Title: Neljä naista ristillä - Jännitysromaani
Author: Leblanc, Maurice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Neljä naista ristillä - Jännitysromaani" ***


NELJÄ NAISTA RISTILLÄ

Jännitysromaani

Kirj.

MAURICE LEBLANC

Suomentanut

Valfrid Hedman



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1922.



Sota on tuottanut niin paljon mullistuksia, että harvat henkilöt
enää muistavat tapauksia, jotka muutama vuosi sitten tunnettiin
d'Hergemontin häväistysjutun nimellä.

Herra Antoine d'Hergemontin, joka on julkaissut arvossapidettyjä
tutkimuksia Bretagnen kivisistä muistomerkeistä, kävellessä
tyttärensä Véroniquen kanssa kerran kesäkuussa vuonna 1902
Boulogne-metsässä Pariisin lähistöllä hyökkäsi neljä miestä
hänen kimppuunsa, ja hän sai kasvoihinsa kepiniskun, joka kaatoi
hänet nurin. Lyhyen kamppailun jälkeen laahattiin Véronique,
kaunis Véronique, kuten häntä ystävätärten kesken nimitettiin,
epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta automobiiliin, jonka tämän
nopean kohtauksen katselijat näkivät katoavan Saint-Cloudiin päin.

Tavallinen naisenryöstö. Seuraavana päivänä saatiin kuulla totuus.
Kreivi Alexis Vorski, nuori puolalainen aatelismies, kovin huono
maineeltaan, mutta komeasti esiintyvä, joka väitti olevansa
kuninkaallista sukuperää, rakasti Véronique d'Hergemontia. Ja
Véronique rakasti häntä. Kun tytön isä oli ajanut pois kreivin,
jopa useat kerrat häntä loukannutkin, oli hän suunnitellut tämän
seikkailun, johon Véroniquella itsellään ei kuitenkaan ollut
pienintäkään osallisuutta.

Julkisesti vannoi Antoine d'Hergemont, joka oli -- eräät julkaistut
kirjeet sitä todistivat -- rajuluontoinen ja umpimielinen mies ja oli
eriskummaisella luonteellaan, raa'alla itsekkäisyydellään ja törkeällä
ahneudellaan saattanut tyttärensä varsin onnettomaksi, kostavansa
mitä leppymättömimmällä tavalla.

Hän antoi suostumuksensa avioliittoon, ja häät vietettiin kaksi
kuukautta myöhemmin Nizzassa. Mutta seuraavana vuonna kuultiin sarja
mieltenkuohua herättäviä uutisia. Pitäen kostolupauksensa d'Hergemont
ryösti vuorostaan tyttärensä ja Vorskin avioliitosta syntyneen pojan
ja otti hänet mukaansa astuessaan Villefranchessa huvipurteen, jonka
oli vastikään ostanut.

Merellä kävi kova aallokko. Pursi upposi Italian rannikon näkyvissä.
Eräs alus korjasi siinä olleet neljä merimiestä. Heidän todistuksensa
mukaan olivat herra d'Hergemont ja lapsi kadonneet kuohuihin.

Kun Véronique oli täten saanut varman tiedon heidän kuolemastaan,
meni hän karmeliittanunnain luostariin.

Niin kerrottiin. Näiden tapahtumien oli määrä neljäntoista vuoden
päästä olla aiheena mitä kauhistuttavimpaan ja kummallisimpaan
seikkailuun, joka on todenperäinen, vaikka jotkut yksityiskohdat
alussa näyttävät hiukan satumaisilta. Mutta sota on tehnyt elämän
ja olosuhteet niin mutkikkaiksi, että sen ulkopuolella sattuvat
tapaukset, kuten ne, joista tässä tarinassa kerromme, lainaavat
suuresta murhenäytelmästä jotakin epäluonnollista, järjetöntä ja
joskus ilmeellistäkin vivahdusta. Tarvitaan totuuden koko häikäisevä
valo antaaksemme näille seikoille todellisuuden leiman, niin että ne
esiintyvät perin yksinkertaisena kokonaisuutena...



ENSIMMÄINEN LUKU

Autio maja


Bretagnen sydämessä sijaitsevassa Faouëtin sievässä kylässä nähtiin
eräänä toukokuun aamuna, että sinne saapui vaunuissa ajaen väljään
harmaaseen viittaan puettu nainen, jonka kasvoja verhoava paksu harso
ei estänyt eroittamasta, että hän oli hyvin kaunis ja viehättävä.

Tämä nainen söi kiireesti aamiaista kylän pääravintolassa. Sitten hän
puolenpäivän lähestyessä pyysi ravintolan isäntää pitämään huolta
matkalaukustaan, kyseli yhtä ja toista eri tienoista ja astuen kylän
läpi lähti maaseudulle päin.

Hänen eteensä tuli melkein heti kaksi tietä. Toinen niistä vei
Quimperléhen, toinen Quimperiin. Hän valitsi jälkimmäisen, laskeutui
pienen laakson pohjaan, nousi jälleen ja näki oikealla puolella
erään sivutien suulla tienviitan, johon oli merkitty: "Locriffiin, 3
kilometriä."

"Kas tässähän se on", ajatteli hän.

Mutta vilkaistuaan ympärilleen hän ei ihmeekseen löytänytkään, mitä
etsi. Oliko hän käsittänyt hänelle annetut ohjeet väärin?

Lähellä ei ollut ketään, eikä myöskään näkynyt ketään niin etäällä
kuin silmä kantoi bretagnelaisen maiseman taivaanrantaan asti,
puilla reunustettujen niittyjen ja aaltoilevien mäkien yli. Pieni
linna kohosi kevään versovasta vihannuudesta lähellä kylää harmaine
julkisivuineen, mutta kaikissa ikkunoissa oli luukut edessä. Kello
kahdeltatoista värähteli avaruudessa _angelus_-kellojen soitto
kehoittaen ihmisiä kääntymään rukouksessa neitsyt Marian puoleen.
Sitten seurasi suuri hiljaisuus ja suuri rauha.

Silloin hän istahti erään törmän tasaiselle ruoholle ja veti
taskustaan kirjeen, levittäen sen monilukuiset arkit.

Ylhäällä ensimmäisellä sivulla oli näin kuuluva toiminimi:
_Dutreillisin toimisto. Antaa neuvoja, hankkii salaisia tietoja;
vaitiolo varma_.

Sen alapuolella oli osoitteena:

"Madame Véronique, muotiliike, Besançon."

Hän luki:

"Arvoisa rouva!

"Ette usko, kuinka suurella mielihyvällä olen suorittanut sen
kaksoistehtävän, jonka arvoisalla kirjeellänne tältä toukokuulta
1917 minulle annoitte. En ole koskaan unohtanut niitä olosuhteita,
joissa minulle oli mahdollista neljätoista vuotta sitten tarjota
teille tehoisaa apuani elämäänne silloin synkistävissä tuskallisissa
asioissa. Minä kykeninkin silloin hankkimaan kaikki varmennukset
rakkaan ja kunnioitettavan isänne herra Antoine d'Hergemontin ja
armaan poikanne Françoisin kuolemasta. Se oli ensimmäinen merkillinen
saavutukseni sillä uralla, joka oli tuottava niin paljon muita
loistavia voittoja.

"Minähän myöskin, älkää sitä unohtako, teidän pyynnöstänne ja
nähdessäni, kuinka hyödyllistä oli turvata teidät puolisonne vihalta
ja, sanokaamme suoraan, hänen rakkaudeltaankin, ryhdyin tarpeellisiin
toimenpiteisiin hankkiakseni teille pääsyn karmeliittanunnain
luostariin. Minäpä silloinkin, kun oleskelustanne luostarissa oli
teille selvinnyt, että uskonnollinen elämä oli luonteenne vastaista,
hommasin teille vaatimattoman muotikauppanne Besançonissa, etäällä
niistä kaupungeista, joissa olitte viettänyt lapsuutenne vuodet
ja avioliittonne viikot. Teillä oli makua ja tarve tehdä työtä
elääksenne ja välttääksenne tuskallisia ajatuksia. Teidän täytyi
onnistua. Ja te olette onnistunut.

"Käykäämme nyt asiaan, käsillä olevaan kaksinaiseen asiaan. Aluksi
ensimmäinen kysymyksenne: Mihin on nykyisessä maailman myllerryksessä
joutunut puolisonne herra Alexis Vorski, syntyperältään puolalainen
paperiensa mukaan ja omien puheittensa mukaan kuninkaan poika?
Puhun lyhyesti. Jouduttuaan epäluulon alaiseksi oli herra Vorski
sodan alusta asti suljettuna keskitysleiriin Carpentrasin lähellä,
mutta karkasi Sveitsiin, palasi Ranskaan ja saatiin kiinni; häntä
syytettiin vakoilusta ja todistettiin hänen olevan saksalaisen. Vielä
toisen kerran, silloin kun kuolemantuomio häntä välttämättömästi
odotti, hän karkasi ja hävisi Fontainebleaun metsään, jossa hänet
vihdoin joku tuntematon henkilö tikarilla surmasi.

"Kerron teille kaiken tämän kaunistelematta, arvoisa rouva, kun
tiedän, kuinka suuresti te halveksitte tätä olentoa, joka oli teidät
inhoittavasti pettänyt, ja kun myöskin tiedän, että useimmat näistä
seikoista ovat teille sanomalehdistä tuttuja, vaikkette olekaan
voinut tarkistaa niiden ehdotonta todenperäisyyttä.

"Mutta todistukset ovat olemassa. Minä olen ne nähnyt. Ei ole enää
epäilemistä. Alexis Vorski on haudattuna Fontainebleaun multaan.

"Ja ohimennen pyydän saada huomauttaa teille, arvoisa rouva, tämän
kuoleman omituisuudesta. Muistattehan eriskummaisen ennustuksen,
josta minulle puhuitte ja joka koski herra Vorskia. Herra Vorski,
jonka todellakin harvinaisen nerokkuuden ja tarmon oli turmellut
valheellinen ja taikauskoinen henki, oli harha-aistimusten ja
ahdistavan pelon uhri. Häneen oli tehnyt valtavan vaikutuksen se
hänen elämäänsä rasittava ennustus, jonka useat salatieteisiin
perehtyneet henkilöt olivat hänelle lausuneet: 'Vorski, kuninkaan
poika, sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja puolisosi kuolee
ristiinnaulittuna.' Minua naurattaa, arvoisa rouva, näitä viime
sanoja kirjoittaessani. Kuolee ristiinnaulittuna! Moinen rangaistus
ei juuri enää ole muodissa, ja minä olen levollinen teidän
puolestanne! Mutta mitä ajattelette tikariniskusta, jonka herra
Vorski sai kohtalon tutkimattomien käskyjen mukaan?

"Mutta jääkööt mietiskelyt... Nyt on kysymys..."

Véronique antoi kirjeen hetkiseksi luisua polvilleen. Herra
Dutreillisin mahtailevat lauseet ja tutunomainen leikinlasku
loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan, ja sitten häntä kiusasi Alexis
Vorskin kaamea kuva. Hän tunsi tuskaista väristystä ruumiissansa
muistellessaan tuota kauheaa miestä. Hän hillitsi itsensä kuitenkin
ja jatkoi lukemistansa:

"Nyt on kysymys, rouva, toisesta tehtävästäni, teidän silmissänne
tärkeämmästä, koska kaikki muu kuuluu menneisyyteen.

"Puhukaamme lyhyesti ja täsmällisesti. On kulunut kolme viikkoa
siitä, kun te eräässä niistä harvoista tilaisuuksista, jolloin
suostutte keskeyttämään elämällenne niin sopivan, arvokkaan
yksitoikkoisuuden, kerran torstai-iltana veitte palveluksessanne
olevat muotiompelijattaret eläviin kuviin. Siellä kiinnitti
huomiotanne todella selittämätön yksityiskohta. Pääfilmissä, jonka
nimenä oli _Bretagnelainen legenda_, esitettiin toivioretkeä, ja
siinä sattui kohtaus, joka tapahtui tienvieressä aution hökkelin
edustalla. Tuolla hökkelillä ei muuten ollut näytelmässä mitään
merkitystä. Kaiketikin se oli tullut sattumalta mukaan. Mutta se,
mikä kiinnitti huomiotanne, oli todella eriskummaista. Ränstyneen
oven tervattuihin lautoihin oli kädellä piirretty kirjaimet: V. d'H.
Ja nämä kolme kirjainta olivat aivan selvästi teidän nimipiirroksenne
tyttövuosiltanne, jota silloin käytitte tuttavallisissa kirjeissä ja
jollaista ette enää ole kertaakaan käyttänyt neljääntoista vuoteen!
Véronique d'Hergemont! Mikään erehdys ei ollut mahdollinen. Kaksi
pienellä d:llä ja heittomerkillä eroitettua isoa alkukirjainta. Ja
sitten vielä oli H:n poikkiviiva vedetty kiekuraksi kolmen kirjaimen
alle ihan teidän silloisen tapanne mukaan!!

"Arvoisa rouva, tämän hämmästyttävän sattuman säikäyttämänä te
päätitte pyytää minun apuani, joka oli teille jo edeltäkäsin taattu.
Ja ennakolta tiesitte myös, että se apu olisi tehokas.

"Kuten aavistitte, arvoisa rouva, olen siinä onnistunut.

"Ja nytkin minä tapani mukaan esitän sanottavani lyhyesti.

"Arvoisa rouva, nouskaa Pariisista illalla lähtevään pikajunaan, jolla
huomenaamulla pääsette Quimperléhen. Sieltä otatte ajurin Faouëtiin
asti. Jos teillä on aikaa aamiaisenne edellä tai jälkeen, niin käykää
katsomassa pyhän Barbaran varsin omituista kappelia, joka kohoaa mitä
merkillisimmältä paikalta ja oli näkemänne filmin, _Bretagnelaisen
legendan_, aiheena. Kävelkää sitten jalkaisin Quimperin tietä
pitkin. Ensimmäisen vastamäen jälkeen, vähää ennen Locriffiin vievää
kylätietä, on puiden ympäröimässä puolikehässä se autio hökkeli,
jonka ovessa on mainittu kirjoitus. Mökkipahasessa ei huomaa mitään
merkillistä. Sisäpuolelta se on tyhjä. Siinä ei ole edes lattiaa.
Mädäntynyt lauta teki penkin virkaa. Kattona toukansyömä kehikko,
jonka läpi sade valuu sisään. Sanon vieläkin kerran, että se aivan
varmaan on vain sattumalta joutunut kinematografikoneen eteen.
Lopuksi lisään, että _Bretagnelaisen legendan_ filmi otettiin viime
syyskuussa, mikä todistaa, että kirjoitus on ainakin kahdeksan
kuukautta vanha.

"Näin on sen asian laita, arvoisa rouva. Kahdenkertainen tehtäväni
on toimitettu. Olen liian hienotuntoinen kertoakseni teille, millä
ponnistuksilla ja nerokkailla keinoilla olen sen voinut niin vähässä
ajassa suorittaa. Muutoin kaiketi pitäisitte hieman naurettavana sitä
viidensadan frangin summaa, johon avustuspalkkionani tyydyn.

"Suvaitkaa vastaanottaa nöyrin kunnioitukseni..."

Véronique käänsi kirjeen kokoon ja viivähti muutaman minuutin
niissä vaikutelmissa, jotka sen lukeminen hänessä herätti. Ne
olivat surullisia, kuten kaikki, jotka toivat hänen mieleensä
hänen avioliittonsa kauheat päivät. Varsinkin yksi seikka ahdisti
häntä yhtä itsepintaisesti kuin sillä hetkellä, jolloin hän
sitä välttääkseen oli heittäytynyt luostarin varjoon. Se oli se
vaikutelma, jopa varmuuskin, että kaikki hänen onnettomuutensa,
isän kuolema, pojan kuolema, johtuivat virheestä, jonka hän oli
tehnyt rakastaessaan Vorskia. Tosin hän oli tämän miehen rakkautta
vastustanut ja suostunut avioliittoon vain pakosta, epätoivoissaan
ja pelastaakseen herra d'Hergemontin Vorskin kostolta. Mutta
sittenkin hän oli rakastanut Vorskia. Kaikesta huolimatta hän oli
alussa kalvennut tämän miehen silmäin katseesta. Nykyisin se näytti
hänestä anteeksiantamattomalta kevytmielisyydeltä, jonka tuottamia
tunnonvaivoja ei aika ollut voinut vaimentaa.

"Oh", mutisi hän, "olen jo kylliksi haaveillut. En ole tullut tänne
itkemään."

Tarve päästä asiasta selville oli saanut hänet tulemaan tänne
turvapaikastaan Besançonista ja elvytti hänen mieltään, niin että hän
nousi käydäkseen päättäväisesti toimimaan.

"Vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä... puiden ympäröimässä
puolikehässä..." sanottiin kirjeessä. Hän oli siis kulkenut sen
paikan ohi. Palaten nopeasti taaksepäin hän keksi heti oikealla
puolella puuryhmän, joka oli häneltä peittänyt hökkelin. Mentyään
lähemmäksi hän näki sen.

Se oli jonkinlainen paimenmaja tai tienkorjaajain koppi, joka säiden
vaikutuksesta ränstyi ja lahosi. Véronique astui sen luo ja havaitsi,
että sade ja päiväpaiste olivat haihduttaneet kirjoituksen paljoa
himmeämmäksi kuin miltä se filmissä näytti. Mutta nuo kolme kirjainta
olivat vielä näkyvissä, samoin kuin loppukiekurakin. Ja sen alla hän
näki vielä jotakin, mikä oli jäänyt herra Dutreillisilta huomaamatta,
nimittäin nuolenkuvan ja numeron. Se numero oli 9.

Hänen mielenliikutuksensa yltyi. Vaikkei hänen nimikirjoituksensa
käsialaa oltu yritetty millään tavoin matkia, oli se sittenkin hänen
tyttönä käyttämänsä nimimerkki. Mutta kuka ihmeessä oli sen piirtänyt
tämän hiljaisen hökkelin oveen Bretagnessa, jossa hän nyt ensi kertaa
kävi?

Véroniquella ei enää ollut tuttavia. Seurauksena toisiinsa
liittyneistä asianhaaroista oli koko hänen tyttöaikainen
menneisyytensä ikäänkuin luhistunut olemattomiin, kun kaikki hänen
rakastamansa ja tuntemansa henkilöt olivat kuolleet. Kuinka siis
oli mahdollista, että hänen nimikirjoituksensa muisto oli säilynyt
hänen ja vainajien piirin ulkopuolella? Ja ennen kaikkea, miksi tuo
kirjoitus oli juuri täällä, tässä paikassa? Mitä se tarkoitti?

Véronique kiersi majan ympäri. Mitään muuta merkkiä ei siinä näkynyt
eikä ympäröivissä puissakaan. Hän muisti, että herra Dutreillis oli
avannut sen oven eikä ollut nähnyt mitään majan sisässä. Kuitenkin
hän tahtoi itse päästä varmuuteen siitä, että asiamies ei ollut
erehtynyt.

Ovi oli suljettu yksinkertaisella puisella linkkusäpillä. Hän nosti
sen, ja jostakin omituisesta, selittämättömästä syystä täytyi hänen
tehdä ponnistus, ei ruumiillista, vaan siveellinen -- tahdonponnistus
-- vetääkseen oven auki. Hänestä tuntui kuin hän tällä pienellä
tempulla tunkeutuisi johonkin sellaiseen asioiden ja tapausten
piiriin, jota hän tietämättään kavahti.

"No, mitä nyt?" tuumi hän. "Mikä minua pidättää?" Hän veti äkkiä.
Häneltä pääsi kauhunhuudahdus. Hökkelissä oli ihmisruumis, ja
samalla, ihan samassa silmänräpäyksessä, kun hän huomasi ruumiin, hän
näki myös sen epäsuhdan, joka oli ruumiin erikoisena tunnusmerkkinä:
siltä puuttui toinen käsi.

Se oli vanhus, jonka harmaa parta levisi viuhkan tapaan ja pitkät
valkoiset hiukset valuivat niskaan. Mustuneet huulet ja nahassa
havaittava pöhöttyminen saivat Véroniquen ajattelemaan, että hänet
oli kenties myrkytetty, sillä ruumiissa ei näkynyt mitään muuta
vammaa kuin katkaistun käsivarren haava. Käsi oli leikattu poikki
juuri ranteen yläpuolelta ja varmaankin jo useita päiviä sitten.
Vaatteet olivat bretagnelaisen talonpojan, siistit, mutta kuluneet.
Ruumis oli maassa istumassa, pää nojasi penkkiä vasten, ja jalat
olivat koukussa.

Kaiken tämän Véronique totesi ikäänkuin tajuttomuuden tilassa tai
pikemminkin se esiintyi uudelleen hänen muistissaan; sillä aluksi hän
seisoi vavisten, tuijottaen eteensä ja höpisten:

"Ruumis... ruumis..."

Äkkiä välähti hänen mieleensä se ajatus, että hän kenties erehtyi
ja että ukko ei tainnut ollakaan kuollut. Mutta kun hän kosketti
vanhuksen otsaa, pöyristytti häntä ihon kylmyys.

Tämä liike herätti hänet kuitenkin horroksestaan. Hän päätti toimia
ja, koska lähellä ei ollut ketään, palata Faouëtiin ilmoittaakseen
viranomaisille. Ensin hän kuitenkin tutki ruumista nähdäkseen, oliko
mitään merkkiä ilmaisemassa, ken vainaja oli.

Taskut olivat tyhjät. Vaatteissa ei ollut mitään nimimerkkiä.
Mutta kun hän tutkiessaan oli hiukan työntänyt ruumista, sattui
pää retkahtamaan eteenpäin, ja silloin vartalokin kaatui lysähtäen
säärien päälle, joten penkin alusta paljastui.

Penkin alta hän keksi pienen paperikäärön -- arkin hyvin ohutta
piirustuspaperia, joka oli rypistynyt, tahraantunut ja vääntynyt
kieroksi.

Hän otti käärön ja avasi sen. Mutta tuskin hän oli niin tehnyt, kun
hänen kätensä alkoivat vavista ja hän änkytti:

"Hyvä Jumala! Ah, hyvä Jumala...!"

Hän koetti kaikella tarmollaan tyynnyttää mieltänsä, niin että silmät
voisivat lukea ja aivot käsittää.

Korkeintaan muutaman sekunnin hän jaksoi siinä seistä, mutta
sillaikaa hän saattoi silmiänsä yhä taajempana verhoavan sumun läpi
eroittaa punaisen piirroksen, joka esitti neljään eri puunrunkoon
ristiinnaulittua neljää naista.

Ja etumaisena tässä piirroksessa, keskeisimpänä kuviona, oli
nainen, jonka ruumis oli jäykistyneenä verhojensa alla ja kasvot
kauheimmasta tuskasta vääntyneet, mutta kuitenkin tunnettavissa. Tämä
ristiinnaulittu nainen oli -- siitä ei ollut epäilystäkään -- hän
itse. Se oli hän, Véronique d'Hergemont!

Sitäpaitsi oli kidutuspaalun huipussa muinaisaikaiseen tapaan
nimitaulu voimakkaalla kädellä piirrettyine kirjoituksineen.

Siinä oli Véroniquen tyttövuosien nimimerkki V. d'H. Siis Véronique
d'Hergemont!

Häntä puistatti kiireestä kantapäähän. Hän suoristausi, kääntyi ja,
pyörähtäen hökkelistä ulos, kaatui tainnoksiin nurmikolle.

       *       *       *       *       *

Véronique oli hyvinvoipa, kookas ja tarmokas nainen, joka säilytti
ihmeellisesti tasapainonsa ja jonka hyvää sielullista terveyttä
ja oivallista ruumiillista sopusuhtaisuutta eivät koettelemukset
olleet voineet koskaan masentaa. Tarvittiin poikkeuksellisia ja
odottamattomia olosuhteita, joihin tällä kertaa vielä liittyi
kaksiöisen rautatiematkan tuottama väsymys, ennenkuin hänen hermonsa
ja tahtonsa järkkyivät.

Sitä ei muuten kestänytkään kuin pari, kolme minuuttia, minkä jälkeen
hänen sielunkykynsä tulivat jälleen kirkkaiksi ja valppaiksi.

Hän nousi, kääntyi uudelleen mökkiä kohti, otti paperiarkin, katseli
sitä tosin sanomattoman levottomana, mutta tällä kertaa näkevin
silmin ja täydessä tajussa.

Ensiksikin yksityiskohtia, jotka näyttivät hänestä merkityksettömiltä
tai joiden merkitys ei hänelle ainakaan vielä selvinnyt. Vasemmalla
oli kapea viisitoistarivinen sareke, joka oli sommiteltu
vajaamuotoisista kirjaimista alati samoin perusviivoin ja kaiketi
pantu siihen vain täytteeksi.

Eräissä kohdin oli kuitenkin muutama sana selvästi nähtävissä.

Véronique luki: "_Neljä naista ristillä_", sitten kauempana:
"_Kolmellekymmenelle arkulle_...", ja viimeinen rivi
kokonaisuudessaan kuului:

"_Kivijumala kuoleman tai elämän antaa_."

Koko sarekkeen sulki kahdella hyvin säännöllisellä viivalla piirretty
kehys. Toinen viiva oli musta, toinen punaisella värillä vedetty.
Punaisella oli vielä yläpuolelle piirretty kaksi mistelinoksalla
toisiinsa sidottua sirppiä ja sarekkeen alapuolelle ruumisarkun kuva.

Oikeanpuolisen osan, melkoista tärkeämmän, täytti piirustus,
veripunainen piirustus, joka antoi koko sivulle myötäliitettyine
selityssarekkeineen kirjanlehden tai pikemmin kirjan sivulta tehdyn
jäljennöksen muodon -- jostakin isosta vanhasta kuvakirjasta otetun,
missä aiheita oli käsitelty hiukan alkuperäisesti ja taiteellisia
sääntöjä laisinkaan tuntematta.

Siinä oli neljä naista ristillä.

Kolme niistä oli taempana, yhä etäämmällä, ja ne näyttivät sitä mukaa
toinen toistaan pienemmiltä. Ne olivat bretagnelaisessa puvussa,
ja päähineetkin olivat bretagnelaisia, mutta erikoista paikallista
kuosia, jonka omituisuutena oli ennen kaikkea iso musta solmu
elsassitarten solmujen tapaan kahtaalle häilyvin siivin. Ja sivun
keskellä oli se kaamea kuvio, josta Véronique ei voinut hellittää
säikähtynyttä katsettaan. Siinä oli kookkain risti, puunrunko,
jonka alemmat oksat oli karsittu ja jota pitkin riippuivat naisen
käsivarret, toinen oikealla, toinen vasemmalla.

Käsiä ja jalkoja ei oltu naulattu kiinni, vaan ne oli sidottu
köysillä, jotka oli kierretty olkapäihin asti ja yhdistettyjen
jalkojen yli vyötäisille. Bretagnelaisen puvun asemesta oli uhrilla
eräänlainen maahan ulottuva hikiliina, joka ikäänkuin pitensi
kärsimyksen riuduttaman ruumiin kapeata vartaloa.

Kasvojen ilme oli sydäntävihlova, alistuvan tuskan ja surumielisen
sulon ilme. Ja ne olivat tosiaankin Véroniquen kasvot. Sellaiselta
hän oli näyttänyt varsinkin kaksikymmenvuotiaana, ja sellaisena
Véronique muisti nähneensä itsensä synkkinä hetkinä, jolloin
kuvastimesta katselee toivottomia silmiään ja valuvia kyyneleitänsä.

Ja pään ympärillä aaltoili sama tuuhea tukka, valuen vyötäisille asti
samanlaisissa poimuissa.

Ja yläpuolella kirjoitus: V. d'H.

Véronique jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä, tutkien menneisyyttä ja
koettaen yhdistää nykyisyyttä nuoruutensa muistelmiin. Mutta hän ei
keksinyt mitään selitystä. Hänen lukemissaan sanoissa, näkemässään
piirroksessa, kaikessa tuossa ei ollut mitään käsitettävää, ei mitään
sellaista, mikä olisi voinut hänelle tarjota pienintäkään vihjausta.

Hän tarkasteli paperia vielä moneen kertaan. Sitten hän hitaasti
ja yhä sitä ajatellen repi sen pieniksi palasiksi, jotka tuuli
sai viedä mukanaan. Kun viimeinenkin palanen oli lentänyt hänen
kädestään, oli hänen päätöksensä tehty. Hän työnsi ruumiin entiseen
asentoon, sulki oven ja lähti nopeasti kävelemään kylää kohti,
mennäkseen ilmoittamaan viranomaisille, jotta ne voisivat heti ryhtyä
tarpeellisiin toimiin.

Mutta kun hän tuntia myöhemmin palasi Faouëtin kunnallislautakunnan
esimiehen, kyläpoliisin ja useiden uteliaitten kanssa, joiden mieliä
hänen merkillinen tiedonantonsa oli kiihoittanut, oli hökkeli tyhjä.

Ruumis oli hävinnyt.

       *       *       *       *       *

Kaikki tämä oli perin kummallista. Véronique tiesi varsin hyvin,
että hänen tässä hämmennyksessään oli mahdoton vastata tehtyihin
kysymyksiin ja karkoittaa epäluuloja, joita ihmisissä saattoi herätä
hänen todistuksensa vilpittömyydestä, hänen tännetulonsa aiheesta,
jopa hänen järjentilastaankin, ja siksi hän äkkiä luopuikin kaikesta
ponnistuksesta ja kamppailusta. Majatalon isäntä oli saapuvilla.
Véronique kysyi häneltä, mikä oli lähin kylä, jonne hän saapuisi tätä
tietä seuraamalla, ja pääsisikö hän siten rautatieasemalle, josta
voisi palata Pariisiin.

Hän painoi mieleensä nimet Scaër ja Rosporden, tilasi kärryt, jotka
saavuttaisivat hänet tiellä, samalla tuoden hänen matkalaukkunsa, ja
läksi liikkeelle komean asunsa ja vakavan kauneutensakin suojellessa
häntä kaikkea pahansuopuutta vastaan.

Hän lähti niin sanoaksemme umpimähkään. Tie oli pitkä, kymmeniä
kilometrejä. Mutta hänellä oli niin kiire päästä eroon näistä
käsittämättömistä tapauksista ja palata rauhaan ja unhoon, että
hän käveli ripein askelin, edes ajattelematta jalkavaivojensa
hyödyttömyyttä, koska ajoneuvot kerran olivat tulossa hänen
jäljestään.

Hän nousi kukkuloille, laskeutui laaksoihin ajatellen tuskin mitään
ja luopuen etsimästä ratkaisua näihin moniin arvoituksiin. Menneisyys
nousi taas hänen elämänsä pinnalle, ja hän pelkäsi kauheasti tätä
menneisyyttä, joka ulottui siitä päivästä, jolloin Vorski hänet
ryösti, hänen isänsä ja lapsensa kuolemaan asti...

Hän ei tahtonut ajatella muuta kuin pienoista kotiansa, jonka
oli itselleen Besanconissa valmistanut. Siellä ei ollut huolia,
ei unelmia, ei muistoja; eikä hän epäillyt, että hän siellä
jokapäiväisten, tuttujen pikkuhommiensa keskellä valitsemassaan
vaatimattomassa majassa unohtaisi aution hökkelin, silvotun ruumiin
ja kauhistuttavan piirustuksen salaperäisine kirjoituksineen.

Mutta lähestyessään Scaërin suurta kauppalaa ja kuullessaan jo
hevosenkellon kilinää takaansa hän näki Rospordeniin vievän tien
haarassa puoleksi raunioittuneen rakennuksen kiviseinän.

Ja seinään oli valkoliidulla, numerolla 10 merkityn nuolen
yläpuolelle, piirretty ennustavat kirjaimet: _V. d'H_.



TOINEN LUKU

Meren rannalla


Äkkiä muuttui Véroniquen mielentila. Yhtä paljon kuin hän kaikin
voimin pakeni vaaran uhkaa, joka hänelle näkyi koituvan kamalasta
menneisyydestä, yhtä päättäväisesti hän tahtoi kulkea eteensä
avautuvan pelottavan tien loppuun.

Tämä mielenmuutos johtui siitä, että hänestä tuntui kuin pimeydessä
olisi leimahtanut pieni valon välähdys. Hän käsitti äkkiä sen muutoin
varsin yksinkertaisen seikan, että nuoli osoitti suuntaa ja että
kymmenen numeron täytyi olla kymmenes sarjassa, joka viitoitti tietä
määräpaikasta toiseen.

Oliko se jonkun tekemä merkki toisen henkilön askelien opastamiseksi?
Vähät siitä! Tärkeintä oli, että siinä oli johtolanka, joka voisi
auttaa Véroniquea selvittämään sen mielenkiintoisen ongelman,
kuinka hänen tyttövuosiensa aikainen nimimerkkinsä esiintyi näin
traagillisten asianhaarain vyyhdissä.

Faouëtista lähetetyt kärryt saavuttivat hänet. Hän nousi niihin ja
käski ajomiehen ajaa hyvin verkalleen Rospordenia kohti.

Hän ehti sinne päivällistä syömään, eivätkä hänen aavistuksensa
olleetkaan pettäneet. Kahdesti hän oli tienristeyksessä taas nähnyt
nimipiirroksensa ja sen alla numerot 11 ja 12.

Véronique jäi yöksi Rospordeniin ja jatkoi seuraavana päivänä
tutkimuksiaan.

Numero 12, jonka hän keksi erään hautuumaan kiviaidasta, opasti
hänet Concarneaun tielle, ja hän oli jo sinne saapumassa eikä ollut
huomannut muita kirjoituksia.

Hän arveli siis erehtyneensä, kääntyi takaisin ja hukkasi päiväkauden
turhaan etsiskelyyn.

Vasta seuraavana päivänä opasti hänet hyvin himmentynyt numero
13 Fouesnantiin päin. Hän poikkesi siis entiseltä suunnaltaan
seuratakseen yhä merkkien mukaan kyläteitä, joilla hän kerran
eksyikin.

Vihdoin hän neljä päivää senjälkeen, kun oli jättänyt Faouëtin, sai
meren näkyviinsä, saapuen Beg-Meilin laajalle rantamalle.

Hän vietti kaksi yötä kylässä saamatta minkäänlaista vastausta
kysymyksiin, joita hän tosin tekikin varovaisesti. Vihdoin hän
eräänä aamuna, harhailtuaan rannikkoa leikkelevien, puoliksi veden
peittämien kallioiden keskellä ja puita ja pensaita kasvavalla
matalalla törmällä, joka on meren rajana, keksi kahden karsitun
tammen välistä turpeista ja oksista kyhätyn kojun, jota kaiketi
tullimiehet olivat käyttäneet. Pieni muinaiskelttiläinen hautakivi,
_menhir_, seisoi sen ovella. Tämän hautakiven kyljessä oli numerolla
17 merkitty nimipiirros.

Ei mitään vasamaa. Alapuolella pelkkä piste. Siinä kaikki.
Risumajassa oli kolme särjettyä pulloa ja tyhjiä säilykelaatikoita.

"Tässä siis on päämäärä", ajatteli Véronique. "Täällä on syöty --
ehkä edeltäpäin tuotuja ruokavaroja."

Sitten hän huomasi, että vähän matkan päässä pienen, lähikallioiden
keskelle näkinkengän tavoin kaartuvan lahden rannassa keinui pieni
avonainen alus, petroolilla käypä vene, jonka moottori näkyi.

Ja hän kuuli kylästä päin tulevia ääniä -- miehen ja naisen äänen.
Siltä kohtaa, missä hän seisoi, ei ensiksi voinut nähdä muuta kuin
jokseenkin iäkkään miehen, joka kantoi sylissään viittä, kuutta
pussillista ruokatarpeita, piirakaisia ja kuivia vihanneksia. Ne hän
laski maahan sanoen:

"Teiltä kävi matka siis onnellisesti, matami Honorine?"

"Erinomaisesti."

"Ja missä te sitten kävitte?"

"No Pariisissa... kahdeksan päivää poissa... isäntäni asioilla..."

"Oletteko mielissänne, kun pääsette takaisin kotiin?"

"Totta kai."

"Ja näette, matami Honorine, että veneenne on samassa paikassa. Joka
päivä olen käynyt sitä tarkastamassa. Tänä aamuna siitä vihdoin
poistin purjeen. Yhäkö se kelluu hyvin?"

"Mainiosti."

"Te olettekin reipas luotsi. Niin, matami Honorine, kuka olisi
luullut, että te kelpaisitte siihen toimeen?"

"Sota opettaa. Kaikki saaremme nuoret miehet ovat lähteneet, toiset
käyvät kalastamassa. Eikä ole enää höyrylaivavuoroja kahdesti kuussa,
kuten entiseen aikaan. Minä käyn siis asioilla."

"Entä öljy..."

"Sitä on varastossa. Ei mitään hätää siinä suhteessa."

"No niin, tässä siis eroamme, matami Honorine. Tarvitseeko minun
auttaa lastauksessa?"

"Ei maksa vaivaa, teillähän on kiire."

"No, me eroamme siis", toisti ukko. "Näkemiin, matami Honorine. Minä
valmistan kääröt edeltäpäin."

Ja hän lähti, mutta huusi vähän kauempaa:

"Varokaa sentään niitä salakareja, jotka ympäröivät riivattua
luotoanne. Sillä on tosiaan niiden vuoksi paha maine! Ei sitä suotta
nimitetä kolmenkymmenen ruumisarkun saareksi. Onnea matkalle!"

Hän hävisi kallion taakse.

Véronique oli säpsähtänyt. Kolmekymmentä ruumisarkkua! Samat sanat,
jotka hän oli nähnyt kauhean piirustuksen sivulla!

Hän kurkotti katsomaan. Nainen astuikin jo ripeästi venettä kohti ja
laskettuaan siihen vielä uusia ruokatarpeita kääntyi ympäri.

Véronique näki silloin hänen kasvonsa.

Hän oli puettu bretagnelaiseen kuosiin, ja päässä oli kahdella
mustalla samettisiivellä varustettu hilkka.

"Oh! Sama päähine kuin piirustuksessa", mutisi Véronique räpsähtäen.
"Kolmen ristiinnaulitun naisen päähine...1"

Bretagnetar näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Hänen tarmokkaat,
päivänpolttamat ja pakkasen puremat kasvonsa olivat luisevat ja
jäykkäpiirteiset, mutta niitä elähdytti kaksi suurta, mustaa,
älykästä ja lempeää silmää. Hänen povellaan riippuivat raskaat
kultaketjut. Samettiliivit puristivat häntä tiukasti.

Hän hyräili hiljaa, samalla kun kantoi tavaroitansa ja sovitteli
niitä veneeseen. Silloin hänen täytyi polvistua isolle kivelle,
jota vasten vene oli kiinnitetty. Lopetettuaan puuhansa hän katseli
taivaanrantaa, jolla leijaili mustia pilviä. Ne eivät kuitenkaan
näkyneet häntä huolestuttavan, ja veneen kiinnitysköyttä päästäessään
hän yhä jatkoi lauluansa, mutta nyt niin äänekkäästi, että Véronique
saattoi eroittaa sanat. Se oli yksitoikkoinen, tasapoljentoinen
kehtolaulu, jota liritellessään hän hymyili ja paljasti kauniit
valkoiset hampaansa.

    Ja sanoi äiti niin,
    kun tuuti nukuksiin:

    "Et itkeä sä saa,
    se kiusaa Mariaa.

    Kun lapsi hymyilee,
    niin Neitsyt iloitsee.

    Ja kädet ristissä
    rukoile Neitsyttä..."

Hän ei ehtinyt laulaa loppuun asti. Véronique seisoi hänen edessään,
kasvot kiristyneinä ja kalmankalpeina.

Hämmästyneenä bretagnetar sammalsi:

"Mitä ihmettä tämä on?"

Véronique sanoi vapisevalla äänellä:

"Kuka teille on opettanut sen laulun?... Mistä te olette sen
saanut?... Äitini lauloi sitä usein... se on hänen kotiseutunsa,
Savoijan, lauluja... Enkä ole koskaan kuullut sitä... hänen
kuolemansa jälkeen... Siksi... tahdon... tekisi mieleni..."

Hän vaikeni. Bretagnetar katseli häntä ääneti, ällistyneenä,
ikäänkuin hänkin olisi ollut kysymäisillään jotakin.

"Kuka sen on teille opettanut?" toisti Véronique.

"Joku muualla", vastasi vihdoin matami Honorineksi mainittu.

"Missä muualla?"

"Saarellani."

Véronique kysyi ikäänkuin aavistaen pahaa:

"Kolmenkymmenen ruumisarkunko saarella?"

"Siksihän sitä sanotaan. Sen nimi on Sarek."

He silmäilivät yhä toisiaan sellaisella katseella, jossa oli uhmaa,
mutta samalla suurta uteliaisuutta ja puhumisen tarvetta. Ja silloin
he myöskin molemmat tunsivat, etteivät olleet toistensa vihollisia.

Véronique keskeytti äänettömyyden sanoen: "Suokaa anteeksi, mutta on,
nähkääs, muutamia niin huolestuttavia asioita..."

Bretagnetar kohautti päätänsä hyväksyvään tapaan, ja Véronique jatkoi:

"Niin huolestuttavia, niin järkyttäviä... Ette aavistakaan, miksi
olen tullut tänne. Minun täytyy se sanoa teille. Ainoastaan te
voitte minulle selittää... Katsokaas... sattuma -- aivan pieni
sattuma, ja oikeastaan kaikki johtuu siitä -- sai minut tulemaan
Bretagneen ensi kertaa elämässäni, ja minä näin täällä maantien
vieressä vanhan aution hökkelin ovessa tyttönimeni alkukirjaimet,
nimipiirroksen, jota en enää ole käyttänyt neljään-, viiteentoista
vuoteen. Jatkaessani matkaani keksin vielä useitakin kertoja saman
nimikirjoituksen, ja siihen oli aina pantu eri järjestysnumero, ja
niin jouduin tänne Beg-Meilin rannikolle ja juuri tälle kohtaa, joka
siis oli jonkun suunnitteleman ja kulkeman reitin päätepisteenä...
Mutta kuka tuo henkilö on ollut, sitä en tiedä."

"Onko teidän nimikirjoituksenne tuolla?" kysyi Honorine innostuen.
"Missä paikassa?"

"Tuossa kivessä yläpuolellamme, kojun oven likellä."

"En näe täältä asti. Mitkä kirjaimet ne ovat?"

"V. d'H."

Bretagnelaisvaimo hillitsi säpsähdystään. Hänen luisevat kasvonsa
ilmaisivat syvää liikutusta, ja hän sanoi hampaittensa välistä:

"Ah", huudahti nuori nainen, "te siis tiedätte nimeni... te
tiedätte...!"

Honorine tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti niitä kauan
omissaan. Hymy kirkasti hänen karkeat kasvonsa, ja hänen silmänsä
vettyivät kyynelistä hänen toistellessaan:

"Neiti Véronique... rouva Véronique, oletteko te siis Véronique? Ah,
hyvä Jumala, onko se mahdollista! Pyhä Neitsyt Maria olkoon kiitetty!"

Véronique oli hämillään ja hoki lakkaamatta:

"Te tiedätte nimeni... te tiedätte, kuka minä olen... Silloin
voittekin selittää minulle koko tämän arvoituksen?"

Jokseenkin pitkän vaitiolon jälkeen Honorine vastasi:

"Minä en voi teille mitään selittää... Minäkään en käsitä...
Mutta koettakaamme yhdessä ottaa asiasta selvä... Mikä oli sen
bretagnelaiskylän nimi?"

"Faouët."

"Faouët... minä tiedän. Ja se autio hökkeli oli...?"

"Kahden kilometrin päässä sieltä."

"Avasitteko sen?"

"Avasin. Ja se olikin kauheinta. Siinä hökkelissä oli..."

"Puhukaa... mitä siellä oli?"

"Ensiksikin miehen, vanhan, paikkakunnan malliin puetun miehen
ruumis. Hänellä oli pitkät valkoiset hiukset ja harmaa parta... Voi,
sitä vainajaa en koskaan unohda... Hänet oli varmaankin kavalasti
murhattu... myrkytetty... en tiedä..."

Honorine kuunteli suu ammollaan, mutta tämä rikos ei näkynyt
ilmaisevan hänelle mitään, ja hän virkkoi vain:

"Kuka se oli? Onko pidetty tutkinto?"

"Kun palasin sinne faouëtilaisten kanssa, oli ruumis poissa."

"Poissako? Kuka sen oli korjannut?"

"Sitä en tiedä."

"Ette siis tiedä mitään?"

"En mitään. Mutta ensimmäisellä kerralla löysin hökkelistä
piirustuksen... piirustuksen, jonka revin rikki, mutta jonka muisto
kiusaa minua vieläkin kuin painajainen... En voi sitä karkoittaa...
Kuulkaahan... siellä oli rullaksi kierretty paperiarkki, jolle
ilmeisesti oli jäljennetty vanha kuva, ja se kuva esitti... oi,
kuinka kauheaa... kauheaa!... se esitti neljää naista ristillä! Ja
yksi niistä olin minä, ja siinä oli nimenikin... Toisella taas oli
samanlainen päähine kuin teillä..."

Honorine puristi hänen käsiänsä tavattoman rajusti.

"Mitä te sanotte?" huudahti hän. "Neljä naista ristillä?"

"Niin, ja siinä puhuttiin kolmestakymmenestä ruumiskirstusta, siis
teidän saarestanne."

Bretagnetar tukki käsillään hänen suunsa.

"Vaietkaa, vaietkaa! Oh, ei saa puhua sellaisista. Ei, ei see... ne
nähkääs ovat hornan asioita... Pyhyyden loukkausta on niistä puhua...
Vaietkaamme niistä visusti... Myöhemmin ehkä... saamme nähdä... ehkä
jonakin toisena vuonna... Myöhemmin... myöhemmin..."

Kauhu näkyi häntä puistattavan niinkuin myrskytuuli pieksää puita
ja kääntää koko luonnon ylösalaisin. Ja hän vaipui äkkiä polvilleen
kalliolle rukoillen kauan maahan kumartuneena, pää käsien välissä,
niin hartaasti, että Véronique ei häneltä enää kysellyt.

Vihdoin hän nousi ja toisti hetkisen päästä:

"Niin, kaikki tuo on pelottavaa, mutta minun nähdäkseni ei
velvollisuutemme siitä muutu, emmekä saa hetkeäkään epäröidä."

Ja hän lisäsi vakavasti nuorelle naiselle:

"Teidän täytyy tulla mukanani sinne."

"Sinne, saarellenneko?" vastasi Véronique salaamatta inhoaan.

Honorine tarttui jälleen hänen käsiinsä ja jatkoi yhä sadalla hiukan
juhlallisella äänellä, joka Véroniquesta tuntui kätkevän salaisia ja
lausumattomia ajatuksia.

"Onko teidän nimenne todellakin Véronique d'Hergemont?"

"On."

"Isänne nimi oli...?"

"Antoine d'Hergemont."

"Olitte mennyt naimisiin Vorski-nimisen herrasmiehen kanssa, joka
sanoi itseään puolalaiseksi?"

"Niin, Alexis Vorskin kanssa."

"Suostuitte hänen vaimokseen senjälkeen, kun hän oli teidät
ryöstänyt, mikä herätti suurta hälinää, ja sittenkun välinne isänne
kanssa olivat menneet rikki?"

"Niin."

"Teillä oli hänestä lapsi?"

"Niin, poika François."

"Jota ette oikeastaan ole tuntenut, koska isänne sen teiltä varasti?"

"Totta kyllä."

"Ja molemmat, sekä isänne että poikanne, katosivat eräässä
haaksirikossa?"

"Niin, he hukkuivat?."

"Mistä sen tiedätte?"

Véronique ei ehtinyt tästä kysymyksestä kummastua, vaan vastasi:

"Omien tiedustelujeni tulos ja oikeudellinen tutkimus perustuvat
molemmat samaan epäämättömään tosiseikkaan, neljän merimiehen
todistukseen."

"Kuinka voitte olla varma, että ne eivät valehdelleet?"

"Miksi ne olisivat valehdelleet?" lausui Véronique kummastuneena.

"Niiden todistus saattoi olla ostettu... Ehkä se oli ennakolta
saneltu."

"Kuka sen olisi sanellut?"

"Isänne."

"Sepä olisi ihmeellistä! Mutta isänihän oli kuollut!"

"Sanon vieläkin: Mistä sen tiedätte?"

Tällä kertaa näkyi Véronique ällistyvän.

"Mihin te oikeastaan tähtäätte?" kysyi hän.

"Malttakaas. Tiedättekö niiden neljän merimiehen nimiä?"

"Kyllä minä sain ne kuulla. Mutta en niitä enää muista."

"Ettekö muista, että ne olivat bretagnelaisia nimiä?"

"Muistan tosiaan. Mutta en käsitä..."

"Vaikka te ette liene koskaan käynyt Bretagnessa, on isänne ollut
täällä varsin usein niiden teosten vuoksi, joita hän kirjoitti.
Hän on äitinne eläessä täällä asunutkin. Hänen on siis täytynyt
joutua tekemisiin maan asukasten kanssa. Otaksukaamme, että hän jo
kauan oli tuntenut nuo neljä matruusia ja saanut ne puolelleen tai
ostanut heidän apunsa, ja että hän oli vartavasten palkannut heidät
toimittamaan näennäisen haaksirikon... Otaksukaamme, että he aluksi
laskivat isänne ja poikanne maihin johonkin Italian satamaan ja
sitten, hyviä uimareja kaikki neljä, upottivat huvipurren rannikon
näkyvissä. Otaksukaamme..."

"Ne miehet ovat siis elossa!" huudahti Véronique, jonka
mielenliikutus yhä kiihtyi. "Heiltä voisi kysellä!"

"Kaksi kuoli luonnollisella kuolemalla muutama vuosi sitten. Kolmas
on Maguennoc-niminen vanhus, jonka tapaatte Sarekissa. Neljännen taas
ehkä juuri äsken näitte. Siinä seikkailussa ansaitsemillaan rahoilla
hän osti maustekaupan Beg-Meilissä."

"Ah, häntähän voi heti puhutella", virkkoi Véronique vavisten.
"Menkäämme häntä etsimään."

"Miksikä? Minä tiedän enemmän kuin hän."

"Te tiedätte... te tiedätte..."

"Minä tiedän kaikki, mikä teille on tuntematonta. Voin vastata
kaikkiin kysymyksiinne. Tiedustelkaa minulta."

Mutta Véronique ei tohtinut tehdä hänelle suurinta kysymystä, sitä,
joka alkoi värähdellä hänen tietoisuutensa hämärässä. Hän pelkäsi
totuutta, joka ei ehkä ollut mahdollinen, totuutta, joka välähteli
ikäänkuin usvan kätköstä, ja hän änkytti surullisella äänellä:

"Minä en käsitä... en käsitä. Minkätähden isä olisi niin menetellyt?
Minkätähden hän olisi tahtonut, että hänen ja minun lapsiparkani
luultaisiin kuolleen?"

"Isänne oli vannonut kostavansa..."

"Vorskille kyllä... Mutta minulle... tyttärelleen...? Sellainen
kosto!"

"Te rakastitte miestänne. Kun olitte joutunut hänen valtaansa, ette
paennut, vaan suostuitte avioliittoon. Sitäpaitsi oli loukkaus
julkinen... Ja tunsittehan isänne, hänen rajun, pitkävihaisen
luonteensa... hänen hiukan... hillittömän mielenlaatunsa, kuten hän
itsekin myönsi."

"Mutta sitten...?"

"Sitten... sitten! Vuosien vieriessä hänessä syttyi rakkaus
tyttärenpoikaansa kohtaan ja sen mukana katumus... ja hän etsi teitä
kaikkialta... Kylläpä minä sitä varten sain matkustella! Ensiksi
matkustin Chartresin karmeliittanunnain luostariin. Mutta te olitte
sieltä lähtenyt kauan sitten... Mihin? Mistä olisi voinut teidät
löytää?"

"Ilmoitus sanomalehtiin..."

"Kerran hän koetti sitäkin. Kirjoitti häväistysjutun vuoksi tietenkin
hyvin varovaiseen muotoon. Joku vastasi. Sovittiin kohtaamisesta.
Tiedättekö, kuka saapui? Vorski. Niin, Vorski, joka myöskin etsi,
joka yhä rakasti ja vihasi teitä. Isänne säikähtyi eikä ole
senjälkeen rohjennut toimia avoimesti."

Véronique vaikeni. Raukeana hän oli vaipunut kivelle ja istui siinä
pää kumarassa. Sitten hän kuiskasi:

"Te puhutte isästäni aivan kuin hän vielä nytkin eläisi..."

"Hän elää."

"Ja ikäänkuin usein hänet tapaisitte..."

"Joka päivä."

"Ja toiselta puolen" -- Véronique hiljensi ääntänsä -- "toiselta
puolen ette virka sanaakaan pojastani... Minulle tulee jotakin
kauheaa mieleen... Ehkei hän jäänytkään eloon...? Ehkä hän on
sittemmin kuollut? Siksikö ette hänestä puhu?"

Ponnistaen hän kohotti päätänsä. Honorine hymyili.

"Voi, minä rukoilen teitä", pyysi Véronique, "ilmoittakaa minulle
totuus... Hirveätä on toivoa enemmän kuin sopisi toivoa... Minä
rukoilen teitä..."

Honorine kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Mutta, rouva-rukka, olisinko minä kertonut teille kaiken tämän, jos
hän olisi kuollut, kaunis Françoisini?"

"Hän elää, hän elää!" huudahti nuori nainen liikutuksesta
huumaantuneena.

"Elää niinkin! Ja hyvin hän voi! Ah, sellainen vankka vesa ja, ai,
kuinka ryhdikäs! Minulla on syytä olla ylpeä Françoisistanne, koska
itse olen hänet kasvattanut!"

Hän tunsi, että Véronique päästäisi tunteensa valloilleen hänen
nähtensä, sillä kovia kokenut nainen oli uupua niiden painosta,
niihin kun varmaan sisältyi yhtä paljon kärsimystä kuin riemuakin. Ja
hän sanoi:

"Itkekää, hyvä rouvaseni. Se tekee teille hyvää. Nämä ovat parempia
kyyneleitä kuin entisaikaiset, eikö totta? Itkekää, jotta kaikki
entinen tuskanne haihtuisi. Minä palaan kylään. Kai teillä on joku
matkalaukku majatalossa? Minut tunnetaan siellä. Minä tuon sen, ja
sitten lähdemme."

       *       *       *       *       *

Kun bretagnetar puolen tunnin päästä palasi, oli Véronique
seisaallaan, ja Honorine näki hänen viittaavan jouduttamaan askeliaan
ja kuuli hänen huutavan:

"Nopeasti! Hyväinen aika, kuinka kauan te viivyttelette! Emme saa
tuhlata minuuttiakaan."

Mutta Honorine ei rientänyt sen enempää eikä vastannut mitään. Mikään
hymy ei kirkastanut hänen karkeita kasvojansa.

"No lähdemmekö?" virkkoi Véronique astuen häntä vastaan. "Eihän ole
mikään viivyttämässä? Ei mitään estettä? Mitä? Te ette enää näytä
samalta..."

"Kyllä, kyllä... tietysti..."

"Riennetään sitten!"

Hänen avullaan Honorine lastasi matkalaukut ja ruokatavarat
veneeseen. Sitten bretagnetar äkkiä asettui Véroniquen eteen ja sanoi:

"Oletteko siis ihan varma, että ristiinnaulittu nainen kuvassa olitte
te itse?"

"Ihan varma... Sitäpaitsi olivat nimeni alkukirjaimet pään
yläpuolella..."

"Se on kummallista", jupisi bretagnetar, "ja kovin huolestuttavaa".

"Miksi...? Joku on minut tuntenut... ja piirtänyt huvikseen... Vain
tilapäinen sattuman oikku, joka herättää menneisyyden muistot."

"Oh, ei minua menneisyys huolestuta, vaan tulevaisuus."

"Tulevaisuus?"

"Muistattehan ennustuksen..."

"En käsitä."

"Niin, niin, sen ennustuksen, joka Vorskille lausuttiin teistä..."

"Ah, te tiedätte?"

"Minä tiedän. Ja tuntuu niin kamalalta ajatella sitä piirrosta ja
muita paljoa pelottavampia asioita, joista te ette tiedä."

Véronique purskahti nauruun.

"Mitä! Siksikö epäröitte ottaa minua mukaanne...? Sillä siitä kai on
puhe?"

"Älkää naurako. Ei sovi nauraa silloin, kun näkee suorastaan hornan
liekkejä."

Bretagnetar lausui nämä sanat sulkien silmänsä ja tehden
ristinmerkin. Sitten hän jatkoi:

"Kaiketikin... te teette minusta pilaa... Pidätte minua tämän seudun
taikauskoisena naisena, joka uskoo aaveisiin ja virvatuliin. Enkä
sitä kokonaan kielläkään. Mutta sittenkin... on totuuksia, jotka
häikäisevät silmänne...! Saatte puhua niistä asioista Maguennocin
kanssa, jos hän alkaa luottaa teihin."

"Maguennocin kanssa?"

"Hän on yksi niistä neljästä merimiehestä. Poikanne vanha ystävä.
Hänkin on kasvattanut poikaanne. Hän tietää näistä asioista enemmän
kuin kaikki oppineet, enemmän kuin isännekään. Ja kuitenkin..."

"Ja kuitenkin..."

"Kuitenkin Maguennoc yritti kiusata kohtaloa ja tunkeutua syvemmälle
asioiden tuntemiseen kuin on luvallista."

"Mitä hän teki?"

"Hän tahtoi koskettaa kädellään, kuuletteko, omalla kädellään (hän
itse sen minulle tunnusti) ihan pimennon pohjaan."

"No?" virkkoi Véronique, johon sanat väkisinkin vaikuttivat.

"No niin, hän poltti kätensä liekeissä. Tuli hirveä haava, jota
hän näytti minulle. Minä näin sen omin silmin, se oli ikäänkuin
syöpähaava... ja hän kärsi niin kovaa tuskaa, että..."

"Että?"

"Että hänen täytyi ottaa kirves vasempaan käteensä ja itse hakata
poikki oikea kätensä..."

Véronique hämmästyi. Hän muisti ruumiin Faouëtin lähellä ja sopersi:

"Oikean kätensä? Väitätte, että Maguennoc oli hakannut poikki oikean
kätensä?"

"Kirveeniskulla kymmenen päivää sitten... kaksi päivää ennen
lähtöäni... Minähän häntä hoidin... Miksi minulta sitä kysytte?"

"Siksi", vastasi Véronique värisevällä äänellä, "siksi, että
kuolleelta mieheltä, vanhukselta, jonka näin autiossa hökkelissä ja
joka sieltä sitten hävisi, oli oikea käsi äskettäin leikattu pois."

Honorine säpsähti. Hän sai taas sellaisen vauhkouden ja hämmästyneen
liikutuksen ilmeen, joka oli ristiriidassa hänen tavallisen
levollisuutensa kanssa. Hän lausui:

"Oletteko siitä varma? Niin, niin, hän se kyllä oli... Se oli...
Maguennoc... Ukolla oli pitkät, valkoiset hiukset ja viuhkamainen
parta, eikö niin? Voi sitä kataluutta!"

Hän hillitsi itsensä ja katsahti ympärilleen, levottomana siitä, että
oli puhunut niin äänekkäästi. Hän teki jälleen ristinmerkin ja lausui
verkkaan ikäänkuin itsekseen:

"Hän oli ensimmäinen niistä, joiden on määrä kuolla...! Hän oli sen
minulle ilmoittanut... Ja vanhalla Maguennocilla oli silmät, jotka
lukivat tulevaisuuden kirjaa yhtä hyvin kuin menneisyydenkin. Hän
näki selvästi siellä, missä muut eivät näe mitään. 'Ensimmäisenä
uhrina kaadun minä, matami Honorine. Ja kun palvelija on mennyt, niin
muutaman päivän perästä tulee hänen isäntänsä vuoro...'"

"Ja hänen isäntänsä oli...?" sanoi Véronique hyvin hiljaa.

Honorine suoristautui ja puristi tuimannäköisenä nyrkkejään.

"Minä puolustan häntä", selitti hän, "minä pelastan hänet. Isästänne
ei tule toinen uhri! Ei, ei, minä saavun ajoissa. Sallikaa minun
lähteä."

"Me lähdemme yhdessä", virkkoi Véronique lujasti.

"Minä pyydän teitä", rukoili Honorine, "älkää olko itsepäinen.
Jättäkää asia minun huostaani. Vielä tänä iltapuolena ennen
päivällistä tuon isänne ja poikanne luoksenne..."

"Mutta miksi en saisi tulla?"

"Siellä saarella on liian vaarallista... teidän isällenne... ja
varsinkin teille. Muistakaa niitä neljää ristiä. Sinne saarelle ne
pystytetään... Oh, te ette saa sinne tulla... Se luoto on kirottu."

"Entä poikani?"

"Te näette hänet tänään muutaman tunnin päästä."

Véronique purskahti äkkiä nauruun.

"Muutaman tunnin päästä! Mutta sehän on hulluutta! Mitä! Jo
neljätoista vuotta olen kaivannut poikaani, ja nyt kuulen äkkiä, että
hän elää, ja te käskette minun odottaa ennenkuin saan häntä syleillä!
Mutta ei tuntiakaan! Mieluummin tahdon tuhat kertaa uhmata kuolemaa
kuin siirtää kohtauksemme hetkeäkään kauemmaksi."

Honorine katseli häntä ja kaiketi käsitti, että Véroniquen päätös oli
niitä, joita on turha vastustaa, eikä hän siis enää estellyt. Hän
teki kolmannen kerran ristinmerkin ja sanoi yksinkertaisesti:

"_Tapahtukoon Jumalan tahto_!"

       *       *       *       *       *

Molemmat istuutuivat tavarakääröjen keskelle täyteen sullottuun
pieneen alukseen. Honorine pani moottorin käymään, tarttui
ohjauspyörään ja suuntasi venettä hyvin taitavasti kallioiden ja
vedenkalvosta esiinpistävien karien välitse.



KOLMAS LUKU

Vorskin poika


Istuen laatikon kannella aluksen oikealla puolella Honorineen päin
kääntyneenä Véronique hymyili. Tämä hymy oli vielä levotonta,
epävarmaa, pidättyvää, se värähteli arkana kuin auringonsäde, joka
koettaa puhkaista myrskyn viimeisen pilven, mutta silti se oli
onnellista hymyä.

Ja onni näkyi olevan näiden ihailtavain kasvojen oikea ilme, joissa
kuvastui mielenylevyyttä ja eräille liiallisten vastoinkäymisten
koettelemille tai rakkauden säilyttämille naisille ominaista
siveyttä. Niissä oli leima, jonka tuollaisten naisten kasvoille antaa
vakiintunut vakavuus ja kaikesta heidän sukupuolelleen tavallisesta
keimailusta luopuminen.

Hänen mustat, ohimoilta hiukan harmaantuneet hiuksensa olivat
solmitut hyvin alhaalle niskaan. Hänen hipiänsä oli tumma kuin
etelämaalaisen, ja hänellä oli suuret vaaleansiniset silmät, joiden
koko terä näytti samanväriseltä, kalpealta kuin talvinen taivas. Hän
oli kookas, leveäharteinen ja vartaloltaan sopusuhtainen.

Hänen sointuva, hiukan miesmäinen äänensä kävi hilpeäksi ja iloiseksi
hänen puhellessaan jälleen löydetystä pojastansa. Eikä Véronique
tahtonutkaan mistään muusta puhua. Turhaan yritti bretagnetar kääntää
puhetta niihin kysymyksiin, jotka häntä kiusasivat, ja toisteli vähän
väliä:

"Kuulkaas, tässä on kaksi asiaa, joita en voi selittää. Kuka oli
viitoittanut sen reitin, jonka osoitteet opastivat teidät Faouëtista
juuri sille kohtaa, missä minä aina nousen maihin? Siitä voisi
päätellä, että joku on Faouëtista käynyt Sarekin saarella. Ja kuinka
sitten oli isä Maguennoc lähtenyt saarelta? Vapaaehtoisestiko? Vai
oliko hänen ruumiinsa tuotu sieltä? Ja millä keinoin?"

"Kannattaako sitä nyt...?" huomautti Véronique.

"Kyllä maar. Ajatelkaahan sentään! Paitsi minua, joka
moottoriveneelläni käyn joka toinen viikko, joko Beg-Meilissä
tai Pont-l'Abbéssa ruokavaroja ostamassa, ei ole kuin kaksi
kalastajavenettä, ja ne purjehtivat aina paljoa ylemmällä mannermaan
rannikolle Audierneen asti, jossa myyvät saaliinsa. Kuinka siis olisi
Maguennoc voinut päästä yli? Ja kuka sitten hänet tappoi? Ja miksi
oli hänen ruumiinsakin viety pois?"

Mutta Véronique oli itsepäinen.

"Minä pyydän teitä... Se ei ole tärkeää tällä hetkellä. Kaikki
selviää. Puhukaamme Françoisista. Tehän sanoitte, että hän oli
saapunut Sarekiin...?"

Ja Honorine mukaantui nuoren naisen pyyntöihin.

"Hän joutui sinne Maguennoc-poloisen huostaan muutama päivä
senjälkeen, kun hänet oli teiltä riistetty. Maguennoc, jolle
herra d'Hergemont oli pannut sanat suuhun, kertoi, että vieras
rouvasihminen oli hänelle uskonut lapsensa, ja hän antoi sen
tyttärelleen imetettäväksi. Tytär kuoli sitten jälkeenpäin. Minä olin
silloin täältä poissa, kun oleskelin kymmenen vuotta Pariisissa,
jossa minulla oli toimi. Kun tulin takaisin, oli François jo pulska
miehenalku, joka juoksenteli nummilla ja rantakallioilla. Silloin
jouduin palvelukseen isällenne, joka oli asettunut Sarekiin. Kun
Maguennocin tytär kuoli, otettiin poika meille."

"Millä nimellä?"

"Omalla nimellään... Nimitimme häntä muitta mutkitta Françoisiksi.
Herra d'Hergemont taas käytti itsestänsä nimeä Antoine. Lapsi sanoi
häntä isoisäksi. Kellään ei ollut siihen mitään muistuttamista."

"Ja millainen hän on luonteeltaan?" kysyi Véronique hiukan
levottomana.

"Oh, siitä ei hätää, poika on kuin enkeli!" vastasi Honorine.
"Ei tule laisinkaan isäänsä... eikä isoisäänsäkään, kuten herra
d'Hergemont itse myöntää. Lempeä, herttainen, nöyrä lapsi. Ei
kiukuttele koskaan... on aina hyvällä päällä. Siten hän onkin saanut
osakseen isoisän rakkauden, ja niinpä herra d'Hergemontin sydän
kääntyi taas teidän puoleenne, poikanne kun niin elävästi muistutti
teitä, jonka hän oli hyljännyt. Ilmetty äitinsä kuva', sanoo hän.
'Véronique oli hellä, rakastava ja hyväilevä kuten hänkin.' Ja sitten
hän alkoi etsiä teitä yhdessä minun kanssani, joka vähitellen olin
saanut hänen luottamuksensa."

Véronique säteili ilosta. François oli hänen näköisensä,
hyväntapainen ja hymyilevä!

"Mutta", sanoi hän, "tunteeko poika minut? Tietääkö hän, että hänen
äitinsä on elossa?"

"Eikö tietäisi! Herra d'Hergemont tahtoi aluksi pitää sitä salassa.
Mutta minä kerroin pian kaikki."

"Kaikkiko?"

"En kaikkea. Hän uskoo yhä, että isä on kuollut ja että te
senjälkeen, kun herra d'Hergemont ja hän olivat haaksirikossa
hävinneet, menitte luostariin ja että teitä ei ole voitu löytää.
Ja aina hän on niin kärkäs kuulemaan uutisia, kun palaan matkalta!
Hänkin, nähkääs, toivoo! Oi, kuinka hän rakastaakaan äitiänsä! Juuri
hän aina hyräilee sitä kuulemaanne laulua, jonka isoisä on hänelle
opettanut."

"Françoisini... pikku Françoisini...!"

"Ah, niin, hän rakastaa teitä", jatkoi bretagnetar. "Onhan hänellä
kyllä äiti Honorine. Mutta te olette oma äiti. Ja teitä etsiäkseen
hänellä on kiire kasvaa isoksi ja päättää opintonsa."

"Opintonsa? Lukeeko hän...?"

"Isoisänsä johdolla, ja nyt viimeksi kuluneet kaksi vuotta häntä on
ohjannut kunnon nuori mies, jonka toin mukanani Pariisista, Stéphane
Maroux, sota-invaliidi, jolla on kunniamerkkejä joka saumassa ja
joka on sisällisten leikkausten vuoksi vapautettu vakinaisesta
palveluksesta. François on koko sydämestään kiintynyt häneen."

Moottorivene lipui nopeasti tyynellä merellä, johon se kynti
hopeanvaahtoisen uoman. Pilvet olivat haihtuneet taivaanrannalta.
Loppupäivästä näkyi tulevan tyyni ja kirkas.

"Ja sitten, sitten", toisteli Véronique, joka ei väsynyt
kuuntelemaan, "sanokaahan, millainen puku pojallani on!"

"Hänellä on lyhyet polvihousut, jotka jättävät hänen pohkeensa
paljaiksi, väljä kultanappinen paita pehmeästä flanellista ja
samanlainen litteäpohjainen lakki kuin hänen hyvällä ystävällään
herra Stéphanella, mutta Françoisin lakki on punainen ja näyttää
oikein somalta hänen päässään."

"Onko hänellä muitakin ystäviä kuin herra Maroux?"

"Ennen hänellä oli ystävinä kaikki saaren pojat. Mutta nyt, kun isät
ovat sodassa, ovat kolmea, neljää laivapoikaa lukuunottamatta kaikki
muut jättäneet saaren mennäkseen äitiensä kanssa työhön rannikolle,
Concarneauhon ja Lorientiin, niin että Sarekissa on vain vanhuksia
jäljellä. Meitä on saarella enää vain kolmisenkymmentä."

"Mutta kenen kanssa hän sitten leikkii? Kuka on hänellä
kävelytoverina?"

"Oh, ei siitä hätää, hänellä on mitä parhain toveri!"

"Kuka se on?"

"Pieni koira, jonka Maguennoc hänelle lahjoitti."

"Koira?"

"Niin, aika lystikäs veitikka, mitättömän ja naurettavan näköinen,
puoleksi villakoira, puoleksi ajokoira, mutta niin hupaisa, niin
hullunkurinen! Ah, kylläpä se herra Kaikki-käy-hyvin on veikeä!"

"Kaikki-käy-hyvin?"

"François nimittää sitä niin, eikä mikään nimi sopisi sille paremmin.
Se näyttää aina onnelliselta, elämäänsä tyytyväiseltä... muuten se
on hyvin itsenäinen, häviää tuntikausiksi, jopa päiviksikin, mutta
on aina saapuvilla, milloin sitä tarvitaan, silloin kun ollaan
surullisia tai asiat eivät käy, niinkuin pitäisi. Kaikki-käy-hyvin
vihaa kyyneleitä, torumisia, riitoja. Heti kun joku vetistelee tai on
vähällä purskahtaa itkuun, istahtaa se takajaloilleen, veikistelee,
sulkee toisen silmänsä, raottaa toista ja näyttää itse niin makeasti
nauravan, että katselijankin täytyy sille nauraa. 'Kah, vanha
velikulta', sanoo François, 'sinä olet oikeassa, kaikki käy hyvin.
Ei saa olla millänsäkään, eikö niin?' Ja sittenkun taas ollaan
lohdutettuja, niin Kaikki-käy-hyvin kävellä tepsuttaa pois. Se on
tehnyt tehtävänsä."

Véronique nauroi ja itki samalla kertaa. Hän oli kauan ääneti, mutta
sitten hänen muotonsa vähitellen synkistyi epätoivosta, joka kalvoi
hänen iloansa. Hän ajatteli kaikkea näiden neljäntoista vuoden aikana
menettämäänsä onnea, kun oli ollut lapsettomana äitinä, kantanut
surupukua, vaikka hänen poikansa oli elossa. Hän ei ollut saanut
hoidella synnyttämäänsä pienokaista. Kaikki se hellyys, jolla lasta
vaalitaan, se rakkaus, jota äiti vuorostaan häneltä saa, oli häneltä
riistetty. Sitä ylpeyttä, jota tuntee nähdessään lapsen varttuvan ja
kuullessaan hänen puhuvan, ei hän ollut saanut kokea. Kaikki, mikä
ilahduttaa ja hurmaa äitiä ja saa hänen sydämensä pulppuilemaan joka
päivä uudistuvasta hellyydestä, kaikki se oli siis häneltä jäänyt
tuntematta.

"Nyt olemme jo puolitiessä", virkkoi Honorine.

He kiitivät Glenanin saarten läheltä. Heidän oikealla puolellaan
näkyi Penmarchin niemeke, jonka rantoja he seurasivat
yhdensuuntaisesti viidentoista kilometrin päässä, tummempana juovana,
jota ei aina voinut taivaanrannasta eroittaa. Ja Véronique mietti
yhä surullista menneisyyttään, äitiään, jota hän tuskin muisti,
pitkää lapsuuttaan itsekkään ja jörön isän kodissa, avioliittoaan
-- ah, varsinkin avioliittoaan! Hän muisteli, kuinka hän ensin oli
tavannut Vorskin, jolloin hän oli vasta seitsentoistavuotias. Kuinka
hän olikaan pelännyt tuota eriskummaista miestä, samalla kertaa sekä
kaihtaen häntä että alistuen hänen vaikutusvaltaansa, niinkuin kaikki
salaperäinen ja käsittämätön sillä iällä huumaa ihmistä. Sitten oli
tullut kamala ryöstönpäivä, ja sitä seurasivat vielä kamalammat
viikot, jolloin Vorski oli pitänyt häntä teljettynä, uhaten ja
halliten häntä kaikella häijyn mahtinsa voimalla. Ja niin oli häneltä
kiristetty avioliittolupaus, jota vastaan nuoren tytön kaikki
vaistot ja koko tahto kapinoivat, mutta joka hänen oli mielestään
allekirjoitettava moisen häväistysjutun jälkeen, hänen isänsäkin
suostuessa.

Hänen ajatuksensa kimmahtivat takaisin aviovuoden muistoista. Niitä
hän ei koskaan, ei synkimpänäkään hetkinä, jolloin menneisyyden
peikot häntä painajaisen tavoin ahdistivat, suostunut elvyttelemään,
vaan pakotti syvimpään kätköönsä tuon häpeällisen ajan kaikkine
inhoittavuuksineen, muistot kolhimisesta, petoksesta, puolisonsa
hävyttömästä elämästä, jolloin mies kyynillisen häikäilemättömästi
vähitellen osoittautui siksi, mikä olikin, juoden itsensä humalaan,
pettäen pelissä, varastaen pitotovereiltaan, petkuttaen ja alentuen
ilmiantajaksi. Näin sai hänen vaimonsa hänestä sen käsityksen,
joka yhä säilyi ja pöyristytti jonkinlaisena julman ja yltiöpään
pahuudenhengen kuvana.

"Jättäkää jo haaveilut, rouva Véronique", virkkoi Honorine.

"Minä en haaveile enkä muistele", vastasi toinen. "Minua kalvavat
tunnonvaivat."

"Teilläkö on tunnonvaivoja, rouva Véronique, teillä, jonka elämä on
ollut pelkkää kärsimystä?"

"Kärsimystä, joka on ollut minulle rangaistukseksi."

"Mutta nyt se kaikki päättyy, rouva Véronique, koska pian saatte
takaisin poikanne ja isänne. No, ajatelkaahan nyt vain onneanne!"

"Voinko minä vielä tulla onnelliseksi?"

"Voitteko tulla! Sen saatte nähdä piankin! Kas, tuollahan jo on
Sarek."

Honorine otti laatikosta tuhdon alta ison simpukankuoren, jota hän
käytti torvena, kuten entisajan merimiehet, ja sovittaen huulensa
reiän kohdalle ja pullistaen poskensa hän puhalsi siitä muutamia
voimakkaita, mylvinän tapaisia säveliä, jotka kajahtivat avaruudessa.

Véronique katsoi häneen kysyvästi.

"Minä kutsun häntä", sanoi Honorine.

"Françoisiako! Te kutsutte Françoisia!"

"Palatessani teen aina niin. Hän juoksee loikkien ylhäältä
rantakallioilta, missä asumme, ja tulee aallonmurtajalle asti."

"Sitten saanen hänet heti nähdä?" kysyi Véronique kalpeana.

"Te saatte hänet heti nähdä. Pankaa harsonne kaksin kerroin, jottei
hän tuntisi teitä muotokuvienne mukaan. Minä puhun teille kuin
Sarekiin saapuvalle vieraalle henkilölle."

Saaren voi hyvin selvästi eroittaa, mutta rantakallioiden juurta
kätki joukko kareja.

"Ah niin, kareista täällä ei ole puutetta! Niitä kuhisee kuin sillejä
parvessa", huudahti Honorine, jonka oli täytynyt seisottaa moottori
ja joka nyt souti kahdella hyvin lyhyellä airolla. "Kah, meri oli
äsken tyven. Täällä ei koskaan."

Tuhannet pienet aallot hyökkäsivät täällä tosiaankin toistensa
kimppuun, painuivat murtuneina toistensa syliin ja taistelivat
herkeämättä ja leppymättä kallioita vastaan. Vene tuntui uivan
kuohuvan virran pyörteissä. Missään ei voinut eroittaa täplääkään
sinistä tai vihreää merta vaahtovyöryjen keskellä. Ei mitään
muuta kuin valkoista kuohua, jota karien teräviä hampaita vastaan
raivoavien voimien herkeämätön kieppuminen ikäänkuin vispilöi.

"Ja kaikkialla ympärillä on samanlaista", jatkoi Honorine, "niin
että Sarekiin ei pääsekään maihin muutoin kuin veneellä. Tänne eivät
saksalaiset olisi voineet perustaa vedenalaisten tukikohtaa. Kaiken
varalta saapui upseereja Lorientista kaksi vuotta sitten, ottaakseen
asiasta täyden selvän ja tarkastaakseen eräitä luolia lännen
puolella, joihin voi tunkeutua ainoastaan pakoveden aikana. Se oli
turhaa vaivaa. Täällä ei ollut mitään tehtävää. Ajatelkaahan toki!
Saarta ympäröivät kaikkialla kalliot tuhkatiheässä ja huippupäiset
karit, jotka purevat petollisesti altapäin. Ja vaikka nämä ovatkin
vaarallisimmat, on sittenkin ehkä enemmän pelättävä muita... noita
isoja, joita tuolla näette ja joilla on nimensä ja häijy maineensa
haaksirikoista. Ah, ne, ne...!"

Hänen äänensä kävi käheäksi. Epäröivällä kädellä, ikäänkuin
arastelen viittaavaa liikettänsä, hän osoitti muutamia kallioita,
jotka mahtavina ryhminä kohosivat erimuotoisina merestä. Siinä oli
lyyhistyneitä eläimiä, sakaraharjaisia torneja, sfinksinpäitä,
karkeatekoisia pyramiideja, kaikki mustaa graniittia, mutta
punatäpläisiä, ikäänkuin verellä tahrattuja.

Honorine kuiskasi:

"Niin, ne ovat vartioineet saartamme vuosisadoista vuosisatoihin,
mutta vartioineet sitä villien petojen lailla, jotka tahtovat tehdä
vain pahaa ja tappaa. Nuo tuolla... nuo tuolla... Ei, parasta on,
ettei niistä koskaan puhu, niitä edes ajattele. Ne juuri ovat ne
kolmekymmentä hurjaa petoa... Niin, kolmekymmentä, rouva Véronique...
niitä on kolmekymmentä..."

Hän teki ristinmerkin ja jatkoi tyynemmin:

"Niitä on kolmekymmentä. Isänne sanoo, että Sarekia nimitetään
kolmenkymmenen ruumiskirstun saareksi, koska kansan vaisto on
tässä tapauksessa sekoittanut käsitteet; karit muistuttavat muka
silta-arkkuja, ja siitä on johduttu ruumiskirstuihin. Kenties...
Mutta sittenkin ne ovat todellisia ruumiskirstuja, rouva Véronique,
ja jos ne voitaisiin avata, niin aivan varmaan niiden sisästä
löydettäisiin suunnattomat määrät ihmisluita... Herra d'Hergemont
itse sanoo, että nimi Sarek johtuu sanasta sarkofaagi, joka hänen
selityksensä mukaan merkitsee ruumiskirstua oppineiden kielellä. Ja
sitten on vielä..."

Honorine keskeytti lauseensa, ikäänkuin olisi tahtonut kääntää
ajatuksensa toisaalle, ja sanoi osoittaen erästä kalliota:

"Katsokaa, rouva Véronique, tuon järkäleen takaa, joka sulkee meiltä
tien, näette kohta aukeamasta pienen satamamme ja punalakkisen
Françoisin laiturilla."

Véronique oli kuunnellut hajamielisesti kaikkia Honorinen selityksiä.
Hän kumartui ulommaksi veneestä keksiäkseen nopeammin poikansa
hahmon, sillä välin kun bretagnetar häntä ahdistavan ajatuksen
pakottamana vastoin tahtoaan jatkoi:

"Ja sitten on vielä muutakin. Sarekin saarella on -- ja juuri
siksi isänne on sen asuinpaikakseen valinnutkin -- sarja vanhoja
muistopatsaita, ei ollenkaan merkillisiä, mutta ne ovat omituisia
siitä, että ne kaikki ovat melkein samanlaisia. Ja tiedättekö,
kuinka monta sellaista muistopatsasta on? Kolmekymmentä!
Kolmekymmentä niinkuin pääkarejakin. Ja ne kolmekymmentä patsasta
ovat siroiteltuina pitkin saaren rantatöyräitä, ihan vastapäätä
kolmeakymmentä meren kalliota, ja jokaisella on nimi vastaavan
karinsa mukaan: Dol-er-H'roeck, Dol-Kerlitu ja niin edespäin. Mitäs
siitä sanotte?"

Hän oli lausunut nuo nimet samalla arastelevalla äänellä, jolla puhui
kaikista näistä asioista, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo esineet,
joilla hänen mielikuvituksessaan oli vapisuttava ja pyhä elämä,
kuulisivat hänen sanansa.

"Mitäs siitä sanotte, rouva Véronique? Oh, kaikessa tuossa on paljon
salaperäistä, ja sanon vieläkin kerran, että parempi on olla vaiti.
Kerron teille sen kaiken, kun olemme matkustaneet, päässeet kauaksi
saarelta, ja kun pieni François on sylissänne, isänne ja teidän
hoivissanne..."

Véronique oli ääneti, tähystellen valppaasti sinne päin, mihin
bretagnetar oli viitannut. Kääntyneenä selin toveriinsa, molemmin
käsin tarrautuneena veneen laitaan, hän tuijotti herkeämättä. Tuolta,
tuosta ahtaasta väliaukosta hän näkisi löydetyn lapsensa, eikä hän
halunnut menettää sekuntiakaan siitä silmänräpäyksestä lukien,
jolloin François saattaisi hänelle näyttäytyä.

He pääsivät kallion luo. Toinen Honorinen airoista sipaisi sen
seinää. He lipuivat sen vierustaa pitkin ja saapuivat kärjen luo.

"Ah", huudahti Véronique murheellisesti, "hän ei olekaan siellä!"

"Eikö François olisikaan siellä! Mahdotonta!" ihmetteli Honorine.

Mutta hänkin vuorostaan näki kolmen, neljänsadan metrin päässä
edessään ne muutamat isot kivet, jotka olivat hiekkarannalla
aallonmurtajana. Kolme naista, tyttönen ja vanhoja merimiehiä oli
odottamassa veneen tuloa. Ei mitään poikaa. Ei mitään punalakkia.

"Se on kummallista", virkkoi Honorine hiljaa. "Ensi kertaa hän on
kutsuani noudattamatta."

"Ehkä hän on sairaana?" huomautti Véronique.

