Title: Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa II: Lapsiuhri
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa II: Lapsiuhri" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

AIKALAISENSA II: LAPSIUHRI***


      I. Kuolon enkeli


SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA II: LAPSIUHRI

Kirj.

Carl Blink [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]



Otava, Helsinki, 1911.



SISÄLLYS:

  1. Kummituslinna
  2. Käynti Suomessa ja sen seuraukset.
  3. Sten poikasen ensimäinen sotaretki.
  4. Uskollinen palvelija.
  5. Kristina Gyllenstjerna.
  6. Yleiskatsaus
  7. Suomalaiset ystävämme.
  8. Naisen voima.
  9. Menevät ja tulevat.
 10. Loppu.



1.

KUMMITUSLINNA.


Vanha Ettakin kuninkaankartano sijaitsi Vartoftan kihlakunnassa
Tidajoen rannalla.

Päärakennus oli tiilestä rakennettu, kaksikerroksinen ja
nelisnurkkainen. Jokaisessa nurkassa oli torni, mutta keskellä
oli myös torni, puolta korkeampi kuin toiset. Jokaisen tornin
huipussa oli suuri metallikuula, mutta keskimäisen tornin ylintä
huippua ympäröi ristikkohäkki, jossa riippui metallilerkkuja, mitkä
ympäröivät metallikuulan ja tuulisella säällä pitivät säännötöntä
kilinää.

Rakennuksen eroitti ainoastaan kapea jalkapolku joesta, mutta täältä
saattoi astua maanalaiseen käytävään, joka oli muurattu kulkemaan
linnan alitse. Se alkoi alhaalta vesirajasta kolmen kyynärän
levyisenä, mutta jakautui pian kapeihin labyrinttimaisiin käytäviin,
jotka veivät kaikkiin viiteen tornikamariin.

Vastapäisellä puolella oli pihamaa ja ulkohuonerakennukset,
pieni puisto ja sitten koivu- ja honkametsä, jossa oli runsaasti
kaikenlaista riistaa. Pihamaa ulottui idästä länttä kohden.
Myöhempänä aikana oli sen eteläreunalle laitettu ryyti- ja
ruusutarha; siellä kasvoi myös omenapuita menestyen sangen
hyötyisästi. Pohjoispuolella ulottui metsä aivan rakennukseen asti.
Se oli niin tiheä ja näytti niin synkältä ja uhkaavalta, että
ihmisjalka astui sinne harvoin.

Linna oli rakennettu jo ennen Valdemarin aikaa. Liikkui tarinoita,
että oli suoritettu monta veristä tekoa niissä synkissä kammioissa,
joita oli talon keskiosassa. Sinne ei päässyt koskaan päivänsäde;
takkavalkean loimo ja seiniin kiinnitetyt soihdut antoivat niille
ainoan valaistuksen. Nyt olivatkin ne tosin vuosisatasen olleet
suletut, ainoastaan keskustaa ympäröivissä huoneissa asuttiin.
Kuitenkin sanottiin, että sieltä sisältä väliin kuului raudoitettujen
kantapäiden poljentaa, kannusten kilinää ja miekkojen kalsketta.

Linna oli Engelbrektin aikaan linnoitettu, mutta jo Sten Sturen
hallituksen alussa oli vallitukset tasoitettu ja varustukset
hävitetty. Herra Ficke Juhananpoika Bülow lainasi valtionhoitajalle
melkoisen summan rahaa ja otti linnan pantiksi. Hän muutti sinne,
kuten väitettiin, mustasukkaisuudesta kaikkia niitä ihailijoita
kohtaan, joita parveili hänen nuoren, kauniin emäntänsä ympärillä.

Rouva Ermegård oli alussa itkenyt paljon ja ajoittain ollut
epätoivosta pakahtumaisillaan; mutta sitten alkoi hän vähitellen
laitattaa puutarhaa, ja tämä homma antoi hänelle suurta lohdutusta.
Neljän vuoden avioliiton jälkeen lahjoitti hän miehelleen tyttären,
mutta lapsen syntymäpäivä ei lähentänyt vanhempain sydämiä toisiinsa,
ja kun Ermegård rouva kohta sen jälkeen jäi leskeksi, ei hän pannut
sitä kovin raskaasti sydämelleen.

Mutta Ettakista ei hän enää tahtonut erota, ja kun hänen tyttärestään
oli kasvanut kaunis neitsyt, löysi moni kosija tänne tien. Äiti
naitti tyttärensä herra Juhana Maununpojalle, joka oli jalo ritari,
mutta Engelbrektin murhaajan poika. Nuori rouva kuoli vuotta
myöhemmin, synnytettyään pojan maailmaan.

Sanottiin hänen pyytäneen herraltaan, että lapsi lähetettäisiin
kasvatettavaksi äidinäitinsä luo. Herra Juhana Maununpoika täytti
hänen toivomuksensa ja otti kohta sen jälkeen uuden emännän.

Nuori Åke vietti ensimäiset vuotensa mummonsa luona; oli kuin hänessä
yhtyisivät suvun kaikki hyvät ominaisuudet, ja hänen avoimet,
vilpittömät kasvonsa todistivat siitä.

Hänen sydämensä oli vallannut rakkaus Elsa Possen nuoreen tyttäreen,
mutta kuolema ryösti tämän häneltä juuri kun hänen piti lähteä
Suomeen häitä viettämään.

Isku koski kovasti häneen. Hän omisti sen jälkeen aikansa ja
ajatuksensa sotaisiin toimiin, hän saavutti voittoja ja menestystä,
niitti kunniaa ja mainetta; mutta mieli synkistyi ja hän vetäytyi
maailmasta syrjään.

Nyt oli hän yhtämittaa oleskellut muutamia viikkoja Ettakissa, jolla
oli hänelle sellainen viehätysvoima, ettei hän tahtonut tunnustaa
sitä itselleenkään.

Ermegård rouva oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, mutta oli
vielä terve ja reipas. Herransa kuoleman jälkeen valvoi hän itse
taloaan ja piti ankaraa kuria. Joka aamu täytyi linnanvartian tehdä
selkoa kaikesta mitä oli tapahtunut, ja voi sitä, ketä vastaan
tehtiin muistutuksia! Ei sillä väliä, oliko syyllinen mies vai
nainen, hänet kutsuttiin ankaran rouvan eteen. Joskus saatiin
navakoita korvapuusteja, mutta usein rangaistustyötä. Ermegård kiitti
harvoin, mutta milloin niin tapahtui, pidettiin sitä niin suurena
kunnianosoituksena, että siitä puhuttiin pitkät ajat.

Itse vanha rouva teki tilinsä; mutta kun päivän tehtävät olivat
päättyneet, pukeutui hän mustaan samettiin, Åke herra tuli sisään ja
tarjosi hänelle käsivartensa viedäkseen hänet pöytään, liveripukuiset
palvelijat avasivat ovet ruokasaliin, missä hovimestari kumarteli
pöydän edessä ja linnanvouti odotti jalon rouvan viittausta
lukeakseen pöytärukouksen. Itse istuutui hän pöytään ennenkuin kukaan
muu uskalsi sitä tehdä.

Åke herra istuutui hänen oikealle puolelleen ja kappalainen
vasemmalle.

Mutta heitä vastapäätä, toisella puolen pöytää istui nuori Elina
Ribbing, nuorin lapsi seitsemästä siskoksesta. Hän oli suomalaista
sukua; hänen äitinsä oli ollut rouva Ermegårdin tyttären uskottu
ystävä, ja tämä oli kuolinvuoteellaan suosittanut häntä äitinsä
hoitoon.

Elinan rinnalla ja vastapäätä vanhaa rouvaa istui nuori Antero
Erikinpoika. Hän oli talonpojan poika, mutta oli, hyvien
taipumustensa johdosta, papin kehoituksesta ja Ermegård rouvan
toimesta päässyt opiskelemaan ensin Upsalaan ja sitten useiksi
vuosiksi ulkomaille. Nyt asui hän linnassa ja käytettiin häntä usein
esilukijana.

Ermegård rouva kuuli mielellään hänen kertovan matkoistaan, mutta
pudisteli moittivasti päätään, kun hän kertoi vieraista tavoista ja
menoista. "Maailman lopun aikoja!" sanoi hän.

Päivällisen jälkeen istui hän, jos oli talvi, suuressa lepotuolissaan
takan ääressä. Elina istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja
molemmat miehet tavallisesti penkillä. Kun takkavalkea loimotteli
ja valaisi taulun, eivät viimeksimainitut voineet koskaan väsyä
katselemaan vanhaa rouvaa ja varsinkin nuorta, kaunista tyttöä.

Mutta Ermegård rouva käski Elinaa laulamaan. Ääni ei ollut voimakas
eikä koulutettukaan, mutta se oli heleän kirkas, ja immyt pani nuoren
sielunsa lauluun.

Eräänä iltana, kun hän milloin laulaen, milloin puhuen kertoi
linnanneidistä, jolla oli suuri suru sydämessään ja jolle linnanhenki
ilmestyi, päästi Ermegård rouva kovan kirkaisun.

Kaikki riensivät luo siinä luulossa, että hän oli äkkiarvaamatta
sairastunut.

Hän veti Elinan lähemmäksi. "Missä olet oppinut tuon laulun?"

"Ylhäällä keskimäisessä tornissa; siellä tulee niin ihmeellisiä
unelmia."

Ermegård rouva työnsi tytön syrjään ja käski tuoda valoa.

Mutta kun huone tali valaistuksi, oli hän kalmankalpea ja nousi
vaivalloisesti tuolistaan.

"Kutsukaa kappalaiseni!" käski hän palvelijaa. "Tulkoon hän minun
kamariini."

"Jääkää tänne kaikki!" lisäsi hän ja hylkäsi sen tuen, jota hänelle
tarjottiin. Sen jälkeen lähti hän huoneesta.

"Nyt sulkevat he minulta tien!" sanoi tyttö surullisen näköisenä.

"Etkö tuntenut pelkoa siellä ylhäällä?" kysyi Åke. "En vähintäkään."

"Sepäs on merkillistä! Olen kasvanut täällä samoin kuin sinäkin,
olen tosin monet kerrat kavunnut ylös katolle ja katsellut luukuista
sisään, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä sisälle."

"Mitä olette pelännyt?"

"En tiedä. Kummituksia, luullakseni!"

"Oletteko nähnyt mitään sellaista, neitsyt?" kysyi Antero Erikinpoika.

"Se kysymys saa jäädä vastaamatta!"

"Miksi niin?"

"Siksi, ettette uskoisi minua!"

"_Minä_ uskon, Elina!" puuttui ritari puheeseen.

"Sitä odotinkin!" vastasi neitsyt.

Antero Erikinpoika puri huultaan ja hymyili ivallisesti. "_Minä_ en
sitä tee!" sanoi hän.

"Maallinen tieto sokaisee sisäisen silmän."

"Suoraan sanoen", lisäsi nuori mies nauraen, "en usko kummituksia
olevan olemassakaan".

Elina punastui ja näytti tahtovan vastata, kun Ermegård rouva astui
sisään.

"Tänne on saapunut pikalähetti tuoden kirjeen sinulle, Åke", sanoi
tämä ojentaen hänelle sen. "Suomesta!" sanoi hän avaten sinetin.
Ermegård rouva otti kutimensa ja Elina värttinänsä. Nuori mies näytti
katuvan ajattelemattomia sanojaan päättäen niistä katseista, joita
hän heitteli tyttöön. Mutta tämä ei kohottanut katsettaan työstään,
ja niin oli huoneessa aivan hiljaista Åken tarkkaavaisesti lukiessa
kirjettään.

"Herra Erik Turenpojalta!" sanoi hän. "Ritari ja hänen jalo emäntänsä
lähettävät teille paljon terveisiä, täti, ja tuhansia onnen ja
menestyksen toivotuksia. Erik herra kirjoittaa, että hän on yhtä
onnellinen nyt kuin avioliittonsa alussakin."

"Sen hän ansaitseekin!"

"Mutta venäläiset ovat jälleen rikkoneet rauhan, vaikka se tehtiin
ehdoilla, jotka he itse asettivat."

"Se on heidän tapaistaan."

"Lienee tarpeellista, että ruotsalaisia laivoja lähetetään
risteilemään Turun ympärille."

"Et suinkaan sinä aikone lähteä sinne?" kysyi Ermegård rouva.

Elina vilkaisi nopeasti häneen. "Minun on vaikea lähteä täältä",
vastasi Åke herra. Mutta se kaksinainen ajatus, joka piili tässä
lauseessa, kohotti hennon punan hänen poskilleen, ja hän lisäsi:
"Emme tiedä, kuinka kauan kestää, ennenkuin täällä kotonakin alkaa
sota riehua."

Milloin pantiin alulle keskustelu, joka ei miellyttänyt Ermegård
rouvaa, keskeytti hän sen tavallisesti sanoilla:

"Nyt voi maisteri lukea meille jotakin!"

Silloin otti Antero Erikinpoika jonkun huolellisesti kirjaillun
käsikirjoituksen, useimmiten oman tekemänsä ulkomaanmatkallaan, ja ne
sisälsivät matkakuvia tai kertomuksia jonkun pyhimyksen ihmeellisistä
elämänvaiheista. Hän käänsi niin hyvin kuin voi, ja hänen molemmat
kuulijattarensa kuuntelivat hartaalla tarkkaavaisuudella. Siihen
aikaan ei luettu paljoa, mutta sisältöä mietittiin ja sama teos
luettiin moneen kertaan.

Åke Hannunpoika oli melkein aina läsnä näissä lukutilaisuuksissa.
Kukaan ei tiennyt, kuunteliko hän mitä sanottiin vai harhailivatko
hänen ajatuksensa menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Melkein hänen
tietämättään oli hänen katseensa kiintyneenä Elinaan. Toisinaan pani
hän kätensä silmilleen, ikäänkuin häpeäisi itsekseen, mutta rakkauden
tarve oli vielä suuri, ja isän tunteita hän, nelikymmenvuotias
mies, tunsi tätä kahdeksantoista vuotiasta tyttöä kohtaan. Ei ollut
vaikea nähdä, kuinka tulisesti Antero Erikinpoika rakasti häntä.
Tyttökään ei onneksi ollut ruotsalaista aatelia eikä hänellä ollut
ketään omaisia; jos nuori maisteri vain saisi hyvän viran, saattoi
hän pyytää lemmittynsä kättä. Åke toivoi voivansa taivuttaa Ermegård
rouvan suostumaan.

Nämä ajatukset palasivat melkein alituiseen; hän koetti niihin
tottua, mutta hänestä tuntui yhä, ikäänkuin ne eivät oikein sopisi
olosuhteihin.

Ilta päättyi yhteiseen rukoukseen. Linnanvartia astui sisään
seitsemän aikaan, kumarsi syvään ja sanoi, että rukoushetki oli
käsissä.

Silloin nousi Ermegård rouva, ja nojaten Elinan käsivarteen meni
hän ulos ruokasaliin, mihin kappalainen ja linnan koko palvelusväki
oli kokoontunut. Pappi luki muutamia rukouksia, veisattiin virsi ja
sitten erottiin.

Åke herra ja nuori kirjuri menivät yhdessä ruokasaliin, ja usein
saattoivat he pakinoida myöhäiseen iltaan. Viimeksimainittu oli
opiskellut lainoppia, ja hänen korkein toiveensa oli, että hän saisi
jonkun kihlakunnan huostaansa. Hän ei uskaltanut lausua, että hän
tämän yhteydessä toivoi salassa Elinan kättä omakseen, mutta Åke
arvasi sen.

Nuori mies näytti tuntevan jonkin pakollisen taakan hartioillaan, hän
valitti alhaista syntyperäänsä ja puhui väliin matkasta vieraille
maille.

Ermegård oli ottanut äidittömän pojan hoiviinsa jo pienokaisena
ja alusta alkaen kohdellut häntä kuin perheeseen kuuluvaa. Siinä
yksinäisessä elämässä, jota hän vietti, ei kukaan kiinnittänyt
huomiotaan kansan keskuudessa liikkuviin juttuihin. Ne lakkasivatkin
pian, sillä nuorukainen lähetettiin aikaisin vieraaseen maahan
jatkamaan opintojaan.

Åke, joka oli kymmenen vuotta vanhempi, muisti aivan hyvin pienen
pojan, joka alituiseen riippui hänen isoäitinsä helmuksissa. Hän
lähti Ettakista, ja kun hän palasi lyhyille vierailuille, ei hän
nähnyt enää häntä.

Sitä päivänsädettä, joka nyttemmin valaisi vanhan kummituslinnan,
ei hän tuntenut ennenkuin Elina seisoi hänen edessään nuorekkaassa
kukoistuksessaan.

Kun Antero Erikinpoika palasi ulkomailta, oli Ermegård rouva
sisustuttanut hänelle huoneen linnaan.

Mitään selitystä ei hän antanut asiasta Åkelle, mutta hän näytti
toivovan, että tämä lähestyisi nuorta miestä, ja hän teki niin,
aluksi täyttääkseen mummonsa toivomuksen, sitten kunnioituksesta ja
kiintymyksestä, lopuksi sentähden, ettei hän millään tavoin tahtonut
virittää sitä mustasukkaisuutta, jota Erikinpoika ilmaisi, kun Elina
selvästi osoitti pitävänsä Åken seurasta enemmän kuin hänen.

Kun Elina sitä vastoin ei ollut saapuvilla, silloin sopivat molemmat
miehet hyvin keskenään. Antero Erikinpoika osoitti olevansa
ajatteleva nuori mies, joka oli harjoittanut vakavia opintoja ja
tahtoi, että isänmaa saisi nauttia hedelmät hänen työstään. Mutta kun
hän puhui epäkohdista lainkäytössä, silloin saattoi Åke pitkät hetket
katsella häntä ihmetellen; oli kuin unelmakuva muinaisuudesta olisi
ilmestynyt hänen silmiensä eteen, se liukui ohitse, mutta palasi yhä
uudelleen.

Kerran mainitsi hän Ermegård rouvalle, että Erikinpoika muistutti
elävästi jostakin henkilöstä, jonka hän oli muinen nähnyt, mutta hän
ei voinut muistaa, missä ja milloin. Ermegård rouva kalpeni silloin
niin, että hän melkein pelästyi, eikä mummon vetoaminen äkilliseen
pahoinvointiin voinut tukehduttaa hänen epäluuloaan, että nuoreen
mieheen liittyi jokin salaisuus, vaikkei hän voinut käsittää mikä
tämä salaisuus oli.

Erittäinkin näiden illanistujaisten jälkeen Åke mietiskeli tätä
asiaa, kenties etupäässä Elinan tähden. Luultavasti ei vanhalla
rouvalla olisi mitään sitä vastaan, että nuori tyttö yhdistyisi hänen
suosikkinsa kanssa, mutta mahtoikohan tyttö tätä rakastaa?

Ritarin elävä tunne avasi tien sydämeen, ja sen täytti ihastuttavan
immen kuva. Hän ajatteli:

"Olen nelikymmenvuotias ja hän kahdeksantoista; olisi väärin sitoa
häntä."

Pelastus tuli, mistä hän sitä odottikin.

Valtionhoitaja oli keväällä matkustanut Kalmarin tienoille ja
käynyt siellä erinäisten suurmiesten luona, joita hän oli koettanut
taivuttaa tehokkaasti ottamaan osaa puolustussotaan. Valtion
johtomies ei voinut saada käskyjään toteutumaan, hän oli riippuvainen
jokaisen mielivallasta. Tavallisesti luvattiin apua, mutta näitä
lupauksia ei aina pidetty, ja monet matkat olivat sentähden
tuloksettomat.

Tehtävänsä suoritettuaan aikoi hän palata ylämaahan varustamaan
laivoja ja miehistöä Tukholmasta. Ruotsalaiset lähettiläät, jotka
palasivat Kööpenhaminasta, toivat sieltä uutisen, että kuningas aikoi
lähettää neljä tai kuusi suurta sotapurtta estämään suolan tuontia
Ruotsiin. Jotta tämä voitaisiin estää, oli tärkeää antaa viholliselle
tehtävää toisella taholla.

Maaliskuun viime päivät olivat menossa. Ettakissa istuttiin taasenkin
loimottelevan takkavalkean ääressä. Elina oli saanut Erikinpojalta
sitran ja näppäili laulaessaan sen kieliä.

Silloin kuultiin ratsastajan laskettavan pihaan, ja kohta sen jälkeen
astui sisälle Lassi Juutti ja antoi herralleen kirjeen, jossa riippui
sinetti.

"Hänen armoltaan valtionhoitajalta!" sanoi hän.

Åke otti kirjeen ja poistui heti huoneesta.

Laulu oli vaiennut... Elina ainoastaan näppäili sitraa ja pani sitten
pois sen.

"Joko lopetatte, neitsyt?" kysyi Erikinpoika.

"Jo!"

"Sentähden, että..."

"Hän nukkuu!" täydensi Elina ja viittasi Ermegård rouvaan, joka
tosiaankin oli uinahtanut.

"Ettekö tahdo laulaa minulle?"

"Olette saanut siitä kylliksenne!"

"Sitä en saa koskaan!"

"Luuletteko, että ritari matkustaa pois?" kysyi Elina hetkisen
jälkeen.

"Se on mahdollista! Surettaako se teitä?"

"Vaiti, nyt hän herää!"

Ermegård rouva katseli ympärilleen. "Missä ritari on?" kysyi hän.

"Tänne tuli kirje valtionhoitajalta."

"Silloin hän lähtee luotamme!"

"Huomenna, rakkahin isoäiti!" vastasi Åke, joka samassa astui sisään.

"Huomenna!" toisti Elina.

"Herra Svante Niilonpoika on uskonut minulle tehtävän
suoritettavakseni!" lisäsi ritari hymyillen.

"Taaskin sota!" huokasi vanhus. "Tahdotteko mennä sanomaan, että
panevat lisää puita uuniin", lisäsi hän heittäen tarkoittavan katseen
nuoreen mieheen.

Erikinpoika ymmärsi, että hänestä tahdottiin päästä, ja lähti sielu
täynnä levottomuutta.

"Siitä ei tule loppua, ennenkuin he ovat ottaneet henkenne!" virkkoi
Elina tukahuttaen liikutuksensa.

"Siihen olen valmis!"

"Niin täytyy jokaisen soturin olla", virkkoi Ermegård rouva,
"ja niin totta kuin olisi suurin suruni menettää teidät, rakas
tyttärenpoikani, olisi kuitenkin minusta vielä katkerampaa, jollette
alttiisti antaisi henkeänne ja vertanne isänmaan puolesta".

"Sellaisia sanoja olette puhunut minulle pienestä pitäen", vastasi
Åke.

"Tiedän, että ne ovat kantaneet hedelmän", virkkoi vanhus jälleen.
"Svante Niilonpoika ei suotta sanokaan teitä rakkaaksi veljekseen."

Mutta Åke näki, kuinka Elina taisteli pidättääkseen kihoavia
kyyneliään, ja hän vastasi sentähden hilpeästi: "Hänen rakas veljensä
on tällä kertaa saanut helpon tehtävän. On kysymys ainoastaan
hyökkäyksestä Skåneen, ja aion suoriutua siitä niin vähällä
hengenvaaralla kuin suinkin, mutta suuremmaksi varmuudeksi pyydän
teitä molempia rukoilemaan pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua, että
voittajana palaisin luoksenne!"

Hän vei Ermegårdin käden huulilleen ja sen jälkeen Elinan. Elinan
käsi lepäsi kylmänä ja vapisevana hänen kädessään, ja tahtomattaan
puristi hän sitä hellästi.

"Mutta nyt jätän teidät", lisäsi hän, "sillä minun on kirjoitettava
tärkeitä kirjeitä".

Lassi Juutti ja valtionhoitajan lähetti seisoivat molemmat
odottamassa. Edellinen sai käskyn heti nousta ratsaille ja ratsastaa
Skaraan viemään viestin piispalle ja ympäristössä asuville
vapaamiehille, että nämä seuraavana sunnuntaina eli palmusunnuntaina,
huhtikuun viidentenä päivänä, olisivat häntä vastassa Enköpingissä,
täysissä varustuksissa lähtemään sotaretkelle valtionhoitajan käskyn
mukaan, ja hän toivoi, ettei kukaan vetäytyisi pois.

"Olkaa varma, herra, että tulen tekemään parhaani", sanoi
ymmärtäväinen asemies.

"Ja palaatte pian!"

"Niin pian kuin hevon kavioista kerkiää!"

Ritari kirjoitti valtionhoitajalle, kertoi hänelle, mitä oli
tehnyt, ja kysyi, saattoiko hän odottaa lisäväkeä seitsemän- tai
kahdeksansataa miestä.

Hänen täytyi saada siihen vastaus, ja hän saattoi uskoa asian
ainoastaan omalle palvelijalleen.

Kirjeentuoja sanoi, että valtionhoitaja oli matkustanut Nydalasta
Jönköpinkiin lukuisain vapaamiesten ja neuvoston herrojen seurassa.
Åke herra käski silloin sanoa terveisiä, että vastaus tulee, mutta
että hänen täytyy tärkeistä syistä lykätä sen antaminen.

Ritari mittaili ripein askelin kamarin lattiaa. Tässä oli tilaisuus,
jota täytyi käyttää hyväkseen. Kaikki skånelaiset herrat olivat
eräässä kokouksessa Kööpenhaminassa ja kaikki linnat ja kartanot
olivat väestä tyhjät, koska kukin mielellään pitää väkensä mukanaan
sellaisissa kokouksissa. Jos hyökkäys suunnattaisiin Helsingborgiin
ja sen ympäristöön, täytyisi Hannu kuninkaan saada muuta ajateltavaa
kuin estää ruotsalaisia laivoja... Oli hyviä toiveita, että sellainen
yritys tulisi menestymään.

Tosin oli hän pakoitettu lykkäämään matkansa muutamiksi päiviksi,
koska Lassi Juutin täytyi ensin palata Skarasta, sitten mennä
Jönköpinkiin ja tuoda vastaus sieltä, mutta siihen viivytykseen
alistui hän mielellään. Hän oli nähnyt kyyneliä Elinan silmissä ja
tahtoi kuulla selityksen immen omilta huulilta... Jos oli niin, että
tämä rakasti häntä, silloin... Niin, pitemmälle ei hän ehtinyt,
sillä nyt ajoi muuan kuorma pihalle ja hän tunsi rattailla kauan
odottamansa miehen.

Kuormassa oli suuri laatikko, josta, kun se avattiin, ilmestyi
kallisarvoinen harppu. Åke oli aikonut sen lahjaksi Elinalle, mutta
nyt, kun hänen oli se annettava, pelkäsi hän ilmaisevansa tunteita,
joista ei kukaan saanut tietää mitään, ja kaikkein vähimmän Elina.
Epävarmana, kuinka menettelisi, antoi hän viedä soittimen ylös
ruokasaliin. Siellä riippui keskellä seinää hänen äitinsä kuva
luonnollisessa koossa, ja hän käski asettaa soittimen sen alle.
Samassa, kun se oli tehty, astui Elina sisään.

Neidon silmät säkenöivät hänen nähdessään kultaisen harpun.

"Tule lähemmäksi, Elina!" kehoitti ritari.

Toinen lähestyi.

"Olen kuullut kappalaisen kaipaavan harppua voidakseen paremmin
johtaa laulua."

"Ja olette hankkinut sellaisen?"

"Tahdotteko tekin soittaa sillä, neitsyt?"

"Oi, tahdon!"

"Ja laulaa samalla."

"Teen kyllä niin!"

"Ja muistaa joskus minua?"

"Usein, usein!" vastasi Elina, ja kirkkaat helmet vierivät ruusuisia
poskia pitkin.

"Tuletteko iloitsemaan palaamisestani?"

"Oi, tulen, tulen!"

"Ajatelkaas, jos kirjoittaisin teille kaikista toimistani!"

"Se ilahuttaisi Ermegård rouvaa."

"Häntäkö vain?"

"Ja Erikinpoikaa ja kappalaista."

"Ja kaikkia palvelijoita, tarkoitatte kai?"

"Heitä myös!" vastasi Elina punastuen.

"Mutta minä tahdon ilahuttaa erästä toista."

"Erästä toista?"

"Nuorta neitsyttä!"

"Tarkoitatteko minua?"

"Niin, Elina, teitä tarkoitan!"

"Kaikkien toisten ilo on minunkin, mutta kymmenin tuhansin kerroin
suurempana!"

"Niin te nyt sanotte, mutta palatessani olen teille vieras jälleen?"

"Ei, ei!" vastasi neito hätääntyneenä... "_Hän_ sanoo minulle, mitä
minun on tehtävä!" Hänen katseensa suuntautui tauluun.

"Äitini?"

"Niin! Hän on puhunut minulle."

"Mitä hän on sanonut?"

"Että täällä on kätkettynä salaisuus, jonka täytyy tulla
päivänvaloon."

"Sinun kauttasi?"

"Se on suotu ainoastaan naiselle. Hän saa kärsiä suurta surua!"

"Ja äitini on kehoittanut sinua siihen?"

"Hän on kysynyt minulta, tahdonko, mutta en ole nähnyt häntä sen
jälkeen kuin te tulitte tänne."

"Olet siis sittenkin ollut siellä ylhäällä?"

"Ainoastaan kerran!"

"Oletko tehnyt vastoin hänen mieltään?"

"Tahtomattani!"

"Etkö tahdo uskoa asiaa minulle?"

"Sitä en voi!" Elina punastui helakasti.

Mitäpä varten sitä olisi tarvittukaan! Hän luki immen nuoresta
sielusta, näki, että tämän sydän uhkui rakkautta häneen, ja hän paloi
halusta sanoa, että tähän rakkauteen vastattiin etteikä mitään ollut
tiellä.

Miksi hän silloin viivyttäisi tunnustusta, joka olisi hänelle onneksi?

Kuului muutamia hiljaisia harpun säveliä.

Elina ne houkutteli esiin. Ne helähtelivät alussa valittavina,
rukoilevina, sitten niiden voima kasvoi ja ne aivan kuin kävivät
taistelua olemassaolosta, koettaen voittaa kaikki esteet; vähitellen
sulivat äänet syvän juhlalliseen virrensäveleen.

Ritari seisoi ihastuksissaan ja ihmeissään. Oliko neitsyt puhunut
hänelle sävelin, pyytänyt hänen sääliään? Pelkäsikö Elina jotakin? Ja
mitä?... Sattumalta osui hänen katseensa tauluun, ja hänestä tuntui,
että äiti ikäänkuin suojellen piti kättään neitsyen yllä, samalla
katsellen ankarasti häntä... Tämän täytyi kaiken olla kiihtyneen
mielikuvituksen virvoja. Hän rakasti Elinaa, tahtoi ottaa hänet
emännäkseen... Mitä olisi tätä vastaan muistutettavaa, miksei hänkin
saisi nauttia kodin onnea?

Viimeiset sävelet olivat hälvenneet, ja Elina seisoi vielä
paikoillaan käsivarret harpun ympärillä.

"Elina!" sanoi Åke väräjävällä äänellä.

Elina säpsähti, mutta ei edes kääntänyt päätään.

"Te soitatte ihmeellisen kauniisti, keneltä olette sen taidon
oppinut?"

"En ole sitä oppinut, se tulee itsestään."

Tällöin avautui ovi ja Ermegård rouva astui sisään linnanvartian
seuraamana. Että heidän pitikin tulla juuri nyt! Elina lakkasi
melkein samalla hetkellä soittamasta ja meni Ermegård rouvaa vastaan.

"Kaikella on aikansa", sanoi tämä ankarasti. "Köyhät odottavat tuolla
ulkona ruokaansa."

"Ja minä kun olen aivan unohtanut heidät!" huudahti Elina
säikähtyneenä ja riensi ulos.

"Sydämellinen kiitos, tyttärenpoikani, kallisarvoisesta lahjasta,
mutta se on pantava piiloon..."

"Minun tähteni, isoäiti, antakaa hänen joka päivä soittaa sillä!"

"Rukous, anoen menestystä sinun toimillesi!"

"Niin, rukous onneni puolesta!"

"Tahdon ottaa siihen osaa koko talonväkeni kera. Elina saa soittaa
laulun säestykseksi."

"Kiitos!" sanoi Åke liikutettuna ja suuteli hänen kättään.

"No, linnanvartia?" kysyi Ermegård rouva.

"Talonpojista oli eilen kaksi päihtyneessä tilassa."

"Lähettäkää heidät ylös linnaan, he saavat rangaistuksensa."

"Olen antanut käskyn siitä, ankara rouva!"

"Keitä he ovat?"

"Toinen on Pentti Pentinpoika Myrasta."

"Nuori mies!... Ettei hän häpeä!... Saa selkäsaunan, kuten
tavallisesti."

Linnanvartia kumarsi.

"Ja toinen?"

"Vanha Erik Boonpoika."

"Erik Boonpoika!" huudahti linnanrouva nousten.

"On ollut useampia kertoja hieman..."

"Lähetä hänet luokseni!"

"Eikö häntä ensin rangaista?"

"Ei, se jää riippuvaksi keskustelustamme."

2 -- Svante Niilonpoika Sture. II.

Linnanvartia kumarsi vaieten.

"Onko mitä muuta?"

"Erik Jönssinpoika oli täällä aamulla."

"Se härkäpää! Eikö hän ole saanut mitä on tahtonut?"

"Hän luulee, ettei nainen ole hänelle uskollinen."

"Enkö häntä jo varoittanut? Se ei koskaan pääty hyvin, kun vanha mies
nai nuoren tyttöheilakan!"

"Erik Jönssinpoika antoi kaksi lehmää väliä."

"Ja senkötähden oli tyttö sidottava vanhaan mieheen? Sano hänelle,
että mitä keittää, sitä saa syödä!"

"Hän pyysi muuten..."

"Mitä?"

"Että te, ankara rouva, tahtoisitte puhua naiselle."

"Sen teen, mutta sano Erik Jönssinpojalle, että jos hän kiduttaa
vaimoaan mustasukkaisuudellaan, otan minä sen tänne linnaan."

"Sanon kyllä sen!"

"Kuinka on sairaan naisen laita?"

"Hän kärsii omantunnon tuskia!"

"Omantunnon!" toisti Ermegård rouva kalveten.

"Kappalainen on kehoittanut häntä keventämään omaatuntoaan."

"Ei pidä pakoittaa."

"Mutta se voisi tyynnyttää hänen viime hetkiään."

Linnanvartia sai merkin mennä, ja heti hänen sulettuaan oven
jälkeensä, käänsi Ermegård rouva päänsä tyttärenpoikaansa. "Sinä olet
ollut tarkkaavainen kuulija", sanoi hän ja katsoi häneen.

"Te pidätte ankaraa hallitusta, isoäiti!"

"Minun täytyy!"

"Mutta ette menettele samoin kaikkia kohtaan!"

"Enkö?"

"Erik Boonpoikaa esimerkiksi..."

"Hän on vanha uskollinen palvelija."

"Ja sitä paitsi kasvattipoikanne isä."

"Ainoastaan nimellisesti!" huudahti, linnanrouva kiihkeästi.

"Mitä?... Eikö hän ole?"

"En minä tiedä!" Ermegård rouva pani kätensä silmiensä eteen
salatakseen liikutustaan.

"Mummo, mikä teitä vaivaa?"

"Viivythän täällä vielä muutamia päiviä?"

"Kyllä, kunnes on saapunut vastaus valtionhoitajalta."

"Se ilahuttaa minua!... Kuules! Antero Erikinpoika on mennyt
tutkimaan metsävarkaita; sinä saat auttaa minua eräässä asiassa hänen
ollessaan poissa."

"Missä niin?"

"Minä tahdon muurauttaa umpeen tien torniin."

"Estääksenne Elinan pääsemästä sinne."

"Ja erään toisen, jolla ei ole siellä mitään tehtävää!"

"Onko Antero Erikinpojallakin tapana mennä sinne, ettekä te aja häntä
pois?"

"Kasvattipoikaani?"

"Talonpojan jälkeläistä!"

"Se hän ei ole..."

"Mutta kantaa nimen ja käy sellaisesta!"

"Sentähden onkin tarkoitukseni naittaa hänet..."

"Ei kai Elinan kanssa?"

"Kyllä, juuri hänen!"

"Elina ei rakasta häntä'"

Ermegård rouva kalpeni.

"Heistä täytyy tulla pari!" puuskahti hän. "Minä en voisi kuolla
levollisena, jos tästä liitosta ei syystä tai toisesta tulisi totta."

"Tietääkö Elina siitä?"

"Ei vielä!"

"Ja toinen?"

"Hänkään ei tiedä mitään!"

Syntyi pitkä äänettömyys. Åke oli kahden vaiheella, ilmaisisiko
isoäidilleen rakkautensa ja salaisen luulonsa, että Elinakin rakasti
häntä... Mutta silloin välähti muuan ajatus hänen sielussaan...
"Tahdotteko, että minun olisi pidettävä huoli tornin muuraamisesta
umpeen?" sanoi hän.

"Niin! Elinan tietämättä!"

"Miksei hän saa mennä sinne?..."

"Minä en tahdo!..."

Linnanvartia palasi ilmoittamaan, että vanha Erik Boonpoika odotti
ulkona.

Ermegård rouva antoi merkin Åkelle, että tämä jättäisi hänet yksin,
ja kysyi sitten, oliko Pentti Pentinpoika tullut, sillä hän tahtoi
puhutella häntäkin.

"Hän on juuri saanut selkäsaunan eikä voi liikkua", vastasi
linnanvartija.

"Niinpä olkoon sitten!" vastasi linnanrouva tyytymätönnä... "Erik
Boonpoika tulkoon sisään!"

Tämä astui sisään, mutta ei suinkaan samalla nöyrällä ryhdillä, mikä
tavallisesti oli herraskartanoiden talonpojille ominainen. Ei hän
näyttänyt erittäin katuvaltakaan, vaikka hän hämillään pyöritteli
lakkiaan käsissään.

"Teitä vastaan on taaskin valitettu, Erik", sanoi linnanrouva.

"Kateudesta vain, jalo rouva!"

"Kateudesta, teitä kohtaan?"

"Niin, nähkääs, sillä minulla on niin komea poika!"

"Siitä ei teillä ole syytä pöyhistellä!"

"Teenkin sen erään toisen puolesta!"

"Tiedättekö, että Pentti Pentinpoika on saanut kärsiä rangaistuksen
epäsäännöllisestä elämästään?"

"Kuulinhan minä, kuinka hän huusi."

"Te ansaitsette saman kurin."

"Antakaa armon käydä oikeuden edellä!"

"Minä en tiedä mitään aihetta siihen!"

"Sukulaisuuden tähden!"

"Kenen kanssa?" kysyi linnanrouva tuimasti.

"Nuoren herrassyötingin, tiemmä."

"No, olkoon tämän kerran, mutta tästälähin saatte saman rangaistuksen
kuin kaikki muutkin!"

"Siitä kai ei sentään tule mitään", sanoi mies viekkaasti, vihaisesti
hymyillen.

"Takaan, että siitä tulee!" huudahti Ermegård rouva tuimasti.

"Silloin näytän maailmalle erään kirjeen..."

"Keneltä?..."

"Eukkoni sen oli löytänyt, mutta joku toinen sen tietenkin on
sepustanut."

"Tänne se!"

"Se on kotonani."

"Mutta minä tahdon sen!"

"Se on hyvässä tallessa!"

Ermegård rouvan silmät leimahtivat. Hän tarttui soittokelloon,
joka oli pöydällä. "Teille on monta kertaa osoitettu suurta ja
ansaitsematonta armoa. Mutta nyt se on lopussa, ja te tulette saamaan
selkäänne puolta enemmän kuin Pentti Pentinpoika."

Talonpoika tuijotti hölmistyneenä häneen; hän tiesi tuskin, saattoiko
uskoa korviaan.

"Samoin ette ole viiteenkolmatta vuoteen maksanut veroja ettekä
sakkoja; nyt on ne otettava viimeiseen ropoon." Hän kohotti kätensä
soittaakseen.

"Olkaa armelias!" huusi talonpoika, lankesi hänen jalkoihinsa ja
suuteli hänen hamettaan.

"Missä kirje on?"

Talonpoika painoi päänsä alas ja vaikeni.

Silloin helähti kello kimakasti.

"Se on kirstussa nahkasten välissä."

Linnanvartia astui sisään.

"Erik Boonpoika pidetään lujassa säilössä, kunnes olette
noudattanut tänne kirstun, jonka hän neuvoo teille!" käski ankara
rouva. "Ilmoittakaa sitten minulle heti, kun se tulee. Onko Erik
Jönssinpojan vaimo tullut?"

"On, ankara rouva!"

"Päästäkää hänet sisään!"

Linnanvartia meni vankeineen, ja kohta sen jälkeen näkyi ovessa nuori
kaunis nainen, jonka posket olivat kalpeat ja silmät itkettyneet.

"Tule lähemmäksi!" käski linnanrouva. Silloin lankesi nainen
lattialle ja purskahti hillittömään itkuun.

Ankara rouva ei voinut karkoittaa mielestään säälin tunnetta; ja hän
sanoi melkein lempeydellä: "Sinusta liikkuu pahoja puheita, Ingri!"

"Ah, minä olen niin onneton!"

"Onko hän ilkeä!"

"Vähät siitä, että hän lyö minua; mutta hän pilkkaa ja puhuu pahaa
minusta."

"Etkö ansaitse sitä?"

"Minä teen kaikkia askareita sekä ulkona että sisällä. Kertaakaan ei
hänellä ole ollut syytä valittaa ruuasta eikä oluesta, yhtä vähän
kuin elukkainkaan hoidosta. Minä olen aamulla ensimäisenä ylhäällä,
joko värttinän tai kangaspuiden ääressä."

"Mutta sinä otat vastaan vieraita?"

"Meille ei tule kukaan."

"Sitten menet muiden luo?"

"En muulloin kuin pyhäisin kirkkoon."

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Minä en voi sietää häntä!" vastasi nainen väristen.

"Sinä kieltäydyt olemasta hänen vaimonsa?"

"Hän ei saa minua koskaan siihen."

"Mutta Ingri!"

"Sanoin sen hänelle jo edeltäpäin."

"Mitä hän vastasi?"

"Hän nauroi vain minulle."

"Ja nyt?"

"Hän noituu ja uhkaa... ja kiroaa sekä itsensä että minut."

"Mutta sellainen elämähän on oikea helvetti!"

"Sanoin hänelle, että sellaiseksi se kävisi."

"Etkö pelkää henkeäsi?"

"Sen saa hän kernaasti ottaa."

"Mutta ajattele, Ingri, sinä olet vielä sangen nuori!"

"Äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta olen kuitenkin saanut
enemmän kuin kyllikseni tästä kurjasta elämästä."

"Ja väliin tapaat sinä sen, jota rakastat?"

"En koskaan, mutta pidän kuitenkin valani ja pysyn hänelle
uskollisena!"

"Siinä olet tehnyt väärin."

"Suurempaa vääryyttä on tehty minua kohtaan."

"Sinulla ei ole kristillistä ja nöyrää mieltä, Ingri."

"Ei, sitä ei minulla ole."

"Sinä tiedät, että meidän on rakastettava niitä, jotka meitä vihaavat
ja annettava anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan."

"Tiedän kyllä sen, mutta minä en voi."

"Silloin täytyy sinun oppia siihen."

"Minä en tahdo", jupisi nainen.

"Mitähän, jos ottaisin sinut tänne joksikin aikaa!"

"Tehkää se, jalo rouva! Minä palvelen teitä uskollisesti ja teen
mielelläni karkeimmatkin tehtävät."

"Neitsyt tarvitsee jonkun käsipalvelukseensa; aion sinut ottaa
siihen!"

"Pyhä Jumalan äiti, sellainen onni!"

"Voi väliin tapahtua, että minäkin kutsun sinua!"

"Teen kaiken, mitä tahdotte."

"Tottelevaisesti ja nöyrästi?"

"Kuten palvelijattaren tuleekin!"

Ermegård rouva luetteli hänen päivittäiset tehtävänsä, ja Ingri
oli yhtä innokas käymään niihin käsiksi kuin hukkuva käteen, joka
ojennettiin häntä pelastamaan.

Elina neitsyt kutsuttiin ottamaan osaa neuvotteluun tai oikeammin
kuulemaan ankaran rouvan tahtoa, mutta koskaan ei se ollut paremmin
vastannut hänen omia toivomuksiaan. Hän oli kauan tuntenut syvää
sääliä Ingriä kohtaan ja oli iloinen, kun sai hänet alituiseen
luokseen.

Tästä vielä parhaallaan puheltaessa saapui ennen mainittu kirstu.
Ermegård rouva kannatti sen huoneeseensa, ja Erik Boonpoika sai astua
sisään.

Mutta tällä kertaa näytti hän sangen tyrmistyneeltä eikä
yhtään empinyt ottaessaan kirjettä esille. Se oli muutamalla
neulanpistoksella kiinnitetty vanhan takin vuoriin.

Ermegård rouva heitti vain muutaman katseen kirjeeseen; se oli
osoitettu hänelle, ja hän rutisti sen kokoon, samalla käskien
talonpojan sulkea kirstun ja kantaa sen kotiin.

"Saanko nyt mennä?" kysyi mies epäröiden. "Saat, mutta älä anna
minulle syytä kutsua sinua jälleen tänne, sillä silloin..."

"Ei, en koskaan enää!"

"Kotiin mennessäsi poikkeat Erik Jönssinpojan luo ja sanot hänelle,
että Ingri jää tänne."

"Onko minun sanottava kuinka kauaksi?"

"Aluksi vuodeksi."

"Vuodeksi!" jupisi talonpoika vetäytyen takaperin ovesta ulos
kirstuineen.

Sillävälin oli Åke kovasti kiihdyksissään palannut huoneeseensa; hän
ei epäillyt, että täällä piili joku salaisuus, mutta minkä laatuinen?
Hänen vanhan isoäitinsä kehoitus muurata umpeen tie tornikammioon
näytti hänestä välilliseltä kehoitukselta mennä sitä tutkimaan.
Toistaiseksi päätti hän olla sanomatta mitään Elinalle, mutta ei hän
aikonut hänestä luopuakaan. Lassi Juutti oli palannut Skarasta, ja
hänet oli heti lähetetty Jönköpinkiin viemään ritarin kirjettä. Nyt
oli Åkella muutamia päiviä omistaa yksityisille asioilleen.

Hän kyseli linnan vartialta tietä torniin. Tämä näytti alussa olevan
ymmällä ja vastaili vältellen, mutta kun hän kuuli, että se tapahtui
Ermegård rouvan tahdosta ja suostumuksella, tarjoutui hän mukaan.
Åkella ei ollut mitään sitä vastaan, ja he lähtivät liikkeelle
mukanaan kynttilät, tulukset ja lapiot.

Kello oli kuusi aamulla. Vesi oli alentunut, niin että pimeä käytävä
näytti melkein kuivalta. He sytyttivät kumpikin vahakynttilänsä ja
menivät käytävään.

Kun ritari valaisi ylöspäin, näyttivät kattokivet hänestä ikäänkuin
veden sorvaamilta; pohjan sitä vastoin peitti puhdas, valkoinen
hieta, jonka vesi luultavasti jätti virratessaan pois.

Heidän kulettuaan 15--20 jalkaa loivasti ylöspäin jakaantui tie
kolmeen sangen kapeaan polkuun, mutta nyt käytävä kohosi niin
jyrkästi ylöspäin, että jollei se olisi muodostanut eräänlaisia
kiertoportaita, vaikkakin melkein ilman porrasaskelmia, olisi ollut
mahdotonta nousta sitä ylöspäin. Siellä täällä riippui muutamia
puolilahoja nuoranpätkiä merkkinä, että muinen oli niiden avulla
hilauduttu torniin.

Molemmat ulommat käytävät olivat miehen vyötäisen korkeudelta
täytetyt soralla ja hiedalla. Åke oli muistavinaan, että portti oli
pidetty sulettuna hänen lapsuutensa aikana ja että häntä oli ankaran
rangaistuksen uhalla kielletty koettamasta tunkeutua maanalaiseen
käytävään. Huomattiin mahdottomaksi päästä ylös lapioiden ja
kynttiläin kanssa; edelliset jätettiin sentähden alas, kynttilät
pitivät molemmat miehet hampaissaan kavutessaan käsin ja jaloin
ylöspäin.

Työ oli ylen vaivalloinen, mutta jos siinä taukosi, lipui samalla
tahtomattaankin alaspäin; oli siis mentävä joko eteen- tai taaksepäin.

Suunnilleen puolitiessä oli ikäänkuin pengermä, jossa saattoi
levähtää. Läähättäen ja hikisinä heittäytyivät molemmat miehet maahan.

"Olisipa kellä täällä jotakin juotavaa!" sanoi ritari.

Linnanvartia hymyili tyytyväisenä ja veti pullon taskustaan. "Sitä
odotinkin!" sanoi hän.

"Ja neitsyt kulkee tätä tietä?" kysyi Åke.

"Hän ei tee niin enää koskaan."

"Kuinkas hän sitten pääsee torniin?"

"Ette juo, ritari!"

"Se on totta!" Hän pani pullon suulleen. Se vilvoitti suloisesti.

Linnanvartia otti vielä toisen pullon ja piti kovasti puoliaan.

"Ette sanonut minulle mitä tietä neitsyt kulkee."

"Kummitustietä!"

"Kummitustietä?" toisti ritari.

Samassa vierähti muutamia kiviä ylhäältä pengermälle.

"Meidän ei ole puhuttava siitä täällä", sanoi linnanvartia
silminnähtävästi pelästyneenä. "Onko ehkä joku siellä ylhäällä?"

"Sitä en usko."

Ritari jatkoi matkaa etumaisena, mutta hänestä tuntui, kuin hän
lipeilisi alas useampia askeleita.

Linnanvartia seurasi puhkuen jälestä.

Samassa oli kuin tuulenpuuska pyörtäisi tornin ympäri, ja peräkkäin
kuului neljä lerkunlyöntiä, synkkinä, kainaloina, onnettomuutta
uhkaavina.

"Mitä se oli?" kysyi ritari.

"Jeesus Maria!" päivitteli linnanvartia.

Molemmat kynttilät putosivat maahan ja sammuivat. Vaeltajamme olivat
pilkkopimeässä.

Pulmallisinta oli, miten saada kynttilät käsiinsä.

"Matkaa ei voi olla enää pitkältä jälellä, ja varmaan käy kiipeäminen
helpommin ilman suukapulaa", virkkoi ritari hilpeästi ja ponnisti
voimansa äärimmilleen päästäkseen ylöspäin.

Muutamain minuuttien kuluttua puski hän päänsä jotakin kovaa vasten.
"Voitto! Nyt täytyy meidän olla perillä!" Hän löi nyrkillään jotakin
vasten, jonka hän luuli olevan oven. Se oli ilmeisesti raudasta ja
aukeni luultavasti ulospäin...

"Linnanvartia!" huusi hän.

Ei mitään vastausta.

"Linnanvartia!"

Sama hiljaisuus.

Ritari kopeloi tuluksiaan ja löysi ne onneksi, mutta kynttilä oli
poissa.

Kuitenkin iski hän tulta, ja kun taula vihdoin syttyi, saattoi hän
sen levittämässä heikossa valonkimmellyksessä huomata parrun, joka
kulki oven yli poikkipäin.

Suurin vaikeus oli päästä ylös niin korkealle, että sai siitä kiinni.
Kun ei ollut mitään tukea jalkojen alla eikä voinut pidellä mistään
käsillään, vaadittiin häneltä mitä suurimpia ponnistuksia, ettei
solunut alaspäin. Hän koetti saada kiinni jostakin kohtaa ovesta.

Ovi ei ollut tosiaankaan erittäin tiiviisti sulettu, ja kouristuen
siihen käsin kiinni saattoi hän vetäytyä lähemmäksi.

Sen jälkeen tarvitsi hänen hengähtää muutamia minuutteja. Sitten
oli nopeasti hypähdettävä ja siepattava kiinni väliparrusta, mutta
jollei hän sitä tavannut tai ei voinut pidellä kiinni, tuli hän
todennäköisesti putoamaan alas suinpäin tai nurinniskoin.

Silloin tunsi hän jotakin kylmää, kosteaa, joka kosketti hänen
kättänsä. Se oli luultavasti etana tai sisilisko. Hän linkosi sen
tuimasti luotaan ja kuuli kuinka se löi kiviä vasten, mutta heitto
hälvensi samalla hänen epäilyksensä ja hän nousi päättäväisesti.
Nopealla sieppauksella tarttui hän parruun, hoippui tuokion, mutta
pysyi kiinni.

Nyt oli löydettävä lukko. Hän etsi molemmilta puolin, mutta sitä ei
löytynyt. Kuitenkin kulki parru suoraan poikki oven.

Hän kömpi eteenpäin ja kopeloi toisella kädellään, toisella pidellen
kiinni. Parru tuntui ulottuvan ovenreunan ulkopuolelle, hänen täytyi
siis seurata sitä myöten... Nyt oli hän jo seinän kohdalla; ovi oli
lopussa, mutta parru jatkui yhä.

Sitä pitelemässä näytti olevan rautasinkilä, joka tuntui olevan
aivan taottu siihen kiinni. Hän pani olkapäänsä parrun alle; vihdoin
antoi se perään ja kimmahti irti, mutta samassa menetti Åke herra
tasapainonsa ja kaatui kumoon.

Luultavasti löi hän päänsä muuria vasten, sillä hän joutui tuokioksi
tainnoksiin, ja kun hän jälleen heräsi tajuunsa, tuntui hänen päänsä
niin huimaavalta ja raskaalta, että hänen täytyi olla hetken aikaa
liikkumatonna.

Mutta tällöin huomasi hän valojuovan, jota ei ollut ennen nähnyt...
Hän ojensi kätensä ja kosketti johonkin teräväreunaiseen. Hän tarttui
siihen, ja kun hän heilutti sitä kahtaannekäsin, syntyi nariseva
ääni. Hieman mietittyään tajusi hän, että sen täytyi olla rautaoven,
joka oli auennut hänen otettuaan parrun pois. Mutta vielä oli sisempi
ovi jälellä.

Hän lähestyi tätä vaivalloisesti, ja hänen sysättyään lennähti se
seinää vasten. Ritari veti helpoituksen huokauksen: vihdoinkin oli
hän perillä!

Pieneen matalaan huoneeseen tuli valoa yhdestä ainoasta
ikkunasta, joka oli syvässä ikkunakomerossa. Pohjapiirrokseltaan
kahdeksannurkkaisena muistutti se huippukattoista telttaa.
Huonekalustona oli ainoastaan penkki ja pöytä; mutta eräässä nurkassa
oli kasa olkia, ja Åke arvasi, että Elina oli maannut niillä
viettäessään yönsä täällä ylhäällä.

Seinät olivat ainoastaan muurisavesta ilman mitään verhoa tai
peitettä; ainoastaan seinällä vastapäätä ikkunaa riippui pitkä, musta
riepu.

Ritari veti sen syrjään ja melkein pelästyi nähdessään taulun,
joka esitti luonnollisen kokoista naisolentoa. Kuta kauemmin hän
sitä katseli, sitä selvemmin hän näki, että kuva suuressa määrin
vivahti hänen äitiinsä... Olikohan se mahdollisesti epäonnistunut
mukailus?... Mutta nämä kasvot olivat hennommat ja niillä oli syvä
kärsimyksen ilme.

Seistessään syventyneenä kuvaa katselemaan näki hän, että taulu
hiljaa liikkui. Nähtävästi oli se oven peitteenä. Hän vetäytyi
syrjään, nähdäkseen itse ennenkuin hänet nähtiin.

Tulija oli Elina. Hän katseli hätiköiden ympärilleen, mutta hän
muuttui aivan kuin päiväpaisteiseksi ritarin nähdessään.

"Jumalan kiitos!" huudahti hän iloissaan.

"Tuletteko minun tähteni, neitsyt?"

"Kenenkäs sitten?"

"Mutta mistä tiesitte?"

"Linnanvartia poloinen ilmoitti minulle."

"Hän palasi siis alas?"

"Hän väitti, että jokin veti häntä alaspäin."

"Luulenpa, että se oli hänen oma pelkonsa."

"Joku oli huutanut häntä."

"Se olin minä!"

"Tekö todellakin? Ja sitten hän sanoi, että ääni oli erään ammoin
aikoja manalle menneen."

"Pelko oli hänet hämmentänyt!"

"Hän luuli, että teitä oli kohdannut jokin onnettomuus."

"Myönnän, ettei ollut mikään helppo asia tulla tänne ylös pimeässä."

Elina huomasi avatun oven ja riensi huudahtaen sinne. "Tulitteko
tuota tietä?..." kysyi hän hämillään ja kalpein poskin.

"Linnanvartia oli oppaanani."

"Jos hän olisi tullut ylös asti, olisi hän kyllä opastanut teidät
oikeaan." Näin sanoen avasi hän pienen salaoven, joka oli itse
muurissa.

"Ja minä kun näin niin paljon hyödytöntä vaivaa!" sanoi ritari
nauraen.

"Onko totta, että aiotte muurata tien umpeen?" kysyi hän.

"Vanha isoäitini haluaa niin."

"Älkää tehkö sitä!"

"Miksi en?"

"Siitä seuraa onnettomuutta."

"Ja te olette tullut tänne minua varoittamaan? Hyvä, rakas lapsi!..."
Hän ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, te olette terve ja reipas!" lisäsi
Elina.

"Hän lähetti enkelin minua suojelemaan!" sanoi ritari ja veti hänet
lähemmäksi itseään.

"Joka -- vie teidät takaisin -- kummitustietä läpi kaikkien vaarojen."

"Minä en pelkää niitä sinun rinnallasi, Elina!"

Hän oli kietomaisillaan käsivartensa tytön ympärille ja
sanomaisillaan, kuinka suuresti hän tätä rakasti. Silloin oli hän
tuntevinaan ikäänkuin puvun kahinan, joka humahti hänen ohitsensa.

"Mitä se oli?"

"Hän kulki ohitse!"

"Hän? Kuka hän?"

"Äitinne!"

"Nämä eivät ole äitini piirteet."

"Kenenkäs sitten?"

"Sitä en tiedä."

"Hän kuoli täällä!"

"Kuka sen on sanonut?"

"Hän itse."

"Täällä on oikea paikka puhua siitä! Kerro minulle, Elina, kaikki
mitä tiedät!"

Molemmat istuutuivat penkille, mutta ritari oli jälleen oma itsensä
eikä hän edes katsonutkaan rinnallansa istuvaan nuoreen, kauniiseen
tyttöön.

"Olin ainoastaan kymmenvuotias, kun tulin tänne", sanoi hän, "mutta
minä muistan, että jo ensi yönä näin unta kalpeasta naisesta, joka
tuli luokseni ja kysyi, tahdoinko Ermegård rouvan tähden kärsiä
suuren häpeän".

"Te lupasitte sen?"

"Hän oli ollut äitini ainoa ystävä, hän oli auttanut häntä ja
sisaruksiani! Minä sanoin, että tahdoin tehdä kaiken minkä voin."

"Mitä hän vaati?"

"Ei mitään sen koommin! Näin hänet viiden vuoden kuluessa melkein
joka yö, mutta hän ei puhutellut tällä aikaa minua koskaan, hän istui
vuoteeni vieressä ja hymyili minulle."

"Te oleskelitte kai täällä ylhäällä?"

"Niin, Ermegård rouva tahtoi niin. Silloin tapahtui... siitä on pian
kolme vuotta"... Hän katseli ympärilleen ja veti syvään henkeään.

"Jatkakaa!... Jatkakaa!"

"Oli myöhäinen kesäilta, ja minusta oli niin suloista istua tuolla
ikkunankomerossa ja katsella yli maiseman. Silloin... en tiedä kuinka
se kävi... olin varmaankin nukahtanut ja näin unta, että hän tuolta
kuvasta tuli luokseni, tarttui käteeni ja vei minut sisälle kamariin.

"'Nyt on aika käsissä!' sanoi hän. 'Jos sydämesi ja mielesi on puhdas
ja hyvä, niin on Herran enkeli osoittava, mitä sinun on tehtävä, ja
sinun tekosi on koituva monien syntien sovitukseksi!'"

"Kummallinen uni!"

"Minä heräsin siihen, että aurinko pisti suoraan silmiini. Esirippu
oli pudonnut alas ja ensi kerran näin minä kuvan ja tunsin henkilön
samaksi, jonka olin nähnyt unissani. Seuraavana..."

"Miksi keskeytitte?"

"Seuraavana päivänä tuli Antero Erikinpoika", sanoi Elina punastuen.
"Näin heti, että hänen ja taululla kuvatun naisen välillä oli
yhtäläisyyttä!..."

"Onko se mahdollista?" huudahti ritari ja hypähti pystyyn.

"Ettekö ole sitä huomannut? Katsokaas sitten, kuvalla on hänen
silmänsä ja hänen suunsa..."

"Jatkakaa, jatkakaa!"

"Minä en hänestä pitänyt paljon alussa."

"Miksi ette?" kysyi Åke mielissään.

"Hän näytti minusta ylpeältä ja kopeilevalta."

"Se oli alussa."

"Eräänä päivänä, kun olimme tavallisuuden mukaan istuneet Ermegård
rouvan luona, olin minä kieltäytynyt laulamasta enkä vastannut koko
miehelle muuta kuin on ja ei."

"Oliko hän loukannut teitä?"

"Kun Ermegård rouva ja minä olimme jääneet kahden, otti hän minut
syliinsä, kutsui minua tyttärekseen ja sanoi, että minun tästälähtien
oli sanottava häntä mummoksi."

"Te suostuitte!"

"Samana iltana tulin tänne ylös ja nukuin kuten tavallisesti. Näky
tuli, hän itki ja katseli minua surun ilmeellä, joka koski minuun
syvästi. Minä kysyin syytä ja hän vastasi: 'Sydäntään ei voi kukaan
pakoittaa'."

"Näyttää kuin hän ja Ermegård rouva olisivat olleet yhtä mieltä",
virkkoi ritari hieman katkerasti.

"Minun mieleni oli sangen masentunut, se teki minut nöyremmäksi ja
sentähden ystävällisemmäksi."

"Antero Erikinpoikaako kohtaan? Pidittekö hänestä sen jälkeen paljon?"

"Niin, kunnes..."

"Kunnes mitä?"

"Nyt on aika lähteä!" sanoi Elina ja nousi.

"Sananen vain, Elina..."

Kuului kolme keveää lyöntiä salaovelle.

"Kukahan se on?" kysyi ritari.

"Se oli varoitus."

"Varoitus! Mistä?"

"Tahdoitte sanoa jotakin ajattelematonta."

"Tapahtuuko sellaista kaikille, joiden kanssa puhutte?"

"Se on tapahtunut ainoastaan teille!"

"Sitten tahdon vapaasti sanoa ajatukseni, ja juuri täällä on se
tapahtuva!..."

Taaskin kuului kolme lyöntiä, mutta nyt kovemmin.

Ritari hypähti ovelle ja tempasi sen auki, mutta ulkona ei näkynyt
ketään.

"Minä en tahdo tietää mitään!" huusi Elina kiihkeästi. "Tulkaa ja
seuratkaa minua, ritari!"

Hän juoksi nopeasti ulos. Siellä riippui pieni lyhty, joka valaisi
himmeästi. Hän puhdisti sydäntä, mutta ritari näki, kuinka hänen
kätensä vapisi.

"Antakaa minulle lyhty!" sanoi ritari. "Minun tarvitsee tutustua
tiehen, sillä minä aion palata tänä iltana."

"Älkää tehkö sitä!" pyysi Elina hätäisesti.

Tie, jota Elina oli mennyt ja jota he nyt palasivat, kulki
neliskulmittain tornista torniin. Elina toisti kerta toisensa jälkeen:

"Tämä on itäinen torni, tämä eteläinen, tämä länsi-, tämä
pohjoistorni." He olivat kulkeneet milloin muutamia askelia ylöspäin,
milloin muutamia alaspäin; siellä eksyi helposti alituiseen
juoksemaan nelikulmiossa, mutta nyt oli löydettävä käytävä alas.

Pohjoistornista menivät he hieman alaspäin viettävää käytävää ja
sitten taasen ylös ja alas pienemmän neliskulman. He pysähtyivät
korkean oven eteen, jossa oli avain. Elina aukaisi sen ja viittasi
Åkea seuraamaan. Ummehtunut haju löyhähti heitä vastaan.

He kulkivat pitkää pimeää käytävää, ja ritari ihmetteli mielessään
nuoren neitsyen rohkeutta, kun tämä yksin kulki tietä, joka olisi
voinut saada monen miehisenkin sydämen pelosta pamppailemaan.
Käytävän päässä olivat portaat. Elina viittasi ritaria menemään
edeltä ja tuli itse jälestä. He seisoivat uudelleen oven edessä,
mutta avain oli Elinalla vyöllään. Hän avasi, ja nyt virtasi kirkas
päivänvalo heitä vastaan; he olivat suuressa porstuassa Ermegård
rouvan huoneen vastapäätä.

"Minusta näyttää käsittämättömältä", huudahti ritari, "että olen
oleskellut täällä kaksitoista ensimäistä ikävuottani enkä kuitenkaan
tiennyt mitään näistä salaisista käytävistä!"

"Vainajat eivät tarvinneet teitä."

"Luulette siis, että he ovat osoittaneet teille tien?"

"Kukas muu?"

"Ettekä pelkää lainkaan?"

"Rukoilen alituiseen, ettei ainoakaan paha ajatus pääsisi sieluuni."
Sekunnin epäröiminen, ja hän jatkoi:

"Kun kiusaus tulee, kohtaa hän siellä ylhäällä minut uhkaavin
katsein, ja minä tunnen, että minun täytyy jatkaa, mitä olen
aloittanut, jotta en turmelisi ikuista hyvääni."

"Tahdotteko nyt antaa minulle avaimen, minä palaan sinne ylös tänä
iltana."

"Menettekö yksin?"

"Kukapas tulisi mukaani!"

"Minä! Ja palaisin sitten heti", sanoi Elina.

"Ei, neitsyt, ei itsenne eikä minun tähteni! Jollei kelpo miekkani
voikaan tulla suurin käytäntöön, antaa se kuitenkin minulle saman
turvallisuuden tunteen kuin teille tieto sielunne puhtaudesta."

Elina antoi hänelle avaimet, muistutti hänelle mihin oli jättänyt
lyhdyn ja pyysi lopuksi häntä panemaan sen ikkunalle tornikamariin,
niin että voisi nähdä hänen päässeen perille.

Elinan määräyksissä oli sellaista osanottoa, sellaista hellää
huolenpitoa, että Åken taaskin valtasi sama palava halu sanoa, kuinka
hellästi hän rakasti häntä. Jos Elina vastasi tähän tunteeseen, olisi
julmaa, jos hän antaisi kätensä toiselle kuin sille, jolle ennen oli
antanut sydämensä.

"Rakas, hyvä Elina, kuinka voin kiittää sinua!" sanoi hän ja tarttui
taasen pieneen käteen.

"Lähtekäämme nyt mummon luo!" sanoi Elina kainosti ja katsoi
hymyillen ylös ritariin.

"Sanoaksemme hänelle, että me rakastamme toisiamme ja meidän täytyy
kuulua toisillemme!" oli Åke vähällä huudahtaa. Mutta samassa tuli
Ingri nopeasti Ermegård rouvan huoneesta. Hänen kasvoillaan kuvastui
kova pelästys.

"Mitä on tapahtunut?" huudahtivat molemmat.

"Ankara ritari, rientäkää sisään!"

"Mitä nyt, Ingri?" kysyi Elina.

"Erik Jönssinpoika on tuolla sisällä... Hän tahtoo väkisin viedä
minut täältä..."

Hän vaipui maahan melkein tajutonna.

"Se ei tule tapahtumaan!" lohdutti Elina häntä.

Ärtynyt talonpoika oli lähettänyt linnaan sanantuojan, jonka oli
salaa sanottava Ingrille, että jollei tämä mielisuosiolla palaa, lyö
hän hänet kuoliaaksi.

"Sitten saa hän tehdä sen!" vastasi Ingri tyynesti. "Mutta minä en
palaa koskaan."

Mies odotti vielä vuorokauden, mutta sitten kävi ikävä hänelle
sietämättömäksi. Hänen rakkautensa oli muuttunut eräänlaiseksi
hulluudeksi; hänen täytyi nähdä Ingrin itkevän ja valittavan,
ainoastaan se lievensi niitä tuskia, jotka häntä raatelivat.

Sellaisessa tilassa lähti hän linnaan ja pyysi saada puhutella Ingriä.

Se kiellettiin häneltä. Linnanvartia oli äsken palannut retkeltään,
jolle oli lähtenyt ritarin kanssa, ja riensi linnanrouvan luo
nöyrimmästi neuvomaan, ettei Erik Jönssinpoikaa otettaisi vastaan
siinä tilassa, jossa hän nykyään oli.

"Onko hän juovuksissa?" kysyi Ermegård rouva.

"Ei, mutta..."

"No, mitäs sitten?"

"Hän on surusta ja kiukusta poissa suunniltaan..."

"Kiukusta? Miksi?"

"Siksi, että hänen vaimonsa on jättänyt hänet."

"Eikö hän tiedä, että minä olen pitänyt Ingrin täällä? Tulkoon hän
sisään!"

"Mutta, ankara rouva!"

"Heti, sanon minä!" tiuskaisi linnanrouva, ja sanoja seurasi katse,
joka sai linnanvartian melkein lentämään.

Erik Jönssinpoika astui sisään. Kasvot olivat melkein veristyneet, ja
hän vapisi pidätetystä liikutuksesta.

Linnanvartia tuli mukana.

"Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi linnanrouva jälkimäiseltä
tavallistakin ankarammin. "Ei mitään, mutta minä luulin..."

"Menkää!"

Linnanvartia katosi näkyvistä, mutta pysähtyi oven taakse
kuulostamaan, jos häntä tarvittaisiin. Ermegård rouva mittaili
syntipukkia päästä jalkoihin halveksivin katsein. Sen jälkeen sanoi
hän:

"Anna minulle ruoska, joka riippuu tuolla oven pielessä!"

Mies ei näyttänyt haluavan totella. "No!"

Mies otti ruoskan ja lähestyi epäröiden. Linnanrouvan katse ei
kääntynyt hänestä hetkeksikään.

Hän ojensi ruoskan.

Mutta samassa sai hän ruoskansiimasta sivalluksen käsivarteensa, niin
että hän hätkähti.

"Kuinka uskallat tulla tänne sennäköisenä kuin olet?"

"Kukaan ei voi mitään näölleen."

"Mene, pese naamasi ja tule sitten takaisin!"

"En, nyt täytyy minun se sanoa!" huusi mies. "Antakaa minulle vaimoni
takaisin!"

"Sinä olet menetellyt kuin hylkiö häntä kohtaan."

"Onko hän sanonut niin?"

"Valehteleeko hän kenties?"

"Miten milloinkin."

"Etkö pakoittanut häntä tulemaan sinulle?"

"Hän vastasi 'tahdon' morsiustuolissa."

"Eikö hän ollut varoittanut sinua edeltäpäin?"

"Onko hän puhunut siitäkin?"

"Eikö hän ole hoitanut taloasi kuten uskollinen ja tunnontarkka
vaimo?"

"Minulla ei ole ollut siihen nähden valittamista."

"Mutta sinä olet lyönyt häntä, sinä olet katkeroittanut hänen
elämänsä ja saattanut hänet monta kertaa toivomaan kuolemaa!"
Tällöin läimähti ruoskansiima kerta toisensa jälkeen rikolliseen,
mutta vaikka hän joka kerta kiemurtautui tuskasta, ei hän välttänyt
rangaistusta. Ermegård rouvalla oli harjaantunut käsi, mutta hän ei
lyönyt koskaan kasvoihin ja häntä ylistettiin sentähden verrattain
armeliaaksi rouvaksi.

Kun hän oli väsynyt pieksämiseen, sanoi hän: "Kas niin, Erik
Jönssinpoika, nyt saat mennä matkaasi!"

"Saako Ingri tulla mukaan?"

"Ei, hän jää tänne."

"En voi elää ilman häntä!" huusi mies.

"Ei liikuta minua! Hän jää tänne!"

"Kuinka kauaksi?"

"Aluksi vuodeksi."

Talonpoika kalpeni. "Varmaankin joku korkeista herroista on iskenyt
silmänsä häneen!" puuskahti hän vihan tukehduttamalla äänellä.

"Varo itseäsi!"

"Minä voin tuohtua veritöihin!" uhkaili mies.

Samassa astui Åke sisään.

Mies katsoi hurjasti häneen.

"Hän on poissa järjiltään!" sanoi Ermegård rouva. "Mutta linnassa on
hyviä vankihuoneita; sinne hänet on vietävä."

"Ettekö ole luvannut asestaa muutamia talonpoikia, isoäiti?" kysyi
ritari. "Antakaa minulle tämä!"

"Mielelläni, jos tahdot hänet."

"Ei minusta ole", huudahti mies pelästyneenä. "Antakaa minun jäädä
tänne!"

"Sinussa on liian tulista verta; sitä täytyy laskea pois", sanoi Åke.
"Sinä tulet takaisin uutena ihmisenä."

"Minä en tule koskaan takaisin!" vaikeroi hän.

Ermegård rouva soitti, ja linnanvartia astui sisään.

"Erik Jönssinpoika saa heti täydet tamineet muiden rekryyttien
mukana!"

"Kuinka pian he lähtevät?"

"Tänä iltana!" vastasi ritari.

"Enkö saa edes nähdä Ingriä?"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Olkaa armelias, ankara rouva, ainoastaan kerran!"

Äänessä oli niin sydäntä vihlaisevan surullinen sävy, että Åken kävi
sääliksi.

"Rakkahin isoäiti!" sanoi hän.

Ermegård rouvan viittauksesta avasi hän oven viereiseen huoneeseen.
Siellä olivat Elina ja Ingri. Molemmat näyttivät ylen kiihtyneiltä;
viimeksimainittu saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.

"Minä en tahdo lähteä!" sanoi hän.

"Sinä olet sydämetön nainen!" vastasi Åke. "Mutta nyt olen antanut
lupaukseni, ja sentähden sinun täytyy."

Ingri lähti heti, mutta pysähtyi ovelle.

"Ingri!" huusi talonpoika kiihkeästi.

Ingri katsoi maahan, mutta ei liikahtanutkaan.

"Tiedätkö, että minun on lähdettävä sotaan?"

"Olen kuullut sen!"

"Eikö sinulla ole minulle ainoaakaan hyvää sanaa?"

"Ei!"

"Voit ainakin antaa kättä minulle!"

Ingri piiloitti kätensä selkänsä taakse.

"Tämä menee liian pitkälle!" huusi ritari vihastuneena. "Mene heti ja
anna kätesi hänelle!"

Ingri lähestyi hitaasti ja ojensi miehelle kätensä. Tämä veti hänet
luoksensa, mutta samassa välähti veitsi hänen toisessa kädessään, ja
jollei Åke olisi salaman nopeudella tarttunut hänen käsivarteensa,
olisi hän iskenyt sen naisen rintaan. Nyt sattui se ainoastaan
olkapäähän, joka lievästi haavoittui.

Ritari sai painiskella talonpojan kanssa, ennenkuin onnistui
vääntämään veitsen hänen kädestään.

"Ottakaa hänet kiinni!" käski hän sen jälkeen. "Ja pukekaa hänet
univormuun, määrään sitten lähemmin."

Erik Jönssinpoika oli hiljaa, mutta hänen katseensa seurasi Ingriä.

Tämä ei ollut edes katsonutkaan mieheensä. Kun Elina tahtoi sitoa
hänen haavansa, sanoi hän, ettei se merkinnyt mitään. Hänen
käytöksessään oli luonnotonta välinpitämättömyyttä, joka melkein
vaikutti kauhistavasti.

Åke katui luottamustaan, mutta oli suuttunut naiseen, jonka kylmyyden
hän katsoi olleen syynä hurjaan puuskaukseen.

"Sellaista naista ei teidän olisi pidettävä talossanne, isoäiti",
kuiskasi hän.

"Mitä te miehet sellaisesta käsitätte?"... Rouva Ermegård käski
Elinaa ottamaan Ingrin huostaansa, ja kun molemmat olivat menneet,
lisäsi hän:

"Te tahdotte tehdä naisen oman tahtonne orjaksi."

"Nainen ilman sydäntä on kuvatus!"

"Tiedätkö mitä hänen on täytynyt kokea? Eikö hänellä ollut syytä
pelkoon ojentaessaan miehelle kätensä?"

"Mistä hän voi tietää..."

"Kysy häneltä, ja hän varmaan vastaa, että tiesi miehen tahtovan
riistää hänen henkensä. Minäkin tiesin sen; näin sen hänen
verestävistä silmistään."

"Mutta ette varoittanut!"

"Sinä et olisi uskonut minua. Nyt sait todistuksen."

"Se olisi voinut maksaa hänen henkensä."

"Parempi sekin kuin alituisella pelolla ja vavistuksella odottaa
miehen kotiin palaamista."

"Mies ei usko itse sitä."

"Oh, hän palaa kyllä! Kun katkera kalkki on kerran nostettu huulille,
täytyy se juoda pohjaan... Minä tiedän sen, minä!"

"Tekö, isoäiti?"

Vanhus oli sangen kiihoittunut, mutta hän tyyntyi pian. "Muista minun
sanoneen, mies on hylkiö!"

"Häntä kohdellaan sen mukaan!" vastasi Åke nousten.

"Minulla on enemmänkin sanottavaa", lisäsi Ermegård rouva
lempeämmällä äänellä. "Istu!"

"Puhukaa pois, rakkahin isoäiti!"

"Sinä rakastat Elinaa?"

"Niin teen!"

"Ja hän?"

"En luule hänenkään olevan minua kohtaan kylmän."

"Oletko kysynyt häneltä?"

"En vielä!"

"Mutta aiot kysyä?"

"Minä rakastan häntä, isoäiti!"

Vanhus veti syvään henkeään. "Minä voin kieltää sen", sanoi
hän. "Voin lähettää Elinan luostariin, kuitenkaan saavuttamatta
tarkoitustani."

"Joka on hänen yhdistämisensä Antero Erikinpoikaan?"

"Sentähden otin hänet kasvatettavakseni, mutta hänen täytyy omasta
vapaasta taipumuksestaan suostua menemään hänelle! Onko minun
valmistaakseni hänelle iloisen elämän mentävä syyllisyyden painamalla
omallatunnolla rauhattomaan hautaan?"

Hän sanoi nämä sanat liikutuksesta vavisten ja suurella
ponnistuksella. Ne tulivat tahtomatta syvästi haavoitetusta sydämestä.

"Antakaa minulle selitys arvoitukseen!" pyysi Åke ylen
hämmästyksissään.

"Antaahan ajan kulua! Kenties vastaisuudessa."

"Tahdotteko, ettei minun ole puhuttava Elinalle?"

"Niin, toistaiseksi."

Muuan ratsumies lasketti pihaan vaahtoavalla hevosella; se oli Lassi
Juutti.

"Uskollinen palvelijani!" huudahti ritari. "Hän tuo tärkeitä
viestejä."

"Valtionhoitajalta. Mene, rakas poikani, ja ota hänet vastaan!"

Åke herra riensi huoneeseensa, ja kohta sen jälkeen astui asemies
sisään.

Hän antoi suuren kirjeen.

Se sisälsi, että valtionhoitaja oli kaikin puolin Åke herran
kanssa samaa mieltä ja että herrat olivat päättäneet lähettää
avoimen kirjeen likeisimmilleen ja heidän ystävilleen, että he heti
ratsastaisivat Sunnerbrohon ja yhtyisivät Åke herraan ja ritariin.

Åke seisoi kotvan mietteissään. "Minun täytyy itseni matkustaa
Jönköpinkiin tapaamaan valtionhoitajaa", sanoi hän. "Ilmoita heti
väelleni ja rekryyteille! Lähdemme kahden tunnin kuluttua!"

Kaikki lemmenhaaveet olivat kuin puhalletut pois; nyt oli hän
ainoastaan soturi.

Pukeutuessaan varustuksiinsa laati hän ajatuksissaan tulevan
sotaretken suunnitelmia, jotka täyttivät niin hänen mielensä, ettei
häneltä riittänyt Elinalle ainoaakaan ajatusta.

Nytkös syntyi linnassa elämää ja liikettä, asemiehet ja palvelijat
juoksivat ristiin rastiin. Ermegård rouva oli varustanut
viisikolmatta miestä, nuoria reippaita renkipoikia. Erik
Jönssinpojasta tuli kuudeskolmatta, hän oli vanhin, vakinaisesti
asuttunut talonpoika, mutta hänellä oli kaikkein huonoimmat
varustukset. Ei ehditty enää hankkia mitään uutta, ja hänen saamansa
vaatekappaleet eivät olleet ainoastaan vanhat ja lopen kuluneet, ne
olivat lisäksi liian ahtaatkin.

Toiset rekryytit eivät säästäneet pilkallisia huomautuksiaan, mutta
hän ei ollut niitä kuulevinaan.

Linnanvartia pyyteli ritarilta anteeksi, mutta sai vastaukseksi:
"Kyllä välttää!"

Reput täytettiin ja säkkeihin ahdettiin leipää, suolattua silavaa,
kuivattua kalaa ja muuta. Jokaisen oli otettava muonaa yhdeksitoista
viikoksi, ja se ei ollut mikään vähäinen määrä äkkipäätä
haalittavaksi kokoon. Mutta Ermegård rouvalla riitti; hän oli itse
mukana aitoissa ja piti silmällä, että jokainen sai täyden määrän,
pikemmin yli kuin vaille.

Elina ja Ingri olivat hänen apunaan. Jälkimäinen sanoi, ettei haava
häntä vaivannut; hän pyysi nöyrästi päästä auttamaan ja osoitti
sellaista reippautta ja ymmärtäväisyyttä, että Ermegård rouva arveli
hänestä koituvan hyvän apulaisen.

Ingri se täytti reput ja antoi ne kunkin omistajalleen. Ankara rouva
piti häntä silmällä ja näki, kuinka hän vaihtoi salavihkaisia sanoja
Ambjörnin, erään nuoren rekryytin kanssa, sekä että tämän mentyä
Ingrin kalpeat posket olivat käyneet punaisiksi. Ermegård rouva
pani sen hiljaisuudessa merkille, lähemmän selon päätti hän ottaa
sittemmin.

Erik Jönssinpoika seisoi viimeisenä ovella odottamassa; Ingri näki
hänet ja kiirehti yhä enemmän lopun lähetessä... Vihdoin ei ollut
muita jälellä kuin hän.

Hän ei tullut lähemmäksi, vaan seisoi paikoillaan.

"Reppu on valmis!" sanoi Ingri ja laski sen lattialle kääntämättä
päätään. Sen jälkeen poistui hän huoneesta.

Nyt vasta Erik liikkui. Hitaasti astui hän esiin ja otti repun.
Hän oli jo astumaisillaan aitasta ulos, kun vasta käänsi päänsä ja
huudahti:

"Sanokaa vaimolleni, että jollei hän katso kotia ja kontua sillaikaa
kuin minä lasken hänen henttunsa sydänveren maalle, niin saa hän pian
mennä samaa tietä!"

Näin sanottuaan hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

Lassi Juutti piti tarkan vaarin, että hevoset olivat suitut
ja hyvässä kengässä, että satulat oli oikein kiinnitetty ja
vaatekappaleet oikein jaettu. Palvelijat ja poikaset saivat suorittaa
tehtävät, hän yksin kantoi vastuun.

Määrättynä aikana oli kaikki reilassa. Rekryytit saivat nousta
ratsaille ja ratsastaa kerran pihan ympäri. Pikkupoikien lipakat
kielet eivät säästäneet sutkauksiaan, mutta kukaan ei joutunut niiden
uhriksi siinä määrin kuin Erik Jönssinpoika. Hän köyristi leveää
selkäänsä ikäänkuin osoittaakseen, mitä saattoi sietää, kunnes kerran
saisi kääntää kämmenensä heitä vastaan.

Ritari meni sanomaan jäähyväisiä Ermegård rouvalle.

"Jumala ja hänen enkelinsä suojelkoot sinua, poikani!" Vanhus pani
kätensä hänen päälaelleen. Hän oli polvistunut. "Olette minun lähin
sukulaiseni", sanoi hän. "Äitini tähden, älkää olko minulle vihainen!"

"Kun palaat, uskon sinulle kaiken!" sanoi Ermegård rouva puoliääneen.

"Kiitos!" Ritari suuteli kunnioittavasti vanhuksen kättä ja nousi.

Hänen edessään seisoi Elina, kirkkaat silmät uivat kyynelissään,
ja hienot kasvot ilmaisivat syvää surua -- koskaan ei tyttö ollut
näyttänyt hänestä niin ihanalta. Rakkauskohan näin kosti puolestaan?
Sentähden, ettei hän moneen tuntiin ollut ajatellut Elinaa, täytyi
hänen nyt tuhatkertaisesti tuntea, kuinka kalliiksi tyttö oli hänelle
käynyt!

"Elina!" huudahti hän.

"Ritari!"

"Lupaatko muistaa minua?"

"Sen kyllä teemme molemmat!" vastasi Ermegård rouva viitaten Elinan
luokseen. "Ja rukoilemme joka päivä Jumalaa puolestasi..."

"Niin, sen teemme", kuiskasi Elina.

Mutta ritari meni luo ja kietoi käsivartensa heidän molempain
ympärille. "Näin yhdistettyinä kuin olette, sallittakoon minun sanoa
teille, kuinka suuresti teitä rakastan!" Sen jälkeen painoi hän
suudelman ensin mummon ja sitten Elinan otsalle.

Ja aivan kuin itseään peläten riensi hän huoneesta alas pihalle,
hypähti ratsaille ja antoi lähtökäskyn.

Hän vilkui tarkasti linnan ikkunoihin, eikö sieltä vilkkuisi mitään
valkoista liinaa jäähyväisiksi. Turha odotus, mitään ei näkynyt...
Kyllä, Ingri... Mitä se häntä liikutti? Mutta Elina, miksei hän
tullut, hänen sielunsa valittu, hänen morsiamensa?

Ermegård rouva piteli häntä yhä sylissään; hän tunsi, kuinka lapsi
parka värisi, ja hän sanoi: "Sinun täytyy tukea minua. Tämä ero
koskee minuun niin syvästi. Kenties emme saa häntä nähdä enää
koskaan."

"Luuletteko hänen kaatuvan sodassa?" kysyi tyttö.

"Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Me voimme kuolla ennen häntä."

"Nyt he lähtevät liikkeelle; sallikaa minun tervehtää häntä vielä
kerran!"

"Ei, se voisi näyttää pahalta enteeltä..."

"Kuinka niin, mummo?"

"Åken ensimäinen morsian..."

"Onko hänellä ollut useampia?"

"Hän on ollut kahteen yhdistymäisillään."

"Kahteen?"

"Ja kuinka hän rakasti heitä! Luonnollisesti enimmän ensimäistä."

"Miksi luonnollisesti?"

"Ensimäinen rakkaus on aina paras. Se on kuin kevät, se lämmittää
sydämen ja ilahuttaa mielen; suviaurinko sitä vastoin on polttava."

"Miksi hän ei nainut häntä?"

"Tyttö kuoli hirveän kuoleman!"

"Silloin hän varmaan oli kovin suruissaan?"

"Hän oli aivan epätoivoissaan! En ole koskaan nähnyt niin
sydäntäsärkevää surua."

"Mutta kuitenkin..."

"Eräässä juhlassa Sten Sturen luona hän kohtasi viidentoista vuotiaan
immen."

"Silloin rakastui hän siihen..."

"Ja tyttö häneen! Olen lukenut tytön kirjeet. Luulen hänen aina
kantavan niitä povellaan."

"Kohtasiko tätäkin onnettomuus?"

"Ei, hän sai suurimman onnen."

"He yhdistyivät?"

"Ei, hän sai kuolla!"

"Kuolla?"

"Siinä varmassa uskossa, ettei kuolema eroittaisi sitä liittoa, jonka
he olivat solmineet. Eikö se ollut suuri onni?"

"Niin, kyllä, mutta..."

"Åke oli viisitoista vuotta vanhempi kuin hän. Jos he olisivat
joutuneet naimisiin, olisivat he pian huomanneet, kuinka vähän
he sopivat toisilleen. Nyt pysyy tyttö iätkaiket enkelinä hänen
silmissään."

"Kuinka kauan siitä on?"

"Kuusi tai seitsemän vuotta, sinä olit vielä lapsi silloin."

"Ja sitten... Onko hänellä sitten...?"

"Ollut monta mielitiettyä? Monta monituista; mutta näillä nuorilla
neitsyillä on ollut viisaat äidit."

Elina tunsi kurkkunsa kuristuvan kokoon; hänen hengitystään ahdisti.

"Poika parkani poloinen! Hänellä on ikänsä kaiken ollut herkästi
heltyvä sydän. Enimmän kaikesta huolestuttaa minua kuitenkin tämä
viimeinen!" huokasi Ermegård rouva.

"Tämä viimeinen?"

"Niin, näethän kai, kuinka hänen on laitansa?"

Elina ei vastannut mitään, mutta hän painoi hehkuvat kasvonsa
vanhuksen helmaan.

Tämä siveli hänen kutrejaan. "Älä häntä soimaa, se menee pian ohitse."

Elina katsoi häneen ymmällä ja kummissaan. "Meneekö se ohitse?" kysyi
hän.

"Sellainen rakkaus ei koskaan kestä kauan, se on hetken huvi ja
vaihtaa helposti esinettään. Tällä kertaa se on kestänyt kauan."

"Tällä kertaa?"

"Viehättäviä neitsyitä on viljalta. Kenties hän pyytää sinun
sydäntäsi ja kättäsi."

Elinan posket paloivat punaisina; hän taivutti päänsä melkein
riipuksiin.

"Sinun ei pidä panna sitä pahaksesi eikä myöskään pelätä, että hän
panee kovin sydämelleen hylkäävän vastauksesi."

"Mutta, mummo!" puuskahti tyttö.

"Sinä ihmettelet, kun sanon sinulle kaiken tämän! Teen sen siksi,
että te molemmat olette minulle rakkaat!"

"Minä en koskaan tule hänen omakseen!"

"Pysy lujana päätöksessäsi! Vakava vastarinta avaa hänen silmänsä
ennemmin tai myöhemmin."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Annat kätesi ja sydämesi jollekin toiselle."

"Jota en rakasta!"

"Odota aikaa; eihän ole kiirettä!"

"Kuinka te olette hyvä minua kohtaan!... Te voisitte käskeä ja
kuitenkin annatte itseni päättää..."

Mutta kun Ermegård rouva jäi yksin, heittäytyi hän rukousjakkaralle
polvilleen ja rukoili epätoivon puuskassaan: "Älä lue minulle
viaksi, pyhä neitsyt, että käännän hänen sydämensä ritarista pois;
mutta sinä, joka näet sydämeeni, tiedät myös, ettei ole muuta tietä
päästäkseni siitä pimeydestä, joka minua ympäröi."

Hän nousi ja meni ikkunan luo. Oli kaunis ilta huhtikuun alkupäivinä.
Aurinko oli sulattanut pois lumen ja jään monista paikoin; päivistä
pilkistivät ruohonkorret esiin, ja petäjät ja kuuset vihoittivat
kevätvihreydessään.

Hän tuijotti yli maiseman.

"On jo viisikymmentä vuotta siitä, kun tulin tänne", jupisi hän.
"Mitä kaikkea olenkaan kokenut ja kärsinyt..."

Mutta huoneessa alkoi tulla pimeä, ja vanhus soitti tuimasti valoa.
Hän sieti yhtä vähän pimeyttä kuin yksinäisyyttäkään. Ingri kantoi
lampun sisään, ja kohta sen jälkeen tuli Elina.

Mitään keskustelua ei kuitenkaan saatu käyntiin, ja kun iltarukous
oli pidetty, meni kukin omalle taholleen.

Elina löysi molemmat torninavaimet huoneestaan, mutta ensi kerran
tunsi hän pelkoa ajatellessaan, että menisi sinne yksin. Hän tunsi
olevansa väsynyt ja turtunut mieleltään... Mitä hän oli kuullut
ritarista, herätti hänessä häpeän ja vastenmielisyyden tunteen.
Sellaisen miehen rakkaus oli loukkaus, ja sitten se luuli, että hän
vastaisi siihen... Odotas vain, odotas, hän kyllä tuli näyttämään,
kuinka vähän välitti hänestä!

Tapausten kehittyessä Ettakissa jatkoi Åke ritari matkaansa
Jönköpinkiin.

Svante Niilonpoika otti hänet avosylin vastaan. "Minulle oli
mieluisa yllätys, kun tulitte", sanoi hän. "Täällä on vielä monta
valtaneuvoksista, ja me voimme neuvotella keskenämme."

Kuvaavaa sille, kuinka riippuvainen valtionhoitaja oli vapaasäädystä,
oli, ettei korkeimmalla päämiehellä ollut edes valtaa antaa
määräyksiään alemmille päämiehille. Jokaiselta heistä, joiden
väkeä tahdottiin käyttää, oli ensin kysyttävä, vieläpä oli heitä
taivuteltava ja houkuteltavakin. Kokouksessa, joka nyt pidettiin,
puhui niin Åke herra kuin Svante Niilonpoikakin aiotun sotaretken
välttämättömyydestä, ja itse palmusunnuntaina laadittiin avoin kirje
Länsi-Göötanmaan vapaasäädylle, että se tästedes kuten tähänkin asti
osoittaisi uskollisuuttaan valtakunnan palveluksessa.

Sovittiin pian siitä, että sotaa oli jatkettava, mutta harvat
olivat ne, joita halutti olla mukana, ja nämä tekivät pitkät matkat
sukulaisten ja ystäväin luo neuvotellakseen heidän kanssaan, olisiko
viisasta sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Hannu
kuningasta kohtaan.

Mutta samalla tuli puhutuksi paljon muutakin, ja niin päästiin
tietämään, että Akseli ritari, Årstan herra, oli nainut Märta rouvan
tytärpuolen ja vienyt hänet mukanaan kotiin omaan maahansa ja että
toinen morsiamen veljistä oli seurannut; toinen jäi Märta rouvan luo.

