatkoin minä Rammelsbergin luona alkamiani kvalitatiivisia
analyysejä ja kun ne olivat ohi, ryhdyttiin kvantitatiivisiin. Aletaan
yksinkertaisilla suoloilla ja kun on siihen jotakuinkin perehdytty,
otetaan kivennäisiä y.m. oman valinnan mukaan. Työ on hauskaa ja ainoa
tapa, joka voi saattaa itsenäisiin tietoihin tieteessä. Ja se käy päivä
päivältä hauskemmaksi sitä mukaa kuin siihen tottuu. -- -- Yhdessä
semesterissa ehtiikin jotakuinkin perehtyä kvantitatiiviseen
analyysiin, kun tähän ei lueta elementaarianalyysejä orgaanisista
esineistä. Sinä muistat kai, että matkasuunnitelmani samoinkuin oma
halunikin pakottaa minua toisen semesterin aikana -- s.o. pääsiäisestä
elokuuhun -- tutkimaan orgaanista kemiaa; nyt alussa on minulla vaan
ensimmäisen kanssa tekemistä. Tahdon kuitenkin hauskuuden vuoksi
mainita, kuinka määrätään, miten paljon hiiltä, vetyä ja happea
orgaaninen esine sisältää: se tapahtuu palamisen kautta (Verbrennen) ja
semmoisia näen minä jokapäivä. Nämä analyysit ovat kotoisin Liebigin
laboratoriosta." -- Tehtyään sitten oikein kuvain kanssa selkoa
kokeista Liebigin "kali-apparaatilla" jatkaa hän: "Lukemattomat ovat
nyt jo näin tehdyt tutkimukset, vaikka joka päivä joku uusi orgaaninen
esine (kropp) löydetään ja määritellään. Näiden lukemattomien
tutkimusten kautta, jotka tätä nykyä ovat kaikkien tämän tieteen
merkkimiesten päätoimena, ovat myöskin teoriat uudistuneet ja
muuttuneet moneen suuntaan, ja vaikkeivät ne tulisikaan ainaisesti
pysymään, niin ovat ne ajakseen kuitenkin päteviä ja saattavat yhä
uusiin tuloksiin. Ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöisiksi arvattavat.
-- Liebig on vihdoinkin alkanut luentonsa! Tekisi kovasti mieleni
kertoa jonkun tai parin luennon sisällöstä. Hän ei lue mitään kurssia
-- ei sido itseään mihinkään määrättyyn sisältöön -- vaan valitsee
aineensa aina sen mukaan kuin parhaaksi näkee. Niinpä hän kahdessa
luennossa selvitti tuloksia uriinihappoa ja uriiniainetta koskevista
tutkimuksista. On selvää, että kemistit tekevät lääketieteen hyväksi
mitä tärkeimpiä keksintöjä, vaikkakin lääkärit vielä ylenkatsovat
kemiaa. Liebig vertaa ihmisen ruumista uuniin. Se korkeampi lämpömäärä,
joka on ylläpidettävä, vaatii happea, jota hengitämme. Se kuluttaa
puita -- ruumiin orgaanisia osia. Niin kauvan kun sellaisia on ja niin
kauvan kun hengitämme happea, niin kauvan palavat ne ja vähenevät. Jos
ei puita (ruokaa) lisätä, laihtuu ruumis ja kuihtuu. Mutta puut palavat
-- ne ovat orgaanisia ja niissä on myöskin palamattomia aineksia; ne
antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Ihmisruumiissa palaa myöskin
organismiin otetut puut samalla lailla -- antavat hiilihappoa, vettä ja
tuhkaa. Hiilihappo ja vesi haihtuvat piipun -- suun -- kautta. Tuhka on
toisella tavalla poistettava. Mutta tuhkassa on liukeavia suoloja ja
liukenemattomia; ruumiissa on niitä myöskin, mutta liukeaminen tapahtuu
jo ruumiissa -- ja lipeä ja tuhka päästetään ulostumaan eri teitä.
Uriinihappo (vapaa tai sidottu) on yksi liukeavia, ei kaasunmuotoisia
tuloksia organismin lakkaamattomasta häviämisestä -- ja sen paljous
riippuu terveydentilasta y.m.s. En voi näin yhtäkkiä esittää mitään
perinpohjaisia ja siis käytettäviä selityksiä tästä asiasta; ehkä
vastedes, kun ehdin syventyä orgaaniseen kemiaan enemmän kuin tähän
saakka." -- -- -- -- --

       *       *       *       *       *

Mutta siihen jäävät syventymiset orgaaniseen kemiaan. Siihen jäävät
ratit, retortit ja kaikki nuo rakkaiksi käyneet kapineet. Sillä juuri
kun hän siinä laboratoriopöydän ääressä seisoo ja tutkii tieteensä
salaisuuksia ja seuraa opettajansa Liebigin tiedettä mullistavia
keksintöjä, valmistuen samalla kemian professoriksi Pietarin
sota-akatemiassa, valmistuen virkamieheksi hänen majesteettinsa
Nikolain palveluksessa, -- lentävät ovet auki laboratoriossa, joukko
nuoria miehiä marssii sisään rumpua päristäen ja huutaen: Louis
Philippe ist entflohen, Louis Philippe ist entflohen!

Ja tuo tuleva professori ja Venäjän sotatieteen toivo ja
kenraalien suosikki rientää mukana, rientää ulos riemuitsemaan
vallankumouksesta ja ottamaan osaa Giessenin kaduilla toimeenpantavaan
mielenosoitukseen valtaistuimen kukistumisen johdosta.

Hän palaa vielä takaisin laboratorioon ja koettaa tehdä työtä niinkuin
ennenkin. Hän on hajamielinen ja levoton, ei usko edes päiväkirjalleen
mitä miettii. Eräänä aamuna on hänen paikkansa tyhjä ja jää tyhjäksi.
Ei kukaan tiedä, minne hän on kadonnut. Arvellaan, että hän on saanut
käskyn, jota odotti, palata Pietariin. Ainoastaan kaksi toveria tietää,
että hän on matkalla Pariisiin.

Askel, jonka hän näin ottaa, ei ole ainoastaan odottamaton, vaan
vieläpä selittämätönkin sille, joka hakee siihen edellytyksiä
hänen tähän lähtöpäivään saakka kirjoittamistaan kirjeistä ja
muistiinpanoista. Niissä ei ole mitään, joka viittaisikaan tällaiseen
mahdollisuuteen, paitsi ehkä tuo riippuvaisuuden ja kahleutumisen
tunne, joka oli häntä ennen Giesseniin tuloa painanut, mutta joka sekin
näytti Giessenissä unohtuneen. Selitys tulee vasta jälempänä, tulee
tavalla, joka ei anna mitään sijaa epäilykselle, että muu olisi ollut
mahdollista.

Se selitys on ensiksikin saatavana historiallisista tapahtumista ja
sitten siitä vaikutuksesta, minkä ne tekivät.

Ja niin on meidän yhtä äkkipikaa kuin Soldankin sen teki heittäydyttävä
vallankumouksen mellastukseen ja luotava sen myrskyisestä taivaasta se
tausta, jota vastaan hänen silhuettinsa muutamiksi tuokioiksi kuvastui.



6.

Vallankumous 1848.


_Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. -- Mielentila ennen Pariisiin
lähtöä. -- Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle
lähtöön. -- Kammo palata Venäjälle. -- Vallankumouksen vaikutukset
Giessenissä. -- Taakka omalletunnolle_.

Mitä oli siis tapahtunut maailmassa? Mikä oli se myrsky, joka tempasi
nuoren miehen pyörteihinsä rauhallisen työpöydän äärestä?

Historiasta tunnemme v:n 1848 vallankumouksen syyt ja sen menon. Se oli
Euroopan kansain suuri ponnistus saada tunnustetuiksi suuren
vallankumouksen aatteet yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, vapaudesta.
Se tahtoi saada kansain itsehallinnon toteutetuksi, vaati
uskonvapautta, ajatusvapautta, painovapautta, vaati lisättyä
vaalivapautta, vapautta sotaväkien ja vallanpitäjäin ikeistä, jolla
kaikella hallitukset Metternichin johtaman pyhän liiton avulla kansoja
rasittivat. Ranskassa alkoi varsinainen vallankumous katumelskeellä
helmikuun 22 p:nä ja seuraavana päivänä täytyi Louis Philippen paeta
St. Cloudiin ja sieltä ulkomaille. Helmikuun 24 p:nä julistettiin
tasavalta ja 5 p:nä maaliskuuta julaistiin perustuslakikokouksen
kokoonkutsuminen laatimaan Ranskalle uutta valtiomuotoa.

Ranskasta vyöryivät vallankumouksen aallot edelleen joka taholle ja
kuohuivat vajaan kuukauden kuluttua Euroopan kaikkien valta-istuinten
juurella. Melkein jokaisessa Länsi-Euroopan pääkaupungissa ja valtiossa
tapahtui verisiä meteleitä, jotka pakottivat hallituksia vaadittuihin
myönnytyksiin. Lähinnä Pariisia olivat metelit Berliinissä muita
meluisammat ja verisemmät.

Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV oli valtaistuimelleen noustessaan
v. 1840 antanut toiveita maansa edistymisestä ja Saksan liiton
perustuslain parannuksesta, mutta ne toiveet olivat pian sammuneet ja
niiden kanssa tyytymättömyys alkanut kyteä. Niihinkin hehkuviin hiiliin
puhalsivat helmikuun tapahtumat tulen. Maaseuduilla pidettiin
valtiollisia kokouksia ja sepitettiin kirjoituksia, joissa lausuttiin
noita tavallista laajempain valtiollisten oikeuksien vaatimuksia.
Maaliskuun 7 p:nä oli Berliinissä suuri kansankokous Thiergartenissa ja
siellä hyväksyttiin kuninkaalle jätettävä kirjoitus, jossa vaadittiin
samoja parannuksia kuin muuallakin, paino- ja kokoontumisvapautta,
uskonvapautta, aseiden hankkimista kansalle, vakinaisen sotaväen
vähentämistä, yleistä edustusoikeutta Saksan kansalle ja yleistä
vaalioikeutta. Tämän kokouksen jälkeen pidettiin useita muita, mutta
kun sotaväki sekaantui niihin, joutuivat mielet yhä enemmän kuohuksiin.

Mitenkä tapaukset tämän jälkeen Berliinissä kehittyivät, siitä
kerrottakoon tässä hiukan laveammin, koska voimme tehdä sen Soldanin
omilla sanoilla. Kuvaus on luettavana eräässä kotiin kirjoitetussa
kirjeessä, joka on päivätty Pariisissa huhtikuussa 1848 ja siis aivan
verekseltään esittää noita jännittäviä tapahtumia. Mainittuaan
maaliskuun 1:nä ja 14 p:nä tapahtuneista meteleistä jatkaa hän näin:

"Kuningas (Fredrik Wilhelm) jatkoi kuitenkin yhä kokouksien
tukahduttamista, joita sentään pidettiin Thiergartenissa ja muualla
'adressien' toimittamista varten. Niitä ei kuitenkaan saataisi jättää
lähetystöjen kautta, vaan kaupunginpostin välityksellä. Mielten kuohu
oli uhkaava ja 'Me Fredrik Wilhelm jumalan armosta j.n.e.' suvaitsi
mukautua 'lupaamaan' useita myönnytyksiä. Päivä näytti jo selviävän
uskollisille Berliiniläisille. Nyt saapui myöskin -- maaliskuun 18 p:nä
puolen päivän aikaan -- eräs lähetystö Kölnistä (tuohon aikaan satoi
satamalla kaikellaisia lähetystöjä ja adresseja) -- ja tämä lähetystö
jätti ultimatumin: ehdoton painovapaus, eduskunnan kokoonkutsuminen
huhtikuun 6 p:ksi y.m. Kölniläisten kanssa ei sopinut leikkiä laskea,
sillä koko Länsi-Preussissä vallitsi tähän aikaan sangen kova halu
antaa kuninkaan Jumalan armosta jäädä hoitamaan maan itäistä osaa;
arveltiin, että uusi tasavalta on lähempänä ja edullisempi. Summa oli
se, että kuningas armossa otti vastaan lähetystön ja nyt saatiin uusia
lupauksia ja riemu oli yleinen ja myrskyisä -- hetken aikaa! Nyt
tapahtui 'erehdys', joka on aivan omituinen laatuaan. Kun nimittäin
tieto kuninkaan viimeisestä lausunnosta julistettiin linnan
parvekkeelta, syntyi loppumaton ja meluava huutaminen: Eläköön
kuningas, eläköön vapaus! Tämä huuto lienee kaikunut kamalalta sotaväen
korvissa, jota linnanpiha oli täynnä; sotaväki (yksi ratsu- ja yksi
jääkärirykmentti) uskoi, että kansa tahtoi tunkea linnaan, ja hyökkäsi
ulos ja kansanjoukkoa vastaan. Useita henkilöitä murskautui ja pari
kolme laukausta ammuttiin jääkärien puolelta. Se kuului olleen mitä
ihmeellisin näytelmä: tuhansien ja vielä tuhansien ihmisten ilo ja
riemu muuttui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä mitä hurjimmaksi
raivoksi. Huudettiin ja huuto kulki kuin kulovalkea yli koko kaupungin:
'Olemme petetyt! -- Aseihin! -- Katusulkuja tekemään!' Kahden tunnin
kuluessa oli kaupunki, tuo korea, loistava Berliini muuttunut hurjaksi
sotakentäksi. Kaikki kadut täynnä sulkuja, jotka tehtiin omnibuksista,
kärryistä, vahtikojuista, katukivistä, tynnyreistä -- Berliinissä oli
porttien ja ovien edessä olevista lukemattomista silloistakin suurta
apua. Katu- ja tiilikiviä kannettiin katoille ja yläkertoihin j.n.e.
Klo 5 j.p.p. pamahti ensimmäinen laukaus barrikaadeille ja nyt alkoi
taistelu. Sotaväellä oli tykkejä ja se toimi useissa osissa kaupunkia
-- kanuunan- ja pyssynlaukauksia kuului lakkaamatta. Porvarit, jotka
taistelivat barrikaadeilla, olivat suureksi osaksi siististi puetuita
herroja. Naisia ja lapsia ilmaantui joukottain korjaamaan särkyneitä
sulkuja. Hyökättiin asehuoneita, kasarmeja ja asekauppoja vastaan ja
työmiehet olivat erittäin reippaita. Kansalla oli verrattain vähän
aseita ja varsinkin oli ruudista suuri puute. Pari kasarmia sytytettiin
ja siitä syntyneen suuren tulen valossa sekä sitäpaitse mitä
kirkkaimmassa kuutamossa jatkettiin hurjaa taistelua -- koko yö.
Yksityiskohtia tässä taistelussa en tietysti muista, mutta ne olivat
osaksi sangen kuvaavia. Niin esim. oli eräs Frankfurter Zeitungin
kirjeenvaihtajista läsnä ottelussa erään pienen porvarijoukon ja
voimakkaan vartijajoukon välillä muutaman vahtituvan luona. Nuori
19-vuotias poika johti porvareita. 'Te ette saa vahtia voitetuksi;
sillä on liika vahva asema!' sanoi kertoja. Nuori poika vastasi:
'Korkeintaan voivat he minut ampua kuoliaaksi.' Ja hetken kuluttua oli
vahti voitettu. Kirjoitin seuraavat sanat sanomalehdestä: 'Yhtäällä
turvauduttiin ennen aavistamattoman siveelliseen voimaan -- toisaalla
täytyi heittää pois tuo lainmukaisesta edistyksestä (hallituksen
mielilause) taottu naamari ja oikeat raa'at sotakasvot tulivat esiin'."

"Se on sattuvasti sanottu. Berliini oli pääkaupungeista viimeisin
ryhtymään välttämättömästi tarpeelliseen taisteluun ja sillä hetkellä
kun taistelu oli verisin ja muualla vielä tuntematon, oli koko Saksa
levoton ja solvasi tuota reipasta kansaa. 'Tuo yhä rauhallinen Berliini
voi saada ihan raivoiseksi' -- niin kuuli sanottavan monta päivää --
kunnes vihdoinkin tuli tieto, että kauhea verilöyly oli tapahtunut.
Mutta kuninkaan rautanaamio toisaalla! Ei ollut muuten mikään salaisuus
enää, että nuo kansoja kalvavat, seisovat sotajoukot olivat vaan
sortajain henkivartijoita. Mutta nyt täytyi yhden noista 'jumalan
armosta' poistaa naamionsa. Se ei auttanut -- on kysymys siitä että
'ollako vaiko ei olla!' Ja on hullunkurista, kuinka naiviksi tuo mies
näyttäytyi, kun vihdoinkin klo 11 (!) seuraavana päivänä taistelu oli
lopussa ja kansa oli voittanut. Hän antaa julistuksen, jossa hän
selittää koko tapauksen erehdykseksi (erehdys, joka kesti 17 tuntia) ja
pyytää kansaa 'unohtamaan', niinkuin hän itsekin tahtoo 'unohtaa'."

"Kun Kölnin lähetystö oli linnassa ja tuo 80 tuhanteen nouseva ensin
riemuava ja sitten raivoava kansanjoukko seisoi linnan ympärillä,
myönsi kuningas jo kaikki, mitä oli vaadittu: painovapauden,
perustuslain, kokoontumisvapauden y.m., kaiken muun, paitse --
kansan aseilla varustamisen. Vaan siinä oli juuri solmu. Jos hän olisi
myöntänyt sen ja kieltänyt kaiken muun, niin olisi se käynyt yhteen.
Sen tiesi hän kyllä, eikä tahtonut mitenkään purra tuohon happameen
omenaan. Runoilija Gutzkow, joka tässä asiassa oli useita kertoja
puhunut rauhoittavia sanoja ärtyneille joukoille, lähti linnaan ja
kehoitti kuningasta suostumaan kansan aseilla varustamiseen. Hän puhui
_ultimatumin_ muotoon ja hänen sanainsa ajatus oli jotakuinkin se --
että piru perii Hänen jumal' armollisen Majesteettinsa, jos hän
vitkastelee vielä tunninkaan. Kansan aseilla varustaminen myönnettiin
klo 11 -- ja kansalais-sota oli loppunut; 25 tuhannesta miehestä
säännöllistä sotaväkeä oli kaatunut l,000:n paikoille, kuolleet ja
haavoitetut siihen luettuina; kansalaisista melkein yhtä monta.
Sotaväki sai käskyn lähteä kaupungista -- iltapäivällä ei ollut
ainoatakaan ehyttä sotamiestä jälellä. Muutamat rykmentit soittivat
paraatimarsseja mennessään, mutta kansa käski heidän soittamaan jotain
koraalia tai hautausvirttä ja -- täytyi totella. Kun kaikki oli hiljaa
tai ainakin rauha julistettu, koottiin ruumiit vaunuihin, paljastettiin
haavat ja koristettiin kuolleitten päät seppeleillä, ja kulettiin --
koko kaupunki otti osaa kulkueeseen -- soihtujen valossa ja
surusävelten soidessa -- linnaan. Siellä pysähtyivät sadat vaunut
parvekkeen eteen. Hänen Majesteettinsa kutsuttiin ulos katsomaan
teurasuhrejaan. Hän tuli, hattu päässä, rappusille ja puhui isällisiä
sanoja. 'Mütze rrunter!' huudettiin nyt ja Hänen Majesteettinsa
suvaitsi armossa ottaa hatun päästään. Ansaitsee mainitsemista, että
berliiniläiset, tosin kyllä koko muun Saksan yleiseksi harmiksi, kohta,
ell'en erehdy jo samana iltana, valaisivat kaupunkinsa ja hurrasivat
kuninkaalleen j.n.e. Seikka on se, että Preussin kuninkaalla on
suurempi puolue puolellaan kuin Saksan muilla ruhtinailla. Aatelilla on
Preussissa ollut suuri merkitys ja tällä hetkellä antaa sen niin
kutsuttu 'Junkerthum' paljon ajattelemista parannuspuuhain johtajille.
Monta päivää se ei kuitenkaan enää kestä. Muitten Saksan parlamentin
päätösten joukossa saadaan ensi toukokuussa kuulla myöskin se että
'kaikki aateluus Saksassa on lakkautettu.' -- Niin, minä unohdin
mainita, että kun sotaväki lähti kaupungista, asetettiin kiireesti
kansalliskaarti: mustiin frakkeihin puetut herrat, patruunasäiliöt
vyöllä ja kiväärit olalla, muodostivat patrulleja, vahteja y.m.s.
Linnan edustalla näkyi nyt sellaisia 'proosallisia olennoita' komeiden
kaartilaisten sijasta. Kuninkaan huoneet jätettiin -- sairaaloiksi
haavoitetuille. Kuningatar (maan äiti) kävi sairaita katsomassa. On
sanalla sanoen koetettu saavuttaa suosiota kaikin tavoin: mutta
enintään on se onnistunut vaan Berliinissä. Koko muussa Saksassa ei
Preussin kuninkaasta tätä nykyä maksettaisi kahta kopeekkaa; olen
nähnyt saksalaisten inhosta sylkevän lukiessaan hänen julistuksiaan
'Gottesgnadenista' ja 'Landesmutterista' j.n.e. Täytyy ihmetellä,
kuinka surkean huonosti hän käsittää aikaansa. Hänen lankonsa Nikolaus
ei toki ole herättänyt ylenkatsetta kohtaansa. Hän on despootti _comme
il faut_. Hän tunnustaa julki: _l'état c'est moi_. Mutta Fredrik
Wilhelm, jonka taipumukset olivat samat, puhui aina kansan parhaasta,
vapaudesta ja edistyksestä -- ja esiintyi lopuksi 'suosiollisuudella',
joka oikeastaan oli hyvin naurettavaa."

Tähän päättyy Soldanin kuvaus Berliinin vallankumouksesta. Vaikka se
onkin tehty tietojen nojalla, jotka hän sai silloisista sanomalehdistä,
osoittaa kuitenkin se tapa, millä hän kirjoittaa, kuinka kiihkeästi hän
seurasi tuota hänen ympärillään esitettävää maailmannäytelmää ja kuinka
täydellisesti hän hyväksyi sen tendenssin.

Jo ennen kun vallankumous Berliinissä tapahtui eli vaan muutamia päiviä
sen jälkeen kun Louis Philippe oli Pariisista karkoitettu, näkyy
Soldanilla olleen selvillä, miten hän itse tulisi tähän liikkeeseen
suhteutumaan. Myöhään illalla maaliskuun 2 p:nä kirjoittaa hän
Giessenistä kotiinsa kirjeen, jolla hän tahtoo valmistaa omaisiaan
siihen, mitä on tuleva. Kirje on hajanainen ja osottaa hermostusta ja
levottomuutta, ilmaisten, että jotain erinomaista oli tekeillä.

"Rakkahin veljeni! -- Asia on nyt se, että minun tällä kertaa täytyy
kirjoittaa tavallista vielä nopeammin ja lyhyemmin, koska en voi
odottaa sopivampaa aikaa. Tämä on vaan ennakkolääke mahdollisesti
syntyvää levottomuutta vastaan -- levottomuuksien johdosta täällä päin.
Tarkoitan etupäässä mammaa, joka voisi ruveta huolehtimaan tietojen
johdosta ulkomailla. Sinun tulee siis viipymättä lähettää nämä rivit
Kuopioon. Epäilemättä on jo sillä hetkellä kun näitä rivejä kirjoitan
tuo maailmaa tärisyttävä uutinen ehtinyt Pietariin ja ehkä myöski
Suomeen, nimittäin että Ranska on muuttunut tasavallaksi yhtäkkisen ja
tavattoman meluisan vallankumouksen kautta, joka puhkesi Pariisissa
helmikuun 23 ja 24 p:nä ja kuningas Louis Philippe vielä kruunusta
luopumisensakin jälkeen katsoi olevansa pakoitettu pakenemaan
raivostuneen kansan vihaa ja lähtemään Englantiin. -- Ranskassa on
hyvin levotonta ja tartunnaisen merkkejä alkaa näkyä myöskin Saksassa.
Ja tämä viimemainittu asia ei ole sekään hauskaa. Niin, minun täytyy
valmistautua siihen, että opintojeni ja matkani valmistettu suunta
voipi muuttua. Ja se nyt on se pahin, josta oikeastaan tässä tämän
kirjeen kautta tahdoin mainita ja ilmoittaa. Tarkoitan nimittäin, että
jos kohtalo tahtoisi loihtia esiin nuo levottomat henget vielä
suuremmassa määrin (ja se on, joskaan ei luultavaa, jota en voi
päättää, niin ainakin hyvin mahdollista) -- niin ei minua omasta
puolestani uhkaa mikään muu onnettomuus kuin se, ett'en voi lopettaa
matkaani esivallan minulle määräämän matkasuunnitelman mukaan, ja että
minulta siten riistettäisiin moni hyvä tilaisuus edistymiseen
tieteessäni. Niin näyttää minusta nyt tuskin mahdolliselta voida
harjoittaa opinnoita tai edes käydäkään Pariisissa. Ja kuka tietää,
kuinka paljon kohtalo ja esivaltani vielä tulevat matkasuunnitelmaani
muuttelemaan. -- -- -- Tätä nykyä ovat asiat kuitenkin niin, että minä
aivan rauhallisesti työskentelen edelleen Liebigin luona, ja että minä,
jos se näyttäytyy tarpeelliseksi, olen valmis lähtemään täältä Saksiin
taas, jossa tätä nykyä lähin päällikköni kenraali Meden oleskelee
(Dresdenissä)."

Seuraavana päivänä jatkaa hän samaa kirjettä:

"Jos nyt tapahtuisi, että minun täytyy jättää Giessen ja niin poispäin
-- sillä ei ole mahdollista ajatella mitään erityistä -- niin sanon
vielä kerran: olkaa te kaikki niin rauhalliset kuin viilipytyt. Jos
saan jotain uutta sanottavaa asiassa, -- niin kirjoitan viipymättä.
Mutta jos ei kirjettä saapuisi aivan pian, _niin ei se todista eikä
merkitse mitään pahaa_, sillä onhan hyvin mahdollista, ett'ei mitään
merkillistä tapahdu ja että posti voi viipyä y.m. -- Kaikissa
tapauksissa tahdon koettaa kirjoittaa ahkerammin, joskin lyhyesti.
-- -- Nyt ei minulla ole aikaa kirjoittaa; joukko puolitekoisia
analyysejä odottaa j.n.e. Liebig on lukenut contageista ja miasmeista,
lihan rakenteesta, käymisestä (nimittäin sokerin y.m.) y.m. Tavattoman
intresantteja asioita. Tohtori Soldan [ks. 1. luvun alku] ja Sürzenit,
(joiden luona vietin viime sunnuntai-illan) ovat tänään naamiaisissa,
jotka ovat kaikkien kemistien toimeenpanemat. Minä tunnen naamioista
tuskin muuta kuin yhden -- erään dominon. Siellä sanotaan tulevan hyvin
kaunista ja kirjavaa ja hauskaa."

"Nyt on vaan sanottava, että kirjeeni niin kauvan, kunnes toisin
määrään, ovat osoitettavat Giesseniin kuten ennenkin. Ell'en olisi
täällä enää, kun ne tulevat, niin olen minä järjestänyt sen asian. Ne
kaksi kaunista kevätpäivää, joista viimein mainitsin -- olivat
satunnaisia. Aina siitä pitäen on ollut rumaa ilmaa yhteen menoon. --
Sadetta ja pilvistä, joskus myrskyä, mutta -- _lämmintä_ myrskyä. Eilen
oli lumiräntää. -- Kas niin, toivon hyvää vointia ja enemmän rohkeutta.
Terveisiä, veljesi August."

Kirjeen tarkoitus oli rauhoittaa kotona olevia ja näkyy se
onnistuneenkin. [Se tuli kahden viikon kuluttua perille Lappeenrantaan
ja tohtori C. Soldan lähetti sen äidille ja sisarille Kuopioon. Hänen
eräälle tyhjälle lehdelle kirjoittamastaan kirjeestä näkyy, että hän ei
vielä mitään aavistanut. Varoittaa hän kuitenkin jättämästä kirjettä
vieraisiin käsiin. Että tieto vallankumouksesta jo oli ehtinyt
Lappeenrantaankin, se näkyy kirjeestä: "Sanomalehdet antavat nyt
ihmisille paljon puheen ainetta ja ne, joilla on sukulaisia sotaväessä,
kiinnittävät kaikkeen tuohon suurempaa huomiota kuin muut. Ranskalaiset
eivät ole noudattaneet saksalaisten suloista 'Seid fromm und faul'
j.n.e. Nyt politikoivat kaikki ihmiset ja ratkaisevat Ranskan
kohtaloa!"] Mutta omasta rinnasta oli rauha kaukana. Eräässä
päiväkirjamuistiinpanossa maaliskuun 18 p:ltä on lause, joka osoittaa,
mitä taistelua hän taisteli. "Hulluuden rajalla oleva epätoivo, joka
valtaa minut vaan ajatellessanikaan, että minun vielä pitää palata
orjuuteen, pakottaa minut ottamaan tämän askeleen, tarttumaan tähän..."

Mutta kaikista selvimmin näkyy Soldanin silloinen mieliala kirjeestä,
joka tosin on kirjoitettu vasta kesäkuun 7 p:nä Pariisissa, mutta joka
selvittää juuri niitä sisällisiä ja ulkonaisia syitä, jotka aiheuttivat
lähdön Giessenistä.

"Kohtalo on ihmeellisesti johtanut kulkuani", kirjoittaa hän, "niin,
voinenpa väittää, että minä oikein kouraan käyvästi tunnen, kuinka
outo, korkeampi voima on johtanut eloni purtta. Kuka profeetta
olisikaan esim. noin kymmenen vuotta sitten, kun minä oikeastaan olin
vaan surkuteltava kadetti korkeassa kauluksessa ja raskaassa
nahkakiveerissä, mutta hengessäni komea ratsastava artilleristi Venäjän
Keisarin palveluksessa -- kuka olisikaan voinut ennustaa, että minä
1848 istuisin vapaaherrana sivistyneen maailman pääkaupungissa täynnä
sydämmenpohjaista suuttumusta niitä oloja ja henkilöitä kohtaan, jotka
siihen aikaan mielestäni edustivat suurinta inhimillistä loistoa ja
kunniaa."

"Olen senjälkeen, mikäli heikot voimani ovat sallineet, oppinut
tuntemaan aivan erikoisen maailman, uuden ja rikkaan tieteen. Olen
nähnyt ihmisten elämää Venäjällä, tosin varjokuvia, mutta kuitenkin
välttämättömiä ihmiskunnan suuressa taulussa; olen saanut nähdä hyvän
palan Eurooppaa, muutamia sen sivistyneimpiä ja merkillisimpiä seutuja,
suuren joukon sen taidetta ja osan sen luonnon kauneuksia; olen
nauttinut vapaudesta, jota me tuossa suuressa vankilassa ainoastaan
kuulon kautta tiesimme olevan olemassa rajain takana, sekä sitten
oppinut huomaamaan, että tämäkin vapaus oli orjuutta. -- -- Viimeinen
näkemäni on se myrsky, joka on myllertänyt valtioita ja valtakuntia
pohjaansa myöten."

"Sen myrskyn olen omin silmineni nähnyt raivoavan. Kolme tusinaa
valta-istuinta kuulin ryskyen kukistuvan ei kaukana minusta ja kuulin
-- omin korvineni -- miljoonien onnellisten ihmisten riemuhuudot.
Saatan lyhyesti sanoa, että kohtaloni oli joutua pyörteeseen -- ja että
myrsky kantoi minut mukanaan. Puhun äidilleni ja siskoilleni; tiedän,
että te seuraatte minua, juuri minua, sielläkin missä myriaadit
sellaiset vähäpätöiset kuin minä tuiskuavat tuulessa. Ja sentähden
lupaan minä teille, että jos seuraatte minua uskollisesti, niin saatte
nähdä, kuinka minä vielä olen löytävä rauhallisen paikan ja olosuhteet,
joihin en koskaan tahtoisi vaihtaa tuota loistavaa kurjuutta
Pietarissa."

"Mutta te kysytte minulta ehkä ihmetellen: Kuinka ihmeessä voi iloita
aina innostukseen saakka -- vallankumouksesta!? Milloin on kuultu muuta
kuin että vallankumous on suurin kauhistus maailmassa? Johan tuo
sanakin kuuluu kamalalta. Ennen emme ehkä tienneet muusta kuin tuon
sanan kauheudesta. Mutta nyt olemme nähneet, mitä se sisältää;
vallankumous on rajatonta häiriötä. Rauhalliset kansalaiset niinkuin
roistotkin tarttuvat pyssyihin ja viikatteihin ja kiviin, ja tapellaan
kaduilla ja toreilla sotamiehiä ja upseereja vastaan. Siihen tulevat
murhapoltot ja ryöstöt, kauppa ja elinkeinot seisattuvat ja puute ja
epäjärjestys kaikessa on sen lähin seuraus. Ei, antakaa keisarille,
mikä keisarin on! Sehän seisoo raamatussa ja -- muualla. Mutta keisarin
on kaikki, mitä hän tahtoo, sillä hänen valtansa on rajaton. Hän, maan
isä, tahtoo sitäpaitse vaan meidän parastamme. Se on nyt totisinta
totta. Mutta meidän parhaamme on nyt esimerkiksi vapautemme -- ja
sentähden on meidän annettava hänelle sekin. Kansallisuutemme,
itsenäisyytemme, meidän on annettava ne hänen isälliseen huoleensa, ja
hänen sotamiehensä suojelevat meitä ja ylläpitävät järjestystä."

"Voin tässä huoletta jättää sikseen tutkimuksen siitä, ovatko
vallankumoukset oikeutettuja eli ei, sitä enemmän kuin minä muutamilla
huhtikuussa kirjoitetuilla lehtisillä olen eräällä esimerkillä
(Berliinistä) osoittanut, mitä tuo keisarillinen ja isällinen
huolenpito maan menestyksestä oikeastaan sisältää. Tässä tahtoisin vaan
lausua sen tosiasian, että sydämmeni pohjasta iloitsin suuresta
vallankumouksesta -- ja että minä sillä tein suuren rikoksen --
vallankumousten suurinta ja mahtavinta vihamiestä vastaan. -- En
kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainoastaan iloitsin. Jos minä ennen
lähtöäni Venäjältä kärsin siitä, että näin vaan kurjaa itsekkäisyyttä
siellä elävässä polvessa, joka on kasvatettu mitä raaimmassa
mielivaltaisuudessa, niin tämä kärsimys vaan suureni sen sijaan että
olisi kadonnut, kun saavuin sivistyneeseen maahan ja näin niin monta
esimerkkiä ihmisten halusta muihinkin kuin vaan persoonallisiin
harrastuksiin."

"Tuli sitten uusi vuosi 1848 ja toi tullessaan kapinan Palermossa ja
Sisilian luopumisen Neapelista, jossa sielläkin oli tehty vallankumous.
Perustuslaki laadittiin samaan aikaan Neapelissa ja Tanskassa.
Ranskassa oli jännitys suuri, eikä Saksassakaan juuri sen pienempi,
vaikk'ei kummassakaan maassa ajatus vielä uskaltanut kohota niin
korkealle kuin täydelliseen olemassa olevien valtiomuotojen
kumoamiseen."

"Mutta ilmassa oli ukkosta, joka kiihoitti jokaista ihmisystävää -- ja
politiikka oli yleisenä puheenaineena! Tarvitsenko huomauttaa, että yhä
selvempi tietoisuus siitä, mitä rauhaamme kuuluu, oli minun voittoni
tästä politikoimisesta! --"

"Liebigin laboratoriossa 'hallittiin valtakuntia' juuri parhaillaan,
puhuttiin reformipidoista Pariisissa, kun (se oli helmikuun 25 p:nä)
huuto kuului, että kansa Pariisissa oli hyökännyt Tuilerioihin ja
polttanut Palais Royalin. Tämä viimemainittu oli valhe, joka jo oli
ehtinyt kasvaa uutisen ytimeksi. Totta oli siinä se, että suuri
katumeteli oli syntynyt Pariisissa. Riemuittiin koko kaupungissa,
Giessenissä nimittäin, ja kello 6 illalla hyökkäsi kaikki kansa
postikonttoriin, niinkuin se olisi ollut Giessenin Tuileriain linna --
vapauttamaan postinkantajia kantamasta lehtiä, niinkuin tähän saakka
oli tapahtunut. Oikein, se oli totta, postin lähtiessä Pariisista
Strassburgiin, sillä rautatie Belgiaan ja Kölniin oli jo
epäjärjestyksessä, oli koko pääkaupunki kauheimman metelin vallassa.
Tuilerioita oli ahdistettu, samoin edustajakammaria, kuningas oli
paennut, sulkuja ja taistelua kaduilla j.n.e."

"Niin oli nyt siis se usein ennustettu Ranskan uusi vallankumous
tekeillä. Nyt oli tuli irti. Kansa alkoi ahmia sanomalehtiä, mutta jano
ei siitä sammunut, se vaan kävi yhä kovemmaksi! Sanomalehtiklubin
huoneusto Giessenissä oli täpösen täynnä kansaa joka ilta ja yliopiston
dosentit ynnä muut lukivat ääneen päälletunkevalle joukolle. Joka hetki
tuli uutisia uusista, syvälle vaikuttavista tapahtumista. -- -- Ei
kestänyt kauvan, ennenkun koko Saksakin oli täydessä tulessa.
Vallankumous Badissa, sama Würtembergissä, Bayerissa, Nassaussa y.m.
Mielisuosiollisia myönnytyksiä Hessen-Darmstadtissa, hyvin
vastenmielisiä Hannoverissa. Kaikkien ylioppilaiden surukulkue
Göttingenissä, jossa poliisi oli käyttäytynyt 'kuninkaallisesti', oli
liikuttavimpia niistä tapahtumisia, joita tapahtui tässä osassa
Pohjois-Saksaa. Hessen-Kasselissa, jossa tuo yleisesti vihattu
vaaliruhtinas kuletteli joukkojaan Kasselin ja Hanaun välillä --
Giessenin kautta -- toimitti Hanaun kaupunki vallankumouksen. Mutta
myöskin Kasselissa tapahtui katukahakoita. Maaliskuun 13 p:nä olivat
ensimmäiset järistykset ehtineet Berliiniin. Myöskin Leipzigissä,
Weimarissa y.m. puhkesi myrsky, ja odotettiin jo henki kurkussa
ratkaisevia tietoja Berliinistä ja Wienistä. Ei se kestänytkään kauvan.
Jo 14 p:nä oli das gemütliche Wien, josta oli vähin toivoa, täynnä
katusulkuja ja kanuunain pauketta. Metternich kukistettiin vihdoin, 50
vuotisen pirullisen hallinnon jälkeen ja ajettiin pois Euroopan
politiikan peräsimestä. Se oli hän, joka opetti, että valtion on
kukistettava valloitetut tai muuten hävitettävä kansojen
kansallisuudet. Hän ehti vielä alottaa sodan Italiaa vastaan, jossa
Lombardia ja Venedig nousivat luomaan Itävallan iestä. Hän elää vielä,
tuo vanha kummitus, nähdäkseen tekojensa tuloksen: Itävallan
hajaantumisen."

"Vielä kuuluu asiaan, että maaliskuun 14 p:n paikoilla alkoi kuulua
uutisia idästä: Venäjä alkoi kaikin voimin koota joukkojaan rajalle.
Varsovassa ja Puolassa otettiin kaikki aseet kansalta, sepät eivät
saaneet takoa viikatteitakaan. Paskevitsch julisti, ett'ei kukaan
saanut iltasella kulkea kadulla ilman lyhtyä -- kaksi henkilöä ei
saanut kulkea yhdessä -- ja jos joku kadulla takaa-ajettu otettiin
huoneeseen, olisi sen asukkaita kohdeltava samalla tavalla kuin
kapinallista pakolaista. 'Suuremman kapinan sattuessa olisi tuossa
tuokiossa koko Varsova poltettava.' Se ei ollut mitään huhupuhetta, ja
kuka tietää, minä päivänä Varsova, tuo noiden äärettömän onnettomien
puolalaisten vanha pääkaupunki, todellakin on muuttuva soraläjäksi?
Silloin ollaan ainakin varmat siitä, että voidaan 'ylläpitää
järjestystä ja rauhaa.' Ampumamestauksista Varsovassa kuultiin usein.
Sanomalehdet ja kirjeet eivät enää päässeet Venäjän rajan yli, ei
ainakaan ennen kun ne oli puhdistettu ruton tartunnaisesta. Varsovan
lehdet kertoivat 'maaliskuun 10 p:nä', että kuningas Louis Philippe oli
luovuttanut hallituksensa -- en muista enää kenelle -- 'koska lääkärit
olivat neuvoneet häntä lähtemään pitemmälle matkalle.' j.n.e. j.n.e."

"Semmoinen oli aika siihen aikaan. Tosin saa siitä vaan heikon kuvan
luettelemalla ainoastaan kuivia tosiasioita, mutta nämä tosiasiat
puhuvat kuitenkin jotain nekin, jos ne ajattelee kaikki täysin elävinä.
Ymmärtääkseen kuitenkin oikein, mitä tuommoinen aika tietää, täytyy
omin silmin nähdä nuo tuhannet nuoret ihmiset riemuissaan siitä, että
heidän aikansa on tullut. Ylioppilaat, professorit, porvarit, työmiehet
-- muodostavat kansalaiskaarteja ja liittyvät veljinä yhden lipun alle,
yhdistyneen isänmaan uuden lipun alle. -- Proklamatsiooneja,
petitsiooneja, konsessiooneja, illuminatsiooneja ja prosessiooneja. --
Nuo soihtukulut ja serenaadit niiden kansanystäväin kunniaksi, jotka
ovat toimineet rehellisesti ja uhraavaisesti, nuo kissannaukujaiset
niille, jotka työskentelevät omaksi hyödykseen tai 'kansan pyhää
tahtoa' vastaan. Turhaan koettaisin kuvata tätä elämää, joka muodostaa
vallankumouksen 'valopuolen'. Olen nähnyt monen isänmaan ystävän
vapisevan ilosta, kun Ruhtinaan julistus luettiin, jossa hän myönsi
sen, mitä kansa edellisenä päivänä oli pakottanut hänet lupaamaan:
kaikki senssuuri poistettu, rajaton omantunnon- ja sananvapaus,
valaoikeuksia, sotaväen vannottaminen uskollisuuteen ei ainoastaan
ruhtinaalle, vaan myöskin kansalle y.m. y.m."

"Kun minä lauvantaina 5 p:nä maaliskuuta kävin Wertherin haudalla
Wetzlarissa, oli Hessen-Darmstadtin suurherttua luopunut hallituksesta
tai oikeastaan näön vuoksi nimittänyt poikansa kanssahallitsijakseen,
ja tieto tästä oli jo illalla ehtinyt Giesseniin. Niinkuin sanoin, en
minä ollut kotona, vaan saavuin vasta myöhään yöllä, mutta kaksi
ikkunaani olivat juhlallisesti valaistut, niinkuin kaikki muutkin
ikkunat kaupungissa -- ja minä iloitsin siitä. Seuraavana päivänä, kun
uuden ruhtinaan julistus, sisältäen sen mitä ylempänä on mainittu,
saapui Giesseniin, oli ilo sanomattoman suuri! Lääkärini tohtori
Winther, joka asui samoissa rappusissa kuin minä, kutsui luokseen
suuren joukon yliopiston miehiä, professoreita ja ylioppilaita ja sen
lisäksi -- venäläisen upseerin. Kaupunki oli taas juhlallisesti
valaistu -- Liebigin laboratoriossa oli valmistettu bengaalisia tulia,
jotka poltettiin klinikan tornista. Minä valaisin nyt itse ikkunani.
Ilo, sanomattoman sydämmellinen ilo täytti rintani -- joskaan ei ilo
yksin; myöskin surulla oli siellä sijansa, eikä sitä jättänyt. -- --
Mutta minä vastaanotin Wintherin kutsumuksen ja vietin unohtumattoman
illan -- ystävällisen emännän kupeella."

"Sanon vielä kerran: semmoinen oli aika. Se ei voinut olla tekemättä
vaikutusta minuunkin. Niin, se tunki sydämmeni pohjaan. Toivo ja
luottamus heräsivät yhtäällä: Jumalan rangaistus näkyi astuvan maan
päälle kukistamaan kaikkea vääryyttä. Mutta toisaalta ärtyi minussa tuo
jo suuri tyytymättömyys siitä, mitä minulla kotiin tultuani oli
odotettavana. Ja näin olen nyt -- tosin vaan ohimennen ja muutamin
sanoin esittänyt ulkonaiset syyt epätoivoiseen päätökseeni!"

Kaikkiin näihin syihin, jotka Soldan tässä on näin kaunopuheliaasti ja
vaikuttavasti esittänyt, tuli vielä muitakin hänen luonteestaan ja
asemastaan riippuvia persoonallisia vaikuttimia tähän suurimpaan
käänteeseen, tähän täydelliseen kumoukseen hänen elämässään, joka hänen
Pariisin matkansa on.

Niinkuin jo ennen on mainittu oli Soldanin terveys tuon tuostakin ollut
huono ja kesällä 1847 kehittynyt Saksassa huonoimmilleen. Giessenissä
se kyllä oli ajaksi parantunut, mutta taas uudistunut sielläkin, tuoden
mukanaan hermostusta ja raskasmielisyyttä. Tätä mielen sairautta lisäsi
tietysti se yhä kieroneva ulkonainen asema, johon hän, vallankumouksiin
ja kansojen vapaustaisteluun innostunut, keisari Nikolain matkarahaa
nauttiva venäläinen upseeri oli joutunut. Suhde lähimpään päällikköön,
kenraali Lomnofskyyn, joka oli Soldanille hänen matkarahansa hankkinut
ja jota hän oli pakotettu pitämään hyväntekijänään, vaikka hänen
täytyikin miestä halveksia, oli kireä. "Jouduin masentuneeseen
mielentilaan muistaessani asemaani tähän mieheen, joka ohimennen sanoen
erotettiin luokka-inspehtorin toimesta samassa laitoksessa, jonka
johtaja hän nyt on, siitä syystä, että hän saamainsa lahjain mukaan
määräsi oppilaiden paikat luokalla. En viitsi kertoa hänen
vaikuttimistaan edistäessään minun matkaani ja mitä keinoja hän koetti
saadakseen osansa minulle myönnetyistä matkarahoista. Summa on vaan se,
että yllä kerrottujen asianhaarojen vallitessa jo pelkkä ajatuskin
siitä, että tulisin tekemisiin tuon miehen kanssa, kävi minulle
kerrassaan -- ilettäväksi."

Kaikista ratkaisevin ja läheisin syy lähtöön lienee kuitenkin ollut
tieto siitä, että hänet muutamain päiväin kuluttua kutsuttaisiin
Pietariin orjuuteen, tuohon suureen vankilaan.

"Aika oli siis tullut ja minä laitoin laukkuni kuntoon, jos en tässä
kerro niistä kolmesta päivästä, jolloin punnitsin syitä sekä myötä että
vastaan, niin teen sen siksi, että tahdon säästää teitä kuvasta, joka
voisi saada teidät katkeria kyyneliä vuodattamaan. Kyllä minä tiesin
mitä uhrasin -- -- Mutta totuuden pyhä asia -- -- on kalliimpi kuin
kaikki uhrit. Eräs toivo, se koski isäinmaatani, heräsi ja painoi
raskaasti vaa'assa. Se oli innostuksen synnyttämä toivo ja sen täytyi
kalveta. Mutta varmuus omasta perikadostani, jos edelleen kantaisin
iestäni, on yhä kasvanut eikä paina vähemmin kuin hyvä toivo. Mutta
vaikk'en toivoisikaan pelastavani sieluani, niin en katuisi, mitä olen
päättänyt, sillä se päätös perustui vakuutukseeni. -- Olen tullut
selvään ja varmaan vakuutukseen siitä, että ainoastaan ne, jotka eivät
tunne venäläistä kurjuutta sen oikeassa loistossa, voivat väittää tämän
tekoni epäoikeutetuksi. Venäjälle en voinut enkä tahtonut palata,
vaikka minulle olisi tarjottu kaiken maailman kulta. Se oli
peruuttamaton päätökseni. Sillä mitä eronpyynnin mahdollisuuteen
(sairauden vuoksi) tulee, niin on tunnettu asia, että sotaan
varustettaessa ei upseeri saa eroaan minkään syyn nojalla. Jos hän on
sairas, maatkoon sairashuoneessa. Mutta jos vielä muistamme, että minä
nautittuani valtion matkarahaa olisin pyytänyt eroani päästäkseni
Suomeen, niin en olisi sitä saanut. Ja jos olisin saanutkin, olisi
minun pitänyt kulkea -- nuora jalassa. Mutta enhän minä tarvitse enkä
etsi nuoraa, vaan -- vapautta -- vapautta semmoista, jommoisena olen
sitä oppinut tuntemaan ja rakastamaan. -- Mitä tämä vapaus on, siitä on
teillä tuskin aavistustakaan -- elkää siis tuomitko minua liika
nopeasti!"

"Mainitsin jotain eräästä toivosta, joka heräsi -- ja että se koski
Suomea; niin onkin. Minun täytyy jättää selittämättä, mihin se
perustui. Ehkä puhun siitä aikanaan. Nyt tahdon vaan lisätä: rakkaampi
kuin koskaan ennen on minulle nyt Suomi: ja rakkaana on se pysyvä niin
kauvan kun elän."

Niinkuin näkyy poltti hän laivansa hyvin tietäen mitä teki. Että
taistelu oli kova ja päätöksen tekeminen vaikea, se näkyy siitä, mitkä
kaikki voimat, sekä ulkonaiset että sisälliset, saivat rynnätä esiin
häntä entisyydestään pelastamaan ja siihen palausta estämään. Toisaalla
kultaiset kahleet, loistava aineellinen tulevaisuus, niinkuin jo kerran
ennen, vaikka silloin vähemmässä määrin, Dünaburgista lähtiessä;
toisaalla vapaus ja maanpako kaikkine epämääräisine lupauksineen.
Tieteellinen ura katkaistu, rakas kemia heitettävä tietymättömään
tulevaisuuteen. Puute, taistelut, maanpako, isien maahan palaamisesta
ei tietoakaan, ei toivoakaan nähdä enää elossa vanhaa äitiä. Vaikeampaa
velvollisuuksien ristiriitaa tuskin voi ajatella. Mutta hänen
päätöksensä oli tehty, hän ei voinut muuten menetellä, edellytykset
tähän olivat hänen luonteessaan, hänen koko entisyydessään. Hänen
täytyi riuhtaista itsensä irti, katkaista kahle, joka oli taottu kiinni
hänen jalkaansa. Hän teki tempauksensa ja oli vapaa!

Ei kuitenkaan kokonaan. Kahle kyllä katkesi, mutta siitä jäi yksi
rengas nilkkaan jälelle, jäi siihen kalvamaan vuosikausiksi eikä sen
arpi näytä koskaan menneen täydellisesti umpeen.

Päästäkseen lähtemään oli Soldan, jolla ei tietysti ollut muita tuloja
kuin stipendinsä, odottanut neljänneksen saapumista Pietarista. Vasta
sen saatuaan lähti hän ja vei siis mukanaan palkan, jota ei enää ollut
oikeutettu kantamaan, koska oli palveluksestaan karannut. Siitä jäi
hänen tunnolleen taakka, jota hän ei koskaan saanut siitä kokonaan
luoduksi. Se painoi häntä läpi koko hänen elämänsä, vaikkakin se
samalla tuli hyvin tärkeäksi välikappaleeksi kohtalon kädessä hänen
sisälliselle eetilliselle uudistukselleen. Se oli kenties tämä pikku
välikohtaus kaikista traagillisin tapaus hänen elämässään. Tämän teon
merkitys selvisi hänelle kuitenkin vasta myöhemmin hänen sisällisen
silmänsä eteen. Silloin kun erehdys tuli tehdyksi sai hän moitteen
nousevan pään painetuksi alas. Sillä samassa kirjeessä, jossa hän on
esittänyt lähtönsä syyt, koettaa hän päästä asiasta seuraavalla
selityksellä:

"Yksi kohta on vielä mainittava. Minä matkustan valtion kustannuksella.
Tämä seikka, niin painavalta kuin se minusta tuntuikin alussa, vaivaa
minua nyt kaikista vähimmin. Tiedän liiankin hyvin, mistä ne miljoonat
tulevat, joita keisari on jakanut -- 60 miljoonaa sinne (esim.
Palermoon), tuhat tänne (esim. Giesseniin). En voi väittää, että olisi
ollut mitenkään lainmukaista, että käytin viimeisen vekselini matkaani
varten -- ainoan, jota käytin väärin. Mutta minä voin helposti
lohduttaa itseäni sen johdosta, kiitollisuus ei kuulu politiikkaan.
Mutta kansa, joka otsansa hiessä hankkii sen kullan, jota hallitsija
käyttää sen sortamiseksi -- kansa on minulle rakas -- ja sen
palveluksessa tahdon minä elää -- ja -- kuolla."



7.

Matkalla vallankumoukseen.


_Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. -- Rothschild ei osta
vekseliä. -- Arvostelua Suomen oloista. -- Neustadtissa tohtori Freyn
luona. -- "Seidler, Bürger aus Neustadt." -- Liberté, egalité,
fraternité. -- Eräs henkiheimolainen. -- Strassburgissa Gutenbergin
patsaan ääressä. -- Tulo Pariisiin_.

Maanantai-iltana maaliskuun 21 p:nä klo 10 illalla 1848 astuu
vallankumoojamme postivaunuihin Giessenissä lähteäkseen tuosta kaikkien
vallankumousten ahjosta pärskyvän tulen valossa maailman tapahtumia
katselemaan. Vielä vähän aikaa puhelee hän laboratoriotoveriensa John
Porterin ja Fr. Boppin kanssa -- ainoat, jotka olivat saaneet osan
hänen suuresta salaisuudestaan. Sitten paiskataan vaunujen ovi kiinni
ja niin lähdetään ajamaan, ensin etelään päin läpi pitkän kapean
kaupungin ja sitten yön selässä ja pimeässä Frankfurt am Mainiin päin.

Hän on hyvällä tuulella ja mieli rohkeana -- tietäähän sen, kun on
matkalla Pariisiin. Seuraavana aamuna klo 5 pysähtyvät vaunut Frankfurt
am Mainin komealle postikartanolle ja uniset matkamiehet hajaantuvat
kukin taholleen. Soldan kannattaa kapsäkkinsä lähinnä olevaan
ravintolaan Café Parrot'iin ja huomaa jo siihen aikaan päivästä ihmisiä
istumassa -- sanomalehtipöydän ääressä. -- Niin, se on ihmeellistä!
huudahtaa hän. Läpi vuorokauden istuivat ihmiset tähän aikaan
sanomalehtiä lukemassa. Soldankin tarttuu lehteen ja tapaa jo uutisia
vastassaan, uusia tietoja levottomuuksista Berliinissä ja muualla.

Itsessään Frankfurtissakin on edellisenä iltana ollut levottomuuksia --
kertoo hänelle ravintolan tarjoilija -- sen johdosta, että otaksuttiin
itsensä Metternichin, Itävallan itsevaltaisen ministerin ja pyhän
liiton parhaan tuen olevan kaupungissa. Tarjoilija tiesi vielä senkin,
että tuo kaikkien tyrannien tyranni asuu Hotel de Russie'ssa -- siis
Venäjän nimen turvissa! Kukas sinne, jos ei Soldan, joka oli lähtenyt
kuninkaita kukistamaan! Hän rientää Hotel de Russiehin, joka on
kaupungin komeimpia ravintoloita, sekä kysyy ystävätään Metternichiä.
Se on erehdys, hän ei ole täällä, hän ei luultavasti ole koko
kaupungissakaan, väittää kellneri, mutta sitä ei usko Soldan. Kellnerin
vastaus ei muka ole muuta kuin verukkeita metelien estämiseksi, ja
Soldan lupaa miehelle kokonaisen talarin, jos tämä voisi niin asettaa,
että hän saisi nähdä edes avaimen reiästä Metternichin, tuon eläimen,
ainoan laatuaan. Mutta täyttämättä jäi tämä toivo. Metternich ei ollut
Frankfurtissa -- eikä monessa muussakaan Saksan kaupungissa, joissa hän
samaan aikaan kummitteli, ja syystä kyllä, sillä juuri niinä päivinä
oli hän pakomatkalla Pragin, Dresdenin ja Hollannin kautta Englantiin,
Jonkunlaisella vahingonilolla lisää Soldan, että ukkoa, jota
salapoliisien eksyttämiseksi yleensä oli kansan kesken kutsuttu
"Jemandiksi" [Joksikuksi], nyt maaliskuun päiväin jälkeen kutsuttiin
"Fürst Mitternacht'iksi" [Ruhtinas Keskiyöksi].

Kun ei nyt saanut nähdä Metternichiä, täytyi lähteä kaupunkia
katselemaan. Frankfurtissa istui juuri siihen aikaan Saksan uusien
reformaattorien kutsuman esiparlamentin asettama valiokunta, joka hoiti
asioita siksi, kunnes varsinainen parlamentti eli perustuslakia laativa
kansalliskokous kokoontuisi toukokuussa. Ell'ei olisi ollut matkalla,
olisi Soldan pysähtynyt valiokunnan istunnoita seuraamaan. Mutta nyt
täytyi hänen tyytyä vaan kaupungin katselemiseen ja huomasi hän sen
yleensä kauniiksi ja siistiksi. Klo 1/2 9 koetti hän saada viimeisen
vekselinsä rahaksi muutetuksi, mutta ukko Rothschild antoi sanoa, että
hänellä oli niin paljon Hampuriin asetettuja papereita, ett'ei hän
voinut ostaa sitä. Levottomien aikain tuottama rahapula oli näet
jo silloin alkanut Saksassakin. "Se oli minulle uusi ilmaus
vallankumouksesta, mutta tällä kertaa jotenkin ikävä, sanoo Soldan. Kun
näet olin ollut varomaton sanomaan, että toivoin saavani ranskalaista
kultaa (enkä hopeaa), koska olin matkalla Strassburgiin j.n.e. ja kun
sen johdosta syntyi kuiskeita, niin minä, tottumaton kun vielä olin
näyttelemään seikkailijan osaa häpeämättömällä naamalla, hätäydyin ja
ajattelin, että se voisi jotain merkitä. En viitsi luetella kaikkia
niitä peikkoja, joita jo näin; mutta summa oli se, että minä päätin
olla kääntymättä kaupungin muiden kauppahuoneiden puoleen ja heti vaan
jatkaa matkaani."

Maaliskuun 23 p:nä on hän Mannheimissä Reinin varrella ja saa siellä
tiedon levottomuuksista Bayerissa ja Ludvigin luopumisesta poikansa
hyväksi. Samana päivänä on hän läsnä sotamiesten ja porvarien välisessä
kahakassa Mannheimissa. Mannheimista ajaa hän varhain seuraavana
aamuna Reinvirran yli rautatieasemalle ja jatkaa nyt matkaansa
rautatievaunussa yhä etelään päin. Mitkä mietteet hänen mielensä
täyttävät, se näkyy muutamista hätäisistä muistiinpanoista, jotka hän
kirjoittaa "höyryvaunuaan odottaessa":

"Enintään voivat ne minut ampua. -- -- Semmoiset, jotka tunkeutuvat
ylöspäin kauniilla sanoilla, lämmittämättä sydämmiään totiseen ja
taivaalliseen rakkauteen kansaa kohtaan -- olen kuullut monen heistä
sanovan, että täytyy toimia varovasti. Mitä varten ottaa askeleita,
jotka vaan saattavat ankarampiin toimenpiteisiin; miksi härnätä karhua?
Sehän on nyt hyvin sukkelasti sanottu, mutta siitä on seurauksena niin
suuri varovaisuus, että tuota varovaisuutta saarnatessa ei muistetakaan
muuta kuin omia persoonallisia toiveita -- eikä välitetä siitä, tuleeko
ollenkaan mitään muuta tehdyksi. Se on kurjaa sukua, sanon minä --
kurjaa, sillä se teeskentelee. Tunnustavat tietäjänsä, mitä kansan
rauha ja vapaus vaatii ja pyrkivät kuitenkin kynsin hampain
ylimykselliseen valtaan." Nähtävästi ajatteli hän tätä kirjoittaessaan
kotoisia oloja, koska kohta sen jälkeen on taas kirjoittanut nämä
myöhempiäkin oloja muistuttavat sanat: "Suomessa poliisijärjestelmä.
Senssuuri kenraalikuvernöörin käsissä. Korkeammat virat kaikki
sotilaiden käsissä, jotka olisivat valmiit kunniamerkistä myymään
isänmaansa. Sanomalehtien lakkautuksia y.m., joista ei toden totta
viitsi kertoa." Tunnin kuluttua loppui rautatiematka, jota oli vaan
pikku palanen Mannheimista Neustadtiin, joka on pieni kaupunki
Haardtvuoren juurella.

Neustadtissa oli Soldanilla eräs tuttava tohtori Frey, jonka oli
tavannut Mannheimissa ja joka oli kutsunut häntä läpi kulkiessa
poikkeamaan luokseen. Tohtori Frey nukkui vielä, kello oli vasta 8,
mutta eräs vanha mies, hänen isänsä, tuli ovessa vastaan ja kysyi:
"Te olette Venäjältä, eikö totta? -- Olen. Poikani on siitä minulle
kertonut. Te olette rohkea mies, jääkää nyt meille pariksi päiväksi."
Semmoinen oli mieliala maassa siihen aikaan: ventovieraat ihmiset eivät
tarvinneet muuta puoltolausetta kuin että eivät olleet tahtoneet palata
Venäjälle.

Odottaessaan, kunnes kaikki olisivat nousseet ylös talossa, lähti
matkamies, ukon ystävällisistä sanoista rohkaistuna, katselemaan
kaupunkia. Hän nousi Viinivuorelle ja hänellä oli jalkainsa alla koko
kaupunki ja edessään koko laaja tasanko, aina Reiniin saakka, ilma oli
leppoinen, vaikkakin hiukan kostea, aurinko koetti puhkaista pilviä ja
vaikka se yhä piilikin hattarain takana, niin ilmaisi se paikkansa
sinertävän valkeiden pilkkujen kautta itse pilvissä tai vaalean juovain
kautta, jotka vaelsivat yli tasangon. "Sellaista on valo! Se ei voi
pitää koossa säteitään, olivatpa ne suuria tai pieniä. Jos se sattuu
seinään, niin hakee se reiät siinä, hakee kaikkein hienoimmatkin. Jos
seinä on pimeän huoneen seinä, niin syntyy sisässä ainakin yksi valoisa
paikka, välistä selvä kuvakin, vaikka se on ylösalasin niin kauvan kun
valon rako on pieni."

Tohtori Freyn luona viipyi Soldan vaan muutamia tuntia, puhellen noiden
ystävällisten ihmisten kanssa omista oloistaan ja Venäjän oloista.
Häntä näkyy ilahuttaneen, ett'ei heillä ollut mitään muistuttamista
hänen matkaansa vastaan, vaan sitä enemmän niitä oloja vastaan, joiden
he otaksuivat vaikuttaneen tähän matkaan.

Neustadtista tultiin sitten Laudauhun, jossa täytyi tullista
ulosmennessä ilmoittaa nimensä sotamiehelle. "Seidler, Bürger aus
Neustadt", oli Soldanin ensimäinen salanimi -- niitä olisi tuleva
sitten montakin. Seudut, joiden kautta kulettiin, olivat vuoriset ja
kauniit, siellä täällä näkyi vanhoja linnoja, m.m. Dryfels, jossa
Richard Leijonamieltä oli pidetty vankina.

Lähestyttiin Ranskan rajaa, vapauden maata. Viimeinen, mikä Saksan
puolella herätti huomiota, oli 14 vuotias tyttö, joka kori käsivarrella
ja avojaloin juoksi vaunujen perässä ainakin neljännestunnin. "Se oli
hurmaavan kaunis olento enkä voinut kääntää hänestä silmiäni. Eräs
vaunutovereistani tiesi, että tyttö oli erään papin tytär
läheisyydestä!" -- Oli jo hämärä, kun saavuttiin rajalle ja
pysähdyttiin tulliin.

Ja mikä tuli rajalla vastaan? Mikä oli ensi näkemä? Vallankumous ja
vapauden aatteet tulvahtivat kaikella tuoreudellaan vastaan!
Kolmivärinen lippu liehui tullihuoneen oven edessä ja oven päällä
luettiin sanat -- _liberté, egalité, fraternité!_ Tullissa ei ollut
rettelöitä eikä turhia tarkastuksia. Luotettiin miehen sanaan. Kun
tulliherra kysyi, oliko mitään tullattavaa, ja sai vastaukseksi, ett'ei
ollut, jätettiin kapsäkki avaamatta. Eikä passiakaan kysytty.
Tullihuoneelta ajettiin Vissenbourgin linnakaupunkiin ja vaunut
pysähtyivät erään ravintolan eteen, jossa niiden kulettaja kehoitti
syömään illallista. Lyhtyjen valossa liikkui kadulla iloista kansaa
laulaen -- marseljeesiä!

Kirjeessä, jossa tästä matkasta kerrotaan, ei näy mitään ilmauksia
siitä mielentilasta, joka valtasi matkustajan Ranskan kynnyksellä.
Jokainen, joka on tämän rajan yli astunut, tietää kuitenkin, että se
yksin rautateidenkin epärunollisessa ympäristössä tekee hauskan
vaikutuksen. Vapaus, virkamiesten miellyttävä käytös, iloiset kasvot,
kaunis kieli -- kaikki se lumoaa. Vaikka kuinkakin tietäisi, että nuo
sanat "vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys" ovat menettäneet merkityksensä
ja muuttuneet valekyltiksi, jonka takana ei ole mitä luvataan, niin
vavahtaa rinta kuitenkin ne ensi kerran nähdessään. Sillä niillä on
kerran tottakin tarkoitettu, ne ovat kerran tottakin tietäneet. Ja
silloin juuri jos milloin -- keväällä 1848 -- oli niiden merkitys
suurempi ja niihin asetettu toivo vilpittömämpi kuin koskaan ennen ja
jälkeen. Ja mitä ne mahtoivat Soldaniile sanoa, sen voi kuvailla
tietäessään, ett'ei ollut vielä vuotta kulunut siitä, kun hän oli
lähtenyt -- Venäjältä, jota hän kutsui suureksi vankilakseen.

Omituinen sattuma oli, että Soldan samassa paikassa tapasi miehen,
jonka kohtalo oli sama kuin miksi hänen omansa tulisi sittemmin
muodostumaan. Tarjoilija, joka toi hänelle pihviä ja palveli häntä
pöydässä, hämmästytti häntä hienolla käytöksellään. Kun ei Soldanin
ranskan puhuminen oikein vielä luonnistanut, alkoi mies puhua saksaa ja
antoi kernaasti kaikellaisia hyödyllisiä tietoja. Keskustelun kuluessa
tuli ilmi, että hän oli maanpaossa oleva puolalainen hyvästä perheestä.
Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän puhui niistä toiveista, joista
puolalaiset siihen aikaan uneksuivat isänmaansa pelastukseksi.
Laumoittain olikin puolalaisia siihen aikaan palannut Pariisista
kotimaahansa ja oli innostus heidän asiaansa niin suuri, että heillä
Badissa oli vapaat matkat rautateillä.

Yötä myötenkin jatkuu matka. Tullaan johonkin kaupunkiin, joka on
jotenkin suuri ja siisti, mutta jonka nimeä ei tule kysytyksi. Hevosia
vaihdettaessa harhailee matkamies läheisillä kaduilla. Kuinka
omituista, kuinka merkillistä! Missä on hän, missä kolkassa maailmaa,
mikä aika on yöstä? Kaikki on hiljaa, kaikki nukkuvat, hän on matkalla
jonnekin, epämääräisille perille. Hän kulkee kuin unessa, pääsee
johonkin ravintolaan, tapaa itsensä istumasta viinilasin ääressä, jonka
muuan eukko on tynnyristä laskenut, ja sitten taas takaisin vaunuun ja
yhä edelleen.

Strassburgiin saavuttiin aamulla varhain maaliskuun 25 p:nä ja ajettiin
muutamia kauniita katuja pitkin ja poikki kahden torin. Toreilla olevat
kuvapatsaat olivat koristetut trikolooreilla ja Gutenbergin
pronssisessa päässä oli punanen frygialainen myssy, vapauden merkki.
Eikä Soldan sitä nähdessään malta olla huudahtamatta, että sen
päähineen tuo mies kyllä ansaitsee paremmin kuin kukaan muu. Sillä
kirjapainotaito, sanoo Lamartine, on kuin ihmisajatuksen alinomaista
räjähtelemistä ja on se muuttunut kansoille toiseksi ilmestykseksi.
Tietämättään oli Gutenberg laskenut perustuksen uudelle
maailmalle. Keksimällä aatteiden välityskeinon, valmisti hän järjen
riippumattomuuden. Jokaisella hänen kirjaimellaan oli enemmän voimaa
kuin kuninkaiden sotajoukoilla ja paavien pannakirjoilla. Hän pisti
älyn käteen sanan aseet. Eikä hän suotta näin ihastunut Gutenbergin
patsaan ääressä. 1848:n vallankumous oli m.m. juuri painovapauden
hyväksi tehty vallankumous. Sehän se oli yhtenä pääpykälänä kaikissa
parannusohjelmissa. Ja varmaankin muistui hänelle taas mieleen,
millaiset vastaavat olot olivat Suomessa: että kenraalikuvernööri hoiti
senssuuria, että Saima oli lakkautettu... "Davidin tekemä Gutenbergin
vartalokuva oli jättiläisen kokoinen ja ylen komea pitkine partoineen.
Hartaudella ja kunnioituksella katselin tuon miehen muistopatsasta,
joka oli ollut aseena Jumalan kädessä."

Strassburgissa on Soldan piirtänyt kuvan vaunuista, joilla hän sieltä
lähti Pariisiin ja pienoiskuvan itsestään aamukahvia juomassa. Vaunussa
oli kolme osastoa: katto, taustana (paras paikka) keskusta, jossa
Soldan matkusti ja maksoi piletistä Pariisiin 50 frangia.

Strassburgista Pariisiin ei matka tarjonnut mitään erikoista. Hevosia
vaihdettiin joka toinen tunti ja ne riisuttiin ja valjastettiin niin
pian, että harvoin ehti nousta edes alas vaunuista. Kaupunkien ja
kylien läpi ajettaessa ei kukaan katsahtanut päinkään ohi koluuttavia
vaunuja, tuota jokapäiväistä ilmiötä, vaikka _näissä_ vaunuissa kulki
niin merkillinen matkustaja kuin Sortavalassa syntynyt venäläinen
luutnantti matkalla Pariisiin, vallankumoukseen. Korkeampien mäkien
alla komennettiin: _Descendez messieurs!_ [Astukaa alas, hyvät herrat!]
-- ja se oli hauskaa vaihteen vuoksi. Kaksi lisähevosta valjastettiin
entisten 5:n sijaan ja nyt lähti karavaani soihtujen valossa, jos
sattui ilta, kiipeämään savista mäkeä. Eräs nuori sotamies oli kerran
Soldanin lähin naapuri vaunuissa ja kovin puhelias hän oli. Hän sai
sikarin ja tuli sytyttämään sitä antajan sikarista, suu suuta vastaan
-- ja vielä joivat he viiniäkin ja kilistelivät kaikessa ystävyydessä
-- venäläinen luutnantti keisarin palveluksessa ja ranskalainen
sotamies tasavallan työssä. Tämä tapahtui Vogesien harjalla. Sitten
kulki tie Nancyn, Toursin, St. Aubinin ja Vitryn kautta enimmäkseen
yksitoikkoisia seutuja.

Mutta vähitellen lähenee matkan maali. Oli ilta maanantaina maaliskuun
27 p:nä. Sotilastoveri oli poistunut ja sijaan tullut joku lihava,
hyväntahtoinen vanha mies. Hän kertoi, että kaupunki, jonka läpi nyt
kulettiin, oli nimeltään Neuilly. Oli jo sytytetty tulia. Harmitti
vähän, kun täytyi ajaa pimeässä Pariisiin. Omituinen tunne alkoi
kuitenkin päästä vallalle ja muistutti se ensimmäisestä tulosta
Pietariin 18 vuotta sitten. Siinä oli iloa siitä, että matka oli
päättymässä ja että pian oltaisiin Pariisissa, tuossa ihmeellisimmässä
paikassa, jota maa pinnallaan kantaa, ja samalla pieni sekoitus
surumielisyyttä siitä kovasta kohtalosta, siitä merkillisestä voimasta,
joka tempoi minua eteenpäin ja josta minulla sillä kertaa oli vaan
puolinainen aavistus. Kohta oli jälellä vaan _une heure encore!...
encore vingt minutes... voilä_ [vielä tunti... vielä 20 minuuttia...
kas niin!] -- ei, se on vasta Vincennes... -- mutta kertokoon hän itse
yhä edelleen:

"Kun nuo suuret vaunut vyöryivät ohi Vincennesin ja 'Heinäkuun
patsaan', joka seisoi Bastillen torilla, muuttui oudoksi mieleni. Tätä
outoutta en voi selittää, sillä siinä ei ollut mitään ajatusta, se oli
vaan sekaantunut sarja nuolennopeita kuvia kaikista ajanjaksoista
elämässäni sekä siihen yhdistettyinä ne kuvat, jotka sillä hetkellä
sattuivat silmään, vaikk'ei niitä näe. Sen tapainen tunne valtasi
minut, kun ensi kerran näin Pietarin, Helsingin, Berliinin, Leipzigin,
Dresdenin. Ja samalla, kuinka ihmeellisiä nyt, nyt, ja Pariisissa!
-- -- Mielentilani voisin kuvaavimmin sovittaa sanoihin: 'Minäkö? --
minä! -- olen -- olen! -- siis -- siis! -- Pariisissa -- Pariisissa! --
Pa-rii-sissa!' -- Oli ilta; tuolla kapealla pitkällä kadulla -- rue St.
Honoré -- oli kaikki jo valoisaa ja iloista; oli juhlavalaistus sinä
iltana luulen. Ainakin tapahtui meille, että eräällä torilla joukko
nuorisoa poltti pieniä raketteja, joita he yleiseksi iloksi, mutta
kuskin suuttumukseksi heittelivät vaunujamme ja hevosiamme vastaan.
Silloin tällöin laukaistiin pistooleja. Kuulin marseljeesin rallatusta.
Makasiinit loistivat ihanina kaasulamppujensa valossa ja väkeä tulvaili
myötä ja vastaan ja kaikille suunnille. Vihdoin ajettiin suuren talon
pihalle 'Messageries generales', lähellä Palais Royalia. Piha oli
täynnä samanlaisia vaunuja kuin meidän. Suuri hotelli oli lähellä.
Siinä vietin ensimäisen yöni."



8.

Pariisissa.


_Pariisin vetovoima. -- "Au premier en descendant du ciel." --
S.A. Hedlund. -- Edustajakammarin piiritys. -- Paraati Marskentällä. --
"Pyhä totuus ihmisen vankin tuki." -- Sanomalehdet. -- Ei sanaakaan
Suomesta. -- Pariisilainen ja suomalainen. -- Innostus alkaa hälvetä.
-- Velvollisuuksien ristiriitaa. -- On menetellyt väärin. -- "Alkaa
toinen sisällinen maailma selvitä." -- Lähtö Pariisista_.

Lumoavalla voimalla on Pariisi kaikkina aikoina loihtinut ihmisiä
luokseen, riippumatta siitä, mitkä aatteet siellä ovat olleet vallalla
ja mitkä hallitukset. Kaikki odottavat sieltä jotain uutta näkemistä,
oppimista ja kokemista. Niinä aikoina, jolloin tässä maailman ahjossa
historian ainekset kiehuvat yhteen joko taidolla taottaviksi tai uusina
onnen Sampoina siitä täysivalmiina syntyäkseen, on Seinen kaupungilla
tavallista suurempi vetovoima. Koko maailma odotti helmikuun
vallankumoukselta ainakin jotain hyvää itselleen, ja välillisesti
saikin. Ja olihan niitäkin, jotka niinkuin puolalaiset katsoivat uuden
tasavallan ensimmäiseksi velvollisuudeksi käydä heitä auttamaan,
julistaa sota Venäjää vastaan ja antaa heille takaisin heidän menetetty
isänmaansa.

Harvaa miestä lienee Pariisi kuitenkaan vetänyt puoleensa niin
vastustamattomasti kuin Soldania. Tosin ei hänellä ollut sieltä mitään
varsinaista odotettavana. Hän lähti sinne pelkkänä asianharrastajana,
tahtoi vaan olla mukana, tahtoi vaan nähdä rakkaimpien aatteittensa,
ihanimpien ihanteittensa toteutumista. Kun ottaa lukuun, miten vähän
hänellä oli ulkonaisesti voitettavana ja saavutettavana, saattaa hänen
tekonsa siis tuntua naurettavalta ja hullulta. Mutta kun muistaa, mitä
hän uhrasi, mistä luopui, ei häntä voi olla ihailematta ja hänelle
täydellisintä myötätuntoisuuttaan antamatta.

Ja hän saikin nähdä mitä oli halunnut, sai olla mukana, kun historiaa
tehtiin. Tosin oli varsinainen taistelu jo tapahtunut helmikuun
päivinä, mutta maininki kävi vielä korkeana myrskyn jälestä.
Kansalliskokouksen vaaleja toimitettiin parhaallaan, ja väliaikainen,
Lamartinen johtama hallitus oli saanut osakseen yleisen suosion myöskin
työväen piireissä, jolle se oli hankkinut työtä valtion kustannuksella.
Aika oli juhlain ja riemun aikaa. Kansa oli hurmaantunut voitoistaan ja
rajattomasta vallastaan.

Jo tullessaan oli Soldan vaunun ikkunasta nähnyt palan juhlivaa,
innostunutta Pariisia. Ja joka aamu, avatessaan ikkunan asunnossaan,
joka oli pieni kammari Pierre l'Escot-kadun varrella, viidennessä
kerroksessa maasta nousten, mutta "au premier en descendant du ciel"
s.o. ensimmäisessä taivaasta tullen, tulvi sinne maailman-kaupungin
melu alhaalta kaduilta ja toreilta. Yöt ja päivät kuului sinne
isänmaallisia lauluja, milloin girondistien hyvästijättölaulu, milloin
marseljeesin sävelet ylinnä muista. Ja jo ensimmäisenä aamuna kadulle
astuessaan kohtasi hän näyn, joka siihen aikaan oli hyvin tavallinen
Pariisissa, mielenosoituksen vanhaa kuninkuutta vastaan ja uuden
puolesta: suuremmoisen ruumissaaton soihtuineen, soittoineen ja
paraativaunuineen, joissa jotain helmikuun päiväin haavoittunutta ja
sittemmin sairaalassa kuollutta uhria saatettiin hautaan.

Tekemistään muistoonpanoista päättäen oli Soldan läsnä kaikissa
merkillisemmissä tapauksissa, ottaen niihin osaa katselijana. Niinpä
sanoo hän olleensa mukana veljeyden juhlassa, _Fête de la
fraternité'ssa_ Champs Elysées'llä huhtikuun 21 p:nä, jossa hänellä oli
paikkansa aivan lähellä väliaikaisen hallituksen lavaa Arc de Triomphen
luona, minkä editse kaikki vallankumouksen synnyttämät vapaaehtoiset
pataljoonat marssivat suuremmoisessa kansalaisparaatissa. Painetit
olivat kukkasilla koristetut ja kanuunat vihreillä oksilla.
Väliaikainen hallitus ja sen johtava sielu, runoilija Lamartine, oli
näinä aikoina kunniansa ja kansansuosionsa kukkulalla ja huuto "_vive
Lamartine_!" oli yhtä innokas kuin "_vive la République_!" -- Myöskin
edustajakammarin piirityksessä toukokuun 15 p:nä, jolloin roistoväki
tunki vasta valittujen kansanedusmiesten kokoushuoneeseen Palais
Bourbonissa ja uhkasi riistämällä heiltä vallan panna toimeen uuden
vallankumouksen, oli hän läsnä. Eräs kaartin pataljoona sai kuitenkin
kapinoitsijat karkotetuksi edustajahuoneesta, jonka jälkeen Lamartine
ja toinen hallituksen jäsen Ledru-Rollin aseellisten ja aseettomien
etunenässä lähtivät valloittamaan Hôtel de Villeä, minne toinen osa
kapinallisia oli sijoittunut. Tässäkin tilaisuudessa sanoo Soldan
olleensa ja kulkeneensa jonkun matkaa aivan lähellä Lamartinea. --
Toukokuun 21 p:nä pidettiin sotaväen katselmus Marskentällä, joka juhla
on saanut nimekseen _Fête de la Concorde_ s.o. yksimielisyyden juhla ja
jossa kansa, sotaväki ja kansalliskaarti ikäänkuin lopullisesti
tunnustivat tasavallan ja hyväksyivät kansan eduskunnan -- siinäkin oli
Soldan saapuvilla, vaikk'ei hän tästä enemmän kuin muistakaan
tapahtumista Pariisissa hänen siellä ollessaan ole jättänyt mitään
seikkaperäisempiä muistiinpanoja. Nähtävästi olivat saadut vaikutukset
niin voimakkaat ja monilukuiset, ett'eivät ne olleet muutamin sanoin
kerrottavissa ja pitempään kirjoittamiseen ei ollut aikaa eikä halua.
Eräässä paksussa vihkossa, jonka nimenä on "Min resa", ja johon hän on
nidottanut muistoonpanonsa Saksasta, Englannista ja Ruotsista, ei ole
Pariisista kuin jonkun sivun verta tietoja.

Jos emme siis voikaan Soldanin omilla sanoilla esittää hänen näkemiään
Pariisissa, voimme sen kuitenkin tehdä erään toisen miehen sanoilla,
joka samoinkuin Soldankin oli läsnä kahdessa viimemainitussa
merkkitilaisuudessa. Tämä mies oli hänen jo ennen mainittu ystävänsä,
ruotsalainen sanomalehtimies Sven Adolf Hedlund.

Tutustumisestaan Soldanin kanssa on Hedlund Göteborgs Handels- och
Sjöfartstidningissä v. 1885 kirjoittamissaan muistosanoissa
ystävävainajastaan kertonut seuraavaa:

"Oli toukokuu 1848. Madame Molinier'n hotellissa, Cour de Commercessa
Pariisissa, asui monta pohjoismaalaista: ruotsalaisia, norjalaisia,
suomalaisia ja myöskin joku venäläinen. -- Kaksi vierasta viipyi vielä
aamiaispöydässä, toinen luki sanomalehteä, toinen istui, niinkuin
tapansa oli, äänetönnä ja tuijotti synkästi eteensä."

"Lehti oli luettu ja minä aioin mennä huoneeseeni. Silloin kuulin
kummakseni ruotsia tuon synkän muukalaisen huulilta, tuolla tunnetulla
suomalaisella murteella: 'Tehän olette hra Hedlund. Saanko puhua
kanssanne kahdenkesken?'"

"Menimme huoneeseeni. Muukalainen virkkoi: 'Kuninkaallisen kirjaston
hoitaja Arvidsson, jolle olen kirjoittanut, on neuvonut minua luoksenne
ja sanonut, että voin kääntyä puoleenne täydellä luottamuksella. Tahdon
senvuoksi peittelemättä sanoa teille kaikki. Olen insinööriupseeri
Venäjän palveluksessa. Olen muutamia kuukausia sitten matkarahaa
nauttien tutkinut kemiaa Liebigin johdolla. Minut on kutsuttu takaisin
Venäjän ja Saksan välillä mahdollisesti syttyvän sodan vuoksi. Minun
olisi siis pitänyt kantaa aseita maata vastaan, jota saan kiittää
parhaasta sivistyksestään. Sitä en tahtonut! Olen pannut kokoon
univormuni, lähettänyt niin monta preparaattia kuin mahdollista
jonkunlaiseksi korvaukseksi matkarahasta ja lähettänyt ne kaikki kotiin
ynnä kohteliaan kirjeen päällikölleni. Nyt olen täällä."

"Mies kutsui itseään Bort -- hänen oikea nimensä, joka ei moneen
vuoteen kuulunut huuliltani oli -- A.F. Soldan." [Hänen koko nimensä
Pariisissa oli Felix (Onnellinen) Bort (Pois), valittu varmaankin
tulkitsemaan sitä onnellista mielentilaa, minkä pois-pääsö Venäjän
palveluksesta hänessä synnytti.]

Yllämainituista historiallisista tilaisuuksista on Hedlund, joka oli
saapunut Pariisiin "Dagligt Allehandan" kirjeenvaihtajana, kirjoittanut
vilkkaita kuvauksia tähän lehteen. Hyvin luultavaa on, että Soldan,
joka asui samassa hotellissa kuin Hedlund, oli yhdessä hänen kanssaan
liikkeellä kaupungissa ja näki siis hänen silmillään.

Eräässä kirjeessä, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä, kertoo Hedlund
edellisenä iltana olleensa kokouksessa, joka pidettiin vallankumooja
Blanquin klubissa ja jossa tämän ehdotuksesta päätettiin, että
seuraavana päivänä olisi kansalliskokoukselle jätettävä anomus
puolalaisten vapauttamisen hyväksi. 15 p:nä kokoonnuttiin sitten klo
10:n aikaan sovitulle paikalle Theâtre de la Gaîtén ja Theätre
nationalin välille, jonne Hedlundkin riensi.

"Joukko kansaa seisoi jo klubin lipun ympärillä ja pysyttelihe jotenkin
tyynenä ja rauhallisena. Keskustelun aineena niissä ryhmissä, jotka
olivat muodostuneet erään puhujan ympärille, oli enimmäkseen Puola.
Muutamat puhuivat myöskin työmiehistä ja näiden surullisesta asemasta.
Liityin muutamaan työmieheen, joka näytti siivolta, pistin käteni hänen
kainaloonsa ja me astelimme Bastillen torille. Tänne kokoontui nyt
sopimuksen mukaan toinen joukko toisensa perästä, kaikki lippuineen ja
vähä väliä huutaen: _vive la Pologne!_ Hetken kuluttua lähti jono
liikkeelle. Alinomaa liittyi siihen uusia joukkueita, jäseniä kaikista
klubeista, ja melkein kaikki kansallistyöhuoneiden työmiehet. Liput
liehuivat kunkin osaston edessä, kulkijoilla oli käsissä vihreitä
oksia, laulu soi ja huutoja kaikui: 'Eläköön Puola! Eläköön työmiehet!
Eläköön tasavalta! Alas ylimykset!' -- ja tämä ääretön väen paljous,
jossa arviolla oli ainakin satatuhatta henkeä, tulvaili nyt bulevardeja
myöten alas Madeleine-torille. Täällä puhui muuan pappi Chêtet
kansalle Puolan puolesta ja tervehdittiin häntä myrskyisillä
hyväksymishuudoilla. Samassa tilaisuudessa valittiin myöskin edusmiehiä
kustakin yhdistyksestä viemään perille kansan vaatimusta. -- Noin klo
1:n tienoissa seisoi koko tämä joukko kansalliskokouksen istuntohuoneen
ympärillä ulottuen taajoissa, leveissä riveissä aina suuren Luxorin
obeliskin luo Concorde-torilla. Osa linjasotaväestä oli sijoitettu
sillalle ja toinen osa ynnä liikkuva kansalliskaarti huoneen
rappusille. 'Alas painetit!' huudetaan; 'mehän tulemme aseettomina,
emme tahdo tehdä väkivaltaa!' Pyyntö täytettiin heti ja heti kohta
kaikui huutoja: 'Eläköön yhteys!' samalla kun käsiä puristettiin ja
väkijoukko veljeytyi sotaväen kanssa. Oli levinnyt huhu, että sotaväen
kiväärit olivat ladatut. Osoittaakseen tätä huhua vääräksi, vetivät
sotamiehet esiin latasimet ja antoivat niiden helähtää tyhjäin
pyssynpiippujen pohjaan. Silloin taas uudistuivat hyväksymishuudot. Nyt
lähtivät lähetystöt liikkeelle ja astuivat isoja rappuja myöten
kansalliskokouksen huoneesen. Väkijoukko odotti. Osa levottomimmista
alkoi kiivetä kaiteitten päälle, jotka sulkivat tien huoneen
sisäänkäytäviin. Muutamat varomattomat sotamiehet löivät heitä sormille
kiväärin perillä, mutta täytyi heidän kohta luopua siitä, ja alkoivat
he sen sijaan auttaa kaiteiden päälle niin monta kuin niille mahtui.
Sillävälin oli kaupungissa alkanut levitä tieto tapahtumista ja yksi
kansalliskaartin osasto toisensa perästä osaksi marssi esiin, osaksi
pysähtyi lähellä oleville sivukaduille. Sillä tavalla seisottiin sitten
noin klo 1/2 4:ään. Menin muutamaan ravintolaan vastapäätä
kokoushuoneen suurta porttia ja istuin siellä noin puolen tunnin
verran, kun painetteja alkoi välähdellä leveimmältä kadulta. 'Jumalan
kiitos, me olemme pelastetut!' kuulin kuiskattavan vierelläni. Mutta
silloin joutui koko väkijoukko liikkeelle ja huutoja: 'aseihin!' kaikui
ilmassa. Samassa hyökkää eräästä ikkunasta sisään mies, heiluttaen
kädessään jotain klubin lippua ja julistaa: 'Kansalliskokous on
lakkautettu! Uusi väliaikainen hallitus on asetettu! Kansa vallitsee
salissa! Sisällinen sota syttyy!' Hämmästys oli yleinen. Ikkunaluukkuja
ja portteja sulettiin eikä kukaan tiennyt, miten tämä tulisi
päättymään."