"Ei, François ei ole koskaan sairaana."

"Kuinka sitten?"

"Sitten minä en tiedä."

"Mutta ettehän vain pelkää jotakin?" kysyi Véronique jo hätääntyen.

"En hänen... vaan kyllä isänne puolesta. Maguennoc oli minua
varoittanut jättämästä häntä. Hän juuri on vaarassa."

"Mutta onhan François häntä puolustamassa, samoin kuin hänen
opettajansa, herra Maroux. Mutta vastatkaa... mitä te arvelette?"

Hetkisen vaitiolon jälkeen Honorine kohautti olkapäitänsä.

"Silkkaa pötyä! Minä kuvittelen järjettömyyksiä, niin,
järjettömyyksiä. Älkää siitä olko millännekään. Bretagnelais-vaistoni
pyrkii taas väkisin esille. Muutamia vuosia lukuunottamatta, olen
elänyt kaiken ikäni tässä tarujen ja kummitusjuttujen ilmapiirissä...
Älkäämme siitä enää puhuko."

Sarekin saari esiintyy pitkänä, jokseenkin epätasaisena ylätasankona,
jolla kasvaa vanhoja puita. Sen reunoilla on keskikorkuisia
rantakallioita, jotka ovat niin leikeltyjä ja lovellisia, että niiden
vertaa tuskin toisaalta tapaa. Ne reunustavat saarta kuin epätasainen
ja monimuotoinen pitsiseppele, jota sade, tuuli, aurinko, lumi,
pakkanen, sumu, kaikki taivaasta lankeava vesi ja kaikki maasta
tihkuva kosteus lakkaamatta järsivät.

Ainoa kohta, mistä voi nousta maihin, on itäisellä rannikolla
notkon likellä, missä muutamat kalastajamökit, sodan puhkeamisesta
asti useimmat autioina, ryhmittyvät kyläksi. Siinä avautuu pienen
aallonmurtajan suojaama syvennys. Meri on siellä ihan tyyni. Kaksi
alusta oli rantaan köytettyinä.

Maihinnousemisen hetkellä Honorine teki viimeisen ponnistuksen.

"Näette, rouva Véronique, että olemme päässeet perille. Maksaako
siis todella vaivaa, että... astutte maihin? Jääkää alukseen...
Kahden tunnin päästä tuon teille isänne ja poikanne, ja me syömme
päivällistä Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa. Eikö niin?"

Véronique oli noussut. Mitään vastaamatta hän hyppäsi
aallonmurtajalle.

"No, missä lapset ovat?" kysyi Honorine, joka seurasi häntä etkä enää
vastustellut. "Eikö François-poika ole tullut?"

"Hän oli täällä täsmälleen kello kahdeltatoista", selitti muuan
naisista. "Mutta hän odotti teitä vasta huomenna."

"Se on totta... mutta olisihan hänen pitänyt kuulla, että olin
tulossa... Sittenhän nähdään."

Ja kun miehet auttoivat häntä lastin purkamisessa, sanoi hän heille:

"Näitä ei tarvitse tuoda taloon. Ei matkalaukkujakaan... Jollei...
No, jollen tule takaisin kello viiden aikaan, niin lähettäkää joku
poika tuomaan matkalaukut."

"Ei, minä tulen itse", vastasi yksi merimiehistä.

"Kuten tahdot, Corréjou. Ah, kuulehan, voitko sanoa mitään
Maguennocista?"

"Maguennoc on lähtenyt matkalle. Minä itse saatoin hänet ylitse
Pont-l'Abbéhen."

"Milloin, Corréjou?"

"Seuraavana päivänä senjälkeen, kun olitte lähtenyt, matami Honorine."

"Mitä hän siellä teki?"

"Hän sanoi lähtevänsä... en tiedä minne... puhui poikkihakatusta
kädestään... toivioretkelle..."

"Toivioretkellekö? Ehkä Faouëtiin? Pyhän Barbaran kappeliin?"

"Niin... juuri sinne... Pyhän Barbaran kappeliin... sen nimen hän
minulle mainitsi."

Honorine ei kysynyt enempää. Kuinka saattoi enää epäillä Maguennocin
kuolemaa? Hän poistui Véroniquen seuraamana, joka oli laskenut
harsonsa alas, ja molemmat alkoivat kiivetä kivistä polkua, johon oli
hakattu askelmia ja joka nousi tammimetsän keskeltä ja johti saaren
pohjoiskärkeä kohti.

"Totta puhuen", virkkoi Honorine, "en ole sittenkään varma, että
herra d'Hergemont suostuu lähtemään. Kaikkia kertomuksiani hän pitää
hassutuksena, vaikka monet seikat häntä itseäänkin kummastuttavat."

"Onko hänen asuntonsa kaukana?" kysyi Véronique.

"Neljänkymmenen minuutin matka. Siellä pohjoispäässä on melkein
toinen saari, kuten saatte nähdä. Se on ikäänkuin ha'alla yhdistetty
Sarekiin, ja benediktiläismunkit olivat rakentaneet sinne luostarin."

"Mutta ei suinkaan hän asu siellä yksinään Françoisin ja herra
Marouxin kanssa?"

"Ennen sotaa siellä oli kaksi muutakin miestä. Sitten olemme minä
ja Maguennoc tehneet melkein kaiken työn keittäjättären, Marie le
Goffin, kanssa."

"Joka jäi sinne teidän poissaollessanne."

"Tietysti."

He saapuivat ylätasangolle. Rannikon kanssa yhdensuuntainen polku
nousi ja laski jyrkin vieruin. Kaikkialla oli vanhoja tammia
mistelipalloineen, jotka hyvin eroitti vasta harvalti puhjenneiden
lehtien lomitse. Harmaansininen meri välkkyi etäältä, ympäröiden
valkoisena vyöhikkönä saarta.

Véronique puhui taas.

"Mikä on teidän suunnitelmanne, Honorine?" kysyi hän.

"Minä menen yksinäni sisälle isäänne puhuttelemaan. Sitten palaan
puutarhan portille teitä noutamaan, ja Françoisin silmissä te
esiinnytte hänen äitinsä ystävättärenä. Vähitellen hän arvaa."

"Ja luulette, että isä ottaa minut hyvin vastaan?"

"Hän ottaa teidät avosylin vastaan, rouva Véronique, ja me tulemme
kaikki onnellisiksi, jollei... jollei ole mitään tapahtunut... On
niin omituista, ettei François juokse vastaamme! Kaikkialta saarelta
hän voisi nähdä veneemme... melkein Glenanin luodoille asti."

Hän vaipui jälleen siihen pelokkaaseen mietiskelyyn, jota herra
d'Hergemont nimitti hassutukseksi, ja he jatkoivat matkaansa ääneti,
Véronique kärsimättömänä ja levottomana. Äkkiä Honorine teki
ristinmerkin.

"Noudattakaa esimerkkiäni, rouva Véronique", virkkoi hän. "Ovathan
munkit pyhittäneet tämän paikan, mutta entisajoilta on vielä paljon
pahaenteistä jäljellä. Varsinkin täällä Suuren tammen metsässä."

Entisellä ajalla hän tarkoitti epäilemättä druidien ja ihmisuhrien
aikaa. Ja tosiaan he tulivatkin metsään, jossa toisistaan
erillään seisovat, sammaltuneista kiviraunioista kohoavat tammet
näyttivät muinaisilta jumalilta, kullakin alttarinsa, salaperäiset
hartausmenonsa, pelottava voimansa.

Véronique risti silmänsä, kuten bretagnetarkin, eikä voinut olla
väristen sanomatta:

"Kuinka täällä on surullista! Ei ainoatakaan kukkaa tällä autiolla
ylängöllä."

"Niitä tapaa ihmeen ihania, kun vain näkee vaivaa. Kohta saatte
katsella Maguennocin kukkasia saarenkärjessä, oikealla puolella
Keijukaisten patsaasta... Kukkakalmiston nimisessä kolkassa."

"Ovatko ne kauniita?"

"Ihmeellisen kauniita, sen vakuutan. Mutta hän itse noutaa mullan
määrätyistä paikoista. Hän muokkaa sitä erikoisella tavalla,
sekoittaa siihen joitakin lehtiä, joiden voiman hän tuntee..."

Ja hän lisäsi hampaittensa välistä:

"Te saatte nähdä Maguennocin kukkaset... Niiden vertaisia ei ole
missään... Ne ovat ihmekukkia..."

Erään mäen mutkassa tie laskeutui jyrkkään notkoon. Syvä leikkaus
jakoi saaren kahtia. Toinen puolisko näkyi vastapäätä hiukan
korkeampana ja alaltaan paljoa pienempänä.

"Siellä luostarille kuuluneella alueella on entinen priiorin asunto",
lausui bretagnetar.

Samanlaiset syväloviset rantakalliot ympäröivät luotoa, mutta vielä
jyrkempänä vallituksena, joka alhaaltapäinkin oli leikelty kuin
kruunun kehä. Tämä rintavarustus liittyi pääsaareen viittäkymmentä
metriä pitkällä kallionkaistaleella, tuskin leveämmällä kuin
torninmuuri, ja sen ohut, suippeneva harja näytti yhtä hiotulta kuin
kirveenterä.

Sitä harjaa pitkin oli mahdoton kulkea, varsinkin kun leveä rako
katkaisi sen keskeltä. Niinpä olikin molempiin päihin laitettu arkut
puista siltaa varten, joka ensiksi nojautui välittömästi kallioon ja
sitten yhdellä otteella harppasi väliaukon yli.

He astuivat sillalle perätysten, sillä se oli kovin kapea eikä
vankkakaan ja horjui askelista ja tuulen voimasta.

"Katsokaahan, tuolta saaren kärjestä näkyy priiorin talon nurkka",
sanoi Honorine.

Sinne johtava tie kulki niittyjen halki, joille oli istutettu
viistoristiin järjestettyjä kuusirivejä. Toinen polku haarautui
oikealle ja hävisi tiheään pensaikkoon.

Véronique ei irroittanut katsettaan osoitetusta rakennuksesta, jonka
matala julkisivu vähitellen piteni. Mutta sitten bretagnetar muutaman
minuutin kuluttua pysähtyi äkkiä, kääntyi oikealle vesakkoon päin ja
huusi:

"Herra Stéphane!"

"Ketä te kutsutte?" kysyi Véronique. "Herra Marouxiako?"

"Niin, Françoisin opettajaa. Hän juoksi sillalle päin... Minä näin
hänet aukeamasta... Herra Stéphane!... Mutta miksi hän ei vastaa?
Näittekö vilahduksen miehestä?"

"En."

"Varmaan se oli hän, valkoinen lakki päässä... Mutta näemmehän tästä
taaksemme sillalle. Odottakaamme, kunnes hän menee yli."

"Miksi odottaisimme? Jos on jotakin tapahtunut, jos joku vaara uhkaa,
niin se uhkaa priiorintalossa..."

"Se on totta, rientäkäämme."

He kiirehtivät askeleitaan aavistaen pahaa ja lähtivät sitten
ilman aihetta juoksemaan. Niin suuresti kiihtyi heidän pelkonsa
todellisuuden lähestyessä.

Luoto kapeni jälleen, ja tien sulki matala kiviaita, joka oli talon
alueen rajana. Sillä hetkellä kuultiin huutoja, jotka tulivat suoraan
asunnosta.

Honorine huudahti:

"Siellä kutsutaan! Kuulitteko? Naisen huutoja... keittäjättären...
Marie le Goffin...!"

Hän ryntäsi ristikkoportille ja tarttui avaimeen, mutta niin
kömpelösti, että sai lukon epäkuntoon eikä voinutkaan avata.

"Murtuneen kohdan yli!" käski hän... "Tuolta oikealta...!"

He hyökkäsivät sinne, kiipesivät kiviaidan yli ja riensivät
raunioiden täyttämää niittyä pitkin, missä mutkikas ja huonosti
raivattu polku tuon tuostakin katosi mateleviin murattiköynnöksiin ja
sammaliin.

"Nyt olemme perillä!" huohotti Honorine. "Me pääsemme sinne!"

Ja sitten hän mutisi:

"Ei kuulu enää parkunaa! Tämä on kauheata... Voi sitä poloista Marie
le Goffia!"

Hän tarttui Véroniquen käsivarteen.

"Kiertäkäämme ympäri! Etusivu on toisella puolella... Tällä puolella
ovat ovet aina kiinni ja luukut ikkunoissa."

Mutta Véronique sotkeutui juuriin, kompastui ja kaatui polvilleen.
Kun hän nousi, oli bretagnetar hänet jättänyt ja kiersi talon
vasemman pään ympäri. Sensijaan, että olisi häntä seurannut, riensi
Véronique vaistomaisesti suoraan rakennusta kohti, harppasi kuistille
ja kohtasi suljetun oven, jota hän vimmatusti kolkutti.

Honorinen tavalla kiertäminen näytti hänestä ajanhukalta, jota ei
mikään enää voisi korvata. Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi hän
aikoi kuitenkin tehdä samoin. Mutta silloin kuului jälleen huutoja
sisältä ja hänen yläpuoleltaan.

Se oli miehen ääni, jonka Véronique luuli tuntevansa isänsä ääneksi.
Hän perääntyi muutaman askeleen. Äkkiä avautui ikkuna ensimmäisessä
kerroksessa, ja hän näki herra d'Hergemontin, jonka kasvot olivat
kuvaamattoman säikähdyksen vääristämät ja joka huusi läähättäen:

"Apuun, apuun! Voi sitä hirviötä...! Apuun!"

"Isä, isä", huusi Véronique epätoivoissaan, "minä täällä olen!"

Ukko painoi hetkiseksi päänsä alas, ei näkynyt huomaavan tytärtään
ja yritti nopeasti harpata parvekkeelle. Mutta hänen takaansa kuului
laukaus, ja yksi ikkunanpuoliskon ruuduista lensi sirpaleiksi.

"Murhaaja, murhaaja!" huusi hän vetäytyen takaisin huoneeseen.

Hätääntyneenä ja voimattomana Véronique vilkaisi ympärilleen.
Kuinka hän voisi auttaa isäänsä? Seinä oli liian korkea eikä siinä
ollut mitään ulkonemaa kiipeämistä helpottamassa. Äkkiä hän näki
parinkymmenen metrin päässä rakennuksen vierustalla tikapuut.
Ihmeellisellä tahdon ja tarmon ponnistuksella onnistui hänen kantaa
nämä varsin raskaat tikapuut ja pystyttää ne avatun ikkunan alle.

Elämän traagillisimmilla hetkillä, jolloin sielu on joutunut täyteen
epäjärjestykseen ja kuumeiseen kiihtymistilaan, jolloin ruumistamme
puistattaa epätoivon väristys, liittää vaistomainen johdonmukaisuus
yhä ajatuksemme toisiinsa, ja Véroniquea oudostutti, että Honorinen
ääntä ei kuulunut ja että hän ei vielä ehtinyt mitään toimittaa.

Hän ajatteli myöskin Françoisia. Missä siis oli François? Oliko hän
seurannut Stéphane Marouxia tämän selittämättömässä paossa? Oliko hän
lähtenyt etsimään apua? Ja ken oli se, jota herra d'Hergemont nimitti
hirviöksi ja murhaajaksi?

Tikapuut eivät ulottuneet ikkunaan ja Véronique havaitsi heti, kuinka
suurta ponnistusta parvekkeelle pääseminen vaatisi. Hän ei kuitenkaan
epäröinyt. Siellä ylhäällä kamppailtiin, ja taistelun mylläkästä
kuuluivat hänen isänsä käheät huudot. Véronique nousi. Korkeintaan
hän saattoi tarttua parvekkeen alimpaan rimaan. Mutta kapea, seinää
pitkin kulkeva piena salli hänen hinata itseään ylöspäin toisen
polven varassa, nostaa päätänsä kyllin korkealle ja nähdä sen
murhenäytelmän, jota huoneessa esitettiin.

Tällöin oli herra d'Hergemont uudestaan perääntynyt ikkunan luo,
hiukan taemmaksi, niin että Véronique voi katsella häntä melkein
suoraan kasvoihin. Siinä ukko seisoi liikahtamatta, silmissä hurja
ilme, käsivarret epävarmasti ojennettuina, ikäänkuin hän olisi
odottanut jotakin hirveää, mikä pian tapahtuisi.

Hän sopersi:

"Murhaaja... murhaaja... Sinäkö se olet? Ah, ole kirottu! François!
François!"

Kaiketi hän kutsui tyttärenpoikaansa avukseen, ja varmaankin oli
myös François joutunut hyökkäyksen uhriksi... Kenties hän oli
haavoitettuna, kenties kuollut! Véroniquen onnistui tavattomalla
voimain ponnistuksella saada jalkansakin pienalle.

"Minä olen täällä... minä olen täällä...!" tahtoi hän huutaa.

Mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän oli nähnyt... hän näki...
Hänen isänsä edessä, viiden askeleen päässä huoneen vastakkaisella
seinustalla seisoi olento, joka ojensi revolveria herra d'Hergemontia
kohti ja tähtäsi hitaasti. Ja tuo olento... Voi kauheata! Véronique
tunsi punaisen lakin, josta Honorine oli puhunut, tunsi kultanappisen
flanellipaidan... Ja varsinkin hän näki noissa hirvittävien vaistojen
vääntämissä kasvoissa Vorskin ilmeen niiltä hetkiltä, jolloin hänessä
riehui vihan ja julmuuden vimma.

Lapsi ei häntä huomannut. Hän ei nostanut silmiään uhrista, johon
tahtoi osata, ja näkyi tuntevan villiä riemua näin pitkittäessään
kamalaa tähtäystä.

Myöskin Véronique oli vaiti. Sanoilla ja huudoilla ei mitenkään
voinut torjua vaaraa. Hänen oli heittäydyttävä isän ja pojan väliin.
Hän kiipesi, tarttui kiinni ikkunan puitteisiin ja harppasi sisään.

Liian myöhään. Laukaus pamahti. Herra d'Hergemont kaatui tuskasta
voihkaisten. Ja samalla hetkellä, jolloin lapsen käsivarsi vielä oli
ojennettuna ja vanhus sortui lattialle, avautui ovi perältä. Sieltä
ilmestyi Honorine, ja inhoittava näky iski häntä niin sanoaksemme
vasten kasvoja.

"François!" ulvoi hän... "Sinäkö, sinäkö!"

Poika karkasi häntä kohti. Bretagnetar yritti sulkea häneltä tien.
Mutta siitä ei tullut mitään kamppailua. Poika peräytyi askeleen,
kohotti äkkiä aseen, joka hänellä oli kädessä, ja ampui.

Honorinen polvet horjahtivat, ja hän lysähti oven eteen. Ja sillä
välin kun nuorukainen hyppäsi ruumiin yli ja pakeni, toisteli
Honorine yhä:

"François! François!... Ei... ei se ole totta...! Ah, onko se
mahdollista? François..."

Ulkoa kuului kimakka nauru. Niin, poika oli nauranut. Véronique kuuli
tämän hirveän, pirullisen, Vorskin naurua muistuttavan naurun, ja
se kaikki poltti häntä niin tuskallisesti, että hän jälleen tunsi
entisen kärsimyksensä, joka oli häntä raastanut Vorskin kasvojen
edessä!

Hän ei ajanut murhaajaa takaa eikä huutanut tämän nimeä.

Heikko ääni kuiskasi hänen vieressään: "Véronique... Véronique..."

Herra d'Hergemont virui lattialla ja katseli häntä lasimaisilla
silmillään, joissa jo oli kuoleman leima.

Hän polvistui isänsä viereen, ja kun hän yritti avata verisiä liivejä
ja paitaa, sitoakseen hengenvaarallisen haavan, työnsi ukko lempeästi
hänen kätensä syrjään. Véronique käsitti, että apu oli turha ja että
isä tahtoi hänelle puhua. Hän kumartui lähemmäksi.

"Véronique... anteeksi... Véronique..."

Se oli hänen sumenevan ajatuksensa ensimmäinen ilmaisu. Tytär suuteli
häntä otsalle ja itki.

"Vaikene, isä... älä uuvuta itseäsi..."

Mutta kuolevalla oli muuta sanottavaa, ja hänen huulensa
tavoittelivat turhaan sanoja, joista ei syntynyt ajatusta, ja joita
tytär epätoivoissaan kuunteli. Elämä oli haihtumassa. Hengenvoimat
häipyivät hämärään. Véronique laski korvansa huulille, jotka
herpaantuivat viimeiseen ponnistukseen, ja eroitti seuraavat sanat:

"Pidä varasi... pidä varasi... Kivijumala..."

Äkkiä ukko nousi puoleksi istuvaan asentoon. Hänen silmänsä
välähtivät kuin sammuvan liekin viimeisen lehahduksen valaisemina.
Véroniquesta tuntui, että isä häntä katsellessaan käsitti ainoastaan
hänen läsnäolonsa koko merkityksen ja aavisti ne vaarat, jotka häntä
uhkasivat. Hän virkkoi raukealla ja kauhistuneella, mutta hyvin
selvällä äänellä:

"Älä jää tänne, kuolema sinut täällä perii... Pakene tältä
saarelta... Pois... pois..."

Hänen päänsä vaipui takaisin. Hän änkytti vielä muutaman sanan,
joista Véronique sai selvän:

"Ah, risti... Sarekin neljä ristiä... tyttäreni... kuolema
ristillä..."

Siihen se loppui.

Seurasi syvä äänettömyys, haudan hiljaisuus, jonka nuori nainen tunsi
painavan itseänsä raskaana, joka silmänräpäys lisääntyvänä taakkana.

"Pakene tältä saarelta!" toisti ääni... "Niin isänne käskee, rouva
Véronique."

Honorine oli hänen vieressään kalmankalpeana, molemmin käsin pidellen
veren punaamaa rutistettua lautasliinaa, jota hän painoi rintaansa
vasten.

"Mutta teitä täytyy hoitaa!" huudahti Véronique... "Odottakaas...
antakaa minun katsoa."

"Myöhemmin... minusta pidetään huolta sitten... myöhemmin..." änkytti
bretagnetar. "Voi sitä hirviötä! Kunpa olisin ehtinyt ajoissa! Mutta
aliovi oli teljetty..."

"Sallikaa minun hoitaa itseänne..." pyysi Véronique "Kuuletteko..."

"Kohta, kohta... Ensiksi... Marie le Goff, keittäjätär tuolla
portaitten päässä... hänkin on haavoitettuna... ehkä kuolettavasti...
Menkäähän katsomaan..."

Véronique lähti takaovesta, josta hänen poikansa paetessaan oli
mennyt. Siellä oli avara porrassilta. Ensimmäisillä askeleilla virui
Marie le Goff mykkyrässä, ja hänen kurkkunsa korisi.

Hän kuoli melkein heti, kuoli tajuihinsa tulematta, käsittämättömän
murhenäytelmän kolmantena uhrina.

Niinkuin vanha Maguennoc oli ennustanut, oli herra d'Hergemont ollut
järjestyksessä toinen uhri.



NELJÄS LUKU

Sarekin onnettomat asukkaat


Kun Véronique oli sitonut Honorinen haavan -- joka ei ollut syvä eikä
näyttänyt bretagnettaren hengelle vaaralliselta -- ja siirtänyt Marie
le Goffin ruumiin tähän tilavaan, lukuisten kirjahyllyjen ja muun
kalustuksensa nojalla työhuoneelta näyttävään suojaan, jossa hänen
isänsä lepäsi, sulki hän vainajan silmät, peitti ruumiin lakanalla ja
alkoi rukoilla. Mutta rukouksen sanat eivät tulleet hänen huulilleen,
eikä hänen mielensä voinut tarttua mihinkään ajatukseen. Hän oli
huumaantunut onnettomuuden nopeasti toistuneista iskuista. Pää käsien
varassa istuen hän jäi siihen asentoon melkein tunniksi, sillä välin
kun Honorine oli vaipuneena kuumeiseen uneen.

Kaikin voimin hän torjui mielestään poikansa kuvan, kuten
aina oli työntänyt luotaan Vorskin muiston. Mutta nämä kaksi
sekaantuivat toisiinsa, kieppuivat hänen ympärillään, tanssivat
hänen ummistettujen silmiensä edessä, niinkuin ne valoviirut, jotka
itsepäisesti suljettujen silmäluomiemme pimennossa välähtävät
ohitsemme ja taas tulevat esille, jakaantuvat moniksi ja yhtyvät.
Ja siinä näkyivät vain samat kasvot, julmat, väkinäisesti nauravat,
irvistelevät ja kauheat.

Hän ei kärsinyt niinkuin kärsii poikaansa itkevä äiti. Hänen
poikansa oli ollut kuolleena neljätoista vuotta, ja se, joka nyt oli
herännyt eloon, se, jota kohti kaikki hänen äidillisen hellyytensä
lähteet olivat pulpahtamaisillaan, muuttui äkkiä vieraaksi, vierasta
pahemmaksikin -- Vorskin pojaksi! Kuinka hän olikaan kärsinyt!

Mikä vertavuotava haava hänen sydämensä syvimmässä! Mikä järkytys! Se
oli kuin luonnonmullistus, joka tärisyttää rauhallista seutua maan
uumeniin asti. Mikä hornan näytelmä! Mikä hulluuden ja kauhun näky!
Millaista kaameaa ivaa kaikkein hirveimmän kohtalon taholta! Hänen
oma poikansa surmaa hänen isänsä sillä hetkellä, jolloin hän niin
monien eron ja surun vuosien jälkeen saisi syleillä kumpaakin ja elää
suloisen rakkauden piirissä! Hänen oma poikansa murhaajana, ojentaen
säälimättömän aseen ja surmaten sydämensä halusta ja riettaan riemun
innostamana!

Syitä, jotka ehkä voisivat selittää tällaisia tekoja, hän ei huolinut
ajatella. Miksi hänen poikansa oli niin tehnyt? Miksi nuorukaisen
opettaja, Stépane Maroux, kaiketi rikostoveri, ehkä yllyttäjä, oli
paennut ennen murhenäytelmää? Kaikkiin näihin kysymyksiin hän ei
etsinyt vastausta. Hän ajatteli vain kauheaa näytelmää, verilöylyä,
kuolemaa. Ja hän kysyi, eikö kuolema hänelle itselleenkin ollut
ainoana turvana ja ratkaisuna.

"Rouva Véronique", jupisi bretagnetar.

"Mitä nyt?" kysyi nuori nainen horroksestaan heräten.

"Ettekö kuule?"

"Mitä?"

"Alimmassa kerroksessa soitetaan. Varmaankin tuovat matkalaukkujanne."

Véronique nousi kiireesti.

"Mutta mitä minun pitää sanoa? Kuinka voin selittää...? Jos syytän
lasta..."

"Ei sanaakaan, muistakaa se. Sallikaa minun puhua."

"Te olette kovin heikko, Honorine-parka."

"Ei, ei; minä voin jo paremmin."

Véronique astui maakerrokseen ja päästyään portaiden juurelle laajaan
eteiseen, jonka permanto oli laskettu mustilla ja valkoisilla
liuskakivillä, veti salvat isosta ovesta.

Muuan merimiehistä siellä todellakin oli.

"Minä kolkutin keittiön ovelle", sanoi mies. "Eikö Marie le Goff siis
ole sisällä? Ja matami Honorine...?"

"Honorine on ylhäällä ja tahtoo teitä puhutella."

Merimies katseli häntä, näytti hämmästyvän, kun nuori nainen oli niin
kovin kalpea ja vakava, ja seurasi sanaa sanomatta.

Honorine odotti ensimmäisessä kerroksessa, seisten avoimen oven
edessä.

"Ah, sinäkö se olet, Corréjou...? Kuuntele minua tarkoin... eikä
mitään juttuja, käsitätkö?"

"Mikä nyt on tullut, matami Honorine? Tehän olette haavoitettu. Mitä
se tietää?".

Honorine väistyi oviaukosta ja osoittaen käärinliinojensa alla
lepääviä kahta ruumista virkkoi koruttomasti:

"Herra Antoine ja Marie le Goff... molemmat murhatut..."

Miehen kasvot vääntyivät. Hän sopersi:

"Murhatut... Onko se mahdollista...? Kuka heidät murhasi?"

"En tiedä, me tulimme myöhemmin."

"Mutta... pikku François...? Herra Stéphane...?"

"Hävinneet... kaiketi hekin murhatut."

"Mutta... mutta... Maguennoc?"

"Maguennoc...? Miksi sinä hänestä puhut, Corréjou?"

"Puhun... puhun... siksi, että jos Maguennoc elää, niin... kaikki
tämä... on sitten jotakin muuta. Maguennoc sanoi aina, että hän olisi
ensimmäinen, eikä Maguennoc jaarittele sellaista, mistä hän ei ole
varma. Maguennoc on asiain perillä."

Honorine mietti ja sanoi sitten:

"Maguennoc on tapettu."

Tällöin Corréjou menetti kaiken kylmäverisyytensä, ja hänen kasvonsa
ilmaisivat samaa vauhkoa pelkoa, jota Véronique oli useat kerrat
havainnut Honorinessa. Hän teki ristinmerkin ja virkkoi hiljaa:

"Sitten... sitten... se on kai nyt tapahtumassa, matami Honorine...?
Maguennoc oli sitä kyllä ennustanut... Vielä jokunen päivä sitten
hän veneessäni ollessaan sanoi meille: 'Aika jo lähenee... Kaikkien
tulisi lähteä.'"

Ja äkkiä teki merimies puolikäännöksen paeten portaita kohti.

"Jää tänne, Corréjou", käski Honorine.

"Täytyy lähteä, niin sanoi Maguennoc. Kaikkien täytyy lähteä."

"Jää tänne!" toisti Honorine.

Ja kun merimies pysähtyi epäröiden, jatkoi hän:

"Me olemme samaa mieltä. Täytyy lähteä. Huomenna illan suussa
lähdetään. Mutta sitä ennen täytyy pitää huolta herra Antoinesta ja
Marie le Goffista. Sinä menet noutamaan tänne Archignatin sisarukset
valvomaan ruumiiden ääressä. Ne ovat aika häijyjä naisia, mutta
ovat siihen hommaan tottuneet. Heistä kolmesta pitää kahden tulla.
Kumpikin saa tavallisen palkkionsa kaksin kerroin."

"Ja sitten, matami Honorine?"

"Sinä toimitat ruumisarkut kaikkien vanhusten kanssa, ja aamulla
varhain lasketaan ruumiit kappelin hautuumaan siunattuun multaan."

"Ja sitten, matami Honorine?"

"Sitten sinä olet vapaa ja toiset myös. Voitte kerätä tavaranne ja
lähteä tiehenne."

"Mutta te, matami Honorine?"

"Minullahan on moottoriveneeni. Ei tarvita mitään lisäpuheita. Asia
on kai sovittu?"

"Sovittu on. Vain yksi yö vielä. Mutta ei suinkaan tästä huomiseen
vain tapahdu mitään uutta...?"

"Kaiketi ei... ei suinkaan... Mene, Corréjou... Riennä! Äläkä millään
muotoa sano toisille, että Maguennoc on kuollut. Muutoin ei niitä
voisi enää pidätellä."

"Sen lupaan, matami Honorine."

Merimies lähti kiireesti.

Tuntia myöhemmin saapui kaksi Archignatin sisarta, vanhoja,
kuivia ja luisevia, noita-akan näköisiä olentoja, joiden mustilla
samettisiivillä varustetut myssyt olivat likaiset ja tahraiset.
Honorine kannettiin hänen omaan huoneeseensa, joka oli saman
kerroksen vasemman siiven päässä.

Yövalvonta ruumiiden ääressä alkoi.

       *       *       *       *       *

Tämän yön Véronique vietti aluksi isänsä ruumiin ääressä ja sitten
vuoteessa makaavan Honorinen luona, jonka tila näytti huonommalta.
Lopuksi Véronique torkahti, ja hänet herätti bretagnetar, lausuen
sellaisessa kuumeenpuuskassa, jolloin tietoisuus ei menetä kaikkea
kirkkauttaan:

"François piilee varmaan jossakin... samoin kuin herra Stéphane...
Saarella on lymypaikkoja, jotka Maguennoc oli heille näyttänyt. Emme
heitä siis tapaa emmekä kuule mitään siltä taholta."

"Oletteko siitä varma?"

"Varma... Sitten huomenna, kun kaikki ovat lähteneet Sarekista ja
me olemme täällä kahden, minä annan merkin torvellani, ja hän tulee
luoksemme."

Véronique vastusti tätä aietta kiivaasti.

"Mutta minä en tahdo nähdä häntä! Hän kauhistuttaa minua! Niinkuin
isänikin hänet kirosi, niin minäkin... Ajatelkaahan: hän tappoi
isäni minun silmieni edessä, tappoi Marie le Goffin... tahtoi tappaa
teidätkin! Ei, ei, minä vihaan, minä inhoan sitä hirviötä...!"

Bretagnetar puristi hänen kättänsä omituisella tavallaan ja sanoi
hiljaa:

"Älkää häntä vielä tuomitko... Hän ei tiennyt, mitä teki..."

"Mitä te sanotte! Eikö tiennyt? Mutta minä näin hänen silmänsä...
Vorskin silmät..."

"Hän ei tiennyt... hän oli mielipuoli."

"Mielipuoli? Mitä ihmettä?"

"Niin, rouva Véronique. Minä tunnen sen lapsen. Hänellä ei ole
vertaistaan hyvyydessä. Jos hän teki kaiken tuon, niin hän on saanut
raivokohtauksen... kuten herra Stéphane. Nyt he varmaan itkevät
epätoivosta."

"Se on mahdotonta... Minä en voi uskoa..."

"Te ette voi uskoa, koska ette tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu...
ja mitä vielä vastedes tapahtuu... Mutta jos tietäisitte... Ah, on
asioita... asioita..."

Hänen äänensä heikkeni kuulumattomiin. Hän vaikeni, mutta silmät
olivat ammollaan ja huulet liikkuivat äänettömästi.

Ennen aamua ei tapahtunut mitään erikoista. Kellon lähestyessä viittä
Véronique kuuli naulattavan kirstuja, ja melkein heti avautui ovi
huoneeseen, jossa hän oli, ja Archignatin sisaret hyökkäsivät sisään,
molemmat kovin kiihtyneinä.

He olivat kuulleet totuuden Corréjoulta, joka rohkaistakseen itseään
oli juonut hiukan liikaa ja puhua lörpötteli ristiin rastiin.

"Maguennoc on kuollut!" huusivat he. "Maguennoc on kuollut, ettekä
sanoneet mitään! Me lähdemme! Maksakaa nopeasti saatavamme!"

Palkkionsa saatuaan he pakenivat juoksujalkaa, ja tuntia myöhemmin
tuli toisia naisia, jotka olivat heiltä kuulleet asiasta, ja
tahtoivat viedä pois työssä olevat miehensä. Kaikki hokivat samoja
lauseita:

"Täytyy lähteä! Täytyy valmistaa kaikki... Myöhemmin ei enää
ehtisi... Näihin kahteen veneeseen mahtuvat kaikki."

Honorinen oli pakko käyttää koko arvovaltansa, ja Véroniquen täytyi
jaella rahaa. Maahanpano toimitettiin kiireellisesti. Siinä lähellä
oli vanha, herra d'Hergemontin korjauttama kappeli, jossa pappi
Pont-l'Abbésta kerran kuussa kävi lukemassa messun. Sen vieressä oli
Sarekin apottien entinen hautausmaa. Molemmat ruumiit haudattiin
sinne, ja eräs vanhus, joka tavallisina aikoina hoiti lukkarin
virkaa, sopersi siunauksen sanat.

Kaikki ihmiset näkyivät joutuneen mielenhäiriöön. Heidän äänensä ja
liikkeensä olivat levottomia. Heillä oli vain lähtö mielessä, eivätkä
he kiinnittäneet mitään huomiota Véroniqueen, joka rukoili ja itki
syrjässä.

Ennen kello kahdeksaa oli kaikki valmista. Miehiä ja naisia kulki
saaren halki rannikkoa kohti. Véroniquesta tuntui kuin hän olisi
elänyt painajaisten maailmassa, jossa tapaukset seurasivat toisiaan
ilman mitään johdonmukaisuutta tai yhdyssidettä. Hän palasi Honorinen
luo, joka oli ollut liian heikko ollakseen mukana isäntänsä
hautaamisessa.

"Tunnen voivani paremmin", virkkoi bretagnetar. "Lähdemme tänään tai
huomenna ja otamme Françoisin mukaamme."

Ja kun Véronique suuttui, lisäsi hän:

"François tulee mukaamme, sen teille sanon, ja herra Stéphane. Ja
mahdollisimman pian. Minäkin tahdon lähteä... viedä teidät täältä
pois, samoin kuin Françoisin... Kuolema väijyy tällä saarella...
tuoni isännöi täällä... Täytyy lähteä Sarekista... Me matkustamme
kaikki."

Véronique ei halunnut pahoittaa hänen mieltään vastaväitteillä. Mutta
kello yhdeksän tienoissa kuultiin jälleen kiireisiä askelia. Corréjou
saapui kylästä ja huusi heti ovelta:

"Veneenne on varastettu, matami Honorine! Moottoriveneenne on
hävinnyt."

"Mahdotonta!" vastasi bretagnetar.

Ihan hengästyneenä vakuutti merimies:

"Se on hävinnyt. Tänä aamuna kyllä jotakin aavistelin... Mutta
kaiketi olin kulauttanut tilkan liikaa... en tullut sitä
ajatelleeksi. Sitten näkivät sen muut, kuten minäkin. Kiinnitysköysi
on katkaistu... Se on tapahtunut yöllä. Ja sitten ovat vorot
kiitäneet tiehensä. Näkymättöminä, tuntemattomina."

Molemmat naiset katsoivat toisiinsa, ja sama ajatus juolahti heidän
mieleensä. François ja Stéphane Maroux olivat paenneet.

Hampaittensa välistä mumisi Honorine:

"Niin... niin... niin se on... _hän_ osaa ohjata."

Kenties Véronique tunsi huojennusta tiedosta, että lapsi oli lähtenyt
eikä enää tulisi hänen näkyviinsä. Mutta säikähtynyt Honorine
huudahti:

"Mitä... miten sitten on meneteltävä...?"

"Täytyy lähteä heti, matami Honorine. Soutuveneet ovat valmiit...
jokainen laittaa käärönsä... kello yhdeltätoista ei kylässä ole enää
ketään."

"Honorine ei kykene lähtemään", esteli Véronique.

"Kyllä... Minä voin nyt paremmin", selitti bretagnetar.

"Ei. Se olisi järjetöntä. Odottakaamme päivä, pari... Palatkaa
ylihuomenna, Corréjou."

Hän työnsi ovelle päin merimiestä, joka ei muuta tahtonutkaan kuin
kiireimmiten päästä tiehensä.

"No niin, minä tulen ylihuomenna takaisin... Kaikkea ei voikaan ottaa
samalla kertaa mukaan... Täytyy silloin tällöin palata noutamaan
tavaroita... Huolehtikaa itsestänne hyvin, matami Honorine."

Hän hyökkäsi ulos.

"Corréjou, Corréjou!"

Honorine oli kohonnut vuoteessaan ja huusi niin kovaa kuin jaksoi:

"Ei, ei, sinä et saa lähteä, Corréjou... Odota minua! Saat kantaa
minut veneeseen."

Hän kuunteli, ja kun merimies ei palannut, tahtoi hän nousta.

"Minua pelottaa... Minä en tahdo jäädä yksin..."

Véronique pidätti häntä.

"Mutta ettehän te jääkään yksin. Minä en lähde luotanne."

Molempain naisten kesken sukeutui todellinen kamppailu, ja väkisin
työnnettynä takaisin vuoteeseensa Honorine voihki voimattomana:

"Minua pelottaa... minua pelottaa... Saari on kirottu... Tänne
jääminen on hyvän Jumalan kiusaamista... Maguennocin kuolema on
meille varoituksena... Minua pelottaa...!"

Hän houraili, mutta säilytti yhä puolittain tajuntansa, niin että
hänen huuliltaan kuului myös joitakin selviä ja järkeviä sanoja
sekoitettuina niihin katkonaisiin lauseisiin, joissa ilmeni hänen
taikauskoinen bretagnelaissielunsa. Hän tarttui Véroniquen molempiin
hartioihin ja hoki:

"Minä sanon teille sen... Saari on kirottu... Eräänä päivänä
Maguennoc ilmoitti sen minulle. 'Sarek on helvetin portteja', sanoi
hän. 'Se on nyt suljettuna. Mutta kun se kerran avautuu, niin kaikki
onnettomuudet tuoksahtavat tuulispäänä esiin.'"

Véroniquen pyynnöistä hän vähän rauhoittui ja jatkoi lempeämmällä,
sammuvalla äänellä:

"Hän rakasti kuitenkin saarta... niinkuin me kaikki. Hän puhui
silloin niin kummallisesti, etten ymmärtänyt: 'Portti on
kaksipuolinen, Honorine, ja se avautuu myöskin paratiisiin.' Niin,
niin, saari oli hyvä asuttavaksi... Me rakastimme sitä... Maguennoc
viljeli täällä kukkasia... Oi niitä kukkasia...! Ne ovat uhkeita...
varret kolmin verroin korkeampia... ja kauniimpia kuin..."

Kului raskaita minuutteja. Huone oli rakennuksen äärimmäisessä
siivessä, joka ulkoni muusta osasta, ja ikkunoista näki pitkin saarta
sekä vasemmalle että oikealle ja merelle kallioiden yli.

Véronique istuutui tuijottaen valkoisiin aaltoihin, joita yltyvä
tuuli kuohutti yhä enemmän. Aurinko kohosi paksusta sumusta, johon
Bretagnen rannikot häipyivät näkymättömiin. Mutta lännessä päin
saattoi katse karien mustien huippujen lävistämän vaahtovyöhykkeen
tuolla puolen esteettä leijailla valtameren autioille ulapoille.

Puolitorkuksissa bretagnetar höpisi:

"Sanotaan, että ovena on kivi... ja että se kivi on tuotu hyvin
kaukaa, vieraalta maalta... Sitä nimitetään Kivijumalaksi. Sanotaan
myöskin, että se on kallisarvoinen kivi... kullan ja hopean
sekoitusta. Kivijumala... se kivi, joka antaa kuoleman tai elämän...
Maguennoc oli sen nähnyt... Hän avasi portin ja pisti käsivartensa
sisään... ja hänen kätensä... hänen kätensä mureni tuhaksi."

Véronique tunsi ahdistusta. Pelko alkoi vähitellen vallata hänenkin
mieltään, ikäänkuin tihkuva, läpitunkeva häijy neste. Hirveät
tapaukset, joita hän viime päivinä oli kauhistuen kokenut, näkyivät
manaavan esille toisia vielä kamalampia, ja hän odotti niitä kuin
hirmumyrskyä, jota kaikki ennustaa ja joka pyyhkäisee kaikki huimaan
pyörteeseensä.

Hän odotti niitä. Hän ei epäillyt, että ne tulisivat, sen kamalan
voiman irtipäästäminä, jonka pelottavat hyökkäykset häntä kohtaan yhä
taajenivat.

       *       *       *       *       *

"Ettekö näe aluksia?" kysyi Honorine.

"Niitä ei voi nähdä täältä", huomautti Véronique.

"Kyllä ne näkee; sen kautta ne varmaan kulkisivat. Ne ovat raskaita,
ja niemenkärjen edustalla on väljempi väylä."

Hetkisen päästä Véronique näki todellakin niemen takaa esiinpistävän
veneen kokan.

Se kulki syvällä, kukkuroilleen lastattuna, täpötäynnä laatikoita
ja kääröjä, joilla istui naisia ja lapsia. Neljä miestä souti
tarmokkaasti.

"Se on Corréjoun vene", sanoi Honorine, joka oli puolipukimissaan
hypähtänyt vuoteeltansa, "ja kas, tuolta saapui toinen!"

Toinen yhtä raskas alus tuli näkyviin. Sitä soutamassa oli vain kolme
miestä ja yksi nainen.

Molemmat veneet olivat liian kaukana -- seitsemän tai kahdeksan
sadan metrin päässä, -- jotta olisi voitu eroittaa niissä olijain
kasvot. Mutta mitään ääntensorinaa ei kuulunut kuolemaa pakenevista
raskaista, onnettomuuden kuormittamista aluksista.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" voihki Honorine. "Kunpa ne vain
pääsisivät hornan kidasta."

"Miksi te pelkäätte, Honorine? Eihän niitä mikään vaara uhkaa."

"Uhkaa kyllä, niin kauan kuin ne eivät ole päässeet pois saarelta."

"Mutta ovathan ne jo poissa."

"Saarta on vielä saaren ympärilläkin. Siellä ne ruumisarkut väijyvät."

"Mutta meri ei nyt ole lainkaan raju."

"Täällä on muutakin kuin meri... eikä meri olekaan vihollinen."

"Mikä sitten?"

"En tiedä, en tiedä..."

Molemmat veneet lähestyivät pohjoista kärkeä. Niiden eteen avautui
kaksi väylää, joita bretagnetar nimitti kahden kallion, Pirunkarin ja
Sarekin Hampaan, mukaan.

Melkein samassa he näkivät, että Corréjou oli valinnut Pirunsalmen.

"Ne pääsevät sen luo", huomautti bretagnetar. "Nyt... Sata metriä
vielä, ja vaara on ohi..."

Ja hän jatkoi melkein ivallisesti nauraen:

"Äh, kaikki paholaisen vehkeet raukeavat tyhjiin, rouva Véronique!
Uskonpa, että pelastumme, te ja minä ja kaikki sarekilaiset."

Véronique pysyi ääneti. Hänen ahdistuksensa jatkui sitäkin
masentavampana, kun hän ei voinut selittää sen syyksi muuta kuin
hämäriä aavistuksia, joita oli mahdoton vastustaa. Honorine oli
määrännyt viivan, jonka tällä puolella vaara yhä vaani, ja sitä
viivaa Corréjou ei ollut vielä saavuttanut. Bretagnetar värisi
kuumeesta.

"Minä pelkään... minä pelkään..." höpisi hän.

"Mutta eihän ole hätää", selitti Véronique suoristautuen. "Tämä on
järjetöntä! Mitäpä vaaraa heillä olisi?"

"Ah", huudahti bretagnetar, "mitä tuo on? Mitä tuo merkitsee?"

"Mikä? Mikä sitten?"

Molemmat olivat litistäneet otsansa ruutuja vasten ja katsoa
tuijottivat merelle. Siellä oli niin sanoaksemme syöksähtänyt jotakin
esiin Sarekin Hampaasta. Ja heti he tunsivat moottoriveneen, jota
eilen olivat käyttäneet ja jonka katoamisen Corréjou oli ilmoittanut!

"François... François!" äännähteli Honorine hämmästyneenä. "François
ja herra Stéphane!"

Véronique tunsi myös pojan, joka seisoi aluksen keulassa ja antoi
merkkejä molemmissa soutuveneissä oleville. Miehet vastasivat
heilutellen airojaan ja naiset viittoilivat. Véroniquen
vastustuksesta huolimatta Honorine avasi ikkunan molemmat puoliskot,
ja he kuulivat ihmisääniä moottorin rätinän seasta, mutta eivät
voineet eroittaa ainoatakaan sanaa.

"Mitä tuo merkitsee?" toisti bretagnetar... "François ja herra
Stéphane... Mikseivät he ole laskeneet rantaan?"

"Kenties pelkäsivät, että heidät maalle noustessaan huomattaisiin ja
alettaisiin heiltä tiedustella..."

"Ei suinkaan. Heidät tunnetaan, varsinkin François, joka usein
seurasi minua. Sitäpaitsi on veneessä mukana todistuksia. Ei, ei, he
odottivat tuolla kallion taakse piiloutuneina."

"Mutta, Honorine, jos he olivat piilossa, niin miksi he nyt
näyttäytyvät?"

"No sitäpä... sitäpä juuri en käsitä... sillä se tuntuu minusta
hupsulta... Mitä siitä Corréjou ja muut ajattelevat?"

Molemmat soutuveneet, joista toinen silloin kulki edellisen
vanavedessä, olivat melkein pysähtyneet. Kaikki matkustajat näkyivät
olevan moottoriveneeseen päin kääntyneinä, joka kiiti nopeasti
niitä kohti ja hiljensi vauhtiaan päästyänsä takimmaisen kohdalle.
Sitten se jatkoi yhdensuuntaisesti molempain soutuveneiden kanssa,
viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä niistä.

"En käsitä... en käsitä..." mutisi bretagnetar.

Kone oli seisautettu, ja moottorialus joutui hyvin hiljaista vauhtia
soutuveneitä erottavan välimatkan kohdalle.

Ja äkkiä naiset näkivät Françoisin kumartuvan, jälleen suoristautuvan
ja työntävän oikean käsivartensa taaksepäin ikäänkuin paiskatakseen
jotakin. Ja Stéphane Maroux menetteli samoin. Ja sitten tapahtui
jotakin kauheata.

"Ah!" parkaisi Véronique.

Hän peitti hetkiseksi silmänsä, mutta kohotti heti päänsä jälleen
ja näki hirveän näytelmän kaikessa kamaluudessaan. Kaksi esinettä
oli heitetty pienen välimatkan kohdalle, toinen paiskattuna keulasta
Françoisin kädestä ja toinen aluksen perästä Stéphane Marouxin
lennättämänä.

Ja heti leimahti soutuveneistä kaksi tulipatsasta, joita seurasi
kaksi savutuprua.

Pamaukset kajahtivat. Hetkiseksi ei voinut eroittaa, mitä tuon mustan
pilven keskellä tapahtui. Sitten vetäytyi savuverho sivulle tuulen
hajoittamana, ja Véronique ja bretagnetar näkivät molempain veneitten
nopeasti uppoavan, ihmisolentojen hyppiessä mereen.

Tämä näky -- ja mikä hornan näky! -- ei ollut pitkällinen. He
näkivät eräällä ankkuripoijulla naisen hievahtamatta pidellen lasta
käsivarsillaan, sitten liikkumattomia ruumiita, jotka räjähdys
epäilemättä oli ruhjonut, sekä lopuksi kaksi keskenään ottelevaa
miestä, ehkä järkensä menettänyttä. Ja kaikki katosi veneiden mukana.

Hiukan kuohuntaa, ja vedenpinnalla kelluvia mustia pisteitä. Siinä
kaikki.

Mykkinä säikähdyksestä Véronique ja Honorine eivät olleet virkkaneet
sanaakaan. Tapaus vei voiton kaikesta, mitä he levottomassa
tuskassaan olivat voineet kuvitella.

Vihdoin Honorine tarttui käsillä päähänsä ja lausui käheällä äänellä,
jonka sävy Véroniquen täytyi muistaa:

"Pääni pakahtuu... Voi Sarekin onnettomia asukkaita! Ne olivat minun
ystäviäni... lapsuudenystäviäni... enkä niitä enää koskaan näe...
Meri ei milloinkaan anna takaisin Sarekin vainajia... Se säilyttää
ne... Sillä on ruumiskirstuja valmiina... tuhansia kätkettyjä
ruumiskirstuja... Ah, pääni pakahtuu... Minä tulen hulluksi...
hulluksi... niinkuin François... poloinen Françoisini!"

Véronique ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat.
Parvekkeen kaidepuuhun tarrautuneena hän katseli niinkuin katsellaan
kuilun pohjaan, jonne tekee mieli heittäytyä. Mitä hänen poikansa nyt
tekisi? Pelastaisiko hän nuo ihmiset, joiden hätähuudot kuuluivat
tänne asti, pelastaisiko hän heidät viivyttelemättä? Ihmisellä voi
olla mielenhäiriön puuskia, mutta ne talttuvat eräitä näytelmiä
katsellessa.

Moottorivene oli aluksi perääntynyt, jotta vesipyörre ei saisi sitä
niellä. François ja Stéphane, joiden punaisen ja valkoisen lakin he
yhä näkivät, seisoivat samoilla paikoillaan keulassa ja perässä, ja
heillä oli käsissään... Naiset eroittivat matkan pituuden vuoksi
huonosti, mitä heillä oli käsissään. Ne näyttivät pitkähköiltä
sauvoilta...

"Ehkä pelastusriukuja..." jupisi Véronique.

"Tai pyssyjä..." vastasi Honorine.

Mustat pisteet uiskentelivat. Niitä oli yhdeksän eloonjääneen päätä.
Joskus he näkivät vilaukselta huitovia käsivarsia ja kuulivat
avunhuutoja.

Jotkut loittonivat kiireesti moottoriveneen lähettyviltä, mutta neljä
ui kohti, ja kaksi näistä neljästä oli sen saavuttamaisillaan.

Äkkiä tekivät François ja Stéphane kumpikin saman liikkeen,
pyssymiehen liikkeen, kun kivääri nostetaan olkaa vasten.

Sitten leimahti kaksi liekkiä, mutta kuului vain yksi pamaus. Kahden
uijan päät katosivat.

"Voi niitä julmureita!" änkytti Véronique painuen polvilleen ihan
hervottomana.

Hänen vieressään alkoi Honorine kirkua: "François!... François...!"

Ääni oli liian heikko kuuluakseen merelle vastatuuleen.

"Farnçois... Stéphane...!"

Ja sitten hän juoksi huoneen poikki ja meni käytävään etsiäkseen
jotakin. Palattuaan ikkunan luo hän hihkui yhä:

"François! François! Kuule..."

Hän oli vihdoin löytänyt merkinanto-torvensa. Mutta kohotettuaan sen
huulilleen hän ei voinut siitä puhaltaa muuta kuin heikkoja soraääniä.

"Kirottua!" änkytti hän heittäen simpukankuoren kädestään. "Voimani
ovat lopussa... François! François!"

Hän oli kauhea nähdä, tukka epäjärjestyksessä ja kuumeen hiki
valumassa kasvoille. Véronique rukoili häntä:

"Honorine, malttakaa!"

"Mutta katsokaahan niitä, katsokaa!"

Alhaalla merellä liikkui moottorivene edelleen, molemmat ampujat
valmiina murha-ase ojennettuna.

Eloonjääneet pakenivat. Kaksi niistä jäi jäljemmäksi.

Näihin kahteen laukaistiin, ja heidän päänsä katosivat.

"Mutta katsokaa niitä", toisteli bretagnetar käheällä äänellä...
"Ajometsästystä!... Surmataan kuin otuksia... Voi Sarekin onnettomia
asukkaita...!"

Taaskin kuului pamaus, ja jälleen painui musta piste aaltoihin.

Véronique väänteli itseään epätoivossa. Hän ravisti parvekkeen
pylväitä kuin häkin rautoja, jonne oli vangittuna.

"Vorski! Vorski!" voihki hän, miehensä kamalan muiston ahdistamana...
"Se on Vorskin poika!"

Äkkiä tartuttiin hänen kurkkuunsa, ja hän näki edessään
bretagnettaren tuntemattomiksi muuttuneet kasvot.

"Sinun poikasi!" änkytti Honorine. "Ole kirottu...! Sinä olet hirviön
äiti, ja sinut rangaistaan..."

Hän purskahti nauruun ja kirkui tömistäen jaloillaan hytkyttävän
hilpeyden puuskassa:

"Risti, niin, risti! Sinut pannaan ristille... Naulat käsiin!... Mikä
rangaistus!... Naulat käsiin!"

Hän oli menettänyt järkensä.

Véronique riuhtautui irti ja tahtoi pakottaa hänet pysymään alallaan,
mutta häijyssä raivossaan Honorine työnsi hänet pois, kaatoi hänet
nurin ja kiipesi nopeasti parvekkeelle.

Hän jäi seisomaan ikkunalaudalle, kohottaen käsivartensa ja hihkuen
jälleen:

"François...! François...!"

Siltä puolelta rakennusta oli tämä kerros maakaltevuuden vuoksi
matalammalla. Bretagnetar hyppäsi käytävälle, juoksi sen poikki,
hyökkäsi sitä reunustavien pensasryhmäin läpi ja kiiti niiden
kallioiden harjaa kohti, jotka kohosivat rannalla jyrkkänä seinänä,
ulottaen reunansa merenkin ylle.

Hän pysähtyi hetkiseksi, kirkaisi kolmesti kasvattinsa nimen ja
heittäytyi pää edellä kuiluun.

       *       *       *       *       *

Ulapalla oli ihmismetsästys loppumassa.

Yksi erältään painuivat päät pohjaan. Verilöyly oli päättynyt.

Sitten moottorivene, jossa François ja Stéphane seisoivat, poistui
Bretagnen rannikon suuntaan Beg-Meiliä ja Concaineauta kohti.

Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella.



VIIDES LUKU

"Neljä naista ristillä..."


Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella. Siihen
asti, kunnes aurinko laski pilvien keskelle, jotka näkyivät uivan
meressä taivaanrannalla, hän seisoi hievahtamatta ikkunaa vasten
lyyhistyneenä, pää käsivarsien varassa, joita hän tuki sen pieleen.

Todellisuus liikkui hänen sielunsa hämärässä kuin kuvaelmat, joita
hän koetti olla näkemättä, mutta jotka ajoittain tulivat niin
selviksi, että hän luulotteli uudestaan katselevansa samoja kauheita
näytelmiä.

Hän ei vieläkään yrittänyt etsiä selitystä tähän kaikkeen tai keksiä
mitään olettamuksia niistä syistä, jotka mahdollisesti olisivat
voineet tätä murhenäytelmää valaista. Hän otaksui Françoisin ja
Stéphane Marouxin tulleen mielipuoliksi, koska ei osannut kuvitella
moisiin tihutöihin muita vaikuttimia. Ja uskoen, että nuo kaksi
pyöveliä olivat järjiltään, hän ei koettanut heidän teoissaan nähdä
mitään suunnitelmia tai määrättyä tahtoa.

Ja sitäpaitsi sai Honorinen hulluus, jonka hän niin sanoaksemme
oli nähnyt purskahtavan esiin, hänet katselemaan kaikkia tapauksia
jonkinlaisen tajunnanjärkytyksen aiheuttamina, jonka uhriksi kaikki
Sarekin asukkaat olivat joutuneet. Silloin tällöin hän itsekin
tunsi aivojensa menevän sekaisin, ajatustensa häipyvän usvaan ja
näkymättömien peikkojen harhailevan ympärillään.

Hän nukahti, mutta unessa kiusasivat häntä nämä kuvat niin
lakkaamatta ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että alkoi
nyyhkyttää. Sitäpaitsi hän luuli kuulevansa rahinaa, joka hänen
turtuneessa sielussaan sai pahaenteisen merkityksen. Vihollisia
lähestyi. Hän avasi silmänsä.

Kolmen askeleen päässä hänen edessään istui takajaloillaan omituinen
eläin, jonka turkki oli vaaleanruskea kuin maitoon sekoitettu kahvi
ja etukäpälät käsivarsien tavoin ristissä.

Se oli koira; ja hän muisti heti Françoisin koiran, jota Honorine
oli kehunut oivalliseksi, uskolliseksi ja lystikkääksi elukaksi. Hän
muisti sen nimenkin: "Kaikki-käy-hyvin".

Hänen lausuessaan tämän nimen puoliääneen hänet valtasi vihantunne,
ja hän oli ajamaisillaan pois tuon ivallisella liikanimeltä
naamioidun eläimen. Kaikki-käy-hyvin! Ja hän ajatteli kaikkia tämän
kauhean mellakan uhreja, kaikkia Sarekin kuolleita, murhattua
isäänsä, Honorinea, joka tappoi itsensä, järkensä menettänyttä
Françoisia. Kaikki-käy-hyvin!

Mutta koira ei liikahtanut. Se veikisteli aivan kuin Honorine oli
kuvaillut, pää hieman kallellaan, toinen silmä suljettuna, suupielet
vedettyinä korviin asti, käpälät ristiin laskettuina ja kasvoilla
tosiaan hymyilyä muistuttava ilme.

Nyt Véronique muisti: Sillä tavallahan Kaikki-käy-hyvin ilmaisi
myötätuntoaan kärsiviä kohtaan. Kaikki-käy-hyvin ei sietänyt
kyyneleitä. Kun joku itki, niin se veikisteli, kunnes pakotti
katselijankin nauramaan ja sitä hyväilemään.

Véronique ei hymyillyt, mutta hän veti elukan luokseen ja sanoi sille:

"Ei, pentuseni, kaikki ei käy hyvin. Päinvastoin käy kaikki huonosti.
Mutta täytyyhän sittenkin elää, eikä saa menettää järkeään niinkuin
muut..."

Elämän välttämättömyydet pakottivat hänet toimimaan. Hän astui alas
keittiöön ja löysi sieltä ruokatarpeita, joista antoi runsaan osuuden
koiralle. Sitten hän palasi yläkertaan.

Yö oli tullut. Hän avasi ensimmäisessä kerroksessa oven huoneeseen,
joka tavallisissa oloissa varmaankin oli asumatonna. Monien
ponnistusten ja rajujen mielenliikutusten synnyttämä väsymys rasitti
häntä. Hän vaipui melkein heti uneen. Kaikki-käy-hyvin valvoi hänen
vuoteensa jalkopäässä.

Seuraavana päivänä hän heräsi myöhään ja tunsi omituista rauhaa ja
turvallisuutta. Hänen mielessään liittyi nykyinen todellisuus siihen
hiljaiseen ja tyyneen elämään, jota hän oli viettänyt Besançonissa.
Hänen kokemansa muutamain päiväin kauhut häämöittivät ikäänkuin
etäisinä tapauksina, joiden palaamisesta ei ollut pelkoa. Suuressa
myrskyssä tuhoutuneet ihmiset olivat hänelle ikäänkuin vieraita,
joita on kerran tavannut eikä enää koskaan näe. Hänen sydämensä ei
vuotanut verta. Murhe ei ulottunut hänen sielunsa pohjaan.

Tämä oli odottamatonta ja rajatonta lepoa, vahvistavaa
yksinäisyyttä. Ja se tuntui hänestä niin hyvältä, että hän ei
antanut mitään merkkiä, kun höyrylaiva oli saapunut risteilemään
onnettomuuspaikalle. Kaiketi oli rannikolta edellisenä päivänä
huomattu räjähdysten leimahtaminen ja kuultu pamaukset. Véronique ei
hievahtanut.

Hän näki, että höyrylaivasta laskettiin vene, ja ajatteli, että
varmaankin noustaisiin maihin ja tultaisiin tarkastamaan kylää.
Mutta paitsi että hän pelkäsi tutkimusta, johon voitaisiin sekoittaa
hänen poikansa, hän ei ollenkaan halunnut, että hänet itsensäkään
tavattaisiin täältä, kyseltäisiin häneltä, saataisiin tietää hänen
nimensä, henkilöllisyytensä ja elämäntarinansa ja pakotettaisiin
hänet takaisin siihen helvetilliseen piiriin, josta hän oli paennut.
Hän tahtoi mieluummin odottaa viikon, kaksi, kunnes sattuma ehkä
toisi saaren ulottuville kalastajaveneen, joka ottaisi hänet mukaansa.

Mutta ketään ei tullut priiorintalolle asti. Höyrylaiva poistui, eikä
mikään häirinnyt nuoren naisen yksinäisyyttä.

Näin hän vietti kolme vuorokautta. Kohtalo näkyi herenneen uusista
hyökkäyksistä häntä vastaan. Hän oli yksinään ja oma valtiaansa.
Kaikki-käy-hyvin, jonka seura oli tuottanut hänelle suurta lohtua,
juoksi tiehensä.

Entisen priiorintalon alueeseen kuuluu saaren koko pää
viidennellätoista vuosisadalla hyljätyn ja vähitellen raunioiksi
sortuneen ja hävitetyn benediktiläisluostarin asemapaikalla.

Talon oli kahdeksannellatoista vuosisadalla rakennuttanut rikas
bretagnelainen laivanvarustaja vanhan apotinasunnon aineksista
ja kappelin kivistä, eikä se tarjonnut mitään mielenkiintoista
tyylissään tai edes sisustuksessaan. Eikä Véronique tohtinutkaan
tunkeutua mihinkään noista huoneista. Hänen isänsä ja poikansa muisto
pysähdytti hänet suljettujen ovien eteen.

Mutta toisena päivänä, joka oli kirkas, aurinkoinen kesäpäivä,
hän tutki puistoa. Se ulottuu saaren kärkeen asti ja on, samoin
kuin niittykin rakennuksen edustalla, täynnä raunioita ja
muratinköynnöksiä. Hän huomasi, että kaikki käytävät johtivat jyrkkää
niemekettä kohti, jota seppelöi ryhmä tavattoman korkeita tammia.
Perille päästyään hän näki tammien ympäröivän puolikuun muotoista
merelle avautuvaa tannerta.

Tämän aukeaman keskeltä kohoaa muinaiskelttiläinen kivinen
muistopatsas, jonka soikea ja jokseenkin lyhyt laatta lepää kahdella
melkein nelikulmaisella kivijalustalla. Paikka on suurenmoinen, ja
näköala sieltä rajaton.

"Honorinen mainitsema Keijukaisten patsas", ajatteli hän. "Nyt en voi
olla kaukana Kukkakalmistosta ja Maguennocin ihmekasveista."

Hän kiersi kivipatsaan. Molempain jalustain sisäpinnoille oli
piirretty joitakuita merkkejä, mutta niistä ei saanut selvää.
Merenpuolisilla ulkopinnoilla, jotka olivat kuin kaksi sileäksi
hiottua ja kirjoittamista varten valmistettua levyä, oli sensijaan
näkyvissä jotakin, mikä jälleen sai hänet tuntemaan tuskan
puistatusta.

Oikealla puolella oli syvälle kaiverrettu kömpelötekoinen ja
alkeellinen piirustus neljästä rististä, joilla väänteli itseään
neljä naishahmoa. Vasemmalla oli sareke kirjoitettuja rivejä, mutta
liian heikosti kaiverretut kirjaimet olivat rajusäiden kuluttamina
melkein hävinneet, tai ehkä niitä olivat ihmiskädet tahallaan
raapineet. Kuitenkin oli muutamia sanoja jäljellä -- samat sanat,
jotka Véronique oli lukenut Maguennocin ruumiin luota löytämässään
piirroksessa: "Neljä naista ristillä... Kolmellekymmenelle arkulle...
Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Véronique poistui horjuen. Salaisuus oli yhä hänen edessään, kuten
kaikkialla saarella, ja hän päätti sitä paeta siihen asti, kun voisi
lähteä Sarekista.

Aukeamalta vei polku oikeanpuolisen tammen ohitse, jonka varmaankin
salama oli runnellut ja josta oli jäljellä vain runko ja muutamia
kuivia oksia.

Sitten hän laskeutui muutamia kiviaskelmia pitkin, käveli pienen
niityn poikki, missä oli neljä riviä muinaiskelttiläisiä hautakiviä,
ja pysähtyi äkkiä, päästäen tukahtuvan huudahduksen, jossa ilmeni
ihmettelyä ja hämmästystä, kun hän sai nähdä, mitä hänen edessään oli:

"Maguennocin kukkaset!" mutisi hän.

Sen keskikäytävän varrella, jota pitkin hän kulki, kohosivat molemmat
viimeiset _menhirit_ kuin uhkeimman ihmetarhan portinpielet. Siinä
oli korkeintaan viidenkymmenen metrin pituinen nelikulmainen ala,
johon laskeuduttiin muutamia askelmia myöten ja jota reunusti
temppelinpylväiden tapaan kaksi riviä samankorkuisia hautapatsaita
toisistaan täsmällisesti yhtä pitkäin välimatkain päässä. Tämän
temppelin laiva ja alisivut oli laskettu leveillä, säännöttömillä,
särkyneillä graniittilaatoilla, ja niiden raoissa versoava ruoho
näytti kirkonakkunan vinoneliötä kehystävältä lyijyltä.

Keskellä oli vähäinen neliö, ja siinä rehoitti keskuksesta kohoavan
vanhan kivisen Kristuksen-kuvan ympärillä kaikenlaisia kukkia. Mutta
millaisia kukkia! Sellaisia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan,
omituisia haavekukkia, ihmekukkia, joille mitkään tavalliset kukat
eivät koon puolesta vetäneet vertoja.

Véronique tunsi ne kaikki, ja kuitenkin hän hämmästyi niiden
suuruutta ja loistoa. Niitä oli kaikenlaatuisia, mutta vähän kutakin
lajia. Olisi voinut nimittää niitä viuhkaksi, johon oli yhdistetty
kaikki värit, kaikki tuoksut ja kaikkinainen muotojen kauneus.

Ja ihmeellisintä oli, että nuo kukat, jotka tavallisesti eivät
puhjenneet yhtaikaa, vaan kuukausi kuukaudelta toistensa jälkeen,
täällä kaikki heloittivat täydessä loistossaan! Kaikki nämä rehevät
kasvit -- joiden hehkuvaa kukintaa ei jatku paria, kolmea viikkoa
pitemmälle -- olivat täysin puhjenneita ja kilpailivat teriöittensä
moninaisessa väriloistossa samana päivänä, raskaina, hohtavina,
uhkeina ja ylväinä tukevien varsiensa kannattamina.

Siinä oli Virginian päivänkorentoja, leinikköjä, päivänliljoja,
akileijoja, veripunaisia hanhenjalkoja, kurjenmiekkoja, joiden
purppura oli heleämpää kuin piispan kauhtanassa! Siinä näki
kukonkannuksia, liekkikukkia, verenpisaroita, ukonhattuja,
montbretioita.

Ja kaiken tämän lisäksi -- oi, mitä liikutusta nuori nainen
tunsikaan! -- kaiken lisäksi säteili muita ylempänä, kapealla
ristiinnaulitun-kuvan jalustaa kiertävällä pyöreällä kukkaislavalla,
sadoin sinisin, valkoisin ja sinipunaisin tertuin ikäänkuin
kohoten koskettamaan Vapahtajan ruumista, uhkeita Veronica-kukkia,
tätyruohoja, joilla oli sama nimi kuin hänellä itsellään...

Hän oli nääntyä liikutuksesta, sillä kukkapengertä lähestyessään hän
sai lukea pienestä jalustaan kiinnitetystä lappusesta vaatimattoman
yksinkertaiset sanat: _Äidin kukka_.

       *       *       *       *       *

Véronique ei uskonut ihmeitä. Että kukkaset olivat merkillisiä
ja ettei niitä voinut verrata oman maan kukkiin, se hänen kyllä
täytyi myöntää. Mutta hän kieltäytyi uskomasta, että tähän
epäsäännöllisyyteen saattoi olla ainoastaan yliluonnollinen selitys
tai että se oli käsitettävissä ainoastaan Maguennocin salaisuudeksi
jääneiden taikakaavojen tulokseksi. Ei, varmaankin oli joku, ehkä
aivan yksinkertainenkin syy, johon tapaukset pian loisivat täyden
valon.

Oli miten oli, mutta näiden pakanallisten koristusten keskeltä, ihan
ihmeen sydämestä, jonka se läsnäolollaan näkyi herättäneen eloon,
kohosi Kristuksen kuva kukkapenkereestä, joka uhrasi sille värinsä ja
erilaiset tuoksunsa.

Véronique lankesi polvilleen...

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä hän palasi Kukkakalmistoon.
Tällä kertaa häntä kaikkialla ympäröivä salaperäisyys esiintyi mitä
hurmaavimpana, ja hänen poikansa näytteli siinä osaa, joka teki
mahdolliseksi haaveilla hänestä ilman vihan ja epätoivon tunteita
Veronica-kukkien edessä.

Viidentenä päivänä hän huomasi ruokavarojensa olevan loppumassa, ja
niinpä hän iltapäivän puolivälissä lähti kävelemään alas kylää kohti.

       *       *       *       *       *

Sinne tultuaan hän näki, että useimmat asunnot oli jätetty
sulkematta. Niin varmoja olivat niiden omistajat lähtiessään olleet
siitä, että palaisivat toisella retkellä noutamaan tarpeelliset
tavaransa.

Hänen sydäntään ahdisti, eikä hän tohtinut astua kynnysten
sisäpuolelle. Kurjenpolvia kasvoi ikkunalaudoilla. Isot seinäkellot
vaskiheilureineen jatkoivat autioissa huoneissa yhä ajanmittaamista.
Hän poistui.

Mutta eräässä vajassa lähellä rantalaituria hän näki ne säkit ja
laatikot, jotka Honorine oli moottoriveneessään tuonut.

"No", tuumi hän, "enpä minä nälkään kuole. Näistä riittää viikoiksi,
ja sitten..."

Hän keräsi vasuun suklaatia, korppuja, muutamia säilykepurkkeja,
riisiryynejä ja tulitikkuja ja oli juuri lähtemäisillään
paluumatkalle priiorintaloon, kun hänen mieleensä juolahti ajatus
jatkaa kävelyään saaren toiseen päähän asti. Palatessaan hän noutaisi
vasunsa.

Varjoisa tie nousi ylängölle. Maisema ei näyttänyt muuttuneen.
Samanlaisia tasankoja, samanlaisia viljelemättömiä ja laitumeksi
kelpaamattomia nummia, samanlaisia vanhoja tammimetsikköjä. Saarikin
kapeni jälleen, joten saattoi esteettä nähdä meren kummaltakin
puolelta ja eroittaa etäältä Bretagnen rannikon.

Siellä oli myös pensasaita, joka ulottuen kalliosta toiseen sulki
kurjannäköisen töllin pihamaan. Rakennus oli pitkä ja rappeutunut
ja sen vieressä paikkakattoisia ulkohuoneita. Piha oli epäsiisti ja
huonosti hoidettu, täynnä rautaromua ja risukasoja.

Véronique oli jo kääntymäisillään, mutta silloin hän hämmästyneenä
pysähtyi. Hän oli luullut kuulevansa voihkinaa. Hän heristi korviaan
vaaniskellen suuressa hiljaisuudessa ja eroitti taaskin saman äänen,
mutta selvempänä. Kuului muitakin ääniä, uikutusta ja hätähuutoja,
naisten parahduksia. Eivätkö siis kaikki asukkaat olleetkaan
paenneet? Hän tunsi iloa, johon sekoittui hiukan tuskaa, kun hänelle
nyt selvisi, että hän ei ollutkaan yksinään Sarekissa, mutta samalla
häntä pelotti ajatellessaan, että tapaukset ehkä jälleen tempaisivat
hänet kuoleman ja kauhistuksen pyörteeseen.

Mikäli Véronique saattoi päättää, ei melu tullut asunnosta, vaan
pihan oikealla puolella olevista ulkohuoneista. Pihaan pääsi
yksinkertaisesta häkkiportista, jota hänen tarvitsi vain työntää. Sen
avautuessa narskahti puu kahnauksesta.

Heti yltyivät huudot ulkohuoneista. Sinne oli epäilemättä kuultu,
ja Véronique joudutti askeliaan. Vaikka ulkohuoneiden katot olivat
paikoittain risaiset, olivat seinät paksut ja vankat, ja vanhat
ovet olivat rautakiskoilla lujitetut. Muuatta ovea kolkututettiin
sisäpuolelta, samalla kun huudot kävivät yhä hätäisemmiksi.

"Apuun...! apuun...!"

Mutta siellä riideltiin, ja toinen vähemmän kimeä ääni vikisi:

"Ole nyt hiljaa, Clémence! Kenties on tulossa juuri niitä..."

"Ei, ei, Gertrude, ei sieltä niitä tule! Niiden askelia ei kuule!...
Avatkaa siis, onhan avain suulla..."

Véronique, joka halusi päästä sisälle, näki todellakin ison avaimen
reiässä. Hänen tarvitsi vain vääntää. Ovi avautui.

Heti hän tunsi Archignatin sisarukset. He olivat puolipukimissa.
Kuihtuneita ja häijyjen noita-akkain näköisiä, kuten tavallisesti.
Tämä oli jonkinlainen pesutupa, täynnä astioita, ja perällä Véronique
näki oljilla virumassa kolmannen naisen, joka voivotti melkein
sammuneella äänellä ja jonka hän arvasi kolmanneksi sisareksi.

Sillä hetkellä tuupertui toinen pystyssä olleista uupuneena maahan,
ja toinen, jonka silmät hohtivat kuumeesta, tarttui Véroniquen
käsivarteen ja alkoi puhua läähättäen:

"Oletteko nähnyt niitä, häh? Ovatko ne täällä...? Kuinka ne eivät
ole teitä tappaneet...? Senjälkeen, kun muut ovat paenneet, ne
pitävät koko Sarekia vallassaan... Nyt on meidän vuoromme... Me
olemme olleet jo kuusi päivää tänne suljettuina... niin, meidät
teljettiin lähtöpäivän aamuna... Käärittiin matkatavaroita ja
valmisteltiin lähtöä veneisiin... Kaikki kolme tulimme tähän kotaan
noutamaan kuivumaan ripustettuja liinavaatteitamme. Ja silloin
ne tulivat... niitä ei kuultu... ei _niitä_ koskaan kuulla... Ja
sitten lyötiin ovi äkkiä kiinni... kerran vain narahti, väännettiin
lukkoon, ja tässä me nyt olemme... Meillä oli perunoita, leipää ja
varsinkin paloviinaa... Ei täällä ole ollut suurempaa hätää... Mutta
palaisivatko ne meidät tappamaan? Oliko meidän vuoromme? Ah, hyvä
rouva, kylläpä täällä on kuunneltu ja pelosta vavistu! Vanhin sisko
tuli sekapäiseksi... Kuunnelkaa... hän hourailee... Toinen, Clémence,
on menehtymäisillään... Ja minä... minä... Gertrude..."

Hänellä oli vielä voimia, koska hän niin väänsi Véroniquen käsivartta.

"Entä Corréjou? Eikö hän ole palannut ja lähtenyt jälleen? Miksei
meitä tultu etsimään...? Se ei olisi ollut vaikeaa... Tiedettiinhän
kyllä, missä me olimme, ja vähäisimmänkin rasahduksen kuullessamme me
huusimme... Miksi siis...?"

Véronique epäröi vastata. Mutta miksi hän olisi salannut totuuden?

Hän selitti:

"Molemmat alukset upposivat."

"Mitä!"

"Molemmat alukset upposivat silmänkantaman päässä Sarekista. Kaikki
veneissä olleet hukkuivat... Se tapahtui priiorintalon edustalla...
juuri kun ne olivat tulleet Pirunsalmesta."

Véronique ei sanonut enempää. Hän vältti nimien mainitsemista eikä
halunnut selittää, mitä osaa François ja hänen opettajansa olivat
näytelleet. Mutta Clémence oli kohottautunut makuulta, kasvot
kauhusta vääntyneinä. Hänkin oli nyt polvillaan, tukien itseään ovea
vasten.

Gertrude mutisi:

"Entäs Honorine?"

"Honorine on kuollut."

"Kuollut!"

Molemmat sisaret kirkaisivat tuon sanan yhteen ääneen. Sitten he
vaikenivat ja katselivat toisiaan. Sama ajatus valtasi heidät. He
näkyivät miettivän. Gertrude liikutteli hyppysiään ikäänkuin laskien,
ja molempien kasvoilla lisääntyi kauhu.

Aivan hiljaa, kuin pelon kuristamana, Gertrude sammalsi Véroniqueen
tuijottaen:

"Kas... kas... se pitää paikkansa... Tiedättekö, kuinka monta henkeä
oli veneissä ilman sisariani ja minua? Tiedättekö? Kaksikymmentä...
Laskekaa siis... Kaksikymmentä, ja lisäksi tulee Maguennoc, joka
kuoli ensimmäisenä... ja sitten herra Antoine, joka kuoli hänen
jälkeensä... ja sitten pikku François ja herra Stéphane, jotka
hävisivät, mutta ovat myöskin kuolleet, lisäksi ovat Honorine ja
Marie le Goff kuolleet. Laskekaa siis... se tekee kuusikolmatta...
kuusikolmatta... Eikö se lyö yhteen? Kuusikolmatta vähennettynä
kolmestakymmenestä... Tottahan käsitätte? Ne kolmekymmentä
ruumisarkkua ovat täytettävät... Kun siis vähennetään kuusikolmatta
kolmestakymmenestä, niin jää neljä... eikö niin?"

Hän ei kyennyt enää puhumaan, kieli takertui kitalakeen. Mutta
Véronique kuuli hänen kuitenkin tavu tavulta änkyttävän seuraavat
hirvittävät sanat:

"Häh? Käsitättekö? On jäljellä neljä... Archignatin kolme sisarusta,
jotka pidätettiin ja teljettiin pesukotaan... ja sitten te... Eikö
lasku siis pidä paikkaansa? Neljä ristiä... _Neljä naista ristillä_,
tiedättehän... Lasku on selvä... Ne neljä olemme me... Saarella ei
ole enää muita kuin me... neljä naista..."

Véronique kuunteli ääneti... Hänen iholleen nousi hikeä.

Hän kohautti olkapäitänsä.

"No, kun saarella kerran ei enää ole muita kuin me, niin mitä sitten
pelkäätte?"

"No _niitä! Niitä!_"

Hän kävi kärsimättömäksi.

"Neljä naista ristillä..."

"Mutta kun kerran kaikki ovat lähteneet!"

Gertrude säikähtyi:

"Puhukaa hiljaa. Vielä kuulisivat!"

"Ketkä sitten?"

"_Ne_... ne muinaiset..."

"Muinaiset?"

"Niin, ne, jotka uhrasivat... jotka tappoivat miehiä ja naisia...
jumaliansa hyvittääkseen..."

"Mutta siitähän on jo tullut loppu! Tarkoitatte druideja? Mutta eihän
enää ole druideja?"

"Puhukaa hiljaa, puhukaa hiljaa! Niitä on vielä... on pahoja
henkiä..."

"Siis henkiolentoja?" virkkoi Véronique, jota tämä taikausko
pöyristytti.

"Henkiä kylläkin, mutta sellaisia, joissa on lihaa ja luuta... Niillä
on kädet, joilla ne murtavat ovet ja telkeevät ihmiset sisään...
Ne hukuttavat aluksiakin... Ne ovat samoja, jotka tappoivat herra
Antoinen, Marie le Goffin ja muut... samoja, jotka surmasivat
kuusikolmatta..."

Véronique ei vastannut. Tähän ei ollut mitään vastattavaa. Hän kyllä
tiesi, kuka oli surmannut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin ja
muut sekä upottanut molemmat veneet.

Hän kysyi:

"Mihin aikaan teidät kolme teljettiin?"

"Puoli yhdeltätoista... sinä päivänä, jolloin piti kello
yhdeltätoista tultaman kylään Corréjoun kanssa."

Véronique mietti. Ei ollut juuri mahdollista, että François ja herra
Stéphane olisivat käyneet täällä puoli yhdeltätoista ja tuntia
myöhemmin ehtineet luodon taakse, josta olivat hyökänneet alusten
kimppuun. Täytyikö otaksua, että saarella vielä oli yksi tai useampia
heidän rikostovereitaan?

Hän lausui:

"Joka tapauksessa on tehtävä joku päätös. Ette voi jäädä tähän
tilaan. Teidän täytyy levätä, virkistää voimianne..."

Toinen sisar oli noussut. Hän virkkoi samalla käheällä ja tuimalla
äänellä kuin edellinen:

"Täytyy ennen kaikkea piilottautua ja voida puolustaa itseänsä
_niitä_ vastaan."

"Millä tavalla?" kysyi Véronique, joka vastoin tahtoaankin tunsi
samaa turvapaikan tarvetta vihollisten varalta.

"Milläkö tavalla? Siitä puhuttiin paljon saarella varsinkin
tänä vuonna, ja Maguennoc oli päättänyt, että heti ensimmäisten
hyökkäysten tapahtuessa kaikki pakenisivat priiorintaloon."

"Priiorintaloon? Miksikä sinne?"

"Koska siellä voi puolustautua. Rantakalliot ovat äkkijyrkkiä. Siellä
on joka puolelta turvassa."

"Entä silta?"

"Maguennoc ja Honorine olivat järjestäneet kaikki edeltäpäin.
Kahdenkymmenen askeleen päässä sillasta vasemmalla on pieni hökkeli.
Sinne he olivat hankkineet öljyvaraston. Kolme, neljä leilillistä
valeltuna sillalle ja raapaisu tulitikulla; muuta ei olisi tarvittu.
Silloin olisi oltu kuin kotonaan. Ei mitään yhteyttä, ei hyökkäyksen
mahdollisuutta."