Valtionhoitaja oli monien asioiden tähden matkustanut takaisin
Tukholmaan, ja Åke Hannunpoika oli asetettu päälliköksi pienelle
2,000-miehiselle sotajoukolle, joka oli onnistuttu saamaan kokoon.

Tanskalaiset ryöstivät ja polttivat Skånessa kaikkialla. Molemmin
puolin oltiin liian harvalukuisia ryhtymään kunnon taisteluun,
mutta molemmat vastustajat olivat melkein joka päivä pienemmissä
kahakoissa. Maalaisväestö sai kokea kovia, ihmiset piiloutuivat
tavallisesti palaneiden talojensa läheisyyteen; nälkä ja kylmä
teki tuhojaan, ruumiita löydettiin metsistä sadoittain. Hätä oli
hirmuinen. Åke Hannunpoika menetteli niin sääliväisesti kuin suinkin,
mutta hänen täytyi ensi sijassa ajatella omia miehiään ja sentähden
usein ummistaa silmänsä sille hädälle, jonka näki ympärillään.

Kööpenhaminassa pidettiin rauhankokouksia, mutta eivät nekään vieneet
mihinkään. Sodan jatkaminen maajalassa ei maksanut vaivojaan, kun
valtakunta oli ryöstetty typötyhjäksi, mutta Hannu kuninkaalla oli
hyvin miehitetty laivasto, ja se saattoi hävittää ja tuhota Ruotsin
rannikoita.

Joulukuussa 1507 koottiin tanskalaista sotaväkeä lähelle
Länsi-Göötanmaan rajaa, ja Henrik Krummedik retkeili joulun aikaan
Götajokea pitkin aina Nylödöseen saakka. Pieni kaupunki poltettiin
ja asujamet pakenivat kodittomina pakkaseen ja pimeään. Mutta
Skånesta, Hallannista ja Blekingestä kohosi valitushuuto, joka
häiritsi yksin kuninkaankin yölepoa, ja luultavasti hänen iloisen
tuulensa palauttamiseksi päätettiin tehdä aselepo, josta sovittiin
Kööpenhaminassa; mutta se tuli käsittämään ainoastaan maajoukon
liikkeet -- merellä tahtoivat tanskalaiset vapaat kädet.

Vanha ruotsalainen leijona saattoi nyt nuoleksia verta toisesta
käpälästään. Jollei haava parantunutkaan, saatiinhan ainakin
hengähdyshetkinen.

Sotaväki sai palata kotiin ehdolla, että kukin oli valmiina saapumaan
ensi kutsusta. Ainoastaan neljäsosa jäi aseihin ja sijoitettiin
pitkin rannikkoa.

Mustasukkainen Erik Jönssinpoika, Ingrin mies, oli pyytänyt ja saanut
luvan muuttaa nimeä ja ottaa siksi Thorin. Paeta hän ei yrittänytkään
niin kauan kuin kilpakosija Ambjörn, Ettakin rehellinen piharenki,
oli vielä joukossa.

Ermegård rouvan kuudestakolmatta miehestä oli kuuden jäätävä
paikoilleen. Ritari oli valinnut siihen nuorimmat, mutta hän tahtoi
mielellään tehdä poikkeuksen Ambjörniin nähden. Mitä Thoriin tuli,
oli hän ulkopuolella laskujen, eikä ollut mitään syytä päästää häntä
palaamaan kotiin. Luultavasti oli hän odottanut kotiinlaskemista,
sillä hänen entinen synkkä äänettömyytensä oli muuttunut
mielisteleväisyydeksi, mikä ilmeni tuhansissa pikkupalveluksissa,
joita hän teki niin päällystölle kuin tovereillekin. Lähentelipä hän
yksin Ambjörniäkin.

Mutta kun tuli tunnetuksi, että hänen oli jäätävä palvelukseen ja
Ambjörn sai palata kotiin, nousi veri hänen päähänsä ja hän hautoi
päässään karkaamistuumia.

Lähdön edellisenä päivänä saapui Ambjörn ritarin luo ja pyysi, että
saisi jäädä rannikonpuolustukseen jonkun toisen toverin sijasta.

"Miksi sitä tahdot?" kysyi ritari.

"Hänen tähtensä!"

"Hänen?"

"Thor pysyy tyynenä, jos jään tänne, ja silloin ei Ingrillä ole
mitään pelättävää."

"Mutta sinä itse?"

"Minä kyllä selviän."

"Sinut tunnetaan kelpo pojaksi; sentähden suostun. Minä lähden
kotiin, vienkö hänelle terveisiä sinulta?"

"Eikä tarvitse."

"Etkö pelkää, että hän unhoittaa sinut!"

"En!"

"Etkä ikävöikään?"

"Kyllähän minä! Mutta me olemme päättäneet elää erillämme tässä
maailmassa."

Ambjörn sai mennä, mutta hänen jalo uhrautuvaisuutensa säilyi ritarin
muistossa.

Ritari oli yli kahden vuoden ollut poissa Ettakista, jälkimäisen
vuoden kuluessa oli hän saanut kirjeen Ermegård rouvalta; se sisälsi
sangen vähän yleensä kotia koskevaa ja käsitteli etupäässä hänen
pelkoaan ja levottomuuttaan rakkaan tyttärenpojan vuoksi.

Åke herra oli velvollinen ensin ottamaan vastaan Örebron läänityksen,
jonka hän oli saanut korvaukseksi maalle tekemistään palveluksista.
Sen jälkeen aikoi hän mennä Ettakiin nähdäkseen Elinan, joka vielä
oli hänelle yhtä rakas. Elina oli nyt täyttänyt kaksikymmentä vuotta.
Oliko tämä nuori sydän pysynyt rakkaudelleen uskollisena? Jatkoiko
hän yhä käyntejään ylhäällä tornikamarissa, ja oliko taaskin tuleva
esteitä tielle, kun hän tahtoi tunnustaa hänelle rakkautensa?

Lukemattomia kertoja oli hänen muistoonsa palannut, kuinka aina oli
joku sattuma vetänyt tytön hänen luotaan. Oliko tämä kohtalon oikku,
varoitus? Hän ei tahtonut uskoa sitä.

Tällä kertaa saapuisi hän odottamatta taloon. Hän pyytäisi avoimesti
Elinan kättä, ja jos tämä häntä rakasti, ei mikään voisi estää häntä
ottamasta hänet puolisokseen.

       *       *       *       *       *

Tiedämme mitä keinoja Ermegård rouva käytti tukehduttaakseen Elinan
nuoressa sielussa heränneen mieltymyksen Åkeen. Neitsyttä hävetti, ja
kesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän uskalsi palata tornikamariin.
Mutta kun hän vihdoin teki sen, hämmästytti häntä se, ettei hän
enää tuntenut samaa ahdistavaa pelkoa, ja samoin se, ettei hän
nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä uneksinut mistään. Oliko henki
suuttunut häneen? Oliko se mennyt, poistunut ikiajoiksi?

Hän ei oikein tiennyt tunsiko hän iloa vai pelkoa; tuntui kuin hän
nykyään taasen lähestyisi Åkea, miestä, jota hän -- inhosi.

Lähes kaksi viikkoa ritarin lähdettyä palasi Antero Erikinpoika. Hän
oli istunut käräjiä kihlakunnantuomarin sijasta ja tehnyt sen niin
suurella puolueettomuudella ja taitavuudella, että talonpojat olivat
sanoneet mielellään tahtovansa hänet tuomarinistuimelle entisen
sijaan, joka oli vanha ja kivulloinen.

Menestys oli innostanut nuorta miestä, ja hän puhui vilkkaasti niistä
jutuista, jotka olivat olleet esillä ja joissa hän erityisesti oli
saavuttanut rahvaan suosion.

Ermegård rouva koetti kaikin tavoin valmistaa hänelle tilaisuutta
osoittaa tietojaan ja taitoaan. Jos jollakin talonpojalla oli mitä
valitettavaa, neuvottiin hänet heti Antero Erikinpojan luo, ja
ankaralle rouvalle oli samantekevää, kehen valitus kohdistui. Mutta
nyt oli laita niin hullusti, että muutamalla talonpojalla hänen
alustalaisistaan oli valitettavaa Skaran tuomiorovastia vastaan, ja
hän tahtoi nuorta tuomaria ajamaan asiaansa.

Asianlaita oli tällainen. Talonpojalla oli rikas veljentytär. Tämä
oli ollut tuomiorovastin pojan kihlattu, mutta sulhanen kuoli äkkiä,
ja kohta sen jälkeen katosi tyttö kotoaan ja hänet huomattiin viedyn
erääseen luostariin.

Suurella vaivalla oli talonpoika onnistunut saamaan selon tytöstä,
mutta silloin sai hän myös tietoonsa, että tuomiorovasti oli
houkutellut tämän testamenttaamaan kaiken omaisuutensa luostarille.

Oli sangen uskaliasta syyttää niin korkeaa herraa, eikä Ermegård
rouva sekaantunut juttuun, mutta Antero Erikinpoika arveli, että
asia oli selvä etteikä ollut oikeutta jättää sitä sentähden, että
kysymys koski pappia. Asiaa oli kuitenkin käsiteltävä suurella
varovaisuudella, sillä jos tuli tunnetuksi, että talonpoika aikoi
nostaa jutun, toimitettaisiin nunna parka pois tieltä ja koko asia
raukeaisi.

Elina otti innokkaasti osaa asiaan ja jutteli siitä myös uskotulleen,
Ingrille.

"Hänet täytyy saada pois luostarista", sanoi tämä.

"Mutta kuinka se käy päinsä?"

"Antakaa minun koettaa!"

Ermegård rouva pani vastaan, mutta Anteron ja Elinan rukoukset
taivuttivat hänet lopulta; kuitenkin sanoi hän tahtovansa olla
kaikesta tietämättä mitään. Jollei Ingri onnistuisi, saisi hän
syyttää itseään. Jos hän voisi huomaamatta viedä tytön pois
luostarista, saisi hän kätkeä hänet ylös linnan tornikamariin, josta
ei kukaan arvaisi häntä etsiä.

Elina suuteli kiitollisena vanhuksen käsiä ja riensi ilmoittamaan
asiasta Ingrille.

Ermegård rouva sanoi Antero Erikinpojalle: "Koko tuomiokapituli on
suuttuva minuun!"

"Olette tehnyt ainoastaan mikä on oikein."

"Sellainen on vähin vaikeinta kaikesta!" jupisi vanha rouva.

"Olette tehnyt paljon minun hyväkseni", sanoi nuori mies.

"Tahdon tehdä vielä enemmän!"

"Ettekö pelkää, että se voi yllyttää yhä suurempiin toiveihin?"

"Nuori mies saa olla kunnianhimoinen."

"Ei, jos hän on talonpojan poika."

"Olette minun kasvattipoikani!"

"Eikö muuta mitään?"

Ermegård rouva katsoi pelästyneenä häneen ja vapisi silminnähtävästi
kysyessään: "Mitä tarkoitatte?"

"Saanko puhua suoraan?"

"Tehkää niin!"

"Te olette kasvattanut minut aivan kuin olisin jalosukuinen, mutta se
ei suinkaan ole suurin asia."

"Mitä vielä?"

"Annoitte minun joka päivä olla yksissä nuoren, kauniin neitsyen
kanssa, ja vaikka hänen säätynsä asettaakin hänet korkealle
yläpuolelleni, on kuitenkin olemassa tunne, joka osoittaa voimansa
siitä välittämättä."

"Rakastatteko Elinaa?"

"Koko sielustani!"

"Te olette yhtä korkeasukuinen kuin hänkin."

"Antakaa sitten minulle oikea nimeni, että pääsen oikeaan arvoon
hänen edessään."

"Sitä ei tarvita, hän suostuu kaikessa tapauksessa."

"Alentuvasta hyvyydestä, mutta sitä minä en tahdo! Nimeni?... Olette
velvollinen sen minulle sanomaan!"

"Minä en voi!"

"Sitten täytyy minun tehdä tiedusteluja! Olette sytyttänyt tulipalon
sieluuni. Minun nurinani kohtaloa vastaan on aiheeton, minä en
ole niin halpasukuinen kuin luulin. Nyt tahdotte pakoittaa minut
esiintymään alhaisena maailman silmissä, mutta minä en alistu
moiseen... En suo itselleni lepoa yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen
keksinyt sen salaisuuden, jota niin kauan olette minulta peitellyt."

"Minä olen vanha, olen puhunut tuulia taivaita! Olen houraillut...
Menkää, menkää, olen sairas!"

"Menen niinsanotun isäni luo, hän kyllä opastaa minut jälille!"

"Onneton!..." Ermegård rouva kalpeni. Hän näytti olevan aivan
kuolemaisillaan.

Antero valeli hänen otsaansa vedellä, mutta ei tohtinut kutsua ketään
avukseen.

Vihdoin rouva tointui.

"Olkaa armollinen!" pyysi Antero innokkaasti ja heittäytyi hänen
jalkoihinsa. "Sanokaa minulle isäni nimi!"

"Äitisi ei ollut hänen laillisesti vihitty vaimonsa!"

"Ah! Avioton siis!"

"Oletko nyt tyytyväinen!"

"Miksi kylvätte milloin toiveita, milloin katkerinta epätoivoa
sieluuni?"

"Sinä olet itse askel askeleelta pakoittanut minut siihen! Tahdotko
nyt kuulla järkevän sanan?"

"Mitä tahdotte?"

"Hyväksyn rakkautesi Elinaan!"

"En tarjoa sitä hänelle koskaan!"

"Mitä?"

"Kunniallisella talonpojan pojalla on siihen suurempi oikeus kuin
jalkavaimon pojalla!"

Ermegård rouva päästi huudon. "Tyttäreni!" sammalsi hän kalpeain
huultensa välistä.

Hän oli vaipunut tainnoksiin, ja nuori mies pelkäsi, ettei koskaan
saisi kuulla salaisuutta, jonka niin hartaasti halusi tietoonsa...
Vihdoin vetäisi vanhus syvän huokauksen; elonmerkit palasivat;
vielä muutamia minuutteja, ja hän avasi silmänsä. Heidän katseensa
yhtyivät, ja vanhus kuiskasi:

"Olet tyttäreni poika, olkoon siinä sinulle kylliksi! Voita Elinan
rakkaus ja hänen kätensä!..."

"Saanko sanoa sen hänelle?..."

"Jos se on välttämätöntä. Sitten ilmoitan kaiken! Omatuntonikin
käskee tekemään sen; ja synti on jo täällä maan päällä saapa
rangaistuksensa!"...

Nämä sanat tunkeutuivat epäselvinä ja kuiskien hänen huuliltaan.
Nuori mies puhui hänelle, mutta hän ei vastannut, tarttui hänen
käsiinsä, mutta ne olivat kylmät kuin jääkalikat.

"Oi Jumala, älä anna hänen kuolla nyt!" rukoili Antero innokkaasti
suuressa sielunhädässään.

Elina kuuli huudettavan itseään mummon huoneesta; hän riensi sinne ja
löysi hänet tainnoksista.

"Meidän täytyy heti viedä hänet vuoteeseen", sanoi Erikinpoika.

Hän esti Elinan kutsumasta ketään palvelijattaria ja huolehti itse
vanhuksen hyvinvoinnista sellaisella hellyydellä ja osanotolla, että
se mitä suurimmassa määrin herätti Elinan ihmettelyä.

"Minä valvon tänä yönä hänen luonansa!" sanoi hän.

"Sitä Ermegård rouva tuskin sallinee", arveli Elina.

"Olen varma, että se ilahuttaa häntä."

Sellaista varmuutta ei Elina ollut koskaan nähnyt hänen olennossaan;
vielä enemmän ihmetteli hän, kun näki ne rakkaat katseet, joita
sairas loi nuoreen mieheen.

Erikinpoika tunsi itsensä uudeksi ihmiseksi, hän oli saanut pohjaa
jalkojensa alle, ja vaikkei tämä pohja vielä ollutkaan luja, oli
hän varma, että vanha rouva tiesi siihen neuvon. Ensin täytyi hänen
voittaa Elina, oli Ermegård rouva sanonut, eikä hän toivonut mitään
enemmän kuin sitä, mutta hän ei tahtonut kerjätä Elinan rakkautta,
tämän täytyi antaa se hänelle itsestään ja kaikesta sydämestään.
Mikään ei kiirehtinyt, nyt oli Åke poissa, kukapa tiesi, milloin hän
palaakaan!

Åke?... Oliko tämä hänen veljensä? Mutta Åken äiti oli kuollut kohta
pojan synnyttyä, ja hänhän oli kymmenen vuotta vanhempi!... Tätä
arvoitusta koetti hän turhaan selittää yötä ja päivää.

Vanhuksen toipuminen kävi hitaasti. Kun Elina kysyi, eikö hän
tahtonut nousta vuoteesta, vastasi hän, että lepo teki hänelle hyvää.

Niin jatkui kokonainen kuukausi. Kesäkuu oli käsissä, ja Ermegård
rouva kannatutti itsensä pieneen puutarhaan. Hän antoi itse käskyt,
kuinka kaikki oli istutettava ja järjestettävä. Tämä puuha ei
ainoastaan vahvistanut hänen voimiaan, se näytti häntä suuresti
huvittavankin, ja hän oli niin perehtynyt kasvien nimiin ja hoitoon,
että se oli aivan hämmästyttävää. Mutta hän ei ilmeisesti sallinut,
että siihen vähintäkään viitattiin.

Erikinpojan täytyi tähän aikaan tehdä monia matkoja, ja Elina jäi
silloin vanhuksen kanssa kahden.

Ajatteliko Elina koskaan Åkea?

Useammin kuin olisi halunnut -- erittäinkin joka kerta harppua
näppäillessään. Harpulle uskoi hän, että tämä mies, vastoin hänen
tahtoaan, oli hänelle sangen rakas. Mutta hän ei menee koskaan tälle
miehelle; se, joka siten leikki naissydämillä, ei saa koskaan tietää,
että oli saanut hänenkin sydämensä.

Mutta suusta suuhun kiiti maine hänen urhoollisuudestaan, hänen
ritarillisesta mielestään ja kuinka hänen käskynalaisensa häntä
rakastivat. Kuinka Elinan sydän silloin sykkikään ilosta, kuinka
hänen poskensa hehkuivat ilosta; vastoin tahtoaankin muistui hänen
mieleensä, kuinka ritarin katseet olivat saaneet hänet luomaan alas
silmänsä, ja miksi oli hänen sydämensä kutistunut kokoon, kun tämä
tarttui hänen käteensä, miksi oli hän vavissut liikutuksesta?

Se ei tapahtunut rakkaudesta, pikemmin aavistuksellisesta pelosta,
että tapahtuisi jotakin pahaa. Ermegård rouva tahtoi, että hän
liittyisi nuoreen Erikinpoikaan, ja olihan tämä kuitenkin ainoastaan
talonpojan poika?

Olisipa Åke ollut talonpojan poika ja Ermegård rouva tahtonut, että
hän antaisi tälle sydämensä? Niin, se olisi ollut eri asia, silloin
olisi Åke itse tullut ja kysynyt rakastiko hän häntä, silloin olisi
hän ilolla ojentanut hänelle molemmat kätensä... Mutta sitä ei ritari
ansainnut, ja jos hän olisi sen tiennyt tätä miestä surettavan, olisi
hän epäröimättä antanut kätensä Erikinpojalle.

Tämä ei puhunut rakkaudestaan, mutta Elina aavisti, että tunnustus
alituiseen pyöri nuoren miehen kielellä, ja hän osasi mestarillisesti
sitä välttää. Jos tämä joskus tarttui hänen käteensä, antoi hän
hervotonna siitä pidellä tai katsoi poika parkaan niin kummastuneella
ilmeellä, että tämä huoaten päästi käden vapaaksi.

Ja kuitenkin Antero luuli päässeensä eteenpäin tyttöön nähden,
nousseensa hänen kunnioituksessaan. Kun hän Ermegård rouvan sairauden
aikana jakoi hänen käskyjään tai ehkäisi vallattomuutta hänen
nimessään tai muulla tavoin ajoi tahtonsa läpi, oli hän huomaavinaan
hyväksyvän hymyn Elinan huulilla. Ah, mitä hän olisikaan sanonut, jos
olisi tiennyt, että hän silloin muistutti Åkesta, Åkesta, joka ei
koskaan poistunut hänen ajatuksistaan!

Taaskin oli kuukausi kulunut.

Oli kirkas heinäkuun ilta; silloin pilkahti valonsäde torni-ikkunasta.

"Se on aurinko!" sanoi Eerikinpoika.

"Minä en näe mitään!" puuttui vanhus puheeseen.

"Minä olin näkevinäni sieltä valkeaa ja -- kasvot", sanoi Elina.

"Kasvot?"

"Minä katsoin väärin!" Elina nousi nopeasti.

"Aiotko mennä sinne ylös?"

Elina seisoi epäröiden. "Minun pitäisi mennä!"

"Tähän aikaan? Mitä ajattelette, neitsyt?"

"Että valo saattoi merkitä jotakin."

"Mitä sitten, lapsi?" kysyi vanhus hätiköiden.

"Kenties oli se kutsu minulle!"

Vanhus pudisti päätänsä ja kääntyi pois.

Erikinpojan katse oli kääntynyt milloin toiseen, milloin toiseen.
"Mitä tämä on?" kysyi hän ylen hämmästyksissään. "Mitä ihmeen viestiä
te sieltä odotatte?"

"Siitä on jo kauan enkä luullut sen palaavan koskaan!" sanoi Elina.

"Minkä?"

"Sano hänelle se!" käski Ermegård rouva.

"Hänelle?"

"Jota se koskee lähemmin kuin ketään muuta."

Nuori tyttö katsoi ensin Erikinpoikaan, joka näytti hyvin
kiihoittuneelta, sitten ikkunaan. Ilta oli nyt hämärtynyt ja valo
näkyi selvemmin. "Siellä ylhäällä on varmaan joku", sanoi hän, "joka
ei saa rauhaa haudassaan. Hän on näyttäytynyt minulle."

"Mitä hän tahtoo?"

"Sitä en tiedä!... Hän on ollut vihoissaan minulle jonkun aikaa, ja
syyn tiedän."

"Mistä sen tiedät?"

"Siitä pelosta, jota olen tuntenut, kun olen aikonut mennä sinne
ylös. Nyt se on poissa."

"Ja nyt aiotte sinne?"

"Ei, sinä et saa mennä!" huudahti Ermegård rouva. "En tahdo sitä;
kiellän sen!"

"Rakas mummo!" Elina lankesi polvilleen hänen eteensä.

"Tein väärin, kun sallin sitä konsanaan!" läähätti Ermegård rouva.

"Mutta itsehän te..."

"Sallin sen arkuudesta ja pelosta."

"Ja nyt?"

"En suostu enää siihen."

"Antakaa minun mennä! Mitäpä minulla olisi pelättävää!"

Vanhus painoi päänsä käsiinsä, ja häntä puistattivat rajut
nyyhkytykset.

"Mummo, siunatkaa minua!"

Ermegård rouva pani kätensä hänen päänsä päälle. "Pyhä neitsyt ja
kaikki hyvät enkelit sinua suojelkoot!"

Elina nousi nopeasti, kyynelet kiilsivät hänen silmissään.

"Saanko minä tulla mukaan?" sanoi Erikinpoika.

"Ei, minun täytyy mennä yksin!" Elina riensi ulos.

Ilta oli jo myöhäinen; yön varjot levittäytyivät, mutta vanhus istui
liikkumatonna, eikä tahtonut mennä levolle. Erikinpoika seisoi
tuijottaen tornin ikkunaan. Hän kuvitteli, että Elina häilyttäisi
valkeaa päästyään ylös. Kuinka hän harmittelikaan, kun ei ollut
tullut sitä pyytäneeksi!

Missä suhteessa Elina mahtoi ollakaan rauhattomaan vieraaseen
ylhäällä, ja jos tämä oli hänen tähtensä, kuka silloin oli läheisempi
kuin hän saamaan ne tiedot, joita vieraalla oli annettavana?
Antaisiko hän toisen tehdä sen sijastaan, naisen, avuttoman lapsen!
Ei, hänen täytyi mennä hänen luoksensa!

Mutta vanhus pudisti ainoastaan päätänsä, kun hän kysyi, saiko kutsua
hänen palvelijattarensa viemään hänet vuoteeseen.

Oli silmiinpistävää, kuinka vanha rouva oli vanhentunut viimeisen
sairautensa aikana. Kasvojen kaikki lihakset olivat hervonneet, ja
kuitenkin saattoi kiihkeästä hengityksestä ja huulien levottomista
liikkeistä nähdä sen salaisen hädän, joka täytti hänen mielensä.

Kuolisiko hän ilmaisematta salaisuutta?

"Jalo rouva, te tarvitsette lepoa", sanoi Antero.

"Sano minua isoäidiksi", kuiskasi sairas.

Oliko nyt hetki käsissä?... Tahtoiko vanhus puhua?

Hän vaipui maahan hänen vierelleen. "Isoäiti, kuinka olette niin
pitkäksi aikaa hylännyt minut?"

"Nuhteletko sinäkin minua, eikö minulla jo ole kylliksi huolia
ennestään?"

"Anteeksi, anteeksi! Oi, puhukaa vain!" Ja hän suuteli vanhuksen
kättä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Mutta Ermegård rouva ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiotaan.
Muinaisuus, joka oli auennut hänen silmiensä eteen, tukehdutti kaiken
osanoton nykyisyyteen...

"Niin, sinä olet tyttärenpoikani", jatkoi hän. "Äitisi oli syytön.
Minä luotin isäsi rakkauteen... Äitisi ei tahtonut suostua salaiseen
vihkimiseen, minä hänet suostutin antamaan ryöstää itsensä... Mies,
hylkiö, petti minut!... Vihkimys oli väärä, hän oli naimisissa
ennestään... Mitä hänelle merkitsi, vaikka pettikin turvattoman
tytön! Kahdeksan kuukautta sen jälkeen tuli äitisi takaisin...
Oli synkkä syysilta... Muistan vielä, miten sade pieksi kattoa,
kun palvelija tuli sisään ja sanoi, että muuan köyhä nainen pyysi
puhutella minua. Minä tunsin, tiesin samana hetkenä, että se oli
hän, ja kuitenkin oli hänen ulkonäkönsä niin muuttunut, että tuskin
saatoin häntä tuntea. Hän oli paennut viettelijänsä käsistä."

"Kuka hän oli?"

"Ylhäinen herra, mieleltään ylväs ja kopea! Tyttäreni sai sen
kokea... Mies ei enää koettanutkaan salata petostaan. 'Yksinkertainen
Ermegård rouva ei tahtonut luovuttaa sinua minulle muilla ehdoilla',
oli hän sanonut. 'Ja voittaakseni teidät molemmat viekkaudella
suostuin minä menemään naimisiin alempisukuisen kanssa'. Se hylkiö!
Ja niin tuli hän tänne kerjäläisvaimona", päätti Ermegård rouva
rajusti nyyhkyttäen ja puristaen kätensä voimattomalla raivolla
yhteen.

"Teidän tyttärenne, Ermegård rouva!"

"Minä vein hänet huoneeseeni... Oma katumukseni ja hänen epätoivonsa
sai minut tunnustamaan."

"Se tuli liian myöhään!"

"Niin, se teki hänestä melkein villipedon! Hän sysäsi minut pois
luotansa... ja käski minun mennä... Polvillani kerjäsin minä häneltä
anteeksi. Hän oli taipumaton... Lopulta täytyi minun jättää hänet...
Minä luulin, että yö rauhoittaisi häntä... Mutta aamulla, kun
palasin takaisin, oli hän poissa, kadonnut... Minä luulin tulevani
mielipuoleksi ja etsin häntä kaikkialta, yöt ja päivät."

"Hirveää!"

"Silloin tuli Erik Boonpoika ja sanoi minulle, että hän oli etsinyt
turvaa heidän luotansa, mutta mies petti minua. Hän, tytär parkani,
piili ylhäällä tornikamarissa. Minun etsiessäni häntä oleskeli hän
läheisyydessäni... Talonpoikaisnainen oli ainoa, jolta hän otti
palveluksia vastaan... Minä en saanut häntä enää koskaan nähdä."

Vanhaa naista värisyttivät ankarat vilunväreet; kesti kauan,
ennenkuin hän voi jatkaa. "Mutta kirjoittaa minä sain hänelle, ja sen
tein joka päivä."

"Hän ei vastannut?"

"Hän vastasi aina samoilla sanoilla. 'En voi antaa koskaan anteeksi
sitä pahaa, mitä olette tehnyt minulle.'"

"Äiti raukkani!"

"Sitten hän synnytti lapsensa... Hän antoi sen naiselle ja pyysi
häntä kasvattamaan sen omanaan... kaksi päivää sen jälkeen oli hän
lakannut elämästä."

"Ilman sovitusta?"

"Kuollutta lastani sain syleillä kuinka paljon tahdoin."

"Ja talonpojat tiesivät salaisuuden!"

"Hän oli liian ylpeä ilmaistakseen sen... Mutta sitten tuli hirveä
aika... Vihdoin saatoin jälleen rukoilla, silloin makasin madonnan
edessä yötä päivää... Minä rukoilin keinoa miten voisin sovittaa
syntini! Ah, minä en tiennyt mihin ryhtyä! Silloin -- silloin näin
eräänä yönä unissani lapseni... Hän tuli luokseni anteeksiantavana ja
lempeänä ja sanoi: 'Sovittakaa mitä olette rikkonut!'"

Vanhus kohotti päänsä, rinta kohoili hitaasti, hän liikutti huuliaan;
katse oli jäykkä ja tuijottava.

"Sovittaa! Sitä en voinut. Se oli mahdotonta, mahdotonta!" Ja pää
vaipui alas rinnalle -- hän oli mennyt pyörryksiin.

Nuori mies ei uskaltanut häntä jättää. Hän oli kuin saituri, jolla on
rahalipas käsissään, mutta ei kuitenkaan voi sitä avata. Oli _yksi_,
joka voi ryöstää häneltä aarteen, se oli kuolema, ja hän pelkäsi
joka hetki, että viikatemies kurottaisi luurankokätensä ja jättäisi
hänelle -- ainoastaan ruumiin!

Ei hän tuntenut hyvänsuopuutta, ei kiitollisuutta. Kaikki mitä vanha
rouva oli tehnyt hänen hyväkseen, näytti hänestä vähäiseltä sitä
vastaan, mitä tämä oli riistänyt häneltä. Nimi, jota hän kantoi,
nöyryytykset, joita hän oli kärsinyt, eivätkö ne kaikki olleet
hänelle koituneet tämän vanhuksen tähden?... Hän ymmärsi äitinsä
vihastuksen ja surun -- vieläpä, sen pahempi, hän tunsi itse samoja
tunteita...

Ja kuitenkin oli hän riippuvainen vanhasta syntisestä, tämä oli
ainoa, jolla oli avaimet hänen elämänsä synkkään arvoitukseen! Oliko
hänen äitinsä Ermegård rouvan avioton tytär, ja tätäkö vanhus ei
tahtonut tunnustaa?

Ei, mahdotonta, korkeasukuinen täytyi hänen olla ja jaloa syntyä,
tätä ei hän voinut eikä tahtonut epäillä, sentähden hyväksyi hän
Elinan ujouden. Vaikkapa tämä rakastikin häntä, ei hänen pitänyt olla
herkkä juoksemaan aatelittoman syliin... Mutta täytyi hänelle uskoa,
mitä Ermegård rouva oli maininnut, ja hänen avullaan oli Ermegård
rouva saatava täydelliseen tunnustukseen. Åke ritari pakotettaisiin
tunnustamaan hänet veljekseen, ja hän saisi lopulta sen paikan, joka
hänelle kuului maan suurmiesten joukossa.

Hänen hautoessaan näitä ylpeitä ajatuksia heräsi Ermegård rouva. Hän
katseli kummissaan ympärilleen ja pyysi heti päästä vuoteeseen, mistä
Erikinpoika piti huolen.

Sillävälin oli Elina sytyttänyt lamppunsa ja yhtä rohkeasti kuin
entispäivinäkin alkanut taivalluksen kautta linnan pimeäin käytäväin.
Tällöin oli hänellä aina ollut sellainen tunne, että joku kulki hänen
rinnallaan. Viime kerralla se oli inhimillinen olento, nimittäin
Åke, jonka hän toi takaisin mukanaan. Nyt oli hän kuulevinaan
kannusten kilinää, mutta vaikka se veikin hänen ajatuksensa jälleen
Åken luo, pysyi hän tyynenä ja arveli äänen tulevan asesalista.
Vanhat varustukset olivat siellä varmaankin riippuneet satoja vuosia
ympäri seiniä ja seinätoukat olivat varmaankin nakertaneet irti
joitakin kappaleita, jotka romahtelivat maahan ja häiritsivät kaameaa
hiljaisuutta... Tosin ihmetteli hän, tulivatko entiset omistajat
muistuttamaan häntä muinaisista ajoista, mutta hän ei ollut koskaan
heitä häirinnyt, sentähden eivät he hänestä välittäisikään.

Kun hän pani avaimen tornikamarin lukkoon, oli hän näkevinään valoa
sisältä, mutta kun hän avasi oven, oli pieni kamari aivan pimeä,
ainoastaan himmeä valo lankesi sisään ikkunasta. Hän katsoi ulos
siitä, katsoi alas puutarhaan, jossa muutamat varjot liikkuivat.
Olipa hän kuulevinaan ääniäkin. Mitä ne puhuivat? Hänestä kenties?

Hänet valtasi tunne kaiken turhuudesta, hän näki sydämensä pakahtuvan
suuren surun alla, mutta se kävi hänelle rakkaammaksi kuin mikään muu
maailmassa, ja kun hän piti siitä kiinni, tuntui kuin se kohottaisi
hänet taivaaseen... Tummat varjot puutarhassa katosivat. Ne menevät
levolle, ajatteli hän, minäkin tahdon tehdä niin.

Kun hän kääntyi ikkunasta poispäin, näki hän mukanaan tuomansa
pienen lampun palavan sangen himmeällä valolla. Silloin hän muisti,
että oli unohtanut täyttää sen öljyllä. Muulloin oli hänelle tapana
jättää se palamaan koko yöksi, mutta nyt oli hänen varattava valkeaa
paluumatkaksi, ja sentähden oli tarpeellista sammuttaa lamppu.
Tulukset hänellä oli pöydän nurkalla; hän nosti lampun kiireesti
ikkunankomeroon ja puhalsi sen sammuksiin.

Sitten lankesi hän polvilleen Mariankuvan eteen. Nyt kuten aina luki
hän ensin iltarukouksensa. Sitten rukoili hän puhdasta mieltä, joka
tiesi tiensä. Sen jälkeen laskeutui hän olille ja nukkui muutamain
minuuttien kuluttua.

Valvoivatko hyvät enkelit hänen vuoteensa ääressä. Polvistuiko
vaikeroiva, levoton sielu, joka tarvitsi hänen apuaan?

Kun Elina heräsi, oli täysi päivä. Mutta hän nousi ja hänen täytyi
puristaa käsillään päätänsä päästäkseen oikein omaksi itsekseen...
Mitä hän oli uneksinut?... Vei aikaa, ennenkuin sai sen palautetuksi
muistoonsa.

Eikö hän ollut ollut Ermegård rouvan huoneessa? Eikö tämä maannut
vuoteessa kuolemaisillaan, ja eikö hänen ympärillään liikkunut
taulussa kuvattu vieras rouva? Kumpikaan heistä ei voinut nähdä
Elinaa, mutta hän kuuli Ermegård rouvan valittavan ja vaikeroivan,
toisen siitä olematta huolissaan.

"Joutukaa, pian on aikanne lopussa!" huusi vieras.

"Enkö ole hankkinut apua!"

"Tyttö ei tahdo!"

"Hänen täytyy!"

Silloin oli Elina näkevinään nuoren miehen lähestyvän vuodetta.
Vieras nainen heittäytyi hänen syliinsä, ja he menivät käsi kädessä
sairaan luo.

"Ermegård!" sanoi nuori mies.

Sairas katsoi häneen mitä suurimman kauhun ilmeellä.

"Täytyykö minun tunnustaa?"

"Itsestäsi on sinun se tehtävä."

"Silloin tiedän muitakin keinoja!"

Nuori mies kääntyi hänestä ja oli poissa.

Vanhus huusi ja kirkui, mutta nuori mies ei tullut takaisin.

"Minä jään tänne viimeiseen saakka!" sanoi vieras nainen.

"Minua kiusataksesi?"

"Saadakseni totuuden ilmi."

"Ei koskaan!"

"Minä en saa mitään rauhaa haudassani. Miksi minun täytyy aina olla
läheisyydessänne? Niin, siksi, että te olette ainoa, joka voitte
puhua."

"Minä kuolen sitä tekemättä."

"Voi silloin teitä ja minua!"

"Jätä minut rauhaan, onhan minulla aikaa!..."

Sana sanalta toisti Elina tämän ihmeellisen keskustelun.

Hän tiesi, että juuri häntä tahdottiin pakoittaa; mutta Ermegård
rouvaa ajatellessaan täytti hänen sielunsa sääli, ja jos hänen
sydämensä oli välinpitämätön, niin mitä hänelle merkitsi, kenelle
antoi kätensä!

Hän meni ikkunan luo ja silmäili ulos. Alhaalla seisoi Erikinpoika ja
katsoi ylös. Elina vetäytyi nopeasti takaisin... Ei koskaan, koskaan
suostu hän menemään tuon miehen vaimoksi! Ja hän heittäytyi alas
olkivuoteelle ja suli kyyneliin.

Silloin oli kuin käsi koskettaisi hänen päätänsä ja ääni kuiskaisi
hänen korvaansa: "Ole vahva, ja sinä olet saava kunnian kruunun!
Ainoastaan sinun uhrautuvaisuudessasi on meidän pelastuksemme!"

"Niin, minä tahdon olla luja", sanoi hän nousten ja kuivaten
kyyneleensä. "Tahdon voittaa tämän kummallisen vastahakoisuuden, ja
vaikka en käsitäkään syytä, teen minä kuten toiset toivovat."

Tämä ajatus vahvisti häntä, hän järjesti pikimmiten tukkansa ja
sytytti lampun. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään häiritsevää.
Ermegård rouva lepäsi edelleen vuoteessaan. Elina muisti unensa ja
haeskeli kauhuissaan silmillään vierasta naista. Ketään ei näkynyt,
mutta vanhus ojensi käsivartensa häntä kohden ja sulki hänet syliinsä.

"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty, olen saanut sinut takaisin! Nyt et
saa enää jättää minua!"

Vanhus ei kysellyt mitään; hän katseli ainoastaan Elinaa hätäilevän
näköisenä, ja taaskin muisti Elina unensa.

"Elina!" kuiskasi sairas.

"Tässä olen!"

"Oletko nähnyt hänet?"

"Olen, mummo!"

"Tiedätkö mistä on kysymys?"

"Niin luulen!"

"Suostutko sinä?"

"Teidän tähtenne!"

"Hän tulee ottamaan sinun nimesi!"

"Minun?"

"Aivan niin! Kutsu hänet tänne!"

Elina nousi, mutta hänen polvensa horjahtelivat, hän ei voinut
liikahtaakaan.

Samassa aukeni ovi ja Erikinpoika astui varovasti sisään. Hän meni
Elinan luo ja ojensi tälle kätensä. Elina antoi hänelle kätensä, ja
hän piti sitä omassaan, viitaten vanhukseen. Sairas näki ja katsoi
hymyillen heihin molempiin.

Silloin täytyi Elinan jälleen vapauttaa kätensä; hän tunsi
suostuvansa valheeseen.

Erikinpojan muoto muuttui, kun Elina veti kätensä pois, mutta hän
sanoi olevansa pakoitettu matkustamaan pois sen jutun tähden, joka
hänen oli nostettava tuomiorovastia vastaan. "Voisi tapahtua, että
viivyn kauemmin poissa", sanoi hän. "Mutta mitäs siitä, eipähän
täällä kukaan minua kaivanne!"

"Odotas!" huusi Ermegård rouva ja nousi kiivaasti. "Ojentakaa
molemmat minulle kätenne!"

"Hän ei tahdo!" puuskahti Erikinpoika.

"Elina!" huudahti sairas melkein vaikeroivalla äänellä.

"Ottakaa käteni, mummo!"

Sairas teki niin ja pani sen Erikinpojan käteen. "Niinpä yhdistän
teidät Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä!" huudahti hän lujalla
äänellä. "Kirous sille, joka rikkoo liiton!"

Elina värisi, ja Erikinpoikakin oli kiusallisesti liikutettu. "Ettekö
tahdo siunata meitä?" sanoi hän.

"Kyllä, kyllä, minä teen sen!... Sinun on otettava hänen nimensä!"

"Hänen?"

"Niin, niin, puhumme siitä sitten... Häät pidetään sangen pian."

"Jos neitsyt suostuu?"

Raukka; hän oli vaipunut tuolille ja peitti päänsä käsiinsä.

"Hän on jo suostunut."

"Mutta minulla ei ole mitään!"

"Puolet kaikesta omaisuudestani on sinun!"

"Onko teillä oikeus..."

"Onko-ko minulla!... Enkö voi lahjoittaa sitä sinulle lämpimin käsin!
Voi sitä, joka koettaa minua estää!... Vietämme häät palattuasi."

"Se olisi liian suuri onni."

"Enkö ole sanonut, että tahdon valmistaa sen!" Ja vanhus ojensi
kätensä suudeltaviksi.

"Elina, saanko puhutella teitä kahdenkesken?" pyysi Erikinpoika
sitten.

Elina seurasi häntä äänetönnä.

"Tämä yhdistys on teistä vastenmielinen?"

"Tottelenhan minä!"

"Tiedättekö, että olen Ermegård rouvan tyttärenpoika?"

"Miksi ette sitten kanna hänen nimeään?"

"Tätä juuri pyydän teitä ottamaan selville. Hän kieltäytyy sanomasta
sitä minulle."

"Kyllä teen mitä voin."

"Tahdotteko myös koettaa kiintyä minuun?"

"Kyllä, tahdon!"

"Tietäisittepäs, kuinka suuresti teitä rakastan!"

"Tahdon koettaa, että ansaitsisin sen."

"Ojentakaa minulle kätenne!"

Elina ojensi ja toinen suuteli sitä hellästi.

"Pahastutteko, jos en annakaan sitä pois?"

Elina käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.

"Jos pyytäisin, antaisitteko minulle suukkosen?"

"Jos vaaditte", vastasi Elina alistuvasti.

"Ei, Elina, en vaadi mitään, mutta lupaan sitä vastoin viipyä poissa,
kunnes olette ehtinyt tottua ajatukseen, että kuulutte miehelle, jota
sydämenne ei ole valinnut."

Hän piti sanansa ja lähti seuraavana päivänä.

Ermegård rouva toipui tämän asiain käänteen johdosta nopeasti
sairaudestaan. Hänen ainoana ajatuksenaan oli häiden valmistaminen;
häitä hommasi hän aivan kuumeisella kiihkolla. Elina ei uskaltanut
tehdä vähäisintäkään vastaväitettä. Ermegård rouvasta muuten oli
talon ankara järjestys höltynyt hänen sairautensa aikana, mutta nyt
otti hän isännyyden ohjat itse käsiinsä, ja niin linnanvartia kuin
kaikki palvelijat vapisivat pian hänen vihaansa. Saattoi hyvin sanoa,
että hän piti paljasta miekkaa kädessään ja löi, missä vain löysi
jotakin muistutettavaa.

Ajan oloon saapui Erikinpojalta kirjeitä, joissa kerrottiin kaikista
niistä esteistä, joita oli ilmestynyt hänen tielleen. Oli tahdottu
vetää asia hengellisen tuomioistuimen eteen, mutta laki sanoo:
"Jollei piispa tahdo talonpojalle oikeutta tehdä, niin olkoon
talonpojalla oikeus valittaa kuninkaalle", ja sillä perusteella oli
Erikinpoika vihdoinkin onnistunut saamaan asian siirretyksi maallisen
tuomioistuimen eteen.

Kirjeet päättyivät moniin tervehdyksiin Ermegårdille ja Elinalle;
erikseen viimeksimainitulle ei hän kirjoittanut.

Tähän saakka ei Ermegård rouva ollut sallinut vähimpiäkään muutoksia
vanhassa sisustuksessa. Nyt peitätti hän lattiat matoilla ja
ripustutti tapetit seinille. Kallisarvoisia verhoja hankittiin
useihin huoneihin, ja jokaisen esineen tultua paikalleen oli kuin hän
olisi maksanut osan velastaan.

Elina otti osaa työhön kuten muutkin. Hän ajatteli kaikista vähimmin
sitä, että hommattiin hänen tähtensä, ja kuitenkin koetti hän kaikin
voimin mukautua siihen ajatukseen, että hänestä tulisi Erikinpojan
vaimo. Mutta yhtä suurella mielenkiinnolla kuunteli hän kaikkia
huhuja sodasta ja kertomuksia, että herra Åke Hannunpoika oli saanut
Örebron läänityksekseen.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut useita kuukausia saapumatta mitään tietoja Erikinpojasta,
mutta Ermegård rouva arveli, että oikeusjutun voittaminen
tuomiorovastia vastaan oli pulmallinen asia, joka vei paljon aikaa.

Mutta häät oli vietettävä Ettakissa kohta hänen palattuaan, ja siellä
tehtiin työtä yötä ja päivää, pyhäisin ja arkisin, jotta saataisiin
kaikki valmiiksi. Ermegård rouva ei suonut mitään lepoa itselleen
eikä muille; oli sellainen kiire, kuin olisi ollut hengen hätä
käsissä.

Eräänä aamuna herätti hän palvelijattarensa aikaisemmin kuin
tavallista. "Pian, riennä kutsumaan neitsyttä!" sanoi hän.

Elina ei hidastellut kutsua noudattaessaan.

"Tänään hän tulee!" huusi vanhus häntä vastaan. "Näin hänet niin
selvään kuin nyt näen sinut!"

Morsian kalpeni huomattavasti.

"Eikö se ilahuta sinua?" kysyi vanhus loukkautuneena.

"Rakas mummo!"

"Sinä et ole kuten minä joka hetki rukoillut madonnaa, että tämä
siunattu päivä koittaisi!"

"En, sitä en ole tehnyt."

"Sinä näet minun levottomuuteni ja hätäni, mutta sittenkin sinä
voisit rikkoa lupauksesi?"

"En koskaan! Olipa sen pitäminen kuinka raskasta tahansa."

"Mutta se ei saa olla raskasta, sinun täytyy tehdä se omasta vapaasta
tahdostasi."

"Niinhän minä teenkin!"

"Mene sitten heti ja pukeudu morsiameksi."

"Nyt? Tänään? Ennenkun hän on tullut?"

"Hän kyllä tulee!... Kuules, kuules! Hän tulee jo! Katsos vain, eikö
se ole hän!"

Elina riensi ikkunaan. "Muutamia linnamiehiä!" sanoi hän.

"Enkö sitä jo tiennyt; he tulevat ilmoittamaan edeltäpäin."

"Minä menen heti."

"Ei, antaa heidän tulla tänne sisälle! Tahdon itse ottaa vastaan
iloisen viestin."

Kohta sen jälkeen astuivat miehet sisään. He pysähtyivät kaikki oven
suuhun, hämillään pyöritellen lakkejaan. Mitään iloa ei heistä juuri
voinut eroittaa.

"No!" huusi Ermegård rouva. "Mitä tuotte?"

"Huonoja uutisia."

"Onko juttu hävitty?"

"Siitä ei ole tullut mitään!"

"Kuinka niin?"

"Hän, Antero Erikinpoika, on poissa!"

"Poissa?"

"Hän oli jo kateissa meidän saapuessamme kaupunkiin."

"Muutamat sanovat, että piru on hänet vienyt."

"Toiset taasen, että hänet on heitetty johonkin luostarin komeroon."

"Tai että he ovat ottaneet hänet hengiltä."

"Ainakin leikanneet kielen hänen kurkustaan."

"Tai pistäneet puhki hänen silmänsä."

He olisivat saaneet jatkaa kuinka kauan tahansa, linnanrouva ei olisi
heitä keskeyttänyt.

Elina viittasi miehiä menemään.

Ermegård rouva istui pystyssä vuoteellaan. Kädet olivat nyrkissä ja
huulet lujasti puristuneet yhteen. Pelästynyt tyttö tahtoi saada
hänet laskeutumaan pitkäkseen, mutta hänen jokainen jäsenensä oli
kuin jäätynyt, niitä oli mahdoton saada taipumaan.

Hurskas lapsi kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, hyväili ja
lämmitteli häntä suudelmillaan. Vihdoin alkoi tajunta palata, ja
kalpeilla kasvoilla häivähti tumma puna.

"Minä tahdon ripittäytyä!" sanoi hän nopeasti. "Ja sinä saat olla
läsnä. Mutta heti, heti!"

Pater Anselm oli muuan niitä harvinaisia pappeja, jotka yhtä vähän
tunkeutuvat ihmisten luottamukseen kuin vaativat rippiä. "Jollei se
tapahdu vapaasta tahdosta, ei sillä ole mitään arvoa!" oli hänellä
tapana sanoa. Hän näki kyllä, että Ermegård rouvalla oli raskas
taakka omallatunnollaan. Sen oli hän kuullut myös edeltäjältään,
jonka kuolinvuoteen ääressä hän oli istunut ja joka oli pyytänyt
häntä olemaan kärsivällinen linnanrouvaa kohtaan.

Kun nyt Elina tuli häntä kutsumaan, kohotti hän kiitollisena kätensä
taivasta kohden ja huudahti:

"Herra olkoon kiitetty ja ylistetty!"

Kun he yhdessä astuivat huoneeseen, makasi vanhus ummessasilmin,
mutta rinta kohoili verkkaan.

Kappalainen laski hiljaa kätensä hänen kädelleen.

"Niin, minä olen suuri syntinen", sanoi vanhus katsoen pappiin. "Te
olette kyllä tiennyt sen jo kauan!"

"Syntisiä olemme kaikki!"

"Olin aikonut viedä salaisuuteni mukanani hautaan, mutta nyt tunnen,
että minun täytyy puhua... Minut naitettiin sangen nuorena miehelle,
jota en voinut rakastaa... Hän vaivasi minua mustasukkaisuudellaan
ja toi minut tänne... Minulla oli niin ikävä, että luulin tulevani
hulluksi. Kun synnytin tyttären, nuhteli hän minua nuhtelemistaan
siitä, etten ollut antanut hänelle poikaa, ja hän kielsi minua lasta
itse imettämästä... Suru sen johdosta oli vähällä minut surmata..."

"Jatka, tyttäreni! Jumala kuulee sinua!" sanoi kappalainen lempeästi.

"Lapsuuteni kodissa olin viime vuosina saanut opetusta kukkashoidossa
eräältä samanikäiseltä, mutta aatelittomalta nuorukaiselta, joka
oli saanut kasvatuksensa vieraissa maissa. Eräänä päivänä sanoi
herrani ja isäntäni minulle, että hän oli ottanut puutarhurin,
joka oli luvannut, jos sai repiä maahan vanhan tallirakennuksen
linnan edustalla, laittaa sen paikalle puutarhan. 'Siinä on jotakin
sinulle', sanoi Ficke herra. 'Erittäinkin kun puutarhuri on nuori
ja kaunis mies.' -- Minä en viitsinyt vastata, ja kesti useita
viikkoja, ennenkuin menin alas puutarhaan. Mutta ikkunasta näin,
kuinka siellä työskenneltiin. Kurt, sen uusi puutarhuri sanoi
nimekseen, oli innokkain kaikista... Lopulta maltoin tuskin koskaan
poistua ikkunasta. Olin tuntenut hänet entiseksi opettajakseni,
ja minä ymmärsin, että hän oli rakkaudesta minuun antautunut niin
vaatimattomaan ammattiin... Vierähti vuoden verran ennenkuin olimme
tuntevinamme toisiamme. Sitten tuli Ficke herra sairaaksi. Minä
olin alituiseen hänen luonansa, ja pikku tyttöni oli mukana...
Saadessani pitää lapseni ja samoin tietäessäni, että maailmassa oli
ihminen, joka oli luopunut kaikista eduista ainoastaan saadakseen
elää läheisyydessäni, olin melkein onnellinen. Ficke herra näki
sen ja oli mustasukkainen omalle lapselleen. Heti parannuttuaan
vei hän tytön pois. Se oli hemmoiteltu piloille, sanoi hän,
eikä sitä sentähden saanut kasvattaa kotona. Surin niin, että
luulin menettäväni järkeni... Silloin heräsi mielessäni ajatus,
jonka torjuin halveksien, jonka ylpeyteni tuomitsi, mutta joka
palasi, palasi yhä uudestaan. Vihjaisinko hänelle, herralleni,
että läheisyydessäni oli joku, joka rakasti minua? Tiesin, että
sanakin siihen suuntaan saattaisi hänet vimmoihinsa, mutta minä en
vaiennut pelosta, minä tahdoin, että hän saisi aiheen luulla minun
vastaavan tähän rakkauteen. Niin ei silloin ollut laita... Mutta
siitä pitäen oleskelin minä paljon puutarhassa ja otin osaa kasvien
hoitoon, ja kun tuli talvi, olin palvelijattarieni kera mukana
puhdistamassa siemenlajeja. Kurt kertoi kasveista monia uskomattomia
asioita, emmekä me väsyneet koskaan kuulemaan. Ihme kyllä, ei Ficke
herran päähän pälkähtänyt koskaan olla mustasukkainen, ja minä
lykkäsin tunnustukseni päivästä päivään. Niin kului kaksi vuotta.
Epätoivokseni tunsin, että Kurt kävi minulle rakkaammaksi päivä
päivältä, ja minä toivoin, että hän unhoittaisi sen kunnioituksen,
mihin hän olisi velvollinen minua kohtaan, tunnustaisi rikollisen,
syntisen rakkautensa ja antaisi aiheen karkoittaa hänet pois ja
ilmoittaa Ficke herralle. Mutta hän vältti minua aivan kuin olisi
ymmärtänyt ajatukseni. Minä aloin pelätä, että hänen sydämensä oli
kiintynyt toiseen. Oi, kuinka kärsin!"

Ermegård rouva oli puhunut keskeyttämättä, nyt veti hän syvään
henkeään.

"Levähtäkää!" sanoi kappalainen. "Rasitatte itseänne aivan yli
voimien."

"En", vastasi vanhus. "Nyt täytyy sen tapahtua; huomenna en voi
enää..." Ja hän jatkoi:

"Herrallani oli toisinaan tapana käydä metsällä. Eräältä
metsästysretkeltään palasi hän kuoliaaksi ammuttuna. Viimeisessä
katseessa, jonka hän loi minuun, kuvastui mustasukkaisuus, ainoastaan
mustasukkaisuus. Hautauksen jälkeen sulkeuduin minä huoneeseeni...
Kolmeen kokonaiseen kuukauteen en nähnyt muita kuin palvelijattareni,
mutta joka päivä tuotiin minulle uusia, tuoreita, valkoisia kukkia,
ja minä tiesin mistä ne tulivat. Hänen hiljainen rakkautensa
lämmitti sydäntäni! Hän oli ennen puhunut kukkaskielestä, ja minä
koetin ymmärtää sitä omin päin. Minä ihmettelin, ettei hän koskaan
lähettänyt minulle punaisia. Tiesin tosin, että ne merkitsivät
rakkautta, mutta jos hän todellakin rakasti, kuinka saattoi hän siitä
niin kauan vaieta? Vihdoin eräänä päivänä löysin valkoisten liljojen
keskeltä heleänpunaisen ruusunnupun. Silloin suututti minua hänen
rohkeutensa, mutta sydämeni sykki ilosta. Seuraavana päivänä olivat
kaikki kukat punaisia, ainoastaan punaisia. Niin jatkui kokonaisen
viikon... Ylpeys ja rakkaus taistelivat povessani, mutta vielä
kerran voitti edellinen. Minä lähetin kukat takaisin ja sanoin,
etten tahtonut niitä enää saada. Olin jättänyt synkän suruhuoneen,
ystävät ja sukulaiset kävivät luonani... Pikku tyttäreni jäi luokseni
muutamiksi viikoiksi, mutta hänen isänsä tahdon mukaan suostuin
lähettämään hänet kasvatettavaksi muualle, kunnes hän täyttäisi
kaksikymmentä vuottaan -- hän oli nyt ainoastaan nelivuotias. Olin
vielä nuori, ainoastaan kuudenkolmatta vuotias. Minua kehoitettiin
vaihtamaan tämä yksitoikkoinen elämä iloisempaan, Tukholmassa tai
missä muualla tahansa... Minä epäröin. He eivät hellittäneet,
ja minä melkein lupasin tulla, sitten kun suruaika oli lopussa.
Vielä en ollut häntä nähnyt jälleen, en ollut kertaakaan ollut
puutarhassakaan, ja kuitenkin pyöri hän yhä ajatuksissani, ja minä
kuuntelin halukkaasti mitä palvelijattareni kertoivat hänestä...
Hänellä oli paljon kirjoja, joita hän luki, hän kirjoitteli usein
ja ahkeraan, ja välillä oli hän puutarhassa, jossa kaikki kasvoi
ja rehoitti niin ihmeellisesti hänen käsissään. Joka päivä oli
minulla tuoreita hedelmiä pöydälläni; lähestyi syksy, ja nuoret puut
kantoivat ensimäiset hedelmänsä. Olin varma hänen rakkaudestaan,
varma siitä, että hän alituiseen ajatteli minua! Minulle oli
jotakin uutta siinä, että tiesin minua rakastettavan niin jalosti,
niin uhrautuvasti, ja minä tahdoin nauttia siitä niin kauan kuin
mahdollista... Sitä paitsi minua peloitti nähdä häntä jälleen... Eikö
rohkeus pettäisi?

"Palvelijattareni, Pirkitta, sanoi eräänä päivänä: 'Se Kurt ei
sitten ole ollenkaan muihin ihmisiin.' -- 'Kuinka niin?' kysyin
minä. -- 'Nuori mies elää aivan kuin erakko, mutta on se painanutkin
häneen leimansa!' -- 'Onko hän sairas?' -- 'Sanotaan, että hän
suree jotakin.' -- Kuinka minun sydämeni sykki! Minä en uskaltanut
kysellä enempää, mutta Pirkitta jatkoi: 'Kappalainen, jonka kanssa
hän yksistään seurustelee, on sanonut, että hänen terveytensä tähden
täytyy lähteä täältä.' Ja minä olin ajatellut ainoastaan itseäni!...
Nyt tunsin, että rakastin häntä yli kaiken muun ettenkä voisi
koskaan suostua eroon... Jospa voisin mennä alas puutarhaan! Mutta
se olisi minun puoleltani lähentelemistä, joka voisi hänet saada
uskomaan, että... Ei... minä en tahtonut, en voinut mennä... Eräänä
päivänä tuli Pirkitta luokseni ja sanoi, että Kurt pyysi puhutella
minua. Minä hämmennyin niin, että vastasin: 'Ei nyt, jonakin toisena
päivänä.' Pirkitta meni, mutta tuli kohta itkien takaisin ja sanoi,
että Kurt tuli pyytämään eroaan, hänen täytyi lähteä matkalle
muutaman päivän kuluttua. 'Pyydä häntä tulemaan sisään', sanoin minä
vavisten.

"He olivat oikeassa, hän oli suuresti muuttunut, mutta vähemmän
nöyrä kuin ennen. Hän puhui melkein kuin vertaiselleen, kun hän
sanoi minulle, että oli päättänyt muuttaa, mutta hankkinut toisen
sijalleen, ja hän toivoi, että olisin tyytyväisempi äskentulleeseen
kuin olin ollut entiseen. Hän olisi voinut puhua kuinka kauan
tahansa, minä pidin silmällä vain sitä, ettei hän kohottanut
kertaakaan silmiään lattiasta. 'Minä en tahdo, että lähdette,
Kurt', sanoin ojentaen hänelle käteni. 'Minun täytyy!' vastasi hän
tarttumatta käteeni ja kohottamatta katsettaan. -- 'Miksi teidän
täytyy?' -- 'Heikon terveyteni tähden!' -- 'Eikö se ole tekosyy?' --
'Kenties'! -- 'Ettekö tahdo sanoa minulle oikeaa syytä?' -- 'Sitä
en voi'. -- Minä näin, kuinka hän kiusautui, mutta minä tahdoin
pakoittaa hänet ilmaisemaan itsensä, se antaisi minulle takaisin
rohkeuteni, ja sentähden sanoin houkutellen: 'Oletteko vihainen
minulle?' -- 'Palvelija ja hallitsijatar!' vastasi hän kumartaen.
-- Hän ei siis aikonut esiintyä puuttuvalla kunnioituksella, mutta
minulla oli useampiakin kiihoituskeinoja: 'Pelkäsin, että olisitte
pannut pahaksenne, kun lähetin teille ne punaiset ruusut takaisin.'
-- Hän punastui hieman, se sattui!... 'Ymmärsin sitten, että se oli
liian aikaista', sanoi hän. 'Mutta ne olivat kaikki niin tuoreita
ja tuoksuavia, ne punaiset ruusut. Minä luulin, että kun aurinko ja
lämpö on niitä houkutellut esiin niin suurin joukoin, täytyi niiden
teille antaa suurimman ilon... ja teillähän on ollut niin vähän iloa
elämässänne.' -- Nyt ymmärsin sen, mistä minulla tähän asti oli
ollut ainoastaan himmeä aavistus, ettei häntä ollut tuonut Ettakiin
ainoastaan rakkaus, vaan myöskin suuri sääli, -- sääli minua kohtaan!
-- 'Sanokaa minulle, mikä mieltänne painaa!' pyysin innokkaasti ja
ojensin hänelle jälleen käteni. -- 'Jos kerran tapaamme toisessa
maailmassa toisemme, ei se ole teitä loukkaava.' -- 'Eihän se tee
sitä nytkään!' huusin minä aivan poissa suunniltani. -- 'Älkää minua
kiusatko!' sanoi hän ja nousi. 'Tahdon mielelläni, että muistaisitte
minua suopeudella. Hyvästi, Herra teitä suojelkoon!' -- Nyt vasta
yhtyivät katseemme; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja minä
luin niistä rakkauden vakuutuksen. -- Hän meni, mutta minä en voinut
hillitä itseäni!... Tunsin, etten voinut elää ilman häntä... Eikä
minulla ollut ketään, kenen kanssa neuvotella.

"Hieman toinnuttuani lähetin noutamaan kappalaista. Puhuin Kurtista,
ja hänen välttelevistä vastauksistaan ymmärsin, että tämä oli uskonut
hänelle salaisuuden -- 'Tiedän sen jo!' keskeytin kärsimättömästi.
'Hän rakastaa!' -- 'Niin, kovaksi onneksi!' -- 'Ei, sillä minä
rakastan myös häntä!' Ja nyt kerroin hänelle, kuinka tämä rakkaus oli
kasvanut kasvamistaan, kuinka olin koettanut sitä vastustaa, mutta
viimeinen kohtauksemme oli minulle osoittanut sen mahdottomaksi.
-- 'Mikä on tarkoituksenne?' kysyi pappi. -- 'Mennä hänen
kanssansa naimisiin heti suruvuoden loputtua.' -- 'Mutta ajatelkaa
nimeänne, sukulaisianne!' -- 'Minä en välitä mistään muusta kuin
rakkaudestani!'-- Mitä Kurt ajatteli, en tiedä, mutta kun hän painoi
minut rintaansa vasten, tuntui minusta, kuin olisin löytänyt sataman,
josta eivät mitkään surut minua saavuttaisi.

"Kymmenen kuukautta suruvuodesta oli kulunut. Päätettiin, että Kurt
matkustaisi vieraihin maihin jälellä oleviksi kahdeksi kuukaudeksi,
ja kun hän tulisi takaisin, vihittäisiin meidät suurimmassa
salaisuudessa linnan kappelissa. Kukaan ei saanut tietää meidän
yhdistyksestämme, Kurt itse ehdotti sitä, ja minä suostuin... Kuinka
minä surin hänen ollessaan poissa! Pelkäsin, että hän kuolisi enkä
minä saisi nähdä häntä enää koskaan. Kappalainen ehdotti, että
minä matkustaisin häntä vastaan ja meidät vihittäisiin pienessä
maakirkossa, jossa hänen veljensä oli pappina. Minä suostuin ilolla
ja kirjoitin Kurtille. Kaikki kävi laskujen mukaan; minusta tuli
hänen vaimonsa! Kuinka onnelliset olimme!... Ja kun tulimme tänne,
oli ihmeellinen nautinto hiipiä kohtaamaan toisiamme. Useimmiten
tapahtui se kappalaisen luona. Hän oli hellä isä, joka iloitsi
lastensa onnesta. Muutamia kertoja otti hän puheeksi, että meidän
pitäisi julaista yhdistyksemme, mutta kun Kurt näki, etten ollut
siihen halukas, hylkäsi hän ehdotuksen.

"Vuoden kuluttua sai Kurt kovan yskän, se kiihtyi nopeasti, ja
kymmenen kuukauden avioliiton jälkeen olin minä leski toisen
kerran. En tiedä, mitä nyt tapahtui ympärilläni. Kappalainen piti
huolta kaikesta. Kun seitsemän viikon kuluttua heräsin jälleen
tajuntaan, sanottiin minulle, että olin saanut vielä yhden tyttären,
jonka kappalainen oli antanut salaa eräälle talonpoikaisvaimolle
hoidettavaksi. Hän ei tiennyt, tahdoinko tunnustaa sen omaksi
lapsekseni. Kaikki, kaikki oli minusta samantekevää, tahdoin
ainoastaan kuolla, mutta sitä ei minulle ollut suotu. Kun nousin
jälleen jalkeille, näin, kuinka palvelijani katselivat minua
ivallisesti hymyillen. He arvasivat osaksi asian, mutta heidän
ei johtunut mieleensäkään, että olin mennyt naimisiin niin
halpasäätyisen miehen kanssa, ja vielä vähemmän, että tunnustaisin
lapseni omakseni... Sitä en tehnytkään, mutta otin hänet kotiini,
kun hän oli vasta kolmivuotias, ja minä rakastin häntä rajattomasti,
sillä hänellä oli isänsä kasvonpiirteet, mutta äitinsä ylpeä, ylväs
mieli... Minä sanoin häntä palvelijattarekseni, mutta vaadin, että
kaikkien toisten oli toteltava häntä kuin olisi hän tyttäreni...
Ja kun he eivät tehneet sitä mielellään, kävi mieleni katkeraksi
ja kovaksi. Ankarampaa komentoa ei pitänyt herra Ficke Bülowkaan;
sanottiin, että hänen leskensä oli heistä molemmista pahempi. Kaksi
tytärtäni kasvoivat ja varttuivat. Vanhempaa heistä näin harvoin,
nuorempi sitä vastoin teki mitä tahtoi, eikä minulla ollut voimaa
sanoa häntä vastaan, niin painavana tunsin syyllisyyteni.

"Kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään palasi Hedvig isänkotiinsa.
Hän toi mukanaan hyvän ystävänsä Anna Flemingin. Tuntui kuin
päiväpaiste olisi langennut synkkään kotiin, ja minä iloitsin
heitä nähdessäni. Mutta minä näin nuoremman lapseni, hylätyn Edela
parkani hiipivän vakoillen ympärinsä. Äskentulleet olivat vallanneet
hänen paikkansa, hänelle ei ollut enää tilaa. Paha omatunto kalvoi
minua, ja minä sanoin heille, että hän oli ollut lohdutuksenani
yksinäisyydessäni, että olin pitänyt häntä aivan kuin tyttärenäni ja
toivoin, että he tahtoisivat kohdella häntä vertaisenaan. Niin he
tekivätkin, eikä kukaan voinut olla suloisempi ja rakastettavampi
kuin hän. Hedvig kysyi minulta kerran, tunsinko Edela Kurtintyttären
vanhempia. Kenties oli juoruilu saapunut hänen korviinsa. Minä
vastasin, että he olivat yhtä hyvää sukua kuin hänenkin vanhempansa,
ja sen jälkeen ei hän enää kysellyt.

"Monia ylhäisiä herroja ja ritareita vieraili siihen aikaan Ettakissa.
Niiden joukossa oli pari Ribbingiä, molemmat kotoisin Suomesta,
oli myös ritari Juhana Maununpoika. Hän oli jalo herra, mutta
ylen vakava. Kun hän pyysi minulta Hedvigin kättä, pelkäsin minä,
että tämä vastaisi kieltävästi, mutta ilokseni ja kummakseni hän
suostuikin. Kun sanoin hänelle, etten ollut sitä odottanut, tunnusti
hän mieltyneensä toiseen mieheen, mutta ei koskaan tahtonut siitä
puhua, koska tämä mies oli aateliton. Minä ylistin hänen lujuuttaan;
hän ei suinkaan ensi kertaa saattanut minua häpeämään. Vanhempi
Ribbingeistä kosi Anna Flemingiä, ja minä näin, että ainoastaan
syntyperä esti nuoremman pyytämästä Edelan kättä. Hän tunnustikin
tunteen tälle, mutta sanoi ensin tahtovansa pyytää sukulaistensa
suostumusta. Hedvig meni naimisiin ja muutti Göksholmaan. Anna
matkusti Turkuun häitä varten. Edela ja minä olimme jälleen kahden.
Nyt vasta uskoi hän minulle, että hän oli tehnyt salaisen liiton
nuoremman Ribbingin kanssa; tämä oli sanonut, että hänen olisi
kärsivällisesti odotettava neljä vuotta...

"Suuri suru odotti minua. Hiljainen Hedvigini kuoli antaessaan elämän
pojalle. Minä otin Åken kotiin luokseni; lapsenlapseni ainakin
tahdoin itse kasvattaa. Mutta Edela ei voinut ensinkään poikaa
sietää. 'Näin hyvin, että hän tulee asettumaan tielleni', sanoi
hän... Kului neljä vuotta, mutta Ribbing ei palannut. Edela oli
poissa suunniltaan; hänelle tekivät kauppamiehet ja muut aatelittomat
monia hyviä tarjouksia, mutta ilokseni hän hylkäsi ne. Eräänä päivänä
tölmähti hän luokseni ja sanoi, että nuori Ribbing oli täällä,
mutta salaa. Tämä tahtoi häntä heti seuraamaan. He vihityttäisivät
itsensä muutamassa läheisessä kirkossa; sen jälkeen veisi hän
vaimonsa kotiinsa. Ribbing oli sanonut, että se oli ainoa keino,
jolla he voivat saada toisensa; hänen sukulaisensa eivät luultavasti
koskaan antaisi mielisuosiolla suostumustaan. Minun ainoa ja korkein
toivoni oli hyvittää Edelalle, mitä olin rikkonut häntä vastaan. En
voinut aavistaakaan, että oli kysymys petoksesta; ja niin annoin
suostumukseni."

Ermegård rouva oli tehnyt tunnustuksensa välillä vain harvoin
pysähdellen. Oli kuin koko hänen entinen elämänsä olisi vaeltanut
hänen ohitsensa ja hän ainoastaan kertonut mitä näki ja kuuli. Nyt
viittasi hän Elinaa antamaan hänelle virvoitusjuoman, joka oli
pöydällä. Tämä teki sen: "Rakas mummo, antakaa sen nyt jo riittää
täksi päiväksi!" pyysi hän.

"Teette yhtäkkiä lopun kaikista voimistanne", lisäsi kappalainen.

"Ei, ei, olen vapautunut raskaasta taakasta. Kuulkaa nyt edelleen!
Onneton lapseni matkusti, mutta hän palasi takaisin kahdeksan
kuukauden kuluttua, kurja, kadotettu olento."

Ermegård rouvan katseet harhailivat ympäri huonetta; mutta kun Elina
tahtoi osoittaa hänelle huolenpitoaan, sysäsi hän tämän luotaan ja
jatkoi käheällä vapisevalla äänellä:

"Hän tahtoi antaa minulle anteeksi, mitä olin rikkonut, ehdolla,
että hänen lapsensa tunnustettaisiin tyttärenlapsekseni ja saisi ne
edut, jotka oli häneltä kielletty. Minä sanoin hänelle, että tahdoin
tehdä mitä muuta tahansa; lapsi voisi saada taloja ja tiloja, mutta
tunnustaa tyttärenlapsekseni en häntä voinut. Silloin oli hän aivan
kuin kadonnut... Minä luulin ymmärrykseni pettävän. Lopulta sain
tietää, mihin hän oli ottanut tyyssijansa, mutta hän kieltäytyi
tulemasta minun näkyviini... Emme tavanneet enää toisiamme."

Ääni takertui kurkkuun, kesti useita minuutteja ennenkuin vanhus voi
jatkaa.

"Edela tuli joka yö luokseni", aloitti hän.

"Unessa?" kysyi kappalainen.

"Olin täysin valveilla!"

"Tuleeko hän vieläkin?"

"Ei niin usein, mutta aina samoin vaatimuksin, samoin julmin
vaatimuksin."

"Ja te kieltäydyitte yhä?"

"Minä mietiskelin yötä ja päivää, kuinka täyttäisin hänen
toivomuksensa paljastamatta itseäni. Vihdoin löysin keinon. Jos
ottaisin talooni muutaman Anna Flemingin lapsista ja naittaisin
hänet Edelan pojalle, saisi hän silloin nimen, joka oikeuden mukaan
hänelle kuului. Seuraavana yönä näyttäytyi Edela uudelleen minulle.
'En tiedä, onko teidän aikeenne kaikkinäkevälle otollinen', sanoi
hän, 'mutta tuokaa lapsi Ettakiin, antakaa hänen asua tornikamarissa,
minä valvon ja suojelen häntä. Mutta muistakaa, että tytön on
vapaasta tahdostaan mentävä hänelle; jollei hän sitä tee, pidän
kiinni vaatimuksestani. Teidän täytyy antaa hänelle nimenne, äiti,
ja jollette sitä tee, on teidän hautanne oleva yhtä rauhaton kuin
minunkin!'"

Elina oli vaipunut polvilleen ja painanut kätensä ristiin. "Hänen
äitinsä se siis on aina käynyt luonani", sanoi hän. "Nyt ymmärrän
harhailevan hengen levottoman hellyyden. Miksi ette ole sanonut sitä
minulle ennen, olisin silloin epäröimättä laskenut käteni hänen
käteensä!"

"Sanot nyt niin, kun tiedät, että hän on kuollut!"

"Ei hän ole kuollut, mummo! Sydämeni sanoo, että hän on palaava.
Silloin tahdon heti yhdistää kohtaloni hänen kohtaloonsa, jotta sinä
ja vainaja saisitte rauhan sieluillenne."

Ermegård rouva viittasi kappalaista tulemaan lähemmäksi. "Jos hän on
kuollut", sanoi hän, "tai jos minä kuolen ennenkuin hän palaa, eikö
silloin tämä tunnustus, jonka olen tehnyt, ole kylliksi?"

"Jotta teidän tyttärenpoikanne voi astua laillisiin oikeuksiinsa,
on teidän vihkitodistuksenne näytettävä. On niin ja näin, riittääkö
tämäkään, kun hän itse ei ole aviolapsi."

"Sukusiteet poistetaan avioliitolla Elinan kanssa."

"Siltä näyttää, mutta meidän Herramme ei salline narrata itseään, ja
pelkään, että viisautenne on joutuva häpeään."

"Ei mitään vaaraa!" sanoi Ermegård rouva. "Laupeudessaan ei hän
tee niin tarkkaa tiliä kanssamme; ennen kaikkea sallii hän meidän
säilyttää hyvän ja kunniallisen nimemme."

"Ajatelkaa tarkoin mitä teette, neitsyt", sanoi kappalainen Elinalle;
"on kysymys elämänne onnesta!"

"Tahdotteko häntä kiellellä?" huusi Ermegård rouva.

"Ainoastaan varoittaa, erittäinkin, jos teidän sydämenne ei olisi
vapaa."

"Se on vapaa!" vastasi neitsyt väristen.

"Älkää pettäkö itseänne!"

"Elina!" huudahti Ermegård rouva. "Älä kuuntele häntä, hän tahtoo
vetää sinut pois minusta."

"Sitä ei tee mikään maailmassa!"

"Minä olen tehnyt ainoastaan velvollisuuteni", vastasi kappalainen.

Ermegård rouva oli oikeassa, kun hän sanoi heittäneensä raskaan
kuorman hartioiltaan. Hän sai uusia voimia, uutta nuorteutta, ja hän
sanoi nyt samoin kuin Elinakin:

"Hän ei ole kuollut!"

Tähän aikaan teki Åke Hannunpoika maankuulun retken Anholtin saarelle
Kattegattiin, mistä ritari palasi tuoden runsaan saaliin porvarien
sinne viemiä kalleuksia. Ermegård rouvalle saapui kirjeitä sekä
valtionhoitajalta että Trotte Maununpojalta. He onnittelivat häntä
siitä, että hänellä oli niin urhoollinen sukulainen, jonka tähden
hänen omakin nimensä tuli säilymään jälkimaailmalle, ja molemmat
sanoivat, ettei maassa ollut suurempaa sankaria ja jalompaa ritaria.

Nämä iloiset viestit, jotka niin imartelivat hänen ylpeää mieltään,
ja varmuus siitä, ettei Elina pettäisi lupauksiaan, näyttivät vanhan
rouvan palauttavan terveyteensä ja voimiinsa. Sama sitkeä joustavuus,
joka säilyi hänen tahdossaan, oli levinnyt hänen ulkonaiseenkin
ihmiseensä.

Ermegård rouva paisui ylpeydestä. Hän sanoi, että Åke oli häneen, ja
mietiskeli mielessään, kenen ylen ylhäisen neitsyen kanssa naittaisi
hänet. Tuskin kukaan näytti ansaitsevan sitä arvoa. Alistuvasti
kuunteli Elina puhetta siitä, mutta se kirveli sydäntä.

"Örebron linnan läänitys antaa hänelle oikeuden kohottaa katseensa
korkealle", sanoi Ermegård rouva, "ja jollei Svante Niilonpoika olisi
jo naittanut pois kaunista tytärpuoltaan, olisi Åke saanut kosia
häntä".

"Mutta hän oli hyvin nuori."

"Entä sitten, kukaan ei ole kyllin nuori ja kaunis niin uljaalle
ritarille kuin minun Åkelleni."

"Te sanoitte kuitenkin minulle..."

"Mitä niin?"

"Että ikäeroitus hänen ja minun välillä..."

"Ahaa, kadutko jo?"

"En, mummo, mutta..."

"Sitä paitsi ei Åke ole koskaan ajatellut sinua, ja sinä olet
luvannut uskollisuutta toiselle."

"Niin olen!"

Niin pian kuin Elina pääsi kuulemasta Åkesta puhuttavan,
saattoi hän pitää kurissa ajatuksensa ja tunteensa: silloin oli
velvollisuudentunto peräsimessä ja päivä meni kuin pieni pursi
tyynessä vedessä. Mutta kun ajattelematon vanhus tuli ja alkoi pitää
ylistyspuheitaan Åke herrasta tai kun kansan kesken puhuttiin hänen
erinomaisesta rohkeudestaan, silloin alkoivat hyrskyt heitellä pientä
purtta, peräsin viippui sinne ja tänne, ja hyvät päätökset olivat
tiessään.

Ermegård rouva oli useita kertoja kirjoittanut Skaraan tiedustellen
Erikinpoikaa, mutta ei ollut kuullut hänestä mitään. Ingristäkään
ei hän voinut saada mitään tietoa, molemmat olivat kadonneet
jäljettömiin.

Kolmisen viikkoa myöhemmin, varhain aamulla, nähtiin suurten,
kömpelöiden vaunujen ajavan pihaan, ja Skaran tuomiorovasti pyysi
puhutella jaloa Ermegård rouvaa.

Tämä avautti äskettäin sisustetut huoneet ja meni heti ottamaan häntä
vastaan.

Monien molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen tulivat he
tuomiorovastin käynnin tarkoitukseen.

"Tiedätte kai, jalo rouva", sanoi rovasti, "sen häväistyksen, jota
teidän väkenne on minulle hankinnut?"

"Ei, minä en tiedä mitään!"

"Eräs lailliseen muotoon laadittu testamentti on kiihoittanut
muutaman ahnaan talonpojan hyödynjanoa, niin että hän katsoo enemmän
omia etujaan kuin lapsensa ikuista autuutta."

"Onko sellainen mahdollista!"

"Saattaisin hyvin luulla teidät kaikesta tietämättömäksi. Mutta
mies, jonka teitä on kiittäminen kaikesta, tahtoo heittää varjon
minun ja koko tuomiokapitulin ylle, mutta se on tehty tyhjäksi
Herran ihmeellisestä armosta ja rikollinen on pantu varmaan
talteen... Nyt on kuitenkin laita niin, että me kirkon miehet annamme
mielellämme armon käydä oikeuden edellä, ja minä olen tullut tänne
kysymään teiltä, jalo rouva, toivotteko erityisemmin, että syntinen
armahdetaan."

"Otaksun, että teidän armonne puhuu Antero Erikinpojasta."

"Muistaakseni hän nimittää siten itseään."

"En tiedä mitä hän on rikkonut, mutta suuresti hänet on täytynyt
viedä harhaan, sillä kenelläkään ei ole niin vilpitöntä tahtoa tehdä
oikein kuin hänellä. Olen sangen kiitollinen teidän armonne hyvästä
lupauksesta päästää hänet vapaaksi. Muuten olisi minun ollut pakko
pyytää tyttärenpoikaani, Örebron linnan päällikköä, jaloa ritaria,
herra Åke Hannunpoikaa toimittamaan hänet vapaaksi, ja hän olisi
kyllä tehnyt sen, vaikkapa siihen olisi tarvittu asevoimaakin."

Tuomiorovasti oli joutunut sangen hämilleen, jalo rouva oli
menetellyt liian rutosti. Mihin hän oli aikonut monien mutkien
jälkeen suostua, sen oli rouva vanhus heti pitänyt ratkaistuna asiana
ja heittänyt hänen jalomielisyytensä sisimmän perusteen hänelle
vasten kasvoja kuin minkäkin hansikkaan.

Nyrkkioikeuden ajat eivät olleet vielä menneet. Yksityisiä riitoja
ratkaistiin miekalla, eivätkä hyökkäykset luostareihin ja kirkkoihin
kuuluneet tavattomuuksiin. Jos Åke herra olisi tehnyt jutun Antero
Erikinpojan katoamisesta, olisi tuomiokapituli joutunut suuriin
ikävyyksiin. Kunnianarvoisa isä ei kuitenkaan tahtonut heti antaa
myöten, se olisi näyttänyt tappiolta. Sentähden sanoi hän hymyillen:

"Siunatulla kirkollamme on, paitsi Jumalan ja pyhän isän suojelusta,
monta puolustajaa maassa. Olin luullut, että jalo ritari hänkin
kuuluisi niihin."

"Ei, jos on kysymys vääristä teoista!"

"Eikö äidin pidä ottaa veitsi lapsen kädestä, jos tämä tahtoo
haavoittaa häntä sillä?"

"Kyllä, mutta..."

"Niin tässä on tapahtunutkin. Kirkko antaa rakastavaisesti anteeksi,
mutta pitää silmällä sitä, joka on rikkonut..."

"Mitä teidän armonne tarkoittaa?"

"Että jos kirkko onkin antanut anteeksi ensimäisen harha-askeleen,
rankaisee se toisen sitä ankarammin."

"Ymmärrän."

"Ja kirkolla on pitkät käsivarret."

"Sanon sen kyllä hänelle."

"Mitään muuta en tahdokaan", sanoi hurskas pappisvaltias nousten.

"Ei suinkaan teidän armonne aio vielä lähteä? Ettak ei ole niin
vieraanvaraton kuin se kenties loitolta katsoen näyttää."

"Jos niin on, viivähdän mielelläni!"

Ja hän antoi uudelleen painavan ruumiinsa vaipua niihin pehmeihin
tyynyihin, joilla tuoli oli peitetty, ja virkkoi syvästi huoaten: "Me
kirkon miehet olemme olemassa ainoastaan muita palvellaksemme."

Hurskas isä ei ollut suinkaan kylmäkiskoinen pöydän nautinnoille. Hän
noudatti halulla kutsua, tervehti alentuvasti kappalaista ja piteli
kauan Elinan kättä omassaan, jupisten jotakin siitä ilosta, jota hän
tunsi nähdessään niin hurskaan neitsyen.

Pöytä notkui hopeavatien alla, ja ruokalajien paljous vakuutti
pappisvaltiaalle, että hän vieraili rikkaassa talossa. Mutta niinpä
hän osoittikin, että hän oli siihen tottunut.

Ateriaa höystettiin vilkkaalla keskustelulla, jolloin pääasiallisesti
puhui vieras. Kuten tavallista oli, alotti hän ylistämällä ruokaa ja
perhe-elämän onnea, jonka näkeminen aina ilahutti pappia, vaikkei
hänelle itselleen sitä suotukaan... Kuta enemmän viiniä ja olutta hän
sitten nautti, sitä korkeammalle kohosi tunnelma, ja aterian lopulla
leijaili rovasti ylhäällä pilvissä ja ojensi sieltä siunaten kätensä
langenneen ihmiskunnan ylitse.

Mutta tällä kertaa kova onni potkaisi tuomiorovastin suinpäin alas
toisten syntisten ihmisten joukkoon.

Ovi aukeni äkkiä ja Erikinpoika astui sisään.

Ilo, hämmästys, suuttumus, toiveiden pettymys olivat ne vaihtelevat
tunteet, joita hänen näkemisensä herätti. Ermegård rouva meni
malttinsa säilyttäen häntä vastaan, ja vaikkei vanhus tuomiorovastin
tähden voinutkaan avata syliään, näki nuori mies ilosta säteilevistä
silmistä, kuinka tervetullut hän oli. Hänen silmänsä etsivät Elinaa.
Tosin tämä hieman kalpeni, mutta puristi lämpimästi hänen ojennettua
kättään.

Kappalaisen tulotervehdys oli mitä vilpittömin. Hän sulki hänet
syliinsä ja kiitti Jumalaa.

Tuomiorovasti oli seissyt mykkänä katselijana. Viini ja voimakas
aamiainen olivat jossain määrin häntä herpaisseet; hän ei ollut
oikein varma, eikö Erikinpoika kenties ollut saanut vapauttaan hänen
suostumuksestaan.

Tämä poisti häneltä pian kaikki epäilykset.

"Tällä kertaa voititte te, voititte viekkaudella ja petoksella!"
huudahti Erikinpoika kääntyen tuomiorovastiin. "Seuraavalla kerralla
voitan minä!"

Kiukku melkein vääristi tuomiorovastin kasvot, ja se hymyilevä ilme,
jota hän koetti näytellä, ei suinkaan häntä kaunistanut.

"Näen surulla, etten ole onnistunut parhaissa tarkoituksissani",
sanoi hän ottaen Ermegård rouvalta jäähyväiset.

Nyt ei enää koetettukaan häntä pidättää, ja pian nähtiin vanhojen
vaunuromujen lähtevän jälleen tiehensä.

Kohtaus tuomiorovastin kanssa antoi Ermegård rouvalle ajattelemista
moniksi päiviksi. Hän ei ollut koskaan ollut papeille oikein
suosiollinen, mutta nyt hän oli vielä vähemmän kuin ennen.

Erikinpoika oli odottanut, että häät heti vietettäisiin, mutta hän
oli liian ylpeä muistuttaakseen saamastaan lupauksesta. Elina oli
ystävällinen ja osanottavainen, kuunteli melkein hartaudella, kun hän
puhui, ja koetti sovittaa vastauksensa parhaimmiten hänen mielikseen.
Jos hän pyysi laulamaan ja soittamaan, teki Elina sen heti, mutta
jos hän katsoi häneen rakkaudesta uhkuvin katsein, silloin loi Elina
punastuen katseensa maahan.

Eräänä päivänä pani Ermegård rouva heidän eteensä asiakirjan, jonka
oli saanut Turun raadilta. Se oikeutti Antero Erikinpojan, mentyään
avioliittoon Elina Ribbingin kanssa, ottamaan hänen sukunimensä;
siten tuli uusi sukuhaara alkamaan hänen kauttansa.

"Ja nyt, rakas lapseni", sanoi vanha rouva, "nyt vietämme häänne
upeudella ja ilolla!"

"Ja minä, kiittämätön, kun olen valittanut kohtaloani!" huudahti
nuori mies. "Olihan se minulle lahjoittanut paljon suuremman onnen
kuin olen odottanutkaan!"

Elina koetti hänkin olla iloinen, ja vaikkei hän ajatellutkaan
tulevaa liittoa myrskyisellä ilolla, kuten Erikinpoika, niin ei hän
sitä ainakaan pelännyt. -- Ermegård rouva lähetti kutsukirjeitä
laajalle ympärinsä, ja muuan sellainen lähetettiin myös Åke herralle
Örebrohon. Se kohtasi hänet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän
satuloitsi heti hevosensa, ja ainoastaan uskollisen Lassi Juuttinsa
seuraamana lähti hän matkalle.

Viisi päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui hän Ettakiin. Ermegård
rouva, Elina ja Erikinpoika olivat kaikki nähneet hänen laskettavan
pihaan. Hän oli hypännyt ratsultaan ja muitta mutkitta juossut
sisälle linnaan. He näkivät, kuinka asemies otti haltuunsa molemmat
läähättävät ja vaahtoiset orhit, mutta turhaan odottivat he ritarin
tulevan sisään. Heidät valtasi outo pelko ja levottomuus. Mikä
saattoi viivyttää häntä, mihin oli hän mennyt?

Linnanvartia kutsuttiin saapuville, ja hän ilmoitti, että ritari oli
heti mennyt kappalaisen luo.

Kaikki ymmärsivät, että hän oli mennyt ottamaan selkoa asioista.
Ylpeä Ermegård rouva tunsi, että hän oli loukannut ritarin oikeutta,
ei ainoastaan perintöön nähden, joka taisi olla Åkelle samantekevää,
vaan lisäksi, mikä oli pahempaa, ryöstämällä häneltä neitsyen, jota
hän rakasti.

Elina istui ompeluksensa ääressä, mutta hänen kalpeat poskensa ja
vapisevat kätensä ilmaisivat hänen mielentilansa. Antero Erikinpoika
käveli huoneessa edestakaisin. Hän puhui milloin yhtä, milloin
toista, mutta kukaan ei kuullut häntä, ja hän tiesi tuskin itsekään,
mitä hän sanoi. Ritari oli tullut, ja odotus kävi pitkäksi.

Vihdoin saapui linnanvartia esittäen ritarin pyynnön, että Ermegård
rouva soisi hänelle keskustelun kahdenkesken.

"Pyytäkää ritaria tulemaan tänne!" vastasi hän viitaten Elinaa
ja Erikinpoikaa poistumaan huoneesta. Edellinen pujahti omaan
huoneeseensa. Jälkimäinen riensi Ermegård rouvan luo, heittäytyi
hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan.

"Jos sallitte hänen eroittaa Elinan minusta, en voi elää enää
kauemmin!" kuiskasi hän.

"Luuletko sinä, että hänen tai kenenkään tähden luovun siitä, mitä
olen niin monia vuosia tavoitellut! Sinä olet minua yhtä lähellä kuin
hän, tällä hetkellä lähempänäkin."

"Hän sanoo, että on kysymys hänen onnestaan."

"Ja vaikka hän sanoisi sen maksavan hänen henkensä, vastaisin minä
kuitenkin ei!"

"Isoäiti, Jumala on siunaava teitä!"

"Maksan vain velkani äidillesi. Mene nyt!"

Kun Åke Hannunpoika astui sisään, pelästytti Ermegård rouvaa se syvä
vakavuus, joka oli levinnyt yli ritarin olennon. Hän oli aikonut
antaa nuhteita siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa. Mutta
ritarin näkeminen herätti ainoastaan hänen harmiaan. Kuinka uskalsi
tämä yrittää repiä alas, mitä hän nerokkaasti ja vaivalloisesti oli
rakentanut turvatakseen omaatuntoaan? Eikö ollut maassa neitosia
yllinkyllin, muitakin kuin Elina Ribbing?

"Sydämellisesti tervetullut, rakas tyttärenpoikani!" sanoi hän
ojentaen kätensä, jota ritari kunnioittavasti suuteli. "Vanhalle
Ettakille on kunniaksi, kun saa ottaa vastaan niin mainehikkaan
vieraan. Olkaa varma siitä, että maineenne on kulkenut edeltä."

"Soturin toimet päättyvät, kun hän lähtee taistelutantereelta",
vastasi Åke. "Sydän vaatii oikeutensa, kun hän palaa kotiin."

"Siellä voi olla muita, joilla on yhtä hyvät vaatimukset."

"Antakaa sitten ratkaista sen, jota kysymys koskee!"

"Sinä olet puhutellut kappalaista?"

"Niin, isoäiti!"

"Hän on sanonut sinulle?..."

"Teidän käskystänne, mitä olette uskonut hänelle."

Ermegård rouva veti syvään henkeään. "Silloin täytyy sinun
käsittää..." sanoi hän.

"Että Antero Erikinpoika on teidän tyttärenpoikanne samoinkuin
minäkin; että hänen äitiään on kohdeltu julmasti ja väärin ja että te
olette velvollinen antamaan hänen pojalleen kaiken sen hyvityksen,
minkä voitte antaa. Kaikkeen tähän yhdyn täydestä vakaumuksesta.
Mutta kun hänen isänsä ei ole tunnustanut häntä, ei hänen
kannettavakseen kuulu isän nimi, vaan teidän..."

"Minun! Mutta etkö sitten käsitä..."

"Teidän ylpeyttänne loukkaa viimeisen avioliittonne tunnustaminen ja
vielä enemmän se, että onneton tyttärenne päätti..."

"Tämä velka on nyt pyyhitty pois..."

"Ei, isoäiti, ainoastaan avoin tunnustus vie sovitukseen, ei uusi
vilppi..."

"Pitäisikö minun jättää nimeni vedettäväksi lokaan!"

"Asia on liian vanha herättääkseen huomiota."

"Ei koskaan, sanon minä! Menemällä naimisiin Elina Ribbingin kanssa
on hän päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minun velkani on pyyhitty pois
ja tyttären sovitettu."

"Ja Elina, uhrinne?"