"Juoksin tietysti ulos, seurasin muutaman ryhmän mukana ylös rappuja ja
päädyin eräälle lehterille. Sieltä näin, että koko kansalliskokouksen
sali oli täynnä mekkopukuisia työmiehiä, joista suurin osa seisoi yhtä
uteliaasti todistellen kuin minäkin; toiset istuivat edusmiesten
penkeillä ja kirjoittivat, toiset tunkeilivat ulos pihalle ja vielä
toiset seisoivat ylhäällä puhujalavalla. Paitse näitä viimemainituita
seisoi siellä joukko mustapukuisia henkilöitä ja deklamoi. Oli mahdoton
kuulla, mitä he sanoivat. Menin siis alas saliin ja istuuduin niinkuin
muutkin erään pulpetin ääreen ja kirjoitin luettelon uuden väliaikaisen
hallituksen jäsenistä, joka kohteliaasti minulle annettiin. Nimet
olivat Barbes, Louis Blanc, Albert, Leroux, Ledru-Rollin ja Blanqui.
Raspailin nimi oli poispyyhitty. Muitakin listoja lienee kierrellyt,
joissa sitäpaitse oli nimet Hubert, Cabet y.m., mutta minä en nähnyt
muita kuin nuo mainitsemani. Hengitin helpommin, kun taas olin
ulkoilmassa, sillä tuolla sisällä oleminen oli mitä pahimman väkivallan
tekoa."

"Ulkona oli nyt jo koolla äärettömän paljon sotaväkeä ja toisia yhä
tuli, kaikki huutaen: 'Eläköön tasavalta! Eläköön kansalliskokous!'
Suuri osa ympärillä seisovaa väkijoukkoa huusi samaa, mutta useimmat
huusivat vaan: 'Eläköön tasavalta!' Jotkut uskalsivat huutaa: 'Eläköön
Barbes!' -- mutta heidät heitettiin heti kauluksesta sotamiesten
keskeen."

Mitä sitten tapahtui, sitä ei Hedlund ollut omin silmin näkemässä, vaan
kertoo hän siitä sen mukaan, mitä sai kuulla tovereiltaan, jotka olivat
olleet saapuvilla. Näiden toverien joukossa oli varmaankin Soldan yksi,
koska hän sanoo olleensa mukana juuri Lamartinen riemukulussa Palais
Bourbonista Hôtel de Villeen.

"Kun kansalliskaarti oli puhdistanut kansalliskokouksen salin ja
edusmiehet asettuneet paikoilleen ja alkaneet suuren melun kestäessä
keskustelunsa, lähtivät Lamartine ja Ledru-Rollin Hôtel de Villeen,
minkä uusi väliaikainen hallitus oli ottanut haltuunsa. Matkalla sinne
äärettömän, aaltoilevan väkijoukon läpi jymisi yksi ainoa huuto:
'Eläköön Lamartine!' Ihmisiä tunkeili yhtämittaa hänen ympärillään
tarttuakseen hänen käsiinsä ja -- ainakin muutamain kertomusten mukaan
-- suudellakseen hänen vaatteitaan. Ainoastaan käyttäen voivat he niin
ollen päästä eteenpäin, ollen aivan näännyksissä uupumuksesta, joka oli
seurauksena ponnistuksista, mielenliikutuksesta ja kovasta kuumuudesta.
Ei kukaan huutanut: 'Eläköön Ledru-Rollin!' Tultuaan Hôtel de Villeen
huomasivat he, että kansalliskaarti oli jo sen valloittanut. Tuon n.k.
uuden väliaikaisen hallituksen kantajoukko oli noin klo 5:n tienoissa
anastanut kaupungintalon, pannut lippunsa sen ikkunoihin ja heittänyt
julistuksia alas kansalle, mutta joutui nyt yhtäkkiä satimeen keskellä
virkansa toimitusta. Barbes, Blanqui, Raspail y.m. vangittiin heti ja
vietiin heidät seuraavana aamuna Vincennes'n vankilaan."

Kun Hedlund myöhemmin illalla kävi Hôtel de Villessä, oli koko sen
edustalla oleva avara tori täynnä sotaväkeä. Kansanjoukoissa, joita
parveili kaduilla ja Seinen rannoilla, kuulin sanottavan: meitä on
petetty, uskoteltiin, että me puolustimme Puolan asioita, mutta nyt
näemme, että heillä oli aivan toiset tarkoitukset. Useimmat olivat
tyytyväisiä siihen, mitä oli tapahtunut. Ainoastaan yksi mies seisoi
puolustamassa Barbes'ia mitä innokkaimmin. "Eihän hän ollut tahtonut
muuta kuin ottaa miljardin rikkailta ja antaa sen köyhille."

Mainittakoon vielä, mitä Hedlund sanoo siitä kansallisvartiosta, joka
noin oli palauttanut järjestyksen ja sitä ylläpiti: "En ole koskaan
nähnyt enkä voinut edes kuvaillakaan sellaista aseellisten paljoutta.
Pitkissä riveissä vaan painetteja kaikilla kaduilla niin kauvas kun
silmä kantaa ja sen lisäksi vielä vartio-osastoja kaikilla
suuremmilla toreilla. Sen nyt kuitenkin käsittää, kun muistaa, että
kansalliskaartiin Pariisissa kuuluu noin 250,000 miestä, johon tulee
lisäksi 20,000 miestä linjajoukkoja. Nämä viimemainitut ovat
ryhtinsä ja käytöksensä kautta herättäneet ihailuani, ja liikkuva
kansalliskaarti samaten. Se on kokoonpantu vapaaehtoisista, osaksi
työttömistä tehtaan työmiehistä, ja on harjoitettu, ja varustettu
univormuilla. On ilo nähdä sen vilkkautta ja reippautta. Siitä, joka on
tottunut näkemään oikein hyvin varustettua sotaväkeä, näyttää tämä
kuitenkin ensi silmäyksessä hiukan omituiselta. Kaikilla ei ole vielä
univormua ja sen vuoksi on viheriäin olkapolettien seassa sangen paljon
mekkoja ja siviilipukuja." Hedlund lausuu sitten kummastuksensa siitä,
että nämä sotamiehet tupakoivat rivissä seisoessaan ja pyytävät tulta
upseereilta, kun se sammuu, että he huutavat eläköön! ei käskystä, vaan
"con amore" ja että he kuitenkin tottelevat päälliköitään. Hedlund
luulee huomanneensa, että sotamies on alkanut muuttua ihmiseksi, sillä
sellaista ruotsalaista luutnanttinulikkaa, joka huutaa "go' mårrån,
gossar!" vanhoille harmaantuneille parrakkaille sotavanhuksille ja
höystää sitä jollain satavuotisella sukkeluudella, ei hän ole tavannut.
"Tuo seurustelun keveys ja herttaisuus, joka juuri on oikeata
tasa-arvoisuutta ja josta meillä todellakaan ei ole mitään käsitystä,
tekee minuun", sanoo hän, "sanomattoman miellyttävän vaikutuksen." Jos
se vaikutti noin Hedlundiin, joka tuli Ruotsista, mitä lieneekään se
vaikuttanut Soldaniin, joka tuli Venäjältä. Hauskaa oli hänestä nähdä
sekin, ett'ei Pariisissa kukaan ujostellut olemasta työmies;
päinvastoin anastivat sen nimen itselleen nekin, joilla ei ollut
oikeuttakaan sitä kantaa. "Mekkopukuisia miehiä näkee täällä usein
silkkipukuisten naisten kanssa, sillä sekä isännät että työmiehet
käyttävät mekkoa."

Viikkoa myöhemmin eli lokakuun 21 p:nä oli Marskentällä suuri
yksimielisyyden juhla, jota Hedlund ja Soldan arvattavasti sitäkin
samoilla silmillä katselivat. Hedlund kertoo siitä seuraavaa:

"Jo klo 6-7:n aikaan aamulla tulvi äärettömiä kansanjoukkoja
Marskentälle. Minä tulin sinne vasta puolenpäivän aikaan, kun suuri osa
sotaväkeä ja käsityöläisten vapaajoukkoja jo oli katsastettu. Kenttä
vilisi ihmisiä, jotka tungeskelivat toistensa välissä niinkuin
muurahaiset. Keskellä kenttää seisoi jättiläisensuuri kuva
tasavallasta, _la machine de la Liberté_, niinkuin eräs työmies sitä
kutsui. Sen jalustan ympärille oli pystytetty kaikkien Ranskan
departementtien liput. Toiselta kädellään tarjosi kuva miekkaa ja
palmunoksaa, jättäen vastaanottajalle vapauden valita. Kuva seisoi
korkealla jalustalla, joka etäämpää katsellen näytti marmorilta, mutta
lähempää tarkastettaessa huomattiin olevan paikattu puuteline, jonka
yli oli vedetty valkeaa kangasta. Kohteliaisuuteni kielsi minua
näkemästä siinä mitään allegoriaa, mutta minua hirvitti ajatellessani,
että joku kovempi tuulenpuuska voisi heittää maahan koko komeuden,
ennenkun asianomaiset olisivat ehtineet purkaa sen."

"Yhdellä puolella kenttää seisoi kaksi suurta obeliskiä kaikellaisine
kirjoituksineen; toisen ympärillä seisoivat Italian, Puolan ja Ranskan
ja toisella vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden jättiläisensuuret
patsaat. Korkeista koristetuista juhlariuvuista liehui äärettömiä
lippuja kultaisine kirjoituksineen. Vastapäisellä puolella kenttää,
l'Ecole militairen edessä istuivat korkealla lavalla hallituksen ja
kansalliskokouksen jäsenet sekä joukko naisia komeissa puvuissa. Tämän
paikan ympärillä oli tungos suurin, mutta siinäkin pysyi siihen
tottunut kansa hyvässä järjestyksessä. Jokainen tuli esiin aina sen
mukaan kuin edelliset poistuivat. Etimmäiset nostelivat toisiaan ylös
ja suuri joukko naisia istui vartiota pitäväin kansalliskaartilaisten
hevosten satuloissa. Moni ritari oli lainannut hevosensa selän 2 tai 3
naiselle."

"Tässä nyt marssivat kansalliskokouksen editse suunnattomat joukot
sotaväkeä kuin myöskin eri ammattikunnat suurten vaunujensa ympärillä,
joissa kuletettiin kunkin tunnusmerkkejä. Nämä viimemainitut
muistuttivat ehdottomasti niitä aikoja, jolloin leipurien ammattikunta
kantoi suuria rinkelejään ja teurastajat jättiläisensuuria makkaroitaan
katuja pitkin. Muutamien vaunujen ympärillä kulki kauniita nuoria
neitosia -- valkosissa puvuissa ja käsivarsiin sidotuissa
kolmivärisissä lipuissa ja päässä tammenoksasta tehdyt seppeleet.
Mietiskelin, eikö sieltä ehkä ilmaantuisi köyhälistönkin vaunut, joka
sekin kuuluu teollisuuteen, mutta luultavasti olisi sen seurue ollut
liika suuri mahtuakseen kentälle."

"Erittäin kaunis oli sotaväen ohikulku. Sen alkoi kansalliskaarti sekä
ratsain että jalkaisin, ja seurasivat sitä linjajoukkojen sekä
jalka- että ratsuväki. Tämä viimemainittu oli sanomattoman kaunista ja
vaikuttavaa katsella, komeine hevosineen ja miehineen, jotka olivat
puetut kypäreihin ja haarniskoihin, jotka välkkyivät auringossa.
Melkein joka sotamies kantoi vihreitä oksia kivääriensä nenässä
(silloinkun eivät kantaneet niissä reikäleipiään) ja kulkivat
kansalliskokouksen ohitse laulaen ja eläköön-huutoja huutaen. 'Eläköön
tasavalta! -- Eläköön kansalliskaarti! -- Eläköön yhteys!' kaikui yli
koko kentän. Kaikkea tätä säestivät kanuunain laukaukset."

"Minulle sanottiin, että siellä olevia sotajoukkoja oli noin 7 sataa
tuhatta miestä ja että kentällä kaikkiaan oli 8 à 9 sataa tuhatta
henkeä."

"Kaikki ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä ja lauloivat ilman melua
ja nauroivat olematta humalassa. Kaikkia hallitsi sama halu nähdä se
tai se mainio mies. 'Tuolla istuu Lamartine! -- Kas, tuo tuossa
valkoisissa liiveissä on Ledru-Rollin! Nyt paljastaa hän päänsä, nyt
viittaa hän kädellään!' j.n.e."

"Illalla oli koko Pariisi ynnä Marskenttä juhlallisesti valaistu. L'arc
de l'Etoilesta Tuileriain puistoon riippui köynnöksiä ja lamppuja
puitten välissä. Muutamin paikoin riippui poikki tien äärettömän suuria
kynttiläkruunuja satoine liekkeineen. Pitkin bulevardeja tulvi valoa
kaiken väristä kaikista ikkunoista ja kerroksista; Seinevirtaan
kuvastui lukemattomia tuikkivia tulia valaistuilta rannoilta ja
kylpyhuoneista, ja kaiken tämän yli valoi kuu, taivaan suuri lamppu,
rauhallista, surumielistä valoaan. Se antoi valonsa ilmaiseksi, kun nuo
muut pienet valot kuuluvat maksaneen pari miljoonaa francia."

Täntapaiset lienevät yleispiirteissään olleet ne vaikutukset, joita
Soldan Pariisin elämää seuratessaan vastaanotti. Itse hän niitä,
niinkuin jo on mainittu, ei kuvannut. Mutta millä mielellä hän kaikkia
näitä tapahtumia katseli, se näkyy kuitenkin hyvin selvästi edellisessä
luvussa julaistusta suuresta kirjeestä, jossa hän selittää omaisilleen
lähtönsä syitä. Se on kirjoitettu juuri Pariisissa olon vaikutuksesta
ja siitä hehkuu läpeensä pyhä innostus vallankumouksen aatteisiin.
Kuinka syvästi nuo vastakerrotut tapahtumat häneen vaikuttivat, kuultaa
esiin siitäkin vähästä, mitä hän niiden johdosta suorastaankin lausuu.
Se, mitä hän on nyt nähnyt s.o. kohtauksia maailman draamasta "Eurooppa
v. 1848", on "suuremmoisin näytelmä, mitä vielä koskaan on näytetty.
Veljeyden ja yksimielisyyden juhlat ovat merkitykseltään sellaisia,
että ne tukahduttavat kaikki pikkumaiset yksityispyyteet." Ja kun hän
pelkää, että sukulaiset ehkä luulevat hänen joutuvan onnettomuuteen,
huudahtaa hän: "minä olen onnellisempi nyt kuin silloin, kun te
luulitte minut onnelliseksi. Totuus, pyhä totuus on kuitenkin lopulta
ihmisen vankin tuki!"

Eikä hän seuraa ainoastaan Pariisin tapahtumia. Hänen harrastuksensa
ulottuu muihin maihinkin. Hän ahmii ahmimalla sanomalehtiä. Lehdillä
olikin siihen aikaan riemun päivät, ne kun sekä Pariisissa että muualla
olivat vapautetut ennakkosenssuurista ja ensi kerran saivat puhua
suunsa puhtaaksi. Kohta tulonsa jälkeisenä päivänä oli Soldan rientänyt
ottamaan selkoa, mistä saisi käsiinsä ruotsalaisia lehtiä. Hänet
neuvottiin Hôtel de Dannemarciin lähellä Palais Royalia. Siellä tapasi
hän myöskin ruotsalaisia ja puolalaisia ja yhden suomalaisenkin, jonkun
räätälinsällin Tampereelta.

Mutta yhtä hän turhaan etsi sanomalehdistä. Ei yhdessäkään lehdessä,
joita luki, ei edes ruotsalaisissakaan, näkynyt sanaakaan Suomesta.
"Suomen nimestä ei kuulunut hiiskahdustakaan aikana, jolloin muuten
kaikkia kansoja Euroopassa tavalla tai toisella muistettiin
valtiollisissa artikkeleissa. Ainakin sattui se kovin kipeästi minun
sydämmelleni. Aika oli semmoinen, että joka päivä saapui jotain uutta,
jonka merkitys oli tärkeä kokonaisuudelle, ja näistä uutisista imin
minä parasta voimaa uupuneelle sielulleni."

Eräässä toisessakin, tuttavalleen Porterille kirjoittamassaan kirjeessä
johtuu hän niinikään puhumaan Suomesta ja suomalaisista. Hän on
tavannut Pariisissa neljä maanmiestään -- kolme lääkäriä ja yhden
filoloogin. "En voi ajatella kahta suurempaa vastakohtaa kuin
pariisilainen ja suomalainen. Edellinen on haapapuu, loistavine,
liikkuvine lehtineen, jotka tuon tuostakin heittävät kuperkeikkoja
ilmassa, lentävät ympäri, putoavat alas, jolloin ei ole muuta jälellä
kuin ruma runko hauraine oksineen. Jälkimmäinen taas on kuin petäjä,
joka vaatimatonna karulta kalliolta elantonsa hakee, jonka ulkomuoto on
vähäpätöinen, vaan joka samalla on luja ja rauhallinen ja -- aina
vihreä. Minun osakseni ei, niinkuin hyvin tiedät, tullut näitä
pohjoismaisen luonteen ominaisuuksia, ei ainakaan lujuutta ja rauhaa;
arvelen kuitenkin, että siitä sentään sallittanee minunkin puhua.
Yksilö, joka ei ole mitään maailmassa toimittanut, ei ansaitse otettaa
huomioon. Me emme luultavasti enää koskaan tapaa toisiamme. Toivon
kuitenkin, että sinä, jos joskus nimeni hämärästi mieleesi muistuu,
suuntaisit huomiosi pieneen kansaan 'tuolla puolen valtamerien', johon
ystäväsi kuuluu pieneen, kauvan halveksittuun, mutta kuitenkin
itsenäiseen ja hyvään kansaan. Toivon, että toiveeni sen suhteen
toteutuvat; sillä jo nyt on Suomen kansan kansallinen itsenäisyys
tarpeeksi suuri, joskaan ei luomaan iestä niskoiltaan, niin ainakin
sitä nääntymättä kantamaan. Kansallinen elämä tässä Euroopan
kaukaisessa nurkassa on -- merkillistä kyllä -- erittäin jaloa ja
puhtaasti inhimillistä; ja nythän työskentelee aika kaikin tavoin
kaikkien kansallisuuksien vapauttamiseksi."

Loppusanoista näkyy, että Soldanilla sittenkin, vaikk'ei hän kuullut
hiiskahdustakaan Suomesta, kuitenkin oli jotain toivoa senkin
tulevaisuudesta. Mutta ennen kaikkea osoittaa se, kuinka paljon hän
isänmaataan ajatteli.

Vähitellen näyttää kuitenkin se innostus vallankumouksen suuriin
aatteisiin ja niitä toteuttaviin tapahtumiin, joka ensi alussa oli
ollut niin palava, alkaneen hiiltyä. Kirje, joka on julaistu
edellisessä luvussa ja jossa hän selittää lähtönsä syitä, on ilmaus
tästä ensi aikain innostuksesta ja kuvaa sitä. Se on niinkuin
mainittu kirjoitettu Pariisista, vähää ennen sieltä lähtöä. Mutta
jo siitäkin kuultaa läpi toinen mieliala kuin minkä se tahtoo asettaa
päällepäin. Hän siinä ikäänkuin panee pienen vastalauseen Giessenin
aikaista hurmaustaan vastaan. "Se oli silloin kuin minä otin tuon
askeleeni. Mitä minä sittemmin olen osaksi huomannut toisellaiseksi, ei
kuulu tähän. Ehkä te niinkuin yleisökin huomaatte paljon arvosteltavaa
suhteessani ja syissäni. Ehkä löydän itsekin jotakin. Mutta nyt on
kysymys vaan siitä, miten oli silloin. Olin kuumeentapaisen
levottomuuden vallassa: kansain riemuhuudot hurmasivat minua, mutta
pääkipuni samalla saattoi minut epätoivoiseen sielun tuskaan. Tyyni
arvostelukyky oli siis tiessään ja näiden olojen vallitessa päätettiin
ja pantiin toimeen -- kaikki kolmen päivän kuluessa." -- "Ja mitä minä
silloin katsoin ainoaksi, joka voisi temmata minut elinkautisesta
kurjuudesta." -- -- -- "Se minkä sittemmin olen huomannut osaksi
toisellaiseksi -- oli usko siihen, että pakoni olisi ollut ainoa
pelastuskeino. -- -- Tapasin matkallani muuntamia hyviä ystäviä, jotka
olivat vakuutettuja siitä, ett'ei palaamiseni olisi ollut mahdoton.
Silloin näyttäytyi musta haltija (svartälfven) taas, kaikki näytti
harmaalta ja mieleni masentui."

"Minun tahtoni oli puhdas kuin lumi, rakkauteni totuuteen oli lämmin
kuin tuli, terveyteni oli huono, se oli jumalan tahto joka tapahtui."

"Omassatunnossani saa nyttemmin silloinen mielisairauteni kaiken syyn
tyhmyyteeni, jonka tein 20 p:nä maaliskuuta."

"Asia on nimittäin niin, että minä nyt itse asiassa katson menetelleeni
väärin ja epäviisaasti. Mutta se onkin kaikki. Olen hairahtunut ja
sillä hyvä. Olot, jotka toivat minut siihen, te tunnette."

"Luulin tulleeni Rubikonin yli ja olinkin vaan tullut Reinin yli."

Osa näistä lausunnoista on tosin myöhemmiltä ajoilta, mutta ei ole
epäilemistäkään, että muutos tähän suuntaan jo oli tapahtunut
Pariisissa.

Mikä nyt tämän uuden mielenmuutoksen oli aikaansaanut?

Epäilemättä oli siihen läheisenä syynä Soldanin terveydentila, joka
taas näkyy huonontuneen ja joka pitkiksi ajoiksi saattoi hänet
alakuloiseksi ja synkkämieliseksi, mihin hänellä muuten kyllä oli
taipumusta terveenäkin ollessa.

Kai siihen myöskin vaikutti se tapa, millä eräät Pariisissa oleskelevat
suomalaiset lääkärit Wolmar Styrbjörn Schildt ja J.W. Pipping sekä
maisteri Herman Kellgrén arvostelivat hänen outoa tekoaan. Heidän kylmä
järkensä ei nähtävästi ulottunut tunkemaan Soldanin sisällisiin
vaikuttimiin. Heistä oli koko teko seuraus jostain patologisesta
abnormiteetistä ja he, niinkuin jo on mainittu, kehoittivat häntä
palaamaan takaisin Venäjälle. Soldan ei itse uskonut sitä
mahdolliseksi, mutta ystävät saivat hänet kirjoittamaan Porterille
Giesseniin ja tiedustelemaan, oliko venäläisen lähetystön puolelta ehkä
ryhdytty joihinkin toimenpiteihin hänen lähtönsä johdosta. Lienevätkö
saadut uutiset sen vaikuttaneet vai liekö ystävillekin selvinnyt
venäläisen ilkeyden pohjattomuus, niin että hekin ymmärsivät Soldanin
palaamisen mahdottomaksi, palaamisesta Venäjälle ei tullut mitään. Vaan
niin kauvan kun asia oli auki, oli varmaankin taistelu Soldanin
rinnassa ankara. Pitäisikö hänen palata ja myöntää, että kaikki oli
ollut turhaa, ett'ei asia -- vapaus ja riippumattomuus, etupäässä
henkinen, -- ollut sitä laatua, että sentähden kannatti tällaisia
uhrauksia tehdä? Mikä oli suurempaa ja oikeampaa: palatako
velvollisuuden tielle niihin oloihin, joissa oli ollut, ja teeskennellä
uskollista alamaista, vaiko pysyä poissa ja säilyttää henkinen vapaus
ja pysyä rehellisenä miehenä ainakin omissa silmissään? Mutta mitä taas
rehellisyyteen ja oikeuteen tulee -- kummallako puolen se taas olikaan?
Eikö hän ollut saanut kasvatustaan valtion kustannuksella? Eikö hän
ollut täydellä luottamuksella saanut luottamustehtävää suorittaakseen?
Eikö hän ollut itse hakenut ja vapaaehtoisesti ottanut vastaan
matkarahaa, joka velvoitti ainakin moraalisesti, ja eikö hän ollut
paennut vieden mukanaan vieraita rahoja? Eikö hän ollut pettänyt,
syönyt sanaansa, käyttäytynyt kunnottomasti?

Kiusaus palaamisesta tosin sen mahdottomuuden takia hälveni, mutta
sittenkin jäivät vielä kaikki nuo muut kysymykset auki. Varsinkin
vaivasivat häntä mukaan otetut venäläiset rahat. Että hän synkempinä
hetkinään piti itseään varkaankin veroisena, osoittaa eräs lause
vastamainitussa kirjeessä Porterille. Hän pyytää Porteria pitämään
huolta Giesseniin jääneestä kirja-arkustaan, jonka sopivassa
tilaisuudessa aikoo toimittaa Suomeen ja lahjoittaa sen sisällön
Kuopion kimnaasille. "Kirjat eivät ainakaan ole varastetut", lisää hän
ilmeisellä katkeruudella itseään kohtaan.

Lopuksi lienee mielenkäännökseen vaikuttanut sekin, että se kaunis
ihanteellinen kuva, jonka hän oli luonut itselleen vallankumouksesta,
oli alkanut tummua. Itse oli hän, siinä asemassa kuin oli, tuomittu
täydelliseen toimettomuuteen. Kun melkein koko muu maailma toimi uusien
aatteiden hyväksi, sai hän luvan istua jossain kahvilassa ja lukea
lehtiä, joissa ei Suomesta mitään kuulunut. Mitä toiveita hänellä
mielensä hurmauksessa lienee ollutkin, se ei käy selville. Mutta jos
hänellä jotain olikin, niin ne tietysti haihtuivat kohta, kun hän
vähänkin järkiinsä selvisi. Ja jos ei ennen, niin kyllä kai ystävät
pitivät huolta siitä. Sillä voinee pitää jotenkin varmana sitä, että he
olivat vallankumouksen suhteen samalla kannalla kuin U. Cygnæus, joka
arvosteli maailmaa "hullun koiran puremaksi".

Ja kyllähän vallankumous 1848 antoi siihenkin arvosteluun aihetta,
varsinkin kun muistaa kesäkuun kauheata ja veristä meteliä Pariisissa
ja ensi edistysten jälkeen alkanutta tosin kyllä ymmärrettävää, mutta
tietysti aina katkeroittavaa taantumista. Ei ollut kaukaakaan kulunut,
kun Soldan jo sanoo, että hän, joskin hän seuraa tapahtumia yhtä
suurella osanotolla kuin ennen, jo katselee niitä tyynemmin, kävipä
sitten myötä tai vastaan.

"Minua on tuskin enää harmittanut sekään, että meidän suomalainen
kaartinpataljoonamme on lähtenyt sotaan, taaskin taistelemaan vapautta
ja oikeutta vastaan; sitä vartenhan ne ovat kaartilaiset."

Oliko siis kaikki ollut turhaa, oliko hän vaan tehnyt suuren fiaskon
ilman mitään tulosta?

Ei.

Kaikista pettymyksistä ja omantunnon moitteista huolimatta oli hän
saanut moraalisen voiton: oli saanut olla uhraamassa jotain aatteitten
ja ihanteitten hyväksi. Eikä se ollut vähän, mitä hän oli uhrannut.
Eikä sen moraalinen arvo ollut halveksittava: hän oli parhaassa
tarkoituksessa tehnyt mitä teki. Sen vuoksi voikin hän sanoa: "En
tahtoisi mitenkään tehdä tehtyä tekemättömäksi. Minun mittakaavani
tässä asiassa on toinen kuin suuren joukon, joka sekottaa järkevyyden
ja järjen ja kumartaa kultaista vasikkaa sen sijaan, että palvelisivat
ainoata totista Jumalaa. On inhimillistä hairahtua, mutta jumalallista
on uhrata kaikki, mitä pitää maailmassa kalliina ja rakkaana, sen
edestä, mitä katsoo pyhäksi totuudeksi."

Ja tästä hänelle alkaa toinen sisällinen maailma selvitä ja kirkastua.

Mikä se maailma on ja kuinka se hänelle valkeaa, siihen antavat hänen
vastaiset vaiheensa tilaisuutta palata.

Innostus ulkonaiseen vallankumoukseen oli hänet pannut liikkeelle. Se
oli virvatuli, jota tavotellessaan hän kuoppaan lankesi. Mutta siitä
noustessaan oli hänessä tapahtunut sisällinen vallankumous, uusi
kehityskausi alkanut, joka teki hänestä moraalisesti eheän luonteen.
Siinä kasvoi hän sitä mukaa kuin juopa entisyyden ja nykyisyyden
välillä laajeni, laajeten lopulta Atlantin levyiseksi.

Taistelu itsensä kanssa, epävarmuus ja sairaus ovat häntä kuitenkin
niin järkyttäneet, että hän sinä aikana näyttää menettäneen kokonaan
luottamuksen itseensä ulkonaisissakin asioissa. Hän oli Pariisissa
tavannut erään ameriikkalaisen perheen, fysiikan professori Nortonin
Delawaresta, joka kehotti häntä tulemaan Ameriikkaan ja lupasi hänelle
paikan johtamassaan oppilaitoksessa Newarkissa. Hänellä olisi vielä
ollut rahojakin tämän matkan tekemiseen ja olikin hän aikeessa seurata
neuvoa. Hän luopui siitä kuitenkin.

"Se oli tyhmästi tehty niissä oloissa, mutta minä olin yhtä paljon
ilman omaa tahtoa kuin ilman arvostelukykyä, -- muut saivat ajatella ja
tahtoa puolestani." Arvattavasti heidän kehoituksestaan suuntasi hän
kulkunsa Lontooseen ja sieltä Ruotsiin.

Tehtyään testamenttinsa kirjeessä veljelleen -- lahjoittaen hänelle
kirjastonsa ja Kuopion kimnaasille kivennäis-kokoelmansa, jos ne
olisivat Pietarista pelastettavissa, lähti hän yhdessä Kellgrénin
kanssa ensin Boulogneen ja sieltä Lontooseen.



9.

Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa.


_Lontoossa. -- Myrskyssä Pohjanmerellä. -- Ringerikessä. --
Vallankumous päättynyt idylliin. -- Arbogassa ja Strömsholmissa. --
Hakee turhaan tointa. -- Saa väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. --
Päättää lähteä Ameriikkaan_.

Kesäkuun 10 p:nä lähti Soldan yhdessä maisteri Herman Kellgrénin kanssa
Pariisista rautateitse Boulogneen ja sieltä höyrylaivalla Lontooseen,
jonne saavuttiin seuraavana iltana. Passin kanssa oli pakolaisellamme
-- sillä siinä asemassa hän nyt oli -- vähän vaikeuksia, kun ei hän
tietysti voinut hankkia siihen vaadittua Venäjän lähettilään
nimikirjoitusta. Asia autettiin kuitenkin siten, että Soldan ilmoitti
olevansa "politillinen pakolainen", jota hän, niinkuin sanoo "ei,
jumala paratkoon, suinkaan ollut, vaan päinvastoin hyvinkin --
epäpolitillinen". Semmoisesta sai hän kuitenkin tästä lähin käydä
kauvankin eteenpäin. Saamissaan suosituskirjeissä mainitaan häntä aina
sellaisena, -- myöskin Liebig, joka antoi hänelle mitä kauneimmat
arvolauseet ja suositukset.

Oli sunnuntai-ilta, kun saavuttiin Lontooseen ja Thamesillä tuli
huvilaivoja vastaan toinen toisensa perästä, kaikki täynnä
huvimatkailijoita, joista jokainen ilman eroitusta oli puettuna
pyöreään lakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja -- frakkiin.

Siihen, joka saapuu hauskasta, keveästä, keikkuvasta Pariisista
Lontooseen, ei tämä aivan erilainen naapurikaupunki tee mitään
miellyttävää vaikutusta, ei ulkomuotonsa eikä asukkaittensa kautta. Ei
mitään siististi rakennettuja kivirantoja niinkuin Seinen varrella,
vaan ainoastaan makasiineja ja laivasiltoja. Monikerroksiset, likaiset,
nokiset huoneet tunkevat rantaan saakka ja seisovat kuin polviaan
myöten vedessä. Mutta eloisaa ja vilkasta on liike Thamesillä ja sen
rannoilla. Pikkuisia höyryvenheitä kulkee ylös ja alas, tuhansittain
seisoo laivoja mastometsineen rannoilla, merimiehet huutavat ja
laulavat ja vipukoneet vinkuvat lastatessa ja purkaessa. Ja että tuon
rantaliikkeen ohella noiden makasiinien takana mahtaa olla vielä
ankarampi aherrus, sen aavistaa tarkastellessaan Thamesin yli vievää
London bridgeä, jonka läheisyyteen laiva laskee. Sillan korkean
kivikaiteen yli vilkkuu tuhansittain ihmisten ja hevosten päitä ei
koskaan keskeytyvässä jonossa, valuen edes ja takaisin, ilmauksena tuon
äärettömän muurahaispesän lakkaamattomasta liikkeestä.

Lontoolaiset eivät olleet kohteliaita Soldanille enemmän kuin
muillekaan, eikä hänen heistä saamansa vaikutus ollut erilainen kuin
muidenkaan, jotka ensikerran Lontooseen tulevat. Ennenkun astuttiin
maihin, sanoi Kellgrén, joka oli ennen ollut Lontoossa: "Saat nähdä,
kun tulet kaupunkiin, että sinua kaikki ihmiset töllistelevät, kun
kulet palttoossa ja lakissa ja ilman valkeaa kaulahuivia." He aikoivat
kulkea laivasta jalkaisin hotelliinsa, katsellakseen kaupunkia,
mutta täytyi heidän pian ottaa ajuri ja paeta pois uteliaiden ja
ihmettelevien ihmisten käsistä. Ei hän siis syyttä sano kirjeessään:
"En voinut itsestään Lontoosta nähdä mitään pelkkien pyöreiden lakkien
ja valkeiden huivien vuoksi."

Vielä samana iltana koetti hän kuitenkin, yksin ulos mennen, asettua
yleistä tapaa vastaan ja lähti puvussa, joka oli Pariisissa hyvin
kelvannut, kävelemään hienoon Jamesin puistoon. Mutta nuo juhlalliset
sunnuntainaamat katselivat häntä yhäkin niin suurella hämmästyksellä
kuin ei hänellä olisi ollut mitään päähinettä eikä mitään muitakaan
vaatteita päällään. Kaikki kävelijät näyttivät muuten siltä kuin
olisivat he tulleet suoraan ehtoolliselta. Eikä auttanut muu kuin
nauraen palata hotelliin ja ostaa seuraavana päivänä pyöreä hattu ja
valkonen kaulahuivi. Ja kirjeessä, jossa hän tästä puhuu, kertoo hän
seuraavan kaskun: "Tuli kerran maalta gentlemanni Lontooseen ja viipyi
siellä pitemmän aikaa. Hänellä oli siellä hyvä ystävä, jota hän tahtoi
käynnillään hämmästyttää, mutta jota hän ei koskaan tavannut kotonaan,
vaikka kävi kaksikymmentä kertaa tapaamassa. Ystävä oli aina 'mennyt
ulos'. Viimein kohtasivat he toisensa sattumalta. Hän oli, mies parka,
ollut joka kerta puettuna frakkiin, vaikka oli aamupäivä, eikä
palvelija ollut uskaltanut ilmoittaa miestä niin moukkamaista, joka ei
tiennyt, että ainoastaan iltapäivällä sopii tulla frakissa visitille."
Lontoolaiset olivat Soldanista kylmiä auttomaatteja, jotka hyvin
monimutkaisen koneiston avulla pantiin liikkeeseen. Koko kaupunki häntä
oikein sydämmensä pohjasta ikävystytti.

Hän viipyikin siellä vaan muutamia päiviä odottaessaan laivan lähtöä
Norjaan, jonne hän heti tultuaan oli ostanut piletin. Ainoastaan
pikipäin kävi hän katsomassa Lontoon tavallisimpia merkillisyyksiä:
Westminster abbeytä, Parlamenttia, Paavalin kirkkoa, Brittiläistä
museota, Thamesin tunnelia, Toweria sekä taidekokoelmia, jotka
viimemainitut häntä kaikkialla suuresti huvittivat. Erittäin herätti
hänen huomiotaan se omituisuus englantilaisten taiteilijain aiheen
valinnassa, että melkein joka toisessa taulussa oli -- metsästyskaluja,
ratsusaappaita ja hevosia, Tyhmä voisi luulla, että englantilaiset
rakastavat hevosia enemmän kuin ihmisiä. Muiden merkillisyyksien
joukossa pistäytyi hän kuulemassa Jenny Lindiä, joka siihen aikaan oli
maineensa kukkulalla.

Saakoon tässä sijansa vielä seuraava pala senaikuisen Lontoon
luonteenkuvaukseksi: "Kirjakaupoissa näkyi paitsi Jenny
Lindiä ainoastaan Guizot ja Thiers ja joskus Lamartine, sekä
kullattuihin kansiin sidottuina Youngin Night thougts ja Miltonin
Paradise lost, kuin myös kokkikirjoja, Psalttari ja muita mysterioita."

Ilman mitään erityistä kaipausta jätti Soldan Lontoon, jossa ei ollut
aikonutkaan kauvemmin viipyä. Lähdöstään kertoo hän: "Ilta oli tullut.
Tallustelin pitkän aikaa laivatelakoita kohti, jouduin Thamesille,
nousin Waterloon sillan luona pennyvenheeseen ja laskin alas
Lontoonsillalle, josta kulin jalkaisin Blackwellin rautatieasemalle,
huristin alas City Channeliin ja nousin junasta -- liika varhain. City
Channelilla samoin kuin kaikilla muillakin kanavilla on kaksi päätä.
Oli jo yö. Sanoin tahtovani nousta Cityn kanavan luona ja minut
päästettiin ulos. Eräs gentlemanni oli niin kohtelias, että neuvoi,
miten minun oli osattava kanavan suuhun ja rantaan. All right! Haparoin
pimeässä ja tulin vihdoin rantaan ja huusin 'Solidea', laivani nimeä.
Ei vastausta, huudan kuin äkänen matruusi kerta toisensa perästä --
kaiku kuului vaan hiljaisessa, jumalallisen ihanassa kuutamoyössä.
Pitkän aikaa etsittyäni sain käsiini matruusin, joka souti minut ulos.
Sousimme laivasta toiseen, mutta ainoastaan äkäsiä koiria tapasin minä
ja joskus yhtä äkäsiä yövartijoita kahdella jalalla -- mutta en mitään
'Solidea'. Viimein tiedettiin eräässä laivassa kertoa, että muuan
norjalainen laiva oli purjehtinut myötävirtaan iltapäivällä ja
mahdollisesti pysähtynyt Citykanavan alipäähän, jonne olisin voinut
tulla rautatiellä, jos olisin pysynyt junassa. Uupuneet jalkani saivat
kantaa minua vielä kahden virstan verran. Yö oli kuitenkin
jumalallinen, niinkuin jo sanoin, ja kuu valaisi mieltäni ja karttaani
ja minä löysin 'Soliden' klo l:n aikaan yöllä, -- enkä katunut muuta
kuin niitä kahta killinkiäni, jotka tämä huvi minulle maksoi."

Ne olivat vielä keisari Nikolain matkarahoja nuo killingit ja olihan
niitä syytä säästäen pitää, sillä ei ollut juuri suurta toivoa
uusienkaan saamisesta.

Pian oltiin nyt merellä ja pian puhaltivat raittiit tuulet matkamiestä
vastaan. Liiankin raittiit, sillä matka Pohjanmeren yli Englannista
Norjaan kesti -- kymmenen vuorokautta. Soldan oli halunnut ilmaa,
tahtonut pudistaa päältään kaikki suurten kaupunkien painajaiset. Nyt
hän sitä sai. Ja vaikkakin mitä kiukkuisimmassa vastatuulessa purjehti
hän nyt uutta elämää kohti, kohti uusia maita ja uusia ihanteita.
Vaikka laiva keikkui kuin kaarnapalanen meressä, vaikka aallot olivat
korkeammat kuin laiva oli pitkä, -- ei hän ollut hetkeäkään merikipeä,
vaan päinvastoin juuri meriterve ja ravakasti auttoi hän merimiehiä
purjeita liikuttelemassa -- harjoitus, joka vastedes Atlantin yli
mentäessä oli oleva hänelle hyödyksi.

Kesäkuun 28 p:nä laski laiva vihdoinkin Fredrikstadin kaupungin
satamaan Glommen-virran suuhun ja jatkoi siitä vuonoa myöten matkaansa
hiukan ylempänä olevaan Sarpsburgin kauppalaan, jossa asettui
ankkuriin. Sarpsburgista suuntasi Soldan matkansa Kristianiaan, jossa
teki tuttavuutta ainoastaan yhden ainoan ihmisen kanssa, erään
kirjakauppias Dybvadin, jolle oli saanut suosituskirjeen Kellgréniltä
ja joka lupasi koettaa hankkia Soldanille jotain tointa.

Kun Soldan halusi päästä maalle, sai hän Dybvadilta osoitteen paikkaan,
jossa hän voisi mukavasti ja hauskasti elellä luonnon helmassa.

Jätettyään kirjansa -- ja lontoolaisen pyöreän hattunsa -- Dybvadin
huostaan astui Soldan jalkaisin neljän peninkulman päässä olevaan
Hönefosseniin, joka on pohjoispuolella Tyrifjordia Ringerikessä. Kaksi
jokea sattuu siinä yhteen noin tunnin matkan päässä Tyrifjordista ja
toinen niistä muodostaa jokien risteyksessä kauniin putouksen,
Hönefossenin. Vaan muutamia askeleita kuohuvasta koskesta vuokrasi
Soldan itselleen huoneen.

Tässä luonnonihanassa seudussa viipyi hän nyt kymmenen viikkoa ja siitä
ajasta lukee hän, mitä ruumiilliseen ja henkiseen uudistukseen tulee,
uuden jakson elämässään. Hän alkoi oikein asian alkain harhailla pyssy
olallaan tuon äärettömän ihanan ja suurenmoisen seudun metsissä. Hän
ampui jäniksiä ja oravia ja sai käyttää sen talon koiria, jossa asui.
Hän souteli joella, tuulasteli, niitti heiniä ja haravoi, karhitsi ja
nosti potaattia. Ihmisistä oli hauskaa (morsomt), kun Grahn --- se oli
nyt hänen nimensä -- oli mukana. Hän oli heistä "en pen fyr" [kaunis
poika] ja lapset toivat hänelle tuoretta lähdevettä ja saivat
juomarahoja: "Han maa vaere grusomt rig den svenske fyren", sanoi
emäntäni, "han har kun sidenlommetörklen." [Hän mahtaa olla kauhean
rikas tuo ruotsalainen -- häneltä on vaan silkkisiä nenäliinoja.]

Tähän idylliin siis Soldanin vallankumous oli päättynyt, samaan aikaan
kun vallankumous Pariisissa päättyi vereen kesäkuun kahakoissa. Totta
hän puhui sanoessaan, että hän oli niin epäpolitillinen pakolainen kuin
mahdollista. Mutta oli hänen vallankumouksensa hänelle tarpeeksi suuri.
Hän oli saanut terveytensä takaisin, voittanut luottamuksen itseensä.
Ja kun ajattelee, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kokenut ja millainen
muutos jo hänen ulkonaisissakin oloissaan oli tapahtunut siitä kun hän
Pietarista lähti ja saapui Ringerikeen, oli siinä yllin kyllin
vaihtelua yhden vuoden ajaksi.

       *       *       *       *       *

Kun ei hra Dybvadin ollut onnistunut saada Soldanille mitään tointa
hankituksi ja kun ei tämä siis voinut jäädä Norjaan siellä itselleen
tulevaisuutta luomaan, päätti hän syyskuun keskipalkoilla kääntää
kokkansa Ruotsia kohti, jossa hänellä Arbogassa oli eräs vanha tuttava,
tohtori Albert Langell. Tämän miehen kohtalossa oli jotain ulkonaista
yhtäläisyyttä Soldanin oman kohtalon kanssa. Hän oli kotoisin
Lappeenrannasta, mutta oli harjoittanut opinnoitaan Itämeren
maakunnissa, mistä hänet karkoitettiin siitä syystä, että oli käynyt
omin lupinsa Ruotsissa ja ottanut osaa erääseen ylioppilasjuhlaan
Upsalassa. Hänelle oli Soldan Norjasta kirjoittanut ja saanut
kutsumuksen tulla Arbogaan, jonne matkustikin Kongesvingerin,
Värmlannin suomalaisseutujen, Karlstadin, Kristinehamnin ja Örebron
kautta.

Arbogaan saapui hän 20 p:nä Syyskuuta ja viipyi siellä muutamia
viikkoja. Tältä ajalta on säilynyt kirje (2.10.1848), joka osoittaa,
kuinka ahdistetuissa oloissa hän eli, kun ei näet uskaltanut itse edes
kirjoittaakaan kotiinsa. Suomessa luultiin, että hän oli jo aikoja
sitten Ameriikassa ja sitä luuloa tahtoi hän -- siinä tapauksessa että
hänen kirjeensä ehkä avattaisiin -- yhäkin ylläpitää viranomaisissa.
Saadakseen olla rauhassa Ruotsissa, mutta samalla kuitenkin ilmaista
omaisilleen oikean olinpaikkansa, ei hän itse uskalla kirjoittaa, vaan
panee Langellin kirjoittamaan puolestaan. Jos vaara oli olemassa, niin
kai se katosikin, sillä kirje oli taitavasti kirjoitettu. Langell
kertoo siinä milloin niinkuin itsestään, milloin niinkuin eräästä
kirjeensaajan tohtori Soldanin ja hänen yhteisestä ystävästään
(Lundbergista), mutta kuitenkin niin, että annetut tiedot sopivat
Soldaniin. Sen mukaan on hänen terveytensä parantunut ja hän on
hommassa hankkia itselleen tointa jossain tehtaassa. Ilmoittaa hän
myöskin saaneensa kirjeet veljeltä ja kehoittaa lisää kirjoittamaan.
Sinä voit kirjoittaa minulle kuin omalle veljellesi. Ei kuitenkaan
tätäkään kirjettä uskallettu lähettää postissa, vaan toimitettiin se
A.I. Arvidsonille Tukholmaan sieltä edelleen lähetettäväksi. Kahta
kuukautta myöhemmin (8.12.1848) kirjoittaa sama Langell tohtori
Soldanille toisen kirjeen, jossa hän koettaa uskotella mahdollisia
nuuskijoita, että heidän takaa-ajamansa otus on jo matkustanut
Ameriikkaan ja että hän on New-Yorkista kirjoittanutkin Langellille.
"Hänellä on sitäpaitsi uusi nimi, jota en edes minäkään tiedä -- poika
on kovin varovainen -- vaikka hän on antanut tarkan osoitteen eräälle
ystävälleen tuossa suuressa kaupungissa. Sitä en tietysti anna
kenellekään kuolevaiselle j.n.e. Veli tietysti osasi lukea rivien
välitse ja näki tästäkin kirjeestä, että Ameriikkaan muka matkustanut
yhäkin oli Arbogassa, sillä Lundberg lähetti taaskin terveisiä, että
hän tekee työtä, lueksii uusin voimin ja syventyy m.m. vuoritieteeseen,
koska hän kemistinä on mieltynyt kaikkeen, joka on sen kanssa
yhteydessä. Hän on terve ja reipas."

Mahtoiko nyt olla syytä näin suureen varovaisuuteen? On mahdoton
tietää, koetettiinko Soldania saada kiinni, vai jätettiinkö hänet
rauhaan, kun ei siinä onnistuttu. Se oli toki varma, että hänellä ei
ainakaan ollut laillista turvaa ja että hänet luultavasti olisi
luovutettu venäläisille, jos siitä olisi vaatimuksia tehty. Eikä
hän ainakaan saanut mitään ololupaa maassa. Hän kääntyi kyllä kohta
Arbogaan tultuaan parooni V.F. Tersmedenin puoleen, joka asui Ramnasin
tehtaalla ja kuului olevan hyvä ystävä kuninkaan kanssa, (joka taas
kuuluu olevan valistunut ja rehellinen mies), mutta tämä yritys ei
ollenkaan onnistunut. Soldanin epävakainen asema teki hänelle siis
välttämättömäksi pysyä yhä edelleen piilossa niin paljon kuin
mahdollista ja esti häntä itse toimimasta sopivan toimen hankkimisessa.
Kun muilla ei ollut samaa harrastusta kuin hänellä, ei hän lopulta
mitään tointa saanut ja oli pakotettu jättämään Ruotsin. "Jos minä vaan
voisin pysyä piilossa vuodenkaan eteenpäin" -- kirjoittaa hän
Hedlundille -- "niin olisi kaikki ohitse. Minulla on hyvä toivo siihen,
että yleinen mielipide, joka ei nytkään ole minulle epäedullinen, on
sill'aikaa vakaantunut siihen määrin, ett'ei se pahimmassa tapauksessa
sallisi minua luovutettavaksi, varsinkin jos homo quaestionis siihen
mennessä olisi ehtinyt tulla tunnetuksi rehellisenä miehenä, jonka
ryssä on tuominnut hirtettäväksi. -- Niin, voisinhan minä antaa
hirtättääkin itseni, mutta kernaasti tahtoisin minä sitä ennen esittää
kansalle -- syyn tuomioon."

Oltuaan Langellin luona muutamia viikkoja siirtyi Soldan, luultavasti
ollakseen paremmassa turvassa maalla ja elääksensä siellä halvemmalla
kuin kaupungissa, lähellä olevalle Strömsholmin lastauspaikalle Mälarin
rannalla, jossa Langellin appi-isä Moring oli vaakaajana. Täällä viipyi
hän jouluun saakka ja näkyy alussa viihtyneen hyvin ja olleen elämäänsä
tyytyväinen odottaessaan tointa, joka hänelle oli luvassa jonkun matkaa
pohjoisempana olevalla Guldsmedshyttanin tehtaalla. Hän etupäässä
lueskeli ja kirjoitteli, ensimmäisiä filososoofisia kokeitaan paperille
pannen. Vähitellen alkoi elämä kuitenkin käydä tukalaksi, kuta
kauvemmin paikansaanti viipyi. Rahat s.o. loput stipendistä olivat
kulutetut ja hänen täytyi syödä armoleipää. Vaikkakin häntä Moringin
luona kohdeltiin kuin läheistä sukulaista, oli asema kuitenkin vaikea.
Sitä vaikeutti vielä se, että Soldan täällä samoin kuin yleensä
muuallakin sopi huonosti tavallisten ihmisten seuraan. "Minussa on
aivan auttamaton välinpitämättömyys näihin tuhansiin pieniin
kysymyksiin, pitääkö olla puettuna frakkiin vai bonjouriin, onko sitä
rouvaa kutsuttava hänen armokseen vaiko armolliseksi rouvaksi, onko
Arboga hauskempi kuin Norrköping, -- joka välinpitämättömyys tekee
minusta 'kummallisen kurjen' ja asettaa minut ulkopuolelle ympäristöni
tavallisinta ja välittömintä elämää."

Sentähden hän koetti, samalla kun odotti pääsyänsä Guldsmedshyttaniin,
Hedlundin kautta päästä kokonaan pois näiltä seuduilta. "Enkö voisi nyt
saapua kaikessa hiljaisuudessa (Arbogassa ja täällä yleensä tunnetaan
minut Johnssonin nimellä, vuoriylioppilas Suomesta) maisteri Hedlundin
veljen tai isän maatilalle Eldgarnissa ja taas uudella nimellä ja
norjalaisena (minä osaan jotenkin 'snakke norsk') tai saksalaisena
(puhun sitä kieltä yhtä hyvin kuin ruotsia, ell'en paremminkin).
Voisin olla agronoomina tai kartanonvoutina tai jonakin muuna.
Voisitte lähettää minulle työtä Tukholmasta: minä taidan ranskaa,
englanninkieltä, suomea (myöskin venäjää, jonka jumala minulle anteeksi
antakoon!) Voisin siis tehdä käännöstyötä. Enkö voisi olla olevinani
kotiopettajana jossain perheessä ja näön vuoksi antaa opetusta
maalauksessa tai musiikissa (soitan viulua); tai olla avullisena jotain
luonnontieteellistä teosta ulosannettaessa. Jos en muuta, niin osaan
ainakin piirtää kuvia."

Ystävä Hedlund ei kuitenkaan näytä voineen käyttää tätä monitaitoista
miestä mihinkään näistä toimista, koska hän ehdottaa, että Soldan
kirjoittaisi jotain Nya Dagligt Allehandaan, jonka toimitukseen Hedlund
kuului, esim. matkoiltaan Pariisista lähdettyä, tai Venäjän oloista tai
Suomen. Siihen ei Soldan kuitenkaan suostu, sillä matkallaan oli hän
ollut sairas ja "mitä Venäjään tulee, niin tulen minä uudelleen
sairaaksi vaan sitä ajatellessanikin; se on minulle todellakin aivan
liian vastenmielistä. Mutta Suomi! jolle minä sydämmestäni olen
vannonut uskollisuudenvalan, minkä aion pitää, vaikkakin minusta tulisi
Ruotsin alamainen -- Suomen ja mahdollisesti Suomen ja Ruotsin
yhteisissä eduissa voisi ehkä läheisin tulevaisuus tarjota
kansanystävillemme erityistä tehtävää. Mielipiteet Suomessa minä kyllä
hyvin tunnen, samoinkuin virkamiesluokan kurjan orjamaisuuden, mutta
minulta puuttuu kokonaan erityiskohtaisia yksityistietoja, enkä ole
pariin vuoteen kuullut sanaakaan Suomen kansan asioista. Haluan
kauheasti saada lukea jotain suomalaista lehteä, vaikka se vaan olisi
Finlands Allmänna!"

Paikan saanti lykkäytyi siis silläkin taholla yhä epämääräisempään
tulevaisuuteen. Ja mitä läheisempiin toiveihin tulee, niin oli
tehtaanhoitaja Elzvik Guldsmedshyttanissa, joka oli luvannut hänelle
kemistin paikan tehtaalla, niin huonoissa asioissa, että tehdasta
hankittiin yhtiön haltuun. Soldan ei kuitenkaan hevillä luopunut
toivostaan, koska hän kerran päästyään kemistiksi tehtaalle olisi
samalla voinut jatkaa opintojaan kemiassa, jotka olivat niin
odottamatta keskeytyneet. Mutta olo Arbogassa, johon hän uudenvuoden
aikaan siirtyi Langellin luo, kävi yhä tukalammaksi, varsinkin kun ei
näiden molempain nuoruudentuttavain kesken näyttänyt olevan mitään
lähempää henkiheimolaisuutta. Helmikuussa (18 p.) kirjoittaa hän
Hedlundille, että hän vaan muutamia päiviä tulee viipymään Arbogassa.
"Se varjo, joka noin viikon päivät on tehnyt päiväni pimeiksi ja yöni
kamaliksi, on ystäväni ja suojelijani Langellin aikaansaama. -- -- 'Der
Teufel hat das Suchen und seine Grossmutter das Warten erfunden.' [Se
on piru, joka on keksinyt etsimisen, ja sen isoäiti odotuksen.]
Elzvikin yhä uudistuvien lupauksien vuoksi toimen saamisesta hänen
luonaan tulin näyttelemään tuota pitkän odotuksen osaa, joka on
kaikista vaikein; tietysti tulisin lopulta välttämättä kyllästyttämään
sekä isäntäväkeäni että itseäni! -- Meidän kesken sanoen on Langell
oikein ensi luokan 'prosaicus', järkevyys on hänen mielestään järkeä;
ulkonainen riippumattomuus ja arvo ovat ainoat joiden hyväksi ihmisen
kannattaa elää y.m.s. Hän on niitä, joiden silmät ovat niin syvälle
painuneet heidän omaan pöhöttyneeseen itseensä, että heidän
näköpiirinsä ulkopuolella sitä on melkein suljettu. Hän ryhtyi nyt niin
innokkaasti selittämään minulle, kuinka 'epäviisas' ja 'hullu'
viimeinen elämäni muutos oli, että hän sai minut täydelliseen
itkukohtaukseen. Vaikk'ei tuolla miehellä nyt olekaan mitään omaa
vakuutusta, joka lepäisi varmalla pohjalla, onnistui hänen levittää
eteeni kaikki vajavaisuuteni niin, että minä vähitellen jouduin
täydelliseen epätoivoon. -- Enkähän voi itseltänikään salata, ett'ei
epäpolitillista tekoani voida sanoa oikeaksi. Jos siinä nyt ei ole,
niinkuin ihmiset näkyvät tahtovan sitä katsoa, mitään, joka korvaisi
sen mikä siinä on väärää, niin on koko juttu todellakin jotenkin
surkea, ja silloin en minä ole, paitse suurta ja vaikeasti kannettavaa
tyhmyyttä, tehnyt muuta kuin tuottanut suurta surua rakastetulle
äidilleni ja sisarilleni. Kun on vaan tahtonut sitä, mikä on hyvää ja
oikeata, niinkuin minä olen tahtonut, -- niin ei hänellä ole jäleilä
muuta kuin itkeä niinkuin minä tänään itkin Arbogan metsissä."

Nämä ystävät, Langell ja hänen appensa, näkyivät osanneen ottaa
Soldanilta hänen itseluottamuksensa siihen määrin, ett'ei hän luule
voivansa hoitaa edes pehtorinkaan tointa jossain tehtaassa. Eikä edes
ruveta torppariksikaan! -- jota Hedlund hänelle ehdottaa. Hän on siksi
liika epäkäytännöllinen, liika heikko ruumiiltaan, eikä hänellä ole
rahojakaan, joita tarvittaisiin alkamiseen, mutta suurin syy tätä
Hedlundin ehdotusta vastaan -- jos se nyt lieneekään ollut todenteolla
tehty -- on se, että hänen viihtyäkseen tuollaisessa asemassa tulisi
kääntää nurin henkensä hitaasti saavuttama sisältö ja harrastukset, --
niinkuin käännämme kintaat nurin -- joka hänestä on mahdotonta ja
luonnotonta ja väärää. Mutta hätäkeinona voisi hän kuitenkin ilman
epäilystä ryhtyä mihin tahansa -- niin, hän voisi koettaa olla vaikka
pitsenttinä jonkun siivomman, niin, vaikkapa pahankurisenkin (!)
herrasväen luona.

Näissä oloissa alkaa Soldanille yhä enemmän selvitä se, että hänen
täytyy lähteä Ameriikkaan, että hän ainoastaan siellä voi päästä
sopusointuun elämässään ja tavalla tai toisella pestä puhtaaksi nimensä
isänmaansa edessä, sillä se häntä lopultakin enin kaikista vaivasi. Ja
nimensä puhdistamisella ajatteli hän varmaankin sitä, että jotenkuten
saisi takaisin maksetuksi sen osan matkarahaansa, jota oli käyttänyt,
siihen oikeutta omistamatta, ja rahaa ei näkynyt olevan ansaittavissa
muualla kuin Ameriikassa. Tämä tuuma saavuttaa myöskin hänen ystäväinsä
hyväksymisen suuremmassa määrin kuin mikään muu hänen tuumistaan, sitä
enemmän kuin he kaiken lisäksi vielä näkyvät luulleen, että Soldan
jotenkuten oli valtiollisesti vaarallinen henkilö. "Kuule ja
ihmettele", kirjoittaa hän Hedlundille, "täällä luullaan, että minun
kirjalliset tuumani koskevat _punaista tasavaltaa_, kommunismia ja
muuta semmoista -- ja ell'en minä aivan suuresti erehdy, niin ovat he
salaisesti sitä mieltä, että he toimittamalla minut maasta pois, eivät
tee ainoastaan minulle, mutta myöskin isänmaalleen erinomaista
palvelusta."

Maaliskuussa 1849 olivat ennen mainitun Elzvikin asiat selvinneet
sikäli, että hänen tehtaansa oli joutunut yhtiön haltuun ja hän itse
päässyt vakavammalle kannalle.

Maaliskuun keskipalkoilla jätti Soldan Arbogan ja muutti
Guldsmedshyttaniin siinä toivossa, että hän lupausten mukaan pääsisi
yhtiön palvelukseen tehtaan kemistinä ja samalla saisi lisätuloja
lasten kotiopettajana. Ja jo ennen lähtöään tilaa hän Hedlundin
kautta Tukholmasta paitse filosoofisia teoksia myöskin koko joukon
kemiallista kirjallisuutta, sekä suuria että pieniä teoksia, aikoen
todenteolla ryhtyä malmeja ja rautoja tutkimaan, jopa harjaantumaan
raudansulatuksen käytölliseen johtoonkin ja siinä kohden panemaan
parannuksiakin toimeen.

Epäilemättä olisi tämä ala ollut aivan omiansa Soldanille, hän kun oli
sekä käytännön että tieteen mies, -- minkä hän rahapajan tirehtörinä
sitten kyllä osoitti -- mutta valitettavasti ei tuleva hopean- ja
kullanlyöjä, vaikka olikin nyt kultaseppähytin hopeakaivoksessa,
päässyt taitoaan ja taipumuksiaan kehittämään, sillä olot tehtaalla
olivat hiukan alkuperäisellä kannalla. Siellä oli näet kyllä entisen
omistajan Elzvikin aikana ollut kemisti -- 500 kruunun palkalla --
mutta laboratorio oli niin vaillinainen, että siitä puuttui kaikkein
välttämättömimmätkin tarpeet. Omalla kustannuksellaan tilasi Soldan
sinne paitse kirjallisuutta myöskin spriilamppuja, sulattimia ja
kuppeja, myyden niiden saamista varten omistamansa kiikarin. Mutta kun
uusi yhtiö vihdoin huhtikuun 15 p:nä pitämässään yhtiökokouksessa
lopullisesti muodostui, eivät uudet isännät enää luulleet tarvitsevansa
kemistiä ollenkaan. Päästäkseen Soldanista, jota kuitenkin oli
lupauksilla elähytetty, merkittiin yhtiökokouksen pöytäkirjaan, että
hänet oli otettu yhtiön palvelukseen 100 R:t:n palkalla vuodessa ja
ilmoitettiin samalla, että tämä päätös olisi voimassa niin kauvan kun
Soldan itse tahtoi siihen tyytyä. Kun tuommoinen pestaaminen oli sama
kuin poiskäsky, ei Soldan tietysti muuta voinut kuin heti luopua
toimesta, jota hän ei vielä ollut ottanut vastaankaan.

Onneksi pysyi kuitenkin voimassa Elzvikin tarjooman sopimuksen toinen
puoli: kotiopetus. Soldan sai asunnon ja ruuan siitä, että opetti
Elzvikin lapsille kauniita taiteita, soittoa y.m. Ja nyt oli hän
pelastettu siitä, mikä hänelle oli ollut kaikkein vaikeinta hänen
siihenastisessa asemassaan. Hän sai tehdä työtä, ei syönyt kenenkään
armoleipää ja sai, joskaan ei muuta, niin ainakin ruuan ja asunnon.
Myöskin joitain pikkutöitä sai hän tehtaalta: maanmittausta,
malmikokeiden tekoa ja sen semmoista. "Tämä oli minun iloisin aikani
Ruotsissa, sillä minä ansaitsin ainakin leipäni."

Ei se kuitenkaan voinut olla muuta kuin väliaikaista. Soldanin päätös
lähteä Ameriikkaan oli jo tehty. Ja kun hän oli saanut sen verran rahaa
kokoon, että voi matkustaa Tukholmaan lopulla toukokuuta, pani hän
kampsunsa kokoon ja lähti.

Ennenkun häntä kuitenkaan sinne seuraamme, tehkäämme hiukan selkoa
hänen filosoofisista tuumistaan, jotka tähän aikaan olivat hänessä
päässeet suureen vauhtiin ja jotka täyttivät hänen mielensä. Harrastus
filosofiaan, innostus ajattelemiseen ja elämän suurten kysymysten
ratkaisemiseen ja palava halu totuuden perille pääsemiseen, -- se oli
se uusi maailma, jonka ranta oli alkanut hänelle jo Pariisissa ollessa
häämöittää ja jonka saavuttaminen siitä lähtien yhä enemmän muuttui
hänen elämänsä päätarkoitukseksi. Taiteilija, insinööri, kemisti
Soidan, jotka olivat vaan eri puolia tästä monipuolisesta miehestä,
alkaa vähitellen kehittyä siksi, joka oli hänen oikea minuutensa: --
filosoofi Soldaniksi.



10.

Filosoofi Soldan.


_Kirjeitä Hedlundille. -- "Rohkea sana voimasta." -- Tulo Tukholmaan.
-- Ei uskalla jäädä sinne. -- Eldgarnissa. -- Lähtö Ameriikkaan. --
Heisingörissä_.

Ollessaan ensin Arbogassa ja sitten Guldsmedshyttanissa ilman mitään
varsinaista tointa oli Soldaniila hyvää aikaa lukemiseen ja
miettimiseen ja mietteittensä paperille panemiseen. Eräässä kotiinsa
kirjoittamassaan kirjeessä kertoo hän näkyvällä mielihyvällä, että
hänen terveytensä ja yleinen tilansa on parantunut niin, että hän on
voinut täyttää paksun kirjan ei ainoastaan muistiinpanoilla muista
kirjoista, vaan myöskin omilla. Hän voi ei ainoastaan lukea ja
kirjoittaa, mutta myöskin ajatella hiukan.

Hän alkaa miettiä teosta, jonka tarkoituksena olisi esittää
luonnontieteellinen tutkimus Jumalan ilmestymisestä luonnossa, hänen
tahdostaan ja ihmisen paikasta ja merkityksestä maailmassa ja hänellä
on mielestään jo hallussaan se kaaos, josta tämä teos on esiintyvä.
Yllyttimenä heikkojen voimiensa liikkeelle saamiseen pitää hän sitä
sietämätöntä teeskentelyä, joka vallitsee ei ainoastaan yleisessä
opetustoimessa, vaan tieteessäkin, puhumattakaan kirkosta. Niinpä
esimerkiksi kerrotaan koululapsille raamatun ihmeistä, ilmaisematta,
ett'eivät sivistyneet ja oppineet enää niitä usko. Miks'ei opettaja saa
opettaa tuntemaan Jumalaa ja tietämään, että se on hänen tahtonsa, joka
tapahtuu ja määrää? Miksi vaan täytyy uskoa sitä ja pysyä laimeana ja
toimetonna? Sentähden tahtoo hän helppotajuisesti esittää joukon
tuloksia, joista ainoastaan tieteellisesti sivistyneet ovat selvillä.
Tieteen helppotajuiseksi tekeminen on hänestä aikamme tärkeimpiä
tehtäviä ja se on tehtävä kansallisessa tarkoituksessa s.o. erikseen
jokaista kansaa varten siten, että kansan sivistyskanta ja muut olot ja
edellytykset otetaan lukuun. Ja hän ryhtyy jo esipuhettakin
kirjoittamaan tähän kansanvalistusta tarkoittavaan teokseensa,
siteeraten siinä erästä saksalaista leikinlaskua, joka sanoo: "Niin,
Lutherus osasi oikeaan, ainoastaan mustetta paholainen hiukan pelkää;
ainoastaan sen voimalla voi hänet karkoittaa." Hänkin toivoo voivansa
heittää jotain mustetta valheen henkeä vastaan.

Esipuhetta pitemmälle ei teos kuitenkaan joudu, mutta aate siitä
väikkyy hänen mielessään vielä Atlantilla keinuessa ja jälkeenkin päin.

Samoilta ajoilta kuin nämä tuumat on Soldanin papereissa säilynyt
myöskin joukko häntä erinomaisesti kuvaavia ja hänen mielipiteitään
valaisevia kirjeitä ystävälle Hedlundille, jossa hän avaa tälle koko
henkensä ja maailmankatsantotapansa, samalla kun saa tyydyttää tuota
aina tuntemaansa tarvetta puhua henkilölle, jonka luulee itseään
ymmärtävän. Jokainen, joka elämänsä murrosaikoina on löytänyt jonkun,
joka tahtoo häntä kuulla ja ymmärtää, käsittää, mikä viehätys mahtoi
Soldanille olla saada purkaa sielunsa tämän henkiheimolaisensa eteen.
Mielipiteet ja katsantotavat olivat kyllä eroavaisia, samoin kuin
luonteetkin olivat vastakkaisia -- Soldan haaveilija ja teoreetinen
filosoofi, Hedlund käytännön ja terveen järjen mies -- mutta tuo
vastakohtaisuus oli tietysti vaan omansa antamaan sitä suurempaa
viehätystä keskustelulle. Voi olla, että ystävyys Soldanin puolelta oli
syvempi ja suurempi, hänellä kun ei kaukana maalla asuen ollut ketään
muuta ystävää, mutta että Hedlundkin tunsi lämpimästi, siitä on
todistuksena m.m. sekin, että hän Soldanista kirjoittamassaan
nekroloogissa laajalti refereerasi juuri näitä Soldanin kirjeitä,
koettaen niiden mukaan antaa käsitystä ystävänsä maailmankatsannosta.

He eivät olleet tavanneet toisiaan sen jälkeen kun olivat Pariisissa
eronneet. Hedlund oli viipynyt siellä Soldanin jälkeen aina syksyyn
saakka. Soldan sanoo hänet "tervetulleeksi politikan meluavasta
metropoolista rauhalliseen Ruotsiin!" Mainittuaan sitten, että hänellä
olisi kaikellaista, josta haluaisi jutella, kysymyksiä, jotka koskevat
kaikkia ja siis etupäässä niitä, jotka harrastavat yleisiä asioita,
sanoo hänkin tulleensa varmaan ja itsenäiseen käsitykseen elämästä ja
maailmasta ja että tämä vakuutus on yhtäpitävä ajan hengen kanssa.
"Sellaisessa tilassa ollen ei ihminen kuitenkaan tyydy siihen erillään
oloon maailmasta, jossa minä tätä nykyä elän. Voihan kyllä, missä
lieneekään, tehdä lentomatkan maailman ympäri henkensä siivillä, mutta
semmoisella retkellä näkee pääasiassa vaan sen, mitä on nähnyt
ennenkin. Nähty esiintyy kyllä useimmittain yhä selvemmässä valossa,
mutta uusia puolia, uusia olemusmuotoja ei helposti huomaa, ell'ei ole
nero. Mutta selvyyskin on verrannollinen asia ja -- man kann logisch
richtig den grössten Unsinn deuten." [Voidaan loogillisesti
suurimpiakin mielettömyyksiä selittää.]

"Se alakuloisuus, joka oli minussa eniten silmiinpistävää, kun
tapasimme toisemme ranskalaisen vapauden myrskyn mainingeissa, ei ollut
muuta kuin maininkia siitä myrskystä, siitä totisesta ja sentähden
ankarasta taistelusta, jota olin taistellut vanhaa pinttynyttä ja
monipäistä lohikäärmettä itsekkäisyyttä vastaan. Tämä taistelu oli kuin
taistelua elämästä ja kuolemasta hyvän isän ja hänen pahain poikainsa
välillä, jossa molemmat puolueet olivat vähällä menehtyä. Voin siis
hyvällä omallatunnolla pyytää, ett'ei käyttämääni suoraa kieltä
katsottaisi kehumiseksi. -- -- -- Sentähden tahdonkin heti ilmaista,
että olen pääasiallisesti työskennellyt luonnontieteiden alalla, ja
siellä ja täällä myöskin järsien jotain luuta abstraktisen filosofian
luurangosta, sekä että minun suuntani sentähden ei liene se, joka
luullakseni on maisteri Hedlundin. Luulen näet, että Maisteri on
kääntänyt silmänsä etupäässä puhtaasti politillisiin ja
yliteiskunnallisiin kysymyksiin, jota vastoin kirkon taikauskoisuus
minua eniten vaivaa."

Päästyään näin alkuun ja saatuaan Hedlundilta ystävällisen vastauksen
alkaa hän seuraavassa kirjeessä (12.12.1848) esittää mielipiteitään
lempiaineistaan kirkosta ja uskonnosta:

"Meidän protestanttinen pohjolamme on tätä nykyä sairas ja veltto; on
olemassa ilmeinen seisaus sen henkisessä kehityksessä. Sinä tunnet ne
tuhannet taudit, jotka niin itsepintaisesti jäytävät kansan vapautta ja
onnea. Kuinka ne ovat syntyneet, sen sanoo meille historia; mutta
kuinka ne ovat parannettavat, -- -- siinä on kysymys. -- Sinä olet
radikaali politikassa, minä olen radikaali uskonnossa."

"Uskonto on juuri sekä yksityisten että kansain elämässä ja
toiminnassa. Kansain taudit näemme me molemmat; minä luulen, että syy
on itse juuressa. Minun mielipiteeni on, että maan uskonto on huono ja
juuri sentähden heikko ja sen huonouden päätän minä sen heikkoudesta.
En tiedä, kuinka pitkälle voit seurata minua tässä asiassa, mutta jos
väität, että maan uskonto on puhdasta kristinuskoa, niin vastaan minä,
että ehkä se olisi sitä, ell'ei se olisi kiedottu elähtäneen kirkon
kankeaan muotoon. En minä tahdo kristinuskoa, vaan kirkkoa vastaan
vetää miekkaani (tai kynääni), niin heikko kuin se olkoonkin. Teen
tarkan eron Kristuksen oman opin ja sen opin välillä, johon se
ihmiskunnan vahingoksi on kiedottu."

"Uskontoa saarnataan meillä uskona, samalla kun jokainen tietää, että
'usko ei ole joka miehen asia.' Jo kasvavana poikana, vaikk'en suinkaan
ollut väliäpitämätön uskonnosta, minun oli kokonaan mahdotonta uskoa
kaikkea, mitä saarnattiin raamatusta ja katkesmuksesta. Mutta minä en
tiennyt, mitä minun pitäisi uskoa -- enkä siis välittänyt erittäin
paljon koko asiasta; uskontoni oli silloin huono, niinkuin se on
kaikilla muillakin, joita se ei kannusta tehokkaaseen itsensä
uhraamiseen. Jos usko muutoin mitään merkitsee, niin tulee sen ainakin
olla täydellisesti eheän ja kestävän uskon s.o. vakuutuksen. Ainoastaan
semmoisena ollen voipi se temmata ihmiset noista alhaisista ja
yksinomaisista kukkaropuuhista. Eikä se ainoastaan voi sitä, vaan se
myöskin tekee sen. Jos se ei sitä tee, niin se horjuu itse -- ja
uskonto on huono."

"Mutta nyt kuuluu tämmöisen uskon lujuuteen myöskin jonkun verran
tietämättömyyttä (en puhu tässä niistä, jotka tutkimusten kautta ovat
tulleet vakuutukseen, sillä se on silloin tietoa), jonkunlaista
sydämmen yksinkertaisuutta, joka meidän päivinämme ja meidän
yhteiskunnassamme on auttamattomasti hävinnyt. Ei niin varsinaisessa
kansassa, mutta mitä auttaa se, kun se papeissa on mennyttä kalua; ja
oppi, jota ei elämässä noudateta, kantaa huonoja hedelmiä. Varmaa on
myöskin, että siveellisyys maassa yleensä on huono, varsinkin jos me,
radikaaleja ollen, otamme Kristuksen yhtä selvän kuin syvällisen opin
määräksi ja mitaksi. Mitä tekevät herrat muuta kuin pelaavat korttia ja
mitä tekee talonpoika muuta kuin kyntää ja ahertaa leivän vuoksi,
samalla kun hän moraalinsa avulla töin tuskin pääsee purjehtimaan
yhteiskunnallisten lakien karisten niemien ohitse. Entä vankilain
asukkaat, jotka muuten kaikki kuuluvat tuohon yksinkertaisempaan
kansanluokkaan? Ehk'eivät olot nyt ole huonommat (minä luulen, että ne
ovat paremmat) kuin puhdistetun opin alkuaikoina; mutta varma on, että
ero sen välillä, miten on ja miten pitäisi ja suureksi osaksi voisikin
olla, jos uskonnolla olisi elämää, tätä nykyä osoittaa kauhean aukon
olevan olemassa. Niin ainakin minusta näyttää, kuinka asiata
käännellenkin: suuren joukon uskonnollinen itsetietoisuus -- ja
seurauksena siitä myöskin valtiollinen itsetietoisuus on kahlehdittu ja
puolikuollut."

"Jos kysytään, miksi törkeitä rikoksia tavataan ainoastaan yhteisessä
kansassa (en tarkoita virkamiesluokan turmelusta, joka usein on
kylläkin suuri, mutta harvinaisempi; vaan varkautta, murhaa ja
murhapolttoja), niin näkyy selvästi, millä tavalla valistus yleensä
vaikuttaa, nimittäin tapoja jalostavasti. Mutta ilmeistä on, että tuo
usko, jota saarnataan yksin autuaaksi tekeväksi, on verrattomasti
paljoa heikompi herroissa kuin talonpojissa. Se ei ole luterilaisuus,
joka on korottanut edellisten siveyden mainitussa suhteessa, se on
syrjästäpäin saatu tieto, joka enemmän tai vähemmän on muodostunut
dogmeista riippumattomaksi uskonnoksi. En uskalla vedota siihen
niinkuin tosiasiaan, mutta luulen kuitenkin, että yleensä juuri ne
herrasmiehet, jotka enin ovat vapautuneet itsekkäisyydestään ja
omistaneet omain asiainsa ohella myöskin kanssaihmistensä asian, että
juuri nämä ovat niitä, joissa dogmaatinen usko eniten on kadonnut.
Mutta se, mikä heissä on heidän opinnoistaan muuttunut todelliseksi ja
eläväksi uskonnoksi, se on osoittautunut olevansa todellista ja elävää
uskontoa, se on varmaankin ollut sopusoinnussa Kristuksen moraalin
kanssa. Näkyy, ett'eivät ne ole dogmit eikä siis kirkko, jotka
elähyttävät siveelliseen toimintaan, vaan moraali, joka meillä on
Kristuksen oma oppi eikä apostolien lisäykset ja Lutheruksen
itsepintainen puustavillisuus -- joka ehkä oli hyvä aikanaan. Mutta
dogmit eivät ainoastaan ole hyödyttömiä, ne ovat myöskin vahingollisia,
sillä ne saavat uskon horjumaan, samalla kun ne sulkevat pois tiedon,
joka voisi tukea sitä ja pitää sitä pystyssä. Sentähden en minä usko,
että ihmisen autuus voi riippua siitä, mitä hän uskoo, vaan hänen
pyrinnöstään seurata Kristuksen esimerkkiä, jos hän kerran huomaa sen
järkeväksi. Ja semmoiseksi huomaavat sen kaikki, jotka kerran oppivat
sen tuntemaan."

"Sillä seikka on juuri se, että kristinusko on sopusoinnussa järjen
kanssa, ja mitä moraaliin tulee, on tiede hyväksynyt saman opin --
kenties muutamilla tarpeellisilla lisäyksillä. Ero pappien niin usein
tuomitseman tieteisopin ja kirkon opin välillä on se, että jälkimmäistä
täytyy uskoa, edellistä voidaan taas tietää ja sitä helpommin myöskin
uskoa. Mutta kun usko on heikko, niin on sen aika ohitse, yksin ei sitä
voi enää koskaan panna paikoilleen, tiedon on silloin astuttava sijaan,
jos ei mieli uskonnon pysyä -- huonona."

"Minä luulen sen ajan olevan aivan lähellä, jolloin totinen ja elävä
tutustuminen jumalaan ja hänen tahtoonsa ei enää tule olemaan muutamien
tiedon ylimysten monopoolina, vaan että ne jätetään myöskin kansan
käsiin, jonka arvo ja oikeudet v. 1848 vihdoinkin niin syvältä
uurrettiin ihmiskunnan tietoisuuteen, ett'ei sitä enää koskaan saada
umpeen menemään. Tiede on vaikeata, mutta sen tulokset ovat
yksinkertaiset ja selvät; ainoastaan politillinen absolutismi ja kirkon
hierarkia ovat viime vuosina saaneet Saksassa aikaan sen, että noin
neljän vuoden kuluessa ei vähemmän kuin 150 tuhatta ihmistä on pannut
toimeen vallankumouksen kirkoissaan. Meillä ei välitetä tästä
vallankumouksesta uskontomme emämaassa. Mutta mikäli minä uskallan
uskoa, on tämä välinpitämättömyys yhtä vaarallinen kuin toinenkin, ja
niinkuin jo sanoin -- sen alku ja juuri, -- samoinkuin tuo saksalainen
valtiollinen tulistuminen viime helmi- ja maaliskuussa nähtävästi oli
seurauksena ennen tapahtuneesta uskonnollisesta vapautumisesta."

"Mikä nyt on totuus? Sitä nyt ei tosin ratkaista kirjeessä, mutta se ei
oikeastaan ollut aikomuksenikaan. Tahdoin vaan henkilölle, joka minut
ymmärtää, puhua pari sanaa asiasta, josta sydämmeni on täysi. Jos ei
mikään siitä, josta ylempänä olen puhunut, olisi totta, niin on
ainakin se totta, ett'ei täällä Ruotsissa ole omantunnon- eikä
uskonnonvapautta. Vai olenko väärässä? Minulle sanotaan, että se, joka
jättää Lutheruksen opin, ajetaan maanpakoon sen tai sen _kaaren_
mukaan."

"Sinä huomaat, että se aate, joka minua elähyttää, ei ole arvoton. Kun
et vaan kirjeeni heikosta yhtenäisyydestä saisi syytä huudahtamaan:
'Nalle hyvä, elä tuossa yrittelekään!' Mutta ei minunkaan uskontoni ole
mikään lastentaru, vaan hedelmä ennakkoluulottomista opinnoista. Olen
nyt järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että se Jumala, josta on
puhuttu aina sitten kun löydettiin ainoa Jumala, -- ei ole mitään muuta
kun se henki, joka elää luonnossa ja luonnon kanssa ja siis myöskin
ihmisessä; ja ett'ei siis myöskään ihmissielu ole ainetta, vaan henkeä,
joka elää ihmisluonnossa ja sen kanssa."

Yllä oleva kirje Hedlundille on kirjoitettu joulukuun 12 p:nä 1848.
Kaksi kuukautta turhaan vastausta odotettuaan ei Soldan enää voinut
vastustaa haluaan uudelleen kääntyä sen ainoan henkilön puoleen, jonka
hän tunsi Ruotsissa semmoiseksi, joka voisi häntä ymmärtää. Ei tämäkään
henkilö näytä liioin joutaneen filosoofiseen ajatustenvaihtoon, mutta
välipä sillä -- pääasia oli, että kirjoittaja sai koota mietteitään ja
harjoitella itseään niiden esittämisessä. Helmikuun 2 p:ltä 1849 on
kirje, jossa hän kertoo entisistä ystävistään Pietarissa sekä
ulkonaisista asioistaan.

Saatuaan sen johdosta vihdoinkin vastauksen Hedlundilta, lähettää hän
hänelle kohta taas uuden kirjeen, jossa ensin lausuu ilonsa siitä, että
Hedlund on näistä syvistä ja vaikeista kysymyksistä pääasiassa samaa
mieltä kuin hänkin. Sitten seuraa taas mietteitä:

"Sinä kehoitat minua mainitsemaan jotain tieteellisistä tuumistani.
Niin, näetkös; mutta sopikaamme ensiksi siitä, että Suomen kohtalo
eräissä kohdissa vielä on sidottu Ruotsin kohtaloon ja että me siis
niin sanoaksemme olemme veljiä toivossa ja hengessä. Minusta on
huonosti kansan kansallisen kehityksen laita, niin kauvan kun kirkossa
ei ole elämää eikä liikettä. Kristinusko ja lutherilainen kirkko ovat
-- kaksi eri asiaa -- eikä yksi -- ja tämä on käsitettävä ja
myönnettävä. Mutta en nyt tahdo tästä puhua."

"On katsottava ihmiskunnalle tärkeäksi asiaksi, että tiede on voinut
vahvistaa koko joukon asioita, joita ilmestys, tunne, usko ovat ennen
esittäneet. -- Kokemukseni on myöskin vakuuttanut minua siitä, että
alkuperäinen suuressa yleisössä elävä usko usein on horjuva ja
_toimeton_. Ei mikään ole niin tavallista kuin sunnuntaijumalisuus,
johon on sekotettu arkisuruttomuutta. Se ilmenee _kansainkin elämässä_.
Kun minä nyt huomaan, että filosofia tarjoo minulle vakaumuksen, joka
pysyy voimassa koko viikon, samalla kun se vapauttaa minut monesta
asiasta, jotka ainoastaan rasittavat omiatuntoja -- niin en voi muuta
kuin uskoa, että kirkon täytyy lähteä liikkeelle jotain vastaan --
niin, jotain, joka toistaiseksi on yksinään liikkeessä, sill'aikaa kun
kirkko lepää kaikessa rauhassa -- rauhassa, joka on äärettömäksi
vahingoksi kansoille. Sanalla sanoen, näen suuren ja hedelmällisen
työalan, mutta joka on vielä aivan vähän viljeltyä."

"Tässä on nyt vako, jota minä valoisina hetkinäni luulen kykeneväni
kyntämään. -- -- Luulen pienten opintojeni nojalla geologiassa,
fysikassa ja kemiassa y.m. voivani sekä oppineille että oppimattomille
yleistajuisella tavalla todistaa jumalan immanensin luonnossa, jossa
hän esiintyy luovana aatteena ja ihmisessä, jossa hän esiintyy
persoonallisena henkenä! Puoli Eurooppaa pyrkii ja haparoi tätä nykyä
sillä tiellä, joka viepi tämän asian käsittämiseen -- siellä ja täällä
itsetietoisesti, mutta usein kuitenkin ainoastaan aavistellen.
Seuraukset siitä ovat monet ja runsaat. Tämä väite on itsessään kenties
tärkeimpiä todistettavia. Moni on iskevä kirveensä kiveen ja ehkä olen
minä niistä ensimmäinen. Mutta kieltämätöntä on, että tämä asia on
ihanimpia, joiden eteen voi elää."

Ja hän ryhtyy sillä innolla, joka aina seuraa uuden aatteen ja uuden
elämäntehtävän keksimistä, esittämään sitä muillekin. Hän kirjoittaa
jonkunlaisen filosoofisen tutkimuskokeen Ett vågadt ord om kraft
(Rohkea sana voimasta) joka täyttää kaksitoista tiheään kirjoitettua
sivua. Ryhtyessään siihen tuntee hän sen onnistumisesta samoinkuin
muittenkin mietteittensä kelpaavaisuudesta, s.o. siitä, onko niissä
mitään juurta ja perää, riippuvan, voiko hänen mielensä kohentua.
Heikko ääni hänelle sentään kuiskaa: ei ole kaikki hulluutta, joka
minua elähdyttää. Ja kun hän on saanut kokeensa valmiiksi, heittää hän
laukun selkäänsä ja astuu jalkaisin Guldsmedshyttanista kolmen
peninkulman päässä olevaan Linden kaupunkiin, jossa asuu eräs viisas
mies, vanha rehtori Pehr Vilhelm Bergstrand. Tämän luo menee hän ja
esittää itsensä ja teoksensa. Viikon perästä tekee hän saman matkan
uudelleen ja saa ilokseen kuulla, että Bergstrand katsoo hänen
harrastuksiansa totisiksi ja perinpohjaisiksi ja kiittää hänen
esitystapaansa erittäin intresantiksi ja selväksi, samalla kun kehuu
hänen luonnontieteellisiä tietojaan. Kirjoituksen on hän kuitenkin
varustanut murhaavilla reunamuistutuksilla ja he joutuvat väittelyyn
transcendensistä ja immanensista. Lopputuloksena keskustelusta on se
tavallinen, että nuori filosoofi pysyy omissa mielipiteissään ja saa
niihin vielä vahvistustakin.

Tämä Soldanin "progradu"-koe on muutamilla lyhennyksillä näin kuuluva:

        _Rohkea sana voimasta_.

"Ihmishenki on aina pyrkinyt ratkaisemaan maailman ilmiöitä. Mutta
tähän saakka on se tehnyt sitä n.s. tietämättään. Ihmiskunta on siinä
kohden elänyt järkevästi, melkein niinkuin lapsi elää järkevästi.
Vanhemmat sanovat lapselle: 'sinun täytyy tehdä niin ja niin, sillä
Jumala käskee, katso, me teemme itsekin samalla tavalla.' Ja lapsi
uskoo ja on järkevä; usko s.o. järki tunteen muodossa johtaa häntä.
Mutta lapsi on järkevä _ainoastaan_ mikäli hänen ajatuksensa seuraa
Jumalan tahtoa."

"Kun nyt siis maailman järkevä alku oli tuntematon, tuli
luonnonilmiöitä selitettäessä aina eteen jotain selittämätöntä. Täytyi
myöntää, että vaikka tunnettiinkin useita perussyitä, ei kuitenkaan
tunnettu näiden perussyiden syytä. Ja silloin keksittiin _voimat_
(gravitatsioni, attraktsioni, repulsioni, kohesioni j.n.e.) selittämään
maailman syntyä ja sen eri geoloogisia aikakausia."