"Mutta mikseivät ne sitten tulleetkaan priiorintaloon, vaan pakenivat
veneillä?"

"Veneisiin astuminen, pakeneminen, se oli viisaampaa. Mutta nyt
meillä ei enää ole valinnan varaa."

"Ja me lähtisimme?"

"Heti paikalla. Vielä on päivänvaloa, ja päivällä on turvallisempaa
kuin yöllä."

"Mutta sisarennehan viruu sairaana?"

"Meillä on käsikärryt. Me kuljetamme hänet. Täältä on oikotie
priiorintaloon, niin ettei tarvitse kiertää kylän kautta."

Vaikka Véronique vain vastahakoisesti myöntyi ajatukseen elää
läheisessä yhteydessä Archignatin sisarusten kanssa, suostui hän
kuitenkin, koska häntä ahdisti outo pelko, jota hän ei kyennyt
karkoittamaan.

"Olkoon niin", sanoi hän. "Lähtekäämme. Minä saatan teitä herra
Antoinen asunnolle ja palaan sitten kylään ruokatarpeita noutamaan."

"Oh, ei niitä kauan tarvita", huomautti yksi sisaruksista. "Sittenkun
silta on hävitetty, sytytämme tulia Keijukaisten patsaan kukkulalle,
ja rannikolta lähetetään kyllä höyrylaiva. Tänään lankee sumua, mutta
huomenna..."

Véronique ei väittänyt vastaan. Hän suostui nyt aikeeseen matkustaa
pois Sarekista, vaikkapa sitten seuraisi tutkimus, joka paljastaisi
hänen nimensä.

He lähtivät, sittenkun molemmat sisarukset ensin olivat kulauttaneet
suuhunsa lasin paloviinaa. Käsikärryillä kyyhöttäen mielipuoli nauroi
hiljaa ja lateli Véroniquelle osoitettuja lauseenpätkiä ikäänkuin
olisi tahtonut naurattaa häntäkin.

"Ei _niitä_ vielä tapaa... ne valmistautuvat..."

"Vaikene siinä, vanha hupsu", käski Gertrude, "sinä tuotat meille
onnettomuutta".

"Niin, niin, saadaan huvitella... tästä tulee hauskaa... Minulla
on kultaristi kaulassani... ja toinen risti kädessäni, leikattuna
saksilla ihoon... Katsokaa... Kaikkialla ristejä... Ristillä on
varmaan hyvä olla... Ristillä lienee leppoisa levätä."

"Etkös siitä vaikene, vanha hupsu", toisti Gertrude sivaltaen häntä
korvalle.

"Tietysti... tietysti... mutta kohta saat lyöntejä niiltä, minä näen
_niiden_ piileskelevän..."

Polku, joka aluksi oli varsin jyrkkä, nousi nyt läntisten
rantakallioiden ylängölle, jotka olivat korkeampia, mutta eivät niin
hammasreunaisia ja vähemmän rotkoisia. Puita kasvoi harvemmassa,
kaikki tammet olivat aavalta ulapalta puhaltavain tuulten käyristämiä.

"Nyt lähestymme sitä paikkaa, jota nimitetään Mustiksinummiksi",
selitti Clémence Archignat. "Ne asuvat siellä."

Véronique kohautti taaskin olkapäitänsä.

"Mistä sen tiedätte?"

"Me tiedämme enemmän asioita kuin muut", selitti Gertrude... "Meitä
sanotaan velhoiksi, eikä suotta... Itse Maguennoc, joka ymmärsi
näitä seikkoja, kysyi meiltä neuvoa kaikissa lääkeasioissa, onnea
tuottavien kivien ja juhannuksen yrttien tiedossa..."

"Tarkoitat marunaa ja rautayrttiä...", nauraa virnisti mielipuoli.
"Niitä poimitaan auringonlaskussa..."

"Myöskin vanhoissa perinnäistiedoissa", jatkoi Gertrude. "Me tiedämme
sen, mistä saarella on puhuttu jo vuosisatoja; on näetten aina
kerrottu, että täällä oli oikea kaupunki katuineen, jossa _ne_ ennen
vanhaan asuivat. Ja niitä on vieläkin... Minä olen niitä nähnyt,
minä, joka teille puhun."

Véronique ei vastannut mitään.

"Molemmat sisareni ja minä olemme niitä nähneet... Kaksi kertaa
kuudentena päivänä siitä, kun kesäkuussa tulee uusikuu. Se oli
puettu valkoisiin... ja se kiipesi Suureen tammeen pyhää misteliä
poimimaan... Leikkasi sitä kultavesurilla... kultaterä kimalteli
kuutamossa... Minä näin sen, kuten sanoin... ja muutkin sen
näkivät... Eikä se ole ainoa. Niitä on menneiltä ajoilta jäänyt tänne
useita aarteen vartijoiksi... Niin, niin, oikein sanoin, aarteen...
Se kuuluu olevan ihmeitä tekevä kivi, joka kuolettaa, jos siihen
koskee, ja tekee eläväksi, jos sen päällä lepää... Kaikki tämä on
totta, Maguennoc on sen meille sanonut... Ne muinaiset vartioivat
kiveä... Kivijumalaa... ja niiden täytyy tänä vuonna uhrata
meidät kaikki... niin kaikki... Tarvitaan kolmekymmentä ruumista
kolmeenkymmeneen arkkuun..."

"Neljä naista ristillä", rallatti mielipuoli.

"Eikä siihen ole pitkä aika... Kuudes päivä uudenkuun jälkeen
lähenee. Meidän täytyy ehtiä pois, ennenkuin ne kiipeävät Suureen
tammeen misteliä keräämään. Katsokaas, Suuren tammen näkee täältä. Se
on metsässä ennen sillalle tuloa... kohoaa muita korkeammalle."

"Neljä naista ristillä..."

"_Ne_ piileskelevät sen takana", virkkoi sekapäinen, joka oli
kääntynyt kärryissään. "_Ne_ odottavat meitä."

"Riittää jo, olehan nyt alallasi... Niin, ettekö näe Suurta tammea?
Tuolla... viimeisen nummen yläpuolella? Se on kor... korkeampi..."

Hän pudotti kärrynaisat, lopettamatta lausettaan.

Clémence sanoi hänelle:

"Mitä nyt? Mikä sinun on?"

"Näin jotakin..." änkytti Gertrude. "Näin valkoista vilahtavan..."

"Valkoista vilahtavan? Mitä sinä tarkoitat? Näyttäytyvätkö _ne_
päivänvalossa? Sinun silmäsi näkevät olemattomia."

He katselivat molemmat hetkisen ja lähtivät sitten uudestaan
liikkeelle. Pian oli Suuri tammi kadonnut näkyvistä. Nummi, jonka
yli he astuivat, oli kolkko ja epätasainen, ja siinä oli taajassa
hautapatsaan tapaisia kiviä, jotka kaikki olivat samansuuntaisissa
riveissä.

"Tässä on niiden hautausmaa", kuiskasi Gertrude.

He eivät virkkaneet enempää. Usean kerran täytyi Gertruden levähtää.
Clémence ei jaksanut työntää kärryjä. Molemmat horjuivat ja
mittasivat matkan pituutta levottomilla silmillään.

Tultiin notkoon. Noustiin jälleen. Polku yhtyi siihen, jota Véronique
oli ensimmäisenä päivänä kulkenut Honorinen kanssa, ja he tulivat
metsään, joka on ennen siltaa.

Hetkisen kuluttua huomasi Véronique Archignatin sisarusten
lisääntyvästä levottomuudesta, että lähestyttiin Suurta tammea, ja
näki sitten, että tämä puu todella oli muita korkeampi, kohoten
mullan ja juurien kasaamalta jalustalta tavallista pitemmän
välimatkan päässä naapureistaan. Hänen oli mahdotonta olla
ajattelematta, että useita miehiä saattoi olla piilossa tuon mahtavan
rungon takana ja että niitä ehkä siellä olikin.

Pelostaan huolimatta olivat sisaret kiirehtineet kulkuaan eivätkä
katselleet turmanpuuta.

Metsän jättiläinen oli nyt sivuutettu. Véronique hengitti vapaammin.
Kaikki vaara oli ohi, ja hän oli juuri koskemaisillaan leikkiä
Archignatin sisaruksista, kun yksi näistä, Clémence, kierähti
voihkien tantereelle.

Samalla putosi jotakin maahan, jotakin, mikä oli iskenyt häntä
selkään. Se oli kirves -- kivikirves.

"Ah, ukonkivi, ukonkivi!" huudahti Gertrude.

Hetkiseksi hän kohotti päätänsä ikäänkuin olisi vielä sitkeinä
elävien kansanomaisten otaksumien mukaan arvellut, että kirves oli
taivaasta singahtanut ukkosenvaaja.

Mutta silloin mielipuoli, joka oli lähtenyt kärryistään, hypähti
paikallaan ja kaatui päistikkaa maahan. Joku toinen esine oli
suhahtanut ilmassa. Mielipuoli vääntelihe tuskissaan. Gertrude ja
Véronique näkivät hänen olkapäähänsä tarttuneen nuolen, joka vielä
värisi.

Silloin Gertrude pakeni ulvoen.

Véronique epäröi. Clémence ja mielipuoli kierivät maassa. Mielipuoli
hoilotti:

"Tammen takana! _Ne_ ovat piilossa... Minä näen _ne_."

Clémence änkytti:

"Apuun, auttakaa minua... viekää minut pois! Minä pelkään."

Mutta vieläkin suhahti nuoli ja katosi etäälle.

Myöskin Véronique lähti pakoon, saavutti viimeiset puut ja syöksyi
siltaa kohti laskeutuvalle rinteelle.

Hän juoksi vimmatusti, ei niin paljon pelosta, vaikka sekin olisi
ollut luonnollista, kuin kiihkeästä halusta löytää jokin ase
puolustautuakseen. Hän muisti, että hänen isänsä työhuoneessa oli
lasikaappi täynnä kiväärejä ja revolvereja, joihin kaikkiin oli
merkitty sana "ladattu", varmaankin Françoisin varalta; ja juuri
noista aseista hän tahtoi siepata yhden tehdäkseen viholliselle
vastarintaa. Hän ei edes kääntynyt katsahtamaan taakseen. Hän
ei tuntenut tarvetta tietää, kuka häntä vainosi, vaan juoksi
suoraan päämääräänsä, ajatellen ainoastaan sitä, mikä oli hänen
tarkoitukseensa hyödyllistä.

Keveämpänä ja ketterämpänä hän saavutti Gertruden. Tämä läähätti:

"Silta... silta on poltettava... Paloöljyä on tuolla..."

Véronique ei vastannut. Sillan hävittäminen oli toisarvoista, vieläpä
esteenä hänen aikeelleen mennä pyssyllään vihollista ahdistamaan.

Mutta hänen saapuessaan sillalle Gertrude kiepsahti ympäri ja oli
vähällä suistua veteen. Nuoli oli osunut hänen kupeeseensa.

"Auttakaa minua, auttakaa!" huusi hän. "Älkää jättäkö minua!"

"Minä tulen takaisin", vastasi Véronique, joka ei ollut nähnyt
nuolta, vaan luuli Gertruden astuneen harhaan. "Minä luon mukanani
kaksi pyssyä... Sitten mennään yhdessä..."

Hän kuvitteli mielessään, että kun he molemmat olisivat asestettuina,
he palaisivat metsään asti ja vapauttaisivat toiset sisaret. Yhä
enemmän ponnistaen hän juoksi sillan yli, pääsi talon aluetta
ympäröivälle kiviaidalle, riensi niityn poikki ja astui isänsä
työhuoneeseen. Siellä hänen täytyi hengästyneenä pysähtyä. Kun hän
oli siepannut kaksi pyssyistä, oli hänen pakko palata hitaampaa
vauhtia, hänen sydämensä kun sykki niin rajusti.

Ihmeekseen hän ei tavannut eikä edes nähnyt Gertrudea. Hän huusi.
Ei mitään vastausta. Ja vasta sitten hänen mieleensä juolahti, että
Gertrude oli ehkä haavoittunut, kuten toisetkin sisaret.

Hän alkoi jälleen juosta. Mutta kun hän sai jälleen sillan
näkyviinsä, tunki hänen humiseviin korviinsa vihlovia ääniä; ja
päästyään jyrkän rinteen eteen, joka kohosi Suuren tammen metsään
asti, hän näki...

Se, mitä hän näki, naulasi hänet siihen paikkaan, ja hän jäi
seisomaan sillan korvaan. Toisella puolen ryömi Gertrude maassa,
reuhtoi ja tarrautui kiinni juuriin, pistäen sormensa maahan tai
ruohoon ja kohoten verkalleen ja keskeytymättä rinnettä ylöspäin.

Ja Véronique pani merkille, että onnettoman kainaloihin ja vartalon
ympäri oli sidottu köysi, jolla näkymättömät kädet ylhäältä päin
hinasivat häntä kuin kahlehdittua ja voimatonta otusta.

Véronique nosti pyssyn olkapäätään vastaan. Mutta mihin viholliseen
tähdätä? Ketä vastaan taistella? Kuka piili puunrunkojen ja kivien
takana, jotka vallituksen tavoin seppelöivät kukkulaa?

Noiden kivien ja puunrunkojen väliin Gertrude livahti. Hän ei
huutanut enää. Oli varmaan uupunut, mennyt tainnoksiin. Hän katosi
näkyvistä.

Véronique ei ollut hievahtanut. Hän käsitti, kuinka turhia kaikki
ponnistukset ja yritykset olivat. Antautuessaan taisteluun, jossa hän
jo ennakolta oli tuomittu joutumaan tappiolle, hän ei voinut pelastaa
Archignatin sisaria, vaan tarjoisi itsensä voittajalle uutena ja
viimeisenä uhrina.

Ja sitten häntä myös pelotti. Kaikki nämä asiat, joiden merkitystä
hän ei käsittänyt, tapahtuivat niin leppymättömän johdonmukaisesti.
Ne näkyivät salaperäisyydestään huolimatta liittyvän toisiinsa kuin
renkaat ketjussa. Hän pelkäsi -- pelkäsi noita olentoja, peikkoja,
pelkäsi vaistomaisesti ja itsetiedottomasti kuin Archignatin
sisarukset, kuin Honorine, kuin kaikki tämän kauhistuttavan
vitsauksen uhrit.

Hän kumartui, jotta ei häntä voitaisi nähdä Suuresta tammesta,
ja sitten hän, puolikumarassa hiipien ja käyttäen hyväkseen
karhunmaarama-pensaiden suomaa suojaa, pääsi vasemmalla olevaan
pieneen hökkeliin, josta Archignatin sisaret olivat hänelle
maininneet. Se oli jonkinlainen huippukattoinen huvimaja, jonka
ikkunaruudut olivat värjättyä lasia ja joka oli puoleksi täynnä
öljyastioita.

Sieltä hän hallitsi siltaa, jolle kukaan ei voinut hänen näkemättään
astua. Mutta ketään ei tullut metsästä.

Yö yllätti, ja silloin nousi sankka sumu, jota kuu hopeoitsi tehden
Véroniquelle mahdolliseksi hiukan eroittaa vastakkaista rantaa.

Tunnin perästä hän vähän rauhoittuneena läksi ensi kertaa sillalle
kaksi öljyastiaa mukanaan, joiden sisällön hän kaasi sillan
uloimmille palkeille.

Kymmenen kertaa hän suoritti tuon matkan, -- korvat herkkinä, pyssy
hihnassa olan takana, ollen valmiina puolustautumaan. Hän kaatoi
öljyn jokseenkin umpimähkään, hapuillen ja valiten sentään, mikäli
mahdollista, ne kohdat, missä tunnusteli puun olevan lahointa.

Hänellä oli laatikollinen tulitikkuja, ainoa, jonka oli talosta
löytänyt. Hän otti esille tikun, epäröi hetkisen pelokkaana
ajatellessaan, mikä suuri loimu siitä syntyisi.

"Jos se edes voitaisiin nähdä mannermaan rannikolta", ajatteli hän,
"mutta tällaisessa sumussa..."

Nopeasti hän raapaisi tulta ja sytytti heti paperisoihdun, jonka oli
varannut mukaansa ja kastanut öljyyn.

Siitä leimahti iso liekki, joka poltti hänen sormiaan. Silloin hän
viskasi paperin öljylätäkköön, joka oli kerääntynyt koloon, ja pakeni
huvimajaa kohti.

Silta syttyi pian ilmiliekkiin ja tuli levisi koko siihen osaan,
jonka hän oli öljyllä valellut. Molempain saarten rantakalliot, niitä
yhdistävä graniittivyö, ympäröivät isot puut, kukkula, Suuren tammen
metsikkö ja meri kurimuksen pohjalla, kaikki näytti valaistulta.

"_Ne_ tietävät, missä minä olen, _ne_ katselevat huvimajaa, jossa
piilen..." tuumi Véronique kääntämättä silmiään Suuresta tammesta.

Mutta metsässä ei liikkunut mitään varjoa. Mitään ääntensorinaa
ei kuulunut hänen korviinsa. Sinne ylös lymynneet olennot eivät
liikahtaneet luoksepääsemättömästä piilopaikastaan.

Muutaman minuutin päästä sortui puolet siltaa suurella rytinällä,
tuiskahduttaen kipunasuihkun ilmaan. Mutta toisen puolen palamista
jatkui yhä, ja alituisesti putoili kekäleitä, jotka valaisivat syvää
pimentoa.

Joka kerta tunsi Véronique silloin huojennusta. Hänen kiihtyneet
hermonsa pääsivät jännityksestä. Hänet valtasi turvallisuuden tunne,
joka kävi yhä varmemmaksi, mikäli kuilu hänen ja vihollisten välillä
laajeni. Hän jäi kuitenkin huvimajaan ja päätti odottaa siellä
aamunkoittoon asti, nähdäkseen, ettei toiselta saarelta enää voinut
päästä tänne.

Sumu tiheni. Hämärä verhosi kaikki. Keskiyön tienoilla hän kuuli
melua toiselta puolelta, kaikesta päättäen kukkulan huipulta. Se oli
ryskettä, jota syntyy puita kaadettaessa. Kirves iski säännöllisesti
oksiin, joita katkottiin.

Véronique ajatteli, vaikka tiesikin sen ajatuksen järjettömäksi,
että siellä ehkä valmisteltiin käymäsiltaa, ja hän puristi tiukasti
pyssyänsä.

Noin tunnin kuluttua hän luuli eroittavansa voihkinaa, jopa
tukahdutetun huudonkin, jokseenkin pitkän ajan jatkuvaa lehtien
kahinaa, liikettä edestakaisin. Kun se loppui, vallitsi jälleen
suuri hiljaisuus, johon häipyy kaikki, mikä liikkuu, kaikki levoton,
värisevä, elollinen avaruudessa.

Uupumisen synnyttämä turtumus ja alkava näläntunne estivät Véroniquea
paljon ajattelemasta. Hän muisti ennen kaikkea, että, kun ei ollut
tuonut kylästä mitään ruokavaroja, hänellä ei olisi syötävää. Hän
ei silti ollut huolissaan, sillä hän oli päättänyt sumun häivyttyä
-- minkä täytyi pian tapahtua -- öljyn avulla sytyttää suuria
nuotioita. Hän tuumi myöskin, että paras paikka siihen tarkoitukseen
oli saaren kärjessä, missä muinaiskelttiläinen muistopatsas
kohosi. Mutta äkkiä hän muisti jotakin kauheata. Eikö hän ollut
unohtanut tulitikkulaatikkoansa sillalle? Hän kopeloi taskujaan sitä
löytämättä. Kaikki etsintä, oli turhaa.

Siitä hän ei kuitenkaan varsin paljoa säikähtänyt. Se tietoisuus,
että hän oli välttänyt vihollisen hyökkäykset, täytti hänet
sellaisella ilolla, että kaikki vaikeudet näkyivät hänen edeltään
itsestään väistyvän.

Näin kuluivat tunnit. Äärettömän pitkät tunnit, jotka majan
sisäänkin tunkeva sumu ja karttuva kylmyys tekivät aamun lähestyessä
tuskallisemmiksi.

Sitten levisi taivaalle heikko kajastus. Esineet tulivat näkyviin
varjosta ja saivat oikeat hahmonsa. Véronique havaitsi silloin, että
silta oli koko pituudeltaan sortunut. Viidenkymmenen metrin välimatka
eroitti molemmat saaret, joita alhaalta liitti toisiinsa vain
rantakallion terävä, veitsimäinen ja käymäportaiksi kelpaamaton harja.

Hän oli pelastunut.

Mutta kohotettuaan silmänsä vastakkaista kukkulaa kohti hän näki
ylhäällä rinteellä jotakin, mikä sai hänet kauhusta kiljahtamaan.
Kukkulaa reunustavista etummaisista puista, jotka kuuluivat Suuren
tammen metsään, oli kolme tyvipuoleltaan karsittu. Ja näillä kolmella
paljaalla rungolla riippui, käsivarret levitettyinä ja taaksepäin
työnnettyinä, sääret sidottuina repeytyneiden hameenliepeiden alle,
köydet kaulassa ja kasvot puolittain päähineiden mustien siipien
peittäminä, Archignatin kolme sisarusta.

Heidät oli ristiinnaulittu.



KUUDES LUKU

Kaikki-käy-hyvin


Pää pystyssä, kääntymättä katselemaan inhoittavaa näkyä, välittämättä
siitä, mitä voisi tapahtua, jos hänet huomattaisiin, ja kävellen
konemaisen jäykästi Véronique astui priiorintaloon.

Yksi ainoa päämäärä, yksi ainoa toivo häntä kannusti: lähteä Sarekin
saarelta. Hän oli kuin kauhun puuduttama. Jos hän olisi nähnyt kolme
ruumista, kolme naista ammuttuina tai poikkileikatuin kauloin tai
hirtettyinäkin, ei hänessä olisi ollut näin kuohuttavaa kauhua.
Mutta tämä kidutus oli liikaa. Tässä oli ylenpalttista kataluutta,
suorastaan pyhyyden loukkausta, tämä oli hornan työtä, joka osoitti
ennenkuulumatonta julmuutta.

Ja sitten hän ajatteli itseään -- neljättä ja viimeistä uhria.
Kohtalo näkyi työntävän häntä tätä ratkaisua kohti niinkuin
kuolemaantuomittua laahataan mestauslavalle. Kuinka hän saattoi
olla pelosta vavahtamatta? Kuinka hän olisi voinut olla näkemättä
hirveätä varoitusta Suuren tammen kukkulan valitsemisessa Archignatin
sisarusten teloituspaikaksi?

Hän koetti lohduttautua miettimällä tähän tapaan:

"Kaikki selviää... Täytyy olla joitakin perin yksinkertaisia syitä
näiden kamalien salaisuuksien ja näennäisesti eriskummaisten tekojen
pohjalla, joita sittenkin suorittavat tavalliset ihmisolennot,
toimien rikollisista vaikutteista määrätyn suunnitelman mukaan.
Tietenkin se on mahdollista ainoastaan sodan seurauksena, ja sota
on luonut erikoiset olosuhteet, joissa voi tällaista tapahtua.
Mutta sittenkään ei tuossa kaikessa ole mitään yliluonnollista,
ihmeellistä, mikä rikkoisi tavallisen elämän säännöt."

Turhia sanoja! Järkeilyn yrityksiä, joita hänen aivojensa oli vaikea
seurata! Oikeastaan hän johtui näiden liian rajujen hermojärkytysten
horjuttamana ajattelemaan ja tuntemaan samoin kuin kaikki ne
sarekilaiset, joiden hän oli nähnyt kuolevan, voipumaisillaan,
kuten hekin, samojen kauhujen puistattamana, samojen painajaisten
ahdistamana, henkisen tasapainonsa häiriytyessä entisajan vaistoista,
muistelmista ja taikauskoisista kuvitteluista, jotka vielä
häämöittivät hänen sielussaan, aina valmiina nousemaan pinnalle.

Keitä olivat ne näkymättömät olennot, jotka häntä vainosivat? Kenen
toimena siis oli hankkia ruumiita Sarekin kolmeenkymmeneen kirstuun?
Kuka tällä tavoin tuhosi onnettoman saaren kaikki asukkaat? Kuka
asui luolissa, kävi määräaikoina poimimassa juhannusyrttejä, käytti
kirvestä ja nuolia ja oli ristiinnaulinnut naiset? Ja mitä kamalaa
tarkoitusta varten? Minkä käsittämättömän suunnitelman mukaan?
Pimeyden henkiä, häijyjä peikkoja, kuolleen uskonnon pappeja, jotka
uhrasivat verenhimoisille jumalilleen miehiä, naisia, lapsia...

"Riittää, riittää! Minä tulen hulluksi!" huudahti hän ääneensä. "Pois
täältä! Minulla ei saa enää olla muuta mielessä kuin päästä pois
tästä hornan kidasta...!"

Mutta näytti siltä, että kohtalo keksi keinoja häntä kiduttaakseen.
Alettuaan etsiä joitakin mahdollisia ruokavaroja hän huomasi
äkkiä isänsä työhuoneessa seinäkomeron taustaan nuppineulalla
kiinnitetyn lehtisen, johon oli piirustettu sama näytelmä kuin
autiosta hökkelistä Maguennocin ruumiin vierestä löydetyssä pienessä
paperirullassa.

Eräällä komeron hyllyllä oli piirustussalkku. Hän avasi sen. Siinä
oli useitakin alkuluonnoksia tästä näytelmästä, nekin punakynällä
piirrettyjä.

Kussakin oli ensimmäisen naisen pään yläpuolella kirjoitus V. d'H.
Yksi oli merkitty nimellä Antoine d'Hergemont.

Hänen isänsä siis oli laatinut Maguennocin paperikäärössä olleen
piirustuksen! Hänen isänsä oli kaikissa näissä luonnoksissa yrittänyt
antaa kidutetulle naiselle yhä täsmällisemmin oman tyttärensä
piirteet!

"Riittää, riittää!" toisteli Véronique. "En tahdo ajatella... En
tahdo miettiä."

Hyvin heikontuneena hän jatkoi hakemistaan, mutta ei löytänyt, millä
olisi tyydyttänyt nälkäänsä.

Hän ei myöskään löytänyt mitään, jolla olisi voinut sytyttää tulta
saaren kärkeen. Ja kuitenkin oli sumu hajaantunut, ja merkit olisi
varmaan huomattu!

Hän yritti hieroa kahta piikiveä toistansa vasten, mutta menetteli
siinä taitamattomasti eikä saanut kipinää.

Kolme päivää hän ylläpiti henkeään vedellä ja raunioista poimituilla
metsämansikoilla. Kuumeisena ja uupumaisillaan hän pillahti usein
itkuun, jolloin melkein joka kerta Kaikki-käy-hyvin äkkiä ilmestyi;
ja hänen ruumiillinen hätänsä oli niin suuri, että häntä suututti
eläin-rukan järjetön nimi; ja hän ajoi sen pois. Kummastunut
Kaikki-käy-hyvin asettui takajaloilleen kauemmaksi ja alkoi uudestaan
veikistellä. Véronique kiukutteli sille, ikäänkuin se olisi ollut
rikollinen ollessaan Françoisin koira.

Pieninkin melu vapisutti häntä kiireestä kantapäähän ja sai hänet
hikoilemaan. Mitä tekivät Suuren tammen olennot? Mitä tietä ne
valmistivat hyökkäystä häntä vastaan? Hän puristi käsivartensa
ruumiinsa ympärille tuntien pöyristystä ajatellessaan joutuvansa
noiden hirviöiden valtaan, eikä hän voinut olla miettimättä, että hän
vielä oli kaunis ja että hänen kauneutensa ja nuoruutensa kenties
yllyttäisi niitä...

Mutta neljäntenä päivänä tuotti suuri toivo hänelle huojennusta. Hän
oli eräästä laatikosta löytänyt melko voimakkaan suurennuslinssin.
Käyttäen hyväkseen kirkasta päiväpaistetta hän kokosi auringonsäteitä
paperiarkille, joka lopuksi leimahti tuleen ja teki mahdolliseksi
sytyttää kynttilän.

Hän piti itseään pelastettuna. Hän oli keksinyt kokonaisen varaston
kynttilöitä, joten hän ensi aluksi saattoi ylläpitää kallista liekkiä
iltaan asti. Kello yhdeltätoista hän läksi lyhty kädessä astumaan
huvimajaa kohti aikoen sytyttää sen tuleen. Ilma oli kirkas, joten
merkki kyllä huomattaisiin rannikolta.

Peläten, että hänet valoineen keksittäisiin, peläten ennen kaikkea
Archignatin sisarusten kaameiden haamujen näkemistä kuun valaistessa
heidän teloituspaikkaansa, hän lähti talosta toista tietä, joka kulki
kauempana vasemmalla näreikön reunustamana. Hän astui levottomin
askelin, varoen kahistelemasta lehtiä ja kolhaisemasta jaloillaan
juuria. Tultuaan majan likelle aukealle kohdalle hän oli niin
uuvuksissa, että täytyi istahtaa. Pää humisi. Hänestä tuntui kuin
olisi sydän kieltäytynyt sykkimästä.

Sieltäkään hän ei vielä voinut eroittaa mestauspaikkaa, mutta
kohotettuaan vastoin tahtoaan silmänsä kukkulalle päin hän luuli
huomanneensa jotakin valkoista vilahtavan. Se liikahti metsikön
sisässä sen käytävän päässä, joka halkaisi puuryhmät siltä puolelta.

Varjo livahti jälleen täydessä valaistuksessa, ja Véronique eroitti
tämän varsin pitkän välimatkan päästäkin, että se oli viittaan
puettu olento, joka pysytteli erillisen ja muita korkeamman puun
keskioksilla.

Hän muisti Archignatin sisarusten sanat:

"Uudenkuun kuudes päivä lähestyy. _Ne_ kiipeävät Suureen tammeen
pyhää misteliä keräämään."

Ja heti hän muisti myöskin eräitä kuvauksia lukemistaan kirjoista
ja isänsä kertomuksista, ja hänestä näytti, että hän oli saapuvilla
eräässä niistä druidilaisista juhlista, jotka lapsuudesta olivat
hänen mielikuvitukseensa tehonneet. Mutta samalla hän tunsi itsensä
niin heikoksi, ettei ollut oikein varma, oliko hän nyt valveilla ja
oliko tämä eriskummainen näytelmä todellinen. Neljä muuta valkoista
hahmoa ryhmittyi puun juurelle, ja ne kohottivat käsivartensa
ikäänkuin vastaanottaakseen putoavia lehtiä. Sieltä ylhäältä välähti.
Pääpapin kultasirppi oli leikannut mistelitupsun.

Sitten pääpappi laskeutui tammesta maahan, ja nuo viisi hahmoa
livahtivat käytävää pitkin, kiersivät metsänsyrjän ja ilmestyivät
töyrään huipulle.

Véronique, joka ei voinut heistä hellittää tuijottavia silmiään,
kurkotti päätänsä ja näki puihin ripustetut kolme ruumista.
Etäältä katsoen olivat hilkkojen mustat siivet korppien näköisiä.
Hahmot pysähtyivät uhrien eteen ikäänkuin suorittaakseen jonkin
käsittämättömän uskonnollisen tempun. Vihdoin erkaantui pääpappi
joukosta ja pitäen mistelinoksaa kädessään laskeutui rinnettä pitkin
sitä paikkaa kohti, jossa sillan ensimmäinen arkku vielä törrötti.

Véroniquea huimasi. Hänen epävarma katseensa, jonka edessä esineet
näkyivät tanssivan, kiintyi sirpin säteilevään välkkeeseen sen
heiluessa pääpapin rinnalla hänen pitkän valkoisen partansa
alapuolella. Mitä hän aikoi? Hyvä, että siltaa ei enää ollut.
Véronique vääntelihe tuskasta. Hänen polvensa eivät häntä enää
kannattaneet. Hän laskeutui maahan ja tuijotti yhä pelottavaan näkyyn.

Kuilun partaalle pääpappi pysähtyi taas muutaman silmänräpäyksen
ajaksi. Sitten hän ojensi misteliä kantavan käsivartensa ja pitäen
edessään pyhää kasvia ikäänkuin taikakalua, joka hänen tahdostaan
muutti luonnon lait, hän astahti eteenpäin kuilun ylle.

Ja hän käveli tyhjyyden halki valkoisena kuutamossa.

       *       *       *       *       *

Mitä nyt tapahtui, sitä ei Véronique tiennyt, eikä hän voinut edes
tietää, oliko mitään todella tapahtunut vai oliko hän joutunut
harhanäkemyksen uhriksi, tai millä hetkellä näiden kummallisten
juhlamenojen kestäessä tuo harhanäky oli hänen heikontuneissa
aivoissaan alkanut.

Silmät ummessa hän odotteli tapauksia, joita ei tullut ja joita
hän muuten ei yrittänytkään edeltäpäin kuvitella. Mutta hänellä
oli muita, oleellisempia huolia. Lyhtyyn suljettu kynttilä alkoi
sammua. Sen hän huomasi, eikä hän kuitenkaan voinut ryhtyä mihinkään
toimiin tai palata taloon. Ja hän ajatteli, että jollei aurinko taas
muutamaan päivään näyttäytyisi, hän ei voisi sytyttää merkkiroviota
ja olisi silloin hukassa.

Hän alistui kohtaloonsa taisteluun väsyneenä ja tietäen olevansa
jo edeltäpäin tuomittu joutumaan tappiolle tässä epätasaisessa
kamppailussa. Ainoa sietämätön ratkaisu olisi ollut joutua vangiksi.
Mutta miksi ei antautua kuolemaan, joka väijyi häntä nälällä ja
uuvutuksella? Jos kärsii, täytyy tulla hetki, jolloin kärsimys
lievenee, ja silloin saisi melkein tietämättään siirtyä liian
julmasta elämästä siihen raukenemiseen, jota hän vähitellen alkoi
toivoa.

"Niin, juuri niin..." mutisi hän, "lähteä Sarekista tai kuolla,
melkein samantekevää! Pois minun on täältä päästävä."

Lehtien kahina sai hänet avaamaan silmänsä. Kynttilän liekki sammui.
Mutta lyhdyn takana istui Kaikki-käy-hyvin, huitoen etukäpälillään
ilmassa.

Véronique näki, että sillä oli kaulassa nauhaan kiinnitetty kimppu
korppuja.

"Kerrohan minulle elämäntarinasi, poloinen Kaikki-käy-hyvin", virkkoi
Véronique seuraavana aamuna, sittenkun oli hyvin levännyt kamarissaan
priiorintalossa, "sillä minä en tosiaan usko, että sinä omin ehdoin
olit hakenut ja toit minulle ruokaa. Ehkä se oli sattuma? Sinä
kuljeskelit siellä päin. Kuulit minun itkevän ja tulit. Mutta ken
oli sitonut sen korppumytyn kaulaasi? Onko meillä siis Sarekissa
ystävä, joka pitää meistä huolta? Miksi hän ei näyttäydy. Puhu,
Kaikki-käy-hyvin."

Hän hyväili kunnon elukkaa ottaen sen syliinsä ja sanoi sille vielä:

"Ja kelle olit aikonut ne korput? Isännällesi Françoisille vai
Honorinelleko? Ei. Ehkä siis herra Stéphanelle?"

Koira heilutti häntäänsä ja kääntyi ovea kohti. Se näkyi tosiaan
ymmärtävän. Véronique seurasi sitä Stéphane Marouxin huoneeseen asti.
Kaikki-käy-hyvin pujahti opettajan sängyn alle.

Siellä oli kolme muuta korppulaatikkoa, kaksi pakettia kaakaota
ja kaksi säilykerasiaa. Ja kaikkien näiden kääröjen rihma päättyi
leveään silmukkaan, josta eläimen siis oli täytynyt pujottaa päänsä.

"Mitä tuo merkitsee?" ihmetteli Véronique. "Sinähän ne olet sinne
haalinut? Mutta kuka ne oli sinulle antanut? Meillä on siis
todellakin saarella ystävä, joka meidät tuntee, joka tuntee Stéphane
Marouxin? Voitko opastaa minut sen ystävän luo? Varmaankin hän asuu
tässä osassa saarta, koska se ei ole yhteydessä toisen puoliskon
kanssa ja koska sinä et ole voinut sinne mennä?"

Véronique mietti. Mutta samalla kun hän oli nähnyt koiran sinne
viemät ruokavarat, oli hän löytänyt sängyn alta myöskin pienen
kankaisen matkalaukun, ja hän oli utelias tietämään, miksi Stéphane
Maroux oli laukun sinne piilottanut. Hän katsoi oikeudekseen sen
avata ja hankkia sieltä tietoja siitä, mitä osaa opettaja näytteli
ja millainen hän oli luonteeltaan; ehkä selviäisi jotakin hänen
menneisyydestäänkin ja hänen suhteestaan herra d'Hergemontiin ja
Françoisiin.

"Niin", tuumi hän, "minulla on siihen oikeus, jopa vaatii sitä
velvollisuutenikin".

Epäröimättä hän mursi heikon lukon saksilla.

Laukku ei sisältänyt muuta kuin kuminauhalla suljetun muistikirjan.
Mutta tuskin hän oli avannut sen kannen, kun hän joutui perin
hämilleen. Ensimmäisellä sivulla oli hänen valokuvansa tyttövuosilta
ja siinä hänen täydellinen omakätinen nimikirjoituksensa ja omistus:
_Ystävälleni Stéphanelle_.

"En käsitä... en käsitä..." jupisi hän. "Muistan hyvin tämän
valokuvan... lienen ollut silloin kuusitoistavuotias... Mutta kuinka
olin tullut sen hänelle antaneeksi? Tunsinko minä siis hänet?"

Halukkaana tietämään enemmän Véronique luki seuraavalta sivulta näin
kuuluvan alkulauseen tapaisen:

"Véronique, minä tahdon elää teidän silmäinne edessä. Otan
kasvattaakseni poikaanne, jota minun pitäisi inhota, koska
hän on toisen miehen lapsi, ja jota kuitenkin rakastan, koska
hän on teidän. Teen sen siksi, että elämäni olisi täydessä
sopusoinnussa sen salaisen tunteen kanssa, joka sitä jo kauan on
hallinnut. En epäilekään, että te jonakin päivänä jälleen palaatte
äidinpaikallenne. Sinä päivänä te tulette ylpeäksi Françoisista. Olen
silloin hävittänyt hänestä kaikki, mikä saattanee olla isän perintöä,
ja kehittänyt hänessä kaikki ne jalot ja arvokkaat ominaisuudet,
jotka hän on saanut teiltä. Se on kyllin suuri päämäärä uhrautuakseni
siihen sieluineni ruumiineni. Teen sen ilomielin. Teidän hymystänne
saan kerran palkkioni."

Kummallinen liikutus täytti Véroniquen sydämen. Tyynempi valo
kirkasti nyt hänen elämäänsä, ja tämä uusi salaisuus, jota hän
ei voinut käsittää enempää kuin muitakaan, oli ainakin lempeä ja
lohtuisa, kuten Maguennocin kukat.

Sitten hän selaillen lehtiä sai päivä päivältä olla mukana
poikansa kasvatuksessa. Hän näki oppilaan edistyksen, opettajan
menettelytavat. Oppilas oli herttainen, älykäs, ahkera, täynnä
hyvää tahtoa, hellä ja tuntehikas, samalla sekä omaperäinen että
harkitseva. Opettaja oli sydämellinen ja kärsivällinen, ja häntä
kannusti jokin syvä tunne, joka ilmeni joka riviltä.

Ja vähitellen kasvoi innostus jokapäiväisen tunnustuksen ohella ja
lausuttiin ilmi yhä vähemmän varoen.

"François, rakas poikani -- voinenhan häntä niin nimittää? --
François, äitisi elää uudestaan sinussa. Sinun puhtaat silmäsi ovat
yhtä kirkkaat kuin hänen. Sinun sydämesi on vakava ja vilpitön
kuin hänen. Sinä et tiedät pahasta; ja voisipa melkein sanoa, että
et tiedä hyvästä, se kun yhtyy niin välittömästi sinun suloiseen
luonteeseesi..."

Päiväkirjassa oli mainittu muutamia lapsen velvollisuuksia, jolloin
hän puhui tämän äidistä intohimoisen hellästi ja samalla sitkeästi
toivoen, että ennen pitkää saisi hänet jälleen tavata.

"Me tapaamme hänet, François", lisäsi Stéphane, "ja silloin sinä
käsität paremmin, mitä kauneus on, mitä valo ja elämäntenho,
millaista katselemisen ja ihailemisen ilo."

Sitten seurasi kaskuja Véroniquesta, pieniä yksityistapauksia,
joita hän kaikkia ei itsekään muistanut tai jotka luuli vain yksin
tietävänsä.

Eräänä päivänä Tuileries-palatsissa -- hän oli silloin
kuusitoistavuotias -- kerääntyi piiriksi hänen ympärilleen joukko
ihmisiä, jotka katselivat ja ihmettelivät hänen kauneuttansa. Hänen
ystävättärensä nauroivat onnellisina, kun häntä ihailtiin...

-- Kun avaat hänen oikean kätensä, François, näet siinä kämmenen
keskellä pitkän vaalean arven. Hyvin nuorena tyttönä hän lävisti
kätensä piikkilanka-aidassa...

Mutta viimeiset sivut eivät olleet kirjoitetut lasta varten, eikä
tämä suinkaan ollut saanut niitä lukeakaan. Rakkaus ei niissä enää
verhoutunut ihaileviin lauseisiin, vaan esiintyi peittelemättä,
palavana, ylevänä, murheellisena, toivosta väristen, vaikka aina
kunnioittavana.

Véronique sulki päiväkirjan. Hän ei voinut enää lukea.

"Niin, niin, minä myönnän sen, Kaikki-käy-hyvin", jupisi hän koiran
jo veikistellessä, "niin, silmiäni kostuttavat kyyneleet. Niin
vähän naisellinen kuin lienenkin, sanon sinulle, mitä en sanoisi
kellekään, että olen syvästi liikutettu. Koetanpa muistella sen
miehen tuntemattomia kasvoja, joka minua näin rakastaa... Joku
lapsuudenystävä, jonka ujoa lempeä en ole aavistanut ja jonka
nimikään ei ole piirtynyt muistiini..."

Hän veti koiran luokseen.

"Kaksi kelpo sydäntä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Ei opettaja
enempää kuin oppilaskaan ole syyllinen niihin hirmutöihin, jotka
olen nähnyt heidän tekevän. Jos he ovat täkäläisten vihollistemme
rikostovereita, niin he ovat toimineet vastoin tahtoaan ja
tietämättään. Minä en voi uskoa taikajuomiin, en loihtuihin enkä
sellaisiin yrtteihin, jotka vievät ihmiseltä järjen. Mutta tässä on
sittenkin jotakin omituista, eikö niin, haukkuseni? Eihän lapsi, joka
viljeli tätyruohoja Kukkakalmistossa ja piirsi sanat 'Äidin kukka',
voine olla rikollinen, ja kai Honorine oli oikeassa puhuessaan
mielipuolisuuden puuskasta? Ja poika palaa minua etsimään, eikö
totta? Stéphane ja hän palaavat...?"

Kului rauhoittavia tunteja. Véronique ei enää ollut yksin elämässä.
Nykyisyys ei häntä enää pelottanut, ja hän uskoi tulevaisuuteen.

Seuraavana aamuna hän sanoi koiralle, jonka hän oli sulkenut
huoneeseen, jottei se livistäisi hänen luotaan:

"Nyt, miekkoseni, sinä saat minua opastaa. Minnekö? No, sen
tuntemattoman ystävän luo, joka lähetteli ruokatarpeita Stéphane
Marouxille. Lähdetään!"

Kaikki-käy-hyvin odottikin vain Véroniquen suostumista. Se harppasi
sille puolen niittyä, joka kohosi muistopatsaalle päin, ja pysähtyi
puolitiehen. Véronique saavutti sen. Se kääntyi oikealle ja lähti
polkua pitkin, joka vei likelle rantakallion syrjää sekasotkuiseen
raunioröykkiöön. Uusi pysähdys.

"Tässäkö se on?" kysäisi Véronique.

Koira painautui maahan. Sen edessä oli kahden toisiaan vasten
nojaavan ja samalla murattivaipalla verhotun kivimöhkäleen juurella
karhunmaarama-tiheikkö, jonka alta avautui pieni kaniininkolon suuta
muistuttava käytävä. Kaikki-käy-hyvin pujahti siitä sisään, katosi
näkyvistä ja palasi sitten etsimään Véroniquea, jonka täytyi käydä
noutamassa talosta vesuri raivatakseen pois piikkiset pensaat.

Puolen tunnin päästä hänen vihdoin onnistui paljastaa ensimmäinen
askelma portaista, joita pitkin hän hapuillen laskeutui alaspäin,
Kaikki-käy-hyvin edellään. Koira opasti hänet pitkään tunneliin. Se
oli hakattu tiiviiseen kallioon, ja pienet aukot valaisivat sitä
oikealta puolelta. Hän kohotti päätänsä ja huomasi, että näistä
aukoista näki merelle.

Sitten hän käveli kymmenen minuuttia ja astui sitten uusia portaita
alaspäin. Tunneli kapeni. Aukot, jotka kaikki olivat suunnatut
taivasta kohti, kaiketikin siksi, että niitä ei voitaisi nähdä
alhaalta, valaisivat nyt oikealta ja vasemmalta. Silloin Véronique
käsitti, kuinka Kaikki-käy-hyvin voi päästä saaren toiseen osaan.
Maanalainen käytävä seurasi kapeaa kalliorihmaa, joka yhdisti
entisen luostarialueen Sarekin pääsaareen. Kummaltakin puolen
loiskivat aallot kallioita vasten. Sitten noustiin porrasaskelmia
myöten Suuren tammen kummun alle. Siellä ylhäällä haarautui käytävä.
Kaikki-käy-hyvin valitsi tunnelin oikeanpuolisen haaran, joka yhä
kulki läheltä meren rantaa.

Tuli vielä vastaan kaksi muuta tietä, molemmat hämäriä. Saaren sisään
oli siis puhkaistu näkymättömiä yhdysreittejä, ja Véroniquen sydäntä
kouristi hänen ajatellessaan, että hän nyt läheni sitä osaa, jota
Archignatin sisaret olivat maininneet vihollisten alueeksi. Oltiin
näet saapumassa Mustiennummien alle.

Kaikki-käy-hyvin tepsutti hänen edellään kääntyen tuon tuostakin
vilkaisemaan taaksensa.

Véronique virkkoi hiljaa:

"Niin, niin, miekkoseni, tulenhan minä, ja ole varma, etten pelkää.
Sinä johdat minut ystävän luo, joka on sieltä löytänyt turvapaikan...
Mutta miksei hän ole lähtenyt piilostaan? Mikset sinä ole ollut
oppaana _hänelle_?"

Käytävä oli kaikkialla samanlaista; se oli hakattu erä erältä,
holvi oli pyöristetty ja lattiana hyvin kuiva graniittipohja. Aukot
tuulettivat sitä riittävästi. Seinissä ei ollut mitään merkkiä, ei
mitään jälkeä. Joskus pisti esille mustan piikiven kärki.

"Sielläkö?" sanoi Véronique koiralle, joka oli pysähtynyt. Jatkumatta
pitemmälle laajeni tunneli kammioksi, johon pienemmästä ikkunasta
siivilöityi niukalta valoa.

Kaikki-käy-hyvin näytti epäröivän. Se kuunteli korvat pystyssä,
seisoen käpäliensä varassa tunnelin perimmäistä seinää vasten.

Véronique huomasi, ettei seinä siltä kohtaa ollut koko pituudeltaan
kallion graniittia, vaan tehty sementillä yhteen liitetyistä
erisuuruisista kivistä. Työ oli ilmeisesti toiselta, varmaankin
myöhemmältä aikakaudelta. Oli rakennettu varsinainen muuri sulkemaan
tunnelia, joka kaikesta päättäen jatkui sen toisella puolen.

"Sielläkö siis?" toisti Véronique.

Mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää. Hän oli kuullut tukahdutetun
ihmisäänen.

Hän lähestyi muuria ja säpsähti hetkisen päästä. Ääni oli käynyt
kuuluvammaksi. Sanat tulivat selvemmiksi. Joku lauloi, ääni oli
lapsen, ja hän eroitti seuraavat säkeet:

    Ja sanoi äiti niin,
    kun tuuti nukuksiin:

    "Et itkeä sä saa,
    se kiusaa Maariaa..."

"Sama laulu... juuri sama..." mutisi Véronique.

Sitä oli Honorinekin Beg-Meilissä hyräillyt. Kukahan sitä nyt lauloi?
Joku saarelle jätetty lapsiko? Joku Françoisin ystävä?

Ja ääni jatkoi:

    "Kun lapsi hymyilee,
    niin Neitsyt iloitsee.

    Ja kädet ristissä
    rukoile Neitsyttä..."

Viime sanoja seurasi hiljaisuus, jota kesti muutaman minuutin.
Kaikki-käy-hyvin näkyi kuuntelevan yhä tarkkaavaisemmin, ikäänkuin
jotakin sille tuttua olisi tulossa.

Ja tosiaankin kuului juuri siltä kohdalta, missä se seisoi,
heikkoa kolinaa, ikäänkuin olisi varovaisesti siirrelty kiviä.
Kaikki-käy-hyvin heilutti hurjasti häntäänsä ja haukkui niin
sanoaksemme sisällisesti, viisaana eläimenä, joka käsittää, kuinka
vaarallista on katkaista äänettömyys. Ja äkkiä liikahti kivi koiran
pään yläpuolella. Se vedettiin sisäänpäin, ja nyt siinä oli riittävän
iso aukko.

Yhdellä kiepahduksella hyppäsi Kaikki-käy-hyvin aukkoon, venytti
ruumistansa ja autellen itseään takakäpälillään ryömi kiemurrellen
sisään ja katosi sinne.

"Kah, siinä on herra Kaikki-käy-hyvin!" virkkoi lapsen ääni. "Kuinka
herra Kaikki-käy-hyvin jaksaa ja miksei hän eilen tullut isäntäänsä
tervehtimään? Tärkeitä hommiako? Kävelylläkö Honorinen kanssa? Ah,
jos sinä osaisit puhua, vanha veikkoseni, niin mitä kaikkea sinulla
olisikaan kerrottavana. Ja nyt aluksi..."

Rajusti sykkivin sydämin oli Véronique polvistunut muuria vasten.
Kuuliko hän sieltä poikansa äänen? Tuliko hänen otaksua, että
François oli palannut saarelle ja lymynnyt? Turhaan hän yritti nähdä.
Seinä oli paksu, ja sitä lävistävässä aukossa oli mutka. Mutta kuinka
selvästi eroittivatkaan hänen korvansa jokaisen lausutun tavun,
jokaisen äänenväreen!

"Sanoppas", jatkoi lapsi, "miksi Honorine ei tule minua vapauttamaan?
Miksi et sinä opasta häntä tänne? Minuthan sinä kyllä löysit... Ja
isoisä on varmaan levoton viipymisestäni...? Mutta kylläpä tämä onkin
seikkailu! Etkö sinä yhäkään muuta mieltäsi, vanha veikko, häh?
Kaikki käy hyvin, eikö niin? Kaikki käynee paremmin ja yhä paremmin?"

Véronique ei käsittänyt. Hänen poikansa -- sillä hän ei voinut muuta
ajatella kuin että se oli François -- hänen poikansa puhui kuin ei
olisi tiennyt mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko hän siis
unohtanut? Eikö hänellä ollut säilynyt mitään muistoa mielenhäiriössä
tehdyistä hirmutöistä?

"Niin, se oli satunnainen mielenhäiriö", ajatteli Véronique
itsepintaisesti. "Hän oli hulluna. Honorine ei erehtynyt... Poika oli
hulluna... Ja hänen järkensä on palannut. Ah, François... François..."

Hän kuunteli, koko olento jännityksessä ja sielussaan vavisten,
sanoja, jotka saattoivat tuottaa hänelle niin suurta iloa tai niin
paljon lisätä hänen epätoivoansa. Pimeys oli laskeutuva hänen
ympärilleen entistä tiheämpänä ja raskaampana tai päivä koittava
tässä loppumattomassa yössä, jonka hämärässä hän jo viisitoista
vuotta oli kamppaillut.

"Niin, niin", jatkoi lapsi, "olemmehan yhtä mieltä siitä, että
kaikki käy hyvin. Mutta kah, olisin tavattomasti hyvilläni, jos
voisit sen minulle pätevästi todistaa. Ensiksikään ei mitään uutisia
isoisästä eikä Honorinesta, kaikista sanomista huolimatta, joita
olen sinulle antanut heille vietäviksi; toiseksi, ei mitään uutisia
Stéphanestakaan, ja se minua huolestuttaa. Missä hän on? Mihin hänet
on suljettu? Eikö hän näänny nälkään? No, Kaikki-käy-hyvin, vastaa,
mihin veit korput toissa päivänä...? Mutta mikä sinun on? Näytät niin
miettiväiseltä... Mitä sinä sieltä katselet? Aiotko lähteä? Et? No
mitä sitten?"

Lapsi keskeytti puheensa. Sitten hän hetkisen päästä virkkoi
hiljaisemmalla äänellä:

"Oletko sinä tullut jonkun seurassa...? Muurin takana taitaa olla
joku?"

Koira haukahti käheästi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka
kestäessä François lienee kuunnellut samoin kuin koirakin.

Véroniquen liikutus oli niin voimakas, että hänen mielestään
Françoisin täytyi kuulla hänen sydämensä sykkivän.

Poika kuiskasi:

"Sinäkö se olet, Honorine?"

Uusi äänettömyys. Ja hän toisti:

"Niin, sinä siellä varmaan olet... minä kuulen hengityksesi... Miksi
et vastaa?"

Véronique hätkähti. Hän oli näkevinään eräitä valonpilkahduksia, kun
oli kuullut Stéphanen olevan vangittuna. Siis varmaankin vihollisen
uhrina, kuten François, ja hänen mielessään välähteli hämäriä
otaksumia. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa tuota vetoavaa ääntä?
Hänen poikansa kysyi häntä... hänen poikansa!

"François... François..." änkytti hän.

"Oh", kuului seinän takaa, "johan vastataan... kyllähän sen tiesin...
Sinä olet siellä, Honorine?"

"Ei, François", vastasi Véronique.

"Kuka sitten?"

"Minä olen Honorinen ystäviä."

"Minä en kai tunne teitä?"

"Et... mutta minä olen ystäväsi."

Nuorukainen epäröitsi. Epäilikö hän?

"Miksei Honorine ole tullut mukananne?"

Véronique ei odottanut tätä kysymystä, mutta käsitti heti, että jos
otaksumat, joita hän väkisinkin teki, olivat oikeat, niin lapselle ei
vielä voinut sanoa totuutta.

Hän selitti siis:

"Honorine palasi matkalta ja lähti taas."

"Minua etsimäänkö?"

"Niin juuri, niin", vastasi Véronique innokkaasti. "Hän arveli,
että sinut oli väkivalloin viety pois Sarekista, samoin kuin
opettajasikin."

"Entä isoisä?"

"Lähtenyt myöskin ja hänen seurassaan kaikki saaren asukkaat."

"Ah, aina vain se ruumisarkkujen ja ristien tarina!?"

"Niin se on. Ne luulivat, että sinun katoamisesi oli onnettomuuksien
alkuna, ja pelko pakotti heidät lähtemään."

"Entä te, madame?"

"Minä olen jo kauan tuntenut Honorinen. Tulin hänen kanssaan
Pariisista levätäkseni Sarekissa. Minulla ei ole mitään syytä täältä
lähteä. Kaikki nuo taikaluulot eivät minua pelota."

Lapsi vaikeni. Näiden vastausten epätodenmukaisuus ja riittämättömyys
ei varmaankaan jäänyt häneltä huomaamatta, ja hänen epäluulonsa
kasvoi. Sen hän vilpittömästi tunnustikin.

"Kuulkaahan, madame, minun täytyy teille sanoa jotakin. Olen ollut
jo kymmenen päivää suljettuna tähän luolaan. Ensimmäisinä päivinä ei
näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta toissapäivästä asti avautuu joka
aamu pieni luukku ovessani, ja siitä pistäytyy sisään naisenkäsi,
joka uudistaa juomaveteni. Naisenkäsi... Eikö siis..."

"Arvelet siis, että se nainen olen minä?"

"Niin, sitä minun täytynee arvella."

"Tuntisitko sen naisen käden?"

"Tuntisin kyllä, se on kuiva ja laiha, ja käsivarsi kellervä."

"Kas tuossa minun käteni", virkkoi Véronique. "Se mahtuu samasta
kolosta kuin Kaikki-käy-hyvin."

Hän kääri hihansa ylös ja taivuttaen paljasta käsivarttaan saikin sen
helposti työnnetyksi sisäpuolelle.

"Oh", virkkoi François heti, "tämä ei ole näkemäni käsi!"

Ja hän lisäsi aivan hiljaa:

"Kuinka tämä käsi on kaunis!"

Äkkiä Véronique tunsi, että poika otti sen nopealla liikkeellä
omaansa, huudahtaen:

"Oi, onko se mahdollista, onko se mahdollista!"

Hän oli kääntänyt käden, harittanut sormet, jotta kämmen tuli hyvin
näkyviin, ja äännähti:

"Arpi! Se on tuossa... aivan vaalea..."

Silloin valtasi Véroniquen suuri huumaava liikutus. Hän muisti
päiväkirjan, jota Stéphane Maroux oli pitänyt, ja muutamia hänen
siihen merkitsemiään yksityiskohtia, jotka Françoisin oli täytynyt
lukea. Yksi noista seikoista oli tämä arpi, joka oli muistona
vanhasta varsin vakavasta haavasta.

Hän tunsi lapsen huulien painautuvan käteensä, ensin hiljaa, mutta
sitten intohimoisen kiihkeästi ja kyyneltulvin; ja hän kuuli hänen
änkyttävän:

"Oi, äiti... rakas äiti... minun rakas äitini!"



SEITSEMÄS LUKU

François ja Stéphane


Kauan olivat äiti ja poika polvillaan heitä eroittavaa muuria vasten,
mutta niin lähekkäin kuin jos olisivat voineet katsella toisiaan
hurmaantuneilla silmillään ja yhdistää huulensa ja kyyneleensä.

He puhuivat yhtaikaa, keskeyttivät toisensa ja vastasivat
umpimähkään. He olivat riemusta päihtyneinä. Toisen elämä kuohui
toisen elämää kohti ja sulautui siihen. Mikään mahti maailmassa ei
olisi enää voinut katkaista heidän yhteyttänsä ja päästää heidän
väliltänsä niitä hellyyden ja luottamuksen siteitä, jotka yhdistävät
äidit ja pojat.

"Ah niin, vanha veikeä Kaikki-käy-hyvin", puhui François. "Kelpaa
sinun veikistellä. Me itkemme tosiaan, ja sinä uuvut ensimmäisenä,
sillä näihin kyyneleihin ei väsytä -- vai mitä sanot, äiti?"

Véroniquen mielessä ei ollut enää rahtuakaan niistä kauheista
näyistä, jotka olivat häntä iskeneet. Että hänen poikansa oli
murhaaja, tappoi ja teurasti, ei, sitä hän ei enää myöntänyt. Hän
ei myöntänyt enää edes mielenhäiriön veruketta. Kaikki selviäisi
toisella tavalla, jota hänellä ei edes ollut kiirettä tietämään.
Hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Ja poika oli siellä. Hänen
silmänsä näkivät hänet muurin lävitse. Äidin sydän sykki lapsen
sydäntä varten. Poika eli ja oli varmaan se lempeä, hellä, herttainen
ja puhdas lapsi, josta hän äidillisessä mielikuvituksessaan oli
uneksinut.

"Poikani, poikani", toisteli hän rajattomasti, ikäänkuin ei olisi
koskaan voinut lausua noita ihmeellisiä sanoja kyllin monta kertaa...
"Poikani, sinä se siis olet! Minä luulin sinua kuolleeksi, jo tuhat
kertaa kuolleeksi, kuolleemmaksi kuin voi olla... Ja sinä elät,
olet siellä, ja minä kosken sinuun! Ah, hyvä Jumala, onko tämä
mahdollista! Minulla on poika... minun poikani on elossa..."

Ja nuorukainen puhui vuorostaan yhtä kiihkeän intohimoisesti:

"Äiti... äiti... minä olen sinua kovin kauan odottanut! Minulle
sinä et ollut kuollut, mutta äidittömänä lapsena eläminen on perin
surullista... surullista on nähdä vuosien kuluvan turhaan odotukseen."

Tunnin ajan he puhuivat umpimähkään, menneisyydestä, nykyisyydestä,
monen monista asioista, jotka alussa näyttivät heistä kaikkein
mielenkiintoisimmilta ja jotka he heti unohtivat tehdäkseen
uusia kysymyksiä, yrittääkseen paremmin tutustua toisiinsa ja
tunkeutuakseen syvemmälle toinen toisensa elämän salaisuuteen ja
sielujen sisimpään.

François sitten ensimmäisenä tahtoi saada keskusteluun hiukan
järjestystä.

"Kuulehan, äiti, meillä on toisillemme niin paljon sanottavaa,
ettei sovi yrittää sanoa kaikkea tänään eikä edes moneen, moneen
päiväänkään. Puhukaamme tällä hetkellä siitä, mikä on välttämätöntä,
älkäämmekä tuhlatko turhia sanoja, sillä meillä on ehkä vähän aikaa."

"Mitä?" virkkoi Véronique käyden jo levottomaksi. "Mutta enhän minä
sinua jätä!"

"Ollaksemme jättämättä toisiamme, äiti, on välttämätöntä, että ensin
yhdymme. Ja meillä on paljon vaikeuksia, pahana esteenä on jo tämä
meitä eroittava muurikin. Sitäpaitsi pidetään minua tarkoin silmällä,
ja millä hetkellä tahansa saattaa tapahtua, että minun täytyy sinut
karkoittaa, niinkuin on pakko karkoittaa Kaikki-käy-hyvin, heti kun
vähänkin kuulen lähenevien askelten kopinaa."

"Kuka sinua sitten pitää silmällä?"

"Ne, jotka hyökkäsivät Stéphanen ja minun kimppuuni sinä päivänä, kun
keksimme sisäänkäytävän näihin luoliin Mustiennummien alle."

"Näitkö sinä heidät?"

"En, oli pimeä."

"Mutta keitä he ovat? Keitä ne viholliset ovat?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta tottahan aavistelet..."

"Druidejako?" naurahti poika. "Muinaisaikain väkeä, josta sadut
kertovat...? Eipä suinkaan. Henkiäkö? Ei niitäkään. Ne olivat kyllä
nykyajan ihmisiä, luuta ja lihaa."

"Mutta asuvat kuitenkin maan alla?"

"Arvatenkin."

"Ja te yllätitte heidät...?"

"Ei, päinvastoin. Nepä näkyivät meitä odottavan ja väijyvän. Olimme
astuneet alas kiviportaita myöten ja seuranneet hyvin pitkää
käytävää, jota reunusti noin kahdeksankymmentä luolaa tai pikemminkin
komeroa... Niiden puuovet olivat auki, varmaankin merelle päin.
Palatessamme, juuri kun hämärissä nousimme portaita jälleen ylös,
tartuttiin meihin sivultapäin, meidät köytettiin, silmämme sidottiin,
ja meille pantiin suukapulat. Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Minä
arvasin, että meitä kuljetettiin takaisin pitkän käytävän päähän.
Kun sitten pääsin irti siteistäni ja sokkosliinastani, näin olevani
teljettynä kammioon, varmaankin käytävän viimeiseen, ja täällä olen
ollut kymmenen päivää..."

"Rakas lapsi-rukkani, kuinka paljon lienetkään kärsinyt!"

"En suinkaan, äiti, en ainakaan nälkää. Eräässä nurkassa oli
aika kasa ruokatarpeita, toisessa olkia vuoteeksi. Odotin siis
rauhallisesti."

"Ketä?"

"Ethän vain naurane, äiti?"

"Mitä minä sitten nauraisin, rakkaani?"

"Sitä, mitä sinulle kerron...?"

"Kuinka voit sellaista luulla...?"

"No, minä odotin erästä, joka on kuullut puhuttavan kaikista Sarekin
tarinoista ja joka oli isoisälle luvannut saapua."

"Mutta kuka se oli, rakas lapsi?"

Poika oli kahden vaiheella.

"Ei, kyllä sinä varmaan tekisit minusta pilaa, äiti. Minä sanon sen
sinulle myöhemmin. Sitäpaitsi hän ei tullutkaan... vaikka kyllä jo
kerran luulin... Niin, ajattelehan, että minun onnistui poistaa kaksi
kiveä tästä muurista ja puhkaista tämä aukko, josta vanginvartijani
varmaankaan eivät tiedä, ja niinpä kuulin rahinaa... raapimista..."

"Se oli Kaikki-käy-hyvin?"

"Se oli herra Kaikki-käy-hyvin, joka saapui vastakkaista tietä.
Arvaat, että se sai hyvän vastaanoton. Minua vain kummastutti, ettei
kukaan tullut sen mukana, ei Honorine eikä isoisä. Minulla ei ollut
kynää eikä paperia kirjoittaakseni heille, mutta eihän heidän olisi
tarvinnut muuta kuin seurata koiraa."

"Mahdotonta", huomautti Véronique, "koska luultiin, että olet kaukana
Sarekista, että sinut oli viety pois, ja koska isoisäsi oli lähtenyt
matkalle."

"Sepä se, mutta miksi juuri niin luultiin? Äskettäin löydetyn
asiakirjan nojalla isoisä tiesi, missä me olimme, koska hän oli
meille ilmoittanut maaholvin mahdollisen sisäänkäytävän. Eikö hän
siis ole sinulle siitä maininnut?"

Véronique oli perin onnellisena kuunnellut poikansa kertomusta. Jos
hänet oli siepattu ja vangittu, niin hän ei voinut olla se katala
hirviö, joka oli tappanut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin,
Honorinen ja Corréjoun kumppaneineen. Todellisuus, joka hänelle
jo oli hämärästi häämöittänyt, tuli selväpiirteisemmäksi; vaikka
sitä vielä peittivät monet verhot, oli se ainakin pääosaltaan
tajuttavissa. François ei ollut syyllinen. Joku oli pukeutunut hänen
vaatteisiinsa ja esiintynyt hänenä, samoin kuin joku oli valepuvussa
näytellyt Stéphanen osaa! Mitäpä kaikki muu merkitsikään, kaikki
epätodenmukaisuus ja ristiriita, todistukset ja varmuudet! Véronique
ei niitä edes ajatellut. Hänen rakastetun poikansa viattomuus oli
ainoa tärkeä asia.

Hän kieltäytyi vieläkin ilmoittamasta pojalle mitään, mikä olisi
häntä surettanut ja riistänyt hänen ilonsa, vaan vakuutti:

"Ei, minä en ole nähnyt isoisääsi. Honorine aikoi valmistaa häntä
minun vierailuuni, mutta tapaukset riensivät liian nopeasti..."

"Jäitkö sinä yksiksesi saarelle, äiti-rukka? Toivoitko siis minut
täältä tapaavasi?"

"Toivoin", vastasi äiti hiukan epäröityään. "Sinä olit yksin, mutta
Kaikki-käy-hyvin oli kanssasi?"

"Niin. Ensimmäisinä päivinä en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta
tänä aamuna pisti päähäni sitä seurata."

"Ja mistä lähtee se tie, jota pitkin te tulitte tänne?"

"Se on maanalainen käytävä, jonka oviaukko on kätkössä kahden kiven
välissä lähellä Maguennocin kukkatarhaa."

"Mitä! Ovatko molemmat saaret siis yhteydessä keskenään?"

"Ovat, käytävä ulottuu kalliokaistaleen puhki sillan alitse."

"Sepä kummallista! Sitä ei Stéphane, en minä eikä kukaan
muukaan ollut aavistanut... ei kukaan muu kuin tämä oivallinen
Kaikki-käy-hyvin isäntäänsä etsiessään."

Hän keskeytti puheensa ja kuiskasi sitten:

"Kuuntele..."

Mutta hetken perästä hän jatkoi:

"Ei, sitä ei vielä kuulu. Mutta sittenkin täytyy kiirehtiä."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Helppo asia, äiti. Puhkaistessani tämän aukon huomasin, että sitä
voisi kylliksi laajentaa, jos voisi vielä poistaa kolme, neljä
kiveä vierestä. Mutta ne ovat tukevasti kiinni, niin että siihen
tarvittaisiin jokin työase."

"No, minä menen..."

"Juuri niin, äiti, mene takaisin priiorintaloon. Siellä on
rakennuksen vasemmalla puolella maakerroksessa vaja, missä Maguennoc
säilytti puutarhurina tarvitsemiaan työkaluja. Sieltä löydät hyvin
lyhytvartisen kiilakuokan. Tuo se minulle illan suussa. Ensi yön minä
hakkaan muuria, ja huomenaamulla syleilen sinua, äiti."

"Kunpa sanasi kävisivät toteen."

"Sen takaan. Sitten meidän on vain vapautettava Stéphane."

"Opettajasiko? Tiedätkö, mihin hänet on teljetty?"

"Melkein. Isoisän meille antamien selitysten mukaan pitäisi täällä
olla kaksi kerrosta päällettäin, ja kummankin viimeinen huone on
järjestetty vankilaksi. Minulla on niistä toinen. Stéphane on varmaan
toisessa, minun alapuolellani. Minua vain kiusaa..."

"Mikä sinua kiusaa?"

"Se, että isoisän kertomuksen mukaan nämä molemmat olivat ennen
muinoin kidutuskammioita... kuolemanluolia, niinkuin isoisä sanoi."

"Mitä sinä puhut? Se on kauheaa!"

"Miksi kauhistut, äiti? Näethän, etteivät ne aio minua kiduttaa.
Mutta kun en tuntenut Stéphanen osaksi tullutta kohtaloa,
lähetin hänelle kaiken varalta ruokatarpeita, ja varmaankin on
Kaikki-käy-hyvin keksinyt jonkun tien."

"Ei", virkkoi Véronique. "Kaikki-käy-hyvin ei ole käsittänyt."

"Mistä sen tiedät, äiti?"

"Se luuli, että sinä lähetit sen Stéphane Marouxin huoneeseen, ja se
on kasannut kaikki sinne sängyn alle."

"Ah", huudahti lapsi levottomana, "kuinkahan Stéphanen on käynyt?"

Ja hän lisäsi heti:

"Siitä näet, äiti, että meidän tulee pitää kiirettä, jos tahdomme
pelastaa Stéphanen ja itsemme."

"Mitä sinä pelkäät?"

"En mitään, jos toimimme nopeasti."

"Mutta sittenkin..."

"En mitään, sen sinulle vakuutan. Varmasti me voitamme kaikki
vastukset."

"Mutta jos tulee muita... vaaroja, joita emme voi aavistaa...?"

"Silloin", vastasi François nauraen, "saapuu se joku, jonka pitäisi
tulla, ja hän suojelee meitä".

"Mutta, rakkaani, sinä myönnät itsekin, että apu on välttämätön..."

"Enpä suinkaan, äiti. Minä vain yritän rauhoittaa sinua; mutta mitään
ei tapahdu. Kuinka saattaisi poika, joka löytää äitinsä, hänet
uudestaan menettää? Onko se mahdollinen oletus? Ehkä tosielämässä,
mutta me emme liiku tosielämässä, vaan täydessä romaanissa, ja
romaaneissa kaikki aina päättyy hyvin. Kysy tuolta toverilta.
Eikö totta, vanha kunnon Kaikki-käy-hyvin, me saamme voiton ja
elämme sitten yhdessä onnellisina? Onko se sinun mielipiteesi,
Kaikki-käy-hyvin? Lähde siis, vanha veikko, ja saata äitiä. Minä
suljen aukon siltä varalta, että tultaisiin käymään kammiossani.
Äläkä millään muotoa yritä tunkeutua sisään, silloin kun se on
tukittuna, käsitätkö, Kaikki-käy-hyvin? Silloin uhkaa vaara. Lähde,
äiti, äläkä herätä huomiota palatessasi."

Matka ei ollut pitkä. Véronique löysi puheena olleen työkalun.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin ja sai pistetyksi
kuokan kammioon.

"Kukaan ei ole vielä käynyt", sanoi François, "mutta epäilemättä pian
tullaan. Parasta siis on, ettet viivy täällä. Minulla on työtä ehkä
koko yöksi, varsinkin kun minun täytyy keskeyttää vartiokiertojen
vuoksi, joita luultavasti tehdään. Odotan sinua siis huomenna
kello seitsemältä. Ah niin, minä olen ajatellut Stéphanen asemaa.
Rasahdukset, joita vastikään kuulin, vahvistavat otaksumaani, että
hän on suljettuna melkein minun alleni. Kammiotani valaiseva aukko on
liian ahdas voidakseni ryömiä siitä ulos. Onko siinä paikassa, jossa
sinä nyt olet, kyllin iso ikkuna?"

"Ei, mutta sitä voi laajentaa ottamalla reunoilta pois kivenlohkoja."

"Aivan niin. Maguennocin työpajasta löydät rautakoukkuihin päättyvät
bambutikkaat, jotka helposti voit huomenaamulla kantaa tänne. Ota
myöskin vähän ruokavaroja ja peitteitä, jotka jätät varvikkoon
maanalaisen käytävän suulle."

"Mitä tarkoitusta varten, rakkaani?"

"Saat sitten nähdä. Minulla on suunnitelmani. Hyvästi, äiti, lepää
hyvin ja kerää voimia. Tulee ehkä ankara päivä."

Véronique noudatti poikansa neuvoa. Aamulla hän lähti toivorikkaana
jälleen astumaan maakammioon vievää tietä. Tällä kertaa ei
Kaikki-käy-hyvin, jonka itsenäisyysvaistot olivat taas heränneet,
häntä seurannut.

"Hiljaa, hiljaa, äiti", kuiskasi François tuskin kuuluvasti. "Minua
vartioidaan varsin visusti, ja luulen jonkun kävelevän käytävässä.
Sitäpaitsi on työni melkein loppuun suoritettu, kivet eivät enää
ole tiukassa. Kahden tunnin päästä on kaikki valmista. Onko sinulla
tikkaat?"

"On."

"Poista kivenlohkot ikkunasta... siten säästämme aikaa... sillä minä
pelkään todellakin Stéphanen puolesta... Varo ennen kaikkea melua..."

Véronique siirtyi ikkunan luo.

Se oli tuskin metriä korkeammalla maasta, ja kivet, kuten hän
oli arvellutkin, pysyivät paikoillaan vain omasta painostaan ja
sijoituksensa vuoksi. Avarretusta aukosta tuli hyvin iso, ja hänen
oli helppo työntää sen läpi mukanaan tuomat tikapuut ja kiinnittää
niiden rautakynnet ikkunan alireunaan. Meri näkyi kolmenkymmenen
tai neljänkymmenen metrin päässä, valkokuohuinen meri, jota Sarekin
tuhannet karit vartioivat. Mutta Véronique ei voinut nähdä kallion
juurelle, koska ikkunan alla oli pieni ulkoneva graniittipenger, jota
vasten tikkaat lepäsivät eivätkä siis riippuneet aivan kohtisuorassa.

"Tuosta on Françoisille apua", ajatteli Véronique.

Yritys näytti hänestä kuitenkin varsin vaaralliselta, ja hän mietti,
eikö hänen tulisi itse uskaltautua poikansa asemesta. Varsinkin kun
François sittenkin oli saattanut erehtyä. Ehkä Stéphanen kammio ei
ollutkaan siellä tai sinne ei voinut tunkeutua mistään samanlaisesta
aukosta. Siinä tapauksessa olisi siitä vain turhaa ajanhukkaa. Lapsi
antautuisi hyödyttömiin vaaroihin!

Hän tunsi sillä hetkellä niin suurta uhrautumisen tarvetta, niin
suurta halua osoittaa rakkautensa välittömillä toimenpiteillä,
että hän teki päätöksensä harkitsematta, niinkuin heti alistutaan
velvollisuuteen, jota ei saata laiminlyödä. Mikään ei häntä
pysähdyttänyt, ei tikkaiden tarkastelu, joiden riittämättömän avoimet
kynnet eivät täydellisesti ulottuneet paksun reunan yli, eikä kuilun
näkeminen, vaikka hänestä tuntui kuin kaikki luisuisi hänen altaan.
Oli toimittava, ja hän toimi.

Käärittyään hameensa ylös ja kiinnitettyään sen liepeet
nuppineuloilla hän kiipesi ikkunan reunalle, kääntyi, tuki itseään,
hapuili jalallaan tyhjyyteen ja tapasi yhden askelmista. Koko hänen
ruumiinsa vapisi. Sydän jyskytti hurjasti povessa kuin kellon
läppä. Kuitenkin hän oli niin huiman rohkea, että tarttui tikkaiden
sivupuihin ja alkoi laskeutua.

Sitä ei kestänyt kauan. Kaikkiaan oli kaksikymmentä puolaa. Hän
tiesi sen. Hän oli ne laskenut. Viimeisellä portaalla hän vilkaisi
vasemmalle ja kuiskasi sanomattoman iloisena:

"Oi, François... rakkaani..."

Hän oli huomannut, että korkeintaan metrin päässä oli syvennys,
kuoppa, joka näytti yhtenäiseen kallioon hakatun luolan suulta.

Hän äännähti: "Stéphane... Stéphane..." mutta niin heikosti, että
Stéphane Maroux, jos hän siellä olikin, ei voinut häntä kuulla. Hän
epäröitsi muutaman silmänräpäyksen, mutta hänen säärensä horjuivat,
eikä hän kyennyt enää nousemaan takaisin eikä pysyttelemään
tikapuilla. Käyttäen apunaan muutamia kallionsärmiä ja siirtäen
tikapuita silläkin uhalla, että riuhtaisisi ne irralleen, hänen
onnistui ikäänkuin ihmeen kautta, kuten hänestä itsestäänkin näytti,
tarttua graniitista ulkonevaan kärkeen ja saada jalansija luolassa.
Tekemällä hurjan ponnistuksen ja heilahdusliikkeen, joka palautti
hänen tasapainonsa, hän astui sisälle.

Heti hän huomasi jonkun makaavan oljilla köysiin sidottuna.

Luola oli pieni ja varsinkin peräpuolelta matala, suuntautuen enemmän
taivasta kuin merta kohti, ja varmaankin se etäältä näytti pelkältä
kallionsyvennykseltä. Sen reunaa ei rajoittanut mikään penger. Valo
pääsi sinne esteettömästi.

Véronique astui lähemmäksi. Mies ei liikahtanut. Hän nukkui.

Véronique kumartui hänen puoleensa ja vaikka hän ei nukkujaa
varmasti tuntenut, näkyi joku muisto kuitenkin eroittuvan siitä
hämärästä menneisyydestä, johon vähitellen haihtuvat kaikki kuvat
lapsuudestamme. Tämä kuva ei hänelle suinkaan ollut tutunomainen.
Nuo lempeät, säännölliset kasvot, leveältä, kalpealta otsalta
taaksepäin työnnetyt hiukset ja hiukan naisellinen ilme sentään
muistuttivat Véroniquelle erästä herttaista ystävätärtä, joka oli
ollut luostarissa, mutta kuollut ennen sotaa.

Kätevästi hän päästi siteet miehen ranteista. Vielä heräämättä vanki
ojensi käsivartensa ikäänkuin valmistuen jo tavaksi tulleeseen
toimitukseen, joka ei välttämättömästi häirinnyt hänen untaan. Sillä
tavoin hänet kaiketikin ajoittain vapautettiin kahleistaan, ehkä
ateriaa varten ja yöksi, koska hän vihdoin jupisi:

"Joko nyt...? Mutta ei minun ole nälkä... vielä on päivä..."

Tämä ajatus kummastutti häntä itseäänkin. Hän raotti silmänsä ja
nousi heti puolittain, nähdäkseen, kuka hänen edessään oli, kaiketi
ensi kertaa täydessä päivänvalossa.

Hän ei kovin kummastunut, sillä todellisuus ei varmaankaan heti
selvinnyt hänelle. Hän uskoi kai uneksivansa tai näkevänsä harhaan ja
virkkoi puoliääneen:

"Véronique... Véronique..."

Hiukan hämmentyneenä Stéphanen katseesta Véronique päästi
viimeisetkin siteet, ja kun mies oli selvästi tuntenut käsissään ja
köytettyjen sääriensä ympärillä nuoren naisen kädet, hän käsitti
tämän ihmeen todeksi ja sanoi liikutetulla äänellä:

"Tekö... tekö...! Onko se mahdollista? Oi, sanokaahan sana... yksi
sana vain... Onko mahdollista, että se olette te...?"

Ja hän jatkoi melkein itsekseen: "Se on hän... se on tosiaan hän...
hän on täällä..."

Ja heti senjälkeen hän lisäsi levottomana:

"Te...! Yöllä... edellisinäkin öinä... Ettehän te liene käynyt
täällä? Kai se oli joku toinen? Joku vihollinen? Ah, anteeksi, että
tätä teiltä kysyn... Mutta minä... minä kun en tajua... Mistä te
olette tullut?"

"Tuolta", vastasi Véronique osoittaen merta.

"Oi, millainen ihme!" huudahti Stéphane.

Hän katseli häikäistynein silmin niinkuin katseltaisiin taivaasta
ilmestynyttä näkyä; ja olosuhteet olivat sellaiset, että hän ei
yrittänyt hillitä katseensa kiihkoa.

Véronique toisti hämmentyneenä:

"Niin, tuolta... François osoitti minut tänne..."

"Minä en puhunut hänestä", vastasi Stéphane. "Kun näin teidät täällä,
olin varma, että hän oli vapaana."

"Ei vielä", selitti Véronique, "mutta tunnin päästä kyllä".

Alkoi pitkä äänettömyys, jonka Véronique keskeytti salatakseen
mielenliikutuksensa.

"Hän pääsee vapauteen... Kohta hänet näette... mutta häntä ei saa
pelottaa... On asioita, joista hän ei tiedä..."

Véronique huomasi, että toinen ei kuunnellut lausuttuja sanoja,
vaan ääntä, joka ne lausui, ja että tämä ääni kaiketikin sai hänet
ikäänkuin haltioitumaan, sillä hän oli vaiti ja hymyili. Silloin
myöskin Véronique hymyili ja kysyi häneltä pakottaakseen hänet
vastaamaan:

"Te lausuitte heti minun nimeni. Te kai tunsitte minut? Minusta
itsestänikin näyttää, että muinoin... Niin, te muistutatte erästä
kuollutta ystävääni..."

"Madeleine Ferrandiako?"

"Niin, Madeleine Ferrandia."

"Kenties myöskin muistuu mieleenne tuon ystävättären veli, ujo
opistolainen, joka usein saapui luostarin puheluhuoneeseen ja katseli
teitä etäältä..."

"Niin, niin", myönsi Véronique. "Muistan tosiaan... Useita kertoja
juttelimmekin teistä... Te punastuitte... Niin, niin se onkin...
Teidän nimenne oli Stéphane... Mutta Maroux?"

"Madeleine ja minä olimme eri isää."

"Ah", virkkoi Véronique, "se minut vei harhaan!"

Hän ojensi Stéphanelle kätensä. "No niin, Stéphane, koska olemme
vanhoja ystäviä ja tuttavuus nyt on uudistunut, jätämme kaikki
muistelmamme myöhempään. Tällä hetkellä on vain riennettävä täältä
pois. Jaksatteko te?"

"Kyllähän minä jaksan; en ole kovin paljoa kärsinyt... Mutta kuinka
täältä pääsee?"

"Samaa tietä kuin minä käytin tullakseni luoksenne... Tikkaiden
avulla, joita pitkin voi kiivetä ylempien kammioiden käytävään..."

Stéphane oli noussut.

"Olitteko niin rohkea... sellainen huimapää...?" sanoi hän käsittäen
vihdoinkin, kuinka vaaralliseen yritykseen Véronique oli ryhtynyt.