"Hän on suostunut!"

"Kuuliaisuudesta?"

"Miksei hän rakastaisi häntä? Eikö Antero ole paljon nuorempi kuin
sinä?"

"Kenties olette oikeassa!... Meidän on kysyttävä häneltä."

"Ei, ei, sitä minä en salli!"

"Mutta ettekö sitten käsitä, että on synti eroittaa kaksi sydäntä,
jotka rakastavat toisiaan?"

"Olen luvannut hänen kätensä toiselle."

"Ajatelkaa tarkoin! Minusta tuntuu, kuin seisoisin elämäni
käännekohdassa. Tiedätte, että olen rakastanut kaksi kertaa ennen,
ja molemmilla kerroilla on kuolema riistänyt morsiameni. Elina
on minulle kuin yhdistys näistä molemmista, näen heidät jälleen
hänessä, ja niin on hän elänyt ajatuksissani näinä kuluneina vuosina.
Taistelussa on hän ollut valkyriani, ja kun soturi on kadottanut
hänet näkyvistään, silloin on hänen uransa noussut pystyyn."

"Se on ainoastaan kuvittelua; sinun on valittava itsellesi morsian
jostakin ylhäisestä perheestä."

"Kun Örebrossa kuulin kerrottavan, että Antero Erikinpoika on
vangittu sentähden, hän että oli nostanut jutun kunnianarvoisaa
säätyä vastaan, kirjoitin tuomiokapitulille ja kehoitin heitä
itsensä tähden päästämään hänet vapaaksi. Kohta sen jälkeen lähetin
luotettavan lähettilään viemään valtionhoitajalle kirjettä, missä
pyysin häntä suomaan nuorelle Antero Erikinpojalle tuomarinviran
Vartoftan kihlakunnassa ja lupasin kaikin voimin korvata sen
palveluksen. Tahdon tehdä vielä enemmänkin hänen hyväkseen."

"Sinun läheisenä ystävänäsi voinee hän jotakin odottaakin, eikä hän
lyöne laimin kiittää sinua siitä. Mutta nyt asetan minäkin erään
vaatimuksen. Jos tahdot, että minä siunaan sinua kuolinhetkenäni,
jos tahdot valmistaa minulle rauhaa ja tyyneyttä jälellä oleviksi
elinpäivikseni... jos suot minulle rauhan haudassa ja autuaan
heräämisen, niin rukoilen sinua edistämään, jos voit, eikä estämään
sitä, mikä nyt lähes kaksikymmentä vuotta on ollut elämäni
hartaimpana pyrkimyksenä."

Vanha rouva aikoi langeta ritarin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet
pystyyn ja asetti hellävaroen jälleen lepotuoliin.

"Teidän tahtonne on oleva minulle pyhä!" sanoi hän.

Vanhus ei huomannut ritarin kalpeutta, ei voinut nähdä tämän
haavoitettuun sydämeen. Hän ajatteli ainoastaan, että nyt olivat
kaikki hänen toivomuksensa täyttyneet.

"Odotahan vain", sanoi hän. "Hankin sinulle morsiamen, joka on
kymmenen kertaa ehompi Elinaa."

"Etsikää mieluummin minulle aihe päästä täältä", sanoi ritari.

"Mitä, aiotko lähteä ennen häitä?"

"Jo tänään, jos se on mahdollista!"

"Se ei saa tapahtua, rakas tyttärenpoikani! Se antaisi aihetta
lörpöttelyyn."

"En tahdo nähdä Elinaa!"

"Mutta silloin hän uskoo..."

"... että rakastan häntä? Se selviäisi hänelle vielä paremmin, jos
hän näkisi minut."

"Näytä hänelle silloin vääräksi se usko!"

"Sitä en voi."

"Sinä et tahdo pitää lupaustasi muuta kuin puoleksi!" huudahti vanhus.

"Minä jään tänne!" sanoi ritari. Ja hän ei ainoastaan nähnyt jälleen
Elinaa, hän pystyi niin hillitsemään itseään, että Elina luuli
ritarin unhottaneen hänet, ja itki sen johdosta yksin kamarissaan.

Erikinpoika seurasi heitä mustasukkaisin katsein. Åke oli
tunnustanut sukulaisuuden ja puhutellut häntä veljekseen. He
osoittivat toisilleen ystävyyttä molemmin puolin, mutta toinen tunsi
vaistomaisesti katsovansa alas ja toinen nöyryytyksellä katsovansa
ylös. Myöskin ulkonaisessa suhteessa olivat molemmat serkukset
toisistaan suuresti eroavat. Åkella oli ylpeä ja miehekäs ryhti.
Hänen reipas, ujostelematon esiintymisensä viittasi pelottomaan
soturiin, samalla kuin syvä katse valloitti sydämen. Antero
Erikinpoika oli nuori, sorjavartaloinen, kaunis mies, jonka ulkonäkö
miellytti. Oleskellessaan ulkomailla oli hän oppinut hyvän ryhdin;
mutta se riippuvainen asema, jossa hän oli tähän asti elänyt, oli
tehnyt vaikutuksen, josta hän ei pystynyt vapautumaan.

Elina istui äänetönnä työnsä ääressä ja vastaili yksikantaan niihin
kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Åke taisteli kuin mies. Hän
hurmaantui Elinan nähdessään, hän rakasti tätä impeä yhtä suuresti
kuin ennenkin, mutta ei yhtä itsekkäästi, sillä nyt tahtoi hän
kieltäytyä omasta onnestaan valmistaakseen onnea rakastetulleen.
Sentähden kietoi hän Erikinpojan sellaisiin keskusteluihin,
joissa tämä sai tilaisuuden ilmaista tietojaan. Hän oli olevinaan
vastakkaista mieltä, jotta toinen saisi tilaisuuden kumota hänen
väitteensä, ja kaikki tämä vain siksi, että Elina oppisi ymmärtämään
tulevan herransa ansioita.

Mutta kun Ermegård rouva ei enää katsonut tarvitsevansa pelätä Åkea,
ylisteli hän tätä myöhään ja varhain. Ritarin täytyi kertoa sodasta
ja sen yksityistapauksista.

Hääpäivän edellinen ilta oli tullut. He olivat kuten tavallisesti
kokoontuneet Ermegårdin huoneeseen. Åke teki kaiken voitavansa
pitääkseen tunnelmaa yllä, ja Elina istui tapansa mukaan jakkaralla
mummonsa jalkojen juuressa. Antero Erikinpoika saattoi asettua minne
tahansa, mutta Åken ollessa läsnä ei hän koskaan istuutunut Elinan
rinnalle.

Oli puhuttu, kuinka Ingri oli kehittynyt edukseen, mitä reippautta
hän oli osoittanut ja kuinka varmaksi hän oli tullut esiintymisessään.

"Muistan sangen hyvin, kuinka epänaiselliselta hän näytti minusta",
sanoi Åke, "enkä ymmärtänytkään häntä ennenkuin näin hänen sydämensä
rakastetun."

"Minun piharenkini!" huomautti Ermegård rouva.

"Silloin käsitin", jatkoi ritari, "että totinen rakkaus voi olla yhtä
ylevä, missä ikinä se syttyneekin. Ambjörn on siitä todistuksena. Hän
on valmistunut siihen, ettei Ingri koskaan voi tulla hänen omakseen,
mutta kuitenkin on hän varma siitä, että mitä Jumala on yhdistänyt,
sitä eivät ihmiset voi eroittaa, ja jolleivät he voi yhdistyä tässä
elämässä, yhdistyvät he toisessa..."

Åken katseet lennähtelivät Elinaan, ja se, mitä hän vilahdukselta
luki tämän silmistä, täytti hänen mielensä ilolla ja tuskalla.

Antero Erikinpoika hymyili ivallisesti. Hän ei ollut onneksi
huomannut mitään, mutta hän puri huultaan, voidakseen olla
muistuttamatta ritarille tämän molemmista manalle menneistä
morsiamista.

Ermegård rouva täydensi kertomuksen mainitsemalla Ingrin sanoneen
hänelle, että hän päättää joko Erik Jönssinpojan tai omat päivänsä.

"Mikäli mahdollista, tahdon estää miehen koskaan palaamasta
takaisin", sanoi Åke. "Toivoisin, että luoti sattuisi häneen."

"Ettäkö rakastavaiset vihdoin saisivat toisensa?" kysyi Antero
Erikinpoika nauraen.

Linnanvartia astui sisään ja jätti Åkelle suuren kirjeen.

"Valtionhoitajalta!" huudahti tämä iloissaan. "Odottaako tuoja?"

"Odottaa, herra ritari!"

Åke avasi ja luki kirjeen.

"Toivon, ettei ole kysymys uusista taisteluista", virkkoi Ermegård
rouva.

"On, rakkahin isoäiti, niin läheisestä, että minun pitäisi heti
lähteä."

"Sitä en salli; olet luvannut..."

"Viipyä yli häiden. Niin teenkin. Lähden vasta huomisiltana."

Mutta Åken oli kirjoitettava vastaus. Oli jo myöhäinen, ja hän
toivotti hyvää yötä.

Ermegård rouva oli sangen tyytymätön. Hän odotti lukuisia vieraita
ja niiden joukossa kauniita neitsyitä ylhäisistä suvuista. Hän oli
iloinnut siitä, että sai sanoa heille: "Tyttärenpoikani, jalo ritari
Åke Hannunpoika, etsii itselleen morsianta..."

Mutta Antero Erikinpoika sitä vastoin ei suinkaan ollut tyytymätön.
Loistelias sukulainen asetti hänet itsensä varjoon, ei ainoastaan
kalpean Elinan, vaan myös odotettujen vieraiden silmissä. Hän oli
hämillään ajatellessaan esittelyä, joka tuli tapahtumaan, mutta hän
tunsi, että se olisi kaksin verroin vaikeaa, jos ritari olisi läsnä.

"Huomispäivä tulee olemaan väsyttävä, tahdon mennä aikaisin levolle",
sanoi vanha rouva.

Elina oli heti valmis häntä seuraamaan.

"Odotan sinua sitten tänne", kuiskasi sulhanen hänelle.

Se ujous, jota Elina oli viime päivinä osoittanut, oli syvästi
loukannut häntä, mutta hän pelkäsi niin menettävänsä hänet, ettei
uskaltanut lausua ainoatakaan nuhdetta. Nyt pelätty kilpakosija
lähtee tiehensä, nyt oli tyttö hänen; ja kun hän kutsui, oli tämä
velvollinen tulemaan.

Kauan sai hän odottaa. Kärsimättömästi kuulosteli hän jokaista ääntä.
Vihdoinkin kuului keveitä askeleita. Ingri sieltä tuli sanomaan,
ettei Ermegård rouva sallinut neitsyen lähteä luotaan.

"Huomenna täytynee hänen siihen kumminkin mukautua", jupisi sulhanen
itsekseen palaten huoneeseensa, epätietoisena, oliko vastauksen
tosiaankin Ermegård rouva lähettänyt.

Varhain seuraavana aamuna oli linnassa kaikkialla vilkasta liikettä.
Kappeli koristeltiin lehdeksillä ja kukilla. Oli elokuu, niin
että näitä oli saatavana runsaasti. Keittiössä olivat monet kädet
liikkeessä, ja linnanvartian valvonnan alaisena otettiin esille
suuret kullatusta hopeasta tehdyt juomakannut ja suuret paljoudet
juomasarvia ja maljoja. Kellarista noudettiin viinejä, joita oli
säilytetty vuosikymmeniä, ja oluttynnyreitä vieritettiin seurasalin
ovelle, niin ettei oluesta tulisi puutetta. Mutta Ermegård rouva
itse otti esille suuret pöytäliinat, jotka tosin olivat hieman
kellastuneet vanhuuttaan, mutta hienot ja loistavat kuin silkkiset
ikään.

Vanhan tavan mukaan ei sulhanen saanut nähdä morsiantaan ennen
vihkimistä, ja Antero Erikinpoika pysyi sentähden huoneessaan.

Åke herralla oli ollut monta kirjettä kirjoitettavana; ei ainoastaan
valtionhoitajan lähettilästä, vaan Lassi Juuttikin oli lähetettävä
niitä viemään. Viimeksi mainitun kanssa hän sopi siitä, missä heidän
piti yhtyä. Hän ikävöi päästä pois, ja kun kutsuttujen vieraiden
joukossa oli monia vanhoja ystäviä, päätti hän ratsastaa heitä
vastaan; se estäisi häntä hautomasta omia ajatuksiaan.

Kulkiessaan portaita alaspäin kuuli hän säveliä. Elina se soitteli
harpullaan. Satoja kertoja oli sellainen pyyntö pyörinyt Åke ritarin
huulilla, mutta hän ei ollut rohennut lausua sitä, ja nyt viimeisenä
päivänä tahtoi Elina suoda hänelle jäähyväistervehdyksen -- sillä
että tämä puhui hänelle, sen tiesi, sen tunsi hän.

Harppu oli kannettu naisparvelle, ja sinne suuntasi ritari
askeleensa. Luultavasti oli Ermegård rouva siellä sisällä; tälle hän
päätti antaa merkin, ettei ilmaisisi hänen läsnäoloaan...

Hän meni varovasti lähemmäksi. Elina oli sisemmässä huoneessa.
Hän lauloi hiljaisella äänellä, mutta jokainen sana tunkeutui
ritarin korvaan. Hän lauloi eron katkeruudesta, uskollisesta,
hamaan kuolemaan kestävästä rakkaudesta ja yhtymisestä toisessa
maailmassa, suurimman autuuden saavuttamisesta... Taasen siirtyi hän
virrensävelmään... Nyt seurasi rukous madonnalle; hän oli taistellut
rakkauttaan vastaan, mutta se oli aina ollut voittamaton. Oli synti
rakastaa toista ja antaa kätensä toiselle, hän rukoili yhä palavammin
ja hätääntyneemmin...

Se oli särkyneen sydämen valitus, mutta niin nöyrä, niin
alistuvainen. Åke ritarin täytyi nähdä laulaja!

Hiljaa hän avasi oven. Elina seisoi selin häneen, jo pukeutuneena
valkoiseen morsiuspukuun. Paljaat käsivarret kiertyivät harpun
ympärille ja kyyneltynyt katse oli kääntynyt taivasta kohden.

Ajatus, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, sai ritarin
valtoihinsa.

"Elina!" huudahti hän.

Elina teki kauhun liikkeen.

Mutta Åke sulki hänet syliinsä, ja hän itki ritarin rinnalla kuin
olisi sydämensä pakahtumaisillaan.

"Saanko katsoa sinuun -- viimeisen kerran?" sanoi Åke taivuttaen
hänen päätänsä taaksepäin.

He lukivat hellintä rakkautta toistensa silmistä. "Sano, että
rakastat minua!" sanoi Åke.

"En ole koskaan rakastanut ketään muuta", vastasi Elina.

"Sinua on pakoitettu?"

"Niin, niin!"

"Ja nyt täytyy meidän erota!"

"Ainoastaan tämän elämän iäksi!"

"Mutta minun sinä olet!"

"Sinun yksin!"

"Hyvästi, kunnes ensi kerran kohdataan."

Åke painoi huulensa hänen huuliaan vasten pitkään suudelmaan. Silloin
hän tunsi, kuinka Elina ikäänkuin solui pois hänen syleilystään.

Hän katsoi häneen; kasvot olivat valkeat kuin lumi, ja hän luuli
hänen pyörtyneen.

Hän laski hänet hellävaroen matolle. Täältä hänet kyllä pian
tavataan, ja ritari tahtoi säästää sekä itsensä että hänet uusista
erojaisista.

"Nuku suloisesti, valkea ruusuni!" kuiskasi hän. "Olisin valmis
toivomaan, ettet koskaan heräisi!..."

Nopein askelin poistui hän huoneesta.

Palattuaan huoneeseensa kirjoitti ritari Ermegård rouvalle, että
hänen tärkeistä syistä oli heti lähdettävä. Hän jätti kirjeen eräälle
palvelijalle ja riensi talliin, jossa itse satuloi ratsunsa, ja
lasketti täyttä laukkaa tiehensä.

Mutta hän ei ollut kauas ehtinyt ennenkuin kuuli kellonläppäyksen
linnasta. Mitähän se merkitsi?... Silloin hän muisti, että
tornikellojen liikkeet olivat riippuvaiset tuulesta. "Sangen kaameaa
hääpäivänä", jupisi hän.

Joutuisiko suloinen neitsyt tosiaankin toisen puolisoksi? Eikö olisi
ollut armeliaampaa surmata hänet tai nostaa hänet hevosen lautasille
ja kiitää pois? Mitä hurjimmat tuumat risteilivät hänen päässään, ja
yhä kipakammin kannusti hän ratsuaan.

Markarydissa, Sunnerbron kihlakunnassa, oli hänen uskollistensa
yhtymäpaikka. Siellä tapasi hän jo valmiina seitsemänsataa
ratsumiestä; sitä paitsi oli siellä kaksi vanhaa, tuttua
vapaaehtoista Skarasta, sepänpoika Brynte Byrelinpoika ja Marquard
kultaseppä, jotka molemmat pyysivät palvella hänen johdossaan.
Ritaria näytti ilahuttavan nähdä heitä jälleen, mutta heistä hän
oli suuresti muuttunut. Hänen olennossaan oli silmiinpistävää
levottomuutta ja kiihkoa. Hän puhui ainoastaan mitä kuului kunkin
palvelustehtäviin, muuten oli hän vaiti.

Helsingborgin linnassa isännöi herra Tyge Krabbe, mahtava, ylpeä ja
pöyhkeä vouti, joka kohteli epäinhimillisesti kansaa, emäntäänsä
ja palvelijoitaan. Åke herra oli ajatellut yrittää hänen kanssaan
otteluun. Nyt oli se tapahtuva. Koskaan ei hän ollut tuntenut niin
suurta halua esiintyä heikkojen ja sorrettujen puolustajana.

Lähtö tapahtui elokuun 27 päivänä 1510. Samana päivänä ilmoitti muuan
asemiehistä hänelle, että Thor oli karannut.

"Se ilahuttaa minua", vastasi hän. "Jos tapaan hänet vihollisten
riveistä, on hän nähnyt viimeisen päivänsä."

Pieni parvi lähti liikkeelle alaspäin Fagerhultia ja Örkelljungaa
kohden. Åke herra piti kaikkea tarkoin silmällä, kuten hänen tapansa
oli. Hän varoi aina kavaloita salahankkeita heti jouduttuaan
vihollisen maahan ja tahtoi mieluummin itse yllättää kuin joutua
yllätetyksi.

Örkelljungan edustalla oli syvä metsäinen laakso; sen läpi kulki
puro, jonka äyräät olivat rimpeä ja rämeikköä. Paikkaa nimettiin
Fantehåleksi, ja tuulen taittamat oksat ja murrokset vaikeuttivat
kulkua sen lävitse.

Viereiselle mäelle oli Tyge herra sijoittanut suuren sotajoukon. Thor
oli kertonut hänelle ritarin aikomasta retkestä Helsingborgiin, ja
vouti kokosi väkensä ja riensi Åke herraa vastaan.

Tämä ei aavistanutkaan väijytystä; kun hän saapui metsään, näki hän,
kuinka kukkulat ympärinsä vilisivät aseellista väkeä.

"Ajatelkaa tarkoin, ritari!" kuiskasi Lassi Juutti,

Mutta Åke loi häneen ankaran katseen; hänen silmänsä salamoi ja paloi
taistelunhalusta.

"Eteenpäin, urhoni!" huusi hän korkealla äänellä. "Seuratkaa
jälestäni, vien teidät voittoon!"

"Tai kuolemaan", lisäsi Juutti.

Mutta ritari kannusti hevostaan ja riensi läpi laakson ja yli puron.

Vihollinen ei ollut ainoastaan ylivoimainen luvultaan, vaan
sillä oli myös etu taistella kukkulalta jalan. Åkesta näytti
olevan samantekevää, kuinka suuri luku hänellä oli vastassaan,
hän kävi rajusti kimppuun, ja jokainen isku kaatoi miehen. Hänen
rinnallaan taistelivat Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä
urhoollisuudella, joka herätti yleistä ihailua. Viholliset väistyivät
hämmästyksissään.

Mutta ritari keksi Thorin heidän joukossaan. Hän kohotti miekkansa
häntä kohden ja huutaen: "Kavaltaja!" kaasi hänet kuolleena maahan.

Silloin ohjasi tanskalainen Lauri Frost ratsunsa suoraan ritaria
kohden, ja ennenkuin tämä ehti asettua vastarintaan, oli muukalainen
asemies syössyt keihäänsä hänen lävitsensä.

Syntyi yleinen hämmennys. Tieto ritarin kuolemasta levisi kuin
kulovalkea. Tanskalaiset hyökkäsivät tulisemmin kuin ennen,
ruotsalaiset saatettiin pian täydelliseen epäjärjestykseen ja he
koettivat pelastua pakenemalla. Monet heistä otettiin vangeiksi, ja
päälippu joutui monien muiden lippujen keralla vihollisten käsiin.

Mutta ritarin ruumis korjattiin taistotantereelta ja vietiin
Helsingborgiin, missä Tyge Krabben emäntä Anna juhlallisesti
hautautti sen.

Ja niin sanotaan kansanlaulussa:

    Hänen ruumiinsa
    on juhlien haudattu kirkkohon
    levätäksensä päivähän tuomion.

Kun Ingri löysi neitsyen makaamasta matolta, nosti hän hänet
varovasti ja koetti kaikkia keinoja, mitä tiesi, palauttaakseen
hänet eloon. Kun se ei onnistunut, riensi hän ilmoittamaan Ermegård
rouvalle.

Tämä arveli, että Elina kyllä pian toipuu. Kuitenkin meni hän itse
häntä katsomaan, mutta kun Elina ei totellut hänen kehoitustaan
ja herännyt eloon, lähetti hän noutamaan kappalaista, joka oli
yrtintuntija.

Tämä pelästyi ja sanoi, että neitsyt oli heti vietävä vuoteeseen.
Siitä ei Ermegård rouva tahtonut kuulla puhuttavankaan. Pihaan
ajoivat vaunut toisensa jälkeen, ulkoa kuului hilpeää naurua ja
iloisia ääniä. Talossa oli häät, ei silloin käynyt laatuun olla
sairas, ja kaikista vähimmin sopi se morsiamelle.

"Sanon teille, Ermegård rouva, hänet täytyy viedä vuoteeseen", toisti
kappalainen; "minä en vastaa hänen hengestään".

Ankara linnanrouva väitti, että pappi vaati sitä ainoastaan häntä
suututtaakseen, ja hän poistui vihoissaan huoneesta sanoen, että
pappi sai tehdä mitä tahtoi.

Kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, ilmaisivat vieraat
mitä hellintä osanottoa, ja sulhaseen näytti tapaus syvästi koskeneen.

Vieraat tosin kerääntyivät täysien pöytien ympärille, mutta he
joko olivat vaiti tai puhelivat kuiskaillen keskenään; aiotut häät
muistuttivat pikemmin hautajaisia.

"Missä on Åke?" huudahti Ermegård rouva äkkiä.

Kukaan ei voinut vastata kysymykseen.

Sitten tuli kirje ilmoille. Isoäiti ja tyttärenpoika vaihtoivat
katseen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.

Kun päivällinen oli päättynyt, olivat vieraat iloiset saadessaan
lähteä kotiin. He puhuivat, kuinka levottomia he muka olivat,
ennenkuin saisivat tietää morsiamen toipuneen, ja Ermegård rouva
sanoi toivovansa, etteivät he kieltäytyisi, kun hän ensi tilassa
lähettää heille uudet hääkutsut.

Mutta tyytyväinen hän oli, kun viimeiset vaunut poistuivat.
Sydämessään oli hän katkeroitunut Elinaa kohtaan. Tämä ei ollut
koskaan ennen ollut sairaana, miksi piti hänen nyt sairastua?
Niskoittelun täytyi olla syynä... Ja viime hetkessä... itsenään
hääpäivänä!... Mutta odotas, kyllä saat, tyttö, maksaa sen!

Ingriltä kuuli hän, että Elina oli palannut tajuunsa, ja hän
kuvitteli mielessään sitä levottomuutta, jolla "pahantapainen lapsi"
odotti hänen saapumistaan.

Hän päätti antaa hänen odottaa, tytölle oli hyödyllistä olla hetken
tuskissaan. Ja niin meni hän sisälle omaan huoneeseensa, istuutui
lepotuoliin ja -- nukkui.

Erikinpoika hänet tuli siitä herättämään.

"Ettekö tahdo nähdä häntä vielä hengissä?" kysyi tämä.

"Hengissä?" Ermegård rouva tuijotti häneen.

"Åke on syypää!" sanoi Erikinpoika rutistaen kirjeen.

Mutta Ermegård rouva ei vastannut; hän riensi heti Elinan luo.

Tämä makasi aivan hiljaa, katse lujasti kiinnitettynä harppuun.
Ermegård rouva puhui hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta.

"Ottakaa pois harppu! Mitä hän siihen tuijottaa?"

Käsky täytettiin. Mutta sairas näytti silloin niin hätääntyneeltä,
että harppu täytyi asettaa jälleen näkyviin. Sitten hän tyyntyi
jälleen, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.

Ja niin istuivat Ermegård rouva ja Erikinpoika yötä päivää hänen
luonansa. Kappalainen sanoi, että hän mahdollisesti saattaa herätä
vielä kerran, ja sitä he odottivat.

Samalla he puhelivat keskenään. Kaikki oli ollut niin hyvin! Jos hän
nyt kuolee, kuinka silloin käy? Mikä osa Åkella oli tässä?... Oliko
hän kenties jutellut hänen kanssaan?

Viikossa vanheni Ermegård rouva vähintään kymmenen vuotta. Kenties se
tuli siitä, että hän alituiseen piti silmänsä kiinnitettyinä Elinaan.
"Jospa käsittäisin, mitä varten hän tuijottaa tuohon harppuun!"

Kerran aamupäivällä, kun he istuivat vuoteen ääressä kuten
tavallisesti, kuului harpusta kova särähdys. Kaikki kielet olivat
katkenneet, ja samana hetkenä sammui Elinan elämä kuin kynttilä,
mutta kalpeille huulille levisi hymy.

       *       *       *       *       *

Ermegård rouva ei elänyt kauan hänen jälkeensä. Tieto Åken kuolemasta
koitui hänenkin kuolinsanomakseen.

       *       *       *       *       *

Mutta sen jälkeen sanottiin Ettakissa yhä useammin kummittelevan.
Talonväki näki usein vanhan rouvan vaeltavan nuoren naisen seuraamana
pitkin linnankäytäviä. Kummitustornista kuului valittavia ääniä,
kellot läppäsivät, ja vanha kappalainen lankesi joka päivä polvilleen
alttarin ääreen ja rukoili palavasti: "Jumala olkoon heidän
sieluilleen armollinen!"



2.

KÄYNTI SUOMESSA JA SEN SEURAUKSET.


Yhdysliike hansakaupunkien ja Ruotsin välillä oli Hannu kuninkaan
silmätikkuna. Hän selitti kirjelmässä Lyypekille, että jollei
yhteyttä Ruotsin kanssa katkaista, pitää hän hansakaupunkeja
vihollisinaan ja lähettää koko laivastonsa ajelemaan heidän aluksiaan
ja samoin hävittämään ja polttamaan Saksan rannikoita. Lyypekkiläiset
suostuivat vastahakoisesti, mutta lähettivät samalla Saksan keisarin
luo lähettilään, joka vei suuria lahjoja ja sai hänet lakkauttamaan
valtiokirouksen. Sen jälkeen purjehtivat saksalaiset alukset
vielä suuremmin joukoin kuin ennen niin Tukholmaan kuin muihinkin
ruotsalaisiin rantakaupunkeihin.

Hannu kuningas raivosi, mutta vannoi kostavansa. Lyypekkiläisten
alusten pyydystys oli jatkuva kuten ennenkin. Laivasto varustettiin
ja päälliköiksi asetettiin Otto Rud ja Severin Norrby. Molemmat
olivat hurjia merisissejä, vaikkei jälkimäinen ollut yhtä julma kuin
edellinen. He alkoivat kuten tavallisesti hävittämällä ja polttamalla
rannikoita, ryöstämällä kauppalaivoja ja estämällä kauppaa Ruotsin ja
Tallinnan välillä. Sitten purjehtivat he syvemmälle Suomenlahdelle.

Oli elokuu 1509.

Leuto suvituuli hengähteli pienen Turun kaupungin ylitse. Oli
sunnuntai ja kansa vaelsi suurin joukoin kirkkoon. Messun toimitti
hurskas piispa Johannes Olavinpoika, joka yksinkertaisella
esiintymisellään ja suurella hyväntekeväisyydellään saavutti yleisen
rakkauden, ja kirkko oli hänen messutessaan täynnä tungokseen saakka.

Jumalanpalveluksen jälkeen palasi kukin kotiaan, jossa odotti katettu
päivällispöytä, mutta iltapäivällä menivät sekä nuoret että vanhat
ulos kaupungista nauttimaan kesäistä ilmaa ympäröivissä metsissä.
Silloin leikittiin ja karkeloitiin, soittaen milloin kannelta,
milloin huuliharppua. Vanhat istuivat katsellen, edessään kipponen
kirsijuomaa tai pikari simaa. Perheenäidit kilpailivat keskenään
tämän juoman valmistamisessa, ja se, joka onnistui parhaiten, nautti
koko lailla kadehdittua arvoa.

Tällä kertaa sai pormestarin rouva palkinnon. Hänen miehensä tähden
olisi se suotu hänelle mielellään; kaikki pitivät pormestarista.
Mutta Leena Strivert oli syntyään saksalainen, hän puhui alinomaa,
että sellaista leipää kuin oli Hampurissa, sellaisia sikoja ja
sellaista simaa ei saanut mistään muualta kuin hänen talostaan.

Seurue oli sijoittunut eräälle kukkulalle, josta oli avoin näköala
merelle. Alhaalla rannalla karkeloi nuoriso. Nyt oli parhaallaan
menossa Engelbrektin polska, ja iloinen laulu helähteli laajalle
ympäri.

"Isä, isä! Tuolta tulee monta laivaa!" huusi pieni poikaressu, joka
juoksi rinnettä ylös ja ponnistuksesta punoittaen riensi pormestarin
luo.

"Mistä?" kysyi tämä.

"Tuolta puiden takaa. Nyt ne näkyvät!"

Kaikki hypähtivät pystyyn.

"Herra Erik Turenpoika luultavasti."

Yhä useampia laivoja tuli näkyviin. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Karkelo oli tauonnut.

"Tanskan lippu!" huusivat useat.

"Se on vihollinen!"

"Aseihin joka kynsi!" virkkoi pormestari tyynesti. "Alhaalla
satamassa tavataan."

Kuten lintuparvi metsästäjän huudon kuultuaan olivat naiset
pelmahtaneet pystyyn, ja kuten ajettu lammaskatras pakenivat he
kaupunkia kohden.

Pormestarin emäntä oli heistä pyylevin, ja hänen oli mahdoton seurata
toisia, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan hänen avunhuutojaan, pelko
oli vallannut kaikkien mielet, eikä kenenkään kunnioitus riitä niin
pitkälle, että hän antaa henkensä pelastaakseen toisen elämän.
Kaikki toiset olivat jo ehtineet kaupunkiin; koko seura oli kuin
puhallettu pois, ei näkynyt edes pitkän hoilakkaa palvelijatartakaan.
Pormestarin emäntä oli yksin, väliin hän käveli, väliin juoksi. Hän
puhkui kuin palje, itki ja sadatteli sekaisin.

Rannalta kuului huutelua ja hälinää. Muuan laiva laski maihin.
Pelästys antoi pormestarin emännälle siivet, mutta hädin tuskin
päästyään kaupunkiin vaipui hän tajutonna muutaman pienen, matalan
talon portille. Ovi avautui, muuan pitkä nainen astui kadulle ja
koetti nostaa kaatunutta ylös.

"Raskas kuin jauhosäkki!" jupisi hän, mutta kietaisi samassa
käsivartensa mummon ympärille, avasi oven ja kantoi taakkansa
sisälle. Hän tuli kohta ulos jälleen, sulki oven huolellisesti
jälkeensä ja suuntasi matkansa satamaan.

Nyt rämisivät rummut ja torvet, kirkoissa soivat kellot. Asestettua
väkeä riensi vihollista vastaan, käsityöläisiä varustettuina kirvein
ja seipäin, kauppamiehiä, maalaisia, kaikilla lyömäaseita mukanaan,
kun taasen naiset ja lapset, ukot ja vaivaiset, kullakin kuormanaan
niin paljon kuin jaksoivat kantaa, riensivät kaupungista metsiin.

Pormestari johti itse omia ja raadin asemiehiä. Hän koetti estää
maihinnousua, mutta vaikka hän siinä menestyikin etumaiseen laivaan
nähden, hyökkäsi hänen selkäänsä suuri joukko, joka oli laskenut
maihin kaupungin ulkopuolella ja nyt hurjin huudoin syöksyi toverinsa
apuun. Se ei ollut enää taistelua, vaan teurastusta. Otto Rud käski,
ettei ketään saanut päästää hengissä, ja hänen käskynsä täytettiin
täsmälleen.

Murhaaminen jatkui koko päivän. Yhytettiin monia, jotka olivat
kätkeytyneet kellareihin ja vajoihin, nämä vedettiin esiin ja
hakattiin kappaleiksi, ja vielä värisevät jäsenet heitettiin kadulle.

Avattiin olut- ja simatynnyreitä, merimiehet joivat itsensä
päihdyksiin, ja ryhdyttiin vielä pahempiin julmuuksiin. Asuinhuoneet
sytytettiin palamaan, naisia ja lapsia heitettiin tuleen, ja
sotamiehet rääkyivät matkien heidän epätoivon-huutojaan. Oli kuin
helvetin esiriput olisivat avatut.

Otto Rud sanoi miehilleen jättävänsä kaupungin neljäksi päiväksi
heidän valtaansa, he saivat menetellä kuten hyväksi näkivät. Itse
piti hän silmällä, että ryöstäminen suoritettiin asianomaisella
tarkkuudella. Miehet saivat pienen osan, hän itse sitä suuremman.
Kaikki tyyni vietiin alas laivoihin, ja mitä ei voitu viedä mukana,
se hävitettiin.

Nainen, joka oli teljennyt pormestarin emännän pieneen tilapäiseen
asuntoonsa, suuntasi sillävälin kulkunsa piispantaloon. Se oli
suljettu, mutta hyvin tuntien tiet meni hän eräille salaportaille,
jotka monien mutkittelujen jälkeen lopulta veivät piispan
makuukamariin.

Hän avasi oven hiljaa ja pysähtyi kynnykselle nähdessään vanhan
miehen polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä ja vaipuneena
rukoukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoi hän lempeästi ja
kääntämättä päätään: "Mitä tahdot, Andreas?"

"En ole Andreas!"

Piispa nousi nopeasti: "Kuinka tulette sitä tietä?" kysyi hän.

Piispa heitti häneen uteliaan katseen. "Tunnenko teidät?" kysyi hän.

"Luulen niin!"

"Nimenne?"

"Valmyra."

"Valmyra, elätkö vielä?"

"Olen ollut suuri syntinen", sanoi hän langeten piispan jalkoihin.
"Nyt tulen anomaan anteeksiantoa ja synninpäästöä."

"Valmyra parka, sinua on kovin koeteltu."

"Olen tehnyt paljon syntiäkin."

"On kai jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun näimme toisemme. Kuinka
olet elänyt koko tämän ajan?"

"Metsissä mustalaisten joukossa."

"Sinä, kristitty, pakanain seassa?"

"He uskovat myös Jumalaan ja elämään tämän jälkeen."

Molemmat vaikenivat. "Tahdotko ripittäytyä?" kysyi piispa vihdoin.

"Tahdon, teidän armonne!"

"Tee se sitten! Olen valmis kuulemaan sinua heti, huomenna on se
kenties liian myöhäistä."

"Tänä yönä, kun tulee pimeä, vien teidän armonne vahingoittumatonna
täältä."

"Sinäkö, Valmyra?"

"Se on oleva viimeinen tehtäväni tässä maailmassa!"

"Huomaan, että olet oppinut ennustamaan mustalaisten joukossa. Etkö
tiedä, että se on kielletty Jumalan sanassa?"

"Tiedän, ettei voi elää vuorilla ja metsissä, Jumalan avoimen taivaan
alla, näkemättä Hänen ihmeitään ja innostumatta niistä."

"Se on eri asia!"

"Ei, teidän armonne! Luonnon vapaudessa selkenee sisäinen näkömme, ja
meille ilmestyvät salaiset asiat."

"Nyt tahdot vain pettää itsesi ja minut!" sanoi piispa lempeästi.

"Uskotteko minua paremmin, herra, kun sanon teille, että minuutin
kuluttua kumahtelevat rajut iskut portillenne. Vihollinen tahtoo
päästä sisälle."

"Siihen olen valmistunut!"

Mutta kun samassa mahtavat rautaovet rakoilivat niistä rajuista
iskuista, joita suunnattiin niitä vastaan, kalpeni piispa
silminnähtävästi.

"He menevät heti eivätkä palaa ennenkuin huomenna", sanoi Valmyra.

Särkeminen oli tosiaankin tapahtunut vain ohitse kulkiessa, ja
rähisevä joukko meni edelleen, säästäen piispantalon toiseksi
päiväksi.

"Kerro edelleen, Valmyra."

"Te tiedätte, että mustalaiset vaeltavat ympärinsä harjoittaen
povaamista. Mutta he ovat kuin nuo, jotka seisovat talon ulkopuolella
eivätkä tiedä mitä sisällä tapahtuu. Kaikki ovat kutsutut, mutta
ainoastaan harvat valitut."

"Sinä käytät raamatun sanoja, Valmyra."

"Herran voimalla minä puhunkin. Ilmestyksen kirja ei ole avoinna
ihmisten edessä, sillä he riippuvat niin kiinni maassa, että he joko
käyttäisivät sitä maallisiin tarkoituksiinsa tai antaisivat sen sitoa
vapaan tahtonsa. Ainoastaan se, joka on tehnyt tilinsä maailman
kanssa, on valmis, kun kutsu kuuluu, ja minä tiedän, että ennen
auringon nousua on kutsu tullut minulle!"

"Mistä sen tiedät?"

"Näettehän tämän sormuksen. Niin kauan kuin kannan sitä, ei minulle
ole mikään salattua, mutta kuolema on lähellä."

"Eikö kukaan toinen ole kantanut sitä?"

"Sen varasti minulta kerran kavala pappi. Hänellä oli se
kuolinhetkenään, mutta hänelle näytti se helvetin."

Piispa teki torjuvan eleen. "Hävitä se, Valmyra!" sanoi hän.

"Minun täytyy kantaa sitä viimeiseen hetkeeni, mutta rukoukseni on,
että teidän armonne ottaisi sen sormestani ja heittäisi tuleen."

"Onko niin varmaa, että olen läsnä?"

"On. Teidän armonne pitelee minua kädestä, ja sormusta
koskettaessanne valtaa teidät niin kiihkeä halu lukea salattuja
asioita, että teette minulle ihmeellisen kysymyksen, josta en
tiedä muuta kuin että vastaus on oleva viimeinen näkemykseni
tulevaisuuteen."

Piispa taivutti päänsä. "Ei ole ensi kerta elämässä, kun kohtaan
sellaista, jota en voi selittää."

"Kunnianarvoisa isä, tahdotteko antaa minulle synninpäästön?"

"Tahdon kyllä!" Ja hän pani kätensä hänen päähänsä. "Valmyra,
paljon vääryyttä on sinulle tapahtunut maailmassa. Jo ensimäisessä
nuoruudessasi petti sinut se, jonka olisi pitänyt näyttää sinulle
oikea tie. Elämäsi vaiheet sen jälkeen näyttävät minusta pimeiltä,
mutta minulla ei ole mitään oikeutta tuomita mitä en ymmärrä, ja
itsepähän tiennet, ovatko tekosi sellaiset, että tarvitset hävetä
kaikkinäkevän edessä."

"Olen kerran menetellyt mielettömästi kavalan papin viettelemänä.
Herra Erik Turenpoika minut silloin opasti oikeaan. Ennenkin, mutta
vielä enemmän jälkeenpäin, olen tuntenut pakkoa palvella ja auttaa
kaikkia niitä, joita hän piti rakkaana."

"Mistä sellainen kiintymys johtuu?"

"Hän on osoittanut minulle mikä oli oikein, ja hän on kasvattanut
tyttärenpoikani."

"Se on siis kiitollisuutta?"

"Niin, kunnianarvoisa isä!"

"Tiedän varmasti, tyttäreni, että olet oikealla tiellä, ja
kaikkivaltiaan, kaikkein armollisimman Jumalan nimessä annan anteeksi
kaikki syntisi ja rukoilen Jumalan siunausta sinulle!"

"Kiitos, kunnianarvoisa isä!" sanoi Valmyra ja suuteli
kunnioittavasti piispan ojennettua kättä. Sen jälkeen nousi hän
nopeasti ja lisäsi: "Nyt ei minulla ole oikeutta enää ajatella
itseäni. -- Saanko laittaa aterianne, kunnianarvoisa isä? Teillä on
tänä yönä pitkä tie taivallettavana."

"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei Andreasta kuulu!"

"Kenties jokin tärkeä este", vastasi Valmyra kummallisella
äänensävyllä. "Muut palvelijanne ovat paenneet kaupungista."

"Tee kuten tahdot, Valmyra!"

"Poissa ollessani voisitte kerätä kokoon mikä on kallisarvoisinta.
Vihollinen ei jätä kiveä kiven päälle."

"Sen teen! Kirkon kalleudet samoin kuin omanikin säilytetään
sakaristossa, ja toivon, etteivät rosvot ulota sinne saaliinhimoaan."

"Toivokaamme niin", vastasi Valmyra.

Valmyra meni valmistamaan ateriaa, ja vanha piispa tarttui
raamattuun, avasi sen ja unhotti pian aiotun paon, Valmyran ja kaiken
muun maailmassa.

Puolen tunnin kuluttua palasi Valmyra mukanaan keitettyjä munia ja
höyryävä liemivati.

Piispa katsoi häneen kummissaan. "Ahaa!" sanoi hän hymyillen. "Nyt
muistan..."

Äänetönnä nautti hän yksinkertaisen ateriansa, mutta ennenkuin se
vielä oli lopussa, pani hän äkkiä lusikan pois, katsoi Valmyraan
avuttomana kuin lapsi ja naisen hellällä huolella. Ääni vapisi
liikutuksesta, kun hän kysyi:

"Onko Andreas kuollut?"

"-- -- On, herra!"

Papin pää painui riipuksiin. Kirkkaat kyynelet vierivät pitkin hänen
ryppyisiä poskiaan, kun hän virkkoi:

"Hän oli uskollinen palvelija ja ansaitsi hyvin päästä Herransa
iloon."

Nainen seisoi äänetönnä hänen edessään.

"Näitkö hänen kuolevan, Valmyra?"

"Näin, herra, hän kaatui ensimäisten joukossa."

"Kärsikö hän kauan?"

"Hän kuoli heti."

"Etkö saanut puhutella häntä?"

"En."

"Luulin hänen pyytäneen sinua tänne."

"Sitä ei tarvittu. Tiesin teidän olevan yksin."

"Asemieheni..."

"He menivät ase kädessä vihollista vastaan ja ovat varmaan kaikki
hakatut maahan."

"Sinä tiesit sen!"

"Arvasin sen!"

"Vähän tai en oikeastaan mitään ole voinut tehdä hyväksesi,
Valmyra..."

"Erik herran jälkeen olette ollut ainoa, joka on osoittanut minulle
osanottoa ja armeliaisuutta."

"Sanotaan, ettei maa kanna mitään raskaampaa kuin kiittämättömyys.
Sentähden ei Jumalan enkeleille voi olla mitään kauniimpaa näkyä kuin
niin kiitollinen, nöyrä ihminen kuin sinä."

Syntyi pitkä äänettömyys.

"Nyt on aika lähteä, herra!"

Piispa nousi.

"Oletteko ottanut mitä tahdotte viedä mukananne?"

"En tarvitse mitään!"

"Mutta kalleutenne?"

"Raamattuni on ainoa!"

"Antakaa se minun kannettavakseni."

"Mihin menemme?"

"Tulliportin luona on pieni tupa. Sieltä menee maanalainen käytävä
birgittalaisluostariin. Eihän sieltä ole pitkä matka Naantaliin."

"Saisinpa vain lähetetyksi viestin Erik herralle!"

"Minä vien sen."

"Ja jätät minut?"

"Ennen tännelähtöäni pelastin erään naisen hengen. Hän on nyt tuvassa
ja saa lähteä teidän armonne mukaan."

"Etkö voisi lähettää häntä?"

"Hän näytti rikkaalta porvarinvaimolta, niin paksu ja lihava hän oli.
Sellaisista ei ole paljon mihinkään."

"Tee sitten miten parhaaksi näet!"

Valmyra otti suuren kaavun ja tahtoi kääriä sen piispan ympärille.

"Ei", sanoi tämä torjuen. "Tiedätkös, Valmyra, johtuupa jotakin
mieleeni."

"Mitä sitten, herra?"

"Sinun on saatettava minut tuomiokirkkoon..."

"Sen ympärillä raivoaa väkijoukko pahimmin."

"Tahdon pukeutua piispalliseen virkapukuuni ja ottaa vihollisen
vastaan alttarin edessä."

"He ampuisivat teidät häikäilemättä kuoliaaksi."

"Kaatuisin silloin paikallani."

"Herra, me emme voi päästä sinne."

"Silloin täytyy meidän tehdä kuten olet sanonut."

Ja nyt hän salli kääriä kaavun ympärilleen. Mutta ennenkuin hän lähti
huoneesta, katseli hän surumielisesti ympärilleen. "Täällä olen
elänyt", sanoi hän, "täällä tahtoisin myös kuolla."

"Oletteko varma, että työnne on jo päättynyt?"

"Koska Herra on lähettänyt sinut tänne, Valmyra, on hänellä
kenties minulle vielä jotakin tehtävää. Seuraan sentähden sinua
vastaväitteittä."

Valmyra vei hänet salaportaista alas, ja he olivat pian ulkona
kadulla.

Oli pimeä elokuun yö. Taivas oli pilvien peitossa, ja raskaita
sadepisaroita putoili; kuumuus oli siitä huolimatta tukehduttava.
Mutta ilma oli täynnä savua. Useilta tahoilta kohosivat pala vain
talojen liekit ja punasivat synkkien pilvien palteet tulipunaisiksi.

Kuului hurjaa huutoa ja rääkynää, mihin ikinä kääntyikin. Oli kuin
hornan henget olisivat päässeet valloilleen. Kekäleet sinkoilivat,
katot romahtelivat alas, ne, jotka eivät palaneet liekkeihin,
tukehtuivat savuun. Voimalla, jonka kuolemanpelko antaa, vetivät
ahdistetut vainoojiaan mukanaan, ja tuli, joka ei pitänyt lukua
henkilöistä, nuoleksi palavin kielin niin ystävää kuin vihollistakin.

Kiertoteitä vei Valmyra piispan mainittuun tupaan. Kun ovi avattiin,
kuului sisältä hätähuuto. Sen jälkeen oli kaikki hiljaista. Valmyra
iski tulta, mutta ketään ei näkynyt.

"Minusta se kuului takasta päin", sanoi piispa. Takalla olevia
lehväksiä pengottiin, ja pormestarin emäntä löytyi niiden alta.

Piispan nähdessään tuli hän esiin valittaen, miten hirveästi
peloissaan hän oli ollut, ja kysyi, miten oli laita pormestarin
talossa.

"Se on tuhkaläjänä", sanoi Valmyra.

"Tuhkaläjänä?" Hän tuijotti häneen.

"Sen he sytyttivät ensiksi."

"Ja minun... minun..."

"Teidän tavaranne ja kultanne ovat menneet samaa tietä kuin kaikki
muukin!" puuskahti Valmyra nopeasti.

"Ei, mieheni -- pormestari!"

"Hänet vietiin vangittuna laivaan."

"Minä tiesin, etteivät he uskaltaisi tehdä hänelle mitään pahaa."

"Jos heille on suurempi etu siitä, että antavat hänen elää."

"Kuka on tämä nainen?" kysyi Leena Strivert kääntyen piispaan.

"Hän on pelastanut henkeni", vastasi piispa, "ja luullakseni
teidänkin."

Pormestarin emäntä oli aivan vaiti, joko hämmästyksestä tai muusta
syystä. Sillävälin oli Valmyra avannut luukun lattiasta ja laskenut
alas tikapuut.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän.

"Mihin menemme?" kysyi Leena.

"Maanalaista käytävää birgittalaisluostariin."

"Minä en tule mukaan!"

"Tehkää kuten tahdotte! Tulkaa, kunnianarvoisa isä!"

"Tulethan sinä kanssani, Valmyra?"

"Niin pitkälle kuin se on minulle suotu."

Samassa kuului meteliä ulkoa.

"Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huusi pelästynyt Leena.

"Saatte tulla mukaan, jos tahdotte."

Piispa oli alkanut laskeutua alas. Nyt kuului kovia iskuja ovelle.
Pormestarin emäntä päästi huudon.

"Te ilmaisette hänet!" kuiskasi Valmyra ja pani kätensä hänen
suulleen.

"Lyökää pian ovi sisään! Sytyttäkää hökkeli tuleen!" huudettiin
ulkona.

"Pelastakaa minut!" änkytti pelästynyt nainen.

"Ette ansaitse sitä, minkä teen hyväksenne!" jupisi Valmyra. "Pian
alas!"

"Hei, hei, nähkääs, kuinka se palaa!" huusivat useat äänet.

"Portaat ovat niin pystyt, minä en uskalla..."

"Piispa uskalsi, hän. Pian, tai heitän teidät alas, huikentelevainen
nainen."

"Vielä kirveenisku ja ovi on auki!" -- "Tahdomme nähdä linnut
ennenkuin heidät paistetaan." -- "Täytyyhän ne kyniäkin!"

Yhä tuimemmiksi kävivät ryntäykset, yhä navakammiksi iskut.
Ratkaiseva hetki oli tullut.

Romahdus! Ovesta oli kappale poissa.

"He menevät kellariin. Ampukaa, ampukaa!"

Laukaus pamahti Valmyran juuri koettaessa vetää luukkua kiinni. Hän
horjui, mutta ei päästänyt irti otettaan.

Ylhäältä kuului huutoja: "Se oli itse paholaisen emo! Minä näin, että
laukaus sattui! Aukon täytyy olla tässä!"

Mutta nyt kuului luhistuvain hirsien romahdus. Kuului siltä kuin
katajia olisi heitetty tuleen. Tuli piti itse huolen pakenevain
pelastuksesta, ja vihollisen täytyi oman turvallisuutensa tähden
väistyä.

"Nyt olette pelastetut", sanoi Valmyra ja tuli horjuvin askelin alas.

Piispa oli katsellut äänetönnä. Hän ei pelännyt kuolemaa, ja aina
piispantalosta lähdettyään oli hänestä tuntunut, ikäänkuin enkeli
kulkisi hänen rinnallaan riiputtaen soihtua kädessään. Kun laukaus
pamahti ja hän näki Valmyran horjuvan, ymmärsi hän, että nyt vanhan
vaimon ennustus täyttyi. Luoti oli sattunut olkapään ja rinnan väliin
ja siitä pulppusi punainen verivirta. Piispa ei virkkanut mitään,
mutta hän taivutti vaimon paneutumaan maahan.

"Antakaa minun sitoa haavanne", virkkoi pormestarin emäntä
pelästyksestä vavisten. Hän oli arvelematta reväissyt kappaleen
hameestaan ja laittanut siteen.

"Se ei auta mitään."

"Eikö mikään pelastus ole mahdollinen?" kysyi piispa.

"Ei mikään, kunnianarvoisa isä! Tunnen, kuinka voimat vähenevät.
Elämä häipyy pois."

"Odotatko kuolemaa pelottomasti?"

"Vapisevin toivein."

"Eikö sinulla ole minulle antaa mitään tehtävää?"

"Tässä on sormus. Ottakaa se, isä!"

Vanha piispa oli langennut polvilleen ja kannatti hänen päätänsä.
Kun hän nyt tarttui hänen käteensä vetääkseen pois sormuksen, tunsi
hän ihmeellisen halun kohottaa tulevaisuuden huntua, ja melkein
tietämättään puuskahti hän: "Jos voit nähdä tulevaisuuteen, Valmyra,
niin sano minulle, milloin on tuleva loppu tästä levottomasta
maailmasta?"

Valmyra kohotti katseensa häneen. Kuolon kalpeus levisi hänen
poskilleen, ja hän vastasi:

"Kun laivat kyntävät merta ilman purjeita ja airoja, kun vaunut ja
rattaat vierivät maata ilman vetojuhtia, kun ihmisten puhe kiitää
lankoja myöten läpi ilman, kun kultaa antavat puut, jotka eivät
kanna hedelmää, silloin on maailma ollut aikansa ja viimeiset päivät
tulleet."

Syvä huokaus, ja Valmyra oli päivänsä päättänyt.

"Niin, totisesti, jos tämä kerran tapahtuu, täytyy lopun olla
käsissä!" sanoi piispa painaen Valmyran silmät umpeen ja lukien
rukouksen. Sitten otti hän sormuksen ja piti sitä kynttilän liekissä.

Oli kuin siitä leimahtaisi pieniä sinisiä liekkejä, mutta piispan
kättä ne eivät polttaneet... Hän tunsi kovaa halua pitää sen, mutta
annettu lupaus oli pyhä.

"Jos teidän armonne tahtoo panna sen tänne maahan, luulen, että sen
saa palamaan."

"Se ei varmaan onnistu..."

"Pankaahan maahan!"

"Kas noin!"

"Nyt revin tämän siteen palasiksi ja panen ne sytykkeiksi."

"Mutta se on verinen..."

"Ei tee mitään. Se palaa kuitenkin."

Leena rouva teki kuten oli sanonut, ja kun hän oli muodostanut
tilkuista pienen kasan pani hän sormuksen päälle. "Tahtooko teidän
armonne nyt itse sytyttää?"

Piispa vei kynttilän siihen kiinni, mutta se ei ottanut tulta.
"Näette nyt!"

"Sepäs merkillistä!" Leena heitti tilkut syrjään ja vei sitten
kynttilän kiinni sormukseen. Silloin se otti tulen, mutta tuli paloi
laimeasti.

"Onko se aivan välttämätöntä?" kysyi hän levotonna. Kuolleen
läheisyys peloitti häntä.

"Olen luvannut..."

Pormestarin emäntä oli käytännöllinen nainen. "Tämä on ylen
kummallista", sanoi hän. "Minä tiedän kyllä, milloin kinkkujani
on käännettävä..." Ja hän kyyristyi maahan ja alkoi kaikin voimin
puhaltaa tuleen.

Se auttoi. Sormus leimahti ilmituleen. Mutta Leena rouva oli
puhaltanut mainiosti; palavia kappaleita lenteli ympäri, ja muutamia
putoili kuolleen päällekin.

Molemmat olivat niin kiintyneet tarkastamaan sormuksen palamista,
etteivät huomanneet sitä, ennenkuin liekit tuossa tuokiossa
ympäröivät Valmyran.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, tulkaa, teidän armonne!" Ja hän veti
piispaa mukanaan.

Kaikeksi onneksi oli tällä kynttilä vielä kädessään. Leena otti sen
häneltä, ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin minkä ehtivät päästäkseen
tukehduttavasta savusta.

Melkein puolikuoliaina väsymyksestä olivat he aamun koitossa ehtineet
luostariin, missä saivat mitä vierasvaraisimman vastaanoton.

Mutta piispa ei voinut unhoittaa Valmyraa. Hän puhui tämän
ihmeellisestä ennustuksesta, hänen kuolemastaan ja lopuksi
palamisestaan tulessa, joka oli aiottu sormusta varten.

"Varmaankin oli jokin salaperäinen yhteys heidän välillään", sanoi
hän. "En tosin ymmärrä, kuinka sellainen on mahdollinen ikuisen ja
ajallisen välillä, mutta Herran ihmeet ovat suuret, ja kuinka vähän
me ihmiset niitä käsitämmekään!"

Luostarista lähetettiin viestejä sisämaahan päin, ja herra Åke
Juhananpoika lupasi heti tulla 60 asemiehen kera vihollista vastaan.

Suurella levottomuudella odotettiin tietoja Turusta. Niitä
saapui vihdoin, ja olivat ne jos mahdollista pahempia kuin oli
odotettu. Kaupunki oli ryöstetty melkein typösen tyhjäksi; ei edes
tuomiokirkkoakaan ollut säästetty. Piispan hopeasauva, hänen helmin
koristeltu piispanhiippansa ja kallisarvoinen juhlapukunsa oli viety;
sitä paitsi pyhimyskuvia, kalkkeja ja muita kirkkoastioita, sanalla
sanoen kaikki, millä oli jotakin arvoa. Sitä paitsi oli joukko
rikkaimpia porvareita viety pois panttivankeina.

Piispa kirjoitti heti valtionhoitajalle ja kertoi mitä oli
tapahtunut. Kun hän kuuli, että vihollinen oli purjehtinut pois
Turusta, tahtoi hän heti palata. "Nyt tarvitsevat he minua", sanoi
hän. "Minä en ole tullut ottamaan osaa heidän jumalanpalveluksiinsa,
vaan lohduttamaan heitä katkerissa koetuksissa."

Kun Åke Tott tuli Turkuun, oli vihollisen laivasto jo poissa. Se
rehenteli mahtavana Hangon edustalla, mutta Otto Rud oli lähtiessään
sanonut, että hän toiste tekee vielä suurempaa tuhoa Turulle ja
maalle, jollei kaupunki pikimiten maksa hänelle 12,000 markan
paloveroa, ja yhtä paljon oli piispan maksettava kepistään ja
hatustaan.

Viikkoa myöhemmin palasi Johannes Olavinpoika kirkkoonsa
ja seurakuntaansa. On järkähtämätön totuus se, että vasta
vastoinkäymisissä me opimme tuntemaan ystävämme. Ja suru tuo oman
siunauksensa mukanaan. Se on kuin sade helteisen päivän jälkeen,
se vilvoittaa unisen raukeuden ja herättää uusia voimia eloon.
Samoin kuin sade ajaa ulkona vaeltavat katon alle, niin vetävät
surut ihmisiä yhteen. He katsovat toistensa silmiin ja havaitsevat
kummakseen, että eroavaisuudet heidän välillään ovat hyvin vähäiset,
että he kaikki ovat saman isän lapsia.

Yksinpä Leena Strivertiinkin teki tapahtunut onnettomuus hyvän
vaikutuksen. Kun pormestari vihdoin pääsi vankeudesta ja sai palata,
olivat kestetyt vastukset murtaneet hänen terveytensä. Hänen
paikkansa oli täytetty, ja Leenan täytyi tehdä työtä molempien
puolesta. Hän teki sen tarmolla ja vakavuudella, ja ne taidot,
joilla hän ennen oli kerskunut, olivat nyt hänen tulolähteenään. Ei
ole uskomatonta, että häneltä simanteon taito levisi kautta Suomen.
Me nautimme hyviä hedelmiä, mutta kyselemme vähät, mistä ne ovat
alkuisin.

Kaupunki oli suurimmaksi osaksi hävitetty, perheet saatetut
taloudelliseen perikatoon; missä ennen oli hyvinvointi vallinnut,
sinne muutti köyhyys majailemaan. Se oli koetusten aikaa, ja
vihollisen palaamisen pelko lamautti kaiken kaupan ja toiminnan.
Asunnot, joita rakennettiin, olivat tarkoitetut ainoastaan katoksi
pään päälle; tänään ei tiedetty mitä huomenna oli tuleva.



3.

STEN POIKASEN ENSIMÄINEN SOTARETKI.


Kun levisi tieto siitä, mitä oli tapahtunut, kuului kauhun huuto
niin kautta Suomen kuin Ruotsinkin. Ei koskaan, koskaan tulla
Hannu kuningasta valitsemaan näiden maiden kuninkaaksi, mieluummin
taistellaan viimeiseen mieheen.

Kun Otto herra oli päättänyt verisen työnsä Suomessa, ryhtyi hän
kahdeksan lyypekkiläisen laivan ajometsästykseen. Yksi näistä
upotettiin pohjaan, seitsemän muuta tulivat pahoin runneltuina
Lyypekin satamaan.

Täällä oli suuttumus ja katkeruus rajaton, ja Ruotsiin lähti
lähettiläitä satamakaupungista tekemään Ruotsin kanssa lujaa liittoa
Tanskaa vastaan.

Valtionhoitaja oli Åke Hannunpojassa menettänyt lujan ja luotettavan
ystävän, mutta hänen täytyi jatkaa kerran aloittamaansa tietä.
Kaatuipa hänen ympärillään useita tai harvoja, sai hän tuskin kääntää
päätänsä ja sekunniksikaan päästää maalia näkyvistään.

Lyypekin kanssa tehdyn liiton vahvistukseksi pidettiin välttämätönnä,
että sinne lähti ruotsalainen lähetystö. Hemming piispa tahtoi, että
Sten junkeri tulisi mukaan. "Lyypekkiläiset on saatava pontevasti
sotaa jatkamaan", sanoi tohtori, "eikä siihen ole kukaan soveliaampi
kuin hän."

Matkasta päätettiin. Paitsi Sten junkeria ja Hemming piispaa
seurasi mukana useita korkeita herroja ja suuri seurue asemiehiä ja
palvelijoita. Pieneen ruotsalaiseen laivastoon kuului ainoastaan
neljä laivaa, mutta sitä seurasi kolme lyypekkiläistä. Muiden
viidentoista oli määrä tulla viikkoa myöhemmin.

Lähtöä tervehdittiin riemuhuudoin ja matkaa suosi hyvä sää ja tuuli.
Kun oli päästy Tukholman saaristosta, kiitivät laivat melkein lentäen
eteenpäin. Ne laskettivat Gotlannin lähitse.

"Koskahan se taasen tulee omaksemme?" jupisi piispa. "Ja Kalmari,
Kalmari! Minä en saa mitään rauhaa ennenkuin se on ruotsalaisten
käsissä!"

"Jospa voisimme vallata Bornholman takaisin!" huudahti Sten.

Hemmingin silmissä välähti, ja hän seisoi kotvan aikaa mietteissään...

"Mikään ei estä meitä tekemästä sitä nyt heti", sanoi hän.

"Vallata Voionmaa!" huusivat useat äänet.

"Vastaan siitä, että se käy laatuun!"

Tavallisella vilkkaudellaan kehitti Hemming sitä
hyökkäyssuunnitelmaa, jonka hän hetkinen sitten oli tehnyt, ja
hänen oma innostuksensa sytytti pian kaikki toisetkin. Suurella
taitavuudella järjesti hän hyökkäyksen ja määräsi Stenin johtajaksi.

"Ajatelkaas, jos minä epäonnistun ensimäisessä yrityksessäni!"
puuskahti nuorukainen kiihkeästi huolissaan.

"Ei mitään vaaraa, minä seuraan mukana nähdäkseni vastakohdan."

Äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä oli odottamaton menestys.
Jotensakin tulisen taistelun jälkeen vallattiin linna ja saari. Nuori
Sten herra oli osoittanut tyyneyttä ja kylmäverisyyttä, joka oli
herättänyt Hemmingin ihailua. "Se lupaa jotakin tulevaisuudessa",
sanoi hän.

Mutta kun valtionhoitajalle oli kirjoitettu voitosta ja jätetty
pieni miesjoukko linnaa vartioimaan, nostettiin taasen purjeet ja
jatkettiin matkaa Lyypekkiin.

Silloin tuotatti piispa esille pikarit ja viiniä. "Tiedätte", sanoi
hän, "että Ruotsi on saanut takaisin yhden kadotetuista lapsistaan,
Voionmaan. Minusta tuntuu olevan syytä tyhjentää malja tapauksen
johdosta."

Ja kaikki tekivät sen riemuhuudoin.

"Valtionhoitaja Svante Niilonpoika! Juomme seuraavan maljan hänen
kunniakseen."

Se tyhjennettiin samalla innostuksella kuin ensimäinenkin.

"Ja seuraava..."

"Sten Svantenpojan malja!" huusivat useat äänet.

"Ei..."

"Hän ansaitsee sen!" kirkuivat useat.

"Ei Sten Svantenpojan, vaan..."

"Kyllä, kyllä!"

"Piispa on oikeassa!" puuttui nuorukainen kainosti puheeseen. "Vähän
olen minä saanut aikaan, en oikeastaan mitään!"

"Saisinko minäkin suunvuoroa! Minä en tahtonut juoda Sten
Svantenpojan maljaa, vaan Sten Sture nuoremman!"

Nuorukainen karahti punaiseksi. "Tietääkö isäni...?" sanoi hän.

Piispa otti esille kirjeen.

"Tästä saatte nähdä! Hän suostuu, että otatte vanhan rakkaan
nimen, sillä ehdolla, että kerran teette sen yhtä rakastetuksi ja
kunnioitetuksi kuin se on muinen ollut."

Piispan silmissä kimmelsi tällöin kyynel. Sitä ei tiennyt kukaan
ennen nähneensä.

Oli syntynyt äänettömyys.

"Mikään ei voisi olla minulle rakkaampaa!" sanoi nuorukainen.

Piispa kohotti pikarin, ja kaikki toiset seurasivat esimerkkiä.

"Sten Sturen malja!" huudettiin kuorossa.

"Kiitän teitä kaikkia ja tahdon joka päivä rukoilla Jumalalta voimaa,
että voisin arvokkaasti kantaa niin kunnioitetun nimen."

Sen jälkeen tyhjennettiin pikarit pohjaan.

Mutta Sten heittäytyi piispan syliin.

"Tahdottehan aina tulevaisuudessakin auttaa minua neuvoin ja toimin?"

"Tahdon kyllä, niin kauan kuin kynnelle kykenen!"

Niin jatkettiin matkaa Lyypekkiin. Niinä vuosina, joina nuori Sten
on ollut poissa näkyvistämme, oli hän isänsä käskystä ahkeraan
opiskellut kirjallisia taitoja ja harrastanut ritarillisia urheiluja.
Isältään oli hän perinyt tyynen, selvän käsityksen, äidiltään sydämen
hyvyyden. Niitä yksinkertaisia tapoja, joissa hänet oli kasvatettu,
rakasti hän ennen muita, ja nuorempina vuosinaan oli hänen vieraiden
joukossa vaikea voittaa ujouttaan. Märta rouva onnistui hänet siitä
vieroittamaan, ja hän oleskeli mielellään äitipuolensa seurassa.
Heidän yhteiset harrastuksensa kohdistuivat Svante Niilonpoikaan ja
isänmaahan, eikä heillä suinkaan ollut puutetta keskustelun aiheista.
Märta rouvalla ei ollut ainoastaan herransa jakamaton luottamus,
vaan myös terävä katse näkemään olosuhteita, ja Sten oli hänen ainoa
uskottunsa. Hän puhui Stenin isän suunnitelmista, mutta mainitsi
myös, miltä taholta tullaan asettamaan esteitä hänen tielleen, ja
näyttäytyi usein, että hän oli oikeassa. Sten ei koskaan väsynyt
äitipuoltaan kuulemaan. Hän oppi paljon hänen kokemuksistaan, ja
vaikka nuorekas luottamus väliin veikin hänet harhaan, oli kuin joku
olisi heti hänelle kuiskannut korvaan: "Muista! -- Ole varuillasi!"

Kun ruotsalaiset laivat laskivat Lyypekin satamaan ja tuli
tunnetuksi, että niiden mukana tuli lähettiläitä neuvottelemaan
raadin kanssa, riensi koko kaupunki heitä vastaan. Hemming piispa
oli tuttu jo ennestään ja kaupungin ylhäisimmät miehet kilpailivat
keskenään saadakseen hänet vieraakseen. Valtionhoitajan nuoren pojan
oli pormestari Hermann Mesmann jo Tukholmassa pyytänyt vierailemaan
talossaan ja vei hänet itse sinne, ja jälestä seurasi lukuisa
joukko ihmisiä, jotka äänekkäästi ilmaisivat mieltymyksensä hänen
ulkonäkönsä, jalon ryhtinsä ja alavan esiintymisensä johdosta. He
melkein sanoivat sen hänelle suoraan vasten kasvoja.

He olivat nyt perillä pormestarin portilla, ja hän huusi heiluttaen
hattuaan:

"Eläköön Lyypekki, sen raati ja kansa!"

"Eläköön Ruotsi!" kuului ukkosena väkijoukosta. Hatut ja lakit
liehuivat.

"Ja nuori Sten Sture!" huusi Hemming, joka tuli toisten jälestä.

"Eläköön Sten Sture!" kertasi väkijoukko.

Nuorukainen seisoi tällä hetkellä ylinnä portailla. Hän saattoi nähdä
kaikkien ylitse, samoinkuin kaikki näkivät hänet. Syvä vakavuus ja
hillitty liikutus kuvastui näillä nuorekkaan kauneilla kasvoilla.

"Kiitän teitä sydämestäni!" sanoi hän. "En suinkaan ansaitse nyt
sellaista kunniaa, mutta jos Herra auttaa, toivon kerran olevani sen
arvoinen."

Nyt tervehti hän pikaisesti kansanjoukkoa ja kiiruhti sisälle.

Mutta kansa seisoi kauan talon edustalla. Heitä halutti kuulla
enemmän tätä nuorta herraa, joka puhui heidän kieltään melkein
paremmin ja selvemmin kuin he itse eikä ollut vähimmässäkään määrin
ylvästelevä. Ja sitä paitsi oli hän tullut Ruotsista! Siihen aikaan
ikävöivät kaikki merimiehet, laivurista ruorimieheen, nuoret ja
vanhat, Tukholmaan ja rannikkokaupunkeihin, missä heidät kaikkialla
otettiin vierasvaraisesti vastaan ja kaikin tavoin kestitettiin.
Ruotsissa oli monella "mielitiettynsä", joka ei lainkaan estänyt,
että hänellä saattoi olla sellainen kotimaassakin. Sture nimi oli
heille jo tuttu. Kertomukset Brunkebergin taistelusta olivat aikonaan
saapuneet saksalaistenkin korville. Vielä olivat elossa monet, jotka
silloin olivat lapsia, toiset olivat kuulleet ystäväin ja sukulaisten
siitä puhuvan.

Oli itsestään selvää, että tämä nuori Sture oli vanhan poika. Isää
kunnioitettiin pojassa, ja tämähän tuli vierasvaraisesta Ruotsista!

Hemming piispa kulki hiljaisena ympäri, kuunteli kansan juttuja ja
hykerteli tyytyväisenä käsiään.

"Alku ei ole hullumpaa!" tuumi hän.

Pormestari Mesmann piti upeaa taloutta. Hänellä oli yhtä paljon
aarteita kuin poikia ja tyttäriäkin, ja nämä seisoivat äitinsä kera
kahdessa rivissä tervehtiäkseen tulijoita.

"Tässä näette, jalo herra, koko perheeni", virkkoi isäntä.
"Neljätoista lasta yhden ainoan vaimon kanssa, se on jo sangen
kunniakasta, vai kuinka?"

Ja silloin nauroi pormestari niin että vatsa hytki.

Kun tervehdykset oli suoritettu, vietiin vieras suureen ruokasaliin,
jossa ateria odotti. Pöytä notkui ruokalajien painosta, ja pormestari
leikkeli ja pani itse julman suuret annokset kaikkien eteen mutta
vielä puolta suuremman Stenille.

Mesmannin muori sanoi Stenille, että mitä enemmän tämä söi, sitä
enemmän osoitti hän olevansa hänen ystävänsä. Mutta kun nuorukainen
hymyillen vastasi hänelle täytyvänsä muulla tavoin pyrkiä
ansaitsemaan hänen suosionsa, sillä syödä ei hän voinut enempää
kuin kyllikseen -- silloin nousi emäntä pöydästä, tarttui molempine
suurine käsineen pojan päähän ja painoi läiskähtävän suukkosen hänen
molemmille poskilleen.

"Te olette kultaisin nuori herra mitä olen nähnyt!" huudahti hän.
"Ja jos rakastuisitte kaikkiin tyttäriini, antaisin ne teille kaikki
seitsemän!"

"Niitähän on yhdeksän!" huusi pormestari.

"Mutta kaksi on jo naimisissa!" huusi muori vastaan. "Ja minä olen
kristitty nainen, jolla on Jumala silmiensä edessä!"

Sten ei voinut olla heittämättä katsetta nuoreen tytärparveen.
He istuivat kaikki sangen hämillään ja maahan luoduin silmin,
tulipunaisina ja pureksien liinojaan.

Pormestari ja hänen emäntänsä johtivat puhetta. Sten koetti ottaa
osaa keskusteluun niin hyvin kuin voi, mutta lapset vaikenivat
kaikki, vaikenivat ja söivät.

Kun aamiainen -- se oli ainoastaan aamiainen -- oli vihdoin lopussa,
täytyi pormestarin lähteä raastupaan ja emäntä otti huvittaakseen
"kultaista ritaria".

Hän arveli, että tätä huvittaisi nähdä, miltä näytti oikeassa
saksalaisessa porvaristalossa, ja kun toinen myönsi sen, vei
hän hänet useiden huoneiden läpi lastenkamariin. Kun lapset oli
tarkastettu, jatkettiin talon tarkastusta. Sten herran täytyi
katsella ja ihailla täysiä liinakaappeja ja ruoka-aittoja. Mesmannin
emäntä pyysi häntä lukemaan makkarat päästäkseen varmuuteen, ettei
ruuasta ollut puutetta, tulipa vieraita kuinka paljon tahansa. Olutta
ja braunschweigermummaa oli heillä niin, että se riitti kokonaiselle
rykmentille. Heillä saattoi jokainen hyvällä omallatunnolla syödä
kyllikseen, vieläpä vähän ylikin.

Sen jälkeen oli mentävä kehruutupaa katsomaan. Siellä istuivat naidut
ja naimattomat tyttäret kukin rukkinsa ääressä. Siellä oli useampia
kangaspuita käynnissä, ja siellä rupateltiin jos mahdollista vieläkin
vilkkaammin kuin tavallisesti. Nuori vieras oli jokaisen ajatusten ja
puhelun esineenä.

"Siinä kuulette", sanoi muori heidän astuessaan sisään. "Ei puhuta
muusta kuin teistä."

Jos ukkonen olisi lyönyt maahan, ei se olisi saanut aikaan
täydellisempää hiljaisuutta. Mutta rukit pyörivät entistään ripeämmin.

"Näyttäkää ritarille vaatevarastonne!" käski ankara perheenäiti.

Nyt nousivat tyttäret ikänsä mukaan. Kukin aukasi yhden suurista,
korein värein maalatuista arkuista, jotka olivat rivissä päätyksin
huoneen sivuseinällä. Siellä oli kaikkea, mitä kotiteollisuus voi
saada aikaan. Lakanoita, korvatyynyjä, liinoja ja kallisarvoisia
päähineitä.

Tyttärien jälkeen tuli palvelijattarien vuoro. Heillä oli heilläkin
kirstunsa, tosin paljon pienemmät, vähemmän koristellut ja köyhemmin
täytetyt, mutta kuitenkin ne todistivat, että taloudellinen
huolehtiminen ulottui heihinkin.

Jollei olisi saapunut viestiä, että kaupungin raatimiehet halusivat
toivottaa Sten herran tervetulleeksi, ei kunnon emäntä olisi koskaan
päästänyt häntä. Nyt kuiskasi hän vain: "Molemmat vävyni ovat heidän
joukossaan. Saapas nähdä ettekö tunne heitä heidän lapsistaan! Pankaa
merkille otsa ja nenä!"

Sten lupasi tehdä parastaan ja oli iloinen saadessaan aiheen päästä
tiehensä.

Raatimiehet kumarsivat syvään ja puhuivat siitä kunniasta, joka
ritarin saapuminen heille oli. Mutta vaikka nämä sanat aluksi
olivatkin ainoastaan tavallista kohteliaisuutta, muutti niiden
sisällön todeksi Stenin yksinkertainen, luonteva esiintyminen, hänen
ymmärtäväisyytensä ja vakava käsityksensä siitä kysymyksestä, jonka
johdosta hän oli tullut.

Muutamaan näistä miehistä mieltyi hän heti. Se oli nuori Valfrid
Eckermann, joka näytti ottaneen Ruotsin asian omakseen ja puhui,
miten välttämätöntä hansakaupunkien oli nousta pontevasti Tanskaa
vastaan, vakuuttavalla varmuudella ja esittäen päteviä perusteita.

Kaikki olivat sitä mieltä, että ritarin persoonallinen läsnäolo
vaikuttaisi keskusteluihin, ja häneltä kysyttiin, eikö hän tahtonut
olla saapuvilla vastatakseen ilmaantuviin kysymyksiin, jotka muuten
voisivat saada aikaan viivykkiä.

"Tahdon tehdä sen mielelläni, jollei läsnäoloni estä ketään
lausumasta vakaumustaan."

"Älkää luulko! Lyypekin maistraatti on ylpeä ja itsenäinen."

"Minusta ritari on oikeassa", puuttui Eckermann puheeseen. "Parempi
on, jos hän tahtoo pysytellä läheisyydessä eikä esiinny ennenkuin
jokin riitakysymys antaa siihen aihetta."

Siten asia ratkaistiin ja raatimiehet sanoivat Stenille jäähyväiset
sangen tyytyväisinä vieraaseensa.

"Kuinka on käynyt?" kysyi Hemming piispa, joka kohta sen jälkeen
astui sisään.

"En tiedä, miksi ette tullut ennemmin. Olisin teitä hyvin tarvinnut."

"Mihin niin?"

"Otattaa minulla yksin vastaan niin suuri lähetystö vieraita
miehiä..."

"Oletteko luvannut mitään?"

"Ainoastaan olla saapuvilla ja antaa vastauksia neuvotteluissa."

"Mutta ette ole sitonut Ruotsia mihinkään."

"Siihen ei minulla ole mitään valtaa."

"Eikö valtionhoitajankaan puolesta?"

"Minähän olen ainoastaan alaikäinen nuorukainen!" vastasi Sten
hymyillen.

"Voitteko uskoa, että kaksi porvaria perätysten on minulta kysynyt
tänään täydessä totuudessa, oletteko sama Sten Sture, joka matkusti
Saksaan tapaamaan kuningas Kaarlo Knuutinpoikaa?"

"Onko se mahdollista!" huudahti Sten nauraen. "Ja mitä te vastasitte?"

"Etten minä tiennyt niin tarkoin."

"Mitä he siitä pitivät?"

"He eivät ihmetelleet sitä, koska siitä on niin kauan."

"Sanokaa minulle, ovatko he yleensä -- tuhmia?"

"Ei, liukkaita ja ovelia kaikessa, mikä kuuluu kauppaan."

"He ilmaisevat suurta suopeutta Ruotsia kohtaan."

"Hyödynjanoa, pelkkää hyödynjanoa!"

"Ette siis tahdo uskoa mitään hyvää?"

"Uskoa semmoista, mitä ei ole olemassa!"

"Peruuttakaa se sana!"

"Todistakaa minulle ensin, että olen väärässä!"

"Millä minun on alettava? Kaikki ympärilläni puhuu hyvyydestä ja
rakkaudesta."

"Sellaista kuvittelee ollessaan seitsemäntoista vuotias."

"Kuvittelee?"

"Niin, se on ainoastaan kuvittelua; seitsemänkymmentä vuotta vievät
aivan toisiin kokemuksiin."

"Uskoisinpa sen!"

"Ei, niin näppärästi on hallitsija tuolla ylhäällä järjestänyt,
että me elämän alussa ainoastaan karkeloimme hyttysten tavoin
päiväpaisteessa. Mutta sitten tulevat pilviset päivät, silloin
hyttyset etsivät suojaa, silloin ne purevat ja pistävät saadakseen
kukin suurimman palan."

"Tarkoitatteko sillä ihmisiä?"

"Ovatko he kenties parempia? Eivätkö he taistele terävämmin asein
kuin ilman tai metsän villit eläimet?"

"Sodan ja vainon aikaan?"

"Ei, sulimman rauhankin! Silloin valaa petollinen ystävä imartelun
tai panettelun myrkkyä veljensä korvaan; silloin repii kateus
maahan hyvän maineen, joka on hänen itsensä tiellä! Silloin ovat
ihmiset irtipäästettyjä metsäkoiria, jotka hurjassa verenjanossaan
ajavat otusta. Ja jos karhu kääntyy heitä vastaan ja näyttää heille
hampaitaan, silloin vetäytyvät he tosin syrjään, mutta eivät siltä
päästä häntä näkyvistään; he lähettävät sylirakkejaan härnäämään
häntä haukunnallaan, ampuvat väkänuoliaan, jotka eivät surmaa,
mutta koskevat sitä kipeämmin. Sellaisia ovat ihmiset, sellainen on
maailma, sellainen elämä! Ja sitäkö pitäisi rakastaa, sitäkö uskoa?
Hahaha!"

Sten seisoi kuin puusta pudonneena.

"Minun ei kenties olisi pitänyt sanoa sitä teille, mutta teidän
iässänne menee sellainen yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos."

"Yksi jää kuitenkin jälelle, ja se surettaa minua syvästi."

"Mikä se on?"

"Tieto, että te olette hyvin onneton!"

"Kuka moista sanoo?"

"Päätän omista sanoistanne!"

"Minä näen elämän sellaisena kuin se on! Jollei ilmakehää olisi,
leijailisi aurinko tuolla ylhäällä kuin suunnaton tulipalo. Ihantavat
harhakuvat ovat särmiöitä, joiden läpi näemme elämän nuoruudessamme;
mutta ne hälvenevät vähitellen, ja lopuksi käy niin, että meidät
valtaa rajaton maailman ja koko ihmiskunnan halveksuminen."

"Poikkeuksetta?"

"Niin, poikkeuksetta!"

"Mutta te itse...?"

"En voi olla parempi kuin muutkaan."

"Mikäs estää?"

"Eikö täydy ulvoa susien kanssa, jottei joutuisi niiden saaliiksi?"

"Parempi pettyä kuin pettää."

"Ei, kiitos! On oikea nautinto kostaa heille! Minä halveksin elämää,
mutta minä tahtoisin elää satavuotiaaksi, kun vain saisin kostaa
ihmisille niinkuin haluan."

"Siitä olisi teille vähän iloa."

"Olen taistellut Ruotsin vapauttamiseksi Tanskasta kenties
lujemmin kuin kukaan muu. Teidän suuri kaimanne sai Linköpingin
tuomiokapitulin nimittämään minut piispaksi. Piispan tulot antoivat
minulle tilaisuuden omistaa kaikki voimani isänmaalle!... Hannu
kuningas tietää, että olen hänen leppymättömin vihollisensa, ja
hänellä on ystäviä kaikkien niiden Ruotsin suurmiesten joukossa,
jotka asettavat omat kurjat etunsa isänmaan etujen yläpuolelle. He
lyöttäytyivät yhteen kukistaakseen minut! Mutta minun takanani,
ympärilläni ovat urhoolliset soturini. Silloin pälkähti muutamaan
nokkelaan päähän, ettei hänen pyhyytensä paavi ollut vahvistanut
vaalia... Siltä taholta isku oli suunnattava, ja se sattui. Kurja
joukkio ulvoi voitonriemuissaan. Minä olisin voinut kääntyä heitä
vastaan, heittää miekan pois ja sanoa: 'Voin hoitaa piispanvirkaani
yhtä hyvin kuin ken tahansa!' Mutta maa tarvitsi minua, minä
karkoitin kaiken itsekkyyden, pysyin paikallani, niellen häväistykset
ja nöyryytykset, mutta vannoin mielessäni, että kostan hirveästi."

"Millä tavoin?"

"Sitä en vielä tiedä. Välistä tulen ajatelleeksi, mitä hämmästystä
herättäisi Tanskan hovissa, jos tarjoaisin kuninkaalle palvelustani,
ja minkä kauhun se levittäisi hänen täkäläisten kannattajainsa
keskuuteen."

"Sellaisia luonnottomia ajatuksia! Te ette voisi koskaan panna niitä
toimeen."

"Kukapa tietää!"

"Minä tiedän, sillä aion teoillani todistaa teille, että maailma on
parempi kuin te luulette."

"Aiotte siis kuolla sangen nuorena?"

"Jos Jumala tahtoo!"

       *       *       *       *       *

Pormestari kutsui nuoren vieraansa kunniaksi lukuisia vieraita,
ja Hemming piispa kiitti häntä muutamassa niistä salamoivista
puheistaan, joilla hän saattoi hurmata kuulijansa. Synkät välihetket
tulivat ainoastaan harvoin. Maailman silmissä oli hän leikkisä,
ivallinen, pöyhkeä mies, yhtä tervetullut kuin pelättykin; häntä
rakasti ainoastaan alempi kansa, jota hänkin parhaiten ymmärsi.

Täällä näki Sten jälleen uuden tuttavansa, nuoren Eckermannin, ja sai
silloin kummakseen tietää, että hän oli yksi mainituista vävyistä.
Kysymykseen, mikä sisaruksista oli hänen vaimonsa, vastasi hän:
"Luonnollisesti vanhin. Täällä naitetaan ne ikänsä mukaan."

Mesmannin matami omisti Stenille yhä edelleen äidillistä
huolenpitoaan. Kun Sten istui hänen vieressään pöydässä, pani
emäntä parhaat palat hänen lautaselleen, ja kun hän puhui iloisesta
hämmästyksestään kuultuaan, että Eckermann oli talon vävy, huusi hän
raikuvalla äänellä vävyään ja hänen vaimoaan, kertoi mitä ritari
oli sanonut ja kysyi sitten tältä, eikö hän nähnyt merkillistä
yhtäläisyyttä kehdossa nukkuvan lapsen ja vanhempain välillä.

"Jollen olisi nähnytkään, uskoisin sen kyllä sanoistanne!" vastasi
Sten.

"Kuulkaas, kuinka hän osaa sovitella sanojaan!" huudahti matami
ihaillen. "Niin, en sano mitä haluan, mutta tiedän sen ainakin."

Illalla oli pormestarin talossa suuret tanssiaiset. Oli kutsuttu
kaikki, mitä kaupungissa oli kunnioitettua ja arvossa pidettyä,
tosin ainoastaan kauppamiehiä, mutta heidän rikkautensa antoi heille
merkitystä, samoinkuin Ruotsin lähettiläät herättivät vilkasta
mielenkiintoa jalolla ryhdillään.

Kun Sten herra kysyi Mesmannin matamilta, minkä kanssa hänen
tyttäristään hän sai aloittaa tanssin, vastasi tämä, ettei hän saisi
rauhaa haudassaan, jollei nuori ritari tanssinut niiden kaikkien
kanssa, ja kun Sten sanoi, että sellainen hänen tarkoituksensa
olikin, kuiskasi muori, että hän kyllä pitää silmänsä auki.

Lieneekö se ollut seuraus äidin suuresta puheliaisuudesta vai
jostakin muusta syystä, mutta tyttäret olivat kaikki kuin
pelästyneitä karitsoita. Tanssissa ojensivat he kätensä jäykkinä ja
suorina eivätkä rohenneet kohottaa katsettaan, kun hän puhutteli
heitä.

Sten herra oli iloinen, kun oli saanut tanssitetuksi koko
sisarusrivin, mutta kun heidän äitinsä sitten sai nuoren miehen
käsiinsä, sanoi hän: "Herra paratkoon, luulenpa aivan, että pidätte
enimmän molemmista naiduista!"

"Toiset olivat niin kainoja."

"Mitäs siitä, se kyllä menee pian ohitse. Odottakaahan, kunnes olette
ollut täällä muutamia viikkoja."

Sillävälin keskusteli pormestari piispan, lähettiläiden ja kaupungin
arvokkaimpain miesten kanssa. Kaikki olivat halukkaita pontevasti
ryhtymään sotaan, mutta ennenkuin päätös voitiin tehdä, täytyi
odottaa pormestari Bernhard Bornhoferin ja laivaston paluuta.

Oli raivonnut hirmuinen myrsky, ja pidettiin selvänä, että laivasto
oli ankkuroinut johonkin suojapaikkaan eikä ollut vallan pian
odotettavissa takaisin. Mutta kului päivä toisensa jälkeen eikä
laivastoa näkynyt.

Vihdoin eräänä aamuna, kun paljon väkeä oli tavallisuuden mukaan
kokoontunut alas satamaan juttelemaan ja ihmettelemään laivaston
viipymistä, kuului vilkas huudahdus, jota heti seurasi useita muita.

"Tuolla, tuolla he tulevat!"

Kaikki teroittivat silmiään, sillä välimatka oli niin suuri, että
näkyi ainoastaan mastojen huiput. Mutta tuuli oli hyvä ja laivat
lähestyivät jokseenkin nopeasti.

"Jos tuuli pitää paikkansa, voivat ne olla täällä kahdessa tunnissa",
virkkoi muuan läsnäolijoista, joka puvustaan päättäen oli kauppamies.

"Mutta niitä on ainoastaan kolme laivaa", huomautti eräs toinen.
"Missä ovat muut?"

"Ne tulevat kai jälestä!"

"Jollei mitään onnettomuutta ole tapahtunut!"

"Jos ne olisivat ryhtyneet taisteluun!"

"Ja tuhonneet Hannu kuninkaan koko laivaston!"

"Se ei ole niin paljon arvoinen kuin meidän uudet, upeat laivamme",
huudahti muuan nuori laivanveistäjä.

"Suurin, nimeltään 'Lyypekki', oli kaikkein korein", huomautti hänen
naapurinsa.

"Korea?... Sanoisit paremminkin, että se oli kaunein laiva, mikä
milloinkaan on lähtenyt veistämöltä!"

"Niillä on täysi purjetuuli", sanoi eräs merimies. "Minusta ne
tulevat liian verkkaan."

"Sanokaa minun sanoneen, jotakin on hullusti!" tokaisi eräs
tympäisevän näköinen munkki. "Toiset laivat ovat kai joutuneet
haaksirikkoon."

"Sellaiset laivat eivät joudu perikatoon!"

"Ne ovat kunniallisia saksalaisia laivoja!"

"Kunnon katolilaisten rakentamia!"

"Oivallisimmista aineista!"

"Pahansään lintu!"

Munkki sai kiittää pukuaan siitä, että kansa tyytyi ainoastaan sanoin
ilmaisemaan nyreytensä.

Olematta huomaavinaan niitä karsaita katseita, joita häneen luotiin,
sanoi munkki mielistelevästi hymyillen: "Kukaan ei näe suuremmalla
ilolla kuin minä upean laivaston paluuta. Se on oleva paras todistus,
että yritys on ollut Jumalalle otollinen."

"Se tulee Ruotsista."

"Niin minäkin olen kuullut."

"Me olemme ruotsalaisten ystäviä!"

"Jumala paratkoon!"

"Kuinka niin?..."

Useat lähestyivät munkkia.

"Eikö ole raatihuoneen ja kirkon ovelle lyöty pannajulistuksia,
jotka hänen pyhyytensä paavi on antanut? Eikö meidän kaikkein
armollisin keisarimme ole julistanut valtiokiroukseen niin Ruotsin
valtionhoitajaa kuin monia muitakin sen suurmiehistä? Heitä on
sanottu majesteetinrikkojiksi!..."

"Se on totta", virkkoivat muutamat äänet.

"Kuka välittää moisesta!" väittivät toiset.

"En minä paljoa ymmärrä", jatkoi munkki nöyrästi. "Toivon ja halajan
vain ja rukoilen päivin ja öin pyhää neitsyttä, ettei kaupunkimme
antaisi perkeleen pahojen juonien houkutella itseään eikä myöskään
istuisi siellä missä pilkkaajat istuvat."

"Tuo kuuluu raadille ja maistraatille."

"Kaupasta Ruotsissa emme tahdo luopua!" puuttui eräs kauppias
puheeseen.

"Kuka välittäisi munkkien loruista!" Laivat olivat sillävälin
lähestyneet. Nähtiin selvään rikki revityt purjeet, hakatut mastot ja
laivat tuuliajolla. Jollei olisi ollut myötätuuli, olisivat ne tuskin
päässeet kotiin.

Katsojain luku lisääntyi yhä, mutta nyt vallitsi painostava
hiljaisuus. Satamaan tuli yhä enemmän raatimiehiä ja maistraatin
jäseniäkin. Joukko viiruili esimiehiinsä, joiden kuiskailut ja vakava
ilme heidän kasvoillaan antoi aihetta moniin arveluihin.

"Eivät ikinä voi asiat olla oikealla tolalla!"

Kansanjoukko aivan värisi, kun suurin laiva laski laituriin.

Pormestari Bornhofer astui ensimäisenä maihin. Tuhannet silmät olivat
suunnatut häneen, ja se näytti vaikuttavan häneen kiusallisesti,
päättäen siitä hätiköivästä levottomuudesta, jolla hän riensi
ystäväinsä luo.

"Mitä on tapahtunut?"

"Hirmuinen myrsky..."

"Viisi laivoista on uponnut..."

"Ja miehistö..."

"Hukkunut järjestään."

"Ja muut seitsemän laivaa?"

"Me ajauduimme Pommeria kohden ja ne hukkuivat..."

"Ja lasti, mastot, ruorit...?"

"Kaikki mennyttä!"

Kansanjoukko kuuli herrojen keskustelusta sanan sieltä, toisen
täältä, näiden verkalleen käydessä katua ylöspäin. Osa väestä nousi
laivaan, toisia tuli pian perästä. Jokaisella oli joku omainen
laivoilla tiedusteltavana.

Mutta kun tuli tunnetuksi, että ainoastaan joka kolmas oli palannut,
että kaikki muut olivat saaneet surmansa meressä, että oli tuhoutunut
upein laivasto, minkä Lyypekki milloinkaan oli varustanut, ei
taistelussa vihollista, vaan luonnonvoimia vastaan, silloin muistivat
monet munkin sanat. "Ei ollut Jumalalle otollinen teko käydä liittoon
ruotsalaisten kanssa, eikä pitänyt enää ryhtyä heidän kanssaan
mihinkään tekemisiin."

