Title: Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa I: Kuolon enkeli
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa I: Kuolon enkeli" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

AIKALAISENSA I: KUOLON ENKELI***


SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUOLON ENKELI

Kirj.

CARL BLINK [LOUISE STJERNSTRÖM]

Suomentanut Juho Anhava [Lauri Soini]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.



SISÄLLYS:

 1. Erik Turenpoika
 2. Kavallus.
 3. Immenryöstö.
 4. Tulevaisuuden kajastuksia.
 5. Uusi valtionhoitaja.
 6. Mitä Tukholmassa tapahtui.
 7. Hemming Gadd.



1

ERIK TURENPOIKA.


Oli pimeä tammikuun ilta 1503. Räntäsade puuskui Suomenlahdelta ja
pieksi armottomasti kaikkia, jotka joutuivat sen tielle. Viipurin
linna seisoi kuten valpas ulkovartio ainakin, mutta ainoastaan
läntisestä tornista näkyi sieltä tuikuttava valo.

Muuan palvelija kulki linnanpihan poikki, kädessään palava soihtu,
ja häntä seurasi mies kaapuun kääriytyneenä; tämä, joka ilmeisesti
pelkäsi loiskahtavansa rapakkoon, koetti tarkkaan astua yhtä
jalkaa palvelijan kanssa ja pysähtyi vihdoin puolitiessä keskellä
vesilätäkköä, johon hän oli astunut.

"Verdammter Junge!" jupisi hän puoliääneen.

Sillävälin oli palvelija ehtinyt pienelle salaportille eteläpuolella.
Hän sammutti nopeasti soihdun ja avasi varovasti portin avaimella,
jota piti kädessään.

Melkein samassa paiskattiin muuan ikkunaluukku auki ja tuikea ääni
kysyi:

"Kuka siellä?"

Palvelija seisoi liikkumatonna; hän uskalsi tuskin hengittää.

"Kuka siellä?" toisti sama ääni vielä tuikeammin.

Ei mitään vastausta.

"Kuulitte väärin, isä; kuka tulisi tähän aikaan?" virkkoi nuorekas
ääni.

"Mutta valo! Emmekö molemmat nähneet, kuinka se loisti luukunraosta?"

"Se oli kenties tähdenlento!"

"Mahdotonta, onhan pilkkosen pimeä! Parasta on mennä alas katsomaan."

"Rakas, emmekö sitten lue legendaa loppuun?" Tässä tuli puhuja
ikkunan luo. "Minulla on niin tarkat silmät, että voin aivan hyvin
nähdä synkimmässäkin pimeydessä..." Nyt seurasi lyhyt äänettömyys,
jonka aikana palvelija hiipi niin lähelle seinää kuin mahdollista.
"Ei, siellä ei ole ainoaakaan ihmistä, eikä semmoiseen säähän tahtone
mennä kissakaan", jatkoi ääni.

"Mutta minun pitäisi kuitenkin..." Tällöin paiskattiin luukku kiinni,
mutta kinastelevat äänet kuuluivat kuitenkin, ensin lähempää ikkunaa,
sitten hieman loitompaa.

Palvelija seisoi liikkumatonna niin kauan kuin kuuli puhetta; hän
ei uskaltanut enää mennä sisälle, veti sentähden varovasti oven
kiinni ja sulki sen; mutta lieneekö syynä ollut tottumattomuus vai
pelästys, hänen oli mahdoton saada avainta pois reiästä. Parhaallaan
puuhaillessaan hän kuuli puuportaista askelten töminää, ja niitä
seurasivat keveät, tepsuttelevat askeleet. Portinraoista kiilui
valoa, ja avaimet kalisivat vastakkain.

"Valaise lampulla lähempää", virkkoi sama ääni, joka äsken oli
kuulunut.

"Antakaas kun minä autan, isä", virkkoi nuorempi ääni. "Minä tunnen
lukon paremmin kuin te."

"Lukossa on avain ennestään!" huudahti vanhus kiihkeästi, koetettuaan
turhaan saada avainta sopimaan lukkoon. "Enkö jo sanonut, että täällä
on piru merrassa?"

"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista?"

"Mene heti soittamaan hälyytyskelloa!"

"Rakas isä, se on kenties..."

"Vihollinen, joka aikoo meidät yllättää."

"Joku palvelija, joka tuo kirjettä..."

"Miksei hän kule suuresta portista?"

"Tiedänkö minä? Eikö se voisi olla salainen viesti armolliselle
herrallemme?"

"Jos jotakin sellaista odotettaisiin, olisi siitä ilmoitettu minulle
edeltäpäin."

"Tai kunnianarvoiselle isälle?"

"Hänen tiensä kyllä käyvät pimeässä, mutta me emme ole velvolliset
siihen mukautumaan."

"Mutta Gunilla rouva voisi panna pahakseen..."

"Kuules, tyttö, jää tänne siksi aikaa kuin minä juoksen ylös Erik
herran luo ja kysäisen häneltä."

"Saanko pitää lampun?"

"Minä kyllä osaan pimeässäkin. Jos tapaan jonkun palvelijan, lähetän
hänet tänne."

Taasenkin tömisivät askeleet portaita ylöspäin, nyt paljon nopeammin
kuin edellisellä kerralla.

"Pietari!" huusi ääni sisäpuolelta.

"Elsa!"

"Etkö voi avata?"

"En uskalla."

"Avaa pian! Väännä kovasti oikeaan!" Voimakas ponnistus, ja nyt
portti tosiaankin aukesi.

"Missä toinen on?"

"En tiedä, luulin hänen olevan mukana."

"Kirje?"

"Se on kai hänellä."

"Ulos täältä!"

Mutta samassa hyökkäsi takaapäin pari palvelijaa miehen kimppuun,
tämä tuli päistikkaa portista sisään, jälessään meluavat, huutavat
ahdistajansa, jotka käsin ja jaloin muokkasivat hänen selkänahkaansa.

Rähinää lisäsivät hänen ja Elsan hätähuudot, ja kaikilta tahoilta
linnaa riensi saapuville henkilöitä, jotka eivät paljoakaan pelänneet
rajuilmaa, kun oli kysymys uteliaisuutensa tyydyttämisestä.

       *       *       *       *       *

Noin tuntia aikaisemmin oli dekanus, kunnianarvoisa isä Tobias,
astunut kappeliin ja omin käsin sytyttänyt kaksi vahakynttilää pyhän
neitsyen kuvan eteen. Hän oli sen jälkeen langennut maahan alttarin
eteen ja maannut kauan vaipuneena rukouksiin. Kun hän nousi jälleen,
lankesi himmeä kynttilänvalo niin koville ja kylmille kasvoille,
ettei olisi luullut niitä liikuttavan minkään inhimillisten
tunteiden, jollei silmien hehku olisi ilmaissut, mitä liikkui hänen
sielunsa sisimmissä kätköissä.

Ristien itsensä kerta toisensa jälkeen mutisi hän latinankielisen
rukouksen, anoen voimaa raskaihin koettelemuksiin... silloin oli
hän kuulevinaan askeleita, rukous häipyi hänen huuliltaan, kaikki
sielun tarkkaavaisuus kärjistyi korviin, ne teroittuivat paremmin
eroittamaan ääniä, hän pidätti hengitystään ja vetäisi vihdoin
pettymyksen huokauksen.

Harhaileva katse pysähtyi ikkunaan. Se oli -- aivan uutta siihen
aikaan -- varustettu lasiruuduilla, ja alttarikynttiläin heijastus
muodosti siihen levottomasti läpättäviä, väräjäviä tähtikuvioita.
Pappi hätkähti, hänen silmänsä ei ollut vielä ehtinyt tottua
tällaiseen. "Saatanan juonia!" mutisi hän itsekseen, mutta seuraavana
minuuttina lehahti hymähdys hänen huulilleen, kappelin ovi avautui,
joku tuli sisään.

Kynttilän säästeliäs valo valaisi ainoastaan kuorin, muu osa
kappelista oli pimeän peitossa. Isä Tobias oli jo ennestään varjossa,
hän vetäytyi vielä enemmän syrjään.

Tulija pysähtyi ovelle, nähtävästi neuvotonna; pian kuului keveitä
askelia, jotka lähestyivät kuoria; nuori nainen lankesi alttarin
eteen, luki lyhyen, mutta palavan rukouksen ja riensi sitten
sytyttämään loput kymmenen kynttilää alttarilla.

Kun se oli tehty, kääntyi hän katsomaan, kuinka valoisalta pieni
kirkko näytti.

Alttarikynttiläin valaisemana oli hän itse tällä hetkellä todellinen
madonnankuva. Vaalea, kiharainen tukka ympäröi pyhimyskehän tavoin
hänen korkean, valkoisen otsansa ja kaunismuotoisen kaulansa. Nenä
ja suu olivat kauniissa sopusoinnussa kasvojen vienonpehmeän soikion
kanssa, mutta suurista heleänsinisistä silmistä säteili kokonainen
viattomuuden ja puhtauden taivas. Hän oli tosiaan suloinen ja
rakastettava olento.

Isä Tobias vapisi kuin haavanlehti, hän ei voinut kääntää katsettaan
ihanasta näystä ja luuli vielä olevansa nuorelta naiselta
näkymättömissä, mutta hänet ilmaisi joko tahtomaton liike tai
valonsäde. Nuori nainen huudahti kiihkeästi:

"Siellä on joku!" Ja ilman vähintäkään pelkoa hän riensi isä Tobiasta
kohden.

"Isä Tobias! Miksi olette piilossa?"

"Halusin rauhassa harjoittaa hartauttani."

"Häiritsinkö kenties teitä?"

"Miksi olette sytyttänyt niin monta kynttilää?"

"Eikö kirkko ole ikuisen valon vertauskuva?"

"Mutta ettekö pelkää?"

"Mitä?"

"Olen kutsunut teidät ripille."

"Siihen olen valmis."

"Tahdotteko tehdä täydellisen synnintunnustuksen?"

"Minulla ei ole mitään salattavaa."

"Eikö mitään siitäkään, mitä herranne on teille uskonut?"

"Hän ei ole uskonut minulle mitään."

"Ettekö siis tiedä mitään hänen aikeistaan?"

"En, en mitään."

"Ja tyydyttekö siihen?"

"Äitini rouvantuvassa ei isäni koskaan puhunut moisista asioista."

"Mutta salakamarissa, kun olette kahdenkesken, mitä puhutte silloin?"

Nuori nainen loi silmänsä maahan ja punastui syvästi.
"Rakkaudestamme", vastasi hän melkein kuiskaten, "ja pienestä
pojastamme. Erik herra sanoo että hänestä on tuleva uljas ritari."

"Kenen palvelukseen, Gunilla rouva?"

"Kuninkaan."

"Oletteko varma siitä?"

"En ole koskaan sitä epäillyt."

"Annatte siis sidotuin silmin viedä itsenne ja poikanne
hornankuiluun?"

"Ei, ei, se ei ole mahdollista!"

"Sanon teille, että Erik herra on rikkonut valansa Hannu kuninkaalle
ja vannonut uskollisuutta ja kuuliaisuutta ruotsalaisille luopioille."

"Pyhä neitsyt! Ja siitä en minä tiedä mitään!"

"Eikö tämä koskaan tullut puheeksi hänen käydessään Tanskassa
kosintamatkoillaan?"

"Ei, mikäli minä tiedän. Isäni sanoi minulle, että Erik herra
oli jalo herra ja minun oli kiitettävä onneani päästessäni hänen
emännäkseen."

"Ja te olitte yhtä mieltä?"

"Minä rakastin häntä."

"Silloin... mutta nyt?"

"Nyt rakastan häntä enemmän kuin silloin."

"Huolimatta siitä, mitä olen teille sanonut?"

"Sellaista en ymmärrä."

"Onko siis hänen ja poikanne perikato teille samantekevä?"

"Antaisin mielelläni henkeni heidän puolestaan."

"Mutta ei enempää?"

"Kaiken minkä voin!"

"Oletteko myös valmis kärsimään ja kieltäytymään heidän iankaikkisen
pelastuksensa tähden?"

"Olen valmis kaikkeen, mihin tahansa."

"Luotatteko minuun?"

"Olettehan matkustanut tänne äitini pyynnöstä, ollaksenne
rippi-isänäni. Olisi kiittämätöntä sekä teitä että häntä kohtaan,
jollen kuuliaisin ja nöyrin mielin taipuisi tahtonne mukaan."

"Valmistautukaa koviin koettelemuksiin!"

"Pyhä neitsyt on minua vahvistava."

"Ja minun rukoukseni, minun isälliset neuvoni!" huudahti pappi
tavattoman vilkkaasti. Hänen viittauksestaan astui Gunilla rouva
rippituoliin. Isä Tobias seurasi häntä, uteliaana tietämään, minkä
tunnustuksen hän tekisi.

Hän tunnusti, että oli sadatellut imettäjää, joka oli antanut pojan
itkeä välittämättä siitä mitään, että oli käskenyt tallimestarin
jollakin verukkeella estää Erik herraa ratsastamasta hurjalla
tatarilaisella hevosella, jonka hän oli äskettäin ostanut, ja
lopuksi -- tämä oli hänen suurin syntinsä -- ettei ollut messun
aikana lakannut ihmettelemästä, mistä tuli syvä vakavuus Erik herran
otsalle. Voikohan tämä olla tyytymätön häneen, vaikka hän ei tiennyt
vähimmässäkään määrin olleensa herralleen tottelematon.

"Ettekö kysynyt häneltä?" kysyi Tobias.

"Sitä en uskaltanut."

"Onko siinä kaikki?"

"Tahdotteko antaa minulle nämä synnit anteeksi?"

"Te olette pahalla tiellä, tyttäreni, sillä itsekkäisyys on teidän
ainoa ojennusnuoranne."

"Se on totta", huokasi Gunilla katuvasti.

"Mutta olette vielä niin nuori, niin kokematon, tunnette maailmaa
niin vähän."

"Tunnen sitä tuskin ollenkaan."

"No hyvä, siihen katsoen tahdon..."

Vihlaiseva kirkaisu, valitushuutoja, hälinää tunkeutui heidän
korviinsa tyrehdyttäen synninpäästön kunnianarvoisan isän huulilta.
Vavisten pelosta hän kysäisi:

"Mitä onkaan tekeillä?"

Ihmeissään kohotti Gunilla rouva katseensa häneen. "En tiedä",
vastasi hän. "Synninpäästö, isä!"

"Minä annan sen, tyttäreni, menneisyyteen nähden. Kavahtakaa tästedes
syntiä tekemästä."

Pappi riensi ulos rippituolista, mutta kesti useita minuutteja,
ennenkuin Gunilla oli päättänyt rukouksensa; ulkona yhä jatkuva melu
ei näyttänyt häntä häiritsevän eikä peloittavan.

Vihdoin hän tuli ulos ja hämmästyksekseen nähtyään papin huudahti
melkein tietämättään: "Oletteko vielä täällä, kunnianarvoisa isä?"

"Olen, saattaakseni teidät rouvantupaan, jos vaara on tarjolla."

"Kiitän teitä, mutta neitoseni odottavat täällä ulkona. He kai voivat
myös selittää, mistä hälinä on alkuisin."

Kirkon oven edustalla seisoi kaksi kalpeaa neitosta, molemmilla
palava lamppu kädessään.

"Mitä on tekeillä ja missä on Kirsti?" kysyi Gunilla rouva hätiköiden.

"Hän on mennyt tiedustelemaan..."

"Tuolta hän vihdoinkin tulee!" keskeytti toinen neitonen nähdessään
nuoren tytön, joka lähestyi juoksujalkaa.

"Mitä se on, Kirsti?" kysyi hänen emäntänsä. "Jalo rouva, teidän
herranne ja isäntänne lähettää terveisiä, että tahtoisitte heti tulla
salaportille."

Nuorilla, kauniilla kasvoilla vilahti tyytyväisyyden ilme.
"Tahdotteko saattaa minua, isä?" kysyi hän melkein voitonriemuisella
äänellä, ja odottamatta edes vastausta riensi hän linnanportaita alas
ja kapeaan, pimeään käytävään, joka vei salaportille.

Pappi ja neitoset voivat tuskin pysyä hänen jälessään; edellinen
siksi, ettei tuntenut tietä, jälkimäiset pelosta, että lamput
sammuisivat.

Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuuluivat äänet. Gunilla
rouva tunsi Erik Turenpojan äänen; se kuului ankaralta ja uhkaavalta,
ja hän saattoi siitä ymmärtää, että hänen herransa oli vihainen.

Räikeä valonloimo virtasi heitä vastaan; koko portti oli ihmisiä
täytenään, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti hänet nähdessään.

Mies, johon jo olemme tutustuneet Pietarin nimellä, seisoi melkein
kyyrysillään ankaran linnanherran edessä; hän kärsi ilmeisesti
kovasta pitelystä, jonka oli äsken kestänyt, mutta vapisevat jäsenet
viittasivat sisäiseen levottomuuteen, joka puhkesi ilmoille Gunilla
rouvan tultua näkyviin. Hän heittäytyi tämän jalkoihin ja huusi aivan
epätoivoissaan:

"Armoa! Sääliä!"

"Kuka mies on?" kysyi Gunilla rouva kummissaan.

"Etkö tunne häntä?" tiuskaisi Erik herra tavattoman kiihkeästi.

"En, muistaakseni."

"Minä olin jalon herra Besen palveluksessa!" ulvoi mies.

"Pelastakaa hänet!" kuiskasi pappi Gunilla rouvalle.

"On mahdollista, että hän puhuu totta", sanoi tämä kääntyen herra
Erik Turenpoikaan. "Kenties hän tuo kirjeitä ja viestejä Tanskasta?"

"Rosvon ja sissin tavoin on hän aikonut tunkeutua viekkaudella tänne,
ja sinun suosikkisi, linnanvartiani tytär, on siinä ollut hänen
apunaan."

Hiljainen vaikerrus sai Gunilla rouvan kääntymään. Siellä seisoi
vanha ukko Karhuinen; hän piteli vasemmalla kädellään avainkimppua,
joka riippui hänen vyöllään, kun taasen oikea käsi lepäsi raskaana
tytön päälaella. Tuikeat kasvot leimusivat pidätetystä vihasta, ja
kuitenkin pisaroi suuria kyyneleitä kuoppaisille poskille.

Polvistunut tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ikäänkuin olisi
hävennyt näyttäytyä.

Gunilla rouva meni lähemmä. "Nouse, Elsa", käski hän.

"Jalo rouva, antakaa pahankurisen maata paikoillaan, hän ei ansaitse
armoanne."

Muutamain asemiesten ja palvelijain saapuminen pihanpuolelta veti sen
jälkeen huomion puoleensa. He kertoivat huomanneensa epäilyttäviä
merkkejä, että muuan vene oli illalla laskenut linnan luo. Ei
tornin- eikä linnanvartia ollut sitä huomannut, mutta portinvartia oli
ensi kertaa kysyttäessä näyttänyt niin pelästyneeltä, että vaikkakin
hän kielsi tuntevansa asiaa, oli sangen luultavaa, että hän tiesi
siitä.

Kuultuaan kaikki todistukset käski Erik Turenpoika, että Pietari oli
pidettävä vangittuna tornikamarissa huomiseen kuulusteluun saakka,
ja muutamat palvelijat saivat salaisen käskyn pitää portinvartiaa
tarkasti silmällä; sen jälkeen hän palasi puolisonsa kera
linnanhuoneihin ja kansa hajaantui vähitellen.

Virkkamatta asiasta sen enempää meni herra Erik Turenpoika heti
huoneeseensa, mutta Gunilla rouva oli nähnyt syvän huolen synkistävän
hänen otsaansa; sitä paitsi eivät rippi-isän sanat ottaneet
häipyäkseen hänen muistostaan: hänen oli valvottava herransa
ajatuksia ja tekoja, hän oli osaksi niistä vastuunalainen.

Gunilla rouva oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta; hänet
oli kasvatettu ankarassa ja vakavassa kodissa, jossa ei ollut
tapana, että naiset puuttuivat miesten asioihin, mutta hänellä oli
lisäksi luja ja ponteva tahto, ja jos oli kysymys velvollisuuden
täyttämisestä, ei hän suurin kysellyt, mikä oli tapa.

Hän rohkaisi siis mielensä ja astui herransa luo.

Tämä oli avannut ikkunaluukun ja tuijotti synkkään syvyyteen.
Ainoatakaan tähteä ei tuikkinut taivaalla. Merenlahdella ajelivat
aallot toisiaan hurjaa vauhtia, myrskytuuli puuskui ulvoen niiden
ylitse, ja rankkasateen keskellä kaatuilevat puut ja putoilevat oksat
ikäänkuin osoittivat koko luonnon nousseen kapinaan.

"Poloinen isänmaa!" huokasi Erik Turenpoika. "Eikö sama pimeys
peitä sinuakin? Eivätkö mahtavat voimat taistele keskenään sinua
voittaakseen; mikä niistä on saava vallan? Milloin koittaa päivä,
jolloin sinun taivaasi selkenee, myrsky asettuu, taistelijat tekevät
rauhan ja yleishyvä tulee yleispyrinnöksi?"

Ovi aukeni hiljaa.

"Sinäkö siellä, Olavi? Mitä tahdot?" kysyi ritari kääntämättä päätään.

"En, herra, en ole Olavi."

"Gunilla!" huudahti hän kummissaan.

"Uskallanko tulla sisään?"

"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi hän melkein isällisesti ja meni Gunilla
rouvaa vastaan.

"Ette ole iloinen, herra, sallikaa minun ottaa osaa huoliinne."

"Sitäkö varten tulit?"

"Niin, herra!"

"Etkö tahdo tunnustaa erästä vääryyttä?"

"Vääryyttä?"... nuori rouva punastui syvästi.

"Et tahtonut ensin tunnustaa, että tunsit miehen."

"En tuntenutkaan."

"Mutta sitten muistelit..."

"Että kenties olen nähnyt hänet; en ole siitä suinkaan varma."

"Huomisessa kuulustelussa pääsen sen kyllä tietämään. Tahdotko olla
läsnä?"

"Jos toivotte sitä."

"En, Gunilla; toivon ainoastaan, että luottamuksesi minuun on luja ja
järkähtämätön."

"Sellaista luottamusta ei teillä ole minuun!"

"Mitä tarkoitat?"

"Että luottamuksen pitäisi olla molemminpuolinen."

"Kyllä, mikäli se on mahdollista."

"Ei siis aina?"

"En minä kysele, mitä sinä päätät rouvantuvassasi."

"Se on toinen asia!"

"Miehen toimet ovat samoin. Olisiko minun neuvoteltava kanssasi
asioista, jotka koskevat maan puolustusta?"

"Minkä maan?" kysyi Gunilla kiihkeästi.

"Synnyinmaani, isieni maan!"

"Tanskan!"

"Ruotsin!"

He katsoivat toisiinsa; molemmat tunsivat, että siinä oli kiistan
siemen. Oliko se kitkettävä pois oraallaan vaiko kenties kasvava
muuriksi heidän välilleen?

"Ettekö ole vannonut uskollisuutta Hannu kuninkaalle?" kysyi Gunilla
vapisevalla äänellä.

"Olen myös sanonut irti uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni häntä
kohtaan."

"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista!"

"Minun täytyi, Gunilla."

"Täytyi! Kuka pakoitti?"

"Velvollisuuteni. Hannu kuningas pitää Ruotsia valloitettuna,
kapinallisena maana, jonka mehun ja ytimen hän tahtoo imeä.
Kummastuttaako sinua, etten tahdo olla hänelle siinä avullinen?"

"Sellaista puhuvat hänen vihamiehensä."

"Siitä ovat todistuksena hänen tekonsa. Etkö ole kuullut puhuttavan
niistä kauheista tuhotöistä, joita venäläiset ovat tässä maassa
tehneet, etkö ole nähnyt poltettuja kyliä ja kartanoita, rujoja ja
rampoja, leskiä ja orpoja, jotka sota on pakoittanut turvautumaan
kerjuusauvaan?... Kenties et tiedä, että Hannu kuningas on syypää
näihin kauhuihin; hän se on kehoittanut venäläistä ruhtinasta sotaan
ja vainoon köyhdyttääkseen Ruotsin perinpohjin."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Gunilla kalpeana kauhusta ja
pelästyksestä.

"Eräässä suuressa kokouksessa Tukholmassa täytyi hänen tunnustaa
se, kun venäläisten lähetystö Ruotsin neuvoston läsnä ollessa vaati
sovittua korvausta niistä palveluksista, joita he jo olivat tehneet
sotaisella hyökkäyksellään Suomeen."

"Ja mikä tämä korvaus oli?"

"Oli luovuttava erinäisistä osista tätä jo kovasti koeteltua maata."

"Hirveää! Mutta isäni ja veljeni ovat kuitenkin hänen puolellaan?"

"Asia näyttää erilaiselta lähempää ja kauempaa. Lailla ja oikeudella
on toinen merkitys, toinen merkitys myös rahvaalla Ruotsissa kuin
Tanskassa."

"Rahvaalla!" toisti Gunilla hieman ivallisesti.

"Rahvas on meillä surressa arvossa!" jatkoi hänen herransa vakavasti.
"Se edisti Engelbrektin elämäntyötä; se on myös Sturein lujin tuki;
se estää Ruotsin muuttumasta aatelistasavallaksi."

"Eikö se olekin kuninkaan tarkoitus?"

"Ainoastaan sillä eroituksella, että hän tahtoo käyttää toista
valtiomahtia toisen kukistamiseen; molempien suuruuden raunioille
tahtoo hän sitten rakentaa oman valtansa."

"Täytyy olla suuri eroitus Tanskan ja Ruotsin rahvaan välillä?"

"Jälkimäinen on hädän ja sorron alaisena kehittänyt suuren sisäisen
voiman. Jo vanhimmista ajoista on ruotsalainen talonpoika ollut mies
puolestaan. Hän on ikäänkuin Ruotsin kuninkaiden ja aatelin runko
ja ydin, heidän sukuperänsä on alkuisin hänestä, samoin kuin heidän
ylpeä itsetuntonsakin. Juuri tämä tietoisuus omasta voimastaan on
talonpoikia pitänyt pystyssä taistelussa kotilieden puolesta."

"Kuinka toisin meillä!" huokasi Gunilla.

"Siellä ovat talonpojat herrojensa orjia."

"Isäni vaihtoi kerran nuoren talonpoikaisnaisen kauniiseen koiraan,
jota äitini toivoi itselleen."

"Minä kyllä tunnen pahempiakin kauhuja."

"Eikö Hannu kuningas voi mitään sitä vastaan?"

"Ei, sillä aatelisto on mahtavampi kuin hän. Itse asiassa he ovat
vihamielisiä toisiaan vastaan, samoin kuin Ruotsissa valtionhoitaja
ja aatelisto. Onneksi on kansa edellisen takana, ja niin kauan kuin
se voima säilyy hajaantumatonna, on hän varmassa turvassa lukuisain
vihollistensa keskellä."

"Onko nyt Ruotsissa rauhallista?"

"Toivon niin. Sitten lokakuun viime päivien ei ole tullut mitään
kirjeitä; tosin ovat nyt jäät auenneet, mutta mitään veneitä ei näy,
ja mielelläni tahdon pitää sitä hyvänä ja suotuisana merkkinä."

"Ettehän ole vihainen minulle, herra?" kysyi Gunilla lyhyen
äänettömyyden jälkeen ja katsoi nöyrästi ankaraan ritariin.

"En", vastasi tämä ja suuteli hänen valkoista otsaansa. "Kun
epäilykset tulevat, voit kyllä kysyä; mieluimmin kuitenkin näkisin,
ettet epäilisi."

Gunilla rouva olisi mielellään tahtonut lisätä tunnustuksen, kuka
hänet oli tähän houkutellut, mutta hän pelkäsi, että ritari käyttäisi
liian kovia sanoja hänen rippi-isäänsä vastaan, ja nyt luuli hän itse
voivansa kumota ne valitukset, joita tämä oli tehnyt hänen herraansa
vastaan. Sentähden hän päätti vaieta. Hän kiitti vielä kerran ja
jätti herransa yksin hautomaan niitä ajatuksia, jotka täyttivät hänen
sielunsa.

Ja nämä eivät olleet ilahuttavaa laatua. Erik Turenpoika oli joulun
ja uudenvuoden välillä saanut surusanoman Sten Sturen kuolemasta.
Tohtori Hemming oli lähettänyt luotettavan asemiehen, vaatien tältä
mitä ankarimman vaitiololupauksen, ilmoittamaan hänelle sen, ja
ritari tiesi aivan hyvin, kuinka tärkeää oli pitää asia salassa,
kunnes seuraaja oli ehtinyt päästä valtaan ja vaikutukseen. Kenenkään
muun kuin Svante Niilonpojan ei pitänyt tulla kysymykseenkään.
Sitä mieltä olivat niin Erik herra kuin tohtori Hemmingkin; mutta
he tiesivät molemmat, että Hannu kuningas oli koettava kaikkensa
päästäkseen valtaan ja että monet valtaherroista tahtoivat tehdä
riidanalaiseksi Svante herran vaalin valtionhoitajanvirkaan, ja
sentähden oli niin tärkeää, että asia toistaiseksi pidettiin salassa.

Mutta tuliko se onnistumaan? Sitä mietiskeli Erik herra yöt ja
päivät; hän oli valppaampi kuin konsanaan, etteivät juonet saisi
jalansijaa. Hän oli vakuutettu, että pantaisiin salaisia voimia
liikkeelle, nykyisiä oloja tuhoamaan, mutta jos jokainen oli
paikallaan ja varuillaan, mitä lymytietä ne silloin voisivat
tunkeutua asioihin vaikuttamaan?

Hän tiesi, että Hemming Gadd taisteli Etelä-Ruotsissa, Åke
Hannunpoika keskimailla ja Svante herra piti silmänsä auki
tähystellen Tukholman linnasta niin hyvin petollista Stäketiä
kuin koko ympäristöäkin. Kuten kotka luodolla istui hän itse
ulkovartiossaan suojelemassa Suomea, ja hänestä tuntui hänen
rintaansa paisuttava rohkeus olevan kyllin voimakas pelkällä
jalanpolkaisulla nostattamaan sotureita maasta.

Illan tapaus oli herättänyt uuteen eloon levottomuuden, jota hän
koetti hillitä... Jos pettureita oli hänen omassa linnassaan, mitä
silloin saattoikaan odottaa? Erik Turenpoika oli niitä urholuonteita,
jotka voivat uhrata kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa, ja hän
kysyi vavistuksella itsekseen, mitä huomispäivä oli tuova mukanaan.

Se tuli niin pimeänä ja synkkänä kuin sateinen tammikuun päivä voi
olla. Ritari oli määrännyt kuulustelun kuuden ajaksi aamulla, hän
tahtoi pitää sen itse.

Palavat soihdut valaisivat ritarisalia, kun kutsutut asemiehet,
palvelijat ja pihamiehet saapuivat. Linnanvartia oli heidän
joukossaan, mutta hän ei puhellut, kuten kaikki muut keskenään, vaan
seisoi äänetönnä ja yksikseen suuren salin nurkassa.

Ritaria ei tarvittu kauan odottaa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen hän
kääntyi läsnäolevaan niistä kahdesta asemiehestä, jotka olivat
saaneet tehtäväkseen vartioida vankia, ja kysyi, kuinka tämä oli yön
kuluessa käyttäytynyt.

"Niin hiljaa ja siivosti", vastasi nuori mies, "että jollemme olisi
nähneet häntä silmiemme edessä, olisimme voineet vannoa, ettei häntä
tornikamarissa ollutkaan."

"Onko hän nukkunut."

"Aivan kuin tukki koko yön."

"Noutakaa hänet!"

Nuori mies riensi pois.

Ritarin katse sattui vanhaan linnanvartiaan; suru, joka kuvastui
hänen kasvoillaan, todisti, kuinka katkeralta nöyryytykseltä hänestä
tuntui, kun vangin silmälläpitoa ei oltu uskottu hänelle, ja Erik
herra kysyi entistään lempeämmin:

"No, vanha Karhuinen, eikö aamulla ole tuotu mitään viestejä?"

"Ei minulle, ankara ritari."

"Kenellekäs sitten?"

"Kunnianarvoisalle isä Tobiaalle, luulenma, koska useampaankin
kertaan on kulkenut sananviejiä hänen ja portinvartian huoneen
välillä."

"Vanha Nuutti lienee pahoin sairaana," selitti muuan palvelijoista.

"Sepäs on tullut äkkiä, vai kuuliko joku siitä eilen puhuttavan?"
kysyi ritari.

"Ei!" kukaan ei ollut siitä kuullut mitään. "Noutakaa hänet tänne!"
käski linnanherra. Useampia asemiehiä oli lähtemäisillään käskyä
täyttämään.

"Odottakaa!" huusi ritari.

Ainoakaan jalka ei liikahtanut.

"Mene sinä, Karhuinen, sinuun luotan parhaiten!"

Loisti kuin päivänpilkahdus vanhan miehen kasvoilla, kun hän
nuorekkaalla reippaudella riensi ulos.

Ritari istui mietteihinsä vaipuneena; hänen katseensa synkistyi
synkistymistään, ainoastaan se ilmeinen kärsimättömyys, jolla hän
tuontuostakin vilkaisi oveen, osoitti hänen levottomuuttaan.

Vanha Karhuinen palasi ensiksi; hän oli silminnähtävästi
kiihdyksissään.

"Ankara ritari", alkoi hän. "Ilman mutkia, Karhuinen!"

"Vanha Nuutti on -- kuollut!"

"Kuollut?!"

"Kuollut!" kulki kaikuna kautta salin. "Hän on kuulenma voinut
pahoin eilisiltana. Kunnianarvoisa isä Tobias oli antanut hänelle
lääkettä, mutta tauti oli siitä vain yltynyt; aamulla varhain oli hän
saanut vielä lääkettä, sen jälkeen oli hän hieman tyyntynyt -- ennen
kuolemaansa!"

"Kuka oli hänen luonansa?"

"Kunnianarvoisa isä oli määrännyt hiljaisuutta ja halunnut, että
sairas jätettäisiin yksin."

"Eikö hän itsekään käynyt tämän luona?"

"Ei, hän ei sanonut voineensa luulla, että sairaus päättyisi niin."

"Mene, Karhuinen, katsomaan, onko vankikin saanut surmansa. Hakijan
viipyminen näyttää kummalliselta."

Karhuinen oli lähtemäisillään, kun molemmat nuoret miehet astuivat
sisään kalmankalpeina ja kantaen jotakin välissään.

Ritari hypähti pystyyn; välittämättä siitä, että he lankesivat hänen
jalkoihinsa, riensi hän tempaamaan rievun luullun ruumiin kasvoilta,
mutta hätkähti taaksepäin nähdessään oljista laitetun vartalon, johon
oli kiinnitetty vahanaamio.

Erik herra tuijotti hämillään eteensä, kun taasen ympäriltä kuului
suuttumuksen ja hämmästyksen huutoja.

"Ja te annatte pettää itsenne tuollaisilla pirun vehkeillä!" huudahti
hän vihasta vaahdoten.

"Ankara herra, ainoastaan paholaisen juonet ovat sen saaneet aikaan!"
vakuuttivat asemiehet.

"Karhuinen, sinä vastaat heistä, kunnes palaan, ja nyt joka mies
ratsaille. Ken vangin löytää ja tuo takaisin, hän saa ottaa parhaat
satulavaljaat, mitä on asekamarissa!"

Nyt syntyi tuiske; nuoret miehet riensivät kilvan tiehensä, ritarikin
aikoi lähteä salista, kun Karhuinen asettui hänen tielleen.

"Minulla on terävä silmä ja hyvä vainu", sanoi hän. "Sallikaa
minunkin lähteä ajoon?"

"Mutta vangit?"

"He auttavat minua!"

"Ja linna?"

"Minä vastaan vartioväestä!"

"Hengelläsi?"

"Itseni ja tyttäreni hengellä!"

"Tee sitten kuten tahdot!"

Asemiehet ja palvelijat riensivät talleihin; oli kysymyksessä, ken
joutui ensiksi, ja kellä tahansa oli mahdollisuus voittaa suuri
palkinto.

Tatarilaishevoset talutettiin esiin, ritari oli käskenyt sen, ja
tänään ei kukaan tohtinut väittää vastaan, ei edes Gunilla rouvakaan,
joka pelokkain sydämin näki herransa laskettavan eteenpäin lukuisan
saattueen seuraamana. Mutta pian erkani ratsumiesparvi, yksitellen
tai kaksitellen, eri teilleen etsimään haluttua saalista.

Molemmat vankia vartioineet asemiehet, Risto ja Kurt, seisoivat
enää yksin pihalla. Heidän ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan
nöyryytystä, vaan myös kummallista hervottomuutta.

Vanha linnanvartia piti heitä tarkoin silmällä, pudisti harmaata
päätänsä ja mutisi kerran toisensa jälkeen: "Täällä on varmaan piru
merrassa!"

Kauan tuumaili hän itsekseen ja lähetti sitten poikasen heitä
kutsumaan. He saapuivat heti.

Vanha Karhuinen istui arkituvassa suuren tammipöydän ääressä.
Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka ja kolme pikaria.

"Tulkaa siemaisemaan naukku, nuoret ystäväni, ennenkuin lähdemme
partioretkelle!" huusi vanhus ja viittasi heitä istumaan rinnalleen.

Nuoret miehet noudattivat käskyä, mutta kumpikaan ei voinut tyhjentää
pikaria kuin puolilleen.

"Miksi olette nyt tuollaisia sippusuita?" huusi Karhuinen. "Onhan
muuten tapanne katsoa pikarin pohjaan, ennenkuin jätätte sen
käsistänne."

"En ole juomatuulella", vastasi Risto. "Kun on kärsinyt sellaisen
ansaitsemattoman häväistyksen", lisäsi toveri.

"Tai kun kulkee kohmeloissaan!" lisäsi Karhuinen.

Molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn. "Mitä tarkoitatte moisilla
sanoilla?" kysäisivät he.

"Istukaa kauniisti paikoillanne ja puhukaamme tyynesti asiasta."

Risto noudatti kehoitusta, mutta Kurt seisoi kalpeana ja vavisten,
huonon omantunnon ilmeisenä kuvana.

"Olitte aivan oikeassa sanoessanne, että hittolainen itse auttoi
vangin yöllä pakosalle, mutta ei sen tarvinnut viedä häntä
savutorvesta, kun mikään ei estänyt kulkemasta ovestakin."

"Me emme poistuneet huoneesta", vastasi Risto.

"Mutta särvitte olutta!"

"Kuinka voitte sanoa moista?"

"Millä voitte sen todistaa?"

"Kauluksessannekin on siitä merkkejä", virkkoi linnanvartia ankarasti
viitaten Kurtiin. "Mutta jo teidän molempain riutunut ulkomuoto
kielii tavallista kovemmasta humalasta. Teidän täytyy heti tunnustaa
asia juurta jaksain, muuten saatte ylhäällä tornikamarissa odottaa
ritarin palaamista. Minulla on hyvä halu nähdä, tuleeko paholainen
vapauttamaan sieltä teitäkin."

"Älkää tehkö meitä onnettomiksi!" sammalsi Kurt.

"Minä väitän kaikessa tapauksessa, että se oli noituutta!" huudahti
Risto kiihkeästi.

"Mistä saitte olutta?"

"Me olimme sulkeneet vangin sisälle ja sytyttäneet tulen etumaiseen
kamariin. Risto ehdotti, että kertoisimme seikkailuja ajan kuluksi..."

"Arvelin, että se pitäisi parhaiten meitä valveilla."

"Niin se tekeekin. No, sitten?"

"Kurtin piti juuri alkaa, kun kuului kolme lyöntiä ovelle."

"Siellähän on kaksi ovea?"

"Lyönnit kuuluivat eteläiseltä ovelta."

"Niinkö!"

"Me katsoimme toisiimme."

"Minä aavistin heti piruja."

"Sitten menimme yhdessä avaamaan..."

"Ja silloin löysimme lattialta..."

"Aivan oven luota..."

"Kaksi täyttä pikaria."

"Ja tyhjensitte ne?"

"Emme heti. Otimme ne mukaamme sisälle, ihmetellen, mistä ne
mahtoivat tulla."

"Muistatkos", keskeytti Kurt, "kuinka minä sanoin, että se saattoi
olla noituutta..."

"Kuitenkin tyhjensit pikarisi ensimäisenä."

"Ei ollut helppoa jättää kesken, kun oli kerran aloittanut."

"No, sitten..."

"Sitten ei nää mitään. Ainakaan minä en tiedä mitään muuta kuin
että silmäni avatessani paloi vankilassa lamppu kuten ennenkin ja
minä näin vangin makaavan paikoillaan. Se rauhoitti minut. Tunsin
kummallista janoa ja kopeloin pikaria, olisiko siihen jäänyt mitään
jälelle... Turha vaiva, se oli kadonnut! Silloin vasta oikein
valveuduin ja herätin Riston."

"Kun emme luulleet mitään vaarallista tapahtuneen, sovimme, ettemme
virka asiasta mitään."

"Mutta oikein luonnollisesti ei se sittenkään ole tapahtunut. Minä
kestän kymmenenkin kippoa olutta, ja tämä ainoa valoi seitsemän
leiviskän lyijyharkon päähäni."

Linnanvartia katseli ympärilleen kaikille puolin ja virkkoi sitten
puoliääneen: "Olen ensimäinen myöntämään, että täällä lempo tekee
temppujaan! Kysymys on vain, kuinka voimme sen pyydystää omilla
verkoillaan?"

"Onko sellainen mahdollista?"

"Teille kuten minullekin on tärkeää kohottaa menetetty arvomme! Minä
olen ollut liian myöntyväinen pahantapaista lasta kohtaan; te olette
heittäytyneet kurjiin himoihinne, nyt on vika korjattava!"

"Millä tavoin?"

"Ennen kaikkea toimittamalla vanki takaisin."

"Onhan ajo käymässä parhaallaan."

"Luulen, etteivät he löydä mitään."

"Miksei?"

"He ovat kadottaneet jälet."

"Tiedättekö te ne?"

"Kenties!"

"Näyttäkää sitten ne minulle!... Annan kernaasti siitä henkeni",
huudahti Risto, ja äsken vielä niin nolo katse loisti nyt elämää ja
innostusta.

Vanha Karhuinen hymyili tyytyväisenä. "Olen varma", sanoi hän, "että
vanki on vielä täällä linnassa."

"Uskaltaisiko hän?"

"Uskaliaampaa on lähteä pimeässä yössä eksyttävään metsään..."

"Olette oikeassa!"

"Otaksun sentähden, että hän odottaa päivää lähteäkseen täältä."

"Mutta silloin", keskeytti Kurt, "täytyy meidän heti..."

"Odotas vähän! Olen asettanut vahteja kaikille neljälle portille,
he antavat merkin, kun on vähimmänkin syytä. Mutta on muitakin
keinoja päästä tiehensä, sellaisia, joita rosvot ja sissit käyttävät.
Ettekö muista, miten viime vuonna lappalaisjoukkue ryömi ulos
kellarinluukusta ja piileksi koko yön ja makasi seuraavan päivän
kumolleen kaadetun venheen alla."

"Ja ne pelastuivatkin, paitsi pienintä, joka jätettiin jälelle..."

"Jottei hänen paruntansa antaisi ilmi muitakin", lisäsi Kurt.

"Sanon teille sentähden, pitäkää silmänne ja korvanne auki;
etsikää ja nuuskikaa kaikkialta. Meille on kysymys enemmästä kuin
kallisarvoisista valjaista; meidän on voitettava kunniamme ja arvomme
takaisin!"

"Niin, niin!" huudahtivat nuorukaiset kiihkeästi. "On etsittävä
jokaisesta sopesta."

Määrättiin kuusi kotona olevaa poikasta avuksi ja että etsintään oli
heti ryhdyttävä.

Kurt ja Risto ottivat kumpikin kolme poikasta; he jakautuivat kahteen
ryhmään, joista toinen pysyttäytyi linnan ulkopuolella, toinen
sisäpuolella.

Ukko Karhuinen palasi länsitorniin, jossa hänellä oli asuntonsa.
Kun hän otti avaimen vyöltään avatakseen oven, huokasi hän syvään.
"Tämä tulee olemaan vaikeinta kaikesta", kuiskasi hän itsekseen,
sulkiessaan oven sisäpuolelta.

Tavattoman miellyttävä lemu lehahti häntä vastaan, ja kun hän meni
viereiseen huoneeseen, näki hän katetun pöydän, jolla oli paistettua
lintua, lyypekkiläistä liikkiötä ja muita herkkupaloja.

Hän pysähtyi kummissaan, epätietoisena, kenelle tämä saattoi olla
aiottu. Ketään ei näkynyt... "Elsa!" huusi hän kärsimättömästi.

Tämä näytti ainoastaan odottaneen kutsua heti saapuakseen.

"Isä!" vastasi hän nöyrästi.

Ukko ei voinut olla luomatta katsetta tyttäreensä, ja me käytämme
tilaisuutta piirtääksemme hänen kuvansa.

Elsan äiti polveutui mustalaisista, ja tyttären ulkonäössä oli siitä
merkkinä kellertävä hipiä, tummat, salamoivat silmät ja kiiltomusta
tukka, joka pitkinä palmikkoina riippui pitkin selkää. Pikku
vartalon taipuisat, pehmeät liikkeet muistuttivat kissan notkeutta;
poskien eri värivivahdukset, silmien vaihtelevat ilmeet, milloin
hymyilevä, milloin uhkaava piirre suun ympärillä, kaikki tämä teki
Elsan ulkomuodon niin kiehtovaksi, että hänen läheisyydessään tuskin
saattoi huomata muuta mitään.

Pikku noita -- niin häntä yleisesti nimitettiin -- tunsi tehonsa
ja osasi sitä käyttää hyväkseen. Hänen vanhalla isällään ei ollut
koskaan ollut muuta tahtoa kuin hänen tahtonsa, ja hän teki kaiken
voitavansa saadakseen isänsä yhä noudattamaan tätä hyvää tapaansa.
Ukon sielussa oli ensi kerran herännyt epäilystä tyttäreensä, ja tämä
oli innokas pyyhkimään sen pois.

Sentähden seisoi tytär nyt nöyränä isänsä edessä, silmät maahan
luotuina ja käsivarret ristissä rinnan ylitse.

"Kenelle tämä on laitettu?" kysyi linnanvartia, viitaten äveriääseen
pöytään.

"Sinulle, isä!" vastasi tyttö.

"En tiedä mitään aihetta juhla-ateriaan!"

"Olit sulkenut minut sisälle, en voinut hankkia mitään ja istuin
sentähden itkien ullakolla. Silloin tuli kyökkimestari, arvasi suruni
syyn ja kantoi kaiken tämän minulle."

"Kiitän häntä siitä sittemmin, nyt voit kaiken viedä pois, minun ei
ole nälkä."

"Ei nälkä!" huudahti tyttö todellisella kummastuksella. "Mitä on
sitten tapahtunut?" lisäsi hän äkkiä kalveten.

Ukko Karhuinen ei kääntänyt tytöstä silmiään, hänen epäluulonsa
olivat nyt kerran heränneet.

"Kuulit kai, että Risto ja Kurt saivat ritarilta tehtäväkseen vangin
vartioimisen?"

"Se häväistys, joka tämä oli teille, lankeaa minun syykseni",
nyyhkytti tyttö.

"Se pelasti henkeni!"

"Henkenne!" tyttö melkein kirkaisi ja tuijotti isäänsä pelästyksestä
suunniltaan.

"Asemiehet saivat myrkytetyn juoman..."

"Myrkytetyn? Se ei ole mahdollista!"

"Miks ei?"

"Se olisi liian hirveää!"

"Vielä pahempi rangaistus odottaa pahantekijää."

"Millainen sitten?"

"Hänet piestään kuoliaaksi!"

Yhä vähemmäksi häipyi väri tytön poskilta. Hän avasi suunsa
puhuakseen, mutta sanat näyttivät tarttuvan kurkkuun, ei sanaakaan
tullut hänen huulilleen.

"Mikä sinua vaivaa, Elsa, epäiletkö ketään?"

"En!"

"Minä epäilen..."

"Sinä?"

"On eräitä merkkejä..."

"Mitä sitten?"

"Pikarit asetettiin eteläiselle ovelle, pahantekijän on siis täytynyt
kulkea täältä kautta..."

"Niin, niin..."

"Olin siellä ylhäällä heti aamulla ja silloin löysin..."

"Mitä?"

"Tämän nauhan!"

Tyttö sieppasi sen. "Se on samanlainen kuin minunkin!" sanoi hän
ihmeellisesti hymyillen.

"Ajattelinkin ensin: jos se on Elsan, surmaan hänet omin käsin,
ennenkuin jätän hänet häpeään..."

"Tahdon mielelläni saada surmani sinun kädestäsi!"

"Ensin tunnustus!"

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa."

"Ei, se on totta; sillä ethän sinä ole rikollinen! Tiedätkö, että
vanha Nuutti on myös tapettu myrkyllä?"

"Olen kuullut, että hän on kuollut yöllä..."

"Lääkkeeseen, jonka isä Tobias on hänelle antanut."

"Isä Tobias on pyhä mies!"

"Jos sinä tai minä sairastumme, kutsummeko hänet?"

"Koiviston Pirkitta muori on myös yrtintuntija."

"Tahdotko mieluummin, että kysymme hänen neuvoaan."

"Tahdon!"

"Sinähän luotat muuten suuresti isä Tobiakseen?"

"Hän on pyhä mies!"

"Tahdotko nähdä vanhan Nuutin, ennenkuin hänet haudataan?"

"En!" vastasi tyttö väristen.

"Entä molemmat nuorukaiset? Niin, heidät täytyy sinun nähdä; me
valvomme yön yhdessä heidän luonaan."

"En minä! En minä!..."

"Se täytyy sinun tehdä, lapsi, vapautuaksesi epäluuloista."

"Luullaanko sitten, että minä olen vienyt heille juoman?"

"Luullaan!"

"Luuletteko tekin, isä?"

"Minä tiedän, että olet vienyt!"

"Miksi puhutte minulle sitten niin lempeästi? Eilisiltana, kun
syntini olivat pienet, sadattelitte minua sateenaan, ja tänään,
kun olen vetänyt päälleni kamalimman rikoksen, puhuttelette minua
lempeydellä! Tahdotteko siten koota tulisia hiiliä pääni päälle? Oi
isä, olkaa sääliväinen, surmatkaa minut!"

"Ensin tunnustus!"

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!"

"Onko minun tehtävä se sinun puolestasi?"

"Voitteko sen?"

"Olet käynyt isä Tobiaan asioilla."

"Hän on pyhä mies!"

"Se ei estä, että hänestä näyttävät hyviltä kaikki keinot, jotka
palvelevat hänen tarkoituksiaan."

"Hän tahtoo ainoastaan oikeaa ja totta."

"Ja sen saavuttaakseen lyö hän maahan kaiken, mikä on hänen tiellään."

"Hän on pyhä mies, isä!"

"Ja jos hän sanoo sinulle huomenna: Elsa, ota tämä pikari ja anna se
isällesi iltajuomaksi!"

"Ei, sitä hän ei tee!" huudahti tyttö kauhulla.

"Miksi ei, Elsa, hänhän on pyhä mies?"

"Oi, armahtakaa, tappakaa minut!" huusi Elsa ja ojensi isälleen
pöydältä ottamansa veitsen. "Minä en voi, en tahdo elää kauemmin!"

Ukko otti veitsen ja pani sen takaisin pöydälle, sitten hän veti
tytön syliinsä ja antoi tämän itkeä kuiviin katkerat, toivottomat
kyyneleensä.

"Eikö totta, tahtoisit mielelläsi tehdyn tekemättömäksi?" kysyi hän
sitten.

"Oi tahtoisin!"

"Vaikkapa kenties suututtaisitkin isä Tobiaan?"

"Minä inhoan häntä!"

"Ja kuitenkin suostuit?"

"Hän antoi minulle synninpäästön kymmeneksi vuodeksi."

"Ja kuitenkin kadut nyt?"

"Oi niin! Tunnen katkerinta, hirveintä katumusta."

"Niinkö! Eikö synninpäästö auta?"

"Ei minua!"

"Jumala armossaan on lähettänyt sinulle apunsa!"

"Millä tavoin?"

"Nuoret miehet eivät ole heittäneet henkeään, ainoastaan olleet
lähellä surmaansa!"

Kesti muutamia minuutteja ennenkuin Elsa voi oikein käsittää
ilahuttavan ilmoituksen; hän tuijotti ihmeissään isään, mutta samalla
kohosi puna hänen poskilleen ja loiste palasi silmiin.

"He eivät ole kuolleet!" huudahti hän rajattomasti iloissaan. "Sano,
isä, sano, että he elävät!"

"Kyllä, pyhä neitsyt olkoon ylistetty; he elävät eivätkä edes tiedä,
että petollisen juoman olet sinä antanut heille."

"Sinä yksin tiedät sen?"

"Niin, toistaiseksi..."

"Täytyykö jonkun muun saada siitä tieto?"

"Täytyy, ritarin!"

"Silloin tulee se Gunilla rouvan korviin ja hän kertoo sen
kunnianarvoisalle isälle."

"Entä sitten?"

"Hän panee minut pois päiviltä!" Elsa kietoi kätensä isänsä kaulaan.
"Nyt tahdon elää niin mielelläni."

"Mutta jos vanki saadaan kiinni, niin hän tunnustaa, että sinulle
hänen piti..."

"Jättää kirje. On sovittu siitä, että jos asia tulee ilmi, saan
sanoa, että se oli aiottu isä Tobiaalle."

"Hän tulee sen jälkeen houkuttelemaan sinut uusiin vaaroihin, lapsi
parka..."

"Ei, isä, nyt kärsimäni tuskan muisto on minua suojeleva. Hän on
opettanut minua olemaan viekas kaikkia kohtaan, sinuakin... Miksi en
voisi sitä olla myös häntä kohtaan? Olenhan nyt saanut synninpäästön
kymmeneksi vuodeksi. Isä, älä ilmaise hirveää salaisuutta ritarille
äläkä Gunilla rouvalle, ja minä vannon äitini muiston kautta, ettet
koskaan tule saamaan syytä katua, mitä olet tehnyt hyväkseni!"

Ukko Karhuisen sydän oli lauhtunut aikoja sitten, hän oli juuri
sanomaisillaan suostumuksen sanan, kun kuului torventoitotus linnan
pohjoispuolelta.

"Vanki!" huudahti linnanvartia ja riensi ulos huoneesta ja portaita
alas.

Elsan ensi tuuma oli seurata häntä. "Ei!" sanoi hän pysähtyen.
"Voisin ilmaista itseni!"

Ukko Karhuisen otaksuminen osoittautui paikkansa pitäväksi. Kurtilla
oli onni keksiä vanki, tämän parhaallaan kömpiessä hiekkakuopasta,
jossa oli lymyillyt. Vartiomerkki kutsui väkeä paikalle ja asemies
sai apua enemmän kuin tarvitsikaan lannistaakseen vangin epätoivoisen
vastarinnan. Mies vietiin takaisin entiseen vankilaansa ja Kurt ja
Risto pantiin hänen vartioikseen.

Lähetettiin heti sananviejä etsimään ritaria ja ilmoittamaan hänelle
asiasta. Muuan hänen miehistään oli ottanut kiinni ja toi mukanaan
epäilyttävän henkilön, muutaman saksalaisen, joka ei voinut tehdä
selkoa puolestaan.

Uusi kuulustelu pantiin toimeen heti ritarin palattua. Molemmat
vangit kutsuttiin saapuville; lieneekö sen saanut aikaan pelästys,
vilu tai kenties nälkä, mutta he tunnustivat heti tuoneensa Porvoosta
kirjeitä, jotka heidän oli jätettävä Elsa neitsyelle.

"Kutsukaa tänne tyttärenne, Karhuinen!" käski ritari.

Elsa tuli, tyynenä ja hymyillen.

"Oletko luvannut ottaa vastaan joitakin kirjeitä?" kysyi Erik herra.

"Olen, ankara ritari, kunnianarvoisalle isälle!"

"Eilen olit levoton tekojesi tähden, tänään näytät tulleen toisiin
ajatuksiin."

"Toisiin ensi kerran isäni tietämättä... sitten olen ajatellut, että
kunnianarvoisa isä on Jumalan lähettiläs, ja täytyyhän enemmän kuulla
Jumalaa kuin ihmisiä."

"Puhumme siitä enemmän toiste", virkkoi ritari ankarasti ja kysyi sen
jälkeen vangeilta, kenelle kirjeet oli jätetty.

Hieman epäröityään mainitsi saksalainen: "Isä Tobiaalle."

Oli vastoin ajan tapaa kutsua hengenmiestä maallisen tuomioistuimen
eteen, ja ritari saattoi sentähden pitää kiinni ainoastaan
vangeista. Nämä tunnustivat, että olivat tulleet veneellä Viipuriin
ja piileksineet koko päivän ja vasta illalla hiipineet linnan luo.
Vanhalta Nuutilta, joka tunsi heidän hankkeensa, oli Pietari saanut
soihdun löytääkseen tien pihan poikki; hän ei luullut kenenkään sitä
huomaavan. Onnettomuudeksi hänet keksittiin ja otettiin kiinni.
Saksalainen sitä vastoin oli tavannut isä Tobiaan ja antanut kirjeet
hänelle.

Kuinka Pietari oli onnistunut pääsemään vankeudesta ja kuka
asemiehille oli vienyt unijuoman, siitä ei voitu saada mitään selkoa.
Vangit mielellään pitivät sen yliluonnollisten voimien ansiona, ja
kansanusko oli valmis sen hyväksymään, kun vietävät viestit olivat
aiotut Herran palvelijalle. Herra Erik Turenpoika jätti asian
silleen, mutta hänellä oli siitä omat tuumansa ja hän päätti pitää
isä Tobiasta silmällä. Molemmat vangit pantiin jo samana päivänä
veneeseen, joka oli heidät tuonut Viipuriin, ja vahdiksi pantiin
rannalle sotamies, joka sai ankaran käskyn ampua, jos miehet vielä
halusivat astua maihin.

Myöhemmin ritarin ja kunnianarvoisan isän keskusteltua keskenään
luovutti jälkimäinen omin ehdoin kirjeet, jotka hän oli saanut
Tanskasta ja jotka kaikki koskivat Sten Sturen äkillistä kuolemaa,
sitä iloa, mitä tunnettiin kuningattaren palaamisen johdosta ja
yleisiä lopullisen ja pysyvän rauhan toiveita.

Ritari antoi ne äänetönnä takaisin; etteivät _nämä_ kirjeet
tarvinneet salaisia kulettajia, ymmärsi hän aivan hyvin. Mukana
oli seurannut toisia, vaarallisempia; ne hän oli pääsevä tuntemaan
ainoastaan niiden vaikutuksista.

       *       *       *       *       *

Tähän vuoden aikaan niin tavaton suojasää väistyi pian purevan
pakkasen tieltä; tammikuun lopulla peitti kaikki vedet jälleen paksu
jää ja teille ja poluille kasautuivat miehenkorkuiset lumikinokset.

Ja kuitenkin urri niiden läpi kerjäläisiä laumoittain, nuoria ja
vanhoja, miehiä ja naisia! Tuli äitejä, lapsi ehtyneillä rinnoillaan,
ympärillään parvi puolialastomia, palelevia, nälkäisiä mukuloita.

He tulivat laumoittain, viisinkymmenin, jopa sadoinkin; uupuneina,
puolikuoliaina he laahautuivat linnaan kerjäämään leipää edes
suupalan.

Väliin, kun väen paljoutuminen oli ylen suuri, vastattiin heille
aluksi: "Meillä ei ole enää mitään antaa!"

Silloin he huusivat: "Antakaa meidän jäädä tänne ja kuolla;
annattehan meille ainakin haudan."

Tämän hädän nähdessään käski Erik Turenpoika, ettei kukaan saanut
mennä ilman apua, ja hän valvoi itse, että hänen käskynsä täytettiin.
Kun hän linnanikkunasta huomasi jonkun saapuvan lauman, meni hän
usein itse vastaan ja näytti heille tietä suuriin vajoihin, joissa
ruokaa alituiseen jaettiin ja joihin laitettiin makuupaikkoja.

Usein jäi hän seisomaan antaen kurjan joukon mennä ohitseen. Minkä
surkean, hirveän kuvan muodostivatkaan nämä pienet, kokoonkuivuneet
olennot, joiden ruskeaa nahkaa näytti pitävän koossa ainoastaan
heikko, hauras luuranko; heidän ennen aikojaan vanhettuneissa
kasvoissaan puhuivat ainoastaan luonnottoman suuret, ulkonevat silmät
palavalla ilmeellään eläimen ravinnonhalusta; ohuin, ahnain sormin
he tarttuivat siihen, ja kuinka hotaisten he sen ahmaisivatkaan ja
kuinka himokkaasti ojentuivat laihat kädet tavoittamaan lisää!

Vanhemmat olivat jo vajonneet tylsään välinpitämättömyyteen, mikä ei
odota enää mitään elämältä... heille oli tuttua nälkä ja vilu, hätä
ja kurjuus, he tiesivät, että kuolema oli heidän ainoa pelastuksensa,
ja he odottivat sitä pelkäämättä.

Tuli muuankin nuori nainen, kaksi lasta rinnallaan; molemmat
kirkuivat ja valittivat, sillä ravintolähteet olivat kuivuneet. Äidin
ulkonäkö todisti mykkää epätoivoa, hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli
korkeaa lumikinosta. Ajatteliko hän kaivaa siihen haudan lapsilleen
ja sitten painautua itse niiden viereen ja kuolla? Hän antoi
kulkurin toisensa jälkeen kulkea ohitseen ja seisoi yhä paikoillaan,
hyssytellen pienokaisiaan. Mitä elämällä olikaan tarjottavaa
niille tai hänelle? Kiusaus oli kenties tulemaisillaan hänelle
voittamattomaksi. "Tuolla sisällä on teille ruokaa ja lämmintä!"
sanoi ritari viitaten valaistuun vajaan.

Nainen katsoi pelästyneenä linnanherraan. Oliko tämä lukenut hänen
ajatuksensa? Aivan kuin häveten, että ne olivat päässeet hänen
mieleensä, taivutti hän päänsä ja meni muiden jälkeen.

Jonon jälkipäässä tulivat raajarikot, joista monella oli ainoastaan
toinen jalka tai käsi. Muuatta vanhaa sotamiestä, joka oli menettänyt
molemmat jalkansa ja toisen kätensä, veti kelkassa toinen, joka
oli menettänyt ainoastaan käsivarren. Eräs toinen rampa lykkeli
kelkkaansa eteenpäin airontyngällä; hänellä olivat tallella molemmat
käsivarret, mutta se kasakansapeli, joka oli runnellut hänen molemmat
jalkansa, ei ollut armollisesti tehnyt loppua hänen elämästään.

Molemmat ajoneuvot pysähtyivät, ja ritaria tervehdittiin
sotilaalliseen tapaan. Hän teki heille muutamia kysymyksiä, joihin
vastattiin valittamatta ja nurisematta; he eivät syyttäneet ketään
kurjuudestaan, vaan pyysivät ainoastaan leipäpalaa.

Mutta kun kaikki olivat ehtineet sisälle, meni ritari perästä; hän
käski kantaa olkia niille, jotka tahtoivat jäädä yöksi. Seuraavana
aamuna ennen lähtöään saisivat he vielä uuden aterian.

Silloin riemuitsi kerjäläisjoukko: "Ruokaa, ruokaa!" Mitään muuta he
eivät toivoneet.

Mutta huoneeseensa saavuttuaan ritari alkoi levotonna kävellä
edestakaisin.

"Jospa nämä olisivat ainoat!" tuumi hän itsekseen. "Mutta monet
tuhannet kärsivät samoin kuin hekin. Minä ruokin heidät tänään,
mutta huomenna he saavat nähdä nälkää, ja seuraavana päivänä nälkä
ja pakkanen hautaa heidät nietokseen... Mitä on armeliaisuuteni
silloin hyödyttänyt? Ainoastaan jatkanut heidän kurjuuttaan." Elämä,
olemassaolo näytti hänestä yhä synkemmältä ja käsittämättömältä...
ja hänen sielunsa täytti huoli ja tuhannet kysymykset, joista hän ei
kyennyt vastaamaan ainoaankaan. Hänestä tuntui, kuin kaikkeus olisi
suunnaton kaaos, jossa kaikkea heiteltiin mullinmallin, jossa sattuma
hallitsi ja ylhäisyys ja alhaisuus riippui ainoastaan mitättömistä
mielijohteista.

Hän tiesi olevansa kykenemätön auttamaan maassa vallitsevaa hätää
ja puutetta. Kuolevain valitus ja vaikerrus kasvoi kasvamistaan,
se kohosi pilvien korkuiseksi vuoreksi, joka ulottui taivaan
porteille, mutta alhaisista ylhäisiin viittasivat kaikki häneen ja
sanoivat: "Hänet asetettiin meidän hoitajaksemme ja suojelijaksemme,
ja katsokaas tuhansia isiemme, äitiemme ja lapsiemme ruumiita!
Katsokaa tallattuja, poltettuja sarkojamme ja tyhjiä aittojamme,
ryöstettyjä kirkkojamme ja meitä, maan poikia ja tyttäriä, hajallaan
harhailemassa kuin metsään eksyneet lampaat! Kuka on meidät kutsuva
kokoon ja antava meille taas lain ja oikeuden? Hän, hän ei sitä
voi..."

Niin ajelehtivat ajatukset ritarin sielussa, samoin kuin aallot
myrskyisellä merellä, ja epäilys synnytti toisen, ne hyppelivät kuin
ankanpoikaset aallonharjalta toiselle, niitä tuli yhä useampia, näitä
synkkiä, kiusaavia ajatuksia, jotka sanoivat, että oli parempi yön
kuluessa antaa liekkien ja kuoleman tehdä työtänsä kuin että nuo
raukat huomenna heräisivät samaan kurjaan elämään.

Ajatukset kasvoivat kasvamistaan, ne saivat muodon, ja ritari laski
kätensä soittokellolle; mutta hän säpsähti pelkästä kosketuksestakin,
tuska oli hänet tukehduttamaisillaan, hän riensi avaamaan
ikkunaluukun.

Tähdet kimmelsivät aivan kirkkaalla taivaalla. Puiden oksat olivat
lumen peitossa, ja valkoinen vaippa levisi kiteilevänä yli metsien
ja maiden. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi luonnossa, Jumalan
majesteetti istui sen yllä valtaistuimellaan.

Silloin kuului säveliä hänen korviinsa... hän kuunteli, ne
kuuluivat suuresta vajasta pihalta. Siellä veisattiin ehtoovirsi
päätetyn aterian jälkeen. Vanhojen ja lasten äänet yhtyivät samaan
ylistysvirteen samalle Herralle.

Hänen mieleensä hiipi rajattoman nöyryyden tunne, kaikki epäilykset
ja arvelut tuntuivat kerta kaikkiaan saaneen ratkaisunsa, ja hän
lankesi polvilleen ja huusi sydämensä syvyydestä: "Herra, jos sinä
autat minua, on kaikki käypä hyvin!"

Aivan kuin uutena ihmisenä hän nousi rukouksistaan; keinoja
täytyi löytyä eikä hän jättäydy lepoon ennenkuin oli ne löytänyt.
Oli lähetettävä kirjelmiä maan kaikille voudeille, kehoitettava
kaupunkien asukkaita kaikin voimin avustamaan niitä läänejä, joissa
vihollinen oli tehnyt tuhojaan. Itse tahtoi hän antaa puolet
vuosituloistaan hädän lieventämiseen.

Yö meni ennenkuin nämä ajatukset selvenivät ja hän ehti ryhtyä
tuumasta toimeen; päivän ensimäinen valonkajastus tapasi hänet
kirjoituspöytänsä äärestä laatimasta kirjeitä voudeille.

Hän tahtoi sen jälkeen levähtää hetkisen ja meni makuuhuoneeseen.
Hämmästyksekseen hän löysi sinetillä lukitun kirjeen yöpöydältä.

Lähemmin tarkastellessaan havaitsi hän, että tavallinen äyrityinen
oli painettu vahaan; kirjeen osoitekin näkyi olevan kirjoitettu
tottumattomalla kädellä.

Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen kummastuksensa, kun hän avasi sen
ja löysi ainoastaan nämä sanat:

"Gunilla rouva."

Soittokello kilisi heti, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin
nuori asemies astui sisään.

"Mistä tämä kirje on tullut?"

"Kirje? Minä en ole ottanut mitään sellaista vastaan."

"Se oli täällä yöpöydällä."

"En ole pannut sitä sinne."

"Onko joku toinen ollut täällä?"

"Ei tietääkseni."

"Ole varuillasi, Olavi, en pidä siitä, että tänne pääsevät muut."

"Olkaa varma, herra, ettei se tule tapahtumaan, mutta minä en
käsitä..."

"Älä kysele, mutta pidä silmäsi auki!"

"Luottakaa minuun!"

"Sano Ristolle ja Kurtille, että he, kumpikin kahden poikasen ja
neljän palvelijan kera, ovat tunnin kuluttua valmiit lähtemään
matkalle!"

"Kyllä, herra!"

"Odotan heitä salakamarissa."

Nuori mies riensi pois, mutta ritari ei voinut lakata
kummastelemasta, kuka sanat oli kirjoittanut ja mitä niillä
tarkoitettiin. Eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt puolisoaan,
hän oli voinut pahoin eikä ottanut osaa päivällisateriaan; sitten oli
hänellä ollut niin paljon ajateltavaa, ettei ollut tapansa mukaan
ollut rouvantuvassa hyvää yötä toivottamassa.

Kun asemiehet saapuivat, toimitti hän heidät taipaleelle niin
nopeasti kuin voi. Kirjeet jätettiin, määräykset annettiin ja
käskettiin pitämään kiirettä.

Sen jälkeen ritari meni rouvantupaan.

Hän tuli sinne niin tavattomaan aikaan, että hämmästys oli yleinen.
Kenties oli ilo ollutkin liian äänekästä, mutta kun kissa on poissa,
hyppelevät hiiret pöydällä, ja Gunilla rouvaa ei näkynyt.

"Sanon kuten asia on: hän ei ole koko yönä ensinkään nukkunut",
selitti muuan neitosista, mutta vaikeni avoimin suin nähdessään
ritarin.

"Syyn tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin", lisäsi toinen.

"St! St!" sihistiin kaikilta tahoilta. Se, joka oli viimeksi puhunut,
karahti tulipunaiseksi.

Ritari olisi mielellään tahtonut tietää syyn, jonka tiesivät kaikki
paitsi hän, mutta kun hän oli liian ylpeä sitä kysymään, kysyi hän
ainoastaan Gunilla rouvaa. "Hän on kappelissa ripillä."

"Sitten odotan."

Muutamat ruotsalaiset neitsyet oleskelivat siihen aikaan Gunilla
rouvan luona. Siellä oli Katarina, ritari Niilo Klaunpojan, Vikin
herran tytär, ja Anna Pentintytär (Sparre), molemmat kuuluisat
kauneudestaan; ja Erik herran veljet, Pietari ja Sten, kosiskelivat
neitsyitä, mutta eivät olleet vielä saaneet mitään suopeaa vastausta.

Nämä molemmat istuivat muista erillään, mutta saattoi selvästi
huomata heidän kuulleen mitä oli puhuttu, niin hämillään he olivat.

Ritari istuutui heidän viereensä.

"Onko Tanskassa tapana ripittäytyä moneen kertaan viikossa?"
kysyi hän Katarinalta, joka usein oli vieraisilla tanskalaisten
sukulaistensa luona ja kaiketikin tunsi heidän tapansa.

"Luulen, että siellä kuten täälläkin käydään ripillä, milloin
tunnetaan siihen kutsumusta", vastasi hän ylpeästi taivuttaen
päätänsä, mikä suuresti muistutti hänen kaunista, nyttemmin manalle
mennyttä äitiään.

"Minä ainakaan en käy ripillä kuin kerran vuodessa", huomautti Anna
nauraen. "Ja mitä silloin sanon, sen tietää piikaseni ja tietävät
ystäväni jo edeltäkäsin."

Katarina loi häneen tyytymättömän katseen. "Se on pitkälle menevää
avomielisyyttä", sanoi hän.

"En ymmärrä, mitä puhtaalla, viattomalla Gunillallani on
ripitettävää."

"Hänellä voi olla sydänsuruja!" huudahti Anna.

"Sydänsuruja?"

"Anna!"

"Se sana kaipaa selitystä, neitsyt!"

"Sitä en voi antaa!"

"Teidän täytyy!"

"Ei ole mitään tavatonta, että Anna päästelee ajattelemattomia
sanoja; jos Gunilla rouvalla on jokin suru sydämellään, ei hän
salanne sitä herraltaan. Tuolla hän tulee, voitte nyt kysyä itse
häneltä."

Gunillan kalpeista kasvoista ja itkettyneistä silmistä näki, ettei
Anna ollut temmannut aivan tuulesta sanojaan. Tosin hän punastui
ritarin nähdessään, mutta se johtui luultavasti odottamattomasta
yllätyksestä, sillä hän huudahti:

"Etsittekö minua, herra?"

"Monet tärkeät asiat estivät minua eilen sinua näkemästä, nyt en enää
voinut olla ilman sitä."

Puna viipyi vielä Gunillan poskilla, kun hän kainosti loi silmänsä
maahan, mutta se pakeni, kun hän kohotti katseensa mieheensä; niillä
oli niin lohduton ilme, että ritari kysyi äkkiä: "Gunilla, oletko
sairas?"

"En!"

Ritari tarttui hänen käteensä ja vei hänet mukanaan huoneeseen, jossa
lapsi oli.

Hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteen ääreen ja suuteli lasta
katkerasti itkien.

Ritari viittasi imettäjää menemään. Huomattuaan jääneensä herransa
kanssa kahden tahtoi Gunilla rientää ulos, mutta ritari kietoi hänet
vahvoilla käsivarsillaan ja asetti hänet pehmeään lepotuoliin, sitten
pani hän tytön hänen syliinsä ja seisoi itse kumaraisillaan hänen
rinnallaan.

"Usko minulle sydänsurusi", sanoi ritari. "Minun... sydän... suruni?"

"Etkö ole tunnustanut sitä rippi-isälle?"

"Olen!"

"Eikö minunkin ole siitä tiedettävä?"

"En voi nyt."

"Rakkahin Gunilla!"

"No hyvä! Ette rakasta enää minua!"

"Uneksitko! Mitä tämä on?"

"Ette ole koskaan, koskaan rakastanut minua!"

Ja hän purskahti rajuun itkuun.

"Oletko sairas, lapsi, vai kuka sinua on uskotellut?"

"Ei kukaan, ei kukaan! Olen itse hankkinut varmuuden."

"Mistä?"

"Siitä, että te vihaatte ja vainootte äärimmilleen sitä, jota minä
rakastan enimmän maan päällä."

"Mistä puhut?"

"Tanskasta, isänmaastani, jonka te tahdotte tuhota, hävittäisitte sen
jäljettömiin, jos voisitte."

"Ah, nyt ymmärrän!"

Ennenkuin ritari ehti sitä estää, oli Gunilla hypähtänyt jalkeille
ja heittäytynyt tämän jalkoihin. "Lähettäkää minut sinne takaisin!"
huudahti hän. "Pyydän, rukoilen sitä teiltä!"

"Gunilla!"

"En voi jäädä tänne, se on minulle mahdotonta."

"Ja tahdot jättää minut ja lapsemme?"

"Ei, lapset otan mukaani."

"He kuuluvat minulle yhtä hyvin kuin sinullekin."

"Olisi julmaa eroittaa minut heistä."

"Etkö sinä sitten menettele julmasti, kun tahdot eroittaa minut
kaikista niistä, jotka ovat minulle rakkaita?"

"Pyhä neitsyt, suojele ja tue minua!"

"Gunilla, mitä rakkaudellamme on tekemistä politiikan kanssa? Me
rakastamme toisiamme, eikö siinä ole kylliksi?"

"Ei, ei, se on synti, hirveä synti!"

"Kuka niin sanoo?"

"Kunhan vain tiedän sen!"

"Isä Tobias se kai..."

"Rakas herrani!" huudahti Gunilla ja kietaisi käsivartensa hänen
kaulaansa. "Antakaa uudestaan Hannu kuninkaalle lupauksenne, ja minä
luen toivomuksenne silmistänne ja täytän ne ennenkuin olette ehtinyt
ne lausuakaan!" Hän katsoi rukoillen ja tuskaisesti herraansa;
suurista, ilmeikkäistä silmistä loisti rannaton rakkauden taivas, ja
hän suuteli miehensä otsaa ja huulia, aivan kuin elämä ja kuolema
olisi riippunut siitä vastauksesta, jonka tämä antoi.

"Gunilla, älä pyydä minulta sitä!"

"Rakkauteni on palkintona tästä."

"En ansaitsisi sitä, jos rikkoisin valani."

"Minä olen myös vannonut."

"Olet vannonut minulle rakkautta ja uskollisuutta, ja se vala on
sinun pidettävä, kunnes kuolema meidät eroittaa..."

Kuului kolme keveää lyöntiä ovelle.

"Kuka siellä?" huusi ritari vihaisesti.

Ei kuulunut mitään vastausta.

Ritari riensi ovelle ja survaisi sen auki, mutta ei nähnyt ketään.

"Tahtoisin tietää, kuka rohkenee..."

"Taivaan lähettiläs!" sammalsi Gunilla häpeän punan leimutessa hänen
poskillaan.

"Eikö isä Tobiaan huone ole aivan tämän huoneen yläpuolella?"

"Hän lukee joka aamu rukouksen lapsemme kehdon ääressä."

"Gunilla, toivoisin sinun valitsevan toisen rippi-isän."

"En koskaan, en koskaan!"

"Mutta tämä saa ainoastaan pahaa aikaan."

"Hän tahtoo pelastaa sielumme."

"Sitä sanoo jokainen."

"Kukaan ei tarkoita niin vakavasti kuin hän."

"Mutta jos nyt vaadin, että hän poistuu?"

"Silloin te, herra, eroitatte itse meidät."

"Niinkö! Sinä siis jäät tänne, jos saat pitää hänet?"

"Niin -- lapseni tähden."

"Etkö minun tähteni, Gunilla?"

"Se riippuu itsestäsi."

"Minä en hylkää isänmaatani."

"Sitä en tee minäkään."

"Mutta olethan vannonut minulle uskollisuutta!"

"Olen sitten vannonut toisen, kalliimman valan..."

"Isä Tobiaalle?"

"Pyhälle neitsyelle."

"Tehdä minusta valapaton?"

"Antaa sinut takaisin Hannu kuninkaalle."

"Ja ehtona on?"

"Minun -- rakkauteni!"

"Gunilla, saatoit tehdä sen!"

Hän oli heittäytynyt lattialle itkien valtoiminaan, ja ritari seisoi
kauan melkein menehtyneenä ja katseli häntä -- heidän nuori, kaunis
onnensa oli pirstaleina. Tuhannet äänet huusivat hänen sielussaan:
"Täytä hänen toivomuksensa, mitä merkitseekään Ruotsin asialle
yhtä miestä enemmän tai vähemmän; Jumala voi sen viedä perille
sittenkin, jos hän tahtoo." Erota Gunillasta oli samaa kuin riistää
sydän rinnastaan. Hannu kuninkaan alamaisena saattoi hän valmistaa
Suomelle paremman kohtalon. Kuinka onnelliseksi hän tekisikään nuoren
vaimonsa, jos sanoisi: "Gunilla, minä myönnyn toivomukseesi!"

Luja mies oli heltymäisillään, hän kumartui nostaakseen vaimonsa
ylös; silloin palasi äkkiä hänen muistoonsa kuva köyhästä äidistä
kahden nälkäisen lapsensa kanssa, hän näki vielä sen ikävöivän
katseen, jonka tämä loi nietokseen, jossa he kaikki olisivat
löytäneet levon, ja kuitenkin tarvitsi hänen, Erik herran, sanoa
ainoastaan sana palauttaakseen naisen velvollisuutensa tuntoon.
Olisiko hän itse heikompi? Voisiko Gunilla edes kunnioittaa häntä,
jos hän nyt myöntyisi? Ja eikö Gunilla kerran ollut katuvaisena
palaava hänen syliinsä?

"Nouse, Gunilla!" sanoi hän lempeästi.

Mutta tämä ei liikahtanutkaan, jatkoi vain itkuaan.

Silloin hän nosti hänet tuolille kuten lapsen.

"Erik!" nyyhkytti vaimo.

"Mitä tahdot, lapsi parkani?"

"Voitteko antaa anteeksi?"

"Olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi, Gunilla."

"Tämä on minunkin katkera sydänsuruni."

"Minä ymmärrän sen enkä tahdo lisätä kiveä kuormaan."

"Hylkäättekö minut?"

"En, mutta meidän täytyy nyt kulkea eri teitä. Maailma saa uskoa,
että me olemme onnellinen aviopari; ainoastaan me molemmat tiedämme,
mikä meidät eroittaa."

Gunilla ojensi käsivartensa häntä kohden.

Hän taivutti ne hiljaa alas ja suuteli hänen otsaansa. "Hyvästi,
Gunilla! Jumala sinua auttakoon!"

Taakseen katsomatta ritari kiirehti huoneesta pois, mutta
rouvantupaan tultuaan lähestyi hän nopeasti Katarinaa ja Annaa.
"Menkää hänen luoksensa!" pyysi hän. "Sanokaa hänelle, että annan
hänelle anteeksi..." Enempää hän ei voinut sanoa, vaan poistui
nopein askelin, mutta kun hän tuli huoneeseensa, heittäytyi hän
penkille ja purskahti rajuun itkuun; isku oli odottamaton ja se
murskasi koko hänen elämänsä ilon. Mutta kauaksi ei hän jättäytynyt
surunsa valtaan; hän tiesi, että työ ja toiminta oli ainoa keino sen
huojentamiseksi, ja hänellä oli suuri työ käsillä ja sille hän tahtoi
omistaa elämänsä kaikki voimat. Hän nousi ja meni ikkunan luo. Suuri
kerjäläisjoukko marssi tiehensä linnanpihalta, ainoastaan nainen
kahden lapsensa kanssa seisoi jälellä. Elsa antoi hänelle muutamia
vaatekappaleita.

Ritari nojautui ulos ikkunasta. "Missä sinun on kotisi, nainen?"
kysyi hän.

"Viholliset ovat sen polttaneet, herra; minulla ei ole nyt kotia",
vastasi hän.

"Sitten voit jäädä tänne, jos tahdot. Elsa, pidä huolta hänestä!"

"Kyllä, jalo herra!"

Ritari vetäytyi pois ikkunasta päästäkseen kiittelyistä; hän
oli ainoastaan kuullut sydämensä kehoitusta, mutta haavaa hänen
sydämessään kirveli kovemmin nähdessä sitä iloa, jonka hän oli
herättänyt. -- --

Oleskellessaan vuonna 1499 pitemmän aikaa Kööpenhaminassa oli
hän tutustunut Gunillaan. Molemminpuolinen rakkaus veti heitä
toisiinsa, he olivat yhdenvertaiset säätyyn ja elinehtoihin nähden,
päiväpaisteisena lepäsi tie heidän edessään. Ruotsin valtaneuvosto
oli nimittänyt Erik Turenpojan Viipurin linnan päälliköksi, Hannu
kuningas oli antanut sille vahvistuksensa, ja kaunis tyttö selitti
viihtyvänsä siellä, missä hänen jalo herransakin oleskeli.

Loistavat häät vietettiin Kööpenhaminassa. Kuningas ja hänen
ylhäisimmät herransa olivat läsnä, puheita pidettiin ja maljoja
juotiin, tuumittiin, että tästä liitosta oli tuleva yhtä luja ja
eroittamaton kuin liitosta Tanskan ja Ruotsin välillä.

Kohta sen jälkeen vei Erik herra nuoren puolisonsa Viipuriin, ja
ennustukset näyttivät käyvän toteen. Koskaan ei ollut solmittu
onnellisempaa avioliittoa. Gunilla rouva ei ainoastaan osoittautunut
ajattelevaiseksi emännäksi, hänellä oli myös harvinainen lahja
levittää hauskuutta ja mielihyvää ympärilleen.

"Jalo herrani ja koko talonväkeni!" oli hänellä tapana sanoa, siten
viitaten, että tämä oli hänen maailmansa; häntä liikutti vähät, mitä
tapahtui sen ulkopuolella.

Neljässä vuodessa oli hän lahjoittanut Erik herralle pojan ja
kaksi tytärtä. Onnellisilla puolisoilla ei ollut nyt enää mitään
toivottavaa. Seuraavana kesänä he tekivät vierailumatkan Tanskaan,
ja Gunillan vanhemmat taivuttivat Erik herran jättämään vaimonsa ja
lapsensa sinne vielä muutamiksi kuukausiksi, sillä hänen itsensä
täytyi palata Suomeen.

Jonkun aikaa hänen palaamisensa jälkeen tapahtui kohtaus hänen ja
Sten Sturen välillä Hollolan pappilassa. Vaikea Erik herran oli
tehdä päätöstään, sillä hän oli persoonallisesti kiintynyt Hannu
kuninkaaseen ja perhesiteensä vetivät häntä Tanskaan; mutta hän oli
ruotsalaista syntyä, väkivalta ja vääryys olivat hänelle kauhistus,
hänelle oli käynyt selväksi, ettei suinkaan tahdottu Ruotsin
yhdenvertaisuutta Tanskan kanssa, ei sen tulevaista kehitystä ja
onnea, vaan sen masennusta ja sortoa. Moni havainto Tanskassa oli
saanut hänet vakuutetuksi, että oli helpompi hävittää Ruotsin rahvas
perinpohjin kuin saada se alistumaan samaan kohteluun. Hänen omat
isänmaalliset tunteensakin asettuivat tätä vastaan, mutta todellisena
ritarismiehenä hän päätti persoonallisesti sanoa irti uskollisuutensa
ja kuuliaisuutensa Hannu kuningasta kohtaan, ja tämä oli tapahtuva
samalla kertaa kuin hän nouti vaimonsa ja lapsensa.

Sattumalta oli Hannu kuningas sillä kertaa Slesvigissä, ja
irtisanominen oli sentähden tehtävä kirjallisesti, mutta ritarin
appiukko kehoitti häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. "Ei ole
mahdotonta", tuumi hän, "että Hannu kuningas muuten asettaisi esteitä
tielle".

Emäntänsä kanssa ei Erik herra ollut koskaan puhunut muista asioista
kuin niistä, jotka koskivat heidän yksityiselämäänsä tai hädänalaisen
väestön auttamista.

"Mitä merkitsee, mihin kansaan nälkäiset kuuluvat", sanoi Gunilla
rouva eräänä päivänä, kun vanha Karhuinen murisi siitä, että muutamat
lappalaiset olivat saaneet ruokaa ja yösijaa linnassa.

Erik herra ei ollut, joko sitten välttääkseen tekemästä puolisoaan
levottomaksi tai totutusta tavasta, ilmoittanut Gunilla rouvalle,
että hän oli sanoutunut irti Hannu kuninkaasta.

Kohta sen jälkeen saapui isä Tobias Kööpenhaminasta tuoden terveisiä
ja kirjeitä Gunilla rouvan äidiltä. Hänellä oli Erik herrallekin
kirje, jossa pyydettiin, ettei hän kieltäisi nuorelta emännältään
hurskasta rippi-isää, jonka rouva Agneta Bese oli monilla rukouksilla
ja lupauksilla saanut matkustamaan Suomeen olemaan hänen suuresti
rakastetulle tyttärelleen lohdutukseksi ja mielenylennykseksi.

Ehdotus ei suinkaan ollut Erik herralle mieluinen. Gunilla
rouva samoin kuin hän itsekin oli tähän asti saanut lohdutusta
ja virkistystä linnanpapilta, vanhalta vilpittömältä Herran
palvelijalta, joka heidän sielujensa jalostamisella tarkoitti myös
molemminpuolista luottamusta heidän maallisen onnensa takeena.
Oliko nyt muukalainen astuva heidän väliinsä? Lukisiko hän Gunillan
sydämestä hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja antaisi niille sen
suunnan, jonka tahtoi? Gunillan nuori sydän oli kuin vaha: siihen
pystyi jokainen vaikutelma.

Kun Erik herra nyt istui pöydän ääressä pää käsien varassa ja
menneisyyden kuvat vaelsivat hänen ohitsensa, kuinka elävästi hän
muistikaan omat epäilyksensä, mutta myös sen levottomuuden ja pelon,
jonka hän silloin näki Gunillan kasvoilla. "Haluatko, että hän jää?"
oli Erik herra kysynyt häneltä.

"Haluan, sillä se on äitirouvan tahto", vastasi hän.

Tämä ratkaisi. "Kuka voi paremmin kuin äiti ymmärtää lapsensa totisen
hyvän?" ajatteli Erik herra ja antoi suostumuksensa.

Mutta siitä päivästä lähtien oli kuin kodin hyvät hengettäret
olisivat toinen toisensa jälkeen väistyneet ja vähitellen kadonneet.
Gunilla rouva ei enää hiipinyt hänen rinnallaan pienine luottavaisine
ilmoituksineen, jotka, vaikkakin vähäisiä ja merkityksettömiä,
kuitenkin olivat hänelle niin rakkaita. Gunillan päivittäinen
ripilläkäynti huolestutti häntä; mitä oli hänen puhtaalla,
viattomalla vaimollaan ripitettävää? Nyt oli kaikki selvää. Rakkauden
Gunillaan oli hänet tehtävä luopioksi, sentähden Gunilla oli
vieroitettu hänestä.

Erik herra kohotti päänsä pystyyn; tavallisesti niin lempeät kasvot
olivat nyt kuin raudasta valetut. "Se ei ole heille onnistuva",
jupisi hän itsekseen. "Mutta Gunilla, Gunilla parkani, kestääkö hän
taistelun?"

Ritari käski, että hurja "Tartarus" oli satuloitava ja linnanvartia
kutsuttava hänen luoksensa.

"Pitäkää silmällä kotioloja, Karhuinen", sanoi hän, "en kai palaa
kotiin ennenkuin huomenna".

"Ja jos jotakin tapahtuisi?"

"Silloin voit kysyä minua Hollolan pappilasta." Kun ritari kiinnitti
metsästyspuukon vyölleen ja otti keihään ja pyssyn mukaansa, kysyi
uskollinen Olavi, eikö hän saanut tulla mukaan.

"Et", vastasi hän. "Tällä kertaa metsästän yksin. En ota ketään
mukaan."

Rouvantuvasta oli nähty ritarin lähtö, ja se antoi aihetta
moniin aprikoimisiin. Ukko Karhuinen kutsuttiin Gunilla rouvan
luo kertomaan, mitä hän tiesi siitä. Ukko näki selvään, kuinka
levottomaksi armollinen rouva kävi, vaikka tämä koettikin sitä salata.

       *       *       *       *       *

Nopein askelin ja, kuten luuli, huomaamatta riensi Elsa
kiertoportaita isä Tobiaan luo. Hän tapasi kunnianarvoisan isän
istumassa pöydän ääressä ikkunan luona, ja pöydällä oli pyhimyskuvia
sisältävä kirja, jota hän tarkkaavaisesti katseli.

Nuoren tytön tehtävänä oli hänen huoneensa siivoaminen; tänään näytti
tytöllä olevan jotakin erityistä sanottavaa, mutta kun kunnianarvoisa
isä ei kääntänyt katsettaan kirjasta hänen tullessaan sisälle, ei
hän tahtonut häiritä, vaan ryhtyi heti työhönsä. Se ei kuitenkaan
estänyt häntä näkemästä, kuinka hurskas mies tarkkaavaisesti seurasi
kaikkia hänen liikkeitään, mutta heti käänsi katseensa kirjaan, kun
hän kääntyi päin.

Elsalta ei jäänyt huomaamatta, että isä Tobias katsoi häneen
yhtä mielellään kuin kaikki muutkin; alussa se imarteli hänen
turhamaisuuttaan, mutta sen nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli
kärsinyt palvelustensa tähden, oli se suopeus, jota hän mahdollisesti
oli tuntenut kunnianarvoisaa isää kohtaan, väistynyt epämääräisen
itsenäisyydentunteen tieltä; hänestä tuntui, että hänkin kerran
voisi käyttää isää hyväkseen, jos hän nimittäin tahtoi viedä jotakin
perille, mutta hänellä ei ollut vielä selvillä, mitä tämä tulisi
olemaan, vaikkei hän epäillyt sen sattuvan ennemmin tai myöhemmin.

Siivoaminen jatkui äänettömästi, ei ollut enää muuta kuin ikkuna ja
pöytä jälellä.

Elsa pysähtyi hänen eteensä ikäänkuin odottaen hänen lukemisensa
päättymistä.

Häntä ei näyttänyt se koskaan kiinnittäneen enemmän kuin nyt; hän ei
kohottanut katsettaan.

Elsan silmät ja huulet väreilivät veitikkamaisuuttaan, mutta hän
vaikeni ja odotti.

Pappi istui liikkumatonna kuten ennenkin.

Silloin hiipi tyttö hänen tuolinsa taakse, pyyhkien ja tomuttaen
syvää ikkunankomeroa. Kun hän sen jälkeen kääntyi, ei pappi ollut
kyllin nopea liikkeissään ja heidän katseensa yhtyivät.

"Minua kummastuttaa sinun rohkeutesi", sanoi pappi.

"Kunnianarvoisa isä, en luullut teidän minua näkevän."

"Tehtäväsi?"

"On oikein suoritettu."

"Saiko ritari kirjeen?"

"Panin sen hänen yöpöydälleen."

"Keksittiinkö sinut?"

"Sitä ei tehdä ennenkuin itse tahdon."

"Entä isäsi?"

"Hän katsoo minun silmilläni."

"Kuitenkin hän vihastui kovasti."

"Kuka seuraavana aamuna vei asemiehille unijuoman?"

"Sen teit sinä!"

"Isäni arvasi sen."

"Todellakin? Ja kuitenkin..."

"Kuitenkin luottaa hän nyt minuun täydellisesti."

"Sinua ei suotta sanota pikku noidaksi", sanoi pappi yrittäen tarttua
hänen käteensä.

Hän veti sen pois. "Tiedätte mitä on tapahtunut!"

"He erosivat vihoissaan?"

Elsa työnsi syrjään pienen madonnankuvan, joka seisoi seinän vieressä
ja peitti puhetorven yläsuuta. "Tuosta kuulitte kaiken", sanoi hän.

"Mitä... sinä luulet..."

"Ei, minä tiedän..."

"Elsa!"

"Kunnianarvoisa isä!"

"Palvele minua uskollisesti, ja palkkasi on oleva suurempi kuin
rohkeimmatkaan toiveesi."

"Mitä haluatte?"

"Hänen täytyy mennä pois!"

Elsa työnsi auki ikkunaluukun ja viittasi ritariin, joka juuri
silloin lasketti pihan poikki.

"Onko se mahdollista?"

"Minä arvasin toivomuksenne."

"Ei, ei, se on sattuma!"

"Olkoon sitten!"

"Mutta palkita tahdon sinut. Mitä tahdot!"

"En nyt!"

"Kyllä, juuri nyt!"

"No hyvä, tahdon huoneenne avaimen."

"Mitä sillä teet?"

"Olen kirjoitustaitoinen, kuten tiedätte!"

"Entä sitten?"

"Tahdon, että -- milloin hyvänsä katson sen tarpeelliseksi -- voin
kirjallisesti tai suullisesti kääntyä puoleenne."

Pappi katsoi tyttöä epäilevästi. Häneen suunnatussa katseessa oli
sellaista uhmaa, että hän pelkäsi tytöstä saavansa vihamiehen
itselleen. Kenties yhtyi tähän pelkoon riettaampiakin kuvitelmia,
kaikessa tapauksessa otti pappi avaimen takkinsa taskusta ja ojensi
sen hänelle.

"Kiitos!" vastasi hän huolettomasti. "Nyt olemme kuitit!"

"Kuitit? Mitä sillä tarkoitat?"

"Että nyt alamme uuden laskun."

"Se voi tuottaa sinulle suuria etuja."

"Siihen luotan!"

"Kuinka kauan ritari viipyy poissa?"

"Korkeintaan muutamia päiviä."

"Mihin hän matkustaa?"

"Kai Hollolaan. Niin hän aina tekee suurissa suruissaan."

"Niin, surkoon hän vain", jupisi pappi. "Tulemme hänelle laittamaan
vieläkin kuumempaa."

"Nyt en uskalla viipyä kauemmin. Tahdotteko enää mitään,
kunnianarvoisa isä?"

"Mene Gunilla rouvan luo; tee kaikki voitavasi saavuttaaksesi hänen
suosionsa. Vaani hänen sanojaan ja katseitaan, koeta urkkia ilmoille
hänen ajatuksensa ja tee minulle niistä tarkka selko."

"Sen teen!"

Elsa meni, ja isä Tobias riensi puhetorvelle; hän tiesi, että Gunilla
rouva oli vielä samassa huoneessa kuin lapsikin. Hetkisen jälkeen
kuuli hän ääniä. Elsa oli tullut sinne sisään; Gunilla rouva valitti
kovaa päänsärkyä, ja Elsan oli valeltava hänen päätänsä kylmällä
vedellä. Nuori tyttö koetti tällöin ilahuttaa häntä loruiluillaan.
Hän kertoi pienestä mustalaispojasta, joka oli ihmeen notkea ja
ketterä, ja vaikkakin hän oli vasta kymmenvuotias, oli hän jo mestari
kaikenlaisissa kujeissa. Olisi varmaankin suuri huvi pienelle Akseli
Erikinpojalle, jos jalo rouva sallisi Sakon tulla sisälle.

"Kutsu hänet tänne, Elsa", vastasi Gunilla rouva, "ja kerro myös
neitsyilleni ja palvelustytöilleni; kenties se huvittaa heitä
kaikkia".

Elsa ei hidastellut käskyä täyttäessään, ja pian kaikui
lastenkamari naurusta ja pakinasta. Sakko ei ainoastaan osannut
tehdä apinan kujeita, hän voi myös matkia jokaista läsnäolijaa
suurella luontevuudella, joka teki todellisuuden ainoastaan hieman
hullunkurisemmaksi. Ja hän kulki yli lattian yhtä ylpeän ryhdikkäästi
kuin ritarikin, mutta kun joku neidoista kuiskasi hänelle: "Isä
Tobias", silloin laittoi hän päänsä riipuksiin, jalat, käsivarret,
koko ruumis oli kunnianarvoisan isän täydellinen kuva. Nuoret tytöt
purivat huulensa verille pidättäessään nauruaan, mutta kun Sakko
aivan hairahduttavalla luonnonmukaisuudella matki sitä viiruilevaa
katsetta, jolla Tobias tähysteli kauneimpia tyttöjä, silloin
puhkesi riemu valloilleen; katsojat kirkuivat ihastuksissaan,
ilonpurkauksilla ei ollut mitään rajoja.

Mutta jo ennen tämän leikin alkua oli Gunilla rouva mennyt
rouvantupaan, joka nyt oli aivan tyhjä. Hän lähetti sanan isä
Tobiaalle, että hän odotti tätä.

Isä saapui heti.

"Olen noudattanut tahtoanne", sanoi Gunilla rouva. "Ei minun, vaan
pyhän neitsyen."

"Herrani on lähtenyt matkalle."

"Palaako hän pian takaisin?" kysyi Tobias innokkaasti.

"Jollei hän sitä tee, hautaudun minä johonkin luostariin!" huudahti
nuori nainen.

"Se olisi Jumalalle otollinen teko."

"Hän saisi silloin etsiä toisen vaimon, joka taipuisi hänen tahtonsa
mukaan."

"Jos hän elää, ette te suinkaan mene luostariin", virkkoi pappi
hymyillen.

"Te saatte vastata siitä, että minä teen herrani onnettomaksi", sanoi
Gunilla melkein epätoivoissaan. "Olen näyttänyt teille tien hänen
sielunsa pelastukseen; jollette tahdo sitä käydä, on vastuu teidän."

"Mutta jollei hän anna myöten?"

"Hän tekee sen, jos te pysytte lujana."

"Olisipa se mahdollista!"

"Olette astunut ensi askeleen; nyt on teidän voitettava hänet
uudelleen, saatava hänet rakkaudesta teihin uhraamaan teille
kaikkensa."

"Voinkohan tehdä sen?"

"Kyllä, jos oikea, taivaallinen rakkaus saa sijaa sielussanne."

Gunilla ei kuunnellut pappia; hänen ajatuksensa liihoittelivat siihen
aikaan, jolloin hänet oli juuri kihlattu. Mitä lupauksia ja valoja he
silloin vaihtoivatkaan keskenään! Maailmassa ei ollut mitään, jota
onnellinen sulho ei olisi tehnyt hänen hyväkseen.

Muisto tästä loisti vielä tähtenä hänen silmissään, kun hän kohotti
katseensa pappiin.

"Eivät minua enimmän sureta kahakat tanskalaisten ja ruotsalaisten
välillä, vaan teidän lausuntonne, että mieheni on -- valapatto."

"Samaa mieltä on äitinnekin."

"Sentähden tahdon käyttää kaikki keinot taivuttaakseni hänen mielensä
Tanskan puolelle. Mutta on julmaa, että minun täytyy uhrata itseni ja
onneni tämän asian tähden."

"Ettekö muista Judithaa?"

"Minä en voi, en tahdo tarttua miekkaan, eikä herrani ole mikään
Holofernes."

"Sellaisella mielenlaadulla ette voine saada mitään aikaan, ja minä
teen viisaimmin, kun palaan takaisin."

"Heitettyänne epäilyksen palon sieluuni. Enhän enää tiedä, mitä minun
on tehtävä, mitä ei!"

"Te ette pidä minun neuvojani arvossa."

"Sentähden, etten tiedä, mitä minun on uskottava."

"Onneton, ette siis tiedä, että pannajulistus riippuu uhkaavana
miekkana tämän kirotun maan yllä!"

"Jumala ja pyhä neitsyt meitä suojelkoon!"

"Herra Erik Turenpoika ja maan kaikki suurmiehet tietävät sen hyvin,
mutta niin syvälle ovat he vajonneet turmelukseensa, etteivät he
siitä välitä ja pitävät sen salassa yksinkertaiselta kansalta."

"Taivaan vallat meitä suojelkoot!"

"Saksanmaan keisari on kutsunut Ruotsin neuvoston ja hallituksen
tuomioistuimensa eteen vastaamaan Hannu kuningasta, heidän laillista
kuningastaan vastaan, mutta he pilkkaavat hänen kutsumustaan ja
halveksivat hänen lähettiläitään. Ettekö näe, kuinka uhkaavat pilvet
käyvät yhä synkemmiksi ja kuinka salamanvälähdys seuraa toistaan?
Ettekö kuule, kuinka ukkonen jyrähtelee? Luuletteko kestävän kauan,
ennenkuin se iskee maahan ja polttaa tuhkaksi tämän turmeluksen
Sodoman ja Gomorran?"

Gunilla oli langennut polvilleen; hän kohotti ristityt kätensä pappia
kohden. "Armoa, laupeutta!" sammalsi hän. "Minulla ei ole oleva
tästedes muuta tahtoa kuin teidän tahtonne."

"Te ette pysy lujana."

"Minä tahdon pysyä."

"Vannotteko sen minulle?"

"Vannon!" vastasi Gunilla sammuvalla äänellä. Kaikki puna pakeni
hänen poskiltaan, hän oli meneväisillään tainnoksiin, eikä ovela
dekaani tahtonut päästää käsistään sitä valtaa, minkä oli saavuttanut.

"Nouse!" sanoi hän käskevästi. "Ja ole vahva Herrassa!"

Gunilla totteli häntä heti. "Mitä vaaditte minulta?"

"Että heität heikkoutesi pois ja vyötät itsesi hengen miekalla."

"Minä tiedän, että joudun hukkaan", vastasi Gunilla toivottomin
katsein. "Mutta minä teen mitä voin."

"Tahdotko, että minä tuen sinua?"

"Jos voitte."

"Voin yhdellä ehdolla."

"Ja se on?"

"Sokea kuuliaisuus."

"Silloin on vastuu teidän!"

"Minun, ainoastaan minun!"

"Niin, niin, se on ainoa mahdollisuus!"

"Milloin odotetaan Erik herran palaavan?"

"Huomisiltana."

"Sinun on otettava hänet juhlallisesti vastaan, hymyilevin kasvoin ja
hellin sanoin."

"Voinko tehdä sen?"

"Sinun täytyy!"

"Minä tottelen!"

"Mutta mitään läheisempää keskustelua ei saa tapahtua välillänne; hän
on ainoastaan sinun vieraasi."

"Ainoastaan minun vieraani!"

"Ylihuomenna tulet ripille kahdeksan aikaan."

"Mitä minulla on ripitettävää?" huudahti Gunilla poissa suunniltaan.
"Minulla, joka olen ainoastaan teidän tahtonne välikappale! Kaikki on
kuollutta minussa; minulla, joka olen kaiku teistä itsestänne, mitä
on minulla ripitettävää?"

Samassa kuului raikuva nauru rouvantupaan. Gunillaa värisytti sen
kuullessaan, ja isä Tobias mutisi kirouksen. Askeleet lähestyivät,
ja pappi ei ehtinyt edes poistua, kun nuori iloinen parvi tölmähti
huoneeseen. Nauru katosi heti neitosten huulilta, kaikki riensivät
Gunilla rouvan luo, joka oli enemmän kuolleena kuin elävänä vaipunut
penkille.

"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa isä?" kysyi Katarina neitsyt
tutkistelevin katsein.

"Pelkään, että Erik herran ikävöiminen on saanut jalon rouvan niin
kuohuksiin."

"Tosin hän ratsasti 'Tartaruksella', mutta niin taitava ratsastaja
osaa kyllä hoitaa ratsunsa", huomautti Anna Sparre. "Sitäpaitsi
tuleehan hän takaisin huomisiltana."

"Olkaa vahva, jalo rouva, minulla on teille hyviä viestejä", kuiskasi
Elsa salavihkaa.

"Vie minut makuukamariin", sanoi Gunilla rouva ja hoippui sinne
sisälle Elsaan nojaten.

"Oi, minä olen sangen, sangen onneton", nyyhkytti nuori nainen
vaipuen vuoteeseen.

Elsa katseli häntä vaieten. Neuvottomuus ja sääli taistelivat tytön
sielussa.

"Sinulla on hyviä viestejä?"

"Herraltanne."

"Herraltani?" Gunilla nousi nopeasti.

"Aamulla, ennenkuin hän ratsasti pois, lupasi hän suojaa ja turvaa
eräälle köyhälle naiselle, jolla on kaksi pientä lasta."

"Entä sitten?"

"Hän käski minun pitää heistä huolta, mutta jos tekisitte sen itse,
voisi se häntä liikuttaa ja..."

"Olet oikeassa; kutsu tänne nainen."

Nainen tuli, ja Gunilla rouva puhui osanottavasti hänen kanssansa;
kohta sen jälkeen pani hän neitosensa ompelemaan; äidille ja lapsille
oli saatava lämpimät puvut, ennenkuin Erik herra tuli takaisin.

Ritari tuli määräämäänsä aikaan, mutta kun häntä kutsuttiin
ilta-aterialle, vastasi hän, että se suuri suru, joka häntä oli
kohdannut, teki hänelle yksinäisyyden seuraa rakkaammaksi.

Mistä surusta hän puhui? Oliko jotakin uutta tapahtunut? Kuinka
mielellään Gunilla olisikaan rientänyt hänen luoksensa kysymään
häneltä sitä, mutta hän ei uskaltanut eikä kukaan voinut antaa
hänelle mitään tietoja.

Hän oli katattanut suuret pöydät kokoussaliin, ja kaikki naapuriston
köyhät saivat runsaan aterian. Hänen piikasensa pitivät huolta
tarjoilusta hänen oman valvontansa alaisina, ja hän samoin kuin
kerran viime joulun aikaan nytkin kulkisi pöydän ympäri nojautuen
herransa käsivarteen. Nyt samoin kuin silloinkin kuiskailisi
tämä hänelle, että rakasti häntä kaksin kerroin, kun hän osoitti
armeliaisuutta, ja hän kenties rakkautensa tähden suostuisi vaimonsa
rukouksiin. Oi Jumala, kuinka Gunilla silloin rakastaisikaan
herraansa ja alati noudattaisi hänen tahtoaan! Mutta nyt ei Erik
herra tullut, ja yö oli uneton, ja aamulla oli Gunillan korvatyyny
kyynelten kastelema.

Elsaan ei tosin hänen valtiattarensa täysin luottanut, mutta älykäs
tyttö osasi aina sovittaa sanansa sen mielialan mukaan, missä Gunilla
oli, ja tämä tahtoi mielellään pitää hänet läheisyydessään; tyttö
yksin sai toimittaa kaikki hänen asiansa.

"Ritari on taasen ratsastanut pois, mutta käskenyt sanoa, että hän
tulee takaisin päivälliselle." Sellaisen viestin toi hän seuraavana
aamuna ensimäiseksi emännälleen.

"Taasko yksin?" kysyi Gunilla tukahuttaen huokauksensa.

"Kaksi asemiestä seurasi mukana."

Ennen ilmoitti ritari aina hänelle, kun lähti pois, mutta nyt? Itse
oli hän eroittautunut herrastaan, mitä oikeutta hänellä oli valittaa?

Mutta hänen täytyi uudestaan voittaa hänet puolelleen; siinä suuri
tehtävä, jonka hän oli ottanut suoritettavakseen. Oli kysymys
hänen herransa sielun pelastuksesta, ja hän tunsi horjuvaisuutta
ja epäröimistä. "Sokea kuuliaisuus", kuiskasi hän, "on ainoa tie
pelastukseen".

Kulkiko Elsa papin asioilla, johdatti häntä tiellä, jonka tämä
viittoi? Sen tulemme näkemään tämän kertomuksen jatkuessa.

Kun Erik herra saapui päivälliselle, lepäsi syvä surumielinen
vakavuus hänen miehekkäillä kasvoillaan, mutta Gunillan ei tarvinnut
häneltä vetää pois kättänsä, sillä hän ei ojentanutkaan kättänsä
siihen tarttuakseen, ja Gunillan kapinoiva sydän syytti häntä
kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. Ritari tervehti kaikkia yhtä
ystävällisesti, hän ei ollut äänetön eikä harvapuheinen, kääntyi
useampaan kertaan puhuttelemaan isä Tobiasta eikä näyttänyt lainkaan
olevan hänelle vihoissaan.

Tämä köyristelihe kuin kehräävä kissa. Käärmeellä ja kissalla on
yhtäläisiä sukupiirteitä.

Aterian päätyttyä kääntyi ritari melkein suoraa päätä Gunillaan.
Hän kertoi Hollolaan saapuessaan tavanneensa kasvatusäitinsä
kuolemaisillaan; hän oli istunut tämän vuoteen ääressä viimeiseen
hetkeen ja sulkenut hänen silmänsä hänen kuoltuaan. Hän kertoi,
mitä vainaja oli ollut hänelle hänen lapsuudessaan ja kuinka hänen
mieleensä, kun hän muisteli menneisyyttä, tämä kuvastui jaloimpana
naisena.

"Ja vanha pappi, kuinka hän kestää surunsa?" rohkeni Gunilla kysyä.

"Sanan syvimmässä merkityksessä on ukko hänessä kadottanut silmäinsä
valon", jatkoi ritari. "Mutta kuitenkin sanoo hän vainajan yhä olevan
luonansa. Hän on kuulevinaan, kuinka muori lukee hänelle, kuten hän
oli tehnyt lähes kolmekymmentä vuotta, ja katsoo kaiken olevan kuten
pitääkin, kun tämä on mennyt edellä valmistamaan hänelle tilaa. Kävin
hänen luonaan vielä tänään, aikoen saada hänet muuttamaan tänne
hautajaisten jälkeen, mutta hän hylkäsi ehdotuksen. 'Me vanhat olemme
tottuneet parhaiten viihtymään kotosalla', sanoi hän, 'eikä vainaja
antaisi anteeksi, jos minä löisin laimin saarnaamisen. Minun täytyy
itseni sunnuntaisin lukea kiitokset hänelle ja minä tiedän, että koko
seurakunta on minun kanssani siunaava hänen muistoaan'. Mitä sanotte,
kunnianarvoisa isä, sellaisesta uskosta ja sellaisesta rakkaudesta?"

"Pyhä kirkkomme vaatii palvelijoiltaan naimattomuutta, ja minua
kummastuttaa, että täällä Suomessa..."

"Jo solmittuja avioliittoja ei ole purettu, ja tähän jos mihin on
sovitettava raamatun sanat: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei
ihmisten pidä eroittaman."

"Hengen ja veren uhraaminen suurissa urotöissä näyttää minusta
vähäiseltä tämän jokapäiväisen alttiin ja uhrautuvan elämän rinnalla,
elämän, jolla on ainoastaan muiden hyvä päämääränään!" huudahti
Katarina neitsyt tulisesti.

"Suurempaa on kuitenkin uhrata Jumalan kunniaksi!" vastasi isä Tobias
mahtipontisesti.

"Silloin voi tulla julistetuksi pyhäksi!" tokaisi Anna Sparre
ilvehtien.

Edellisen kasvot punehtuivat, ja Katarina neitsyt peitti hymyillen
kasvonsa liinallaan.

"Niin vanha kasvatusäitinikin tulee tavallaan", jatkoi ritari.
"En unhoita häntä koskaan ja iloitsen jälleennäkemisestä haudan
tuolla puolen; seurakunta, joka on kasvanut hänen silmäinsä
alla, ei ainoastaan ole itse häntä muistava, vaan lapsilleen ja
lastenlapsilleenkin esittävä hänet esikuvana, joka on seuraamisen
arvoinen."

Ritari heitti pikaisen katseen puolisoonsa, heidän katseensa yhtyivät
sekunniksi, mutta kumpikaan ei ehtinyt lukea toisen ajatuksia.

Päivällisen jälkeen sanoi ritari kuuluvalla äänellä, että kun hänen
aikansa tämän jälkeen kävi täpärälle, osaksi matkojen, osaksi muiden
tehtäväin tähden, toivoi hän, että Gunilla rouva toimisi hänestä
riippumatta. Hän lupasi, milloin aikansa myöntää, jatkaa käyntejään
rouvantuvassa, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos Gunilla rouva
tästälähin kuten tähänkin asti tahtoisi toisinaan ottaa vastaan
jalosukuiset aatelisnuorukaiset ja asemiehet, jotka ilman sitä
tulisivat liian paljon kaipaamaan seuraelämän suloa. Vuodenaika oli
nyt sopiva rekiretkiin ja hiihtämiseen; ritari oli käskenyt panna
toimeen aseleikkejä ja metsästysretkiä ja toivoi, että Gunilla rouva
tahtoisi näihin kiinnittää mieltään ja ottaa osaa.

Mutta jos neitsyet ja piikaset punastuivat ilosta ajatellessaan
odotettavia iloja, niin Gunilla rouva sitä vastoin kalpeni ja
sammalsi vapisevalla äänellä:

"Tulen kaikessa noudattamaan tahtoanne."

"Yksi seikka täytyy minun lisätä", virkkoi ritari. "Kun olen linnassa
kotosalla, haluan joka päivä nähdä poikaani, ja jotteivät käyntini
sattuisi teille sopimattomasti, lähetän noutamaan häntä luokseni."

Hän kumarsi Gunilla rouvalle ja poistui salista.

Gunilla ei tiennyt, menikö hän itse makuukamariin vai kannettiinko
hänet sinne, mutta kun hän palasi, tuntoihinsa, ei hänen surullaan
ollut mitään rajoja.

Yhtenä hetkenä hän tahtoi rientää herransa luo ja sanoa, että
hänen rakkautensa häneen oli hänen koko maailmansa, ja pyytää
lähettämään pois isä Tobiaan. Toisena ilmestyi hänen sielunsa
silmiin se lähetystyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen ja johon
hän ei katsonut pystyvänsä; silloin hän toisteli itsekseen: "Sokeaa
kuuliaisuutta, ainoastaan sokeaa kuuliaisuutta!"

Elsa vahvisti häntä huomaamatta tässä. Hän kävi yhä
välttämättömämmäksi Gunillalle, joka melkein tietämättään noudatti
hänen neuvojaan ja ohjeitaan.

Ritarin menettelytapa ei ollut suinkaan vähän hämmästyttänyt isä
Tobiasta. Hän alkoi pelätä, ettei Gunilla rouva enää voinut palvella
hänen suunnitelmiaan; ja hänen pyrkiessään laatimaan uusia muuttui
Gunilla melkein välinpitämättömäksi. Sitä vastoin nousi Elsan
merkitys päivä päivältä, hän oli selvillä kaikesta, mitä linnassa
sanottiin ja tehtiin, tiesi aina ritarin matkojen tarkoituksen ja
kertomalla, milloin että tämä oli aivan epätoivoissaan sen johdosta
mitä oli tapahtunut, milloin että tämä otti sen sangen keveästi,
häilytti hän kunnianarvoista isää alituisessa epätietoisuudessa
siitä, mihin oli ryhdyttävä.

Eräänä päivänä, kun hän mietiskeli näitä asioita, kuuli hän pantavan
avaimen oveen ja Elsa astui sisään.

"Suuria uutisia!" sanoi tyttö hehkuvan punaisena.

"Kerro!"

"Ritari rakastaa toista."

"Sen jo arvasinkin!"

"Arvasitteko senkin ketä?"

"Tiedätkö sinä sen?"

"Katarina neitsyttä!"

"Onko se mahdollista?"

"Olen huomannut, että neitsyt joka aamu menee jalkaisin metsään. Se
kummastutti minua, ja minä lähetin Sakon pitämään häntä silmällä.
Eräänä aamuna antoi Risto, ritarin asemies, hänelle kirjeen."