"Mutta niinpiankun tultiin siihen, että maailmaan ilmestyi eläviä
olentoja, kasveja ja eläimiä, silloin väitettiin, että ne ovat Jumalan
luomat, että hän astui alas valmiin maan päälle ja viipyi siellä
viikkokauden, jolloin elämä sai alkunsa. Muuta ei tarvittukaan jatkuvan
elämän selvittämiseksi: Kasvien ja eläinten kylvetyt siemenet kantoivat
hedelmiä kukin lajinsa mukaan ja noudattivat määrättyä lakia uuden
voiman vaikutuksesta s.o. _elin_voiman."

"Mutta sopiihan kysyä: onko mitään järkevää syytä otaksua, että
kaikkien näiden voimain ohessa on olemassa Jumala, joka on niiden
_ulkopuolella_? Miksi ei voi koko kaikkisuutta järjestää kaikista
voimista muodostuneella _yleis_voimalla, niinkuin sen erikoisuudet
(geoloogiset aikakaudet, kasvin elämä) on järjestetty jollain
erikoisvoimalla. Miksi ihmisen luomiseen tarvitaan erityistä Jumalan
toimenpidettä? Totta kyllä on, että elinvoimassa vaikuttaa koko joukko
erityisiä, ikäänkuin alivoimia, mutta mitä merkitsee se yleisvoimalle?
Huomaamme sen päinvastoin olevan ikäänkuin yhteiskudoksen koko
kaikkisuudessa aineeseen vaikuttavista voimista. Kun kivi putoo maahan,
kun _kaksi_ atoomia yhtyy muodostaakseen uuden, kun nämä uudet atoomit
liukenevat vedessä imeytyäkseen ilman painosta ja huokoisvedosta
kasviin j.n.e., ei voima siinä ainoastaan vaikuta aineeseen yleisenä
attraktsionina ja repulsionina, vaan se myöskin välittömästi johtaa
jokaisen atoomin sinne, mihin sen on mentävä. Kasvin elinvoima ei ole
muuta kuin summa niistä eri voimista, jotka yhteensä aikaansaavat
kasvin s.o. luovat sen. Mutta eikö myöskin tuo suuri yleisvoima ole
tuollainen koko luonnon _elinvoima_, joka erityisten luonnon voimain
kautta ei ainoastaan vaikuta aineeseen, vaan myöskin järjestää sen
niin, että kaikkisuus luopihe yhtenäisine sisältöineen? Toden totta, ei
ole Jumalaa, on vaan yleisvoima, joka on kudos äärettömän moninaisesti
yhteisvaikuttavista yksinkertaisemmista voimista. Kirjoittaja koettaa
valaista väitettään m.m. kemiallisen heimolais- eli taipumusvoiman
avulla, joka ilmaantuu m.m. siinä, että kaksi atoomia vetyä aina yhtyy
yhteen atoomiin happea. Tämä yhteys muodostaa uuden yhteyden, nimittäin
atoomin vettä. Kysyn, eikö tämä heimolaisvoima, tämä tuntematon ilmiö
ole todellinen elinvoima niille uusille yhteyksille, joita sanotaan
vesiatoomeiksi. Tai jos elinvoimaa s.o. sitä voimaa, joka järjestää ja
yhdistää erilaiset atoomit määrätynlajiseksi yksilöksi, kutsumme sen
sieluksi, eikö tämä sielu ole täysin sama asia kuin tuo muuten
tuntematon heimolaisvoima?"

"Samalla tavalla voisi tarkastaa myöskin monimutkaisempien atoomien
syntyä: jokainen atoomi alunaa on esim. aina saman lain mukaan
muodostunut yhteys 66 yksinkertaisesta atoomista, joiden joukossa on
aina viiteen erilaiseen aineeseen (kun esim. puun kudoksissa on vaan
kolmea lajia: hiiltä, vetyä ja happea). Se ei ole mikään sattuma, joka
yhdistää nämä 66 atoomia, sillä jokainen tällainen yhteys on rakennettu
aivan samalla tavalla kuin muutkin -- niinkuin mansikka on toisensa
näköinen, tai vielä enemmänkin. Se kemiallinen voima, joka synnyttää
aluna-atoomit, on aivan yhtä pätevästi sen 'elinvoima' kuin mansikan
elinvoima on se monimutkainen voima, joka muodostaa atoomit
mansikaksi."

"Jos tarkastetaan alunakristallia, joka kasvaessaan suuremmasta
määrästä alunaliuosta on erittäin kaunis ja säännöllinen oktaedri, niin
täytyy se tunnustaa yhtä selittämättömäksi tulokseksi kuin mansikka tai
joku muu luonnontuote. Väitetään ehkä, että sen säännöllisyys on
seuraus siitä, että eri aluna-atoomeilla on määrätty muoto ja että ne
yhteenliitettyinä muodostavat säännöllisen tuloksen. Niin ehkä onkin.
Mutta ei saa unohtaa, että tälläinen selitys -- tietysti niin pitkälle
kuin se ulottuu -- myöskin voidaan antaa kasvin elinvoimasta: se
eroitetaan niin hyvin kuin voidaan useiksi eri voimiksi. -- Mutta kun
tässä ei päästä mihinkään yksinkertaisten tunnettujen voimain avulla,
niin keksitään uusi: kasvin _elinvoima_."

"Mutta tässä sopii kysyä: mitä järkevätä syytä on pitää sellaista
monimutkaisempaa voimaa kuin esim. mansikan elinvoimaa riippuvana
jostain luonteeltaan toisellaisesta kuin on esim. se yksinkertaisempi
sähkövoima, joka yhdistää alunan yksinkertaiset atoomit yhdeksi
ryhmäksi? Jos sähkö on erityisellä tavalla kokoonpantu aine, joka
välittää kemiallista yhteyttä korkeampaan tarkoitukseen aijottujen
atoomien välillä, mistä tulee sitten tämä sähkö? Eikö sen alulla ole
mitään tekemistä niiden korkeampien tuotteiden alun kanssa, joiden
yhteyttä se välittää?"

"En voi muuta ymmärtää kuin että syynä siihen, miksi luulemme paremmin
tuntevamme aineellisten atoomien vetovoiman alkua kuin kasvin
syntymisen alkua, on se, että meidän mielestämme attraktsioni on jotain
yksinkertaista ja ilmenee kaikessa aineessa, jota vastoin viimemainittu
ilmenee vaan pienessä osassa siitä. Kasvin syntyä emme voi selittää --
se on siis varmaankin Jumalan luoma, mutta atoomien yhteys on
yksinkertainen asia, se perustuu atoomien -- attraktsioniin. Niin
tavallisesti selitetään. Mutta mistä syystä attraheerautuvat atoomit?
Niin, sitä ei kukaan tiedä. Jumala on ehkä sen niin luonut, antanut
niille semmoisen _voiman_. (Varotaan sanomasta, että Jumala ehkä yhäkin
_luopi_ niin.)"

"En voi tässä olla syyttämättä kemistejä yleensä jonkinlaisesta
epätieteellisyydestä. Heidän kuulee usein, ylistäessään luonnon
syvimpiin salaisuuksiin tunkevaa tiedettään, huudahtavan, että Jumalan
tunteminen on ainoastaan sen kautta mahdollinen. Olkoon vaan, että tämä
tie on siihen tarpeellinen, mutta kun he väittävät, että he ovat
oppineet tuntemaan Jumalan paremmin kuin muut, niin he erehtyvät. He
kun tutkivat Jumalan ihmeellisiä ja lainmukaisia tekoja niiden
yksityiskohdissa, niin heidän uskonsa siitä voimistuu, mutta tieto
Jumalan todellisesta laadusta on heidän kauttaan vaan aivan vähän
laajentunut."

"Ne ovat voimat, jotka minun käsitykseni mukaan ovat tämän tiedon
tiellä. Puhuakseni vielä kemistien kieltä _on koko luonto tulos
voimista_. Ainoastaan niitä tarvitaan kaikkien aineellisten ilmiöiden
synnyttämiseksi alkuaineesta. Nämä voimat ovat enemmän tai vähemmän
laajaperäiset. Yksinkertaiset ovat yhdistetyimpien palveluksessa ja
syntyvät niistä ja niitä taas järjestävät toiset j.n.e. Meillä on
sanalla sanoen kouraantuntuva selitys maailmanluomisesta."

"Vahinko vaan, että kaikessa tässä on unhotettu yksi asia, joka
muistuttaa eukosta, joka mitä kauneimmin kehui vastasyntynyttä lasta:
sillä oli niin kauniit siniset silmät, niin suloinen suu, niin
kaunismuotoinen pää; sillä ei sanalla sanoen ollut muuta vikaa kuin se
että -- siltä puuttui henkeä."

"Samoin on nykyisen luonnontieteellisen maailmanluomisen laita: _henki_
on poissa. Noiden monien voimien joukosta on unohdettu yksi, joka
sittenkin on kaikista tärkein."

"Mitä se on kuin intialaiset tarkoittavat Brahmalla? Muhamettilaiset
Allahilla? Kristityt Jumalalla? Ei kukaan kieltäne, että niillä on
tarkoitettu maailman alkua, voiman _luojaa ja ylläpitäjää_."

"Me voimme siis ilman epäilystä sanoa, että tuo yllämainittu
yleis_voima_ on juuri jumala, joko häntä sitten mainitaan yhdellä tai
toisella nimellä. Jumala ei siis ole muuta kuin vastamainittujen
kaikkien voimain yhteys; hän on luonnon elinvoima, joka luonnossa
ilmaisekse äärettömässä määrässä äärellisiä voimia, jotka
lukemattomilla tavoilla ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa."

       *       *       *       *       *

Usein olivat Soldanin mieliharrastukset keskeytyneet ulkonaisten
vaikutusten vuoksi. Milloin olivat siihen olleet syynä olot, niinkuin
silloin kun hänen oli pakko luopua maalauksestaan, milloin taas hän
itse yhdessä olojen kanssa, niinkuin Giessenissä, jossa hänet
temmattiin pois kemian kokeilupöydän äärestä. Tällä kertaa täytyi
filosoofisen ja teoloogisen kirjailijan panna paperinsa kokoon ja
jättää se harrastus lepäämään epämääräisiin aikoihin. Sillä eihän
kaukaisessa maaseudussa ruokapalkoillaan eläminen ollut juuri omansa
kehoittamaan kirjailemiseen. Eikä tuottavampaakaan toimialaa ollut
tiedossa. Ei siis muuta neuvoa kuin mitä pikimmin toteuttaa tuuma
Ameriikkaan lähdöstä. Siellä häämöitti vapaus, siellä tulisi aina
olemaan työtä tekevälle, siellä voisi jokainen itse valita
harrastustensa piirin, siellä löytää alansa tai luoda sen.

Ja kun oli käsissä toiveiden toukokuu, kun nurmet vihersi ja kosken
kohina kuului yksinäisen avonaisesta ikkunasta ja Mälari loi
jääpeitteensä, niin astui Soldan höyrypurteen ja riensi Tukholmaan
etsiäkseen siellä laivaa, joka veisi hänet vesien taa.

Sekavat tunteet rinnassa katseli hän Mälarin jälelle jääviä rantoja.
Suomessa luuli hän kulkevansa, Suomesta lähtevänsä. Sillä Mälari on
Saimaan näköinen niinkuin mansikka on toisen mansikan näköinen.

Maisteri S.A. Hedlund istui eräänä päivänä loppupuolella toukokuuta
asunnossaan Sperlingin mäellä Tukholmassa, kun ovi avautui ja sisään
astui roteva suippopartainen mies, päässä siniset lasisilmät. Hedlund
oli juuri saanut maksaa takauksen erään karanneen ystävänsä edestä ja
oli siis huononlaisella tuulella vieraita vastaanottaakseen.

-- Etkö tunne minua? kysyi tulija.

-- En.

Mies otti pois lasisilmänsä ja huudahti:

-- Mainiota! Sitten eivät venäläiset nuuskijatkaan tunne minua.

Se oli Soldan, Mutta yhtäkkiä huudahti hän, katsahdettuaan ulos
kadulle: -- Mitä näen minä? Westermarck? Huuda hänet sisään.

Hedlund juoksi avopäin kadulle ja huusi sisään vieraan, joka oli
Soldanin vanha kadettitoveri, kapteeni Westermarck -- sama, joka oli
ollut saattamassa häntä laivaan Pietarista lähdettäessä -- ja oli nyt
Tukholmassa toimittamassa jotain kanuunain tilauksia Venäjän valtiolle.
Se oli iloinen kohtaus.

-- Katsos, sanoi Soldan, osoittaen univormuun puettua upseeria
Hedlundille. -- Tuollainen komea herra olisin minäkin voinut olla ja
kantaa tuommoisia koristuksia ja ritarimerkkejä, jos olisin siivosti
käyttäytynyt.

-- Kadutko?

-- Kadunko! Ei, veliseni, en suinkaan kadu!

Soldan jäi asumaan Hedlundin luo muutamiksi päiviksi, mutta eräänä
aamuna sanoi hän: Nyt täytyy minun lähteä. Kävelin tois-iltana
Karlsbergin käytävässä Westermarckin kanssa, kun Suchtelen (Venäjän
silloinen lähettiläs) ajoi ohi. Tietysti tervehti Westermarck. Eilen
tiedusteli konsuli Mollerius Westermarckilta, kenen seurassa hän oli
kulkenut. Westermarck ei voinut tehdä siitä selkoa. Nyt täytyy minun
poistua täältä, sekä hänen tähtensä että itseni tähden.

Tämän kohtauksen on Hedlund kertonut muistosanoissaan Soldanista. Se
tapahtui alkupuolella kesäkuuta ja kun ei Hedlundillakaan ollut sillä
haavaa mitään tekemistä Tukholmassa, vei hän pakolaisen varmaan piiloon
isänsä maatilalle Eldgarnin saareen Mälarin vesien turviin. Täällä
viipyi Soldan kolme viikkoa ystävällisessä perheessä, eli kuin Saimaan
saaressa ja oli onnellinen. Vihdoin viimeinkin sai hän mielinmäärin
sivistynyttä seuraa, sai puhella ja vaihtaa mielipiteitä ystävän
kanssa, joka häntä ymmärsi ja tahtoi häntä kuunnella. "Me nautimme
yhdessä luonnosta", kirjoittaa Hedlund, "istuimme sammaleisessa vuoren
halkeamassa, ja katselimme, kuinka aurinko laskeutui Vendtholmin taa.
Filosofia ja uskonto olivat aina uudistuvat puheenaineemme. Soldan oli
hegeliläinen, minä olin silloin vielä kirkollinen, jolla kannalla vielä
pysyin pari vuotta, kunnes lukemalla raamattua ja panemalla muistiin
paralellikohtia tulin vakuutetuksi raamatun auktoriteetin
kestämättömyydestä. Mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan häirinnyt
sydämmellistä väliämme."

Eräänä päivänä oli Soldan Eldgarnin perheen kanssa vieraissa lähellä
olevassa Farentunan pappilassa. Soldanilla oli viulunsa mukanaan.
Nuoriso lähtee marssimaan viheriän pihamaan ympäri, Soldan asettuu
etunenään ja alkaa soittaa -- marseljeesia. Marseljeesia rauhallisessa,
lainkuuliaisessa, kuninkailleen uskollisessa Ruotsin maalaispappilassa!
Kovin kauhistuivat siitä ukkoset: vanha rovasti ja hänen lankonsa
intendentti Axel Nyström. Mikä lienee vallankumoilija koko tuo pitkä
huikari, jonka ei tiedä edes oikeata nimeä. Mutta vanha ukko Hedlund
pelkää vielä pahempaa: että hänen poikansa Sven on joutunut venäläisen
vakoilijan pauloihin.

Sillä välin kun Soldan piili Eldgarnissa, oli Arvidsson Tukholmassa
toiminut hänen hyväkseen kuulustelemalla hänelle sopivaa tilaisuutta
päästä Ameriikkaan. Hänen onnistuikin saada tietoonsa norjalainen
laiva, joka lastasi rautaa New-Yorkiin, ja kapteeni lupasi ottaa
Soldanin mukaansa. Saatuaan siitä tiedon lähti Soldan kesäk. 21 p:nä
Eldgarnista Tukholmaan.

Maasta pääsö kohtasi kuitenkin vaikeuksia passin vuoksi. Soldan itse ja
hänen ystävänsä saivat juosta sinne tänne, kunnes Arvidssonin
vihdoinkin onnistui Tukholman silloisen poliisimestari Bergmannin
kautta järjestää asiat niin, että passiin tarvittavat allekirjoitukset
saatiin. Hän ei sanonut sietävänsä nähdä, että suomalainen
luovutettaisiin Venäjälle, ja niin oli asia reilassa.

Hedlund saattoi Soldanin venheellä peninkulman matkan sinne, missä
laiva oli ankkurissa laivasillan ääressä. Soldan nousi laivaan ja
Hedlund seisoi maissa ja ystävykset heittivät toisilleen
lakkinsa viimeisiksi hyvästiksi. Se oli juhannusaatto. Ja niin oli
Soldan alkanut pitkän retkensä suureen länteen.

Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkun Bröderne -- se oli laivan nimi
-- pääsi ulos Tukholman saaristosta. Tuuli oli vastainen, puhalsi
idästä, juhannuspäivänä ei oltu tultu pitemmälle kuin Sjötulleniin,
jossa laskettiin ankkuri ja mentiin maihin juhannusta viettämään
Ladugårdsgärdetissä, missä oli soittoa, tanssia, juhlariukuja,
taalalaistyttöjä, sotamiehiä ja punssia. Soldankin oli siellä. Vasta 29
p:nä pääsi laiva ulos Sandhamnista, kun tuuli vihdoinkin oli kääntynyt
länteen.

Laivan maatessa Sandhamnissa kirjoittaa Soldan sieltä kirjeen
Hedlundille. Hän on pahalla tuulella viivykin tähden ja sitten eivät
kaikki vaarat vielä ole ohitse. Laivan on määrä pysähtyä Helsingörissä.
"Juutinrauma painaa rintaani kuin laivan ankkuri, vaikka minä luulen
olevani jotakuinkin selvillä itseni kanssa siinä tapauksessa, että
vihollinen saisi minut käsiinsä. Siitä olen varma, että ne kyllä
kustantaisivat kuriirin ja antaisivat hänelle kunniamerkin palkinnoksi
tyhmästä päästäni." -- -- "Mutta sanohan itse, eikö ole aika omituista
kulkea näin milt'ei Suomen nenän editse -- ja ett'ei sinne luultavasti
koskaan saa palata? Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus
tuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki oman
elämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä."

Helsingöriin saapui laiva vasta heinäkuun 11 p:nä, oltuaan siis
matkalla Tukholmasta kolmatta viikkoa ja koko ajan vastatuulessa, joka
kerran ruvettuaan sille sijalle pysyi yhtäläisenä aina Ameriikkaan
saakka. Helsingörissä ei tapahtunut mitään onnettomuutta eikä
kiinniottajia näkynyt eikä kuulunut. Varmuuden vuoksi oli perämies
kuitenkin rautaharkkojen väliin kaivanut kuopan, jonne Soldan saisi
ryömiä piiloon vaaran uhatessa. Odottaessaan kapteenia maihin tulevaksi
kirjoittaa hän kirjeitä sekä Hedlundille että veljelleen Suomeen.
Jälkimmäisen pyytää hän jättämään Arvidssonnin toimitettavaksi
edelleen. Se on kirjoitettu niin hienolle paperille, että sen voi
kääntää kuinka pieneksi tahansa ja pistää liivintaskuun. "Nyt juuri
tuli kapteeni ja ilmoitti 'all right'. On siis kaikki päivänselvää. Me
nostamme ankkurin varhain aamulla. On siis myöskin päivänselvää, ett'en
puhu siitä asiasta sen enempää. Niin, sen verran saat vielä tietää,
että minä huomenna tarjoon punssia matruuseille; on näet minun
syntymiseni päivä, 32 vuotta, toivoakseni samalla myöskin
uudestasyntymiseni. Annoin tuoda maista aarakkia ja sokeria. -- Saavun
kyllä köyhänä kuin lutikka Ameriikkaan, mutta minä ajattelen, ainakin
nyt, että juuri se on kaikista hauskinta. -- -- P.S. -- Oletko kuullut
sen liikuttavan tarinan Kukosta ja Hanhesta? He lähtivät purjehtimaan
ja silloin pyysi hanhi kukkoa kiipeämään maston nenään ja tähystämään
maata, ja kukko kiipesi maston nenään ja huusi: -- 'Siinä on Helsin --
göör!' -- -- johon hanhi vastasi: -- 'Onko niin -- onko niin -- onko
niin!' Terveisiä! -- Minulla on kunnia piirtää j.n.e. Mutta kunniasta
muistuu mieleeni, että sinä saat olla hyvä ja suorittaa postimaksun
tästä kirjeestä: minä suorastaan en voi sitä tehdä. -- Tahdon kuitenkin
koettaa pientä viekkautta. Ehkä tekee laivan isäntä, nähdessään kuoren
päällä kapteenin käsialan, pienen taloudellisen erehdyksen! ja niin
jääpi petos viimeiseksi työkseni Euroopassa -- hyvä merkki!"

Näin hilpeällä mielellä erosi siis Soldan vanhasta Euroopasta ja lähti
hyvällä luottamuksella pyrkimään valtamerien yli uuteen maailmaan.



11.

Atlantinmerellä.


_Päiväkirja merellä. -- Hänen rukouksensa. -- "Strauss ja Ullman" --
Straussin oppi nerosta. -- Mietteitä Jumalan olennosta. -- Jumalan
immanensi. -- Ulos Atlantille. -- Jumalan persoonallisuudesta. --
Delfiinejä. -- Luonnosta Atlantilla. -- Pahoja unia. -- Luonnontutkija.
-- Luonnonihailija. -- Ihana yö ja aamu. -- Valaskaloja. -- Suunnitelma
suureen teokseen. -- Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. --
Sandy hook. -- Tulo Ameriikkaan_.

Hän on päässyt rauhaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Ei ole enää
pelkoa takaa-ajajista, eivät ahdista enää pienet jokapäiväiset
kysymykset, miten tulla toimeen, miten olla. Ei hermostuta
epätietoisuus tulevaisuudesta eikä elinkeinoista, sillä ennen
Ameriikkaan tuloa on niitä turha ajatella.

Maailma on nyt siinä, missä se on, laivassa, käsin koskettavissa, ja
elämä, se on elämää laivalla. Edestä ei näy muuta kuin merta, takaa ei
muuta kuin merta ja molemmilla kupeilla on maailmanlaitaan yhtä pitkä
matka. Ja sentähden hän nyt nauttii sanomattomasti ja on onnellinen ja
tyytyväinen. Kirjeissä ja päiväkirjoissa olemme ennen tuon tuostakin
tavanneet alakuloista mieltä, Atlantilla pidetystä päiväkirjasta emme
tapaa siitä ainoatakaan ilmausta.

Ameriikasta kirjoittamassaan kirjeessä Hedlundille antaa hän seuraavan
kokonaiskuvan matkastaan:

"Merellä olin minä erinomaisen hyvässä kunnossa, vaikka matka kestikin
80 vuorokautta. Monesta ihanasta päivästä minä nautin ulkona aalloilla.
Mutta kun useiden päivien itsepäisen vastatuulen jälkeen 'purjetuuli'
valjastettiin laivan eteen ja kuletti sitä niinkuin nelivaljakolla, tai
kun yö oli pimeä ja taivas valaistu hohtokivillä tai kun pieni myrsky
pilvisenä yönä hämmenteli oikean komean fosforisopan 'Veljesten' kokan
edessä, silloin oli ihanaa merellä. Siellä oli usein ihanaa; minä opin
rakastamaan merta, eikä minua mikään painanut. Ajattele vaan: uusi
aurinko joka aamu, yksi toistaan ihanampi, jonka, ynnä rinnan täyden
raitista aamuilmaa, saapi palkaksi muutamain tuntien unesta, josta ei
tule puutetta laivalla; ja ilta-aurinko tulee aina kaupanpäällisiksi.
-- Usein näytti minusta kuin voisi merellä päästä vielä paremmaksi
tutuksi luonnon kanssa kuin maalla, jossa luonto on ikäänkuin
sotkuksissa. Se on niin rehellistä ja puhdasta peliä, kun aamuaurinko
luo ensimmäisen kultauksensa tasasesta meren laidasta; aivan
toisenlaista kuin silloin, kun se matelee ylös aitoja ja kattoja myöten
maalla. Sinä näet merellä ihan kuin kouraan tuntuvasti, että tässä on
matematiikkaa mukana, sinä näet silmilläsi, että maa on pyöreä; vasta
merellä huomaat sinä oikein selvästi, että taivaankappalten radat eivät
ole vedetyt vapaalla kädellä, vaan kompassin ja sirkkelin avulla. --
Kun ei valtameren yli purjehtiessa ole mitään parempaa ajateltavaa kuin
-- taivas ja maa, niin käy mielikuvitus niin korkealentoiseksi, että
ihminen leikkii palloa maapallon kanssa ja kiinnittää tuhannet tähtöset
märän sormensa päähän, niinkuin olisivat ne hiekkajyväsiä. On jotain
oikein jumalallista tuollaisessa leikissä."

Sellainen on kuva yleispiirteissä, yksityiskohdissa on se vielä
viehättävämpi, tarjoten maisemia mereltä ja kuvia purjehtijan
aate-elämästä. Seuraamme näitä molempia esittämällä niitä päiväkirjan
mukaan, jota hän pitää rinnakkain näistä molemmista: merestä ja
mietteistään merellä.

Päiväkirja alkaa keskiviikkona heinäkuun 25 p:nä. Laiva on pääsemässä
Englanninkanavaan Galloperin majakan ja Flamandin matalikon välillä.
Lähtien Helsingöristä 11 p:nä on se siis ollut Pohjanmerellä liki kaksi
viikkoa. Ja yhä vaan kestää kiukkuinen vastatuuli. He ovat jo viidettä
vuorokautta koettaneet päästä kanavaan, mutta aina vaan kantaa tuuli ja
laiva luovailee yhä Galloperin matalikon tienoilla.

Varhain aamulla mainittuna päivänä tulee höyrylaiva näkyviin ja "kulkee
suoraan tuulta vastaan ja meidän ohitsemme. Se kohoo pystyyn ja painuu
alas kuin ylpeä hevonen, kuitenkin juhlallisemmin ja suuremmoisemmin.
Tuo rohkea rinta nouse esiin vedestä ja kohoo niin korkealle,
että emäpuu tulee näkyviin; ja sen liikkeen aikana näkyy kuin
suonenvedontapaisia tempauksia vähäisillä väliajoilla. Kun sellainen
seisaus ilmaantuu, luulee ja ikäänkuin toivoo katsoja, että liikunta
alaspäin aaltoa myöten alkaisi, mutta niin ei tapahdu; sen sijaan
tunkee uusi vesivuori ja taas uusi rintaa vastaan ja kohottaa
jättiläisen kokkapuolen niin korkealle, että luulee perän välttämättä
pitävän sukeltaa veden alle." --

Höyrylaivat olivat silloin vielä uudet, olivat olleet tuskin kymmentä
vuotta käytännössä ja olivat siis omiansa huomiota herättämään,
varsinkin niissä, jotka eivät purjeilla päässeet paljon paikalta
liikkumaan. Sinäkin päivänä oli edistytty taapäin. Iltapäivällä kiihtyy
myrsky. Aalto toisensa perästä huuhtelee kantta. Purjeita pienennetään
niin paljon kuin mahdollista. "Kasvot käyvät totisiksi, kun koko laivan
runko natisee, mutta pelkoa se totisuus ei ole. Se on vaan arvokkain
tapa olla läsnä niin totisessa ja suuremmoisessa elementtien
näytelmässä. -- -- Kun joimme teetä, puhalsi ankara vihuri ja yht'äkkiä
kuului ukkonenkin. Rautalasti romisee laivan ruumassa ja kun laiva
jonkun kerran kallistuu oikein kovasti, kuuluu rautatankojen kolinaa,
joka päättyy pahaan rämähdykseen. Lasti on kuitenkin hyvin telkitty,
vakuutetaan minulle."

Seuraavana päivänä, heinäkuun 26 p:nä, muistiinpanot alkavat näin:

"_Sillä muuta perustusta ei taida yksikään panna, vaan sen, kuin pantu
on, joka on Jeesus Kristus_. Kor. 3:II.

"_Ettekö te tiedä itseänne Jumalan tempuksi ja että Jumala asuu
teissä._ 1 Kor. 1:14."

Ja sitten seuraa näin kuuluva kappale, jonka päällä ovat sanat: "Minun
rukoukseni esim. Guldsmedshyttanissa."

"Olen kärsinyt, olen kovia kokenut, vaikeita päiviä olen elänyt. Ja
minä olen jättänyt sieluni Kaikkivaltiaan huostaan ja muserrettuna
anonut hänen apuansa. Kylmät väreet olivat kerran sellaisena hetkenä --
eräänä hetkenä kohta uudestasyntyneen vakaumukseni jälkeen -- saamani
kauhea vastaus kysymykseeni: 'Onko sinulla Jumala? Etkö ole
teeskentelijä? Sinä olet todistellut pois häntä sielustasi! Auta nyt
itseäsi tai menehdy!' Minä en ole sepittänyt tätä, tapaus on mainittu
päiväkirjassani. Syvästi liikutettuna heittäysin minä polvilleni ja
painoin vetiset silmäni päänaluseeni: 'Isä, käsitettävä tai
käsittämätön, mikä olletkin! Sinä näet, että minä kaikella sillä
voimalla, minkä minun sielulleni annoit, etsin Sinua ja pyrin päästä
tahtoasi täyttämään: Ohjaa minua oikealle tielle, jos olen eksynyt.
Että annat minulle anteeksi, jos olen hairahtunut, sen tiedän!"

Tämä mielenpurkaus tulee hiukan odottamatta, mutta itse on hän
kuitenkin selvillä sen syistä. Moneen vuoteen ei hän sano osanneensa
rukoilla. Syynä siihen ovat olleet hänen filosoofiset lukunsa, "jotka
meidän aikanamme niin kernaasti ja helposti johtavat epäilykseen, mutta
eivät silti yhtä helposti vapauta. Koettelemuksen hetkinä, sen tietää
jokainen, joka ei ole tyhmä tai kevytmielinen ja jolla on ollut kovia
taisteluita elämässä, vedetään epäilijää niinkuin uskovaistakin
vastustamattomalla voimalla, joskaan ei aina rukoilemaan tavallisessa
merkityksessä, niin ainakin ajattelemaan kaiken onnen ja surun alkua.
Tunnemme oman voimattomuutemme ja meitä kehoitetaan ja pakoitetaan
_ikävöimään_ ja samalla _toivomaan_ voimaa, joka voi antaa tukea
kaikissa kohtaloissa."

Vielä paremmin selittää hänen mielialansa kääntymistä näihin asioihin
seuraavat sanat, jotka hän samana päivänä on kirjoittanut
päiväkirjaansa: "Olen lukenut 'Strauss och Ullmannin'", -- ja toiset,
jotka tavataan niinikään samana päivänä veljelle kirjoitetussa
kirjeessä: "Jos tahdot tietää, millainen maailman-katsantotapani tätä
nykyä on, niin hanki itsellesi kirja: 'Strauss och Ullmann'."

Hänellä oli matkalukemisenaan tuo siihen aikaan niin suurta huomiota
herättänyt teos, kuuluisan tohtori D.F. Straussin, Jeesuksen elämän
kirjoittajan ruotsiksi ilmestynyt kirjanen "Det förgängliga och
beståndande i Christendomen." [Katoova ja pysyvä kristinopissa.] Tässä
kirjasessaan esittää tuo suuri filosoofi selvästi ja pelkäämättä
oppinsa äärimmäisenä tuloksena, että Kristus hänen käsityksensä mukaan
ei ole jumalanpoika, vaan ihminen korkeimmassa ilmestymismuodossaan
s.o. nero. Kun Straussin oppi ainakin siksi kerraksi teki Soldaniin
mitä valtavamman vaikutuksen ja oli nähtävästi käännekohtana hänen
fiiosoofisessa kehityksessään, tehtäköön kirjan sisällöstä lyhyesti
selkoa.

Mainittuaan esipuheessaan, että hänen teostansa Jeesuksen elämä on
käsitetty negativisesti eli ett'ei siinä muka olisi mitään asetettu sen
Jeesuksen sijaan, joka siinä kielletään, nimittäin yliluonnollinen,
ihmeitä tekevä Jumalan poika, käy Strauss tässä toisessa teoksessaan
luomaan hänestä sitä kuvaa, jonka hän hänestä on saanut.

Kirjanen alkaa polemiikilla Paavalia vastaan, joka (Kor. 15:32) sanoo
tulevassa elämässä odotettavan palkinnon toivossa taistelevansa
Kristuksen puolesta. Tätä katsantotapaa Strauss pitää paljoa alempana
kuin sitä, joka kaikista toivotuista palkinnoista huolimatta vaikuttaa
totuuden puolesta, totuuden itsensä voiton vuoksi. Hän itse ainakaan ei
semmoista toivoa tarvitse, yhtä vähän kuin häntä pelottaa toisessa
elämässä uhkaava rangaistuskaan. Ei hän siltä kuitenkaan kiellä
kuolemattomuutta. Hän vaan perustaa sen kokonaan muuhun kuin kostoon.
Paha ja hyvä kantaa palkkansa jo tässä elämässä ja tuntuvat niiden
seuraukset tulevassa elämässä siellä yhä jatkuvan kehityksen muodossa.

Niinikään vastustaa Strauss apostoolista käsitystä siitä, että ell'ei
Kristus olisi noussut ylös kuolleista, olisi heidän saarnansa
mitätön ja usko häneen turha. Hänelle ei ole ylösnousemisen ihme
minkäänarvoinen, vaan perustaa hän uskonsa Kristukseen yksinomaan hänen
elämäänsä ja vaikutukseensa maan päällä.

Ei hän myöskään katso kristinopin elinjuureksi sitä, että Kristus olisi
kuolemansa kautta vapauttanut meidät jumalan vihasta ja synnin
rangaistuksesta. Kieltämättä on Uuden Testamentin väärinselitystä
väittää sen opiksi oppia vihastuneesta, kostonhimoisesta jumalasta,
joka vasta Pojan veren kautta voitiin saada muuttamaan mieltänsä
lempeämmäksi syntistä ihmiskuntaa kohtaan. Ei ole totta, että Jumala
vaatii uhria, sillä jo Jeesus itse ja apostolit esittävät Jumalan armoa
ja vanhurskautta ei seurauksena Jeesuksen kuolemasta, vaan
edelläkäyvänä syynä siihen. Jos syntein anteeksiantaminen on
mahdollinen muuttumattoman ja kaikkivaltiaan Jumalan puolesta, niin
on sen täytynyt Hänen puoleltaan olla olemassa samanlaisena
ijankaikkisesti, mistään satunnaisesta tapahtumasta riippumatta.
Sitäpaitse ei ole Jumalan oikeudentunnon mukaista, että yksi saa kärsiä
kaikkien edestä. Jumalan hyvyys muka kyllä tahtoisi vapauttaa kaikki
rangaistuksesta, mutta hänen vanhurskautensa ei myönnä rangaistuksen
täydellistä anteeksiantamista. Vaan ei ole hyvyyttä se hyvyys, niinpian
kun viaton tietäen tahtoen jätetään rangaistavaksi, silloinkun
syylliset saavat kulkea vapaina.

Vaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei olekaan tältä kannalta
katsottava. Sen tarkoitus oli toinen. Se tuli välttämättömäksi hänen
tahtonsa puhtauden ja voiman kautta, joka kielsi hänet väistymästä
taistelussa hänen käsittämänsä totuuden ja hänen elämänsä tehtävän
puolesta.

Koetettuaan sitten osoittaa, että Jeesuksen n.k. ihmeteot eivät enää
voi semmoisina esiintyä meille, joskin ne semmoisina esiintyivät hänen
aikalaisilleen, tahtoo Strauss vielä osoittaa, että hänen tehtävänsä
siveellis-uskonnollinen arvo ja merkitys ei niiden kautta lisäänny,
vaan päinvastoin kärsii, koska niiden täytyy olla joko väärin
tulkituita, erehdyttävästi esitetyitä tai seurauksia joko tekijäinsä
tai ympäristön, esim. parannettujen sairaiden, sairaloisesta tilasta.

Kristuksen synnynnäinen jumaluus, hänen sikiämisensä pyhästä hengestä
ja syntymisensä neitseestä Mariasta on lopuksi sekin Straussin mielestä
hylättävä, koska Jeesus, vaikkakin hän olisi syntynyt ilman maallista
isää, ja siis siltä puolen synnitönnä, kuitenkin olisi saanut synnin
äidinperinnöksi. Ei siis Jeesuksen syntyminen ilman isää anna meidän
uskollemme mitään uutta tukea, mitä sillä ei jo ennestään ole.

Mutta kaikista vaikeinta on meidän käsittää -- sanoo Strauss --
Jeesus Nikealaisen uskontunnustuksen mukaan, syntyneenä isästä
ijankaikkisesta; ja Johanneksen mukaan sanana, joka oli ijankaikkisesti
Jumalan tykönä, jonka kautta Jumala on maailman luonut, joka sitten
muuttui lihaksi ja asui meidän tykönämme palatakseen viimein siihen
ihanuuteen, joka sillä aina on ollut Jumalan tykönä. Kuinka vieraaksi
ja kaukaiseksi muuttuu meille Kristuksen kuva tämän kautta! Emme voi
enää ajatella hänessä mitään tosi-inhimillistä, eivät hänen
tietoisuutensa ole meidän, eivät hänen hyveensä inhimillisiä hyveitä,
koska koko hänen henkinen ja siveellinen elämänsä lepää perustuksilla,
jotka meiltä muilta kokonaan puuttuvat.

Ja vielä vaikeampi on Straussin ajatella Luoja ihmiseksi muuttuneena,
yhtenä ainoana henkilönä. Sen hän kyllä voi käsittää ja pitää sen
välttämättömänä käsitteenä, että absoluuttinen ilmasekse kaiken
äärellisen tuloksena, mutta kuinka se voisi koko täydellisyydellään
uppoutua yhteen ainoaan äärelliseen olentoon, se tuntuu hänestä yhtä
mahdottomalta kuin tahtoisi joku väittää, että harmonian sisältö voi
ilmaantua yhdessä ainoassa säveleessä. Joko on siis Jumalan ihmisenä
ilmestyminen tapahtunut koko ihmiskunnassa tai ei se ollenkaan
tapahtunut.

Strauss on taipuvainen ensimainittuun. Pantheismi opetti näkemään
Jumalan ilmautumista luonnossa, mutta silloin se myös ilmestyy hengen
maailmassa: taiteessa, valtiossa ja historiassa. Hengen maailman
korkeimpia edustajia ovat nerot, ne, jotka elähyttäen ja uutta luoden
ovat vaikuttaneet ihmiskuntaan. Neroja jo kaikkialla ihaillaan ja
niille patsaita pystytetään. Ja kaiken tämän johdosta lausuu Strauss
rohkean väitteensä: Ainoa ihailu (dyrkan) -- valitettakoon sitä tai
iloittakoon siitä, kieltää sitä ei voi -- joka meidän aikamme
sivistyneillä vielä on jälellä uskonnollisen rappeutumisen jälkeen, on
neron ihailu (Cultus des Genius). Ja neron tekee hän Kristuksesta sen
perusteella, että tapaa hänessä kaikki neron tunnusmerkit:
sielunvoimien sopusoinnun, suuren aatteen, jonka hyväksi taisteli ja
uhrautui, suuremmoisen voiman, jolla hän vaikutti ensin ympäristöönsä
ja sitten jälkimaailmaan ja sitä seuraavat vaikutukset rakkauteen ja
vihaan. Samalla kun Kristus siis on nero, verrattava esim.
Sokratekseen, seisoo hän kuitenkin muita neroja äärettömästi ylempänä
työnsä kautta, sillä ei mikään ennen häntä elänyt nero ole siihen
määrin kuin hän kohottanut kansakuntain katseita korkeuteen ja
opettanut heitä syvemmin ja oikeammin tuntemaan, käsittämään ja
kunnioittamaan niitä voimia, rakkautta ja hyvyyttä, jotka kaikkea
olevaista hallitsevat. Ja sentähden ansaitsee kristinuskon
perustajanero ihailumme ennen kaikkia muita neroja. Häntä etevämpää ei
ole ollut, eikä tulekaan olemaan.

Samassa kirjassa on vastaus Heidelbergin professorilta Ullmannilta,
joka puolustaa protestanttisen kirkon tavallista käsitystä
Kristuksesta.

Tämä kirjanen, jossa taistellaan ihmiskunnan suurimmasta ja kaikkina
aikoina jännittävästä kysymyksestä, on nyt Soldanilla luettavana.
Taivaan ja maan välillä väikkyessään on hän sen johdosta tullut
pakoitetuksi vastaamaan kysymyksiin, joista ei kukaan ajatteleva
ihminen koskaan ole päässyt ohi.

Ja hän ryhtyy sitä tekemään hänelle omituisella innolla. Se on melkein
se ainoa asia, jota hän merta kyntäessään ajattelee ja miettii. Hän
kävelee kannella milloin myrskyssä, milloin tyynessä, milloin auringon
noustessa ja laskiessa, milloin tähtien tuikkaessa ja kuun valaistessa.
Hän miettii ja punnitsee ja silmä tuijottaa kauvas taivaan rannalle,
jota vasten hänen pitkä vartalonsa liikkumatonna kuvastuu. Ja sitten
laskeutuu hän alas kajuuttaan kirjoittamaan ja kirjoittaa, kunnes se
jostain syystä keskeytyy, jatkuakseen taas jonain toisena päivänä.

Vastamainitussa kirjeessä veljelleen lausuu hän nyt lukemansa kirjan
johdosta mietteensä m.m. Straussin nero-opista:

"Ihaileminen ei ole palvelemista, ei uskontoa. En voi jättää koko
sieluani neron haltuun. Nero ei ole Jumala. Neron persoona ei anna
minulle mitään autuutta." Mutta joskaan hän ei voi hyväksyä Straussin
oppia, ei Ullmanninkaan oppi saavuta hänen hyväksymistään tuskan ja
koettelemuksen hetkinä. "Mutta uskontoa tarvitsevat kaikki, sekä nerot
että nerottomat. Kenen puoleen minä sitten käännyn, ell'en Jumalan?"

"Herra Ullman, -- kirjoittaa hän edelleen, -- seuraako nyt kaikesta,
mitä Strauss ja kumpp. ovat sanoneet, ett'ei Jumalaa ole, ett'ei hän
ole se ääretön, suuremmoinen, ihana, ylen kaikkea ihana? Nero ei
todellakaan ole Jumala. Mutta se, mikä on nerokasta ja ihailtavaa, on
jumalallista ja on juuri osa itse Jumalasta. Me emme palvele luontoa,
emme Jumalaa Luojana, vaan kun me haemme lohdutusta, haemme me
persoonaa, järjellistä, itsetietoista henkeä. -- -- Eikö Jumala voi
olla yhtä suuri ja ihailtava, vaikkakin hän luo itselleen maailman,
joka on hänen elämänsä? Käykö hän pienemmäksi olemalla immanentti?
Päinvastoin! Jos hänellä kerran on maailma oman itsensä ulkopuolella,
vaikka se olisikin vaan henkinen, vaikka vaan yksi ainoa ihmishenki,
niin on se ulkopuolella häntä vaillinaisuus, hänen rajoituksensa. Hän
tulee siitä kohta pienemmäksi. Lakkaako hän olemasta persoona siksi,
ett'ei kaikki toiminta hänessä ole tietämistä; siksi, että hän myöskin
luopi. Onhan hän kuitenkin kaikkitietäväinen; ja persoonahan on sama
kuin tieto itsestään, itsetietoisuus. Jos nyt tietämiseen ajatuksen ja
Jumalan omien lakien mukaan kuuluu välikappaleita ja jos hän sellaisia
käyttää, voiko se alentaa häntä? Voipi ainakin semmoisen silmissä, joka
tyytyy sellaiseen kuviteltuun Jumalaan, jonka itsetietoisesti pitäisi
tehdä jokainen oljenkorsi."

Kirjettä, jossa hän näitä mielipiteitä terottaa veljelleen ja joka oli
aikomus lähettää maihin luotsien mukaan Englannin kanavasta, ei
lähetetty ennen kuin Ameriikasta (16.2.1850). Siellä on lähettäjä
siihen lisännyt, että se kuvaa hänen aatesuuntaansa siihen aikaan. "Se
voi näyttää hävittämishalulta ja kieltämiskiihkolta. Se on kuitenkin
aivan päinvastoin; mutta järjen puolesta on meidän taisteltava ja
myöskin kitkettävä rikkaruohoa niin paljon kuin voimme. Jumalan avulla
olet sinä kerran kuuleva, että mitä minä olen miettinyt, ei ollut,
niinkuin ehkä sinä itse ja ainakin moni muu on luullut, vaan pelkkää
huijausta. Melkein päivä päivältä selviää minulle yleissilmäys tähän
merkilliseen maailman-ilmiöön (ilmiöön maailmasta) yhä enemmän.
_Filosofia_ on aivan jumalallisen ihana tiede, kun se yhdistetään
luonnontieteihin."

Samassa kirjeessä heinäk. 26 p:ltä kertoo hän vielä olleensa
"erinomaisen hyvissä nesteissä" merellä. Usein muistaa hän kotiaan ja
muistelee sitä pitkät jaksot jotenkin rauhallisesti. "Mutta kun äidin
kuva esiintyy vilkkaammin -- silloin -- niin silloin lopetan minä
vierailuni nopeasti sillä toivomuksella: Antakoon Jumala äitiparallemme
siunauksensa. -- -- En tiedä ollenkaan, miltä nyt Euroopassa näyttää.
On aivan kuin olisin Suomessa. -- -- Minua kutsutaan laivassa vuoron
Mister Johnssoniksi, vuoron Soldaniksi. Laivaväki on hauskaa ja
erinomaista. Ovathan norjalaiset maailman taitavimpia merimiehiä.
Näiden luonne on sekoitus miehekästä reippautta ja uskonnollista
hurskautta. Matruusien ruumassa pidetään rukous aamuin ja illoin ja
sillä välin lauletaan hauskoja lauluja."

Heinäkuun 27 p:nä pääsee laiva vihdoinkin Englanninkanavaan, saatuaan
yöllä suotuisampaa tuulta. Luotseja tulee laivaan ja ostetaan heiltä
ruokavaroja, mutta eivät he tiedä mitään maailmanmenosta. Kun luoviessa
joudutaan milloin millekin puolelle kanavaa, niin ollaan vuoron
Calais'n kohdalla, vuoron Doverin ja Soldan piirustaa ne molemmat
kiikaristaan.

Mutta enempi kuin yksitoikkoinen matka ja sen pienet tapahtumat
huvittavat häntä yhä hänen mietteensä. Paitse mietteitä muistikirjaan
tulee jälkikirjoitus äsken kerrottuun kirjeeseen veljelle. On yhä
kysymys kirjasta Strauss och Ullman, joka näkyy kokonaan vallanneen
hänen mielensä. Veljen on hankittava se kirja, joka tuskin lienee
kielletty Suomessa, koska se -- korkeasti oppiaineiden mielestä kumoo
tuon pakanan Straussin oppeja, joka tässä kumminkin on ilman sarvia ja
hampaita.

-- -- -- "Immanensin voi todistaa -- tehdä silmäänpistäväksi. Se on
äärettömän tärkeä asia, ja asia, jonka hyväksi voi _elää ja
kuoliakin_."

Ja hän käy sitä todistamaan, tarttuu rohkeasti kynäänsä ja muistikirjan
lehdet täyttyvät sivu sivulta hienolla kirjoituksella.

"Vanha käsitys Jumalasta, tuosta vanhan miehen muodossa esitetystä
persoonasta, on hänestä mahdottomuus. Onko Hänen tuumailtava jokaista
oljenkortta ja tarvitseeko Hänen miettiä, niinkuin ihminen tehdäkseen
esim. jotain konetta? Onko hän todellakin sellainen nerojen nero, että
hän vaan älynsä ja terävyytensä avulla saa tehdyksi sen, mitä tekee?
Mutta jos inhimillistä persoonallisuutta tavallisessa merkityksessä
tällä tavalla tahdotaan sovittaa häneen, niin täytyneehän kuitenkin
myöntää, että hänen ajatuksensa, joskin väsymättä, täytyy toimia pala
palalta, atoomi atoomilta, että tulisi tehdyksi, mikä tehtävä on.
Olettakaamme siis, että se myönnetään. Mutta kuinka on silloin
luomakunta ajateltava? Jos itsetietoinen ajatus seuraa pikaisen atoomin
liikettä, niin ovat nämä atoomit siis itsetietoisia. Kivi, joka tekee
liikkeen, esim. pudotessaan maata kohden, on siis itsetietoinen
putoamisestaan tai täytyy ainakin itsetietoisen ajatuksen tästä
määrätystä liikkeestä olla kivessä tai kiven mukana ja sitäpaitse olla
syynä sen putoamiseen. Sen voimme ainakin otaksua. Se, jolla ei
mielipidettämme vastaan ole muuta sanomista kuin että ajatus voisi olla
järkevä ilman itsetiedottomuutta, hän kuvitelkoon kernaasti luovaa
ajatusta itsetietoisena, s.o. samanlaatuisena kuin vapaata
ihmisajatusta. Ei ole näet mitään keinoa tarkastaa, eikö sentapaista
tietoisuutta ole kivelläkin. On kuitenkin myönnettävä, että sellainen
ajatus ei ole vapaa siinä tarkoituksessa, että se voisi vaikuttaa
mielensä mukaan eri haaroille. Kivi ei voi muuta kuin pudota."

"Silloin voisi kyllä ehkä kuvailla itselleen itsetietoisen Luojan ilman
mitään välikappaletta. Mutta mihinkä silloin ihmistä tarvitaan? Mitä
varten on hänen tutkittava luontoa ja maailmaa? Ja mikäli eroaa sillä
tavalla myötävaikuttava Luoja _meidän_ tunnustamastamme? Siinä ei ole
vielä mitään vapaata itsetietoisuutta, ei mitään yhtenäisyyttä, joka
järjestää kaikki vapaasti rakkaudesta ja viisaudesta j.n.e."

"Ja tahdotaanko hänet siitä huolimatta asettaa ulkopuolelle maailman?
Hän sanoo: tulkoon! ja niin tapahtuu; sanoo esimerkiksi: tulkoon
ihminen! ja ihminen syntyy s.o. hän on siinä tuokiossa valmis. Mutta
onko mahdollista ajatella, että ihminen voi syntyä muuten kuin
muodostumalla askel askeleelta atoomeista, jotka ovat saatettavat
yhteen ja järjestettävät -- vaikkakin tuo yhtäkkinen syntyminen
voitaisiin ajatella tapahtuvaksi tavattoman lyhyessä ajassa s.o.
luonnon lakeja sivuuttamalla. Vaan silloinkin tarvittaisiin
järjestäjää, järjestävää ajatusta. Eikö sen vuoksi olisi järkevintä
koettaa käsittää tuota sanaa 'tulkoon!' kaikkien niiden ajatussarjain
sisällöksi, jotka järjestävät aineen?"

Näitä hän miettii. Mutta yht'äkkiä on kynä pantava pois ja noustava
kannelle, sillä ollaan lähellä maata ja illan pimeässä näkyy siellä
Brightonin tulilla valaistu kaupunki. Yö on ihana, kuu paistaa
kirkkaasti ja muuan höyrylaiva lähenee, suuri ja komea, jonka mastosta
paistaa punanen lyhty, ja paksu ja korkea savutorvi kuumottaa valkeana
pitkän matkan päähän, Seuraava aamu elokuun 26 p:nä on tyyni ja
tavattoman ihana ja purjehtijat ovat Wight saaren kohdalla. St.
Catherinan niemestä näkyy suuri kylä ja torni ja puutarhoja.

Mutta tuuli pysyy yhä vastaisena ja matka edistyy hitaasti. Se
harmittaisi ja suututtaisi, vaan ei auta merimiehen kyllästyä. Hänen
tapansa on panna lauluksi, ja lauluksi panee Soldankin, sepittää
seuraavat säkeet:

    När man seglar ifrån ost, då vinden är från väst,
    Då vet jag intet bättre än sjunga som är bäst.
          Tussi rullan -- rullan.

    Man seglar en vecka och vinden är emot,
    Men det är sjömans vishet, han seglar utan knot.
          Tussi rullan -- -- --

    Man seglar i tre veckor och seglar i motvind,
    Man sjunger dock och seglar och vinden ger man hin.
          Tussi rullan -- -- --

    I fyra veckor kryssas, men kommes inte fram,
    Då kryssar man och sjunger, att knota vore skam.
          Tussi rullan -- -- --

    Och än är vinden mot, fast den sjette veckan går,
    Men vi sjunga då vi segla, ty skulden är ej vår.
          Tussi rullan -- -- --

    Och upp vi spänna vingarne alla på en gång
    Och i med- som motvind vi segla under sång.
          Tussi rullan -- -- --

Ja juuri kun hän on saanut laulunsa valmiiksi ja esittänyt sen, niin
kääntyy tuuli ja puhaltaa suoraan perän takaa ja lupaa tulla
pysyväiseksi. Kaikki purjeet vedetään ylös eikä kestä kauvan, ennenkun
laiva pääsee ulos Englannin kanavasta ja voi panna suuntansa New
Foundlandin matalikkoa kohti. Klo 10 seuraavana aamuna näkyy Cap
Lizard, Englannin eteläisin niemi, viimeisen kerran, Eurooppa painuu
pois näköpiiristä, aallot alkavat kasvamistaan kasvaa ja vaahto sähisee
kokassa ja kupeilla. Ollaan Atlantilla.

Taas kynä käteen, taas mietteet kohoamaan kohti maailman korkeimpia
kysymyksiä, jatkoksi edellisille. Se on yhä kysymys Jumalan
immanensista, jota hän koettaa ratkaista.

"Jo ensi silmäyksellä, minkä luomme luonnon järjestykseen, aavistamme
immanensin. Näemme, kuinka kaikki on järjellisessä yhteydessä kaiken
muun kanssa, niin että siis yhteinen ja yksi ainoa järki luopi,
järjestää ja yhdistää kaikki. Yksi ajatus, sisällöltään äärettömän
vaihteleva, elää maailmassa ja luopi sitä. Se on tehnyt sitä niin aina,
sekä silloin kun ei maailmassa vielä ollut itsetietoisia olennoita ja
sittemmin, kun ne sinne ilmaantuivat. Luova ajatus on siis immanentti
n.k. hengettömässä luonnossa, samoinkuin myöskin henkeä omistavassa.
Kun me lopuksi näemme ajatuksen eläinsarjassa matelevan esiin aina
järjelliseen ja vapaaseen ajatukseen saakka ihmisessä, niin näyttää
kouraantuntuvalta, että se on itse Luoja, joka tässä viimeisessä
luonnontuotteessa, ihmisessä, on se olento, joka muodostaa hänen
sielunsa ja hänen henkensä."

"Jos kuvailemme ajatusta vibratsionina hengen substansissa, niin auttaa
se meitä ihmeellisellä tavalla käsittämään filosoofillisia esityksiä
(ainakin minun käsitykseni mukaan). Yksi määrätty ajatus on yksi
määrätty vibratsioni, toinen ajatus toinen. Se voi kuitenkin olla
hyvinkin monenkertainen -- melkein niinkuin kokonainen kuva, joka
väräjää esim. hermokalvosta taapäin. Mutta yksi vibratsioni voi nyt
kohdata yksiä aivoja, satoja aivoja, voi sattua maahan, ilmaan, koko
kaikkisuuteen, nyt ja silloin ja aina jatkuvasti ja katkonaisesti
j.n.e. Vibratsioni ei ole sitä mitä se on sen kautta, että se ulottuu
niin ja niin suureen alaan avaruudessa, aivoissa, koko ruumiissa, eikä
senkään kautta, että se kestää niin ja niin kauvan: sekunnin tai tunnin
tai ijäisyyden, vaan se on sitä mitä on olemalla tuo määrätty
vibratsioni, niinkuin ääni on määrätty sointu tai sointujen harmonia
ainoastaan määrätyn nopeuden tähden ilman värähdyksissä. Täten on nyt
ymmärrettävä ajatuksen riippumattomuus ajasta ja paikasta, tai sen
ijäisyys ja kaikkialla läsnäolevaisuus. Yksi määrätty ajatus, jonka
esim. Jumala ajattelee koko universumissa, mahtuu vallan hyvin ihmisen
aivoihin, niin, jopa hyönteisenkin, kuinka pienen tahansa, kunhan se
vaan on suurempi kuin muutamain aaltojen pituus väräjävässä
henkisubstansissa. Melkein niinkuin ääni pienessä pelilaatikossa tuskin
täyttää tavallisen asuinhuoneen, jota vastoin samat sävelet suuremmasta
soittokoneesta voidaan ajatella ulottuvan läpi koko ilmameren, samalla
kun ne mahtuvat pienen lapsenkin korvaan."

Vaan vaikka hän näin koettaa näyttää Jumalan immanensia luonnossa, ei
hän kuitenkaan mitenkään tahdo kieltää hänen persoonallisuuttaan.
Kysymystä persoonallisuudesta ei hänen mielestään voida kyllin
lämpimästi puolustaa. Sillä persoonana me jumalaa palvelemme,
rakastamme Häntä ja toteutamme Hänen tahtoaan. "Mutta tyhjää pelkoa on,
että me kadottaisimme hänet käsittämällä hänet niissäkin suhteissa,
joissa hän ennen oli meille outo olento, eläen toisessa maailmassa kuin
meidän. Sillä käsitys Jumalasta vaihtelee aikain kuluessa. Se käsitys,
että Jumala olisi jonkinlainen ukko, on syntynyt siitä, että ihmiset
persoonallista Jumalaa ajatellessaan eivät voineet vapautua siitä, että
hänellä olisi aistillisen ihmisen ominaisuudet. Olihan ihminen ainoa
persoona koko luomakunnassa. Sen sijaan, että olisi Jumalalle siirretty
ainoastaan se osa ihmisestä, joka todella muodostaa hänen
persoonallisuutensa, nimittäin järjellinen itsetietoisuus, joka on
henkinen sisältö, henkinen prosessi tietämistä ja tahtomista s.o. hänen
minuutensa, ja jolla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa
kuin pään muoto, sydän, kädet ja jalat ja vielä vähemmin minkään paikan
kanssa jossain avaruuksissa niinkuin esim. taivaan, siirrettiin häneen
käsitys ihmisestä kaikkineen päivineen. Tämä käsitys on kyllä
luonnollinen, kun muistaa, minä aikoina se syntyi ja miten se sitten
pääsi juurtumaan ja muodostumaan järjestelmäksi, mutta siitä ei seuraa,
että se, mikä yhtenä aikana tuntui järjelliseltä, tarvitsee
tunnustettaa sellaiseksi toisena."

Lopputuloksena kaikista näistä mietteistä on sitten se, että Jumalan
ominaisuudet jäävät samoiksi kuin ennenkin, kun niitä ei vaan käsitetä
järjettömällä tavalla. Hän on siis ijäinen, sillä henki on ijäinen ja
_kaikkialla läsnäoleva_ tai oikeastaan riippumaton paikasta ja
paikkakäsitteistä; hän on _kaikkivoipa_, sillä se on hän, joka voipi
kaiken, mikä voidaan, paitse ei omia laatimiaan lakeja vastaan. Vapaa
on hän, sillä ei ole mitään, joka hänet voittaa; on hyvä, laupias,
kärsivällinen, kaikkiviisas, sillä hän on itse viisaus, järki j.n.e.
Tarvitsee vaan ajatella, mitä nämä nimitykset merkitsevät,
huomatakseen, että ne kyllä soveltuvat yleiseen henkeenkin. Mutta ei
voi Jumala itsekään ruokkia 4 à 5 tuhatta nälkäistä ihmistä parilla
pienellä leivällä.

Mutta luonto, Atlantti ja sen tapahtumat, vetävät taas väkisin huomiota
puoleensa. Keskellä filosoofista lausetta pujahtaa muistiinpano: "Ilta
ihana. Näkyi muutamia delfiinejä." Kohta niitä ilmaantuu enemmän.
Laivassa laitetaan harpunat kuntoon ja koetetaan iskeä, mutta ilman
menestystä.

"Torstaina elokuun 9 p:nä vastatuulta vähän aikaa. Illalla taas kaikki
hyvin. Pilkkosen pimeää ja sadetta, mutta noidantuli (marelden) oli
suurenmoinen. Seisoin kokassa ja näytti välistä siltä kuin tuolla
alhaalla olisi poltettu lyhtyä, niin kovaa oli valo. -- -- Koetin
seistessäni kokassa kuvailla syvyyttä tuolla alhaalla; on niinkuin ei
mielikuvitus voisi tunkea veden läpi, joka jo muutamain satain jalkain
syvyydessä on melkoista tiukemmassa. -- Lauvantaina 11 p:nä. Laineet
kuohuvat korkeina. Niitä kuvataan huonosti, kun sanotaan: ne
ovat huoneen korkuisia. Eivät ne valtamerellä ole vähääkään huoneen
laisia. Mutta erittäinkin on huomattava, että ne eivät seuraa
säännöllisesti toisiaan, eivätkä myöskään näytä korkeilta. Profiilin
avulla ne paremmin käsittää, Oginskin poloneesi (tai?) rupesi soimaan
korvissani ja sai minut ottamaan esille mustepullon ja kynttiläjalan,
joka kiinnitettiin pöydän yli kulkevan nuoran alle. -- Viuluni kaula on
mennyt poikki. -- Poloneesi käy eräässä paikassa nain":

[Nuottirivi].

"Näen sisareni Karoliina vainajan soittavan suuressa salissa! -- --
Olemme nyt melkein samalla pituusasteella kuin Atsoorit. -- -- Näin
taaskin unta isävainajastani, joka oli terve ja reipas ja ikäänkuin
nuorentunut, mutta samalla kuitenkin kuin palanneena tuolta puolen --
jenseits. -- Myöskin Venäjän keisarista näin kerran unta; juoksin ylös
korkeita rappuja eräässä linnassa välttääkseni häntä, hänen seurueensa
kuului jo tulevan: se oli jossain kadettikoulussa tai semmoisessa; --
en saa koskaan nappejani ja hakasiani kiinni sellaisissa tilaisuuksissa
ja epämiellyttävä hätä ahdistaa minua silloin."

Yhtäkkiä muuttuu hän luonnontutkijaksi. Tiistaina, elokuun 14 p:nä
pidetty päiväkirja kertoo: "Aamulla nostettiin merestä kimppu
nilviäisiä. Niiden ruumis on jonkunlainen silinterimäinen säkki, joka
on avoin toisesta päästä; se on väritöntä, läpikuultavaa ainetta,
melkein kuin lasia tai munanvalkuaista. Sen toinen pää oli kova kuin
ihmissilmän kristallilinssi (mutta keskusta oli pehmeämpi), samoin kuin
pääkin, joka liikkui ja tykki säännöllisesti; liikunta oli kuin huulten
aukeilemista ja sulkeutumista. Keskiruumis tykki myöskin, mutta siinä
kiertelevää nestettä ei voinut erottaa. -- -- Leikkasin yhden keskeä
poikki vesilasissa ja nyt jatkuivat samat liikkeet kauvan aikaa
molemmissa puoliskoissa, vaikkakin hitaammin. Kun repäsin
b-päätä, ei eläin näyttänyt millään eri liikkeellä siitä kärsivänsä."
-- -- --

Ja luonnontutkijasta taas luonnonihailijaksi, maalariksi, runoilijaksi!

"Kuinka voisin kuvata merta niin, että se, joka ei ole sitä nähnyt,
saisi siitä elävän käsityksen? -- Ilta oli pimeä ja viileä ja taivas
tähdessä. Valvoin puoleen yöhön saakka ja liitelin kaukana ylhäällä
avaruuksissa, kävellen edestakaisin kannella, joka verkalleen nousi ja
laski, -- Päivällä vaihtelee meren väri taivaan ja ilman värin mukaan.
Kun taivas on jotakuinkin kirkas, on synkän sininen sen pääväri;
lähimmäisillä aalloilla, jotka esiintyvät selvemmin, ovat valopaikat
indigon ja berliininsinisen välistä sinistä, ja varjot melkein mustia.
-- Kun ei myrsky käy ja vaikka vähän kävisikin, ei näy mitään vaahtoa
aaltojen terävillä harjoilla. Kun tuuli on heikompi, niin ovat aallot
silloinkin niin suuret, että laivaa keikuttavat, mutta ne ovat samalla
pyöreät ja verkkasat. Jos tuuli kiihtyy, niin väreilevät suuret aallot,
meri muuttuu läheisyydessä tummemmaksi ja nyt voidaan vihuri nähdä
silmillä, mutta aaltojen muoto ei muutu niin helposti. Jos taivas on
pilvessä, on merikin harmaa ja nyt näkyy parhaiten tuo väreily, joka
alkaa aivan lähellä näennäistä horisonttia, jossa se on pimein,
samoinkuin se on valoisin lähellä laivaa, vaikka varjot täällä ovatkin
räikeämmät ja pimeämmät kuin meri kokonaisuudessaan tuolla kaukana.
Kuutamo ja varsinkin aurinko laskiessaan, kun taivas ja pilvet
moninaisella tavalla vaihtelevat valkoisina, keltaisina, punaisina ja
violetteina, synnyttävät vastaisella puolella meren näköpiiriä
vastaavia värivivahduksia. --"

"Äskettäin kun meri kuohui ja laiva kovasti keinui, näytti siltä kuin
horisontti säännöllisesti olisi laahannut noin 50 à 100 sylen päässä
laivasta palatakseen taas seuraavana hetkenä tavalliseen asemaansa.
Seikka oli se, että aika-ajoittain aina oltiin tuon mutkaisen pinnan
pohjalla, jolloin lähimmäisen suuren aallon selkä muodostui
horisontiksi. Tästä horisonttiviivasta ulottui nyt tuo pienempiin
aaltoihin murtunut pinta melkein tasaisena myötämäkenä aina laivaan
saakka. Oli hyvin vaikeata huomata tätä meren hetkellistä kaltevuutta,
joka synnytti näköhäiriön." -- -- --

"Kun minä syvennyn uskonnolliseen tunteeseen, tai kun se valtaa
mieleni, niin tapahtuu se varsinkin kirkkaina tähtiöinä tai auringon
laskua tai nousua katsellessa, tai kun olen noussut vuoren huipulle ja
annan mieleni levätä siinä taivaan vapaiden ja tuoreiden tuulien
tanssissa, tai kun katselen kukkaa, kristallia tai hyönteistä,
varsinkin suurennuslasilla. -- -- Tahdon minäkin kernaimmin nähdä
Jumalan taivaassa ja minä teenkin sen. Mutta minun taivaani on maailman
kaikkisuus. Sentähden on minulle vapaa tähtiyö myöskin parahin kirkko.
Tahdon nyt nauttia onnesta, ihailla Jumalan suuruutta hänen tekojensa
suuruudessa, Silloin hakee silmäni muutamia usvapilkkuja pimeällä
taivaan kannella ja minä muistan, että se on linnunrata miljoonine
aurinkoineen, annan ajatukseni liidellä edelleen niihin usvapilkkuihin,
joita ainoastaan teleskoopit kykenevät löytämään ja sitten vieläkin
sinne, mihin ihmisen silmä ei koskaan ole tunkenut. Sillä lailla liidän
yhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä lähemmä sitä rajaa, jota -- ei ole,
mutta jonka järjellinen (tai järjetön) mielikuvitus on keksinyt. Minä
katselen näin tuota äärettömyyttä avaruudessa, mutta minä nautin
löytäessäni aurinkokunnan kunkin miljoonan auringon ympärillä kussakin
noista miljoonista linnunradoista. Sillä ehdottomaksi käy minulle
silloin vakaumus siitä, että Jumala kaikissa näissä aurinkokunnissa
elää jonkunlaista elämää, joka on verrattavissa meidän omaan
elimelliseen ja henkiseen elämäämme. Mielikuvituksella on näissä sijaa
enemmän kuin kaikkein rohkeimmissa unelmissa. Mutta se sinään, minulle
on vertailu verrattain vähäpätöistä. Sillä tällä suuruudella on
merkityksensä mitattuna ainoastaan kyynärällä tai maan säteellä. Se
suuruus on sanalla sanoen enemmän aineen kuin hengen. Mutta
Jumalalle, Hengelle, persoonalle, jota meillä kutsutaan ihmisten
Isäksi, notkistan minä polveni."

Niin, mistä hän alkaneekin, luonnosta tai lukemastaan -- aina kiertävät
ajatukset tuohon ainaiseen kysymykseen Jumalan immanensista.

On ollut myötäinen tuuli ja on elok. 17 p:nä saavuttu keskelle
Atlanttia paikkaan, joka on pit. 28° 7' ja lev. 45° 16'. Siinä tyyntyy
sää ja meri käy niin lepposaksi, että siinä voisi soutaa pienellä
savolaisvenheellä. Ilta on taas jumalallisen ihana ja yö niin hurmaava,
että on mahdotonta mennä levolle. Laivamiehet alkavat leikkiä kannella
pimeässä ja tekevät kaikellaisia voimistelutemppuja. Soldankin, vanha
akrobaatti, yhtyy leikkeihin. Mutta kun muut ovat menneet levolle,
kiipee hän kajutan katolle, laskeutuu siihen selälleen ja katselee
tähtitaivasta. Linnunrata loistaa eteläpäässään niin kirkkaasti, että
sen valo heijastaa vedestä. Tähdenlentoja näkyy kuin kiitäviä nuolia
oikealla ja vasemmalla.

Hän nukkuu siinä yönsä ja herää aamulla auringon nousuun. Se on
jännittävä hetki; on niinkuin odottaisi merkkiä, jota aijotaan sytyttää
kaukana peninkulmain päässä ja joka vihdoinkin leimahtaa ilmituleen,
vaikka se välimatkan pituuden vuoksi loistaa vaan kuin hehkuva piste
tai tähtönen. Ja nyt ilmaantuu vavahtelevia säteitä, nopeasti toisiaan
seuraten, pilven epätasaiseen reunaan, joka kulkee horisonttia pitkin.
Se ei ole aurinko itse, joka on vielä horisontin alla, ne ovat vaan
murtuneita kultasäteitä. Nyt leviää loisto ikäänkuin hyppien pilvestä
toiseen, toinen syttyen, mutta toinen ei siitä sammuen. Yhtäkkiä
pelmahtaa esiin valokimppuja, mutta aurinkoa ei vielä näy. Katsojan
mieli jännittyy ja hän koettaa säteiden suunnasta arvata paikan, missä
aurinko itse piilee. Silloin hämmästyttää uuden tähden ilmaantuminen,
joka ikäänkuin nykäisten ampuu esiin pilven reunasta; mutta nyt ei se
tähti enää ole kultaa, vaan puhtainta, häikäisevintä auringonvaloa,
valkeaa ja kultaista ja kaikkea yhtaikaa. Ja nyt nousee se esiin ja
valo levähyttelee yhä useampia sädekimppuja; kaikki katoaa sen
läheisyydessä ja kun noin puolet sen ylenevästä kehästä on yläpuolelta
pilven reunaa, näyttää siltä kuin sen alipuoli vuotaisi sen yli. Kohta
näkyy punainen raide hehkuvan kehän ympärillä ja musta ja liikkuva
ympyrän segmentti tanssii sen ympäri niinkuin mikä komplimenttien
tekijä, -- se on komplementtiväri-ilmiö, joka näytäkse. Vähitellen
valuu kulta aalloille, jotka ovat lähinnä laivaa ja siitä edelleen. "Ja
kun minä kerran olen auttanut Phoiboksen näin ylös, niin jaksanee tuo
siitä yletä edelleen ilman minuakin, kunnes kapteeni ja perämies klo 12
tulevat sekstantteineen ja pyytävät häntä laskeutumaan alas."

Elokuun 21 p:nä oli meri taas tyyntynyt ja aaltoili ulappa pitkinä,
leveinä suurenmoisina maininkeina. Siitä alkaa suotuisa tuuli puhaltaa
ja seuraavat päivät muodostuvat mitä ihanimmiksi ajatella voi. Meri on
puhtaan sininen, tuuli tasanen koko päivän, ilma lämmin, mutta ei
painostava. Laiva liukuu tasaisesti ja nopeasti puolitoista
meripeninkulmaa tunnissa. Vesilintuja, jotka muistuttavat kalalokkeja,
mutta jotka ovat suurempia ja väriltään harmaita, uiskentelee meressä,
ja kerran näkyy laivan edessä pari sorsaakin. Se on merkki siitä, että
aletaan lähestyä New Foundlandin matalikkoa. Kuta lähemmä sitä tullaan,
sitä useammin ilmaantuu lintuja. Eräänä päivänä näkyy viisi laivaa ja
yksi niistä tulee suoraan "Veljeksiä" vastaan. Siinä tervehditään
viireillä ja vaihdetaan suurelle mustalle taululle kirjoitetuin
numeroin pituusmitat. Myöskin valaskaloja ilmaantuu laivan läheisyyteen
ja piirustetaan. Kerrankin tulee niitä 3 tai 4 yhdessä parvessa.
Valaskala keinuu aalloilla kuin laiva tahi venhe. -- -- Tuo tunnettu
vesisuihku muuttuu myrskyssä tai tuulessa vaaleaksi vesiusvaksi. Ne
eivät pelkää laivaa, vaan lähenevät sitä iltahämärässä aina 20 sylen
päähän. Se on elokuun 26 päivä.

Seuraavana päivänä selviää Soldanille suunnitelma suureen teokseen
3:ssa, ei, 7:ssä osassa! -- Mitä se tulisi sisältämään, siitä voi saada
jonkunlaisen aavistuksen sisällysluettelosta:

I. Luonnontieteet (fysiikka, kemia, astr., fysiol.) -- II.
Järjestelmän pääaatteen esitys. -- Immanensi. -- 1. Distinktsioneja ja
definitsioneja (joita esitetään välttämättöminä ehtoina tekijän kannan
oikeaan ymmärtämiseen). Kategorioita j.n.e. 2. Kuvaus vallitsevista
käsitteistä ja niiden vaikutuksesta yleiseen tapaan. Slentriaani. --
3. Katsaus uskontoihin. 4. Hengen luonto ja olento useissa luvuissa,
hengen elämä, historian koko johto. -- III. Jumala, meidän suhteemme
häneen. Uskonto, tiede, taide. -- Moraali. Tahdon vapaus. Hyvä ja paha.
Omatunto. Tunne. Usko. Aavistus. -- IV. Seurauksia uskontoon ja
kirkkoon nähden. 1. Kristinusko, historiallinen katsaus siihen
lyhykäisyydessä ja sen historiallinen suhde muihin uskontoihin.
2. Kristinuskon merkitys oikeaoppisen käsityksen mukaan. 3. sama meidän
käsityksemme mukaan. 4. Kristinusko suhteessaan elämän kolmeen
salaisuuteen: a) rakkauteen (hyvyyteen), b) uhrautumiseen ja c) työhön.
5. Kristuksen persoona ja historia. Strauss ja evankeliot. -- Ullman
y.m. Voitto siitä. Vastaväitteiden torjuminen. 6. Tulevaisuuden
uskonto. -- Politiikka y.m. Vapaus, vapaus! Liberté chérie! Kirkon
merkitys ja suhde valtioon. -- V. Seurauksia luonnontieteihin nähden.
Maailman luominen. Voimat. Attraktsiooni ja repulsioni. Sähkö ja lämpö.
Valo. -- Magnetismi. Hypoteeseja substansista. -- Etheri. --
Eläimellinen magnetismi. Uusi lähde kysymyksiin luonnontutkijoille.
VI. Loppumietteätä, Historiallisen kehityksen välttämättömyys ja
vastaansanomattomuus. Vanhoillisuus. Vallankumousten syy ja merkitys.
Uusien aatteiden voitto.

Siis laajasti suunniteltu teos, koko maailmanrakennuksen ja ihmiskunnan
johtavien aatteiden esittämiseksi -- ei ensimmäinen eikä viimeinenkään
laatuaan ja siinä muiden kaltainen, että supistui suunnitelmaansa, --
mutta kaikessa tapauksessa omansa antamaan käsitystä miehen aatteiden
lennosta ja harrastusten suunnasta.

Tiistaina elokuun 28 p:nä ollaan New Foundlandin matalikolla, joka
huomataan siitä, että luoti vetää ainoastaan 50 syltä nuoraa jälessään
ja tuopi pohjalta hiekkaa. Kun sää tyyntyy, aletaan laittaa turskan
pyydyksiä kuntoon ja kun ne ovat vedessä, vedetään toinen toistaan
komeampi turska ylös. Neljällä koukulla saadaan noin viidessä tunnissa
145 turskaa. Filosoofimme saa puolikymmentä hänkin, mutta on hänellä
sen lisäksi onni saada koukkuunsa jättiläiskampela, joka vihdoin ylös
saatuna painaa 5 leiviskää ja on leveydeltään kyynärä ja pituudeltaan
kaksi.

Kuu ollaan juuri kalanpyyntipuuhissa, lähestyy laivaa soutuvenhe
eräästä pyyntilaivasta. Se keinuu kovasti ja katoo aina hetkiseksi
aaltojen väliin. Tulijat olivat portugalilaisia kalastajia
Lissabonista, toivat turskia ja pyysivät niillä vaihtaa jauhoja,
tupakkaa ja muuta hyvää. "Näiden matruusien eli kalastajain kasvot
olivat tarkkapiirteiset ja etelämaalaiset, jommoisia näkee hyvissä
italialaisissa tauluissa. Ne herättivät huomiota siistillä
käytöksellään ja kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joista loisti
aivan erinomainen hyväntahtoisuus ja vaatimattomuus. He puhuivat
kohteliaasti ja tervehtivät lakeillaan. Ainoastaan yksi taisi hiukan
englanninkieltä. Kun he olivat saaneet ryyniä, kääretupakkaa (minäkin
uhrasin neljänneksen kartuusia pienestä varastostani), näkyi selvästi,
että he mielellään olisivat ottaneet ryypynkin; mutta he eivät
pyytäneet, ollen siinä suhteessa vastakohtana hävyttömille
englantilaisille luotseille kanavassa. Kun sitten ryyppy tarjottiin
(juomalasissa), syntyi ilmeinen mielihyvä; mutta useimmat maistoivat
vaan vähän tuosta herkusta, johon he eivät edes näyttäneet liioin
tottuneenkaan, ja kursailivat keskenään arvojärjestyksestä. He olivat
olleet kolme kuukautta täällä ulkona pyytämässä turskaa, joka on tärkeä
ruoka-aine Portugalissa paaston aikana."

Syyskuun 2 p:nä alkaa vihdoinkin taas monen tyynen päivän perästä tuuli
puhaltaa ja laiva pääsee pois New Foundlandin matalikolta, suunnaten
nyt hyvää vauhtia kulkuansa New-Yorkia kohti. Matka lähenee loppuaan ja
päiväkirja myös. Se sisältää yhä mietteitä tuosta samasta suuresta
kysymyksestä ja päättyy seuraavin sanoin:

"Kun me sanomme: jumala on henki, niin voimme me puhua tästä hengestä
ja nimittää sitä Jumalan hengeksi. Tämä Jumalan henki ei kuitenkaan ole
mitään muuta kuin Jumala itse. Mutta tämä Jumalan henki, jos se kerran
on henki, on myöskin sama kuin ihmishenki; sillä henki on vaan yksi,
sillä tavalla, tarkoitamme, että Jumalan henki ja ihmishenki ovat sama
asia."

"Ero syntyy vasta, kun tulee kysymys Jumalasta, jota me palvelemme
uskonnossa: siinä teemme eron sen välillä, jota me kutsumme
jumalalliseksi, ja sen välillä, joka ei ole jumalallista. Ja mitä tähän
_jumalalliseen_ tulee, niin täytyy senkin, hengen yhteyden ja
kokonaisuuden vuoksi, välttämättä löytyä ihmishengessä, joka sisältää
sen kaiken, vaikkakin vaan mahdollisuutena. Ei mitään henkeä ole
_ulkopuolella_ ihmishenkeä; siis on siinä jumalallinenkin, on se, mikä
on palveltavaa ja pyhää."

"Mitä se on, se on toinen kysymys."

Tähän päättyvät päiväkirjan mietteet eikä se sisällä mereltä enää muuta
kuin kuvauksen Ameriikkaan tulosta. Eräänä päivänä ilmoitetaan, että
Sandyhookin majakka on näkyvissä ja Soldan kiipeää kapteenin kanssa
kokkamaston raakapuulle, josta hän nyt näkee ensimmäisen kiinteän
esineen Ameriikan mantereelta. "Se oli kaksiloistoinen majakka, jonka
tulista toinen aina vilkahteli vähäisen väliajan kuluttua. -- Ihana
näky! -- Laiva tuolla alhaalla oli lapsellisen ja samalla niin totisen,
mutta ennen kaikkea kaitasen näköinen. Kun klo 11 istuimme alhaalla
tupakoiden, tuli perämies ilmoittamaan, että nyt näkyy majakka
kanneltakin. Se oli vielä aivan taivaan ja meren rajassa; joka kerta
kun laivamme painui aallon pohjaan, sammui se s.o. upposi mereen,
niinkuin runoilijat sanovat. Siten ilmaantui Ameriikka eteeni
kirkkaasti kimmeltävän tulen tai tähden muodossa."

Mitä toiveita uusi maa hänessä herätti, siitä oli hän jo ennen
eräässä kirjeessä veljelleen tehnyt selkoa. "On oleva ilo ja riemu
päästä lukemaan ja tutkimaan vapaudessa ja uusilla vereksillä
voimilla. Tahdon koettaa päästä Ameriikassa opettajauralle, jos
mahdollista; mieluummin opettajana kemiassa ja piirustustaidossa tai
maanmittauksessa ja semmoisessa, joka on minulle helppoa ja hyvää s.o.,
jota kannattaa tehdä ilman suurta ajanhukkaa. Jos olisin niin
onnellinen, että minä -- kielitaitoni nojalla, kun taidan useita kieliä
-- voisin löytää (tietysti ajan ollen) kelvollisen kirjastonhoitajan
paikan, niin luulen minä, että silloin olisin tyytyväisin. En
kuitenkaan liikoja toivo. Uskon menestykseeni, mutta olen mieli
iloisena valmis mihin työhön tahansa, jota vaan voin tehdä.
Mielilauseeni on oleva: 'Schwarzbrot und Freiheit.' [Ruisleipää ja
vapautta.] Ja viimeisen sanan valta -- se on suurin."

Nukuttuaan hiukan keski-yötä nousee Soldan ylös klo 4:n tienoissa,
juuri kun laiva on tulossa satamaan. "Loistavampaa yötä ja
tähtitaivasta en ole koskaan nähnyt. Puolikuu paistoi kirkkaasti, niin
että sen varjopuolikin näkyi. Oikealla siitä oleva Kalevan miekka oli
kirkkaaksi hangattu ja Sirius muodosti häikäisevän keskustan sillä
puolen taivaan- ja merenrantaa. Viisi majakkaa ja siellä täällä joku
lyhty laivoista, jotka olivat ankkurissa, ja kun oli tultu sopivaan
paikkaan satamassa, annettiin ankkurin mennä ja niin oltiin
New-Yorkissa. Silloin oli syyskuun 13 päivä."

Purjehdusretki, joka näin oli päättynyt, oli niinkuin jo on mainittu,
ollut kaikin puolin mieluinen varsinkin siihen nähden, että matkustaja
koko ajan oli minkään häiritsemättä saanut tehdä mielityötään lukemista
ja kirjoittamista. Vaan ennen kaikkea oli hän päässyt selvyyteen
itsensä kanssa. Hänen maailmankatsantokantansa oli vakaantunut varmalle
pohjalle ja hänen fllosoofiset mietteensä olivat saaneet syvyyttä ja
voimaa. Niinkuin jo tässä julaistuista otteista näkyy, olivat hänen
aatteensa monestikin alkuperäiset ja sanansa sattuvat. Tuota suurta
suunnittelemaansa systeemiä ei hän tosin koskaan saanut loppuun
kehitetyksi ja valmistetuksi. Syynä siihen oli kai etupäässä se, että
hän, niinkuin jo näkyy hänen päiväkirjastaan Atlantilla, oli niin
sanoakseni lyyrillinen filosoofi. Siinä oli hänen voimansa ja
heikkoutensa ajattelijana. Aatteet pyrähtävät yht'äkkiä lentoon,
nousevat korkealle ja niille avautuu laajoja näköaloja, mutta kun ne
eivät pysy kauvan yhdessä paikassaan, ei kartta kuletuista taipaleista
ole yhtenäinen. Mutta lyyrillisen kyvyn ominaisuuksia on toiselta
puolen välittömyys ja taipumus elämään mukana aatteissaan. Kaikki,
mistä Soldan tuli selville ja mitä huomasi oikeaksi ja todeksi, pyrki
hän sovittamaan takaisin itseensä, niinkuin se oli hänestä itsestään
lähtenytkin. Hänen ajattelemisensa tulokset muuttuivat siten ohjeiksi
hänen omalle elämälleen. Mitä hän siten filosoofina mahdollisesti
kadotti, sen voitti hän ihmisenä. Jokainen löytämänsä uusi totuus oli
aina uusi askel sisällisen jalostumisen tiellä. Perinpohjaisemmin kuin
koskaan ennen sai hän Atlantin matkallaan antautua tämän tien suuntaa
selvittelemään. Se suunta oli kyllä muuttunut paljon entisestään, se ei
ollut se, mitä sovinnainen teologia kulki, mutta pysyi pääpiirteissään
samana, mikä aina oli ollutkin: kristillisenä pyrkimyksenä oikeuteen ja
totuuteen. Eikä hän tältä tieltä Ameriikassakaan hairahtunut.



12.

Ensimmäiset vuodet Ameriikassa.


_Ensimmäinen päivä Ameriikassa. -- Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. --
Opettajana Newarkissa. -- Arvostelua Ameriikan oloista. -- Ikävyyttä ja
alakuloisuutta. -- Jatkoa mietteihin merellä. -- Ystäviä Filadelfiassa.
-- Fredrika Bremer. -- Kemianopettajana Cambridgessa. -- Jenny Lind. --
Keksintö. -- Perustaa tehtaan. -- Lähtee Pennsylvaniaan_.

Satamaan saavuttuaan lähti Soldan -- eli Dalson, joksi hän nyt kutsui
itseään -- maihin kapteenin kanssa, suunnaten kulkunsa "Broadwayhin",
joka on New-Yorkin pääkatu. Vähääkään välittämättä hänen puhtaista
vaatteistaan, "joissa hän on kuin gentlemanni ikään", tuuppivat
vastaantulijat häntä oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin tahtoisivat
sanoa: "Sinä näet, hyvä ystävä, että meillä on täällä kova kiiru,
meillä on business to attend" [asioita, jotka odottavat], ja me kyllä
selittäisimme sinulle, mikä on ero mietiskelijän ja liikemiehen
välillä, mutta siihenkään ei meillä ole aikaa; sentähden tuupimme me
sinua ja sinä varmaankin ymmärrät, mitä se merkitsee.

Kun on tottumaton kävelemään, hakee hän istumapaikkaa ja löytää vaivoin
tavaroista vapaan rapunnurkan, jonka nenällä kahareisin ratsastaen
levähtää hetkisen pitäessään joukkojensa tarkastusta. Neekereitä
olkihatuissa ja mustissa takeissa vilisee siinä vähemmin hienojen
naisten joukossa omnibussien välissä ja ympärillä, jotka ovat kirjavia
ja kullattuja ja ulkoa ja sisältä täynnä kuvia ja osoitteita. Hänellä
on taskussaan 1 1/2 dollaria ruotsinrahaa ja kuningas Oskarin kaunis
muotokuva kiiltää uutena molemmista rahoista. Erään vaihtajan puodista
saa hän maan rahaa toisesta, ostaa sikarin, sytyttää sen, istuutuu taas
ja töllistelee. Kaasulamput sytytetään ja ympäristö alkaa nyt näyttää
hiukan runollisemmalle. Hän hakee käsiinsä hotellin ja juo teetä.
Siellä on siistiä, mutta jäykkää, ja tee maksaa puoli dollaria. Sitten
menee hän kotiinsa s.o. laivaan ja lopputulos on seuraava: "Päivä,
ensimmäinen päiväni Ameriikaasa oli ikävä."