Raati sai tietysti syyn niskoilleen. Kaikki oluttuvat täyttyivät
väestä. Täytyi hukuttaa surut ja keksiä kostokeinoja. Suuria joukkoja
kulki edestakaisin neuvosherrojen talon edustalla huutaen ja karjuen.
Mielten levottomuus jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Munkki
liikkui väkijoukoissa, neuvoi kärsivällisyyteen ja varovaisuuteen,
mutta kehoitti jyrkästi kieltäytymään uuden laivaston varustamisesta,
jos raati puolustaisi sitä.

Tuli pian tunnetuksi, ettei raati kokoonnu neuvotteluun kokonaiseen
viikkoon. Pormestari Bornhoferin piti ensin laatia kertomus
tapahtuneesta onnettomuudesta. Mutta tämä oli ainoastaan tekosyy.
Mieliala Ruotsia kohtaan ei ollut tällä hetkellä suopea kansan
kesken, se tiedettiin, mutta se voi mahdollisesti muuttua.

Oli yleisesti tunnettua, että useita munkkeja hiiviskeli kaupungissa
kiihoittamassa tyytymättömyyttä, ja heidät oli välttämättä tehtävä
vaarattomiksi. Hemming Gadd otti asian huostaansa.

Pyhiinvaeltajan puvussa ja sauva kädessään lähti hän kaupungille.
Pyhiinvaeltajilla ei ollut ainoastaan vapaa pääsy kaikkialle ja
ilmainen kestitys, heitä kohdeltiin myös erityisellä kunnioituksella,
kun he sanoivat tulevansa pyhästä maasta ja Kristuksen haudalta.

Toivioretkeläisemme seurasi ensiksi kohtaamaansa munkkia. Mihin hän
näki tämän menevän sisälle, sinne meni hänkin.

Kaunopuheisuudellaan veti hän pian kaikkien huomion puoleensa, ja
kun hän tekemänsä lupauksen johdosta ei saanut näyttää kasvojaan,
onnistui hän pysymään tuntematonna kaikille. Mutta kuinka suuresti
erosivatkaan hänen kertomuksensa kaikista muista! Hän oli oleskellut
kauan Kööpenhaminassa, hän oli käynyt ripittämässä köyhiä saksalaisia
merimiehiä niistä laivoista, jotka Hannu kuningas oli ryöstättänyt.
Hän kuvaili heidän kurjaa asemaansa; heidät oli kielletty lähtemästä
maasta, heidän täytyi elättää itseään kerjäämällä, eikä heillä ollut
toiveita paremmista päivistä.

Munkit käsittivät pian, että heidän omaan leiriinsä oli hiipinyt
vaarallinen vastustaja.

"Voitteko mainita jonkun näistä?" kysyi munkki viekkaasti hymyillen.

"Muuan heistä oli Kock nimeltään."

"Veljeni!" huudahti eräs läsnäolijoista.

"Hänen etunimensä?" kysyi piispa.

"Evert!"

"Ei, niin ei se ollut!"

"Herman kenties?" puuttui muuan läsnäolijoista puheeseen.

"Niin, oikein, Herman hän oli nimeltään."

"Poikani!" huudahti muuan vanha mies. "Elääkö hän vielä, kunnon
toivioretkeläinen?"

"Hän eli kuusi kuukautta sitten."

"Puhuiko hän isästään?"

"Hyvin usein!"

"Ja ikävöi kotiin?"

"Kaikesta sydämestään!"

"Mutta miksi häntä pidätetään?"

"Jos kaikki vanki parat päästettäisiin vapaiksi, kuinka luulisitte
silloin käyvän kuninkaan hyvälle maineelle?"

"Jos hänellä sellainen on, niin se kai todistaa, että hän sellaisen
ansaitsee!" tokaisi muuan munkki.

"Ei, kunnianarvoisa isä, se todistaa vain, että ne syntirahat, joita
hän on riistänyt, käytetään ostamaan kieliä, jotka häntä kiittelevät
ja ylistelevät. Väitetään, että hänen sopottelijainsa joukossa
pitäisi olla useita munkkeja."

"Se ei ole mahdollista!"

"Sitä en usko minäkään!"

Saapuvilla olevat katsoivat toisiinsa. Oli yhtä uutta kuin
opettavaakin tavata kaksi munkkia, joilla oli niin vastakkaiset
mielipiteet, ja juuri nyt oli heille tärkeää saada selville, missä
määrin saattoi luottaa Hannu kuninkaaseen ja hänen politiikkaansa,
"Toivioretkeläinen" ei ainoastaan juonut heidän kanssansa, hänellä
oli samalla ihmeellinen kyky puhua niin, että se pystyi heidän
sydämiinsä.

Joka ilta kävi hän vähintään kahdessa oluttuvassa, mutta jo
kolmantena päivänä oli hänen maineensa niin levinnyt, että mihin
hyvänsä hän menikin sisälle, oli huone heti ihmisiä täytenään. Mutta
hän puhui lisäksi siitä, kuinka kuningas oli kohdellut uskollisinta
miestään Paul Laxmandia; kuinka pari tanskalaista ritaria oli
hukuttanut hänet kuninkaan käskystä, kuinka hänen lapsensa oli
tehty perinnöttömiksi ja kuinka kuningas oli otattanut kaikki hänen
rikkautensa haltuunsa.

"Mitä pahaa oli hän sitten tehnyt?" kysyivät useat.

"Sanotaan hänen iskeneen silmänsä kuninkaan jalkavaimoon."

"Se ei ole totta!" huusi munkki.

"Sanokaa sitten minulle, kunnianarvoisa isä, mitä hän oli tehnyt?"

"Hän oli maankavaltaja!"

"Sitä ei ole lainkaan todistettu, ei edes koetettukaan."

"Siksi, että... että..."

"Älkää koettako tekään, kunnianarvoisa isä. En minä, mutta nämä
toiset voisivat luulla..."

"Mitä sitten?" kysyi suuttunut munkki.

"Että kuulutte kuninkaan puolustusjoukkoon."

"Ja jos niin olisi?"

"Alentuisi oma arvonne."

"Sitä en pelkää!"

"Mutta minä ja kaikki teidän ystävänne tekevät niin..." Ja nyt
aloitti toivioretkeläinen uuden jutun Hannu kuninkaasta, ja oli
ihmeellistä nähdä, kuinka tuuli oli kääntynyt. "Toivioretkeläisen"
lausunnot eivät ainoastaan olleet kumonneet sitä, mitä ennen oli
kuiskuteltu kansan korviin, se oli lisäksi herättänyt epäluuloja
heidän omia munkkejaan kohtaan. Eikä näyttänyt mahdottomalta, että
tanskalaiset olivat nämä ostaneet.

Mutta Hemming ei tyytynyt siihenkään. Hän kertoi, kuinka hän oli
ollut Roomassa, kuinka muuan Dorotea kuningattaren hovinaisista
oli kutsunut hänet luoksensa ja kuinka tämä oli kertonut hänelle,
että kuningatar oli vannonut, ettei hän ennen lepäisi kuin olisi
saanut hänen pyhyytensä paavin antamaan pannajulistuksen Ruotsin
valtionhoitajaa vastaan, koskei tämä tahtonut suostua antamaan
hänelle huomenlahjaansa.

Tässä tilaisuudessa oli läsnä muuan suuri, jäntevä munkki. Hän pani
kätensä Hemmingin olalle. "Tämä sanottiin teille rippisalaisuutena",
sanoi hän suurella liikutuksella.

"Ei, veli!"

"Mistäs syystä sitten?"

"Täytyykö se sanoa?"

"Minä vaadin sen!"

"No, olkoon niin! Olin siihen aikaan nuori, kaunis mies, jota naiset
mielellään katselivat."

Tähän karkeaan päähänpistoon vastattiin kaikuvalla naurulla.

Munkki tarttui huppukaulukseen temmatakseen sen pois, mutta Hemming
oli valmis kaiken varalta.

"Enkö ole sanonut teille, veli, että tekemäni lupaus estää minut
näyttämästä kasvojani?"

"Nimenne?"

"Josua!"

"Sen nimen olette ottanut luostarissa."

"Oikein arvattu!"

"Maallinen nimenne?"

"Sen olen unhoittanut aikoja sitten!"

"Luulenpa löytäväni keinoja, jotka panevat teidät muistamaan sen!"
Kunnianarvoisa veli lähti pois suutuksissaan.

Mutta kun Hemming ensi kerran huomasi olevansa yksin kansan
keskuudessa, vapautuneena vaaniskelevista munkeista, puuskahti hän
tulisesti:

"Niin, minä olen pappi ja munkki, sentähden tunnen kaikki ne juonet
ja metkut, joita nämä harjoittavat. Minä tiedän, etteivät he tahdo
päästä ainoastaan ihmisen hengen herroiksi, vaan he tahtovat
määräillä hänen ulkonaisiakin tekojaan. Mutta sanon teille: älkää
uskoko heitä älkääkä minua, vaan tutkikaa itse! Teidän on uskottava
ja noudatettava ainoastaan sitä, minkä oma ymmärryksenne hyväksyy."

Katkeruus munkkien kesken yltyi. Tämä toivioretkeläinen oli
ilmeisesti ruotsalaisten kannattaja, ja hän repi alas, mitä
pappismiehet olivat koettaneet rakentaa.

Laivaston haaksirikko oli koitumaisillaan kuninkaalle aivan
odottamattomaksi liittolaiseksi. Munkit olivat käyttäneet hyväkseen
tyytymätöntä mielialaa, ja vaikka he puhuivat alussa varovaisesti,
tekivät he niin ainoastaan iskeäkseen myöhemmin sitä navakammin.
Nuori Sten Sture oli tehnyt kaikkiin hyvän vaikutuksen. Kääntää
tämä kylmäkiskoisuudeksi, esittää hänet Jumalan vihan esineeksi ja
tapahtunut onnettomuus rangaistukseksi siitä, että Lyypekki oli
ottanut hänet vastaan ja ryhtynyt Ruotsin kanssa tekemisiin -- se oli
samaa kuin saada täydellisesti rikkoutumaan molempain maiden välit,
ja suurempaa palvelusta ei voinut tehdä Hannu kuninkaalle.

Vaara kävi yhä suuremmaksi. Oli enää vain kaksi päivää siihen,
kun aiottu kokous oli pidettävä. Tarkoitus oli suurella
joukkomielenosoituksella tehdä tyhjäksi kaikki ruotsalaisystävyys,
mutta sitä varten täytyi ensin raivata toivioretkeläinen tieltä pois.

Kukaan ei uskaltanut epäillä hänen kuulumistaan kirkkoon.
Mutta milloin oli kukaan pappismies esiintynyt sillä tavoin!
Ääntämistavastaan päättäen hän oli eteläsaksalainen, ja hän sanoikin
olevansa Wienistä. Hänen latinantaitonsa todisti hänet oppineeksi
mieheksi, ja hänen kertomuksensa Roomasta ja Kööpenhaminasta
todistivat, ettei hovielämä ollut hänelle vieras. Koetettiin urkkia
selville hänen asuntoaan, mutta hän ei maannut koskaan kahta yötä
samassa paikassa, ja ihmeellisintä kaikista oli, ettei hänen koskaan
nähty aamulla tulevan samasta paikasta, mihin oli illalla mennyt.

Munkki, joka viimeksi oli aikonut antaa häpeämätöntä
toivioretkeläistä nenälle, ei ollut sen vähäisempi kuin
sistersiiniläisluostarin apotti, joka omassa korkeassa persoonassaan
tahtoi vakuuttautua, oliko paljon puhuttu muukalainen tosiaankin
niin vaarallinen kuin väitettiin. Hän palasi sangen kiihtyneessä
mielentilassa, ja veljien kesken pidettiin neuvottelu, millä tavoin
hänestä oli vapauduttava.

Silloin nousi aina kysymys: kuka hän oli ja mihin kaikkeen silloin
antauduttiin alttiiksi. Ei kuitenkaan voinut olla suurempaa vaaraa
siinä, että hänet toistaiseksi tehtiin vahingottomaksi. Useimmat
äänestivät, että hänet äkkiarvaamatta toistaiseksi vangittaisiin.

"Eikö olisi parempi käyttää viekkautta?" kysyi apotti.

"Hän on itse munkki..."

Kukaan munkeista ei tahtonut ottaa houkutellakseen häntä satimeen.

"Onko hän hyvin väkevä?" kysyi apotti.

Sitä ei voinut kukaan sanoa.

"Jollen pelkäisi, että hän saattaa tuntea minut!"

"Me voisimme olla lähistöllä."

Kaikki olivat yksimieliset, että täytyi välttämättä olla muutamia
uskottuja hänen kunnianarvoisuutensa lähistössä. Päätettiin
viekoitella toivioretkeläinen luostariin. Ainoastaan silloin,
jollei tämä onnistuisi, turvauduttaisiin väkivaltaan. Tullakseen
tuntemattomaksi oli apotti pukeutunut dominikaanien pukuun, ja hän
suuntasi sen jälkeen matkansa sinne, minne näki enimmän kansaa
virtaavan.

Täältä, kaupungin suurimmasta oluttuvasta, löysi hän tosiaankin
toivioretkeläisen, ympärillään niin paljon kuulijoita kuin huoneeseen
mahtui. Hän kertoeli heille järeitä juttuja, joiden kaikkien
tarkoitus oli repiä tekopyhyyden huntu ja näyttää synti ja rikos
oikeassa valossaan. Lankesipa vastuu kuninkaan, piispan, munkin tai
jonkun korkean herran ylle, puhui hän yhtä peittelemättä. Apotti
kärsi kovia tuskia kuullessaan moista, mutta hän pakoitti huulensa
hymyilyyn. Ei käynyt laatuun istua ulkonäöltään tunteetonna keskellä
riemuitsevaa kuulijajoukkoa, joka ei ollut koskaan kuullut moista.

Kun Hemming nousi lähteäkseen, sanoi hän kokoontuneelle
kuulijakunnalleen, että tulee viipymään muutamia päiviä ennenkuin
he ensi kerran kohtaavat hänet. Tärkeät tehtävät vaativat häntä
lähtemään kaupungista.

"Mutta tulettehan toki takaisin?" huusivat he.

"Aivan varmaan ja ennenkuin odotattekaan."

Kun hän tuli ulos kadulle näki hän dominikaanimunkin rinnallaan.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Pyytäisin keskustella kanssanne!"

"Puhukaa vapaasti!"

Hemming pysähtyi hänen eteensä, mutta samassa huomasi hän neljä
olentoa, jotka tulivat jälestä ja jotka nyt kaikki pysähtyivät.

"Ettekö tahdo, että jatkamme taivalta?"

"Kyllä, mielelläni; missä asutte?"

"Sistersiiniluostarissa."

"Kaupungin ulkopuolella?"

"Aivan vieressä."

"Sitten tahdon saattaa teitä kappaleen matkaa."

"Ettekö tahdo jäädä sinne yöksi?"

"Venyykö keskustelumme niin pitkäksi?"

"Niinpä luulen."

"Alkakaamme sitten heti."

Apotti yski. "Teillä on joku tarkoitus tulollanne tänne..." sanoi hän.

"Samoin kuin teillä tällä keskustelulla."

"Aivan oikein! Teidän esiintymisenne on ollut niin rohkeaa, että
jollen monista seikoista olisi vakuutettu teidän olevan pappi,
päättäisin eräistä toisista seikoista, että olette kirkon vihollinen."

"En kirkon, vaan ainoastaan sen väärinkäytösten."

"Poistetaanko ne paljastamalla kaikki heikkoudet?"

"Kun pappi tunnustaa olevansa köyhä, syntinen ihminen, ei kansa enää
näe hänessä Jumalan valtakunnan edustajaa."

"Mitä sillä voitetaan?"

"Käsitys, ettei pappi ole valehtelija, koska hän rehellisesti
sanoo kansalle: 'Opettaja ja oppi ovat kaksi eri asiaa. Oppi, jota
saarnaan, on Jumalasta; elämä jota vietän, on perkeleestä'."

"Ketä sillä tarkoitatte?"

"Jokainen kirkko voi sovittaa sen päämieheensä, jokainen luostari
apottiinsa!"

Munkki hypähti. Oli kuin häneen olisi sattunut puukonpisto.

He jatkoivat muutamia minuutteja äänettöminä taivallustaan.

"Ylhäisten keskuudessa synti ja turmelus erityisesti rehoittaa.
Kasvatuksen ja suuremman elämänkokemuksen pitäisi kuitenkin opettaa
heitä näyttämään hyvää esimerkkiä. Papiston velvollisuus olisi
kehoittaa siihen, mutta he elävät ainoastaan viettäen hyviä päiviä ja
rypevät eläimellisissä himoissaan."

"Hm, hm!" jupisi apotti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja odotti vain
tilaisuutta lyödäkseen.

Luostarin kello löi yhdeksän.

Hemming pysähtyi. "Minua aina ilahuttaa", sanoi hän, "lausua
ajatuksiani virkaveljelle; olen kiitollinen, kun olette antanut
minulle tilaisuuden siihen ja sanon nyt teille jäähyväiset".

"Tulkaa mukana luostariin! Meillä on espanjalaista viiniä."

"Ei, kiitos; minulla ei ole aikaa!"

"Teidän täytyy!" Hän pani kätensä Hemmingin olalle.

"Vai niin!" vastasi tämä.

"Ettekö ymmärrä, että tahdon maksaa teidän suoruutenne!"

"Millä tavoin?"

"Sanomalla teille omat ajatukseni!"

"Ei tarvitse, tiedän ne ennestään!"

"Tosiaankin, antaapas kuulua?"

"Ette ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi sanonut teille
sellaisia totuuksia, ja luulette tekevänne kirkolle ja itsellenne
suuren palveluksen passittamalla minut iäisyyteen. Siten aiotte
ansaita aneet kaikista synneistänne lopuksi iäksenne. Juuri se oli
tarkoituksenne, kun houkuttelitte minut tänne."

"Ja kuitenkin tulitte?"

"Pelotta?"

"Ilolla!"

"Ettekö luule minun voivan viedä tahtoani läpi?"

"Ei ilman suostumustani."

Hemming kääntyi ympäri.

Samassa kietaisi apotti käsivartensa hänen kaulansa ympäri aikoen
hänet kuristaa.

"Oikea munkin metku!" jupisi Hemming rautakourin taivuttaen pois
munkin käsivarret ja pitäen niitä kuin ruuvipihdissä.

"Auttakaa!" huusi apotti.

Toiset neljä munkkia hyökkäsivät luo.

Pontevalla otteella heitti hän apotin maahan ja tarttui lähinnä
olevaan munkkiin. Hän otti hänet vahvoille käsivarsilleen, nosti
hänet ilmaan ja käytti häntä nuijana, millä löi toisia. Munkit
olisivat kaikki heti paenneet, jollei jokainen sivallus olisi
kaatanut miestänsä maahan ja tehnyt heitä kykenemättömiksi
puolustautumaan.

Nähdessään neljä lyötyä vihollistaan heitti Hemming viidennen
luotaan. "Lähettäkää minulle sana, kun tahdotte enemmän!" sanoi hän
ja kääntyi sen jälkeen takaisin kaupunkiin.

Sillävälin vallitsi melkoinen levottomuus porvarien ja raadin
keskuudessa. Sota vai ei sota, se kysymys pyöri kaikkien ajatuksissa,
oli kaikkien keskustelun aiheena. Silloin kuten nytkin oli
persoonallinen vaikutus ratkaiseva. Ne, jotka eivät olleet joutuneet
kosketukseen ruotsalaisten kanssa, vaan joiden mieltä vallitsi
ajatus, että laivaston tuho oli Jumalan rangaistus neuvotteluista
Ruotsin kanssa, he eivät tahtoneet tietää tämän maan kanssa
liittoutumisesta mitään. Kaikki ne, jotka olivat menettäneet miehen,
veljen, isän tai pojan, katsoivat jo kylliksi menettäneensä.

Nuori Sten Sture kutsuttiin raadin kokouksiin; hän lausui
mielipiteensä selvyydellä ja ymmärtäväisyydellä, joka voitti kaikkien
kunnioituksen. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että toiveet olivat
sangen synkät. Yleinen mielipide oli sotaa vastaan, ja silloin ei
voitu mitään. Yksin uskollinen Eckermannkin myönsi, ettei näyttänyt
lupaavalta. "Mutta minä en siltä luovu toivosta, että asia saadaan
menemään lävitse", sanoi hän.

"Voinko minä tehdä mitään?" kysyi Sten.

"Olkaa kärsivällinen ja odottakaa aikaa!"

Mutta Mesmannin matamilla ei ollut kärsivällisyyttä suurin
varastossa. Tarmokkaan naisen täytyy olla toimessa myöten tai
vastoin tahtoaan eikä hän tee mitään puolittain. Nyt ei hän kuullut
ainoastaan miehensä, vaan kaikkien niiden, jotka kävivät hänen
luonansa, puhuvan epätoivoisesti suuresta kysymyksestä. Aterioilla ei
pormestari hänestä näyttänyt osoittavan heidän nuorelle vieraalleen
samaa kunnioittavaa huomaavaisuutta kuin alussa, ja vaikka hän
kyllä käsitti, että siihen olivat syynä ne vakavat ajatukset, jotka
täyttivät hänen mielensä, niin oli siinä kuitenkin sivu vivahdus,
joka vaivasi hänen mieltänsä, eikä hän jättänyt sitä sanomatta.

"Mitä te naiset ymmärrätte sellaisesta!" vastasi pormestari. "Niin
nuori kuin Sten herra onkin, käsittää hän kuitenkin, että vakavuus ja
tyhjänpuhuminen eivät kuulu yhteen."

"Ettekö aio viedä asiaa läpi?"

"Kaikki riippuu siitä, millainen mieliala vallitsee suuressa
kokouksessa raastuvassa."

"Ettekö aio tehdä mitään asian hyväksi?"

"Jokaisen täytyy päättää itse, muuten saa yksi kantaa syyn."

"Mutta luulen, että minun pormestarini..."

"Ole huoletta, hän tahtoo säilyttää kotirauhan!"

Mesmannin matami oli jotensakin hyvin säilynyt nainen eikä
pormestari suinkaan pannut pahakseen, vaikka keskustelu päätettiin
suukkosella. Mutta Mesmannin matami tunsi maailman. Hän tiesi, että
oli useampiakin taloja kuin hänen, joissa oltiin arkoja kotirauhasta.
Heti pormestarin mentyä ulos kaupungille kutsui hän seitsemän
vanhinta tytärtään salakamariin.

He painautuivat yhteen kasaan kuten lammaskatras. Ainoastaan kaksi
naitua uskalsivat hieman peremmälle kamariin. Kaikki ihmettelivät
mitä nyt mahtoi tulla.

"Älkää nyt seisko kuten tuhmat hanhet!" huusi matami tyytymättömin
katsein, itse lyllertäen, vilkkaana kuin orava, kamarin toisesta
päästä toiseen.

Mutta parvi ei liikahtanut paikaltaan.

"Tahdotteko olla yhtä puolta kanssani?"

"Kyllä!" vastattiin vitkastellen.

"Kysymys on nuoren Sten Sturen auttamisesta."

"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki. Nyt tuli eloa seitsemään
impeen; jokainen saattoi seista toisiin turvaamatta.

Mesmannin matami pani molemmat kätensä lanteilleen. "Voin sanoa
suoraan, että Sten herran asia näyttää jotensakin huonolta. Laivastoa
kohdannut hirveä onnettomuus on tekosyynä kaikille, jotka eivät tahdo
sotaa. Mutta nyt on vielä sangen monia, jotka eivät lainkaan tiedä
mitä tahtovat, ja heidät meidän on otettava käsille. Jokaisen teistä
on mentävä tervehtimään ystäviään ja tuttaviaan. Voitte hyvin kutsua
heidät tännekin, jos tahdotte, ainoastaan puhuaksenne Sten herrasta
ja siitä, millainen häpeä olisi kaikille Lyypekin naisille, jollei
upein ritari, mikä milloinkaan on käynyt kaupungissamme, saisi sitä
apua, jonka jo puolittain olemme hänelle luvanneet ja joka sitä
paitsi edistää omia etujamme."

"Minä sanon heille, että kuta enemmän suolaa ja kankaita täältä
lähetetään, sitä enemmän kultakirjovaatetta ja silkkiä tulee tänne!"
huudahti Meta.

"Minä sanon, että Sten herra kenties tulee uudestaan ja ottaa emännän
Lyypekistä", puuttui Ursula puheeseen.

"Ja tuo mukanaan toisia ruotsalaisia ritareita, yhtä sorjia kuin hän
itse!" lisäsi Gertrud.

"Meidän lapsillemme voi siitä koitua hyvää tulevaisuudessa!" selitti
vanhempi naiduista.

"Ja kun he tulevat hieman suuremmiksi, voivat he seurata mukana
Ruotsiin, näkemään maailmaa", tuumi toinen naitu sisko.

"Minä sanon, ettei kellään ihmisellä ole kauniimpia silmiä kuin Sten
herralla!" huudahti neljäntoistavuotias Leena.

"Eikä kukaan tanssi niin hyvin kuin hän!" säesti yhdentoista vuotias
sisko. "Sillä hän on tanssinut kaksi kertaa minun kanssani, ja sitä
en unhota koskaan!"

"Luulen, että se tepsii ikäisiinne", sanoi ajatteleva äiti. "Sopikaa
nyt vain, ettette mene samoihin paikkoihin, ja lähtekää heti
liikkeelle!"

Vanhempi naiduista sisaruksista niiasi syvään. "Sanoittehan, että
saisimme kutsua heidät tänne?"

Koko nuorempi parvi oli ennen kuiskutellut hänelle ja nyt tyrkännyt
häntä kappaleen peremmäksi.

"Tahdotteko sitten kutsua?"

"Tahdomme!" vastattiin kaikista suista.

"No, kutsukaa heidät sitten iltapäiväksi kahden aikaan!"

Ilohuuto kajahti kautta kamarin.

"Mutta mistään tanssista ei puhettakaan!"

"Ei tanssia?"

"Ritari ei tule ennenkuin viime hetkenä, juuri kun vieraat ovat
lähtemäisillään."

"Mitä toisilla sitten on täällä tehtävää?" kysyi neljäntoistavuotias.

Sisarukset katsoivat pelästyneinä häneen. Sellainen rohkea kysymys
oli rangaistava vuorokauden pimeällä arestilla, mutta Mesmannin
matami oli tänään päiväpaisteisimmalla tuulellaan ja vastasi
sentähden:

"Mitä he täällä tekevät, tiedätte kyllä minun sanomattanikin!"

Ja tyttäret pyrähtivät ulos kuin lintuparvi. He kolkuttivat
kaikkialla ja olivat kaikkialle tervetulleet -- luonnollisesti, sillä
nämä lintuset eivät pyytäneet jyväsiä, vaan tarjosivat.

Pormestarin emäntä ei hänkään pysynyt toimetonna. Hän kävi kaupungin
ylhäisimmissä taloissa ja erittäinkin niissä, joissa perheenäidillä
oli jotakin sanottavaa. Hän puhui tulevasta suuresta kokouksesta ja
sanoi, että oli ikuinen häpeä, jollei kaupunki pitänyt tekemiään
sitoumuksia, vaan koetti vetäytyä pois.

Muutamat vastasivat, ettei tämä asia kuulunut naisille, mutta
Mesmannin matami väitti, että mies myöten tai vastoin tahtoaan sai
vaikutuksia vaimoltaan ja että se talo oli horjuvalla perustalla,
missä nainen ei saanut tahtoaan läpi. Tämä tarmokas nainen ei saanut
pahaakaan rauhaa, ennenkuin jokainen perheenäiti oli luvannut tehdä
kaiken voitavansa.

Nuorten juhla vietettiin ja onnistui kuten oli laskettukin. Kaupungin
nuoret neitoset unelmoivat ritarista ja puhuivat hänen puolestaan.
Vaimot olisivat saaneet hävetä Mesmannin matamin edessä, jolleivät
olisi ymmärtäneet vaikuttaa miehiinsä yhtä hyvin kuin hänkin.

Mutta vastakkaiset voimat olivat myös liikkeessä. Se vaikutus, minkä
"toivioretkeläinen" oli tehnyt kansaan ei ainoastaan puheillaan
ja kertomuksillaan, vaan apotille ja munkeille antamallaan
selkäsaunallakin, oli näissä myöhemmin herättänyt halun kostoon. Ei
ollut epäilystäkään, että hän ajoi ruotsalaisten etuja!

Apotti laati tuhansia suunnitelmia, mutta hylkäsi ne yhtä nopeasti.
Vihdoin luuli hän löytäneensä keinon, joka veisi perille, ja sen
hyväksyivät nekin, joille hän sen ilmaisi. Haaksirikossa hukkuneille
oli pidettävä suuri surumessu kaikissa kaupungin kirkoissa. Tähän
määrättiin kokouksen edellinen päivä. Kirkot verhottiin mustiin,
hankittiin lukemattomat kirstut kynttilöitä, ei säästetty mitään
kustannuksia, jotta juhla saataisiin niin mukaansatempaavaksi kuin
mahdollista.

Varhain aamulla alkoi kellonsoitto kaikissa kaupungin kirkoissa.
Kaikki, jotka näyttäytyivät ulkona, olivat mustissaan. Virkaa
toimittavat papit juoksivat kiirehtien kirkosta toiseen, ja
nunnakulkueet, jotka menivät kirkkoon, vaelsivat pitkin katuja. Ilman
mitään käskyä, ainoastaan pappien vaikutuksesta, olivat kaikki kaupat
sulettuina.

Juhlan oli alettava suurella juhlakulkueella kautta katujen. Vanha
tapa oli, että viranomaiset ottivat osaa sellaisiin tilaisuuksiin
ja kulettivat mukanaan kaupungin arvomerkkejä. Nyt ei heitä
ollut pyydetty tai edes heille ilmoitettu; oli siis selvää, että
kirkollinen mahti tahtoi jostakin syystä toimia yksin.

Syytä ei ollut vaikea havaita. Elvyttämällä hukkuneiden muisto
kansan mielessä saataisiin raadin kokous sellaiseen päätökseen kuin
haluttiin ja ruotsalainen puolue joutuisi häpeään. Sentähden herätti
tieto aiotusta surujuhlasta sekä suuttumusta että hämmästystä.
Sellaisesta kirkon ja valtion välien rikkoutumisesta saattoi olla
arvaamattomat seuraukset.

Yksin Hemming piispakin hämmästyi.

"Minä tahdon ottaa osaa juhlakulkueeseen", sanoi Sten.

"Mistä syystä?"

"He ovat tulleet viimeksi meiltä, nuo haaksirikkoutuneet. Meidän
täytyy kunnioittaa heidän muistoaan."

"Ette kenties ole niinkään väärässä."

"Eikö lähettiläidenkin pitäisi ottaman osaa?"

"Eiköhän vain!"

"Sitten kai pidätte huolen siitä?"

"Niin olen aikonutkin!"

"Teillä on jokin suunnitelma?"

"Kenties!"

"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle sitä?"

"Ei, en vielä."

Kaupungin pormestareilla ja raadilla oli yön kuluessa salainen
kokous. Useimmat tahtoivat vetäytyä pois peläten kansanliikettä,
mutta Hemming sanoi: "Vastaan siitä, että he ajavat meidän
asioitamme, jos annatte minun määrätä."

Niin sovittiin, että kaupungin viranomaiset liittyisivät
juhlakulkueeseen ilman valtamerkkejään. Surujuhla sai siten
yksityisluontoisen leiman.

Nyt kuului kellojen läppäys kaikista kirkoista. Sitä jatkui useita
tunteja. Vihdoin avattiin piispantalon portit ja sieltä astui
ulos suuri joukko nuorukaisia, kaikki surupuvussa ja etumaiset
kantaen sauvoja, joissa mustat harsot riippuivat. Heidän jälestään
tuli pappeja kantaen pyhimyslipasta, raamattua tyynyllä ja
messukirjaa. Sitten seurasi jälleen kahdeksan nuorukaista kantaen
kirkollisia lippuja, joiden kaikkien tangot oli kääritty mustiin.
Heidän jälkeensä seurasivat kuoripojat valkoisissa puvuissaan. He
heiluttivat ahkeraan suitsutusastioitaan, ja tuuli kuletti keveät
savupilvet yli uteliaina ammottelevain kansanjoukkojen.

Sitten tuli hänen armonsa piispa. Hän oli vanha mies, joka kävellä
köpitti sauvansa varassa, jokseenkin välinpitämättömästi silmäillen
ympärilleen väkijoukkoon, joka polvistui hänet nähdessään. Useita
pappeja seurasi jälestä kantaen pitkää laahusta. Taasenkin seurasi
lipunkantajia ja sen jälkeen pappeja, jotka kantoivat ehtoollisleipiä
ja kalkkia. Näiden edellä kulki myös kuoripoikia suitsutusastioineen.

Munkkikuntien oli sitten jonoa jatkettava, mutta silloin astui esiin
kaksi kaupungin airutta viitaten sauvoillaan heitä perääntymään.
Yllätys oli niin suuri ja odottamaton, ettei ilmennyt mitään
vastarintaa, vaan kaupungin viranomaiset asettuivat esteettömästi
heti piispan jälkeen. Sen jälkeen tuli ruotsalainen lähetystö,
etunenässä Hemming piispa täydessä virkapuvussaan. Munkit olivat
kulkueen loppupäässä.

Viranomaisten näkeminen herätti hälinää väkijoukossa. Oli ilmeistä,
että se miellytti kansaa; mutta niin ei ollut laita juhlakulkueen
hengellisten osanottajain. He kääntyivät katselemaan taakseen,
kuiskailivat ja ihmettelivät. Ystävämme apotti kuohui kiukusta
ja mietiskeli, miten kääntäisi tämän hyväkseen. Sillävälin solui
juhlakulkue eteenpäin kellojen yhä helkkyessä. Tuomiokirkon portille
se pysähtyi. Piispa ja kaikki hänen toimituspappinsa menivät sisälle
viranomaisten ja ruotsalaisten seuraamana, ainoastaan muutamain
rientäessä toisiin kirkkoihin toimittamaan messun suurimmassa
kiireessä, palatakseen sitten tuomiokirkkoon.

Seurakunnan asettuessa paikoilleen riensi Hemming sakaristoon
tervehtimään piispaa ja pyytämään, että saisi ottaa osaa
alttaripalvelukseen. Tämä oli kovasti hämmästyksissään, mutta jottei
osoittaisi nurjamielisyyttä, suostui hän ruotsalaisen piispan
pyyntöön.

Mustiin verhottu kirkko teki satojen vahakynttiläin valaisemana
melkeinpä kaamean vaikutuksen, ja kun urkujen sävelet hiljaa ja
valittaen hymisivät kautta holvien, kuului se aivan ruumisvirreltä.
Sen jälkeen alkoi messu. Piispa toimitti siitä ainoastaan osan,
jokaisella toimituspapilla oli oma osansa suoritettavana.

Mutta mikä oli syynä siihen, että Hemmingin puhuessa huomattiin
kansanjoukossa melkoista levottomuutta?

Nyt alkoi vuorolaulu. Alttarilta lauloivat papit, ja lehteriltä
vastasi nunnien kuoro.

Messu oli lopussa. Silloin hämmästyivät kaikki nähdessään muukalaisen
astuvan saarnastuoliin.

"Ruotsalainen piispa!" kulki kulovalkeana kuiske kautta koko kirkon.

Hän puhui.

Ja uudestaan huomattiin sama levottomuus kansan keskuudessa.

"Se on toivioretkeläinen!" kuiskailtiin suusta suuhun.

Mutta puhuja saarnastuolissa ei näyttänyt huomaavan nostattamaansa
liikettä. Yksinkertaisin sanoin hän kertoi niistä miehistä, joiden
surujuhlaa tänään oli vietetty. Kaikki ruotsalaiset olivat nähneet ja
puhutelleet heitä, he voivat vakuuttaa, että nämä miehet ansaitsivat
sen kaipauksen, jonka esineinä he nyt olivat.

Hän mainitsi monta heistä nimeltä, kertoen kuinka hyvänä heitä oli
pidetty Ruotsissa. "Jos saksalaiset veljemme olisivat kuulleet
vierasvaraisia pyyntöjämme", sanoi hän, "olisivat he vielä viipyneet
ruotsalaisissa kodeissa, jotka olivat muuttuneet heidänkin
kodeikseen. Eikö ole aivan kuin manalle menneet olisivat lähettäneet
meidät tuomaan heidän tervehdyksensä teille! Niinpä tahdonkin tällä
hetkellä, jolloin he aivan varmaan ovat läsnä, sanoa heille, että
samaa rakkautta, mitä heille osoitettiin Ruotsissa, on meillekin
osoitettu lukemattomin tavoin täällä Lyypekissä. Me otimme heidät
vastaan veljinämme, veljinänne olette tekin ottaneet vastaan meidät!
Me otamme osaa teidän suruunne, sillä se on yhtä paljon meidänkin
surumme. Ja Herra, joka odottamattomasti kutsui heidät taivaaseensa,
lähetti meidät vahingoittumattomina tänne, jotta ojentaisimme teille
veljen käden."

Äänen sointuisuus ja se lämpö, jolla sanat lausuttiin, vaikutti yhtä
voimakkaasti nyt kuten tavallisesti. Kuului itkua ja nyyhkytystä.
Rukoiltuaan elävien puolesta ja siunattuaan läsnäolevia, laskeutui
Hemming saarnastuolista ja meni sakaristoon.

Siellä oli suuri hälinä; kuka oli avannut saarnastuolin hänelle? Sen
oli hän tehnyt itse. Hetken innostuksesta oli hänen täytynyt lausua,
mitä hänellä oli sydämellään. Se oli ainoastaan kiitollisuuden
ilmaisu.

Saksalainen piispa oli sangen hämillään, hän änkytti ja yski eikä
löytänyt sanoja.

Mutta Hemmingin, joka hyvin tiesi, että väkijoukko odotti
häntä ulkona, ja jolla ei ollut halua tunnustaa olevansa
"toivioretkeläinen", täytyi keksiä jokin tekosyy jäädäkseen kirkkoon,
kunnes kansa väsyisi odottamiseen ja lähtisi pois. Pyhimyslipas
pyhäinjäännöksineen antoi hänelle siihen hyvän aiheen.

Apotti, juhlan varsinainen toimeenpanija, joka taasenkin näki esteitä
asetettavan tielleen, mietiskeli uusia keinoja kaikessa tapauksessa
voittaakseen tarkoituksensa. Palattuaan luostariin jätti hän messusta
huolehtimisen muutamalle uskotulle munkille ja riensi erään köyhän
käsityöläisen luo, joka jo useissa tilaisuuksissa oli liikkunut hänen
kätyrinään.

"Täällä tapahtuu kauheita asioita!" sanoi hän hänelle.

"Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tahtoo minun tekevän?" kysyi tämä,
joka heti käsitti, että tässä saattoi jotakin ansaita.

"Sinun on sanottava ystävillesi, että kansan täytyy itsensä puolustaa
oikeuksiaan."

"Minun ainoa oikeuteni on kuolla nälkään."

"Jos tahdot palvella minua, niin minä maksan."

"Mitä on minun tehtävä?"

"Riennä tuomiokirkkoon."

"Messuun?"

"Ruotsalaiset ovat siellä ja heidän joukossaan nuori Sten Sture."

"Onko häntä kuritettava?"

"On, mutta minä en tahdo tietää mistään."

"Tietysti!" nauroi hylkiö. "Eihän tiedä kirvestä pitelevä käsivarsi,
kehen terä sattuu!"

"On kai siellä joku miehiäsi?"

"Luulenpa olevan."

"Niin, lyöttäydy heidän kanssaan yksiin!"

"Enkö voi tehdä sitä yksin?"

"Et, se ei saa tapahtua salakähmään."

"Tarkoitatteko, että siitä voisi seurata paljastuksia?"

"Tapahtukoon se avoimessa taistelussa!"

"Silloin täytyy haastaa riitaa."

"No, entä sitten!"

"Niin, sama se minusta... Mutta rahat!"

"Minä panen ne tavallisen puun alle, sinä otat ne tehtäväsi
täytettyäsi. Lähde heti!"

Mies lähti ja hänen houkuttelijansa palasi tyytyväisesti hymyillen
luostariin.

Kun käsityöläinen saapui tuomiokirkkoon, oli messu jo lopussa.
Hemming oli äsken alottanut puheensa ja kaikki kuuntelivat. Mutta
kuinka monta ihailijaa ja kannattajaa jollakin asialla lieneekin,
niin lankeaa luonnostaan, että sillä on vastustajansakin, ja
kun samanmieliset aina kohtaavat toisensa, niin tietysti nämä
lyöttäytyivät yhteen ennenkuin juhlallisuus oli oikein lopussakaan.

"Kirotut ruotsalaiset."

"Eikö pitäisi ryhtyä käsikähmään?"

"Voisihan koettaa!"

"Kuka tekee alun?"

"Kyllä minä teen!" vastasi tuttavamme.

"Hyvä, me seuraamme jälestä!"

Parisen kymmentä kappaletta osaksi merimiehiä, osaksi työmiehiä
lähestyi nyt porttia aivan yhdessä ryhmässä.

Hetkisen kuluttua virtasi kansa ulos kirkosta, kaikki tahtoivat nähdä
ruotsalaisen ritarin, monet toivoivat saavansa häntä tervehtiäkin,
ja sentähden useimmat jäivät odottelemaan. Sten Sture viipyi vielä
sisällä keskustellen uusien tuttaviensa kanssa, joiden joukossa oli
Mesmannin matami ja hänen tytärliutansa. Heidän ilosta säteilevät
kasvonsa haikailivat aivan kuin katsoessa suoraan aurinkoon, ja
he etsivät sanoja ilmaistakseen tyytyväisyytensä siihen, että nyt
oli voitto saavutettu, ettei kukaan voinut riistää sitä heiltä. Ja
silloin juuri oli vaara lähimmillään.

"Oletteko arka, herra?" kysyi muuan ääni Stenin korvaan, juuri kun
hän tuli ulos.

"En erittäin."

"Niinpä osoittakaa se!"

"Millä tavoin?"

"Seuraamalla minua!"

Sten katsoi puhujaan. Tämä oli ilkeän näköinen, ja häntä pyrki
epäilyttämään.

"Ettekö tahdo?" Mies hymyili ivallisesti.

Sten huomasi, että useain silmät olivat kiintyneet häneen ja hän
vastasi nopeasti: "Kyllä, minä tahdon!"

Mesmannin matamin nuorin tytär, pikku Gunilla, oli tungoksessa
tarttunut Stenin käteen ja piteli yhä siitä kiinni.

"Mene siskojesi luo!" sanoi Sten vapauttaen kätensä. "Minun täytyy
lähteä tämän mukaan."

"Mihin menemme?"

"Kunhan vain pääsemme johonkin, missä meitä ei häiritä."

Mies suuntasi askeleensa kaupungin autioimpaan osaan päin, ja häntä
seurasi Sten ennenmainitun miesparven keralla.

"Kuinka kauas aiotte mennä? Minua ei huvita tulla pitemmälle."

"Täällä ei voi kukaan kuulla meitä!" huusi muuan.

"Jäädään sitten tähän, vaikka minä olisin mieluummin mennyt
lähemmäksi virtaa."

"Miksi niin?" kysyi muuan joukosta.

"Meillä olisi ollut vähemmän vaivaa."

"Näin suuri joukko kyllä selviää!"

"Suoriutukaamme siitä sitten pikimmiten!"

Tämä keskustelu kävi ääneen; joko sitten tahdottiin antaa siten
Stenin tietoon, mikä häntä odotti, tai ainoastaan peloitella häntä.

"Kuulkaas, herra", sanoi mies kääntyen häneen, "mitä varten olette
tullut tänne hyvään kaupunkiimme Lyypekkiin?"

"Vuosittain tulee monia satoja lyypekkiläisiä Ruotsiin", vastasi
ritari. "Eikö minulla olisi samaa oikeutta kuin heillä?"

"Me tuomme teille kaikki elintarpeenne."

"Ja me maksamme ne oikealla ja käteisellä rahalla."

"Se on totta!" jupisi muuan läsnäolijoista.

"Mutta me emme suosi tuollaisia hienoja herroja seurassamme, me
ripustamme heidät mieluummin linnunpelättimiksi päärynäpuihimme."

"Oletteko tekin samaa mieltä?" kysyi Sten kääntyen läsnäolijoihin.

Nämä vetäytyivät noloina loitommalle.

"Te pelkurit, hylkiöt, ettekö ole luvanneet pitää minun puoliani!"
huusi mies ja otti esille lyömäaseen, jonka oli kätkenyt takkinsa
alle. "Odottakaas, minä kyllä selviän yksinkin!"

Näin sanoen syöksyi hän Stenin kimppuun. Ero koossa oli niin
suuri, että mies näytti pelkällä painollaan voivan rusentaa hennon
nuorukaisen, mutta tämän notkeus ja vikkelyys korvasi hyvin sen, mitä
häneltä puuttui voimaan nähden.

Sentähden väisti hän syrjään. Kun jättiläinen syöksyi häntä kohden,
pisti hän jalkansa tämän kinnerkoukkuun ja kaasi hänet maahan, ja
nopeasti vääntämällä hänen kättään taaksepäin onnistui hän vääntämään
aseen hänen kädestään.

Hänen urotyönsä palkittiin ihastuksen huudolla. Ulvoen kuin metsän
peto syöksyi mies pystyyn ja valmistautui uuteen hyökkäykseen.

"Ottakaa hänet huostaanne!" sanoi Sten tehden käskevän viittauksen ja
väistyen syrjään.

Voimakkaamman tahdon pakottamana tottelivat miehet heti ritarin
käskyä.

"Ettekö luvanneet pitää puoliani?" huusi mies. "Siihen sijaan menette
vihamieheni puolelle."

"He ainoastaan estävät teitä teosta, joka koituisi ikuiseksi häpeäksi
ei ainoastaan teille, vaan koko kaupungille. Olenko tehnyt mitä
vääryyttä, mistä syystä ryhdytte murhatekoihin minua vastaan?"

"Sitä en sano! Päästäkää minut!"

"Ritari ei ole tehnyt mitään pahaa, emme salli, että hänet murhataan."

"Mitä hyvää meille siitä koituisi?"

"Kenties joutuisimme teilattaviksi!"

"Minä tiedän, mikä on vieläkin pahempaa, ja sitä te saatte maistaa",
ähkyi hylkiö.

"Olemme ainoastaan köyhiä työmiehiä", sanoi muuan heistä. "Älkää
tehkö meitä onnettomiksi."

"Luuletteko, että palkitsisin teidät sellaisella
kiittämättömyydellä", vastasi Sten. "Olette osoittaneet olevanne
ystäviäni ja voitte tästälähin luottaa apuuni."

"Olisipa minulla vain ollut aikaa juottaa heidän päänsä olutta
täyteen, olisivat he nyt minun ystäviäni!" huusi vanki. "He olisivat
aikoja sitten auttaneet minua musertamaan kallonne."

"Ritari, tänne tulee väkeä!"

Tosiaankin näkyi joukko ihmisiä, jotka kiireesti lähestyivät.

"Tuolla hän on! Tuolla hän on!"

Pikku Gunilla oli etunenässä.

Hän oli kuullut, mitä ritarille oli sanottu kirkon ovella ja mitä
tämä vastasi, ja hän riensi kertomaan siitä omaisilleen.

Alussa ei siitä suurin välitetty, mutta kun Sten Sturea ei näkynyt
missään, annettiin tytön toistaa sanansa, ja hänen viittaustensa
johdolla riensi koko joukko nuorta ritaria etsimään.

Gunilla lennähti hänen syliinsä.

"Minäpäs jouduin ensiksi!" sanoi hän.

Mutta koko hänen sisarusparvensa tuli jälestä, itkien, läähättäen,
tulipunaisina, kaikkea muuta kuin kauniina, mutta niin lämmin hartaus
loisti heidän silmistään ja niin suurta luottavaisuutta ilmeni
heidän olennossaan, että Sten tunsi sydämensä viehättyvän heihin. Nyt
eivät he enää ujostelleet puhuessaan, kaikki huusivat yhteen ääneen,
kuinka peloissaan he olivat olleet, kuinka he olivat luulleet, että
hän oli kuollut, ja kuinka he silloin olisivat kaikki kuolleet suruun.

Mesmannin matami tuli viimeisenä kuten mikäkin suuri kana
räpyttelevin siivin. Hän tarttui armotta Stenin kaulaan ja aivan
huuhteli häntä kyynelillään.

"Johan se nyt riittää, Eva!" sanoi pormestari ja koetti heitä
eroittaa. "Ritari on vahingoittumaton, anna hänelle tilaisuus
selittää mitä kaikkea tämä merkitsee!"

"Ikäänkuin en tietäisi sitä ilmankin!" sanoi kunnon muori kohottaen
kyyneltyneet kasvonsa ritarin rinnalta. "Nuo ihmiset ovat tahtoneet
ottaa häneltä hengen."

Miehet olivat vetäytyneet syrjään, heidän kalpeat kasvonsa ilmaisivat
tosiaankin syyllisyyden tuntoa, ja pahantekijä, jota he pitivät
välissään, antoi pettämättömän todisteen tälle oletukselle.

"Ei", vastasi Sten, "he ovat pitäneet minun puoltani".

"Gunilla kuuli erään heistä kysyvän teiltä, oletteko arka... Eikö se
tapahtunut pahoissa aikeissa?"

"Tosin kyllä, mutta..."

"Ovatko nämä miehet tavoitelleet henkeänne?" puuttui pormestari
puheeseen.

"Yksi heistä tahtoi koetella voimiani."

"Oletteko tapellut hänen kanssansa?"

"Ainoastaan painiskellut."

"Ja te voititte?"

"Hän oli väkevämpi, mutta minä olen harjaantuneempi moisiin
leikkeihin kuin hän."

"Ne hävyttömät!"

"Ette suinkaan aikone rangaista heitä?"

"Luuletteko, että Lyypekin kaupunki antaa rankaisematta loukata niin
kunnioitettua vierasta?"

"Lyypekin kaupunki on nyt kuten aina pitänyt yllä maineensa.
Sen ei siis ole luettava minulle viaksi, vaikka nuorekkaassa
ylimielisyydessäni olenkin rohennut mitata voimiani sen pojan kanssa."

"Ettehän te häntä haastanut taisteluun!"

"Mutta minä suostuin haasteeseen. He eivät ole salakavalasti käyneet
kimppuuni, kaikki on käynyt avoimesti ja rehellisesti."

"Tulemme kiinnittämään siihen asianomaista huomiota."

"Tehkää niin ja täyttäkää pyyntöni, että annatte kaikkien näiden
miesten mennä vapaasti."

"Hyökkääjänkin?"

"Hänen myös! Eihän minulle ole tapahtunut mitään vahinkoa."

"Ikävä kyllä, etten voi suostua pyyntöönne."

"Mikäs estää?... Luulo, että kimppuuni on käyty salakähmäisesti?...
Mutta sanon teille, ettei niin ole laita. Vapaaehtoisesti antausin
taisteluun ja pääsin siitä voittajana. Kieltämättä olen siitä ylpeä.
Pyydän teitä, pormestari Mesmann, sen ystävyyden tähden, jota tunnen
teitä ja koko perhettänne kohtaan, ja sen syvän kunnioituksen tähden,
jota tunnen koko tätä kaupunkia kohtaan, antakaa anteeksi mitä on
tapahtunut ja ojentakaa merkiksi siitä minulle kätenne!"

Nuorukainen oli ottanut hatun päästään, hän seisoi paljain päin ja
käsi ojolla.

Silloin remahti suunnaton riemuhuuto. Taaja joukko, joka oli
kerääntynyt ympärille, oli henkeään pidätellen kuunnellut
keskustelua. Sten Sture oli tuuma tuumalta valloittanut heidän
sydämensä. He olisivat, jos hän olisi sallinut sen, tahtoneet
kantaa häntä käsivarsillaan. Naiset itkivät ihastuksesta, ja miehet
nyökyttivät tyytyväisinä päitään toisilleen.

"Vastustakoon teitä ken voi, minä en voi!" sanoi pormestari ja
tarttui suurella kourallaan nuorukaisen käteen. "Tapahtukoon, kuten
tahdotte, herra."

"Kiitos!" Säteilevä hymy lehahti nuorekkailla kasvoilla, mutta se
vaihtui miehekkääseen vakavuuteen, kun hän poistui piiristä, joka
kunnioittavasti väistyi syrjään, ja meni rikollisten luo, jotka
seisoivat hieman loitompana.

Nämä, jotka eivät olleet kuulleet keskustelusta mitään, vaan
ymmärsivät, että oli kysymys heistä, odottivat pelolla tuomiotaan.
Mutta suuresti hämmästyivät he, kun Sten virkkoi:

"Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut, olette kaikki vapaat!"

He tuijottivat eteensä, tuskin tietäen saattoivatko uskoa korviaan.

Muutamat hiipivät tiehensä, toiset heittäytyivät hänen jalkoihinsa.
He itkivät ja nauroivat vuoronperään.

Mutta pahantekijä seisoi paikoillaan. Hän ei itkenyt eikä nauranut,
vaan katsoi synkkänä ja umpimielisenä eteensä.

"No, miksi et mene?" kysyi Sten.

"Mihin?"

"Kotiisi."

"Minulla ei ole kotia tämän jälkeen."

"Oliko sinulla tähän asti?"

"Hyvä ja mukava olikin."

"Ne, joiden palkoissa palvelit, eivät siis tahdo sinua enää käyttää?"

"Pidän varmana, etteivät he tahdo."

"Tahdotko tulla minun palvelukseeni?"

"Uskallatteko ottaa minut?"

"Kuulethan sen!"

"Antakaa minulle vain kovasti työtä, niin ette tule katumaan!"

"Sen lupaan."

"Saanko heti mennä laivaanne? En tahdo jäädä tänne kaupunkiin."

"Tee niin, jos tahdot!"

"Kiitos, herra, kun pääsemme täältä, saatte kuulla merkillisiä
asioita."

Mies lähti ja Sten palasi ihailevain ystäviensä luo, jotka melkein
juhlasaatossa veivät hänet takaisin kaupunkiin. Hemming piispa, joka
oli vähäistä ennen palannut kirkosta ja hämmästyksellä kuullut mitä
oli tapahtunut, sulki hänet syliinsä. "Sten Sture nuorempi kulkee
vanhemman jälkiä", kuiskasi hän, "ja se ilahuttaa minua suuresti".

"Minunhan on palautettava teidän luottamuksenne ihmisiin!" vastasi
Sten hymyillen.

Tänään oli tavallista suurempi seura kokoontunut pormestarin luo.
Mutta nyt oli kaikki jäykkyys poissa. Sama harrastus elähytti
kaikkia. Päivän tärkeät tapaukset olivat kaikkien keskustelun
esineenä. Oli ikäänkuin suuri perhe olisi kokoontunut vähäistä
ennen ratkaisua, joka oli tärkeä enimmän pidetylle jäsenelle.
Vertauksen tapaan saattoi sanoa, että Sten kulki kädestä käteen.
Kaikki katsoivat häneen hellällä osanotolla. Talon lukuisat nuoret
osoittivat tuhansin tavoin hänelle luottamustaan, he puristelivat
hänen kättään, he hymyilivät hänelle, ja Mesmannin matamin silmät
olivat aina kyynelissään. Hän toisti kerran toisensa jälkeen,
että hän oli ensi kerran ymmärtänyt, kuinka vaimo saattoi lähteä
miehensä ja lastensa luota ja seurata vierasta miestä yli merien ja
mannerten... Mutta hän sanoi sen hiljaa, etteivät hänen lapsensa
kuulisi.

Ollessaan seitsentoistavuotias ei niin helposti huomaa liioitteluja,
ja Sten sanoi Hemmingille: "Minulle käy vaikeaksi erota täältä."

"Miksi niin?"

"Ettekö sitten näe, mitä hyväntahtoisuutta minulle osoitetaan?"

"Heh!"

"Ettekö usko, että se on vilpitöntä?"

"Uskon!"

"Ja kuitenkaan ette anna sille suurta arvoa?"

"Se on kuin tuuli."

"Voimakkuudessa?"

"Ei, vaan vaihtelevaisuudessa! Kuukauden kuluttua unhotetaan teidät
toisen tähden."

"Käykö se niin pian?"

"Ette tunne maailmaa."

"Ja te tuomitsette sitä ankarasti, kuten tavallisesti."

"Seitsemäntoista vuotta ja seitsemänkymmentä!"

Miesten kesken oli huominen kokous raatihuoneella yleisenä
puheenaineena.

"Nyt olen varma menestyksestä!" virkkoi pormestari säteillen
tyytyväisyydestä.

"On ihmeellistä, kuinka meille on kaikki hyvin onnistunut!"
huudahti muuan läsnäolijoista. "Olette kai kaikki kuulleet
toivioretkeläisestä?"

"Sanotaan, että se oli ruotsalainen piispa."

"Mahdotonta! Hän näytti aivan nuorelta."

"Kukaan ei saanut nähdä hänen kasvojaan."

"Hänen käytöksensä ja puhetapansa oli yksinkertainen ja
sievistymätön."

"Mutta hän tiesi kaiken."

"Eikä hän pelännyt puhuessaan!"

"Vahinko, etten koskaan yhyttänyt häntä", sanoi pormestari. "Olisin
kyllä ottanut selon, kuka hän oli."

Varhain seuraavana aamuna olivat sankat ihmisjoukot kokoontuneet
torille.

Tiedettiin että parvekkeelta puhuttaisiin kansalle, ja uteliaisuus
oli suuri. Pormestari oli luovuttanut tämän kunnian vävylleen,
Eckermannille. Tämän voimakas ääni ja selvä lausuminen teki hänet
siihen sangen soveliaaksi.

Kun porvaristo ja raati oli kokoontunut suureen saliin ja pitänyt
lyhyen neuvottelun, menivät he kaikki ulos parvekkeelle. Eckermann
kääntyi kansan puoleen ja sanoi, että koska oli kysymys sodasta tai
rauhasta, eivät kaupungin vallanpitäjät tahtoneet sitä ratkaista
ennenkuin olivat kuulleet kansan mielipiteen. Sen jälkeen kertoi
hän lyhyesti kaikesta, mitä Lyypekki oli tehnyt saavuttaakseen ja
säilyttääkseen Tanskan ystävyyden.

"Mutta se on ollut turhaa", sanoi hän. "Siitä on todistuksena, että
kuningas on lähettänyt kopion niistä rauhanehdoista, jotka tehtiin
Falsterissa hänen ja Lyypekin välillä, Ruotsin valtionhoitajalle. Ja
takapuolelle oli kirjoitettu: 'Se, joka kerran on pettänyt, aikoo
aina tehdä sen'!"

Joukosta kuului kovaa murinaa.

"Edelleen", jatkoi puhuja, "on hän lakkauttanut kaupungin
erivapaudet, ryöstänyt laivamme yhden toisensa jälkeen ja nyt
viimeksi hävittänyt ja polttanut Lyypekin alueella. Pitäisikö
kauemmin kärsivällisesti sietää sellaista!"

Silloin korotti muuan porvari äänensä:

"Sellainen vääryys täytyy kostaa. Lyypekin vapautta tahdomme
puolustaa hengin ja verin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"

"Hengin ja verin!" huusi koko joukko.

Asia oli nyt saanut sellaisen päätöksen kuin oli toivottu. Raati
laati heti puhdistuskirjeen Hannu kuninkaalle, jossa otti Jumalan
todistajakseen, että kuningas itse oli pakottanut heidät tähän
vihollisuuteen. Hän sai vastata seurauksista. Lyypekki lähetti sanan
muihinkin hansakaupunkeihin, mutta ainoastaan Vismar, Rostock,
Stralsund ja Lüneburg lupasivat apua.

Sten Sture ja Hemming Gadd olivat nyt suorittaneet tehtävänsä ja
palasivat jälleen maahansa. On mahdollista, että piispan ennustus
toteutui etteikä heitä kauan kaivattu, mutta varmaa on, että kaipaus
oli elävä eron hetkellä.

Lyypekkiläiset eivät kauan odotelleet toisten hansakaupunkien apua;
niin pian kuin olivat ehtineet varustaa laivansa, lähtivät he
liikkeelle.



4.

USKOLLINEN PALVELIJA.


Palaamme Hemming Gaddin ja Sten Sturen kera Ruotsiin, missä asema
oli likipitäen muuttumaton. Rauhan ystävät toimivat yhtä sitkeästi
kuin tavallisesti saattaakseen maan ennemmin tai myöhemmin Tanskan
valtikan alle. Svante Niilonpoika oli yhtä väsymätön heitä
vastustaessaan, ja häntä tukivat siinä todelliset isänmaan ystävät.

Erik Turenpoika oli luvannut tulla Ruotsiin, mutta valitti
kirjeissään lisääntyvää kivulloisuutta ja täytyi hänen sentähden
lykätä matkansa määräämättömäksi ajaksi.

Hemming Gaddin kertomukset siitä kunnioituksesta, mitä "Sten
poikanen" oli saanut osakseen Lyypekissä, ilahuttivat Märta rouvaa
suuresti.

"Hän sukeutuu teille ja maalle kaunistukseksi ja kunniaksi", sanoi
piispa Svante Niilonpojalle. "Antakaa hänelle tehtävää! Hän suoriutuu
kunnialla, mihin ikinä hän ryhtyneekin."

"Meillä on pieni kymmenaluksinen laivasto valmiina lähtemään, hän saa
mennä sen mukana."

Hemming piispa otti saatavissa olevan maavoiman kera lähteäkseen
Kalmaria vastaan. "Minua haluttaa nähdä", sanoi hän, "onko mahdotonta
päästä linnan herraksi".

Tällä kertaa onnistui piispa palauttamaan Ruotsille yhden sen
tärkeimmistä linnoituksista. Itse ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa
linnalupaa; se jätettiin Juhana Maununpojalle (Yö ja Päivä), jalon
Åke Hannunpojan isälle.

Sten Sture purjehti laivaston kera Kalmariin. Sieltä lähetettiin
yksi laivoista lyypekkiläisen laivaston luo, joka oli Bornholman
edustalla; ruotsalaiset tahtoivat yhtyä sen kanssa jatkuvaan
toimintaan. Yhdistyminen tapahtui Kalmarin salmessa, ja molemmat
laivastot lähtivät sen jälkeen yhdessä Ronnebyhyn, Sölvesborgiin,
Åhnsiin ja Ystadiin, jotka ryöstettiin ja poltettiin. Sen jälkeen
noustiin maihin Laalantiin.

Sillävälin oli Tanskan kuningas saanut laivastonsa valmiiksi ja
nimitti Henrik Krummedikin "ylikapteeniksi ja kaikkien kapteenien
ja kaiken meriväen päälliköksi". Oli saatu tieto hyökkäyksestä
Laalantiin, ja uusi valta-amiraali alotti toimintansa onnellisella
taistelulla.

Sten Sture ja hänen miehensä puolustautuivat urhoollisesti.
Lyypekkiläisillä ei ollut mukanaan muuta jalkaväkeä kuin
palkkasotureita. Nämä tekivät heikkoa ja laimeaa vastarintaa ja
väistyivät heti alas laivastoon, joka kohta sen jälkeen lähti
purjehtimaan. Eckermann, Stenin erittäin hyvä ystävä, oli heidän
päällikkönään. Hän nuhteli heitä ankarasti heidän arkuudestaan ja
luki tappion heidän syykseen. Tästä suuttuneina kieltäytyivät he
jatkamasta palvelustaan, eikä ollut muuta keinoa kuin viedä heidät
takaisin Travemündeen.

Yhdeksän märssilaivansa kera ei Sten herra uskaltanut ryhtyä
mihinkään taisteluun. Hänen täytyi sentähden seurata mukana
Travemündeen. Osaksi hankkiakseen muonavaroja, osaksi korjatakseen
erinäisiä merivaurioita täytyi hänen pysähtyä sinne muutamiksi
päiviksi. Hän ja hänen lähimmät miehensä majoittuivat muutamiin
vähäisiin talonpoikaistaloihin, miehistön yhä oleskellessa laivoilla.

Muistamme vielä miehen, jota vastaan Sten taisteli Lyypekissä. Tästä
oli tullut hänen uskollisin palvelijansa, joka seurasi häntä melkein
koiran tavoin; ja jos hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin
säikkyä, niin johtui se hänen hurjasta luonnostaan, jonka oli vaikea
perehtyä niihin uusiin olosuhteihin, joihin hän oli joutunut.

Kun kysyttiin hänen nimeään, vastasi hän vain:

"Sanokaa minua Esbjörniksi!"

Alussa Sten näki hänet vastenmielisyyden tuntein läheisyydessään,
mutta miehen alituinen väsymätön huolehtiminen kaikesta sai nuoren
herran vaieten alistumaan hänen läsnäoloonsa.

Laivalla oli Esbjörn valinnut paikaksensa ritarin oven edustan. Sten
käski häntä etsimään mukavamman makuupaikan. Esbjörn jupisi jotakin,
mutta piti yhä entisen paikkansa. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta
näki avoimin silmin kaiken mitä tapahtui ja kuuli mitä puhuttiin. Oli
ilmeistä, että hän epäili palkkasotureita ja he pelkäsivät häntä.

Kun Sten liikkui heidän joukossaan, seurasi Esbjörn jälestä, kuten
äkäinen koira, joka vainuaa vaaraa, vaikkei voikaan sitä nähdä.
Usein, kun palkkasoturit luulivat olevansa huomaamattomina, hiipi hän
heidän joukkoonsa, kuulostellen, vaanien. Laalannin tappelun edellä
oli hän sanonut: "Älkää uskoko heihin, herra, he ovat pettureita!"

"Mistä sen tiedät?"

"Tunnen sen ilmasta."

"Sellaisiin perusteihin en tue arvosteluani", vastasi Sten.

Lopulta kävi kuitenkin miehen ennustus toteen, ja Esbjörn saavutti
sen jälkeen herransa luottamuksen melkein suuremmassa määrin kuin
tämä itse tahtoi myöntää.

Travemündeen saavuttua ei hän kantanut herransa tavaroita sinne,
mihin tämä oli määrännyt asuntonsa, vaan paljon ikävämpään taloon,
joka tosin oli paljon lähempänä rantaa.

"Miksi teet vastoin tahtoani ja käskyäni?" kysyi ritari ankarasti.

Mutta Esbjörn tekeytyi niin tuhmannäköiseksi, että erehdyksestä
täytyi syyttää hänen heikkoa ymmärrystään.

Samana päivänä sanoi Eckermann palkkasotureille, että he saivat
lähteä. Lyypekin alueella eivät he saaneet oleskella.

"Ensin palkka!" huusivat he. "Pettureille ei makseta palkkaa." Nyt
syntyi kiihkeä hälinä, ja ruotsalaisten voiman vähäisyyden tähden
täytyi sietää, että palkkasotilaat leiriytyivät melkein ruotsalaisten
ympärille.

Edellisten luku oli 2,000:n paikkeilla, jälkimäisten noin 500.

Sten Sture oli isältään ottanut vastaan rahaa väen palkoiksi, mutta
hän oli samaa mieltä kuin Eckermann, ja sitä paitsi olivat molemmat
saaneet Lyypekistä kirjeitä, joissa kehoitettiin heitä olemaan
antamatta kolikkoakaan. Levottomuuksia välttääkseen oli Eckermann
heille ilmoittanut, että he saivat kahdeksan päivän kuluessa ruokaa
laivoilta, sen jälkeen täytyi heidän lähteä.

Mutta palkkasoturit olivat luvultaan ylivoimaiset, he nauroivat
uhkauksille ja puolustivat oikeuttaan entistään kiivaammin.

Eräänä iltana sanoi Esbjörn herralleen: "Teidän täytyy lähteä täältä!"

"Väistyä väkivallan ja vääryyden tieltä! Sitä en tee."

"Se on välttämätöntä, he ovat voimakkaammat."

"Toivon, että Lyypekistä lähetetään apua."

"He eivät uskalla jättäytyä ilman vähäistä puolustusjoukkoaan, ja
palkkasoturit tietävät sen."

"Mutta minulla on viisisataa miestä."

"Puoliinkaan heistä ei ole luottamista!"

"Mitä sanot?"

"Sanon kuten on, herra!"

"Et näytä olevan hyvissä väleissä heidän kanssaan. Kuinka he sitten
ovat uskoneet sinulle salaiset mielihauteensa?"

"Se voi olla samantekevää. Toivoisin vain teidän luottavan sanoihini."

Eckermann astui kiihkeästi huoneeseen. Hän viittasi Esbjörnin heti
menemään.

"Sallikaa minun vain sanoa muuan sana!" virkkoi tämä. "Metsäntylvässä
on kaksi satuloitua hevosta, ottakaa ne, yksi mieheen!"

"Sinä tiedät siis!..." tiuskaisi Eckermann.

"Tiedän, että tänä yönä puhkeaa kapina! Teidät molemmat aiotaan ottaa
vangiksi!"

"Ja sen sanot minulle nyt vasta!"

"Pelkäsin, että antautuisitte johonkin vaaraan."

"Ja luuletko sitten, että minä sitä pelkurimaisesti pakenisin! Kuinka
vähän tunnetkaan minua, Esbjörn!" puuskahti Sten.

"Jos minulla olisi sata elämää antaakseni teille, ei se kuitenkaan
riittäisi, ettekä itsekään voi koota useampia kuin kymmenen.
Ajatelkaa isäänne, herra, ja säästäkää henkenne!"

Eckermann käveli levotonna huoneessa edestakaisin. "Pelkään,
että Esbjörn on oikeassa", sanoi hän. Samassa alkoi sataa kiviä
viheliäisen rakennuksen seiniin.

"Nyt he ovat täällä!"

"Tulkaa, herra!"

"En", huusi Sten päättäväisesti ja tarttui miekkansa kahvaan. "Minä
en pakene!"

Ulkoa kuului melua ja huutoja, ja rajuja kirveeniskuja paukahteli
oveen.

"Odottakaa, minä avaan teille!" huusi Sten. Esbjörn asettui hänen
tielleen: "Onko teidän tahtonne, että he pääsevät sisälle?"

"Järkähtämätön tahtoni!"

Hän riensi ovelle, työnsi pois salvan ja avasi oven selkosen
selälleen.

On luultavaa, että ulkona seisovat epäilivät jotakin juonta, sillä he
vetääntyivät nopeasti takaisin.

"Mitä tahdotte?" kysyi Sten ja meni reippaasti heitä vastaan.

"Tahdomme saada palkkamme!"

"Olen kieltäytynyt sitä maksamasta petoksenne johdosta", puuskahti
hän pontevasti.

"Rahat tai henki!"

"Henkeni voitte kyllä ottaa, onhan teitä siksi suuri luku, mutta
vähäinen olisi kunnianne, jos kaksin tuhansin miehin kaataisitte
_yhden_, ja meren pohjasta saatte etsiä rahoja, joita en vapaasta
tahdostani teille anna. Siitä näette, ettette uhmalla voita mitään."

"Me emme salli, että kukaan pitää meitä pilkkanaan!"

"Tänne rahat!"

"Kuulkaammehan, mitä ehtoja hän tarjoaa!"

"Ne saa Lyypekin raati määrätä."

"Ei, ei", ärjyi joukko.

Nuoren ritarin silmät leimahtivat. "Isäni pään ja miekkani kautta",
huusi hän, "en tarjoa teille mitään muita ehtoja. Raati on teidät
palkannut, ja sen on maksettava palkkannekin!"

"Minä vien teidät raadin luo", puuttui Eckerman puheeseen. "Upseerit
ja konstaapelit, järjestäkää rivit! Lähdemme heti Lyypekkiin!"

Joukko ei näyttänyt olevan erittäin halukas lähtemään mukaan.

"Me tahdomme, että palkka maksetaan täällä!"

"Kuinka pitkältä ajalta?"

"Siihen päivään, jona sen saamme!"

"Mutta siihen asti olette velvolliset tottelemaan ja se, joka rikkoo
tämän velvollisuuden, joutuu vastuuseen sotalain mukaan."

Syntyi yleinen hiljaisuus; miehet katsoivat epäröiden toisiinsa.

"Järjestäkää rivit!" toisti Eckermann.

Muuan alipäälliköistä astui esiin. "Onko varmaa, että saamme rahat
Lyypekissä?" kysyi hän.

"Siitä asiasta saatte sopia raadin kanssa!"

"Lähtekäämme sitten", virkkoi konstaapeli. "Raati pakotetaan!"

"Hän on kyllä oikeassa siinä, ettemme voita mitään ottamalla ritarin
hengen!"

"Koko peijakas pitämään puoliaan!"

"Ei pelon hituakaan!"

"Eikä häneltä hevillä sanat takerru suuhun!"

"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Eckermann.

"Viipyy puolen tuntia ennenkuin kukin saa kilunsa ja kalunsa kokoon."

"Neljännestunnin kuluttua raikuu rumpu, ken ei silloin ole valmis,
syyttäköön itseään!"

"En uskalla antaa heille aikaa miettiä", sanoi Eckermann Stenille.
"En ole huoletta ennenkuin olemme täältä lähteneet!"

Molemmat ystävykset pudistivat toistensa kättä jäähyväisiksi.

Rumpu kävi, ja sotamiehet tulivat paikoilleen, muutamilla reppu
selässään, toisilla käsissään. Tyytymättömyys kuvastui useimpain
kasvoilla. Ilmeisesti he vielä epäröivät.

Eckermann käsitti hetken tärkeyden.

"Kas niin, pojat," huusi hän hilpeästi. "Nyt lähdetään, huomenna
olemme Lyypekissä, ja silloin tarjoan teille kipon olutta! Ja nyt
eteenpäin, mars!"

He lähtivät liikkeeseen kirkkaassa, kuutamoisessa elokuun yössä.

Viipyi vielä muutamia päiviä, ennenkuin ruotsalaiset laivat
saattoivat lähteä. Sitä ennen oli Stenillä ilo saada tieto,
että päällikkö oli onnellisesti päässyt Lyypekkiin levottomine
sotilaineen. Eckermann kirjoitti hänelle: "Sellaisesta väestä on
palkkaajalla enemmän vastusta kuin vihollisesta, jota vastaan
taistelemaan heidät palkataan."

Ruotsalaiset laivat laskettivat taasen merille, etupäässä
suojellakseen kauppalaivoja, jotka olivat menossa Ruotsiin.
Lyypekkiläinen laivasto risteili pitkin Tanskan rantoja, ja muutamia
pikku kahauksia tapahtui Henrik Krummedikin kanssa, vaikkei niillä
ollut suurempaa merkitystä.

Talvi saapui tavattoman aikaiseen kovien myrskyjen kera, ja laivastot
palasivat talviteloilleen. Lokakuun lopulla laskivat ruotsalaiset
laivat Kalmarin satamaan, ja Sten riensi isänsä luo, joka oli
sotaretkellä Smålannin rajamailla.

Molemmat hämmästyivät toisensa nähdessään. Nuorukainen oli kasvanut
mieheksi. Yhteenpuristetut huulet, valppaat silmät ilmaisivat voimaa
ja päättäväisyyttä, hän tiesi mitä tahtoi ja saattoi kyllä viedä
tahtonsa perillekin.

Svante Niilonpoika oli sitä vastoin vanhennut, hiukset olivat
harmaantuneet; päivittäinen, hetkittäinen huolehtiminen, mistä saada
varoja sodan jatkamiseen, kulutti hänen elinvoimiaan.

Mutta nyt, yhdyttyään jälleen poikaansa, tunsi hän ainoastaan isän
iloa. Poika oli paremmalla menestyksellä jatkava, mitä hän oli
alottanut. Mitä merkitsi silloin mitä vastuksia Svante Niilonpoika
oli saanut kokea, jos hän oli tasoittanut tietä Stenille!

Heidän pakinoituaan rauhanystäväin juonitteluista, joita salaisesti
kannatti arkkipiispa enimpine käskynalaisineen, sekä lisääntyvästä
hädästä maassa ja kansan sen johdosta yltyvästä haluttomuudesta
jatkamaan sotaa, kosketti Svante herra lopuksi sitä seuraavan vuoden
sotasuunnitelmaa, mikä oli tehty Tanskassa ja minkä hän salateitä oli
saanut tietoonsa. "Millainen se on?" kysyi Sten. "He aikovat käydä
kimppuumme maitse sekä Skånesta että toiselta puolen Norjasta."

"Nuori kuningas kai on mukana?"

"On", vastasi Svante Niilonpoika katkerasti hymyillen. "Hän se juuri
on hyökkäävä Norjan puolelta. Länsi-Göötanmaalla ei enää ole mitään
Åke Hannunpoikaa puolustamassa maata."

"Lähettäkää minut häntä vastaan!"

"Sinua voidaan tarvita paremmin toisilla paikoin. Tarkoitus lienee,
että molemmat sotajoukot yhtyvät Jönköpingin luona ja sieltä yhdessä
jatkavat matkaa pohjoiseen päin."

"Luonnollisesti Tukholmaan?"

"Södermanlannissa aikovat he odottaa laivaston saapumista. Sen
on määrä hyökätä Tukholmaan merenpuolelta, kun maajoukko saartaa
kaupungin maanpuolelta. Suunnitelma on hyvä."

"Mutta silloin täytyy teidän olla Tukholmassa."

"Minä jään Länsi-Göötanmaalle."

"Rakas isä, teillä on jokin erityinen syy siihen. Ettekö tahdo sanoa
minulle sitä?"

"Mistä niin päätät?"

"Luen sen teidän silmistänne."

"No hyvä, ympärilläni on kavaltajia!"

"Omienne joukossa?"

"Sitä en tiedä, mutta niitä on."

"Onko teillä todistuksia?"

"Päätä itse! Viikko sitten ammuttiin takaanipäin luoti, joka suhahti
aivan ohitseni. Minä tein tutkimuksia, mutta kukaan ei voinut antaa
tietoja asiasta. Muutamia päiviä sitten huomasin ihmeellisestä
kohtalon sallimuksesta kalvon, joka oli kohonnut yöjuomani pinnalle.
Minä tarjosin juoman koiralle, ja se kuoli siitä."

"Kaikki hyvät pyhimykset!"

Palveluspoikani vakuutti mitä viattomimman näköisenä, ettei hän
tiennyt mitään, ja minä pidän myös todennäköisenä, että joku vieras
on käynyt makuukamarissa ja sekoittanut myrkyn pikariin.

"Ja kuitenkin tahdotte jäädä tänne?"

"Etkö luule kavaluuden voivan seurata minua kaikkialle? Täällä
kenties onnistun sen paljastamaan ilmoille."

"Isä, minulla olisi teille pyyntö!"

"Sano pois!"

"Palveluksessani on eräs saksalainen mies, uskollinen kuin koira.
Ottakaa hänet palvelukseenne!"

"Tiedätkö, tahtooko hän vaihtaa herraa? Uskollinen koira ei sitä tee."

"Minä kysyn häneltä!"

"Kahden päivän kuluttua matkustat täältä Tukholmaan."

"Antakaa minun jäädä tänne luoksenne!"

"Sinun läsnäolosi siellä voi monessa suhteessa olla hyödyllinen.
Äitipuoltasikin se suuresti ilahuttaa."

"Ettekö te tule pian jälestä?"

"Jos se on mahdollista, tahtoisin mielelläni juoda jouluoluet
kanssasi Tukholman linnassa. Kukaan ei tiedä voimmeko tehdä sitä enää
koskaan."

"Rakas isä, on samantekevää, missä muuten juomme, kunhan vain juomme
yhdessä. Tiedän, että äitinikin ajatus on sama."

Heti valtionhoitajan luota lähdettyään kutsui Sten Esbjörnin. Tämä
tuli, synkkänä ja maahan luoduin katsein kuten tavallisesti, ja
pysähtyi herransa eteen.

"Sinä olet tehnyt minulle monia palveluksia, Esbjörn, tahdotko tehdä
minulle vielä suurimman kaikista?"

"Mitä käskette?"

"En käske, vaan pyydän."

Mies vilkaisi häneen pikimmiten, mutta vaivutti heti katseensa
maahan: "Puhukaa, herra."

"Isääni ympäröivät vaarat."

"Hm."

"Eivät sellaiset kuin uhkaavat jokaista soturia, vaan salakavalat!"

"Sellaiset, joita munkit virittelevät."

"Hekö vain?"

"Ja naiset."

"Se ei ole luultavaa."

"Munkit voivat pitää naisia kätyreinään!"

"Mistä tulevat vaarat, jotka uhkaavat valtionhoitajaa, sitä en tiedä
minä etkä sinä. Mutta jos voit pitää huolen hänen suojelemisestaan,
Esbjörn, silloin minä tästälähin olen velallisesi."

Miehen kasvot värähtivät tuskin huomattavasti.

"Tietääkö hän minusta mitään?" kysyi hän.

"Ainoastaan sen, että olet uskollinen palvelijani."

"Hyvä! Sitten tahdon jonkun aikaa olla hänen!"

"Kiitos! Luota minuun, minä en ole kiittämätön!"

Esbjörn kumarsi. Hän ei ollut näkevinään ritarin ojennettua kättä,
vaan poistui heti huoneesta. Sten ei nähnyt häntä enää ennen
lähtöään, ja hänen kysymykseensä vastasi valtionhoitaja, ettei
hänkään ollut miestä nähnyt.

Kaukana ei hän kuitenkaan ollut. Hän harhaili leirissä ympärinsä,
sopersi kurjaa saksaa ja teki tuttavuuksia milloin siellä, milloin
täällä. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tullut. Väliin sanoi hän
olevansa kiertelevä kaupustelija, jolta oli varastettu tavarat,
väliin köyhä käsityöläinen, joka etsi työtä.

Mutta hänellä oli merkillinen kyky tehdä tuttavuuksia. Kipposesta
olutta ei hän kieltäytynyt koskaan, ja ken tarjosi kaksi, hän
voi varmasti odottaa kuulevansa laivurijutun, hauskemman ja
hullunkurisemman kuin kukaan toinen saattoi kertoa. Mutta vaikka hän
mielellään kertoi, piti hän kuuntelemisestakin, ja harvoilla oli
sellainen kyky kysellä ihmisen kaikki mielihauteet kuin Esbjörnillä.

Hän oli jokseenkin pian kiinnittänyt huomionsa muutamaan
parrattomaksi ajeltuun mieheen, jolla oli sileät, kiiltelevät kasvot
ja joka alituiseen valitti päänsärkyä, sentähden pitäen suurta
päähinettä painettuna aivan korvia myöten. Hän sanoi olevansa
skånelainen ja ammatiltaan vaununtekijä. Bredingillä, siksi hän
nimitti itseään, oli harvoja tuttavia; hän puhui vähän, ei juonut
koskaan ja oli yleensä tunnettu säännöllisestä elämästään. Siitä
huolimatta eivät häntä toverinsa suosineet. He tekivät pilkkaa hänen
kohtuullisuudestaan, epäilivät hänen vaiteliaisuuttaan ja heittelivät
pilkkasanoja hänen jälkeensä, niin pian kuin hän ei enää voinut heitä
kuulla.

Bredingillä näytti olevan ainoastaan kaksi ystävää. Toinen oli
vestmanlantilainen sotamies nimeltään Ek, toinen oli valtionhoitajan
suuri koira, jonka kanssa hän usein jakoi ruoka-annoksensa ja joka
aina huiskutti häntäänsä hänet nähdessään.

Valtionhoitaja otti väliin osaa pienempiin retkikuntiin, mutta
useimmiten hän pysyi kotona, kirjoitteli kirjeitä ja otti niitä
vastaan ja suunnitteli sotaliikkeitä. Tapahtui tuontuostakin, että
valtaneuvokset tai muut korkeat herrat kävivät hänen luonansa
neuvotellakseen maan asioista tai ilmoittaakseen tärkeitä uutisia;
mutta he viipyivät ainoastaan harvoja päiviä, sillä tilaa oli
liian vähän monille vieraille. Monet tunnit päivästä käytettiin
sotilasharjoituksiin, muun osan päivästä laiskottelivat sotamiehet
teltoissaan jutellen kotiväestä.

Mutta Esbjörn ja Ek eivät tänään lorunneet moisista, vaan lähtivät
metsälle. Kummallakin oli pyssy olallaan ja palatessaan kantoi
kumpikin kolmea ammuttua jänistä.

"Saalis ei ole suuri", sanoi Esbjörn; "mutta eipä meillä ole
koiraakaan".

"Jos Breding olisi ollut mukana, olisi valtionhoitajan koira kyllä
lähtenyt", sanoi Ek.

"Etkö kysynyt häneltä?"

"Kyllä, mutta hän ei sanonut lähtevänsä."

"Miksei sitten?"

"Hän saa ruokansa muutenkin!"

"Onko hän rikas?"

"Tuleepahan toimeen!"

"Te olette hyvät ystävykset?"

"Kyllähän me..."

Esbjörn veti pullon taskustaan.

"Täällä on minulla vähän Saksasta tuomaani evästä. Maista!" sanoi hän
ojentaen pullon toverilleen.

Ek pani pullon huulilleen ja veti pitkän siemauksen. "Se polttaa kuin
tuli!" sanoi hän.

"Moista viiniä niillä on munkeilla!"

Ek katsoi halukkaasti pulloon, jonka Esbjörn pisti taskuunsa.
"Olisipa kenellä sitä oikein paljonkin!" sanoi hän.

"Bredingillä on kyllä!"

"Mistä hän olisi sellaista saanut?"

"Munkeilta luultavasti."

Mies hätkähti ja viiruili Esbjörniin, mutta pysyi äänetönnä.

"Hän ei ole antelias, huomaan!"

"Ei ollenkaan!..." myönsi Ek.

"Voisithan saada pullosen minulta."

"Älä viekoittele!..."

"En minä siitä tahdo mitään."

He jatkoivat taivaltaan kotvan äänettöminä.

Esbjörn otti taaskin pullon, siemaisi kulauksen ja maiskutteli
suutaan.

Ek lipaisi kieltään ja katsoi kateissaan häneen, mutta toinen pisti
pullon taskuunsa tarjoamatta hänelle.

"Jollei Breding olisi sellainen mies kuin on, voisin aina sanoa
hänestä yhtä ja toista, mutta se maksaisi pääni, jos puhuisin."

"Ei tarvitsekaan, minä en välitä tietää mistään."

"Saanko vielä kulauksen?"

"Et!"

"Enkö vaikka sanoisinkin..."

"Heh! Se ei ole mistään kotoisin!"

"Miksi hän sitten pitää sitä salassa?!"

"Sinua puijatakseen!"

"Mutta se ei ole onnistunut, sillä minä olen nähnyt naisen!"

"Naisen?"

"Niin, naisen! Peijakkaan!"

"Arvasinpas sen!" mutisi Esbjörn itsekseen. "Vai niin, olet siis
nähnyt hänet!... No, juo sitten hänen maljansa!"

Hän ojensi hänelle pullon.

Ek särpi ja nieli; hän ei aikonut pulloa suultaan ottaakaan.
Esbjörnin täytyi lopulta vääntää pullo hänen kädestään.

"Nyt kait olet jo saanut kylliksi", sanoi hän. Mies katsoi häneen
onnellisesti hymyillen. "Koskaan ei Breding ole tarjonnut minulle
moista", sanoi hän. "Sen kai he pitävät omina hyvinään."

"Nainenko ja munkki?"

"Tiedättekö sen tekin!"

"Miksi hän aina kulkisi päähine painettuna niin syvälle? Näetkös",
tässä pani hän kätensä hänen olalleen. "Asia on niin, että minä
tiedän yhtä paljon kuin sinä, kenties enemmänkin!... Sentähden on
parasta, että sanot kaiken yhdellä kertaa."

"Minä olen vannonut hirveän valan..."

"Kuinka suuresta korvauksesta?"

"Kaksi tuhatta äyrityistä!"

"Silloin odottaa hän suuria palveluksia sinulta?"

"Eikös mitä!"

"Sinähän ammuit valtionhoitajaa!" Mies kävi kalmankalpeaksi ja vapisi
kuin haavanlehti.

"Kuinka voitte luulla!..." sanoi hän.

"Sinä se hiivit myös makuukamariin ja pudistit pulverin pikariin!"

Ek lankesi polvilleen.

"Te tiedätte kaiken", uikutti hän. "Tiedättekö myös, miksi tein sen?"

"Kurjista kolikoista!"

"Minulla oli talo rajalla; sen ovat tanskalaiset polttaneet. Minulla
oli hyvä vaimo ja useita lapsia. He ovat kodittomat ja leivättömät.
Kun minut kirjoitettiin sotaväkeen, itki vaimoni aivan poissa
suunniltaan... 'Ole huoletta Leena, Jumala kyllä auttaa, että voin
tuoda apua palatessani kotiin', sanoin hänelle..."

"Ja niin tuli perkele..."

"Ensin puhui hän niin kauniisti Leenasta ja lapsiraukoistani. Sitten
sanoi hän, kuinka tämä sota oli järjetön ja kuinka paljon paremmiksi
päivämme kävisivät, jos tulisi rauha jälleen. Siinä minä en voinut
muuta kuin olla yhtä mieltä, ja silloin hän sanoi, ettei rauhaa saada
koskaan valtionhoitajan eläessä. Tekisi oikein hyvän työn se, ken
tahtoisi panna hänet päiviltä pois."

"Ja niin otit sinä..."

"Ei, Jumala minua armahtakoon, sitä en suinkaan tehnyt. Minä
vastasin, ettei moisia tihutöitä tee kukaan kristitty..."

"Mutta sitten..."

"Minä pysyin lujana." Hän vääntelehti tuskissaan.

"Kuinka kauan?"

"Oh, niin kauan, niin kauan! Mutta sitten sanoi Breding kuulleensa
Leenasta, että tämän laita taisi olla hirveän pahoin, ja hän kysyi,
eikö minulla ollut lainkaan sydäntä vaimoani ja lapsiani kohtaan. Ja
mitä olisin silloin voinut tehdä!"

"Oletko saanut rahat?"

"Minä en saa niitä ennenkuin se on tehty."

"Aiotko siis jatkaa?"

"Täytyy kai, kun kerran olen vannonut."

"Eikö sinun ole myös käsketty pitää asia salassa?"

"Ette kai aio antaa minua ilmi?"

"Tahdon päinvastoin sinua auttaa!"

"Ja jakaa ansion?"

"Ei, sen saat pitää yksin!"

"Kuinka niin?" kysyi Ek epäluuloisesti.

"Minäkin olen iskenyt silmäni valtionhoitajaan."

"Se on toinen asia".

"Tarkoitukseni on mennä hänen palvelukseensa."

"Ja sitten..."

"Se riittäköön sinulle! Ilmoita Bredingille, että minä olen
salaisuudessa mukana!"

"Oletteko mieletön?"

"Silloin teen itse sen!"

"Ei koskaan, ei koskaan!"

"Kuules, joko taivut tai minä ilmoitan kaiken!"

"Te teette minut onnettomaksi!"

"Odotas! Annan sinulle viisikymmentä äyrityistä sillä ehdolla, että
tottelet minua!"

"Mitä minun on tehtävä?"

"Sanot Bredingille, että annoin sinulle juoman, joka tykkänään pani
pääsi sekaisin."

"Se onkin silkka tosi."

"Että minä sanoin tietäväni, että sinä olit rikosten tekijä."

"Niinhän sanoittekin!"

"Pelästys ja humala sai sinut tunnustamaan."

"Niin, aivan niin!"

"Hän ei luonnollisesti sinua usko, mutta sinä sanot hänelle, että
odotan häntä heti tänne."

"Sanonko sen jo tänään?"

"Tahdotko sinä, että minun täytyy odottaa huomiseen?... Joudukin
pian!..."

"Mutta minä en tiedä..."

"Kun menet juuri sellaisena miltä nyt näytät, tuntuu kertomuksesi
uskottavalta."

Ek meni ja Esbjörn odotti.

Ei viipynyt kauan ennenkuin Breding nopein askelin tuli häntä
vastaan, yhtä kiiltelevänä kuin tavallisesti, mutta kasvoillaan
levoton ilme, jota hän kaikin voimin koetti salata. Esbjörn istuutui
maahan aivan huoletonna, hän hyräili jotakin laulun pätkää, kunnes
toinen tuli aivan lähelle. Silloin kohotti hän päänsä ja sanoi
nauraen:

"Nyt luulen, että hämmästytte!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi toinen kalveten.

"Voin sanoa suoraan, kuinka asia on. Herra, jota palvelen, on
lähettänyt minut tänne pitämään huolta valtionhoitajasta. Kolmena
yönä peräkkäin olen nähnyt unta teistä ja Ekistä, että teilläkin on
tarkoituksenne häneen nähden. Teidän mukananne näin erään naisen,
mutta hän kääntyi aina selin."

"Tuo kaikki on vain pelkkää kuvittelua", vastasi mies virnistäen,
siten ilmaistakseen, kuinka naurettavalta ja mahdottomalta sanottu
hänestä tuntui.

"No, olkoon niin!... Älkäämme puhuko asiasta enempää. Kukin pitäköön
huolen omistaan!"

Näin sanoen Esbjörn nousi ja teki lähtöä.

"Mihinkä kiire? Voimmehan rauhassa neuvotella asiasta!"

"Eihän ole mitään neuvoteltavaa!"

"Aiotteko tehdä väärän syytöksen meitä vastaan?"

"En edes oikeaakaan, kunhan ette vain asetu tielleni!"

Mies kärsi ilmeisesti kovia tuskia.

"Jos otaksuttaisiin, että olisitte oikeassa", sanoi hän, "mikä takaa,
ettette ole petturi?"

"Enkö olisi jo voinut antaa teitä ilmi?"

"Ilman todistuksia?"

"Raskaiden epäluulojen alaisena!"

"Tuumitte, että voisimme toimia yhdessä?"

"Niin ajattelin!"

"Sanokaa minulle suunnitelmanne!"

"Siinäpä juuri pula onkin. Olen kai aika pöllöpää, koska en voi
laatia sellaista. Sentähden ajattelin, että jos te voisitte olla
päänä, olisin minä kätenä. Ainoastaan sillä tavoin voisitte olla
minulle hyödyksi."

"Tahdotte siis tehdä mitä tahdon?"

"Valtionhoitajaan nähden! Sen tahdon!"

"Ja kuinka aiotte hankkia pääsyn hänen luokseen?" kysyi Breding
epäluuloisesti.

"Minulla on hyviä suosituksia Saksasta."

"Näyttäkääs!"