"Oh, se ei ollut kovin vaikeaa", selitti nuori nainen. "François oli
niin levoton! Hän väittää teidän molempien olevan teljettyinä kahteen
entiseen kidutuskammioon... kuolemanluoliin..."

Näytti siltä kuin nämä sanat olisivat äkkiä ravistaneet Stéphanen
hereille unesta ja että hän heti tajusi, kuinka hupsua nyt oli
puhella.

"Lähtekää täältä! François on oikeassa... Ah, jospa tietäisitte,
kuinka suureen vaaraan antaudutte! Minä pyydän teitä... minä
pyydän..."

Hän oli perin levoton, ikäänkuin välittömästä vaarasta säikähtynyt.
Véronique koetti häntä tyynnyttää, mutta hän rukoili:

"Vielä silmänräpäys, ja te saatatte olla hukassa. Älkää jääkö
tänne... Minä olen tuomittu kuolemaan, kauheimpaan kuolemaan.
Katsokaahan tätä pohjaa, jolla seisomme... tätä lattiantapaista...
Mutta ei, se on turhaa... Ah, minä pyydän teitä, lähtekää..."

"Teidän kanssanne", sanoi Véronique.

"Niin, minun kanssani. Mutta teidän on pelastuttava ensiksi..."
Véronique vastusti ja lausui lujalla äänellä:

"Jotta me voisimme pelastua kumpikin, Stéphane, täytyy ennen kaikkea
säilyttää malttimme. Sen, mitä vastikään tein tänne tullessani,
voimme tehdä toistamiseen vain harkitsemalla kaikki liikkeemme ja
hillitsemällä mielenliikutuksemme. Oletteko valmis?"

"Olen", vastasi toinen hänen uljaan vakuutuksensa reipastamana.

"Seuratkaa sitten minua!"

Véronique siirtyi ihan kuilun syrjälle ja kumartui eteenpäin.

"Tarttukaa käteeni, jotta en menettäisi tasapainoani", sanoi hän.

Hän kääntyi, painautui kalliota vasten ja koetteli seinää vapaalla
kädellään.

Kun hän ei tavoittanut tikkaita, horjahti hän hiukan taaksepäin.

Tikapuut olivat poissa. Epäilemättä oli niiden oikeanpuolinen
rautakynsi Véroniquen liian äkillisellä ponnahduksella astahtaessa
luolaan luiskahtanut irti, joten ne, vain toisen koukun kannattamina,
olivat heilahtaneet sivulle kuin kellon heiluri.

Alimmaiset puolapuut eivät enää olleet jalan ulottuvilla.



KAHDEKSAS LUKU

Ahdistuksessa


Jos Véronique olisi ollut yksinään, olisi hän saanut
pyörrytyskohtauksen, jollaista hän uljaasta luonteestaan huolimatta
ei olisi kohtalon näin vainotessa voinut torjua. Mutta nähdessään
edessään Stéphanen, jonka hän aavisti olevan heikomman ja varmaankin
vankeudessaan uupuneen, hän oli kyllin tarmokas pitääkseen ryhtinsä
ja ilmoitti kuin varsin vähäpätöisenä seikkana:

"Tikapuut ovat heilahtaneet sivummalle... niitä ei voi tavoittaa..."

Stéphane katseli häntä tyrmistyneenä.

"Siinä tapauksessa... siinä tapauksessa... te olette hukassa."

"Minkätähden olisimme hukassa?" kysyi Véronique hymyillen.

"Ei ole enää paon mahdollisuutta."

"Mitä? Onhan toki. Entä François?"

"François?"

"Niin juuri. Tunnin kuluttua on Françoisin onnistunut päästä ulos,
ja nähdessään tikkaat ja huomatessaan, mihin minä olen mennyt, hän
kutsuu meitä. Me kuulemme hänen äänensä helposti; tarvitaan vain
kärsivällisyyttä."

"Kärsivällisyyttä...!" toisti toinen kauhuissaan... "Odottaa tunti!
Mutta sen tunnin kuluessa tänne varmaan tullaan. Silmälläpito on
alituista."

"No, me olemme vaiti."

Stéphane osoitti kurkistusikkunalla varustettua ovea. "Ja tuon _ne_
avaavat joka kerta. _Ne_ näkevät meidät ristikon läpi."

"Sulkekaamme luukku."

"Ne astuvat sisälle."

"Sitten emme sitä sulje, mutta pysymme hyvässä luottamuksessa,
Stéphane."

"Teidän puolestanne minä pelkään."

"Ette saa pelätä itsenne ettekä minun puolestani... Pahimmassa
tapauksessa me kykenemme puolustautumaan", lisäsi hän näyttäen isänsä
asekokoelmasta ottamaansa revolveria, josta hän ei ollut luopunut.

"Ah", virkkoi Stéphane, "minäpä pelkään, että puolustautuminen ei
meille edes ole mahdollista. _Niillä_ on muita keinoja."

"Mitä keinoja?"

Stéphane ei vastannut. Hän oli luonut nopean katseen luolan pohjaan,
ja Véronique tarkasti hetkisen tämän permannon omituista rakennetta.

Yltympäri, seinävieriä myöten, oli graniittilattia epätasainen ja
rosoinen. Mutta tähän ympyrään oli sovitettu laaja neliö, jonka
kullakin sivulla huomasi sitä eroittavan syvän raon ja jonka palkit
olivat kuluneita, vakojen uurtamia, halkeilleita ja viileskeltyjä,
mutta silti paksuja ja tukevia. Neljäs sivu oli miltei kuilun
partaalla. Korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eroitti sen siitä.
"Onko tuossa laskuluukku?" kysyi Véronique tuntien pöyristystä.

"Ei, ei, siksi se olisi liian raskas", selitti Stéphane.

"Mikä se siis on?"

"En tiedä. Kaiketikaan ei se ole muuta kuin jäännös muinaisaikuisesta
laitteesta, joka ei enää toimi. Mutta kuitenkin..."

"Kuitenkin...?"

"Viime yönä... pikemminkin aamulla kuului alhaalta ryskettä... Olisi
luullut sitä kokeiluiksi, jotka kuitenkin heti keskeytettiin, sillä
tämä laite on ollut kovin kauan käyttämättä... Ei, se ei enää toimi,
eivätkä _ne_ voi sitä panna käyntiin."

"Kutka _ne_?"

Odottamatta kysymykseensä vastausta Véronique jatkoi: "Kuulkaa,
Stéphane, meillä on vain joku hetki käytettävissämme, aikaa on
ehkä vähemmin kuin luulemmekaan. Millä silmänräpäyksellä tahansa
voi François vapauttaa itsensä ja tulla avuksemme. Käyttäkäämme
hyväksemme tätä odotusaikaa sanoaksemme toisillemme sen, mitä
kummankin on hyvä tietää. Selittäkäämme rauhallisesti. Mikään välitön
vaara ei meitä uhkaa. Siten emme kuluta aikaamme hukkaan."

Véronique teeskenteli huolettomuutta, jota hänessä ei ollut. Että
François pääsisi karkuun, sitä hän ei ollenkaan huolinut epäillä;
mutta kuka voisi taata, että poika lähestyisi ikkunaa ja huomaisi sen
ulkopuolella riippuvain tikapuiden rautakynnen? Kun hän ei näkisi
äitiään, niin eikö hänen päähänsä silloin pikemminkin juolahtaisi
seurata maanalaista käytävää ja juosta talolle asti?

Kuitenkin hän hillitsi itsensä, saadakseen välttämättömät asiat
selitetyiksi, ja niinpä hän istuutui ulkonevalle graniittikorokkeelle
ja alkoi kertoa Stéphanelle tapauksista, joiden näkijänä ja yhtenä
päähenkilönä hän oli ollut siitä pitäin, kun hänen tutkimuksensa
olivat opastaneet hänet autioon hökkeliin, jossa Maguennocin ruumis
virui.

Se oli kaamea tarina, jota Stéphane kuunteli keskeyttämättä, mutta
ilmaisten säikähdyksensä inhon eleillä ja kasvojensa epätoivoisella
ilmeellä. Varsinkin herra d'Hergemontin ja Honorinen murhat koskivat
häneen kipeästi. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt kumpaankin.

"Kas niin, Stéphane", sanoi Véronique kuvailtuaan Archignatin
sisarusten kidutuskuoleman jälkeen tuntemaansa tuskaa ja
levottomuutta ja kerrottuaan maaholvin löytämisestä ja
keskustelustaan Françoisin kanssa, "nyt olette kuullut kaikki, mitä
teidän on hyödyllistä tietää. Kaikki se, mitä olen Françoisilta
salannut, tulee teidän tietää, jotta voimme taistella vihollisiamme
vastaan."

Stéphane kohautti päätänsä.

"Mitä vihollisia?" sanoi hän. "Minäkin esitän selityksistänne
huolimatta saman kysymyksen, jonka te teitte minulle. Minusta tuntuu
kuin olisimme paiskatut suureen murhenäytelmään, jota on esitetty
jo vuosikausia -- vuosisatoja -- ja johon meidät on riuhtaistu
vasta ratkaisun hetkellä, silloin kun miespolvien ajat valmisteltu
mullistus tapahtuu. Mahdollisesti erehdyn. Kenties on kysymys,
vain hajallisesta kaameiden tapausten sarjasta ja järjettömistä
yhteensattumista, joiden keskellä meitä viskellään, voimattamme
keksiä muuta syytä kuin kohtalon oikullisuuden. Tositeossa en
tiedä yhtään enempää kuin te. Sama pimeys verhoo minut. Samat
surut ja samat murheet kohdistuvat minuun. Kaikki tuo on pelkkää
mielipuolisuutta, säännöttömiä kouristuksia, outoja puuskahduksia,
villien rikoksia, raakalaisaikojen vimmaa."

"Niin", myönsi Véronique, "raakalaisaikojen; ja se minua enimmin
hämmästyttääkin ja tekee minuun niin syvän vaikutuksen! Mikä side
on menneisyyden, nykyisyyden, ja nykyisten vainoojaimme ja niiden
ihmisten välillä, jotka muinoin asuivat näissä luolissa ja joiden
toiminta niin käsittämättömällä tavalla ulottuu meihin asti? Mistä
johtuvat ja mihin tähtäävät kaikki nuo tarinat, jotka muuten
tunnenkin vain Honorinen hourailuista ja Archignatin sisarusten
hädästä?"

He puhuivat hiljaisella äänellä, korvat alati herkkinä. Stéphane
tarkkasi, kuuluisiko mitään käytävästä. Véronique katseli luolan
aukolle päin, toivoen kuulevansa Françoisin antaman merkin.

"Ne ovat perin sekavia ja monimutkaisia tarinoita", sanoi Stéphane,
"hämäriä muinaisjuttuja, joissa on turhaa yrittää määritellä, mikä on
taikauskoa ja mikä voisi olla totta. Tuosta jaaritusten sekamelskasta
voi korkeintaan eroittaa kaksi ajatussuuntaa: ne tarut, jotka
liittyvät ennustukseen kolmestakymmenestä ruumisarkusta, ja ne, jotka
koskevat aarretta tai pikemminkin ihmeellistä kiveä."

"Pidetäänkö siis ennustuksena niitä muutamia sanoja, jotka luin
Maguennocin piirustuksesta ja sitten myöhemmin keksin Keijukaisten
patsaasta?" kysyi Véronique.

"Pidetään. Se ennustus johtaa alkunsa epämääräisen kaukaisilta
ajoilta ja on vuosisatojen kuluessa painanut leimansa Sarekin
koko historiaan ja elämään. Aina on uskottu, että tulisi aika,
jolloin saarta ympäröivät kolmekymmentä pääkaria, joita nimitetään
kolmeksikymmeneksi ruumisarkuksi, saisivat kahdentoista kuukauden
kuluessa kolmekymmentä väkivaltaisesti kuollutta uhriansa, ja
että näiden joukossa olisi neljä ristiinnaulittua naista. Se on
vakiintunut, eittämätön perintätieto, joka siirtyy isältä pojalle
ja jota ei kukaan epäile. Se sai muotonsa parista säkeestä, jotka
tavataan Keijukaisten patsaan kirjoituksessa:

    "Kolmellekymmenelle arkulle riittää..."

ja

    "Neljä naista ristillä noista..."

"Olkoonpa niin, mutta onhan eletty kuitenkin, eletty luonnollista,
rauhallista elämää. Miksi pelko on tänä vuonna niin äkkiä purkautunut
esiin?"

"Se on suureksi osaksi Maguennocin syy. Hän oli omituinen, varsin
salaperäinen ihminen, samalla sekä taikuri että puoskari, joka osasi
parantaa nyrjähtymistä. Hän tunsi taivaankappalten kulun ja kasvien
lääkeominaisuudet, ja hänen neuvoaan kysyttiin kernaasti etäisimmän
muinaisuuden yhtä hyvin kuin tulevaisuudenkin asioissa. Ja Maguennoc
julisti äskettäin, että juuri tämä vuosi 1917 on ennustettu vuosi."

"Minkätähden?"

"Ehkä se oli jotakin vaistomaista, ehkä aavistusta, sisällistä
näkemystä tai jotakin alitajuista, miten tahansa kukin tahtoo
selittää. Maguennoc, joka ei hylkinyt vanhimmankaan noituuden
harjoitusta, puhui lintujen lennosta ja kanan sisälmyksistä. Mutta
hänen ennustuksensa lepäsi vakavammalla pohjalla. Hän väitti lapsena
Sarekin vanhuksilta keräämiensä todistusten mukaan, että viime
vuosisadan alussa ei Keijukaisten patsaan kirjoituksen ensimmäinen
rivi vielä ollut kulunut pois ja että siis voi lukea sen rivin, jolla
oli sama loppusointu kuin sanoilla 'Neljä naista ristillä noista':

    "Saarella Sarekin vuonna seitsemäntoista...

"Se teki Maguennociin ja hänen ystäviinsä viimeiseltä sitä
voimakkaamman vaikutuksen, koska parhaillaan riehui sota. Siitä
ajasta alkoi Maguennocin vaikutusvalta yhä lisääntyä, ja yhä
varmempana ennakkonäkemyksistään ja sitäpaitsi yhä levottomampanakin
hän julisti vielä, että hänen kuolemansa, jota seuraisi herra
d'Hergemontin kuolema, olisi merkkinä onnettomuuksiin. Ja niin saapui
vuosi 1917 aikaansaaden Sarekissa todellisen kauhun. Tapaukset
lähestyivät."

"Kuitenkin... kuitenkin", huomautti Véronique, "tuo kaikki oli
järjetöntä".

"Järjetöntä tosiaan, mutta kaikki sai erittäin huolestuttavan
merkityksen sinä päivänä, jolloin Maguennoc voi verrata Keijukaisten
patsaaseen hakattuja ennustuksen pätkiä täydelliseen ennustukseen!"

"Kävikö se hänelle siis mahdolliseksi?"

"Kyllä. Hän löysi vanhan apottiluostarin raunioista, kiviröykkiöstä,
joka oli jäännös jonkinlaisesta suojeluskehästä, vanhan
tahraantuneen, kuluneen ja repaleisen messukirjan. Jotkut sivut
olivat kuitenkin hyvin säilyneet -- varsinkin se, jonka näitte tai
josta oikeammin näitte jäljennöksen siellä autiossa hökkelissä."

"Isänikö tekemän jäljennöksen?"

"Isänne tekemän, kuten ovat kaikki nekin, jotka ovat hänen
työhuoneensa seinäkaapissa. Muistanette, että herra d'Hergemont
mielellään piirusti ja maalaili akvarelleja. Hän jäljensi väritetyn
sivun, mutta ei kopioinut piirustukseen liittyvästä runopukuisesta
ennustuksesta muuta kuin Keijukaisten patsaaseen kaiverretut sanat."

"Ja kuinka selitätte yhtäläisyyden ristiinnaulitun naisen ja minun
välilläni?"

"Minulla ei ole koskaan ollut käsissäni alkuperäistä kuvaa. Maguennoc
oli antanut sen herra d'Hergemontille, joka visusti säilytti
sitä huoneessaan. Mutta herra d'Hergemont väitti, että sellainen
yhtäläisyys oli olemassa, ja vastoin tahtoansakin hän teki sen
piirustuksessaan vielä näkyvämmäksi muistellessaan kaikkea, mitä
olitte kärsinyt, vieläpä hänen tähtensä, sanoi hän."

"Ehkä hän muisti myöskin toista, muinoin Vorskille lausuttua
ennustusta: 'Sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja vaimosi kärsii
ristinkuoleman.' Silloin tuo omituinen sattuma kaiketi herätti niin
paljon hänen huomiotansa, että hän piirsi otsikkoon tyttönimeni
alkukirjaimet V.d'H...?"

Sitten Véronique lisäsi hiljempaa:

"Ja kaikki on tapahtunut kirjoituksen sanojen mukaan..."

He vaikenivat. Kuinka he olisivat voineetkaan olla ajattelematta
vuosisatoja sitten messukirjan lehdelle ja muinaiskelttiläisen
muistopatsaan kiveen piirrettyjä sanoja? Jos kohtalo olikin
tarjonnut Sarekin kolmellekymmenelle ruumisarkulle vasta vain
kaksikymmentäseitsemän uhria, niin eivätkö puuttuvat kolme olleet
ihan valmiina, kaikki kolme teljettyinä, vangittuina, uhraajain
vallassa? Ja jos kummun huipulla suuren tammen luona toistaiseksi
olikin ainoastaan kolme ristinpuuta, niin eikö neljäs ollut
kohoamaisillaan neljännelle tuomitulle?

"François viipyy kauan!" lausui Véronique hetkisen kuluttua.

Hän lähestyi kuilua. Tikapuut eivät olleet hievahtaneet. Ne olivat
yhä ulottumattomissa.

Stéphane sanoi vuorostaan:

"Pian tullaan minun ovelleni. Kummallista, etteivät ne ole vielä
tulleet."

Mutta he eivät tahtoneet tunnustaa toisilleen levottomuuttansa, ja
Véronique toisti rauhallisella äänellä:

"Entä aarre? Kivijumala?"

"Se arvoitus on tuskin vähemmän hämärä", vastasi Stéphane, "ja
sekin taru perustuu ainoastaan samaisen kyhäyksen sanoihin, runon
viimeiseen säkeeseen:

    "Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

"-- Mikä tuo Kivijumala on? Tarun mukaan se on ihmekivi, ja herra
d'Hergemont selittää sen otaksumaksi, joka ulottuu mitä etäisimpiin
aikoihin. Sarekissa on aina uskottu ihmeitä tekevän kiven
olemassaoloon. Keskiajalla tuotiin hinteliä ja rujoja lapsia, jotka
laskettiin pitkälleen päivä- ja yökausiksi sille kivelle ja jotka
nousivat siitä terveinä ruumiiltaan ja tukevina. Hedelmättömät naiset
tulivat hyvällä menestyksellä etsimään apua samalta kiveltä, kuten
vanhukset, haavoittuneet ja kaikki raihnaiset. Sattui kuitenkin niin,
että pyhiinvaelluspaikka välillä vaihtui, koska kivi huhun mukaan oli
siirretty; väitetäänpä sen joskus hävinneenkin. Kahdeksannellatoista
vuosisadalla kunnioitettiin Keijukaisten patsasta, ja sen laelle
pantiin vielä toisinaan makaamaan risatautisia lapsia."

"Mutta", sanoi Véronique, "eikö kivellä ollut myöskin pahoja
ominaisuuksia, koska se antoi kuoleman kuten elämänkin?"

"Oli, jos siihen koski niiden tietämättä, joiden tehtävänä oli
sitä varjella ja palvoa. Mutta tässä suhteessa salaisuus käy vielä
mutkikkaammaksi, koska puhutaan myös kalliista kivestä, jostakin
eriskummaisesta jalokivestä, josta säihkyy liekkejä; ja se polttaa
niitä, jotka sitä kantavat ja tuottaa heille helvetintuskia."

"Niin kuuluu käyneen Maguennocille Honorinen kertomuksen mukaan",
huomautti Véronique.

"Se on totta", vastasi Stéphane; "mutta tässä tulemmekin nykyaikaan.
Tähän asti olen teille puhunut sadunomaisesta menneisyydestä,
molemmista legendoista ja Kivijumalaan liittyvästä ennustuksesta.
Maguennocin seikkailu avaa nykykauden, joka muuten on tuskin
vähemmän hämärä kuin muinaisuus. Mitä on Maguennocille tapahtunut?
Sitä varmaankaan emme koskaan saa tietää. Jo viikon päivät hän oli
elellyt yksinään, synkkänä ja työtä tekemättä, kun hän sitten eräänä
aamuna syöksyi herra d'Hergemontin työhuoneeseen ulvoen: -- Minä
kosketin siihen...! Minä olen hukassa...! Minä kosketin siihen...!
Otin sen käteeni... Se poltti minua kuin valkea, mutta en tahtonut
siitä luopua... Ah, jo päiväkausia se on jyrsinyt luitani. Hornan
liekkiä, hornan liekkiä! -- Ja hän näytti meille kämmenensä, joka oli
kärventynyt kuin syövän kuluttama. Hänen palohaavaansa koetettiin
hoitaa. Mutta hän oli ihan hullu ja änkytti: -- Minä olen ensimmäinen
uhri... Tuli nousee pian sydämeeni asti... Ja minun jälkeeni
seuraavat muut. -- Samana iltana hän katkaisi kätensä kirveellä.
Viikkoa myöhemmin hän matkusti pois, kun ensin oli saanut Sarekin
kaikki ihmiset kauhun valtaan."

"Minne hän meni?"

"Toivioretkelle Faouëtin kappeliin, lähelle sitä paikkaa, mistä
löysitte hänet kuolleena."

"Kenen luulette hänet tappaneen?"

"Kaiketi hänet murhasi joku niistä olennoista, jotka ovat keskenään
ajatusvaihdossa tienvieriin piirrettyjen merkkien avulla, joku
niistä, jotka asuvat näiden luolien kätköissä ja pyrkivät johonkin
minulle tuntemattomaan päämäärään."

"Niitä samoja siis, jotka hyökkäsivät teidän ja Françoisin kimppuun?"

"Niin, ja jotka heti jälkeenpäin esiintyivät Françoisina ja minuna
käyttäen meiltä sitä ennen ryöstämiänsä pukuja."

"Missä tarkoituksessa?"

"Helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon ja eksyttääkseen tutkinnon
toimeenpanijat, jos yritys ei onnistuisi."

"Mutta siitä asti, kun ne pitävät teitä täällä, ette ole niitä
nähnyt?"

"En ole nähnyt muuta kuin naisen ja hänetkin vain hämärästi. Hän käy
täällä öisin. Tuo minulle ruokaa ja juomaa, päästää käteni, höllentää
hiukan siteitä säärissäni ja palaa kahden tunnin päästä."

"Onko hän teitä puhutellut?"

"Yhden ainoan kerran. Ensimmäisenä yönä hän virkkoi minulle matalalla
äänellä, että jos huutaisin apua, kirkuisin tai yrittäisin paeta,
niin François saisi maksaa puolestani."

"Ettekö hyökkäyksen hetkelläkään voinut eroittaa...?"

"En tiedä siinä suhteessa enempää kuin François."

"Ja eikö mikään pannut teitä tuota päällekarkausta aavistamaan?"

"Ei mikään. Aamulla oli herra d'Hergemont saanut kaksi tärkeää
kirjettä, jotka koskivat hänen kaikkia näitä seikkoja käsittäviä
tutkimuksiaan. Toiseen näistä kirjeistä, jonka oli kirjoittanut
vanha, rojalistisista taipumuksistaan tunnettu bretagnelainen
aatelismies, oli liitetty harvinainen asiakirja, jonka hän oli
löytänyt isoisänsä isän paperien joukosta. Se oli pohjapiirros
maanalaisista kammioista, jotka muinoin olivat olleet _chouanien_ --
Vendéen kapinoitsijain -- hallussa Sarekissa. Ne olivat ilmeisesti
samoja druidilaisia asuntoja, joista tarut puhuvat. Piirros näytti,
että sisäänkäytävä aukeni Mustiennummien alle, ja maaholviin oli
merkitty kaksi kerrosta, jotka kumpikin päättyivät kidutusluolaan.
François ja minä lähdimme siis tutkimusretkelle, ja siltä
palatessamme hyökättiin meidän kimppuumme."

"Ettekä sen koommin ole havainnut mitään?"

"En mitään."

"Mutta François puhui minulle kuitenkin auttajasta, jota hän
odotti... Joku oli muka luvannut apuansa..."

"Oh, lapsellisuutta! Françoisin päähänpisto. Hän, nähkääs, pitää
kiinni siitä toisesta kirjeestä, jonka herra d'Hergemont samana
aamuna sai."

"Mistä siinä oli puhe...?"

Stéphane ei vastannut heti. Joistakin merkeistä hän päätteli, että
heitä vakoiltiin oven läpi, mutta vilkaistuaan kurkistusaukosta hän
ei keksinyt ketään käytävässä sillä kohdalla.

"Ah", virkkoi hän, "jos aiotaan meitä auttaa, niin täytyy rientää!
Millä silmänräpäyksellä tahansa saattavat _ne_ tulla."

"Onko apu siis todellakin mahdollinen?"

"Emme saa panna siihen suuria toiveita", vastasi Stéphane, "mutta
perin kummallista se sentään on. Tiedätte, että Sarekissa on
useatkin kerrat käynyt upseereja tai komisaareja tutkiakseen saaren
rannikkoja, joiden kätköissä mahdollisesti voisi olla vedenalaisten
tukikohta. Viime kerralla saapui Pariisista erikoislähettinä kapteeni
Patrice Belval, sodan raajarikkoja, ja joutui puhuttelemaan herra
d'Hergemontia, joka kertoi hänelle Sarekin legendan ja mainitsi,
kuinka täällä väkisinkin alettiin olla kauhun vallassa. Se tapahtui
Maguennocin lähdön jälkeisenä päivänä. Tarina oli kapteeni Belvalista
niin mielenkiintoinen, että hän lupasi siitä puhua eräälle
pariisilaiselle ystävälleen, espanjalaiselle tai portugalilaiselle,
nimeltä don Luis Perenna, joka kuuluu olevan merkillinen mies
ja kykenevän selvittämään sekavimmatkin vyyhdit ja saattamaan
rohkeimmatkin yritykset onnelliseen päätökseen."

-- Muutamia päiviä kapteeni Belvalin lähdön jälkeen herra d'Hergemont
sai don Luis Perennalta mainitsemani kirjeen, josta hän, ikävä kyllä,
luki meille vain alun:

'Arvoisa herra! Minusta on Maguennocille sattunut tapahtuma varsin
vakava asia, ja pyydän teitä pienimmästäkin uudesta hälytyksestä
sähköttämään Patrice Belvalille. Eräistä oireista päättäen
arvelen teidän olevan kuilun partaalla. Mutta vaikka olisitte sen
pohjassakin, ei teillä ole mitään pelättävää, kunhan vain minä saan
ajoissa tiedon. Tästä hetkestä alkaen vastaan kaikesta, mitä tahansa
tapahtuneekin, vaikka kaikki teistä näyttäisi menetetyltä ja vaikkapa
kaikki olisikin menetetty.

-- Kivijumalan arvoitus taas on lapsellinen, ja ihmettelen
todella, että Belvalille kertomienne tietojen jälkeen voidaan
silmänräpäystäkään pitää sitä selittämättömänä. Esitän tässä
muutamalla sanalla sen, mikä on saattanut ymmälle niin monet
sukupolvet...'

"No?" virkahti Véronique uteliaana tietämään.

"Kuten sanottu, herra d'Hergemont ei ilmoittanut meille kirjeen
loppuosaa. Hän luki sen meidän nähtemme, jupisten kummastuneena:
'Onko se mahdollista...? Niin, niin tosiaankin... Mikä ihme!' Ja kun
me häneltä kysyimme, vastasi hän: 'Kerron teille kaikki tänä iltana,
lapseni, sittenkun palaatte Mustiltanummilta. Nyt mainitsen vain,
että tämä tosiaan eriskummainen mies -- muuta sopivaa sanaa ei ole
-- paljastaa minulle muitta mutkitta ja enemmittä tiedonannoitta
Kivijumalan salaisuuden ja määrittelee sen paikan, missä se on,
tehden sen niin johdonmukaisesti, ettei jää mitään epäilemisen
varaa.'"

"Ja illalla?"

"Illalla François ja minut siepattiin kiinni ja herra d'Hergemont
murhattiin."

Véronique mietti.

"Kukaties", virkkoi hän, "on häneltä tahdottu riistää tuo perin
tärkeä kirje? Sillä minusta tuntuukin Kivijumalan varastaminen
ainoalta vaikuttuneita, joka voisi selittää meihin kohdistetut,
kamalat vehkeilyt."

"Niin minäkin luulen, mutta don Luis Perennan kehoituksesta herra
d'Hergemont repi kirjeen meidän nähtemme."

"Niin että se don Louis Perenna ei sittenkään saanut mitään tietoa?"

"Ei saanut."

"Mutta François..."

"François ei tiedä isoisänsä kuolemaa eikä siis epäile, että
herra d'Hergemont, havaittuaan Françoisin ja minun kadonneen, on
ilmoittanut asiasta don Louis Perennalle, joka siinä tapauksessa ei
voisi viivytellä. Sitäpaitsi on Françoisilla toinenkin odotuksen
syy..."

"Vakavakin?"

"Ei. François on vielä hyvin lapsellinen. Hän on lukenut paljon
seikkailukirjoja, jotka ovat askarruttaneet hänen mielikuvitustaan.
Ja kapteeni Belval on hänelle kertonut ystävästään Perennasta niin
satumaisia seikkoja, kuvaillut hänet niin eriskummaisessa valossa,
että François ihan tosissaan uskoo hänet Arsène Lupiniksi. Siitä
johtuu tuo ehdoton luottamus ja hänen varmuutensa, että vaaran
uhatessa tulisi ihmeellinen apu juuri siinä silmänräpäyksessä, kun
sitä tarvitaan." Véronique ei voinut olla hymyilemättä.

"Hän on kyllä lapsi, mutta lapsilla on vaistomaisia ounastuksia,
jotka ovat otettavat huomioon... Ja sitäpaitsi se antaa hänelle
rohkeutta ja pitää häntä reippaalla mielellä. Kuinka hän niin
nuorella iällä olisi kestänyt tätä koettelemusta, jollei hänellä
olisi ollut sellaista toivoa?"

Véroniquen levottomuus heräsi taas. Hän sanoi hyvin hiljaa:
"Samantekevä, mistä apu tulee, kunhan se vain tulee ajoissa eikä
poikani joudu kauhistuttavain olentojen uhriksi!"

He olivat kauan ääneti. Näkymätön ja kuitenkin saapuvilla oleva
vihollinen puristi heitä koko hirvittävällä painollaan. Se oli
kaikkialla, se oli saaren haltijana, isännöi maanalaisissa
asumuksissa, nummilla, metsässä ja läheisessä meressä, sen hallussa
olivat muistopatsaat ja ruumisarkut. Se jatkoi historiaa muinaisten
menojen mukaan, se antoi ne iskut, joita oli tuhat kertaa ennustettu.

"Mutta miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä tämä kaikki merkitsee?"
kysyi Véronique masentuneena. "Mitä suhdetta on nykyisten ja entisten
välillä? Millä tavoin on selitettävissä, että työ on alkanut
uudestaan ja samoin barbaarisin keinoin?"

Hän vaikeni jälleen. Hänen sielunsa pohjalla oli vaihdettujen sanojen
ja ratkaisemattomain ongelmain takana kiusaamassa yhä sama ahdistava
ajatus, ja hän huudahti:

"Ah, kunpa François olisi täällä! Jospa olisimme kaikki kolme niitä
vastaan taistelemassa! Mitä hänelle on tapahtunut? Mikä häntä
pidättää luolassa? Odottamaton estekö...?"

Nyt oli Stéphanen vuoro häntä rohkaista:

"Este? Miksi niin otaksutte? Ei ole mitään estettä... Työ vain on
pitkällinen..."

"Niin, niin, olette oikeassa... työ on pitkällinen ja vaivaloinen...
Ah, kunpa olisin varma, ettei hän menetä rohkeuttaan! Kuinka hilpeä
mieliala hänellä on! Mikä luottamus! 'Äitiä ja poikaa, jotka ovat
jälleen löytäneet toisensa, ei voida toisistaan enää eroittaa', sanoi
hän minulle. 'Meitä voidaan vielä vainota, mutta ei koskaan eroittaa.
Loppujen lopuksi me pääsemme voitolle.' Hän puhui totta, eikö niin,
Stéphane? En suinkaan minä ole löytänyt poikaani sitä varten, että
hänet taaskin kadottaisin?... Ei, ei, se olisi liian suuri vääryys,
eikä ole mahdollista..."

Stéphane katseli häntä kummastuen siitä, että hän keskeytti puheensa.
Véronique kuunteli.

"Mitä nyt?" kysyi Stéphane.

"Kuulen melua..." vastasi toinen.

Stéphane kuunteli, kuten hänkin.

"Niin... niin... tosiaan..."

"Ehkä me kuulemme Françoisin äänen", sanoi äiti. "Ehkä se tulee
tuolta ylhäältä..."

Hän aikoi nousta. Stéphane pidätti häntä.

"Ei, käytävästä kuuluu askeleita..."

"Siis... siis...?" virkkoi Véronique.

He katselivat toisiaan hämmästyneinä, tekemättä mitään päätöstä,
tietämättä mihin ryhtyä.

Askelia kuului lähempää. Vihollinen ei varmaankaan epäillyt mitään,
sillä lähestyvä henkilö ei tuntunut hiipivän, vaan astuvan ripeästi.

Stéphane lausui verkalleen:

"Minua ei saa nähdä pystyssä... Minä laskeudun takaisin makuulle...
Te kiinnitätte siteeni jotenkuten..."

He epäröivät ikäänkuin olisivat antautuneet järjettömään toivoon,
että vaara itsestään loittonisi. Ja sitten Véronique, ravistaen
itsestään herpaannuttavan horroksen, teki äkkiä päätöksensä.

"Kiireesti... tässä ne ovat... ojentukaa pitkäksenne..."

Stéphane totteli. Muutamassa sekunnissa Véronique sovitteli köydet
hänen ympärilleen, niinkuin muisteli niiden olleen, mutta sitomatta
kiinni.

"Kääntykää kallioon päin", sanoi hän, "kätkekää kätenne... ne
antaisivat teidät ilmi".

"Entä te?"

"Älkää pelätkö mitään."

Véronique kumartui ja painautui ovea vasten, jonka kurkistusaukon
rautakiskoilla varustettu luukku kääntyi sisäänpäin sillä tavalla,
että häntä ei voitu nähdä.

Samalla hetkellä pysähtyi vihollinen ulkopuolelle. Oven paksuudesta
huolimatta Véronique kuuli hameenkahinaa.

Ja hänen yläpuoleltaan tirkistettiin.

Kauhistava minuutti! Pieninkin epäiltävä merkki olisi ollut aiheena
hälytykseen.

"Ah", ajatteli Véronique, "miksi _hän_ siinä viipyy? Onko jotakin
todistusta täälläolostani...? Vaatteeniko?..."

Sitten hän tuumi, että huomiota oli pikemminkin herättänyt Stéphane,
jonka asento ehkä ei näyttänyt luonnolliselta tai jonka siteet eivät
olleet paikoillaan.

Ja äkkiä liikahdettiin ulkopuolella ja vihellettiin hiljaa kaksi
kertaa.

Silloin kuului etäältä käytävästä toisten askelten töminää, jota
juhlallinen äänettömyys korosti. Nekin pysähtyivät oven taakse.
Vaihdettiin sanoja. Neuvoteltiin.

Véronique oli varovasti pistänyt toisen käden taskuunsa. Hän veti
esille revolverinsa ja pani sormen liipasimelle. Jos joku astuisi
sisään, nousisi hän ja ampuisi epäröimättä laukauksen toisensa
perään. Eikö pieninkin vitkastelu tietänyt Françoisin perikatoa?



YHDEKSÄS LUKU

"Kuolonkammio"


Suunnitelma oli oikea siinä tapauksessa, että ovi avautui ulospäin
ja viholliset heti joutuisivat suojattomiksi. Véronique tarkasti
siis ovea ja huomasi, että siinä vastoin kaikkea järkeä oli alhaalla
vankka telki. Käyttäisikö hän sitä?

Hänellä ei ollut aikaa harkita tämän aikeen etuja tai haittoja.
Hän oli kuullut avainten helinää, ja melkein samassa solahti avain
lukkoon.

Véronique tajusi hyvin selvästi, mitä voisi tapahtua. Ahdistajain
hyökätessä sisään hän hievahtaen asennostaan ja estettynä
liikkeissään tähtäisi huonosti ja ampuisi ohi. Siinä tapauksessa _ne_
sulkisivat oven jälleen ja rientäisivät Françoisin koppiin.

Tämä ajatus huimasi häntä, ja nyt hän toimi silmänräpäyksessä ja
vaistomaisesti kyykistyen työnsi alhaalla, olevan teljen eteen.
Toisella kädellään hän, puoleksi noustuaan, paiskasi kurkistusaukon
rautaluukun kiinni. Säppi naksahti. Nyt ei enää voinut astua sisälle
eikä katsella.

Hän käsitti heti tämän toimenpiteen järjettömyyden, se kun ei
torjunut vihollisen uhkauksia. Stéphane, joka oli hypähtänyt hänen
viereensä, sanoi:

"Hyvä Jumala, mitä te teitte? Ne näkivät kyllä, että minä en
liikahtanut, ja nyt ne tietävät, etten ole täällä yksin."

"Juuri siksi", virkkoi Véronique, yrittäen puolustaa tekoansa. "Ne
koettavat puhkaista tämän oven, ja siten me saamme riittävästi aikaa."

"Aikaa mihin?"

"Paetaksemme."

"Miten?"

"François kyllä kutsuu meitä... François..." Hän ei ehtinyt
lopettaa lausettansa. He kuulivat nyt askelia, jotka loittonivat
nopeasti kauaksi käytävään. Ei saattanut epäillä, että vihollinen,
välittämättä Stéphanesta, jonka karkaaminen ei näyttänyt
mahdolliselta, meni yläkammioiden kerrokseen. Eikö sitäpaitsi pitänyt
otaksua, että ystävysten välillä oli yhteistoimintaa ja että poika
oli päässyt Stéphanen luolaan ja juuri hän teljennyt oven?

Véronique oli siis jouduttanut tapauksia siihen suuntaan, jota hän
niin monista syistä pelkäsi. Siellä ylhäällä yllätettäisiin François
juuri sillä hetkellä, jolloin hän valmistautui pakoon. Tämä kuvitelma
oli hirveä.

"Miksi minä tulin tänne?" jupisi hän. "Olisi ollut niin
yksinkertaista odottaa! Kahden olisimme teidät aivan varmaan
pelastaneet..."

Hänen sielunsa hämmennyksessä välähti tämä ajatus: Eikö hän ollut
tahtonut kiirehtiä Stéphanen vapauttamista siksi, että tunsi tämän
miehen rakkauden, ja eikö arvoton uteliaisuus ollut syössyt häntä
tähän yritykseen? Se oli kauhea ajatus, jonka hän heti karkoitti
lausuen:

"Ei, minun täytyi tulla. Kohtalo vainoo meitä."

"Älkää uskoko niin", sanoi Stéphane, "vaan kaikki kääntyy parhain
päin".

"Liian myöhään!" virkkoi Véronique kohauttaen päätänsä.

"Miksi? Mistä tiedämme, ettei François ole lähtenyt kopistaan?
Niinhän te itsekin vastikään arvelitte..."

Véronique ei vastannut. Hänen kasvonsa vääntyivät kalpeina.
Kärsimykset olivat hänessä herättäneet jonkinlaisen vaistomaisen
aavistuksen siitä, mikä tuho häntä uhkasi. Ja tämä tuho väijyi
kaikkialla. Todistukset siitä esiintyivät uudestaan entistä
pelottavampina.

"Kuolema ympäröi meitä", sanoi hän.

Stéphane yritti hymyillä.

"Te puhutte niinkuin Sarekin asukkaat. Teitä kiusaa sama pelko..."

"Heillä oli syytä pelkoon. Ja te itse tiedätte hyvin, kuinka kamalaa
tämä kaikki on."

Hän ryntäsi ovelle, veti salvan syrjään ja yritti avata, mutta mitä
mahtoi hän paksulle, rautalaatoilla lujitetulle levylle?

Stéphane tarttui hänen käsivarteensa.

"Hetkinen... Kuunnelkaa... Luulisin..."

"Niin", virkkoi Véronique, "siellä ylhäällä isketään...
yläpuolellamme... Françoisin kopissa..."

"Eipä, eipä, kuunnelkaa..."

Pitkä äänettömyys, ja sitten kajahti iskuja paksussa kalliossa. Ne
kuuluivat heidän _alapuoleltaan_.

"Samoja iskuja, joita kuulin tänä aamuna", sanoi Stéphane
pelästyneenä... "samaa työtä, josta teille mainitsin... Ah, nyt
käsitän...!"

"Mitä! Mitä te tarkoitatte...?"

Iskut toistuivat säännöllisin väliajoin. Sitten ne lakkasivat, ja
niiden sijaan kuului kumeaa, keskeytymätöntä jyrinää, johon sekaantui
kimeämpiä vongahduksia ja äkillisiä rysähdyksiä. Se muistutti käymään
pantavan koneen ponnistusta, varppikelain jytinää, joilla hinataan
aluksia maalle.

Véronique kuunteli tyrmistyneenä odottaen, mitä tapahtuisi, koettaen
arvata, vakoillen jokaista ilmettä Stéphanen silmissä, joka seisoi
hänen edessään ja katseli häntä niinkuin mies vaaran hetkellä
katselee rakastamaansa naista.

Ja äkkiä Véronique horjahti, ja hänen täytyi tukea itseään kädellään
seinää vasten. Olisi luullut koko luolan, koko kallion liikahtavan
avaruudessa.

"Oh", jupisi hän, "vapisenko minä tosiaan näin...? Pelkoko minua
tärisyttää kiireestä kantapäähän?"

Hän tarttui rajusti Stéphanen molempiin käsiin ja tiukkasi häneltä:

"Vastatkaa... Minä tahdon tietää..."

Stéphane ei vastannut. Hänen kyynelistä kosteissa silmissään ei ollut
pelkoa, ne kuvastivat vain rajatonta rakkautta, ääretöntä epätoivoa.
Hän ajatteli vain Véroniquea.

Oliko sitäpaitsi tarpeellistakaan, että hän selittäisi, niitä
tapahtuisi, ja eikö todellisuus esiintyisi itsestään sen mukaan
kuin sekunnit kuluivat? Omituinen todellisuus, jolla ei ollut
mitään suhdetta tavallisiin tapahtumiin, vaan joka oli kaiken sen
ulkopuolella, mitä mielikuvitus voi pahuuden alalla keksiä! Omituinen
todellisuus, jonka oireita Véronique vähitellen alkoi havaita, mutta
jota hän yhä kieltäytyi ottamasta huomioon.

Kuin laskuluukku, mutta sellainen, joka toimii päinvastoin kuin
tavallisesti, kohosi luolan keskelle sijoitettu tavattoman paksuista
lankuista tehty neliö, kieppuen näkymättömän akselin ympäri, joka oli
sen saranana kuilussa. Se nousi melkein huomaamatta kuin mahdottoman
iso avautuva kansi, kallistuen jo samaan tapaan kuin ponnahduslauta,
joka ulottui reunasta luolan perälle asti. Kaltevuus oli vielä varsin
loiva, joten sillä seisten oli vielä helppo pysyttää tasapainonsa.
Ensi hetkellä Véronique luuli, että vihollisen tarkoitus oli murskata
heidät armottoman lattian ja graniittiholvin väliin. Mutta melkein
heti hän sitten älysi, että inhoittava kone kohosi nostosillan
tavalla ja että sen tarkoituksena oli syöstä heidät ulos mereen.
Ja sen tehtävänsä se täyttäisi leppymättömästi. Tuloksena oli
varma, väistämätön perikato. Mitä tahansa he yrittäisivät kuinka he
ponnistelisivatkaan pysytelläkseen siinä kiinni, tulisi sittenkin
se hetki, jolloin luukun pinta olisi pystyssä kohtisuorassa, tasan
täyttäen jyrkän rantakallion aukon.

"Tämä on kauheaa... liian kauheaa...", mutisi Véronique.

He eivät olleet päästäneet toistensa käsiä. Stéphane itki hiljaa.

"Emme siis voine mitään tehdä?" voihki Véronique.

"Emme mitään", vastasi Stéphane.

"Mutta onhan lattian ympärillä hiukan alaa. Luola on pyöreä.
Voisimme..."

"Ala on liian ahdas. Jos yrittäisimme asettua jollekin neliön
kolmesta sivusta, sen ja seinän väliin, niin murskautuisimme. Kaikki
se on laskettu. Olen sitä usein miettinyt."

"Siis?"

"Täytyy odottaa."

"Mitä? Ketä?"

"Françoisia."

"Oi", virkkoi nuori äiti nyyhkien, "François on ehkä myöskin
tuomittu... Tai kenties hän etsii meitä ja joutuu johonkin ansaan.
Joka tapauksessa en häntä enää näe... Hän ei saa mitään tietää...
Eikä saa edes nähdä äitiänsä ennen kuolemaansa..."

Hän puristi lujasti nuoren miehen käsiä ja jatkoi:

"Stéphane, jos jompikumpi meistä välttää kuoleman, -- ja minä toivon,
että te pelastutte..."

"Ei, vaan te", keskeytti Stéphane vakuuttavasti. "Ihmettelenpä, että
vihollinen määrää teille minun rangaistukseni. Mutta kaiketi hän ei
tiedä, että juuri te olette täällä."

"Se ihmetyttää minuakin", virkkoi Véronique... "Minullehan on varattu
toisenlainen kuolema... Mutta mitäpä sillä väliä, jos en enää saa
nähdä poikaani! Stéphane, minä jätän hänet teidän haltuunne, --
suostuttehan? Minä tiedän jo kaikki, mitä olette hänen hyväkseen
tehnyt..."

Lattia kohosi yhä hyvin hitaasti, epätasaisesti, vavahdellen ja
äkillisin nytkähdyksin. Kaltevuus lisääntyi. Vielä muutama minuutti,
eivätkä he enää voisi puhua vapaasti ja rauhallisesti.

Stéphane vastasi:

"Jos minä jään eloon, vannon teille, että suoritan tehtäväni loppuun
asti. Minä vannon sen teille muistoksi..."

"Muistoksi minusta", sanoi Véronique päättäväisesti, "muistoksi
Véroniquesta, jonka olette tuntenut... ja jota olette rakastanut."

Stéphane katseli häntä intohimoisesti:

"Te siis tiedätte...?"

"Tiedän, ja minä sanon sen teille suoraan. Minä olen lukenut
päiväkirjanne... Tunnen rakkautenne... ja otan sen vastaan..."

Hän hymyili surullisesti.

"Kovaonninen rakkaus, jonka tarjositte poissaolevalle... ja nyt
tarjoatte kuolemaan tuomitulle..."

"Ei, ei", väitti Stéphane innokkaasti, "älkää uskoko sellaista...
pelastus on ehkä lähellä... Minä tunnen sen, minun rakkauteni ei
kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen."

Hän aikoi suudella Véroniquen käsiä.

"Suudelkaa otsaani", sanoi Véronique kumartuen häntä kohti. Kummankin
heistä oli täytynyt laskea toinen jalkansa kuilun reunalle, kapealle
graniittijuovalle, joka oli ponnahduslaudan neljännellä sivulla.

He suutelivat hartaasti.

"Pitäkää minusta hyvin kiinni", sanoi Véronique.

Hän nojautui mahdollisimman pitkälle taaksepäin, kohotti päänsä ja
huusi tukehtuneella äänellä:

"François... François..."

Mutta ketään ei ollut yläaukolla. Tikapuut riippuivat siellä yhä
toisesta kynnestään, ulottumattomissa.

Véronique kumartui meren yli. Siltä kohtaa oli kallion ulontuma
pienempi, ja hän näki vaahdon seppelöimäin karien välissä pienen
suvannon uinuvan aivan rauhallisena, niin syvänä, ettei voinut nähdä
sen pohjaa. Hän mietti, että kuolema olisi siellä helpompi kuin
teräväsärmäisillä kallioilla ja tuntien äkillistä tarvetta päästä
tästä hädästä ja vapautua liian hitaasta kuolonkamppailusta hän sanoi
Stéphanelle:

"Miksi odottaisimme ratkaisua? Parempi on kuolema kuin tämä
kidutus..."

"Ei, ei", huudahti toinen säikähtyen sitä ajatusta, että Véronique
voisi heittäytyä alas.

"Te toivotte siis?"

"Viimeiseen silmänräpäykseen asti, kun on puhe teistä."

"Minä en toivo enää", sanoi Véronique.

Mikään toivo ei enää ylläpitänyt Stéphaneakaan, mutta hän olisi niin
mielellään tahtonut vaimentaa Véroniquen tuskat ja sälyttää itselleen
tämän äärimmäisen koettelemuksen koko taakan.

Lattia kohosi edelleen. Tärinä oli lakannut, ja kaltevuus kävi yhä
suuremmaksi. Permannon syrjä ulottui jo kurkistusluukun alireunaan,
puoliväliin ovea. Mutta sitten kuului ikäänkuin äkillinen säpin
laukeaminen, tuli tuima sysäys, ja koko luukku peittyi. Mahdotonta
oli enää pysytellä kaltevalla lattialla. Heidän täytyi siirtyä luolan
ulkoreunalle, ottaen siitä jaloillaan tukea.

Vielä tuntui kaksi tärähdystä, ja kummallakin kertaa levyn yläsyrjä
ponnahti entistä ylemmäs. Peräseinällä se saavutti katonrajan ja
siirtyi hiukan luisuen holvia pitkin luolan aukolle päin. Hyvin
selvästi näki, että se liittyisi täsmälleen aukon kohdalle, sulkien
sen tiukasti nostosillan tavalla. Kallio oli niin hakattu, että tämä
kaamea toimitus onnistuisi jättämättä mitään tilaa satunnaisuuksille.

He eivät hiiskahtaneet sanaakaan. Pitäen toisiaan käsistä he
olivat alistuneet kohtaloonsa. Heidän kuolemansa alkoi näyttää
sallimuksen määräämältä. Vuosisatain hämärässä oli rakennettu
tämä kone ja sitten kaiketi uudestaan kokoonpantu, korjattu ja
sovitettu paikoilleen; ja vuosisatain kuluessa se oli näkymättömien
pyövelien käyttämänä tuottanut kuoleman syyllisille, rikollisille,
viattomille, armorikalaisille, gallialaisille, ranskalaisille tai
vierasrotuisille. Sotavankeja, pyhyyttä loukanneita munkkeja,
chouaneja, "sinisiä", vallankumouksen sotilaita oli hirviö viskellyt
kuiluun toisen toisensa perästä. Tänään oli heidän vuoronsa.

Heillä ei ollut edes sitä katkeraa lohtua, jonka viha ja vimma
tuottaa. Ketä vihata? He kuolisivat keskellä synkintä pimeyttä
näkemättä viholliskasvojen pilkistävän esiin tästä armottomasta
yöstä. He kuolisivat heille tuntemattoman hankkeen toteuttamista
varten, ikäänkuin pelkkinä luvun lisääjinä, jotta järjettömät
ennustukset kävisivät toteen ja täyttyisi julmien jumalien tahto,
jolle kiihkoilijapapit olivat kaavailleet muodon. He olivat
ennenkuulumattomalla tavalla joitakin sovitusuhreja, jonkin
verenhimoisen uskonnon vaatimia teuraita, jotka kelpasivat sen
jumalille!

Seinä kohosi heidän takanaan. Muutaman minuutin päästä se olisi
pystysuorassa. Ratkaisu läheni.

Kerta toisensa jälkeen täytyi Stéphanen pidättää Véroniquea. Yhä
lisääntyvä kauhu sekoitti nuoren naisen mieltä. Hän olisi tahtonut
syöksyä alas...

"Sallikaa minun... minä pyydän", sopersi hän. "Minä en kestä enää..."

Jos hän vain olisi tavannut poikansa jälleen, olisi hän hillinnyt
itsensä loppuun asti. Mutta Françoisia ajatellessaan hän menetti
malttinsa. Varmaan oli lapsikin vangittuna... kidutettavana, ja
varmaan uhrattaisiin hänetkin kammottavani jumalien alttarille, kuten
äitikin.

"Ei, ei, kyllä hän tulee", vakuutti Stéphane. "Teidät pelastetaan...
minä tahdon sen, minä olen siitä varma..."

Véronique vastasi houraillen:

"Hän on niinkuin mekin teljettynä... häntä poltetaan soihduilla...
ammutaan nuolilla... hänen lihaansa raadellaan... Voi
poikaparkaani...!"

"Hän tulee vielä, rakas ystävä... Hän sanoi teille, että mikään ei
voi eroittaa äitiä ja poikaa, jotka ovat toisensa löytäneet..."

"Kuolemassa olemme löytäneet toisemme... vain kuolema meidät
yhdistää. Ja tapahtukoon se heti...! En tahdo, että hän kärsii..."

Tuska oli liian voimakas. Hän riuhtaisi kätensä Stéphanen käsistä
ja aikoi heittäytyä alas, mutta painautui heti takaisin nostosiltaa
vasten ja päästi samoin kuin Stéphanekin hämmästyksen huudon. Jotakin
oli välähtänyt heidän silmäinsä edessä ja sitten kadonnut. Se oli
näkynyt vasemmalta.

"Tikapuut... eikö niin?" jupisi Stéphane. "Niin, siellä on François!"
virkkoi Véronique läähättäen toivosta. "Hän on pelastunut... hän
tulee meidän avuksemme..."

Tällä hetkellä oli turmanseinä melkein kohtisuora. Se hytkyi
leppymättömänä heidän olkapäittensä alla. Luola oli sulkeutunut
heidän takanaan. He olivat kuilun uhreja, korkeintaan voivat vielä
tarrautua kapeaan reunukseen.

Véronique kurkotti itseään uudestaan esille aukosta, tikapuut
siirtyivät sinne päin ja asettuivat sitten paikoilleen molempien
kynsien kannattamina.

Ylhäältä, aukon ontelosta, näyttäytyi lapsen pää, ja lapsi hymyili ja
viittoili.

"Äiti, äiti... nopeasti...!"

Kutsu oli kiirehtivä ja harras. Molemmat kädet ojentuivat alhaalla
olijoita kohti. Véronique voihki:

"Ah, sinäkö... sinäkö, rakkaani...?"

"Nopeasti, äiti, minä pitelen tikkaita... Nopeasti... ei ole mitään
vaaraa..."

"Minä tulen, rakkaani... katso, minä tulen jo..."

Véronique oli tarttunut tikkaiden lähempään sivuun. Tällä kertaa
hän Stéphanen avustamana pääsi verrattain helposti viimeiselle
askelmalle, mutta hän sanoi:

"Entä te, Stéphane? Tulettehan te mukaan?"

"Ehdin vielä", vastasi toinen, "rientäkää nyt vain..."

"Ei, luvatkaa minulle..."

"Minä vannon sen teille; rientäkää..."

Véronique kiipesi ylös neljä puolaa ja pysähtyi lausuen:

"Tuletteko te, Stéphane?"

Tämä oli jo kääntynyt selkä ulospäin ja työntänyt vasemman kätensä
ahtaaseen rakoon, joka oli jäänyt nostosillan ja kallion väliin.
Hänen oikea kätensä tavoitti tikkaat, ja hän pääsi astumaan alimmalle
puolalle. Hänkin oli pelastunut.

Kuinka iloisena nousikaan Véronique ylöspäin. Mitäpä merkitsi, että
kuilu ammotti hänen allaan? Saattoiko hän pitää siitä väliä, silloin
kun ylhäällä oli odottamassa hänen poikansa, jota hän vihdoinkin
saisi puristaa rintaansa vasten!

"Tässä minä olen... kas tässä...!" hoki hän. "Tässä, rakkaani!"

Ripeästi hän pisti päänsä ja olkapäänsä ikkunasta sisään. Lapsi veti
häntä. Hän harppasi kamanan yli. Vihdoin hän oli poikansa luona. He
heittäytyivät toistensa syliin.

"Ah, äiti...! Onko se mahdollista, äiti!"

Mutta tuskin oli Véronique kietaissut kätensä pojan ympärille, kun
hän hiukan perääntyi. Miksi? Hän ei tiennyt. Hänen tunteenpurkaustaan
hillitsi selittämätön hämmennys.

"Tule, tule", sanoi hän laahaten pojan ikkunan luo täyteen
päivänvaloon, "tule, että katselen sinua".

Lapsi ei vastustellut, ja Véronique tarkasti poikaa pari, kolme
silmänräpäystä, ei kauemmin, ja sanoi heti, säikähdyksestä vavahtaen:

"Siis sinä? Sinä siis olitkin murhaaja?"

Mikä kauheus! Hän tunsi hirviön kasvot, joka hänen nähtensä oli
surmannut herra d'Hergemontin ja Honorinen!

"Tunnetko siis minut?" ilkkui poika.

Lapsen äänestäkin Véronique huomasi erehdyksensä. Tämä ei ollut
François, vaan toinen poika, joka oli suorittanut tihutyön Françoisin
tavallisiin vaatteisiin puettuna.

Poika virnisti jälleen.

"Ah, sinulle alkaa selvitä, rouvaseni! Taidat tuntea minut?"

Inhoittavat kasvot vääntyivät, kävivät häijyiksi, julmiksi ja saivat
mitä katalimman ilmeen.

"Vorski...! Vorski...!" sopersi Véronique. "Vorskin minä sinussa
tunnen..."

Nuorukainen purskahti nauruun.

"Miksikä ei...? Luuletko, että minä kiellän isän, kuten sinä olet
hänet kieltänyt?"

"Vorskin poika...? Hänen poikansa...!" toisteli Véronique.

"Hyväinen aika, niin, hänen poikansa...! Mitäs sinä siitä? Oli kai
sillä kunnon miehellä oikeus kahteenkin poikaan! Ensin minä, ja
sitten lempeä François."

"Vorskin poika!" sanoi Véronique vielä kerran.

"Ja aika veitikka, sen sinulle vannon... isänsä poika, kasvatettu
kelpo periaatteiden mukaan. Olen kai sen sinulle jo osoittanut,
häh? Mutta siinä ei ole lorun loppu... olemme vasta alussa... Kah,
tahdotko, että annan sinulle uuden todistuksen? Katsohan tuota
opettaja-hölmöä... Ei, mutta katsohan, kuinka minä käyn asiaan
käsiksi!"

Yhdellä hyppäyksellä hän oli ikkunan luona. Stéphanen pää tuli
näkyviin. Lapsi sieppasi kiven ja iski sillä kaikin voimin, työntäen
pakolaisen takaisin.

Véronique, joka oli ensi hetkellä epäröinyt, käsittämättä uhkausta,
hyökkäsi ikkunaa kohti ja tarttui pojan käsivarteen. Liian myöhään.
Pää katosi. Tikkaiden rautakynnet irtaantuivat kamanasta. Kuultiin
rytinää ja sitten molskahdus veteen.

Véronique riensi katsomaan ulos ikkunasta. Tikapuut uiskentelivat
siinä osassa suvantoa, jonka voi eroittaa liikkumattomasta,
kallioiden reunustamasta vedenpinnasta. Mikään ei osoittanut paikkaa,
johon Stéphane oli pudonnut. Ei mitään pyörteitä. Ei mitään karetta.

Hän huusi:

"Stéphane... Stéphane...!"

Ei mitään vastausta. Avaruuden suuri äänettömyys, jossa tuuli torkkuu
ja meri uinuu.

"Voi, sinä heittiö, mitä sinä teit?" voihki Véronique.

"Älä itke, rouvaseni..." virkkoi nuorukainen. "Herra Stéphane
kasvatti pojastasi nahjuksen. Hei, lyökäämme asia leikiksi! Ehkäpä
syleilisimme? Tahdotko, emintimäni? No mitä, oletko niin itsepäinen!
Kyllä kai sinä siis minua kovin vihaat?"

Poika lähestyi syli avoinna. Véronique ojensi nopeasti revolverinsa
häntä kohti.

"Mene siitä... mene, tai muutoin surmaan sinut kuin vihaisen
villipedon! Mene tiehesi...!"

Lapsen kasvot kävivät entistä hurjemmiksi. Hän perääntyi askel
askeleelta ja puuskui:

"Vai niin, mutta sen sinä saat minulle maksaa, korea nainen! Mitä!
Minä aion sinua syleillä... täynnä ystävällisiä tunteita... ja sinä
tahdot ampua minua? Sen sinä maksat minulle verellä... kauniilla
punaisena virtaavalla verellä... verellä... verellä..."

Kuulosti siltä kuin tämä sana olisi ollut hänelle mieluinen
lausuttavaksi. Hän toisteli sitä moneen kertaan, purskahti sitten
uudestaan häijyyn nauruun ja luikki pois priiorintaloon vievää
tunnelia pitkin huutaen:

"Sen saa maksaa poikasi veri, mamma Véronique... rakkaimman
Françoisisi veri..."



KYMMENES LUKU

Pakoyritys


Vavisten ja epävarmana Véronique kuunteli, kunnes pojan askeleet
olivat häipyneet. Mitä tehdä? Stéphanen murha oli hetkiseksi
kääntänyt hänen ajatuksensa Françoisista, mutta nyt hänen
levottomuutensa oli palannut. Mihin oli hänen poikansa joutunut?
Pitikö tavata François priiorintalossa ja siellä häntä puolustaa
uhkaavia vaaroja vastaan? "Katsotaanpa", tuumi hän, "minä joudun
päästäni pyörälle... No, miettikäämme... Muutama tunti sitten
jutteli François minulle vankilansa muurin lävitse... varmasti se
oli hän... Se, joka eilen tarttui käteeni ja sitä suudellen hyväili,
oli tietysti François... Äiti ei erehdy, ja minä värisin hellyydestä
ja rakkaudesta. Mutta eikö hän sitten... tämän aamun jälkeen ole
lähtenyt tyrmästään?"

Hän jäi miettimään ja lausui sitten hitaasti:

"Niin... niin on tapahtunut... Siellä alhaalla yllätettiin Stéphane
ja minut. Heti hälytys. Vorskin pojanriiviö nousi yläkertaan juuri
Françoisia silmällä pitääkseen. Havaittuaan kopin tyhjäksi ja
seinässä aukon hän ryömi tänne. Niin, niin sen asian laita on... Mitä
tietä hän muutoin olisi tullut...? Tänne päästyään hänen mieleensä
juolahti mennä ikkunan luo ajatellen, että se oli merelle päin
ja että François oli valinnut sen pakotiekseen. Heti hän huomasi
tikapuiden rautakynnet. Sitten hän kurkisti alaspäin, näki ja tunsi
minut ja huusi minua tulemaan... Ja nyt... nyt hän on matkalla
taloon, jossa hän välttämättä kohtaa Françoisin..."

Kuitenkaan ei Véronique liikahtanut. Hän aavisti, että vaara ei
uhannut talosta päin, vaan juuri täältä, maaluolien taholta. Hän
kyseli itseltään, oliko François todella ehtinyt pakoon ja eikö
_toinen_ ollut häntä yllättänyt, ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt.

Kauhea epävarmuus! Hän kumartui kiireesti tarkastamaan muurin aukkoa
ja nähtyään, että se oli laajennettu, aikoi itse vuorostaan mennä
siitä sisälle. Mutta vaikka kolo juuri riittikin lapselle, oli se
liian ahdas hänelle, ja hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni. Hän
ponnisteli kuitenkin itsepäisesti, repi liivinsä, raappi ihoansa
kallion särmiin, ja vihdoin hänen onnistui kärsivällisyytensä avulla
pujahtaa läpi.

Koppi oli tyhjä. Mutta ovi oli avattu vastakkaisiin käytäviin, ja
Véroniquesta tuntui -- pelkkä vaikutelma vain, sillä ikkunasta
tuli liian heikosti valoa, -- että joku juuri oli menossa kopista
avoimen oven kautta. Ja hämärästä varjomaisesta hahmosta, jota hän,
niin sanoaksemme, ei ollut nähnyt, jäi hänelle kuitenkin varmuus,
että se oli käytävään kätkeytynyt nainen, jonka hänen odottamaton
tunkeutumisensa tänne oli yllättänyt.

"Se on heidän liittolaisensa", ajatteli Véronique. "Hän on tullut sen
pojan kanssa, joka surmasi Stéphanen, ja varmaankin vienyt Françoisin
pois... Ehkäpä François onkin vielä täällä ihan lähellä minua, naisen
pitäessä minua silmällä..."

Vähitellen tottuivat Véroniquen silmät puolihämärään. Ja hän näki
selvästi, että sisäänpäin aukeavan oven syrjässä oli naisen käsi,
joka sitä verkalleen veti kiinni.

"Miksi hän ei sitä heti sulje", ajatteli Véronique, "koska hän
kaikesta päättäen tahtoo asettaa esteen välillemme?"

Vastauksen sai Véronique kuullessaan oven alta kiven kitinää. Jos
este poistettaisiin, niin ovi sulkeutuisi. Epäröimättä Véronique
kiirehti paikalle, tarttui jykevään rautaripaan ja veti sitä itseään
kohti. Käsi katosi, mutta vastaponnistus jatkui. Varmaan oli toisella
puolellakin kädensija.

Äkkiä kuului vihellys. Nainen kutsui apuun. Ja melkein heti kajahti
käytävästä jonkun matkan päästä naisesta huuto:

"Äiti, äiti!"

Kuinka syvästi liikutettuna Véronique kuulikaan tämän äänen! Hänen
poikansa, hänen oikea poikansa kutsui häntä! Hänen poikansa oli vielä
vangittuna, mutta elossa! Mikä yli-inhimillinen ilo!

"Täällä minä olen, pienokaiseni."

"Joudu, äiti! Minut on sidottu, ja vihellys on merkkinä... ne tulevat
kohta."

"Täällä minä olen... minä pelastan sinut sitä ennen...!"

Véronique ei epäillyt tulosta. Hänestä tuntui, että hänen voimansa
olivat rajattomat ja ettei mikään kyennyt vastustamaan hänen
koko olentonsa epätoivoista jännitystä. Ja vastustaja heikontui
todellakin, antaen vähitellen perään.

Rako suureni ja vihdoin kamppailu päättyi. Véronique pääsi lävitse.

Vieras nainen oli jo paennut käytävään ja laahasi poikaa köydestä,
pakottaakseen häntä sidottunakin kävelemään. Turha yritys! Hän
luopuikin siitä heti. Véronique oli hänen vieressään, revolveri
kädessä.

Nainen hellitti lapsen ja suoristautui avoimista kopeista tulevassa
valossa. Hänellä oli yllään valkoinen, vyöllinen villapuku,
käsivarret puoliksi paljaina, ja kasvot olivat vielä nuoret, mutta
kuihtuneet, laihat ja ryppyiset. Hänen hiuksensa olivat vaaleat,
seassa valkoisia suortuvia. Silmistä loisti häijy vimma.

Molemmat naiset katselivat toisiaan sanaa sanomatta, niinkuin
viholliset, jotka ovat mitanneet toistensa voimat ja joiden välillä
kamppailu alkaa uudestaan. Voitonriemuisena Véronique melkein hymyili
-- uhman hymyä. Vihdoin hän sanoi:

"Jos sormellannekaan koskette lapseeni, niin minä surmaan teidät.
Lähtekää."

Nainen ei pelännyt. Hän näkyi miettivän ja kuunteli apua odottaen.
Mitään apua ei tullut. Silloin hän loi silmänsä alas Françoisia kohti
ja liikahti ikäänkuin käydäkseen jälleen käsiksi saaliiseensa.

"Älkää koskeko häneen!" toisti Véronique hurjasti. "Älkää koskeko,
taikka minä ammun!"

Nainen kohautti olkapäitänsä ja lausui:

"Jätä uhkaukset. Jos olisin tahtonut surmata sinun lapsesi, olisi se
jo tehty. Mutta hänen hetkensä ei ole vielä tullut. Eikä häntä ole
määrätty saamaan kuoliniskua minun kädestäni."

Vastoin tahtoaankin Véronique värisi kysyessään:

"Kenen kädestä pitää hänen saada surmansa?"

"Poikani kädestä. Tiedäthän... hänen, jonka juuri näit."

"Vai on hän teidän poikanne, se murhaaja... hirviö..."

"Hänen isänsä on..."

"Vaietkaa, vaietkaa!" käski Véronique käsittäen, että tuo nainen
oli ollut Vorskin rakastajatar, ja peläten, että hän tekisi jonkin
paljastuksen Françoisin kuullen... "Vaietkaa, sitä nimeä ei saa
lausua."

"Se lausutaan, sittenkun on tarvis", vastasi nainen. "Ah, kylläpä
minä olen sinun tähtesi kärsinyt, Véronique! Mutta nyt on sinun
vuorosi, ja kärsimyksesi on vasta alussa...!"

"Mene siitä!" tiuskasi Véronique, ase yhä ojennettuna.

"Älä uhkaile, sanon sen vieläkin kerran!"

"Mene, tai minä laukaisen! Vannon sen poikani pään kautta."

Nainen perääntyi sittenkin levottomana. Mutta uusi raivokohtaus
rohkaisi häntä. Voimattomana hän työnsi molemmat nyrkkinsä eteenpäin
ja sähisi käheällä ja katkonaisella äänellä:

"Minä kostan puolestani... saat nähdä, Véronique... Risti...
käsitätkö...? ristinpuu on pystytetty... sinä olet neljäs... Mikä
kosto!"

Hänen laihat ja suoniset nyrkkinsä huitoivat. Hän sanoi vielä:

"Ah, kuinka minä sinua vihaan! Viisitoistavuotinen viha! Mutta
ristinpuu on sinun kostosi... Minä, minä itse sinut siihen
ripustan... Ristinpuu on pystytetty... saat nähdä... ristinpuu on
pystytetty..."

Hän poistui verkalleen, pää pystyssä, ojennetun revolverin uhkaamana.

"Äiti, ethän sinä häntä tapa?" kuiskasi François arvaten, mikä
taistelu riehui hänen äitinsä sydämessä.

Véronique näkyi havahtuvan ja vastasi:

"Ei, ei, älä pelkää mitään... Ehkä sentään täytyisi..."

"Oi, minä pyydän, anna hänen olla, äiti, ja lähtekäämme täältä."

Hän nosti pojan käsivarsilleen jo ennenkuin nainen oli kadonnut
näkyvistä, puristi häntä rintaansa vasten ja kantoi hänet koppiin
saakka ikäänkuin taakka ei olisi painanut enempää kuin pieni lapsi.

"Äiti... äiti..." sanoi François.

"Niin, rakkaani, sinun äitisi, eikä sinua minulta enää kukaan riistä,
sen sinulle vannon."

Välittämättä raapaisuista hän pujahti tällä kertaa melkein yhdellä
ponnahduksella aukosta, jonka François oli tehnyt muuriin, ja vasta
kun oli vetänyt lapsenkin toiselle puolelle, hän malttoi mieltään sen
verran, että vapautti pojan siteistä.

"Täällä ei enää ole vaaraa", sanoi hän, "ei ainakaan toistaiseksi,
koska meidän kimppuumme ei voida hyökätä muualta kuin tuon kopin
kautta, jonka aukkoa minä kyllä puolustan".

Ah, kuinka hartaasti he syleilivätkään toisiaan! Mikään ei ollut enää
eroittamassa heidän huuliaan ja käsivarsiaan. He näkivät toisensa,
katselivat toisiaan, katselivat silmästä silmään.

"Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kaunis, Françoisini", huudahti
Véronique.

Véronique ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyttä murhaajalapsen
kanssa ja kummasteli, että Honorine oli voinut sekoittaa heidät
toisiinsa. Eikä hän väsynyt ihailemasta nuorukaisen kasvojen yleviä
piirteitä, avomielistä ilmettä ja lempeyttä.

"Ja sinä, äiti", sanoi poika, "luuletko, että minäkään kuvittelin
äitiäni niin kauniiksi kuin sinä olet? En, en edes unissani, kun sinä
ilmestyit minulle haltiattaren muodossa. Ja kuitenkin kertoi Stéphane
minulle usein..."

Véronique keskeytti hänet.

"Rientäkäämme, rakkaani; meidän on etsittävä turvaa heidän
takaa-ajoltaan. Meidän pitää lähteä täältä."

"Niin", vastasi poika, "ja varsinkin saarelta. Minä olen keksinyt
pakosuunnitelman, jonka täytyy onnistua. Mutta ennen kaikkea,
Stéphane... kuinka hänen on käynyt? Kuulin koppini alapuolelta
jotakin melua, josta sinulle jo puhuin, ja minä pelkään..."

Vastaamatta tähän mitään Véronique talutti poikaa.

"Minulla on paljon asioita sinulle ilmoitettavana, rakkaani,
surullisia asioita, joista et enää saa olla tietämätön. Mutta
aluksi... tällä hetkellä meidän täytyy paeta priiorintaloon. Se
nainen menee noutamaan apua ajaakseen meitä takaa."

"Mutta astuessaan äkkiä koppiini ja yllättäessään minut muuria
puhkaisemasta hän ei ollut yksinään. Joku oli hänen mukanaan..."

"Kai eräs poika? Sinun kokoisesi poika?"

"Minä en juuri nähnyt häntä. He karkasivat kimppuuni, nainen ja hän
sitoivat minut ja veivät käytävään; sitten se nainen läksi hetkiseksi
ja poika palasi koppiin päin. Se tuntee siis nyt tämän tunnelin ja
suuaukon."

"Se on kyllä totta, mutta hänestä me suoriudumme helposti ja tukimme
tunnelin suun."

"Sittenkin on vielä silta, joka yhdistää saaren puoliskot", huomautti
François.

"Ei", sanoi äiti, "minä sytytin sen tuleen. Priiorintalo on ihan
eristettynä."

He astuivat nopeasti, Véroniquen jouduttaessa kulkua ja François
hiukan levottomana äitinsä lausumista sanoista.

"Niin, niin..." virkkoi nuorukainen, "minä huomaan tosiaan, että on
paljon asioita, joita en tiedä. Sinä olet ne minulta salannut, etten
säikähtyisi, äiti. Vai on silta siis poltettu... Kaiketi siihen
varatulla öljyllä, niinkuin oli Maguennocin kanssa sovittu, jos
vaara uhkaisi...? Sinuakin siis uhattiin, ja taistelu oli alkanut
sinua vastaan, äiti? Ja sitten muistan, että se nainen lausui
vihoissaan muutamia sanoja...! Ja sitten... ja sitten ennen kaikkea,
kuinka on Stéphanen käynyt? Kopissani puhuttiin hänestä vastikään
kuiskaillen... Kaikki se kiusaa minua... En näe niitä tikapuitakaan,
jotka lupasit tuoda..."

"Kuule nyt, rakkaani, älkäämme hukatko hetkistäkään. Nainen on
ehtinyt saada apua... Ne ovat meidän jäljillämme."

Lapsi pysähtyi äkkiä.

"Äiti..."

"Mitä? Kuuletko jotakin?"

"Astuntaa."

"Oletko varma siitä?"

"Joku kävelee meitä kohti..."

"Ah", jupisi Véronique käheästi, "murhaaja palaa priiorintalosta..."

Hän koetteli revolveriaan, valmiina kaikkeen. Mutta äkkiä hän työnsi
Françoisin erääseen pimeään soppeen, joka aukeni hänen oikealla
puolellaan ja oli varmaan jonkin tukkeutuneen tunnelin suu.

"Tuonne... tuonne..." sanoi hän; "siellä olemme piilossa... hän ei
huomaa meitä".

Askeleet lähestyivät.

"Työnny syvemmälle", kehoitti hän, "äläkä hievahdakaan..."

Lapsi kuiskasi:

"Mitä sinulla on kädessäsi...? Revolveri... Ah, äiti, et suinkaan
sinä ammu...?"

"Kyllä minun pitäisi... pitäisi..." vastasi Véronique. "Hän on oikea
hirviö...! Hän tulee äitiinsä... minun olisi pitänyt... saamme ehkä
katua..."

Ja hän lisäsi melkein tietämättään:

"Hän tappoi iso-isäsi."

"Voi, äiti, äiti..."

Véronique tuki häntä, jottei hän kaatuisi, ja hiljaisuudessa hän
kuuli lapsen nyyhkyttävän ja änkyttävän:

"Älä sittenkään ammu, äiti..."

"Tuossa hän on... rakkaani... vaikene... kas tuossa katsele häntä..."

Poika astui ohi. Hän käveli hitaasti, hiukan kumarassa, ja näytti
kuuntelevan. Véroniquesta hän oli ihan Françoisin kokoinen, ja
tällä kertaa, tarkkaavammin katsellessa, ei tuntunutkaan enää kovin
kummalliselta, että Honorine ja herra d'Hergemont olivat erehtyneet;
sillä tosiaan oli yhtäläisyyttä, jota Françoisilta riistetty punainen
lakki tietenkin oli lisännyt.

Poika meni ohi ja katosi.

"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Véronique.

"En, äiti."

"Oletko varma, ettet ole häntä koskaan nähnyt?"

"Ihan varma."

"Ja hänkö todellakin sen naisen kanssa hyökkäsi luolassa sinun
kimppuusi?"

"Sitä en epäile, äiti. Hän sivalsi minua kasvoihinkin syyttömästi,
ikäänkuin vihanvimmassa."

"Ah", sanoi Véronique, "tämä kaikki on käsittämätöntä. Milloinkahan
pääsemme tästä painajaisesta!"

"Joudu, äiti, tie on vapaa. Käyttäkäämme sitä hyväksemme."

Valossa hän näki, että poika oli kovin kalpea, ja hän tunsi jääkylmän
käden omassaan. Kuitenkin François hymyili hänelle onnellisen
näköisenä.

He läksivät uudestaan liikkeelle, ja pian he kuljettuaan molempia
saaria yhdistävän kallionkielekkeen toiselle puolelle ja noustuaan
portaita tulivat päivänvaloon Maguennocin kukkatarhan oikealla
puolella. Aurinko oli menemässä mailleen.

"Me olemme pelastetut", sanoi Véronique.

"Niin", huomautti lapsi, "mutta vain sillä ehdolla, ettei meitä voida
tavoittaa samaa tietä. Se on siis tukittava."

"Millä tavoin?"

"Odotahan, minä menen noutamaan työkaluja talosta."

"Oh, älä mene, me emme eroa toisistamme, François."

"Menkäämme sinne yhdessä, äiti."

"Mutta jos vihollinen saapuu sillä välin? Ei, täytyy puolustaa tätä
aukkoa."

"Auta minua sitten, äiti."

Nopeasta tarkastuksesta selvisi heille, että toisella niistä kahdesta
kivestä, jotka yhtyivät holviksi suuaukon yläpuolelle, oli jokseenkin
matalalle istutettu kanta. Heidän ei tosiaan ollut lainkaan vaikea
sitä ensin horjuttaa ja sitten kaivaa juurelta paljaaksi ja
kallistaa. Kivi putosi poikkipuolin portaille, ja sen peitti heti
päälle sortunut multa- ja kivikasa, niin että oli mahdotonta tai
ainakin hankalaa tunkea siitä lävitse.

"Se turvaa meidän täälläolomme siksi, kun voimme panna suunnitelmani
toimeen", sanoi François. "Ja ole levollinen, äiti, aate on hyvä,
emmekä ole kaukana päämäärästämme."

Muutoin he tunsivat, että lepo oli ennen kaikkea välttämätön.
Molemmat olivat uupuneita.

"Oikaise itse lepäämään, äiti... kas tuohon... siinä on sammalmatto
räystäsmäisen kallion alla, oikea vuodekomero. Siinä sinä nukut kuin
kuningatar viileydeltä suojattuna."

"Ah, rakkaani, rakkaani", kuiskasi Véronique täysin onnellisena...

Selitysten aika oli tullut, eikä Véronique epäröinyt niihin ryhtyä.
Lapsen surua hänen kuullessaan kaikkien niiden rakkaiden henkilöiden
kuolleen, jotka hän oli tuntenut, vaimentaisi se suuri riemu, jonka
äidin löytäminen hänelle tuotti. Véronique puhui siis avomielisesti,
hyväillen hänen päätänsä, kuivaten hänen kyyneliänsä ja hyvin tuntien
voivansa itse kylliksi korvata kaikki menetetyt rakkaatkin ystävät.
Varsinkin Stéphanen kuolema koski poikaan kipeästi.

"Mutta onko se niin varmaa?" sanoi hän. "Sillä eihän mikään todista,
että hän on hukkunut. Stéphane ui mainiosti... niin että... Niin,
niin, äiti, ei saa joutua epätoivoon... päinvastoin... Kas, tuossa on
ystävä, joka tulee aina synkkinä hetkinä vakuuttamaan, että kaikki ei
ole menetetty."

Kaikki-käy-hyvin tepsutti todellakin heidän luokseen. Isäntänsä
näkeminen ei tuntunut sitä ollenkaan yllättävän. Mikään ei sitä
ylenmäärin kummastuttanut. Sen mielestä seurasivat tapaukset toisiaan
aivan luonnollisessa järjestyksessään, mikä ei sitä häirinnyt
tavallisissa hommissa. Ainoastaan kyyneleet olivat siitä erikoisen
huomion arvoisia. Mutta eiväthän Véronique ja François itkeneet.

"Näethän, äiti, Kaikki-käy-hyvin on samaa mieltä minun
kanssani; asiamme ei ole toivoton... Mutta onpa sinulla, vanha
Kaikki-käy-hyvin, todellakin hyvä vainu. Mitä olisit sanonut, jos
olisimme lähteneet saarelta ilman sinua, häh?"

Véronique katsoi poikaansa.

"Lähteneet saarelta?"

"Tietysti, ja niin pian kuin mahdollista. Se juuri on minun
suunnitelmani. Mitäs sanot?"

"Mutta millä tavoin täältä lähtisimme?"

"Veneellä."

"Onko täällä vene?"

"On, minun veneeni."

"Missä?"

"Aivan lähellä, Sarekin kärjessä."

"Voiko siis laskeutua sinne alas? Mutta rantakalliohan on äkkijyrkkä."

"Vene onkin juuri jyrkimmällä kohdalla, jota nimitetään
Hyökkäysportiksi. Se nimi sai Stéphanen ja minut ymmälle.
Tarkoittaahan se jonkinlaista sisään- tai uloskäytävää. Mutta
lopuksi saimme tietoomme, että keskiajalla olivat munkit ympäröineet
luostarinluodon vallituksella. Sopi siis otaksua, että oli olemassa
hyökkäysportti, joka suojeli merelle johtavaa käytävää, ja kun
Maguennocin kanssa vähän aikaa haeskelimme, keksimme todellakin
kallion pinnassa ikäänkuin raon, hiekalla täytetyn syvennyksen, ja
sen suojana oli aivan vähän matkan päässä varsinainen muuri jykevistä
rakennuskivistä. Polku pujottelee keskeltä, siinä on askelmia ja
muurissa ikkunoita merelle päin, ja vihdoin päästään pienen lahdelman
pohjukkaan. Siinä on hyökkäysportin suu. Me panimme sen jälleen
kuntoon ja veneeni on nostettu rantakallion juurelle."

Véroniquen kasvot kirkastuivat.

"Mutta sittenhän olemme pelastetut."

"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä."

"Eikä vihollinen voi tulla sinne?"

"Kuinka se voisi?"

"Sillä on moottorivene."

"Koska se ei ole vielä saapunut, täytyy otaksua, ettei tunneta tätä
pikku lahtea eikä tietä sinne alas. Kumpikaan ei näy ulapalle, ja
niitä suojaavat sitäpaitsi sadat riutat ja kalliot."

"Ja mikä estää meitä lähtemästä heti?"

"Yö, äiti. Niin taitava purjehtija kuin olenkin ja niin hyvin kuin
tunnenkin kaikki väylät, joita pitkin voi poistua Sarekista, en ole
suinkaan varma, etten ajaisi jollekin karille. Ei, täytyy odottaa
päivää."