"Keneltä?"

"Herraltaan, luulenma, sillä seuraavana päivänä kohtasi hänet ritari
itse..."

"Ja silloin..."?

"Luultavasti hän suostui johonkin, mitä toinen pyysi, sillä ritari
suuteli hänen kättänsä ja sanoi, että hänen oli kiittäminen neitsyttä
onnestaan."

"Epäileekö Gunilla rouva mitään?"

"Katarinaa vähimmän kaikista."

"Hän epäilee siis kaikessa tapauksessa?"

"Kyllä, nyt on hän mustasukkainen jokaiselle, ketä ritari vain
puhuttelee."

"Hän ei saa mitään tietoonsa Katarina neitsyestä?"

"Eikä Anna neitsyestäkään."

"Mitäs hänestä?"

"Olavi asemies antoi hänelle kirjeen."

"No, ja sen jälkeen?"

"En tiedä, onko heillä ollut kohtausta."

"Vakoile kaikkialla, Elsa."

"Ja palkka?"

"Mitä tahdot?"

"Edelleen kymmenen vuoden synninpäästön!"

"Sen saat."

"Minulla on enemmänkin uutta kerrottavaa?"

"Annas kuulla!"

"Eilen saapui lähetystö Venäjältä."

"Nuo miehet, jotka lähetettiin taipaleelle yhtä salaa kuin heidät
otettiin vastaankin?"

"Juuri samat."

"Heillä oli viestejä ja kirjeitä mukanaan?"

"Muuan lähetystö on odotettavissa näinä päivinä."

"Mistä tiedät...?"

"Sakko ja minä saamme tietää kaiken, mitä tahdomme."

"Kuules, Elsa; tämän lähetystön mukana tulee luultavasti seuraamaan
mies, joka... joka..."

"Maisteri David Kock!" keskeytti Elsa hymyillen.

Dekaani hypähti pystyyn. "Mistä tiedät...?" kysyi hän.

"Hän sanoi minulle nimensä, kun autoin häntä täältä pakoon."

"Sinun täytyy toimittaa minulle tilaisuus puhutella häntä."

"Kyllä koetan."

       *       *       *       *       *

Kolmisen viikkoa oli kulunut siitä, kun Erik Turenpoika sanoi
jäähyväiset linnan seurustelusalissa. Hän oli oikeassa sanoessaan,
että tärkeät asiat veivät hänen aikansa ja ajatuksensa. Maassa
vallitseva hätä ja kurjuus vaati monin paikoin hänen persoonallista
valvontaansa, että annettuja käskyjä noudatettiin täsmälleen,
ja hänen täytyi matkustaa voudintalosta toiseen johtaakseen
toimenpiteitä.

Mutta ei siinä kyllin. Ruotsista saapui kirjeitä, jotka sisälsivät,
ettei Svante Niilonpoika ollut oikea mies valtionhoitajaksi,
puhuttiin hänen horjuvaisuudestaan, hänen kiittämättömyydestään
Sten Sturea kohtaan, Jos kelpo miehet lujasti ja yhdestä tuumin
puolustaisivat maata ja valtakuntaa, ei olisi vaarallista sallia
Hannu kuninkaan kantaa kuninkaan nimeä; hän oli ystävällinen ja
rauhaisa herra, ja Suomi silloin varmaan vapautuisi vihollisistaan...

Nämä kirjeet herättivät vastakaikua Erik Turenpojan sielussa;
vapaaehtoinen ero Gunillasta oli syvästi koskenut häneen, ja hän
olisi pitänyt korkeimpana onnenaan maailmassa noudattaa puolisonsa
tahtoa. Mutta mitä taipuvammaksi siihen hän tunsi sydämensä,
sitä ankarammin piti hän kiinni velvollisuutensa täyttämisestä
ja ainoastaan siinä tapauksessa, että Svante Niilonpoika tosiaan
huomattiin arvottomaksi Ruotsin valtionhoitajan korkeaan asemaan,
tahtoi Erik herra valtakunnan muiden suurmiesten kanssa tarjota
kruunun Hannu kuninkaalle.

Viimeksimainittu oli jo vuoden alussa kirjoittanut Erik herralle,
ettei hän tahtonut tietää mistään irtisanomisesta. "Ja onko sinulla
nyt mitään syytäkään?" kirjoitti kuningas. "Sten herra oli kuollut,
ennenkuin saimme kirjeesi; tämän jälkeen vaadimme viivyttelemättä
vastausta, mitä tahdot tehdä asiassa."

Mutta Erik herra oli yhä edelleen kahdenvaiheella eikä hän
neuvotellut kenenkään kanssa.

Silloin saapui sanoma odotettavasta venäläisestä lähetystöstä, ja
Erik herra päätti ottaa sen vastaan kuten maan päällikön sopi.

Samana päivänä, jona edellä kerrottu keskustelu tapahtui isä Tobiaan
ja Elsan välillä, lähetti ritari uskollisen Olavinsa rouvantupaan
kysymään, saisiko hänen herransa puhutella Gunilla rouvaa.

"Mihin aikaan ritari vain haluaa", vastasi Gunilla punastuen sekä
ilosta että häpeästä. Ritari saapui tuntia myöhemmin. Gunilla rouva
oli lähettänyt kaikki pois; ainoastaan Elsa ja lapsi olivat läsnä.
Poika, joka jo aikaisemmin aamulla oli ollut ritarin luona, ojensi
käsivartensa häntä kohden ja huusi: "Isä!"

Hän otti pojan syliinsä, suuteli hänen päätänsä ja poskiaan
ja hypitteli häntä korkealle, ja kun poika kirkui iloissaan,
uudistettiin leikki kerta toisensa jälkeen. Mutta samalla ritari
katseli kalpeaa emäntäänsä, joka kyyneltynein, maahanluoduin silmin
koetti myhäilyllä peittää liikutustaan.

"Oletko nähnyt, Gunilla, että hän alkaa kävellä?" kysyi ritari
nostaen pikku Annan kehdosta. "Pelkään, että hän kaatuu", vastasi
Gunilla. "Odota, saatpas nähdä!" Ritari otti ketjun kaulastaan ja
piteli sitä tytön edessä.

Tämä ojensi kätensä sitä kurottamaan. Ritari veti vähitellen kättänsä
loitommalle ja lapsi otti ensimäisiä haparoivia askeleitaan. Gunilla
rouva heittäytyi polvilleen käsivarret ojolla ottaakseen vastaan
lemmikkinsä, jos tämä kaatuisi. Tämä näki ainoastaan kimmeltävän
kullan, ja ritari pani sen nopeasti äidin kaulaan.

Hänellä tuskin oli aikaa siitä hämmästyä, sillä samassa oli hänellä
lapsi suojelevassa sylissään; mutta samassa hänet myös nostivat lujat
käsivarret lattialta, hänen päähänsä painettiin suukkonen ja hän
istui penkillä Anna pienokainen käsivarsillaan.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; seuraavassa tuokiossa seisoi
ritari ikkunan ääressä katsellen pihalle; hän oli sangen liikutettu,
ja Gunilla rouvan posket paloivat punaisina.

"Älä pane pahaksesi, Gunilla", sanoi hän. "Sitä ei tule enää
tapahtumaan."

Gunilla otti ketjun kaulastaan ja antoi sen tytön leikkikaluksi.

"Syynä tulooni oli", sanoi ritari, "se, että jo huomenna odotan tänne
muutamia ylhäisiä venäläisiä. Tahdon laittaa vieraspidot heidän
kunniakseen, mutta että tämä kaikki tulisi oikein loistavaksi, on
meidän kauniiden naistemme oltava mukana. Nyt on kysymys, tahdotko
sinä ottaa siihen osaa."

"Jos herrani niin haluaa!"

"Eikö meillä nyttemmin ole kaksi eri tahtoa, Gunilla? Tulin kuulemaan
sinun tahtoasi."

"Minä taivun teidän tahtonne mukaan!"

"Mutta kun maailma ei saa päästä tietämään tapahtuneesta väliemme
rikkomisesta, täytyy meidän vieraiden ollessa läsnä puhutella
keskenämme kuten muinaisina päivinä, sanalla sanoen, kuten mies ja
vaimo."

Gunilla oli kiusoittavan hämillään. "Milloin juhla on?" kysyi hän
nopeasti.

"Minusta mieluimmin ylihuomenna."

"Annatko itse käskyt siitä?"

"Olisin kiitollinen, jos sinä sen tekisit." Gunilla kumarsi
suostumuksen merkiksi, mutta hänen liikutuksensa osoitti, kuinka
rakas tehtävä oli hänelle. Ritari kumarsi mennäkseen.

"Ketjunne!" sanoi Gunilla ottaen sen tytöltä.

"Anna antaa itte!" huusi tämä ja ojensi kirkkaan leikkikalun
ritarille.

Erik herran täytyi siis tulla uudestaan luo ottamaan ketjua lapsen
kädestä; tyttö tahtoi itse ripustaa sen isänsä kaulaan, mutta se ei
käynyt äkkiä, ritarilla ei ollutkaan mitään kiirettä ja niin tuli hän
kuulleeksi kuiskauksen korvaansa: "Erik, anna anteeksi minulle!" Ja
hän vastasi riemuitsevalla ilolla: "Rakas, armas Gunilla!..." Mutta
seuraavassa tuokiossa oli hän poissa. Luja mies pelkäsi antavansa
myöten.

Nuori nainen istui hiljaa, liikkumatonna, ummessa silmin, hän
uskalsi tuskin hengittää. Oli kuin hän pelkäisi, että hetken onni
pakenisi liian pian pois. Elsa, joka oli itsestään poistunut heti
ritarin tultua, astui nauraen sisälle ja kertoi, että Sakko teki mitä
hauskimpia kujeita lastenkamarissa. Nuorta Akselia huvitti kovasti
niiden näkeminen, ja äiti jätti Annan Elsan huostaan, niin että
hänkin saisi ilosta osansa.

Itse istui hän yhä samalla paikalla, jolla ennenkin; hänellä oli
monia ajatuksia selvitettävinä. Ajatuksia, jotka saivat hänet vuoroin
punastumaan ja vaalenemaan; ajatuksia, jotka milloin kihottivat
kyynelet hänen silmiinsä, milloin saivat hymyn hänen huulilleen,
ajatuksia, jotka olivat sekä hyviä että huonoja, iloisia ja
surullisia. Kaikki tunkeilivat tyrkkien toisiaan, kaikki tahtoivat
päästä valtaan, ja hänen täytyi niitä selvittää ja järjestää,
karkoittaa muutamia ja pidättää toisia...

Hän oli tällä hetkellä täysin vakuutettu, että puolisonsa rakasti
häntä, mutta niinhän tämä teki silloinkin, kun hän lupasi käyttää
tätä rakkautta keinona saadakseen hänet siirtymään Tanskan puolelle.
Hän tiesi, että isä Tobias halveksi häntä siksi, että hän oli
pettänyt lupauksensa, mutta hänen oma surunsa oli niin katkera,
että se oli tehnyt hänet tunteettomaksi koko maailmaa kohtaan.
Tuskallisella uteliaisuudella oli hän vartioinut kaikkia herransa
hankkeita; hän oli alentunut kyselemään ritarista palvelijoiltakin,
oli ollut mustasukkainen, epäluuloinen, melkeinpä ilkeä! Hän luuli
herransa käyttävän ilolla hyväkseen tilaisuutta päästäkseen hänestä
eroon, ja monta kertaa, kun nuori mies tuli noutamaan poikaa ritarin
luo, taisteli hän kovasti haluaan vastaan mennä itse mukaan ja
syytää herralleen soimauksia siitä, että tämä oli eroittanut hänet
sukulaisistaan ja ystävistään, vienyt hänet vieraaseen maahan ja
siellä melkein häpeällisesti hyljännyt hänet. Hän ei voinut käsittää,
että hän itse oli saanut tämän aikaan; hän oli onneton, hän kärsi
rakkaudestaan herraansa, sentähden täytyi syyn olla ritarin.

Nyt hän oli yhdellä kertaa päässyt täysin selville, että ritari
rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin, ja samoin kuin valo
häikäisee tullessa pimeydestä päiväpaisteeseen, niin ei hänkään
saattanut eroittaa, mitä tietä hänen oli kulettava.

Pahat henget ovat sellaisissa tapauksissa aina ensimäiset
kuiskailemaan neuvojaan. Ne sanoivat hänelle:

"Naethän, kuinka hän rakastaa sinua! Käytä siis valtaasi, on kysymys
hänen sielunsa pelastuksesta! Ja on sitä paitsi nöyryyttävää naiselle
hävitä sellaisessa taistelussa."

Ja hän kuunteli näitä petollisia ääniä, hän hymyili ajatellessaan
niitä voittoja, joita hän tuli voittamaan, ja hän tunsi voimaa, joka
sai hänet kaipaamaan taistelua, sillä nyt hän oli varma voitosta.

Isä Tobias ei saisi tietää mitään. Onneksi oli hän kieltäytynyt
ripiltä; pappi ei saisi tietää mitään, ennenkuin hän voisi sanoa:
"Voitto on minun!" Se oli kohtuullista sen halveksumisen jälkeen,
jota pappi oli hänelle osoittanut.

Kun Gunilla rouva oli päässyt selville itsestään, nousi hän melkein
ylpeästi. Hän tunsi ikäänkuin vapautuneensa heikkoudestaan. "Olen
ollut kurja raukka", tuumi hän, "mutta en ole sitä enää; minä näytän,
että voin taivuttaa Erik Turenpojan tahdon sen rakkauden voimalla,
mitä hän tuntee minua kohtaan. Pyhä neitsyt, auta minua, olen
asettanut itselleni suuren ja arvokkaan maalin."

Häh tunsi äitinsä hengen tuulahtavan sielussaan; mitä nöyryytystä hän
oli tuntenutkaan, nyt oli tuleva hyvitys. Isä Tobias saisi nähdä,
ettei hän ollut se heikko nainen, joksi hän häntä luuli; herra Erik
Turenpojasta tulisi jälleen Tanskan mies! Se huumaus, jota hän tunsi,
antoi hänelle epätoivon rohkeuden; hän oli voittava nyt tai ei
koskaan.

Hän seisoi taasen hetken miettien, mutta äsken niin raukeat silmät
säihkyivät tulisesti, tyytyväisyyden hymy leikki hänen huulillaan, ja
hän kosketti soittokelloa, joka oli pöydällä.

Muuan palvelijatar astui sisään.

"Kutsu tänne kyökkimestari!"

Tämä ei viivytellyt saapuessaan.

Gunilla rouva oli äidiltään oppinut antamaan ajan raa'alle maulle
hienouden leiman; niistä monista, jotka olivat matkustaneet etelässä,
olivat muutamat kertoneet uusista tavoista ja menoista, ja nämä
olivat vähitellen juurtuneet Tanskaan ja levisivät sieltä muuhun
pohjolaan.

Oli käytettävä kaikki, mitä talon runsaat varastot ja taide ja
kätevyys voivat, jotta saataisiin aikaan vieraspidot, jotka olivat
linnanherran ja hänen kutsumainsa vieraiden arvoiset. Mutta paras oli
säästetty lopuksi: suunnattoman suuri torttu, joka esitti lumivuorta,
oli asetettava pöydän keskelle. Kun torventoitotuksella annettaisiin
merkki, repeäisi vuori ja vuorenhaltia astuisi ilmoille. Sakko oli
määrätty siksi ja lähetettiin heti häntä noutamaan, jotta voitaisiin
ryhtyä tarpeellisiin toimiin.

Mutta kun kaikki oli järjestetty, lähetettiin noutamaan myös isä
Tobiasta. Gunilla sanoi hänelle, että hän tahtoi vuorenhaltian
ylistävän Hannu kuningasta; kunnianarvoisan isän oli sepitettävä
sanat ja Elsan opetettava ne Sakolle.

Dekaani suostui ilolla. Hän ihmetteli Gunillan rohkeutta, kun tämä
valmisti herralleen sellaisen häväistyksen, mutta hän välitti vähät
siitä vaarasta, mihin tämä siten heittäytyi; nyt oli hänen vain niin
voimakkain sanoin kuin suinkin ajettava Tanskan ja oman puolueensa
asiaa. Ja isä Tobias sepitti Ruotsia vastaan pienen herjauspuheen,
jossa Hannu kuningas asetettiin Jumalan omaan neuvoskamariin, josta
hän lausui rangaistustuomionsa tälle petolliselle maalle.

Hän oli niin ihastunut omaan työhönsä ja luuli sen olevan niin
vastustamattoman, ettei edes Elsan katsottu voivan sitä opettaa
Sakolle, vaan oli hänen suuremman perusteellisuuden vuoksi tehtävä
se itse. Niinpä kutsuttiin poika käsille, ja opetus alkoi ja jatkui
pitkin päivää. Metsäläispoika, joka oli tottunut nauttimaan täyttä
vapauttaan, pidettiin yötä päivää sulettuna lukon taa, jottei voisi
ilmaista mitään ja oppisi perinpohjin läksynsä. Viimeksimainittu ei
ollut niinkään helppoa; jonakin hetkenä Sakko muisti joka sanan,
toisena oli hän unhottanut kaiken. Jokin tahra seinässä, hämähäkin
verkko katossa riitti antamaan hänen vilkkaalle mielelleen uuden
suunnan.

Onneksi keksi isä Tobias käskeä häntä katsomaan suoraan hänen
silmiinsä lukiessaan puhetta, ja se näytti tosiaankin auttavan
muistia; tosin tapahtui väliin, että Sakko ummisti silmänsä ikäänkuin
väsyneenä näkemäänsä, mutta hänet sai heti tottelemaan tuikea
tiuskaisu: "Katso tänne!"

Seuraavana päivänä myöhään illalla saapui odotettu lähetystö.
Suuriruhtinas Iivana oli varmaa suojeluslupaa vastaan lähettänyt
kaksi mahtavaa pajaria, joilla oli jokseenkin suuri ja loistava
seurue mukanaan. Ei ollut kysymystä alituisista rajariidoista, kuten
tavallisesti; tällä kertaa tahdottiin ainoastaan ystävällisesti
neuvotella.

Erik Turenpoika ei aivan syyttä pelännyt, että siihen liittyi
joitakin salaisia tarkoituksia.

Pajarien seurueessa oli muuan keski-ikäinen, terävä- ja
vilkaskasvoinen mies. Linnanvartia kiinnitti ritarin huomion häneen,
ja tämä tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka ne olivat yhyttäneet
metsästä ja tuoneet mukanaan vankinaan.

Mies itse sanoi olevansa maisteri David Kock ja pyysi
vierasvaraisuutta sen seuran tähden, minkä mukana hän saapui.

"Miksette viime kerralla sanonut kuka olette?" kysyi ritari.
"Esiintymisenne vivahti pikemmin sissiin kuin oppineeseen."

"Sainkin sentähden osakseni sen vastaanoton, joka täällä sellaisia
odottaa", vastasi maisteri vältellen, "enkä sen johdosta valitakaan".

Vieraille osoitettiin ne huoneet, jotka jo oli laitettu kuntoon heitä
varten. Heitä odottivat siellä pulleat höyhenvuoteet ja valkoiset
lakanat, leimuavat takkavalkeat ja ajan tavan mukaan vaahtoava olut
raskaissa hopeamaljoissa. Täällä oltiin vieraina rikkaassa talossa,
jossa oli pidetty hyvää huolta vieraiden mukavuudesta.

Tämä kuului linnanvartian velvollisuuksiin; Elsa oli hommannut
kaiken, sentähden saattoi hän laittaa niin, että David sai huoneensa
aivan isä Tobiaan huoneen vierestä.

Niin hyvä kuin tämä olisi muuten ollutkin, toi se nyt mukanaan sen
vaikeuden, että Sakko poika oli huoneessa, ja häntä ei kunnianarvoisa
isä tahtonut millään ehdolla päästää luotansa. Kun Elsa koetti pukua,
johon pojan oli pukeuduttava vuorenhaltiana, täytyi sen tapahtua
papin ollessa läsnä. Elsakaan ei saanut tietää merkillisestä puheesta
ennen aikojaan; niin mielellään kuin pappi tahtoikin käyttää tyttöä
tuumiensa toteuttamisessa, ei hän ollut halukas ilmaisemaan niistä
tälle enempää kuin oli tarpeellista.

Sellainen viippuminen molemmille puolin ei ole koskaan vaarallisempaa
kuin silloin, kun on naisen kanssa tekemisissä. Hän kysyy vain:
ystävä vai vihamies; mitään siltä väliltä ei ole hänen sanakirjassaan.

Elsasta ei tuntunut merkitsevän mitään se, että hän itsekin oli
horjuvainen ajatuksissaan ja toimissaan. Papin luottamus imarteli
häntä, anekirje tyynnytti häntä, ja kaiken ja kaikkien urkkiminen
antoi askarrusta hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen. Se
epäluottamus, jota hänelle nyt osoitettiin, kiihoitti uteliaisuutta
ja herätti kostonhalua. Mustalaisveri alkoi helposti kiehua, ja
Elsalla ja Sakolla oli monia muille käsittämättömiä tapoja ilmaista
ajatuksensa toisilleen. Niinpä tiesi Sakko, että Elsa tulisi hänen
luoksensa yöllä, heti kun hän yskimällä antaisi tälle merkin, että
kunnianarvoisa isä oli mennyt viereiseen huoneeseen vieraan maisterin
luo. Oviaukossa oli ainoastaan oviverho, ja Elsa oli päättänyt ottaa
selon, mitä he sanoivat toisilleen.

Kun kaikki vieraat olivat menneet levolle, ja linnassa oli vihdoin
tullut hiljaista, riensi hän heti paikoilleen. Ei kestänyt montakaan
minuuttia, ennenkuin kuului hiljaista yskintää. Hiljaa pisti Elsa
avaimen oveen ja avasi sen melkein äänettömästi. Hän hiipi kuin henki
yli lattian ja pojan vuoteen luo. Tälle ojensi hän kourantäyden
leivoksia. "Ole nukkuvinasi!" kuiskasi hän ja liihoitteli sitten
vastapäiselle puolelle, missä oli ovi maisterin huoneeseen.

Siellä oli aivan hiljaista; sitten hän kuuli askeleita. Kohta
työnnettiin oviverho syrjään.

"Oletko valveilla, Sakko?" kysyi isä Tobias. Sakko vastasi syvällä
huokauksella.

Oviverho putosi alas, mutta se avattiin heti sen jälkeen, ja isä
Tobias tuli ulos lamppu kädessään tietystikin valaistakseen sillä
poikaa.

Elsa seisoi aivan peittämätönnä; pelästys jähmetytti hänet, ja hän
seisoi aivan liikkumatta, tuskin uskaltaen hengittää. Pappi meni
vuoteen luo, valaisi poikaa, panipa kätensäkin hänen päällensä, mutta
poika ei ollut siitä tietävinäänkään; epäilemättä hän nukkui.

Nyt tiesi Elsa, että hänen hetkensä oli lyönyt, ja hän uteli
itsekseen, pelästyisikö pappi hänet nähdessään ja huudahtaisi,
jolloin vieraskin tulisi ulos, ja mitä hän silloin vastaisi heidän
kysymyksiinsä ja minkä rangaistuksen he määräisivät hänelle.

Tällaikaa oli isä Tobias kääntynyt; hän kohotti lampun, niin että
valo lankesi suoraan Elsaan. Tämä oli näkevinään papin silmien
kääntyvän samaan suuntaan ja luki niistä ja koko hänen kasvoistaan:
viekkautta ja tuhmuutta. Pelkäsikö pappi kenties, että hän
pakenisi, ja oliko papin tarkoitus tarttua häneen ennenkuin oli
mitään näkevinään? Ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen
sielussaan, mutta onneksi ei hän liikauttanut ainoaakaan lihastaan.
Näytti melkein kuin pappi olisi paennut häntä, niin nopeasti hän
katosi oviverhon taakse.

"Kummallista, sangen kummallista!" kuuli Elsa hänen jupisevan.

"Mistä puhutte?" kysyi toinen.

"Olin näkevinäni näyn."

"Toisessa huoneessa?"

"Seinällä ovenne vieressä."

"Sitä lienee syytä tutkia."

Elsa oli vähällä paeta, mutta uteliaisuus pidätti hänet paikoillaan.

"Ei, ei, olen nähnyt sen usein!"

"Nainen?"

"Niin, niin!"

"Kaunis?"

"Kuin synti!"

"Kova kiusaus, veli!"

"Hirveä!"

"Mutta ei suinkaan hän ole mikään pyhimys?"

"Juuri siksi!"

"Ahaa, ymmärrän!"

Mutta Elsa ei suinkaan ymmärtänyt, ja sentähden hän heristi korviaan.

Hänen uteliaisuutensa ei tullut tyydytetyksi. "Olemme jo puhuneet
tästä kylliksi", vastasi isä Tobias. "Tahdotteko nyt kertoa viestinne
veljeskunnaltamme?"

"Hiippakuntanne odottaa piispaansa."

"Onko se mahdollista?"

"Kirje on jo valmis."

"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!"

"Milloin voimme teitä odottaa?"

"Tiedänkö minä sen!"

"Onko ritari vielä yhtä taipumaton?"

"On, valitettavasti!"

"Mutta Gunilla rouvan nuoruus ja kauneus?"

"Olen eroittanut heidät toisistaan, että..."

"Sen olisi pitänyt tapahtua aikoja ennen."

"Ritari rakastaa toista."

"Mitä?"

"Olen saanut sen tietooni aivan äskettäin."

"Ja tämä toinen?"

"On myöskin isän puolelta tanskalaista sukua."

"Nimi?"

"Hän on Vikin herran, Niilo Klaunpojan tytär."

"Haha! Sen, joka nai luostarilapsen?"

"Saman!"

"Onko teillä mitään vaikutusvaltaa häneen?"

"Hän on ylpeä, mutta uskoo henkiin ja aaveihin, kuten äitinsäkin."

"Uskollinen Tanskan asialle?"

"Pelkään, ettei hän ole."

"Silloin emme voi käyttää häntä."

"Gunilla rouva, joka pitkän aikaa oli aivan kuin poissa suunniltaan,
on äkkiä ja odottamatta jälleen rohkaissut mielensä. Hän aikoo tehdä
vastarintaa."

"Millä tavoin?"

"Juhlassa, joka huomenna vietetään, lausuttaa hän aivan julkisesti
toivomuksensa Tanskan ja Hannu kuninkaan asiassa."

"Se on hyvä!"

"En tiedä, mistä tämä rohkeus tulee; olen aikonut pakoittaa hänet
ripille."

"Sitä ette saa!"

"Miksen?"

"Antakaa hänen olla, kunnes hän pyytää neuvoanne. Odottakaas,
juolahtaa jotakin mieleeni. Aamulla varhain on teidän toimitettava
minulle tilaisuus puhutella häntä ilman todistajia, sitten saamme
nähdä."

"Mutta kunnia ja edut ovat teidän, jos..."

"Olkaa huoletta, _minun_ maalini ei ole piispanhiippa. Tahdon
ainoastaan auttaa _teitä_ siihen."

"Hän on omituinen nainen, väliin vahva ja väliin heikko, innostuu
helposti ja... ajattelin..."

"Jättäkää se!" virkkoi maisteri pilkan ja halveksumisen sekaisella
äänellä. "Tässä on kysymys Erik Turenpojan luopumisesta ruotsalaisten
puolelta. Tiedämme, ettei hänen vakaumuksensa ole riippuvainen
mistään ulkonaisista eduista, mutta että monen muun edut ovat
riippuvaiset hänestä. Suomi joutuu sille, jonka puolelle hän
asettuu, sentähden on kaikin tavoin koetettava saada hänet Tanskan
puolelle. Nyt on siihen sopiva hetki, unionin kestäminen riippuu
siitä, ettei Svante Niilonpoikaa valita valtionhoitajaksi. Monet
Ruotsin suurmiehistä ovat kirjoittaneet Erik Turenpojalle; jos hänet
saadaan luopumaan, seuraavat he mukana. Hannu kuningas tarjoaa Suomen
läänitykseksi hänelle itselleen ja hänen jälkeläisilleen. Teidät
on lähetetty hänen puolisonsa kautta voittamaan vastustus, mutta
minusta tosiaan tuntuu, kuin ette olisi päässyt vähääkään lähemmäksi
maalianne."

"Olen tehnyt mitä olen voinut."

"Olette herättänyt epäilystä itseenne, ette muuta!"

"Minut on lähettänyt hänen kunnianarvoisuutensa arkkipiispa!"
puuskahti isä Tobias.

"Ja kirkon ylipää, hänen pyhyytensä paavi, on antanut minulle tämän
asiakirjan, joka oikeuttaa minut pitämään ankarasti silmällä kaikkia
kirkon palvelijoita täällä pohjolassa."

Elsa kuuli paperin rapinaa, kun sitä avattiin; sitten seurannut
hiljaisuus johtui kai siitä, että isä Tobias otti selon paperin
sisällöstä. Vapisevin äänin sanoi hän sen jälkeen: "Kunnianarvoisa
isä, käskekää, minä tottelen!"

David maisteri lisäsi ankaralla äänellä: "Se häväistys, jonka teidän
puuttuvan huolellisuutenne tähden sain kärsiä viimeksi täällä
ollessani, on minulle nykyään sangen haitallinen ja tekee yrityksen
menestymisen sangen epäiltäväksi."

"Gunilla rouva on saatava menemään luostariin", rohkeni isä Tobias
sanoa.

"Mitä se meitä hyödyttäisi?"

"Ajattelin..."

"Tästedes on teidän ainoastaan toteltava." David maisteri nousi,
ja hiljaa, kuten oli tullutkin, hiipi Elsa ulos jälleen. Nukkuiko
Sakko vai oli valveilla odottaen häntä, sitä hän ei tiennyt; hän
oliko saanut tietää siksi paljon, että hänellä oli riittävästi
ajattelemista koko yöksi.

Seuraavana aamuna kahdeksan aikaan oli määrätty pidettäväksi se
kokous, jonka venäläiset lähettiläät olivat ilmoittaneet saapumisensa
tarkoitukseksi. Ritari hämmästyi aika tavalla, kun hän näki maisteri
David Kockin astuvan sisälle muiden lähettilästen keralla ottaakseen
osaa neuvotteluun.

Mutta David maisteri näytti erään Saksan keisarin kirjeen, joka
oikeutti hänet ottamaan hänen lähettiläänään osaa jokaiseen
neuvotteluun, joka tarkoitti oikeuden asian puolustamista ja
edistämistä.

"Emme tunnusta täällä keisarin yliherruutta", vastasi ritari antaen
takaisin kirjeen. "Mutta kun tämä neuvottelu ei tarkoita mitään
valtiosalaisuuksia, suostun siihen, että olette saapuvilla."

Hieman kakisteltuaan luki sihteeri kirjoituksen, joka käsitteli
vanhaa riitaa, että Olavinlinna oli venäläisellä maaperällä ja
että se siis oli joko revittävä tai määrätystä korvaussummasta
luovutettava Venäjälle.

Ritari vastasi, että silloin kun Erik Akselinpoika (Tott) rakennutti
linnoituksen, oli se suomalaista maaperää, eikä ollut mitään
asiakirjoja, jotka todistaisivat, että se sittemmin olisi valloitettu
tai kaupan kautta siirtynyt Venäjälle.

Sitten seuraava sanasota muistutti laimeaa kahakkaa, jolloin
ainoastaan tunnustellaan maaperää tarkoittaen löytää edullisinta
hyökkäyskohtaa.

David maisteri, joka tähän asti oli istunut aivan mykkänä, päästi
syvän huokauksen ja valitti, että niin vähäisistä syistä syntyisi
sota ja vaino kahden kansan välillä, joiden ennen kaikkia piti pyrkiä
hyvään naapurisopuun.

Oli merkillistä nähdä, kuinka venäläiset neuvottelijat heti luopuivat
sananvallastaan; he olivat ampuneet ainoastaan hälyytyslaukauksia,
nyt oli taistelu alkava.

Ritari otti sananvuoron; hän tiesi nyt, kuka hänellä oli
vastustajanaan. Syvin, vakavin piirtein hän kuvasi Suomen aseman,
osoitti kuinka tämä maa oli kuin Ruotsin suojamuurina, kuinka tämä
oli sotinut ja taistellut sen vihollisia vastaan, vuodattanut
vertaan, kärsinyt sortoa, nälkää ja kurjuutta, nähnyt vainionsa
poltettuina ja vihollisten hävittäminä, kuinka se oli sortunut ja
taas noussut. "Mitä tahtookaan tämä kansa?" huudahti hän. "Rauhaa,
ei mitään muuta kuin rauhaa, rakentaakseen uudelleen majansa ja
kylvääkseen sarkansa! Tahdotteko seurata minua retkelle kautta
tämän onnettoman maan", lisäsi hän, "ja teidän sydämenne heltyvät
nähdessänne sitä kurjuutta, jota katseenne on kohtaava kaikkialla."

Venäläiset loivat silmänsä maahan, mutta David maisteri vastasi,
että hänen ymmärtääkseen Ruotsi yksin oli siitä vastuunalainen. Niin
mahtava vihollinen kuin Venäjä täytyi voittaa myönnytyksillä.

"Millä sitten?" kysyi ritari kummissaan.

"Luullakseni samoilla, joiden tähden nykyään nousee sotisopaan
koko Eurooppa pientä uppiniskaista kansaa vastaan, joka mieluummin
raatelee itsensä omain kansalaisten kesken kuin tunnustaa laillisen
kuninkaansa."

"Tunnette vähän tätä kansaa", vastasi ritari. "Vapaana on se ollut
ikimuistoisista ajoista eikä koskaan kantanut orjuuden alentavia
kahleita. Sen aatelisto ja suurmiehet ja kuninkaat ovat kaikki
itsenäisten talonpoikain jälkeläisiä. He voivat kärsiä valittamatta
katkerintakin hätää, mutta he eivät kärsi väkivaltaa ja sortoa. He
ovat tottuneet puhumaan asioista suunsa puhtaaksi, ottamaan osaa
maan hallintoon, ja jos kuningas tekee vääryyttä, sanoo kansa sen
pelkäämättä; se on ikivanha oikeus, jonka laki myöntää kansalle.
Sellaisen kansan niskat voi kenties taittaa väkivallalla, mutta se ei
taivu kuunaan voutien hirmuvaltaan."

Läsnäolijat katsoivat hieman hämillään toisiinsa; maisteri se taasen
otti sananvuoron.

Maan asema, arveli hän, oli sellainen, että vaadittiin hallitsijaa,
jota muussa maailmassa pidettiin kunniassa ja arvossa. Hannu
kuningasta kunnioitti hänen pyhyytensä paavi isällisellä suosiollaan;
hän oli mitä parhaimmissa väleissä Saksan keisarin kanssa.
Suuriruhtinas Iivana, Venäjän itsevaltias, oli solminut ystävyyden
liiton hänen kanssansa. Hän halusi vain toteuttaa Margaretan suuren
aatteen ja luoda yksimielisen Pohjolan, tehdä lopun hansakaupunkien
merirosvoudesta ja viedä jälleen rauhaan ja sopuun, hyvinvointiin ja
onneen sodan kauhujen ja kurjuuden näännyttämät kansat.

Erik Turenpoika seisoi allapäin; puheen monet totuudet olivat
sattuneet häneen.

David maisteri näki tekemänsä vaikutuksen ja jatkoi leppeällä
äänellä: "Tanskan kuningas pitäisi onnenaan jättää tämän
maan edelleen teidän suojelukseenne, herra Erik Turenpoika.
Yksityiskassastaan tahtoisi hän antaa teille varoja lieventääkseen
vaikeinta hätää. Suuriruhtinas Iivanan kanssa on hän solminut lujan
ja ikuisen rauhanliiton, ja rajariidoista ei enää tule kysymystäkään.
Hän tahtoo kutsua teidät uskotuimmaksi ystäväkseen ja teidän
toivomuksillenne ja neuvoillenne mielellään kallistaa kuulevan
korvansa."

Ritari kuuli hyväilevät sanat, ja samalla oli hän näkevinään
vaaleakutrisen pään painuvan rintaansa vasten ja ilmeikkäiden
sinisilmien rukoilevasti kiintyvän itseensä. Eikö hänen ollut
suostuttava vaimonsa tähden, ja eikö olisi Ruotsin onneksi, jos hän
tekisi sen?

Hän oli unhoittanut kaikki läsnäolijat ja kysyi itsekseen: "Mikä on
oikein, mikä väärin?"

Jos edes ainoakaan läsnäolijoista olisi ymmärtänyt taistelun hänen
povessaan ja jos tämä olisi kehoittanut toisia odottamaan, olisi
voitto ollut saavutettu.

Nyt sitä vastoin katsoivat he kysyvästi toisiinsa, ja aivan kuin
yhteisestä vakaumuksesta otti muuan pajari esiin kotelon, jonka hän
avasi näyttääkseen siellä olevan kallisarvoisen ainokiven, kun taasen
toinen veti esiin suunnattoman suuren kukkaron, kultaa täpötäynnään.

David maisteri puolestaan veti esiin ritariketjun, joka oli runsaasti
timanteilla koristeltu.

Taasenkin he katsoivat toisiinsa, ja kaikki tyyni asetettiin pöydälle
ritarin eteen.

Kulta kimmelsi hänen silmiinsä, ja hän katsoi siihen ja siitä
ympärillä seisoviin ja sitten taasen kultaan, mutta mitä paremmin hän
alkoi käsittää, mistä kysymys oli, sitä helakammaksi kävi puna hänen
poskillaan ja otsallaan. Silmät salamoivat.

"Suuriruhtinas lähettää tämän sormuksen merkiksi suosiostaan", sanoi
muuan.

"Ja tämän kullan lieventämään hätää Suomessa", lisäsi toinen.

Ritari loi David maisteriin kummallisen, kysyvän katseen.

Tämä ei tuntenut enää olevansa varmalla maaperällä, hän aavisti
tehneensä tyhmyyden, mutta tehty oli tehty, nyt täytyi mennä
eteenpäin.

"Hannu kuningas lähettää tämän ritariketjun pojallenne", sanoi
hän, "ja samoin lahjoittaa hänelle sen aateliskartanon, jonka itse
tahdotte määrätä".

"Liian aikaisin!" huudahti ritari katkerasti naurahtaen. "Teidän
täytyy ensin odottaa vastaustani, jalot herrat, ja sitä en ole vielä
antanut!"

Vihastus liekehti hänen silmistään, ja hän tarvitsi kaikki voimansa
sitä hillitsemään.

"Täällä meillä sanotaan, ettei pidä ostaa sikaa säkissä", jatkoi hän.
"Minusta näytätte kuitenkin tahtovan tehdä niin, ennenkuin vielä
tiedätte, onko sen röhkiminen teille mieleen."

Mutta suuttumus ja nöyryytys näytti taistelevan toistenkin mielissä.

"Emme puhu enää tänään maan asioista emmekä omistamme", puuttui Erik
herra vielä äkkiä puheeseen. "Olette luvanneet viipyä vierainani
huomiseen, ja jalo emäntäni ikävöi teitä tervehtiä. Huomisaamuna
varhain annan teille vastaukseni."

Ritari poistui kumartaen.

Venäläiset suurmiehet olivat rauhaa rakastavia miehiä, tietämättömiä
ja itsekkäitä; he olivat lähetystön ulkomuoto, David maisteri sen
sielu.

Nyt sivelivät he pitkiä partojaan ja katselivat mietteissään
toisiinsa.

"Olikohan lahja kenties liian pieni?" kysyi muuan, joka salaa hieman
pelkäsi joutuvansa vastaamaan siitä, että oli tuonut lahjoista
perille ainoastaan neljäsosan.

"Vaatiko hän kenties, että suuriruhtinaan itsensä oli tuotava se
hänelle?" lisäsi toinen tuijottaen kallisarvoiseen sormukseen.

David maisteri piti kättään otsallaan, hän käsitti mikä tyhmyys oli
tehty ja hautoi mielessään keinoja miten se korjata. Silloin muisti
hän isä Tobiaan kanssa tehdyn suunnitelman; ainoa apu oli nyt enää
Gunilla rouva, onneksi oli tämä suostunut ottamaan hänet vastaan,
eikä tässä ollut aikaa tuhlata.

"Jäämmekö vielä tänne vai lähdemmekö heti?" kysyi muuan pajari.

"Kyökistä lemuaa niin hyvälle!" vastasi toinen.

"Kauniita naisia, sanotaan!"

"Olut väkevää ja parahiksi lämmintä."

"Silmiini on vilahtanut kaunis houris!"

"Jäämmekö siis huomiseen?"

"Huomiseen!"

Pajarit palasivat huoneihinsa saadakseen virkistävästä unesta voimia
odotettavaan juhla-ateriaan.

Isä Tobias ei saanut olla läsnä sovitussa kohtauksessa Gunilla rouvan
ja David maisterin kesken, ja tästä harmissaan hän pakoitti Sakon
kerta toisensa jälkeen lukemaan läksynsä ja teroitti kepiniskuilla
niitä paikkoja, joihin oli erityisesti pantava painoa.

Suuri oli hänen pelästyksensä, kun poika kaatui keskellä suoritusta
tajutonna lattialle.

Onneksi oli kunnianarvoisella isällä hyvä varasto terveellisiä
lääkkeitä; hän riensi noutamaan rohtopullon, ja Sakko sai siitä
täyden lusikan. Tosin heräsi poika heti tajuunsa, mutta katse oli
sekava ja pää retkahti hervotonna alas. Ilmeisesti oli hän saanut
aivan liian suuren annoksen; jos hän nyt tulisi kykenemättömäksi
näyttelemään osaansa, silloin sai isä Tobias sanoa hyvästit kaikille
tulevaisuutensa toiveille. David maisteri oli nyt parhaallaan
repimässä maahan hänen vaikutustaan Gunilla rouvaan, ja itse, itse
oli hän... Hän puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin ja itki epätoivon
kyyneliä.

"Saanko tulla sisään?" kysyi Elsa ulkoa.

"Mitä tahdot?"

"Pukea Sakon!"

"Se on vielä liian aikaista!"

"Minulla on sitten muuta hommattavaa."

"Jätä vaatteet sinne ulos, puen hänet itse!"

Mutta pappi kuuli, että tyttö seisoi vielä pitkän aikaa kuunnellen.
Epäilikö hän kenties? Edellisenä päivänä oli tyttö sanonut hänelle,
ettei elämä huoneeseen suljettuna sopinut Sakolle; poika oli tottunut
päivät päästään juoksentelemaan metsissä tai kiikkumaan puiden
oksilla ja tavallisesti nukkui koirakopissa. Mitä oli hänen tehtävä?
Ravistella poika hereille? Mutta jos hän nukkuu tultuaan torttuun?
Siitä hetkestä lähtien ei Tobiaalla ollut enää mitään vaikutusta
häneen.

Hän mietti ja mietti, tuska pusersi hien hänen otsalleen, ja
sillävälin nukkui Sakko tyynesti ja raskaasti; väliin hän avasi
huulensa ja höpisi muutamia sanoja, katkelmia puheesta, joka hänen
oli pidettävä.

Isä Tobias ajatteli sitä tavatonta vaikutusta, jonka puhe saisi
aikaan; mitä ei voinut venäläinen lähetystö eikä David maisteri,
sen saisi aikaan hänen vuorenhaltiansa ja Hannu, kuningas Jumalan
neuvoskamarissa, ja nyt, nyt!...

Kun hätä on suurimmillaan, on apu lähinnä, ja se pelastava ajatus,
joka juolahti Tobiaan päähän, näytti hänestä pyhän neitsyen
lähettämältä.

Nopeasti riensi hän seinäkaapille ja otti sieltä jouhipaidan, joka
oli varustettu pienillä väkäsillä; se oli tarkoitettu ankarimpia
katumusharjoituksia varten, mutta sitä ei ollut käytetty vielä
koskaan.

Isä Tobias hymyili tyytyväisenä; nyt oli hänellä keino pitääkseen
Sakon valveilla, mutta siihen ei saanut turvautua ennenkuin viime
hetkessä... Silloin näki hän pajarien kulkevan pihan poikki, ja Elsa
seisoi taasen oven ulkopuolella. Sakon täytyi heti tulla.

"Heti, heti; otan hänet itse mukaani", vastasi pappi, ja nyt hän
tempasi nukkuvan pojan pystyyn ja repi häneltä vaatteet.

Jouhipaidan ensi kosketuksesta liikahti lapsi tuskissaan;
unenhorroksissaan hän avasi silmänsä ja oli parahtamaisillaan, mutta
isä Tobias piti veistä hänen edessään ja kuiskasi, että ainoakin
äännähdys maksoi hänen henkensä. Mustalaisluonto pääsi voimaan, Sakko
vaikeni, nieli kyyneleensä ja kärsi kivut. Hän seurasi Tobiasta
väittämättä vastaan.

Tämä viittasi hänelle paikkansa tortussa, antoi muutamia ohjeita
ja vasta kun hän oli päässyt varmuuteen, ettei mikään yhteys ollut
mahdollinen pojan ja Elsan välillä, vetäytyi hän toisiin huoneihin,
joihin vieraat olivat kokoontuneet.

Näitä ei ollut paljon eikä läsnä ollut muita jalosukuisia
naishenkilöltä kuin Gunilla rouva ja hänen molemmat neitsyensä,
Katarina ja Anna, mutta kaikki kolme olivat nuoria ja kauniita, ja
he olivat sopineet siitä, että tänään tekisivät kaiken voitavansa
esiintyäkseen edukseen. Upeat puvut ja kallisarvoiset koristeet,
joita he kantoivat, säkenöivät vahakynttiläin valossa, ja pajarit
liehuivat kuin kevyet perhoset näiden liekkien lähelle, joiden he
melkein pelkäsivät polttavan heidät tuhaksi.

Gunilla oli pukeutunut morsiuspukuunsa, jalokivillä koristeltu
otsaripa kaartui hänen otsallaan, ja hänen uljas ryhtinsä olisi
sopinut vaikka kuningattarelle.

Erik Turenpoika ei suinkaan yksin ihastunut hänen kauneudestaan,
mutta hänen sydäntään kouristi sitä nähdessään, hänestä tuntui,
ikäänkuin kuilu laajentuisi heidän välillään, ikäänkuin leppoisat
kevättuulet kantaisivat Gunillan takaisin päiväpaisteiseen Tanskaan
ja jättäisivät hänet yksin lumisten vuorien ja jäätyneiden järvien
keskelle.

Sentähden lepäsi synkkä pilvi hänen otsallaan, ja edellisen päivän
tapaukset painoivat hänen mieltään.

David maisteri seisoi kunnioittavasti Gunilla rouvan rinnalla; mitä
maisteri sanoi, sitä ei voinut kuulla kukaan muu kuin Gunilla rouva,
mutta hänen herrastaan tuntui, kuin heidän katseensa tuontuostakin
etsisivät hänen katsettaan.

Suuri sali oli muutettu metsäksi, joukko mustalaisia, miehiä, naisia
ja lapsia, liikuskeli siellä ristiin rastiin. Keskellä huonetta oli
pöytä, mutta sen vierellä, hieman kuusten katveessa, oli lumivuori,
jonka jäinen huippu näkyi puiden ylitse.

Sinne ja tänne puiden runkoihin pistetyt soihdut antoivat kirkkaan
valaistuksen kirjavalle taululle.

Saattoihan tosin moni läsnäolijoista ajatella, että sellaisia kuvia
nähtiin kyllä todellisuudessakin. Mutta pöytä notkui kukkurapäiden
vatien painosta, sentähden antoivat vieraat jakamattoman
hyväksymisensä, ja kun sitten näyttäytyi, että nuoret, kauniit
mustalaistytöt olivat Gunilla rouvan piikasia, jotka suurella
ketteryydellä kantoivat vateja ympärinsä ja täyttivät maljoja,
silloin pajarit seurueineen luulivat olevansa paratiisissa, ja
jokaiseen vetikkamaiseen katseeseen, joka heihin suunnattiin,
vastasivat he: "Houris! Houris!"

Kaikista läsnäolijoista ei ollut kukaan niin yllätetty kuin ritari,
kaikki laitteet olivat hänelle odottamattomat; tarkoittiko tämä
kaikki vain ilahuttaa häntä? Oliko Gunilla pukeutunut valkoiseen
morsiuspukuunsa näyttääkseen, että hän toivoi menneet unhotetuiksi ja
tahtoi taasen olla hänen uskollinen puolisonsa?

Erik herra ei tahtonut uhrata vakaumustaan mistään hinnasta
maailmassa, mutta hän tunsi, että hänen rakkautensa vaimoonsa tulisi,
tahtoipa hän tai ei, vaikuttamaan hänen päätökseensä ja tekoihinsa.

Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän keskusteli David
maisterin kanssa saksalaisista tavoista ja menoista, katsellen
milloin isä Tobiasta, joka itsepintaisesti kieltäytyi leikkaamasta
liikkiötä, milloin venäläisiä, jotka viinin ja kauniiden silmien
puoleksi päihdyttäminä turhaan koettivat etsiä sanoja ilmaistakseen
ihastustaan.

Anna Sparre oli aivan hurmannut rinnallaan istuvan pajarin. Tämä
pyysi hänen kättään ja sydäntään ja lupasi erota nykyisistä
vaimoistaan, kun vain sai hänet omakseen.

Leikittelevä tyttö vastasi, että hänen täytyi saada ajatusaikaa.
Pajari antoi hänelle tunnin, enempää ei hän voinut.

"Epävakainen sydämenne on silloin jo kenties kiintynyt toiseen?"
kysyi neitsyt nauraen.

"En rakasta koskaan ketään muuta kuin teitä", vastasi pajari
juhlallisesti.

"Sitten saatte vastaukseni vuoden kuluttua."

"Suotuisan vastauksen?"

"Sitä en tiedä."

"Saanko kuitenkin toivoa?"

"Siitä en voi teitä kieltää."

Pajari veti sormuksen sormestaan ja tahtoi panna sen Anna neitsyen
sormeen.

"Ei!" huudahti tämä pelästyneenä. "Meillä ei ole tapa sellainen."

"Ken on antanut puolinaisen lupauksen, hän on jo puoleksi sidottu",
vastasi pajari.

Anna tahtoi väittää vastaan, mutta samassa viritettiin hiljainen
yksitoikkoinen laulu, joka kuului metsästä ja joka vähitellen
lisääntyi, kunnes se pauhullaan täytti koko huoneen.

Kaikki kuuntelivat ihmeissään.

Useimmat tunsivat laulun, jota tavallisesti mustalaiset lauloivat
huvikseen maita maleksiessaan; siinä on lepokohtia, ikäänkuin
laulajaa väsyttäisi, mutta sitten yltyy se uudestaan entistä uhemmin.

Muutamassa tällaisessa lepokohdassa kuului pitkä vaikeroiminen.

Laulu keskeytti sen.

Mutta sitten se kuului uudestaan, vaikutus oli valtava.

Kaikki kuuntelivat... noustiin seisoalleen... mistä se tuli, niin
läheltä... oliko se ilmassa?

Isä Tobias näytti näkevän kummituksia.

Gunilla rouva nousi. Ritari tuskin uskoi silmiään, kun näki
innostuneen katseen ja kohotetut käsivarret, jotka hän ojensi
vuorta kohden, ja kuuli pontevan äänen, jolla hän huudahti:
"Kuulkaa, kuulkaa, kansa parka valittaa ja vaikeroi, kuka tulee sitä
pelastamaan?"

Kuului torventoitotus, ja vuori aukeni, mutta mikä näky! Puolelta
ruumiiltaan alastonna ja verissään seisoi Sakko pelosta vavisten ja
etsien silmillään kiusanhenkeään. Heti tämän huomattuaan naulasi hän
silmänsä häneen ja luki läksynsä mahtipontisella innolla, joka täysin
vastasi isä Tobiaan paatosta, kaikki hänen liikkeensä muistuttivat
pappia, ja kun he nyt molemmat tuijottivat toisiinsa, ei ollut helppo
sanoa, kumpi heistä matki toista.

Sakko teki vain yhden ainoan erehdyksen, hän näet siirsi isä Tobiaan
Jumalan neuvoskamariin Hannu kuninkaan sijaan, mutta tämä oli
kylliksi herättämään naurua, ja ennenkuin puhe oli lopussa, oli
ritari raivannut itselleen tien ja temmannut alas pojan, jonka jätti
Elsalle.

"Niin kauan kuin olen tämän maan päällikkönä", sanoi hän, "ei tämä
kansa ole joutuva kärsimään moista kohtelua, ei Hannu kuninkaan eikä
isä Tobiaan puolelta".

Ääni ja katse oli niin vakava, ettei kukaan rohennut vastata.

Seura hajaantui heti tämän jälkeen.

Gunilla rouva oli kuin maahan lyöty; minkä nolon, kurjan lopun
olikaan hänen hommansa saanut! Se, minkä hän oli aikonut ylistykseksi
Hannu kuninkaalle, oli koitunut melkein vastakohdakseen, ja se
tyytymätön, melkein halveksiva katse, jonka hän luuli nähneensä
herransa silmissä, kuinka se häntä haavoitti ja poltti!

David maisterin ja isä Tobiaan kesken tapahtui kiihkeä kohtaus;
jälkimäinen pelkäsi jälkilaskuja ja tahtoi heti lähteä tiehensä,
toinen käski hänen pysyä paikoillaan niin kauan kuin se hänelle
sallittiin. Jos ritari ajoi hänet pois, saattoi siitä saada
syytekohdan tätä vastaan, jollei, saattoi hän palvella urkkijana.
Gunilla rouvan suostumuksesta meni David maisteri nyttemmin itse
takaukseen.

Seuraavana aamuna oli ritari matkustanut pois ennen päivänkoittoa,
mutta hän oli jättänyt David maisterille kirjeen, joka sisälsi,
että kun tärkeät asiat vaativat häntä toisaalle, täytyi hänen tällä
tavoin ilmoittaa, ettei hän nykyään katsonut voivansa suostua
tehtyyn ehdotukseen; hän tarvitsi aikaa sitä tarkoin miettiäkseen ja
harkitakseen.

Saksalainen myhäili ja ilmoitti pajareille, ettei tällä hetkellä
ollut mitään tehtävää.

Mutta nuorin, Boris, tuumi, että muuan yksityisluontoinen asia
vaati häntä vielä viipymään; toiset saivat kernaasti lähteä milloin
tahtoivat.

Kohta tämän jälkeen pyysi hän puhutella jalosukuista neitsyttä Anna
Sparrea.

Tämä ihmetteli nauraen hänen rohkeuttaan ja vastasi, ettei voinut
ottaa häntä vastaan.

"Sitten odotan", vastasi pajari.

David maisteri oli jo edellisenä iltana saanut lupauksen puhutella
Gunillaa ennen lähtöään. Hän tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä,
mutta hänen sanansa palauttivat punan nuoren rouvan poskille ja
rohkeuden ja luottamuksen hänen sieluunsa.

"Siihen, mitä on tapahtunut", sanoi maisteri, "on isä Tobias yksin
syypää, mutta ritari tuntee teidän toivomuksenne ja myös teidän
tarmonne saattaa se voimaan, kun löydätte paremman apumiehen. Kas
tässä, lukekaas tämä kirje, jonka hän on kirjoittanut minulle;
epäilyksestä, joka kirjeessä ilmenee, on meidän kiittäminen teitä!"

Gunilla luki, ja hän punastui ilosta. "Mitä on minun tehtävä?" kysyi
hän.

"Rakastatteko tekin häntä?"

"Kaikesta sydämestäni!"

"Kysykää sitten neuvoa sydämeltänne, älkää minulta!"

"Mutta minä pelkään..."

"Teillä ei ole mitään pelättävää, sillä te olette vahvin", keskeytti
maisteri melkein ihaillen.

"Olisipa mahdollista, että voisin voittaa hänet, niin voimakkaan!"
huudahti Gunilla säteilevin silmin.

"Tämä kirje on todistuksena siitä; tahdotteko, että minun on
hankittava useampia sellaisia?"

"Voitteko tehdä sen?"

"Voitte saada mitä tarkimmat tiedot kaikista hänen hankkeistaan."

"Keneltä?"

"Minulta."

"Kuinka se on mahdollista?..."

"Älkää kyselkö. Isä Tobias jättää ne teille, niin pian kuin saan ne
käsiini."

"Luulin hänen aikovan matkustaa..."

"Jos niin haluatte."

"Erik herra ei näe häntä mielellään."

"Silloin hän saa välttää joutumista ritarin näkyviin; mutta hän on
varma ja luotettava. Ehkäpä jättäisitte kirjeenne hänelle..."

"Kirjeeni!"

"Niin, teidän on tarkoin tehtävä minulle selkoa kaikesta..."

"Milloin en itse tiedä tietäni?"

"Niin, sitä tarkoitin!"

"Sen tahdon tehdä mielelläni."

"Vielä seikka, ennenkuin eroamme; nuori pajari sanoo saaneensa
puolittaisen aviolupauksen jalolta neitsyeltä Anna Sparrelta.
Tahdotteko, että jätän hänet tänne?"

"Odottakaas, kutsun neitsyen."

Anna tuli ja sai tietää, mistä oli kysymys.

"Se uskalikko ansaitsee aika rangaistuksen", sanoi hän
loukkautuneena; "voitteko antaa sen hänelle?"

"Teen sen, mikäli voin."

"Silloin hyväksyn tarjouksenne."

"Mutta hän on kenties kostonhimoinen?"

"Sitä en pelkää."

David maisteri sanoi hyvästit; muutamia tunteja myöhemmin katseltiin
naisten huoneesta venäläisten lähtöä nauraen ja leikkiä laskien ja
monin pisteliäin sanoin.

Mutta kukaan heistä ei arvannut, mitä Boris pajari mutisi partaansa.

Pikku Sakko oli jätetty Elsan huostaan, ja tämä hoiti häntä melkein
äidillisesti. Lieneekö sen vaikuttanut heimoside vai naisellinen
vaisto, mutta tyttö itki nähdessään pienen, haavoihin pistellyn
ruumiin ja valeli sitä parantavalla palsamilla.

Mutta kesti useita päiviä, ennenkuin Sakko tuli entiselleen, ja
sillaikaa vannoi Elsa kostavansa sekä pojan puolesta että omastaan.

Sentähden hän yhä edelleen kävi siistimässä isä Tobiaan huonetta,
mutta tämä vältti häntä, ja tarvittiin Elsan terävä huomiokyky
nähdäkseen, että pappi hautoi häntä mielessään yhtä paljon kuin
ennenkin. Juuri siihen hän perusti suunnitelmansa.

Eräänä päivänä hän sanoi papille: "Tiedättekö, kunnianarvoisa isä,
että tietäjäakka Valmyra on äskettäin ollut täällä?"

"Sellaiset ovat paholaisen väkeä."

"Mutta he näkevät nälkää, kuten kristitytkin ihmiset, ja ritari on
käskenyt, että heidän on saatava täällä ruokaa ja yösijaa, milloin
sitä pyytävät."

"Mutta siltä ei teidän tarvitse heitä kuunnella."

"Kuka voi olla kuulematta, kun heidän kielensä lörpöttää yhtenään.
Merkillistä se oli joka tapauksessa."

"Mikä niin?"

"Hän sanoi, että jos oikein pitää jostakin miehestä ja kiinnittää
kaikki ajatuksensa yksinomaan häneen, niin samalla hetkellä seisoo
ilmielävänä hänen edessään."

Isä Tobiaan kasvot punehtuivat.

"Eikö se ole hirveää?"

"Hm! Miksi niin?"

"Mitä tahtoo salata koko maailmalta..."

"Pidätkö sinä jostakin?"

"Luulen, että joku huusi minua." Elsa juoksi nopeasti ovelle, mutta
pysähtyi sen ulkopuolelle ja kuunteli, kuinka hurskas sielu käveli
kamarissaan edestakaisin ja hyräili itsekseen.

"Odotas vain, nyt se alkaa", ajatteli hän ja hiipi pois. "Jos minä
olen kaunis kuin synti, saat sinä palaa tulisilla hiilillä ilman
lievennystä."

Ja sitten hän hyssytteli Sakkoa sylissään ja sanoi hänelle, että
he molemmat pitävät yhtä läpi elämän, ja kun Sakko tuli terveeksi
jälleen, vakuutti hän Elsalle, ettei hän ennen hellitä, ennenkuin on
pakoittanut isä Tobiaan itsensä pukeutumaan samaan paitaan, johon
tämä oli pukenut hänet.

Ritari oli käskenyt vanhaa Karhuista ottamaan Sakon huostaansa; poika
sai aluksi oleskella tallissa hevosten joukossa, oppia ratsastamista
ja sittemmin aseiden käyttöä.

Monenlaatuiset olivat ne huolet, jotka painoivat Erik Turenpoikaa.
Maan tila oli melkein epätoivoinen; hädän ja köyhyyden mukana seurasi
tarttuvia tauteja, ja tapahtui usein, että yksinäisissä majoissa
tavattiin koko perhe kuolleena, mutta ei ainoatakaan leivänpalaa,
ainoastaan korvo täynnä jäätynyttä vettä.

Ruttotauti hiipii kuin metsävalkea pitkin polkuja, ja samoin kuin
tulikin tekee se mieluimmin kesällä hävitystyötään, mutta kun hädän
vinhat viimat ovat tehneet voitavansa valmistaen tietä, lentää se
eteenpäin tuulen keralla, puhaltelee laajalle ympärilleen myrkyllisiä
henkäyksiään, ja viikatemies seuraa jälestä ja korjaa kellastuneen
viljan. Ja monet nuorista laihoista eivät ole koskaan puhenneet
tähkään, hennot oraat ovat äsken nousseet maasta ja pilkistelevät
ihmeissään maailmaan, jolla ei ole heille tarjottavaksi mitään
ravintoa.

Käsky kävi kaikkialle, kuulutettiin kaikissa kirkoissa, että oli
hautoja kaivettava ja ruumiit haudattava. Mutta kaikki vetäytyivät
pois; terveet pelkäsivät sairastumista, eivätkä jo sairastuneet
tahtoneet. "Me kuolemme kaikki", sanoivat he, "mitä merkitsee,
makaammeko maan alla vai päällä". Tylsyyden henki oli vallannut
heidät kaikki, ainoa eläimellinen vaisto, joka vielä eli, oli nälkä,
ja saattoi nähdä vanhojen ja nuorten, joiden kuihtuneille kasvoille
oli jo kuolema painanut leimansa, himokkaasti tarttuvan leipäpalaan,
ja vaikkeivät enää jaksaneet sitä syödä, kuitenkin pitävän sen kunnes
elämän viimeinen kipinä oli sammunut. Mutta silloin ojentuivat
ahnaat kädet sitä ottamaan, jokainen vielä elossa olevista tahtoi
saada suurimman palan. On taisteltu kuningaskunnista, maatiluksista
ja perintöomaisuudesta; eikö näissäkin taisteluissa ole kysymys
suuremmasta leivänpalasta?

Niillä lääkäreillä, joita oli olemassa, oli yllin kyllin tehtävää
kaupungissa, ja sitä paitsi etsi kansa apua viisailta miehiltä ja
naisilta, joiden luultiin saaneen salaisia voimia. Sellaisia oli
sangen kosolta, mutta lääkintätaitoonsa yhdistivät he tietäjän
lahjan, ja ne onnettomuuden ennustukset, joita he olivat lausuneet,
olivat riistäneet kansalta viimeisenkin vastustusvoiman jätteen.

Kaikista näistä ei ketään pidetty niin suuressa arvossa kuin
Valmyraa; sanottiin hänen olevan ruhtinaallista sukua, hänen
sanoihinsa vedottiin ja häntä toteltiin kuin kuningatarta.

Elsan kertomuksesta isä Tobiaalle tiedämme, että hänen suuhunsa
pantiin paljon enemmän kuin hän oli kuunaan lausunut. Valmyra oli
tosin ollut linnassa, mutta ainoastaan valmistaakseen voiteen, jonka
Sakko tarvitsi. Hän oli kieltäytynyt maistamasta palaakaan ruokaa,
oli hylännyt Anna neitsyen pyynnön päästä hänen puheilleen, oli
sanonut ainoastaan aniharvoja sanoja ja katosi yhtä odottamatta kuin
oli tullutkin.

Kaikkialla matkoillaan maassa kuuli ritari Valmyrasta puhuttavan; hän
oli ennustanut yleistä perikatoa, ja yleisen kansanuskon mukaan ei
pelastus siis ollut mahdollinen.

Turhat olivat kaikki esitykset, että oli tarpeen tarmokasta tahtoa ja
toimintaa. Kansa kuunteli kyllä puhetta, mutta sen jälkeen se pudisti
päätänsä ja mutisi, että Valmyra ymmärsi sen asian paremmin; heillä
ei ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyminen kuolemaan.

Kansan käsitys on kaltaisensa kaikkina aikoina; kun se kerran on
juurtunut, ei se enää ota varteen mitään syitä. Se on kova kuin pii,
tarvitaan talttoja ja sahoja muuttamaan sitä toisiin muotoihin,
parempiin tai huonompiin.

Erik Turenpoika tunsi sen vastuun painon, minkä hän oli
ottanut hartioilleen, hän tiesi, että maa, jolla ei enää ollut
ketään puolustajaa, joutuisi pian vihollisen saaliiksi. Voudit
ja virkamiehet seisoivat neuvottomina ja saamattomina, ja
nälänvalitukset hukkuivat ruttotautisten tuskanhuutoihin ja
kuolinkorahduksiin.

Ryhdyttiin kaikkiin mahdollisiin varovaisuuskeinoihin kaupunkien
suojelemiseksi tartunnalta, mutta niiden eroittaminen maaseudusta
toi mukanaan suuria vaikeuksia. Eriskummaiset sääsuhteet, vaihdellen
tuimasta pakkasesta suunnattomiin lumipyryihin, joita sitten seurasi
suojailma, väliin sadekin, tehden kaikki tiet mahdottomiksi ajella,
olivat moniksi kuukausiksi katkaisseet kaiken liikenneyhteyden
Ruotsin kanssa. Milloin mikin matkalainen saattoi tosin henkensä
uhalla päästä perille, mutta ruokavarojen ja miehistön lähetyksestä
avuksi ei saattanut olla puhettakaan.

Turussa pidettiin joka päivä messuja ja juhlakulkueita; kirkonkellot
soivat, ja kansaa virtaili kirkkaasti valaistuun temppeliin
rukoilemaan pyhän neitsyen armoa; mutta sekään ei ottanut auttaakseen.

Erik Turenpoika oli kutsunut maan vouteja ja kihlakuntien tuomareita
puheilleen Turkuun helmikuun viimeiseksi päiväksi. Kaikki tiesivät,
mitä hän heiltä kysyisi, ja asian tärkeys ja vaikeus siihen
vastatessa oli levittänyt syvän vakavuuden jokaiselle otsalle ja
nostattanut jokaiseen katseeseen syvän mietiskelyn ilmeen.

Turun linna sijaitsi eräällä luodolla Aurajoen suussa aivan kaupungin
edustalla; suuresta kokoussalista oli avoin näköala merelle.

"Katsokaas", sanoi ritari kokoontuneille ja viittasi aaltoilevalle
merelle, joka oli murtanut jääkahleensa ennen aikojaan. "Mitä voimme
tuota mahtia vastaan, joka ulapalla estää meidät etsimästä vierasten
apua? Eikö ole aivan kuin se sanoisi meille, että löydämme avun
ainoastaan itsestämme?..."

"Mitäpä me voimme tehdä?" väitti muuan vastaan.

"Ilman rahoja!" säesti toinen.

"Ei mitään elintarpeita!"

"Väestö välinpitämätön!"

"Kaikkialla sairaita!"

"Odotettavissa on hirveintä!"

"Olen käskenyt toimittaa messuja!"

"Pyhä neitsyt on hyljännyt onnettoman kansamme."

"He tahtovat ainoastaan kuolla!"

"Mitä nälkä ei ole saanut aikaan, sen rutto suorittaa loppuun."

"Kukaan ei voi mitään sitä vastaan!"

"Antaa heidän siis jäädä rauhaan!"

"He eivät kaipaa muuta mitään."

"Kenties on julmat seuraukset vastaan-asettumisesta."

"Kenties rutto leviää yhä enemmän."

Syntyi hiljaisuus. "Nämäkö ovat neuvot, joita antamaan olette
saapuneet?" kysyi ritari.

Kaikki olivat vaiti ja katselivat hämillään toisiaan.

"Jalo herra", virkkoi Hämeenlinnan vouti. "Olen vanha mies, vuosia
on jo kahdeksankymmentä niskoillani; olen ehtinyt monet kokea; usein
olen ottanut osaa sotiin ja kahakoihin, mutta kaikki tämä näyttää
minusta vähäiseltä sitä vihollista vastaan, joka nyt on poloisen
maamme vitsauksena."

"Se on totta, se on totta!" jupisivat kaikki.

"Olen aina ennen osannut keksiä neuvon ja avun, hyvät enteet eivät
ole koskaan pettäneet..."

"Valitettavasti nykyiset enteet ovat pahoja...!" Kuului ikäänkuin
yksi ainoa valituksen huokaus kautta huoneen.

"Te olette kyllä kokeneet samaa kuin minäkin?" kysyi vanhus
innokkaasti. "Olemme, olemme!"

"Herra ritari, olette nuorin joukossamme ettekä voi tuntea maan
olosuhteita niin tarkoin kuin me toiset. Kristittyjä olemme kaikki
ja palvelemme ja rukoilemme pyhää neitsyttä yhtä nöyrästi kuin ken
hyvänsä... mutta... mutta..."

"Jatkakaa!" käski ritari.

"Emme uskalla asettua niitä mahtavia luonnonvoimia vastaan, joita
emme pysty tutkistelemaan..."

"Ei, ei!" säestettiin kuorossa. Monet tekivät ristinmerkin ja
jupisivat rukouksen.

"Mitä tarkoitatte?"

"On ihmisiä, jotka ovat saaneet yliluonnolliset voimat nähdä
salattuja asioita..."

"Esimerkiksi povariämmät?"

"Kansa uskoo heidän olevan Jumalan valittuja ja sanoo heitä
tietäjättäriksi!"

"Nämä ovat puhuneet?"

"Niin, jalo herra!"

"Ja mitä he ovat sanoneet?"

"Että Suomi menee kohden perikatoaan!"

"He ovat oikeassa."

"Sitäkö mieltä olette tekin?"

"Jollen olisi sitä käsittänyt, miksi olisin teidät kutsunut? Hätä
ja tautisuus ovat synnyttäneet epätoivoa, taikausko on löytänyt
kiitollisen maaperän kylvölleen, ja ken tietää, eikö vihollinen käytä
sitä hyväkseen viekkaudella ja petoksella valloittaakseen turvattoman
maamme?"

Muutamat katsoivat hämillään häneen, toiset pudistivat arvelevaisesti
päätänsä.

"Valmyra ei ole koskaan pettänyt meitä!" jatkoi vanha vouti suurella
varmuudella.

"Ei häntä, vaan teidät on asetettu hoitamaan maata!" puuskahti ritari
tulisesti. "Turun, Korsholman, Hämeenlinnan, Raaseporin, Viipurin ja
Kastelholman läänien voudit! Turun, Rauman, Ulvilan, Kruununlinnan,
Porvoon ja Naantalin kihlakuntien tuomarit, teille kaikille olen
lähettänyt kirjelmiä, jotka sisältävät käskyjä, mitä olisi tehtävä
hädän auttamiseksi, mutta myös kehoituksen tehdä tarkoin selvää, mitä
jo on tehty, mutta mitään vastauksia ei minulle ole lähetetty, ei
kaupungeista eikä maaseudulta."

"Ankara herra..."

"Kun on tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi, ei enää ole
syyntakeinen", keskeytti ritari hänet, "mutta ei myöskään kykenevä
hoitamaan niin tärkeää virkaa kuin teidän, erittäinkin niin raskaana
aikana kuin nykyinen. Jos kenestä teistä virkansa tuntuu raskaalta,
niin sanokoon heti minulle sen; minä valitsen silloin hänen
seuraajansa."

Yhtäkkiä tuli salissa aivan hiljaista.

Kovasti kiihkoissaan meni vanha vouti Erik herraa vastaan. "Jalo
ritari!" sanoi hän. "Olen kuusikymmentä vuotta uskollisesti palvellut
maatani."

"Sentähden on minun annettava teille hyvitystä siitä, mitä olette
menettänyt, mutta voutina ette voi enää olla; kuitenkin voitte
ehdottaa sijaanne, ketä pidätte ansiokkaimpana, ja minä mukaudun
siihen, jos voin."

Vanhus kumarsi ja riensi pois.

Neuvottelut kääntyivät tämän jälkeen aivan toiseen suuntaan.

Tehtiin ehdotuksia, ja kaikki olivat taipuvaiset yksityisiin
uhrauksiin.

Ritari otti kiinni heidän sanoistaan, hän kävi kovasti kimppuun,
mutta kuinka lie kirvellytkin, ei kukaan irvistellyt vastaan, ja
ritarin käsky, että jokaisen oli läänissään hoidettava asioita siten
kuin parhaiten soveltui paikallisiin olosuhteihin, kannusti kaikkia
keskinäiseen kilpailuun.

Kaikki arvelivat, että oli vaikein työ herättää eloon hervonneet
voimat ja elämänhalu. Mutta kukaan ei rohennut lausua sisintä
ajatustaan, että hän piti sen miltei mahdottomana.

"Sitten tahdon minä tehdä sen!" julisti ritari.

Koko joukko huusi yhdestä suusta, että hän oli ainoa, joka siihen
pystyi, mutta mitä he todellisuudessa siitä uskoivat, sen jätämme
sanomatta.

Jokainen vouti ja tuomari kiiruhti palaamaan vaikutuspiiriinsä; nyt
oli osoitettava, että heillä oli ne ominaisuudet, jotka oikeuttivat
maan tärkeimpiin asemiin.

Ritari oli tuonut mukanaan suuren parven asemiehiä ja
aatelisnuorukaisia; ennen lähtöä kutsui hän heidät kaikki luoksensa
ja sanoi:

"Ketkä teistä tahtovat seurata minua taisteluun elämästä ja
kuolemasta?"

"Sen tahdomme tehdä kaikki!" huusivat he.

"Mutta ei ole kysymys taistelusta elävää vihollista vastaan, ja
teillä on vähän kunniaa saavutettavissa."

He katsoivat ihmeissään häneen.

"Miettikää tarkoin; en vihoittele, vaikkei kuka tulisikaan mukaan."

"Mutta te menette, herra?" kysyi Olavi.

"Yksin, jos tarvitaan."

"Minä tulen mukaan!"

"Minä myös! Minä myös!" säestivät kaikki muut; ainoakaan ei vetäynyt
pois.

"Sitä odotinkin, mutta onhan teidän ensin saatava tietää, mistä
taistelusta on kysymys. Vihollinen, jota vastaan meidän on
taisteltava, on -- rutto."

Äsken niin punoittavat posket kalpenivat, ja nuorukaiset katselivat
hämmästyneinä toisiaan.

"Minä tiesin hyvin", vastasi ritari hymyillen, "että vihollisen nimi
kauhistuttaa teitä, sentähden vapautan jokaisen lupauksestaan. Menkää
takaisin Viipuriin ja odottakaa minua siellä! Onnea matkalle!"

Hän kääntyi poistuakseen huoneesta.

"Herra!" sanoi Olavi.

"Mitä tahdot?"

"Ettette vapauta minua lupauksestani!"

"Sen teen ainoastaan sille, joka sitä haluaa. Katso, että hevosemme
tulevat satuloiduiksi; tunnin kuluttua lähdemme matkalle."

Ritari lähti, ja nyt syntyi kiihkeä erimielisyys nuoren parven
kesken. Risto ja Kurt olivat alusta alkaen valmiit lähtemään mukaan,
mutta monet toisista epäröivät ja kyselivät:

"Onko meidän ruvettava ruumiita hautaamaan vai sairaita hoitamaan?"

"Kenties jouduttava itse saman taudin uhriksi?"

Se näytti heistä ilkeimmältä.

Mutta häpeällistä oli luopuakin ritarista.

"Emme kenties saavuta mitään kunniaa seuraamalla Erik herraa tälle
matkalle!" huusi nuori aatelismies Niilo Klaunpoika. "Mutta menetämme
aivan varmaan sen, mikä meillä jo on, jos annamme hänen lähteä yksin,
ainoastaan kolme asemiestä mukanaan."

Tämä vaikutti ratkaisevasti, nyt ei tahtonut kukaan jäädä pois, ja
ritari hämmästyi nähdessään koko parven valmiina retkelle.

Hän hymähti, mutta ei virkkanut sanaakaan, antoi ainoastaan
lähtömerkin.

Ratsastajat eivät saaneet säästää hevosia; niin kauan kuin tie oli
jotakuinkin hyvää, lasketettiin täyttä laukkaa ja sitten karuja maita
ja sankkoja metsiä niin nopeasti kuin voitiin. Iltamyöhällä saapui
retkikunta suurehkoon kylään tai kauppalaan; se oli Naantali, ja
tiedettiin, että täällä ja ympäristössä oli rutto tehnyt suurta tuhoa.

Pappilassa tiedettiin vieraiden saapumisesta, eikä ruuasta ja
juomasta ollut puutetta. Ritari neuvoi seuralaisiaan menemään
aikaisin levolle, huomisaamun koittaessa oli työ alkava. He
tottelivat, mutta heidän aavistuksensa eivät juuri olleet iloisia, ja
koskaan ei ole sen synkempi ja vakavampi mieliala seurannut runsasta
ateriaa.

Ritari oli kauan valveilla keskustellen isäntänsä kanssa. Tämä sai
kuulla monta ankaraa sanaa, mutta hän puolustautui sillä, että hän
oli yksinäinen pappi. Seurakuntaan kuului 1,400 talonpoikaa, ja he
asuivat niin laajalla alueella, että hänellä oli kahdenkymmenen
peninkulman matka sairaissa käydessään, ja hän alkoi sitä paitsi
käydä vanhaksi.

Sen jälkeen muuttui Erik herra paljon lempeämmäksi miestä kohtaan.
Nuorukaiset kuulivat heidän äänensä, kunnes päivä alkoi sarastaa.
Kohta sen jälkeen kutsuttiin heidät kirkkoon.

Ritari oli sinne saapunut jo ennen heitä. Täydessä messuasussaan
seisoi pappi alttarin ääressä. Hän rukoili Jumalan ja pyhän neitsyen
siunausta sille hankkeelle, johon he aikoivat ryhtyä, ja kehoitti
heitä muistamaan, että elämä ja kuolema olivat yksin Herran kädessä.
Sen jälkeen seurasi lyhyt virsi, ja niin oli valtaava jumalanpalvelus
lopussa, ja seurakunta palasi pappilaan syömään aamiaista.

Huhu ylhäisen vieraan tulosta oli kulkenut edeltä; uteliaisuus ja
tavallinen halu valittaa hätäänsä oli houkutellut pappilaan kaikki
ne, jotka suinkin kynnelle kykenivät.

Kaikki pyysivät puhutella ritaria, ja hän vastasi, että hän tahtoi
illalla kuulla, mitä heillä oli sanottavaa; nyt oli hänellä
tärkeämpää tehtävää.

Monet olivat tulleet jo edellisenä päivänä; he etsivät suojaa
talleista, vajoista, aitoista, mistä suinkin löysivät. Nämä ja toiset
äskensaapuneet seurasivat mukana kirkkoon; he kyselivät uteliaina,
mitä nyt tuli tapahtumaan, ja pysyivät varovasti loitolla.

Sillaikaa kuin pappilassa haukattiin aamiaista, kasvoi väkijoukko yhä
ulkona.

"Jos he syövät, eivät he tule pian", virkkoi joukossa muuan nälkäinen
raukka.

"Sitä sinä et tekisi", vastasi toinen.

"En niin kauan kuin on vielä jotakin syömättä", myönsi edellinen.

"Minä ihmettelen, miltähän tuntuu olla oikein kylläinen", virkkoi
muuan kalpea, hoippuva poikanen.

"Riippuu siitä, onko vyöllä nälkävyö vai ei", vastasi joku toinen.

"Mitähän kuningas syöneekään?"

"Tietysti vain rasvaa!"

He lipoivat ohuita, kylmän sinertämiä huuliaan; nälkäinenkin voi
kustantaa itselleen sen nautinnon, että ajattelee herkkuja ja puhuu
niistä.

Mutta nyt aukenivat pappilan portit ja sieltä tulivat ritari ja pappi
ja heidän jälestään kaikki nuoret ratsumiehet, kaikki puettuina
yksinkertaisiin takkeihin.

Pihalla oli kokonainen kasa lapioita, ritari tarttui ensimäiseen ja
sitten kukin omaansa. Sitten lähdettiin suurelle aukealle kentälle,
joka oli kirkkomäen alapuolella.

Kansa katseli ihmeissään ja seurasi äänetönnä jälestä.

Nuoret työmiehet jakautuivat kolmeen ryhmään, jotka kukin ottivat eri
haudan luomisen osalleen; ritarikin teki monta pontevaa lapionpistoa
milloin yhdellä, milloin toisella lapiolla.

"Jos olisin saanut syödäkseni, kaivaisin yhtä hyvin kuin joku
noistakin", virkkoi joku katselijain joukosta.

"Niin, raajat heikot nälkäisellä, vahvat kyllin syönehellä."

Mutta kukaan ei kysellyt, mitä haudoilla tarkoitettiin.

Sentähden oli hämmästys yleinen, kun pappi kääntyi
välinpitämättömään, kalmankalpeaan, kaksikymmenvuotiaaseen
nuorukaiseen, joka oli heittäytynyt märälle maalle ja huojuttelihe
edestakaisin katsellen toimitusta.

"Kuinka monta teiltä on kuollut, Olli Pietarinpoika?"

"Kaikki tyyni", vastasi poika mielipuolen tavoin hymyillen; "isä ja
äiti ja kolme tyttöä ja veli ja pikku tyttönen ja kissa ja porsas".

"Seitsemän siis!" sanoi ritari ja kääntyi nuoreen parveen, joka
alasluoduin silmin kuunteli, mitä hänellä oli heille sanottavaa.

Pappi jatkoi pojalle: "Tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme heitä
noutamaan?"

"He eivät tahdo enää ruokaa", vastasi tämä.

"Eivät, se on totta, mutta he tahtovat päästä lepoon."

"Mihin sitten?"

Pappi viittasi hautaan.

"Niin, he tahtovat sinne!" sanoi poika ja alkoi luikkia kohden
kotiaan.

Pappi ja ritari seurasivat häntä. Asemiehet olivat arvalla
määränneet, keiden heistä oli lähdettävä mukaan; niitä oli kymmenen,
puolet parvesta.

Perille töllin luo saapuessa astui pappi edeltä ja avasi oven
päästääkseen raitista ilmaa sisälle; onneksi oli yhtä kylmä sisällä
kuin ulkonakin ja ruumiit olivat jäätyneet.

Seitsemän ruumista, nuoria ja vanhoja hujanhajan, makasi penkeillä
ympäri kodan seiniä; vanhemmat makasivat eläinten nahoilla, nuorilla
oli ainoastaan heiniä alusinaan. Pata riippui kuten tavallisesti
haahloissaan räppänän alla, mutta pitkiin aikoihin ei tuli enää
ollut tuprunnut kivien välissä kurjalla maalattialla; jälellä oli
ainoastaan vaaleaa tuhkaa, ei mitään hiiliä eikä kekäleitä. Näytti
kuin kuolleet olisivat olleet siitä kummissaan, sillä kun kukaan ei
vaivautunut sulkemalla heidän silmiään, tuijottivat kiillottomat
katseet tulijoita vastaan.

"Nyt he tulevat, äiti", huudahti Olli ja painoi kasvonsa kuolleen
naisen kasvoja vasten, ikäänkuin tahtoen kuiskata jotakin hänelle.

Ritari hillitsi kauhun, joka hänet valtasi, ja otti kuolleen miehen
vahvoille käsivarsilleen. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja poistui
kodasta.

Asemiehet eivät kauan miettineet, kukin otti taakkansa, ja nouseva
aurinko katseli varmaankin kummallisinta kulkuetta, mitä oli
milloinkaan nähnyt.

Mutta kansa seurasi jälestä, hiljaisena, hartaana ja aivan kuin ei
uskoisi omia silmiään.

Mutta ruumissaatonkin valtasi tunne hetken tärkeydestä; ensimäinen
vaarantunto väistyi rajattoman säälin tieltä; he tunsivat täyttävänsä
kristillisen velvollisuuden, ei ainoastaan kuolleita, vaan eläviäkin
kohtaan.

Perille saapuessaan havaitsivat he haudan verhotuksi sisältä
kuusenhavuilla. Jokainen laski alas raskaan taakkansa, ja siellä he
nyt makasivat tyyninä ja turvassa vieretysten. Olli seisoi haudan
reunalla ja nyökytteli heille päätänsä.

Silloin pappi avasi käsikirjansa.

"Maasta olet sinä tullut, maaksi olet sinä jälleen tuleva", luki hän
heittäen kolme lapiollista multaa. Sitten hän aloitti hautausvirren,
johon kaikki ympärillä seisovat yhtyivät.

Kun juhlallinen toimitus oli päättynyt, tarttuivat asemiehet
lapioihinsa luodakseen haudat umpeen, mutta kaksikymmentä kättä otti
ne heiltä.

"Antakaa meidän tehdä se, se kuuluu meille", huusivat he.

"Tuokaa tänne kuolleenne, niin me hautaamme heidät kaikki", huusi
ritari.

Ja he menivät ja toivat kuolleensa läheltä ja kaukaa. Pelko oli
kadonnut; mitä maan päällikkö ja hänen asemiehensä olivat tehneet
ennen heitä, sen uskalsivat he tehdä jälestä, ja niin saatiin sinä ja
seuraavana päivänä haudatuksi kolmesataa ruumista.

Mutta ritari kustansi ruumiinkantajille ilmaisen ruuan, ja kun raskas
päivätyö oli lopussa, sanoi hän heille, että he saavat voudilta apua,
mutta hän luotti siihen, etteivät he nyt, kun hän oli näyttänyt tien,
tule sortumaan koetuksissa, vaan miehekkäästi kestämään taistelut.
Loppu riippui useimmassa tapauksessa perimmältään heistä itsestään.

He kenties eivät häntä ymmärtäneet, mutta hän oli osoittanut olevansa
heidän ystävänsä; hänen miehekäs päättäväisyytensä oli karkoittanut
heidän pelkonsa, ja sentähden täytyi olla oikein, mitä hän kerran
oikeana piti.

Niinpä he lupasivat vointinsa mukaan noudattaa hänen käskyjään, ja
jos hän kerran heitä tarvitsi, saattoi hän kyllä luottaa siihen,
etteivät ne häntä pettäisi. Lähtiessä ympäröi ratsumiesparven sankka
kansanjoukko, ja papin ja kaikkien siunaamina he kiitivät kohden
uusia seikkailuja.

Mutta kuinka erilaisella mielellä! Kuolema tuntui näistä nuorista
miehistä melkein menettäneen otansa, sillä olihan se säästänyt heitä
kaikkia, kenties heidän tekemiensä hyvien töiden tähden.

Matka jatkui pohjoiseen ja sitten länttä kohden. Ritari tiesi, että
lähempänä merta oli kuolevaisuus pienempi, mutta hänelle oli sanottu,
että rutto raivosi hurjasti Satakunnassa, ja sinne hän suuntasi
matkansa. Pienen retkikunnan lisäksi oli otettu yrtintuntija, mies,
joka lisäksi oli pappi.

Kaniikki Werner oli Linköpingistä lähetetty kirkollisissa asioissa
äskennimitetyn tuomiorovastin Henrik Vennen luo Turkuun. Tämä, joka
suuresti mieltyi taitavaan, vaatimattomaan nuoreen mieheen, pyysi
häntä jäämään sinne talveksi, ja hän oli taipuvainen siihen, kun
tuomiokapituli antoi suostumuksensa.

Kulovalkeana levisi Turun kaupunkiin huhu hengenvaarallisesta
seikkailumatkasta, jolle Erik Turenpoika lähti.

Kaikki ihmettelivät, useimmat paheksuivat hanketta. Mutta nuori
kaniikki ilmoitti heti tuomiorovastille aikovansa rientää ritarin
jälkeen ja tarjota hänelle palvelustaan. Rovasti teki vastaväitteitä,
mutta Werner pysyi päätöksessään ja oli jo lähtenyt taipaleelle, kun
levisi sanoma siitä, mitä Naantalissa oli tapahtunut. Se kiiti itään
ja länteen, etelään ja pohjoiseen, sitä levittivät kerjäläiset ja
raajarikot, jotka urrivat oikoteitä läpi metsien etsien kaukaisista
kylistä niukkaa ravintoaan, se liiteli lasten huulilta tuulen
siivillä, ja varmaankin ilmattaret kulettivat sitä mukanaan, sillä se
kulki kuin voittokulu ritarin edellä.

Useammissa paikoin Satakuntaa oli jo ryhdytty huolehtimaan ruumiiden
hautaamisesta, toisissa riitti ritarin saapuminen taivuttamaan kansaa
siihen. Lääkärin läsnäolo oli täällä tarpeempaan, ja hänen luja
tahtonsa, joka ei tiennyt mistään esteistä, kun oli jotakin vietävä
perille, sai muutamat nuoret asemiehet häntä auttamaan valvoessa
sairasten hoitoa, kun taasen toiset ritarin keralla valvoivat
ruumiiden kuletusta ja hautaamista.

Tavallisesti viipyivät he päivän kylässään. Arpakapula pantiin
edeltäpäin kiertämään ympäri pitäjän, ja kaikki saapuivat, ketkä
pääsivät ja kykenivät. Kansaan vaikutti syvästi tämä astuminen alas
kansan luo, ryhtyminen omin käsin auttamaan heidän hätäänsä. Eräässä
vanhassa lähdekirjassa sanotaan, ettei kukaan maanpäämies ole koskaan
tehnyt niin muistettavaa kuninkaankulkua kuin tämä jalo ritari, herra
Erik Turenpoika, mutta sentähden ei olekaan ketään niin itketty ja
kaivattu kuin häntä.

Ei ritari eivätkä asemiehet väsyneet toiminnassaan, niin rasittava
kuin se olikin. Jälkimäisetkin alkoivat yhä paremmin käsittää sen
suuren merkityksen; he eivät harjoittaneet ainoastaan laupeuden
työtä, oli kysymyksessä herättää kokonainen kansa uinailevasta
horrostilasta, herättää se täyteen tajuntaan, elämään ja toimintaan.
Heitä ei enää tarvinnut määräillä sinne eikä tänne; kylään saavuttua
hajautuivat asemiehet nopeasti kaikille tahoille, tuntia myöhemmin
he kokoontuivat ja tekivät ilmoituksensa, määrättiin tarpeelliset
toimenpiteet ja ryhdyttiin niihin heti. Pastori ja nimismies
olivat aina käsillä, eikä ollut mahdotonta hankkia lääkkeitä eikä
elintarpeita, kun ritari käski.

He viipyivät kaksi viikkoa Satakunnassa. Sen jälkeen suunnattiin
retki Hämeeseen.

Sanoma ritarin tulosta oli lähetetty sinne jo edeltäpäin, ja häntä
kummastutti, etteivät lähettiläät palanneet, mutta vielä suurempi
oli hämmästys, kun ensimäinen suuri kylä, johon he saapuivat, näytti
aivan autiolta. Pappila oli sulettu, ja kun he avasivat portin,
ei talosta löytynyt ainoatakaan elävää olentoa. Samoin kodissa ja
pirteissä; mutta niistä levisi kauhea löyhkä, ruumiit olivat jo
ehtineet mädätä.

Asemiehet vetäytyivät yhteen ryhmään, edessä oleva työ tuntui heistä
ylen vastenmieliseltä.

Sillävälin kulkivat ritari ja kaniikki kodasta kotaan, vakuuttautuen
siitä, että laita oli kaikkialla samoin.

Nuorten keskeiset neuvottelut eivät olleet vieneet mihinkään
tulokseen. Risto, Kurt ja Olavi olivat ainoat, jotka olivat
tarttuneet lapioon. Toiset seurasivat vitkaan jälestä.

"Heittäkää pois lapiot ja tarttukaa soihtuihin!" huusi ritari. "Ne
kurjat eivät ole tahtoneet haudata kuolleitaan, heidän talonsa ja
kotinsa joutukoon siis heidän polttoroviokseen. Pistäkää tuli kylän
kaikkiin nurkkiin!"

"Se tehdään!" huudettiin kaikilta tahoilta, ja muutamissa minuuteissa
oli käsky täytetty.

"Mutta kirkko?" kysäisi kaniikki.

Ritari loi silmänsä siihen. Hänen synkkä katseensa ei suinkaan
kirkastunut uutta, upeaa rakennusta nähdessään. "Mitä he siellä
lienevätkin oppineet, niin ei ainakaan rakkautta manallemenneitä eikä
huolenpitoa eloonjääneitä kohtaan. Säästäkööt liekit kirkkoa, jos
tahtovat, minä ja meikäläiset emme sitä tee."

Tuli tarttui kaikkialle kauhistuttavalla nopeudella, mitään esteitä
ei sen tielle asetettu, liekit räiskyivät ja rätisivät vanhoissa,
milloin tuohella, milloin nahalla tai saralla vuoratuissa kodissa,
ne leimahtelivat ulos ja sisälle, ylös ja alas lahoja salkoja,
jotka muodostivat kodan luurangon, ne riehuivat kuin raivoavat
kostottaret, kunnes vihdoin hurjassa piirikarkelossaan hävittivät
kaiken maata myöten. Toiset taasen matelivat vitkaan pitkin ruumiita.
Ne nuoleksivat kalpeat kasvot tulipunaisiksi, väliin syljeksivät
ja hyljeksivät niitä, mutta eivät kuitenkaan lakanneet työstään,
ennenkuin kuolleet olivat muuttuneet vaaleaksi tuhkaksi. Tuohi
ja vaate liehui hilpeästi, nahka kutistui ja käpristelihe kuin
hornanhenkien kynsissä, sitten luhistui kaikki kasaan, liekkien
kielekkeet yhtyivät yhdeksi ainoaksi, joka nousi kohden pilviä, mutta
liekki veti toistaan, ja niin näytti koko kylä yhdeltä ainoalta
tulimereltä.

Ritari ja hänen seurueensa olivat eräältä mäeltä katselleet kamalaa
kuvaa. Silloin kuului metsästä kauhun huuto, sieltä syöksyi esiin
miehiä, naisia ja lapsia hyvinkin muutamiin satoihin. Useimmat
pakenivat niin nopeasti kuin voivat, toiset paiskautuivat maahan,
repivät tukkaansa, valittivat ja vaikeroivat.

Ritarin suostumuksella meni Werner rinnettä alaspäin heidän
luoksensa, mutta he eivät olleet häntä näkevinään.

"Nouskaa!" käski hän muuatta vanhaa miestä, joka parkui ja voivotteli
pahemmin kuin muut.

"Oletteko tulleet ottamaan meidät hengiltä?" kysyi tämä epätoivon
puuskassaan.

"Emme, vaan jos mahdollista pelastaaksemme henkenne."

"Polttamalla vähät tavaramme ja kotimme?"

"Jättääksenne meidät nääntymään metsän petojen sekaan?"

"Miksi olette tulleet tänne?"

"Emmekö ole kyllin onnettomia ennestään?"

"Mitä se teitä liikuttaa, hautaammeko kuolleemme vai ei?"

"Tai kuolemmeko niiden keralla!"

"Kuulkaahan!" huudahti Werner. "Ei, ei!" kirkui joukko jos
mahdollista entistäänkin pahemmin. "Me emme tahdo kuulla mitään."

"Menkää tiehenne!"

"Meidän on kostettava!"

"Niin, tehkäämme se!"

Puukot vedettiin tupestaan, kirveet kohotettiin. Mutta silloin seisoi
ritari heidän joukossaan. "Kädet alas!" käski hän, ja niin mahtavalla
äänellä hän puhui, niin ankara ja uhkaava oli sanoja seuraava
katse, että joukko totteli heti. "Missä on pappinne?" kysyi hän. He
katsoivat epäröiden toisiinsa. "Kutsukaa hänet heti tänne!"

"Hän ei tule."

"Sitten tahdon minä mennä hänen luoksensa. Seuratkaa kaikki minua!"

Ritari meni metsää kohden, ympärillään nuori parvensa ja koko
väkijoukko jälessään.

Oli helppo käsittää, ettei heidän pesäpaikkansa voinut olla kaukana,
ja ritari toivoi jälkien näyttävän hänelle tien.

Sattuma kuitenkin laati niin, että Olavi tunsi erään nuoren poikasen,
joka kaksi kertaa oli ollut Viipurissa vierailleiden kerjäläisparvien
mukana. Poikakin tunsi hänet.

"Minä voin tehdä sinut onnelliseksi!" kuiskasi hän salavihkaa pojalle.

"Älä kysy minulta!" sanoi tämä.

"Saat tulla olemaan Viipuriin."

"Se ei ole totta!"

"Pyhän neitsyen nimessä!"

"He tappavat minut!"

"Lähde mukanamme täältä."

"En, minä tulen jälestä."

"Milloin?"

"Niin pian kuin voin."

"Itään vai länteen?"

"Suoraan pohjoiseen."

"Kuinka pitkältä?"

"Sataneljäkymmentä askelta."

"Ja siellä?"

"Vuorenseinä."

"Sitten!"

"Menkää sen ympäri!"

"Ja sitten?"

"Suuri, yksinäinen puu..."

"Puu..."

"Peittää luolan suuta."

"Montako siellä on?"

"Kymmenen."

"Vetäydy takaisin!"

Silmänräpäyksen kuluttua kuiskasi Olavi Kurtin korvaan: "Onko sinulla
hyvä muisti?"

"Pane koetteelle!"

"Sano ritarille: suoraan pohjoiseen sataneljäkymmentä askelta,
vuorenseinän toisella puolen on puu, joka peittää luolan suuta,
siellä on kymmenen henkeä."

Kurt kantoi ritarin vaippaa, hän antoi sen tälle, samalla salavihkaa
suorittaen tehtävänsä. Oltiin nyt aivan metsän reunassa.

Ritari laski sataneljäkymmentä askelta.

Siinä oli vuorenseinä.

Kun hän kääntyi, näki hän hämmästyksen ja pelästyksen kuvastuvan
yksinkertaisen joukon kasvoilla, ja hän ajatteli, että saattoi
olla hyvä, jos he uskoivat yliluonnollisten voimain olevan hänen
vallassaan.

Luolan suuta ei ollut vaikea löytää, mutta kun ritari taivutti
syrjään sitä peittävät oksat, syöksyi kansa polvilleen ja kaikki
huusivat yhdestä suusta:

"Jumala!"

Mitä olikaan hänellä enää pelättävää!

"Mene!" sanoi hän etumaiselle. "Kutsu ulos kaikki kymmenen, tahdon
puhutella heitä teidän ollessanne läsnä."

Tämä oli toinen ihme. He lankesivat uudestaan polvilleen ja
huudahtivat:

"Jumala!"

Sen jälkeen täytettiin hänen käskynsä, mutta kesti kauan, ennenkuin
kutsutut tulivat.

Ritari oli nojautunut muuatta suurta puuta vasten, kymmenen asemiestä
seisoi hänen kummallakin puolellaan ja Werner hänen vasemmalla
puolellaan.

Vihdoin tuli pappi ulos, häntä seurasi nimismies, ruotumiehet ja
muutamia vanhoja isäntiä.

Vaikkakin pappi näytti sangen kalpealta, oli hänen ulkonäössään ja
olennossaan jotakin rohkeaa ja erityisesti uskonkiihkoista. Hänen
katseensa oli kiinnitettynä ristiin, jota hän kantoi edessään, ja hän
jupisi lakkaamatta:

"O pyhä Maria!"

Hänen tarkoituksensa näytti olevan ainoastaan kulkea ohi ritarin,
toiset seurasivat häntä.

"Kunnianarvoisalla isällä on oikeus mennä, mutta kaikki muut
pysähtyvät tänne!" huudahti Erik herra.

Silloin kohotti pappi ristin. "Enemmän täytyy kuulla Jumalaa
kuin ihmisiä," sanoi hän. "Olen kutsunut heidät rukoukseen ja
hartaushetkeen."

"Se saa lykkäytyä toiseen päivään."

"Ei, ei! Nyt on hetki käsissä!"

"Ette näytä tietävän, että olen maan päämies."

"Kadotettu olette, sillä olette polttanut kirkkomme ja tehnyt Herran
kansan kodittomaksi."

"Siitä, että olen antanut kirkon palaa, vastaan hänen armonsa
arkkipiispan edessä. Mutta nämä kuuluvat käskyvaltani alle, ja
jolleivät he noudata käskyjäni, eroitan heidät heti omastani ja
valtion palveluksesta. Sitten saavat he olla luonanne niin kauan kuin
haluavat."

Nämä sanat tekivät melkein tenhoisan vaikutuksen; nimismies ja
ruotumiehet vetäytyivät muun kansanjoukon luo, ja isännät seurasivat
jälestä.

Papin silmät leimahtivat vihasta, mutta hänkin pysähtyi vähän matkan
päähän.

Nimismies kutsuttiin.

"Ettekö ole saanut käskyjäni, että ruumiit on haudattava?" kysyi
ritari.

"Olen, ankara herra", vastasi hän langeten ritarin jalkoihin.

"Miksei niitä ole toteltu?"

Muutamat isännät, samat, jotka olivat tulleet papin jälestä, astuivat
esiin. "Siitä olemme vastuussa me", sanoivat he.

"Sitten -- jos puhuttelen teitä!" huusi ritari vihastuneena. "Nyt on
näiden vastattava."

"Mitä voin koko kansaa vastaan?" sammalsi nimismies.

"Miksi ette kutsunut lain kättä avuksi?"

"En uskaltanut."

"Miksi?"

Hän heitti aran katseen pappiin. "Sieluni autuuden tähden", änkytti
hän.

"Eihän ole mahdollista, että te, arvoisa isä, olette estänyt
viranomaisia täyttämästä velvollisuuttaan."

"Herra on julistanut rangaistustuomionsa tälle syntiselle kansalle,
ja voi sitä, joka asettuu hänen tahtonsa ja käskyjensä tielle",
pauhasi pappi.

"Vastustus tulee siis teidän taholtanne", keskeytti ritari
kummissaan. "Kuinka kauan olette ollut tässä seurakunnassa, arvoisa
isä, ja mikä on nimenne?"

Kysymys ei näyttänyt olevan papin mieleen, sillä hänen poskilleen
häivähti puna, mutta hän vastasi yhtä urhakasti: "Herra ei laske
tunteja ja päiviä, vaan ainoastaan tekoja, jotka tehdään Hänen pyhään
nimeensä."

Ritari heitti asemiehiinsä merkitsevän, kysyvän katseen
kuunnellessaan papin sanoja. Se oli varoitus, joka ei suinkaan jäänyt
kaikilta huomaamatta, sillä nuori aatelismies Niilo Klaunpoika
vetäytyi Olavin kera salavihkaa muiden taakse ja lähestyi pappia.

"Olette epäilemättä oikeassa, mutta kun minulla ei ole aikaa kuulla
teidän luettelevan kaikkia suurtöitänne, lienee soveliainta, että
laskette aikaa tavallisen päivämitan mukaan."

"Minulle on tuhannen vuotta kuin yksi päivä, sanoo Herra!" huudahti
kunnianarvoisa isä.

"Milloin kuoli entinen pappinne?" kysyi ritari kääntyen kansaan.

"Älkää sanoko, hän voi käyttää sitä vahingoksenne!" huusi pappi.

Ja seurakunta pysyi vaiti.

"Jollei hän ole ollut täällä kauemmin kuin korkeintaan kaksi
kuukautta, sanon minä, että hän on petturi", huudahti ritari, "sillä
parisen kuukautta sitten kävi Viipurissa venäläinen lähetystö, heidän
mukanaan oli muutamia ruotsalaisiakin, ja ellen pahoin erehdy, oli
tämä juuri muuan heistä".

Pappi hätkähti, ja kansa katsoi epäröiden milloin häneen, milloin
ritariin.

"Se joka polttaa kirkkoja, voi myös ahdistaa Herran palvelijaa",
huusi pappi hurjasti; "mutta taivaan tuli ja leimaus on iskevä hänen
syntiseen päähänsä. Seuratkaa minua, lyökäämme hänet maahan ja..."

Mutta samassa tunsi hän, että vahvat käsivarret tarttuivat häneen;
ylväys väistyi ankaran pelästyksen tieltä. Suu liikkui, mutta ei
kyennyt änkyttämään sanaakaan ilmoille.

"Viekää hänet syrjemmälle", käski ritari, "mutta pitäkää häntä
silmällä".

Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla oksan putoamisen; kaikkien
silmät olivat kiintyneet häneen, joka niin ihmeellisesti tiesi kaiken.

"Kuinka hän on tullut tänne?" kysyi ritari.

"Kunnianarvoisa pappimme oli kuollut; hän sanoi, että hänen armonsa
arkkipiispa oli hänet lähettänyt."

"Ja hänkö teille on sanonut, ettei tautia vastaan ole mitään apua?"

"Uskoimme niin ennenkin."

"Mutta hän on vahvistanut teitä uskossanne."

"Kansalle voi antaa anteeksi, mutta ei näille!" sanoi ritari kääntyen
ruotumiehiin ja nimismieheen.

"Armoa, armoa!" rukoilivat nämä.

Mutta hän kääntyi jälleen kansaan. "Olen polttanut teidän kotinne",
sanoi hän. "Mutta niissä ei voinut asua, ja nyt olette vapautuneet
tartunnasta. Kirkkokin joutui liekkien uhriksi, mutta minä lähetän
teille rakennusmestarin ja kustannan uuden Herran temppelin,
jossa todellinen pappi ja kristilliset sanankuulijat kokoontuvat
jumalanpalvelukseen."

"Ja kotamme ja pirttimme?"

"Ne saatte itse rakentaa uudestaan. Menkää voudin luo, viekää hänelle
terveisiä minulta ja pyytäkää nöyrästi häneltä apua, jota hän on
luvannut antaa."

"Ankara herra, hän ei anna mitään."

"Hän antaa, sanon minä!"

"Me menemme -- teidän sanojenne johdosta."

"Vielä sananen. Kirkonrakentaja tulee tänne tänä kesänä; ken silloin
on muokannut ja kylvänyt maansa, hän saa lehmän."

Syntyi aika riemu! Nytkös ryhdytään työhön täydellä puhdilla!

Ritarilla oli täysi työ päästessään kansasta eroon. Sen jälkeen
tuli nimismiehen ja ruotumiesten vuoro; nämä eroitettiin armotta
viroistaan ja oli heidät neljän asemiehen vartioimina lähetettävä
voudin luo. Ritari sanoi asemiehille, että heillä oli vapaa valta
sitten jatkaa matkaansa Viipuriin tai palata hänen luoksensa.

Mutta he tunsivat sellaista ihailua lähentelevää kiintymystä
ritariin, että heistä olisi ollut nöyryyttävää palata ennenkuin
hän tuli heidän eturinnassaan. He pyysivät sentähden tehtävänsä
täytettyään palata takaisin hänen luoksensa, ja heidän toivomukseensa
suostuttiin.

Ritarin kehoituksesta oli Werner kuulustellut vankia. Tämä tunnusti
kuuluvansa bernhardiinien munkkikuntaan; mitään papillista arvoa ei
hänellä ollut. Maisteri David Kockin kanssa oli hän mennyt Venäjälle
ja sittemmin palausmatkalla eronnut hänestä Uudellamaalla. Hän oli
tullut yksin tänne, ja kun täällä ei silloin ollut pappia, piti hän
kristillisenä tekona ryhtyä vaalimaan tätä eksyksissä harhailevaa
laumaa. Hänen luja vakaumuksensa oli, että rutto oli Herran
rangaistus eikä kenelläkään ollut oikeutta etsiä parannuskeinoa sitä
vastaan. Tosin oli hän ehdottanut ruumiiden hautaamista, mutta kun
siihen yleensä oltiin vastahakoisia, taipui hän virran mukaan.

Kun levisi sanoma, että ritari monien asemiesten kanssa matkusti
ympäri maata haudaten kuolleet, silloin päättivät seurakuntalaiset
väistyä tieltä; he eivät tahtoneet ottaa osaa jumalattomuuteen, mutta
eivät myöskään estää häntä.

Ainoa, mitä pappi sanoi katuvansa, oli se kiivaus, jolla hän oli
vastannut ritarin oikeudettomiin syytöksiin, mutta tämän piti hänen
mielestään juuri todistaa hänen syyttömyyttään.

"Uskotteko te sitä?" kysyi ritari kaniikilta.

"Tunnustan, etten sitä tee."

"Onko teillä perusteita?"

"Ei päteviä."

"Antakaa kuulla!"

"Hänen levottomasti harhaileva katseensa, alituiseen uudistettu
kysymys, pääseekö hän vapaaksi, vaikkei oikeastaan ole mitään, mistä
häntä voisi syyttää."

"Jääköön yöksi tyyntymään. Emme voi jatkaa matkaamme ennenkuin
huomenna."

"Meillä on täällä kostea yösija", väitti Werner lempeästi vastaan.

"Kirkko on siksi säilynyt, että luulen voivamme majoittua sinne.
Kenttäpulloihin on tuskin koskettukaan, ja jos tunnen oikein
uskollisen Olavini, on hän kyllä pitänyt huolta eväistämme."

Niin hän olikin, ja pikaisen aterian jälkeen lähti koko parvi
kirkkoon etsiäkseen yölepoa.

Vangitun munkin vastalauseista huolimatta sidottiin hänen kätensä
ja jalkansa; kun hänestä sen jälkeen katsottiin oltavan varmat,
määrättiin hänen lepopaikkansa toisista kappaleen loitommalle.

Väsymys ja viini yhdessä vaivuttivat tyyneen ja syvään uneen.
Päivänsäde, joka pisti ritarin silmiin, herätti hänet. "Olemme
nukkuneet liian pitkään!" huusi hän ja hypähti äkkiä pystyyn.

Toiset seurasivat esimerkkiä, ja koko parvi oli pian jalkeilla.

"Vanki? Missä on vanki?" huusi Werner.

Kaikki juoksivat luo.

Poissa!

Kuinka se oli tapahtunut, sitä arvailtiin puolin jos toisinkin. Oliko
joku tullut ulkoa sisälle; se ei tosin ollut mahdotonta, kun ei
kerran ollut mitään salpaa.

Tai olisiko joku sisältäkäsin?

Epäluulon tunne hiipi nuorten mieliin. Olisiko heidän joukossaan joku
petturi?

Ritari oli ottavinaan asian keveästi. "Vahinko ei ole suuri", sanoi
hän hymyillen; "kuka sitä paitsi tietää, emmekö tavoita karkuria
tiellä".

"Jollei vain..."

"Ajatelkaas, jos hän..."

Lauseita ei sanottu loppuun, mutta kun kukin meni ottamaan hevostaan,
näyttäytyi, että Olavin hevonen oli poissa. Hän siitä aivan vimmastui.

"Älä ole olevinasi, kun kerran olet itse antanut sen hänelle."

Olavi ei kääntänyt päätänsäkään, hän tunsi äänen; puhuja oli Pentti
Åbjörninpoika, asemiehistä ainoa, jonka kanssa hän ei koskaan voinut
päästä sopuun.

"Varo itseäsi", kuiskasi hän. "Voi sattua omaan nilkkaasi."

Onneksi oli mukana varahevonen, jonka Olavi voi ottaa, mutta se
liikkasi.

Ritari näytti tavallista vakavammalta. Hän kannusti hevostaan, mutta
viittasi Wernerin rinnalleen.

"Mitä sanotte tästä?"

"Meidän on pidettävä tarkoin silmällä."

"Ketä?"

"Olavista menen takaukseen."

"Kiitos!" vastasi Erik herra ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Mikään
ei olisi surettanut minua enemmän kuin että tarvitsisi epäillä häntä."

"Mutta täällä on muitakin."

"Tuntisin huonosti Olavin, jollei hän pitäisi heitä silmällä."

Sama unelias välinpitämättömyys, jota Hämeenlinnan vouti oli
osoittanut keskustellessaan Erik herran kanssa, ilmeni läänissä
kaikissa hänen alustalaisissaankin. Tulen ja polton pelko tosin ajoi
ruumiita hautaamaan, ennenkuin ritari ehti tulla toisiin pitäjiin,
mutta tämä pelon synnyttämä toimeliaisuus oli siksi unenpöpperöistä,
että kansa siitä varmaan piankin oli vaipuva entiseen horrostilaansa.

Mutta voimakas henki kykenee tempaamaan muitakin mukaansa ja
herättämään nukkuvia, ja koskaan ei hänen työnsä ole aivan turha.
Kun Erik Turenpojan mahtava ääni kajahti kokoontuneen väkijoukon
korviin, näytti hän heistä joltakin korkeammalta ilmestykseltä; se,
että hän oli tullut pitkät taipaleet puhuakseen heille, valistaakseen
ja auttaakseen heitä, herätti muutamissa sieluissa, joita ei aivan
ollut kauhu lamauttanut, uinailevan käsityksen ihmisarvostaan. Hän ei
tullut omasta eikä heidän ymmärtääkseen kenenkään muunkaan puolesta,
vaan ainoastaan pelastaakseen ja auttaakseen heidät joutumasta
tykkänään perikatoon. Siihen he tosin olivat valmiit, mutta jos
heität kurjimmankin raukan mereen ja ojennat hänelle pelastavan käden
samana hetkenä kuin hän on vajoamaisillaan pohjaan, niin hän tarttuu
navakasti siihen; niin rakas on elämä, kenties rakkain sille, jolla
on vähimmän menetettävää.

Sitä paitsi sanoi hän heille, että he saisivat apua -- voudilta,
joka ei koskaan ennen ollut heistä välittänyt. Mutta ritari hallitsi
häntä ja muita vouteja koko maassa, hänen sanansa täytyi siis merkitä
jotakin, ja se sytytti elämänhalun kipinän untelojen rinnoissa.
Kenties ei kohtalon tuomio ollut peruuttamaton; kenpä tiesi, oliko
heidän perikatonsa aivan välttämätön.

Ja niin tuli ritarista heidän kohtalonsa; ensiksikin sentähden, että
hän neuvoi heille, mihin heidän oli mentävä saadakseen jauhoja,
nauriita. Sitten sentähden, ettei hän pelännyt tautia, antoi heille
lääkkeitä ja määräsi niiden käyttämisestä. Vihdoin olivat he hänessä
tavanneet jonkun, joka välitti heistä; se oli kuin valonpilkahdus
heidän elämässään, ja sentähden kannatti elää.

Tämä vaikutus ei tosin ulottunut kaikkiin; niin karussa kivikossa
ei moni siemen nouse oraalle, mutta muutamat tekevät sen kuitenkin,
ja kun niiden tähkä on kypsynyt, alkavat ne siroitella siemeniä
vuorostaan nekin.

Suunnilleen näin kuuluivat Wernerin sanat ritarille, kun tämä omasta
mielestään turhan työnsä jälkeen jatkoi väsyttävää matkaansa.

Syvää suruaan, joka Erik Turenpojan sielua kalvoi, oli hän tähän
asti koettanut voittaa kaikin voimin, mutta samalla kuin matkan
vaivat alkoivat käydä yhä tuntuvammiksi, valtasi hänet vähitellen
alakuloisuus, jota oli mahdoton voittaa.

Vanhalta ukko Karhuiselta, linnanvartialta, saapui tosin kirjeitä ja
viestejä; niistä hän sai tietää, että Gunilla rouva ja lapset voivat
hyvin, että linnassa muutenkin olivat asiat oikealla tolallaan, että
venäläiset käyttäytyivät siivosti ja että jokunen kalastajavene oli
uskaltanut vesille jäälauttojen sekaan, mutta ei mitään enempää; oli
ikäänkuin hän pitäisi kirjettä kädessään eikä voisi murtaa sinettiä,
ikäänkuin seisoisi talon edessä, jonka sisällä hänen rakkaimpansa
oli, ja huomaisi portin lukituksi eikä pääsisi sisälle.

Kohta Viipurista lähtönsä jälkeen oli ritari kirjoittanut Gunillalle
vakavan kirjeen, muistuttaen tälle siitä häväistyksestä, jonka tämä
oli tahtonut hänelle saada aikaan ja joka ikäänkuin ihmeen kautta
oli kääntynyt hänen vastustajiaan kohtaan. Vakaumuksestaan luopumaan
ei häntä voinut saada edes rakkautensa Gunillaan; mutta juuri tämän
rakkauden tähden hän kysyi puolisoltaan, eikö tämä tahtonut jättää
kaikki riitakysymykset raukeamaan; sillä kun hän oli vannonut
uskollisuutta ruotsalaiselle miehelle ja seurannut häntä hänen
isänmaahansa, oli tämä nyt heidän molempain maana eikä vaimon sopinut
houkutella miestänsä siitä luopumaan.

Gunilla rouva ei jäänyt vastauksen velkaan. Ritari sai sen jo
Turussa. Hän kirjoitti, että rakkaus Tanskaan oli juurtunut lujasti
hänen sieluunsa; yöt ja päivät hän suri sitä, että se mies, jolle
hän oli vannonut uskollisuutta, oli pettänyt laillisen kuninkaansa.
Mielellään hän antaisi henkensä, jos saisi herransa palaamaan
velvollisuuksiinsa, ja joka hetki hän rukoili pyhää neitsyttä
valaisemaan hänen pimitettyä sieluaan. Mutta jos tämä ei välittänyt
hänen rukouksistaan ja kyynelistään, silloin tiesi hän kyllä,
kumpi voima jäi vallitsevaksi, vaikkapa hänen sielunsa silloin
pakahtuisikin.