"Antaakseni toisten salaisuudet teidän käsiinne! Ei kiitos, _niin_
tuhma en sentään ole!"

"Mutta tahdotte, että minun on uskottava teille omat salaisuuteni!"

"Enkö minä ota kaikkea niskoilleni? Enkö aivan yksin tahdo olla
kätenä..."

"Tosin kyllä!..." Munkki näytti olevan aika hämillään. "Kuitenkin
täytyy minun ajatella asiaa."

"Tehkää niin. Minä hankin sillävälin itselleni pääsyn valtionhoitajan
luo."

"Milloin ensi kerran yhdymme?"

"Huomenna täällä metsässä samaan aikaan!" He erosivat, ja Esbjörn
riensi Svante Niilonpojan luo.

Tämä oli jo melkein unhottanut keskustelunsa Stenin kanssa ja
lupauksensa hänelle.

"Poikani lähti täältä jo viikko sitten", sanoi hän. "Miksi en ole
koko tähän aikaan kuullut sinusta mitään?"

"Minä olen ollut teidän asioillanne, herra."

Ja nyt kertoi hän kaiken mitä tiesi.

"Asia on heti tutkittava!" huudahti ritari vilkkaasti ja tarttui
kelloon.

"Ettekö tahdo lykätä sitä siksi, kunnes olemme päässeet koko joukkion
jälille?"

"Kuinka se käy päinsä?"

"Asian on näytettävä siltä, kuin minä toimisin yksistä tuumin heidän
kanssansa."

"Jos he epäilevät sinua, tekevät he pikaisen lopun asiasta."

"Olen valmis siihen!"

"Ja tahdot uhrata henkesi?"

"Nuori ritari on sen kerran lahjoittanut minulle. Siitä pitäen kuuluu
se hänelle."

"Ole siitä sitten arka hänen tähtensä! Sinun täytyy joka päivä tehdä
minulle selkoa mihin aiot mennä, jotta tiedän, mistä sinua saa etsiä."

"Huomenna menen kohtaamaan munkkia. Enempää en tiedä."

"Jos mahdollisesti saisit nähdä naisen..."

"Sitä juuri mietin."

"Jäätkö nyt luokseni?"

"Kyllä, ritari, ja asetun makuulle ovenne eteen, sillä koiraanne ei
ole luottamista."

"Eikö?"

"Se on lahjottu sekin!"

Seuraavana aamuna, kun Svante Niilonpoika heräsi, tapasi hän
Esbjörnin huonetta puhdistelemasta.

"Antakaa se tästälähin minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Mutta antakaa
minulle joku asiapaperi, joka ei ole tärkeä teille, mutta joka
todistaa, etten minä haikaile ryhtyä mihin tahansa, mikä voi palvella
minun ja rikostoverieni suunnitelmia."

"Sain juuri eilen Tukholmasta kirjeen, jossa varoitetaan minua
petollisista juonitteluista ja sanotaan, että minua ympäröivät
sellaiset. Kas, tuossa, ota se!"

"Vielä yksi asia, herra ritari! Tarvitsen viisikymmentä äyrityistä
tuolle vestmanlantilaiselle."

"Etkö kenties tahdo antaa hänelle sataa?"

"Ei, en tahdo näyttää anteliaalta."

Niin varustettuna lähti Esbjörn sovittuun kohtaukseen metsään. Tiellä
yhtyi hän Ekiin; tämän muoto näytti riutuneelta, silmät olivat
turvonneet ja hän vapisi pelosta.

"Te saatte vastata minulle!" huusi hän vimmoissaan ja hyökkäsi
Esbjörniä kohden.

"Kas, tuossa!" sanoi tämä ja ojensi hänelle rahat.

Hän tuijotti ymmällään, kasvojen ilme muuttui.

"Ette siis tahdo pettää minua?" sanoi hän.

"Onko joku sanonut niin?"

Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Olkaa varuillanne. Täällä on
ketun häntä huiskamassa!"

"Palvele minua uskollisesti, minä kyllä palkitsen sen!"

"Luottakaa minuun!"

Kuului kuivien oksien rapinaa. Ek riensi nopeasti pois. Breding, tai
oikeammin munkki, tuli kohta sen jälkeen näkyviin.

"Oliko se Ek?" kysyi hän hymyillen.

"Se hävytön ihminen uskaltaa minua soimata", vastasi Esbjörn. "Jos
meidän kesken tulee yhteishommista mitään, toivoisin teidän hänestä
suoriutuvan erilleen."

"Sitä olen ajatellutkin."

"Jos hänet antaisi ilmi, loitontaisi se kaikki epäluulot meistä."

"Jollei hän juuri suuntaisi niitä meihin", huomautti munkki
tutkistelevin katsein.

"Se kai voitaisiin estää."

"Millä tavoin?"

"Ilmianto ja vangitseminen. Kuulustelu ei voi tulla kysymykseen
ennenkuin seuraavana päivänä. Yön kuluessa on syytetty ottanut
samanlaista pulveria kuin hän pani valtionhoitajan iltajuomaan."

"Te olette rohkea ehdotuksissanne."

"Se on ainoa keino, millä voimme onnistua."

"Oletteko ollut valtionhoitajan luona?"

"Siellä on jo kotinikin."

"Onko se mahdollista?" kysyi munkki hämmästyksissään.

"Todistuksena siitä on tämä kirje, jonka otin hänen
kirjoituspöydältään."

"Eikö se herätä epäluuloja?"

"Jotakin toista kohtaan, sitä juuri tahdonkin!"

Munkki avasi kirjeen ja luki:

"Rakas herra, ollessanne Länsi-Göötanmaalla neuvon teitä ennen
kaikkea varomaan kavaloita juonia. Pitäkää uskollisia kelpo miehiä
luonanne, jotka suojelevat teitä ja valvovat asioitanne."

"Oh", huudahti munkki. "Meitä jo vaanitaan! Toisin sanoen, haudotaan
arvottomia epäluuloja!" lisäsi hän nopeasti ja luki sen jälkeen
kirjeen loppuun. Kun se oli tehty, sanoi Esbjörn:

"Ettekö nyt tahdo antaa sitä minulle takaisin?"

"Mitä sillä teet?"

"Näytän sen muillekin."

"Samoin minäkin tekisin."

"Minä en anna sitä hallustani."

"Sinä epäilet minua!"

"Samoin kuin tekin minua!"

Munkki seisoi kotvan epätietoisena. "Seuraa minua!" sanoi hän sitten.

"Antakaa minulle ensin kirje!"

"Etkö käsitä, että on sama, jos se on minullakin", kuului äreä
vastaus, mutta samassa heitettiin kirje hänelle. "Tule nyt!" sanoi
munkki ja suuntasi askeleensa pienelle metsäpolulle.

"Ei aivan!" jupisi Esbjörn ja seurasi äänetönnä hänen kintereillään.

Taivallettuaan pysähtymättä puolen tuntia kapeita, raivaamattomia
metsäpolkuja olivat he odottamatta erään luostarin edessä, joka oli
aivan metsänreunassa. Munkki kolkutti portille, jonka palveleva
veli heti avasi. Vaihdettiin muutamia sanoja, ja molemmat astuivat
sisään ilman että Esbjörniä olisi kehoitettu seuraamaan tai jäämään
ulos. Tämä seisoi kotvan aikaa epäröiden, mutta saadakseen selville,
vartioitiinko häntä, meni hän loitommalle ja maantielle, joka oli
luostarin toisella puolen. Silloin kuuli hän nopeita askelia takaansa
ja näki saman palvelevan veljen, joka oli avannut portin.

"Ettekö tahdo tulla luostaripihaan levähtämään?" kysyi hän
mielistelevästi. "Toverini ei kai sitä salli."

"Kuka hän on?"

"Tuhma koira! Siinä kaikki, mitä tiedän!"

"Sallikaa minun tarjota pikari viiniä, käy kylmä syysviima."

"Sellaista en pane suuni sivuitse."

Munkki meni edeltä, ja Esbjörn seurasi hänen jälessään luostariin. He
tulivat nelisnurkkaiseen pihaan. Rakennuksen seinustaa pitkin olivat
pylväskäytävät, joita kannattivat raskaat pilarit. Näillä käytävillä
hurskaat isät luultavasti hengittivät raitista ilmaa, sillä munkit
eivät saaneet mennä ulos portista. Tämä oli katumusluostari, sanoi
palveleva veli, ja siellä pidettiin ankaraa kuria.

Portinvartiahuone oli kirkkaasti valaistu. Heti heidän sinne
päästyään otti veli esiin pullon ja pani pikarin sen viereen.

"Juokaa ja olkaa iloinen!" sanoi hän. "Minulla on muuta hommattavaa."

"Mitä, ettekö juo kanssani?"

"Kyllä, kyllä; odottakaahan minä tulen pian takaisin!"

"Vai niin", jupisi Esbjörn itsekseen, jäätyään yksin. "Täällä on siis
itse ahjo. Onpa hauskaa nähdä, kuinka pääsen täältä."

Hän kaasi kipon täyteen ja antoi sen sitten olla hetken aikaa
koskematta. Liekö se ollut kuvittelua vai mitä, mutta hän oli
näkevinään kalvon muodostuvan pinnalle. Hän otti siitä hieman
sormensa kärellä ja pani kielelleen; sillä oli katkera maku, aivan
vieras viinille.

"Aivan oikein", jupisi hän ja kaasi kipon sisällön takkaan. "Sääli
voimakasta, tulista viiniä!"

Vielä kerran täytti hän kipon ja uhrasi sen sisällön liekeille. Mutta
kuumuus kävi sietämättömäksi, ja hän päätti mennä ulos pihalle. Hänen
ällistyksekseen oli ovi sulettu.

Ennen on ainoastaan ohimennen mainittu, ettei Esbjörn ollut
tietämätön pappien juonista ja munkkien metkuista. Lyypekkiläisen
luostarin apotti oli käyttänyt häntä useita kertoja, ja Esbjörn
oli yksi niistä, jotka sokeasti tottelivat sitä, joka maksoi.
Kun Sten tuli, joutui hän ensi kerran elämässään suureen
kiitollisuudenvelkaan, ja tämä ikäänkuin avasi oven jalommille
vaistoille. Hän piti velkaansa rajatonna, ja jos hän ennen oli
palvellut pahaa yksistään välikappaleena, ymmärsi hän nyt käyttää,
mitä siihen aikaan oli oppinut, hyväkseen uuden herransa ja hyvän
palveluksessa.

Neuvotonna, mutta ei lohdutonna seisoi hän portinvartiahuoneessa ja
katseli ympärilleen. Hänen viekkaat silmänsä tutkistelivat tarkoin
kaiken. Mitään ikkunaa ei ollut, pieni huone sai ainoan valonsa
takasta, ja siinä oli tuli melkein riittynyt, mutta vaikka puita
olisi ollutkin enemmän, ei hän olisi niitä pannut tuleen, niin
tukehduttava oli kuumuus. Ovelle kolkuttaminen olisi auttanut yhtä
vähän kuin huutaminen ja parkuminenkaan. Hän kopeloi tarkoin pitkin
seiniä, oliko mitään nappulaa tai epätasaista paikkaa salaoven
merkkinä, mutta kaikki oli turhaa.

Näissä hommissa puuhaillessaan oli hän huomaavinaan, kuinka eräs
paikka lattiasta hieman lonkahteli hänen allaan. Hän heittäytyi
lattialle ja tunnusteli tarkoin -- siinä oli tosiaankin luukku. Mutta
ei ollut mitään, millä vääntää se auki. Hän koetti veitsellään, se
riuskahti poikki. Luukkua ei kenties ollut avattu moneen vuoteen.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Huone pimeni yhä enemmän. Hän
ajatteli tuokion ajan, että kantaisi hehkuvat hiilet ovelle ja
sytyttäisi sen, saadakseen sen sillä tavoin auki, mutta ennenkuin se
onnistuisi, olisi hän tukehtunut savuun.

Mutta mahdollisesti voi hän kavuta ylös savutorvesta! Sopihan
koettaa. Hän kaapi syrjään hehkuvat hiilet ja hyppäsi takalle. Hän
poltti kätensä ja jalkansa... turhaan, savutorvi oli niin pieni,
ettei lapsikaan olisi voinut päästä siitä ylös.

Lattia tarjosi siis ainoan pelastuksen. Taasen tähysteli hän ja vaani
ympäri huonetta. Nyt oli jo melkein pimeä.

Silloin huomasi hän seinällä jotakin välkkyvän hiilien kajossa.
Se oli rautatanko, terävä toisesta päästään. Häneltä oli vähällä
päästä ilohuuto. Luultavasti käytettiin sitä tulen kohentelemiseen.
Kaikin voimin koetti Esbjörn tunkea tankoa luukun ja lattian väliin.
Se onnistui vihdoin, ja nyt väänsi hän luukun auki. Häntä vastaan
puhalsi vilvakka tuuli, ja hän veti syvään henkeään.

Nyt oli aivan pimeä ja hän tunnusteli käsillään tikapuita tai
portaita, joita myöten pääsisi alas. Mitään sellaisia ei ollut.

Saattoi olla hengenvaarallista heittäytyä rentonaan alas, kun ei
tiennyt aukon syvyyttä. Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän
oli aina nähnyt munkkien säilyttävän tuluksiaan laatikossa vuoteen
vieressä. Hän hypähti pystyyn, kopeloi makuupaikan vierustaa ja löysi
tosiaankin tulukset. "Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!" Hän iski tulta
ja valaisi alas. Se oli viini- ja olutkellari, jossa oli tynnyri
toisensa vieressä. Korkeus oli kymmenisen jalkaa, hän saattoi siis
hypätä alas.

Vuoteen vierestä hän löysi kasan kuivia päretikkuja, ja otettuaan
niitä nipakan ja sytytettyään yhden hän hyppäsi alas.

Enempää arvelematta riensi Esbjörn tynnyrin luo, avasi tapin ja
maisteli sisällystä. Löydettyään viinilajin, joka oikein kävi hänen
makuunsa, pani hän suunsa tapinreiän alle ja joi.

"Luulenpa melkein, että tätä samaa lajia minulle tarjottiin tuolla
ylhäälläkin!" jupisi hän. "Tämä virottaa ihmisen jälleen henkiin!"

Nyt oli löydettävä tie väljään, mutta mitään sellaista ei näkynyt.
Silloin oli hän kuulevinaan kolinaa ylhäältä. Silmänräpäyksessä oli
hän sammuttanut päretikun ja oli aivan liikkumatonna.

Munkki siellä tuntui avaavan oven portinvartiahuoneeseen. Käytävä sen
edessä oli pimeä, hän ei siis saattanut eroittaa mitään.

"Merkillistä, kuinka täällä tuntuu viileältä", virkkoi hän. "Ah,
tuolla mies makaa!... Minä sytytän kynttilän."

Hän kulki muutamia askeleita ja putosi suinpäin alas kellariin:

"Kaikki pyhimykset minua auttakoot!"

Esbjörn pysyttäytyi hiljaa, ja niin teki munkkikin.

Mutta kotvan kuluttua kuuli edellinen, kuinka toinen varovasti
liikkui ja munkkien tavan mukaan jupisi ääneen:

"Kuinka hitolla tämä on tapahtunut... Enkö nähnyt hänen makaavan
kuolleena lattialla... Mahdotonta on päästä ylös tätä tietä, minun
täytyy koettaa päästä tynnyrin luo."

Esbjörn kuuli munkin lähestyvän. Huomattuaan tämän olevan aivan
lähellä, tarttui hän häneen kovin kourin ja pani kätensä hänen
suulleen:

"Sana vain ja olet kuoleman oma!"

"Armoa! Sääliä!"

"Missä on uloskäytävä?"

"Kolmannessa tynnyrissä nurkasta vasemmalle."

"Mihin se vie?"

"Ylös luostariin."

"Miksi tahdoit riistää henkeni?"

"Minäkö, kuinka voitte luulla moista?"

"Vaiti ja vastaa kysymyksiini!"

"Myrkky annettiin minulle."

"Kuka antoi?"

"Vieras nainen."

"Kuka hän on?"

"Minä en tiedä, tiedän ainoastaan, että hän on korkeasukuinen rouva,
hyvin rikas ja hyvin julma."

"Tahdotko ostaa henkesi?"

"Mitä on minun tehtävä?"

"Toteltava minua kaikessa."

"Vannon sen Jumalan äidin ja kaikkien pyhien kautta."

"Vaiti! Kaikki munkit ovat valapattoja. Tänne kätesi! Panen sen
jalkani alle. Jos liikahdatkaan vetääksesi sen pois, lupaan, että
saat sen takaisin murskana!"

"En liikahuta jäsentäkään."

Munkin kalpeat, vääristyneet kasvot todistivat, ettei jalka juuri
painanut häntä keveästi. Esbjörn iski tulta.

"Näytä minulle uloskäytävä!"

Suureen oluttynnyriin oli nerokkaasti laitettu ovi. Kun se avattiin,
oli edessä portaat, jotka veivät ylös luostariin.

"Voiko sen sulkea ulkoapäin?"

"Kyllä, samalla avaimella."

"Mikä on nimenne, veli?"

"Efra."

"No hyvä, Efra, mihin oli teidän vietävä ruumiini?"

Munkki kyyristäytyi vavisten kokoon.

"Vastaa!"

"Tuolla loitompana on vanha kaivo!" Hän viittasi kellarin toiselle
reunalle.

"Teillä on kai useinkin tänne asiaa. Kuinka saattoi luukku olla niin
lujassa?"

"Olitte avannut lattian väärästä paikasta."

Esbjörnin oli vaikea pidättää rähänaurua.

"Jos olisin avannut oikean luukun, niin olisitte huomannut vaaran!"

"Se ei ole mahdotonta."

Jos Esbjörnillä olisi kellariholvin sijasta ollut taivas päänsä
päällä, olisi hän varmaan kohottanut sinne kiitollisen katseen Nyt
hän vain huokasi keveästi.

"Ylhäällä kai luulevat nyt..."

Tässä keskeyttivät hänet askeleet ylhäältäpäin.

Tulijalla mahtoi olla kynttilä mukanaan tai häntä opasti alhaalta
vilkkuva valo. Hän tuli aukon luo. Mutta sitä ennen oli Esbjörn
ehtinyt kuiskata:

"Vastaa aivan kuin kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, henkesi on
käsissäni!"

"Efra!" kuului ylhäältä.

"No, veli!"

"Sinä vapiset, raukka. Eikö se ole käynyt hyvin?"

"On!"

"Hän oli kuollut?"

"Niin."

"Hautaatko nyt hänet?"

"Hautaan!"

"Et kai ole unhottanut kirjettä?"

"Mitä kirjettä?"

"Enkö sanonut sinulle, että hänellä on kirje, joka rouvan täytyy
saada."

"Minä otan sen."

"Tarvitsetko apua?"

Efra heitti pikaisen katseen Esbjörniin, mutta tämä oli uhaten
kohottanut nyrkkinsä, ja hän vastasi hieman arveltuaan:

"Eikö mitä, minä kyllä suoriudun ilmankin."

"He, sinä pelkäät että täytyy luovuttaa jollekin toiselle osa
ansiosta. Kuinka paljon saat?"

"Viisikolmatta äyrityistä."

"Pidä hyvänäsi! Ole hyvilläsi! Älä vain unhota kirjettä!"

Näin sanoen meni munkki tiehensä. Esbjörn oli heti tuntenut
Bredingin, hänen, joka tuskin koskaan avasi suutansa ja nyt yhdellä
kertaa oli käynyt niin puheliaaksi. Efra seisoi melkein menehtyneenä.

"Ennenkuin käyt työhön, otat kai tavallisesti ensin vahvistusryypyn?"

"En, vasta jälkeenpäin."

"Koska nyt olen säästänyt sinulta vaivat, voimmehan alkaa sillä.
Missä on väkevintä viiniä?"

"Tuossa!" Hän viittasi pieneen nassakkaan. "Mutta se on ainoastaan
apottia varten."

"Saat hyvin antaa minun maistaa sisältöä."

Efra huokasi ja meni erään oluttynnyrin luo, joka aukeni samalla
tavoin kuin ensiksimainittu, mutta näkyi sisältävän useita hyllyjä,
joilla oli kaikenkokoisia kippoja. Hän otti erään aivan pienen. "Mitä
ajattelet, Efra? Tänne suurin!" Esbjörn täytti sen ja maisteli. Se
oli tavattoman hieno juoma, voimakas ja makea. Hän maiskutti kieltään.

"Niitä on tällaisia juomatavaroita ainoastaan luostarissa", sanoi
hän ja nosti kipon jälleen suulleen. Sattumalta tuli hän luoneeksi
katseen Efraan. Tämän katse oli kiiluva, ja hän jätti yhtäkkiä
juomisen sikseen.

"Luuletko, että se juovuttaa?" kysyi hän. "En tiedä."

"Juo!" Hän ojensi kipon hänelle. "Ei, kunnianarvoisa isä on kieltänyt
sen suurena syntinä."

"Jos hän antaa sinulle synninpäästön siitä, että otat hengen muilta
ihmisiltä, niin annan minä sen sinulle niin pienestä synnistä. Juo
nyt!"

Efra lankesi polvilleen. "Minä juovun", sanoi hän. "Etkö muuta? Juo!"

Munkki otti kipon, se putosi hänen kädestään ja meni tuhansiksi
kappaleiksi. Esbjörn ei tiennyt, nousiko hänen päähänsä viini vai
munkin menettely, mutta hän ei ollut ensi kertaa luostarissa ja hän
hillitsi itsensä.

"Meidän on noudettava pari kippoa lisäksi", sanoi hän pakotetulla
tyyneydellä ja vei munkin mukanaan kaapille. Nyt otti hän kaksi
kippoa mukaansa, suuremman ja pienemmän.

Suurempi täytettiin uudelleen, ja Esbjörn kaasi siitä pienempään.

Oli merkillistä nähdä tällöin munkkia. Koko ruumis värisi ja
hampaat kalisivat vastatusten. Hän veteli rukousnauhaa melkein
kouristuksentapaisesti käsiensä välitse, samalla jupisten rukouksen
toisensa jälkeen. Hän seurasi Esbjörnin kaikkia hommia levottomin
katsein, ja kun tämä pani pois suuremman kipon ja lähestyi häntä
pidellen pienempää kädessään, heittäytyi hän suulleen maahan.

Esbjörn käänsi hänet ympäri ilman suurempaa vaikeutta, pani hänen
päänsä polviensa väliin ja tarttui hänen nenäänsä pakottaakseen hänet
avaamaan suunsa. Sen jälkeen antoi hän hänelle aikaa niellä hyvin
joka kulauksen.

Esbjörn nousi nopeasti pystyyn, mutta munkki sitä vastoin makasi
useita minuutteja aivan liikkumatonna.

Äkkiä hän kääntäysi.

"Miksi teit sellaista tenää?"

"En tahtonut joutua teidän valtaanne;"

"Oletko sitten nyt?"

"Olen."

"Tuo juomako on tarkoitettu sellaiseen?"

"Niin."

"Olen kuullut puhuttavan moisesta. Kuka on rouva, jolle kirje on
vietävä?"

"Hänen oikeaa nimeään en tiedä, mutta..."

"Sano pois!"

"Olen ottanut vastaan kirjeen, jonka päällä luki: 'Sigbrit rouvalle'."

"Onko täällä useampia vieraita kuin hän?"

"Monet korkeat ruotsalaiset herrat tulevat tänne."

"He ovat liitossa hänen kanssaan?"

"Hän lupaa heille kaikkea, mitä he tahtovat, kun hän vain saa elävänä
tai kuolleena valtionhoitajan valtaansa. Mieluimmin tahtoo hän hänet
elävänä."

"Sinunhan oli jätettävä hänelle kirje?"

"Nyt saat sinä tehdä sen minun sijastani."

"Se onkin aikomukseni. Minä otan sinun kaapusi."

Munkki nousi heti pystyyn ja riisui sen.

"Tuossa on", sanoi hän. "Se sopii hyvin, sillä sen tihutyön jälkeen,
joka luullaan tehdyksi, ei syyllinen saa kohottaa huppukaulustaan
ennenkuin sielumessun jälkeen. Pidä nyt varasi ja hiivi täältä pois!"

"Missä tapaan Sigbrit rouvan?"

"Hänen huoneensa on heti käytävän yläpäässä."

"Sano minulle, mikä on nimeltään se munkki, joka oli täällä hetki
sitten?"

"Veli Hiljainen!"

"Olenko varma siitä, ettet petä minua?"

"Annahan minulle kipponen lisää, niin nukun."

"Miksi pelkäsit niin alussa?"

"Luostarin salaisuuksien ilmaiseminen on kuolemansynti, suurempi kuin
muut."

"Mutta kun se on pakollinen?"

"Kukaan ei usko sitä!"

Horjahdellen otti hän täyden kipon. Se oli tyhjennetty muutamilla
siemauksilla.

"Nyt nukun tuomiopäivään", sanoi hän laskeutuen maahan.

Mutta Esbjörn ei voinut vastustaa halua nähdä paikkaa, johon hänet
oli tahdottu haudata. Hän meni sentähden osoitettuun suuntaan ja
löysi vaikeuksitta pienen lautaoven, joka oli ainoastaan säpissä.
Avattuaan sen näki hän kummikseen vedellä täytetyn haudan, jonka
luja pato eroitti luostarista. Sen etupuolella, mutta ilmeisesti
yhteydessä sen kanssa oli rakennukseen kiinni muurattu kaivo
pumppulaitoksineen, kaikki tyyni vanhaa ja rappeutunutta.

"Tässä pohjattomassa syvyydessä minun siis piti saada hautani",
ajatteli Esbjörn.

Täälläkin oli hänellä siis uloskäytävä, jos hän tarvitsi, ja hän
päätti ottaa kellarin avaimen mukaansa.

Sanottu ja tehty. Kirje kädessään hän nousi portaita ylös.
Huppukaulukseen tehtyjen pienten reikien kautta saattoi hän nähdä
tulematta itse nähdyksi. Hän pysähtyi munkin mainitsemalle ovelle,
mutta kun kuuli sisällä kiihkeitä ääniä ja kannusten kilinää, ei hän
tahtonut häiritä keskustelua, jonka sisällön hän halusi tietää.

Silloin avautui lähimmän huoneen ovi. Sieltä tuli veli Hiljainen,
mutta ei päähineessään kuten tavallisesti, vaan ajeltu pää oli yhtä
kiiltelevä kuin kasvotkin.

"Kaikki tehty?" kysyi hän.

Esbjörn nyökkäsi myöntävästi.

"Tule sisälle tänne, täällä kuulee kaiken!"

Hän noudatti heti kehoitusta, mutta ei ollut vähän hämmästyksissään
nähdessään kuusi tai kahdeksankin munkkia, jotka istuivat sisällä
kuunnellen. Se oli samaa kuin mennä leijonan kitaan, mutta olisi
ollut vielä vaarallisempaa kääntyä takaisin, ja luottaen siihen, että
onni auttaa rohkeita, astui hän aivan pelottomasti sisälle.

Ainoastaan lautaseinä eroitti hänet puhujista. Munkit osaksi
seisoivat, osaksi istuivat ympäri huonetta, kaikki korvat hörössä
kuulostellen keskustelua. Esbjörn katsoi edullisimmaksi istua,
silloin kiinnitettäisiin häneen vähemmän huomiota, ja hän teki
samanlaisia keinuttelevia liikkeitä kuin oli huomannut Efrankin
tekevän.

Alussa oli hänen vaikea koota ajatuksiaan, hänen oma seikkailijan
asemansa teki hänet levottomaksi vastoin tahtoaankin, mutta pian
pääsi hän kiinni keskusteluun, ja silloin kuunteli hän yhtä
tarkkaavaisesti kuin muutkin.

"Sanon teille", virkkoi muuan ääni, "hyvällä ei häntä saada siihen
taipumaan."

"Syytöksiä voimme häntä vastaan tehdä kuinka monta tahansa", vastasi
toinen. "Aina on muutamia valtaneuvoksia, jotka asettuvat hänen
puolelleen, ja niin raukeavat parhaitenkin laaditut suunnitelmat
tyhjiin."

"Ja kuitenkin ovat useimmat heistä yksimieliset, että hän on vastoin
valtaneuvoston mieltä jatkanut sotaa; ja niiltä, jotka rauhanasioissa
ovat matkustaneet Tanskaan, on hän riistänyt heidän lääninsä ja
saattanut heidät huonoon huutoon. Niin ettei nyt enää tahdo kukaan
mennä sinne", sanoi kolmas.

"Kuinka raha onkaan huonontunut viime aikoina", puuttui nyt muuan
hieno ääni puheeseen.

"Pahempaa on", sanoi ensimäinen puhuja, "että kun ennen rahanlyönnin
suorittivat valantehneet rahamestarit, tapahtuu se nyt linnassa,
neuvostolta kysymättä, vastoin kaikkea vanhaa käytäntöä,
rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa."

"Minä voin todistaa, että laittomia veroja on sälytetty maan
kannettavaksi neuvostoa kuulematta", virkkoi muuan uusi ääni.

"Minulle on sanottu", virkkoi toinen puhuja, "että valtionhoitaja
otattaa viljan lääneistään, mutta sitten vierailuttaa hevosiaan
talosta taloon, pappien ja vapaamiesten luonakin, joiden kai pitäisi
olla vapaat sellaisesta."

Nyt puuttui kolmas jälleen puheeseen. "Minusta näyttää kuitenkin
moitittavimmalta kaikesta, että hän vastoin neuvoston tahtoa on
jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta."

"Jalot herrat, minusta näyttää, että olette loitonneet asiasta",
lausui voimakas naisääni. "On kyllä totta, että Hemming piispa on
saanut huonon nimen Tanskassa, mutta kukin asia erikseen, ja me
tahdoimme ensin selvittää tilimme valtionhoitajanne kanssa, tuon
majesteetinrikkoja, joka nuoruudestaan saakka ei ole tehnyt muuta
kuin valehdellut ja pettänyt."

"Kysymys on, mitä on tehtävä."

"Eroittaa ette voi tai tahdo häntä?"

"Hänellä on monta kannattajaa."

"No hyvä, käyttäkää sitten viekkautta!"

"Onhan jo koetettukin."

"Huomaan, että tahdotte lähettää toiset edestänne tuleen. Minulle on
myös sanottu, että on olemassa useampiakin, jotka tähtäävät samaan
suuntaan, mutta me emme tunne tarkoituksianne, ja sentähden olen
toimituttanut ilmiantajan tieltä pois."

"Mitä tarkoitatte?"

"Olkoon sanotussa kylliksi. Sanokaa minulle, tahdotteko olla
avulliset tässä asiassa?"

"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat useat äänet.

"Onko teillä mitään suunnitelmaa?"

"Ei, ei!"

"Minä olen laatinut sellaisen!"

"Antaapas kuulua!"

"Se on sangen yksinkertainen. Houkuttelette hänet tänne ja
vangitsette hänet!"

Kukaan ei vastannut.

"Te epäröitte?"

"Ajatelkaas, että olisi pettureita."

"Teidän joukossanne?"

Kuului suuttumuksen murinaa.

"Luostari saa suuria etuja, jos hanke onnistuu. Mitä teihin tulee, on
minut Kristian kuningas valtuuttanut tarjoamaan jokaiselle läänin,
minkä kukin itse haluaa."

"Ne ovat loistavat ehdot!"

"Jos suostutte niihin, niin ryhtykäämme toimeen ennenkuin on liian
myöhäistä!"

"Eikö epäillä mitään?"

"Kyllä, niin juuri tehdään."

Samassa kuului läpitunkeva valitushuuto, pitkä, ja tuskainen.

Munkit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

Viereisessä huoneessa ei luultavasti oltu kuultu mitään, sillä siellä
jatkettiin keskustelua. Mutta Esbjörn ei voinut kauemmin kuunnella;
hän aavisti, että huutaja oli Efra, ja hän ymmärsi, ettei hetken
kuluttua hänen henkensä ollut suuriarvoinen.

Hän vilkuili kupeilleen ja näki, kuinka kaikki hörössä korvin
odottivat toista valitushuutoa... Se tuli vielä läpitunkevampana.

Kaikki hypähtivät pystyyn. Esbjörn nousi kuten muutkin, mutta hänen
polvensa horjuivat.

Silloin laskettiin käsi hänen olalleen. Hän hätkähti kovasti.

"Kirje, tänne kirje!" sanoi veli Hiljainen.

"Ei, aion itse!"

"Hän ei ole oikein kuollut!" kuiskasi toinen munkki hänen korvaansa.
"Olet tehnyt tehtäväsi huonosti."

"Tule heti!" huudahti Hiljainen.

Esbjörn lähti huoneesta; hänestä tuntui, että kaikki katselivat
häntä. Seuraavana minuuttina seisoi hän pienen kokouksen keskellä.
Siihen kuului kuusi ritaria ja heidän joukossaan nainen, upeasti
puettu ja ylväs ryhdiltään. Hänen ulkonäkönsä todisti kadonneesta
kauneudesta, terävät, levottomat silmät järkähtämättömästä voimasta.

Taasen kajahti sydäntä vihlaiseva huuto. Esbjörn kuunteli, kuinka
munkit syöksyivät portaita alas.

"Ettekö sitten kuule, mitä sanon?" toisti harmistunut nainen.
"Antakaa minulle kirje!"

Hän antoi sen naiselle. Tämä avasi sen ja luki.

"Kas tässä, hyvät herrat, on teille todistus!"

Esbjörn vetääntyi ovelle. Hän kuuli, kuinka munkit ravistelivat
kellarin ovea. Seuraavassa tuokiossa tulisivat he takaisin ja
vaatisivat häneltä avainta.

"Pysykää vaan paikoillanne!" käski nyt Sigbrit, joka luuli hänen
aikovan lähteä. Heti sen jälkeen avautui ovi hiljaa hänen takanaan.

"Avain!" kuiskasi ääni hänen korvaansa.

Hän antoi sen vitkastellen.

"Tule jälestä niin pian kuin voit!" jatkoi ääni. Munkki katosi
melkein kuulumattomasti.

Salaliittolaiset puhuivat kiihkeästi keskenään, mutta Esbjörn
ei enää heitä kuunnellut. Monia tuumia risteili hänen päässään.
Heittäisikö hän pois huppukauluksen, ilmaisisi kuka oli ja ottaisi
houkutellakseen ritarit ansaan? Mutta jollei häntä uskottaisi?
Eikö se olisi mieletön yritys, joka veisi hänet varmaan kuolemaan?
Ja kuinka hän pelastaisi herransa hengen?... Eikö voinut uskaltaa
kymmenen yhtä vastaan, että lähimpänä minuuttina kuusi miekkaa
lävistäisi hänet!... Se ei siis kelvannut.

"Sen miehen täytyy olla kuuro!" huusi Sigbrit rouva.

Nyt olivat he löytäneet Efran, he tulivat häntä noutamaan!...
Esbjörnin kaikki aistimet olivat vireillä. Ensi kerran tunsi hän
kuolemanpelon tuskia. Silloin kirkaisi hän, tuntiessaan, että eräs
henkilö lujasti tarttui hänen käsivarteensa.

Se oli muuan ritareista. "Oletteko järjiltänne, kun ette vastaa?"
kysyi tämä!

"Antaa raukan mennä!" käski Sigbrit rouva. "Ja lähettäkää tänne veli
Hiljainen!"

Esbjörn riensi ulos. Juoksisiko hän alas vainoojiaan vastaan vai
koettaisi piiloutua luostariin? Silloin välähti rohkea ajatus hänen
päässään. Hän syöksyi kuin salama portaita alas kellarin ovelle. Hän
kuuli munkkien röhisevän siellä sisällä, mutta kaksi heistä seisoi
odottaen ulkopuolella.

"Mikä Efraa vaivaa?" kysyi yksi heistä.

"Jonkin täytyy olla hullusti!" sanoi toinen.

"Menkää ylös katsomaan, minä jään tänne."

Toinen miehistä meni.

Samassa kuului hirveä huuto kellarista. Nyt oli asia selvinnyt.
Epätoivo valtasi Esbjörnin. Hän avasi kellarin oven ikäänkuin
ottaakseen selon syystä.

"Mitä helvettiä se mahtanee olla?" sanoi munkki.

"Mene katsomaan!" jupisi Esbjörn. Tarttuen veljeä kaulaan, heitti hän
hänet kellariin ja väänsi avainta ovessa.

Melu kävi nyt vieläkin rajummaksi. Vedettyään avaimen ovesta kuuli
hän munkin tulevan portaita alaspäin.

"Efra on menettänyt järkensä", sanoi munkki. "Rouva kutsui veli
Hiljaisen."

Esbjörn seisoi liikkumatonna.

"Mikä sinua vaivaa?"

Nyt koetettiin ovea avata sisältäpäin; nyrkiniskuja suunnattiin sitä
kohden.

"Avatkaa, avatkaa! Petosta!"

Esbjörn oli tarttunut munkkiin.

"Jos päästät äännähdyksenkään, niin olet kuoleman oma!" sanoi hän.
"Auta minut heti täältä pois!"

Kaikki tämä tapahtui melkein yhdessä ainoassa minuutissa.

Hän veti munkin mukaansa pihan yli portille. "Avaa!" käski hän.

"Minulla ei ole avainta."

"Missä se on?"

"Portinvartiahuoneessa."

"Varo verukkeita, jos henkesi on sinulle rakas!"

"En petä sinua."

"Eikö ole mitään salaporttia?"

"On, mutta avain on apotilla."

"Tule sitten!"

Heidän täytyi palata samaan synkkään kammioon, missä ensimäinen
hengenvaara uhkasi Esbjörniä. Hän piti munkkia lujasti käsivarresta
ja otti itse alas avaimen, kun tämä sanoi hänelle missä se riippui.
Alhaalta ammotti kellarin aukko; hän ei voinut vastustaa halua
katsoa, elikö Efra. Muutamat munkit puuhailivat hänen ympärillään,
mutta useimmat rähisivät ja jyskyttivät ovea.

Hänen ollessaan niin lähellä verivihollisiaan valtasi hänet uudestaan
sanomaton kauhu, ja vetäen munkkia mukanaan riensi hän takaisin pihan
poikki.

Silloin paiskattiin muuan ikkuna auki, ja eräs ritareista huusi:
"Miksei hän tule?"

Esbjörn tunsi, kuinka munkki vapisi, mutta hän pelkäsi henkeään ja
vaikeni.

Vihdoin he olivat portilla.

"Avaa!" kähisi hän ojentaen avaimen.

Munkki totteli.

"Annatte kai minun pitää henkeni?" kysyi hän nöyrästi.

"Minä en ole verenjanoinen!"

Portti oli auki. "Menkää rauhassa!" sanoi munkki.

"Ota avain pois!"

"Enkö saa sulkea porttia sisäpuolelta?"

"Et, vaan ulkopuolelta!" Näin sanoen tyrkkäsi Esbjörn hänet äkkiä
ulos.

"Mikä on tarkoituksenne?"

"Että tulette saattamaan minua oikotietä metsän läpi."

Munkin naama venähti pitkäksi, mutta häneltä ei päässyt sanaakaan
vastaan.

Esbjörn pisti avaimen taskuunsa, ja he lähtivät taipaleelle.

Munkki kulki äänetönnä hänen rinnallaan; hänkin näytti vaipuneen
ajatuksiin.

"Kuinka he pääsevät kellarista?" kysyi Esbjörn hetken kuluttua.

"Herra kyllä auttaa heitä!"

"Kenties vesihaudan kautta? Jolleivät munkit pelkää aaveita."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi munkki kalveten.

"Kummastuttaisiko teitä, jos pääkalloja pilkistäisi esiin kaivosta?"

Munkki ei vastannut mitään, vaan joudutti yhä enemmän askeleitaan.

"Mistä luostari ottaa viininsä?"

"En minä tiedä; sellainen kuuluu kyökkimestarille."

"Hänkö oli laittanut juoman, mikä minulle tarjottiin?"

Ei mitään vastausta.

"Tai sen, jonka Efra sai? Se oli verratonta."

"Vai niin!" Munkki katsoi syrjäkarin uteliaasti häneen.

"Minua kummastuttaa, että Efra kieltäytyi juomasta."

Sama hiljaisuus.

"Se sai hänet kuitenkin hyvälle tuulelle!"

"Sellainen vaikutus on aina jalolla viinillä!"

"Mutta se tekee tavallista puheliaammaksi."

"Oliko se..."

"Hienointa lajia, luulen."

Munkki vitkasteli vastatessaan.

"Juopunut mies puhuu tuulia ja taivaita", sanoi hän.

"Ei aina, ja Efra ilmaisi minulle yhtä ja toista. Luuletteko, että
hän on saanut surmansa?"

"Mistäs minä tiedän!"

He olivat kulkeneet jokseenkin kauan, ja Esbjörn ihmetteli, ettei
hän tuntenut paikkoja. Päivä kallistui illoilleen ja aurinko läheni
laskuaan. Veikö munkki hänet tahallaan väärään?

"Kuulkaas, isäseni, oletteko varma, että kulemme oikeaa tietä?"

Munkki karahti punaiseksi.

"Niin luulen", vastasi hän.

"Me emme viipyneet tuntiakaan tullessamme luostariin, veli Hiljainen
ja minä..."

"Teistä ei seurani ole erittäin mieluinen?"

"Päinvastoin, minua miellyttää se enemmän kuin hänen seuransa!
Sentähden on teidän seurattava minua valtionhoitajan luo", sanoi hän
tarttuen munkin käsivarteen.

"Mielelläni, vaikkei minunlaiseni palveleva veli voi antaa mitään
tietoja."

Esbjörnillä oli tarkka näkö, ja vaikka oli jo alkanut hämärtää, oli
hän hieman loitommalla näkevinään saman luostarin, josta he olivat
lähteneet, vaikkakin toiselta puolen. Hänet oli siis tuotu takaisin.

"Tiedättekö, missä nyt olemme?" kysyi hän.

"Matkalla valtionhoitajan luo."

"Eipäs, vaan luostariin! Te olette petturi!"

"Olenko voinut niin erehtyä?"

Tällöin pani munkki kätensä suulleen, ja silloin kajahti kova
torvenääni.

Yllätys oli niin suuri ja odottamaton, että Esbjörn joutui tuokioksi
pois tasapainostaan. Munkki hypähti loitommalle ja teki vastarintaa,
kun toinen tarttui häneen, mutta hän ei koettanut päästä pakoon,
ainoastaan pitää toista kiinni. Hän kiersi käsivartensa vihollisensa
ympärille, pureutui häneen kiinni. Hän muistutti oveluudessaan ja
voimakkuudessaan kettua ja käärmettä.

Miksei mies ollut ennen käyttänyt niitä hyväkseen? Toivoiko hän
nyt munkkien tulevan apuun ja luuli ettei Esbjörn täällä metsässä
tekisi niin kovaa vastarintaa kuin jos ritari olisi syöksähtänyt alas
luostarin pihalle?... Mutta Esbjörn tunsi munkkien metkut. Kovalla
nyrkiniskulla munkin päähän kaasi hän tämän maahan.

Mutta munkki riippui yhä kiinni hänessä.

Nyt kuuli hän kaukaa kiireisiä askeleita, jotka tulivat yhä
lähemmäksi. Äkillisellä tempauksella riuhtaisi hän itsensä vapaaksi,
juoksi metsään ja kapusi puuhun kuin ahdistettu orava. Hän näki
kokonaisen parven munkkeja juoksevan kohti.

"Täällä sen täytyy olla!" huusi muuan.

Haavoitettu päästi valittavan äänen.

"Tuolla hän on!" huusivat kaikki ja riensivät lyödyn toverinsa luo.

Esbjörn rohkeni vielä kavuta puusta toiseen päästäkseen lähemmäksi.
Tiheät, melkein yhteen punoutuneet oksat tekivät tämän mahdolliseksi.
Hänen yllänsä olevan harmaan kaavun, ja yhä pimentyvän hämärän
turvissa oli häntä vaikea keksiä.

Munkit puuhailivat haavoittuneen ympärillä.

"Onko hän kuollut?" kysyi muuan.

"Ei, ainoastaan pyörtynyt."

"Kaikki pyhimykset olkoot ylistetyt, hän avaa silmänsä!"

"Onko pahantekijä kiinni?" kysyi makaava ja nousi.

"Ei, Jumala paratkoon!"

"Etsikää sitten häntä! Minä toin hänet luostarin maaperälle, hän ei
voi päästä meiltä pakoon."

Koko joukko hajosi kaikille tahoille.

"Mikä hirveä onnettomuus!" virkkoi viimeksi tullut, joka äänestä
päättäen oli vanha mies.

"Ovatko ritarit jälellä?"

"Ei, he pakenivat päätäpahkaa."

"Hänhän otti portin avaimen! Kuinka he pääsivät yli?"

"Tikapuita yli muurin."

"Ja Sigbrit rouva?"

"Hän on jälellä."

"Eikö hän pelkää?"

"Sitä ei hän tee koskaan, sanoo hän."

Haavoitettu päästi katkeran naurun.

"Naisella on enemmän rohkeutta kuin miehellä", sanoi hän. "Kurja
Efra, joka ei antanut henkeään luostarin ja kirkon pyhän asian
puolesta!"

"Kunnianarvoinen isä, jos veljet onnistuvat saamaan rikollisen
kiinni, ei ole mitään vaaraa."

"En luota heihin, jos itse voisin..."

"Ettekö ole jo uskaltanut henkeänne?"

"Hyödytöntä, jos hän pääsee pakoon."

"Niin, silloin saamme pelätä mitä tahansa."

Apotti -- sillä Esbjörn oli varma, että se oli hän -- ei viitsinyt
antaa mitään vastausta. Hän istui äänetönnä mietiskellen, pää
kätkettynä käsiin, Absalon munkin sormiellessa rukousnauhaansa.

Metsässä oli niin hiljaista, että kuuli heikoimmankin äänen. Esbjörn
ei uskaltanut liikahtaakaan.

Pian tuli takaisin munkki toisensa jälkeen, kaikki tyhjin toimin.

"Mutta sanon teille, että hänen täytyy olla täällä!" huusi apotti.
"Sytyttäkää soihdut, päästäkää koirat irti, täällä on pantava
ajometsästys toimeen, ja tahdon itse olla siinä mukana!"

"Eikö hän ole voinut päästä maantielle?"

"Hän aikoi mennä metsän läpi, siellä hän piilee, kenties jossakin
puussa. Katsokaas tuonne! Kenties se on hän!"

Apotti osoitti suoraan Esbjörniin, joka tuskin uskalsi hengittää.
Kaikkien silmät suuntautuivat puuhun. Onneksi oli niin pimeä, ettei
mitään voinut selvästi eroittaa.

"Se on oksakimppu."

"Tumma varjo vain."

"Tuokaa soihtuja, minä jään tänne!"

Taaskin jäivät apotti ja Absalon kahden.

Mutta edellisellä ei ollut malttia pysyä paikoillaan. Hän käveli
edestakaisin ja katsoi vähänväliä pahoja aavistaen ylös puuhun.

Nyt täytyi yrittää pelastautua; kun soihdut ja koirat saapuvat, on
se myöhäistä. Esbjörn oli päättänyt pyrkiä maantielle, ja hän tiesi,
mistä päin hänen oli sitä etsittävä. Mitä suurimmalla varovaisuudella
kapusi hän alas puusta.

"Kuulitko mitään?" kysyi apotti pysähtyen.

"En, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Se oli hän... Varjo on poissa. Täällä hänen täytyy olla! Etsi, etsi!"

Nyt ei ollut enää aikaa piiloutua. Pitkin harppauksin syöksyi Esbjörn
esiin, ja kun Absalon oli häntä lähinnä, löi hän tämän maahan ja
riensi viistoon sinne päin, missä tiesi maantien olevan.

Apotti huusi ja juoksi jälestä, mutta hänen voimansa pettivät ja hän
kaatui kumoon.

Samassa kuului koirien haukuntaa, soihdut loistivat puiden välitse,
huutoja, hälinää kuului kaikilta puolin.

Tässä ei tarvittu ainoastaan nopeutta liikkeissä, vaan vielä enemmän
viekkautta ja viisautta. Jos Esbjörn olisi tietänyt tiensä, olisi
hän voinut hyvin päästä pakoon; nyt täytyi hänen etsiä sitä, tusinan
takaa-ajajan ja muutamain hurjien koirien ympäröimänä.

Hän juoksi eteenpäin melkein kuin hourupää, soihtujen kantajat olivat
väliin aivan lähellä, mutta puiden runkojen eksyttäminä eivät he
huomanneet häntä kyllin nopeasti.

"Maantielle, maantielle!" huusi apotti.

Samassa yhytti Esbjörnin muuan yksinäinen munkki. "Maantielle!" huusi
hän, antoi munkille iskun rintaan ja tempasi soihdun hänen kädestään.

Nyt seurasi hän koko muun joukon mukana. Jälelle jääneen huutoihin ja
vaikerteluun ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin hän sanomattomaksi ilokseen huomasi olevansa maantiellä.

Siellä oli jo useita muita ennen häntä, toisia tuli jälestä.

Silloin soi taasen apotin pilli, kiihkeämmin, tuimemmin kuin ensi
kerralla.

Kaikki pysähtyivät. Esbjörn teki samoin.

"Hän on saanut hänet kiinni!" huusi muuan.

"Hän on saanut hänet!" toisti toinen.

Ja nyt kääntyi koko parvi takaisin.

Esbjörnin päähän pälkähti onnellinen ajatus. Hän seurasi kappaleen
matkaa, sitten oli hän kaatuvinaan väsymyksestä, sammutti soihdun
ja riensi kiireimmiten tietä eteenpäin. Ja niin hän lopulta pääsi
herransa luo.

Henkihieverissä hän vaipui valtionhoitajan huoneen kynnykselle. Tämä
oli suurella levottomuudella odottanut hänen paluutaan. Hän ojensi
hänelle lasin viiniä ja käski hänen pysyä hiljaa.

"Lähettäkää vartio joukko luostariin -- vangitkaa heidät kaikki -- ja
Sigbrit rouva myös!"

"Sigbrit?" puuskahti Svante Niilonpoika.

"Rientäkää, rientäkää!"

Ritari lähetti heti luotettavan asemiehen ja osaston sotamiehiä.
Vasta sen jälkeen tyyntyi Esbjörn; mutta hän oli liiaksi runneltu
voidakseen puhua tai nukkua. Erittäinkin viimeinen kilpajuoksu
oli vienyt hänen voimansa. Hän makasi äänetönnä ja läähättäen,
katseillaan seuraten valtionhoitajaa.

Muutamain tuntien kuluttua tuli pieni sotilasosasto takaisin. Asemies
kertoi, että hän oli tavannut luostarin typötyhjänä. Kuinka nopeasti
tämä oli tapahtunut, saattoi nähdä siitä, ettei tulikaan ollut
sammunut takassa.

"Minun täytyy lähteä sinne huomenna!" sanoi Esbjörn.

"Me menemme yhdessä", vastasi hänen herransa.

Seuraavana aamuna oli Esbjörn jotakuinkin toipunut ja saattoi kertoa
merkillisistä seikkailuistaan edellisenä päivänä. Svante Niilonpoika
kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi huolissaan. Hänestä näytti
kuulumattoman häpeälliseltä, että valtakunnan herrat ja miehet
antautuivat neuvotteluihin kuninkaan jalkavaimon äidin kanssa.

Ritari lähti luostariin mukanaan Esbjörn ja parvi asemiehiä.
Huoneet tarkastettiin, Esbjörn esitti vielä kerran kertomuksensa,
ja kaikki kuuntelivat häntä mielenkiinnolla. Kun kellarin ovi
avattiin, huomattiin sen olevan täynnä vettä. Viini oli joko viety
pois tai tapit oli avattu ja laskettu se maahan. Patoluukku oli
otettu pois, ja kun Esbjörn kaalasi sen luo, oli vesi kaivonkehän
yläpuolella eikä mikään ilmaissut, oliko Efra saanut siellä hautansa.
Portinvartiahuone oli muutettu käytäväksi, joka vei alas kellariin.
Näytti siltä, että oli odotettu tutkintoa ja poistettu kaikki
muistutusten aiheet.

Kun Svante Niilonpoika kysyi Esbjörniltä, kuinka voisi korvata kaiken
hänen urhoutensa, vastasi tämä, että hän oli tehnyt tehtävänsä
ainoastaan puolittain, koska oli päästänyt vihollisen pakoon.
"Mutta", lisäsi hän, "heidän ulkonäkönsä on painunut syvälle
mieleeni, ja minä kyllä huomautan teille!"

"Ei", vastasi ritari, "anna minun jäädä tietämättömäksi! Syyttää
heitä en tahdo enkä voi, ja kaunan ja epäluulon kantaminen
sydämessään olisi suurempi vaiva kuin voin sietää."

Kahakat tanskalaisten kanssa jatkuivat pitkin syksyä. Mitään oikeaa
taistelua ei syntynyt. Molempain leirien ainoa pyrkimys näytti olevan
ryöstöjen estäminen.

Joulukuussa yltyi pakkanen kovasti; tanskalaiset joukot vetääntyivät
takaisin, eikä valtionhoitaja hidastellut sijoittaessaan sotamiehiään
rajakaupunkeihin tarpeen varalle.

Itse lähti hän Tukholmaan.



5.

KRISTINA GYLLENSTJERNA.


Sten Sture oli saapunut pääkaupunkiin jo muutamia kuukausia ennen
isäänsä. Hänen edellään oli kulkenut maine hänen miehuudestaan, ja
ritarillisista teoistaan.

Märta rouva sulki hänet ylpeydellä syliinsä, ja kaikkialla
kilpailtiin osoittaessa hänelle kunnioitusta ja suosiota.

Pääkaupungissa olivat puolueet jotensakin tuimasti vastatuksin.
Keskenään vihamieliset suvut joutuivat harvoin yksiin; kun niin
tapahtui, jouduttiin usein sanasotasille, joka väliin oli vähällä
päättyä käsikähmään.

Hovi oli molempien puolueiden välillä, tiesi olevansa vihan ja
kateuden esineenä ja oli kuitenkin pakoitettu näyttämään hymyileviä
kasvoja.

"Kun vietämme joulumme Tukholmassa", sanoi Märta rouva, "täytyy
meidän kutsua tänne ihmisiä, joita halveksin koko sielustani."

"Meillä on monia hyviä ystäviäkin", vastasi poikapuoli.

"Minä en luota kehenkään."

"Nyt teette vääryyttä itsellenne; luotattehan Erik Turenpoikaan."

"Niin, häneen kyllä."

"Ja hänen veljeensä Pietariin."

"Mainitset ainoat ystäväni!"

"Olen ollut täällä niin lyhyen aikaa enkä ole ehtinyt useampiin
tutustua."

"Enkö ole sanonut sinulle, että useimmat ovat isäsi vihollisia?"

"Emmekö voisi tehdä heitä hänen ja meidän ystäviksemme?"

"Kyllä, antamalla vallan heidän käsiinsä!"

"Luuletteko heidän haluavan sellaista?"

"He aikovat luovuttaa sen kuninkaalle."

"Mutta sitä ei kansa tahdo. Sentähden se on isäni takana."

"Siinä on hänen voimansa."

"Ja ne harvat, jotka ovat hänen vastustajiaan, ne me pakoitamme."

"Millä tavoin?"

"Luottamuksella."

Märta rouva katsoi hymyillen häneen.

"Kuinka vanha olet, Sten?"

"Täytän tänä vuonna yhdeksäntoista."

"Kun tulet puolta vanhemmaksi, ajattelet toisin."

"Ajattelitteko tekin minun iässäni niinkuin minä nyt?"

"En, minä olin jo silloin kokenut maailmaa."

"Ja havainnut sen pahaksi?"

"Sangen pahaksi!"

Knut Alfinpoika oli kaksi vuotta vanhempi kuin Sten. Hänellä oli
edullinen ulkomuoto ja hän käyttäytyi kuten aatelismiehen tuli. Hänen
kasvatuksensa oli päättynyt, mutta häntä miellytti viettää mukavaa
ja toimetonta elämää. Hän ja Märta joutuivat vähänväliä riitaan
keskenään. Sten sai kotiuduttuaan esiintyä usein välittäjänä.

"Sinä koetat pitää Alfin puolta", sanoi Märta rouva. "Tiedäkin
silloin, että hän hieroo ystävyyttä valtionhoitajan vihollisten
kanssa!"

"Mutta sehän on vain eduksi!"

"Etkö käsitä, että hän kannattaa heidän puoluettaan!"

"Se on mahdotonta!"

"Olisiko hänellä muuten tapana seurustella Sten Kristerinpojan, tämän
minun ja jalon herrani katkerimman vihollisen kanssa."

       *       *       *       *       *

Knutilla oli tapana väliin kerskailevasti puhua siitä, kuinka
hyvin jalot neitsyet häntä sietivät. "Kuitenkaan", lisäsi hän,
"en ole vielä löytänyt ketään, jonka pitäisin soveliaana sydämeni
rakastetuksi."

Mutta eräänä päivänä hän astui äitipuolensa luo melkein ilosta
säteillen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi tämä.

"Olen nähnyt hänet!"

"Kenet?"

"Hänet, jonka tahdon tehdä morsiamekseni!"

Sten tuli kohta tämän jälkeen huoneeseen. Hänellä oli muuan kirje
kädessään, mutta hän pysähtyi hymyillen Knutin ihastuksen puuskalle.

"Kuka hän on?" kysyi Märta rouva.

"Neitsyt jaloa syntyä; hänellä on paljon tavaraa, mutta vielä enemmän
nuoruutta ja kauneutta."

"Hänen nimensä?"

"Kristina Gyllenstjerna."

Sten kääntyi pois punastuen.

"Onko hän jo luvannut sinulle uskollisuutta?"

"Näin hänet eilen illalla ensi kerran!"

"Missä?"

"Hänen sukulaisensa, valtaneuvos Erik Juhananpojan luona."

"Ja sinä iloitset siitä, että miellytät häntä?" kysäisi Märta rouva.

"Teen sen hyvällä syyllä."

"Hyvällä syyllä?"

"Läsnä oli monia ritareita, jotka kilpailivat kaikki hänen
suosiostaan. Mutta niin selvään antoi hän minulle etusijan, että
kuulin kuiskittavan ympärilläni: Norjalainen lyö meidät laudalta."

"Onnittelen sinua kaikesta sydämestäni!"

"Nyt ymmärrän, miksi en tahtonut matkustaa täältä!" jatkoi Knut.
"Aavistin onnea, joka minua odotti. Alf ja sisareni varmaan tulevat
iloisiksi. Ai, niin, Sten, hän lähetti sinulle terveisiä!"

"Kiitos, voiko hän hyvin?"

"Niin onnelliseksi, kuin hän nyt on, ei hän olisi voinut tulla
koskaan Ruotsissa."

"Ja kuitenkin tahdot sinä naida ruotsalaisen neitsyen?" sanoi Märta
rouva.

"Hän on oleva iloinen seuratessaan minua täältä. Ai niin, he aikovat
tulla tänne tehdäkseen hänen ruhtinaallisen armonsa puolisolle
kunniatervehdyksensä", lisäsi hän kumartaen ivallisen syvään Märta
rouvalle.

"He ovat tervetulleet."

"Luullakseni he tulevat tänä iltana."

"Vahinko, etten voi olla saapuvilla", sanoi Sten, joka tähän asti oli
ollut vaiti. "Kas tässä, äiti, kirje arkkipiispalta. Hän on nykyään
Upsalassa ja kutsuu minua sinne."

"Näen", vastasi Märta rouva luettuaan kirjeen, "että sinun on
lähdettävä jo tänään."

"Hän on vanha mies, ei sovi niin korkealla herralla odotuttaa."

"Minun vieraani varmaan pettyvät toiveissaan."

"Lupaan, etteivät he sitä tee", tokaisi Knut pöyhistellen. "Minä jään
kotiin."

"Et voi suinkaan sanoa, että minä asetun tiellesi", puuskahti Sten.
"Neuvon sinua käyttämään tilaisuutta!"

"Onko minulla syytä pelkoon?"

"Kenties."

Molemmat nuorukaiset seisoivat uhkaavina vastatuksin.

"Sten!" huudahti Märta rouva levotonna.

Hän malttoi heti mielensä.

"Hyvästi, äiti rakas!" sanoi hän syleillen häntä, "Hyvästi, Knut, ja
onnea!"

Näin sanoen poistui hän huoneesta.

Knut katsoi nauraen hänen jälkeensä.

"Olisiko kenties hänkin ajatellut tyttöä?"

"Luulen, että se on ollut valtionhoitajan toivomus."

"Sitten valitan, että nyt asetun jo toisen kerran hänen onnensa
tielle."

"Toisen kerran?"

"Eikö hän aikonut sisartani?"

"Lapsuuden päähänpistoja. Kristina oli vanhempi kuin hän eikä sitä
paitsi ollut sukuperältään hänen vertaisensa."

"Oli liian hyvä hänelle, sanon minä!"

Sillävälin kutsui Sten muutaman asemiehistään. Ainoastaan neljä
oli tuleva mukaan. Hän tahtoi heti lähteä tielle, ollakseen ennen
seuraavaa aamua Upsalassa.

Oli tähtikirkas joulukuun yö, ja pieni parvi ratsasti ripeästi
eteenpäin.

Stenin ajatukset eivät juuri olleet iloiset. Hänestä tuntui kuin
olisi hän menettänyt jotakin, joka oli ollut hänelle hyvin rakasta.
Hän muisteli, kuinka hän viime aikoina oli aina ajatellut Kristinaa
tulevana morsiamenaan. Hänestä oli aivan luonnollista, että tyttö oli
unhottanut hänet. Jos tämä tahtoi antaa kätensä ja sydämensä Knut
Alfinpojalle, oli hän iloinen, ettei seissyt tiellä. Kenties oli asia
jo ratkaistu heidän keskensä, kun hän palaa Upsalasta. Mutta matkalla
sinne oli hänen vaikea saada Ekan kartanon pikku tyttöstä pois
ajatuksistaan.

Ratsastajaparvi saapui perille Upsalaan keskellä yötä, mutta
arkkipiispa oli kirjoittanut, että hänen talonsa oli heille avoin
mihin aikaan hyvänsä, ja Sten herra suuntasi sentähden heti matkansa
sinne. Kummakseen löysi hän portin avoinna. Asemiehet juoksentelivat
sinne tänne; koko talo oli täynnä elämää ja liikettä.

"Onko arkkipiispa sairas?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

"Ei, jalo herra, mutta täällä on vieraita."

"Tulen siis sopimattomaan aikaan?"

"Huoneenne odottaa."

Asemies vei hänet ylös oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, ja sieltä
sai hän hyvin sisustetun huoneen. Vuode oli houkuttelevan pullea
valkoisine lakanoineen, ja kun nuoruuden voima ei suinkaan vähimmin
näyttäydy nukkumiskyvyssä, unhotti Sten pian koko maailman pehmeässä
vuoteessa.

Sentähden ei hän tiennytkään, että muuan vanha nainen oli ollut
huoneessa, seissyt hetken häntä katsellen, pannut sen jälkeen pikarin
pöydälle ja poistunut huoneesta.

Sten ei tiennyt mitään. Kun hän heräsi, oli aurinko korkealla
taivaalla. "Olen nukkunut liian pitkään!" Näin tuumien hypähti hän
vuoteesta.

Kummastellen, ettei kukaan asemiehistä ollut käynyt häntä
herättämässä, kiirehti hän pukeutumaan. Ennenkuin hän oli sen tehnyt,
avautui ovi nopeasti ja huoneeseen astui valkopartainen munkki. Hän
näytti niin pelästyneeltä ja syöksyi sellaisella kiireellä pöydän luo
ja otti pikarin, ettei Sten tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.

"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot ylistetyt!" huudahti munkki.
"Hän ei ole juonut!"

Nyt muisti Sten myrkytetyn juoman, joka oli ollut aiottu hänen
isälleen. "Kutsuttiinko minut tänne myrkytettäväksi?" kysyi hän.

"Nuori herra", vastasi munkki, "arkkipiispa on viaton."

"Mistä sen tiedätte?"

"Pahantekijätär on juuri ollut ripillä."

"Hän on siis nainen?"

"Rouva Bonti."

"Miksi hän tahtoo kuolemaani?"

"Hän sanoo, että hänelle on luvattu palkaksi autuus."

"Kuka on luvannut?"

"En tiedä, onko ilmoitus tosi. Mutta kun hän äsken uskoi minulle
kamalan tekonsa, sanoin, että hänen rangaistuksensa saisi riippua
teistä, jos elitte; jos olisitte kuollut, joutuisi hän maallisen lain
käsiin."

"En ymmärrä miksi hän minua vihaa."

"Ettekö tiedä, että hyvä aina on pahan tiellä?" kysyi munkki.

Sten vitkasteli vastatessaan. Hän ei voinut väsyä katselemaan näitä
jaloja kasvoja, korkeaa otsaa, vilpittömiä silmiä.

"En ole nähnyt teitä ennen", virkkoi hän kunnioittavasti.

"Minä olen ainoastaan haamu menneeltä ajalta", vastasi vanhus
lempeästi hymyillen. "Isäänne tunnen vähän; mutta vanhemman herra
Sten Sturen kanssa olin hyvä tuttu."

"Nimenne?"

"Isä Johannes."

"Mihin veljeskuntaan kuulutte?"

"En mihinkään, olen vain pappi."

"Olette pelastanut henkeni; sillä jollette olisi tullut, olisin
varmaan tyhjentänyt maljan."

"Jumala ei sitä tahtonut. Kiitän häntä hartaasti siitä, että hän teki
minut välikappaleekseen estääkseen sellaisen onnettomuuden."

"Isä, minä annan rikolliselle anteeksi."

"Ilman ehtoja?"

"Sellaisten asettaminen ei paljoa hyödyttäisi."

"Olette oikeassa. Sisäinen halu on voimakkaampi kuin ulkonainen
pakko."

"Älkää ilmaisko arkkipiispalle mitään!"

"Tahdotteko niin?"

"Pyydän teiltä sitä."

"Olkaa varma, että tästälähin valvon heitä molempia."

"Voitteko tehdä sen?"

"Kyllä, niin kummalta kuin se näyttäneekin; olen molempain rippi-isä."

"Arkkipiispankin?"

"Hänen myös."

"Olette silloin mahtava mies?"

"Ja kuitenkin niin vähäinen."

"Oleskeletteko alituiseen piispantalossa?"

"En, mutta käyn toisinaan täällä."

Joku koputti ovelle; tulija oli muuan arkkipiispan asemies, joka toi
arkkipiispalta terveiset, että ritari heti saapuisi hänen luoksensa.
Sten lupasi tulla ja kysyi sitten isä Johannekselta: "Milloin tapaan
teidät?"

"Sallikaa minun pitää siitä huoli!"

Nuorukainen painoi ukon käden huulilleen ja pani sen sitten päänsä
päälle.

"Jumala sinua siunatkoon, poikani!"

Täten he erosivat.

Arkkipiispan luona oli pidetty suuri kokous. Rauhanystäväin puolue
oli ottanut siihen osaa. Uudelleen oli esitetty kaikki mahdolliset
syytöskohdat. Tärkein oli yhä jatkuva rauhattomuus, ja siinä
suhteessa ei tiedetty mitään muuta neuvoa kuin että herra Svante
Niilonpoika luopuisi valtionhoitajan virasta ja alistuisi sekä
alistaisi maan niihin ehtoihin, joita Hannu kuningas tahtoi ehdottaa
ja joihin neuvosto katsoi täytyvänsä suostua. Kokous oli kestänyt
neljä päivää ja oli pidetty kaksi istuntoa joka päivä, mutta kellään
niistä herroista, jotka olivat ottaneet osaa, ei ollut tarmoa
itsenäiseen toimintaan. He valittivat epäkohtia, mutta kukaan ei
pystynyt niitä korjaamaan.

Kolmantena päivänä kirjoitti arkkipiispa "ritarille, herra Sten
Sturelle" ja pyysi häntä pikimmiten tulemaan Upsalaan.

Herrojen kesken oli puhuttu Sten herran saavuttamasta hyvästä
nimestä, ja hänen armonsa aikoi panna nuoren miehen koetteelle.
Varhain aamulla olivat lukuisat vieraat lähteneet, ja suuret huoneet
olivat aivan autiot, kun Sten kulki niiden läpi mennäkseen hänen
armonsa työhuoneeseen.

Sten muisti vanhan sairaan miehen, jonka hän oli nähnyt
Almarstäkissä, ja hämmästyi sentähden, kun häntä vastaan tuli kookas,
ainoastaan hieman kumara olento, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä
rakkaaksi pojakseen.

Arkkipiispa oli pukeutunut pitkään, mustaan samettitakkiin. Päässään
oli hänellä runsaasti kullalla koristeltu myssy, ja hänen kaulassaan
oli kallisarvoinen kultaketju.

"Minusta tuntuu tänä hetkenä aivan kuin Ruotsin tulevaisuus olisi
käsivarsillani", sanoi hän.

Nuorukainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmiensä tyyni,
ujostelematon katse todisti, ettei ajatus ollut hänelle lainkaan
vieras.

"Kuinka olette kasvanut", jatkoi piispa, "ja saanut hyvän maineen! Se
ilahuttaa sydäntäni!"

"Olen vielä tehnyt vähän sitä ansaitakseni."

"Ehditte vielä. Kuinka viihdyitte Lyypekissä?"

"Sangen hyvin."

"Teille osoitettiin huomaavaisuutta?"

"Se oli tarkoitettu isälleni."

"Minulle on sanottu, että siellä tavoiteltiin henkeänne."

"Ei niin pahoin, etten olisi voinut puolustautua."

"No, se ilahuttaa minua. Mikään ei näytä minusta hirveämmältä kuin
salahankkeet, joita harjoitetaan hiljaisuudessa ja joita vastaan on
itsepuolustus mahdoton."

Sten iloitsi siitä, ettei arkkipiispa saisi tietää, mitä oli
tapahtunut hänen omassa talossaan.

"Teidän isänne on edelleen Länsi-Göötanmaalla?"

"Niin, teidän armonne."

"Mutta eikö hän väsy?"

"Velvollisuus kieltää sen."

"Taistelut eivät vie mihinkään."

"Hän toivoo lopulta saatavan rauhan."

"Sellainen ajatus on hänelle kunniaksi, ja minä sanon suoraan, etten
tunne Svante Niilonpoikaa kohtaan ainoastaan ystävän kiintymystä,
vaan syvää kunnioitustakin."

"Hän ansaitsee sen, teidän armonne."

"Minä tiedän sen paremmin kuin te, nuori ystävä. Sentähden surettaa
minua suuresti, kun näen hänen pyrkimystensä olevan hyödyttömiä."

"Hyödyttömiä?"

"Vihollinen on ylivoimainen!"

"Ei niin kauan kuin kansa on hänen tukenaan!"

"Kansa, kansa!... Se on pian lopen köyhtynyt. Kuka sille toimittaa
elatuksen?"

"Luullakseni ne, jotka tahtovat isänmaan pelastusta."

"Heidän pitäisi tarkastella asiaa kaikilta puolin. Mieliala ei ole
sodan jatkamisen puolella."

"Mielipiteitä on monenlaisia."

"Useimmat ovat vastaan!"

"Ikävä, jos niin olisi. Emmekö ole kyllin kärsineet tanskalaisten
hallituksesta!"

"Hannu kuningas lienee sangen sovinnollinen mieleltään."

"Tahtovatko suurmiehet sitä jälleen koetella?"

Arkkipiispa heitti pikaisen katseen Steniin. Hän yskäisi, ennenkuin
alotti uudelleen.

"Olen jo vanha mies ja minun olisi aikoja sitten pitänyt vetäytyä
pois levottomasta maailmasta, mutta niin suuri on harrastukseni
isänmaata ja valtionhoitajaa kohtaan, että voin hyvin sanoa, että
rakkaus näihin molempiin pidättää minut paikoillani."

Hän huokasi syvään.

"Tiedätte kai, että täällä on pidetty kokous?"

"Olen kuullut siitä."

"Maan parhaiden miesten kesken!"

"Ei kaikkien, teidän armonne!"

"Siksi monien", huudahti arkkipiispa kärsimättömästi, "että
kokouksella on mitä suurin merkitys."

"Erittäinkin sentähden, että se on pidetty täällä!"

"Se on suurin ystävyyden todistus, minkä olen antanut Svante
Niilonpojalle! Kuka olisi pitänyt hänen puoltaan, jollen minä! Olen
muistuttanut heille, mitä hän on tehnyt maan hyväksi!"

"He eivät tunnusta sitä!"

"Minä pakoitin heidät siihen!"

"Tosiaankin?"

"He tunnustivat yhdestä suusta, ettei kukaan heistä tahtonut ottaa
niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta..."

"Se oli ensi kerta..."

"Kukaan ei voi osoittaa sellaista persoonallista rohkeutta ja
sellaista sitkeyttä."

"Teidän armonne sai heidät myöntämään tämän?"

"Niin tein."

"Oliko asia sillä ratkaistu?"

"Kaukana siitä. He sanoivat: 'Mitä se on hyödyttänyt, olemmeko siltä
päässeet sen pitemmälle?'"

"Olemme torjuneet vaarallisen vihollisen pääsemästä kimppuumme."

"Olemme menettäneet Åke Hannunpojan!"

"Mutta meillä on jälellä Erik Turenpoika ja Hemming Gadd!"

Arkkipiispan oli Gaddin nimeä mainittaessa vaikea säilyttää malttiaan.

"Olen tehnyt kaiken minkä olen voinut kitkeäkseni pois ne
eripuraisuuden siemenet, joita on kylvetty", sanoi hän, "mutta
tunnustan, ettei sillä ole ollut suurta menestystä. Olen teidät
pyytänyt tulemaan tänne pääasiallisesti sentähden, että teidän
kauttanne toivoin voivani vaikuttaa isäänne..."

"Missä suhteessa, teidän armonne?"

"Hänen täytyy antaa myöten!"

"Rauhanystäville?"

"Niin, heille!"

"Olen kuullut isäni sanovan, että hän haluaa rauhaa yhtä hyvin kuin
ken tahansa, mutta hän ei voi eikä tahdo sille uhrata maata."

"Pyytäkää valtionhoitajaa olemaan varuillaan! Täällä tehdään teräviä
muistutuksia häntä vastaan. Minä en tahdo niitä kertoa hänen
pojalleen! Hän ei liene itsekään niistä tietämätön."

"Minä kysyn häneltä!"

Piispa nousi.

"Kuinka kauan viivytte täällä kaupungissa?" kysyi hän.

"Tulin teidän armonne kutsusta. Lähden heti, kun ei ole syytä
viipymiseeni."

"Viipykää huomiseen! Olen vielä kovin rasittunut edellisen päivän
ponnistuksista, mutta tahdon mielelläni vielä keskustella kanssanne."

Sten teki syvän kumarruksen.

"Minä tahdon noudattaa teidän armonne tahtoa."

"Olette edelleen vieraani. Luulen, että teillä on monia tuttavia
Upsalassa?"

"Olen tehnyt erään uuden tuttavuuden, jota toivon voivani jatkaa."

"Kenen kanssa?"

"Isä Johanneksen."

"Kuinka häneen tutustuitte?"

"Hän tuli huoneeseeni."

"Mistä syystä?"

"Luullakseni osanotosta isääni kohtaan."

"Isä Johannes ei tavallisesti ole utelias. Kuinka voi niin vanha mies
tehdä seuraa niin nuorelle?"

"Olisin sangen kiitollinen, jos teidän armonne sallisi minun viettää
päivän hänen seurassaan."

"Isä Johannes ei ole minun käskyvaltani alainen. Hän tekee miten
katsoo hyväksi."

"Silloin tahdon itse koettaa onneani!"

Nuorukainen lähti, ja arkkipiispa katsoi kauan mietteissään hänen
jälkeensä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin vanha pappi ja kukoistava nuorukainen
poistuivat piispantalosta.

Sten tunsi niin rajatonta luottamusta isä Johannesta kohtaan, että
hän kertoi tälle keskustelustaan piispan kanssa ja hänen armonsa
aikeista käyttää poikaa isäänsä vastaan omien suunnitelmainsa
äänitorvena.

"On ilmeistä, että hän itse on tanskalaismielinen!" huudahti Sten.

"Hän oli sitä, kun te puhuitte hänen kanssansa", sanoi pappi.

"Aivan varmaan!"

"Kuka tietää, jollette ole muuttanut hänen vakaumustaan."

"Onko se niin horjuva?"

"Hän tahtoo olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"

"Se on totta, olen kuullut siitä kerran ennenkin", huudahti Sten
nauraen.

"Keneltä?"

"Hemming piispalta!... Ah!" lisäsi hän. "Olette sama isä Johannes,
josta hän on puhunut!"

"Muistaako hän vielä minua?" sanoi vanhus hieman punastuen.

"Hän arvelee, että se oli hänen paras aikansa, kun te alituiseen
olitte yksissä."

"Eikö hän ole minulle suutuksissaan!"

"Hän sanoo, että arkkipiispa on valinnut teidät rippi-isäkseen
ollakseen mielinkielin hyvälle Jumalalle."

"Hän se ei opi koskaan valitsemaan sanojaan", virkkoi Johannes.
"Luulen, että tuollaisia sutkauksia on tullut piispan ja muiden
suurmiesten korville. Ne ovat herättäneet pahaa verta."

"Niissä, jotka eivät näe mitä hyvää tohtori Hemming on tehnyt maalle."

"Pelkään, että herroilla on silmiä näkemään ainoastaan sitä, mikä
lähinnä koskee heitä itseään."

"Niin sanoo piispakin. Hän luulee, että kuta kauemmin hän elää,
sitä enemmän hän oppii ihmisiä halveksimaan. Onko se teidänkin
ajatuksenne, kunnianarvoisa isä?"

"Ei. Minä ainoastaan surkuttelen heitä, surkuttelen syvimmästä
sydämestäni."

"Sitäkö, etteivät ihmiset ole hyviä?"

"Sitä, etteivät he ymmärrä omaa onneaan. Olen nähnyt ihmisten
kilvoitellessaan saavuttaakseen maallisia aarteita uhraavan kunniansa
ja tunnonrauhansa. Olen nähnyt toisten, nauttiessaan maallista
ihanuutta, ympärillään kaikkea, mikä voi antaa elämän iloa, kantavan
sydämessään oasta, joka ei koskaan lakkaa haavoittamasta, joka tekee
heidän yönsä unettomiksi ja heidän hilpeytensä teennäiseksi."

"Niin kyllä onkin!"

"Olen myös nähnyt niitä, jotka taistelevat hätää ja huolia vastaan;
mutta heidän hyvä omatuntonsa on pitänyt heidän voimiaan yllä, ja
Herra auttaa omiaan."

"Sen uskon!"

"Ajatelkaas näitä molempia heidän elämänsä päivän vaipuessa
mailleen!... Toinen heistä ei voi ottaa aarteitaan mukaansa eikä
ostaa toisenkaan aarteita. Kumpiko heistä lähtee täältä iloisemmin
mielin?"

"Kuinka ihmiset voivat olla tätä ajattelematta?"

"He ajattelevat ainoastaan hetkeä, elävät ainoastaan nykyisyydelle.
Jos katumus toisinaan saa heidät valtaansa, ovat he ikäänkuin
horroksissa ja lankeavat kaikenlaisiin hullutuksiin."

"Minä en ymmärrä", sanoi Sten, "mitä etua rouva Bontilla saattoi olla
minun kuolemastani. Mutta merkillisintä on, että olen kaksi kertaa
ollut saamaisillani surmani arkkipiispan talossa."

"Kaksi kertaa?"

Nyt kertoi nuorukainen tapauksen Almarstäkissä ja kuinka
ihmeellisesti hän silloin pelastui.

Isä Johannes kuunteli tarkkaavaisesti, ja kun hän palasi kotiin,
oli hänellä pitkä keskustelu arkkipiispan kanssa. Päivällisellä
sanottiin, että tämä oli äkkiä sairastunut eikä voinut nousta
vuoteestaan. Kun Sten illalla meni huoneeseensa, kertoi muuan
asemiehistä, että talossa vallitsi suuri hälinä. Rouva Bontin oli
käsketty muuttaa pois; mutta vaikka hän tällä hetkellä olikin poissa,
ei kukaan uskonut, ettei hän enää palaisi.

Asemiehet olivat saaneet käskyn maata ritarin huoneen edessä olevassa
huoneessa. Mitään syytä tähän ei ollut ilmoitettu.

Seuraavana aamuna kutsuttiin Sten herra, samaan aikaan kuin
edellisenäkin päivänä, hänen armonsa luo. Nytkin otettiin hänet
vastaan avoimin sylin. Arkkipiispa kysyi suurella levottomuudella
hänen terveydentilaansa ja sanoi, että hän oli suureksi
säikähdyksekseen kuullut, että hänen talossaan oli eräällä henkilöllä
ollut pahoja aikeita hänen rakasta vierastaan vastaan.

Asia ei ollut niin paha kuin isä Johannes oli luullut; juomaa oli
koetettu muutamaan koiraan, joka oli nukkunut siitä ja herännyt
kahdentoista tunnin kuluttua. Mutta yritys oli niin rohkea, että
rikollinen oli karkoitettu talosta, ja suru siitä, että jotakin
sellaista oli saattanut tapahtua hänen talossaan, oli vienyt hänen
armonsa itsensä sairasvuoteeseen.

Sten pyysi häntä uskomaan, että hän olisi mieluummin nähnyt, ettei
hänen kunnianarvoisuutensa olisi koskaan saanut tietää asiasta.

"Eikö kertomus tästä ole pian leviävä kautta kaupungin ja maan?"

"Ei minun kauttani!"

"Aiotteko pitää sen salassa?"

"Kaikilta!"

"Isältännekin?"

"Häneltäkin!"

"Jos pidätte sananne, olette totisesti harvinainen nuori mies."

"Teidän armonne voi luottaa minuun."

"Niinpä on minunkin todistettava ystävyyteni teitä kohtaan. Sanokaa
rakkaalle ystävälleni Svante Niilonpojalle, ettei vanha arkkipiispa
ole unhottanut, kuinka monta kappaa suoloja hän on syönyt yhdessä
hänen kanssansa, ja sikäli kuin voin, tahdon suojella hänen selkäänsä
hänen vastustajiltaan. Jos tahdotte, voitte lisätä, että teen sen
etupäässä hänen jalon poikansa tähden."

"Isääni on suuresti ilahuttava, että teette sen maan ja hänen
tähtensä."

"Sanokaa mitä tahdotte" -- tässä sai ääni vienomman sävyn --
"ainoastaan kerran ennen elämässäni olen kohdannut ihmisen, jonka
sydämen puhtaus ja viattomuus on ollut niin läpikuultava...
Ensimäisen näin nuoruudessani, toisen kohtaan elämäni iltana. On
suuri armo, että ihmistä siten ilahutetaan kaksi kertaa elämässään,
ja siihenkin liittyy katkeraa surua... surua tuntiessaan,
tietäessään... ettei kaikki ole kuten voisi ja pitäisi..."

Vanha piispa piteli Stenin kättä kädessään; hän uskoi vielä
kauniiseen ja hyvään. "Kiitos siitä, että tulitte luokseni", sanoi
hän. "Taivuttakaa päänne, että saan teitä siunata!"

Sten lankesi polvilleen, ja arkkipiispa laski kätensä hänen päänsä
päälle ja sanoi:

"Herra kaikkivaltias, siunaa tätä lasta, jolle olet jo suonut niin
runsaita lahjoja! Suojele ja varjele häntä kiusauksista, älä suo
hänen sortua, vaan mieluummin ajoissa päästä täältä, ennenkuin hänen
jumalallinen luontonsa turmeltuisi maailman kovissa kamppailuissa.
Herra olkoon sinun kanssasi!"

"Ja nyt hyvästi, poikani!"

Syvästi liikutettuna Sten lähti ylipapin luota.

Vielä kerran hän tapasi isä Johanneksen. Tämä toivotti hänelle
kaikkea hyvää ja lähetti terveisiä Hemming piispalle.

"Ettekö tahdo käydä hänen luonansa?" kysyi Sten.

"Jos hän haluaa sitä."

"Aivan varmaan!"

"Tiemme kulkevat erillään!"

"Mutta samaan maaliin!"

"Niin kyllä!"

Sten palasi Tukholmaan.

Taipaleella lähestyi häntä asemies, joka oli maannut hänen huoneensa
oven edessä edellisenä yönä. "Saanko ilmoittaa teille jotakin,
herra?" kysyi hän. "Mitä sitten, Erik?"

"Yöllä avattiin huoneen ovi kaksi kertaa, mutta kun minä nousin,
sulkeutui se yhtä nopeasti."

"Sinä et suonut itsellesi mitään rauhaa?"

"Isä Johannes neuvoi minua olemaan valveilla, koskei ovissa ollut
salpoja."

"Kuinka ei ollut?"

"Ne oli otettu pois."

"Minä olisin mielelläni tahtonut tietää aiotun käynnin tarkoituksen."

"Eilen tulin kuulleeksi keskustelun isä Johanneksen ja eroitetun
rouvan kesken. Ainoastaan ohut lautaseinä eroitti minut heistä.
Rouva kävi kiihkein sanoin hänen kimppuunsa sentähden, että hän oli
rikkonut ripin pyhyyden. Hän vastasi, että hänen velvollisuutensa
oli estää sitä pahaa, jota nainen tahtoi saada aikaan, ja siihen ei
ollut mitään muuta keinoa kuin ilmoittaa niin hyvin piispalle kuin
ritarillekin, jotta he voisivat olla varuillaan."

"Eikö nainen sanonut syytä vihaansa!"

"Hän puhui pyhäksijulistuksesta. Minusta tuntui, kuin hän olisi
toivonut, että hänet julistetaan pyhimykseksi."

"Se ei ole mahdollista!"

"Isä Johannes sanoi: 'Luuletteko, että taivaan autuus aina odottaa
sitä, joka maan päällä kantaa pyhimyskehää päässään?'"

"Siitä oli rouva Bonti luonnollisesti vakuutettu?"

"Hän kirkui ja huusi, ettei isä Johannes ollut mikään todellinen
pappi, jos sitä epäili, ja että hän tekee siitä syytöksen hänen
kunnianarvoisuudelleen."

"Sitä ei kai toinen pelännyt?"

"Ei, hän pyysi eukkoa menemään heti ja tarjoutui lähtemään hänen
mukaansa, mutta silloin eukko heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kysyi
mitä hänen oli tehtävä saadakseen syntinsä anteeksi -- 'katukaa
syntejänne ja tehkää parannus!' sanoi isä Johannes."

"Se rehellinen mies!"

"En luule eukon siitä ottavan ojentuakseen, sillä tuntia myöhemmin
sätti hän pahanpäiväisesti talonväkeä ja lupasi pitää kovaa komentoa
palattuaan takaisin. Ja talossa uskoivat kaikki, että se tapahtuisi
muutamain päivien perästä."

"Toivon, Erik, ettei tämä tapaus tule puheeksi Tukholmassa."

"Teidän tahtoanne noudatetaan, herra." Erik vetäytyi takaisin
toveriensa luo ilmoittaakseen heille herransa tahdon.

Mutta lopulla matkaa kiitivät Stenin ajatukset kauas edelle. Hän
uteli mielessään, oliko Knut saavuttanut Kristinan rakkauden. Mutta
enimmän ihmetteli hän, oliko Kristinasta tosiaankin voinut tulla niin
kaunis kuin Knut oli kertonut.

Taaskin muisti hän pienen, soman kymmenvuotiaan tytön, mutta
nyt hän oli jo lähes seitsemäntoistavuotias. Sten sekä iloitsi
jälleennäkemisestä että sitä pelkäsi.

Ei millään muotoa hän tahtonut asettua velipuolensa tielle. Jos
Kristina oli tälle luvannut uskollisuutta tai ainoastaan antanut
puolinaisiakin lupauksia tulevaisuuteen nähden, pitäisi Sten häntä
siskonaan eikä olisi menneistä tietävinänsäkään.

Myöhään illalla ratsasti hän linnanpihaan, mutta hän ajatteli, että
Märta rouva olisi vielä valveilla, ja riensi rouvantupaan. Siellä oli
pilkkosen pimeää, ja palvelijatar, jonka hän kohtasi, vastasi, että
hänen rouvansa oli herra Erik Juhananpojan (Vaasan) luona, joka oli
pannut toimeen suuren juhlan.

Sten palasi surumielin huoneeseensa. "Kaikki on päätetty", tuumi hän
itsekseen. "Minulla ei ole enää lupaa häntä ajatella."

Seuraavana aamuna lähetti Märta rouva hänelle kutsun ja odotti häntä
kärsimättömästi. Silloin oli hän jo alistunut kohtaloonsa, mutta
häntä loukkasi se ilo, joka hänen äitipuolensa silmistä loisti häntä
nähdessään.

"Luulen, etten ole koskaan niin ikävöinyt sinua", sanoi Märta rouva
ojentaen hänelle kätensä.

"Enhän ole kauan ollut poissa."

"Sillaikaa on tapahtunut merkillisiä asioita."

"Ilahuttaviako?" kysyi Sten.

"Toivon niin, mutta mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään! Onko Knut jo kihlannut rakastettunsa?"

"Ei! Mutta, Sten, mikä tyttö!"

"Hän miellyttää teitä hyvin?"

"En ole koskaan nähnyt mitään rakastettavampaa!"

"Ja Knut...?"

"On tykkänään hurmaantunut häneen -- kovaksi onneksi!"

"Miksi niin?"

"Tyttö ei rakasta häntä."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Siitä on hän itse antanut vihjauksen."

"Mutta onhan Knut sorja ja muhkea."

"Kristina rakastaa toista."

"Niinkö!" sanoi Sten tukehduttaen huokauksen.

"Oikeastaan on se eräs muisto, jolle hän on pysynyt uskollisena."

"Muisto?"

"Niin, nuoresta poikasesta, jonka hän kohtasi lapsuudessaan --
luullakseni Ekan tilalla."

Kuinka poika punastui! Mutta Märta rouva ei ollut sitä näkevinään.
"Minä pyysin häntä kertomaan muistonsa, ja hän teki sen empimättä."

"Mainitsiko hän pojan nimen? Älkää kiusatko minua, äiti!"

Silloin kietaisi Märta rouva käsivartensa hänen kaulaansa ja veti
hänet luoksensa. "Hän rakastaa sinua, Sten!"

"Tiedättekö sen varmasti?"

"Olen lukenut sen hänen kauniista silmistään. Ne tuikkivat kuin
tähdet, kun on puhe sinusta."

"Mitä hän on sanonut?"

"Ei oikeastaan mitään, hän yhtä vähän kuin sinäkään. Mutta kuitenkin
tiedän, että te rakastatte toisianne." Hän otti Stenin pään käsiensä
väliin ja katsoi hänen silmiinsä. "Eilen näin sinun kuvasi hänen
silmissään, ja nyt näen hänen kuvansa sinun silmissäsi. Te rakastatte
toisianne!"

"Vaikkemme ole tavanneetkaan toisiamme -- mahdotonta!"

"Se on ennalta määrätty!"

"Mitähän Knut sanoo?"

"Hänen täytyy alistua."

"Mutta jos hän rakastaa häntä?"

"Silloin on hänen jo täytynyt nähdä, että kaikki se kiintymys, jota
Kristina osoittaa hänelle, on sinun tähtesi."

"Sitä hän ei usko."

"Ole huoletta! Kristina sanoo sen hänelle jonakin päivänä."

"Oi, rakas äiti!"

Hän kietoi käsivartensa äitipuolensa kaulaan. "Kuinka tämä onkaan
ilahuttava isääsi!"

"Tiedän, että hän on toivonut sitä!"

"Eilen", jatkoi Märta rouva, "puhui Kristinan sisarpuoli, kaunis
Cecilia rouva, siitä hyvästä nimestä, jonka olit saavuttanut
Lyypekissä. Olisitpa silloin nähnyt Kristinan! Hän tosiaan näytti
siltä, kuin olisi kaikki ylistys tullut hänen osakseen."

"Älkää puhuko hänestä, äiti! Joudun pyörälle päästäni."

"Tahdotko käydä heidän luonansa, vai onko minun pyydettävä heitä
tulemaan tänne?"

"En tahdo tehdä mitään, joka pahoittaa Knutin mieltä."

"Aina sinä palaat häneen. No niin, hänen syntymäpäivänsä on huomenna."

"Aiotteko kutsua heidät tänne?"

"Sitä ajattelin!"

"Tehkää se, äiti! Koetamme tehdä päivän niin viehättäväksi kuin
mahdollista! Minun ratsuni miellyttää Knutia; hän saa sen."

"Osaisipa hän vain pitää sinua arvossa!..."

"Jos hänet, kuten minut, alituiseen asetettaisiin etusijalle,
kadehtisin minä kenties häntä. Ja jos hän ottaisi minulta tytön, jota
rakastan, en katselisi moista leppein silmin."

"Yhden vain tiedän: hän ei ole niin tunnontarkka kuin sinä!" vastasi
Märta rouva.

Kun Sten kohtasi Knutin, alkoi tämä heti kertoa Kristinasta. Hän
sanoi olevansa aivan varma tytön rakkaudesta.

"Pyydä hänen kättänsä", huomautti Sten.

"Sillä ei ole kiirettä."

"Joku toinen voisi tulla..."

Knut katsoi häneen. "Saattaisitko sinä tehdä sen?" kysyi hän.

"Neitsyt Kristina ja minä olemme olleet aiotut toisillemme jo monien
vuosien ajan."

"Sen jälkeen kuin sisareni antoi sinulle rukkaset?"

"Jo ennen. Mutta minä sanoin Kristina Gyllenstjernalle, että minulla
oli jo toinen mielitietty."

"Ja nyt aiot pitää hänet hyvänäsi?"

"Jos hänen sydämensä on vapaa ja me miellymme toisiimme, niin tahdon
isäni toivomuksen mukaan pyytää hänen kättänsä."

"Vaikka hän rakastaisikin minua?"

"Silloin ei voi kukaan tehdä etuoikeuttasi riidan alaiseksi; mutta
tämä täytyy ensin todistaa."

Knut kuohui harmista. "Sinä et suo häntä minulle!" huudahti hän
vihasta väristen.

"Kosi sitten ennenkuin olen häntä nähnyt jälleen!"