"Kuinka se tuntuukaan pitkältä!"

"Muutama tunti kärsivällisyyttä, äitiseni! Ja olemmehan yhdessä.
Aamunkoitteessa astumme veneeseen ja aluksi seuraamme rantakallion
viertä luolakoppien edustalle asti. Sieltä otamme Stéphanen, joka
tietenkin odottaa meitä jollakin rantakaistaleella, ja sitten
kiidämme tiehemme kaikki neljä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin?
Keskipäivän tienoissa nousemme maihin Pont-l'Abbéssa. Siinä minun
suunnitelmani."

Véronique tunsi ylenpalttista ihailevaa iloa. Häntä kummastutti, että
lapsi saattoi osoittaa moista kylmäverisyyttä!

"Se on oivallista, rakkaani, ja sinä olet täydellisesti oikeassa.
Varmaankin kääntyy onni meille suopeaksi."

Iltakausi kului seikkailuitta. Maanalaista käytävää tukkivan rojun
alta kuuluva rapina ja jostakin raosta pilkistävä valontuike hälytti
heidät kuitenkin kerran ja pakotti olemaan valppaina lähtöhetkeen
asti. Mutta siitä ei heidän hyvä tuulensa kärsinyt.

"Niin, niin, minä olen levollinen", puhui François. "Siitä hetkestä
asti, kun sinut jälleen löysin, olen tuntenut saaneeni sinut
ainaiseksi. Ja eikä meillä äärimmäisessä hädässä ole vielä viimeinen
toivo jäljellä? Stéphane on sinulle kai siitä kertonut? Sinua
naurattaa tämä luottamus pelastajaan, jota en ole koskaan nähnyt...
Mutta kuule, minä sanon sinulle, äiti, että vaikka näkisin tikarin
kohotettuna ylitseni, olen varma, kuuletko, ihan varma, että joku
käsi pysähdyttäisi iskun."

"Ah", huoahti Véronique, "mutta sallimuksen käsi ei ole estänyt
ainoatakaan niistä onnettomuuksista, joista olen sinulle kertonut."

"Se estää ne, jotka uhkaavat äitiäni", vakuutti lapsi.

"Millä tavalla? Tuntematon ystävä ei ole saanut asiasta tietoakaan."

"Hän tulee sittenkin. Hän ei tarvitse ilmoitusta tietääkseen, että
vaara on suuri. Hän tulee. Ja lupaahan minulle, äiti, että säilytät
luottamuksesi, tapahtuipa mitä tahansa!"

"Minä säilytän luottamukseni, rakas lapsi, sen sinulle lupaan."

"Siinä, teet oikein", sanoi poika nauraen, "koska minusta tulee
päällikkö. Ja minkälainen päällikkö, äiti? Eilis-illasta asti
käsitin, että saattaakseni yrityksen hyvään loppuun ja turvatakseni
äitini vilulta ja nälältä, jollemme pääsisi astumaan veneeseen tänä
iltapäivänä, oli tarvis ruokavaroja ja peitteitä. Tässä meidän sopii
viettää ensi yö, kun emme varovaisuuden vuoksi voi mennä taloon
nukkumaan. Mihin sinä panit sen käärön äiti?"

Molemmat söivät hilpeinä ja hyvällä ruokahalulla. Sitten François
toimitti äitinsä makuulle, kääri hänet peitteisiin, ja he nukkuivat
toisiansa vasten puristautuen onnellisina ja pelottomina.

Kun raikas aamuilma herätti Véroniquen, näkyi taivaalla punertava
valojuova.

François nukkui turvallisen lapsen rauhallista unta, jota eivät
mitkään häijyt unennäöt häiritse. Véronique katseli häntä kauan,
määrättömän kauan, väsymättä; ja aurinko oli kohonnut korkealle, kun
hän yhä vielä katseli.

"Toimeen, äiti!" virkkoi poika avattuaan silmänsä ja syleiltyään
äitiään. "Ketään ei liene tunnelin puolella? Ei. Silloin meillä on
kylliksi aikaa ehtiä veneeseen."

He ottivat mukaansa peitteet ja ruokavarat ja lähtivät kevein askelin
hyökkäysportille päin, ihan saaren kärkeen. Sen toisella puolella
kasaantuivat kalliot hirvittäväksi sekamelskaksi, jonka keskellä
meri, vaikka muualta olikin tyyni, piti aika pauhinaa.

"Onkohan veneesi siellä enää?" virkkoi Véronique.

"Kumarru hiukan, äiti. Tottahan sinä sen näet tuolla alhaalla
kallioiden raossa? Meidän tarvitsee vain kiertää väkipyörää
saadaksemme sen vesille. Niin, kaikki on hyvin järjestetty, rakas
äiti... Ei ole mitään pelättävää... Ainoastaan... ainoastaan..."

Poika oli keskeyttänyt lauseensa ja mietti:

"Mitä...? Mikä nyt on?" kysyi Véronique.

"Pyh, ei mitään, vain pieni viivytys..."

"Mutta sano...?"

Poika purskahti nauruun.

"Niin, täytyy tunnustaa, että se on retken johtajalle hiukan
nöyryyttävää. Kuvittelehan, että olen unohtanut airot. Ne ovat
talossa."

"Mutta sehän on kauheata!" huudahti Véronique.

"Miksi niin? Minä juoksen taloon. Kymmenen minuutin päästä palaan
luoksesi."

Véroniquen koko pelko elpyi uudestaan.

"Ja jos ne sillä välin ryntäävät tunnelista esille?"

"No, no, äiti", sanoi lapsi hymyillen, "sinä _lupasit_ olla
luottavainen. Päästäkseen ulos tunnelista he saavat rehkiä tunnin
ajan, ja kyllä sen kuulisi. Ja mitäpä tässä turhia selittelen, rakas
äiti! Minä tulen heti takaisin."

Hän lähti juoksemaan.

"François? François?"

Poika ei vastannut.

"Ah", huoahti Véronique, jota aavistukset jälleen alkoivat kiusata,
"olinhan vannonut, etten silmänräpäykseksikään jättäisi häntä!"

Hän seurasi Françoisia etäältä ja pysähtyi sitten töyräälle
Keijukaisten patsaan ja Kukkakalmiston välille. Sieltä hän eroitti
tunnelin suun ja näki poikansakin, joka juoksi täyttä laukkaa niittyä
pitkin.

François meni aluksi rakennuksen kellarikerrokseen, mutta varmaankaan
eivät airot olleet siellä, koska hän melkein heti tuli ulos ja
suuntasi askeleensa pääovea kohti. Temmattuaan sen auki hän katosi
sinne.

"Minuutti riittää hänelle varsin hyvin", tuumi Véronique. "Airot ovat
tietenkin eteisessä... Joka tapauksessa varmasti välikerroksessa...
No, korkeintaan kaksi minuuttia."

Hän laski sekunnit pitäen silmällä tunnelin suuta.

Mutta kului kolme minuuttia, neljä minuuttia, eikä pääovi enää
auennut.

Kaikki Véroniquen luottamus haihtui. Hänestä oli hupsua, ettei hän
ollut seurannut poikaansa, ja hän ajatteli, ettei olisi saanut
hetkeksikään alistua lapsen tahtoon. Välittämättä tunnelista ja
vaaroista, joita saattoi siltä taholta uhata, hän lähti taloa kohti.
Mutta hänellä oli sellainen kauhea vaikutelma, jota saa kokea eräissä
unissa, kun sääret ovat ikäänkuin halvatut eikä pääse paikaltaan
liikahtamaan vihollisen hätyyttäessä.

Ja kelttiläisen muistopatsaan luo saapuessaan hän näki äkkiä jotakin,
minkä merkitys ei hänelle heti selvinnyt. Maahan tammien juurelle,
jotka oikealta kiersivät puolikehää, oli siroiteltu katkottuja, ihan
äskettäin katkottuja oksia, joiden lehdet vielä olivat tuoreet.

Hän kohotti silmänsä ja pysähtyi hämmästyneenä -- kauhistuneena.

Yksi ainoa tammi oli karsittu. Ja mahtavaan runkoon, joka oli
paljaana neljän, viiden metrin korkeudelta, oli nuolella pistetty
ilmoituslippu. Siinä oli kirjaimet: V.d'H.

"Neljäs risti..." äännähti Véronique, "minun nimelläni merkitty
risti...!"

Hän ajatteli, että nyt, kun hänen isänsä oli kuollut, oli jonkun
hänen vihollisistaan täytynyt piirtää nuo tyttönimen alkukirjaimet.
Varmaankin sen oli tehnyt hänen päävihollisensa; ja tällä hetkellä
hän sen nojalla, mitä oli tapahtunut, ja muistaen väijyvän naisen
ja pojan, antoi varsinaiselle viholliselleen ensi kertaa ja vastoin
tahtoaankin määrätyt piirteet.

Ohimenevä vaikutelma, joka ei ollut todennäköinen ja josta hän ei
edes ollut tietoinen. Jokin kauheampi asia sai hänet suunniltaan.
Hän käsitti äkkiä, että hirviöiden, nummilla ja kalliokammioissa
piileskelevien hirviöiden, naisen ja lapsen rikostoverien, oli
täytynyt tulla tänne, koska risti oli pystytetty. Epäilemättä ne
olivat rakentaneet käymäsillan sen sijalle, joka oli poltettu. Ne
olivat nyt talon isäntinä, ja François oli jälleen niiden käsissä.

Silloin hän ponnahti äkkiä, elpyen täysiin voimiinsa. Hänkin
vuorostaan juoksi raunioiden täyttämää niittyä pitkin, joka vietti
rakennuksen julkisivua kohti.

"François...! François...! François...!"

Hän huusi vihlovalla äänellä. Hän ilmoitti tulonsa kovalla äänellä.
Ja niin hän saapui priiorintaloon.

Toinen ovenpuoliskoista oli raollaan. Hän työnsi sitä ja syöksähti
eteiseen parkuen:

"François! François!"

Huuto kaikui perustuksesta katonharjaan, kautta koko talon, mutta jäi
vastauksetta.

"François! François!"

Hän nousi portaita myöten, avasi umpimähkään ovia, juoksi poikansa
kamariin, Stéphanen ja Honorinen huoneisiin. Ei ketään.

"François! François...! Etkö sinä kuule minua? Ehkä ne tekevät
sinulle pahaa...? Oi, François, minä pyydän..."

Hän palasi porrassiltamalle. Hänen edessään oli herra d'Hergemontïn
työhuone.

Hän hyökkäsi ovea kohti ja perääntyi heti ikäänkuin olisi nähnyt
hornan kuilusta kohonneen haamun.

Siellä seisoi mies, käsivarret ristissä, ja näkyi odottavan. Ja se
oli tosiaan se mies, jota hän oli naista ja lasta ajatellessaan
hetkiseksi kuvitellut. Se oli kolmas hirviö!

Kuvaamattoman kauhistuksen vallassa Véronique äännähti ainoastaan:

"Vorski... Vorski...!"



YHDESTOISTA LUKU

Jumalan ruoska


Vorski! Vorski! Tuo olento, jonka nimeäkään ei saanut mainita ja
jonka muisto täytti hänet kauhulla ja häpeällä, hirviömäinen Vorski
ei ollutkaan kuollut! Vakoilijaa ei ollutkaan murhannut eräs hänen
omista tovereistaan, hänen ruumistaan ei oltu haudattu Fontainebleaun
kirkkomaahan. Kaikki se oli satua, erehdystä! Yksi asia vain oli
totta: Vorski eli!

Kaikista niistä näyistä, jotka olivat kiusanneet Véroniquen aivoja,
ei mikään vetänyt inhoittavuudessa vertoja tälle. Vorski pystyssä,
käsivarret ristissä, seisoen tanakasti molemmin jaloin, pää suorana
hartioilla, elossa, elossa! Véroniquen luontainen rohkeus olisi
uhmannut kaikkea, mutta ei tätä. Hän oli tuntenut itsellään olevan
voimaa katsoa rohkeasti ja julkeasti silmästä silmään ketä vihollista
tahansa, mutta ei tätä vihollista. Vorskissa yhtyi häpeällisyys,
alati tyydyttämätön häijyys, rajaton julmuus, rikoksen tarkka
suunnittelu ja sen mielipuolisuus.

Ja tuo mies rakasti häntä.

Véronique punastui äkkiä. Vorski tuijotti ahnain silmin hänen
hartiainsa ja käsivarsiensa paljaaseen ihoon, joka pilkisti esiin
revittyjen liivien välitse, ja katseli tätä lihaa saaliina,
jota mikään ei voinut häneltä riistää. Véronique ei kuitenkaan
liikahtanut. Mikään huntu ei ollut hänen ulottuvillaan. Hän
suoristausi tuon himon herjaamana ja vastasi siihen niin uhmaavin
katsein, että toisen täytyi hetkeksi kääntää silmänsä pois.

Samassa hän huudahti kiivaasti:

"Poikani! Missä on François? Minä tahdon hänet nähdä."

Vorski vastasi:

"_Meidän_ poikamme, arvoisa rouva, on minulle pyhä. Hänellä ei ole
isältään mitään pelättävää."

"Minä tahdon hänet nähdä."

Vorski kohotti kätensä valan merkiksi.

"Te saatte hänet nähdä, sen vannon."

"Ehkä kuolleena!" sanoi Véronique käheästi.

"Elävänä, kuten te ja minä, hyvä rouva."

Hetkiseksi tuli äänettömyys.

Ilmeisesti Vorski etsi sanoja ja valmisti puhetta, jolla
säälimättömän taistelun heidän välillään piti alkaa.

Hän oli atleettimaisen kookas mies, vahvavartaloinen, hiukan
käyräsäärinen. Hänen kaulansa oli hyvin tukeva ja jänteitten
pullistama, mutta pää oli liian pieni ja tukassa kaksi pitkulaista
laikkaa valkeita hapsia. Mikä hänessä ennen tuntui raa'alta, mutta
sittenkin hieman hienostuneelta voimalta, se oli iän karttuessa
muuttunut markkinateltassa pöyhistelevän ammattipainijan raskaaksi
ja törkeäksi asennoksi. Levottomuutta herättävä tenho, joka muinoin
tehosi naisiin, oli haihtunut, eikä ollut jäljellä muuta kuin tylyt
ja julmat kasvot, joiden kovuutta hän koetti vaimentaa kylmällä
hymyilyllä.

Hän päästi käsivartensa irti, veti esiin nojatuolin ja lausui
kumartaen Véroniquelle:

"Keskustelusta, johon ryhdymme, hyvä rouva, tulee pitkä ja ajoittain
tuskallinen. Ettekö suvaitse istuutua?"

Hän odotti hetkisen, ja kun ei saanut vastausta, jatkoi sallimatta
hämmentää itseänsä:

"Tuolla pikku pöydällä on sitäpaitsi kaikenlaisia virvokkeita. Joku
suupala ja tilkkanen vanhaa viiniä, lasi samppanjaa ei tehne teille
pahaa..."

Hän teeskenteli liioiteltua kohteliaisuutta, puolibarbaareille
luontaista sievistelyä, jolla he tahtovat osoittaa, että mitkään
sivistyksen hienoudet eivät ole heille tuntemattomia ja että he
ovat oppineet käyttämään kaikkia ritarillisia temppuja sellaistakin
naista kohtaan, jota valloittajan oikeus sallisi kohdella ynseämmällä
tavalla.

Véronique kohautti olkapäitänsä ja oli vaiti.

"Sama se", virkkoi Vorski, "mutta te käskette minut silloin
seisomaan, niinkuin herrasmiehen tulee, joka on ylpeä joltisestakin
seurustelutaidostaan. Ja sitäpaitsi suonette anteeksi, että esiinnyn
edessänne tässä perin huolimattomassa asussa. Keskitysleirit ja
Sarekin luolat eivät juuri edistä pukuvaraston uudistamista."

Hänellä oli tosiaan vanhat paikatut housut ja punaiset rikkinäiset
villaliivit. Mutta niiden ylle hän oli ottanut valkoisen aivinaisen
viitan, joka oli vyönauhalla puoleksi suljettu. Se oli oikeastaan
hieno vaatekappale, ja hän korosti sen eriskummaisuuksia
teatterimaisilla, asennoilla ja huolettoman tyydytyksen ilmeellä.

Tyytyväisenä esipuheeseensa hän alkoi kävellä edestakaisin,
kädet selän takana, kuin mies, jolla ei ole kiirettä ja joka
vakavimmissakin olosuhteissa suo itselleen miettimisaikaa. Sitten hän
pysähtyi ja sanoi verkalleen:

"Luulen, hyvä rouva, että voitamme aikaa tuhlaamalla muutaman
välttämättömän minuutin luodaksemme lyhyen yleissilmäyksen entiseen
yhteiselämäämme. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne?"

Véronique ei vastannut. Vorski alkoi samalla harkitulla äänellä:

"Silloin, kun te rakastitte minua..."

Véronique teki vastustavan liikkeen. Toinen jatkoi:

"Kuitenkin, Véronique..."

"Uh", äännähti nuori nainen inhoten, "minä kiellän teitä... Te ette
saa lausua sitä nimeä! Minä kiellän teitä..."

Vorski hymyili ja puhui mukaantuvalla sävyllä:

"Älkää närkästykö, hyvä rouva. Mitä sanamuotoa käyttänenkin,
kunnioitan teitä ehdottomasti. Aloitan siis uudestaan. Silloin,
kun te rakastitte minua, olin minä, se täytyy tunnustaa, sydämetön
irstailija, huikenteleva mies, jolta ehkä ei puuttunut komeahkoa
ryhtiä, sillä minä olen aina rohkeasti mennyt äärimmäisyyksiin, mutta
minulla ei ollut mitään aviomiehen välttämättömiä ominaisuuksia. Ne
ominaisuudet olisin helposti saavuttanut teidän vaikutuksestanne,
koska rakastin teitä hulluuteen asti. Teissä oli puhtautta, joka
minua hurmasi, tenhoa ja luonnollisuutta, joita en ollut tavannut
kessään muussa naisessa. Hiukan kärsivällisyyttä teidän puoleltanne,
lempeä ponnistelu olisi riittänyt tekemään minusta toisen ihmisen.
Mutta ensi hetkestä asti, heti kihlajaistemme jälkeen, jotka olivat
varsin surulliset ja joissa ette ajatellut muuta kuin isänne
mielipahaa ja kiukkua, niin, avioliittomme ensi hetkestä asti,
vallitsi välillämme syvä ja korjaamaton ristiriita. Te olitte vastoin
tahtoanne hyväksynyt itsepintaisen sulhasen. Te ette tuntenut
puolisoanne kohtaan muuta kuin vihaa ja inhoa. Ne ovat asioita,
joita sellainen mies kuin Vorski ei anna anteeksi. Kyllin monilta
naisilta, ylväimmiltäkin, olin saanut suoranaisia todistuksia
täydellisestä hienotuntoisuudestani, niin ettei minulla voi olla
mitään syytä itsemoitteeseen. Sitä pahempi, että teidänlaisenne pieni
porvarillisesti kasvatettu olento otti loukkaantuakseen. Vorski on
niitä, jotka toimivat vaistojensa ja intohimojensa mukaan. Ne vaistot
ja intohimot eivät teitä miellyttäneet? Kuten tahdoitte, hyvä rouva.
Minä olin vapaa, palasin entiseen elämääni. Mutta..."

Hän keskeytti puheensa muutamiksi sekunneiksi ja jatkoi sitten:

"Mutta minä rakastin teitä. Ja kun asiat vuotta myöhemmin alkoivat
kehittyä vauhdikkaasti ja kun te poikanne menetystä murehtien olitte
mennyt luostariin, elin minä yhä tuon tyydyttämättömän ja polttavan
rakkauden kiduttamana. Voitte arvata, minkälaista elämää vietin. Se
oli sarja irstailuja ja hurjia seikkailuja, joissa koetin turhaan
teitä unohtaa, ja sitten äkillisen toivon tuikahduksia, jälkiä,
jotka minulle osoitettiin ja joita syöksyin suin päin seuraamaan,
joutuakseni aina uudelleen toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Siten
minä löysin jälleen isänne ja poikanne. Siten sain tietää heidän
olinpaikkansa täällä ja siten pidin heitä silmällä ja vakoilin joko
itse tai minulle hartaasti uskollisten henkilöiden välityksellä.
Arvelin sillä tavoin löytäväni teidätkin, ponnistusteni ainoan
päämäärän ja toimieni pohjimmaisen syyn. Sitten julistettiin
sota. Kun en voinut päästä ajoissa rajan yli, suljettiin minut
keskitysleiriin..."

Hän keskeytti puheensa. Hänen tylyt kasvonsa kävivät vielä
ankarammiksi, ja hän murisi:

"Mitä helvetillistä elämää siellä vietinkään! Vorski! Vorski,
kuninkaan poika, sullottuna yhteen viinurien ja kaikenlaisten
Germanian katupoikain kanssa! Vorski, vangittuna, kaikkien
halveksimana ja inhoamana! Vorski likaisena, täynnä täitä! Enkö minä
ole kärsinyt, hyvä Jumala! Mutta jättäkäämme se. Siihen, mitä tein
päästäkseni kuoleman kidasta, oli minulla syyni. Jos joku muu minun
sijastani on saanut tikarinpiston, jos joku muu on minun nimelläni
haudattu johonkin Ranskan kolkkaan, en sitä sure. Hänet tai minut
-- oli valittava. Minä valitsin. Ja ehkä se ei ollut ainoastaan
sitkeä rakkaus elämään, joka sai minut niin menettelemään, vaan
myöskin ja ennen kaikkea eräs uusi seikka, uusi pimeydestä sarastava
aamurusko, joka minua kirkkaudellaan jo häikäisi. Mutta se on minun
salaisuuteni. Siitä puhumme myöhemmin, jos minut siihen pakotatte.
Tällä hetkellä..."

Kaikkia näitä ikäänkuin kaunopuheisuudestaan nauttivan ja omille
lauseilleen käsiään taputtavan näyttelijän painokkaasti esittämiä
puheita kuunnellessaan oli Véronique säilyttänyt jäykän asentonsa.
Mikään noista valheellisista julistuksista ei voinut häntä liikuttaa.
Hänen ajatuksensa näkyivät olevan toisaalla.

Vorski lähestyi häntä ja pakottaakseen hänet tarkkaavaiseksi jatkoi
kiihkeämmin:

"Te ette näy aavistavan, hyvä rouva, että sanani ovat äärettömän
vakavia. Kuitenkin on niin laita ja ne käyvät vielä vakavammiksi.
Mutta ennenkuin tulen pelottavimpaan kohtaan ja vielä toivoen, etten
siihen joutuisikaan, tahdon sentään vedota, en sovinnollisuuteenne
-- sovinto meidän välillämme ei ole mahdollinen, -- vaan järkeenne,
todellisuusvaistoonne... sillä te ette suinkaan liene tietämätön
nykyisestä asemastanne, poikanne asemasta..."

Véronique ei kuunnellut, siitä oli Vorski aivan varma. Kaiketikin
ajatellen ainoastaan poikaansa hän eroitti vain sanoja, joilla
ei hänelle ollut mitään merkitystä. Ärtyneenä, huonosti salaten
kärsimättömyytensä Vorski puhui kuitenkin edelleen:

"Tarjoukseni on hyvin yksinkertainen, enkä uskoisi teidän sitä
hylkäävän. Françoisin nimessä ja minua elähdyttävien inhimillisyyden
ja säälin tunteiden tähden pyydän teitä liittämään nykyisyyden
siihen menneisyyteen, jonka vastikään yleispiirtein kuvasin.
Yhteiskunnallisesti ei meitä yhdistävää sidettä ole koskaan
katkaistu. Nimeltänne ja lain edessä olette yhä..."

Hän vaikeni, tarkkasi hetkisen Véroniquea, sivalsi sitten kädellään
häntä rajusti olalle ja huusi:

"Kuuntele toki, riiviö! Vorski puhuu."

Véronique menetti tasapainonsa, tarttui kiinni tuolin selkänojaan,
ja laskien sitten käsivartensa ristiin suoristausi uudestaan
vastustajansa eteen, halveksiva ilme silmissä.

"Minä toistan, että menneisyys on yhä olemassa. Tahdotte tai ette,
rouva, te olette Vorskin aviovaimo. Ja tämän kieltämättömän tosiasian
nojalla minä tahdon kysyä teiltä, suvaitsetteko vielä nyt pitää
itseänne vaimonani? Koettakaamme ymmärtää toisiamme: Jos en vaadi
teiltä rakkauttanne enkä ystävyyttännekään, niin en myöskään suostu
enää palaamaan entisiin vihamielisiin suhteisiimme. Minä en halua
enää entisaikojen ynseää ja etäistä puolisoa. Minä tahdon... tahdon
vaimon... sellaisen, joka alistuu... joka on harras, huomaavainen ja
uskollinen toveri..."

"Orjatar", jupisi Véronique.

"No niin", huudahti Vorski, "orjatar, sinäpä sen sanoit. Minä en
peräänny sanojen enempää kuin tekojenkaan tieltä. Orjatar! Ja
miksikä ei? Kunhan orja vain käsittää velvollisuutensa, jona on
sokea totteleminen! Jaloista ja käsistä sidottuna, _perinde ac
cadaver_. Miellyttääkö se kohtalo sinua? Tahdotko kuulua minulle
ruumiinesi, sieluinesi? Ja sielustasikin minä viis. Mitä tahdon...
mitä tahdon... sen sinä hyvin tiedät... eikö totta? Se, mitä tahdon,
on sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut. Aviomiehesi? Haha,
olenko minä koskaan ollut aviomiehesi? Jos etsin elämästäni pohjia
myöten, tunnelmieni ja riemujeni kuohusta, en löydä ainoatakaan
muistoa siitä, että meidän välillämme olisi ollut muuta kuin kahden
vihollisen armotonta kamppailua. Minä katselen sinua ja näen
ventovieraan -- vieraan menneisyydessä kuten nykyisyydessäkin.
No niin, koska kohtalo on kääntynyt, koska olen jälleen iskenyt
kynteni sinuun, ei enää saa niin olla laita tulevaisuudessa, ei enää
huomisesta alkaen eikä ensi yönäkään, Véronique. Minä olen isäntä;
täytyy alistua välttämättömään. Alistutko?"

Hän ei odottanut vastausta, vaan huusi korottaen vielä ääntänsä:

"Alistutko? Ei mitään verukkeita eikä valheellisia lupauksia.
Suostutko? Jos suostut, niin lankee polvillesi, tee ristinmerkki
ja lupaa lujasti: 'Minä suostun. Tahdon olla myöntyvä vaimo. Minä
alistun herrani kaikkiin käskyihin ja oikkuihin. Elämäni ei enää
merkitse mitään. Se kuuluu herralleni.'"

Véronique kohautti olkapäitänsä eikä vastannut. Vorski hypähti. Hänen
otsasuonensa pullistuivat. Kuitenkin hän hillitsi itsensä vielä.

"Olkoon niin! Ja sitä minä odotinkin. Mutta kieltäytymisesi
seuraukset ovat sinulle niin vakavat, että tahdon tehdä viimeisen
yrityksen. Ehkäpä kieltäytymisesi sittenkin oli osoitettu vain
pakolaiselle, joka olen, köyhälle raukalle, jolta näytin; ja kenties
todellisuus muuttaa mielipiteesi. Se todellisuus on loistava ja
ihmeellinen. Kuten jo sanoin, on odottamaton aamurusko sarastanut
pimeydestäni, ja säteet kirkastavat Vorskia, kuninkaan poikaa..."

Hänellä oli tapana puhua itsestään kuin vieraasta henkilöstä, kuten
Véronique hyvin tiesi, ja se oli merkkinä hänen sietämättömästä
turhamaisuudestaan. Véronique kiinnitti siihen huomionsa ja näki taas
hänen silmissään omituisen kiillon, joka niissä oli ollut erityisinä
riehaantumisen hetkinä ja varmaankin johtui alkoholin liiallisesta
käyttämisestä, mutta jossa sitäpaitsi näkyi olevan hetkellisen
mielenhäiriön oire. Eikö hän tosiaan ollut tavallaan mielipuoli, ja
eivätkö vuodet olleet tätä mielipuolisuutta pahentaneet?

Vorski jatkoi puhettaan, ja tällä kertaa Véronique kuunteli:

"Siihen aikaan, kun sota syttyi, olin siis jättänyt tänne henkilön,
joka oli minuun hartaasti kiintynyt ja jatkoi isäsi luona
aloittamaani vakoilua. Sattumalta olimme keksineet nummien alle
puhkaistut luolat ja yhden niihin vievistä käytävistä. Sinne varmaan
turvapaikkaan minä karattuani pakenin ja siellä sain muutamista
siepatuista kirjeistä tiedon niistä tutkimuksista, joita isäsi
Sarekin salaisuuden selvittämiseksi toimitti, ja hänen tekemistään
löydöistä. Käsität, että valppauteni silloin lisääntyi, varsinkin
kun kaikessa tässä jutussa, mikäli se minulle yhä selvemmin valkeni,
havaitsin mitä merkillisimpiä yhteensattumia ja silminnähtävää
vastaavaisuutta eräiden oman elämäni yksityiskohtien kanssa. Pian
haihtuivat kaikki epäilykset. Sallimus oli lähettänyt minut tänne
toimeenpanemaan erään työn, jonka vain minä voin suorittaa loppuun...
ja johon vain minulla oli oikeus puuttuakin. Käsitätkö tämän?
Vuosisatoja sitten oli Vorski määrätty täksi toimeenpanijaksi.
Vorski oli kohtalon valitsema. Vorskin nimi oli kirjoitettu aikojen
kirjaan. Vorskilla oli tarpeelliset ominaisuudet, välttämättömät
keinot, vaaditut kyvyt ja valtuudet. Minä olin valmis. Ryhdyin
viivyttelemättä toimeen, mukauduin järkähtämättömästi kohtalon
käskyihin. Ei mitään empimistä, kuljettava tie oli selvä, sen päähän
oli sytytetty majakka. Minä seurasin siis edeltäpäin viitoitettua
tietä. Nyt ei Vorskin enää tarvitse muuta kuin poimia ponnistustensa
hedelmät. Nyt tarvitsee Vorskin vain ojentaa kätensä. Sen käden
ulottuvissa on menestys, maine, rajaton valta. Muutaman tunnin päästä
Vorski, kuninkaan poika, on maailman hallitsija. Sen kuningaskunnan
hän tarjoo sinulle." Hän puhui yhä innokkaammin, mahtipontisena ja
ylvästelevänä huvinäyttelijänä.

Kumartuen Véroniquea kohti hän sanoi:

"Tahdotko tulla kuningattareksi, keisarinnaksi, korottautua muiden
naisten yläpuolelle, samoin kuin Vorski hallitsee muita miehiä?
Kuningattareksi rikkaudessa ja vallassa, niinkuin jo hallitset
kauneudellasi? Tahdotko? Vorskin orjattareksi, mutta kaikkien
niiden valtiattareksi, joita Vorski komentaa? Tahdotko? Ymmärrä
minua oikein: ei ole puhetta vain yhden päätöksen tekemisestä,
vaan on valittava kahden päätöksen, kahden ratkaisun välillä.
Kieltäytymiselläsi on näet nurjakin puolensa. Joko sinulle tarjoamani
kuningattaren asema taikka..."

Hän keskeytti lauseensa ja päätti sen sitten viiltävällä äänellä:

"Taikka kuolema ristillä."

Véroniquea puistatti. Taaskin kaikui hänen korviinsa tuo kauhistava
sana. Nyt hän tiesi tuntemattoman pyövelin nimen!

"Ristillä", toisti Vorski, kamala tyytyväisyyden hymy huulilla.
"Sinun on valittava. Toiselta puolen elämän kaikki riemut ja
kunnia. Toiselta mitä kauhein kuolema. Valitse! Näiden kahden
välttämättömyyden välillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tämä tai
tuo. Ja muistahan, että asiassa ei ole minun puoleltani mitään
tarpeetonta julmuutta, mitään turhaa vallankäyttöä. Ei. Minä olen
vain välikappale. Käsky tulee minua ylempää, se tulee kohtalolta
itseltä. _Jumalallisten säädösten täyttämiseksi on välttämätöntä,
että Véronique d'Hergemont kuolee_ JA ETTÄ HÄN KUOLEE RISTILLÄ. Se
on ehdoton vaatimus. Ei voi mitään kohtaloa vastaan. Ei voi mitään,
jos ei ole Vorski ja jos ei ole äärettömän rohkea ja kavala niinkuin
Vorski. Jos Vorski on Fontainebleaun metsässä voinut panna oikean
Vorskin tilalle vale-Vorskin ja jos hän siten on voinut välttää
kohtalon, joka jo hänen lapsuudessaan lausutun ennustuksen mukaan
oli tuominnut hänet kuolemaan ystävän puukosta, niin hän osaa kyllä
keksiä sotajuonen, jotta jumalallinen tahto täytetään ja kuitenkin
se, jota hän rakastaa, jää eloon. Mutta silloin sen henkilön täytyy
alistua. Tarjoan pelastuksen kihlatulleni, kuoleman viholliselleni.
Kumpi olet? Kihlattuni vai viholliseni? Kumman valitset? Elämän
minun kanssani ja kaikki maailman riemut ja kunnianosoitukset... vai
kuolemanko?"

"Kuoleman", vastasi Véronique lyhyesti.

Vorski teki uhkaavan liikkeen.

"Tässä on puhe enemmästä kuin kuolemasta. Saat kärsiä kidutusta.
Minkä valitset?"

"Kidutuksen."

Vorski puhui häijysti painostaen:

"Mutta et ole yksinäsi! Ajattele, että on poikasikin. Sinun mentyäsi
manalle jää hän. Kuollessasi sinä jätät jälkeesi orvon. Vielä
pahempaa! Kuollessasi sinä testamenttaat hänet minulle. Minä olen
isä. Minulla on kaikki oikeudet. -- Kumman valitset?"

"Kuoleman", vastasi Véronique vielä kerran.

Vorski vimmastui.

"Kuoleman itsellesi, ehkä niin. Mutta jos on puhe hänenkin
kuolemastaan? Jos tuon hänet eteesi, Françoisisi, panen veitsen hänen
kurkkuunsa ja kysyn sinulta viimeisen kerran, niin mitä vastaat?"

Véronique sulki silmänsä. Vielä koskaan hän ei ollut kärsinyt näin
kauheasti. Vorski oli tosiaan löytänyt kipeän kohdan.

Kuitenkin hän jupisi:

"Minä tahdon kuolla."

Vorskin viha puhkesi esille ja siirtyen iskusta herjauksiin hän
lausui kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä välittämättä: "Voi tuota
hupsua, kylläpä sen täytyy minua vihata! On valmis kaikkeen, vieläpä
näkemään rakastetun poikansakin kuolevan ennemmin kuin antaa perään.
Äiti, joka surmaa poikansa! Sillä niin se on, sinä tapat poikasi,
jotta sinun ei tarvitsisi kuulua minulle. Sinä riistät häneltä
hengen, jotta sinun ei tarvitsisi uhrata elämääsi minulle. Voi sitä
vihaa! Ei, ei, se ei ole mahdollista, minä en usko siihen vihaan.
Vihalla on rajansa. Sinunlaisesi äiti! Ei, ei, siinä on jotakin
muuta... kenties jokin rakkaussuhde? Ei, Véronique ei rakasta. Mitä
sitten? Odotatko minulta sääliä, luotatko heikkouteeni? Ah, kuinka
huonosti minut tunnet! Vorskiko olisi heikko, Vorskillako olisi
sääliä! Olethan nähnyt minut työssä. Olenko minä epäröinyt kauhean
tehtäväni toimeenpanossa? Eikö Sarek ole määräyksen mukaan tuhottu?
Eivätkö alukset ole uponneet, ihmiset vaipuneet meren pohjaan? Eikö
Archignatin sisaruksia ole naulattu vanhojen tammien runkoihin?
Minäkö, minäkö haikailisin! Kuulehan, kun olin lapsi, niin näillä
käsilläni kuristin koiria ja lintuja, näillä käsilläni nyljin ihan
elävältä vohlia ja nyin höyhenet elävistä kanoista. Hoo, sääliäkö?
Tiedätkö, miksi minua äitini nimitti? Attilaksi! Ja kun salaperäinen
henkäys häntä innoitti ja hän luki tulevaisuuden näistä kämmenistä
tai tarok-korteista, niin hän selitti, se suuri ennustajatar:
'Attila Vorski, Jumalan ruoska, sinusta tulee sallimuksen
välikappale. Sinusta tulee miekan terä, tikarin kärki, pyssyn luoti,
köyden silmukka. Jumalan ruoska, Jumalan ruoska! Sinun nimesi on
lyhentämättömänä piirretty aikojen kirjaan. Se leimuaa kaikkine
kirjaimineen sinun syntymääsi vartioineiden tähtien joukossa. Jumalan
ruoska! Jumalan ruoska...!"

-- Ja sinä toivot, että kyyneleet kostuttaisivat silmäni? Mitä
joutavia! Itkeekö pyöveli? Vain heikot itkevät, ne, jotka pelkäävät
rangaistusta, ne, jotka pelkäävät, että heidän rikoksensa
kääntyisivät heitä itseänsä vastaan? Mutta minä, minä! Esi-isänne
eivät pelänneet muuta kuin että taivas putoisi heidän päällensä.
Mitä minulla on pelättävänä? Minä olen Jumalan rikostoveri! Hän
on valinnut minut kaikkien joukosta. Jumala minut on innoittanut,
Germanian jumala, vanha saksalainen jumala, joka ei tiedä hyvästä
eikä pahasta, kun on puhe hänen poikainsa mahtavuudesta. Pahahenki
asuu minussa, minä rakastan pahaa ja tahdon pahaa. Sinä kuolet siis,
Véronique, ja minä nauran nähdessäni sinut kidutuspaalussa...

Hän nauroi jo. Hän käveli pitkin askelin, joiden painosta permanto
natisi. Hän nosti käsivartensa kattoa kohti, ja tuskasta vapisevana
Véronique näki hänen punaviiruisissa silmissään mielenhäiriön vimmaa.

Hän käveli vielä muutaman askeleen, ja astuen sitten Véroniquen luo
lausui pidätetyllä äänellä, jossa jyrisi uhkaus:

"Polvillesi, Véronique, ja ano minun rakkauttani! Vain se voi sinut
pelastaa. Vorski ei tunne sääliä eikä pelkoa. Mutta hän rakastaa
sinua, eikä hänen rakkautensa mitään väistä. Käytä sitä hyväksesi,
Véronique. Vetoa menneisyyteen. Tule senaikaiseksi lapseksi jälleen,
niin kenties _minä_ jonakin päivänä ryömin sinun edessäsi ja syleilen
polviasi. Véronique, älä työnnä minua luotasi... minunlaistani miestä
ei työnnetä pois... Ei uhmailla miestä, joka rakastaa... niinkuin
minä sinua rakastan, Véronique, niinkuin minä sinua rakastan..."

Véronique tukahdutti huudahduksen. Hän tunsi käsivarsillaan nuo
inhotut kädet. Hän tahtoi niistä vapautua, mutta häntä voimakkaampana
Vorski ei irroittanut otettaan ja jatkoi läähättävällä äänellä:

"Älä työnnä minua luotasi... se on järjetöntä... hullua... Tiedät
hyvin, että minä kykenen kaikkeen... Siis...? Risti, se on
kauheata... Tahdotko nähdä poikasi kuolevan silmäisi edessä...?
Alistu välttämättömään... Vorski pelastaa sinut... Vorski tekee
elämäsi mitä ihanimmaksi... Voi, kuinka sinä minua vihaat...! Mutta
_vihaa_ minua, minä suostun vihaasi... minä rakastan sinun vihaasi...
rakastan sinun ylenkatseellista suutasi... rakastan sitä enemmän kuin
jos se omin ehdoin minulle tarjoutuisi..."

Hän vaikeni. Heidän välillään oli säälitön kamppailu. Véroniquen
käsivarret ojentuivat turhaan vastustamaan yhä tiukempaa syleilyä.
Hän uupui voimattomana ja tappioon tuomittuna. Hänen polvensa
horjuivat. Aivan lähellä hänen kasvojensa edessä kiiluivat Vorskin
veristävät silmät, ja hän tunsi hirviön hengityksen.

Sitten Véronique säikähtyneenä puri häntä terävin hampain ja käyttäen
hyväkseen sekunnin hämminkiä riuhtaisihe äärettömällä ponnistuksella
irti, hypähti taaksepäin, veti esille revolverinsa ja ampui kaksi
laukausta perätysten.

Molemmat luodit suhisivat Vorskin korvissa ja iskivät pirstaleita
seinästä hänen takanansa. Véronique oli ampunut liian nopeasti,
umpimähkään.

"Sitä narttua!" ulvoi Vorski. "Vähältä piti."

Vorski oli jo tarttunut Véroniqueen vyötäisiltä ja taivuttaen
vastustamattomalla liikkeellä paiskasi hänet leposohvalle pitkäkseen.
Otettuaan köyden sitten taskustaan hän sitoi uhrinsa lujasti ja
raa'asti. Nyt tuli hetkisen levähdys ja hiljaisuus. Vorski kuivasi
hien peittämää otsaansa ja kaatoi sitten ison lasillisen viiniä,
jonka nielaisi yhdellä kulauksella.

"Näin on parempi", virkkoi hän nostaen toisen jalkansa Véroniquen
päälle, "kaikki on hyvin näin, tunnusta pois. Kumpikin on oikealla
paikallaan, sinä, kaunotar, köytettynä kuin otus, ja minä pystyssä ja
polkemassa sinua mielin määrin. Kah, nyt ei ilveillä enää! Aletaan
käsittää, että asia on vakava. Oh, älä pelkää mitään, riiviö! Vorski
ei ole niitä, jotka tekevät väkivaltaa naiselle. Ei, ei, se olisi
leikkimistä tulen kanssa, tällä kertaa minä palaisin kuoliaaksi
himossani. Ei niin hupsusti! Kuinka sinut sitten jälkeenpäin
unohtaisin? Vain yksi temppu voi tuottaa minulle unohdusta ja rauhaa:
sinun kuolemasi. Ja kun siinä suhteessa ymmärrämme toisemme, niin
kaikki käy hyvin. Sillä onhan kai sovittu, että sinä tahdot kuolla?"

"On", vastasi Véronique lujasti.

"Ja tahdot, että poikasikin kuolee?"

"Olkoon niin."

Vorski hieroi käsiänsä.

"Hyvä, olemme yhtä mieltä, ja turhanpäiväisten sanojen aika on
mennyt. Nyt on tosisanojen vuoro, niiden, joilla on merkitystä,
sillä sinä myöntänet, että kaikki puheeni tähän asti on ollut vain
lörpöttelyä, häh? Samoin kuin seikkailun koko ensimmäinen osa,
jota Sarekissa olet ollut näkemässä, on ainoastaan lastenleikkiä.
Oikea murhenäytelmä vasta alkaa, koska sinä olet sekaantunut
siihen sydämeltäsi ja ruumiiltasi, ja se on kaikkein kauhein,
hempukkani. Kauniit silmäsi ovat itkeneet, mutta nyt vaaditaan
niiltä verikyyneleitä, ystävä-raukka. Mitä tahdot? Kysyn vielä
kerran. Vorski ei ole julma. Hän tottelee, ja kohtalo ahdistaa sinua.
Kyyneleesikö? Loruja! Sinun on itkettävä tuhat kertaa enemmän kuin
kenenkään toisen. Kuolemasiko? Joutavaa jaaritusta! Sinun täytyy
kärsiä tuhannen kuolemaa ennenkuin lopullisesti kuolet. Sinun
sydänparkasi täytyy vuotaa verta niinkuin ei kurjimmankaan naisen ja
äidin sydän koskaan ole vuotanut. Oletko valmis, Véronique? Sinä saat
todella kuulla julmia sanoja, joita seuraa ehkä vielä julmempia. Ah,
kohtalo ei sinua hemmoittele, ihanaiseni..."

Hän tyhjensi yhtä ahnaasti toisen viinilasillisen, istahti sitten
vastapäätä Véroniquea, kumartui ja kuiskasi melkein hänen korvaansa:

-- Kuulehan, armaani, minulla on pieni tunnustus sinulle tehtävänä.
Ennenkuin sinut tapasin, olin naimisissa... Oh, älä pahastu!
Aviovaimoa voi kohdata suurempikin onnettomuus, ja mies saattaa
tehdä suurempiakin rikoksia kuin kaksiavioisuus on. No niin,
ensimmäisestä vaimostani syntyi minulle poika, jonka luullakseni
tunnet, koskapa olet hänen kanssaan vaihtanut muutamia
hellyydenosoituksia maanalaisissa kopeissa... Aika juupeli se on,
meidän kesken puhuen, se Reinhold, hirtehinen pahinta laatua; ja
ylpeydessäni minä hänessä huomaan muutamat parhaimmista vaistoistani
ja hallitsijaominaisuuksistani korkeimmilleen kehittyneinä. Hän on
toinen Vorski, mutta vie jo isästään voiton ja ajoittain herättää
minussa pelkoakin. Jumaliste, hän on oikea paholainen! Hänen iällään
-- hiljakkoin viisitoista täyttänyt -- minä olin enkeli häneen
verrattuna.

-- Nyt sattuu niin, että sen veitikan on ryhdyttävä taisteluun toisen
poikani, rakkaan Françoisimme kanssa. Niin, sellainen on kohtalon
oikku, sillä kohtalo käskee taas ja minä olen sen selkeänäköinen ja
ovela tulkki. Ei tietystikään ole puhetta pitkästä ja jokapäiväisestä
kamppailusta. Päinvastoin tarkoitan jotakin lyhyttä, rajua,
ratkaisevaa, esimerkiksi kaksintaistelua. Niin juuri, siitä tulee
kaksintaistelu, käsitäthän, vakava kaksintaistelu... Ei mitään
pikkuista käsikähmää, joka päättyy naarmuihin... ei, ei, vaan, niin
sanoaksemme, taistelu elämästä ja kuolemasta, koska on välttämätöntä,
että toinen ottelijoista jää tantereelle, että toinen voittaa ja
toinen voitetaan, sanalla sanoen, että toinen jää eloon ja toinen
kaatuu.

Véronique oli hiukan kääntänyt päätänsä ja näki hänen hymyilevän.
Koskaan ennen ei ollut niin selvästi tullut ilmi tuon miehen
mielipuolisuus kuin nyt, hänen nauraessaan kuolettavalle kamppailulle
kahden lapsen välillä, jotka molemmat olivat hänen poikiansa. Kaikki
tuo oli niin eriskummaista, että Véronique ei siitä oikeastaan
kärsinytkään. Se meni yli hänen kärsimystensä rajan.

"On vielä parempaa, Véronique", sanoi Vorski, lausuen hilpeästi
jokaisen tavun. "On vielä parempaa... Niin, kohtalo on keksinyt hiton
hienon lisäjuonen, joka minua kammottaa, mutta joka minun tulee
uskollisena palvelijana panna täytäntöön. Se on sattunut säätämään,
että sinun on oltava tuossa kaksintaistelussa saapuvilla... Ihan
niin, sinun, Françoisin äidin, tulee nähdä hänen ottelevan ja kysynpä
totisesti, eikö tuossa näennäisessä häijyydessä sittenkin osoiteta
sinulle laupeutta... Otaksuisimmeko, että asia kääntyisi hyvin päin
minun välitykselläni? Tahdotko? Sanoisimmeko, että minä omasta
alotteestani suon sinulle tuon odottamattoman, jopa oikeudettoman
edun? Sillä jos Reinhold onkin rotevampi ja harjaantuneempi kuin
François ja jos sinun poikasi siis täytyy kaiken järjen nimessä
joutua alakynteen, niin kuinka paljon lisääkään hänen rohkeuttansa
ja voimiansa se tieto, että hän taistelee äitinsä silmien edessä!
Hän on silloin sankarillinen kuin vaeltava ritari, jota koko hänen
ylpeytensä kannustaa voittoon. Hän on poika, jonka voitto pelastaa
hänen äitinsä... tai ainakin hän niin luulee! Etu on tosiaan liian
suuri, ja voit kiittää minua, Véronique, jos tämä kaksintaistelu,
kuten olen varma, ei tuota sinulle lisää sydämenkouristuksia...
Jollen minä... jollen minä ehkä seuraa pirullista ohjelmaa päähän
asti... Silloin, ah silloin, pikku raukka..."

Vorski tarttui uudestaan Véroniqueen ja nostaen hänet pystyyn eteensä
kasvot kasvojaan vasten sanoi hänelle äkillisen raivon puuskassa:

"Sinä et siis myönny?"

"En, en", huusi Véronique.

"Etkö koskaan myönny?"

"En koskaan, en koskaan, en koskaan!" toisteli Véronique yhä
kiivaammin.

"Sinä vihaat minua enemmän kuin mitään muuta?"

"Minä vihaan sinua enemmän kuin rakastan poikaani."

"Sinä valehtelet, valehtelet!" sanoi Vorski hammasta purren... "Sinä
valehtelet! Mikään ei ole poikasi yläpuolella..."

"Vihani sinua vastaan on!"

Kaikki Véroniquen tähän asti hillitty vastenmielisyys ja inho
purskahti esiin, ja, seurasipa siitä mitä tahansa, hän tiuskaisi
Vorskille vasten naamaa:

"Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Kuolkoon poikani minun
silmäini edessä, pakotettakoon minut hänen kuolinkamppailunsa
todistajaksi! Mieluummin mitä muuta tahansa kuin sinun näkemisesi
ja läsnäolosi kauhu. Minä vihaan sinua! Sinä olet tappanut isäni!
Sinä olet saastainen murhamies... hourupäinen ja raaka hölmö,
rikollisuuden riivaama... minä vihaan sinua..."

Vorski otti hänet väkisten syliinsä, kantoi hänet ikkunan luo ja
paiskasi lattialle änkyttäen:

"Polvillesi, polvillesi! Rangaistus alkaa. Minuako pilkataan,
raivotar? No, saatpa nähdä!"

Vorski painoi hänet polvilleen, työnsi seinää vasten ja avattuaan
ikkunan sitoi hänen päänsä parvekkeen ristikkoon nuorilla kaulan
ympäri ja kainaloista, tukkien sitten hänen suunsa silkkisellä
nenäliinalla.

"Katsohan nyt!" huusi hän. "Esirippu nousee! Pikku François
aseleikissä! Ah, sinä vihaat minua!... Sinä rakastat enemmän hornaa
kuin Vorskin suudelmaa. No niin, sydänkäpyseni, sinä saat maistaa,
mitä se tarjoaa, ja minä ilmoitan sinulle pienen huvituksen, kokonaan
omaa keksintöäni, joka ei ole hulluimpia. Ja tiedäthän, että asialle
ei enää voi mitään. Se on peruuttamaton. Vaikkapa kuinka rukoilisit
ja anoisit armoa, niin se on... liian myöhäistä! Kaksintaistelu
ja sitten risti, siinä ohjelma... Lue rukouksesi, Véronique, ja
käänny taivaan puoleen. Huuda apua, jos se sinua huvittaa. Tiedän
kyllä, että pojusi odottaa pelastajaa, jotakuta varsinaista
teatteritemppujen tekijää, seikkailevaa don Quixotea. Tulkoon vaan!
Vorski ottaa hänet vastaan ansion mukaan. Tulkoon! Sitä parempi!
Sitten saamme hauskaa. Ja vaikkapa itse jumalat puuttuisivat asiaan
ja ryhtyisivät sinua puolustamaan, siitä minä viis! Tämä ei enää
koske niitä, tämä on minun hommaani. Ei ole enää puhetta Sarekista,
aarteesta, suuresta salaisuudesta ja kaikista Kivijumalan kujeista!
Nyt on puhe minusta! Sinä olet sylkenyt Vorskin silmille, ja Vorski
kostaa! Hän kostaa puolestaan! Nyt on suurenmoinen hetki. Mikä
hekuma! Tehdä pahaa kahmalokaupalla, niinkuin muut tekevät hyvää!
Tehdä pahaa! Tappaa, kiduttaa, särkeä, lannistaa, hävittää...! Ah,
mikä julma riemu olla Vorskina..."

Hän harppasi tömistäen poikki huoneen, polki lattiaa ja kolhi
huonekaluja. Hänen villit silmänsä tuijottivat eri puolille. Hän
olisi heti tahtonut aloittaa hävitystyön, kuristaa jonkun uhrin,
askarruttaa kärkkäitä sormiaan, toimeenpanna hullun mielikuvituksensa
järjettömät ja sekavat käskyt.

Äkkiä hän tempasi revolverinsa ja ammuskeli kuin mielipuoli
kuvastimiin, pirstasi luodeillaan tauluja ja rikkoi ikkunanruutuja.
Ja yhä huitoen ja hyppien kaameassa vimmassaan hän avasi oven ja
poistui kirkuen:

"Vorski kostaa puolestaan! Kohta Vorski kostaa puolestaan!"



KAHDESTOISTA LUKU

Matkalla Golgathalle


Kului pari-, kolmekymmentä minuuttia. Véronique oli yksinään. Köydet
upposivat hänen lihaansa, ja parvekkeen tangot raatelivat hänen
otsaansa. Suukapula salpasi hänen hengitystään. Hänen koukkuun
taivutetut polvensa kannattivat koko hänen ruumiinsa painoa.
Sietämätön, keskeytymätön kidutus... Mutta vaikkapa hän kärsikin,
ei hän ollut siitä oikein selvästi tietoinen. Hänen ruumiillinen
kärsimyksensä oli hänen tajuntansa ulkopuolella, ja hän oli kokenut
jo niin suuria sielullisia tuskia, että tämä äärimmäinen koetus ei
herättänyt hänen turtunutta aistimustaan.

Hän ajatteli tuskin mitään. Toisinaan hän sanoi itselleen: "Minun
täytyy kuolla", ja hän nautti jo edeltäpäin raukeamisen levosta,
niinkuin myrskyn raivotessa nautitaan ennakolta sataman suuresta
rauhasta. Nykyhetkestä vapauttavaan ratkaisuun asti tapahtuisi
tietysti kamalia asioita, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät niissä
viipymästä, ja varsinkin hänen poikansa kohtalo herätti niissä vain
lyhyitä mietteitä, jotka heti haihtuivat.

Oikeastaan, ja vaikka mikään ei voinut hänelle valaista hänen
sieluntilaansa, hän toivoi ihmettä. Tapahtuisiko tuo ihme Vorskissa?
Eikö jalomielisyyteen kykenemätön hirviö sittenkin kavahtaisi moista
mitä hyödyttömintä konnantyötä? Isä ei tapa poikaansa, tai ainakin
vaaditaan sellaisen teon kiihoittimeksi perin painavia syitä, eikä
Vorskilla ollut mitään syitä lasta vastaan, jota hän ei edes tuntenut
ja jota hän saattoi vihata vain teennäisellä vihalla.

Tämä ihmeen toivo tuuditteli hänen puolihorrostaan. Ne eri äänet,
joita rakennuksessa kaikui, keskustelujen sorina, kiireellisten
askelten töminä, eivät hänestä niin paljoa ilmaisseet ennustettujen
tapausten valmistuksia, vaan olivat ennemmin merkkinä väliintulosta,
joka tuhoisi kaikki Vorskin suunnitelmat. Eikö hänen hellästi
rakastamansa François ollut hänelle sanonut, että mikään ei
enää voinut heitä toisistansa eroittaa ja että silloinkin, kun
kaikki näytti menetetyltä, heidän oli säilytettävä järkkymätön
luottamuksensa?

"Rakas François", toisti hän, "rakas Françoisini, sinä et kuole... me
näemme vielä toisemme... olethan sen minulle luvannut".

Ulkona kaartui sininen, muutamien uhkaavien pilvien täplittämä taivas
suurien tammien yläpuolella. Hänen lähimpään näköpiiriinsä, juuri
tämän ikkunan edustalle, josta isä oli hänelle ilmestynyt, oli niityn
keskelle, jonka yli hän tulopäivänään oli Honorinen kanssa astunut,
äskettäin raivattu alue, joka oli taistelutantereen näköiseksi
hiekoitettu. Siinäkö hänen poikansa piti taistella? Hän tajusi sen
äkkiä, vaistomaisesti, ja tunsi kouristusta sydämessään.

"Oi, anteeksi, rakas François", mutisi hän, "anteeksi... Kaikki tämä
on rangaistusta muinoin tekemistäni... virheistä. Se on sovitus...
Poika sovittaa äitinsä rikkomukset... Anteeksi... anteeksi..."

       *       *       *       *       *

Tällä hetkellä avautui ovi alikerroksessa, ja ääniä alkoi kuulua
ulkoportailta. Hän tunsi joukosta Vorskin äänen.

"Siis", sanoi Vorski, "on asia sovittu? Me menemme kummatkin
tahollemme, te kaksi vasemmalle, minä oikealle. Te otatte tämän
poikasen mukaanne, minä otan toisen, ja tavataan turnajaispaikalla.
Te olette ikäänkuin edellisen todistajia, minä jälkimmäisen, jotta
noudatettaisiin kaikkia sääntöjä."

Véronique sulki silmänsä, sillä hän ei tahtonut nähdä poikaansa
kaiketikin rääkättynä laahattavan taistelupaikalle kuin orjaa. Hän
eroitti kaksien askeleitten töminää, jotka etenivät pitkin molempia
kaarevia käytäviä. Rietas Vorski nauroi ja puhui.

Ryhmät kääntyivät ja lähenivät vastakkaisilta suunnilta.

"Älkää astuko lähemmäksi", komensi Vorski. "Asettukoot molemmat
kilpailijat paikalleen. Seisahtukaa siihen kumpikin Hyvä. Eikä
hiiskuta sanaakaan, kasitättehän? Sen, joka puhuu, isken minä armotta
maahan. Oletteko valmiit? Mars!"

Kauhea näytelmä oli nyt siis alkamassa. Vorskin tahdon mukaan
tapahtuisi kaksintaistelu äidin nähden, jonka silmäin edessä poika
menikin taisteluun. Kuinka Véronique olisi voinut olla katselematta?
Hän avasi silmänsä.

Hän näki heti molempien iskevän toisiinsa kiinni ja työntävän toinen
toistansa. Mutta näkemäänsä hän ei ensi silmänräpäyksessä käsittänyt,
tai ei ainakaan täsmälleen tajunnut sen tarkoitusta. Hän näki kyllä
molemmat lapset, mutta kumpi oli François ja kumpi Reinhold?

"Ah", huokasi hän, "tuohan on kauheata...! Ei, ei sentään, minä
erehdyn... eihän ole mahdollista..."

Hän ei erehtynyt. Molemmilla lapsilla oli samanlaiset puvut,
samanlaiset samettiset polvihousut, samanlaiset paidat valkoisesta
flanellista, samanlaiset nahkavyöt. Mutta kumpaisenkin pää oli
kääritty punaiseen silkkihuiviin, johon oli silmien kohdalle
puhkaistu kaksi reikää niinkuin eräänlaisissa munkinkaavuissa.

Kumpi oli François, kumpi Reinhold?

Silloin hän muisti Vorskin selittämättömän uhkauksen. Juuri
tätä hän oli nimittänyt valmistamansa ohjelman täydelliseksi
toimeenpanemiseksi, tähän hän oli viitannut puheessaan omasta
keksimästään huvituksesta. Poika ei ainoastaan taistellut äidin
silmäin nähden, mutta tämä ei edes tiennyt, kumpi oli hänen poikansa.

Pirullisen hieno keksintö, niin oli Vorski itse sanonut. Mikään tuska
ei voinut enemmän lisätä Véroniquen kärsimyksiä.

Oikeastaan oli ihme, jota hän oli toivonut, hänessä itsessään ja
hänen rakkaudessaan poikaansa kohtaan. Kun hänen poikansa taisteli
hänen nähtensä, oli hän varma, että lapsi ei voinut kuolla. Hän
suojelisi sitä vihollisen iskuilta ja kavaluudelta. Hän torjuisi
tikarin ja kääntäisi pois kuoleman rakastetusta päästä. Hän
vuodattaisi lapseen lannistumatonta tarmoa ja hyökkäyshalua, voimaa,
joka ei uupuisi, herättäisi hänessä valppaan hengen, jotta hän voisi
käyttää hyväkseen otollista hetkeä. Mutta nyt, kun he kumpikin
olivat naamioidut, keneen hän kohdistaisi hyvän vaikutuksensa? Kenen
puolesta rukoilisi? Ketä vastaan ponnistaisi?

Hän ei tiennyt mitään. Pieninkään merkki ei ollut häntä opastamassa.
Toinen pojista oli kookkaampi, hoikempi ja notkeampi. Oliko se
François? Toinen oli tanakampi, rotevampi, ja näytti raskaammalta.
Oliko se Reinhold? Hän ei olisi voinut sitä väittää. Yksi ainoa
kulma kasvoista, yksi ainoa ohimeneväkin ilme tai sana olisi hänelle
paljastanut totuuden. Mutta millä tavoin tunkeutua ehdottoman tiiviin
verhon läpi?

Ja kamppailu jatkui hänelle pelottavampana kuin jos hän olisi nähnyt
poikansa ottelevan avoimin kasvoin.

"Hyvä!" huusi Vorski, kehuen jotakin hyökkäystä.

Hän näkyi seuraavan taistelua muka puolueettomana harrastelijana,
joka arvostelee iskujen mukaan ja toivoo ennen kaikkea, että parempi
pääsee voitolle. Ja kuitenkin hän oli tuominnut kuolemaan toisen
pojistaan.

Vastapäätä seisoivat molemmat apurit, nautanaamaiset miehet,
kummallakin yhtäläisesti suippeneva kallo ja silmälasit paksulla
nenällään. Toinen oli tavattoman laiha; toinenkin oli laiha, mutta
hänellä oli täytetyn nahkaleilin tavoin pöhöttynyt maha. He eivät
osoittaneet suosiotansa ja katselivat välinpitämättöminä, kenties
vastahakoisestikin näytelmää, johon heidät oli pakotettu mukaan.

"Mainiosti!" kiitti Vorski. "Oivallinen vastaisku! Ah, te olette
riuskoja veitikoita, enkä tiedä, kelle määräisin voitonpalmun."

Hän reuhtoi kilpailijoiden ympärillä ja kannusti heitä käheällä
äänellä, jossa Véronique, muistaen kohtauksia menneisyydestä, luuli
havaitsevansa alkoholin vaikutusta. Kuitenkin yritti onneton nainen
ojentaa sidottuja käsiänsä Vorskia kohti ja voihki suukapulansa
tukehduttamana:

"Armoa, armoa! En kestä enää... Säälikää!"

Mahdotonta oli, että kärsimystä jatkuisi pitemmälti. Hänen sydämensä
löi niin rajusti, että se vapisutti koko hänen ruumistaan, ja
hän oli pyörtymäisillään, mutta silloin sattui jotakin, mikä
ehdottomasti pakotti hänet tarkkaamaan. Toinen pojista oli varsin
rajun yhteenoton jälkeen ponnahtanut taaksepäin ja nopeasti
sitaissut oikean ranteensa, josta tipahteli muutama pisara verta. Ja
Véronique muisteli aikaisemmin nähneensä pojallaan tuollaisen pienen
siniraitaisen nenäliinan, jolla haava nyt sidottiin.

Tämä hänen uskonsa oli välitön ja vastustamaton. Poika -- hoikempi
ja notkeampi -- oli sirompi kuin toinen, ryhdiltään arvokkaampi ja
asennoiltaan sopusuhtaisempi.

"Se on François", sopersi Véronique. "Niin, niin, se on hän...
Sinähän se olet, rakkaani...? Minä tunnen sinut... Toinen on karkea
ja raskasliikkeinen... Sinä se olet, rakkaani... Ah, François...
minun rakas Françoisini...!"

Ja vaikka molemmat taistelivatkin yhtä vimmatusti, oli tämän pojan
ponnistuksissa vähemmän villiä raivoa ja sokeaa kiihkoa. Olisi voinut
sanoa, että hän pikemmin koetti haavoittaa kuin surmata ja että hänen
hyökkäyksiensä tarkoituksena etupäässä oli suojata itseään väijyvältä
kuolemalta. Véronique kävi siitä levottomaksi ja änkytti, ikäänkuin
poika olisi voinut kuulla hänen sanansa:

"Älä häntä säästä, rakkaani! Hänkin on hirviö... Voi, hyvä Jumala,
jos olet jalomielinen, niin olet hukassa. François, François, pidä
varasi!"

Kirkas tikari oli välähtänyt sen pojan päätä kohti, jota hän
nimitti omakseen, ja suukapulastaan huolimatta hän oli parahtanut
varoittaakseen. Kun François väisti iskun, oli hän varma, että hänen
huutonsa oli kuulunut pojan korviin, ja vaistomaisesti hän yhä
varoitteli ja neuvoi.

"Levähdä... Suo itsellesi hengähdysaikaa... Älä millään muotoa
päästä häntä silmistäsi... Hän valmistautuu johonkin... ryhtyy
hyökkäykseen... Hän hyökkää! Ah, rakkaani, hän oli vähällä haavoittaa
sinua kaulaan. Varo häntä, rakkaani, hän on petturi... Kaikki
viekkaus ja kavaluus on hänestä luvallista..."

Mutta onneton äiti huomasi hyvin, vaikkei vielä tahtonut sitä
itselleen tunnustaa, että se, jota hän nimitti pojakseen, alkoi
uupua. Eräät oireet ilmaisivat hänen vastustuksensa heikontuvan, kun
taas toinen kävi entistä kiihkeämmäksi ja voimakkaammaksi. François
perääntyi. Hän joutui pienen kilpakentän reunalle.

"No, no, poju", ilvehti Vorski, "ethän sinä vain aio luikkia tiehesi?
Tarmoa, hitto vieköön! Enemmän jäntevyyttä... Muista määrättyjä
ehtoja!"

Lapsi hyökkäsi uudella voimalla, ja nyt oli toisen vuoro perääntyä.
Vorski taputti käsiään, ja Véronique mutisi:

"Minun tähteni hän panee henkensä alttiiksi. Hirviö on hänelle
sanonut: 'Äitisi kohtalo riippuu sinusta. Jos sinä voitat, niin hän
pelastuu.' Ja poika on vannonut voittavansa. Hän tietää, että minä
häntä katselen. Hän arvaa läsnäoloni. Hän kuulee ääneni. Rakkahin
poikani, ole siunattu!"

Nyt tuli kaksintaistelun viimeinen vaihe. Véronique vapisi uupuneena
liikutuksesta ja toivon ja levottomuuden liian voimakkaista
vaihteluista. Vielä kerran hänen poikansa oli pakko perääntyä, vielä
kerran hän hyökkäsi eteenpäin. Mutta ratkaisevassa rynnistyksessä
hän menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen siten, että hänen oikea
käsivartensa jäi hänen alleen.

Vihollinen hyökkäsi heti hänen kimppuunsa, painoi polvensa hänen
rintaansa vasten ja kohotti käsivartensa. Tikari välähti.

"Apuun, apuun!" äännähteli Véronique, jota suukapula tukehutti.

Hän ponnistausi ylös seinää vasten ihoa purevista köysistä
välittämättä. Hänen otsastaan, jota teräväsyrjäiset ristikon
tangot viiltelivät, vuoti verta, ja hän tunsi kuolevansa poikansa
kuolemassa! Vorski oli lähestynyt ja seisoi nyt hievahtamatta,
säälimätön ilme kasvoillaan.

Kaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia. Ojennetulla kädellään pidätti
François vihollisen ponnistusta. Mutta voitollinen käsivarsi painui
yhä raskaampana, terä laskeutui eikä kärki ollut enää kuin muutaman
senttimetrin päässä kaulasta.

Vorski kumartui. Tällä hetkellä hän oli Reinholdin takana, niin ettei
tämä eikä François voinut häntä nähdä, ja katseli jännittyneenä,
ikäänkuin aikoen määrätyllä hetkellä sekaantua asiaan. Mutta kenen
hyväksi? Mielikö hän pelastaa Françoisin?

Véronique ei enää hengittänyt, ja hänen silmänsä olivat tavattomasti
laajentuneet. Hän häilyi kuoleman ja elämän välillä!

Tikarin kärki kosketti kaulaa ja raapaisi kaiketi jo ihoakin, vaikka
vasta hyvin vähän. Françoisin vastaponnistus pidätti sitä yhä.

Vorski kumartui alemmaksi, niin että kaksintaistelijat jäivät osaksi
piiloon, eikä päästänyt murhaavaa terää silmistään. Äkkiä hän veti
taskustaan linkkuveitsen, avasi sen ja odotti. Kului vielä muutamia
sekunteja. Tikari laskeutui yhä. Silloin hän viilsi Reinholdin
olkapäätä veitsensä terällä.

Lapsi parahti tuskasta. Hän hellitti heti, ja samalla François
päästyään pinteestä ja saatuaan vapaaksi oikean käsivartensa kohosi
puoleksi pystyyn ja huomaamatta Vorskia tai käsittämättä, mitä oli
tapahtunut, hyökkäsi vaistomaisesti kaikella kuolemasta pelastuneen
olentonsa voimalla. Ja vimmastuneena ahdista jälleen hän iski tätä
vasten kasvoja. Nyt Reinhold vuorostaan suistui päistikkaa maahan.

Kaikki tämä ei varmaankaan ollut kestänyt kuin kymmenisen sekuntia.
Mutta taistelun käänne oli niin äkillinen ja hämmensi Véroniquea
siihen määrin, että onneton, asiaa enää käsittämättä, ei tiennyt,
tuliko hänen riemuita. Hän luuli pikemminkin erehtyneensä ja
arvellen, että todellinen François oli saanut surmansa kamalan
Vorskin uhrina, lysähti kokoon ja meni tainnoksiin.

Aikaa kului hetki hetkeltä. Vähitellen heräsi Véroniquessa joitakin
aistimuksia. Hän kuuli seinäkellon lyövän neljä kertaa ja tuumi:

"On jo kaksi tuntia siitä, kun François kuoli. Sillä _hän_ varmaankin
sai surmansa..."

Hän ei laisinkaan epäillyt, että kaksintaistelu oli sillä tavalla
päättynyt. Vorski ei olisi koskaan sallinut Françoisin päästä
voittajaksi ja lemmikkipoikansa saada surmaniskua. Ja onneton äiti
uskoi siis joutuneensa rukoilemaan hirviön puolesta ja omaa lastansa
vastaan!

"François on kuollut", toisti hän. "Vorski on hänet tappanut..."

Sillä hetkellä työnnettiin ovi auki, ja sieltä kajahti Vorskin ääni.
Hän astui sisään hoippuvin askelin.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, arvoisa rouva, mutta Vorski taisi
nukahtaa. Syy on isänne, Véronique! Hänellä oli säilössä kellarissaan
hitonmoista Saumur-viiniä, jonka Konrad ja Otto löysivät ja joka
nousi minulle hiukan päähän! Mutta älkää itkekö; otetaan menetetty
aika takaisin... Sitäpaitsi täytyy kaiken olla suoritettu ennen
puoliyötä. Siis..."

Hän oli jo astunut lähemmäksi ja huudahti:

"Mitä, oliko se Vorski-lurjus jättänyt sinut köytetyksi? Mikä
elukka se Vorski onkaan! Ja varmaankin sinun on hyvin tukala olla!
Jumaliste, oletpa sinä kalpea! Ethän vain liene kuollut? Se olisi
meille paha kepponen!"

Hän tarttui Véroniquen käteen, joka riuhtautui kiivaasti irti.

"Kas vain, hän inhoo yhä pikku Vorskiansa! No sitten käy kaikki
hyvin, eikä tässä ole mitään hätää. Sinä kestät loppuun asti,
Véronique."

Hän kuunteli.

"Mitä? Kuka minua kutsuu, sinäkö, Otto? Nousehan tänne. No, Otto,
mitä uutta kuuluu? Minähän nukuin, kuten tiedät. Se saamarin
saumurilainen viini!"

Otto, toinen rikostovereista, tuli juosten huoneeseen. Hän oli se
heistä, jonka vatsa oli niin kummallisesti pompollaan.

"Mitäkö uutta?" huudahti hän. "Nyt on piru merrassa, minä huomasin
jonkun liikkuvan saarella."

Vorski purskahti nauruun.

"Sinä olet pöhnässä, Otto... Se vietävän Saumur-viini..."

"En minä ole pöhnässä... minä näin... ja Konrad näki myös."

"Oho", virkkoi Vorski vakavammin, "jos Konrad oli mukanasi! Ja mitä
te näitte?"

"Valkoisen hahmon, joka meidän lähestyessämme piiloutui."

"Missä se oli?"

"Kylän ja nummien välissä, pienessä kastanjametsikössä."

"Siis toisella puolella saarta?"

"Niin."

"Hyvä on. Ryhdymme varokeinoihin."

"Minkälaisiin? Siellä on ehkä useampia..."

"Vaikka niitä olisi kymmenen, niin se ei asiaa muuta. Missä on
Konrad?"

"Sen käymäsillan luona, jonka teimme poltetun tilalle. Hän vartioi
sieltä käsin."

"Konrad on ovela veitikka. Sillan polttaminen oli pidättänyt
meitä toisella puolella, ja jos poltamme uuden sillan, tuottaa
se samanlaisen esteen. Véronique, minä uskon, että tullaan sinun
avuksesi... odotettu ihme... toivottu pelastus... Liian myöhään,
kaunis kultaseni..."

Hän irroitti köydet, joilla uhri oli sidottu parvekkeeseen, kantoi
hänet sohvalle ja höllensi hiukan suukapulaa.

"Nuku, tyttöseni, lepää minkä voit. Olet vasta puolitiessä
Golgathalle, ja loppumatka on vaikea."

Hän poistui leikkiä laskien, ja Véronique kuuli muutamia lauseita,
joita molemmat miehet vaihtoivat keskenään ja joista hänelle selvisi,
että Otto ja Konrad toimivat mukana pelkkinä sivuhenkilöinä, jotka
eivät olleet asiasta perillä.

"Kuka sitten on tuo onneton, jota te vainoatte?" kysyi Otto.

"Se ei koske sinua."

"Konrad ja minä haluaisimme kuitenkin hiukan tietää."

"Minkätähden, jumaliste?"

"Vain tietääksemme."

"Konrad ja sinä olette tyhmyreitä", vastasi Vorski. "Kun otin teidät
palvelukseeni ja autoin teidät livistämään kanssani, ilmoitin
teille suunnitelmistani niin paljon kuin voin teille ilmoittaa. Te
suostuitte ehtoihini. Syyttäkää itseänne. Teidän täytyy seurata minua
päähän asti."

"Mutta jos emme?"

"Jos ette, niin varokaa seurauksia! Minä en pidä epäluotettavista
tovereista..."

Kului vielä jokunen tunti. Véroniquesta tuntui, että mikään ei enää
voinut pelastaa häntä ratkaisusta, jota hän kaikesta sydämestään
toivoikin. Hän ei halunnut Oton mainitsemaa väliintuloa. Oikeastaan
hän ei sitä ajatellutkaan. Hänen poikansa oli kuollut, eikä hän
kaivannut muuta kuin viipymättä päästä rakkaansa luokse jälleen,
vaikkapa sitten kauheimman kidutuksen hinnalla. Ja mitäpä kärsimys
hänelle merkitsi? Kidutettujen voimilla on rajansa, ja ne rajat hän
oli jo saavuttamaisillaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei siis olisi
pitkällinen.

Hän alkoi rukoilla. Vielä kerran muistui hänelle mieleen hänen
entisyytensä, ja hänen tekemänsä virhe näytti olevan kaikkien hänen
päälleen kasaantuneiden onnettomuuksien syynä.

Ja niin hän yhä rukoillen, nääntyneenä, kiusattuna, herpaantumisen
tilassa, joka teki hänet välinpitämättömäksi kaikelle, vaipui unen
helmaan.

Vorskin palaaminenkaan ei häntä herättänyt, vaan miehen täytyi häntä
pudistaa.

"Hetki on lähellä, tyttöseni. Lue rukouksesi."

Hän puhui hiljaa, jotta kätyrit eivät voisi kuulla, kuiskaten
poloiselle entisiä asioita, vähäpätöisiä seikkoja, joita hän jutteli
puuromaisella äänellä. Vihdoin hän huudahti:

"Vielä on liian valoisaa. Otto, menehän penkomaan ruokakaappia. Minun
on nälkä."

He asettuivat pöytään, mutta Vorski nousi heti:

"Älä katsele minua, tyttöseni. Silmäsi kiusaavat minua. No, eihän
sitä omaatuntoa kovin kutkuta, kun on yksinään, mutta se käy
levottomaksi, kun tuollainen kaunis silmäpari kuin sinun tuijottaa
ihan sielun pohjaan. Laske silmäluomesi alas, ihanaiseni."

Hän pani Véroniquen silmille nenäliinan, jonka sitoi solmuun pään
taakse. Mutta se ei hänestä riittänyt, ja hän verhosi koko pään
ikkunasta riuhtaisemallaan uudinharsolla, jonka hän kiersi kaulan
ympärille. Sitten hän jälleen istuutui syömään ja juomaan.

Pöydässä istuvat kolme miestä puhelivat tuskin ollenkaan eivätkä
maininneet sanallakaan retkestään saarelle tai iltapäivän
kaksintaistelusta. Ne olivatkin muuten seikkoja, joilla ei ollut
mitään mielenkiintoa Véroniquelle ja jotka, jos hän olisi sattunut
kuuntelemaankin, eivät olisi voineet häntä liikuttaa. Kaikki kävi
hänelle vieraaksi. Hänen korvansa eroittivat sanat, mutta niiden
merkitys jäi hämäräksi. Hän ei enää ajatellut, muuta kuin kuolemaa.

Yön tultua Vorski antoi heille lähtömerkin.

"Pysytte siis yhä päätöksessänne?" kysyi Otto sellaisella äänellä,
jossa värähti vihamielisyyttä.

"Päätökseni on entistä lujempi. Miksi sitä utelet?"

"Muuten vain... Mutta sittenkin..."

"Sittenkin?"

"No niin, paras sanoa suoraan, että tämä homma miellyttää meitä vain
puolittain."

"Eihän toki! Ja vastako sinä, miespoloinen, sen hoksaat sitten, kun
leikkiä laskien hirtit Archignatin sisarukset?"

"Silloin olin päissäni. Te olitte juottanut minut."

"Hehei, ime nahkaasi, vanha veikko! Kas tuossa, on konjakkipullo.
Täytä taskumattisi ja jätä meidät rauhaan... Konrad, olethan
valmistanut kantopaarit...?"

Ja hän palasi uhrin luo.

"Huomaavaisuus sinua kohtaan, rakkaani... kaksi pojusi entistä
puujalkaa, jotka ovat hihnoilla yhdistetyt toisiinsa...
Käytännöllinen ja mukava vehje..."

Puoli yhdeksän tienoissa lähti synkkä saattue liikkeelle. Vorski
kulki etunenässä, kynttilä kädessä. Apurit kantoivat paareja.

Iltapäivällä uhanneet pilvet olivat kasaantuneet ja vyöryivät saaren
yli raskaina ja mustina. Pimeys peitti nopeasti maan. Myrskyksi
yltynyt tuuli liehutti kynttilää lyhdyssä.

"Prrr", jupisi Vorski, "tämä on kaameaa... Oikea Golgathan ilta..."

Hän horjahti tiepuoleen ja murahti huomatessaan pienen mustan
palleron hyppivän kintuillaan.

"Mitä tuo on? Kah... luulisi koiraksi..."

"Se on pojun rakki", selitti Otto.

"Ah niin, mainio Kaikki-käy-hyvin...? Se elukka tulee aina parhaaseen
aikaan. Kaikki käy tosiaan peijakkaan hyvin... Odotahan vähän,
saastainen otus!"

Hän tähtäsi siihen potkun. Kaikki-käy-hyvin väisti sen ja seurasi
saattuetta ulottumattomissa, vähän väliä kumeasti haukahtaen.

Nousu oli jyrkkä, ja joka hetki poikkesi joku näistä kolmesta
miehestä näkymättömältä polulta, joka kiersi niittyä rakennuksen
julkisivun puolelta Keijukaisten patsaan ympyrälle, ja takertui
maarainpensaisiin ja muratinoksiin.

"Seis!" komensi Vorski. "Hengähtäkää hiukan, veikkoset. Otto, kurota
minulle se taskumatti. Sydäntäni pakottaa."

Hän joi pitkin siemauksin.

"Sinun vuorosi, Otto... Mitä, kieltäydytkö? Mikä sinua vaivaakaan?"

"Luulen saarella olevan väkeä, ja varmaankin ne etsivät meitä."

"Jatkakoot sitten etsintäänsä!"

"Entä jos ne tulevat veneellä ja nousevat sitä kalliopolkua, jota
pitkin nainen ja poika aikoivat paeta tänä aamuna ja jonka me
löysimme?"

"Meidän on pelättävä hyökkäystä maalta eikä mereltä päin. Onhan
porrassilta nyt poltettu. Ei ole enää yhteyttä."

"Elleivät ne keksi maanalaisen luolan suuta Mustillanummilla ja
seuraa tunnelia tänne asti?"

"Ovatko ne keksineet sen aukon?"

"En ollenkaan tiedä."

"Vaikka otaksutaan, että ne sen keksivät, niin emmekö me jo kotvan
aikaa sitten tukkineet suuaukkoa tältä puolelta, hävittäneet portaita
ja kääntäneet kaikkea mullin mallin? Ulos päästäkseen täytyisi heidän
ahertaa ainakin runsaasti puolipäivää. Mutta keskiyöllähän kaikki
hommamme on lopussa, ja aamulla varhain olemme kaukana Sarekista."

"Kaikki on lopussa... kaikki on lopussa... toisin sanoen, meillä on
yksi rikos lisää omallatunnollamme. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Se aarre?"

"Ahaa, se aarre, jopa puhuit suusi puhtaaksi! Vai siitä se kenkä
puristaakin, rosvo? No, ole huoleti! Aivan kuin sinulla jo olisi
taskussasi sinulle tuleva osa."

"Oletteko siitä varma?"

"Olenko varma! Luuletko sitten, että vain lystinpäiten viivyn täällä
ja suoritan kaikki nämä kirotut puuhat?"

He jatkoivat kulkuaan. Neljännestunnin päästä tipahti muutama
sadepisara. Kuului jyrähdys. Ukkonen tuntui vielä olevan kaukana. He
nousivat vaivaloisesti jyrkälle kukkulalle, ja Vorskin täytyi auttaa
tovereitaan.

"Vihdoinkin olemme perillä. Otto, ojennahan minulle taskumatti...
Hyvä on... Kiitos!"

He olivat laskeneet uhrinsa tammen juurelle, jonka alemmat oksat
oli karsittu. Leimahdus kirkasti otsikkokirjoituksen: V.d'H. Vorski
otti maasta edeltäpäin tuodun köyden ja pystytti tikapuut puunrunkoa
vasten.

"Me menettelemme samoin kuin ripustimme Archignatin sisarukset",
selitti hän. "Minä kierrän köyden ison oksan ympärille, jonka
jätimme... Sillä tavalla voimme vivuta..."

Hän keskeytti puheensa ja hypähti sivulle. Jotakin tavatonta oli
tapahtunut. Hän kuiskasi:

"Mitä? Mikä se oli? Kuulitteko suhinaa?"

"Kyllä", vastasi Konrad, "se hipaisi korviani. Ikäänkuin luoti."

"Sinä olet hullu."

"Minäkin kuulin", virkkoi Otto, "ja minusta tuntui, että se iski
puuhun".

"Mihin puuhun?"

"Tähän tammeen, jumaliste! Ikäänkuin olisi tähdätty meitä."

"Eihän kuulunut laukausta."

"Kivi sitten, kivi, joka kaiketikin osui tammeen."

"Helppo todeta", sanoi Vorski.

Hän käänsi lyhtynsä ja päästi heti kirouksen.

"Tuhat tulimmaista! Kas tuossa... Otsikkokirjoituksen alla..."

He katsoivat.

Hänen osoittamansa paikkaan oli tarttunut nuoli, jonka sulat vielä
värähtelivät.

"Nuoli!" äännähti Konrad. "Onko se mahdollista? Nuoli?"