Ritari havaitsi selvästi, että kirjeessä oli vieras käsi osallisena,
mutta kenen? Sen tappion jälkeen, jonka isä Tobias oli kärsinyt,
saattoi se tuskin olla hänen; joku toinen oli saanut vaikutusvallan,
Gunilla salli itseään vedettävän yhä kauemmas hänestä.

Hyödyttömäin sanojen vaihtaminen ei ollut ritarin mieleen, hän tyytyi
sentähden niihin tietoihin, joita ukko Karhuinen hänelle lähetti;
tämä sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä niitä vieraita, jotka
pyysivät pääsyä linnaan.

Mutta sisimmässään oli hän vielä epävarma, kummalle puolelle
kallistuisi. Maan asema näytti hänestä äärimäisen arveluttavalta,
ja mitä enemmän hän mietti, sitä edullisemmalta hänestä näytti
liittyminen Hannu kuninkaaseen.

Ja Gunillan ilo! Hän tunsi hänen käsivartensa kaulassaan, katseli
samoihin suloisiin, ilmeikkäihin silmiin, jotka niin monta kertaa
olivat rakkaudella silmäilleet häneen; mutta mitä kovempaa kiusausta
hän tunsi taipumiseen, sitä tarkemmin hän punnitsi syitä ja
vastasyitä.

Viime aikoina oli Werner melkein alituiseen hänen rinnallaan, ja ne
hetket, joita ei tarvittu virkatehtäviin, käytti ritari mielellään
keskusteluun hänen kanssansa.

Nuori mies, joka oli opiskellut Linköpingin koulussa, oli tällöin
usein nähnyt ja lopulta tullut persoonallisesti tuntemaan tohtori
Hemming Gaddin. Hän kertoi tämän innostavasta kaunopuheisuudesta,
joka hänen mielestään kuitenkin johtui enemmän ajatuksen selvyydestä
kuin sen syvyydestä, mutta ennen kaikkea vakaumuksen lämmöstä, joka
hälvensi kaikki epäilykset.

"Hän on tanskalaisvihaaja?" sanoi ritari.

"Äärimmilleen. Hänen on mahdoton nähdä tai uskoa olevan ainoaakaan
hyvää ominaisuutta siinä kansassa. Olen kuullut monta kertaa hänen
sanovan, että hänelle olisi helvetti pahimmillaan, jos hän kuolemansa
jälkeen joutuisi yhteen pelkkien tanskalaisten kanssa."

"Pappi ei hän ainakaan ole."

"Paljon enemmän soturi ja merimies; mutta hänellä on rinnallaan mies,
jolla on kaikki ne hyvät ominaisuudet, jotka kuuluvat papille."

"Hänen nimensä?"

"Isä Johannes, köyhä pappi Suomen Lapista, luullakseni; ainakin on
hän monta kertaa sanonut ikävöivänsä sinne takaisin, mutta elektus ei
tahdo sitä sallia; hän sanoo, että isä Johanneksen mukana kaikkoaisi
hänen hyvä enkelinsä hänen luotansa. Kuitenkin on joku toinen, joka
luullakseni tarvitsee häntä paremmin."

"Ja hän on?"

"Vanha arkkipiispa."

"Jaakko herra?"

"Isä Johannes kutsutaan tuontuostakin hänen luoksensa; sanotaan sen
tapahtuvan silloin, kun hänen armollaan on liian kovia ahdistuksia.
Kukaan muu kuin hän ei voi niitä tyynnyttää."

"Täällä Suomessa liikkuu hänestä monenlaisia huhuja."

"Isä Johannes ei näytä koskaan muulloin niin kiihtyneeltä kuin
palatessaan piispan luota."

"Te näytätte tuntevan olosuhteet hyvin?"

"Minä aloin jo pikku poikana käydä isä Johanneksen asioilla, sitten
pani hän minut kouluun ja luki väliin kanssani; kaikesta, mitä olen
oppinut, on minun kiittäminen häntä."

Nuoren kaniikin silmissä kimmelsivät kyyneleet, ja hän jupisi
itsekseen: "Pyhä neitsyt häntä suojelkoon ja varjelkoon!"

"Sanokaa minulle", virkkoi ritari äänetönnä mietittyään, "kuinka
voimme tietää, ovatko mielipiteemme riippuvaiset salaisimmista
toivomuksistamme?"

"Luulen, että voimme sen tietää edellyttämällä vastakohtaa."

"Kuinka tarkoitatte?"

"Puhuimme äsken Ruotsista ja Tanskasta. Jollen puolla unionia
vakaumuksesta, ei minun pitäisi tehdä sitä luvattujen etujenkaan
tähden."

"Niin kyllä, mutta se ei vastaa kysymykseen."

"Niin tapahtuu, jos otaksun, että mainitut edut lankeaisivat minulle
siinä tapauksessa, että kaikin voimin toimin unionia vastaan."

Ritari ei vastannut, mutta hän silmäili mietteissään eteensä.

Retki Hämeenmaan läpi oli likipitäen suoritettu, ja Erik herra
aikoi juuri suunnata matkansa Raaseporia kohden, kun hänen neljä
asemiestään saavuttivat hänet, mukanaan useita ruotsalaisia
miehiä, jotka toivat kirjeitä ja terveisiä. Oli saapunut muutamia
ruotsalaisia laivoja, ne olivat ankkuroidut Raaseporin saaristoon,
ja valtionhoitaja Svante Niilonpoika kutsui herra Erik Turenpoikaa
saapumaan sinne.

"Onko Svante herra mukana laivassa?"

"Ei, mutta häntä odotetaan ensiksi tulevalla laivalla?"

"Sanokaa, että minua estävät tärkeät tehtävät, mutta saavun niin pian
kuin se on mahdollista."

Lähettiläät saivat palata vieden tämän vastauksen. Erik herra epäröi,
hän ei voinut vielä tehdä päätöstään. Pieni retkikunta sai levähtää
Hämeenlinnassa muutamia päiviä, jollaikaa ritari neuvotteli asioista
äskennimitetyn voudin kanssa; väliajoilla sulkeutui hän huoneeseensa
eikä ottanut ketään puheilleen muissa kuin tärkeissä maan asioissa.

Mutta joka päivä toimitettiin messuja hänen huoneessaan ja vakoileva
uteliaisuus kertoi, että hän usein oli vajonneena rukouksiin.

Kolmantena päivänä, kun retkikunnan oli jälleen lähdettävä
liikkeelle, lähestyi Olavi ritaria ja sanoi puoliääneen: "Pentti
Åbjörninpoika ei ole mukanamme."

"Eikö häntä ole kutsuttu mukaan?"

"Hän lähti eilisaamuna kaupungista."

"Ilmoittamatta syytä?"

"Salaa."

"Ilmoittakaa minulle, kun hän palaa."

Matkaa ei suunnattu Raaseporiin, vaan Karjalaan. Ritari oli ollut
poissa lähemmäs kolme kuukautta, ja meriliikkeen avautuessa oli hänen
aivan välttämättä oltava kotona.

Sitä paitsi hän tiesi, etteivät Karjalassa suinkaan olleet asiat
paremmin kuin muissa osissa maata. Suomalainen itsepäisyys esiintyi
sitä taipumattomampana, mitä useampia lyöttäytyi yhteen, ja täällä
oli asutus taajin.

Suotuisammat, kuivemmat säät olivat täällä kuten kaikkialla osaksi
hillinneet taudin raivoamista, eikä tartunnan vaara ollut enää
yhtä suuri kuin ennen, mutta kuolevaisuus oli yhteen aikaan ollut
hirvittävä. Monet talot ja töllit oli kuolema lakaissut autioiksi, ja
vielä elävät näyttivät siltä, kuin pian seuraisivat manalle menneitä.

Ritarin käskystä oli jokaiseen pitäjään lähetetty elintarpeita ja
siementä.

Mutta kun kansa kuuli, ettei viljaa saatu käyttää leipään,
kieltäytyivät he ottamasta sitä vastaan.

Saapuessaan huomasi ritari, että kaikki maa oli muokkaamatta, missään
ei ollut sitä lapio tai aura koskettanut, ja pitäjänaitat olivat
jyviä täytenään.

Rahvas kutsuttiin kokoon.

He tulivat, kuoleman kalpeus kuopalleen painuneilla kasvoillaan,
vanhentuneina ennen aikojaan; koko väestöön näytti kuuluvan
ainoastaan nälinkuoliaita.

Se oli kauhistava näky, ja ritarin suuttumus suli syvimpään sääliin.
Kuka saattoi odottaa, kuka vaatia työtä näiltä?

Silloin astui Werner esiin, kirkastuksen kimmellys loisti hänen
silmistään, kun hän kohotti ne kohden taivasta ja huudahti:
"Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Herraa!"

Ja hän kiitti kestetystä ajasta, koetuksista, kärsimyksistä, kaikesta
siitä katkerasta ja tuskallisesta, jota oli kohdattu elämässä; se
oli lähetetty parannukseksemme, meitä nöyrryttämään; ja jos se on
täyttänyt tarkoituksensa, jos se on tosiaankin meitä nöyrryttänyt
ja parantanut, on se koituva meille mitä suurimmaksi siunaukseksi.
Silloin on kevätpäivä ja kevään lämpö, samalla kuin se lahjoittaa
maan hedelmällisyyttä, antava myös kovasti koetelluille ihmisille
uutta terveyttä ja uusia voimia.

"Ei, ei!" jupistiin ympärillä.

"Katsokaas", sanoi Werner ottaen maasta jyvän, "kuka voi käsittää,
miten tämä pieni siemen voi muutamien kuukausien kuluttua synnyttää
monta samanlaista itsestään, ja kuitenkaan ei kukaan teistä sitä
epäile. Hän, joka antaa maan kasvullisuuden ja ruokkii taivaan
linnut, eikö hän pitäisi huolta ihmisestä, omasta kuvastaan? Älkää
sentähden epäilkö, tiehensä alakuloisuus, tarttukaa lapioihin; sanon
teille, että Herra on antava teille voimia siihen."

He katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut
paikaltaan.

"Noutakaa lapiot tai näyttäkää edes missä ne ovat, sen ainakin
voitte!" huusi Kurt.

Ritari oli sillävälin puuttunut puheihin muutamain isäntäin kanssa,
jotka itsepintaisesti pyysivät saadakseen käyttää jyviä mielensä
mukaan.

Ritari vastasi heille, että pieni osa oli jauhatettava ja jaettava
heille.

Mutta he vaativat itsepäisesti kaikkia.

"Osaatteko kaivaa?" kysäisi muuan poikanen Kurtin huudon johdosta.

"Lapiot tänne, sittenpähän näet!"

"Antakaa meille lapiot!" huusivat kaikki asemiehet.

Ritari astui äkkiä kokoontuneen väkijoukon luo. "Se teistä", sanoi
hän, "nuori tai vanha, mies tai nainen, joka tunnin kuluessa kaivaa
suurimman kuopan maahan, saa heti paikalla minulta kaksi kokonaista
äyrityistä, ken ehtii toisena, hän saa yhden ja kolmas järjestyksessä
puoliäyrityisen."

Nyt huomattiin liikettä väkijoukossa. "Mutta", jatkoi ritari,
"ken tekee työtä neljä tuntia ja ehtii enimmän, hän saa kymmenen
äyrityistä, ken kaivaa kolme tuntia ja ehtii enimmän, saa seitsemän,
kaksi tuntia kaivanut ja enimmän ehtinyt saa neljä äyrityistä.
Koettakoon ken haluaa."

Nyt eivät enää tulleet tuumailut kysymykseen, kaikki riensivät
hommaan niin pian kuin kynsistä kerkesi, ja ritari pani asemiehensä
valvomaan järjestystä, kehoittamaan kansaa työssä, ylistämään ahkeria
ja elähyttämään hitaita.

Kuinka muuttuneilta he näyttävätkään tullessaan takaisin; he
muistuttivat valekuolleita, jotka ovat heränneet uuteen elämään;
ainoakaan ei ollut jäänyt pois kilpaottelusta, kaikki unelmoivat
kymmenestä äyrityisestä, jotka saattoi ansaita neljässä tunnissa, ja
jokainen toivoi olevansa se onnellinen.

Kansa jaettiin ryhmiin, joilla kullakin oli katsastusmiehensä. Merkin
saatuaan alkoivat kaikki samalla kertaa.

Oli omituista nähdä, kuinka kaivaminen kävi siihen määrätyllä
yhteismaalla. Voimat olivat tosin heikot, mutta ne ikäänkuin
terästyivät työssä, ja kestävyys, sitkeys ansaitsi ihailua. Ritari
kulki joukosta toiseen, kellään ei ollut aikaa puhua tai kohottaa
katsettaan, kymmenen äyrityistä loisti heitä vastaan, he ajattelivat
ainoastaan niitä, elivät ainoastaan ne voittaakseen.

Vihdoin oli ensimäinen tunti lopussa. Annettiin sovittu merkki.

"Me kaivamme neljä tuntia!" huudettiin aivan kuin yhdestä suusta ja
työtä jatkettiin.

Hiki tippui heidän otsiltaan, se oli samalla kertaa surullinen ja
ilahuttava näky.

Silloin kuului kirkaisu, läpitunkeva, vihlaiseva.

Ei ollut ainoatakaan, joka ei nojannut lapioonsa ja kuunnellut
kauhuissaan.

"Valmyra!" mutisivat he.

Ritari ja asemiehet kääntyivät katsomaan metsänreunaan, mistä
kirkaisu kuului.

Se uudistui vielä kerran, mutta silloin olivat jo lapiot liikkeessä;
oli ikäänkuin tahdottaisiin ottaa takaisin aika, joka oli hukattu.

Pitkä, roteva nainen tuli nopeasti näkyviin. Hänellä oli
karkeakankainen musta puku, joka valui syville laskoksille hänen
ympärilleen; päässään oli hänellä myssy, jaloissaan tuohivirsut,
lonkallaan samoin tuohikontti.

"Olkaa kirotut te, jotka ette noudattaneet neuvoani!" huusi hän
kohottaen käsivartensa. "Enkö ole sanonut teille, että työ on synti,
synti, jonka tähden saatte kärsiä kaikki helvetin tuskat!"

"Kymmenen äyrityistä, kymmenen äyrityistä!" jupisi kansa, mutta
kukaan ei uskaltanut katsoa tietäjättäreen.

"Kuka olet?" kysyi ritari mennen nopeasti häntä vastaan.

"Valmyra!" vastasi hän ylpeästi.

"Miksi tahdot estää kansaa työstä?"

"Sentähden, että työaika on lopussa."

"Ei niin kauan kuin he tarvitsevat leipää."

"Tarvitsevatko kuolleet syödäkseen?"

"Sinäkö siis olet heille uskotellut, että heidän on pian kuoltava?
Mutta sanon sinulle, että jos vielä kerrankaan uudistat tämän
uhkauksen, ei täällä ole ainoatakaan, joka ei eläisi sinua kauemmin."

"Olette tosin mahtava, herra Erik Thurenpoika, mutta sanon teille,
ettei Valmyran henki ole teidän käsissänne."

"Paljoa suuremmassa määrin kuin näiden henki on sinun käsissäsi."

"Ja ettekö usko, että vaikka valta tällä hetkellä onkin teidän, on se
huomenna taasen minun?"

"Minä voin estää sen."

"Kytkekää Valmyra kahleihin, sitokaa hänet vahvoin köysin, ne
katkeavat kuin hämähäkin kinot tuulen ensi henkäyksessä! Et sinä eikä
kukaan vaimosta syntynyt voi hänelle mitään!" Ja hän katsoi ylöspäin
ikäänkuin odottaisi merkkiä taivaasta.

Lähinnä seisovat kuuntelivat tarkkaavaisesti, kansassa havaittiin
lisääntyvää levottomuutta; jopa muutamat heittivät lapionsakin
käsistään.

"En tahdo sinulle mitään pahaa", sanoi ritari. "Mutta en myöskään
salli, että asetut tielleni toimissani."

"Olette sokea ja sokeain taluttaja!" huudahti nainen. "Ihmiset
päättelevät vain siitä, mitä näkevät silmillään, mutta he eivät
käsitä salattuja tarkoituksia."

"Ettekö tiedä, Valmyra, että ritari pelasti pikku Sakkonne kuolemasta
verenvuotoon jouhipaidan väkäsien repimänä?" kysyi Olavi.

Eukon poskilla häivähti puna. "Kyllä, tiedän sen!" vastasi hän.
"Sentähden en sanokaan enää mitään kansalle! Jatkakaa vain hyödytöntä
työtänne! Hän on pelastanut tyttäreni pojan hengen, sentähden
tapahtukoon hänen tahtonsa!"

"Ja linnanvartian on käsketty pitää huolta Sakon kasvatuksesta."

"Tiedän senkin!" huudahti eukko. "Ja sentähden on Sakko kerran
uhraava henkensä hänen puolestaan. Mutta katsokaa... katsokaa...
kaksi pientä käärmeen sikiötä matelee Sakon jälestä ja tahtovat
pistää hänen kantapäähänsä; hän ei näe niitä, mutta hän on ne näkevä,
sanon sinulle, että hän on kerran ne keksivä."

Taasen kuului merkki, että toinen tunti oli kulunut, mutta työhalu
pysyi yhä samana ja ritari kulki ympäri kansan keskuudessa.

"Mitä tarkoitatte käärmeensikiöillänne?" kysyi Olavi.

"Ne piiloutuvat joko pöllönnaaman taa tai pitkään papinkaapuun."

"Isä Tobias?"

Eukko naurahti hiljaa.

"David maisteri kenties?"

"Leijona on eläinten kuningas!"

"Siksi ei se pelkääkään."

"Viisautta ei hänelle ole suotu!"

"Ketä väkevän tarvitsee pelätä?"

"Tiikeriä!"

"Minä kyllä pidän silmäni auki!"

"Hän sitoo ne!"

"Eikö sitten ole mitään apua?" kysyi Olavi, joka tietämättään joutui
taikauskoisen pelon valtoihin.

"Jumala sen tietää!"

Ritari oli tullut takaisin. "Valmyra!" sanoi hän. "Tule pappilaan
illalla, haluan sinua puhutella."

"Minä tulen", vastasi hän ja meni takaisin metsään.

Mutta kun kuului merkki kolmannen tunnin päättymisestä, silloin
panivat useat lapionsa pois, he eivät jaksaneet enää kauemmin.

Ainoastaan parisenkymmentä jatkoi, niiden joukossa lähes
viisikymmenvuotias nainen; hän ei kaivanut ainoastaan syvemmälle,
vaan jäntevämmin kuin kukaan muu; oli kuin hänen sielunsa autuus
olisi riippunut hänen joutumisestaan muiden edelle.

Ritari, Werner ja melkein kaikki asemiehet seurasivat häntä
tarkkaavaisesti, oli ainoastaan muuan nuori poika, joka saattoi
kilvoitella hänen kanssaan voitosta.

Vihdoin oli tunti lopussa; hän se oli voittanut! Kun öljy on lopussa,
sammuu lamppu, ja nainen oli vaipunut maahan, missä hän makasi
liikkumatonna ja näköjään tunnotonna.

Werner omisti hänelle kaiken huolenpitonsa sillaikaa kuin palkinnot
määrättiin ja jaettiin. Kun se oli tehty, kysyivät ne, jotka eivät
olleet saaneet mitään, eikö naisen voitto ollut jaettava heidän
keskensä.

Mutta silloin nainen hätkähti, avasi silmänsä ja viittasi kahteen
pieneen poikaressuun, jotka seisoivat vierellä käsitysten ja
katselivat häntä. "Lapsenlapseni... viekää heidät täältä!" Vielä
rukoileva katse, ja hänen elämänsä oli päättynyt.

Mutta ritari viittasi rahvaalle kaivettua maata; he olivat itse
kumonneet väitteensä, etteivät he voineet tehdä mitään. Se voitto,
jonka nyt olivat vain muutamat saaneet osakseen, oli paljon
runsaammassa määrin koituva jokaiselle, joka tahtoi tehdä työtä.

Vielä kerran sanoi hän heille, että oli pidetty huolta
välttämättömistä elintarpeista ja siemenviljoista, nyt oli heidän
oma asiansa käyttää niitä hyväkseen, ja pontevin sanoin hän kehoitti
heitä työhön.

"Mutta Valmyra on sanonut..." jupisivat he.

"Ja Valmyra on puhunut totta", keskeytti ritari vilkkaasti. "Ken ei
enää usko Jumalan ja pyhän neitsyen voimaan ja apuun, hän kulkee
varmaa perikatoa ja kuolemaa kohden; ken taistelee viimeiseen saakka,
hän voittaa kaatuessaankin. Katsokaa tätä naista, hän ei uhrannut
viimeisiä voimiaan itsensä, vaan jälkeläistensä tähden, ja totisesti
ei hän ole tehnyt sitä turhaan; menkää ja tehkää tekin samoin, ettekä
te ole jäävä palkatta. Olen varma siitä, että Valmyra on ensimäinen
ennustamaan menestystä toimillenne!"

Mutta myöhempään illalla, kun Valmyra saapui pappilaan, kysyi ritari
häneltä:

"Miksi ennustat maan perikatoa?"

"Luen sen tähdistä."

"Luet väärin!"

Eukko katsoi tutkivasti häneen. "Voiko sitten jalopeura sysätä
skorpionin radaltaan?" kysyi hän pidättäen henkeään.

"Se voi Herran avulla!"

"Vaikkapa rapu ja vesimieskin asettuisivat sen tielle, ja neitsyt,
neitsyt!"

"Eikö neitsytkään ole sille suosiollinen?" kysyi ritari levottomin
aavistuksin.

"Ne ovat liian kaukana toisistaan! Vesimies pimittää jalopeuran, rapu
katkaisee neitsyen tien, skorpioni sylkee myrkkyään, ja siitä syntyy
kulkutauteja ja kuolemaa!"

"Mutta taivaan merkit muuttuvat!"

"Kun tulee uusi taivas ja uusi maa?"

"Ei, nykyiselläkin taivaalla. Nyt tahdon minäkin ennustaa tulevia
asioita. Sateen jälkeen antaa Jumala auringon paistaa; tämän tautien
ja hädän ajan jälkeen on Suomen kansalle koittava uusi rauhan ja
hyvinvoinnin aika."

"Kumpiko vaakakuppi on raskaampi? Kuka on ystävä, kuka vihollinen?
Siitä on kysymys!"

"Niin, siitä on kysymys!" toisti ritari raskaasti huoaten.

"Vesimies on kietoutunut sumuun, se ei näytä mitä kantaa kilvessään,
mutta kun päivä paistaa sumuun, välkkyy se sateenkaaren väreissä ja
heittää kajastuksensa laajalle ympärilleen..."

"Kenties tännekin?"

"Joutsimiehen nuolet eivät kanna niin kauas, että voisivat sumun
hälventää, mutta jollei jalopeura ole varuillaan, voivat ne sattua
sen sydämeen."

"Jalopeura on siis lähellä kaatumistaan?"

"On lähellä menettää, mitä pitää rakkaimpanaan."

"Kuinka hän voi pelastaa sen?"

Valmyra oli kauan vaiti. Hän istui pitkällä rahilla loimuavan
takkavalkean ääressä ja kohenteli tuontuostakin kekäleitä
kohennuskepillä, jota piteli käsissään. Hän ei kohottanut päätänsä
ritaria puhutellessaan, oli kuin hän lukisi hiilloksesta vastaukset
ritarin kysymyksiin.

"Jumala yksin voi tutkia sielujen syvyydet!" vastasi hän. "Rapu pani
alttiiksi oman rintansa antaakseen Valmyralle ne jalot helmet, jotka
hän kätki; skorpioni lähetti hänelle kultansa, ja niin suostui hän
vihdoin..."

"Pettämään isänmaansa?"

"Kohtalo on jo julistanut sen tuomion!" keskeytti eukko kiihkeästi.
"Mutta povariakka sääli nuorta naista, joka seuraa rapua, näkemättä,
että se kulkee takaperin, ja joka itkien ja vaikeroiden ottaa
skorpionin myrkkyä surmatakseen herransa."

Erik Turenpoika tunsi mielensä yhä levottomammaksi; hän ei ollut
epätietoinen siitä, että eukko puhui Gunillasta. Tämä oli siis
turvautunut povariämmään; mihin hän sitten pyrki?

"Mihin hän tarvitsi povariakan apua?" kysyi ritari levottoman
tutkivasti.

"Ken on epävarma, hän kysyy neuvoa moneltakin, mutta harvoin
oikealta."

"Sanoithan, että hän tahtoi surmata herransa."

"Ainoastaan hänen uskonsa ja omantuntonsa!"

"Se on likipitäen samaa."

"Siksi on hän tuskissaan ja hädissään!"

"Oletko tullut sanomaan tätä minulle?"

"Olette ollut hyvä pikku Sakkoa kohtaan, eikä Valmyra ole
kiittämätön."

"Osoita siis minulle se kehoittamalla kansaa työhön. Sanon sinulle,
että on tuleva uusi, parempi aika. Älä ota lahjoja, Valmyra; jos
tarvitset ruokaa ja leipää, niin tule Viipuriin!"

Eukko nousi rahiltaan ja oli melkein yhtä pitkä kuin ritarikin.
"Olette totisesti jalopeura", sanoi hän. "Ja väkevä levittää voimaa
ympärilleen, mutta katsokaa eteenne, vaara on ansan tavoin jalkojenne
edessä." Erik Turenpoika oli aikansa lapsi, sentähden kysyi hän:
"Voitko antaa minulle varoitusmerkin?"

"Silloin kun täyttyy rakkain toiveenne!"

"Jätän kohtaloni Herran haltuun!" huudahti ritari. "Ja nyt eroavat
tiemme!"

       *       *       *       *       *

Matkaa jatkettiin läpi Uudenmaan; kaikkialle oli maine ehtinyt edeltä
ja kertonut, kuinka kansa taipui ritarin tahdon mukaan, kuinka hänen
sanansa ja käskynsä riittivät palauttamaan heille menettämänsä
työtarmon ja kuinka korkeammat voimat olivat hänen apunaan. Pelko
ja kunnioitus, jota hän herätti, sai kansan tottelemaan, ja kuta
pitemmälle hän matkusti maata, sitä taipuisammin olivat voudit ja
rahvas mukautuneet hänen käskyihinsä.

Oltiin jo toukokuussa; ritari tuli yhä lähemmäksi Viipuria, josta
tiedot olivat viime aikoina olleet sangen niukat.

Riennämme sinne hänen edellään, kiireimmiten ottaaksemme selkoa
sikäläisistä olosuhteista.



2.

KAVALLUS.


Mihin isä Tobias ei pystynyt, se onnistui David maisterille; hän
herätti Gunillan mielessä sen uhman tunteen, joka uinailee jokaisessa
naissielussa. Loukattu turhamaisuuskin voi antaa sille sytykettä
joksikin aikaa, mutta kun uskonkiihko tulee polttoaineeksi, leimahtaa
liekki kuluttavaksi tuleksi.

Hiljainen, viaton Gunilla, joka tähän asti oli elänyt ainoastaan
herralleen ja lapsilleen, hän kantoi nyt salaisia tuumia vastustaa
kaikkia Erik herran hankkeita, mikäli ne olivat ristiriidassa Tanskan
etujen kanssa. Tien tähän viitoitti hänelle David maisteri. Hän kävi
salaa Viipurissa monta kertaa ritarin ollessa poissa, mutta Elsa piti
huolen, ettei linnanvartia saanut siitä tietoa eikä siis ritarikaan.

Kirje, jonka Gunilla rouva oli kirjoittanut herralleen, oli tosin
maksanut hänelle monet katkerat kyyneleet, mutta se oli ilmaus hänen
sisimmistä ajatuksistaan ja hän oli vakuutettu siitä, että mitä
pontevammin hän esiintyi, sitä uskottavampaa oli, että ritari antaisi
myöten.

Millainen oli nyt se suunnitelma, jonka David maisteri oli laatinut
hänelle?

Ei enempää eikä vähempää kuin että koko Viipurin linna oli nostettava
kapinaan!

Tämä olisi tapahtuva levittämällä huhuja Hannu kuninkaan rakkaudesta
kansaan, hänen hyvistä tarkoituksistaan ja hänen surustaan
suomalaisten alamaistensa luopumisen johdosta.

Mutta ei siinä kyllin; jaettiin salavihkaa olutta ja viiniä ikäänkuin
hänen lähettämänään.

Seurauksena tästä havaittiin yhä enemmän myötätuntoa tanskalaisia
kohtaan. Miehistö oli tähän asti yhtä vähän kuin alempi päällystökin
ottanut selkoa, mihin puolueeseen he oikeastaan kuuluivat. Herra Erik
Turenpoika palkkasi heidät, ja he olivat velkapäät taistelemaan ketä
vastaan hän tahtoi; mutta nyt tarjoiltiin ylimääräisiä makupaloja,
nyt tehtiin loistavia lupauksia; sentähden sai jokainen äkkipäätä
oman ajatussuunnan ja useimmat olivat tätä nykyä tanskanmielisiä.

Ei voinut viipyä kauan, ennenkuin ukko Karhuinen sai siitä vihiä.

Hän ajatteli kirjoittaa ja ilmoittaa siitä herralleen, mutta Elsa
sanoi, että se voisi antaa aihetta ankariin muistutuksiin häntä
itseään kohtaan, sillä hänen asiansahan oli valvoa sellaisia asioita,
ja niin ei asiasta tullut mainituksi.

Idästä ja lännestä saapui kertomuksia ritarin retkestä. Etäisyys
antoi niille ihmeellisyyden vivahduksen; hän näytti Herran
profeetalta, joka kykeni tyrmistyneet herättämään eloon.

Siitäkös riemuittiin ja ylpeiltiin ja monet maljat tyhjennettiin
jalon ritarin, herra Erik Turenpojan, Hannu kuninkaan uskollisen
alamaisen kunniaksi.

"Kuka puhuu moista?" kysyi ukko Karhuinen.

"Kuka puhuu muuta?" tokaisi kysytty.

Gunilla rouva oli ilosta suunniltaan; hänen urhonsa oli tehnyt nämä
suurtyöt, hän oli valloittanut Suomen ja tuli jättämään sen sitten
laillisen herransa haltuun. Sillä kuinka voisi ritari vastustaa omaa
sydäntään ja hänen rukouksiaan ja kansaa, joka hänen saapuessaan
yhdistäisi hänen nimensä kuninkaan nimeen?

Gunilla tosin vapisi herransa hengenvaaran tähden; vihollinen, jota
vastaan hän taisteli, oli vaarallisempi kuin minkä kohtaa avoimessa
taistelussa, mutta Gunilla, joka kenties osasi parhaiten pitää
arvossa herransa ylevämielistä toimintaa, ei epäillyt, että pyhä
neitsyt kuulee hänen rukouksensa ja lähettää enkelinsä suojelemaan
rakastettua miestä.

Sitten saapui ruotsalainen laiva tuoden kirjeitä ja viestejä
valtionhoitajalta. Linnanrouva ei edes suvainnut ottaa heitä vastaan,
hän puolustautui sillä, että hänen herransa oli poissa, ja neuvoi
heitä purjehtimaan Raaseporiin, jossa he luultavasti tapaisivat
ritarin.

Laiva purjehti sinne ja laski saaristoon. Lähettiläät nousivat maihin
ja yhtyivät sattumalta neljään asemieheen, joiden seurassa he etsivät
Erik herran käsiinsä. Hänen epäröimisensä ja vihdoin kieltäytymisensä
tulemasta laivalle aiottuun kohtaukseen herätti epäluuloja
kavalluksesta.

Tiedämme, että Pentti Åbjörninpoika heti sen jälkeen katosi; hän meni
kiireimmiten Viipuriin vieden tämän tärkeän, ilahuttavan uutisen.

Mutta kaikki eivät sitä ottaneet vastaan samalla tyytyväisyydellä.
Katarina Niilontytär oli ruotsalainen, ei ainoastaan syntyperältään,
vaan mieleltäänkin, ja häntä suretti niin syvästi, kun Erik
Turenpoika oli pettänyt sanansa, ettei hän tahtonut sitä uskoa. Sen
sanoi hän Gunilla rouvallekin.

Mutta tämä selitti, että hänen herransa oli tehnyt ainoastaan
velvollisuutensa kuningastaan ja häntä kohtaan.

"Silloin sanon teille", huudahti neitsyt, "että niin totta kuin
olenkin pitänyt Erik herraa mainioimpana ritarien seassa ja teitä
kadehdittavan onnellisena, yhtä syvälle on hän nyt vajonnut
silmissäni."

"Entä minä sitten?" kysyi Gunilla rouva.

"Kun kuva katoaa, mitäs silloin sen varjostakaan?"

"Tietäkää, neitsyt, että juuri tämä varjo on saanut hänet kääntymään."

"Sitä pahempi teille molemmille, jos hän on tullut siksi, mitä te
olitte...! Mutta en usko sitä; se olisi alentavaa niin uljaalle
ritarille."

"Ettekö luule minun tietävän, että olette rakastanut jaloa herraani!"
huudahti Gunilla harmista kuohuen. "Riippuu hänestä itsestään,
teenkö niin vähin vastakin", vastasi Katarina hymyillen ja poistui
rouvantuvasta, jossa keskustelu oli tapahtunut.

"Ja tämän uskaltaa hän minulle sanoa vasten kasvoja! Petätkö sinäkin
minua, Anna?"

Anna Sparre heittäytyi hänen syliinsä ja vakuutti, ettei hän
ymmärtänyt Katarinaa; mitä häneen itseensä tuli, rakasti hän Gunillaa
niin suuresti, että tahtoi hänen tähtensä mielellään muuttua
tanskanmieliseksikin.

"Luulen melkein, että se olisi hyvin mieleen Sten herralle", lisäsi
hän punastuen.

"Sten herra ja minä olemme aina vetäneet yhtä köyttä," sanoi Gunilla
rouva, "ja minua ilahuttaa suuresti, jos teistä tulee pari".

Tästä keskustellessaan unhoittivat he pian Katarinan, ja tämä meni
yliskamariinsa ja viittasi salavihkaa Elsaa seuraamaan itseään.

"Oletko herrallesi uskollinen?" kysyi hän.

Elsa punastui. "Minä tottelen kaikkia!" vastasi hän.

"Yhtä mielelläsi?"

"Hm, en juuri niin!"

Katarina avasi erään laatikon ja otti sieltä helminauhan. "Tahdotko
tämän?" kysyi hän.

"Kyllä, mielelläni!" Tytön silmät loistivat mieliteosta.

"Olethan herrallesi uskollinen?"

"Kuinkas muuten niin jalolle ritarille!"

"Ja Gunilla rouvalle?"

"Hän on kaunis ja hyvä."

"Ja isällesi?"

"Hänhän on isä!"

"Entä isä Tobiaalle?"

Elsa hymyili pilkallisesti. "No, jotakuinkin!"

"Oletapas nyt, Elsa, etteivät nämä tahdo samaa; ketä tottelisit
silloin?"

"Hm, enpä juuri tiedä!"

"Tahdothan palvella minuakin?"

"Kyllä, mielelläni!"

"Mutta äsken kuulit, että Gunilla rouva puolustaa tanskalaisia ja
minä ruotsalaisia. Kumpiako näistä tahdot mieluummin palvella?"

"Molempia, jos voin."

"Niinkö! Etkö ole ruotsalainen synnyltäsi?"

"Äitini oli mustalaisheimoa."

"Mutta isäsi on ruotsalainen?"

"Niin sanoo olevansa."

Katarina istui kotvan mietteissään. "Rakastatko ketään?" kysäisi hän
äkkiä.

Tyttö karahti tulipunaiseksi.

"Enkös jo arvannutkin, että onhan niin kauniilla tytöllä
mielitiettynsä."

Tyttö katsoi häneen säteilevin silmin.

"Onko hän ruotsalainen vai tanskalainen?"

"Ruotsalainen!"

"Muuan ritarin asemiehistä?"

"Niin!"

"Nuori ja urhokas?"

"Paras kaikista!"

"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?"

"Kurt!"

"Ja hän on luvannut olla sinulle uskollinen?"

"Niin on!"

"Ja sinä rakastat häntä?"

"Enemmän kuin elämääni!"

"Silloin täytyy sinun täyttää hänen toivomuksensa, mikäli suinkin
voit?"

"Niin teenkin!"

"Vaikkei hän sitä sinulta pyytäisikään."

"Kuinka voin tietää ne muuten?"

"Sinun on arvattava hänen ajatuksensa."

"Sitä en voi tehdä", vastasi Elsa pudistaen päätänsä.

"Tahdotko, että opetan sinua?"

"Oi, tahdon, tahdon!"

"Onhan Kurt uskollinen herralleen?"

"Hän antaisi henkensä hänen puolestaan."

"Luuletko, että hän hyväksyisi sen, jos tietäisi sinun toimivan
herransa tahtoa vastaan?"

"Hän ei saa sitä tietoonsa!"

"Voinhan minä sanoa sen hänelle!"

"Teillä ei ole mitään todisteita!"

"Olen nähnyt sinun ottavan vierailta miehiltä kirjeitä, jotka olet
sitten antanut isä Tobiaalle."

Elsa nauroi. "Hän on itsekin seisonut tuiskussa ja sateessa ja
odottanut niiden saapumista."

"Yön pimeydessä olet tuonut monia salaviestejä David maisterilta..."

"Tiedättekö sen?" keskeytti Elsa kalveten. "Olen pitänyt sinua
tarkoin silmällä koko ajan, minkä ritari on ollut poissa."

"Älkää tehkö minua onnettomaksi!" rukoili tyttö hädissään.

"Ketä pelkäät?"

Elsa nyyhkytti ääneensä.

"Isääkö?"

"En, en!"

"Ritaria?"

"En häntäkään."

"Sitten tiedän! Kurtia."

"Että hänen sydämensä kylmenee minua kohtaan."

"On vaara tarjolla, että niin käy, jos hän saa tiedon siitä, mitä
minä tiedän."

"Olen ainoastaan totellut linnanrouvan tahtoa."

"Miksi luulet, ettei hän ole antanut luottamustaan muille kuin
sinulle?"

"Sitä en tiedä."

"Sano sitten minulle, mitä luulet ritarin sanovan, kun hän kerran
palaa tänne?"

"Olenhan jo sanonut, että välitän vähät muista kuin Kurtista!"
huudahti Elsa kiihkeästi.

"Jos nyt neuvoisin sinulle keinon korjata entiset, palvella herraasi
ja osoittaa Kurtille, että ansaitset hänen rakkautensa?"

"Käyttäisin sitä mielelläni!"

"Meidän täytyy toimittaa salainen viesti ritarille."

"Se käy vaikeaksi."

"Mietihän tarkoin!"

"Täällä on tarkka vartio!"

"Eikö se ole juuri sinun tehtävänäsi?"

"Ei, ei nyt enää..."

"Kenen sitten?"

"David maisterin!"

"Missä tarkoituksessa?"

"Sitä en saa sanoa."

"Valmistetaan ylläkköä?"

"Niin!"

"Ritaria vastaan?"

Elsa vilkui vain pelästyneenä ympärilleen.

"Salaisuus on uskottu sinulle?"

"Olen keksinyt sen!"

"Millä tavoin?"

"Minua tarvittiin! Minähän olen kirjoittanut isäni kirjeet, ja nyt
sitten..."

"Eivätkö oikeat kirjeet ole tulleet lähetetyiksi?"

"Ritari ei tiedä mitään!"

"Ja tällaista tapahtuu Gunilla rouvan tieten?"

"Sentähden itkee hän heti yksin jäätyään!"

"Sinun täytyy löytää lähettiläs, Elsa!"

"Nyt tiedän!"

"Kuka?"

"Sakko!"

"Uskotko, että hän voisi...?"

"Sakko voi mitä tahtoo. Kukaan ei häntä kaipaa. Kirjoittakaa
kirjeenne, neitsyt; aamulla anivarahin lähetän Sakon ritarin luo, ja
voitte olla varma, että hän tuo teille vastauksen."

"Kirjoita sinä samalla Kurtille."

"Sen teen."

"Ja tuosta saat helminauhan."

"Ei", vastasi Elsa epäröiden. "Pelkään, että se ilmaisisi minut."

"Sitten talletan sen sinulle."

Elsa meni, mutta kääntyi ovessa. "Nyt kai en voi enää palvella
Gunilla rouvaa?" kysyi hän.

"Et, jos rakastat Kurtia enemmän kuin häntä."

"Sadoin kerroin!"

"Silloin täytyy sinulla kaikessa olla ainoastaan rakkautesi silmiesi
edessä."

"Sitten on minun keksittävä joku keino", sanoi Elsa. "Nyt pian Sakon
luo!" Ja keveänä ja notkeana kuin gaselli kiiti hän pois.

Kiirehtien, mutta kovasti tykyttävin sydämin ryhtyi Katarina
vaikeaan tehtäväänsä. Hän kirjoitti ritarille tahtovansa nyt täyttää
ritarille antamansa lupauksen, että hän ilmoittaisi hänelle, jos
jokin todellinen vaara oli tarjolla. Sitten kertoi hän, että mieliala
linnassa oli tehnyt täydellisen käänteen; linnaväki oli muuttunut
tanskalaismieliseksi, ja liikkui jo puheita siitä, että Tanskan
lippu nostettaisiin. Vanha linnanvartia, jota ei kokonaan voitu
pitää tietämättömyydessä, oli kaikissa kirjeissään ilmoittanut
ritarille epäluuloistaan, mutta kirjeet oli vaihdettu toisiin aivan
toisensisältöisiin. Elsaa oli käytetty tähän tehtävään, mutta nyt oli
hän vapaaehtoisesti tunnustanut kaiken ja koettanut parantaa asiaa
lähettämällä Sakon ritarin luo. "Hän ei ymmärrä eroitusta oikean
ja väärän välillä", kirjoitti Katarina, "Rakkaus erääseen teidän
asemieheenne hänet on saanut tunnustamaan, eikä hän edes ymmärrä,
että hän on ansainnut teidän oikeutetun vihastuksenne, jollette anna
armon käydä oikeuden edellä."

Hellävaraisin sanoin kertoi hän ritarille, mikä osa Gunillalla
oli ollut asiassa, johon hänet olivat houkutelleet tanskalaiset
ystävänsä, etupäässä David maisteri, joka kaikkialla maassa toimi
salaa ritaria vastaan.

Elsan oli noudettava kirje myöhään illalla, mutta kun hän tuli, oli
hän sangen kiihtynyt.

"Tämä voi tehdä minut onnettomaksi", sanoi hän.

"Kadutko sinä jo?"

"Mitä te silloin tekisitte?"

"Lähtisin itse matkalle!"

"Uskaltaisitteko lähteä?"

"Panisin kenties siten henkeni vaaraan, mutta sellaisesta ei kukaan
saa välittää, kun on kysymys maalle tärkeästä asiasta", vastasi
rohkea neitsyt.

"Olkaa huoletta, Sakko kyllä menee!"

"Mutta voinko myös luottaa sinuun?"

Elsa mietti hieman. "Tahdotteko olla saapuvilla hänen lähtiessään
aamulla ennen päivän nousua?"

Katarina tahtoi, ja päivän ensi sarastuksessa hiipi hän ulos
salaportista, jonka Elsa oli avannut; linnan ulkopuolelta pienestä
metsiköstä löysi hän tämän odottamassa häntä Sakon keralla.

Sakko kantoi neitsyen kirjettä punonnaisesta kaulaansa ripustettuna;
poikanen aivan vapisi ilosta ja innosta päästessään vapauteen. Hänen
oli lähdettävä Uudellemaalle, siellä hän pian oli saava tietää
huhuja, missä ritari oli, ja sitten tuli hänen heti rientää hänen
luoksensa.

Hänen tuli taivaltaa jalkaisin vain päivän eväs mukanaan. Joka
kodassa saattoi hän saada palasen ravinnokseen, ja siinä tapauksessa,
että hänet keksittäisiin, oli tärkeää, että hänen luultiin
kuljeksivan ympärinsä omia aikojaan, ilman päämäärää.

Elsa se etupäässä sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä, sen jälkeen
hän sai lähteä. Hän kapusi kuin orava pitkään puuhun, sitten alas
jälleen ja vihmasi pitkin tietä. Muutamain minuuttien kuluttua oli
hän kadonnut heidän näkyvistään, koko maailma oli avoinna hänen
edessään ja -- helei vaan -- nyt oli hän vapaa kuin ilman lintunen!

Katarina ja Elsa seisoivat äänettöminä ja katselivat hänen jälkeensä.
Edellinen ajatteli, kuinka epävarmaa oli, tuliko hänen kirjeensä
perille, ja mitä seuraisi, jollei se niin tekisi, toinen tunsi
epämääräistä pelkoa, mitä hänelle itselleen oli koituva.

Hiljaisina palasivat he takaisin linnaan, mutta havaitsivat
kummakseen salaportin olevan suletun sisäpuolelta. He katsoivat
hämillään toisiinsa. Silloin avautui ikkunaluukku heidän
yläpuolellaan ja linnanvartia pisti päänsä esiin.

Katarinan näkeminen hämmästytti häntä aikalailla. "Antakaa anteeksi,
jalo neitsyt, en luullut teidän olevan ulkona tällaiseen aikaan."

Mutta kun hän oli avannut portin, pyysi hän Katarinaa astumaan ylös
luoksensa; hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana ja hän tahtoi
mielellään ilmoittaa ne hänelle.

Elsa näytti aralta ja pelästyneeltä, mutta hän ei rohennut olla
seuraamatta, erittäinkin kun isän valpas katse seurasi kaikkia hänen
liikkeitään. Isä sulki oven ja otti avaimen.

Ennenkuin Katarina ehti sitä estää, heittäytyi vanha mies hänen
jalkoihinsa ja huudahti: "Pelastakaa minut ja meidät kaikki: te
olette ainoa, joka voi sen tehdä!"

"Nouskaa, Karhuinen, ja sanokaa, mikä on hätänä!"

"On kysymys jalon herrani kunniasta ja arvosta, kenties hänen
hengestään!" vastasi ukko ja nousi vaivoin. "Tänä yönä olen saanut
kaiken ilmi, aivan kuin ihmeen kautta."

"Keneltä?"

"Miehiltä, jotka eivät varmaan tarkoittaneet sitä minun korvilleni.
Olen jo kauan nähnyt, ettei kaikki täällä ollut oikealla tolalla,
että vieras vaikutus sai jalansijaa, että miehistön keskuudessa
ilmeni levottomuutta ja että se lähti päällystön taholta. Olen itse
löytänyt muutamia tuohenpalasia, joissa on ollut Hannu kuninkaan
kuva ja alla kirjoitus: Ruotsin kuningas!... Minä epäilin, että
onnettomalla lapsellani oli osaa siihen; kerran olin niin heikko,
että annoin anteeksi, tämä oli rangaistukseni..."

"Isä!"

Ukko työnsi tyttärensä luotaan. "Kuulkaa minua, jalo neitsyt!
Eilisiltana en voinut mennä levolle; hiivin ympäri levottomuuden ja
pelon valloissa; tulin kolmannen kerran Elsan huoneen ovelle. Silloin
kuulin sieltä sisältä kuiskailevia ääniä, Gunilla rouvan ja Elsan
äänet! Tyttäreni sai käskyn noutaa David maisterin ja pysyttäytyä
itse lähistöllä siltä varalta, että häntä tarvittaisiin.

"Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän tuli. Silloin kuulin sanottavan,
että herraani odotetaan takaisin viikon päästä, että Gunilla rouvan
on otettava hänet vastaan hellyydellä ja rakkaudella; mutta jollei
hän silloin taivu Gunilla rouvan toivomuksiin, on tämän muinaisajan
Delilan tavoin johdatettava moabilaiset herransa kimppuun, ja jollei
mikään muu auta, vietävä hänet vankina Tanskaan asetettavaksi
oikeuden eteen."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Katarina kalveten kauhusta.

"Minä olisin sanonut samoin, jollen olisi kuullut sitä omin korvin.
Ehdotuksen teki David maisteri. On kyllä totta, että Gunilla rouva
itkien ja huokaillen kieltäytyi siihen suostumasta, mutta kavala
kiusaaja vakuutti, että vaikka ritari vastoin kaikkia odotuksia
vastustaisikin hänen rukouksiaan, tahtoi Hannu kuningas ummistaa
silmänsä sille mitä oli tapahtunut ja mielellään antaa anteeksi ja
suoda hänen herralleen suosionsa. Mutta hän, Gunilla rouva, olisi
pelastanut herransa tulemasta valapatoksi ja siten ansainnut hänen
ikuisen kiitollisuutensa ja rakkautensa."

"Onko linnan miehistö jo tanskalaisten vallassa?" kysyi Katarina
nopeasti.

"Kaksisataa miestä marssii tänne päivää ennen ritarin saapumista;
luultavasti on joukko haalittu kokoon maan väestöstä."

"Hirveää!"

"Sitten olen saanut myös sen surusanoman, että kaikki, mitä olen
tahtonut ilmoittaa herralleni, ei Jumala paratkoon ole tullut hänen
tietoonsa. Minä vioitin käteni syksyllä sinä päivänä, jolloin ryömin
vangin jälestä, ja siitä pitäen on minun täytynyt kirjoituttaa
kirjeeni Elsalla... Nyt tiedän, kuinka hän on käyttänyt sokeaa
luottamustani." Vanhuksen liikutus oli liian voimakas, suuret
kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

Elsa seisoi kalpein kasvoin ja allapäin, mutta hän ei sanonut
sanaakaan puolustuksekseen.

Silloin kertoi Katarina Sakon lähdöstä ja kuinka se oli yksin Elsan
ansio.

"Siinä oli kyllä vilppiä siinäkin!" virkkoi linnanvartia katkerasti.

Katarina katsoi kysyvästi Elsaan.

"Ei, ei!" vastasi tämä innokkaasti.

"Kuka missään tapauksessa tietää, tuleeko se perille? Lapsi vain! Ja
niin tärkeä viesti!"

"Lähettäkää vielä toinen!" sanoi Katarina.

"Se herättäisi epäluuloja, hänet pidätettäisiin."

"Lähtekää sitten itse!"

"Jospa voisin?"

"Tekeytykää sairaaksi, isä!" huudahti Elsa.

"Niin, se olisi hyvä keino!"

"Voimmeko luottaa siihen, kun sen antaa hän?" epäröi ukko.

"Elsa on ainoastaan totellut rouvansa tahtoa; se on hänen
puolustuksensa!" huomautti Katarina.

"Hänen olisi pitänyt luottaa minuun."

"Hän on tehnyt väärin, kun ei ole tehnyt niin, mutta nyt hän sovittaa
sen edistämällä teidän matkaanne."

"Voin satuloida itse hyvän ratsun ja viedä sen salaa metsään, kun isä
vain tahtoo määrätä ajan."

Ukko mietti tuokion. "Minulla on paljon hommattavaa", sanoi hän.
"En lainkaan tiedä, onko tämä ehkä viimeinen matkani. Lähden vasta
iltahämärissä. Yön aikana pääsen muutamia tunteja edelle, ennenkuin
takaa-ajajani lähtevät jälkeen."

"Isä, antakaa minun lähteä teidän sijastanne!" pyysi Elsa.

"Sinun?"

"Jos tulee ilmi, että olette poissa, ymmärretään hyvin, että olette
tahtonut varoittaa ritaria. Jos sitten epäluulot kohdistuvat minuun,
en saa tietää mitään enkä voi silloin tehdä mitään David maisterin
uusia juonia vastaan."

"Elsa on oikeassa", puuskahti Katarina.

"Mutta hän yksin..."

"Minä kyllä voin hankkia seuraa."

"Kenen niin?"

"Isä Tobiaan!"

"Hänet!" huusivat molemmat.

"Hän tuntee asian paremmin kuin te ja minä."

"Ja hänkö tunnustaisi sen?"

"Ritari kai voi pakoittaa hänet siihen."

"Hän ei antaudu ritarin valtaan."

"Kyllä, jos minä tahdon."

"Tyttö punoo vain uusia juonia!" puuskahti linnanvartia. "Minä en
luota häneen."

"Tarkoitatko, että hän vapaasta tahdostaan seuraisi ritarin luo?"
kysyi Katarina.

"Hän rakastaa minua!" vastasi Elsa halveksivasti.

"Kunnianarvoisa isä?" kysyi linnanvartia.

"Voin hyvin sanoa, kuinka asia on. Hänen tietämättään voin mennä
hänen huoneeseensa ja olen muutamia kertoja saattanut hänet siihen
uskoon, että hänen omien himojensa voima on minut tuonut hänen
silmiensä näkyviin, -- koska minä vastasin hänen intohimoonsa."

"Mitä, teitkö sinä niin?"

"Annoin hänen uskoa niin", huudahti Elsa kärsimättömästi,
"lisätäkseni hänen tuskiaan. Hän sanoi kerran David maisterille, että
minä olen kaunis kuin synti ja helposti voitettavissa. Sitten oli hän
vähällä ottaa hengen Sakolta. Silloin vannoin minä kostavani meidän
molempain puolesta, nyt on hetki lyönyt; eilen makasi hän jaloissani
ja pyysi ainoastaan pidellä kättäni... Hän tulee mukanani mihin
tahansa... kuten koira... tulee kostetuksi Sakon ja minun puolestani."

"Mutta etkö pelkää?"

Elsa vetäisi esiin puukon, jota kantoi vyöllään. "Häntä tai minua
varten!" sanoi hän.

"Katala munkki!" jupisi linnanvartia. "Jalo neitsyt, luulen, että
tyttö on oikeassa."

"Ja uskallatteko päästää hänet menemään?"

"Jos hän onnistuu, on hän sovittanut syntinsä."

"Minä onnistun, tunnen sen!" huudahti Elsa salamoivin silmin ja
leimuavin poskin. "Olen niin kauan ikävöinyt tilaisuutta kostaa, nyt
olen sen saanut."

"Milloin lähdette?"

"Odottakaas. Päivän kierrosta päättäen lienee kello neljän
paikkeilla. Ainoastaan alempi miehistö on vasta liikkeessä... David
maisteri pitää messun. Isä Tobias voi olla poissa päivällisille
saakka kenenkään häntä kaipaamatta, ja jos joku huomaa lähtömme tai
jos Gunilla rouva kysyy minua, niin sanokaa mitä tahdotte, isä! Mutta
nyt, antakaa anteeksi ja siunatkaa minua!" Hän lankesi vanhuksen
jalkoihin, ja anteeksianto ja siunaus sulivat yhteen, samoinkuin
kaksi jälleen yhdistynyttä sydäntäkin.

Elsa riensi nopeasti isä Tobiaan luo. Kun hän palasi, oli hänellä
mytty kainalossaan ja hän suuntasi kulkunsa talliin. Ei kestänyt
kauan, ennenkuin pappi, pukeutuneena munkkikaapuun ja huppukaulus
vedettynä pään ylitse, kulki samaa tietä, ja hetkisen kuluttua
nähtiin kahden munkin, suuremman ja pienemmän ratsastavan täyttä
neliä pitkin maantietä.

Katarina oli kovasti hädissään; joka minuutti pelkäsi hän, että heitä
kaivattaisiin ja ajettaisiin takaa. Ukko Karhuinen oli tyynempi;
ehtimiseen hän toisti: "Tyttö oli oikeassa, minun oli jäätävä
paikoilleni ja hänen sovitettava mitä oli rikkonut."

Viiden aikaan oli messu, ja Katarina oli saapuvilla kuten ainakin.
Kirkko oli melkein täynnä väkeä; sotamiehet ja maalaiset tunkeilivat
sekaisin, kun taas kuoriin kokoontui ylempi päällystö. Gunilla
rouvalla oli erityinen katettu penkkinsä, mihin eivät mitkään vieraat
katseet kuontuneet näkemään.

Aavistettiinko kenties, että oli tekeillä jotakin tavatonta?
Jännitetty odotus, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, melkein viittasi
siihen. Katarinasta melkein näytti Gunilla vieläkin kalpeammalta,
vieläkin riutuneemmalta kuin tavallisesti; suuret silmät olivat
laajentuneet vieläkin suuremmiksi, oli kuin niistä heijastuisi
epätoivon tuska, ja Katarina, joka istui hänen lähellään, oli
kiihkeässä, epätasaisessa hengityksessä tuntevinaan levottomuuden,
joka täytti hänen sielunsa.

Hämmästyksekseen kuuli kirkkoväki, että messun jälkeen ensi kertaa
luettiin rukous Tanskan kuningashuoneen puolesta. Kuului supinaa
kautta seurakunnan, sitten tuli hiljaista, hiljaisempaa kuin
tavallisesti.

Mutta kirkosta palattaessa kuului monenlaisia arveluja asiasta.

"Joudummeko nyt Tanskan valtaan?" kysyi vanha kerjäläisukko, joka sai
joka aamu messun jälkeen roposen linnanvartian kädestä.

"Mitä uneksit?" vastasi tämä äreästi ja liikutuksella, jota tuskin
voi salata. "Ettekö kuullut..."

"David maisteri on syntyjään tanskalainen ja luuli kai olevansa
tanskalaisessa kirkossa; sitä paitsi sanotaan sanassa, että meidän on
rukoiltava Jumalaa vihamiestemmekin puolesta."

"Mitähän ritari sanoo moisesta?" mutisi muuan nuori luutnantti
vierustoverilleen.

"Hän ei tahdo olla näkyvissä, sentähden on Gunilla rouvan ratkaistava
asia hänen ollessaan poissa."

"Niin hän on tehnytkin!"

"Sanotaan, että uskollisuudenvalakin on vannottava ennen ritarin
palaamista."

"Rouvalle kenties?"

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Kauniimpaa naista ei ole Ruotsissa."

"Sanotaan, että ritari on ennen kosiskellut Katarina Niilontytärtä."

"Miksei tyttö mennyt hänelle?"

"Hän oli jo luvannut uskollisuutta ritarin veljelle, Pietari
herralle."

"Ja hän ei ole vielä vienyt neitsyttä kotiaan?"

"Hänen täytyy odottaa, kunnes on kulunut suruvuosi hänen äitinsä
kuoleman jälkeen."

"Ritari tahtoo kai saattaa meidät Tanskan alamaisiksi kosiakseen
meidät ryssille", sanoi muuan vanha talonpoika ympärillään seisovalle
joukolle, kun oli päästy pois kirkosta ja linnasta.

"Miksi emme voisi olla Ruotsin puolella nyt kuten ennenkin?" kysyi
joku toinen. "Kaikki muistamme herra Sten Sturen, hän oli lempeä ja
ystävällinen herra. Ja kun jalo herra Svante Niilonpoika oli täällä
muutamia vuosia sitten, lupasimme miehen sanalla ja kättä lyöden
pysyä hänelle ja Ruotsille uskollisina."

"Minä olin hänen mukanaan Venäjällä", kertoi muuan torppari, joka
kulki puujalalla. "Silloin leikattiin, malttakaas kun katson, luulen,
että leikattiin yhdeksänkymmentä kuusi. Ryssä oli rakentanut linnan
pelkästä kivestä, jota nimitettiin... niin, mikäs sen nimi nyt
olikaan?"

"Ivangorod", mainitsi joku toinen.

"Ivanog... sehän se oli! Me tappelimme, uskokaa pois, kynsin ja
hampain, ja ryssiä kaatui kuin kärpäsiä. Lopulta eivät he uskaltaneet
edes nostaa päätänsä, eikä heidän tarvinnutkaan, sillä me voimme
nujertaa heidän niskansa yhtä hyvin heidän maatessaankin."

"Täytyikö heidän kaikkien kuolla?" kysyi muuan nuori tyttö, jota
säälittivät yksin ryssätkin.

"Ei, me otimme ainakin tuhat vankia ja niin monta arkkua hopeaa
ja kultaa täytenään, että paluumatkalla upposi kymmenen alusta
sentähden, että ne olivat liian raskaasti lastatut."

"Sanotaan, että ruotsalaiset veivät mukanaan kotiin rautaovet ja
portinsalvatkin."

"Niin tekivät, totta kai minä sen tiedän, kun menetin yhden sellaisen
alla jalkanikin."

"Saitteko suuhunne mitään?"

"Kolmena päivänä meillä oli olutta ja ruokaa niin paljon kuin
jaksoimme vetää nahkaamme. Ja sentähden sanon: Eläköön herra Svante
Niilonpoika! Minulla on jälellä vielä kaksi käsivartta ja yksi sääri;
jonkun niistä tahdon mielelläni antaa niin anteliaan ja urhoollisen
herran puolesta!"

Ensiksimainittu talonpoika lisäsi:

"Nyt olemme siksi kaukana linnasta, että ketkä tahtovat, voivat
kernaasti huutaa: 'Eläköön herra Svante Niilonpoika!'"

"Eläköön herra Svante Niilonpoika!" säesti koko joukko voimainsa
takaa.

Kun Gunilla rouva palasi kirkosta, kantoi hän päätänsä korkeammalla
kuin tavallisesti, luultavasti osoittaakseen tyytyväisyyttään.

Sieltä mentiin suurukselle. Katarina neitsyt kuuli David maisterin
kysyvän Gunilla rouvalta, mihin hän oli lähettänyt isä Tobiaan.

"En mihinkään!" vastasi tämä.

"Katsokaas tätä!" sanoi David maisteri näyttäen erästä kirjoitusta.

Gunilla luki ääneen: "Lähden matkaan tärkeille asioille ja Gunilla
rouvan pyynnöstä. Tätä en ymmärrä", sanoi hän.

Gunilla silmäili tutkivasti Katarinaa; tämä oli sitä odottanut ja
malttoi mielensä.

Samassa astui linnanvartia sisään.

"Jalo rouva", sanoi hän, "eräs linnanpalvelijoista on antanut minulle
tämän kirjeen. Näen kyllä, että sen on kirjoittanut tyttäreni, mutta
en tiedä lainkaan missä hän on."

Tällaikaa oli Gunilla rouva avannut kirjeen; siinä luki ainoastaan:
"Seuraan isä Tobiasta."

Lausetta saattoi ymmärtää yhtä vähän David maisteri kuin Gunilla
rouvakaan; edellinen näytti jossain määrin tuntevan levottomuutta,
mutta jälkimäinen selitti, että kun Elsa oli mukana, oli hän aivan
levollinen. Luultavasti oli kysymyksessä jotakin, mikä vaati suurta
kiireellisyyttä, ja Elsa tiesi kyllä, mitä oli tehtävä.

Mutta David maisteri ei ollut samaa mieltä; hän ei tahtonut tietää
useammista kuin yhdestä määräävästä tahdosta -- omastaan. Sentähden
vetäytyi hänen otsansa syviin ryppyihin. Muutamat ihmiset kuten
eläimetkin tuntevat ilmasta, onko rajuilma lähestymässä, vaikka
taivas onkin aivan pilvetön.

"Meidän on lähetettävä noutamaan Sakkoa", sanoi Gunilla rouva. "Hän
kyllä tietää, mihin Elsa on mennyt."

Muuan piikanen lähetettiin noutamaan poikaa, mutta hän palasi hetken
kuluttua selittäen, ettei poikaa löytynyt mistään.

Uusi kummastuksen aihe.

"He ovat varmaankin kaikki kolme menneet Valmyran luo", sanoi Anna
neitsyt. "Eikös hänen tähän aikaan luultu palaavan kotiin?"

Gunilla rouvan posket sävähtivät punaisiksi, hänelle ei ollut
mieleen, että hänen käyntinsä tämän kuuluisan povariämmän luona tuli
tunnetuksi, mutta sitä saattoi hän kyllä odottaa, kun Anna oli ollut
mukana. "Saimme molemmat uteliaisuutemme tyydytetyksi", sanoi hän.
"Mutta kuulimme pelkkää mielettömyyttä."

"Täytyy kai siitä löytää tarkoitus", puuttui Katarina teeskennellyllä
huolettomuudella puheeseen.

"Sanokaa sitten, kaunis neitsyt, mitä merkitsee se, että minun iloni
on koituva surukseni ja suruni ainoaksi ilokseni. Minä en huomaa
siinä mitään ajatusta."

"Kenties on selitys lähempänä kuin luulettekaan", sanoi David
maisteri. "Mikä ensi nuoruudessanne oli ilonne, se koitui suruksenne;
nyt on surunne se, mikä on koituva iloksenne."

Gunilla loi punastuen katseensa maahan. "Kiitos!" kuiskasi hän,
kyynelten vuotaessa pitkin hänen poskiaan.

"Selittäkää minunkin ennustukseni!" virkkoi Anna vilkkaasti. "Hän
sanoi, että minun elämäni on kuin onnenpyörä, joka aina näyttää
suuria numeroita, mutta minä en voi pitää kiinni ainoastakaan."

"Mikään ei ole helpompaa: rikkaasta tulee tuhlaaja!"

"Mutta täytyy toki säilyttää jotakin itselleenkin!"

"Jos tahtoo!"

Niin, jos hänen tahdostaan saisi riippua, tietäisi Anna kyllä mitä
tekisi. Kuitenkin olivat molemmat nyt tyytyväiset siihen, mitä heille
oli ennustettu, ja tuumivat, etteivät Valmyran lausunnot olleet niin
mielettömiä kuin heistä oli alussa näyttänyt.

Ja ennustuksista ja tunnusmerkeistä etsi Gunilla vastausta niihin
kysymyksiin, joita hän alituiseen teki itselleen. Onnistuisiko
hänen rohkea yrityksensä? Hän oli ryhtynyt siihen rakkaudesta, eikö
silloin ollut Erik herran hänen tähtensä uhrattava ennakkoluulonsa?
Mitä hän oli kärsinyt, sen oli hänen herransa lukeva hänen kalpeista
kasvoistaan ja hänen tähtensä hyväksyvä sen, mitä ei enää voitu
muuttaa. Kapteeni Renhult, jolla ritarin ollessa poissa oli linnaväki
komennettavanaan, oli voitettu; kohta Erik herran palattua hän
oli sanova hänelle, että niin päällystö kuin miehistökin halusi
järjestään päästä Tanskan valtikan alle; jollei hän suostunut siihen,
sanoivat he irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa.

Niin pitkälle sai asia mennä, ei pitemmälle. Hänen jaloa herraansa ei
saanut uhata vankeudella. Gunilla tahtoi langeta hänen jalkoihinsa,
vedota hänen sydämeensä, hänen sääliinsä, ja jollei mikään muu
auttaisi, uhkaisi hän, -- niin, hän mieluummin surmaisi itsensä
herransa silmien edessä kuin suostuisi näkemään hänen alennustaan.

Mutta kuta lähemmäksi ritarin palaaminen tuli, sitä suuremmaksi
kasvoi hänen pelkonsa.

David maisteri, joka isä Tobiaan äkillisen katoamisen jälkeen ei
enää poistunut linnasta, sai tehdä kaikkensa pitääkseen yllä hänen
vaipuvaa rohkeuttaan ja samalla käyttää koko oveluutensa estääkseen
miinaa räjähtämästä ennen aikojaan kenties hänen omaksi tuhokseen.
Keinotekoisella tanskalaisystävyydellä oli vastakohtanaan luontainen
kansallistunne, ja se näyttäytyi sitä selvemmin, mitä enemmän tehtiin
työtä edellisen herättämiseksi.

Yritys saattoi onnistua ainoastaan äkkiylläköllä. David maisteri
käsitti sen aivan hyvin, mutta vaikka hän toivoikin paljon
äskenpestatusta joukosta, jonka tuli rynnätä linnoitukseen vasta
viime hetkessä, vaikka hän itse muutamain uskollistensa kanssa piti
ankarasti silmällä kaikkia tulijoita ja menijöitä ja vaikkei vanha
linnanvartia, joskaan ei itse asiassa eroitettuna toimestaan, niin
kuitenkin tarkoin vartioituna, voinut mitään, ei David maisteri
kuitenkaan tuntenut itseään turvalliseksi. Isä Tobiaan, Elsan ja
Sakon äkillinen katoaminen antoi hänelle päänvaivaa; lähetettiin
etsijöitä metsiin, Valmyran mökille, mutta he palasivat kaikki niine
hyvineen, kukaan ei ollut nähnyt karkulaisia, ei kuullut heistä
puhuttavan.

Katarina neitsyt ja ukko Karhuinen eivät uskaltaneet vaihtaa
sanaakaan, mutta molempia kalvoi sama pelko. Jolleivät Sakko ja Elsa
olleet päässeet perille? Jollei ritari saanut tietoa ajoissa?

Oli kuin ukkosta ilmassa, se painoi kaikkia yhtä raskaasti, ja
peloittava, ratkaiseva päivä lähestyi lähestymistään.

Vihdoin eräänä iltana, kun Katarina palasi rouvantuvasta omaan
huoneeseensa, kohtasi hän linnanvartian portaissa. Tämä kuiskasi
kulkiessaan hänen ohitseen:

"Tänä yönä! Olkaa varuillanne!"

Mutta mitä, mitä oli tapahtuva? Hän oli yksin eikä uskaltanut kutsua
ketään.

Rukoiltuaan palavasti pyhää neitsyttä hän tunsi itsensä tyynemmäksi.
Nukkua hän ei voinut. Hiljaa avasi hän ikkunaluukun. Huhtikuun yö
ei ollut pimeä, ja hän saattoi eroittaa, jos joku liikkui alhaalla
pihalla. Linnassa sammutettiin vähitellen kaikki tulet, tuli
hiljaista ja rauhallista, kuuluivat ainoastaan sotamiesten tasaiset
askeleet valleilla ja sotilasvartion kiertokulku jokaisen tunnin
kuluttua.

Mutta mikähän varjo hiipikään pihan ylitse niin hiljaa ja
äänettömästi? Se katosi portista, joka vei vartiohuoneeseen;
muutamain minuuttien kuluttua se palasi toista tietä, mutta viimeksi
kulettu ovi sulettiin huolellisesti. Katarina juoksi ulos käytävään
ja kuunteli, ei edes naisparvelle jätetty ovia auki, kaikki
suljettiin.

Hän melkein jähmettyi pelosta, ja kun hän kuuli askelten lähestyvän,
seisoi hän liikahtamatta; maksoi, mitä maksoi, hänen täytyi tietää,
mitä oli tekeillä. Väliin näkyi valonvilahdus, ja saattoi ymmärtää,
että kulkija kantoi salalyhtyä vaippansa alla. Hän arvasi että se oli
linnanvartia, mutta vetäytyi kuitenkin piiloon ikkunan komeroon.

Mutta kun ukko tuli hänen eteensä, oli hänen täytynyt tuntea, että
joku oli hänen lähellään, sillä hän nosti äkkiä lyhdyn, nähdäkseen
kuka se oli.

Katarina pelästyi nähdessään sen kalmankalpeuden ja kauhun, joka
kuvastui hänen vanhoilla kasvoillaan.

"Mitä nyt, Karhuinen?" kysyi hän pidättäen henkeään.

"Elsa on maksanut velkansa", jupisi ukko ja meni pysähtymättä
menoaan. Kaikki ovet suljettiin, mutta ei Katarinan. Hän riensi
kamariinsa ja sulki sen itse. Mitä tuli tapahtumaan ja kuinka oli
hänen selitettävä linnanvartian sanat? Oliko Elsa kuollut, niin
nuorena, niin elämää uhkuvana? Se ei ollut mahdollista... Katarina
oli jo itsekseen päättänyt ottaa nuoren tytön palvelukseensa, valvoa
ja kasvattaa häntä. Varmaan uinaili moni hyvä siemen tässä villissä,
voimakkaassa sielussa.

Neitsyt oli jälleen istuutunut entiselle paikalleen ikkunan ääreen;
kaikki oli hiljaista. Vähitellen vaipui hän unenhorrokseen, mutta
vielä unissaankin väikkyi Elsa hänen ajatuksissaan; silloin kuuli
hän syvän huokauksen läheltään. Hän säpsähti ja heräsi äkkiä
ilmivalveille.

Samassa hän kuuli ulkoa liikuntaa; silmäys ympäri huonetta vakuutti
hänet, että hän oli yksin, ja hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi
yksistään siihen, mitä tapahtui ulkona.

Suuri portti oli avattu. Katarina tunsi ritarin; hän tuli jalkaisin
ja koko asemiesparvi seurasi häntä. Jälkimäiset kantoivat jotakin
paareilla, ja musta vaate oli levitetty sen ylitse.

Oli jo siksi valennut, että neitsyt tunsi Sakon, joka kulki paarien
rinnalla pidellen niistä kädellään.

Sitten tuli mies, jonka kädet oli sidottu selän taa ja ratsumiehen
viitta huolettomasti heitetty hartioille. Katarina ei uskonut
silmiään; oliko tämä isä Tobias?

Mutta sitten marssi linnan pihaan kokonainen joukko aseellisia
miehiä. He asettuivat pihalle ja pystyttivät maahan pitkän tangon,
jonka yläpäässä pian liehui sinikeltainen lippu. Kaikki portit
sulettiin sen jälkeen huolellisesti ja vahdit muutettiin valleilla.

Mutta hälinä herätti nukkuvat, ikkunaluukkuja availtiin ja sulettiin
jälleen. Muutamista kuului kauhun huudahduksia, toisista pidätettyjä
ilohuutoja. Sisäpuolelta jyskytettiin asuntojen oviin, mutta ulkoa
vaadittiin hiljaisuutta jalon ritarin, herra Erik Turenpojan nimessä,
ja jyskyttäjät hiljenivät ajatellen tulevaa tiliä.

David maisteri näyttäytyi ja katosi kerta toisensa jälkeen; hänen
harhaileva katseensa tähysteli kaikkialle, ikäänkuin hän tahtoisi
nähdä, mistäpäin apu tulisi. Mutta ainoastaan muutamia yhtä
pelästyneitä naamoja kuin hänen näyttäytyi. Linnanpihalla seisoi
aseellinen joukko lataillen pyssyjään, ja heidän yllään liehui
ruotsalainen lippu.

Ritari oli noussut yläkertaan, mukanaan nuori pappismies, jota
Katarina ei ollut ennen nähnyt. Paarit oli kannettu pois, vanki viety
vankihuoneeseen. Suuri lauma hevosia talutettiin talliin ja muutamia
äskentulleista miehistä asetettiin tallin eteen.

Rouvantuvassa vallitsi haudanhiljaisuus; Gunilla rouva makasi
tainnuksissa, ja kun hän kerran hieman tointui, kuultiin hänen
jupisevan itsekseen: "Hän ei koskaan, koskaan anna minulle anteeksi!"

Kuuden ajoissa kuului rummunpärinää.

Sitä ennen olivat kaikkien asuntojen ovet avatut, ja päällystö ja
miehistö syöksyi ulos, kukin paikalleen.

Silloin nostettiin ruotsalainen lippu torniin, linnankanuunat
ampuivat tervehdyslaukauksia, ja sotamiehet tekivät kunniaa
yhdeksänkertaisesti hurraten.

Ritari ei ollut vielä näyttäytynyt.

Silloin astui vanha linnanvartia esiin ja kutsui päällystöä heti
saapumaan ritariparvelle, jossa sotaoikeutta oli istuttava.

Emme tiedä, kuinka monet kalpenivat tämän kutsun kuullessaan,
mutta kun kapteeni Renhult käskynalaisineen näki ankaran herransa,
kyselivät he itsekseen, kuinka moni heistä näkisi huomispäivän koiton.

Ankarammalta ei Erik herra ollut koskaan näyttänyt, ja kuitenkin
oli vaikea sanoa, suruko vai suuttumus oli vallitseva tunne
hänen mielessään. Hän viittasi heitä istuutumaan pöydän ääreen;
itse istuutui hän pöydän päähän, ja asemiesjoukko asettui hänen
ympärilleen.

Linnanvartian viittauksesta tuotiin vanki sisälle.

Läsnäolijoilta pääsi kauhun ja hämmästyksen huudahdus isä Tobiaan
nähdessään.

Hän vapisi pelosta ja raivosta.

"Te olette kaikki kurjia raukkoja", huusi hän, "jollette
vapauta minua kahleista! Taivaan rangaistus on kohtaava teidät
kymmenkertaisena, sillä te tiedätte, ettei millään maallisella
mahdilla ole oikeutta tuomita kirkon palvelijaa."

Läsnäolijat katselivat epätietoisina toisiinsa ja ritariin;
kirkonkirous oli se rangaistus, mikä seurasi sellaisesta rikoksesta.

Ritari viittasi jälleen, ja neljä palvelijaa kantoi sisään peitetyt
paarit, joista Sakko yhä uskollisesti piteli; häntä oli turhaan
koetettu saada poistumaan. Kyyneltynein kasvoin nosti linnanvartia
peitteen ikäänkuin peläten herättävänsä sen alla nukkuvan, ja uusi
kauhunhuuto pääsi läsnäolijoilta heidän nähdessään nuoren, kauniin
Elsan. Hän, joka oli ollut kaikkien silmänhempu, jolta jokaiselle
oli riittänyt hilpeä sutkaus, jonka iloinen nauru vielä helähteli
kaikkien korvissa, hän, punainen ruusu, makasi nyt kalpeana ja
kylmänä; silmät, jotka olivat niin veitikkamaisesti vilkkuneet,
olivat nyt ummistuneet; puoliavoimen suun, josta näkyivät valkoiset
hampaat, ei tarvinnut enää kieltäytyä suomasta suukkosta, sillä
kukaan ei sitä pyytänyt. Pienet kädenpalleroiset olivat ristissä
rinnan ylitse. Hiuspalmikko oli huolimattomasti kupeelle heitettynä.
Hän oli tavallisessa arkipuvussaan, mutta vastoin tavallisuutta oli
se nyt likaantunut ja kurttuinen.

"Tuossa seisoo hänen pyövelinsä!" huusi isä epätoivon puuskassaan ja
viittasi isä Tobiaaseen, joka kauhulla tuijotti ruumiiseen.

"Kas tässä murha-ase!" lisäsi Karhuinen ja näytti veistä, jonka
kaikki tunsivat samaksi, mitä isä Tobias tavallisesti kantoi
vyöllään. "Selkään hän on häntä iskenyt; tahdotteko nähdä haavan?"

Kaikki syöksyivät pystyyn, ja hän osoitti heille ammottavan, veriinsä
hyytyneen haavan, joka jatkui kaulasta selkään. Kamala näky!

"Hänen täytyy kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.

"Teillä ei ole mitään valtaa minun ylitseni!" mylvi pappi.
"Ainoastaan hänen armonsa arkkipiispa voi minut tuomita."

"Ja hänen luoksensa teidät lähetetäänkin", sanoi ritari. "Mutta ei
ennenkuin olette todenmukaisesti tunnustanut kaikki tekonne täällä
linnassa."

"Ainoastaan hänen armolleen arkkipiispalle olen velvollinen
sellaiseen tilintekoon."

"No hyvä, olkaa sitten joka miehen hylky! En minä eikä kukaan muu
tule syyttämään sitä, joka ottaa teidät hengiltä."

"Armoa! Armoa!" huusi Tobias, joka näki jokaisen kasvoilla sen inhon,
minkä hän herätti.

"Tunnustakaa!" käski ritari.

"Tunnustakaa! Tunnustakaa!" huusivat kaikki muut.

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa."

"Pukekaa hänet jouhipaitaan!" kirkaisi Sakko, joka mitä suurimmalla
mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua.

"Niin, niin, pukekaa hänet siihen!" huusivat kaikki.

"Ei, minä tunnustan!"

"Ensin jouhipaitaan!"

"Minä tiedän, mihin Elsa on sen kätkenyt!" huusi poika ja syöksyi
ulos ovesta.

"Armoa! Sääliä!" ulvoi hylkiö.

"Säälittekö te lasta pukiessanne hänet jouhipaitaan; sitä paitsi
on kirkko määrännyt sen rangaistukseksi törkeistä pahoista töistä;
toimimme siis vain kirkon asioissa."

Ritari se lausui nämä sanat, ja sellaiset olivat ajan raa'at tavat,
että riemulla katseltiin, kuinka palvelijat pukivat isä Tobiaan
hirveään katumuspukuun.

Sen vaikutus oli yhtä nopea kuin hämmästyttävä.

"Tyttö houkutteli minut seuraamaan itseään", alkoi hän nopeasti,
ilmeisesti kivun kiirehtimänä.

"Alusta! Mistä syystä tulitte tänne!" käski ritari ankarasti.

Tobias painoi päänsä alas; hän näytti huomanneen, ettei valhe voinut
häntä auttaa kauemmin; väkäset tunkeutuivat yhä syvemmälle lihaan.
Tällä hetkellä oi hän välittänyt muusta kuin miten pääsisi tuskista;
niistä vapautuakseen hän olisi valehdellutkin itsestään mitä pahaa
tahansa, jos sitä olisi vaadittu.

"Minulle luvattiin piispanhiippa, se minut sai tänne matkustamaan.
Rouva Agneta Bese on kirkolle kuuliainen... Kirkolle on luvattu
suuria etuja, jos joku sen palvelijoista saisi herra Erik Turenpojan
taivutetuksi Tanskan alamaiseksi. Minusta oli ainoa keino koettaa
Gunilla rouvan avulla..."

Ritari pani kätensä silmilleen.

"Hän vastusteli kauan, mutta kun sanoin hänelle, että oli kysymys
ritarin ja hänen sielunsa iankaikkisesta autuudesta..."

"Kurja!" Ritari hillitsi mielensä. "Jatkakaa!" sanoi hän.

"Minä toivoin päivittäisessä ripissä saavani niin selville hänen
sisimmät ajatuksensa, että sitten viisaasti käyttäen niitä
hyväkseni... voisin johtaa hänet mihin tahdoin... mutta hänen oma
sisäinen epäröimisensä... lannisti kaiken ajatusvoiman... aloin
pelätä hankkeeni menevän myttyyn... silloin... silloin... Armoa, minä
en kestä enempää!"

"Edelleen!" huusi ritari jyrisevällä äänellä.

"David maisterilta olin saanut tiedon venäläisestä lähetystöstä...
kaikki oli valmiina... Gunilla oli keksinyt lumivuoren haltian
aatteen... hän luuli, että ritarin, joka jo ennen oli alkanut horjua,
täytyi nyt antaa myöten... Minä kirjoitin ja opetin puheen Sakolle...
se raukesi tyhjiin..."

"Edelleen!"

"Silloin ei minun katsottu kelpaavan enää mihinkään; David maisteri
otti Gunilla rouvan huostaansa. Ritarin poissaolo auttoi meitä
mainiosti; minun tehtävänäni oli valmistaa päällystöä ja miehistöä
lähestyvään hallituksen muutokseen... ja minä onnistuin paremmin kuin
odotinkaan."

Tobias silmäili tyytyväisenä rikostovereihinsa, jotka istuivat
alasluoduin silmin.

"Edelleen!"

"Kaikki oli valmiina... olimme aivan varmat menestyksestä, silloin
paholainen..."

"Edelleen!"

"Varmaankin hän salaisilla taikakeinoilla... hän tuossa... oli
vetänyt minut puoleensa..."

"Valehtelet!" huusi linnanvartia. "Sinut minä aina näin hänen
tiellään."

"Vastoin tahtoani... Sanoinhan jo, että ne olivat perkeleen
kuiskutuksia. Sentähden en voinutkaan seisoa vastaan, kun hän
muutamia päiviä sitten pyysi minua seuraamaan... En tiennyt, mihin
hän tahtoi minut viedä... en sitä kysynytkään... Olin kietoutunut
himon pauloihin, ja hän oli luvannut..."

"Lapsi parkani!" huokasi vanha Karhuinen.

"Antakaa minun puhua!" huusi Sakko, joka oli suurella innolla
kuunnellut.

Ritari nyökkäsi myöntävästi.

"Tiedättehän, että minä tulin ensin ja jätin kirjeen teille."

"Sen teit!"

"Minun piti juuri lähteä palausmatkalle, kun kuulin kavionkapsetta,
ja kun nousin ylös puuhun, näin Elsan ja papin; he ratsastivat
rinnatusten. Pappi puhui rakkaudestaan, ja Elsa käänsi päänsä
poispäin, jottei pappi näkisi, kuinka hän hymyili hänelle."

"Se käärme!" mutisi Tobias.

"Minä kapusin alas", jatkoi poika, "ja riensin Elsaa vastaan,
hän otti minut luokseen hevosen selkään ja kysyi, enkö voinut
hankkia yösijaa. Mutta korvaani kuiskasi hän, että nyt voimme
kostaa; minä ymmärsin heti, mitä hän tarkoitti, ja vastasin, ettei
kunnianarvoisalla isällä ollut koskaan ollut parempaa yösijaa kuin
minä voin hankkia."

Lieneekö se johtunut ruumiillisesta kivusta vai vaikuttiko sen
tietoisuus siitä, mitä nyt oli tuleva, mutta munkin kasvot
vääristyivät ja hän läähätti raskaasti.

"Jatka!" käski ritari.

"Minä palasin kahden miehen kera", jatkoi Sakko murtuneella äänellä.
"Elsa pidätti hevostaan, pappi oli muutamia askelia jälempänä. Minä
näin hänen kohottavan kätensä... Elsa huudahti ja kaatui... pappi
tahtoi kääntää hevosen, se niskoitteli, ja minä tartuin sen jalkaan.
Silloin aikoi hän hypätä alas ja juosta, mutta miehet olivat jo hänen
niskassaan ja hänet sidottiin..."

"Mutta Elsa, Elsa oli kuollut!" Sakko heittäytyi tytön ruumiin päälle
rajusti itkien.

"Onko hän puhunut totta?" kysyi ritari kääntyen vankiin.

"On!" ähkyi tämä. "Armoa! Sääliä! En kestä enää kauempaa."

"Viekää hänet takaisin vankihuoneeseen!"

"Jätetäänkö hänelle kiusankappale?"

"Ei, hän ei kestä sitä."

Linnanvartian ei tarvinnut pelätä, että vanki nyt enää karkaa;
verijuova osoitti tien, jota myöten hän meni vankeuteen, ja ne
palvelijat, jotka häntä seurasivat, olivat liian kiihtyneet
antaakseen hänelle mitään apua.

Paljoa suuremmalla huolellisuudella nostettiin kuolleen tytön paarit.
Sakko piteli yhä niistä kiinni, ja vanha isä seurasi allapäin jälestä.

Erik herra käski asemiehiään poistumaan salista; kun he olivat
menneet, kääntyi hän läsnäolijoihin ja kysyi vakavalla äänellä:

"Onko vanki puhunut totta?"

"On!" vastasivat kaikki yhdestä suusta ja nousivat.

"Mitä teillä on esitettävää puolustukseksenne?"

"Sanottiin olevan teidän toivomuksenne, että Viipuri joutuu Tanskan
vallan alle", vastasi kapteeni.

"Miehistölle jaettiin rahaa", kertoi ensimäinen luutnantti.

"On liian usein tarjoiltu olutta ja aina kehoitettu juomaan Tanskan
kuninkaan malja."

"Linnanvartia ei sitä estänyt?"

"Häntä ei päästetty vahtihuoneeseen."

"Minä kuulin David maisterin kieltävän häneltä pääsyn sinne... teidän
käskystänne."

"Hän sanoi minulle, että hän oli kirjoittanut ja kertonut teille
asiain menosta, mutta ei ollut saanut mitään vastausta."

He puhuivat kilvan, mutta aivan kuin äänettömästä sopimuksesta ei
mainittu Gunilla rouvan nimeä, ja kuitenkin tiesivät kaikki, että
rikollisin oli hän.

Erik Turenpoika taisteli kovan taistelun; ylpeys vaati, että hänet
oli säästettävä; ritarillisuus, että laki oli sama kaikille.

"Te käsitätte kyllä", sanoi hän, "minkä syvimmin täytyy sattua minuun
siitä, mitä täällä on tapahtunut. Kun hän, joka oli sydämelleni
rakkain, on pettänyt velvollisuutensa ja saanut toiset seuraamaan
esimerkkiään, ei minulla ole mitään oikeutta säästää yhtä ja koventaa
rangaistusta toisille. Ne teistä, jotka haluavat siirtyä Tanskaan,
ovat vapaat menemään, ne taasen, jotka edelleen tahtovat palvella
Ruotsia, jäävät tänne; ainoa rangaistus, minkä määrään heille, on: ei
mitään ylennyksiä ennenkuin sodan aikana!"

"Minä en voi toivoa pääseväni osalliseksi sellaisesta armosta",
virkkoi kapteeni kunnioittavasti.

"Miksi ette?"

"Korkeimpana päällikkönä olisi minun ollut esimerkilläni estettävä
kaikkien muiden luopumista."

"Kiitän teitä tästä tunnustuksesta, ja kun teidän nyt täytyy
matkustaa, jätän teidän tehtäväksenne, kapteeni Renhult, pitää
huolta jalosta Gunilla rouvasta, kun hän nyt palaa sukulaistensa luo
Tanskaan."

Kuului tukahtunut hämmästyksen huuto; kaikki katsoivat ritariin,
mutta kukaan ei rohennut virkkaa mitään.

Hän taisteli ilmeisesti liikutustaan vastaan, mutta lisäsi tyynesti:
"Viikon kuluttua tulee laivan olla valmiina purjehtimaan."

"Jalo ritari, sallitteko minun lausua ajatukseni?" kysyi eroitettu
kapteeni.

"Koskeeko se teitä itseänne?" kysyi ritari ylevästi.

"Minua ja käskynalaisiani."

"Puhukaa!"

"En tahdo pyytää anteeksi, vaan ainoastaan selittää mitä on
tapahtunut. Olette ollut poissa lähes kolme viikkoa; niihin kirjeihin
ja kysymyksiin, joita teille on lähetetty, ei ole saapunut mitään
vastausta. Ette tiedä, mitä merkitsee, kun papinkieli alituiseen
kuiskuttelee korvaan ja tarjoaa taivaan autuutta palkaksi, jos
luopuu maallisesta herrastaan; tulee sitten lisäksi, ettei olla
oikein varmat tämän herran omista salaisista toivomuksista. Sotilas
on tottunut ainoastaan tottelemaan, mutta jos panee haarikan hänen
eteensä ja kysyy hänen ajatustaan, niin kyllä hän vastaa niinkuin
tahtoo se, joka olutta tarjoaa. Päällystölle on käytetty äveriäämpiä
syöttejä; ken ei pitänyt iankaikkista autuuttaan korkeimpana, hän
sai lupauksia ylennyksestä tai maatiloista, jos niistä piti enemmän;
autuus seurasi aina päällisiksi."

"Oletteko lopettanut?"

"Olen!"

"Puheenne ei ollut perätön, mutta siltä ei muutu päätökseni."

"En ole sitä odottanutkaan ja pyydän ainoastaan, että tahdotte
ojentaa minulle kätenne unhotuksen ja... anteeksiannon merkiksi
entisiin nähden."

"Ystävyyden merkiksi!" sanoi ritari ja puristi lujasti hänen
kättänsä; kaikki muutkin saivat saman suosionosoituksen, mutta
etteivät he olleet odottaneet tällaista loppua, saattoi hyvin nähdä
siitä vilpittömästä kiitollisuudesta, jolla se otettiin vastaan.

"Seuratkaa nyt minua miehistön luo", sanoi ritari lähtien salista.

Vanha linnaväki oli asetettu nelikulmioon linnanpihan reunalle;
siihen kuului noin kaksisataa miestä, ruotsalaisia, tanskalaisia,
saksalaisia ja skotlantilaisia. Suurin luku oli saksalaisia.

Pieneen äskentulleeseen joukkoon, jonka miesluku nousi ainoastaan
sataanseitsemäänkymmeneen mieheen, kuului ainoastaan maanmiehiä,
jotka ennen olivat olleet sijoitettuina ympäröiviin linnoituksiin.

Heillä oli edelleen hallussaan pihan keskusta, ja molemmat puolueet
tähystelivät epäluuloisesti toisiaan.

Kapteeni Renhult ja muut päälliköt riensivät paikoilleen, ja kun
ritari astui rivien eteen, paljastuivat kaikkien päät.

"Suomi kaikkine kaupunkeineen ja linnoituksineen kuuluu Ruotsille ja
sen uudelle valtionhoitajalle, herra Svante Niilonpojalle", lausui
ritari. "Minut on asetettu ulkovartiaksi maan äärimäiselle portille
valvomaan sen oikeutta. Annan ennen henkeni, kuin hylkään sen!
Niiltä, jotka tahtovat palvella minun komentoni alla, vaadin ankaraa,
ehdotonta kuuliaisuutta. Sen, mitä on tapahtunut ollessani poissa,
tahdon eräiden lieventäväin asianhaarojen tähden koettaa unhottaa,
mutta otan itse joksikin aikaa päällikkyyden huostaani ja pieninkin
rikkomus rangaistaan kaksinkertaisella ankaruudella. Ne, jotka eivät
tahdo alistua siihen, saavat heti astua riveistä pois ja ovat vapaat
palveluksestaan."

Kuului jupinaa kautta rivien, muutamain minuuttien kuluttua astui
esiin parisenkymmentä miestä. He olivat tanskalaisia, saksalaisia ja
muutama skotlantilainen; luutnantti järjesti heidät heti palaamaan
asuntoihinsa ja laittamaan kampsunsa kasaan.

Sen jälkeen määräsi ritari miehet jaettavaksi arvalla; ainoastaan
joka neljäs mies nykyisestä linnanväestä sai jäädä Viipuriin, muiden
oli jakauduttava rajalinnoituksiin. Näiden oli samoin heti koottava
kapineensa lähteäkseen jonkun tunnin kuluttua taipaleelle. Kaikkien
kasvot kuvastivat alakuloisuutta, mutta mitään vetoamisen varaa ei
ollut.

Ne päälliköt, jotka olivat saapuneet uuden miehistön kanssa, lähtivät
liikkeelle kukin parvensa kera, ja entiset menivät asuntoihinsa.

Ensimäisen luutnantin johdolla lähti linnasta se joukko, joka oli
vapautettu palveluksestaan. Nuori aatelismies Tönne Erikinpoika lähti
Riston, Kurtin ja Olavin kera kulettamaan vangittua isä Tobiasta,
joka oli vietävä arkkipiispan, Erik herran erittäin hyvän ystävän
eteen. Tehtävä ei ollut suinkaan vaaraton, ja asemiehet olivat ylpeät
heille osoitetusta luottamuksesta.

Paljon oli toimitettu muutamissa tunneissa; ennen päivällistä
oli kaikki saatettu vanhaan järjestykseensä; silloin astui vanha
linnanvartia herransa luo.

Tämä istui kädet silmillä, jotka olivat punaiset itkusta, kun hän
kohotti katseensa; uupumaton huolehtiminen oli hetkeksi hälventänyt
hänen surunsa, nyt palasi se kaksinkertaisella katkeruudella.

Syvästi murtuneen vanhan isän näkeminen herätti
yhdenvertaisuudentunnon, jonka suru yksin saa aikaan; ritari vaipui
vanhuksen rinnalle; he olivat molemmat menettäneet mitä rakastivat
enimmän maailmassa, ja kun he päästivät surunsa valloilleen, niin
toinen ymmärsi, mitä toinen kärsi.

"Voitteko antaa anteeksi onnettomalle lapsi raukalleni?" kysyi vanhus
nyyhkyttäen.

"Hän on sovittanut mitä on rikkonut."

"Mutta huonosti hän käyttäytyi."

"Siihen houkuteltuna ja vieteltynä."

"Kurja pappi!"

"Ja vielä eräs toinen..."

"Joka itsekin houkuteltiin, jalo herra."

"Mikä oli asiasi?" kysyi ritari nopeasti ja ikäänkuin vältellen.

"Lapseni täytyy haudata..."

"Pidä huoli siitä."

"Hollolan pappi valmisti hänet ripille ja häntä ilahuttaisi varmaan,
jos..."

"Vie hänet sitten sinne!"

"Hm, ajattelin, että pappi tahtoisi tulla..."

"Sitä hän ei tee!"

"Jos minä kysyisin häneltä?"

"Tee se!" Ritari ajatteli, että hänelläkin oli pappi vanhukselta
paljon kyseltävää, ja niin palasivat ajatukset Gunillaan, joka vei
ne kaikki mukanaan. Ritari ei edes huomannut, että linnanvartia
oli mennyt; koko sieluineen oli hän sen naisen luona, jota hän oli
rakastanut niin suuresti ja joka oli menetellyt niin julmasti, niin
sydämettömästi häntä kohtaan.

Mutta vielä oli jälellä paljon, ennenkuin oikeus pääsi voimaan,
eikä Erik herra tahtonut antaa sydämensä pettää velvollisuuttaan
ja omaatuntoaan. Miehen tarmolla hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä
rukoilevaa ääntä, joka hänen sydämessään kuiskasi Gunillan nimeä.
Mitä Gunilla oli rikkonut, se täytyi hänen sovittaa, ja mitä saattoi
tehdä muuta kuin lähettää hänet Tanskaan; sitä hän oli kerran
pyytänyt ja sitä toivoi hän varmaan nyt enemmän kuin silloin. Mutta
lujaa, pelotonta miestä peloitti sanoa se itse hänelle. Oliko hänen,
joka oli puhunut ainoastaan rakkauden hellimpiä sanoja, sanottava
vaimolleen, että he nyt olivat eroitetut iäkseen? Ja kuitenkin täytyi
sen tapahtua; mitkään rukoukset ja kyyneleet eivät saaneet häntä
hellyttää, oikeus oli saatettava voimaansa.

Kauan ei hän aprikoinut itsekseen ennenkuin lähetti erään palvelijan
Katarina neitsyen luo pyytämään keskustelua, ja heti sen jälkeen
saapui hän itsekin tämän luo.

"Kuinka kalpea olette, neitsyt!" puuskahti hän melkein
hämmästyksissään neitsyen nähdessään.

"Minä olen äsken ollut Gunillan luona."

"Tulin tänne puhuakseni hänestä."

"Arvasin sen."

"Sallikaa minun ensin kiittää kirjeestänne."

"Olin antanut lupaukseni."

"Sellaisia petetään, pyhimpiäkin."

"Herra ritari..."

"Pelastitte kunniani, ja tätä velkaa en voi maksaa koskaan."

"Kyllä, sen voitte, jos..."

"Pyydän teitä, ei sanaakaan, ei mitään rukouksia hänen puolestaan.
Kuinka hän onkaan houkutellut miehiäni luopumaan, aiheuttanut
nuoren tytön kuoleman ja saattanut hänen vanhan isänsä epätoivoon.
Oli lähellä, ettei hän vetänyt vanhaa kunniakasta nimeäni häpeään.
Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu säälimään kapinoitsijoita,
jotka oikeastaan olisi pitänyt rangaista kuolemalla. Mitä sanotte
siitä, neitsyt, jos olisin aivan rouvantuvan ikkunan alle laittanut,
asestetun vartiapiirin ja sen sisällä olisi ammuttu jokainen mies
linnaväestä. Se olisi ollut oikeutta! Ettei niin ole tapahtunut, se
on ainoa lempeys, minkä hänelle osoitan."

Kuului hiljaista vaikerrusta.

"Pyhän neitsyen tähden, ajatelkaa vielä asiaa!" sammalsi Katarina
silmäten vuoteeseen, jonka verhot hiljaa liikkuivat.

Gunilla oli siis läsnä? Sen parempi, nyt voi ritari sanoa mitä
tahtoi, näkemättä Gunillan silmien kiintyvän häneen.

"Sanokaa Gunilla rouvalle", jatkoi hän, "että muutamien päivien
kuluttua on kunnossa laiva, joka vie hänet takaisin Kööpenhaminaan.
Kapteeni Renhult, joka on eroitettu palveluksestani, seuraa häntä
ja pitää huolen siitä, että matka rasittaa häntä niin vähän kuin
mahdollista. Hän voi ottaa täältä mukaansa mitä itse haluaa, paitsi
lapsiani. Niistä tahdon itse pitää huolen.

"Jos hän haluaa laillista eroa, voidaan se hankkia. Minusta se on
samantekevää, sillä en kuitenkaan aio koskaan mennä uusiin naimisiin.

"Lopuksi pyydän teitä sanomaan hänelle, että koska tapaamisemme olisi
yhtä kiusallinen meille molemmille, sanon täten hänelle jäähyväiset.
Jos hän joskus heräisi käsittämään suuren rikollisuutensa ja toivoisi
saavansa minulta anteeksi, niin sanokaa, että annan hänelle anteeksi
niin totta kuin toivon Jumalan antavan anteeksi omat syntini; mutta
nähdä en häntä tahdo tässä elämässä. Hyvästi!" Hän riensi pois.

Katarina juoksi vuoteen luo ja tempasi syrjään uutimet.

Kesti kauan, ennenkuin hän onnistui saamaan Gunillan toipumaan
tainnuksistaan; kun tämä tapahtui, heittäytyi hän mitä suurimpaan
epätoivoon.

"Rukoile häneltä anteeksi!" pyysi Katarina.

"Hän torjuu minut luotaan... minä en uskalla", valitti nuori nainen.

Ihmeteltävän tarkasti hän osasi toistaa kaikki ritarin sanat;
vaikkakin useimmat niistä täyttivät hänen sielunsa kauhulla, niin
muutamat sentään näyttivät ikäänkuin vuodattavan palsamia haavaan.

"Hän ei mene koskaan uusiin naimisiin", sanoi hän; "me voimme siis,
vaikkakin erillämme, pysyä toisillemme uskollisina kuolemaan saakka
ja yhtyä jälleen haudan tuolla puolen".

Täydellinen, äkillinen kääntyminen ei naiselle ole mitään mahdotonta.
Hänessä toteutuu sananparsi, että äärimäisyydet koskettavat toisiaan;
hän näyttää usein heittäytyvän toisesta äärimäisyydestä toiseen.
Gunillaa oli askel askeleelta vedetty sitä maalia kohden, missä
hän parhaiten palvelisi niitä pappisvaltaisia harrastuksia, joiden
välikappaleeksi hänet oli valittu. Uskonkiihko ja naisellinen
turhamaisuus uinailivat kuin pari hentoa orasta hänen sielussaan,
mutta niitä vaalittiin, maa höystettiin niiden ympärillä, kaiken muun
täytyi väistyä tieltä, jotta päiväpaiste ennen kaikkea lämmittäisi
niitä; ja niin ne orastivat, versoivat ja kasvoivat, puhkesivat
kukkaan ja hedelmään ja näyttivät voivan ulottua taivaaseen.

Kuinka väkisin liikkeelle ajettu ja epäluotettava tämä välikappale
oli, osoittautui ritarin palattua; koko keinotekoinen rakennus
luhistui, nuoressa naisessa ei ollut jälellä vastustusvoiman
hiventäkään, hänelle selveni samassa silmänräpäyksessä, että
hän oli menettänyt herransa luottamuksen eikä enää ansainnut
hänen rakkauttaan. Sanomaton kauhu täytti hänen sielunsa, hän
tiesi ansainneensa rangaistuksen ja otti sen vastaan nöyrästi ja
alistuvasti.

Katarina ilmoitti hänelle, että ritari oli pyytänyt keskustelua, ja
hän rukoili saada olla läsnä, se kun saattoi koskea ainoastaan häntä.
Neitsyestä tuli yhtäkkiä hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa, ja tämä
tunsi syvää sääliä nuorta äitiä kohtaan, jonka pian oli pitkiksi
ajoiksi erottava kaikesta, mitä piti rakkaana.

Lopun tästä kovanonnen päivästä Gunilla vietti lastensa parissa.

"Olen iloinen, että heidän isänsä tahtoo pitää heidät luonansa",
sanoi hän Katarinalle; "minä hemmoittelisin heidät rakkaudellani
ja... sitten toivon, ettei yksikään heistä tulisi missään suhteessa
minuun".

"Toivotko sitä todellakin?"

"Rukoilen sitä joka hetki pyhältä neitsyeltä; mitä onkaan minulta
opittavaa? Ei mitään, ei mitään! Katarina, älä puhu heille koskaan
heidän äidistään, ainoastaan heidän jalosta, mainiosta isästään!"

Toisena päivänä, kun he taas istuivat yhdessä, sanoi neitsyt: "Jos
Erik herra tietäisi, mikä ihmeellinen muutos sinussa on tapahtunut,
Gunilla, heltyisi hänen sydämensä ja kaikki tulisi hyväksi jälleen."

"Tuomioni oli oikea", vastasi hän. "Hänen olisi sopimatonta sitä
peruuttaa."

Mutta Katarina ei voinut olla puhumatta siitä ritarille; ritari
keskeytti hänet kylmästi ja pyysi häntä sanomaan Gunilla rouvalle,
että tämä neljän päivän kuluttua olisi valmiina lähtemään.

Ja sitten hän meni alas laivarantaan ja valvoi itse kaikkia
valmistuksia. Mitään ei saanut puuttua, kaikki oli oleva niin mukavaa
kuin mahdollista, ja kuitenkin tuntui alus hänestä haudalta, joka
pian oli sulkeva ja eroittava häneltä kaiken elämän päiväpaisteen ja
ilon.

Illalla palasi linnanvartia, ja ritarin suureksi kummastukseksi tuli
hänen mukanaan myös vanha sokea Hollolan pappi.

"Rakas, rakas isä, tekö se tosiaan olette!" huudahti Erik herra hänet
nähdessään.

"Näin viime yönä unta, että muori kehoitti minua lähtemään tänne",
vastasi hän. "Ja silloin, nähkääs, rakas poikani, ei suuria pyytelyjä
tarvitakaan."

"Tiedättekö, mitä täällä on tapahtunut?"

"Hän tiesi sen, ja..."

"No?"

"Minun oli katsottava, mitä voin tehdä", sanoi hän.

"Kukaan ei voi mitään!"

"Herra voi", arveli hän.

Linnanvartia lähestyi nöyrästi ja kysyi, mihin aikaan kunnianarvoisa
pastori tahtoi haudata hänen lapsensa.

"Huomisaamuna kahdeksan aikaan", vastasi tämä. "Minä tahdon myös
tulla mukaan haudalle", sanoi ritari.

Gunilla oli useampia kertoja kysynyt Katarinalta, milloin Elsa
haudattaisiin. Tämä ilmoitti hänelle ajan ja sanoi, että hän itsekin
aikoi lähteä haudalle.

"Sano neitosilleni, että heidän kaikkien on oltava mukana", sanoi
nuori emäntä.

"Ja sinä itse?"

"Minä tulen myös!"

"Mutta, Gunilla..."

"Ole huoletta, hän ei näe minua, ainakaan ei hän tule minua
tuntemaan; mutta menettelisin arvottomasti, jollen rukoillen
ja katuen saattaisi hautaan häntä, joka on antanut henkensä
hyvittääkseen minun rikokseni."

Katarina ei kysellyt enää mitään, mutta palavat olivat ne rukoukset,
joita hän lähetti pyhälle neitsyelle.

Aamu koitti ja auringonsäteet pilkistelivät yksi toisensa jälkeen
hautaan, joka oli luotu pieneen kirkkotarhaan. Tahtoivatko ne kenties
lämmittää haudan tulevalle asukkaalle?

Hiljaa liukuu kulkue eteenpäin; nuoret olkapäät kantavat kevyttä
kirstua; sen jälkeen tulevat ritari, pappi ja linnanvartia. Sitten
upseereja koko jono. Lähinnä heitä seuraavat neitsyet Katarina
Niilontytär ja Anna Sparre ja heidän jälestään kymmenkunta nuorta
neitosta.

Viimeisenä kaikista seuraa muuan nunna huppukaulus vedettynä pään
ylitse; hänellä on nuora vyöllään ja hänen hennot jalkansa ovat
paljaat.

Ainoastaan jonon jälkimäiset ovat hänet huomanneet ja he
kuiskuttelevat keskenään.

Haudalla seisoi Sakko odottamassa, ja kun kirstu laskettiin alas,
painoi hän päänsä maahan ja itki katkerasti.

Yksinkertaiset ja tehoavat olivat ne sanat, joilla sokea vanhus
siunasi Elsan viimeisen lepopaikan. Kun ulkonaisen maailman esirippu
laskeutui, avautui Elsalle kenties näköala toiseen, valoisampaan,
kauniimpaan, ja vaikka puhe siitä olikin ainoastaan heikko heijastus,
herätti se kuitenkin kuulijoissa aavistuksen niistä asioista, jotka
olivat tulevat.

Kun maahanpaniaiset olivat lopussa, meni jokainen multakasalle
heittääkseen viimeisen katseen kirstuun. Vanhan isän oli vaikein
siitä irtautua. Lopuksi tuli myös nunna; hän lankesi polvilleen ja
rukoili, mutta hän näytti tahtovan viipyä kauemmin kuin kaikki muut.

"Gunilla rouva!" kuiskattiin suusta suuhun. Nyt huomasi hänet
ritarikin, ja oli kuin nuoli olisi ammuttu hänen rintaansa.

Hänen ylpeä, kaunis, jumaloitu Gunillansa, jota hän oli tahtonut
kantaa käsivarsillaan, hän makasi siinä katumuksentekijän halvassa
puvussa; hänen paljaat jalkansa painuivat kylmää, märkää maata
vasten, eikä kukaan, ei kukaan koko maailmassa välittänyt hänestä.

Ritari oli valmis tuskasta parahtamaan; silmäys Katarinaan osoitti
hänelle, mikä levottomuus neitsyen oli vallannut, mutta kumpikaan ei
rohennut lähestyä. Gunilla oli Jumalansa edessä; Hänellä yksin oli
täällä sananvalta.

Niin palasivat kaikki linnaan ja erosivat. Mutta kun ritari jäi
kahden kasvatusisänsä kanssa, silloin avasi hän sydämensä kuin
kirjan. Hän tunnusti uhranneensa rakkautensa ja elämänsä onnen
velvollisuutensa ja kunniansa tähden. "Ei ainoakaan pilkku saa
tahrata nimeäni!" huudahti hän tukahutetulla äänellä.

"Hm, hm", pani vanhus.

"Minä kielsin häntä näyttäytymästä silmieni edessä! Enkö kärsinyt jo
kyllin ennestään?"

"Eikö hän ollut hyvin peitossa?"

"Olisin tuntenut hänet tuhansien joukosta!"

"Eikö hänellä ollut sama oikeus kuin muillakin olla mukana? Ja
suurempi syy kenties."

"Kyllä tosin, mutta minun tähteni..."

"Kaikki vain teidän tähtenne!"

"Vaadinko liian paljoa?"

"Siltä minusta näyttää!"

"Ah! Joku on uskotellut teille..."

"Niin! Muori!..."

"Taasenkin samat kuvitelmat", jupisi ritari, mutta kun hän silloin
loi katseen vanhuksen lempeihin kasvoihin, jotka aivan kuin
kirkastettuina näyttivät kuuntelevan ääniä toisesta maailmasta,
silloin oli kuin jokin särkyisi hänen rinnassaan. Mitä hänellä oli
kaduttavaa? Voitiinko sanoa mitään Gunillan puolustukseksi?

"Ei mitään, ei mitään", vastasi hänen ylpeä itsetuntonsa.

Hän oli aivan varma omasta oikeudestaan, mutta kuitenkin hän melkein
huomaamattaan istuutui vanhuksen rinnalle, pani hänen käsivartensa
kaulalleen, kuten hänellä oli tapana muinaisina päivinä, ja kysyi:
"Mitä muori sanoi?"

"Että sinä olet liian ankara!"

"Liian ankara!" kertasi hän hypähtäen pystyyn. "Ettekö sitten tiedä,
mistä oli kysymys?"

"Vika oli sinun!"

"Minun?"

"Miksi jätit hänet heidän valtaansa?"

"Saatoinko minä aavistaa moista petosta?"

"Etkö ollut vähällä itsekin joutua pyydykseen?"

Ritari vaikeni kotvan. Taasenkin tuntui hänen mielessään, ikäänkuin
jokin ääni tahtoisi puhua Gunillan puolesta. "Hänen äitinsä oli
lähettänyt munkin tänne." Ja Gunilla oli totellut häntä äitinsä
käskystä; mutta jos hänen herransa, huomattuaan suden lammasten
vaatteissa, olisi lähettänyt papin samaa tietä kuin oli tullutkin,
silloin olisi Gunilla kenties itkenyt muutamia päiviä, mutta sateen
jälkeen antaa hyvä Jumala jälleen aurinkonsa paistaa.

"Minä en voinut kieltää pappia jäämästä, kun Gunilla halusi sitä."

"Liian pitkälle menevä heikkous vie liialliseen ankaruuteen.
Huomatkaa se!"

"Mutta hänen oman ymmärryksensä olisi pitänyt sanoa hänelle..."

"Hän on vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta!"

Yhä valtavammaksi kävi kapina ritarin sydämessä; hän ei voinut
irroittaa ajatuksiaan paljasjalkaisesta katumuksentekijästä.
Makasikohan tämä vieläkin kirkkomaalla, oliko hänen hänetkin
saatettava nurmen alle nukkumaan?

Katarina kyllä pitää Gunillasta huolen; mitä hän tunsi, oli arvotonta
heikkoutta, hänen kiihtyneessä mielentilassaan oli vanhan papin hyvää
tarkoittava, mutta yksinkertainen pakina vaikuttanut häneen vastoin
hänen parempaa ymmärrystään. Hänen oli ilmoitettava vastustamattomia
syitä ja pysyttävä lujasti sanassaan.

"Oikeus on yhtäläinen kaikille", sanoi hän, "miehille ja naisille,
nuorille ja vanhoille! Tuomari ei ole kutsumuksensa arvoinen, jos hän
kiinnittää huomiota siihen suhteeseen, jossa hän mahdollisesti itse
on rikolliseen."

"Se on totta!"

"Täällä on ollut kapina puhkeamaisillaan; saanko minä kiinnittää
huomiota siihen, että sen on saanut oma vaimoni aikaan?"

"Oliko hänelle uskottu mitään päällikkyyttä?"

"Ei, mutta kukaan ei voinut luulla, että hän toimi vastoin tahtoani."

"Tarkoitatteko, että hänen olisi pitänyt ymmärtää, että se rippi-isä,
jonka hänen äitinsä lähetti, oli petturi? Olen ollut sitä mieltä,
että miehen pitäisi olla vaimon pää; onko nyt laita päinvastoin?"

Ritari seisoi vastaamatta. "Oletteko puhutellut Gunilla rouvaa?"
kysyi hän.

"En vielä, mutta aion tehdä sen."

"Ja mitä tahdotte sanoa hänelle?"

"Että teidän menettelynne on johtunut heikkoudesta ja hänen
ymmärtämättömyydestä."

"Ja sentähden..."

"Ei saa eroittaa, mitä Jumala on yhdistänyt!"

Kuka voi kuvailla, mitä ritari tällä hetkellä tunsi; hänet
valtasi niin rajaton riemu, että se vei kaikki epäilykset, kaiken
itseluottamuksen ja itserakkauden mukanaan; niin puhdistaa ilman
ukkonen, niin huuhtoo sade niityt. Gunilla saattoi jälleen tulla
hänen omakseen! Voimakas mies lankesi papin jalkoihin, pani päänsä
hänen polvilleen ja itki kuin lapsi.

Ja samoin kuin muinaisina päivinä pani vanhus kätensä hänen
päälaelleen ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

"Nyt on kuten muori tahtoo olevan!"

"Onko minun mentävä Gunillan luo?" kysyi ritari ja hypähti nopeasti
pystyyn.

"Ei, minä tuon hänet tänne... sinun luoksesi."

"Mutta eikö pitäisi..."

"Kun olen puhunut muorin puolesta, tahdon sanoa omankin sanani!
Liian paljot myönnytykset eivät käy laatuun; antaa hänen uskoa, että
enimmän on rikkonut hän, siitä koituu hänelle hyvää läpi elämän."

"Tehkää sitten kuten itse tahdotte, rakas isä", sanoi ritari, "odotan
teitä täällä".

Sakko oli melkein vapaasta tahdostaan ruvennut vanhuksen oppaaksi,
ja laskien kätensä pojan päälaelle antoi hän tämän taluttaa itsensä
naisparvelle.

Katarina koetti turhaan taivuttaa Gunillaa pukeutumaan toiseen pukuun.

"Ei", vastasi hän, "kannan tätä niin kauan kuin elän!"

Samassa astui vanha pappi sisään, ja hän juoksi häntä vastaan,
lankesi hänen jalkoihinsa ja valeli hänen kätensä kyynelillään.

"Te tulette minun, syntisraukan luo!" vaikeroi hän.

"Silloin kulen Herrani asioilla!" vastasi pappi ja nosti hänet
pystyyn.

"Antaako Hän minulle milloinkaan anteeksi?"

"Kaduttehan te?"

"Eikö vaadita enempää?"

"Totisen katumuksen hedelmä on parannus!"

"Minä en voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, ja minun aikani on lopussa."

"Aiotteko mennä luostariin?"

"Heti palattuani Tanskaan."

"Oletteko ilmoittanut siitä Erik herralle?"

"Mitäpä hän siitä kyselisi!"

"Ettehän sitä voi tietää."

"Maailmassa ei minulla ole enää mitään tehtävää!"

"Ja teillä on kuitenkin puoliso ja lapset?"

"Edellinen ei tahdo enää nähdä minua ja jälkimäisistä minun täytyy
pian erota -- ainaiseksi!"

"Ei ennen kuin Jumala kutsuu."

"Mitä sanotte?"

"Että niinkuin hän antaa anteeksi, niin tulee meidänkin antaa
anteeksi."

"Antaa anteeksi, mutta ei unhoittaa."

"Hänen pyhiä käskyjään ei voi ositella; ne täytyy täyttää kokonaan."

"Minä olenkin varma siitä, että jalo herrani painaa minut sovitettua
sydäntään vasten, kun kerran kohtaamme ylhäällä Hänen luonansa, joka
antaa anteeksi syntisille."

"Hän tekee sen jo täällä alhaalla."

"Sitä hän ei voi!"

"Miksi ei?"

"Minä olen pettänyt hänen maansa, jonka nyt pitäisi olla minunkin
tultuani hänen vaimokseen... minä olen tahtonut tehdä hänestäkin
petturin..."

"Tapahtuiko se omasta aloitteesta?"