"Sitten olisi se liian myöhäistä!" vastasi toinen ivanaurulla.

"Tee kuten itse näet hyväksi!"

Että Knut oli noudattanut kehoitusta, mutta ettei tulos ollut
onnellinen, näkyi hänen äänettömyydestään ja kalpeudestaan, kun hän
myöhempään illalla kohtasi Stenin ja Märta rouvan.

Hän hymyili katkerasti kuullessaan, että hänen syntymäpäiväänsä
tullaan viettämään juhlalla. "Juhla ei suinkaan tarkoita minua",
sanoi hän.

Märta rouva oli kutsunut ainoastaan nuorisoa. Nuoret aatelismiehet,
jotka olivat kaupungissa, ja ylhäisimpäin perheiden kauniit neitsyet
kokoontuivat linnansuojiin, ja seurasalista kuului, kuinka viuluja
viritettiin tulevaa tanssia varten.

Päivän sankari oli synkkä mieleltään. Hän olisi halunnut jäädä
pois kaikesta; mutta osaksi oli hän mielissään, kun oli kaikkien
onnittelujen esineenä, osaksi tahtoi hän nähdä, oliko Stenillä
parempi menestys Kristinaan nähden.

Saattoi tapahtua, että tyttö silmäili häneenkin yhtä ylpeästi ja
sanoi kuningatarmaisen 'ei'nsä. Knut tunsi, että ainoastaan tämä
saisi hänet antamaan Stenille anteeksi sen, että rohkeni rakastaa
Kristinaa. Jos velipuoli onnistuisi voittamaan tytön rakkauden,
tulisi heistä ikuiset viholliset.

Sten Sturen sovinnonhieronta ei onnistunut, ja se suretti häntä.
Mutta samalla tunsi hän ikävöimistä, levottomuutta; olihan hänen
elämänsä kohtalo ratkaistava.

Vieraat tulivat, suojat olivat täynnä nuoruutta ja kauneutta;
kaikkialla kuultiin leikinlaskua ja iloista hälinää.

Märta rouva kulki ympärinsä kaikkien kesken ystävällisenä,
huolellisena emäntänä; mutta mieluimmin silmäili hän niitä kahta,
jotka seisoivat keskustellen keskellä salia suuren kynttiläruunun
alla. Nuori Kristina näytti hänestä kauneimmalta kaikista. Valkoiset
helmet, jotka monina riveinä oli pantu hänen päänsä ympärille,
valkoinen silkkipuku, joka laskeutui ihonmukaisena vartalon
hienoille, pehmeille muodoille, antoi lapsellisuuden ilmeen hänen
suloisille kasvoilleen.

"On merkillistä, miten olette entisenne kaltainen!" huudahti Sten.
"Tunsin heti teidät!"

"Paha kyllä, en voi sanoa samaa teistä", vastasi Kristina. "Mutta
kuitenkin tiesin heti teidät nähtyänne, että olitte Sten Sture."

"Mistä sen tiesitte?"

Kristina avasi suunsa, mutta sulki sen yhtä nopeasti, ja heleä puna
peitti hänen poskensa, otsansa ja kaulansa.

Sten oli niin ihastunut, että hän unhotti uudistaa kysymyksensä.

Äkkiä tunkeutui Knut esiin.

"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "ette kai kieltäydy tanssimasta kanssani
tänä iltana?"

Kristina loi katseen Steniin, mutta kun tämä heti vetäytyi syrjään,
pani hän kätensä Knutin käteen ja seurasi häntä.

Heitä seurasi pari parin jälkeen, ritareita ja asemiehiä, kukin
vieden neitoaan.

Sten ei tahtonut ottaa osaa ensi tanssiin, hän sanoi tahtovansa
katsella. Mutta hänellä oli silmiä ainoastaan yhdelle. Millä
kuningattaren ryhdillä Kristina liikkui! Knut pakisi lakkaamatta,
mutta hänen neitonsa näytti tuskin kuulevan mitä hän sanoi.
Harvasanaisia olivat hänen vastauksensa, ja ainoastaan kerran veti
hän suunsa hymyyn; se tapahtui silloin, kun hän näki Stenin seisovan
eräässä ikkunankomerossa aivan lähellä häntä.

Tanssi oli lopussa ja parit palasivat takaisin juhlasaliin.

"Saanko tanssia seuraavan tanssin kanssanne?" kysyi Sten.

Kristina hymyili hyväksyvästi, mutta silloin tuli Knut ja sanoi, että
hän oli pyytänyt neitsyen koko illaksi. Hän pitäisi loukkauksena sen,
jos tämä antaisi etusijan toiselle.

"Sallit kai minun tanssia yhden tanssin neitsyen kanssa?" kysyi Sten.

"Jos hän vaatii sitä, muuten en anna ikinä suostumustani!"

"Herra ritari", sanoi Kristina kääntyen Steniin, "minä tanssin ensi
tanssin veljenne kanssa, mutta sen jälkeen pyydän teitä pitkään
keskusteluun. Minulla on paljon puhuttavaa teille rakkaasta Ekasta
ja sisareni pojasta, nuoresta Kustaasta, joka varmaan tulee teitä
miellyttämään!"

Sten ainoastaan kumarsi; hän ei voinut sanoa sanaakaan, ja kuitenkin
tunsi hän ylitsekuohuvaa iloa.

"Ylväs neitsyt, jos on ylen suuri uhraus tanssia minun kanssani,
pyydän, ettette tee sitä", virkkoi Knut hillityllä kiukulla.

"Minä pysyn sanassani", vastasi Kristina ja nousi ylpeästi
lähteäkseen tanssisaliin.

Soitto helisi uudelleen, ja tanssi alkoi.

Mutta Sten ei edes mennyt saliin; hän keskusteli Cecilia rouvan
kanssa, Märta rouvan tehdessä seuraa muutamille vanhemmille rouville,
jotka eivät ottaneet osaa tanssiin.

Kelpo Cecilia rouva hymyili ystävällisesti, kun Sten kyseli hänen
pojastaan.

"Kaikki sanovat, että hänestä täytyy tulla jotakin", sanoi hän.
"Sotaisia leikkejä hän rakastaa, ja ylpeä hän on mieleltään."

"Silloin hänestä kai tulee päämies!"

"Jos se koituu Ruotsin hyödyksi, en huoli siitä surusta, minkä
minulle tuottaisi se, jos hänelle sattuisi jotakin pahaa", vastasi
Cecilia rouva. "On aina niin, että ilo vetää surun mukanaan."

"Siinä sanotte sanan, jota ansaitsee ajatella, jalo rouva!"

"Mutta jota käsittämään te olette vielä liian nuori. Sanokaa minulle,
tunsitteko vielä Kristinan?"

"Heti!" vastasi nuorukainen punastuen. "Hänelläkin on niin ylväs
mieli. Jumala tietää, mitä varten hän on saanut sen!"

"Se voi olla hänelle hyödyksi."

"Niin minäkin luulen; mikään ei ole turhan tähden tässä elämässä, ei
ilo eikä suru."

Tanssi oli lopussa. Palvelijat ja poikaset juoksivat ympärinsä
pikareja kantaen.

Monet ritareista olivat olleet mukana sodassa ja kertoivat tapauksia
sieltä. Toiset olivat olleet lähettiläinä mukana Lyypekissä. Heidän
juttunsa herättivät naurunpurskahduksia. Toiset taasen olivat
ottaneet osaa merikahakoihin, ja kun he kuvailivat tapauksia sieltä,
kalpeni moni kaunis poski ja kyynelet täyttivät monet ihanat silmät.

Mutta Sten ei kuullut eikä nähnyt ketään muuta kuin Kristinan.
Hän tiesi tuskin, mitä tämä sanoi, vielä vähemmän, mitä hän itse
vastaili. Hänelle riitti Kristinan katseleminen; ja hänen äänensä
kuuleminen oli hänelle suurin nautinto maailmassa.

Knut ei heistä enää välittänyt. Tanssisalista kuului väliin hänen
naurunsa; hän pysyi siellä, ja hänelle oltiin siitä kiitolliset.

Kun juhla oli lopussa, kuiskasi Sten Kristinalle: "Milloin saan nähdä
teidät jälleen?"

"Milloin vain tahdotte käydä luonamme!" vastasi neitsyt kainosti ja
riensi sisarensa mukaan.

"No, olin kai oikeassa kun ylistin hänen kauneuttaan?" sanoi Märta
rouva Stenille, kun he vihdoin olivat jääneet kahden.

"Oi, rakas äiti, rakastan häntä niin suuresti, että jos hän
kieltäytyy tulemasta minulle, koituu se kuolemakseni!"

"Ole huoletta! Elämäsi on hänelle yhtä kallisarvoinen kuin
rakkautesikin!"

"Mutta minä en uskalla pyytää hänen kättään, ennenkuin olen saanut
isäni suostumuksen."

"Rakkain joululahja olisi hänelle teidän kihlauksenne!"

"Tarkoitatte siis?"

"Että voit kosia minä päivänä tahansa."

"Rakkahin, kuinka olette hyvä minua kohtaan!"

"Salaisuus on siinä, että pidän sinusta; mutta varsinkin tahdon tehdä
kaikkeni valmistaakseni isäsi onnen."

"Mutta Knut?"

"Hän saa alistua!"

"Sitä ei hän tee!"

"Hänen täytyy! Kristinalla on vanhempainsa suostumus, että hän saa
itse päättää kohtalostaan."

"Jos hän rakastaa minua, olen onnellisin ihminen maailmassa. Millään
ehdolla en tahtoisi hänen kättään ilman hänen rakkauttaan."

"Niin ajattelee oikea aatelismies; toivoisin, että Knut olisi
mieleltään yhtä ritarillinen."

Tämä astui huoneeseen. Hänen silmänsä paloivat hurjasti; hän näytti
juoneen.

"Voi olla samantekevää, millainen mielenlaatuni on", sanoi hän.
"Mutta varmaa on, etten luovu koskaan siitä, jonka kerran olen
valinnut morsiamekseni."

"Se kai saa sentään riippua hänestä", sanoi Sten.

"Naisten on ainoastaan toteltava!"

"Luulin sinun oppineen minusta, ettei se ole kaikkien tapa", puuttui
Märta rouva ankaralla äänellä puheeseen. "Nainen, jolla on oma
tahto, osaa kyllä saada sen voimaankin. Niin olen tehnyt minä, niin
on tekevä Kristina Gyllenstjernakin; ja hylkiöksi sanon sen, joka
koettaa pahalla saada naisen rakkauden, kun sitä ei hyvällä hänelle
anneta."

Knut karahti punaiseksi. Märtalla näytti olevan suuri siveellinen
vaikutus häneen. Hän ei voinut siitä vapautua edes päissäänkään.

"Minä rakastan häntä!" sanoi hän.

"Mutta hän ei rakasta sinua!"

"Se on _tuon_ syy!" Hän viittasi Steniin.

"Eikö hän kehoittanut sinua pyytämään Kristinan kättä ennenkuin he
näkivät toisensa?"

"Niin teinkin ja sain kieltävän vastauksen."

"Mitä syytä sinulla silloin on valittamiseen?"

"Että tulevalle valtionhoitajalle annetaan etuoikeus."

"Kukaan meistä ei tiedä, mitä tulevaisuus on tuova mukanaan, mutta
siitä menen takaukseen, että Kristina Gyllenstjerna kuulee sydämensä
ääntä katsomatta säätyarvoon tai ylhäisyyteen", jatkoi Märta rouva.
"Nyt on tahtoni, ettet enää vaivaa häntä tungettelevaisuudellasi tai
häiritse talon rauhaa."

"Karkoitatteko minut täältä?" kysyi hän kiukusta leimuten.

"Jollet tottele, teen sen!"

"Ei, minä en tottele!" Hän polki jalkaansa lattiaan.

"Knut sinä et tiedä, mitä sanot!" huusi Sten tarttuen hänen
käsivarteensa. "Pyydä äidiltämme anteeksi ja salli minun tulla mukana
huoneeseesi!" Hän tahtoi viedä hänet Märta rouvan luo.

"Hän vihaa minua!"

"Tällä hetkellä vihaan päihtymystäsi."

"Jos olen juonut, olen sen tehnyt tukehuttaakseni suruani."

"Onpa paraskin keino!"

"Kas niin, Knut, taivuta polvesi! Pyydä häneltä anteeksi!"

Hän salli taivuttaa itsensä siihen. Mutta jäätyään kahden Stenin
kanssa toisti hän: "Minä en luovu hänestä koskaan!"

Seuraavana päivänä ei Knut ollut tietävinäänkään siitä mitä oli
tapahtunut, Kristinasta ei mainittu mitään, ja kun Sten mainitsi
hänelle aikovansa kosia, vastasi hän vain:

"Mitä asia minua liikuttaa! Kukin toimii siten kuin parhaaksi näkee."

Ei viipynyt montakaan päivää ennenkuin Sten teki ensimäisen
vierailunsa Cecilia rouvan luona.

Hänen herransa, valtaneuvos Erik, oli matkustanut valtionhoitajan luo
ja odotettiin häntä kotiin näihin aikoihin.

Kristina punastui kuin ruusu ritarin nähdessään, mutta ei
ollut yhtään hämillään, puhui ja vastaili vapaasti nuoruutensa
yksinkertaisella luontevuudella.

Cecilia rouva arvasi osaksi, mitä hänen sielussaan liikkui, ja
auttaakseen asian päätökseen sanoi hän:

"Vanhempani sanovat, että meidän on juotava jouluoluemme Ekassa, ja
riippuu herrastani, tahtooko hän kohdata meidät siellä."

"Tuletteko viipymään siellä kauan?" kysyi Sten uutisesta
masennuksissaan.

"Kristina jää luultavasti vanhempien luo. Minun oleskeluni siellä
riippuu Erik herrasta."

Kohta sen jälkeen oli Cecilialla jotakin hommattavaa ja hän poistui
huoneesta.

Sten tunsi, että nyt täytyi hänen puhua. Mutta aatelkaas, jos
Kristina antaisi hänelle kieltävän vastauksen!

"Matkustatteko todellakin, jalo neitsyt?" sanoi hän surullisesti.

"Sisareni sanoo niin; minä en tiennyt siitä", vastasi Kristina.

"Muistatteko, kun kuljimme Ekassa käsi kädessä puistossa?"

"Muistan sen sangen hyvin."

"Ja meidän keskustelumme?"

"Senkin!"

"Minä kerroin teille, että olen luvannut sydämeni ja uskollisuuteni
eräälle neitsyelle..."

"Niin, muistan sen!"

"Olin silloin ainoastaan lapsi, eikä ollut ihme, että hän piti
lupauksiamme leikkinä ja kohta sen jälkeen vapaasta tahdostaan antoi
kätensä eräälle jalosukuiselle herralle."

"Suritte kai suuresti?"

"Kyllähän se koski minuun! Minusta hän oli menetellyt vilpillisesti.
Mutta vähitellen käsitin, että hän oli ollut paljon viisaampi minua
-- ja niin..."

"Suru hälveni vähitellen sydämestänne."

"Erään nuoren tytön kuva oli säilynyt sielussani, ja yhtä vähän
kuin olisin koskaan rikkonut lupaustani Kristina Alfintyttärelle,
yhtä vähän voin tämän jälkeen rakastaa ketään muuta kuin Kristina
Gyllenstjernaa", lisäsi hän hiljaa.

Kristina ei vastannut mitään, mutta alasluodut silmät ja punaisina
hehkuvat posket puhuivat omaa kieltään.

Sten notkisti polvensa hänen edessään. "Kristina, voitteko rakastaa
minua?" kysyi hän.

"Luulen tehneeni niin siitä pitäen, kun ensi kerran näimme toisemme",
vastasi Kristina kainosti.

Silloin sulki Sten hänet syliinsä, ja hänestä tuntui, kuin samalla
sulkisi syliinsä koko taivaan autuuden.

Kahden nuoren, puhtaan ihmissielun rakkaus säteilee jumalallisesta
rakkaudesta, joka on suotuna kaikille, mutta himmentynyt ja
välinpitämättömästi hyljätty, niin että se tulee ainoastaan harvojen
osaksi.

Kun Sten Sture vannoi rakkautta Kristina Gyllenstjernalle, vannoi hän
samalla rakkautta isänmaalleen, velvollisuuksilleen, kaikelle mikä
näytti hänestä korkealta ja pyhältä elämässä. Hän tunsi vastuunsa
suuremmaksi kuin ennen.

Kun Cecilia palasi takaisin, menivät he käsi kädessä häntä vastaan.

Hän hymyili iloisesti ja sanoi:

"Enkö ollut viisas, kun jätin teidät yksin?"

Kun syleilyt ja onnittelut olivat suoritetut, kysyi Sten, oliko matka
välttämätön.

"Se oli ainoastaan keino saada teidät puhumaan!" vastasi Cecilia.

"Te tiesitte siis?"

"Mitä teillä oli sydämellänne! Me rouvat näemme heti sellaisen, ja
sen onnen, jonka itse omistamme, suomme mielellämme muillekin."

"Sinä ilkeä sisar!" sanoi Kristina jääden edelleen Cecilian syliin.
"Minä luulin tosiaankin, että lähtisimme matkalle."

"Toivoit kenties sitä?"

"Älä kysy minulta!" Ja hän kätki punastuvat kasvonsa sisarensa rintaa
vasten.

Cecilia syleili häntä hellästi. "Olen kyllä nähnyt sydämeesi", sanoi
hän. "Se on kauan ikävöinyt tätä hetkeä."

"Vaiti, vaiti!"

"Etkö luule, että nämä sanat ovat suloiset hänen korvissaan! Nyt
olen häneltä liian pitkäksi aikaa riistänyt hänen oikeutensa. Herra
ritari, annan teille luvan syleillä morsiantanne!"

Ja Sten riensi käyttämään sitä hyväkseen. Cecilia rouvan
suostumuksella sai hän painaa ensisuudelman kauniin tytön huulille,
ja päihdyksissä rakkaudesta ja onnesta palasi hän linnaan tapaamaan
Märta rouvaa.

Tämä päästi hänet nähdessään huudahduksen: "Hän on suostunut?"

"Niin, äiti!"

"Tämä on ilahuttava herraani!" huudahti Märta rouva.

"Mutta Knut?"

"Sinä ajattelet aina vain häntä!"

"Minuun tekee kipeää aiheuttaessani toiselle surua."

"Hän näyttää nyt ottavan asian tyynesti."

"Tekotyyneyttä vain."

"Jos se on mahdollista, koetan saada hänet matkustamaan sisarensa luo
joulua viettämään, se on viihdyttävä hänen ajatuksiaan."

Märta rouva teki ehdotuksen, mutta se hylättiin jyrkästi. Knut
selitti, ettei hän ollut koskaan viihtynyt Ruotsissa niin hyvin kuin
nyt.

Kun Sten ilmoitti hänelle liitostaan Kristinan kanssa, karahti
hän punaiseksi, mutta toivotti hänelle onnea näennäisellä
sydämellisyydellä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen saapui Svante Niilonpoika Tukholmaan.
Häntä odotti mitä hellin vastaanotto. Viisas emäntä salasi
liikutuksensa nähdessään hänen kuihtuneen ulkomuotonsa, samalla kuin
rakastava vaimo tuhansin tavoin koetti ilahuttaa ja viihdyttää häntä.

Suuresti ilahutti häntä tieto Stenin ja Kristinan liitosta. Hän sulki
heidät molemmat syliinsä ja sanoi, että hän heidän nuoruudessaan näki
takeen maan onnelle. He tulivat päättämään hänen työnsä.

Ja niin viettivät he yhdessä iloisen joulun. Svante Niilonpoika
koetti pitää huolet loitolla, ja Märta rouva teki kodin hänelle niin
miellyttäväksi kuin voi.

On selvää sanomattakin, että Kristina oli ikäänkuin aurinko, minkä
ympärillä kaikki tähdet kiersivät. Ja päiväpaistetta toi hän mukanaan
Stenille. Hänen näkemisensä nostatti nuoren miehen kasvoille aina
säteilevän hymyn, ja tämä sanoi hänelle kerran melkein pelkäävänsä
onneaan, niin suurelta näytti se hänestä.

"Meidän on koetettava olla niin hurskaita ja hyviä, niin kiitollisia
ja nöyriä, että Jumalalla on meistä ainoastaan iloa", sanoi Kristina
lapsenhymyllä, jonka Sten niin hyvin tunsi muinaisilta päiviltä. Ja
kuka epäilee onnea, jota ennustaa rakastettu nainen?

Päätettiin, että nuorten häät vietettäisiin seuraavana syksynä.

Oltiin valmiit siihen, että sota puhkeaa kohta uudelta vuodelta.
Millä tavoin Sten tulisi ottamaan osaa siihen, ei ollut määrätty;
se riippui vihollisen hankkeista. Lankesi luonnostaan, että hän
olisi mukana, ja se ilahutti sekä häntä että Kristinaa. Hänhän
taistelisi isänmaan puolesta, ja jos tapahtuisikin suurin ajateltava
onnettomuus, jos Kristina menettäisi sankarinsa, tietäisi Kristina,
että tämä oli kuollut kunniakkaan kuoleman, ja jotka surulla
toisistaan eroavat, he löytävät jälleen toisensa ilolla.



6.

YLEISKATSAUS.


Vuoden 1511 tammikuu aikoi tavattoman leudolla säällä.

Ruotsissa on joulu, kenties enemmän kuin muualla, rahvaan rakkain
juhla. Siksi säästää köyhinkin paremman palan, ja tuskin kukaan on
niin saita, ettei hän silloin jaa yltäkylläisyydestään sille, jolla
ei mitään ole. Yksinpä vetojuhdat ja taivaan linnutkin saavat joulun
aikaan nauttia yleisen anteliaisuuden hyviä hedelmiä.

Mutta mainittuna vuonna olivat joulujuhlan makeanleivän päivät pian
luetut.

Ensin levisi huhu pienten kerjäläispoikien mukana, jotka kertoivat,
että Norjan rajalla oli suurta liikettä. Sanottiin, että nuori
kuningas kokosi väkeä käydäkseen köyhän Ruotsin kimppuun, ettei tämä
enää saanut nauttia häiritsemättä joulurauhaansa.

Itä-Göötanmaalla ottivat talonpojat joutsensa seinältä ja teroittivat
nuolensa, ennenkuin maakäräjät pidettiin, mutta useimmissa Smålannin
kihlakunnissa kieltäytyi rahvas hakkaamasta murrosaitoja. "Me emme
tahdo makailla niiden turvissa," sanoivat he, "vaan mieluummin istua
kotona." Mutta smålantilaisetkin taipuivat lopulta lähtemään ja
lupasivat elää ja kuolla valtionhoitajan puolesta.

Tammikuun puolivälissä nuori kuningas marssitti joukkonsa Norjasta
Ruotsin puolelle. Mitään varsinaista vastarintaa ei hän alussa
kohdannut, ja hän menettelikin harvinaisen siivosti.

Kaikkialle levitteli hän avoimia kirjeitä kuninkaalta, isältään, ja
niissä sanottiin, ettei sotaa käyty Ruotsin kansaa, vaan kuninkaan ja
rauhan vihollisia vastaan. Rahvaan oli maksettava veronsa hänelle,
avustettava hänen sotaväkeään ruokavaroilla ja toteltava hänen
käskyjään eikä kenenkään muun. Kirjeet lähetettiin papeille ja nämä
luetuttivat ne kirkkomäellä. Itse pysyivät he syrjässä, tahtomatta
niitä puolustaa tai vastustaa.

Talonpojat kuuntelivat tarkkaavaisesti. Ymmärtäväisemmät pudistivat
paheksuvasti päätänsä, jupisten perkeleen juonista. Mutta suuret
joukot raapivat korvallistaan, tuumien, että asiaa täytyi ajatella.

Sillävälin jatkoi vihollinen matkaansa Lindköpingin kautta Skaraan,
jossa pysähdyttiin. Nuori kuningas levähti täällä ja piti iloisia
seuroja, jollaikaa sotajoukon erinäiset osastot retkeilivät maaseutua
pitkin Tivedeniä aina Läcköhön saakka, jota piiritettiin.

Kuningas oli kutsunut suuriin pitoihin kaupungin kaikki nuoret
neitsyet ja neitoset, mutta kun äitejä ja sukulaisia ei ollut
kutsuttu mukaan, ei ainoatakaan ollut saapunut. Tästä vimmastui
kuningas niin, että kaupungilta vaadittiin paloveroa, samoin
ryöstettiin tuomiokirkko, ja parvi sotamiehiä sai käskyn lähteä
ryöstämään ja polttamaan.

Sittemmin lähti kuningas sieltä liikkeelle Jönköpinkiin päin.
Täälläkään ei hän kokenut mitään vastarintaa; hänen toivottiin
osoittavan sääliväisyyttä, jos hän esteettömästi saisi mennä
eteenpäin.

Mutta nyt kertoivat hänelle vakoilijansa, että vihollis-sotajoukko
kerääntyi Holavedenin rannalle, ja liikkui huhuja, että urhoollinen
Hemming piispa oli sitä johtamassa.

Kuningas raivosi, kaikki saapuneet viestit kävivät yhteen siinä,
että ruotsalainen sotavoima oli tanskalaista suurempi, ja olisi
ollut uhkarohkeaa ryhtyä taisteluun sellaista päällikköä vastaan.
Koko päällikkökunta neuvoikin siitä luopumaan. Silloin muisti "nuori
kuningas", kuinka pahoin reippaat itägööttalaiset olivat pidelleet
hänen isoisäänsä, ja tehden hiljaisen lupauksen pitää heidät
muistissaan vetäytyi hän takaisin.

Pian sodittiin ja kahakoitiin koko maassa. Nuori Sten herra piiritti
Bohusin ja koetti kantaa veroa Länsi-Göötanmaasta; mutta kansa
rukoili armoa kuin henkensä edestä. Kristian kuningas oli sanonut,
että hän itse tulee kantamaan verot pyhän Olavin päivän aikaan, ja
jos silloin ei ole mitään annettavaa, ei hän ainoastaan hävitä ja
polta, vaan ottaa hengenkin.

Sillävälin oleskeli valtionhoitaja Keski-Ruotsissa. Vesteråsissa
pidettiin neuvoston kokous helmikuun 5 päivänä, ja siellä päätettiin,
että oli saavuttava joka kolmannen viittätoista vanhemman miehen,
asestettuna jousin ja tarpeellisin nuolin sekä kuuden viikon eväs
mukanaan, paikkoihin, jotka linnanpäälliköt lähemmin määräsivät. Ja
kaikkialta saapui kertomuksia, että kutsuntaa noudatettiin. Sotaväkeä
oli sijoitettuna jokaiseen lääniin; oltiin valmiit vastustamaan
uhkaavaa vihollista.

Niinpä ei taasen ollutkaan muuta kuin alituisia kahakoita. Ruotsin
sotavoima ei ollut kyllin suuri ajaakseen tanskalaiset maasta
kahdelta taholta. Eivätkä nämäkään voineet päästä maan herroiksi,
sillä vaikkei tahtoa puuttunutkaan rauhan ystäviltä, ei heissä
kuitenkaan ollut ketään kyllin pontevaa saamaan tahtonsa täytäntöön
toiminnassa ja liittymisessä Tanskaan.

Hannu kuningas oli vimmoissaan sodan hitaisuuden vuoksi. Se oli
maksanut Tanskalle suunnattomia summia, eikä mitään ollut voitettu.
Ainoat edut oli saavutettu merellä, ja oli erittäin tärkeää saada
siellä voitetuksi uudet viholliset. Niin Lyypekki kuin kuningaskin
laittoivat innokkaasti laivastoaan valmiiksi laskemaan vesille.

Tanskalaiset joutuivat ensiksi. Kaksikymmentä laivaa kohotti
purjeensa Jöns Holgerinpojan johdolla. Hän lasketti pitkin Itämeren
etelärannikkoa, samalla kuin suuren hollantilaisen kauppalaivaston,
joka oli saapunut salmelle, oli muutamain tanskalaisten sotalaivojen
suojelemana purjehdittava edelleen Liivinmaalle, joka oli sen matkan
määränä.

Jöns Holgerinpoika kääntyi ensin Travemündeä vastaan, mutta kun hän
ei voinut mitään saada aikaan, jatkoi hän matkaa Wismariin.

Kesäkuu oli alullaan; kaupungissa vietettiin suuria markkinoita;
kaikki ajattelivat vain huvittelemista, ei kukaan vihollista. Vartia
istui yksin ylhäällä tornissa silmäillen yli iloisen kaupungin.
Silloin huomasi hän suuren laivaston, joka hyvällä tuulella
lasketti satamaa kohden. Päätäpahkaa syöksyi mies portaita alas ja
ilmoittamaan pormestarille vaarasta. Mutta tämä istui parhaallaan
iloisessa juomaseurassa; oivallinen braunschweigermumma sai hänestä
kaiken näyttämään ruusunpunaiselta.

"Sinä hourit, vanha hupsu!" vastasi hän ojentaen miehelle täyden
pikarin. "Juo äläkä löpise turhia."

"Mutta arvoisa pormestari!"

"Ole vaiti ja juo, sanon minä! Jos olisi jokin vaara tarjolla,
luuletko, että istuisin niin tyynenä!"

Torninvartija joi, sitten riensi hän takaisin tornikamariin, juuri
kun tanskalaiset laivat laskivat ankkurinsa sataman edustalla.

Tämän nähdessään joutui mies pois suunniltaan, tarttui rumpuun ja
nosti sellaisen metakan, että koko kaupunki kaikui.

Nyt oli hälinä yleinen. Pormestari ryntäsi juomapöydästään,
raatimiehet, porvarit, kauppamiehet, talonpojat, naiset ja lapset,
markkinavieraat ja ilvehtijät, kaikki syöksyivät yhtenä vilinänä
satamaan. Mutta siellä oli yhtä mahdoton saada aikaan järjestystä
kuin puolustusta ajatellakaan. Asukkaat saivat seistä katsellen,
kuinka tanskalaiset purjehtivat pois vieden sataman edustalta
mukanaan neljätoista sotalaivaa ja kuinka he sitten nousivat maihin
ja sytyttivät etukaupungit palamaan.

Wismarista lähti Jöns Holgerinpoika Rostockiin, mutta joko
kaupungissa oli kunnollisempi pormestari tai asukkaat olivat
nukkuneet pois markkinahumalansa, kaikessa tapauksessa varustautuivat
he vastarintaan ja ryntäsivät vihollista vastaan sellaisella
menestyksellä, että tämä piti viisaimpana lähteä heti tiehensä
laivoineen.

Sen jälkeen tuli Stralsundin vuoro. Kaupunki vallattiin, ja Jöns
Holgerinpoika teki liiton Tanskan kuninkaan ja Pommerin herttuan
välillä.

Nyt käänsi Tanskan laivasto pohjoista kohden ja saapui juhannuksen
aikaan Voionmaan rannikolle. Täällä antoi päällikkö väkensä
nousta maihin ryöstämään saarta. Hänen tarkoituksensa oli vallata
Borgholma, ja piiritys alkoi. Mutta Kalmarin linnassa oli päällikkönä
urhoollinen Juhana Maununpoika. Hän piti merta tarkoin silmällä,
ja kun hän näki Tanskan laivaston suuntaavan matkansa Voionmaahan,
kiiruhti hän lähettämään sinne sotavoiman, joka puhdisti saaren
vihollisista. Puoliväliin toista sataa miestä otettiin vangiksi ja
loput ajatettiin takaisin laivoihin.

Tanskan laivasto oli lähtenyt ryöstämään, ja olihan vielä
hävitettävää. Kun Jöns Holgerinpoika lähti Voionmaalta, suuntasi hän
sen sijaan retkensä vastapäätä sijaitsevalle Smålannin rannikolle.
Täällä teki aseihin nostatettu rahvas urhoollista vastarintaa, mutta
Juhana Maununpoika ei voinut estää sitä, että useita pitäjiä pahoin
hävitettiin.

Lyypekkiläiset eivät saaneet laivastoaan valmiiksi ennenkuin
heinäkuun lopulla. Siihen kuului neljäkymmentäkolme sotalaivaa
ja neljätuhatta palkkasoturia. Kaksi raatimiestä oli asetettu
ylipäälliköiksi, toinen heistä oli vanha tuttumme Eckermann. Jokaista
laivaa komentamassa oli lisäksi kaksi porvaria.

Kunnon Lyypekin kaupungin kaikki asukkaat lähtivät Travemündeen
näkemään laivastonsa lähtöä. Silloin liehuivat lukemattomat liinat
ja terveisiä lähetettiin, eivät suinkaan vähimmässä määrin ne,
jotka luemme ystäviemme ja tuttaviemme joukkoon. Laivasto suuntasi
kulkunsa itään päin yhtyäkseen niihin laivoihin, joita odotettiin
Wismarista ja Rostockista. Mutta näitä ei kuulunut. Vihdoin saapui
tieto onnettomuudesta, joka oli kohdannut Wismaria, mutta lisäksi
kerrottiin, että Tanskan laivasto oli asettunut talviteloilleen eikä
tänä kesänä enää lähde vesille.

Tämän tiedon saatuaan purjehtivat lyypekkiläiset suoraan Bornholmaan.
Täällä olivat he tuskin alkaneet nousta maihin ennenkuin näkivät
merellä kuusikolmatta tanskalaista sotalaivaa. Tämän nähdessään
lyypekkiläiset päästivät riemuhuudon. Nyt saadaan vihdoinkin
taistella!

Molemmat laivastot järjestyivät. Ne taistelivat viikinkiläistapaan,
kukin laiva kyletysten vihollislaivan kanssa, ja laivanvaltaus
ratkaisi voiton.

Taistelu jäi ratkaisematta, molemmat puolueet saavuttivat voittoja;
mutta Hannu kuningas ei suinkaan kerskaillut vähän sillä, että
hänellä oli laivasto, joka oli yhtä hyvä, jollei parempikin kuin
lyypekkiläisten, ja epäilemättä tämä olikin huomattava ajan merkki.

Hemming piispa oli jo aikaisin keväällä matkustanut Lyypekkiin. Hänen
lannistumaton tarmonsa se oli kannustanut laivaston varustamiseen;
mutta hän oli, kuten aina, samalla hankkinut itselleen vihamiehiä.
Hän heitteli pisteliäitä ja ivallisia sutkauksiaan kaikkea
pikkumaisuutta, kaikkia halpamaisia laskelmia vastaan. Hän sai
naurajat puolelleen, mutta naurun esineiksi joutuneista tuli hänen
vihollisiaan, ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä.

243

Oli epäilemätöntä, että merisodasta koitui Ruotsille se suuri
etu, että se säästyi vihollisen äkkirynnäköiltä, kaupunkien ja
kylien poltolta ja ryöstöltä, mutta saksalaiset Tanskan ystävät,
jotka olivat jonkun aikaa pysyneet vaiti, alkoivat taasen näyttää
elonmerkkejä. He puhuivat, kuinka kaupungin kauppa oli huonolla
kannalla.

Turhaan selitti Hemming piispa, että jos Ruotsi vapautuisi
vihollisistaan, näyttäytyisi se kyllä Itämeren kaupassa. Ne
palvelukset, joita Lyypekki nyt teki ruotsalaisille, tulisivat nämä
vastaisuudessa sadoin kerroin korvaamaan. Pian ei edes viitsitty
väittää häntä vastaankaan. Yhä harvemmiksi kävivät ystäväin rivit,
ja kun hän kävi kaupungin viranomaisten luona, sanoivat he olevansa
poissa kotoa, vaikka hän varmasti tiesi, ettei niin ollut laita.
Silloin alkoi tuittupäisen miehen sappi kiehua, töyhtömäiset
kulmakarvat vetäytyivät kokoon, ja entiset ystävät poikkesivat
toiselle kadulle päästäkseen häntä kohtaamasta.

Kun Eckermann palasi laivaston kera, teki hän sen ilosta uhkuvalla
sydämellä. Hän oli vakuutettu, että Lyypekistä tehtäisiin samanlainen
retki seuraavana kesänä, ja hän toivoi voivansa silloin toimittaa
paljon enemmän kuin nyt. Samaa sanoi hän Hemmingillekin ensi kertaa
hänen luonaan käydessään.

"Voitteko kääntää näiden rihkamasaksojen mielen?" huudahti
katkeroitunut piispa. "Voitteko todistaa heille, että kunnia on
enemmän kuin kurja kulta?"

"Sanon heille, että se on koronkiskontaa, joka antaa hyvän voiton",
vastasi Eckermann hymyillen.

"Olen minäkin sen sanonut, mutta he eivät usko minua. Kaikki hyvät
enkelit suokoot, että te saisitte aikaan enemmän!"

Mutta kun nuori mies palasi muutamain päivien kuluttua, sanoi hän:
"Täällä on jyrkempi pysty vastassa kuin saatoin kuvitellakaan."

"Enkö sitä jo sanonut! Olen oppinut perinpohjin tuntemaan nämä
viheliäiset rihkamajuutalaiset, jotka kurjan voiton tähden ovat
valmiit panttaamaan sielunsa iäisen autuuden. Minä pudistan tomun
jaloistani ja kadun sitä päivää, jona tulin tänne tulleeksikaan!"

Näin sanoen tarttui Hemming hattuunsa, ja sanomatta sanaakaan
jäähyväisiksi, välittämättä matkakapineistaan meni hän alas
satamaan, missä useita aluksia oli lastattuina ja odottivat tuulta
purjehtiakseen Ruotsiin. Hän tilasi paikan yhdellä niistä ja jäi
laivaan, vaikka laivuri sanoi, ettei luultavasti lähdöstä tullut sinä
päivänä mitään.

Kunnon Eckermann, joka oli seurannut jälestä, koetti hyvin sanoin
saada hänet odottamaan vielä muutamia päiviä. Piispa ei viitsinyt
vastatakaan. Ja kun edellinen piti huolen siitä, että hänen tavaransa
pantiin kasaan ja vietiin laivalle, ei hän edes kiittänyt siitä.

Hän kuohui niin suuttumuksesta ja kiukusta, ettei edes tahtonut
kääntää päätään kaupunkia kohden niin kauan kuin se oli näkyvissä.
Yöt ja päivät hän käveli kannella edestakaisin; ketään ei hän
puhutellut eikä kukaan uskaltanut puhutella häntä; mutta kaikki
merimiehet katsoivat ihmetellen häneen, hiljaa kysellen toisiltaan
mitä hän mahtoi hautoa mielessään.

Hän ajatteli isänmaata, joka oli hänen ainoa maallisen rakkautensa
esine, jolle hän oli uhrannut nuoruutensa, miehuutensa, hehkuvan
kaunopuheliaisuutensa ja mielensä urheuden. Hän oli nyt vanhus,
joka katsoi taaksepäin muinaisiin aikoihin. Tosin näytti hänestä,
että unioni oli mahdottomuus, mutta ennen valaisi toivo hänen
ymmärryksensä; nyt synkensi sen epätoivo. Hänestä tuntui kuin Ruotsi
seisoisi kaltevalla pinnalla, kuin täytyisi sen joutua perikatoon.

Ei siksi, ettei se olisi voinut pitää puoliaan. Hän ajatteli tätä
rahvasta, jota hän niin usein oli vienyt taisteluihin, joka saattoi
kärsiä ja kieltäytyä ja valittamatta uhrata henkensä ja verensä sen
maatilkun puolesta, millä oli syntynyt. "Ruotsin kansa seisoo lujana
kuin kallio", sanoi hän, "ja sentähden sitä ei voida kukistaa."

Mutta mikä ei taivu, voi taittua, ja Ruotsin suurmiehet tahtoivat
musertaa ne luodot, jotka suojelivat isien maata.

Ja nyt vaelsivat kaikki maan suurmiehet hänen sielunsa silmien
editse, hän tutki, arvosteli heidän tekojensa syitä ja lopuksi heitti
ne ajatuksistaan pois kuin myrkylliset matelijat.

Hän ei ollut tyytyväinen edes Svante Niilonpoikaankaan. Tämä oli
ollut liian heikko, ei ollut ymmärtänyt panna olkapäätään pyörän
eteen ja mieluummin musertua kuin antaa perään.

Tämän käsityksen maailmasta ja ihmisistä päästi hän juurtumaan
sielussaan. Oman hehkuvan isänmaanrakkautensa pani hän kaikkea sitä
pikkumaisuutta, panettelua, kateutta ja vihaa vastaan, mitä hän oli
kohdannut elämässä, ja on selvä sanomattakin, että hän maksaisi sen
äärimäisellä halveksumisella. Mutta siihen liittyi myös eräs toinen
tunne, palava kostonhalu.

Hemming Gadd tahtoi mielellään lyödä maailman hämmästyksellä ja
hän mietti keinoja, jotka ukkosen iskun tavoin kukistaisivat hänen
vastustajansa ja näyttäisivät heille hänen ylemmyytensä.

Tuuli kääntyi vastaiseksi, ja matka viivästyi. Se näytti kuitenkin
piispaa vähät huolestuttavan. "Minä tulen kyllä ajoissa perille",
sanoi hän.

Mutta vastatuulta seurasi myrsky. Meri aaltoili raskain,
lyijynharmain lainein, rajusti hyrskyen. Pilvet ajelehtivat maata
kohden harmaana savuna, vaahto pärskyi, touvit kitisivät ja
vinkuivat. Laivuri seisoi itse ja väänsi ruoriratasta, mutta hiki
valui suurina pisaroina pitkin hänen poskiaan.

Hemming katseli hetken.

"Antakaas, kun minä käyn käsiksi", sanoi hän, "tähystelkää te
sillaikaa satamansuuta!"

Laivuri meni.

Rannikko sukelsi tosiaankin näkyviin, heillä oli maata suoraan
edessään; valkeita vaahtopatsaita ja hyökyaaltoja tyrskyi kaikkia
kallioita vasten, mutta piispa väänsi ruoriratasta miehen voimin.

"Tuosta meidän on mentävä välitse", sanoi laivuri ja viittasi parin
saaren tai luodon rakoon.

Aallot heittelivät laivaa korkealle, mutta piispa piteli lujasti
kiinni, ja laiva syöksyi huimaavalla vauhdilla luotojen välitse.
"Nyt voitte sanoa heille Lyypekissä, että minä se pelastin teidän
aluksenne", sanoi hän poistuen ruorista.



7.

SUOMALAISET YSTÄVÄMME.


"Mikä suurta on, se tapahtuu hiljaa!" Ja hiljaa oli Erik Turenpoika
vaikuttanut sen läänin hyväksi, minkä hallitusmieheksi hänet oli
asetettu. Surut ja huolet ojensivat joka hetki toisilleen kätensä,
mutta hän kantoi edelliset kuten mies, ja jälkimäiset veivät kaiken
hänen aikansa. Olemme jo ennen maininneet, että hänen päässänsä oli
kauan pyörinyt kanavan rakentaminen Olavinlinnan ja Viipurinlinnan
välille.

Vaarat idästä uhkasivat aina tanskalaiskahakoiden yhteydessä. Vuonna
1540 oli taasenkin tullut Suomeen kova vuosi, ja ankara linnanherra
päätti, hankkiakseen kansalle työtä, todenteolla ryhtyä hommaamaan
kulkuväylää Saimaan ja Viipurinlahden välille.

Työ alkoi. Satoja ihmisiä oli siinä käsin. Kaivokset Saimaan
rantasärkillä olivat vielä viiden vuosisadankin jälkeen todistavat
Erik Turenpojan mahtavan hengen voimasta ja rohkeudesta.

Työn keskeytyksen sai aikaan voimakkaampi tahto kuin hänen omansa.
Joka päivä meni ritari työtä katsomaan ja jouduttamaan, ja aina
seurasi häntä nuorukainen, jolla oli niin mustat salamoivat silmät.
Se oli Sakko, mustalaispoika, joka nyt kuudentoista vuotiaaksi
ehtineenä oli tummasta ihostaan huolimatta kaikkien naisten ihailun
esineenä. Itse ei hän näyttänyt välittävän kenestäkään muusta
kuin ritarista. Tämän toivomusten arvaaminen ja hänen käskyjensä
täyttäminen näytti olevan hänen ainoa pyrintönsä.

Seuratessaan ritarin jälestä ja luullessaan olevansa huomaamatta
koetti hän tarkoin asettaa jalkansa juuri siihen, mihin ritari oli
juuri astunut. Gunilla rouva kertoi tästä nauraen herralleen.

"Hänen ikäisellään on aina joku, jota ihailee", vastasi Erik. "Hän
kyllä löytää pian toisen ihailun esineen."

"Kaikki neitoseni ovat hurmaantuneet häneen!"

"Ja hän?"

"Hänen ylistyksekseen täytyy minun sanoa, että hän välittää heistä
hyvin vähän."

"Hän kaipaa kai omaa kansaansa."

"Heidänkö luokseen hän menee, kun väliin katoaa täältä ja on poissa
viikkokausia?"

"Niin luulen!"

"Heiltä ei hän oppine mitään hyvää."

"Ei ole helppo opettaa Sakolle mitään!" sanoi ritari.

"Tiedän kyllä, olenhan niin monta kertaa koettanut opettaa häntä
lukemaan."

"Se ei varmaan onnistu koskaan!"

"Kyllä hän koettaa parastaan tehdäkseen minulle mieliksi, mutta
silloin näyttää hän niin onnettomalta, että pian päästän hänet
menemään."

"Mustalaisveri ei voi pysyä paikoillaan."

"Meidän pikku Annaamme kohtaan osoittaa hän ihmeellistä
kärsivällisyyttä ja tekee mitä tyttönen tahtoo."

"Heliihän hän Akseliakin."

"Minä pelkään heidän hurjia leikkejään."

"Sakko suojelee häntä."

Tämä keskustelu tapahtui kamarissa rouvantuvan perällä, jossa ritari
päivittäin vietti muutamia tunteja keskustellen emäntänsä ja leikkien
lastensa kanssa. Kaksi tyttöstä astui sisään tervehtimään isäänsä. He
niiasivat syvään ovella ja pysähtyivät sinne, kunnes saivat käskyn
tulla lähemmäksi.

Silloin tulivat he siveästi suutelemaan isäänsä ja äitiään kädelle,
ja vasta sitten, kun ensiksi mainittu oli ottanut heidät polvilleen,
hyväillyt heitä ja leikkinyt heidän kanssansa, jätettiin juhlamenot
sikseen, ja kaikki kolme olivat iloisia lapsia.

Nämä hetket olivat Gunillan onnellisimmat. Oli kuin hänen sydämensä
olisi ollut hänen silmissään, niin ihastunein katsein katseli hän
kaunista ryhmää.

Vanhin, Kaarina, oli äitinsä ilmetty kuva, mutta päinvastoin kuin
tällä oli hänellä kiihkeä, tuittupäinen luonne.

"En ymmärrä, kuinka hänelle on käyvä", sanoi Gunilla rouva huoaten.

"Hän saa aikanaan kuten sinäkin herran, joka on ankara ja tuima."

"Ei, lempeä sinä olit, kuinka minulle olisikaan muuten käynyt?"

"Ja minulle, Gunilla, jos olisit lähtenyt luotani?"

"Rakas, armas herrani! Sanokaa, oletteko oikein tyytyväinen minuun?"

"Olen, täysin tyytyväinen", vastasi ritari hymyillen.

"Mutta kun Märta rouva oli täällä, saatoitte puhua hänen kanssansa
niin monista tärkeistä asioista, ja minä kuulin teidän sanovan, että
oli suuri ilo jutella niin viisaan ja ajattelevan rouvan kanssa."

"Se on totta!"

"Mutta niin ette puhu koskaan minulle?"

"Oletko mustasukkainen?"

"Kyllä hieman!"

Samassa kuului kimakka kirkuna pihalta, sitä seurasi vielä toinen.

"Se on Akseli!" huudahti Gunilla rouva ja riensi ikkunan luo.

Erik herra seurasi häntä. Mutta ulkona pihalla ei ollut ketään muita
kuin Sakko. Hän makasi kieritellen hiekassa ja nauroi kovaäänisesti.

Mitä tämä kaikki merkitsi? Silloin kuului uudestaan valittava huuto,
ja kas, ylhäällä räystäskourulla istui nuori Akseli.

"Kaikki pyhimykset, poikani!" huusi Gunilla rouva.

"Ole huoletta, sillä ei ole mitään vaaraa!" vastasi ritari nojautuen
ulos ikkunasta.

"Sakko!" huusi hän.

Poika seisoi heti jaloillaan.

"Tahdon heti puhutella poikaani!"

Poikanen kapusi muurille kuin kissa. Hän pysyi kiinni pienimmässäkin
kiveyksen kulmakkeessa, ja kun hän vihdoin oli ylhäällä, tarttui hän
pojan vyötäröön ja kapusi alaspäin yhtä ketterästi kuin oli mennyt
ylöskin.

Gunilla rouva tohti pelästyksissään tuskin hengittää; hän odotti,
että molemmat syöksyisivät alas nurinniskoin.

Mutta Sakko laski pojan varovasti maahan ja kopisteli tomua hänen
takistaan pilkallisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Ei edes sekään ole kärsinyt vahinkoa."

Heloittavan punaisena tuli poika vanhempiensa luo; häntä hävetti se,
että oli ollut niin arka.

"Ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön", sanoi isä.

"Minä pyydän Sakkoa viemään minut sinne ylös, enkä minä huuda",
vakuutti kuusivuotias Kaarina.

Gunilla rouvan selitys, ettei hän sallinut heidän kummankaan ottaa
osaa sellaisiin leikkeihin, ratkaisi asian.

Mutta lorun loppu oli, että Sakko luikki tiehensä, joko peläten toria
tai muusta syystä. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän, kukaan
ei tiennyt, mihin hän oli mennyt, mutta kaikki kaipasivat häntä.
Ritarista, hänen emännästään, heidän lapsistaan aina vähäpätöisimpään
kyökkipoikaan olivat kaikki häneen mieltyneet, tunsivat osanottoa,
jopa ihailuakin häntä kohtaan.

Epäilemättä turhamaisuus oli Sakon luonteelle ominainen piirre,
eikä hän varmaan olisi sietänyt sitä, joka olisi ollut hänelle
välinpitämätön. Jos hän sitä vastoin kuuli ympärillään tunnustuksen
huudahduksia tai näki kauniin neitosen heittelevän helliä katseita,
silloin ei hänen riehakalla hilpeydellään ollut mitään rajoja, ja
hurjilla uhkateoillaan saattoi hän usein saada kauhuihinsa sen, jonka
sydän oli juuri tulvehtinut hellistä tunteista.

Nuhteita ei hän kärsinyt koskaan ja kuritusta vielä vähemmän. Lapsena
oli hän kerran saanut linnanvoudilta selkäänsä, mutta sen jälkeen
piiloutui hän heinäparvelle, ja kun hänet useiden päivien perästä
sattumalta sieltä keksittiin, oli hän melkein nälinkuolias. Kun
häneltä kysyttiin, miksei hän ollut tullut ilmoille, vastasi hän,
ettei hän koskaan olisi sitä tehnyt vapaasta tahdostaan.

Siitä pitäen sai hän olla omassa vapaudessaan. Gunilla rouva saattoi
joskus tehdä hänelle muistutuksia, mutta vaikka hän silloin olikin
vaiti, osoitti hän sitten rouvalle silmiinpistävää kylmyyttä.

Mutta jos kerrottiin muista nuorukaisista, joilla oli ollut samoja
vikoja kuin hänelläkin, mutta olivat ne jättäneet, silloin kuunteli
hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ja silmien vilkunnasta saattoi
huomata, kuinka suuresti se kiinnitti hänen mieltään.

Rakkauteen ja uhraavaisuuteen oli hän pystyvämpi kuin kukaan. Erik
herran ja Gunillan puolesta olisi hän vähintäkään arvelematta
uhrannut henkensä. Kaarinakin oli hänelle hyvin rakas.

Kun ritari kertoi hänelle hänen mummonsa, Valmyran, kuolemasta,
joutui hän kovan pelästyksen valtoihin.

"Kuollut", huudahti hän, "kuollut ilmoittamatta minulle!"

"Kuinka hän olisi voinut tehdä sen?"

Kyynelet syöksähtivät hänen silmistään, ja hän värisi kuin kovan
vilutaudin kourissa.

"Hillitse mieltäsi", sanoi ritari. "Sellainen suru on epämiehekästä,
ainoastaan naiset valittavat."

Hän lakkasi itkemästä aivan kuin taikaiskulla ja seisoi kalpeana ja
näköjään tyynenä ritarin edessä.

Tämän jälkeen hän ensi kerran lähti tiehensä.

Kun hän palasi viiden päivän kuluttua, kysyi ritari häneltä, missä
hän oli ollut.

"Metsässä!" vastasi hän.

"Mitä varten siellä?"

"Tavatakseni Valmyran."

"Etkö ole ristitty, Sakko?"

"Ristihän se Hollolan pappi."

"Eikö hän sanonut sinulle, etteivät kuolleet palaa jakaisin?"

"Väliin se kuitenkin tapahtuu."

"Oletko nähnyt mitään näkyä?"

"En vielä."

"Mutta luulet näkeväsi?"

"Valmyra on luvannut!"

"Ilmestyä sinulle?"

"Niin, herra!"

"Pappi on sanova sinulle, että sellaiset ajatukset ovat Jumalan
käskyjä vastaan."

"Jumala ja Väinämöinen ovat yksi ja sama."

"Väinämöinen on pakanain jumala!"

"Silloin olen minäkin pakana!"

"Vaikka sinut onkin ristitty?"

"Minä uskon Väinämöiseen ja Ilmariseen, kuten isäni, veljeni ja
sisareni ovat tehneet ennen minua."

"Valmyra sanoi, ettei sinulla ole ketään sukulaisia."

"Kaikki ne, jotka harhailevat ympärinsä kuten metsän otukset, joilla
on taivas kattonaan ja suuri metsä makuukamarinaan, kaikki ne ovat
Valmyran sukulaisia ja ystäviä, ja he ovat minunkin."

"Tahdot kenties jättää meidät?"

"Ei, tahdon palvella ja kuulla teitä; mutta tahdon mennä ja tulla
vapaasti."

"Oppia et tahdo mitään?"

"Osaanhan ohjastaa hevosta. Heittää keihään, niin että se sattuu
otusta keskelle rintaa, osaan yhtä hyvin kuin joku muukin. Luulen
myös osaavani ampua nuolen vihollisen sydämeen, ja vaikkapa
silmäänkin! Mitä vielä tarvitaan?"

Sakko näytti ritarista melkein nuorelta atleetilta, seistessään siinä
pystypäin, ylpeänä ja tyynenä.

"Pakanalle riittää se yllinkyllin", sanoi hän. "Kristityn sitä
vastoin tarvitsee osata paljon enemmän."

"Jahkahan minusta tulee se, kysyn sitten", vastasi Sakko nopeasti.

Täten oli keskustelu lopussa eikä siihen koskaan palattu, mutta Erik
herra pääsi pian siihen kokemukseen, että pakanan sydämeen voi väliin
luottaa varmemmin kuin sellaiseen, joka on kristitty -- ainoastaan
nimeksi.

Niissä mieslukuisissa joukoissa, jotka virtailivat ottamaan osaa
kaivostöihin, oli useita ennen aikojaan kumartuneita. Heidän
kasvonsa olivat nälän ja huolten kuihduttamat, silmät alituiseen
kiintyneet maahan. Siellä oli heillä työnsä, mistään muusta eivät he
välittäneet. Nämä olivat kunnollisimpia, luotettavimpia työmiehiä, he
olivat harvasanaisia ja äärimäisensäästäväisiä.

Mutta maan oman väestön joukossa oli myös muutamia liivinmaalaisia.
Nämä olivat päinvastoin kuin suomalaiset lörpöttelijöitä ja
mielistelijöitä.

Päällysmies, joka oli ottanut heidät Erik herran tietämättä,
puolustautui sillä, että hän luuli olevan ritarille samantekevää,
mihin kansallisuuteen he kuuluivat, kunhan vain tekivät
velvollisuutensa.

Jokaisella oli evästä mukanaan, mutta kun eväät eivät olleet suuret,
tuli pian puute. Useimmilla oli pitkä matka kotiin, eikä sielläkään
ollut mitään saatavana. Sentähden oli pakko turvautua säästörahoihin
hankkiakseen lähempää, mitä ilman ei voinut tulla toimeen: se on
suolaa ja leipää.

Liivinmaalaiset olivat suurella taitavuudella osanneet kiehentäytyä
suomalaisten luottamukseen. He tarjoutuivat hankkimaan elintarpeita
huokeaan hintaan, ja kun nämä osoittivat epäileväisyyttä, vetosivat
he päällysmieheen, joka selitti, ettei hänen tietääkseen voitu
liiviläisistä sanoa mitään pahaa.

Tämä ratkaisi asian. Kerättiin rahat, ja muuan liiviläinen sanoi
omilla varoillaan tahtovansa lähteä Turkuun ostoksille.

Hän lähti tosiaankin, mutta jälellä olevat niukat ruokavarat eivät
voineet riittää puoleksikaan siitä ajasta, jonka vei matka Turkuun ja
takaisin.

Ritarilla ei ollut tästä mitään tietoa, ja päällysmies oli asiasta
vaiti.

Kun Sakolla ei ollut mitään muuta tehtävää, oli hänellä tapana
seisoskella katsellen kanavatyötä. Väliin saattoi tapahtua, että hän
teki muutaman lapionpiston, ja silloin oli päällysmiehellä tapana
mielistellen sanoa, että jos hän tahtoi, saattoi hän ansaita puolta
enemmän kuin muut.

Sakolle olivat tuttuja useimmat nämä köyhät suomalaiset työmiehet.
Heillä oli kurjat risumajansa siellä täällä metsissä, ja metsiä
harhaillessaan oli hän levähtänyt heidän luonaan. Ravintona, jolla
heidän nyt täytyi elää, oli usein keitetty peuranjäkälä, ja hän oli
siis päässyt selville, että silläkin saattoi elää.

Mutta nyt hänestä nämä ihmisrukat näyttivät kurjemmilta kuin
milloinkaan. Hän ei tiennyt mitään ahdistavasta hädästä, vaan luuli
heidän tekevän työtä liian kovasti ja koetti sentähden taivuttaa
heitä ottamaan lepopäivän.

Mutta siitä eivät he tahtoneet kuulla puhuttavankaan.

Oli käsissä päivä, jolloin viimeiset ruoka-annokset oli syötävä.
Muutamat päättivät säästää sen huomiseen; useimmat pakoitti nälkä
syömään omaa -- ja toistenkin.

Vielä vuorokauden jaksoivat he nähdä nälkää. He muistuttivat nyt
enemmän haamuja kuin eläviä ihmisiä, hiki valui pitkin laihoja
poskia, ja ainoastaan vaivoin he jaksoivat nostella raskaita,
jyrkeitä lapioitaan.

Päällysmies meni linnaan ja pyysi puhutella ritaria.

"Herra ritari", sanoi hän, "katson velvollisuudekseni eroittaa
nykyiset työmieheni, sillä he ovat laiskoja ja kelvottomia."

"En ole muutamiin päiviin ollut niin hyvässä voinnissa, että olisin
jaksanut tulla heidän luokseen", vastasi Erik herra. "Huomenna teen
sen. Sittenpähän nähdään."

"Epäilettekö minua, jalo herra?"

"En, mutta näen mieluimmin omin silmin."

Päällysmies meni työmiesten luo. "Linnassa ei olla oikein tyytyväisiä
teihin", sanoi hän.

"Meillä ei ole leivän palaakaan, me kuolemme nälkään!" huusivat
kaikki yhdestä suusta.

"Ja tuossa makasiinissa on monta sataa säkkiä leipää ja jauhoja,
kellarissa on olutta, että voisitte monet kerrat juoda itsenne
päihdyksiin", virkkoi päällysmies.

Työmiehet katsoivat neuvottomina toisiinsa.

"Mutta se on kaikki linnan väkeä varten."

"Me tahdomme ostaa sieltä!"

"Mutta sitä ette saa, vaikka voisitte maksaa kuinkakin hyvän
hinnan... Se on linnan väkeä eikä yksinkertaista rahvasta varten."

Päällysmies meni. Kylvö oli tehty, varmaankin alkoi se nyt työntää
orasta.

"Minä voisin maksaa leivästä kaksinkertaisen hinnan."

"Minulla ei ole siihen oikeutta, sillä kotona on niin monta nälkäistä
suuta."

"Ajatelkaas, kenellä olisi kipponen olutta!"

"Ja leipää lisäksi!"

"Jos ottaisimme muutamia säkkejä?"

"Voimmehan maksaa takaisin!"

"Ei, ei, teemme itsemme onnettomiksi."

"Onko meidän kuoltava nälkään?"

"Kun ei tahdota antaa hyvällä, täytyy meidän ottaa väkisin!"

"Tulkaa, lähtekäämme!"

"Ei, ei!"

"Niin, niin!"

Niin huutelivat sikin sokin, mutta lopulta koko joukko hurjalla
raivolla syöksyi makasiinille. Nälkä tekee ihmisen eläimeksi, ja
kuten eläimet jyrsivät ihmisparat leipää ja lihaa, jota he löysivät
suuret kasat.

Ahneimmat löysivät heti tien kellariin, he joivat, janosta melkein
mielipuolina, niin kauan kuin jaksoivat. Vaikka mielessä vilahtikin
ajatus, että rangaistus oli seuraava, niin mitä siitä: hetken
nautinnosta eivät he siltä tahtoneet kieltäytyä. Saada kerran
elämässään kyllikseen, ylenpalttisesti, se oli nautinto, jonka ensi
kerran kokivat.

Päivän ensi säteet löysivät heidät makaamasta kellarissa, paljaalla
maalla, ladoissa, heidän tavallisissa makuupaikoissaan. He makasivat
niin raskaasti kuin eivät koskaan tahtoisi herätä.

Päällysmies oli edellisenä päivänä, valitettuaan linnanherralle,
lähtenyt monien peninkulmien päähän jollekin asialle. Hän ei siis
tiennyt, mitä oli tapahtunut. Makasiini oli kappaleen matkan päässä
linnasta. Sielläkään ei ollut kuultu mitään.

Sakon, joka päivittäin kuljeskeli väen joukossa, oli herransa
lähettänyt asialle hänetkin eikä häntä odotettu kotiin useihin
päiviin. Päällysmies kertoi kovin kauhistuksissaan tapahtumasta
ritarille.

"Suurin syy on teidän", sanoi tämä. "Te olisitte voinut estää pahan,
jos olisitte heti kutsunut apua!"

"Älkää rangaisko minua! Olen köyhä mies!" vastasi mies langeten
ritarin jalkoihin.

"Mutta laiminlyöntinne tähden pakoitatte nyt minut rankaisemaan
kahtasataa miestä!"

"He löivät laimin työnsä -- -- --"

"Antakaa heille ero!"

"Mutta rangaistus?"

"Siinä on rangaistusta kylliksi, kun ei näinä leivättöminä aikoina
voi enää ansaita mitään."

"Heidän palkkansa?"

"Kuinka pitkältä ajalta se on maksamatta?"

"Neljältätoista päivältä!"

"Saakoot he täyden palkkansa, mutta lähtekööt sitten heti täältä."

"Saavatko he tulla ilmaisemaan nöyrän kiitoksensa niin suuresta
armeliaisuudesta?"

"Ei, en tahdo nähdä heitä!"

Päällysmies kumarsi maahan saakka ja riensi pois.

Sillä välin olivat työmiehet heränneet eleille, jos niin voi sanoa
siitä puolihumalaisesta turrustilasta, missä he olivat. Yhteen
ajautuneina kuten lammaskatras odottivat he äänettöminä tuomiotaan.

Päällysmies tuli. He katsoivat häneen kuten lampaat teurastajaan.

Hän antoi heille merkin seurata ja poikkesi nopeasti syvemmälle
metsään.

"Rientäkää, joutukaa pois täältä!" sanoi hän. "Tiedän hyvin, mihin
vaaraan antaudun alttiiksi, mutta kahtasataa ihmistä en voi rangaista
niin ankarasti."

Miehet katsoivat hämmentyneinä häneen, he eivät ymmärtäneet hänen
tarkoitustaan.

"Pois täältä!" toisti hän.

"Pois?"

"Kukin kotiaan!"

"Mutta rangaistus?"

"Sen saan kantaa minä yksin!"

"Ja palkkamme?"

"Sitä ei makseta."

"Ei kokonaiselta kahdelta viikolta?"

"Jollette lähde, odottaa teitä raipparangaistus."

"Saammeko silloin pitää palkkamme?"

"Ette, teidät ajetaan pois!"

Murina yltyi. Lopulta astui muuan mies joukosta esiin:

"Minä haluan puhutella ritaria!" sanoi hän.

"Sano sitten toisille jäähyväiset, sillä et palaa elävänä."

"Hän on kuitenkin ollut ennen hyvä herra."

"Mutta nyt hän on suuttunut ja lujasti päättänyt rangaista."

"Minä sanon hänelle, että meidät vei nälkä siihen."

"Ja sitten puhuitte te kaikesta siitä hyvästä, mitä oli saatavissa!"
puuttui toinen puheeseen.

"Tahdotteko syyttää minua syntisistä himoistanne?" huudahti
päällysmies. "Minua, joka teidän tähtenne antaudun vaaraan, että
minutkin ajetaan pois?"

"Onko meidän palattava vaimojemme ja lastemme luo tyhjemmin käsin
kuin sieltä läksimme?"

"Silloin oli meillä edes muutamia palasia leipää."

"Ja ne rahat, jotka lähetimme liiviläisen mukana?"

"Onko meidän menetettävä nekin?"

"Voinko minä sitä auttaa!"

"Hän oli kyllä petturi."

"Nyt ei meillä ole mitään!"

"Parasta on painautua maahan ja kuolla!"

"Minä ainakin tahdon tehdä sen tupani lähellä, niin heidän ei
tarvitse lähteä minua kaukaa etsimään."

Ja niin he lähtivät toinen toisensa jälkeen.

Mutta suurin joukko oli vielä jälellä. Nämä olivat sellaisia, jotka
asuivat kauimpana metsissä, ja he neuvottelivat, eikö heidän ollut
alistuttava rangaistukseen saadakseen jatkaa työtä...

Mutta silloin ilmoitti heille päällysmies, että tulossa oli
kokonainen lähetys liivinmaalaisia. Ritarin aikomus ei missään
tapauksessa ollut pitää heitä kauemmin.

"Sanoihan hän kuitenkin olevansa meihin tyytyväinen!"

"Liivinmaalaiset maksavat vähemmän."

"Mutta me kuolemme nälkään."

"Mitä se häntä liikuttaa!"

"Tyly herra hän on!"

"Varokoon itseään!"

"Uskallatteko uhkailla!" tiuskaisi päällysmies. "Pian pois täältä,
minä en enää teitä sääli!"

Ja nyt hajosivat he kuten akanat tuuleen, ja kahdessasadassa kurjassa
kodissa tuli kurjuus jos mahdollista vieläkin suuremmaksi.

Yksi ainoa vähäpätöinen teko voi olla kuin kipinä kuivassa metsässä;
se _voi_ sammua tyhjiin, mutta yltyä myös kaikkea kuluttavaksi
tuleksi.

Kun päällysmies oli nähnyt viimeisen työmiehen katoavan näkyvistään,
vetäisi hän helpoituksen huokauksen ja palasi kotiaan. Näiden
kahdensadan palkasta karttui yhteensä sievoinen summa, jonka hän
saattoi lisätä säästöihinsä. Mies oli jumalaapelkääväinen sielu,
ja sentähden kiitti hän pyhää neitsyttä siitä voitosta, jonka oli
viisaudellaan saavuttanut.

Ritari oli lähtenyt alas kaivoksille. Hän odotti, että miehet
lankeaisivat polvilleen ja pyytäisivät jäädä paikoilleen, ja hän oli
taipuvainen siihen suostumaan.

Mutta ketään ei tullut, ketään ei näkynyt. Päällysmies sai vihiä,
että ritari oli alhaalla kaivoksella, ja hän riensi sinne ja vakuutti
syvään kumarrellen, että työ alkaa muutamain päivien perästä
uudelleen.

"Tulevatko he takaisin?" kysyi ritari.

"Eivät nämä, mutta minä olen jo lähettänyt kutsumaan toisia, joiden
luulen olevan parempia."

"Mistä he ovat?"

"Luullakseni Liivinmaalta", änkytti mies.

"Lähettäkää sitten peruutus! Työ saa pysähtyä toistaiseksi!"

Muuan Erik herran periaatteista oli, että piti aina ensin lakaista
oman ovensa edusta, ennenkuin meni muiden kynnyksille, öin ja päivin
mietti hän keinoja, miten lieventää hätää Suomessa, ja ottaisiko
hän nyt työhön vierasta väkeä oman väen edellä? Jos pieni osa siitä
olikin osoittautunut kelvottomiksi, ei siltä ollut mitään syytä
epäillä kaikkia.

Ensi kertaa juolahti hänen mieleensä, ettei päällysmieheen kenties
ollut luottamista.

Mutta kaikki väki oli poissa, hän ei tiennyt mitään keinoa
päästäkseen totuuden perille.

Kun Sakko palasi takaisin ja vanhan tapansa mukaan riensi kaivokselle
tapaamaan ystäviään, hämmästyi hän nähdessään heidän kaikkien olevan
poissa. Silloin sai hän kuulla kertomuksen siitä hirveästä rikoksesta
mikä oli tehty. Hän pudisti päätänsä eikä voinut käsittää, kuinka
asianlaita oli. Mutta ritarille ei siitä uskaltanut puhua hän eikä
kukaan muu.

Mutta tästä lähtien pisti silmiin sangen merkillinen seikka.

Tavallisesti kansa toi linnaan metsänotuksia enemmän kuin siellä
tarvittiin, mutta Erik herra oli käskenyt, ettei ketään saanut
lähettää pois tyhjin toimin, vaan kaikille oli annettava syötävää.

Mutta nyt ei tullut ketään. Vahinko oli tosin pieni, sillä linnan
omat metsämiehet voivat yllin kyllin tyydyttää tarpeen, mutta se
herätti kummastusta. Ja samoin herätti ihmettelyä se, että niin
aniharvat tulivat pyytämään apua.

Oltuaan muutamia päiviä kotona teki Sakko muutaman tavallisia
retkiään, kukaan ei tiennyt mihin. Mutta kun hän palasi takaisin, ei
hän ollut entisensä kaltainen, ja kun kysyttiin syytä siihen, löi hän
asian leikiksi.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut noin kaksi kuukautta siitä, kun kaivostyö pysähtyi.
Oli elonaika käsissä, ja ritari arveli, että nyt jos koskaan
olisi kansalla työtä elatuksekseen. Sitä paitsi oli hänen aikansa
hyvin täpärällä. Asema Ruotsissa ei ollut ilahuttava. Hän oli
tarmonsa takaa varoittanut liitosta hansakaupunkien kanssa ja
ennustanut, ettei näihin ollut luottamista. Kun liitto siitä
huolimatta, etupäässä Hemming Gaddin kehoituksesta, tehtiin,
piti hän tarkoin silmällä Suomen rannikoita ollakseen valmis
vastustamaan tanskalaisten mahdollisia hyökkäyksiä. Kun sitten tuli
tieto, että Hannu kuningas oli tehnyt Lyypekin kanssa sopimuksen
molemminpuolisesta avusta, silloin hän näki, kuinka uhkaavat pilvet
kasaantuivat yhä sankemmiksi, mutta pelottomana päätti hän ei
ainoastaan tehdä kaikkensa Suomen suojelemiseksi, vaan myös varustaa
laivoja Ruotsiakin puolustamaan.

Tässä tarkoituksessa kirjoitti hän Suomen piispalle, linnanisännille
ja voudeille, että he olisivat valmiit noudattamaan ensi kutsua.

Itäisen vihollisen uskoi hän pystyvän panemaan kaikki hänen laskunsa
mullin mallin. Ritari Turenpoika ei tiennyt, että hänen pahimmat
vastustajansa olivat häntä paljon lähempänä.

Kuolevaisuus oli tänä ja edellisenä vuotena ollut suuri Suomessa.
Johannes piispa kuoli aivan äkkiä ja oli valittava seuraaja. Monia
kelpo miehiä seurasi piispaa hautaan, mutta viikatemies kaasi myös
tuhansia, joita ei kukaan laskenut ja joiden kuolemasta ei kukaan
tiennyt. Hätä ja kurjuus heidät oli näännyttänyt!

Mutta oli käsittämätöntä, ettei enää näyttänyt olevan samaa
luottamusta kuin ennen. Kansa ei tullut enää hänen luoksensa
valittamaan hätäänsä, apua ei otettu enää vastaan kuten isän kädestä.
Heidän välillään oli jotakin... Hän luki epäluottamusta kansan
silmissä, hän vainusi sitä tuhansissa pikkuseikoissa, ja hän kyseli
itsekseen: mikä voi olla syynä?

Gunilla rouvalla oli tapana retkeillä ympäri vieden lahjoja köyhille
ja sairaille, ja hänen tuloaan tervehdittiin aina ilolla ja
siunauksella. Tavallisesti saivat hänen molemmat vanhimmat lapsensa
tulla mukaan, ja pikku Kaarina oli hyvin tuttu tuvissa useiden
peninkulmien alalla. Kun tuli talvi, retkeilivät he reellä, eikä
mennyt ainoatakaan viikkoa heidän tekemättä paria retkeä.

Muutamia viikkoja ennen joulua sairastui Erik herra. Hän toipui
kuitenkin pian sen verran, että voi nousta vuoteestaan, niin että
yhdessä voitiin viettää joulu ilossa ja riemussa.

Sakko oli ollut milloin poissa, milloin kotona. Koko hänen
käytöksessään oli ihmeellistä levottomuutta, enimmäkseen puuhaili hän
lasten kanssa, mutta hän ei tahtonut päästää heitä menemään kauas
linnasta.

"Täällä on sekä susia että karhuja", sanoi hän Gunilla rouvalle.
"Tulee kova talvi, ne uskaltavat tulla lähemmäksi kuin ennen. Pitäkää
lapsia tarkoin silmällä, jalo rouva!"

"He ovat Jumalan suojeluksessa", vastasi Gunilla rouva.

"Hän on jättänyt heidät teidän suojelukseenne", vastasi Sakko,
"ettekä te koskaan saisi lohdutusta, jos heille tapahtuisi jotakin!"

Tosin Gunilla rouvasta poika puhui hyvin rohkeasti, mutta viime
aikoina oli Sakkoon nähden totuttu sietämään paljon. Nytkin tyytyi
linnanrouva äänettömyydellään osoittamaan hänelle tyytymättömyytensä.

"Teettehän kuitenkin, kuten itse tahdotte!" lisäsi poika kylmästi.

Jo edellisenä syksynä puhuttiin, että kansa piti metsissä kokouksia
ja neuvotteluja, mutta kun kaikki kävi rauhallisesti, ei kukaan siitä
välittänyt. Mutta näiden kokousten tarkoituksesta liikkui ihmeellisiä
huhuja. Valmyra oli ollut näiden ihmisten joukossa eräänlainen
papitar, hänen tahtonsa oli heidän lakinsa.

Mutta hänen kuoltuaan ei päästy yksimielisyyteen johtajasta,
joko sitten ei ketään pidetty ansiokkaana tai mielipiteet muuten
jakaantuivat.

Niiden työmiesten joukossa, jotka oli lähetetty pois kaivokselta,
oli muuan vanha mies, Jorma nimeltään. Hän oli heistä ainoa, joka ei
ollut mukana murtautumassa makasiiniin eikä kellariin, mutta siitä
huolimatta jakoi uskollisesti toveriensa kohtalon eikä pitänyt sitä
minään ansionaan.

Seuraavassa kokouksessa puhuttiin uudestaan johtajasta, ja silloin
huusivat monet sadat siksi Jormaa. Useimmat läsnäolijat eivät häntä
tunteneet, mutta silloin sanottiin, kuinka hän oli menetellyt, eikä
näistä ihmisistä näyttänyt mikään suuremmalta kuin se kiusaus,
jonka hän oli kestänyt. Jorma valittiin yksimielisesti, ja hänelle
riennettiin siitä ilmoittamaan.

Kauas metsään, melkein esiinpistävän kallionkielekkeen alle, oli hän
laittanut pienen kotansa. Lähettiläät löysivät hänet sairaana ja
nälinkuoliaana. Mutta se kuumeenhehku, joka paloi hänen silmissään,
näytti heistä jumalalliselta valolta. Ja arvelematta tempasivat he
hänet sammalvuoteeltaan ja kantoivat hänet kokouspaikalle.

Hänelle annettiin syötävää ja juotavaa ja sanottiin, mikä tärkeä
tehtävä hänelle oli uskottu. Ja tahdonlujuudella, joka antoi voimaa
kuihtuneelle ruumiille, nousi hän pystytetylle lavalle, jolta hän
saattoi nähdä tuhansiin nousevat kuulijansa.

Hänen katseensa harhaili heidän ylitseen, huulet värähtelivät.
Silloin ojensi hän käsivartensa ja huudahti kimakalla, vihlaisevalla
äänellä: "Uhratkaamme!"

Oli kuin sanalla olisi ollut nuolenkären terävyys ja tämä nuoli
osunut jokaisen rinnassa olevaan sydämeen. Kansa heittäytyi alas
maahan, ulvottiin ja huudettiin, itkettiin ja naurettiin.

Jorma oli vaipunut alas lavalle; hän ei jaksanut puhua enempää, mutta
sanassa olikin kylliksi; se ilmaisi ikävöimisen, joka tajuamatonna
piili joka sydämessä.

Sovitus ja unhotus! Jokaisella oli raskas omatunto rinnassaan ja
jokainen tahtoi päästä taakastaan. Uhri ei sisältänyt sovitusta
ainoastaan korkeamman olennon kanssa, vaan myöskin kaikkien välillä;
mutta siihen vaadittiin, että kaikkien oli uhrattava ja uhrattava
puhtaimpansa ja parhaansa.

Useimmat näistä ihmisistä olivat kastetut kristinuskoon, mutta se
oli heille ainoastaan ulkonainen toimitus. Valkoinen Kiesus oli
kyllä hyvä herra, mutta hän oli heille vieras. Heidän isänsä eivät
tunteneet häntä, ja he tahtoivat pitää kiinni isiensä uskosta.
Ja sentähden oli heidän nyt valmistauduttava uhraamaan. Oli
tutkisteltava itseään ja tuumittava, oliko uhri ankaralle Jumalalle
otollinen. Sellainen oli se ainoastaan silloin, jos uhrattava oli
uhraajalle yli kaiken kallis.

Ajaksi, jolloin uhri oli toimitettava, määräsi Jorma tulevan vuoden
uuden kuun ensi päivän. Ja sanakapula pantiin siitä kiertämään ympäri
maan. Viesti kulki suusta suuhun, lapsilta vanhoille, miehiltä
naisille, ja niin tuli se huhuna niidenkin kuuluviin, joiden ei siitä
pitänyt tietämän, ja he värisivät kauhusta, ettei uhri tarkoittanut
ainoastaan valkoisia karitsoita, lehmiä, hevosia, vaan myös niitä
lapsia, jotka erityisesti olivat vanhemmilleen rakkaat.

Huhu tästä oli saapunut Gunillankin korville, ja hän kysyi Sakolta
siitä.

"Se on mahdollista!" vastasi tämä.

"Etkö tiedä mitään varmaan?"

"Tiedän vaieta siitä, mistä minulla ei ole oikeutta puhua."

"Kuka kieltää sinulta oikeuden?"

"Veljeni!"

"Eikö sinusta heidän oppinsa ole hirvittävä?"

"Ei, se on hyvä!"

"Mutta, Sakko, sanotaan, että he uhraavat lapsia?"

"Jos lapsi on isälle hyvin rakas, täytyy hänen uhrata se. Täten
sovittaa hän kaikki ne, joita vastaan on rikkonut. Kun he näkevät,
että hän on katunut ja sovittanut syntinsä, rakastavat ja uskovat he
häntä yhtä suuresti kuin ennenkin."

"Mutta jos hän kieltäytyy?"

"Silloin hänet pakoitetaan!"

"Mutta äiti, Sakko!"

"Hän kyllä rauhoittuu!"

"Minä en saisi koskaan lohdutusta sellaiselle surulle!" puuskahti
Gunilla. "Siitä koituisi kuolemani!"

"Vaikkapa se olisikin herranne pelastus?"

"Puhut syntisesti! Eikö lapsestakin ole tuleva riippumaton ihminen
Jumalan edessä?"

"Lapset kuuluvat vanhemmille."

"Kyllä, niin kauan kuin ne tarvitsevat heitä."

"Siinäpä sanoitte!" huudahti poika säkenöivin silmin. "Heidän on
annettava henkensäkin toistensa puolesta!"

"Vapaaehtoisesti, niin!"

"Se riippuu eri uskoista!"

"Sinä uskot puukuviin, kuten pakanat, ja uhraat niille."

"Täytyyhän johonkin turvautua!"

"Kristinoppi on rakkauden ja anteeksiantamuksen oppi. Sovituksen,
jota me etsimme, löydämme nöyrästä uskosta häneen, joka kuoli meidän
kaikkien puolesta."

"Kun te sanotte sen, käsitän minäkin tarkoituksen," vastasi Sakko;
"kunnianarvoisat isät sotkevat sen."

"Kuule sitten minua! Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle niin paljon
kuin ymmärrän."

"Nyt on liian myöhä!"

"Liian myöhä?"

"Minut on heitetty ulos kuten kivi ikkunasta, nyt täytyy minun
pudota."

"En ymmärrä sinua!"

"Kerran kyllä teette sen, kenties piankin!"

Näin sanoen kumartui hän maahan, painoi Gunilla rouvan hameen liepeen
huulilleen ja juoksi ulos.

Päällysmies, josta ennen olemme puhuneet, oli yhä jäänyt ritarin
palvelukseen. Hän oli eräänlaisena palvelusväen valvojana, mutta
huolimatta pehmeästä, mielistelevästä käytöksestään oli hän kaikkea
muuta kuin suosittu heidän keskuudessaan. Sakko varsinkaan ei voinut
sietää häntä, ja toinen maksoi hänelle samalla mitalla. Ei mennyt
päivääkään ilman muistutuksia, kyselyjä, missä hän oli oleskellut, ja
salaviittauksia, ettei häneen ollut luottamista. Tämä oli varovaisin
sanoin sanottu ritarille niin moneen kertaan, että tämä melkein
vastoin tahtoaan alkoi epäillä Sakkoa ja pitää hänkin puolestaan
pojan alituista poissaoloa jokseenkin kummallisena.

Eräänä päivänä, kun nuorukainen palasi oltuaan poissa kokonaisen
viikon, jollaikaa mies oli viittaillut kaikenlaista pahaa hänestä,
kutsuttiin hänet heti ritarin luo. Täällä sai hän ankaria sanoja ja
nuhteita. Hänen oli joko pysyttävä linnassa ja tekemällä jotakin
hyödyllistä ilmaistava kiitollisuuttaan kaikesta hänelle osoitetusta
hyvyydestä tai lähdettävä tiehensä eikä koskaan palattava.

Sakko seisoi äänetönnä ja kunnioittavassa asennossa, mutta kalpein
poskin, ja kuunteli ankaraa herraa. Kun tämä oli lopettanut, sanoi
hän liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Minä en kelpaa mihinkään vakavaan työhön, ja te olitte luvannut
minulle, että minä saisin tulla ja mennä milloin tahdoin.
Kiitollisuuttani voin kenties osoittaa muulla tavoin, mutta koska te
tahdotte, niin minä lähden."

Näin sanoen kumarsi hän syvään ja riensi pois. Ritari oli vähällä
huutaa hänet takaisin. Hän katui katkerasti lausumiaan ankaria
sanoja. Sakko ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja hän oli tosiaankin
antanut pojalle luvan mennä ja tulla milloin itse tahtoi.

Sakko ymmärsi, ketä hänen oli tästä kiittäminen, ja hän päätti
kostaa. Kun hän sentähden kohtasi tiellä saman liiviläisen, joka
työmiesten puolesta oli matkustanut Turkuun ostamaan leipää, juolahti
heti hänen mieleensä, että tämä saattoi antaa hänelle keinot siihen.

He puuttuivat puheihin, ja liiviläinen kertoi, että hän tuli
vaatimaan päällysmieheltä rahoja, jotka tämän täytyi suorittaa.

"Mistä hyvästä?" kysyi Sakko.

"Väestä, jonka pestasin Liivinmaalta, mutta joka täytyi lähettää
takaisin."

"Sanoihan ritari edeltäpäin, ettei hän tahtonut niitä", selitti Sakko.

"Mutta uudet miehet olivat jo pestatut aikoja ennen."

Nyt alkoi asia Sakolle valeta.

"Päällysmies tahtoi päästä miehistä", sanoi hän.

"Siinä hän tekikin viisaasti", vastasi tämä.

"Niin, oikein ovelasti!" nauroi Sakko.

"Tiedättekö siitä?"

"Minähän olin mukana juonessa."

"Ajatelkaas, sitä minä en luullut! Mutta sanokaa minulle silloin,
saivatko talonpojat takaisin leipärahat, jotka hän otti minulta?"

"Ei, niitä he eivät saaneet!"

"Enkös jo arvannut! Ja sitten maksatti hän minulla pestirahat
sentähden, että minä muka olin pitänyt liian kiirettä pestaamisessa.
Mutta nyt olen ollut tuomarin puheilla, ja minä kyllä saan oikeuteni."

"Tuolta tulee ritari! Puhukaa hänelle!"

Nyt paljastui petos. Sana sakeni sanasta. Ritari oli maksanut väen
palkat, mutta päällysmies oli pitänyt ne omina hyvinään.

Oli merkillistä nähdä tällöin Sakkoa. Ensin tuijotti hän eteensä,
että saattoi luulla silmien muljahtavan hänen päästään pois, sitten
pääsi metsäläinen valloilleen. Hän heittäytyi maahan pitkäkseen,
päästi raikuvan riemuhuudon, teki korkeita hyppyjä, itki ja nauroi
vuoronperään. Mutta lopulta hän heittäytyi polvilleen ritarin eteen,
suuteli hänen käsiään ja pyysi häntä ottamaan puukon ja pistämään sen
hänen sydämeensä, koska hän oli voinut epäillä sellaista isäntää.

"Luulit siis, että minä tahdoin pettää työmiehiä?" kysyi Erik herra,
melkein hämmästyksissään.

"Täytyihän minun, herra!"

"Nyt ymmärrän heidän ynseytensä! He luulivat niin hekin!"

"Minä ilmoitan heille!"

"Et tunne heitä kaikkia."

"Kyllä, herra, mutta kosto ennen kaikkea!"

"Tahdotko pitää huolen päällysmiehen vangitsemisesta?"

"Tahdonko?" huusi Sakko. "Heti, heti!"

Ja hän melkein lensi takaisin linnaan.

Mutta lintu oli jo lentänyt matkoihinsa. Luultavasti oli hän
huomannut keskustelijat ja arvannut, että hänestä puhuttiin. Tyhjä
lipas vain oli jälellä keskellä lattiaa hänen huoneessaan. Siinä oli
hän pitänyt syntirahoja kätkössä, ja ainoastaan nämä oli hän ottanut
mukanaan.

Sakko itki raivosta.

"Mikä hullu olin!" huudahti hän. "Mutta minä kyllä löydän hänet!"

Asia koski kovasti Erik herran mieleen. Nyt oli hän saanut selityksen
rahvaan kummalliseen käytökseen, ja syvemmin kuin hän tahtoi
tunnustaa harmitti häntä se, että heillä oli näennäisesti päteviä
syitä epäluuloon.

Päällysmiehen kaikki kapineet tutkittiin mitä tarkimmin. Ritari
toivoi löytävänsä työmiesten nimiluettelon voidakseen siten
nimismiesten kautta toimittaa takaisin heidän omansa. Mutta siihen
kului pitkä aika.

Oli kaunis tammikuun päivä kuun lopussa. Gunilla rouva oli
kuormittanut koko reen täyteen ruokia ja juomia, jakaakseen ne
köyhien majoissa. Hän itse ajoi Kaarinan ja kahden neitosen kera
reessä, Akseli taasen seurasi muutaman poikasen kanssa ratsain. Erik
herra oli muutamain asemiesten ja palvelijain kanssa, niiden joukossa
Sakkokin, lähtenyt käräjäpaikalle eräiden levottomuuksien johdosta.
Gunilla rouva lähti aivan päinvastaiselle suunnalle.

Ripeästi kiitivät korskuvat hevoset eteenpäin, ja iloisesti kilisivät
kulkuset raikkaassa aamuilmassa. Oli satanut lunta paljon, niin
että paikoittain oli vaikea päästä kinosten läpi. Vasta puolipäivän
rinnassa saapuivat he määräpaikkaansa.

Tauti ja nälkä oli tehnyt kamalia tuhoja. Täällä makasivat kuolleet
ja sairaat vieretysten. Gunilla rouva pani heti kaikki kädet työhön;
hän toimitti sijan kuolleille ja antoi ruokaa eläville. Hän kulki
ympäri pienessä tuvassa kuin siunauksen enkeli, ja kun hän muutamain
tuntien jälkeen ajoi tiehensä, seurasivat häntä kiitolliset katseet
ja palavat esirukoukset.

Akseli sanoi äskettäin kuulleensa, että metsään oli kokoontunut
paljon kansaa, ja hän pyysi äidiltään, että he menisivät sinne.
Läheisyydessä asui siellä eräs sairas, jota Gunilla rouva tahtoi
mielellään nähdä, ja niin hän suostui.

Mutta kuta lähemmäksi he tulivat retkensä maalia, sitä useampien
ihmisten ohi he ajoivat; tietä taivalsi miehiä, naisia ja lapsia
sekaisin. He olivat kaikki puetut jommoisellakin huolellisuudella,
mutta kaikki kulkivat tietään hiljaisina, vakavina ja alasluoduin
silmin. Muutamat naisista kantoivat pieniä lapsia käsivarsillaan; he
olivat kalmankalpeita ja saattoivat töintuskin laahautua eteenpäin.

Mutta kun Gunilla rouva katsoi taakseen, havaitsi hän, että jälestä
tuli ihmisiä tuhansittain, ja yhtä suurelta näytti joukko hänen
edelläänkin. Hän oli joutunut keskelle juhlakulkuetta, joka hitaasti
asteli tietä myöten.

Silloin selvisi hänelle yhtäkkiä, että kulkue aikoi uhrijuhlaan;
luultavasti oli se pidettävä tänä yönä. Reen molemmilla puolin kulki
synkännäköisiä miehiä; he olivat aivan kuin hänen vartioinaan. Hän
vilkaisi neitosiinsa; he olivat kalmankalpeita. Kaksi miestä tarttui
hevosen suitsiin. Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen.

Akseli pysyttäytyi aivan reen vieressä. Hän oli kalpea hänkin, mutta
tahtoi näyttää rohkealta. Kuinka Gunilla rouvan sydän pamppaili
pelosta! Hänen oli vastattava näiden hengestä!

Hän katsoi ympärilleen; kenen puoleen näistä vieraista hän kääntyisi?
Silloin huomasi hän kapealla syrjätiellä vielä erään joukon, joka
näytti tahtovan yhdistyä suureen kulkueeseen. Miehet kantoivat
vanhaa miestä, joka istui katajilla peitetyillä paareilla. Hän istui
pystyssä, mutta katse oli alituiseen suunnattuna taivasta kohden.

Gunilla tunsi hänet; hän oli muuan niistä miehistä, jotka olivat
ottaneet osaa kaivostyöhön.

"Katsokaas, äiti, se on Jorma!" sanoi Kaarina.

"Pysähtykää!" huusi Gunilla ja tarttui paareihin, jotka juuri olivat
pysähtyneet paikoilleen päästäkseen mukaan kulkueeseen.

"Tunnettehan kyllä minut, vanha Jorma!" kysyi hän.

Ukko katsoi alas häneen ja näytti muistelevan.

"Ritarin rouva!" sanoi hän välinpitämättömästi.

"Minä olen joutunut mukaan vastoin tahtoani, auttakaa minut täältä,
vanha mies!"

"Sitä en voi tehdä. Olette jo kuoleman ympyrässä!"

"Tiedätte kai, etten kuulu teidän piiriinne. Mitä minulla on teidän
uskonne kanssa tekemistä?"

"Miksi tulitte tänne?"

"Viedäkseni ruokaa muutamille sairaille!"

"Sellaisia olemme kaikki! Keiden luo aioitte?"

"Tuonne metsään vasemmalle!"

"Avatkaa sitten tietä!"

"Ei, ei, heidän täytyy tulla mukaan!" huusivat useat äänet.

"Hän ei ole tehnyt mitään pahaa!"

"Hänen täytyy olla uhrausta näkemässä!"

Gunilla tunsi jäätävää kylmyyttä jäsenissään. Hän vaipui alas rekeen.

"Olkaa hiljaa!" kuiskasi Jorma. "Minä teen teidän kärsimyksenne
lyhyeksi."

"Eikö _minun_ täydy itseni kantaa lapseni uhriksi!" huusi muuan
nainen hänen rinnallaan. "Ettekö luule, että rinta saattaa silloin
aivan pakahtua!"

Hämmästyksekseen havaitsi Gunilla, kuinka hänen molemmilla puolillaan
kulki naisia, jotka kantoivat pieniä lapsia... Hän tunsi sanomatonta
kauhua, hänestä tuntui kuin Akseli ja Kaarina temmattaisiin pois
häneltä... Hän tahtoi huutaa tuskasta, mutta ei ääntäkään päässyt
hänen huuliltaan.

Silloin alkoi laulu, alussa hiljaa ja yksitoikkoisena; siinä oli
valitusta ja vaikeroimista, siinä oli surua ja kyyneliä... Se yltyi,
muuttui kohisevaksi ja hurjaksi. Gunilla oli kuulevinaan kuolemaan
tuomittujen kuolonkorahdukset, äitien kirkunan ja pyövelien huudot!

Yhä korkeammalle kohosi laulu, se nousi yli puiden latvojen
kirkkaalle tähtitaivaalle, mutta alhaalla liehuivat raivottaret
palavine tuohuksineen ja liehuttivat niitä, niin että kipenet
räiskyivät laajalle ympärinsä.