Ja Otto sopersi:

"Olemme hukassa. Varmaankin tähdättiin meihin."

"Se, joka meihin tähtäsi, ei ole kaukana", huomautti Vorski. "Pitäkää
silmänne auki... Etsitäänpäs..."

Hän välähdytti ympärilleen valonsäteen, tutkien pimeyttä joka
suunnalta.

"Pysähdyttäkää", sanoi Konrad innokkaasti... "Hiukan enemmän
oikealle... Näettekö?"

"Kyllä... kyllä minä näen..."

Neljänkymmenen askeleen päässä heistä välkähti salaman katkaiseman
tammen tuolla puolen Kukkakalmiston suunnalla jotakin valkoista, joka
nähtävästi yritti kätkeytyä pensasryhmän taakse.

"Ei sanaa, ei liikettäkään, josta hän voisi otaksua, että olemme
hänet keksineet", komensi Vorski. "Sinä, Konrad, tulet mukaani.
Sinä, Otto jäät tänne revolveri kädessä vartioimaan. Jos
yritettäisiin lähestyä tai vapauttaa naista, niin ammut kaksi
laukausta, jolloin me riennämme juoksujalkaa takaisin. Käsitätkö?"

"Kyllä."

Hän kumartui Véroniquen puoleen ja raotti harsoa. Silmät ja
suu jäivät yhä peittoon siteittensä alle. Véronique hengitti
vaivaloisesti, valtimo sykki heikosti ja hitaasti.

"Meillä on vielä aikaa", jupisi Vorski, "mutta kiirettä tässä täytyy
pitää, jotta hän kuolee, niinkuin on määrätty. Hän ei näy sentään
kärsivän... Ei ole enää tietoinen mistään..."

Vorski laski lyhtynsä maahan ja hiipi apurinsa seuraamana valkoista
haamua kohti. He valitsivat paikkoja, missä varjo oli mustin.

Mutta hän havaitsi pian, että liikkumattomalta näyttävä hahmo siirtyi
samalla kuin hänkin, joten matka heidän välillään pysyi samana, ja
että sen sivulla vielä kieppui pieni musta varjo.

"Se on se pahuksen rakki!" mörähti Vorski.

Hän joudutti askeliaan: välimatka ei pienentynyt. Hän juoksi: hahmo
juoksi myös. Ja omituisinta oli, ettei kuulunut mitään lehtien
kahinaa tai poljetun maan töminää salaperäisen olennon liikkuessa.

"Jumaliste!" vannoi Vorski. "Se tekee meistä pilkkaa. Entä jos
ampuisi sitä, Konrad?"

"Liian kaukana. Luodit eivät osuisi siihen."

"Mutta mitä sitten! Eihän tästä tule loppua..."

Tuntematon johdatti heitä saaren kärkeä kohti, laskeutui sitten
tunnelin suuaukolle asti, sivuutti priiorintalon, käveli läntisen
rantakallion vieritse ja saapui käymäsillalle, jossa muutamat laudat
vielä kytivät. Sitten se poikkesi sivulle, palasi talon toiselta
puolelta ja astui niitylle. Tuon tuostakin haukahti koira iloisesti.

Vorski ei rauhoittunut. Ponnistipa hän kuinka paljon tahansa, hän
ei voittanut tuuman mittaakaan, ja takaa-ajoa oli kestänyt jo
neljännestunnin. Vihdoin hän alkoi herjata vihollista.

"Pysähdy toki, jollet ole pelkuri raukka...! Mitä sinä tahdot?
Vietelläkö meidät ansaan? Minkätähden...? Tahdotko pelastaa naisen?
Hänen nykyisessä tilassaan se ei maksa vaivaa. Ah, peijakkaan tonttu,
kunpa saisin sinut kynsiini!"

Äkkiä Konrad tarttui hänen takinliepeeseensä.

"Mitä nyt, Konrad?"

"Katsokaa. Näyttää siltä kuin se ei enää liikahtaisi."

Todellakin eroitti valkoisen hahmon jo yhä selvempänä pimeässä, ja
tällä hetkellä saattoi vesakon lehtien välitse nähdä sen asennon.
Se kyyrötti nyt käsivarret hiukan ulospäin käännettyinä, hartiat
kumarassa ja sääret taivuksissa, ikäänkuin se olisi ollut kontallaan
maassa.

"Se on varmaan kaatunut", selitti Konrad.

Vorski oli rientänyt lähemmäksi ja huusi:

"Ammunko minä, lurjus? Revolverini piippu on tähdätty suoraan sinuun.
Nosta kätesi ylös tai minä laukaisen."

Ei mitään liikahdusta.

"Sitä pahempi sinulle! Jos olet itsepäinen, niin pian oikaiset
koipesi. Minä lasken kolmeen ja laukaisen."

Hän käveli kahdenkymmenen metrin päähän hahmosta ja laski, käsivarret
ojennettuna:

"Yks'... kaks'... Oletko lähellä, Konrad? Laukaiskaamme, kolme!"

Luodit lensivät samaan aikaan.

Kuului parahdus. Hahmo näkyi lyyhistyvän.

Molemmat miehet hyökkäsivät eteenpäin.

"Ähä, siitä sait, lurjus! Jopa nyt tiedät, millä puilla Vorski
itseään lämmittelee! Kyllä sinä, roisto, minua jo juoksutitkin!"

Muutaman askeleen päässä hän hillitsi vauhtiaan yllätyksen pelosta.
Tuntematon ei hievahtanut, ja lähemmäksi tultuaan Vorski saattoi
todeta, että sillä oli kuolleen ihmisen, ruumiin, hervottomalta
näyttävä ja rujo muoto. Ei siis muuta kuin heittäytyä niskaan. Sen
Vorski leikkiä laskien tekikin.

"Hyvä saalis, Konrad", virkkoi hän. "Korjatkaamme riista."

Mutta nostaessaan ruumista hän kummastui, kun ei tuntenut käsissään
muuta kuin jotakin tyhjää, pöyheätä. Se olikin tosiaan vain pelkkä
viitta, jonka sisällä ei enää ollut ketään. Sen omistaja oli
ajoissa pötkinyt pakoon ripustettuaan sen erään okaisen pensaan
kannatettavaksi. Koirakin oli hävinnyt.

"Tuhannen tuhatta pentelettä!" kirosi Vorski. "Se veijari on vetänyt
meitä nenästä. Mutta miksi, lempo soikoon?"

Purkaen raivoaan luontaisella järjettömällä tavallaan hän survoi
kankaanpalasta jaloillaan. Mutta silloin juolahti hänen mieleensä
muuan ajatus.

"Miksikö? Mutta, senhän minä, tuhat tulimmaista, juuri äsken
sanoin... Meille on viritetty ansa... meitä koetetaan vietellä
pois naisen luota sillä välin, kun hänen ystävänsä hyökkäävät Oton
kimppuun. Ah, olenpa minä aika hölmö!"

Hän läksi jälleen liikkeelle pimeässä ja saatuaan Keijukaisten
patsaan näkyviinsä, huusi:

"Otto! Otto!"

"Seis! Kuka siellä?" vastasi Otto säikähtyneellä äänellä.

"Minä... Älä hiidessä ammu!"

"Kuka siellä on? Tekö?"

"Minä juuri, minä, kuulethan, pässinpää!"

"Entä ne kaksi laukausta?"

"Ei mitään... erehdys... kyllä sitten kerromme..."

Hän oli saapunut tammen juurelle ja tarttuen lyhtyyn suuntasi
heti sen valon uhriinsa. Se ei ollut liikahtanut, vaan lepäsi yhä
puuntyveä vasten pää hunnutettuna.

"Ah", virkkoi Vorski, "hengähdän helpotuksesta. Voi turkanen, kuinka
minua pelotti!"

"Mitä sitten pelkäsitte?"

"Että hänet riistettäisiin meiltä, lempo soikoon!"

"Entä minä, enkö minä ollut täällä?"

"Sinä, sinä! Sinä et ole urheampi kuin joku toinenkaan... ja jos
sinun kimppuusi olisi karattu..."

"Olisin edes ampunut... te olisitte kuulleet merkin."

"Kukapa sen tietää! Eikö siis mitään ole tapahtunut?"

"Ei yhtään mitään."

"Eikö nainen ole liian paljoa sätkytellyt?"

"Alussa kylläkin. Se voihki ja valitti huppumyssynsä alla, niin että
olin menettää kärsivällisyyteni."

"Ja sitten?"

"Hm, sitten... ei sitä kauan kestänyt... huumasin hänet
nyrkiniskulla."

"Kuinka petomaista!" huudahti Vorski. "Jos olet hänet tappanut, niin
olet kuoleman oma."

Hän kyykistyi hädissään ja laski korvansa onnettoman povea vasten.

"Ei", sanoi hän hetkisen perästä, "sydän sykkii vielä... mutta sitä
ei kestäne kauan. Työhön, toverit. Kymmenen minuutin päästä täytyy
tästä kaikesta tulla loppu."



KOLMASTOISTA LUKU

Äärimmäinen hetki


Valmistukset eivät kestäneet kauan, ja Vorski itse otti niihin
tarmokkaasti osaa. Hän sovitti tikkaat puunrunkoa vasten, sitoi
köyden toisen pään uhrinsa vyötäisille ja kiersi toisen erääseen
ylimmistä oksista. Sitten hän seisoen viimeisellä puolalla antoi
määräyksiä tovereilleen:

"No nyt teidän tarvitsee vain vetää. Nostakaa hänet ensin pystyyn ja
pitäköön toinen teistä häntä tasapainossa."

Hän odotti hetkisen. Mutta kun Otto ja Konrad supattelivat hiljaa,
huusi hän:

"Ettekö voisi pitää kiirettä... varsinkin kun olen tässä liian
mukavana maalitauluna, jos joku aikoisi lähettää luodin tai vasaman
ruumiiseeni? Eikö vielä?"

Apurit eivät vastanneet mitään.

"No, moinen kuhnailu on jo liikaa! Mitä nyt vielä? Otto... Konrad..."

Hän hyppäsi maahan ja kovisti heitä.

"Kylläpä te olette vaivaisia molemmatkin. Tällä tavalla saamme
rähjätä aamuun asti... ja kaikki menee myttyyn. Vastaahan jotakin,
Otto!"

Vorski käänsi valonsäteen suoraan hänen kasvoihinsa.

"No mitä? Ethän aio kieltäytyä? Siltä näyttää! Entä sinä, Konrad?
Tehdäänkö tässä lakko?"

Otto kohautti päätänsä.

"Lakko... ehkei nyt juuri lakkoa. Mutta Konrad ja minä tahtoisimme
kernaasti muutamia selityksiä."

"Selityksiä? Mistä sitten, tolvana? Teloitettavasta naisestako? Vaiko
jommastakummasta pojasta? Turhaa itsepäisyyttä, toverit. Sanoinhan
minä teille teidät pestatessani: Käyttekö ummessa silmin? Paha urakka
on edessämme, paljon verta vuodatettavana. Mutta työn jälkeen iso
kasa rahaa."

"Siitäpä juuri onkin kysymys", virkkoi Otto.

"Määrittele sitten, hölmö."

"Teidän on määrättävä ja muistettava myöskin sopimuksemme ehdot.
Mitkä ne ovat?"

"Sinä tunnet ne paremmin kuin minä."

"Juuri niin, ja painaakseni ne uudestaan teidänkin muistiinne, minä
pyydän teitä ne toistamaan."

"Minun muistini ei petä. Aarre minulle, mutta ennakkovähennyksenä
kaksisataatuhatta frangia teidän keskenne jaettavaksi."

"Niin se oli, eikä sentään niinkään. Palaamme asiaan. Puhukaamme
aluksi siitä kuuluisasta aarteesta. Jo viikkokausia on raadettu,
ryvetty veressä ja eletty kaikenlaisten rikosten kauhuissa... eikä
vielä mitään näköpiirissä!"

Vorski kohautti olkapäitänsä.

"Yhä typerämpää mölyä, Otto-parkani. Tiedäthän, että ensin oli
tehtävä eräitä tekosia. Nyt ne ovat kaikki suoritetut, paitsi yksi.
Muutaman minuutin päästä sekin on selvä ja aarre meillä."

"Mitä siitä tiedätte?"

"Luuletko siis, että olisin tehnyt kaikki, mitä olen tehnyt,
jollen olisi varma tuloksesta... yhtä varma kuin siitä, että elän?
Kaikki on tapahtunut järkähtämättömässä ja edeltäpäin määrätyssä
järjestyksessä. Viimeinen toimitus tapahtuu ennustetulla hetkellä ja
avaa minulle portin."

"Helvetin portin", ivasi Otto, "kuten kuulin Maguennocin sitä
nimittävän".

"Nimitettäköön sitä sillä tai jollakin toisella nimellä, mutta se
avautuu aarrekammioon, jonne olen raivannut itselleni tien."

"Ehkä kyllä", sanoi Otto, johon Vorskin varmuus alkoi vaikuttaa,
"ehkä kyllä. Tahdon uskoa, että olette oikeassa. Mutta kuka takaa,
että saamme osuutemme?"

"Te saatte osuutenne siitä yksinkertaisesta syystä, että aarre
tuottaa minulle liian satumaisia rikkauksia viitsiäkseni hankkia
itselleni vihamiehiä vaivaisten kahdensadantuhannen frangin vuoksi."

"Saamme siis luottaa sanaanne?"

"Tietenkin."

"Sanaanne, että kaikki sopimuksemme ehdot täytetään?"

"Tietenkin. Mihin sinä oikeastaan tähtäät?"

"Siihen, että olette alkanut petkuttaa meitä mitä hävyttömimmällä
tavalla, välittämättä yhdestä tämän sopimuksen kohdasta."

"Häh! Mitä sinä mariset? Tiedätkö kenen kanssa puhut?"

"Sinun kanssasi, Vorski."

Vorski kävi rikostoveriinsa käsiksi.

"Mitä tämä merkitsee? Sinä rohkenet minua herjata... sinutella
minua... minua!"

"Miksikä en, koska olet minulta varastanutkin?"

Vorski hillitsi itsensä ja jatkoi vapisevalla äänellä:

"Puhu ja pidä varasi, miekkoseni, sillä sinä leikit kamalaa leikkiä.
Puhu!"

"No niin", selitti Otto. "Riippumatta aarteesta ja niistä
kahdestasadastatuhannesta frangista, sovittiin välillämme -- sinä
kohotit kätesi valan merkiksi, -- sovittiin, että kaikki käteinen
raha, mitä joku meistä tämän homman aikana löytäisi, jaettaisiin
kahtia: puolet sinulle ja puolet Konradille ja minulle. Onko se
totta?"

"Totta on."

"Anna sitte tänne", virkkoi Otto, ojentaen kätensä.

"Mitä minun pitäisi antaa? En ole mitään löytänyt."

"Sinä valehtelet. Archignatin sisaria teloitettaessa sinä löysit
yhdeltä heistä hänen liiveistään säästörahat, joita emme olleet
heidän asunnostaan keksineet."

"Kyllä se on juttua!" sanoi Vorski ontolla äänellä, joka osoitti
hämmennystä.

"Se on täyttä totta."

"Todista se!"

"Vedä siis paitasi povesta se nyöritetty pieni paketti, jonka olet
sinne nuppineulalla kiinnittänyt."

Ja Otto kosketti sormellaan Vorskin rintamustaa lisäten:

"Otahan siis se pikku paketti ja lyö esiin ne viisikymmentä
tuhatlappusta!"

Vorski ei vastannut. Hän oli ällistynyt, kuten ainakin joutuu ymmälle
silloin, kun ei käsitä mitään siitä, mitä toiset tekevät, ja koettaa
turhaan arvata, kuinka vastustaja on hankkinut aseita häntä vastaan.

"Sinä myönnät siis?" kysyi häneltä Otto.

"Miksikä en?" vastasi Vorski. "Aikomukseni oli tehdä tili myöhemmin,
kaikesta samalla kertaa."

"Tee se heti. Niin on parempi."

"Entä jos kieltäydyn?"

"Sinä et kieltäydy."

"Kieltäydynpä!"

"Varo silloin itseäsi."

"Mitäpä minä pelkäisin? Teitä on vain kaksi."

"Meitä on ainakin kolme."

"Missä se kolmas on?"

"Se kolmas on herrasmies, joka ei näy olevan ensi kertaa pappia
kyydissä, mikäli Konrad on minulle kertonut... sanalla sanoen
se, joka vastikään näytti sinulle pitkää nenää. Valkoviittainen
jousimies."

"Kutsuisitko sinä häntä?"

"Totta saakeli!"

Vorski tunsi, että ei oltu tasaväkisiä. Apurit kävivät häneen kiinni
kumpikin puoleltaan ja puristivat häntä lujasti. Täytyi antaa perään.

"Tuosta saat, varas! Ota sitten, rosvo!" huudahti Vorski, vetäen
povestaan pienen mytyn ja aukaisten setelitukon.

"Ei maksa vaivaa laskea", virkkoi Otto, siepaten häneltä kätevästi
setelipinkan.

"Mutta..."

"Hyvä näin! Puolet Konradille ja puolet minulle."

"Hävytön roikale! Emävaras! Tämän sinä minulle vielä maksat!
Viis minä rahoista! Mutta ryövätä minut kuin olisin joutunut
maantierosvojen käsiin! Ah, minä en tahtoisi olla sinun housuissasi,
miekkoseni!"

Hän jatkoi vielä sättimistään, mutta purskahti sitten äkkiä nauruun.

"Hyvin sinä sentään pelasit, Otto! Mutta mistä ja millä tavalla sait
sen tietää? Kertonethan minulle sitten myöhemmin, häh? Mutta nyt emme
saa hukata minuuttiakaan. Olemme päässeet yksimielisyyteen kaikista
kohdista, eikö niin? Ja kai te nyt tottelette?"

"Nurisematta, koska te otatte asian niin reilulta kannalta", vastasi
Otto.

Ja rikostoveri lisäsi liehakoitsevaan sävyyn:

"Teillä on sittenkin... suuren herran eleet, Vorski!"

"Ja sinulla palkatun rengin. Palkkasi saat; riennä siis! Asia on
kiireellinen."

       *       *       *       *       *

Toimitus, kuten kauhea olento sitä nimitti, suoritettiin nopeasti.
Vorski, joka oli jälleen noussut tikapuilleen, toisti käskynsä,
joita Konrad ja Otto auliisti tottelivat. He nostivat uhrin pystyyn
ja pitäen sitä tasapainossa vetivät samalla nuorasta. Vorski otti
onnettoman vastaan, ja kun polvet olivat koukistuneet, suoristi
hän ne raa'alla väkivallalla. Näin likistettynä puunrunkoa vasten,
hame tiukasti kierrettynä säärten ympärille, käsivarret riippumassa
oikealle ja vasemmalle, tuskin erillään kyljistä, hänet sidottiin
kiinni köysillä, jotka kulkivat yli vartalon ja kainaloista.

Hän ei näkynyt heränneen horroksestaan eikä valitellut. Vorski tahtoi
hänelle lausua muutamia sanoja, mutta sai suustaan vain jotakin
änkytystä. Sitten hän koetti suoristaa uhrin päätä, mutta luopui
siitä yrityksestä, koska hänellä ei enää ollut rohkeutta koskea
kuolemaan; ja pää painui hyvin syvälle.

Heti Vorski astui maahan ja sopersi:

"Konjakkia, Otto... Onko sinulla taskumatti? Huh, inhoittavaa hommaa!"

"On vielä aikaa", huomautti Konrad.

Vorski kulautti muutaman siemauksen ja huudahti:

"Vielä aikaa... mihinkä sitten? Hänet pelastaaksemmeko? Kuulehan,
Konrad, mieluummin kuin vapauttaisin hänet, tahtoisin... niin,
mieluummin tahtoisin itse asettua hänen paikalleen. Ettäkö jättäisin
työni kesken? Ah, sinähän et tiedä sen laatua ja tarkoitusta!
Muutoin..."

Hän joi taas.

"Oivallista konjakkia, mutta sydämeni vahvistukseksi maistaisin
mieluummin rommia. Eikö sinulla ole, Konrad?"

"Pienen pullon pohjalla hiukan..."

"Anna tänne!"

He olivat verhonneet lyhdyn siitä pelosta, että heidät nähtäisiin,
ja istuutuivat puuta vasten nojalleen, päättäen olla hiljaa. Mutta
tämä uusi kurkunhuuhtelu nousi heille päähän. Kovin kiihtyneenä alkoi
Vorski pitää puhetta:

"Selityksiä te ette kaipaa. Teille on hyödytöntä tietää, kuka
tuo kuoleva nainen on. Riittäköön ilmoitus, että hän on neljäs
niistä naisista, joiden tuli kuolla ristillä, ja että kohtalo oli
erikoisesti valinnut hänet. Mutta on asia, jonka voin mainita
tällä hetkellä, kun Vorskin voitto on puhkeamaisillaan kirkkaana
näkyviin silmienne edessä. Tunnenpa itseni ylpeäksikin sen teille
ilmoittaessani, sillä sensijaan, että kaikki on tähän asti riippunut
minusta ja minun tahdostani, riippuu se, mikä nyt kohta tapahtuu,
mahtavammista Vorskin hyväksi toimivista voimista!"

Hän toisteli useampaan kertaan, ikäänkuin tuo nimi olisi hyväillyt
hänen huuliansa:

"Vorskin hyväksi...! Vorskin hyväksi...!"

Ja hän nousi. Hänen ajatustensa yltäkylläisyys pakotti hänet
kävelemään ja liikehtimään.

"Vorski, kuninkaan poika, Vorski, sallimuksen valittu, valmistaudu.
Hetkesi on tullut. Sinä olet joko viheliäisin kaikista
seikkailijoista ja rikollisin kaikista suurista rikollisista, joita
toisten ihmisten veri on tahrannut, tai olet todellakin kirkastettu
profeetta, jonka jumalat kruunaavat kunnialla. Yli-ihminen tai
roisto. Se on sallimuksen päätös. Pyhän, jumalille tarjotun uhrin
sydämentykytykset osoittavat viimeisiä sekunteja. Kuunnelkaahan
niitä, te kaksi, jotka olette saapuvilla."

Kiiveten tikkaille hän yritti havaita noita uupuneen sydämen heikkoja
sykähdyksiä. Mutta vasemmalle taipunut pää esti hänet laskemasta
korvaansa rinnan kohdalle, eikä hän uskaltanut siihen koskea. Vain
epätasainen ja käheä hengitys katkaisi äänettömyyden.

Hän lausui hyvin hiljaa:

"Véronique, kuuletko sinä minua...? Véronique... Véronique..."

Hetkisen epäröityään hän jatkoi:

"Sinun täytyy saada tietää... niin, tekoni hirvittää minua
itseänikin. Mutta niin on sallimuksen säädös... Muistathan
ennustuksen? 'Vaimosi kuolee ristillä.' Mutta johan sinun nimesikin
tuo sen mieleen...! Muista, että pyhä Veronica kuivasi Kristuksen
kasvoja liinalla ja että siihen liinaan jäi Vapahtajan pyhä kuva...
Véronique, kuuletko minua, Véronique...?"

Hän astui kiireesti alas, sieppasi rommipullon Konradin kädestä ja
tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

Nyt hän ikäänkuin haltioitui ja houraili hetkisen kielellä, jota
hänen apurinsa eivät ymmärtäneet. Sitten hän alkoi manata näkymätöntä
vihollista, manata jumalia ja syytää kirouksia ja herjauksia.

"Vorski on väkevin. Vorski hallitsee kohtaloa. Alkuaineiden ja
salaperäisten voimien täytyy häntä totella. Kaikki käy niinkuin hän
on määrännyt, ja suuri salaisuus ilmaistaan hänelle mystillisin
muodoin ja kabbalan määräysten mukaan. Vorskia odotetaan kuin
profeettaa. Vorski otetaan vastaan innostunein riemuhuudoin, ja
joku tuntematon, jonka minä vain aavistan, tulee minua vastaan
palmuseppelein ja siunauksin. Laittautukoon hän valmiiksi! Kohotkoon
pimennosta ja nouskoon helvetistä! Kas tässä on Vorski! Kellojen
soidessa ja hallelujaa laulettaessa, ilmestyköön ennustava merkki
taivaan kannelle, sillä välin kun maan povi aukenee ja syöksee
liekkipyörteitä!"

Hän vaikeni ja tuijotti ikäänkuin olisi avaruudesta vaaninut
ennustavia tunnusmerkkejä. Ylhäältä kuuluivat kuolevan toivottomat
korahdukset. Myrsky mylvi etäällä ja salamat silpoivat mustia pilviä.
Olisi luullut, että koko luonto vastasi roiston kutsuun.

Hänen suurelliset puheensa ja eleensä tekivät apureihin valtavan
vaikutuksen.

"Minua pelottaa", jupisi Otto.

"Rommin syy", sanoi Konrad. "Mutta kauheita asioita hän tosiaankin
ennustaa."

"Asioita, jotka hiipivät ympärillämme", selitti Vorski, jonka korva
eroitti pienimmätkin äänet, "asioita, jotka ovat osana nykyisestä
hetkestä ja jotka meille on annettu perinnöksi vuosisatojen sarjassa.
Tämä on kuin ihmeellinen synnytys. Ja -- sanon sen teille molemmille
-- te saatte olla tapauksen hämmästyneinä silminnäkijöinä. Otto ja
Konrad, valmistukaa tekin: maa alkaa täristä ja ihan siltä paikalta,
mistä Vorskin on vallattava Kivijumala, kohoaa savupatsas taivasta
kohti."

"Hän ei enää tiedä, mitä sanoo", mumisi Konrad.

"Ja nyt hän on taas tikkailla", kuiskasi Otto. "Syyttäköön itseään,
jos saa nuolen!"

Mutta Vorskin innostus ei tuntenut enää rajoja. Loppu lähestyi.
Voipunut uhri voihki kuolemankouristuksissa.

Hyvin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät sitä kuulisi, mutta
sitten yhä kovempaa toisteli Vorski:

"Véronique... Véronique... sinä täytät tehtäväsi... sinä nouset
kukkulan huipulle... Kunnia sinulle! Osa voitonriemustani kuuluu
sinulle... Kunnia sinulle! Kuuletko? Joko nyt kuulet? Ukkosen tykki
pauhaa yhä lähempänä. Viholliseni ovat voitetut, turhaa on sinun enää
toivoa apua! Nyt sykähtää sydämesi viimeisen kerran... Viimeinen
valitus!"

Hän nauroi kuin mielipuoli, nauroi kuin jollekin perin lystikkäälle
seikkailulle. Sitten seurasi äänettömyys. Ukkosenjyrähdykset
keskeytyivät. Vorski kumartui ja kirkaisi äkkiä ylhäältä tikkailtaan:

"Jumalat ovat hänet hyljänneet... Tuoni on tehnyt tehtävänsä.
Viimeinen neljästä naisesta on kuollut. Véronique on kuollut!"

Hän vaikeni jälleen ja huusi sitten kaksi kertaa:

"Véronique on kuollut! Véronique on kuollut!"

Taaskin oli suuri odottava hiljaisuus.

Ja äkkiä maa tärähti, ei niinkuin ukkonen tärisyttää, vaan
sisästäpäin syvältä tulevassa kouristuksessa, ja sitten tuntui
uudelleen useita tärähdyksiä, niinkuin metsiin ja kukkuloille
laajeneva kaiku toistaa ääntä.

Ja melkein samassa syöksähti ihan läheltä heitä tammien puoliympyrän
toisesta päästä tulipatsas, heittäen taivaalle savutuprun, jossa
hehkui punaisia, keltaisia tai sinipunervia liekkejä.

       *       *       *       *       *

Vorski ei virkkanut sanaakaan. Hänen toverinsa olivat kerrassaan
pökerryksissä. Vihdoin änkytti toinen heistä: "Se on vanha lahonnut
tammi -- salama on jo ennenkin sitä polttanut."

Ja vaikka tulipalo oli melkein heti sammunut, pysyi kaikkien
kolmen silmissä kaamea kuva iäkkäästä tammesta, joka ilmiliekissä,
läpikuultavana syyti tulenkieliä ja monivärisiä huuruja...

"Täällä on Kivijumalan luo johtava sisäänkäytävä", sanoi Vorski
vakavasti. "Kohtalo on puhunut, kuten teille ilmoitin, ja se on
puhunut minun pakotuksestani, minä kun olin sen palvelija, mutta olen
sen herra."

Hän astui eteenpäin, lyhty kädessä. He havaitsivat ihmeekseen, että
puussa ei ollut mitään tulipalon jälkeä ja että kuiva lehtiröykkiö,
joka oli säilynyt muutamain tyvioksain sammiomaisessa kainalossa, ei
ollut edes kärventynyt.

"Taaskin ihme", virkkoi Vorski. "Kaikki on ihmeellistä ja
käsittämätöntä."

"Mitä me nyt teemme?" kysyi Konrad.

"Tunkeudumme sisälle meille osoitetusta oviaukosta. Tuo tänne
tikapuut, Konrad, ja pengo käsilläsi tuota lehtikasaa. Puu on ontto,
ja saammepa nähdä..."

"Olkoon kuinka ontto tahansa", sanoi Otto, "niin sillä on ainakin
juuret, enkä uskoisi niiden välitse olevan mitään käytävää."

"Sanon vieläkin kerran, että saamme nähdä. Pöyhi lehtiä, Konrad...
kahmaise ne pois...!"

"En", vastasi Konrad jyrkästi.

"Miksi et? Mitä tarkoitat?"

"Muistatteko Maguennocia? Muistakaa, että hän yritti koskea
Kivijumalaan ja että hänen täytyi leikata poikki kätensä."

"Mutta tässä ei ole Kivijumala!" nauroi Vorski ivallisesti.

"Mitä te siitä tiedätte? Maguennoc puhui aina helvetin portista. Eikö
hän sillä tarkoittanut tätä?"

Vorski kohautti olkapäitänsä.

"Entä sinä, pelkäätkö sinäkin, Otto?"

Otto ei vastannut mitään, eikä Vorskikaan pitänyt kiirettä itse
yrittääkseen, sillä hän sanoi lopuksi:

"No, eihän totisesti tarvitse hätäillä. Odottakaamme päivänkoittoa.
Kaadamme puun kirveellä, ja silloin näemme kaikkein parhaiten, mitä
siellä on ja miten on meneteltävä."

Niin sovittiin. Mutta kun tunnusmerkin olivat huomanneet muutkin kuin
he ja koska oli estettävä niitä pääsemästä heidän edelleen, päättivät
he sijoittua ihan vastapäätä puuta Keijukaisten patsaan tavattoman
ison pöytälaatan alle suojaan.

"Otto", käski Vorski, "mene etsimään priiorintalosta jotakin juotavaa
ja tuo samalla kirves, köysiä ja muut tarpeelliset vehkeet."

Sade alkoi ryöpytä rajusti. He asettuivat patsaan suojaan, ja
jokainen valvoi vuorostaan, sillä välin kun toiset nukkuivat. Yön
kuluessa ei sattunut mitään merkillistä. Rajuilma riehui vimmatusti.
Kuultiin aaltojen möyrivän merellä. Sitten myrsky vähitellen asettui.
Aamunkoitteessa he kävivät tammen kimppuun, joka piankin saatiin
köysien avulla kaadetuksi.

He näkivät silloin, että puun lahonneeseen sisukseen oli kaivettu
jonkinlainen käytävä, jota jatkui juurille kasaantuneen hiekan ja
kivien välitse.

Lapiolla he puhdistivat paikan. Heti ilmestyi portaiden askelmia, ja
kun maata oli vierinyt alas, huomasivat he, että jonkinlaisen muurin
kohtisuoran seinän sivulla laskeutuivat portaat pimeyteen. Sinne
suunnattiin lyhdyn valo. Heidän allaan näkyi olevan luola.

Vorski lähti sinne ensimmäisenä. Toiset seurasivat varovaisesti.

Portaat, jotka alussa olivat kivimöhkäleiden kannattamaa multaa,
oli syvempänä hakattu itse kallioon. Luolassa, johon ne päättyivät,
ei ollut mitään erikoista ja se näkyikin oikeastaan olevan vain
eteinen. Siitä päästiin eräänlaiseen pyöreäholviseen kellariin, jonka
kiviseinät olivat karkeasta muurisavesta kokoonkyhätyt. Yltympäri
kohosi pieniä muodottomia hautakiviä, kaksitoista kappaletta, joilla
kaikilla lepäsi hevosenpään luuranko. Vorski koski yhteen näistä
kalloista: se mureni tomuksi.

"Kukaan ei ole kahteenkymmeneen vuosisataan käynyt tässä
hautakammiossa", sanoi hän. "Me olemme ensimmäiset ihmiset, jotka
poljemme sen pohjaa, ensimmäiset, jotka katselemme siihen sisältyvän
menneisyyden jälkiä."

Hän lisäsi yhä enemmän korostaen:

"Tämä oli mahtavan päällikön hautakammio. Hänen kanssaan haudattiin
hänen lemmikkihevosensa, samoin kuin hänen aseensakin... Kah,
tuossahan on kirveitä ja kiviveitsi... tapaamme myöskin muutamien
hautajaismenojen jälkiä, niinkuin osoittaa tuo hiilikasa ja nämä
kalkiksi palaneet luut tässä..."

Liikutus värisytti hänen ääntänsä. Hän kuiskasi:

"Minä olen ensimmäinen, joka tänne tungen... Minua odotettiin.
Nukkunut maailma herää minun lähestyessäni."

Konrad keskeytti:

"Täällä on toinenkin aukko, toinen tie, ja tuolta etäältä kuumottaa
ikäänkuin valoa."

Kapeaa käytävää pitkin he tulivatkin toiseen kammioon, josta pääsivät
kolmanteen saliin. Nämä kolme hautakammiota olivat ihan samanlaiset.
Samanlainen muuraustyö, samanlaiset kivet pystyssä, samanlaiset
hevosluurangot.

"Kolmen mahtavan päällikön hautakammiot", selitti Vorski.

"On ilmeistä, että ne sijaitsevat kuninkaan haudan edessä ja että he
olivat sen kuninkaan vartijoita, oltuaan elämässä hänen tovereitaan.
Varmaankin on kuningas haudattu seuraavaan kammioon..."

Hän ei tohtinut mennä sinne. Häntä ei pidättänyt pelko, vaan
äärimmäinen hermostus ja kiihtyneen turhamaisuuden tunto, joka tuotti
hänelle mieluista nautintoa.

"Kohta saan tietää", selitti hän; "Vorski koskettaa päämäärään eikä
hänen tarvitse enää muuta kuin oikaista kätensä ottaakseen vastaan
kuninkaallisen palkan vaivoistaan ja taisteluistaan. Kivijumala on
siellä. Monien monituisten vuosisatain kuluessa on yritetty loukata
saaren pyhätön salaisuutta, eikä se ole kellekään onnistunut. Vorski
on tullut, ja Kivijumala kuuluu hänelle. Näyttäytyköön se siis
minulle ja antakoon minulle luvatun mahdin. Sen ja Vorskin välillä ei
ole mitään... ei mitään muuta kuin minun tahtoni. Ja minä _tahdon_!
Profeetta on kohonnut pimeyden pohjasta. Hän on tässä! Jos tässä
kuolleiden valtakunnassa on jokin haamu, jonka tehtäväksi on määrätty
opastaa minut jumalallisen kiven ääreen ja laskea päähäni kultainen
kruunu, niin nouskoon se haamu esiin! Tässä on Vorski."

Hän astui sisälle.

Tämä neljäs sali oli paljoa suurempi, ja katto oli hiukkasen
lutistetun patalakin kaltainen, jonka keskellä oli pyöreä reikä, ei
laajempi kuin ohuen putken aukko, ja siitä tuli puoliksi verhottu
valosuihku, joka loi lattialle hyvin selvän pyörylän.

Valoläikän keskellä oli toisiaan vastaan nojaavista kivistä kyhätty
lava, jolle oli ikäänkuin näytteille pantu metallinen sauva.

Muutoin tämä hautakammio ei eronnut edellisistä. Tämäkin
oli koristettu patsailla ja hevosenpäillä, ja täälläkin oli
uhritoimitusten jälkiä.

Vorski ei kääntänyt silmiään metallisauvasta. Omituista, että se
kiilsi ikäänkuin ei mikään tomu olisi sitä peittänyt. Vorski kurkotti
kättään.

"Älkää, älkää", hillitsi Konrad innokkaasti.

"Miksi ei?"

"Ehkä se on sama, johon koskiessaan Maguennac poltti kätensä."

"Sinä olet hullu."

"Mutta sentään..."

"Pyh, minä en pelkää mitään", selitti Vorski ja tarttui esineeseen.

Se oli varsin karkeatekoinen lyijyvaltikka, mutta näki kuitenkin,
että siinä oli yritetty jotakin taiteellisuutta. Kahvassa kiemursi
käärme, milloin lyijyyn kaiverrettuna, milloin kohokuvana. Käärmeen
suhteettoman iso pää oli pontena, täynnä hopeanauloja ja pieniä
viheriäisiä kiviä, läpikuultavia kuin smaragdit.

"Onkohan tämä Kivijumala?" höpisi Vorski.

Hän hypisteli esinettä ja tarkasti sitä joka puolelta kunnioittavan
pelokkaasti. Ja pian hän tunsi, että ponsi hievahteli melkein
huomaamatta. Hän tempoi sitä, käänsi oikealle ja vasemmalle, ja
sitten kuului naksahdus: käärmeen pää voitiin ruuvata irti.

Sen sisään oli jätetty tyhjä tila, jossa oli kivi... pienoinen
punertava, keltajuovainen kivi... Se oli kullalta vivahtava.

"Tämä se on, oi, tämä se on!" huudahteli Vorski liikutuksesta
suunniltaan.

"Älkää koskeko siihen!" toisti Konrad kovin kauhuissaan.

"Se, mikä poltti Maguennocia, ei polta Vorskia", vastasi roistojen
päämies vakavasti.

Ja ylpeyden ja ilon herättämässä kerskailussaan hän piti salaperäistä
kiveä kourassaan, puristaen niin kovasti kuin jaksoi.

"Polttakoon se minua, jos osaa! Tunkeutukoon se lihaani, minä tunnen
itseni siitä onnelliseksi!"

Konrad antoi hänelle merkin painamalla sormen huulilleen.

"Mikä sinun on?" kysyi Vorski. "Kuuletko jotakin?"

"Kuulen", vastasi toinen.

"Niin minäkin", vahvisti Otto.

Kuului tosiaan jotakin poljennollista ääntä samanlaisin loppusävelin,
mutta nousten ja laskien ikäänkuin jotakin merkillistä soittoa.

"Sehän kuuluu täältä ihan läheltä!" mutisi Vorski... "Luulisi
soitettavan itse salista."

Salista se kuuluikin, siitä he pian pääsivät varmuuteen, ja muistutti
ihan ilmeisesti kuorsaamista.

Konrad, joka oli tämän olettamuksen lausunut, oli ensimmäinen sille
nauramaan. Mutta Vorski sanoi hänelle:

"Luulenpa totisesti, että olet oikeassa... kuorsaamistahan se
onkin... Onko täällä siis joku?"

"Se kuuluu täältäpäin", huomautti Otto, "tuosta pimeästä nurkasta".

Valo ei ulottunut hautapatsaiden toiselle puolelle. Taempana avautui
yhtä monta pientä hämärää kappelia. Vorski käänsi yhteen niistä
lyhtynsä valon, ja heti pääsi häneltä kummastuksen huudahdus.

"Joku... niin... joku on tuolla... katsokaa..."

Molemmat apurit astuivat lähemmäksi. Seinän nurkkaukseen kasattujen
kalkkikivien päällä nukkui mies, valkopartainen vanhus, jonka pitkä
tukka oli myöskin valkoinen. Hänen kasvojensa ja käsiensä nahka oli
tuhansien ryppyjen uurtama. Sinervä kaari kehysti hänen suljettuja
silmäluomiaan. Vähintäänkin vuosisata lepäsi hänen hartioillaan.

Hän oli puettu paikattuun ja rikkinäiseen, jalkoihin asti
ulottuvaan aivinaiseen viittaan. Kaulan ympärillä ja riippuen
hyvin alas rinnalle hänellä oli niistä pyhistä pallosista --
merisiileistä -- tehty helminauha, joita gallialaiset nimittivät
käärmeenmuniksi. Hänen kätensä ulottuvilla oli kaunis kivikirves,
ja siinä oli merkkejä, joista ei voinut saada selvää. Maassa oli
rivissä kiviteriä, isoja litteitä renkaita, kaksi korvakellukkaa
viheriäisestä jaspiksesta ja kaksi sinisestä, juovikkaasta emaljista
valmistettua kaulakoristetta.

Vanhus kuorsasi yhä.

"Ihmettä jatkuu..." jupisi Vorski. "Hän on pappi... sellainen pappi,
joita oli muinoin... druidien aikakaudella."

"Siis?" kysyi Otto.

"Hän siis odottaa minua!"

Konrad antoi raa'an neuvon.

"Minä ehdotan, että murskaisimme hänen päänsä tuolla hänen omalla
kirveellään", sanoi hän.

Mutta Vorski suuttui.

"Jos kosket hiuskarvaankaan hänessä, niin olet kuoleman oma."

"Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Hän saattaa olla vihollinen... ehkä sama, jota eilenillalla ajoimme
takaa... Muistakaahan... valkoinen viitta..."

"Sinä olet hölmö! Luuletko, että tuonikäinen äijä olisi meitä sillä
lailla juoksuttanut?"

Hän kumartui ja kosketti hiljaa vanhuksen käsivarteen sanoen:

"Herätkää... Minä täällä olen..."

Ei mitään vastausta. Mies ei herännyt.

Vorski yritti yhä.

Vanhus liikahti kivivuoteellaan, höpisi jonkun sanan ja vaipui
jälleen uneen.

Hiukan kärsimättömänä Vorski uudisti yrityksensä, mutta voimakkaammin
ja korottaen ääntänsä:

"No, kuulkaahan, ukko! Emmehän voi täällä kauemmin vetelehtiä. Hei!"

Hän ravisti ukkoa tarmokkaammin. Tämä teki ärtyneen liikkeen, työnsi
häiritsijän pois ja piti vielä muutaman minuutin verran unen päästä
kiinni, mutta vihdoin hän tuskastuneena kääntyi ja mörähti vihaisesti:

"Ääh, pötyä!"



NELJÄSTOISTA LUKU

Vanha druidi


Rikostoverit hätkähtivät, ja Vorski kysyi Konradilta ja Otolta:

"Häh, mitä hän sanoi?"

"Kuulittehan itsekin, mitä hän sanoi", vastasi Otto.

Vihdoin Vorski yritti vielä kerran, ravistaen tuntematonta
olkapäästä. Vanhus kääntyi vuoteellaan, ojensi itsensä, haukotteli,
näkyi nukahtavan uudelleen, mutta havahtuen äkkiä nousi puoliksi
istualleen ja virkkoi:

"Mutta totisesti! Eikö nyt enää saa kaikessa rauhassa uinailla tässä
laatikossa?"

Valonsäde häikäisi häntä, ja hän jupisi säikähtyneenä:

"Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotaan?"

Vorski laski lyhdyn seinässä olevalle ulkonemalle, ja ukon kasvot
näkyivät täysin valaistuina. Yhä purkaen pahaa tuultaan katkonaisiin
valituksiin hän katseli puhuttelijaansa, tyyntyi vähitellen, saipa
ystävällisen, melkein hymyilevänkin ilmeen ja lausui ojentaen kätensä:

"Kah, vai sinä se oletkin, Vorski! Kuinka hurisee, vanha veikko?"

Vorski säpsähti. Että vanhus hänet tunsi ja mainitsi häntä
nimeltään, se ei häntä kovinkaan kummastuttanut, koska hän jollakin
salaperäisellä tavalla oli saanut päähänsä sen uskon, että häntä
odotettiin profeettana. Mutta vaikeata oli ajatella, että profeetta,
kirkastettu ja kunnian verhoama jumalain lähetti, joka astuu iän
majesteetilla ja papillisella arvolla kruunatun tuntemattoman eteen,
otetaan vastaan sanoilla: "Kuinka hurisee?"

Epäröivänä ja levottomana, tietämättä, kenen kanssa oli tekemisissä,
Vorski kysyi:

"Kuka te olette? Miksi olette täällä? Kuinka olette tänne tullut?"

Ja kun toinen katseli häntä ihmeissään, toisti hän äänekkäämmin:

"Vastatkaa, kuka te olette."

"Kukako minä olen?" tokaisi vanhus röhisevällä ja vavahtelevalla
äänellä. "Kukako minä olen. Kautta Teutatesin, gallialaisten
jumalan, sinäkö minulle moisen kysymyksen esität? Sinä et siis minua
tunne? Mutta muistelehan... etkö muista kunnon Segenaxia, häh?
Velledan isää? Kunnon Segenax... olihan hän suuressa arvossa pidetty
hallitusmies rhedoneilla, joista Chateaubriand kertoo _Marttyyriensä_
ensimmäisessä osassa. Ah, johan muistisi näkyy virkistyvän!"

"Mitä te siinä puhutte pötyä!" huudahti Vorski.

"En minä pötyä puhu! Selitän vain, miksi olen täällä saapuvilla ja
mitkä surulliset tapaukset minut tänne ennen muinoin johdattivat.
Suuttuneena Velledan häpeälliseen käytökseen, hän kun oli 'tehnyt
syntiä' kamalan Eudoruksen kanssa, minä menin luostariin, kuten
nykyään sanottaisiin, tarkoitan, että suoritin loistavasti
druidin-tutkinnon. Sitten täytyi minun muutamien kepposten
jälkeen... oh, aivan vähäpätöisten... pujahdin näet kolme neljä
kertaa pääkaupunkiin, johon minua vietteli Mabille ja myöhemmin
Moulin-Rouge, niin, sitten täytyi minun ottaa vastaan tämä pieni
toimi, joka minulla nyt täällä on, oikea laiskanvirka, kuten näet...
Kivijumalan vartijana... tällaisessa salaloukossa väijymässä!"

Vorskin hämmästys ja levottomuus lisääntyi joka sanalta. Hän katsoi
kysyvästi tovereihinsa.

"Murskatkaa hänen päänsä", toisti Konrad, "se on minun neuvoni, enkä
siitä tingi".

"Entä sinä, Otto?"

"Minä sanon, että täytyy varoa."

"Epäilemättä täytyy varoa."

Mutta vanha druidi kuuli tämän sanan. Nojaten sauvaan hän nousi ja
huusi:

"Mitä tämä merkitsee? Varoa minua! Onpa sentään liikaa, että minua
pidetään veijarina. Etkö siis ole nähnyt kirvestäni ja sen varressa
hakaristin kuvaa? Niin, hakaristi on salatieteessä erikoisesti
auringonjumalan symboolina. Entä nämä sitten, mitä nämä ovat?" (Hän
näytti helminauhaansa). "Ovatko nämä jäniksenpapanoita, häh? Kylläpä
te olette hävyttömiä miehiä! Sanoa käärmeenmunia jäniksenpapanoiksi,
munia, joita ne valmistavat yhtyneitten ruumistensa limasta ja
vaahdosta ja jotka ne sähisten viskaavat ilmaan. Itse Plinius siitä
kertoo! Et suinkaan väitä, että Pliniuskin on veijari? Kylläpä sinä
olet kaunis otus! Epäillä minua, jolla on kaikki vanhan druidin
diploomit, ja jonka kaikki valtuudet, kaikki kunniakirjat, kaikki
todistukset ovat Pliniuksen ja Chateaubriandin allekirjoittamat.
Onpa sinulla turpaa! Ei, koetahan vain etsiä minunlaisiani vanhoja,
todellisia, alkuperäisiä druideja, joilla on ikivanha leimansa ja
satavuotinen partansa! Minäkö veijari! Minä, joka omistan kaikki
perintätiedot ja tepastelen muinaisten aikojen malliin! Tahdotko,
että tanssin sinulle vanhan druidin hyppyä niinkuin olen sitä
tanssinut Julius Caesarin edessä? Tahdotko?"

Ja vastausta odottamatta vanhus viskasi sauvansa kädestään ja alkoi
pyörähdellä aavemaisin tanssiaskelin ripeässä tahdissa, hulmuavin
hapsin, ihan merkillisen notkeasti. Kerrassaan hassunkurista oli
nähdä hänen hyppivän ja kieppuvan, selkä taivutettuna, käsivarret
riipuksissa, säärien huiskiessa viitan alta oikealle ja vasemmalle ja
parran seuratessa pyörähtelevän ruumiin liikkeitä, samalla kun hän
väräjävällä äänellä vuoronsa perään ilmoitti eri sarjojen nimet:

"Vanhan druidin hyppy eli Julius Caesarin ihastus...! Pyhän
mistelin tanssi, jota rahvas nimittää Pyhän Guyn polskaksi...
Käärmeenmunien valssi Pliniuksen säestämänä... Ohoi, ohoi, ei ole
enää sappitautia...! _Vorskaa_ eli kolmenkymmenen ruumisarkun
tangoa...! Punaisen profeetan ylistyshymni! Halleluja! Halleluja!
Kunnia profeetalle!"

Vielä hän hyppi muutaman minuutin kuin pirun riivaama ja pysähtyen
sitten äkkiä Vorskin eteen lausui totisesti:

"Riittää jo tämä lörpöttely! Puhukaamme vakavasti. Minun tehtävänäni
on luovuttaa sinulle Kivijumala. Oletko nyt, kun asian uskot, valmis
ottamaan tavaran vastaan?"

Rikostoverit olivat tyrmistyneitä. Vorski ei tiennyt, mitä tehdä,
eikä kyennyt käsittämään, kuka tuo paholainen oli.

"Jättäkäähän minut rauhaan!" huudahti hän suuttuneena. "Mitä te
tahdotte? Mikä on tarkoituksenne?"

"Tarkoitukseniko, häh? Juurihan sinulle sanoin, että tehtävänäni on
antaa sinulle Kivijumala."

"Mutta millä oikeudella, millä valtuuksilla?"

Vanha druidi kohautti päätänsä.

"Ahaa, jopa käsitän... Tämä ei tapahdu laisinkaan niinkuin sinä
otaksuit. Kaiketi saavuit tänne ilosta hytkyen, onnellisena ja
ylpeänä suoritetusta työstä? Ajattelehan hiukan... Olit hankkinut
sisällystä kolmellekymmenelle ruumisarkulle, ripustanut neljä naista
ristille, upottanut laivoja... Kätesi olivat täynnä veritahroja,
sinulla oli taskut täynnä rikoksia. Moiset urotyöt eivät ole mitään
arkiaskareita, ja sinä odotit muhkeaa vastaanottoa virallisine
tervehdyksineen ja juhlamenoineen, muinaisaikuisine kuorolauluineen.
Odotit näkeväsi tietäjäin ja runoilijain kulkueita, monstransseja ja
ihmisuhreja. Sanalla sanoen odotit jotakin hiivatin hienoa, oikeata
gallialaista suurleikkiä...! Sensijaan tapaatkin vanhan vaivaisen
druidin, joka torkkuu kolossa ja tarjoo sinulle muitta mutkitta
tuon etsimäsi aarteen. Mikä pettymys, hyvät herrat! Mutta mitäs
sille mahtaa, Vorski? Jokainen tekee mitä voi ja toimii kykyjensä
mukaan. Minä en kieriskele kultaharkoilla, ja paitsi muutamien
valkoisten viittain pesupalkkaa olen jo kuluttanut sinun tähtesi
kolmetoista frangia ja neljäkymmentä centimea bengaalivalaistukseen,
tulisuihkuihin ja yölliseen maanjäristykseen."

Vorski vavahti julmistuneena, sillä nyt hän äkkiä tajusi:

"Mitä te sanotte? Mitä! Olitteko...?"

"Minä juuri se olin! Kukas muu sitten? Pyhä Augustinusko? Vai oletko
ihan luulotellut taivaallista väliintuloa ja otaksunut, että jumalat
olisivat pitäneet tarpeellisena lähettää luoksesi valkokaapuisen
arkkienkelin opastamaan sinut ontolle tammelle...! Kyllä sinä totta
totisesti vaadit liikoja."

Vorski puristi kätensä nyrkkiin. Valkopukuinen mies, jota hän illalla
oli ajanut takaa, ei siis ollut kukaan muu kuin tämä petkuttaja!

"Minä en pidä siitä, että minun päätäni väijytään!" murahti hän.

"Päätäsi väijytään!" huudahti vanhus. "Kauniita juttuja sinä
jaarittelet, poikaseni. Ja kuka sitten ajoi minua takaa kuin
metsänpetoa, niin että ihan hengästyin? Ja kuka ampui kaksi luotia
viittaani numero yksi? Oletpa sinä kaunis veitikka! Täytyy tässä
oppia varovaisemmaksi!"

"Riittää, riittää", sanoi Vorski vimmastuneena. "Riittää! Vielä
kerran, mitä minusta tahdotte?"

"Vallan väsytän itseni sitä sinulle toistelemalla. Minun tehtävänäni
on antaa sinulle Kivijumala."

"Kenen puolesta?"

"No, peijakas, siitä minulla ei ole aavistustakaan! Olen aina elänyt
siinä luulossa, että jonakin kauniina päivänä saapuu Sarekiin
Vorski-niminen saksalainen prinssi, joka kaataa kolmekymmentä
uhriaan ja jolle minun oli annettava sopiva merkki, silloin kun
hänen kolmaskymmenes uhrinsa veti viimeisen henkäyksensä. Koska
siis olen tämän määräyksen orja, niin valmistin ilotulitukseni,
ostin eräästä Brestin rihkamakaupasta kaksi bengaalitulta kolmella
frangilla seitsemälläkymmenelläviidellä centimellä kappaleen ja
lisäksi muutamia hyviä räjähdyspommeja. Määrätyllä hetkellä asetuin
tähystyspaikalleni, rullalle kierretty vahakynttilä kädessäni,
valmiina toimimaan. Kun sinä sitten täyttä kurkkua huusit puustasi:
'Hän on kuollut! Hän on kuollut!' niin arvelin hetken otolliseksi,
sytytin bengaalituleni ja panin dynamiittipommeillani maanuumenet
vapisemaan. Kas niin. Joko älyät?"

Vorski astui lähemmäksi nyrkit pystyssä. Tämä sanatulva,
järkkymättömän tyyni kylmäverisyys, liukaskielisyys ja ilkkuva,
rauhallinen ääni, miehen koko sävy sai hänet suunniltaan.

"Vielä sana, niin isken sinut kuoliaaksi", huusi hän. "Olen saanut
kylliksi!"

"Nimesihän on Vorski?"

"Niin on. Entä sitten?"

"Oletko saksalainen prinssi?"

"Olen, olen, mutta mitä sitten?"

"Oletko kaatanut kolmekymmentä uhriasi?"

"Olen, olen, olen!"

"Hyvä on! Sitten olet minun mieheni. Minun on jätettävä sinulle
Kivijumala ja minä jätän sen, maksoi mitä maksoi. Niin se on, niin
totta kuin tässä seison. Sinun on kahmaistava ihmekivesi."

"Mutta minä välitän viis Kivijumalasta!" karjaisi Vorski, polkien
jalkaansa. "Ja minä välitän viis sinusta. Minä en tarvitse ketään.
Kivijumala! Sehän on minulla, se on minun hallussani, minun omanani."

"Näytäpä!"

"No mikäs tämä on?" virkkoi Vorski, ottaen taskustaan valtikan
ponnesta löydetyn pienen pallon.

"Tuoko?" kysäisi vanhus kummastuneena. "Mistä olet sen siepannut?"

"Tämän valtikan ponnesta, jonka hoksasin kiertää auki."

"Ja mikä se sitten on?"

"Kivijumalan sirpale."

"Sinä olet hullu!"

"No, mikä se sinun mielestäsi on?"

"Tuo, sehän on housunnappi."

"Häh?"

"Housunnappi."

"Todista se!"

"Housunnappi, jonka kanta on katkennut. Se on housunnappeja, joita
neekerit käyttävät Saharassa. Minulla on niitä iso varasto."

"Todistus, tuhat tulimmaista!"

"Minä itse sen sinne panin."

"Minkätähden?"

"Sijoittaakseni jotakin sen kalliin kiven tilalle, jonka Maguennoc
sieltä puhalsi, sen tilalle, joka poltti hänen kättänsä niin, että
hänen täytyi hakata se poikki."

Vorski vaikeni. Hän oli ymmällä, ei tiennyt enää, mitä uskoisi ja
miten menettelisi tuon omituisen vastustajan edessä.

Vanha druidi astui häntä lähemmäksi ja virkkoi hiljaa isällisellä
äänellä:

"Ei, näetkös, poikaseni, sinä et tästä ilman minua suoriudu.
Ainoastaan minulla on lukon avain ja välttämätön taikasana. Miksi
epäröit?"

"Minä en tunne teitä."

"Lapsi! Jos ehdottaisin sinulle jotakin epähienoa ja kunniaasi
tahraavaa, niin käsittäisin epäilyksesi. Mutta tarjoukseni on
sellainen, että se ei hipaisisi arintakaan omaatuntoa. Häh, joko
tajuat? Etkö? Etkö vielä? Mutta, kautta Teutatesin, mitä sinä,
epäuskoinen Vorski, sitten oikein haluat? Kenties ihmettä? Miksei
armollinen herra ole sitä ennen sanonut? Ihmeitähän minä munin
kolmetoista tusinaan. Joka aamu minä kermakahvia hörppiessäni teen
pienen ihmeen. Ajattelehan toki, minä olen druidi! Ihmeitä minulla
on koko pöksä täynnä, niin ettei enää ole tyhjää paikkaa istuakseni.
Mitä lajia sinä mieluimmin haluat? Ylösnousemuksen säteitäkö?
Vikurien hiusten säteitäkö? Vai tulevaisuuden ennustamistako? Joudut
ihan ymmälle valitsemisessa... Sanohan, millä hetkellä kolmaskymmenes
uhrisi puhalsi kuolonhuokauksensa?"

"Mistäpä minä sen tietäisin!"

"Kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Liikutuksesi oli niin
voimakas, että kellosi siitä seisahtui. Katso!"

Tämä oli hassua. Mielenjärkytys ei tee mitään vaikutusta asianomaisen
kelloon. Vaistomaisesti Vorski kuitenkin veti ajanmittarinsa
taskustaan: se oli kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Hän yritti
sitä vetää, mutta se oli rikki.

Suomatta hänelle aikaa hengähtää vanha druidi jatkoi:

"Ällistyttääkö se sinua? Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaisempaa
ja helpompaa druidille, joka vähänkään osaa ammattiansa. Druidi näkee
näkemätöntäkin. Vieläpä hän näyttää sitä puhetoverilleenkin. Vorski,
tahdotko nähdä sellaista, mitä ei ole olemassa? Mikä on nimesi? Minä
en puhu nimestä Vorski, vaan oikeasta nimestäsi, isäukkosi nimestä."

"Vaiti siitä asiasta!" käski Vorski. "Se on salaisuus, jota en ole
kellekään ilmaissut."

"Miksi sen nimen sitten kirjoitat?"

"En ole sitä milloinkaan kirjoittanut."

"Se nimi, sinun isäsi nimi, on punaisella lyijykynällä piirrettynä
povessasi olevan pienen muistikirjan neljännelletoista sivulle.
Katsohan!"

Konemaisesti kuin automaatti, jonka liikkeet määrää vieras tahto,
veti Vorski liiviensä sisätaskusta lompakon, jossa oli valkoisista
lehdistä ommeltu vihkonen. Hän selaili niitä neljänteentoista sivuun
asti ja mutisi sitten kuvaamattomasti säikähtyneenä:

"Onko tämä mahdollista? Kuka on tuon kirjoittanut? Ja te tiedätte,
mitä tähän on kirjoitettu...?"

"Tahdotko, että sen sinulle todistan?"

"Vaiti, toistan! Minä kiellän teitä..."

"Niinkuin tahdot, vanha veikko. Mitä teen, teen sinun
valistamiseksesi. Ja se tuottaa minulle hiton vähän vaivaa! Kun alan
tehdä ihmeitä, en voi enää pidättyä. Vieläkin eräs hupaisa juttu.
Sinulla on kaulassasi paidan alla pienten hopeaketjujen päässä
medaljonki?"

"Niin on", myönsi Vorski, jonka silmät loistivat, kuumeesta. "Se
medaljonki oli kehyksenä siinä ennen pitämällesi valokuvalle, niinkö?"

"Niin, niin... Valokuvalle, joka esittää..."

"Esittää äitiäsi, sen tiedän; ja sen kuvan sinä olet kadottanut?"

"Se tapahtui viime vuonna."

"Sano pikemmin, että _luulet_ sen kadottaneesi."

"No, no! Medaljonki on tyhjä."

"Sinä _luulet_, että se on tyhjä. Mutta niin ei ole laita. Katsohan."

Yhä toimien konemaisesti ja silmät ammollaan Vorski päästi
paidannappinsa ja veti ketjuset esille. Medaljonki tuli näkyviin. Sen
sisällä oli kultakehässä naisen valokuva.

"Hän se on... Hän se on..." jupisi Vorski ällistyneenä.

"Ihanko varmaan?"

"Ihan."

"Mitä sitten sanot kaikesta tästä, häh? Ei tämä ole ilveilyä tai
petkutusta. Vanha druidi on itsepintainen rynnistäjä, ja sinä seuraat
häntä, eikö totta?"

"Kyllä."

Vorski oli voitettu. Tuo mies masensi hänet. Hänen taikauskoiset
vaistonsa, hänen atavistinen uskonsa salaperäisiin voimiin, hänen
levoton ja tasapainostaan järkähtänyt luonteensa, kaikki pakotti
häntä ehdottomasti alistumaan. Hänen epäilyksensä jatkui, mutta se ei
estänyt häntä tottelemasta. Hän kysyi:

"Onko se kaukana?"

"Tässä vieressä. Isossa salissa."

Otto ja Konrad olivat hämmästyneinä kuunnelleet kaksinpuhelua. Konrad
yritti tehdä vastaväitteitä. Mutta Vorski tukki hänen suunsa.

"Jos pelkäät, niin lähde tiehesi. Sitäpaitsi", lisäsi hän sopivasti
vihjaisten, "kävelemmekin vain revolverit kourassa. Pienimmästäkin
hälytyksestä ammumme."

"Ammutte minua?" virnisti vanha druidi.

"Ammumme ketä vihollista tahansa."

"No, astu edellä, ampuja Vorski."

Ja kun toinen koetti tehdä tenää, purskahti vanhus nauruun.

"Vanha Vorski... sinusta ei tämä siis tuntunekaan hauskalta? Eipä
minustakaan... Mutta täytyyhän huvitella... Kah, sinähän et astu
eteenpäin?"

Hän oli opastanut heidät ihan hautakammion päähän, pimeään kolkkaan.
Siellä he kynttilän valossa näkivät muurin juurelle puhkaistun reiän,
joka suuntautui alaspäin.

Lyhyen aikaa epäröityään Vorski astui eteenpäin. Hänen täytyi ryömiä
nelinkontin tässä ahtaassa ja mutkaisessa käytävässä, josta he
minuutin kuluttua joutuivat suuren salin kynnykselle.

Toiset seurasivat häntä.

Vanha druidi julisti juhlallisesti:

"Kivijumalan sali."

Se oli syvä ja majesteetillinen, avaruussuhteiltaan ja muodoltaan
sen puistikon kaltainen, jonka alla se sijaitsi. Sama lukumäärä
hautakiviä, jotka näyttivät äärettömän temppelin pilareilta,
kohosi samoilta paikoilta ja samassa järjestyksessä kuin puistikon
patsaat. Ne olivat samantyylisiä, karkealla kirveellä, taiteesta
tai sopusuhtaisuudesta välittämättä vuoltuja. Permanto oli tehty
tavattoman isoista, säännöttömistä kivilaatoista, joita leikkeli
viemäriverkko, ja kivilaatoille levisi loistavina pyörylöinä valoa,
joka tuli ylhäältä, kauas toisistaan sovitetuista kohdista.

Keskeltä, Maguennocin kukkatarhan alta, kohosi neljä tai viisi metriä
korkea muuraamattomista kivistä kyhätty lava. Sen päälle oli kahdelle
tukevalle jalalle rakennettu kelttiläinen muistopatsas, _dolmen_,
joka kannatti pitkänsoikeata graniittilevyä.

"Tuoko se on?" kysäisi Vorski tukehtuneella äänellä.

Suoraan vastaamatta vanha druidi lausui:

"Mitäs siitä sanot? Ne meidän esi-isämme vasta olivat mainioita
rakennusmestareja! Ja kuinka nerokkaasti se on sommiteltu! Mitä
varokeinoja uteliaiden katseiden ja kaikkien epäpyhäin tutkimusten
esteeksi! Tiedätkö, mistä valo tulee? Sillä mehän olemme saaren
sisuksissa, eikä seinissä ole mitään ikkunoita. Valo tulee ylemmistä
menhireistä: niiden lävitse on puhkaistu kanava ylhäältä alas
asti, joka laajenee suppilomaisesti ja levittää viljalti valoa.
Keskipäivällä auringon paistaessa täällä on satumaisen kaunista.
Sinä, joka olet taiteilija, ulvoisit ihastuksesta."

"Siis _se_?" toisti Vorski.

"Tietysti tämäkin on pyhä kivi", vahvisti vanha druidi tyynesti,
"koska se kohoaa muita ylemmäksi maanalaisten uhrien paikalla,
ja nehän ovat kaikkein tärkeimmät. Mutta alla on toinen, jota
patsas suojaa sinun katseiltasi tässä seisoessamme, ja sen päällä
teurastettiin valitut uhrit. Veri virtasi lavalta, juosten näitä
viemäreitä pitkin rantakallioille ja mereen asti."

Vorski kysyi yhä kiihtyneempänä:

"No, siis tuo? Astukaamme eteenpäin."

"Ei tarvitse hievahtaa", vastasi ukko pöyristyttävän rauhallisesti,
"tämä ei vielä ole se, jota tarkoitat. Täällä on kolmaskin kivi,
ja sen kolmannen nähdäksesi tarvitsee sinun vain hiukan kohottaa
päätäsi."

"Missä? Oletteko varma?"

"Tuhat tulimmaista! Katsohan tuonne... ylimmän levyn yläpuolelle,
niin, itse holviin, joka on kattona ja näyttää isoista kivilaatoista
tehdyltä mosaiikilta... Kah, eroitathan täältä kivilaatan, joka
on ihan erikseen... pitkulainen kuin alempi laatta ja hakattu
samanmuotoiseksi...? Ne ovat kuin sisarukset... Mutta vain toinen
niistä on oikea, tehtaanmerkillä varustettu..."

Vorski tunsi pettymystä. Hän oli odottanut monimutkaisempaa
esittelyä, salaperäisempää piilopaikkaa.

"Tuoko on Kivijumala?" virkkoi hän. "Mutta eihän siinä ole mitään
erikoista."

"Kaukaa katsoen ei kylläkään, mutta läheltä näet... Siinä on
värijuovia, kullanhohtavia metallisuonia, ja sen rakeisuus on
erikoislajia... sanalla sanoen, se on Kivijumala. Mutta se ei
olekaan niin merkillinen aineensa kuin ihmeellisten ominaisuuksiensa
puolesta."

"Mitä ihmeitätekeviä ominaisuuksia sillä on?" kysyi Vorski.

"Se antaa kuoleman tai elämän, kuten tiedät. Ja se antaa paljon
muutakin."

"Mitä sitten?"

"Hitto vie, sinä kyselet liikaa! Enhän minä tiedä."

"Mitä! Te ette tiedä..."

Vanha druidi kurkotti päätään ja sanoi hänelle kahden kesken:

"Kuulehan, Vorski, minä myönnän hiukan kerskailleeni. Asian laita on
niin, että tehtävääni, vaikka se olikin perin tärkeä -- Kivijumalan
vartijan toimi on ensiluokkainen, -- että tehtävääni rajoittaa muuan
voima, joka on tavallaan omaani korkeampi."

"Mikä voima?"

"Velledan tahto."

Vorski tarkkasi häntä jälleen levottomana.

"Velledan?"

"Niin, tai ainakin sen, jota nimitän Velledaksi -- viimeisen
druidittaren, jonka oikeasta nimestä en tiedä mitään."

"Missä hän on?"

"Täällä."

"Täälläkö?"

"Niin, uhrikivellä. Hän nukkuu."

"Mitä! Nukkuuko hän?"

"Hän on nukkunut vuosisatoja, alusta alkaen. Minä en ole koskaan
nähnyt häntä muutoin kuin nukuksissa, siveään, rauhalliseen uneen
vaipuneena. Kuin metsässä uinuva ihana satuprinsessa odottaa Velleda
sitä miestä, jonka jumalat ovat määränneet hänet herättämään, ja se
mies..."

"Se mies?"

"Olet sinä, Vorski."

Vorski rypisti kulmiaan. Mitä uskomatonta juttua tämä oli ja mihin
tämä arvoituksellinen henkilö oikeastaan tähtäsi? Vanha druidi jatkoi:

"Näytät melkein närkästyneeltä? Mutta se, että kätesi ovat verestä
punaiset ja hartioillasi on kolmekymmentä ruumisarkkua, ei riistä
sinulta oikeutta esiintyä odotettuna prinssinä. Sinä olet liian
kaino, poikaseni. Tahdotko, että sanon sinulle jotakin? Velleda on
ihmeellisen kaunis, mutta hänen kauneutensa on yli-inhimillistä. Ah,
veikkoseni, joko sytyt? Etkö? Etkö vieläkään?"

Vorski epäröitsi. Hän tunsi tosiaan vaaran suurenevan ympärillään,
kohoavan kuin paisuvan aallon, joka on vyörymäisillään äyrään yli.
Mutta vanhus ei antanut perään.

"Vielä viimeinen sana, Vorski -- puhun hiljaa, jotta toverisi
eivät kuule, -- kietoessasi äitiäsi käärinliinaan sinä jätit hänen
nimenomaisesta tahdostaan hänen etusormeensa sormuksen, josta hän ei
koskaan luopunut, taikasormuksen, jossa isoa turkoosia ympäröi kehä
pieniä kultahuotrasiin sijoitettuja turkooseja. Erehdynkö?"

"Ette", läähätti Vorski ällistyneenä, "mutta minä olin yksin, ja
kertomanne asia on salaisuus, jota kukaan ei ole saanut tietää..."

"Vorski, jos se sormus on Velledan etusormessa, niin tunnetko
luottamusta ja uskotko, että haudassaan lepäävä äitisi on lähettänyt
Velledan sinua vastaanottamaan ja itse jättämään sinulle ihmekiven?"

Vorski astui patsasta kohti. Nopeasti hän nousi ensimmäiset askelmat.
Hänen päänsä kohosi lavan reunan yli.

"Ah", huudahti hän horjuen, "sormus... sormus on hänen sormessaan!"

Dolmenin kahden pilarin välissä lepäsi naisdruidi uhripöydällä,
jalkoihin asti ulottuvaan tahrattoman valkoiseen viittaan puettuna.
Hänen yläruumiinsa ja kasvonsa olivat käännetyt toiselle puolelle,
ja otsalle vedetty huntu peitti hänen tukkansa. Hänen kaunis,
melkein paljas käsivartensa riippui pöydän sivulla. Etusormessa oli
turkoosisormus.

"Kaihan se on äitisi sormus?" kysyi vanha druidi.

"On, ihan varmaan."

Vorski oli kiireesti astunut välimatkan yli, joka eroitti hänet
dolmenista, ja kumartuneena, melkein polvistuneena, hän tarkasti
turkoosia.

"Niitä on täysi luku... yksi on haljennut... toinen on puoliksi
peittynyt rutistettuun kultalehteen."

"Älä ole niin kovin varovainen", sanoi vanhus; "hän ei kuule, eikä
äänesi voi häntä herättää. Pikemminkin nouse ja hipaise kädelläsi
hänen otsaansa. Se on magneettinen hyväily, jonka pitäisi herättää
hänet horroksestaan."

Vorski nousi. Hän epäröi kuitenkin koskemasta tuohon naiseen. Nukkuja
herätti hänessä voittamatonta pelkoa ja kunnioitusta.

"Älkää tulko enää lähemmäksi, te kaksi", kielsi vanha druidi Ottoa ja
Konradia. "Kun Velleda avaa silmänsä, eivät ne saa kohdata muita kuin
Vorskin; hänen katseensa ei saa osua mihinkään muuhun... No, Vorski,
pelkäätkö sinä?"

"Minä en pelkää."

"Mutta et ole oikein kunnossakaan. Helpompi on surmata kuin herättää
henkiin, niinkö? No, pienoinen kädenponnistus! Poista verho ja
kosketa hänen otsaansa. Kivijumala on ulottuvillasi. Toimi, niin
sinusta tulee maailman hallitsija."

Vorski totteli. Seisoessaan uhrialttaria vasten hän näki hyvin
druidi-papittaren. Hän kumartui liikkumattoman vartalon yli.
Valkoinen viitta kohosi ja laski hengityksen säännöllisestä
poljennosta. Epävarmalla kädellä hän poisti hunnun ja kumartui sitten
enemmän, jotta voisi toisella kädellään hipaista paljastettua otsaa.

Mutta silloin hänen liikkeensä ikäänkuin jähmettyi puolitiehen. Hän
seisoi hievahtamatta kuin henkilö, joka ei käsitä ja turhaan yrittää
käsittää.

"No, mitä nyt, aika mies! Olethan kuin Medusan katseen jäykistämä.
Vieläkö nyt kinastelet? Onko jotakin vinossa? Pitääkö minun sinua
auttaa?"

Vorski ei vastannut. Hän katseli hölmistyneenä, kummastuksen ja
säikähdyksen vallassa, joka vähitellen muuttui hurjaksi peloksi.
Hänen päälaeltaan valui hikipisaroita, ja silmät tuijottivat kuin
johonkin tavattoman kauheaan ilmestykseen.

Vanhus purskahti nauruun.

"Hohhoh, kuinka sinä olet ruma! Kunhan vain viimeinen naisdruidi
ei kohottaisi jumalaisia silmäluomiaan ja näkisi sinun kamalaa
narrinaamaasi! Nuku, Velleda. Jatka tyyntä uinailuasi, jota unennäöt
eivät häiritse!"

Vorski mutisi katkonaisia sanoja, joissa värähti yltyvää vimmaa.
Kuin salamaniskuista valkeni hänelle osa totuutta. Sana kohosi hänen
huulilleen, jota hän ei kuitenkaan lausunut, ikäänkuin olisi pelännyt
sitä lausuessaan herättävänsä henkiin olemattoman, tämän kuolleen
naisen, niin, kuolleen, joka tosin hengitti, mutta jonka täytyi
olla kuollut, koska hän itse oli tämän naisen tappanut. Vihdoin hän
kuitenkin tahtomattaan sopersi, ja jokainen tavu tuotti hänelle
sietämätöntä tuskaa:

"Véronique... Véronique..."

"Hän on sinusta siis Véroniquen näköinen?" virnisteli vanha
druidi. "Saatatpa totisesti olla oikeassa... jonkinlaista
perheyhtäläisyyttä... No, jollet olisi omin käsin ristiinnaulinnut
toista ja itse kuullut hänen viimeistä huokaustaan, olisit valmis
vannomaan, että nämä kaksi naista ovat yksi ja sama henkilö,
että Véronique d'Hergemont on elossa, ei edes haavoittunut...
ei pienintäkään naarmua... ei köysien jälkiä ranteissa... Mutta
katsohan, Vorski, kuinka rauhalliset kasvot, mikä lohdullinen
tyyneys! Alan totisesti aavistella, että olet erehtynyt ja ripustanut
ristille toisen naisen! Ajattelehan... Ui, ui, kuinka sinä äimistelet
minulle! Tule avukseni, oi Teutates! Profeetta aikoo minut tuhota."

Vorski oli suoristautunut jälleen ja seisoi nyt uhkaavana vanhan
druidin edessä. Hänen vihan ja raivon vääristämät kasvonsa eivät
varmaankaan olleet koskaan ilmaisseet enemmän vihaa ja raivoa...
Vanha druidi oli jo tuntikauden tehnyt hänestä pilaa kuin lapsesta ja
lisäksi suorittanut mitä merkillisimmän työn, nyt äkkiä ilmaantuen
hänelle leppymättömimpänä ja vaarallisimpana vihollisena. Sellainen
mies oli heti raivattava tieltä pois, nyt kun siihen oli tilaisuus.

"Minä olen hukassa", virkkoi vanhus. "Minkä kastikkeen kera aiot
minut syödä? Voi, voi, ui, ui, millainen mörkö...! Apuun! Ottakaa
murhaaja kiinni! Nuo rautasormet minut kohta kuristavat! Tai ehkä
saan maistaa tikarista tai panet köydensilmukan kaulaani? Ei, minut
tapetaan revolverilla. Siitä pidänkin enemmän, se on siistimpää.
Anna paukkua, Alexis. Seitsemästä luodista on kaksi jo lävistänyt
edellisen viittani. Viisi panosta on jäljellä. Anna paukkua, Alexis!"

Jokainen sana ärsytti Vorskin kiukkua. Hän joudutti asiaa päätökseen
ja komensi:

"Otto... Konrad... olkaa valmiit...!"

Hän ojensi käsivartensa. Molemmat apurit kohottivat samaten aseensa.
Neljän askeleen päässä heistä anoi vanhus nauraen armoa.

"Rukoilen teitä, hyvät herrat, säälikää vanhaa miesraukkaa. Minä en
enää uudista ilveilyäni... olen siivolla kuin... kuvapatsas... Hyvät
herrat..."

Vorski komensi jälleen:

"Otto... Konrad... tähdätkää tarkoin...! Minä lasken... yks'...
kaks'... kolme... pam!"

Kolme laukausta pamahti samalla kertaa. Druidi kiepsahti ympäri,
nousi sitten jälleen suoraksi vastustajiensa eteen ja huusi haikealla
äänellä:

"Osui! Ruumiini on lävistetty! Ehdoton kuolema...! Vanha druidi on
mennyt mies...! Kaamea ratkaisu! Voi, että sen vanhan druidi-paran
pitikin olla niin kielekäs lörpöttelijä!"

"Ampukaa!" karjui Vorski. "Laukaiskaa, tolvanat! Tulta!"

"Tulta, tulta!" toisteli druidi. "Pam, pam! Pam, pam! Nappi
sydämeen!... toinen nappi...! kolmas nappi! No, Konrad, pam, pam...!
Ja sinä, Otto!"

Laukaukset pamahtivat, ja kaiku kertasi niitä suuressa salissa.
Toverukset riehuivat maalitaulunsa edessä hölmistyneinä ja
raivoissaan, haavoittumattoman vanhuksen tanssiessa ja hypellessä,
milloin melkein lattialle lyyhistyen, milloin kieppuessa
hämmästyttävän ketterästi.

"Tuhat tulimmaista, kuinka täällä luolien pohjalla huvitellaan!
Oletko sinä hassu, Vorskiseni! Pyhitetty profeetta haa! Mikä tolvana!
Mutta kuinka olet voinut niellä kaiken tämän -- bengaalitulen,
räjähdyspommit, housunnapin ja sitten äiti-vainajasi sormuksen!
Penteleen pässinpää! Oletpa sinä ääliö!"

Vorski pysähtyi. Hän ymmärsi, että kaikista kolmesta revolverista
oli panokset purettu, mutta miten? Millä käsittämättömällä tempulla?
Mitä oli kaiken tämän eriskummaisen seikkailun pohjalla? Ken oli tuo
paholainen hänen edessään?

Hän heitti hyödyttömän aseensa pois ja katseli ukkoa. Kävisikö hän
pahukseen käsiksi, kuristaisi käsivarsillaan? Hän katseli myöskin
naista, valmiina heittäytymään hänen kimppuunsa. Mutta ilmeisesti
hän ei tuntenut voivansa pitää kauemmin puoliaan näitä kahta
ihmeellistä olentoa vastaan, jotka hänestä näyttivät olevan maailman
ja todellisuuden ulkopuolella.

Sitten hän kääntyi äkkiä ja kutsuen apureitaan lähti takaisin
hautaholvien kautta vanhan druidin naljaillessa:

"Hehe, joko tuli kiire? Entä Kivijumala, mihin minä sen panen?
Hohhoh, kuinka se luikkii tiehensä! Onko sinulla kytevä taulanpala
peräpuolessa? Ohoi, hei, halloo...! No, mene sitten hiiteen, senkin
vietävä profeetta..."



VIIDESTOISTA LUKU

Maanalaisten uhrien sali


Vorski ei ollut koskaan pelännyt, ja kenties hänen pakonsakin
syynä oli jotakin muuta kuin todellisen pelon tunne. Mutta hän ei
enää tiennyt, mitä tehdä. Hänen säikähtyneissä aivoissaan temmelsi
ristiriitaisia ja sekavia ajatuksia, joissa ylinnä oli korvaamattoman
ja tavallaan yliluonnollisen tappion käsitys.

Uskoen noituuteen ja ihmeisiin hän tunsi, että sallimuksen määräämä
mies, Vorski, oli sortunut tehtävässään ja että hänen tilalleen
oli astunut toinen sallimuksen valitsema. Tässä oli toisiansa
vastassa kaksi ihmeellistä voimaa, joista toinen huokui esille
hänestä, Vorskista, toinen vanhasta druidista, ja jälkimäinen
yllätti edellisen. Véroniquen ylösnousemus, vanhan druidin
persoonallisuus, hänen haastelunsa, leikinlaskunsa, pyörähtelynsä,
tekonsa ja haavoittumattomuutensa, kaikki näytti tuossa
"temppuilijassa" Vorskista velhomaiselta ja sadunomaiselta, luoden
näissä raakalaisaikojen luolissa erikoisen ilmapiirin, joka häntä
tyrmistytti ja tukehdutti.

Hän riensi nousemaan takaisin maanpinnalle, tahtoi hengittää ja
nähdä. Ja ennen kaikkea hän tahtoi nähdä karsitun puun, johon oli
sitonut Véroniquen ja jossa tämä oli heittänyt henkensä.

"Sillä hän oli ihan varmaan kuollut", mumisi Vorski hammasta purren
ryömiessään ahtaan käytävän kourussa, joka johti kolmanteen ja
suurimpaan hautaholviin... "Hän oli ihan varmaan kuollut... Minä
tiedän, mitä kuolema on... usein olen käsitellyt kuolemaa enkä siinä
asiassa erehdy. Mutta kuinka tuo paholainen sitten on voinut herättää
hänet henkiin?"

Hän pysähtyi äkkiä lavan luo, jolta oli ottanut valtikan.

"Paitsi jos..." tuumi hän.

Konrad, joka seurasi häntä, huudahti:

"Rientäkää älkääkä lörpötelkö."

Vorski salli laahata itseänsä eteenpäin, mutta käydessään hän yhä
jatkoi:

"Tahdotko, että lausun sinulle mielipiteeni, Konrad? No niin, nukkuva
nainen, joka meille näytettiin, ei ollut _hän_. Ja oliko hän edes
elossa? Ah, se vanha velho kykenee mihin tahansa. Hän on muovannut
jonkun kuvan... vahanuken, jonka on tehnyt samannäköiseksi."

"Te olette hullu. Astukaa vain eteenpäin."

"Minä en ole hullu. Se nainen ei elänyt. Se, joka kuoli puussa, on
tosiaan kuollut, ja sinä tapaat hänet siellä ylhäällä, sen vakuutan.
Ihmeitä tässä kylläkin on tapahtunut, mutta ei sellaista ihmettä...!"

Kun heillä ei enää ollut lyhtyä, tölmäilivät toverukset seiniin ja
pystytettyihin kiviin. Heidän askeleensa kaikuivat holvista holviin.
Konrad ei lakannut nurisemasta.

"Sanoinhan minä teille... olisi pitänyt murskata hänen päänsä."

Otto oli vaiti ponnistuksesta hengästyneenä.

Näin he saapuivat hapuillen luolaan, joka oli uloimman hautakammion
eteisenä, ja totesivat ihmeekseen, että se oli pimeä, vaikka siitä
käytävästä, jonka he olivat puhkaisseet yläosaan, kuivuneen tammen
juurien alle, olisi pitänyt virrata jonkun verran valoa...