"Minä kuuntelin petollisia neuvonantajia! Koko ikäni tahdon kiittää
pyhää neitsyttä siitä, etteivät petolliset hankkeet toteutuneet. Kun
ajattelen niitä, valtaa minut sellainen kauhu, ettei minusta näytä
elinikuinen katumuskaan riittävältä rikostani sovittamaan."

"Koettakaa hyvittää, se on paras katumus."

"Sitä en voi!"

"Voitte, jos tahdotte!"

"Puhukaa, isä!"

"Tahdotteko sitä niin vakavasti, ettei mikään nöyryytys näytä teistä
kyllin suurelta?"

"Mikään ei ole sitä!"

"Langetkaa sitten herranne jalkoihin, pyytäkää häneltä saadaksenne
jäädä tänne, luvatkaa tulla hänen nöyräksi ja alistuvaksi
vaimokseen..."

"Sitä en uskalla!"

"Kyllä uskallatte!"

"Kun olen poissa, peseytyy pois häpeäpilkku, joka minun kauttani
tahraa hänen kunniaansa ja hänen nimeään."

"Maailmallista! Turhuutta!" huudahti pappi vihastuneella äänellä.
"Jos katumus voi lepyttää Jumalan, täytyy sen vielä enemmän
riittää syntisille ihmisille! Mitä on kaikki teidän valtanne ja
suuruutenne ja kuviteltu kunnianne hänelle, jonka edessä taivaalliset
sotajoukot polvistuvat ja jonka astinlautana maa on! Hänelle ei ole
ylhäisiä eikä alhaisia, rikkaita eikä köyhiä, hän tutkii sydämen
salaisimmatkin aivoitukset; lankeamista täytyy seurata hyvityksen,
katumusta parannuksen! Sellainen on hänen pyhä, muuttumaton lakinsa,
ja hänen sanansa palvelijana sanon sinulle, nainen: pysy siellä,
mihin Herra on sinut asettanut, vaali kotiasi, puolisoasi ja
lapsiasi; täytä velvollisuutesi uskollisuudella, joka ei koskaan
petä, rakkaudella, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo!
Olkoon kaikki tämä katumuksen hedelmä, se on ainoa sovitus, joka
kelpaa Herralle!"

Gunilla oli noussut, kalpeille poskille levisi heikko puna: "Tahdon
heti mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.

"Minä seuraan sinua!"

Mutta kun Gunilla tarttui vanhuksen käteen, kosketti tämä toisella
kädellään hänen pukuaan.

"Ei tässä puvussa, se ei sovi sinulle."

"Minä pukeudun heti toiseen!"

"Tee se, minä odotan!"

Odotti ritarikin, odotti ikävällä ja kärsimättömyydellä, jota hän
tuskin saattoi hillitä, ja kuitenkaan ei hän tahtonut sitä näyttää
Gunillalle, jolle hänen täytyi tehdä monia vakavia esityksiä ja ottaa
niistä pyhimmät lupaukset ennenkuin ojensi hänelle sovinnon käden.

Mutta laatiessaan näitä suunnitelmia oli hänen mahdoton karkoittaa
kuvitelmistaan kahta pehmeää käsivartta, jotka kiertyivät hänen
kaulansa ympäri ja joita hän ei voinut, ei tahtonutkaan irroittaa.

Vihdoin hän kuuli askelia, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään.
Ymmärrys, järki, kunnia, velvollisuus, viisaus, kaikki ne apujoukot,
jotka olivat hänen käytettävissään, kutsui hän avukseen, mutta ne
olivat kaikki kurjia raukkoja, sillä kun Gunilla astui sisään ja
nöyrästi lankesi hänen jalkoihinsa, kun kyynelkatse kohosi häntä
kohden ja Gunilla sanoi: "Herra, anna minulle anteeksi!" silloin
pakenivat ne suinpäin ja hän kuuli ainoastaan sydämensä kuiskauksen:
"Kaikki, kaikki on annettu anteeksi!"

Ja niin nosti hän vaimonsa maasta, sulki hänet syliinsä, ja hänen
käsivartensa kiertyivät hänen kaulansa ympäri ja he yhtyivät jälleen
pitkässä autuaassa suudelmassa.

Vanha Hollolan pappi seisoi vieressä hymyillen. "Olisipa muori ollut
nyt mukana!" jupisi hän itsekseen.

       *       *       *       *       *

Lankesi luonnostaan, että laivan varustaminen matkalle jätettiin
sikseen. Kapteeni Renhultille tarjottiin tilaisuus toistaiseksi jäädä
paikoilleen, mutta hän pyysi saada vaihtaa paikkaa Olavinlinnan
päällikön kanssa ja siihen suostuttiin.

Vakoilijat kertoivat, että David maisteri, joka kovanonnen päivänä
oli onnistunut pääsemään pakoon takatietä, minkä linnanvartia oli
unohtanut sulkematta, oli eräänä viime päivistä nähty Venäjän
rajalla, ja kapteenin hartain toivo oli, että hän saisi miekkosen
valtaansa; jos hänet sittemmin olisikin pakko päästää tiehensä, voisi
hän kuitenkin viedä mukanaan muistomarjan, mitä ei koskaan unohtaisi.

Synkkä pilvi, joka oli pimittänyt ritarin kodin, oli hälvennyt.
Gunilla oli muuttunut samaksi kuin ennenkin ja kuitenkin niin
erilaiseksi. Ystävyydenside ritarin ja Gunillan välillä lujittui
päivä päivältä; nyt vasta he alkoivat oikein ymmärtää toisiaan.

Kulkuväylä oli jälleen avoin ja meriliike alkanut; nyt saapui joka
viikko uutisia Ruotsista. Niinpä saatiin tietää sekin, että herra
Svante Niilonpoika oli viettänyt häitä Knut Alfinpojan lesken, Märta
Ivarintyttären kanssa.

Katarinakin oli saanut kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta siitä
loistosta, jolla häät vietettiin; mutta paljon oli puhuttu siitä,
että Svante herran lanko ensimäisistä naimisista, Niilo Gedda, ei
ollut saapunut juhlaan, vaikka hänet oli kyllä kutsuttu.

"Suku ei ole koskaan voinut antaa Svante herralle anteeksi sitä
sydämettömyyttä, jolla hän kohteli Ilianaa!" huomautti Anna.

"Hän ei mennyt Ilianan kanssa naimisiin rakkaudesta", arveli Erik
herra. "Hän oli antanut sydämensä jo ennen Märtalle."

"Sanotaan, että hän on hyvin vähän muiden naisten kaltainen?" sanoi
Gunilla rouva.

"Kukaan nainen ei voi sietää häntä!" vastasi Anna.

"Minä voin!" sanoi Katarina. "Ja minusta näyttää, että juuri hän on
sopiva emäntä Svante herralle."

"Niin minäkin uskon", puuttui ritari puheeseen. "Svante herra
tarvitsee aina jonkun, jonka kanssa voi tuumia ja neuvotella. Monien
suurien ominaisuuksiensa ohella on hänellä eräs heikkous, joka Märtan
täytyy korvata."

"Ja mikä se on?" kysyi Gunilla.

"Huikenteleva mieli ja siihen liittyvä hillittömyys
kiihkonpurkauksissaan. Horjuva mieli kaipaa tukea, kiihkonpuuskat
kesytystä; luulenkin, että Märta pystyy siihen."

"Märta rouva on useammin kuin kerran pukeutunut sotisopaan ja
kypärään", sanoi Katarina. "Entisen herransa kuoltua astui hän hänen
paikalleen ja johti monta veristä taistelua. Rohkeutta hänellä kyllä
on!"

"Kunniaa ei hän sillä niittänyt", huomautti Anna.

"Häpeä ei koidu hänelle, vaan niille, jotka ensin innostuivat hänen
rohkeudestaan, mutta sitten häpesivät olla naisen komennettavina",
väitti Katarina.

"Eikö Svante herralla ole jo täysikasvuinen poika?"

"Nuori Sten herra! Sanotaan, että hän kuntoon ja jaloihin tapoihin
nähden voittaa isänsä."

"Sanotaan myös, että hän suuren kaimansa tavoin ottaa jälleen
käytäntöön Sture-nimen, jota ruotsalaiset pitävät niin suuressa
arvossa."

"Olen kuullut häntä paljon ylistettävän", puuttui ritari puheeseen.
"Minua ilahuttaisi suuresti, jos Sten Sture vanhemman jälkeen nousisi
vielä Sten Sture nuorempi."

"Ja että jälkimäinen, jos mahdollista, voittaisi kunnossa
edellisenkin!" huudahti Katarina.

"Ette voi uskoa", tarttui Gunilla vilkkaasti puheeseen, "kuinka
hartaasti nyttemmin toivon, että pian tulisi loppu koko unionista;
ainoastaan siten olisi tanskalaisten ja ruotsalaisten mahdollista
tulla ystäviksi!"

Kaikki nauroivat.

"Olet oikeassa!" sanoi ritari. "Kahleet sopivat yhtä vähän kansoille
kuin yksityisillekään. Ainoastaan siellä, missä molemmin puolin
mennään toisiaan vastaan, on yhdistys pysyväinen."

Gunilla tarttui salavihkaa hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa;
nykyään ymmärsivät he aina toisensa.

       *       *       *       *       *

Pikemmin kuin ritari oli toivonutkaan näyttäytyivät seuraukset siitä
kuningaskulusta, jonka hän oli tehnyt. Kaikilta voudeilta saapui
kertomuksia, että siemen oli kaikkialla kylvetty, että sitä mukaa
kuin tauti voitettiin, katosi entinen välinpitämättömyys ja kansassa
heräsi reippaampi työtarmo ja suurempi elämänhalu; kun nyt vain
tulisi jotakuinkin hyvä sato, uskallettaisiin toivoa parempia aikoja.

Ritarin toivomuksesta jatkoi Werner vielä muutamia kuukausia
matkojaan ympäri maata toteuttaen sitä jaloa tehtävää, jonka he
yhdessä olivat aloittaneet, mutta eivät läheskään päättäneet.

Hän kirjoitti Turusta kesäkuun puolivälissä, että hän oli odottamatta
yhyttänyt karanneen asemiehen Pentti Åbjörninpojan, mutta tämä oli
Wernerin nähtyään heti kadonnut.

Samasta kädestä sai Erik Turenpoika ilmoituksen valtionhoitajan
saapumisesta Suomeen. Yhtenä asiana hänellä oli ottaa haltuunsa ne
linnat, jotka olivat olleet Sten herralla, ja jotka vielä olivat
Ingeborg rouvan huostassa ja hänen asettamiensa voutien hoidettavina.

Ritari tiesi hyvin, että tärkeimmät valtionhoitajalle olivat
hänen, Erik Thurenpojan, sanat ja lupaukset ja muodollinen
liittyminen Ruotsiin; mutta silloin vaati hän ehtona, että hänelle
vahvistettaisiin täydellinen valta Suomessa. Tietoisuus omasta
merkityksestään pidätti suurmiehen siellä missä hän oli; oli tultava
hänen luoksensa, hän ei lähtenyt paikoiltaan.

Mutta huhu toi joka päivä uusia viestejä siitä, mitä oli
tapahtunut. Niinpä kerrottiin, että Svante herra oli noussut maihin
Ahvenanmaalle, mutta kun hän oli tahtonut mennä Kastelholman linnaan,
oli muureilta ammuttu pyssyillä hänen miehiään. Seuraavana päivänä
oli linnanvouti, joka oli saksalainen, kutsuttu valtionhoitajan
luo; pitkän aikaa vastustettuaan oli hän tunnustanut, että linnasta
oli viety pois kaikki mikä oli kallisarvoisinta, mutta että se
oli tapahtunut Ingeborg rouvan käskystä. Svante herran sanottiin
sen jälkeen eroittaneen voudin ja hänen sijaansa asettaneen Erik
Juhananpojan (Waasan), joka oli häntä seuraavain herrojen joukossa.

Liikkui paljon juttuja niistä katkerista sanoista, joita tällöin oli
lausuttu Ingeborg rouvasta.

Sen jälkeen kuultiin, että Turun linnan vouti Didrik Hannunpoika oli
lähettänyt oluella ja ruokavaroilla lastatun laivan valtionhoitajaa
vastaan ja pyytänyt Lauri piispaa muiden uskottujen miesten keralla
olemaan avullisena luovutettaessa linnaa Svante herralle.

Pian saatiin tietää, että kaikki oli käynyt rauhallisesti ja että
piispa oli koko kapitulinsa ja muiden suomalaisten herrojen kanssa
yhtynyt tuomiokirkossa ja kaikki olivat he tehneet uskollisuudenvalan
Svante herralle.

Sillävälin oli myös muuan Upsalan kaniikki, joka oli ollut
lähettiläänä Venäjällä, paluumatkallaan saapunut Turkuun. Hän ei
tuonut erittäin hyviä sanomia, ja hän arveli, ettei venäläisten
puheihin aselevosta ollut luottamista. He olivat kyllä valmiit
tinkimään, mutta ei tekemään pysyväistä rauhaa; ei ollut sentähden
neuvokasta, jos Turun linnaa ei pidetty valmiina puolustautumaan.

Herra Erik Turenpoika oli viime aikoina huomannut useita tanskalaisia
laivoja, jotka risteilivät Räävelin ja Suomen rannikon välillä, ja
sentähden työskenneltiin Viipurin edustalla yötä ja päivää laittaen
kuntoon niitä aluksia ja veneitä, mitä oli saatavilla.

Sitten tuli taasen kutsu valtionhoitajalta, että Erik herran oli
saavuttava häntä kohtaamaan Raaseporin saaristoon, mutta samaan
aikaan kerrottiin, että oli nähty epäilyttäviä henkilöitä Viipurin
ympäristössä, ja ritari pysyi kotona ja kirjoitti valtionhoitajalle,
että hän ennen kaikkea katsoi velvollisuudekseen valvoa ankarasti
alusten laittamista kuntoon.

Oli sentähden hänelle mieluisa yllätys, kun maihin laski ruotsalainen
laiva, joka toi mukanaan Erik herran veljen, Stenin, ja Turun
tuomiorovastin, mestari Henrik Wennen; molemmat oli valtionhoitaja
lähettänyt täysivaltaisina asiamiehinä valtakunnan puolesta. He
toivat kirjeen valtionhoitajalta, joka pyysi häntä täydellisesti
luottamaan näihin molempiin miehiin; mitä ne lupasivat, sen Svante
herra tuli aivan varmasti täyttämään. Valtionhoitaja päätti kirjeensä
seuraavin sanoin:

"Rakas Erik herra! Neuvon teitä, ja vaadin valtakunnan puolesta,
että ajattelette isänmaan parasta ja riippumattomuutta, joka nyt on
kaikkein tärkein, kuten tekin täysin käsitätte."

Miettiväisenä pani Erik herra kirjeen laskoksilleen. "Vastauksella ei
ole erityistä kiirettä", sanoi hän. "Viivytte kai viikkokauden?"

Niin pitkän loman he olivat tosiaankin saaneet.

"Luulen, että veljelläni on yksityistäkin asiaa?" arveli Erik herra.

Sten Turenpoika karahti punaiseksi ja vastasi, ettei laita ollut
muutenkaan.

Ritari kertoi hänelle venäläisestä pajarista, joka oli tunnustanut
neitsyelle rakkautensa ja ottanut saamansa rukkaset kovasti itseensä.

Sten oli nuorin veljistään; sorjaan vartaloon yhtyivät hänessä
melkein naisellisen kauniit kasvot. Lapsuudestaan lähtien
hemmoiteltuna ja kaikkien rouvien ja neitsytten tunnustettuna
suosikkina oli hän perhosen tavoin liihoitellut kukasta kukkaan,
kunnes vihdoin poltti siipensä niissä liekeissä, jotka paloivat
Anna Sparren kauniissa silmissä. Hän kosi ja sai heti suostumuksen.
Molemmat olivat yhtä ylhäistä sukua, ja liitto sai siis sukulaisten
ja ystäväinkin hyväksymisen.

Onneksi tapasivat he kihlausaikanaan ainoastaan harvoin toisiaan;
muuten olisi kenties heille molemmille selvinnyt, kuinka tyhjää
korean pinnan alla oli, ja kuka tietää, kuinka silloin olisi käynyt
sen rakkauden, jonka he sanoivat jatkuvan elämän iltaan.

Kun Sten herra kuuli, että joku muukalainen oli uskaltanut iskeä
silmänsä kauniiseen Annaan, joutui hän aivan pois suunniltaan, sanoi
tahtovansa etsiä käsiinsä sen hävyttömän ja kurittaa häntä siitä
julkeudesta; hengellään hän oli saava sen sovittaa.

Ritari tunsi riittävästi veljeään tietääkseen, että myrsky pian
asettuisi. Sen jälkeen vei hän hänet mukanaan rouvantupaan.

Siellä toivotti Gunilla rouva lankonsa tervetulleeksi, ja Katarina
neitsyt ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, mutta Anna oli
piiloutunut ikkunankomeron syvimpään sopukkaan ja painoi punastuen
kuin ruusu päänsä käsiinsä, kun nuori mies pyysi ainoastaan saada
katseen hänen kauniista silmistään.

Kunnianarvoisa tuomiorovasti tervehti sillävälin Gunillaa ja
Katarinaa, ritari kyseli häneltä olosuhteita Ruotsissa, mistä hän
oli äskettäin tullut, ja kaikki neljä unhoittivat pian rakastuneen
parin, jolla ei näyttänyt olevankaan mitään sitä vastaan, että jäi
kahdenkesken.

Tuomiorovasti kertoi, että jo huhtikuussa oli päätetty pitää
Halmstadissa kokous tanskalaisten ja ruotsalaisten kesken. Kuningas
oli luultavasti uskonut, että Svante herrasta tulisi myöntyväinen
herra, joka hyvästä maksusta täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa,
mutta siinä hän pettyi suuresti. Svante Niilonpoika selitti nyt ja
aina tahtovansa käydä edeltäjäinsä jälkiä.

"Minua ilahuttaa kuulla sitä!" huudahti ritari. "Tiedän jo, että hän
on kirjoittanut salamoivan kirjeen norjalaisille ja kehoittanut heitä
vapauttamaan maansa tanskalaisten ikeen alta."

"Ennen kokousta", jatkoi tuomiorovasti, "kokosi hän suurimmassa
kiireessä sotajoukon ja marssi sen kera Kalmariin".

"Minulle on sanottu, että kaupunki avasi porttinsa hänelle."

"Niin se tekikin. Mutta linnaa ei ole helppo vallata; herra Hemming
Gadd valvoo sotatoimia kuten vanhan Sten herrankin päivinä."

"Ja Kalmarin kokous?"

"Siitä ei tullut mitään. Neuvoteltiin aselevosta. Strengnäsin piispa
Mathias ja Pentti Ryning saapuivat lähettiläinä Kööpenhaminasta.
Sillävälin kuningas kuletti niin Kalmariin kuin Borgholmaankin uutta
apuväkeä ja elintarpeita."

"Sitä odotinkin!"

"Tohtori Hemming oli silloin matkustanut Ölantiin ottamaan haltuunsa
Borgholman linnan, ja Svante herra, joka ei luullut mitään vaaraa
olevan lähellä, oli lähtenyt Kalmarista."

"Vihollisella oli helppo tehtävä."

"Lähetettiin pikaviesti Örebrohon, luultiin valtionhoitajan olevan
siellä. Onneksi oli Märta rouva paikalla ja hän avasi kirjeen."

"Joka oli osoitettu hänen miehelleen?" puuskahti Gunilla.

"Hän pelkäsi, että se sisälsi pahoja tietoja, ja niin se tekikin.
Nuori Kristian kuningas oli Kalmarinsalmessa suuren sotaväen kera ja
vanha kuningas Avansaaristossa samoin suurin sotavoimin."

"Ja tämä tapahtui samaan aikaan kuin Kööpenhaminassa keskusteltiin
aselevosta?"

"Valtuutetut tekivät kaiken voitavansa saadakseen linnat
luovutetuiksi Ruotsille, mutta tuoduista apujoukoista päättäen ei
tässä kohdin ollut mitään myönnytyksiä odotettavissa."

"Millaisiksi tulivat ehdot?"

"Kalmarin piirityksestä oli heti lakattava, niin hyvin linna kuin
kaupunki ja läänikin uskottava Niilo Geddan haltuun, ja hänen oli
isännöitävä linnassa kuninkaan nimessä, mutta kaupunkia ja lääniä
hoidettava Ruotsin neuvoston nimiin."

"Niilo Gedda isännöi siis edelleen Kalmarin linnassa?"

"Ja Niilo Boonpoika (Griip) Borgholman linnassa, kunnes ratkaistaan,
päästetäänkö sota riehumaan Ruotsin ja Tanskan välillä. Sanotaan,
että kysymys ratkaistaan unionikokouksessa Kalmarissa ensi vuonna;
silloin tulisi Gotlannin kysymyskin esille."

"Ja vangit?"

"Päästetään aselevon ajaksi vapaalle jalalle. Ei ole kieltäydytty
lupaamasta Knut Alfinpojan pojille heidän isänperintöäänkään."

"Svante herra lienee tarmolla puolustanut sitä vähäisenä hyvityksenä
heidän isänsä murhasta."

"Kuten näette, jalo herra", jatkoi tuomiorovasti, "on täällä kuten
tavallisesti kova kovaa vastaan, mutta onneksi näytään Ruotsissa
saadun unionista kylliksi".

"Täällä Suomessa luulen valtionhoitajan suoriutuvan helposti",
vastasi ritari.

"Se riippunee suureksi osaksi teistä!"

"Minä olen yhtä hyvä ruotsalainen kuin kuka tahansa!"

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, silloin on asia pian ratkaistu."

"Muutamia ehtoja teen kuitenkin."

"Me voimme suostua niihin!"

"Esitän ne huomenna."

"Mutta jo tänään tahdon lähettää Svante herralle tiedon hyvästä
asiain tilasta."

Erik Turenpoika oli sallinut puolisonsa ja Katarina neitsyen olla
läsnä tässä keskustelussa, mutta sen kuluessa oli hän pitänyt
edellistä tarkoin silmällä; Gunillan kasvot kuvastivat osanottoa,
myötätuntoa, mutta ei mitään ynseyttä, ei mitään puolueellisuutta.
"Ei, se on mahdotonta, minä en voi suostua!" huudahti Anna neitsyt
kiihkeästi.

"Mutta kaunis neitsyt, miettikää sitten vielä!" Ja Sten herra piteli
hänen vastahakoisesta kädestään.

"Mitä sanoisivat sukulaiseni Ruotsissa?"

"Että olette tahtonut luoda minun onneni, kuten minäkin toivon
voivani luoda teidän..."

"Pyhä neitsyt, kuinka onneton olen!"

Toiset olivat kummastuneina kääntyneet nuoreen pariin, joka oli
unohtanut olevansa yksinään. Kun Sten herra näki kaikkien katseiden
suuntautuvan häneen, sanoi hän tyytymättömyyden vivahduksella:

"Herra Svante Niilonpoika on luvannut minulle Kastelholman linnan
läänitykseksi herra Erik Juhananpojan jälkeen, joka ei tahdo jäädä
sinne. Jo syksyllä saisin ottaa sen vastaan ja tahtoisin sentähden
häämme vietettäväksi kuukauden kuluttua, mutta neitsyt kieltäytyy..."

"Sukulaiseni ja ystäväni tuskin matkustanevat tänne", puuskahti Anna,
"ja minä tahdon, että häämme vietetään kaikella sillä loistolla, joka
kuuluu niin jalosukuiselle neitsyelle".

"Jollei ole mitään muuta estettä", vastasi Erik herra, "en lainkaan
epäile, ettei linnanpäällystö mielellään tahdo panna toimeen
turnajaisia ja aseleikkejä kauniin morsiamen kunniaksi, ja loistavaa
hääseuruetta ei tule puuttumaan".

Anna kääntyi pois, ja kun Sten herra uudisti rukouksensa, vastasi hän
punastuen, että hänen täytyi kai suostua.

Gunilla rouva tarjosi kaikki piikasensa avuksi ja hän ja Katarina
lupasivat tehdä kaiken minkä voivat.

Lapsellinen turhamaisuus! Halu loistaa oli Annan korkein pyrkimys;
Viipurissa oli hänellä ainoastaan harvoin ollut tilaisuus ihailuttaa
itseään henkilöillä, jotka luki vertaistensa joukkoon. Upseerien
nöyrä ihailu imarteli, mutta ei tyydyttänyt häntä. Venäläinen pajari
sitä vastoin säilyi yhä hänen muistossaan; muutamat sanat, jotka
pajari oli kuiskannut hänelle erotessa, ja muuan kirje, jonka hän oli
salaa saanut hyvän aikaa pajarin lähdettyä, vakuuttivat Annalle, että
hän yhä edelleen ajatteli häntä.

Sten herran näkeminen elvytti vanhan rakkauden, mutta Anna
olisi mielellään viivyttänyt naimista ja ensin leikkinyt pienen
romantillisen seikkailunsa loppuun; mutta kun hän ei voinut keksiä
mitään syytä lykkäykseen, täytyi hänen alistua, mutta sen teki hän
kaipauksesta huoaten ajatellessaan mitä oli kadottanut.

Erik Turenpoika ei venäläisten lähettiläiden kanssa tapahtuneiden
epäonnistuneiden neuvottelujen jälkeenkään ollut hylännyt ajatusta
pysyväisestä rauhasta Venäjän kanssa.

Kirjeitä kirjoitettiin, alustettiin uusia neuvotteluja. Turusta,
Raumalta käsin, missä hän vain viipyi muutamia päiviä, ryhtyi hän
toimenpiteihin ja pohti ajatuksissaan tätä tärkeää asiaa. Jos saisi
mahtavan naapurin eroitetuksi Tanskasta, merkitsisi se samaa kuin
rauha Ruotsille ja Suomelle, ainoastaan silloin voisivat nämä maat
suunnata yhdistetyt voimansa Tanskaa vastaan.

Erik herra kirjoitti, ei ainoastaan suuriruhtinaalle ja hänen
vaikutusvaltaisimmille miehilleen, vaan myöskin molemmille pajareille
ja näytti selvästi, kuinka kaikki nämä taistelut koituivat ainoastaan
molemminpuoliseksi vahingoksi, veivät hirveään mieshukkaan ja
maiden autioittamiseen. "Me emme toivo parempaa kuin että saisimme
elää rauhassa ja levossa teidän kanssanne", kirjoitti hän. "Meidän
vihollisemme tahtovat saada meidät repimään metsänpetojen tavoin
toisiamme, mutta niin toivovat he ainoastaan siksi, että saisivat
itse nahkan. Kun monet teistä ovat ottaneet vastaan kristinuskon,
pitäisi meidän myös menetellä kristittyjen ihmisten tavoin toisiamme
kohtaan. Antakaa siis nyt Herran tähden päästä rauhan ja veljeyden
valtaan välillämme."

Ritari oli epävarma, saisiko hän tähän vastausta ja milloin,
sentähden hän oli iloisesti hämmästynyt saadessaan kirjeen Venäjältä
saman Upsalan kaniikin mukana, joka toi Svante herrallekin viestin,
ettei mitään rauhaa itäisen naapurin kanssa ollut odotettavissa.

Erik herran saama kirje oli nuorelta Boris pajarilta ja sisälsi
vakuutuksen, että mitä hänen vallassaan oli, tahtoi hän tehdä
noudattaakseen ritarin toivomuksia. Hän oli siinä tarkoituksessa
nyt lähtenyt suuriruhtinaan luo, ja jos kulta jotakin voi, ei hän
tahtonut sitä säästää. "Jos olisin niin rikas kuin tahtoisin",
kirjoitti hän, "niin ostaisin haluamanne rauhan, nyt täytyy minun
välittää, mutta jos voisitte nähdä sydämeeni, olisitte täysin
vakuutettu siitä, että rauhaa välittääkseni teen parhaan voitavani".

Erik herra tosin tiesi, että "venäläinen, vainolainen" on,
vaikkakin raaka ja sivistymätön, itse asiassa kuitenkin lempeä ja
hyväntahtoinen ihminen, mutta sentään kummastutti häntä tämä kirje.
Hänelle ei johtunut mieleen, että kirjeen kirjoittamiseen olivat
kenties vaikuttaneet muut syyt kuin mitä oli mainittu.

Tuomiorovasti esitti valtionhoitajan toivomuksen, että Erik herra
tahtoisi tulla Turkuun, kun heidän oli monien tärkeiden asiain tähden
välttämättä puhuteltava toisiaan suullisesti.

Erik herra myönsi, että niin oli, mutta piti toisekseen sangen
arveluttavana lähteä Viipurista niin kauan kuin tanskalaiset alukset
olivat lähivesillä.

Tuomiorovastin hartaista pyynnöistä lupasi hän kuitenkin lopulta
varmasti tulla, mutta kun Svante herra tulisi viipymään Suomessa koko
elokuun, ei ritarin käynnillä ollut kiirettä.

Tähän vastaukseen täytyi valtuutettujen tyytyä. Lähtönsä edellisenä
päivänä pyysi Sten herra salaista puhelua veljensä kanssa.

Tämä vei hänet salakamariin.

"Tiedäthän", sanoi edellinen, "että olen vastaanottanut Ahvenanmaan
läänityksenä Svante herran kädestä; mutta olisin mieluummin ottanut
suuremman sinun kädestäsi."

"Sitä en epäile, mutta minä tuskin antaisin sinulle pienempää tai
suurempaa."

"Miksi niin?"

"En luule sinulla olevan sitä ymmärrystä ja taitoa, mitä vaaditaan
lääninherralta!"

"Silloin tuntee Svante herra minut paremmin."

"Jollei hänellä ole muita syitä."

"Luuletko, että se on tapahtunut sinun tähtesi? No, eihän se ole
mahdotonta, luulenpa melkein itsekin niin, mutta jos sinä olet meistä
kaikista saanut suurimman ymmärryksen, niin mikset sitä käytä?"

"Mitä on lyöty laimin?"

"Sinun ja kaikkien meidän onnemme."

"Sitä en ymmärrä."

"Emmekö ole suurmiehiä yhtä hyvin kuin Svante Niilonpoikakin?"

"Kuka sanoo muuta?"

"Sukutaulumme ulottuu harmaaseen muinaisuuteen."

"Niin ulottuu!"

"Mikä oikeus hänellä on asettua etumaiseksi?"

"Se minkä myönnämme hänelle."

"Mutta me voimme ottaa itse sen..."

"Me emme tahdo."

"Miksi emme?"

"Ei ole kadehdittavaa olla valtionhoitajana Ruotsissa."

"Sinusta, Erik, olisi pitänyt tulla se!"

"Ja olla sitten riippuvainen kaikista valtakunnan suurmiehistä?
Meillä on ainoastaan yksi yläpuolellamme; hänellä on varmaan satakin,
jotka katsovat itsellään olevan saman oikeuden valtaan."

"Sinä kyllä pitäisit puolesi heitä vastaan."

"Tahdon auttaa Svante herraa siinä."

"Et siis tahdo?"

"Miksi sitä haluat?"

"Sukulaisesi ja ystäväsi näkisivät ilolla koroituksesi."

"Ja minun kauttani oman koroituksensa! Sinä tahdot paremman
läänityksen kuin Ahvenanmaan, vaikket ole vielä osoittanut voivasi
pitää huolta tästäkään. Pietari veli ei kai ole hänkään tyytyväinen
siihen, että on ainoastaan valtaneuvos. Sitä paitsi toivotte te
molemmat saavuttavanne suuren vaikutusvallan, ja sentähden olisi
minun kiisteltävä Svante herran kanssa korkeammasta vallasta."

"Jos se vapaaehtoisesti annettaisiin sinulle...?"

"Hänet tuntee ja tunnustaa koko kansa; ketkä antaisivat sen silloin
minulle?"

"Vertaisesi."

"Jotka ovat nyt jo hänet valinneet! Sano minulle, Sten, kenen
asioilla liikut?"

"Minäkö? En kenenkään!"

"Haluaisin tietää, kuka tämä 'ei kenkään' on."

Sten herra karahti punaiseksi. "Teet minulle suuren vääryyden!"
änkytti hän.

"Toivotaan niin! Kuules, mitä sanon! Ruotsia hallitsee ja vallitsee
herra Svante Niilonpoika, Suomea hallitsen minä! Yli meren ojennamme
veljenkäden toisillemme avuksi ja tueksi; jos eripuraisuus ja
kateus kohottaisi päätänsä siellä emämaassa, voisi kyllä käydä
niin, että minäkin sekaannun leikkiin, mutta ainoastaan tukeakseni
valtionhoitajaa."

"Olet hänen ystävänsä?"

"Ja Tanskan vihamies! Huomaa se, Sten veikko!"

"Me olemme vannoneet kuninkaalle uskollisuutta."

"Sen teet kyllä pirullekin, jos hän puristaa pihdeillään kurkustasi."

"Mutta sinä itse..."

"Minä olen, kuten kunnian ritarille sopii, sanonut irti
uskollisuuteni hänelle."

"Valtionhoitaja on ottanut vastaan minun valani."

"Mutta sen sinä olet antanut ehdoilla."

"Ei ainoatakaan ehtoa!"

"Saisimmepas nähdä, jos seisoisit silmä vasten silmää Hannu kuninkaan
kanssa!"

"Tämä on loukkaus..."

"Pyydän anteeksi sitten, jos näyttäytyy, että olen väärässä."

"Mutta en ole tottunut sellaiseen!" Ja Sten herra ravisteli päätänsä
kuten kalkkunakukko, joka aivan odottamatta on pistetty veteen.

"Nyt luulen, että tiedät ajatukseni, jos sinulta sitä kysytään."

"Olet mielestäni sanonut sen kyllin selvästi."

"Emme siis puhu asiasta enempää."

"Tahtoisin mielelläni tehdä vielä muutaman kysymyksen", lisäsi Sten
herra veitikkamaisesti hymyillen.

"Sano pois!"

"Huhu kertoo, että Gunilla rouva, joka on syntynyt Tanskassa ja
tanskalaisista vanhemmista..."

"Mitäs hänestä?"

"... rakastaa suuresti maatansa."

"Enemmän kuin sinä omaasi."

"Nyt ei ole lainkaan kysymys minusta, vaan omasta emännästäsi, jota
kalvaa katkera suru sen johdosta, että olet pettänyt Hannu kuninkaan."

"Kuka niin sanoo?"

"Sehän on joka miehen suussa."

"Niinkö!"

"Kerrotaan myös, että linnanportit olivat suletut sinun palatessasi
kotiin; ja kun avautit ne väkivallalla, seisoi Gunilla rouva
vastassasi paljastettu miekka kädessään."

"No, aivanko ottelimmekin?"

"Ette, tiedän nyt, ettei se ole totta, mutta Anna Sparre, joka
pelästyksissään sulkeutui makuukamariin, kertoo nuoresta neitosesta,
joka kaatui taistelussa. Luulen sentähden tekeväni parhaiten
kysyessäni sinulta, mitä minun on vastattava, kun minulta kysytään
näin arkaluontoista asiaa."

"Vastaa, että kysymys oli sinulle liian arkaluontoinen; et voinut
kysyä sitä."

Sten herran kasvot karahtivat punaisiksi. "Mitä taasen tulee Gunilla
rouvan ajatuksiin, näyttää minusta soveliaammalta, että kysyt häneltä
itseltään."

"Sinä sallit sen?"

"Kyllä, mielelläni!"

Samassa työnnettiin oviverhot syrjään ja nuori emäntä astui sisään.
Hänellä oli useampia kirjeitä kädessään, ja hänen tavattomasti
punoittavista poskistaan saattoi nähdä, että hän oli kiihdyksissään.

Luultavasti ei hän ollut pannut merkille, että sisällä huoneessa
puhuttiin, sillä Sten herran nähdessään kävi hän sangen hämilleen ja
sanoi aikoen vetäytyä takaisin: "Luulin teidän olevan yksin, herra."

"Jää tänne, rakas ystäväni", sanoi ritari ja ojensi rakastavaisesti
hänelle kätensä.

Gunilla tarttui heti siihen ja katsoi kysyvästi häneen.

"Mitä kirjeitä olet saanut?"

"Isältäni ja äidiltäni; muuan on myös... David maisterilta."

"Niinkö!"

"Tahdotteko lukea ne?"

"Ne ovat avaamatta."

"Avatkaa ne!"

"Kuinka tiedät keneltä ne ovat?"

"Tunnen jokaisen käsialan."

"Mutta jollet lue niitä ensin itse, kuinka tiedät, tahdotko antaa
minun nähdä ne."

"Tiedän sen kenties paremmin nyt kuin luettuani."

"Luulet siis..."

"Että niissä on jotakin, mitä ette voi hyväksyä, ja jota minun olisi
raskas laskea teidän silmienne eteen."

"Tekisit kuitenkin sen?"

"Se olisi velvollisuuteni."

"Sitten luen ne ensiksi, mutta jää tänne siksi aikaa. Veljeni
kysyisi mielellään sinulta jotakin, ja minä pyydän sinua vastaamaan
välittämättä vähintäkään minusta."

Gunilla istuutui penkille ikkunan ääreen. Äänen nöyryys väistyi
eräänlaisen emäntämäisen arvokkuuden tieltä, sitä luonnollisemmin,
kun hän luuli, että kysymys oli häävalmistuksista.

Sten herra ei voinutkaan suoraan ja ilman valmistuksia tehdä sitä
omantunnon kysymystä, joka hänellä oli huulillaan; sentähden hän
pulassaan tarttui siihen mikä oli lähinnä, ja muutamain minuuttien
kuluttua olivat molemmat kiintyneet keskusteluun siitä, kuinka
pitkämatkaisia vieraita kutsuttaisiin.

Sillävälin syventyi ritari niin innokkaasti kirjeiden lukemiseen,
ettei hän kiinnittänyt huomiota keskusteluun. David maisteri
kirjoitti, mitä kaikkia vaaroja hän oli välttänyt paetessaan
Viipurista melkein pahantekijän tavoin; hän oli jälleen mennyt
Venäjälle, nyt hän oli sieltä palannut, mutta ennen lähtöään
Ruotsiin, mihin tärkeät asiat häntä vaativat, tahtoi hän valmistaa
Gunillalle tilaisuuden siihen hengelliseen lohdutukseen, jota tämä
varmaankin huokaillen kaipasi, ja hän pyysi Gunillaa tulemaan
Valmyran tuvalle seuraavana iltana auringon laskeutuessa. Hän
ilmoittaisi siellä tärkeitä asioita.

Gunillan äidin kirje oli pelkkä valitusvirsi sen julman kohtelun
johdosta, mitä hänen tyttärensä oli saanut kokea ja mistä hän oli
David maisterilta saanut tiedon. Rouva Bese pyysi tytärtään palaamaan
äitinsä luo hänen uskollisessa sylissään unhoittaakseen kärsimänsä
häväistyksen.

Gunillan isällä näytti olevan toinen käsitys asiasta. Hän kirjoitti,
että niin mielellään kuin hän näkisikin tyttärensä luonansa, tuli
Gunillan kuitenkin miettiä tarkoin, ennenkuin erosi niin jalosta ja
oikeamielisestä, vaikkakin ankarasta herrasta.

Ritarin ajatukset olivat niin kiintyneet lukemiseen, ettei hän pannut
merkille keskustelua eikä niitä kysyviä katseita, joita Gunilla
tuontuostakin heitti häneen. Nyt hän ne vihdoin huomasi ja ojentaen
Gunillalle hänen vanhempainsa kirjeet sanoi hän: "Anna minun pitää
kolmas kirje muutamia päiviä."

"Minulle on arvoa ainoastaan näillä", vastasi tämä.

"Kiitos, Gunilla, luottamuksestasi."

Gunilla loi herraansa rakkautta uhkuvan katseen.

Tämä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Oletko vastannut veljeni
kysymyksiin?"

"Kyllä, kyllä!" vastasi tämä sangen hämillään.

"Kaikkihan riippuu heistä itsestään", vastasi Gunilla. "Minä voin
ainoastaan neuvoa."

"Mistä olette sitten puhuneet?"

"Häävieraista."

Ritari purskahti nauruun.

Sten herra oli saanut pahan yskänpuuskan, mutta sanoi sitten, että
hän yhtyi veljeensä siinä, että on olemassa eräitä arkaluontoisia
kysymyksiä, joita ei voi tehdä.

"Sitten tahdon tehdä sen tällä kertaa puolestasi", huudahti ritari
vilkkaasti. "Näetkös, Gunilla, hän on utelias tietämään, kuinka
sellaisina murrosaikoina kuin nykyinen voi mies sopia vaimonsa
kanssa, jonka hän on noutanut vihollismaasta."

Gunilla loi silmänsä maahan, hän hengitti kiihkeästi.

"Etkö tahdo sanoa sitä meille?"

"Vaimo silloin rukoilee joka päivä pyhää neitsyttä, että hän
rakentaisi rauhan kansojen välille. Kaikesta muusta saa hänen
herransa määrätä; vaimo on luvannut uskollisuutta ja kuuliaisuutta
hänelle." Kun Gunilla oli lausunut nämä sanat, kohotti hän
kyyneltyneen katseensa herraansa; se katse rukoili anteeksiantoa ja
unhoitusta menneihin nähden.

Mutta ritari sulki hänet ylpeydellä syliinsä. "Mitä nyt sanot, Sten
veikko?" kysyi hän.

Tämä mutisi jotakin, että hän oli odottanut juuri sellaista vastausta
ja että hän tiesi Gunilla rouvan olevan malliksi kelpaavan naisen.
Oli ainoastaan yksi, joka veti vertoja hänelle, ja se oli hänen oma
verraton Annansa.

Seuraavana päivänä lähtivät valtuutetut matkalle Erik herran
uudistettua lupauksensa tulla Turkuun elokuun lopulla. Hänen
palattuaan Viipuriin oli vietettävä häät; Sten herran oli saavuttava
samaan aikaan kuin ritarinkin tai ennen häntä.

Kihlattujen ero oli niin sydäntä särkevä, että olisi voinut luulla
olevan kysymyksen erosta koko iäksi; sellainen oli siihen aikaan
vielä sangen tavallista, ja sentähden tiedettiin tuskin mitä oli
ajateltava, kun Anna neitsyt Sten herran lähdettyä surun puuskassaan
selitti, ettei hän astu jalallaan linnan muurien ulkopuolelle
ennenkuin hänen ylkänsä palaa.

Linnanvartia oli kutsuttu herransa luo, ja ritari uskoi hänelle David
maisterin Gunillalle lähettämän kirjeen sisällön ja kysyi hänen
ajatustansa siitä.

"Panen pääni pantiksi, että se on ansa", vastasi tämä.

"Niin minäkin luulen."

"Hänet on pyydystettävä sillä itsensä!"

"Kenties hän juuri sitä tahtookin."

"Mitä hän siitä hyötyisi?"

"Jollemme voi todistaa mitään häntä vastaan, saa hän syyn haastattaa
meidät kirkollisen tuomioistuimen eteen; eikö arkkipiispakin
kieltäydy ryhtymästä mihinkään isä Tobiasta vastaan puuttuvain
todistusten nojalla?"

"Ja tyttäreni murha?"

"Sotamiesten todistukset eivät olleet jäävittömät, he ovat minun
palveluksessani ja minä olen syyttäjä."

"Käyttäkäämme silloin itse oikeutta."

"Olen sillä uhannut kerran David maisteria ja olen varma, että hän on
ryhtynyt varokeinoihinsa, jos jokin vaara häntä uhkaisi."

"Mitä sitten on tehtävä?"

"Ensin on urkittava hänen aikeensa selville."

"Merkillistä, että hän kutsuu Valmyran luo!"

"Tiedätkö, onko hän kotona?"

"Siihen voi Sakko vastata."

"Mutta kehoita häntä olemaan varovainen!"

"Ei tarvita. Hän nimittää kaikkia munkkeja 'isä Tobiaiksi' ja vihaa
heitä verisesti."

Poika lähetettiin tiedustelemaan ja palasi puolipäivän rinnassa
tuoden tiedon, että tupa oli lukittu. Tapansa mukaan oli hän ylhäältä
puiden latvoista tarkastellut tienoita ja nähnyt linnantien varressa
eräässä metsätylvässä useampia miehiä, jotka näyttivät vilkkaasti
keskustelevan keskenään. Sakko oli varovasti hiipinyt heidän
ohitsensa ja rientänyt kotiin kertomaan havainnoistaan.

Linnanvartia ehdotti, että joku hovipojista pukeutuisi naisenpukuun,
mutta ritari ei pitänyt sellaista leikkiä sopivana, ja hän kirjoitti
omin käsin David maisterille, että jalo rouva ei ollut halukas
yölliseen retkeen ja että hän kunnianarvoisalta linnanpapilta sai
hengellistä mielenylennystä eikä halunnut ketään muuta.

Määrättyyn aikaan lähti Olavi kahden muun asemiehen kera Valmyran
tuvalle. He löysivät tosiaankin maisterin sieltä aivan yksin;
hän näytti sangen hämmästyneeltä heidät nähdessään eikä sanonut
odottaneensa, että ritari käsittäisi häntä niin väärin. Hänen
valtiollinen uskonsa ja hengellinen intonsa olivat eri asioita, ja
hän osasi pitää ne erillään.

Sen jälkeen otti hän esiin sormuksen, jonka pyysi Olavin jättämään
Gunilla rouvalle pyynnöllä, että tämä aina tahtoisi pitää sitä
sormessaan. Siinä oli oas Kristuksen orjantappurakruunusta, ja sillä
oli teho suojella kaikista vaaroista, minkä nimisiä ne olivatkin.

Asemiehet lähtivät sen jälkeen palausmatkalle, mutta he olivat tuvan
läheisyydessä eroittavinaan useita tummia olentoja, niin että David
maisterilla todennäköisesti oli melkoinen seurue mukanaan.

Ritari teki turhia kokeita sormuksen avaamiseksi; David maisterilta
tuleva lahja ei hänestä näyttänyt onnelliselta, kuitenkaan ei hän
tahtonut sitä Gunillalta kieltää ja meni sentähden rouvantupaan,
jossa neitoset ompelivat Annan myötäjäisiä. Molemmat neitsyetkin
askaroivat ahkeraan, mutta Gunilla ei ollut siellä, hän oli
makuuhuoneessa pienokaisten luona, ja ohimennen sanottuaan sanasen
hilpeälle parvelle meni ritari hänen luoksensa. Hän näytti hänelle
David maisterin kirjeen, ilmoitti toimenpiteistään ja tahtoi sen
jälkeen antaa sormuksen, mutta hänen kummakseen ei hänellä sitä
ollutkaan. Hän muisti pitäneensä sitä kädessään rouvantupaan
tullessaan; luultavasti oli hän laskenut siellä sen johonkin.

Molemmat lähtivät etsimään, mutta sitä ei löytynyt mistään. Gunilla
tuumi, että tottapahan se lopulta löytyy, ja siihen täytyi tyytyä.

"Nyt alan uskoa, että siinä piili jotakin tenhoa", sanoi Erik herra
hymyillen, "mutta varmaankaan ei hyväksi, ja sentähden olen iloinen,
ettei sormus kaikella etsimisellämmekään löytynyt."

Muutamat laivat, jotka ritari oli lähettänyt pitämään silmällä
tanskalaisia, olivat onnistuneet ajamaan nämä pois ja palasivat sen
jälkeen Viipuriin.

Laivamiehet kertoivat, että oli nähty suuren aluksen lähestyvän
Venäjältä päin. Sillä oli vastatuuli ja sen täytyi tulla luovimalla.
Useampia kuin tämä ainoa ei oltu huomattu, eikä se siis tullut
vihamielisissä aikeissa; sitä paitsi oli siinä suuri joukko lippuja.

Ritari odotti jännitetyllä mielenkiinnolla sen saapumista, ja
kun se vihdoin laski linnanrantaan ja huomattiin sen tuovan
suuriruhtinaan lähettiläitä, jotka olivat täysivaltaiset ratkaisemaan
ja allekirjoittamaan rauhanehdot, silloin hän toivotti heidät
tervetulleiksi ilolla, jota ei koettanutkaan peitellä.

Neuvottelujen jatkuessa ritarisalissa kantoivat muutamat venäläisistä
merimiehistä pari suurta arkkua ylös linnaan; ne olivat aiotut
jalosukuiselle neitsyelle Anna Sparrelle ilmoituksetta mistä ne
tulivat.

Neitsyen suostumuksella vietiin ne hänen omaan kamariinsa naisten
parvelle. Anna sulki ovensa yksin katsellakseen ihanuuksia; hänen
luja päätöksensä oli lähettää kaikki tyyni takaisin, tiesihän
hän mistä ne tulivat ja hän tahtoi niitä pitää nyt vähemmän kuin
milloinkaan, mutta voihan hän sentään niitä katsella.

Avaimet olivat suulla, kannet aukenivat helposti.

Mikä upeus!

Kolme kokonaista vaatekertaa, koristellut kullalla ja hopealla.
Kärpännahalla vuoritettu samettivaippa. Kulta- ja silkkiompeluksin
kirjailtu kallisarvoinen päähine. Helmikaulanauha ja pääkoriste mitä
hienoimpine kulta- ja hopealaitteineen.

Anna neitsyt päästi riemuhuudon toisensa jälkeen; kun arkut vihdoin
olivat tyhjennetyt, alkoi hän etsiä kirjettä tai jotakin viittausta,
mistä ne tulivat, mutta mitään sellaista ei löytynyt eikähän hänen
tarvinnut arvailla.

Halu pitää tämä kaikki kävi minuutti minuutilta voimakkaammaksi.
Siellä oli muuan helmi- ja kultaompeluksin kirjailtu huntu,
tavattoman hieno, neitsyt ei luullut koskaan nähneensä niin ihanaa;
jospa hän vain voisi pitää _sen_, -- ja niin hän ripusti sen ylleen
ja katseli ihaillen kaikkia muita tavaroita. Vihdoin kävi hänelle
aivan selväksi, että hänen oli pidettävä kaikki tyyni, siihen hän
katsoi olevansa täysin oikeutettu. Eihän lahjaan liittynyt mitään
ehtoja, hän oli saanut sen hyvältä ystävältä, ja olisi kiittämätöntä
lähettää se takaisin.

Sillävälin tehtiin ja allekirjoitettiin kaksikymmenvuotinen aselepo
Venäjän kanssa. Valtuutetut selittivät, etteivät suuriruhtinas ja
Hannu kuningas enää olleet niin hyviä ystäviä kuin ennen, mutta
herra Erik Turenpoikaa kohtaan ruhtinas sitä vastoin tunsi syvää
kunnioitusta; ettei tämä yksityisen voiton tähden myynyt isänmaansa
etuja, se näytti hänestä niin merkilliseltä, että hän tahtoi
mielellään osoittaa ystävyyttään.

Erik herralle kuiskattiin kaikessa hiljaisuudessa, että Boris
pajari se oli saanut kaiken tämän aikaan, mutta että tämä odotti
tulevaisuudessa myöskin vastapalvelusta. Ritari vastasi, että hän
tahtoi tehdä kaiken minkä voi osoittaakseen kiitollisuuttaan.

Hän sanoi jo seuraavana päivänä tahtovansa lähteä Turkuun
ilmoittamaan valtionhoitajalle tehdystä aselevosta, ja valtuutettujen
oli siis lähdettävä samaan aikaan.

Näytti melkein kuin tämä ei olisi vastannut venäläisten suurmiesten
omia toivomuksia, mutta Erik herra pelkäsi, että jos Boriksen jaloon
menettelyyn vaikutti hänen rakkautensa Anna Sparrea kohtaan, voisi
tieto neitsyen piakkoin tapahtuvasta avioliitosta antaa aihetta
kaikkea muuta kuin rauhallisiin kohtauksiin. Oli sentähden parasta
pitää asia salassa niin kauan kuin mahdollista.

Erik herra kirjoitti pajarille ja kiitti häntä siitä, että hän oli
puolestaan vaikuttanut asian saattamiseksi onnelliseen päätökseen,
mutta venäläinen, jolle hän jätti kirjeen, sanoi hänelle, että
Boris kai pian oli saapuva persoonallisesti ottamaan vastaan hänen
kiitoksensa, hänen tarkoituksensa oli tehdä se heti kun onnistuisi
saamaan eron nykyisestä ylimmästä puolisostaan.

"Tapahtuuko sellaista usein Venäjällä?" kysyi ritari suurella
mielenkiinnolla.

"Niin pian kuin mies kyllästyy puolisoonsa", vastattiin hänelle.
"Onnettomuudeksi on Boriksen puoliso sangen korkeaa syntyä ja
vaikeudet ovat sentähden suuret."

"Miksi hän tahtoo erota puolisostaan?"

"Hän rakastaa toista, jolle hän ei voi tarjota alempaa paikkaa. Ja
entinen ei tahdo luopua ylimmästä, paikastaan."

"Luonnollisesti!"

"Jos tämä ylen kauan asettuu Boriksen toivomusten tielle, täytyy
hänen turvautua äärimäiseen keinoon."

"Ja se on?"

"Kuolema!"

"Onko sellainen tavallista?"

"Siihen täytyy turvautua, jollei muu auta."

Ritari näki suureksi tyydytyksekseen venäläisten nostavan purjeensa,
mutta kun hän sitten kertoi keskustelustaan heidän kanssaan, huomasi
hän kummakseen Annan kalpenevan.

Linnanvartia sai käskyn pitää ankarasti silmällä tulijoita ja
menijöitä, ja kapteenin oli pidettävä tarkka vaari vieraista
aluksista.

Päätettiin, että ritari toisi Sten herran mukanaan palatessaan
Viipuriin ja että häät vietettäisiin heti sen jälkeen. Hänen
ollessaan poissa tehtäisiin kaikki valmistukset ja kutsuttaisiin
vieraat. Erik herran oli lähetettävä ennakkoviesti ilmoittamaan
tulostaan.

Loistavan asemiesjoukon kera hän lähti matkalle. Maan päällikkö oli
kohtaava -- vertaisensa monessa suhteessa, mutta toisissa herransa.
Onneksi Erik herra piti silmällä asiaa, ja sentähden ei se tuntunut
hänestä nöyryyttävältä.

Turussa olivat koolla ruotsalaiset ja suomalaiset herrat;
valtionhoitaja oli jo pitänyt useita neuvotteluja heidän kanssaan.
Muutamain kanssa oli vaikea tulla toimeen; niinpä oli Turun
linnan entinen päällikkö, Magnus Frille, kieltäytynyt antamasta
uskollisuudenlupausta valtionhoitajalle, koska hän -- kuten
ilmoitti -- oli lupautunut Erik herran palvelukseen. Erik herraa
siis odotettiin ikävällä monistakin syistä, ja kohtaus hänen ja
valtionhoitajan kesken oli alusta alkaen hyvä, mutta kun he olivat
vaihtaneet ajatuksiaan ja mielipiteitään ja katsoneet suoraan
toisiaan silmiin, kävi heidän välinsä sydämelliseksi, luottavaiseksi.

Svante herra käsitti selvään, että sellainen mies oli kullan
arvoinen; hän pyysi hänen ystävyyttään ja tarjosi omaansa, ja he
lupasivat molemmat lujasti ja järkähtämättömästi tukea toisiaan.

Kutsuttiin suuri herrainkokous, ja siellä laati valtionhoitaja
avoimen kirjeen, jolla hän määräsi Erik Turenpojan "tätä
maanäärtä hoitamaan, tehden hänet tällä avoimella kirjeellä maan
täysivaltaiseksi päämieheksi valtionhoitajan nimessä, niin että mitä
hän teki tai tekemättä jätti suhteessa tai toisessa, mikä hänelle
(valtionhoitajalle) ja valtakunnalle hyödyksi saattoi koitua, se oli
pitävä kaikin puolin paikkansa. Ken täällä rohkenisi toisin tehdä,
hänelle olkoon sama laki kuin sille, joka tahtoi valtionhoitajan ja
valtakunnan vahinkoa, ilman mitään armoa."

Niin oli Erik Turenpoika saanut koko Suomen päämiehyyden, mutta hänen
suuri valtansa ei houkutellut häntä tavoittelemaan korkeampaa. Hän
oli ruotsalainen sydämeltään ja sielultaan. Jätämme hänet nyt, kun
hän lähtee häihin, ja sen sijaan käännämme katseemme vanhaan Ruotsiin.



3.

IMMENRYÖSTÖ.


Kovina aikoina, jolloin sota ja vaino uhkaa, jolloin hätä on oven
edessä ja tauti jo hiipinyt kynnyksen ylitse, näyttävät ihmiset
tuntevan valtavaa tarvetta heittää huolet luotaan, unhottaa surunsa
hetken hurjissa huveissa.

Niin oli laita Kalmarin läänissäkin 1505. Vihollisen tuhotyöt olivat
tärvelleet edellisen vuoden sadon, Kalmarin linnasta lähetettiin
pieniä tanskalaisia partiojoukkueita, jotka ryöstivät ja polttivat
niin laajalta kuin uskalsivat maassa liikkua, vieläpä usein saaden
apuväkeä vihollisten laivoista, jotka olivat ankkurissa kaupungin
edustalla.

Hätä synnytti usein kuolettavia, aina pitkällisiä kuumetauteja, ja
painostava mieliala levisi yhä laajemmalle rahvaan keskuuteen. Mutta
kun levisi sanoma, että Tjustin kihlakunnassa tuli pidettäväksi
markkinat, silloin ikäänkuin herättiin, niin houkutteleva oli toive
saada heittää kaikki huolet pois vaikkapa ainoastaan päiväksikin.

Markkinat, joiden piti kestää kahdeksan päivää, alkoivat maaliskuun
10 päivänä. Jo päiviä ennen nähtiin suuria parvia jalkaisin,
ratsain ja ajorattain, jotka vaivalloisesti retustivat eteenpäin
savisia, kuraisia teitä. Väliin tuli kuormarattaita kulettaen
markkinatavaroita, jotka olivat myöhästyneet ja joiden nyt täytyi
joutua pikimmiten perille.

Enimmät markkinamiehistä olivat oikeastaan alempaa rahvasta.
Talonpoikia sarkatakeissaan, nahkavöin ja monivärisin päähinein;
naiset kietoutuneina tummiin vaippoihin, päissä hilkat, jotka yleensä
olivat reikäompeluksin koristetut. Ketkä tulivat pitkien, matkojen
takaa, olivat ahtautuneet ajorattaille joita väsyneet konit vetivät;
keillä oli ainoastaan päivän taival matkattavaa, kulkivat sen
jalkaisin. Mutta eivät herraskartanotkaan pysyneet vennonvieraina
tälle suurelle tapaukselle, ja sentähden huomattiin silloin
tällöin pieni asemiesjoukko, joka ympäröi muutamia ratsastavia,
turkkireunuksisiin matkavaippoihin kääriytyneitä nuoria neitsyitä,
joiden edellä aina ratsasti pari kirjavin pukimin sonnustettua
palvelijaa.

Menipä markkinoille joitakin arvoisia rouviakin, mutta nämä
ajaa ratuuttivat vaunuissa puu vietereillä, ja päättäen heidän
tyytyväisestä ulkomuodostaan ei kova tärinä näyttänyt heistä olevan
outoa eikä kiusallista.

Kaikki lähitalot olivat täpösen täynnä, vieläpä yksin kaalimaillekin
oli pystytetty telttoja niitä varten, jotka eivät pitäneet kovin
tarkkaa lukua mukavuuksista, ja asianomaisella luvalla oli laitettu
pitkät rivit vajoja majapaikoiksi niille, jotka eivät voineet tai
välittäneet hankkia parempaa.

Markkinapaikkana oli suuri avoin kenttä, jolle tilaisuutta varten oli
kasattu suuri joukko kauppakojuja, joista enimmät sisälsivät saksojen
rihkamaa kaikkea mahdollista lajia. Mutta sinne oli pystytetty myös
useita telttoja ilvehtijöitä ja komeljantteja varten, jotka voivat
iloita lukuisasta katsojajoukosta, kun taasen rihkamasaksat ja
kotipanoisen oluen myyskentelijät tekivät hyviä kauppoja, edelliset
neuloilla, ja pienillä peilinpalaisilla, jälkimäiset oluella, simalla
ja kirsimarjajuomalla, mutta kaiken tämän ohella kuului yhtämittaista
hujellusta ja toitotusta, joka piti reipasta elämää vireillä.

Lähimmässä pappilassa majailivat kaukaisemmat matkustavaiset;
Göksholman nuori ritari Åke monine palvelijoineen oli asettunut
sinne. Herra Niilo Ragvaldinpoika oli kolmen tyttärensä ja lukuisan
palvelusväkensä kera vallannut kolme kamaria. Rovasti oli itse
muuttanut yliskamariin, eikä hänestä ollut niin jaloille vieraille
mikään uhraus liian suuri.

Niilo Ragvaldinpojan vanhin tytär, Märta neitsyt, oli mitä viehkein
seitsentoistavuotias impi, ja kuitenkin unhotti hänen tavattoman
kauneutensa sen iloisen lapsensulouden tähden, joka verhosi koko
hänen olentonsa. Hän oli käynyt rippikoulunsa vanhan papin edessä,
ja tämän kutsusta hänen isänsä oli suostunut päästämään hänet tälle
ensimäiselle huvimatkalleen.

Eräästä keskustelusta, joka heti pappilaan saavuttua oli ollut Niilo
herran ja vanhan rovastin välillä, huomattiin, että Åke herralle oli
matkalla tärkeämpi tarkoitus kuin markkinahuvi.

Oli tarkoitus valmistaa hänelle tilaisuus nähdä ja puhutella kaunista
neitsyttä.

Åke herra oli herra Juhana Maununpojan ja jalon rouvan Inga
Broderintyttären nuorin poika. Häntä nimitettiin Göksholman Åkeksi
eroitukseksi vanhemmasta velipuolestaan Åke Hannunpojasta.

Kasvaneena surullisen kuuluisassa Göksholmassa oli hän tietämättään
saanut sieltä vaikutelmia; hänen olennossaan oli jotakin surumielisen
unelmoivaa, ja jo lapsuusvuosinaan oli häneen juurtunut tunne, että
hänen ja hänen veljensä oli kärsittävä rangaistus siitä, mitä heidän
isänsä oli rikkonut. Sellaisia puheita oli liikkunut palvelusväen
kesken ja heiltä tullut pojankin korville.

Synnynnäinen kainous sai hänet karttamaan kaikkea naisseuraa, ja
kuitenkin hän kaipasi rakkautta.

Hän oli kuullut huhuiltavan sorjasta Märta Niilontyttärestä, mutta
hän ei sitä enää suurin ajatellut, kun hän sattumalta, eräässä
seurassa Göksholmassa herra Juhana Maununpojan luona, kohtasi
edellämainitun vanhan papin. Tämä kertoi monista rippilapsistaan ja
sanoi nuoren Märtan viehkeimmäksi kaikista.

Silloin muisti Åke herra ennenkin kuulleensa hänestä puhuttavan ja
ilmaisi haluavansa kerran nähdä nuoren tytön. Hänen äitinsä, Inga
rouva, halusi innolla saada poikansa naitetuiksi; muuan povariämmä
oli tosin sanonut hänelle, että heihin oli suku sammuva, mutta
sellaisesta ei ylpeä rouva tahtonut tietää mitään, mieluummin uhrasi
hän sukuylpeytensäkin; vaikkei Niilo Ragvaldinpoika ollutkaan ritari,
oli hän kuitenkin aatelismies, ja jos Åke herran sydän kiintyi hänen
tyttäreensä, tulivat hän ja hänen herransa mielellään suostumaan
heidän yhdistymiseensä.

Pappi vanhus sai asian ajettavakseen, hänen oli valmistettava
Niilo herraa ja sitten johdettava nuoret yksiin. Niin sukeutui
markkinamatka.

Åken äidin ei ollut tarvinnut kovinkaan paljon vaivautua
taivuttaessaan herraansa ja isäntäänsä suostumaan yhdistykseen,
mutta hänen vanhin poikansa Maunu joutui pois suunniltaan saatuaan
siitä tiedon ja sanoi tekevänsä kaiken voitavansa estääkseen niin
häpeällistä liittoa; turhaan kerrottiin hänelle ennustuksesta, hän
sanoi osaavansa ennustaa hänkin, nimittäin sen, ettei neitsyt Märta
Niilontytär konsanaan tule hänen kälykseen.

Kuitenkin lupasi hän tyyntyä, kunnes tulisi tunnetuksi, oliko hänen
veljensä sydän kiintynyt neitsyeen; vasta sen jälkeen oli aika toimia.

Nuori Märta oli yhtä tietämätön niistä langoista, joita punottiin
hänen ympärilleen, kuin leivonen hänen ikkunansa yläpuolella
pyssystä, joka juuri tähdättiin sitä kohden. Märta näki ainoastaan,
kuinka lintu levitti siipensä lentoon, kuinka se kohosi korkealle
ilmaan ja livertäen pysyttäytyi paikoillaan pyrstö levällään.

Tyttö kuunteli ihastuneena sulosointuista laulua ja koetti matkia
sen luritusta. Silloin pamahti laukaus ja laulaja kieppuroi ilmassa
ja putosi sitten maahan. Nuori tyttö päästi vihlaisevan huudon, hän
riensi pihalle ottaakseen sen käteensä. Luoti oli sattunut keskelle
laulajan rintaa, ja pieni pää retkahti hervotonna tytön kädessä.
Kyyneltynein silmin hän katseli pikku vainajaa eikä pannut merkille
tummaa varjoa rinnallaan.

"Koskeeko linnun putoaminen niin kovasti mieleenne?" kysyi miesääni
jokseenkin pilkallisesti.

Märta kohotti katseensa ja näki jokseenkin nuorekkaat, mutta
terävä- ja kovapiirteiset kasvot. Päässä oli leveäreunainen, korkea
huopahattu, muuten oli miehellä tavallinen sarkatakki ja vyöllä
rikkaasti kirjailtu nahkavyö, jossa riippui kalpa. Mies puhui
ruotsia, mutta hyvin tanskanvoittoisesti.

Märta teki kaikki nämä havainnot samalla kuin vastasi: "Se lauloi
niin kauniisti ja oli niin onnellinen."

"Se on onnellisempi nyt!" väitti muukalainen.

"Nyt?"... Märta katsoi kummissaan häneen.

Mutta katse, jonka hän kohtasi, pani hänet yhtä nopeasti luomaan
katseensa maahan, samalla kuin häpeän puna peitti hänen poskensa.
Äkkiä kääntyi hän mennäkseen, mutta muisti samassa, että piti vielä
lintua kädessään.

"Kas tuossa, ottakaa omanne", sanoi hän ja ojensi sen vieraalle.

"Kiitos!" sanoi tämä ja tarttui hänen käteensä.

"Päästäkää minut, muuten huudan apua!"

"Älkää tehkö sitä, tulette muuten katumaan."

"Minä?"

"Kuulkaas, neitsyt. Puheestani olette kuullut, etten ole
ruotsalainen, pukuni on valepuku. Uskaltaessani tänne saakka ei ollut
vaara kaukana, olen uhmannut sitä ainoastaan saadakseni teitä nähdä
ja puhutella."

"Minua?"

"Muistatteko, kun viime kesänä teitte isänne kanssa matkan
Kronoborgiin? Teidän palvelijanne ratsastivat hyvän matkaa edellä.
Tienhaarasta tuli kolme ratsastajaa, hevosenne säikähtyi ja nousi
kahdelle jalalle. Silloin hypähti muuan ratsastajista maahan, hän oli
nähnyt teidän horjahtavan ja otti teidät vastaan käsivarsilleen."

"Muistan sen aivan hyvin."

"Isänne syyti ratsastajille tuimia sanoja, onnettomuus oli heidän
syynsä, sanoi hän; mutta ylhäisin heistä kieltäytyi vastaamasta
mitään, hänellä oli ollut onni pitää teitä käsivarsillaan, katsoa
teidän kauniisiin silmiinne... tämä hetki, tämä tapaus ei ole
siitä päivin häipynyt koskaan hänen muistostaan, se on syöpynyt
tulikirjaimin hänen sieluunsa ja herättänyt pala vimman ikävöimisen
nähdä jälleen teidän suloiset kasvonne. Siinä syy, miksi olen tullut
tänne; tahdotteko vielä huutaa apua?"

Puna oli tytön poskilta paennut; hän tunsi pelkoa, kauhua, ja kaiken
tämän ohella tunsi hän muukalaisen silmät lakkaamatta itseensä
kiintyneinä. "Pyydän teitä, että päästätte minut menemään!" sanoi hän
vavisten.

"Sanokaa minulle nimenne."

"Märta!"

"Kaunokaisin Märta, milloin saan nähdä teidät jälleen?"

"En tiedä."

"Sen täytyy tapahtua jo tänään ja kahdenkesken."

"Mahdotonta!"

"Ettekö mene markkinapaikalle?"

"Luulen niin."

"Sitten pidän minä huolen muusta."

"Mitä aiotte?"

"Sitä en vielä tiedä."

"Pyhän neitsyen tähden..."

"Minun täytyy saada teidät omakseni..."

"Mutta minä... minä..."

"Sinä...?"

Märta katsoi hänen leimuaviin silmiinsä. "Minä pelkään teitä", sanoi
hän väristen.

"Hyvä, että ainoastaan pelkäät! Jos olisit sanonut minua inhoavasi,
et siitä olisi saanut ainoastaan sinä kärsiä rangaistusta, vaan
koko sukusi." Vieras tarttui lujasti Märtan käteen. "Katso vielä
kerran minuun ihmeellisillä silmilläsi, suo minun niistä nähdä
vastarakkauden kipinäkään, ja minä tahdon olla sinulle lempeä herra."

"Menkää, menkää! Joku tulee."

"Sanotko sen huolehtien minusta vai itsestäsi?"

"Molemmista."

"Ota ensin tämä sormus."

"En, en!"

"Panen sen linnun kaulaan."

"Kuolleella linnulla ei ole minulle mitään arvoa."

"Vastaväitteet pois; ota se!"

"Mutta...!"

"Märta!" huudettiin sisältä.

"Isäni ääni!"

"Ota lintu!"

"Ei, minä en tahdo!"

"Varo tekemästä minua viholliseksesi."

"Kuka olette sitten?"

"Otto Rud!"

"Tanskan laivaston päällikkö?"

"Juuri niin!"

"Miksi olette tullut tänne?"

"Sinun tähtesi!"

"Oi Jumalani!"

"Tahdotteko nyt ottaa linnun?"

"Märta, Märta!" kuului uudelleen.

Märta otti nopeasti linnun ja riensi läpi eteisen.

Otto Rud kulki lujin askelin pihan poikki, sitten yhtyi hän useampiin
miehiin, joiden seurassa hän suuntasi kulkunsa kylän ulkoreunalle.

"Missä olet ollut, tyttö?" kysyi Niilo herra, kun Märta vihdoin
seisoi hänen edessään.

"Ulkona... lintu..." sammalsi hän.

Mutta vilaistessaan lintuun huomasi isä jalokivisormuksen.

"Mistä se tulee?" kysyi hän ihmeissään ja otti linnun tytön
vapisevasta kädestä.

"Älä kysy minulta, isä!"

Isä katsoi tyttäreensä; tämä oli kalmankalpea.

"Mitä nyt, mitä on tapahtunut?"

Märta muistutti hänelle kohtauksesta metsässä.

Hän oli unohtanut sen.

"Tänään on hän tullut tänne kohtaamaan minua."

"Ja sinä olet ottanut vastaan sormuksen?"

"Minä kieltäydyin, silloin pani hän sen linnun kaulaan ja pakoitti
minut ottamaan sen."

"Häpeämätön! Kuka hän on? Sanoiko hän nimensä?" kysyi Niilo herra.

"Sanoi, isä."

"Ja se on?"

"Otto Rud."

"Tanskalainen merirosvo?"

"Juuri hän!"

"Ja hän on uskaltanut tulla tänne?"

"Hän sanoi tahtoneensa tavata minut markkinoilla."

"Niin hän saakin!"

"Ei, isä, minä jään tänne."

"Saat tulla näkemään, kuinka pyydystämme hänet omilla verkoillaan."

"Mutta voit panna itse henkesi vaaraan."

"Ei hätää! Täytyy jotakin uskaltaa, kun on kysymys sellaisesta
vihollisesta."

Asian vielä ollessa parhaillaan puheena astui Åke ritari sisään;
molemmat nuoret eivät olleet ennen nähneet toisiaan, mutta Niilo
herra havaitsi ilolla, että puna nopeasti palasi hänen tyttärensä
kalpeille poskille ja että ritari ilmeisellä ihailulla katseli
kaunista neitsyttä.

Aamiaisen aikana antoi sattunut tapaus aihetta vilkkaaseen
keskusteluun. Pappi oli hänkin sitä mieltä, ettei Märtan pitänyt
antautua uusiin seikkailuihin, mutta Niilo herra ja Åke herra
tuumivat, että he kyllä puolustaisivat häntä, mitä ikinä uhkaisikin.

Luultavasti edellinen tahtoi sattuneen tapauksen pohjalla yllyttää
viimeksimainitun pikaiseen ratkaisuun. Nuori mies miellytti häntä
suuresti ja ylhäinen heimoside vieläkin enemmän.

Pappi arvasi hänen ajatuksensa ja virkkoi sentähden ääneensä, että
varmimman tuen saisi Märta siten, että menisi äkkiä kihloihin ja pian
sen jälkeen naimisiin.

Nuoren Åke herran silmät puhuivat paremmin kuin sanat, mutta Niilo
herra sanoi leikkisästi, että jollei pappivaari tahtonut ruveta hänen
herrakseen ja miehekseen, oli tietymätöntä, mistä hän saisi sellaisen.

Tuumittiin monin puolin, millä tavoin sormus parhaiten oli
lähetettävä omistajalleen. Niilo herra tahtoi ehdottomasti tehdä itse
sen.

"Enkö ole itse tyttäreni edustaja?" sanoi hän. "Se häväistys, joka on
aiottu hänelle, kohdistuu minuunkin."

Sitä vastoin oltiin yksimieliset siitä, ettei tanskalaista ritaria
koetettaisi ottaa vangiksi; ensiksikään ei ollut varmaa, kuinka suuri
seurue hänellä olisi mukanaan, toisekseen koko aiotut markkinahuvit
muuttuisivat veriseksi kahakaksi ja sellaisista oli jo saatu kylliksi.

Pappi vanhuksen uusien esitysten johdosta päätettiin vihdoin jättää
Märta pappilaan, kunnes Otto Rud joukkoineen olisi karkoitettu
kylästä.

Niilo herralla ja papilla oli yhtä ja toista keskusteltavaa niistä
varokeinoista, joihin oli ryhdyttävä, ja sentähden molemmat nuoret
jätettiin kahdenkesken tutustumaan toisiinsa.

Nuori Märta muistutti pelästynyttä naarashirveä -- hän oli
hämmästyksen ja pelästyksen valloissa tapahtuman johdosta, ja nyt
jätti hänet isänsä yksin nuoren ritarin seuraan; lapsi oli muutamissa
tunneissa kokenut enemmän kuin koko edellisessä elämässään. Päivää
aikaisemmin olisi hän niin kahdenkesken satuttuaan heti juossut
etsimään äitiään; nyt istui hän hiljaa ja mietiskeli levotonna, eikö
hänen isänsä joutuisi jononkin vaaraan Otto Rudin kanssa yhtyessään.

Åke arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi puolustavansa hänen isäänsä,
mitä tulisikin tapahtumaan.

Mutta silloin Märta sanoi, että häntä surettaisi kovin, jos Åke
herrallekin tapahtuisi jotakin pahaa, ja kun tämä silloin tarttui
hänen pieneen kätöseensä, katsoi hän nuoreen mieheen niin hartaan
uskollisin, niin lapsellisen viattomin silmin, että toinen tunsi
joutuvansa tykkänään hänen valtoihinsa.

Jos Åke herra olisi pitänyt yhä kätöstä omassaan, olisi hän tehnyt
samoin kuin Otto Rud, ja vaikka hänellä olikin tytön isän suostumus
siihen, ei siltä ollut sanottu, että hänellä olisi tytön itsensä, ja
sentähden päästi hän sen irti ilman pienintäkään puristusta. Mutta
kysellä tytön kotoisia asioita ja kertoa omiaan, sen uskalsi hän
kyllä tehdä.

Kuinka suloinen Märta olikaan puhuessaan äidistään ja omista
askareistaan; ne olivat ikäänkuin punoutuneet toisiinsa, ja Åke
herra saattoi hyvin ymmärtää, että kelpo rouva kasvatti tyttärestään
kunnollista ja huolellista emäntää.

Sitten kertoi hän puolestaan tytölle, mutta jo nyt katsoi hän
olevansa velvollinen tekemään sen täydellä vilpittömyydellä, ja
niin sanoi hän jo poikasena juurtuneen mieleensä sen ajatuksen,
ettei mikään maallinen onni voinut kukoistaa hänelle eikä hänen
sisaruksilleen. "Meidän sukumme on varmaan kuoleva sukupuuttoon,
ennenkuin ilon ruusut ehtivät puhjeta Göksholmassa", sanoi hän
syvästi huoaten.

"Sepäs on ihmeellistä!" vastasi Märta. "Minulle kajastaa elämä kuin
ihana kevätpäivä."

"Teidän suvussanne ei ole tehty mitään suurta rikosta", sanoi nuori
mies vakavasti.

"Mutta eikö sellaista voi sovittaa mitenkään muuten kuin kärsimällä?
Luulen, että sen voi tehdä hyvillä töilläkin."

"Kenties, jos vain on tilaisuus siihen."

"Siihen on aina tilaisuus, jos vain tahtoo."

"Luuletteko niin?"

"Olen varma siitä!"

Nuorukainen katsoi neitoon; kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut
sanoa: "Näyttäkää minulle tie, seuratkaa minua sille, ja minä olen
oleva onnellinen ihminen."

"Teillä on sisaruksia?" kysyi neito.

"Veli ja sisko."

"Ovatko he samaa mieltä?"

"Veljeni on selittänyt, ettei hän koskaan mene naimisiin. Hän ei sano
voivansa rakastaa."

"Sepäs merkillistä!"

"Vanhempiamme surettaa se; hän on jalo, vilpitön herrasmies, mutta
naisvihaaja."

"Ja sisarenne?"

"Hän meni kaksi vuotta sitten naimisiin herra Åke Yrjänänpojalle
(Tott)."

"No, eikö hän ole onnellinen?"

"Ei!"

"Kuinka niin?"

"Märta oleskelee pitkät ajat Göksholmassa."

"Märta!... Onko hänenkin nimensä Märta?"

"Niin on."

"Samoin kuin minunkin!"

"Mutta hänellä ei ole teidän lempeitä silmiänne, ei teidän iloista
hymyänne. Te voitte varmaan nauraa oikein sydämellisesti."

"Teen joka päivä niin."

"Meillä sitä ei tapahdu koskaan."

"_Teidän_ Märtaanne kenties pakoitettiin."

"Sitä pelkään."

"Sanotaan, että sellainen kuolettaa ilon."

"Sentähden ovat vanhempamme antaneet meille veljille vapauden valita
kenen neitsyen tahdomme."

"Se on oikein. Kiiruhtakaa sitten."

"Minä olen jo valinnut."

"Sen parempi."

"Mutta en ole vielä kosinut."

"Tehkää se sitten."

"Ettekö luule, että hän antaa minulle kieltävän vastauksen?" kysyi
nuori mies innokkaasti ja tarttui uudestaan neidon käteen.

Neito katsoi häneen. "Ei, jos hänen sydämensä on vapaa. Sanokaa
minulle, oletteko veljeenne?"

"Hän voi väliin olla paljon iloisempi, mutta myöskin paljon synkempi
mieleltään kuin minä."

"Jos voisin, niin naittaisin teidät molemmat; silloin tulisi jälleen
iloa Göksholmaan."

Herra Niilo Ragvaldinpojan saapuminen teki lopun keskustelusta; nopea
silmäys, jonka hän heitti nuoriin, ei selittänyt hänelle mitään.

"No, Åke herra, tahdotteko tulla mukaan?" kysyi hän.

Tämä nousi, melkolailla tyytymätönnä siitä, että hänet oli
keskeytetty juuri ratkaisevana hetkenä.

Niilo herra oli pitänyt huolen siitä, että asemiehet ja palvelijat
olivat valmiit lähtemään, kaikki tyyni aseissa; kukaan ei voinut
tietää, kuinka kaikki tulisi päättymään.

"Isä, älkää ryhtykö taisteluun!" pyysi Märta innokkaasti ja hädissään.

"Ole huoletta, lapsi, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on antanut
sinulle sellaiset puolustajat."

Hän painoi suukkosen tytön otsalle ja kehoitti häntä sitten sanomaan
jäähyväiset Åkelle.

Mutta nuorukainen ei rohennut käyttää tarjottua tilaisuutta
hyväkseen; hän ei edes rohennut tarttua ojennettuun käteen, vaan
ainoastaan kumarsi.

Märta seisoi ikkunassa niin kauan kuin saattoi nähdä heidät; sitten
hän polvistui madonnan eteen ja rukoili lapsenhartaudella isänsä ja
ritarin puolesta.

Sen jälkeen istuutui hän uudestaan ikkunan ääreen, ja nyt risteilivät
hänen mielessään monet monituiset ajatukset. Hän ajatteli milloin
omaa iloista, rauhallista kotiaan, milloin synkkää, syyllisyyden
painamaa Göksholmaa, ja ne kietoutuivat niin toisiinsa, että hänestä
tuntui väliin hänen kotinsa olevan Göksholmassa, väliin tuntui
Göksholma olevan siirretty hänen kotiinsa.

Jätämme hänet hetkeksi yksin unelmoimaan seurataksemme pientä parvea,
joka lähti pappilasta ripein askelin markkinapaikalle.

Täällä oli kaikkialla elämää ja liikettä. Kauppa oli kojuissa
vilkkaampaa kuin oli odotettu; kaikkien arkkujen pohjilta oli
etsitty jokainen penni esiin, käytettiin nauhoihin, neuloihin ja
kaulaliinoihin mitä olisi tarvittu elintarpeihin. Se, joka kuukausia,
jopa vuosiakin oli kärsinyt välttämättömimpäinkin tarpeidensa
puutetta, saa joskus vastustamattoman halun ylellisyyteen, ja
oluttuvissa näyttäytyi, kuinka puutetta kauan kärsineet mielellään
korvaavat vahingon ottamalla aika humalan.

Ilo oli ylenpalttinen, hurja ja myrskyinen; markkinavieraat
tiesivät, ettei sitä voinut kestää kauan, sentähden oli se oleva
niin perinpohjainen kuin mahdollista, ja kun sitä oli helpoin
ilmaista huutaen ja rähisten, huudettiin ja rähistiin, minkä
talonpoikaiskeuhkot kestivät, huuliharppujen, räikkätorvien ja
rumpujen säestäminä.

Herrasväen tieltä väistyi joukko nöyrästi syrjään, mutta nämä
pysähtyivät ainoastaan etevimpäin kojujen eteen, ja mitä ostettiin,
se jaettiin palvelusväelle.

Niilo ja Åke herra kulkivat verkalleen kojujen välitse, heitä ympäröi
niin taaja palvelija joukko, ettei ollut lainkaan helppo asia
nähdä, oliko naisiakin piirin keskellä. Kivenheiton päässä kylän
ulkoreunasta näkivät ne koko joukon valkotakkeja, päissä karkeat
huopahatut, ja tämä joukko tuli hitaasti heitä vastaan.

"Tuolla he ovat!" kuiskasi Niilo herra vierustoverilleen. "Nyt on
oltava varuillaan!"

Parvi liikkui yhä eteenpäin.

Pitkätakit asettuivat keskelle heidän tietänsä.

"Tieltä pois!" huusi Niilo herra.

"Me vaadimme veroa!" vastasi eräs ääni.

"Mitä veroa?" kysyi Niilo herra.

"Avatkaa rivit!"

"Tässä on vero!" huusi edellinen jälleen. "Kuoliaaksi ammuttu lintu,
joka, niin ylen koristeltu kuin onkin, ei kuitenkaan ole muuta kuin
haaska; kauppahinnan, joka sillä on kaulassaan, heitämme antajalle
vasten naamaa!" Ja näiden sanojen jälkeen lensi leivonen vielä kerran
korkealle ilmaan ja putosi sitten vihollisten joukkoon.

He päästivät raivon huudon.

"Ja nyt, pojat, avatkaa rivit!"

Samassa ojensi jokainen asemies ja palvelija pyssynsä ja ampui
laukauksen.

Vähintään kymmenkunta kaatui, toiset lähtivät hirveästi rähisten,
uhkaillen ja kiroillen käpälämäkeen niin nopeasti kuin voivat.

"Nyt luudat käsiin!" huusi Niilo herra. "Rientäkää vihollisten
jälkeen minkä kynnestä kerkiää!"

Ja nyt alkoi kilpajuoksu. Turhaan huuteli Otto Rud väkeään
pysähtymään; silmittömän säikähdyksen valtaamina syöksyivät he
tiehensä, mutta heitä estivät pitkät takit, joihin he eivät olleet
tottuneet, he heittivät kuperkeikkaa usein toistensa ylitsekin,
ja silloin ruotsalaiset havuluudat peittosivat heidän selkiään
niin perinpohjin, että he vain töintuskin voivat kömpiä pystyyn
jatkaakseen juoksuaan.

Otto Rud oli heittänyt pois valepukunsa; jos hänen väkensä olisi
pitänyt puoliaan, olisi hän uskaltanut käydä otteluun vihollista
vastaan, nyt täytyi hänen ajatella ainoastaan miten itse selviäisi
pälkähästä, mutta paetessaan vannoi hän hirveimmän valan kostaa
niille, jotka olivat saaneet hänelle aikaan sellaisen häväistyksen.

Kun takaa-ajoon oli vihdoin väsytty, antoi Niilo herra merkin
palaamiseen ja paluumatka tapahtui laulaen ja iloisesti leikkiä
laskien. Kaatuneista löydettiin ainoastaan kaksi enää maassa
makaamassa. Kun heitä lähemmin tarkastettiin, huomattiin heidän
makaavan päihdyksissään. Haulilaukaus oli heitä ainoastaan lievästi
haavoittanut. Talonpoikaistakin alla oli heillä tavallinen
tanskalainen merimiehen puku. Niilo herra käski heti viedä heidät
vankeuteen.

Lopuksi kutsui Niilo herra kaikki urhonsa parhaaseen oluttupaan, ja
kun hän jäi sinne itsekin, katsoi myös Åke herra olevansa velvollinen
viipymään, kuinka palavasti hänen sydämensä vetikin häntä pappilaan.

Palaamme sinne etukäteen.

Märta ei ollut kovinkaan monta minuuttia ehtinyt istua unelmoiden
ikkunan ääressä, kun hän kuuli kavionkopsetta ja näki nuoren
ratsastajan laskettavan pihalle.

Vanha tallirenki tuli heti ottamaan vastaan hänen hevostaan, ja pappi
meni eteisen ovelle toivottamaan vieraan tervetulleeksi. Märta kuuli,
kuinka he melkein kuiskien puhelivat keskenään, heti sen jälkeen
avautui arkituvan ovi, jossa Märta istui, ja molemmat astuivat sisään.

Nuori tyttö aikoi hiipiä kyökin kautta pois, mutta pappi pyysi häntä
jäämään.

"Seikkailu on onnellisesti päättynyt", sanoi hän, "ja isääsi
odotetaan pian takaisin. Menen häntä vastaan ja jätän sinut tämän
jalon herran suojelukseen."

Näin sanoen meni hän, sanomatta, kuka jalo herra oli.

Kun Märta kohotti katseensa, hämmästytti häntä se ihaileva katse,
jolla vieras häntä tähysti, mutta se oli kaikkea muuta kuin rohkea;
hänen täytyi hymyillä punastuen kääntyessään vieraasta pois.

"Kautta madonnan, olette ihanin neitsyt, mitä olen konsaan nähnyt!"
huudahti vieras.

"Oletteko tullut tänne sanoaksenne minulle sen?"

"En, mutta se oli ensimäinen vaikutelma, jonka tunsin teidät
nähdessäni, armas Märta."

"Mistä tiedätte nimeni?"

"Tiedän myös, että isänne ja Åke ritari ovat menneet taistelemaan
noitaa vastaan, joka tahtoi ryöstää teidät."

"Jos kunnianarvoisa pastori on kertonut sen, ei tiedoissanne juuri
ole mitään noituutta."

"Ihanin neitsyt, jos täällä harjoitetaan noituutta, niin te yksin
teette niin."

"Jos ymmärtäisin sellaista, tietäisin ainakin teidän nimenne."

"Haluatteko sitä?"

"Sitä en kiellä."

"Katsokaa tarkoin, ettekö tunne minua."

Märta katsoi häneen, mutta sai tällöin kestää sellaisen ristitulen
hänen silmistään, että kääntyi uudestaan punastuen pois. "Minusta
tosin tuntuu, että olen nähnyt jonkun, joka muistuttaa teitä, mutta
en tunne teitä sittenkään."

"Tämä joku ei sitten ole teille erittäin rakas."

"Ei, en tiedä edes, kuka hän on."

"Åke ritari kenties."

"Te olette hänen Maunu veljensä", huudahti tyttö innokkaasti ja
säteilevin silmin.

"Mikä hyvä enkeli on maininnut nimeni?"

"Kukas muu kun Åke herra!"

"Sanokaa minulle, mitä hän on sanonut."

"Että te voitte olla iloinen ja surullinen, mutta ettette voi... ette
voi..."

"Sepäs on visaista."

"Ette voi sietää naisia."

"Mitä siitä ajattelitte?"

"Toivon, että sekä te että Åke herra pian löytäisitte viehättävän
morsiamen."

"Åke on onnellinen, hän."

"Hänen sanoistaan arvasin, että hän on jo löytänyt, mitä on etsinyt;
se kyllä onnistuu teillekin."

"Onko Åke sanonut teille hänen nimensä?"

"Ei, mutta voin ymmärtää, ettei hän ole ylhäistä syntyä. Mitä se
merkitsee, ritari, jos he rakastavat toisiaan?"

"Siinä olette oikeassa!"

"Nyt on teidän tehtävä kuten hänenkin."

"Minä en uskalla."

"Miksi ette?"

"Ettekö ole kuullut ennustusta?"

"Rakkaus voi tehdä sen tyhjäksi."

"Luuletteko niin?"

"Olen varma siitä."

"Neuvotteko minuakin koettamaan onneani?"

"Neuvon."

"Voitteko uskoa, että pelkään?"

"Mitä?"

"Oi, se on niin kummallinen tarina!"

"Tarina?"

"Joka liittyy ennustukseen." Märta huokasi syvään; kuinka mielellään
tahtoikaan hän kuulla sen, mutta hän ei rohennut sitä pyytää.

Ritari istui mietteihinsä vaipuneena. Hetken kuluttua sanoi hän
tyttöön katsomatta: "Tahdotteko kuulla sen?"

"Oi, niin mielelläni!"

Ja Maunu herra tarttui aivan kuin tietämättään hänen käteensä, eikä
tyttö rohennut vetää sitä pois, jottei häiritsisi toisen ajatus
juoksua.

"Tietäjäakka sanoi, että sukumme on kuoleva sukupuuttoon."

"Niin, tiedän sen."

"Mutta myös, että toisen rakastetusta tulee toisen morsian."

"Käsittämätön, kuten kaikki ennustukset."

"Ja kuitenkaan ei impi tule kummankaan omaksi."

Märta värisi. "Millainen sitten olisi hänen kohtalonsa?"

"Sitä en tiedä. Mutta ajatteles nyt, jos mielessäni syttyy
intohimoinen rakkaus häneen, jota veljeni rakastaa."

"Tiedättekö, kuka hän on?"

Ritari pudisti päätänsä vastaamatta mitään.

Kunpa Märta olisi edes saanut kätensä irti. Hän tunsi, kuinka ritarin
kädet olivat väliin polttavan kuumat, väliin kylmät, ja hän tunsi
levottomuutta ja pelkoa.

"Mutta jos kysyn häneltä -- veljeni tietämättä -- kysyn häneltä,
jota rakastan, onko veljeni ennen pyytänyt hänen sydäntään ja
uskollisuuttaan, eikö minulla ole oikeus odottaa avomielistä,
vilpitöntä vastausta?" Hän piti lujasti tytön kädestä.

"Kyllä aivan varmaan", vastasi tämä ja tahtoi vetää kätensä pois.

"Ei, ei, älkää vielä!... Sanokaa minulle, onko veljeni jo puhunut
hänelle rakkaudestaan?"

"En minä tiedä", vastasi Märta yhä enemmän hädissään.

"Kuka nainen ei sellaista ymmärtäisi. Ajatelkaa vain miestä, joka on
kosinut teitä."

"Sitä ei ole tehnyt kukaan."

"Ei kukaan!" huudahti ritari kiihkeästi.

"Ei, ei kukaan!"

"Märta, onko se mahdollista!... Veljeni ei siis ole..." Hän kietoi
käsivartensa tytön ympäri ja puristi hänet kiihkeästi syliinsä.

"Ritari, mitä ajattelette?" huudahti Märta vapauttaen itsensä.

"Että rakastan sinua yli kaiken maailmassa, ja että se on
kuolemantuomioni, jollette suostu minun morsiamekseni", sanoi hän
kunnioittavasti notkistaen toisen polvensa lattiaan. "Oi Märta,
ojenna minulle kätesi merkiksi, että suostut ja annat anteeksi."

Märta oli niin pelästynyt, että tuskin tiesi mitä teki, ennenkuin
tunsi ritarin suutelevan käsiään, vetävän hänet syliinsä ja antavan
hänen huulilleenkin veronsa.

Kun ensi hurmaus oli hieman asettunut, tunsi hän istuvansa ritarin
rinnalla, tämä oli kietonut käsivartensa hänen vyötärölleen ja hän
lepäsi tämän rintaa vasten. Pieni Märta parka, hän oli kuin unissaan
eikä tiennyt kuinka kaikki oli tapahtunut. Täällä istui hän vieraan
miehen rinnalla, eikä hänen isänsä ja äitinsä tiennyt siitä mitään.

Mutta ritari puhui yhtämittaa, hän kuvaili Göksholmaa, kuinka
hän tulisi sinne rakastetuksi valtiattareksi; vanhempainsa iloa
saadessaan sellaisen tyttären; kuinka hänen elämänsä ainoa pyrkimys
tulisi olemaan valmistaa Märtalle iloa ja onnea.

"Mutta muistelen veljenne sanoneen, ettei teidän sydämenne voinut
rakastaa", sanoi Märta.

"Niin minäkin luulin, mutta sinut nähdessäni tunsin kuin salaman
iskun; nyt rakastan. Oi Märta, et voi kuvitellakaan, kuinka suuresti
rakastan."

"Kas, kas!" huudahti tyttö hypähtäen pystyyn. "Tuolla tulee Åke herra
ja isäni. Saatte kertoa hänelle mitä on tapahtunut, minä en voi olla
silloin läsnä." Ja nopein askelin riensi hän huoneesta.

Ritari katsoi hänen jälkeensä. "Rakastakoonpa veljeni häntä tai ei",
jupisi hän, "täytyy hänen tulla minun omakseni, sillä ilman häntä en
voi elää".

Niilo herra ja Åke ritari olivat jo papilta saaneet tiedon Maunu
herran saapumisesta. He ihmettelivät aikalailla, mikä mahtoi olla
syynä; Åke pelkäsi veljensä saapuneen estämään hänen kosintaansa;
mutta vaikka molemmat olivatkin hämillään toisensa nähdessään, näytti
kohtaus kuitenkin olevan sydämellinen molemmin puolin.

Niilo herra kertoi, kuinka hän oli ajanut pois Otto Rudin, ja kaikkia
nauratti se harmi, jonka tappio hänelle tuotti; sellaista ei hän
varmaan tulevaisuudessa uskaltaisi yrittää.

Mutta nyt ei Maunu ritari voinut enää kauemmin olla selittämättä
syytä saapumiseensa; hän luki kysymyksen siitä kaikkien kasvoilta.
Edellisen keskustelun aikana ei hän ollut voinut salata
levottomuuttaan, ja hänen huomautuksensa ja lausuntonsa olivat
sen riittävästi ilmaisseet. Nyt täytyi hänen tarttua asiaan ja
väkinäisesti naurahtaen kysyi hän, tahtoivatko he nyt kuulla, mitä
hänellä oli kerrottavaa; ei se kestä kovin kauan, mutta on varmaan
sitä odottamattomampaa. Kaikki olivat uteliaita, mutta ei kukaan
yhtä suuresti kuin Åke. Jos veli toi viestin vanhemmilta, että he
kieltäyivät suostumasta hänen avioliittoonsa Märtan kanssa, niin oli
hän lujasti päättänyt olla siihen mukautumatta.

Maunu ritari kääntyi herra Niilo Ragvaldinpoikaan ja kertoi nauraen,
että kun hänen veljensä oli sanonut haluavansa nähdä ja mahdollisesti
kosia kaunista Märta Niilontytärtä, oli hän ilmaissut suurimman
tyytymättömyytensä siihen, mutta se ei auttanut ja hänen veljensä
lähti kosintamatkalle.

"Mutta minun vastahakoisuuteni ei siitä vähentynyt", jatkoi Maunu
herra, "ja minut valtasi kiihkeä halu estää tämä liitto tavalla tai
toisella".

"Se ei sinulle koskaan onnistu, mikäli..."

"Anna minun jatkaa. Läksin tänne ainoastaan yhden palvelijan
seuraamana; en tiennyt itsekään mitä tahdoin; ennen kaikkea täytyi
minun nähdä neitsyt."

"Hän ei miellyttänyt teitä", huomautti Niilo ivallisesti.

"Koskaan en ole unhoittava, mitä tunsin hänet nähdessäni; oli
kuin kaikki sisälläni olisi muuttanut tuokiossa muotoaan; ynseys,
kylmäkiskoisuus muuttui tuokiossa ihailuksi ja intohimoiseksi
rakkaudeksi."

"Rakkaudeksi?" kirkaisi Åke.

"Kysyin häneltä, olitko sinä kosinut, mutta silloin hän vastasi, että
sinä olit puhunut hänelle toisesta, johon sydämesi oli kiintynyt, ja
kun olin tyyntynyt siinä suhteessa, silloin ilmaisin rakkauteni ja
sanoin, etten voinut elää ilman häntä. Kun hän näki teidän tulevan,
tempaisihe hän irti sylistäni ja sanoi: 'Kerro sinä heille, minä en
voi.' Niin pakeni hän täältä."

Kalmankalpeana kuunteli Åke kertomusta. Veli olisi voinut kertoa niin
lyhyeen tai pitkään kuin olisi tahtonut; Märta oli häneltä ainaiseksi
mennyttä, ainoastaan sen hän käsitti, ainoastaan siitä välitti.

Niilo herra oli mitä suurimmassa määrin hämmästynyt ja samalla
mielissään; vanhemman veljen reippaampi olento miellytti häntä
paremmin kuin toisen hentous, ja menettelyn epärehellisyys ei häntä
paljon liikuttanut.

Sentähden pudisti hän lujasti ritarin kättä, meni sitten ovelle
ja huusi, niin että kartano kajahti: "Märta!" Sitten hän nauroi
sydämensä pohjasta.

Märta astui heti kohta huoneeseen allasilmin ja hehkuvin poskin,
mutta pysähtyi nöyrästi ovensuuhun.

"Täällä kerrotaan merkillisiä uutisia!" huusi Niilo herra häntä
vastaan. "Sinä olet kihlautunut minun tietämättäni."

"Se tuli niin äkkiä, minä en saanut miettimisaikaa", vastasi tyttö
sammaltaen.

"Mutta ojensithan kuitenkin kätesi omasta tahdostasi?" kysyi ritari.

"Kyllä", vastasi Märta ja kohotti katseensa; se kohtasi Åken katseen.

Käsittikö hän tällä hetkellä, että Åkekin rakasti häntä, vai miksi
hän muuttui melkein yhtä kalpeaksi kuin tämäkin? Hoippuvin askelin
hän meni isänsä luo, joka pani hänen kätensä Maunu ritarin käteen ja
siunasi heidän liittonsa.

Ei ole pelkkää pilaa, kun sanotaan, että me useimmiten puhumme
peittääksemme ajatuksiamme; ken tahtoo tietää ajatukset, hänen
on osattava lukea silmistä, näistä sielun peileistä, jotka eivät
koskaan voi täydellisesti salata mitä mielessä liikkuu. Maunu ja
Åke vaihtoivat myös katseen, ja vanhempi ymmärsi siitä, että hänen
veljensä uskoi omistavansa sen sydämen, jonka hän oli viekkaudella
houkutellut itselleen, ja samoin kuin isoisä oli murhannut Ruotsin
onnen, niin oli nyt veli tuhonnut veljensä onnen ja siten erinnyt
hänestä ainiaaksi.

Åke näki veljensä silmistä kuvastuvan häpeän, mustasukkaisuuden ja
vihan, ja hänenkin täytyi ajatella isoisää henkipattona harhailemassa
ympäri maata, ja hän muisti tarkkaan, kuinka katkerat tämän viimeiset
hetket olivat. Mitä arvoa onkaan onnella ilman tyyntä omaatuntoa.

Papilta ei ollut kysytty mitään, ja sentähden ei hän ollut
sekaantunut keskusteluun. Nyt sanoi hän hiljaa Åkelle, että halusi
puhutella häntä kahdenkesken, ja nuori mies seurasi heti.

Maunu näytti silloin tuntevan todellista helpoitusta, nyt hän tahtoi
esteettömästi sopia Niilo herran kanssa häistä, jotka hän tahtoi
viettää niin pian kuin mahdollista.

Mutta Märta, joka siihen asti oli ollut hiljaisena kuulijana, sanoi
tällöin, että ensin oli saatava hänen äitinsä suostumus. Niilo herra
arveli, että se oli tarpeeton, mutta kun Märta pysyi lujana, pääsi
hänen tahtonsa voitolle.

On ihmisiä, jotka ikäänkuin uinuvat kotelossaan läpi elämän, toisilta
puhkeaa kuori ennen aikojaan, ja heidän täytyy avata siipensä
lentoon, ennenkuin ovat saaneet voimia siihen.

Niin oli Märtan laita. Kun hän illalla oli vihdoin jäänyt yksin
pieneen kamariinsa, tunsi hän itsensä tuiki väsyneeksi ja kurjaksi,
kykenemättömäksi ajattelemaan ainoaakaan selvää ajatusta. Mutta
alituiseen hän näki edessään kaksi silmää, jotka katselivat häntä
melkein epätoivon ilmein, ja vastoin tahtoaankin täytyi hänen
mietiskellä, mitähän ne tahtoivat hänelle sanoa.

Niinkuin käännellään kirjan lehtiä toinen toisensa jälkeen vihdoin
löytääkseen sisällön ratkaisun, niin koetti hän palauttaa muistoonsa
kaiken, mitä Åke oli sanonut, vieläpä selittää jokaisen katseenkin,
ja kun hänelle silloin selvisi, että Åke epäilemättä rakasti häntä,
silloin painoi hän päänsä käsiinsä ja itki hiljaa, mutta niin
katkerasti, että sydän aivan oli pakahtumaisillaan, ja hän rukoili
Jumalaa pyytäen saada kuolla.

Mutta arkituvasta kuuli hän isänsä hilpeän, äänekkään naurun; tehty
liitto oli hänelle mieleen. Niilo herra oli ankara ja vaatelias
herra; hän oli vihoitellut emännälleen siitä, että tämä synnytti
hänelle ainoastaan tyttäriä, mutta heidän tavaton kauneutensa oli
herättänyt hänen mielessään ylhäisten vävyjen toiveita, ja hänen
toiveensa olivat toteutuneet, ennenkuin hän oli rohennut toivoakaan.

Jos Otto Rud olisi kosinut hänen tytärtään tavallisessa
järjestyksessä, ei hän suinkaan olisi mistään isänmaallisista syistä
katsonut olevansa velvollinen kieltämään suostumustaan. Nyt sitä
vastoin, kun tytöllä jo oli kosija, saattoi hän esiintyä kuinka
pöyhkeästi tahansa, ja niin hän esiintyikin, kuten tiedämme. Niilo
herra aivan riemuitsi mielessään ajatellessaan, kuinka korkealle hän
oli nouseva tulevain ylhäisten vävyjensä olkapäillä.

Maunu herran kanssa hän sopi siitä, että häät vietettäisiin kolmen
viikon kuluttua; hän saattoi taata sanallaan, että hänen emäntänsä
kyllä oli taivuttava Märtankin siihen. Mutta se ei suinkaan
estänyt ritaria ennenkin käymästä heidän luonaan; "linnoituksen,
joka oli valloitettu äkkirynnäköllä, täytyy oppia tuntemaan uusi
päällikkönsä", sanoi hän nauraen. "Eräs asia huolestuttaa minua",
tuumi Maunu. "Mikä se on?"

"Minusta näyttää, kuin veljeni olisi pahoillaan."

"Meidän kesken: ettekö ennättänyt häntä ennen?"

"Ihastuin niin Märtan nähdessäni."

"Minua miellytitte heti paljoa enemmän."

"Milloin saan tulla käymään?"

"Viikon kuluttua; niin pitkä valmistusaika on meidän jätettävä
hänelle ja hänen äidilleen."

"Viivyttekö kauankin täällä?"

"Lähdemme huomenna puolipäivän ajoissa."

"Silloin tulen minä saattamaan."

"Se on hyvä; silloin on teillä tilaisuus kuiskailla helliä sanoja
hänelle. Sellaisista sokerileivoksista naiset pitävät." Ja Niilo
herra nauroi täyttä kurkkua, joko sitten onnesta tai oluesta, joka
nousi hänen päähänsä.

Mutta seuraavana aamuna anivarahin koputti joku hiljaa Märtan kamarin
ovelle. Hän oli nukahtanut pää pöytää vasten, nyt hypähti hän
nopeasti ja meni unenhorroksissa ovea avaamaan.

Tulija oli vanha pappi, joka katseli häntä osanotolla. "Sinä et ole
lainkaan levännyt vuoteessasi, tyttäreni?" kysyi hän.

"En, se oli minulle mahdotonta."

"Arvasin sen."

"Kuinka on...?" Hän katseli vakoillen ympärilleen. "Kuinka on Åke
herran laita?" kysyi hän, ja tuokioksi levisi hento puna hänen
kalpeille poskilleen.

"Paremmin nyt. Hän lähtee hetken kuluttua."

"Tahdotteko sanoa hänelle terveisiä minulta?"

"Hän pyytää puhutella sinua."

"Onko se mahdollista! Eikö hän ole suuttunut?"

"Ei, ei suinkaan."

"Mutta voinkohan minä..."

"Riippuu sinusta itsestäsi. Minä kieltäydyin kauan viemästä hänen
viestiään, mutta hän sanoi minulle, että hän... että hän tahtoi sanoa
sinulle ikuiset jäähyväiset."

"Pyhä neitsyt, nyt toteutuu ennustus."

"Sinun vallassasi on estää se."

"Millä tavoin?"

"Veljekset on eroittanut rakkaus sinuun, aistillinen rakkaus. Yhdistä
nyt heidät puhtaalla, taivaallisella rakkaudella."

"Voinko tehdä sen?"

"Riippuu siitä, millainen rakkautesi on."

"Isä, siunatkaa minua!" Hän vaipui papin jalkoihin, ja tämä laski
rukoillen kätensä hänen päälaellensa.

"Viekää nyt minut hänen luoksensa", sanoi hän sen jälkeen.

"Tulitte siis kuitenkin, neitsyt", sanoi Åke hänet nähdessään.
"Odotin, että oma onnenne olisi tehnyt teidät tunteettomaksi sille
tuskalle, jota minä kärsin."

"Jos voisin sen tehdä, tahtoisin olla teidän sijassanne."

"Nyt en ymmärrä teitä."

"Ettekö ole ennen puhunut minulle ennustuksen voimasta; epäilemättä
juuri sen vaikutuksesta luulin teidän jo olevan sidotun. Sanoitte
olevan korkeimman toivomuksenne, että veljennekin joutuisi kihloihin,
ja ajattelin teitä ojentaessani käteni."

"Kaikki pyhimykset, minä siis olen..."

"Siltä näyttää."

"Märta, rakastatko minua?"

"Sitä en tiedä."

"Tuntisin itseni vähemmän onnettomaksi, jos tietäisin, että sydämesi
oli minun."

"Rakastakaamme tästälähin toisiamme kuten sisarukset."

"Sitä en voi."

"Silloin rakastan sinua korkeammin."

"Mitä sanot?"

"Koko elämäni pyrkimys on oleva saada teidät palaamaan, niin että
veljellisessä rakkaudessa käytte keskenänne käsikädessä."

"Se ei tapahdu koskaan!"

"Olenko minä sitten tiellä?"

"Veljeni petollisuus on."

"Antakaa anteeksi hänelle, minun tähteni."

"Rakastatko häntä?"

"Hän on tuleva miehekseni!"

"Vilpillä ja viekkaudella hän sinut voitti."

"Unhoittakaa se."

"Minä en voi."

"Eikö minunkin täydy tehdä se?"

"Märta, sinä rakastat minua!"

"Teistä on tuleva ystäväni ja veljeni. Oi sanokaa, Åke, eikö tämä ole
enemmän kuin kaikki muu?"

Åke katsoi Märtaan. "Sinä voit kyllä saada minut mihin tahdot", sanoi
hän.

"Kiitos! Luvatkaa sitten, että kaikki on oleva niinkuin ennenkin
teidän ja veljenne välillä."

"Siitä ei koidu mitään hyvää, Märta."

"Kyllä, kyllä, siitä täytyy! En voisi sietää sitä ajatusta, että
pakenisitte kotoanne minun tähteni."

"No hyvä, tahdon jäädä teidän tähtenne."

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!"

Ovi aukeni ja Maunu astui sisään. Joko oli hän kuunnellut keskustelua
tai ei häntä miellyttänyt heidän kahdenkeskinen keskustelunsa, mutta
rypistynein otsin hän vain tervehti Märtaa.

"Miksi et ole vielä lähtenyt?" kysyi hän Åkelta jokseenkin ankarasti.

"Olen muuttanut suunnitelmani, nyt jään tänne."

"Mistä syystä?"

"Minun pyynnöstäni", huomautti Märta. "Mitä se sinuun kuuluu?"

"Kun hän on teidän veljenne, on hän nyt minunkin."

"Mutta jollen tahdo sitä?"

"Tahdotte kyllä -- minun tähteni", lisäsi Märta hiljempaa.

"Sinun tähtesi?" Hän kietoi käsivartensa lujasti morsiamensa
ympärille ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.

Åke päästi huudahduksen ja riensi ovelle. "Näetkös", sanoi ritari,
"juuri siksi emme voi olla yhdessä; olisimme molemmat mustasukkaiset
toisillemme, ja mustasukkaisuus synnyttää vihamielisyyttä; sentähden
täytyy meidän ainakin jonkun aikaa elää erillämme, se olisi Åken
pitänyt ymmärtää."

"Tuolla hän ratsastaa ulos pihasta!" huudahti Märta. "Hän lupasi
kuitenkin minulle..." Ja hän juoksi parvekkeelle huutaen: "Åke, Åke!"

Mutta tämä jatkoi ratsastustaan ja ainoastaan huiskutti hänelle
hattuaan.

Kun Märta palasi takaisin, olivat hänen silmänsä kyynelissä.

"Olisit varmaan nähnyt mieluummin, että minä olisin lähtenyt pois ja
hän jäänyt tänne", lausui ritari katkerasti.

Märta katsoi häneen. "Luuletteko tosiaankin tulevanne onnelliseksi
minun kanssani?" kysyi hän nöyrästi.

"Tiedän vain, että rakastan sinua niin suuresti, että tahtoisin
mieluummin olla kirottu kuin luovuttaisin sinut jollekin toiselle."

Märta kääntyi väristen hänestä pois. Isänsä käskystä täytyi hänen
sitten tehdä kiertokulku markkinoille.

Niilo herra sai sillaikaa tilaisuuden kertoa kahakasta Otto Rudin
kanssa, eikä hän suinkaan jättänyt tällöin koristelematta omia
urotekojaan.

Puolipäivän aikaan lähdettiin vihdoin matkalle; Niilo
Ragvaldinpojalla oli ainoastaan puolen päivän matka. Ritari olisi
tosin mielellään saattanut heitä kotiin Ragvaldsbrohon, mutta hän
ei tahtonut, että Åke joutuisi kovin paljon ennen ja ehtisi esittää
asian vanhuksille ylen epäsuotuisassa valossa, ja sentähden täytyi
hänen erota matkaseurastaan; mutta sitä ennen oli hän melkein uhaten
pakoittanut Märtan moneen kertaan sanomaan, että rakasti häntä.

Millä helpoituksen tunteella Märta näkikään hänen poistuvan! Niilo
herra tyttärensä ja seurueensa kera kannusti nyt ratsujaan ehtiäkseen
kotiin ennen päivänlaskua.

Märtan äiti, Anna rouva, oli jo kaukaa kuullut kavioiden kopseen, ja
hän seisoi jo pihalla toivottaakseen tulijat tervetulleiksi.

"Jumala ja hänen enkelinsä olkoot kiitetyt siitä, että olen saanut
teidät takaisin!" huudahti hän. "Ette voi paljoakaan käsittää, kuinka
peloissani olen ollut."

"Te naiset näette kummituksia keskellä päivää!" huudahti Niilo herra.
"On tapahtunut ainoastaan ilahuttavia asioita."

Neitsyt syleili melkein loputtomiin äitiään ja sisariaan;
viimeksimainituilla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä, edellinen näki
heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut.

"Mitä Märtalle on tapahtunut?" kysyi hän innolla.

"Tyttärelläni on ollut kolme kosijaa samana päivänä", vastasi Niilo;
"hän on nyt minun suostumuksellani kihlattu yhdelle heistä".

"Hänen nimensä?"

"Göksholman Maunu ritari!"

"Jos se on tapahtunut teidän suostumuksellanne, herra, koituu se
varmaan onneksi!" vastasi altis rouva, mutta heti sen jälkeen vei hän
tytön pois mukanaan, niin että tämä saisi rauhassa avata sydämensä.

Eikä Märta salannut mitään. Äiti oli hänen ainoa ystävänsä ja
uskottunsa. "Ah, jos olisit ollut mukana, ei olisi käynyt niin pahoin
kuin nyt! On hirveää olla sidottu mieheen, joka herättää ainoastaan
pelkoa."

Anna rouva luki tyttärensä ajatukset ja hän olisi voinut lisätä:
varsinkin kun rakastaa toista!

Sitä hän ei sanonut, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää tyttärensä
kiihtynyttä mieltä ja lupasi ottaa hänen asiansa huostaansa, niin
että kaikki kyllä tulisi hyväksi jälleen. Kun kyyhky palaa pesään
ensimäisen lentoyrityksensä jälkeen, kätkee se päänsä emosen siipien
suojaan ja uinuu pois kaiken väsymyksen.

Pidellen äitinsä kättä omassaan nukkui Märtakin, eikä äiti poistunut
hänen luotaan, ennenkuin oli nähnyt rauhallisen lapsenhymyn palaavan
rakastetuille kasvoille. Silloin hän kumartui ja suuteli hänen
otsaansa, rukoillen siunausta lemmikkilapselleen. Mutta kun hän
nousi, näki hän, että kaksi kirkasta kyyneltä vieri hiljaa Märtan
poskea alas. Tulivatko ne hänen omistaan vaiko lapsensa silmistä?
Nyt niitä tuli useampiakin, Märta se tosiaankin itki unissaan, mutta
ainoankaan eleen muuttumatta, ainoankaan lihaksen värähtämättä; hänen
suunsa melkein vetäytyi hymyyn, ja hän kuiskasi: "Åke, älä mene pois
luotani."

"Häntä siis lapseni rakastaa!" huokasi äiti itsekseen. "Rakas lapsi
parkani."

Niilo herra oli lähettänyt häntä kutsumaan, ja hänen täytyi lähteä
kuulemaan hänen käskyjään.

Tämä kertoi, että häät oli vietettävä jo kolmen viikon kuluttua.

Turhaan pyysi Anna rouva lykkäystä. Niilo herra oli kerran antanut
lupauksensa, äidin oli vain valmistettava tytärtään siihen niin pian
kuin mahdollista.

"Jos Maunu herra tulee tänne viikon kuluttua, niin voimmehan
viivyttää siihen asti", vastasi Anna rouva. "Märta tarvitsee tämän
ajan toipuakseen mielenliikutustensa jäleltä."

Samassa kajahti niin läpitunkeva kirkaisu, että se kuului ylhäältä
alas asti.

"Jeesus... Maria, se oli Märta!" Vanhemmat riensivät hänen
huoneeseensa ja tempasivat oven auki. Nuori tyttö oli lattialla
polvillaan ja huitoi torjuvasti käsillään. "Pelastakaa, pelastakaa,
palaa, palaa!" kirkui hän aivan poissa suunniltaan.

Kun he nostivat hänet ylös, näkivät he, että hänen silmänsä olivat
ummessa. Äiti lausui moneen kertaan hänen nimensä; vihdoin hän heräsi
ja avasi silmänsä, mutta kauan tuijotti hän huoneessa ympärilleen,
ennenkuin täydellisesti palasi tajulleen.

"Mikä kauhean hirvittävä uni!" huudahti hän. "Näin teidän kaikkien
palavan."

Äiti sulki hänet syliinsä. "Jumalan kiitos, se oli ainoastaan
kuvittelua, nyt jään luoksesi!" Mutta yön kuluessa palasi kauhea näky
useampia kertoja, ja Anna rouva koetti kaikin voimin häntä tyynnyttää.