Se oli esimakua Ameriikasta yleensä, sillä sen suurempaa hauskuutta ei
se juuri jälkeenpäinkään tarjonnut. Puolitoista dollaria oli Soldanilla
rahaa, mistä hän jo ensi päivänä kulutti yli puoli dollaria teehen ja
tupakkaan. Ei sellaisella pääomalla panna suurtakaan liikettä alkuun,
ja vaikeaa olikin alku. Jo siihen aikaan oli siirtolaistulva
Ameriikkaan niin suuri, ett'ei hänen onnistunut saada mitään tointa,
vaikka hänellä oli hyvät todistukset ja taskut täynnä erinomaisia
suosituskirjeitä ja vaikka hän kohta tapasi ystäviä ja tuttavia, jotka
häntä koettivat auttaa alkuun. Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen
haki hän näet käsiinsä erään mr. Harriksen, jonka tuttavuuden hän oli
tehnyt Giessenissä ja jolla oli kemiakoulu ja laboratorio New-Yorkissa,
ja asui tämän luona ne kolme viikkoa, jotka oleskeli New-Yorkissa,
turhaan leipätointa hakien kivipainoissa, topograafisissa toimistoissa
ja sen semmoisissa. Toinen tuttava oli ruotsalainen professori Pehr
Erik Bergfalk, jolle hänellä oli Ruotsista suosituskirjeitä. Vieraiden
apuun turvaaminen ei kuitenkaan ollut hauskaa. Päiväkirjassaan
kirjoittaa hän saaneensa tuntea "nöyryytystä köyhyyden vuoksi, jota
ihmeellisen väärinkäsityksen tähden pidetään häpeällisenä. -- Minulle
annettiin raha-apua, kun ei ollut muuta apua, ja sitten oltiin
pulassa siitä, kuinka sen tulisi tapahtua. Väärää ritarillisuutta.
Eivät ymmärtäneet Kommosen tavoin sanoa: 'Niin paljon voin
minä antaa sinulle niin ja niin pitkäksi aikaa.' Mutta mitä onkaan
englantilaiseen jäykkyyteen pinttynyt ameriikkalainen tuollaisem
talonpoikaispojan rinnalla!"

Pariisissa oli Soldan, niinkuin jo ennen on mainittu, tutustunut
erääsen professori Nortoniin, jolla oli poikakoulu eli n.k. "College"
Newarkissa Delawaren valtiossa, muutamain tuntien matkan päässä
New-Yorkista. Kun ei maailma muualla valjennut, kirjoitti hän tälle ja
tarjoutui opettajaksi hänen kouluunsa. Kutsut heti saatuaan saapui
Soldan lokakuun 19 p:nä Newarkiin.

Newark oli siihen aikaan pieni maaseutukaupunki Delawaren valtiossa.
Sen asukasluku oli kuusisataa, joista suurin osa oli presbyterejä ja
metodisteja. Koulu oli yksityinen ja huonoissa asioissa. Se oli sen
ajan korkeampia Ameriikassa ja oli olevinaan yliopisto, mutta ei
vastannut enempää kuin meikäläistä kimnaasia. Siinä oli vaan
kolmekymmentä oppilasta, ylioppilasta, koska sitä ei kannattanut mikään
uskonnollinen lahko, joka muuten oli tavallista ja tarpeellista
Ameriikassa. Palkka, jonka Soldan siinä sai, oli senvuoksi mitätön
nälkäpalkka. Sen lisäksi täytyi hänen asua samassa rakennuksessa
poikain kanssa, jotka olivat laitoksen hoidossa. Huone oli pieni,
epäsiisti ja epämukava ja hän viihtyi siinä huonosti, kun ei voinut
tehdä työtä niinkuin olisi halunnut. Kohta tulonsa jälkeen oli hän
vielä vähällä kuolla häkään. Usein hänen oli kuin olisi hän siirtynyt
takaisin kadettikouluaikoihin.

Ikävintä oli hänestä kuitenkin se, että henkinen ilmanala oli kokonaan
toinen kuin mitä hän oli toivonut Ameriikassa tapaavansa. Noin puoli
vuotta tulonsa jälkeen kirjoittaa hän Hedlundille: "En ole vielä
ollenkaan koteutunut uudessa maailmassa ja suuresti epäilen, että se
koskaan tulee tapahtumaan. En pidä koko siitä henkisestä ilmanalasta,
jota täällä hengitetään mihin vaan kääntyy. Varsin harvat ovat
tuttavani, eikä yksikään heistä kykene silmäilemään yli maanosien ja
kansain olojen. Heillä on kyllä jonkunlaista yleistä sivistystä ja he
ovat kyllä sen verran perehtyneet useimpiin tieteenhaaroihin, että
häikäilemättä käyttävät termejä, eivätkä aja kiinni, vaikka
vaikeampikin kysymys tulee vastaan; josta saavat kiittää monia aineita,
joita niissä luetaan. Tekisi mieleni kuvata jotain täkäläistä
koulua ja näyttää, kuinka pitkälle charlataneria ja pintapuolisuus
menee -- humbuugia, humbuugia! Ihmiset yleensä käyttäytyvät hyvin,
ovat kohteliaita ja ystävällisiä ja minä olen tavannut paljon
hyväntahtoisuutta ja sydämmellisyyttä, Mutta se ei estä heitä puhumasta
vaan ilmasta ja ihmisistä (tuttavista). Kun siitä kohenevat, niin
kiittävät ja kehuvat 'our glorious country'aan'. Se näkyy olevan
aiheena heidän lehdissään, alituista itsensä kehumista ja itseensä
tyytymistä. Mutta paksuinta ja ainakin minulle vastenmielistä on se,
että tähän kaikkeen on sekotettu kirkollisuutta, lahkolaisuutta ja
tekopyhyyttä -- uskonnon nimellä, joka mies käy joka pyhä kirkossa, ja
siitä päätetään, että tässä maassa ollaan hyvin -- uskonnollisia. 22
miljoonan ihmisen osaksi on täällä 25 tuhatta pappia, joista enempi
kuin 22 tuhatta toimii sielunpaimenena ja saarnaa kristinuskoa. Yksi
tuhatta kohti, se on ehkä 5 à 10 kertaa enemmän charlataneriaa,
tekopyhyyttä ja itsekkäisyyttä kuin meidän pohjolassamme. Ollaan
erinomaisen kristillisiä sanoissa ja kauhistutaan kuin ruttoa jokaista
itsenäistä ajatusta Jumalasta; mutta ystävääkin nyletään laillisella
tavalla, niinpiankun se kannattaa. -- Tämä Newark on oikea pimeyden
pesä täynnä presbyterejä ja methodisteja."

Tämä jumalisuus, jota Soldan katsoi ulkokullaisuudeksi, näyttää olleen
hänelle pahin loukkauskivi ja enin katkeroittaneen hänen elämäänsä
Newarkissa. Päiväkirjassa ja kirjeissä se vähä väliä tulee esiin ja
antaa aihetta pitkiin filosofeerauksiin uskonnon oikeasta suhteesta
Jumalaan, -- samaan suuntaan kuin merellä pidetyssä päiväkirjassakin.
Se on hänelle niin vastenmielistä, että arvostelu joskus pukeutuu
ivankin muotoon, vaikk'ei iva ja pilkka yleensä kuuluneetkaan Soldanin
tapoihin. -- "Nyt juuri, 10 minuuttia sitten kolkutti joku ovelleni ja
me menimme ulos kadulle, jossa jäätelökonditoria oli avattu viikko
sitten. Huone oli täynnä nuoria tyttöjä paikkakunnan 'female
seminarystä' opettajineen ja opettajattarineen. Automaatteja, jäätelöä
syöviä automaatteja, jotka istuvat kukin tuolillaan ympäri seiniä ja
syövät. En suuresti ihmettelisi, jos kuulisin jonkun opettajattarista
lukevan isoäänisen rukouksen, ennenkun toimitus alkaa!"

Yksinäisyyden synnyttämä ikävä on pian kietonut hänet niin, ett'ei hän
voi luonnon helmassakaan ympäristöään valoisemmalta kannalta katsoa.
Sen tunteen harsoittamana on hänen mielensä, kun hän kerrankin eräänä
kirkkaana sunnuntaipäivänä käyskennellessään ulkona kaupungista joutuu
seuraaviin mietteihin: "On merkillistä, kuinka suljetuilta ja
elottomilta ameriikkalaisten talot yleensä näyttävät, ja varsinkin
maalla. Uutimet ovat alhaalla kaikkialla ja luukut ja ovetkin ovat
suljetut -- niissä on jotain rakennuksellista _noli me tangere'a_.
Ulko-ovessa on vaan pyöreä messinkinuppi. Jos koetat sitä vääntää, niin
tuntuu se liikkumattomalta. Täytyy kolistella päästäkseen sisään -- ja
jos sitten pääset sisään, niin et ehkä aluksi saa nähdä yhtään ihmistä.
Asetut sitten etehiseen ja jätät sinne hattusi -- ja sitten
vastaanottohuoneeseen -- käyntisi on hiljaista kuin aaveen -- ja
sisällä on synkkää ja pimeää -- ja kohteliaisuutta ja seremoniaa sekä
siitä seuraavaa pimeyttä mielipiteissä -- se on kylläkin kamalaa."

Eikä kestäkään kauvan, ennenkun tuo vanha valitus puhkee esiin, valitus
omista vioista ja myötätuntoisuuden ja ystävyyden puutteesta. "Minä
kärsin surkeasti tarmon puutteesta ja haluan äärettömästi sen
korvaamista myötätuntoisuudella jotain kunnon ihmistä kohtaan. Aina
siitä lähtien kuin erosin Budkovskysta ja Cygnæuksesta en ole saanut
nauttia ainoankaan sellaisen seurasta; en ole edes nähnyt heitä --
ell'en ota lukuun Bergfalkia ja Hedlundia. -- Se on yhteiskunnan
ääretön teeskenteleväisyys, joka vihloo minua. Mutta nyt on minusta
taas väärin taipua sen alle, ja tässä olentoni sisäinen
ristiriitaisuus. -- Oli miten oli, minä elän kurjaa elämää täällä
Newarkissa. Ei ainoakaan terve ajatus tunge esiin aivojeni pimeydestä,
enkä voi edes kirjoittaa kirjeitäni. -- -- On jotain epäluonnollista
siinä, että ihminen temmataan irti omasta kansastaan ja heitetään noin
'mir nichts, dir nichts' esim. Ameriikkaan. En sanoisi mitään, jos tämä
ihminen olisi saksalainen; mutta suomalainen!"

Ja tästä johtuu hän taas niinkuin kerran Berliinissä samallaisen
mielentilan painamana vertailemaan toisiinsa eri kansoja -- pitää esim.
norjalaisista enempi kuin ruotsalaisista, koska ovat avonaisempia ja
suorasukaisempia -- ja tulee siihen johtopäätökseen, että mitä
suoruuteen ja rehellisyyteen tulee, niin on sen ihanne _suomalainen
talonpojan poika_, "jota ei voi missään muualla maailmassa saada
kasvamaan. Muualla maailmassa eivät ihmiset ollenkaan kasva siihen
kuosiin; he ovat kyllä täynnä tietoja, yleviä tai vapaamielisiä
aatteita, joka kaikki on kiedottu sävyisyyden ja vaatimattomuuden
kuoreen -- mikä usein ehkä on jotenkin teennäistä -- ja jota aina
kannattaa ujostelematon käytös. Meiltä suomalaisilta puuttuu kaikki
tämä hienostus ja ehkä meidän vastenmielisyytemme sitä kohtaan seuraa
samoista syistä kuin ketun vastenmielisyys pihlajanmarjoja kohtaan.
Mutta se on ainakin varmaa, että tuo rehellisyys voi viihtyä
valistuneiden mielipiteiden ja sopivan käytöksen seurassa, joskaan ei
aina niin tapahdu. En voi toisekseen kuitenkaan olla kehumattakaan:
kuulukoon se paksulta, se on kuitenkin suuremmoista, kun tuollainen
olento sanoo ystävälleen: 'Veli kulta, nyt olet käyttäytynyt
sikamaisesti' ja saa vastaukseksi: 'Onko se mahdollista, mitä olen
sitten tehnyt?' Semmoista olen nähnyt Suomessa. -- -- Oi, että tämä
luonteenpiirre olisi, niinkuin luulen olevan, kansallinen Suomessa,
ja oi, jos sitä voisi säilyttää ja samalla jalostaa! Siinä on
minun mielestäni jotain vielä kauniimpaa kuin tieteellisessä
totuudenrakkaudessa, joka tavallisuutensa vuoksi tuskin on edes mikään
ansiokaan. Kunpa vaan kykenisin kuvaamaan sitä tarkasti ja oikein;
kirjoittaisin silloin kansallisen romaanin, jossa päähenkilöinä olisi
entisiä talonpoikia, ylioppilaita ja maistereita -- ja tietysti vielä
muutamia naisia Kuopion sosieteesta, vai mitä?"

Olen näistä mietteistä tehnyt näin tarkkaa selkoa, koska niissä näkyy
jo sarastusta hänen vastaiseen mitä ankarimmasti eetilliseen
maailmankatsantotapaansa, joka Suomeen palattua ja Herbartin
filosofiaan tutustuttua hänelle täydellisesti selviää.

Vähitellen alkoi hän kuitenkin viihtyä ainakin hiukan paremmin, kun
hänen ulkonaiset olonsa kävivät siedettävämmiksi siten, että hän m.m.
sai mukavamman asunnon, jossa voi työskennellä rauhassa. Muutoksen
aiheutti se, että se koulu, jossa hän ensin työskenteli, ja johon hän
oli tullut syksyllä, lakkasi keväällä, ja professori Norton perusti
uuden oppilaitoksen nimeltä "Delaware High School". Soldan sai siinäkin
paikan, nyt paremmalla palkalla ja velvollisuudella antaa opetusta
kemiassa, ranskankielessä ja piirustuksessa. Samaan aikaan eli
kesällä 1850 tutustui hän myöskin pariin mieheen, joissa löysi
myötätuntoisuutta ja henkiheimolaisuutta. Ne asuivat tosin
Filadelfiassa, mutta kun tuo kaupunki oli vaan muutaman tunnin päässä
Newarkista, pistäytyi hän siellä tuon tuostakin. Toinen näistä oli
tanskalainen muinaistutkija ja historioitsija Ludvig Koeppen ja toinen
liikemies, entinen Yhdysvaltain konsuli Göteporissa Richard Schmidt,
joista varsinkin jälkimmäisen kanssa suhde myöhemmin muuttui erittäin
sydämmelliseksi ja jonka kanssa seurustelu oli harvoja valopilkkuja
Ameriikan ajalta.

Nuo hiukan muuttuneet olotko lienevät vaikuttaneet, että Soldan alkoi
nähdä jotain hyvääkin Ameriikan oloissa. Sitä, mitä hän kaikkialta
haki, nimittäin ympäristöä, joka tuntisi samaa harrastusta kuin hänkin
elämän suurten kysymysten filosofiseen käsittelemiseen, ei hän kyllä
löytänyt uudessa maailmassa, jossa hänen mielestään vallitsi ääretön
raakuus tieteitten tieteeseen nähden. Mutta oli siellä kuitenkin jotain
hyvää. Orjuutta oli hän paennut Venäjältä ja vapauden hän löysi
Ameriikassa. Keisari Nikolain itsevaltiudesta oli hän tullut maahan,
jossa kansanvaltaiset periaatteet oli pantu käytäntöön. Rakkaus
vapauteen oli siellä vähitellen muuttunut yhtä luonnolliseksi vaistoksi
kuin nälkä ja jano. "Siitä seuraa tuhansia tuloksia, joista paras on
rajaton mahdollisuus kehitykseen missä hyvässä tarkoituksessa tahansa.
Täällä ei rakenneta ritarihuoneita ja kasarmeja, mutta kyllä
kouluhuoneita ja kirkkoja. Arvomerkkejä ja arvonimiä ei täällä ole,
eikä myöskään matelijoita; suutari ei nosta lakkiaan edes tuon suuren
maan kansan valitsemalle presidentille -- ell'ei hän satu olemaan tuttu
hänen kanssaan. Ei mitään univormuja, ei mitään salaisia poliisimiehiä.
Olen varma siitä, että jos kirje jätettäisiin postiin sulkematonna, ei
koskaan pistäisi minkään postimestarin päähän lukea sitä." -- Tämä oli
tietysti suuri hyve Soldanista, joka ei uskaltanut koskaan kirjoittaa
suoraan kotiinsa siinä pelossa, että kirjeet välillä, myöskin Suomessa,
avattaisiin, vaan täytyi hänen koko maanpakonsa aikana lähettää tiedot
itsestään kyläkyydillä toisten kirjeiden sisässä ensin Ruotsiin ja
sieltä sitten jotenkuten Suomeen. -- "Sanalla sanoen: lain laatii kansa
ja se pannaan käytäntöön julkisten tuomioistuinten kautta, josta
yhtäläisyys lain edessä on enemmän tai vähemmän välttämätönnä
seurauksena. Tällä lailla ei tietysti voi olla mitään sitä vastaan,
että esim. suutari nimitetään senaattoriksi, puotilainen raha-asiain
ministeriksi j.n.e. Sen vuoksi ei olekaan mitään alamaisia, vaan
ainoastaan kansalaisia; 'a good Citizen' on täällä arvonimi, korkeampi
kuin hovineuvos, puhumattakaan nimineuvoksesta." Lausuttuaan sitten
vielä ihastuksensa siitä, ett'ei Ameriikassa ole poliisia, vaan että
järjestystä ylläpitää tuo näkymätön henki, kansan oma tahto, ett'ei
mitään poliisijärjestystä ole, ett'ei kukaan kysy, kuka olen, niin
kauvan kun lakia tottelen, ja ett'ei Yhdysvalloissa ole kerjäläisiä, ei
ainakaan ryysyisiä, lopettaa hän tämän kirjeessä veljelleen antamansa
kuvauksen: "Vanha ja hyvä Keisarin alamainen voisi mahdollisesti katsoa
ikäväksi yksitoikkoisuudeksi, että tuhannet ja taas tuhannet miehet,
ajurit, rengit, kisällit, taiteilijat, virkamiehet, kaikki käyvät
puettuina samaan mustaan takkiin ja pyöreään lakkiin, eikä kenelläkään
ole laakerinmarjoja tai muuta kultaa kauluksissaan, mutta kun hän
huomaa, että kerjäläistenkin kirjavuus on poissa, niin luulisin hänen
pian tyytyvän tuohon yksitoikkoisuuteen."

       *       *       *       *       *

Paitse tavallista opetustointaan harrasti Soldan Newarkin aikanaan
ahkerasti omien aatteidensa selvittämistä ja esittämistä ainakin
itselleen, jos ei muille. Päiväkirja oli hänen alinomainen, joskin
ainoa ystävänsä. Se sisältää jatkoa mietteihin mereltä ja
mietteet yhä laajenevat ja syventyvät. Siinä paisuvat paisumistaan
ainekset tuohon teokseen, jonka tarkoitus olisi tieteellisellä,
etupäässä luonnontieteellisellä tiellä ja helppotajuisen esitystavan
avulla selittää ja mikäli mahdollista todistaa immanensin aatteen
totuus. Kysymys, jonka ratkaisua hän miettii, on hänen mielestään ajan
tärkein. Sillä kaikki muut ihmiskunnan nykyiset elinkysymykset,
niinkuin kansain vapautuminen mielivaltaisesta yksinvallasta ja
sotilasdespotismista, työmiesten oikeus osallisuuteen työn voitosta ja
kasvatuksesta, uskonnon korottaminen sokean ja siis heikon uskon
kannalta järjelliseen tietoon, juureutuvat hänen mielestään tuohon
pääkysymykseen Jumalan immanensista luonnossa tai toisin sanoen
kysymykseen ihmisen suhteesta Jumalaan.

Ehk'eivät ne mielipiteet, joita hän lausuu ja se kanta, jolla hän
seisoo, olekaan uusia eivätkä kaikinpuolin hänen omiaan, tehnen niistä
kuitenkin tässä yhteydessä selkoa hänen sisäisen aatemaailmansa
valaisemiseksi, varsinkin kun esitystapa on hänen omaansa ja hänelle
kylläkin omituista. Muistettava on myöskin että se, mikä ehkä näyttää
vanhalta, siihen aikaan oli verrattain uutta. Terää hänen sanoilleen
antoi nähtävästi se, että hän eli keskellä korkeakirkollista
yhteiskuntaa, jossa hänen mielestään rehoitti tekopyhyys ja
tekojumalisuus ilman oikeata siveellistä sisältöä.

        _Jumalan kieltämisestä_.

"Muitten väärinesitysten joukossa uudesta filosofiasta on sekin, että
se muka kieltää Jumalan. Sellaisia paukkusanoja ottaa ortodoksia
tietysti riemulla vastaan ja käyttää aseena ei ainoastaan niitä
argumentteja vastaan, joita tällä filosofialla on esiintuotavana, vaan
myöskin niiden kuulemisen sopivaisuutta vastaan. Ortodoksia ei hae
totuutta semmoisenaan, vaan vaatii pysymistä ennen tehdyssä uskossa,
olkoon se mikä tahansa. Se sanoo ilman hetkenkään epäilystä, että jos
todellakin niin olisi, ett'ei mitään Jumalaa ole olemassa, niin tahdon
minä kuitenkin uskoa sen, sillä sen uskominen tekee minut onnelliseksi.
Järjettömyys pistää tässä tapauksessa selvästi esiin; sillä tarkemmin
selitettynä ei se kai ole muuta kuin että minä tahdon ennemmin uskoa
jotain epätotta, joka tekee _minut_ onnelliseksi kuin todellista
totuutta, joka tietysti, olkoon sen sisältö mikä tahansa, lopulta on
oleva se, jonka täytyy tehdä onnelliseksi koko ihmiskunta."

"Mutta nyt on, niinkuin sanottu, kuitenkin niin, että uusi filosofia ei
suinkaan kiellä Jumalaa. On päinvastoin sen lopullinen päämaali oikein
ymmärtää häntä ja esittää häntä niin, ett'ei häntä ole ainoastaan
sokeasti uskottava, vaan myöskin tiedettävä. Jos silloin näyttäytyy,
että monet vallitsevista käsitteistä ovat ristiriidassa vapaan ja
totuutta hakevan tutkimuksen kanssa; jos jumala kielletään asuvan
taivaassa, jolla ortodoksia käsittää jotain kovin epämääräistä, kun maa
on hänen astinlautansa, niin ei kai siltä ole kielletty Jumalaa."

        _Luominen_.

"Yksi pääkysymyksiä on se: onko luonto luotu yhdellä kertaa -- esim. 5
päivässä -- vai luodaanko sitä yhä vieläkin? Me voimme -- tähtitieteen
ja geologian avulla -- mennä niin kauvaksi taapäin, että saamme kiinni
jonkunlaisesta alusta; mutta mitä on tämäkään alku muuta kuin
äärellisen ilmiön alku, alku jonkun tähtikunnan tai aurinkokunnan. Se
olisi kuitenkin _alku_, ja kun se olisi ainoa laatuaan, niin voisi sitä
kutsua _luomiseksi_. Mutta nyt on se näennäisesti vaan lapsen järki,
joka repii irti tämän alun itsessään olemassa olevaksi momentiksi ilman
mitään yhteyttä sen kanssa, joka seuraa. Syy siihen on taaskin siinä,
että tahdotaan sovittaa aistillisia käsitteitä Jumalan käsitteeseen.
Ajatellaan näet heti jotain taidokkaasti tehtyä esinettä, esim.
höyrykonetta tai kelloa, ja tiedetään varmuudella, että joku mestari on
ne rakentanut. Sitä paitse tullaan pian vakuutetuksi siitä, että
kaikella on syynsä j.n.e. Johtopäätös siitä on se, että maailma
kaikkine ihanuuksineen _täytyy_ olla sekin jonkun tekemä, jonkun
_luoma_; tämä joku on tietysti Jumala. Sanalla sanoen, on siis olemassa
täydellinen yhtälö kellosepän ja Jumalan välillä. Hän, Jumala,
kelloseppä, on luonut koneiston ja pannut sen käymään, ja nyt käy se --
hänen valvontansa alla."

"Tämä tieto jumalasta ja sitä vastaava oppi on syntynyt aikana, jolloin
ei ollut mitään aavistusta elävästä luonnosta yhtenäisenä ilmiönä;
aikana, jolloin ei tunnettu aggregati-muotojen suhteita, jolloin ei
ollut sitä mitä nyt on: luonnontiedettä. Tuota oppia voikin hyvällä
omallatunnolla puolustaa ainoastaan se, joka ei tätä tiedettä tunne."

"Sillä eikö ole ilmeistä, että on olemassa tätä meidän kysymystämme
aivan varmasti ratkaiseva ero kellokoneiston ja luonnon välillä.
Kellossa on pääasia _mekaaninen_ liike, ainakin sen tarkoitukseen
nähden, ja itse koneisto on muuttumaton, sittenkun se kerran luotiin,
ja tämä taas tarvitsi varman, _rajoitetun_ ajan valmistuakseen. Kello
ei kuitenkaan synnytä mitään uusia tuloksia itsestään, vaan ainoastaan
_liikkuu, käy_, ja on huomenna sama kuin tänäänkin. Luonnossa taas on
liikunta vaan keino, ell'ei tahdo otaksua, että Jumala tahtoo
leikitellä. Näemme muunnoksia, tuloksia, ja kaikki viittaa siihen, että
tämä tuloksien aikaansaaminen on sen tarkoitus, joskaan ei viimeinen.
Voisihan kyllä ajatella, että itse koneiston valmistamiseen tarvittiin
määrätty aika (esim. 6 päivää tai 6 miljoonaa vuotta); mutta jo tässä
väittää luonnontiede vastaan -- koska on selvää, että itse
koneistossakin tapahtuu muutoksia vielä meidänkin aikanamme. Sekin,
että muka eläimetkin luotiin muutamien päivien kuluessa ja sitten
sikisivät itsestään, on _kovin mielivaltaista_. Sillä kuinka voimme
olettaa, että ensimmäinen pari oli tuloksena yhdestä syystä ja
seuraavat jostain toisesta? Ja mitä merkitsee se, että eläin sikiää,
ell'ei sikiäminen ole sen voiman toimintaa, joka synnyttää, luopi
eläimen aineesta? Mutta tämä voima on kai muuttumaton, koska sen
tuloskin on muuttumaton?"

"Voisi myöskin esittää esimerkeiksi geoloogiset aikakaudet ja sanoa,
että ne vastaavat alkua (esim. kun niitä on kuusi); mutta missä on
sanottu, että geolooginen revolutsiooni on mikään yhtäkkinen mullistus
tai paukaus; on pikemminkin selvää, että sekin on pitkällistä työtä --
jatkuvaa luomista -- eikä eläinten ilmaantuminen yhtenä aikakautena ole
yhden päivän työ enemmän kuin oli päivän työ erottaa maa taivaasta."

"Ei siis ollenkaan riitä ruveta selittelemään Mooseksen kirjaa
(tieteen, geologian vuoksi) niin, että nuo 6 päivää eivät merkitse
päiviä tavallisessa merkityksessä, vaan että niillä on vaan symboolinen
merkitys. On myöskin myönnettävä, että samalla kun luominen ei ole
kuuden päivän työtä, vaan ainakin joku epämääräinen ja hyvin pitkä
ajanjakso, samalla on myöskin olemassa se mahdollisuus, että tämä
luomistyö ei ole vieläkään päättynyt -- joka mahdollisuus muuttuu
täydelliseksi varmuudeksi, kun tieteen valossa vertailee sitä, joka
tätä nykyä tapahtuu maanpallolla, siihen, joka siinä ennen tapahtui. --
On kai otaksuttava, että esim. elimellinen maailma, useita kertoja
luotu ja taas hävitetty, ennen muinoin syntyi samoista voimista kuin
tähänkin aikaan, ja samalla tai melkein samalla tavalla. No niin,
voidaanko siis käsittää sana ajanjakso (geolooginen ajanjakso) siinä
tarkotuksessa kuin olisi kysymys jostain äkkinäisestä ja nopeasta
tapahtumasta, jostain jyrinästä ja jonkun tulkoon-sanan kaiusta? Eikö
ole jo pikemminkin otaksuttava, että nämä tulokset ovat syntyneet
sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti vaikuttavista luonnonvoimista,
vähä vähältä ja varmasti, eikä ihmeen kautta puhaltamalla henkeä nenään
tai kylkiluita katkomalla. -- Kuinka nyt tuumittaneekin, niin syntyy
siitä aina toisellainen luomistyö, minkä alaiseksi luonto joutui, kuin
tuo raamatullinen, joka näyttää paljoa enemmän silmänkääntäjän tempulta
kuin todelliselta tapahtumalta luonnossa -- joka viimemainittu se
kuitenkin tahtoo olla, ell'ei tahdo olla mitään muuta kuin -- taru --
anteeksi: jumalaistaru!"

        _Henki ja aine_.

"Jonkunlaista valtaa lienee toki myönnettävä hengelle aineessakin --
jos jumala on henki. Tavallisesti pannaan henki luontoa _vastaan_, ja
päinvastoin, ja nyt julistetaan toinen pyhäksi ja toinen epäpyhäksi.
Mutta millä perusteella on luonto epäpyhä? Puhtaalle on kaikki
puhdasta. Eikä minun mielestäni Jumalata sillä ylistetä ja kiitetä,
että hänen töitään halvennetaan. Vai mitä muuta tehdään, kun ihminen
julistetaan kaikista kurjimmaksi olennoksi? 'Ei palastakaan puhdasta
lihaa ole ruumiissani', lausuttiin eräässä rukouskokouksessa, jossa
äsken kävin."

        _Pantheismi_.

"Se yleinen vaikutus, jonka tämä sana -- joka valitettavasti päättyy
ism'iin -- synnyttää vastustajissaan, näyttää olevan se, että se muka
kieltää Jumalan olemassaolon. Ei ole mitään jumalaa! Mikä järjettömyys!
Mutta silloin unohdetaan, että filosofia aina silloin, kun se
työskentelee tieteellisesti ja ilman ennakkoluuloa, juuri hakee tätä
merkillistä olentoa, jonka koko ihmiskunta yksimielisesti, vaikkakin
tuhansin eri tavoin on tunnustanut. Pantheismi ei suinkaan kiellä
maailman synnyttäjää ja johtajaa. Ainoastaan maailman _ulkopuolella_
olevan Jumalan se julistaa _mielikuvituksen_ luomaksi. Pantheismin
tarkoitus on vaan näyttää, kuinka kaikki maailmassa on selitettävissä
(niin pitkälle kuin ihmiset sitä yleensä ovat selittäneet) ilman
tuollaista maailmantakaista Jumalaa. Kun nyt tähän tulee, että
tuollaisen transcendentin Jumalan olemassa olo, juuri sen vuoksi että
se on _ulkopuolella_ meidän tietomme piiriä, on yksinomaan uskon
hyväksi olemassa oleva oppi, niin on selvää, että kaikella tuolla
huudolla jumalattomuudesta ei ole mitään merkitystä tieteelle, joka
tyynesti odottaa sitä voittoa, jonka jokainen totuus kerran tietää
saavuttavansa."

        _Kaikkeuden meri_.

"Kylve kaikkeuden meressä? Se on ihmishengen elementti. Niin keinuu
merisorsa valtameren aalloilla, viihtyy ja voimistuu myrskynkin
raivotessa. Jos se vaan osaa elää siinä maailmassaan, on se hyvässä
turvassa, jos petolintu jostain toisesta maailmasta vaakkuu hänen
päänsä päällä, niin sukeltaa hän pohjaan. Ja jos siellä alhaalla alkaa
tuntua tukehduttavalta ja kamalalta, ui hän taas esiin aallon
harjalle. Mutta vierailut kuivalla kamaralla jättää se kernaimmin --
petolinnuille."

        _Totuudesta_.

"Kun me sanomme, että me pidämme sitä ja sitä totuutena, niin emme
tarkoita sitä, mitä lapset tarkoittavat sanoessaan keppiä hevoseksi ja
sillä ratsastaessaan; vaan me tarkoitamme, että me katsomme sen todella
_olevan_ totuutta. Se on totuutta, me ymmärrämme, että se on totuutta,
että meidän järkemme on pakotettu sen siksi tunnustamaan. Sen teemme me
välittämättä tulevaisuudesta. Se ei tosin ole laiminlyövä lausumasta
tuomiotaan meidän totuudestamme, niinkuin me olemme lausuneet tuomiomme
entisten aikain totuuksista. Tulevaisuus on ehkä kieltäväkin
totuutemme, mikäli se tahtoo olla korkein totuus; ehkäpä se vielä
synnyttää uuden totuuden, joka on suurempi kuin meidän. Mutta kaikki se
liikuttaa meitä vähän, jos me vaan olemme löytäneet absoluutisen
totuuden s.o. sen, joka on meille absoluutinen totuus. Me emme saa
tietää mitään sellaisesta tulevaisuuden tiedosta, yhtä vähän kuin
voimme tietää menneisyydenkään tiedosta (sovittamatta siihen omia
tietojamme). Mutta juuri sen vuoksi vaadimme me kullekin aikakaudelle
oikeutta pitää tietoansa, todellista vakuutustaan, todellisena
totuutena."

        _Jumalan kaikkitietoisuus_.

"Jumalan kaikkitietoisuus on sikäli rajoitettu, ettei hän tiedä
kaikkea, mitä tietää, _yhdellä haavaa_ -- vaan ainoastaan aikain
kuluessa; sillä hän on henkisarja tietoa, tai tuhat sarjaa, mutta niin,
että kustakin sarjasta vaan yksi rengas erällään kulkee nykyhetken
kautta ja tietoisuuden-peilin kautta, olin vähällä sanoa. -- Mutta se
on vaan varmaa, että sitä, mitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä
Jumalakaan. Silloin kun hän tietää -- ja hän tietää aina -- niin
käyttää hän siihen orgaaneja..."

        _Kristuksen persoonasta_.

"Nyt on tosiasia, että on ollut olemassa Mozart, Tasso, y.m.
ihmelapsia. Jos nyt joku heistä olisi ollut nero uskonnossa, niinkuin
joku toinen taiteessa, niin eikö hän silloin olisi jotenkin --
jumalallinen. Onko mahdotonta, että sellainen nero kerran olisi
syntynyt, ehkä useampiakin kertoja, vaikkakin eri oloissa ja eri
aikoina. Entäpä Kristus oli sellainen nero? Se kysymys on ainakin
esitettävä. Voisihan tapahtua, että sitä tietä löydettäisiin selitys,
joka lopulta antaisi jo kauvan orjuudessa kituneelle kansalle totuuden
ja lohdutuksen varjon ja tekopyhyyden asemasta."

        _Onnellisuudesta tulevassa paratiisissa_.

"Oikein taitavasti kuvatussa taivaassa (Dante, Milton) ovat autuudet
aistillista laatua, ainakin puoleksi. Inhimillinen mielikuvitus, joka
kuvaa sellaisia ihanuuksia, ottaa esikuvakseen elämän maan päällä ja
sijoittaa sen taivaaseen vaan hienonnettuna taiteilijan käden kautta.
Mutta mitä järkeä on tuollaisessa hienontamisessa? ja epäiltävää on
sitäpaitse, onko tämä hienontuminen ylenemistä, onko tuo autuus
todellakin _korkeampaa_ kuin todellisuus maan päällä? Maito- ja
hunajavirrat olisivat ainakin vastenmielisiä pitkän päälle
(ijäisyydestä puhumattakaan). Mutta onko mitään, voiko edes ajatella
mitään autuutta, joka olisi korkeampaa ja puhtaampaa kuin se, minkä
tunnemme oppiessamme tuntemaan uuden ja suuren totuuden?"

"Mutta semmoista autuutta on _maan päällä_, jossa tallustelemme. Sitä
paitse tehdään tavallisesti erehdys arvosteltaessa onnellisuuden eri
asteita. Sanotaan, että toinen tila on verrattomasti korkeampi ja
parempi kuin toinen. Sen suhteen, joka tuntee kaikkein _korkeinta_, on
tämä totta, mutta myöskin _ainoastaan_ sen suhteen. Niinpä on hänelle
puhdas jumalallinen (eli n.k. kristillinen) _rakkaus_ korkein
mahdollinen ja todellinen autuus, ja hunaja, ehkä maitokin suorastaan
kauhistus."

"Mutta useimmille ihmisille on tämä toivo ikuisen onnen toteutumisesta
varsin huono kehoitus hyvyyteen. Lupaa laiskalle koulupojalle
kultahevonen saatavaksi 25 vuoden päästä ja saa hänet vakuutetuksi
siitä, että hän todellakin on saava sen, ja seuraus on oleva -- ei
mikään. Sellainen on ihmisen luonto. Poika pysyy laiskana, paitse ehkä
yhtenä tai kahtena ensi päivänä."

"Opilla taivaan valtakunnasta ei ole käytöllistä merkitystä."

"Eikähan kukaan tarkoittane, että jos tällainen taivaan valtakunta on
olemassa, rehellinen totuuteen pyrkivä ihminen, joka ei usko tällaiseen
taivaan valtakuntaan, sulettaisiin siitä tämän epäuskonsa vuoksi. Se
olisi sama kuin _rangaista_ miestä, joka ei parhaalla tahdollaankaan
voi löytää oikeata tietä; se olisi samaa kovuutta Herrassa kuin mikä
ilmaantuu Lappeen talonpojan käytöksessä, joka seipäällä pieksää
hevosensa melkein kuoliaaksi sentähden, ett'ei tällä ole voimia vetää
hänen luonnottoman raskasta lautakuormaansa."

"Vastakohtana helvetille voisi tuo vielä menetellä, mutta rangaistuksen
laita on sama kuin palkinnonkin. Tosin kyllä näyttää siltä kuin
rangaistuksen uhka olisi tehokkaampi kuin tulevan palkinnon lupa.
(Ainakin on koulupojalle rangaistus erittäin huonosta läksystä
tehokkaampi kuin palkinto satunnaisesta hyvästä). Mutta jos mieli sen
olla jotain muuta kuin illusoorinen, niin tulee sen todellakin muuttua
kannukseksi tai edes vaikuttimeksi hyvään elämään -- ja sitten
_ei sitä saa epäillä_. -- Totta kyllä, että innokas pappi voi
ennakkotoitotuksillaan viimeisen tuomion pasuunaan tärisyttää
kuulijansa kyyneliin -- mutta se ei estä heitä iltasilla
juopottelemasta, vaikkakin se aamulla tuntui vaaralliselta pelättävän
tuomion vuoksi."

        _Oli kaunis kevätaamu_.

"Oli kaunis kevätaamu ja maa viherti nuorta nurmea ja vuokot kukkivat
ja ilmassa lauloivat leivot. Komeasti loisteleva aurinko huokui elämää
ja lämpöä seudun yli. Jo luonto yksin olisi tehnyt päivästä
juhlapäivän; nyt tekivät sen ihmisetkin puolestaan; oli sunnuntai,
Kellot soivat ja minä seurasin kirkkoon rientävää joukkoa. Sydämmeni
oli niin täysi ja lämmin; luulin olevani yhtä ansiokas kuin kaikkein
ansiokkaimmat kirkkomiehet."

"Tarkkaavasti kuuntelin saarnaa. Se oli syvästi kristillinen ja
liikuttava. Mutta hartauteni alkoi pian hälvetä, ja minä tunsin
selvästi, että sydämmeni jähtyi yhä nopeammin kuta enemmän saarnamies
läheni helvetin hehkuvaa kuumuutta. Vierustoverini oli mies, jonka
moraali oli jotenkin huono. Mutta hän oli liikutettu ja minä näin hänen
vuodattavan kyyneliä. Olin jo itsekin tuntenut halua itkemään, ei
hartaudesta, vaan mielen haikeudesta, mutta kun näin miehen kyyneleet,
rauhoituin. Mahtaahan se olla pyhä tunne, ajattelin, ja nämä ihmiset
voisivat olla sekä jaloja että epäjaloja, jos he vaan olisivat --
siihen oppineet. Mutta kun lähdin kirkosta, tuli tuhansittain
kysymyksiä ja epäilyksiä mieleeni."

"Miksi eivät nuo ihmiset ole parempia kuin ovat, vaikka he joka
sunnuntai hartaasti kuuntelevat jumalansanaa? Ehkä on heidän uskonsa
heikko? Mutta sittenhän he eivät voisi liikutuksesta itkeä? Vaan jos he
ovat väkevät uskossa, s.o. ovat vakuutetut sen sisällön totuudesta,
miksi ovat he itsekkäitä ja maallisia harrastuksissaan? Ja taas: miksi
on tärkein kohta saarnassa yhä uudistuvaa vakuuttelemista uskon
välttämättömyydestä ja tärkeydestä, uhkailemista niille, jotka eivät
usko ja palkkion lupaamista uskovaisille? Eikö se ole epäiltävää tuo
tuollainen alinomainen vakuutteleminen? Eikö se monessa suhteessa
muistuta heikon asian puolustamista? Olisi syytä tutkia, eikö ehkä tuo
yleinen epäusko ole kotoisin ei ihmisen pahasta luonnosta, vaan itse
tarjotun _opin epäuskottavaisuudesta ja epäluonnollisuudesta_?"

        _Elinkysymysten yhtenäisyydestä_.

Elinkysymysten yhtenäisyydestä ja toisistaan riippuvaisuudesta
kirjoittaa hän muistoon:

"Tavallisesti tapahtuu niin, että me istahdamme jollekin tiedonpuun
monista oksista ja nakerramme sen pala palalta ihan paljaaksi; ja niin
me tulemme johonkin varmaan johtopäätökseen. Ja jos me ummistamme
silmämme kaikilta muilta tieteen haaroilta, niin luulemme olevamme
kauhean suuria sankareja ja hosumme ympärillemme vitsoilla, jotka
tietysti ovat otetut siitä oksasta, joka on meidän. Mutta se on juuri
tämä ilmiö, jota jokapäiväisyytensä vuoksi voidaan kutsua
inhimilliseksi lyhytnäköisyydeksi. Se ei oikeastaan ole
lyhytnäköisyyttä, vaan silmien sulkemista pelästymisen tähden."

        _Jumalan suuruudesta_.

"Johtui mieleeni seuraava: Ajattele ylevä alppimaisema, ihmeen ihana
laakso vihreine niittyineen jyrkkien vuorenseinien välillä, joiden
rinteillä kasvaa somia lehtoja ja niiden välitse metsäpuroja syöksyy
syvyyteen, ja perällä lumihuippu, jota aamuauringon ensimmäiset säteet
valelevat lempeällä ruusunpunallaan, joka vähitellen vaihtuu kullan
keltaiseksi. Ja nyt astuvat hauskan alppimajan asukkaat esiin ja
pitävät aamurukouksensa varhaisen aamun raittiissa ilmassa. He
veisaavat virren ja paimen puhaltaa hartautta huokuvan sävelen
alppitorvellaan. Ja rukoukseen ja lauluun vastaavat vuoriseinät
juhlallisen amenen. Se on jumalallisen kaunista todellisuudessa, se on
suuremmoista! -- Mutta katselehan sitä korkeudesta, esim. ylhäältä
ilmameren pinnalta, niin että näet puolen maanpalloa ja monen tuhannen
muun paikan ja esineen joukossa myöskin tämän alppilaakson. Miten on
nyt tuon suuremmoisuuden laita? Kuinka pieneltä se nyt näyttääkään, kun
vertaat sitä kokonaisuuteen! Kuinka pieneltä näyttää kokonainen
maanosakin! Voidaan tutulta seudulta valita yksi paikka ja ajatella sen
suurenmoisia yksityiskohtia, ja sitten toinen ja taas toinen j.n.e.
Suurin mahdollinen määrä tätä lajia on kai enin jumalallista, ja näin
saamme käsityksen siitä, kuinka Jumala katselee esiintyjiä alhaalla
maan näyttämöllä. Hän ei koske sitä -- heillä on ankarat lait, jotka
liikuttavat heitä eteenpäin -- hän vaan katselee ja nauttii. Jos he
rukouksissaan alppilaaksossa anovat päiväpaistetta ja rauhaa maahan,
niin hän kyllä sen näkee ja kuulee -- mutta nuo rukoukset ovat täysin
tehottomat hänen laitoksiinsa nähden, jotka kulkevat laillista
kulkuaan. Ajattele toki ihminen; kuka oli se, joka tuolla tavalla
katseli alas maahan -- se oli henki, se oli oma henkesi jumalallisena
hetkenä, se oli Jumala."

        _On erotus_.

"On erotus hartauden ja hartauden välillä, tunteen ja tunteen. Minäkin
olen ollut liikutettu ilosta ja onnesta tietäessäni avanneeni sydämmeni
ja puhdistaneeni sen Jumalan kasvojen edessä ja hänen avullaan -- esim.
ensi kertaa ripille mennessäni. Olen sittemminkin taas astunut Jumalan
alttarin eteen uskomatta enää vanhalla tavalla -- ja olen taas vavissut
onnesta tietäessäni omaavani puhtaan sydämmen -- ehkä täynnä heikkoutta
ja syntiä, jotka kuitenkaan eivät ole lisääntyneet suuruudessa ja
voimassa kääntymiseni jälkeen, jos sitä tahtoo sillä nimellä nimittää.
Mutta laitani oli silloin nykyisyyteen verraten, niinkuin on kuulla
mainiota soittoa ulkoa sen sijaan että istuu sisällä konserttisalissa."

        _Yhdestoista käsky_.

"Työ on itse hyve ja synnyttää muita hyveitä sekä taistelee paheita
vastaan; jota vastoin laiskuus synnyttää paheita. Mutta Mooseksen
kymmenissä käskyissä ei ole siitä mitään mainittu. Etelän lapset ovat
laiskoja. Olisi hyvin tarpeellista piirtää tauluihin yhdestoista käsky:
'Ei sinun pidä laiskotteleman'."

        _Aavistuksia Darwinismista_.

"Väitetään, että keskeytykset esim, ihmistä luotaessa ovat omansa
osottamaan luojan itsetietoisuutta. Millä ihmeen tavalla voisi
sellainen aineen yhtyminen kuin esim. ihmisen siemen syntyä sokean
voiman kautta, joka olisi samallainen kuin se, joka nyt vie sukua
eteenpäin? Tai jos apina on ihmisen isä ja äiti, miksi ei enää synny
useampia ihmisiä samalla tavalla?"

"Kysymys on vielä hämärä ja selittämätön, mutta jotain voitanee
esittää, joka melkoisesti tasoittaa sen pulmallisuutta."

"Ei tuollainen siemenen luominen yksistään ole ihme -- vaan jokainen
erityinen kohta luomisessa on samallainen ihme, samallainen arvoitus."

"Nuo keskeytykset! Mutta kuka on sanonut, että ne ovat keskeytyksiä.
Eivät geoloogiset ajanjaksot ole keskeytyksiä, ainoastaan käännekohtia.
Jo alkuvuorten aikoina -- jopa paljoa ennenkin, maan sulaumiskautena --
oli olemassa sama loogillinen, nykyistä maailmaamme kohti tähtäävä
johto, joka on huomattavana minä murroskautena tahansa."

"Vaikk'emme olekaan vielä keksineet, minkä lakien mukaan ja millaisissa
olosuhteissa uusi elimellinen siemen syntyy, täytyykö sen siltä olla
ulkoapäin tuleva voima, joka sen saa aikaan? Ja onko se vähimmässäkään
määrässä parempi vastaus kysymykseen kuin mikä meidän on? Ulkoapäin
vaikuttavasta voimasta ei meillä ole minkäänlaista merkkiä tai
kokemusta, mutta voimain immanenttisen vaikutuksen huomaamme
kaikkialla."

Tämän mietelmän perään on niiden kirjoittaja v. 1874 kirjoittanut
seuraavan muistutuksen: "Aavistuksia Darwinismista, joka tuli noin 1860
-- -- -- nämä lehdet ovat kirjoitetut 1850."

       *       *       *       *       *

Niinkuin nämä otteet Soldanin muistikirjasta osoittamat oli
hänen vastasyntynyt vakuutuksensa, joksi hän kutsui silloista
katsantokantaansa, sotakannalla kirkon hyväksymää oppia ja käsitystä
vastaan. Hän haaveili, niinkuin jo on mainittu, teoksen kirjoittamista
näiden lempiaatteittensa esittämiseksi ja tutuksi tekemiseksi sekä
Ruotsissa että Suomessa. Uskonnon ja filosofian sopusointuun
saattaminen oli hänen suuri -- ja saavuttamaton -- ihanteensa. Mutta
vaikka se varsinkin alussa oli etupäässä taistelua kirkon dogmeja
vastaan, oli sen syvin sisältö kuitenkin eetillinen, niinkuin on jo
huomautettu. Valitukset omasta kehnoudesta, virheistä, heikkouksista:
varsinkin itsekkäisyydestä ja itserakkaudesta, olivat säännöllisesti
uudistuvana kertona hänen sieluntilansa analyyseissä. Asteettain
herkkenee hänen omatuntonsa ja vuosi vuodelta käy hän yhä ankarammaksi
itseään kohtaan. Aatteiden ja ihanteiden selvittäminen ensiksi ja
toiseksi niille uskollisena oleminen, se on hänen elämänsä
jokapäiväinen pyrintö ja sen ainoa sisältö.

Vaatien paljon itseltään vaatii hän sitä muiltakin tai ainakin koettaa
vaikuttaa muihin. Mutta nyt samoinkuin ennen Pariisissakin on hän siinä
asemassa, ett'ei voi päästä mitään toimimaan sen hyväksi, mitä katsoo
oikeaksi. Isänmaataan hän nytkin etupäässä ajattelee, mutta hänen
äänensä olisi jäänyt huutavaksi ääneksi merien taa, jos olisi
koettanutkin huutaa. Siinä ympäristössä taas, jossa hän elää, ei
hänellä ole mitään mahdollisuutta herättää huomiota, vielä vähemmän
myötätuntoisuutta. Puuttuu kaikkea tilaisuutta keskusteluun
erimielisten kanssa ja vielä enemmän heidän voitolliseen
vakuuttamiseensa. Näin yksin jääneenä valtaa hänet vähä väliä
alakuloisuus ja masennus, joka joskus painaa häntä niinkin raskaasti,
että hän epäilee oman kantansa oikeutta. "Eikö ole velvollisuutemme
antaa arvoa jokaisen katsantokannalle, kun ei kuitenkaan voi sitä
kohottaa? Onko kaiken halveksuminen todellakin korkein kanta?" kysyy
hän ja vastaa: "luultavasti ei!"

Epäilyksensä on kuitenkin vaan hetkellinen, pian on hän taas selvillä
siitä, ett'ei hänellä ole mitään mahdollisuutta onnelliseen elämään
noiden ihmisten kanssa, joita kirkon yövartijat johtavat. "Minun täytyy
päästä takaisin Eurooppaan, täytyy päästä joka tapauksessa!" huudahtaa
hän ikäänkuin lopputuloksena ensimmäisen vuotensa kokemuksista
toiveittensa luvatussa maassa. "Kun vaan osaisin olla käytöllinen ja
ansaita matkarahoja!"

Eurooppaan palaaminen sai kuitenkin tuon käytöllisyyden puutteesta
vielä toistaiseksi jäädä hurskasten toivomusten joukkoon, ja sitäpaitse
muistutti yöllisenä painajaisena usein ilmaantunut keisari Nikolai
siitä, mitä siellä olisi ollut odotettavana. Katkaistakseen yhdellä
iskulla kaikki siteet entisyytensä ja turhain toiveittensa
houkutuksilta ja päästäkseen siihen rauhaan ja resignatsioniin, minkä
voittamattomat esteet luovat, näyttää hän näinä vaikeina aikoina
miettineen perheen perustamista. Nainen, joka oli saanut hänet näihin
tuumiin, oli joku Susanne Gilbert, johon hän oli tutustunut Nortonin
luona. Kosimiskirjekin oli jo valmis, mutta jäi lähettämättä. Hän
huomasi näet, että hänen tunteensa ei ollut rakkautta, vaan
rakastumista. He olivat Susannen kanssa soitelleet, Soldan viuluansa
("Kaisaansa") ja toinen säestänyt. Ja sen johdosta huokaa hän
haikeasti: "Oi, että täytyy vaeltaa elämän läpi ilman säestävää
sydäntä."

Heinäkuussa 1850 päättyi viimeinkin Newarkissa olo Nortonin koulun
lakkautuksella, joka ei ollut kannattanut sekään.

Lähtiessään sai Soldan kokea uuden pettymyksen, sai uutta vahvistusta
epäedulliselle arvostelulleen ameriikkalaisista oloista ja ihmisistä.
Hänelle oli näet luvattu palkkaa 125 dollaria, mutta maksettiinkin vain
120. "Tämä kurja pikkumaisuus suututti minua enemmän kuin jos olisin
kadottanut 50 dollaria. Ero Nortonista oli -- kylmä. Siinä on meillä
nyt oikein perikuva ameriikkalaisesta! Mies, joka on tehnyt keksinnön
tieteessä ja on oikein hieno ja hauska ja taitava mies, mies, joka
nauttii kaikkien parempien ihmisten kunnioitusta mikäli tiedän. Hän
pitää palveluksessaan kolme opettajaa, joista kaksi ulkomaalaista,
erittäin epävarmoilla ehdoilla, tiedustelee hiljaisuudessa toista
paikkaa ja saa asian milt'ei päätökseen, mutta ei hiisku vielä
sanaakaan aikeistaan, vaikka lukukausi lähenee loppuaan. Vaikka hänen
tuumansa toteutuisivat vasta uuden lukukauden alussa, niin kumartaa hän
heille vaan ja sanoo: 'en enää tarvitsekaan teitä.' Pääsin salaisuuden
perille omituisen sattuman kautta. Hän sai avonaisen minulle osoitetun
kirjeen toisen kirjeen sisässä, joka oli osoitettu hänelle. Siinä
kirjeessä ilmoitettiin minulle, että olin saanut paikan Cambrigdessä.
Mutta Nortonin tuli jättää se ainoastaan siinä tapauksessa, että hän
itse tahtoi vastaanottaa paikan, joka tarjottiin hänelle Bostonissa.
Mutta minulle menevän kirjelipun tuli hän lähettäneeksi minulle,
ennenkun oli ehtinyt lukea läpi oman kirjeensä. Niinpiankun huomasin
erehdyksen, annoin sen hänelle takaisin sillä selityksellä, että
tahdoin pitää tapahtunutta tapahtumattomana. Se oli vaikea uhraus minun
puoleltani, mutta minä katsoin sen rehellisimmäksi. Ja hän, hän oli
iloinen kuin pelimanni! Ja mitä seurasi? Samallaista teeskentelyä,
samallaista salaperäisyyttä! Minua etoo kertomasta sen enempää
asiasta."

       *       *       *       *       *

Kohta Newarkista päästyään kiirehti Soldan Filadelfiaan, jossa vietti
kesäkuukaudet miellyttävissä oloissa, varsinkin sitten kun ystävänsä
John Porterin välityksellä, joka oli saapunut Giessenistä kotimaahansa,
oli saanut lupaan uuden paikan Cambrigden yliopistokaupungissa. Toimi
oli kemian apuopettajan virka erään professori Horsfordin luona.
Filadelfiassa pääsi Soldan nyt sitäpaitse lähemmin tutustumaan Richard
Schmidtiin. Schmidt oli varakas liikemies, erään laivavakuutusyhtiön
johtaja ja monipuolisesti sivistynyt ja kaikin puolin hieno mies, sekä
sitäpaitse mieltynyt filosoofisiin ja uskonnollisiin mietiskelyihin --
siis juuri sellainen, jommoista Soldan ystäväkseen kaipasi. Heidän
välillä syntynyt laaja kirjeenvaihto soi Soldanin nauttia tämän miehen
seurasta vielä sittenkin, kun hän oli jättänyt Filadelfian, ja jatkui
se vielä Soldanin Ameriikasta lähdettyäkin. Myöskin aineellisesti
auttoi Schmidt varatonta ystäväänsä, tehden hänelle mahdolliseksi hänen
kokeensa keksintöjään tehdessään. Apuansa antoi Schmidt aina
gentlemannin hienoudella.

Filadelfiassa oli Soldanilla onni tutustua myöskin Fredrika Bremeriin,
joka siihen aikaan oli Ameriikassa ja jota siellä kovasti juhlittiin.
Kohtauksestaan mainion kirjailijan kanssa kertoo hän päiväkirjassaan,
että hän meni häntä tapaamaan hänen asuntoonsa professori Haardtin
luona. Odotellessaan häntä vastaanottohuoneessa sanoo hän tunteneensa
suurta ja samalla jotain omituista, samallaista kuin kerran Kasselissa
eräänä kauniina syysaamuna kävellessään muiden vielä nukkuessa ulos
kaupungin portista, jossa hänellä oli mitä ihanin näköala uuteen ja
kauniiseen luontoon. Kuinka olen tullut tänne! Ja missä ovat äitini ja
sisareni? -- se oli jotakuinkin hänen tunteittensa sisältö. Ensi
kohtaus oli kuitenkin pieni pettymys. "Siinähän hän kyllä oli rikkaine
sydämmineen, mutta ensi tuttavuudessa on aina jotain proosallista.
Täytyy välttämättä puhella välinpitämättömistä asioista tai ainakin,
niinkuin nyt, välinpitämättömyydellä asiasta, joka -- tällä kertaa
Suomi -- on rakas." Kohtaus kesti vaan puolen tuntia, mutta ehti Soldan
kuitenkin suureksi harmikseen osoittaa ei 'osaavansa isämeidän
rukousta', jota neiti Bremer halusi kuulla, tehtyään sen huomautuksen,
ett'ei suomalaisessa Isämeidässä ole ainoatakaan r:ää. Parin päivän
perästä oli Soldan yhdessä muiden kanssa kutsuttu Fredrika Bremerin
vastaanottoon. "Hän puheli jokaisen kanssa erikseen. Minä voin päästä
esille vasta hyvästiä heitettäessä, kun kaikki olivat poistuneet; mutta
ei minulla ollut sydäntä viipyä, kun hän lienee ollut jo tarpeeksi
ikävystynyt. Kaksi 10 ja 12 vuoden vanhaa tyttöä tuotiin näkemään
Fredrika Bremeriä. Hän suuteli heitä. Se oli heille siunaus saatuna
koko elämän ajaksi. Eräs nuori nainen oli erittäin tuttavallinen ja
lienee ollut mielestään oikein 'congenial'. Minusta oli hän hyvin
teeskennelty, puhui pilvistä ja meren aalloista ja sanoi tahtovansa
käydä Ruotsissa noiden vaatimattomien ihmisten luona y.m.s. Fr. Bremer
näkyi tulevan liikutetuksi, kun minä mainitsin maanpaostani, josta hän
ei tiennyt. On kaunista nähdä, kuinka hänen päänsä ei vähintäkään joudu
pyörälle siitä paljosta suitsutuksesta, joka tulee hänen osakseen; hän
on ja pysyy todellisena alusta loppuun."

Elokuun 5 p:nä lähti Soldan Filadelfiastä uuteen toimeensa
Cambridgessä, viipyen muutamia päiviä New-Yorkissa tuttavansa Harrisin
luona ja käyden samalla katselemassa erästä New-Yorkin läheisyydessä
olevaa -- sota-akatemiaa. Tästä näkemästään teki hän tarkkoja
muistiinpanoja, niinkuin hän yhäkin olisi ollut keisarillinen
venäläinen stipendiaatti. Joskaan eivät sota-asiat häntä enää
huvittaneet, on tämä pieni poikkeus matkan varrelta kuitenkin
osoituksena siitä, kuinka suuri hänen tiedonhalunsa yleensä oli ja
kuinka hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tarjona olevaa tilaisuutta sen
täydentämiseen kaikilla aloilla. Kaikesta tahtoi hän selkoa ottaa,
kaiken perille päästä, ja haikeasti valittaa hän usein esim.
historiallisten ja kasvitieteellisten tietojensa puutetta, jotka
olisivat olleet hänelle tarpeellisia tuota hänen suurta teostansa
varten.

Cambridgessä joutui Soldanin harrastusten esineeksi hänelle verrattain
uusi tieteenhaara, geologia, josta eräs professori Agazzis piti
luentoja. Nämä luennot, joita pidettiin samassa laboratoriossa, jossa
Soldan työskenteli, ynnä siitä johtuva tuttavuus Agazzisin kanssa,
olivat hänelle sittemmin suureksi hyödyksi, kun hän toimi maanmittarina
ja geoloogina Pennsylvanian valtion palveluksessa. Agazzisin tuttavuus
näkyy muutenkin olleen hänelle mieluinen. Paitse sitä, että tämä mies
oli perinpohjaisempi ja totisempi tiedemies kuin hänen muut siihen asti
tapaamansa ameriikkalaiset, sointuivat hänen uskonnolliset ja
filosoofiset aatteensa Soldanin omiin, jotka niistä saivat uutta
virkistystä.

Cambridgessä olo oli muutenkin Soldanille suureksi kohennukseksi ja
alkoi hän nyt vähitellen koteutua uuteen isänmaahansa ja saada vähän
enemmän ilmaa siipiinsä. Ei hänen tosin onnistunut päästä siihen
asemaan, jota hän eräässä ennen mainitussa kirjeessä veljelleen oli
haaveksinut, nimittäin kirjastonhoitajaksi, jossa toimessa voisi lukea
ja tutkia rauhassa, mutta oli hän nyt ainakin paikassa, jossa oli
kirjasto käytettävänä silloin, kun siihen aikaa riitti. Usein lausuu
hän ilonsa siitä, ja hänen muistoonpanonsa osoittavat, että hän
kirjastoa ahkerasti käytti. Yliopiston kirjastossa tapasi hän m.m.
Grimmin teoksen Kalevalasta ja joutui kai sen johdosta puhumaan siitä
ystävälleen Porterille, joka ryhtyi englanniksi kääntämään Kalevalaa ja
sai osan siitä valmiiksikin.

       *       *       *       *       *

Vaikka John Porter vasta pari vuotta myöhemmin eli v. 1855 ryhtyi tätä
käännöstyötä suorittamaan, tahdon sitä kuitenkin tässä yhteydessä
kosketella. Eräässä kirjeessä marraskuun 17 p:ltä 1855 kertoo hän
Schiefnerin saksalaisen käännöksen mukaan mitä suurimmalla ihastuksella
lukeneensa osia tuosta ihmeellisestä epoksesta. "Vertailen sitä juuri
parhaallani professori Longfellowin uuteen runoelmaan 'Hiawatha', jonka
ikäväkseni olen huomannut selväksi jäljennökseksi Kalevalasta. Aion
saattaa tämän seikan yleisön tietoon jossain aikakauskirjoistamme.
Ameriikkalaisten huomio tulee sen kautta suunnatuksi Suomeen." Sitten
seuraa kirjeessä englantilainen käännös osasta Kalevalan ensimmäistä
runoa, jota Porter pyytää Soldania vertaamaan Longfellowin
_Tribune'ssa_ julaistuun runoelmaan.

Niinkuin tunnettu leimahti tästä asiasta kiihkeä kynäsota Ameriikan ja
Englannin lehdissä. Suoranaisesti ei Soldan tosin liene tähän osaa
ottanut, mutta hänen ansiokseen on kuitenkin luettava, että selvitys
asiasta näin tuli toimeen, sillä se oli hän, joka ensiksi oli
kiinnittänyt Porterin huomion kansanrunouteemme.

Joulukuun 17 p:nä samana vuonna kirjoittaa Porter Soldanille
Lancasterista: "Sittenkun olitte täällä, on riita 'Hiawathan' johdosta
yhä kiihtynyt. Englannin sanomalehtien kanta asiassa on antanut sille
uutta yllykettä. Runoilija William Howitt on eräässä _Lontoon
Atheneum'issa_ julkaisemassaan kirjeessä sanonut, että Longfellow on
ihmeteltävällä taidolla omistanut Kalevalan muodon ja hengen. -- The
_National Intelligence_ ei ottanut vastaan toista kirjoitustani siitä
syystä, että se oli jo antanut sananvuoroa molemmille puolueille ja
pelkäsi, että riita painuisi yli niiden rajain, joita he voivat myöntää
tähän vuodenaikaan. Lähetin silloin viime keskiviikkona kirjoitukseni
New-York Tribune'en, mutta en ole vielä siitä mitään kuullut. -- Kun
tästä olen päässyt, aion ryhtyä Kalevalaan ja käydä läpi nuo mainiot
runot ('the glorious runes')."

Sitten seuraa kirjeessä käännöskatkelma 41:stä runosta, jota hän pyytää
Soldanin korjailemaan. Hän pyytää myöskin Soldanilta selontekoa
Kalevalasta, joka olisi tarkempi kuin Schiefnerin käännöksen
esipuheessa oleva. Nähtävästi hän sen saakin, koska Soldanin paperien
joukossa on konsepti selontekoon kansanrunoudesta yleensä ja erittäin
Kalevalasta.

John Porter ei ehtinyt kääntää koko Kalevalaa, ainoastaan muutamia osia
siitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen v. 1860 ilmaantuivat painosta
nimellä Selections from the Kalevala. Mutta kuinka innostunut hän oli
kirjallisuuteemme, sitä osoittaa se, että hän siihen oikein
tutustuakseen rupesi oppimaan ruotsinkieltä ja osaksi oppikin sen. Hän
oli suuresti ihastunut Runebergiin ja varsinkin Hirvenhiihtäjiin ja
käänsi m.m. Maamme-laulun englanniksi.

       *       *       *       *       *

Cambridgessä pääsi Soldan taas käsiksi rakkaaseen kemiaansa,
johtaessaan professori Horsfordin oppilaiden opinnoita käytännöllisessä
kemiassa. Oppilaansa näkyivät olleen häneen erittäin tyytyväiset ja
herätti hän ehdottomasti virkaveljiensäkin kunnioitusta, sillä
tiedemiehenä oli hän heitä etevämpi, eikä suinkaan näy arvosteluaan
säästäneen heidän heikkouksistaan. Horsfordin laboratoriota hän esim.
koetti saada parempaan kuntoon huomauttamalla sen puutteellisuuksista.
Heillä oli heilläkin, ylioppilailla ja professoreilla, tiedeseuransa,
Scientific Society'nsä, joka joutui Soldanin ankaran arvostelun
esineeksi. Hän puhuu siitä suurella ylenkatseella. Eräässäkin
kokouksessa, jossa tehtiin joitain lapsellisia kokeita johtamalla
vetykaasua tärpätin kautta, ehdotti Soldan häikäilemättä, että
tiedeseura toistaiseksi kokonaan lakkaisi _tiedettä edistämästä_ --
poikanulikoita kun ovat -- ja asettaisi päätehtäväkseen jäsentensä oman
vaurastumisen. Soldanin papereissa löytyy se puhekin, jossa hän tämän
ohjelmansa esittää. Vaikkakin esitys loukkasi itsekylläisien
ameriikkalaisten hyvää luuloa itsestään, täytyi läsnäolijain kuitenkin
myöntää ansaituksi hänen arvostelunsa, ehk'ei olekaan säilynyt jälkiä
siitä, missä määrin hän sai vähennetyksi sitä humbuugia, joka häntä
tieteen alalla niinkuin muillakin niin suuresti suututti Ameriikassa.

Joskin Cambridgessä olo vilkkaamman henkisen elämänsä kautta
tyydyttikin enemmän kuin Newark ja vaikka kaupunki olikin siedettävämpi
ja toimi siellä mieluisempi, vaivasi häntä sielläkin tuo ainainen
henkiheimolaisuuden puute. Hän kyllä sai tehdä tuttavuuksia ja joutui
perheihin, jotka olivat seudun parhaita, hän oli kernaasti nähty
salongeissa kieli- ja muiden taitojensa tähden, hän oli intresantti
ilmiö, kun oli palvellut Venäjän armeijassa ja sieltä karannut, mutta
siitä huolimatta viihtyi hän yhäkin huonosti seuraelämässä. Eräästäkin
illanvietosta tultuaan huudahtaa hän: "Kun ne eivät vaan puhuisi niin
paljon roskaa!" Ja toisen kerran: "No niin, ihmiset ovat erittäin
järkeviä ja osaavat hyvin käyttäytyä. Mutta miksi en minä löydä heistä
ainoatakaan, joka ottaisi minut huostaansa ja ohjaisi minua, oikaiseisi
minua? Mutta jos minä en ole ohjattavissa, niin sanoisivat minulle edes
sen suoraan ja rehellisesti. Sillä semmoinen minuun kyllä vaikuttaa.
Mutta minulla näkyy olevan oma kurjuuteni ja heillä on omansa; mutta
minun on suurempi. Ei se ole ainoastaan lämpöä minun puoleltani ja
väärinkäsitystä heidän puoleltaan; se on tuo kirottu henkinen ylpeys,
joka näkyy kulkevan filosofiani kintereillä. -- -- Voi, jos saisi edes
puhutella jotain elävätä ihmistä sen sijaan, että uskoo vaan kaikki
kynälleen!"

Samallaista tasapainon puutetta ja sairaloisuutta osoittaa myöskin
seuraava tapaus, johon on yhdistetty niin kuuluisa nimi kuin Jenny
Lind. Tämä mainio laulajatar, joka syksyllä v. 1851 oleskeli
Ameriikassa, pani Soldan-parankin pään pyörälle, vaikk'ei hän ollut
satakieltä nähnyt eikä kuullutkaan kuin hyvin kaukaa teaatterin
paratiisista Lontoossa ollessaan. Oli julistettu kilpailu parhaasta
tervehdys- ja ylistysrunosta "jumalattaren" kunniaksi. Porterkin oli
arvatenkin sen johdosta tullut kirjoittaneeksi runon, joka Soldanin
mielestä oli parempi kuin palkinnon saanut. Tähän runoon sepitti Soldan
säveleen ja lähetti sen ynnä kirjeen Jenny Lindille, toivoen saavansa
siihen jonkunlaisen vastauksen. Kuta useampia päiviä kului ilman
vastausta, sitä suuremmalla jännityksellä Soldan sitä odotti. Häntä
hermostutti varsinkin se, ett'ei tiennyt, oliko kirje tullut perille
vai ei. Hän oli näet jättänyt sen hotellin palvelijalle, joka luettuaan
osoitteen loi hyvin halveksivan silmäyksen Soldanin vanhaan nappia
puuttuvaan päällystakkiin eikä näyttänyt siltä kuin aikoisi hän
toimittaa kirjeen perille. Epätietoisuus siitä, oliko kirje tullut
perille vai oliko vastaanottaja pitänyt sen sisällön niin mitättömänä,
ett'ei viitsinyt siihen vastata, saattoi hänet monta päivää kestävään
"katzenjammeriin". "On toki ääretön välimatka meikäläisen ja Jenny
Lindin välillä! Ja minä olen sitäpaitse narri. -- Olen tuntenut kauheaa
nöyryytystä tuon kirjeen johdosta Jenny Lindille. Mitä se on? Olinko
todellakin tyhmä? Enkö ole puolihöperö? Eikö hermoheikkouteni ole
surullinen ilmiö? Mutta onko se vika? Voinko sitä auttaa? Tai
luulottelija ja itserakas? Mutta mitä sitten olen luulotellut? Että hän
olisi läpitsensä jalo ihminen? Tyhmä minä lienen ollut, sillä en minä
ollut niinkuin muoti vaatii. Mutta aikomukseni oli rehellinen, sen
tietää Jumala. -- -- Kun vaan olisi seuraa!"

Niin lapselliselta kuin tämä epätoivo moisen vähäpätöisyyden vuoksi
näyttääkin, oli se samoinkuin kaikki muukin Soldanilla likeisessä
yhteydessä hänen käsityksensä kanssa ihmisistä yleensä. Jenny Lind ei
ollut ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin harvinaisen jalo ja
hyväsydämminen ihminen. Nähtävästi odotti hän semmoiselta ainakin
kiitosta, ja kun ei sitä tullut, vaikutti se häneen -- ei niin, että
syy olisi ollut Jenny Lindissä, vaan hänessä itsessään. Sillä
luottamusta omaan itseensä ei hän koskaan saavuttanut elämässään.

       *       *       *       *       *

Ja kuitenkin oli hän jo tällä lyhyellä Ameriikassa oloajallaan ehtinyt
tekaista keksinnönkin. Kemiallisessa opetustoimessaan joutui Soldan
itsekin tekemään kokeita tällä alalla, eikä aikaakaan, kun
hän keskellä filosoofisia, korkealle tähtääviä mietteitään sielun
kuolemattomuudesta, uskosta ja totuudesta hämmästyttää päiväkirjansa
selailijaa seuraavalla ilmoituksella:

"Olen tehnyt kokeita haihduttamalla maitoa sokerin ja gummin avulla --
hyvä taito merimatkoja varten."

"200 Cub. centm. tuoretta maitoa, pari tippaa NaOCO2 liuosta; 2 1/2 gr.
gumm. arab. (liuosta), 20 gr. sokerijauhoa -- näkyy vastaavan hyvin, --
lakataan, kun kaikki on melkein kuivaa -- sekotetaan veteen,
hämmennetään."

Tarkempia tietoja tästä hänen harrastustensa odottamattomasta esineestä
tapaamme samaan aikaan alkaneessa kirjevaihdossa Rich. Smithin kanssa.
Heinäkuun 28 p:nä 1851 päiväämässään kirjeessä kertoo hän joku aika
sitten sattumalta saaneensa nähdä Englannissa valmistetun tuotteen
kuivattua maitoa, joka oli suljettu ilmaa pitävään tina-astiaan ja
josta veteen sekoitettuna tuli maitoa. Teos oli jotenkin ala-arvoista,
mutta itse kysymys maidon kuivaamisesta oli hänestä hauska. Hän
otti sen kotiinsa ja alkoi kohta kokeilla samallaisen teoksen
aikaansaamiseksi omalla tavallaan. Ennen pitkää eli noin parin
kuukauden kuluttua onnistuikin hänen keksiä metoodi ja valmistaa
apparaatti, joiden avulla hän taisi valmistaa maitokakkua, joka
täydellisesti vastasi tarkoitustaan. Koettaakseen sitä käytännössä
antoi hän sitä eräälle kapteeni Huntille merimatkoilla käytettäväksi ja
sai tältä sittemmin kiittävät arvostelut. Soldanin maidolla oli
kapteenin mielestä paljoa paremmat ominaisuudet kuin englantilaisella,
jota hän myöskin oli koettanut. Itse oli Soldan huomannut sen
säilyttävän tuoreutensa useita viikkoja avonaisessakin astiassa, mutta
iimanpitävästi sulettuna luulee hän sen pysyvän vuosia. Hinta voisi
olla melkoista halvempi kuin englantilaisen teoksen.

Keksintö oli siis valmis ja kysymys oli nyt saada se käytännössä
toteutetuksi. Vaan se puoli asiasta ei ollutkaan yhtä näppärästi
suoritettavissa. Vasta seuraavana vuonna voi hän ruveta sitä puolta
asiasta hommaamaan, muutettuaan New-Yorkiin asumaan.

       *       *       *       *       *

Heinäkuussa lähti Soldan Cambridgestä ja lähti yhtä kyllästyneenä ja
pettyneenä kuin Newarkistakin, sillä Cambridgessäkin oli hän joutunut
melkein samanlaisen kohtelun alaiseksi kuin Newarkissa. Hänen
esimiehensä professori Horsford käytti hyväkseen suomalaisen
herkkäuskoisuutta ja hyväsydämmisyyttä ja sai hänet houkutelluksi
luopumaan osasta pientä palkkaansa, estäen hänet siten tekemästä
maitokokeitaan siinä määrin kuin olisi tahtonut. -- "Horsford on
roisto!" -- Se oli hänen arvostelunsa miehestä, sitä katkerampi kun
hänelle ei mikään ollut vastenmielisempää kuin pakko olla varoillaan
ihmisiä kohtaan. Todellisella ilolla jätti hän sen vuoksi Cambridgen ja
lähti ystävänsä Ludvig Koeppenin kanssa kävelyretkelle lähellä olevaan
White Mountainsin vuoristoon.

Retki ihanissa seuduissa oli erinomaisen virkistävä ja herätti se
Soldanissa taas eloon kauvan kadoksissa olleet taiteilijataipumukset.
Hän matkallaan piirusteli luonnossa ja maalasi sitten New-Yorkiin
tultuaan tekemiensä luonnoksien mukaan öljyväri-taulujakin, tullen
siihen iloiseen huomioon, että "hänellä näkyy olevan oikea taipumus
maisemamaalaukseen."

Jalkamatkan päätyttyä asettui Soldan Concorden kaupunkiin Newhampshiren
valtiossa, jonne oli saanut kutsut tulla loppukesää viettämään erään
Joseph Elan luo, joka oli ollut hänen oppilaitaan Cambridgessä ja nyt
tarjosi hänelle tilaisuutta jatkamaan maitokokeita luonaan. Tuskin
oli Soldan kuitenkaan päässyt asettumaan nuoren ystävänsä luo,
kun tämä sairastui äkillisesti ja kuoli muutaman viikon kuluttua.
Suurella kaipauksella puhuu Soldan Elasta päiväkirjassaan: "Tässä
suoraluontoisessa ja vapaamielisessä nuorukaisessa, se on uskoni,
menetti Ameriikka voimakkaan totuuden sankarin. 23 vuotias, mutta
kypsynyt kuin vähintäin 33 vuotias. Voimakkain yhdyssiteeni tämän
kaupungin kanssa." Soldan jäi kuitenkin lukukauden loppuun saakka
Concordeen, ruveten pelkästä hyväntahtoisuudesta opettajaksi siellä
olevaan naiskouluun, jonka johtaja oli Elan täti ja joka ilman Soldanin
apua olisi ollut pakoitettu opettajan puutteessa lakkaamaan.

Marraskuussa v. 1851 lähti Soldan Concordesta ja saapui saman kuun 30
p:nä New-Yorkiin, jossa hän oli saanut edullisen kotiopettajan toimen
erään rikkaan liikemiehen mr. Pellin luona. Hän on hyvin tyytyväinen
asemaansa ja huudahtaa kirjeessä äidilleen: "On tuhatta kertaa
makeampaa leipä, jonka vuoksi saa vähän ahertaa, kuin se, minkä
varastaa insinöörinä Venäjän palveluksessa!" Toisissakin suhteissa oli
hän ihastunut New-Yorkissa oloonsa, ainakin alussa. Siellä olivat hänen
mielestään olot eurooppalaisemmat kuin missään muualla Ameriikassa ja
siellä löysi hän vihdoinkin sen kodin tapaisen, jota oli kaivannut. Hän
joutui näet asumaan erään saksalaisen lääkärin Enderlinin perheeseen,
jossa hän hyvin viihtyi. Enderlin oli naimisissa erään leskirouva
Müllerin kanssa, jolla oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Toinen
niistä, tytär Maria, tuli sittemmin Soldanin vaimoksi.

Suurinta tyydytystä ja mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin New-Yorkissa
oloaikanaan hänen siellä jatketut puuhansa maito-keksinnön kanssa. Hän
haki ja sai patentin keksinnölleen ja onnistui hänen myöskin löytää
apumiehiä teostaan suuremmassa määrin valmistaakseen ja kauppaan
saattaakseen. Hänen vanha toverinsa Giessenin ajoilta, Harris, ja
eräs toinen ameriikkalainen Blatchford lupasivat ruveta hänen
yhtiömiehiksensä. Suunnitellun sopimuksen mukaan tulisi heidän panna
rahat ja hänen aate, he perustaisivat tehtaan ja Soldan saisi
kolmanneksen puhtaasta voitosta, jos hän olisi läsnä valmistuspaikalla
ja ottaisi osaa työhön, mutta vaan neljänneksen, jos hän olisi muissa
toimissa. Huhtikuuhun v. 1852 mennessä kehittyikin asia niin pitkälle,
että yhtiö vuokrasi tehtaan lopullisten kokeiden tekemistä varten
suuremmassa mitassa. Kokeet olivat näet kaikki tehtävät uudestaan ja
niihin kului useita kuukausia. Huhtikuun 2 p:nä 1852 kirjoittaa hän
kotiinsa tästä asiasta: "Olen nyt ehtinyt niin pitkälle, että on hyviä
toiveita siitä, että tehdas saadaan kuntoon vuoden kuuluessa, ja ensi
vuosi tulee jo antamaan meille pienen, kauniin voiton, mikä sitten
jaetaan miehiä myöten, niinkuin jo olen maininnut. Jos kaikki käy
hyvin, niinkuin nyt näyttää, niin voin minä jo ensimmäisenä vuonna
kaapata tuhannen dollaria omalle osalleni."

Mutta samassa lisää hän seuraavat häntä ylen kuvaavat sanat:

"Mutta olkoon kuitenkin sanottu, ett'en rakenna minä onneani
semmoiselle pohjalle enkä minä koskaan tahdo tulla affäärimieheksi
tavallisessa merkityksessä. Olen jo näinä kahtena kuukautena tuntenut
ja kokenut, kuinka sielua ja sydäntä tappavaa tämä rahan perään
ahertaminen semmoisenaan on: minua inhottaa ajatella kaikkia niitä
likalätäköitä, jotka ovat rahamiesten tiellä ja kuinka helppoa on
niihin joskus kiireessä tai harmissa astua ja askeleensa pilata. Minä
katsonkin koko tätä juttua vaan ameriikkalaiseksi yritykseksi, joka
saakoon onnistua tai olla onnistumatta: minua ei kumpainenkaan tapaus
tule sen suuremmin liikuttamaan, vaikkakin minä hartaasti toivon ja
siitä toivosta iloitsen, että minä ainakin parin vuoden päästä olen
saava mahdollisuutta ja tilaisuutta antautua koko sielullani ja koko
sillä sydämmellä, minkä olen onnistunut siihen mennessä puhtaana
säilyttää, siihen harrastukseen, mikä on minulle kaikesta kallein,
nimittäin elämän kysymysten ratkaisemiseen. -- Ei missään ole iloa niin
paljon tarjolla kuin elämän totisuudessa."

Voisi jo edeltäpäin sanoa, että ken sellaisilla tarkoituksilla antautuu
affäärimieheksi Ameriikassa, hän ei pitkältäkään potki niiden rinnalla,
joiden tarkoitukset ovat enemmän sopusoinnussa maan tapojen ja
tarkoitusten kanssa. Siitä on Soldaninkin maito-affääri hyvä esimerkki,
niinkuin vielä tulemme näkemään.

       *       *       *       *       *

Niinkuin jo on mainittu, ajatteli hän tehdessään sopimusta maitoasiasta
jotain poissaoloa New-Yorkista, sill'aikaa kun muut maidon
valmistamistehdasta hoitaisivat. Samaan aikaan eli huhtikuussa 1852,
kun hän puuhasi keksintönsä kanssa, oli hän saanut tarjouksen toimeen,
joka häntä kovasti houkutteli. Professori Henry D. Rogers,
Pennsylvanian valtion geoloogisten tutkimusten johtaja, tarjosi näet --
R. Smithin suosituksen johdosta ja nähtyään hänen piirustuksensa
edellisen kesän jalkamatkalta -- Soldanille assistentin paikan
palveluksessaan. Ehdot olivat hyvät, 700-800 dollaria vuodessa ja työtä
tulisi kestämään parikin vuotta. Hänen tehtävänään tulisi olemaan
profiilien tekeminen kivihiilikerroksista ja geoloogisten karttain
piirtäminen, luonnosten ottaminen geologisesti merkillisistä ryhmistä
ja paikoista, sekä myöskin tavallisten maanmittaustöiden toimittaminen
-- siis toimi, johon hän jo upseerina ollessaan oli perehtynyt. Se
häntä myöskin viehätti, että pääsisi tutkimaan käytännössäkin
geologiaa, johon hän oli Agazzisin luentojen kautta saanut uutta
harrastusta. Suurimpana vetovoimana oli ehkä kuitenkin se, että hän
pääsi maalle ja liikkumaan metsissä ja siten vahvistamaan terveyttään,
joka aina tuontuostakin juonitteli.

Kaikellaista oli hän kyllä jo ehtinyt kokeakin niinä puolena kolmatta
vuotena, jotka oli ollut Ameriikassa: olla opettajana yhdessä
poikakoulussa, yhdessä tyttökoulussa, yhdessä yliopistossa, olla
kotiopettajana ja lopuksi tehdä huomattavan keksinnön ja panna sitä
varten kokonaisen tehtaankin käymään. Väliaikoina hoiti hän vielä
lukujaankin ja mietti yhä samoja suuria kysymyksiään, josta kaikesta
muistokirjat ja kirjeet todistavat. Eivätkä olleet Euroopan politiikka
ja kotimaan kysymyksetkään kadonneet kokonaan näköpiiristä. Niihin
kiinnitti hänen huomiotaan Kossuthin tulo Ameriikkaan. Unkarilainen
patriootti oli loppupuolella vuotta 1851 saapunut New-Yorkiin
koettaakseen innostuttaa ameriikkalaisia maansa asiain hyväksi. Hän
otettiin vastaan suurilla mielenosoituksilla, joissa Soldankin oli
läsnä ja joista hän mainitsee päiväkirjassaan ja eräässä kirjeessään,
piirustaapa hänen unkarilaisen lakkinsakin, jolla hän tervehti
riemuitsevaa kansaa: "Mieliala on yleisesti hänen puolellaan", --
kirjoittaa hän -- "vaikka jesuiittain ja rahamiesten lehdet
kirjoittavatkin häntä vastaan. Hän uneksuu ohimennen sanoen myöskin
skandinavialaisesta aatteesta ja toivoo jotain Suomellekin, tai on
ainakin sitä tekevinään. -- -- 10 p:nä joulukuuta 1851 piti kaupunki
suuret päivälliset Kossuthin kunniaksi -- ja nyt piti hän tuon suuren,
ihanan maailmaa tärisyttävän puheensa, jossa hän kehoittaa Ameriikkaa
muuttamaan tyhmää politiikkaansa."

Ei Ameriikka kuitenkaan muuttanut politiikkaansa eikä sekaantunut
Euroopan asioihin, jotka siellä olivat Soldanin mielestä yhtä tyhmästi
Unkarissa kuin muuallakin. "Totta tosiaan", kirjoittaa hän, "on maailma
nyt taas kurjalla kannalla. Kaikki hyvät kärsivät ja vääryys rahoittaa.
-- -- En voi kieltää, että innostukseni ajan merkkeihin on melkoisesti
jähtynyt -- ja minä miltei iloitsen (harmissani) siitä, että 'setäni
varjo' (Louis Napoleon) tehtiin kuninkaaksi Pariisissa. Onhan sentään
hauskaa sekin, kun on nähnyt omin silmin ja läheltä maailmanhistoriaa
luotavan. Mutta muuhun täytyy paremmat ajat perustaa eikä
barrikaadeihin."

Tätä pessimismiä lisäsivät vielä hänen Suomesta saamansa tiedot.
Nikolain hallitusjärjestelmä oli siellä kehittynyt huippuunsa. "Kotka
hioo kynsiään. -- Suomea eivät saa kirjoittaa muut kuin asianomaiset
(teologiaa ja ekonomiaa -- minun pitää jouduttaa hiukan teologiaa
saadakseni sen painetuksi suomenkielellä!)" -- -- Ja kun veli Kalle on
kirjoittanut ei saaneensa lupaa matkustaa ulkomaille opinnoitaan
jatkamaan, päättää Soldan sen tapahtuneen hänen tähtensä ja lisää
ivallisesti: "Hermoheikko pelkää rottaa, vaikkakin hän on hävytön tai
näyttää karskilta; kipinää ajetaan välistä takaa paloruiskulla" --
joissa sanoissa ei ole lausuttu sattuvaa arvostelua ainoastaan Nikolai
I:n aikuisesta politiikasta.

Harvoin lienee Suomen kansan kohtalo ollut toivottomampi kuin vuoden
1850:n vaiheilla. Mutta sinne, tuohon murjottuun maahan, jossa vapaus
tuikki kuin kynttilä umpilyhdyssä, oli kuitenkin hänen ainainen halunsa
maasta, jossa vapaus loimona liekehti. Vaan yhä kauvemmas siitä vei
hänen tiensä, vei vaan yhä lännemmäksi, eikä palauksen aamukoita edes
sarastanutkaan idän ilmoilta, ei hänelle eikä hänen maalleenkaan.



13.

Pennsylvanian hiilimailla.


_Tamaquassa. -- Luonnon helmassa. -- Henry ja Benjamin Kline. --
"Toinen Paganini." -- Bostonissa. -- Jatkuvia maanmittaustöitä. --
Filadelfiassa_.

Kesäkuussa v. 1852 on Soldan -- heitettyään kaikki kemialliset
kaupunkilaispuuhansa -- jo täydessä toimessa ulkona luonnon helmassa.
Hänen tehtävänään on kartoittaa sekä topograafisesti että geoloogisesti
kivihiiliseutuja Pottsvillen ja Mauch Chunkin kaupunkien välillä
Pennsylvanian valtiossa ja ottaa selkoa siitä, missä hiiltä löytyy.
Tästä toimestaan on hän tehnyt hauskaa selkoa kotiinsa kirjoittamissaan
kirjeissä, joihin hän tapansa mukaan on piirtänyt karttoja ja kuvia.
Mistään päiväkirjasta fiiosoofisine mietteineen ei nyt ole jälkeäkään
olemassa, sen tekemiseen kun ei nyt tietysti ollut aikaa. Sen sijaan on
piirustusvihko, joka kauvan on ollut unohduksissa, taas otettu esille.

Ensimmäinen Soldanin metsäkauden kirjeistä on päivätty 20 p:nä
heinäkuuta Tamaquan pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Siinä selvittää
hän äidilleen ja sisarilleen maanmuodostusopin alkeita, eri
maakerrosten niinkuin kivihiili-, hieta-, kivi-, stukki- y.m. kerrosten
muodostuksia niissä seuduissa, joissa hän työskentelee. Sitten puhuu
hän kaivoksista ja miten niissä työskennellään ja antaa lopuksi
valaisevan kuvauksen siitä, kuinka kivihiiltä kuletetaan kaivoksista
lastaus- ja ulosvientipaikkoihin Pottsvillessä ja Mauch Chunkissa, Se
tapahtuu siten, että vaunut suurimman osan matkasta kulkevat omasta
painostaan ja että niitä vaan muutamissa penkereissä autetaan ylös
nostokoneilla.