Oli aivan pimeää, kun synkkä kulkue vitkaan liukui äärettömän suureen
aukeamaan keskelle metsää.

Laulu oli vähitellen hiljentynyt jälleen, nyt kuului se aivan
kuin kuolinvirreltä, matalalta uikutukselta... Sitten yksi ainoa
vihlaiseva epätoivon kirkaisu. Sen jälkeen oli hiljaista kuin
haudassa.

Gunilla oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän oli kietonut käsivartensa
molempain lastensa ympärille, hän näki tummien olentojen liikkuvan
ympärillään, hän luuli, että ne olivat kuolleita, jotka olivat
nousseet haudoistaan ottaakseen osaa kamalaan juhlaan.

Kappaleen matkan päässä hänestä paloi suuri rovio. Hän kuuli kuinka
siihen alituiseen heitettiin uusia polttopuita, ja joka kerta sirkosi
kokonainen kimppu tähtösiä korkeutta kohden.

Hänen kuulonsa oli teroittunut äärimmilleen, hän kuuli loitommalla
jonkun puhuvan ja arveli sen olevan Jorman. Mutta -- oliko se
mahdollista -- tai mistä syystä mies olisi maininnut hänen
nimensä!... Hän kuuli sen niin selvään kuin olisi huudettu hänen
korvaansa...

Nyt syöksyi koko joukko polvilleen ja painoi kasvonsa maahan. Kuinka
he huusivat ja ulvoivat!

Jorma puhui jälleen. Nyt mainittiin erään toisen naisen nimi, mutta
silloin kuului niin sydäntä viiltävä valitushuuto, että se kävi läpi
Gunilla rouvan luiden ja ytimien. Mutta samassa raikuivat luikut ja
paimentorvet.

Hän näki, kuinka naiset, jotka seisoivat hänen ympärillään, vietiin
pois yksi toisensa jälkeen lapsi käsivarrellaan, ja kuinka heidät
vedettiin väkisin, jos he kieltäytyivät seuraamasta vapaasta
tahdostaan. He eivät palanneet takaisin, mutta niin pian kuin
miehet palasivat noutamaan jotakin jälelläolevista, päästivät nämä
hiljaisen, hillityn valituksen. Gunilla olisi tahtonut mielellään
kysyä, mihin he menivät ja miksi he eivät tulleet takaisin, -- mutta
kieli oli tarttunut kiinni kurkkulakeen, hän ei voinut puhua.

Nyt vietiin viimeinenkin pois.

Koko joukko makasi taasen polvillaan kasvot maassa, huutaen ja
ulvoen. Hän ei tiennyt oliko hän kuullut tämän kaksi vai kaksitoista
kertaa. Aika ja luvut häipyivät siltä, joka on joutanut suuren surun
tai kauhun valtoihin.

Samassa kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa:

"Ole hiljaa, Gunilla!"

Siirtyikö hän yhtäkkiä helvetistä taivaanvaltakuntaan! Suloisempaa
soittoa ei hän ollut kuullut koskaan kuin nämä sanat ritarin
huulilta. Tämä otti hänet vahvoille käsivarsilleen. Hän näki Kaarinan
ja Akselin seuraavan... sitten ei mitään enempää, sillä hän oli
menettänyt tajuntansa.

Mutta kun hän heräsi jälleen, oli hän toisessa reessä, lapset ja
neitsyet luonaan. Asemiehet ja palvelijat ympäröivät heidät, mutta
ritari ei ollut heidän joukossaan.

"Missä on herrani?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Hän on käskenyt, että meidän on odotettava häntä täällä", vastasi
muuan asemiehistä.

"Hiljaa! Oliko se laukaus?"

"Kuulkaa, kuulkaa, mikä parku!"

Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista.

"Tulevatko he tänne päin?"

"Ei, he menevät pois."

"Tuolla loistavat soihdut!"

"Siellä on itkevä lapsi!" sanoi Gunilla rouva. "Pyhä neitsyt, kuinka
se itkee katkerasti!"

"Rakas äiti, se on varmaan pikku Anna", sanoi Kaarina.

"Mitä puhutkaan!"

"Kuinka tuo ääni kuului Sakon ääneltä!" kuiskasi muuan neitosista.

"Miksei Sakko ole täällä?" kysyi Akseli.

"Hän on varmaankin ritarin mukana."

"Tuolta tulee joku!"

"Se on varmaan isäni!"

Se oli ritari. Hän kantoi jotakin käsivarrellaan, mutta oli niin
pimeä, ettei voinut eroittaa, mitä se oli.

"Hevoseni!" käski ritari.

"Tässä se on!"

"Ota tämä lapsi, Gunilla!" sanoi ritari vienolla äänellä. "Se on
Jumalan avulla pelastunut kuolemasta!"

Ja hän pani pikku olennon hänen syliinsä ja kääri vaipan hyvin
molempain ympärille.

"Onko se jonkun noista naisista?"

"Kyllä se on!"

"Herra olkoon kiitetty! Kuinka äiti on oleva iloinen!"

"Niin luulen! Nyt täytyy meidän rientää."

Ja koko pieni parvi riensi pikimmiten paikalta.

Gunilla rouva piteli nukkuvaa lasta sylissään.

"Lieneeköhän se poika vai tyttö", sanoi Gunilla sivellen kädellään
hentoja kasvoja.

Kaarina kumartui pienokaista vasten.

"Rakas äiti, se on Anna", sanoi hän.

"Älä lörpöttele! Anna makaa kotona vuoteessaan ja nukkuu."

Mutta Gunilla rouvasta tuntui, että lapsi painautui niin ihmeen
pehmeästi häntä vasten. Ei silmänräpäyksen ajaksikaan pälkähtänyt
hänen päähänsä, että se olisi voinut olla hänen lapsensa. Mutta
hänestä tuntui, että hänen oli kasvatettava se omien lastensa kanssa,
ja hän päätti ottaa äidin kotiinsa ja tehdä hänestä kaikkien lastensa
hoitajan. Vihdoin olivat he kotona linnassa. Piha oli valaistu
soihduilla; koko lukuisa palvelijajoukko seisoi odotellen. Erik herra
otti nopeasti lapsen Gunilla rouvalta ja riensi portaita ylöspäin.

"Olisihan minun toki pitänyt sitä edes nähdä", sanoi Gunilla hieman
tyytymätönnä.

Mutta ilo oli pian ainoa tunne, joka valtasi kaikkien mielet.
Kotiväki puhui siitä pelosta, jota oli tuntenut. Mutta tällöin
katselivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin peläten sanoa enemmän
kuin oli lupa.

"Te salaatte minulta jotakin!" sanoi Gunilla rouva.

Silloin kertoivat he ritarin pelästyksestä, kun hän sai tietää
Gunilla rouvan menneen juuri sille taholle, missä uhraus oli
tapahtuva. Lapset ja neitoset puhuivat kaikista niistä kauhuista,
joita olivat kokeneet, mutta Gunilla rouva riensi rouvantupaan
syleilemään nuorinta lastaan, viisivuotiasta Annaa.

Kuinka hän hämmästyikään nähdessään ritarin polvillaan lapsen vuoteen
vieressä, levottomalla hellyydellä katsellen sitä.

"Mitä on tapahtunut? Onko lapsi sairas?" kysyi äiti pelästyneenä ja
riensi hänen luoksensa.

"Näethän itse, ettei häntä vaivaa mikään."

"Minusta hän nukkuu niin raskaasti."

"Hän on kenties kovin väsynyt."

"Mistä niin? Minä soitan hänen hoitajaansa."

"Hän on poissa."

"Poissa?" kysyi Gunilla rouva kummissaan.

"Hän on poistunut ainaiseksi."

"Mutta sano sitten minulle, mitä on tapahtunut!"

"Ei tänä iltana!"

"Luuletko, että voin saada mitään rauhaa, kun ajatuksissani pyörii
se, mitä täällä on tapahtunut? Tai että voin nukkua sen jälkeen mitä
itse olen kokenut?" lisäsi hän väristen.

"Sitten sanon sen", vastasi Erik herra, "mutta sillä ehdolla, että
ensin katsot oikein varmasti, että tässä makaava lapsi on sinun oma
lapsesi."

"Luuletko, että äiti milloinkaan voi erehtyä sellaisesta?" kysyi
Gunilla.

"Olet tehnyt niin!"

"Minäkö?... Erik!..."

Hän kalpeni lumivalkoiseksi.

"Sano... oliko se minun lapseni, joka...?"

"Nyt avaa hän silmänsä! Puhu hänelle!"

"Rakas äiti!" kuiskasi tyttö ja suuteli häntä, mutta nukkui sen
jälkeen uudestaan.

"Oliko se hän, Erik?"

"Kiitä Jumalaa, Gunilla! Se oli hän!"

"Kaikki pyhimykset! Ja millä ihmeellä hän pelastui?"

"Sakko hänet pelasti."

"Sakko! Missä hän on?"

Ritari kääntyi pois.

"Maksoiko se hänen henkensä?" kysyi hän väristen.

"Maksoi!"

Gunilla painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki.

"Hän oli uskollinen ystävä ja palvelija."

"Muutamia päiviä sitten sanoi hän kerran osoittavansa, että oli
kiitollinen, ja täydelleen on hän pitänyt sanansa."

"Mutta te itse, rakas herra, näytätte niin sairaalta ja runnellulta.
Pelkään, että tämä päivä on koskenut syvästi teihin. Menkää levolle!"

"Ja sinä itse, Gunilla?"

"Minulla on vielä kaikki, mikä on sydämelleni rakasta, minä tahdon
kiittää Jumalaa ja siten rukoilla niiden eksytettyjen raukkojen
puolesta, jotka nyt valittavat ja surevat."

       *       *       *       *       *

Parisen päivää myöhemmin löydettiin päällysmies hirtettynä linnan
edustalta. Vääryyttä kärsineet olivat itse kostaneet.

Tapaus koski syvästi ritariin. Laittomuus, jota hän oli koennut
vastustaa, oli murtanut kaikki sulut ja puhjennut ilmoille kaikessa
hirvittävässä raakuudessaan. Mitä jalansijaa oli kristinusko saanut
sellaisessa kansassa, joka uhrasi omaa lihaansa ja vertansa?
Mitä kunnioitusta nautti päämies, jonka silmien edessä, jonka
läheisyydessä oli uskallettu tehdä sellainen rikos, ja kuinka voisi
sen rangaista, kun koko kansa otti osaa siihen? Nämä ajatukset
pyörivät öin ja päivin hänen päässänsä. Ne heikonsivat hänen
ennestäänkin turmeltunutta terveyttään.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui vanha Jorma linnaan ja pyysi
puhutella ritaria. Tämä päästi hänet puheilleen. Mies kantoi päätänsä
pystyssä; hänen koko käytöksensä ilmaisi itsetietoisuutta.

"Mitä tahdotte?" kysyi Erik herra.

"Koko kansani puolesta pyydän, ettette rankaise meitä siitä synnistä,
jonka olimme tekemäisillämme."

"Mistä puhutte?"

"Kun otimme teidän lapsenne..."

"Miksi tahdoitte tehdä minulle sellaisen surun?"

"Me rakastimme teitä, herra, ja tahdoimme, että teidän oli
sovitettava se synti, jonka luulimme teidän tehneen."

"Luulitte minun pidättäneen teidän palkkanne?"

"Sakko sanoi meille, kuinka asianlaita oli, ja niin sai päällysmies
rangaistuksensa, ja me saimme, mikä oikeudella oli meille tuleva."

"Ja Sakko?"

"Hän antoi henkensä lapsenne puolesta! Aivan sen edellä oli hän
sanonut meille, kuinka asia oli."

"Ettekö luule, että minä tahdon rangaista teitä siitä?"

"Kuinka monta henkeä tahdotte?"

"Kuvitteletteko voivanne hengellä ja verellä hyvittää, mitä olette
rikkoneet jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan?"

"Jumalallisen kanssa saamme kai itse selvittää asian. Olen tullut
tänne maallisen lain tähden."

"Valtio on lähettänyt pappeja teitä opettamaan. Teidät on kastettu
kristinuskoon, ja te harjoitatte kaikkia pakanuuden kauhistuksia!"

"Meidät ajettiin joukoittain kasteelle ja kirkkoon. Kukaan ei voi
meitä estää ajattelemasta miten tahdomme."

"Eivät pappien puheetkaan?"

"He valehtelevat kaikki."

"Mitä sanotte?"

"Totuuden, jalo herra!"

"Näyttäkää se toteen!"

"Eivätkö he sano, että Kiesus kulki ympärinsä köyhien joukossa,
tehden hyvää kaikille?"

"Sanovat!"

"Eivätkö he sano olevansa hänen seuraajiaan..."

"Eivät kaikki ole."

"Joko hän ei ole ollut parempi kuin hekään, ja silloin ei hän
myös ole koskaan tehnyt niitä hyviä töitä, joita he sanovat hänen
tekemikseen; tai ovat he kurjia ulkokullattuja, jotka käyttävät hänen
nimeään kilpenään, jonka takana synti on luvallinen."

"Pappikin on ihminen."

"Mutta hän ei saisi olla pappina, jos hän on suurin syntinen
seurakunnassa."

"Silloin on valitettava piispalle."

"Sellaista me emme ymmärrä, ja vähänpä siitä voisi olla hyötyäkin. Me
kyllä tiedämme omat neuvomme."

"Ja palaatte takaisin pakanuuteen."

"Luullaksemme se voi olla yhtä hyvä!"

"Kuulkaas minua, Jorma! Oletteko koskaan nähnyt totista ja vilpitöntä
kristittyä?"

"Kyllä, herra, olen nähnyt; mutta minä tunnen myös monta jalomielistä
pakanaa."

"Ettekö huomaa mitään eroa heidän välillään?"

Jorma vaikeni kauan.

"Olen huomannut _yhden_", sanoi hän.

"Ja se on?"

"Kristitty antaa anteeksi vääryydet."

"Onko se teistä vaikeaa?"

"Vaikeinta kaikista."

"Mutta hyvin?"

"Kun voi sen tehdä!"

"Otaksutaan, että se on kysynyt kovia taisteluita, ennenkuin voi sen
tehdä. Minkä luulette silloin vievän hänet siihen?"

"Hänen kristillisen velvollisuutensa!"

"Pakana ei sitä hyväksy?"

"Kyllä, mutta hän ei tee samoin."

"Miksi ei?"

"Meillä on sääntönä: 'silmä silmästä, henki hengestä'!"

"Ja onko se teistä parempi?"

"Sitä en tiedä sanoa..."

"Mitäs sitten tarkoitatte?"

"Sitä vain, että kristinusko asettaa toiset vaatimukset..."

"Luuletteko niiden olevan onneksi vai onnettomuudeksi ilmisraukoille?"

"Kyllä ne ovat onneksi."

"Ymmärrättekö silloin, Jorma, miksi toivoisin niiden leviävän teidän
keskuuteenne?"

"Hankkikaa parempia opettajia!"

"Suokoon Jumala, että voisin! Mutta ettekö voi pysyä lujana uskossa?"

"Kukapa tahtoo peseytyä puhtaaksi likalätäkössä, herra?"

"Mitä sanotte?"

"Että siksi ovat papit ja munkit tehneet sen opin, jota saarnaavat.
Jos joku sellainen tulee tölliini, saa hän mennä niine hyvineen; ei
hän tahdo edistää herransa, vaan omaa ja luostarinsa asiaa."

"Surullista, jos niin on!"

"Meillä täytyy opin ja elämän olla yhtä, kuten ruumiin ja sielun,
muuten on meistä kaikki ulkokultailua ja petosta."

"Ette ole niinkään väärässä!"

"Tiesin kyllä, että lopulta ymmärtäisitte minua", sanoi Jorma. "Te
olette jalo ja oikein ajatteleva herra, sentähden koski meihin
syvästi, kun luulimme, että ahneus oli teidät saanut valtaansa.
Sakon veri on sovittanut syymme Jumalan edessä, hän oli vanhan suvun
viimeinen vesa, ja hänessä meni suuri tietäjän alku manalle. Mutta
vielä on jälellä velkamme teille, ja niinä olen tullut kysymään
teiltä siitä."

"Mitä tarjoatte?"

"Viisikymmentä henkeä!"

"Se on liian vähän!"

"Sata!"

"Enemmän!"

"Viisi sataa!"

"Vielä enemmän!"

"Olkaa armelias, herra!" Jorma heittäytyi maahan ja suuteli ritarin
takinlievettä.

"Vaadin, että kaikki tyyni luovutte eksytyksistänne ja rupeatte
kristityiksi omasta vapaasta vakaumuksestanne. Sinä, Jorma, olet
itse tunnustanut, että kristinusko on korkeampi. Sinun on myös
myönnettävä, että sellaisessa, joka kuuluu ikuiseen autuuteemme,
täytyy ihmisen kaikin voimin pyrkiä korkeimpaan."

"Tahdon noudattaa käskyänne. Mutta mitä vaaditte siitä, mitä on
tapahtunut?"

"En mitään!... Menkää rauhassa!"

"Annatte anteeksi! Tämä on tosiaankin korkean mestarin opin mukaista!
Se on suuri ja hyvä! Te opetatte sen meille omalla esimerkillänne."

Vanhus poistui sangen liikutettuna.

Tämä kohtaus oli suurena lohdutuksena Erik herralle, ja hän ryhtyi
jälleen tarmolla tehtäviinsä. Tärkein oli niiden laivojen tarkastus,
joiden oli lähdettävä vesille heti jäiden auettua. Sen jälkeen
oli tärkeintä laittaa kuntoon linnoitukset Viipurin ympärillä.
Vaarat uhkasivat idästä, ja tanskalaiset juonittelijat uudistivat
vehkeilynsä. Outoja henkilöitä hiiviskeli ympäri rahvaan keskuudessa
puhuen mikä onni olisi, jos tanskalaiset sotajoukot tulisivat kansaa
puolustamaan.

Silloin sairastui Erik herra äkkiä. Heti alusta sai tauti niin
vaarallisen käänteen, että luultiin kuoleman olevan lähellä.
Erik herra oli siitä täysin tietoinen. Kuinka hellästi hän
sulkikaan lempeän vaimonsa syliinsä ja kiitti häntä kaikesta hänen
rakkaudestaan!

Ritarin käskystä koottiin läheisin talonväki sairashuoneeseen
jäähyväisille. He itkivät ja nyyhkyttivät, mutta hän oli tyyni
ja hymyili. Hänelle oli kuolema tervetullut vapauttaja. Gunillan
käsi kädessään ja katse kiinnitettynä pienokaisiin, jotka olivat
polvillaan hänen edessään, odotti hän tyynesti viimeistä hetkeä.

Mutta se viipyi; yöllä hän nukkui muutamia tunteja ja tunsi aamulla
itsensä niin paljon paremmaksi, että tahtoi nousta jalkeille. Hänen
tahtoaan noudatettiin, ja nojaten Gunillaan ja muutamaan uskolliseen
palvelijaan kulki hän viereiseen huoneeseen.

"Kuinka täällä on pimeää kaikkialla", sanoi hän. Mutta kohta sen
jälkeen kaatui hän alas penkille kuin kuollut.

"Gunilla!... Jo valkenee, nyt näen valoa. Oi, mikä kirkkaus!"
huudahti hän säteilevin kasvoin, ja pakeneva sielu salli hänen viedä
hautaan onnellisen tunteen siitä...

Koko Suomi suri häntä.

Mutta Ruotsiinkin levisi hämmennys ja levottomuus. Sellainen
surusanoma saattoi tosiaankin herättää levottomuutta tulevaisuuteen
nähden. Nyt ei enää tarmokas, luotettava ja valpas Erik Turenpoika
ollut puolustamassa itärajaa ja pitämässä yllä epävarmaa, usein
keskeytettyä rauhan työtä.



8.

NAISEN VOIMA.


Valtaneuvostossa istui, harvoilla poikkeuksilla, ainoastaan
rauhanystäviä. Ne, jotka kuuluivat Svante Niilonpojan puolueeseen,
eivät voineet saada tahtoaan voimaan, ja niin täytyi heidän sallia,
että laadittiin kokonainen joukko syytteitä valtionhoitajaa vastaan.
Nämä yhdistettiin avoimiin kirjeihin, joista yksi toimitettiin
valtionhoitajalle ja toiset lähetettiin kaikkiin maakuntiin ja yksi
Tukholman kaupungille.

Svante Niilonpoika vastasi muutamain päivien kuluttua, että
hän tahtoi vastata asianomaisille tuomareille, ja jos nämä ja
valtaneuvosto niin vaativat, oli hän taipuvainen jättämään
päämiehyytensä neuvoston käsiin.

Mutta kohta sen jälkeen pyysi Tukholman kaupungin porvaristo pääsyä
valtionhoitajan puheille ja rukoili, että hän heidän ja maan tähden
tahtoisi pitää hallituksen käsissään.

Kauppakaupunkien miehet ja lähinnä asuva rahvaskin lähetti hartaita
pyyntöjä, että herra Svante Niilonpoika pysyisi valtionhoitajana.

On helposti käsitettävää, etteivät nämä viestit miellyttäneet
neuvosherroja, mutta sitten tuli vielä lähetystö Taalainmaasta.
Se selitti pelottomasti, että mies, joka oli puolustanut Ruotsin
vapautta ja itsenäisyyttä, oli heidän mielestään korkeimmalla
valtakunnan herrojen joukossa, ja he pyysivät herra Svante
Niilonpoikaa pitämään kiinni peräsimestä. Heidän apuunsa hän saattoi
luottaa milloin hyvänsä kutsuikin.

Ruotsin neuvosto oli kuin halvauksen saanut; epäilemättä oli Svante
Niilonpojan puolue vahvin. Mihin keinoihin nyt oli ryhdyttävä? Neuvon
oli keksivä nainen.

       *       *       *       *       *

Herra Sten Kristerinpoika oli mennyt toisiin naimisiin Vikin herran
tyttären, Pernilla Niilontyttären kanssa. Syksyllä 1511 he asettuivat
asumaan Tukholmaan ja pitivät upeaa taloutta.

Pernilla rouva oli tavattoman pieni kasvultaan eikä enää nuorikaan,
mutta hänellä oli tulinen sielu ja rajut intohimot, joiden edessä
kaikkien täytyi väistyä.

Hän ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, mutta Sten Kristerinpojan
valtiolliset laskelmat olivat myös hänen, ja hän oli lujasti
päättänyt viedä ne perille.

Hän inhosi Svante Niilonpoikaa sentähden, että tämä oli hänen
herransa tiellä; hän vihasi Märta rouvaa sentähden, että tämä oli
niin mahtavan herran emäntä.

Mutta mikään ei olisi estänyt häntä tuntemasta suopeutta, jopa
hellyyttäkin samoja ihmisiä kohtaan, jos hän olisi ollut heidän
sijassaan ja he hänen.

Luonnollisena seurauksena tästä hänen pyrkimyksestään oli, että hän
tunsi suurta osanottoa Knut Alfinpoikaa kohtaan.

Ja hänelle tämä nuori mies uskoi epätoivonsa sen johdosta, että
Kristina Gyllenstjerna oli pettänyt hänet, kuten hän sanoi. Kristina
oli houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja sitten hylännyt hänet
valtionhoitajan pojan tähden.

Pernilla rouva ei ainoastaan hyväksynyt hänen suuttumustaan,
vaan hautoi kostoakin hänen puolestaan. Mutta tällöin kuunteli
hän jännityksellä kaikkea, mikä koski valtionhoitajaa ja hänen
emäntäänsä. Hän pystyi laatimaan useampiakin suunnitelmia pienessä
nokkelassa päässään.

Knut herra ajatteli ainoastaan rakkauttaan ja eli sille.

Eräänä päivänä saapui hän Pernilla rouvan luo tavallista
kiihtyneempänä. "Minä lähden täältä", sanoi hän.

"Mitä sitten on tapahtunut?"

"Minä en kestä nähdä heitä yhdessä!"

"Heh, teitähän Kristina rakastaa!"

"Mutta Stenillä on kaikki edut puolellaan. Kuka nainen ei antaisi
etusijaa tulevalle valtionhoitajalle kenen ja kuinka korkeasäätyisen
aatelismiehen rinnalla tahansa!"

"Mutta jos hänestä nyt ei tulisikaan valtionhoitajaa?"

"Mikäs estää!"

"Mikä! Me molemmat esimerkiksi!"

"Jotka emme voi mitään."

"Se riippuu tahdon voimasta."

"Mitä tarkoitatte?"

"Että minä mielelläni tahtoisin palvella teitä", sanoi Pernilla rouva
ojentaen hänelle kätensä.

Hän lankesi polvilleen ja suuteli sitä.

"Jos voitte tehdä sen", sanoi hän, "vannon etten ikipäivinäni lakkaa
osoittamasta teille kiitollisuuttani."

"Nouskaa, herra Knut Alfinpoika, ja puhukaamme tyynesti."

Toinen totteli.

"Käskekää, mitä minun on tehtävä?"

"Vaiettava ennen kaikkea!"

"Kuten hauta."

"Sitten annettava joka päivä tietoja."

"Mistä?"

"Kaikesta, mitä linnassa tapahtuu."

"Minä tiedän niin vähän."

"Urkkikaa sitten! Teidän täytyy tietää paljon!"

"Mutta voinko ja saanko minä..."

"Epäröittekö?"

"Tunnustan, että teen niin!"

"Silloin ette rakasta häntä."

"Enemmän kuin elämääni, mutta..."

"Tarkoitatteko kenties, että ehdotan jotakin kunniatonta?"

"En tiedä mitä sanon! Käskekää, minä teen kaiken, mitä vaaditte!"

Ja siitä pitäen teki Knut herra selkoa kaikesta mitä linnassa
tapahtui. Pernilla rouva ei ainoastaan saanut tietää, mitkä henkilöt
kävivät valtionhoitajan luona, vaan sangen usein, mistä he olivat
keskustelleetkin.

Saamiensa raporttien pohjalla hän tiesi, että valtionhoitajan terveys
oli suuresti huonontunut; että hän suurella pelolla odotti tulevan
vuoden sotaretkeä; ettei enää ollut odotettavissa mitään apua
lyypekkiläisiltä sekä lopuksi että oli tehty monia turhia yrityksiä
saada luostareilta ja kirkolta rahoja lainaksi.

Pernilla rouva oli kuitenkin liian viisas ilmaistakseen, mistä
lähteestä hän oli saanut nämä uutisensa. Jos salaisuus olisi
paljastunut, ei hän olisi saanut enää tietää mitään; ja hän tunsi
tähän asti hänelle aivan outoa nautintoa ajatellessaan kysymyksiä,
jotka koskivat maan ja kansan olemassaoloa. Hän laati päässään mitä
ihmeellisimpiä ehdotuksia; väliin tahtoi hän, että hänen herransa nyt
heti asettuisi rauhanystäväin eturintamaan, taistelisi erinomaisella
urhoollisuudella ja niittäisi loistavia voittoja.

Mutta kun hän ajatteli Sten herraa, tarkoitti hän itseään. Hänen
vilkkaissa kuvitelmissaan oli hän itse johtamassa sotajoukkoa,
tekemässä urhoollisuuden ihmeitä ja niittämässä kunniaa ja mainetta.
Hänen jalkoihinsa langettiin, häntä ihailtiin ja tehtiin hänet
maan kuningattareksi. Jos hän olisi ilmaissut salaiset ajatuksensa
jollekin ihmiselle, olisi hänelle naurettu vasten kasvoja. Ajatelkaas
vain hänen kuvatonta olentoaan!

Mutta hän oli siksi viisas, että piti nämä mietteet omina hyvinään.
Hänen herransa, joka heidän avioliittonsa alussa piti häntä kaikissa
suhteissa merkityksettömänä, alkoi vähitellen käsittää, että
hänestä saattoi olla suurta hyötyä. Ja niin uskoi vanha Sten herra
emännälleen suunnitelmiaan, ja tämä puuhaili niitä kehittääkseen,
ilmoitti saamansa salatiedot ja osoitti sellaista mielen terävyyttä,
joka on mahdollista ainoastaan naiselliselle havaintokyvylle.

Pernilla rouva oli kokenut, ettei hän voinut ulkonäöllään saada
vaikutusvaltaa miehiin. Hän päätti koettaa heidän vaimojensa kautta.

Kukapa emäntä ei haluaisi tehdä itseään tärkeäksi herralleen, ja
tässä saattoi Pernilla antaa monia hyviä viittauksia.

Eivät kaikki rauhanystävät tahtoneet saada Hannu kuningasta
valtakuntaan, mutta he tahtoivat päästä Svante Niilonpojasta ja --
itse päästä ohjaksiin. Sanottiin, että nyt oli neuvoston aika ottaa
peräsin käsiinsä ja luotsata hankautunut valtiolaiva satamaan.

Mutta ei käynyt päinsä eroittaa valtionhoitajaa ilman kansan
myöntymystä; joka mies tiesi, että hän oli kansan suosikki.

Eräänä päivänä tuli Knut herra hänen luoksensa sangen kiihtyneenä.

"Mitä nyt?" kysyi hän.

"Puhutaan, että häät vietetään marraskuussa."

"Meillä on vasta syyskuu!"

"Teidän täytyy estää se!"

"Mitä sanoo Kristina?"

"Vaikenee ja suostuu!"

"Vastahakoisesti?"

"Olenhan sanonut teille, että hän rakastaa Steniä!" huudahti Knut
epätoivoissaan ja kätki kasvonsa käsiinsä, katkerasti itkien.

"Oletteko mies?" kysyi Pernilla halveksuvasti.

"Enkö ole juossut kaikilla teidän asioillanne, hankkinut teille
kaikki ne tiedot mitä olette halunnut? Ettekö te siitä hyvästä
luvannut auttaa minua?"

"Eikö voisi ryöstää häntä!"

"Ryös -- tää -- hä -- ntä?"

"Niin, houkutella hänet pienelle retkelle!"

"Millä verukkeella?"

"Voitte kai keksiä jonkun sellaisen."

"Voisin viedä hänet sisareni luokse."

"Pakottakaa hänet ensin matkalla salaa vihille johonkin
luostarikirkkoon!"

"Siihen ei hän ikinä suostu!"

"Minä sanoin: pakottakaa hänet!"

"Olette paholainen itse!"

"Minäkö? Ettekö häpeä!" huudahti Pernilla rouva kiihkeästi. "Hoitakaa
asianne kuten hyväksi näette; minä en enää teistä välitä!"

Julmistuneena nousi hän ja poistui huoneesta.

Mahtoiko Knut olla sitä mieltä, ettei pikku rouvasta ollut hänelle
ollut mitään hyötyä, selvisikö hänelle, että mitä hänellä nyt
enää oli tehtävissä, se saattoi tapahtua ilman tämän apuakin, tai
saiko kenties Pernilla rouvan mitätön persoonallisuus hänet tätä
hyleksimään? Kuinka lie ollutkin, mutta muutamain minuuttien kuluttua
alkoi hän vihellellä, ja kohta lähti hän tiehensä.

On mahdollista, ettei Pernilla rouva ollut alussa miettinyt
seurauksia siitä askeleesta, johon hän oli aivan harkitsematta
neuvonut Knutia. Tämän sanat ja vielä enemmän aavistus niistä
ikävyyksistä, jotka odottivat häntä itseään, jos tuli tunnetuksi,
että ehdotus oli hänen tekemänsä, ynnä tietoisuus siitä, että Knut
aivan arvelematta paljastaisi heidän salaisuutensa, vei täydelliseen
käännökseen.

Sitä paitsi oli Knut hänelle tästälähin tarpeeton. Neuvoston
syytökset tulisivat varmaan tekemään tarpeellisen vaikutuksen. Hän
saattoi hyötyä siitä, jos nuori mies joutui loitommalle...ja sitä
ei hän tahtonut lyödä laimin. Sisarensa, herra Pietari Turenpojan
emännän kautta oli hän tehnyt tuttavuutta herra Erik Juhananpojan
emännän, Cecilia rouvan kanssa. Hän ymmärsi, että heidän täytyi Sten
Sturen ja Kristina Gyllenstjernan kesken aiotun liiton johdosta
kuulua valtionhoitajan puolueeseen. Mutta hän tiesi myös, että Erik
herra oli ollut tanskanmielinen, ja jollei hän nyt enää ollut sitä,
johtui se hänen emäntänsä vaikutuksesta.

Cecilia rouva vältti niin paljon kuin voi kosketusta niiden rouvien
kanssa, joiden herrat ja miehet kuuluivat rauhanpuolueeseen. Siitä
huolimatta päätti Pernilla rouva käydä hänen luonaan, ja päätös
pantiin heti toimeen. Tällöin osoitti hän merkillistä käytösaistia.
Sanallakaan ei hän puhunut heidän herrojensa valtiollisista
mielipiteistä, mutta sitä vilkkaammin osanotostaan Kristina
Gyllenstjernaa kohtaan. Suurella näppäryydellä houkutteli hän nuoren
neitsyen puhumaan ja tuli pian vakuutetuksi, että hänen rakkautensa
kuului Sten Sturelle.

Ennen lähtöään pyysi hän puhua muutamia sanoja kahdenkesken Cecilia
rouvan kanssa, ja hänelle sanoi hän salavihkaan saaneensa tietoon,
että kaunista Kristinaa uhkasi suuri vaara.

"Millainen se muka on?" kysyi Cecilia hämmästyksissään.

Sitä ei Pernilla rouva tiennyt niin varmaan sanoa. "Kenen puolelta se
uhkaa?"

Niin, sitä ei hän voinut lainkaan sanoa. Mutta Cecilia tuumi, että
Pernilla rouva oli velvollinen ilmoittamaan, mistä hän oli sellaisen
tiedon saanut. Vastaus kuului, että Pernilla rouva oli kuullut sen
ainoastaan ohimennen, ja hänen oli mahdoton muistaa keneltä.

Cecilia rouva mietti hieman ja kiitti häntä antamastaan
varoituksesta, kuitenkin pyytäen vielä yhtä asiaa. Pernilla rouva
ihmetteli, mitä se mahtoi olla, mutta Cecilia rouvan hyväksi tahtoi
hän mielellään tehdä mitä voi.

"Asettukaa minun asemaani", vastasi tämä, "ja sanokaa minulle sitten,
mihin varokeinoihin ryhtyisitte".

Tähän oli Pernilla rouva niin valmistumaton, että hän punastui aivan
hiusmartoaan myöten.

"Mihin varokeinoihin?..." toisti hän aivan ymmällä.

"Olen varma, ettei kukaan voi minulle antaa tässä parempaa neuvoa
kuin juuri te, Pernilla rouva."

"Minun on mahdoton tietää..."

"Nainen, jolla on teidän tavaton ymmärryksenne, voi selittää paljon
-- jos tahtoo", lisäsi Cecilia rouva.

"Josko tahdon?"

"Osoittakaa olevanne ystäväni! Varoitus, jonka olette minulle
antanut, on herättänyt minussa pelkoa; mutta minä olen tietämätön,
millainen vaara en. Jollette sano mitään enempää, katson olevani
pakoitettu viemään Kristinan takaisin Ekaan. Enkä suinkaan pidä sitä
minään salaisuutena, että minut on teidän puolinainen viittauksenne
saattanut siihen."

"No niin; luulen, että on tarkoitus ryöstää neitsyt -- mutta varmasti
en sitä tiedä."

"Tarkoituksessa estää avioliitto?"

"Muuan onneton rakastaja!"

"Herra Knut Alfinpoika?"

Nyt punastui Pernilla rouva vielä helakammin kuin ennen. Hän tunsi,
ettei maksanut vaivaa kieltää, ja huudahti kiihkeästi: "Älkää
ilmaisko minua!"

"Ettehän ole sanonut mitään!"

"Luulen, että se on vain joutava päähänpisto. Mutta hän rakastaa
neitsyttä intohimoisesti."

"Kiitän teitä sydämestäni", virkkoi Cecilia rouva. "Nyt tiedän
kaiken, mitä tarvitsen."

"Älkää mainitko minua!"

"Luottakaa minuun, kyllä vaikenen!"

Mutta kun Pernilla rouva palasi kotiinsa, ei hän suinkaan ollut
tyytyväinen vierailuunsa. Hänestä tuntui, kuin Cecilia rouva olisi
osoittanut paljon suurempaa viisautta kuin hän itse, ja se suututti
häntä, sillä hän tahtoi mielellään olla kaikkia muita naisia
viisaampi ja ymmärtäväisempi.

Vielä oli yhtenä syynä levottomuuteen se, että hänen ollessaan poissa
oli herra Knut Alfinpoika käynyt hänen kotonaan ja ollut hyvin
pahoillaan, kun ei tavannut häntä. Hänenhän ei koskaan pitänyt enää
tulla, ja mistä syystä hän nyt kuitenkin teki niin?

       *       *       *       *       *

Syytekohdat Svante herraa vastaan olivat lyhykäisesti seuraavat:

Valtionhoitaja oli jättänyt menemättä Kalmarin kokoukseen 1505 ja
vastoin valaansa riistänyt niiltä, jotka olivat matkustaneet Tanskaan
rauhanasioissa, heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon,
jonkatähden kukaan ei enää tahtonut mennä sinne niin kauan kuin
hallitus oli yksistään Svante Niilonpojan käsissä.

Edelleen ei hän ollut noudattanut neuvoston neuvoa, vaan sen
vastaisesti pitkittänyt sotaa, jonkatähden oli se vaara tarjona,
että rahvaan miehet ottaisivat jälleen vastaan kuninkaan ja hänen
poikansa, vastoin sekä Svante Niilonpojan että herrojen tahtoa.

Se rahasumma, jota kuningas vaati rauhan ehtona ja jota Svante
Niilonpoika ei tahtonut suostua maksamaan, oli niinikään yhtenä
syytekohtana.

Herrat eivät itsekään suostuneet siihen mielellään, Jumala nähköön,
mutta hätä ei lue lakia, ja heistä näytti suurelta järjettömyydeltä
sanoa haluavansa rauhaa, mutta olla antamatta tilaisuutta rauhan
saantiin; valtakunta olikin saanut kärsiä paljon enemmän vahinkoa
sekä maalla että merellä kuin vaadittu rahasumma oli arvoinen,
erittäinkin Åke Hannunpojan kuoleman kautta, menetyksen, jonka
rinnalla Kalmarin ja Borgholman takaisinsaaminen ei merkinnyt mitään.

Edelleen, lausuttiin, oli raha niin huonontunut, että kruunulta,
kirkolta ja ritaristolta hupeni pois viides osa heidän vuotuisista
koroistaan, ja sellaista ei kukaan kuningas tai herra ollut
täällä tai muissa valtakunnissa rohennut tehdä ilman neuvoston
perinpohjaista tutkimusta. Siihen sijaan, että rahanlyönnin ennen
toimittivat valantehneet rahamestarit, tapahtui se nyt linnassa,
neuvostolta kysymättä, vastoin vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja
valtionhoitajan valaa.

Maalle oli sälytetty laittomia veroja neuvostoa kuulematta; moni oli
vastoin lakia ja oikeutta menettänyt perintömaansa. Valtionhoitaja
otti viljan lääneistään, mutta pani sitten väkensä vierailemaan
talosta taloon, yksinpä pappien ja vapaamiestenkin luona, ja hänen
rehumarskinsa panivat hänen hevosensa neuvoston talonpoikien maille,
näiden ollessa päivisin päivätöissään. Lopuksi oli valtionhoitaja
vastoin neuvoston tahtoa jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta
Linköpingin hiippakunnasta ja sitä paitsi eroittanut ja asettanut
kihlakunnantuomareita ja laamanneja vastoin lakia.

Oheenliitetyssä kirjelmässä oli neuvosto antanut käskyn, että tämä
kirjoitus oli otettava valtakunnan rekisteriin ja Tukholman kaupungin
muistikirjaan sekä vielä kuulutettava kaikkialla valtakunnassa, niin
että kaikki tietäisivät heidän puolustuksensa ja että onnettomuudet,
joita mahdollisesti tapahtui, olivat valtionhoitajan aiheuttamat.

On selvää sanomattakin, että tämä kirjoitus, jonka vaikutuksista
ennen olemme maininneet, oli herättävä suurta huomiota. Se nostatti
puolueet toisiaan vastaan; kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi,
jokaisen täytyi olla myöten tai vastaan.

Nyt ei enää neuvosto taistellut ase kädessä vihollistaan vastaan,
kynällä hänet koetettiin kukistaa. Tämä ehdotus oli lähtöisin herra
Erik Trollesta ja molemmista piispoista. He tiesivät aivan hyvin,
ettei maan suurmiesten joukossa ollut ketään joka olisi kelvannut
johtajaksi. Svante Niilonpoika sitävastoin saattoi turvaantua, paitsi
omaa kykyään, myös vihattuun Hemming Gaddiin.

Mutta vielä enemmän merkitsi se, että näiden molempain takana oli
koko Ruotsin kansa, joka ei tahtonut tietää kenestäkään muusta
hallitusmiehestä kuin Svante Niilonpojasta.

Sten Kristerinpoika oli poissa suunniltaan. Useimmat
rauhanpuoluelaiset vetääntyivät syrjään. Mitäpä maksoi vaivaa ryhtyä
hommaan, kun kerran tiesi, että valtionhoitajan puolue oli voimakkain!

"Aikapahan näyttää", sanoi Mathias piispa.

"Herran käsi voi ylimielisen kurittaa", lisäsi Otto piispa tehden
ristinmerkin.

"Luulen, että sen tulee Hannu kuningas tekemään", jupisi Erik herra.

"Hänestä kenties tulee se rankaiseva sankari, jonka Herra lähettää
täyttämään tahtoaan", selitti Otto piispa.

"Mutta me emme tule katsomaan syrjästä, vaan ojentamaan kätemme
avuksi", huusi Sten herra.

"Sitähän toivoimmekin."

"Kuka masentaa kansan niskoittelun?"

"Heille ei voi kukaan mitään."

"Arkkipiispa voisi."

"Mutta hän ei tahdo."

"Kuinka niin?"

"Syytä ei tiedä kukaan."

"Minä tahdon puhua kansalle!" huusi Sten.

"Se ei hyödytä mitään!"

"Teitä ei pidetä kyllin arvossa."

"Jokainen _tietää_, että olette tanskanmielinen."

"He lähettävät Hemming Gaddin kimppuunne."

"Se mies on säätynsä häpeäpilkku", puuttui hurskas Mathias piispa
puheeseen.

"Hän on ainoastaan ja yksistään soturi."

"Se ei ole hänen suurin rikoksensa."

"Irstailusta en ole kuullut häntä syytettävän."

"Sellainen luetaan heikkoudensynteihin. Hän ei anna hänen
pyhyydelleen paaville, ei kirkon pääpapeille eikä ruhtinaille sitä
kunnioitusta, joka heille kuuluu. Maan kuninkaista puhuu hän aivan
kuin ne olisivat tavallisia ihmisiä. Mitä eroa hän tekee halvan
talonpojan ja jonkun maan suurmiehen välillä? Olen kuullut hänen
antavan etusijan edelliselle."

Ja pyhän kauhun valtaamana teki piispa Mathias ristinmerkkejä useaan
kertaan.

"Tässä on riittävästi syytä julistaa hänet kirkon pannaan!" huudahti
Otto piispa.

"Ja arkkipiispastamme, kuinka onkaan Hemming Gadd puhunut hänestä!...
Uskaltanut moittia hänen toimiaan!"

"Pysyn siinä, että valtionhoitajan suurin rikos on, kun hän kannattaa
tätä kadotettua syntistä; ja häpeällistä on, kun pakoitetaan muitakin
oleskelemaan hänen läheisyydessään", vastasi Otto herra.

"Sentähden kirjoitin herra Svante Niilonpojalle, ettei niitä
asemiehiä ja palvelijoita, jotka olen asestanut, velvoitettaisi
palvelemaan sellaisen miehen komennettavina."

"Eroitus papin ja tämän langenneen ihmisen välillä on yhtä suuri kuin
taivaan ja maan välillä."

"Hemming Gaddille on ihminen vain ihminen, ei mitään enempää."

"Mutta sellainenhan on yhteiskunnan mullistusta; siten revitään
kaikki olemassa oleva maahan!" huudahti Otto piispa.

"Pelkään sen vievän siihen!"

"Ja arkkipiispa sietää moista?"

"Jaakko Ulfinpoika on liian vanha; hänen seuraajansa on oleva
parempi."

"Sanotaan sen olevan herra Kustaa Trollen."

"Hän on eroittava vuohet laumastaan!"

"Onko Erik herralla vaikutusta poikaansa?"

"Suuressa määrin, sanotaan!"

"Meidän täytyisi kenties..."

"Niin me tosiaankin lyömme hänet laimin."

Ja molemmat isät lähestyivät Erik Trollea, joka edellisen aikana
oli koettanut vakuuttaa Sten herralle kuinka välttämätöntä oli
malttaa toistaiseksi mieltänsä. Hengelliset herrat yhtyivät tähän ja
poistuivat sitten yhdessä sen kanssa, jonka suosiosta he tästälähin
tulisivat erityisesti hyötymään.

Tämä keskustelu oli tapahtunut Sten Kristerinpojan kotona. Pernilla
rouva oli ollut näkymättömänä kuulijana. Hänen tapansa oli siten
ottaa selkoa olosuhteista. Sten herra tosin tavallisesti ilmaisi
hänelle mielipiteensä, mutta sen hän tiesi ennaltaan, ja hänelle oli
tärkeää tietää, mitä muut ajattelivat.

Kun Sten herra oli jäänyt yksin, purki hän ensin harminsa ja
kiukkunsa ilmoille polkaisemalla jalkaa lattiaan ja lyömällä nyrkkiä
pöytään mehevästi kiroten; sitten lähti hän rouvantupaan.

Neitoset sanoivat hänelle, että heidän hallitsijattarensa oli mennyt
salakamariin kirjoittamaan sisarelleen. Siellä odotti hän herraansa,
jos tämä halusi häntä puhutella.

Sinne saavuttuaan alkoi Sten herra heti päivitellä, mitä kurjia
raukkoja nämä kaikki valtaherrat olivat. He kyllä lorusivat suuria
sanoja, mutta heillä ei ollut tarmoa mihinkään toimintaan.

"Oletteko te parempi?" kysyi Pernilla rouva hymyillen.

"Mitä minä voin yksin?"

"Luullakseni ette mitään."

"On kyllä totta, että voisin asestaa viisisataa miestä; mutta mihin
se riittäisi?"

"Paljoonkin, jos ne ovat urhoollisia ja niitä johtaa suuri ja mainio
soturi."

"Ketä tarkoitatte?"

Hän odotti armollisen rouvansa vastaavan: herra Sten Kristerinpoikaa.
Sentähden oli hän kaikkea muuta kuin mieluisasti yllätetty, kun tämä
sanoi: "Herra Hemming Gaddia."

"Mitä te tiedätte hänestä?"

"Että hän on suuri soturi, sitä eivät voi kieltää hänen
vihollisensakaan."

"Oikea karhu!"

"Ei, leijona!"

"Tunnetteko hänet?"

"Tahtoisin tuntea."

"Seitsenkymmenvuotias ukko."

"Mutta nuori sielu!"

"Ruma kuin synti."

"Mutta suuri ajatuksiltaan!"

"Hahahaa!" nauroi Sten herra. "Niin, jos rakastutte häneen, niin
kernaasti minun puolestani. Minä tahdon, kuten ainakin myöntyväinen
herra, valmistaa teille tilaisuuden tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
Siitä voitte saada sopivaa huvia ollessamme poissa."

"Aiotteko lähteä pois?"

"Kyllä, viidensadan urhoni keralla."

"Sillävälin tahtoisin koettaa, voinko saada Hemming piispan
siirtymään meidän puolueeseemme."

"Yhtä hyvin voitte koettaa kuuta käännyttää."

"Toimittakaa hänet vain tänne luokseni."

"Onko se täyttä totta?"

"Täyttä totta."

"No, hullumpaa en ole kuullut. Mutta ollessani poissa en ole
vastuunalainen teidän hommistanne. Tehkää kuten hyväksi näette!"

Kun neuvoston yritys saada valtionhoitaja eroamaan oli mennyt
myttyyn, vetääntyivät useimmat osanottajat noloina syrjään. He
päättivät odottaa ja antaa ajan kulua. Sten Kristerinpoika sitä
vastoin oli kuin kahden tuulen tempomana, milloin eteenpäin, milloin
taapäin. Viisaus vaati häntä taipumaan muiden mukaan, mutta hänen oma
levoton, seikkailuja janoova sielunsa kehoitti häntä alottamaan omin
päin yllyttelyn, joka vähitellen laajentuisi yli koko maan. "Hankkia
sillä tavoin itselleen nimi, nousta henkilöksi, johon kaikkien
täytyisi katsoa ylös, olisi jonkin arvoista", sanoi Pernilla rouva
kiinnittäen terävät silmänsä häneen.

Sten herra ajatteli, kuinka monta kertaa hänet oli
välinpitämättömästi torjuttu, kun hän oli tahtonut antaa neuvoja
puolueen keskuudessa, kuinka vähän hänestä yleensä välitettiin. Hänen
emäntänsä sanat soivat hyväilevinä hänen korvissaan, ja ajatus kypsyi
päätökseksi. Hänelle oli sanottu, että rosvousta harjoitettiin hänen
läänityksessään Okselsuntissa, aivan Nyköpingin porttien edustalla.
Sinne hän lähtee ja hillitsee väkivaltaisuudet; mitä sitten tapahtuu,
sen saavat tulevaisuus ja olosuhteet määrätä.

"Pidättekö yhä kiinni siitä, että tahdotte tavata Hemming Gaddia?"
kysyi hän emännältään ennen lähtöään.

"Niin luulen!"

"Tahdon katsoa, mitä voin tehdä", vastasi hän. Ja niin tapahtui, että
Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpojan pyynnöstä, koetti taivuttaa
Hemming piispaa käymään Pernilla rouvan luona.

"Minä en kuljeskele ympäri näyttelemässä itseäni", vastasi tämä
äreästi.

"Hän haluaa tutustua teihin."

"Tietääkö hän, että olen seitsenkymmenvuotias?"

"Hän tietää sen."

"Luonnoltani kuin pippuri ja suola!"

"Se on juuri hänen makuunsa."

"Mutta naiset eivät ole koskaan olleet minun makuuni."

"Teidän pitäisi kuitenkin hyvän asian tähden."

"Mitä yhteyttä on hyvällä asialla ja naisella?"

"Pernilla rouvalla on suuri vaikutus herraansa."

"Muuten ei hän olisikaan niin hullu kuin on."

"Hän oli hullu jo ennen kuin Pernillan nai."

"Silloin oli hän naimisissa toisen kanssa."

"Teistä on siis nainen aina syypää?"

"Aina!"

"Mutta nyt on Pernilla rouva mitä syvimmästi ihastunut teihin."

"Luuletteko hänen olevan ensimäisen?"

"En, en suinkaan, mutta..."

"Samoin kuin kaikki miehen nimelliset olen minäkin ollut heidän
ahdistelujensa uhrina."

"Mutta ette ole koskaan antanut houkutella itseänne?"

"Jos niin on tapahtunutkin kerran aikaisimmassa nuoruudessani, on
siitä jo niin kauan, että olen ehtinyt sen aikoja sitten pyyhkiä pois
muistostani."

"Tympeydellä!"

"Inholla! Nainen on astunut kärmeen sijaan; hän on paholaisen
edustaja."

"On poikkeuksiakin."

"Tiedän, että nainen on välttämätön paha suvun jatkamiseksi,
mihinkään muuhun ei hänen pitäisi koskaan ryhtyä."

"Luulin, että olette tuntenut monia ylevämielisiä ja jaloja naisia."

"Niin olenkin; erittäinkin yhden... Hän melkein pani periaatteeni
horjumaan."

"Elääkö hän?"

"Ei, Herralle kiitos!"

"Ilahuttaako se teitä?"

"Pelkäsin alituiseen saavani kuulla hänestä jotakin, joka saisi minut
ajattelemaan: 'Hän ei ole parempi kuin muutkaan'."

"Hän kuoli kuten oli elänytkin?"

"Ja minä sain pitää uskoni."

"Asetatte siis sittenkin naisen korkealle."

"Poikkeus ei kumoa sääntöä."

"Mutta sen pahan, minkä muuan suuresta enemmistöstä saisi aikaan,
voitte nyt estää."

"Millä tavoin?"

"Pernilla rouva noudattaisi tahtoanne."

"Silloin on hänellä joku juoni mielessä."

"Minä en ymmärrä, millainen se olisi."

"Ette, sen kyllä uskon. Kuka käsittää naisten juonet! Ne ovat kuin
hiekkajyväset meressä."

"Mutta te ette pelkää niitä?"

"Ei, minä en niitä pelkää", huudahti piispa kiihkeästi; "mutta hän
voi kutsua jonkun paremman ihailijan."

"Hän tarvitsee jotakin aivan päinvastaista."

"Jonkun joka lukee lakia hänelle?"

"Vakavasti ja ankarasti."

"Hän pyörtyy kuullessaan sellaista."

"Ei, hän antaa sanan sanasta."

"Sen jättää hän kauniisti sikseen, jos joutuu minun kanssani
tekemisiin."

"Silloin olisitte te ensimäinen, jolle hän jäisi vastauksen velkaan."

"Hyvä, minä tulen sitten!"

Ja piispa Hemming Gadd meni samana päivänä tervehtimään rouva
Pernilla Niilontytärtä.

Tämä otti hänet vastaan syvällä kunnioituksella. Hänelle tarjottiin
mukavin lepotuoli ja pöytään tuotiin hänen mieliruokiaan. Talon
emäntä kuunteli ihaillen hänen puhettaan, ja vaikka hän alussa
olikin ankara ja harvasanainen, pehmeni hän vähitellen. Kun hän
kysyi Pernilla rouvalta, tahtoiko tämä katsella häntä kuten mitäkin
ihmeotusta, vastasi toinen, että hän voisi tehdä saman kysymyksen
hänelle.

"Mutta miksi olette sitten pyytänyt minua tulemaan tänne?" huudahti
piispa ojentautuen mukavasti pehmeään nojatuoliin.

"Voisin vastata", lausui Pernilla rouva, "että olen pyytänyt teitä
tulemaan osoittaakseni teille kunnioitustani ja ihailuani."

"Vai niin, vai se on syynä", virkkoi piispa välinpitämättömästi ja
hieman ivallisesti.

"Niin, muuten olisin hiljaisuudessa tyytynyt seuraamaan teitä
toiveineni."

"Yhä parempaa!... Mitä siis toivotte?"

"Että voittaisitte vihollisenne."

"Kotoiset voi ulkomaiset?"

"Viimeksi mainitut voitatte rukouksittanikin."

"Edellisiä taasen halveksin."

"Siinä teette väärin."

"Kuinka niin?"

"He ovat vaarallisimmat."

"Te olette yksi heistä."

"Olen vain näön vuoksi."

"Ettekö todella?"

"Ei ole ainoatakaan miestä, jota kohtaan tunnen niin syvää ja
rajatonta kunnioitusta kuin Hemming Gaddia kohtaan."

"Sellaista karhua."

"Leijona hän on rohkeudessa ja urhoudessa."

"Katkera sanoissaan."

"Suuri ajatuksissaan ja toimissaan."

"Häikäilemätön."

"Kuten totuus."

"Taipumaton."

"Kuten oikeus."

"Vihattu ja inhottu."

"Pikkumaisuuden kadehtima."

"Tekö häntä otatte puolustaaksenne!" kivahti piispa ylen kiihkeästi.

"Sitä olen tehnyt kauan."

"Ja mitä olette voittanut?"

"En mitään!"

"Näettekös! Sellaisia ovat ihmiset!"

"Minäkin halveksun heitä."

Ja taitavuudella, jonka Pernilla rouva oli paljolla harjoituksella
saavuttanut, kertoi hän yksityisestä elämästä pikku juttuja,
jotka kaikki koskivat piispan ystäviä. Hän teki sen näppärästi ja
hauskasti, ja Hemming piispalla oli siitä suurta huvia.

Kun hän ensi vierailunsa jälkeen sanoi jäähyväiset, sanoi Pernilla
rouva hänelle, ettei niin äkkipäätä voinut muistaa kaikkea, mitä piti
hänelle sanoa. Se tulisi mieleen vähitellen. Heidän keskustellessaan
saisi piispa vähitellen tietää paljon, mikä häneltä oli pidetty
salassa.

Hemming piispa oli seurannut Tukholmaan sen taalalaislähetystön
mukana, joka oli lähetetty vakuuttamaan Svante Niilonpojalle kansan
järkähtämätöntä uskollisuutta neuvoston syytöksiä vastaan. Hän viipyi
sittemmin kaupungissa pitääkseen silmällä rauhanhäiritsijöitä; niiksi
nimesi hän rauhanystäviä. Jos nousisi taistelu, saisi hän lähteä
jälleen.

Sten Sture pyysi häntä olemaan läsnä hänen häissään, ja piispa
suostui, ei niinkään tehdäkseen hänelle mieliksi kuin sentähden, että
tiesi olevan niin monta, joita suututtaisi hänet nähdessään.

Sillävälin oli hän toimetonna, ja hän väitti, että juuri
toimettomuutensa tähden hän meni Pernilla rouvan luo yhä useammin,
kunnes se lopulta tapahtui joka päivä. Vanhalla piispalla ei
ollut koskaan ollut ketään häntä vaalimassa, koskaan ei ollut
naiskäsi tasoitellut lepotuolissa tyynyjä hänen päänsä alle tai
ilahuttanut häntä päivällisellä. Kukaan ei ollut pannut parhaita
paloja hänen lautaselleen tai kysynyt, mikä hänestä parhaiten
maistui. Ne vaikuttavat kieltämättä viehättävästi kaikki nämä pikku
huolehtimiset. Mies tuntee aina tämän sulon, eikä suinkaan vähimmin
se, joka vasta seitsenkymmenvuotiaana pääsee sen makuun. Alussa pyysi
hän hyvää rouvaa olemaan huolehtimatta hänestä, mutta pian viehättyi
hän siihen aivan tietämättään.

Pernilla rouva pyysi häntä jokapäiväiseksi päivällisvieraakseen. Hän
hylkäsi kutsun nauraen, mutta se ei estänyt häntä tulemasta joka
päivä uudestaan. Väliin Pernilla rouva luki hänelle, kunnes hän
nukahti pehmeään lepotuoliin. Herättyään meni hän etuhuoneeseen,
josta hän tavallisesti löysi Pernilla rouvan yksin, askartelemasta
käsitöineen. Piispa oli silloin tavallisesti parhaimmalla tuulella.
Hän oli syönyt hyvin, nukkunut hyvin, kukaan ei ollut häntä
suututtanut. Kaksi kaunista silmää oli valvonut hänen hyvinvointiaan,
ja ainoaksi palkinnoksi siitä vaadittiin, että hän viihtyisi hyvin.

Pernilla rouva oli sanonut:

"Mitä tahdon teille sanoa, sen saatte tietää ainoastaan vähitellen."

Nämä sanat eivät koskaan menneet hänen mielestään; hän mietiskeli
niitä. Tekemättä mitään suoranaisia kysymyksiä koetti hän tutkistella
häntä ja sai ilmi ainoastaan sammumattoman vihan kaikkia omia
vihollisiaan kohtaan. Ei mennyt ainoatakaan päivää Pernilla rouvan
ilmoittamatta jotakin, mikä oli muistamisen arvoista. Mutta kaikki
mitä hän sanoi, oli ikäänkuin karvas lääke hyvin sokeroituna. Se ei
maistunut pahalle, mutta teki vaikutuksensa.

Piispan vihollisilla ei Pernilla rouva tarkoittanut ainoastaan
rauhanystäviä, ei, hänen oma puolueensakin tuomitsi häntä ankarasti
ja väärin.

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" saattoi piispa toistella kävellen
huoneessa edestakaisin.

"Herra Svante Niilonpoikakaan ei edes ole poikkeuksena."

"Hänessä se on ainoastaan heikkoutta."

"Pettää sellainen ystävä!"

"Sitä ei hän ole tehnyt."

"Luotettava hän ei ole."

"Sitä ei ole kukaan."

"Ettekö tekään ole ollut?... Milloin petitte hänet tai isien maan?"

"Sitä en ole tehnyt koskaan!"

"Enkö jo sanonut! Mutta millaisen kiitoksen olette saanut kaikesta
mitä olette tehnyt?"

"Huonon kyllä."

"Jos olisin ollut teidän sijassanne, luulen, että olisin luopunut
sellaisista kiittämättömistä."

"Olen rakastanut, olen palvellut tätä maata, ja kansa on seurannut
minua urotöihin."

Sillä viehättävällä kaunopuheisuudella, joka oli hänelle suotu,
kuvaili hän, kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut, kestänyt kaikki
tämän kalliin synnyinmaan tähden.

"Palkkanne on ollut kiittämättömyys, pilkka ja häväistys", puuttui
Pernilla puheeseen.

"Minä vastaan samalla mitalla."

"Mutta se kirvelee."

"Viisi siitä! Vielä tulee mullistus, joka murtaa vanhan ja lahon."

"Kuka silloin pysyy puolellanne, jollei teillä ole ystäviä?"

"Minulla on kansa. Se ei petä minua."

"Kurja kansa, joka ei käsitä teidän arvoanne; teidän täytyy vihata
sitä."

"Niin teenkin."

"Ja toivoa kostoa."

"Niin, kostoa jokaiselle petturille."

"Mutta miten kostaa?"

Piispa vaikeni hetken.

"Päästämällä Tanskan kuninkaan maahan", sanoi hän nauraen.

"Sitä tahtovat rauhanystävätkin."

"Eivät kaikki."

"Mitä silloin tapahtuisi?"

"Hän tekisi maan suurmiehille samaa tuhoa kuin hänen edeltäjänsä ovat
tehneet rahvaalle."

"Sitä hän ei uskalla."

"Hänen täytyy uskaltaa, muuten ottavat he pian vallan takaisin."

"Toivotteko, että hän tekisi niin."

"Melkeinpä toivon väliin."

"Niin, se olisi kauhea kosto."

"Ei kauheampi kuin heidän käytöksensä; kuinka monet tuhannet ovatkaan
saaneet kärsiä heidän tähtensä!"

"Luuletteko, että lopulta joudutaan siihen."

"Kaikesta päättäen."

"Kuinka ihmeellistä on puhua teidän kanssanne", sanoi Pernilla. "Niin
valaisevaa!"

"Kuten salamat pimeydessä", huudahti piispa. "Olisinpa neljäkymmentä
vuotta nuorempi, tulisi minusta uusi Engelbrekt."

"Ja jos minä olisin mies, tarttuisin miekkaan ja seuraisin teitä",
jatkoi Pernilla innokkaasti.

"Mutta nyt olen minä vanha ukko ja te olette heikko nainen."

"Mutta lujatahtoinen."

"Missä suhteessa?"

"Minä vien aikeeni lävitse."

"Onnistuuko se?"

"Minun on onnistunut saada teidätkin tänne."

"Niin, en tiedä, kuinka se on käynyt."

"Tulitte ensi kerran uteliaisuudesta."

"Se on totta, olette minulle arvoitus."

"Niin olen itsellenikin."

"Onko meidän ratkaistava se yhdessä?"

"Se olisi suurin hyvätyö."

"Tahdotteko vastata kysymyksiini?"

"Kysykää mitä tahdotte."

"Oletteko onnellinen avioliitossanne?"

"Kuinka sen asian ottaa! Herrani on ainoastaan toisten tahdon
välikappale."

"Teidänkin?"

"Hän ei neuvottele koskaan kanssani, enkä minä puutu hänen
asioihinsa."

"Mutta teillä on kuitenkin toivomuksia!"

"On kyllä."

"Mitä toivotte?"

"Että hän seuraisi teitä."

"Minua? Olenko siis teidän sankarinne?"

"Niin olette!"

"Merkillistä, että minulle on tapahtunut tällaista vasta tultuani
seitsemiin kymmeniin! Sanokaa minulle, tarkoitatteko sillä, että
hänen olisi kuuluttava samaan puolueeseen kuin minunkin?"

"Ettehän te kuulu mihinkään puolueeseen."

"Kuulun kyllä, valtionhoitajan!"

"Ette kokonaan."

"No, isänmaan sitten!"

"Niin, ja siksipä teitä ihailenkin. Siksi en viihdy yhtä hyvin
kenenkään muun seurassa. Huolimatta kaikista niistä epäilyksistä,
joita olette herättänyt mielessäni!"

"Mitä nyt tarkoitatte?"

"Ettekö ole sanonut minulle, että molemmat puolueet ovat yhtä
epäluotettavia, kenties enimmän valtionhoitajan, koska hän torjuu
luotaan ja kohtelee halpamaisesti suurinta asemiestään!"

"Toiset eivät ole sen parempia!"

"Yhtä hyviä siis!... Olette sanonut minulle, kuinka on käyvä
vastaisuudessa. Eikö silloin voi olla samantekevää, mille puolelle
kuuluu, jollei ole ansiokastakin jouduttaa, mitä ei voi estää..."

Piispa tuijotti vastaamatta eteensä.

       *       *       *       *       *

Pernilla rouva oli jo saavuttanut yhden tarkoituksistaan; kaikkialla
kaupungissa puhuttiin tiheistä, lopulta jokapäiväisistä käynneistä,
joita Hemming Gadd teki Kristerinpojan emännän luo. Kukaan ei
uskonut, että hän, naisvihaaja, olisi viehättynyt niin vähän
miellyttävään naiseen kuin Pernilla rouvaan, ja täytyi siis olla
olemassa joku valtioviisaudellinen syy. Kumpikohan heistä aikoi
käännyttää?

Pietari Turenpoikaa ei ollut vähän hämmästyttänyt se vaikutus, minkä
Pernilla oli saavuttanut piispaan. Niin hyvin hänet kuin hänen
emäntänsäkin kutsuttiin usein Pernilla rouvan luo, ja aina kohtasivat
he siellä Hemming herran. Seurassa ei Pernilla virkkanut sanaakaan
valtiollisista kysymyksistä, hän käyttäytyi piispaa kohtaan kuin
kuuliainen tytär, ja jokaisesta näytti, että hän oli tullut tälle
melkein välttämättömäksi.

Katarina kysyi, mikä hänen tarkoituksensa oli.

"Hän miellyttää minua", vastasi Pernilla.

"Mutta liikkuu niin kummia puheita?"

"Sen huonon maineen, mihin Hemming piispa minut saattaa, luulen kyllä
voivani kantaa", sanoi Pernilla nauraen.

"Tässä ei ole puhe huonoista, vaan vaarallisista huhuista."

"Mitä huhutaan?"

"Sanotaan, että piispaa on pyydetty nousemaan Sten Kristerinpoikaa
vastaan."

"Onko hän kieltäytynyt?"

"Hän kuuluu vastanneen, että sen saa tehdä joku toinen."

"Nyt voin olla ylpeä!" vastasi Pernilla.

"Siitä pahasta, mitä olet saanut aikaan."

"Siitä voitosta, minkä olen voittanut. Niin vähäpätöinen kuin
olenkin, olen voittanut Hemming Gaddin."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tahdon olla kellossa heilurina, joka panee koneiston käymään."

Sillävälin puhuivat piispa ja Pietari herra samasta asiasta.

"Lankoni on menetellyt kuin mielipuoli", virkkoi viimeksimainittu.
"Neuvosto ei voi olla tuomitsematta häntä ankaraan rangaistukseen."

"Olkaa varma, neuvosto antaa koko asian raueta! Hän on tahtonut
kehoittaa kansaa kapinaan, hän on rosvonnut ja ryövännyt sen tekosyyn
nojalla, että hänen läänityksessään on tehty samoin. Milloin onkaan
vaadittu rangaistusta sellaisesta?"

"Se olisi lain ja oikeuden mukaista."

"Mielivalta on muuttunut laiksi. Ken tahtoo muuta lakia lukea, hän on
melkein tuomittu hengiltä."

"Te kieltäydyitte lähtemästä häntä vastaan?"

"Jos olisin lähtenyt, olisi se maksanut hänen henkensä!"

"Tahdoitte säästää häntä?"

"Hän ei ole pahempi kuin toisetkaan!"

"Tanskalaisystävä? Tanskalaiseksi ette kai muutu koskaan!"

"En mieleltäni, mutta se ei estä minua kannattamasta tanskalaisten
asiaa."

"Ruotsin vahingoksi?"

"Jos kuolintuskat käyvät liian pitkiksi, otan mieluummin niitä
lyhentääkseni."

"Kuinka useasti olen kuullut teidän sanovan, ettei kansaa, joka
tahtoo puolustautua, voida voittaa."

"Minun olisi pitänyt lisätä: Jollei tätä kansaa ole sulettu
piikkiaitaukseen, jota ympäröivät kavaltajat."

"Ne ovat kovia sanoja!"

"En ota niitä takaisin. Meille on pahat ajat tulossa."

"Vieläkö pahemmat kuin entiset?"

"Hansakaupungit luopuvat meistä. On tehty sopimus niiden ja Tanskan
välillä."

"Mitä se sisältää?"

"Hyökkäys- ja puolustusliiton!"

"Ehdot?"

"Erioikeudet vahvistetut! Tanskalainen laivasto lähtee Viipuriin ensi
avovedellä."

"Ja Gunilla rouva kirjoittaa, että kaikki tahtovat käskeä eikä kukaan
totella."

"Venäläiset antavat pian kuulla itsestään. Nuori kuningas oleskelee
Norjassa kooten joukkoja lähintä sotaretkeä varten. Ja Åke
Hannunpoika on kuollut!"

"Mutta Hemming Gadd elää!"

"Mitäpä hän voi?"

"Paljon, jos hän tahtoo! -- Ja hän tahtoo kyllä!"

"Älkää luottako siihen!"

"En usko koskaan, että hän pettää maansa!"

"Eikö häntä ole petetty?"

"Sellaista sankarimainetta ei mikään turmele."

"Sen laita on niin ja näin!"

"Vilppi unhotetaan, mutta maine elää ja levenee yli maailman."

"Se on kyllä totta!"

"Ja teillä on sellainen maine säilytettävänä."

"Taitaapa olla!"

"Teidän loitsustanne nousee kansa kuten ennenkin."

"Sopiihan koettaa!"

Ja niinkuin sotaorhi hätkähtää torventoitotuksen kuullessaan, niin
kohotti piispakin päänsä. Kauna, ynseys, kostonhalu haihtui pois kuin
akanat tuuleen. Hän oli jälleen luja, luottavainen isänmaan sankari,
josta ei mikään näyttänyt mahdottomalta, kun se koski isien maata.

"Ei meidän maaltamme puutu keinoja itsepuolustukseen", sanoi hän. "Ja
olen ikimuistettavan veljenne kanssa yhtä mieltä siinä, että jos vain
tahdomme käydä käsiksi, voimme kyllä puolustaa itseämme."

"Se on minunkin vakaumukseni."

"Tahdon puhua valtionhoitajalle. En suinkaan olisi haluton nyt heti
lähtemään Taalainmaahan valmistamaan rahvasta."

"Mutta vuodenaika -- korkea ikänne!"

"Pyh! Ikä ei ole riippuvainen vuosista, vaan sisäisestä voimasta."

Keskustelu Pietari Turenpojan kanssa oli ikäänkuin herättänyt
Hemming Gaddin. Hän oli tuntenut unteloisuutta, veltostumista. Ensi
kerran elämässään oli hänelle tapahtunut, että hän oli antautunut
vaikutelmille, jotka eivät lähteneet hänestä itsestään... Mutta
Pernilla oli lausunut hänen salaisimmat ajatuksensa; ajatukset, jotka
ainoastaan salaman tavoin olivat välähtäneet hänen sielussaan ja
sitten äkkiä kadonneet. Nyt olivat ne saaneet muodon, hän saattoi
aivan nähdä ne sielunsa silmin, mutta hän oli utelias tietämään,
osasiko pikku nainen tosiaankin lukea hänen ajatuksensa, tuo nainen,
jonka salaisia tarkoituksia häneen nähden hän ei ollut onnistunut
saamaan selville.

Edellä kerrotun keskustelun jälkeisenä päivänä sai Pernilla rouva
Nyköpingistä kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen herransa oli
pahasti haavoittunut. Pernilla rouvan oli pakko lähteä matkalle,
mutta eräässä kirjeessä ilmoitti hän tästä piispalle ja toivoi
elävänsä hänen muistossaan pikaiseen palaamiseensa saakka.



9.

MENEVÄT JA TULEVAT.


Valtionhoitajalle saapui päivittäin tietoja niistä liikkeistä, joita
herra Sten Kristerinpoika oli nostattanut Mälarin maakunnassa. Mutta
nyt tuli lisäksi, että arkkipiispa piti hänen puoliaan, arvellen,
ettei niin jalo herra suinkaan tehnyt perusteettomia valituksia.

Svante Niilonpoika otti kirjelmän vastaan emäntänsä ollessa läsnä.
Tavallisella kiihkeydellään hypähti hän pystyyn, huudahtaen, että
arkkipiispa tapansa mukaan tuomitsi korvakuulolta, mutta nyt tahtoi
hän iskeä iskun, jota ei niin pian unhotettaisi.

Hän aikoi varustaa joukkoja lähetettäväksi Norjan rajalle, mistä
heti uunna vuonna oli odotettavissa uusia hyökkäyksiä. Mutta hän oli
sangen epävarma, kenen asettaisi sotapäälliköksi. Hemming Gadd olisi
paras, mutta hän ei näyttänyt siihen halukkaalta.

Piispan tiheiden käyntien johdosta Pernilla rouvan luona oli
syntynyt mitä kummallisimpia huhuja, ja ne olivat Hemming Gaddin
arvoa alentavia. Jokaiselle oli selvää, että Pernilla rouva koetti
taivuttaa häntä vihollisen puolelle, ja odotettiin melkoisen
uteliaina, kuinka hän onnistuisi.

Paitsi keskustelua Pietari Turenpojan kanssa oli eräs toinenkin
tapaus auttanut Hemming Gaddia tempautumaan siitä horroksesta, jossa
hän oli ollut.

Muistamme Esbjörnin, lyypekkiläisen.

Oman toivomuksensa mukaan sai hän astua takaisin Sten herran
palvelukseen. Hemming piispa oli mieltynyt mieheen ja piti häntä
jommoisessakin arvossa. Hän piti siitä, että tämä väliin tuli hänen
luoksensa ja antoi eräänlaisen selonteon entisyydestään.

"Minä en ole koskaan ennen välittänyt rippi-isistä", sanoi Esbjörn
kerran nauraen. "Mutta sellainen ärrinpurri kuin piispa onkin, voin
kuitenkin sietää häntä, ja jos hän tahtoo kuunnella, voin kyllä
kertoa."

Huhu Pernilla rouvasta saapui hänen kuten muidenkin korville. Kerran,
kun hänen nuori herransa näytti hänestä vähemmän iloiselta kuin hänen
nykyisissä olosuhteissa piti olla, sanoi hän hänelle:

"Tuo piispa se kai teitä huolettaa, luullakseni?"

"Mitä tiedät hänestä?"

"Samaa kuin koko maailma."

Sten tunsi miehensä ja tiesi, että häneen saattoi luottaa. Hänen
kanssaan saattoi huoletta puhua mistä hyvänsä, ja väliin vei se
tekoihinkin.

"Olisi korvaamaton vahinko maalle ja isälleni, jos piispa
kieltäytyisi häntä auttamasta ensi sotaretkellä."

"Niin, se asia näyttää pahalta."

"Ajatella Hemming piispaa naisen viettelemänä."

"Se tuntuu hullunkuriselta", nauroi Esbjörn.

"Hänen täytettyään seitsemänkymmentä vuotta!"

"Siinä juuri on onnettomuus. Silloin he ovat pahimmillaan!"

"Mitä tarkoitat?"

"Kun vanhat saavat lastentauteja, selviävät he niistä harvoin
hengissä. Mutta juolahtaapa jotakin mieleeni", lisäsi Esbjörn ja
raapi päätänsä, samalla kuin hänen koko naamansa vetääntyi leveään
hymyyn.

"Mitä niin, Esbjörn?"

"Hän on minun rippi-isäni! Ja minua haluttaisi mennä hänen luoksensa
tunnustamaan syntini."

"Onko sinulla jotakin erityistä mielessäsi?"

"Tahdon saada hänet muistamaan omat syntinsä."

"Se on rohkea yritys."

"Juuri siksi voi käydä niin, että se onnistuu!"

Ja Esbjörn lähti piispan luo. Oli varhainen aamu, ja tämä, äsken
noustuaan, oli sangen huonolla tuulella.

"Mitä tahdot?" huusi hän tulijaa vastaan.

"Tehdä rippini, kunnianarvoisa piispa."

"Ei ole aikaa!"

"Milloin saan tulla uudestaan"

"Mene jonkun papin luo!"

"Tein sen, mutta hänellä ei ollut aikaa."

"Mikäs hänellä oli esteenä?"

"Ei mikään, luulen."

Hemming kääntyi pois. _Nyt_ vasta juolahti hänen mieleensä, että
Esbjörn tarkoitti häntä.

"No, pian sitten, mitä sinulla on sanottavaa?"

"Tiedättekös, piispa, minun laitani on jotakuinkin huonosti!"

"Kuinka niin?"

"Minä olen ennen voinut tehdä palveluksia herralleni."

"Olet kyllä!"

"On tietysti monia, jotka tahtovat niellä minut."

"Mitä sinulla on heidän kanssaan tekemistä? Herrasi suojelee kyllä
selkäsi."

"Niin, tietysti selkäni, mutta..."

Nyt raapi Esbjörn uudestaan päätänsä ja näytti sangen hämmentyneeltä.

"Mitä mutta?"

"Nyt on piru merrassa."

"Missä muodossa?"

"Naisen."

"Vai niin!" sanoi piispa hieman pitkään.

"On hirveää, kun ne saavat miesraukan valtaansa. Vaikkei Reetta ole
mikään kaunotar."

"Et ole kaunis sinäkään."

"Mutta kieli hänellä on! Tiedättekös, piispa, että kieli voi olla
vaarallisempi kuin kauneus."

"Mitä hän sitten kielellään?" keskeytti Hemming kärsimättömästi.

"Houkuttelee minua hylkäämään herrani."

"Mitä sinä olet vastannut?"

"Tietysti, etten tahdo; mutta hän ei hellitä."

"Anna palttua hänelle!"

"Kunpa vain en olisikaan jo hänen vallassaan! Olen aivan kuin
kiedottu hämähäkin verkkoihin."

"Hitolla, mies, tiedät kai mitä itse tahdot!"

"Tahdon pitää kiinni herrastani, mutta hänen kielensä tulee aina
väliin. Se on niin lipakka, että aivan kuin nuolee pois hyvät
päätökseni ja aikeeni."

"Mitä aiot tehdä?"

"Juuri sitä pyytäisin piispaa sanomaan."

"Luuletko, että minä annan sinulle luvan pettää velvollisuutesi?"

"Ei, sitä en luule!"

"No, silloin tiedät myös neuvoni."

"Tietysti, mutta tiedättekös, piispa, hän on kyllä oikeassa siinä,
mitä hän sanoo."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että muut ovat kateellisia minulle, ja että hän minua pitäisi paljon
parempana kuin muita, koska minä olen pelastanut valtionhoitajan
hengen, ja muuta sellaista, joka hivelee korvia."

"No, nai sitten hänet!"

"Ei, se ei käy päinsä."

"Miksei?"

"Hänellä on jo mies ennestään."

"Mitä hän sitten tahtoo sinusta?"

"Narrata minut jonkun toisen palvelukseen."

"Etkö käsitä, että hän on petturi?"

"Tiedän kyllä, mutta en tahdo sitä uskoa!"

Ja Esbjörn veijari pani kätensä silmilleen ja oli itkevinään.

"Hyi perhana, mies, etkö häpeä!" huusi piispa.

"Rakkaus on vaarallinen, kun se valtaa vanhan miehen", nyyhkytti
Esbjörn.

"Kuinka vanha olet?"

"Neljänkymmenen."

Rajua nyyhkytystä.

"Kuinka vanha piispa on?"

"Mitä se tähän kuuluu?"

"Ajattelin vain, että mitähän jos se olisi vallannut teidät."

Ei tapahtunut usein, että Hemming Gadd punastui, mutta nyt hän
karahti tulipunaiseksi, meni Esbjörniä vastaan ja sanoi kiukusta
vapisevalla äänellä:

"Onko joku lähettänyt sinut?"

"Ei, herra, minä tulen itsestäni!"

Piispa epäili ilmeisesti. Hän tähysteli vastustajaansa päästä
jalkoihin. Tämä kohtasi hänen katseensa sangen tyynesti, mutta
samalla hän mietti itsekseen, ottaisiko hän selkäsaunan vastaan
puolustautumatta vai antaisiko takaisin.

Luultavasti hänen tyyni esiintymisensä teki piispan aseettomaksi.
Tämän kasvoille tuli vähitellen tavallinen ilme.

"En viitsi ottaa selvittääkseni, mikä on herättänyt epäluulojani",
sanoi hän. "Mene tiehesi!" Näin sanoen hän käänsi hänelle selkänsä.

Esbjörn kumarsi syvään ja riensi pois.

Olisi liian rohkeaa koettaa lukea niitä ajatuksia, jotka liikkuivat
Hemming Gaddin sielussa. Jos hän tunsi itsensä hieman nöyryytetyksi,
osasi hän kyllä siitä tunteesta vapautua. Samana päivänä oli hänellä
ennen kerrottu keskustelu Pietari Turenpojan kanssa. Kenties hän oli
jo muokattu niille vaikutelmille, joita tämä tahtoi hänessä herättää.
Lankee luonnostaan, että Hemming piispa enemmän kuin joku muu pelkäsi
tehdä itseään naurettavaksi. Lukemattomia kertoja oli hän ärsyttänyt
muita mitä terävimmällä pilkalla. Hän ei pitänyt ajateltavanakaan,
että kallistaisi korvansa naisten puheille ja antaisi niiden kiehtoa
itsensä, eikä hän nytkään myöntänyt edes itselleen, että oli ollut
sitä lähellä. Mutta ei hän ollut vihainen Pernilla rouvalle, ja
tieto, että tämä oli matkustanut pois, kohotti hänen rinnastaan syvän
kaipauksen huokauksen.

"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen. "Minä olin ensimäinen, joka
ymmärsin häntä, ja hän oli kiintynyt minuun!"

Seuraavana päivänä meni hän valtionhoitajan luo.

Svante Niilonpoika esitteli hänelle suunnitelmiaan ensi vuoden
sotaretkeä varten. He keskustelivat kuten toisiaan kaivanneet
ystävykset, jotka ovat vihdoin tavanneet toisensa.

"Minun aikomukseni", sanoi Svante, "on lähettää Sten Taalainmaahan."

"Hyväksyn sen ehdottomasti."

"Mistä maan osasta veli aikoo ottaa pitääkseen huolta?" kysyi Svante.

"Eikö alussa vuotta tultaisi toimeen ilman minua?"

"Teillä on joku toinen suunnitelma."

"Niin minulla olisi."

"Viipurissa isännöi herra Tönne Erikinpoika."

"Onko hän luotettava?"

"Hän oli sukulaisuussuhteissa manalle menneen linnanisännän kanssa,
mutta en tunne häntä paljoa. Aikapahan näyttää."

"Kuten tiedätte, ovat joukot matkalla Norjan rajalle."

"Johdatteko niitä itse?"

"Jos Jumala terveyttä suo."

"Pienempiin taisteluihin teillä on monta, jotka kelpaavat johtajiksi."

"He saavat koettaa puolestaan."

"En siis näe mitään esteitä tiellä."

"Laivaston laskemista vesille ei ole ajatteleminenkaan."

"Ei nykyään, jollei..."

"Nyt tulee teidän suunnitelmanne?"

"Pitäisi koettaa hajaannuksen synnyttämistä hansakaupunkien kesken."

"Liittosopimus on jo tehty."

"Se voidaan rikkoa. Minä tahtoisin kostaa lyypekkiläisille. Jollei
asialla ole menestystä, lähden Norjaan katsomaan, mitä siellä olisi
tehtävissä."

"Norjalaiset eivät tunne sortoa yhtä elävästi kuin me eikä heillä ole
ainoatakaan lujatahtoista miestä."

"Niin pelkään olevan."

"Mutta kauan ette viipyne poissa?"

"Korkeintaan maaliskuuhun."

"Ja milloin lähdette?"

"Heti häiden jälkeen."

"Olisin valmis lykkäämään ne saadakseni pitää teidät sitä kauemmin."

"Se olisi julmaa nuoria kohtaan."

"Heillä on koko elämä edessään. Minusta tuntuu kuin olisin sen
lopussa."

"Mitä onkaan minun silloin sanottava!"

"Te olette nuori sielultanne, Hemming, nuorempi kuin minä!"

"On kyllä totta, ettei se paina minua niin raskaasti."

"Teidän tultuanne tuntuu minustakin taakka keveämmältä. Tuntuu kuin
olisimme nyt kaksin sitä kantamassa."

"En petä teitä!"

"Kiitos siitä sanasta!"

Ja molemmat ystävykset puristivat lujasti toistensa kättä.

Svante herran silmät täyttyivät kyynelillä.

"Näetkös", sanoi hän, "olen niin paljon vanhempi sinua."

"Tahdot uskotella minulle tulleesi lapseksi jälleen."

"Kenties olenkin tullut. Seuraa minua Märta rouvan luo; hän ilostuu
sinut nähdessään!"

"Olenkohan tervetullut?"

"Katso ja päätä itse!"

"Vihdoinkin!" huudahti Märta rouva ojentaen hänelle kätensä. "Olen
suuresti ikävöinyt teitä."

"Kiitos kirjeistänne, ne kuuluvat jälkimaailmalle."

"Nyt laskette leikkiä!"

"Herrani on ne sentähden ottanut taiteensa."

"Jälkimaailman on tiedettävä, kuinka olemme ajatelleet ja
taistelleet", vastasi Svante Niilonpoika.

"Jälkimaailma tulee tuomitsemaan oikeuden mukaan", virkkoi piispa,
"se ei tunne kateutta eikä vihaa."

"Jollei aatteita kohtaan", huomautti Svante.

"Minun aatteeni sointuvat aina yhteen kansan ajatuskannan kanssa."

"Meidän naisten laita on omituinen. Tahtoisin mielelläni, että
jälkimaailma sanoisi kaikkea hyvää herrastani, mutta minusta on
samantekevää, mitä se sanoo minusta."

"Sallikaa minun sitä epäillä."

"Ettekö usko, että voi rakastaa toista ihmistä enemmän kuin itseään?"

"Tunnustan, etten voi sitä käsittää."

"Te miehet, niin itsekkäitä te olette! Mutta puhukaamme nyt
ystävistämme! Muistatte kai Kirsti rouvan, herra Erik Trollen
emännän?"

"Kuka voisi hänet unhottaa?"

"Hän on mennyt luostariin."

"Onko hän mennyt uudestaan kuvattavaksi?"

"Nyt olette ilkeä!"

"Ilkeä olisi se, joka kuvaisi hänet näköisekseen."

"Oletteko siis nähnyt hänet?"

"Kerran -- pikimmiten. En tuntenut häntä, eikä hän siitä pitänyt."

"Kaikki hänen tyttärensä ovat kauniita."

"Ovatko ne isäänsä?"

"Enpä juuri tiedä..."

"Anteeksi, tarkoitin Erik Trollea."

"Heillä on kaikilla tumma tukka."

"Kuten tuolla maalarillakin. Elääkö hän?"

"Ei, hän on kuollut."

"Ja Kirsti rouva menee luostariin?"

"Hän sanoo, että maailma on paha."

"Nyt tulee se paremmaksi!"

"Tiedättekös, teidän kielenne on katkerampi kuin konsanaan."

"Riippuu siitä, mitä annatte pureskeltavakseni."

"Sen täytyisi olla jotakin lempeää ja hyvää."

"Kuten esimerkiksi arkkipiispa?"

"Onko hän makuunne?"

"Maistuu aivan hunajalle!"

"Todellakin!"

"Jos maistaa vain vähän, muuten se yököttää."

"Nyt alatte jälleen!"

"Tai rouva Bonti?"

"Päästäkää minut kuulemasta hänestä mitään!"

"Tahdotteko tietää uutisia luostareista?"

"En, en!"

"Tai kirkosta?"

"Se ei ole parempi!"

"Kerronko teille maan hädästä?"

"Kuulen siitä joka päivä puhuttavan."

"Tai kuinka suurmiehemme haalivat tavaraa ja kultaa?"

"Ettekö siis usko mitään hyvää olevan?"

"Näyttäkää minulle ainoakaan suuri ja omaa etua etsimätön teko, niin
uskon hyvän olemassaolon maailmassa!"

"Todella suuri ja hyvä vaikuttaa hiljaa ja huomaamatta, se ikäänkuin
piiloittuu."

"Sen voin uskoa, koska en ole sitä koskaan nähnyt."

"Ettekö koskaan?"

"Myönnän, että olen nähnyt miehen, joka herätti ihailuani; mutta
hänen alhainen yhteiskunnallinen asemansa pelasti hänet sellaisista
kiusauksista, joissa hän olisi langennut."

"Tarkoitatte isä Johannesta."

"Siinä nyt näette! Me, jotka olemme oppineet tuntemaan niin paljon
ihmisiä, mainitsemme yhden ja saman."

"Entä Elsa Posse!"

"No, vaikkapa kaksikin! Mitä merkitsevät he maailmassa, joka on
täynnä syntiä? Ihmeellisiä merkkejä esiintyy niin auringossa kuin
kuussakin, mutta aurinko ja kuu pysyvät kuitenkin samoina. Jos
otaksuu, että luonnon parhaat voimat ovat yhtyneet tuottaakseen
parasta mitä voivat, niin ovat luonnonvoimat täten menneet parhaan
olemuksensa ulkopuolelle, ja niiden tavalliset tuotteet pysyvät aivan
yhtä arvottomina kuin ennenkin."

"Myönnän ettemme ole hyviä, mutta me pyrimme sellaisiksi. Me
kehitymme taistelussamme maailman kanssa. Näettehän sen meidän
suuresta taistelustammekin. Eikö sillä ole mitä jaloin tarkoitus, ja
eikö meidän täydy myöntää, että kansan itsetajunta ja valistus on
kohonnut!"

"Antaahan tulla kurjan hallituksen, ja koko suuri työ on tehty
tyhjäksi."

"Niin ette ajattele!"

"Minun vakaumukseni on, että siihen joudutaan."

"Suokoon luoja, etten eläisi sitä päivää!"

"Minä tahdon elää! Tahdon nähdä isänmaan vihollisten kantavan
hedelmän kylvöstään. Tahdon nähdä heidän kärsivän rangaistuksen
ahneudestaan, omanedun himostaan, kateudestaan!"

"Kuinka silloin käy maalle?"

"Se on kuin uusi Feniks lintu nouseva siitä tuhkaläjästä, jossa
kavaluus on saanut hautansa."

"Luuletteko siis, että unioni on tuleva pysyväksi?"

"Ei, sitä en usko. Mutta uskon babylonialaisen vankeuden."

"Kuningas Kristianin vallan alla?"

"Hän tulee olemaan isäänsä paljon pahempi. Julmemmin,
häikäilemättömämmin on hän menettelevä, eikä hän ole häntä heikompi
eläimellisiin himoihinkaan nähden. Vanhalla kuninkaalla on
julkinen rakastajattarensa Vardingborgissa, ja nuorella on omansa
Kööpenhaminassa aivan linnan läheisyydessä. Eikö totta, kuninkuus
ansaitsee ylistystä?"

"Tiedän, että se on norjalainen tyttö."

"Jonka arkkipiispa on neuvonut. Molemmat valtiomahdit pyrkivät samaan
maaliin."

"Mutta kerrotaan, että nuori kuningas menee naimisiin, ja jos niin
tapahtuu..."

"Siitä ei estettä! Mikä olisi yksityiselle rikos, se on majesteetille
korkeintaan heikkous. Ettekö usko, että hänen palkkarenkinsä
kumartavat yhtä syvään jalkavaimolle kuin kuningattarellekin?"

"Kyllä, uskon sen."

"Näettekös, sellainen on maailma! Ja jos muutamia tunteja olisi
taivaan salama kädessäni, musertaisin heidät perinpohjin tänä
päivänä, niin että ainoastaan muutamia pirstaleita lennähtäisi
huomenna avaruuteen todistamaan siitä mitä on ollut."

"Kuinka silloin kävisi teille itsellenne?"

"Minä seuraisin luonnollisesti mukana olemattomuuteen, ja sen tekisin
ilolla, kun vain olisin varma siitä, että hävitystyö on täydellinen."

"Mitä, aiotteko jo lähteä?"

"Minusta olette jo saaneet kylliksenne."

"Sallikaa minun ilahuttaa teitä Stenin ja Kristinan näkemisellä!"

"Odotatteko heitä pian?"

"Joka hetki."

"Savustakaa sitten vahvasti huonetta, etteivät minun sanani saata
heille onnettomuutta aikaan! Tahdon pitää suuni supussa sinä päivänä,
jona joudun heidän kanssaan yksiin."

Ja vanha piispa riensi pois niin nopeasti kuin häntä itseään olisivat
ajaneet takaa ne pahat henget, joista hän varoitti.

"Hyvä, ettette jäänyt tänne sisälle", sanoi sitten Märta rouva
herralleen. "On hirvittävää kuulla häntä."

"Hän näkee ainoastaan varjopuolen elämästä, mutta eipä maailma
olekaan hänelle koskaan näyttänyt hymyileviä kasvoja."

Ovi aukeni, ja Sten ja Kristina astuivat sisään. Olipa seura kuinka
suuri tahansa, keskustelu kuinka vilkas hyvänsä, tulee muutamien
sekuntien hiljaisuus, kun nuori morsiuspari astuu sisään. Yksin
ajattelemattomimmatkin tuntevat vaistomaisesti, että on kysymys
enemmästä kuin maallisesta liitosta. Monille se kenties ei ole muuta
kuin vaistomainen tunne, mutta Sten ja Kristina antoivat sille mitä
syvimmän ja vakavimman merkityksen.

Stenistä tuntui, että hän nyt vasta astui ulos elämään itsenäisenä
miehenä, jonka ei ollut vastattava ainoastaan omista teoistaan, vaan
myös erään toisen. Jos hän ja tämä toinen kerran tulisivat asettumaan
yhteiskunnassa korkeimmalle paikalle, oli heidän tehtävä itsensä
siihen täysin kelpoisiksi.