Vasta aamulla nukkui hän tyyneen ja virkistävään uneen, mutta
päivällä kertoi hän nähneensä unissaan peloittavalla selvyydellä,
kuinka hänen vanhempansa ja sisarensa surmattiin ja sitten heitettiin
palavaan rovioon. "Oi, en unhoita sitä koskaan!" huudahti hän. "Minä
luulin kadottavani järkeni."

"Unia mitkä unia!" leikitteli Niilo herra. "Se ainakin oli
kristillisesti tehty, että ryövärit ensin ottivat henkemme."

"Ei sinun, isä!" änkytti Märta kalveten.

"Mitä, paistettiinko minut elävältä?"

Märta purskahti kouristuksentapaiseen itkuun.

Ritari nauroi täyttä kurkkua poistuessaan huoneesta, mutta siitä
huolimatta tiedusteli hän tarkoin, oliko näkynyt epäiltäviä
henkilöitä, ja kun hän oli saanut sen vastauksen, että viime aikoina
oli saatu olla maankiertäjiltä tavattoman rauhassa, silloin palasi
itseluottamus. Niilo herra ei enää arvellut itsellään olevan mitään
pelättävää.

Nuoruudella on oma lääkintävoimansa, ja Maunu herran kuva merkitsi
Märtalle yhä vähemmän; jos hän joskus muisti ritarin, niin hän
ainoastaan hieraisi huuliaan ikäänkuin pyyhkiäkseen siten pois hänen
suudelmansa. Hänen äitinsä katsoi velvollisuudekseen muistuttaa
sulhasen pikaisesta saapumisesta, mutta silloin tyttö puuskahti
kiihkeästi:

"Hän ei tule; olen varma, etten näe häntä enää koskaan."

Sen jälkeen saattoi hän heittäytyä äidin kaulaan ja lisätä: "Älä puhu
koskaan minulle hänestä."

Mutta kuudentena päivänä sanoi Niilo herra: "Huomenna saapuu ritari;
Märta, oletko valmis ottamaan hänet vastaan?"

"Mistä tiedätte, että hän tulee?"

"Tässä on kirje! Hän lähettää lukuisan seurueen tuomaan lahjoja ja
antimia; se saapuu jo tänä iltana."

"Huomiseen on vielä pitkältä", vastasi Märta. Niilo herra tahtoi,
että odotettu seurue otettaisiin parhaimmalla tavalla vastaan;
kaikki talonväki oli sijoitettava ulkohuonerakennuksiin ja vieraat
itse asuinrakennukseen. Heille oli tarjottava myös runsas kestitys,
etupäässä simaa ja väkiolutta niin paljon kuin jaksoivat juoda.

He saapuivat vasta myöhään illalla; melkein kaikki talonväki oli
jo mennyt levolle, ja Niilo herra ei pitänyt arvolleen sopivana
näyttäytyä. Muuan vanha uskottu palvelija sai tehtäväkseen ottaa
vieraat vastaan ja kestittää; hän ilmoitti, että he olivat melkein
heti menneet vuoteeseen ja tunnin kuluttua oli koko talo vaipunut
uneen. Mutta ei, vieraat eivät nukkuneet; he lähtivät yksitellen
vuoteistaan, he hiipivät ulos, hiljaa kuin aaveet, he avasivat
portin vielä useammille. Näiden joukossa oli päällikkö Otto Rud.
Nyt, nyt kävi Märtan kauhea uni toteen. Hänet sidottiin käsistä
ja jaloista ja kannettiin pihalle; siellä pantiin hänet vanhoihin
vaunuihin ja niistä kuuli hän äitinsä ja sisariensa parkunan.
Liekit leimahtelivat pian ikkunoista, koko talo muuttui heidän
polttoroviokseen; hän näki isänsä vimmoissaan taistelevan häntä
ahdistavaa laumaa vastaan, hän kuuli Otto Rudin huutavan heille, että
hänen henkensä oli säästettävä, jotta hänet poltettaisiin elävältä;
hän kuuli vihdoin, kuinka heidän omat huoneihin salvatut palvelijansa
raivasivat savutorvien ja ullakkoluukkujen kautta itselleen pääsytien
ulos, sen jälkeen seurasi taistelu, mutta heidän lukunsa oli liian
vähäinen, heidät lyötiin maahan viimeiseen mieheen. Kuului hirveä
tuskanparkaus, hänen isänsä vaipui vihdoin maahan sankarillisen
vastarinnan jälkeen, keihään lävistämänä.

"Pian tuleen hänet, ennenkuin hän heittää henkensä", huusi johtaja.

Sitten ei Märta kuullut enää mitään. Liekit, mustat olennot,
isä, äiti ja siskot, kaikki tanssivat hurjaa piirikarkeloa hänen
ympärillään, kunnes kaikki haihtui tyhjyyteen...

Kun hän sitten heräsi, luuli hän makaavansa kehdossa, mutta se ei
keinunut edestakaisin kuten tavallisesti, vaan ylös ja alas -- hän
ihmetteli sitä ajoittaisin, mutta herkesi kohta taasen ajattelemasta.

Kun tajunta alkoi viipyä hereillä yhä kauemmin, silloin ihmetteli
hän, kuka hän oli. Hän oli pieni lintu, joka oli tarttunut
liimasaittaan, mutta silloin täytyi hänen osata laulaakin, ja niin
alkoi hän hiljaa hyräillä, mutta voimat pettivät pian ja sen jälkeen
ei hän kaukaan, kaukaan aikaan tiennyt mistään mitään.

       *       *       *       *       *

Otto Rud oli ajanut piloille parhaan juoksijansa, mutta
päivänkoitteessa oli hän saapunut Kalmariin kohtaamatta taipaleella
mitään esteitä; hän oli kostanut, ja hänen tavoittelemansa neitsyt
oli hänen vallassaan. Hän ei tosin ollut varma, oliko tämä elävä vai
kuollut, vaikka hän kertoi nauraen tytön laulaneen tiellä. Muutamat
palvelijat saivat käskyn kantaa tytön varovaisesti hänen omaan
laivaansa ja jättää siellä naisten huostaan.

Tämän jälkeen laski hän, kuinka monta miestä hän oli menettänyt.
Kolmetoista puuttui, mutta vähintään kaksi sen vertaa oli hakattu
maahan ja silloin oli taistelu katsottava voitetuksi, varsinkin
kun mitä katkerin häväistys oli pesty pois ja kaunein ruotsalainen
neitsyt oli tuleva tanskalaisen miehen portoksi.

Siitä huolimatta ei urhea sankari ollut oikein varma, oliko hänen
miehuullinen urotyönsä saava sen tunnustuksen, minkä se ansaitsi;
jos tulisi tunnetuksi, minkä saaliin hän oli tuonut mukanaan, tekisi
Göksholman ritari varmaan hänen oikeutensa riidanalaiseksi; parasta
oli siis hankkia varmat takeet, ja Otto herra päätti sentähden tehdä
kaappausmatkan muutamien parhaiden laivojensa keralla; niitä jäi
riittävästi jälelle Kalmarin edustallekin, etteivät ruotsalaiset
voineet kaupunkia vallata.

Tarpeelliset määräykset annettiin heti, ja jo samana iltana
purjehti laiva "Hannu kuningas" merille kahden kaljaasin keralla.
Ne suuntasivat matkansa pohjoiseen, Tukholmaa kohden tai kenties
Pohjanlahdelle.

Otto herra oli aikonut olla menemättä Märtan näkösälle, kunnes
"tavallinen naisruikutus" oli kestänyt aikansa, mutta nyt, kun laiva
kulki täysin purjein, ei hän voinut vastustaa haluaan mennä tuokioksi
häntä katsomaan.

Paras paikka, lähinnä hänen omaansa, oli suotu Märtalle; alas
astuessaan kuuli hän tämän uudestaan laulavan ja iloisesti
yllätettynä tempasi hän oven auki.

Märta makasi vuoteessa, mutta aivan liikkumatonna; sävelet
aaltoilivat hänen huuliltaan hänen liikuttamatta huuliaan ja aivan
varmaan tajuamattaan. Katse harhaili avaruudessa, kaikki viittasi
siihen, ettei hän huomannut tulijaa. Tämä puhui hänelle, mutta hän ei
näyttänyt sitä kuulevan.

Tästä tajuttomasta tilasta huolimatta ei hänen kauneutensa ollut
koskaan ollut ihanteellisempi; jo maan päällä kirkastuneena näytti
hänen katseensa näkevän taivaan avoinna. Jos hän kenties koetti
jäljitellä niitä säveliä, joita kuuli sieltä ylhäältä, miksi
helähtivät ne silloin niin valittavilta? Ei edes Otto herrakaan
voinut pysyä tunteettomana tätä liikuttavaa näkyä nähdessään; hän
lähti huoneesta ja kutsui lääkärin, joka saapui heti.

"Onko hengenvaaraa?" kysyi hän viitaten kädellään oveen.

"Kuolema tai hulluus!" vastasi tämä. "Onko pelastus mahdoton?"

"Jollei ihmettä tapahdu."

"Tehkää kaikki voitavanne."

"Sen teen!"

On luultavaa, että mieletön tyttö vietti tyynemmän yön kuin hänen
tanskalainen majesteettinsa "Hannu kuningas" laivan päällikkö.
Nyt oli kenties hänen vuoronsa unelmoida murhapoltosta ja kuulla
kuolevain parkunaa, mutta pian heitti hän mielestään sellaiset
akkojen aaveluulot, nyt oli hän lähtenyt sieppaamaan jotakin
ruotsalaista laivaa ja hän oli saanut tähtäimeensä muutaman, jota
odotettiin Suomesta kallisarvoisessa lastissa.



4.

TULEVAISUUDEN KAJASTUKSIA.


Eräässä pienessä Kalmarin linnan huoneessa, jonka seinät olivat
verhotut kultatapeteilla ja lattiat peitetyt kallisarvoisilla
matoilla, istui kolme miestä kiintyneenä vakavaan keskusteluun.

Taiteellisin leikkauksin koristetulla pöydällä oli kolme hopeapikaria
ja pieni kannu samaa metallia, täynnä jaloa unkarilaista viiniä.

"Teidän saapumisenne oli minulle yhtä tervetullut kuin odottamaton",
virkkoi linnanpäällikkö Niilo Gedda, "ja ennenkuin jatkamme
keskustelua, pyydän toivottaa teidät tervetulleeksi tarjoamalla
pikarin viiniä".

"Näyttää kenties sopimattomalta, että olen tuonut poikani mukanani",
vastasi herra Erik Trolle, "mutta kun hän on matkalla vieraaseen
maahan..."

"Kustaa herra näyttää minusta voivan puolustaa oikeutta ja olla
mukana keskustelemassa niistä tärkeistä asioista, jotka koskevat
isänmaata, mutta teetteköhän viisaasti, nuori sukulaiseni,
jättäessänne maan näin tärkeänä murrosaikana?"

"Se vakava kutsumus, johon olen antautunut, vaatii ankaria opintoja",
vastasi nuorukainen, "ja jalo suosijani, hänen armonsa arkkipiispa,
on lämmöllä puolustanut palaamistani Roomaan".

"Hänen armonsa voi hyvin, toivoakseni?"

"Valitettavasti ei. Tietoisuus kaikesta siitä pahasta, mitä tapahtuu,
koskee syvästi hänen mieleensä."

"Ja hänen hurskas hoitajattarensa, hyvä rouva Bonti, onko hän vielä
paikoillaan?"

"Tosin hän on ilmaissut haluavansa vetäytyä pois maailmasta ja
mennä luostariin, mutta minun vakavat esitykseni ovat saaneet hänet
pysymään kunnianarvoisan isän luona."

"Kerrotaan huhuna, että hänen armollaan on kovia koettelemuksia ja
että hän saa lohdutusta ainoastaan keskustelemalla erään vanhan papin
tai lähetyssaarnaajan kanssa..."

"Niin, isä Johanneksen. Hänellä sanotaan olevan salaisen
parannusvoiman. Luultavasti hänen armonsa alavuus köyhiä ja
vähäväkisiä kohtaan on antanut aiheen niin perättömiin juttuihin."

"Luultavasti!"

"Kustaalla on ollut onni oleskella pitkät ajat yksissä
kunnianarvoisan isän kanssa", huomautti Erik-herra ylpeyden
vivahduksella.

"Sanotaanpa hänen valinneen hänet seuraajakseenkin", lisäsi Niilo
herra.

"Jos Herra katsoo minut siihen kelvolliseksi", vastasi Kustaa tehden
ristinmerkin.

"Teistä varmaankin tulisi Tanskan ystävä."

"Minä olen jo!"

"En suinkaan unohda ilmoittaa tästä nuorelle kuninkaalle, ja olkaa
varma siitä, että hän voi mahtavasti edistää ylentymistänne."

"Sen tiedän."

"Te voitte olla hänelle hyödyksi Roomassakin."

"Siksi tulin tänne."

"Ah!"

"Jos kääntyisin suoraan kuninkaan puoleen, pelkään, että se tulisi
tunnetuksi."

"Ettekö tahdo sitä?"

"Kuninkaan itsensä tähden."

"Kuinka se on ymmärrettävä?"

"Salainen ystävä hyödyttää enemmän kuin julkinen!"

"Kuinka vanha olette, nuori sukulaiseni?"

"Kahdenkolmatta vuotias."

"Ja niin viisas jo! Kaikkien pyhimysten nimessä, teistä on tuleva
jotakin suurta aikanaan!"

"Välikappale mahtavamman käteen."

"Teillä näyttää olevan tarmoa sekä tahdossa että toimessa, mutta niin
paljon kuin se lupaakin vastaisuudessa, ei se levitä mitään valoa
nykyisyyteen, joka päinvastoin näyttää synkemmältä kuin ennen."

Erik herra huokasi syvään. "Siltä minustakin näyttää", sanoi hän
luoden katseen poikaansa. "Mieliala Tanskaa vastaan ei ole koskaan
ollut niin kiihtynyt kuin nykyään."

"Kuten kai tiedätte, on Ruotsin neuvosto valittanut monien
väärinkäytösten johdosta..."

"Hahaha!" nauroi Niilo Gedda. "Heitä sapettaa se, että sopimuksesta
välittämättä olen revityttänyt laitetut suojukset ja nostattanut
pois upotetut kiviarkut täällä Kalmarin edustalla, mutta niin
kohdellaan pettureita ja lupaustensa rikkojia. Niin ankarasti kuin
menettelenkin, on melkein mahdotonta kantaa linnaveroa kurjalta
rahvaalta."

"Hätä ja köyhyys on suuri", huomautti Erik herra.

"Odottakaas, täällä kai tulee pahempaakin. Armollinen kuninkaani on
kutsuttanut suuren joukon ulkomaalaisia henkivartioita."

"Niin puhutaan yleiseen", virkkoi Kustaa herra, "ja sanotaanpa
kuninkaan ilmeisine merirosvoineen kiduttaneen ja rääkänneen niitä
ruotsalaisia vankejaan, jotka on otettu merellä. Edelleen sanotaan,
että kaikkialla Tanskassa ja Saksassa on vilpitön Sten herra
julistettu valehtelijaksi ja petturiksi."

"Se hän olikin!" tokaisi Niilo herra.

"Mutta se on vain öljyn kaatamista tuleen. Se herättää suuttumusta
kaikissa hänen talonpoikaisissa ystävissään."

Niilo herra löi kovasti pergamenttiin, joka oli hänen edessään
pöydällä. "Tässä on minulla muuan hänen 'kutsuntakirjeistään', joita
hän on lähetellyt kautta maan. Ei vähempää kuin joka neljäs mies,
jokaisella hyvä jousi, yksitoista tusinaa nuolia, yhdentoista viikon
eväs mukanaan, sotakelpoisia miehiä, joihin hän voi luottaa, on
oleva valmiina neljätoista päivää pääsiäisen jälkeen yhtymään häneen
Kalmarin edustalla. Svante herra itse, pirun Hemming Gadd mukanaan,
on taipaleella rajaa kohden. Eikö tämä kaikki oikeuta kuningasta
niihin ankariin toimenpiteihin, joihin hän aikoo ryhtyä tai on jo
ryhtynyt?"

"Mutta aiottu kokous..."

"Että kuningas tulee, siitä olen vakuutettu, vaikka luonnollisesti
hän ryhtyy niihin varovaisuuskeinoihin, joita olosuhteet vaativat.
Mutta on tuskin luultavaa, että teidän uusi valtionhoitajanne pitää
tehdyt sitoumukset; sellainen ei nykyään ole tapa Ruotsissa."

Korvapuusti sattui Erik herraan, niin että hän karahti
tummanpunaiseksi kasvoiltaan. "Onko loukkaus tarkoitettu?" kysyi hän.

Niilo herra huomasi menneensä liian pitkälle. "Ei", vastasi hän.
"Tarkoitin lankoani, jonka pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä."

"Onko minulla lupa lausua muutamia sanoja?" kysyi nuori Kustaa herra
melkein nöyrästi.

"Kuulen teitä mielihyvällä."

"Lausutte kovia syytöksiä Ruotsin kansaa vastaan, mutta sen voi kyllä
pitää ohjissa."

"Millä tavoin?"

"Kirves tosin iskee, mutta määrääkö kirves mihin isku sattuu?"

"Ei, vaan käsi, joka sitä pitelee."

"Juuri niin!"

"No?"

"Hakatkaa se poikki!"

"Käsikö?"

"Niin!"

Niilo Gedda tuijotti häneen. "Täällä on monia käsiä", sanoi hän
kysyen.

"Hakatkaa niin monta kuin voitte!"

"Kautta sieluni, olette oikeassa! Ja jos kuningas ei pelkäisi..."

"Sellainen ei kelpaa!"

"Nuori kuningas ei pelkää."

"Silloin on hän minun mieheni."

"Sen uskon."

"Pikainen toimi, pikainen apu!"

"Tosin..."

"Muistakaa, että on sen parempi kuta useampia!"

"Mutta salavihkaa..."

"Houkutelkaa heidät ensin ansaan, antakaa heidän pyristellä, tutkikaa
ja tuomitkaa ja sitten iskekää, iskekää koko maailman nähden!
Jäätäkää heidät ensin kauhulla, sitten he lankeavat jalkoihinne --
kunnioituksesta!"

"Miksi ette ole kymmentä vuotta vanhempi!" huudahti Niilo herra
ihaillen. "Mikä mainio valtionhoitaja teistä tulisikaan!"

"Tehkää isästäni se!"

"Erik herrasta?" huudahti Niilo Gedda vilpittömällä kummastuksella ja
kääntyi häneen.

Erik Trollen hapset olivat harmaantuneet sen jälkeen kuin hänet
viimeksi näimme, mutta hän tahtoi yhä näyttää nuorelta ja käytti
siihen kaikki tunnetut keinot. Hänen ensimäinen vaimonsa piti häntä
talutusnuorassaan, toinen vaimo ja poika taluttivat häntä kumpikin
puolestaan; poloista miestä vedettiin milloin oikealle, milloin
vasemmalle. Vastoin tavallisuutta vetivät molemmat tällä kertaa yhtä
köyttä, ja sentähden vastasi Erik herra jommoisellakin helppoudella,
vaikka samalla hämillään:

"Emäntäni ja Kustaa tahtovat sitä molemmat."

"Ja te itse?"

"Minä!"

"Ajatelkaa vaivoja, vastuunalaisuutta."

"Isäni on maan oppineimpia miehiä."

"Mutta tähän vaaditaan paljon muutakin."

"Hän kuuluu erääseen maan jaloimmista suvuista."

"Se on totta!"

"Poikani Kustaa..."

"Hän se siis on hoitava asiat?"

"Niin olen ajatellut."

"Hyvä, mutta opinnot Roomassa?"

"Voin päättää ne..."

"Jos kutsuvat tärkeämmät asiat?"

"Jos isänmaa tarvitsee minua."

"Oivallista!"

"Nyt on minun aika ajatella lähtöä", virkkoi Kustaa nousten. "Ennen
yön tuloa täytyy minun tehdä matkaa hyvä mokoma."

Niilo herra puristi lujasti hänen kättänsä. "Kiitän teitä sydämestäni
niin suuriarvoisesta tuttavuudesta; te näytätte minusta tämän maan
aamutähdeltä."

"Taivas suokoon minulle voimaa toteuttaa teidän toivomuksenne",
vastasi nuorukainen häveliäästi.

Hän syleili sitten isäänsä.

"Saanko mitään terveisiä mukaani kotiin?" kysyi tämä.

"He olivat aivan liian iloisia lähtöni johdosta", vastasi Kustaa
herra, "mutta se ei estä minua toivottamasta heille kaikkea hyvää".
Näin sanoen poistui hän nopeasti huoneesta.

"Mikä onnellinen isä te olette!" huudahti Niilo herra ja katsoi
ihaillen nuoren miehen jälkeen.

"Sangen onnellinen", vastasi Erik herra huoaten.

"Onko teillä useampia poikia?"

"Toiset lapset saivat surmansa äitinsä kanssa."

"Ah! Kustaa herra on äitiinsä?"

"Hän on äitinsä elävä kuva."

"Harvinainen nainen!"

"Sangen harvinainen."

"Mutta ankara?"

"No, niin... hieman..."

"Muistelen kuulleeni, että hän oli mustasukkainen. Te olette ollut
erittäin kaunis mies, Erik herra."

Mahdollisesti kuuli tämä hengessään silkkihameen kahinan, sillä hän
vastasi sangen hämillään: "En muista antaneeni syytä..."

"Varmaankin annoitte", nauroi Niilo herra, "mutta johan olette aikoja
ollut uusissa naimisissa?"

"Viisitoista vuotta."

"Gyllenstjernan kanssa?"

"Niin."

"Ylväs nimi!"

"Ylväs rouva!"

"Onko teillä lapsia?"

"On, kolme."

"Poikiako?"

"Tyttäriä."

"Tulevatko he isäänsä?"

"Eivät", vastasi hän nopeasti ja kovasti punastuen, "he muistuttavat
kaikki kolme äitiään".

Erik herra, jota ei haluttanut kauemmin olla kuulusteltavana, nousi
sanoakseen jäähyväiset. Molemmat herrat sopivat siitä, että toimivat
yhdestä tuumin, ja niin erosivat he molemmin puolin tyytyväisinä
toisiinsa.

Ne rohkeat ehdotukset, joita nuori Kustaa Trolle oli tehnyt,
antoivat linnanpäällikölle paljon ajattelemisen aihetta. Jos Ruotsin
aateliston keskuudessa toimitettiin, ankara karsinta, merkitsi se
samaa kuin maan lannistaminen. Mikä se Tanskassa teki kuninkaan
aseman vaikeaksi, jollei kestämättömäksi? Aateli, joka ei tahtonut
jakaa hallintoa ja valtaa hänen kanssansa. Siellä hän ei uskaltanut
pukeutua sotisopaan heitä vastaan, se saattoi maksaa hänen henkensä.
Ruotsissa sitä vastoin oli vaara suhteellisesti pienempi, ja
olihan Norjan esimerkki nähtävänä. Tosin Ruotsissa oli talonpoika
nostattanut myrskyn, mutta se oli vain yksinäinen tapaus, norjalaiset
eivät tekisi samoin, eikä mitään aatelia ollut heidän joukossaan.
Ruotsin täydellinen masentaminen tätä tietä ei Niilo herrasta
näyttänyt ainoastaan mahdolliselta, vaan sangen todennäköiseltä.
Ajatuksissaan jakoi hän jo sen alueet tanskalaisten kesken.

Muutamia viikkoja edellä kerrotun keskustelun jälkeen näki hän
suureksi tyydytyksekseen yksitoista tanskalaista sotalaivaa
laskevan maihin Kalmariin. Ne toivat mukanaan -- paitsi kuningasta,
monia herroja ja ritareita, piispoja ja lähettiläitä -- sotaväkeä
kolmetuhatta miestä, jotka leiriytyivät kaupungin edustalle.
Lähetettyjen vakoilijain kautta tuli pian tunnetuksi, että herra
Svante Niilonpoika, mukanaan suuri joukko ruotsalaisia herroja, mutta
ainoastaan muutamia satoja rahvaanmiehiä, oli matkalla sinne, mutta
pysyi paikoillaan eräässä salmessa Kalmarin pohjoispuolella.

Tähän luultiin Åke Hannunpojan olevan syypään. Tämä oli sanonut,
että pientä parvea odotti kuolema saapuessaan Kalmariin, ja hän
oli esittänyt niin todennäköisiä syitä, että monet ruotsalaisista
herroista olivat asettuneet hänen puolelleen, ollen sitä mieltä,
ettei ainoatakaan ihmishenkeä pitänyt panna alttiiksi niin
epätasaiseen taisteluun.

Kuinka sen laita lie ollutkin, joutui kuningas miehineen pois
suunniltaan, kun Svante Niilonpoika ja hänen miehensä eivät saapuneet
sovittuun kokoukseen, ja päätettiin siitä huolimatta tutkia heidän
asiaansa ja julistaa tuomio.

Seuraavana päivänä lähti kuningas laivastaan kaupunkiin ja meni
raatihuoneelle, seurassaan joukko tanskalaisia ja ruotsalaisia
herroja, Lundin ja Trondhjemin arkkipiispat samoinkuin kuninkaan
sukulaisten lähettiläät Saksasta ja Skotlannista.

Kun kokous oli vaskirumpuja rämistäen ja torvia toitottaen julistettu
avatuksi, luettiin julki Kööpenhaminassa tehty sopimus aselevosta.
Sen jälkeen nousi kuninkaan kansleri ja valitti herransa puolesta
sitä, että ruotsalaiset olivat jääneet pois. Vanhan järjestyksen
mukaan ei neuvottelujen olisi pitänyt alkaa, ennenkuin oli sovittu
uudesta kokouksesta, mutta nyt oli saatu varmempi kortti käsiin ja
kokous julistettiin heti valtakunnan tuomioistuimeksi.

Syytös oli jo valmiina, ja tanskalainen mies nimeltään Niilo Hög sai
käskyn lukea sen. Mutta tuskin olivat ensimäiset sanat lausutut,
kun nousi eräs vanha tanskalainen aatelismies. Hän kumarsi aivan
maahan kuninkaan edessä ja pyysi Jumalan ja hänen enkeliensä tähden,
ettei hän millään laittomalla toimenpiteellä antaisi vihollisilleen
syytä valituksiin. Ei ollut ainoastaan vanha tapa, vaan laissakin
säädetty, että jos joku tahtoi syyttää toista tuomioistuimen edessä
eikä syytetty ollut saapuvilla, oli kirjoitus julkisesti luettava
kaupungin kaduilla ja toreilla.

Kuningas kääntyi läsnäolijoihin ja kysyi, oliko niin laita, ja kun
kaikki myönsivät sen, sanoi hän pitävänsä oikeutta niin suuressa
arvossa, että sen vuoksi alistui mihin nöyryytyksiin tahansa. Sen
jälkeen lähti hän koko hovinsa kera raatihuoneelta, mutta hänen
ympärillään ylistettiin äänekkäästi hänen hurskasta mielenlaatuaan.

Seuraavana aamuna ratsasti eräs kuninkaallinen virkamies airuen kera
ulos linnanportista. He näyttivät odottavan jotakin, ja siten saivat
uteliaat tilaisuuden töllistellä hevosten kallisarvoisia satulaloimia
ja pieniä kiliseviä kelloja, joilla ne olivat koristetut. Ylhäisempi
ratsastaja oli puettu tulipunaiseen pukuun, joka oli reunustettu
kärpän nahalla; päässään oli hänellä sulitettu hattu. Toisen puku
oli melkein valkoinen ja oli siinä kapea kultareunus; päässään oli
hänellä samanvärinen lakki ja kädessään sauva.

Portti avattiin uudelleen, ja kokonainen parvi poikasia tuli ulos
ratsain; puolet heistä olivat puetut punaisiin ja valkoisiin, puolet
sinisiin ja keltaisiin. Heillä oli pasuunat ja vaskirummut mukanaan,
ja heti liikkeelle lähdettyä viritettiin soitto.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät jälestä saadakseen
tietoonsa, mitä nyt oli tapahtuva.

Ensi kerran pysähdyttiin torille. Airut heilutti sauvaansa ilmassa ja
huusi henkensä täydeltä:

"Teemme tiettäväksi!"

Sen jälkeen avasi virkamies suuren julistuskirjan ja luki haasteen.

Sen saivat Sten Sturen perijät: Svante Niilonpoika, Niilo Klaunpoika,
Sten Kristierinpoika, Trotte Maununpoika, Erik Turenpoika, Åke
Hannunpoika ja Pietari Turenpoika kannattajineen ja heimolaisineen.

Nämä olivat olleet kapinallisia ja uppiniskaisia alamaisia,
vieroittaneet Ruotsin valtakunnan ja mitä siihen kuului laillisesti
valitusta kruunatusta kuninkaastaan ja nyt kieltäytyneet tehdyn
sopimuksen mukaan olemasta läsnä kokouksessa. Heidät kutsuttiin
seuraavana päivänä vastaamaan siitä, mitä olivat rikkoneet.

Kun lukeminen oli lopussa, heilutti airut uudestaan sauvaansa ilmassa
ja kirkui minkä jaksoi:

"Eläköön hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, kuningas Hannu,
Tanskan, Ruotsin ja Norjan herra!" Töllistelevä väkijoukko rääkyi
mukana, sitten yhtyi siihen rämisevä soitto, ja koko lauma vaelsi
eteenpäin seuraavassa kadunkulmassa uudistaakseen saman maksuttoman
ilveilyn.

Seuraavana päivänä meni kuningas uudelleen koko seurueineen
raatihuoneelle. Nyt saattoi hän olla ylpeä mielessään, sillä hän
oli täyttänyt kaiken vanhurskauden. Kun sama vanha aatelismies
nousi jälleen ja kiitti hallitsijaa siitä oikeudesta, jota hän oli
suvainnut noudattaa, kysyi tämä, oliko vielä mitään varteenotettavaa.

Vastaukseksi tuli yksimielinen "ei", ja vasta tämän jälkeen vaati
kuningas tuomiota ja rangaistusta rikkojille.

Se lankesi kuten oli odotettukin. Syytettyjen oli rangaistukseksi
majesteetinrikoksesta menetettävä henkensä ja omaisuutensa ja
viimeksimainittu oli otettava kruunulle. Hannu kuninkaan julisti
hänen tanskalainen neuvostonsa Ruotsin kuninkaaksi, koko kansan
oli jälleen tunnustettava hänet ja hänen käsiinsä jätettävä kaikki
linnat, kaupungit ja kruunun tulot, Örebron linna oli kuuluva
kuninkaan äidille, Kristinalle, ja hän yksin sai nimittää sinne
voudin.

Mutta tätä tuomiota ei ollut julistettava kirjelmillä ainoastaan
Tanskassa ja Norjassa. Se oli ilmoitettava myös Saksanmaan keisarille
ja säädyille, ja jos niin tarvittiin, oli kuninkaan taivutettava
keisari kristikunnan maallisena herrana kutsumaan ruotsalaiset
tuomioistuimensa eteen. Ruotsin valtionhoitaja ja kaikki hänen
kannattajansa julistettiin valtiokiroukseen, henkipatoiksi, joihin
sai käydä käsiksi ken vain halusi.

Päivä kului pitkälle, ennenkuin ehdittiin tehdä niin monta tärkeää
päätöstä, mutta sen jälkeen pantiin kuninkaan laivalla toimeen
loistava juhla, poltettiin loistava ilotulitus ja sytytettiin kokkoja
välittämättä siitä, mitä vahinkoa ne voivat saada aikaan.

Mutta kaupungin porvarit keräytyivät koolle. Heistä oli leikinlasku
liian karkeaa, ja yksi ja toinen lausui ajatuksensa hieman liian
ääneen.

Tämä tuli kuninkaankin korville, ja ennenkuin hän seuraavana
aamuna purjehti pois, osoitti hän valtaansa ja lempeää mieltänsä
hirtättämällä suuren joukon kaupungin porvareita. Vaikkei rangaistus
kohdannutkaan syyllisiä, niin olihan "oikeutta" kuitenkin harjoitettu.

Kalmarin linna ja kaupunki miehitettiin kuninkaan väellä. Niilo
Gedda palasi hänen kanssansa Kööpenhaminaan, heillä oli paljon
neuvoteltavaa keskenään. Muuten oli Hannu kuningas mitä iloisin
seuraveikko, ystävällinen, kohtelias ja palvelevainen. Usein teki
hän itse velkaa auttaakseen muita, mutta sellaiseen hän antautui
ainoastaan osoittaakseen aina olevansa todellinen ystävä ystävilleen.

Totta puhuen eivät nämä aina olleet hänen ystäviään, sen hän tiesi,
mutta silloin leikkivät he keskenään, kunnes kuningas oikeuden vuoksi
-- raivasi vihollisensa tieltä pois. Niin teki hän Laxmandille, niin
olisi hän tehnyt Ruotsin suurmiehillekin.

Kuinka erilaisia käsityksiä tästä oli, osoittavat olosuhteet
Tanskassa ja Ruotsissa. Edellisessä maassa puhuttiin hänen
lempeydestään ja ummistettiin silmät hänen heikkouksilleen;
jälkimäisessä häntä vihattiin, ja Erik Turenpoika kirjoitti
valtionhoitajalle:

"Jos tanskalaiset voivat saada teidät ja valtaneuvoston oikein
pulaan, niin silloin eivät heille merkitse mitään kirjeet eivätkä
sinetit. Minä puolestani ajattelen: ennenkuin ryhtyisin yhteyteen
sellaisen laittoman ja vallattoman kansan kanssa, tahtoisin
parhaimpani mukaan joutua heidän kanssansa kahakkaan, maalla tai
merellä, niin etteivät he ainakaan pääsisi kiinni kurkkuuni ja voisi
minulta evätä sananvuoroa ennen kuolemaani."

Peloton tohtori Hemming Gadd kirjoitti hänkin hyvälle ystävälleen
valtionhoitajalle:

"Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen selkään, niin
älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette jalo herra,
ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän käsissänne.
Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen ratsastamaan.
-- Tukholman porvarit kirjoittavat, että vihollisen ratsuväkeä on
odotettavissa. Antaa heidän vain tulla! Lempeä Maria äiti, joka
auttoi seitsemän kirkkopitäjää Ditmarskissa, voi kai Jumalan avulla
auttaa kokonaisen kuningaskunnankin. Olkaa hyvällä mielellä, ja
kaikki käy hyvin."

Nämä kehoitukset vahvistivat Svante herraa päätöksessään koota luja
sotavoima ja suojella Ruotsin maata. Sota oli ovella, ja hän käsitti,
että siitä saattoi tulla tuima ja pitkällinen.

"Parempi kuolla sotakentällä", kirjoitti hän avoimessa kirjeessään
rahvaalle, "kuin päästää menemään silleen kuin Tanskan kuningas Hannu
aikoo, kaikkien meidän vahingoksi ja iankaikkiseksi kadotukseksemme".



5.

UUSI VALTIONHOITAJA.


Herra Svante Niilonpoika mittaili rivakoin askelin linnanhuoneen
lattiaa; väliin pysähtyi hän ikkunan ääreen ja katsoi ulos, mutta sen
jälkeen jatkoi hän kävelyään yhtä vauhdikkaasti kuin ennenkin. Oli
ilmeistä, ettei hänen ajatustensa esine ollut lähellä.

Penkillä ikkunan ääressä istui Märta rouva; ystävällisin katsein hän
seurasi herraansa, mutta hänen huulillaan väreili hieno, melkein
huomaamaton hymy, eikä hän lainkaan näyttänyt tuntevan samaa
levottomuutta kuin hänen puolisonsa.

"Jollei Hansa enää tyydytä tarpeitamme, kuinka ne sitten tulevat
tyydytetyiksi!" huudahti Svante herra kiihkeästi. "Eivätkö
kuninkaallisesti valtuutetut merirosvot tee kaikkialla rannoillamme
tuhojaan, ja jos joku ruotsalainen purjealus uskaltaa lähteä
noutamaan elintarpeita, joutuu se palatessaan tanskalaisten
kaapparien saaliiksi."

"Lyypekillä on niin suuri voitto kaupastaan Ruotsissa, että se tuskin
antaa tanskalaisten peloitella itseään sitä jättämään", vastasi Märta
rouva.

"Mitä muuta he voivat, jos heidän erivapautensa Tanskassa ja
Ruotsissa lakkautetaan ja heidän omaisuutensa pannaan takavarikkoon?
Eikö ollut niin kolme vuotta sitten?"

"Oi, jospa he tahtoisivat nousta sotaan!"

"Lyypekki tekisi sen, jos toiset kaupungit tahtoisivat tulla mukaan.
Se on tähän asti kaikista kielloista huolimatta jatkanut kauppaa
meidän kanssamme, mutta nyt, kun Hannu kuningas on naulauttanut
valtiokirousjulistuksensa heidän raatihuoneensa ja kirkkojensa
oville..."

"Missä hän selittää, että Ruotsin valtionhoitaja on tehnyt
majesteetinrikoksen", lisäsi Märta rouva halveksivasti hymyillen.
"Ettekä ainoastaan te, herra, vaan kaikki valtakunnan parhaat miehet."

"Maa on tyyten köyhdytetty, sen tärkeimmät linnoitukset vihollisten
käsissä, monet sen suurmiehistä ovat salaisia Tanskan puoluelaisia."

"Teillä on parhaat ystävänne Taalainmaassa", sanoi Märta rouva pitkän
äänettömyyden jälkeen.

"Minä olenkin aikonut lähteä sinne, mutta ennen kaikkea täytyy meidän
vallata Kalmari takaisin."

"Elektus ei lyöne mitään laimin."

"Ei, hän on tosiaan minun ystäväni. Sentähden on hän yhtä vihattu
kuin pelättykin."

"Täytyy myöntää, ettei hän ole pappi eikä piispa, vaikka hän kantaa
arvomerkkejä."

"Moni pappismies on kantanut miekkaa ennen häntä."

"Mutta pannut sen pois jälleen, mikä ei näytä olevan Hemming herran
tarkoitus."

"Joku on puhunut sinulle pahaa hänestä." Märta rouva punastui hieman.
"Arkkipiispa..."

"Se vanha kettu! Luotatko häneen?"

"Maan kaikki piispat ovat samaa mieltä."

"Kieltämättä on hän isänmaan ystävä, jolle vain harvat vertoja
vetävät!" huudahti Svante herra lämmöllä. "En puhu nyt siitä, mistä
minun persoonallisesti on häntä kiittäminen, mutta kuka uhrautuu
samassa määrin kuin hän, kuka halveksuu herjauksia ja täyttää
velvollisuutensa kuten Hemming Gadd?"

"Jos meillä on Jumala kanssamme ja lujia, luotettavia ystäviä,
tarvitseeko meidän silloin pelätä?"

"Ei, tosiaankaan! Näin hän kirjoittaa." Svante herra otti esiin
kirjeen ja luki: "Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen
selkään, niin älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette
jalo herra, ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän
käsissänne. Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen
ratsastamaan. -- -- -- Olkaa hyvällä mielellä, ja kaikki käy hyvin."

"Eikö hän kirjoita mitään muuta?"

"Kyllä, hän kirjoittaa, että Kalmarin linnan päälliköllä, herra
Niilo Geddalla on ollut vieraanaan herra Erik Trolle, jolla oli
mukanaan poikansa Kustaa, ja että tämä 22-vuotias nulikka on osannut
olla siinä määrin arkkipiispan mieliksi, että tämä korkea herra on
määrännyt hänet seuraajakseen, ja että rouva Bonti on taannut hänelle
paikan, ja hän sitä vastoin luvannut, että jalo rouva julistetaan
pyhimykseksi kuolemansa jälkeen."

"Tietääkö arkkipiispa sen?" kysyi Märta rouva nauraen.

"Enpä luule. Elektus kirjoittaa, että häntä vaivaavat kovat
ahdistukset. Ainoa, joka vaikuttaa tyynnyttävästi häneen, on vanha
lähetyspappi, Johannes. Mutta Hemming Gadd ei myöskään voi tulla
ilman häntä toimeen. Isä Johannes näyttää tulevan välttämättömän
tarpeelliseksi heille molemmille."

Märta rouva istui äänetönnä mietteissään. Äkkiä hän otti kirjeen
taskustaan ja ojensi sen herralleen:

"Kas tässä, tämä on lähetetty minulle, mutta se on herralleni."

Svante herra avasi sen nopeasti ja luki:

"Hyljätty antaa takaisin sen, mikä kerran kuului teille."

Kirjeessä on pieni sininen nauharuusuke.

Svante katsoi kummastuneena Märtaan. "Tiedätkö arvoituksen
selityksen?" kysyi hän.

"Lahjoitin sen sinulle monia vuosia sitten. Katsos, takapuolella on:
M. I."

"Se oli muistikirjan välissä, joka minulla oli aina taskussani."

"Niin sanoit minulle!"

"Kadotin sen ollessani viimeksi Norjassa."

"Ja nyt lähetetään se minulle."

"Kuka...?"

"Niin, kuka?"

"Sitä en todellakaan tiedä."

"Enkä minä välitäkään siitä." Näin sanoen repi Märta kirjeen pieniksi
palaisiksi.

"Nauha on minun!" sanoi hänen herransa ja tahtoi ottaa sen.

"Välitättekö sellaisista lapsellisuuksista?"

"Se on varastettu minulta", sanoi hän, "nyt voin ymmärtää, missä
tarkoituksessa".

"Sillä tavoin ei voiteta mitään", vastasi Märta. "Tuossa se on, mutta
kätke se vasta paremmin!"

"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää..."

"Epäiletkö ketään?"

"Erästä hollannitarta, nimeltään Sigbrit."

"Vanhako?"

"Ei hän vanha ollut viisitoista vuotta sitten."

"Etkö nähnyt häntä Bergenissä?"

"Muistelen siellä useampia kertoja kohdanneeni naisen, joka terävin
silmin katseli minua. Koetin turhaan muistella, missä olin nähnyt
hänet ennen; nyt tiedän, se oli Sigbrit!"

"Oliko hänellä mitään valittamista sinua vastaan?"

"Minä halveksin hänen rakkauttaan."

"Sitä nainen kaikista vähimmin antaa anteeksi."

"Hän on vannonut minulle kostoa, enkä minä epäile, että hän pitää
valansa."

"Minulla on sukulaisia siellä, he kyllä pitävät häntä silmällä."

"Jos kirje tulee häneltä, silloin on hyvä, että joku valvoo hänen
hommiaan."

"Olen varma siitä, etteivät ystäväni lyö mitään laimin."

Märta rouvalla oli erityinen kyky tyynnyttää myrskyjä Svante
Niilonpojan sielussa, sentähden nimitti tämä emäntäänsä Davidikseen.
Mutta Märta ymmärsi hyvin miehensä levottomuuden ja pelon
tulevaisuuteen nähden.

Ruotsi oli kuin laiva, joka heittelehti hyrskyissä sinne ja tänne.
Jokaisen uuden hyökyaallon paiskatessa se ruski jo murtuneista
liitteistään, ja pelastuksen toiveet olivat joka päivä yhä pienemmät.

On luultavaa, että tähän aikaan muinaisten päivien muisto herätti
monia hiljaisia syytöksiä Svante Niilonpojan sielussa. Hän ei
suinkaan ollut menetellyt Sten herraa kohtaa kuten olisi pitänyt,
mutta siitä, ettei hänen kiittämättömyytensä ollut mennyt vielä
pitemmälle, oli hänen ensi sijassa kiittäminen Hemming Gaddia, ja sen
velan tahtoi hän maksaa.

Lieneekö se sitten tapahtunut itsetiedottomasta
velvollisuudentunnosta vai omasta taipumuksesta, mutta vähitellen hän
antautui samalle uralle kuin Sten Sturekin, tämän ystävät tulivat
hänen ystävikseen, ja Sten herran vihollisia, jotka muinoin olivat
olleet nuoren ritarin jokapäiväisenä seurapiirinä, vältti hän nyt
ilmeisesti.

Hän oli tulinen ja herkkä, yhtä taipuvainen suopeuteen kuin
vihaankin; hän oli rohkea ja rakasti palavasti isänmaataan, ei
pelännyt vaaroja, vaan astui niitä vastaan pystypäin.

Mutta vastoinkäymiset väsyttivät, hänellä ei ollut sitä tahdon
sitkeyttä, joka näkee työnsä revittävän maahan, mutta rakentaa
yhä edelleen rajattomiin, lujasti luottaen, että työ kerran tulee
pysyväksi.

Itse oli hän kerran kuulunut niinsanottuihin rauhanystäviin ja
ollut mukana avaamassa tietä tälle Hannu kuninkaalle, jota vastaan
hän nyt taisteli. Kun hän nyt tutkisteli omaa mieltään, ei hän
voinut kieltää, että ynseys Sten Sturea kohtaan oli sisin syy tähän
menettelyyn. Hän oli tosin koettanut uskotella itselleen, että
liittyminen Tanskaan sisälsi aatteen, johon perustuisi Pohjolan
suuruus; mutta silloin yhtä hyvin kuin nytkin hän tiesi, ettei Ruotsi
koskaan alistuisi miksikään alusmaaksi eikä pakollinen yhdistys siten
koskaan tulisi pysyväiseksi. Ja kuitenkin oli hän vaikuttanut sen
puolesta.

Nyt tekivät toiset niin; heidän vaikuttimensa olivat kai yhtä hyviä
kuin hänenkin?

Katumuksen tunteet ovat pistävän teräviä okaita, jotka eivät anna
ihmiselle mitään rauhaa. Ei vaadittukaan aivan vähän rohkeutta
muuttunein mielipitein pitää silmällä nykyisiä vastustajiaan, joiden
kanssa oli ennen ollut samanmielinen, mutta joita vastaan nyt täytyi
kaikin voimin taistella. Mutta kun nämä katkerat Saulin ajatukset
tulivat, silloin meni hän puolisonsa luo, jonka sanat antoivat
lohdutusta hänen sairaalle mielelleen.

Koskaan ei kuitenkaan Märta näyttäytynyt niin edukseen kuin
lapsipuolensa parissa. Ensimäisen puolisonsa kanssa oli hän saanut
kolme perillistä: Kristinan, Knutin ja Alfin; Svante herran mukana
yhden. Nuori Sten oli tähän aikaan äskettäin täyttänyt kolmetoista
vuotta, oli reipas luonteeltaan ja ulkonäöltään muistutti suuresti
äitiään.

"On omituista", sanoi Märta rouva herralleen, "että niin monet seikat
herättivät mielessäni kateutta Ilianaa kohtaan, vaikka pidin niin
vähän hänestä".

"Niin monet seikat?" toisti Svante herra kysyen. "Ensiksikin se, että
Sten pienokainen on niin äitiinsä ja siten alituiseen muistuttaa
sinulle häntä."

"Toivoisin, ettei hän muistuttaisi."

"Sitten onni, että hänellä on sellainen poika."

"Sinähän hänet kasvatat."

"Mutta taipumukset on hän saanut äitivainajaltaan!"

"Tahdottomuuden?"

"Ei, sydämen lempeyden! Aivan varmaan oli hän parempi kuin me
ymmärsimme tai uskoimme."

"Eikö hänellä ole mitään isältään?"

"Miehuullisuus! Kuitenkin tuntuu hän minusta muistuttavan enemmän
isoisäänsä."

"Eihän hänellä ole hyvän perun puutetta. Ymmärtäköön hän vain käyttää
sen omaksi ja muiden onneksi."

       *       *       *       *       *

Svante herra ei pitänyt mitään suurta hovia, mutta Märta rouva näki
mielellään nuorisoa ympärillään, ja iltaisin koottiin mielellään
linnansuojiin mitä Tukholmassa oli etevintä.

Märta rouva oli itse kerran ollut samoissa suojissa suuren palvomisen
esineenä; nyt huvitti häntä nähdä sitä ihailua, mitä osoitettiin
hänen tytärpuolelleen. Nuori Kristina neitsyt oli äskettäin täyttänyt
viisitoista vuotta, umpun terälehdet eivät vielä olleet auenneet,
mutta se oli aukeamaisillaan ja lupasi vastata rohkeimpiakin
odotuksia.

Hänen tukallaan oli tummanpunainen väri, jota silloin pidettiin
pohjoismaisen kauneuden huippuna. Se oli niin pitkä, että hän
saattoi peittyä siihen kuin huntuun, mutta kun hän heitti sen
taaksepäin, hämmästytti katsojaa hänen kasvoinpiirteidensä vaalea
soreus ja hänen harmaansiniset, vilkkaasti vilkkuvat silmänsä. Mutta
Kristinassa oli jotakin naarashirven arkuutta; hän vastaili lyhyesti
ja yksitavuisesti kysymyksiin ja pysyttelihe mieluimmin äitipuolensa
rinnalla tai takana, ja tämän täytyi usein vastata hänen puolestaan.

Mutta jos soitettiin tanssiin, silloin liikkuivat Kristinan jalat
hänen tietämättään, kuten sotaorosen rummun pärrytyksen kuullessaan,
hän odotti kärsimättömästi kutsua karkeloon, hänelle oli sama kuka
pyysi, ja harvoin on huippuunsa kehittynyt taide ilmaissut suurempaa
suloa kuin hän osoitti leijaillessaan yli lattian ritarin rinnalla.
Jos kysyttiin, keneltä hän oli oppinut tanssitaidon, vastasi hän
nauraen: "Voiko sellaista opettaa! Tanssin niinkuin minusta tuntuu
parhaalta."

Alf ja Knut olivat kaksoiset ja puolitoista vuotta Kristinaa
nuoremmat. Molemmat olivat perineet isänsä vakavan luonteen. Lujempaa
rakkautta veljesten välillä oli tuskin nähtävissä.

Alituisen yhdessäolon ja samanikäisyyden olisi luullut synnyttävän
ystävyyden molempien poikien ja Sten Svantenpojan välille. He
lukivat, ratsastivat ja harjoittelivat ritarillisia aseleikkejä
yhdessä ja sopivat hyvin keskenään, mutta nuoruuden ystävyydestä,
joka on niin tavallinen tämänikäisten poikain kesken, ei näkynyt
jälkeäkään. Norjalaiset kaksoisveljekset kulkivat omia teitään, ja
ruotsalainen jäi tavallisesti yksin.

Sten oli liian ylpeä lausuakseen moitteita ja liian ylevämielinen
valittaakseen.

"Etkö tahdo olla yhdessä Knutin ja Alfin kanssa kauemmin kuin
harjoituksenne kestävät?" kysyi Märta rouva eräänä päivänä, kun poika
tapansa mukaan tuli hänen luoksensa.

"Kyllähän minä", vastasi Sten punastuen, "mutta minä olen mielelläni
myös sinun ja Kristinan seurassa."

Ja viimeksimainittu oli kovasti mieltynyt hänen seuraansa. Hänen
edessään ei tyttönen ollut ujo, hänen kanssaan saattoi hän puhella ja
kuvailla lapsuudenkotiaan ja retkiään ylös tuntureille. Sten kertoi
oleskelustaan Taalainmaassa ja rakkaudesta ja huolenpidosta, jota
hänelle osoitettiin; hän oli rakastettu ja tuttu joka talossa mihin
meni. "Kaikki vain isäni tähden", oli hänellä tapana lisätä.

Mutta jos veljekset pitivät toisistaan, niin oli sisar heidän
ihailevain katseidensa yhteinen esine. He eivät voineet olla
näkemättä sitä molemminpuolista kiintymystä, joka oli herännyt hänen
ja Stenin välillä, ja keskenään neuvoteltuaan pyysivät he häntä
tulemaan heidän huoneeseensa tärkeään keskusteluun.

"Mitä te tahdotte?" kysyi tyttö epäluuloisesti astuen sisään ja
istuutuen heidän väliinsä.

"Kuulepas, sinä! Me emme pidä siitä, että sinä olet niin paljon
yksissä Stenin kanssa."

"Miksi ette?"

"Hän katsoo meihin yli olkainsa!"

"Kuvittelette vain!"

"Me olemme kuninkaallista sukua!"

"Onko hän sitä kieltänyt?"

"Ei, sitä ei hän ole."

"No, mistäs sitten on kysymys?"

"Hänestä tulee tietenkin valtionhoitaja aikoinaan."

"Entä sitten?"

"Hän tietää sen!"

"Entä sitten?" toisti tyttö polkaisten jalkaansa lattiaan.

"Meistä ei voi sitä tulla!"

"Käy kateeksenne sentähden, ettei teillä ole sitä voimaa, mitä
tarvitaan suuriin tekoihin."

"Kateeksi! Onko Sten sanonut niin?"

"Sten ei puhu teistä koskaan muuta kuin hyvää."

"Niin, sinulle!"

"Ei kenellekään muillekaan."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä näen ja kuulen enemmän kuin te. Sten ei karttele teitä, vaan
te häntä. Mutta kun Märta rouva nuhtelee häntä siitä, vastaa hän:
Antakaa minun olla täällä sisällä ja jutella teidän ja Kristinan
kanssa."

"Mistä tiedät, että me...?"

"Luuletteko, etten tunne teitä ja osaa lukea ajatuksianne, niin
pahoja kuin hyviäkin?"

"Nyt pidät sinä enemmän Stenistä kuin meistä."

"Niin teenkin!"

"Minua haluttaisi lyödä hänet kuoliaaksi."

"Samoin kuin kavala Tanskan kuningas teki isällemme?" kysyi Kristina.

Alf kalpeni. "Älä puhu siitä!" sanoi hän.

"Älä sitten sano, että tahdot olla hänen tapaisensa."

"Mutta, Kristina", virkkoi Knut. "Eikö sinusta tunnu, että olemme
täällä aivan kuin armoilla?"

"Se ei ole koskaan johtunut mieleeni."

"Olemme menettäneet perintömme."

"Eikö valtionhoitaja ole hankkinut suurta osaa siitä takaisin?"

"Se ei ole vielä tullut hyväksemme."

"Eikä tulekaan, ennenkuin joudutte lailliseen ikään."

"Onko meidän siihen asti jäätävä tänne?"

"Tahtoisitteko heti palata Norjaan?"

"Tuletko sinä mukaan?"

"En!"

"Aiotko jäädä tänne?"

"Aion!"

"Kuinka kauaksi?"

"Sitä en tiedä!"

"Kenties ainaiseksi?"

"Kenties!"

"Kristina, sinä et ansaitse olla norjalainen nainen; sinä olet
ruotsitar!"

"Märta rouva oli ruotsitar, joka asettui norjalaisten miesten
eturintamaan, kun oli kostettava eräs urhoollisimmista
sotapäälliköistä. Hän tahtoi viedä heidät vapauteen, mutta he
pettivät hänet! Minä pidän enemmän hänen menettelystään kuin heidän."
Pojat katsoivat epäröiden toisiinsa. "Knut ja Alf! Tahdotteko heittää
kateuden nurkkaan?"

"Se ei ole kateutta!"

"No, kopeutta sitten?"

"Se ei ole kopeutta!"

"Mitäs se sitten on?"

"Hän luuli tekevänsä meille hyvänkin kunnian alentumalla meidän
luoksemme."

"Ettekö te voi kuvitella tekevänne hänelle sellaista?" kysyi tyttö
ilvehtien.

"Pidät meitä piloinasi!"

"Sen siedättekin, mutta asia on kuten sanoin. Hän on tuhat kertaa
parempi kuin te."

"Siitä ei puhettakaan!"

"Ei syntyperältään, siinä voimme kyllä vetää vertoja hänelle, vaan
mielenlaatuunsa, ritarillisiin tapoihinsa ja velvollisuudentuntoonsa
nähden on hän teitä paljon korkeammalla."

Tätä eivät veljekset suinkaan tahtoneet myöntää, ja niin päättyi
riita kuten tavallista -- tuloksitta.

Knut ja Alf olivat yhtä poikaa kuten ennenkin. Sten vietti edelleen
vapaahetkiään äitipuolensa ja sisarensa kanssa -- sillä hän
sanoi Kristinaa sisarekseen. Täten joutui hän yksiin myös niiden
oppineiden miesten kanssa, joita Märta rouva usein kutsui hoviin. Ei
siksi, että hänen mielensä tai ajatuksensa olisivat palaneet tähän
suuntaan, mutta hän tiesi, että se suojelus, jota vallanpitäjät
osoittavat sivistykselle ja taiteille, heittää loisteensa heihin
takaisin. Oppineisuutensa tähden arvossapidetty astronomi, Pietari
maisteri, oli tervetullut vieras Tukholman linnassa. Hän toi kerran,
Märta rouvan suostumuksella, mukanaan erään nuoren ylioppilaan,
Olavi Juhananpojan. Tämä oli opiskellut Upsalan korkeakoulussa
ja saavuttanut siellä suurta tunnustusta. Nuori Sten kuunteli
vilkkaalla harrastuksella heidän keskusteluaan, ja Pietari maisteri
kertoi pyytäneensä arkkipiispalta lupaa pitää muutamia luentoja
tähtitaivaasta ja sen ihmeistä, mutta ei ollut vielä saanut sitä.
Silloin sanoi Sten tahtovansa puhua hänen puolestaan Svante herralle,
ja tämä kyllä puhuisi hänen armolleen.

Kun sitten Pietari maisteri kertoi, kuinka tähdet tulevat, katoavat
ja palaavat jälleen, kuinka ne risteilevät keskenään, väliin
pirstautuvat ja räjähtävät kappaleiksi, kuuntelivat hänen kuulijansa
jännitetyllä mielenkiinnolla, eikä tarvinnut kaukaa hakea kysymystä:
"Emmekö me ihmiset ole missään yhteydessä niihin?"

"Voiko siitä olla epäilystäkään!" huudahti maisteri. "Ei ainoastaan
se tähtikuva, jonka alla olemme syntyneet, vaan niiden yhtymät
keskenään tehdessään kiertokulkuaan, ne esteet, joita ne kohtaavat
tiellään, kaikki vaikuttaa elämää tai kuolemaa, onnea tai
onnettomuutta, iloa tai surua!"

Nämä luennot herättivät mitä vilkkainta harrastusta; hovin naiset ja
herrat eivät puhuneet mistään muusta, ja Pietari maisteri, joka ei
juuri tahtonut esiintyä tähtienselittäjänä, pakoitettiin väkisinkin
ennustamaan tähdistä, koskei tähtitiedettä voitu vielä siitä eroittaa.

Näihin aikoihin ilmoitti Svante herra eräänä päivänä emännälleen
aikovansa lähteä Taalainmaahan. "Kenen asetat täällä
linnanpäälliköksi?" kysyi Märta rouva.

"Sen ainoan, johon luotan!"

"Ja hän on?"

"Sinä, Märta!"

"Mitä ajattelet?"

"Kukaan ei voi paremmin ja tunnollisemmin valvoa kaupungin tyyneyttä
ja varmuutta."

"Mutta jos vaara uhkaa, mitä on minun tehtävä?"

"Mitä oma älysi sanoo."

"Minä neuvottelen Stenin kanssa."

"Hänet otan minä mukaani."

"Teet oikein siinä", vastasi Märta mietteissään. "Minä saan tulla
toimeen niin hyvin kuin voin."

Sten oli iloinen tästä tiedon saatuaan. Hän ikävöi nähdä jälleen
taalalaisia ystäviään, ja sitä paitsi oli hänen isänsä luvannut
hänelle, että he matkalla poikkeaisivat arkkipiispan ja mahdollisesti
useampainkin tuttavain luona.

Svante Niilonpoika tiesi hyvin, mitä hän teki uskoessaan Tukholman
linnan Märta rouvan haltuun. Tämä oli kykenevä vastuunalaiseen
asemaan ja keksi kyllä keinoja vaaran uhatessa.

Lähtönsä edellisenä päivänä sai valtionhoitaja kirjeen Hemming
Gaddilta, joka oli Kalmarin edustalla piirityshommissa. Hän kirjoitti
suurista vaikeuksista, joita hänellä oli voitettavanaan, ja pyysi,
että Jumalan tähden lähetettäisiin hänelle muonavaroja ja miehiä,
niin että hän voisi pontevasti ryhtyä piiritykseen.

Märta kutsuttiin salakamariin, ja täällä sai hän tiedon kirjeen
sisällöstä. Lisäksi sanottiin hänelle, että tanskalaiset
kaapparilaivat estivät tavaranvaihdon ja hävittivät kaikkialla
rannikoilla. Oli siis välttämätöntä, että hänellä oli laivoja
lähettää vihollista vastaan, jos niin tarvittaisiin.

Rohkea nainen ei säikähtänyt näistä tiedoista, hän kyseli vain,
mihin varokeinoihin oli ryhdyttävä. Olihan hänen kasvatusäidillään,
Ingeborg rouvalla, ollut linna kerran huolenpidossaan, ja olihan
Tanskan kuningatar kestänyt pitkäaikaisen piirityksen. Kuitenkin
täytyi hänen myöntää omassa povessaan, ettei hän nyt tuntenut sitä
epätoivon rohkeutta, joka häntä elähytti, kun hän tarttui miekkaan
kostaakseen Knut Alfinpojan kuoleman. Levottomuudella ja huolella hän
kävi tehtäväänsä, mutta hän osasi salata sen, ja hymyilevin huulin ja
parhain onnentoivotuksin hän ojensi herralleen kätensä jäähyväisiksi.

Kristina ei tehnyt niin. Hän suri hillittömästi, kun hänet
oli eroitettu Stenistä, ja tuumi, että nyt oli kaikki hänelle
samantekevää. Viisas äiti piti häntä tarkoin silmällä ja jätti nuoren
Olavi Juhananpojan tehtäväksi opastaa häntä tieteellisissä opinnoissa.

       *       *       *       *       *

Valtionhoitajalla oli vain pieni seurue mukanaan ja hän teki
lyhyitä päivämatkoja saadakseen kaikkialla tilaisuuden edeltäjänsä
tavoin puhutella kansaa ja katsella oloja omin silmin. Ja missä hän
liikkuikin, tulivat asujamet tuoden pitkät piustat valituksiaan ja
rukoillen häntä toimittamaan apua. Jokaiselle oli hänellä osanottava
tai elähyttävä sananen.

Ekolsundin itäpuolella oli Piispan-Arnö. Se oli lujasti varustettu
vallein ja juoksuhaudoin. Suuren rakennuksen rinnalla oli kappeli,
jossa vietettiin jumalanpalvelusta joka sunnuntai piispan ollessa
siellä. Svante herra oli lähettänyt viestin saapumisestaan, ja kaikki
ovet olivat avoinna ottamassa häntä vastaan.

Hänen armonsa oli tullut portaille saakka vastaan, ja maan molemmat
mahtavimmat miehet syleilivät toisiaan vakuuttaen ystävyyttään
molemmin puolin. Sten kumartui syvään suudellakseen arkkipiispan
kättä, mutta tämä painoi nuorukaisen syliinsä ja sanoi, että hänen
mukanaan oli kevät palannut takaisin; kevät, joka ennusti ihaninta
kesää ja jaloimpia hedelmiä.

Kun tulotervehdykset olivat päättyneet, vietiin vieraat ruokasaliin,
missä pöytä odotti ruokalajeja kukkuroillaan. Hänen armonsa kehoitti
heitä pitämään puoliaan ja valitti, että hänen heikko terveytensä
pakoitti häntä kieltäytymään pöydän kaikista nautinnoista.

Mutta maistella täytyi hänen niitä kuitenkin, ja sen teki hän
yhtä perusteellisesti kuin kuka tahansa mukana olevista. Jaakko
arkkipiispa osoitti viimeiseen asti, että huolimatta kaikista
hyvistä päätöksistä, joita hän oli tehnyt niin aineellisiin kuin
hengellisiinkin asioihin nähden, olivat kiusaukset useimmissa
tapauksissa -- käyneet hänelle voittamattomiksi.

Sen johdosta täytyi neuvottelu, jonka piti tapahtua iltapäivällä,
lykätä seuraavaan päivään. Ilo valtionhoitajan vierailun johdosta oli
liian rajusti vallannut hänen armonsa.

Mutta kun Sten hetkistä myöhemmin kulki läpi käytävän, kuuli hän
piispan huoneesta selvät sanat: "Beatrice kulta, anna anteeksi; en
tee enää koskaan niin."

"Kenen kanssa hän puhui?" kysyi poika ihmeissään.

"Luultavasti jonkun pyhimyksen", vastasi isä.

Molemmat päättivät iltapäivällä mennä katselemaan tienoita, ja he
lähtivät kahden kävelylle.

Syyskuu oli alullaan. Puut olivat jo vaihtaneet väriään. Tammet ja
poppelit näyttivät melkein uhkaavilta tummanvihreissä väreissään,
lehmukset ja koivut taasen vivahtelivat keltaisesta heleimpään
kullanpunervaan. Niitetyt niityt olivat jälleen alkaneet hennosti
vihoittaa, ainoastaan kynnöspellot olivat mustat ja odottivat.

Aurinko oli laskussaan, taivaanranta hehkui kuin liekeissä, ja
muutamia raskaita pilvenpakkuloita riippui taivaslaella kuten suuria
lintuja levitetyin siivin. Mäellä seisoi satavuotisia aarnihonkia.
Ensin punastuivat niiden rungot päivän suudellessa, sitten nousi
puna yhä ylemmäksi, kunnes se kosketti jokaista vihreää huippua.
Viheriä ja punainen ikäänkuin sulivat yhteen... Ihmeellinen tyyneys
luonnossa, ei lehtikään liikahtanut... Mutta aurinko vaipui mailleen,
tuntui lehahtavan kylmä henkäys kautta pensasten ja puiden, ja
laulurastas viritti ilta virtensä.

Isä ja poika seisoivat vaipuneina ihailemaan tätä ihanaa näytelmää.
Silloin kuului kirkaisu. Molemmat kuuntelivat tarkasti. Vielä
kerran... Ääni oli naisen ja kuului metsästä.

He riensivät sinne.

Kymmenkunta maalaisrenkiä oli valjastanut vanhan naisen risukuorman
eteen. Kepiniskuin pakoitettiin hänet menemään eteenpäin.

"Seis!" huusi ritari jyrisevällä äänellä. "Päästäkää nainen heti
vapaaksi!"

Mutta miehet katselivat epäröiden toisiaan. "No, miksette tottele?"

"Akka on tuhonnut karjamme!" huusi muuan heistä.

"Minun hevoseni on taittanut jalkansa!" valitti toinen.

"Navettarakennuksen katto oli aamulla poissa..."

"Isäukko on heittämäisillään henkensä!"

"Ruoka-aitan ovat varkaat tyhjentäneet!"

"Ulkona porrasten edessä oli kaksi tikkua ristissä."

He huutelivat sikin sokin kilpaillen keskenään.

"Kurjat raukat!" huusi nainen, jotta metsä kajahti vastaan. "Voinko
minä mitä sille, että te annatte elukoillenne sellaista ruokaa,
että ne siitä hullaantuvat? Eikö juomanne liika olut ollut syynä
siihen, että ajoitte yöllä aivan kuin paholainen olisi istunut
hevosen lautasilla ja hevonen pelästyksissään kaatui taittaen
jalkansa? Voinko minä mitä sille, että tuuli oli kovempi kuin ne
kurjat räystäskoukut, joiden varassa navetan katto oli? Ja jos joku
muu kuin minä olisi kuullut riidan isän ja pojan kesken muutamista
kurjista äyrityisistä, ei minua olisi syytetty siitä, että vanhus
haukkoo viimeisiä henkiään! Jollei ruoka-aittoihin sovitettaisi
lemmenkohtauksia, ei ovia pidettäisi auki varkaita varten, ja jos
kaikki olisi kunnossa ja järjestyksessä kuten muinaisina päivinä,
ette pelkäisi muutamia tikkuja, jotka tuuli on heittänyt ristikkäin."

Sanat syöksyivät hyökyaaltona hänen huuliltaan, mutta samalla
vapautti hän itsensä ihailtavalla notkeudella, ja miehet katselivat
häntä kunnioituksen sekaisella pelolla. Kenenkään päähän ei
pälkähtänyt häntä vastustaa tai ottaa kiinni uudelleen.

"Oletko kotoisin Suomesta?" virkkoi ritari.

"Sen sanominen ei ole mikään taikatemppu."

"Mitä täällä teet?"

"Minut on kutsuttu."

"Kuka kutsui?"

"Hänen armonsa arkkipiispan..."

"Se ei ole totta!"

"Antakaa minun puhua loppuun! Hänen armonsa arkkipiispan emäntä minut
on kutsunut!"

"Kuinka olet hänet tullut tuntemaan?"

"Jo nuorena!"

"Jos tämä tulee hänen armonsa korviin, niin millaisen rangaistuksen
luulettekaan teitä odottavan?" kysyi ritari kääntyen vielä kerran
miehiin, jotka olivat kerääntyneet yhteen kasaan ja vapisevin polvin
ja kalpein poskin ajattelivat ilkityönsä seurauksia.

Aivan kuin yhteisestä mielijohteesta heittäytyivät kaikki polvilleen
ritarin eteen ja huusivat: "Armoa!"

"Jos tahdotte olla vaiti siitä, mitä on tapahtunut, niin minä
palkitsen teille sen", lupasi Svante herra vanhalle naiselle.

"Olen kyllä vaiti", vastasi tämä.

"Ottakaa sitten heti risukuormanne ja lähtekää täältä!"

Miehille ei tarvinnut tätä sanoa toiseen kertaan. Tuokion kuluttua
ei paikalla enää ollut muita kuin nainen ja molemmat ritarit. (Sten
herra oli saanut tämän arvon jo viisivuotiaana.)

"Sinä harjoitat noituutta?" jatkoi Svante herra.

"Minä luen tulevia asioita."

"Nimesi?"

"Valmyra!"

Ritari oli sillaikaa avannut kukkaronsa. "Pitäkää rahanne; minä en
niitä ota!" virkkoi nainen.

"Miksi ette?"

"Olen jo saanut palkkani."

"Millä tavoin?"

"Rouva Bonti kutsui minut tänne, mutta minä en vaeltanut pitkää
matkaa hänen tähtensä... Henget vetivät minua."

"Henget?"

"Metsien, vuorten henget!"

"Oletko nähnyt ne?" kysyi Sten innokkaasti.

"Olen, herra, ja ne sanoivat minulle, että ken vieraalla maaperällä
ensiksi kysyi minulta heistä, hän oli kutsuttu kasvamaan nuoreksi,
suureksi puuksi, jonka lehvien alla kokonainen kansa oli etsivä
suojaa. Mutta hornan kaikki voimat varustautuvat kaatamaan tämän
nuoren puun, tuhannet vaarat tulevat sitä ympäröimään. Minut on
valittu raivaamaan muutamia pois, mutta on tuleva toisia, joille minä
en voi mitään, sillä minun aikani on jo lopussa."

"Kenestä puhut?"

"Sinusta, herra!"

"Tunnetko meidät?"

"Kuka erämaan vaeltaja ei tuntisi kirkkainta taivaan tähdistä,
vaikkei tietäisikään, kuinka hänen on sitä nimettävä."

"Joku on sanonut sinulle nimemme!" huudahti ritari.

"Kenties senkin, että teillä seuraavana aamuna on oleva pitkä
keskustelu hänen armonsa kanssa?" tuumi eukko kysyen.

"Mitäs muuta varten minä olisin tullut tänne?"

"Siitä on koituva suuria asioita."

"Sitä toivon!"

"Ei teidän käsityksenne mukaan. Mitä tulee tapahtumaan, se on
ainoastaan keino Väkevän, Tutkimattoman kädessä!"

Sillävälin oli jo tullut melkein pimeä. Kaikki kolme olivat verkkaan
astuskelleet piispantaloa kohden. Nyt nousi kuu yli metsänlatvojen ja
heitti lumo valonsa maisemalle. Kappelin kupariristi kirkastui siitä
niin, että näytti aivan säteilevän valoa ympärilleen.

"Katso", mutisi nainen, "vanha on katoava ja uusi on tulossa!"

Ritari meni nopeasti häntä lähemmäksi, pani kätensä hänen olalleen ja
sanoi: "Valmyra!"

Äsken niin joustava, ylväs olento lyyhistyi kyyryisilleen. "Mitä
tahdotte?" kysyi hän.

"Olet nyt kristityssä maassa!"

Valmyra pudisti päätään.

"Epäiletkö sitä?"

"Tiedän, ettei ole niin!"

"Mitä todistuksia sinulla on?"

"Onko hän kristitty tuolla palatsissaan?" Hän viittasi piispantaloon.
Samalla naulasi hän silmänsä ritariin ikäänkuin tahtoisi lukea hänen
sisimmät ajatuksensa.

"Jumala yksin tuomitkoon!"

"Pakanat ovat paremmat!"

"Kuten Valmyra."

"Hän on välikappale Väkevän kädessä. Tämä sanoo: 'Tule!' ja hän
tulee; 'Mene!' ja hän menee."

"Siksikö hän on nyt tullut tänne?" Jälleen oli kuin tietäjän
kaukonäky olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kohotti laihan
käsivartensa ja viittasi kuuhun sanoen:

"On vielä kolme päivää uuteen kuuhun. Sitä ennen saatte kyllä tietää,
olenko tullut tänne korkeampain voimien vaikutuksesta."

"Minä luotan sinuun!" huudahti Sten nuoruuden innostuksella, joka
katkaisee kaikki siteet. "Siinä teet oikein!"

"Suo anteeksi, isä, minä en voi muuta."

"Juuri sinun tähtesi olen tullut. Voi sinua, nuorukainen, jollet
olisi uskonut!" lisäsi eukko melkein uhkaavasti.

"Jos tavalla tai toisella olet saanut tietää vaarasta, joka uhkaa
poikaani, mikset voi ilmoittaa sitä ilman mutkia ja koukkuja?"

"Minä voin ennustaa tapauksia, mutta en niitä estää; minä en voi
tukkia kuilua, mutta minä voin sanoa sille, joka vaeltaa pimeydessä:
Varo itseäsi!"

"Sano sitten niin!"

"Jahkahan hetki lyö!"

Sten seisoi mietteissään ja tuijotti taivaalle. Hänen nuoreen
sieluunsa hiipi hämäriä, selittämättömiä ajatuksia.

He olivat pysähtyneet eräälle mäelle. Alhaalla mäen juurella oli
talo, ainoastaan muutamia satoja askelia, ja he olisivat siellä.
Mutta ilma oli jokseenkin lämmin eikä Svante herra ollut halukas
menemään sisälle. Sitä paitsi pelkäsi hän, että Steniä haluttaisi
jatkaa keskustelua Valmyran kanssa, eikä hän tahtonut jättää
nuorukaista eukon kanssa kahden. Sentähden heittäytyi hän maahan ja
antoi ajatustensa leijailla aikoja sitten menneihin päiviin. Silloin
näki hän edessään nuoren, kauniin naisen, joka oli myös tahtonut
ennustaa hänelle, ja kuinka tämän naisen rakkaus sitten oli muuttunut
tuliseksi vihaksi. Kirje, jonka hän oli lähettänyt Märta rouvalle,
oli todistuksena, ettei tämä viha ollut vielä sammunut... Heidän
kohtauksensa metsässä, se leikki, johon tyttö oli hänet houkutellut,
olisiko se tämän intohimoisen naisen mielessä herättänyt kostonhimon,
joka ulottui yli koko maan?...

Näihin ajatuksiin vaipuneena lakkasi hän kuuntelemasta keskustelua.

"Tahdotko ennustaa minun tulevaisuuteni?" kysyi Sten.

"Enkö ole sanonut, että sinusta on kasvava nuori, voimakas puu?"

"Mutta muuten!"

"En näe mitään muuta."

"Tahtoisin mielelläni tietää..."

"Mitä?"

Poika käänsi pois punastuvat kasvonsa. "Hänen etunimensä!" kuiskasi
hän.

"Se ainoastaan veisi sinut harhaan!"

"Ei, ei, sano se kuitenkin!"

"Miksi verho on edessä, jos meille olisi hyödyllistä nähdä, mitä
piilee sen takana!" huudahti eukko kiihkeästi. "Heitä pois hyödytön
uteliaisuus! Tahdon sanoa sinulle, mikä hyödyllistä on, mutta en
enempää."

Tyytymättömyys, jota Sten tunsi, hälveni pian. "Mitä tuijotat niin
innokkaasti?" kysyi hän.

"Näetkö valon alhaalla piispantalossa, kuinka se liikkuu?... Odota,
tuokion kuluttua laskeutuu se alas."

Tosiaankin näkyi kohta sen jälkeen portti aukeavan ja useampia
henkilöitä tulevan sieltä ulos. Sten tunsi muutamia isänsä ystävistä.
Ilmeisesti lähdettiin heitä etsimään.

"Me eroamme täällä!" jupisi Valmyra. "Itsenne tähden älkää kertoko
kenellekään, että olemme toisemme tavanneet!"

"Milloin tapaamme ensi kerran?"

"Silloin kun tarvitset minua! Hyvästi!"

Hän katosi nopeasti kuin aavenäky, ja isä ja poika palasivat
piispantaloon.

Svante herra saattoi töintuskin uskoa, että se melkein pallomainen
nainen, joka esiintyi arkkipiispan emännöitsijänä, oli muinoin niin
solakka Beatrice. Hänet voi tuntea samaksi ainoastaan katseesta,
viekkaasta, väijyvästä katseesta.

Hän tervehti mummoa kuten vanhaa tuttavaa, mutta tämä ei voinut
muistaa häntä... Se johtui siitä, kuten mummo itse sanoi, että hänen
ajatuksensa olivat kääntyneet pois kaikesta maallisesta.

Hän kertoi nyyhkyttäen ja kyynelsilmin, että hänen hurskas herransa
oli edelleen niin heikko, ettei hän voinut nousta vuoteestaan. Yön
kuluessa oli luettava kappelissa esirukouksia hänen parantumisekseen,
ja sentähden toivoi mummo, että pyhä neitsyt antaisi hänelle voimaa
seuraavana päivänä, vaikkakin pannen vaaraan kallisarvoisen henkensä,
täyttää ne velvollisuudet, joita hänen raskas, rasittava virkansa
vaati.

"Kuinka he valehtelevat toisilleen", ajatteli Sten, kun hän sen
jälkeen kuuli isänsä lausuvan osanottonsa hänen armolleen.

"Siinä on sinulle kuva elämästä!" sanoi isä. "Sellaista on elämä
ulkona maailmalla!"

Seuraavana päivänä oli hänen armonsa siksi hyvässä voinnissa,
että uskalsi ryhtyä keskusteluun, mutta hurskas rouva Bonti pyysi
Jumalan äidin ja kaikkien pyhimysten nimessä, että ritari ajattelisi
kunnianarvoisan isän korkeaa ikää ja ylen huonoa terveyttä.

Tosin ei hän näyttänyt niinkään huonolta istuessaan takanojassa
lepotuolissa, pukeutuneena hopeareunuksiseen, turkisvuoriseen
vaippaan, odottaen valtionhoitajan tuloa. Pienellä pöydällä hänen
vierellään oli useampia pulloja, jotka sisälsivät erilaisia
virvoitusjuomia, kaksi kultapikaria, muutamia rohtolusikoita samasta
aineesta ja koristettuja väärentämättömillä jalokivillä, pieniä,
kulta- ja hopealanka verhoihin kiedottuja pyhimyskuvia ja hopeainen
soittokello.

Ritari pysähtyi ovelle ja katseli kalpeita, kuopille painuneita
kasvoja, joilla oli jälkiä voimakkaista intohimoista. Oli sangen
epäiltävää, oliko taistelussa aina himot voitettu. Mutta samettimyssy
oli vedetty syvään otsalle, ja siinä uinaillessaan, kuten hän
näytti tekevän, muistutti hän enemmän kuollutta kuin elävää.
Laihat valkoiset kädet olivat levällään polvilla, ja pitkät sormet
liikkuivat kouristuksentapaisesti, ikäänkuin tahtoisivat tarttua
johonkin.

Äkkiä hän avasi silmänsä ja viittasi ritarin nähdessään erääseen
tuoliin, joka oli lähinnä ikkunaa ja johon valo lankesi kirkkaimpana.

"Millä tavoin voin olla teille palvelukseksi?" kysyi hän raukealla
äänellä.

"En tule teidän armonne luo oman etuni tähden, vaan isänmaan
asioissa."

"Olen uhrannut voimani ja terveyteni sen puolesta, mitä nyt vielä
vaaditaan?"

"Teidän armonne tuntee sen huolestuttavan aseman missä olemme."

"Jumala paratkoon!"

"Päästäksemme siitä täytyy tehdä suuria, tuntuvia uhrauksia."

"Olen antanut paljon, minulla on tuskin mitään jälellä."

"On kysymys maan pelastuksesta, teidän armonne, ja siihen täytyy
kirkkojen ja luostarien antaa apuaan."

"Sellaiseen en anna koskaan suostumustani!" Hänen armonsa nousi
kiihdyksissään.

"Kansan täytyy kestää kovaa kiskontaa, ja luostareissa on aarteita
kasoittain."

"Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Mitä niillä on teidän taistelujenne
kanssa tekemistä?"

"Hävitetty maa, sota ja vaino -- sen ei pitäisi olla kirkolle
mieluinen näky."

"Joka päivä toimitetaan messuja ja luetaan rukouksia tuhansittain
tämän maan puolesta!"

"Ne eivät ole tähän asti mitään vaikuttaneet!" huomautti ritari.

"Mikä tämän saa aikaan, jollei syntien ylitsevuotavaisuus ja
niskoittelu Jumalan tahtoa vastaan?"

"Onko teidän armollanne mitään erityistä syytä tähän ankaraan
syytökseen?"

"Luuletteko te minun, kirkon pään, voivan kylmäverisesti nähdä, että
muuan maan piispoista antautuu hurjien soturijoukkojen johtajaksi ja
seurustelee sotamiesten, torpparien ja renkien kanssa?"

"Piispa Kettil ei arastellut vetää sotisopaa messupaidan ylle, ja
teidän armonne edeltäjä..."

"Tiedän, tiedän!" Ja kunnianarvoisa isä viittilöi torjuvasti
molemmilla käsillään. "Mutta heidät sai siihen pakoittava hätä,
kumpikaan ei tehnyt sotaa ammatikseen."

"Juuri pakoittava hätä sai tohtori Hemming Gaddin tarttumaan
miekkaan. Epäilen suuresti, onko maalla uskollisempaa, uhrautuvampaa
ystävää ja puolustajaa."

"Minulle ja kaikille kirkon isille on hän kauhistus!" huudahti
arkkipiispa.

"Minua surettaa sitä kuulla."

"Piispoilta ja muilta herran palvelijoilta olen saanut kirjeitä,
joissa he pyytävät minua säästämään heitä kanssakäymisestä tohtori
Hemmingin kanssa tai hänen alaisuudestaan. He tulevat saastutetuksi
yhteydestä hänen kanssaan, kirkon ja maan ikuiseksi häviöksi."

"Mistä häntä sitten syytetään?"

Kunnianarvoisa isä hypähti pystyyn ja meni melkein uhkaavana ritaria
vastaan.

"Linköpingin tuomiokapituli hänestä teki piispan!" sanoi hän. "Paavin
vahvistusta ei hän ole koskaan saanut."

"Tiedän sen, mutta..."

"Huhu siitä, kuinka vähän hän välittää hiippakunnan asioista, on
luultavasti ehtinyt pyhän isänkin korviin; herra elektus on eroitettu
ja eräs espanjalainen kardinaali lähetetty sijaan."

"Tämä on Hannu kuninkaan ja koko tanskalaisen joukkueen tapaista;
Hemming Gadd on heidän vastustajansa, ja kun eivät mitkään muut
keinot auta häntä kukistamaan, turvaudutaan viekkauteen ja
juonitteluun. Huonosti tuntisin sen miehen, jos mikään maailmassa
saisi hänet luopumaan siitä, mitä hän pitää velvollisuutenaan!"

"Ei siitä, mitä hän on vannonut kirkolle."

"Kirkon asioista pitävät niin monet huolta, maan asiain laita on
toisin!"

"Niiden pitäisi käydä käsi kädessä!"

"Niin kyllä, teidän armonne, mutta millä tavoin?"

"Tehkää rauha Tanskan kanssa!"

"Millä ehdoilla?"

"Antaa heidän ehdottaa!"

"Sen ovat he jo tehneet! Ehtona on Ruotsin alistuminen! Näyttääkö se
teistä hyväksyttävältä?"

Kunnianarvoisa isä sai vaikean yskänpuuskan, hän heittäytyi
taaksepäin tuolissaan ja virkkoi muutamain minuuttien jälkeen:
"Olen puhunut liian paljon; heikko terveyteni ei salli niin mitään
ponnistuksia."

Mutta ritari ei pannut siihen huomiota. Hänen kaikki ajatuksensa
olivat kiintyneet Hemming Gaddiin ja siihen vääryyteen, minkä viha
ja kateus oli hänelle tehnyt. Tosin tiesi hän, ettei arkkipiispalla
ollut siinä niinkään pientä osaa, mutta hän tiesi myös, mitä tämä
enimmän kaikista pelkäsi.

"Voihan olla totta, ettei tohtori Hemming ole suurin puuhaillut
kirkon asioissa", puuttui ritari jälleen puhumaan. "Mutta jos on
kysymys suullisesta opetuksesta, luulen päinvastoin, ettei kukaan ole
tehnyt ja erityisesti kukaan pystynyt tekemään yhtä paljon kuin hän."

"Silloin kun oli kysymyksessä valtiolliset asiat?"

"Eikö teidän armonne juuri sanonut, että niiden tulee käydä käsi
kädessä kirkon asiain kanssa?"

"Kyllä, mutta..."

"Kuka on hänen tavallaan saarnannut, että jumalanpelko ja
isänmaanrakkaus ovat niin eroittamattomasti yhdistetyt, ettei toista
niistä voi olla ilman toista? Sentähden, teidän armonne, voisi
olla vaarallista sekä kirkolle että neuvostolle, jos tätä miestä
loukattaisiin."

"Kuinka tarkoitatte?"

"Missä Hemming Gadd tuo kuuluviin mahtavan äänensä, siellä virtaavat
joukot luo. Kukaan ei sitten Engelbrektin päivien ole osannut
niin voittaa sydämiä puolelleen. Kenties ei aiottu loukkaus jäisi
kostamatta!"

Kunnianarvoisa isä nousi uudestaan. "Uskaltaisiko hän?" kysyi hän.

"Siihen valtaan nähden, mikä hänellä on, voi kiusaus käydä hänelle
voittamattomaksi."

"Heh! Mitä hän voisi tehdä?"

"Antaa vastauksen Ruotsin rahvaalle."

Vanhoissa ryppyisissä kasvoissa kuvastuivat ristiriitaiset
mielenliikutukset. Melkein tietämättään nousi arkkipiispa ja alkoi
kävellä huoneessa edestakaisin. Näytti siltä, kuin sairaus olisi
ollut harkittu ainoastaan keinoksi katkaista keskustelu, kun
kunnianarvoisa isä katsoi niin hyväksi... Hän kulki lujin askelin
lattian poikki, pysähtyi jälleen valtionhoitajan eteen ja kysyi
voimakkaalla mielenliikutuksella:

"Sanotteko sitä isänmaanrakkaudeksi?"

"En ole sanonut, että tohtori Hemming on mikään pyhimys."

"Kiihoittaa kansaa kirkon ruhtinaita vastaan!"

"Toivokaamme, ettei hän tee sitä."

"Mutta pelkät toiveet eivät anna mitään varmuutta?"

"Valitettavasti eivät!"

"Kirkolla ei ole mitään syytä!"

"Kuka voi todistaa sen?"

Uudestaan käveli kunnianarvoisa isä edestakaisin; itsesäilytysvaisto
teki hänet terveeksi jälleen. Me muistamme, kuinka hän Sten Sturen
aikana sai tämän pitämään Tukholmassa puolustuspuheen vapauttaakseen
hänet epäluulosta, että hän muka oli vehkeillyt valtakunnan
vihollisten kanssa. Ja nyt esiintyi samanlainen tapaus. Mitä
päätelmiä voitiinkaan tehdä Hemming Gaddin eroittamisesta? Hänen
osansa siinä tulisi kyllä tunnetuksi, ja seuraukset, seuraukset...
millaiset tulisivat ne olemaan?

"Teidän täytyy ottaa tämä asia huostaanne!" sanoi hän ja ojensi
ritarille kätensä.

"Minun, teidän armonne?"

"Tehtyä ei voida muuttaa, mutta ilmoitus voidaan tehdä lempein
sanoin; piispa saa lähettää vastaväitteensä... Mitä minuun tulee, en
koskaan mene pitemmälle, kunhan hän vain pysyy hiljaa eikä pakoita
meitä voimakkaampiin toimenpiteihin!... No, tahdotteko suostua
siihen?"

"Jos teen sellaisen myönnytyksen..."

"Niin tapahtuu se ehdoilla, sen kyllä ymmärrän."

"Ensimäinen ehto on riippuvainen tohtori Hemmingin suostumuksesta."

"Luonnollisesti!... Pienen summan voisin mahdollisesti haalia kokoon."

"Se on heti lähetettävä hänelle."

"Ei saa sanoa, että se tulee minulta."

"Kuten teidän armonne haluaa."

"Mitä muuta vaaditte?"

"En mitään!" vastasi ritari luoden sääliväisen katseen hätäiseen
ilmeeseen ukon kasvoilla. "Teidän armonne on syntyperäinen
ruotsalainen samoin kuin minäkin ja rakastaa varmaankin isänmaataan
niin suuresti, ettei minun puoltolauseeni ole tarpeen."

Pappi viittasi häntä vetämään tuolinsa lähemmäksi ja lausui melkein
kuiskaten:

"Te ette tiedä miltä tuntuu seisoa yksin maailmassa ja kuitenkin olla
pakoitettu kuulemaan kaikkia. Täytyy kääntelehtää ja vääntelehtää
niin monelle taholle, että se lopulta tulee tavaksi, ja kun ei sitten
ole ketään, jota oikein rakastaisi, ei tiedä enää, missä oikeastaan
oikeus on, ja niin... ja niin..."

Tämä tunnustus oli melkein lapsellisen avomielinen, mutta ritari
huomasi, kuinka isä Jaakko tällöin kiinnitti katseensa käännähtämättä
samaan oveen, johon hän ennen oli ollut selin. Kun hän nyt katsoi
samaan suuntaan, huomasi hän, kuinka eräs pieni luukku vedettiin
syrjään ja rouva Bontin pulleat kasvot antoivat hänen armolleen
aiheen tapailla: "Ja niin, ja niin..."

Luukku sulettiin jälleen.

"Minä olen sangen heikko!" valitti vanhus.

"Kutsunko jonkun?"

"Ei, antakaa minulle pikari!"

Ritari ojensi hänelle sen.

Hän joi halukkaasti! "Minun ei tarvitse pelätä, että minut
myrkytetään. Minun hengestäni ollaan arkoja!" Hän nauroi kiihtyneesti
omille sanoilleen.

Ritari pani jälleen pikarin pois, mutta hän oli huomaavinaan, että
joku kuunteli oven takana.

"Heikkoon terveyteeni katsoen", jatkoi pääpappi, "täytyy minun olla
alati valmiina eriämään täältä, ja sen johdosta usein ajattelen, kuka
olisi arvokkain seuraajakseni".

"Teidän armollanne on vielä monet vuodet ajatusaikaa", vastasi Svante
herra.

"Kukapa tietää! Sitä paitsi on parempi olla varuillaan niin tärkeässä
asiassa."

"Niin kyllä."

"Niiden dekaanien joukossa, jotka opiskelevat Roomassa, on muuan jalo
ja ylhäissyntyinen."

"Hänen nimensä?"

"Kustaa Trolle!"

"Lagnön Erik herran poika?"

"Juuri sama!"

"En tunne häntä paljon."

"Hänen nuoruutensa ja kaino luonteensa saa hänet aina pysymään
varjossa."

"Erik herra on tanskanmielinen."

"Mutta ei Kustaa! Hän puhuu ainoastaan siitä, miten voisi valmistaa
isänmaalleen onnea."

"Minua ilahuttaa kuulla sitä!"

"Kuinka mielelläni laskisinkaan raskaan paimensauvan hänen käteensä
ja vetäytyisin luostariin."

"Sitäkö teidän armonne haluaa?"

"Ei vielä, ei vielä! Mutta muutamain vuosien kuluttua, kun hän on
ehtinyt valmistua!"

"Teidän armonne toivomukset ovat minulle pyhät."

"Olen ilmoittanut siitä kaikille piispoille."

"Ja he ovat vastanneet?"

"Samoin kuin tekin, herra ritari!"

"Tämä huolehtiminen maan hyvästä on yhtä suureksi kunniaksi teidän
armollenne kuin se on ilahuttavaa minulle."

"Ette ymmärrä minua oikein, jos epäilette, etten ole aina tahtonut
Ruotsin onnea, mutta minä, kuten monet muutkin maassamme, olen nähnyt
sen lujassa liitossa Tanskan kanssa, te sitä vastoin ja teidän
puolueenne..."

"Tuomitkaa saavutetun kokemuksen mukaan." Kuului kolme kevyttä
lyöntiä ovelle. Arkkipiispa näytti tulevan hämilleen. "Se on
palvelijani", sanoi hän, "joka on saanut käskyn ilmoittaa minulle,
että keskustelumme on nyt kestänyt yli tunnin! Seudun arvokkaimmat
miehet ovat kokoontuneet ulompaan huoneeseen. Ettekö tahdo
kunnioittaa ja ilahuttaa heitä näyttäytymällä heille?"

"Sen teen suureksi ilokseni ja kiitän teitä sydämellisesti tästä
huomaavaisuudesta."

"Meidän tohtori Hemmingiä koskeva sopimuksemme..."

"Olemme jo määränneet ehdot."

"Milloin matkustatte?"

"Viimeistään huomisaamuna."

"Tulkaa sitten tänne illalla!"

"Sitten saan samalla sanoa jäähyväiset ja kiittää kaikesta
osoitetusta vierasvaraisuudesta."

"Ottakaa poikanne mukaan!"

"Ajattelin juuri pyytää lupaa siihen." Svante herra meni ulompaan
huoneeseen, joka vilisi täynnä niinsanottuja rauhanystäviä,
mutta jos tarkoitus oli saada hänet toiseen vakaumukseen, niin
vehkeilijät erehtyivät. Svante Niilonpoika osasi pitää puoliaan.
Hän esitti selviä, päteviä todistuksia; hän osoitti maan aseman ja
kuinka välttämätöntä oli koota voimat; hän kysyi heiltä, eivätkö
he tahtoneet pysyä vapaana, riippumattomana kansana, ja kun he
ehdottomasti myönsivät tämän, muistutti hän heille, kuinka muinoin
urhot iskivät yhteen ja vasta kun näyttäytyi, ettei toinen voinut
lyödä toista maahan, tekivät veljesliiton.

"Niin voimme mekin kerran ojentaa Tanskalle sovinnon käden", sanoi
hän. "Mutta orjiksi emme antaudu, sillä kuuliaisuuteen ei Ruotsi ole
sovelias."

Tätä he kannattivat ilolla.

Ritarin jatkaessa käännytystyötään tahdomme katsoa, miten sillävälin
oli käynyt Sten pienokaiselle.

Jo edellisenä iltana oli hän sopinut muutamain ritarin asemiesten
kanssa, että he aamulla lähtisivät metsälle. Metsässä oli viljavasti
metsoja, teeriä ja muita lintuja, eikä metsäkoiristakaan ollut
puutetta.

Sten oli jalkeilla määrättyyn aikaan, mutta hänen suureksi
hämmästyksekseen vallitsi! asemiesten huoneessa haudanhiljaisuus.
Pari arkkipiispan asemiestä, jotka ensiksi näyttäytyivät, tunnustivat
ilmeisesti hämillään, että he luultavasti olivat kaikki tyyni
katsoneet liian syvälle pikariin edellisenä iltana. Nuorukainen
tiesi, että hänen isänsä inhosi ja ankarasti rankaisi juoppoutta, ja
se hänen asemiehistään ja palvelijoistaan, joka oli siihen tehnyt
itsensä vikapääksi vieraassa talossa, saattoi odottaa eroittamistakin
palveluksestaan.

Kun sentähden ritarin suosikki, asemies Akseli, kohta sen jälkeen
tuli ulos sangen runneltuneen näköisenä, riensi Sten viemään hänet
mukanaan pihalle.

"Mikä tähän on syynä, Akseli, ja mitä luulet ankaran isäni sanovan?"

"Herra, en tiedä, kuinka on laitani. Ohimoni jyskyttävät kuin
vasarat."

"Olette juoneet!"

"Emme paljoa, mikäli voin muistaa."

"Missä tilassa toiset ovat?"

"Aivan avuttomina!"

"Kuinka sitten metsästyksen käy?"

"Minä tulen mukaanne."

"On välttämätöntä, että lähdemme, ettei isä saa tietää mitään."

"Sitten menen noutamaan pyssyni ja hattuni."

"Ilmoita hänen armonsa molemmille asemiehille, että menemme edeltä!
Minä otan koirat mukaani!"

Koirat olivat kytkettyinä portinpieleen. Sten päästi elukat
irralleen, ja ne seurasivat häntä ulvoen ja haukkuen metsään. Kuinka
hämmästynyt hän olikaan, kun ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli --
Valmyra!

"Huono kohtaus!" huusi hän nauraen, mutta ojensi sitten kohta kätensä.

"Paremmasta ei olisi ollut apua!" vastasi eukko.

"Mitä sinulla on sanottavaa?"

"Enpä muuta kuin että riennä itään päin, jos tahdot hyvän saaliin.
Siellä näin äsken suurin parvin metsälintuja! Mutta miksi menet
yksin?"

"Asemieheni tulee jälestä ja kaksi arkkipiispan miehistä."

"Riennä edeltä!"

"Sen teen."

"Odotahan!"

"Mitä tahdot?" kysyi Sten kääntyen.

"Anna minulle sulkahattusi ja ota tämä lakki."

"Miksi niin?"

"Se tuo onnea."

"Kiitos sitten!" Ja hän painoi lakin päähänsä, heitti hatun akalle ja
juoksi metsään minkä ehti kolmentoistavuotisilla jaloillaan.

"Elämä on kuin onnenuurna", mutisi Valmyra. "Ken voi sanoa, minkä
numeron siitä saa!"

Sitten hän istuutui maahan ja päästeli sulat hatusta, mutta kohta
pani hän ne siihen jälleen, ainoastaan sillä eroituksella, että kun
ne ennen olivat pitkin hatun reunustaa, kohosivat ne nyt pystyyn
kopan yläpuolelle. "Minä olen kuin kohtalo!" jupisi hän. Kohta kuului
kiireisiä askeleita.

Akseli se riensi siten nuoren herransa jälkeen, mutta hän oli
paljaspäin.

"Sinäkö nainen olet ottanut hattuni ja nyt tämän myös?" kysyi hän
pysähtyen.

"Minä löysin sen, katsotaanpas sopiiko se sinulle!"

"Sopii kyllä, kunnes löydän oikean omistajan!" sanoi hän pannen sen
päähänsä. "Oletko sattunut häntä näkemään? Nuori herra, useita koiria
mukanaan?"

"Samettitakki ja olkavaippa?"

"Niin, juuri niin?"

"Hatutta päin?"

"Tietysti, koska löysit sen."

"Oliko hän valtionhoitajan poika?"

"No, oli! Mihin hän meni?"

"Olen nähnyt hänet."

"Kysyn mihin hän meni."

"En tiedä."

"Sanoithan nähneesi hänet?"

"Eilen kyllä!"

"Häijy noita, miksi viivytät minua?" Ja hän tahtoi jatkaa matkaansa
samaan suuntaan kuin Sten.

"Mutta minä olen kuullut koiranhaukuntaa!" huusi akka hänen
jälkeensä. "Kovaa koiranhaukuntaa!"

"Mistä?"

"Etelästä päin; mene siihen suuntaan!"

"Voi sinua, jos neuvot minut väärään!" huusi Akseli ja riensi
mainittuun suuntaan.

Akka katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi tyytyväisenä sulkatöyhdöille,
jotka liehuivat tuulessa; kun nuorta miestä ei enää näkynyt, istuutui
hän uudestaan maahan hyräillen yksitoikkoista lauluaan.

Silloin kuului häliseviä, nauravia ääniä. Neljä hänen armonsa
asemiestä riensi ripein askelin metsää kohden. He puhuivat suuresta
rahasummasta, jonka tulivat ansaitsemaan, mutta eivät näyttäneet
pääsevän yksimielisyyteen, kuinka se käytettäisiin. He pysähtyivät
Valmyran nähdessään.

"Suomalainen noitaämmä!"

"Se tietää onnettomuutta!"

"Älkää olko tuhmia, hän voi antaa meille tietoja."

"Niin, se on totta! Kysykää häneltä!"

"Kuulkaas, nainen, mihin menivät metsästäjät?"

"Heitä oli kaksi."

"Eivätkö he menneet yhdessä?"

"Eivät, minä neuvoin ne eri suunnille."

"Miksi niin?"

"Olen rouva Bontin ystävä!"

"Mitä hän moisista välittää?" kysyi muuan, ja toiset katsoivat
kalveten toisiinsa.

"Tahdon palvella teitäkin!"

"Saat pyssynperästä, jollet heti sano, mistä löydämme heidät."

"Sulkahattuinen juoksi etelään päin, tuota polkua. Mihin paljaspää
meni, liikuttanee teitä vähät, vai kuinka, nuoret kauniit herraseni!"

"Kas, tässä saat neuvonnasta!" Hän löi eukkoa pyssynperällä
hartioihin, jotta tämä irvisti tuskasta, ja nauraen riensi koko parvi
tiehensä.

Eukko tukehdutti tuskanhuutonsa ja nousi vaivalloisesti. Sitten hän
heristi nyrkillään heidän jälkeensä, mutta riensi sen jälkeen nopein
askelin taloon ja asemiesten tupaan.

Siellä makasivat nuoret miehet vaipuneina syvään uneen.

Hän otti nopeasti pienen pullon poveltaan ja kaasi siitä muutamia
tippoja jokaisen nukkuvan huulille. Tuokion kuluttua avasivat he
silmänsä ja tuijottivat hämmästyneinä ympärilleen.

"Pian pystyyn!" huusi eukko. "Kastakaa päänne ulkona pyhään
lähteeseen ja rientäkää sitten pelastamaan nuorta herraanne, joka on
vaarassa!"

He tottelivat häntä epäröimättä ja väittämättä vastaan. Eukko oli
ennen heitä metsässä.

"Menkää itään päin!" sanoi hän. "Voisinpa antaa teille linnunsiivet,
sillä vaara lähestyy! Rientäkää, rientäkää! On kysymys enemmästä kuin
ihmishengestä!"

Mutta kun he olivat kaikki poissa, kääntyi hän aurinkoa kohden ja
kohotti ja laski käsivartensa moneen kertaan. "Jumala! Jumala!"
jupisi hän. "Olen maksanut osan velastani, lasketaanko se hyväkseni?"

Sen jälkeen palasi hän nopein askelin taloon.

Rouva Bonti tuli häntä vastaan.

"Olet herättänyt asemiehet!" sanoi hän kiihkeästi.

"Valmistinhan minä juomankin, joka nukutti heidät."

"Mutta jos he estävät teon?"

"Enkö sanonut heille, että he saavat ottaa ainoastaan yhden hengen;
voi heitä, jos he ottavat kaksi."

"Keiden?"

"Näytin itse heille, mihin suuntaan sulkahattu oli mennyt. Jolleivät
vain olleet niin täynnänsä makeaa viinaa, että saattoivat mennä
harhaan?"

"Jos se onnistuu, on sekä minun että heidän onnensa taattu."

"Sinun?"

"Odotan armonosoitusta, joka on pyyhkivä kaikki syntini."

"Et olisi sanonut tätä minulle, jollet olisi tiennyt, että olen
lukenut salaisimmatkin aivoituksesi!" kähisi Valmyra häntä vastaan.

"Etkö luule, että minäkin voin tarvita uskotun! Ja minä tiedän, että
sinä voit vaieta."

"Ihmisten toiveet karkaavat kuin metsävuohet päin korkeimpiakin
vuoria. Huipulta alkaa pilviseinä, mutta tyhmyydessään luulevat he
senkin heitä kannattavan, ja niin syöksyvät he suinpäin syvälle
kuiluihin, mistä eivät palaa koskaan."

"Sanotko sen minulle?" kysyi toinen leimuavin katsein.

"En tuomitse ketään, teot tuomitsevat."

"Tahdotko kultaa, Valmyra, minä olen rikas!"

"Anna syntirahat muille!"

"Enkö ole kustantanut matkaasi tänne, jotta olisit apunani?"

"Minun aikani on käsissä! Menen sinne, minne suuri henki näyttää
tien. Sitä paitsi täytyy minun etsiä täältä sormusta, jonka eräs
sielunheimolaisistasi varasti minulta kaukana Lapin raukoilla
rajoilla. Ilman sitä en voi kuolla!"

"Sormusta?" kysyi rouva Bonti uteliaana. "Kukaan ei tiedä, mikä voima
siinä piilee."

"Antaako se nuoruutta, kauneutta?"

"Eikö sinulla ole ollut sitä kylliksi?"

"Oi ei, ei! Vastaa minulle, Valmyra!"

"Se antaa paljon parempaa!"

"Sano, sano!"

"Kuoleman! Hahaha! Kuinka hän kalpenee. Mutta kuinka kuolematta voi
päästä pyhimykseksi?"

"Valitsisin ennen kurjimmankin elämän!"

"Kas niin!... Muistatkos, varoitin sinua ensi kerran kohdatessamme."

"Silloin, Valmyra, olimme molemmat nuoria."

"Ja kevytmielisiä!"

"En minä."

"Sinä paljoa enemmän kuin minä! Sinun sanasi houkuttelivat minutkin
syntiin... Sitten tuli katumus, epätoivo!"

"Ja niin tuli sinusta pyhimys?"

"Katuvainen syntinen minusta tuli!"

"Kiitos siitä pyhälle Elsalle!"

"Niin, hän otti turviinsa sekä minut että lapseni. Kun oleskelin
metsissä kansani keskuudessa, ikävöin häntä, ja kun tulin, ei hän
minua sysännyt pois. Lempeitä, kehoittavia olivat hänen sanansa."

"Olet kai vielä nytkin käynyt hänen luonansa?"

"Niin olen!"

"Miltä hän näyttää?"

"Sellaiselta, josta voi tulla pyhimys esirukouksittakin."

"Ja tyttösi?"

"On kuollut!"

"Kuollut! Silloin on hän epätoivoissaan?"

"Ei!"

"Kuinka niin?"

"Pyhimykset eivät sure!"

"Kuules, Valmyra, tiesikö hän, että sinä lähdit matkalle Ruotsiin?"

"Ilmoitin hänelle siitä."

"Silloin antoi hän toimitettavaksesi asian?"

"Ei sinulle."

"Mutta nuorelle Sturelle?"

"Ei hänellekään!"

"Kenelle sitten?"

"Vaiti siitä! Milloin olen hävittänyt uskottua tavaraa ja pettänyt
annetun luottamuksen?"

"Minä tiedän, että Sture-suku on hänelle rakas."

"Se on mahdollista!"

"Mutta voi häntä, jos hän tahtoo suojella sitä, jonka Jumalan tuomio
on langettanut!"

"Varo itseäsi, nainen! On kirjoitettu, että kaadut ennenkuin hän,
jonka henkeä ahdistelet."

Kuinka rajusti voivatkaan vaikutelmat seurata toisiaan! Rouva
Bontin oli vallannut niin kova pelästys, että punaiset, turpeat
kasvot aivan kalpenivat ja silmät tuijottivat melkein lasimaisina,
mutta seuraavana minuuttina palasi puna kaksinkertaisena, ja hän
tarrasi Valmyran käsivarteen ja virkkoi kuiskaten: "Silloin henkesi
valehtelevat, tuolta näen heidän tulevan häntä kantaen."

Loppuosa keskustelusta oli jatkunut rouva Bontin huoneessa, josta oli
avara näköala metsän puolelle, ja molemmat seisoivat liikkumattomina
ikkunan ääressä, josta he näkivät pienen joukon hiljalleen tulevan
taloa kohden, ikäänkuin kantaen jotakin välissään.

"Niin, nyt he tulevat!" lisäsi Valmyra ja veti syvään henkeään.

"He laskevat taakkansa maahan, he eivät tahdo kantaa sitä lähemmäksi!
Ei epäilystäkään, ettei se olisi hän."

"Olisiko; hän kuollut?" jupisi toinen.

"Toivoisin niin olevan, silloin sattuisi isku sitä kovemmin; silloin
kenties heittäisi henkensä hänkin tuolla sisällä... Sen parempi, sen
parempi! Mutta he tulevat tänne... Sanon sen itse heille... Hahaa,
nyt on tapahtuva suuria asioita!"

Valmyra seisoi edelleen liikkumatonna.

"Muutamat heistä tulevat tännepäin, luultavasti ilmoittamaan
onnettomuudesta; tahdon olla ensimäinen saamassa siitä tiedon!" Ja
nopein askelin riensi vanha italiatar ulos huoneesta ja portaita alas.

Mutta Valmyra ei liikahtanut paikaltaan. Koko hänen sielunsa oli
koonnut voimansa silmiin. Hän näki kaksi nuorukaista lähestyvän...
vielä kotvanen ja hän kohotti ristityt kätensä taivasta kohden ja
sanoi: "Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt ja ylistetyt!"

Niin taitavasti kuin rouva Bonti olikin valmistanut näyteltävänsä
osan, ei hän kuitenkaan ollut ottanut lukuun kaikkia mahdollisuuksia,
ja kun hän avasi talon portin ja näki edessään nuoren Sten herran
kalpeana ja verisenä, silloin sumenivat hänen silmänsä, hän luuli
näkevänsä aaveen ja vaipui maahan huudahtaen: "Jeesus Maria!"

"Rouva parka, me säikytämme hänet hengiltä!" virkkoi nuorukainen ja
nosti hänet varovasti. "Joudu, Erik, nouda vettä lähteestä!"

Mutta ennenkuin tämä ehti takaisin, oli rouva Bonti jo toipunut.
Melkein kauhuissaan vetäytyi hän nuorukaisesta loitommalle.
"Olette sen näköinen, että aivan pelästyin. Onko jokin onnettomuus
tapahtunut?" kysyi hän.

"On, hyvä rouva; etsin yrttejä tuntevaa naista."

"Mitään sellaista täällä ei ole." Mutta Valmyra oli kuullut
kysymyksen ja riensi alas. "Täällä minä olen, mitä tahdotte minusta?"

"Tulkaa! Tulkaa!" Ja pitemmittä selityksittä veti hän eukon mukanaan.

Rouva Bonti riensi takaisin huoneeseensa, osaksi sieltä pitääkseen
silmällä mitä tapahtui, osaksi häiritsemättä purkaakseen sen raivon
ja sapen, mikä nyt kiehui hänen sisällään. Kuin mikäkin raivotar
kiristeli hän hampaitaan ja repi tukkaansa; vihan ja kiukun täytyi
päästä valloilleen, jottei se tukehduttaisi häntä, ja sadatukset
valuivat kuin laavavirta siitä tulivuoresta, joka paloi hänen
sielussaan.

Epäonnistumisensa luki hän Valmyran syyksi, sillä tämä oli
auttamisen sijaan johtanut hänet harhaan. Millä riemuitsevalla
ilolla olikaan hän kuullut viestin valtionhoitajan tulosta! Nyt
täytyi kauan päätetyn murhayrityksen tapahtua, suunnitelma oli
valmis, mutta se, että Valmyra tuli juuri kun hän oli panemaisillaan
tuumansa täytäntöön, näytti hänestä ikäänkuin korkeampain voimien
sallimukselta. Ja että sitten juuri hän... Jos sanat olisivat voineet
olla teräviä veitsiä, olisi hän iskenyt ne hänen sydämeensä. Kosto,
kosto oli hänen ainoa ajatuksensa.

"Oi Valmyra, jos tiesit tämän, miksi et sitä estänyt?" kysyi Sten
sillävälin.

"Jos olisin torjunut vaaran tänään, olisi se huomenna palannut kahta
vaarallisempana."

"Onko se arkkipiispan päästä lähtöisin?"

"Ei, hän on syytön!"

"Onko täällä muita vihollisia?"

"Vihollisia on kaikkialla!"

"Mutta miksi he ottivat hänet hengiltä?"

"Onko hän kuollut?"

"Pelkään, että hän kuolee!"

Puhellessaan olivat Sten ja Valmyra ehtineet paikalle. Asemies makasi
maassa. Kuivia lehtiä oli kasattu päänaluiseksi, hänen vierellään
oli kovanonnen hattu, ja niin hänen toverinsa kuin arkkipiispankin
asemiehet olivat hänen ympärillään polvillaan, tehden minkä
ymmärsivät saadakseen verenjuoksun pysähtymään.

Valmyran nähdessään vetäytyivät he kaikki syrjään. Luoti oli sattunut
selkärangan ja lapaluun väliin, ja veri vuoti yhä huolimatta kaikista
kokeista sitä tyrehdyttää. Nuorukainen makasi ummessa silmin; kalman
kalpeus oli levinnyt äsken niin ruusuisille poskille.

Harjaantuneella kädellä toimitti Valmyra tarkastuksen, mutta tällöin
synkkeni hänen katseensa, ja laskettuaan haavoitetun hellävaroen
maahan katsoi hän tutkivasti läsnäolijoihin.

Rikollisen saattoi helposti tuntea, hän oli todellinen kauhun ja
pelon kuva. Aivan varmaan olisi hän ilolla vaihtanut paikkaa uhrinsa
kanssa tai ainakin heittäytynyt hänen rinnalleen. Ja juuri tämä oli
edellisenä päivänä ollut ylimielisin ja häikäilemättömin toveriensa
joukossa; nyt oli rohkeus poissa.

"Ylpeys käy lankeemuksen edellä!" virkkoi Valmyra, mutta hän ei
kuullut sitä, hänen silmänsä olivat kuin naulatut kiinni kuolevaan.
Kaikki muu oli hänelle samantekevää; muun maailman kanssa sai hän
kyllä tehdä tilinsä aikanaan.

"Onko mitään pelastusta?" kysyi Sten.

"Luoti on mennyt liian syvälle. Hän kuolee verenvuotoon!"

"Minun täytyy ilmoittaa isälleni."

"Hän ei ehdi saapua!"

Samassa avasi Akseli silmänsä.

Sten riensi esiin, heittäytyi polvilleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä kuolet minun puolestani!" kuiskasi hän.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" Katse siirtyi tutkivana yhdestä
toiseen, kunnes se osui surmamieheen. Tämä vaivutti päänsä
epätoivoisen näköisenä. "Tule!" sanoi hän.

Nuorukainen syöksyi luo ja heittäytyi maahan kouristuksentapaisesti
itkien.

"Annan sinulle anteeksi!" sanoi Akseli. "Nyt tiedän, etten ole elänyt
turhaan! Tervehtikää herraani!"

Hänen ympäriltään kuului nyyhkytystä.

"Älkää itkekö! En tahdo vaihtaa kenenkään kanssa!"

"Puhuminen vahingoittaa sinua!" sanoi Valmyra.

"Kiitos!" Hän katsoi ilmeikkäästi vanhaan vaimoon ja sitten Steniin,
joka katseli häntä kyynelsilmin. "Nyt, herra, on kaikki pian lopussa,
rukoilkaa puolestani!"

Oli kirkas päiväpaiste. Kuoleva nuorukainen makasi melkein kuin
valomeressä. Asemiesparvi oli langennut polvilleen piiriin hänen
ympärilleen, heidän takanaan seisoi Valmyra pystyssä, mutta kädet
ristissä ja katse suunnattuna taivaalle.

Sten oli myös noussut. Hän piti pientä lakkia käsissään ja rukoili
ääneen, alussa vapisevalla äänellä, mutta lopulta ikäänkuin
innostuksen valtaamana.

Asemiehen kasvoilla välähti ikäänkuin kirkastuksen hohde, vielä
huokaus, ja henki oli paennut!

Nuorukaiset olivat seisseet liikkumattomina. Nyt meni Sten kuolleen
luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Kiitos siitä, mitä olet ollut
minulle ja isälleni!"

Kyynelet olivat vähällä tukehduttaa hänen äänensä, mutta hän hillitsi
itsensä ja jätti tilaa toisille.

Akselin toverit menivät sen jälkeen luo toinen toisensa jälkeen,
kiittivät häntä hyvästä toveruudesta ja pyysivät häntä unhoittamaan
mitä he olivat rikkoneet.

Kaikki olivat niin liikutetut, että tuskin saivat sanaakaan suustaan.

Mutta nyt vetäytyivät he syrjään ikäänkuin jättääkseen tilaa
vieraille asemiehille.

Se oli surkuteltava näky. Tieto syyllisyydestä sisälsi oman
rangaistuksensa.

Yhtä kalmankalpeina kuin se, jonka edessä heidän oli nöyrryttävä,
vapisevin polvin ja tuskasta läähättäen seisoivat he epäröiden,
menisivätkö esiin vai noudattaisivatko haluaan rientää pois.

Sten se taasenkin ratkaisi asian. "Tule!" sanoi hän tarttuen
etumaisen käteen. "Luulen, että sinulla on sananen sanottavaa
hänelle."

Ja hän veti vastahakoisen mukanaan. "Salli minun painaa Akselin käsi
sinun käteesi", sanoi hän. "Olen varma siitä, että jos sanoin tai
teoin olet rikkonut häntä vastaan, niin antaa hän anteeksi täydestä
sydämestään."

Oli valtava näky nähdä heidän toinen toisensa jälkeen tarttuvan
kuolleen käteen. Oli ainoastaan surmamies jälellä. "Nouse?" huusi
Valmyra pontevasti. "Mikä on tehty, sitä ei voi tehdä tekemättömäksi!"

"Olen tehnyt kuolemansynnin!" huusi hän poissa suunniltaan. "Ottakaa
henkeni!" Mutta Sten kääntyi asemiehiinsä. "Auttakaa minua!" sanoi
hän. Hiljaa ja varovasti nostettiin ruumis maasta ja kannettiin
piispantaloon.