Tässä keskellä vuorista metsämaata työskenteli hän nyt mitä ihanimman
luonnon helmassa. Kukkuloilta, jotka kaikki kasvoivat metsää:
kastanjaa, tammea, myöskin kuusta ja petäjää ja laakeripuuta, on joskus
mitä ihanimpia näköaloja sinisine harjuineen. Ilma on mainio, sää
enimmäkseen kaunis. Millaista hänen elämänsä tuossa ympäristössä on,
siitä antaa toinen kirje (Dauphinista, 7 p:nä marraskuuta 1852) selvän
ja mitä miellyttävimmän kuvan. Annan hänen itsensä taas pitemmältä
puhua:

"Tätä kirjoitan minä Dauphinin pikkukaupungissa, lähellä
Susquehannah-jokea, 8 engl, peninkulmaa Harrisburgista, joka on
Pennsylvanian pääkaupunki. Viime kirjeessäni piirustin jonkunlaisen
kartan seudusta, jossa oleskelin. Olen sittemmin joustanut paljoa
pitemmälle. Dauphin on Pottsvillen hiilipiirin äärimmäisessä,
läntisessä osassa, noin 70 peninkulmaa Mauch Chunkista, josta alotin
työni keväällä. 70 peninkulmaa on pitkä matka, kun sitä samoilee ja
risteilee minun tavallani. Jos olisin pannut kaikki kesäiset askeleeni
yhteen linjaan, niin ulottuisi se Lissabonista sinne Kuopioon, luulen
ma, eli kuinka paljon tekee 15-20 virstaa päivässä seitsemän kuukauden
aikana. En ole tietysti voinut muuta kuin edistyä terveydessä, voimassa
ja reippaudessa. En ollut juuri ollenkaan uupunut iltasin ja kuitenkin
on paljoa raskaampaa tunkea ja kiivetä läpi metsäin ja pensastoiden,
yli mäkien ja poikki laaksojen kuin marssia avonaisella maantiellä.
Antaakseni mammalleni nyt kuvan elämästäni, niin olivat päiväni melkein
tämänkaltaiset":

"Nukuin makeinta untani jossain jonkun pikkukaupungin hotellissa.
(Usein näin mammaa unissani, aina terveenä ja rauhallisena omana
mammanani). Suuri 'porokello' soi rappusissa kello 1/2 7 tai niissä
seuduin. Silloin alettiin kai kaikissa vuoteissa käännähdellä ja
alkuasukkaat -- niin arvelen -- hyppäsivät kohta ulos. Puolta tuntia
myöhemmin kutsui kello taas aamiaiselle. Silloin olin jo minäkin siksi
valpastunut, että olin -- ainoastaan 10 minuuttia myöhemmin kuin muut
-- aamiaispöydässä, jossa tavallisesti tarjottiin kahvia, teetä,
lämpimiä lettuja, munapiirakkaa, pihviä ja omena- ja persikkaseosta --
potaatit unohdin -- mutta viime aikoina en koskaan unohtanut panna
mukaan -- mutta niistä toisessa paikassa. Nyt seurasi sikari, tuo
valitettavasti unohtamaton -- ja niin kauvan kun sitä kesti, tehtiin
valmistuksia päivän retkeä varten. Emäntä sai panna leipää ja lihaa ja
juustoa ja kurkkuja läkkirasiaani ja maitoa toiseen pienempään -- ja ne
sijoitettiin nahkalaukkuun ynnä niiden kanssa -- mutta niistä toiste.
Kaksi nuorta poikaa, Henry ja Benjamin Kline, saksalaista sukuperää,
oli minulla uskollisina aseenkantajina, ketjun ja kontin kantajina. He
olivat aina valmiit, minäkin jotakuinkin ajoissa. Nuori Mr. Poole,
urkujen rakentaja, kuului viime kuukausina pieneen retkikuntani, tehden
kuitenkin enemmän kotityötä."

"Klo 8 ja 9:n välillä lähdimme me liikkeelle. Allekirjoittanut oli
puettu lyhyeen keltasen harmaaseen kesätakkiin, olki- tai huopahattuun,
varsisaappaihin, kupeellani rakas Leipzigin markkinoilta ostettu
mainio, nyt vanhuudesta jo ruskettunut nahkalaukku, ja kädessä
piirustuslauta keppineen. Välistä marssittiin englannin peninkulma,
välistä kaksi tai kolmekin työpaikalle. Minä määräsin suunnan. 'Norr 16
Vest!' esimerkiksi. Henry Kline asetti kompassin paikoilleen, määräsi
pisteen ja tuo vikkelä, hyväluontoinen Ben alkoi nyt vetää ketjua
Henryn komennon mukaan -- läpi risujen ja pensaiden, miten milloinkin
sattui -- sill'aikaa kun minä kulin ympäri sekä itään että länteen
lukien askeleitani ja sihtaillen pienellä kompassillani. Sillä tavoin
tultiin esim. harjun selälle. Poikain oli määrä odottaa minua siellä.
Noin puolen tunnin kuluttua kuului hoilaamista metsästä. Kuka se oli?
Minä. Vastaus kuului: 'More east!' [Enemmän itäänpäin!], sillä Henry
tiesi aikoja sitten, että minä toisella korvallani en voinut erottaa
äänen suuntaa. Nyt olin kohta heidän luonaan ja määräsin asianhaarain
mukaan uuden suunnan -- mutta aina niin, että me päivällisen aikaan
joutuisimme johonkin laaksoon, jossa olisi puronen ruokaviineineen.
Vasta syksymmällä, kun päivät alkoivat jäähtyä, tapahtui päivällisen
syönti näin: Ben, joka kantoi kirvestä ja melkein yhtämittaa hyräili
Carneval de Venise'ä tai jotain muuta minun kappalettani, hakkasi puut,
sittenkun ensin oli siivonnut paikan noista tavattoman tiheistä
laakeripensaista ja muista köynnöksistä, joita laaksot täällä ovat
täynnä. Minä Henryn kanssa keräsin sill'aikaa kaatuneita puita, ja
ennen pitkää hulmusi hauska kokko puron varrella -- aivan niinkuin
meillä -- niin, ja nyt vasta tulivat potaatit esiin, paistettaviksi ja
roviolla poltettaviksi. Entä suola? Se unohtui - ensi kerralla -- mutta
sitten oli minulla aina suolaa liivintaskussa. Eräänä semmoisena
hetkenä 25 p:nä heinäkuuta avasin minä paksun kirjepakan kotoa, jonka
olin saanut juuri lähtiessämme aamulla majapaikasta. Tulta ei meillä
sillä kertaa ollut, mutta ihana ja laaja näköala lähteen partaalta
korkealla vuoren harjulla. Lepäsimme tuolla tavoin noin puolen tuntia
siksi, kunnes minua alkoi nukuttaa loikoessani siinä keveä ilmatyyny
pääni alla; silloin herätin Henryn ja hän Benin ja nyt jatkoimme
samoilemistamme läpi risujen ja pensastoiden, hoilaten, mitaten ja
piirustaen, -- kunnes noin 6 tai 7:n aikana palasimme suorinta tietä
entiseen hotelliimme tai johonkin uuteen muutamia peninkulmia vanhasta,
jonne matkakapineemme y.m. oli jo ennen lähetetty dilisanssilla tai
höyryvaunulla. -- Illallinen oli valmis ja me myöskin valmiit sitä
nauttimaan. -- Puolen tunnin kuluttua alkoivat jalat tuntua jotenkin
väsyneiltä -- mutta tavallisesti olin minä vielä siksi virkeä, että
jaksoin avata viululaatikkoni ja -- 'give us a tone' -- antaakseni
konsertin ruokasalissa tai avonaisessa vieras- ja tarjoiluhuoneessa; ja
silloin oli minulla aina onni nähdä parvi vuori- ja muita miehiä
tunkevan sisään. Yleensä eivät he pitäneet musiikistani; vähä väliä
sain minä kuulla peittelemättömiä ja naiiveja arvosteluja siitä; mutta
siitä, että minä olin toinen Paganini taitavuuteen nähden, olivat he
kaikki yhtä mieltä. Jos satuin olemaan hyvällä tuulella soitellakseni
etupäässä heidän huvikseen, niin soitin semmoisia kappaleita kuin 'I'm
coming from Alabama' tai jonkun Värmlannin polskan, ja silloin oli
kaikki hyvin. Ja kyllä siinä on koko joukko tervettä järkeä
tuollaisessa ma'ussa; 'tone' (ääni) on heistä sävel, ja sellaista
tahtovat he kuulla, mutta juonikkaita variatsiooneja ja monimutkaisia
italialaisia kappaleita jos jonkinlaisista uvertyyreistä eivät he
ymmärrä ja ne ovat heistä ikäviä. Näkyy olevankin niin, että
yksinkertainen ja luonnollinen sisältörikkaampi musiikki on aivan
hukkunut ja kadonnut kaikellaisten variatsionisotkujen taa. --
Kuitenkin tuotti minulle sanomatonta iloa tehdä heille seuraava pila.
Kun halusin päästä joskus hyvinkin sekalaisesta kuulijakunnastani, niin
aloin soittaa -- Ernstin elegiaa. En ehtinyt vielä puoleenkaan, kun
näin heidän solahtavan kadulle toinen toisensa jälestä samalla
hiljaisella ja kursailemattomalla tavalla kuin olivat tulleetkin. Ja
kuitenkin sanoo Porter, yksi niistä harvoista tuttavistani, jotka
kernaasti tahtovat kuulla tätä ihanaa kappaletta, että minä nyt soitan
sen verrattomasti paremmin (omasta mielestäni kylläkin kurjasti) kuin
ennen muinoin Giessenissä. Mutta kello on 9, on aika mennä levolle, ja
kun minä hetken kuluttua nukun makeasti -- niin on päiväni lopussa.
-- Tällä retkellä tekemäni kartta peittää -- yli 200 engl.
neliöpeninkulmaa; paikan voi helposti löytää jokaisesta suuremmasta
Yhdysvaltain kartasta. Piirustin tähän ylimalkaisen kartan, jossa viime
kesänä 'kartoittamani' alue on merkitty harmaalla. Vähän pohjoisempana
on vielä muitakin hiilimaita, ne saavat olla siellä ensi kesään,
jolloin minä uudistunein voimin ja lisääntyneellä taidolla toivon
saavani nekin selville. Mutta eikö ole merkillistä, ett'ei sellaista
topograafista karttaa kuin minun, joka on Euroopassa niin tavallinen ja
joka tarkkaan näyttää jokaisen mutkan maan pinnassa, vielä ole koskaan
ennen tehty tässä maassa, paitse muutamista kaistaleista meren
rannalla. Niin, harvoin tapaa jonkun, joka edes ymmärtää semmoista
karttaa, vaikka se valmiina asetettaisiin hänen nenänsä alle. -- -- --
Tahdon vielä lisätä, että mamman hyvät kirjeet, jotka kirjoitettiin
joulukuussa kaksi vuotta sitten, saapuivat perille viime kesänä. Eivät
näy kirjeet hukkuvan, on kuin seuraisi niitä kallis siunaus. Mamma
kutsui kirjettä kyyhkyseksi, ne ovat ja ansaitsevat olla jonkinlaisia
pyhiä kyyhkysiä -- ainakin niin kauvan kun ne ovat viattomia. --"

-- -- "Olen tyytyväinen tähän uuteen elämänuraani. Enhän tosin voi olla
aivan innostunut tähän alinomaiseen samoilemiseen, mutta minä ajattelin
ja ajattelen vieläkin, että tarvitsin tätä puhaltaakseni uutta elämää
ja uusia voimia itseeni. Toimeentuloni on hyvä kyllä eikä mikään estä
minua parantamasta sitä vastaisuudessa. Ei täällä ole työn puutetta
sille, joka tahtoo ja voi tehdä sitä. Ja minä viisastun vuosi vuodelta
sikäli, että opin antamaan arvoa työn merkitykselle ja kunnialle.
Elämäni oli toki liiaksi haaveellista ennen. Totinen elämä ei lopulta
kuitenkaan ime voimaansa usvaisista unelmista, -- vaan tarvitsee tunkea
juurensa elävään todellisuuteen. Olen tyytyväinen, sisällisesti oikein
onnellinen sen johdosta, miten asiat ovat kehittyneet. En luule, että
olisin voinut saada sopusointuun sairaloisesti levotonta ja intoilevaa
henkeäni -- ell'en olisi tuona merkillisenä hetkenä syöksynyt
myrskyiseen mereen: ei se ainakaan olisi tapahtunut ajoissa. Tekoni
kautta onnistui minun saada aika odottamaan itseäni, Matti-Myöhäistä;
ja minä toivon -- olevani pelastettu. -- Toisaalta ei haaveilu ollut
ainoastaan unta, ei ainoastaan harhaluuloa; siinä oli paljon, vaikkakin
vääristynyttä todellisuutta, ainakin sen verran kuin tarvitaan sen
terveellisen tasapainon saavuttamiseksi, joka oli kerran tuleva. Elämä
on minulle kallis ja pyhä vielä ja on semmoisena pysyvä, ihmiselämä
nimittäin." --

Lopetettuaan kartoittamistyönsä Pottsvillen kaivosseudussa siirtyi
Soldan talveksi Bostoniin valmistaakseen ne kartat, joihin hän oli
tehnyt mittauksia kesän kuluessa. Mitä hän muuta siellä toimitti, siitä
ei ole mitään muistiinpanoja säilynyt. Että hän taas oli päässyt
rakkaaseen filosofiaansa, sitä todistavat hänen muistikirjassaan
tavattavat mietteet. Suurin osa ajasta näyttää kuitenkin kuluneen
karttatyöhön.

Seuraavana kevännä (1853) on hän taas samoilla seuduilla kuin
edellisenäkin ja samoissa toimissa, yhä Rogersin palveluksessa, jolta
hän ystävänsä Smithin toimesta nyt lienee saanut hiukan paremman palkan
kuin edellisenä vuonna. Rogers oli näet tietysti niinkuin melkein
kaikki muutkin ameriikkalaiset, joiden kanssa Soldan tuli asioihin,
koettanut käyttää hänen hyväntahtoisuuttaan edukseen sälyttämällä hänen
niskoilleen työtä enemmän kuin oli sovittukaan. Smith kehoittaa
Soldania tekemään kirjallista kontrahtia -- millä menestyksellä, ei käy
selville.

Oltuaan ensin kolme viikkoa Schylkill-joen lähellä olevan Phoenixvillen
lyijy- ja kuparikaivosseudussa, valmisti hän siitä kartan,
joka heti valmistuttuaan sai kunnian joutua suureen New-Yorkin
kristallipalatsissa olleeseen näyttelyyn. Työskenneltyään Hatzletonin
hiiliseudussa yhden kuukauden siirtyi hän Susquehannah-joen varrella
olevaan Vilkesbarreen, jossa mitä ihanimman luonnon helmassa viipyi
heinäkuusta lokakuuhun.

Kun kartoittamistyö siellä oli loppunut, vei Soldan joukkonsa, johon
paitse ennen mainituita Henry ja Benjamin Klineä kuului vielä kaksi
muuta apulaista ja yksi hevonen, aution seudun läpi Haztletonista
Cliftonin kylään, jossa hän heistä erosi. Cliftonissa piirusti hän
vielä joukon maisemaluonnoksia geoloogista kertomusta varten
mittaamistaan seuduista ja matkusti sitten lokakuun lopussa (1853)
Filadelfiaan ja sieltä New-Yorkiin.

Hän oli päättänyt jättää maanmittaustyön, osaksi siitä syystä, että oli
sen vaivaloisuuksiin kyllästynyt, osaksi sen vuoksi, että työn paljous
oli estänyt häntä omistamasta mitään aikaa geologisiin tutkimuksiin
puhtaasti tieteelliseltä kannalta, niinkuin oli toivonut. Ja vilkas ja
vaihteleva kun oli, väikkyi hänen mielessään jo taas halu henkisiin
harrastuksiin ja muihin toimiin, jotka pitäisivät sydämmen ja sielun
reippaina ja eloisina.

Sillä se oli tuo henkinen, aatteellinen puoli elämästä, jota hän aina
koki hoitaa ja vaalia. Halu siihen pakotti hänet muuttamaan suuntaa,
niinpiankun joku alotettu ura uhkasi viedä -- rahapajaan. Siihen,
aineellisiin etuihin, olisi topograafin toimikin ehdottomasti vienyt,
sillä kilpailu kenen muun kanssa tahansa silläkin alalla olisi hänelle
ollut ylen helppo. Ystävät, etupäässä Smith, eivät lakanneet
puhaltamasta tuulta purjeisiin, niinpiankun hän ne levitti, mutta
Soldanin elämänpurren peräsimessä oli toiset voimat.



14.

Viimeiset vuodet Ameriikassa.


_Tohtori Enderlinin perheessä New-Yorkissa. -- Myy maitopatenttinsa. --
Kesän vietto George-järvellä. -- "The Geology of Pennsylvania." --
Asettuu Pottsvilleen. -- Naimapuuhia. -- Aarniometsissä. -- Saa kutsun
palata Suomeen. -- Loppuvaikutus Ameriikasta_.

Marraskuussa 1853 saapui Soldan New-Yorkiin ja asettui asumaan entiseen
paikkaansa Enderlinillä, nauttien kauvan kaivatuista mukavuuksista
ystävällisen perheen helmassa. Hänen päätyönään talven kuluessa oli
karttain piirustaminen kesällä tehtyjen piirustusten mukaan ja
sivutöikseen sai hän tekemistä maitopatenttinsa kanssa.

Niinkuin on jo mainittu, oli se hänen lähtiessään maanmittaustöihin
Pennsylvaniaan jäänyt sille kannalle, että Harris & Blatchford
hoitaisivat tehdasta ja valmistaisivat tavaraa luovuttamalla
neljännen osan voitosta keksijälle. Voittoa ei kuitenkaan liene tullut
sanottavasti jaettavaksi, koska tuli puhe yhtiön liikkeen
lakkauttamisesta. Sopimuksen nojalla, joka sisälsi pykälän siitä, että
patentti siirtyisi takaisin Soldanille, ell'ei yhtiö voisi sitä
hyväkseen käyttää, alkoi hän etsiä uusia yhtiömiehiä. Syy ei näet ollut
keksinnössä, vaan sen käyttäjissä. Blatchfordin johtama tehdas ei ollut
voinut panna käytäntöön mitä vaadittiin ja niin oli tuote tullut
huonoa. Soldan huomasi kyllä vian, mutta kun hänellä oli ollut
rettelöitä ja ikävyyksiä yhtiömiestensä kanssa, ei hän suostunut sitä
ilmaisemaan, ennenkun suhde oli uudesta järjestetty. Monien
keskustelujen ja sovittelujen jälkeen ratkaistiin asia viimein siten,
että entinen yhtiö lakkasi ja Soldan möi koko keksintönsä entisille
yhtiömiehilleen. Summa, minkä hän siitä sai, oli 4,000 dollaria.
Kauppasopimus sisälsi muun ohessa sitoumuksen, ett'ei Soldan millään
tavalla toimisi maidon valmistamisen alalla, niin kauvan kun keksintö
olisi ostajain tai heidän oikeudenomistajainsa hallussa.

Se oli siis Soldanin hyöty keksinnöstä, josta myöhemmin lienee
kehittynyt miljoonaliike. Paitse sitä, että hän oli siihen uhrannut
aikaa parisen vuotta, oli hänellä ollut suoranaisia kustannuksiakin
kokeiden teosta, patentin hankkimisesta y.m. Myöhemmin näkyy hän
kauppojaan katuneen ja arvelee kerran eräässä muistiinpanossaan Suomeen
palattuaan, että hänestä minä päivänä tahansa voisi tulia rikas mies,
jos keksintö vielä olisi hänen käytettävänään.

Myydessään piti hän kuitenkin kauppaa edullisena ja oli iloinen siitä,
että saamansa rahat -- suuri summa kyllä hänen siihenastisiin
pääomiinsa nähden -- sallivat hänen maksaa vanhat velkansa ja elää
joitakuita vuosia leipähuolista vapaana. Ruotsalaiset ystävät, Langell,
Hedlund y.m. saivat nyt takaisin sen vähän, mikä heiltä oli liiennyt
Soldanin Ameriikkaan lähtiessä. Silloin hänelle myöskin pisti päähän
suorittaa velkansa Venäjän valtiolle ja aikoi hän jo lähteä viemään
sitä Venäjän lähettiläälle Washingtoniin, kun Smith sai hänet tästä
tuumasta luopumaan, arvatenkin sillä syyliä, että rahat, jos ne, mikä
ei ollut luultavaa, otettaisiinkin vastaan, eivät varmaankaan
kilahtaisi sen kirstun pohjaan, jonne olivat aijotut.

Innostuneena tästä hyvästä tuloksesta ja kun hän nyt rahakkaana miehenä
voi käyttää aikaansa mihin tahtoi, ryhtyi Soldan miettimään uusia
keksintöjä. Koko talven 1854 teki hän kokeita koneita varten, joiden
avulla voisi valmistaa muitakin säilykkeitä kuin kuivattua maitoa.
Kokeissaan hän näkyy joutuneenkin niin pitkälle, että sai patentin
jonkinlaiselle kuivauskoneelle, jonka avulla voisi säilyttää m.m.
hedelmiä. Keksintö ei kuitenkaan näy oikein onnistuneen, koska se jäi
siihen, sittenkun se varmaankin oli niellyt sievosia summia. Keksijällä
oli näet työssään kaksi apulaistakin, eräs ruotsalainen Svederus ja
toinen muuan merimies Fonselius Oulusta, joka oli karannut laivastaan
ja joutunut suureen puutteeseen, kunnes Soldan otti häntä auttaakseen.
Näistä keksinnöistään sanoo hän eräässä kirjeessään: "Tein yrityksen
ameriikkalaisella tavalla vuolla kultaa veitsellä vielä kerran, mutta
en onnistunut. Tuo ala on liika epävarma rehelliselle muukalaiselle."
Sen jälkeen ei hän enää esiinnykään tällä alalla ja päättyy sankarimme
keksijäkausi tähän. Olkoon kuitenkin vielä mainittu, että hän
muistiinpanojensa mukaan sanoo 16 p:nä helmikuuta 1857 keksineensä
konkaavin peilin määrätyn pinnan valaisemista varten ja (17 p. maalisk.
1857) työskennelleensä Niagarapumpun keksimiseksi. Myöskin sanoo hän
keksineensä keinon matkia tähtien loistetta -- mitä ne kaikki sitten
lienevät olleetkaan.

Kesän tultua pudisti hän kaupungin pölyn jaloistaan ja lähti taas
hengittämään raitista maaseudun ilmaa, ei kuitenkaan työmiehenä, vaan
huvimatkailijana. Hän suuntasi kulkunsa ihanan, Cooperin romaaneista
kuuluisan George-järven rannalle ja vietti siellä hauskoja hetkiä,
niinkuin ennen Ringerikessä. Hänen ystävänsä Porter, joka asui
Providencessa ja jota Soldan tuontuostakin tapasi, tuli häntä sinne
tervehtimään. "Me haaveilimme yhdessä, soutelimme, uimme, kalastimme,
piirustelimme ja makasimme pari yötä järven rannalla Norrovsissa."
Omiksi huvikseen mittaili Soldan järven rantoja ja maita sen ympärillä
ja valmisti sitten seudusta matkailijakartan, johon on liitetty
muutamia historiallisia tietojakin George-järven ympärillä
tapahtuneista taisteluista sataluvulla. Kartan piirsi hän itse kiveen
ja julkaisi sen omalla kustannuksellaan, myytäväksi m.m. George-järven
laivoilla, mutta ei näy sekään affääri liioin leiville lyöneen.

Toinenkin kartta Ameriikassa kantaa Soldanin tai oikeastaan Dalsonin
nimeä. Se on Rogersin johdolla tehty suuri ja komea geolooginen ja
topograafinen kartta Pennsylvanian kivihiilimaista ja mainitaan sen
valmistamisessa apuna olleiden kolmen topografisen assistentin joukossa
myöskin A. Dalson. Sitä paitse piirsi hän tämän erinomaisen hienon,
paljotöisen ja monivärisen kartan siihen lopulliseen kuntoon, josta se
sitten kivelle siirrettynä ilmestyi painosta v. 1858. Tämä hänen suuri
työnsä, josta hän itse vaan ohimennen puhuu, sai ansaitun kiitoslauseen
sen suuren teoksen esipuheessa, jonka Rogers julkaisi karttaa
selvittäväksi tekstiksi. Tässä teoksessa, jonka nimi on "_The Geology
of Pennsylvania Governament Surrey, by Henry Darvin Rogers, State
geologista_" ja jota ilmestyi kaksi jättiläisnidosta yhteensä 2,000
sivulla, on useita piirroksia Soldanilta. Ei ole siis vähäinen se osa,
joka tällä kaukaisen, pienen Suomen pojalla oli tällä erikoisalalla
suuren lännen viljelykselle voittamisessa.

Keskipaikoilla syyskuuta palasi Soldan taas New-Yorkiin, jonne hän
joutui juuri ystävänsä tohtori Enderlinin hautajaisiin. Perheenisän
kuoltuakin jäi hän perheeseen ja asui lesken luona vuoden loppuun. Tämä
aika näkyy olleen huoletonta ja onnellista ja kulutti hän sen, yhä
kapitalistina eläen, harjoitellen lempitöitään lueskelemista,
maalausta, kokeilemista, soittoa ja filosoofista mietiskelyä.

Alkupuolella vuotta 1855 Enderlinin leski kuitenkin palasi takaisin
Eurooppaan ja kun Soldan silloin kadotti tämän kotinsa, jätti hänkin
markkinatouhuisen New-Yorkin ja asettui Pottsvilleen, joka oli kaunis
vuorikaupunki ja seutu muutenkin hänelle tuttu edellisten vuosien
maanmittaustöistä. Hän avasi siellä oman liikkeensä, joka tapahtui
hänen oman kertomuksensa mukaan seuraavalla tavalla: hän maalasi
kyltin, jossa oli hänen nimensä ja tiedonanto siitä, että hän oli
vuori- ja siviili-insinööri, naulasi kyltin ovensa päälle, ja niin oli
hän valmis. Toverina tässä toimessa, jossa hän muuten oli oma herransa,
oli hänellä ennen mainittu mr. Poole, joka oli ollut hänen apunaan
maanmittaustöissä v. 1853. Poole oli hänkin keksijä, oli rakentanut
jonkunlaiset yksiharmooniset urut. He ajattelivat samalla tavalla
elämän pääkysymyksissä, ymmärsivät toisensa hyvin ja näkyivät
viihtyneen toistensa seurassa. Heillä oli oma pieni talonsa
puutarhoineen, oli neekeripoika palvelijana ja kaiken tämän komeuden
huippuna -- oma hevonen. Pottsville oli sitten Soldanin pääkortteerina
siksi, kunnes hän lähti Ameriikasta.

Työtä näyttää ilmaantuneen runsaasti, sillä puute tietopuolisesti
sivistyneistä insinööreistä oli siihen aikaan tavattoman suuri
Ameriikassa. Hänen taitoaan käyttivät varsinkin rautatieyhtiöt uusia
linjoja tutkittaessa, toisin ajoin toimitti hän geoloogisia tutkimuksia
ja suoritti nämä tehtävänsä niin hyvin, että Smithin mielestä, erään
hänen kirjeensä mukaan, Soldanille tarjottaisiin suuria summia, jos
hänen taitojensa perille kerran oikein päästäisiin. Soldanilla
itsellään ei niistä kuitenkaan ollut suurta iloa, ne kun estivät häntä
hänen filosoofisissa mietteissään ja kun hän niitä teki pääasiassa vaan
terveydellisistä syistä, saadakseen olla ulko-ilmassa.

Kesällä v. 1855 oli Soldanilla pieni sisällinen taistelu kestettävänä,
ratkaistavana vielä kerran kysymys siitä, olisiko hänen ainiaksi
sidottava itsensä Ameriikkaan lemmen siteillä. Tytön nimi oli Clara
Chapman, erään farmarin tytär, hyvä ja kaunis. Soldan oli tutustunut
häneen jo Concordessa ollessaan v. 1851, jossa Clara kävi miss Elan
koulua ja oli Soldanin oppilas. Sittemmin työskenteli miss Chapman
eräässä puuvillatehtaassa Lovellissa, jossa Soldan miss Elan
kehoituksesta kävi häntä tapaamassa v. 1854, uudistaen tuttavuutta ja
sopien kirjeenvaihdosta. Kirjeenvaihto jatkui sitten heinäkuuhun 1855,
jolloin Soldan, yhä haaveksien kotimaahan palaamista, joka naimisten
kautta olisi käynyt mahdottomaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja kun
siitä oli seurauksena kutsumus Clara Chapmannin vanhempain luo, vähän
päästä toisen vielä selvemmän. Mitään rakkautta ei vielä ollut
kummallakaan puolella herännyt. "Tytöllä oli kuitenkin minua kohtaan
ystävällisiä tunteita ja miss Elan arvelujen mukaan -- hiukan muutakin.
-- -- Surullista ja raskasmielistä on, muutamia terveitä väliaikoja
lukuunottamatta, elämäni sen jälkeen ollut -- niinkuin sitä ennenkin",
kirjoittaa hän päiväkirjassaan tätä asiaa muistellessaan.

Tuo ainainen raskasmielisyys se häntä painamistaan painoi ja kirjeet
samoin kuin päiväkirjakin käyvät niin niukoiksi, että niistä vuosilta
1855-56 on tuskin mitään jälkeä. Se on koti-ikävä, joka häntä vaivaa ja
käy päivä päivältä yhä raskaammaksi kantaa. Halu palata kotimaahan saa
uutta virikettä, kun olot siellä ovat sikäli muuttuneet, että tämä
monivuotinen unelma ei ehkä olisi ollut aivan mahdoton toteuttaa.
Keisari Nikolai on kuollut ja uusi aika alkanut sarastaa myöskin siihen
nähden, että useat muut maanpakolaiset ovat armahdusjulistuksen nojalla
voineet palata kotimaahan. Soldan auttaa yhtä heistä, Fonseliusta,
käyttämään hyväkseen armoplakaattia, mutta jättää sen omasta kohdastaan
käyttämättä. Hän ei mielestään kelpaa sen saamiseen.

Ja ikäänkuin koettaisi hän välimatkaa isänmaahansa pitentämällä
saada kaipaustaankin sinne kuoleutumaan, painuu hän yhä syvemmälle
Ameriikan erämaihin. Se kuitenkin vaan lisää hänen koti-ikäväänsä.
Kesällä 1856 on hän Mc Keanissa pohjoisessa Pennsylvaniassa ja
kirjoittaa sieltä heinäkuun 25 p:nä kirjeen Arvidsonilie tehden
siinä selkoa oloistaan ja asemastaan:

"Nyt on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun tulin Ameriikkaan, ja tämän
suuren tasavallan kansalainen olen ollut jo aikoja sitten; pitäisihän
siis alkaa jo koteutua. Mutta tämä 'most glorious country in the world'
[kaikkein mainioin paikka maan päällä] polttaa päivä päivältä vaan yhä
kuumemmin jalkapohjiani. Se on koti-ikävä, ja samalla henkisen ravinnon
puute, joka lamauttaa minua yhä enemmän. Välttämättömyys rehellisellä
tavalla saada kokoon tarpeellisia varoja ja niiden avulla koettaa vielä
yhtä uutta elämän vaihetta -- pusertaa voimaa minuun ja minä teen
työtä. Mitä hedelmiä se kantanee, sen saa tulevaisuus osoittaa."

Samassa kirjeessä lisää hän vielä, että hänen olisi hauska nähdä, mitä
Snellman on uudelleen alkamassaan Litteraturbladetissa kirjoittanut
kahtena viime vuotena. Tämän sanoo hän kuitenkin olevan vaan
uteliaisuutta, sillä hänen omat filosoofiset tuumansa ovat ruostuneet
ja homehtuneet. Ja lieneekö se jonkunlainen ajatuksen yhteys
Snellmannin mainitsemisen johdosta, joka tuopi hänen kynäänsä
huokauksen: "Tässä on kaikkien surujeni raskain kohta: mies, joka ei
neljänkymmenen vanhana ole mitään toimittanut, ei ole koskaan enään
mitään saava aikaan."

Jotain hyötyä hän kuitenkin koettaa hänkin kuvailla tekevänsä, jotain
aatteellista sisältöä elämälleen hankkia. Hän työskentelee täällä
metsissään raa'assa, uudessa ja harvaan asutussa maassa. Hänestä on
hauskaa olla vaikuttamassa sen kehitykseen ja hän koettaa katsoa
tointansa yleisinhimilliseltäkin kannalta. "Luonto hänen ympärillään"
-- näin kuvaa hän sitä eräässä kirjeessä Smithille v. 1856 -- "on suuri
ja kaunis, valkoisia miehiä rientää sinne paikkoihin, joilla on
intiaanien antamat nimet, intiaanien, jotka äsken vielä vaelsivat siinä
jousineen ja nuolineen. Rauta ja kivihiili, nuo sivistyksen kulmakivet,
odottavat vaan uudisasukkaita. Ja yksi niistä olen minä, joka juuri
olen aikeessa ruveta porarautoineni hakkaamaan, avaamaan suonia, joista
rikkaudet virtaavat ulos." Mutta samassa lisää hän taas, että hän
kaikessa tässä on edistynyt niin pitkälle, että hänen elämänsä on
vararikko ja että hän on niin kovettunut ja välinpitämätön, ett'ei
hänen tee mieli edes toivoakaan, että joku noista saatavina olevista
sadoista tuhansista tynnyrinaloista maata olisi hänen omansa.

Ei _niistä_! Niistä hän ei välitä, mutta on muualla, merien takana,
toisella puolella maanpallon, maa samanlainen vuorineen, erämaineen,
korpineen, jota hän ei saa mielestään ja jota haaveksii hirsituvissa
asuessaan, nuotion ääressä levätessään ja siinä välihin viuluaankin
soittaessaan, ympärillään honkain humina ja suojana vaan kaarnainen
katto. Ja kerran loihtii hän eteensä ihanan unelman: hän matkustaa
Haaparantaan, jossa toisella puolen joen, Torniossa, hänen veljensä on
lääkärinä, sisaret ja äiti, tuo 78-vuotias, mutta vielä reipas vanhus,
tulevat myöskin sinne ja he viettävät juhannusyön Aavasaksalla. Hän
tahtoo ainakin katsoa luvattuun maahan, joskaan ei voi sinne päästä.

Mutta juuri silloin kun hänen kotikaipauksensa on korkeimmillaan, saa
hän yhtäkkiä Pennsylvanian erämaahan Mc Keanin metsiin tiedon siitä,
että hänen on sallittu palata isänmaahansa. Eikä vaan sallittu, vaan
häntä vielä kutsutaankin tulemaan, isänmaa odottaa. Syksyllä 1856 saa
hän näet kirjeen veljeltään, että Suomen kenraalikuvernööri Berg
lähettää terveisiä ja kutsuu häntä rakentamaan rautateitä Suomessa.

       *       *       *       *       *

Monta hämmästystä valmisti Soldan tuttavilleen ja sukulaisilleen
vaiherikkaan elämänsä aikana, monta odottamatonta tapausta kohtaa hänen
elämäkertansa kirjoittaja. Suurin niistä on se, että kotimaahansa
melkein sairaloisesti ikävöivä, lähes kymmenvuotinen maanpakolainen
silloin, kun hänelle ilmaantuu varma mahdollisuus päästä toiveittensa
perille -- aluksi kieltäytyy tätä mahdollisuutta hyväkseen käyttämästä.
Hän viettää talven 1856-57 karttatöissä Filadelfiassa ja keväällä 1857
palaa hän takaisin Pennsylvaniaan samoille seuduille kuin edellisenä
vuonna ja elää kuusi pitkää sateista kuukautta samanlaisissa toimissa
kuin edellisenäkin vuonna. Talven 1857-58 on hän vielä yhä Ameriikassa
Pottsvillessä.

Saatuaan sinne uuden kehoituksen veljeltään, vastaa hän siihen pitkässä
kirjeessä, joka on kirjoitettu helmikuussa 1858. Kun tästä kirjeestä
selviävät syyt hänen näennäisesti outoon viivyttelyynsä ja kun se on
kuin yhteen paikkaan koottu kokonaisvaikutus, minkä hän sai
Ameriikasta, otettakoon siitä tässä laajempia otteita: -- -- -- -- --

"Tärkeämpi kuin mikään muu on minulle tietysti tieto siitä, että Suomen
Kenraalikuvernööriltä on tiedusteltu, olisiko mahdollista, että
palaisin kotimaahan, ja että hänen sanainsa mukaan tämä mahdollisuus on
olemassa -- Keisarillisen hallituksen puolesta. Kun asia kerran on
tullut niin pitkälle, -- vaikkakin se on tapahtunut suureksi
hämmästykseksi minulle -- on kai paikallaan, että teen selkoa
ajatuksistani asiassa. Sinä saat siitä kertoa, mitä katsot sopivaksi ja
jotain kai pitänee sinun vastata; mutta sitä ennen täytyy sinun itsesi
tuntea kaikki tähän kuuluvat asianhaarat."

"Mitä nyt tuohon suureen tervehdykseen tulee, niin suoraan sanoen
iloinen olen ja kiitollinen, sillä lähes kymmenen vuoden kuluessa olen
koettanut kantaa seurauksia hairahduksesta eräänä synkkänä hetkenä:
kaikki vierasta; vieras maa, vieras kansa ja vieraat tavat ja
katsantotavat; puute kaikesta, joka luonnon järjestyksen mukaan on
ihmissydämmelle kallista. Turhaan! Ei ole se koskaan minulle onnistuva.
-- Syy siihen on minun kohdallani -- persoonallinen. Ja kun sama seikka
vaikuttaa, ett'en minä empimättä voi käyttää hyväkseni sitä iloista
mahdollisuutta, minkä Kenraalikuvernöörin sanat ovat antaneet minulle,
niin täytyy minun keskeyttää se vaitiolo, jota jo kauvan olen
noudattanut. Nimittäin terveyteni todellinen tila, joka -- meidän
kesken puhuen -- on huono, kurja." -- -- -- -- --

"Sinä kai muistat, että minulla sitten vatsatulehdukseni vv. 1835 tai
36 on ollut heikko terveys. Sairauteni lienee jo silloin alkanut. Tuo
vaikea kriisi, joka minulla, niinkuin tiedät, oli kestettävänä v. 1847
vähää ennen lähtöäni Pietarista, lienee kuitenkin pääsyynä siihen sillä
vasta siitä lähtien olen ollut oikea Latsarus. -- On vaikea antaa
Sinulle niin selvää kuvausta voinnistani kuin tahtoisin nyt, kun
haluaisin kertoa sinulle kaikki. Sinähän tiedät: _ubi caput
melancholicum, ibi diaboli balneum_. Useiden vuosien kuluessa odotin,
että murhenäytelmä päättyisi halvaukseen; siihen aikaan minulla näet
muutamien päivien väliajalla oli verentunkeutumista aivoihin, josta oli
seurauksena ylen kurja mielentila: velttoutta, alakuloisuutta y.m.s.
V:na 1854 ilmaantui verentunkeutumisen sijasta, joka vähitellen katosi,
eräs oire, joka vaikutti vielä pahemmin sieluuni. Eräs kohta aivoissa,
oikealla puolella, kävi kipeän helläksi ja vaivasi minua välistä
parikin viikkoa lakkaamatta; vaiva uudistui aika ajoittain ja aina
samalla paikalla. Surkeinta tässä on kuitenkin ollut se, että
hajamielisyys ja muistamattomuus ovat lisääntyneet ja että siihen
liittyvä hypokondrinen mielentila eivät anna minulle muuta rauhaa kuin
välinpitämättömyyden ja apathian. -- -- On aivan ihmeellistä, kuinka
minä aina tähän saakka olen voinut saada suoritetuksi ne monet
vastuunalaiset tehtävät, joita viime aikoina olen täyttänyt. Viime
kesänä ja syksynä (vuoden aika oli tavattoman ruma) oli mieleni usein
synkkää synkempi enkä minä silloin enää pelännyt, niin paljon halvausta
kuin -- järkeni menettämistä. Koneentapainen tottumukseni kaikenlaisiin
mittaus- ja maantutkimuksiin auttoi minua kuitenkin pulasta
viimeisessäkin toimessani, joka oli geolooginen tutkimus eräästä osasta
Pennsylvaniaa. Suuri oli kuitenkin vaikeuteni usein ja minulle selvisi,
ett'en mitenkään voi yrittää sellaista toista kertaa, etsimättä ensin
parannusta sille vaivalle, joka näin yhä kovemmin kourin kouristaa ja
uhkaa minua."

"Jo kesällä 1856 ollessani Mc Kean Countryssä aloin minä miettiä matkaa
vanhaan maailmaan takaisin, sen taitavampien lääkärien luo. Minulla ei
kuitenkaan ollut varoja toteuttaa matkasuunnitelmaani ja kun sitäpaitse
tutkimukseni olivat jatkettavat v. 1857 jäin minä vielä tänne ja
suoritin sen niinkuin jo olen sanonut ja niin hyvin kuin taisin. Mutta
toivoni terveyteni takaisin saamisesta tai oikeammin sanoen uskoni
siihen, että ainoa mahdollinen keino sen parantumiseksi olisi matka
johonkin kylpylaitokseen Saksassa ynnä sen yhteydessä oleva muutamain
kuukausien kävelyretki, -- tämä usko on vakaantunut sikäli, että
todellakin olen päättänyt koettaa tätä keinoa ja lähteä matkalle, jos
voin, se on: jos onnistun keskittää muutamia satoja dollareita
matkarahoiksi ja jos ei mitään esteitä ilmaannu hallituksien puolelta
ulkomailla. Edellinen puoli lienee toteutumassa; eihän tarvita paljoa
vaatimattoman, muutamia kuukausia kestävän matkan tekemiseksi. Mutta
tuo toinen seikka minua huolettaa. Selvää on, että sairaloisen ja
hätäilevän mielentilani tähden matkani menettäisi merkityksensä, jos
Venäjän hallitus häiritseisi minua vanhan erehdykseni vuoksi. Varsinkin
pelottaa minua se, että äidin rauha minun tulevaisuuteeni ja
turvallisuuteeni nähden vielä kerran häirittäisiin. -- Sitä tuskin
kuitenkaan voin uskoa mahdolliseksi: Eikö jo se seikka, ett'en minä
koko elämässäni koskaan ole sekaantunut mihinkään valtiollista laatua
olevaan kysymykseen -- en ainakaan muuten kuin yksinkertaisin ja
vaarattomin puhein ja että nyt kymmenen vuoden kuluessa olen mitä
huolellisemmin karttanut kaikkea sen suuntaista -- eikö jo tämä
riittäisi todistamaan, että maanpakolaisuudellani, vaikkakin se on niin
kutsuttu valtiollinen rikos, ei ole mitään valtiollista merkitystä edes
minulle itselleni. Sitä vähemmin voinee se merkitä sitä asianomaisille;
niin, vielä vähemmin siihen surkuteltavaan olentoon nähden, joksi
itseni olen edellä kuvannut. En ole mitään tehnyt enkä mihinkään
ryhtynyt, jota minun täytyisi salata edes arkatuntoisimmilta
viranomaisilta, mutta enpä ole sitten myöskään toimittanut mitään,
johon voisin vedota. Enkö siis ole kyllin vähäpätöinen saadakseni
rauhassa kuljeskella jossain kauniissa vuoriseudussa Saksanmaalla,
ollen rauhallinen ja, ainakin nyt jo, jotenkin vaatimaton Yhdysvaltain
kansalainen. -- Valitettavasti olen minä kuitenkin huono kansalainen
täälläkin siihen nähden, että minulla yhäkin on kovin vähän halua
rahaan ja rikkauteen ja 'businessiin', joka siihen johtaa --
valitettavasti sanon minä, varsinkin jälkimäisessä suhteessa. Jos
minulla olisi käytännöllisemmät taipumukset kuin on, niin olisi minun
epäilemättä parempi olla monessa suhteessa. Mutta tuskin tiedän minä
mitään maailmassa, joka todella mieltäni kiinnittäisi, paitse
luonnontiedettä semmoisenaan, (jota kuitenkin olen vaan laimeasti
harrastanut viime aikoina), ja maisemamaalausta, joka lakkaamatta, ehkä
kuitenkin vaan kaukaisuutensa vuoksi -- (sillä ei mihinkään semmoiseen
ole minulla aikaa) houkuttelee minua vastustamattomalla voimalla. Mutta
tämä halu olisi hyvin kyllä yhdistettävissä jatkamatkaan jossain
kauniissa vuoriseudussa (esim. Alpeilla ja sieltä Salzkammergutiin) --
samoinkuin kylpykauteen jossain sopivassa paikassa Reinin varrella.
Sammumaton, koska tyydyttämätön, näyttää sitäpaitse haluni olevan
kerran saada kulkea alppien yli -- niin, se näkyy saaneen vielä
järkevänkin tarkoituksen, sittenkun silmäini tottumukseen nähdä
maiseman kauneuksia on tullut toinen tottumus ymmärtää maan geoloogisen
rakenteen ilmauksia. -- Minulla on siis, lyhyesti sanoen, tarkoitus
matkustaa keväällä Eurooppaan -- niinpiankun saan viimekesäisiin
tutkimuksiini kuuluvat kotityöt suoritetuiksi."

"Nyt on tietysti se kysymys lähinnä ratkaistavana, palaanko kotimaahan?
Mieleni käy haikeaksi, niinpiankun sitä ajattelen. Ei vastaukseni
kuitenkaan ole hetken päähänpisto, vaan ainoa järkevä tulos
tuumailuista itseni kanssa: Jos minun suuri, vaikkakin vaan puolinainen
toivoni siitä, että olen saava terveyteni takaisin ja sen kanssa
tarmoni ja elämänhaluni, toteutuu, silloin tahdon kirjoittaa
armonpyyntikirjeen Hänen Majesteetilleen. -- Semmoisena kuin nyt olen
ei minusta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, joten kernaasti voin pysyä
poissa. Ellei se siis onnistu, niin palaan tänne takaisin ja käytän
hyväkseni sitä suloista piirrettä uudessa isänmaassani, ett'ei kukaan
ihminen täällä välitä lähimmäisestään. Keinoja täällä elääkseni tulen
kyllä löytämään niin kauvan kun sitä tarvitsen; täällä ei ole sidottu
mihinkään ammattiin -- ei liikuta ketään nähdä professori
rihkamakauppiaana tai insinööri kivipainajana tai kylttimaakarina;
kunhan se vaan on 'bussinessia', niin on kunnia pelastettu. Jos elämän
kerran pitää kulua ilottomasti, niin on yksilölle todellakin
yhdentekevää, minkä nimellistä tuo 'bussiness' on. -- Mitä siis
tulevaisuuteen tulee, niin saamme kai nyt niinkuin ainakin jättää
sikseen sen, mitä se mahdollisesti on tuova tullessaan. Ei edes
pääkysymyskään ole vielä ratkaistu, vaan Kenraalikuvernöörin omien
sanain mukaan ainoastaan todenmukainen. Mutta kun ottaa huomioonsa ne
hallitustoimet, jotka jo säteilevät Aleksanteri toisen nimen ympärillä,
ei ole liika rohkeaa rakentaa toivoaan tuolle mahdollisuudelle ja
sellainen toivokin tekee jo hyvää. Kuinka toisellaiselta tulevatkaan
kaunis luonto ja sivistyneen maailman ilmiöt näyttämään invalidinkin
silmissä, jos hän sen lisäksi huomaa itselleen mahdolliseksi elää
varmaa, niin, rakastakin päämäärää varten -- joka ei ole ainoastaan
hänen oma ahdas itsensä ja sen elättäminen. -- Mutta Ameriikka on
kokonaan itsekkäisyyden maa. Kyllähän itsekkäisyyttä on kaikissa
kansoissa, mutta se ei missään sivistyneessä maassa liene niin
vakaantunut, niin sekä _periaatteessa_ että käytännössä vahvistettu
kuin täällä '_in this glorious contry_' vaikka he täällä ylpeilevätkin
'_charity'stään_'."

Mainittuaan sitten, että hän siinä tapauksessa, ett'ei pääsisi takaisin
Suomeen ja että häntä mahdollisesti sittenkin vielä alettaisiin
ahdistaa venäläisten viranomaisten puolelta, kertoo Soldan, että hän on
saanut lupaan apua Tanskan entiseltä konsulilta Filadelfiassa
Billelta, joka siihen aikaan oli konsulina Haagissa ja joka tunsi
persoonallisesti Soldanin, ja jatkaa sitten yhä samaan pessimistiseen
henkeen:

"Mutta otaksukaamme kaikkein pahinta: että tämä apu (todistus siitä,
että hän ei ole ottanut osaa minkäänlaisiin valtiollisiin vehkeihin)
olisi tarpeen, vaan huomattaisiin käytännössä riittämättömäksi -- entä
sitten? Jumalan nimessä! Ylen huonon saaliin ovat ne saaneet, jotka
ovat saaneet minun: raunion, joka on jälellä kymmenvuotisen
rangaistuksen hävityksestä (rikoksen tähden, joka tehtiin
hypokondrisessa mielentilassa). Enhän ole mitään muuta rikkonut.
-- -- -- Toivon kuitenkin parasta niin kauvan kun voin ja koetan
käyttäytyä järkevästi. En myöskään tahdo kieltää, että ihmeellisen
suloista olisi minun vielä kerran nähdä isänmaa ja äitini ja sisaret ja
ystävät; mutta se on Herran kädessä ja tulevaisuuden helmassa, niinkuin
myöskin tuo vuorimatka, joka kaikissa tapauksissa on tehtävä ennen kun
palaan -- joka on ehtona mahdollisuudelle tulla Suomeen. -- -- -- Jos
nyt sattuisi niin onnellisesti, että tapaisit Kenraalikuvernöörin
persoonallisesti tai jonkun niin korkean herran kuin esim. kuvernööri
Lavoniuksen, joka sekä voisi että tahtoisi olla välittäjänä tässä
asiassa, niin pidä sitä meidän keskemme sovittuna asiana, ett'et
tarvitse minun tähteni salata mitään minua koskevata seikkaa. Minun
historiani ei, jumala paratkoon, suinkaan ole kunniakas -- mutta se on
todellakin kuin 'valkonen laastari' ja parhaiten ansaitsisin minä
kotiin palattuani hiljaisen nurkan, en siinä hävetäkseni, vaan
saadakseni elää kenenkään huomaamatta. Tämän sanon minä sen johdosta,
mitä kirjoitat toiveistani ottaa osaa julkisiin töihin maassamme. Onhan
turhaa vielä miettiä mahdollisuuksia siinä suhteessa -- ja niissä
suhteissa, joissa elän, on parasta arvella: 'kommt Zeit, kommt Rath'.
Jotenkin varmaa on kuitenkin, että jos sotapalvelukseen uudelleen
astuminen asetettaisiin ehdoksi kotimaahan tulolleni, rohkeuteni ei
tulisi siihen riittämään, sillä valitettavasti ei minulla koskaan ollut
taipumusta sotilasuralle."

Kirje päättyy sitten pyyntöön, että veli kirjoittaisi pian vastauksensa
ja osoittaisi sen Düsseldorffiin, jossa Soldanin sisar Augusta
oli maalausta oppimassa. "Etkö voisi aivan avonaisesti anoa
Kenraalikuvernööriltä lupaa saada kohdata minua Düsseldorfissa sisar
Augustan luona?"

       *       *       *       *       *

Tämä on Soldanin viimeinen kirje Ameriikasta. Saatuaan asiansa kuntoon
ja ottamansa työt lopetetuiksi, lähti hän. Mutta niin iloinen kuin hän,
kaikista epäilyksistään huolimatta, lienee ollutkin, täytyi hänen
kuitenkin vähää ennen lähtöään niellä katkera pala kiitokseksi ja
palkaksi kaikesta siitä itsensä uhraavaisuudesta, jolla hän oli
työskennellyt väliaikaisen asuinmaansa hyväksi.

Aina siitä pitäen kun hän oli tehnyt tuon suuren erehdyksensä luvatta
luopumalla hänelle uskotusta luottamustoimesta Venäjän valtion
stipendiaattina ja sen lisäksi vielä anastamalla hänelle sitä varten
uskotuita valtionvaroja, oli hän mitä huolellisemmin koettanut välttää
kaikkea, mikä ei ainoastaan hänen itsensä, mutta myöskin muiden
silmissä voisi näyttää itsekkäisyydeltä ja oman voiton pyynniltä.
Kaikki hänen toivonsa ja harrastuksensa Ameriikassa ovat sitä kohden
suunnattuina ja siitä todistuksena, ja parhaana se, että hän sieltä
lähti verrattain melkein yhtä köyhänä kuin oli sinne tullutkin. Ja
siitä huolimatta lähti hän Ameriikasta sillä tiedolla, että häntä
siellä pidettiin miehenä, joka laiminlöi velvollisuutensa ja -- otti
lahjoja.

Edellisen salasyytöksen tiesi hän tulleen osaksensa erään yhtiön
puolelta, jolle oli erämaita mitannut ja kartoittanut. Hänen
yht'äkkinen lähtönsä selitettiin näet siten, että hän tahtoi paeta pois
edesvastausta siitä, että hänen työnsä mahdollisesti havaittaisiin
virheelliseksi, tai ett'ei hän ainakaan välittänyt asettaa niin, että
yhtiö, joitain neuvoja tai selityksiä mahdollisesti tarvittaessa, olisi
tilaisuudessa niitä häneltä saamaan. Yhtiön asiamies oli viitannut
jotain siihen suuntaan ja Soldania vaivasi vielä kauvan jälkeen päin
se, ett'ei hän ollut selittänyt asianomaisille oikeata syytä lähtöönsä
eli ett'ei se ollut aiheutunut mistään muusta kuin siitä, että hän ei
voinut luopua tilaisuudesta palata kotimaahansa, mikä valtiollisista
syistä ei sitä ennen ollut mahdollista.

Toinen syytös oli vieläkin loukkaavampi ja julkeampi. Soldan oli saanut
tehdäkseen tutkimuksen ja antaakseen lausuntonsa jostain kaivostyöstä
eräässä hiilikaivoksessa lähellä Pottsvilleä. Oli ratkaistavana joku
riitakysymys kahden kilpailevan yhtiön välillä ja ratkaisu tulisi
riippumaan Soldanin lausunnosta. Hän oli siis tavallaan tuomarina
riita-asiassa ja oli tästä suuresta luottamustehtävästä hyvin
mielissään. Hänen lausuntonsa tuli epäedulliseksi sille yhtiölle, joka
oli palkannut hänet tutkimusta tekemään ja kohta oli yhtiön johtaja
valmis otaksumaan, että Soldan oli ottanut lahjoja toiselta yhtiöltä.
Syytös tehtiin niin salaperäisin sanoin, että se selvisi hänelle vasta
myöhemmin, kun ei selityksen vaatiminen enää ollut mahdollinen. Se oli
hänelle sitä katkerampi kuin ei hän koskaan sano tehneensä mitään työtä
tarkemmin ja huolellisemmin ja oli sitä tehdessään vielä pilannut
silmänsäkin suurennuslasia käyttäessään. Kaikista ikävintä Soldanista
oli kuitenkin se, että kun hänen ystävänsä Smith oli kehottanut häntä
tuon selityksen vaatimiseen, hän, Soldanin jätettyä 'väärästä
ylpeydestä', niinkuin hän sanoo, asian silleen, oli ehkä saattanut
ruveta hänkin epäilemään hänen rehellisyyttään. Tuo luulo, joka Smithin
suhteen tietysti oli vaan Soldanin omaa sairaloista mielikuvitusta,
vaivasi häntä niin, ett'ei hän Ameriikasta lähdettyään viiteentoista
vuoteen kirjoittanut sanaakaan tälle miehelle, jonka kanssa hän sitä
ennen oli ollut lakkaamattomassa kirjeenvaihdossa.

Katkerampaa muistoa olisi Soldan tuskin voinut ottaa mukaansa
Ameriikasta kuin nämä kaksi salasyytöstä. Arempaan paikkaan ei hänen
pahin vihamiehensäkään olisi voinut iskuaan tähdätä kuin nämä
kylmäveriset yankien edustajat, joille hän kaikesta päättäen oli
tehnyt monia suuria palveluksia, vaatimatta niistä läheskään sitä
palkkiota, jota olisi voinut, jos olisi tahtonut. Heidän mieleensä
ei tietysti mahtunut muu kuin että mies, joka ei yhdeltä ota, hän
tietysti tekee sen vaan sitä varten, että saisi toiselta sitä enemmän
ja että jonkun tehtävän kunnolliseen suorittamiseen ei voi olla muita
vaikuttimia kuin pelko tulevasta tarkastuksesta. Mies, joka tahtoo
toteuttaa omista eduistaan riippumatonta oikeutta ja täyttää
velvollisuutensa vaan tarpeesta täyttää sitä, oli heistä liiaksi
mahdoton olemassa olemaan. Eivätkä he näy hänen avonaisista
kasvoistaan, rehellisistä, suurista silmistään, luottamusta
herättävästä ryhdistään ja totisuutta todistavasta olennostaan, joista
jo valokuvatkin kertovat sille, joka häntä ei ole nähnyt, voineen muuta
päättää kuin että hän oli vaan tavallinen seikkailija-siirtolainen.

Loppuvaikutus Ameriikasta muodostui tämän kautta varmaankin vielä
suuremmaksi pettymykseksi kuin miksi se muuten olisi tullut. Jo
muutenkin oli se kylläkin suuri. Ei ollut hän löytänyt siellä sitä
uutta maailmaa, jota oli lähtenyt etsimään, eivät olleet hänen
toiveensa siellä juuri missään kohden toteutuneet. Henkinen ilmapiiri
oli ollut hänelle sopimaton, ei saanut hän harrastuksilleen
mitään kannatusta, ei tavannut ketään, jota olisi voinut sanoa
henkiheimolaisekseen syvemmässä merkityksessä ja hyvin harvat olivat
nekin, joita hän olisi voinut edes kunnioittaa rehellisinä ja
vilpittöminä ihmisinä. Pakotettuna suuntaamaan suurimman osan voimiaan,
joita ruumiin sairaus ja sielun sairaloisuus usein vielä heikonsivat,
välttämättömimmän aineellisen toimeentulon hankkimiseksi mitä
ankarimmalla työllä ja täytyen mikäli mahdollista terveenä
pysyäkseen valita nämä työnsä niin paljon kuin suinkin ulkoilmassa
suoritettaviksi, ei häneltä jäänyt juuri ollenkaan aikaa varsinaisiin
henkisiin harrastuksiin, jotka hän asetti yläpuolelle kaikkea muuta.
Niinpiankun hän rupesi kokoomaan mietteitään ja keskittymään
filosofiaansa, tempasivat leipähuolet hänet taas pois kirjoituspöydän
äärestä. Kokonaan ei kuitenkaan syy tähän liene ollut epäsuotuisissa
oloissa. Hänen oma saamattomuutensa ja käytännöllisen tarmon puute
siihen myöskin vaikuttivat. Ei voi olla kysymättä, eikö hänen, jos
olisi hiukan ponnistanut ja vähän paremmin pitänyt itseään esillä,
olisi ollut mahdollista saada jalansijaa tieteellisessä maailmassa ja
jatkaa sitä tietä, mikä hänelle oli Cambridgen yliopistokaupungissa
avautunut. Joskin tieteellinen ilmapiiri siinä vallitsevan
kypsymättömyyden ja humbuugin vuoksi oli hänelle vastenmielinen, olisi
kuitenkin luullut, että se sittenkin oli puhtaampaa ja helpompaa
hengittää kuin muilla aloilla. Hänen heikkoutensa oli se, että liian
nopeasti ja liian syvästi antoi persoonallisten vastenmielisyyksien
vaikuttaa itseensä ja tuomitsi ihmisten mukana asiatkin. Tämä
suvaitsemattomuus ja hengellinen ylpeys oli kyllä hänelle itselleenkin
selvillä, vaikk'ei hän voinut sitä voittaa. Muistettava on kuitenkin,
että tarkoitus hänen filosoofisilla harrastuksillaan siihen aikaan
vielä oli kansallinen eli että hän aina ajatteli niiden esittämistä
omalle kansalleen, joskin hän ohimennen näkyy ajatelleen ruveta
kirjoittamaan englanninkielellä.

Niin hukkaan menneitä kuin miehuuden parhaat vuodet Ameriikassa
Soldanin mielestä siis olivatkin, oli tällä ajalla kuitenkin häneen
terveellinenkin vaikutus. Hän myöntää itsekin, että hänen elämänsä
siihen asti oli ollut liiaksi fantastillista, liiaksi suunnattuna pois
todellisuudesta. Nyt sai hän oppia katsomaan todellisuutta suoraan
silmiin, sai kärsiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti ja karaistua
taisteluissa. Hän oppi käytännölliseen työhön ja säännölliseen työhön
ja valmistui siten siksi ankaraksi velvollisuuksien täyttäjäksi, mikä
hän sitten oli kuolemaansa saakka. Se kaikin puolin kunnollinen,
vilpitön, suora, itsensäkieltävä ja luja luonne, joka hänen omaistensa
ja tuttaviensa todistuksien mukaan oli, kehittyi etupäässä Ameriikan
ajalla. Siellä oppi hän lisäksi resigneerauksen eli kohtaloonsa
tyytymisen vaikean taidon, joka hänen sangviiniselle ja herkästi
liikutetulle, aina toivon ja epätoivon välillä heilahtelevalle
luonteelleen oli ehkä kaikista vaikeimmin saavutettava avu.

Sen taidon oppimisesta kiittää hän etupäässä Richard Smithiä, joka,
paitse sitä että oli hänelle aineellisena tukena, myöskin koetti,
itse elämän koulussa kokeneena, istuttaa tyyntä ja tyytyvää
maailmankatsantoansa nuorempaan ystäväänsä. Heidän aatesuuntansa olivat
näennäisesti perin vastakkaiset, sillä Smith hyväksyi kirkon opin, jota
vastoin Soldan oli sitä vastaan oppositionissa. Se ei kuitenkaan
estänyt heitä yhtymästä sillä paikalla, mitä Soldan kauniisti sanoo
sydämmen pyhäksi maaksi ja molemmat ihailivat he toistensa jaloja
puolia ja sanoivat sen avonaisesti toisilleen. Eräässäkin kirjeessä
siteeraa Smith professori Bergfalkin hänelle kirjoittamia sanoja, että
hän on rakastanut harvaa miestä niinkuin Soldania ja Smithinkin laita
näkyy olleen melkein sama. Epäilemättä oli se Soldanin aatteellisuus ja
korkeampien kysymysten harrastus, joka hänessä Smithiä viehätti. Tuo
hiukan yksitoikkoinen, vanha liikemies, jonka täytyi päivät päästään
istua pulpettinsa ääressä ja jonka koko elämä oli siihen kulunut, tunsi
varmaankin vastakohdan vetovoimaa nuorta monia kokenutta ja aina uusia
tuumia haaveilevaa nuorta miestä kohtaan. Hänellä puolestaan oli
Soldanille annettavana vahva uskonsa yhteen ainoaan oikeaan ja toteen,
elävään kristillisyyteen, jota hän koetti elämässään toteuttaa m.m.
hyvää tehden ja kärsiviä ja puutteellisia auttaen. Sellaista puhdasta
ja valistunutta kristillisyyttä ei Soldan ollut ennen tavannut ja
vaikutti se häneen uutuuden voimalla. Vielä vuosikausien kuluttuakin
lausuu hän ilonsa siitä, että hän oli ollut tilaisuudessa nähdä sen
hedelmiä. Se jakso hänen elämässään, jona hän sai nauttia Smithin ja
hänen perheensä seurasta, oli hänelle erityisesti rakas ja
kallisarvoinen, kirjoittaa hän. Se oli epäilemättä hänen puhtain
voittonsa Ameriikan ajalta.

Hän ei ollut siellä kaikkea maailmaa voittanut, mutta ei myöskään
saanut sielulleen vahinkoa. Päinvastoin oli hän siellä lisännyt
henkistä ja aatteellista leiviskäänsä ja oli nyt valmis kantamaan sen
entisten erehdystensä sovitusuhriksi isänmaansa alttarille.



15.

Kotia kohti.


_Uudelleen Atlannin yli. -- Uuden ajan airueita. -- Saapuu
Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. -- Uutisia Suomesta. -- Huviretki
Sveitsiin. -- Asettuu Gööteporiin. -- Hedlund, Rydberg ja Meijerberg.
-- Tapaa Cygnæuksen. -- Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä Ruotsiin, --
Kirjoittaa kirjasen "Valokaasusta ja sen käyttämisestä". -- Keksintö
kaasun käyttämisestä keittiöissä. -- Armohakemus. -- Tulo Turkuun. --
Helsingissä. -- Tapaa äitinsä Uuraassa. -- Itkin kuin pieni lapsi. --
Vanha koti Lappeenrannassa. -- Tanssiaiset_.

Erääsen piirustusvihkoonsa v:lta 1858 on Soldan kuvannut höyrylaivan,
sen alla on myöhemmin kirjoitetut sanat: Ariel, jolla pappa keväällä
1858 palasi Ameriikasta.

Matka Atlantin yli kävi nyt paljoa nopeammin kuin kymmenen vuotta
sitten. Mutta hauskempi se tuskin lienee ollut. Sillä joskaan
maanpaossa vietetyt vuodet eivät olleet häntä murtaneet, olivat ne
kuitenkin häntä melkoisesti muuttaneet. Hän ei ollut enää tuo uskoa,
intoa ja toiveita täynnä oleva nuori mies, joka Veljesten kannelta
tähysteli luvattua maata. Hänen Sturm und Dranginsa, hänen
kuohuntakautensa oli päättynyt Pariisissa, hänen matkavuotensa olivat
nyt lopussa ja hän oli laskemassa siihen satamaan, jossa totinen
työaika ja varsinainen vaikutusala miestä odottaa. Tämän vaikutusalan
epätietoisuus ja terveyden tilan epävarmuus teki kuitenkin, ett'ei ilo
päästä kotimaahan kuitenkaan oikein sille ilolle tuntunut, miksi hän
sitä aikaisemmin oli kuvaillut.

Matkaltaan Eurooppaan ei Soldan ole jättänyt mitään sanallisia
muistiinpanoja, ainoastaan kuvallisia. Näyttää kuitenkin siltä kuin
vastamainitussa piirustusvihkossa oleva toinen kuva, samoinkuin
muutamat muutkin samanlaiset, kuva tyynesti aaltoilevasta Atlantista
pienine pinnalla liikkuvine virilaineineen, olisi vertauskuva
jonkunlainen hänen mielentilastaan tällä matkalla tai ainakin niistä
hetkistä, joina hän sen piirsi, vertauskuva pohjaltaan syvästi, joskin
tasaisesti aaltoilevasta rinnasta, jonka tunteet ovat oppineet jo
talttumaan, joskin ne mielen kalvoa karhentavatkin. On tuskin
satunnaista, että hän sellaisen aiheen valitsi ja sen niin
huolellisesti esitti. Piirustus on New Foundlannin matalikolta 19 p:ltä
toukokuuta, samoilta paikoilta, joilla hän tulomatkallaan turskia
pyysi. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa onkimiseen. Lakkaamatta pyörivät
laivan rattaat ja perintakainen tuuli puhalsi. Ei ollut nyt vastusta
vastatuulista.

Ajat olivat muuttuneet, suuret mullistukset suoritetut. Jos purjelaiva
Veljekset, joka viipyi kaksi kuukautta matkalla, edusti entisyyttä,
niin oli höyrylaiva Ariel tavallaan uuden ajan edusmies kulkiessaan
kahdessa viikossa saman matkan.

Ja uuden ajan airut oli tavallaan Soldan itsekin ainakin Suomelle.
Häntä kantoi kotimaahansa juuri se uuden ajan aalto, joka 60-luvun
alkupuolella toi tänne niin suuremmoista edistystä kaikilla aloilla, ei
ainoastaan henkisellä ja valtiollisella, mutta myöskin aineellisella
rautateineen, uusine höyrylaivoineen ja kaikenpuolisine teknillisine
harrastuksineen. Niihin tiesi Soldankin tulevansa osaa ottamaan,
vaikkeivät yksityiskohdat vielä olleetkaan selvillä. Mutta sen hän
varmaankin ymmärsi, että hänen nyt oli tilaisuus näyttää, mihin
kelpaisi.

Toukokuun 24 p:nä saapui Ariel Southamptoniin ja 29 p:nä Havreen,
jotenka siis ylimeno, laivan lähdettyä New-Yorkista 15 p:nä, oli
suoritettu 15 päivässä. Havresta jatkoi se matkaansa Bremeniin saapuen
sinne toukok. 31 p:nä, josta Soldan kohta riensi Düsseldorfiin
tapaamaan sisartaan Augustaa. Valitettavasti ei tästä kohtauksesta ole
säilynyt muuta kuin huudahdus: "klo 9 tuli Augusta!" -- hotelliin,
jossa oli päätetty yhtyä -- ja lyhyitä muistiinpanoja siitä, että he
söivät yhdessä päivällistä ja tekivät sitten kävelyretken Reinin
rantoja pitkin. Mutta niinpiankun kotimaastaan kauvan poissa ollut on
saanut tärkeimmät tiedot äidistä ja sisarista ja sukulaisista, alkaa
hän tiedustella vuosien vanhoja tapahtumia ja saa niitä sikin sokin
vastauksiksi kysymyksiinsä ja sen mukaan mitä sisarelle johtuu mieleen
uteliaasti kuuntelevalle kerrottavaksi. Puhukoon ote muistikirjasta
mitä hän sai tietää:

    1850 Castrénin häät Nathalia Tengströmin kanssa.
    1850 Riippusilta Imatran yli.
    1851 Perintöruhtinaan matka Helsinkiin.
    Lääket. Prof. Ilmoni k. 1856 lavantautiin.
    R. ja L. kunniamerkkejä.
    1856 ja 57 oli katovuosi Suomessa.
    Hedlund ja Arvidsson rahankeräyksen hätää kärsiville,
       32 tuhatta Rtl.
    Ferdinand Wright (ruvennut) maalariksi.
    1850 k. Suometar.

Kuinka hyvin nuo muutamat korret, joita hän ahnaasti hamuillen haukkaa
pahimman, kauvan kärsimiänsä nälän sammuttamiseksi kuvaavat kohtausta
veljen ja sisaren välillä! Ja kuinka liikuttavaa on, että hän ne,
joista muutamat ovat jo toista kymmenen vuoden vanhoja, kirjoittaa
muistoon kuin suuret tapahtumat. Jotkut niistä viittaavat kylläkin
merkillisiin ja aikaa kuvaaviin tapahtumiin kotimaassa: nälkävuosiin,
Suomettaren lakkautukseen, perintöruhtinaan käyntiin.

Sisarensa kautta joutui Soldan heti yhteyteen useiden taiteilijain
kanssa, jotka silloin opiskelivat maalausta Düsseldorfissa. Niiden
joukossa oli norjalaiset maalarit Hans Gude, silloin jo professori
Düsseldorfissa ja V. Lerche, suomalaiset Werner Holmberg ja Alexandra
Frosterus (Såltin).

Oltuaan viikon päivät Düsseldorfissa lähti Soldan sisarensa kanssa
virvoitusretkelle Sveitsiin. Matka kulki Reiniä myöten Kölnin ja
Koblentzin kautta Wiesbadeniin, josta edelleen Frankfurt am Mainiin,
Heidelbergiin ja Bisschoffsheimiin, missä pysähdyttiin, Siellä tapasi
Soldan vanhat ystävänsä tohtori Enderlinin lesken ja tämän tyttären
Marian, joiden luona hän oli asunut Ameriikassa. Tytär Maria oli nyt
18-vuotias ja riitti parin päivän yhdessäolo painamaan nuoren, kauniin
neitosen kuvan niin syvälle nyt jo nelikymmenisen Soldanin mieleen,
että hän siltä näkemältään pari vuotta myöhemmin nouti hänet vaimonaan
kotiinsa.

Bisschoffsheimistä jatkettiin matkaa Baselin kautta Berniin ja Thuniin
ja käytiin Sveitsin merkillisimmissä paikoissa. Oli siis toteutunut tuo
Ameriikassa haaveiltu toivo matkasta Alpeilla ja että se herätti
eloon vanhan halun piirusteluun ja maalaukseen, siitä kertovat
lukuisat piirustukset nähdyistä seuduista, alppi- ja muista
maisemista. Toinenkin toivo, terveyden hoito jossain eurooppalaisessa
kylpylaitoksessa, toteutui, Sveitsin matkan jälkeen asettui näet
Soldan, erottuaan sisarestaan Frankfurt am Mainissa, Wiesbadeniin.
Pohjola lienee kuitenkin vetänyt puoleensa, sillä jo elokuun alussa
tapaamme hänet piirustamassa näköaloja Hampurista ja Lyypekistä. Hän on
matkalla Marstrandiin ja asettuu sinne loppukesäksi. Sinne ovat häntä
tulleet tapaamaan hänen veljensä Kalle ja sisar Edla.

Koottuaan näin voimia niin paljon kuin niitä oli hänelle saatavissa
siirtyi Soldan syksyllä Gööteporiin ja asettui sinne. Suomeen ei hän
voinut lähteä, ennenkun oli saanut armon sinne palata ja kestikin lähes
vuoden, ennenkun tämä asia oli järjestetty. Syynä siihen, miksi hän
valitsi Gööteporin odotuspaikakseen, oli kai yksinomaan se, että hänen
vanha ystävänsä Hedlund oli siellä. Hänet hakikin hän heti käsiinsä.

"Oli eräs päivä syyskesästä 1858" -- kirjoittaa Hedlund. "Soitettiin
ovellani, joka avattiin, mutta ei kukaan tullut sisään. Käännähdin
kirjoituspöytäni äärestä ja avonaisessa ovessa seisoi sen pieleen
nojaten pitkä mies, kädet ristissä rinnan päällä."

"Soldan?"

"Niin, juuri hän! Tässä nyt saat hänet taas."

Iloisia ja liikutettuja olivat he molemmat ja ystävyyden siteet
solmittiin uusiin solmuihin.

Ja siellä oli hän nyt taas pitkästä kotvasta siinä ympäristössä, missä
harvoin sai olla, mutta jota aina kaipasi: häntä ymmärtäväin,
älykästen, hyvää harrastavien ihmisten seurassa. Siellä oli tuo ensiksi
hänestä itsestään niin suuresti eroava, käytännöllisten aatteiden mies
S.A. Hedlund, joka sanomalehtensä Handels- ja Sjöfartstidningin kautta
puuhasi parannuksia sekä kaupunkinsa että maansa hyväksi. Sen jälkeen
kun he viimeksi tapasivat toisensa oli Hedlund jo tullut tavallaan
kuuluisaksi mieheksi, taistellessaan uupumattomalla innolla
vapaamielisten ja humanististen aatteittensa puolesta. Uskonvapaus ja
kansanopetus olivat hänen mieliaatteistaan niitä, jotka herättivät
vilkkainta vastakaikua Soldaninkin mielessä. Puhtaasti valtiolliset
asiat yhdistivät näitä vähemmin toisiinsa, sillä niinkuin Hedlund
sanoo, huvitti politiikka Soldania vaan vähän. "Tietysti oli hän
vapauden ystävä, ja erittäinkin Suomen vapauden ja itsenäisyyden, mutta
hän oli yhtä vähän mullistusten mies kuin hänen politillinen
ystävänsäkään. Molemmat olimme yhtä mieltä siinä, että vapaus olisi
saavutettava kansallisen kehityksen tietä, kansoja valistamalla,
herättämällä heidän itsetuntoaan ja vuodattamalla mieliin korkeampaa
siveellistä henkeä ja herättämällä hallitsevissa käsitystä omista
velvollisuuksista ja omasta todellisesta tulevaisuuden turvaamisesta."

Hedlundin apumiehenä hänen sanomalehdessään toimi Viktor Rydberg, jonka
kanssa Soldan oli paljon yksissä, Rydberg kun tavallaan kuului
Hedlundin perheeseen. Soldanin ollessa Gööteporissa julkaisi Rydberg
G.H.o.S.T:ssä m.m. "Viimeistä Athenalaistaan", sekä kirjoitussarjaansa
"Kuinka voi Ruotsi säilyttää itsenäisyytensä?" Ei ole tosin säilynyt
mitään lähempiä kuvauksia heidän suhteestaan siihen aikaan, mutta
olettaa sopii, että Soldanin suuri kysymys, kysymys Jumalasta ja
maailmasta ja kaiken tarkoituksesta ei voinut jäädä esille tulematta.
Rydbergin Soldaniile myöhemmin lähettämät kirjeet kuin myöskin konsepti
erääseen Soldanin Rydbergille aikomaan kirjeeseen, jossa hän
testamenttaa ystävälleen runoilija-filosoofille filosoofiset
kyhäyksensä julkaisua varten, ja joista tuonnempana -- osoittavat, että
he panivat suurta arvoa toisiinsa ja että Rydberg oli täysin käsittänyt
Soldanin etevyyden ja alkuperäisyyden sekä ajattelijana että ihmisenä.
Hyvin luultavaa on, että seurustelu Rydbergin kanssa osaltaan vaikutti
muutokseen hänen filosoofisessa kannassaan, suunnaten sen pois
hegeliläisyydestä. Rydbergin elämäkerrassa on Karl Varburg maininnut
Soldaninkin ynnä Anders Chydeniuksen niiden kirjalliseen Gööteporiin
kuuluvain miesten joukossa, jotka antoivat lisiä Rydbergin henkiseen
elämään.

Kolmas mies, jonka kanssa Soidan joutui sydämmellisiin väleihin oli
koulumies C.J. Meijerberg, jolla oli oma realikimnaasinsa Gööteporissa
ja joka suuresti vaikutti kansakouluopetuksen kehittymiseen
kaupungissaan. Meijerberg oli tavattoman hyvä-sydämminen,
hienotuntoinen ja samalla älykäs ja selväpäinen mies ja kun hän
niinkuin Soldankin oli naimaton, tulivat nämä vanhat pojat hyvin
toimeen toistensa kanssa. Eräässä kirjeessään Soldanille (Leipzig 12 p.
huhtik. 1859) on Uno Cygnæus sattuvasti kuvannut Meijerbergiä
sanoessaan hänestä: "Sano terveisiä ystävä M:lle ja kiitä häntä hänen
hauskasta kirjeestään. On todellakin omituista, kuinka jonkun henkilön
luonne kuvastuu hänen käsialassaan. M:n kirkas, valoisa sisällinen
ihminen on esitettynä hänen kauniissa, selvässä käsialassaan, ja minun
sekasortoinen, puuromainen sisältöni on valokuvattuna epäselvissä
variksen varpaissani, joita M. kutsuu loihturunoiksi (trollrunor)."
Hedlund kertoo, että Soldan sai Meijerbergistä erinomaisen auttajan ja
ystävän, otti hänet hoitoonsa ja antoi hänelle opetustointa ja siten
myöskin rahanansiota koulussaan.

Iloisimpia tapahtumia oli Soldanille hänen yhtymisensä Cygnæuksen
kanssa Gööteporissa alkupuolella vuotta 1859. He eivät olleet tavanneet
toisiaan eivätkä paljon olleet kirjeenvaihdossakaan keskenään,
sittenkun Soldan v. 1847 lähti Pietarista. Cygnæus oli jäänyt sinne
verrattain ikävään asemaan hoitamaan kirkkokouluaan ja antamaan
yksityisopetusta milloin missäkin laitoksessa. Monessa suhteessa olivat
näiden ystävysten vaiheet samanlaiset ja näkyvät heidän luonteensakin
olleen sukua toisilleen. Cygnæus oli hänkin viettänyt osan parhaita
vuosiaan kaukana isänmaastaan, Sitkassa, ja tavallaan oli hänen olonsa
Pietarissakin olemista vieraalla maalla, josta hänen halunsa paloi ei
ainoastaan asumaan Suomessa, mutta sen hyväksi jotain vaikuttamaankin.
Taipumus yksinäisyyteen ja erakkouteen ja siitä seuraavaan epäluuloon
ihmisiä kohta oli yhteinen heille molemmille, samoinkuin epäluottamus
omaan itseensä synnytti Cygnæuksessakin alakuloisuutta ja
sairasmielisyyttä. Heidän suhdettaan valaisee erinomaisesti eräs kirje,
jossa Cygnæus vuosi sen jälkeen (25 p. huhtik. 1848) kun Soldan oli
matkustanut Saksaan, avaa tälle sisimmän sydämmensä ja paljastaa
sisälliset taistelunsa. Mainittuaan aluksi, että se on turhamaisuuden
musta haltija, joka häntä vaivaa ja että hän on koettanut sitä voittaa,
mutta että ulkokuoren laastaroiminen on vaikeata, niin kauvan kun ydin
on mädännyt ja että on turhaa perata virran väylää, niin kauvan kun
lähde on mutainen, kirjoittaa hän:

"Nyt kun koko maailmaa uusitaan, olisi aika uudesta syntyä, nimittäin
sanan vanhassa, pyhässä merkityksessä, eikä uudenaikaisessa, sillä se
olisi minulle joutumista ojasta allikkoon. Että tahdon vähän enemmän ja
vähän parempaa kuin voin, ei ole turhamaisuutta, niinkuin luulet, vaan
on se ainoa valojuova tässä omien hukkaan menneiden voimieni pimeydessä
ja sekasorrossa; se on juuri tieto siitä, joka tekee, ett'en joudu
epätoivoon, vaan toistaiseksi toivon. Toivo on tosin vaan yksi
sydänlehti elämän kukkasessa, ainoastaan yksi sanoista elämän
arvoituksessa, yksi avaimista Jumalan valtakuntaan, mutta kaksi
tärkeintä puuttuu vielä. On kuitenkin lohduttavaa, että tuo yksikään on
olemassa, sillä se elähdyttää noita toisiakin etsimään." Hän sanoo
puuttuvansa sovitusta, puuttuvansa sitä rakkauden henkeä, joka sietää
kaikkea, kärsii kaikkea ja antaa anteeksi kaiken. Itsekkäisyys,
rakkauden vastakohta, on syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, kaikkeen
siihen kauhistuttavaan taisteluun, jota taistellaan hänen sydämmensä
hiljaisessa kammiossa. Tästä taudistaan ei hän usko voivansa koskaan
parantua ja se on hänen elämänsä suuri onnettomuus, hänen
kuolemantautinsa. Hänellä on kyllä aavistus todellisesta rauhasta, on
tieto tiestä, joka siihen vie, "sillä hän on muutamia kertoja
elämässään saanut pyhimpiä vakuutuksia uskottavilta, viehättäviltä
olennoilta siitä, että he juuri hänen neuvomallaan tiellä ovat
saavuttaneet tuon valoisan päämaalin", mutta miksi ei hän itse ole
onnistunut perille tulla: "Niin, muita olen auttanut, mutta itseäni en
voi auttaa!" -- On hän kuitenkin hänkin valoisempina hetkinään
aavistanut mitä on rauha, sovitus ja uhraava rakkaus; se on tapahtunut
siiloin, kun hän unettomien öiden jälkeen näki taivaan avoinna ja
Vapahtajan istumassa Jumalan oikealla kädellä, mutta tämä valoisa,
kirkastunut kuva on taas kadonnut ja hänen hengellisen silmänsä edessä
hämärsi ja pimeni. "Näistä autuaista hetkistä on alkuisin tuo kauhea
taistelu rinnassani, siellä, missä sota ei ole vähemmin verinen,
vaikk'eivät aseet kalskahtelekaan. -- -- Ne, jotka ovat minut
tuntevinaan, sanovat, että olen tullut synkäksi, suletuksi ja
epäluuloiseksi Sitkassa, ja he ovat sikäli oikeassa, että sisällinen
taisteluni oikeastaan alkoi siellä, ja koko tuo joukko 'kauniita
ominaisuuksia', joita he minussa nyt löytävät, on seuraus sovinnon ja
rakkauden puutteesta sanan korkeimmassa, taivaallisessa merkityksessä,
jommoisena se sisältää kaiken, mitä ihminen voi käsittää. -- -- Et voi
mitenkään käsittää, kuinka raskas tämä vuosi viime syksystä saakka on
ollut minulle; olen useita kertoja valoisina hetkinä kysynyt itseltäni,
onko kaikkien ruuvien ja saranain laita pimeiden päiväin aikoina ollut
oikea, enkä ole ollut varma vastauksesta. Mutta nyt kun 'våren kommer,
fogeln qvittrar, träden löfvas, solen ler', on taas hiukan valennut
sisässäni, ja suokoon jumala, että tätä pohjanpaloa elämäni taivaalla
ei aivan pian seuraisi tuo tavallinen, kamala, nokimusta yö." --
Itsetunnustus päättyy siihen ilmoitukseen, että hän ainoastaan
Soldanille, ainoalle ystävälleen näistä asioista puhuu. "Muulle
maailmalle olen mykkä kuin kala, kylmä kuin kuolema!"

Kirje voisi olla yhtä hyvin Soldanin kirjoittama kuin Cygnæuksenkin,
niin on mieliala siinä samanlainen kuin hänenkin synkimpinä hetkinään;
nuo ulkonäöltään ja toimiltaan niin lujat ja tarmokkaat miehet
pelkäävät molemmat sisällisten ristiriitainsa vaikeimpina hetkinä
täydellistä murtumistaan.

Oli sentähden varmaankin ilo molemmille saada taas tavata toisensa ja
avata sydämmensä, asettaa ne avonaisiksi lähteiksi vierekkäin, niinkuin
oli ennen muinoin tapahtunut. Ja että ainakin Soldan kaipasi lohdutusta
ja tukea, siitä puhuu eräs Cygnæuksen myöhempi kirje. Sen mukaan olisi
Soldan heidän tavatessaan ollut "sekä ruumiillisesti että henkisesti
paralyseerattu ihmisruumis, näkin kuori, josta elämä oli madellut
tiehensä." Ett'ei nyt Soldanin tila kuitenkaan ollut aivan niin kurja
kuin miksi Cygnæus sitä viisi vuotta myöhemmin kirjoittamassaan
kirjeessä muistelee [Kirje on Jyväskylästä 18 p:ltä toukok. 1864 ja
käyttää Cygnæus yllä siteerattuja sanoja itsestään. Kaikellaiset
rettelöt seminaarissa olivat saattaneet hänet sellaiseen epätoivoon,
että hän kutsuessaan Soldania itseään lohduttamaan huudahtaa: "Kom
derföre, K.B., om det någonsin är möjligt. Du kan dessutom hafva den
lärorika synen att för dina ögon skåda afbilden af Dig sjelf vid tiden
af din vistelse i Göteborg d.v.s. en lekamligt och andligt paralyserad
menniskokropp, en mussla, hvarur lifvet krupit ut. Aldrig skulle jag
kunnat tro mig blifva så afsigkommen, så eländig som jag nu finner mig
vara och kanske förblifver den korta tid detta elände kan räcka"],
siitä antaa Hedlund elämäkerrassaan liikuttavan todistuksen. "Sairaus,
koti-ikävä ja alakuloisuus olivat pilviä hänen taivaallaan, jotka
harvoin haihtuivat. Kun se joskus tapahtui, oli hän iloinen kuin lapsi.
Sellaisia hetkiä olivat ne, jolloin hän sai muutamia päiviä olla
yhdessä ystävänsä Uno Cygnæuksen kanssa, joka oli täynnä tuumia Suomen
kansakoulun perustamisesta."

Eikä se liene ollutkaan ainoastaan vanhojen muistojen uusiminen, joka
sai Soldanin näin keveämmälle mielelle. Cygnæus toi tullessaan
tuulahduksen uudesta Suomesta, nuoresta, nousevasta Suomesta, siitä,
jota oli alettu ennen kuulumattomalla innolla rakentaa, jossa hän itse
oli saanut yhden tärkeistä tärkeimmän nurkkakiven pannakseen ja jossa
oli yksi nurkka Soldaninkin salvukirvestä odottamassa. Cygnæus oli jo
päässyt alalleen, oli vihdoinkin joutunut kaipaamaansa rakkauden työtä
täyttämään ja kohta oli toinenkin pääsevä siihen asemaan, että voisi
uhrautua yhteisen hyvän harrastukseen, joka hänen mielestään oli
Hegelin ja Snellmanin mukaan ihmisen pyhin velvollisuus.