"Kummallista", sanoi Konrad.

"Pyh!" vastasi Otto. "Tulee vain etsiä portaat muurista. Kah
tuossa... tuossa on askelma... ja tuossa toinen..."

Hän alkoi kavuta ylöspäin, mutta hänen täytyi melkein heti pysähtyä.

"Ei pääse eteenpäin... tuntuu siltä kuin maa olisi vierinyt."

"Mahdotonta!" huomautti Vorski. "Sitäpaitsi... odotahan... unohdin...
onhan minulla taskulamppuni."

Hän sytytti lamppunsa, ja sama kiukunhuudahdus pääsi kaikilta
kolmelta. Portaitten koko yläosa ja puolet salia oli peittynyt
kivi- ja hiekkaröykkiön alle, jonka väliin oli luisunut kuivuneen
tammen runko. Mitään paon mahdollisuutta ei heillä enää ollut.

Vorski tunsi hetkellistä huumausta ja lyyhistyi portaille.

"Nyt meidät hukka perii... Se kirottu äijä on tämän kaiken
järjestänyt... ja siitä näkee, että hän ei ole yksin."

Hän voivotteli puhuen sekavasti ja kykenemättä jatkamaan epätasaista
taistelua. Mutta Konrad suuttui:

"No nyt en minä teitä enää tunne, Vorski."

"Ei sille miekkoselle mitään mahda."

"Eikö mitään mahda? Johan olen parikymmentä kertaa toistanut, että
häneltä olisi pitänyt vääntää niskat nurin. Ah, jospa en olisi
hillinnyt itseäni..."

"Sinä et olisi voinut häneen koskeakaan. Pystyivätkö häneen luotimme?"

"Luotimme... luotimme..." jupisi Konrad. "Kaikki tuo on silkkaa
pötyä. Antakaahan minulle lamppunne... minulla on toinen revolveri,
priiorintalosta otettu, jonka itse tänä aamuna latasin. Antakaas, kun
katson."

Hän tarkasti asetta ja totesi pian, että siihen pistetyt seitsemän
patruunaa oli vaihdettu luodittomiin, joilla tietenkin voi ampua vain
tyhjiä laukauksia.

"Siinä asian koko selitys", virkkoi hän, "eikä vanhalla druidillanne
ole mitään velhon ominaisuuksia. Jos revolverimme olisivat olleet
säällisesti ladattuja, olisimme kellistäneet hänet kuin koiran."

Mutta tämä selitys vain lisäsi Vorskin kauhua.

"Ja kuinka hän on ne purkanut? Millä hetkellä hän on saanut
siepatuksi aseet taskuistamme pistääkseen ne takaisin, sitten kun oli
tehnyt ne vaarattomiksi? Minä en ole silmänräpäykseksikään luopunut
revolveristani."

"En minäkään", tunnusti Konrad.

"Ja tahtoisinpa tietää, kuka siihen huomaamattani koskee! Siis...?
Eikö se siis todista, että sillä paholaisella on erikoisvoimaa
käytettävänään? Mutta täytyy ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän
on mies, joka tuntee salaisuuksia... jolla on keinoja... keinoja..."

Konrad kohautti olkapäitään.

"Vorski, tämä seikkailu on teidät tyrmistyttänyt... Kosketitte jo
päämäärään ja päästätte kaikki käsistänne ensi vastuksen tullessa.
Nyt olette muuttunut ihan nahjusmaiseksi. Mutta minäpä en taivutakaan
päätäni niinkuin te. Hukassako? Ja minkätähden? Jos hän käy
kimppuumme, niin onhan meitä kolme."

"Hän ei tule. Hän jättää meidät tänne aukottomaan maakuoppaan
nääntymään."

"Jollei hän tule, niin minä palaan sinne! Minulla on puukkoni, ja se
riittää."

"Sinä olet väärässä, Konrad."

"Missä suhteessa olen väärässä? Kyllä minussa miehenvastusta on, tuon
ukon vertainen ainakin olen, eikä hänellä ole apunaan muita kuin
nukkuva nainen."

"Konrad, hän ei ole mies, eikä toinen ole nainen. Ole varuillasi!"

"Varuillani kyllä olen, mutta menen sittenkin."

"Sinä menet... sinä menet... mutta mitä aiot tehdä?"

"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa... tai oikeammin minulla on
ainoastaan yksi. Tahdon nujertaa sen ukkorähjän."

"Ole kuitenkin varovainen... Älä käy hänen kimppuunsa edestäpäin,
vaan koeta yllättää hänet..."

"En suinkaan minä, jukoliste, sellainen tolvana ole, että asetun
hänen iskujensa maalitauluksi", sanoi Konrad. "Olkaa huoleti, kyllä
minä sen vintiön nutistan!"

Konradin rohkeus vahvisti Vorskia.

"Hän on sittenkin oikeassa", sanoi Vorski, kun hänen rikostoverinsa
oli lähtenyt. "Koska vanha druidi ei ajanut meitä takaa, niin sillä
on varmaan muita tuumia. Hän ei odottane meidän palaavan hyökkäystä
tekemään, ja Konrad saattaa hyvinkin hänet yllättää. Mitäs sanot,
Otto?"

Otto oli samaa mieltä.

"Tässä tarvitaan vain kärsivällisyyttä", sanoi hän.

Kului neljännestunti. Vorski kävi jälleen yhä ryhdikkäämmäksi. Hän
oli tosin ensin masentunut vastavaikutuksesta, senjälkeen kun hänen
liian suuret toiveensa olivat saaneet liian kovan kolauksen, ja
myöskin humalan aiheuttamasta väsymyksestä ja raukeudesta. Matta
taisteluhalu kiihoitti häntä uudelleen, ja hän tahtoi kaikin mokomin
selviytyä vastustajastaan.

"Kukapa tietää", sanoi hän, "vaikka Konrad jo olisikin päässyt
hänestä voitolle..."

Nyt hänessä heräsi liiallinen luottamus, mikä todisti hänen
järkkynyttä tasapainoaan, ja hän tahtoi heti lähteä.

"Mennään, Otto! Nyt ollaan pian perillä! Vanha ukkeli nujerrettavana,
ja sitten on kaikki hyvin. Kaihan sinulla on tikarisi? Oikeastaan
tarpeeton kapine. Kaksi kättäni riittää."

"Entä, jos sillä druidilla on tovereita?"

"Saamme nähdä."

Hän lähti taas hautakammioihin, eteni varovaisesti ja tarkkasi
toisesta holvista toiseen vieväin käytäväin suuta. Mitään ääntä ei
kuulunut heidän korviinsa. Kolmannen hautakammion valo opasti heitä.

"Konradin on täytynyt onnistua", huomautti Vorski. "Muutoin hän
ei olisi antautunutkaan otteluun, vaan pyrkinyt takaisin meidän
luoksemme."

"Epäilemättä", sanoi Otto, "on hyvä merkki, että Konradia ei näy.
Vanhalla druidilla on varmaankin ollut tukala paikka. Konradin kanssa
ei ole leikkimistä."

He astuivat kolmanteen hautakammioon. Kaikki oli paikoillaan,
valtikka lavalla ja ponsi, jonka Vorski oli kiertänyt irti, vähän
loitompana lattialla. Mutta kun hän loi katseensa hämärään loukkoon,
jossa vanha druidi oli heidän saapuessaan nukkunut, näki hän
kummakseen saman äijän, ei ihan samassa paikassa, vaan pimeän nurkan
ja ovikäytävän välissä. "Jumaliste, mitä hän tekee?" sopersi Vorski
tämän odottamattoman näyn säikäyttämänä. "Mutta hänpä taitaakin
nukkua!"

Vanha druidi näkyi todellakin nukkuvan. Mutta miksi hitossa hän
lepäsi tuossa asennossa vatsallaan, kädet ristin tavoin ojennettuina
ja nenä maassa?

Tokkohan varuillaan oleva mies tai sellainen, joka tietää vaaran
uhkaavan, tuolla tavoin antautuu vihollisen iskuille alttiiksi?
Ja miksi -- Vorskin katse tunki vähitellen hautakammion takaosan
pimennon läpi, -- miksi oli valkoisessa viitassa tahroja, jotka
näyttivät punaisilta... jotka _olivat_ punaisia, ihan varmaan
punaisia? Miksi?

Otto virkkoi hiljaa:

"Hänellä on omituinen asento."

Vorski ajatteli samoin ja määritteli:

"Niin, kuolleen ruumiin asento."

"Kuolleen asento", myönsi Otto. "Aivan niin."

Hetkisen perästä Vorski perääntyi askeleen.

"Oh", virkkoi hän, "kuka olisi uskonut?"

"Mitä?" kysyi toinen.

"Tuolla hartiain välissä... katso..."

"No mitä?"

"Puukko..."

"Mikä puukko?"

"Konradin", vahvisti Vorski... "Konradin tikari... minä tunnen sen...
iskettynä suoraan hartiain väliin."

Ja hän lisäsi vavahtaen:

"Punaiset tahrat johtuvat siitä... ne ovat verta... verta, jota
vuotaa haavasta."

"Sitten hän on kai kuollut?" huomautti Otto.

"Hän on kuollut... niin, vanha druidi on kuollut... Konrad on hänet
yllättänyt ja tappanut... vanha druidi on kuollut!"

Vorski epäröitsi jokseenkin kauan, valmiina käymään hervottoman
ruumiin kimppuun, iskeäkseen hänkin vuorostaan. Mutta hän ei
uskaltanut koskea tuohon mieheen kuolleena enempää kuin elävänäkään.
Lopulta hän rohkaisi mieltään sen verran, että hyökkäsi sieppaamaan
aseen haavasta.

"Ähä, roisto", huudahti hän, "nyt olet saanut ansaitun palkkasi!
Konrad on kovakourainen mies. Ole varma siitä, Konrad, etten sinua
unohda."

"Missähän se Konrad on?"

"Kivijumalan salissa. No, Otto, nyt minä riennän naisen luo, jonka
vanha druidi oli sinne toimittanut, ja selvitän välini hänenkin
kanssaan!"

"Uskotteko siis, että se on elävä nainen?" virnisti Otto.

"On, ja hyvin elävä onkin...! Samoin kuin vanha druidi. Se velho
oli vain suupaltti veijari, joka saattoi osata salaisia temppuja,
mutta jolla ei ollut mitään todellista voimaa... Tässä näemme siitä
todistuksen...!"

"Ehkäpä hän oli veijari", huomautti rikostoveri. "Mutta sittenkin hän
on merkeillään ilmoittanut teille, missä nämä luolat sijaitsevat. Ja
mitä tarkoitusta varten? Ja mitä hän täällä puuhaili? Tunsiko hän
todellakin Kivijumalan salaisuuden, tiesikö hän, millä tavalla se
kivi voidaan anastaa, ja ihan tarkalleen sen paikan?"

"Ne ovat kaikki arvoituksia, siinä olet oikeassa", vastasi Vorski,
jolla ei ollut halua yksityiskohtaisemmin tutkia seikkailua, "mutta
sellaisia arvoituksia, joihin selitykset tulevat itsestään ja joista
en tällä kertaa välitä, nyt kun pöyristyttävä olento ei enää ole
niitä minulle esittämässä".

He tunkeutuivat kolmannen kerran ahtaasta läpikäytävästä. Vorski
astui isoon saliin voittajana, pää pystyssä ja katse varmana. Enää ei
ollut esteitä, ei enää vihollista. Oliko Kivijumala todellakin tuolla
holvin kivilaattojen välissä vai oliko se jossakin muualla, siitä hän
kyllä ottaisi selvän. Oli jäljellä vain tuo salaperäinen nainen, joka
näytti Véroniquelta, mutta joka ei voinut olla Véronique ja jonka
oikean persoonallisuuden hän pian paljastaisi.

"Jos se siellä enää onkaan", jupisi hän. "Melkeinpä luulen, että
hän on jo kadonnut. Hän näytteli osaa vanhan druidin hämärissä
suunnitelmissa, ja kun ukko luulee minun poistuneen..."

Vorski lähestyi ja nousi muutaman askeleen verran.

Nainen oli paikallaan, leväten patsaan alemmalla levyllä huntuihin
verhottuna kuten ennenkin, mutta käsivarsi ei enää ollut
riipuksissa. Ainoastaan käsi pisti esiin vaatteen alta. Sormessa oli
turkoosisormus.

Otto sanoi Vorskille:

"Se ei ole hievahtanut, nukkuu yhä."

"Ehkä se todellakin nukkuu", lausui Vorski. "Menenpä katsomaan.
Annas, kun minä..."

Hän lähestyi. Hän ei ollut laskenut kädestään Konradin puukkoa, ja
siitä ehkä juolahti hänen mieleensä tappaa, sillä hänen katseensa
kääntyi asetta kohti, ja hän näkyi vasta silloin käsittävän, että se
oli hänellä kädessä ja että hän voi sitä käyttää.

Hän oli enää vain kolmen askeleen päässä naisesta huomatessaan, että
paljastettu ranne oli runneltu ja mustista täplistä kirjava, jotka
arvatenkin johtuivat köysien kiristyksestä. Mutta tunti sitten oli
vanha druidi kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että ranteessa ei
ollut mitään rääkkäyksen jälkiä!

Tämä seikka ällistytti häntä uudestaan, ensiksikin, koska se osoitti
hänelle, että tässä oli tosiaankin hänen ristille ripustamansa
nainen, joka oli otettu sieltä alas ja nyt virui hänen silmiensä
edessä, ja toiseksi, koska hän äkkiä taas joutui ihmeiden piiriin.
Vuorotellen näyttäytyi hänelle Véroniquen käsivarsi kahdessa eri
muodossa: elävän, vammattoman naisen käsivartena ja hervottoman,
kidutetun uhrin kätenä.

Vorskin vapisevat sormet puristivat kouristuksen tapaan puukkoa,
ikäänkuin juuri se olisi ollut pelastuksen ase. Hänen hämärtyneessä
mielessään heräsi taaskin ajatus iskeä, ei tappamista varten,
koska tämän naisen täytyi jo olla kuollut, vaan iskeäkseen häntä
itseänsä ahdistavaa näkymätöntä vihollista ja manatakseen yhdellä
sivalluksella kaikki taikuudet luotaan.

Hän kohotti käsivartensa ja valitsi sopivan kohdan. Hänen kasvonsa
saivat hurjimman ilmeensä ja kirkastuivat rikoksen ilosta. Sitten
hän äkkiä kumartui ja iski umpimähkään, kuin hullu, kymmenen,
kaksikymmentä kertaa kaikkien valloilleen päästettyjen vaistojensa
vimmassa.

"Siitä saat, kuole!" jupisi hän... "Kuole vielä... ja tulkoon tästä
loppu... Sinä olet se paha hengetär, joka vastustaa minua... ja minä
tuhoan sinut... Kuole siis, jotta minä olisin vapaa...! Kuole, jotta
minä olisin yksin herrana...!"

Hän pysähtyi ikäänkuin hengähtääkseen. Hän olikin jo uupunut.
Ja samalla kun hän mitään näkemättä tuijotti eteensä kauheasti
raadeltuun ruumiiseen, heräsi hänessä se outo vaikutelma, että jokin
varjo oli häilähtänyt hänen ja kattoaukosta virtaavan päivänvalon
väliin.

"Tiedätkö, minkä näköinen mielestäni olet?" kysyi muuan ääni.

Vorski hätkähti pahasti. Se ei ollut Oton ääni. Ja se jatkoi
puhettaan, hänen yhä seisoessaan pää kumarassa ja typerästi
pitäessään puukkoa kuolleeseen ruumiiseen työnnettynä.

"Tiedätkö, minkä näköinen sinä olet, Vorski? Sinä muistutat minulle
kotimaani härkää, -- minä näet olen espanjalainen ja harrastan
suuresti härkätaisteluja. Kuuleppas, kun härät ovat sarvillaan
lävistäneet jonkun vanhan kelvottoman konin, palaavat ne tavantakaa
raadon luo, kääntävät sitä, puskevat jälleen, tappavat sen yhä
uudestaan. Sinä olet niiden kaltainen, Vorski. Sinä näet vain verta.
Torjuaksesi elävää vihollista sinä ahdistat sitä, joka ei enää elä,
yrität tappaa itse kuoleman. Mikä törkeä peto sinä oletkaan!"

Vorski kohotti päätänsä.

Hänen edessään seisoi mies, nojaten erääseen _dolmenin_ pilariin,
keskikokoinen, hoikka, ruumiiltaan sopusuhtainen ja, ohimoilta
jo harmahtavista hiuksista huolimatta vielä nuoren näköinen.
Vieraalla oli sininen kultanappinen pusero ja päässä mustalippainen
merimieslakki.

"Ei maksa vaivaa rasittaa aivojasi", virkkoi hän. "Sinä et tunne
minua. Don Luis Perenna, espanjalainen grandi, monien maa-alueiden
hallitsija ja Sarekin prinssi. Niin, älä ihmettele... Sarekin
prinssin arvonimen olen vastikään itselleni ottanut, ja siihen
minulla on jotakin oikeutta."

Vorski katseli häntä hölmistyneenä. Mies jatkoi:

"Sinä et näy oikein hyvin tuntevan espanjalaista aatelistoa.
Maistelehan sentään... minä olen se herrasmies, jonka oli määrä
tulla d'Hergemontin perheen ja Sarekin asukkaiden avuksi... se,
jota poikasi François niin lapsellisen luottavaisesti odotti...
Ymmärrätkö, häh? Mutta uskollinen toverisi Otto näkyy muistavan...
Ehkä sentään toisesta nimestäni selviäisi sinulle jotakin... Se on
koko lailla tunnettu... Lupin...? Arsène Lupin...?"

Vorski tarkasteli häntä yhä enemmän kauhistuen ja mielessään muuan
epäluulo, joka varmistui jokaisesta uudesta vastustajan sanasta ja
eleestä. Vaikka hän ei tuntenutkaan miestä eikä tämän ääntä, tehosi
häneen kuitenkin ylivoimaisesti toisen tahto, jonka kykyä hän jo oli
kokenut, ja hän tajusi taas olevansa samanlaisen leppymättömän ivan
ruoskittavana. Mutta oliko se mahdollista?

"Kaikki on mahdollista -- sekin, mitä sinä nyt ajattelet", jatkoi don
Luis Perenna. "Mutta minä toistan vieläkin, että sinä olet törkeä
peto! Kah, sinä olet olevinasi suuri rosvo, erinomainen seikkailija,
etkä kykene edes selviämään rikoksistasi! Niin kauan kuin oli puhe
umpimähkäisestä teurastamisesta, astuit sinä horjumatta tietäsi.
Mutta sinä kompastut jo ensimmäiseen kiveen. Vorski tappaa, mutta
kenet hän on tappanut? Siitä hän ei tiedä mitään. Onko Véronique
d'Hergemont kuollut vai elossa? Onko hän sidottuna tammeen, johon
sinä hänet ristiinnaulitsit? Vai lepääkö hän tässä uhripöydällä?
Sielläkö mäellä hänet tapoit vai tässä salissa? Se on sinulle
salaisuus. Ennenkuin iskit, et tullut edes katsahtaneeksi, ketä
iskit. Pääasia sinulle on vain iskeä mitä käsivartesi ulottuville
sattuu, päihtyä veren näkemisestä ja tuoksusta ja keittää inhoittavaa
lientä elävästä lihasta. Mutta katsohan sentään, hölmö! Se, joka
tappaa, ei säikähdy murhasta eikä peitä uhrinsa kasveja. Katso,
hölmö!"

Hän itse kumartui ruumiin yli ja poisti päätä ympäröivän liinan.

Vorski oli sulkenut silmänsä. Polvillaan, yläruumis painautuneena
kuolleen jalkoja vasten, hän pysyi liikkumatta, silmäluomet
itsepäisesti suljettuina.

"Niinpä on laita, vai mitä sanot?" lausui don Luis ivallisesti. "Sinä
et uskalla katsoa siksi, että olet arvannut tai olet arvaamaisillasi,
eikö niin, kurja mies? Eivätkö typerät aivosi ole antamaisillaan
sinulle selitystä? Sarekin saarella oli kaksi naista, ja ainoastaan
kaksi. Véronique on toinen... toisen nimi oli Elfride, -- enhän
erehtyne...? Elfride ja Véronique... molemmat vaimosi... toinen
Reinholdin, toinen Françoisin äiti... Jos siis nainen, jonka ripustit
ristille ja jota vastikään silvoit, ei ole Françoisin äiti, niin hän
on Reinholdin äiti... Jollei tuossa viruva nainen, jonka ranteet ovat
mustelmia täynnä köysien puristuksesta, ole Véronique, niin se on
Elfride. Siinä ei voi olla erehdystä... Niin juuri, Elfride, vaimosi
ja rikostoverisi... turmanhenkesi... Ja sen sinä tiedät niin hyvin,
että mieluummin uskot minun sanaani kuin julkeat luoda silmäystä
tämän vainajan, tottelevaisen rikostoverisi ja kiduttamasi uhrin
lyijynharmaisiin kasvoihin, sinä viheliäinen pelkuri!"

Vorski oli tosiaan kätkenyt päänsä käsivarrelleen. Hän ei itkenyt!
Vorski ei voinut itkeä. Mutta hänen olkapäänsä vavahtelivat, ja hänen
asentonsa ilmaisi hurjinta epätoivoa.

Sitä kesti hyvän aikaa. Sitten lakkasi olkapäiden nytkähtely. Vorski
ei kuitenkaan hievahtanut.

"Sinä herätät minussa toden totta sääliä, vanha veijari", puhui taas
don Luis. "Olitko siis noin kovin kiintynyt Elfrideesi? Oliko se
tottumusta vai luotitko häneen kuin taikuriin? Mutta kuinka sitten
voit olla sellainen tolvana! Pitää edes tietää, mitä tekee! Pitää
ottaa asiasta selvä ja harkita, lempo soikoon! Mutta sinä uit veressä
kuin vastasyntynyt lapsi uisi, jos se putoaisi veteen. Ei ihme, jos
uppoat ja hukut. Entä vanha druidi, onko hän kuollut vai elossa?
Onko Konrad iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä vai esitänkö minä tuon
pirullisen olennon osaa? Sanalla sanoen, onko erikseen olemassa vanha
druidi ja espanjalainen grandi vai ovatko ne kaksi sama henkilö?
Kaikki se on sinulle, hölmö, hämärää kuin pimeän pöntön pohja.
Pitäisi kuitenkin saada asiasta selko. Tahdotko, että autan sinua?"

Jos Vorski olikin toiminut harkitsematta, niin hänen kohottaessaan
päänsä oli helppo huomata, että hän tällä kertaa oli kylliksi
harkinnut ja tiesi varsin hyvin, mihin epätoivoiseen päätökseen
olosuhteet häntä ajoivat. Hän oli kyllä valmis selityksiin, joihin
häntä don Luis kehoitti, mutta puukko kädessä ja leppymättä
päättäneenä sitä käyttää. Verkalleen, tuijottaen don Luisin silmiin
ja salaamatta aikeitaan hän oli vetänyt aseen irti ruumiista ja
suoristautui.

"Pidä varasi", virkkoi don Luis, "veitsesi on noiduttu niin kuin
revolverisikin. Se on hopeapaperia."

Turhaa leikinlaskua. Mikään ei voinut jouduttaa tai viivyttää sitä
harkittua puuskaa, joka kannusti Vorskia otteluun elämästä ja
kuolemasta. Hän kiersi pyhän pöydän ympäri ja pysähtyi don Luisin
eteen.

"Sinä kai se olet", sanoi hän, "viime päivien kuluessa kääntänyt
kaikki suunnitelmani ylösalaisin?"

"Vain vuorokauden kuluessa. Saavuin Sarekiin neljäkolmatta tuntia
sitten."

"Ja oletko päättänyt mennä päähän asti?"

"Pitemmälle, jos mahdollista."

"Minkätähden? Mitä etuja varten?"

"Huvikseni vain ja koska minä inhoan sinua."

"Eikö siis ole sopimuksen mahdollisuutta?"

"Ei."

"Sinä kieltäydyt siis yhtymästä peliini?"

"Mitä sinä puhutkaan!"

"Saisit puolet."

"Otan mieluummin kaikki."

"Tarkoitatko Kivijumalaa?"

"Se on jo omanani."

Turhaa oli puhua enempää. Tuontapainen vastustaja on nujerrettava,
muutoin hän nujertaa toisen. Täytyi valita näiden kahden ratkaisun
välillä: kolmatta ei ollut.

Don Luis pysyi järkkymättä paikallaan, nojaten yhä selkäänsä pilaria
vasten. Vorski oli päätä pitempi, ja samalla hänellä oli varma
tietoisuus siitä, että hän joka suhteessa, voimiltaan, jänteiltään,
painoltaan vei vastustajastaan voiton. Olisiko hän näin ollen
epäröinyt? Eikä hänestä näyttänyt mahdolliselta, että don Luis
olisi voinut yrittääkään puolustaa itseään tai välttää iskua,
ennenkuin puukko olisi osunut kohdalleen. Turmaksi itselleen hän
asettuisi varuilleen liian myöhään, jollei heti liikahtaisi. Eikä
hän liikahtanut. Vorski iski siis ihan varmana, niinkuin isketään
edeltäpäin tuomittua saalista.

Mutta kuitenkin -- ja se tapahtui niin nopeasti ja käsittämättömästi,
ettei hän olisi voinut sanoa, minkä temppujen vaikutuksesta hän
sortui, -- kolmea, neljää sekuntia myöhemmin hän lojui maassa,
aseettomana, voitettuna, molemmat sääret ikäänkuin kepiniskulla
poikki lyötyinä, oikea käsi hervottomana ja niin kivistävänä, että
hän huusi tuskasta.

Don Luis ei viitsinyt häntä edes sitoakaan. Polkien toisella
jalallaan Vorskin isoa voimatonta ruhoa hän lausui puoleksi
kumartuneena:

"Tällä hetkellä emme juttele. Varaan sinulle mieleni mukaisen puheen,
jota ehkä pidät liian pitkäveteisenä, mutta joka osoittaa sinulle,
että tunnen tämän seikkailun alusta loppuun asti, siis paljoa
paremmin kuin sinä. Ei ole muuta kuin yksi hämärä kohta, ja sen sinä
saat valaista. Missä on poikasi, François d'Hergemont?"

Kun hän ei saanut vastausta, toisti hän:

"Missä on François d'Hergemont?"

Kaiketikin Vorski arveli, että sattuma tässä antoi hänen käsiinsä
odottamattoman valtin ja että peli kenties ei vielä ollut menetetty,
sillä hän pysyi itsepäisesti vaiti.

"Kieltäydytkö vastaamasta?" kysyi don Luis.

"Yks... kaks... kolme... siis kieltäydyt? Hyvä on!"

Hän vihelsi hiljaa.

Salin nurkasta ilmestyi neljä miestä, joilla oli tummanruskeat kasvot
ja Marokon arabialaisten piirteet. Kuten don Luisilla oli heilläkin
puserot ja kiiltolippaiset merimieslakit.

Melkein samassa saapui viides henkilö, raajarikko ranskalainen
upseeri, jonka oikea sääri päättyi tekojalkaan.

"Ah, tekö Patrice?" huudahti don Luis.

Hän esitteli säännönmukaisesti:

"Kapteeni Patrice Belval ja paras ystäväni, herra Vorski, germaani."

Sitten hän jatkoi:

"Eikö mitään uutta, kapteeni? Ettekö ole löytäneet Françoisia?"

"Emme."

"Viimeistään tunnin kuluttua tapaamme hänet ja sitten lähdemme.
Ovatko kaikki miehemme veneen luona?"

"Ovat."

"Ja siellä on kaikki hyvin?"

"Kaikki on hyvin."

Hän antoi marokkolaisille käskyn:

"Ottakaapa tuo saksalainen riiviö ja tuokaa hänet ylemmän _dolmenin_
luo. Turhaa sitoa häntä; hän ei kykene jäseniään liikuttamaan.
Malttakaas hetkinen!"

Hän kumartui kuiskaamaan Vorskin korvaan:

"Katselehan Kivijumalaa katonlaattojen välissä, ennenkuin täältä
lähdemme. Vanha druidi ei valehdellut sinulle. Se on tosiaan se
vuosisatoja etsitty ihmekivi... minä keksin sen jo aikoja sitten...
kirjevaihdon välityksellä. Jätä sille jäähyväisesi, Vorski! Sinä
et sitä enää koskaan näe, mikäli tässä matoisessa maailmassa enää
saatkaan mitään nähdä."

Hän antoi merkin.

Ripeästi kävi neljä marokkolaista Vorskiin käsiksi ja kantoi hänet
salin perälle yhdyskäytävän vastapäiselle puolelle.

Don Luis kääntyi Oton puoleen, joka oli liikkumatta katsellut
tapausten kulkua.

"Näen, että olet järkevä miekkonen, Otto, ja käsität tilanteen. Ethän
sinä sekaannu mihinkään?"

"En mihinkään."

"Silloin sinut jätetään rauhaan. Saat ilman mitään vaaraa seurata
meitä."

Hän pisti käsivartensa kapteenin kainaloon, ja niin he lähtivät
jutellen keskenään.

Kivijumalan salista tultiin ulos kolmen muun, peräkkäin sijaitsevan
hautakammion läpi, joista jokainen oli hiukan ylempänä edellistä ja
viimeinen päättyi samaten eteiseen. Tämän eteisen uloimpaan päähän
oli pystytetty tikapuut seinää vasten, johon äskettäin oli tehty
aukko, puhkaisemalla hauras hiekka- ja kalkkimuuraus.

Siitä he pääsivät ulkoilmaan jyrkälle polulle, johon oli hakattu
askelmia ja joka kiertäen nousi kallion sisässä. Se johti heidät
sille rantakallion kohdalle, jonne François edellisenä aamuna oli
opastanut Véroniquen. Se oli hyökkäysportin käytävä. Ylhäältä he
näkivät kahteen rautapuikkoon ripustetun veneen, jolla Véronique ja
hänen poikansa olivat aikoneet paeta. Vähän matkan päässä väikkyivät
pienessä lahdelmassa kapean vedenalaisen veneen ääripiirteet.

Kääntyen selin mereen don Luis ja Patric Belval suuntasivat
askeleensa tammien puoliympyrää kohti ja pysähtyivät Keijukaisten
patsaan viereen. Marokkolaiset odottivat heitä siellä, pantuaan
Vorskin istumaan saman puun juurelle, jossa hänen viimeinen uhrinsa
oli heittänyt henkensä. Sen rungossa ei ollut enää muuta merkkiä
pöyristyttävästä kidutuksesta kuin kirjaimet V.d'H.

"Ethän liene liian väsynyt, Vorski?" kysyi don Luis. "Joko sääret
ovat lakanneet kivistämästä?"

Vorski kohautti halveksivasti olkapäitänsä.

"Niin, minä tiedän", puhui don Luis edelleen, "sinä luotat
viimeiseen korttiisi. Mutta sinun tulee tietää, että minullakin on
muutamia valtteja ja että pelaan jokseenkin taitavasti. Se puu,
joka on takanasi, todistaa sen sinulle yllin kyllin. Tahdotko
toisen esimerkin? Sillä välin, kun sinä sotkeudut omiin rikoksiisi
etkä enää tiedä surmaamiesi lukumäärää, minä herätän ne henkiin.
Katsohan tuota, joka tulee priiorintalosta. Näetkö hänet? Kai sinä
näet hänet? Hänellä on kultanappinen pusero, kuten minullakin...
Eikö hän ole muuan uhreistasi? Sinä olit sulkenut hänet erääseen
kidutuskammioon heittääksesi hänet mereen, ja sinun Reinhold-kerubisi
hänet sinne syöksikin Véroniquen silmäin edessä. Muistatko? Muistatko
Stéphane Marouxia...? Hän on kuollut, eikö niin? Eipä laisinkaan...
taikasauvallani minä herätän hänet jälleen eloon. Kas tuossa hän on!
Ja minä ojennan hänelle käteni ja puhun hänelle..."

Hän oli tosiaan astunut äsken tullutta kohti, puristi hänen kättään
ja sanoi hänelle:

"Näettekös, Stéphane, sanoinhan minä teille, että keskipäivän
korvissa kaikki olisi päättynyt ja että kohtaisimme toisemme patsaan
luona. Nyt on päivä juuri puolissa."

Stéphane näkyi olevan oivallisissa voimissa. Ei mitään loukkautumisen
merkkiä. Vorski katseli häntä pelokkaasti ja jupisi:

"Opettaja... Stéphane Maroux..."

"Hän juuri", virkkoi don Luis. "Kukapa muu? Hänenkin asiassaan sinä
menettelit kuin hölmö. Herttainen Reinhold ja sinä heitätte miehen
mereen ettekä viitsi edes kurottaa katsomaan, kuinka hänen käy.
Minä korjaan hänet sieltä... Äläkä hämmästy, miekkoseni... Tämä on
vasta alkua, ja minulla on vielä muutamia temppuja ohjelmistossani.
Muistahan, että olen vanhan druidin oppilas...! No, Stéphane, kuinka
pitkälle olemme päässeet? Onnistuuko hakemisenne?"

"Se on turhaa."

"Entä François?"

"Häntä on mahdoton löytää."

"Onko Kaikki-käy-hyvin pantu isäntänsä jäljille, kuten sovittiin?"

"Kyllä, mutta se opasti minut vain hyökkäysportin kautta Françoisin
veneelle asti."

"Eikö sillä puolella ole mitään piilopaikkaa?"

"Ei minkäänlaista."

Don Luis oli vaiti ja alkoi kävellä edestakaisin patsaan edessä. Hän
näkyi epäröivän viime hetkellä, ennenkuin ryhtyisi toimeenpanemaan
päättämäänsä suunnitelmaa.

Vihdoin hän kääntyi Vorskiin päin ja lausui:

"Minulla ei ole aikaa hukattavana. Tästä kahden tunnin päähän täytyy
minun olla poissa saarelta. Mistä hinnasta myyt minulle Françoisin
vapauden nyt heti?"

Vorski vastasi:

"François oli kaksintaistelussa Reinholdin kanssa ja joutui
alakynteen."

"Sinä valehtelet; François voitti hänet."

"Mitä sinä siitä tiedät? Näitkö heidän taistelevan?"

"En. Silloin olisinkin tullut väliin. Mutta minä tiedän, kuka pääsi
voitolle."

"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä. Pojat olivat naamioidut."

"Jos François on kuollut, niin hukka sinut perii."

Vorski mietti.

Vaihtoehto kuulosti lopulliselta. Hän kysyi vuorostaan:

"No, mitä minulle sitten tarjoot?"

"Vapautesi."

"Ja sen mukana?"

"En mitään."

"Minä tahdon Kivijumalan."

"Ei koskaan!"

Don Luisin huudahdus oli raju, ja hän säesti sitä päättäväisellä
eleellä ja selitti:

"Ei koskaan! Vapauden saat... niin, sen voin enintään myöntää, kun
tunnen sinut ja tiedän, että sinä kaikkia apukeinoja vailla toimitat
itsesi hirteen muualla. Mutta Kivijumala merkitsisi pelastusta,
rikkautta, mahtavuutta, kykyä tehdä pahaa..."

"Juuri siksi minä siitä kiinni pidänkin", virkkoi Vorski, "ja
todistelemalla minulle sen arvoa sinä teet minut yhtä vaativammaksi
siinä, mikä koskee Françoisia".

"Kyllä minä Françoisin löydän. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, ja
jos on välttämätöntä, niin viivyn täällä vielä pari kolme päivää."

"Sinä et häntä löydä, tai jos löydätkin, niin liian myöhään."

"Kuinka niin?"

"François ei ole syönyt eilisestä asti."

Sen hän lausui kylmästi, häijyllä äänellä. Kaikki olivat vaiti, ja
don Luis jatkoi:

"Puhu siis, jollet tahdo, että hän kuolee."

"Mitäpä minä siitä? Mitä tahansa mieluummin kuin epäonnistua
yrityksessäni ja pysähtyä sillä tiellä, jolle olen astunut. Minä
saavutan päämääräni... sitä pahempi niille, jotka asettuvat minun ja
päämääräni väliin."

"Sinä valehtelet. Sinä et salli kuolla sen lapsen, joka on omasi."

"Annoinhan toisenkin kuolla."

Patrice ja Stéphane vavahtivat kauhusta, mutta don Luis nauroi
vilpittömästi.

"No niin! Turhaa teeskennellä sinun kanssasi. Täytyy käyttää selviä
ja vakuuttavia perusteluja. Kylläpä sinä, koira vieköön, paljastat
häikäilemättä konnansielusi! Mikä loistava kokoomus turhamaisuutta
ja julmuutta, kyynillistä häikäilemättömyyttä ja salaperäisyyttä!
Konnalla on aina tehtävänsä suoritettavana, silloinkin kun hän tyytyy
harjoittamaan murtovarkautta tai murhaamaan! Ja sinä, sinä olet
enemmän kuin konna, sinä olet ylikonna!"

Ja hän lisäsi yhä nauraen:

"Ja sellaisena ylipyövelinä minä sinua kohtelenkin. Vielä kerran,
suostutko sanomaan minulle, missä François on?"

"En."

"Vai niin."

Hyvin tyynesti hän kääntyi neljän marokkolaisen puoleen.

"Toimeen, pojat!"

Se kävi ripeästi. Tosiaan merkillisen täsmällisesti ja ikäänkuin
tehtävään olisi kuulunut määrätty luku sotilasharjoituksen tapaan
edeltäpäin opittuja ja kerrattuja liikkeitä, he nostivat Vorskin
maasta, sitoivat hänet puusta riippuvaan köyteen, hinasivat hänet
huudoista, uhkauksista ja ulvonnasta piittaamatta ylös ja kytkivät
kiinni tammeen yhtä lujasti kuin hän oli sitonut uhrinsa.

"Luikkaa, miekkoseni", lausui don Luis rauhallisesti, "luikkaa
niin paljon kuin mielesi tekee! Sinä et voi muita herättää kuin
Archignatin sisarukset ja toiset kolmenkymmenen ruumisarkun uhrit!
Luikkaa, jos se sinua huvittaa! Mutta kylläpä sinä, jumaliste, olet
ilkeän näköinen! Kuinka sinä irvistelet!"

Hän perääntyi muutaman askeleen voidakseen paremmin tarkata.

"Mainiota! Sinä teet oivallisen vaikutuksen, ja kaikki on
paikallaan... Ja nyt, Vorski, sinun tarvitsee vain tarkasti
kuunnella: Minä pidän sinulle lupaamani hauskan pikku esitelmän."

Vorski vääntelihe roikkuessaan ja yritti katkaista siteitään. Matta
kun jokainen ponnistus vain lisäsi hänen kärsimyksiään, pysyi hän
sitten rauhallisena ja alkoi raivoaan purkaakseen syytää kauheita
kirouksia ja herjata don Luisia:

"Rosvo, murhaaja! Sinä juuri olet murhaaja! Sinä tuomitset
Françoisin! Hän sai veljeltään pahan haavan, johon voi tulla
verenmyrkytys."

Stéphane ja Patrice koettivat vaikuttaa don Luisiin... Stéphane
pelkäsi.

"Kuka sen tietää?" sanoi hän. "Sellaiselle hirviölle on kaikki
mahdollista. Ja jos lapsi on sairas...?"

"Loruja, valheita!" vakuutti don Luis. "Lapsi voi hyvin."

"Oletteko siitä varma!"

"Kyllin varma, ja olipa miten hyvänsä, niin kyllä hän voi odottaa
tunnin. Tunnin kuluessa tuo ylikonna puhuu. Hän ei kestä kauemmin.
Hirttonuora päästää kielen irti."

"Mutta jos hän ei kestä laisinkaan?"

"Kuinka niin?"

"Jos hänkin vuorostaan heittää henkensä? Liian ankara ponnistus,
valtimon revähdys, verensyöksy?"

"Entä sitten?"

"Hänen kuolemansahan riistäisi meiltä ainoan toivon saada selville
Françoisin olinpaikan."

Mutta don Luis oli taipumaton.

"Hän ei kuole!" huudahti hän. "Vorskinlainen mies ei kuole
verensyöksyyn! Ei, ei, hän puhuu. Tunnin päästä hän puhuu. Juuri
parahiksi ehtiäkseni sitä ennen pitää esitelmäni!"

Tahtomattaankin purskahti Patrice Belval nauruun.

"Te aiotte siis esitelmöidä?"

"Niin, ja oivan esitelmän pidänkin", selitti don Luis. "Saatte
kuulla Kivijumalan koko tarinan! Historiallisen selostuksen, jossa
luon yleissilmäyksen esihistoriallisista ajoista tämän nykyaikaisen
Attilan kolmeenkymmeneen rikokseen asti! Peijakas, ei sitä joka päivä
olekaan tilaisuutta pitää moista esitelmää; enkä minä päästäisi sitä
käsistäni, vaikka minulle tarjottaisiin valtakunta! Puhujalavalle
siis, don Luis, ja alahan parpattaa!"

Hän asettui Vorskin eteen.

"Sinä, onnen poika, olet ensi rivillä, eikä ainoakaan sana mene
korviesi ohi. No, eikö ole hauska saada vähän valaistusta tähän
pimeyteen? Kun on aikansa rämpinyt sekasorrossa, kaipaa tarmokasta
johdatusta. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten enää oikein
tunne tienoota... Ajattelehan asiaa! Tätä arvoitusta on kestänyt
vuosisadoista toisiin, ja sinä olet vain sotkenut sitä yhä
pahemmaksi!"

"Rosvo! Varas!" puhisi Vorski.

"Miksi herjailet? Jollei sinun ole siinä hyvä olla, niin kerro meille
Françoisista."

"En koskaan, hän saa kuolla."

"Eipä hän kuole. Sinä puhut. Minä sallin sinun keskeyttää itseäni.
Sitä varten tarvitsee sinun vain viheltää pieni sävel: 'On oivaa
mulla tupakkaa' tai 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet...' Silloin
lähetän heti etsimään poikaa, ja jollet ole valehdellut, jätetään
sinut tänne rauhaan. Otto päästää sinut irti, ja te voitte livistää
Françoisin ruuhella. Suostutko?"

Hän kääntyi Stéphane Marouxin ja Patrice Belvalin puoleen.

"Istukaa, ystäväni, sillä esitelmästäni tulee pitkähkö, mutta
voidakseni olla kaunopuhelias tarvitsen kuulijoita, jotka myöskin
saavat olla tuomareita."

"Meitä on ainoastaan kaksi", virkkoi Patrice. "Teitä on kolme."

"Kuka on lisänä?"

"Tuolla tulee kolmas."

Kaikki-käy-hyvin juosta tepsutteli paikalle, rientämättä enempää
kuin tavallisesti. Se tervehti juhlallisesti Stéphanea ja heilutti
häntäänsä don Luisille ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä sinut tunnen,
olemmehan toveruksia..." ja asettui sitten istualleen, nähtävästi
tahtomatta ketään häiritä.

"Mainiota, Kaikki-käy-hyvin!" huudahti don Luis. "Sinäkin tunnet
halua perehtyä seikkailun vaiheisiin. Sellainen uteliaisuus on
sinulle kunniaksi, ja minä osaan kyllä tyydyttää sinut."

Don Luis näkyi olevan ihastuksissaan. Hänellä oli kuulijakunta ja
arvostelijoita. Vorski kiemurteli tammeen sidottuna. Hetki oli
todella viehättävä.

Esitelmänpitäjä teki tanssiaskelta kuvaavan liikkeen, joka olisi
voinut muistuttaa Vorskille vanhan druidin pyörähtelyjä, suoristausi,
kumarsi hiukan kuulijoilleen, matki kädellään puhujaa, joka kohottaa
vesilasin huulilleen, tuki itseään molemmilla käsillään jotakin
kuviteltua pöytää vasten ja aloitti vihdoin tyynellä äänellä:

"Arvoisat naiset ja herrat! Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä
seitsemänsataakolmekymmentäkaksi vuotta ennen Kristuksen syntymää..."



KUUDESTOISTA LUKU

Böömin kuninkaitten paasi


Don Luis oli keskeyttänyt puheensa tähän alkulauseeseen,
tunnustellakseen sen vaikutusta. Kapteeni Belval, joka tunsi
ystävänsä, nauroi makeasti. Stéphane näytti yhä huolestuneelta.
Kaikki-käy-hyvin ei ollut hievahtanut. Don Luis Perenna jatkoi:

-- Myönnän heti alussa, hyvät naiset ja herrat, että määrittelin
ajankohdan näin tarkoin oikeastaan vain ällistyttääkseni teitä. Itse
asiassa voisin vuosisadoissakin ilmoittaa ainoastaan osapuilleen sen
tapahtuman ajan, josta minulla on kunnia teille kertoa. Mutta niin
paljon uskallan vakuuttaa, että se tapahtui eräässä eurooppalaisessa
maassa, jota nykyisin nimitetään Böömiksi, juuri sillä kohtaa,
missä nyt sijaitsee Joachimsthalin vähäinen tehdaskaupunki. Nämä
määritelmät toivoakseni riittävät.

-- No, mainitun päivän aamuna vallitsi suuri hälinä erään
kelttiläisen kansanheimon keskuudessa, joka oli parisen vuosisataa
sitten asettunut Tonavan rannikon ja Elben lähteiden välille
Hercynischerwaldin metsäseutuun. Vaimojensa avustamina lopettivat
soturit juuri telttain kokoonlaittamista, pyhien kirveitten, jousien
ja nuolien, savi-, pronssi- ja vaskiastiain kasaamista ja hevosten ja
härkien kuormittamista.

-- Päälliköt hääräsivät kiireissään ja tarkkasivat pienimpiäkin
yksityiskohtia. Ei ollut melua eikä epäjärjestystä. Lähdettiin
aamulla varhain vaeltamaan muuatta Elben sivujokea, Egeriä, kohti,
jonka varrelle saavuttiin iltahämärissä. Siellä odottivat venheet
satakunnan parhaan, edeltäpäin lähetetyn soturin vartioimina.
Yksi näistä aluksista kiinnitti huomiota kokonsa ja koristustensa
runsauden vuoksi. Pitkä kellertävä vaate ulottui laidasta laitaan.
Takatuhdolle nousi ylimmäisin päällikkö, sanoisimmeko kuningas,
ja piti puheen, jonka esittämisellä en teitä vaivaa, koska en
tahdo lyhentää omaani, mutta jonka sisältö oli lyhyesti seuraava:
'Heimo muutti muille maille välttääkseen lähiseudun kansakuntain
ryöstönhalua. Aina on surullista jättää syntymäseutunsa. Mutta
mitäpä se merkitsi heidän heimolleen, koska vietiin mukana arvokkain
omaisuus, esi-isäin pyhä perintö, heitä suojeleva jumala, joka teki
heistä pelottavia ja suuria suurimpain joukossa, sanalla sanoen
kuninkaan hautaa peittävä Kivijumala.'

-- Ja juhlallisella liikkeellä veti päällikköjen päällikkö syrjään
keltaisen verhon, joka peitti laattamaista, noin kahta metriä pitkää
ja metrin levyistä, rakeellista, tummanväristä, muutamin kiiltohilein
välkkyvää graniittimöhkälettä.

-- Mies- ja naisjoukko päästi äänekkään huudon, ja ojennetuin
käsivarsin lankesivat kaikki vatsalleen, niin että nenä kosketti
hiekkaa.

-- Silloin ylimmäinen päällikkö tarttui graniittipaadella lojuvaan
kallisarvoisella ponnella varustettuun valtikkaan ja heilutti sitä
julistaen: 'Tätä kaikkivaltiasta sauvaa en laske kädestäni, ennenkuin
ihmekivi on turvassa. Kaikkivaltias sauva on pulpahtanut esille
Kivijumalasta. Siinäkin on taivaan tulta, joka antaa elämän tai
kuoleman. Jos ihmekivi sulki esi-isäini haudat, niin kaikkivaltiasta
sauvaa he eivät laskeneet kädestään vastoinkäymisten eikä voiton
päivinä! Opastakoon meitä taivaan tuli! Valaiskoon meitä auringon
jumala!' Ja hänen näin lausuttuaan lähti koko heimo liikkeelle.

Don Luis pysähtyi ja toisti tyytyväisenä: "Hänen näin lausuttuaan
lähti keko heimo liikkeelle."

Patrice Belvalia tämä huvitti suuresti, ja hänen hilpeytensä tarttui
Stéphaneenkin, jenka otsan rypyt alkoivat tasaantua. Mutta don Luis
huomautti heille:

"Ei tämä ole naurun asia! Kaikki, mitä kerron, on varsin
vakavaa. Tämä ei ole pikkulapsia varten keksittyä, jotka uskovat
kujeita ja silmänkääntäjäin temppuja, vaan tositarina, jonka
kaikki yksityiskohdat, kuten saatte nähdä, ovat selitettävissä
täsmällisesti, luonnollisesti ja tavallaan tieteellisesti... Niin,
tieteellisesti, en arastele käyttää sitä sanaa, hyvät naiset ja
herrat... Olemme tieteen alueella, ja itse Vorskikin saa katua
hilpeyttään ja epäuskoisuuttaan."

Toinen lasillinen vettä. Don Luis jatkoi.

-- Viikko- ja kuukausimäärin seurasi heimo Elben virtaa, ja eräänä
iltana se saapui täsmälleen puolikymmeneltä meren rannikolle seutuun,
jossa myöhemmin asuivat friisiläiset. Se viipyi siellä viikkoja ja
kuukausia, löytämättä tarpeellista turvaa; ja siksi se päätti lähteä
uudelle vaellukselle.

-- Tällä kertaa matkustettiin meritse. Kolmekymmentä alusta lähti
ulapalle -- huomatkaa, kolmekymmentä, mikä oli sama kuin heimoon
kuuluvien perhekuntain luku, -- ja viikko- ja kuukausimäärin he
harhailivat rannikolta toiselle, asettuivat Skandinaaviaan ja
sittemmin saksilaisten maahan, mutta heidät karkoitettiin, ja he
lähtivät takaisin ja purjehtivat lisää. Ja sanon teille tosissani,
että omituista, liikuttavaa ja suurenmoista näytelmää esitti tuo
kiertävä heimo, joka laahasi mukanaan kuninkaittensa hautakiveä,
etsien varmaa, luoksepääsemätöntä ja lopullista turvapaikkaa, jonne
voisi epäjumalansa kätkeä, piilottaa sen vihollisten vainolta,
harjoittaa siihen kohdistuvia uskonnollisia menojaan ja käyttää sitä
oman mahtinsa vahvistamiseksi.

-- Viimeinen väliasema oli Irlannissa, ja heidän asuttuaan puoli
vuosisataa tai kenties koko vuosisadan Erinin viheriällä saarella ja
sittenkun heidän tapansa kosketuksesta jo jonkun verran sivistyneiden
kansakuntain kanssa olivat hiukan hienostuneet, vastaanotti suuren
päällikön pojanpoika tai pojanpojanpoika, joka itsekin oli suuri
päällikkö, erään naapurimaissa pitämistään lähettiläistä. Tämä
tuli mannermaalta. Oli keksinyt oivallisen turvapaikan -- melkein
luoksepääsemättömän saaren, jota vartioi kolmekymmentä merestä
kohoavaa kalliota ja kolmekymmentä graniittipatsasta.

-- Kolmekymmentä! Oireellinen lukumäärä! Eikö siinä ollut
havaittavissa salaperäisten jumalien kutsu? Nuo kolmekymmentä alusta
työnnettiin vesille, ja retki alkoi.

-- Se onnistui. Saari vallattiin väkirynnäköllä. Muitta mutkitta
surmattiin alkuasukkaat. Heimo sijoittui sinne, ja Böömin kuninkaan
hautapaasi pantiin paikoilleen... juuri sinne, missä se vielä tänään
on, kuten olen Vorski-kaverille näyttänyt. Tässä on tarpeen pieni
väliselostus ja muutamia perin tärkeitä historiallisia mietelmiä.
Puhun lyhyesti.

Oppineen koulumestarin äänellä don Luis selitti:

-- Sarekin saarella, samoin kuin koko Ranskassa ja Euroopan
länsiosissa, oli jo tuhansia vuosia asunut ligureiksi nimitetty
kansa, luolaihmisten välittömiä jälkeläisiä, jotka vielä olivat
osittain säilyttäneet luolaihmisten elämäntavatkin. Nämä ligurit
olivat kuitenkin mainioita rakentajia, jotka silokiven aikakaudella
ja kenties saaden vaikutusta itämaiden sivistysmuodoista olivat
pystyttäneet tavattomat graniittipatsaansa ja rakentaneet maanalaiset
suunnattoman suuret hautakammionsa.

-- Täältä keksi heimomme juuri sille sopivan järjestelmän maanalaisia
luolia, jotka ihmisen uuttera käsi oli luonnon avustamana rakentanut,
ja joukon erinomaisen kookkaita patsaita, jotka vaikuttivat kelttien
salaperäiseen ja taikauskoiseen mielikuvitukseen.

-- Näin siis ensimmäisen vaiheen eli vaelluskauden jälkeen alkaa
Kivijumalalle levon aika ja samalla druidilaisten uskonnollisten
menojen aikakausi. Sitä kesti tuhannesta tuhanteenviiteensataan
vuoteen. Heimo suli yhteen naapuriheimojen kanssa ja eli luultavasti
jonkun bretagnelaiskuninkaan suojeluksen alaisena. Mutta vähitellen
oli johto siirtynyt päälliköiltä papeille, ja nämä papit, nimittäin
druidit, saivat suuren arvovallan, joka seuraavien sukupolvien aikana
yhä kasvoi. -- Vakuutan, että he saivat voimansa tältä ihmeelliseltä
kiveltä. Tosin he kyllä olivat kaikkien tunnustaman uskonnon pappeja
ja gallialaisen nuorison kasvattajia (meidän keskemme sanoen, en
epäile, että Mustainnumminen kammiot olivat luostarin tai pikemminkin
jonkinlaisen druidiyliopiston suojia), tosin he noudattivat aikansa
tapoja, johtivat ihmisuhreja, järjestivät mistelin, rautayrtin
ja kaikkien taikakasvien keruun. Mutta ennen kaikkea he Sarekin
saarella olivat elämää ja kuolemaa antavan Kivijumalan vartijoita ja
haltijoita. Sijoitettuna maanalaisen uhrisalin kattoon se oli silloin
epäilemättä ulkopuolelta nähtävissä, ja minulla on täysi syy uskoa,
että Keijukaisten patsas, jonka näemme tässä, siihen aikaan kohosi
Kukkakalmistoksi nimitetyltä paikalta ja suojasi Kivijumalaa. Siellä
sairaat ja heikot ihmiset ja kituliaat lapset oikaisivat itsensä
kivelle ja saivat terveytensä jälleen. Pyhällä paadella hedelmättömät
naiset tulivat hedelmällisiksi, pyhällä paadella vanhukset tunsivat
voimaansa elpyvän.

-- Minun mielestäni se vallitsee Bretagnen kaikkea tarinoihin
punottua ja sadunomaista menneisyyttä. Se on keskusta, josta
kaikki taikausko, kaikki usko, kaikki levottomuus ja kaikki
toivomukset säteilevät. Siitä tai ylimmäisen druidin heiluttamasta
taikavaltikasta, joka hänen tahtonsa mukaan poltti lihan tai paransi
haavat, saavat välittömästi alkunsa kaikki somat jutut pyöreän pöydän
ritareista tai poppamies Merlinistä. Se on kaikkien usvien pohjalla,
kaikkien vertauskuvain ytimenä. Se on salaperäisyys ja kirkkaus,
suuri arvoitus ja suuri selitys...

Don Luis oli lausunut nämä viime sanat ikäänkuin haltioituneena. Hän
hymyili.

-- Älä tulistu, Vorski. Säästäkäämme innostuksemme, kunnes kuulemme
kertomuksen sinun rikoksistasi. Nyt olemme druidien aikakauden
loistokohdassa. Sitä aikaa jatkui kyllä druidien jälkeenkin, koska
heidän hävittyään näyttämöltä poppamiehet ja ennustajat kauan
käyttivät hyväkseen tätä ihmekiveä. Ja näin saavumme vähitellen
kolmanteen vaiheeseen, nimittäin uskonnolliselle kaudelle,
todenmukaisesti kaiken sen -- pyhiinvaellusten, muistojuhlien ja muun
-- asteettaiseen riutumiseen, mikä ennen oli ollut Sarekin rikkautena.

-- Kirkko ei tosiaankaan voinut mukautua tähän törkeään
epäjumalanpalvelukseen. Siitä asti, kun se voimistui, sen täytyi
taistella graniittiimöhkälettä vastaan, joka veti puoleensa
niin paljon uskovaisia ja jatkoi moista kamalaa oppia. Taistelu
oli epätasainen, menneisyys jäi tappiolle. Patsas tuotiin
tänne, missä nyt olemme, Böömin kuninkaitten paasi peitettiin
maakerroksella ja ristiinnaulitun Kristuksen kuva kohosi itse tuolta
pyhyyttäloukkaavien ihmeitten paikalta.

-- Ja sen alapuolella uinui kaikki unohdettuna!

-- Käsittäkäämme asia oikein. Unohduksissa olivat juhlamenot ja
kaikki se, mikä oli hävinneen uskonnon historiaa. Mutta Kivijumala
ei ollut unohtunut. Enää ei tiedetty, missä se oli. Lopulta ei
tiedetty, mitä se olikaan. Mutta silti ei lakattu siitä puhumasta ja
uskomasta, että jokin Kivijumalaksi nimitetty esine oli olemassa.
Suusta suuhun, sukupolvesta toiseen siirtyivät nämä sadunomaiset
ja kauheat kertomukset, jotka yhä enemmän poikkesivat totuudesta
muuttuen sitäpaitsi yhä hämärämmäksi ja pelottavammaksi taruksi,
mutta säilyttäen ihmisten mielikuvituksessa muiston Kivijumalasta ja
varsinkin sen nimen.

-- Kun tämä ajatus niin itsepintaisesti säilyi ihmisten muistissa ja
maan aikakirjat yhä kertoivat asiasta, niin oli luonnollista, että
aina silloin tällöin joku utelias koetti selvittää tätä ihmeellistä
totuutta. Kaksi tällaista uteliasta, veli Thomas, joka kuului
benediktiinien munkkikuntaan ja eli viidennentoista vuosisadan
lopulla, ja ukko Maguennoc meidän päivinämme, ovat näytelleet
tärkeätä osaa. Veli Thomas on runoilija ja välittäjä, perin kehno
runoilija säkeistään päättäen, mutta yksinkertainen ja jokseenkin
taitava värittäjä, ja hän on jättänyt jälkeensä eräänlaisen
messukirjan ja laulaa siinä oleskelustaan Sarekin luostarissa.
Hän on piirtänyt saaren kolmekymmentä patsasta, ja tekeleensä
hän on varustanut pienillä pätkäsillä, hartailla lainauksilla ja
Nostradamuksen maallisilla ennustuksilla. Ukko Maguennoc löysi tuon
messukirjan, ja siinä on se kuuluisa sivu, jolle on piirretty neljä
ristille ripustettua naista ja kirjoitettu Sarekiin kohdistuva
ennustus. Sen kirjan minäkin keksin viime yönä Maguennocin huoneesta
ja olen sitä tutkinut.

-- Eriskummainen henkilö se Maguennoc oli, muinaisten loihtijain
pojanpoikain kuopus, jonka todella aavistelen useammin kuin kerran
näytelleen aaveiden osaa. Olkaa varmat, että valkoviittainen
druidi, jonka ihmiset väittivät nähneensä uudenkuun kuudentena
päivänä misteliä korjaamassa, ei ollut kukaan muu kuin Miguennoc.
Hänkin tunsi hyvät reseptit ja lääkeyrtit ja tiesi, kuinka maata
oli muokattava ja höystettävä, jotta se kasvaisi tavattoman suuria
kukkasia. Yksi seikka on varma: hän oli penkonut hautakammioissa ja
uhrisalissa, kähveltänyt valtikan ponteen suljetun taikakiven ja
kulki noissa kammioissa aukon kautta, josta juuri tungimme ulos ja
saavuimme hyökkäysportille vievän polun keskikohdalle. Joka kerta
täytyi hänen asettaa takaisin hiekka- ja mukulakivistä kyhätty
suojus. Hänpä oli herra d'Hergemontillekin antanut messukirjan
lehden. Mutta oliko hän ilmoittanut viimeisten tutkimustensa
tulokset? Ja mitä herra d'Hergemont oikeastaan tiesi? Se merkitsee
vähän. Nyt esiintyy toinen henkilö, joka on seikkailun sieluna
ja kiinnittää itseensä kaiken huomion, kaitselmuksen valtuuttama
lähettiläs, joka on määrätty ratkaisemaan vuosisatain arvoituksen,
panemaan täytäntöön salaperäisten voimien käskyt ja anastamaan
Kivijumalan... Se mies on nimeltään Vorski.

Don Luis nielaisi kolmannen vesilasinsa ja viitaten kätyrille virkkoi:

"Annahan, Otto, hänelle sentään juotavaa, jos häntä janottaa. Onko
sinun jano, Vorski?"

Puuhunsa köytetty Vorski näytti uupuneelta, voimatta enää vähääkään
rimpuilla. Stéphane ja Patrice sekaantuivat taas asiaan, peläten
liian nopeaa ratkaisua.

"Älkää suotta, ei hätää mitään", huudahti don Luis, "hän on kyllin
tukeva ja kestää siihen asti, kunnes ehdin lopettaa esitelmäni,
vaikkapa vain uteliaisuudesta. Eikö niin, Vorski, olethan sinä
kiihkeän utelias?"

"Varas, murhaaja!" änkytti onneton.

"Sama se! Sinä siis kieltäydyt ilmoittamasta Françoisin olinpaikkaa?"

"Murhaaja... rosvo..."

"Jää sitten siihen, veikkoseni. Niinkuin tahdot. Hiukkanen kärsimystä
on erittäin edullista terveydelle. Ja olethan sinä tuottanut niin
paljon kärsimystä muille, vanha lurjus!"

Don Luis lausui nämä sanat kovalla äänensävyllä ja vihaisesti
korostaen, mikä oli odottamatonta tässä miehessä, joka jo oli nähnyt
niin paljon ilkitöitä ja taistellut niin monia rikollisia vastaan.
Mutta eikö tämä rikos ollutkin aivan suunnaton?

Hän jatkoi:

-- On kulunut noin kolmekymmentäviisi vuotta siitä, kun hyvin kaunis
nainen, joka tuli Böömistä, mutta oli unkarilaista alkuperää,
saavutti Baijerin järvien partailla vilisevissä rantakaupungeissa
nopean maineen ennustajattarena, korteista katsojana, kädestä
povaajana, velhona ja meediumina. Hän kiinnitti itseensä kuningas
Ludvig II:n, Wagnerin ystävän, Bayreuthin rakennuttajan, huomion.
Mainittu eriskummaisista päähänpistoistaan kuuluisa kruunupää oli
mielipuoli. Suhde mielenvikaisen ja ennustajattaren välillä kesti
muutamia vuosia, levoton, raju suhde, joka vähän väliä keskeytyi
kuninkaan oikuista ja päättyi surullisesti salaperäisenä iltana,
jolloin Ludvig II syöksyi veneestään Starnbergin järveen. Oliko se
todellakin, kuten virallisessa selostuksessa sanotaan, hulluuden
kohtaus, itsemurha, vai oliko se rikos, kuten on väitetty? Ja miksi
tehtiin itsemurha? Tai miksi rikos? Niihin kysymyksiin ei saada
koskaan vastausta. Mutta varma tosiasia on, että böömitär oli Ludvig
II:n mukana järvellä ja että hänet seuraavana aamuna karkoitettiin,
häneltä riistettiin hänen jalokivensä ja arvopaperinsa ja hänet
saatettiin rajalle.

-- Tuosta rakkausseikkailusta hänelle oli syntynyt poika, pikku
hirviö, silloin nelivuotias, nimeltä Alexis Vorski. Tämä vintiö
kasvoi äitinsä hoidossa lähellä Joachimsthalin pikkukaupunkia
Böömissä, ja myöhemmin äiti opetti hänelle kaikki valveellisen
hypnotisoimisen, selkeänäköisyyden ja noituuden temput. Luonteeltaan
tavattoman rajuna, mutta järjen puolesta perin heikkona hän oli
valekuvitelmien ja painajaisunelmien uhri, uskoi taikuuteen,
ennustuksiin, uniin ja salaisiin voimiin, piti taruja tosihistoriana
ja valheita varmoina asioina. Varsinkin oli eräs vuoriston taruista
tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: siinä kerrottiin pahojenhenkien
kerran menneinä aikoina varastaman kiven satumaisesta voimasta, ja
sen kiven toisi muka jonkun kuninkaan poika takaisin. Talonpojat
näyttivät vielä sen jättämää tyhjää koloa kukkulan rinteellä.

-- 'Sinä olet se kuninkaanpoika', sanoi äiti Vorskille. 'Ja jos
keksit varastetun kiven, niin vältät sinua uhkaavan tikarin ja pääset
itse kuninkaaksi.'

-- Tämä mieletön ennustus ja toinen yhtä järjetön, jolla böömitär
ilmoitti, että hänen poikansa puoliso kuolisi ristillä ja hän
itse ystävän käden kautta, tehosivat kaikkein enimmin Vorskiin,
sittenkun kohtalokas hetki oli tullut. Ja minä tulen heti tähän
ennustettuun hetkeen, enempää puhumatta siitä, mikä meille kaikille
kolmelle selvisi eilisistä ja viimeöisistä keskusteluistamme
tai mitä muuten olemme voineet kokoon sommitella. Mitäpä
hyödyttäisikään yksityiskohtaisesti toistaa tarinaa, jonka te,
Stéphane, luolakammiossanne kerroitte Véronique d'Hergemontille?
Mitäpä hyödyttäisi selitellä teille, Patrice, sinulle, Vorski, ja
sinulle, Kaikki-käy-hyvin, tapauksia, jotka te kaikki tunnette,
asioita sellaisia, kuin sinun avioliittoasi, Vorski -- pikemminkin
kahta avioliittoasi, ensiksi Elfriden ja sitten Véronique
d'Hergemontin kanssa -- selostaa, kuinka isoisä kaappasi Françoisin,
puhua Véroniquen katoamisesta ja kaikista ponnistuksistasi
hänen löytämisekseen, käytöksestäsi sodan aikana ja elämästäsi
keskitysleireissä? Ne ovat pelkkiä pikkuseikkoja nyt esiintyvien
tapausten rinnalla. Olemme valaisseet Kivijumalan historiaa. Nyt
kehitämme sen uudenaikaisen seikkailun, jonka sinä, Vorski, olet
kutonut Kivijumalan ympärille.

-- Asian alku on tällainen: Vorski on suljettuna keskitysleiriin
Pontivyn lähellä Bretagnen sydämessä. Hän ei nimitä itseään enää
Vorskiksi, vaan Lauterbachiksi. Viittätoista kuukautta aikaisemmin,
ensimmäisen karkaamisensa jälkeen, sillä hetkellä, jolloin sotaoikeus
olisi tuominnut hänet kuolemaan vakoilusta, hän pääsi pakoon, eleli
Fontainebleaun metsässä, tapasi erään vanhoja palvelijoitaan, nimeltä
Lauterbach, saksalaisen ja pakolaisen, kuten hän itsekin oli,
tappoi hänet, puki omat vaatteensa hänen ylleen ja naamioitsi hänet
niin, että hän näytti Vorskilta. Sotaoikeus saatiin petetyksi, ja
vale-Vorski haudattiin Fontainebleauhon. Oikea Vorski taas otettiin
kiinni onnettomuudekseen toistamiseen, tällä kertaa uudella nimellään
Lauterbachina ja suljettiin Pontivyn leiriin.

-- Se riittää Vorskista. Elfride taas, hänen ensimmäinen vaimonsa ja
kammottava osallinen kaikkiin hänen rikoksiinsa (minulla on muutamia
yksityiskohtaisia tietoja heidän yhteisestä menneisyydestään, mutta
ne ovat jokseenkin merkityksettömiä, ja pidän tarpeettomana niitä
mainita), Elfride, sanon, hänen rikostoverinsa, lymyili heidän
poikansa Reinholdin kanssa Sarekin luolissa. Vorski oli jättänyt
hänet tänne määräten hänet vakoilemaan herra d'Hergemontia, jotta
hän sitä tietä ehkä veisi saada selkoa Véroniquen olinpaikasta.
Viheliäisen naisen vaikuttimia en tunne. Sokeata rakkautta ja pelkoa
Vorskia kohtaan, rikollista vaistoa vai vihaako kilpailijatarta
kohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt? Vähät siitä! Hän on kärsinyt
mitä kamalimman rangaistuksen. Puhukaamme vain siitä osasta, jota hän
on esittänyt, yrittämättä käsittää, kuinka hän rohkeni elää kolme
vuotta maan alla, lähtien kätköstään vain öisin, varastellen ruokaa
itselleen ja pojalleen ja odottaen kärsivällisesti sitä päivää,
jolloin voisi palvella herraansa ja mestariansa ja pelastaa hänet.

-- Myöskään en tunne sitä tapausten sarjaa, joka salli hänen
ryhtyä toimimaan, enkä myöskään, millä tavoin Vorski ja Elfride
voivat antaa tietoja toisilleen. Mutta mitä varmimmin tiedän,
että Vorskin ensimmäinen vaimo kauan ja huolellisesti valmisteli
hänen karkaamistansa. Asia järjestettiin pienimpiä yksityiskohtia
myöten. Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin. Viime vuoden syyskuun
neljäntenätoista päivänä Vorski karkasi ottaen mukaansa kaksi apuria,
joihin oli vankeutensa aikana tutustunut ja jotka hän niin sanoakseni
oli pestannut palvelukseensa: ne ovat nimeltään Otto ja Konrad.

-- Helppo matka. Joka tienristeyksessä vasama järjestysnumeroineen ja
sen yläpuolella nimikirjaimet: V.d'H. (varmaankin Vorskin valitsemat)
suuntaa osoittamassa. Sinne tänne oli kätketty ruokavaroja, milloin
autioon mökkiin, milloin kiven alle, milloin heinärukoon. Oli
matkustettava Guémenén, Faouëtin ja Rospordenin kautta ja saavuttava
Beg-Meilin rannikolle.

-- Sinne saapuivat Elfride ja Reinhold yöllä noutamaan kolmea
pakolaista Honorinen moottoriveneellä ja veivät heidät Mustainnummien
druidilaisluolille. He astuivat maakammioihin. Asunnot olivat valmiit
ja, kuten olette nähneet, riittävän mukavat. Talvi kului, ja päivä
päivältä hahmottui Vorskin vielä varsin hämärä suunnitelma yhä
selväpiirteisemmäksi.

-- Omituista kyllä, hän ei ollut Sarekissa ensimmäistä kertaa
oleskellessaan ennen sotaa kuullut puhuttavan saaren salaisuudesta.
Pontivyhyn lähettämissään kirjeissä Elfride kertoi hänelle
Kivijumalan tarinan. Voitte kuvitella minkälaisen vaikutuksen moinen
ilmoitus teki Vorskin tapaiseen mieheen. Eikö Kivijumala ollut hänen
kotimaansa povesta varastettu ihmekivi, joka kuninkaanpojan piti
löytää ja joka sitten antaisi tälle vallan ja valtakunnan? Kaikki,
mitä hän myöhemmin kuuli, varmensi tätä hänen vakaumustansa.

-- Mutta suuri tapaus, joka ennen kaikkea vaikutti häneen Sarekin
maaholveissa piileskellessä, oli veli Thomasin ennustuksen
löytö viime kuussa. Tuosta ennustuksesta oli jo levinnyt muruja
oikealle ja vasemmalle, joita hän oli voinut keräillä iltaisin
seisoskellessaan mökkien ikkunain alla tai riihien katoilla
kuunnellessaan talonpoikain haasteluja. Ikimuistoisista ajoista
on Sarekissa aina pelätty kauheita tapauksia, jotka johtuisivat
kätketyn kiven löytämisestä ja häviämisestä. Aina on myöskin puhuttu
haaksirikoista ja ristiinnaulituista naisista. Ja olihan Vorskilla
tiedossa Keijukaisten patsaan kirjoitus... kolmellekymmenelle arkulle
kolmekymmentä ruumista, neljä naista ristillä, elämän tai kuoleman
antava Kivijumala? Oli siis monta yhteensattumaa järkyttämässä
hänenlaisensa miehen heikkoa tajuntaa!

-- Mutta itse ennustuksessa, jonka Maguennoc löysi väritetystä
messukirjasta, siinä vasta oli asiain varsinainen ydin. Muistakaamme,
että Maguennoc oli riuhtaissut irti tuon kuuluisan sivun ja että
herra d'Hergemont, joka mielellään piirsi, oli sen moneen kertaan
jäljentänyt, tahtomattaan antaen päähenkilölle tyttärensä Véroniquen
kasvot. Vorski sai nähdä itse alkuperäisen ja yhden noista
jäljennöksistä eräänä yönä, kun tapasi Maguennocin niitä katselemassa
lamppunsa valossa. Varjossa hän ehti heti lyijykynällä töhertää
muistivihkoonsa tämän arvaamattoman kalliin asiakirjan viisitoista
säettä. Nyt hän tiesi kaikki ja käsitti kaikki. Häikäisevä kirkkaus
sokaisi hänet. Kaikki hajalliset ainekset kerääntyivät yhteen
vankaksi ja tiiviiksi totuudeksi. Mikään epäily ei ollut mahdollinen:
tämä ennustus koski häntä! Hänet oli määrätty sen toteuttajaksi!

-- Toistan vieläkin: siinä on kaikki. Siitä hetkestä alkaen valaisi
majakka Vorskin väylää. Hänellä oli kädessään Ariadnen rihma. Tuo
ennustus oli hänelle kohtalon peruuttamaton sana. Se oli yksi
lakitauluista. Se oli hänen raamattunsa. Ja kuinka typeriä, kuinka
äärettömän ääliömäisiä sentään ovatkaan nuo umpimähkään piirretyt,
pelkän loppusoinnun vuoksi sepitetyt säkeet! Ainoassakaan lauseessa
ei ole mitään innoituksen leimaa! Ei älyn tuikahdusta! Ei merkkiäkään
edes siitä pyhästä hulluudesta, joka vavahutti Delphoin ennustavaa
papitarta tai synnytti jonkun Jeremiaan tai Hezekielin hourenäyt!
Ei mitään. Tavuja, loppusointuja. Tyhjääkin tyhjempää. Mutta se oli
kylliksi valaisemaan tuota lempeätä Vorskia ja sytyttämään hänessä
opetuslapsen innostuksen.

-- Stéphane, Patrice, kuunnelkaa veli Thomasin ennustusta! Kymmenelle
eri taskukirjansa sivulle on ylikonna sen piirtänyt kantaakseen
sitä kymmenkertaisena ihoaan vasten ja syövyttääkseen sen sielunsa
pohjaan. Tässä on yksi niistä lehtisistä. Stéphane, Patrice,
kuunnelkaa! Kuuntele, uskollinen Otto! Ja sinä itse, Vorski,
kuuntelehan viimeistä kertaa veli Thomasin loppusointuja. Minä luen:

    "Saarella Sarkin vuonna seitsemäntoista
    Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää,
    Myrkkyä tihkuvi vihan vasamoista.
    Ruumiita (neljä naista ristillä noista)
    Kolmellekymmenelle arkulle riittää.

    Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä
    Kylmäksi. Vaimonsa isä taas surmaa,
    Kiduttain teloittaa kesäkuun yönä;
    Kohtalon ruoskana tuhoa ja turmaa
    Levittää teutoniprinssin on työnä.

    Jyrähdys! Tulenleimu maata ja rantaa,
    Valaisee. Pyhätöstä aartehen tietyn
    Urhokas ritari esille kantaa,
    Aartehen Pohjolan villeillä viedyn:
    Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Don Luis Perenna oli aloittanut lukemisensa mahtipontisella
äänellä, tuoden hyvin esille sanojen typeryyden ja loppusointujen
mitättömyyden. Hän lopetti sen kumeasti, ja sanojen kaiku haihtui
tuskallisesti väräjävään hiljaisuuteen. Koko seikkailu esiintyi
kaikessa kauheudessaan.

Hän jatkoi:

-- Käsitätte kai hyvin tapausten ketjun? Te, Stéphane, joka olitte
yksi uhreista ja olette tuntenut tai tunnette toiset uhrit? Tekin,
Patrice? Viidennellätoista vuosisadalla sattuu munkki-poloinen,
jolla oli sairaloinen mielikuvitus ja jonka aivoissa tanssivat
hornan hourekuvat, purkamaan hullut haaveensa ennustukseen, jota
me nimittäisimme painajaisuneksi, sellaiseen, joka ei lepää
minkäänlaisella vakavalla pohjalla, jonka jokainen yksityiskohta
riippuu loppusoinnusta tai säkeen jaosta ja jolla ei varmaankaan
runoniekan itsensä mielestä ja todellisuuden kannalta ollut enemmän
arvoa kuin jos hän olisi umpimähkään pudistellut sanoja pussistaan.
Kivijumalan tarina, perinnäissadut ja legendat, mikään ei hänelle
anna pienintäkään ainehistoa ennustukseensa. Sen hän sepitteli vain
omasta päästänsä, mitään pahaa tarkoittamatta ja vain pistääkseen
jonkinlaisen tekstin perin huolellisesti välittämänsä pirullisen
piirroksen oheen. Ja hän on työhönsä niin tyytyväinen, että vaivautuu
jollakin teräaseella kaivertamaan siitä muutaman säkeen Keijukaisten
patsaan kivimöhkäleeseen.

-- Nyt neljä vuosisataa myöhemmin osuu tämä ennustussivu rikosten
riivaaman, suuriluuloisen ja hullun ihmishirviön käsiin. Mitä tuo
ylikonna siinä näkee? Lystikästä ja lapsellista mielikuvitustako?
Tyhjänpäiväisen sepustuksenko? Ei suinkaan. Hän näkee siinä perin
tärkeän asiakirjan, joka on ihmeellistä alkuperää. Se on vanha
ja uusi testamentti, joka säätää ja selittää Sarekin lain! Se on
Kivijumalan evankeliumi. Ja tämä evankeliumi määrää hänet, Vorskin,
suurhunnin, valittuna messiaana panemaan täytäntöön kaitselmuksen
käskyt.

-- Vorskista siinä ei ole mitään erehdyksen mahdollisuutta.
Tosin toimitus miellyttää häntä, koska on puhe aarteen ja vallan
varastamisesta. Mutta se kysymys on toisarvoinen. Hän tottelee
ennen kaikkea sellaisen henkilön salaperäistä innoitusta, joka
luulee olevansa valittu ase ja kerskuu tottelevansa ylempiä voimia.
Ja velvollisuutensa sitoo Vorski sananmukaisesti veli Thomasin
ennustukseen. Thomas-munkki sanoo aivan selvästi, mitä on tehtävä, ja
mainitsee hänet, Vorskin, mitä vääjäämättömimmin sallimuksen miehenä.
Eikö hän ole kuninkaan poika, 'teutonilainen prinssi'? Eikö hän ole
kotoisin maasta, jossa Kivijumala varastettiin 'pohjolan villeiltä'?
Eikö hänellä ole vaimokin, jonka tietäjänaisten ennustukset ovat
määränneet ristinkuolemaan? Eikö hänellä ole kaksi poikaa, toinen
lempeä ja herttainen kuin Abel, toinen kovasydäminen, häijy ja
hillitön kuin Kain?

-- Nämä todistukset ovat hänelle kylliksi. Nyt hänellä on taskussaan
kasku ryhtyä toimeen ja matkakartta. Jumalat ovat osoittaneet hänelle
varman päämäärän, jota kohti hänen on pyrittävä. Ja hän pyrkii.
Hänen tiellään on kyllä muutamia eläviä ihmisiä. Sitä parempi. Sehän
kuuluu ohjelmaan. Sillä hetkellä, kun kaikki nuo elävät ihmiset ovat
surmatut, ja surmatut veli Thomasin mainitsemalla tavalla, on työ
tehtynä, Kivijumala luovutetaan, ja Vorski, kohtalon välikappale,
kruunataan kuninkaaksi. Käärikäämme siis hihamme, tarttukaamme
oivalliseen teurastuspuukkoomme ja käykäämme työhön! Vorski ryhtyy
elävässä elämässä toteuttamaan veli Thomasin hourekuvia!



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Teutoniprinssi kohtalon ruoskana...


Don Louis kääntyi jälleen Vorskiin päin:

"Olemmehan samaa mieltä, toveri? Eikö kaikki, mitä olen sanonut, ole
pilkulleen totta?"

Vorski oli sulkenut silmänsä, hänen päänsä pysyi painuneena, ja
otsasuonet olivat tavattomasti pullistuneet. Ehkäistäkseen kaiken
väliintulon Stéphanen puolelta huudahti don Luis:

"Kyllä sinä kohta puhut, veikkoseni! Kipu alkaa koskea vakavasti,
eikö totta? Huimaako päätäsi? Muista... kerran vain vihellät...
'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet...' ja minä keskeytän heti
esitelmäni... Etkö tahdo? Etkö ole vielä kyllin kypsä? Syytä itseäsi!
Älkääkä te, Stéphane, olko peloissanne Françoisin tähden. Minä
vastaan kaikesta. Mutta ei mitään sääliä tätä hirviötä kohtaan! Ei,
tuhat kertaa ei! Älkäämme unohtako, että hän on kaikki valmistanut
ja kaikki suunnitellut kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin! Älkäämme
unohtako... Mutta minähän kiivastun. Tarpeetonta!"

Don Luis avasi kokoontaittamansa muistikirjan lehden, jolle Vorski
oli kirjoittanut ennustuksen ja jatkoi pitäen sitä silmäinsä edessä:

-- Se, mitä minulla vielä on sanottavana, on vähemmän tärkeää,
kun suuri yleisselitys jo on annettu. Mutta täytyy kuitenkin
koskea muutamiin yksityiskohtiin, purkaa Vorskin kuvittelema
ja rakentama koneisto ja lopuksi puhua siitä osasta, jota
miellyttävä vanha druidimme esitti... Olemme siis kesäkuussa. Se
on noiden kolmenkymmenen uhrin teloittamiseen määrätty ajankohta.
Kaiketi on veli Thomas sen niin määrännyt siksi, että valoisa
kesäkuu ja yöllinen hetki ovat sopivia vastakohtia. Vuosiluku
seitsemäntoista taas päättyy loppusointuun, jota hyvin vastaavat
sanat 'vasamoista' ja 'noista'. Uhrien lukumääräksi on veli Thomas
valinnut kolmekymmentä, koska Sarekin kallioita ja muistopatsaita
on niin monta. Mutta Vorski näkee siinä nimenomaisen käskyn eli
toimintaohjeen. Kesäkuussa vuonna seitsemäntoista tarvitaan
kolmekymmentä uhria. Ne saadaan... Ne saadaan, mutta kuitenkin
vain sillä ehdolla, että Sarekin kaksikymmentäyhdeksän asukasta --
näemme kohta, että Vorskilla on vallassaan kolmaskymmenes uhrinsa
-- tahtovat jäädä saarelle kohtaloaan odottamaan. Matta silloin
Vorski äkkiä kuulee Honorinen ja Maguennocin lähteneen. Honorine
kyllä palaa ajoissa. Mutta palaako Maguennoc? Vorski ei epäröi: hän
usuttaa Elfriden ja Konradin ajamaan ukkoa takaa, määräten heidät
tavoittamaan ja tappamaan hänet. Hän epäröi sitäkin vähemmin, koska
hän eräiden kuulemiensa sanojen nojalla otaksuu, että Maguennoc on
ottanut mukaansa kalliin kiven, ihmeellisen hohtokiven, johon ei voi
koskea, vaan joka on jätettävä lyijysäiliöönsä. (Maguennoc itse on
niin lausunut.)