"Sitä, joka ei tahdo kärsiä seurauksia, neuvon heti lähtemään
täältä", sanoi Valmyra niille neuvottomille asemiehille, jotka olivat
jääneet paikalle.

"Me olemme olleet ainoastaan välikappaleina!"

"Hän lupasi meille paljoa paremman paikan."

"Ja paljon rahaa!"

"Piiloutukaa silloin naapuristoon, kunnes valtionhoitaja on lähtenyt.
Ottakaa sitten oikeutenne, mikäli voitte."

Syntyi pikainen neuvottelu, mihin he menisivät. "Rientäkää,
rientäkää, ennenkuin se on myöhäistä!" huusi Valmyra kiihkeästi.
"Joko vaara uhkaa?"

"Jo! Jo!"

Elämän ja vapauden halu teki vaikutuksensa, ja neljä asemiestä
lasketti tiehensä minkä ehtivät.

Valmyra meni paikalle, missä ruumis oli maannut. Se oli nyt autio ja
tyhjä. Aurinko ja kaikki elämä oli kadonnut, ainoastaan verilätäkkö
oli jälellä, tummempana, kamalampana kuin ennen.

"Madosta, joka ryömii maassa, eläimiin, jotka kävelevät maan päällä,
kaloista meren syvyydessä myriaadeihin ilman lintuihin, ihmisistä
tähtiin taivahan laella: sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!... Elämä
ja hävitys taistelevat alati vallasta, voittamatta koskaan toisiaan!
Sinä mahtava korkeudessa, milloin löydämme rauhan?... Onko se tummien
esirippujen takana, kun ne nostetaan?... Vai jatkuuko siellä kuten
täälläkin?..."

Valmyra puhui ääneen, tietämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui,
mutta ei myöskään pelästynyt, kun hänen takanaan kajahti ankara ääni:
"Valmyra!"

Hän kääntyi. Siellä oli rouva Bonti, muutamia palvelijoita mukanaan.
"Missä ovat rikolliset?" huusi hän.

"Rikolliset?"

"Ettekö tiedä mitä on tapahtunut?"

"Kyllä tiedän!"

"Mihin ovat asemiehet menneet?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta olittehan heidän parissaan?"

"He katosivat kuin savu tuulessa."

"Mihin päin?"

"Katsokaa, minne päin tuuli puhaltaa."

"Ettekö ymmärrä, että tahdon pelastaa heidät!" kuiskasi rouva Bonti
hänelle.

Valmyra hymyili halveksivasti. "Lähettäkää vainukoiranne ajamaan
saalista", sanoi hän halveksivasti ja lähti piispantaloa kohden.

Rouva Bonti noudatti hänen neuvoaan, palvelijoita lähetettiin
kaikkiin suuntiin etsimään pakolaisia. Mieli täynnä synkkiä
aavistuksia palasi hän samaa tietä kuin Valmyrakin.

Valtionhoitaja oli loistavalla menestyksellä voittanut vastustajansa.
Useita heistä oli vakaumuksesta siirtynyt hänen puolelleen; toiset
olivat suostuneet sentähden, etteivät voineet esittää vastasyitä tai
tehdäkseen kuten toisetkin. Se, joka tänään sanoo "jaa", voi huomenna
uusista syistä tai ilman mitään syytä sanoa "ei".

Mutta Svante Niilonpojan sydän paisui ilosta. Hän luuli, etteivät
ne ennakkoluulot, joita vastaan hän oli taistellut onnistuen ne
voittamaan, nostaisi enää päätänsä, että kaikki nämä herrat ja
miehet, jotka nyt puristivat hänen kättänsä ja sanoivat tahtovansa
seistä viimeiseen asti hänen puolellaan, tosiaankin tarkoittivat mitä
sanoivat. Eihän hän pakoittanut heitä kaikkiin näihin ystävyyden
vakuutuksiin, ne annettiin vapaaehtoisesti.

Juuri kun kokous oli lopussa ja useimmat olivat jo lähteneet tai
lähtemäisillään piispantalosta, saapui pieni saattue.

Ritari huomasi sen ikkunasta, hän tunsi poikansa, ja ihmetellen, mitä
oli tekeillä, riensi hän portaille.

Asemiehet olivat sillävälin poikenneet erääseen pihahuoneeseen, joka
oli avattu ruumista varten, ja monet vieraista olivat uteliaina
rientäneet paikalle.

Kaikki väistyivät syrjään ritarin saapuessa.

Nähdessään asemiehen, joka hänelle oli sangen rakas, päästi hän
kauhun huudahduksen.

Sten riensi luo ja koetti häntä tyynnyttää, mutta se oli turha vaiva.

"Kuka on surmaaja?" kysyi hän kiivaasti.

Hänen omat asemiehensä seisoivat kalpeina ja ilmeisesti neuvottomina,
mikä vastaus heidän oli annettava.

"Rakas isä!... Onnettomuus, jonka selitän lähemmin."

Ritari kohotti kuollutta, ja käsi tuli täyteen hyytynyttä verta...
"Onnettomuus!" huudahti hän. "Tässä on tehty murha! Kuka on
murhamies?"

"Isä, tahtoisin puhua sinulle kahdenkesken!"

"Ei, täällä ja nyt heti tahdon tietää sen! Sanon petturiksi sen, joka
kauemmin salaa totuuden."

Sten mainitsi arkkipiispan asemiehen. "Joutuivatko he riitaan?"

"He olivat metsällä..."

"Ja hän tähtäsi alas? Harkittu murha siis!"

Kaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyneiltä ja pelästyneiltä.

"Mitä arvelette, jalot herrat", huudahti valtionhoitaja; "eikö
näytä siltä, kuin asemies olisi ollut toteuttamassa jonkun toisen
suunnitelmaa?"

"Onko syytä sellaisiin epäluuloihin?" kysyi muuan läsnäolijoista.

"Ah! Poikani hattu, kuinka se on tullut tänne?"

"Se oli sattumalta Akselin päässä." Läsnäolijain joukosta kuului
hämmästyksen hälinää, mutta he hiipivät pois toinen toisensa jälkeen
ja ratsastivat tiehensä minkä hevosten kavioista lähti. Kukaan ei
tahtonut joutua riitaan hänen armonsa arkkipiispan kanssa.

Valtionhoitaja ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän heittäytyi
myrskyisellä kiihkeydellä surunsa ja raivonsa valtaan, mutta kun tämä
vihdoin asettui, silloin näki hän kummakseen, että kaikki vieraat
olivat poistuneet. Hän oli yksin asemiestensä, poikansa ja vainajan
kanssa.

"Pitäkää huoli kirstusta!" sanoi hän ensiksimainituille. "Tahdomme
haudata hänet huomenna."

"Sinä seuraat minua arkkipiispan luo!" käski hän poikaansa ja lähti
huoneesta.

Tämä pyysi turhaan, että hän saisi ensin puhutella isäänsä
kahdenkesken.

"Minä en halua mitään neuvoja, mutta vaadin tottelevaisuutta!" kuului
ankara vastaus.

Rouva Bonti tuli heitä vastaan jo portilla. Hän kertoi kyynelsilmin
ja nyyhkyttäen, että hirveä tapaus oli koskenut niin hänen armoonsa,
että oli hyvin pelonalaista, toipuisiko hän enää koskaan. Ei mistään
hinnasta maailmassa saisi valtionhoitaja mennä hänen luokseen,
mahdollisesti olisi hän parempi huomenna, ja silloin hän varmaan
pyytäisi hartaasti keskustelua ritarin kanssa.

"Mutta murhaaja on pantava varmaan talteen!"

"Ah, teidän armonne, he ovat lähteneet tiehensä. Toivon tosin, että
löydämme heidät tänään tai yön kuluessa."

"Lähetän muutamia omista asemiehistäni etsimään."

"Tehkää se, teidän armonne! Niin kunnianarvoisa isä kuin minäkin,
hänen halvin palvelijansa, emme halua mitään hartaammin kuin että
verivelka maksetaan ja pyyhitään pois musta pilkku, jonka pahuus ja
ilkeys koettaa kiinnittää tähän taloon."

Sanojen tulvaillessa hänen huuliltaan teki hän useaan kertaan
ristinmerkkejä otsaansa ja rintaansa.

Ritari käsitti, ettei ollut mitään tehtävissä. "Minä viivyn
huomiseen!" sanoi hän. "Mutta toivon, että messu luetaan."

"Ei vain yhtä, teidän armonne, vaan kymmenen. Kuulkaas laulua
kappelista! Kunnianarvoisa dekaani on saapuva messun päätyttyä
luoksenne."

Svante Niilonpoika palasi huoneisiinsa. Sten herran täytyi kertoa
asia juurta jaksaen, ja hän teki sen totuuden mukaan.

"Meidän on suomalaista naista kiittäminen hengestäsi", sanoi ritari.

"Niin minäkin uskon, rakas isä!"

"Ja luuletko sinä, etten minä tulisi vaatimaan rangaistusta
sellaisesta ilkityöstä?"

Sten heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Mitä sillä voitat?" kysyi hän.

"Rangaistuksen syyllisille!"

"Ainoastaan heidän kätyreilleen!"

"Heidät pakoitetaan tunnustamaan!"

"Isä, jätä asia sikseen minun tähteni!"

"Sinun, jonka olin vähällä menettää."

"Jumala on suojellut minua. Kiittäkäämme häntä antamalla anteeksi
vihamiehillemme, se tulee kenties pehmittämään heidän sydämensä."

"Tunnet vähän maailmaa ja ihmisiä. Mutta tahdon ajatella asiaa
huomiseen."

Kun kiihtynyt mieliala oli yön hiljaisina hetkinä asettunut, selvisi
Svante Niilonpojalle, kuinka vähän voittaisi rynnistelemällä.
Eivätkö hänen äsken saavuttamansa ystävät olleet juosseet tiehensä,
kun näytti sukeutuvan syytös kunnianarvoisaa isää vastaan! Mitä
asemiehet tunnustivatkaan, saatettiin se hämmentää tai suorastaan
väittää perättömäksi. Ja oliko edes varmaa, että kunnianarvoisa isä
tiesi asiasta!... Olivat voineet olla vaikuttamassa muut voimat kuin
hänen, jotka ilmeisesti olivat loppumaisillaan. Pojan pelastus näytti
hänestä käsittämättömältä. Valmyra oli ainoa, joka saattoi antaa
tietoja, ja ritari päätti seuraavana päivänä häntä puhutella.

Aamulla varhain sai hän viestin arkkipiispalta; tämä oli viettänyt
unettoman yön, mutta ei sanonut saavansa mitään rauhaa, ennenkuin oli
saanut puhutella valtionhoitajaa.

Svante Niilonpoika riensi noudattamaan kutsumusta. Hän tapasi
pääpapin sangen kiihtyneessä tilassa; melkein itkien heittäytyi tämä
ritarin syliin ja sanoi:

"Tämä tapaus on koskenut kovasti mieleeni. Pyydän teitä, ettette lue
viakseni sitä, mitä on tapahtunut!"

Tämä kuului melkein kuin itsesyytökseltä, mutta keskustelun kuluessa
kyseli hän tarkoin kaikkia onnettomuuden tapauksen erityisseikkoja,
ja kun valtionhoitaja ei katsonut voivansa niitä täysin selittää,
kutsuttiin Sten saapuville.

Ihailtavalla hienotunteisuudella osasi tämä kuvailla tapahtuman
satunnaiseksi onnettomuudeksi. Piispa ei tiennyt mitään hattujen
vaihdosta, ja Sten varoi tarkoin siitä mainitsemasta.

Oli kuin raskas taakka olisi pudonnut vanhuksen rinnalta. Hän
syleili Steniä kerta toisensa jälkeen ja vakuutti tälle, että tämä
oli kokonaan voittanut hänen sydämensä; mitä nuorukainen pyysi, sen
tahtoi hän hyväksyä.

Poika punastui, mutta kysyi ujostelematta, saiko hän ottaa hänen
armonsa sanalleen. "En toivo mitään hartaammin!"

"No hyvä!" sanoi Sten. "Tutustuin Tukholmassa erääseen Vadstenan
veljeen, Pietari maisteriin. Hän on ottanut tähtitieteen
tutkisteltavakseen, ja vaikken paljoa ymmärräkään sellaisia asioita,
voin kuitenkin sanoa, että hänen oppinsa on tehnyt minuun syvän
vaikutuksen. Hänen korkein toivomuksensa olisi pitää Upsalan
korkeakoulussa muutamia luentoja tästä aineesta, mutta hän ei ole
rohennut sitä teiltä pyytää. Jos teidän armonne tahtoo tutkia, onko
hän siihen kelvollinen, pitäisin tätä suurena hyvyyden osoituksena."

"Onko tämä kaikki?"

"Se on kenties liian paljon."

"Minulle on ylen rakasta, kun nuoret miehet rakastavat tieteitä,
mutta että se, joka kerran on seisova ylinnä, niin nuorella iällä
suojelee tieteiden harjoittajia, se ilahuttaa minua, sillä se
lupaa paljon vastaisuudessa. Mitään tutkimista ei tarvita; teidän
puoltosananne on minulle kylliksi. Pietari maisteri tulee saamaan
kutsumuksen pitämään luentoja Upsalassa." Nuorukainen suuteli
kunnioittavasti kättä, joka hänelle ojennettiin, ja keskustelu palasi
sitten hautajaisiin, joiden oli tapahduttava jo kohta iltapäivällä.
"Jos minulla olisi voimia, lukisin itse messun hänelle!" sanoi
pääpappi.

Mitä hänen asemiehiinsä tuli, lausui hän, että he ainiaaksi olivat
eroitetut hänen palveluksestaan. Taasenkin Sten puhui heidän
puolestaan: "Sallikaa minun puhua kuolleen puolesta", sanoi hän.
"Olen varma, että hän on antanut sydämestään anteeksi."

Svante Niilonpoika lisäsi, että jos hänen armonsa eroittaisi heidät
palveluksestaan, antaisi se aiheen luulla heitä rikollisiksi.
"Tunnustan, että minäkin tuokion ajan ajattelin niin", lisäsi hän,
"mutta toivon, että tämä puoltolause riittää tunnustukseksi, että
katson olleeni väärässä".

Piispa oli ylen tyytyväinen. Hän ei sanonut pitkiin aikoihin
tunteneensa niin suurta mielihyvää, ja tässä puuskassaan antoi hän
valtionhoitajalle suuren kukkaron täynnä kultarahoja vietäväksi
uskolliselle tohtori Hemmingille, jonka hän ei toivonut ymmärtävän
väärin sitä toimenpidettä, johonka olosuhteet olivat hänet vieneet.

Svante Niilonpoika lupasi parhaan vointinsa mukaan toimittaa
saamansa tehtävän ja kiitti lahjasta. Uusien syleilyjen ja
ystävyydenvakuutusten jälkeen sanoivat he toisilleen jäähyväiset,
koska tuskin oli luultavaa, että kunnianarvoisa isä enää voisi kestää
uutta kohtausta niin suurten mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin
otti hän valtionhoitajalta lupauksen, ettei tämä lähtisi ennenkuin
seuraavana päivänä.

Pienessä kappelissa vietettiin juhlallisia maahanpaniaisia. Suuri
joukko pappeja piti alttarin edessä hautajaistoimituksen, laulettiin
juhlallinen messu, ja urkulehteriltä kohisivat kuin minkäkin
enkelikuoron sävelet.

Ritari, hänen poikansa ja suurilukuinen seurakunta ottivat tähän
osaa, mutta hän, jolle osoitettiin säätyään paljon suurempaa kunniaa,
ei näyttänyt kuolleelta, vaan ainoastaan vaipuneelta tyyneen ja
hiljaiseen uneen.

Kun kirstun kansi oli pantu paikoilleen, otti Sten asemiesten kera
kirstun ja he kantoivat sen kirkkotarhaan. Siellä laskettiin se
hautaan, ritari heitti ensimäiset multalapiot, asemiehet päättivät
työn.

Turhaan koetti ritari saada tavata Valmyraa. Tämä oli kadonnut. Ei
rouva Bontiakaan näkynyt, mutta hänen armonsa lähetti samana iltana
ja seuraavana aamuna sydämelliset terveisensä ja luvatun valtuuden
Pietari maisterille.

Kolmantena päivänä saapumisensa jälkeen lähti ritari jatkamaan
matkaansa. Ohitse mentäessä lähetti hän viimeisen tervehdyksen
kirkkotarhaan ja kiitollisen huokauksen Hänelle, joka oli suojellut
hänen rakastetun poikansa varmasta kuolemasta.

Matkan määränä oli nyt ensi sijassa Ekan vanha sukukartano.
Siellä asui jalo herra Niilo Erikinpoika ja hänen vaimonsa Sigrid
Eskilintytär, Magnus Kaarlonpojan, Ekan entisen herran leski.
Edellisestä aviostaan oli Sigrid rouvalla kaksi tytärtä, Dordi
ja Cecilia, viimeksimainittu jo useita vuosia naimisissa Erik
Juhananpojan (Vaasan) kanssa. Viimeisestä avioliitostaan oli hänellä
myös tytär, Kristina, joka tätä nykyä oli kymmenvuotias.

Tämä arvossapidetty suku, joka muinen oli ollut tanskalaismielinen,
kallistui yhä enemmän Ruotsin puolelle. Erityisesti oli tunnettua,
että Sigrid rouva oli mieleltään ruotsalainen, ja nyt oli
vahvistettava tätä kiintymystä.

Valtionhoitaja matkusti ainoastaan pieni seurue mukanaan, siten
osoittaakseen luottamusta maan suurmiehiä kohtaan. Rahvaan puolelta
ei hän tiennyt olevan mitään pelättävää.

Taivalta jatkettiin lyhyin päivämatkoin, pysähdyttiin tiheään
kirkkojen ja pitäjäntupien luona, kaikkialla, mihin suurempia
kansanjoukkoja oli kokoontunut. Meidän aikamme muodollisista
juhlamenoista ei tiedetty mitään; keskusteltiin keskenään kuten
vanhat tuttavat. Sanoja ei käytetty paljon eikä niitä keinotekoisesti
sommiteltu, ne lausuivat vain mitä tahdottiin sanoa, ja jollei
vastaus ollut toivomusten mukainen, ei ystävyys siitä rikkunut.

Enköpingissä olivat kauppakaupungin miehet kerääntyneet koolle,
muutamia vuorimiehiä yhtyi heihin, ja niin syntyi pitkä neuvottelu
valtionhoitajan kanssa siitä, mitä oli tehtävä kaupan edistämiseksi.

Tanskan kuningasta vastaan lisäsi ynseyttä se, että hän puolusti
hansakaupunkien kauppaa Ruotsissa; monet näistä kauppakaupungin
miehistä olivat itse olleet vieraissa maissa, ja he osoittivat, että
ruokatavaroita ja erittäinkin mausteaineita voitiin saada siellä
puolta huokeammalla. Saksalaiset kaupungit kiskoivat siis Ruotsista
kohtuutonta voittoa.

Vuorimiehet olivat samaa mieltä; sillä niistä työkaluista, mitä he
tarvitsivat, saivat he maksaa moninkertaisen hinnan.

"Tiedätte kai", vastasi valtionhoitaja, "että niiden suurten
palvelusten ja uhrausten tähden, joita Tukholma on tehnyt
valtakunnalle, on se saanut oikeuden harjoittaa ulkomaan kauppaa ja
niittää siitä niin suuria etuja kuin mahdollista".

"Mutta Öregrund, Östhammar, Gäfle ja monet muut kaupungit eivät ole
saaneet osakseen samoja etuja!" huomautti muuan vuorimiehistä.

"Monet herrasmiehet ja piispat lähettävät laivoja ulkomaille, sitä ei
voi kieltää. Mutta kauppaa emme voi jättää vapaaksi, koska ystävyys
Lyypekin kanssa on Ruotsille niin tärkeä, ettemme voi rikkoa niitä
sopimuksia, jotka on tehty heidän ja meidän välillä."

"Jos hollantilaiset ja englantilaiset saisivat käydä satamissamme,
vaikuttaisi se hintojen alentumisen", virkkoi muuan kauppakaupungin
mies. "Kun nyt tanskalaiset sulkevat satamamme hansalaisiltakin
eivätkä ketkään muut merenkulkijat pääse tänne, täytyy meidän kärsiä
kaikkien elintarpeiden puutetta, yksinpä suolankin."

"Jalo herra", sanoi muuan vuorimiehistä, "nämä seikat ovat tietysti
teille tuttuja. Jokainen valittaa tuntiessaan, kuinka kenkä puristaa,
mutta ainoastaan se, joka tuntee kaikkien hädän, tietää, ketä ensiksi
on autettava."

"Oikein sanottu! Teidän hätänne ja huolenne koskee kovasti sydämeeni,
mutta se apu, joka teille annetaan, on kuin lääke sairaalle: se
kenties lakkauttaa kivun ja ylläpitää elämän, mutta terveys on
riippuvainen ruumiin omasta kunnosta ja elinvoimasta. Kauppa ja
elinkeinot voivat kukoistaa ainoastaan rauhan ja sovun vallitessa
kansojen kesken; auttakaa minua palauttamaan tämä, niin minä lupaan
tehdä kaiken minkä voin katkaistakseni ne siteet, jotka nyt estävät
teidän vapaata toimintaanne!"

Tätä puhetta tervehdittiin kaikuvilla hyväksymishuudoilla. Kaikki
sitoutuivat äärimäisiinkin ponnistuksiin taisteltaessa Tanskaa
vastaan, sillä se oli ainoa mahdollisuus pysyväisen rauhan
saavuttamiseksi.

       *       *       *       *       *

Ekassa oli valmistuttu valtionhoitajan vierailuun. Sigrid rouva oli
aikoja sitten tuttu hänen kanssaan, monta iloista hetkeä olivat he
viettäneet yhdessä Sten Sturen hovissa, ja häntä ilahutti, kun sai
virkistää niiden muistoa.

Hänen herransa, joka hyvin tiesi, mitä odotettu käynti tarkoitti,
laski kuinka suuren summan hän mahdollisesti voisi luovuttaa; hän
ei tahtonut vetäytyä täyttämästä niitä vaatimuksia, joita hänelle
asetettiin, mutta tahtoi tehdä ne niin vähän tuntuviksi kuin
mahdollista.

Ekassa oli jo pitemmän aikaa vieraillut nuori Magdalena Erikintytär
(Gyllenstjerna). Hän oli Niilo Erikinpojan veljentytär ja ainoastaan
kahta vuotta nuorempi kuin Dordi.

Nämä serkukset rakastivat hellästi toisiaan ja molemmat ihailivat
toisissaan niitä ominaisuuksia, joita itseltä puuttui.

Mutta Niilo herran oma tytär, Kristina, oli enemmän Ceciliaan. Hänen
vanhempansa hemmoittelivat hänet rakkaudellaan, ja hänen isällään oli
tapana sanoa, että niin suuresti kuin hän olikin toivonut saavansa
pojan, ei hän tahtoisi vaihtaa tätä tyttöä kymmeneenkään poikaan.

Ekassa vierailivat nykyään herra Erik Arvidinpoika (Trolle) ja
Krister Juhananpoika (Vaasa), molemmat nuoria, suuressa arvossa
pidettyjä, ja mikäli kuiskailtiin, korviaan myöten rakastuneita
nuoriin Dordi ja Magdalena neitsyihin.

"Teidän on autettava minua tekemään aika niin miellyttäväksi kuin
suinkin kunnioitettaville vieraillemme", sanoi Sigrid rouva, kun
eräänä päivänä keskusteltiin vilkkaasti valtionhoitajan odotetusta
saapumisesta. "Tehän tunnette paremmin tapoja ja menoja sellaisina
kuin ne nykyisin ovat käytännössä."

"Tavat, joita Ekassa noudatetaan, käyvät korkeimmista kaikkialla",
vastasi Krister herra syvästi kumartaen.

"Ei se, jonka te näytätte aikovan tuoda tänne, ritari", puuttui Dordi
jokseenkin kiihkeästi puheeseen.

"Olisin teille kiitollinen, jalo neitsyt, jos tahtoisitte sanoa
minulle, mitkä sanat tai teot ovat aiheuttaneet minulle niin ankaran
ojennuksen."

"Dordi puhuu usein ajattelemattomasti", virkkoi äiti.

"Rakas äiti, ettehän rakasta imartelua enemmän kuin minäkään."

"Luetteko sellaisiin jokaisen lausunnon, joka puhkeaa ilmoille
ihailusta ja kiitollisuudesta?"

"Kenestä puhut?" kysyi Niilo herra, joka samassa astui huoneeseen,
mukanaan nuori tyttärensä, jolla oli nukke käsivarrellaan.

"Näettekös, äiti, mitä isä kulta on minulle lahjoittanut!"
Ihastuneena näytteli hän nukkeaan kaikille läsnäolijoille.

"Nukke!" nauroi Dordi. "Sinä olet liian vanha leikkiäksesi
sellaisilla."

"Liian vanha?" kysyi tyttö ja katsoi isäänsä.

"Leiki sinä vain sillä, lapsi", vastasi isä. "Minua miellyttää
enemmän neitsyiden leikintä nukeilla kuin miehillä."

"Kiitän teitä, herra ritari!" vastasi Krister Juhananpoika kumartaen.

"Mies, joka sallii itseään pidellä kuin nukkea, ei ansaitse
parempaa", terhensi Dordi uhmaillen.

Krister herra puri huultaan. "Onko teille nukkenne hyvin rakas?"
kysyi hän Kristinalta.

"Oi, kyllä! Hyvin, hyvin rakas!" Ja hän suuteli ja hyväili sitä.

"Enköpingistä on äsken saapunut pikalähetti", kertoi Niilo herra.
"Valtionhoitaja lienee tuskin odotettavissa tänne ennenkuin
ylihuomenna."

"Sanotaan, että hän aikoo Taalainmaahan", vastasi Krister
Juhananpoika.

"Saadakseen talonpojat sekaantumaan asioihin!"

"Olen melkein halukas asettumaan hänen puolelleen!"

"Tekö, Krister herra?"

"Se olisi toimintaa, ja sellaista minä tarvitsen."

"Katsos Kristinaa nukkeineen", sanoi Niilo herra hiljaa emännälleen.
"Eikö ole ihmeteltävää, kuinka aikaisin äidinrakkaus ilmenee nuoressa
tytössä!"

Sigrid rouva hymyili tyytyväisenä. "Mikä lapsesi on nimeltään,
Kristina?" kysyi hän.

"Kristina!" vastasi tämä. "Nyt täytyy minun laittaa häitä, sillä hän
menee naimisiin."

"Kenen kanssa?"

"Herra Sten Svantenpojan!"

"Mikäs päähänpisto se on?" kysyi äiti. "Ethän tunne häntä?"

"Se ei olekaan tarpeellista!"

"Mutta silloinhan hänen täytyy lähteä ylkänsä mukaan" virkkoi Niilo
herra hymyillen.

"Pyydän häneltä, että Kristina saa jäädä vielä vähäksi aikaa
luokseni!" vastasi tyttö.

"Mutta eikö olisi viisaampaa viivyttää häitä jonkun aikaa?"

"Niin kenties se on viisaampaa."

Muuan palvelija astui sisään ja ilmoitti, että eräs matkustava hieno
nainen, joka äsken oli saapunut, halusi puhutella Sigrid rouvaa tai
kenties Dordi neitsyttä.

"Eikö hän ole sanonut nimeään?"

"Jalo neitsyt Katarina Niilontytär, Viikin neitsyitä!"

"Katarina!" huusivat Dordi ja Magdalena ja riensivät ulos.

"Herra Svante Niilonpoika on tuleva iloiseksi hänet nähdessään",
sanoi Sigrid rouva ja poistui huoneesta.

"Eikö hän ole äskettäin menettänyt isänsä?" kysyi Erik herra
osanottavasti.

"Kovia on hän saanut kokea", vastasi ritari. "Isä kuoli kolme päivää
ennen kuin tyttären häät ehdittiin viettää; sen johdosta on ne
lykätty uudestaan, luultavasti pitkäksikin ajaksi."

"Sen sanotaan riippuvan hänestä itsestään."

"Pietari herra on jalo herra!"

"Hänen veljensä on paljoa huomattavampi."

"Siitä seuraa tavallisesti onnettomuutta, kun sukulaiset rakastavat
samaa naista", sanoi Krister.

Erik herra oli ollut mykkänä kuulijana, nyt sanoi hän vakavasti:

"Tule, Krister, tehkäämme pieni kierros puistossa!"

He menivät, ja ritari katsoi heidän jälkeensä tyytyväisesti
hymyillen. Sitten hän istui Kristinan viereen, ja kun tämä oli pannut
nuken pois, kysyi hän:

"Kuules, Kristina, sanoit äsken, että on ne korvat pienelläkin
padalla."

"Se on sananlasku, isä."

"Niin, sen tiedän, mutta kuinka se sopii tähän."

"Krister herra rakastaa Magdalenaa."

"Mistä sen tiedät?"

"Hän piirtää hänen nimensä kaikkiin puihin!"

"Mutta Erik herra...?"

"Niin, voit kai nähdä, kuka hänen mielitiettynsä on."

"Magdalena hänenkin?"

"Ei, Dordi!"

"Nyt puhut hassuja! Eihän hän puhele koskaan Dordin kanssa."

"Mutta katselee häntä sitä enemmän!"

"Välittääkö Dordi hänestä?"

"Sitä en tiedä; mutta sanokaa minulle, rakas isä, luuletteko, että
Sten herra tahtoo leikkiä minun kanssani?"

"Ei, Kristina, hän on iso poika ja ritari jo, tiedä se."

"Silloin täytyy kai minun niiata hänelle syvään?"

"Niin täytyy."

"Nukkeani ei hän saa", sanoi tyttö ja otti sen jälleen
käsivarrelleen. "Minä kätken sen arkkuun niin hyvin, ettei hän saa
sitä edes nähdäkään."

Nyt astui Sigrid rouva jälleen huoneeseen Magdalenan, tyttärensä ja
Katarinan kera.

Viimeksimainittu oli mustassa surupuvussa.

Niilo herra riensi toivottamaan hänet tervetulleeksi, kiittäen häntä
siitä, että hän oli noudattanut heidän kutsuaan.

"Minulle kävi liian raskaaksi oleskella yksin kotona", sanoi hän. "Ja
kun nyt hääni on määrätty vietettäväksi kolmen kuukauden kuluttua,
tarvitsisi minun vähän vilpastuttaa mieltäni, ettei Pietari herra
saisi ylen suruista morsianta!"

"Silloin jäät luoksemme koko täksi ajaksi!" huudahti Dordi
innokkaasti.

"Me rupeamme sinun morsiusneitsyiksesi!" lisäsi Magdalena ja syleili
häntä.

"Minäkin tahtoisin ruveta!" huudahti Kristina. "Sano, rakas, äiti,
saanko minä?"

"Tekisitte meille suuren ilon, jos suostuisitte viettämään häänne
täällä Ekassa", sanoi Niilo herra ja vei hänen kätensä huulilleen.

"Ette saa kieltää meiltä sitä", lisäsi Sigrid rouva.

"Teidän hyvyytenne tulee niin äkkitulvana, etten tiedä, mitä minun on
vastattava", virkkoi Katarina. "Sallikaa minun ajatella asiaa, onhan
sinne vielä pitkältä."

"Niin monet häät!" sanoi Kristina melkein itsekseen ja taputti
käsiään. "Mutta sinä olet pienin, sinä, sentähden täytyy sinun
odottaa viimeiseksi", lisäsi hän suudellen nukkeaan.

Kun Krister ja Erik palasivat, saattoi heissä nähdä tapahtuneen
suuren muutoksen. He olivat vakavammat kuin ennen. Molemmat
kiinnittivät suurta huomiota Katarinaan ja kuuntelivat
tarkkaavaisesti, kun hän kertoi.

"Kotiutumiseni näytti antavan isälleni uutta terveyttä ja uusia
voimia; hän puhui siitä, että yhtyisi tohtori Hemming Gaddin kanssa
Kalmaria piirittämään, mutta hänen aurinkonsa oli jo laskenut, hän
käsitti sen itse ennenkuin oli vielä vaipunut vuoteen omaksi."

"Kerrottiin, että hän oli lähettänyt Pietari Turenpoikaa noutamaan."

Katarinan poskilla häivähti puna. "Se tapahtui kahdesta syystä",
sanoi hän. "Ensiksikin tahtoi hän laskea kätemme yhteen ennen
kuolemaansa, toiseksi, mikä oli tärkeämpää", lisäsi hän vapisevalla
äänellä, "tahtoi hän ottaa Pietari herralta lupauksen, että tämä
pysyisi isänmaalle uskollisena viimeiseen hengenvetoon".

"Hän antoi sen?"

"En luule, että kukaan Turenpoika pettää tämän lupauksen, vaikkei
häneltä sitä vaadittaisikaan."

"On sanottu, että ritarin sairasvuoteen ääressä tapahtui kummallisia
asioita", virkkoi Niilo herra.

"Useita hänen asemiehistään oli läsnä, niin ettei minua ihmetytä,
vaikka se on tullutkin tunnetuksi."

"Sanotaan, että hänellä oli näkyjä..."

"Ihmeellisiä!"

"Sairauden aikanako?"

"Sehän ne aiheutti ja -- minä olin syynä siihen!"

"Sinäkö, Katarina?"

"Suomesta lähtiessäni sain Anna Sparrelta sormuksen, jonka hän oli
saanut eräältä noita-akalta. Minä panin sen sormeeni, mutta tunsin
heti sen jälkeen eriskummaista levottomuutta; en tahtonut uskoa, että
se oli missään yhteydessä sormuksen kanssa, vaikka tunsin mielessäni
jotakin sellaista. Mutta kohta jälkeenpäin -- en tiedä näinkö unta
-- näin meidän laivamme taistelussa vierasta laivaa vastaan, kuulin
meriväen huutoja ja vaikeroimista... Minun oli itsenikin täytynyt
olla äänessä, sillä palvelijattareni tuli sisään ja kysyi, mikä minua
vaivasi. Melkein poissa suunniltani tempasin sormuksen sormestani,
ja samassa oli lumous poissa. Miksi en noudattanutkin ensimäistä
päähänpistoani ja heittänyt sitä mereen!..."

"Sinä säilytit sen?"

"Panin sen käsilaukkuuni. Kun saavuttuani kotiin avasin sen, oli
sormus melkein ensimäinen, minkä huomasin. Eräänä päivänä kerroin
siitä isälleni, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin olin
noutanut sen. Kaikista pyynnöistäni huolimatta pani hän sen
sormeensa. Omituista kyllä, näytti se sopivan yhtä hyvin kaikille.
Sain kyllä hänet ottamaan sen pois sormestaan, mutta millään tuumin
ei hän antanut sitä takaisin."

"Ja sitten?"

"Sitten sulkeutui hän huoneeseensa, ja kun vihdoin sain hänet
avaamaan, oli hänen muotonsa niin muuttunut, että hän näytti pikemmin
kuolleelta kuin elävältä."

"Ja hän piti sormuksen?"

"En uskaltanut sitä enää pyytää, niin suunniltaan hän joutui, kun
siitä mainitsin."

"Katarina parka!"

"Seurauksia ei ollut vaikea nähdä; hänen ennaltaankin heikko
terveytensä murtui äkkiä tykkänään. Vihdoin täytyi hänen ruveta
vuoteen omaksi. Kuolinvuoteellaan hän sanoi minulle ja Pietarille:
'Minun olisi pitänyt elää vielä kolme päivää, mutta palava haluni
nähdä esiripun taa joudutti kuolemaa. Oi, jos uskaltaisin ja saisin
puhua! Kas tuossa, poikani, ota sormus ja heitä se meren syvyyteen!'
Muutamia minuutteja myöhemmin oli hän kuollut."

"Ja sormus?"

"Pietari herra oli pannut sen pöydälle, mutta kun hän sitten aikoi
ottaa sen, oli se kadonnut."

Syntyi pitkä, hengittämätön hiljaisuus.

"Hirveää!" kuiskasi Sigrid rouva.

"Hirveää!" toistivat Dordi ja Magdalena.

Mutta Kristina oli ryöminyt erääseen nurkkaan ja nyyhkytti hiljaa.

"Etkö epäile ketään?"

"Asemiehet olivat sisällä, jonkun heistä oli täytynyt ottaa se."

"Mistä oli Anna rouva saanut sen?"

"Sitä ei hän tahtonut sanoa, mutta herra Erik Turenpoika sanoi
saaneensa sormuksen, joka hänelle oli annettu jätettäväksi hänen
vaimolleen. Kaikesta päättäen täytyi sen olla sama."

"Sen oli kai antanut hänelle joku vihollinen?"

"Niin, varmaankin."

Seuraavana aamuna saatiin viesti, että valtionhoitaja saapuisi samana
iltana, ja Sigrid rouvalle tuli sen johdosta paljon hommaa. Nuoret
jäivät yksin.

Katarina johdatti keskustelun pois yksityisasioista. Hänen elämänsä
olivat monina vuosina täyttäneet suuret yleiset harrastukset tai
yksityiset elinkysymykset, ja ken kerran on antautunut kokonaan
tärkeimpään, hän ainoastaan hätätilassa sekaantuu mitättömyyksiin.

Toisin oli sen nuoren parven laita, minkä keskuudessa hän oleskeli.
Krister ja Erik olivat tosin olleet monessa kovassa kahakassa, mutta
harrastus sotaan oli lopussa. Nuoret neitsyet käsittivät sodasta
ainoastaan sen hirveyden.

Nyt sitä vastoin saivat he kuulla sen merkityksestä ja
tarkoituksesta; eivät olleet kysymyksessä ainoastaan maan edut, vaan
heidän omat velvollisuutensakin. Näkyi selvästi, kuinka Katarina
katsoi olevansa velvollinen uhraamaan kaikki voimansa, tekemään
kaiken voitavansa auttaakseen maalle onnellista ratkaisua. Mutta
hänen puheensa henki sulaa nöyryyttä, sitä ei pidetty monin suurin
sanoin eikä elein.

Niin Dordi kuin Magdalenakin kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta
maahanluoduin katsein. Kristinasta tuntui, kuin hänen kuulemansa
sanat tunkeutuisivat syvälle sydämeen, ja pehmeään vahaan painuivat
ne tarkoin talteen; eivätkä ne häipyneet vastaisuudessakaan, vaan
juurtuivat yhä lujemmin.

Ekan arkituvassa, missä pitkät ajat oli kuultu ainoastaan turhia
loruja, sukeutui nyt keskusteluja tärkeimmistä kysymyksistä. Kukin
kohdaltaan sai viritystä Katarinan innonlampusta, ja niin leimusi
pian kirkas liekki alttarilla, jolla uhrattiin synnyinmaalle.

"Minun aikomukseni on ollut seurata valtionhoitajaa Taalainmaahan",
virkkoi Krister herra; "nyt on tämä ajatus kypsynyt lujaksi
päätökseksi".

"Elektus Hemming Gadd tarvinnee upseereja; minä menen hänen
luoksensa", sanoi Erik herra. "Kalmarin valloittaminen takaisin
näyttää minusta tällä hetkellä olevan tärkein kaikista hankkeista."

Molemmat neitsyet kalpenivat ja vilkaisivat nopeasti ja salavihkaa
toisiinsa.

Mutta Katarina puhui heidän kanssansa, ikäänkuin se olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa.

"Niin alkaa meille nyt uusi vaihe elämässämme", huudahti Erik herra
teennäisellä hilpeydellä. "Huomenna on se huoleton elämä, jota täällä
olemme viettäneet, oleva ainoastaan ihana unelma."

"Unelmat virtoina vierivät pois", virkkoi Dordi katkeruuden
vivahduksella.

"On unelmia, joita ei voi ikinä unhottaa", vastasi nuori ritari.

"Jalo neitsyt, saanko puhutella teitä kahdenkesken?" sanoi Krister
Magdalenalle.

Tämä kalpeni hieman, mutta vastasi sitten: "Tunnin kuluttua
ruusutarhassa."

Kohta tämän jälkeen lähtivät ritarit, kuten sanoivat, järjestämään
lähtöään.

Katarina, joka huomasi, että molemmat serkukset olivat sangen
liikutetut, ja arvasi, että sydämenasioita oli kyseissä, suostui
Kristinan pyyntöön, että he tekisivät kävelymatkan metsään.

Kun Dordi oli jäänyt yksin serkkunsa kanssa, hypähti hän kiihkeästi
pystyyn, silmät leimusivat, ja hän huudahti vihasta vapisevalla
äänellä:

"Sinä olet houkutellut hänen sydämensä vieraantumaan minusta!"

"Dordi, kuinka voitkaan luulla..."

"Etkö luule minun nähneen viehkeitä hymyilyjäsi! Sinä olet jakanut
niitä heille molemmille."

"Kuinka sinä olet julma!" Ja Magdalena peitti kasvonsa käsiinsä
salatakseen kyyneliään.

"On mahdollista, että teen sinulle väärin. Minkä sinä sille voit,
että olet tuhat kertaa rakastettavampi kuin minä!"

"Sinun ilvehtimisesi menee liian pitkälle", huudahti neitsyt
kiihkeästi. "Etkö luule minun näkevän, että sinua he molemmat
rakastavat. Sinun tähtesi he molemmat puuhailevat minunkin kanssani."

"Magdalena, sitä et todella tarkoita!"

"Ikäänkuin sinä et sitä tietäisi!"

"Minun tähtenikö Krister herra pyysi äsken puhutella sinua
kahdenkesken?"

"Luulen, että hän varmaan pyytää minua puhumaan puolestaan sinulle."

"Ei, ei! Sinua hän rakastaa!"

"Niin hullusti ei toki liene!"

"Hullusti?... Etkö sinäkin rakasta häntä?"

"En, Jumala minua auttakoon!"

"Magdalena, rakastatko Erikiä?"

"Älä kysy minulta!"

"Oi, vastaa! Vastaa!"

"Anna minulle anteeksi! Tiedänhän, että hän rakastaa sinua samoin
kuin sinäkin häntä... En minä tahdo asettua sinun onnesi tielle." Hän
oli heittäytynyt Dordin jalkoihin ja syleili hänen polviaan.

Tämä tuijotti häneen melkein sanatonna hämmästyksestä. "Sinä rakastat
siis Erikiä", sanoi hän. "Magdalena, oletko varma, ettet erehdy?"

"Anna anteeksi! Anna anteeksi minulle!" Mutta silloin heittäytyi
Dordi lattialle hänen viereensä, kietaisi käsivartensa hänen
kaulaansa ja huudahti hillittömästi ihastuksissaan: "Kristeriä, häntä
minä rakastan!"

"Kristeriä?"

"Etkö ole huomannut sitä?"

"En, en!"

Serkukset syleilivät ja suutelivat toisiaan. "Rakas kulta, suo minun
mennä kohtaukseen!" pyysi Dordi.

"Tahdotko sinä?"

"Me olemme jokseenkin yhtä pitkät; minä heitän tiheän harson ylleni."

"Niin, niin, tee se..."

"Minä riennän noutamaan harsoa. Rukoile meidän molempain puolesta
minun ollessani poissa!"

Ja Magdalena polvistui pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän rukoili
serkkunsa, Erikin ja Kristerin puolesta. Sitten riensi hän ikkunan
luo. Nyt oli Dordin jo täytynyt joutua perille! Mitä olikaan ritari
mahtanut sanoa hänelle? Hänestä tuntui melkein kuin olisi kysymys
elämästä ja kuolemasta.

Silloin avautui ovi, hän kääntyi... Sieltä tuli Erik herra.

Magdalena näytti yhtä hämmästyneeltä kuin hänkin. Molemmat
tuijottivat toisiinsa.

"Tekö täällä, neitsyt?" sammalsi hän.

"Minä menen heti..."

"Ei, ei, viipykää tuokio!" Ja hän tarttui neitsyen molempiin käsiin
ja vei hänet jälleen istumaan.

Magdalena ei rohennut kohottaa katsettaan, mutta ihmetteli, eikö
toinen voinut nähdä, kuinka hänen sydämensä pamppaili.

"Sallikaa minun vielä kerran viettää onnellinen hetkinen teidän
kanssanne kahden", sanoi Erik. "Tiedänhän hyvin, etteivät ne hetket
enää koskaan palaa."

"Herra ritari..." Magdalena tahtoi nousta.

"Ei, ei, istukaa paikoillanne, pyydän teitä! Puhukaamme jostakin
muusta. Katarina neitsyestä esimerkiksi."

"Tahtoisin kuten hän heittää pois kaikki omat toivomukset ja elää
ainoastaan muille."

"Sanokaa minulle, kaunis neitsyt, mitä vaatisitte siltä, jonka
tahtoisitte tänään tehdä onnelliseksi antamalla hänelle kätenne?"

"Minäkö?" kysyi Magdalena punastuen.

"Otaksukaa, että voisin viedä vastauksenne sille onnelliselle."

"Tahtoisin, että hän aina pysyisi uskollisena velvollisuuksilleen
Jumalaa ja isänmaata kohtaan."

"Onko sillä kaikki sanottu?"

"On, kaikki; se, joka pysyy uskollisena tärkeimmässä, ei voi pettää
pienimmässäkään."

Magdalena vetäisi nopeasti pois kätensä, johon toinen oli tarttunut.

"Olette oikeassa, sukulaiseni odottaa."

"Minä en mene!"

"Tehän lupasitte?"

"Dordi on..." hän keskeytti äkkiä.

"Mennyt sijastanne?"

"Niin!"

"Onko se mahdollista! Miksi?" puuskahti ritari hänelle tavattomalla
kiihkeydellä.

"Hän tahtoi itse."

"Veikö hän teidän vastauksenne?"

Magdalena nyökäytti myöntävästi päätänsä.

"Onnellinen Krister!"

"Niin, sangen onnellinen, sillä Dordi rakastaa häntä."

"Ja te, neitsyt, te?"

"Sydämeni... ei ole enää omani..."

"Kenenkäs se on?"

"Älkää kysykö!"

"Magdalena!"

"Erik!"

"Enkö sitä sanonut! He ovat jo löytäneet toisensa!" huudahti Krister
astuen sisään. "Mutta tämä sydämetön tempautui sylistäni rientääkseen
tänne."

"Mutta Magda", sanoi Dordi, "ethän tiennyt..."

"En tiedä nytkään, kuinka se on tapahtunut."

"Rakkaus on arvoitus. Se ratkaistaan huomaamatta, kukaan ei voi
sanoa, missä ja milloin", sanoi Erik herra.

"Dordi! Mitä sanovatkaan vanhempasi?"

"He iloitsevat meidän onnestamme. Tulkaa, ilmoittakaamme heti
äidilleni!"

Sillävälin vaelsi Katarina pienen seuralaisensa kera iäti
viheriöivässä hongistossa.

"Minusta tuntuu", sanoi Katarina, "kuin honka olisi kuva kansastamme,
luja ja järkähtämätön taistelussaan ankaraa ilmanalaa samoin kuin
anastajiakin vastaan. Katsos vain, kuinka vakavina hongat seisovat,
aivan kuin miehet, jotka voivat taittua, mutta eivät koskaan taipua."

"Sentähden minua kai niin peloittaakin kävellä tänne yksin", vastasi
Kristina, "varsinkin tuonne vanhalle kiviröykkiöiselle hautakummulle."

"Onko se täällä metsässä?" kysyi Katarina. "On, ei kovinkaan kaukana.
Tahdotteko mennä sinne, neitsyt?"

"Mielelläni tahtoisin."

"Tulkaa sitten!"

Tyttö poikkesi kapealle jalkapolulle, mutta se loppui pian ja he
olivat sankassa metsässä. Kristina meni siitä huolimatta reippaasti
ja epäröimättä eteenpäin.

"Kuinka osaatte täällä kulkea?" kysyi Katarina.

"Olen kulkenut tänne niin monia kertoja."

"Yksinkö?"

"Useimmiten yksin."

"Sanoitte äsken, että teitä peloittaisi kulkea yksin metsässä."

"Sentähden juoksen, päästäkseni nopeammin perille."

Näreikkö oli niin tiheää, että näytti melkein läpipääsemättömältä,
mutta Kristina tiesi raivata tiensä ja auttoi Katarinaakin
tunkeutumaan lävitse.

Molemmat hätkähtivät hämmästyksestä saavuttuaan perille.

Paikalle oli hakattu jokseenkin suuri nelisnurkkainen aukeama.
Aivan sen keskellä oli hautakumpu, riittävän laaja peittääkseen
sekä hevosen että miehen. Jokaisessa neljässä kulmassa oli pienehkö
kiviröykkiö ja näiden keskellä, mutta lähempänä hautakumpua, yksi
vielä pienempi.

Paikka sellaisenaankin kiinnitti kaiken huomion puoleensa, mutta nyt
vielä enemmän kuin tavallisesti.

Aivan hautakummun vieressä seisoi kookas nainen. Hän oli puettu
tummaan kaponuttuun, ja pitkä harmaa tukka valui kiemurtelevain
käärmeiden näköisinä suortuvina pitkin hänen selkäänsä. Päässään oli
hänellä huopalakki, ja kädessään piteli hän sauvaa, jota hän kerta
toisensa jälkeen heilutti ilmassa. Kummallinen nainen seisoi selin
äskentulleihin, mutta he kuulivat hänen jupisevan epäselviä sanoja.
Epäilemättä oli hän loihtimishommissa.

Kristina tarttui seuralaisensa käsivarteen. "Lähtään pois!" kuiskasi
hän, mutta Katarina loi häneen niin tyynnyttävän katseen, että hän
heti lisäsi: "En minä pelkää yhtään!"

Taasenkin kohotti nainen sauvansa ilmaan, ja nyt kuulivat he selvään
sanat:

    "Hän on harteva, roteva,
    kypärpäinen, säihkysilmä,
    rintaryntähät leveät,
    yltänsä sotisovassa,
    käsivarsi raudan vahva,
    taistotappara kädessä!...
    Vaan takana taivonrannan,
    kiintotähteinkin takana,
    minne ei ikinä kanna
    silmä nuorten neitsykäisten,
    istuu hän ilopidossa
    kera heimonsa, sukunsa!
    Näen kaiken! Ei mitänä
    tiellä silmäni avoimen,
    mennyt kirkas on minulle,
    nouse ei tulevan huntu,
    ennenkuin takaisin mulla
    varastettu on omani!
    Silloin silmäni säkenin
    kuritan katalat juonet,
    liehun taasen taistelossa,
    kunnes saan ikileponi."

Kautta metsän kulki raju tuulispää, niin että raskivat aarnihongat,
jotka seisoivat naisen edessä aukeaman reunalla, ja muuan suuri oksa
putosi risahdellen aukeaman keskelle.

Nainen päästi kirkaisun, heitti pois sauvansa ja kääntyi.

Samassa huomasi hän Katarinan ja nuoren Kristinan. Hän tuijotti
heihin, melkein hämmästyneempänä kuin he häneen.

Kukaan ei liikahtanut paikaltaan.

"Vihdoinkin", sanoi eukko ikäänkuin itsekseen "Ihme!... Niin, niin,
sen täytyy olla niin."

Neitsyet seisoivat edelleen liikahtamatta paikoiltaan; eukko lähestyi
heitä hitaasti.

"Mistä tulette?" kysyi hän.

"Valmyra!" huudahti Katarina, joka vasta nyt tunsi vanhan naisen.

"Neitsyt Katarina Niilontytär!... Viipurissa! Ah, minun silmäni ovat
olleet sokaistut!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Ihme, ihme!" huudahti eukko uudelleen.

"Mitä nyt, Valmyra?"

"Sanokaa, onko se teillä?"

"Mikä? Mikä niin?"

"Sormukseni!"

"Mistä sormuksesta puhutte!"

"Se on ollut kädessänne, näen sen... Olette katsonut esiripun taa..."

"Tekö sen lahjoititte Anna Sparrelle?"

"Vai niin, se on siis ollut hänellä!"

"Erik herra oli kai sen saanut viedäkseen emännälleen."

"Nyt ymmärrän kaiken! Toinen näki sen eikä voinut vastustaa
kiusausta."

"Ei ole mahdollista, että Anna..."

"Eikö se ollut teidän sormessanne?"

"Olin saanut sen lahjaksi, mutta mistä tiedätte..."

"Näen, tunnen sen! Luuletteko, että rankaisematta voi katsoa
tulevaisuuteen!"

"Kauan ei se ollut minulla. Oi, jospa olisin sen haudannut meren
syvyyteen!"

"Kala tai uiskenteleva ruohonkorsi olisi tuonut sen takaisin
ilmoihin."

"Oletteko varma siitä?"

"Sen täytyy löytyä ennen elämäni loppua."

"Isälleni maksoi se hengen."

"Hän ei voinut vastustaa kiusausta! Ettekö tiedä, että sen, joka on
nähnyt korkeimman, täytyy kuolla!"

"Vaikka se olisi tapahtunutkin sydämen nöyryydessä ja puhtaudessa?"

"Tai väärillä ja pahoilla teillä! Niin, seuraukset ovat erilaiset."

"Ja sinä itse, Valmyra?"

"Minäkö?"

"Ettekö ole kantanut sitä sormessanne?"

"Minä olen ase, välikappale, minulle on sormus pelastus. Oi, antakaa
minulle se!"

"Sitä en voi!"

"Eikö se ole enää teillä?"

"Se katosi jäljettömiin!"

"Niin se aina tekee! Minun täytyy siis etsiä yhä uudelleen, väsymättä
etsiä."

"Mutta jos se saa ainoastaan pahaa aikaan, miksi tahdotte saada sen
takaisin?"

"Pimennyt on näköni! Sormus kädessäni voisin varoittaa, auttaa muita.
Nyt on synti voimallisempi ja kuolema väistyy tieltäni."

Hän seisoi kotvan tuijottaen eteensä. "Minä saan, minun täytyy saada
se takaisin!" jupisi hän. "Näen edessäni käden, jossa on se... Kas, se
vapisee pelosta... Kirottu! Kirottu!"

"Lähtään pois!" kuiskasi Kristina ja vetäytyi Katarinan taakse.

Mutta silloin sattui Valmyran katse häneen ja kirkastui
huomattavasti. "Terve sinulle, neitsyt!" sanoi hän. "Sinua odottaa
kaunis tulevaisuus, mutta kuitenkin saat kokea kovempia kuin useimmat
muut."

"Sanoittehan, että olette menettänyt ennustuslahjanne", huomautti
Katarina, "ja kuitenkin..."

"Kuitenkin luen ihmisten silmistä heidän tulevia kohtaloitaan, mutta
en kirkkaassa valossa, vaan haparoiden, häilyvästi, epävarmasti..."
Tällöin harimoi hän käsillään kahtaannekäsin kasvojensa edessä
ja palasi hautakummulle. Siellä tarttui hän sauvaansa, tunkeutui
aukeaman takapuolelle näreikköön ja katosi.

"Mikä kummallinen akka! Tunnetko hänet, neitsyt?" kysyi Kristina.

"Kyllä, tulin hänet tuntemaan Suomessa. Hän on mustalaisheimoa ja on
kokenut monia vaihtelevia kohtaloita."

"Miksi on hän tullut tänne?"

"Luultavasti sormusta etsimään. Se on kulkenut perintönä hänen
suvussaan."

"Minkä näköinen se oli?"

"Kiiltomusta, tummansininen kivi kannassa."

"Kuinka omituista! Jos näkisin sen, tuntisin sen varmaan."

Katarina kulki hautakummun ympäri. "Ei kai tiedetä, kuka tähän on
haudattu?"

"Ei! Isäni on tahtonut avauttaa kummun, mutta äiti samoin kuin
kaikki muutkin luulee, että siitä seuraisi onnettomuutta. Ei edes
kiviröykkiöitäkään ole koskettu."

"Olisi kuitenkin opettavaa tietää..."

"Eikö sanota: Antaa kuolleiden levätä rauhassa! Pyydän teitä, älkää
puhuko siitä isälleni!"

"Enkä puhu!"

"Eikö se ollut ihmeellistä, mitä hän ennusti minulle?"

"Muistatteko sen vielä?"

"En varmaan unhoita sitä koskaan!"

"Muistakaa myös, että ihminen päättää, Jumala säätää!"

"Kyllä muistan."

Jokseenkin vaiteliaina palasivat he kotiin, mutta siellä herätti
kertomus, mitä he olivat nähneet, melkein yhtä suurta huomiota
kuin päätetyt kihlaukset hämmästyttivät Kristinaa. Hänestä tuntui
käsittämättömältä, että hän oli niin saattanut erehtyä.

Sigrid rouva oli sangen tyytyväinen, kun asia kerrankin oli tullut
ratkaistuksi. Uusi liitto Vaasa-suvun kanssa oli Gyllenstjernan
suvun arvoinen, ja vaikka edellinen olikin muinoin ollut
tanskalaismielinen, lupasi hän itsekseen, että se tämän jälkeen oli
tuleva täysin isänmaalliseksi.

Erik herra oli jo aamulla lähtenyt valtionhoitajaa vastaan ja oli
siis tietämätön päivän tapauksista.

Oli odotettu, että vieraat saapuisivat jo aikaisemmin iltapäivällä,
mutta tuli jo pimeä ja yhä he vain viipyivät. Sigrid rouva oli
sytyttänyt soihtuja, ei ainoastaan lähimpään ympäristöön, vaan pitkin
tietä ainakin puolen peninkulman matkalle.

Vihdoinkin tuli pikalähetti täyttä laukkaa, ilmoittaen, että he
olivat tulossa.

Sigrid rouva sanoi molemmille rakastaville pareille, että hänen
tehdessään seuraa valtionhoitajalle oli heidän pyydettävä hänen
herransa suostumusta liittoonsa.

Erik herra oli ollut suuren miesparven kera tulijoita vastassa, ja
kaikki suoltuivat nyt pihaan soihtujen ja tuohusten valaisemina,
aivan kuin olisi ollut kirkas päivä.

Alemmilla portaalla, ympärillään molemmat tyttärensä, Katarina
Niilontytär ja parvi piikasia, seisoi Sigrid rouva valmiina
vastaanottamaan kunnioitettua vierasta.

Krister Juhananpoika ja Erik Erikinpoika ojensivat kätensä,
toinen valtionhoitajalle, toinen hänen pojalleen, kun näiden oli
laskeuduttava ratsailta. Sydämellisiä tervehdyksiä vaihdettiin, mutta
sitten tuli Sigrid rouva, otti kunniavieraan huostaansa ja vei hänet
seurasaliin.

"Tiedän kyllä, että nyt puutun herrani oikeuksiin", sanoi hän, "mutta
vanhan ystävyyden tähden suotakoon se minulle anteeksi."

Heillä oli niin paljon muisteltavaa ja puheltavaa näillä molemmilla,
ettei valtionhoitaja ehtinyt kiinnittää huomiotaan Erik herran ja
muiden poissaoloon, ja kun he sitten vihdoin tulivat ja Sigrid rouva
luki herransa silmistä, että asia oli ratkaistu, silloin hymyili hän
tyytyväisenä ja kuunteli äidillisellä ylpeydellä sitä sydämellistä
osanottoa, millä Svante herra onnitteli tehtyjä liittoja. "Nyt on
teillä enää vain yksi tytär jälellä," sanoi hän. "Toivoisin voivani
kiinnittää hänet sukuuni."

Sigrid rouva punastui tyytyväisyydestä. "Jos nuorten sydämet
kiintyvät toisiinsa ja Kristina osoittaa sellaisen onnen
ansaitsevansa, en toivoisi mitään hartaammin", sanoi hän.

Keskustelu muuttui pian yleiseksi. Svante Niilonpoika puhui aiotusta
matkastaan Taalainmaahan ja toiveistaan tämän velvollisuudentuntoisen
kansan keskuudesta saada sen avun, mitä hän niin hyvin tarvitsi.

"Useista maakunnista", sanoi hän, "on luvattu lähettää väkeä ja rahaa
sodan jatkamiseen, mutta siihen en uskalla luottaa."

"Tahdon puolestani tehdä kaiken minkä voin", vastasi Erik herra. "Ja
täytyy kai sekin tunnustaa jonkun arvoiseksi, että heti annan teille
molemmat tulevat vävyni; sillä pidän Magdalenaakin tyttärenäni."

"Heidän morsiantensa suostumuksellako?" letkautti valtionhoitaja
hymyillen.

"Minä tulisin mukaan, jos sitä vaadittaisiin", sanoi Dordi.

"Minun tähtenikö?" kysyi Krister hiljaa.

"Ei suinkaan!"

"Sitten lupaan minä tapella meidän molempien puolesta ja laskea
laakerini kauniin neitsyen jalkoihin."

"Kalmari houkuttelee minua enemmän", selitti Erik herra, "ja jos
elektus Hemming Gaddilla on sijaa minulle urhojensa joukossa,
tahtoisin mielelläni palvella hänen johdollaan."

"Kiitän sydämestäni niin hyvistä lupauksista."

"Lähetän mukananne tärkeitä viestejä elektukselle ja lisäksi
sievoisen summan, jonka olen ottanut vastaan hänen armoltaan
arkkipiispalta."

"Onko se mahdollista!" huudahti Erik herra kummissaan.

Ritari kertoi seikkailurikkaasta metsästyksestä ja Akselin
väkivaltaisesta kuolemasta.

Kaikki kuuntelivat hämmästyksellä, ja jokaisella oli asiasta omat
ajatuksensa.

Mutta kun sitten Svante herra mainitsi eriskummaisesta naisesta,
jonka hyvin saattoi sanoa pelastaneen Sten pojan hengen, silloin
oli hämmästys yleinen, ja sitten jatkettiin juttua kertomalla hänen
esiintymisestään hautakummulla.

"Hän on siis tullut samaa tietä kuin mekin", sanoi ritari.
"Piispantalosta katosi hän melkein jäljettömiin."

Keskustelun jatkuessa vanhempain kesken puuhaili Magdalena nuoren
Stenin kanssa.

Hän ihmetteli pojan sulavaa käytöstä ja hänen viisaita vastauksiaan.
Kristina ei päästänyt poikaa näkyvistään, kuunteli kaikkea mitä hän
sanoi, mutta ei itse virkkanut sanaakaan.

Kun hän sitten jäi yksin serkkunsa kanssa, sanoi hän: "Luulen, etten
kysykään häneltä, tahtooko hän naida nukkeni; se on aivan liian
pieni."

Erik herran ja hänen emäntänsä hellittämättömistä rukouksista lupasi
ritari levähtää seuraavan päivän.

Nuoret vastakihlatut olivat tästä ihastuksissaan, ja ritari ja Erik
herra menivät aamulla aikaisin salakamariin neuvottelemaan Tanskan ja
Ruotsin välisestä asemasta.

Mutta sitä ennen sanoi Svante herra pojalleen:

"Nuori Kristina neitsyt miellyttää minua hyvin, soisin mielelläni
sinun juttelevan hänen kanssaan."

Sten oli samanlainen kuin muutkin pojat hänen iässään siinä, että
he jokseenkin halveksien katsovat pikku tyttöjä yli olkansa ja
mieluummin omistavat ihailunsa aikuisemmille. Hänen Tukholmaan
jättämänsä nuori Kristina näytti hänestä olevan paljon ylempänä
pientä, mitätöntä tyttöstä, jota hänen isänsä ylisti, mutta
kuitenkaan ei hänen pistänyt päähänsäkään, ettei hän noudattaisi
isänsä tahtoa.

Pallopeli oli siihen aikaan yleisesti käytännössä, ja sitä
ehdotettiin nuoren ritarin huvittamiseksi. Mutta se oli miesten
leikkiä, ja rouvat ja neitsyet ottivat osaa ainoastaan katselijoina.

Kun oli heitettävä korkeimmalle, silloin voitti Krister palkinnon,
mutta niin kauniisti ei voinut kukaan koppia lyödä kuin Sten. Erik
taasen oli mestari saamaan sattuman mihin esineeseen tahansa, joka
vain oli hänen näkyvissään.

Sitten harjoitettiin keihäänheittoa ja muita otteluja.

Näyttäytyi, että Sten oli hyvin harjaantunut sellaisissa leikeissä,
mutta hän ei ollut läheskään täydellinen, ja molemmat toiset olivat
häntä paljon etevämmät. Siitä huolimatta katsottiin täytyvän antaa
hänelle palkinto, ja Sigrid rouva otti kauniin vyöhikön aikoen sitoa
sen hänen käsivarteensa.

Mutta Sten vetäytyi kainosti pois. "En ole ansainnut sitä", sanoi hän.

Sigrid rouva, Dordi ja Magdalena huusivat yhdestä suusta, että se oli
tuleva hänelle.

Kristina ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä seurasivat
kohtausta suurella mielenkiinnolla.

Sten seisoi neuvotonna ja epäröiden; näytti kuin hän mielellään
tahtoisi saada palkinnon.

Silloin menivät Krister ja Erik ja aikoivat viedä vastahakoisen pojan
Sigrid rouvan luo.

"Antakaa hänen tehdä kuten itse tahtoo!" huusi Kristina ja asettui
tielle.

"Kristina, mitä sinä nyt!"

"Onhan hänellä vapautensa."

"Minä en tahdo sitä!" sanoi Sten puoliääneen.

"Antakaa se minulle! Antakaa se minulle!" huusi tyttö ja riensi
äitinsä luo.

Tämä näytti olevan ymmällä.

"Jos tahdotte kuulla minun rukoustani, niin antakaa vyöhikkö
neitsyelle!" virkkoi Sten.

"Se täytyy teidän itsenne tehdä!" vastasi Sigrid rouva.

Sten otti sen punastuen hänen kädestään ja ojensi Kristinalle.
"Kiitos siitä, että autoitte minua!" sanoi hän.

Kristina otti nauhan syvään niiaten.

Mutta Krister ja Dordi, Erik ja Magdalena ikävöivät puhella keskenään
ilman todistajia, ja niin katosivat molemmat parit. Lieneekö niin
käynyt tarkoituksella vai sattumalta, mutta niin vain kävi, että Sten
ja Kristina jäivät pihalle kahden.

Pikku neitsyt oli noussut melkoisesti ritarinsa kunnioituksessa, ja
äkillisessä ritarillisuudessa päätti ritari sen osoittaa. Kumartaen
tarjosi hän tytölle käsivartensa ja kysyi, eikö tämä tahtonut tehdä
hänen kanssansa kierrosta puutarhassa. Neitsykäinen kiitti ja pisti
kätensä hänen kainaloonsa, ja niin lähti nuori pari liikkeelle.

Mutta taipaleella kertoi Sten Kristinalle, että hänellä oli
Tukholmassa sydämensä rakastettu. "Mikä hän on nimeltään?"

"Kristina."

"Aivan kuin minäkin!"

"Hän on jalo neitsyt, kuten tekin, enkä minä ole koskaan hänelle
uskoton."

"Kas tässä, antakaa hänelle tämä nauha minulta!"

"Mutta minähän olen antanut sen teille!"

"Sen on saapa hän, ei kukaan muu!"

"Minä sanon sen hänelle terveisinä teiltä! Mikä mainio tyttö te
olettekaan!"

"En vielä, mutta aion tulla!"

"Teidän kanssanne voi puhua vakavistakin asioista." Ja niin kertoi
hän Kristinalle, kuinka iloinen hän oli päästessään rakkaiden
ystäväinsä luo Taalainmaahan ja kuinka hän aikoi sanoa heille, mitä
heidän nyt oli tehtävä maan hyväksi... Mutta kun nämä nuoret tulivat
takaisin pihaan, silloin Sten suuteli kunnioittavasti tytön kättä ja
Kristina niiasi syvään.

Herra Svante Niilonpoika ja Erik herra seisoivat ikkunan ääressä ja
katselivat heitä.

"Tuollainen lupaa hyvää tulevaisuudessa", sanoi ensiksimainittu
nauraen.

"Jos niin on Herran tahto!" vastasi toinen. On luultavaa, että tämän
tulevaisuuden liiton ajatteleminen sai Erik herran lupaamaan, että
hän varustaa kaksisataa miestä asein ja muonavaroin yhdeksitoista
viikoksi ja että ne ovat kuukauden kuluttua Svante herran
käytettävissä, mihin hän itse määrää ne saapumaan.

Niin oli nyt kaikki hyvässä kunnossa. Valtionhoitaja puhui Erik
herralle, kuinka rannikon puolustus nykyään oli tärkein kaikista.
Taalainmaasta palattuaan oli hänen tarkoituksensa mennä Kalmariin
neuvottelemaan tohtori Hemmingin kanssa siitä.

Loppuosa päivästä omistettiin perhe-elämälle.

Lähtö oli tapahtuva varhain seuraavana aamuna, ja sentähden sanottiin
jäähyväiset jo samana iltana.

"Onko koko elämämme oleva taistelua?" kysyi Krister herra, kun Dordi
hyvästejä jättäessä epäsi suukkosen.

"Sitä toivon", vastasi Dordi. "Silloin tuntee elävänsä."

"Jos voisit nähdä sydämeeni, Magdalena, näkisit, kuinka täynnä se on
rakkautta sinuun", sanoi Erik.

"Todista se teoillasi!"

"Millä tavoin?"

"Rakasta isänmaata yli kaiken!"

"Ei enemmän kuin sinua!"

"Minun elämäni älköön merkitkö sinulle mitään, kun on kysymys
isänmaan hyvästä. Sellainen on suurin rakkaus, Erik."

"Valkyriani!"

"Ei, vaan lempeä emäntäsi, joka hoitaa kotia niin hyvin kuin voi ja
rukouksillaan kutsuu sinne taivaan rauhaa. Kun hänen herransa palaa
taistelusta, on hän tunteva, että tietoisuus molemminpuolisesta
rakkaudesta ja täytetyistä velvollisuuksista antaa korkeimman
maallisen onnen."

"Sinä pikku tietäjätär, en ole koskaan ennen kuullut sinun puhuvan
niin pitkään yhdellä kertaa."

"Tahdon harjaantua. Vaimon täytyy olla myös kotinsa papitar."

Sillävälin sanoi Sten nuorelle neitsyelleen: "Et saa sanoa kellekään,
mitä olen uskonut sinulle."

"Minä voin vaieta", vastasi Kristina. "Mutta älä unohda, että vyöhyt
on lahja minulta."

"Kyllä sanon sen hänelle."

Ja niin erottiin. -- -- --

Matka piti Taalainmaahan.

Mutta taipaleella sinne oli monta pysähdystä.

Kansa oli Engelbrektin päivistä lähtien tottunut katsomaan
valtionhoitajaan kuten isään sekä myötä- että vastoinkäymisessä.
Mitä lähemmäksi matkansa määrää pieni ratsumiesjoukko joutui, sitä
suurempina tulvehtivat luo kansanjoukot, joilla oli paljon puhuttavaa
ja kysyttävää.

Sten pienokainen oli ollut kasvatettavana Rättvikissä kirkonisäntä
Petter Ulfinpojan luona. Annikka muori oli ollut hänen imettäjänään;
ja kun valtionhoitaja majoittui pappilaan kunninarvoisan isän luo,
sai Annikka muori ilokseen pitää pojan luonaan.

Kansa tiesi, että oli kysymys uudesta väennostosta; se oli siksi
tärkeä asia, ettei sitä voinut jättää pintapuolisen keskustelun
varaan, ja sentähden kokoonnuttiin tässä tarkoituksessa pitäjäntupaan.

Siellä osoittautui, että nämä miehet olivat tottuneet ajattelemaan ja
ottamaan selkoa olosuhteista.

"Näin kovina aikoina täytyy ponnistaa äärimmilleen", sanoi muuan
nuori talonpoika. "Vaimoni saa selviytyä kotona niin hyvin kuin voi;
minä otan miekan vyölleni ja lähden."

"Mutta pettuleivästä ei lähde pontta jänteriin."

"Kiristä sitten nälkävyötä tiukemmalle!"

"Ei ole suurin kiristettävääkään!"

Silloin nousi muuan vanhus, joka istui kokouksessa ylimmällä sijalla.
"Olin ainoastaan pojanvekara", sanoi hän, "kun Engelrekt lähti täältä
kuparivuorimiehineen, kaivos- ja hopeavuorimiehineen. Meitä olivat
sitä ennen rasittaneet ja rääkänneet tanskalaiset ja ruotsalaiset
voudit, niin ettei meistä ollut paljon jälellä, mutta se mitä oli,
riitti vihollisen lyömiseen maahan. Muistanpa vielä toisenkin ajan,
lokakuun vuonna 1471; herra Svante Niilonpojan isä meitä silloin
johti... Onko täällä ketään, joka muistaa hänet?" kysyi vanhus
omituisella äänensävyllä ja luoden kokoukseen katseen, joka osoitti,
että hän tiesi vastauksen edeltäpäin.

"On, on!" jyrisi ukkosena kautta huoneen.

"Minä olin mukana, kun murtausimme läpi Brunkebergin luona ja
ratkaisimme taistelun. Veljeni seurasi valtionhoitajaa herra Sten
Sturea. Suurine tapparoineen kulki hän edeltä ja raivasi hänelle
tietä, missä hän kulkikin... Uskokaa pois, että hänen iskunsa olivat
navakat, mutta kun taistelu oli loppumaisillaan, silloin sai Björn
Starke surmansa; päivätyö oli päättynyt... Kun sota sitten oli
lopussa ja minä palasin kotiin, löysin isäni majan poltettuna, ja
kolme veljeäni olivat kaatuneet; vanha äitini vain oli enää elossa.
Luulette kai, että hän itki ja vaikeroi?... Ei suinkaan! Mutta minä
itkin hänet nähdessäni. Silloin sanoi hän: 'Poikani, älä tee syntiä
taivasta vastaan! Ajattele: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
olkoon kiitetty!'

"Silloin minä häpesin ja tartuin työhön, ja Herra antoi siunauksensa.
Minä nain ja sain kolme poikaa. Jos tahdotte tietää, kuinka heidän
on laitansa, niin kysykää päälliköiltä Kalmarin edustalla! Minä käyn
monisanaiseksi, mutta se on vanhuuden vikoja; tahdon lisätä vain
yhden seikan: Vihollinen oli polttanut ja hävittänyt kaiken, minä
lähdin kuten varpunen tähkästä, mutta kuitenkin olen nyt hyvinvoipa
mies ja olen voinut ojentaa auttavan käden monelle tarvitsevalle.
Mitä uhraa oikean asian puolesta, sen saa tuhansin kerroin takaisin."

Nuoremmat valtionhoitajaa kannattavat miehet ottivat nyt asian
hoiviinsa. He puhuivat välttämättömyydestä käydä tarmolla kiinni
asiaan, ja niin saatiin vastahakoisimmatkin myöntymään.

Min pitkälle oli jo päästy ennen valtionhoitajan saapumista.

Pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen pantiin viestit kiertämään,
että herra Svante Niilonpoika oli tullut ja tahtoi pitää maakäräjät
Tunan kirkkomäellä Taalain rahvaan kesken; oli saavuttava niin monien
kuin suinkin.

Ja he lähtivät, likipitäen mies talosta. Tämä asia koski kaikkia,
ja jokainen tahtoi, jollei sanoa sanaansa, niin ainakin kuulla mitä
päätettiin.

Melkein kaikissa suurpitäjissä oli Svante Niilonpoika tuttu
ennestään. Harvat olivat ne, jotka eivät olleet häntä nähneet tai
puhutelleet, ja jo se, että hän oli hengittänyt heidän kotoista
ilmaansa, ollut heidän tuvissaan, vaihtanut kädenlyöntejä heidän
kanssaan, herätti heimolaisuuden tunteen. Tuttavuus, niin pinnallinen
kuin se olikin, herätti luottamusta, ja jo edeltäpäin oltiin valmiit
tekemään hänelle niin suuria myönnytyksiä kuin mahdollista, kun hän
näet ensin puhuisi ja perustelisi asiansa.

Ja tuhansiin nousevan, tarkkaavaisesti kuuntelevan joukon ympäröimänä
teki ritari selkoa maan asemasta ja osoitti, kuinka välttämätöntä
oli kaikista Ruotsin maakunnista saada voimakasta apua vihollisen
hyökkäyksiä vastaan.

"Tanskan kuningas", sanoi hän, "aikoo yhä tehdä Ruotsin alusmaakseen.
Tiedätte hyvin, Taalain miehet, että hän on taivuttanut Saksan
keisarin kieltämään hansakaupungit tuomasta meille suolaa ja muita
elintarpeita ja samoin julistamaan minut ja monet valtakunnan
suurmiehistä valtiokiroukseen majesteetinrikoksesta laillista
kuningastamme vastaan. Eikä siinä kyllin; hän levityttää vieraissa
maissa mitä häpeällisimpiä valheita jalosta herra Sten Sturesta, ja
ne ruotsalaiset miehet, jotka ovat palanneet Tanskan vankeudesta,
tietävät kertoa lukemattomista häväistyksistä, joita he ovat saaneet
kärsiä."

"Niin, niin, se on totta! Tiedämme jo sen!" huudettiin monilta
tahoilta. "Kirous juuteille!"

"Tiedätte myös, että hän se liittoutumalla Venäjän suuriruhtinaan
kanssa sai meille aikaan sodan, joka maksoi monien ruotsalaisten
ja suomalaisten miesten hengen. Edelleen sitoutui hän luovuttamaan
suuria osia Suomesta armottomalle venäläiselle, kunhan ensin saisi
meidät lyödyksi ja kukistetuksi..."

Kulki kuin tuulispää kautta kokouksen, ja tapparat kohotettiin
uhkaavasti.

"Nyt hävittää ja polttaa tanskalainen rannikoltamme. Kalmarin
linnoitus on jo kauan ollut hänen vallassaan. Vastoin vakuutuksia ja
lupauksia valtasi kuningas kaupungin, ja meikäläiset ovat tähän asti
koettaneet turhaan valloittaa sitä takaisin. Urhoollisella tohtori
Hemming Gaddilla on ainoastaan vähäinen miesjoukko, enimmäkseen
saksalaisia ja skotteja, jotka taistelevat maksun edestä, mutta kun
he usein saavat hädintuskin palkkansa, on heidän palvelusintonsakin
sen mukainen."

"Miksei juutti tule tänne itse? Me menisimme häntä vastaan mies
talosta!" huusivat talonpojat.

"Niin, niin, sen tekisimme!" toistettiin kuorossa kaikilta tahoilta,
ja miehet pudistelivat toistensa kättä. "Luultavasti pitää hän sitä
liian uskaliaana, sentähden on hän lähettänyt neuvostolle kirjelmän,
että kunnes Ruotsin kansa tunnustaa hänet lailliseksi kuninkaakseen,
on hänelle suoritettava maaveroa."

"Sen maksamme hänelle kelpo tapparoillamme!" huusivat rahvaanmiehet.

"Sitä mieltä olen minäkin. Parempi on käyttää tämä vero vihollisen
karkoitukseen kuin antaa se petturille, jossa vaivalloisesti kootut
rahamme ainoastaan herättäisivät halun enempään, kunnes hän olisi
saanut perinpohjin imetyksi maan mehun ja ytimen, jolloin me helposti
joutuisimme hänen saaliikseen!"

"Hannu kuningas tuntee vähän Ruotsin kansaa, jos luulee meitä
peloittelevansa pöyhkein sanoin ja uhkauksin", sanoi kirkonisäntä
Petter Ulfinpoika. "Mutta sydämestämme kiitämme teitä, jalo herra,
kun olette itse tullut tänne ja sanonut, millainen asema on."

Ja pitäjäin arvokkaimmat miehet tulivat ja pudistivat valtionhoitajan
kättä ja sanoivat tahtovansa vakavasti harkita, mihin toimiin oli
ryhdyttävä. Niin tapahtuikin.

Kun Svante herra lähti yhdestä ryhmästä jatkaakseen matkaansa läpi
aaltoilevan väkijoukon, ei tämä seurannut häntä eikä hajaantunut. Se
pysyi paikoillaan; vaihdettiin mielipiteitä ja neuvoteltiin.

Kun yksi ainoa suuri ajatus elähyttää niin suurilukuista
kansanjoukkoa, on ikäänkuin se kasvaisi ja vähitellen tukehduttaisi
kaikki muut. Vanhat olivat pian yksimieliset siitä, mitä oli
tehtävä, mutta ruotsalainen ajattele vaisuus tuli samalla näkyviin.
Eihän vahingoittanut, jos vieläkin tuumittiin, ja jokaisella, joka
tahtoi, oli oikeus tuoda mielipiteensä kuuluviin. Vanhojen tapojen
noudattaminen pakoitti Svante Niilonpojan viipymään useampia päiviä
kuin hän oli aikonut. Nämä käytettiin vierailuihin naapuripitäjissä
ja uusiin neuvotteluihin.

Sten Svantenpoika oli se nimi, jolla poika oli tullut tunnetuksi
Taalainmaassa; mutta kaikki tiesivät, että hän kuului Sture-sukuun,
eikä enempää tarvittu tekemään hänet rakastetuksi, vaikkei hänen oma
persoonallisuutensa olisikaan voittanut kaikkien sydämiä puolelleen.
Annikka muori oli aina pöyhistellyt kasvattipojallaan, ja kuumin
kyynelin oli hän eronnut tästä. Melkein äidillisellä ilolla näki hän
nyt pojan jälleen niin muhkeana ja miehekkäänä. Tämän ensi kertaa
nähdessään oli hän niiata lyyhäyttänyt polvensa melkein maahan;
mutta kun nuorukainen muitta mutkitta heittäytyi hänen syliinsä ja
painoi huulensa hänen ruskeaan poskeensa, ei hän voinut pidättää
ilokyyneliään ja rakkautta uhkuvia sanojaan.

"Kyllä se on niin, kuten olen aina sanonut, että hienon väen lapset
ovat toista maata kuin yhteisen kansan", sanoi hän. "Kukapa ei
mielellään antaisi henkeään niin siunatun herran puolesta kuin te,
Sten Svantenpoika, olette, ja varmaan on koituva minulle suureksi
kunniaksi, että olette rintaani imenyt."

"Se on jo koitunut", huusi Sten hilpeästi. "Olin vain pieni, heikko
raukka, kun sinä otit minut hoitoosi, ja sinä jätit minut suurena ja
vahvana poikana takaisin."

"Kyllä hänen tarvitsee ollakin vahva, jos mieli kerran johtaa maata
ja kansaa", vastasi muori.

Mutta Annikka muorista ei ilo ollut täydellinen, jolleivät siinä
olleet osallisina niin monet kuin suinkin, ja hän oli jo edeltäpäin
pitänyt huolen siitä asiasta.

Sten seurasi häntä ylisille, kautta huoneiden ja aittojen, ja
alituisilla huudahduksilla ilmaisi hän ihastuksensa siitä, että poika
niin hyvin muisti kaikki esineet säilytyshuoneessa. Mutta kun he
lopuksi menivät kasvitarhaan, oli Stenin vuoro huudahtaa:

"Annikka muori, tuota suurta telttaa ei ole ollut täällä ennen."

"Eikä sitä tule kauan olemaankaan", sanoi muori. Kun he menivät
telttaan sisälle, näkivät he siellä katetun pöydän, joka ulottui
teltan päästä toiseen.

"Tuleeko teillä olemaan vieraspidot?" kysyi Sten kummissaan.

"Kaikille suurmiesten emännille viidestä kirkkopitäjästä!... Niin, se
juuri on tarkoitus!"

"Oletteko tehnyt sen minun tähteni?"

"Kenenkäs sitten?"

"Mutta, Annikka muori..." Hän katkaisi lauseensa. Muoria olisi pahoin
loukannut, jos hän olisi sanonut, ettei tämä olisi voinut keksiä
mitään vähemmän ilahuttavaa, ja hänen täytyi kaikessa tapauksessa
osoittaa kiitollisuuttaan toisen hyvästä tarkoituksesta.

Mutta mummo näytti lukevan hänen ajatuksensa. "Näen kyllä, ettei
se maistu oikein hyvälle", sanoi hän. "Mutta siltä voi se olla
hyödyllistä ja välttämätöntä."

"Mitä tarkoitatte, muori kulta?"

"Sitä, että ainoastaan miehet saavat olla yksissä valtionhoitajan
kanssa päivät päästään. Jos hän kulkisi ympäri Taalainmaan, olisin
antanut jokaisen pitäjän puuhata puolestaan; mutta nyt, kun eivät
miehet eivätkä naiset saa nähdä siunattua nuorta herraani, ja siitä
sentään voi olla oma hyötynsä, päätin minä ryhtyä tähän hommaan."

"Mistä hyödystä puhutte?"

"Hän on niin nuori vielä, ettei käsitä sitä!"

"Niinpä sanokaa se minulle..."

"Missä nainen ei anna asiaan suostumustaan, siellä ei siitä tule
mitään, ymmärtääkö hän. Jos miehet olisivat palanneet kotiin ja
kertoneet mitä olivat luvanneet, olisivat vaimot sanoneet: 'ei sillä
ole kiirettä', ja kun he sitten olisivat ajatelleet koituvia maksuja
ja monia muita seikkoja, niin olisivat he hommanneet asian myttyyn."

"Onko se mahdollista?"

"Täytyy löytää tie sydämeen, lapsukaiseni, silloin saa mitä vain
haluaa!"

"Mutta jos mies sanoo..."

"Niin vaimo ajattelee ensiksi maksuja! Sen tiedän minä parhaiten, ja
nyt sanon minä, että hän, lapsukainen, voi viimeistellä isänsä työtä
tai repiä sen maahan, kummin vain haluaa."

"Rakas, hyvä Annikka, ole varma, etten saata sinua häpeään."

"Jos sitä olisin uskonut, luuleeko hän, että olisin välittänyt
hänestä?"

Toimekas nainen riensi pitämään huolta hommistaan ja laitoksistaan.

Kohta sen jälkeen näki Sten tuotavan vadin toisensa jälkeen ja
pantavan pöytään.

Siinä oli sekä savustettua että tuoresta liikkiötä, suuria
kokonaisina keitettyjä haukia, siinä oli lammaspaistit ja paistetut
kanat, siinä riisipuurot ja omenamuhennokset, keitetyt nauriit ja
herneet.

Vihdoin tuli Annikka muori itse kantaen kahta suurta maljaa
leivoksia, jotka hän asetti keskelle pöytää. Sitten vieritettiin
sisälle kolme tynnyriä olutta, ja suuria kannuja täynnä
kirsimarjajuomaa pantiin pöydälle. Leivästä, voista ja juustosta ei
ollut suinkaan puutetta, ja kun sitten emäntä tutkivasti silmäili
pöytäänsä päästä päähän, ei hänestä näyttänyt siitä puuttuvan mitään.

"Veitsen, haarukan ja lusikan tuo kukin mukanaan vanhan tavan
mukaan", sanoi hän, "enkä aio antaa enempää kuin yhden lautasen
kullekin".

Kohta sen jälkeen saapui ratsain pari arvoisaa rouvaa. Heitä
seurasivat pian toiset, ja hetken kuluttua oli koko talo täynnä
ihmisiä ja hevosia, oli muutamia harvoja vaunujakin, jotka notkuivat
raskailla puujousteillaan, ja joukko palvelijoita, joiden oli
otettava hevoset huostaansa.

Annikka muori ja Sten Svantenpoika ottivat vieraat vastaan, ja
viimeksimainittu oli niin hauska seuramies, puhutteli heti niin
tuttavallisesti ja ystävällisesti kaikkia, että tuttavuus oli tehty
heti näkemältä. Tällä kertaa ei välitetty edes kursailemisesta, ja
kun Sten tarttui molemmilla käsivarsillaan kahden pyylevän rouvan
käsipuoleen ja vei heidät telttaan, silloin seurasivat toiset
empimättä jälestä. Olihan saatava olla nuoren herran läheisyydessä
niin kauan kuin mahdollista ja kuultava mitä hän sanoi, mahdollisesti
saisi sanasen puhuakin hänen kuullakseen.

Kaikki ne, joiden kotona hän oli käynyt lapsuudessaan, ne, jotka
olivat nähneet hänet kirkolla tai kohdanneet tiellä, olivat uteliaat
tietämään, muistiko hän sen ja sen tapauksen, ja nyt he kertoivat
sellaisella seikkaperäisyydellä, että hän tosiaankin saattoi uskoa
olleensa tapauksissa mukana, mutta näitä juttuja ei kerrottu
perätysten, vaan vähintään kymmenen kerrallaan, ja kun Sten nyökkäsi
myöntävästi, taputtelivat he polviaan ja nauroivat katketakseen.

Mutta Annikka muori pysyttäytyi niiden parvessa, jotka eivät vielä
olleet saaneet puhutella nuorta herraa tai olivat juuri loitonneet;
hänen luotansa. "No, mitä nyt sanotte?" kysyi hän jälkimäisiltä.

"Sellainen siunattu lapsi!"

"Eikös ollutkin merkillistä, että hän heti tunsi minut!"

"Ja muistaa kaikki tyyni, vaikka siitä on jo niin kauan."

"Minä kysyin, muistaako hän vielä yhdeksän poikaani!"

"Se kaiketi ei ollut mahdollista?"

"'Muistan kolme lisääkin, muori', vastasi hän, 'niinhän olette
antanut maalle kaksitoista reipasta sotamiestä'. 'Ne kyllä saatte',
sanoin minä, ja niin löimme kättä päälle."

"Valtionhoitaja lienee puhutellut miehiä", kertoi muuan naisista,

"Ja he?"

"He tahtovat tuumia asiaa."

"Kunnes on myöhäistä!" muistutti Annikka muori.

"Vuotas, jahka saan ukkoni käsiini!"

"Niin, samaa minäkin sanon!"

"Antaisimmeko tanskalaisten lyödä pään poikki häneltä tuossa?"

"Ennen annan omani."

"Pysyköön kuningas tanskalaisten porttojensa luona, täällä ei hänelle
ole niitä tarjolla."

"Minä kyllä vastaan, että minun mieheni vyöttää miekan kupeelleen ja
lähtee mukaan."

"Sen teen minäkin!"

"Minä myös!"

"Minä myös!"

He huusivat kilvan, ja niin menivät he jälleen nuoren ritarin luo,
ikäänkuin lämmitelläkseen hänen kirkkaiden silmiensä säteilyssä.

Mutta kukaan ei puhunut hänelle syistä valtionhoitajan vierailuun;
heistä näytti se ikäänkuin isottelulta, kerskailulta heidän
puoleltaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa osoittaa hyväsydäminen,
sivistymätön kansannainen hienotunteisuutta, jonka kasvatus
tavallisesti häneltä vie.

Kaikki olivat lujasti päättäneet vaikuttaa miehiinsä, niin että asia
pian tulisi ratkaistuksi; mutta Annikka muorilla oli vielä jotakin
pussissaan, joka heidän piti saada mukaansa, elääkseen siitä muutamia
vuosia.

Sentähden tunkeutui hän joukon lävitse, joka yhä ympäröi Sten herraa,
ja kun hänestä tämä näytti hieman väsyneeltä, paiskasi hän häntä
olalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Nyt olemme kaikki kertoneet teille kodeistamme ja perheistämme, nyt
haluaisimme kuulla, kuinka teillä voidaan. Mutta emme kysele koreista
saleistanne emmekä loistavista juhlistanne, se on kaikki maailman
turhuutta. Ei, antakaa meille jotakin, joka lämmittää sydäntä!"

"Silloin tahdon puhua äidistäni ja sisaruksistani!" huudahti nuori
ritari innokkaasti.

"Äidistä? Sisaruksista? Märta rouva ei juuri ole hyvässä huudossa."

"Niin, äitipuolestanihan oikeastaan puhun", sanoi Sten
hellänvienosti. "Mutta oikeaa äitiäni tuskin muistan, ja tämä on
minulle sangen rakas ja sitä paitsi niin viisas ja oikeamielinen
rouva, ettei parempaa kai ole ollut milloinkaan."

Nyt kertoi hän Märta rouvan jumalanpelosta, hyvistä neuvoista, joita
oli saanut häneltä, siitä huolellisuudesta ja ymmärtäväisyydestä,
millä hän suoritti herransa hänelle antamat tehtävät. "Hänellä se on,
isäni ollessa poissa, nytkin päällikkyys Tukholman linnassa", sanoi
hän, "ja hän kyllä osaa hankkia sekä kunnioitusta että kuuliaisuutta!"

Se tepsi. Sellainen nainen juuri oli heidän mieliinsä.
Talonpoikaisnaiset tunsivat ikäänkuin heimolaisekseen hänet, joka
Tukholman linnassa hoiti kotiasiat miehen ollessa poissa, aivan
kuin heilläkin tehtiin kotosalla. Sentähden lähettivät he hänelle
terveisiä ja pyysivät, että hän luottaisi heihin, samoin kuin hekin
tästedes luottavat häneen.

Erottiin tyytyväisinä molemmin puolin, ja Annikka muori sanoi siitä
pitäen, ettei hänellä ollut koskaan, ei ennen eikä jälkeen, mistään
vieraspidoista ollut niin suurta iloa.

Seuraavana päivänä oli vielä yksi kokous. Valtionhoitaja puhui,
kuinka välttämätöntä oli päästä päätökseen. Vielä kerran mainitsi
hän, kuinka Kalmarin kaupunki oli petoksella joutunut kuninkaan
käsiin; kuinka hän oli "teilauttanut, mestauttanut, poltattanut,
surkeasti kiduttanut ja silvottanut köyhiä Kalmarin porvareita
vastoin kaikkea kunniallisuutta ja rehellisyyttä", kuinka sen jälkeen
neljä valtaneuvosta oli lähtenyt Tanskaan neuvottelemaan rauhasta tai
muutamien vuosien aselevosta valtakuntien välillä, niin että tästä
mieshukasta ja syyttömän veren vuodatuksesta vihdoinkin tulisi loppu.
Sitten kysyi hän, mitä apua ja turvaa oli taalalaisilta odotettavissa.

Silloin kohosivat kaikki kädet ja tuhannet äänet huusivat: "Me
tahdomme uskollisesti olla apunasi, Svante Niilonpoika!"

"Kas tässä", huusi muuan, "me olemme laatineet kirjeitä, jotka
tahdomme jättää sinun harkittaviksesi!"

Ne olivat kirjoitetut papistolle, vapaamiehille, kauppamiehille ja
rahvaalle Uplannissa, Itä-Göötanmaalla, Smålannissa ja Värendissä.

"Nyt ei ole enää aikaa viivytellä", kirjoittivat he; "maa tarvitsee
meitä, ja meidän on nyt kuten Engelbrektin päivinä lähdettävä
mies talosta sitä puolustamaan. Mutta samaten olemme me Taalain
miehet yhdessä luvanneet ja vannoneet, ettemme tahdo ketään muuta
päämiestä niin kauan kuin hän (Svante Niilonpoika) elää, sillä hän
on kotimainen herra, ja me olemme aina saaneet suunnatonta vahinkoa
ja tuhoa niistä herranvaihdoksista, joita meillä on viime vuosina
ollut, isiemme maa ja me olemme niistä suuresti heikontuneet ja
monenlaista häviötä kärsineet. Eikö jo valtakuntaa siksi panetellakin
vieraissa maissa, ettemme omaa miestä voi pitää herranamme. Jos joku
koti- tai ulkomaalainen tahtoisi kuninkaan yllytyksestä saada aikaan
hajaantumista ja rappiota valtakunnassa, silloin tahdomme uhrata
voimamme ja henkemme auttaaksemme päämiestämme rankaisemaan syyllistä
ilman armoa. Rakkaat ystävät, olkaa hyvässä turvassa! Me tahdomme
puolustaa isiemme maata, kuten isämme ja esi-isämme ennen meitä
tehneet ovat, emmekä epäile, ettette tekin tahtoisi mielellänne tehdä
samoin."

Kirjeet lähetettiin määräpaikkoihinsa. Joukon rahvaanmiehiä tuli
lähteä Svante herran mukana rannikkoa puolustamaan, mutta suurimman
joukon oli oltava valmiina lähtemään ensi kutsulla. Liikkui huhuja,
että ruotsalaista sotaväkeä oli saapunut Tanskaan, ja tämä ei voinut
olla tarkoitettu muuhun kuin aiottuun hyökkäykseen Ruotsiin. Täytyi
sentähden olla aina valmiina.

Avoimessa kirjeessä kiitti valtionhoitaja taalalaisia siitä, että he
niin auliisti tahtoivat seurata häntä, kuten muinoin olivat häntä ja
Sten Sturea seuranneet. Koskaan ei hän tulisi heitä pettämään.

Taalainmaasta suunnattiin matka Kalmariin. Lokakuu oli jo pitkälle
kulunut, ja tiet olivat niin tuiki huonossa kunnossa, että matka kävi
hitaasti.

Tukholmassa oli sillävälin tapahtunut merkillisiä asioita, jotka
varmaankin ansaitsevat eri lukunsa.



6.

MITÄ TUKHOLMASSA TAPAHTUI.


Suuri oluttupa Harmaamunkkikujalla vilisi vieraita täytenään. Kaikki
pöydät olivat täydet, tiskin ääressä tungeskeltiin, ja muuan seppä ja
kivenhakkaaja olivat nousseet tiskille istumaan.

Niin ripeästi kuin sukkula kankaanraossa juoksi kaksi nuorta
tytöntylleröä edestakaisin pöytien ja tuolien väliä, kantaen
vaahtoavia oluthaarikoita, jotka Barbara muori itse täytti. Sattui
tosin, että jokunen pisara hänen hikeä helmeilevältä otsaltaan putosi
haarikkaan, mutta ei hän siitä siltä saanut parempaa maksua eikä
toiselta puolen olut vieraillekaan maistunut sen huonommin.

Sielläkös oli elämää ja melua! Siellä laulettiin ja naurettiin,
siellä huudettiin ja rähistiin, mutta harvoin pääsi se tappeluksi
yltymään, sillä Barbara muorin terävä silmä keksi heti jokaisen
heristelevän nyrkin, ja ykskaks ponnahti hän tiskin ylitse ja
tarttui nyrkkiin, ennenkuin se ehti lyödä. Rikollisesta tuntui
siltä, kuin olisi hänen käsivartensa joutunut ruuvipenkkiin, ja
muori piteli kiinni, kunnes pahantekijä oli kylliksi saanut tuntea
voimattomuuttaan. Silloin heitti hän syntipukin syrjään ärähtäen:
"Kyllä minä opetan teille, minä!"

Barbara oli hyvällä syyllä kuulu tavattomista voimistaan; hän
taivutti hevosenkengän kokoon käsissään, ja ken häneltä sai
korvapuustin, se ei antanut sitä takaisin seuraavana eikä vielä
seuraavanakaan päivänä. Muuten hän oli säyseä ja kunnon nainen
ja osasi pitää itsensä ja liikkeensä sellaisessa arvossa, että
mainitunlaisia voimanilmauksia aniharvoin tarvittiin.

Jos eloisuus oli tänään suurempi kuin tavallisesti, johtui se siitä,
että syksy alkoi käydä myöhäiseksi ja viimeisiä lyypekkiläislaivoja
odotettiin palaaviksi kotiin. Keskustelu koski erittäinkin sitä,
oliko välitettävä Tanskan kuninkaan kiellosta, ettei tavaroita saanut
enää tuoda Ruotsiin.

"Ruotsalaiset eivät voi elää ensinkään ilman meitä!" huusi muuan
laivuri puolipäissään.

"Siksi, etteivät hollantilaiset eivätkä englantilaiset saa tulla
tänne laivoineen!" vastasi muuan vanha porvari. "Kunniallisen
nahkurin ei silloin tarvitsisi maksaa härännahkasta niin paljoa kuin
nyt täytyy maksaa."

"Eikä suolastakaan!"

"Ja jokaisesta kyynärästä kangasta!"

"On kohtuutonta, että saksalaisilla on sellaiset erioikeudet kaikkien
muiden edellä!"

"No, me purjehdimme tiehemme emmekä tule takaisin! Hyvästi, hyvät
ystävät. Voikaa hyvin!"

Laivuri otti lakkinsa ja meni tiskin luo maksaakseen.

"Mitä nyt?" huusi Barbara muori nakaten niskojaan. "Mistä lähtien on
tullut tavaksi, että te maksatte oluestanne?"

"No, hyvä isä, voin kai sentään sanoa jäähyväiset, sillä emme
luultavasti tule enää koskaan."

"No, helkkarissa, tietysti tulette!"

Huudettiin ja kiruttiin myötä ja vastaan. Silloin ponnahti Barbara
muori uudestaan yli tiskin.

"Tänne kaikki, jotka olette ystäviäni!" huusi hän. "Nyt juomme
saksalaisten kanssa ja toivotamme heidät tervetulleiksi seuraavana
vuonna!"

Suurella nopeudella lennätettiin sen jälkeen haarikoita ja kippoja
kaikille, jotka lähestyivät.

"On kyllä totta, että tavaranne ovat hävyttömän kalliita ja että me
voisimme saada muilta huokeammalla, mutta parempi pyy pivossa kuin
kaksi kuusessa, ja sentähden tyydymme asioihin semmoisina kuin ne
ovat. Ja kippis sille!"

Ystävyys oli palautettu, ja Barbara muori piti huolen siitä, että
maljoja edelleen kallisteltiin sen vahvistukseksi.

Oluttuvassa oli monia vieraita, jotka eivät ottaneet osaa riitaan,
vaan joko keskustelivat kahdenkesken yksityisistä tai yleisistä
asioista taikka, jos seura oli suurempi, kuiskaillen ilmaisivat
mielensä toisilleen. Erään pienen pöydän ääressä, melkein erillään
muista, istui neljä henkilöä. Olutkippoja, jotka olivat heidän
edessään, oli tuskin koskettu. Kaksi heistä oli ilmeisesti
hyvinvoipia porvareita, kolmas, joka oli puettu teininkaapuun,
oli sangen nuori, ja neljäs, munkkikaappuun puettu, oli vetänyt
huppukauluksen päänsä ylitse.

"Oletteko saanut nämä uutiset varmasta lähteestä?" kysyi vanhin
porvareista.

"Mieheltä, joka sanoo nähneensä hänen ruumiinsa", vastasi munkki
tehden ristinmerkin.

"Merkillistä, ettei siitä ole saapunut mitään sanomaa", virkkoi
nuorempi porvareista.

"Varmaankin tahdotaan pitää asia salassa niin kauan kuin
mahdollista!" lausui munkki jälleen.

"Mistä syystä?" kysyi teini.

"Kukaan ei voi astua hänen sijalleen."

"Sen tietää kyllä valtionhoitajakin, mutta hänen täytyy uskaltaa
kaikkensa pysyäkseen paikoillaan."

"Ei voi viipyä kauan, ennenkuin se tulee yleisesti tunnetuksi",
lisäsi munkki.

"Mitä pahaa olemme sitten tehneet?"

"Olette nousseet Herran tahtoa vastaan ja kieltäneet sen, jonka hän
on asettanut sijaisekseen."

"Jos tarkoitatte Tanskan kuningasta, tahtoisin tietää, mitkä
tunnusmerkit todistavat hänen olevan Jumalan valitseman meidän
herraksemme ja kuninkaaksemme", kysyi teini.

"Eikö tämä vainonaika riitä merkiksi? Katsokaa ympärillenne ja
sanokaa, onko olemassa maata, joka ei inholla käänny pois siitä
vallattomuudesta, mitä täällä harjoitetaan. Teidän keskuudessanne on
monia, jotka ilolla tahtoisivat nöyrtyä Jumalan mahtavan käden alle,
tunnustaen olevansa velvolliset pitämään ne valat, joita ovat tehneet
maalliselle kuninkaalleen, mutta he eivät uskalla, eivät tahdo,
peläten antavansa riitaisuudelle lisäravintoa."

"Olemme tähän asti olleet vapaa kansa, antaisimmeko nyt tehdä itsemme
orjiksi?"

"Eikö sanota, että ketä rakastetaan, sitä myös kuritetaan?
Vaikka kuninkaan onkin pakko verta vuotavin sydämin rangaista
niskoittelevia, tottelemattomia lapsiaan, sulkee hän heidät sitten
sitä suuremmalla ilolla leppyisää isänsydäntään vasten!..."

"Ne voivat olla vain tyhjiä lupauksia."

"Tanskalaiseen ei ole koskaan ollut luottamista!"

"Että Hannu kuninkaaseen on luotettava, siitä on minulla monta
todistusta, ja voin hyvin sanoa, että minun täälläolonikin on
sellainen. Hyvä kuningas teki erään velan ollessaan täällä ja on nyt
lähettänyt minut sitä maksamaan."

"Velan?"

"Olavi Henrikinpojalle, kultasepälle. Tunnetteko hänet?"

"Siinä tapauksessa luulen Hannu kuninkaalla olevan moniakin velkoja
maksettavana", tuumaili teini.

"Ne, mitkä havaitaan päteviksi, voin minä maksaa", vastasi munkki.
"Mutta kun en tule oleskelemaan täällä kauan, täytyy minun lähteä
etsimään arvoisaa Olavi mestaria."

"Ilta on sangen myöhäinen."

"On kyllä, mutta hyvästä rahasummasta avataan portit mihin
vuorokauden aikaan tahansa! Kiitän sydämestäni siitä
hyväntahtoisuudesta, jota olette osoittaneet minulle, ja juon
kaikkien teidän menestykseksenne."

Näillä sanoin kohotti munkki olutkipon huulilleen ja tyhjensi sen
viimeiseen pisaraan.

Toiset kolme miestä nousivat samaan aikaan, ja kun munkki ojensi
kätensä jäähyväisiksi, sanoi vanhin heistä:

"Olen samainen Olavi mestari, jota etsitte, ja jos tahdotte tulla
mukaani, annan teille mielelläni asuntoa, jollette jo ole sellaista
hankkinut."

"Tämäpä oli odottamaton onni! Olen sama David maisteri, josta
kaiketi olette kuullut, että hän on Venäjällä ja Puolassa
tehnyt monia sopimuksia Hannu kuninkaan puolesta. Samoin olen
Suomessakin koettanut vaikuttaa hänen asiansa hyväksi, eikä
suinkaan vahingoittane minua teidän silmissänne se, että sanon sen
ujostelematta."

"Tätä tietä, kunnianarvoisa isä!" sanoi Olavi mestari ja pääsi siten
vastaamasta kysymykseen.

Kaikki neljä lähtivät oluttuvasta. He suuntasivat kulkunsa yli sillan
Jaakopin kirkon alapuolitse. Olavi mestari kertoi taipaleella, että
teini oli hänen poikansa ja mukana seuraava nuori mies hänen tuleva
vävynsä. "Minulla on tytär myös", sanoi hän vilaisten tutkivasti
munkkiin. "Hannu kuningas muistanee hänet."

"Kuninkaan suurin vika on, että hänellä on niin avoin silmä
naiselliselle kauneudelle."

"Niin, sellainen voi viedä moniin ikävyyksiin!"

Vähän matkan päässä kirkosta oli kaunis yksikerroksinen talo, jonka
pääty oli kadulle päin, kuten tapa oli.

Olavi mestari kohotti portinkolkuttimen, mutta ennenkuin hän ehti
päästää sen käsistään, avasi portin nuori tyttö, jolla oli kynttilä
kädessään.

David maisteri voi vain vaivoin pidättää huudahduksen. Tyttö oli
tosiaankin sama, päässä tummat kiharat, suuret veitikkamaiset silmät,
pieni suu ja posket hymyillessä kuopallaan. Ja hän hymyili melkein
alituiseen.

Ei voi kieltää, että Rikissa oli miellytyshaluinen, mutta kaikki,
jotka tulivat kadulla häntä vastaan, kääntyivät ympäri häntä
katsomaan. Hyvinkin kymmenen kertaa päivässä kuuli hän sanottavan:
"Mikä sorja impi!" Jos hän kumartui lähteen ylitse tai katsoi pieneen
peiliin, jonka oli saanut isältään, sanoivat molemmat hänelle:
"Sorjempaa neitoa kuin sinä ei ole nähtävänä!"

Kuinka monet voivat sellaista vastustaa! Rikissa ei sitä voinut, ja
jolleivät ankarat silmät olisi häntä valvoneet, ei kukaan tiedä,
kuinka olisi käynyt.

Vieras, jonka hänen isänsä toi mukanaan, sai ainoastaan lyhyen
tervehdyksen, hänen sulhasensa sitä vastoin ei mitään. Ainoastaan
isälle hän osoitti huomaavaisuuttaan.

"Olettepa tosiaan pannut kärsivällisyyteni kovalle koetteelle tänä
iltana", sanoi hän ojentaen isälleen otsansa suudeltavaksi. "Oli
hyvin lähellä, ettei uni minua voittanut."

"Jos olisit arvannut, että Antero tulee mukanani kotiin, olisit kyllä
pysynyt valveilla", tuumi isä.

Antero päästi kuuluviin naurun, jokseenkin samanlaisen kuin hevosen
hirnunnan, mutta hän oli silminnähtävästi hämillään ja sai suustaan
ainoastaan sanatonta mutinaa.

"Juuri siksi, että ajattelin häntä, tulinkin uniseksi", vastasi
Rikissa kylmästi.

"Mieti nyt vain, mitä annat meille illalliseksi", virkkoi veli.
"Kipponen olutta ei vatsaa täytä.";

"Ruoka odottaa ruokatuvassa", vastasi tyttö ja vilkaisi vieraaseen,
ikäänkuin epävarmana, oliko hänen tämän tähden lisättävä vielä joku
ruokalaji.

"Olen unohtanut esittää teille tyttäreni Rikissan", sanoi Olavi
mestari. "Tämä on laajalta matkustellut ja paljon puhuttu David
maisteri, joka on tullut Ruotsiin tuomaan viestejä minulle ja monille
muille Tanskasta, hänen korkealta armoltaan Hannu kuninkaalta."

Sotaorhi pörhistää korvansa torventoitotuksen kuullessaan. Melkein
samoin oli Rikissankin laita; tämä oli jotakin, mikä koski häntä, sen
hän tiesi, ja aterian aikana, Olavi mestarin keskustellessa maisterin
kanssa, osasi hän sillä huolehtimisella, jota hän osoitti niin
vierasta kuin isäänsäkin kohtaan, alituiseen vetää vieraan katseet
puoleensa.

Aterian jälkeen sanoi veli hänelle: "Kuinka sinun on laitasi,
Rikissa, oletko ihastunut vanhaan mieheen?"

"Olen, hänen oppiinsa!"

"Mitä sinä sellaisesta ymmärrät?"

"Enemmän kuin luulet!"

Hiljainen Antero kauppamies ei ollut koskaan ollut suuresti hänen
suosiossaan; mutta hän oli luvannut tälle uskollisuutta sentähden,
että tämä alituiseen kantoi hänelle rusina-, manteli-, viikuna- ja
pähkinätötteröitä. Antero joutui nyt tytön kiemailemista nähdessään
melkein pois suunniltaan. Olavi mestari oli noutanut kellarista
pullon viiniä, ja se vaikutti niin tulisesti nuoreen mieheen, että
hän erotessa välttämättä tahtoi syleillä neitoa.

"Mene kotiin nukkumaan, Antero, äläkä tule minua lähelle!" sanoi
tyttö vakavasti, mutta ei tylysti.

Nuori mies ei tahtonut luopua oikeudestaan, ja niin sulki hän
vastahakoisen tytön syliinsä. Silloin sai hän poskelleen läimäyksen,
joka tosin ei ollut niin navakka kuin Barbara muorin kädestä, mutta
kuitenkin riittävä, että hän päästi irti otteensa ja riensi pois
sanomatta sanaakaan, hatuttomin päin ja ilman päällystakkia.

"Sitä ei hän anna sinulle koskaan anteeksi!" sanoi veli.

"Mitä se minua liikuttaa! Manteleita ja rintasokeria saan kai
muiltakin."

"Mutta mitä luulet isän sanovan?"

"Että olen tehnyt oikein!"

Sillävälin olivat molemmat vanhat miehet perimäisessä huoneessa
keskustelleet maan asioista. David maisteri kertoi, että Erik
Turenpojan oli täytynyt paeta maasta.

Olavi mestari huudahti hämmästyksestä ja mietiskeli nyt, kuinka David
maisteri selvittäisi Hannu kuninkaan koristejutun. Mutta ilman sanoja
oltiin yksimieliset siitä, että kysymys lykättäisiin huomiseen.

Kun David maisteri toivotti Rikissalle hyvää yötä, kuiskasi hän:
"Minun täytyy saada puhutella teitä!"

"Hyvästi ja onnellista matkaa!" vastasi tyttö. "Jos lähdette aamulla
varhain, emme tapaa toisiamme, sillä minä menen messuun Pyhään
Klaaraan."

"Mitä ajattelet, tyttö? Kunnianarvoisa isä ei, kuten toivon, tule
jättämään meitä moniin päiviin."

Seuraavana aamuna heitti Rikissa tiheän hunnun kasvoilleen. Kun
hän pääsi kadulle, katseli hän ympärilleen, odottiko häntä kukaan,
mutta kun ei ketään näkynyt, riensi hän pois nopein askelin. Kenties
tarkoituksella oli hän viivästynyt.

Laulu helisi jo luostarikirkossa. Hänen juuri ollessaan
astumaisillaan sisälle kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Minä odotan
ulkona."

Hän riensi kirkkoon ja polvistui Mariankuvan eteen. Mutta uteliaisuus
oli hänelle voittamaton, hän suoriutui rukouksesta hetimiten, pisti
pikkusormensa vihkiveteen ja riensi ulos. Siellä seisoi David
maisteri kirkon edustalla, aivan kuin olisi tiennyt, ettei tyttö
viivy kauan.

"Mitä tahdotte?" kysyi Rikissa. "Minulla on kiire."

"Tuon ainoastaan terveiset teille!"

"Keneltä?"

"Kuninkaalta!"

"Hän oli puodissa monet kerrat!"

"Toisen tapasitte ulkona."

"Kenen toisen?" sanoi Rikissa kääntyen poispäin.

"Hänet, joka on lähettänyt minut teidän luoksenne!"

"Hänen nimensä?"

"Kristian!"

"Kaikki pyhimykset!"

"Eikö totta, neitsyt, kaunis Edela rouva on monet kerrat käynyt teitä
katsomassa?"

"Hän tuli tekemään ostoksiaan, mutta harvoin oli mikään hänelle
mieleen; milloin ei ollut kyllin kaunis, milloin oli liian kallis.
Hannu kuningas pitänee häntä vähillä rahoilla."

"Niin ei Kristian kuningas tulisi tekemään; hän ei kieltäisi teiltä
mitään."

"Lähettääkö hän sen viestin minulle?"

"Sen ja monia muita!"

"Mitä sitten?"

"Hän pyysi minua sanomaan, että suukkonen, jonka annoitte hänelle,
vieläkin polttaa hänen huuliaan."

"Ah!" Rikissa peitteli kasvonsa tarkemmin hunnulla.

"Olen tuonut joukon lahjoja, ei niin upeita, että ne herättäisivät
ihmisten epäluuloja teitä kohtaan, mutta kylliksi hyviä antaakseen
kauneudellenne uutta loistetta."

"Mutta jos isäni kieltäytyy ottamasta niitä vastaan?"

"Minä kyllä taivutan hänet suostumaan."

"Paljoon olette sitoutunutkin; minua huvittaa nähdä miten selviätte."

He lähestyivät kotia, ja Rikissa riensi edeltä, jottei herättäisi
epäluuloja. Mutta suureksi hämmästyksekseen löysi hän huoneestaan
turkisvaipan, kärpännahkalla reunustetun lakin, useita pukuja,
huntuja ja muita naisten hempuja. Rikissan koetellessa kappaletta
toisensa jälkeen ja ilmaistessa tyytyväisyytensä innokkain
huudahduksin etsi David maisteri käsiinsä Olavi mestarin
ilmaistakseen hänelle mikä hänen asiansa oikeastaan oli.

Hannu kuningas oli muutamia kertoja ollut puodissa, mutta oli
näyttänyt siltä, kuin kaunis myyjätär tekisi häneen suuremman
vaikutuksen kuin ne kalleudet, joita tämä näytteli. Kerran oli hän
pyytänyt tyttöä näyttämään kallisarvoisimman jalokiven mitä hänellä
oli myytävänä, ja kun Rikissa silloin otti esiin suuren sinikiven,
joka hyvin sopi kiinnitettäväksi kuninkaan hattuun, otti hän sen
heti. Mutta seuraavana päivänä tuli muuan kuninkaan hovipojista
ja antoi sen takaisin varustettuna kirjoituksella: "Muistoksi!"
Olavi mestari suuttui aika tavalla... Koristusta ei ollut lainkaan
maksettu, ja hänestä näytti se kohtuuttomalta ilveilyltä, varsinkin
kun kuningas ei sen jälkeen koskaan käynyt puodissa eikä edes
kulkenut sitä katua.

David maisteri kertoi, että kuninkaan oli tosiaankin vallannut
rakkaus Rikissaan. Hänen tarkoituksensa oli ollut kiinnittää
se kallisarvoiseen helminauhaan ja pyytää, että saisi sen itse
ripustaa Rikissan kaulaan; mutta Edela rouvan mielessä oli herännyt
epäluuloja, ja rukouksin ja kyynelin oli hän saanut kuninkaan siitä
luopumaan.

Mutta kuningas ei ollut silti unhoittanut velkaansa; David maisteri
oli nyt tullut sekä noutamaan että maksamaan mainittua koristetta,
mutta jottei neitsyelle koituisi mitään vahinkoa, lähetti
kuningas muutamia lahjoja, joita vastaanottamasta Olavi mestari
ei toivottavasti tyttöä kieltänyt, kun niitä ei lähettänyt mikään
rakastaja, vaan ystävä kauneimmalle neitsyelle, minkä oli nähnyt.

Kuka isä ei olisi ollut mielissään sellaisesta huomiosta! Olavi
mestari kumarteli ja änkytti, mutta kun kiusaaja otti täpötäyden
rahakukkaron ja maksoi kivestä kaksinkertaisen hinnan, ilmeni hänen
tyytyväisyytensä yhä syvemmissä kumarruksissa ja moninkertaisissa
kiitoksissa.