Ystävyyden liitto, joka näin uudelleen solmittiin, kesti sitten aina
Soldanin kuolemaan saakka. Lähin seuraus kohtauksesta Gööteporissa oli
kirjeenvaihto Cygnæuksen ulkomailla ollessa ja Soldanin vielä viipyessä
Gööteporissa. Parissa pitkässä ja yhdessä lyhyemmässä kirjeessä tekee
Cygnæus Soldanille laajasti selkoa matkansa kulusta Saksassa, siellä
tekemistään huomioista ja saamistaan opeista ja kokemuksista, jotka
epäilemättä ovat arvokkaita lisiä hänen kasvatusopillisten aatteittensa
kehityksen valaisemiseksi, mutta joista tässä kävisi liian pitkäksi
tehdä selkoa. Turhaan ei Cygnæus näin verekseltään esittänytkään
aatteitaan ystävälleen. Kylvö lankesi hyvään maahan ja kantoi
Cygnæukselle mieluisia hedelmiä, sillä pian oli hän saava Soldanista
arvokkaan asetoverin taistelussa vastustajiensa kanssa. Niitä oli
paljon ja mahtavia ja niiden joukossa näkyy hänestä olleen yksi
vaarallisimpia Suomen silloinen uusi finansslpäällikkö parooni
Langensköld. Vaikka aivan silminnähtävästi puolueellinen saakoon tässä
kuitenkin sijansa Cygnæuksen arvostelu rahalaitoksemme uudistajasta.
"Meidän kesken puhuen aavistelen minä, että siitä miehestä tulee
vaikein ajanmukaisen ja järkiperäisen kansanopetuksen vastustaja ja
sitä hän tulee olemaan sekä periaatteesta, koska hän vihaa kaikkea
itsehallinnon varjoakin, että vanhasta kannasta minun vähäpätöistä
persoonaani kohtaan, jota aina on koettanut murjoa, usein mitä
sydämmettömimmällä tavalla. -- -- Eräässä tilaisuudessa, jossa hän
huomiota herättämättä tuskin olisi voinut olla lausumatta ainakin
jotain sanaa minusta, matkastani ja tulevasta kansakoulusta, kuuluu hän
noudattaneen kaikkia kummastuttavaa vaitioloa, samalla kun hänen
kasvonliikkeensä kuuluvat olleen sitä puhuvammat. -- -- Hänen halunsa
minun kurjan persoonani murjomiseen kasvaa sitä mukaa kuin hän näkee
muiden minua kannattavan ja työntävän eteenpäin. Kaksitoistavuotisen
taisteluni kestäessä obskurantismia, absolutismia ja jesuitismia
vastaan en minä ole karaistunut, vaan arkiunut, koska olen oppinut
huomaamaan, että minä sellaisessa taistelussa joudun tappiolle, kun
katson arvoani alentavaksi ihmisenä käyttää samanlaisia aseita kuin
joita nuo _-ism'ien_ kannattajat käyttävät. Kuinka minun
tulevaisuudessa on käyvä, se on Herran kädessä -- nyt ainakin sitoo
minua kunnia ja velvollisuudet voimieni mukaan hyödyttämään
isänmaatani."

Viimeinen vakuutus on vastaus tarjoukseen, jonka hän siihen aikaan
sai Ruotsista ja joka ei sisältänyt sen vähempää kuin hänen
houkuttelemistaan pois Suomesta ja sitomista Ruotsiin. Meijerbergin
kautta annettiin hänen tietää, että hän vaan tarvitsisi kuiskata
muutaman sanan ja hänet kutsuttaisiin Rudensköldin jälkeen Ruotsin
kansakoululaitosta järjestämään. Tämän johdosta kirjoittaa hän
Soldanille, että "tarjous ei ole hänelle ainoastaan mielistelyä paljon
yli sen mitä hän on voinut aavistaakaan, mutta että se ilahuttaa
häntä myöskin sikäli, että se osoittaa olevan asiantuntevia ja
arvostelukykyisiä ihmisiä, jotka uskovat hänen kelpaavan muuksikin kuin
mahtavain sylkilaatikoksi, jona häntä jo pitemmän aikaa on totuttu
pitämään." Ei hän tietysti kuitenkaan voi vastaanottaa tarjousta, koska
hänellä on kallis velvollisuus ja sitoumus täytettävänä köyhää
isänmaataan kohtaan, ja vielä vähemmin antaa asiasta mitään
alkuunpanevaa kuiskausta. Mutta diplomaatti kun oli, ei Cygnæus
kuitenkaan hennonut jättää tätä tilaisuutta kokonaan hyväkseen
käyttämättä. Hän ehdottaa näet Soldanille, että tämä omassa nimessään
vaikuttaisi ruotsalaisten ystäviensä kautta siihen, että tuollainen
tarjous todellakin tehtäisiin, sillä se olisi minulle verrattoman
kallisarvoinen dokumentti, kun minua taas, niinkuin odotan, aletaan
vanhan tavan mukaan koirana potkia. -- Suostuiko Soldan lainaamaan
apuansa tähän, en tiedä, mutta tuntien hänen vastenmielisyytensä
kaikkia sentapaisia temppuja kohtaan, en luulisi hänen sitä tehneen.
Eikähän sitä tarvittukaan, sillä Cygnæuksella oli kyllä suuret
suosijansa, jos oli vastustajiakin. Samassa kirjeessä (huhtik. 17 p:ltä
1859) hän näet kertoo, että parooni Stjernvall-Valleen oli lukenut
Heidän Majesteeteilleen erään hänen kirjeensä, jossa hän puolustaa n.k.
työkasvatusta Fröbelin metoodin mukaan ja jossa hän samalla ilmoittaa
aikovansa kustantaa sisarentyttärensä saamaan opetusta rouva Fröbelin
luona. Siihen olisi Majesteetin pitänyt sanoa: "lähetämme sinne ei vaan
yhden, vaan useampia." -- Tämän yhteydessä mainittakoon lopuksi, että
yksi niitä naisia, jotka sitten saivat tilaisuuden matkustaa ulkomaille
valmistumaan tulevan kansakoulun opettajaseminaariin opettajiksi, oli
Soldanin sisar Edla, joka oleskeli Gööteporissa veljensä luona ja jonka
antautuminen tälle alalle varmaankin oli seuraus Soldanin ja Cygnæuksen
herättävistä keskusteluista.

Seurustelu kaikkien näiden ystävien kanssa valoi uutta verta Soldanin
tyhjentyneihin suoniin ja pani koko elimistön vilkkaampaan liikkeeseen.
Tavallisella innollaan ja harvinaisella tarmollaan ja työkyvyllään
ryhtyi hän tekemään itseään hyödylliseksi väliaikaisessa kotimaassaan.
Siihen aikaan kun Soldan tuli Gööteporiin, oli siellä kiihkeänä
kunnallisena kysymyksenä kysymys kaupunkia valaisevan kaasulaitoksen
lunastamisesta kaupungille sitä omistavalta ulkomaiselta yhtiöltä.
Asiata valmistamaan asetettuun komiteaan tuli Soldan kutsutuksi yhtiön
puolesta. Sen töihin osaa ottaessaan tuli hän kuitenkin huomaamaan,
että näitä etuja, joita oman kaasulaitoksen omistaminen olisi tuottanut
kaupungille, ei ammattitietojen puutteesta tällä alalla kyetty tässä
komiteassa kyllin perusteellisesti punnitsemaan, ja päätti poistaa
tuon puutteen. Hän ryhtyi perin pohjin tekemään selkoa kaasun
valmistamisesta ja tuloksena oli teos "Om lysgas och dess användning"
[Valokaasusta ja sen käyttämisestä]. Se oli aiottu suurelle yleisölle
eikä vaan ammattimiehille ja sisälsi laajan esityksen valokaasun
kemiallisesta kokoonpanosta, sen valmistamisesta ja mittauksesta,
kaasuvalaistuksen historiasta y.m. y.m. Soldanin mielestä olisi
kaasulaitoksen lunastamisesta tuleva erinomainen affääri kaupungille,
niinkuin sitten kävikin. Yhdessä luvussa otti tekijä tutkiakseen kaasun
käyttämistä lämpöaineena ja oli tilaisuudessa esittämään tulokset
eräästä omasta keksinnöstään sillä alalla. Hän oli taas, niinkuin
Ameriikassa, joutunut keksintöjen ladulle ja onnistunut rakentamaan
apparaatin, jonka avulla mahdollisimman suuri määrä kaasun lämpövoimaa
voitiin hyväksi käyttää. Johtavana aatteena oli hänellä siinä siirtää
tuo hieno tieteellinen kone, jota kutsutaan kalorimetriksi, muutetussa
ja käytöllisessä muodossa fysikaalisesta kabinetista keittiöön, jonka
hellaan johdettiin kaasua tavallista kaasuputkea myöten. Ruuan
valmistus tapahtui höyryn avulla sitä varten rakennetussa
kattilalaitoksessa. Keksintö edistyi niin pitkälle, että Soldan
kesäkuun alussa 1859 voi kutsua yleisön katsomaan, miten keittäminen
sen avulla tapahtui. Hän oli laskenut, että hänen kaasukeittiönsä
tulisi halvemmaksi kuin halkotulen käyttäminen niissä seuduissa, missä
puut ovat kalliita ja että sen käytäntöön tuleminen voisi helpoittaa
kaasun hankkimista kaupunkeihin, joiden asukasluku ei jaksaisi
kustantaa kaasulaitosta yksinomaan valoaineen valmistamista varten.

Tämä Soldanin keksintö, joka periaatteeltaan lienee ollut sama kuin
sittemmin käytäntöön tulleet kaasukeittiöt, ei kuitenkaan ehtinyt
valmistua lopulliseen täydellisyyteensä, ennenkun hän sen jätti
matkustaakseen Suomeen. Hän kyllä antoi ohjeita keksintönsä
käytännöllistä täydentämistä varten eräälle mekanikko Hansenille, joka
oli ollut hänelle avullisena koneita valmistamassa, mutta ei tässä
näytä olleen miestä työtä yksin jatkamaan.

Kaikki nämä olivatkin vaan välitöitä, joita Soldan aikansa kuluksi
teeksenteli ja jotka hän heitti luotaan ilman kaipausta, kun lähdön
aika oli tullut. Kesäkuun 29 p:nä jätti hän Gööteporin, saatuaan sitä
ennen tietää, että hänen armopyyntönsä oli hyväksytty, ja matkusti
Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Jo Düsseldorfiin tultuaan oli Soldan saanut eräältä tuttavattaan
Suomesta kirjeen, jossa tämä lähetti hänelle kaavan armohakemuskirjaan.
Kirjeen kirjoittaja, Viipurin silloinen pormestari Robert Örn kertoo
siinä olleensa tilaisuudessa kenraalikuvernöörin kreivi Bergin kanssa
puhumaan Soldanista ja hänen halustaan palata kotimaahan. Soldanin
äidin puolesta sanoo hän pyytäneensä kreivi Bergiä hakemusta perille
saattamaan.

Kenraalikuvernööri suostuikin siihen ja ilmoitti haluavansa
vastaanottaa armohakemuksen kuta pikemmin sitä parempi. Pantuaan sitten
sanat Soldanin suuhun, kehoittaa Örn Soldania niitä empimättä
käyttämään. Vaikkakin ne "au point de vue de yanki" tuntuisivatkin
hänestä sopimattomilta, ei hänen kuitenkaan pitäisi pilata hyvää asiata
sanoja säikkymällä.

Ei armonanoja säikkynytkään sanoja, vaan noudatti pääasiassa Örnin
konseptia täydentämällä sitä vielä samaan suuntaan omasta puolestaan.
Anomus on monessa suhteessa merkillinen asiakirja Soldanin elämässä.

Kosketeltuaan siinä ensin kasvatustaan kadettikoulussa ja Pietarin
sota-akatemiassa sekä mainittuaan ulkomaan matkastaan ja sen
tarkotuksesta, kirjoittaa hän:

"Tapahtui silloin, mitä Esivallalleni vaan vähässä määrin voi olla
tunnettua, että minua ulkomailla seurasi, paitse vilpitöntä intoa
tieteelliseen edistymiseen, myöskin sairaaloinen, masentunut mieli.
Aina seuraavaan kevääseen saakka työskentelin minä matkani päämaalia
kohti rehellisellä harrastuksella. Sen saavuttaminen tuntui kuitenkin
välistä riittämättömältä, ja siitä seiskasta tapahtui minussa
onnettomuus, joka on syynä tähän kaikkein alamaisimpaan armonpyyntöön.
Euroopassa siihen aikaan vallitsevan yleisen kiihoituksen johdosta ja
kevytmielisen elämän minua ympäröidessä joutui muutenkin jo alakuloinen
mieleni täydelleen häiriöön. Rikoksen kautta luulin minä voivani saada
takaisin kadonneen sielunrauhani ja päätin minä kieltäytyä alamaisesti
ja velvollisuuden mukaisesti tottelemasta pian odotettavaa ja sitten
kohta saapunuttakin kaikkein korkeinta käskyä palata Pietariin."

"Kymmenvuotinen koditon ja sisällötön elämä oli erehdykseni ankara
seuraus ja on se vähitellen muuttunut sietämättömäksi rikokseni
rangaistukseksi."

"Kun minä siis hyvällä omallatunnolla voin sanoa, ett'eivät
kapinalliset ajatukset eivätkä epäpuhtaat tarkoitukset, vaan yksinomaan
sairasmielisyyden aikaansaattama mielenhäiriö vei minut rikokseeni; ja
kun sen jälkeinen toimintanikin -- kun olen Pohjois-Ameriikan
yhdysvalloissa ollut milloin kemistinä, milloin insinöörinä rautatien
rakennuksissa ja geoloogisissa tutkimustoimissa -- tämän väitteen
todenmukaisuutta osoittaa, niin uskallan minä heittäytyä Teidän
Keisarillisen Majesteettinne mahtavan valtaistuimen eteen ja syvimmässä
alamaisuudessa anoa, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tahtoisi
antaa minulle armon rikoksestani ja kaikkein armollisimmasti luvan
palata ilman rangaistusta isänmaahan uudistaakseni Teidän
Keisarilliselle Majesteetillenne valan uskollisuudestani ja
velvollisuuksistani ja osoittaakseni uskollisena alamaisena Suomessa
työn ja palveluksen kautta voimieni mukaan kiitollisuutta ja
tunnustusta tästä suuresta armosta. Pyssyn edelleen j.n.e."

Kun muistelee niitä innostuneita, hehkuvia sanoja joilla Soldan
kirjeessään Pariisista puhui vallankumouksen aatteista ja vertaa niitä
siihen selitykseen, minkä hän armonanomuksessaan antaa lähtönsä syistä,
ei voi tätä eroavaisuutta olla jollain mielenhaikeudella ajattelematta.
Silloin hän ei mitään katunut, joskin myönsi, että oli voinut erehtyä,
nyt on hänen tekonsa rikos ja aiheena siihen vaan mielenhäiriö ja
toisten kiihoitus. Nöyristyneenä heittäytyy hän valtaistuimen juureen
armoa anoen. Tottahan on, ett'ei hän ollut mihinkään valtiolliseen
kiihoitustyöhön osaa ottanut, mutta kyllä hyväksynyt sen aatteet
silloin ja hyväksynyt ne jälkeenpäinkin. Hänen armonpyyntinsä oli siis
tavallaan entisyyden kieltämistä, uskottomuutta aatteille, jotka häntä
olivat elähyttäneet ja joista hän sydämmensä sopukassa ei vieläkään
ollut luopunut, joskin hänen varsinaiset elämänihanteensa nyt olivat
toiset. Oliko se nyt siis raukkamaisuutta, että hän näin kielsi osan
parhaasta itsestään, oliko se vaan hätävalheita, pelastuksen toivossa?

Se ei ollut kumpaakaan, vaan vilpitöntä katumusta ja todellista halua
päästä sovittamaan sitä, mitä oli rikkonut. Kun hän puhuu rikoksestaan
ja sanoo tahtovansa sovittaa sitä työllä ja palveluksella, niin
ajattelee hän varmaankin ennen muuta sitä velkaa, mikä hänellä oli
maksettavana, niitä rahoja, jotka luvatta ja oikeudetta oli ottanut
mukaansa Giessenistä. Sen lisäksi oli hänelle selvinnyt, että hän
saadessaan matkarahan oli saanut luottamustoimen ja jättänyt sen
täyttämättä, ei sanalla sanoen pitänyt mitä oli vapaaehtoisesti
luvannut. Se oli siis oikeastaan suuri siveellinen sovitustyö, julkinen
anteeksipyyntö, jonka hän näin teki ja joka teko, niin vastenmieliseltä
kuin se kauvan oli mahtanut hänestä näyttää, nyt lienee tuottanut
hänelle vilpitöntä sisällistä tyydytystä ja päästänyt hänet vihdoinkin
omantunnon rauhaan, selvittäen hänen elämänsä vaikeimman ristiriidan.

Tässä valossa katsottuna esiintyy armonpyynti miellyttävämpänä kuin
miltä se ensi lukemalla näyttää. Sen hyväksyttäväisyyttä
lisää vielä sekin, ett'ei hän sen kautta alentunut vapaasta
amerikkalaisesta kansalaisesta itsevaltiaan alamaiseksi, ei pukenut
vihattua univormua uudelleen päälleen, vaan astui isänmaansa
palvelukseen ja vannoi uskollisuuden valan Aleksanteri II:lle.

Heinäkuun 7 p:nä 1859 ilmoittautui Soldan, saatuaan C.H. Molanderilta
tiedon armonsaannistaan, Venäjän lähettiläälle Tukholmassa. Kun hän
kohta sen jälkeen omalla passilla varustettuna, johon oli kirjoitettu
hänen vanha sukunimensä Soldan, jota hän ei ollut kuullut eikä
kirjoitettuna nähnyt kymmeneen vuoteen, astui höyrylaiva Fürst
Menschikoffin kannelle, oli hän jälleen Suomen kansalainen, oli hänellä
isänmaa, jota ei hänellä ollut sitä ennen oikeastaan koskaan ollutkaan.

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kun Soldan pyrki ulapalle Tukholman
ahtaasta saaristosta Ameriikkaan paetakseen. Sandhamnista, jossa laiva
makasi sopivaa tuulta odottaen, kirjoitti hän silloin Hedlundille:
"Sanokaa, eikö ole aika omituista kulkea näin milt'ei Suomen nenän
editse ja ett'ei sinne luultavasti enää koskaan saa palata! Jääkää
hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus tuota ikävää, mutta hyvää
tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki elämänsä kartan ja heitti palaset
tuulen viedä!" Musiikin soidessa vei komea höyrylaiva nyt häntä samoja
väyliä myöten suoraan Suomen syliin ja elämän kartan kappaleet olivat
myöskin vähitellen keräytymässä kokonaisuudeksi.

Tuo suuri muutos, siirtyminen vanhasta uuteen, tapahtui kallioiden ja
karien välitse pujoteltaessa niin vähitellen, ett'ei hän oikeastaan
voinut sanoa, milloin Suomen ranta alkoi ja milloin hän ensi kerran
näki kauvan kaivatun synnyinmaan.

Millaiseksi tämä suuri, hänen elämäänsä mullistava siirtyminen
isänmaahan muodostui ja millaiset olivat hänen siitä saamansa ensi
vaikutukset, saakoon hän taas kertoa omilla koruttomilla sanoillaan.
Syksyllä samana vuonna kirjoittaa hän Hedlundille:

"Matkastani Tukholmasta Turkuun ei ole muuta kerrottavaa kuin että
'Fürst Menschikoff', jossa oli soittokunta mukana, kuletti meidät
karien ja saarien lomitse niin vähitellen Suomen rannalle, ett'en
oikeastaan huomannut hetkeä, jolloin näin niin kauvan kaivatun
synnyinmaani. Niin, Observatoriomäeltä Turussa (jossa nyt ensi kertaa
kävin ja jossa viivyimme päivän) -- näin minä suuren näköalan maatani;
mutta -- suokaa se minulle anteeksi -- en aivan ilman ahdistusta
rinnassani. Aina Gööteporista lähdettyäni painuksissa ollut mieleni ei
tahtonut ottaa oikein kohentuakseen. -- -- --"

"Heinäkuun 11 p:nä saavuttiin Helsinkiin. Oli lupa-aika. Melkein koko
kaupunki oli maalla. Myöskin Kenraalikuvernööri oli matkoilla. Sain
viipyä muutamia päiviä laivavuorojenkin vuoksi -- ja vihdoin, hyvin
lyhyen audienssin jälkeen, matkustin minä heinäkuun 17 p:nä Viipuriin.
Koti kaupungissa, (joka oli minulle uusi), oli outo ja tyly, äiti ja
sisaret olivat muuttaneet maalle, erääsen saareen Uuraan saaristossa.
Sinne seurasinkin varhain seuraavana aamuna Pietariin menevässä
laivassa ja siellä oli minulla onni tunnin kestäneen matkan jälkeen
todellakin nähdä vanha, hyvä äitini terveenä ja hyvissä voimissa --
ensi kerran sitten toukokuun 1847! Seitsemänkymmenenviiden vuoden
vanhana ja valkoisena kuin kyyhkynen riensi mummu ulos pihanurmikolle
minua vastaan, joka laivasillalta juoksin minkä kerkesin ylös pientä
jyrkkää törmää, ehtiäkseni ennen häntä."

"Vasta useiden minuuttien kuluttua puhkesivat pidätetyt ilokyyneleet
esiin."

"Kun niihin vähitellen liittyi surumielisiä muistoja monista ja
pitkistä kaipauksen ja kaikellaisen aution ikävän vuosista -- hiivin
minä ulos tuuheiden kuusien taa, jotka ympäröivät tuota hauskaa
kesä-asuntoa, ja itkin -- itkin vanha mies kuin pieni lapsi taas
pitkästä ajasta."

Uuraan kauniissa salmessa, Suonion saaressa, vietti Soldan äitinsä ja
siskojensa kanssa nyt muutamia onnellisia viikkoja, ja kaikki
kärsimykset olivat unohdetut, kaikki huolet haihtuneet. Se
oli kuin suvinen sunnuntai, lepopäivä pitkän työkauden päätyttyä,
unhotus vanhan ja valmistus uuteen elämään. Suomenlahden kirkas laine
loiski rantoja vastaan, majan takana humisi kotoinen kuusikko ja
väsynyt, matkalta palannut poika souskenteli merellä elokuun leutoina
iltoina, käyskeli metsässä, lepäili nurmikolla, äidin pitäessä hellää
huolta hänestä, jota oli jo iäti kadonneeksi katsonut.

Mutta vielä oli rakkain paikka näkemättä, kaikkein hauskimpain
muistojen tallettaja Lappeenranta, missä maailman kiertäneen
miehen lapsuuden ystävät ja nuoruuden tuttavat poika-ajoilta ja
kadettivuosilta vielä entisellään elelivät. Saman vuoden joulun pyhinä
tekee hän sinne retken ja antaa siitä Hedlundille seuraavan vilkkaan
kuvauksen:

"Kolmantena joulupäivänä hankin minä hyvän kuomireen ja ajaa
karehdin kulkusten kilistessä sisareni Augustan kanssa Viipurista
Lappeenrantaan, vanhaan kotiini (1822-48). -- Oli teenjuonnin aika
viiden peninkulman matkan jälkeen; me menimme erään tädin luo; tunsin
jokaisen huonekalun, jokaisen taulun seinällä; jotenkin hyvin
ihmisetkin -- se ero vaan, että lapset olivat tulleet täysikasvuisiksi.
Join teeni, mutta ei ollut minulla kauvan rauhaa vastata kysymyksiin,
vaan vedin minä saappaat jalkaani ja läksin pimeässä paarustamaan
paksussa lumessa; tein kierroksen, näin tulia tutuissa ikkunoissa,
mutta en ainoatakaan ihmistä pikkukaupungin kaduilla. Tulin tuosta
vanhan talomme eteen kadun kulmassa. Siellä oli valoisaa ja vilkasta,
näytti minusta. -- Kaivo porttimme edustalla oli muuttunut temppeliksi
(pumpun kanssa tietysti). Puutarhamme -- sen oli joku reformatsioni
höylännyt pois; ranta oli onnellistutettu kaijilla ja koivukäytävällä.
Pistäysin pihaan, paljon oli siellä toisin kuin ennen. -- -- Vasta
seuraavana päivänä, sittenkun minä kirkkomaalla olin paarustanut
kinoksien läpi isäni haudalle (vanhan kuusen painuneiden oksien alle),
lakaissut pois lumen kivestä ja lukenut kirjoituksen, jonka tunsin
ennestään, menin sen rikkaan värjärin luo, joka asui niissä huoneissa,
joissa olin heittänyt ensimmäiset kuperkeikkani. Ainoastaan kyökin
lukolla ja parilla kakluunilla oli ollut aikaa odottaa takaisin
tuloani, ja ne tervehtivät minua nyt niin ystävällisesti ja
tuttavallisesti. -- Vinttikammarini, jossa v. 1826 olin hoitanut kesyä
kettua, täytti nyt tuomarin arkisto; tärkeitä papereita luulen, ainakin
raskaita ja vanhoja, sillä 1700-lukukin oli edustettuna. Minua
miellytti hyvin, että värjäri, entisen naapurimme sorvarin poika,
tarjosi minulle vapaan asunnon milloin vaan tulisin Lappeenrantaan."

"Illalla oli suuret tanssiaiset raastuvan salissa. Minä, kaikkien
kumma, tietysti sinne. Enkä vaan minä, sillä on historiallinen
tosiasia, että neljä henkeä (ehkä vielä enemmänkin! mistäs tuon
tietäisin) menivät tansseihin ainoastaan tuota kummaa katsomaan. --
Sitä ennen olin tavannut monta vanhaa ystävää: tätejä ja vanhoja
koulu- ja tanssitovereita. Se oli todellakin oikein sydämmellisen
suloista ja ihmeellisesti jouduin minä takaisin poika-aikani ja
nuoruuteni muistoihin. Tanssiaisissa tunsin minä puolet seurasta,
vaikka minulle oli ennustettu, että tapaisin vaan ani harvoja tuttavia.
Tämä seikka sekä se teeskentelemätön sydämmellisyys, jolla kaikki
(paitse kaupungin pormestari, joka ei tietysti voinut olla yhtä
varomaton) tervehtivät minua, teki sen, että minä näissä tansseissa
tunsin olevani yhtä kotoinen ja asiaankuuluva kuin ennen muinoin
kadettina. Pitkään aikaan ei kuitenkaan pistänyt päähäni mennä mukaan;
mutta juuri kun tuossa laskin leikkiä muutamain kanssa, jotka ennen
olivat olleet suosikkejani valssissa, mutta jotka nyt olivat heittäneet
tanssimisen, koska heidän nuoret tyttärensä jo olivat siinä mukana,
niin alkoivat he taipua tuumiin -- tämän harvinaisen tilaisuuden vuoksi
ja -- ja niinkuin sanottu, minä valssasin, vanha mies, niinkuin iloinen
poika."

Hän on hyvällä tuulella, pitkästä ajasta, eikä liene jalkaansa tanssiin
astunut, sittenkun vänrikki Tavaststjernan kanssa vietti Dünaburgissa
ensimmäisiä upseeriaikojaan ja der lange Schwede'nä tanssitteli
kenraalien tyttäriä. Synkkä on hänen mielensä ollut, otsa totinen,
kulmat rypyssä, joko sitten Pariisin bulevardeja käveli tai asteli
Ameriikan aarniometsissä ja harvoin hänen huulensa hymyyn meni,
vaikkakin sisällistä intoa hehkuvat kasvot joskus kirkastuivat. Siinä
hän nyt tämä maailman matkamies -- kaulassa oudonlainen kravatti ja
vaatteissa vähän vierasta kuosia -- siinä hän nyt pitkine jalkoineen
harppailee, vähän kumartuneena naistaan kohden, oikea kätensä vanteena
hänen vyötäisissään, ja vasen kyynärpää olkapäästä ulkona, paksut
huulet hymyssä ja suuret kasvot ilosta loistaen, niinkuin ei olisi
koskaan huolia hautonut eikä hukkaan elettyä elämäänsä surrut. "Sitä
Augustia!" huudahtavat vanhat valssitoverit ja herrat tulevat
totilasiensa äärestä ja pysähtyvät ovelle tuota kummaa katsomaan, mutta
koulupojat ja kadetit kuiskaavat seinämällä seisten toisilleen, että se
nyt on se Soldan, jonka ihmeellisistä vaiheista vanhemmat ovat
kertoneet, mitkä ihaellen, mitkä päätänsä pudistaen. Mutta heidän
myötätuntoisuutensa on aina ollut hänen puolellaan, ja se on vaan
Nikolain aikuinen pormestari, joka ei ymmärrä, kuinka mies, jonka
oikeastaan olisi oltava Siperiassa, tässä kaikkia muita korkeimpana
keikkuu.



16.

Isänmaata palvelemassa.


_Herännyt Suomi. -- Kiireisen työn aika. -- Opettajana Saelanin
reaalikoulussa, -- Jäsenenä "komiteassa Suomen hyväksi". -- Helsingin
uusi kaasulaitos. -- Matka Lappiin. -- Mietteitä kansan valistamisesta.
-- Kuvitettua lukemista kansalle. -- "Tervanpoltosta Suomessa". --
Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862. -- Miksi on maamme niin köyhä?
-- Jäsenenä kansa-koulukomiteassa v. 1862. -- Vastalause ja arvostelua
harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. -- Rahapajan
perustaminen. -- Suomen pankin setelit_.

Se oli kiireisen työn aika, joka 1860-luvulla vallitsi Suomessa.
Kuumeen tapainen toimintahalu valtasi kaikki, jotka työhön kykenivät.
Paljon oli aikaa turhaan kulunut, paljon oli laiminlyöty, mitä pitkästä
takatalvestakin huolimatta olisi voitu saada aikaan. Puolen vuosisataa
oli Suomi nukkunut ja vihdoin herättyään nähnyt, että kesä jo oli
puolessa ja että edistyksen aurinko paistoi jo elokuun taivaalta,
Milloin tahansa saattaisivat tulla syksyn hallat. Maata alettiin
muokata, kylvöjä tehdä, kaikki miehet, jotka vaan johonkin kykenivät,
manattiin vainiolle. Tehtävät jaettiin, kaikki jäsenet jännittyivät.
Kun vaan voimat riittäisivät, kun ei vaan selkä kesken katkeaisi! Suomi
oli ennen ollut vaan isänmaa, nyt oli se ensin valtiopäiväin toivossa
ja sitten niiden toteutuessa muuttunut valtioksi. Että se semmoisena
voisi paikkaansa puolustaa, oli sitä siihen kaikilta puolin
kehitettävä, edistystyötä kaikilla aloilla kiirehdittävä, niin kauvan
kun vielä oli aika. Että se niinkin hyvin onnistui tämä nykyisen Suomen
orren alle saanti, siitä saadaan kiittää lämmintä loppukesää ja pitkää
syksyä, mutta ennen kaikkia isänmaallisten miesten työtä, joka eri
aloilla ja eri puolueissa oli yhtä tarmokasta, yhtä uhraavaa.
Persoonallista itsensäkieltämistä siinä ennen muuta vaadittiin. Eivät
joutaneet sen työn harvat tekijät ajattelemaan, mille alalle he
olisivat parhaiten sopineet, mikä työ olisi heitä enin miellyttänyt,
vaan missä heitä enin tarvittiin.

Soldanin elämä oli ollut pienoiskuva hänen kansansa elämästä. Hänkin
oli olojen pakosta saanut huokailla Nikolain hallinnon painon alla,
saanut vierailla mailla kuin erossa omasta itsestään harhailla ilman
mitään tyydyttävää tarkoitusta elämälleen; henki riutui ja kitui
odottaessa sitä kesää, joka ei koskaan näyttänyt tulevan. Kun kesä
sitten tuli, kun työmiehiä vainiolle tarvittiin, sai hänkin tyytyä
siihen aseeseen, mikä ensiksi käteen sattui. Hän tarttui siihen ja
käytti sitä napisematta. Käytti sitä ilolla ja riemulla, saaden vihdoin
tyydyttää elämänsä suurta halua vaikuttaa isänmaan palveluksessa ja
samalla maksaa velkaansa, sovittaa sitä rikostaan, jonka luuli
tehneensä. Ne vuodet, jotka hän terveyttä nauttien sai näin
työskennellä, olivat hänen elämänsä kesäistä, kirkasta poutaa.

Syyskuussa 1859 tapaamme hänet Helsingissä, jossa hän kohta saa paikan
kemianopettajana Saelanin teknillisessä reaalikoulussa. Pedagogiaa,
rikkihappoista kalia ja suolahappoa, sekä kokonainen laboratorio
kahdentoista vasta-alkajan kanssa, joiden pitäisi ryhtyä filtreeraamaan
ja kristalliseeraamaan -- se nyt ei tosin ollut sitä, mitä hän oli
hakenut, mutta oli hän kuitenkin tyytyväinen saadessaan jalansijaa ja
ansiota.

Seuraavan vuoden alussa istuu Soldan jo eräässä komiteassa, jolle
Hedlund antaa nimen komitea Suomen hyväksi. Sen oli kutsunut kokoon
Teollisuusjohtokunta keskustelemaan kysymyksiä maan teollisuuden
elvyttämiseksi. Paitse Soldania kuului siihen yksitoista muuta jäsentä.
Hän ottaa vilkkaasti osaa komitean töihin tehden sille useita
ehdotuksia. Hän ehdottaa palkintojen määräämistä helppotajuisista ja
tarpeen mukaan kuvilla varustettavista tieteellisistä kirjasista,
joissa olisi käsiteltävä varsinkin teollisuutta koskevia kysymyksiä; --
graafillisen laitoksen perustamista Helsinkiin hyvien kuvien
valmistamista varten kansankirjasiin kuin myöskin erityiskarttain
tekemistä varten maastamme; -- perinpohjaisia tutkimuksia
tervanpolttotavoista sekä meillä että ulkomailla; -- sekä erinäisiä
toimenpiteitä käsiteollisuusnäyttelyjen aikaansaamiseksi. Komitea
hyväksyi nämä ehdotukset, mutta hylkäsi ehdotuksen teollisuusseuran
perustamisesta.

Nähtävästi oli Soldan hetikohta teknillisillä tiedoillaan vetänyt
huomiota puoleensa, koska häntä ajateltiin Helsinkiin silloin
perustettavan kaasulaitoksen johtajaksi. Se toimi olisikin hänen
mielestään sopinut hänelle hyvin, varsinkin kun hän jo Gööteporissa
oli asiaan perehtynyt ja kun hän siihen olisi voinut yhdistää
heränneen harrastuksensa maamme metsätuotteiden jalostamisesta
m.m. ajanmukaisemman tervanpolton kautta. Mutta hänen omat ankarat
periaatteensa ja lahjomaton oikeudentuntonsa veivät häneltä tämän
toimen. Oli näet Helsingissäkin riita siitä, olisiko kaupunki itse
ryhtyvä laitosta perustamaan vai annettaisiinko se sitä varten
perustuneelle yhtiölle, Soldan oli tietysti sitä mieltä, että
kaasulaitos olisi Helsingissä samoinkuin se olisi ollut Gööteporissakin
otettava kaupungin huostaan, ja antoi hän sentähden valita itsensä
asiata pohtimaan asetettuun komiteaan yhdeksi kaupungin edustajaksi,
vaikka yhtiö jo oli pyytänyt häntä laitoksen johtajaksi. Seuraus siitä
oli tietysti se, että kun raastuvankokous päätti antaa kaasun
hankkimisen yhtiölle, Soldan menetti hänelle luvatun paikan ja hyvät
tulot, saaden tyytyä sittemmin saamaansa valontarkastajan vähäiseen
palkkaan. Tieto siitä, että niin tulisi käymään, ei kuitenkaan ollut
voinut saada häntä vaikenemaan asiassa, josta hän oli luonut itselleen
vakaumuksen. Tulevaisuus on sittemmin osoittanut, että Soldan oli
oikeassa. Helsingin kaasulaitoksen yhtiölle joutuminen on ollut huono
affääri kaupungille.

Ne ehdotukset, joita Soldan oli tehnyt vastamainitussa komiteassa
tervanpolttamisen parantamiseksi, olivat vetäneet puoleensa silloisen
finanssäpäällikön parooni Langensköldin huomion ja seurauksena siitä
oli, että Soldania pyydettiin seuraamaan mukana virkamatkalle, jonka
Langensköld kesällä 1860 teki maassa. Matkan tarkoituksena oli tutkia
kruununmetsiä ja niiden suuremman tuottavaisuuden mahdollisuutta
valtiontaloudessa sekä yleensä ottaa selkoa kansan oloista varsinkin
Pohjan perillä. Mukana seurasi myöskin saksalainen metsäneuvos
von Berg ja vasta perustetun metsähallituksen ylitirehtööri Rabbe
Wrede, Matka kulki ensin Jyväskylään ja sieltä Saarijärven, Viitasaaren
ja Pihtiputaan kautta Reisjärvelle -- Ouluun -- Tornioon --
Muonionniskaan -- Kemijärvelle -- Kajaaniin -- ja Karjalan kautta
Viipuriin. Kaikkialla pidettiin kokouksia ja kuulusteltiin kansan
mielipidettä metsän käyttämisestä y.m. Varsinkin Pohjanmaalla ja
Lapissa tehtiin pitkiä vaelluksia erämaihin, tutkittiin metsäin laatua,
mitattiin puita, otettiin selkoa soiden viljelysmahdollisuuksista ynnä
monenmoisista muista elinkeinoja koskevista asioista. Soldanin
tehtävänä oli erityisesti tervanpolttoa koskevien tietojen hankkiminen.

Matka oli hänelle mitä hauskin ja opettavin. Hän kutsuu sitä
Eriksgatakseen, kuninkaan matkakseen, ja nyt vasta oppi hän isänmaansa
oikein tuntemaan ja sen itselleen omaksumaan. Kynä muistiinpanoja
varten ja piirustin kuvia varten olivat yhtä mittaa työssä, niinkuin
lukuisat luonnokset sauvotuista koskista, kahlatuista soista,
läpikuletuista saloista, nähdyistä kirkoista, taloista ja maisemista
osoittavat. Se oli taas taiteilija, joka oli päässyt esille, ja
osoittaa minusta tarkkuus ja huolellisuus, jolla hän viivansa vetää ja
se taiteellinen aisti, millä hän aineensa valitsee, kuinka suuri hänen
luontainen, ainoastaan omassa koulussa harjaantunut taipumuksensa
todella oli tälläkin alalla. Ja kun vertaa hänen luonnoksiaan esim.
Ameriikasta niihin, joita hän nyt teki, niin näyttää minusta kuin
kuultaisi niistä se tyydytys, jota hän mahtoi tuntea saadessaan taas
omaa maataan kuvata.

Kansan parissa ollessaan ja sen puutteita nähdessään ja tarpeita
tutkiessaan heräsi hänessä kohta tuumia sen sivistämiseksi. Suurimpia
puutteita oli hänen nähdäkseen lukutaidon tai oikeammin lukuhalun
puute. Se riippuu hänen nähdäkseen suureksi osaksi sopivan lukemisen
puutteesta. Jos keskustelee rahvaanmiehen kanssa asioista, jotka
jollain tavalla häntä koskevat, niin on hänen huomionsa heti vireillä.
Tiedonhalua ei häneltä puutu. Sen tyydyttämiseksi olisi turvauduttava
sopivan sanomalehdistön luomiseen. Mutta sillä kannalla kuin
senaikuinen sanomalehdistö oli, ei se tätä tehtäväänsä kyennyt
täyttämään.

"Sanomalehtemme" -- kirjoittaa Soldan päiväkirjaansa Sodankylän
pappilan yliskammarissa heinäkuun 29 p:nä 1860 -- "ovat jälittelyjä
ulkomaalaisista eivätkä sovellu kansan tarpeihin ja käsityskantaan.
Kun kansalla ei ole mitään maantieteellisiä tietoja, ei mitään
historiallisia edellytyksiä valtiollisten tapahtumain käsittämiseen, ei
mitään käsitystä valtiolaitoksen elimistöstä, on valtiollinen
uutisosasto sille arvoton. Kun sillä ei ole mitään selvää käsitystä
luonnonvoimista ja luonnonlaeista, ovat selitykset fyysillisistä
ilmiöistä, esim. maasta, ilmasta, vedestä, eläimistä, kasveista,
hyödyttömät mikäli ne sisältävät sovituksia jokapäiväiseen elämään.
Opettavain kirjoitusten sisältö on lehdissämme vähemmin käytännöllinen
kuin suotavaa olisi. Syynä siihen, mikseivät lehdet täytä
tarkoitustaan, onkin se, ett'ei osata lukea sisältä ja ett'ei sisältö
sovellu lukijakunnan käsityskantaan."

Kansakoululta, joka silloin vielä oli kapalossaan, ei Soldan odota apua
tämän epäkohdan poistamiseksi, ennenkun vasta miespolvien kuluttua.
"Vaan eikö voisi -- niiden satojen uusien ehdotuksien joukossa, joita
tätä nykyä koetetaan, käytetään ja hylätään -- ottaa esille asiaa,
josta ainakin minä toivon enemmän todellista hyötyä kuin mitä monet
muut ehkä uskonevat mahdolliseksi. Tarkoitan kuvitettua lukemista
kansalle -- sellaista kuvitettua lukemista, jota ei vielä tietääkseni
missään muussakaan maassa ole olemassa."

Ja hän tekasee kokonaisen ohjelman kuvateoksensa sisällöstä.
Sen tulisi ilmestyä vihkottain suuressa 8:ossa ja sisältää etupäässä
alkeisopettavaista, aina sovitettuna käytölliseen elämään. Kussakin
vihkossa pitäisi olla joku pitempi kuvitettu kirjoitus esim.
seuraavista aineista: ulkomaan teollisuuden laadusta; maanviljelyksestä
eri osissa, niinkuin suonviljelyksestä, lannoituksesta, siemenlajeista,
metsänhoidosta, karjanhoidosta, kynnöstä, kylvöstä, metsäpaloista,
myllyistä; käsiteollisuudesta; yksinkertaisista luonnonlaeista kuvineen
ja sovituksineen käytölliseen elämään (painolaki, vipu, vaaka, puntari,
pendeli), vedestä, lumesta, ilmasta ja sen suhteesta tuleen,
hengitykseen, liikkeeseen. Siitä laajenisi ohjelma kuvauksiin eri
sivistysasteista, kaupasta, merenkulusta, rautateistä; tiilinpoltosta;
kalkinpoltosta; -- sisältääpä vielä viittauksen PeIlervo-aatteestakin
s.o. maanviljelijäin yhdystoiminnasta.

Peläten, ett'ei kehittymätön lukija osaisi katsella kuvia s.o. selittää
niitä, tulisi häntä siihen opettaa siten, että kuvat kehittyisivät
helposti tajuttavista vaikeampiin. Luonnonhistoriallisissa
kertomuksissa voisi esim. alkaa kotieläimillä, hevosella tai lehmällä,
ja niistä vähitellen siirtyä oudompiin ulkomaalaisiin.

Tällainen kansan kuvakirja tulisi hänen uskoakseen vaikuttamaan paljon
hyvää, kun ajattelee, missä määrän sivistyneet Robinson Crusoesta
alkaen vaikeimpain koneiden käsittämiseen ovat nauttineet hyötyä
kuvallisista esityksistä. Se yllyttäisi myöskin lukuhaluun, kun
uteliaisuus kehoittaisi selon ottamiseen kuvia selittävästä tekstistä.

Epäilemättä olisi tämä ehdotus korvannut kipeän tarpeen siihen aikaan,
jolloin se tehtiin, ja joskin kuvitetun lukemisen tarvetta myöhemmin on
tyydytetty, puuttuu meiltä vieläkin Soldanin suunnittelema kansalle
aiottu kuvateos. Kenties ajatteli hän, joka jo kauvan oli tuuminut
tieteen kansantajuiseksi tekemistä, voivansa itse ryhtyä aatteensa
toteuttajaksi. Siihen olisi hänellä tiedemiehenä ja taiteilijana ollut
paremmat edellytykset kuin kenelläkään niistä, jotka ovat myöhemmin
tällä alalla toimineet. Asia ei kuitenkaan tullut ehdotusta edemmä,
yhtä vähän kuin niin monet muutkaan hänen hyvistä aatteistaan. Ehkä
ajatteli hän juuri tätä, päästäessään kerran vanhoilla päivillään
paperille seuraavan huokauksen: "Tulin Helsinkiin neljänkymmenen vuoden
ijällä, varustettuna lämpimällä halulla kaikellaisia yleishyödyllisiä
harrastuksia kohtaan, mutta ilman kykyä ottaa johtoa omiin käsiin, kun
ymmärtävää kannatusta muiden puolelta puuttui."

Varsinaisena ja näkyvämpänä tuloksena Soldanin matkasta oli 100:n sivun
suuruinen, kuvilla varustettu kirjanen "_Tervanpoltosta Suomessa ja
kuinka se olisi parannettava_", joka senaatin toimesta painettiin
seuraavana vuonna. Siinä luetellaan ensiksi pääasiallisimmat
tervanpolttopaikat maassamme, tehdään selkoa tervan valmistuksen eri
asteista: kolomisesta, hakkauksesta ja poltosta, tervan kuletuksesta
eri seuduissa sekä maitse että meritse, tervan myynnistä ja hinnoista
ja tervan polton kannattavaisuudesta. Se ansio, jota tervanpoltto
tuotti, oli jo siihen aikaan niin huono, että tässä teollisuudessa
osallisina olleitten päiväpalkka oli keskimäärin 27 kopeekkaa. Köyhyys
oli samassa määrin suurempi kuta enemmän tervanpolttoa harjoitettiin
maanviljelyksen ja karjanhoidon kustannuksella. Paikotellen, niinkuin
Pohjanmaan rantaseuduilla, oli tervanpoltto lopen hävittänyt metsät ja
uhkasi tehdä sen niilläkin seuduilla, missä se ei vielä ollut
tapahtunut.

Ei kirjoittaja kuitenkaan tahdo ehdottaa tervanpolttoa kiellettäväksi,
ainoastaan järkiperäisemmin harjoitettavaksi, niin että myöskin
kolottujen puitten pihka käytettäisiin hyväksi ja että etupäässä kannot
tervaksi poltettaisiin. Samalla olisi erityisten tervauunien avulla
muitakin aineita, niinkuin esim. tärpätti ja hiilet, saatava
tuottaviksi. Tekemäinsä laskujen nojalla oli Soldan tullut siihen
tulokseen, että tervanpolton alkuperäisyyden takia 1 miljoona ruplaa
haihtui savuna ilmaan.

Kirjoittajan loppuehdotus sisälsi seuraavat parannukset: 1) että
kolottujen puitten sijasta olisi käytettävä juuria, kantoja ja
kaatuneita puita; 2) että kolomista olisi harjoitettava ainoastaan muun
metsänhakkuun yhteydessä ja etupäässä pihkan keräämistä varten; 3) että
lisätuotteiden (tärpätin, hiilen, potaskan y.m.) saamista varten olisi
rakennettava tervauuneja korvaamaan tervahautoja. Kun tervauunien
rakentaminen ja käyttäminen vaatii teknillistä taitoa, niin olisi 4)
niitä valtion välityksellä perustettava tervaseutuihin ja meren
rannoille. Sitä varten olisi valtion toimesta metsähallitukseen
asetettava henkilö, joka asiaan perehdyttyään ottaisi tätä uudistusta
ajaakseen ja sen käytäntöönpanoa johtaakseen.

Aate, jonka Soldan näin esitti, oli epäilemättä tulevaisuuden aate,
vaikka se sillä kertaa jäi vaan ehdotukseen. Varsinkin tuntuu ehdotus
pihkan keräämisestä kaadettavaksi tuomituista puista käytännölliseltä.
Kannot ja juuret lahovat yhäkin vielä metsissämme mitään hyötyä
tuottamatta. Tervanpolton ehkäiseminen valtion metsissä oli siitä
kuitenkin seurauksena.

Syynä siihen, ett'eivät nämä ehdotukset metsän teknillisestä
jalostamisesta kehittyneet sen pitemmälle, oli kai osalta sekin,
ett'ei Soldan itse, niinkuin oli toivonut, päässyt tällä alalla
työskentelemään. Niinkuin kohta tulemme näkemään; tarvittiin hänen
kykyään tähdellisempiin tehtäviin. Päästyään perille hänen taidoistaan
teki näet Langensköld hänestä rahapajan johtajan.

       *       *       *       *       *

Ennenkun hän tälle alalle antautui, teki Soldan v. 1862 valtion
kustannuksella matkan suureen maailmannäyttelyyn Lontoossa tutkiakseen
siellä teollisuuden silloista kantaa ja antaakseen havaantojensa
nojalla meidän oloihimme soveltuvia ehdotuksia m.m. meilläkin
mahdollisesti toimeenpantavista näyttelyistä. Hänen kirjoittamansa
kertomuksen konsepti sisältää laajan tutkimuksen maailmannäyttelyjen
synnystä ja hyödystä. Sen lisäksi on siinä arvosteluja aineellisen
edistyksen ja työtaidon alhaisesta kannasta omassa maassa ja mietteitä
syistä siihen. Sattuvasti kuvaavat nämä mietteet silloisia oloja ja
näkyy niissä myöskin ensimmäisiä epäilyksiä Soldanin sittemmin niin
ankarasti tuomitsemasta hegeliläisestä filosofiasta, jossa hän
vanhoilla päivillään näki syyn kaikkeen onnettomuuteen maassamme.

"Miksi on maamme niin köyhä?" kysyy hän. "Onko syy siihen yksinomaan
voittamattomissa luonnon-esteissä?"

"Ei", vastaa hän, "syy takapajuisuuteemme niin monella alalla
on haettava yksipuolisesti mietiskelevästä tieteellisestä
sivistyksestämme. Se on se, joka jarruttaa kaikkia harrastuksiamme
kohota nykyajan kannalle ja panna toimeen teknillisiä parannuksia. Tämä
meidän toimettomuutemme imee alinomaista mehua kansassa vallitsevasta
maailman-katsannosta, joka periaatteellisesti halveksii aineellisen
luonnon, aistillisen maailman merkitystä ihmishengelle. Yksinomaisesti
uskonnollinen oppi ei tahdo olla missään tekemisissä ruumiillisen
elämän kanssa, ell'ei se tapahdu kukistavaan suuntaan. Kirkko katsoo
aistillinen maailman enemmän tai vähemmän syntiseksi. Siitä on
seurauksena, että kaikkea aineelliseen työhön ja pääomaan perustuvaa
sivistystä halveksitaan. Se on tämä käsitys elämästä, jota voi kutsua
yksipuolisesti mietiskeleväksi ja joka saattaa käytölliseen
toimettomuuteen. Suurin osa kansastamme hyväksyy tämän kannan kansan
sivistykseenkin nähden. Me puhumme kyllä vuosisatain sivistystyöstä,
mutta ell'ei ota lukuun parina viimeisenä vuosikymmenenä vaikuttaneita
sanomalehtiä, jotka ovat, vaikeiden paino-olojen vallitessa, koettaneet
levittää muutakin kuin uskonnollista ja mietiskelevää valistusta, niin
mikä on ollut tämän kansan henkisenä ravintona? Katkismus, raamattu ja
sen lisäksi runot ja sadut. Tosin on tämän kansan jokapäiväinen työ
henkensä elatukseksi sen varakkaammissa jäsenissä herättänyt halua
realististen ja käytännöllisten tietojen hankkimiseen, mutta sellaisten
tietojen lähteet ovat vielä harvat ja pienet. Meillä on kyllä korkeasti
sivistyneitä ja taitavia tehtailijoita, kauppiaita, liikemiehiä ja
teoretikoita kansallistalouden harrastajoita, siis henkilöitä, jotka
kyllä myöntävät aineellisten harrastusten merkityksen. Mutta ne ovat
vaan poikkeuksia yleisestä säännöstä."

"Enin silmiinpistävä on meillä teollisten tietojen ja taitojen alhainen
kanta. Me viemme ulos vaan raakatavaroita ja tuomme jalostettuja.
Käsiteollisuus on alkuperäisellä ja vähän tuottavalla kannalla.
Teostemme kauneus ja huolellisuus on vaan sivuasia. Teknillisen
sivistyksen puute on täydellinen. Tehtaamme ovat pakotetut käyttämään
ulkomaalaisia työmiehiä, teknillinen reaalikoulumme tarvitsee
ulkomaalaisia ammattiopettajia. Yksinkeriaisimpia teknillisiä ammatteja
on maanmittaus, ja valitukset sen alhaisesta kannasta ovat yleiset.
Käytöllisistä sivistysvälineistä on graafillinen taito tärkeimpiä. Tätä
taitoa harjoittavia suomalaisia saamme turhaan hakea. Maassa on kaksi
kivipainoa, sanoo kaksi 1 milj, 7 sataatuhatta asukasta kohti, mutta
nimet Leevin ja Lievendahl eivät ole kotoisin Suomesta."

"Mitä erittäin tulee _tieteelliseen sivistykseemme_, niin on se
ainoastaan siihen nähden ollut käytöllistä laatua, että se on
valmistanut meille virkamiehiä. Mutta me tiedämme muutoin, että aina
viimeisiin aikoihin saakka vaadittiin kaikkia erikoistutkintoja
edelläkäypä tutkinto filosofiassa. Se oli oikein, sillä se tapahtui
yleisen sivistyksen nimessä, opetti itsenäiseen ajattelemiseen,
yhtenäiseen käsitykseen maailmasta ja elämästä. Epäilemättä onkin
filosoofinen sivistys kansassamme korkealla asteella. Mutta filosofia,
uskonnon sisar, voi johtaa yhtä suureen yksipuolisuuteen kuin tämäkin,
ell'ei se perustu realiselle pohjalle, s.o. luonnontieteihin.
Niin on meillä tapahtunutkin. Luonnontieteet ovat meillä pysyneet
Linnén aikuisella kannalla, niillä kun etupäässä on ymmärretty
luonnonhistoriaa. Professorin virka geologiassa, joka ennen muita avaa
henkisiä silmiämme, on kauvan ollut avoinna -- hakijain puutteessa.
Mutta myöskin kemia ja fysikka, nuo välttämättömät perustukset
maailmanrakennuksen todelliselle ymmärtämiselle, jotka Euroopan
varsinaisissa sivistysmaissa samalla ovat mitä voimakkaimmin
vaikuttaneet teollisuuden ja yleisen sivistyksen kohottamiseksi, ovat
nekin meillä esiintyneet vaan mietiskelevänä, tietopuolisena. Niiden
vaikutus käytölliseen elämään on meillä ollut verrattain vähäinen.
Vanhin elinkeinomme maanviljelys ei ole meillä niitä vielä hyväkseen
käyttänyt."

"Näissä oloissa on absolutisella idealismilla ollut maailmankatsantomme
muodostamisessa rajaton valta ja niinpä onkin filosofia oppisaleissamme
aina tähän päivään saakka kukoistanut hegelianismin muodossa."

"Kansallistuntomme puolesta olemme me äärettömässä
kiitollisuudenvelassa sen opeille maailmanhengestä, vapaasta
ajatuksesta, historiallisesta kehityksestä. Mitä niitä vastaan
tieteelliseltä kannalta voitaneekin muistuttaa, ne ovat kuitenkin
olleet soihtuja elämämme tiellä. Mutta ne ovat yksipuolisia ja johtavat
ei ainoastaan eteenpäin, mutta myöskin harhaan."

"Ei voi tässä yhteydessä tulla kysymykseen tuon filosoofisen
rakennuksen alasrepiminen, ei varsinkaan niin sitkeän ja venyvän
järjestelmän kuin hegeliläisen. Mutta yhteys vaatii meitä kuitenkin
selvästi lausumaan varman vakuutuksemme siitä, että seuraava askel,
joka kansallishenkemme on astuttava kehityksensä tiellä, on totiseen
taisteluun asettuminen tuota noin syntynyttä yksipuolisuutta vastaan,
Hegeliläisyys on syystä ylpeillyt siitä, että se on halkaissut
esiripun, joka erotti 'tuon-puolisen' (das jenseits) todellisesta
maailmasta. Että sitä tehdessä myöskin 'tänpuolinen' todellisuus
tungettiin tuolle puolelle esirippua ja haihtui toimettomien unelmien
maailmaan, siitä on meidän nyt tultava selville, -- jos mieli meidän
toteuttaa kaunista unelmaamme: elää kansakuntana ja kunnialla ja
menestyksellä täyttää tehtäväämme. Lumottu spekulatsioni luulotelkoon
kernaasti voivansa ajatuksen omalla voimalla käsittää ja hallita
luontoa tuntematta sen lakeja, voimia ja laitoksia. Sellaisen
spekulatsionin hetki on kuitenkin lyönyt, niinpiankun ajatus on ehtinyt
ottaa selkoa myöskin tästä luonnosta. Siinä toivossa, että vähäisellä
rovollamme voisimme jouduttaa tämän tärkeän hetken tuloa, uskallamme me
näissä tutkimuksissamme teollisuusnäyttelyn johdosta käyttää
esitystapaa, jonka avulla, niin paljon kuin tällaisessa esityksessä on
mahdollista, selviäisi tämä tärkeä suhde hengen ja luonnon välillä,
tämä lakkaamaton vuorovaikutus, niin, me voimme sanoa, tämä aineellisen
työn historian yhtyminen koko inhimillisen kehityksen historiaan."

       *       *       *       *       *

Ei ollut se siis mikään tavallinen senaatille annettava matkakertomus,
jonka Soldan kirjoitti. Epäilemättä on tutkimus aineellisen
välinpitämättömyyden ja tarmottomuuden syistä alkuperäinen ja sattuva,
joskaan ei perinpohjin asiata tyhjentävä.

Tuota yksipuolisesti idealistista ja epäkäytännöllistä suuntaa vastaan
sai Soldan samaan aikaan vielä taistella toisellakin alalla, nimittäin
siinä komiteassa, joka v. 1862 tarkasti Cygnæuksen kansakouluehdotusta.

Kuten tunnettu oli käsitöiden opetus seminaareissa ja kansakouluissa
yksi Cygnæuksen kansakoulu-järjestelmän pääpylväitä. Tämän pylvään
katsoi komitea tarpeettomaksi ja sahasi sen pois. Soldan oli toista
mieltä ja liitti vastalauseen komitean lausuntoon.

Komitean ehdotus, että käytölliset työt seminaareissa olisivat
supistettavat ainoastaan virkistystöiksi lomahetkillä, oli Soldanin
mielestä seuraus niistä sivistyssuunnista, jotka siihen saakka olivat
olleet vallalla maassamme. Yhtäältä on kansamme valistaminen ollut
ainoastaan papiston käsissä ja muodostunut siten ennen kaikkea
uskonnolliseksi. Toisaalta oli korkeampi tieteellinen sivistys ollut
yksipuolisesti humanistista. Kielitaito, kaunokirjallisuus, historia ja
filosoofinen spekulatsioni olivat tässä suunnassa sivistyksen
välittäjinä ehdottomasti etusijassa matematiikan ja luonnontieteen sekä
varsinkin niiden käytäntöön-sovittamisen kustannuksella. Molemmat nämä
suunnat ovat koulunkin alalla johtaneet samaan tulokseen, nimittäin
idealismiin, joka ei osaa panna arvoa aineellisen elämän vaatimuksille,
kuinka tärkeätä niiden tyydyttäminen lieneekin myöskin henkiselle
kehitykselle. Niistä on siis yhteisenä seurauksena realisten tietojen
ja käytännöllisten taitojen merkityksen yleinen halveksuminen.

Mutta jos tämä käsitys pääsee seminaareja järjestettäessä siihen määrin
vallalle, että ainoastaan kuudes osa oppitunneista määrätään
käytännöllisiin harjoituksiin maanviljelyksessä ja käsitöissä ja niiden
johtaja sijoitetaan seminaarin palvelijain joukkoon, niin joutuu
suomalaisten seminaarien järjestäminen kokonaan väärälle tolalle.

Selitettyään, että hän käytännöllisillä työharjoituksilla seminaareissa
tarkoittaa sellaisia teknillisiä töitä (sahausta, höyläystä, sorvausta,
takomista, viilausta, juottamista y.m.), joiden avulla puusta,
metallista ja muista raaka-aineista valmistetaan hyödyllisiä tuotteita
sekä kotitarpeeksi että myytäväksi tai vaihdettavaksi, käy hän
esittämään niiden kasvattavaa merkitystä. Kätevyydestä seuraa aina
itseluottamusta, toimeliaisuutta, ahkeruutta, säästäväisyyttä ja kykyä
tulla toimeen elämän eri vaiheissa, sanalla sanoen luonteen
ominaisuuksia, joita ei liene suuremmassa määrin tavattavana
suomalaisessa kansassa ja joita ei voitane yksimielisesti aatteellisen
opetuksen kautta saavuttaakaan. Kun on kysymys kansakoulusta eli
etupäässä ruumiillista työtä harjoittavain kansanluokkain
valistamisesta, niin on tarjona vaara, että yksipuolisesti aatteellinen
opetus vieroittaa sen pois omasta käytännöllisestä elämäntehtävästään,
voimatta sille kuitenkaan avata onnellisempia tai yhtä onnellisia
elämän-uria.

"Jos asiata katsotaan erityisesti oman maamme olojen kannalta, niin
saadaan vaan vahvistusta sille, mitä edellä on sanottu. Maanlaatu on
karua, ilmanala kovaa, asema kaukainen. Tylyn luonnon helmassa täytyy
täällä kansan rohkeudella ja sitkeydellä hankkia keinoja ei ainoastaan
niukaksi toimeentulokseen, mutta myöskin -- niin ainakin tekee mielemme
toivoa -- sivistyksen ja hyvinvoinnin luomiseksi. Mutta luonnonvoimia
ei kukisteta abstraktisten tietojen, ei mietiskelevän luonteen, ei
kieltäymyksen hengen avulla. Siihen vaaditaan älykästä työvoimaa s.o.
yritteliäisyyteen yhdistynyttä reaalitietoa."

"Lukemattomat ja osaksi myöskin äärettömät ovat ne jo tunnetut ja
tunnustetut tarpeet, jotka ovat seurauksena maamme laadusta ja kansamme
tähänastisesta historiasta. Vesiä ja soita on kuivattava, koskia
perattava, rautateitä rakennettava, metsän- ja maanviljelystä
korotettava nykyajan kannalle, kouluja on perustettava -- mutta joka
askeleella kaikuu vastaan tuo kamala totuus, että maamme on köyhä.
Kaikkialla tarvitaan ja puuttuu pääomaa. Köyhyytemme on muuttunut
sananparreksi. Täällä siis, tässä luonnon niin niukasti suosimassa
maassa, olisi toki todeksi myönnettävä, ett'ei työhalua ja työtaitoa
saa kansalliseen kehitykseen pyrittäessä rankaisematta syrjäyttää
yksipuolisesti idealistisen maailmankatsannon nimessä."

"Tunnustakoon Suomen kansa kernaasti aina, missä äärettömässä
kiitollisuuden velassa se on papistolleen, ajattelijoilleen ja
historian- ja kielentutkijoilleen. Mutta inhimillinen kulttuuri
puskeutuu alinomaa uusiin muotoihin. Katsaus uusimpina aikoina
voimakkaimmin edistyviin kansoihin osoittaa peittämättä, että nämä
kansat imevät elinvoimansa, hyvinvointinsa ja kansallisen itsetuntonsa
juuri älykkäästä aineellisesta työstään ja reaalisten tieteiden
kannattamasta teollisuudestaan. Näissä maissa on myöskin huomattu, että
uskonto ja aatteellinen elämä yleensä eivät kärsi aineellisen toiminnan
korkeampaan arvoon saattamisesta, vaan päin vastoin siitä elpyvät
Kaikkien maiden kokemus osoittaa mitä selvimmin, että korkeampi
henkinen tieto ja jalostuneet tavat kulkevat käsikädessä aineellisen
hyvinvoinnin kanssa, samalla kun tietämättömyys, raakuus, paheet ja
rikokset viihtyvät köyhyyden majoissa."

"Mutta historian kulku on sellaista, että tätä kansain todellista
valloitusta, nimittäin vapautusta luonnonvoimien ylivallasta, ei saada
aikaan ilman taistelua ja yhteentörmäyksiä. Ja mikäli yksipuolinen
idealismi siinä, joskin tietämättään, esiintyy näiden voimain
liittolaisena, silloin on taistelu tiukka. Sillä houkuteleva sana ja
dialektiikka ovat tämän vastustajan kadehdittavia etuoikeuksia."

Näihin näkökohtiin perustuen ehdottaa vastalauseen kirjoittaja
järjestettyjen ja totisten työharjoitusten toimeenpanemista
opettajaseminaareissa, koska juuri seminaari on hänen mielestään oikea
paikka tällaisen hyvän siemenen kylvämiseen. Sillä tarkoitus on
oleva koko kansan käsityksen selvittäminen teollisen taidon
tarpeellisuudesta. Ei niin, että seminaarista etupäässä olisi tehtävä
käsityökoulua ja vielä vähemmin polyteknillistä opistoa, vaan niin,
että oppilaista olisi kasvatettava opettajia, jommoisia meidän maamme
nykyisellä kannallaan ennen kaikkea tarvitsee, nimittäin sekä
aatteellisesti että käytännöllisesti sivistyneitä, reippaita,
yritteliäitä, ahkeria ja työtaitoisia. Kansakoulunopettajan tulee olla
perehtynyt kansan työkysymyksiin ja olla sekä halukas että kykenevä
ottamaan niihin osaa ja jos mahdollista myöskin vaikuttamaan niiden
ratkaisemiseen.

"Kansakoulun tulee meidän maassamme välttämättä olla työkoulu ainakin
niin kauvan, kunnes tarve ja varallisuus vaatii niiden erottamista."

"Siis käytännöllinen laitos ja käytännöllinen opettajisto. Se on sitä
välttämättömämpi kun myöskin koulun käyttäminen ja menestys siitä
melkoisessa määrässä tulee riippumaan. Vaikka rahvastamme
syytettäneekin tietämättömyydestä, hitaudesta ja puuttuvasta
työtaidosta, niin on se varmaankin tuleva suosimaan koulua, josta sen
lapset palaavat omaten ei ainoastaan yleisiä tietoja historiassa,
kieliopissa y.m., vaan myöskin saavutettua kokemusta ja halua
ruumiilliseen työhön. Sillä jokapäiväinen kokemus antaa tälle
rahvaalle oikean käsityksen tämän työn arvosta ja merkityksestä,
jota vastoin puhtaasti opillinen tieto on sille enemmän tai vähemmän
arvoitus."

"Varsinkin miesseminaareissa harjoitetuista käytännöllisistä töistä
voisi olla arvaamatonta hyötyä kansalle. Mutta selvää on, että se
asema, mihin komitea on asettanut näiden harjoitusten johtajan (tehden
hänestä työnjohtajan 1,200 markan vuosipalkalla) ei vastaa tarkoitusta,
joskin ehdotettua tuntimäärää melkoisesti korotettaisiin. Näitä
harjoitustöitä on tehtävä järjestelmällisesti ja järkiperäisten
ja samalla kansantajuisten perusteiden nojalla. Niitä on
myöskin johdettava siihen suuntaan, että ne vastaavat tulevan
kansakoulunopettajan tarvetta, ja vastaista suurta lopputarvetta
silmällä pitäen. Tämän opettajan tulee siis olla tieteellisesti ja
samalla käytännöllisesti monipuolisesti sivistyneen miehen, ja täytyy
hänen asemansa -- palkkaetuihin, apulaisiin, huoneustoon ja
työtarpeihin nähden -- vastata hänen tärkeätä tehtäväänsä.
Käytännöllisten harjoitusten toimeenpaneminen seminaarissa tuottaa siis
kustannuksia, jotka ovat enemmän kuin kymmenen kertaa suuremmat kuin
mitä komitea on tätä varten laskenut; mutta kaiken sen jälkeen mitä
edellä on sanottu, ei tarvinne teroittaa, että nämä kustannukset elkööt
millään tavoin olko esteeksi toimenpiteen toteutumiselle."

Tämä taitavasti ja vakuuttavasti kirjoitettu vastalause oli tekijänsä
mielestä arvokkainta mitä hän varsinaisen virkatoimensa ohessa on
onnistunut aikaansaamaan ja varmaa on, että se yhdessä Cygnæuksen omien
lausuntojen kanssa ratkaisevasti vaikutti niihin, joiden vallassa oli
asian lopullinen päättäminen.

Sen varsinainen merkitys hänen elämäkertansa kirjoittajalla on
kuitenkin siinä tavassa, jolla Soldan vastalauseessaan mielipiteensä
esittää. Siinä pistää siinäkin esiin mies, joka aina ottaa asiat
suurelta ja laajalta kannalta, joka aina näkee edessään periaatteita ja
asettaa ne lähtökohdaksi. Mutta tuo totinen, välistä melkein
juhlallinen tapa ei kuvaa ainoastaan Soldanin luonnetta, vaan myöskin
hänen aikansa luonnetta, jolloin kaikilla puuhilla isänmaan ja kansan
hyväksi, niin suuremmilla kuin pienemmilläkin, oli aatteellinen ja
ihanteellinen tausta. On kuin näkisi Fredrik Cygnæuksen suuret liikkeet
ja rypistetyt kulmat. Kysymys näennäisesti niin vähäpätöinen kuin
käsityöopettajan asemasta ja palkasta kasvaa suureksi, koko kansan
tulevaisuuteen vaikuttavaksi asiaksi.

Niinkuin jo olemme maininneet sai Soldan maan rahapajan järjestämisen
tehdäkseen. Ennen tätä suurta käännöstä hänen elämässään tapahtui siinä
toinenkin: perheen perustaminen. Ett'ei hänen sydämmensä paleltuisi
kuoliaaksi -- sellaisesta kuolemasta hän jo kerran ennen elämässään
sanoo oireita tunteneensa -- ja ett'ei hän aivan auttamattomasti
joutuisi raudankovain periaatteittensa uhriksi -- kävi hän kohta
Lapista palattuaan syksyllä 1860 noutamassa itselleen puolison
Saksasta, entisen oppilaansa Ameriikan ajoilta, neiti Maria Müllerin.

Keväällä seuraavana vuonna on hän jo uudella alallaan, valmistumassa
suurimpaan käytölliseen tehtäväänsä maansa palveluksessa, rahapajan
perustamiseen, jonka tuli olla valmiina toimeensa ja alkamaan työtänsä
heti kohta, kun Suomi oli saava oman rahakannan. Hän teki kesällä 1861
matkan ulkomaille, Ruotsiin ja Saksaan, tutustuakseen siellä oleviin
rahapajoihin. Langensköldille kirjoittamissaan kirjeissä ja
lausunnoissa tekee hän selkoa havaannoistaan. Niistä päättäen oli koko
tämä suuri ja meillä tuntematon laitos alusta loppuun saakka hänen
toimeenpantava. Hänen oli tehtävä piirustukset itse rakennukseen, hänen
hankittava koneet, hänen pidettävä huoli kaikista yksityiskohdista,
suurimmasta pienimpään. Tunnollisempaa ja taitavampaa miestä siihen
toimeen ei olisikaan voinut toista saada. Eikä olisi ollut varaa
valitakaan. Hän oli itse paras esimerkki teknillisen taidon alhaisesta
kannasta maassamme, sillä hän oli ainoa, joka voi tähän toimeen tulla
kysymykseen.

Työ, jonka Soldan tässä tärkeässä luottamustoimessa suoritti, ei
suinkaan ole vähäisimpiä oman rahalaitoksemme historiassa. Lähinnä
Langensköldiä ja Snellmannia on ansio muutoksen onnistumisesta
Soldanin.

Kun ei tässä voi tulla kysymykseen yksityiskohtainen selonteko
rahapajan perustamisesta, mainittakoon siitä vaan muutamia kohtia.
Lokakuun 9 p:nä 1862 kirjoittaa Soldan olevansa täydessä puuhassa
saadakseen rakennuksen alulle ja seuraavana kevännä huhtikuussa
ruvettiin sen perustusta panemaan. Työ oli käynyt hitaasti, kun
harrastus sen menestyksestä Langensköldin eron jälkeen oli laimentunut,
mutta kun Snellman samana vuonna heinäkuussa oli saanut ohjakset
käsiinsä, jatkui työ suurella vauhdilla. Elokuussa kirjoittaa Soldan:
"minulla on ollut hirmuinen kiire yhtä mittaa, kun rahapaja alkaa
valmistua ja tuhannet pikkuasiat ovat toimitettavat. Nyt ovat kaikki
pienet kapineet tehtävät kuparina muiden seppien luona, piirustuksia ja
suunnitelmia kaikkeen odotetaan tähän minulta. Ympärilläni on alituista
hälinää -- puuseppiä, mekanikoita, vahtimestareita -- lausunnoita
senaattiin j.n.e. Mehän aiomme ruveta lyömään rahaa jo tänä syksynä."
Niin tapahtuikin. Syyskuussa kohosi rahapaja korkealle Katajanokan
rannalla ja Lokakuun 15 p:nä 1864 on työ siinä ehtinyt niin pitkälle,
että ensimmäinen satanen yhden markan kappaleita on leimattu. Siitä
lähtien alkaa työ käydä täydellä vauhdilla. "Moni on kyllä jo ollut
kärsimätön", kirjoittaa Soldan äidilleen joulukuun 8 p:nä, "mutta 3 tai
4 kuukautta tällaisen laitoksen esipuheeksi oli kuitenkin kovin lyhyt
aika ja minä puolestani olen varsin tyytyväinen, että jo nyt olen
voittanut kaikki vaikeudet, jotka seuraavat työväen täydellisestä
tietämättömyydestä ja tottumattomuudesta tässä erikoisammatissa.
Huomenna (jouluk. 9 p:nä) jätetään ensimmäinen sarja hopearahoja,
30,000 markan kappaletta, pankkiin, joka summa vastedes tultanee
antamaan joka kolmas päivä."

Ensimmäisen leimaamansa kiiltävän ja kauniin hopeamarkkasen, jonka
alakulmassa oli hänen nimikirjaimensa S, lähettää hän joululahjaksi
äidilleen. Se oli varmaankin riemunhetki vanhukselle, jolle tuo pieni
kapine oli kuin sinetti hänen poikansa elämänkirjassa. Ensimmäinen oma
suomalainen raha oli pieni sinetti koko kansammekin elämänkirjassa ja
tuotti sen siihen painaminen epäilemättä vilpitöntä iloa miehelle, joka
oli saanut tehtäväkseen tuon sinetin valmistamisen. Suomen vaakuna
Suomen rahassa ynnä postimerkki-vainajissamme, jotka nekin lienevät
olleet Soldanin piirtämät, on levittänyt tietoa Suomesta ehkä enemmän
kuin mikään muu tapa tehdä sitä tunnetuksi.

Paitse varsinaisia virallisia tehtäviään oli Soldanilla sen lisäksi
suuri joukko muitakin käytöllisiä sivutoimia, joista hän hyvän asian
vuoksi ei voinut eikä tahtonut kieltäytyä. Niinpä hän jo v. 1862 oli
valittu Teollisuusyhdistyksen puheenjohtajaksi, jossa toimessa
ollessaan hän paitse muita toimiaan kirjoitti kirjoituksia
kemiallisista ja teknillisistä kysymyksistä m.m. ilmanvaihdosta
huoneissa ja metrijärjestelmästä. Eräs kiertokirje v:na 1865 aijotusta
teollisuusnäyttelystä on sekin Soldanin kirjoittama. Eräällä
lentokirjasella pani hän alkuun kaupunginpostin perustamisen
Helsinkiin.

Soldanin tärkeimpiä käytännöllisiä sivutoimia oli kuitenkin hänen
osansa Suomen pankin uusien setelien valmistamisessa. Siihenkin toimeen
näyttää hän olleen aikanaan ainoa kykenevä mies. Se oli hän, joka teki
ehdotukset leimasinten alkupiirustuksiin ja niistä suuren osan
valmistikin lopullisessa muodossaan kaivertajille jätettäviksi.
Ensimmäisissä seteleissämme olevat maisematkin hän luonnosta piirusti
tehden sitä varten matkoja Hauholle ja Uuraaseen. Useilla ulkomaan
matkoilla vuosina 1873, 1875, 1876 ja 1877 hän sitten hankki laattojen
kaivertajia ja valvoi heidän töitään, viipyen v. 1875-76 lähes
kokonaisen vuoden Kööpenhaminassa, jossa seteleitä hänen valvontansa
alla painettiin Thielen kivipainossa.

Työ, jonka Soldan näin suoritti isänmaansa hyväksi, oli siis sekä
monipuolinen että perinpohjainen, kysyen kykyä, tarmoa ja sitkeyttä.
Sattuvasti kuvaa häntä eräässä kirjeessä hänen nuori ystävänsä ja
oppilaansa professori W. Ruin sanoessaan: "Setä on minun silmissäni
yksi noita vanhan kansan miehiä, jotka puhuvat meille siitä
nuorekkaasta voimasta ja toimintahalusta, mikä tämän ajanjaksomme
aamuna virtasi läpi nuortuneen yhteiskunnan ja jotka uhrautuvan työnsä
ja aatteellisia tarkoituksia kohti tähtäävien rientojensa kautta
saattavat häpeään nuoremman sukupolven."

Soldanin käytännöllisten harrastusten arvoa lisää vielä se, että ne
kauttaaltaan olivat perustavaa ja alustavaa laatua. Ja että niiden
ainoana ponnistimena oli isänmaanrakkaus ja velvollisuuden tunto ilman
minkäänlaisia itsekkäitä pyyteitä ja vähemmän jalojen intohimojen
tyydyttämistä.

Se ei suinkaan ollut ainoata laadultaan tämä työ siihen aikaan, se oli
omituista koko sille ajanjaksolle, jossa hän vaikutti. Mutta yksi sen
suunnan puhtaimpia edustajia hän oli.

Mutta kaikista kauneimpaan valoon joutuvat hänen toimensa virka- ja
luottamusmiehenä siihen nähden, että hän niiden täyttämiseksi uhrasi
lempilapsensa filosofian.



17.

Teos, joka ei valmistunut.


_Miksi ei teoksesta mitään tullut? -- "Streng ist Kühle, doch die
Pflicht ist strenger." -- Filosoofinen käsikirjoitus-kokoelma. --
Teoksen ohjelma. -- Kirje Viktor Rydbergille, -- "Sinne se meni."_

Niinkuin jo useat kerrat olemme Soldanin lausunnoista nähneet, oli
hänen elämänsä suuri unelma saada luoduksi jotain filosoofisena
kirjailijana. Sitä oli hän haaveksinut Pietarissa univormuun
kiristettynä, sitä Dünaburgissa juutalaisten ja valtionvarkaiden
keskessä eläessään. Filosofia oli auttanut häntä irtaumaan tuosta
ympäristöstä, joka uhkasi viedä hänet siveellisen turmion tielle.
Filosofia oli tukenut ja lohduttanut häntä vallankumouksen aikana
kärsityssä haaksirikossa, antanut hänelle uskallusta uuteen elämään ja
avannut hänelle toisen sisällisen maailman. Eikä hän liene
vilpittömämpää iloa elämässään tuntenut kuin silloin, kun ensimmäinen
käsikirjoitus taskussaan kulki peninkulmamääriä rehtori Bergstrandin
luo Lindeen saamaan arvostelua kyhäykseensä "_Ett vågadt ord om
kraft_." Kirjeet Hedlundille Guldsmedshyttanista ja päiväkirjamietteet
Atlantilla ovat todistuksena siitä, kuinka tärkeä tämä ajattelemisen
asia oli hänelle ja kuinka selvillä hän jo silloin oli suhteestaan
elämän suuriin kysymyksiin.

Mutta kaikki tutkiminen ja kirjoittaminen täytyi olla hänellä vaan
väliaikaista työtä, joutohetkien aikana suoritettua. Ameriikassa ei hän
saanut aikaa enemmän kuin muuallakaan käydäkseen siihen todenteolla
käsiksi. Se oli kuitenkin siellä niinkuin muuallakin se päämaali, jonka
saavuttamisen mahdollisuutta kaikki muut työt koettivat valmistaa.
Hänen maitokeksinnöiläänkään ei ollut muuta tarkoitusta kuin saada
varoja sen verran kokoon, että voisi antautua siihen harrastukseen,
joka oli hänelle kaikista kallein, nimittäin elämänkysymysten
ratkaisemiseen.

Tämä harrastus se tuli Suomeenkin palattua hänen elämänsä sisimmäksi
tarkoitukseksi. Mutta yhtä vähän kuin sen tarkoituksen saavuttaminen
oli hänelle ennen onnistunut, onnistui se hänelle nytkään. Selville hän
kyllä pääsi suuresta kysymyksestään, löysi vihdoin sen lähteen, jonka
pinnalla totuus kuvastui ja jonka pohjalta elämänvesi pulppusi, mutta
kun hänen piti ryhtyä sitä muille kantamaan, pettivät voimat, herposi
malja kädestä ja uupuneena vaipui hän sen ääreen, saamatta tuskin
huudetuksi, missä se oli etsittävissä. Ja ne olivat taaskin etupäässä
ulkonaiset asianhaarat, jotka tulivat häiriten väliin.

Ensimmäiset vuodet kotimaassa kuluivat tuiki tarkkaan etupäässä
rahapajan perustamispuuhiin. Epäilemättä oli tyydytys tämän samoinkuin
muidenkin isänmaallisten tehtäväin täyttämisestä omansa viihdyttämään
kaipausta filosofiaan. Mutta jo vuonna 1865, kun valmistuspuuhat olivat
suoritetut eikä alkuunpanon innostavaa toimintaa enää tarvittu,
alkoivat säännölliset ja koneelliset virkatehtävät taakkana painaa.
Kesäkuussa 1865 kirjoittaa Soldan Hedlundille: "Minulla on työssä 35
henkeä ja sinä ymmärrät, ett'en saa levätä montakaan tuntia päivässä.
Ikävää, että tämä toimi, vaikka se on näennäisesti hyvinkin kirjava,
kuitenkin on hyvin yksitoikkoinen ja yksipuolinen. Olen muuttunut n.s.
leimauskoneeksi" -- rahan tekijäksi hän, joka ei mitään niin
halveksinut kuin rahaa. -- Ja eräässä muistiinpanossa, jossa valittaa
sitä, ett'ei hänen filosofiastaan mitään valmista tullut, sanoo hän
itseään lantiksi, josta ei koskaan talariksi ollut. Kun rahapajan työt
tasaantuivat ja alkoivat mennä hiljaisempaa menoaan, näyttää hän
muutamien vuosien kuluessa saaneen jotenkin paljon aikaan. Paksut
nidokset omia mietteitä ja varsinkin muistiinpanoja filosoofisten
kirjailijain teoksista todistavat, että hän vv. 1866-69 oli ahkerassa
henkisessä työssä. Vaikeat sairauden kohtaukset kuitenkin sittemmin
tuon tuostakin keskeyttivät tätäkin työtä. Kun hän taas tointui sen
verran, että varsinaisilta virkatoimilta olisi voinut riittää aikaa
filosofiaan, tuli este taas rahasetelien muodossa väliin. Vuodet
1873-76 hukkuivat niiden synnyttämiin puuhiin.

Alussa näyttää häntä kylläkin miellyttäneen tämä toimi, jossa hänen
taiteellinenkin halunsa sai hiukan tyydytystä, mutta vähitellen se
muuttui rasitukseksi. Tammikuussa 1876 kirjoittaa Soldan Köpenhaminasta:
"Köyhälle kansalle köyhässä maassa ei sitä näy sallittavan,
työskentelemistä myöskin sisään päin, vaan täytyy täällä leipäkullan
vuoksi elää, kunnes kaatuu. Minulle tuottaa se usein todellista
kärsimystä, että minun pitää, pää ja sydän täynnä etiikkaa, istuutua
kirjoittamaan ikäviä ja pitkiä kirjeitä juonitteleville liikemiehille."

    "Streng ist Kühle,
    Doch die Pflicht ist strenger."

Että hän tavattomalla tarmollaan kuitenkin koetti tehdä mitä suinkin
voi ja että hän sittenkin sai niin paljon aikaan, siitä ovat hänen
käsikirjoituksensa mitä selvimpänä todistuksena. Joskin nämä
käsikirjoitukset ovat järjestämättömiä ja keskentekoisia, sisältävät ne
kuitenkin semmoisen määrän jo loppuun suoritettua henkistä työtä, että
sitä tekisi mieli uskomaan hänen päätyökseen eikä vaan lyhyiden
lepohetkien tai unettomain öiden tulokseksi.

Soldanin filosoofinen käsikirjoituskokoelma käsittää ensiksikin 125
pienempää tai suurempaa taskukirjaa, joihin hän virastossa ja matkoilla
ollessaan kirjoitti lyhyemmin tai pitemmin saamansa aatteet. Nämä
taskukirjat muuttuivat hänen rakkaimmiksi ystävikseen ja olivat hänen
ainoa seuransa vuosikausien kuluessa. Sillä kun hän oli kodin
perustanut ja saanut itselleen oman pesänsä, ei hän siitä paljon
liikkunut, ei hakenut seuraa eikä etsinyt ystäviä. Hän oli, kertoo
Hedlund, "laittanut itselleen työhuoneeseensa melkein suljetun paikan,
kirjoituspöytä edessään ja kirjahyllyt ympärillä -- ulospäin oli suuria
häkkiä kanarjalintuineen -- ja siinä istui hän kuin keskiajan
erakkomunkki" -- istui ja kirjoitti suuriin foliokirjoihin joko
referaatteja filosoofisista teoksista tai myöskin niin kutsutuita
omiaan, jotka osaksi ovat laajennuksia taskukirja-muistiinpanoista.
Näitä folionidoksia on 18 kappaletta, joista useampi sisältää noin pari
sataa sivua. Lopuksi on olemassa liki kolmekymmentä kvarttinidosta,
jotka sisältävät osaksi referaatteja, osaksi taskukirjoista
puhtaaksi-kirjoitettuja mietteitä.

Kaikesta, minkä hän pani paperille sekä otteina toisten ajatuksista
että ominaan, valmisti hän tarkan aakkosellisen nimi- ja asialuettelon.
Mainittakoon tässä vaan hänen omistaan muutamia päärubriikkeja:
Siveellisistä ja käytöllisistä aatteista. -- Etiikasta. -- Totuudesta.
-- Lainmukaisuudesta ja mekanismista. -- Uskontokysymyksiä. -- Yleistä
filosofiaa. -- Yleistä psykologiaa. -- Tajunnasta. -- Vapaudesta. --
Kansallisuudesta.

Kokoontuneet ainekset ovat siis verrattain hyvin järjestetyt ja
olisivat ne helposti kokonaisuudeksi koottavissa sen, joka tahtoisi
ottaa tuon vaivakseen. Ainakin olisi niiden avulla saatavissa valaiseva
esitys siitä, mitä Soldan ajatteli, mikä oli hänen filosoofinen
kantansa ja miten hän aikain kuluessa oli tämän kantansa, lopullisen ja
järkähtämättömän maailmankatsantonsa saavuttanut. Se olisi filosoofista
vakaumusta hakevan psykologiaa, palanen filosofian sisäistä historiaa,
meille sitä läheisempää, kun se johtaa pois siitä filosoofisesta
kannasta, joka meillä lähes puolen vuosisataa oli kaiken ajattelemisen
ja tästä ajattelemisesta johtuvan kansallisen kehityksen pohjana --
pois vanhoista Hegeliläis-Snellmannilaisista ihanteista uusiin
Herbartilais-Soldanisiin.

Soldanin filosoofisen pesän selvittämistä helpoittaisivat vielä ne
programmit joita hän laati aikomaansa suurta teosta ja sen eri osia
varten. Tämä teos alkoi häämöttää hänelle jo Ruotsissa ja näyttää yhä
selvinneen Ameriikassa. V. 1869 sanoo hän olevansa niin selvillä
lempiaatteistaan, ett'ei olisi muuta jälellä kuin niiden kokoaminen ja
järjestäminen.

"Minä tahtoisin kirjoittaa teoksen, kooltaan kohtalaisen ja
käsittelemiltään aiheilta niin intressantin, että se luettaisiin. Sen
tulisi siis olla helppotajuisen sen sanan paremmassa merkityksessä. Se
lepäisi kauttaaltaan _tieteellisellä pohjalla_ siten, että siinä olisi
hyväksi käytetty _tulokset uudemmista tutkimuksista_ luonnontieteissä,
kielitieteessä, psykologiassa, etnologiassa j.n.e."

"Teos tulisi lyhyissä, selvissä pykälissä, hyvin luokitettuna ja
keskitettynä, esittämään nämä tulokset."

"Sen _päätarkoituksena_ tulisi olemaan säälimätön, mutta tyyni taistelu
_taikauskoa_ vastaan sen tuhansissa eri muodoissa."

"Se traditsioni, jota meihin on lapsuudesta saakka ammennettu, sisältää
äärettömän määrän taikauskoa, johon vaan muutamia totuuden murusia on
kätketty: jo peruskäsitteemme ajasta ja paikasta ovat vääristetyt ja
sekoitetut. Me katsomme maailmaa äärelliseksi esineeksi 'kansi päällä
ja Jumala kannen päällä'. Me uskomme, että aika on vaan noin
kuusituhatta vuotta vanha. Me uskomme vielä, että _usko_ on samaa kuin
_totuus_. Me uskomme, että Jumala on lahjoittanut ihmiselle kielen,
tavat ja siveyden täysin valmiina, että _uskonto_ on samaa kuin
_kristinusko_, -- että kuolemattomuus on sielujen vaellusta; uskomme
hyvin laajalti Hegelin ja Snellmanin mukaan, että oikeata on se, mikä
on _pysyväistä_, että kaikki se, mikä on, on järkevää."