-- Elfride ja Konrad lähtevät siis. Eräässä majatalossa sekoittaa
Elfride myrkkyä Maguennocin aamukahviin. (Eikö ennustuksessa mainita
myrkystäkin?) Maguennoc ryhtyy jatkamaan matkaansa. Mutta muutaman
tunnin kuluttua hän tuntee sietämätöntä tuskaa ja kuolee melkein
heti maantien äyräälle. Elfride ja Konrad rientävät paikalle,
penkovat hänen taskujaan ja tyhjentävät ne. Ei mitään. Ei jalokiveä.
Vorskin toivomukset eivät ole käyneet toteen. Mutta ruumis viruu
kuitenkin siinä. Mitä sille tehdä? Se heitetään toistaiseksi lähellä
olevaan ränstyneeseen hökkeliin, jossa Vorski muutamaa kuukautta
aikaisemmin on rikostovereineen käynyt. Siellä Véronique d'Hergemont
sen löytää... Mutta tuntia myöhemmin hän ei enää näe sitä siellä,
ympäristöllä väijyvät Elfride ja Konrad kun ovat sen vieneet pois ja,
tälläkin kertaa vain toistaiseksi, kätkeneet pienen hyljätyn linnan
kellariin.

-- Yksi uhri on kaatunut. Ja sivumennen tahdon huomauttaa, että
Maguennocin ennustelut järjestyksestä, jossa nuo kolmekymmentä uhria
-- hänestä itsestään alkaen -- teloitetaan, eivät perustu mihinkään.
Profeetta ei siitä mainitse mitään. Joka tapauksessa Vorski toimii
umpimähkään. Sarekissa hän ryöstää Françoisin ja Stéphane Marouxin,
ja sitten hän sekä varovaisuussyistä että matkatakseen saaren halki
huomiota herättämättä ja helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon
pukeutuu Stéphanen vaatteisiin, samalla kun Reinhold vetää ylleen
Françoisin puvun. Tehtävä ei enää ole vaikea. Talossa on vain vanha
ukko, herra d'Hergemont ja palvelijatar Marie le Goff. Kun heidät on
raivattu tieltä, voidaan penkoa huoneissa, varsinkin siinä, joka oli
Maguennocin hallussa. Kukapa tietää, tuumii Vorski -- joka ei vielä
ole kuullut, mitä tuloksia Elfriden retkestä oli, -- kukapa tietää,
vaikka Maguennoc olisi jättänyt taloon ihmeellisen jalokiven?

-- Siellä kaatuu Marie le Goff ensimmäisenä uhrina, jonka kurkkuun
Vorski tarttuu, iskien siihen puukkonsa. Mutta silloin purskahtaakin
verivirta roiston kasvoille. Säikähtyen, saaden tuollaisen
pelkurimaisen puuskan, joka hänet ajoittain lannistaa, hän pakenee,
usutettuaan ensin Reiholdin herra d'Hergemontia vastaan.

-- Lapsen ja vanhuksen välillä kestää kamppailu kauan. Se siirtyy
läpi koko huoneiston, ja loppuratkaisu sattuu tapahtumaan Véronique
d'Hergemontin nähden. Herra d'Hergemont saa surmansa. Samalla
hetkellä saapuu Honorine. Hän kaatuu. Neljäs uhri.

-- Tapaukset seuraavat nopeasti toisiaan. Yön kuluessa alkaa
pakokauhu. Sarekin hätääntyneet asukkaat, jotka näkevät Maguennocin
ennustusten toteutuvan ja heitä kauan uhanneen onnettomuuden hetken
tulleen, päättävät paeta. Sitä juuri Vorski poikineen odottaakin.
Varastamallaan moottoriveneellä he hyökkäävät pakolaisten jälkeen,
ja nyt alkaa kauhea ajojahti, veli Thomasin ennustama suuri isku
kumahtaa:

    'Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää.'

-- Honorine, joka katselee näytelmää ja jonka aivot jo ovat varsin
järkkyneet, tulee hulluksi ja heittäytyy rantakalliolta mereen.

-- Sitten on muutama päivä tyyntä, jolloin Véronique d'Hergemont
tutkii häiritsemättä Sarekin saaren vanhaa priiorintaloa. Isä
ja poika ovatkin, saatuaan ajojahtinsa niin hyvin suoritetuksi
ja jätettyään Oton yksinään kuluttamaan aikaansa maakammioissa
ryypiskelemällä, lähteneet moottoriveneellä Elfridea ja Konradia
etsimään, noutaakseen takaisin Maguennocin ruumiin ja heittääkseen
sen mereen Sarekin rannalla, koska Maguennocilla on merkitty ja
määrätty asuinsijansa kolmenkymmenen ruumisarkun joukossa.

-- Sillä hetkellä, Sarekiin palatessaan, on Vorski
neljännessäkolmatta uhrinumerossaan. Stéphane ja François ovat
vankeina Oton vartioimina. On vielä teloitettava neljä naista, joista
Archignatin sisarukset ovat kaikki kolme teljettyinä aittaansa.
Nyt on heidän vuoronsa. Véronique d'Hergemont yrittää kyllä heitä
vapauttaa. Liian myöhään. Joukko vaanii heitä, ja Reinhold, joka
on taitava jousimies, osaa heihin nuolillaan (vasamathan ovat
ennustuksensa määrätyt), ja he joutuvat vihollisen käsiin. Samana
iltana heidät ripustetaan kolmeen tammeen, sittenkun Vorski sentään
ensin on siepannut heiltä ne viisikymmentä tuhannen frangin seteliä,
joita he säilyttivät povessaan. Tulos: yhdeksänkolmatta uhria. Missä
on kolmaskymmenes? Kuka on kolmaskymmenes uhri? Kuka on neljäs
nainen?

Don Luis pysähtyi ja jatkoi sitten:

-- Siitä asiasta profeetta puhuu hyvin selvästi, jopa kahdessa
toisiaan täydentävässä kohdassa:

    'Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä.'

-- Ja muutamaa säettä kauempana:

    ... 'Vaimonsa isä taas surmaa,
    Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä.'

-- Saatuaan asiakirjan tietoonsa Vorski oli tulkinnut nämä kaksi
kohtaa omalla tavallaan. Voimatta siihen aikaan mitenkään käyttää
tarkoituksiinsa Véroniquea, jota oli turhaan etsinyt kautta Ranskan,
hän repostelee kaitselmuksen määräyksiä. Neljäs kidutettava nainen
on kyllä hänen aviovaimonsa, mutta hänen _ensimmäinen_ vaimonsa,
Elfride. Eikö se ole ehdottomasti ristiriidassa ennustuksen kanssa,
sillä voihan tosiaan olla puhe Kainin äidistä yhtä hyvin kuin
Abelinkin. Ja huomatkaamme, että toinen ennustus, joka muinoin
lausuttiin hänelle itselleen, ei sen paremmin määritellyt, kenen tuli
kuolla: 'Vorskin vaimo kärsii ristinkuoleman.' Kumpi vaimo? Elfride.

-- Perikatoon joutuu siis uskollinen rikostoveri. Se on suuri
sydämentuska Vorskille! Mutta eikö ole toteltava Molok-jumalaa? Ja
jos Vorski suorittaakseen hänelle määrätyn tehtävän on päättänyt
uhrata poikansa, niin olisihan anteeksiantamatonta, jollei hän
uhraisi vaimoaan, Elfrideä. Ja niin käy kaikki hyvin.

-- Mutta äkkiä tapahtuu ratkaiseva käänne. Ahdistaessaan Archignatin
sisaruksia hän näkee ja tuntee Véronique d'Hergemontin!

-- Eikö Vorskinlainen mies olisi vielä tässäkin nähnyt korkeampien
voimien suosiota? Nainen, jota hän ei ole koskaan unohtanut,
lähetetään hänelle juuri parahiksi esittämään osaansa suuressa
seikkailussa. Hänet annetaan Vorskille ikäänkuin ihmeellisenä
saaliina, jonka voi uhrata... tai voittaa itselleen. Kuinka
aavistamattomia valonvälähdyksiä taivaalle leimahtaakaan! Vorskin
päätä alkaa huimata. Hän uskoo yhä varmemmin olevansa messias,
valittu, jumalain lähetti, sallimuksen käskyjen toimeenpanija. Hän
asettaa itsensä suurien pappien, Kivijumalan vartijain rinnalle.
Hän on druidi, arkkidruidi, ja sellaisena hän samana yönä, jolloin
Véronique d'Hergemont poltti sillan -- uudenkuun kuudentena yönä --
menee kultasirpillä pyhää misteliä leikkaamaan!

-- Priiorintalon piiritys alkaa. En puhu siitä enempää. Véronique
d'Hergemont on kertonut teille kaikki, Stéphane, ja me tunnemme
hänen kärsimyksensä, sen osan, jota herttainen Kaikki-käy-hyvin on
näytellyt, maaholvin ja luolien löydön, kamppailun Françoisista ja
teistä, Stéphane, jonka Vorski oli sulkenut erääseen kidutuksen
ja kuoleman kammioista. Siellä teidät yllättää rouva d'Hergemont.
Nuori hirviö Reinhold työntää teidät mereen. François ja hänen
äitinsä pääsevät livahtamaan. Onnettomuudeksi on Vorski joukkoineen
jo ehtinyt priiorintaloon asti. François kaapataan kiinni. Äiti
tulee jälleen hänen luokseen... Ja sitten... sitten seuraavat
surullisimmat näytökset, joissa en kauemmin viivähdä, kohtaus Vorskin
ja Véronique d'Hergemontin välillä, veljesten -- Abelin ja Kainin --
kaksintaistelu Véronique d'Hergemontin nähden. Eikö ennustuksessa
sitä vaadita?

    'Äidin ees' Aapeli Kainin on lyönnä.'

-- Ja ennustus vaatii myöskin, että vaimo-rukka kärsii sanomattomasti
ja että Vorski on oikea riiviö pahuudessa. Hänen työnään on
'levittää tuhoa ja turmaa'. Hän naamioi taistelijat, ja kun Abel on
joutumaisillaan alakynteen, haavoittaa hän itse Kainia, jotta Kain
saisi surmansa.

-- Hirviö on hullu. Hän on hullu ja päissään. Ratkaisu lähestyy.
Hän juo, juo, sillä juuri sinä iltana Véronique d'Hergemontin tulee
kärsiä tuskallinen kuolemansa.

    ... 'Vaimonsa isä taas surmaa,
    Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä...

-- Véronique on kokenut jo tuhat kuolemaa ja hän saa kärsiä
hidasta, pitkällistä kidutusta. Nyt on hetki tullut. Illallinen,
hautajaissaattue, valmistuksia, tikapuiden pystyttäminen, köysien
kiinnittäminen ja sitten... sitten vanha druidi!

Tuskin oli don Luis lausunut nämä kaksi viimeistä sanaa, kun hän
purskahti nauruun.

"Niinpä niin, siitä tulee hassua. Tästä hetkestä alkaen draama
lähentelee huvinäytelmää, ja ilveily sekaantuu kaameaan
kalmantanssiin. Ohho, kylläpä se vanha druidi on aika veitikka!
Teille, Stéphane, ja teille, Patrice, jotka seurasitte asiain
kulkua näyttämön takaa, ei siinä ole mitään mielenkiintoista. Mutta
Vorskille... Kuinka jännittäviä paljastuksia...! Kuuleppas, Otto,
panehan tikapuut puunrunkoa vasten sillä tavoin, että isäntäsi voi
sovittaa jalkansa niiden ylimmälle puolalle. Hyvä. No, Vorski,
tuntuuko helpommalta? Muista, että huomaavaisuuteni ei johdu
järjettömästä säälintunteesta. Ei. Mutta minä hiukan pelkään, että
sinä ummistaisit silmäsi; ja sitäpaitsi tahdon, että olet mukavassa
asennossa kuunnellaksesi vanhan druidin tunnustusta."

Uusi naurunpurskahdus. Vanha druidi näkyi herättävän don Luisissa
hilpeyttä.

-- Vanhan druidin saapuminen, sanoi hän, tuo tähän seikkailuun
järjestystä ja järkeä. Se, mikä oli hajallista ja höllää, käy taas
tiukaksi. Rikoksen epäjohdonmukaisuus muuttuu rangaistuksessa
selvyydeksi. Nyt ei enää totella veli Thomasin runosepustusta,
vaan on alistuttava kaikessa vaarin ottavan, tahdostaan tietoisen
ja ripeästi toimivan miehen järkiperäiseen ja tinkimättömään
menettelyyn. Vanha druidi ansaitsee todella meidän puoleltamme
ihailua.

-- Vanha druidi, jota, kuten ehkä aavistelet, voisimme yhtä hyvin
nimittää don Luis Perennaksi tai Arsène Lupiniksi, ei paljoa tiennyt
koko jutusta silloin, kun hänen vedenalaisensa, _Kristallitulpan_,
periskooppi eilen puolenpäivän aikaan sukelsi näkyville Sarekin
rantavesillä.

"Eikö paljoa?" huudahti Stéphane Maroux tahtomattaankin.

"Oikeastaan ei mitään", vakuutti don Luis.

"Mitä! Entä kaikki nuo tiedot Vorskin menneisyydestä, kaikki
yksityiskohdat hänen hommistaan Sarekissa, hänen suunnitelmistaan,
Elfriden esittämästä osasta, Maguennocin myrkytyksestä?"

"Tuon kaiken sain kuulla vasta täällä, kun eilen saavuin", selitti
don Luis.

"Matta keneltä? Emmehän ole poistuneet seurastanne."

-- Uskokaa minua, kun sanon, että vanha druidi noustessaan eilen
maihin Sarekin rannikolla ei tiennyt yhtään mitään. Matta vanha
druidi väittää olevansa jumalten suosima ainakin yhtä paljon kuin
sinä, Vorski. Ja heti hän sattuikin huomaamaan kapealla syrjäisellä
rantakaistaleella Stéphane-ystävän, joka onnekseen oli pudonnut
kyllin syvään suvantoon ja siten välttänyt poikasi ja sinun hänelle
varaamanne kohtalon. Hänet pelastettiin ja sitten juteltiin. Puolen
tunnin päästä oli vanha druidi asioista selvillä. Heti ryhdyttiin
tutkimaan tätä sekamelskaa... Vihdoin hän saapuu maaluoliin ja keksii
sinun käyttämästäsi, Vorski, valkoisen viitan joka oli hänelle
välttämätön; sitten hän näkee paperilapulla sinun kirjoittamasi
jäljennöksen ennustuksesta. Mainiota! Vanha druidi tuntee vihollisen
suunnitelman.

-- Hän seuraa ensin tunnelia, josta François ja hänen äitinsä ovat
paenneet, mutta ei pääse ulos sen tukitusta suuaukosta. Hän kääntyy
takaisin ja nousee Mustillenummille. Tarkastetaan saarta. Hän tapaa
Oton ja Konradin. Vihollinen polttaa käymäsillan. Kello on kuusi
illalla. Kuinka voisi päästä priiorintaloon? 'Hyökkäysportilta
lähtevää kalliopolkua pitkin', selittää Stéphane. Vanha druidi palaa
_Kristallitulppaan_. Kierretään saari Stéphanen johdolla, joka tuntee
kaikki väylät -- ja sitäpaitsi on _Kristallitulppa_, Vorski-kulta,
vedenalainen, joka herkästi tottelee ohjausta ja livahtaa kaikkialle.
Vanha druidi on rakennuttanut sen oman suunnitelmansa mukaan. Vihdoin
saavutaan sille paikalle, missä Françoisin vene on kytkettynä. Sieltä
tavataan Kaikki-käy-hyvin, joka nukkuu itse veneen alla. Sille
esitetään vanha druidi. Heti herää molemmin puolista myötätuntoa.
Lähdetään matkalle. Mutta polun puolitiessä Kaikki-käy-hyvin poikkee
syrjään. Rantakallion seinä on sillä kohtaa ikäänkuin paikattu
toistensa kannatukselle ladotuilla rakennuskivillä. Niiden keskellä
on aukko, Maguennocin kaivama, kuten vanha druidi sitten sai
selville, tunkeutuakseen maanalaiseen uhrisaliin ja hautakammioihin.
Näin oli vanhalle druidille selvinnyt koko juoni, hän vallitsee
asemaa sekä ylhäällä että alhaalla. Mutta kello on kahdeksan illalla.

-- Françoisista ei tarvinnut sillä hetkellä olla levoton. Ennustuksen
mukaan tappaa Abel Kainin. Mutta onko Véronique d'Hergemont, jonka on
kuoltava 'kesäkuun yönä', jo joutunut kauhean rääkkäyksen uhriksi?
Ehdittäisiinkö ajoissa hänen avukseen?

Don Luis kääntyi Stéphaneen päin:

-- Muistatte, Stéphane, sen levottoman tuskan, jota vanha druidi ja
te tunsitte, sekä ilonne nähdessänne teloitusta varten varatun puun
ja siinä kirjaimet V.d'H. Puussa ei vielä riippunut ketään uhria.
Véronique pelastettaisiin; ja tosiaan kuullaankin priiorintalosta
ääniä. Kaamea saattue on sieltä jo tulossa. Taajenevan pimeyden läpi
se saapuu verkalleen niittyjä pitkin. Lyhty heilahtelee. Pysähdys.
Vorski puhuu. Ratkaisu lähenee. Pian tehdään hyökkäys, ja silloin
Véronique pelastetaan.

-- Mutta sitten sattuu välikohtaus, joka huvittanee sinua... Niin,
ystävieni kanssa minä keksin jotakin kummallista... Huomaamme
patsaan ympärillä hiiviskelevän naisen, joka meidät kohdatessaan
kätkeytyy. Hänet otetaan kiinni. Sähkölampun valossa Stéphane
tuntee hänet. Tiedätkö, kuka hän oli, Vorski? Panen sata yhtä
vastaan. Elfride! Niin, Elfride, rikostoverisi, jonka sinä alussa
aioit ripustaa ristille! Eikö se ole omituista? Ylenmäärin
kiihtyneenä, puolipökertyneenä hän kertoo meille suostuneensa lasten
kaksintaisteluun sillä ehdolla, että hänen poikansa voittaisi ja
tappaisi Véroniquen pojan. Matta sinä olit jo aamulla pannut Elfriden
telkien taakse, ja iltasella, kun hänen onnistui paeta, hän löytääkin
oman poikansa, Reinholdin, ruumiin. Nyt hän tulee katselemaan
vihaamansa kilpailijattaren kuolemaa, sitten kostaakseen sinulle ja
tappaakseen sinut, miespoloinen.

-- Juuri niin! Vanha druidi hyväksyy sen, ja sillä välin kun
sinä lähestyt patsasta ja Stéphane sinua väijyy, haastattelee
hän yhä Elfrideä. Mutta tuskin tuo riiviönainen on kuullut sinun
äänesi, Vorski, kun hän rupeaa rimpuilemaan vastaan? Odottamaton
mielenmuutos. Mestarin ääni elvyttää hänet verrattoman pontevaksi.
Hän tahtoo nähdä sinut, varoittaa sinua vaarasta, pelastaa sinut; ja
äkkiä hän hyökkää tikari kädessään vanhan druidin kimppuun. Vanhan
druidin täytyy iskeä hänet puolikuolleeksi puolustautuakseen, ja
kuolevaa naista katsellessaan hän huomaa äkkiä, että tätä tapausta
voisi käyttää mainiosti eduksi. Tuokiossa on viheliäinen olento
saatu köytetyksi. Sinä itse, Vorski, saat häntä rangaista, ja hän
kärsii sen kohtalon, jonka alussa olit hänelle varannut. Vanha druidi
viskaa silloin viittansa Stéphanelle, antaa hänelle ohjeet, ampuu
paikalle saapuessasi nuolen sinua kohti; ja sillä välin kun sinä ajat
takaa valkoviittaa, siirtää hän salakähmäisesti Véroniquen tilalle
Elfriden, vaihtaa edellisen aviovaimosi jälkimmäiseen. Millä keinoin?
Se ei koske sinua. Joka tapauksessa tehtiin kepponen, ja sinä tiedät,
kuinka hyvin se onnistui!

Don Luis veti henkeänsä. Hänen tuttavallisesta sävystään päättäen
olisi tosiaan luullut, että hän kertoi Vorskille hauskaa tarinaa,
lystikästä pilaa, jolle Vorski ensimmäisenä nauraisi.

-- Siinä ei ollut kaikki, jatkoi hän. Patrice Belval ja muutamat
hänen marokkolaisistaan -- muista, että niitä on laivassa
kahdeksantoista -- ovat puuhailleet maanalaisissa saleissa. Eikö
ennustus ole tinkimättömän selvä? Heti kun vaimo on vetänyt
henkäyksensä, kuuluu 'jyrähdys' ja 'tulenleimu valaisee maata ja
rantaa', kohoten siitä paikasta, jonne suuri aarre on kätketty.

-- Tietenkään ei veli Thomas enempää kuin kukaan muukaan ollut
selvillä siitä, missä se aarre oli. Mutta vanha druidi arvasi paikan
ja halusi, että Vorski näkisi ennustetun merkin ja että saalis
tipahtaisi hänen suuhunsa kuin paistettu leivonen. Sitä varten
tarvittiin Keijukaisten patsaan lähettyville avautuva oviaukko.
Kapteeni Belval etsii sitä ja löytää sen, koska Maguennoc oli jo
aloittanut työt tältä puolelta. Kaivetaan soran alta esille vanhat
portaat. Puhdistetaan kuivettuneen puun ydinonkalo. Vedenalaisesta
tuodaan dynamiittipatruunia ja merkkiraketteja. Ja kun sinä, Vorski,
korkealta orreltasi airueen tavoin huudat: 'Hän on kuollut! Neljäs
nainen on kuollut ristillä!' niin, pom, pom, ukkonen jyrähtää,
liekit suitsuavat maasta, koko tienoo vapisee... Aivan niin, sinä
olet yhä enemmän jumalien suosikki, kohtalon helmalapsi! Ja sinä
riennät täynnä jaloa intoa heittäytymään maanalaiseen uuninpiippuun
kaapataksesi Kivijumalan. Huomenna siis, sittenkun olet nukkumalla
haihduttanut viinasi ja rommisi humalan, sinä korjaat sykähtelevin
sydämin suurtyösi hedelmät. Sinä olet veli Thomasin ohjeitten mukaan
tappanut kolmekymmentä uhriasi. Olet voittanut kaikki esteet.
Ennustus on toteutettu.

    ... 'Pyhätöstä aartehen tietyn
    Urhokas ritari esille kantaa,
    Aartehen Pohjolan villeiltä viedyn:
    Kivijumala kuoleman tai elämän antaa.'

-- Vanhan druidin tarvitsee vain toimittaa tehtävänsä ja tarjota
sinulle paratiisin avain. Mutta ensiksi tietysti pieni välinäytös,
muutamia tanssinpyörähdyksiä ja taikatemppuja, hiukan hauskutusta. Ja
sitten Kivijumala, jota nukkuva satuprinsessa vartioi!

Don Luis suoritti vikkelästi pyörähdellen muutamia näistä
tanssiliikkeistä, joista hän näkyi niin paljon pitävän. Sitten hän
sanoi Vorskille:

"Vanha veikko, minua ikäänkuin aavistuttaa, että sinä olet saanut
kylläsi haastelustani ja että mieluummin heti ilmoittaisit minulle
Françoisin olinpaikan kuin kuuntelisit enempää. Olen pahoillani!
Mutta sinä saat kuitenkin tietää, mitä tulee ajatella nukkuvasta
kaunottaresta ja Véronique d'Hergemontin odottamattomasta
läsnäolosta. Kaksi minuuttia riittääkin. Suo minulle anteeksi."

Ja don Luis jatkoi, jättäen tästedes vanhan druidin ja puhuen omassa
nimessään:

"Niin, miksi toin Véronique d'Hergemontin sinne, kun olin riistänyt
hänet sinun kynsistäsi? Vastaukseni on hyvin yksinkertainen.
Mihin sitten olisin hänet vienyt? Vedenalaiseenko? Ehdotuksesi on
järjetön. Meri oli alkanut kuohua viime yönä, ja Véronique tarvitsi
lepoa. Priiorintaloonko? Ei ikinä. Se olisi ollut liian kaukana
näyttämöltä, enkä olisi voinut olla rauhallinen. Oli tosiaan vain
yksi paikka, mihin saatoin viedä hänet suojaan myrskyltä ja sinun
iskuiltasi, nimittäin uhrisali; ja siksipä toin hänet sinne, ja
hän nukkui tyynesti narkoottiseen aineen vaikutuksesta, silloin
kun sinä hänet näit. Myönnän vielä, että huvi hankkia sinulle tämä
näytelmä myöskin jonkun verran vaikutti päätökseeni. Ja kylläpä siitä
palkan sainkin! Et aavistanekaan, kuinka pitkäksi sinun naamasi
venyi! Kauhea näky! Véronique herännyt henkiin! Kuollut elossa! Se
oli niin kaamea näky, että sinä mielit lähteä käpälämäkeen. Mutta
puhunpa lyhyesti. Sinä havaitset uloskäytävän tukituksi. Silloin
muutat mielesi. Konrad palaa vihaisena ja hyökkää salakavalasti
kimppuuni, juuri kun hommasin Véronique d'Hergemontin viemistä
vedenalaiseen. Kätyrisi saa kamalan iskun eräältä marokkolaiseltani.
Toinen lystillinen välinäytös: Vanhan druidin viittaan käärittynä
Konrad on pitkänään eräässä hautakammiossa, ja tietenkin sinä ensi
työksesi hyökkäät hänen kimppuunsa. Ja nähdessäsi Elfriden, joka
on tuotu Véronique d'Hergemontin sijaan pyhälle pöydälle, sinä
paikalla vimmastut taas ja alat paloitella sitä naista, jonka jo
olet ristiinnaulinnut. Aina samaa hölmömäisyyttä! Ja sitten seuraa
ratkaisu, sekin yhtä hassunkurinen. Sinut ripustetaan kidutuspaaluun,
ja minä pidän sinulle vasten naamaa puheen, joka sinut täydellisesti
lannistaa ja josta selviää, että, vaikka sinä oletkin kolmenkymmenen
rikoksesi voimalla ansainnut itsellesi Kivijumalan, niin minäpä sen
otankin haltuuni oman tarmoni nojalla. Siinä on koko seikkailu,
Vorski-kaveri. Muutamia pieniä toisarvoisia tapauksia lukuunottamatta
tai eräitä tärkeämpiäkin mainitsematta, joita sinun ei ole tarvis
tuntea, tiedät siitä yhtä paljon kuin minäkin. Mukavassa asennossasi
sinulla on ollut aikaa miettiä. Odotan siis kaikessa luottamuksessa
vastaustasi, joka koskee Françoisia. No, vihellähän nyt säveleesi...
'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet kiitää...!' Kas niin, joko
haastat?"

Don Luis oli kiivennyt tikapuille muutamia askelmia. Stéphane ja
Patrice olivat tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat levottomina. Vorski
näkyi aikovan puhua.

Hän oli avannut silmänsä ja tuijotti don Luisiin katseella,
jossa oli samalla sekä vihaa että pelkoa. Tuo merkillinen mies
varmaankin näytti hänestä sellaiselta, jota vastaan on aivan turhaa
taistella ja jolta on yhtä hyödytöntä rukoilla sääliä. Don Luis
esiintyi voittajana, ja väkevämmän edessä taivutaan tai nöyrrytään.
Sitäpaitsi ei Vorski enää kyennytkään vastustukseen. Rangaistus
kävi sietämättömäksi. Hän lausui muutaman sanan epäselvällä,
kuulumattomalla äänellä:

"Kovempaa", käski don Luis. "Minä en kuule. Missä on François
d'Heigemont?"

Hän nousi ylemmäksi tikapuille. Vorski sopersi:

"Pääsenkö minä vapaaksi?"

"Kautta kunniani. Me lähdemme täältä kaikki, paitsi Otto, joka
päästää sinut irti."

"Hetikö?"

"Ihan heti."

"Siis..."

"Siis?"

"No niin... François on elossa."

"Sitä en, lempo soikoon, epäile. Mutta _missä_ hän on?"

"Veneeseen sidottuna."

"Siihenkö, joka on ripustettu rantakallion juurelle?"

"Niin."

Don Luis löi otsaansa.

"Kolminkertainen hölmö...! Älä tähän kiinnitä huomiotasi -- minä
puhun itsestäni. Eikö minun tosiaan olisi pitänyt sitä arvata! Eikö
Kaikki-käy-hyvin nukkunut veneen alla ihan rauhallisesti, niinkuin
nukkuu hyvä koira, joka on lähellä isäntäänsä! Eikö Kaikki-käy-hyvin
silloin, kun se pantiin Françoisin jäljille, opastanut Stéphanea sen
veneen luo? Ajoittain tosiaan taitavimmatkin menettelevät kuin aasit!
Mutta sinä, Vorski, tiesit siis, että siellä oli maihinnousupaikka ja
vene?"

"Eilisestä asti."

"Ja sinä veitikka aioit siinä veneessä livistää?"

"Niin."

"No, sitten saat niin tehdäkin, Vorski, ja Otto lähtee mukaasi. Minä
jätän sen sinulle. Stéphane!"

Mutta Stéphane Miroux juoksi jo koiran saattamana rantakalliolle päin.

"Vapauta François, Stéphane", huusi don Luis.

Ja hän lisäsi kääntyen marokkolaisten puoleen:

"Auttakaa te häntä. Ja pankaa vedenalainen käyntiin. Kymmenen
minuutin päästä lähdetään."

Hän kääntyi Vorskiin päin:

"Hyvästi, rakas ystävä. Ah, vielä sananen. Jokaisessa hyvin
järjestetyssä seikkailussa on lemmentarina. Meidän seikkailustamme se
näkyy puuttuvan, sillä minä en uskaltaisi viitata niihin tunteisiin,
jotka sinua työnsivät nimeäsi kantavaa pyhää olentoa kohti.
Kuitenkin on minun vihjaistava sinulle perin puhtaasta ja jalosta
rakkaudesta. Näithän, kuinka innokkaasti Stéphane riensi Françoisia
auttamaan? Kaiketi hän rakastaa suuresti oppilastaan; mutta äitiä
hän rakastaa vielä enemmän. Ja koska kaiken, mikä on mieluista
Véronique d'Hergemontille, täytyy olla sinulle hauskaa, ilmoitankin
kernaasti, että Véronique ei ole hänelle kylmä, että tämä ihailtava
rakkaus on tehonnut hänen naisensydämeensä, että hän tänä aamuna tuli
todella iloiseksi nähdessään Stéphanen jälleen ja että se kaikki
päättyy avioliittoon, tietenkin vasta sitten, kun Véronique on leski.
Käsitäthän? Ainoana esteenä heidän onnensa tiellä olet sinä. Oikeana
herrasmiehenä et varmaankaan tahdo... Mutta enempää en sanokaan.
Luotan elämäntaitoosi enkä epäile, että kuolet niin pian kuin
mahdollista. Hyvästi, vanha veikko. En ojenna sinulle kättäni, mutta
sydämeni myötätunto sinulla on! -- Otto, kymmenen minuutin kuluttua
sinä päästät isäntäsi irti. Veneen löydätte rantakallion edustalta.
Onnea matkalle, ystävykset."

Siihen se loppui. Taistelu don Luisin ja Vorskin välillä päättyi
ratkaisuun, joka ei ollut silmänräpäystäkään ollut epävarma.
Ensi hetkestä alkaen oli toinen vastapuolista siihen määrin
hallinnut toista, että tämä kaikesta rohkeudestaan ja rikollisesta
huimapäisyydestään huolimatta ei enää ollut muuta kuin jäsenrikko
pelinukke, rujo ja hassunkurinen. Saatuaan suunnitelmansa täytäntöön
ja päästyään tarkoituksiaan pitemmällekin, voitokkaana, aseman
valtiaana, Vorski joutui äkkiä olemaan sidottuna puunrunkoon,
huohottaen siinä vankina, sätkytellen kuin hyönteinen, joka on
neulalla korkkiin kiinnitetty.

Enempää välittämättä uhristaan don Luis vei mukaansa Patrice
Belvalin, joka ei voinut olla hänelle sanomatta:

"Mutta sittenkin pääsevät nuo kunnottomat roistot liian hyvällä
kaupalla leikistä."

"Pyh, kyllä heidät nipistetään toisaalla", sanoi don Luis virnistäen.
"Mitäpä he voisivat tehdä?"

"Ensiksikin ottaa haltuunsa Kivijumalan."

"Mahdotonta! Siihen tarvitaan kaksikymmentä miestä, telineet ja
työkaluja. Minäkin siitä tällä haavaa luovun. Palaan tänne sodan
jälkeen."

"Mutta, don Luis, millainen kapine se ihmeellinen kivi sitten
oikeastaan on?"

"Kas vain, ollaanko hiukan uteliaita!" virkkoi don Luis muuta
vastaamatta.

He läksivät, ja don Luis puheli käsiään hieroen:

"Olen toiminut hyvin. Ei ole kulunut paljoakaan yli vuorokauden
siitä, kun astuimme maihin Sarekissa. Ja arvoitusta on jatkunut
neljäkolmatta vuosisataa. Tunti vuosisataa kohti. Onnittelen sinua,
Lupin."

"Minäkin onnittelisin teitä kernaasti, don Luis", sanoi Patrice
Belval, "mutta minun onnitteluni eivät ole samanarvoiset kuin
teidänlaisenne asiantuntijan".

Kun he saapuivat pienen rantakaistaleen hietikolle, oli Françoisin
nyt jo vesille laskettu vene tyhjä. Kauempana oikealla kellui
_Kristallitulppa_ rauhallisen meren pinnalla.

François juoksi heitä vastaan ja pysähtyi äkkiä muutaman askeleen
päähän don Luisista katsellen häntä silmät suurina.

"Siis te...?" jupisi hän, "te, jota minä odotin...?"

"En totisesti tiedä, odotitko sinä minua", vastasi don Luis
naurahtaen. "Matta minäpä tässä olen, siitä olen varma..."

"Te... te... don Luis Perenna... eli..."

"Hst, ei muuta nimeä... Perenna riittää... Älkäämmekä puhuko minusta,
kuulehan. Mutta minä olen ollut sattuma, ohimenevä herrasmies, joka
tipahtaa paikalle juuri parahiksi. Sinä sensijaan... Peijakas, sinä,
poikaseni, olet selviytynyt aika hyvin...! Vietit siis yösi tuossa
veneessä?"

"Niin, sitä peittävän öljykankaan alla, pohjaan sidottuna ja suu
visusti kapulalla tukittuna."

"Olitko levoton?"

"En suinkaan. Tuskin olin ollut siellä neljännestuntia, kun
Kaikki-käy-hyvin saapui luokseni. Siis..."

"Mutta se mies... se rosvo... millä hän sinua uhkasi?"

"Ei millään. Kaksintaistelun jälkeen ja sillä välin, kun toiset
huolehtivat vastustajastani, hän oli tuonut minut tänne muka
saattaakseen minut takaisin äidin luo ja auttaakseen meitä yhdessä
matkaan veneellä. Sinne tultuamme hän sitten sanaa sanomatta tarttui
minuun kiinni."

"Tunnetko sen miehen? Tiedätkö hänen nimeänsä?"

"En tiedä hänestä mitään muuta kuin että hän vainosi äitiä ja minua."

"Syistä, jotka sinulle ilmoitan, pikku François. Missään tapauksessa
sinun ei enää tarvitse pelätä mitään hänen puoleltaan."

"Oh, te surmasitte hänet?"

"En, mutta minä tein hänet vaarattomaksi. Kaikki tämä selitetään
sinulle. Mutta tällä hetkellä on mielestäni kiireellisintä päästä
äitisi luo jälleen."

"Stéphane sanoi minulle, että hän lepää tuolla vedenalaisessa ja että
te pelastitte hänetkin. Kaiketi hän odottaa minua?"

"Niin, tänä yönä me juttelimme keskenämme, ja minä lupasin etsiä
sinut käsiini. Tunsin hänen luottavan minuun. Kuitenkin olisi
parasta, Stéphane, että menisitte edeltäpäin häntä valmistamaan..."

Oikealla kalliojonon kärjessä, joka oli kuin luonnollisena
aallonmurtajana, lipui _Kristallitulppa_ tyynessä meressä.
Kymmenkunta marokkolaista hyöri siellä. Kaksi heistä piti
käymäporrasta, jota pitkin Luis ja François hetkistä myöhemmin
astuivat alukseen.

Eräässä hytissä, joka oli järjestetty salongiksi, makasi Véronique
leposohvalla. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat vielä merkkejä niistä
kuvaamattomista kärsimyksistä, joita hän oli kokenut. Hän näytti
hyvin heikolta ja väsyneeltä. Mutta hänen kyyneltyneet silmänsä
loistivat ilosta.

François heittäytyi hänen syliinsä. Nuori äiti purskahti
nyyhkytyksiin eikä virkkanut sanaakaan.

Heidän edessään istui Kaikki-käy-hyvin takajaloillaan, sätkytteli
etukäpäliään ja katseli heitä pää hiukan kallellaan.

"Äiti", sanoi François, "don Luis on täällä..."

Véronique tarttui don Luisin käteen ja puristi sitä kauan Françoisin
puhellessa:

"Ja te pelastitte äidin... te pelastitte meidät..."

Don Luis keskeytti hänet:

"Tahdotko tehdä minulle mieliksi, pieni ystäväni? Älä siis minua
kiitä! Jos tunnet tarvetta kiittää jotakuta, niin tuossa on toverisi
Kaikki-käy-hyvin. Se ei tosin näytä tässä draamassa esittäneen
varsin tärkeää osaa. Mutta vastakohtana teitä ahdistavalle pahalle
miehelle se puuhasi kuitenkin hyvänä henkenä, varovaisena, älykkäänä,
vaatimattomana ja vaiteliaana."

"Niinkuin tekin."

"Oh, minä en ole vaatimaton enkä vaitelias, ja siksipä minä
ihailenkin tuota elukkaa. No, Kaikki-käy-hyvin, tule mukaani ja
herkeä keimailemasta. Siihen sinulta voisi kulua koko yö, sillä
heidän on tarvis tuntikausia itkeä yhdessä, äidin ja pojan..."



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kivijumala


Kristallitulppa kiiti vedenpinnalla, ja don Luis jutteli Stéphanen,
Patricen ja koiran ympäröimänä.

"Kylläpä se Vorski on aika roisto", sanoi hän. "Minä olen eläissäni
nähnyt paljonkin hirviöitä, mutta en koskaan sellaista."

"Ja kuitenkin..." huomautti Patrice Belval.

"Ja kuitenkin...?" toisti don Luis.

"Palaan siihen, mitä teille jo sanoin. Teillä on käsissänne hirviö
ja sallitte hänen livistää! Paitsi että se on suorastaan väärin...
ajatelkaahan kaikkea pahaa, mitä hän vielä voi tehdä ja varmasti,
välttämättömästi tekeekin! Ettekö joudu raskaaseen vastuuseen
kaikista rikoksista, jotka hän tekee?"

"Onko se teidänkin mielipiteenne, Stéphane?" kysyi don Luis.

"En oikein tiedä mitä ajatella", vastasi Stéphane, "koska Françoisin
pelastukseksi olin valmis kaikkiin myönnytyksiin. Mutta sittenkin..."

"Sittenkin olisitte toivonut toisenlaista ratkaisua?"

"Se on totta. Niin kauan kuin se mies on elossa, on rouva
d'Hergemontilla ja hänen pojallaan syytä pelätä pahinta hänen
puoleltaan."

"Mutta minkälaista ratkaisua? Françoisin välitöntä pelastusta vastaan
lupasin hänelle vapauden. Olisiko minun pitänyt luvata vain säästää
hänen henkensä ja jättää hänet oikeuden haltuun."

"Ehkä niin", virkkoi kapteeni Belval.

"Saatatte olla oikeassa. Mutta siinä tapauksessa viranomaiset
olisivat ryhtyneet tiedusteluihin, lopulta saaneet selville
miehen oikean persoonallisuuden ja nostaneet haudasta Véronique
d'Hergemontin puolison ja Françoisin isän. Sitäkö olisitte halunneet?"

"Ei, ei!" huudahti Stéphane vilkkaasti.

"Ei tosiaan", myönsi Patrice Belval varsin hämmästyneenä. "Ei. Se
ratkaisu ei olisi ollut parempi. Minua vain ihmetyttää, että te,
don Luis, ette ole löytänyt sitä oikeata, joka olisi meitä kaikkia
tyydyttänyt."

"Ei ollut muuta kuin yksi", selitti don Luis Perenna lyhyesti, "ei
ollut muuta kuin yksi ratkaisu".

"Mikä?"

"Kuolema."

Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Sitten don Luis jatkoi:

"Ystäväni, en vain leikin vuoksi kutsunut teitä valamiehiksi, eikä
tuomarinvirkanne siksi ole päättynyt, että tuomioistuin jo näkyy
käsitelleen asian loppuun. Se jatkuu, ja oikeuskin istuu vielä.
Senvuoksi pyydän teitä avomielisesti vastaamaan: ansaitsisiko Vorski
teidän käsityksenne mukaan kuoleman?"

"Kyllä", vakuutti Patrice.

"Ihan epäilemättä", säesti Stéphane.

"Ystäväni", jatkoi don Luis, "teidän vastauksenne eivät ole kyllin
juhlalliset. Minä pyydän teitä lausumaan ajatuksenne vakavassa
muodossa ja omantuntonne mukaan, _aivan kuin seisoisitte rikollisen
kasvojen edessä_. Toistan: minkä rangaistuksen Vorski olisi
ansainnut?"

He kohottivat kätensä ja lausuivat toinen toisensa jälkeen:

"Kuoleman."

Don Luis puhalsi viheltimeensä. Yksi marokkolaisista saapui.

"Kaksi kiikaria, Hadshi!"

Kun kaukoputket oli tuotu, ojensi don Luis ne Stéphanelle ja
Patricelle.

"Olemme vain meripenikulman päässä Sarekista. Katsokaahan
niemenkärkeä kohti. Veneen pitäisi jo olla vesillä."

"Niin onkin", virkkoi Patrice hetkisen päästä.

"Näettekö, Stéphane?"

"Kyllä, mutta..."

"Siinä on vain yksi henkilö."

"Tosiaankin vain yksi", selitti Patrice.

He laskivat kiikarit kädestään, ja toinen virkkoi:

"Yksi vain on paennut saarelta... Varmaankin Vorski... Hän on kai
tappanut rikostoverinsa Oton."

Don Luis virnisti:

"Jollei hänen rikostoverinsa Otto ole tappanut häntä..."

"Miksi niin sanotte?"

"Noh, muistakaahan ennustusta, joka Vorskille lausuttiin hänen
nuorena ollessaan: 'Vaimosi kuolee ristillä, ja sinä saat surmasi
ystävän kädestä.'"

"Minusta ei ennustus riitä."

"On minulla muitakin todistuksia."

"Mitä?"

"Rakkaat ystävät, se on osana viimeisistä ongelmista, jotka meidän
on yhdessä selitettävä. Mitä ajattelette esimerkiksi siitä tavasta,
jolla asetin Elfride Vorskin rouva d'Hergemontin tilalle?"

Stéphane kohautti päätänsä.

"Myönnän että en ole sitä käsittänyt."

"Se on kuitenkin perin yksinkertaista! Kun joku herrasmies esittää
teille silmänkääntäjän temppuja jossakin salongissa tai lukee
ajatuksenne, niin ettekö sano, että siinä täytyy olla jokin kuje tai
että hänellä on apuri? Älkää etsikö kauempaa tässäkään tapauksessa."

"Mitä! Oliko teillä apulainen?"

"Oli kun olikin."

"Mutta kuka?"

"Otto."

"Otto! Mutta ettehän poistunut luotamme! Ette häntä puhutellutkaan?"

"Kuinka olisin voinut onnistua ilman hänen apuansa? Oikeastaan
minulla oli tässä asiassa kaksi apuria, Elfride ja Otto, jotka
molemmat pettivät Vorskin, joko kostosta, pelosta tai ahneudesta.
Sillä välin kun te, Stéphane, viekoittelitte Vorskia etäälle
Keijukaisten patsaasta, menin minä Oton luo. Sopimus tehtiin pian
muutamien setelien avulla ja lupausta vastaan, että hän pääsisi
seikkailusta ehjin nahoin. Sitäpaitsi ilmoitin heille, että Vorski
oli kähveltänyt Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia."

"Kuinka sen tiesitte?" kysyi Stéphane.

"Kuulin sen ensimmäiseltä apuriltani, Elfrideltä, jolta yhä hiljaa
kyselin sillä välin, kun vaanitte Vorskin saapumista. Hän ilmoitti
minulle myöskin muutamilla nopeilla sanoilla, mitä tiesi Vorskin
menneisyydestä."

"Kaiken kaikkiaan olette tavannut Oton vain kerran."

"Kahta tuntia myöhemmin, Elfriden kuoleman jälkeen ja sitten kun
onton tammen ilotulitus oli poltettu, oli minulla toinen haastattelu
Keijukaisten patsaan ääressä. Vorski nukkui sikahumalassa ja Otto
oli vartijana. Arvaatte, etten päästänyt käsistäni tilaisuutta
urkkiakseni lisää ja täydentääkseni tietojani Vorskista niillä,
joita Otto kahden vuoden kuluessa oli salavihkaa alati keräillyt
inhoamastaan isännästä. Sitten hän purkaa Vorskin ja Konradin
revolverit tai oikeammin poistaa niistä luodit jättäen hylsyt
paikoilleen. Hän antaa minulle myöskin Vorskin kellon ja
muistikirjan, samoin kuin tyhjän medaljongin ja Vorskin äidin
valokuvan, jonka Otto oli kähveltänyt muutama kuukausi sitten,
-- kaikki kapineita, jotka seuraavana päivänä olivat minulle
tarpeellisia esittäessäni Vorskille velhon osaa, kun hän tapasi
minut hautakammiossa. Sillä tavoin Otto ja minä olemme olleet
yhteistoiminnassa."

"Olkoon niin", virkkoi Patrice, "mutta ettehän kuitenkaan ole
pyytänyt häntä tappamaan Vorskia?"

"En suinkaan."

"Mikä meille siis todistaa...?"

"Luuletteko, ettei Vorski olisi lopulta arvannut tuota
yhteistoimintaa, joka on hänen tappionsa ilmeisimpiä syitä? Ja
luuletteko, ettei Otto-herra olisi ottanut sitä mahdollisuutta
huomioonsa? Voitte olla varmat, että Vorski puustaan irtipäästettynä
olisi raivannut rikostoverinsa tieltään sekä kostaakseen että
anastaakseen takaisin Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta
frangia. Otto toimi ennen häntä. Vorski riippui siinä voimattomana,
hervottomana, helppona saaliina. Otto antoi iskun. Menenpä
pitemmällekin: Otto, joka on kurja raukka, ei edes iskenyt. Hän on
aivan yksinkertaisesti jättänyt Vorskin puuhunsa. Ja niin tulee
rangaistus täydelliseksi. Oletteko nyt tyytyväisiä, ystäväni, ja onko
oikeudentuntonne rauhoittunut?"

Patrice ja Stéphane vaikenivat. Don Luisin heidän silmiensä eteen
loihtima näky teki heihin syvän vaikutuksen.

-- No niin, virkkoi don Luis nauraen, olin oikeassa, kun en
pakottanut teitä lausumaan tuomiota siellä tammen juurella ollessamme
ja katsellessamme elävää ihmistä kasvoista kasvoihin! Huomaan, että
molemmat tuomarini olisivat sillä hetkellä hiukan arastelleet.

-- Ja etkö sinä, Kaikki-käy-hyvin, joka myöskin olet herkkätunteinen
ja vetistelevä, ole kolmas tuomarini? Ja minä olen teidän
kaltaisenne, hyvät ystävät. Emme ole niitä, jotka tuomitsevat
ja itkevät. Mutta, ajatelkaahan sentään, mitä Vorski oli,
kolmikymmenkertainen murhaaja, pirullinen, äärimmäisen julma mies,
ja onnitelkaa minua, että viimeisen oikeusasteen tuomariksi valitsin
sokean kohtalon ja luovutin pyövelin edesvastuun paatuneelle Otolle.
Tapahtukoon jumalien tahto...!

Sarekin rannikot häipyivät taivaanrannalle, kadoten usvaan siellä,
missä meri ja taivas sulivat yhteen.

Kaikki kolme olivat vaiti. He ajattelivat kuollutta saarta,
jonka yhden ihmisen hulluus oli hävittänyt -- kuollutta saarta,
jossa satunnainen matkailija piankin löytäisi käsittämättömän
murhenäytelmän jäljet, tunnelien oviaukot, maanalaiset luolat
"kuolonkammioineen", Kivijumalan salin hautaholvit, Konradin ja
Elfriden ruumiit, Archignatin sisarusten luurangot ja saaren
pohjoispäässä Keijukaisten patsaan luona, johon oli kirjoitettuna
ennustus kolmestakymmenestä ruumisarkusta ja neljästä pystytetystä
rististä, Vorskin ison ruhon, yksinään, kurjassa tilassa, korppien ja
yölintujen nokkimana...

       *       *       *       *       *

Huvila lähellä Arcachonia Moulleauxin sievässä kylässä, jonka
pinjapuut ulottuvat lahden rantaan asti.

Véronique istuu puutarhassa. Viikon lepo ja ilo on antanut uutta
tuoreutta hänen kauniille kasvoilleen ja tuuditellut häijyt muistot
unohduksiin. Hän katselee hymyillen poikaansa, joka seisoo vähän
kauempana, kuuntelee Luis Perennaa ja tekee kysymyksiä. Hän katselee
myöskin Stéphanea, ja heidän silmänsä kohtaavat hellästi toisensa.

Selvästi näkyy, että heidän välillään on lapseen kohdistuvassa
yhteisessä rakkaudessa side, joka heidät yhdistää kiinteästi ja jota
lujittavat heidän salaiset ajatuksensa ja hämärät tunteensa. Stéphane
ei ole kertaakaan uudestaan puhunut Mustainnummien kallioluolassa
tekemistään tunnustuksista. Mutta Véronique ei ole niitä unohtanut,
ja hänen syvään ja jatkuvaan kiitollisuuteensa Françoisin opettajaa
kohtaan sekaantuu erikoista liikutusta ja hämmennystä, jonka
hurmauksesta hän tietämättään nauttii.

Tänä päivänä on don Luis, joka vielä samana iltana kuin
_Kristallitulppa_ vei heidät kaikki Maulleauxin huvilaan astui
Pariisiin menevään junaan, odottamatta saapunut aamiaistunnilla
Patrice Belvalin seurassa; ja koko sen tuntikauden, jonka he ovat
istuneet keinutuoleissa puutarhassa, on lapsi, jonka kasvot hehkuvat
innostuksesta, lakkaamatta kysellyt pelastajaltaan.

"Ja mitä te sitten teitte...? Miten ihmeessä sen tiesitte... Ja mikä
teidät sai sitä varten lähtemään matkalle...?"

"Rakkaani", huomauttaa Véronique, "etkö pelkää tuskastuttavasi don
Luisia?"

"Sitä hän ei tee, hyvä rouva", vastaa don Luis, joka nousee, lähestyy
Véroniquea ja puhuu niin, että lapsi ei kuule, "ei, François ei
minua tuskastuta, ja minä tahdonkin vastata hänen kysymyksiinsä.
Mutta myönnän, että hän saa minut hiukan hämilleni ja että pelkään
jotakin kömpelyyttä puoleltani. Sanokaahan, tunteeko hän tarkoin koko
murhenäytelmän?"

"Hän tietää siitä kaikki, mitä itsekin tiedän, vaikka luonnollisesti
ei Vorskin nimeä."

"Mutta hän tietää Vorskin esittämän osan?"

"Kyllä, vaikka paikoitellen lievennettynä. Vorski on karannut vanki,
joka on keräillyt Sarekin taruja ja anastaakseen Kivijumalan pannut
täytäntöön sitä koskevan ennustuksen, mutta siitä olen salannut
muutaman säkeen Françoisilta."

"Entä Elfriden osa, hänen vihansa teitä vastaan, hänen teille
lausumansa uhkaukset?"

"Hourailuja, joiden merkitystä en muka itsekään käsittänyt. Niin
sanoin Françoisille."

Don Luis hymyili.

"Selitys on jokseenkin ylimalkainen", huomautti hän, "ja minä luulen
Françoisin varsin hyvin tajuavan, että muutamat murhenäytelmän kohdat
pysyvät häneltä aina salassa. Tärkeintä on, että hän ei tiedä Vorskin
olevan isänsä, eikö niin?"

"Hän ei sitä tiedä eikä saa koskaan tietää."

"Mutta -- tähän juuri tahdoin päästäkin -- mikä tulee silloin hänen
omaksi liikanimekseen?"

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, kenen poikana hän itseään pitää? Sillä tiedättehän
yhtä hyvin kuin minäkin, että asian yhteiskunnallinen ja laillinen
kanta on tämä: François Vorski hukkui haaksirikossa samoin kuin
hänen isoisänsäkin neljätoista vuotta sitten. Ja vuosi sitten sai
Vorski surmansa toverin kädestä. Lain edessä ei heitä ole kumpaakaan
olemassa, ja silloin...?"

Véronique kohautti päätänsä hymyillen.

"Näin ollen en tiedä. Asema tuntuu minusta tosiaan sotkuiselta. Mutta
kaikki järjestyy."

"Miksi?"

"Siksi, että te olette saapuvilla."

Don Luis hymyili nyt vuorostaan.

"Minullakaan ei ole mitään ihmeellistä kykyä toimissani. Kaikki
järjestyy ennakolta. Mitä hyödyttää vaivata itseänsä!"

"Enkö ole oikeassa?"

"Niin", lausui don Luis vakavasti. "Ihmisen, joka on niin paljon
kärsinyt, pitää vastedes säästyä pienimmiltäkin ikävyyksiltä. Eikä
teitä tästälähin mikään ikävyys kohtaakaan, sen teille vannon.
Ehdotukseni on siis tällainen: Olette muinoin vastoin isänne
tahtoa mennyt naimisiin hyvin etäisen serkkunne kanssa, joka kuoli
jättäen jälkeensä pojan, nimeltä François. Kostaakseen kaappasi
isänne tuon pojan ja toi hänet Sarekiin. Kun isänne on kuollut,
niin d'Hergemontin nimi on sammunut, eikä mikään ole muistuttamassa
avioliittonne aikuisista vaiheista."

"Mutta minun nimeni on vielä olemassa. Laillisesti olen
sivilirekisteriin merkitty Véronique d'Hergemontina."

"Tyttönimenne katoaa rouvannimeen."

"Siis nimeen Vorski?"

"Ei, koska ette ole mennyt naimisiin herra Vorskin, vaan erään
serkkunne kanssa nimeltä..."

"Nimeltä?"

"Jean Maroux. Katsokaas, tässä on laillisesti todistettu jäljennös
avioliittosopimuksestanne Jean Marouxin kanssa, ja se avioliitto on
mainittuna sivilirekisterissä, kuten tästä toisesta paperista käy
ilmi."

Véronique katseli hämmästyneenä don Luisia.

"Mutta minkätähden... minkätähden tuo nimi?"

"Minkätähden? Sentähden, että poikanne nimenä ei enää ole
d'Hergemont, joka muistuttaisi menneistä tapauksista, eikä
Vorskikaan, joka loihtisi esille kavaltajan nimen. Tässä on ote
hänen, François Marouxin, syntymätodistuksesta."

Véronique toisti punehtuneena ja hämmentyneenä:

"Mutta miksi valitsitte juuri tuon nimen?"

"Se näytti minusta mukavalta Françoisille. Sama sukunimi on
Stéphanella, jonka lähellä François saa vielä kauan elää. Voidaan
sanoa, että Stéphane oli miehen sukulainen, ja se selittää teidän
kaikkien kiintymyksenne toisiinne. Sellainen on minun suunnitelmani.
Siinä ei ole mitään vaaran mahdollisuutta, sen vakuutan. Kun ollaan
tällaisessa selvittämättömässä ja tukalassa tilanteessa, täytyy
käyttää erikoista menettelyä ja turvautua jyrkkiin ja, myöntäkäämme,
hyvin vähän laillisiin toimenpiteisiin. Niin olenkin arkailematta
tehnyt, koska minulla onneksi on keinoja käytettävissä, jotka eivät
olekaan kaikkien ulottuvilla. Hyväksyttekö hommani?"

Véronique painoi päänsä alas.

"Kyllä, kyllä", virkkoi hän.

Don Luis nousi puoliksi.

"Ja", lisäsi hän, "jos joitakin hankaluuksia sattuisi, niin
tulevaisuus ne varmaan tasoittaa. Niinpä riittäisi -- eihän liene
epähienoa viitata Stéphanen tunteisiin Françoisin äitiä kehtaan?
-- riittäisi, että Françoisin äiti kerran vastedes järkisyistä tai
kiitollisuudesta suostuisi palkitsemaan hänen hartaat ja hellät
tunteensa. Kuinka kaikki silloin olisikaan paljoa yksinkertaisempaa,
jos Françoisilla jo olisi Marouxin nimi! Kuinka paljoa paremmin
menneisyys häipyykään maailman silmissä yhtä hyvin kuin
Françoisinkin, ne kun eivät enää voi tunkeutua unhoon painettujen
tapausten salaisuuteen, joista ei mikään ole muistuttamassa! Minusta
olivat nämä vaikutteet jokseenkin tärkeitä. Olen iloinen nähdessäni,
että te ajattelette samoin."

Don Luis kumarsi Véroniquelle ja enempää kehoittelematta, näkymättä
edes huomaavan hänen hämminkiänsä, meni Françoisin luo huudahtaen:

"Nyt, poikaseni, olen kokonaan sinun käytettävänäsi. Ja koska et
halua jättää mitään varjoon, niin palatkaamme Kivijumalaan ja siihen
rosvoon, joka sitä himoitsi. Niin juuri, rosvoon", toisti don
Luis arvellen, ettei ollut mitään syytä olla puhumatta Vorskista
ihan avomielisesti, "vieläpä pelottavimpaan rosvoon, mitä olen
tavannut, koska hän uskoi tehtäväänsä... Sanalla sanoen, sairaaseen,
mielipuoleen riiviöön..."

"No, ensiksikään minä en käsitä", huomautti François, "että odotitte
koko yön ennenkuin otitte hänet kiinni, sillä välin kun hän nukkui
apureineen Keijukaisten patsaan suojassa".

"Siinäpä, poikaseni", huudahti don Luis nauraen, "kajosit heikkoon
kohtaan. Jos olisin toiminut sillä tavoin, olisi murhenäytelmä
päättynyt kaksi- tai viisitoista tuntia aikaisemmin. Mutta olisiko
silloin voitu pelastaa sinut? Olisiko rosvo puhunut ja ilmoittanut
olinpaikkasi? En sitä luule. Päästääkseen hänen kielensä kantimet
täytyi häntä pehmittää. Hänet täytyi huumata, tehdä hulluksi
levottomuudesta ja tuskasta ja syövyttää tuhansin todistein hänen
mieleensä, että hänen tappionsa oli ihan välttämätön. Muutoin hän
olisi pysynyt vaiti, emmekä me kenties olisi sinua löytäneet...
Sitäpaitsi ei suunnitelmani vielä silloin ollut ihan selvä, en oikein
tiennyt, miten käydä asiaan käsiksi, ja vasta paljoa myöhemmin
juolahti mieleeni, että -- vaikken aikonut häntä kauheasti kiduttaa,
sillä luontoni ei sellaista salli -- kytkisin hänet puuhun, jossa hän
oli aikonut teloittaa äitisi. Niinpä minä, hämilläni ja epäröiden,
aivan yksinkertaisesti lopulta antauduin hiukan poikamaisen halun
valtaan, sen voin nyt nolona tunnustaa, ja tahdoin siis, että
ennustus toteutuu päähän asti, tahdoin nähdä, kuinka kohtalon
käskynhaltija vanhan druidin edessä käyttäytyisi, sanalla sanoen,
mieleni teki huvitella. Seikkailu oli näet niin synkkä, että
hiukkanen hilpeyttä tuntui minusta välttämättömältä. Ja se tuotti
minulle paljon huvia. Se on vikani, josta itseäni syytän ja jota
pyydän anteeksi."

Lapsi nauroi myöskin. Don Luis, joka piti häntä seisomassa polviensa
välissä, syleili häntä ja toisti:

"Annatko sinä anteeksi?"

"Kyllä, mutta sillä ehdolla, että vielä vastaatte kahteen
kysymykseeni. Edellinen niistä ei ole tärkeä..."

"Puhu."

"Tarkoitan sormusta. Mistä saitte sen sormuksen, jonka ensin panitte
äidin ja sitten Elfriden sormeen?"

"Minä tein sen itse muutamassa minuutissa samana yönä eräästä
vanhasta sormuksesta ja värikivistä."

"Mutta rosvo tunsi sen samaksi, joka oli ollut hänen äidillään."

"Hän luuli sen tuntevansa ja uskoi, kun sormus oli samanlainen."

"Mutta mistä sen tiesitte? Ja mistä olitte kuulleet sen tarinan?"

"Häneltä itseltään."

"Onko se mahdollista?"

"Hyväinen aika, on! Kuulin hänen höpisevän nukkuessaan Keijukaisten
patsaan suojassa... humalan synnyttämän painajaisunen kiusaamana...
Hän kertoi pätkä pätkältä äitinsä koko elämäkerran, jonka muutoin
Elfridekin osittain tunsi. Näet, kuinka yksinkertaista se kaikki on
ja kuinka sattuma minua suosi!"

"Mutta Kivijumalan arvoitus ei ole yksinkertainen!" huudahti
François. "Ja te olette sen selvittänyt! Jo vuosikausia on yritetty
ottaa siitä selvää, ja te käytitte siihen muutamia tunteja!"

"Ei, muutamia minuutteja, François. Kirjeen lukeminen, jonka isoisäsi
siitä asiasta kyhäsi kapteeni Belvalille, oli minulle kylliksi.
Postitse annoin isoisällesi kaikki selitykset Kivijumalan paikasta ja
sen ihmeellisestä laadusta."

"Niin, don Luis", virkkoi lapsi, "siinä olivat ne selitykset,
joita teiltä pyysin. Nyt teen vielä yhden kysymyksen -- viimeisen
kysymykseni, sen lupaan: Mistä johtuu, että on uskottu Kivijumalan
voimaan? Ja missä tuo niin sanottu voima oli?"

Stéphane ja Patrice siirsivät nojatuolinsa lähemmäksi. Véronique
suoristausi ja kuunteli. He kaikki käsittivät don Luisin odottaneen,
että he olisivat kerääntyneinä hänen ympärilleen hänen repiäkseen
heidän edessään salaperäisyyden verhon.

Hän alkoi nauraa.

"Älkää odottako mitään mieltäjännittävää", sanoi hän. "Salaisuudet
ovat merkillisiä vain niitä verhoavan pimeyden vuoksi, ja kun
olemme ensin karkoittaneet pimeyden, ei ole enää olemassa kuin itse
tosiasia kaikessa alastomuudessaan. Mutta sittenkin on tämä asia
eriskummainen, eikä todellisuudelta puutu suurpiirteisyyttä".

"Tietysti täytyy niin olla", virkkoi Patrice Belval, "koska tuo
todellisuus on jättänyt Sarekin saarelle, jopa koko Bretagneenkin
moisen ihmelegendan".

"Tosiaankin", myönsi don Luis, "ja niin sitkeän legendan, että se
vielä tänä päivänä vaikuttaa meihin ja ettei kukaan teistä ole
välttänyt sen lumousta".

"Mitä?" vastusti kapteeni. "Mutta minä en usko ihmeisiin."

"En minäkään", vakuutti lapsi.

"No no, te uskotte tähän ihmeeseen, myönnätte sen mahdolliseksi.
Muutoin olisittekin jo kauan sitten tajunneet koko totuuden."

"Kuinka niin?"

Don Luis poimi uhkean ruusun pensaasta, jonka oksat taipuivat häntä
kohti, ja kysyi Françoisilta:

"Onko mahdollista, että muuttaisin tämän ruusun, jonka mittasuhteet
jo ovat sellaiset, että ruusu niitä harvoin saavuttaa, toista vertaa
isommaksi ja tämän ruusupensaan samoin kaksinkertaiseksi kooltaan?"

"Ei suinkaan", julisti François.

"Miksi sitten olet myöntänyt, miksi te kaikki olette myöntäneet,
että Maguennoc voi päästä tähän tulokseen vain noutamalla multaa
määrätyistä paikoista saarta ja eräillä määrätyillä hetkillä? Sehän
on ihme, jonka olette myöntäneet epäröimättä, tietämättänne."

Stéphane huomautti:

"Olemme myöntäneet sen, mitä olemme silmillämme nähneet."

"Mutta te olette tunnustaneet sen ihmeeksi, toisin sanoen ilmiöksi,
jonka Maguennoc aikaansai erikoisin ja todella yliluonnollisin
keinoin. Minäpä taas, luettuani asiaa koskevan kohdan herra
d'Hergemontin kirjeestä, ryhdyin heti... kuinka sanoisin?...
tunnustelemaan... Vertasin heti toisiinsa näitä tavattoman isoja
kukkasia ja Kukkakalmiston nimeä. Ja vakaumukseni tästä asiasta
oli heti valmis: 'Ei, Maguennoc ei ole velho. Hän on ainoastaan
raivannut ristinnaulitun-kuvan ympäriltä ennen viljelemättömän
maa-alueen, johon hänen tarvitsi vain tuoda kerros ruokamultaa,
jotta siitä versoisi tavattoman isoja kukkasia. Kivijumala on siis
siellä alla, Kivijumala, joka keskiajalla pani puhkeamaan samanlaisia
jättiläiskukkia, se Kivijumala, joka druidien aikakaudella paransi
sairaita ja vahvisti heikkoja lapsia.'"

"Siis on tapahtunut ihme", huomautti Patrice.

"On tapahtunut ihme, jos hyväksymme yliluonnolliset selitykset. Mutta
ilmiö on luonnollinen, jos etsii ja löytää ne ulkonaiset syyt, jotka
voivat synnyttää näennäisen ihmeen."

"Mutta eihän niitä ulkonaisia syitä ole olemassa."

"Ne ovat olemassa, koska olette nähneet jättiläiskokoisia kukkasia."

"Onko siis", kysyi Patrice hiukan ivallisesti, "olemassa kivi, joka
voi luonnollisella tavalla parantaa ja vahvistaa? Ja onko se kivi tuo
Kivijumala?"

"Ei ole mitään erikoista kiveä. Mutta on kiviä, kivimöhkäleitä,
kallioita, kalliomäkiä ja kallioisia vuoria, joiden erilaisissa
kivennäiskerrostumissa on uraanioksiideja, hopeaa, lyijyä, vaskea,
nikkeliä kobolttia ynnä muuta. Ja näiden metallien joukossa erittyy
muutamista säteilyä, jolla on erikoiset ominaisuudet ja jota sanotaan
radioaktiivisuudeksi. Ne kerrostumat tai suonet ovat uraanipihkaa,
jota Euroopassa tuskin tavataan muualla kuin pohjois-Böömissä, missä
sitä kaivetaan Joachimsthalin pienen kaupungin lähettyvillä... Ja
nämä radioaktiiviset ainekset ovat uraniumia, thoriumia, heliumia ja
käsittelemässämme tapauksessa varsinkin..."

"Radiumia", lisäsi François.

-- Sinäpä sen sanoit, poikaseni, radiumia juuri. Radioaktiivisuuden
ilmiöitä on vähän kaikkialla ja niitä voi sanoa esiintyvän koko
luonnossa, kuten esimerkiksi lämpimien terveyslähteiden hyväätekevänä
vaikutuksena. Mutta varsinaisilla radioaktiivisilla aineksilla
on määrätymmät ominaisuudet. Niinpä emme saata epäillä, että
radiumin säteily ja eritteet vaikuttavat kasvien elämään, ja sitä
voisi verrata sähkövirran vaikutukseen. Molemmissa tapauksissa
ravintokeskuksen kiihoitus edistää kasville tarpeellisten ainesten
sulautumista ja jouduttaa sen kasvamista.

-- Samaten on epäilemätöntä, että radiumin säteily voi fysiologisesti
vaikuttaa eläviin kudoksiin aiheuttaen niissä enemmän tai
vähemmän tähdellisiä muutoksia, hävittäen eräitä soluja tai
edistäen toisten solujen kehittymistä sekä samalla johtaen koko
kasvamistoimintaa. Radiumiterapia on tuottanut joko täydellisen
tai osittaisen parantumisen monilukuisissa nivelreumatismin
tapauksissa, hermokivuissa, mätähaavoissa, rohtumissa, kasvaimissa ja
vihoittelevissa arvissa. Sanalla sanoen on radiumilla varsin tehokas
tauteja parantava voima.

"Te siis", virkkoi Stéphane, "pidätte Kivijumalaa..."

"Radiumia sisältävänä uraanipihkan möhkäleenä, joka on kotoisin
Joachimsthalin kerrostumista. Olin jo kauan tuntenut böömiläisen
tarun ihmekivestä, joka riistettiin vuoren kupeesta, ja ollessani
matkalla siellä päin näin kiven jättämän tyhjän kuopankin. Se vastaa
jokseenkin tarkasti Kivijumalan mittasuhteita."

"Mutta", huomautti Stéphane, "radiumiahan tavataan kallioissa vain
perin pieninä hiukkasina. Ajatelkaahan, että tuhannenneljänsadan
tonnin ainesmäärästä ei kaikilla huuhteluilla ja suodatuksilla
loppujen lopuksi voida eristää enempää kuin yksi gramma radiumia. Ja
te otaksutte Kivijumalalla, joka painaa korkeintaan kaksi tonnia,
olevan ihmeellisen voiman..."

"Mutta se sisältääkin ilmeisesti melkoisen määrän radiumia. Luonto
ei ole sitoutunut kitsauteen tai radiumia miedontamaan. Se on voinut
-- ja sellainen on sen oikku ollut -- kasata sitä Kivijumalaan
kyllin auliisti, jotta Kivijumala voi synnyttää noita näennäisesti
tavattomia ilmiöitä, jotka tunnemme... Laisinkaan ottamatta lukuun
sitä seikkaa, että asiassa on rahvaanomaista liioittelua."

Stéphane näytti yhä enemmän uskovan tätä selitystä. Hän virkkoi
kuitenkin vielä:

"Yksi asia vielä. Paitsi Kivijumalaa, on pieni kivensiru, jonka
Maguennoc löysi lyijyvaltikasta ja joka pitkällisestä kosketuksesta
poltti hänen kätensä. Teidän käsityksenne mukaan se oli ollut
radiumihiukkanen?"

"Ihan varmaan. Ja juuri senvuoksi ehkä radiumin olemassaolo ja voima
koko tässä seikkailussa meille ilmenikin niin perin selvästi. Kun
suuri luonnontutkija Henri Becquerel oli pitänyt liivintaskussaan
putkea, joka sisälsi radiumisuolaa, tuli muutaman päivän kuluttua
hänen ihoonsa märkivä haava. Curie toisti kokeen, ja tulos oli sama.
Maguennocin kävi pahemmin, koska hän oli pitänyt radiumiraetta
kädessään. Siitä tuli syövän tapainen haava. Säikähtyneenä kaikesta
kuulemastaan ja tietämästään samoin kuin siitä, mitä itsekin oli
puhunut tuosta ihmekivestä, joka polttaa kuin hornan tuli ja antaa
elämän tai kuoleman, hän leikkasi kätensä poikki."

"Olkoonpa niinkin", virkkoi Stéphane, "mutta mistä tulee tuo kide
puhdasta radiumia? Se voi olla sirpale Kivijumalasta, koska -- sanon
sen vieläkin kerran -- olkoonpa kivennäinen kuinka rikasta tahansa,
radiumi ei ole siinä erillisinä rakeina, vaan liukenevassa muodossa.
Se täytyy liuentaa ja sitten koota moninaisin menettelytavoin kyllin
rikkaaksi tuotteeksi, jotta se voitaisiin kiteyttää. Kaikki tämä ja
monet sitä seuraavat toimet vaativat tavatonta koneistoa, tehtaita,
laboratorioita ja niiden käyttäjiksi oppineita miehiä, sanalla sanoen
sellaista kehitystä, että se hyvinkin eroaa, senhän myöntänette,
siitä raakalaisuuden tilasta, jossa kelttiläiset esi-isämme elivät..."

Don Luis hymyili ja taputti nuorta miestä olalle.

"Hyvä on, Stéphane, olen iloinen havaitessani Françoisin opettajan
ja ystävän älyn niin selkeätajuiseksi ja johdonmukaiseksi.
Huomautuksenne on aivan oikea, ja heti se juolahti minunkin mieleeni.
Voisin vastata siihen täysin luvallisella olettamuksella, edellyttää
jonkin aivan luonnollisen keinon radiumin eristämiseksi, otaksua,
että kallionhalkeamaan, jonkin ison radiumipitoista malmia sisältävän
onkalon pohjalle on syntynyt pieni rako, jonka kautta verkalleen
virtaava vesi vie mukanaan pienoisia radiumihiukkasia. Kun tämä
vesi sitten radiumilla kyllästytettynä pitkän ajan juoksee kapeassa
käytävässä, yhtyy, keskittyy ja monien monituisten vuosisatojen
kuluessa pieninä, heti haihtuvina pisaroina herumalla tippuu, niin
se muodostaa purkautumiskohdalleen vähäisen vuotokiven, joka on
hyvin rikas radiumista ja jonka huipun joku kelttiläissoturi joskus
katkaisee... Mutta tarvitseeko etsiä niin kaukaa ja turvautua
otaksumaan? Eikö voi käsittää tuota kaikkea vain luonnon neron
ja sen ehtymättömien apuneuvojen tuotteeksi? Onko sille suurempi
ponnistus erittää omin keinoin rahtunen puhdasta radiumia kuin
kypsyttää kirsikka tai saada tämä ruusu puhkeamaan... tai antaa elämä
tuolle herttaiselle koiralle? Mitä sinä siitä sanot, pikku François?
Olemmeko yhä samaa mieltä?"

"Olemme yhä samaa mieltä", vastasi lapsi.

"Etkö sinä näin ollen liian kovin sure Kivijumalan ihmeen häviämistä?"

"Mutta onhan se ihme yhä olemassa."

"Olet oikeassa, François, se on yhä olemassa, vieläpä sata kertaa
kauniimpana ja kirkkaampana. Tiede ei tapa ihmeitä; se puhdistaa
ja jalostaa ne. Mitä oli tuo pieni salakavala, oikullinen, häijy,
käsittämätön voima, joka liittyy taikavavan kärkeen ja toimi pitkin
ja poikin tietämättömän raakalaispäällikön tai druidin mielen mukaan,
mitä se oli hyväätekevän, selkeän, kuuliaisen ja yhtä ihmeellisen
voiman rinnalla, joka meille tänään esiintyy radiumitomusta? Mitä
oli...?"

Don Luis keskeytti äkkiä puheensa ja alkoi nauraa:

"Kas, kas, minähän innostun ja viritän ylistyshymnin tieteelle!
Suokaa anteeksi, hyvä rouva", lisäsi hän nousten ja lähestyen
Véroniquea, "ja sanokaa minulle, etten ole teitä selityksilläni
liiaksi väsyttänyt. Sitäpaitsi olen jo lopettanut... tai melkein
lopettanut. On enää vain yksi seikka järjestettävänä, vain yksi
päätös tehtävänä."

Hän istahti Véroniquen viereen.

"No niin, kun nyt olemme vallanneet Kivijumalan, toisin sanoen
todellisen aarteen, niin kuinka sitä käytämme?"

Véronique säpsähti keko ruumiiltaan.

"Oh, siitä älköön tulko puhettakaan! Minä en halua mitään
sellaista, mikä olisi kotoisin Sarekista, en mitään siitä, mitä on
priiorintalossa. Me teemme työtä."

"Mutta priiorintalo kuuluu sittenkin teille..."

"Ei, ei, Véronique d'Hergemontia ei ole enää olemassa, eikä
priiorintalo enää kuulu kellekään. Myytäköön kaikki huutokaupalla!
Minä en tahdo mitään, en mitään tuosta kirotusta menneisyydestä."

"Ja kuinka te tulette toimeen?"

"Elän työlläni, kuten ennenkin. Ja varmaankin on François samaa
mieltä kanssani, etkö ole, rakkaani?"

Ja vaistomaisesti hän kääntyi Stéphanen puoleen, ikäänkuin hänelläkin
olisi jotakin oikeutta lausua mielipiteensä, ja lisäsi:

"Hyväksynettehän tekin menettelyni, ystäväni?"

"Täydellisesti", vastasi nuori mies.

Sitten Véronique jatkoi:

"Sitäpaitsi ei minulla, vaikken epäilisikään isäni hellyydentunteita,
ole mitään todistusta siitä, mitä hän minusta ajatteli."

"Ehkä niitä todistuksia on minulla", virkkoi don Luis.

"Mitä te sanotte?"

"Patrice ja minä palasimme Sarekiin. Maguennocin huoneesta löysimme
kirjoituspöydän salalaatikon pohjalta sinetityn, mutta osoitteettoman
kuoren, jonka avasimme. Se sisälsi kahdenkymmenentuhannen frangin
talletuskirjan ja seuraavat sanat paperiarkille piirrettyinä:

"'Minun kuoltuani Maguennoc jättää tämän talletuskirjan Stéphane
Marouxille, jonka huostaan uskon tyttärenpoikani Françoisin. Kun
François tulee kahdeksantoista vuoden ikään, saa hän sen omakseen.
Tahdon sitäpaitsi uskoa, että hän koettaa löytää äitinsä ja että
tyttäreni rukoilee puolestani. Minä siunaan heitä molempia.'

"Tässä on talletuskirja", virkkoi don Luis... "ja tässä on kirje.
Se on päivätty huhtikuussa tänä vuonna."

Véronique hämmästyi. Hän katseli don Luisia, ja hänen mieleensä
juolahti se ajatus, että kaikki tämä oli kenties vain tuon
merkillisen miehen keksintöä, turvatakseen hänet ja pojan joutumasta
puutteeseen. Ohimenevä ajatus. Lopultakaan ei herra d'Hergemontin
toimenpide ollut muuta kuin perin luonnollinen, ja aavistaen ne
vaikeudet, jotka kohtaisivat hänen kuolemansa jälkeen, hän teki
oikein huolehtiessaan tyttärenpojastaan.

"Minulla ei liene oikeutta kieltäytyä..." sammalsi Véronique.

"Teillä on siihen sitäkin vähemmän oikeutta", lausui don Luis, "koska
isänne testamentti teidät sivuuttaen kohdistuu suoraan Françoisiin ja
Stéphaneen. Tästä seikasta olemme siis yhtä mieltä. Sitten on vielä
Kivijumala, ja minä uudistan kysymykseni. Mitä sille teemme? Kelle se
kuuluu?"

"Teille", selitti Véronique empimättä.

"Minulleko?"

"Niin, teille, joka olette sille antanut kaiken merkityksensä."

Don Luis huomautti:

"Minun täytyy muistuttaa teille, että sillä kivimöhkäleellä on
epäilemättä äärettömän suuri arvo! Niin suuria kuin luonnon tekemät
ihmetyöt ovatkin, se on vain perin harvinaisten yhteensattumain
avulla voinut kasata niin hämmästyttävän paljon arvokasta ainetta
niin pieneen tilaan. Tässä on siis aarteita ja yhä aarteita."

"Sitä parempi", sanoi Véronique, "te osaatte käyttää niitä hyväksenne
paremmin kuin kukaan muu".

Don Luis mietti hetkisen ja päätti nauraen:

"Olette aivan oikeassa, ja minä myönnän tätä ratkaisua
odottaneenikin. Ensiksikin, koska minulla mielestäni on riittävien
syiden tukema omistusoikeus Kivijumalaan, ja toiseksi, koska
minä tuota kivimöhkälettä tarvitsen. Hyväinen aika, eihän Böömin
kuningasten hautapaaden taikavoima vielä ole ehtynyt, ja vielä
on runsaasti kansoja, joihin se voi tehota yhtä suuresti kuin
gallialaisiin esi-isiimme. Ja parhaillaan puuhaankin järkyttävässä
yrityksessä, jossa sellainen apu on minulle kallisarvoinen.
Muutamien vuosien kuluttua, sittenkun olen päättänyt tehtäväni,
tuon Kivijumalan takaisin Ranskaan ja lahjoitan sen kansalliselle
laboratoriolle, jollaisen aion perustaa. Ja siten tiede puhdistaa
pahan, jota Kivijumala on saattanut tehdä, ja Sarekin kauhea
seikkailu sovitetaan. Hyväksyttehän toimenpiteeni, rouva?"

Véronique ojensi hänelle kätensä.

"Kaikesta sydämestäni."

Nyt tuli pitkä äänettömyys. Sitten don Luis Perenna jatkoi:

"Ah niin, sanomattoman kauhea, pöyristyttävä seikkailu. Minä olen
nähnyt hirveitä asioita, olenpa itsekin kokenut sellaisia, jotka ovat
jättäneet tuskallisen muiston. Mutta tämä vie niistä kaikista voiton.
Se liikkui ikäänkuin kaiken sen ulkopuolella, mikä on todellisuuden
rajoissa mahdollista, ja siihen sisältyy ääretöntä inhimillistä
tuskaa. Se on ollut järjetön, koska se oli mielipuolen työtä...
Myöskin senvuoksi, että se tapahtui hulluuden ja villiintymisen
aikakaudella. Sodan takia kävi mahdolliseksi, että hirviö sai
kaikessa turvassa ja salaa suunnitella ja panna toimeen sellaiset
rikokset. Rauhan aikaan hirviöillä ei ole tilaisuutta toteuttaa
järjettömiä haaveitansa. Mutta nyt tarjoutui tuolla eristetyllä
saarella hänelle erikoisia, poikkeuksellisia mahdollisuuksia..."

"Älkäämme enää puhuko kaikesta tuosta", virkkoi Véronique vapisevalla
äänellä.

Don Luis suuteli nuoren naisen kättä, tarttui sitten koiraan ja nosti
sen syliinsä.

"Olette oikeassa. Älkäämme siitä puhuko. Silmät kyyneltyisivät
ja Kaikki-käy-hyvin tulisi haikeamieliseksi. Kaikki-käy-hyvin,
herttainen Kaikki-käy-hyvin, älkäämme siis enää puhuko siitä
kauhistuttavasta seikkailusta. Mutta muistelkaamme sentään sen
muutamia kohtia, jotka olivat kauniita ja runollisia. Eikö totta,
Kaikki-käy-hyvin, Maguennocin jättiläiskukkia kasvavan tarhan
sinä muistat yhtä hyvin kuin minäkin? Ja eikö taru Kivijumalasta
kelttiläisten heimojen aikakaudelta, jotka vaelsivat maita mantereita
kuninkaittensa hautapaasi mukanaan radiumista värähtelevänä,
elävöittäviä ja ihmeellisiä hiukkasia erittelevänä -- eikö se
taru, Kaikki-käy-hyvin, ole aika soma? Mutta kuulehan, oivallinen
Kaikki-käy-hyvin, jos minä olisin romaaninkirjoittaja ja minun
olisi ryhdyttävä kertomaan tapauksia kolmenkymmenen ruumisarkun
saarelta, niin vähät välittäisin hirveästä totuudesta, vaan
antaisin sinulle paljoa tärkeämmän osan. Minä sivuuttaisin don
Luisin, sen pitkäpiimäisen kerskailijan väliintulon, ja sinä
saisit olla rohkeana ja äänettömänä pelastajana. Sinä taistelisit
innoittavaa hirviötä vastaan, sinä tekisit tyhjiksi hänen vehkeilynsä
ja ihmeellisen vaistosi avulla lopuksi rankaisisit paheen ja
saattaisit hyveen loistavaan voittoon. Ja niin olisi paljoa parempi,
koska sinua taitavammin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, kukaan ei
kykenisi tuhansilla toinen toistaan vakuuttavammilla todistuksilla
osoittamaan, että elämässä kaikki järjestyy ja kaikki käy hyvin..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Neljä naista ristillä - Jännitysromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.