Rikissa kutsuttiin saapuville ja hänelle annettiin lupa ottaa vastaan
annetut lahjat.

"Saanko myös käyttää niitä milloin tahdon?" kysyi hän.

Olavi mestari loi katseen vieraaseensa ja vastasi: "Ne ovat annetut
niin hyvässä tarkoituksessa, etten katso voivani kieltää sitä
sinulta. Jos jollakulla olisi sanomista sitä vastaan, niin neuvo
hänet minun luokseni, minä kyllä hänelle vastaan."

"Sen kyllä voin tehdä itsekin", vastasi Rikissa.

Olavi mestari oli ennen kaikkea kauppias. Hänen kiitollisuuteensa
David maisteria kohtaan oli sekoittunut salainen aavistus, ettei
tämä sieni ollut vielä läheskään puserrettu kuiviin, eikä sentähden
ollut niinkään vähän voitonjanoa hänen lausunnossaan, että häntä
surettaisi, jollei David maisteri tästä lähtien pitäisi hänen taloaan
kotinaan Tukholmassa.

Tämä puristi hänen kättään ja kiitti. Kysymys voitiin täten pitää
ratkaistuna. Hurskaan miehen oli käytävä monissa luostareissa, ja kun
hän palasi iltamyöhällä, suuntasi hän todellisella ilolla askeleensa
Olavi mestarin tyyneen kotiin.

Yksinkertainen porvaristyttö vaihtoi vähitellen pukunsa jalosukuisen
neitsyen pukuun. Hänen isänsä tosin rypisteli sille kulmiaan, mutta
ensiksikin hänen tyttärensä kauneus tuli vielä silmiinpistävämmäksi
kuin ennen, toiseksi lisääntyi ostajain luku sangen tuntuvasti, ja
kolmanneksi ei tytön koreus maksanut hänelle mitään, eikä hänen
päähänsä pälkähtänyt, että seuraukset saattaisivat käydä hänelle
vähemmän hyviksi.

Nuori kauppamies rohkeni tehdä muistutuksia, mutta Olavi mestari
vastasi, että hän puki tyttärensä miten hyväksi näki, ja Rikissan
kunniaan nähden ei kellään ollut mitään muistuttamista.

Väliin tapahtui, että David maisteri pysyi poissa kokonaisia päiviä,
mutta aina kohtasivat hän ja Rikissa toisensa. Hän oli sanonut
tytölle, että tämä sai pyytää häneltä mitä hyvänsä, ja kiemaileva
tyttö ei suinkaan hidastellut käyttää sitä hyväkseen.

Kun nuori teini, joka kävi harvoin isänsä kodissa, näki jälleen
sisarensa, tunsi hän tuskin tätä.

"Mitä Rikissalle on tapahtunut?" kysyi hän isältä.

"Ei mitään muuta kuin että hän on kehkeytynyt mitä kauneimmaksi
neitsyeksi", vastasi tämä.

"Katsokaa vain, ettei hän lankea!"

Olavi mestarin sydän nytkähti; se ajatus oli muutamia kertoja
juolahtanut hänenkin mieleensä, mutta eikö tyttö ollut hengenmiehen
suojeluksessa ja eikö hän itsekin häntä pitänyt silmällä?

"Minulle olisi mieleen, jos itsekin pyrkisit ylöspäin yhtä paljon
kuin hän!" vastasi hän ja käänsi selkänsä pojalleen.

Eräänä päivänä kulki David maisteri edestakaisin pienessä kamarissaan
ja hieroi tyytyväisenä käsiään. Vähäistä ennen oli hän puhutellut
Rikissaa, ja tämä näytti hänestä kauniimmalta kuin konsanaan.

"Pian, pian on tyttö valmis", tuumi hän itsekseen. "Silloin vien
hänet mukanani, ja sitten -- --"

Sillävälin astui nuori hengenmies puotiin. Hän pyysi laittamaan
kaksi hopeahakasta kirjaan, jonka jätti Rikissalle. Lähetettyään
pojan työpajaan hankkimaan niitä tietoja, joita nuori mies halusi,
pyysi Rikissa häntä odottaessaan istumaan. Tätä keinoa käytti
tyttö hyvinkin usein. Ihailu, jota hän itse nuorissa miesvieraissa
herätti, antoi usein aihetta vilkkaaseen keskusteluun, ja
hänen oma kiemailunsa oli monet kerrat houkutellut äkillisen
rakkaudentunnustuksen ilmoille.

Vieras istuutui kohteliaasti paikalle, jonka hän osoitti. Mies katsoi
häntä suoraan silmiin puhuessaan kirjasta, jonka oli tuonut mukanaan.
Mutta Rikissan suureksi kummaksi ei hänen kauneutensa näyttänyt
tekevän mitään vaikutusta nuoreen mieheen; sitä vastoin oli tämän
olennossa jotakin kunnioittavaa, jota ei kukaan muu ollut hänelle
osoittanut.

Rikissa tunsi mielensä niin liikutetuksi, että hän tuskin tiesi, mitä
vastaili, ja kun vieras kysyi, milloin saisi palata noutamaan kirjaa,
vastasi hän pitäen silmällä omaa haluaan saada pian nähdä vierasta
jälleen: "Ylihuomenna!"

Mutta hetken aikaa katseltuaan vieraan jälkeen riensi Rikissa
ottamaan haltuunsa kirjan, jota toinen näytti pitävän niin suuressa
arvossa. Se oli paksu käsinkirjoitettu kirja, mutta niin koristeltu,
ettei kuunaan saattanut nähdä mitään kauniimpaa. Teos käsitteli
tähtitaivasta ja kaikkia sen ihmeitä. Loppuun oli kirjoitettu:

    "Tämän kirjan omistaa jalosukuiselle neitsyelle Kristina
    Knutintyttärelle (Knut Alfinpojan tyttärelle) hänen nöyrin ja
    kunnioittavin palvelijansa

                                     _Olavi Juhananpoika_."

"Hän rakastaa häntä!" huudahti Rikissa.

Tuokion kuluttua täytyi hänen nauraa itselleen. Kuinka olikaan
sellainen ajatus voinut pälkähtää hänen päähänsä! Mutta jos olisikin
niin, mitä se häntä liikuttaisi!

Kirja veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei juuri siksi, että
hän olisi suurin välittänyt sisällöstä, vaan kauniiden kirjainten
tähden! Hän ei voinut konsanaan saada niiden katselemisesta
kyllikseen. Illalla otti hän kirjan mukaansa kamariinsa, pani sen
yöksi tyynynsä alle ja oli unissaan seisovinaan nuoren miehen kanssa
ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta. Mies puhui ja selitti
hänelle, mutta hän ei kuunnellut sanoja, katseli vain puhujan
kauniita silmiä, otsan kaarrosta, nenän hienoa koukistusta. Mutta
sitten hän tunsi, että toinen painautui häneen kiinni. Silloin heräsi
hän yhtäkkiä ja pamppailevin sydämin.

"Mikä kummallinen uni henkilöstä, jota en tunne!"

David maisteri pani merkille, että tytölle oli jotakin tapahtunut,
mutta kun tämä kielsi sen, luuli hän, ettei asia merkinnyt mitään.
Rikissan avomielisyys oli tähän asti ollut rajaton, eikä hän lainkaan
aavistanut, mikä uusi mahtava tunne oli herännyt tytön sielussa.

"Tunnetteko, isä, nuoren neitsyen Kristina Knutintyttären?" kysyi
Rikissa ikäänkuin sattumalta.

"Olen nähnyt hänet."

"Onko hän kaunis?"

"Häntä sanotaan kauneimmaksi Ruotsin maassa."

"Kauneimmaksi!" toisti Rikissa uhmaten.

"Ne, jotka niin sanovat, eivät ole nähneet ketään kauniimpaa", sanoi
David maisteri tavallisella lempeällä tavallaan. "Hänellä on pitkä,
kullankimmeltävä tukka ja ihmeen heleä hipiä."

"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet."

"Hovin portaat ovat niljakat!" huomautti David maisteri melkein
varoittaen.

"Ei minua peloita!"

"Ken seisoo, katsokoon, ettei lankea!"

Rikissa puri huultaan, että malttaisi olla vastaamatta. Maisteri oli
ensi kerran sanonut häntä vastaan, ja hän kyllä näyttäisi, että voi
viedä tahtonsa perille.

Seuraavana päivänä saapui Olavi Olavinpoika määrättyyn aikaan
kysymään kirjaansa.

Hänen astuessaan puotiin piiloitti Rikissa kirjan nopeasti taaksensa.
"Se ei ole vielä valmis", vastasi hän sangen kiihtynein mielin.

"Minä tulen huomenna jälleen!"

"Se ei joudu valmiiksi siihenkään!"

"Eikö?"

Nuori mies katsoi kummastuneena tyttöön.

"Kun se tulee valmiiksi, niin minä lähetän sen."

"Ei suinkaan se ole mitenkään vahingoittunut?" kysyi vieras
silminnähtävällä levottomuudella.

"Ei, ei suinkaan."

"Voinko luottaa siihen?" Hän ojensi kätensä.

Kuinka mielellään olisi Rikissa laskenut siihen kätensä, mutta sehän
piteli kovan onnen kirjaa!

"Minä en valhettele koskaan!" virkkoi hän aika terävästi.

"Minä käyn huomenna sitä kysäisemässä", vastasi vieras kumartaen ja
lähti.

Nyt kutsuttiin saapuville taitavin sälli, joka sai käskyn laatia
oikean taideteoksen, mutta ollenkaan hätiköimättä, sillä kun ei ollut
kiirettä.

"Hän kyllä saa odottaa ja olla tuskissaan..." tuumi tyttö itsekseen.
"Kenpä tietää, mitä sen jälkeen voi seurata?"

       *       *       *       *       *

Valtaneuvokset Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpoika ja Bron
kartanon Maunu herra istuivat kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.
Märta rouva oli kutsunut heidät erityiseen neuvotteluun Tukholman
linnan salakamariin. Hän oli ilmaissut heille huolensa ja sitten
jättänyt heidät omin päin pohtimaan asemaa.

"Minusta on epäilemätöntä, että nämä tiedot ovat aivan perättömiä",
sanoi Pietari herra.

"Tohtori Hemmingillä ei ole elämä ja kuolema käsissään enempää kuin
muillakaan ihmisillä", puuttui Sten Kristerinpoika puheeseen. "Niin
hurjasti kuin hän ryntää eteenpäin, ei minua ollenkaan ihmetyttäisi,
jos kuula olisi löytänyt tiensä hänen sydämeensä."

"Uskotteko myös jutun, että Åke herran on paholainen vienyt elävänä?"
kysyi Maunu herra.

"Olivatpa totta tai ei", vastasi edellinen, "osoittavat nämä huhut,
mikä levottomuus ja kuohunta mielissä vallitsee! Pysyn siinä, mitä
olen sanonut: asema ei pidä paikkaansa, ja jollemme tahdo edusmiehinä
asettua uuden kansanliikkeen eturintamaan, menee se pian ohitsemme ja
me saamme sitten tyytyä siihen, mitä viisaammat ja kaukonäköisemmät
päät ovat panneet toimeen."

"Jos sillä tarkoitatte, että meidän pitäisi suosia rauhanpuolueen
suunnitelmia, silloin sanon suoraan, että aion niitä vastustaa niin
kauan kuin voin", vastasi Pietari herra.

"Sekä yksityisistä että yleisistä syistä ei minusta tule koskaan
Tanskan ystävää!" sanoi Maunu herra.

"Hätä on ennemmin tai myöhemmin pakoittava meidät siihen", virkkoi
Sten herra jälleen. "Muuta keinoa ei ole!"

"On, yksimielisyys ja uhrautuvaisuus", lausui Pietari herra. "Veljeni
antoi siitä loistavan esimerkin, kun hän huolimatta kaikista
juonista, joita punottiin, kuitenkin suojeli Suomea ei ainoastaan
ulkonaisia, vaan vielä suuremmassa määrin sisäisiä vihollisia
vastaan."

"Me olemme uhmailleet, missä olisi pitänyt rukoilla, käyttäytyneet
korskeasti, missä olisi pitänyt langeta polvillemme! Kuinka moneen
rauhankokoukseen olemmekaan Tanskan narranneet ja kuitenkin itse
pysyneet melkein aina poissa! Eikö kuningas itse saapunut Kalmariin,
kun me sitä vastoin pysyttelimme kaukana salmella?"

"Tanskalaisia oli kolmetuhatta miestä, meitä sitä vastoin tuskin
kolmeasataa. Olisiko meidän pitänyt mennä vangittaviksi?"

"Se on arvoton epäluulo!"

"Eikö ollut kuninkaan nimellä ja sinetillä vahvistettu, että Kalmarin
linnan oli kuuluminen Tanskalle ja kaupungin Ruotsille? Eikö hän ole
vastoin vakuutuksiaan ja lupauksiaan riistänyt viimeksimainittua
itselleen ja kohdellut sen onnettomia asujamia kuin törkeimpiä
pahantekijöitä?"

"En tiedä", muistutti Maunu herra, "voidaanko pitää kuninkaan
arvon mukaisena varustaa kaapparilaivoja ja pitää ryöstetty tavara
saaliinaan".

"Sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."

"Mitä Tanskan osaksi vastaisuudessa koitunee, se ei meitä liikuta;
sitä vastoin on meidän katsottava, millaisiksi olosuhteet
muodostuvat omassa maassamme, ja minä sanon suoraan, että ainoastaan
liittoutumisessa Tanskan kanssa näen Ruotsin pelastuksen", puuskahti
Sten Kristerinpoika.

"Mutta tässä ei ole kysymys liittoutumisesta, vaan alistumisesta.
Emmekö ole vielä päässeet siitä täyteen käsitykseen?" huudahti
Pietari Turenpoika.

"Se ei ole kuninkaan, vaan hänen voutiensa syy!"

"Kuka asettaa heidät?"

"Hallitus."

"Ja kuka puolustaa heitä sitten viimeiseen saakka?"

"Minä sanon teille, kuinka asianlaita on", huudahti Sten herra
vimmoissaan. "Meillä tahtoo talonpoika pistää nenänsä kaikkeen,
ottaa osaa lainsäädäntöön ja hallitukseen. Herra Sten Sture on
tehnyt heistä herroja, joiden mieltä täytyy kysyä. Seuraus on, että
jollei joku vouti miellytä rahvasta, ei se aikaile valittaessaan
ja huutaessaan väkivallasta. Toisin on laita Tanskassa; siellä on
talonpoika palvelija, hän ei uskalla päästää hiirenhiiskausta, kuinka
häntä pidelläänkin, sillä hänen herransa määrää hänen elämästään
ja kuolemastaan. Juuri siten pitäisi olla meilläkin, niin että
talonpojat kerrankin oppisivat ymmärtämään oikean asemansa."

"Unohdatte, että meillä on aatelissääty talonpojista peräisin.
Talonpojissa liikkuvat samat voimat kuin meissäkin, aivan yhtä
itsekkäät, eivätkä he jälkeläistensä tähden salline riistää
vapauksiaan ja oikeuksiaan."

"Silloin heidät pakoitetaan!"

"Mihin sellainen vie, osoitti meille Brunkebergin tappelu 1471."

"Kuusikolmatta vuotta myöhemmin saivat talonpoikaismoukat ryömiä
ikeen alle ja maistaa ruoskaa."

"Aateliston petos se avasi tien! Mutta tiedämme myös, ettei orjuus
kauan kestänyt. Hannu kuningas piti itse siitä huolen."

"On mahdollista", lausui valtaneuvos Maunu, "että ruotsalaiset
äkkiylläköllä voidaan saada alistumaan vieraan valtaan, mutta on
varmaa, että he toivuttuaan pian hankkivat jälleen vapautensa".

"Sentähden", sanoi Pietari herra, "että heissä on syvälle juurtunut
rakkaus isien maahan".

"Tämä kaikki", huudahti Sten herra kärsimättömästi, "ei meitä ole
vienyt askeltakaan lähemmäksi!"

"Te tahdotte liittymistä Tanskaan?"

"Sentähden, ettei meillä ole muuta keinoa."

"Kyllä, tarmokas itsepuolustus."

"Tyhjin käsin?"

"Hyvällä tahdolla kyllä löydämme varoja."

"Luulen olevani yhtä hyvä ruotsalainen kuin ken tahansa. Niin kauan
kuin näin mahdollisuuden pelastukseen, olin Sten Sturen puolella, ja
luulen voivani kerskumatta sanoa, etten ole tehnyt maalle niinkään
pieniä palveluksia."

"Sten rakas, tahdotteko nyt, että meidän on ylistettävä teitä?" kysyi
Pietari herra hymyillen.

"Toivon ainoastaan teidän ymmärtävän, että juuri yleisen hyvän tähden
minä vaadin muutosta nykyiseen politiikkaan. Jos Tanska onnistuu
ärsyttämään Venäjän meitä vastaan, ei mikään estä näitä valtoja
jakamasta maatamme keskenään."

"Sillä, joka maalaa pirun seinälle, on se alituiseen silmiensä
edessä", tokaisi Pietari herra: "Mikään ei ole mahdotonta, mutta
uskottavaa se ei ole! Tanskan kuninkaalla on siksi suuria huolia
herttuakunnista, ettei hän voi kohdistaa voimiaan yksinomaan
Ruotsiin."

Herra Sten Kristerinpoika käyskenteli levottomasti edestakaisin.
Oli helppo nähdä, ettei hän vielä ollut puhunut suutaan puhtaaksi;
mutta hän etsi sopivaa kiertotietä eikä sitä ollut helppo löytää.
Hänen molemmat vastustajansa kenties tiesivät, mistä kenkä puristi,
mutta heistä sai hän hyvin olla kuumilla kivillä. Nyt kuitenkin
kärsivällisyys petti ja hän huudahti kiihkeästi: "Olen uskollisesti
palvellut Sten Sturen asiaa, ja jollen olisi tarrannut kiinni kuten
tarrasin, kun kuningas riisti minulta Älfkarlebyn lohikalastuksen,
olisi hän kenties vieläkin hallinnut pesää jakamatonna."

"Poltitte hänen kartanonsa Upsalassa?"

"Sen on hän antanut anteeksi ja moneen kertaan luvannut minulle
loistavan korvauksen siitä vahingosta, minkä kärsin Älfkarlebyssä,
niin pian kuin hän on tullut oikeuksiinsa Ruotsissa. Sitä vastoin,
milloin olen pyytänyt jotakin neuvostolta tai valtionhoitajalta,
on minua joko syötetty tyhjillä lupauksilla tai olen saanut jyrkän
kiellon."

"On miltei mahdoton tyydyttää kaikkia niitä tuhansia vaatimuksia,
joita..."

"Miksi minun juuri on kuuluttava niihin, joiden vaatimuksiin ei
kiinnitetä huomiota?" keskeytti hän kiihkeästi.

"Olemme tulleet tänne", puuttui Pietari herra puheeseen,
"neuvottelemaan mitä olisi tehtävä kumotaksemme ne huhut
tapahtuneista onnettomuuksista, mitkä kiertelevät kaupungilla.
Tiedämme hyvin, että niiden tarkoitus on saada aikaan eripuraisuutta
ja levottomuutta; ja kun Märta rouva äsken sydämensä levottomuudessa
kysyi, mitä olisi tehtävä mielten tyynnyttämiseksi, lupasimme ottaa
asian lähemmin harkittavaksi; mutta kuinka olemme jutelleetkin, emme
vielä ole päässeet siihen asiaan, josta meidän olisi neuvoteltava."

"Minä ehdotan", virkkoi Maunu herra, "että neuvosto antaa
julistuksen, jossa selitetään kaikki nämä huhut vääriksi ja
perättömiksi. Jos jokin onnettomuus olisi kohdannut tohtori Hemmingiä
tai ritari Åke Hannunpoikaa, olisi tieto siitä ensi sijassa saapunut
neuvostolle."

"Sitä vastaan panen mitä tarmokkaimman vastalauseen", huusi Sten
Kristerinpoika. "Neuvosto ei voi tietää mitään tohtori Hemming
Gaddista eikä Åke Hannunpojasta."

Niin jatkoivat he kinasteluaan pääsemättä mihinkään päätökseen.

       *       *       *       *       *

Eräässä Tukholman linnan pienistä tornikamareista istui Kristina
neitsyt innokkaasti kiintyneenä lukemiseen.

Nuori Olavi Juhananpoika se oli pannut kirjan hänen käteensä.
Nuori mies oli innokas luonteeltaan, ja Kristinasta oli hän saanut
oppilaan, joka ihastuksella kuunteli kaikkia hänen metafyysillisiä
päätelmiään eikä hetkistäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä.

Olavi luki tähdistä nuoren neitsyen tulevaisuuden ja ennusti
suurempaa ja kauniimpaa onnea kuin maallinen korkeus ja mahti voi
antaa. Molemmat aprikoivat, mitä tämä mahtoi tarkoittaa; silloin
antoi Olavi eräänä päivänä Kristinalle pienen käsikirjoituksen ja
sanoi vain:

"Lukekaa!"

Siinä kerrottiin pyhän Birgitan lapsuudesta ja hänen ensimäisistä
ilmestyksistään.

Kristina luki ja luki yhä uudestaan; häntä ihastutti lapsen
liikuttava viattomuus.

Mutta kun Olavi antoi hänen ymmärtää, ettei hän ainoastaan
ulkonaisesti, vaan myös mielenlaadultaan suuresti muistutti pyhää
Birgittaa, silloin punastui hän ilosta ja sanoi, että luopuisi
kaikesta maailmassa voidakseen tulla sellaiseksi kuin hän.

"Tahdotteko siis tulla pyhimykseksi?" sanoi Olavi. "Ettekö ole
kehoittanut minua siihen?"

"Olen kyllä!"

"Uskotteko minun voivan?"

"Mikään ei ole mahdotonta sille, joka lujasti ja vakavasti tahtoo",
kuului vastaus.

Nuori mies oli aluksi ainoastaan ihaillut Kristinaa, mutta pian hiipi
hänen mieleensä toinen tunne, joka kävi hänelle voittamattomaksi,
ennenkuin hän ymmärsi sen. Neitsyt näytti hänestä jumaloitavalta, ja
hän piti korkeimpana maallisena onnenaan palvella häntä. Yökaudet hän
kirjoitteli korukirjaimin pyhän Birgitan oppeja ja elämänvaiheita;
sellainen lahja varmaan ilahuttaisi neitsyttä ja mahdollisesti
muistuttaisi hänen mieleensä nuorukaista, joka ei koskaan lakkaa
häntä ihailemasta, jumaloimasta ja -- rakastamasta, niinkuin
palvotaan korkeampaa olentoa.

Märta rouva oli tähän aikaan sangen huolissaan kaupungin tyyneydestä
ja turvallisuudesta. Monista merkeistä päättäen tanskalaiset tekivät
voitavansa kylvääkseen rikkaruohoa.

Siitä huolimatta saapui linnaan muuan nuori tanskalainen aatelismies,
Akseli Årstan herra.

"Mikähän tarkoitus hänen tulollaan on?" kyseltiin kaikkialla.

Märta rouva sai pian tietää sen; vieras pyysi salaista keskustelua
hänen kanssaan.

Mutta jo alussa oli nuori mies niin hämmennyksissään, ettei voinut
sanoa mitään.

"Olette varmaankin sangen nuori?" sanoi Märta rouva hymyillen.

"Ainoastaan kahdenkymmenen vuotias."

"Ja matkustatte kuitenkin valtiollisissa tehtävissä?"

"Se on totta; mutta..."

"Puhukaa suunne puhtaaksi!"

"Näen, että minut on petetty."

"Tahdotteko sanoa minulle, millä tavoin?"

"Minulle oli kuvattu teidät toisenlaiseksi."

"Millaiseksi sitten? Sanokaa minulle se!"

"Miesmäiseksi, ilkeäksi naiseksi."

"No, ja nyt?"

"Ette ole kumpaakaan."

"Mutta jos olisin ollut?"

"Silloin olisin pelottomasti esittänyt viestini."

"Sen voitte tehdä nytkin; mitä olette sanonut, se on vähentänyt sen
karvautta."

"Ettekö siis pane pahaksenne?"

"En laisinkaan."

"Hannu kuningas toivoi teidän kauttanne..."

"Mitä?"

"Ja tarjoomalla niin suuria etuja kuin itse vaaditte..."

"Olisiko minun avattava Tukholman portit?"

"Ei, mutta taivutettava valtionhoitaja..."

"Kavallukseen?"

"Niin!" huudahti nuorukainen kiihkeästi. "Kavallus se olisi, ja
teidän vastauksenne tiesin jo edeltäpäin."

"Kuinka saatoitte ottaa suorittaaksenne niin arvottoman tehtävän?"

"Jalo rouva, tiedätte vähän siitä, mitä Kööpenhaminassa puhutaan
herra Svante Niilonpojasta ja kaikista ruotsalaisista. Minä olin
kyllin yksinkertainen uskoakseni..."

Nuorukainen punastui syvästi. "Älkää panko pahaksenne!" sanoi hän.
"Se oli isäni tahto."

"Ja äitinne?"

"Hän on kuollut."

"Silloin annan teille anteeksi hänen tähtensä ja todistukseksi siitä
pyydän teitä viipymään täällä niin kauan kuin teitä haluttaa."

"Jalo rouva, niin hartaasti kuin toivoinkin tätä lupaa, en olisi
nyttemmin rohennut sitä pyytää. Sitä suuremmalla kiitollisuudella
otan vastaan teidän hyvän tarjouksenne."

Niin jäi Akseli herra mieluisasti nähdyksi vieraaksi Tukholman
linnaan. Tämä tapahtui muutamia kuukausia herra Svante Niilonpojan
matkallelähdön jälkeen, ja Märta rouva oli niin kiinni tärkeissä
asioissa, ettei hän kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Mutta huolestuttavia huhuja tuli alituiseen hänen korviinsa; milloin
kuiskailtiin salaisista kokouksista niinsanotun rauhanpuolueen
kesken, jonka tarkoituksena oli liittyminen Tanskaan, milloin
taasen porvaristo valitti tukalia kauppasuhteita. Sitten saapuivat
kertomukset tohtori Hemmingin kuolemasta ja Åke Hannunpojan
katoamisesta, ja kohta sen jälkeen alkoi liikkua hiipiviä huhuja,
että linna tulee äkkiylläköllä vallattavaksi Hannu kuninkaan käsiin.

Märta rouva kirjoitti herralleen: "Jumala suokoon, ettei minun enää
tarvitsisi ottaa niskoilleni sellaista huolta ja puuhaa kuin minulla
on ollut teidän ollessanne poissa, mutta kuitenkin pidän kaiken tämän
vähäisenä, kun vain Herra suo teille apunsa suurissa hankkeissanne."

Hänen ilonsa oli suuri, kun hänen herransa kirjoitti hänelle
ja kertoi Sten pienokaisen ja nuoren Kristina Gyllenstjernan
kohtauksesta ja siihen kiinnittämistään toiveista. Sitten kertoi
hän saapumisestaan Kalmariin ja kuinka hän tuli viipymään siellä
kauemmin kuin oli aikonut, koska oli hankkeissa uusi kokous
tanskalaisten kanssa. Edelleen kirjoitti hän Tukholman maistraatille
ja porvaristolle, ettei Hemming piispa ollut surmattu ja että
mahdollisesti Svante herran itsensä täytyi ryhtyä ponteviin
toimenpiteihin Tanskan kuningasta vastaan.

       *       *       *       *       *

Niin tarmokas nainen kuin Märta rouva osaa pitää surunsa omassa
povessaan ja näyttää maailmalle iloisia kasvoja. Kaikkien näiden
huolten aikana piti hän aina kotinsa vierasvaraisesti avoinna.
Linnansuojat täyttivät usein iloiset vieraat, ja valtionhoitajan
rouva osasi mestarillisesti levittää iloa ja hauskuutta ympärilleen.
Pidettiinkin suurena onnena tulla kutsutuksi hovin seuroihin.
Kristina Knutintytär oli tenhoisana vetovoimana nuorille.

Miehiä ihastutti hänen kauneutensa ja naisia se into, joka häntä
elähytti. Päinvastoin kuin on tavallista sellaisissa tilaisuuksissa,
puhui Kristina mielellään asioista, jotka täyttivät hänen
ajatuksensa, ja siitä seurasi, että karkeloita pian halveksittiin ja
pyhimyksen elämänvaiheiden tutkistelu tuli muotiasiaksi samoin kuin
mikä muu hyvänsä.

Nuorten aatelismiesten, jotka eivät enää saaneet käydä karkeloon
kaunotarten kanssa, täytyi nyt näitä miellyttääkseen joko kertoa joku
tähän asti tuntematon pyhimystaru tai tuoda esiin joku pyhäinjäännös.
Mutta tämä ei herättänyt ainoastaan hetkellistä mielenkiintoa, vaan
se kävi suosituksesta, joka omistajalleen hankki pitemmäksikin ajaksi
korkean persoonallisen arvon.

Nuoresta Olavi Juhananpojasta tuli luotetuin opas. Hänen täytyi
sanoa, mistä salattuja aarteita oli etsittävä, ja halu miellyttää
kaunottaria vei tutkimuksiin, joita luultavasti ei muuten olisi tehty.

Tavattomalla uuraudella oli Olavi vihdoin onnistunut saamaan
vaivalloisen työnsä päätökseen. Kauniimpaa korukirjoitusta ei ollut
nähtävissä; käsikirjoitus oli hienosti sidottu, ainoastaan sirosti
leikatut ja uurellut hakaset puuttuivat.

Yöt ja päivät aprikoi hän ajatuksissaan, mitä Kristina sanoisi
ottaessaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Hän jättäisi sen
kahdenkesken ja pyytäisi neitsyttä joskus lahjaa nähdessään
muistamaan sen antajaakin. Mutta jos neitsyt silloin iloissaan ja
ihastuksissaan ojentaisi hänelle kätensä, voisiko hän pidättäytyä
syöksymästä hänen jalkoihinsa ja sanomasta, että Kristina oli jo
pyhimys, jota hän palvoi melkein liian maallisella rakkaudella?

Nuori mies ymmärsi, että sellainen tunteenpurkaus olisi kylliksi
eroittamaan hänet ainaiseksi neitsyen näkyvistä... Mieluummin puri
hän kielensä poikki kuin sanoi sen; mutta itsekseen täytyi hänen
tuhansin kerroin toistaa, että hän se pani pyhimyskruunun neitsyen
päähän.

Mutta nuoren Olavin intohimon rinnalla virittyi toinenkin, joka
uhkasi kiihtyä yhtä tuliseksi, mutta oli paljon vaateliaampi.
Nuoren Akselin, Årstan herran, oli heti ensi näkemältä vallannut
rakkaus kauniiseen tyttöön, ja kun hänellä oli hallussaan
muutamia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, riensi hän antamaan ne
mielitietylleen.

Kristina painoi ne kunnioittavasti huulilleen ja kiitti antajaa
kyynelsilmin. Hänen ei johtunut mieleensäkään, että lahjoituksen
pohjalla saattoi piillä muita tunteita kuin puhdas hurskaus.

Kun Akseli herra näki, mikä menestys hänen ensimäisellä lahjallaan
oli ollut, sanoi hän tahtovansa kirjoittaa Tanskaan saadakseen
enemmän sellaisia, vielä kalliimpia.

"Ja tahdotte antaa ne minulle?" kysyi Kristina.

"Mieluimmin teille, kaunis neitsyt?" vastasi Akseli herra.

Silloin notkisti hän polvensa hänen edessään ja sanoi:

"Ihanaisin neitsyt, sallitteko minun pyytää kättänne?"

"Rakastatteko minua?" kysyi Kristina kummissaan.

"Enemmän kuin voin sanoa!"

"Kuten Ulf Gudmarinpoika rakasti Birgittaa?"

"Niin, yhtä suuresti!"

"Kuinka vanha olette?"

"Kahdenkymmenen!"

"Kaksi vuotta vanhempi kuin oli Ulf herra, samoin kuin minäkin olen
kaksi vuotta vanhempi Birgittaa hänen astuessaan vihkituoliin."

"Mikä ihmeellinen yhtäläisyys!"

"Se on totta."

"Mitä muuta vaaditaan?"

"Sukulaisten suostumus. Heidän tahtoaan Birgittakin totteli
antaessaan kätensä Ulf herralle."

"Minä puhuttelen äitiänne."

"Ensin täytyy minun kuitenkin kysyä neuvoa pyhältä jumalanäidiltä ja
omalta sydämeltäni."

"Ei kai se liene minulle epäsuosiollinen?"

"Ei, ei suinkaan."

"Oletteko rakastanut ketään muuta?"

"Sitä ei teillä ole oikeutta kysyä."

"Se on totta!" vastasi nuori mies huoaten. "Mutta sen tiedän, etten
tule koskaan rakastamaan muita kuin teitä."

Kristina hymyili lempeästi vastaamatta mitään. "Milloin saan
vastauksenne?"

"Minä kutsun teidät!"

"Pianko?"

"Niin pian kuin olen itse saanut vastauksen."

"Saanko puristaa kättänne jäähyväisiksi?" Kristina ojensi hänelle sen.

Hän painoi sen huulilleen, kumarsi syvään ja lähti huoneesta.

Ulkona aivan oven edessä seisoivat Knut ja Alf; he riensivät molemmat
häntä vastaan.

"Kuinkas kävi?" kysyivät he. "Asia jäi vielä ratkaisematta?"

"Niin, ratkaisematta!"

"Hän ei ole taipumaton?"

"Toivon, ettei hän ole."

"Kaikessa tapauksessa oli hyvä, että voimme hankkia sinulle
tilaisuuden puhutella häntä ilman kuulijoita."

"Suurempaa ystävyyden näytettä ette olisi voineet minulle antaa."

"Meidän on käytävä kaikissa kaupungin kultasepissä katsomassa,
saammeko ostaa koristeita, jotka ovat kyllin arvokkaita niin jalolle
neitsyelle", sanoi Akseli herra ja vei Kristinan veljet mukanaan.

Sillävälin harhailivat Kristinan ajatukset hänen nuoruutensa
muistoissa. Ne pysähtyivät kaikki tyyni sinisilmään nuorukaiseen,
hieman nuorempaan kuin hän itse.

Hän muisti niin elävästi, kuinka tämä eräänä iltana, kun hänen
veljensä olivat käyttäytyneet tavallista nurjemmin, oli sanonut
kuiskaten hänelle: "Annan heille anteeksi sinun tähtesi!"

"Kuinka minä voin sovittaa, mitä he ovat rikkoneet?" oli hän
kysynyt... "Rakkaudella!" oli nuorukainen vastannut.

"Läsnä oli monia ihmisiä, eivätkä he olleet sinä päivänä puhuneet
enää mitään keskenään, mutta seuraavana päivänä etsi nuorukainen
hänet käsiinsä ruusutarhasta, ja silloin he lupasivat olla toisilleen
uskolliset läpi elämän, mutta pitää sen kaikilta salassa."

Kun Märta rouva kertoi hänelle nuoresta Kristina Gyllenstjernasta,
hämmästyi hän ensin, mutta hänen ajatuksensa olivat jo kääntyneet
toiselle suunnalle ja pyhimyssäteikkö näytti hänestä toivotummalta
kuin maallinen kruunu. Kuinka usein olikaan hänestä tuntunut, että
Märta rouva hätäili mitättömistä asioista. Tulisiko hän kerran
astumaan samoja jälkiä...? Hänhän tiesi jotakin, mikä oli tuhat
kertaa kauniimpaa!

Olavi Juhananpoika oli näyttänyt tähdillä siroitellun tien,
jota hänen oli kulettava, ja se näytti hänestä valoisalta ja
houkuttelevalta. Intohimon hehku, jonka hän näki nuoren miehen
silmissä, ei häntä kummastuttanut eikä loukannut; hänestä ei ollut
lainkaan odottamatonta, että häntä siten pyhässä hurmauksessa
palvottiin. Samoin kuin pyhälle Birgitalle, tulisivat hänellekin
Jumalan valtakunnan salaisuudet olemaan avoinna jo täällä maan
päällä. Mutta kaikessa noudattaakseen ihannettaan täytyi hänen myös
mennä naimisiin. Birgitta rouva oli uskollinen herralleen, mutta
kaikista kertomuksista hänestä saattoi nähdä selvään, että hänen
herransa kulki hänen viittomaansa tietä eikä päinvastoin. Kristina
tunsi sydämessään, että saman vallan hänkin tuli saamaan Akseli
herran suhteen, ja tämä oli myös yhtäläisyys.

Mitä rakkaus oli, sitä ei ymmärtänyt tämä tuskin kuustoistavuotias
tyttö, joka eli kokonaan siinä haltioitumistilassa, mikä täytti hänen
sielunsa.

Ja niin kävi hänelle yhä selvemmäksi, että hänen kohtalonsa täytyi
kehkeytyä juuri siihen suuntaan, mihin se nyt oli alkanut muodostua.

       *       *       *       *       *

David maisteri, hän on henkilö, jota emme saa kadottaa näkyvistämme.
Virittämällä Rikissan halua koreiluun ja turhamaisuuteen oli hän
vähitellen herättänyt ne pahat taipumukset, jotka uinailivat tytön
sielussa. Hän oli käynyt veikisteleväksi ja oikukkaaksi ja unelmoi
vain, kuinka saisi tyydytetyksi jokaisen heränneen mielitekonsa.

Nyt oli jälellä vain yksi seikka: tyttö oli saatettava käsittämään
riippuvaisuutensa ja kuinka tarpeellinen hänelle yhä oli David
maisterin apu ja johto.

Mutta sellaisella luonteella kuin Rikissa on monta neuvoa omassa
povessaan, ja jos hän tahtoi ottaa uuden suojelijan, saattoi hän
kyllä kaipauksetta jättää ensimäisen, jollei tämä häntä miellyttänyt.
David maisteri otti lukuun tämänkin; sentähden lupasi hän tytölle
suurempia etuja kuin kukaan toinen mahdollisesti voisi tarjota ja
vaati ainoastaan, ettei hän antaisi sydäntään kenellekään, ennenkuin
olisi nähnyt jälleen kaikkien saamiensa lahjojen antajan.

Rikissa vastasi hajamielisesti, ja David maisteri luuli sen olevan
hänen tavallisia oikkujaan. Olavi Juhananpojan tyttöön tekemästä
vaikutuksesta ei hänellä ollut aavistustakaan.

Maisteri sanoi, että hänen tähän aikaan täytyi välttämättä lähteä
matkalle, mutta tytöstä erotessaan sanoi hän palaavansa kolmen päivän
kuluttua.

Pohjoisportilla astui hän alas ratsailta ja kulki syrjäiselle
takakadulle taluttaen hevostaan suitsista. Täällä asui muuan nahkuri,
jonka luona hän muinen oli tavallisesti majaillut.

Ensi tervehdysten jälkeen vietiin hänet vieraskamariin, ja
pukeuduttuaan siellä valkoiseen villakaapuun tähänastisen mustan
sijaan palasi hän arkitupaan, johon perhe oli kokoontunut häntä
vastaanottamaan.

Kysymyksiin hänen voinnistaan ja mistä hän tuli vastasi hän alussa
ainoastaan huokauksin, mutta sitten kuvaili hän hirvittävällä tavalla
kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, missä maa oli.

Hänen yksinkertaiset kuulijansa löivät kätensä yhteen pelästyksestä,
itkivät ja valittivat.

"Se on rangaistus siitä, että olemme karkoittaneet laillisen
kuninkaamme, jonka pyhä isä itse on meille valinnut!" huudahti
maisteri. "Eikä parempia päiviä ole tuleva, ennenkuin olemme
heränneet näkemään suuret syntimme ja tehneet sellaisen parannuksen,
joka vie vanhurskauttamiseen."

"Mitäpä me köyhät raukat voimme!"

"Menkää ympäri kaupunkia! Yllyttäkää kapinaan! Ken niin tekee,
hänelle itselleen anteeksi annetaan!"

"Mutta jos joutuu kiinni?"

Nahkuri oli varakas mies, eikä hänellä ollut halua menettää mitä
omisti.

Mutta sällejään ei hän voinut salvata lukon taa, heille oli
meluaminen mieleen, ja he lähtivät marssimaan pitkin katuja ja
huusivat: "Eläköön Hannu kuningas!" Toisia kirkusuita yhtyi mukaan.
Niin syntyi katumetakka, joka maksoi monta ihmishenkeä ja monta
kättä ja jalkaa. Mutta David maisteri tuumi hymyillen itsekseen:
"Tämä on vasta alkua, mutta odottakaas vain, odottakaa, kyllä tulee
parempaakin!"

Nahkuri oli menettänyt kolme parasta työmiestään eikä hän katsellut
maisteria erittäin tyytyväisin silmin. Mutta tämä sanoi, että hän
mahdollisesti voi toimittaa mestarille pienen rahallisen korvauksen,
ja sellaisella palsamilla on ihmeellinen voima kirvelyä lieventämään.

Me tiedämme, että prinssi Kristian oli nähnyt Rikissan ja rakastunut
häneen. Hän ei ollut varma, vieläkö hänen isänsä himoitsi tyttöä;
itse teki hän sitä kiihkeämmin kuin konsanaan, ja hänen tahtonsa
oli, että maisteri veisi joukon kallisarvoisia lahjoja kauniille
tytölle, vakuuttaisi tälle prinssin rakkautta ja ilmoittaisi hänen
toivomuksensa, että tyttö seuraavana kesänä, hänen palattuaan
Norjasta, matkustaisi Kööpenhaminaan David maisterin isällisessä
suojeluksessa.

David maisteri otti tehtävän suorittaakseen, ja me olemme nähneet,
kuinka hän kävi toimeen.

Mutta prinssin nuoruuteen katsoen ei voinut luottaa hänen intohimonsa
kestävyyteen; sentähden tahtoi David asettaa vanhan kuninkaan
etusijaan; hän epäilemättä maksaisi vielä enemmän. Papin ovelassa
päässä pyöri mitä rohkeimpia suunnitelmia, kuinka hän Rikissan kautta
kerran hallitsisi sekä Ruotsia että Norjaa.

Hänen tarkoituksensa oli, niin pian kuin prinssi oli lähtenyt
Norjaan, viedä Rikissa Kööpenhaminaan. Sai riippua olosuhteista, mitä
sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Maisteri oli lujasti päättänyt tehdä
ne itselleen niin suotuisiksi kuin mahdollista.

Sellainen oli asema katumetelin jälkeisenä päivänä.

Valkoiseen munkkikaapuun kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä
yli korvien lähti David maisteri Mustaveljesluostariin nykyisen
Svartmankadun varrelle, missä hän tiesi Akseli herran asustavan.
Luostarit olivat yleensä tanskalaismielisiä; erittäinkin oli
dominikaaniluostarien laita näin, ja kun korkeita herroja saapui
Tukholmaan, majoittuivat he aina näihin luostareihin, joissa
valtiolliset juorut olivat niinsanoaksemme runsaana jokapäiväisenä
leipänä.

Omin silmin nähdäkseen katumetelin seuraukset suuntasi hän
kulkunsa kaupan suojelijalle, pyhälle Nikolaukselle pyhitettyä
kaupunginkirkkoa kohden. Tämän läheisyydessä tiesi hän erään kahakan
tapahtuneen, ja selvät jälet siitä näki hän raatihuoneen edustalla.
Luultavasti oli porvaristo sieltäpäin tehnyt hyökkäyksen, sillä
verilätäköitä, katkeilleita aseita, vaaterepaleita ja kaksi ruumista
oli vielä paikalla. Toiseen kuoliaaksi ammutuista oli luoti sattunut
keskelle rintaa; hän makasi selällään, pitkin pituuttaan, käsivarret
levällään, ja päiväpaiste heitti kajastuksensa kalpeille kasvoille,
joista tuijottivat suuret, pullistuneet, loistottomat silmät. David
maisteri tunsi heti yhden nahkurinsälleistä, pahimman suunsoittajan
ja kerskurin. Nyt tämä sieti kärsivällisesti pilkkasanat, joita
hänen ympärillään lasketeltiin, eikä lennättänyt seinään pientä
pojanvekaraa, joka huvittelihe pistelemällä tikkuja hänen
sieraimiinsa.

Syöksyminen elämän täytelyydestä äkkipikaiseen kuolemaan, hiljainen
tietoisuus omasta syyllisyydestä vai mikä lienee David maisterin
siihen saanutkin, mutta hän vartioi ruumiin ääressä, kunnes
fransiskaanimunkit ehtivät tulla ja kantaa sen pois. Paarien yli
levitettiin musta peite, ja kun ne hitaasti kannettiin pois, seurasi
joukko jälestä. Hän katsoi niiden jälkeen melkein aavistelevasti
kysellen. Vainajat olivat haudattavat, mutta sen jälkeen? Sen
jälkeen?...

Kauan ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa sitä tuumiskella. Hän tiesi,
mitä hän tavoitteli maallisen elämän taisteluissa; mitä taasen sen
jälkeen oli tuleva, sai hän kyllä tietää aikanaan. Tosin hän aavisti
hämärästi, ettei mittapuu, jonka mukaan tekojamme arvostellaan, tule
siellä ylhäällä olemaan sama kuin täällä alhaalla.

Ripein askelin meni hän jälellä olevan lyhyen taipaleen luostariin.
Muutamia salavihkaisia sanoja portin vartiaveljelle, ja hänet
päästettiin heti ilman mitään valmistuksia Akseli herran luo.

Oven avautuessa huudahti tämä hilpeästi: "Vihdoinkin!" Mutta
nähdessään David maisterin heitti hän nopeasti peitteen muutamille
esineille, jotka olivat pöydällä.

David maisteri näki jalokivien säkenöivän, eikä hänen päähänsäkään
pälkähtänyt, että ne olisivat tarkoitetut kenellekään muulle kuin
Rikissalle.

Vastatessaan tulijan tervehdykseen oli Akseli herra kokolailla
hämillään.

"Anteeksi, jalo herra, etten ennen saapunut luoksenne!" sanoi
maisteri kumartaen.

"Minä en ole kutsunut teitä!"

"Tulin armollisen kuninkaamme käskystä."

"Onko hän lähettänyt teidät?"

"On, jalo herra!"

"Saadakseen tiedon..."

"Oletteko suorittanut tehtävänne!"

"Se oli minulle mahdotonta!"

"Mahdotonta?"

"Hän on jalo, ylevämielinen nainen!"

"Tunnetteko myös Kristina neitsyen, Märta rouvan nuoren ja kauniin
tytärpuolen?"

"Tunnen hänet."

"Mikään ei tehoa paremmin kuin jos hän katoaisi."

"Katoaisi?!"

"Hän ja hänen rakastajansa!"

"Ra-kastajansa?"

"Nuori ylioppilas Olavi Juhananpoika!"

"Onko se hänen rakastajansa?"

"Sen tietää koko kaupunki!" Akseli herra ei löytänyt sanoja
ilmaistakseen hämmästystään, mutta David maisteri arveli hänen
äänettömyytensä johtuvan aivan toisista syistä ja jatkoi:

"Hänen ryöstämisensä olisi Märta rouvalle niin kova isku, että hän
joutuisi pyörälle päästään. Jos käytämme tilaisuutta kapinaan, johon
eilinen meteli oli ainoastaan mitätön alku... ken tietää... on
mahdollista, että sillä tavoin voitaisiin valloittaa Tukholma."

"Ilman sotamiehiä?"

"Minä olen tuonut salaa muutamia satoja työväestön piireihin, ja mitä
aseihin tulee..."

"Onko teillä niitäkin?"

"Hyvässä tallessa!"

"Ja -- neitsyen rakastaja?"

"Jos niin tarvittaisiin, voisi huvittaa maailmaa häväistysjutulla
heidän kustannuksellaan."

"Kuinka se kävisi laatuun?"

"Naittamalla heidät keskenään!"

"Ei koskaan!" huusi Akseli hypähtäen pystyyn.

"Sitten voisi tytöstä tehdä jonkun ylhäisen herran jalkavaimon!"
sanoi isä David pehmeästi ja mielistelevästi.

Nuorella miehellä oli täysi työ säilyttäessään malttiaan. Hän vetäisi
pois peitteen koristeiden päältä ja oli askartelevinaan niillä.

"Suvaitsetteko nyt antaa ne minulle?" kysyi maisteri lyhyen
äänettömyyden jälkeen.

"Nämäkö?"

"Niin, minä luulin..."

"Mitä luulitte?"

"Että minä _omien_ salaisuuksieni ilmaisemisella olen ansainnut
kuninkaallisen luottamuksen."

"Kas tuossa, ottakaa kaikki tyyni!" Ja hän heitti sormukset,
koristeet, neulat, helmet ja muut kalleudet hajalleen pöydälle.
Maisteri kokosi ne kaikki ahnaasti. Silloin hän huomasi esineen, joka
sai hänen silmänsä laajenemaan, hänen kalpeat poskensa punehtumaan.
Hänen kurkkuaan kuristi, ja hän sai vaivoin sanotuksi:

"Tämä sormus?"

"Se ei kuulu toisten joukkoon. Antakaa tänne!"

"Mistä olette sen saanut?"

"Ostin sen matkalla tänne. Se oli luultavasti otettu nuorelta
mieheltä, jonka sitten näin makaavan kuolleena tiellä."

"Se on kuulunut minulle!"

"Teille?"

"Kaikki nämä muut ovat minulle yhdentekeviä, kun saan pitää vain
sen!" huudahti maisteri kiihkeästi.

"Onko se sitten niin suuriarvoinen?"

"Ainoastaan minulle!"

"Antakaa tänne!"

"Ei, rukoilen teitä!..."

"Saatte sen yhdellä ehdolla..."

"Käskekää! Mitä vaaditte?"

"Kuuliaisuutta käskyilleni; aiotussa kapinassa tahdon minä yksin olla
johtajana."

"Minä tottelen teitä."

David maisteri ojensi himokkaasti kätensä.

"Ette saa sormusta, ennenkuin kaikki on suoritettu!" sanoi Akseli
herra aikoen panna sormuksen laatikkoon. Mutta katse, jolla David
maisteri seurasi hänen liikkeitään, sai hänet muuttamaan mieltään, ja
hän pani sen sormeensa.

"Älkää pitäkö sitä sormessanne!" huudahti toinen kalveten.

"Miksei?"

"Siinä on hiljaa hiipivää myrkkyä."

"Ja te tahdotte saada sen!"

"Olen kyllästynyt elämään!"

"Siihen kyllä ehtii! Kuten sanottu, saatte sormuksen vastaisuudessa."

"Luvatkaa minulle vain, ettette pidä sitä sormessanne!"

"Mitä minä teen, se ei koske teitä! Ottakaa kaikki muut ja jättäkää
minut!"

Akseli herra tunsi sellaista voimaa, ettei ollut koskaan ennen
tuntenut, ja hänestä tuntui, kuin maisteri olisi äkkiä käynyt paljon
nöyremmäksi kuin ennen.

Tämä kokoili uskomattoman hitaasti kasaan kaikki monet
kalleudet. Näytti melkein siltä, kuin hän sommittelisi joitakin
salasuunnitelmia, ja Akseli herra soitti kelloa kutsuakseen muutamia
palvelijoita.

"Olkaa täällä sisällä David maisterin luona", sanoi hän. "Minä menen
nyt, mutta häntä ette saa päästää täältä ennenkuin puolen tunnin
kuluttua. Silloin on hän vapaa."

"Aiotteko antaa sormuksen jollekin toiselle?" huudahti David melkein
hädissään.

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Älkää tehkö sitä, rukoilen teitä! Teidän persoonanne on minulle
oleva pyhä. En tule astumaan jalallanikaan tänne ilman teidän
suostumustanne, tulen kaikessa noudattamaan teidän käskyjänne."

"Mitä takeita minulla siitä on?"

"Sormus!" vastasi David läähättäen.

"Olette oikeassa; niin kauan kuin se on minulla, olen teidän
herranne!"

Mutta kun Akseli herra pääsi yksinäisyyteen, ei hän voinut torjua
sitä ajatusta, että sormuksessa mahtoi olla jokin taikavoima. Hän
tunsi jälleen kiusausta panna sen sormeensa, mutta silloin olisi se
kaikkien näkyvissä, ja David maisterissa olisi kyllä miestä itse tai
muiden avulla riistämään häneltä hengen saadakseen sen käsiinsä.

Hyvältä äidiltään oli Akseli herra saanut muutamia suojeluskeinoja
tauteja, noidannuolia ja sellaisia vastaan. Äiti oli pannut kaikki
esineet pieneen pussiin, joka oli tehty hienosta nahasta, ja
ripustanut sen silkkinauhalla pojan kaulaan.

Äidin kuoleman jälkeen oli lahja tullut hänelle yhä kalliimmaksi, ja
hän arveli, että jos hän panisi sormuksen kaikkien näiden sekaan, ei
se kai pystyisi mitään pahaa vaikuttamaan.

Päätös pantiin heti toimeen. Mutta heti kun se oli tehty -- sitä
ennen olivat ajatukset olleet yksinomaan sormukseen kiintyneinä
-- ja samassa kuin taikaesineet olivat saaneet entisen paikkansa
nuoren miehen povella, palasivat kaikki hänen ajatuksensa jälleen
Kristinaan. Oliko tämä tosiaankin hänet pettänyt?

Akseli herra istui vielä pöydän ääressä vaipuneena näihin
epäilyksiin. Silloin tuntui huone hänestä pyörivän ympäri, hänen
näkönsä hämärtyi, mutta kaukana saattoi hän eroittaa valon, joka
hiljaa laajeni kaikille puolin, kunnes ilmestyi päivänvalaisema
huone, ja huoneessa oli Kristina. Hän käveli levottomasti huoneessa
edestakaisin ja näytti odottavan jotakin.

Sitten astui Märta rouva sisään.

Hän ei kuullut, mitä he sanoivat toisilleen, mutta hän tunsi
välittömästi, että he puhuivat hänestä. Kenties Kristina kertoi hänen
rakkaudestaan!

Kristina oli heittäytynyt pienelle jakkaralle Märta rouvan jalkoihin,
punervankellertävä tukka muodosti pyhimyskehän ihmeen kauniin pään
ympärille, ja ilmeikkäät silmät olivat rukoillen, houkutellen
kiinnitetyt kasvatusäitiin.

Akseli herrasta tuntui, ettei hän konsanaan ollut todellisuudessa
nähnyt Kristinaa niin ihanana. Hän pyysi sydämessään anteeksi
aiheettomia epäluulojaan ja lupasi tästälähin luottaa Kristinaan
kuten parhaimpaan ja pyhimpään.

Mutta kuva häipyi hiljaa kuten oli tullutkin, ja uneksija vaipui
raskaaseen uneen.

       *       *       *       *       *

Kolme kertaa oli jo Olavi Juhananpoika käynyt kultasepän puodissa,
mutta ei vielä saanut kirjaansa.

Rikissa oli joka kerralla näyttänyt hänelle sen, niin ettei hänen
tarvinnut hätäillä mitään vahinkoa tapahtuneen, mutta valmiiksi ei se
tullut, ja tyttö pyyteli yhä uudelleen anteeksi ja selitteli syitä,
jotka olivat tilaajalle aivan käsittämättömiä.

Jos Olavi olisi katsonut tyttöön, olisi hän kenties lukenut
vastauksen hänen silmistään, mutta nyt tuijotti hän vain kirjan
kansiin ja ihmetteli sitä hitautta, millä työ valmistui.

Olavi Juhananpojan piti seuraavana päivänä tulla jälleen kuulostamaan
kirjaansa. Rikissa ajatteli silloin vastata hänelle, että sen oli
mahdoton valmistua ennenkuin kahden päivän kuluttua; jos se vastoin
kaikkea otaksumista tapahtuisi ennen, tahtoi hän lähettää varman
henkilön sitä tuomaan.

Totuus oli, että hakaset olivat jo olleet kaksi päivää valmiina,
mutta Rikissa tahtoi, että nuori mies kävisi useammin. Tämän
näkeminen oli hänelle käynyt yhä rakkaammaksi.

Seuraavana aamuna pukeutui hän suurella huolellisuudella. Hänellä oli
juhla ottaessaan vastaan nuoren Olavin; kuinka suuri olikaan hänen
hämmästyksensä, kun hän näki David maisterin astuvan sisään!

"Jo palannut?" huudahti hän.

"Mutta ei tervetullut, luullakseni?"

"Kyllä, mutta..."

Maisteri katseli tyttöä ihaillen. "Sinä näytät melkein entistäkin
soreammalta, Rikissa!"

"Olen seitsemäntoistavuotias!"

"Kas tässä, mitä lahjoja tuon!" Hän pani tytön eteen muutamia
kallisarvoisia kiviä.

Rikissa päästi huudon. "Kaikkihan ovat täältä ostetut!" sanoi hän.

"Kuka osti?"

"Korkeasukuinen tanskalainen herra ja valtionhoitajan molemmat
poikapuolet ovat olleet täällä kahteenkin kertaan ja etsineet mitä
parasta löytyi."

"Ketä varten?"

"Kristina neitsyttä."

"Märta rouvan tytärpuolta?" kirkaisi isä David.

"Miksi sitä ihmettelette?"

"Onko se varmaa vai sanotko niin ainoastaan minua pelästyttääksesi?"

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Kristina neitsyt ei rakasta ritaria."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Rikissa kalveten.

"Hän ainoastaan teeskentelee rakkautta häneen."

David maisteri pani mietiskellen kätensä otsalleen. "Pian, tyttö, ota
käsille se kallisarvoinen koriste, jonka kuningas kerran lahjoitti
sinulle, nyt sitä tarvitaan!"

"Tahdon pitää itse sen!" vastasi Rikissa uhmaten.

"Saat sen kyllä takaisin; tahdon sen vain lainaksi muutamiksi
päiviksi."

"Mitä varten?"

Maisteri katsoi tyttöön. "Tahdothan päästä yhtä ylhäiseksi rouvaksi
kuin Edela rouvakin?"

"Tahdon!"

"Kuule sitten! Nuori Akseli, Årstan herra, rakastaa Kristina
neitsyttä. Tahdon näyttää hänelle toteen, että tämä nainen on
ostettavissa."

"Millä tavoin?"

"Kuule, äläkä keskeytä minua! Nuori Olavi Juhananpoika, ylioppilas,
on mitä hurjimmin rakastunut häneen..."

"No, ja sitten..."

"Minä kehoitan häntä tunnustukseen..."

"Neitsyt ajaa hänet halveksien tiehensä."

"Ei, jos vain löydän jonkun, joka saa hänet ottamaan sen juoman,
jonka tahdon sekoittaa."

"Antakaa se minulle!"

"Mitä, uskallatko?"

Samassa aukeni ovi ja ylioppilas astui sisään kysymään kirjaansa.

Maisteri punehtui ja heitti epäluuloisen katseen Rikissaan.
Mutta se varmuus, jolla tämä vastasi Olavin kysymykseen, se
välinpitämättömyys, jolla hän kuuli nuoren miehen nuhteet, näytti
hänet tyynnyttävän. Hän kuiskasi tytölle, että tämä ottaisi heti
koristeen käsille ja poistuisi huoneesta.

Rikissa totteli, mutta pysähtyi oven taakse kuuntelemaan.

Maisteri näytti kiveä ylioppilaalle ja pyysi häntä kiinnittämään
huomiotaan sen tavattomaan kauneuteen.

"Tämän kiven kimmellys", vastasi Olavi, "näyttää minusta yhtä
puhtaalta kuin nuoren, viattoman tytön sielu".

"Kivellä on sitä paitsi taikavoima."

"Millainen sitten?"

"Se houkuttelee tunnustamaan salaisen rakkauden."

"Onko se mahdollista?"

"Voittehan koettaa! Luulen, ettei sydämenne ole vapaa."

"Ei olekaan."

"No hyvä, ottakaa kivi, pitäkää sitä kerran sormessanne ja uskaltakaa
yrittää!"

Olavi seisoi ymmällä; hän ei tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.
"Kirjani! Antakaa se minulle sellaisena kuin se on!" sanoi hän äkkiä.

Samassa astui Rikissa puotiin. "Olen sanonut, ettei se ole vielä
valmis", virkkoi hän lujasti. "Isäni työpajasta ei anneta ulos
mitään keskentekoista työtä. Se lähetetään teille niin pian kuin
mahdollista."

Maisteria kummastutti tytön tavaton ankaruus, mutta Olavi näytti
tottuneen hänen oikkuihinsa. Hän kumarsi ja lupasi odottaa.

"Kiitos!" sanoi hän hiljaa David maisterille ja poistui nopeasti.

"Miksei hän saanut kirjaa?" kysyi tämä. "Millä verukkeella minä
silloin pääsisin Kristina neitsyen luo?"

"Aiotko antaa kirjan hänelle?"

"Ettekö sitä käsitä?"

"Hyvin harkittu; sinä onnistut."

"Sitä toivon!"

"Nyt menen minä keittämään juoman. Se vie aikaa."

Maisteri meni, ja Rikissa käveli edestakaisin puotikamarissa kiihkeän
mielenliikutuksen vallassa.

Jollei häntä liikuttanutkaan osanotto Kristina neitsyttä kohtaan,
olivat sen sijaan hänen omat etunsa liittyneet hankkeeseen.
Mielellään olisi hän tahtonut neitsyen suojella Olavin
rakkaudentunnustukselta... ja Olavi, hän ansaitsi sen nöyryytyksen,
joka häntä odotti, kun hänellä kerran ei ollut silmiä nähdäkseen niin
vilpitöntä, niin harrasta rakkautta kuin Rikissan.

Ostajain ja tilaajain luku oli yhtä suuri kuin tavallisesti, mutta
Rikissa ei ollut halukas viehkeään veikistelyyn, joka oli monen
ostajan houkutellut tekemään suurempia myönnytyksiä kuin oli alkujaan
aikonut. Hän toi ainoastaan esille mitä pyydettiin, ei koetellut
sormuksia valkoisiin, palleroisiin sormiinsa, ei pistänyt neuloja
pukuunsa osoittaakseen, kuinka hyvältä ne näyttivät.

Sentähden ei tullutkaan tungosta, ja puoti oli aivan tyhjä, kun kaksi
ritaria astui sisään pyytäen nähdä kaulaketjuja.

Rikissa otti esille muutamia kappaleita ja pani ne tiskille, sen
jälkeen palasi hän Olavin käsikirjoituksen luo, joka hänellä oli
avoinna edessään. Ainoa kiemailu, mikä häntä enää huvitti, oli
uskottaminen vieraille, että hän osasi lukea kirjoitusta.

Ritarit keskustelivat ketjuja katsellessaan aluksi hiljaa ja sitten,
kun eivät luulleet kenenkään kiinnittävän heihin huomiotaan, yhä
kovemmalla äänellä.

"Ja te olette varma asiastanne, Åke ritari?" sanoi toinen heistä.

"Mitä varten muuten olisin tänne matkustanut! Hallannin tienoilla
tiedetään aivan hyvin, että tänne on lähetetty monta joukkuetta
sotamiehiä, niin että luvun täytyy nyt jo nousta muutamiin satoihin."

"Ja johtaja?"

"Johtajana tulee kai olemaan Akseli Årstan herra."

"Hän ei kelpaa sellaiseksi."

"Hän onkin vain kylttinä. Nyörit ovat tutulla, vanhalla
vehkeilijällä."

"David maisterilla?"

"Juuri hänellä!"

"Miksei häntä siepata kiinni, silloin loppuisi kapina yhdellä kertaa!"

"Täytyisi olla joku syy!"

"Sellaisia on olemassa."

"Hiljaa! Tyttö kuuntelee!"

"No, kaunis lapsi, mitä maksavat ketjusi?"

Rikissa kohotti hajamielisenä katseensa. "Kulta on hyvää, minä
vastaan siitä", sanoi hän ja katsoi jälleen kirjaansa.

Puotiin astui nuori Akseli, Årstan herra, ja tervehti ritareita.
"Herra Pietari Turenpoika", sanoi hän. "Minua ilahuttaa suuresti
nähdä teitä."

"Voin valmistaa teille suuremman esittämällä tämän ritarin."

"Hänen nimensä?"

"Åke Hannunpoika!"

"Mitä, te elätte!" huudahti Akseli herra niin ujostelemattomalla
äänellä, ettei se lainkaan osoittanut hänen toivovan päinvastaista.

"Niin, luvallanne!"

"Sen kyllä saatte elääksenne niin kauan kuin mahdollista! Tosin
tiedän, että olette Tanskan kauhu, mutta olen kuullut teistä myös
niin monta ritarillista piirrettä, että ne ovat herättäneet ihailuni
ja kunnioitukseni. Pitäisin suurena kunnianani, jos tahtoisitte
ojentaa minulle kätenne."

"Mielihyvällä! Olette varmaankin sangen nuori?"

"Kylliksi vanha osatakseni pitää arvossa niiden ansioita, jotka ovat
minua paljon korkeammalla."

"Olette oppinut sovittelemaan sanojanne!"

"Ne ilmaisevat ajatuksiani."

"Viihdytte kai hyvin täällä?"

"Liiankin hyvin!"

"Ne sanat vaativat selitystä! Sanotaan, että vehkeilette täällä!"

"Tiedättekö myös, ketä vastaan?"

"Meitä tietysti!"

"Ei, sitä en tee!" Akseli herra purskahti sydämelliseen,
nuorekkaaseen nauruun. "Ettekö sitten ymmärrä, että olen aivan
yksityisluontoisissa valloitushommissa? Mitä minulla on valtiollisten
riitojen kanssa tekemistä? Isänmaani on Tanska, mutta nyt rakastan
myös Ruotsia, sentähden, että..."

"_Hän_ on täällä?"

"Kuinka voitte sen arvata?" puuskahti Akseli punastuen.

Molemmat ritarit nauroivat makeasti.

"Ei, te ette ole vehkeilijä, siitä menen takuuseen!" huudahti Åke
herra. "Kuinka vanha olette?"

"Kahdenkymmenen!"

"Sitä luulinkin! Rakastatteko ensi kertaa?"

"Niin teen!"

"Hulluuteen saakka?"

"Koko sydämestäni!"

"Oikein, se sopii teidän iässänne! Ja rakkauteenne vastataan,
luullakseni?"

"Toivon niin!"

"Saako tietää hänen nimensä?"

"Ei vielä!"

"Hän on teidän arvoisenne?"

"Olisinpa vain minä hänen arvoisensa!"

"Hyvä, sitä kelpaa kuulla!"

"Olette varmaankin tullut tänne puotiin sormuksen takia."

"Sormuksen?" toisti Akseli herra kalveten.

"Niin, ettekö käytä sellaista Tanskassa?"

"Vihillä, ei ennen, mutta niin kauas emme ole vielä ehtineet."

"Anteeksi", sanoi Pietari herra, "miksi kysymykseni sai teidät
kalpenemaan?"

"Sormuksia on monenlaisia."

"Niin, se on totta."

"Ihmeellisiä, salaperäisiä, kuten kaikki tässä maassa."

"Oletteko nähnyt jonkun sellaisen?"

"Minulla on se vieläkin."

"Näyttäkää se minulle, pyydän sitä hartaasti!"

"Mielihyvällä!" Akseli herra veti poveltaan pienen pussin, avasi sen
ja etsi sormusta... Se oli poissa.

"Tämä on noituutta!" huudahti hän pelästyneenä. "Missä teillä on
asuntonne?" kysyi Åke herra. "Dominikaaniluostarissa."

"Silloin on asia helposti selitettävissä!"

"Se on minulta varastettu nukkuessani."

"Jos se on sama onneton sormus, joka minulla oli kerran kädessäni,
saatte kiittää Jumalaa, sillä Hän on pelastanut henkenne."

"Nuori mies, tahdotteko luottaa meihin?" kysyi Åke herra
osanottavasti.

Akseli, Årstan herra, näytti aivan kuin puusta pudonneelta; hän ei
uskonut, että sormus oli kadonnut luonnollisella tavalla. David
maisteri oli ainoa, joka tunsi salaisuuden. Oliko hän tehnyt
varkauden?

"Tulkaa mukanani kotiini", sanoi Pietari herra. "Meidän täytyy saada
häiritsemättä keskustella asiasta."

Kaikki kolme lähtivät yhdessä puodista. Rikissa juoksi yläkertaan
katsomaan heidän jälkeensä.

Hän oli kuunnellut keskustelua ainoastaan osittain, mutta kuitenkin
riittävästi saadakseen selon monista seikoista.

Pietari herran ja Akseli herran tunsi hän kyllä, mutta kolmas ritari
oli herra Åke Hannunpoika, sama, josta David maisteri jo kuukausia
sitten väitti, että paholainen oli vienyt hänet elävänä! Oliko hänet
itsensä petetty, vai tahtoiko hän pettää muita?

Mutta täällä oli puhuttu myös kapinasta...? Ja taasenkin oli mainittu
David maisterin nimi! Nyt muisti hän ne viekkaat kysymykset, joita
tämä oli hänelle tehnyt, ja yhtäkkiä tunsi hän itsensä kiedotuksi
verkkoon, josta ei voinut päästä vapaaksi.

Mitä välitti hän saamistaan lahjoista, antamistaan lupauksista? Jos
David maisteri oli heittäytynyt vaaroihin, ei hänellä ollut lainkaan
halua joutua samaan pulaan. Mitä häntä liikutti hänen kohtalonsa?

Uhkasiko jokin vaara Olavi Juhananpoikaa? Maisteri oli antanut
hänelle kallisarvoisen koristuksen, mitä varten? Rikissa ei saanut
olla läsnä heidän keskustelussaan. Varmaan uhkasi Olavia vaara?
Mutta millainen? Kuinka saisi hän sen tietoonsa? Rikissan isä
oli matkustanut pois useita viikkoja sitten. David maisteri oli
hänet neuvonut Hollantiin erään juutalaisen luo, jolla oli runsas
varasto kallisarvoisia koristeita ja joka David maisterin vuoksi
varmaan antaisi niitä kohtuullisilla hinnoilla. Oli luultavaa, että
kauppamatka jatkuisi Englantiin, mutta kunnon mies saattoi tehdä sen
tyynellä mielellä, kun oli jättänyt talonsa ja tyttärensä niin hyvään
hoitoon.

Kohta hänen lähdettyään sai Rikissan veli aivan odottamatta edullisen
paikan Skaran koulussa, ja nuori tyttö oli aivan yksin, hänen
sulhasensa oli hänet hylännyt aikoja sitten. Mutta ei pelon tai
levottomuuden jälkeäkään hiipinyt hänen sieluunsa; jos todellinen
vaara uhkasi, oli hän kyllin vahva suojellakseen itseään, uskoi hän.

Mietiskellessään, mitä olisi tehtävä, kuuli hän maisterin kulkevan
edestakaisin kamarissa puodin yläpuolella. Tämä oli laitattanut
sen pieneksi laboratoriksi, ja nyt, arveli Rikissa, keitteli hän
parhaallaan lemmenjuomaa, jonka antaisi Kristina neitsyelle.

Rikissan suunnitelma oli pian tehty! Hän tahtoi itse viedä
Kristinalle kallisarvoisen käsikirjoituksen, ja sattuma sai määrätä,
mitä hän sanoisi hänelle.

Mutta oliko varmaa tai edes luultavaa, että hän sen jälkeen palaisi
nykyiseen kotiinsa...? Rikissasta tuntui, että hän seisoi elämänsä
käännekohdassa, ja kuten kaikki lujat luonteet, ei hän ollut
vastahakoinen vaihteluun.

Mutta kuka sitten pitäisi huolta puodista ja tavaroista? Siellä
säilytettiin hänen isänsä koko omaisuus, siis hänenkin omaisuutensa,
ja Rikissa oli oppinut tuntemaan rahan arvon.

Silloin sattuivat hänen silmänsä kahteen suureen rautalaatikkoon,
jotka olivat rinnakkain eräässä huoneen nurkassa. Hänen isänsä oli
kerran näyttänyt, mihin tarkoitukseen ne olivat aiotut. Kun hän
painoi erästä seinässä olevaa nappia, avautui siihen niin suuri
aukko, että laatikot sangen helposti saattoi työntää sinne; nappula
vedettiin pois, ja seinä oli jälleen ennallaan. Hän teki nopean
kokeen, ja nähtyään, että se onnistui, oli hänen lähin huolensa
kerätä kaikki kalleudet laatikkoihin. Kaikkein kallisarvoisin koriste
oli tosin poissa, mutta sehän oli Olavilla ja tämän oli annettava se
takaisin hänelle.

Hän kuuli, kuinka työpajassa tehtiin työtä, mutta siellä oli
ainoastaan vähäarvoisia esineitä. Kuitenkin nouti hän sieltä yhtä ja
toista, vei toisia laitettavaksi ja sanoi, että hän mahdollisesti
erään huviretken tähden sulkee puodin huomiseksi.

Kun kaikki tyyni oli pantu säilytyspaikkaansa, työnnettiin laatikot
paikoilleen, mutta kun seinä oli laitettu ennalleen, ei hän unohtanut
viimeistä varokeinoa, vaan kiersi nappulan irti. Sen jälkeen ei
terävinkään silmä voinut keksiä salaisuutta.

Rikissa veti helpoituksen huokauksen; nyt oli hän varma kaikkiin
nähden -- David maisteriinkin.

Tämä oli lakannut liikuskelemasta ylhäällä, hänen saattoi siis minä
hetkenä tahansa odottaa tulevan alas... voisipa vain saada hänet
puhumaan!

Nyt narisivat portaat, valonsäde pilkahti oven raosta, se aukeni
ja maisteri astui sisään. Hän piti kynttilää toisessa kädessään ja
pulloa toisessa.

"En luule koskaan onnistuneeni paremmin!" sanoi hän tyytyväisesti
myhäillen.

"Mitä ominaisuuksia tällä juomalla on?"

"Se valaa tulta suoniin!"

"Ja herättää rakkauden?"

"Vastustamattomasti!"

"Antakaa se minulle!"

"Sinun täytyy katsoa, että neitsyt juo juoman."

"Mihin aikaan hän tulee -- Olavi Juhananpoika?"

"Kymmenen aikaan."

"Onko hänellä vapaa pääsy neitsyen luo?"

"Silloin on lukutunti."

"Minä olen siis siellä kahdeksan ajoissa."

"Hyvä on!"

"Mutta kun he jäävät kahdenkesken, mitä silloin tapahtuu?"

"Nuori mies tunnustaa rakkautensa."

"Ja mikä on tarkoitus?"

"Kääntää Akseli herran sydän kevytmielisestä tytöstä pois ja antaa
Sten Kristerinpojalle puheenaihetta moniksi päiviksi ja viikoiksi."

"He tulevat siis olemaan läsnä?"

"Lymyssä, tietysti!"

"Teillä on siis kätyreitä kaikkialla?"

"Huonosti olisivatkin muuten asiat!" Rikissa oli saanut tietää mitä
halusi, mutta kun hän tahtoi mennä huoneeseensa, sanoi maisteri, että
hän odottaa kotona viimeistään kymmeneen asti saadakseen tietää,
kuinka kaikki oli käynyt.

"Minä suljen puodin koko päiväksi", sanoi Rikissa, "ja voi hyvin
sattua, että keksin jotakin hauskempaa, enkä palaakaan tänne
yksinäisyyteen".

"Sitten tulen sinua tapaamaan linnan luo."

"Tehkää niin, jos teitä haluttaa!" Mutta kun Rikissa saapui
huoneeseensa, oli hänen mahdoton mennä levolle. Ajatukset risteilivät
hänen päässään; mitä sanoisikaan hän neitsyelle...? Ja jollei tämä
uskoisi, vaan kenties ajaisi hänet pois... Tai jos hän rakasti Olavia?

Mitä Rikissa tiesi säätyrajoista! Hänelle ei merkinnyt mitään muu
kuin sydämensä ääni, ja ainoastaan sitä hän kuunteli.

Puoleksi pukeutuneena heittäytyi hän vuoteeseen ja koetti nukkua.
Sekavat kuvitelmat ounastelivat hänen mielessään -- hän heräsi
siihen, että oli näkevinään vanhan noidan sulkevan Olavin luisevaan
syliinsä.

Oli jo päivä ja hän hypähti äkkiä pystyyn. Kello näytti viittä.
Puku, jota hän aikoi käyttää, oli jo laitettu valmiiksi. Se oli
hieno, harmaa villapuku, mutta vyötärön ympärillä oli hänellä mustat
samettiliivit, joita pitivät kiinni suuret hopeasolet. Kääriytyneenä
yksinkertaiseen vaippaan, kiharaisen pään peittona valkoinen
huntu ja kallisarvoinen kirja kainalossaan, lähti hän taipaleelle
levottomuudesta pamppailevin sydämin.

Juuri astuessaan ulos portista kuuli hän maisterin avaavan
ikkunaluukun ja huutavan hiljaa hänen nimeänsä, kaksi, kolme
kertaa. Mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään; hänestä tuntui,
että sen miehen näkeminen tahraisi ne kuvat, jotka täyttivät hänen
ajatuksensa, ja hän kiiruhti yhä enemmän askeleitaan. Hän riensi
kohden tuntematonta, jolle mielikuvitus loi ihanimmat värinsä.

Rikissan tarvitsi ainoastaan ilmoittautua, ja Kristina neitsyt päästi
hänet heti puheilleen.

Tämä tuli ystävällisesti häntä vastaan ja kysyi mitä hän halusi.

Rikissa antoi kirjan.

Kristina näytti kummastuneelta, mutta kun hän avasi kirjan ja tunsi
sen sisällön, silloin loistivat hänen silmänsä ilosta, hän painoi
sitä rintaansa ja huuliaan vasten ja sanoi, ettei hän olisi voinut
saada rakkaampaa lahjaa.

"Kuinka kaunis hän on!" ajatteli Rikissa itsekseen.

"Eikö totta", sanoi Kristina, "lahja tulee rakkaalta Olaviltani?"

"Niin... häneltä...!"

"Miksei hän ole sitä tuonut itse?"

"Se tuli vasta tänään valmiiksi, ja..."

"Ettekä tahtonut antaa minun olla kauemmin sitä ilman? Sanomme sen
Olaville, hän tulee muutaman tunnin kuluttua. Jos tahdotte odottaa
siihen asti, niin esitän puolustuksenne! Sillaikaa tahdon lukea
teille, arvaan, ettette osaa tehdä sitä itse."

"Jalo neiti, minulla on teille tehtävänä hirveä tunnustus."

"Tunnustus?"

"Teitä uhkaa vaara!"

"Millainen?"

"Se ei uhkaa ainoastaan teitä, vaan myös jaloa kasvatusäitiänne,
kenties koko maatakin."

"Tahdotteko ilmoittaa sen hänelle?"

"Kyllä, sen tahdon!" vastasi Rikissa varmasti. Kristina vei hänet
mukanaan, ja Märta rouvalle kertoi Rikissa mitä tiesi aiotusta
kapinasta ja sen tarkoituksesta; mutta se nyt oli vain hänen
sattumalta kuulemaansa tai arvailemaansa.

"Olisiko herra Pietari Turenpoika tiennyt tämän eikä ilmoittanut
siitä minulle?" sanoi Märta rouva epäillen.

"Akseli Årstan herra se..."

"Tietääkö sen hänkin?" puuskahti Kristina.

"Hän kertoi siitä Pietari herralle ja jalolle ritarille, herra Åke
Hannunpojalle."

"Åke Hannunpojalle! Onko hän täällä kaupungissa?"

"On, jalo rouva!"

"Sinullapa on merkillisiä uutisia, tyttö. Tahdon heti lähettää
noutamaan Pietari herraa, hän on ainoa, joka voi antaa valoa tähän
asiaan."

Mutta kun molemmat tytöt olivat jääneet kahden, heitti Rikissa pois
kaiken umpimielisyyden. Hän kertoi, kuinka hän päivä päivältä oli
yhä enemmän kiintynyt Olaviin, mutta hän ei ollut ymmärtänyt sitä
ennenkuin saatuaan tiedon, että nuoren miehen sydän kuului toiselle.

"Kenelle niin?" kysyi Kristina.

"Teille, jalo neitsyt!"

"Me molemmat rakastamme toisiamme Jumalassa!" vastasi Kristina.

"Hänen rakkautensa on maallista!" sammalsi Rikissa.

"Nyt herjaatte häntä!"

"Onko rakkaus rikos?"

"Jos se tapahtuu toisin kuin pyhimykset sallivat, on se todellakin
suuri synti."

"Älkää vihastuko häneen!" pyysi Rikissa. "Teidän näkemisenne on kova
kiusaus."

"Silloin vapautan hänet siitä."

"Se surettaa häntä enemmän kuin hän voi kestää."

"Mitä muuta voin tehdä?"

"Kääntää hänen sydämensä toisen puoleen!"

"Sen voi Jumala yksin!"

"Hänen pyhimyksensä voivat myös tehdä sen!"

"Sinä rakastat häntä suuresti?"

"Enemmän kuin voin sanoa!"

Märta rouva palasi, ja Kristina kertoi, mitä hänelle oli uskottu.

"Se häpeämätön!" huudahti Märta rouva. "Kenpä tietää, eivätkö
vihollisemme perusta jo siihen suunnitelmiaan!"

"He tekevät niin!" vastasi Rikissa kiihdyksissään, ja sitten kertoi
hän, että Akseli Årstan herra ja Sten Kristerinpoika kuuntelisivat
salassa sitä rakkaudentunnustusta, jonka tekemiseen Kristina
neitsyelle Olavia oli kehoitettu.

"Akseli Årstan herra!" toisti Kristina. "Onko mahdollista, että hän
epäilee minua?"

"Hänen on pakko!" huudahti tyttö. "Tämä juoma" -- hän otti pullon
esiin -- "olisi minun saatava teidät ottamaan, ja siinä on voima,
joka taivuttaa sydämenne Olaviin!"

"Sitä ei voi mikään maailmassa!" vastasi nuori neitsyt ylpeästi.
"Kaatakaa juoma pikariin, minä näytän teille, että voin tyhjentää sen
ilman vaaraa! No, miksi viivyttelette?"

"Ei", sanoi Märta rouva. "Sinä et saa!"

"Miksi en, äiti? Luuletko, ettei Jumala suojele minua?"

"Se on hänen kiusaamistaan!"

"Ei, se on uskon voimaa! Se on voiton varmuutta!" Ja hän tempasi
pullon neuvottoman Rikissan kädestä, kaasi sisällön pikariin ja
tyhjensi sen viimeiseen pisaraan.

"Tulkoon nyt Olavi!" sanoi hän halveksuvasti.

"Kunpa et vain joutuisi katumaan, lapsi! Näillä taikajuomilla on
väliin hirveä vaikutus."

"Minä en niitä pelkää."

Muuan palvelija ilmoitti, että Pietari Turenpoika ja Akseli Årstan
herra pyrkivät puheille.

"Hänkin?" sanoi Kristina punastuen.

Pietari herra riensi tyynnyttämään Märta rouvan hätäilemistä.
Hän kertoi, mihin toimenpiteihin oli jo ryhdytty tyyneyden
säilyttämiseksi; mutta tärkeintä kaikista olisi, että onnistuttaisiin
vangitsemaan vaarallinen yllyttäjä ja vehkeilijä, David maisteri.
-- Tälaikaa oli Akseli herra kääntynyt kauniin neitsyen puoleen.
Lieneekö hän tänään osannut paremmin sovitella sanansa vai tekikö
taikajuoma vaikutuksensa, vaikkei Kristina sitä tahtonut myöntää?
Neitsyt hymyili hänelle, ei vetänyt pois kättä, johon hän oli
tarttunut, ja vastasi vihdoin ujosti, myöntäen hänen pyyntöönsä saada
puhutella Märta rouvaa.

Nuori mies oli liian onnellinen ollakseen käyttämättä niin suotuisaa
mielialaa hyväkseen, ja hetkisen kuluttua seisoivat nuoret
äskenkihlatut käsi kädessä ja ottivat vastaan Pietari herran ja Märta
rouvan onnentoivotukset.

Rikissa oli vielä huoneessa hänkin, kukaan ei kiinnittänyt häneen
huomiotaan. Kaikki, mitä hän oli nähnyt, oli herättänyt hänen
ihmettelyään; oli kuin hän näkisi jonkin toisen maailman. Kun
Kristina kihlautui tanskalaiselle aatelismiehelle, toteutui siten
hänen rakkain toivomuksensa, mutta kuitenkin tuntui hänestä,
ikäänkuin välimatka pitenisi Olavin ja hänen välillään.

Taasenkin astui sisään muuan palvelija ja ilmoitti, että lukutunti
oli käsissä.

Kristinan silmät välähtivät; hän heitti päänsä ylpeästi taaksepäin
sanoen: "Seuratkaa minua kaikki! Rangaistus on tuleva sellaiseksi
kuin on ollut rikoskin!"

"Mikä on tarkoituksesi?" kysyi Märta rouva. "Onneni tähden rukoilen
rikollisen puolesta", sanoi Akseli herra lempeästi.

"No, hyvä sitten, tahdon olla sääliväinen; paljon lempeämpi kuin hän
ansaitsee!" sanoi Kristina luoden katseen Rikissaan. Kun tämä hänen
viittauksestaan lähestyi, kuiskasi hän: "Sinä rakastat häntä?"

"Niin, jalo neiti!"

"Seuraa sitten minua!"

Tietämätönnä siitä, mitä oli tapahtunut, kokonaan järjettömän
intohimonsa elähyttämänä ja lujasti päättäneenä ilmaista sen,
oli Olavi tavalliseen aikaan astunut lukuhuoneeseen. Hän oli
iloinen, kun neitsyt ei ollut vielä siellä, hän tarvitsi aikaa
tyyntyäkseen. Kallisarvoinen koristus, joka hänellä oli hallussaan,
oli ihmeellisellä tavalla lisännyt hänen rohkeuttaan ja hälventänyt
hänen epäilyksiään. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, että ainaiseksi
menettäisi onnen joka päivä nähdä Kristinaa ja oleskella hänen
läheisyydessään.

Nyt kuuli hän ääniä, useampia henkilöitä lähestyi. Ovi avautui, hän
näki ainoastaan Kristinan, mutta tämä ei ollut kaltaisensa; niin
ylpeänä ja kylmänä ja ynseänä ei hän ollut nähnyt häntä koskaan ennen.

Neitsyt piti kirjaa kädessään, eikä Olavi voinut tukehduttaa
tyytyväisyyden tunnettaan.

"Tämä on työ, joka on teille kunniaksi, Olavi Juhananpoika", sanoi
hän. "Oletteko aikonut sen minulle?"

"Olen, jalo neitsyt:"

"Ennenkuin otan sen vastaan, kysyn teiltä, oletteko sitä tehdessänne
pitänyt ajatuksenne niin puhtaina, että pelottomasti olisitte voinut
antaa Jumalan ja ihmisten lukea ne."

"Olen vaivainen syntinen ihminen!" Nämä sanat, jotka lausuttiin
todellisella nöyryydellä, eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan
nuoreen, ylpeään tyttöön.

"Niin minäkin olen!" vastasi hän vienolla äänensävyllä. "Ja tiedän
hyvin, että jos siinä olisi jotakin saastuttavaa, ette tahtoisi antaa
sitä minulle." Olavi kumarsi syvään. "Tahdotteko maksaa velkanne
minulle?"

"Niin tahdon!"

"Antakaa sitten minulle se, mitä pidätte vähimmässä arvossa!"

"Vähimmässä...?" Kristina katsoi tutkivasti häneen.

"Jalo neiti, teidän kihlattunanne lienee minulla oikeus suorittaa
velkanne", puuttui Akseli herra puheeseen.

Olavi ei kohottanut päätänsä, mutta hänen poskensa kävivät
kalmankalpeiksi.

"Kiitän teitä!" vastasi Kristina. "Mutta tällä kertaa tahdon tehdä
sen itse!"

"Te olette jakanut paljon tietoja minulle ja hovineitsyilleni, Olavi
Juhananpoika", sanoi Märta rouva. "Ja se velka on suurempi kuin minä
voin maksaa."

"Kiitän teitä, jalo rouva!" vastasi rikollinen.

"Tunnustan velkani minäkin!" huudahti Kristina kiihkeästi. "Ja nyt,
kun työ on päättynyt, on siitä tehtävä tili... Mutta lasku ei ole
vielä oikein selvä", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä...
"Onko totta, että... olette tullut tänään... tunnustaaksenne
rakkautenne."

Nuoren miehen kasvot kävivät vaaleiksi kuin lumi, mutta hän katsoi
vakavasti neitsyeen ja vastasi:

"Kyllä, jalo neiti, se on totta!"

"-- -- tälle nuorelle tytölle?" jatkoi Kristina, tarttuen Rikissan
käsivarteen. "Te tiesitte, että hän toisi kirjan tänne, ja nyt
tahdoitte pyytää minun puoltosanaani?"

"En", vastasi Olavi kohottaen päänsä. "Nyt te erehdytte! Minä
rakastin korkeasukuista neitsyttä, en hänen sukuperänsä tai
kauneutensa tähden, vaan niiden tavattomain lahjojen, jotka
Jumala on pannut hänen sieluunsa. Hän näytti minusta puhtaimmalta
ja ihanimmalta kaikista taivaan tähdistä, ja minä palvoin häntä
kuin pyhimystä. Silloin houkuttelivat kiusauksen äänet! Äänet
omassa povessani voin vaientaa sanoen: 'Loitotkaa minusta!' Mutta
ulkonaiset, ne pettivät minut, ne panivat taikakeinon käteeni. Kas,
tässä!" -- Hän otti kallisarvoisen kiven ja antoi sen Rikissalle.
"Ottakaa se takaisin! Minä hullu saatoinkin uskoa, että taivaan
kipinä sallisi itseään kiinnittää mihinkään maalliseen! Minä hullu
uskoin, että jos vilpittömästi tunnustaisin syntini kuten pyhimyksen
edessä, niin olisi hän ensimäinen ojentamaan minulle kätensä
sovitukseksi! Minä seitsenkertaisesti hullu, joka en ymmärtänyt,
ettei maan päällä ole niin korkeaa ja puhdasta rakkautta, ettei se
katsoisi persooniin."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.

"Olen kenties tehnyt teille väärin!" sanoi Kristina. "Ja se surettaa
minua syvästi."

"Ei, neitsyt; olette ainoastaan astunut alas maahan. Julistakaa nyt
tuomionne!"

"Älkää soimatko minua, jos olen tehnyt väärin!"

"Sitä en tee!"

"Ja ottakaa tämä kukkaro pieneksi hyvitykseksi!"

Olavi otti sen vastaväitteittä. "Saanko nyt mennä?"

"Sanokaa, mitä haluatte!" virkkoi Märta rouva. "Minä teen siitä
anomuksen valtionhoitajalle."

"Minut on kutsuttu pitämään luentoja Upsalaan ja lähden sinne."

"Kun milloin käytte Tukholmassa, niin muistakaa, että täällä on
teillä ystäviä, jotka ilolla näkevät teidät jälleen!" lisäsi jalo
rouva ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.

Hän kumarsi sitten Kristinalle.

"Ei!" huudahti tämä. "Niin emme saa erota! Vaikka olenkin vaipunut
alas siitä korkeudesta, johon olitte minut kohottanut, täytyy minun
sitä elävämmin tuntea syyllisyyteni teitä kohtaan. Ottakaa käteni,
sanokaa, että annatte anteeksi!"

"Kaikesta sydämestäni!" vastasi Olavi vieden käden huulilleen.

Mutta vedettyään kätensä takaisin tunsi Kristina, että se oli kostea
nuoren miehen kyynelistä.

Akselin ja Olavin jäähyväiset toisilleen olivat ystävälliset, mutta
kenties hieman kainostelevat edellisen ja sangen kursastelevat
jälkimäisen puolelta.

Pietari herra puristi hänen kättänsä ja sanoi toivovansa, että he
pian tapaavat toisensa Upsalassa.

Syvästi kumartaen poistui Olavi huoneesta.

"Emme tunteneet sitä miestä!" sanoi Märta rouva.

"Kukaan ei ole tehnyt hänelle niin väärin kuin minä!" puuskahti
Kristina kiihkeästi.

"Annan hänelle anteeksi hänen rakkautensa, sillä minun on kiittäminen
häntä onnestani", virkkoi Akseli herra.

Pietari herra neuvotteli Märta rouvan kanssa niistä varokeinoista,
joihin oli ryhdyttävä. Molemmat tiesivät, että kavaltaja oli Sten
Kristerinpoika. Hän oli ollut saapuvilla edellisissä neuvotteluissa,
salaliittolaiset olivat siis hänen kauttaan saaneet tietoonsa,
ettei rauhanystävillä tätä nykyä ollut menestyksen toiveita,
mutta ei sentään ollut luultavaa, että he tykkänään luopuisivat
hyökkäyssuunnitelmastaan, erittäinkin kun voimat olivat kootut.
Parasta oli siis olla varuillaan.

Mutta välttääkseen iskua tarvitsee tietää, mistä se tulee. Linnan
puolustusjoukko oli vähäinen; monet seikat viittasivat siihen, että
senkin keskuudessa oli pettureita, ja porvariston, kauppiasten
ja työmiesten keskuudessa, missä olivat ruotsin- ja missä
tanskanmieliset?

Ja kuka oli johtaja? Kaikista merkeistä päättäen Akseli, Årstan
herra, tai oliko hän vain kylttinä, ja oliko kenties joku toinen
takana?

Kaikki keskustelut nuoren miehen kanssa viittasivat siihen että niin
oli laita.

"Tulin tänne valloittamaan", sanoi hän. "Ja niin pistettiinkin minut
itseni kahleihin!"

Enempää ei hän tahtonut sanoa. "Minun täytyy palata Tanskaan", lisäsi
hän. "Älkää pakoittako minua isänmaatani kavaltamaan!"

Hänelle ei tehty mitään kysymyksiä, mutta kun hän puhui David
maisterista, sanoi hän olevansa vakuutettu, että mies oli petturi,
mille puolelle asettuikin.

Pietari herra kiinnitti siihen huomiotaan, ja kuinka vähän hän David
maisteria tunsikin, katsoi hän varovaisuuden vaativan, että hänen
persoonansa otettiin talteen.

"Dominikaaniluostarissa käy hän joka päivä", sanoi Akseli herra. "Sen
jälkeen, mitä on tapahtunut, koettanee hän varmaankin kuristaa minut.
Sanotaan hänen oppineen sen tempun Venäjällä, ja ehdotan, että otatte
hänet kiinni minun luotani, mieluimmin ennenkuin hän on toteuttanut
hankkeensa."

"Teidän on tänään muutettava linnaan", sanoi Märta rouva. "Mutta
olisi toivottavaa, ettei David maisteri saisi sitä tietoonsa."

Pietari herra ehdotti muutamia varotoimia ja riensi sitten
neuvoskamariin uusiin neuvotteluihin.

Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Rikissaan, kukaan ei nähnyt,
kun hän hiljaa ja huomaamatta kuin varjo hiipi ulos huoneesta.

Hän oli epätietoinen, minnepäin suuntaisi askeleensa. Kotiin ei
hän tahtonut palata. Ehdittyään linnan porttiholviin huomasi hän
David maisterin. Tämä odotti häntä, mutta näytti samalla pelkäävän
tulevansa huomatuksi, sillä kun vastakkaiselta taholta kuului
askeleita, vetäytyi hän piiloon erääseen ikkunakomeroon.

Rikissa käytti hetkeä hyväkseen, juoksi ohitse kuulematta maisterin
huutoja, eteenpäin, yhä eteenpäin, välittämättä mihin meni.

Niin pakenee ahdistettu naarashirvi ajajoitaan. Rikissa ei voinut
päästä niitä pakoon, sillä hän kantoi niitä omassa povessaan; ne
olivat hyljätty rakkaus, epäluulo ja itsensä halveksiminen.

Pyhän Klaaran luostarin näkeminen herätti hänet tajuunsa. Hän ei
tiennyt, kuinka oli tullut tänne. Tosin oli hän nähnyt ihmisiä
vilahtelevan ohitseen, hänellä oli himmeä tuntemus, että he olivat
katsoneet hänen jälkeensä, puhutelleet häntä, mutta kaikki tyyni
oli kuin unta. Nyt muisti hän, että hänellä oli muuan tuttava Pyhän
Klaaran luostarin nunnien joukossa; tämä voisi hänet kätkeä. Ja niin
soitti hän kelloa.

Portinvartiatar avasi heti.

"Sisar Agneta!" läähätti Rikissa.

Nunna tähysteli hänen pukuaan; se viittasi säätyläisnaiseen, mutta
paljas pää ja koko hänen hämmentynyt esiintymisensä vaikutti, että
nunna epäröi päästää häntä sisään.

Rikissa pani merkille hänen tutkistelunsa. "Minun täytyy puhutella
häntä!" huudahti hän. "On kenties kysymys hengestäni!"

"Seuratkaa sitten minua!" vastasi nunna ja vei hänet
keskusteluhuoneeseen.

Nuori tyttö vaipui penkille; hänelle kerrottiin, että sisar Agneta
oli rukouksissa, ja hänen täytyi odottaa.

Kun virta nousee yli äyräidensä, murtuvat padot. Hillitön luonne
ja raju suru mursivat yhdessä hänen vastustusvoimansa. Päätös
olisi kuitenkin ollut epätietoinen, ellei hyväätekevä pyörtymys
olisi vienyt hänen tajuntaansa. Sellaisessa tilassa nunnat hänet
löysivät. Kun Rikissa heräsi, havaitsi hän olevansa mitä hellimmän
huolenpidon esineenä. Hänet oli pantu vuoteeseen. Muuan nunna valeli
hänen päätänsä, toinen lämmitteli hänen jalkojaan, kolmas piteli
hänen kättänsä, kun taasen neljäs pyysi häntä ottamaan tarjoamansa
vahvistavan lääkkeen. Rikissa teki mitä pyydettiin ja paneutui sitten
jälleen pitkäkseen.

Ei nukkuakseen, vaan ajatellakseen!

Sitä paitsi hän pelkäsi. Hän ei tahtonut ilmaista mitään. Mutta tämä
rakkaus, tämä osanotto teki hänelle hyvää. Se oli jotakin uutta
hänelle! Mitähän, jos hän jäisikin tänne... ainaiseksi? Ei, sitä hän
ei tahtonut! Mutta mihin, mihin hän menisi?

"Luulen, että hän on nukkunut!" kuuli hän muutaman nunnista sanovan.
"Jättäkäämme hänet yksin!"

Juuri sitä hän toivoikin, ja hän makasi liikkumatonna, vahvistaakseen
heitä tässä aikomuksessa.

Vihdoinkin olivat kaikki poissa! Nyt saattoi hän katsella
ympärilleen, nähdäkseen, kuinka kolkko pieni huone oli... Ei, ei, hän
ei tahtonut ruveta nunnaksi. Mutta mihin hän sitten ryhtyisi?

Hän oli nyt näkevinään David maisterin edessään... Hänen täytyi
nauraa miekkoselle, tämä näytti melkein pelokkaalta, ja hän tunsi,
kuinka sappi paisui hänen povessaan. Kuinka hän vihasikaan sitä
miestä! Mutta mitä oli tämä tehnyt hänelle? Antanut hänelle lahjoja
ylenmäärin, täyttänyt kaikki hänen toivomuksensa, imarrellut häntä,
suosinut hänen heikkouksiaan.

"Hän on minun salainen viholliseni", tuumi hän itsekseen. "Minä olen
ainoastaan hänen tahtonsa välikappale."

Hän muisti, kuinka tämä mies oli kehoittanut häntä valehtelemalla
vapautumaan isänsä nuhteista, kuinka hän oli muuttunut
seurustellessaan hänen kanssansa... Ennen oli hän ollut ainoastaan
oikukas ja uhmaileva. Nyt oli hän muuttunut veikisteleväksi; syntiset
ajatukset ja halut olivat hiipineet hänen sieluunsa, ja ainoastaan
synnynnäinen ylpeys ja viisaat laskelmat olivat häntä estäneet
antamasta niille perään.

Sitten ilmestyi jälleen Kristinan kuva hänen sielunsa silmien eteen.
Olavi oli hänelle jakanut tietoja, hän oli kenties yhtä oppinut
kuin opettajansakin... Tämä se oli voittanut Olavin rakkauden ja
ihailun...?

No hyvä, mikäs esti Rikissaakaan!

Hänen täytyi etsiä jotakin hommaa, joka tyynnyttäisi ja kiinnittäisi
hänen ajatuksiaan. Mitä parempaa hän voisi valita kuin sen, jolla
saavuttaisi Olavin kunnioituksen, kenties ihailun! Kukapa tiesi mitä
tulevaisuus saattoi tuoda mukanaan. Hän oli rikas, sangen rikas.

Koristus, jonka Olavi oli antanut hänelle takaisin, -- mihin oli hän
sen pannut?... Hän etsi innokkaasti taskuistaan -- vihdoinkin löysi
hän sen. Se jo yksinään oli pieni omaisuus. David kenties vaatisi
sitä. Ei koskaan hän sitä anna -- hän tahtoi lisätä aarteitaan; ne
tulevat kerran olemaan hänelle tarpeen.

"Joko kärsii hän kovia ahdistuksia tai on hän kovin sairas", kuuli
hän jonkun henkilön kuiskaavan toiselle aivan lähellään.

"Toivoisin, että saisimme pitää hänet täällä aina", vastasi kolmas.

"Onko hän rikas?"

"Kylliksi, ettei häntä ole ajettava pois!"

"Silloin teemme minkä voimme."

Ja siitä pitäen sai hän yhä suurempaa huolenpitoa ja hellempää
vaalintaa osakseen.

Seuraavana päivänä saattoi Rikissa jo nousta vuoteesta.

Sisar Agneta oli alituiseen hänen luonansa, puhui luostarin rauhasta
ja siitä sanomattomasta onnesta, että sai aina olla samanhenkisten,
hurskaiden sielujen parissa.

Rikissa oli yhtä mieltä ja sanoi, että jollei hänellä olisi tyttären
pyhiä velvollisuuksia täytettävänään, heittäytyisi hän ilolla kirkon
syliin.

Mutta sitten rohkeni hän tiedustaa, eikö hän isänsä kotiutumiseen
saakka saisi asuntoa luostarin muurien sisällä.

Tämä oli jotakin, mitä sallittiin ainoastaan hyvin nuorille tytöille,
luultavasti sentähden, ettei heidän luultu pystyvän käsittämään
olosuhteita. Rikissan pyyntö olisi sentähden epäilemättä hylätty,
jollei olisi otettu lukuun etuja, jotka muuten pelättiin menetettävän.

Pieni kamari portinvartiahuoneen takana saatettiin luovuttaa. Täten
sai hän myös tilaisuuden mennä luostarista ulos milloin halutti
herättämättä pahennusta hurskaiden sisarien keskuudessa.

Rikissa otti heti huoneensa haltuunsa. Pienellä rahalahjalla teki hän
portinvartiattaren ystäväkseen ja uskotukseen; tämä lainasi hänelle
vaipan, ja illanhämyssä lähti hän aivan yksin luostarista.

Hän tunsi itsensä vennonvieraaksi, joka on luvattomilla teillä,
kun hän pimeänhämyssä hiipi isänsä taloon. Suuri oli hänen
hämmästyksensä, kun hän näki kaikki ikkunaluukut sulettuina. Työpajan
ikkuna oli pihalle päin, mutta hän saattoi päästä sinne pienestä
takaportista. Onneksi oli se ainoastaan painettu kiinni eikä
salvattu. Hän avasi sen hiljaa, astui pihalle ja tähysteli sulettuja
ikkunaluukkuja. Koko talossa oli aivan pimeää ja aivan hiljaista; työ
oli siis lakannut, mutta kenen käskystä?

Ei tietenkään kenenkään muun kuin David maisterin!

Hänellä täytyi olla sen tehdessään joku tarkoitus.

Ovi oli sulettu, mutta kellarikäytävän kautta saattoi päästä taloon.

Kun Rikissa avasi kellarin oven, ammotti musta kuilu häntä vastaan,
mutta vaikkei hän suinkaan ollut arka ja vaikka hän oli lukemattomia
kertoja juossut tätä tietä pimeässä, tunsi hän nyt kuitenkin
käsittämätöntä pelkoa ja sulki oven jälleen.

Silloin oli hän kuulevinaan hiipiviä askelia sekä edessään että
takanaan, ja silmittömästi pelästyneenä riensi hän takaportista
kadulle. Hänestä tuntui, että joku seurasi hänen kintereillään.

"Seis!" huusi miesääni.

Ääni oli tuntematon. Hän totteli epäröiden.

"Onnittelen teitä, sillä teillä on yhtä vahvat keuhkot kuin
jalkannekin ovat nopeat", sanoi mies.

"Mitä tahdotte?"

"Ensin hieman hengähtää, sitten kysyä syytä, miksi kultasepän talo ja
puoti pidetään sulettuina."

"Sitä en tiedä."

"Mutta kun tulette sieltä, lienee teillä jotakin tekemistä sisällä
olevien ihmisten kanssa."

"Tiedän, että mestari on matkoilla."

"Kauppa on kuitenkin jatkunut!"

"Onpa tainnut!"

"Hänen sorja tyttärensä sitä on jatkanut, mutta nyt on kadonnut hän
ja kaikki muut."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Puoti on eilen ryöstetty typötyhjäksi."

"Kuka on ryöstänyt?"

"Lempo, luullakseni."

"Tai kenties varkaat."

"Työmiehet ovat selittäneet, etteivät varkaat ole voineet päästä
sisään."

"Tiedetäänkö mitään hänestä -- tytöstä?"

"Hän on luultavasti lähtenyt ystävänsä mukaan!"

"Ystävänsä?"

"Niin, David maisterin!"

"Hän ei ole hänen ystävänsä!"

"Kuinka sen tiedätte?"

"Siksi, että olen Rikissa!" huudahti tyttö kiihkeästi ja heitti alas
huppukauluksen. "Niin mustaa syytöstä en odottanut kenenkään tekevän
minua vastaan!"

"Tästälähin otan teitä puolustaakseni, kaunis Rikissa! Nyt tiedän,
että olette syytön."

"Kuka olette?"

"Ritari Åke Hannunpoika."

"Mitä täältä etsitte?"

"Nyt voin sanoa sen: juuri samaa miestä, josta äsken puhuimme."

"David maisteria?"

"Oikein arvattu!"

"Hänen tähtensä minä en uskalla palata kotiini."

"Mitä pelkäätte?"

"Hän on luikertanut isäni luottamukseen. Minua hän peloittaa."

"Olkaamme siis yhdestä puolin!"

"Missä asioissa?"

"Ottaaksemme kiinni ketun."

"Yksi keino on!"

"Ja se on?"

"Että minä menen sisään yksin ja te tulette kun huudan."

"Se voi maksaa henkenne!"

"Mitäs sitten!"

"Niin tärkeää kuin onkin saada roisto kiinni, epäröin kuitenkin
hyväksyä teidän ehdotustanne."

"Tiedättekö paremman keinon?"

"En, mutta en tahdo panna alttiiksi henkeänne."

"Minä en pelkää lainkaan."

"Johtuuko se sankariudesta vai epätoivosta?"

"Pian, rientäkää miehiänne noutamaan! Minä odotan täällä."

Åke Hannunpoika riensi pois. Linnaväestä sai hän kymmenen luotettavaa
miestä ja palasi näiden kanssa sille kadulle, jonne oli jättänyt
Rikissan.

Mutta tyttöä ei näkynyt missään, ja ritari alkoi luulla, että tämä
oli väistänyt vaaraa.

Ritari päästi helpoituksen huokauksen arvellen kyllä selviävänsä
lurjuksesta yksinkin.

Katu oli melkein pimeä; muutamat tähdet, jotka pilkistelivät pilvien
raoista, valaisivat sen tuontuostakin himmeällä ja riittämättömällä
valolla.

Åken olalle laskettiin käsi ja Rikissa kuiskasi: "Pysykää hiljakseen!"

Heti sen jälkeen kuultiin useampien henkilöiden hiipivän yli kadun ja
loittonevan.

Vallitsi haudan hiljaisuus.

Kotvan kuluttua sanoi Rikissa matalalla äänellä, mutta selvästi: "Nyt
on vaara ohitse."

"Keitä he olivat?"

"Vihollisia; heillä on ollut kokous!"

"Hänen kanssaan?"

"Tänä yönä kahden aikaan nousee rymäkkä."

"Onko hän vielä tuolla sisällä?"

"On, seuratkaa aivan jälestäni! Ainoastaan kaksi miestä saa tulla
pihaan, heidän on asetuttava kellarin oven taa, niin etteivät heti
näy, jos alhaalta heittäisi kynttilä valonsa sinne ylös. Kaikki muut
pysähtyvät kadulle. Siinä kaikki!"

Nopein askelin riensi hän katua eteenpäin ja meni pihaan samaa tietä
kuin edelliselläkin kerralla.

Mutta kun hän avasi kellarin oven, näki hän alhaalta valon
pilkahduksen, joka katosi yhtä nopeasti.

"Tiesin sen!" jupisi hän.

Hän hapuili muutamia askeleita portaita alaspäin. "David!" huusi hän
hiljaa. "David!"

Ei mitään vastausta.

"Mutta hehän sanoivat, että hän jäi tänne!" sanoi hän ikäänkuin
itsekseen.

Hän kuunteli... Sama hiljaisuus.

"Kun istuin itkien ulkona kulmakivenä, kysyivät he minulta syytä, ja
kun sanoin heille, että David maisteri piiloutui minua, neuvoivat
he minut tänne ja käskivät minun huutaa ääneen, niin hän varmasti
vastaisi. Mutta minä en ole niin tuhma, minä ainoastaan kuiskaan
hänen nimensä, hän kuulee sen kuitenkin... Onko hän vihainen
minulle?... Mitäpä syytä hänellä olisi?... Ei mitään!... Jos juoksin
eilen hänen ohitseen, tein sen siksi, että minua ajettiin takaa ja
pelkäsin omasta puolestani ja vielä enemmän sentähden, että hänkin
joutuisi kiinni... hän, joka... Niin, nyt en sano enää mitään, vai
onko minun jatkettava?"

Lyhyt äänettömyys... valo vilkahti ja katosi.

"David maisteri, minä rakastan sinua! Mutta en niiden lahjojen
tähden, joita olet antanut minulle! David, minä rakastan sinua! Mutta
en siksi, että olet luvannut viedä minut valtaan ja rikkauteen!
Olet antanut minulle rakkautesi, ja sentähden rakastan sinua niin
suuresti, että tahdon antaa henkeni puolestasi!"

"Rikissa!" huudettiin sisältä.

"David!" kirkaisi tyttö melkein hurjasti.

"Ethän vain petä minua?"

"Nyt tiedät salaisuuteni. Hyvästi!"... Rikissa kääntyi lähteäkseen.

"Oletko yksin?"

"Tule katsomaan!"

Mitä Rikissa oli edellyttänyt, tapahtui nyt. David maisteri nousi
portaita ylös ja valaisi pihalle, ja kun siellä ei näkynyt ketään,
meni hän nopeasti jälleen alas ja sanoi kiihkeästi: "Seuraa minua,
Rikissa!"

"Mitä, sinä et kanna minua käsivarsillasi! Ja sitäkö sinä sanot
rakkaudeksi?"

"Itsepäinen, uhmaileva tyttö!" David juoksi ylös jälleen ja sieppasi
hänet syliinsä.

Rikissa kietoi käsivartensa hänen kaulaansa: "Nyt olen sinun!" huusi
hän. "En päästä sinua enää!"

"Tännepäin, tännepäin!"

Åke Hannunpoika syöksyi esiin, hänen seuraajansa huutelivat
tovereitaan.

"Petturi!" ähkyi David ja koetti vapautua tytön käsivarsista.

Mutta tämä kiertyi lujasti kiinni häneen. Silloin heittäytyi David
rentonaan alaspäin ja molemmat kierivät kellariin. Lamppu sammui.
Tuli aivan pimeä.

"Tänne soihdut!" huusi Åke.

Alhaalta kuului kirkaisu, se oli hirveä hetki.

Soihtujen loimo valaisi pimeyden; kaikki riensivät kellariin.

Mikä näky! Murhaaja oli poissa, mutta Rikissa makasi maassa pitkin
pituuttaan. Hänellä oli haava kaulassaan, ja siitä virtasi veri; hän
koetti puhua, mutta ei voinut.

Åke kumartui hänen puoleensa.

"Tuonne vasemmalle!" kuiskasi tyttö. "Rientäkää, rientäkää, ennenkuin
on myöhäistä."

"Sulkekaa verenvuoto!" käski ritari lähimmälle miehelleen ja riensi
osoitettuun suuntaan.

David maisteri oli ajautunut parin kivipatsaan väliin, hänellä
oli verinen veitsi kädessään ja hän näytti olevan valmis myymään
kalliista henkensä.

"Antautukaa!" käski ritari.

"Ottakaa henkeni, jos voitte!" huusi munkki vimmoissaan ja huitoi
veitsellä.

Mutta Åke huomasi hänen takanaan tulenvaloa. Siellä oli siis ovi,
jonka kautta hän aikoi päästä pakoon.

Nopeasti kuin ajatus heittäytyi ritari maahan pitkäkseen, ja erään
hänen miehensä taistellessa riisuakseen Davidilta aseet tarttui hän
tämän toiseen jalkaan ja vetäisi miekkosen kumoon. Tällöin aukeni ovi
sepposen selälleen ja siitä näkyi pitkulainen huone, joka oli ylemmän
kellarin alla, mutta siihen oli laitettu muutamia aukkoja, joista
soihtujen loimo saattoi langeta sisälle. Kaatuessaan päästi David
kamalan parahduksen. Hänen oma puukkonsa oli sattunut keskelle hänen
rintaansa.

"Nostakaa hänet ylös", käski ritari, "ja sitokaa hänen haavansa!"

Hän riensi takaisin Rikissan luo.

Tämä istui pystyällään, nojaten seinää vasten, ja katsoi kysyvästi
ritariin.

"Nyt hän on kiinni!"

"Elääkö hän?"

"Vielä hän elää!"

"Pakottakaa hänet tunnustamaan! Minä tahdon olla läsnä."

"Ettehän te jaksa!"

"Jaksan kyllä!"

Ritarin käskystä vietiin David sinne, missä Rikissa oli. Tytön
nähdessään kääntyi hän pois.

"Tunnustakaa!" sanoi Rikissa ankarasti. "Meidän täytyy molempain
kuolla!"

"Käärme!" murisi David hampaidensa välitse.

"Tunnusta!" toisti ritari jyrisevällä äänellä. "Muuten päästän
siteen, ja sinä olet kuoleman oma ennen ensi kellonlyöntiä."

Konna kalpeni. "Mitä minun pitäisi tunnustaa?"

"Salaliiton tunnussana?"

"Prinssi Kristian!"

"Yhtymäpaikka?"

"Eteläportti!"

"Nimiluettelo?"

"Sitä ei minulla ole!"

"Päästäkää siteet!"

"Odottakaas, minä koetan muistaa nimet."

"Päästäkää siteet, sanon minä!"

Hylkiö kalpeni yhä enemmän ja viittasi oikeaan säärensä.

Sukanvarsi vedettiin alas. Siellä oli pitkä tuohilappu nimiä täynnä.
Ensiksi oli kirjoitettu: Sten Kristerinpoika.

"Aika?"

"Kello kaksi!"

"Viekää hänet ylös!" käski ritari.

"Minä voin itse laittaa lääkkeet, jotka..."

"Hiljaisuus lienee tätä nykyä paras lääke. Saamme huomenna puhua
lähemmin asiasta."

Sotamiehet kantoivat hänet ulos kellarista ja sitten hänen entiseen
huoneeseensa.

Rikissa oli sillävälin istunut liikkumatonna ja suletuin silmin.

"Mihin soisitte teidät vietävän, neitsyt?" kysyi ritari liikutettuna.

"Omaan huoneeseeni", vastasi Rikissa.

"Mutta teillä ei ole ketään, joka teitä hoitaisi?"

"Lähettäkää noutamaan Agneta sisarta Pyhän Klaaran luostarista."

"Ja yrtintuntijaa?"

"Ei! Huomenna täytyy tulla erään toisen."

"Ketä tarkoitatte?"

"Kristina neitsyen opettajaa, Olavi Juhananpoikaa!" Heikko puna
lehahti kalpeille poskille.

"Sanokaa hänelle, että se on viimeinen pyyntöni!"

"Tahtoanne noudatetaan!"

Mutta vasta kun Rikissa oli viety kamariinsa ja luostarisisar
saapunut, lähti ritari kovanonnen talosta, luvaten palata aikaisin
seuraavana aamuna.

Kello oli kymmenen illalla ja kaupunki oli vaipunut uneen, Pietari
herra herätettiin ja hänelle ilmoitettiin mitä oli tekeillä.

Sten Kristerinpojan läheisenä sukulaisena oli hänen ilmoitettava
tälle, että salahanke oli keksitty, taivutettava hänet tunnustamaan,
mitä sillä oli tarkoitettu, ja, jos hän kieltäytyi tästä, teljettävä
hänet huoneeseensa.

Åke herran oli koottava salaliittolaiset, jollakin verukkeella
vietävä heidät raatihuoneelle ja pidettävä siellä varmasti
vartioituina seuraavaan päivään, jolloin neuvosto sai asioista
määrätä.

Koskaan ei ole suunniteltu aseiden riisuminen käynyt tyynemmin.
Todistukset salaliittolaisia vastaan olivat siksi selvät, ettei niitä
voinut kieltää, ja kun voittajapuolue tuntui olevan taipuvainen
lempeyteen, katsottiin viisaimmaksi heti tarttua rukouskirjaan ja
lykätä syy toisten niskoille.

David maisteri oli väärillä huhuilla ja ilmiannoilla nostattanut
myrskyn; kun hän oli poissa, odotettiin sen pian asettuvan.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin yön tapahtumista Märta rouvalle. Herra
Pietari Turenpoika sanoi hänelle, että kaupungin oli kiittäminen
nuorta Rikissaa siitä tyyneydestä, mikä vallitsi, ja hän luultavasti
sai maksaa sen hengellään.