Hänen tarkoituksensa olisi sentähden kirjoittaa teos seuraavan ohjelman
mukaan.

"I:n osa käsitteleisi orienteerauksen avaruudessa: 1) W. Herschelin
teleskoopin avulla tehdyt tutkimukset ja saavutetut tulokset
tähtisysteemistämme, nebuloosista, yleensä etäisistä maailmoista. 2)
Aurinkokunta kuvineen taivaankappalten verrannollisesta suuruudesta ja
välimatkoista. 3) Maa, katsaus sen pinnalla vallinneeseen viimeiseen
maan ja veden jakoon; sen eri geoloogiset aikakaudet aina
historialliseen aikaan saakka."

"II:n osa: olisi orienteeraus ajassa: 1) ihmissuvun ikä, 2) sen
esihistoriallinen kausi (porokausi, mammutti), 3) historiallinen kausi
(kivikausi, pronssikausi, paalurakennukset)."

"III:s osa: Ihminen kansojen edustamana: 1) heimot, kansat, rodut, 2)
sivistyksen jakauminen ajassa ja paikassa, kulttuurin päävirrat, 3)
etnograafinen yleissilmäys, 4) luonnonkansain tila tätänykyä ja
muinaisina aikoina."

"IV:s osa: Katsaus sielun elämään 1) erityisine kohtineen
sielutieteestä, tajunnasta, järjestä, käsitteistä, aatteista. 2)
Kansallispsykoloogisia mietteitä kielen, tapojen y.m. synnystä."

"V:s osa: Uskontotutkimuksia: 1) eri kansain uskonnollisia aatteita,
2) fetishismi, 3) eläinten-palvelus, 4) tähtien-palvelus,
5) tulen-palvelus, 6) Brahman oppi, 7) Budhan oppi, 8) Zoroasterin
oppi, 9) Muhamedin oppi 10) Kristinoppi."

"VI:s osa: Uskonnon teoria: 1) sen olento, 2) aatteet, 3) uskonnollinen
ja tieteellinen tieto, 4) uskonto ja moraali."

"VII:s osa: Taikauskon huono vaikutus, 1) mythien synty, 2)
ylösnousemusaate."

Tätä laajaa ohjelmaa Soldan aikain kuluessa supisteli, ja samalla kun
se puristui kokoon, syventyi sen sisältö tieteellisemmäksi. Hänen
tutkimustensa pääesineiksi, joista hän muita enemmän kirjoitti, tulivat
etupäässä _uskontokysymys, psykologia_, ja Herbartin filosofiaan
perustuva ja Hegeliä vastustava _siveysoppi_. Tämän viimeisen kanssa
hänelle läheisessä yhteydessä oleva kysymys _patriotismista ja
kansallisuusaatteesta_ oli hänen viimeisten elinvuosiensa tärkeimpiä
tutkimusaiheita.

Mutta, niinkuin sanottu, painokuntoon ei hän näistä mitään saanut,
Ainoa filosoofinen kirjoitus, jonka hän julkaisi, oli Finsk
Tidskriftissä v. 1877 ollut kirjoitussarja "_Herbart och Rein_,
lekmannabetraktelser ur realistisk synpunkt." Kirjoitus oli oikeastaan
arvostelua Reinin "Psykologiasta", mutta laajeni siitä esitelmäksi
tahdon vapaudesta Herbartin käsityksen mukaan, jonka hänen mielestään
Rein oli väärin ymmärtänyt.

Kun tarkempi selonteko tästä filosofian pulmallisimpia kysymyksiä
käsittelevästä kirjoituksesta ei voi tulla tässä kysymykseen,
mainittakoon vaan, mitä tekijä itse sillä sanoo tarkoittaneensa. Vaikka
se näennäisesti koskikin vaan kysymystä tahdon vapaudesta, oli siinä
kuitenkin hänen mielestään itse asiassa kysymys absolutisen idealismin
elämästä ja kuolemasta, "joka on suvainnut naamioituna sukeltaa esiin
Reinin uudessa psykologiassa. On siis lopultakin kysymys koko tuosta
ilkeästä elukasta, joka on kulkenut kintereillämme vuosikymmeniä ja
uhannut niellä kitaansa maan rauhan ja todellisen onnen." -- "Sen piti
tapahtua nyt tai ei koskaan ja niin tapahtui se nyt -- ja muuan
mynttimestari mikä lie on nyt uskaltanut käydä yliopiston psykologian
kimppuun. -- Mutta iloinen siitä olen, tavattoman iloinen. Tuntuu kuin
olisin tullut maanalaisesta vankeudesta päivän valoon ja raittiiseen
ilmaan."

Tyydytys, jota tekijä tunsi, vaihtui kuitenkin vähitellen
pettymykseksi. Hän oli toivonut, että professori Granfelt ja ennen
kaikkia professori Rein ryhtyisivät väittelyyn ja että hän yhäkin saisi
selvittää kantaansa. Mutta ei kumpikaan heistä tarttunut kynään,
jälkimmäinen kai siitä syystä, että Soldanin todistelu lienee ainakin
osaksi järkyttänyt hänen kantaansa. Suuremmasta yleisöstä tuskin oli
monta, jotka olivat huomanneet kirjoituksen. "Täällä eletään
sellaisessa Grönlannissa, ett'en ole vielä tavannut yhtä ainoata joka
olisi lukenut sen", valittaa Soldan sen jälkeen kun kirjoitus oli
ilmestynyt. Ett'ei se kuitenkaan jäänyt kokonaan huomaamatta, ilmenee
niistä sanoista joita Helsingfors Dagbladissa hänelle omistettiin hänen
kuoltuaan: "Varmaankin muistavat vielä monet, millä hämmästyksellä
luimme hänen totisen ja tarkkaan mietityn kirjoituksensa 'Herbart och
Rein', joka osoitti, että maassamme oli filosofian ongelmallisiin
kysymyksiin perehtynyt mies, josta ei kenelläkään ollut edes
aavistustakaan. Sen jälkeen oli hänellä ilo nähdä ainakin muutamain
oppilaiden seuraavan hänen jälkiään." Yksi näitä oppilaita oli nykyinen
kasvatustieteen professori Waldemar Ruin, jonka filosoofisia opinnoita
Soldan johti ja josta hänellä -- siihen saakka henkisenä erakkona
eläneellä -- oli suurta iloa vanhoilla päivillään. Herbart och Rein oli
siis sittenkin tavallaan merkkitapaus kotimaisen filosofiamme
historiassa. Sen kautta astui uusi ennen kaikille tuntematon ajattelija
esiin kauvas tähtäävällä tarkoituksella osoittaa vääräksi siihen aikaan
meilläkin yksivaltiaassa asemassa oleva Hegelin absolutinen idealismi
ja asettaa sijaan toinen meillä tuntematon suunta, Herbartin realismi.

Vilpitöntä tyydytystä tuotti Soldanille se ystävällinen ja ymmärtävä
arvostelu, jonka hän sai kirjoituksestaan Viktor Rydbergiltä. "Olen
lukenut kirjoituksesi ilolla sekä mietteittesi selvyyden että niiden
perusteellisuuden tähden", -- kirjoittaa Rydberg syyskuussa 1878. --
"Mahdollista on, ett'et saa vastausta itse ydinkohtaan nähden; mutta
jos niin käy, niin voit olla vakuutettu siitä, että se on seuraus
todistelusi kumoamattomuudesta. Erittäinkin olet vakuuttavalla tavalla
osoittanut ei ainoastaan, mitä laatua Herbartin determinismi on -- jota
tähän suureen filosofiin perehtymättömät ovat usein väärin selittäneet,
vaan myöskin, miten välttämätön tälläinen determinismi on todellisen
vapauskäsitteen pelastamiselle. -- -- Et saa missään tapauksessa antaa
alakuloisuutesi luulotella itseäsi, että se, mitä olet sanonut ja
ajatellut, on ajateltu ja sanottu turhaan. Joskaan et ole välittömästi
kääntänyt vastustajaasi, on kuitenkin luultavaa, että hänellä on ollut
jotakin hyötyä siitä, mitä olet asian valaisemiseksi esiintuonut ja
että hän vastedes ottaa tarkempaa selkoa Herbartista, ennenkun häntä
arvostelee; ja mahdollista myös, että itse perusajatuksesi, niinkuin ne
ovat esitetyt, tekevät häneen jotain vaikutusta. Mutta paitse häntä
onhan aikakauskirjalla monta muuta lukijaa, ja kuka tietää, eikö voi
niin tapahtua, että joku tuleva professori Helsingissä, Upsalassa tai
Lundissa on sanova, että hän nuoruudessaan sai sinulta ensimmäiset
huomautuksensa mestaristaan Herbartista? Niin tavallisesti tapahtuu.
Terveet siemenet, joita järkevä tarkoitus kylvää, putoavat tuulen
kulettamina itämiselleen sopivaan maahan, vaikkakin osa lankeisi
kalliolle ja osa ohdakkeiden sekaan. -- -- Ajatellessasi niitä
näköaloja, joita sinulle on avaunut aatteiden maailmaan, ja sitä
kaunista vaikutusalaa, joka sinulla on maasi palveluksessa, et voi
sanoa, että elämäsi raha ei olisi kauniisti leimattu, vaikkakin
ruumiilliset kärsimykset hiukan sen reunoja nakertavat. Toivon, että
nämä kärsimyksesi vähenevät ja että sinä paljoa enemmän kuin tähän
saakka saat tilaisuutta työskennellä mielivainiollasi filosofian
alalla! Mitä sillä alalla voit saada aikaan ja kuinka harvinaisesti
sinussa yhtyvät ajatuksen syvyys ja sen selvyys, sen osoittaa juuri
esityksesi 'Herbart och Rein'."

Soldanin ruumiilliset kärsimykset lisääntyivät kuitenkin vuosi vuodelta
niin, ett'ei hän kyennyt enää aina virkaansakaan hoitamaan ja sitä
mukaa vähenivät toiveet tuon suuren teoksen tai jonkun sen osankaan
valmistumisesta. Tuon tuostakin virkoo hänen ajatusvoimansa ja hän
kirjoittaa päästyään selville jostain tärkeästä ydinkohdasta vihkonsa
reunaan iloisen huudahduksen: "heureka!" tai: "nyt sain sen!" Mutta yhä
useammin uskoo hän muistikirjainsa lehtisille, joiden kanssa hän
puhelee kuin ystävänsä kanssa, huolensa ja epätoivonsa. Maaliskuun 1
p:nä 1880 hän m.m. kirjoittaa: "Kas niin, nyt keksin oikean käänteen!
Se on jonain toisena aamuna vereksin voimin ja yhdellä silmäyksellä
läpitungettava. Oli kysymys perustavasta alkuesityksestä käytölliseen
filosofiaan mahdollisimman selvästi ja lyhyesti, voidakseni sitten
osoittaa sitä sekaannusta, joka vallitsee näissä käsitteissä. Oli taas
kysymys tuosta eetillisestä epäselvyydestä, ja sen lisäksi vielä
tiestä, joka saattaa pois tästä epäselvyydestä siveellisen tajunnan
kirkkaaseen päivänvaloon."

"Voi, kun olisi vielä voimia työskentelemään! Nyt näyttää minusta kuin
olisi asia päivän selvä minulle itselleni, mutta myöskin vaan minulle
itselleni! Vaan jos koetan pitää kiinni noista yhä harvemmin
ilmaantuvista ajatuslangoista, niin uupuvat siipeni pian ja päässäni
pimenee ja kamaloita mietteitä välkkyy mielessäni. Ja silloin jätän
minä -- niinkuin nytkin -- koko asian siinä toivossa että kohtalooni
tyytyminen on käyvä helpommaksi kuin se nyt on."

Ja kun hän näin huomaa ei enää itse voivansa luoda kokonaisuutta
kirjoituksistaan, alkaa hän etsiä toista, joka mahdollisesti haluaisi
ottaa sitä tehdäkseen. Hän ajattelee parasta ystäväänsä Hedlundia,
tekee jo v. 1870 erään kovemman sairauden aikana kirjallisen
testamenttinsa hänen hyväkseen. Ja v. 1873 käy hän palatessaan
kylpymatkalta Saksasta Gööteporissa tapaamassa Hedlundia ja Rydbergiä
sillä tarkoituksella, että saisi heille esittää suunnitelmansa ja lukea
joitain osia käsikirjoituksistaan. Hän viipyy useita päiviä Hedlundin
maatilalla Bjurslätissä, jossa myöskin Rydberg oleskeli lomahetkinään,
mutta ei saavuta tarkoitustaan. Tästä pettymyksestään on hän elokuun 4
p:nä kirjoittanut muistikirjaansa seuraavat alakuloiset sanat:

"Pelkään, ett'eivät Hedlund ja Rydberg enää voi pelastaa karille
ajautuvaa, vanhaa alusta."

"He eivät voi sitä, sillä vanhuus, sairaus ja -- vastahakoinen kohtalo
ovat tehneet tehtävänsä."

"Ei Bjurslätin 'ilmakaan' enää voi puhaltaa minuun uutta henkeä, sillä
ei itse Herrakaan, kaikkien aikain ja avaruuksien Herra, enää voi minua
auttaa!"

"Se on raskas hetki tämä, kun täytyy selvin ja varmoin sanoin tunnustaa
joutuneensa -- hylyksi!"

"Niin paljon filosofiaa olen minä kuitenkin viimeisten vuoksien
kuluessa onnistunut lastata laivaani, että tämä huudahdukseni ei ole
vaan pelkkä hätähuuto, tai epätoivon ilmaus."

"Olenhan jo tottunut siihen ajatukseen, että se hetki tulisi piankin
lyömään. No niin, mitäpä siis minun kohdallani merkitsee, tulkoonpa tuo
hetki hiukan ennemmin tai myöhemmin."

"Ikävältä kuitenkin tuntuu, että erityinen ja satunnainen
vastoinkäyminen piti kohdata minua juuri tällä hetkellä --
pahoinvoinnin ja mielenmasennuksen muodossa."

"Toivoin näet saavani ystävilleni täällä selittää kantani kysymyksissä,
jotka ovat sydämmelläni. Nyt se tuskin enää on onnistuva."

"Tarkoitukseni oli saada selville: onko Soldanissa todellakin mitään,
joka ansaitsee tulla talteen pannuksi, vai onko se vaan pelkkää
luulottelua?"

"On nyt kuusi tai seitsemän vuotta siitä kun sattuma sai aikaan
merkillisen murroksen sisällisessä elämässäni. Minulla oli jotain
harrastusta milt'ei kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta tämä
harrastus oli haihtuvaa ja pintapuolista. Oli minulla kumminkin aina
jonkunlaista filosoofista vakaumusta, mutta se oli sekin häilyvää ja
pintapuolista, sillä minä olin, vaikkakin dilettantin tavoin, pinttynyt
hegeliaani."

"Silloin sattui käteeni Lazaruksen kirjanen tapojen synnystä. Se oli
lähtökohtana uuteen ja vähitellen yhä yksinomaisempaan ja
keskittyvämpään harrastukseen: Herbartin filosofiaan."

"Jo oli kyllä nuoruuteni voima tiessään -- eikä sekään ollut koskaan
suuri. Mutta nuoruuden lämpö oli vielä tallella, ja tuosta mainitusta
tapauksesta kasvoi vähitellen uusi harrastus, niin, aukeni ainakin
omasta mielestäni aivan uusi sisäinen maailma."

"Kaiken tämän ohella olin minä selvillä siitä, että olin vaan
dilettantti. Roomassani ympäröi minua koneiden räminä ja kotini ei
ollut mikään -- Tusculum. Harvoin oli terveytenikään hyvä."

"Mutta totuuden aurinko paistoi kuitenkin sieluuni ja aika-ajoin
tapahtui, että ensimmäinen aamuhetki soi minulle ajatuksia. Ne olivat
tietysti yleensä kaikua opinnoistani, mutta tuntuivat minusta joskus
uusiltakin. Kaikissa tapauksissa olivat ne minun ajatuksiani, olkoonpa
sitten, että olivat alkuisin mistä tahansa, ja minä kirjoitin niitä
muistiin, usein pitkälläni, koska eivät voimani sallineet nousta ylös."

"Sellainen on nyt asema. En ilmaissut haluani saada vetää paperejani
esille saarnatakseni filosofiaa, vaan keskustellakseni perusajatuksista
siinä opissa, jonka olen hyväksynyt."

"Jos ette, ystäväni, hyväksy mielipiteitäni eräissä pääkohdissa, niin
on selvää, ett'en näiden kirjoituksieni kanssa sen enempää tahdo teitä
ikävystyttää."

Perinpohjaisempaa selkoa ei Soldan näy saaneen tehdä mielipiteistään.
Mutta arvattavasti ei kuitenkaan kehoituksia ystäväin puolelta
puuttunut, koska hän eräässä kirjeessä kohta tältä matkalta palattuaan
kirjoittaa Hedlundille: "Herää kummallisia kuvia mielessäni, kun
ajattelen viimeistä yhdessä oloamme -- tuota niin merkillistä
epäsivuista kolmiota (Rydberg, Hedlund, Meijerberg), jossa minä olin
tylsänä kulmana siihen kuuluvine kapeine jalkoineen. Ja kuitenkin kävin
minä vähemmän alakuloiseksi kuin tavallista. Päinvastoin -- minusta
näyttää kuin olisin minä Ruotsissa saanut uusia herätyksiä ja uutta
luottamusta itseeni."

Kun Hedlund myöhemmin tarjoutuu poikansa Torstenin uudessa
kirjapainossa painattamaan Soldanin psykologian tai propedeutikan,
vastaa tämä siihen: "En tahdo kieltää, että olen ajatellut
mahdollisuutta saada jonkun osan teoksestani painetuksi Torstenin luona
-- jos vaan olisi käsikirjoitusta, jopa olen kuvitellut sitäkin, että
uusi laitos soisi minulle, mitä ei mikään muu laitos maailmassa voi,
nimittäin tuulahduksen myötätuntoisuutta. -- Mutta mitäpä sanoisin
filosoofisista harrastuksistani? Pää ja sydän ovat halkeamaisillaan
kuin liika täydet kapsäkit -- jotka ovat tehdyt huonosta nahkasta.
Vielä kerran sanon sinulle: jos sinä olisit täällä tai minä
läheisyydessäsi, ei toden totta olisi käynyt niinkuin nyt on käynyt.
Sinä tunnet laulun erämaan kuoritusta puusta. -- Enkä voi minä muuta
kuin kirota sitä kohtaloa, joka piti minua kiedottuna idealismin
savupilveen elämäni syysmyöhään saakka. -- Nyt katson minä kaikki jo
kadotetuksi."

Muutamia vuosia myöhemmin, v. 1879, kirjoittaa hän Rydbergille
vastaukseksi hänen ystävälliseen kirjeeseensä kirjoituksen "Herbart och
Rein" johdosta: "Kirjeesi oli rakkaimpia mitä koskaan elämässäni olen
saanut. Se oli myöskin, jos en ota lukuun paria lahjakkaan nuorukaisen
ujoa hyväksymistä, ainoa arvoa ansaitseva osanoton ilmaus, joka tässä
sydämmeni asiassa on tullut osakseni. Ja kuitenkin vaikenin kuin muuri.
Sinä ymmärrät ilman sen pitempiä selityksiä, että se merkitsee pitkälle
kehittynyttä alakuloisuutta eikä mitään muuta. -- -- Tuo pitkällinen,
kiusallinen asema, kun sydän täynnä aatteellisia harrastuksia päivä
päivältä ja vuosi vuodelta täytyy kulkea aineellisen toimeentulon tietä
ja kun täytyy olla erillään kaikesta elähyttävästä seurasta ja
osanotosta siinä, millä on minulle jotain korkeampaa merkitystä; kaikki
tämä vaikuttaa kovin herpaisevasti koko henkiseen olentooni ja
toimintaani."

"Niin, sinä olit onnen lemmikki, joka sait elää kauniin osan tästä
elämästä hyvän ystävämme Hedlundin perhepiirissä. Olen kerran hänelle
maininnut, että koko elämäni olisi saanut toisen ja varmaankin paremman
suunnan, jos minulla olisi ollut tekemistä yhdenkään hänenlaisensa
ystävällisen ja uskollisen ihmisen kanssa. Ja minä olen yhäkin vielä
sitä mieltä."

V. 1882 erään ankaran taudin jälkeen ottaa Soldan vielä kerran puheeksi
teoksensa ja kirjoittaa konseptin kirjeeseen, joka oli osoitettu
ystävälleni runoilijalle idealistille:

"Kauvan olen toivonut -- mutta turhaan! Nyt alkavat voimat väsähtyä,
elämä paeta, ja raskasta, kovin raskasta on poistua täysin, mutta
kohtalon kädellä lukituin sydämin."

"Sinun käsiisi, ystävän käsiin, joka minut ymmärtää, tahdon minä laskea
nämä eloni syksymyöhällä poimimani hajalehdet. Sinä ehkä voit tavalla
tai toisella suojella niitä siltä kylmältä viimalta, joka uhkaa ne
uudelleen hajoittaa."

"Ne ovat muodon kahleet, jotka nyt minua painavat. Tahdon sen vuoksi
kääntyä sellaisen runouden suurmestarin puoleen kuin sinä olet."

Kirjettä ja niitä seuraamaan aiottuja käsikirjoituksia ei lähetetty
perille. Ja filosoofisella tyyneydellä tyytyi filosoofi vähitellen
kohtaloonsa. Eräässä muistiinpanossa puolitoista kuukautta ennen
kuolemaansa heittää hän tyynet jäähyvästit elämänsä ihanalle unelmalle.
Antaen vielä viimeisen kerran haaveittensa ja toiveittensa kulkea
ohitsensa, sanoo hän:

"Vaan kuinka kävikään, niin kasaantuivat vaan paperini eikä aijotusta
järjestämisestä ja kokonaisuudesta mitään tullut. Henkiset voimani
olivat liian heikot voidakseen yhteen henkilöön yhdistää virkamiestä ja
kirjailijaa. -- -- Pahin viholliseni oli hajaannus ja epäsäännöllisyys.
Minulla oli aina jotain toimitettavaa viran puolesta, ei ainoastaan
rahapajassa, vaan myös Suomen Pankille, Teollisuusjohtokunnalle y.m.s.
Summa se: siitä ei mitään lähtenyt! ja se, joka on minua voimiltaan
etevämpi, lisätköön kernaasti: _ex nihilo nihil fit_."

"Mutta sen saanen kuitenkin lisätä: puhtaampaa ja lämpimämpää
harrastusta totuuden asiaan niissä kysymyksissä, joita muistiinpanoni
ja tutkimukseni koskivat kuin mikä minua näinä 20 vuotena elähytti, en
tarvitse toivottaa kenellekään niistä, jotka vast'edes ehkä tulevat
vaeltamaan siihen suuntaan, mihin nämä hyvän tahtoni työt viittaavat."

"Yksi hyöty näistä papereistani voisi ehkä vielä olla sille, joka
tahtoisi tutustua niihin totisesta hartaudesta filosofiaa kohtaan s.o.
_tulevaisuuden filosofiaa_, johon Herbartin realismi on avannut
suuremmoisia näköaloja, nimittäin seuraava:"

"Nämä hajalehteni ja vihkoni sisältävät melkoisen määrän käännöksiä
saksalaisten kirjailijain teoksista, mutta on niissä koko joukko hyviä
otteita Thilelta, Volkmannilta, Zimmermannilta, Lazarukselta, Waitzilta
y.m."

"Vahinko -- kuinka helposti olisin voinut ruotsintaa ainakin näytteitä
Herbartin omista teoksista!"

"Mutta sinne se meni!"



18.

Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista.


_Uskonnon synty. -- Uskonto ja siveellisyys. -- Onnellisuuden oppi. --
Sielun kuolemattomuus. -- Siveys-oppi ja sen sovittaminen omaan
elämään_.

Sinne se meni! -- elämän työ.

Ett'ei se nyt kuitenkaan olisi kokonaan hukkaan mennyt, sallittakoon
tämän kirjoittajan vielä lopuksi koettaa luoda edes jonkunlainen
käsitys Soldanin filosoofisesta kannasta ja maailmankatsannosta.
Tarpeellisia tietoja puuttuen en voi -- eikä sitä minulta
vaadittanekaan -- ajatellakaan täyttää sitä programmia, jonka Soldan
oli ajatellut teoksensa pohjaksi. En voi antaa edes mitään yhtenäistä
selontekoa hänen systeemistään. Olen vaan vaeltaessani hänen
ajatustensa puutarhassa poiminut oksan sieltä toisen täältä näytteeksi
siitä, mitä siellä löytyy. Tuon esille nämä näytteet, jotka
pääasiallisesti ovat valikoima hänen muodollisesti valmistuneimmista
esityksistään, osaksi siinäkin toivossa, että joku tällä alalla
taitavampi tarhuri on kerran kassaroiva pois kuivat oksat, kitkevä
rikkaruohot ja aukaseva käytävät, joita myöten hän ajatteli voivansa
päästä sen tieteen puun luo, minkä juurien lomitse hänen löytämänsä
ikuisen oikeuden ja muuttumattoman totuuden lähde pulppusi...

Niinkuin Soldanin kirjeet Ruotsista ja muistiinpanot Atlantilta ja
Ameriikasta osoittavat, oli uskontokysymys niitä kysymyksiä, jotka
eniten hänen mieltään kiinnittivät. Se oli ensimmäisiä, joista hän
ryhtyi kirjoittamaan Suomeen palattuaankin ja jonka ympärillä hänen
mietteensä alinomaa kiertelivät.

Lienee sentähden paikallaan alkaa tämä esitys hänen mietteistään
uskontokysymyksessä. Tässä niinkuin muissakin esityksissä tulen niin
paljon kuin mahdollista seuraamaan Soldanin alkuperäistä esitys- ja
kirjoitustapaa ja referaateissakin säilyttämään hänen omia sanojaan.

       *       *       *       *       *

_Uskonnon synty_.

Uskonto oli hänen ymmärtääkseen syntynyt vainajain palvelemisesta. Oli
kuollut esimerkiksi joku mahtava mies, joku johtaja, patriarkka vielä
luonnon kannalla elävässä heimossa. Kun henkeä yleensä ajateltiin
aistilliseksi, vaikkakin näkymättömäksi olennoksi -- joka jo unessa oli
ikäänkuin matkoilla -- niin heräsi helposti kysymys, minne tuo henki
oli joutunut, kun se kuoltua oli kokonaan kadonnut?

Mielikuvituksen ja järjen tekemien vertailujen avulla johduttiin
silloin päättelemään, ett'ei tuo mahtava, apua ja neuvoja aina antava
henkilö voinut olla kovinkaan kaukana. Hän on siinä missä hänen luunsa
lepäävät, jossain läheisyydessä. Hän voisi siis ehkä yhä edelleen
auttaa tai rangaista ja kun häntä palveltiin eläessä ja hänen tahtoaan
täytettiin ja tarpeitaan tyydytettiin, täytyi hänen yhä edelleen saada
osansa saaliista. Hän eli siinä, mihin hänet haudattiin tai missä
kuoli. Paikkaa ei tosin aina varmuudella tiedetty, mutta silloin
alettiin palvella jotain paikkaa tai esinettä, kiveä tai puuta, missä
hänen otaksuttiin olevan.

Mutta kun niin oli, niin oli selvää, että henget myöskin voitiin
ajatella ja ajateltiinkin kätkeytyneiksi niihin esineihin, joilla on
henki s.o. eläimiin. Siitä syntyi käsitys sielujen vaelluksesta, joka
niin runsaasti esiintyy alkukansain saduissa. Kaikissa vanhoissa
jumalaistaruissa vilisee muunnoksia s.o. sielu muutetaan ja muuttaa
itse itsensä olennosta toiseen.

Tämä kaikki ei vielä ole uskonnon ilmiö, vaan on kuitenkin sen
valmistusta, sen ensimmäistä sarastusta. Se on vaan _taikauskoa ja
tarua_.

Taikausko on syyperäisen yhteyden näkemistä siinä, missä sitä todella
ei ole olemassa: vainajat, esineissä asuvat henget ovat nyt syynä
kaikkeen, mikä tapahtuu.

Mutta vähitellen vaalenee kansan muistossa, sen tarustossa, kuolleiden
yksilöiden muisto. Mutta niistä syntyneet henget metsissä ja maissa,
vuorissa, puroissa ja järvissä elävät kansan uskossa. Toiset niistä
tulevat suuriksi ja mahtaviksi, toiset jäävät vähäpätöisiksi; toiset
ovat hyviä ja ystävällisiä ihmisille, toiset pahoja ja vihamielisiä.
Merkitsevimmät niistä saavat nimensäkin ja jäävät muistossa elämään.

Kun ne ovat jo alkujaan persoonallisia olennoita, niin sepittää
mielikuvitus niistä taruja. Ja kun ei ole olemassa mitään todellisuuden
pohjaa, koska nuo henget ovat vaan mielikuvituksen tuotteita -- niin
kehrää taru rihmansa analogiian ja symboolien rullille. Ja niin ovat
meillä valmiina tarut kuolleista ja kuitenkin yhä elävistä sankareista
ja hengistä. Ja ne ovat ne tarut, joita kutsutaan _jumalaistarustoksi_.

Se muodostaa kansain jaloimman ytimen, sillä siinä aatteet ja
aavistukset puhtaasti henkisestä ja jumalallisesta orastavat.

Mutta vielä ei meillä ole muuta kuin taikauskoa ja tarua -- vielä ei
meillä ole _uskontoa_.

Tulee sitten uusi vaikutin, uusi momentti lisää kehityksen kulkuun,
nimittäin _tunne_, tuo vaihteleva, ihmeellinen ja vaikeasti selitettävä
sieluntila, joka niinkuin tausta ja väritys sisältörikkaassa taulussa
seuraa melkein jokaista ajatuksen ja tahdon ilmausta. Ja tämä
mielentila ilmaisee usein niinkuin sumuisessa kokonaiskuvassa
kokonaisen ajatusjakson, jopa kokonaisen sarjan aatteita.

Ja tunteen tarttuessa tarujen kehitykseen alkaa _uskonnon ensimmäinen
sarastus_.

Syyperäinen ajatteleminen, refleksioni, vaikkakin se on, niinkuin on
nähty, kovin taikauskoista, ei kuitenkaan lakkaa koskettelemasta elämän
kaikkia suhteita. Luonnon kannalla olevan ihmisen ajatukset kiertelevät
alussa yksinomaan häntä itseään ja hänen omia aineellisia
harrastuksiaan, ja vaikka tunne tässä niinkuin ainakin on valmis
seuraamaan ajatusta, on kuitenkin kaikki mitä se kuvastaa ja mitä se
vaikuttaa, ainoastaan aistillista laatua.

Mutta vähitellen muuttuvat menot. Yksitoikkoinen elämä johtaa
määrättyihin _tapoihin_, ja kun on saavuttu sille asteelle, jossa
tietoisuus henkivainajain elämästä s.o. hengen itsenäisyydestä on selvä
ja vakaantunut ja kun näitä henkiä aletaan palvella, olkoonpa että tämä
palveleminen on kuinka yksinkertaista tahansa (niinkuin esim. että
nuija lasketaan ruumiin viereen, että vainaja saisi puolustautua petoja
vastaan), silloin on se tunne, joka seuraa tätä tekoa, tuo osanoton,
pelon, kiintymisen ja kiitollisuuden tunne, uskonnollinen tunne, ja
muodostaa yhdessä taikauskoisen käsityksen kanssa _uskonnon ensimmäisen
idun_.

Jo näillä elämänsä asteilla huomasi ihminen olevansa kiedottuna
moninaisiin suhteihin luonnon kanssa, joka, kun oli kysymys hänen
ainoasta harrastuksestaan, henkensä elättämisestä, milloin tuli
ystävällisesti häntä vastaan, milloin taas vihamielisesti pakoitti
hänet vaivoihin, kärsimyksiin ja myöskin ennenaikaiseen häviöön.

Niinpiankun metsät ja vedet kerran olivat näin kansoitetut, seurasi
siitä itsestään, että näitä sen asukkaita hyvää ja pahaa vaikuttavina
henkinä oli hyvitettävä. Ja kaikki, mikä tiettiin olevan eläville
mieluista, otaksuttiin olevan sitä myöskin vainajille.

Ja siitä alkaa luonnon henkien palveleminen. Heille kannetaan uhreja,
mairittelua (kiitosta ja ylistystä), lupauksia ja rukouksia. Tunne,
joka ajaa osoittamaan vainajille kiintymystä, alamaisuutta, on
uskonnollista tunnetta. Ja tätä uskonnollista tunnetta seuraava
palvelus on -- _uskonnon alku_.

Tästä alusta, näistä monista jumaliksi muuttuneista vainajista kehittyi
sitten vähitellen yksi kansallisjumala, jollainen on esim. juutalaisten
_yksi_ ainoa jumala, joka sittemmin hajosi useampiin ja jonka henki
otti asuntonsa ihmisessä.

       *       *       *       *       *

_Uskonto ja siveellisyys_.

Uskontokysymyksestä siirtyy Soldan mietelmissään toiseen häntä
yhtä paljon huvittaneeseen kysymykseen, nimittäin _kysymykseen
siveellisyydestä_.

Sellaisena kuin hän käsitti uskonnon synnyn ja kehityksen, ei ihmisen
siveellisyydellä ja uskonnolla ollut alussa toistensa kanssa mitään
tekemistä. Jos tapain kehittyminen saisi kulkea omaa kulkuaan, johtaisi
se siveellisyyteen, kaikkein korkeimpaan ihanteelliseen humaniteettiin,
kaikkein korkeimpaan eetilliseen päämäärään, johon sivistynyt ihminen
voi kohota _ilman uskonto-ilmiön apua_, ilman semmoisenkin, jommoisena
se kautta vuosisatojen elää historiallisissa muodoissaan (kirkossa),
jos _vaan olisi mahdollista_ tapojen purjehtia ympäri kaikkialla esiin
pistävien uskonnollisten tunteiden.

Uskonto ja siveellisyys eivät alkujaan kuulu välttämättä yhteen, --
vaikkakin keinotekoinen kristillinen mielipide sitä tavallisesti
väittää. Mutta kun ihmissielu on yksinkertainen olento, ei se voi
samalla kertaa käsittää rajattoman mahtavaa ja vaikuttavaa henkeä ja
ajatella, että tällä voimalla ei olisi mitään vaikutusvaltaa ihmisen
siveellisiin suhteihin. Kun hänellä on hyviä ja pahoja jumalia ja
niillä on oikkunsa ja vaatimuksensa, täytyy hänenkin jo niiden vuoksi,
muodostella siveellistä elämäänsä. Sillä tavalla sekaantuu siveellisyys
uskontoon, mutta ei muodosta sen varsinaista sisältöä.

Sillä ei voi kieltää, että uskonnollisesta uskosta huolimatta ihmisten
kesken on olemassa hyvin paljon _epäsiveellisyyttä_. Sen, joka ei tahdo
ummistaa silmiään, tulee huomata, että on tekoja, jotka ovat
_suoranaisia seurauksia uskonnosta_, jopa joskus sen antamia
määräyksiäkin, ja jotka kuitenkin, ainakin kristillisen käsityskannan
mukaan, ovat puhtainta _epäsiveellisyyttä_, niinkuin esim. pakanain
ihmisuhrit, muhamettilaisten uskontonsa levittäminen miekan avulla ja
kristinuskon uskonvainot uskonnollisista syistä. Tähän väitetään, että
vainot olivat seurauksia _väärinkäsitetystä_ uskonnosta. Mutta minä
vastaan, että tämä väite itse on väärinkäsitystä ja käsitteiden
sekaannusta. Sillä minä en puhu uskonnosta teoriana, en siitä
_siveysopista_, joka aikain kuluessa on rakennettu alkuperäisten,
jalojen siveyskäskyjen pohjalle, vaan _uskonnosta kokonaisuudessaan_,
uskonnosta ihmishengen hyvin moninkertaisena ja monimutkaisena
ilmauksena. Ja silloin ei saa puhua yksinomaan opista, vaan myöskin
tunteesta ja tahdosta. Kysymys on siitä, mitä _uskonto_ merkitsee
ihmisen siveellisessä elämässä ja silloin puhumme me uskonnosta
yleensä, sekä pakanallisesta että kristillisestä. Vaan silloin ei saa
ajatella kristinuskoa kutistuneeksi joihinkuihin ihanteellisiin
opinkappaleihin, joita lausui sen perustaja ja jotka hän vahvisti
tahrattomalla elämällään ja sankarillisella kuolemallaan. Näitä
henkisen valon ihanteita vastaan ei meillä ole mitään muistuttamista.
Mutta nämä opit ja tämä yksityinen elämä eivät ole kristinusko. Ei voi
valitettavasti edes sanoa, että ne olisivat kristinuskon teoreettisen
opin _tarkoituksenakaan_. Sillä osaksi on kristinusko kehittymisensä
aikana, niin, jopa aivan alussaan, omaksunut kohtia, jotka olivat sille
vieraita: ei koskaan ole esim. Jeesus Natsarealainen sanonut tai
opettanut, että Isä, Jumala, Poika ja Pyhä Henki olisivat samalla
kertaa kolme eri persoonaa, ja osaksi taas on jo varhain ja sitten yhä
edelleen alkuperäistä oppia ainakin osaksi väärin käsitetty tai väärin
selitetty. Se selviää jo satain erilaisten oppien olemassa olosta,
jotka osittain hyvinkin suuressa määrin ovat _ristiriidassa_. --
Jossain täytyy siis olla erehdyksiä, sillä kaikki tahtovat ne olla
_kristinoppia_.

Siveellisillä aatteilla on siis omat juurensa aivan toisella taholla
historiassa, nimittäin yhteiskuntaelämän luomissa _tavoissa_.
Vastustajamme kyllä tulevat väittämään vääräksi, että tapain kehitys on
vaan uskonnon paralelli eikä yksi sen haaroja, mutta se on seurauksena
lyhytnäköisyydestä ja puuttuvasta historiallisten tosi-asiain
tutkimuksesta ja punnitsemisesta. Tämä tutkimus päinvastoin eittämättä
osoittaa, että uskonto alkuasteillaan on aivan erityinen asia, joka ei
mitenkään tee ihmistä siveellisemmäksi ja että sivistyksen johonkin
määrin kypsyessä ero uskonnon sisällön ja siveellisyyden välillä käy
yhä suuremmaksi.

Ainoastaan väliasteilla on kaikissa järjestelmäksi muodostuneissa
uskonnoissa, olkootpa ne sitten pakanallisia tai kristillisiä, tämä
yhteys olemassa, joka siis kyllä on _faktillinen_ ja historiallinen,
mutta ei, siveyden oman olennon mukaan, _välttämätön_.

Niin voi uskontokin, käsitettynä yleisessä merkityksessään, olla
alemmille sivistysmuodoille todellinen tarve, mutta edistyneemmillä
asteilla usein luonnoton ja pakollinen rasitus. Siveellisen kehityksen
korkeammilla asteilla jää siveellinen tunne pysymään, vaikkakin usko
jumaliin ja koko uskonnollinen käsitys vaalenee tai pukeutuu uusiin
muotoihin. _Korkeamman siveellisyyden_ toteutuminen historiassa odottaa
juuri tätä vapautumista uskonnollisuudesta sanan _tavallisessa_
merkityksessä, siinä nimittäin, että ihmisen muka pitää harrastaa
hyveitä jumalanpelosta ja _palkinnon_ toivossa, iankaikkisen elämän
toivossa tämän maallisen elämän jälkeen.

Juuri tämä kehno eudemonismiin s.o. onnellisuuden oppiin perustuva
moraali, joka vaivaa myöskin tähänastista jalointa historiallista
uskontoa, kristinuskoa, todistaa, että siveellisyys, joskin se vaatii
uskonnon suojelusta, _ei kuitenkaan ole sen työtä_.

       *       *       *       *       *

_Onnellisuuden oppi_.

Kun oikein ajattelen, niin on se kauhea asia tuo eudemonismi! Se on
juuri se, joka lopulta katkaisee kärjen ihmisen siveelliseltä
arvostelukyvyltä.

Elämän äärimmäinen tarkoitus on epäilemättä siveellinen täydellisyys.
Mutta mitä on siis tämä siveellinen täydellisyys, missä se ilmasekse?

Ensiksikin vaaditaan siihen täydellinen tunnollisuus eli omantunnon
mukaisuus ajatuksissa, sanoissa ja töissä s.o. tahdon vapautuminen
kaikista itsekkäistä laskuista. Kunnon miehen tulee, jos omatunto sitä
käskee, ilman epäilystä tyhjentää katkeruuden malja ja mennä tuleen
laskematta, mitä siitä on seuraava. Mutta omantunnon vaikuttimiin
sisältyvät kaikki siveellisten aatteiden korkeimmat käskyt, jos ne vaan
ilman keskinäistä ristiriitaa voivat toteutua. Paitse tahdon
vapautumista syrjävaikuttimista kuuluu niihin siveellisen tahdon
mahdollisimmasti perinpohjaisin ja laajaperäisin täytäntöönpano, sen
täydellisyys, siihen kuuluu vielä hyväntahtoisuus, kohtuus ja oikeus,
jotka kaikki ovat toteutettavat itsensä vuoksi ilman mitään itsekkäitä
sivutarkoituksia ja joita paitse siveellisyyden ihannetta ei voi
ajatella. Ei siis sanalla sanoen saa etsiä vaikuttimiaan miltään muulta
taholta kuin tahdon omasta sisällöstä.

Mutta nyt on onnellisuus se, mitä ihmiset vaistomaisesti hakevat
elämässään. Ja tämä onnellisuuden hakeminen tapahtuu sellaisella
taukoamattomalla innolla, että se on ainoana vaikuttimena ihmiskunnan
koko pyrkimiseen.

Onnellisuuden halveksimista elämän siveellisissä taisteluissa on
kuitenkin jotenkin usein tavattu historiassa. Tyhjentäessään
lainkuuliaisuudesta myrkkypikarin näytti Sokrates siitä iäti
muistettavan esimerkin. Myöskin meidän kunnianarvoinen tohtori Martti
Luther teki psykoloogisesti katsottuna samoin, kun hän matkalla
Wormsiin ilmoitti tahtovansa mennä sinne, vaikka siellä olisikin niin
monta pirua kuin tiilikiveä katoilla. Luther nimittäin uskoi piruihin
ja hänen sanainsa tarkoitus oli se, että kun on oikeutta tehtävä, niin
ei saa ajatella onneaan. Se siis ei ole onneaan kuin sellaiset miehet
hakevat niinä hetkinä, jolloin he tällä tavalla toimivat. Heitä johtaa
_eetillinen tunne_, puhdas ja oikea itsessään, mutta joka sen lisäksi
on kehittynyt yhä useammin ja useammin harjoitettujen jalojen tekojen
kautta. Nämä miehet, he tyhjentävät katkeruuden maljan, he antavat
polttaa ja ristiinnaulita itsensä, he toimivat vähääkään välittämättä
siitä, mitä on jälestä tuleva. Ajatelkaamme vaan lähemmin kuinka
surkeana esiintyisikään suuri Luther edessämme, jos meidän pitäisi
ajatella hänen seisoessaan siinä keisarin ja valtakunnan mahtavien
edessä, sanoneen itselleen: "totta on, että jos en nyt taivu, niin nuo
munkit ja Paavilaiset polttavat minut elävältä; mutta olkoon menneeksi!
Rääkkäys ei voi kestää kaukaa. Mutta kun se kerran on ohitse, niin
tiedän minä, että silloin alkaa ijankaikkinen onnellisuus ja onhan se
kuitenkin jotain, jonka vuoksi kannattaa antaa hiukan kärventää
itseään. Siis: minä sanon kuin sanonkin keisarille: mielipidettäni ei
ole voitu järkähdyttää, peruuttaa en voi, tässä seison enkä voi muuta."
Kysyn nyt: olisiko Luther, jos hän silloin olisi epäillyt palkintoa
kuoleman jälkeen, osoittanut vähemmän rohkeutta ja lujuutta kuin mitä
hän osoitti?

Lutherin loppusanoja: "Jumala minua auttakoon, amen!" ei mielestäni voi
muuten käsittää kuin niin, että hän yleensä aina ja kaikissa
tilaisuuksissa oli valmis uskomaan itsensä Jumalan haltuun. Hän lienee
jotenkin selvästi käsittänyt, että vaaraton ei hänen asemansa ollut ja
varmaankin väikkyi hänen mielessään hämärä ajatus ruumiillisista
kivuista, joka jokaisessa kristityssä aivan vaistomaisestikin pusertaa
huokauksen Jumalan tykö. Mutta nuo sanat tekevät syvän vaikutuksen
vieläkin syvemmäksi. Sillä ne todistavat tietämättään siitä, että se
ääni hänen sisässään, joka oikeastaan ajaa häntä eteenpäin, on juuri
Jumalan ääni, on niin sanoaksemme välittömästi. Se on jumalallinen
tunne puhtaudessaan -- on sen ihanne!

Ja tätä ihannetta ei mikään teoria, olkoon se väärä tai oikea, voi
saada häviämään. Sen olemassaolo on absoluutinen s.o. kaikkialla
läsnäoleva, ja mahtava aina täydelliseen kukistamattomuuteen saakka,
eli niinkuin sitä sanotaan kaikkivaltiuteen saakka.

Asia ei muutu, jos jätämme nuo suuret ihmiset syrjään ja tarkastelemme
sitä jokapäiväisyyden valossa. Niin, minä uskon, että ilmiöt
jokapäiväisessä elämässä vielä paremmin selittävät meille asiain
oikeata yhteyttä.

Mikä merkitys onkaan uskolla iankaikkiseen elämään jokapäiväisissä
toimissamme? Jos tarkastelemme pikku tapahtumia ympärillämme, niin emme
koskaan näe ainoankaan ihmisen pysähtyvän miettimään elämän totisia
kysymyksiä. Kun kerran on jotain toimitettava, niin ajattelemme toden
totta kaikkea muuta kuin moraalisia vaikuttimia. Me toimimme
tottumuksesta, ehkä myöskin usein periaatteiden mukaan. Mutta silloin
huomaamme, että kaikki nämä pikku askeleemme ovat jo niin yhtyneet
toimintatapoihimme, ett'ei niitä tarvitse herättää eloon
tietoisuudessamme vaikutuksen aikaansaamista varten; mutta
tottumuksesta tehty teko ei ole harkinnan mukaan tehty teko. Jos joku
määrätty teko suoritetaan niinkuin sanotaan ajattelemattomasti, niin
etsitään siinä ainoastaan sitä mielihyvän tunnetta, joka sisältyy
totuttujen tekojen mukavaan suorittamiseen. Mutta jos taas näyttäisi
paljoa mukavammalta olla täyttämättä siveellistä velvollisuutta,
silloin tulee toinen vaikutin lisäksi ja ohjaa jatkuvan toiminnan
oikeaan. Mutta ei tässäkään tapauksessa pelko onnellisuuden
menettämisestä määrää toimintaa, vaan tekee sen tunne meidän
sisässämme, joka hetikohta ilmaisee, että tuo on hyvää ja tämä pahaa.
Tämä tunne on siveellinen tuomio, se on omantunnon tuomio. Vasta sitten
kun ryhdymme filosofeeraamaan tai ehkä oikeammin teologiseeraamaan
(teologia ei ole muuta kuin huonoa filosofiaa), matelevat ne esiin
kaikki nuo tyhmät vaikuttimet palkinnoista ja rangaistuksista, joita
meidän velvollisuus sitten on uskoa.

Tuossa uskossa ei kyllä itsessään ole mitään pahaa. Mutta paha syntyy
siitä, että tämä usko periaatteeltaan on väärä eikä anna mitään johtoa
kysymyksessä hyvästä ja pahasta. Mutta periaatteena ja sen lisäksi
vakaumukseksi muuttuneena periaatteena karkoittaa se pois toisen
periaatteen, joka on oikea ja joka voi olla tarpeellisena osviittana.
Se, niinkuin jo on sanottu, katkasee kärjen itsestään orastavalta
siveelliseltä tunteelta. Se on suuremmoista itsensä pettämistä. Kaikki
yleensä ja jokainen erikseen, jotka luulevat, että se on korkein
onnellisuus semmoisenaan, joka ajaa ihmisiä siveellisesti hyviin
tekoihin, pettävät itsensä auttamattomasti. Onnellisuuteen pyrkiminen
ei ole muuta kuin aistillisten halujen, miellyttävien tunteiden,
sanalla sanoen itsekkäisyyden tyydyttämistä. Mutta vaikuttimet ovat
samat myöskin huonoihin tekoihin. Täytyykö siis vastustaa
siveellisyyttä siveellisyydellä? Ja kuinka käy silloin ristiriitain
ilmaantuessa? Jos minä esim. pienen petoksen avulla voin saada
voiton noissa suurissa arpajaisissa? Teenkö sen? Se on kysymys
onnellisuudesta, joka lopulta ratkaisee!

Mutta jos ei saa olla onnellisuus, joka ratkaisee kysymyksen
siveellisesti hyvän ja pahan välillä, mikä se sitten on? Mistä me
sitten tiedämme mikä on hyvää ja pahaa? Voidaksemme tahtoa hyvää ja
inhota pahaa, täytyy meidän tavalla tai toisella päästä tietoon erosta
niiden välillä. Missä on sillä alkunsa?

Siinä on se suuri arvoitus, jonka ratkaiseminen on etiikan suurin
tehtävä. Ratkaisun on antanut Herbart Kantin valmistamalla tiellä eikä
saavutettua tulosta voida maailmassa enää koskaan hävittää -- mitä
ponnistuksia onnellisuuden opin puolustajat sitä varten tehnevätkin.

Se on siveellisen ratkaisukykymme _alkuperä_, joka on tässä
salaperäisintä. Se on synnyttänyt kaikellaisia rohkeita kuvitteluja
jostain mystillisestä korkeammasta voimasta, jonka pitäisi olla
_synnynnäinen_ ihmisessä ja asua hänen sydämmessään. Puhutaan kyllä
paljon Jumalan äänestä ihmisessä, mutta se on vaan kuvaannollinen
puheenparsi, joka ei mitään selitä. Ja kuitenkin on varmaa, että
ihminen oppii erottamaan hyvän ja pahan ja tekemään sen sitä
suuremmalla varmuudella ja hienoudella kuta korkeammalle hänen
siveellinen kasvatuksensa ulottuu. Suotuisissa ulkonaisissa ja
sisällisissä oloissa voipi tämä arvostelukyky osoittaa mitä suurinta ja
nerokkainta edistystä yksilön tavallisesta ympäristöstä. Sitä
osoittavat jotkut yksityiset tapahtumat ihmiskunnan viljelyksen
historiassa.

Mutta juuri näissä ihmiselämän loistokohdissa voimme todellakin löytää
avaimen arvoitukseemme.

Luokaamme silmäys yhteen noista ihmeellisistä ilmiöistä taiteen
maailmassa, jotka ainakin uudempina aikoina eivät näy olevan ollenkaan
harvinaisia. Ihmisen sielussa on ala, jonka rajat ovat aivan lähellä
hyvän maailmaa. Se on _kauneuden_ maa. Tehkäämme sinne pieni retki ja
katselkaamme, emmekö sieltä löytäisi jotain viittausta siihen, miten
siellä asiat tapahtuvat. Sillä kauneuskin suopi ihmiselle puhdasta iloa
ja suopi sen täydellisesti epäämättömällä ja epäitsekkäällä tavalla,
kun ei meidän puoleltamme siihen tarvita mitään muuta ehtoa kuin
innostusta.

Katselkaamme vaan esim. tuota ihmeellistä näkyä, minkä nuori Mozart
tarjosi maailmalle, kun hän toisella vuodella ollessaan meni vanhemman
sisarensa pianon ääreen ja sisaren soittaessa haki käsiinsä sointuvat
intervallit. Hän harjoitti silloin kauneutta. Hän valitsi oikein ja
osasi, niinkuin kerrotaan, ihmeteltävällä varmuudella erottaa
musiikissa sen, mikä oli kaunista ja rumaa.

Epäilemättä tunsi hän itse mielihyvää tästä kauniista, niinkuin hänen
kuulijansakin. Ja vaikuttimena hänen valintaansa oli varmaankin juuri
tämä mielihyvä. Mutta kysymys ei nyt ensi sijassa ole tästä
vaikuttimesta, vaan tämän lapsen omistamasta mahdollisuudesta niin
valita s.o. erottaa kaunis rumasta. Sillä vasta mainittu vaikutin ja
valinta edellyttää jo kykyä erottaa kaunista rumasta, edellyttää tietoa
tästä erosta. Ja kysymys on nyt siitä, _mistä_ sai lapsi tämän tiedon?

Sanottakoon sitä vain kernaasti neroksi tai Jumalan lahjaksi tai
jumalalliseksi kipinäksi; mutta myönnettävä kuitenkin on, että tämä
Jumalan lahja oli juuri tuossa koko hänen rakenteestaan seuraavassa
kyvyssä tuntea ehdottomasti miellyttäviä tunteita, niinpiankun
intervallit olivat soinnukkaita ja päinvastoin. Tämä ehdoton ja
tahdoton tuomio kauniin ja ruman välillä on juuri arvoituksemme ei
ainoastaan silloin, kun on kysymys kauneudesta musiikissa, vaan myöskin
silloin, kun on kysymys siitä, mikä on kaunista s.o. mikä on hyvää
ihmisen teoissa.

No niin! Jälkimmäisessä tapauksessa on kyky ratkaista se, mitä sanomme
eetilliseksi arvosteluksi. Tämä arvostelu on kyllä ilmaus siveellisen
mielihyvän tunteesta hyvän ja pahan välillä ja valinta on epäilemättä
seuraus siitä, että tämä valinta miellyttää.

Mutta nyt ei oikeastaan ole kysymys valinnan vaikuttimesta, vaan
mahdollisuudesta erehtymättä tajuta ja tuntea, mikä on hyvää ja erottaa
se pahasta, tai mikä on sama asia: mahdollisuudesta tuntea ehdotonta
mielihyvää hyvästä ja yhtä ehdotonta mielipahaa pahasta. Tämä
mahdollisuus on jo alkujaan olemassa ihmisessä, kuuluu hänen omituiseen
rakenteeseensa eikä sillä ole ollenkaan mitään tekemistä hänen
tekojensa vaikuttimien kanssa, koska hän itse asiassa ei aina valitse
sitä, mikä on hyvää, vaan varsin usein sen, mikä on pahaa.

Tämä vapaus hänellä on, hän voi valita pahan, mutta ei voi, paitse
raakuuden tilassa, pitää pahana sitä, mikä todellisuudessa s.o. koko
siveellisesti sivistyneelle maailmalle on ehdottomasti hyvää.

Tässä näkyy minusta täysin selvästi, että siveellinen tajunta itse
asiassa on jotain toista kuin teon vaikutin. Tuosta tajunnasta syntyy
alkuperäinen ja ehdoton siveyden tunne melkein samalla tavalla kuin
tunne musikaalisia sointuja kohtaan voipi kehittyä milt'ei jokaisessa
ihmisessä -- vaikkakin vaan muutamat olivat valittuja neroja.

Se on siis tämän alkuperäisen tajunnan pohjalla kuin kysymys
onnellisuuden opista on ratkaistava.

Ero hyvän ja pahan välillä on aivan riippumaton siitä, mitä yksilö
siitä kykenee käsittämään, mutta suotuisissa oloissa oppii hän helposti
tajuamaan tämän eron.

Sitten esiintyy toinen kysymys: mikä se on, joka saa hänet tahtomaan
hyvää ja inhoomaan pahaa?

Olemme jo nähneet, ett'ei hän aina tee niin. Ja me voimme lisätä:
tehtyään huonon valinnan, tuntee ihminen omantunnon vaivoja
osoitukseksi siitä, että hänessä kuitenkin jo on olemassa tajunta
hyvästä ja pahasta, mutta oikean valinnan ehto ei kuitenkaan ole siitä
välttämätönnä seurauksena.

Ja tässä se nyt alkaa tuo pitkällinen riita onnellisuuden opista.

Ei ole epäilemistäkään, että monet ihmiset monissa tilaisuuksissa
tekevät valintansa itsekkäistä vaikuttimista, jotka vaihtelevat mitä
moninaisimmalla tavalla, korkeimmista kaikkein hienoimpiin. Palkatun
salamurhaajan palkkio on sellainen vaikutin, hän saa onnellisuutensa
rahasta. Sellainen on iankaikkinen elämä puhtaimmassa siveydessä ja
onnellisuudessa, sellainen iloinen kaikesta aistillisuudesta
riippumaton tunne-elämä, sellainen taivaan valtakunta.

Ja kukapa tahtoisi kieltääkään, että kaikki nämä tuhannen tuhannet
viettelykset ja uhkaukset vaikuttavat paljon hyvääkin -- paremman
puutteessa. Mutta kieltämätöntä on toiselta puolen, että oman edun
lukuunottaminen ei ole vähääkään tarpeellinen siveellisesti
kehittyneelle ihmiselle, joka todella on oppinut erottamaan hyvää
pahasta. Hyvä vaikuttaa häneen samalla lumousvoimalla kuin kauniskin;
hän valitsee hyvän vaan _senvuoksi_, että se on hyvää ja hän valitsee
sen, seisoessaan siveellisyyden korkeimmalla asteella, ollenkaan
ottamatta lukuun yksityisiä etujaan, niin, varsin usein aivan
ilmeisesti oman onnensa vahingoksi. Se on tämä ihmisen luontoon
istutettu määräys täyttää hyvän aatetta -- ehdottomasti ja kaikissa
olosuhteissa -- jota me nimitämme Jumalan tahdoksi.

Eikä siinä voi ollakaan mitään pahaa, että me kutsumme hyviä
vaikutuksiamme jumalan tahdoksi, kunhan vaan kerran käsitämme asian
oikein. Sillä jos minä teen jotain ainoastaan alistuakseni jonkun
toisen tahdon alle, silloin ei tahtoni enää ole omani, vaan toisen;
vastuunalaisuuteni heikontuu ja tekoni arvo riippuu vaan saamani käskyn
hyvyyden arvosta; ansio siitä on oikeastaan sen, joka minua käski ja
joka määräsi tekoni.

Mutta toinen asia on, jos hyvä on ehdottomasti mieluista, niin että
jokainen, joka onnistuu läpitunkemaan sen sisällön ja laadun, siitä
ehdottomasti viehättyy, niinkuin kauniista musiikista. Silloin on
selvää, että se korkein olento, jota emme voi ajatella muullaisena kuin
itsenään täydellisenä hyvyytenä, ei myöskään voi pyytää eikä toivoa
(eikä myöskään vaatia) ihmiseltä muuta kuin hyvää.

Silloin tulee lopputulokseksi tämä: Jumala on käskenyt ihmisiä tekemään
hyvää _sen vuoksi, että se on hyvää_, ja ihmisten tulee _valita se sen
vuoksi, että se on hyvää_. Silloin voivat he olla varmat siitä, että
täyttävät tarkoituksensa elämässä ja että he myöskin samalla täyttävät
Jumalan käskyjä.

Sen vuoksi on lopuksi onnellisuuden oppi paljoa alempi siveellinen aste
kuin eetillinen.

       *       *       *       *       *

_Sielun kuolemattomuus_.

Soldanin kanta uskonnon syntyyn ja onnellisuuden oppiin johtaa hänet
kysymykseen sielun kuolemattomuudesta, ja käsitteleekin hän näitä
toistensa yhteydessä muistiinpanoissaan. Ne sivut, joilla hän tätä
kysymystä käsittelee, kirjoitti hän taudin käsissä ja kuolemaa
ajatellen. Mietteiden hajanaisuuden korvaa niiden välittömyys:

"Loukkaannutaan tuosta yhä enemmän heräävästä epäilyksestä, mahtaako
sielu henkisenä yksilönä jatkaa elämäänsä vielä sittenkin, kun ruumis
on mennyt kaiken maailman tietä, loukkaannutaan siitä epäilyksestä,
että usko sielun ikuiseen olemassa oloon perustuu enemmän kuoleman
pelkoon kuin haluun elää ikuisesti."

"Tämä kuoleman pelko on sangen yleinen sekä villikansoissa että
sivistyneissä, mutta näkyy jotenkin yleisesti perustuvan eräihin
refleksioneihin, jotka eivät tosin pääse selvyyteen itsetietoisuudessa,
mutta sentähden kuitenkin tekevät tunteen voimakkaammaksi -- niin, ehkä
sitä voimakkaammaksi kuta hämärämpi refleksioni on."

"Näyttäytyy nimittäin, että tämä muuten niin tavallinen kuoleman pelko
katoaa tai kokonaan voitetaan eräissä tapauksissa, esim. kun sotaväen
osasto hyökkää eteenpäin, tai kun jalot ihmiset oman henkensä uhalla
pelastavat toisten henkeä, tai kuu julmat villit taistelevat vihollisia
tai petoja vastaan. Niin, matkakertomuksista näemme sen merkillisen
ilmiön, että esim, intiaaniheimot Ameriikassa, jotka yleensä ovat
rohkeita ja mitä suurimmalla kylmäverisyydellä käyvät kuolemaan, siitä
huolimatta pelkäävät kaikellaisia luultuja vaaroja, joiden luulevat
henkimaailmasta itseään uhkaavan. Linnun odottamaton lento, lepattava
lehti voi saada heidät kauhistumaan, ollen muka joku salainen 'enne'."

"Kuinka on tämä selitettävä? Siten, että refleksioni, vaikkakin hämärä,
voidaan saada vaikenemaan ulkoapäin tulevain voimakkaiden kiihoitusten
kautta, joita se seuraa vetäen tahdon ja tunteen uusille aloille ja
uuteen mielentilaan. Sotamiehet, jotka hyökkäävät patterin kimppuun,
saatetaan usein siksi hetkekseen mitä aistillisimmilla keinoilla,
niinkuin rumpujen pärinällä, aimo ryypyllä unohtamaan, kuinka
vastenmielistä on jättää tämä elämä iloineen. Jalommissa tapauksissa
kohtaamme taas toisia jalompia tunteita, jotka aiheuttavat saman
rohkeuden, joka silloin on jaloa rohkeutta ja herättää ihailuamme."

"Tämä on muistettava. Mutta epäilemätöntä on, että sekä kuoleman pelon
että kuoleman halveksimisen pohjana on refleksioni. Nyt kysytään, eikö
ole mahdollista päästä tämän salaperäisen pohjan perille? Se on
epäilemättä vaikeaa, mutta ei liene mahdotonta."

"Kysymys on siitä, mistä on alkuisin se tunne, jota me kutsumme
kuoleman peloksi, ja mitä on se refleksioni, joka kaikissa kansoissa ja
kaikissa maissa kuvastaa tätä kuoleman pelkoa."

"Päästäksemme sen hienoimpain juurien perille täytyy meidän astua
jotenkin syvälle ihmishengen kehitykseen. Sillä kuoleman pelkoa
tavataan jo _eläimissäkin_."

"Vaan jos tahdottaisiin, niinkuin moni on taipuvainen tekemään, lukea
kuolemanpelkoa todellisiin eli välittömiin vaistoihin, niin tehtäisiin
varmaankin suuri erehdys tutkimuksessa. Elävänä kiinni saatu eläin
ilmaisee kyllä ruumiinsa liikkeiden kautta suurta levottomuutta ja se
koettaa kaikin voimin irtautua. Mutta joka siinä näkee kuoleman pelkoa,
hän erehtyy yhtä paljon kuin se, joka pitää näitä vaistomaisia
liikkeitä kokeina poistaa sitä vastenmielisyyttä, joka seuraa vapauden
menettämistä, tai sitä mekaanista painoa johonkin ruumiin osaan, jonka
kahle synnyttää. Katso vaan, kuinka koulupoika vääntelekse, niinpiankun
voimakkaampi toveri tarttuu hänen ranteeseensa, tahtoen vastoin hänen
lähimpiä liikkumisaikeitaan pysyttää häntä paikallaan. Monet tunteet
voivat risteillä vangitun mielessä, mutta kuoleman pelkoon ei ole aikaa
eikä syytä. Ei mitään syytä ole olettaa, että eläimenkään laita on
toinen."

"Voi pitää yleisesti tunnustettuna tosiasiana, että eläimet kaikkein
alkuperäisimmällä luonnon kannalla, jommoista vielä tapaa n.k.
asumattomilla saarilla, eivät tunne mitään pelkoa niitä ihmisiä
kohtaan, jotka ensiksi tulevat saarelle. Pelko, olkoon sitten kuoleman
tai vapauden menettämisen pelko, riippuu siis eläimissäkin
refleksionista, niin, näyttää melkein siltä kuin se kulkisi
perintönäkin. Sillä ensimmäisten laukausten perästä jotka ovat
tappaneet joitakuita tovereita, käyvät eläimet asumattomalla saarella
aroiksi ja koettavat välttää uusia vihollisiaan. Ja tämä jo vivahtaa
jotenkin paljon kuoleman pelolta, ell'ei se _olekin_ sitä."

"Mutta jos me siis todellakin pidämme refleksionni kuolemanpelon
pohjana ja sen välttämättömänä ehtona, niin kysytään uudelleen, mikä on
tämän refleksionin sisältö? Sillä nyt on kysymys ajatuksen juoksusta,
joskin epäselvästä ja niiden vääräin valaistusten pimentämästä, jotka
ovat tulleet sen osaksi historiallisessa elämässä. Kuoleman pelko
yksinään ei sitä kuitenkaan tee. Myöskin voisi tapahtua, että sittenkun
myönnetään sen syntyneen tätä aistillista tietä, se kuitenkin tahdotaan
'moraalisista' syistä pysyttää."

"(En voi hyvin tänään.) Mutta yksi asia on muistettava. Summa on
kuitenkin yleensä se, että luullaan tultavan elämään vielä sittenkin,
kun on lakattu sitä tekemästä."

"Siihen tulee lisäksi toivo saada tavata rakkaita poismenneitä."

"Mutta _iankaikkisen_ elämän halu lienee sulaa (ja mitä hämärintä)
_mielikuvitusta_."

"Klo 11 yöllä (4 p. maalisk. 1869)."

"Koetan nukkua, mutta se ei tahdo onnistua. Ajatukset tunkevat päälleni
kaksinkertaisella vauhdilla. On niinkuin olisin minä tänä aamuna tehnyt
sielutieteellisen keksinnön kirjoittaessani: _me pelkäämme kuolemaa,
mutta emme todenteolla ikävöi iankaikkista elämää_. Siihen tulee vielä
lisäksi ikävä ja kipu siitä, että täytyy erota siitä, mikä on rakasta
elämässä. Tämä tunne olisi kuitenkin mieletön ja lapsellinen, ell'ei se
_edellyttäisi_ tuota mainittua käsitystä, että me todellakin vielä
elämme, vaikka olemmekin kuolleet ja haudatut, elämme aistillisessa tai
jossain haaveellisessa aistillis-hengellisessä hahmossa, kirkastuneessa
ruumiissa t.m.s. Sillä jos me olisimme ehdottomasti varmat siitä,
ett'ei niin ole asianlaita, niin me paljoa helpommin taipuisimme siihen
katsantokantaan, joka tähän saakka tunnettujen luonnonlakien
perusteella (tietysti vaan minun mielipiteeni mukaan, sillä vielä ei
ole tiede tätä loppuun tutkinut) vaatii ehdotonta luopumista kaikista
vaatimuksista, jotka vivahtavat aistillisen ja yksilöllisen elämän
jatkumiselta haudan takana. Vaan niinkuin asiat nyt ovat, liikutaan
ympyrässä. Uskotaan, sama se mistä syystä, sielun kuolemattomuutta ja
edellytetään, että se on tosiasia. Ja silloin käy todisteleminen kuin
tanssi vaan. Lyön vetoa, että kaikki eskatologiat pitkin matkaa
liikkuvat tämän ympyrän sisällä. Aivan niinkuin teolooginen tuumailu
yleensä liikkuu raamatullisessa ympyrässä. Otaksutaan ratkaistuksi
asiaksi, että raamatun auktoriteetti on järkähtymätön ja päätetään
siitä, että raamattu on järkähtymätön auktoriteetti!"

"Ymmärtääksemme sen itsepintaisuuden, millä tässä katsantotavassa
riiputaan kiinni, tulee meidän muistaa, että aistilliset käsitteet ovat
tajunnan avulla siirretyt henkisen maailman piiriin. Ajatelkaamme vaan
lähtökohdaksi omistusoikeus ei ainoastaan maalliseen hyvyyteen niinkuin
omaan maatilaan, omaan suojaan tai vaan rauhalliseen nurkkaan toisen
rauhallisessa majassa, vaan myöskin arvo ja kunnia julkisessa elämässä;
tai rakkaat sukulaiset ja ystävät; ehkä myös oma perhe -- tai lopuksi
mikä muu maallinen hyvä tahansa, jota me ihastuksella, ilolla tai vaan
rauhallisella tyytyväisyydellä sanomme omaksemme. Ja ajatelkaamme nyt
toisaalta raudankova välttämättömyyden käsi, joka tulee ja panee
yhdellä ainoalla iskulla koko aarteen takavarikkoon, iäksi päiväksi, ja
sen tehtyään antaa omistajalle tämän neuvon: saat mennä ulos maailmaan,
mihin vaan haluttaa; mutta ainoastaan sielusi saat ottaa mukaasi, muu
jää minun haltuuni ainiaksi!"

"Ah minua! Eiköhän silloin ole musteneva sen sijaan, että valkenisi
tuolla tavalla ryöstetyn silmissä -- niin, vaikkapa hän olisi
repaleinen kerjuri, kun hänellä vaan olisi kipenekään toivoa
leipäpalasesta kituvalle, kärsivälle ruumiilleen? Tavallinen
maanpako ei olisi mitään sen rinnalla. -- -- Se moraali, joka
perustetaan käsitykselle sielun yksilöllisestä jatkumisesta, on nyt
kerta kaikkiaan kurja moraali! Kaikki, no, mitä nyt onkaan
'onnellisuuden oppi' oppineiden kielellä (näyttää niinkuin muisto
heikkenisi päänkivistyksestä, vaikka ajatukset tuulena tuiskuavat!) ei
-- en saa siitä kiinni -- no niin, kaikki [eudemonismi] -- kristinusko
on vaan ala-arvoista etiikkaa. --- -- Kaikki palkitseminen, kaikki
rangaistus, kaikki jälkilaskut (Jumalan puolelta) ovat vaan kurja
piirre, joka raakoina aikoina siirrettiin isästä, päälliköstä,
kuninkaasta j.n.e. Jumalaan."

"Mutta alhainen mateleva ajatustapa ei voi tätä ymmärtää."

"On toki muitakin arvoja ja aarteita elämässä kuin nuo kuvitellut,
joita on nautittava kuvitellussa tulevaisuudessa!"

"Kaikkea tätä kirjoitan minä uhalla ja mielihyvällä -- niin, suurella
mielihyvällä, maaten alkavan kuumeen käsissä, joka tänä sairaaloisena
jäiden lähtöaikana voi panna minut kovalle koettelemukselle, -- --"

"Totta on, että ajatus jättää työni kesken koskee minuun kipeästi ja
täyttää mieleni jollain pelolla. Mutta kun lähemmin tutkin sydäntäni,
niin minä ainoastaan hyvin vähässä määrin haluaisin elää _itseni
vuoksi_ -- vaan vaimon ja lasten, jotka jäävät ilman turvaa, jota niin
hyvin tarvitsevat -- ja myöskin keskeneräisen, puolinaisen työni
vuoksi, jota en ole ehtinyt tai voinut valmistaa. Varsinkin (nyt
_istun_ vuoteella jotenkin levotonna ja päänsärkyisenä) kirvelee minua
tämä viimeinen ajatus _vielä katkerammin_ senvuoksi, että minulle nyt
vasta -- psykoloogisten tutkimusten kautta, niin vaillinaisia ja
hajanaisia kuin ne lienevätkin -- on alkanut nämä kysymykset selvitä --
varsinkin uskontokysymys -- antaen minun uskoa, että kun vaan vielä
jaksaisin elää muutamiakaan vuosia, minulla sentään olisi jotain
_valaisevaa_ ilmoitettavana pohjolallemme, joka vielä aivan viattomasti
kulkee lahoneen kirkon talutusnuorassa. Ainakin voisin minä _levittää_
valistusta, joskaan en sitä _syventää_. -- Ja tämä ajatus (ehkä sekin
lopulta vaan pelkkää turhamaisuutta, sillä heikko ja ylen köyhä on
muistini ja mielikuvitukseni lamautunut) on viehättävä ajatus. Mutta
jos on jotain, jota minä elämän viimeisenä hetkenä vielä haluaisin
pyytää jumalalta 'tuolla puolen maailman', niin on se tämä: _jaloa ja
selvää miehuutta pysyä uskollisena sille, minkä täydestä sydämmestäni
katson olevan totuutta!_ -- Ai! -- Totuutta, joka kerran vielä
(ssittenkun paavit, suuret ja pienet, ovat lakanneet kahlehtimasta ja
kiduttamasta ihmishenkeä) on tärisyttäen kulkeva läpi maailman, aluksi
sivistyneen maailman! -- Amen!"

       *       *       *       *       *

Täydentääkseni tätä esitystä Soldanin uskonnollisista ja filosoofisista
mielipiteistä tahdon vielä panna tähän otteita hänen ajatuksistaan
Jumalasta ja Jumalan suhteesta maailmaan. Ennen olemme nähneet, että
hän oli straussilaisen immanenssiteorian kannalla ja koetti sen avulla
selittää suurta kysymystä. Hän luulikin selityksen löytäneensä,
luuli voivansa määritellä Jumalan kaikkea johtavaksi alku- ja
yleis-_voimaksi_, niinkuin olemme nähneet kirjoituksesta "Rohkea sana
voimasta."

Tutkittuaan sittemmin Kantia ja varsinkin lempifilosoofiansa Herbartia
muuttuivat hänen mielipiteensä melkoisesti.

_Uskontunnustukseni_-nimisissä mietteissä kirjoittaa hän:

"Näkyy tulleen muotiin sanoa olevansa ateisti. Mutta yleensä katsotaan
sitä kuitenkin kaikkien kristillisten kansain kesken mitä suurimmalla
inholla sekä yksityisessä että julkisessa elämässä. Se on nyt kuitenkin
filosofian _suuri kysymys_; oletettuna tietysti, että filosofian on
mahdollista ratkaista tämä kysymys. Tämä ratkaiseminen ei ole
äärettömän tärkeä ainoastaan kristitylle ihmiselle, mutta ihmiselle
ylipäänsä. Voipi ajatella, ett'ei asiata ollenkaan voi _tieteellisesti_
ratkaista, koska tosiasioita puuttuu. Mutta silloin on vielä
jälellä usko _täysikelpoisena_ pelastusankkurina. Sanon tahallani
täysikelpoisena, sillä todellisenkin tiedon totuus on meille olemassa
totuus ainoastaan mikäli sitä uskomme s.o. meidän vakuutuksemme on sen
ehto, olkoonpa se sitten subjektiivinen tai myöskin samalla
objektiivinen."

"Mutta jos filosofia, niinkuin nyt usein sattuu, siellä ja
täällä suorastaan kieltää Jumalan olemassaolon tavallisessa
merkityksessä, silloin näyttää koko kysymys meidän tarkoituksestamme,
velvollisuudestamme, uskostamme j.n.e. olevan kaikkea merkitystä vailla
ja seuraus siitä on _täydellinen nihilismi_. Kysytään sen vuoksi,
kuinka asiata on käsiteltävä tullaksemme siitä varmuuteen?"

"Strauss oli spinozalainen ja kuului Hegelin koulun äärimmäiseen
vasemmistoon. Hänen kantansa oli spinozalainen immanenssi, joka
muutamin sanoin voidaan määritellä näin: Jumalan henki on ihmisen
henki, sillä Jumala on kaikessa, jumala on luonnossa, niin, on itse
luonto j.n.e. Kun Hegel väitti, että Kristus oli ensimmäinen ihminen,
joka itsessään tiesi tämän suhteen, sekä että juuri tässä oli hänen
suuri merkityksensä ihmiskunnan opettajana ja pelastajana, niin saattoi
Strauss puolestaan selittää: kun ihminen rukoilee Jumalaa, rukoilee hän
oikeastaan vaan itseään; mitään muuta Jumalaa ei ole, koska
jumaluusoppi on mielikuvitusta."

"Strauss ei ole koskaan kieltänyt Jesuksen jumalallista täydellisyyttä
siinä merkityksessä, että kutsutaan jumalalliseksi sitä, mitä ihminen
tuntee korkeinta; hän myöntää myöskin, että Jeesus oli täysin
vakuutettu tehtävästään maailman vapahtajana. Ainoastaan ihmeet ja
kaikki epäluonnollisuudet s.o. luonnonlakeja vastaan sotivat asiat on
Strauss kieltänyt."

"Voidaan kieltää ihmeellisyydet Jesuksen elämässä tarvitsematta silti
kieltää uskoa persoonalliseen maailman Luojaan -- tähän ihmisen
korkeimman tietoisuuden kruunuun, jota vailla hänen elämänsä maan
päällä näyttää alenevan mitättömäksi sattumaksi!"

"Jumala, johon uskon, ei ole kukaan muu kun aatteiden isä itse, se
olento, joka tietoisuudessamme yhtyy kaikkeen, mitä me ihmiset voimme
ajatella korkeinta ja jalointa."

"Minä uskon aatteen yhteyteen, iankaikkisen, täydellisen, pyhän aatteen
yhteyteen. On olemassa aatteellinen, iankaikkisesti täydellinen
maailma. Tuo aatteellinen maailma on iankaikkisen aatteen sisältö,
josta todellinen maailma on vaan oleellinen ilmaus. Ja minä olen täysin
vakuutettu siitä, että tätä aatetta oikeastaan tarkoitamme, kun
ryhdymme tutkimaan ja selittämään Jumalan _olentoa, persoonallisuutta
ja tahtoa_."

"Sanon vieläkin, että minä uskon tähän iankaikkiseen, joka on
jumalallinen ja persoonallinen olento, joka on alkuaihe kaikkeen, mikä
on ja tapahtuu."

"Ja minä tahdon ilmaista syynkin, miksi en muuta voi kuin täydellä
todella uskoa niinkuin uskon ei ainoastaan oleellisen maailman
olemassaoloon, vaan myöskin tuohon puhtaaseen aatemaailmaan, joka on
sen ikuinen pohja ja perustus s.o. miksi minä koko ymmärrykselläni ja
koko sydämmelläni uskon jumalaan."

"Perustan sen siihen vanhaan, usein jo tuhansissa muodoissa uudistuvaan
huomioon _tarkoituksenmukaisuudesta_ luonnossa, tämä sana käsitettynä
suurimmassa laajuudessaan. Pari päivää sitten olin minä tilaisuudessa
hyvän suurennuslasin avulla katselemaan hyvää preparaattia ihmissilmän
hermokalvosta noin 700 kertaa suurennettuna. Ja sen johdosta tahdon nyt
sanoa, että tuota jotakin, joka esim. miljaardeissa silmissä uudelleen
ja aina uudelleen äärettömän älykkään alkukaavan mukaan synnyttää tuon
hermokalvon ihmisen silmässä, ei tämä silmä itse tai ylipäänsä mikään
ihmisjärki voi käsittää. Olen sanonut ja sanon vielä kerran uskovani
tähän ihmeelliseen salaperäiseen ja niinkuin minusta näyttää
_kaikkivaltiaaseen_ voimaan, jonka kuitenkin sisäisestä loogillisesta
välttämättömyydestä täytyy noudattaa ankarasti määrättyä järjestystä.
En voi sitä käsittää muuna kuin älykkäänä olentona, josta kaikki
vaikuttimet tapahtumiseen lähtevät. Se on _siveellinen_ olento, jolle
ulkonainen luonto ainoastaan on _välikappaleena ja perustuksena_. Mutta
selvää on, että meillä itse siitä tavasta, millä tuo niin kutsuttu
luominen saadaan aikaan, ei ole aavistustakaan, vielä vähemmin mitään
todellista tietoa."

"Jos katsomme näitä ihanteellisia alkukaavoja, sekä luonnossa että
henkimaailmassa, suoraan silmiin, niin täytyy meidän huomata, että
todella on olemassa sellaisia katoamattomia alkukaavoja -- joita varsin
usein myöskin nimitetään _luoviksi aatteiksi_ tai myöskin Jumalan
_luoviksi ajatuksiksi_, vaikkakin hyvin kyllä voi tapahtua, että
_ehdot_ niiden toteutumiselle voivat jatkuvan kehityskulun kautta
muuttua aina siihen määrin, että aate ei voi kaikessa puhtaudessaan
toteutua. Sillä jos me nyt, yleisen ja läpikäyvän lainmukaisuuden
vuoksi, tahtoisimme olettaa alkuaan olemassaolevan sopusoinnun, joka
tekisi kaikkinäkevän Jumalan n.s. tarpeettomaksi, niin on kuitenkin
selvää, että tämä 'sopusointu' on vaan sana ja muuten jotenkin hämärä
käsite _käsittämättömästä_ asiasta, mutta ei selitä mitään siitä
tavasta, jolla elimellinen luominen todella tapahtuu. Kutsu sitä
alkuaan olemassaolevaksi sopusoinnuksi, että ihmisen silmä kaikkina
aikoina niin luodaan, että sitä jälkeenpäin voidaan käyttää tuona
ihmeellisenä _camera obscurana_, joka silmä on; mutta kysymys on tämä:
mikä se on se, joka noin liittää yhteen lukemattomat atoomit? _Kuka_ se
on, joka niinkuin mikäkin kaikkia näkevä marsalkka suuressa näytelmässä
osoittaa jokaiselle atoomille oikean paikkansa varmuudella, niin
välttämättömyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Sillä välttämättömän ja
lainkuuliaisen täytyy tämän vaikutuksen olla, koska se ei aina onnistu,
kun kehityksen ehdot eivät ole täytetyt."

"Seisomme siis tässä todellakin luonnon herran ja luojan kanssa
kasvokkain. Yhtäällä on syvä, käsittämätön viisaus ja kyky katsoa
tulevaisuuteen, toisaalla sokea ja järkähtämätön lainmukaisuus. Ole
hyvä ja välitä ja yhdistä ne selvään ja ristiriidattomaan käsitteeseen!
Spinozalaisuuden monismi ja Hegelin n.k. dialektinen metoodi eivät
siihen riitä."

"Tahdon siis tulla tähän lopputulokseen: että minä uskon tuon
mainitun jumala-aatteen todellisuuteen, ijäisyyteen, viisauteen,
hyväntahtoisuuteen, hyvyyteen, rakkauteen ja oikeuteen ja seurauksena
kaikesta tästä uskon hänen _persoonallisuuteensa_ ja kaikkialla
läsnäolevaisuuteen, tai ainakin hänen rajattomaan, kaikkeen
ulottuvaan vaikutusalaansa. Uskon siihen siitä syystä, että minä,
viisikymmenvuotisen hegeliläisen harhailuni jälkeen, huomasin
mahdottomaksi uskoa päinvastaista s.o. epäillä tätä Jumalan totuutta,
jonka me kaikki pohjaltaan ja pääasiassa tunnustamme, vaikka
käsityksemme traditsionein sitkeyden vuoksi kulkevatkin hajalleen."

"Mutta kun minä näin vakuutan täydellä todella uskovani Jumalaan ja
myöskin luulen näkeväni, että se on ainoastaan ja yksinomaan
hegeliläinen idealismi ja myöskin sen sukulainen materialismi, joka on
synnyttänyt tähän aikaan yhä kasvavan _ateismin_, niin on erikoinen
tarkoitukseni se, että minä _uskon_, mutta en _tiedä_ sitä.
Idealistinen vaatimus absoluutisen tiedon omistamisesta on se, jota
minä oikeastaan tahdoin vääräksi väittää. Sillä juuri tämä luuloteltu,
mutta ei todellinen tieto tekee, että itserakkaus on kasvanut yli
kaikkien rajain. Muka maailmaa _selittääkseen_ keksittiin yksi ainoa
substanssi -- ja nyt luultiin yhdestä ainoasta käsitteestä voitavan
johtaa kaikki selitykset."

"Tuota aina kaivattua henkistä siltaa äärellisen ja äärettömän välillä
ei siis ole olemassa. _Tiedon_ avulla sitä ei voida rakentaa ja
_todellinen tiede_ tekee oikein, kun se _tunnustaa_ tuon puutteen. Ei
ole ollenkaan varma vielä tälläkään hetkellä, että filosofian tehtävä
olisi _selittää_ tämä yhteys, jota ihmiset eivät voi selittää ja joka,
minun tunteeni mukaan, ei edes ole aijottu selitettäväksi. Sillä jos
minun uskoni tässä kohden muuttuisi todelliseksi tiedoksi, niin luulen
minä vielä, ett'en minä mitenkään enää voisi tulla samaan mielentilaan
kuin minä uskonnollisen tarpeen tullessa välttämättä haluaisin olla. En
voi palvella Jumalaa, josta tiedän, millainen hän on. Mutta jo itse se
luulottelu, että puheena oleva arvoituksen arvoitus on selitettävissä,
tuntuu jotenkin typerältä. Eihän toki ole todenmukaista, että kaikki
hullutukset, jotka suvaitsevat syntyä ihmisen aivoissa, olisivat oikeaa
ja perusteellista totuutta!"

"Ja jo sen vuoksi asetan minä etusijaan sen eksaktisen filosofian
tyynesti hyväksymän vaatimattomuuden, joka arvoitusten arvoitusta
ratkastaessa voi totuudenmukaisesti vastata: emme sitä tiedä; mutta me
uskomme sen siitä päättäen, mitä todella tiedämme."

Kierros, jonka Soldanin käsitys Jumalasta on tehnyt, oli alkanut siitä,
että hän luuli voivansa hänet tieteen avulla selittää, ja on nyt
päättynyt siihen, ett'ei hän Jumalasta mitään tietänyt eikä voinut
häntä tieteen apuneuvoilla käydä selittämään.

       *       *       *       *       *

_Siveysoppi_.

Niinkuin edellisistä uskontokysymyksen ja onnellisuuden opin yhteydessä
esitetyistä otteista on näkynyt, pani Soldan suurta painoa
siveysopille. Se oli hänen filosofiansa ydin ja sen polttopiste. Oli
hänen luonteensa mukaista, että se puoli filosofiasta häntä enin
viehätti. Kaiken ikänsä oli hän koettanut ratkaista elämänsä
ristiriitoja sen mukaan mikä oli oikeaa, tahtoen aina jättää syrjään
sen mikä oli hyödyllistä. "Oikea oikean vuoksi", oli yksi hänen
tunnussanojaan. "Totuus on jumalankuvani ydin", oli toinen.

On ennen mainittu, että Soldan nuoruudessaan oli innokas hegeliaani ja
snellmanniaani. Häntä niinkuin muitakin aikalaisiaan viehätti ja
häikäisi idealismin ihana aaterakennus. Sen opin innostamana oli hän
joutunut suureen käänteeseen Pariisiin lähtiessään ja luki sen
hegeloimisen syyksi. Hegelismi ei kuitenkaan opillaan tarjonnut
ihmisille tukea sisällisissä taisteluissa, ei ohjannut heitä oikeaan.
Kun se lähti siitä olettamuksesta, että historia on henkinen
kehitysprosessi, jossa itsessään järjellinen absoluutinen henki
kehittää sisältöään ja siis synnyttää järjellisen maailman, niin
kaikki, mikä historiassa tapahtuu ja saavuttaa jotain merkitystä on
siis jo alustaan alkaen järjellistä. Historialliset henkilöt toimivat
välikappaleina sallimuksen kädessä ja ovat seurattavia esimerkkiä
tuleville polville. Se mikä on järjellistä ja mikä näin tapahtuu, on
siis myöskin oikeaa ja hyvää. Sankarien innostus katsotaan
uhrautumiseksi kansan hyväksi ja on kaikki toiminta yhteiseksi hyväksi
itsessään hyvää ja ansiokasta. Mutta mitään ikuisia siveellisiä
aatteita, mitään ikuista mittakaavaa ei tunnusteta. Suurten miesten
viat ovat esim. anteeksi annettavat siksi, että heillä on suuret
ansionsa; heitä ei saa tuomita saman mittakaavan mukaan kuin muita
kuolevaisia.

Hegel ei siis välittänyt siitä, miten ihmisen tulee toimia, vaan
mitä hänen tulee saada aikaan. Inhimillinen suuruus oli hänestä
tarmokkaassa toimintakyvyssä ja laajaperäisessä vaikutuksessa. Ero
hyvän ja pahan välillä tallattiin jalkain alle. Hegelin oppi joutuu
siis periaatteessa hyvin lähelle jesuiittain oppia, joka ei kysy
keinoa, vaan tarkoitusta.

Tämä oppi ei kuitenkaan pitkän päälle Soldania tyydyttänyt. Kuta
enemmän hän syventyi itseensä, kuta pohjemmalle hän tunki eetilliseen
kysymykseen, sitä matalammalta ja tyhjemmältä Hegelin filosofia hänestä
rupesi näyttämään. Ja kun hän oli tutustunut Herbartin teoksiin,
tapahtui hänessä täydellinen käänne, hänen toinen suuri heräyksensä,
joka lopullisesti vapautti hänet filosoofisesta entisyydestään ja johti
hänen ajattelemisensa aivan uusille urille.

Herbartin filosofia viehätti häntä varsinkin sen vuoksi, että se asetti
ikuiset siveelliset aatteet ihmisen kaiken toiminnan pohjaksi. Niiden
mukaan ovat kaikki yksityisten teot, niin pienten kuin suurtenkin,
mitattavat ja tuomittavat. Toiminta yleiseksi hyväksi on kyllä se
muoto, missä järjellisen ihmisen tulee esiintyä, mutta ei kukaan ole
järjellinen, vielä vähemmän siveellinen ainoastaan _sen vuoksi_, että
hän toimii yhteiskunnan palveluksessa. Se mikä tapahtuu, ei millään
muotoa ole semmoisenaan järjellistä ja oikeaa, sillä todellisuudessa
tapahtuu paljon sekä hyvää että pahaa. Ei siis kelpaa leimata historiaa
mallikelpoiseksi. Ainoastaan se, mikä historiassa täyttää ikuisesti
siveellisten aatteiden vaatimuksia, on mallikelpoista. Mutta tuo
mallikelpoisuus on ja pysyy semmoisena, kokonaan riippumatta siitä,
toteutuuko se historiassa vai ei.

Niiden samain siveellisten periaatteiden mukaan kuin historialliset
tapahtumat tuomitaan, ovat myöskin historialliset henkilöt nuo n.k.
suuret miehet arvosteltavat. Kun nerokas ja tarmokas mies käy kansansa
etuja ajamaan -- uskonpuhdistajana, sotilaana, lainlaatijana t.m.s. --
sanotaan häntä Jumalan lähettämäksi, hän on ase yleisen hengen käsissä.
Siitä on seurauksena, että suurta miestä ei muka saa arvostella
niinkuin tavallisia ihmisiä, ei nähdä hänessä heidän vikojaan ja
puutteitaan ja itsekkäisyyttään, sillä ilman sitä ei ole historiassa
mitään suurta saatu aikaan. Tarvitsee vaan ajatella Beaconsfieldiä,
Bismarckia, Aleksanteri suurta, Napoleonia y.m., nähdäkseen että
historian tuomio on tällä tavoin tehty.

Mutta jos historian oma todistus on se, että ihmiskunta todellakin näin
käsittää ja arvostelee suuria luonteita, niin eikö siihen ole
tyytyminen? Suuri mies on ja pysyy suurena, sankari sankarina, -- ja
kansa seuraa hänen johtoaan ja antaa mielellään johtaa itseään.

Kysymys olisi helposti ratkaistavissa, jos meillä historiassa olisi
tekemistä vaan luonnon kannalla tai lähellä sitä olevien kansain
kanssa, jolloin siveellinen arvostelukyky suureksi osaksi puuttuu ja
jolloin kansa hakee ja löytää menestyksensä tarmokkaassa toiminnassa
ulospäin, esim. valloitussodissa, ja urhoollisuus ja äly ovat ainoita
avuja, joita tunnustetaan tai joille jotain arvoa annetaan. Nerokas
mies on niissä oloissa urhokas ja älykäs, muita avuja ei häneltä
vaadita. Jos joku nero silloin esiintyy, niin hän pääsee ilman muuta
johtavaan asemaan, hän on Jumalan lähettämä ja usein häntä semmoisena
palvellaan.

Mutta meitä kohtaa historiassa muutkin suhteet kuin alkuperäiset ja
luonnolliset.

Siveellinen tajunta herää vähitellen ja tulee tunnustetuksi. Kansansa
kehityksen huipulla olevain miesten lukumäärä kasvaa ja silloin aletaan
ottaa lukuun ei ainoastaan etevyyden määrää, mutta myöskin sen laatua.
Opitaan erottamaan hyvää pahasta ja siveellinen arvostelu herää.
Historiallisen sankarin tekoja tarkastellaan puolelta jos toiseltakin
ja tuomio aikanaan mainiosta miehestä joko muuttuu tai tulee
erilaiseksi sen mukaan, millainen arvostelijain oma käsitys on hyvästä
tai pahasta, ja täten tullaan vähitellen siihen, että ehtona
todelliseen menestykseen historiassa, todelliseen ja arvokkaaseen
inhimilliseen kehitykseen ei suinkaan ole ainoastaan voiman ja älyn
osoittaminen ja tarkoituksen saavuttaminen, vaan sen ohella myöskin
siveellisten periaatteiden toteuttaminen. Monet kansan suosion
saavuttaneet miehet, jotka ovat vedonneet suuren joukon intohimoihin,
ovat kansan onneksi toimiessaan, mutta siveellisiä periaatteita
laiminlyödessään saattaneet kansansa perikadon partaalle. Syynä siihen,
että sellaiset miehet ovat niin suuresti päässeet kansain kohtaloihin
vaikuttamaan, on ollut juuri kansan puuttuva siveellinen tajunta.

Sellaisetkin suuret miehet voivat kyllä ehkä hyödyttää tulevia polvia.
Mutta jos paha ja väärä lopultakin kulettaa mukanaan jotain hyvääkin,
ei se silti kuitenkaan lakkaa olemasta pahaa ja väärää, eikä saa
heikontaa arvostelumme ankaruutta. Mutta kun ei kukaan meistä voi nähdä
tulevaisuuteen eikä tietää, missä määrin oikeus ja totuus, kaikesta
vääryydestä ja valheesta huolimatta, on voittava, niin ei meillä itse
asiassa ole mitään muuta jälellä kuin pitää kiinni siitä ainoasta
mittakaavasta, minkä tunnemme, nimittäin siveellisistä periaatteista.

Näitä siveellisiä periaatteita, joiden tulee olla ainoana
ojennusnuoranamme, on Herbartin mukaan viisi. Soldanille muodostavat ne
hänen "huoneentaulunsa", johon hän aina katsahtaa, kun on ratkaistava
kysymys oikeasta ja väärästä, olipa sitten julkisessa tai yksityisessä
elämässä, historiassa tai politiikassa, ja ne ovat hänen
kantansa lähtökohtana kansallisuuskysymyksessä ja kotoisissa
puolueriidoissammekin, niinkuin kohta tulemme näkemään. Annamme niistä
sentähden seuraavan selonteon erään hänen käsikirjoituksensa mukaan,
joka oli aijottu lähetettäväksi hänen ystävälleen Hedlundille. Se on
kirjoitettu v. 1877 ja on siinäkin suhteessa merkille pantava, että
Soldan siinä samalla selvittää kantansa siihen aikaan päivänkysymyksenä
olevassa asevelvollisuusasiassa.

Selonteko on vastaus erääseen Hedlundin kirjeeseen (4 p:ltä toukok.
1877), jossa ystävä sanoo olevansa taipuvainen hyväksymään yleisen
asevelvollisuuden periaatteet, jos se nimittäin tarkoittaa _isänmaan
puolustusta_. Se on hänen mielestään se ehto, joka vaaditaan tämän
velvollisuuden täyttämiselle. Sen yli meneminen on _väkivaltaa_, mutta
ei oikeutta. "Nyt kysytään: eikö filosofiassa ole jossain paikassa
näitä oikeusperusteita kehitetty? Eikö Herbart ole niistä mitään
kirjoittanut? Haluaisin kovin mielelläni saada vastauksesi tähän."

Viitattuaan Kantin mielipiteihin hänen kirjassaan (v. 1795) ikuisesta
rauhasta, jossa m.m. sanotaan, että paitse kiitosjumalanpalveluksia
päättyneen sodan jälkeen olisi myöskin määrättävä julkinen katumus- ja
parannuspäivä armon anomiseksi siitä suuresta synnistä, jota ihmiskunta
yhä vielä harjoittaa, kun ei alistu laillisiin suhteisiin toisiin
kansoihin nähden, kirjoittaa Soldan hiukan pistävästi, ett'ei hänen
viisautensa sota-asioissa ulotu tätä rauhan aatetta kauvemmas. Hän on
niin sydämmellisesti yhtä mieltä Kantin ja varsinkin Herbartin kanssa
rauhan ja oikeuden merkityksestä, että hänet valtaa jonkinlainen inho
kaikkia keskusteluja kohtaan siitä, miten sotatyö on parhaalla tavalla
toimitettava. "Sinä siis ymmärrät ett'en minä suinkaan kykene tätä
asiata mitenkään valaisemaan. Mutta jos sinä, tuttavallisen keskustelun
muodossa tahdot kuulla, kuinka nämä yksityiset mielipiteeni, joihin
filosoofinen vakuutukseni tietysti on painanut leimansa, ovat
muodostuneet, niin antaisin minä sinulle melkein tämäntapaisen
selityksen":

"Oikea, missä ja milloin se esiintyneekin, on pohjaltaan siveellinen
aate. Väärät teoriat ovat moraalin alalta poistaneet oikean, väittäen
sen kuuluvan eri alalle. Niin teki yksin Kantkin. Muut sitäkin enemmän
harhautuneet ovat Kantin kanssa sivuuttaneet siveelliset aatteet ja
asettaneet oikeusopin siveysopin sijaan, selittäen, että 'oikeata on
se, mikä onnistuu', s.o. mikä onnistuu päästä voitolle historiassa;
jota vastoin ero hyvän ja pahan välillä on toisarvoinen asia, joka
korkeintaan koskee yksiköitä, eikä sitä vastoin 'yleistä henkeä' --
esim. kansaa. Niin on absoluutisen aatteen oppi julistanut. Kant seisoi
tienhaarassa ja hänestä erosi kaksi tietä kahteen päinvastaiseen
suuntaan. Toinen oli (Hegelin) idealismi, joka meni ulos kaikkeen
maailmaan ja opetti kaikkia kansoja ja perehtyi pohjolaankin. Toinen
oli Herbartin realismi, joka vielä tänäkin päivänä on tuntematon
vierailla mailla ja rauhallisesti odottaa tulevaisuuttaan omassa
maassaan. Mutta tämä Herbart, joka ollen Kantin vertainen
itsenäisyydessä, mutta nöyrästi kutsuen itseään varsinkin etiikassa
Kantin oppilaaksi, koska hän Kantin kanssa hylkäsi onnellisuuden opin,
löysi mitä Kant ei ollut nähnyt: _siveellisten aatteiden olemassaolon
ja merkityksen_."

"Jo Kant lausui nuo kuolemattomat, vaikkakin vielä kovin vähän huomioon
otetut sanat: 'Ei ole maailmassa mitään, niin, ei edes sen ulkopuolella
mitään, jota ilman rajoitusta voisi ajatella hyväksi paitse hyvä
tahto', ja hän näki selvästi, että ero hyvän ja pahan välillä on
absoluutinen eikä relatiivinen. Kaikkinainen tahdon ilmaus on nimittäin
aina _joko_ hyvä _taikka_ paha; tai on se siveellisesti yhdentekevä,
jolloin sillä etiikan kanssa ei ole mitään tekemistä. Mutta Kantin ei
onnistunut näyttää, missä tämä ero on olemassa. Hänen maailmankuulu
'kategoorinen imperatiivinsa', joka järjen nimessä käskee: 'sinun
pitää!' ja hänen vastauksensa kysymykseen: '_mitä_ minun pitää', joka
kuului: 'ole vapaa', 'ole mallikelpoinen' j.n.e., olivat kyllä oikeita,
mutta jättivät asian selvittämättömäksi, niinkuin se muutamia
viittauksia lukuunottamatta oli ollut vuosituhansia."

"Miltä nyt näyttää tuo hyvä tahto täydellisenä vastakohtana pahalle? --
se on nyt elinkysymyksemme. Mitä minun pitää, että tahtoni olisi vapaa
ja että se varmuudella voitaisiin julistaa mallikelpoiseksi?"

"Vastaus tähän on Herbartin kuolematon keksintö. Sen vastauksen antavat
meille siveelliset periaatteet, jotka johtuvat siitä ihmisen sielussa
olevasta ominaisuudesta, että hän tahtonsa ilmausten johdosta voi
tuntea joko mielipahaa tai mielihyvää, saada niistä osakseen joko
kiitosta taikka moitetta. Tällä tavoin lausuttu tuomio on ehdoton eli
toisin sanoen ihmisen omasta tahdosta riippumaton."

Nämä tahdon ilmaukset voidaan nyt Herbartin mukaan n.s. laskea viidellä
sormella. Ne ovat seuraavat:

1) Tahdon sopusointu meidän oman ymmärryksemme kanssa. Tätä aatetta,
jota myöskin on kutsuttu omantunnonmukaisuudeksi, rehellisyydeksi y.m.,
nimittää Herbart _sisällisen vapauden aatteeksi_, osoittaakseen sillä
hyvän tahdon riippumattomuutta _kaikesta_ muusta kuin omasta
vakaumuksestamme siitä, mitä meidän pitää, s.o. riippumattomuutta sekä
ulkonaisista että sisällisistä vaikutuksista päinvastaiseen suuntaan,
niinkuin palkinnon toivosta, rangaistuksesta, himoista j.n.e. Tämä aate
on absoluutisesti hyvän tahdon ensimmäinen ja välttämätön ehto, mutta
_ei ainoa_. Se ei näet anna mitään osviittaa siihen _mitä_ meidän
pitää. Siihen tietoon tullaksemme täytyy omantuntomme siveellisesti
kehittyä ja se tapahtuu omaksumalla muut siveelliset aatteet. Niitä on,
lähinnä sisäisen vapauden aatetta:

2) Tahdon voima eli tarmon aate, jota Herbart kutsuu _täydellisyyden
aatteeksi_ ja jonka mukaan voimakkaampi, täyteläisempi,
perinpohjaisempi tai yleensä ulkonaisesti täydellisempi tahdon ilmaus
aina herättää suurempaa tyydytystä kuin heikompi ja vaillinaisempi.
Tämän aatteen ihanne, sen korkein kehitysaste on kaikkivaltius. Mutta
ei tämäkään aate vielä anna tietoa siitä, mitä meidän pitää tehdä,
ainoastaan, miten meidän pitää, eli toisin sanoen, että meidän pitää
toteuttaa se, mikä hyvää on, niin täydellisesti, voimakkaasti ja
perinpohjaisesti kuin se meille on suinkin mahdollista.

3) _Hyväntahtoisuuden_ aate eli määrätyn tahdon antauminen toimimaan
toisen henkilön onneksi. Se on puhdas, silloinkun se on vapautunut
kaikista syrjävaikuttimista, jotka tarkoittavat omaa etua, olkoon
sitten läheistä tai kaukaista. Myötätuntoisuus ei vielä semmoisenaan
ole hyväntahtoisuutta, vaikkakin se sitä usein kyllä tukee. Puhdas
hyväntahtoisuus on ja tulee sen olla todellista tahtoa. Myötätuntoisuus
ei ole mikään vapaa tahdon ilmaus, ainoastaan tahdoton mielenliikutus.
Sillä ei siis itsessään ole mitään siveellistä arvoa. Ei myöskään voi
myötätuntoisuus ilman muuta täyttää hyväntahtoisuuden korkeinta käskyä:
rakastakaa teidän vihamiehiänne. Rakkaus on meidän kielemme käytännön
mukaan ei ainoastaan monikäsitteinen ja siis valitettavasti eksyttävä,
vaan myöskin suorastaan sopimaton nimitys hyväntahtoisuudelle, joka
yksinään on se, mitä kristinusko tarkoittaa. Minä voin vihata ihmistä,
jonka ominaisuudet ovat minulle vastenmieliset. Ihmisen voimissa ei ole
välttää vihaa esim. varkaita ja pettureita kohtaan, sillä tahdon
ilmausten ominaisuudet siirtyvät sielutieteellisten lakien mukaan
välttämättä niihin, joista ne ovat lähteneet, olkoon sitten asiaan tai
henkilöön. Mutta tämä viha ei estä minua millään tavalla osoittamasta
samoja henkilöjä kohtaan mitä puhtainta hyväntahtoisuutta. Epäilemättä
on pyhän mestarimme oppi ymmärrettävä ainoastaan tällä tavalla. Me
tarkoitamme, niinkuin hänkin, _hyväntahtoisuutta_, mutta puhumme
rakkaudesta, suureksi vahingoksi asialle.

4) _Kostannan eli palkitsemisen_ aate sisältää sen, että hyvä ja paha
vaativat kostantaa niin paljon kuin mahdollista samassa mitassa.
Siellä, missä ei niin tapahdu, syntyy siveellistä mielipahaa. Tämä aate
edellyttää osaksi korkeampaa astetta siveellisessä kehityksessä kuin
hyväntahtoisuus, joka alkaa jo aarniometsissä ja äidinrakkaudessa.
Mutta suorittamaton kiitollisuuden velka, samoinkuin rankaisematon
pahateko painavat jalostunutta mieltä ehdottomalla voimalla.
Hyväntahtoisuus ja käytännölliset syyt käskevät kuitenkin panemaan
_rangaistusoikeuden_, joka perustuu yksinomaan tähän aatteeseen,
yhteiskunnan käsiin. Ainoastaan siveellinen rappeutuminen voi kieltää
tunnustamasta kiitollisuuden velvollisuutta.

5:s ja viimeinen siveellinen periaate on _oikeuden aate_. Se perustuu
siihen mielipahan tunteeseen, joka siveellisen kehityksen
alkuasteillakin herää, niinpiankun _kaksi tahtoa_ samaan aikaan
suuntautuu samaan esineeseen, joka voi vaan tyydyttää niistä
toisen. Sillä sellaisessa tapauksessa syntyy taistelua ja se on
semmoisenaan vastenmielistä. Luonnollinen itsekkäisyys saattaa aina
yhteentörmäyksiin. Ei mitään rauhaa, ei mitään mahdollisuutta siihen
olisi ihmisten kesken, jos asia saisi siihen jäädä. Sentähden täytyy
_sopia säännöllisestä menettelystä_ määrätyissä uudistuvissa
tapauksissa -- välttääkseen muutoin uhkaavia taisteluita. Sääntöjä
sanotaan laeiksi ja sopimus niiden käyttämisestä on lakiin perustuvaa
oikeutta. Sen noudattaminen _on velvollisuutta_ samoista syistä kuin
_hyväntahtoisuuden tai kostannan_ noudattaminen. Mutta yhteiskunnan
käytännölliset edut vaativat alistumisen _pakkoakin_, silloinkun
siveellinen tahto pettää. Siten syntyy yhteiskunta-oikeus, sekä
siviili- että rikosoikeus, näennäisesti riippumatta siveyden
vaatimuksista, mutta todellisuudessa sen vaatimuksen pohjalla, että
taistelua on väistettävä. Se oikeus riippuu sopimuksesta s.o.
keskustelusta siveellisten periaatteiden pohjalla, tai ainakin niiden
_hyväksymisestä_, silloinkun itsevaltias on sitä säätämässä. Niin voi
siis myöskin tapahtua, että väkivalta pannaan oikeuden _sijaan_, mutta
väkivalta ei ole oikeutta vaikkakin se julistautuu laiksi -- se on vaan
väkivaltaa tai pakkoa.

"Jokainen näistä aatteista kehittyy korkeimmilleen siellä, missä tahdon
vapaus ja elävä tahdon voima esiintyvät täydellisimpinä. Se on ihanne.
Ihminen ei sitä voi toteuttaa, mutta yksityiset tahdonilmaukset voivat
sen saavuttaa ja kokonaiset luonteet voivat kohota korkealle tätä
täydellisyyttä kohti. Jos ajattelemme sen täysin toteutuneena, on
meillä siveellisenä ihanteena _pyhyyden käsite_ ja se pakottaa meidät
uskomaan olentoa, joka itse pyhästi vaatii meiltä pyrkimistä
siveelliseen täydellisyyteen."

Näin pitkälle kirjeessä Hedlundille. Eräässä toisessa paikassa kokoo
hän Herbartin etiikan sisällön seuraavaan vuorisaarnaan:

"Siveyslain summa on tämä: rakasta lähimmäistäsi omantunnon mukaisesti
enemmän kuin itseäsi ja Jumalaa ylitse kaiken. -- Elä kanssaihmistesi
ja lähinnä kansasi hyväksi, joille olet suurimmassa kiitollisuuden
velassa ja joita syntyperäsi ja kasvatuksesi kautta parhaiten
ymmärrät ja tunnet. -- Uhraa itsesi isänmaan onneksi, sillä ilman
itsensä-uhraavaisuutta on rakkaudesta puhuminen helisevä kulkunen. --
Rakkaus on puhdasta, epäitsekästä hyväntahtoisuutta kaikkia ihmisiä
kohtaan. Se vaatii sinulta rehellisyyttä ja totuutta velvollisuuksina
itseäsikin kohtaan ja kohtuutta lähimmäistämme kohtaan. Sinun ei pidä
siis ainoastaan itsesi tähden tehdä oikein, vaan myös voimaisi mukaan
vaikuttaa oikeuden ylläpitämiseksi siinä yhteiskunnassa, jossa elät,
niin, jopa koko ihmiskunnassa. Mutta kun ihmiset siveyslaista
huolimatta usein rikkovat oikeuden käskyjä vastaan, täytyy
yhteiskunnassa ylläpitää lakia, jonka mukaan ihmiset hätätilassa pakon
avulla estetään tekemästä toisille vääryyttä. Pidä sen vuoksi
yhteiskuntalakia pyhänä ja työskentele sen parantamiseksi."

"Ja kaikki tämä tulee sinun tehdä mahdollisimmalla voimalla ja
selvyydellä s.o. mahdollisimmalla täydellisyydellä."

Esitettyään näin maailmankatsantonsa ytimen ja sen vuosikymmenien
kuluessa vakaantuneen sisällön käy Soldan sovittamaan sitä siihen
kysymykseen, jonka hänen ystävänsä oli hänelle tehnyt: saako
yhteiskunta pakottaa jäsenensä pukemaan päälleen veristä paitaa? Hänen
vastauksensa on näin kuuluva:

"Minä uskon kyllä, että jokainen rakastaa omaa kansaansa enemmän kuin
muita; mutta minä en usko, että hänen, Jumalan kunniaksi, _tulee_ niin
tehdä. Patriotismi on luonnollinen vaikutin, mutta toisarvoinen, eikä
sillä ole mitään äänivaltaa siveellisten aatteiden kesken.
Hyväntahtoisuus kohdistuu kanssaihmisiimme ja ne ovat lähinnä --
nimittäin maantieteelliseltä, ja historialliselta, vaan ei
siveelliseltä kannalta -- maanmiehemme. Mutta niinkuin opetti suuri
mestarimme, niin opettaa meitä myös tieteellinen arvostelu: meidän
tulee rakastaa myöskin vihamiehiämme."

"Lienet sentähden ehdottomasti oikeassa, kun vaadit, ett'ei
asevelvollisia saa pakottaa sen kauvemmas kuin isänmaan puolustukseen.
Mutta minusta näyttää sen lisäksi, että _koko asevelvollisuutta_ ei
oikeuden mukaan voi asettaa ensimmäiseen eikä edes toiseenkaan sijaan.
Vapaaehtoisten tulisi -- ainakin minun mieleni mukaan -- lähteä ennen
muita, vaikka olisi kysymys isänmaan puolustamisestakin. Sitten
palkkasoturien, sillä on paljon ihmisiä, jotka mielellään tekevät
näinkin raakaa työtä, kunhan heille maksetaan. Mutta yhdenkään
pakottaminen, joka inhoo asiaa uskonnolliselta tai siveelliseltä
kannalta, näyttää minusta kaikin puolin raakamaiselta."

       *       *       *       *       *

Se siveysoppi, jonka pääpisteet edellä on esitetty ja jota Soldan
käsikirjoituksissaan monilla selityksillä ja kehityksillä valaisee, ei
jäänyt hänelle pelkäksi teoriaksi, pelkäksi opiksi. Niinkuin jo usein
ennen olemme huomauttaneet tahtoi hän saattaa elämänsä täyteen
sopusointuun aatteittensa kanssa. Hän vaati niiden noudattamista ensin
itseltään ja sitten myöskin muilta. Sekä yksityisessä että julkisessa
elämässä tuli niiden olla ainoana ojennusnuorana. Kaikki, jotka
tunsivat Soldanin hänen vanhoilla päivillään, vakuuttavat kuin yhdestä
suusta, että suorempaa, rehellisempää ja velvollisuutensa tunnossa ja
sen täyttämisessä ankarampaa miestä ei ole ajateltavissa. Kun tuli
kysymys jostain tehtävästä, jonka hän katsoi velvollisuudekseen,
silloin täytyi kaikkien omien etujen, kaikkien lempituumain ja
mielitekojen väistyä. Hänen menettelynsä kaasulaitosta perustettaessa
on siitä yksi esimerkki. Toinen on hänen toimintansa Suomen pankin
setelien kanssa, joka monena vuotena vei häneltä sen vähänkin ajan,
mikä häneltä olisi ilman sitä liiennyt filosoofisiin töihin ja
lukuihin. Missä määrin tämä yksi ainoa suuri kysymys hallitsi häntä,
osoittaa monien muiden joukossa seuraavakin ote eräästä kirjeestä
(15 p. marrask. 1876): "Vaatimukseni, että totuuden rakkauden on oltava
ensimmäinen kaikista avuista, on vuosien kuluessa käynyt yhä
itsepäisemmäksi ja ankarammaksi. Vetäydyn siinä määrin kuin se on
suinkin mahdollista pois jokaisesta, joka ei osoita halua sitä
täyttämään."

Mutta kaikessa eetillisessä loistossaan esiintyy Soldan tehdessään
muistiinpanoja erään sisäisen taistelun johdosta, joka selviää
seuraavassa. Otettakoon se tähän, kun se paremmin kuin mitkään
tieteelliset esitykset valaisee sitä kantaa, jolla hän seisoi,
samalla kun se näyttää, millainen elävä voima hänen filosofiansa
hänessä oli.

_Syyskuun 18 p:nä 1872 klo 5.30 aamulla_.

"Kultainen aamuhetki! Epäilemättä kaikua nyt niinkuin melkein aina
niistä henkisistä ilmapiireistä, joissa olen viime aikoina asustellut."

"Se on viittaus Jumalaltani, tuolta melkein ainoalta todelliselta
ystävältäni s.o. ystävältä, joka puhuu peittelemätöntä totuutta."

"Onhan mahdollista, ett'en näe oikein, vaikka luulen näkeväni."

"Mutta yksi asia on varma kuin kallio, se nimittäin, ett'en minä tieten
tahtoen ole valehteleva itselleni -- tai niille, jotka mahdollisesti
kerran tulevat lukemaan nämä muistiinpanoni!"

"On kulunut jo vähän toista vuotta siitä kun -- sen jälkeen kun olin
alkanut parantua kovasta taudistani -- omituinen epäselvyys ja häiriö
alkoi vallata sielunelämäni."

"Vähitellen ja epämääräisesti, melkein niinkuin usva ilmassa muodostuu
pilveksi, alkoi minusta tuntua niinkuin tekoihini olisi hiipinyt jotain
sotkua, joka ei millään tavalla minulle kuulunut s.o. joka olisi ollut
minulle omituista tottumuksen vuoksi tai mistään muusta ymmärrettävästä
syystä. Tarkoitan, että minä nyt ja aina siitä pitäen kuin pääsin
täyteen kypsyyteen, joka tapahtui jotenkin myöhään, voin hyvällä
omallatunnolla torjua syytöksen siitä, että tässä olisi jäännös omasta
luonteestani. Tuo kypsyys alkaa minun kohdallani vasta 25-30 ikävuoteni
vaiheilla -- s.o. epämääräisesti v. 1842 -- jolloin minä, senaikuisen
insinööritavan mukaan, Dünaburgissa kannoin prosentteja juutalaisilta
ja urakkamiehiltä ja kavalsin kruunulle kuuluvia rakennustarpeita y.m.
-- ja v. 1848, jolloin minä kruunun kustannuksella ollessani ulkomailla
tein kaikkein suurimman siveellisen kuperkeikkani koko elämässäni --
paetessani virantoimituksestani ja _bona fide_ vastaanottamastani
luottamustoimesta. Ett'ei tuo kypsyys silloin 1848 ja vielä sittenkin
ollut kovin kehuttavaa, näkyy siitä, ettei omatuntoni ole minua
koskaan vaivannut ja vasta myöhemmin, nyt vanhoilla päivilläni olen
minä alkanut huomata siinä asiassa jotain todella huonoa."

"Kun nyt vaan muistini ja sielunvoimani riittäisivät minua auttamaan!
Tahdostani ja tarkoituksestani olen selvillä."

"Olin pormestari S.-vainajalta useita kertoja, muistaakseni kolme
kertaa, aina kun palkanmaksoaika kaasuntarkastustoimestani lähestyi,
saanut yksityisenä lainana etukäteen 25-50 ruplaa. Palkka, 250 ruplaa,
maksettiin näet kerta vuodessa ja suoritus tahtoi aina käydä hitaasti,
ainakin minun mielestäni, kun aina olin rahapulassa. Kirjallista
kuittia ei koskaan vaadittu ja minä maksoin velkani tavallisesti samana
päivänä kuin vihdoin sain nostaa palkkani."

"Mutta _yksi_ sellainen suoritus 200 markan velasta _lykkäytyi_ jostain
minusta riippumattomasta syystä ei ainoastaan muutamia päiviä, vaan
myöskin viikkoja, jopa kuukausiakin. Pormestari lienee ollut sairaana
tai matkoilla."

"Yksi seikka tässä tapahtumassa on kuitenkin selvästi painunut
mieleeni, se nimittäin, että kun minä sittemmin -- luullakseni hra S:n
palattua kotiin -- olisin ollut tilaisuudessa jättämään hänelle rahat,
minulla -- _ei ollut niitä_. Satuin olemaan rahapulassa! -- Se oli
kiusallinen tila, johon jouduin -- siksi muistan sen niin hyvin."

"Emme tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin. Hän oli sairas, matkusti
vielä kerran pois, muistaakseni. Näin hänet sitten ylipäätään vaan pari
kertaa kadulla, jossa hän käveli halvattuna."

"Olin liiaksi kömpelö, liiaksi hämilläni käyttääkseni tilaisuutta --
enkä ollut tullut mihinkään sisälliseen selvyyteen asiassa, kun eräänä
päivänä luin lehdistä, että pormestari S. oli kuollut."

"-- -- -- Tämän asian arin kohta oli nyt siinä, että minä siis
vähitellen olin onnistunut _nukkua_ velvollisuuteni täyttämisestä. Sen
sijaan, että edes heti kuolinilmoituksen luettuani olisin ottanut
päättävän askeleen ja ilmoittautunut velalliseksi, veltostuin minä ja
odottelin jotain tointa kuolinpesän puolelta. Tässä ei tietysti ole
kysymys mistään laittomuudesta. Yleinen lakihan käskee jokaisen
valvomaan oikeuksiaan ja tekee yleensä eron vaan oikean ja väärän
välillä. Mutta tässä on kysymys hyvästä ja pahasta. Tässä on kysymys
siitä, mistä ihmiset lausuvat arvostelunsa _vetoomatta yleiseen lakiin_
s.o. ainoastaan ihmisyyden mittakaavan mukaan. Ja tämän mittakaavan
mukaan olin minä menetellyt _häpeällisesti_."

"Jumala, joka katsoo ihmisten sydämmiin, tietää kuitenkin, että
vaikuttimeni tällä kertaa eivät olleet huonot, ainoastaan heikot ja
epäselvät. Hän tietää, että se oli rahapula, eikä mikään halu vetäytyä
maksamasta, joka ensin aiheutti viivytyksen, mutta että se sittemmin ei
ollut edes rahan puute, vaan rohkeuden puute eli toisin sanoen aseman
tukaluus, joka ylläpiti heikkouttani ja sai minut odottamaan ikävän
asian ratkaisua -- kädet ristissä!"

"Huono muistinikin vaikutti, että vaan silloin tällöin ja ohimennen ja
epäselvästi muistin koko asian, kunnes viime kesänä tautivuoteella
jouduin sitä tarkemmin miettimään. Sittemmin on minua usein vaivannut
ajatus, että olen menetellyt alhaisesti, mutta mitään keinoa siitä
puhdistuakseni en sokeudessani löytänyt. Vaan tänään luulen sen
kuitenkin löytäneeni. Tänään on Jumala vihdoinkin siunannut mieleni
valonkipinällä. Herätessäni salamoi seuraava ajatus mielessäni:"

"'Kas niin! -- _Filosofian_ avulla et onnistunut tunkea asian ytimeen:
mutta tunteesi ei ole pettänyt sinua.'"

"Käy tosin kipeästi itsekkääseen mieleen, kun täytyy ryhtyä
itsesyytökseen! Ja kuitenkin oli se juuri se kultamurunen, jonka tänään
löysin."

"En ollut nimittäin tähän päivään saakka tuntenut mitään oikeata
omantunnon moitetta. Jumala kyllä näkee, ajattelin tähän saakka, että
menettelyni ei ollut mikään tulos epäpuhtaista vaikuttimista. Nyt sitä
vastoin aloin todenteolla epäillä juuri tuota puhtautta. Huomasin,
ett'en tiennyt, oliko S. vainaja edes merkinnyt kirjaan puheena olevan
menoerän, niin, ett'en edes pitänyt sitä todenmukaisena ja että siis
olettamiseni velan uloshakemisesta hänen kuoltuaan lepäsi mitä
höllimmällä pohjalla."

"Kunnon miehenä olisi velvollisuuteni ollut olla odottamatta
velkomista, sillä olinhan minä saanut rahat ainoastaan etukäteen
palkastani."

"Tänään selvisi minulle nyt kaikki tuo. Heti herätessäni tuntui minusta
niinkuin olisi pitkällinen ja pimeä pilvi nukkuessani häipynyt. Ja minä
päätin heti pitää kiinni tuosta valopilkusta."

"Siitä on seurauksena kysymys: Kuinka on minun meneteltävä saadakseni
asian korjatuksi? -- Sillä korjattava se on -- viipymättä -- vaikka
minun pitäisikin istua vapaaehtoiseen mustaanpenkkiin."

"_Syyskuun 20 p:nä klo 5 aamulla_. -- Ajattelin vainajan veljeä
valtioneuvosta."

"Asia olisi kai järjestettävä hänen kauttansa. Mutta me emme ole
tuttuja! Mutta miksi en sitten tunne häntä enkä muitakaan? Miksi ovat
kaikki minulle vieraat? Syy ei voi olla kaikissa, sen täytyy olla
_yhdessä_ -- ja silloin tietysti siinä, joka elää kuin metsässä kolottu
puu, liiaksi sisäänpäin."

"Mutta täytyykö minun sitten välttämättä istua mustaa penkkiä kenenkään
edessä? jos S:n perhe olisi varaton, niin voisin ehkä nimettömässä
kirjeessä lähettää nuo viisikymmentä ruplaa ja sopia loput Jumalan
kanssa; vai kuinka? -- Hm! Ehkäpä vielä odottaa heiltä hiljaisen
kiitoksen siunausta kaupan päälliseksi?"

"Kurjia kuvitteluja! Onhan selvää kuin päivä, että kaikissa tapauksissa
persoonallinen välitys on välttämätön. Tämä huomio, joskin hiukan
katkera, on tämän aamun kullanmurunen herätessäni."

"Syvällä jokaisen ihmisen sisäisen elämän pohjassa on olemassa --
ell'ei hän elä täydellisessä luonnontilassa, -- ainakin hämärä tunne
tai aavistus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, joka hallitsee
onneamme, kohtaloitamme. Jos me jossain määrinkään osaamme ymmärtää ja
tuntea sen suuremmoista yhteyttä, emme voi olla tuntematta
itseämme siinä pieniksi ja heikoiksi raukoiksi, mutta itse tämä
maailmanjärjestys on katoamattoman voiman ilmiö -- kaikkivaltias
olento. Uskomme kautta tuohon olentoon saa elämämme arvonsa ja
merkityksensä, niinkuin ihminen heikkoudessaan löytää tässä uskossa
turvansa ja johtonsa korkeimpaan päämääräänsä."

"No niin, minä puhun sinusta ja sinun kanssasi, Jumalani!"

"Sinä käsittämättömän suuri, jonka olentoa minä joskus, filosoofien
eksyttämänä, olen luullut voivani nähdä kirkkain ja selvin piirtein!"

"Mutta miksi haen minä nyt ihmisen välitystä Jumalan ja minun välisessä
asiassa? Siksi, että minä kalpaan korvarippiä ja synninpäästöä, sillä
minä olen tehnyt häpeällisen teon. Että se on tapahtunut velttoudesta,
heikkoudesta, ei ole mikään puolustus. Siveysoppi käskee juuri olemaan
voimakas, kun on kysymys oikein tekemisestä. Mutta nyt on niin, että
tuo teko on tehty ja vaatii oikaisua. Se taas voi tapahtua ainoastaan
uuden teon kautta, joka on oikea ja muuten omansa kumoamaan edellisen
vaikutuksen. Ja siihen tarvitaan, asian luonnon mukaan, ainakin
_kaksi ihmistä_."

"Jumala katselee tätä tekoa kolmantena, ja tämä ajatus antaa minulle
voimaa voittamaan sen häpeän tunteen, joka niin kauvan on sitonut
kieleni ja masentanut mieleni." -- -- -- -- --

"Tällä tavoin luo yksi esimerkki omasta elämästäni kirkasta valoa
yhteen siveysopin pääkysymyksistä." -- -- -- -- --

"P.S. illalla: Puolen päivän aikaan tapasin valtioneuvos S:n eräässä
puodissa. Olin jo pyytämässä lupaa saada puhutella häntä. Mutta sydän
alkoi tykyttää rinnassani ja minusta olivat aika ja paikka
sopimattomia. Tunsin kuitenkin, että minä kohta olisin valmis."

"_Syyskuun 21 p:nä klo 5.30_. -- On niinkuin jo paljas päätös tehdä sen
mukaan kuin katsoo oikeaksi soinnuttaisi sieluni sisäiseen rauhaan ja
onneen."

"Jumalaa kutsun minä tässä asiassa ainoastaan todistajaksi, mutta
kuitenkin päätodistajaksi."

"En pyydä Häneltä mitään armoa, sillä se maailmanjärjestys, jonka synty
Jumala on minun silmissäni, tuo ihmeellisen täydellinen maailma, on
_täynnä_ sitä armoa, jota tarvitsen. Jumalan olento on minulle
arvoitus. Mutta kun minä välistä aivan vaistomaisesti koetan tehdä
itselleni selkoa hänen suuruudestaan, niin en voi löytää mitään sijaa
sille käsitteelle, että Jumala voisi _vihastua_ tai muuten esiintyä
niinkuin ihmiset epätäydellisyydessään tekevät. Ei Häntä siis myöskään
ole tarvis lepyttää tai Häneltä armoa rukoilla. Jos voisin käsittää
Jumalan _ihmisenlaisena_, en voisi ajatella häntä muuna kuin _iäti
lempeänä ja iäti puolueettomana_. Sillä Jumala on minulle kaiken
totuuden, kauneuden ja hyvyyden perikuva. Mutta nyt katson minä Jumalaa
totuuden Jumalana, totuuden alkuperänä."

"Siis _todistajaksi_, ei tuomariksi. Hänen tuomionsa on näet aina
tietty ja varma, kun omantunnon ääni puhuu. Ja me saamme aina itse
lukea sen tuomion, sillä se on selvän selvästi kirjoitettu meidän
sydämmeemme."

"Ei ollut velvollisuuteni sisältö minulle epäselvä, ainoastaan tapa
sovittaa, mitä olin huonoudessani rikkonut. Se se on, joka on maksanut
minulle kovan sisällisen taistelun, joka ei tätä kirjoittaessani ole
vielä päättynyt. Mutta jos minun onnistuu tätä tietä päästä sovitukseen
ja rauhaan, niin on se epäilemättä totuuden Jumalan työtä."

"_Syyskuun 23 p:nä klo 6_. -- Mieltäni yhä kirvelee ajatellessani, että
hetki lähenee. Uusia epäilyksiä herää vielä. Kuinka _luonnoton_ onkaan
askel, jota nyt olen ottamassa? Onko _säädyllistä_ mennä melkein
tuntemattoman henkilön luo ja esittää hänelle omantunnon vaivojaan,
joiden kuuntelemista tuskin voisi pyytää läheiseltä ystävältä? Onko se
hyväntapaista? Eikö se ole haaveilua, eikö se ole naurettavaa?"

"On se, se on naurettavaa, ainakin jokapäiväisen mittakaavan mukaan.
Jokapäiväisen elämän ei ole tapana sovittaa uskontoa täydellä todella.
Me kyllä ihailemme ja pidämme kaiken korskean hengenjalouden huippuna
Kristuksen oppia: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mutta
yhteiskuntamme jokapäiväisissä oloissa on se vaan korulause. Koetahan
vaan kerrankin tehdä siitä täyttä totta, johon tietysti kuuluu, että
lähimmäisesi olkoon kuka tahansa, ei vaan hyvä ystävä ja tuttava; kyllä
vaan joutuisit pilkattavaksi haaveilijana ja hulluttelijana."

"_Syyskuun 24 p:nä klo 6_. -- Eilen illalla kokous Seurahuoneella.
_Sanat takertuivat taas kurkkuuni_. Mitä merkitsee se? Ajattelenko
ulkona kaupungissa toisin kuin kotonani? Siltä todellakin näyttää.
Ainakin oli se eilen, niinkuin minusta tuntui, seuraus siitä
vaikutuksesta, minkä nuo 12 tyyntä, rauhallista ja ymmärtäväistä miestä
tekivät minuun. Ei kukaan heistä tekisi tai edes tarvitseisi tehdä
niinkuin minun oli aikomus tehdä. Ja niin sitä mentiin -- kukin
kotiansa."

"Vai oliko se siksi, että uusia epäilyksiä oli tulossa? Eikö se ole
ilveilyä, itseni pettämistä, että minä kutsun Jumalan todistajaksi?
Kuinka hän voi todistaa? Eihän Jumala voi ihmiskielin puhua. Hän on
äänetön ja mykkä. Hän jättää ihmisen itsensä ratkaistavaksi sen, mikä
on oikein -- tai väärin. Tuomioistuimemme valantehneine todistajineen
voivat tästä kertoa."

"Valantehneine! Kas, siinä on ehkä avain koko arvoitukseen! Miksi
vaaditaan todistajalta valaa? Siksi, että hänen puheensa olisi
yhtäpitävä hänen _omantuntonsa_, hänen salaisimpien ajatustensa kanssa.
Vaan ett'ei tälläkään tiellä _täydellistä varmuutta_ saavuteta, on
tunnettu asia. Nyt on selvää, ett'ei minunkaan haluni korvarippiin
asiassa, jossa ei ole saatavana muita todistajia kuin Jumala ja minä
itse, ole pohjaltaan muuta kuin _vapaaehtoinen puhdistusvala_. On siis
vaan merkittävä, että sanottu on yhtäpitävä syytetyn omantunnon kanssa,
joka samalla on todistajan omatunto tässä asiassa."

"Ja kun Jumala ei itse voi puhua eikä tuomari tunne todistajan
omantunnon laatua, niin ei ole jälellä muuta kuin _antaa tuomarin omin
silmin katsahtaa todistajan ajatuksen juoksuun ja tekojen vaikuttimiin
s.o. hänen omaantuntoonsa_."

"_Joulukuun 21 p:nä klo 4_. -- Taas on viikkoja kulunut, viikkoja
omituisessa, laimeassa ja kuitenkin sietämättömässä sisällisessä
taistelussa."

"Näin eilen valtioneuvos S:n etehisessä konsertista tullessa. Ratkaisun
viipymiseen oli monet syyt. Suurin niistä se, että yhä pelkäsin
tulevani naurunalaiseksi, esiintyä narrina 55 vuoden ijällä."

"Velan maksaminen ilman selitystä asian laadusta ei olisi vienyt
päämaaliin."

"Kuinka kernaasti olisinkaan ostanut omantuntoni rauhan kahden- tai
kolmenkertaisella rahasummalla, jos se vaan olisi rahalla saatavissa."

"Pelko tulla naurunalaiseksi ratkaisi tällä kertaa asian."

"Ja mitä minä lopulta pelkään? Mahdollista väärinkäsitystä?"

"Siis vielä tänään! -- -- -- mutta seis! Onko omatuntoni siis
epäpuhdas? Eihän minulla ollut mitään epäpuhdasta tarkoitusta. Eikö
taistelua siis voi ratkaista omassa rinnassani, omassa kammiossani?"

"Ei!"

"Syystä siitä, että velka vielä on maksamatta. Ja siitä, että minulle
nyt on selvinnyt kuin kirkkaaksi päiväksi: että se, mitä kirkko ja
teoloogit sanovat _heikkouden synniksi_ on puhtaalla suomenkielellä
kutsuttava _epäsiveellisyydeksi_. Jesuksen sanoilla: 'olkaat
täydelliset niinkuin taivaallinen isänne täydellinen on', ei ole muuta
järkevää merkitystä kuin se, että meidän, kun siveellisiä vaihtopuolia
ilmaantuu elämässämme -- aina täytyy antaa etusija _täydellisemmälle_
teolle s.o. voimakkaammalle, suuremmalle, täyteläisemmälle mitalle
siitä, mitä omatunto hyväksyy. Olkoon se mitta suuri tai pieni, --
meidän tulee täyttää se -- ilman tinkimättä! Mene siis -- ja mene
viipymättä."

"Valitse siveellinen voima ennen siveellistä heikkoutta. Jumala kyllä
pitää huolen muusta. Siis --"

"Tässä seison enkä taida muuta."

       *       *       *       *       *

"_Samana 21 p:nä Jouluk. j.p.p_. pyysin päästä hänen puheilleen.
Iltapäivällä 4.30--5.30 tapahtui tuo vaikea tunnustus, jäykän vaitiolon
kestäessä. Ei mitään vastakaikua niinkuin olin pelännytkin, ei
jälkeäkään tuosta lämmöstä, joka oli ollut aiheena minun menettelyyni.
Mutta ei myöskään mitään suoranaisesti tympäsevää tai hylkäävää. Voisin
kadehtia tuon miehen rauhaa."

"No hyvä -- olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Kovin masentuneena
kulin kotiini, ostin muutamia joululahjoja, jätän huomenna rahat ja
sitten olen minä tässä ikävässä asiassa tunteva olevani selvillä."



19.

Mietteitä kansallisuuskysymyksestä.


_Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. -- Kansallisuusaate
vielä vähemmin. -- Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. --
Kansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. -- Katkoff oli
hegeliläinen. -- Mietteitä kieliriidasta. -- Valta ei ole oikeutta. --
Z. Topeliusta vastaan. -- "Sijaa aatteille!" -- Hengen jalous. --
Loppu_.

Soldanin ankara oikeudentunto ja hänen siveelliset periaatteensa
määräsivät hänen kantansa myöskin sen ajan suuressa kysymyksessä,
kansallisuuskysymyksessä. On luonnollista, että hän vilkkaalla
luonteellaan ei voinut pysyä kylmänä ja välinpitämätönnä riidassa, joka
kiehui kuumimmillaan maassamme 1870-80 -luvulla. Hän ottikin siihen
osaa koko sielunsa innolla ja sen kysymyksen ratkaiseminen muuttui
hänelle hänen viimeisten vuosiensa sisällöksi.

Käytöllinen politiikka oli ja pysyi hänelle kuitenkin vieraana. Siihen
hän ei ottanut osaa, siltä kannalta ei asia häntä liikuttanut. Ell'ei
ota lukuun sitä, että hän -- senkin vastenmielisesti ja vain toisten
kehoituksesta -- allekirjoitti liberaalisen puolueen ohjelman, ei hänen
nimensä tullut näkyviin julkisuudessa päivän kysymyksiin kytkettynä.
Luultavaa kuitenkin on, että hän ollen likeisissä suhteissa Anders
Chydeniukseen jossain määrin vaikutti tämän kirjoituksiin Helsingfors
Dagbladissa.

Hän oli asettanut itselleen toisen tehtävän, paljoa suuremman ja
syvemmän: sen, oliko kansallisuusaate niinkuin sen Hegel ja
Snellman käsittivät, siveellisesti oikea, ja oliko se sopusoinnussa
ikuisten siveellisten periaatteiden kanssa.

Hänellä oli aikomus julaista filosoofinen tutkimus
kansallisuusaatteesta, koettaa kumota meillä yksin vallitseva
hegelianismi ja asettaa sijaan Herbartin siveellisiin vaatimuksiin
perustuva oppi ihmisyydestä.

Näyttääkseen, ett'ei kansallisuusaate ole se suuri absoluutinen aate,
joksi Hegel oli sen julistanut, koettaa Soldan ensiksi osoittaa, ett'ei
patriotismikaan semmoisenaan ole mikään ehdoton siveellinen aate, jonka
ennen muita muka pitäisi päästä tekojamme määräämään. Patriotismi, niin
jalo ja suuri kuin se onkin, ei ole siksi ehdoton siveellinen aate,
että on olemassa korkeampia ja suurempia aatteita, jotka ovat ikuiset
ja ehdottomasti oikeat ilman poikkeuksia ja jotka voivat kumota sen
antamia määräyksiä.

Se on kyllä hyvää ja kiitettävää ja usein sitä syystä ylistetään
kaikkein korkeimmaksikin. Mutta se ei ole rajattomasti, ei
absoluutisesti hyvää. Kant oli oikeassa sanoessaan, ett'ei ole muuta
rajattomasti hyvää kuin hyvä tahto.

Patriotismi, isänmaanrakkaus on ihana asia niin kauvan kun se perustuu
hyvään tahtoon ja onneksi tekee se sen varsin usein, jolloin se on
jaloa ja puhdasta, siveellistä ja kiitettävää. Semmoisessa muodossa on
patriotismi esiintynyt miehissä semmoisissa kuin Porthan, Lönnrot,
Runeberg, Castrén, Calonius, Fredrik Cygnæus, Uno Cygnæus, ja niin
monessa muussa isänmaanystävässä, joiden siveellinen hyvyys tässä
kohden oli ehdotonta hyvää tahtoa.

Mutta kaikki tuo ei kuitenkaan mitään auta, sillä on olemassa
patriotismia, vaikutusta yhteiseksi hyväksi, joka ei ole hyvää ja jota
ei ole johtamassa puhdas ja epäilemättömästi siveellinen tahto, vaan
tahto, joka kyllä voi _tarkoittaa_ hyvää, mutta joka _erehtyy_
keinoista juuri siveellisen epäselvyyden ja sekaannuksen vuoksi.

Sellaista _epäiltävää patriotismia_ on m.m. natsionalistinen
patriotismi joka sallii väkevämpien sortaa heikompia kansallisuuksia.
Eräässä kirjeessä Viktor Rydbergille (Helsinki, 2.3.79) kirjoittaa hän
tästä asiasta: "Minun on nyt koskettaminen erästä asiaa, joka
aika-ajoin on tuottanut minulle omantunnon vaivoja. Tarkoitan muutamia
satunnaisesti lausumiani sanoja isänmaanrakkaudesta luuloteltuna
siveellisenä aatteena. Mitä ihmettä ajattelee Björnstjerne, joka
(Norjan lippukysymyksessä) asettuu kansain yhä edistyvää veljeytymistä
vastaan. Hänen epäonnistunut esiintymisensä Kristianiassa muistutti
minua eräästä satunnaisesta kohtauksestani professori Daa vainajan
[historian professori Kristianian yliopistossa Ludvig Daa, kuoli 1877]
kanssa rautatiejunassa. Hän väitti, että Skandinaaviassa oli
samallainen sisäisen hajaantumisen 'liike' kuin Suomessakin (jota olin
valittanut) ja joka intoillessaan 'itsenäisestä edistymisestä'
ainoastaan vaikeutti ja hidastutti hyvää asiata. Me molemmat
pahottelimme tätä ilmiötä ylipäänsä, mutta olimme eri mieltä sen
välttämättömyydestä. Hän piti kiinni historiasta, siitä, mikä tapahtuu,
minä taas siitä, minkä pitäisi tapahtua ja mitä siis jokaisen
rehellisen kansanjohtajan tulee vaatia. Ei edes Hegelin hävittävä nero
(härjande snille) uskalla kieltää, että jonkunlainen 'epävastaavaisuus'
on olemassa todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen' välillä.
Mutta hän hyväksyy absoluutisen, syihin perustaumattoman olemisen.
Historia tekee itse itsensä. Filosofia on vaan myöhästynyt käsitys
'ajanhengestä.' Kun se istuu ja maalaa 'grau in's grau', on ajanhenki
jo edistynyt ja 'luonut' (s.o. loihtinut) uusia muotoja, ja todellisuus
hymähtelee filosoofin hyväntahtoisille spekulatsioneille. -- Minusta
näyttää kuitenkin siltä kuin ei nerokkaan runoilijan pitäisi edes
runollisissa haaveissaan hyljätä yksinkertaista ja päivän selvää
periaatetta, että _kaikki, joka edistää kansain välien rikkoumista_, on
pahasta. Björnson tietää aivan varmaan, että ainakaan hänen
filosofiansa ei ole väritön taulu ja että ajan henki itse asiassa on
_tulos_ kansain villinä kasvavasta älystä ja filosofien (tai paremmin:
tietäjäin ja runoilijain) _onnistuneesta_ tai myöskin epäonnistuneesta
ajatustyöstä. Minä puolestani surkuttelen suuresti sitä idealismia,
joka ei tiedä muusta vakavammasta ihmiskunnan harrastusten johdossa
kuin mitä on ihmisten historiallisesti faktillinen tahto ja ajan
tuulenpuuskat. Totta kyllä on, että tätänykyä kollektiivinen
itsekkäisyys kansallisten harrastusten, patriotismin y.m. nimessä on
intoilijain tunnussanana. Mutta yhtä paljon kuin yksilön tärkein
harrastus, itsensä jalostaminen, on sodassa kaikkea yksilöllistä
itsekkäisyyttä vastaan, niin on ja tuleekin olla _kansan korkeimpana
määränä_ itsensä jalostaminen ilman kansallista itsekkäisyyttä. Kaiken
ihmisyyden johtavana tähtenä olkoon aatteiden aate, pyhä tahto. Mutta
kiihoitus veljeytymistä _vastaan_, olkoon se kuinka isänmaallista
tahansa -- ei ole pyhä."

"Mutta minä huomaan tulleeni liian syville vesille. Se uhkaa tulvia yli
äyräittensä. Kokoan purjeeni. Vaan minun teki todellakin mieleni
sinulle kerran, joskaan ei esittää, niin ainakin koskettaa noiden
harhaoppisten sanojeni tarkoitusta: että isänmaanrakkaus ei kelpaa
siveelliseksi mittapuuksi tai johdoksi."

Tähän kirjeeseen vastaa Rydberg (Göteborg, huhtik. 1879): "Norjan
lippujuttu on tyhmä juttu -- ehkä sitä tyhmempi sen vuoksi, että sen
tarkoitus ei alkujaan ollut huono. Tunnen Björnsonin hyvin ja tiedän,
kuinka kansain veljeytyminen on hänen sydämmellään ja kuinka vierasta
hänelle nyt on itsekäs patriotismi. Ei ole kauvan siitä, kun hän
esiintyi ja lisäsi vihamiestensä ja panettelijainsa suurta lukua
sanomalla tuolle norjalaiselle rievulle katkeria totuuksia vasten
naamaa. Kysyn itseltäni turhaan, mitä _hyvää_ on luultu voitavan
odottaa koskemalla tuohon mitättömään asiaan; mitä pahaa siitä on
odotettavissa, on sitä vastoin aivan selvä."

"Kun sinä ja professori Daa tapasitte toisenne rautatievaunussa ja
keskustelitte erilaisista historiallisista näkökannoista, niin törmäsi
siinä yhteen kaksi maailmankatsantotapaa, joiden juuret ulottuvat aina
Parmenideksen ja Heraklideksen aikoihin, joka viimemainittu
'absoluutisine olemisineen' uudistihe Spinozassa, Hegelissä ja nyt
viimeksi noissa uudenaikaisissa kokeissa, joiden avulla historiaa
tahdotaan käsitellä luonnontieteellisesti ja selittää kaikki sen ilmiöt
seurauksiksi fyysillis-mekaanisesta syyperäisyydestä. Pahaksi onneksi
tämä syysarja kuitenkin riippuu aivan ilmassa ja jättää oman syntynsä
-- siis filosofian pääkysymyksen -- selittämättä. Jos tämä katsantotapa
todella pääsisi vallalle ja määräämään valtiomiesten, eduskuntain ja
kansanjoukkojen kantaa, niin vaipuisi koko eurooppalainen elämä,
siveellisen joustavuuden ja tuoreen persoonallisen tahdon puutteessa,
itämaisen kvietismin tautia uhkuvaan hetteeseen. En tiedä, oletko
lukenut erästä kirjoittamaani runoelmaa _Ahasverus och Prometheus_,
joka on ollut julkaistuna Litterärt albumissa (Tukholma 1878).
Ahasverus, historiallisen _täytymyksen_ edustaja, taistelee siinä
Prometheusta vastaan, joka edustaa sitä, _jonka_ tulee olla. Siinä
olette te nyt, sinä ja Daa. Ei kuitenkaan ole mitään vaaraa olemassa.
Kaikki tulevain vuosisatain syvimmät luonteet ja lämpimimmät sydämmet
tulevat olemaan Promethidejä, jotka tuntevat epämukaisuuden
todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen välillä' ja koettavat
sitä poistaa. On käyvä yhä selvemmäksi, että 'historia', käsitettynä
kaikista yksilöllisistä tahdoista riippumattomaksi tai kaikkia
yksilöllisiä tahtoja määrääväksi faktumiksi, on yksi noita monia suuria
mielikuvitteita, joita väärä abstraktsioni on synnyttänyt. 'Historia
tekee itse itsensä', sanotaan; mutta nyt tullaan sanomaan: 'aatteet
tekevät historian'. Kansa, jota ihanteelliset voimat eivät vielä ole
vallanneet, ei ole historiallinen kansa. Sillä ei ole mitään historiaa.
Se on lauma ja pysyy laumana, joskin se elää tuhansia vuosia. On
näyttäytyvä, että terveellinen determinismi (tahdon rajoitus) hyvin
sopii yhteen sen tiedon kanssa, että harrastuksemme itsetietoisesti
määräämiämme päämaaleja kohti tulevat yhä tehokkaammin vaikuttamaan
historialliseen syyperäisyyteen. Kansan korkeimmaksi päämaaliksi asetan
siis minäkin sinun kanssasi sen 'itsensä jalostamisen', joka
ehdottomasti kumoaa 'kansallisen itsekkäisyyden'."

Mutta vielä vähemmin kuin patriotismi kelpaa Soldanin mielestä
kansallisuusaate siveelliseksi periaatteeksi. Se on vaillinainen
siveellisenä periaatteena ja sangen epäilyttävä politillisenakin.

Kansalliset pyrinnöt ovat kyllä täysin oikeutetut siinä tapauksessa,
että ne sisällöltään ja tarkoitukseltaan ovat siveellistä ja oikeata
laatua. Mutta ilmauksina luonnollisesta itsekkäisyydestä, johon niillä
on taipumus vajota, ovat ne hyljättävät. Ei mikään ole hyvää sentähden,
että se on kansallista tai isänmaallista. Isänmaallista on vaan se,
mitä me isänmaassamme tapaamme hyvää.

Kierointa oli Soldanin mielestä kansallisissa pyrinnöissä se, että ne
näyttävät kaikkialla tähtäävän voimakkaamman valtaan ja heikomman
sortoon. Kun Hegelin mukaan historia oli korkein tuomioistuin
ratkaisemaan, mikä oli lopulta oikeaa s.o. että se, mikä tapahtui ja
pääsi voitolle, oli oikeaa, niin syntyi pian käsitys siitä, että
valtakin oli oikeutta, että voimakkaimmalla oli aina oikeus puolellaan.
Kun kansallisuusaate aina on voimakkain suuressa joukossa, niin johtui
se helposti pitämään omaa valtaansa oikeuden korkeimpana ilmauksena.
Mihin tämä oppi vie, se näkyy Soldanin mielestä siitäkin, miten esim.
Katkoff sovitti tarkoituksiinsa opin absoluutisesta eli yleisestä
hengestä. Hänen oppinsa oli, että slaavilaisen hengen piti päästä
valtaan ja sortaa ja häväistä kaikkia muita, koska ne olivat heikompia,
Se oli suoranainen seuraus Hegelin oikeusopista.

Siirtäessään nämä yleiset periaatteensa, -- joita hän paljoa tarkemmin
ja perusteellisemmin käsittelee kuin mitä tässä on voitu tehdä
-- Suomen oloihin, tulee hän siihen johtopäätökseen, että
kansallisuusaatteen yksipuolinen käsittäminen ja ainoaksi oikeaksi
kohottaminen on saattanut meidät suurimpaan onnettomuuteemme,
vallitsevaan puolueriitaamme, että fennomania semmoisena kuin hän sen
käsittää on hylättävä, koska se muka tarkoittaa sekä luvultaan
heikomman aineksen sortamista että korkeamman kulttuurimuodon
hävittämistä. "Yksikieli"-teoria on hänestä epäsiveellinen. Ja vielä
enemmän väite siitä, että ruotsinkieli olisi Suomessa vieras kieli,
jolla muka ei ole täällä samaa oikeutta olemiseensa ja kehittymiseensä
kuin suomenkielellä.

Mutta antakaamme hänen puhua omilla sanoillaan, joissa hän esittää
teoksensa ohjelman ja sitä itselleen selvittää ikäänkuin puheluissa
itsensä kanssa:

"En tahdo minä taistella suomalaisuuden asiaa vastaan sen järkevässä
merkityksessä, vaan fennomaniaa, suomikiihkoisuutta vastaan tahdon minä
taistella: en näet tarkoita fennomanialla työtä suomenkielen
kehitykseksi kirjalliselta kannalta katsottuna. Tämä työ on nimittäin
ihmisyyttä ja ihmisyyteen perustuvaa toimintaa, juuri sellaista, miksi
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajat sitä katsoivat ja niinkuin
sen käsittivät Lönnrot, Castrén y.m. Ei kukaan heistä vihannut maan
sivistyskieltä, eivätkä he katsoneet sitä ulkomaalaiseksi, vaan
vaativat he ainoastaan molempien kielten tasa-arvoisuutta. Vasta tuo
hegeliläinen yksipuolisuus etnograafisine kansallisuuksineen muutti
tämän kannan."

"En tahdo myöskään taistella isänmaallista työtä vastaan suomenkielen
oikeuksien hyväksi, sillä ei suomenkielen käyttäminen julkisessa
elämässämme, joka kansamme historiallisen kehityksen vuoksi aina
viimeisiin aikoihin saakka on ollut varsin vaillinaista, ole sekään
vielä fennomaniaa. Niin totta kuin humaaninen elämä on kansan
todellinen päämaali, ei kansassa, josta 7/8 puhuu ainoastaan suomea,
voida muuta vaatia kuin että suomenkieli on tähänastisesta alhaisesta
asemastaan kaikilla laillisilla keinoilla autettava. Tältä kannalta
katsottuna -- tunnustakaamme se suoraan -- ovat suomenkielen oikeudet
suuri päämaali ja elinehto kansallemme tämän sanan väärentämättömässä
ja humaanisessa merkityksessä -- ei ainoastaan kansan suomalaiselle
osalle, vaan koko kansallemme. Sillä myöskin ruotsia puhuvalle osalle
on katsottava inhimilliseksi tehtäväksi kaikkien kansalaisten
sivistäminen ja kohottaminen, olkoon näiden kieli mikä hyvänsä. Sillä
me olemme vanha historiallinen yhteiskunta syvälle juurtuneine
yhteisine traditsioneineen. Oli siis verrattoman suuri urotyö se
herätys, joka lähti kansallisten harrastusten tarmokkaimmasta
edustajasta maassamme. Ei ole hän herättänyt ainoastaan suurta ja
yleistä innostusta suomenkielen harrastusten hyväksi, vaan myöskin
korkean yhteiskunnallisen asemansa kautta vaikuttanut laillisten
uudistusten aikaansaamiseksi."

"Kaikki tämä ei nyt minun mielestäni ole mitään muuta kuin inhimillistä
ja oikeaa ja sellaisenaan oikeutettua harrastusta enkä minä siis tahdo
sitä vastaan mitään muistuttaa. Se ei ole mitään fennomaniaa -- vaan
ainoastaan järkevätä kansallista toimintaa. Kielitaistelumme ei olekaan
leimahtanut tuleen näiden rajain sisällä. Totta kyllä on, että se
osaltaan oli seuraus tarpeellisistakin uudistuksista, koska ne
koskettivat useita yksityisiä etuja, niinkuin pakkoa esim. uuden kielen
oppimiseen, joista oltiin vastahakoisia luopumaan. Mutta tällä bona
fide-pohjalla ei kielitaistelu kehittynyt siihen huippuunsa, joka teki
sen onnettomuudeksi maallemme. Se kehittyi siihen vasta sitten, kun
siihen yhtyi viha ja nurjuus maan toista kieltä ja sen ystäviä
kohtaan."

Ja tätä vastaan hän tahtoo taistella. Sellainen suomikiihkoisuus ei ole
hänestä isänmaallista, vaikka usein kuulee niin väitettävän.

"Te sanotte: valta on oikeutta! Suomalainen kansa, tuo omituinen
edustaja maailman hengestä, on 7/8:tta Suomen kansasta. Sentähden on
tämä maa teidän. Sentähden on ruotsi täällä ulkomainen, vieras kieli,
jonka ennemmin tai myöhemmin täytyy väistyä enemmistön kielen tieltä.
Sen vuoksi olette te myöskin muka oikeutetut kiihoittamaan mieliä sitä
vastaan ja siis välillisesti saarnaamaan vihaa kansalaisianne vastaan,
noita 'ulkomaalaisia', jotka ovat vähemmistössä ja siis heikompia.
Teidän johtopäätöksenne, että suuri enemmistö on sama kuin kansa, on
väärä. Se on väärä siksi, että premissi on väärä. Valta ei ole
oikeutta. -- -- Te kehoitatte meitä kuuntelemaan ajan siipien suhinaa,
ja te uhkaatte murskata sen, joka uskaltaa asettua 'yleistä henkeä'
vastaan, jota te kutsutte absoluutiseksi. Minä vastaan: oikeutta ei voi
sillä tavalla ilmaista. Oikeus musertaa on tosin valtaa, mutta ei se
kuulu hyviin valtoihin. -- -- Kokeenne yllyttää rauhallista suomalaista
heimoa ruotsalaista vähemmistöä vastaan on moitittavaa -- eikä
ainoastaan sitä, vaan epäviisastakin. Tuo ulkomaalaiseksi kutsumanne
vähemmistö on sivistyksensä ja kielensä kautta välittänyt ja välittää
yhä vieläkin sivistystyötä enemmistönkin hyväksi. Yksipuolisessa
käsityksessänne kansan yhteydestä etnograafisena yhteytenä ja vallasta
oikeutena vahingoitatte te maatanne ja omaa enemmistöännekin
vieroittamalla sivistynyttä luokkaa ottamasta osaa työhön kansan
hyväksi. Ehkä siihen ivaten vastaatte, että suomenkansan enemmistö nyt
jo on ottanut asiat omiin käsiinsä ja että siis tämä puhe
kieliharrastusten yksipuolisuudesta on joutavaa. Mutta täten ei
kuitenkaan kumota mitään väitteistämme, että on olemassa suuremmoinen
eksymys, joka on seuraus muutamista houkuttelevista ja loistavista,
mutta yhtä hyvin tieteellisesti perin vääristä ja siveellisesti
ehdottomasti moitittavista opeista."

"Voidaan kyllä luulotella, että mitä suomenkansan valistukseksi on
tehty, se on tulos etnograafisesta kansallisuusharrastuksesta, jonka
alotti J.W. Snellman ja jota fennomaanit ovat jatkaneet. Mutta se ei
ole totta, täällä tehtiin työtä ennenkin, ei erityisesti kielen
hyväksi, vaan koko isänmaan, eikä nurjuus suomenkieltä kohtaan ole
muuta kuin reaktsionia liiallisuuksia kohtaan." -- -- -- -- --

"Hegelianismi ja snellmannismi ovat ristiriidassa itsensä kanssa.
Etnograafisen kansanhengen toiminnan perustus natisee sisäisen
ristiriitansa painon alla. Se julistaa näet toisaalta erinomaiseksi
uskonkappaleeksi sen, että yleisen eli absoluutisen hengen kehitys
vaatii, että sen tulee tapahtua etnograafisen yhteishengen muodossa,
ainakin silloin kun kahdesta yhteen joustaneesta heimosta toinen on
jollain tavalla mahtavampi kuin toinen. Mutta toiselta puolen on ikävä
tosiasia, että maamme kehitystyö on tapahtunut siinä järjestyksessä,
että suomalainen henki siinä on näytellyt verrattain toimetonta osaa.
Yrjö Koskinen sanoo historiassaan, että se on ollut seurauksena
ruotsalaisten harjoittamasta sorrosta. Siihen vastaamme: nuo ilkeät
ruotsalaiset, ne ovat pakoittaneet maamme viljelyksen tielle ja
kulkeneet etunenässä, joka absoluutisen idealismin selväin lakien ja
asetusten mukaan kuuluu etnograafisen hengen itsensä tehtäviin. Tämäkin
tosiasia siis osoittaa, ett'ei kehitys asian sisäisen luonnon mukaan
välttämättä ole kytketty etnograafiseen kansanyhteyteen. Se on: tämä
yhteys, jota aitosuomalaiselta taholta nyt niin ylpeästi vaaditaan, ei
ole mikään asian luontoon peruskuva järjestys, vaan hegeliläinen
epäselvästä kokemuksesta johdettu ja alhaiseen historialliseen kantaan
perustuva vaatimus: 'yksi kieli, yksi mieli!'"

"Sanalla sanoen, ei ole olemassa mitään järkevää perustusta siihen,
että kansa asettuisi sallimuksen määräyksiä vastaan, kun ne niin
selvästi ovat luettavina kansamme väärentämättömässä historiassa."

"Kun Snellman nuoruudessaan nousi ja neronsa koko voimalla kehoitti
työhön tähän asti niin laiminlyödyn aitosuomalaisen heimon kehityksen
hyväksi, niin oli sekin ihana asia ja kaikki isänmaan ystävät sen
hyväksyivät. Snellman vuodatti kieltämättä uutta voimaa suomenkansan
suoniin. Se oli suuri ja kaunis aate, jonka hän oli omaksunut
seuratessaan sitä uraa, jonka Porthan, Lönnrot ja Castrén olivat
löytäneet. Se oli kaikki hyvää ja kiitettävää, sillä se oli
historiallisesti ja samalla eetillisesti oikeutettua, eikä sitä alussa
pilattu riidalla ja vihalla. Tämä aate on sittemmin vienyt harhaan.
Valitettavasti tapahtui se silloin, kun Snellman itse opillisessa
yksipuolisuudessaan johti sen tähän väärään suuntaan. Sillä tavoin
työskentelevät historiassa rinnakkain parhain tahto ja tyhmimmät
teoriat. Sillä ei todellakaan tarvita mitään hegeliläisiä tuumailuja
käsittääkseen kansallisen kehityksen tarpeellisuutta, vaikk'ei _tässä
tapauksessa kansallisella enää voikaan käsittää etnograafisesti
yhteistä kansaa_."

"Yrjö Koskinen omaksui Snellmannin aatteen. Mutta voiko kukaan käsi
sydämmellään väittää, että jos Snellman esim. silloin kun Koskinen
ensiksi alkoi esiintyä hänen rinnallaan, olisi huomannut sen, mikä jo
ennen oli näyttäynyt mahdolliseksi, nimittäin että työ suomalaisen
kansanaineksen korottamiseksi voi tapahtua ilman vähintäkään yritystä
ruotsalaisen aineksen syrjäyttämiseksi, -- jos, lyhyesti sanoen,
Snellman olisi korottanut mahtavan äänensä ja huutanut suomenkansalle:
eteenpäin, mutta ilman kateutta ja veljesvihaa! -- eikö isänmaallinen
työ Suomen hyväksi olisi muodostunut työksi ilman kiihkoa, ilman
intohimoa ja ilman sitä surullista hajaannusta, joka nyt yhä kasvavalla
voimalla on vallannut meidän vanhan, rehellisen ja rauhallisen Suomen
kansan?"

"Onko sellainen työ enää mahdollinen, sitä en tahdo käydä ennustamaan.
Minulla on kyllä luja luottamus siihen oikeudentuntoon, joka
vuosisatain kuluessa on imenyt ravintoaan siitä jalosta oikeuden
hengestä, mikä on vanhassa Ruotsin laissa. Tätä henkeä ei yhden tai
kahden vuosikymmenen kiihoitus toki liene siihen määrin hämmentänyt,
ett'ei järkevämpiä ääniä vielä voisi päästä kuuluville. Mutta missä
ovat nämä äänet? Huutavan ääniä korvessa, hegeliläisten sofismien
sankassa korvessa!"

Ei ole tarvis tehdä useampia otteita osoittaakseen, mikä Soldanin kanta
oli kansallisuuskysymyksessä ja mikä hänelle siinä tuotti tuskaa ja
mielipahaa. Epäilemättä katseli hän kansallista liikettä liiaksi
yksipuolisesti ja tuomitsi sitä sen hairahdusten mukaan. Hänen
luonnollinen herkkätuntoisuutensa sai hänet samalla suurentamaan ja
synkentämään niiden usein kyllä kiivaiden ja vihaakin uhkuvien sanain
ja syytösten merkitystä, joita taistelun tuoksinassa sateli. Se sorto,
jota suomenmieliset muka ovat ruotsalaisia kohtaan harjoittaneet, on
ollut enemmän uhkausta kuin toimintaa. Snellmannin-Hegelin
kansallisuusteoria ansaitsi kyllä sen oikaisevan arvostelun, minkä hän
-- samoin kuin Rein myöhemmin Snellmanin elämäkerrassa -- siitä antaa.
Mutta teorian käytäntöön pano Suomessa ei ainakaan vielä ole ollut se,
miksi Soldan pelkäsi sen tulevan. Se on ollut oman pellon takaisin
perimistä eikä vieraan anastamista.

Hänen mielensä kuohunta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Se on
selitettävissä sekä hänen yllä esitetyn eetillisen maailmankatsantonsa
nojalla että myöskin psykoloogisista syistä. Tulee näet muistaa, että
sisältönä hänen elämässään oli ollut ensin varman maailmankatsannon
hakeminen ja sitten isänmaan ikävöiminen. Hänen siveelliset
periaatteensa vakaantuivat vähitellen jo ennen kotimaahan palausta,
sittenkun hän suuresta haaksirikostaan pelastuttuaan oli saanut vankkaa
maata jalkainsa alle jo Ameriikassa. Mutta isänmaan kaipaus ei tullut
tyydytetyksi ennen kuin Suomeen palattua. Kuinka suuri tämä kaipaus
oli, kuinka palava hänen isänmaanrakkautensa oli, kuinka tyhjäksi,
mitättömäksi ja ontoksi hän tunsi elämänsä vierailla mailla, siitä
olemme ennen nähneet liikuttavia todistuksia. Eräässä muistoon panossa
v:lta 1867 sanoo hän vielä samasta asiasta: "Tunnen kuuluvani siihen
ryhmään, jota sanotaan suomenkansaksi. Olen siihen sieluni ja sydämmeni
pohjasta kiintynyt. -- -- Elin yhdeksän vuotta Ameriikassa, niinkuin
ennen yhdeksän vuotta Venäjällä, eikä minussa herännyt tunteen
vivahdustakaan siihen suuntaan, että olisin kuulunut Ameriikan kansaan.
-- Kun olin Venäjällä, pysyi minussa suomalainen tunne alinomaa
vireillä kirjain ja henkilöjen avulla, kirjain semmoisten kuin 'Saima'
ja 'Kallavesi', ja miesten sellaisten kuin Castrén, Lönnrot, Bergstadi,
H. Kellgrén, Pipping, joita kaikkia heidän Pietarissa käydessään
tapasin. Ameriikassa sitä vastoin tunsin alinomaista kaipausta ja tämä
kaipaus oli nyt minun kansallisuustunteeni."

Isänmaa, johon hän ikävöi, oli se yhtenäinen ja kokonainen,
yksimielisten ja kaikkien kannattamain ihanteellisten pyrintöjen Suomi,
jommoisena hän oli sen jättänyt 1840 ja jonka kuvaa varsinkin
Runebergin teokset hänessä säilyttivät. Se oli tuollainen suuri
jakamaton tila, jossa veljekset sovussa ja rauhassa elivät.

Mutta se Suomi, jonka hän vihdoin viimeinkin maanpaosta päästyään
täällä tapasi, ei ollut enää se, miksi hän sitä oli kuvitellut
Ameriikan aarniometsissä. Veljekset olivat riitaantuneet eikä
sovinnosta näyttänyt olevan toivoakaan. Se oli sitä katkerampi
pettymys, sitä suurempi suru, kun riidan aihetta hänen mielestään ei
ollut olemassa, kun sen asiallinen puoli, suomalaisen kansanaineksen
oikeutetut vaatimukset, olisi ollut rauhallistakin tietä
ratkaistavissa. Se perustui hänen mielestään vaan alhaisiin
vaikuttimiin, vallanhimoon ja epäselvään etiikkaan.

Näin ollen on ymmärrettävää, että Soldan näki vaan riidan eikä sen
tarkoitusta ja ett'ei hän yhä enemmän kamarifilosofiksi käyden nähnyt
niitä pakottavia syitä, joilla käytöllinen politiikka ajaa miehet
hyökkäyksiin ja puolustukseen. Ja jos näkikin, jos myönsikin, että
maailmassa niin aina on, niin ei hän sitä hyväksynyt.

Hän panee sitä vastaan leimuavan vastalauseensa, joka omituista
ajatella, kohdistuu -- Z. Topeliusta kohtaan. Topelius oli syyskuussa
1878 pitämässään rehtorinpuheessa kuvaillut aikaisemman kansallisen
liikkeen veljellistä luonnetta, kuinka kielestä huolimatta voitiin
jakamattomin sydämmin ryhmittyä kaikkien harrastusten yhteisen
päämaalin ympärille, kaikkien elinkysymysten yhteisen vastauksen
ympärille, noiden yleväin, jalojen, elähyttäväin Stenbäckin --
Runebergin -- Cygnæuksen sanojen: suomalainen isänmaamme ympärille,
mutta oli sitten lisännyt: "Vaan hajaannuksen aikain täytyi tulla. Ei
mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua ja meidän
tulee uskoa, että nykyisyyden varjosta on koittava vielä kauniimpi
tulevaisuus maallemme."

Tämän johdosta kirjoittaa Soldan: "Topelius sanoo, ett'ei mitään suurta
ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua. Se ei sanalla sanoen
ole totta. Todellisesti suuret ja nerokkaat ja hyvät työt syntyvät
täydellisesti ilman taistelua. Mitä Sokrates teki ja mitä Plato ja
Aristoteles ja mitä Keppler ja Newton, Kant, Linné, Liebig, Schiller,
Goethe ja Runeberg -- sanalla sanoen ei ole totta, ett'ei mitään suurta
olisi toimitettu ilman taistelua. Kaikki, mikä on nerokasta ja totta ja
kaunista ja hyvää, syntyy kokonaan ilman taistelua. Ei saa sanoa: ei
mitään suurta ilman taistelua -- siis: taistelkaamme; vaan: koska ei
mitään suurta ilman taistelua, niin on siis kaikki suuri tähän saakka
ollut epätäydellistä, jota meidän tulevaisuudessa täytyy koettaa
poistaa rakkauden voimalla, joka on suurempi kuin taistelun."

On liikuttavaa, milt'ei sydäntäsärkevää nähdä, kuinka Soldan kärsi
siitä kaikesta, mitä näki ympärillään. Muistoonpanokirjat ovat täynnä
katkeria huudahduksia ja valituksia sen johdosta. Saattaa melkein
sanoa, että se katkeroitti hänen loppuelämänsä. Puheet kansallisesta
yhtenäisyydestä kieliyhteyden perustalla olivat hänelle "puukon pistoja
sydämmeen." Eniten koskivat häneen väitteet semmoiset, ett'eivät
ruotsinkielen puhujat olisi patriootteja, ett'ei heillä tässä maassa
olisi mitään oikeutta olemiseensa. Kun Hedlund v. 1872 kävi Suomessa,
oli Soldan häntä odottamassa rannalla ja huusi tulijaa vastaan:
"Tiedätkö, että nyt ovat asiat Suomessa niin, ett'ei se ole
isänmaanystävä, joka puhuu ruotsia!" Hän otti sen kuin persoonalliseksi
loukkaukseksi, sitä enemmän kun hän tunsi kuuluvansa ei maamme
ruotsalaiseen kansanainekseen, vaan sen suomalaiseen. Suomen
ruotsalainen oli hänelle vierasta rotua. "Kerjäävä uusmaalainen tekee
minuun vastenmielisen vaikutuksen. Minä annan hänelle roposeni samalla
tunteella kuin neekerille, venäläiselle tai italialaiselle." Hän oli ja
pysyi suomalaisena, karjalaisena. Suomenkansa oli hänen kansansa.
Helylä ja Saimaan seudut olivat hänen Suomen maansa. Ja kuinka vähän
puoluemies hän oli, kuinka täydellisesti hän käsitti ajan vaatimukset,
osoittavat ne mietteet, joita hän tammikuun 11 p:nä 1880 kirjoitti:

"Suomenkansa on nyt saavuttanut kauvan toivotun päämaalinsa,
kielensä yhdenvertaisuuden ruotsinkielen kanssa. Paljon tarmoa ja
paljon taitoa on tämän toivotun päämaalin saavuttaminen kysynyt
suomenkielen oikeuksien puolesta taistelleilta innostuksen miehiltä.
Kuolemattoman kunnian ovat tulevat sukupolvet antavat sekä sen aatteen
alkuunpanijoille että sen ajajille, ja koko sydämmestäni onnittelen
minä kansaamme tähän voittoon. Sillä kieli on ja pysyy kuitenkin ei
ainoastaan hengen lähimpänä ilmauksena, vaan sen tärkeimpänä aseena ja
elinehtona."

Molempien kielten tasa-arvo johti päämaaliin molempien kansanainesten
yhdenarvoisuudesta tässä maassa. Sinun pitää rakastaman ja
kunnioittaman koko isänmaatasi! Ja isänmaallista oli hänestä jokainen
harrastus, joka tarkoitti koko isänmaan onnea. Ja hyvää oli hänestä
jokainen harrastus, joka johti rauhaan ja yksimielisyyteen. Sellaiseen
harrastukseen oli jokaisessa yhteiskunnassa yllinkyllin ja rajattomasti
tilaisuutta. "Astukaa vaan esiin, niin on isänmaan tarkoitus, ja
ottakaa eteenne ja pitäkää hyvänänne. Kaikista on täällä täysin määrin
huolta pidetty, nuorista ja vanhoista, köyhistä ja rikkaista,
voimakkaista ja heikoista, kaikki ovat kutsutut kukin leiviskänsä
mukaan toimimaan isänmaan hyväksi. Mutta hyvä tapa vaatii, ett'ei
kukaan pistä mitään taskuunsa kantaakseen sitä pidoista ystävilleen
ja suosikeilleen. Kantakoon kukin roponsa isänmaan alttarille.
Hakekoon hän toimialansa missä avaran juhlasalin nurkassa tahansa,
työskennelköön hän kokonaisuuden tai jonkun sen osan palveluksessa, ei
ole hän missään tapauksessa siveellisesti oikeutettu vaatimaan
kokonaisuuden tai enemmistön luuloteltua parasta jonkun yksityisen tai
jonkun vähemmistön kustannuksella."

Mutta missä hän ennen kaikkia näkee kansansa pelastuksen, mikä on
hänestä se ainoa tulevaisuuden ohjelma, jonka mukaan voimme
menestyksellä toimia, mikä se näkymätön lippu, jonka hän kohottaa, sen
on hän lausunut seuraavissa sanoissa, jotka hän kirjoitti 21 p. huhtik.
1878 ja jotka hän ajatteli suuren teoksensa loppusanoiksi:

"Sijaa aatteille!"

"Me olemme pieni kansa. Harrastakaamme senvuoksi korskeata ja jaloa
moraalia. Ei niin kuin olisimme oikeutetut alhaisempaan ja
epäjalompaan, joskin olisimme suuret ja mahtavat, mutta se on
hyväksyttävää viisautta, joka koettaa yhdistää edullisen siihen, mikä
on itsessään hyvää ja oikeaa. Harrastakaamme siveellisiä aatteita ja me
voimme käydä kohti tulevaisuuttamme suuremmalla luottamuksella kuin jos
meillä olisi oma panssarilaivasto ja sadantuhannen miehen armeija."

"Meille on puolen vuosisadan kuluessa opetettu, että oikeus on sitä,
jolla on voimaa päästä valtaan. Sanokaamme suoraan, että sellainen oppi
on pohjaltaan jumalaton oppi. Sillä se, mikä varmemmin kuin mikään muu
pääsee valtaan, on väkivalta. Jos me yhä edelleenkin tunnustamme tämän
opin totuudeksi, niin tapahtuu meille oikein vielä sinäkin hetkenä --
jota Jumala varjelkoon tulemasta -- jolloin se kohdistetaan kansallista
itsenäisyyttämme vastaan, mikä nyt ja vastedes on valtiollinen
turvamme."

"Vedotaan historiaan ja huomautetaan, että kaikkina aikoina on niin
tapahtunut, että valta on ratkaissut kansojen olemassaolon, että
voimakkaammat ovat aina nielleet heikompansa, ja että kansain oikeuden
korkeimmat tuomarit ovat kansat itse; jos kaksi heistä joutuu riitaan,
on se valta, joka sen ratkaisee; s.o. voimakkaammalla on oikein,
heikompi häviää. Raakuus ja vallanhimo ovat aina olleet vallassa ja
ovat yhä vieläkin. Mutta on toki toinenkin valta, joka on voimakkaampi
kuin raakuus ja itsekkäisyys, mahtavampi kuin se, joka perustuu
aineelliseen valtaan. Se on hengen jalouden, se on aatteen voima."

"Voiman siveysoppi viittaa menneisyyteen, aatteen siveysoppi
tulevaisuuteen."

"Harrastakaamme tulevaisuuden siveysoppia!"

       *       *       *       *       *

Päättyköön esityksemme August Fredrik Soldanin elämästä tähän
toivomukseen, jonka hän ikäänkuin jätti perinnöksi kansalleen. Sillä se
oli siihen kuin tämä elämä kaikissa vaiheissaan oli tähdännyt: hengen
jalouden ja korkean ja jalon moraalin omistamiseen.

Hajanainen oli tämä hänen elämänsä ollut, vaillinainen ja keskeneräinen
sen työ, ja usein oli se hänelle itselleenkin ollut tarkoitusta vailla.
Monia oli hän koetellut: taiteita ja tieteitä, käytäntöä, keksintöjä ja
kirjailemista. Mutta kaksi johtavaa, aina esiytyvää punaista lankaa
siinä pujottelihe sen silmäkkeiden läpi: toinen palava rakkaus
isänmaahan, joka ei hetkeksikään heikentynyt, kuinka kauvas hän siitä
poistuikaan ja kuinka vähän näytti olevankaan toivoa sinne
palaamisesta; -- ja toinen vielä palavampi rakkaus totuuteen ja sen
toteuttamiseen ensin omassa elämässä ja sitten kansan.

"Usein olen mielessäni kuvitellut alabasteri-uurnaa, joka on asetettuna
ajan virtaan, missä sen reunat yhä läpikuultavammiksi hioutuvat. Uurnan
sisässä asuu aate, ihmiskunnan iäti loistava lamppu, ja kuultaa läpi --
ensin ei ollenkaan, sitten vähitellen yhä heleämmin kuta enemmän kuori
kuluu -- kunnes sen valo kerran kirkkaana ja kauniina loistaa seinien
läpi kaikkein sameimpaankin silmään."

Noin oli aatteen iäti loistava lamppu aikain kuluessa hänessä
itsessäänkin valjennut, vuosi vuodelta yhä kirkkaammaksi käyden. Muulle
maailmalle ei se vedenalaista valoaan paljonkaan levittänyt. Harvat
hänet tunsivat, harvoille hänen lamppunsa loisti. Mutta yksi oli varma
-- niinkuin Hedlund hänestä kirjoitti, -- "August Fredrik Soldanissa
omisti Suomi isänmaata rakastavan, lämminsydämmisen, läpirehellisen,
runsailla tiedoilla varustetun pojan, joka voi olla ja jonka tulee olla
nuoremmalle sukupolvelle jalona esikuvana. Tuo totuutta hakeva
mietiskelijä ei enää ole olemassa, mutta hänen muistonsakin on
yhdysside."

Niin, olkoon se yhdysside tuon vanhan ja vankan sukupolven miehistä,
jotka nykyisen Suomen katon alle saivat, niihin nuoriin, jotka nyt sen
katon alla asuvat ja tahtovat sitä repimästä estää.

Jos tämän elämäntarinan on onnistunut tuota sidettä lujittaa ja
osoittaa, että Suomitupa mahdollisesti kerran revittynä on uudelleen
rakennettava niille ikuisesti järkähtämättömien siveellisten ja
oikeudellisten periaatteiden salvaimille, jotka ovat sen seiniä
tähänkin saakka pystyssä pitäneet, silloin ei ollut tämä elämä turhaan
elettyä, ja silloin on sen kertojankin tarkoitus saavutettu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aatteiden mies - Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.