Kun Akseli, Årstan herra, sai kuulla mitä oli tapahtunut ja että
David maisteri oli kuolemaisillaan, tahtoi hän rientää hänen
luoksensa saadakseen sormuksensa takaisin. "Nyt ei hänellä ole mitään
syytä pitää sitä", sanoi hän Pietari Turenpojalle.

"Minä seuraan teitä", vastasi tämä. "Minua haluttaa kuulla, kuinka
hän pääsee täyttämästä toivomustanne."

Lähettiläs, joka kutsui Olavia Rikissan luo, tapasi hänet juuri hänen
ollessaan lähdössä Upsalaan.

Se ei häntä miellyttänyt, mutta kuolevan toivomus on pyhä, ja hän
riensi sitä noudattamaan.

Puna tytön poskilla ja iloinen hymy, jolla hän otti Olavin vastaan,
ei viitannut läheiseen kuolemaan. Tämän ajatuksen luki hän siitä
kummastuksen ilmeestä, jolla nuori mies katseli häntä saapuessaan.
"En minä ole teitä pettänyt", sanoi hän ojentaen tulijalle kätensä.
"Agneta sisar sanoo, että minulla on ainoastaan muutamia tunteja
elinaikaa."

"Sisäiset elimet ovat pahoin vahingoittuneet", vastasi nunna
nyyhkyttäen.

"Meillä ei siis ole lainkaan aikaa hukata", jatkoi Rikissa. "Istukaa
sängyn viereen ja antakaa minulle kätenne, niin saan enemmän
rohkeutta tunnustukseeni."

Olavi teki kuten kuoleva pyysi, mutta kun hän ojensi kätensä, tunsi
hän, että tämän kädet olivat kuumeenpolttavat.

"Minä olen ollut suuri syntinen", aloitti Rikissa. "En teoissa,
mutta ajatuksissa. Ylpeyteni minut on pelastanut lankeamasta, ei
synninkammoni. Hän, joka myös kamppailee kuoleman kera, imarteli
kaikkia pahoja taipumuksiani, minä olin isäni piloille hemmoiteltu
lapsi, mutta hänen vaikutuksestaan tulin veikisteleväksi,
oikukkaaksi, valhettelevaksi! Minä tunsin hänen aikeensa tehdä
minusta erään korkean herran jalkavaimon enkä minä ollut siihen
taipumaton. Harjoituksen vuoksi kiemailin hänellekin, mutta sen tein
ainoastaan häntä kiduttaakseni, sillä sydämeni vihasi ja halveksi
häntä... Sitten tulitte te!..."

Hän pysähtyi, näytti kuin puhuminen rasittaisi häntä yli voimien.

"Levätkää vähän!" pyysi Olavi osanottavasti.

"En, minulla ei ole aikaa! Ne harvat sanat, jotka puhuitte, olivat
lempeitä ja hyviä, mutta te ette kiinnittänyt mitään huomiota minuun,
ja se oli niin tavatonta, ette se herätti huomiotani.

"Minä en teettänyt kirjaa valmiiksi, jotta te tulisitte uudestaan,
monta kertaa... Kaikki, mitä sanoitte minulle, oli aivan erilaista
kuin muiden juttelut, tuntui kuin olisin luonut silmäyksen uuteen
maailmaan, ja joka kerta kyllästyin yhä enemmän siihen, missä elin.
Mutta teidän välinpitämättömyytenne harmitti minua... Miksi ette
rakastaisi minua samoin kuin kaikki muutkin? Olin varma siitä, että
toinen rakkaus oli syynä siihen, ja minä iloitsin saatuani tietää,
ettei siihen vastattu!"

Olavi kääntyi hänestä hieman poispäin.

"Olin nyt varma voitosta. Kristina neitsyt tarjosi teille käteni,
jäte hylkäsitte sen. Seisoin kuin ukkosen lyömänä. Te hylkäsitte sen,
mitä niin monet muut tavoittelivat!...

"Teidän sydäntänne ei voinut voittaa kauneus, eivät maalliset
aarteet, vaan ainoastaan se, jonka sielu näytti niin puhtaalta ja
viattomalta kuin kirkkain tähti taivaan laella... Minusta tuntui
sillä hetkellä, kuin lyijypainot painaisivat minua maahan, kuin
olisin voinut vajota maan alle! Te lähditte, ja minusta oli niin
synkkää ja tukehduttavaa... Minun täytyi poistua!... Kuinka monet
ajatukset ovatkaan siitä pitäen tulleet ja menneet menojaan!... Olen
rukoillut -- ensi kerran sydämeni syvyydestä!... Olen kamppaillut
epätoivossani... Ah, mitä kaikkea olenkaan kokenut muutamissa
tunneissa!... Jokin salainen ääni kehoitti minua tulemaan tänne.
Sen jälkeen on kaikki tapahtunut korkeammasta vaikutuksesta. Herra
armossaan salli minun sovittaa syntini hengelläni!... Nyt varisee
kaikki synnin kuona pois, sieluni puhdistuu, ja minä tulen niin
kirkkaaksi kuin tähti taivaalla... Silloin ette minua enää halveksu!"

"Sitä en ole tehnyt koskaan", sanoi Olavi syvästi liikutettuna. "Jos
saatte elää, rakastan teitä kuten sisartani, ja jos lähdette täältä,
ikävöin nähdä teidät jälleen."

"Kiitos!" sanoi Rikissa. "Kuulkaa nyt vielä: Tämä koristus on minun;
käyttäkää se köyhien hyväksi!... Agneta sisar sanoo teille, missä
isäni kaikki aarteet ovat säilössä... Lohduttakaa häntä, kun hän on
menettänyt tyttärensä -- tervehtikää häntä ja -- veljeäni --" Hänen
päänsä vaipui alas, Olavi kannatti häntä käsivarsillaan, ja nojaten
hänen rintaansa vasten huokasi Rikissa viimeisen henkäyksensä, kuten
lapsi äitinsä sylissä.

Kun ritari Pietari Turenpoika ja Akseli, Årstan herra, astuivat David
maisterin luo, oli siellä ennen heitä vanha nainen, jota he pitivät
sairaanhoitajattarena.

Hän seisoi pystypäin, käsivarret ristissä ja oikea käsi nyrkkiin
puristettuna. Ankarasti, melkein uhkaavasti katseli hän makaavaa.

"Kuinka sairas voi?" kysyi Pietari herra.

"Ryöväri, rosvo hän oli!" huudahti nainen. "Kuolleet noutakoot nyt
kuolleensa! Mitä hän varasti minulta, olen nyt ottanut takaisin!"
Näin sanoen poistui hän huoneesta.

David maisteri oli kuollut ja sormus poissa. Valmyra oli ottanut sen
takaisin.

Seuraavana päivänä pidettiin juhlallinen messu Pyhän Klaaran
pääkuorissa. Useita jaloja ritareita ja rouvia oli läsnä; se oli
kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitus... Mutta kun kirstu oli
laskettu hautaan ja hauta luotu umpeen, silloin istutti Olavi
valkoisen ruusupensaan haudalle ja mietti itsekseen: "Monet saavat
kilvoitella vuosikaudet vapautuakseen syntitaakastaan, harvat voivat
siitä päästä yhdellä ainoalla uhrautuvalla teolla."



7.

HEMMING GADD.


Viimeksi tavatessamme tätä merkillistä miestä ei hän ollut vielä
sivuuttanut keski-ikäänsä. Elämällä oli vielä jälellä rusohäiveitään,
mutta ne pettivät ja hänen mielensä katkeroitui. Epäluulo ja
ihmisten halveksuminen juurtui yhä syvemmälle hänen sieluunsa,
samalla kertaa kuin hän osoitti sanoin ja toimin uhrautuvaisuutta ja
isänmaanrakkautta, joka saa hakea vertaistaan. Nyt oli hän täyttänyt
kuusikymmentä vuotta, hän katseli maailmaa yhä synkemmin silmin,
ja samalla kertaa kuin hän täytti velvollisuutensa pelottomalla
rohkeudella, jota hän aina oli osoittanut, purki hän sappensa
pureviin sanoihin ja soimauksiin, välittämättä siitä, sattuivatko
ne kuninkaaseen, arkkipiispaan tai valtakunnan suurmiehiin. Mitä ei
kukaan muu uskaltanut, sen otti Hemming Gadd tehdäkseen: Kalmarin
valloittamisen takaisin tanskalaisten käsistä. Vaadittiin hänen
rautatahtoaan ollakseen pelästymättä suunnattomia vaikeuksia, mutta
alituiseen pitääkseen maalinsa näkyvissä.

Kaupunkiin ja linnaan oli muonantuonti vapaa merenpuolelta, ja
tämä ei suinkaan vähässä määrin vaikeuttanut piiritystä. Aseista
ja ruudista oli sellainen puute, että piispa sanoi saattavan pian
turvautua kiviin niin hyökätessään kuin puolustautuessaankin. Pieni
sotajoukko oli enimmäkseen palkkaväkeä, ja kun tämä ei saanut
riittävästi muonaa ja palkkaa, oli innostus vähäinen ja kapina
puhkeamaisillaan.

Mutta Hemming tohtori oli valppain ajatuksin ja avoimin silmin
mukana kaikkialla. Häntä ei estänyt mikään, hän kukisti esteet
järkähtämättömällä tahdollaan, ja sen, joka ei seurannut tai totellut
häntä halustaan, täytyi tehdä se pakosta.

Kun Svante Niilonpoika saapui Kalmariin, kauhistutti häntä se puute,
joka vallitsi elintarpeihinkin nähden; mutta piispa sanoi:

"_Antaa_ ei tahdota, minun täytyy siis _ottaa_, ja Voionmaa saa olla
ruoka-aittana."

Mukanaan tusinan verta miehiä purjehti hän eräänä yönä ulapalle
muutamilla viheliäisillä venheillä ja palasi jo seuraavana päivänä
ruokavaroilla lastatuin laivoin.

Valtionhoitaja nuhteli häntä siitä, että hän uskalsi henkensä
sellaisiin yrityksiin.

"Ainoastaan sillä ehdolla ne onnistuvat", vastasi hän. "Mikäli
mahdollista, koetan saada hyvin sanoin, mitä muuten täytyy ottaa
väkisin. Olen huomannut, että se onnistuu hyvin!"

Monet aatelismiehet olivat sitoutuneet lähettämään väkeä, aseita
ja rahaa piispalle, mutta kukaan ei ollut sitä tehnyt. Ja kaikki
muistutukset jätettiin huomioon ottamatta.

Ja tälle miehelle, joka antoi henkensä ja verensä ja kaiken mitä
omisti isänmaan puolustukseksi, hänelle täytyi Svante herran viedä
viesti, että hänet pidettiin arvottomana hoitamaan sitä virkaa,
joka oli hänen hallussaan, ja että tuomiokapituli oli sanoutunut
irti uskollisuudestaan ja kuuliaisuudestaan häntä kohtaan ja että
piispankymmenykset häneltä lakkautetaan.

"Sitä odotinkin!" vastasi Hemming synkin katsein. "Jos olisin
käynyt Hannu kuninkaan asioita, olisi hän kernaasti antanut minulle
kahdenkin hiippakunnan tulot, mutta nyt olen ollut isänmaalleni
uskollinen ja sentähden saan kokea, minkä arvoinen ruotsalainen
kiitollisuus on."

"Ei ole epäilystäkään, etteikö päätös ole johtunut pelkästä
kateudesta", huomautti Svante herra. "Sentähden, ettei piispanvaali
ole saanut paavin vahvistusta, on päätös tehty, ja neuvosto
on kirjoittanut sen alle, mutta sen paneminen toimeen ei tule
kysymykseen."

"Eikä sitä olisi hyvä tehdäkään ilman minun suostumustani", tokaisi
Hemming tohtori. "Voin hyvin sanoa, että rahvas on minun puolellani."

"Olen kirjoittanut tuomiokapitulille ja pyytänyt sen jäseniä tarkoin
miettimään."

"Kunhan kirje saapuu, en minä jättäydy heille vastauksen velkaan!"

"Rakas veli, älkää kirjoittako sitä liian tuimin sanoin! Mitä
hyödyttää panna enemmän sytykkeitä tuleen, ja kuinka voin minä
näinä kovina aikoina tulla toimeen ilman teitä ja luotettavaa Åke
Hannunpoikaa!"

"Niin kauan kuin Jumala suo terveyttä ja voimia, ei kumpikaan meistä
tule väistymään."

Valtionhoitaja kertoi, että hän oli saanut kirjeen Märta rouvalta,
joka kertoi kapinasta, mikä Tukholmassa oli tanskalaisten vehkeilyjen
johdosta ollut puhkeamaisillaan, mutta minkä Pietari Turenpoika oli
saanut sen estetyksi.

"Tunnettu asia on, että huono kylvö kasvaa ja rehoittaa kaikkialla,
mihin tanskalaiset päänsä pistävätkin", sanoi elektus. "Tiedättehän
mitä parhaallaan tapahtuu Norjassa?"

"Prinssi Kristian on siellä, olen kuullut. Mieliala ei ole juuri
tanskalaisystävällinen, ja on kai aikomus tuketa puro, ennenkuin se
paisuu virraksi. Norjalaiset ryömivät ikeen alle nyt kuten ennenkin."

"Luulenpa, että minä olen saanut viimeiset tiedot. Siellä on puhennut
kapina, mutta prinssi Kristian on sen tukehuttanut siten, että nyt
monet sadat päät seipäihin pistettyinä muodostavat piikkiaidan
Agerhusin ympärille. Mutta ei siinä kyllin, Hamarin piispa on
vangittu viekkaudella."

"Kaarlo Jensen on ruotsalaismielinen?" huomautti Svante herra.

"Siinä juuri syy piileekin. Hän on ruotsalainen synnyltään,
kasvatettu Ruotsissa, ja monet ystävyyden siteet kiinnittävät hänet
tähän maahan. Prinssi teeskenteli luottamusta häneen ja pyysi hänen
neuvoaan. Piispa, joka ei epäillyt mitään, suostui matkustamaan
hänen luoksensa. Vierailu päättyi siihen, että hän nyt istuu vankina
Agerhusin linnoituksessa."

"Prinssin täytyy päästää hänet vapaaksi!"

"Ei ennenkuin on riistänyt hänen henkensä."

"Sitä hän ei uskalla!"

"Hän tekee mitä tahtoo!"

"Silloin kulkee hän kohden kukistumisen!"

"Mitä pahaa sitä ennen ehtii tapahtua, sen kyllä saanemme mekin
kokea, jollei meillä ole tarpeellista voimaa vastarintaan silloin kun
vielä aika on."

"Sitä mieltä minäkin olen, että ainoastaan vakavassa vastarinnassa on
pelastuksemme. Rauhanystävät ovat suostuvaiset kuninkaan ehdotukseen,
että hän määrätystä rahasummasta luopuu vaatimuksistaan Ruotsiin."

"Luullakseni se ei tapahdu niin kauan kuin minä ja muut
ruotsinmieliset ovat elossa, puolustaen valtakunnan etuja ja
itsenäisyyttä!" virkkoi piispa.

"Minä näen pelastuksen mahdollisuuden kireässä suhteessa
hansakaupunkien ja Tanskan välillä."

"Kunpa heidät vain saisi varustamaan laivaston!" huudahti piispa.

"Heidän täytyisi tehdä se, jollei muun vuoksi, niin tehdäkseen lopun
tanskalaisesta kaapparijoukkueesta, joka Tanskan kuninkaan puolesta
harjoittaa merirosvousta niin Suntissa kuin Itämerelläkin."

"Lyypekillä ei liene mitään sitä vastaan."

"Falsterin kokouksessa olivat tanskalaiset häikäilemättä kerskailleet
niillä kallisarvoisilla tavaroilla, jotka oli rosvottu hansalaisilta
kauppamiehiltä. Nämä olivatkin kovasti suutuksissaan lähteneet
kaupungista."

"Lyypekki ei alistu koskaan tykkänään katkaisemaan kauppasuhteitaan
Ruotsiin."

"Salakuljetus kukoistaa paremmin kuin konsanaan, ja toivoakseni on se
jatkuva, kunnes sota puhkeaa, mutta täytyisi ryhtyä ponteviin toimiin
sitä elvyttääkseen."

"Mihin niin?"

"Muutamia hartaita isänmaan ystäviä olisi lähetettävä sinne
selittelemään heidän etujaan."

"Tosiaankin!"

"Poikanne, esimerkiksi."

"Sten?"

"Hänen ulkonäkönsä ja koko esiintymisensä tekee hänet sopivaksi
voittamaan sydämiä."

"Mutta hänen nuoruutensa?"

"Sellaista luetaan harvoin viaksi!"

"Hänen suuri kokemattomuutensa?"

"Hän ei tulisikaan matkustamaan yksin."

"Kenenkäs kanssa?"

"Jollei minulla olisi näitä jalkarautoja jaloissani, tahtoisin minä
lähteä mukaan."

"Varrotkaamme aikaamme!"

"Se on minunkin tarkoitukseni! Millaiset ovat välimme Venäjän kanssa?"

"On tehty aselepo kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ei tosin ole mitään
varmuutta, että tehdyt sitoumukset pidetään, mutta onneksi eivät
Hannu kuninkaan ja Venäjän suuriruhtinaan välit näytä olevan hyvät,
ja se on meille parhaimpana rauhanmerkkinä."

"Onko maassa tyyntä?"

"Tyynempää kuin on ollut pitkiin aikoihin! Erik Turenpoika istuu kuin
haukka tunturilla ja tähystelee yli maan ja veden; sellainen mies on
kullan arvoinen."

"Eikö kukaan ole koettanut kylvää vainon siementä välillenne?"

"On kyllä, ainahan sellaistakin tapahtuu."

"Mitä he ovat sanoneet?"

"Että hän on liian mahtava!"

"Niin hän onkin!"

"Sanotteko tekin niin?"

"Sanon, jos hän käyttää valtaansa väärin!"

"Sitä hän ei tee!"

"Silloin pitäisi hänen olla vielä mahtavampi."

"Kuinka niin?"

"Sentähden, että hän on isänmaan ystävä, jolle vain harvat vetävät
vertoja."

"Se on totta!"

"Epäluulo voi olla kuin pienin siemen, mutta se kasvaa pian suureksi
puuksi. Teillä on synnynnäinen taipumus antamaan sen kasvaa yli
päänne."

"Sitä en voi muistaa."

"Entä teidän ja Sten Sturen välien rikkoontuminen?"

"Hemming veikko, teidän ei tarvitse muistuttaa minulle sitä, en ole
sitä unhoittanut!" sanoi hän.

"En olisi sitä tehnytkään", vastasi tämä, "jollei eräs Erik herran
kirje..."

"Valittaako hän minua vastaan?"

"Ainoastaan pitkää vaitioloanne, jota hän ei sano voivansa ymmärtää."

"No, tahdon nyt kirjoittaa hänelle ja sanoa, että luotan häneen kuten
itseeni."

"Se on oikein!"

"Kiitos varoituksesta!"

Molemmat miehet pudistivat toistensa kättä, ja piispa jatkoi:
"Kerronko teille merkillisiä uutisia Norjasta?"

"Näen kasvoistanne, etteivät ne ennusta hyvää."

"Kristian prinssi oleskelee tätä nykyä Bergenissä."

"Tiedän sen!"

"Hänen armonsa arkkipiispa, joka luultavasti tahtoi päästä nuoren
herran suosioon, kertoi hänelle, että kaupungissa oli ihmeen kaunis
tyttö, ja prinssin valtasi uteliaisuus."

"Luullakseni ei ilmestynyt mitään vaikeuksia."

"Ei ollut aivan ilmankaan, koska linnaan laitettiin suuret illatsut,
ja niihin kutsuttiin kaupungin ylhäisimmät porvarit, samoin Sigbrit
ja hänen tyttärensä..."

"Sigbrit?" huudahti Svante Niilonpoika.

"Hän lienee hollannitar syntyään ja elätti itseään pienellä
leipomaliikkeellä."

"Hänen tyttärensä...?"

"Nimeltään hän on Dyveka! 'Pikku kyyhky' tulee nokkimaan monet
jyväset vainioiltamme."

"Kertokaa edelleen!"

"Hän tuli äitineen mukaan pitoihin. Prinssi ei voinut saada silmiään
kääntymään pois kauniista tytöstä. Todellisuus vastasi hänen
kuulemaansa. Hän koetti illan kuluessa salata tunteitaan, mutta
ennenkuin illatsu oli lopussa, tiesivät kaikki, että hollannitar oli
hurmannut prinssin tykkänään."

"Seuraus oli selvä?"

"Tyttö lienee tosiaankin tehnyt estelyitä, mutta äiti tasoitti
vastukset. Molemmat seurasivat prinssiä Osloon, mihin hän nyt
rakennuttaa heitä varten suurta upeaa kivitaloa."

"Näin tytön lapsena; hänestä lupasi tulla kauniimpi kuin äidistään."

"Tämä lienee tavattoman viisas nainen."

"Kyllä hän on!"

"Ovela ja vallanhimoinen ja sitä paitsi harvinaisen tietäväinen
naisihmiseksi."

"Sen kyllä uskon!"

"Hän on niin vallannut Kristianin, että tämä on tehnyt hänet
neuvonantajattarekseen."

"Se ei ennusta hyvää Ruotsille, sillä me emme ole kyllin vahvoja
ajamaan vihollista maasta. Me voimme ainoastaan väsyttää hänet ja
jos mahdollista hankkia liittolaisia", puuttui Svante Niilonpoika
puhumaan.

"Niin, hansakaupungeista!"

"Hannu kuningas on ollut niin varomaton, että on tehnyt ne
vihollisikseen."

"Avaamalla satamansa kaikkien muidenkin kansakuntien laivoille."

"Toivoisin, että mekin voisimme tehdä samoin, mutta silloin
menettäisimme ainoan liittolaisemme."

"Sentähden täytyy meidän alistua toistaiseksi; riippuu siitä, mitä he
uskaltavat puolestamme."

"Ruotsin kauppa on hansakaupungeille elinkysymys."

"Juuri sentähden täytyy etujen koitua meidän hyväksemme."

"Heti palattuani Tukholmaan", sanoi Svante herra, "ehdotan
neuvostolle, että se kirjoittaisi tästä asiasta Lyypekin
pormestarille ja neuvostolle".

"Se minustakin on viisainta; ensin on kysyttävä heidän mieltään ja
sitten toimittava sen mukaan."

"Sydäntäni viiltää nähdessäni tanskalaisten laivojen täysin purjein
laskevan satamiimme ryöstämään ja hävittämään; jos minulla olisi
Tor'in vasara, musertaisin heidät muruiksi."

Ja tarmokas piispa löi kädellään miekkansa kahvaan, kävellen
kiihkeästi huoneessa edestakaisin.

"Niin kauan kuin te, Hemming veikko, seisotte täällä valtakunnan
itäreunalla ja Åke Hannunpoika puolestaan lännessä pitää vihollista
silmällä, ja te molemmat olette aina valmiit iskemään häneen ja
tekemään hänelle tuhoa, kun taasen minä milloin siellä, milloin
täällä tähystelen, mitä muissa paikoin ollaan vailla, uskallan sanoa,
että maa on jotakuinkin turvattu ulkonaisia vihollisia vastaan. Mutta
meillä on toisiakin, jotka eivät ole vähemmän vaarallisia."

"Sentähden ei taistelu koske ainoastaan Tanskan kuninkaita, vaan
monia Tanskan suurmiehistäkin ja kenties etupäässä kirkkoa."

"Te ette voi koskaan sopia arkkipiispan kanssa!"

"Samoin kuin hänkään ei voi sopia, ei teidän eikä minun kanssani! Ja
mikä on syynä? Pelko, että valta liukuu pois pappisvaltiasten käsistä
ja siirtyy maallisille suuruuksille. Eikö hänen armonsa asettunut
liikkeen eturintamaan Sten herraa vastaan? Ettekö luule hänen voivan
tehdä samoin teitäkin vastaan? Mikä on syynä hänen ja tuomiokapitulin
katkeruuteen, jollei luopuminen heidän poliitiikastaan, mikä on
heidän silmissään vaarallinen merkki?"

"Sanokaa: yhä enentyvä heikkous, arkkipiispa on vanha ja sairas."

"Hän voi olla terve ja sairas olosuhteiden mukaan ja kuitenkin elää
sekä teidän että minun jälkeeni."

Svante kertoi hänelle tapauksen piispantalossa. "Näettekös,
näettekös!" huudahti Hemming tohtori. "Sanon vielä kerran, olkaa
varuillanne! Ette te, ei poikanne eikä emäntänne voi olla varma hänen
lähettiläiltään."

Valtionhoitaja viipyi Kalmarin edustalla viikon paikkeille. Sillaikaa
kulki nuori Sten ympärinsä upseerien ja sotilasten keskuudessa;
hän tiedusteli piiritystöiden menoa ja voitti sekä päällystön
että miehistön yksinkertaisella, vaatimattomalla olennollaan,
reippaudellaan ja viisailla kysymyksillään.

Eräänä päivänä kuuli hän sattumalta keskustelun muutamien sotilaiden
kesken, jotka keskenään valittivat raskasta leirielämää, niukkaa
muonaa ja palkkansa alituista myöhästymistä.

"Varmaankin mieluummin istuisitte kotituvassanne äidin luona?" sanoi
nuorukainen ja meni lempeästi hymyillen heidän luoksensa.

Nämä tunsivat hänet heti ja vetääntyivät hämillään syrjään.

"Vastaa sinä minulle!" sanoi Sten ja kääntyi siihen, joka hänestä
näytti vähimmän ujostelevalta.

"Eipähän ole juuri hupaistakaan maata aina taivasalla, olla nälissään
kuin juoksukoira ja joko heittää keikaa tai joutua raajarikoksi."

"Olet oikeassa, voi olla hupaisempaakin."

"Niin on, niin on!" säestivät kaikki, hieman rohkeampina.

"Mutta kuulkaas, pojat, ajatelkaas, jos naapuri tulisi ja tahtoisi
ottaa oman rakkaan tupanne!"

"Hitto soikoon, sen saa hän jättää sikseen!"

"Mutta jos hänestä on oma tupansa liian pieni ja hän tahtoo teidän
tupanne lisäksi?"

"Se olisi anastusta ja vastoin lakia ja oikeutta."

"Mitäpä hän sellaisista välittäisi!"

"Me kyllä hänet estäisimme."

"Teitä on täällä nyt kuusi kappaletta! Otaksutaan nyt, että hänellä
olisi kaksitoista renkiä ettekä voisi pitää puolianne?"

"Silloin koko kyläkunta kertyisi koolle ajaakseen pois rosvot."

"Se kai olisikin oikein!"

"Muuten ei kannattaisikaan elää!"

"Olen samaa mieltä kuin tekin, pojat, mutta otaksukaa nyt, että
naapurin rengit ovat murtautuneet ruoka-aittoihinne ja vieneet
kaiken, mitä siellä oli syötävää?"

Miehet kynsivät korvallisiaan. "Silloin kai saisi nähdä nälkää!"
vastasivat he. "Se on raskasta!"

"Ei voi auttaa!"

"Ei, jos annatte naapurin pitää mitä on ottanut ja sitten rupeatte
hänen rengeikseen, silloin on hän velvollinen elättämään ja
vaatettamaan teidät."

"Ennen tappelen viimeiseen vereen."

"Niin, niin!" huusivat kaikki toiset. "No, eikö Tanska ole juuri
sellainen jumalaton naapuri, joka tahtoo riistää maamme ja
vapautemme? Eikö meidän täydy tuimasti taistella ja kärsiä puutetta
saadaksemme vihdoin hänestä voiton ja ajaaksemme hänet tiehensä?"

"Kyllä, se on totta se!"

"Minä olen vielä liian nuori ollakseni mukana, mutta muutamain
vuosien kuluttua tulen seisomaan rinnallanne, ja jos kaadun, olen
iloinen saadessani uhrata henkeni isänmaan puolesta!"

"Oh, me kyllä puolustaisimme häntä!" huusivat kaikki kilvan.

"Hän on kuin emo mehiläispesässä", lisäsi muuan miehistä, "jos se
kuolee, hajoaa koko parvi".

Stenin vertaus ei jäänyt hedelmättömäksi. Sotamiehet kertasivat sen
miehestä mieheen, he ajattelivat asiaa omalla tavallaan, ja kun
nuorukainen matkalle lähtiessään viittasi heille jäähyväisiksi,
kajahti raikuva hurraa valtionhoitajan ja hänen poikansa jälkeen.
Ystävysten Svante Niilonpojan ja Hemming Gaddin kohtaus ei ollut
ainoastaan kirkastanut heidän toiveitaan, se oli myös vahvistanut
ystävyyden sidettä ja rohkaissut uusiin ponnistuksiin. Kaksi tulta
voi lämmittää kukin itsekseenkin, mutta yhdistettynä kohoaa niiden
voima moninkertaiseksi.

Ne rahat, jotka valtionhoitaja jätti piispalle, käytettiin etupäässä
palkkojen maksuun. Siten virkistyi mieliala eloisammaksi, ja kun
elektus jatkoi piiritystyötä, ei tehty mitään vastaväitteitä.

Luotiin uusia vallituksia, tehtiin työtä yötä päivää, ja Hemming Gadd
oli mukana kaikkialla, rohkaisten, innostaen. Usein tarttui hän itse
lapioon, ja näyttäytyi, ettei ruumiinvoimissa voinut kukaan vetää
hänelle vertoja. Kun raaka ihminen juuri tätä pitää korkeimpana,
nautti piispa suurta kunnioitusta upseerien ja sotamiesten
keskuudessa.

Jos Joakim Trollella olisi ollut riittävästi keinoja, olisi hän
vaikeuksitta voinut estää vallinluonnin, mutta huolimatta kaikista
Tukholmaan lähetetyistä kirjeistä ja viesteistä jätettiin hänet
selviytymään niin hyvin kuin voi.

Vihdoinkin olivat vallitukset valmiit, ja nyt alkoi kaupungin
pommitus. Hemming Gadd tahtoi säästää porvareita niin paljon kuin
mahdollista: heidän joukossaan oli hänellä monia ystäviä, vaikkakin
tanskalaisten pelko esti näitä sitä osoittamasta -- ja hän tahtoi
heidät mielellään säilyttää puolellaan.

Itse tähtäsi hän ensimäisen laukauksen -- dominikaaniluostaria
kohden. "Minä tunnen ne helvetin sikiöt!" jupisi hän. "He
ansaitsevat, että heidän pesänsä poltetaan."

Mutta kaupungissa oli kaikki mitä suurimmassa kuohunnassa. Kuinka
mielellään olisivatkaan porvarit avanneet kaupunginportit, mutta
Joakim herra oli ryhtynyt varokeinoihin, ja jokaista, joka lähestyi
muureja, uhattiin henkensä menettämisellä.

Sillävälin oli tuli sytyttänyt niin luostarin kuin kirkonkin.
Joutilas väkijoukko, jolta kiellettiin pääsy sisälle, seisoi
töllistellen ulkona. Monet itkivät ja vaikeroivat, toiset taasen
katselivat äänettöminä, kuinka papit ja munkit juoksivat kilvan
huutaen pyhimyksiä apuun. Liekit levisivät nopeasti kaikkiin
suuntiin, muutamat leimahtelivat korkealle taivasta kohden, toiset
tunkeutuivat kammioihin ja komeroihin, munkkiselleihin ja pieniin
salakoppeihin, jotka olivat täynnä pulloja, ja nämä räjähtelivät
rikki, sähähdellen ja räiskähdellen, ja liekit leimahtelivat yhä
hurjemmin. Mutta sen jälkeen nuoleskelivat punaiset kielet monien
kätkettyjen käsikirjoitusten lehtiä.

Jo romahtelivat hirret ja tukit, hehkuvia kuparipaloja kimmahteli
katoilta, ja kehen ne sattuivat, hän oli kuoleman oma. Rakennus
rusahteli saumoistaan, se ulvoi ja vinkui, kuin kaikki pahat henget
olisivat ajelleet toisiaan, mutta yhä jatkoi tuli hävitystyötään.
Se ei säästänyt edes vanhaa luostaripuutarhaakaan; nuoret puut
syttyivät itsekin lämpimissä syleilyissä. Varsinkin yhtä näistä
tuli ahmi, se tunkeutui alas maahan saakka, ja puun juurien alta
paljastui syvä kuoppa; siellä oli pieniä kirstuja, joissa oli luita
ja puoleksi maatuneita luurankoja mullin mallin. Samassa kuin tuli
oli paljastanut kuopan, laimistuivat liekit ja sammuivat.

Pienessä kappelissa oli muuan sangen kallisarvoinen Mariankuva, sen
ohella pyhimyslippaita ja kultaisia ja hopeaisia alttariastioita,
jotka olivat jalokivin ja helmin koristellut. Paitsi kuvaa
säilytettiin luostarin muut kalleudet pienessä huoneessa alttarin
takana.

Mutta pelästys tai huolehtiminen henkensä pelastuksesta oli vienyt
munkeilta kaiken mielenmaltin. He eivät muistaneet tätä, ennenkuin
tuli oli jo ehtinyt tunkeutua kappeliin.

Kaikki pelastuskokeet olivat likipitäen turhat. Apotti huusi, että
puoli pyhän neitsyen aarteista kuului sen pelastajalle! Nuorin
munkeista, reipas nuori mies, syöksyi savun täyttämään kappeliin,
toisten veljien ulkona rukoillessa onnellista päätöstä hänen
vaaralliselle yritykselleen. Ja vaarallinen se oli tosiaankin. Kun
hän tuli sieltä ulos, laahaten kuvaa jälessään, horjahti hän kuin
juopunut ja vaipui tajutonna maahan. Munkit antoivat hänen maata,
kaikki tunkeutuivat madonnan ympärille, mutta, voi onnettomuutta,
kruunu oli pudonnut sen päästä, helmet sen kaulan ympärillä olivat
mustat kuten sen kasvot ja käsivarretkin. Se oli arvoton, kadotetun
suuruuden surullinen kuva!

He katsoivat toisiinsa; mitä oli nyt tehtävä? Apotti kohotti
katseensa taivasta kohden ja sanoi:

"Ettekö näe, veljet, pyhän olennon tarkoitusta. Hän tahtoo joutua
sovitusuhriksi! Niin surullista kuin onkin kadottaa nämä pyhät
piirteet näkyvistämme, täytyy kuitenkin toivomustemme väistyä hänen
tahtonsa tieltä. Kantakaamme hänet sisälle, veljet! Katsokaa,
polttorovio odottaa!"

Mutta kun he lähenivät pyhän kantamuksensa kanssa, olikin kuumuus
niin suuri, ettei kukaan uskaltanut astua sisään. Ikäänkuin
äänettömästä sopimuksesta heitettiin puukuva tuleen, ja munkit
juoksivat pakoon, niin nopeasti kuin kynsistä kykeni...

Hirveästi kumisten ja kolisten olivat kirkonkellot pudonneet
tornista. Kova ilmanveto oli ensin pannut ne liikkeeseen, ne soivat
mahtavammin, täyteläämmin äänin kuin konsaan ennen, helähdykset
aaltoilivat ilmavirtojen mukana yli kaupungin ja kertoivat kellojen
omista maahanpaniaisista. Kun nämä vihdoin tapahtuivat, jähmettyivät
ihmiset kauhusta, jokainen pysähdytti työnsä, mikä hänellä oli
käsillään. Kamalaa onnettomuutta ennustava soitto oli lakannut, mutta
kirkonkin hetket olivat luetut.

Tuli ei tyytynyt ainoastaan kirkkoon ja luostariin, Samoin kuin
muutkin hirmuvaltiaat ei se voinut saada kyllikseen, ja kun
korkeudessa ei enää ollut mitään hävitettävää, tarrasi se alempana
oleviin esineihin.

Turhaan ponnistelivat porvarit sammutustyössä. Jos se onnistui
yhdessä paikassa, tarrasi tuli pian toiseen. Laukaukset paukkuivat
heidän päidensä ylitse, tuuli heitteli tulenliekkejä yli katujen;
savu oli tukehduttava, ja väliin ilma aivan pimeni.

Huudot ja voivotukset viilsivät ilmaa kaikkialla.

Vuoteenomat sairaat kannettiin alas kellareihin, missä niiden ei
ainakaan tarvinnut pelätä palamista vuoteihinsa, mutta missä monet
kuolivat nälkään.

Herra Joakim Trolle ammuskeli tasaisella tulella muureilta, mutta
miehistö ei ollut lukuisa ja sen oli sitä paitsi vartioitava
kaupunginportteja. Hän tiesi, etteivät porvarit olleet
suopeamielisiä. Munkit olivat luotettavampia, ja monet heistä saivat
palvella sotamiehinä.

Tuuli puhalsi kovasti lännestä, ja toisen puolen kaupungista ollessa
yhtenä ainoana tulimerenä oli toinen puoli säilynyt melkein kokonaan.
Täältä lähetettiin onnettomille apua mikäli suinkin voitiin. Mutta
tuuli saattoi helposti kääntyä ja koko kaupunki muuttua tuhkakasaksi.
Ainoa mahdollisuus tämän estämiseksi oli päästää ruotsalaiset
kaupunkiin. Oltiin varmat, että he kaikin voimin auttaisivat sen
pelastusta.

Mitä kenties ei olisi isänmaanrakkaus voinut, sitä tahtoi
itsesäilytysvaisto koettaa. Mutta jo pelkkä epäluulokin tästä sai
Joakim Trollen rankaisemaan rikolliset. Pimeän tullen lakkasi
ampuminen; molemmin puolin laskettiin kuolleita ja haavoitettuja.

Joakim Trolle kutsutti huomattavimmat porvarit linnaan. He saapuivat
kalpeina ja vavisten.

"Teidän on huomenna saavuttava muureille joka kynnen", sanoi hän.
"Minä asetan sotamiehen jokaisen porvarin taakse, ja se, joka ei tee
velvollisuuttaan, ammutaan heti ilman tutkintoa. Sama rangaistus
odottaa sitä, joka ei täsmällisesti saavu paikalle. Menkää nyt ja
ilmoittakaa kaupungin asukkaille!"

"Armollinen herra!" valittivat useat heittäytyen ritarin jalkoihin.
"Päivän kovien ponnistusten jälkeen emme jaksa pysyä pystyssä."

"Niinpä kokoontukaa kaikki tyyni torille! Sotamieheni kyllä pian
toimittavat teidät lepoon."

"Ankara herra, olkaa armollinen! Me olemme muureilla aamun ensi
koitteessa."

"Ettekö luule minun tietävän, että olette pettureita joka sorkka?
Mutta varokaa, minä en pistä sormiani pinteeseen!"

Pelosta vavisten lähtivät porvarit linnasta.

Mutta kuka pystyy harkitsemaan, kun mieli on hädän ja levottomuuden
valloissa? Nämä poloiset ihmiset eivät tienneet mitään neuvoa; heillä
ei ollut enää kirkkojaan, missä rukoilla. He lankesivat polvilleen
kaduille, itkivät ja valittivat.

Äidit, vaimot ja lapset, jotka pelolla odottivat miesten paluuta,
riensivät heitä vastaan. He kuulivat kovan tuomion, ja kaduille ja
toreille polvistui satoja ihmisiä rukoillen apua taivaalliselta
isältä.

Silloin leimahti salama ja samassa pamahti laukaus. Kaikki
kuuntelivat hämmästyneinä. Seurasi useampia, ja sen jälkeen kuului
aseiden kalinaa ja äänten hälinää.

Porvarit pakenivat pelästyneinä vaimoineen ja lapsineen. He
piiloutuivat mihin voivat.

"Olisikohan se piispa?..."

"Pyhä Jumalan äiti, suo hänelle menestystä!..."

"Pelasta meidät pyöveleistämme ja sortajistamme!"

Niin rukoilivat he kaikki palavin sydämin.

Muutamalta pakenevalta sotamieheltä sai Joakim Trolle tiedon, että
piispa oli tosiaankin uskaltanut ryhtyä rynnäkköön. Vartiat olivat
ampuneet laukauksen, mutta heiltä oli riisuttu aseet yhdeltä toisensa
jälkeen.

Päällikkö raivosi, hän oli päästänyt sotamiehensä levolle ja he
makasivat kuin tukit.

Sillaikaa kuin heitä herätettiin, kertoi sotamies, että Garpetornin
luona olivat ruotsalaiset tulleet yli muurin. Portit suljettiin
heti, sillä ensi sijassa oli linna pelastettava. Joakim herra aikoi
päivän ensi koitteessa tehdä ryntäyksen ulos, mutta silloin näki hän
pienen ruotsalaisen sotavoiman linnan edustalla, ympärillään samat
porvarit, joiden piti auttaa heitä tuhoamaan. He näyttivät olevan
mitä parhaimmissa väleissä keskenään, ja Joakim Trolle kiroili
tuhmuuttaan, kun ei ollut heiltä kaikilta hakannut päitä pois.

Aiottu hyökkäys pantiin myöhemmin toimeen; luotettiin ruotsalaisten
väsymykseen, mutta sitä ei huomattu niistä miekaniskuista, joita he
jakoivat. Tosin kaatui monta urheaa soturia, mutta kaupunki oli ja
pysyi piispan käsissä.

Taistelu ei ollut vielä aivan lopussa, kun tohtori Hemming riensi
kirjoittamaan valtionhoitajalle ja kertomaan hänelle onnellisesta
tapauksesta.

"Kirjoitan tämän kovassa kiireessä päästyämme kaupunkiin", niin
päätti hän kirjeensä. "Huomenna saatte tarkempia tietoja, jos
saan elää näiltä armottomilta miehiltä, ja jätän teidät täten
kaikkivaltiaan Jumalan haltuun!" Sydämen ilolla lähetti hän tämän
kirjeen.

Seuraavana päivänä kirjoitti hän jo uudestaan ja pyysi pitämään
kiitosmessuja yli maan, mutta ennen kaikkea painoi hän
valtionhoitajan sydämelle, että tämä ensi tilassa lähettäisi apua,
sekä miehiä että aseita.

Joakimin luo lähetettiin sopimuksen hieroja kehoittamaan, että hän
luovuttaisi linnan.

"Sanokaa piispalle, että hän saa tulla ja ottaa sen", vastasi tämä
halveksien.

Urhokas piispa ei olisi toivonut mitään hartaammin, mutta hän tiesi,
ettei se ollut niinkään helppoa.

Svante Niilonpojalta saapui kirje, jossa kerrottiin, mitä iloa hyvä
uutinen oli Tukholmassa herättänyt. Valtionhoitaja ja neuvosto
harkitsivat, miten piispa saisi pyytämänsä avun. Niin hyvin tästä
kuin saavutetusta menestyksestä oli laadittu kirjeet ja lähetetty
ympäri valtakuntaa. "Olen sanonut heille", kirjoitti Svante herra,
"että suuresti heikontunut kaupunki tarvitsee apua, jos sitä mieli
puolustaa ja suojella, niin ettei koko tämä maanääri tule jälleen
riistetyksi meiltä pois ja joudu vihollisen tai ulkomaalaisen miehen
käsiin".

Kalmarin porvarit pitivät täydellä syyllä piispaa pelastajanaan ja
puolustajanaan, jota ilman ei heidän elämällään olisi suurtakaan
arvoa. Viikkokausi ruokittiin miehistöä kaupungin kustannuksella,
ja mihin ikänä piispa astuikin sisälle, oli hänellä oikeus vaatia
parasta mitä talosta löytyi.

Hemming Gadd ei odottanut eikä vaatinut, että sellaista
vieraanvaraisuutta jatkettaisiin, ja kun porvarit kaikessa
nöyryydessä sanoivat hänelle, että heidän aittansa olivat melkein
tyhjät, niin vastattiin, että hän ja hänen väkensä pitävät huolen
itsestään nyt kuten ennenkin.

Mutta makeanleivän päivät olivat tuntuneet väestä liian hyviltä, he
arvelivat tehneensä kylliksi ja tuumivat, että heidän nyt tarvitsi
levätä ja koota voimia.

Lokakuu oli lopuillaan, kun Kalmari vallattiin takaisin, mutta
jo joulukuussa täytyi lähteä retkelle Voionmaahan noutamaan
välttämättömimpiä tarpeita.

Porvariston keskuudessa syntyi, heidän saatuaan tiedon, että
piispa aikoi lähteä mukaan, sellainen pelästys, että he saapuivat
joukoittain ja rukoilivat Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei
hän hylkäisi heitä. Jos hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus,
joutuisi kaupunki heti vihollisen valtaan, ja silloin he olisivat
hukassa.

Piispan lähin mies, herra Paul Kyle, urhokas soturi, viisas mies ja
kirjoitustaitoinen, oli samaa mieltä. Hän sanoi paljon mieluummin
menevänsä niitä vaaroja vastaan, jotka saattoivat väijyä matkalla
kuin ottavansa vastatakseen kaupungista piispan ollessa poissa, ja
niin jäi tämä kaupunkiin.

Kalmarin asukkaat hankkivat muutamia veneitä, ja niillä oli mentävä
yli salmen. Mutta kaupungin edustalla oli tanskalaisia laivoja, jotka
eivät päästäneet läpi pienintäkään kalastajavenettä, ja hanke vaati
suurta varovaisuutta.

Eräänä pimeänä yönä lähdettiin retkelle. Kova sade oli onneksi
sulattanut pois ohuen jääriitteen, ja veneet saattoivat hiljaa ja
huomaamatta liukua vihollisten laivojen välitse. Hemming Gadd seisoi
kuunnellen rannalla, kuulisiko hän mitään huudahduksia, mutta kun ei
mitään kuulunut, otaksui hän, ettei mikään vaara uhannut, ja meni
kotiin keventynein sydämin.

Pieni retkikunta viipyi poissa kolme vuorokautta. Tämä aika oli
kyllin pitkä antaakseen aihetta levottomuuteen, mutta kun parvi
palasi ja saatiin tietää, kuinka monia vaaroja sillä oli ollut
vältettävinä, selitti Hemming Gadd, että tästälähin otetaan
elintarpeet lähempää.

Muutamia päiviä myöhemmin ilmoitti muuan vakooja, että oli tulossa
tanskalainen avunlähetys Malmöstä Kalmariin.

Urhea piispa oli heti valmis menemään heitä vastaan. Mutta
hämmästyksekseen havaitsi hän ei ainoastaan nurjamielisyyttä, vaan
ilmeistä kapinanhalua väessään. Hänen rohkaisevat sanansa eivät
vaikuttaneet mitään, mutta miehet eivät kuitenkaan kieltäytyneet
häntä seuraamasta.

Muutamien tuntien marssin jälkeen näkivät he lähestyvän sotavoiman.
Siihen kuului ainoastaan kahdeksankymmentä keihäsmiestä, eikä piispa
epäröinyt käydä heidän kimppuunsa.

Mutta silloin palkatun jalkaväen johtaja kääntyi hänen puoleensa ja
virkkoi, että kun he eivät olleet sitoutuneet taistelemaan avoimella
kentällä, eivät he voineet eivätkä tahtoneetkaan puuttua tähän
kahakkaan.

Piispa kääntyi miesten puoleen ja kysyi, oliko tämä heidänkin
tarkoituksensa.

He vastasivat yksimielisesti myöntäen.

Ja niin sai hän katsella syrjästä, kuinka keihäsmiehet menivät hänen
edellään Kalmariin ja marssivat esteettömästi linnaan.

Hän kuohui raivosta, mutta ei voinut mitään!

"Onko tämä tanskalaisten vaikutusta?" kysyi hän Paul Kyleltä.

"Hätä ja puute on tehnyt väen alakuloiseksi", vastasi tämä. "Siinä on
syy."

"Mutta miksi nääntyvät ainoastaan palkkasoturit? Rahvas ei tee niin!"

"Heissä on visaa, heissä!"

"Mutta tämä on kuuliaisuudenrikos, enkä minä voi heitä pitää
kauemmin."

"Silloin he menevät heti vihollisen puolelle."

Hemming Gadd ei ollut niitä miehiä, jotka sietävät
tottelemattomuutta, ja hän rankaisi sen antamalla muonaa jakaessaan
suurempia tai parempia annoksia niille, jotka uskollisesti
noudattivat hänen käskyjään. Luutnantti, joka oli odottanut
ylennystä, ei sitä saanutkaan, koska otti puolustaakseen
kapinoitsijoita; vieläpä hänet sulettiin pois niistä illatsuistakin,
joihin piispa tuontuostakin kutsui upseerinsa.

Niin vähät välitti hän pitää salassa menettelytapaansa, että hän
aivan avoimesti puhui siitä varoitukseksi muille. Ja hän herätti
niin suurta pelkoa, ettei rikollinen uskaltanut päästää valituksen
sanaakaan.

Erittäin juuri näissä juomaseuroissa piispa purki ilmoille ne
tunteet, jotka hänessä kuohuivat. Silloin puhui hän muinaisajan
sankareista, useimmiten Birger Jaarlista ja Maunu Latolukosta.
Niistä teki hän tavallisesti suuren harppauksen Engelbrektiin, joka
ennen muita oli hänen sankarinsa. Kun hän puhui hänestä, käveli hän
huoneessa edestakaisin, huitoi käsivarsillaan ja esitti tavallisesti
ilmielävästi tapauksen, jota kuvaili. Aina lähtien siitä, että
Engelbrektin teot johtuivat palavasta isänmaanrakkaudesta, asetti
hän hänet esikuvaksi jokaiselle Ruotsin miehelle. Hän viittasi hänen
viisauteensa, hänen uhrautuvaisuuteensa, alttiuteensa, sitkeyteensä.
Ja kuulijat innostuivat hänen tulisesta kaunopuheisuudestaan.
Tavallisesti lopetti hän katkeralla hyökkäyksellä Tanskaa ja
tanskanmielisiä vastaan.

"Tiedän hyvin", oli hänellä tapana sanoa, "että on miehiä, joilla on
tanskalainen sydän ruotsalaisten takkien alla, mutta he eivät ole
parempia kuin valkeiksi sivutut haudat täynnänsä kuolleiden luita, ja
minä toivon, että heidät tuomitaan sen mukaan".

Tällaisilla puheilla piti hän vireillä innostusta pienessä
upseeriparvessaan ja sai sen antautumaan suuriin ponnistuksiin.

Mutta sittenkin tuntui luissa, kun täytyi talvipakkasella asua
teltoissa.

Enemmän kuin puolet kaupungista oli palanut tuhaksi, ja kodittomat
olivat saaneet suojaa parempiosaisilta. Piispa tahtoi edelleen pysyä
hyvissä väleissä kaupunkilaisten kanssa eikä sentähden anastanut
mitään. Nämä tarjosivat huoneita hänelle ja upseereille, mutta hän
hylkäsi tarjouksen, sanoen tahtovansa jakaa sotamiesten kohtalon.
Sitä vastoin täytyi kaupungin maksaa suojelusveroa, ja siihen
suostuttiin ehdolla, että piispa asuisi kaupungissa.

Alempi osa kirkosta oli jokseenkin hyvin säilynyt, sen ylle kyhättiin
katto, ja huonetta käytettiin milloin jumalanpalvelukseen, milloin
kasarmiksi.

Asema oli sangen huolestuttava -- aseet olivat mitä kurjimmassa
kunnossa, ruudista ja luodeista oli puute, mutta mitään apua ei
tullut.

Jos Joakim Trolle olisi tehnyt hyökkäyksen, olisi hän helposti ajanut
vihollisensa pakosalle.

Helmikuun puolivälissä olivat muonavarat lopussa, ja täytyi hankkia
uusia. Voionmaalla ei ollut enää mitään. Hemming Gadd odotti joka
päivä kirjeitä ja viestejä, mutta mitään sellaisia ei kuulunut. Siitä
huolimatta kulki hän, pakinoi ja laski leikkiä kuten ennenkin. Hänen
rohkeutensa piti rohkaista muitakin.

Mutta hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta ja apeutta. Hän luuli
tietävänsä, että yksityinen viha häntä kohtaan oli varsinaisena
syynä siihen kylmäkiskoisuuteen, jota neuvosto osoitti Kalmarin
linnan valloitukseen nähden, ja kuitenkin oli sen valtaaminen maalle
äärettömän tärkeä.

Arkkipiispa ja monet valtakunnan suurmiehistä eivät koskaan tulisi
antamaan anteeksi niitä katkeria totuuksia, joita hän oli heille
sanonut, sitä ilmeistä epäkunnioitusta, mitä hän oli osoittanut
jokaiselle, kenen katsoi tanskalaisystäväksi.

Piispa Hemming Gadd oli niitä miehiä, joilla on ainoastaan ystäviä
ja vihamiehiä, välinpitämätön ei häneen nähden ollut kukaan. Hänen
papillisen virkansa yhdistäminen soturin ammattiin oli enemmän kuin
kylliksi antaakseen aihetta puheille, mutta ne, jotka katsoivat
ainoastaan tekoja, ylistivät häntä pelottomana soturina ja totisena
isänmaan ystävänä.

Varhain eräänä aamuna, ennenkuin kaupunki oli vielä ehtinyt
valveutua, lähti piispa kaupungista parvi sotilaita mukanaan.

Pelästys oli suuri, kun saatiin tietoon, että hän oli poissa, mutta
varovaisuus kehoitti vaiteliaisuuteen, eikä asiasta hevillä puhuttu
eikä ilmaistu pelkoa; mutta innokkaasti hänen paluutaan odotettiin.

Retki suunnattiin Blekingeen. Lyckebyn ympärillä oli monia rikkaita
herraskartanolta, ja etupäässä niissä piispa aikoi vierailla.

Edissä asui Kristina Erikintytär, herra Sten Kristerinpojan emäntä.
Isältään, tanskalaiselta valtaneuvokselta, oli hän perinyt tämän
suuren maatilan, ja herransa juonitellessa Tukholmassa ja kaikkialla
Ruotsissa Hannu kuninkaan hyväksi piti hän Edissä ankaraa hallitusta.
Ei siinä kyllin, että alustalaisia kiristettiin äärimmilleen hänen
itsensä pitäessä melkein ruhtinaallista hovia; hän vaati vielä heiltä
sellaista kunnioitusta, kuin olisi ollut todellinen kuningatar.

Hemming piispa oli nähnyt hänet Tukholmassa Sten Sturen hovissa. Tämä
nainen ei miellyttänyt häntä silloinkaan, ja nyt, kun hänen mielensä
oli katkeroitunut, päätti hän mennä Lyckebyhyn sen tähden, että
Kristina rouva oli siellä.

Oli jäätävä pakkanen, ohut lumikerros peitti maan, ja matka kävi
ripeästi eteenpäin. Kirkas kuutamoilta tapasi pienen retkikunnan Edin
luona. Piispa pyrki sisään; hän halusi puhutella Kristina rouvaa.
Mutta linnanvouti palasi tuoden vastauksen, ettei jalolla rouvalla
ollut Hemming Gaddin kanssa mitään puhuttavaa. Ja niin pysyi portti
lukossa.

Piispa nyökkäsi tyytyväisenä, ikäänkuin olisi juuri tätä toivonutkin.
Sotamiehet saivat käskyn muodostaa ketjun linnan ympärille. Kukaan
ihminen ei saanut kulkea ulos eikä sisälle. Muutamia yrityksiä
tehtiin, mutta uhkaava pyssy peloitti rohkeat heti takaisin.

Linnasta loisti valo koko yön. Nähtiin ihmisten juoksentelevan
edestakaisin huoneesta huoneeseen. Uteliaat katseet tähystelivät
yli seudun; ilmeisesti vallitsi linnan sisällä suuri levottomuus ja
hämmennys. Varhain aamulla avattiin portit. Linnanvouti tuli jälleen
ulos, mutta tällä kertaa pyydettiin Kristina rouvan puolesta, että
piispa tahtoisi astua sisälle. Rouva odotti häntä.

"Onko aamiainen valmis?" kysyi tohtori Hemming.

"Aamiainen?... Heti!" vastasi ällistynyt vouti kumartaen syvään.

"Riittääkö se kaikille miehilleni?"

"Kaikille?"

"Niin, jumaliste! Kun meidän on täytynyt täällä tehdä
vartiopalvelusta koko yö, pitää teidän toki antaa meille ruokaa ja
juomaa."

Vouti katosi jälleen. Kesti kotvan, ennenkuin hän palasi, mutta
silloin toi hän sanan, että puolentunnin kuluttua oli aamiainen
valmis.

"Minä ja upseerini aterioimme yhdessä Kristina rouvan ja hänen
neitsyttensä kanssa", lisäsi piispa. "Jos hän on valmis ottamaan
minut vastaan, niin tulen."

Vouti riensi jälleen sisään, jättäen portin auki jälkeensä.

Piispa käski upseeriensa seurata. Miehistö sai määräyksen jakautua
kahteen ryhmään; ensimäisen oli puolen tunnin kuluttua tultava
linnaan ja syötävä oikein kyllikseen sekä täytettävä taskut ja
reput ruuantähteillä. Sillaikaa oli toisten pidettävä vahtia ja
tarkoin katsottava, ettei ketään vierasta päässyt ulos eikä sisälle.
Aamiaisesta oli ensiksi-tulijain selviydyttävä puolessa tunnissa,
jonka jälkeen vuorot vaihtuivat. Raikuvalla hurraalla tervehdittiin
tätä käskyä, ja jako toimitettiin heti.

Sillävälin astui piispa upseereineen linnan suureen esisuojaan.
Siellä leimusi valkea suunnattoman suuressa takassa, ja
kopistellessaan lunta suurista saappaistaan sanoivat miehet
tarvitsevansa sulatella kohmettuneita jäseniään.

"Vouti!" huusi Hemming, niin että kajahtivat linnan käytävät ja
holvit.

Mies seisoi tuossa tuokiossa kumarrellen hänen edessään ja kysyi mitä
hän tahtoi.

"Lähettäkää heti muutamia tynnyreitä olutta sotamiehilleni, ja mekin
tarvitsemme muutamia kippoja."

Käsky täytettiin heti, ja kun vaahtoava juoma oli siemaistu, sanoi
piispa hilpeästi: "Nyt tunnen olevani valmis astumaan vaikkapa
itse pirunkin silmien eteen. Viekää minut nyt Kristina rouvan luo;
pelkään, että hän väsyy odottamiseen."

Linnan suureen saliin oli katettu pöytä suurella kiireellä, mutta
peremmässä huoneessa odotti ylpeä rouva epätervetulleita vieraitaan.

Nähdessään katetun pöydän sanoi piispa upseereilleen: "Niiden
puolesta, jotka tahtovat jäädä tänne, pyydän anteeksi linnan
rouvalta. Älkää vain syökö kaikkea, ennenkuin minäkin ehdin mukaan."

Seuraus oli, että hän yksin meni odottavan Kristina rouvan luo.

Viimeisinä viitenätoista vuotena oli tämän solakka vartalo käynyt
jotakuinkin täytelääksi. Hehkuva punoitus oli kenties hetkellinen,
sillä hän vapisi joka jäseneltään, kun hän syvään niiaten ja
ilmeisellä ivalla toivotti piispan tervetulleeksi.

"Ette tahtonut ottaa minua vastaan eilisiltana!" sanoi hän suudellen
kättä, jonka rouva vastahakoisesti hänelle tarjosi.

"En tiennyt... en uskaltanut."

"Pelkäsittekö kenties, että maineenne siitä kärsisi, jalo rouva?"

"Maineeni?"

"Sentähden jäin odottamaan. Mutta kun tässä keskustelussa ei tarvita
todistajia, pyydän, että neitsyenne sillävälin ojentavat pikarit
upseereilleni."

Nuori neitosparvi, joka ympäröi Kristinaa, seisoi hämillään ja
ymmällä.

"Neitoseni jäävät luokseni!" vastasi Kristina rouva.

"Olen sanonut, että minun täytyy puhutella teitä kahdenkesken!
Sentähden jätin upseerini tuonne ruokasaliin; jos pelkäätte lähettää
neitosianne heidän luoksensa, niin kutsun heidät tänne. Silloin
saamme paljon todistajia."

Äänessä oli jotakin, joka vaati kuuliaisuutta, ja vaikkei Kristina
rouva tiennyt, mitä hänellä oli pelättävänä, tunsi hän, että oli
pakko antaa myöten, ja ankaralla kehoittavalla katseella viittasi hän
punastuvia neitosiansa menemään kokoussaliin.

"Vihdoinkin!" huudahti piispa. "Mutta sellaisia ovat kaikki naiset,
mitä he mieluimmin toivovat, siihen he kauimmin epäilevät suostua."

Taasen loukkaus. Kristina puri huultaan voidakseen vaieta.

"Ja nyt, jalo rouva, istukaamme!"

Kristina heittäytyi eräälle tuolille, joka seisoi keskellä huonetta.

"Sallitteko, että asetun lattialle teidän jalkoihinne?"

"Onhan tuolla penkkikin!"

"Minun täytyy olla teitä lähellä."

Kristina nousi ja istuutui penkille. "Olen teidän vallassanne", sanoi
hän. "Sentähden kiusaatte minua aivan kuulumattomasti."

"Viette sanat suustani, kaunis rouva!"

Mutta imelät sanat olivat kastetut sappeen, ja Kristina rouva
huudahti kiihkeästi:

"Mikä on asianne?"

Piispa loi häneen terävän katseen. "Toivoisin teidän istuvan tälle
penkille", sanoi hän, "jotta näköala olisi vapaa. Näette, että
sotamieheni ympäröivät linnan, kukaan ei pääse ulos eikä sisälle."

"Kuinka suuri on vaatimuksenne?"

"Herra Sten Kristerinpoika on muuan valtaneuvoksista. Mitä suurempaa
iloa voitte hänelle valmistaa kuin auttamalla aarteillanne
lieventämään maan hätää!"

"Minulla ei ole mitään aarteita."

"Mutta tahdotte antaa, mitä teillä on?"

"Ja jollen tahdo?"

"Silloin täytyy minun pakoittaa teidät siihen!"

"Pakoittaa?"

"Minulla on voiman oikeus!"

"Tulette siis kuten ryöväri ja rosvo ainakin?"

"Tai kuten Hannu kuningas, kun hän on käynyt Ruotsin linnoissa. Aion
panna kuninkaallisen oikeuteni voimaan! Upseerini ovat siksi hyvin
kasvatetut, että antavat neitosille vapauden. Jollette tahdo tulla
mukaani, niin suljen teidät tänne sisälle ja teen sitten omin päin
tutkimukseni."

Kristina rouva tiesi, että hänen palvelijansa mielihyvällä olisivat
tällöin avulliset; ei ollut mitään pelastuskeinoa, hänen täytyi
alistua.

"Tulkaa!" sanoi hän ja lähti huoneesta.

Piispa seurasi häntä.

Rouva avasi suuren ja upean hopeakaapin.

"Kutsukaa palvelijanne!" sanoi tohtori Hemming. "Mutta muistakaa,
että jos vastustatte minua, käsken ryöstämään."

Linnanvouti tuli emäntänsä kutsumuksesta.

"Tyhjentäkää kaapin sisällys säkkeihin", käski piispa. "Jalo rouva
antaa sen maan pelastukseksi!"

Käskyä noudatettiin.

"Rahanne ja jalokivenne!"

Kristina hätkähti.

"Älkää salatko mitään!"

"Täytyykö minun antaa kaikki?"

"Kaikki!"

Rouva katsoi ivallisesti piispaan. "Jos tahdon!" mutisi hän
hampaidensa välitse.

"Ette sitä tule tekemään te, vaan teidän uskottu neitosenne!"

Ja Kristina rouvan täytyi sietää, että tätä lähetettiin noutamaan;
hänen itsensä täytyi käskeä tämän tuoda rahalipas ja jalokivet. Ja
piispa otti kaikki ilman armoa ja laupeutta.

Sen jälkeen tarjosi hän rouvalle käsivartensa ja vei hänet
parvekkeelle. Sotamiehet seisoivat alhaalla sen edustalla, ja he
hurrasivat hänelle kiitokseksi runsaasta kestityksestä.

Lopuksi kiitti piispa, upseerien ja neitosten ollessa läsnä,
niistä uhrauksista, joita jalo rouva oli tehnyt herransa ja
isäntänsä isänmaalle, arvellen, että se hyväsydämisyys, jota hän
oli osoittanut, varmaan tuli ennemmin tai myöhemmin saamaan oikean
palkintonsa.

Mutta jolleivät rouva ja piispa juuri katselleet toisiaan
ystävällisin silmin, teki nuori parvi niin sitä enemmän, ja kun
piispa upseereineen lähtiessään viittasi kohteliaasti tervehdykseksi
ylös linnaan, huokasivat neitoset sydämissään: "Palaavatkohan he
koskaan?"

Täältä ei ollut pitkältä vanhaan Hjulebergiin. Sinne suuntasi piispa
matkansa.

Klaus herra oli leskimies, hänen kolme tytärtään olivat naimisissa
tanskalaisten aatelismiesten kanssa, ja hän asui yksin vanhassa
herraskartanossaan. Piispa otettiin ystävällisesti vastaan, ja Klaus
herra käski runsaasti kestittää miehistöä, mutta kuultuaan vierailun
tarkoituksen vastasi hän surumielisesti hymyillen ja sennäköisenä
kuin puhuisi puhtainta totta:

"Pystyn vielä käyttämään miekkaa, jos tahdotte ottaa minut mukaan.
Mitään muuta ei minulla ole teille antaa!"

Hemming Gadd mietti tuokion. "Otan kiinni sanastanne!" sanoi hän.

"Mutta olen jo täyttänyt viisikymmentä vuotta!"

"Minä en tahdo rasittaa teitä yli voimienne."

"Antakaa minulle hieman aikaa!"

"Ei, heti on teidän lähdettävä mukaan."

"Se on mahdotonta!"

"En luovu teistä vähemmällä kuin viidellätuhannella hopeamarkalla!"
kivahti piispa.

"Arvioittepa tosiaan minut liian suureen arvoon."

"Tulen näyttämään, etten ole tehnyt sitä; laittautukaa vain pian
kuntoon!"

"Leikkiä minä vain laskin, ja viisisataa markkaa koetan haalia
kokoon."

"Viisituhatta, ei ropoakaan vähempää!" Klaus herra koetti kiemurrella
hänen käsistään, mutta hän vaati vain ukkoa mukaan, ja niin täytyi
tämän lopulta hellittää koko summa.

Näytti melkein siltä, kuin jokainen markkasatanen olisi vienyt palan
Klaus herran omasta ruumiista. Hänen nenänsä ja poskensa ohentuivat
ohentumistaan ja kalpenivat yhä harmahtavammiksi; oli ilmeistä, että
hän oli kahden vaiheilla, antaisiko mieluummin hengen vai rahat.

Piispa teki asian mutkattomaksi yhä vain kysymällä, haluttiko
vanhusta tulla mukaan. Kun summa oli laskettu täyteen, annettiin
käsky, että talon ruokavarasto oli otettava rangaistukseksi tilan
herran valhettelevaisuudesta, ja vanhan saiturin oli pakko katsella,
kuinka ryynit, jauhot ja voit, häränpuolikkaat ja kylkisilavat
raahattiin ruoka-aitoista ja kuormitettiin suuriin vaunuihin. Hänen
omat vetojuhtansa valjastettiin eteen, ja ratsumiesparvi vei kaiken
mukanaan.

Pienempiä sotaveroja otettiin talonpoikaistaloista, kaikkia täytyi
maksukykynsä mukaan veroittaa yhteiseksi hyväksi.

Jokainen vierailu kävi niin nopeasti, ettei huhu ehtinyt kulkea
edellä, ja kantomäärä oli sentähden runsaampi kuin oli odotettu.
Piispan viisauden tähden pysyi sopu kaikkialla rikkomatta. Annettiin
vapaasta tahdosta tai vastoin tahtoa, mutta se tapahtui aina
säilyttämällä ulkonainen ystävyyden leima.

Koko sato oli korjattu kahden päivän kuluessa. Oltiin jo
paluumatkalla kirkkaassa kuutamossa, kun joku mainitsi, että
vasemmalla tiestä oli metsässä johanniittiluostari, jota pidettiin
sangen rikkaana.

"Me menemme sinne!" huusi piispa hilpeästi. "Kuka näyttää tien?"

Turhia olivat kaikki kokeet saada häntä siitä luopumaan. "Luottakaa
minuun!" sanoi hän. "Minä tunnen munkkien vehkeet ja tiedän, kuinka
ne tehdään tyhjiksi."

Koko parvi meni luostariin. Piispa sanoi nimensä ja pyrki sisälle.

Hetkisen kuluttua avattiin portit. Piispa ja upseerit pyydettiin
astumaan sisään, ja miehistö neuvottiin pariin suureen latoon, jotka
olivat aivan luostarin vieressä.

Veljet olivat kokoontuneet luostarin ruokasaliin ja ottivat piispan
vastaan kaikella hänen arvoaan vastaavalla kunnioituksella.
Keskustelu kääntyi heti valtiollisiin olosuhteihin, ja hurskaat
munkit huokailivat ja valittivat maan hätää puuttumatta
seikkaperäisemmin pohtimaan syitä siihen.

Hemming herra pyysi yksityistä keskustelua apotin kanssa, ja kun ilta
oli jo pitkälle kulunut ja vieraat olivat suostuneet jäämään yöksi
luostariin, nousivat munkit toivottaakseen hyvää yötä.

Mitään kestitystä ei ollut vielä tarjottu. Palvelevat veljet
tahtoivat rientää ulos pitääkseen siitä huolen, mutta Hemming tohtori
kehoitti lähettämään kaiken miehistölle, niin upseeritkin saisivat
ottaa siitä, mitä tahtoivat.

Apotti sanoi, että heille oli varattu vuoteet luostariin. Upseerit
kiittivät, mutta vastasivat, että heidän täytyi olla sotamiesten
mukana valvoakseen järjestystä.

"Älkää syökö älkääkä juoko mitään, mutta pitäkää silmänne auki!"
kuiskasi piispa muutamalle heistä.

Apotti kysyi sala-ivalla, aikoiko hänen armonsakin hylätä heidät.

"En", vastasi Hemming hilpeästi. "Minä jään tänne, ja kun
keskustelumme käynee pitkäksi, toivon teidän tarjoavan pikarin."

Tämä toivomus näytti saavan munkit jälleen hyvälle tuulelleen, ja
niin erottiin pakinoiden ja naureskellen.

Ainoastaan sellainen rautainen luonne kuin Hemming Gadd saattoi
pelottomasti jäädä yksin luostariin. Hän oli vakuutettu, että siellä
yritetään jotakin koiranjuonta, mutta juuri siihen perustikin hän
toiveet oman suunnitelmansa menestyksestä.

Levottomuuden, jonka hän havaitsi upseeriensa kasvoilla, oli hän
tyynnyttänyt merkitsevällä katseella, joka sanoi heille, että häneen
nähden saivat he olla huoletta.

Apotin pyynnöstä meni hän mukana tämän huoneeseen. Siellä oli
pöydällä kaksi palavaa vahakynttilää ja kaksi täyttä viinilasia.
Kohteliaalla viittauksella pyysi munkki häntä istumaan mukavaan
lepotuoliin.

"Kiitän teitä, isäseni", sanoi Hemming, "mutta lepo ei kuulu minulle.
Istun mieluummin täällä yksinkertaisella puutuolilla, jonka otaksun
aiotuksi teille."

Munkin posket vaalenivat hieman. Hän mutisi jotakin veljeskuntansa
ankarista vaatimuksista ja lopuksi otti itsekin yksinkertaisen tuolin.

Mutta Hemming huomasi, ettei levottomuus ollut siltä lopussa, eikä
munkki kehoittanut häntä juomaan.

Tehtyään muutamia kysymyksiä veljeskunnan saksalaisesta alkuperästä
johti hän keskustelun niihin pyhäinjäännöksiin ja pyhimyslippaihin,
joita luostari omisti, ja kun munkki vakuutti, ettei näillä ollut
mitään arvoa, huudahti Hemming:

"Ovatko siis taideteoksenne pelkkiä pikareita? Nämähän ovat
koristellut taitavilla leikkauksilla!"

"Ne ovat Hollannista", vastasi apotti, ja kun Hemming tällöin oli
kohottanut pikarin katsellakseen sitä lähemmin valoa vasten, piti
hänen isäntänsä varansa ja muutti esiin toisen, niin että pikarit
vaihtuivat.

Hemming näki sen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.

Munkki palasi samassa hyvälle tuulelleen, hän pyysi juoda piispan
kanssa ja kiitti kunniasta, jonka tämä oli osoittanut luostarille
saapumisellaan.

Hän joi epäröimättä pikaristaan, mutta piispa ainoastaan vei
huulilleen omansa ja oli juovinaan.

"Oivallista viiniä!" sanoi hän.

"Kyprosta, parasta mitä meillä on."

Piispa puhui missä tarkoituksessa oli tullut. Rahoja täytyi hankkia
sodan jatkamiseksi, eikä luostarilla ollut mitään oikeutta vetäytyä
täyttämästä velvollisuuttaan niin syvän ja yleisen ahdingon aikana.

"Mutta meillä ei myös ole mitään oikeutta antaa pois mitä hurskaat
kristityt ovat antaneet pyhälle neitsyelle."

"Häntä palvellaan paremmin hyvillä töillä kuin uhreilla!" vastasi
piispa vilkkaasti.

"Jollemme olisi niin köyhiä kuin tosiaan olemme..."

Mahtoiko nyt piispa kuulla jonkun kähmivän oven ulkopuolella, vai
oliko se ainoastaan mielijohde, mutta hän heristi korviaan ja
huudahti melkein uhkaavasti: "Joku kuuntelee!"

"Mahdotonta!" huudahti apotti ja hypähti ovelle.

Samassa vaihtuivat pikarit.

"Kenties kuulin väärin!"

"Veljemme ovat kaikki luotettavia ja vilpittömiä."

"Ilahuttavaa kuulla! Juon heidän menestyksekseen."

Apotti tarttui hymyillen pikariin, mutta tuskin oli hän tyhjentänyt
muutamia kulauksia, ennenkuin hän kauhuissaan pani sen pois
kädestään, tuijottaen piispaan.

"Mikä teitä vaivaa, kunnianarvoisa isä?"

"Ei mikään!"

"Jatkakaamme siis keskusteluamme."

"Mielihyvällä!"

"Mitä kalleuksia luostarissa on?"

"Madonnan vyöhyt."

"Kuinka suuri arvoltaan?"

"Kymmenentuhatta guldenia."

"Sitten?"

"Erinäisiä alttariastioita."

"Kruunu luullakseni?"

"On sekin!"

"Yhtä kallisarvoinen kuin vyöhytkin?"

"Hieman kalliimpi!?"

"Onko muita pyhimyksiä?"

"Pyhä Gregorius!"

"Miekka jalokivin koristeltu?"

"Veljeskunnan suurmestarin lahja!"

"Minkä arvoinen?"

"Seitsemäntuhatta guldenia!"

"No hyvä, kunnianarvoisa isä, olen varma, että pyhä neitsyt antaa
ilolla koristuksensa sanoen: 'Muuttakaat nämä kivet leiviksi
nälkäisille!' Ja mitä pyhään Gregoriukseen tulee, menen takuuseen
että hän antaa miekkansa, kun on puollettava valtakuntaa ulkomaista
väkivaltaa ja sortoa vastaan."

"Se on minulle valitettavasti mahdotonta!"

"Minua surettaa kuulla sitä!" Piispa tarttui pikariin.
"Silloin on minun kiittäminen teitä ainoastaan osoittamastanne
vieraanvaraisuudesta!" Hän kosketti munkin pikaria omallaan.

Tämä vei pikarinsa vapisevin käsin huulilleen sisältöä maistamatta.

"Mitä! Ettekö juo?"

"En voi oikein hyvin!"

"Viini on teitä vahvistava!"

"Se on minulle liian väkevää."

"Kutsukaa sitten tänne muutamia munkeistanne, niin he saavat tehdä
minulle seuraa!"

"Luultavasti ovat he jo menneet levolle."

"Siitä saamme kyllä pian selon." Ennenkuin apotti ehti sitä estää,
oli piispa soittanut kelloa, joka vei apotin huoneesta munkkien
huoneeseen. Minuuttia myöhemmin koputettiin ovelle.

Piispa heitti apottiin merkitsevän katseen ja antoi sen jälkeen
päänsä painua alas rinnalleen.

"Sisään!" änkytti apotti.

Ovi aukeni ja kaksi päätä näyttäytyi.

"Sepäs kävi pian!" kuiskasi heistä toinen.

Tohtori Hemming näki apotin pelokkaan katseen ja kohotti päänsä
vitkaan.

Munkit vetääntyivät kauhistuneina takaperin.

"Väkevä viini on käynyt päähäni", sanoi piispa. "Tahdon kuitenkin
tyhjentää pikarini, mutta teidän molempain täytyy tehdä minulle
seuraa, koskei apottinne jaksa sitä tehdä."

Munkit katsoivat kummissaan viimeksimainittuun.

Apotti parka oli kerrassaan surkean näköinen. Huulet olivat alkaneet
sinertää, hän värisi vilusta ja saattoi vaivoin pysyä pystyssä.

"Kuka juo ensin?" virkkoi piispa jälleen peloittavan vakavasti ja
viittasi pikariin.

Toinen tarttui siihen, toisen puuhaillessa apotin kanssa.

"Juo!" käski tohtori Hemming.

"Myrkytetty!" jupisi viimeksimainittu munkki.

Piispa sieppasi pikarin, ennenkuin munkki ehti heittää sen lattiaan.

"Liian kallisarvoinen turmeltavaksi!" sanoi hän vihasta vapisevalla
äänellä.

"Armoa! Armoa!" änkyttivät rikolliset ja lankesivat rukoillen hänen
jalkoihinsa.

"Apua! Vastamyrkkyä!" läähätti apotti.

"Onko mitään pelastusta?" kysyi piispa.

"On, jollei hän ole juonut paljoa!"

"Mutta jollei hän mitään apua saa?"

"Silloin täytyy hänen kuolla!"

"Samoin kuin molempain teidänkin, kun ensin juotte tämän!"

"Armoa! Sääliä!"

"Ettekö ole tahtoneet riistää henkeäni!" huusi piispa jyrisevällä
äänellä.

"Apua! Apua!" valitti apotti.

"Armoa! Armoa!" säestivät veljet.

"Ei mitään armoa! Ei mitään sääliä!" vastasi Hemming.

"Tarjotkaa hyvitystä!" änkyttivät veljet apotille.

"Luostarin rahakirstu!..."

"Enemmän!"

"Madonnan vyö!" huusi apotti.

"Enemmän! Enemmän!"

"Hänen kaulanauhansa!" lisäsi munkki.

"Kuinka kauan hän vielä voi elää?" kysyi Hemming vimmoissaan ja
viittasi apottiin.

"Korkeintaan tunnin!"

"Sanokoon hän siis heti, mitä hän tahtoo antaa viheliäisestä
elämästään, niin minä sitten päätän, käynkö kauppaan!"

"Miekan!... kruunun! Kaiken, kaiken!" ähkyi apotti.

"Menkää molemmat heti niitä noutamaan. Ja muistakaa minun sanoneen:
jollette ole palanneet takaisin neljännestunnissa, sytytän luostarin
tuleen, ja silloin saamme nähdä, kenen käsissä nyörit ovat!"

Munkit riensivät pois kuten kostotarten ajamina. Piispa jäi apotin
luo; hän katsoi kylmäkiskoisesti tämän kuolinkamppailua, ihmetellen,
että elämä saattoi olla hänelle niin rakas.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin veljet palasivat, tuoden mukanaan kaikki
luetellut kalleudet, jotka he yksitellen latoivat hänen eteensä.

"Ottaako teidän armonne ne itse viedäkseen?" kysyi toinen munkki
ilkeästi hymyillen.

"Kyllä, ulos täältä!" vastasi piispa.

"Väkenne nukkuu..."

"Minä herätän heidät!"

"Se ei liene vallan helppoa."

"On kyllä, sillä minä tunnen munkkien kujeet!" vastasi Hemming,
heitti kallisarvoisen kantamuksen olalleen ja käski munkin mennä
edeltä näyttäen tietä.

Tämä totteli heti, ja kun piispan huudettua upseereja ja sotamiehiä
lappautui ladosta hyvässä järjestyksessä, silloin uskoivat munkit
vahvasti, että heidän vieraansa olivat kaikki paholaisen erityisessä
suojeluksessa. Näyttäytyi kyllä, että jotakin hittoa oli sekoitettu
olueen, sillä pari sotamiestä, jotka eivät olleet voineet vastustaa
himoaan maistaa sitä, vaipuivat siitä niin syvään uneen, että heidät
täytyi melkein laahata mukana matkalle lähtiessä.

Kuitenkin oli mieliala mitä iloisin; retken onnellinen tulos voitti
kaikkien odotukset, eikä suinkaan epäröity antaa kaikki ansio
siitä piispalle. Paluumatka Kalmariin tehtiin niin joutuin kuin
mahdollista. Noin peninkulman päässä kaupungista tuli heitä vastaan
pikalähetti, joka toi kirjeen Paul Kyleltä.

Se sisälsi, että linnassa oli saatu tieto siitä, että piispa oli
poissa parhaine miehineen, ja sentähden oli päätetty tehdä hyökkäys.

Tämä uutinen oli niin pelästyttänyt porvareita, että monet heistä
olivat panneet kilunsa ja kalunsa kasaan ja aikoivat lähteä
kaupungista tulevana yönä, jollei piispa sitä ennen palannut. He
olivat sangen suutuksissaan siitä, että piispa vastoin vakuutuksiaan
ja lupauksiaan oli lähtenyt pois.

"Luulevatko he, että minä alituiseen sallin pidellä takistani?" kysyi
hän harmissaan.

Hetken harkittuaan käski hän pikalähetin palata. Ei kenellekään
muille kuin Paul Kylelle saanut ilmoittaa piispan palaamisesta.
Kaikille muille oli sanottava, että hän oli kohdannut muutamia
tanskalaisia ratsumiehiä ja peläten joutuvansa vangiksi lähtenyt
pakoon. Vastoin kaikkea tapaa oli kaupungin portit jätettävä auki;
yön kuluessa tahtoi piispa kaikessa hiljaisuudessa marssia kaupunkiin.

Pieni parvi sai levähtää eräässä metsäntylvässä. Sotamiehet
kääriytyivät viittoihinsa ja nukkuivat pian. Piispakin, joka ei ollut
nukkunut moniin öihin, soi itselleen muutamain tuntien levon, kahden
upseerin pitäessä vartiota.

Mutta yön levitettyä varjonsa oli pieni parvi jälleen liikkeessä, ja
puoliyön aikana saapui se kaupunkiin.

Joakim Trolle oli niin varma, että hänen sotamiestensä tarvitsi
ainoastaan näyttäytyä saadakseen jälelläolevat ruotsalaiset
pakenemaan kaupungista, ettei hän edes varustanut heitä
tarpeellisilla aseilla ja ruudilla. Hän piti taistelua liian
mitättömänä puuttuakseen itse siihen ja uskoi johdon nuorelle
kuustoistavuotiaalle pojalleen.

Kun tanskalaiset ryntäsivät ulos linnasta, näytti kaupunki kaikkialta
autiolta ja tyhjältä. Näytti kuin pako olisi jo tapahtunut.
Palausmatkaansa turvaamatta käski nuori päällikkö: "Eteenpäin, mars!"

Mutta silloin syöksyi Hemming Gadd vihollisen selkään ja taistelu
alkoi.

Paul Kylen oli käytävä kimppuun vastakkaiselta puolelta ja vihollinen
siten saarrettava. Mutta ennenkuin tämä joutui, oli Joakim Trolle
itse rynnännyt linnasta lopun väkensä kera, ja nyt joutuikin piispa
puserruksiin vastustajainsa väliin.

Hemming Gadd ei kuitenkaan antanut perään. Kokkapuhein ja sutkauksin
rohkaisten sotamiehiään taisteli hän sankariudella, joka herätti
yksin vihollistenkin ihailua ja ratkaisi taistelun.

Tanskalaisten päällikkö, joka näki sotamiestensä kaatuvan ja tiesi,
kuinka vähäinen niiden luku oli, antoi merkin palaamiseen, ja käsky
täytettiin pikimmiten ja hyvässä järjestyksessä.

Tappiot olivat molemmin puolin yhtä suuret. Ruotsalaiset olivat
menettäneet kymmenen miestä ja kaksi upseeria, tanskalaiset yhdeksän
miestä ja kolme upseeria. Haavoitettujen luku oli suunnilleen puolta
suurempi. Piispa Hemming oli saanut luodin käsivarteensa, mutta tämä
harmitti häntä paljon vähemmän kuin se, että jos Paul Kyle olisi
ollut aikanaan paikalla, olisi linna ollut nyt heidän vallassaan.

Porvarit, jotka yhtä suurella ilolla kuin hämmästykselläkin
olivat saaneet tiedon piispan paluusta, menivät hänen luoksensa
juhlakulussa. He vakuuttivat kiitollisuuttaan ja lahjoittivat
kaksikymmentä säkkiä jauhoja ja viisikymmentä tynnyriä olutta.

Lahjat otettiin vastaan, mutta piispa teki heille tiettäväksi, ettei
hän aikonut antautua riippuvaiseksi heidän mielivallastaan. Missä
hätä oli ovella, tahtoi hän sitä häätää; mutta hän ei katsonut
lainkaan tarpeelliseksi kysellä heidän neuvoaan tai suostumustaan.

Kipu käsivarressa vaivasi häntä, ja lisäksi pelkäsi hän uutta
hyökkäystä linnasta. Joakim Trolle oli kyllin taitava sotapäällikkö
käsittääkseen vastustajan heikkouden ja käyttääkseen sitä hyväkseen.

Joka päivä odotti piispa kirjettä ja viestiä kaivatusta avusta.

Päivät ja viikot kuluivat, mutta sitä ei kuulunut; toiveet kävivät
yhä synkemmiksi.

Svante Niilonpojalle oli hän kirjoittanut saamatta vastausta. Silloin
kirjoitti hän Märta rouvalle:

"... Saksalaiset ovat selittäneet, että he tahtovat eronsa,
jolleivät saa palkkaansa neljäntoista päivän kuluessa, ja täällä
liikkuu huhuja, että arkkipiispa aikoo julistaa meidät pannaan. Jos
hän tahtoo tehdä sen nyt keskellä piiritystä, niin voi hän tuoda
kuninkaansa mukanaan. Annamme silloin hänelle niin hyvästä kädestä,
että hän saa tuhannen perkelettä mukaansa. Anteeksi, että puhun
hieman epähienoa kieltä, mutta en ole pitkiin aikoihin tottunut
puhumaan hovikieltä."

Aarteet, joita tohtori Hemming oli tuonut Blekingestä, täytyi
hänen myydä alhaisiin hintoihin, ja kauppamiehet kuitenkin olivat
tekevinään hänelle suuren palveluksen ostamalla ne. Mutta monien
kuukausien palkat olivat maksamatta, eikä saalis riittänyt niihin.

Huhu hänen menestyksestään levisi laajalle ympäri. Kristina rouva
vannoi, ettei hän antaudu rauhaan, ennenkuin oli nähnyt ryövärin
sydänveren, ja johanniittiveljet kirjoittivat ei ainoastaan
arkkipiispalle, vaan myös Roomaan ja pyysivät väkivallantekijäin
julistamista pannaan. Mitä hirvittävimmin sanoin maalattiin tehty
tihutyö. Piispa ja hänen seuralaisensa olivat menetelleet ryövärien
ja rosvojen tavoin; he olivat ryöstäneet ja polttaneet, he olivat
lyöneet monia syyttömiä kuoliaaksi ja peloitelleet naisia ja lapsia
mielipuoliksi.

Yhä sankempina kasaantuivat pilvet Hemming Gaddin pään ympärille. Hän
menetteli häikäilemättömästi, halveksien ihmisten arvosteluja. Hän
oli ottanut yhden ainoan asian päämääräkseen: Ruotsin pelastuksen
Tanskan ikeen alta. Tämän tieltä täytyi kaiken muun väistyä. Mitäpä
merkitsivät hänelle yksityiset edut ja toivomukset, kun oli kysymys
yleisestä hyvästä! Jos hetki toikin mukanaan mitä katkerimpia
kärsimyksiä, mitä siitä, kun oli kysymys tulevista vuosisadoista,
isänmaan itsenäisyydestä!

Hemming Gaddilla oli sellainen tahdon lujuus, ettei hän tähdätessään
katseensa maaliin nähnyt esteitä ympärillään; hän mursi ne maahan
yhden toisensa jälkeen välittämättä, jos pirstaleet sinkoilivat
niiden silmille, ketkä asettuivat hänen tielleen.

Hän halveksi kaikkea itsekkäisyyttä, kaikkea pikkumaisuutta,
katsomatta säätyyn tai asemaan. Syntinen ei ollut hänestä sen
kummempi puettuna purppuraan ja kantaessaan kruunua päässään kuin
maatessaan ryysyihin kääriytyneenä. Hän tuomitsi hiippahattua
kantavan miehen haureellista elämää yhtä paljon kuin alemmankin papin.

Valtakunnan suurmiehet, kuinka he halveksivat häntä! Mitä heitä
liikutti, mikä maali hänellä oli silmissään! Oma hyvinvointi,
suurimmat mahdolliset edut, se oli heidän maalinsa.

Jos pyhällä isällä olisi ollut kymmenen pannasalamaa, olisi hän
singahuttanut ne kaikki tätä paatunutta piispaa vastaan; nyt täytyi
hänen tyytyä yhteen ainoaan, mutta sitä seurasi heti espanjalaisen
kardinaalin nimittäminen Linköpingin piispaksi.

Tosin saattoi väittää vastaan, että tämä yhtä vähän ymmärsi kieltä
kuin tunsi niitä ihmisiäkään, joita hänen oli johdettava totuuden
tielle, mutta ne olivat sivuasioita. Julkeat hyökkäykset paavin
ja Tanskan kuninkaan pyhiä persoonallisuuksia vastaan olivat
asianmukaisesti rangaistut, ja oli annettu varoitus niille, joita
kenties haluttaisi kulkea tohtori Hemmingin jälkiä.

Pannakirja ja tieto nimityksestä oli saapunut jo kunnianarvoisille
isille, mutta heillä ei ollut vielä rohkeutta käyttää niitä
hyväkseen. Me tiedämme, että arkkipiispa puhui siitä Svante
Niilonpojalle sekä että tämä ilmaisi siitä syvän suuttumuksensa ja
vakuutti, ettei hän puolestaan kantanut nurjaa mieltä piispaa vastaan.

Svante Niilonpoika oli sanonut, että Hemming Gadd oli kansan mies ja
että saattoi olla pahoja seurauksia, jos niin levottomina aikoina
annettaisiin lisäyllykettä kuohuville aineksille.

Mutta kun paavilliset kirjeet esitettiin neuvostolle, näytti
vahingonilo punoa van posket ja sytyttävän tulen silmiin. Useimmilla
neuvoksilla oli joku loukkaus kostettavana, ja sellaiset velat
maksetaan aina ensiksi.

Sitten saapuivat tiedot, mitä oli tapahtunut Lyckebyssä.
Johanniittiveljet nostattivat myrskyn, ja arkkipiispa kirjoitti
neuvostolle, että sen oli oman kunniansa tähden tehtävä päätöksensä.
Tehtiin muodollinen neuvoston päätös, ja saatiinpa yksin
valtionhoitajakin kirjoittamaan sen alle. Piispa Hemming Gadd
kiellettiin tästedes hoitamasta hiippakuntaansa.

Eräänä päivänä saapui tieto, että Voionmaan puolelta lähestyi
kokonainen laivasto pikku veneitä tuoden ruokatavaroita. Linnasta
kiirehdittiin heitä vastaan; mutta ne ruotsalaiset sotamiehet, jotka
toivat tiedon, arvelivat, että jos he saisivat, voisivat he joutua
ennen tanskalaisia.

Piispa ei ollut haluton, mutta peläten, että ahneus kenties pani
heidät lyömään laimin kaiken varovaisuuden, tahtoi hän itse mennä
alas rannalle ja tarkastella asemaa.

Tämän neuvottelun parhaallaan tapahtuessa jatkoi Hemming piispa
hidasta, vaivalloista piiritystyötään.

Oli kaunista nähdä pienen laivaston, veneet aivan lähetysten,
lähenevän kaupunkia. Mukana oli naisia ja lapsiakin.

Linnan edustalla oltiin kovassa kiireessä, luultavasti ei oltu
odotettu laivastoa niin pian.

"Ovatko veneenne kunnossa?" kysyi piispa.

"Ovat, kaikki neljä purjeineen, peräsimineen. Tuuli on myötäinen!"

"Laskekaa siis heti vesille!"

Kuului hiljainen ilohuudahdus, mutta se vaikeni heti.

Kolme miestä hyppäsi kuhunkin veneeseen. Purjeet irroitettiin ja
tuuli hulmutteli niitä hilpeästi.

Veneet lähtivät vesille melkein yht'aikaa. Ne laskettivat suoraan
laivastoa kohden.

Heti kun heidät huomattiin linnasta, päästettiin siellä vimmastunut
huuto.

Sen jälkeen kuului komentohuuto: "Ampukaa!"

Mutta ruotsalaiset olivat odottaneet sitä, ja silmänräpäyksessä
olivat ne heittäytyneet veneihin pitkäkseen.

Kun savu oli hälvennyt, seisoivat he kaikki pystyssä huiskuttuen
hattujaan ja hurraten.

"Hullut!" huusi piispa. "He menettävät henkensä syyttä suotta!"

Taasenkin kuului laukaus, mutta nyt olivat veneet laivaston vieressä
ja vaara oli voitettu.

Tanskalaiset laskivat myös veneensä vesille, mutta he näyttivät
olevan kahden vaiheella, eikö kenties ollut parempi käydä
ruotsalaisten kimppuun vasta heidän otettuaan lastin.

Rannasta saattoi nähdä, kuinka ruotsalaiset hyppivät voionmaalaisten
veneihin kaikilta puolin. He eivät näyttäneet vievän niistä
pois mitään. Mutta nopeasti erosivat veneet toisistaan, ja nyt
nähtiin kunkin ruotsalaisen veneen hinaavan kahta voionmaalaista.
Purjeet olivat käärityt kokoon, kaksi miestä hoiti airoja ja
kolmas peräsintä, mutta kaikki neljä venhettä loittonivat nopeasti
toisistaan. Muuan suuri voionmaalaisvene jäi yksin paikalle.

Tanskalaisia veneitä oli myös neljä, mutta ne olivat suurempia
ja raskaampia. Jos uhkateko olisi kestänyt kauemmin, olisivat he
epäilemättä yhyttäneet rohkeat merisissit; nyt onnistuivat nämä
sitä vastoin toverien rajattomasti riemuitessa laskemaan kaupungin
laituriin. Saalis oli runsain, mitä tähän asti oli saatu, ja
voionmaalaisille ei ainoastaan maksettu heidän tavaroitaan, vaan
heitä vielä runsaasti kestitettiinkin.

Tämän parhaallaan tapahtuessa sai piispa irtisanomiskirjeen Ruotsin
neuvostolta. Hän luki sen, mutta kuinka hänen sydämensä kuohuikin
harmista, ei häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta, että koetettiin
esittää niin lievin sanoin kuin suinkin mitä tahdottiin sanoa.

Piispa sanoi kirjeentuojalle, että nykyään vallitsevan hälinän
aikana, kun joka hetki saattoi odottaa hyökkäystä linnoituksesta, oli
hänen mahdoton vastata kirjeeseen. Sodan telmeen asetuttua toivoi hän
saavansa vapaahetken vastatakseen kirjallisesti valituksiin, kuten
piti.

Muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti hän neuvostolle.

Hän tunnusti empimättä neuvoston tahdon laillisuuden, mutta samalla
lykkäsi hän kysymyksen ratkaisun määräämättömäksi ajaksi, tai kunnes
olisi saatu aikaan rauha tai aselepo Tanskan kanssa.

Nyt saapui monia kirjeitä ja viestejä.

Niinpä sai hän sanoman, etteivät taalalaiset suinkaan sallineet, että
hän, Hemming, joutuisi "kadotukseen"; he toivoivat rukouksissaan,
että hän menestyisi ja voisi hyvin.

Tuomiokapituli oli kirjoittanut valtionhoitajalle, ettei tohtori
Hemming saa enää kantaa piispankymmenyksiä, mutta valtionhoitaja
vastasi sovittelevin sanoin; hän varoitti kaikesta väkivallasta tätä
urhoollista miestä vastaan, joka pani henkensä ja verensä alttiiksi
Ruotsin vihollisia vastaan, ja pyysi tuomiokapitulia kiinnittämään
tarpeellista huomiota rahvaan ilmaisemaan tahtoon.

Sitten saapui Linköpingistä viesti, että paavillinen kirje oli
naulattu kirkon ovelle. Tuomiokapituli oli otattanut sen jälleen
pois, koska se sisälsi sanoja myös valtionhoitajaa vastaan. Mutta
siellä oltiin kovin levottomia ja peloissaan eikä tiedetty, mihin
sellaisissa olosuhteissa oli ryhdyttävä.

"Ne kurjat raukat!" jupisi Hemming. "Olisivat nyt toki suden tai
lampaan puolella!"

Mutta ainoastaan ohimennen huolehti hän omista asioistaan; kunkin
päivän huolet ja murheet täyttivät hänen mielensä alituiseen.

Viime aikoina oli lähimpien pitäjien rahvaan keskuudessa havaittu
merkillistä nurjuutta ruotsalaisia kohtaan. Nimismies kertoi, että he
olivat kieltäytyneet tekemästä uskollisuudenvalaa valtionhoitajalle,
ja valittaen kaikkea sitä hätää, mitä saivat kokea, tuumivat he, että
"olisi parempi olla Tanskan alamaisina".

Kun piispa puhui tästä Paul Kylelle, sanoi tämä: "Tanskalaiset
lupaavat kultaa ja kaikkea ihanuutta; niin tekivät he Uplannissakin
ennen Brunkebergin taistelua, sentähden se kääntyikin maan häviöksi."

"Täytyisi tehdä jotakin!"

"Puhukaa heille!"

"Luuletteko sen auttavan?"

"Yksistään sen!"

"Kutsuttakaa siis nimismiehellä heidät kokoon!"

Mutta kun kaupungin asujamet kuulivat, että piispa aikoi lähteä pois,
nousi yleinen hälinä; he rukoilivat polvillaan, ettei hän jättäisi
heitä, koska he ja kaupunki silloin olisivat silloin hukassa.

"Kuulkaas", huusi Hemming vimmastuneena. "Jos rutto alkaa raivota
yhdessä talossa, onko minun sitouduttava, sentähden että minun
kotonani pysyttäisiin terveenä, jättämään koko muu kylä ruton
haltuun."

"Ette kai lähde yksin?"

"Yksin lähden ruton saastuttamaan paikkaan, jollette te tahdo seurata
kunniavartiona!"

Porvarit luikkivat noloina tiehensä.

Mören kirkonkylä oli valittu kokouspaikaksi, ja piispa löysi
saapuessaan suurilukuisen parven koolla. Mutta kaikkien kasvoilla
kuvastui tyytymättömyys ja uhman ilme. He olivat tulleet kuulemaan
mitä hänellä oli sanottavaa, mutta aikoivat pitää oman päänsä vielä
palatessaankin.

Kumolleen kaadettu olutsammio oli varustettu puhujan paikaksi; sen
päältä saattoi hän nähdä kuulijansa ja nämä hänet.

Tohtori jätti hevosensa majataloon ja meni kokouspaikalle.

"Täälläkö kokous on pidettävä?" kysyi hän eräältä talonpojalta.

"Niin maar se on!" vastasi tämä.

"Hänkö se aikoo puhua?" kysyi muuan toinen ja mittaili Hemmingiä
silmillään.

"Niinhän se olisi tarkoitus!"

"Tuolla on tynnyri millä seistä!"

"Mene sinä ensin!"

"Minä... ei minulla ole mitään sanottavaa!"

"Oletko sellainen raukka?"

"Eipä sitä tarvitse olla raukkakaan, vaikka on älyä pitää suunsa
kiinni."

"Jos näen sinut hukkumaisillasi, onko minulla enemmän älyä, jos
vaikenen, kuin jos huudan apua?"

"Oletpa koko veitikka", sanoi talonpoika ja raapi tuumiskellen
korvallistaan.

Nyt lähestyi muuan talonpoika, joka näytti olevan toisia ehompi,
sillä he väistyivät hänen tieltään ja myhäilivät toisilleen
ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Nyt tulee mies, joka voi antaa hänelle
vastauksen."

"Mistä on kysymys?" utaisi tämä.

"Tämä tässä tahtoo, että meidän pitäisi puhua."

"Mitä varten, kun olemme kaikki yksimieliset."

"Niin, niin olemme!" huusi joukko.

"Se ei ole totta!" huusi Hemming Gadd.

"Eikö ole totta?"

"Ette tiedä, mistä olette tulleet yksimielisyyteen! Olette ainoastaan
toisten tahdon välikappaleita!"

"Olemme saaneet hyviä lupauksia..."

"Joakim Trolle vakuutti minulle kättä lyöden..."

Nyt tiesi Hemming mistä aloittaa. Hän tunkeutui joukon läpi ja
hyppäsi sammion pohjalle, löi käsiään yhteen ja vaati hiljaisuutta.

Talonpoikain joukko tunkeutui taajempaan ja katseli epäluuloisesti
häneen.

"Kuulkaa!" huusi Hemming. "Ei suinkaan täällä ole ketään, joka
muistaisi Engelbrektin?"

"On kyllä"! vastasi muuan vanha ukko, joka seisoi aivan piispan
edessä. "Olen kahdeksankymmenen vuotias! Tosin olin vain pieni
pojannaskali ja riipuin äitini helmuksissa, mutta vaikkapa eläisin
satavuotiaaksi, en unhoita konsanaan sitä miestä. Jumala häntä
iankaikkisesti siunatkoon."

"Entä te muut, ovatko isänne ja äitinne puhuneet teille hänestä?"

"Ovat, ovat!" huusi koko joukko.

"No hyvä, nyt kysyn teiltä, jos hän seisoisi tässä minun sijallani ja
jos hän voisi tutkia sydämenne, mitä minä en voi tehdä, antaisitteko
ilolla hänen tehdä sen vai kääntyisittekö hänestä pois?"

Lieneekö sen vaikuttanut nimen taikavoima vaiko se mukaansatempaava
vakavuus, jolla nämä yksinkertaiset sanat lausuttiin, mutta kuulijat
katselivat toisiaan ja sitten haudanhiljaisina ja maahan luoduin
silmin odottivat jatkoa.

"Te tiedätte, että isänne, kun Tanska oli heitä äärimmilleen
rääkännyt ja sortanut, vihdoin tarttuivat aseihin. Kuinka he kärsivät
hätää ja puutetta, kuinka kodit poltettiin ja hävitettiin, kuinka
naisia raiskattiin ja rääkättiin kuoliaiksi, sen tiedätte yhtä
hyvin kuin minäkin. Engelbrekt pakoitti vihollisen antamaan perään,
kansamme sai ainakin hengähdyshetken."

"Ruotsalainen herrasmies se antoi hänelle surmaniskun", huusi muuan
ääni joukosta.

"Niin, hän oli ruotsalainen!" virkkoi Hemming jälleen. "Mutta
tiedättekö myös, että isäin pahat teot ovat siinä suhteessa menneet
lasten päälle? Voi sitä aatelismiestä tai talonpoikaa, joka ajatuksin
tai teoin seuraa sen miehen esimerkkiä!"

Joukossa huomattiin levotonta liikettä.

"Kovat ajat ovat käsissä. Me olemme kovia kokeneet, mutta Herran
käsi on ollut yllämme, ja kuinka tanskalaiset ovatkin houkutelleet
kullallaan, kuinka he ovatkin kehoittaneet vaihtamaan pettuleipämme
heidän pehmeihin vehnäpulliinsa, ei kiusaus ole kuitenkaan saanut
valtaa niin monista, että juutti olisi päässyt maamme herraksi."

"Eikä koskaan pääsekään", huusi muuan ääni.

"Ei, Ruotsin rahvas on estävä sen!" huudahti piispa. "Se on Sten
Sturelta oppinut tuntemaan olevansa mahti valtiossa! Kun Hannu
kuningas oli viekkaudella ja petoksella pesiytynyt Tukholmaan, sanoi
hän valtionhoitajalle: 'Olette jättänyt minulle vaarallisen perinnön,
sillä olette tehnyt herroiksi ne, jotka Jumala on määrännyt orjiksi!
Tanskan talonpojat ovat järjestään kurjia orjia, joita heidän
herransa voivat vaihtaa kauniiseen koiraan tai antaa parikymmentä
talonpoikaa yhdestä hevosesta!' Sellainen ei kävisi laatuun
Ruotsissa."

"Ei, ei!" huudettiin kohti kurkkua. Nousi suunnaton melu ja
talonpojat puivat nyrkkiään.

"Hannu kuningas arveli, että meidänkin rahvaamme vähitellen tottuisi
siihen. Ja tarpeen kai se olisi ollutkin, niin että hän herroineen
olisi voinut vallita. Mutta sitten ajettiin hänet jälleen pois."

"Oikein, oikein! Pois koko roska!"

"Olette kai kuulleet puhuttavan, kuinka kohdellaan niitä
ruotsalaisia, jotka hän on saanut käsiinsä, kuinka hän polttaa ja
hävittää rannikkoamme? Tiedätte, että kun hän vastoin lupauksiaan
otti haltuunsa Kalmarin kaupungin, peitti hän torin hirsipuilla ja
hirtätti ilman tutkintoa ja tuomiota kaikki porvarit, jotka sai
käsiinsä."

"Kirottu, kirottu hän!"

"Kansa rakasti Sten Sturea, ja kuninkaan täytyi odottaa parempia
päiviä."

"Ne eivät koskaan koita hänelle!"

"Ei, ne eivät koita, jos kansa tukkii korvansa viekoituksilta. Herra
Svante Niilonpoika kulkee edeltäjänsä jälkiä. Hän tahtoo ainoastaan
Ruotsin vapautusta Tanskan ikeestä."

"Mutta sota ei lopu koskaan!"

"Ei, jos annamme myöten kädenleveydeltäkään. Hellittämättömyys on
ainoa pelastuksemme."

"Hän siellä linnassa on luvannut, että me kokonaiseksi vuodeksi
saamme verovapauden."

"Milloin on tanskalainen pitänyt lupauksensa?"

"Hannu kuningas tekee kuten rotanpyytäjä", lisäsi piispa. "Hän panee
paistetun juustopalan loukkuun, mutta vanki ei saa siitä muuta kuin
tuntea hajun vain."

"Meitä ei niin puijata!"

"Lopuksi vielä sananen, hyvät ystävät. Olonne ovat mielestänne
tukalat, ja tahtoisitte mielellänne paremmat päivät, mutta totta
puhuen on meidän kaikkien laita sellainen. Vaikka me käskemme ja te
tottelette, niin älkää luulko, että meidän osamme on siltä parempi!
Teidän puremanne leivänpala on kenties kovempi kuin meidän, mutta
teidän ruokahalunne on paljon parempi, sillä huoli kokonaisuuden
pystyssäpysymisestä vie usein meiltä pois kaiken ruokahalun.
Meillä ei siis ole mitään kadehdittavaa toisiltamme, mutta jos
pontevasti pyrimme yhteiseen maaliin, niin saavutamme sen ennemmin
tai myöhemmin, ja kun tulevat sukupolvet nauttivat hedelmiä meidän
työstämme, tunnustavat he, että heidän on meitä kiittäminen siitä,
että ovat vapaita Ruotsin miehiä."

Päästettiin jyrisevä riemuhuuto.

"No, enkö ollut oikeassa?" virkkoi piispa nauraen. "Ette olleet
selvillä mistä oli kysymys."

Näin sanoen hyppäsi hän alas maahan.

Talonpojat tunkeilivat hänen ympärilleen puristaakseen hänen kättään.
Heidät oli tenhonnut hänen puheensa yksinkertaisuus ja kenties vielä
enemmän mahtava ääni, syvä vakaumus, joka sydämestä kuohuen löysi
tien sydämiin ja vastustamattomasti teki vaikutuksensa.

"Miksei piispa tullut tänne ennen?" kysyi muuan talonpojista.

"En tiennyt, että tarvitsette minua."

"Tulee niin varmaksi häntä kuullessaan!"

"Minä olen vain lausunut teidän omat ajatuksenne."

"Tietty se, mutta täällä puhutaan niin paljon, että väliin joutuu
ikäänkuin eksyksiin."

"Nyt kai hän jää tänne yöksi?" kysyi joku toinen.

"Minulla on siisti vierashuone, jos hän tahtoisi olla niin alava..."

"Hyvänen aika, piispa kai asuu rovastin pappilassa!"

"Rovastin, onko hän täällä?" kysyi Hemming.

"Ei, hän on enimmäkseen linnassa Joakim herran luona."

"Sitten asun jonkun teidän luonanne ja viivyn huomiseen!"

Siitäkös oltiin hyvillään. Kylän suurtalonpoika, joka ensiksi oli
häntä puhutellut, sai kunnian pitää piispaa vieraanaan, ja hän kutsui
illaksi niin suuren seuran kuin huoneihin mahtui.

Siellä Hemming Gadd päätti, mitä ennen oli aloittanut; selvin sanoin
osoitti hän unionin kestämättömyyden. "Se on samaa kuin valjastaisi
yhteen kaksi hevosta, joita ei ole koskaan koulutettu parihevosiksi",
sanoi hän.

"Ne riuhtovat itsensä erilleen!"

"Voivatpa riuhtoa toisensa vaivaisiksikin!" vastasi piispa.

"Alku on jo tehty!"

"Meidän täytyy katsoa, ettei sitä ratsastajaa, jonka olemme valinneet
varsallemme, tehdä jälleen jalkamieheksi!"

Isäntä, kunnioitettu suurtalonpoika Arvid Broderinpoika, istui
kunniasijalla piispan vieressä. Hän tarttui pikariin ja täytti
sen tervetuliaisiksi vaahtoisin olvin; sitten pyysi hän kaikkia
vieraitaan tekemään samoin, ja sitä kehoitusta noudatettiin
siekailematta.

Silloin hän nousi ja sanoi: "On huonosti tehty panna kynttilänsä
vakan alle ja salata mitä tietää; ei voi kieltää, että meidät
tässä pitäjässä on eksytetty harhapoluille. Jos pahajuoniset sinua
houkuttelevat, älä heihin suostu, sanotaan, mutta juuri siten olemme
tehneet. Nyt olemme kuitenkin päässeet parempaan käsitykseen, ja
tuskinpa tarvitsee minun sanoa, ketä meidän on siitä kiittäminen."

"Piispaa!" huusi koko joukko.

"Juomme siis hänen maljansa ja kiitämme siitä, mitä hän on tehnyt
hyväksemme!"

Ja pikarit tyhjennettiin riemuiten.

"Olette antaneet sitoa silmänne!" huudahti Hemming hilpeästi. "Olen
ainoastaan temmannut pois siteet, ja nyt näette yhtä selvästi kuin
ennenkin."

"Niin teemme", virkkoi isäntä jälleen. "Ja omasta puolestani tahdon
huomenna tehdä uskollisuudenvalan jalolle Svante Niilonpojalle."

"Me myös! Me myös!" kajahtelivat huudot.

Ja sitten he joivat ja juttelivat, ja kun erottiin, oli kaikki
mieltymys tanskalaisiin puhallettu pois kuin paksu tomukerros, ja
kansallistunto välkkyi sen alta kuin kirkkaaksi hiottu teräs ja
näytti aivan loistavan ilosta, kun oli päässyt jälleen kunniaan.

Seuraavana aamuna otti piispa vastaan uskollisuudenvalat Svante
Niilonpojalle nimismiehen ollessa läsnä, ja niin palasi hän
Kalmariin, missä kaikki oli tyyntä ja hiljaista.

Kahakoita oli vähän väliä, ja vihollisten harmi piispaa kohtaan oli
tuntuvasti lisääntynyt hänen käytyään Möressä. Ennen ei rahvas ollut
tuonut mitään tavaroita kaupunkiin, vaan ainoastaan linnaan; nyt
oli laita päinvastoin, ja piispa sai yksityisesti monia näytteitä
kansanmiesten suosiosta. Mutta turhat olivat kaikki kokeet taivuttaa
Hemming Gaddia alamaisin sanoin kirjoittamaan korkealle esimiehelleen.

"Minä inhoan sitä kettua", sanoi hän, "enkä mene askeltakaan häntä
vastaan!"

Tavallisuuden mukaan oli jälleen ryhdytty Tanskan kanssa
neuvotteluihin. Kuningas uudisti vaatimuksensa, että niin kauan
kuin Ruotsi kieltäytyi ottamasta häntä vastaan kuninkaanaan, oli
sen suoritettava vuotuinen rahavero. Neuvosto pohti vilkkaasti
tätä kysymystä; siitä kirjoitettiin Erik Turenpojallekin, joka
varoitti siitä. Ja Hemming Gadd kirjoitti neuvostolle, ettei hänen
suostumuksellaan heitettäisi ainoaakaan lihapalaa sille koiralle,
jonka verisen kidan hän saattoi eroittaa Kalmariin saakka. Kelpo
pyssyin ja tapparoin halusi hän mieluummin maksaa.

Sellaiset sanat eivät olleet omiaan sulattamaan mieliä leppeämmiksi
piispaa kohtaan, eikä kestänyt montakaan viikkoa, ennenkuin hän sai
kutsun saapua neuvoston eteen vastaamaan tehtyihin syytöksiin. Paul
Kylen oli siksi aikaa otettava päällikkyys huostaansa.

Hemming vastasi leimuavalla kirjeellä kutsuun. Jollei mikään vaara
uhannut, tuumi hän, lähtisi hän Kalmarista; mutta jos se tapahtuisi
nyt, saisi valtaneuvosto kenties siitä tervetulleen aiheen uuteen
syytökseen, joka sitä paitsi olisi oikeutettu. Mutta yhtä vähän
kuin hänellä oli mitään takeita, että voisi palata, yhtä vähän
kiinnitettäisiin, jos jokin onnettomuus tapahtuisi, huomiota siihen,
kenen käskystä hän oli lähtenyt matkalle.

Neuvosto viittasi kutsukirjeeseen ja lähetti hänelle sitä paitsi
sellaisen turvakirjan, "ettei hänellä enää pitänyt olla mitään
vastaan väittämistä".

Mutta silloin hänen vihansa vasta oikein kuohahti.

"Siihen turvakirjaan", kirjoitti hän, "jonka valtaneuvosto viimeksi
lähetti minulle, ei herrojen olisi tarvinnut tuhlata mustetta ja
paperia, sillä kun se ei olisi voinut kuulua toisin kuin kuului,
silloin saatoin kyllä käsittää, kuinka hyvin he suosivat minua. Mitä
te sitä vastoin kirjoitatte, että minä, jos sitä haluaisin, saisin
teiltä turvakirjan tahtoni mukaan, niin toivon teidän herruuttanne
palvelleeni siten, että voin ilman mitään vaaraa tulla huoletta
luoksenne."

Kenties pelkäsi neuvosto saavansa kuulla liian tuimia totuuksia,
tai eivät syytöskohdat olleet kyllin perustellut, tai eivät he
lopultakaan uskaltaneet käydä tämän mahtavan miehen kimppuun, jonka
nimi tällä hetkellä huhun siivin liiti kautta maan; asian annettiin
toistaiseksi raueta.

Epäluuloisuus, joka oli juurtunut Hemmingin sieluun, oli kasvanut
taistelussa neuvostoa vastaan. Hän ei voinut antaa anteeksi sitä,
että Svante Niilonpoika oli pannut nimensä kutsukirjan alle.

Täällä kansan ja upseeriensa keskuudessa oli hän entisellään,
kenties vain tavallista myrskyisempi hilpeydessään. Hänen
rakkautensa ja kuolemanhalveksumisensa ei ollut koskaan esiintynyt
selvempänä. Kaikissa hankkeissa, joissa vaara oli tarjolla, esiintyi
hän etumaisena, ja hänen urhoollisuutensa oli jokapäiväisenä
puheenaineena sotamiehillä, jotka luulivat jonkin salaisen voiman
häntä suojelevan.

Mutta milloin hän oli yksin kotonaan, silloin laskeutuivat synkät
pilvet hänen otsalleen, silloin saattoi hän kävellä tunnin toisensa
jälkeen huoneessaan edestakaisin. Silloin tarkasteli hän elämäänsä:
kiittämättömyyttä oli hän kokenut, häntä oli vihattu ja vainottu ja
petetty, ja kuitenkin oli hänen ainoana määränään ollut isänmaan
pelastus!... Sellaisina hetkinä täytti hänen sydämensä rajaton
ihmisten halveksuminen. Jos hän olisi voinut, olisi hän tallannut
jalkoihinsa kaiken pikkumaisuuden, kaikki alhaiset intohimot
maailmasta. Salamoita ja ukkosta huusi hän taivaasta avukseen,
mutta ei mitään rakkautta, ei anteeksiantoa, ei sääliväisyyttä, ei
myötätuntoa!

Toisinaan saattoi hän Paul Kylelle paljastaa murtuneen mielensä.
Silloin sai sappi pursua yli äyräittensä ja hän lausui katkeria ja
tuimia totuuksia. Mutta jos toinen teki jonkun vastaväitteen, silloin
malttoi hän heti mielensä ja sanoi, että hänen käsivartensa vaivasi
häntä niin, että hänestä näytti kaikki mustalta. "Jos vapautuisin
tästä kitimestä", sanoi hän silloin, "sulkeutuisin vanhaan Rönön
luostariin; siellä parantuisin heti kaikista sekä ruumiin että sielun
vammoista".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa I: Kuolon enkeli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.