Kertomukset siitä elintavasta, jota vietettiin Tanskan hovissa,
olivat saapuneet Sten Sturenkin korville, eikä hän tahtonut
hävetä kansansa edessä eikä että sen tarvitsisi hävetä hänen
tähtensä. Tapojen puhtauden oli hän sentähden asettanut
ensimäiseksi velvollisuuksistaan ja lähinnä seuraavat olivat: yhtä
oikeudenmukainen kaikille, ylhäisille ja alhaisille, rikkaille ja
köyhille; ei loukata kenenkään oikeutta; ei kantaa mielikaunaa;
antaa anteeksi yksityiset vääryydet, mutta pitää ankarasti kiinni
siitä mitä laki vaatii; tuomita lempeästi muita, mutta ei koskaan
hellitellä omia vikojaan.

Sten Sture ei laatinut näistä periaatteista mitään mietelauseita ja
ripustanut niitä seinille ympärinsä eikä hän niistä puhunutkaan,
mutta hän kirjoitti ne sydämeensä, hän tahtoi osoittaa ne
toimissaan. Tosin oli hän vasta ainoastaan yhdeksäntoistavuotias,
mutta hän tiesi, että se puu, jonka mieli kasvaa suoraksi, on
oikaistava aikanaan, ja puutarhuriksi oli tuleva hänen rakastettu
Kristinansa. Sellainen oli hänen käsityksensä avioliitosta. Kukaan
hänen mielestään ei voisi paremmin nähdä hänen vikojaan kuin
hänen alituinen elämäntoverinsa. Ketään ei hän tulisi mieluummin
kuuntelemaan. Parantua ja jalostua hänen silmissään, se sisälsi
todellisen sielun ylennyksen ja kasvamisen.

Ja Kristina? Joka päivä rukoili hän pyhältä neitsyeltä voimaa ja
kykyä täyttää ne korkeat, vastuunalaiset velvollisuudet, jotka hän
oli ottamaisillaan kannettavikseen. Hänen korkein pyrkimyksensä oli
tulla herralleen todelliseksi avuksi.

Hän on kuuleva kaikkien sanoja ja rukouksia, mutta sen jälkeen tutkii
itse tarkoin asiat. Jos puhuttiin siitä korkeasta asemasta, joka
häntä odotti, vastasi hän:

"Voisinpa vain täyttää ne velvollisuudet, jotka minua odottavat!"

Isältään oli Sten herra saanut Örebron linnan läänitykseksi ja
sinne hänen oli vietävä nuori vaimonsa heti häiden jälkeen. Kun hän
ilmoitti siitä morsiamelleen, sanoi tämä:

"Tiedän, että niillä seuduin on paljon köyhiä; heidät tahdon minä
ottaa huostaani."

"Sitten, kun minä olen lähtenyt luotasi."

"Ettekö tahdo olla mukanani?"

"Sano minua, 'sinuksi', Kristina!"

"Etkö tahdo seurata minua?"

"Minä tahdon pitää sinut yksin. Ajatteles, ollessani poissa sodassa,
saavat muut katsella sinun suloisia kasvojasi! Minulla on silloin
ainoastaan muisto."

"Paras muisto on se hyvä, jonka olemme yhdessä tehneet, sinä ja minä."

"Mutta meidän täytyy myös panna toimeen juhlia ympäristön asujamille.
Tiedän, että kaupunki aikoo ottaa meidät juhlallisesti vastaan."

"Ehkäise se, rakas ystävä!"

"He voisivat panna sen pahakseen."

"Ei nyt, kun sota ja vaino vallitsevat maassa. Pyydä heitä lykkäämään
juhlallisuudet, kunnes saamme rauhan."

"Milloin luulet sen tulevan?"

"Epäiletkö!"

"Suoraan sanoen teen niin. Kun istun näinikään käsivarteni
vyötärölläsi, katselen kirkkaihin silmiisi, silloin näen taivaani ja
se näyttää minusta niin ihanalta, että unhotan kaiken muun; mutta
mihin muuanne katselenkin, näen ainoastaan pimeyttä."

"Ethän vain siltä menetä rohkeuttasi?"

"Taistelen viimeiseen saakka. Mutta sinä, Kristina, etkö pelkää
yhdistyä mieheen, joka kulkee niin epävarmaa kohtaloa kohden?"

"Minähän rakastan sinua!"

"Niinkö suuresti, että tahdot kärsiä minun tähteni?"

"En ainoastaan sinun, vaan myös sen asian, jonka puolesta taistelet.
Engelbrekt on ollut minun sankarini. Nyt olet sinä tullut siksi,
sillä sinun maalisi on sama kuin hänen."

"Engelbrektin emäntä sai taistella monta kovaa taistelua."

"Saanee kyllä Sten Sturenkin!" vastasi Kristina värähtävällä äänellä.
"Mutta koskaan ei hän ole valittava, vielä vähemmän katuva."

"Mutta jos minä kaadun?"

"Silloin tiedän, että olet kuollut sankarin kuoleman!"

"Kristina, sinä olet itse sankaritar!" huudahti nuorukainen
riemuiten. "On kyllä totta, rakkaani, että monta kertaa tunnen
epäilystä ja levottomuutta, mutta niin on laita erittäinkin
keskusteltuani Hemming piispan kanssa."

"Hänen, joka sellaisella varmuudella puhuu menestyksestä ja voitosta."

"Sinulle, niin!"

"Silloin ei hänellä liene erittäin hyvät ajatukset minusta."

"Hän pitää sinua lapsena."

"Sehän olenkin, mutta..."

"Odotahan, hän kyllä tulee toisiin ajatuksiin, kun oppii sinut
tuntemaan."

"Minä pelkään häntä."

"Niin minäkin tein, ennenkuin näin sinut jälleen."

"Missä yhteydessä hän ja minä olemme toisiimme?" kysyi Kristina
sangen kummissaan.

"Enkö sanonut sinulle, että hänen elämänkatsomuksensa on synkkä. Se
vaikutti tietämättäni minuun, mutta maailma kirkastuu yhä enemmän,
mitä useammin olen luonasi."

"Onko se mahdollista!" sanoi Kristina säteilevän iloisena.

"Sinä näytät pilvettömältä taivaalta, ja säilyttääkseni sinut aina
sellaisena ei mikään vaiva, eivät mitkään huolet näytä minusta
raskailta."

"Olet kertonut minulle, että ensimäinen Sten Sture kutsui Ingeborg
rouvaa uskolliseksi toverikseen."

"Se hän olikin! Kun hän oli sodassa, piti vaimo kotona huolen
kaikista hänen velvollisuuksistaan."

"Niin minäkin tahdon tehdä! Kaikki sinun työsi Ovat minunkin töitäni!
Sinun on opetettava minua!"

"Ja sitten sinä kirjoitat ja kerrot minulle!"

"Niin. Siten ovat kaikki ajatuksemme yhteiset, me työskentelemme
saman päämäärän hyväksi ja neuvottelemme keskenämme, kuinka sen
saavuttaisimme."

"Minä kysyn sinun neuvoasi."

"Kestää varmaan kauan, ennenkuin uskallan sinulle antaa neuvoja;
mutta tahdon kuulla sinua ja muita, niin että vähitellen opin."

"Minä mieluummin kuulen sinua!"

"Nyt puhut ymmärtämättömästi, Sten."

"Niin puhutaan, kun ollaan rakastuneita."

"Ei, niin ei suinkaan tehdä. Minä ainakin pinnistän koko
ymmärrykseni."

"Olet oikeassa, Kristina, suloinen impeni, uljas, ihana valkyriani..."

"Mieluummin tahdon olla sinun uskollinen emäntäsi."

"Olet jo minun ihana morsiameni!"

"Joka unhottaa tehtävänsä -- sinun tähtesi. Ompelukseni odottaa, ja
minä haaskaan aikani lörpöttelyyn sinun kanssasi."

"Muut saavat pitää huolen siitä."

"Ei, kiitos; jokaisen siveän neitsyen on itsensä huolehdittava
myötäjäisistään."

"Mutta jollei hän ehdi?"

"Häitä ei voida viettää ennen."

"Siitä en tahdo kuulla puhuttavankaan, Kristina; tulkootpa
myötäjäisesi valmiiksi tai ei, ovat häämme kaikessa tapauksessa
marraskuun neljäntenätoista päivänä".

"Se on mahdotonta."

"Nyt tiedät, että ne ovat neljäntenätoista."

"Jos oikein pyydän", sanoi Kristina ja painautui hyväillen häntä
vasten, "niin hommaathan, että häitä lykätään kaksi viikkoa."

"Ei päivääkään, Kristina!"

"Ja sinä sanot niin mielelläsi tahtovasi täyttää toivomukseni!"

Kristina kääntyi poispäin, ettei Sten näkisi veitikkaa hänen
silmistään.

"Sanon sinulle, se on mahdotonta; isäni tahto... kaikki on valmiina
Örebrossa."

"Kuinka pitkältä on vielä hääpäivään?"

"Kokonaista kolme viikkoa!"

"Silloin täytyy minun tehdä siihen asti työtä päivät ja yöt."

"Sitä en suinkaan salli!"

"Minun täytyy luopua ilosta nähdä sinua koko tänä aikana."

"Ja luuletko minun suostuvan siihen?"

"Sinun täytyy!"

"Ei, Kristina; päinvastoin täytyy sinun luopua niin kummallisista
päähänpistoista."

"Nyt et ole hyvä minua kohtaan!"

"Tiedätkös, mitä sinun pyyntösi todistaa?"

"Sitä, että tahdon saada myötäjäiseni valmiiksi."

"Ei, että sinä et rakasta minua. Pyydä minulta mitä tahdot ja minä
suostun, mutta älä lykkäämään häitämme äläkä olemaan sinua näkemättä
kolme viikkoa niin vähäisen asian kuin myötäjäisten tähden."

"Tuletko aina pitämään yhtä tähdellisenä oleskelua yhdessä kanssani?"

"Aina, Kristina, aina!"

"Silloin täytyy minun kai tällä kertaa myöntyä."

"Mutta minä tahdon uskoa sinulle erään salaisuuden", kuiskasi Sten.

"Taasko leikinlaskua?"

"Ei, se on vakava asia. Näetkös, kun ritari on nyt varma onnestaan,
kun neitsyt, jota hän rakastaa, on suostunut tulemaan hänen armaaksi
emännäkseen -- silloin tapahtuu jotakin, josta morsian ei voi
uneksiakaan."

"Sinähän aivan pelästytät minut, Sten!"

"Sulhanen alkaa vakoilla morsiantaan!"

"Epäluulosta?"

"Ei, vaan rakkaudesta, joka ei salli hänen ajatella mitään muuta kuin
häntä."

"Mitä tekee hän silloin?"

"Käy salaliittoon morsiamensa palvelijan kanssa."

"Sala -- liittoon...?"

"Varsinkin, jos neitsyellä on imettäjä..."

"Annikkini...?"

"Otaksukaamme, että hänen nimensä on Annikki. Ritari sanoo hänelle:
'Puhu, kerro minulle kaikki, mitä tiedät armaastani'."

"Ja tämä tekee sen?"

"Ei heti, mutta poika on nokkela. Hän kyselee tytön syntymästä
lähtien."

"Sehän on hirveää!"

"Sitten siitä, kun tämä alkoi kävellä."

"Sellaisia lapsellisuuksia!"

"Hänen nukeistaan!"

"Se on arvotonta, ja jos tekisin oikein..."

"Eroittaisit imettäjän palveluksestasi?"

"Se täytyisi minun tehdä!"

"Silloin otan hänet omaan palvelukseeni."

"Mitä sinä hänellä tekisit?"

"Sehän on selvä, kysyn vain ensin, mitä sinä hänestä pidät?"

"Tähän asti olen pitänyt aika paljon, tästälähin en ollenkaan! Hän
lörpöttelee sopimattomia."

"Onko siinä kaikki vai onko hänellä useampiakin vikoja?"

"Luullakseni on siinä kylliksi."

"Minusta se ei merkitse mitään. Voitko luopua hänestä jo tänään?"

"Hyvin mielelläni!"

"Huomenna naitan hänet."

"Naitat...?"

"Etkö tahdo tehdä hänelle sitä iloa, että olet läsnä vihkiäisissä?"

"Kenelle naitat hänet?"

"Uskolliselle Esbjörnilleni! Ja vielä huomenna, tai mieluimmin jo
tänään!"

"Mitä varten sellainen kiire", puuskahti Kristina nauraen.

"Saanko kuiskata sen sinulle?"

"Eihän täällä ole ketään kuulemassa."

"Tahdon vain, että hänestä tulee imettäjä meidän vanhimmalle
lapsellemme!"

"Cecilia varmaankin huusi minua!" keskeytti Kristina ja tahtoi juosta
ulos.

"Annatko anteeksi Annikille?"

"Täytyy kai minun!"

Ja nuolen nopeudella riensi Kristina huoneesta.

Kun Sten herra meni jälestä, löysi hän hänet täydessä työssä
neitostensa ympäröimänä.

"Onko totta, Cecilia rouva, että huusitte Kristinaa?"

"Sen olen tehnyt moneen kertaan, mutta hän kuulee niin huonosti näinä
aikoina."

"Nyt se seikka korjautuu", sanoi neitsyt heleästi punastuen. "Sten
tulee tämän jälkeen tänne tupaan... Täällä voimme puhella yhtä hyvin
minun laittaessani huntua."

"Hääpäiväksi on nyt määrätty marraskuun neljästoista päivä, Cecilia
rouva", sanoi Sten herra.

"Luuleeko Kristina voivansa tulla valmiiksi?"

"Saan kai koettaa parastani, koska kerran olen suostunut", vastasi
tämä.

Ompelevat neitoset katsoivat merkitsevästi toisiinsa, sitten
neitsyeen, ja sen jälkeen lentelivät neulat yhä nopeammin läpi hienon
liinakankaan.

"Mitä te sanotte? Voiko kaikki joutua valmiiksi?" kysyi Kristina
heiltä.

"Kyllä", vastasi kahdeksankertainen kuoro.

Sulhanen hymyili tyytyväisenä.

"Ne joutuvat valmiiksi kymmenenteenkin."

"Jos oikein jouduttaisimme, joutuisivat kahdeksanteenkin."

"Luulenpa melkein kuudenteenkin."

"Olisiko aivan mahdotonta ensimäiseen!" kysyi nuori ritari.

"Eikä", vastasi sama kuoro.

"Ei tarvitse ennenkuin neljänteentoista", vastasi Kristina suurella
arvokkuudella.

"Mutta jos nyt on kaikki kunnossa..." Kristina loi häneen niin
vakavan katseen, että hän katkaisi lauseensa! Kristina ei aina
sallinut, että tällä tavoin leikiteltiin hänen kanssansa. Tästä
päivästä lähtien sai Sten tyytyä kohtaamaan häntä rouvantuvassa.

"Etkö tahdo suoda minulle ainoatakaan keskustelua kahden kesken",
kysyi hän kuiskaten. "Jos aika myöntää."

"Olet julma minua kohtaan!"

"Syytä itseäsi!"

"Minä lähden Örebrohon!"

"Se on hyvä, täällä on sinulla liian vähän tehtävää."

"Sinä pidät siitä, että lähden?"

"Niin, että molemmat saisimme aikaa ajatella toisiamme."

"Mutta minä en viivy kauan poissa!"

"Etkö yli neljännentoista päivän?"

"Toivoisitko sitä?"

"En, rakas; silloin kuolisin varmaan suruun."

"Jos minun on pakko viipyä poissa viikon aika, on meillä sitten
paljon sanottavaa toisillemme."

"Aivan varmaan."

"Mutta silloin en tahdo kuten nyt puhua kanssasi monien ollessa
läsnä."

"Täällä ikkunankomerossa ei meitä kuule kukaan."

"Huomaatko, Kristina, kuinka vaikea minun on sanoa sinulle --
hyvästi!"

"Minusta se taasen on samaa kuin sanoisin: Tervetuloa jälleen,
rakkaani!"

Nopeammin kuin Sten ehti ajatellakaan, kiepsahtivat Kristinan
käsivarret hänen kaulaansa ja suudelma poltti hänen huuliaan, mutta
samassa minuutissa istui Kristina jälleen ompeluksensa ääressä.

Niin he erosivat.

Valtionhoitaja tahtoi itse pitää häät Tukholman linnassa.

"Juhlia ja huvituksia on minulla vähimmän aikaa ajatella", sanoi hän.
"Mutta suurempaa syytä iloon kuin nyt ei minulla ole ollut koskaan,
ja sentähden toivon, että ystävät ja sukulaiset ottavat ilooni osaa."

Arkkipiispa oli sanonut, että jollei hän olisi vuoteen omana,
kuletuttaisi hän itsensä Tukholmaan saadakseen ilon itse yhdistää
nuoren parin. Kirjeitä ja kutsuja lähetettiin kautta maan, tiedettiin
tosin, etteivät kaikki voineet tulla, mutta kukaan ei saanut
luulla, että hänet oli unhotettu. Ystävät ja viholliset, kaikki oli
kutsuttava.

Ei Tukholman porvaristoakaan saanut jättää kutsumatta.

"Linnansuojat ovat suuret ja lukuisat", sanoi herra Svante
Niilonpoika; "ja kyllähän hyvä sopu aina sijaa antaa".

Kristina neitsyen isän, ritari Niilo Erikinpojan, ja äidin, rouva
Sigrid Eskilintyttären, piti saapua kahdeksan päivää ennen häitä ja
asua herra Erik Juhanan pojan ja Cecilia rouvan luona. He olisivat
mielellään tahtoneet viettää tyttärensä häät kotona omassa talossaan.
Mutta valtionhoitajan toivomus ja mahdottomuus saada tilaa niin
monille vieraille sai heidät siitä luopumaan.

Cecilia rouva ja Kristina neitsyt olivat saaneet vapaat kädet Sten
herran lähdettyä. Nyt saattoivat he parhaimman halunsa mukaan
järjestää kodin rakkaiden vanhempainsa vastaanottamiseen. Tosin tiesi
Kristina neitsyt, että hänen huolekas äitinsä oli jo edeltäpäin
huolehtinut hänen myötäjäisistään, mutta olihan aina vielä jotakin
tehtävää, sentähden tahtoi Sigrid rouva, ettei ollut kiirehdittävä,
ja vaikkakin näkymättömänä, niin hän oli oikeastaan määrännyt
hääpäivän. Kristina ja vielä enemmän Cecilia oli vienyt läpi äitinsä
tahdon mainitsematta edes hänen nimeään.

"Olisin hyvin onnellinen, jos rakas äiti olisi tyytyväinen siihen,
miten olemme järjestäneet", sanoi Cecilia rouva. "Pyhä neitsyt
tietää, että olen parhaan kykyni mukaan koettanut laatia, kuten
luulen hänen tahtovan."

"Jos häntä miellyttää paremmin toisin, niin voimmehan mukautua
siihen!" lisäsi Kristina.

"Lapset ovat muuttaneet ylös ullakkokamariin, niin etteivät he ole
kiusana."

"Heidät näkee hän mielellään!"

"Kun niin sallitaan, voivat he tulla alas."

"Tosin olette, rakas sisko, tehnyt kaiken minkä olette voinut ja
minkä luulette olevan äidille mieleen. Mutta minä..." Tässä alkoi
Kristina katkerasti itkeä.

"Mistä sellaiset epäilykset, rakkahin Kristina?"

"Olen puhunut niin paljon joutavaa!"

"Sten herran kanssa?"

"Niin, hänen kanssaan!"

"Vieläkö mitä muuta, Kristina?"

"Rakas sisko kehoitta häntä antamaan minulle morsiussuudelman", sanoi
hän ja loi silmänsä maahan.

"Sen tein Sigrid rouvan käskystä."

"Mutta sitten!"

Nyt punastui hän helakasti.

"Mitä sitten on tapahtunut?"

"Hän on suudellut minua kolme kertaa, ja minä..."

"Ja minä?"

"Minä suutelin häntä, tuolla ikkunankomerossa!... Hän pyysi... enkä
minä tiedä kuinka se kävi. Mitä onkaan rakas äiti sanova! Ajatteles,
jos hän ainaiseksi karkoittaa minut näkyvistään. Silloin minä
menehdyn surusta ja häpeästä."

"Tosin olet menetellyt varomattomasti, mutta syytön en ole minäkään,
sillä olisihan minun pitänyt paremmin sinua valvoa. Jos tahdot, niin
minä puhun äidillemme!"

"Kuinka hyvä ja armas sinä olet! Sano hänelle, että minkä
rangaistuksen hän määränneekin, kärsin minä sen, kun vain saavutan
hänen anteeksiantonsa."

"Mutta sinä et saa näyttää surulliselta hänen saapuessaan!"

"Sitä en toki voikaan, niin suuri on oleva iloni, mutta kun hän
sitten puhuu Sten herrasta, pelkään, että hän lukee silmistäni..."

"Puhele sinä isän kanssa sillävälin, kun minä ilmoitan äidille."

"Teen mitä vain tahdot, rakas sisko!" Kristina tahtoi suudella hänen
kättänsä, mutta Cecilia sulki nuoren neitsyen syliinsä.

Korkeasti kunnioitetut vieraat saapuivat määrättynä päivänä ja
hetkenä, ja niin pian kuin ensimäiset tulotervehdykset olivat
suoritetut, piti Cecilia rouva varansa, että sai kahdenkesken
äidilleen ilmoittaa sen hairahduksen, johon Kristina oli tehnyt
itsensä syypääksi. Mutta joko ankara Sigrid rouva oli lempeämmällä
tuulella kuin tavallisesti tai hän oli ylen tyytyväinen tulevaan
liittoon, kaikessa tapauksessa hän, kun Kristina kutsuttiin sisälle
saamaan tuomionsa ja heittäytyi äitinsä jalkoihin, nosti hänet ylös
ja sanoi lemmekkäästi:

"Vika ei ole niin suuresti sinun, sinä olet ainoastaan lapsi,
Cecilian velvollisuus olisi ollut valvoa sinua."

Kaikki enemmät selitykset keskeytti valtaneuvos Niilo Erikinpojan
saapuminen. Hän ei ollut nähnyt Kristinaa useihin kuukausiin, ja tämä
tytär oli hänen silmiensä valo. Hän sai pian nähdä tämän kohoavan
korkeaan asemaan, mutta kuinka se hivelikin hänen ylpeyttään,
ajatteli hän kuitenkin kaipauksella sitä, ettei hän tästälähin saanut
pitää silmäteräänsä hallussaan. Mutta vielä kuului tämä hänelle, ja
hän otti hänet äidiltä, otti hänet polvelleen ja kysyi oliko hän
lahjoittanut kaiken rakkautensa Sten Sturelle niin ettei hänellä
ollut mitään jälellä vanhalle isälleen.

"Ettehän voi ajatella moista, rakas isä", vastasi neitonen kietoen
käsivartensa hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen rintaansa
vasten. "Enkö rakastaisi vanhempiani yli kaiken!"

"Niin sanotaan vain!" virkkoi ritari nauraen. "Sydänkäpynen saa aina
etusijan."

"Olisin huonosti kasvattanut tyttäreni, jos hän uusien
velvollisuuksiensa tähden unhottaisi vanhat", puuttui Sigrid rouva
puheeseen luoden vakavan katseen herraansa.

"Minua ei kuitenkaan kummastuttaisi, jos niin tapahtuisi",
vastasi Niilo herra, hyväillen tyttärensä tuuheita kutreja ja
veitikkamaisesti katsellen häntä.

Sigrid rouva puuskahti kiihkeästi: "Kristina, mene noutamaan
sisartasi ja sano hänelle, että tuo lapsensa mukanaan!"

Neitsyt riensi käskyä noudattamaan, ja on luultavaa, että Niilo herra
sai hyvän läksytyksen, sillä hänen otsansa oli syvissä rypyissä,
kun ovi uudelleen avautui. Mutta rypyt katosivat nopeasti hänen
nähdessään Cecilian, joka astui sisälle taluttaen lasta kummallakin
kädellään. Ja heidän jälestään tuli Kristina.

Vanhin lapsista, poikanen kymmenisen korvilla, astui kunnioittavasti
esiin ja suuteli Sigrid rouvaa ja Niilo herraa kädelle.
Kahdeksanvuotias Margareta sai sitten astua esiin ja tehdä
tervehdyksensä hänkin. Molemmat vetäytyivät sen jälkeen takaisin ja
seisoivat käsi kädessä, äänettöminä ja tarkkaavaisina. "Tule tänne
istumaan, Cecilia", käski Sigrid rouva ja viittasi viereensä penkille.

Tämä niijasi syvään ja istuutui osoitetulle paikalle. Kristina jäi
edelleen seisomaan, ja hänen isänsä ei edes uskaltanut viitata häntä
luokseen, vaikkakin katseli häntä ikävöiden.

"Minusta Maunu näyttää kalpealta!" virkkoi Sigrid rouva. "Eikö hän
ole terve?"

"Hän valittaa alituiseen kipuja; pelkään, etten saa pitää häntä",
vastasi Cecilia rouva, ja kirkkaat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Oletko kysynyt keneltäkään yrtintuntijalta?"

"Olen, benediktiläisluostarin kunnianarvoiselta isältä, mutta hänen
määräämänsä lääkkeet eivät vaikuttaneet mitään."

"Kaikella kunnioituksella pyhää miestä kohtaan luulen kuitenkin,
että me naiset ymmärrämme sellaisia asioita paremmin. Kun palaamme
Fågelvikiin, saa poika seurata mukana. Siellä on eräs viisas nainen,
joka paremmin kuin kukaan muu ymmärtää lasten tauteja. Hän saa
lukea hänelle lukujaan, jos pojassa olisi panentatauti, mikä ei ole
mahdotonta."

Cecilia olisi mieluimmin halunnut pitää poikansa luonaan, mutta hänen
ei juolahtanut mieleensäkään olla toista mieltä kuin äitinsä, ja
sentähden suuteli hän tämän kättä ja kiitti häntä hänen hyvyydestään.
"Margareta sitä vastoin kukoistaa kuin ruusu!" virkkoi Niilo herra.
"Tule tänne luokseni, lapsi!"

Pienokainen ei halunnut parempaa. Hän teki nopean liikkeen, mutta
malttoi heti mielensä ja meni sangen vakavasti ja arvokkaasti ritarin
luo, mutta samalla niiasi hän syvään isoäidilleen kulkiessaan tämän
ohitse.

"Sinunkin täytyy tulla, Kristina!"

Neitsyt heitti kysyvän katseen äitiinsä, mutta tämä oli tai oli
olevinaan niin kiintynyt keskusteluun Cecilian kanssa, ettei hän
kiinnittänyt huomiota siihen mitä tapahtui.

Ja ritari näytti hyvin tyytyväiseltä päähänpistoonsa, hän otti
Margaretan syliinsä, ja Kristina istuutui hänen rinnalleen, hän pani
käsivartensa tyttärensä vyötärölle, painoi hänen päänsä olkaansa
vasten, ja niin kuiskaili ja jutteli hän hänen kanssansa Sigrid
rouvan kuulematta sanaakaan, mutta punasta Kristinan poskilla arvasi
tämä mistä he keskustelivat.

"Ja Kustaa, missä hän on?" kysyi Sigrid rouva.

"Koulussa Upsalassa, rakas äiti."

"Kirjaviisautta ammentamassa? Minun nuoruudessani elettiin yhtä hyvin
ilman sitäkin."

"Herrani tahtoi niin!"

"Niin, uudet ajat, uudet tavat!"

"Olen kuullut, että hän on jo toisella luokalla", huomautti Niilo
herra.

"Niin onkin", vastasi Cecilia rouva punastuen ilosta ja äidillisestä
ylpeydestä.

"Se on kyllä hyvä!" virkkoi Sigrid rouva jälleen.

"Mutta hänen iällään tarvitaan urheutta ja rohkeutta."

"On hän saanut hyvän nimen siinäkin suhteessa", virkkoi Niilo herra.
"Olen kuullut, että hän tovereineen usein retkeilee metsällä..."

"Kustaa on ampunut suden!" huudahti yhtäkkiä pikku Margareta.

Kaikkien katseet kääntyivät tyttöön, joka oli uskaltanut puuttua
keskusteluun ilman että häneltä kysyttiin, ja pienokainen seisoi
allapäin, kyynelsilmin ja häpeästä punastunein poskin.

Sigrid rouva loi tyttäreensä ankaran katseen, ja tämä nousi heti,
tarttui Margaretan käteen ja vei hänet pois huoneesta. Oli syntynyt
hieman apea mieliala, mutta kun Cecilia palasi ja Maunu sitten oli
lähetetty pois sisarensa luo, kertoi Niilo herra, että tosiaankin
oli niin laita kuin Margareta oli sanonut. Kustaa oli ollut mukana
monessa sudenajossa ja osoittanut suurta reippautta.

"Sellaisessa ei häneltä puutu esikuvia ei isän eikä äidin puolelta",
vastasi Sigrid rouva rukoilevaan katseeseen, jonka Cecilia loi
häneen. "Tuleeko hän mukaan häihin?"

"En tiedä, salliiko herrani sen."

"Milloin Erik herraa odotetaan?" kysyi ritari. "Hän kirjoitti
aikovansa lähteä Ahvenanmaalta niinkuin eilen", vastasi Cecilia
rouva. "Riippuu säistä ja tuulista, minä päivänä hän voi tulla."

Kuinka kaikki saapuvilla olevat hämmästyivätkään, kun ovi samassa
avautui ja nuorekas ääni virkkoi:

"Saako luvan astua sisään?"

"Kustaa!" huudahti Cecilia rouva, ja unhottaen kaiken arvokkuuden
juoksi hän häntä syleilemään.

Pojan hellyydellä vastasi hän äitinsä hyväilyihin ja meni sitten
kunnioittavasti tervehtimään äitinsä vanhempia ja Kristinaa.

Cecilia paloi halusta tietää, mikä oli syynä pojan odottamattomaan
saapumiseen, mutta hän vilkaisi äitiinsä ja luovutti oikeutensa tälle.

Kustaa seisoi äänetönnä ja odottaen.

"Päättyykö koulu Upsalassa tähän aikaan vuodesta?" kysyi Sigrid rouva
jokseenkin terävästi.

"Ei ennenkuin muutamia päiviä ennen joulua", vastasi nuorukainen
hieman punastuen.

"Silloin kummastuttaa meitä kaikkia se, että näemme sinut täällä."

"Meillä on koulumestarina eräs Ivar niminen tanskalainen, ja hän
hokee alituiseen, kuinka meidän on oltava tanskalaisille alamaisia.
Sitä minä en siedä kuulla."

"Hyvä, Kustaa!" huudahti Niilo herra. "Olen varma siitä, että sinä
annoit hänelle sanan sanasta."

"Sen kielsi kunnioitus opettajaa kohtaan!" keskeytti Sigrid rouva.

"Jalo rouva isoäiti, minä en sanonutkaan mitään", vastasi Kustaa.
"Mutta muutamia päiviä sen jälkeen, kun asia tuli puheeksi hänen
ja toverieni kesken, sanoin heille: 'Tiedättekös, mitä aion tehdä?
Tahdon lähteä Taalainmaahan ja saada taalalaiset antamaan juutteja
nenälle!'"

Kaikkien silmät tähystelivät hyväksyen nuoreen Kustaaseen. Hän
piti päänsä pystyssä ja nuorista kasvoista loisti rohkeutta ja
päättäväisyyttä. Hänellä oli puku punaisesta englantilaisesta
kankaasta, vyöllään oli hänellä hopeapeitsi, ja sitä puristi hän
lujasti vasemmalla kädellään...

"Luulenpa, että koulumestari pani sen pahakseen", puuttui Sigrid
rouva puheeseen.

"Hän löi minua!"

"Ja sieditkö sinä sen?" tokaisi Niilo herra.

"Hän oli opettajani. Mutta sen jälkeen iskin peitseni läpi
Alexandrumin, jota luimme, ja sanoin: 'Heitän hitolle sinut ja
koulusi!'... Sitten läksin sieltä, enkä koskaan mene sinne takaisin!"

"Minä vastaan siitä, että isäsi tulee olemaan samaa mieltä!" huudahti
Niilo herra ja syleili nuorukaista. "Sinä olet miehenalku, joka
tosiaan lupaa hyvää tulevaisuudessa!"

Ankara isoäiti ei tosin ollut samaa mieltä, mutta mikä oli tehty,
sitä ei voitu muuttaa, ja sitä paitsi oli paljon muuta ajateltavaa.

Erik Juhananpoika saapui seuraavana päivänä. Hän oli vakava, oikein
ajatteleva herra. Poika sai kertoa uudestaan hänelle, kuinka kaikki
oli käynyt, ja sen jälkeen sanoi hän: "Sinun ei tarvitse palata
Upsalaan. Valmistan kyllä sinulle tilaisuuden saada muualta ne
tiedot, jotka tarvitset."

Sten Sturen palaaminen oli viivästynyt. Valtionhoitaja antoi hänelle
tehtäväksi käydä muutamissa kihlakunnissa, joissa oli ilmennyt
levottomuutta. Kotimatkalla täytyi hänen poiketa Nyköpingiin. Siellä
makasi herra Sten Kristerinpoika vielä sairaana, mutta valtionhoitaja
tahtoi antaa hänen ymmärtää, että jos hän omasta puolestaan pysyy
rauhassa, ei sopu rikkoudu Svante Niilonpojankaan puolelta. Sellaista
viestiä viemään oli Sten Sture sopivin, ja hän sai Esbjörnin mukaansa.

Nuori ritari ei ollut tehtävään erittäin tyytyväinen, mutta
vastaväitteet eivät voineet tulla kysymykseen. Esbjörn, joka oli
käynyt sangen rohkeapuheiseksi ja luki ajatukset, jotka liikkuivat
hänen nuoren herransa mielessä, virkkoi:

"Isällänne on varmaan erityinen tarkoitus matkaan nähden."

"Minun on vietävä valtionhoitajan viesti herra Sten Kristerinpojalle."

"On toinenkin syy."

"Mikä sitten?"

"Teidän oli poistuttava Tukholmasta."

"Miksi niin?"

"Ja morsiamenne luota", lisäsi Esbjörn tyynesti. "Mistä syystä?"

"Teistä olisi voinut tulla..."

"Sano pois, Esbjörn, mikä minusta olisi voinut tulla?"

"Lemmensairas narri", sanoi tämä hiljaa. "Mistä sen päätät?"

"Te ette välittänyt mistään muusta!"

"Kuules, Esbjörn, sinä olet myös ollut yhdeksäntoistavuotias."

"Kyllä, olinhan minä kerran."

"Muistatko ensimäisen rakkautesi?"

"En lainkaan!"

"Kuinka voi unhottaa sellaista?"

"Kyllä, kun on rakastunut muutamia kymmeniä kertoja."

"Nyt liioittelet!"

"En paljoa ainakaan!"

"Minä en aio rakastaa kuin kerran elämässäni."

"Voihan sitä sanoa. Ainahan sen luulee olevan viimeisen kerran, aina
osuneensa vihdoinkin oikeaan."

"Esbjörn, sellaisista asioista en tahdo koskaan puhella kanssasi."

"Tuolta, herra, näkyvät Nyköpingin linnan huiput. Teidän saapumisenne
lienee odottamaton."

Herra Sten Kristerinpoika oli saanut pahan ampumahaavan kylkeensä
ja oli pakoitettu heittäytymään vuoteen omaksi. Nuoren ritarin
saapuminen herätti suurta hälinää. Saapuiko hän kenties eroittamaan
Sten herraa päällikkyydestä? Parhaat vierashuoneet osoitettiin
hänelle. Pernilla rouva ei voinut heti toivottaa vierasta
tervetulleeksi, mutta hän saapui pian ja valitti mitä hartaimmin,
ettei ollut ennen saanut tietää vieraan tulosta. Hän olisi silloin
valmistanut ritarille arvokkaamman vastaanoton.

Herra Sten Sture saattoi vain vaivoin pistää silloin tällöin sanasen
väliin. Pernilla rouva mieluimmin piti yksin keskustelua vireillä,
ja Sten herra soi sen mielellään hänelle. Mutta pyyntöön saada vielä
tänään tavata hänen herraansa vastasi Pernilla rouva, että se oli
tänään mahdotonta, sairas oli huonompi, kuitenkin oli toivottavaa,
että hän huomenna olisi parempi.

Tässä ei auttanut muu kuin alistuminen, mutta ritari selitti, ettei
hän voinut viipyä kauemmin kuin huomispäivän ylitse.

Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän puolenpäivän
korvilla astuessaan seurasaliin huomasi suuren seuran edessään.

Kun hän ilmaisi kummastuksensa siitä, että Pernilla rouva herransa
sairauden aikana tahtoi viettää juhlan, vastasi tämä, ettei niin
harvinaista vierasta kuin Sten Sturea voitu koskaan kyllin juhlia,
ja kuinka paljon saattoikin olla muistuttamista hänen herraansa
vastaan, ei hän ainakaan tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää
laiminlyönnistä.

Katettiin oivallinen ateria, ja Pernilla rouva osoitti olevansa
kohtelias ja huomaavainen emäntä.

Ritari oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän pakinoi ja laski
leikkiä, alituiseen kehoittaen vierastaan tyhjentämään pikarin, jonka
palveluspoikanen heti riensi täyttämään.

"Mistä olette saanut näin tulisia viinejä; en ole koskaan juonut
moisia."

"Kunnianarvoisalta apotiltamme", vastasi hän. "Huolissani käännyin
hänen puoleensa."

Vieraiden joukossa oli muutamia ympäristössä asuvia herrasmiehiä,
mutta enimmäkseen olivat he kaupungin ylhäisimpiä porvareita ja
kauppamiehiä ja heidän vaimojaan ja tyttäriään. Pernilla rouva
sanoi kuiskaten, että nämä viimeksimainitut tuntisivat itsensä
onnellisiksi, jos ritari illalla tahtoisi heitä tanssittaa, ja
vanhemmat olisivat siitä hyvin mielissään.

"Sen teen mielihyvällä", vastasi nuorukainen. "Kuka näyttää teistä
olevan kaunein?" Ritari tarkasteli lukuisaa seuraa. Moni silmä
kääntyi alas hänen katseensa edessä, mikä vihdoin pysähtyi ihaillen
nuoreen impeen, joka istui häntä vastapäätä ja jonka kauneus oli
melkein häikäisevä. "Kuka hän on?" kysyi Sten hämmästyneenä. "Muuan
lapsi parka, jota kohtaan tunnen syvää sääliä", vastasi Pernilla
rouva.

"Ketkä ovat hänen vanhempansa?"

"Kuolleet monta vuotta sitten; hänellä ei ole mitään sukulaisia eikä,
voin hyvin sanoa, ystäviäkään."

"Kuka hänestä sitten pitää huolta?"

"Eräs vanha leski, jolle hän saa kalliisti maksaa niukan
armoleipänsä."

"Miksette ole ottanut häntä luoksenne, jalo rouva?"

"Hän oli täällä muutamia viikkoja, mutta herrani asemiehet joutuivat
kiistaan hänen tähtensä."

Keskustelu kävi vilkkaasti ympäri pöytää. Hyvä viini ei jättänyt
tekemättä vaikutustaan, ja vaikka paras olikin varattu nuorelle
ritarille, oli toinenkin riittävän hyvää saadakseen vieraat hyvälle
tuulelle.

Siellä pakinoitiin ja laskettiin leikkiä, valtiolliset kiistat
jätettiin syrjään, ajateltiin vain hetken hauskuutta. Sten Sture
tunsi, että viini nousi hänen päähänsä, mutta kaikki olivat niin
riehakan iloisia, että hänen täytyi olla mukana, ja niin kilisti hän
pikariaan monien muiden ja lopulta myös hänen kanssaan, joka istui
häntä vastapäätä. Mutta silloin loi tämä häneen katseen, joka pani
hänen päänsä pyörälle. Niin ei ollut kukaan nainen häneen katsonut,
ei edes Kristina.

Juuri kun hilpeys uhkasi käydä liian meluisaksi, antoi Pernilla rouva
merkin, ja tanssisalissa viritettiin raikuva musiikki. Rummut ja
torvet rämisivät, vieraat ponnahtivat pystyyn paikoiltaan, ja pari
toisensa jälkeen syöksähti tanssisaliin.

Sten Sture ei tiennyt, kuinka hän oli saanut kauniin tytön
käsivarsilleen, mutta puristaen tätä itseensä pyöri hän ympäri salia.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän.

"Anna", vastasi tyttö.

Sten ei voinut katsella kyllikseen silmiä, suuta, poskia, ja hänestä
tuntui mahdottomalta päästää tyttöä.

"Oletko hyvin väsynyt?" kysyi hän lopulta.

"Olen, kuollakseni!"

Sten melkein kantoi tytön penkille ja pani tämän istumaan. Hän ei
huomannut, että tanssi oli aikoja sitten lakannut ja että kaikkien
silmät suuntautuivat häneen.

Pernilla rouva lähestyi hymyillen. Hän ojensi täyden pikarin.

"Juokaa", sanoi hän, "se on teitä virkistävä."

Sten vei pikarin tytön huulille.

Tämä ainoastaan maistoi siitä ja kääntyi sitten pois.

Hän sitä vastoin tyhjensi sen yhteen hengenvetoon!

"Oi, Jumala, kuinka se polttaa!" sanoi hän.

"Anna parka on aivan menehtynyt!" sanoi Pernilla rouva. "Herra
ritari, antakaa hänen levähtää!"

"Kyllä, kyllä, mutta täällä sisällä..."

"Viekää hänet tuonne kamariin, niin saa hän olla yksin kotvan."

Sten ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki.

"Tulkaa, tulkaa, Anna", sanoi hän ja tahtoi viedä tytön mukanaan.

Tämä vapisi kuin haavan lehti, mutta oli noussut ja pannut kätensä
hänen käsivarteensa.

Silloin astui Esbjörn esiin.

"Täällä on eräs viestintuoja Kristina neitsyeltä", sanoi hän.

"Kristinalta?" Oli kuin kaikki viinihöyryt olisivat hälvenneet, kuin
olisi hän yhtäkkiä huomannut olevansa kuilun partaalla.

"Eikö viesti voi odottaa?" kysyi Pernilla rouva kiihkeydellä, jota
hän ei voinut salata.

"En tiedä, voiko se käydä päinsä", virkkoi Esbjörn luoden
tarkoittavan katseen herraansa.

"Ei, ei!" huudahti Sten ja riensi ulos.

Uskollinen palvelija meni edeltä ritarin omaan huoneeseen. Kun tämä
tuli sisään, sanoi hän:

"Rangaiskaa minua, herra, viestintuoja olen minä!"

"Mitä sinulla on sanottavaa?"

"Muistuttaisin teitä keskustelustamme."

"Keskustelustamme?"

"Minä puhuin kymmenistäni, te yhdestä ainoasta. Pidättekö vielä siitä
kiinni?"

Nuorukainen käveli sangen liikutettuna edestakaisin.

"Se on viinin syy!" sanoi hän.

"Paholaisen äidin se on!" vastasi Esbjörn.

"Ketä tarkoitat?"

"Pernilla rouvaa."

"Luuletko, että hän?"

"Olen varma siitä."

"Satuloi hevoset, lähdemme heti!"

"Ei, herra, siitä saisivat pärjääjät puheenaihetta. Menkää sisään
älkääkä olko tietävinännekään."

"Minua hävettää, Esbjörn!"

"Sitä teidän ei tarvitse. Väistyittehän ajoissa!"

"Kiitos siitä sinulle!"

"Olette määrännyt lähtönne ylihuomiseksi."

"Tahdon päästä täältä ennemmin."

"Voisitte käyttää ajan antaaksenne porvareille paremman ajatuksen
itsestänne!"

"Olet oikeassa, se pitäisi minun tehdä."

Eräs asemies saapui kysymään Pernilla rouvan puolesta, eikö ritari
voinut tulla jatkamaan tanssia.

"Minä tulen", vastasi Sten Sture ja riensi takaisin saliin.

Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän astui sisään, ja hän
näki sen.

"Älkää pahastuko poissaolostani, jalo rouva!" sanoi hän äänekkäästi.
"Siihen oli tärkeä syy."

"Saitte viestin morsiameltanne?" kysyi Pernilla rouva ivallisesti
myhäillen.

"Niin, häneltä, ja kysymys oli siitä, unhottaisinko toisen naisen
tähden ne lupaukset, jotka olen antanut hänelle."

"Onko vastaus jo mennyt?"

"Heti! Sallitteko minun ilmoittaa sen teille?"

"Olette liian hyvä!"

"Vastasin, että kiusaus oli tullut, mutta minä sain apua."

Nuori ritari teki syvän kumarruksen ja kääntyi sen jälkeen ympärillä
seisoviin. Niin monet kuin mahtuivat olivat tunkeutuneet lähemmäksi
kuuntelemaan keskustelua.

Soitto soi ja tanssi alkoi uudestaan. Ritari menetteli kaikkien
nuorten neitsytten kanssa samalla tavoin. Hän näki, että isät
osoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta ja erotessa antoivat
hänen ymmärtää, että hän oli voittanut, mitä Pernilla rouva oli
menettänyt, nimittäin heidän kunnioituksensa ja luottamuksensa.

Mutta kun Sten herra oli tullut ylös huoneeseensa ja miettinyt, mitä
hän oli kokenut, heittäytyi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka
oli suojellut häntä niin kovassa kiusauksessa.

Seuraavana aamuna, kun hän heräsi, seisoi Esbjörn hänen vuoteensa
vieressä.

"Ei se vielä ole lopussa", sanoi hän.

"Mikä niin?"

"Kiusaus!"

"Ole tyyni, Esbjörn, ei se ole enää vaarallista! Mitä olet saanut
tietoosi?"

"Tyttö tulee tänne luoksenne!"

"Mistä syystä?"

"Pyytämään teidän apuanne."

"Minä en ota häntä vastaan."

"Pysykääkin siinä päätöksessänne, herra!"

"Sano hänelle, että niin minun kuin hänenkin hyvä maineensa tulisi
siitä kärsimään."

"Luultavasti moista estääkseen Pernilla rouvan ja pormestarin rouvan
olisi odottamatta yllätettävä teidät ja hänet."

"Tiedätkö mitään tästä Annasta?"

"Häntä lähetettiin eilen noutamaan teidän tähtenne."

"Minun?"

"Kristian prinssillä on Dyvekansa!"

"Ja Pernilla rouva?"

"Hän tahtoo olla Sigbrit ja neidon kautta saada vaikutusvaltaa
teihin!"

"Kuinka olet tämän saanut tietoosi?"

"Olen ollut kauan tuttu hänen muutaman palvelijattarensa kanssa, ja
sentähden hän..."

"Kavaltaa emäntänsä salaisuuksia."

"Pernilla rouva ei ansaitse parempaa!"

"Ei, sitä ei hän tee!" huudahti Sten herra harmista ja liikutuksesta
vapisevalla äänellä. "Minä en vain ymmärrä, kuinka hän ykskaks on
voinut keksiä kaiken tämän."

"Hän on tiennyt jo kauan, että te tulette."

"Kenen kautta?"

"Varmaan jonkun hovista."

"Puhun siitä isälleni."

"Näettekös, herra, tuolta tulee tyttö yli torin, hän suuntaa
askeleensa tänne päin."

"Niin, se on hän!"

"Ja huomatkaas! Päitä kaikissa ikkunoissa. Täällä on totisesti piru
merrassa."

"Auta pian, Esbjörn, kaapu hartioilleni! Hän menee suurta tietä; minä
juoksen alas kiertoportaita. Yhtä monet silmät näkevät minun menevän
yli torin ja pormestarin luo."

"Se on hyvä, herra; mutta minä luulen kuitenkin, että meidän on
matkustettava tänä iltana."

"Aamulla varhain, Esbjörn!" Ritari teki kuten oli sanonut, ja
uteliaat saivat iloita hänen näkemisestään. Mutta monta suuttumuksen
sanaa suunnattiin Pernilla rouvaa ja hänen kaunista suojattiaan
kohtaan. Tämä viimeksimainittu sai kuulla niin ankaria sanoja ja
soimauksia Esbjörniltä, että hän nopeimmiten riensi Pernilla rouvan
luo valittamaan hätäänsä.

Nuori Sten Sture oli pormestarille puhunut, miten välttämätöntä oli,
että jokainen kaupunki ja lääni piti lujasti kiinni niistä valoista
ja lupauksista, joita oli annettu valtionhoitajalle. Ainoastaan
silloin, jos kaikkiin saattoi lujasti luottaa, voitiin saavuttaa
varmuus ja turvallisuus.

"Jos olemme yksimieliset keskenämme, ei Tanska voita mitään", sanoi
hän.

Pormestari sanoi, että kun linnaluvan haltija oli vihollisen
puolella, tuli porvaristo houkutelluksi seuraamaan esimerkkiä.
"Kuitenkin uskon", sanoi hän, "että! Sten Kristerinpoika on nyt
tullut toisiin ajatuksiin."

"Ettekö luule, että hän muuttaa mielensä, kun tulee terveeksi
jälleen?" kysyi ritari.

"Epäilen, tuleeko hän terveeksi."

"Onko hänen laitansa niin huonosti."

"Niin sanotaan."

"Minä saan vasta tänään häntä puhutella."

"Varmaan tahdotaan teiltä salata oikea tila, enkä minäkään olisi
sanonut mitään, jollei se halpa leikki, johon on autauduttu..."

"Olen itse osaksi syyllinen!"

"Olette nuori ja kokematon. Mutta on käsittämätöntä, että Pernilla
rouva, joka ei voi olla tietämätön miehensä tilasta, hommailee
moisissa vehkeissä."

"Minkä vastauksen vien isälleni?"

"Että Nyköpingin porvaristo yhä edelleenkin tahtoo olla hänelle
alamainen, kenties alttiimpi kuin ennen, opittuaan tuntemaan hänen
jalon poikansa!"

Täältä lähti ritari sairaan luo. Hänet otettiin heti vastaan. Sten
Kristerinpoikaa saattoi tuskin tuntea. Kellankalpea iho, sisään
painuneet posket, ylen laihtunut käsi, jonka hän ojensi, ja erittäin
hänen lyhyt, läähättävä hengityksensä todistivat hävityksestä, jonka
sairaus oli jo tehnyt.

"Minä olen ollut sangen sairas!" sanoi hän.

"Kuinka voitte nyt?"

"Paremmin, paljon paremmin!... Muutamain päivien kuluttua toivon
voivani nousta jalkeille."

Sten Sture puhui isänsä toivomuksesta, että kaikki vanha kauna olisi
unhotettu ja vallitsisi rauha ja sopu kuten ennenkin.

Sairas vastasi, että hän oli Svante Niilonpojan vilpitön ystävä ja
tulee aina olemaan. Ja hän itki silloin, itki ja nyyhkytti.

Sten Sture hämmästyi siitä niin, että alkoi tapailla sanojaan. Mutta
kun hän ei löytänyt sopivia, toivotti hän hyvää parantumista ja sanoi
jäähyväiset.

Muutamien asemiesten seuraamana teki ritari senjälkeen retken niihin
kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet osaa kapinaan.

Kaikkialla otettiin hänet vastaan kunnioituksen ja uskollisuuden
osoituksin. Saman vastauksen, jonka pormestari oli antanut, sai hän
täälläkin. Kansa oli viety harhaan, mutta lupasi parannusta.

Kun pieni parvi palasi illalla Nyköpingiin, oli aika sanoa
jäähyväiset, ja ritari ilmoittautui Pernilla rouvan luo. Tämä oli
pelkkää kohteliaisuutta, valitti sattuneita ikävyyksiä ja sanoi
olevansa hänen vilpitön ystävänsä, vaikkei kenties siltä näyttänyt.

Varhain seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Kotimatkalla kertoi
Esbjörn, että Pernilla rouva oli suurimmassa kiireessä lähettänyt
kauniin Annan sinne, mistä tämä oli tullutkin. Hän oli ollut hyvin
katkeroitunut siitä, että ritari oli päässyt Sten herran puheille
hänen olematta läsnä, mutta hän antoi ymmärtää, ettei peitetty ollut
ollut siltä heitetty, eikä hän ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa.

"Toivon, ettei se enää vaikuta mitään", vastasi Sten Sture.

Mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä selvempänä esiintyi Kristinan
kuva. Kaipauksella oli hän jättänyt tämän. Millä tuntein olisi
hän palannut, jos olisi langennut kiusaukseen ja tehnyt itsensä
Kristinalle arvottomaksi!

Valtionhoitaja ei vaatinut mitään seikkaperäistä kertomusta. Hän oli
itse ollut nuori, ja hän näki pojan sydämeen.

"Riennä Kristinan luo!" sanoi hän hymyillen.

Tieto hänen saapumisestaan oli ehtinyt ennen, ja hän tapasi koko
perheen kokoontuneena häntä vastaanottamaan. Kaikkien kättä täytyi
hänen puristaa, kaikkien kanssa keskustella, ja hän teki sen
mieluimmin Sigrid rouvan kanssa, sillä tämän vieressä istui kaunis,
punasteleva morsian.

       *       *       *       *       *

Vihdoin oli hääpäivä käsissä.

Kristinan oli pukeuduttava kotona ja sitten mentävä linnaan ennenkuin
kutsutut vieraat ehtivät saapua.

Jo edellisenä päivänä oli kaikki varattu sitä varten rouvantuvassa.
Siellä oli valkoinen silkkipuku hopeakudoksineen; siellä morsiushuntu
helyjä täpötäytenään; siellä hieno kaunis ruunu. Kaulanauha oli
valkoisista helmistä, varustettu kallisarvoisella lukolla, ja
vyöhyessä säkenöivät loistavat kivet.

Takassa loimotteli iloinen valkea, ja kaikkialla levittivät paksut
vahakynttilät kirkasta, iloista valoaan yli huoneen.

Tänne tulivat nyt. sisään perätysten Kristinan lähimmät ystävät
ja sukulaiset. Tuli rouva Dordi Knutintytär, Magdalena ja Kaarina
Gyllenstjerna, molemmat Erik Erikinpoika nuoremman tyttäriä; Trollet,
Bondet, Banérit, Oxenstjernat ja kahdeksanvuotias Anna Bjelke; kaikki
olivat tulleet nuorta morsianta tervehtimään.

Cecilia rouva otti heidät vastaan. Yksi toi nauhoja, toinen kukkia,
kolmas pitsejä; jokaisella oli lahjansa.

Kuului lakkaamaton pakina, nauru ja leikinlasku; tulivathan
he pukemaan morsianta ja silloin on lupa olla iloinen. Kuinka
tarkasteltiinkaan pukua ja sitten taidokkaasti koruompeluksin
kirjailtuja hansikkaita ja käsineitä. Ne olivat luostarityötä
kallisarvoisinpa laatua. Kristina oli saanut ne herra Pietari
Turenpojan emännältä, joka oli perinyt ne äidiltään.

Tarkastelu jatkui jatkumistaan, mutta joku huomautti, että morsiamen
täytyi tulla, jos mieli saada hänet ajoissa valmiiksi. Cecilia rouva
meni häntä noutamaan.

"Ah, tuollahan on Kristina", huusi koko parvi ja riensi häntä vastaan.

"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut?"

"Kristina on ollut sisällä rouva äitimme luona", sanoi Cecilia
lempeästi, "ja hän on teroittanut hänelle niitä velvollisuuksia,
jotka odottavat jokaista, joka astuu aviosäätyyn!"

Sen jälkeen seurasi pakinaa ja naurua, mutta vihdoinkin suoriuduttiin
pukemaan morsianta.

Vanhan tavan mukaan ei hän itse saanut tehdä mitään pukeutumiseensa
nähden. Hänen neitostensa vetäessä hänen jalkoihinsa valkoisia
silkkisukkia valelivat nuoret neitsyet hänen silmiään vedellä
poistaakseen äsken vuodatettujen kyynelten jälet.

"Mitä sulhanen sanoisi, jos näkisi, että olet itkenyt!"

"Hän joka rakastaa sinua niin suuresti, Kristina!"

"Ja on niin jalo ritari!"

"Ritarien ensimäinen!"

"Kas, kuinka hän punastuu!" Kuten keveät pilvet tuulen tieltä
liitivät epäilykset pois, ja Kristina hymyili kuin kirkkain
kevättaivas.

Nuori parvi remusi ihastuksesta, kun hänet saatiin puetuksi
kallisarvoiseen pukuun. Sen jälkeen sai jokainen mennä suutelemaan ja
syleilemään häntä, Sen täytyi tapahtua ennenkuin ruunu pantiin päähän.

Sigrid oli uskonut tämän tärkeän tehtävän Cecilia rouvalle, ja
Kristina polvistui sisarensa eteen, joka toivotti hänelle taivaan
siunausta pannessaan ruunun hänen päähänsä. Sen jälkeen tuli huntu.

Nyt oli morsian vihdoin valmis, ja kaunis oli hän katsella. Runsaat
kiharat kehystivät hienoja kaunismuotoisia kasvoja. Ja kuitenkaan ei
hänessä ollut ihastuttavinta hänen kauneutensa, vaan se puhtauden
ja viattomuuden ilme, joka herätti mielikuvan enkelistä maallisessa
hahmossa.

Nyt. avautui ovi, ja miespuoliset sukulaiset saivat astua sisään.

"Kristinani, rakas, armas lapseni!" huudahti Niilo herra ja sulki
hänet syliinsä, niin että huntu oli vaarassa mennä piloille.

"Isä, rakas isä!" sanoi Kristina ja pani päänsä hänen rintaansa
vasten.

Kukaan ei uskaltanut heitä häiritä; mutta kun Niilo herra päästi
hänet irti, tarttui vähintään kaksikymmentä kättä laittamaan huntua
kuntoon.

Toiset, jotka tulivat jälestä, saivat luvan ottaa häntä ainoastaan
kädestä.

Valjastetut vaunut seisoivat odottaen.

Suuri joukko uteliaita ja joutilaita odotti kärsimättömästi
saadakseen nähdä morsianta ja koreaa saattuetta.

Nelivaljakkojen vetämät vaunut ajoivat linnaan jälessään lukuisa
parvi, joka luultavasti tahtoi vielä kerran nähdä morsianta.

Vaunut ajoivat pienelle portille, joka oli länsipuolella. Täältä
menivät kiertoportaat naisparvelle, ja Kristinan ottivat siellä
vastaan Märta rouva ja hänen oma äitinsä, joka tuntia aikaisemmin oli
tullut linnaan.

Ympärillään neitosensa, jotka nyt eivät enää tohtineet kuin
kuiskaillen puhella keskenään, oli Kristinan odotettava tärkeää
hetkeä.

Märta rouva kysyi, eikö Sigrid rouva tahtonut auttaa häntä ottaessa
vastaan vieraita, mutta hän sanoi mieluummin olevansa tyttärensä
luona vielä muutamia tunteja.

Vieraat alkoivat kokoontua.

Linnanpihalla seisoi asemiesjoukko toisensa vieressä. Monet
nuorukaisista tahtoivat mielellään olla neitsytten apuna, kun nämä
astuivat vaunuista, ja lämmin katse, hiljainen kädenpuristus tuli
usein kaivatuksi ja mieluisaksi palkaksi.

"Nyt tulee porvaristo!" kävi supatus kulovalkean tavoin kautta
kokoontuneen joukon.

Asemiehet vetäytyivät syrjään, ja vähitellen ilmestyi hymy nuorten
huulille. Mutta vanhempien ankara katse sai sen heti katoamaan.
Porvaristo ei ajanut pihaan. Raskaat, puuvietereillään tuskin
hetkahtelevat vaunut pysähtyivät ulkopuolelle.

Pulleita mummoja autettiin laskeutumaan kömpelöistä ajopeleistä.
Toiset, jotka olivat mieluummin tulleet jalkaisin, olivat paikalla
samaan aikaan, ja miestensä rinnalla vaelsivat he nyt kaikki pihan
poikki ja leveitä portaita ylös linnansuojiin.

Turkit oli joko jätetty vaunuihin tai mukana seuraavat palvelijat
veivät ne takaisin. Kaikki olivat valmiit astumaan sisään ja tekemään
tervehdyksensä.

Ja Märta rouva oli yhtä ystävällinen kaikkia kohtaan; mutta
sydämellinen oli hän ainoastaan niitä kohtaan, jotka olivat hänen
herralleen uskollisia, ja sentähden hänestä Tukholman porvaristo kävi
paljon enemmästä kuin neuvoksien kaikki rouvat ja tyttäret.

Kaikki vieraat olivat koolla, ainoastaan arkkipiispa vielä poissa.
Tiedettiin, että hän oli saapunut jo aamulla, ja pelättiin, että
oli tullut jokin äkillinen pahoinvointi. Monet ritarit ja herrat
kävelivät edestakaisin ylhäällä parvekkeella, niiden joukossa oli
Pietari Turenpoika ja Hemming piispa.

Hemming Gadd oli pukeutunut yksinkertaiseen papilliseen pukuun.

"En tahdo, että hänen armonsa arkkipiispa joutuisi ymmälle keskellä
juhlamenoja, ja niin varmaan tapahtuisi, jos hän näkisi minut
piispankaavussa", sanoi hän nauraen Pietari herralle.

Tämä ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoivat kuuden valkoisen
hevosparin vetämät vaunut pihaan, ja niitä seurasi suuri parvi
ratsastavia asemiehiä.

Valtionhoitaja riensi alas ottamaan vastaan kunnioitettua vierastaan.

Jaakko Ulfinpoika oli pukeutunut täyteen arkkipiispalliseen
juhlapukuunsa. Korkea hiippalakki säkenöi jalokivistä, ja kaapu oli
runsaasti koristettu kallisarvoisilla kivillä. Rinnallaan kantoi hän
smaragdiristiä.

Aavistiko hän viimeisen kerran esiintyvänsä niin loistavassa
seurassa? Tahtoiko hän vielä kerran loistaa näissä muistorikkaissa
suojissa ennenkuin katosi näyttämöltä? Puvunkin saattoi katsoa
merkitsevän kunnioitusta Svante Niilonpoikaa ja ystävyyttä hänen
poikaansa kohtaan.

Kuinka tahansa, kaikessa tapauksessa oli hän upea katsella käydessään
korkeana ja suorana kuten muinaisina päivinä eteenpäin läpi
huoneiden, tervehtien molemmille puolin, pudistellen korkeimpain
arvohenkilöiden käsiä.

Kuten oli odotettukin, hätkähti hän Hemming Gaddin nähdessään, mutta
ojensi kätensä Pietari Turenpojalle ja astui sen jälkeen Märta
rouvan luo, joka rouvien ja neitsytten ympäröimänä oli noussut häntä
vastaanottamaan.

Niin hyvin mietitty oli tällä hetkellä hänen esiintymisensä, että
hänellä oli ilo vielä kerran herättää se sama hiljainen ihailun
surina, joka niin usein oli ihastuttanut hänen korvaansa. Mutta
näköjään siitä välittämättä kääntyi hän keskustellen milloin yhden,
milloin toisen puoleen ja vastaili hymyillen niihin ihaileviin
katseihin, joita häneen kiinnitettiin.

"Salliiko teidän armonne, että juhlamenot alkavat?" kysyi Svante
Niilonpoika.

"Olen valmis!"

Valtionhoitaja loi merkitsevän katseen herra Niilo Erikinpoikaan.
Tämän oli tuotava tyttärensä, hän itse taasen noutaisi poikansa.

Silloin lähestyi muuan asemies, melkein kalmankalpeana.

"Herra Sten Sture ei ole huoneissaan", sanoi hän.

"Mitä lörpöttelet?"

Svante Niilonpoika riensi nopeasti sinne. Ensimäinen, jonka hän
kohtasi, oli Esbjörn. -- --

Meidän täytyy palata ajassa hieman takaisin.

Koskaan ei ollut Sten Sturesta aika tuntunut niin pitkältä; minuutit
kasvoivat tunneiksi, tunnit päiviksi. Jokaisella oli omat tehtävänsä,
kenelläkään ei ollut aikaa hänelle eikä hänelläkään ollut halua
puhella kenenkään kanssa. Siitä hetkestä, jona Kristina saapui,
oli yhä pahempaa. Kenellä oli suurempi oikeus nähdä ja puhutella
häntä kuin hänellä? Ja keneltäkään ei häntä kuitenkaan pidetty niin
piilossa. Varmaan ikävöi Kristinakin häntä suuresti, sen oli hän
lukenut hänen silmistään viimeksi kuluneina sietämättöminä päivinä.

Esbjörn yksin ymmärsi valmistaa hänelle hieman vaihtelua. Hän oli
nähnyt Kristinan tulevan, hän toi tiedot, milloin Märta rouva ja
sittemmin Sigrid rouva poistui hänen luotaan.

"Nyt on hän yksin neitsyttensä ja neitostensa parissa."

"Luuletko, että ne panisivat pahakseen, jos menisin morsiameni luo?"

"Luulen, että he pitäisivät siitä", vastasi Esbjörn,

"Voitko auttaa minut sinne?" Esbjörn näytti avaimen. "Mihin sillä
pääsee?"

"Rouvantupaan."

"Kuka antoi sinulle sen?"

"Muuan neitosista."

"Sinä mielistelet aina jotakuta heistä."

"Teen sen ainoastaan teidän tähtenne, herra."

"Ainoastaan minun tähteni?"

"Tietysti koituu jotakin minunkin hyväkseni."

Sten Sture oli pikimmiten järjestänyt pukunsa; hän ripusti nyt ylle
ritariketjunsa.

"Olenko hyvä näin, Esbjörn?"

"Olette pulska nuori herra, mutta ette hänen vertaisensa. Hän on
ihanin Jumalan enkeli mitä olen nähnyt täällä maajalassa."

"Ja tämä enkeli on minun, ja sinun on nyt vietävä minut hänen
luoksensa, Esbjörn!"

Ei ollut helppo välttää tulevia ja meneviä, mutta vihdoin oli Esbjörn
vienyt onnellisen sulhasen ovelle, jonka takaa iloiset, nuorekkaat
äänet hälisivät heitä vastaan.

"Avain on reiässä sisäpuolella."

"Teidän täytyy saada heidät avaamaan."

"Jos hän kieltäytyy?"

"Ei vaaraa! Nyt menen minä sanomaan, mistä teitä on etsittävä. --
Olen vain vaivainen, syntinen ihminen, ja täällä olisi vaarallista
viipyä", mutisi Esbjörn lähtien pois.

Sten Sture koputti ovelle. Iloinen nauru vaikeni heti. "Kuka se voi
olla?"

"Kuka se?" kysyi pikku Margareta pannen kätensä lukon kahvalle.

"Joku, joka tahtoo tavata Kristina neitsyttä."

Sisällä oli hiiskumattoman hiljaista.

"Katsonko minä, kuka siellä on?" kuiskasi Margareta.

"Ei, ei, älä koske lukkoa!"

"Rakkahin Kristina!"

"Se on Sten herra!" huusi tyttö. "Saa kai hän tulla sisään?" Ja ovi
lennähti auki.

Kimakasti kirkaisten pakeni koko neitsytparvi erääseen huoneen
nurkkaan.

Ritari seisoi liikahtamatta.

"Olkaa huoletta, jalot neitsyet!" sanoi hän. "Jollette salli sitä, en
tule askeltakaan lähemmäksi. Minut veti tänne ikävä nähdä Kristinaa,
josta nyt olen pian ollut erossa kolme viikkoa."

Kristina seisoi maahan luoduin katsein, kaikki toiset silmäilivät
toisiinsa.

"Miksi teidän tarvitsisi lähteä?" puuttui Margareta puheeseen.
"Kristina kyllä sallii teidän jäädä, ja minä myös!"

"Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia, joilla on sääliväinen sydän!"
puuskahti Sten ja nosti tytön ylös. Tuumittiin ensin sangen hiljaa,
sitten yhä äänekkäämmin, että ritari sai kernaasti jäädä.

Pikku Margareta teki sen käytännöllisimmin; hän veti sulhasen
mukanaan Kristinan luo.

"Kaikki muut ovat saaneet ihailla sinua, salli minunkin tehdä niin!"
sanoi Sten viimeksi mainitulle, ihastunein silmin tähystellen armasta
olentoa.

"Mitä on rakas äiti sanova...!"

"Kun hän saa tietää sen, olet sinä jo minun, ja silloin olen minä
ainoa, jolla on oikeus sinuun."

Näin sanoen tarttui Sten Kristinan käteen ja vei hänet penkille.

Niin istuivat he jutellen rinnatusten, ja koko nuori parvi seisoi
puoliympyrässä heidän ympärillään.

"Valtionhoitaja odottaa!" huusi äkkiä Esbjörn pistäen päänsä ovesta.

"Kristina, nyt olet minun!" huudahti Sten herra, Kristina sai
polttavan suudelman huulilleen, ja ennenkuin hän tiesikään, oli
ritari poissa.

Seuraavana minuuttina astui Niilo herra sisään, jälestä tulivat
rouvat Sigrid ja Cecilia.

"Tule, tyttäreni", sanoi liikutettu isä ja tarttui hänen käteensä.

Edellinen kohtaus oli kohottanut heleän punan Kristinan poskille, ja
hän antoi hyvän syyn siihen ihailun hyminään, jonka synnytti hänen
astumisensa esiin.

Soitto soi, kirkonkellot helkkyivät, mutta Kristinan korvissa humisi,
ja hänen näköään häikäisi. Hän ei nähnyt suurta juhlakulkuetta, joka
rivi riviltä kulki linnankappeliin. Hän ei kuullut kansan huutoja kun
se tunkeili päästäkseen sisään. Hän piteli isänsä kädestä, ikäänkuin
ei koskaan tahtoisi siitä irtautua. Vasta kun valomeri virtaili häntä
vastaan, huomasi hän korkean ylipapin, joka herkeämättä katseli
häntä. Mutta korkealla papin ja alttarin yläpuolella oli madonnan
kuva, ja Kristinan oikealla puolella seisoi Sten Sture. Silloin kävi
kaikki hänelle yhtäkkiä selväksi.

Arkkipiispan ääni kajahteli täyteläänä kuten muinaisina päivinä. Hän
luki vihkimäkaavan, ja nuoret lausuivat lupauksensa kirkkaasti ja
selvästi. He polvistuivat alttarin eteen, ja hän siunasi heitä.

Urkulehterillä viritettiin ihana laulu; se oli ilohymni, kiitosuhri.

"Tule, Kristina!" kehoitti rakkautta uhkuva ääni. Hän tunsi sen, se
oli _hänen_, jolle hän oli juuri luvannut uskollisuutta; _hänen_,
jota hänen oli seurattava ilossa ja surussa.

"Minä tulen!" vastasi hän ja pani kätensä hänen kainaloonsa. Hän
ei huomannut, että heitä ympäröivät sadat ihmiset ja että he nyt
palasivat linnaan.

"Rakkahin, mikä sinua vaivaa?" kysyi Sten.

"Ei mikään! Minä vain kuljen kuin unissani."

"Nyt kuulumme toisillemme, Kristina!"

"Niin, niin!"

Suurissa linnansuojissa olivat hääpöydät katetut. Suurimpaan niistä
istuutui morsiuspari, heidän lähimmät sukulaisensa ja ylhäisimmät
vieraat. Herra Niilo Eskilinpoika (Banér) toimi drotsina, ja
Vesteråsin piispa Otto leikkeli ja jakeli ruokalajeja. Märta rouva
istui sulhasen vieressä ja hänen rinnallaan arkkipiispa. Tämä ylisti
Kristinan kauneutta ja puhui Sten Sturesta, jaloimmasta nuoresta
miehestä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Mutta vanhat vaipuivat
mielellään muistoihinsa, ja Jaakko Ulfinpoika tunsi tarvetta puhua
niistä.

"Muistatteko pitkälle taaksepäin, Märta rouva?" kysyi hän.

"Kyllä, teidän armonne. Muistan vielä itseni pikku tyttönä, kun minut
ja Iliana Gäddan talutti Elsa Posse teidän luoksenne."

Vanhuksen kasvoilla vilahti melkein nuorekas ilme, mutta heti sen
jälkeen vanhenivat ne huomattavasti.

"Oliko se täällä sisällä?" kysyi hän innokkaasti.

"Oli, teidän armonne. Täällä ikkunankomerossa!"

"Aivan oikein, niin olikin!... Niin kaunis kuin hän ei toki ole
kukaan."

Toisessa pöydässä johti Hemming piispa puhetta. Hänellä oli
ympärillään joukko porvareita, ja sellaisissa tilaisuuksissa ei hän
lyönyt laimin lausua sisimpiä ajatuksiaan. Hehkuva tanskalaisviha
pääsi silloin valloilleen, mutta samalla myös lämmin isänmaanrakkaus.
Sanat sinkoilivat hänen huuliltaan, väliin terävinä kuin naskalit,
väliin ylevinä ja suurisuuntaisina, alituiseen kehoittaen
miehekkääseen toimintaan.

"Mitä hyödyttää meitä puhe siitä, mitä olemme?" sanoi hän. "Teot ovat
todisteita, jotka parhaiten pitävät paikkansa!"

Silloin näki hän pöydässä vastassaan nuoren pojan, joka
hyvin tarkkaavaisesti kuunteli hänen sanojaan. Hans kysyi
vierustoveriltaan, kuka poikanen oli, ja vastaus kuului:

"Se on Ekan herran, Erik Juhananpojan (Vaasan), ja Cecilia rouvan
vanhin poika. Muistaakseni on hän Kustaa nimeltään."

"Herra Kustaa Erikinpoika, tahdotteko kilistää kanssani?" kysyi
piispa.

"Se on niin suuri kunnia, etten unhota sitä koskaan", vastasi
nuorukainen punastuen ja iski pikarinsa Hemming piispan pikariin.

Sillävälin juoksivat hovipojat ympärinsä tarjoillen viiniä ja olutta,
soittajat puhalsivat kappaleen toisensa jälkeen, äänten hälinä kävi
yhä vilkkaammaksi, ja kun vieraat nousivat pöydästä, oli kaikki
jäykkyys aivan kuin pyyhkäisty pois ja keskustelu kävi kuin vanhojen
ystävysten kesken.

Nyt seurasi karkeloa ja leikkejä, mutta morsiuspari ei saanut paljoa
ottaa siihen osaa; heidän täytyi jutella vanhemman väen kanssa.

Arkkipiispa tarttui heidän molempain käteen. Hän vakuutti heille
ystävyyttään ja uskollisuuttaan.

"Jos teidän herranne joskus unhottaisi sen", sanoi hän Kristinalle,
"niin muistuttakaa hänelle, että hänellä on aina minussa uskollinen
ystävä!"

"Teidän armonne", vastasi hän, "sellaista lupausta ei hän enkä minä
voi koskaan unhottaa."

Hän toivotti vielä kerran heille taivaan siunausta ja sanoi
jäähyväiset. Hänen aikomuksensa oli vielä samana yönä palata Upsalaan.

Turhaan koetti valtionhoitaja ja Märta rouva taivuttaa häntä
viipymään muutamia päiviä; hän oli kutsunut useita piispoja
kokoukseen eikä tahtonut jäädä pois. Niin jätti hän iloiset hääpidot,
jotka jatkuivat seuraavan aamun valkenemiseen.

Seuraavana päivänä oli loistavat turnajaiset, ja sulhanen herätti
tällöin huomiota sekä ritarillisella ryhdillään että sillä
taitavuudella, jolla hän miekkaili.

"Mitä pidätte Kristinasta?" kysyi Märta rouva Hemming piispalta.

"Hän on ihana katsella."

"Oletteko puhutellut häntä!"

"Hän on vielä kuin sulettu kirja, mutta huomaa hyvin, että siinä on
sisältöä, ja minä tahdon odottaa."

Vasta neljäntenä päivänä päättyivät hääjuhlallisuudet, ja nuorikkojen
oli enää vain sanottava jäähyväiset ystäville ja sukulaisille ja
sitten lähdettävä uuteen kotiinsa Örebrohon. Nyt vuodatettiin
monet kyyneleet, eikä tahtonut tulla koskaan loppua syleilyistä,
kehoituksista ja varoituksista.

Vasta kun Sten Sture oli sijoittanut Kristinan vaunuihin ja itse
heittäytynyt ripeän ratsunsa selkään, tunsi hän itsensä oikein
vapaaksi. He lähtivät matkalle, jälellejääväin toivotellessa onnea.
Ensimäisessä levähdyspaikassa sanoi Sten Kristinalle:

"Nyt loistaa tähtemme kirkkaimmillaan, Kristina! Nyt kuulumme
toisillemme."



10.

LOPPU


Kun päivä lähestyy loppuaan, levenevät varjot; ne laskeutuvat yhä
raskaampina, kunnes yö lankeaa ylitse. Sellainen on elämänkin
tavallinen kulku. Mutta poikkeukset ovat lukuisat. Saattaa tapahtua,
että elämän päiväpaisteisimmalla hetkellä sanoo kuolema: "Tähän asti
saat mennä, mutta et etemmäksi!" Ja pimeinä päivinä sattuu väliin,
että juuri se kaatuu, jonka yksin luultiin pystyvän pitämään pystyssä
horjuvaa rakennusta.

Svante Niilonpoika luuli seisovansa elämänsä uuden vaiheen
kynnyksellä. Hänen poikansa oli monin jaloin teoin saavuttanut
yleisen kunnioituksen ja luottamuksen. Hänellä oli sitä paitsi
itsellään luja luottamus, joka oli puuttunut hänen isältään.
Yhdistettynä muutaman maan jaloimman suvun kanssa, kasvatettuna aivan
kuin kansan sylissä, oli hänellä kaikkialla kiintokohtia, joiden
täytyi useimmat saada katselemaan ylös häneen. Mikä tuki ja apu
olikaan tästä Svante Niilonpojalle itselleen! Varmempana kulkee hän
tästedes tietänsä; arkkipiispa oli osoittautunut sangen suopeaksi, ja
Hemming Gadd...?

Muutamia päiviä häiden jälkeen ja hiljaisuuden palattua linnaan teki
piispa jäähyväiskäyntinsä.

"Olet luvannut tulla takaisin kevääksi", sanoi valtionhoitaja.

"Niin onkin aikeeni, jos Jumala terveyttä suo."

"Sinä elät kauemmin kuin minä."

"Monien juhlien jälkeen te nyt vain näytätte sairaalloiselta", väitti
piispa. "Kun veli on saanut levätä muutamia päiviä, niin siitäpähän
voimistuu jälleen."

"Ja kuitenkin aikoo hän nyt heti lähteä Taalainmaahan", puuttui Märta
rouva puheeseen.

"Siellä on ilma terveellisempi kuin täällä."

"Mutta tähän vuodenaikaan..."

"Samantekevä! Raikkaat tuulet voivat palauttaa terveyden
kuolinsairaallekin. Tukehduttava ilma, joka on täynnä myrkkyä ja
sappea, voi surmata terveimmänkin."

"Siksikö sinä lähdet täältä?"

"Niin juuri, tunnen kuinka pahuus saa minut yhä enemmän valtaansa.
Aion matkustaa pitkin rannikkoa, kunnes löydän aluksen, joka menee
yli meren."

"Silloin käyt kai Nyköpingissäkin?"

"Niin luulen!"

"Herra Sten Kristerinpoika makaa pahoin sairaana."

"Niin sanotaan!"

"Ihmettelen, kuka valmisti Pernilla rouvan Sten Sturen käyntiin?"

"Mahdollisesti tein minä sen!"

"Kirjoitatte siis toisillenne?"

"Toisinaan!"

Piispa nousi ja sanoi jäähyväiset.

Mutta kun Svante Niilonpoika ja Märta rouva jäivät yksin, sanoi
viimeksi mainittu:

"En olisi koskaan luullut, että joku nainen saa Hemming Gaddin
valtaansa."

"Ei ole saanutkaan!"

"Miksikäs hän sitten joutui niin hämilleen? Kenties ei hän tahdo
tunnustaa sitä itselleenkään, mutta varmaa se on."

"Niin ruma nainen!"

"Hän on ehtinyt siihen ikään, jolloin ei kiinnitetä huomiota
ulkonäköön. Hänellä on terävä pää."

"Ei se siitä riipu!"

"Mistäs sitten?"

"Hemming piispasta ei ole välittänyt ennen kukaan."

"Etkö sinäkään ole?"

"Minä olen pelännyt häntä, kuten kaikki muutkin. Minulle on hän
osoittanut ystävyyttä ainoastaan teidän tähtenne, mutta että hän nyt
seitsemänkymmenen korvilla..."

"Siinä näet, kerran elämässä sen täytyy tulla!"

"Mutta Pernilla rouva ei toimi tarkoituksittaan. Jos hänen herransa
kuolee, mihin tarkoitukseen aikoo hän käyttää piispaa?"

"Alan luulla, että Sten herra ainoastaan on ollut välikappaleena
hänen käsissään. Meidän on pidettävä silmämme auki."

       *       *       *       *       *

Valtionhoitaja matkusti Taalainmaahan ja Märta rouva Tukholmaan.

Muisto suurenmoisista hääjuhlallisuuksista, joihin oli kutsuttu
jokainen jotakin merkitsevä henkilö, oli vielä kuin sokerikerros
kaiken katkeruuden ja kateuden yllä, eikä Märta rouva mielestään
ollut koskaan kokenut niin suurta hyväntahtoisuutta.

Tanskasta sai hän kirjeitä tytärpuoleltaan, Årstan kartanon Kristina
rouvalta.

Tämän molemmat veljet oleskelivat nykyään Årstassa, mutta Knutin
tarkoitus oli jonkun ajan kuluttua palata Ruotsiin.

Lopuksi kirjoitti hän: "Kuinka toiseksi olisikaan kaikki muodostunut,
jos olisin jäänyt Ruotsiin! Silloin olisi veli parkani saanut mennä
naimisiin valitsemansa neitsyen kanssa. Tunnen väliin katkeria
tunnonvaivoja siitä, ettei ole niin tapahtunut."

Märta rouva kirjoitti takaisin Kristinalle, että oli kai parasta
siten kuin oli tapahtunut, mutta Knut ei saanut piakkoin palata
takaisin. Hän tiesi parhaiten, ettei Kristina Gyllenstjerna ollut
koskaan Knutista pitänyt; mutta rikollisilla aikeillaan oli tämä
tehnyt itsensä arvottomaksi oleskelemaan Kristinan läheisyydessä,
eikä Märta rouvakaan tahtonut nähdä häntä jälleen ennenkuin entisyys
oli ehtinyt unhottua.

Eräässä suhteessa näytti Hemming piispa olevan oikeassa: Taalainmaan
ilma teki valtionhoitajalle erittäin hyvää, ja enimmän vaikutti kai
siihen se hyväntahtoisuus, jota hänelle osoitettiin. Kuinka lukuisa
seurue hänellä olikin mukanaan, koettivat kaikki kilvan saada
majoitettavakseen niin monta kuin mahdollista. Ja hyviä lupauksia sai
hän kaikilta tahoilta. Rahvas oli valmis sotaan eikä suinkaan aikonut
pettää niin jaloa ja koeteltua herraa.

Hän kirjoitti Märta rouvalle:

"Täällä näyttää niin valoisalta ja toivehikkaalta! Ajatteles, jos
hyvä Jumala kaikkien kestettyjen vaivojen ja vastusten jälkeen nyt
avaisi pääsyn uuteen päivään! Mutta anna minulle nyt hyvä neuvo!
En palaa mielelläni Tukholmaan, ja mieluimmin joisin jouluolueni
Vesteråsissa. Yhdessä isä vainajani kanssa ja rakkaiden omaisten
ja ystävien piirissä olen siellä monta kertaa viettänyt suurta
joulujuhlaa, ja teen sen mielelläni kerran vieläkin. Olen varma
siitä, että Sten ja Kristinakin tulevat mielellään sinne."

Ja Märta rouva ei vitkastellut vastatessaan. Hän kehoitti mitä
hartaimmin "rakkahinta herraansa" viettämään joulunsa Vesteråsissa,
ja hän tahtoi itsekin tulla sinne niin pian kuin suinkin mahdollista.
Lopuksi kirjoitti hän:

"Kaikkivaltias Jumala suokoon minun tavata teidät terveenä ja
reippaana, silloin unhotan kaikki suruni! Rakkahin herrani, teidän
on veisattava pyhän Sebastianin messu, joka on tehokas kaikkia
vaaroja vastaan, mutta silloin täytyy koko talonväellä olla kynttilä
kädessänsä kullakin. Armahin sydän, tahdon ottaa mukaani pienen
kultalusikan, jota teidän täytyy käyttää joka päivä. Se on ollut
äitini oma, ja sen varressa on sellaisia pyhyyksiä, ettei ketään,
joka sillä syö, voida myrkyttää."

Ja Märta rouva piti niin kiirettä, että hän tuli Vesteråsiin useita
päiviä ennen herraansa. Täällä järjesti hän kaiken niin, kuten tiesi
herraansa parhaiten miellyttävän.

Ja siitä tuli joulu ajan tavan mukaan. Juhlasaliin pystytettiin
suuria kuusia pitkin seiniä, ja niihin kiinnitettiin vahakynttilät.
Lattialle pantiin olkia niin paksulta, että tarvittiin suurta
tottumusta ennenkuin saattoi siinä kävellä. Aihetta yleiseen
hauskuuteen antoi sekin, että toinen toisensa jälkeen kaatua
romahti kumoon. Mutta joulupöytä sananmukaisesti notkui ruokalajien
painosta. Kun nämä suurimmaksi osaksi olivat kylmiä saatettiin ne
etukäteen kasata pöytään. Keskellä oli tavallisesti torttu, mutta
Märta rouvalla oli vanha taulu, joka esitti Penningbytä, kartanoa,
jossa hänen herransa oli syntynyt ja josta tämä aina puhui suurella
rakkaudella. Hän oli teettänyt siitä sokerileivosjäljennöksen, ja se
rehenteli keskellä pöytää.

Sen molemmin puolin oli kaksi suunnattoman suurta uunipannua.
Toisella oli jättiläiskokoinen porsas paineen ja sorkkineen,
toisella mullikka. Kuta suurempia elukat olivat, sitä enemmän
kunniaa emännälle, joka oli tiennyt hankkia niin suuren uunin, että
ne mahtuivat paloittelematta sinne paistumaan. Pannujen ympärille
pantiin sammalta ja kuusenhavuja, niin ettei reunoja lainkaan
näkynyt, ja kummankin elukan suuhun pantiin marjainen katajanlehvä:
näytti aivan kuin ne kulkisivat laitumella.

Suuria kakkuja ja joulupullia oli kasattu päälletysten niin
paljon kuin mahtui. Pöydän molempiin päihin oli jätetty tilaa
riisipuurovadeille, linnuille, kaloille ja muulle, mutta nämä kaikki
oli syötävä lämpimänä eikä niitä voitu tuoda pöytään ennenkuin viime
hetkessä.

Jouluolut ja kirsimarjajuoma tuotiin sisään itsenään jouluiltana.
Mutta seinähyllyllä oli suuri kokoelma juomasarvia, pikareja ja
kippoja, josta saattoi valita mieleisensä.

Sillä tavoin oli herrasväen joulutupa varustettu. Kun vieraiden luku
nousi useihin satoihin, ja samoin useimmissa muissakin tapauksissa,
oli palvelusväellä oma joulutapansa. Siellä paloivat soihdut
ristikkopihdeissään, ja siellä oli olkia vielä paksummalta lattialla.
Talon luotettavimmalla väellä oli tuli valvottavanaan -- ja ettei
onnettomuuksia useammin tapahtunut, se todistaa mitä huolellisuutta
noudatettiin.

Palvelusväen joulupöydässä oli jokseenkin samat ruokalajit kuin
edellä kuvailtiin, mutta keskimäisessä vadissa oli pieni vati
tippaleipiä ja muita leivonnaisia. Lihaa ja silavaa tarjoiltiin
rintalihan ja kinkun muodossa. Leipiä oli viljemmältä, mutta
vehnäkakkuja ei kenties niin runsaasti kuin edellisessä paikassa.

Edellisinä päivinä puhdistettiin ja siivottiin kaikkialla.

Svante Niilonpoika oli viipynyt Taalainmaassa kauemmin kuin oli
aikonut, mutta sittenpä hänellä olikin ilo Vesteråsiin saapuessaan
puristaa syliinsä ei ainoastaan rakas, uskollinen puolisonsa, vaan
myös Sten ja Kristina, jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä.

He saivat olla yksissä neljän kesken, nämä neljä, joilla oli niin
paljon sanottavaa ja kyseltävää keskenään.

"Oletko onnellinen, Kristina?" kysyi Märta rouva, kun he olivat
jääneet kahden.

"Minä kuljen vielä kuin unissani", vastasi Kristina.

"Pelkäätkö heräämistä?"

"Koetan olla valmis!"

"Sinusta kyllä tulee apu Stenille!"

"Sitä rukoilen joka päivä!"

Samaan aikaan sanoi valtionhoitaja pojalleen:

"Älä anna onnen veltostaa itseäsi! Muista, että vaivat ja työ
odottavat!"

"Olen valmis siihen, ja joka päivä puhun siitä Kristinan kanssa."

"Luuletko, että hän pystyisi..."

"Olen puhunut hänen kanssansa, kuinka Märta rouva pukeutui
sotisopaan, kun hänen ensimäinen herransa kuoli kavalluksen uhrina,
ja kuinka urhoollisesti hän löi vihollisen takaisin."

"No, mitä sanoi hän?"

"Että jos häntä kohtaisi sellainen onnettomuus, tekisi hän samoin."

"Se on hyvä!... Mutta toivokaamme, että Herra varjelisi hänet siitä."

Ja niin viettivät he joulupyhät ilossa ja riemussa. He saapuivat
temppeliin ja veisasivat Herran kunniaa varhaisessa aamumessussa; he
kiittivät ja ylistivät Häntä ja toivottivat Hänen siunaustaan maalle
ja kansalle.

Mutta seuraavana päivänä huviteltiin joululeikeillä, karkeloilla ja
laululla. Paljon nuorisoa oli koolla, ja Sten ja Kristina olivat
iloisimmat kaikista. Neljäntenä joulupäivänä puhkesi niin raju
lumipyry, että pelättiin kaikkien teiden menevän umpeen. Silloin
täytyi nuorten lähteä, ja Svante herrakin oli kutsunut vuorimiesten
kokouksen tammikuun toiseksi päiväksi.

Svante Niilonpoika ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään niin
terveeksi ja vahvaksi.

"Minä olisin halukas tekemään muutamien päivien kuluttua heille
vastavierailuni", sanoi hän Märta rouvalle.

Itsenään uudenvuodenpäivänä saapui suuri joukko vuorimiehiä ja
rahvasta Vestmanlannin koillisosista. Salan luona oli löydetty uusi
malmisuoni, ja he tahtoivat nyt neuvotella, kuinka sen suhteen oli
meneteltävä, jotta kukin saisi oikeutensa. Valtionhoitaja sanoi
heille leikkisästi, että ensin täytyi heidän tämä ja seuraava päivä
olla hänen vierainaan, sitten ensimäisenä arkipäivänä puututaan
asioihin.

Vuorimiehet ja talonpojat kiittivät ja jäivät mielellään. Heitä
kestitettiin runsaasti, ja Svante Niilonpoika viihtyi kuten
tavallisesti hyvin heidän seurassaan.

Niin päästiin tammikuun 2 päivään 1512, jolloin neuvottelut oli
pidettävä ja kokoonnuttiin suureen kokoussaliin.

Kaikista ei valtionhoitaja näyttänyt oikein terveeltä, mutta hän
sanoi, ettei pahoinvointi merkinnyt mitään. Suuri malminkappale oli
pöydällä hänen edessään. Vuorimiehet näyttivät, että se oli hienoa
ja puhdasta, ja puhuivat pitkältä ja laajalta sen oivallisuudesta.
Mutta Svante Niilonpoika istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä.
Silloin huomasivat vuorimiehet, kuinka hän kalpeni kalpenemistaan. He
vaikenivat kaikki ja katsoivat pelästyneinä toisiinsa.

Valtionhoitaja nousi nopeasti ja meni ovea kohden. Poikanen, joka
neuvottelujen aikana oli seisonut hänen tuolinsa takana, seurasi
jälestä, mutta tuskin oli hän poistunut huoneesta, ennenkuin hän
vaipui maahan tainnoksiin.

Pelästynyt poikanen avasi heti oven saliin, jossa vuorimiehet
istuivat, ja huusi heille, että he tulisivat ulos.

Millä hämmästyksellä he näkivätkään, missä tilassa heidän jalo
herransa oli. Muutamat riensivät nostamaan häntä pystyyn, toiset
noutamaan kynttilöitä, jotta hän, jos hänen hetkensä oli todellakin
lyönyt, saisi kuolla kynttilä kädessään kuten tapa oli. Vielä kerran
avasi hän silmänsä, ja raukea hymy häivähti hänen huulillaan, kun
sammuva katse viimeisen kerran näki vuorimiesten tuimat, mutta
uskolliset piirteet. Mutta samassa jäykistyivät hänen kasvonsa.
Tuotiin kynttilä ja pantiin se hänen käteensä, mutta samassa hän
heitti henkensä.

Vuorimiehet kantoivat vainajan linnansaliin ja sulkivat oven. Kun
suurin hämmästys oli tyyntynyt, tuumittiin mitä oli tehtävä. Heidän
ensi ajatuksensa koski maata ja kansaa. Kuinka oli nyt käyvä, kun
tämä jalo, urhoollinen herra oli poissa! Näistä miehistä, jotka
olivat kasvaneet vanhemman Sten Sturen koulussa ja muistivat vielä
Engelbrektinkin, oli selvää, että maa täytyi pelastaa Tanskan
kuninkaan ja hänen puoluelaistensa käsistä, ja siihen vaadittiin
miestä, joka saattoi käydä vainajan jälkiä. Kuka oli siihen
kykenevämpi kuin Svante herran oma poika, Örebron linnanherra! Hänet
tunsivat he kaikki, hän oli tullut tunnetuksi hyvästä elämästään,
urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänestä eikä kenestäkään muusta
oli tuleva seuraaja.

Varovaisin askelin, ikäänkuin peläten nukkujan herättävänsä,
poistuivat vuorimiehet huoneesta. Mutta ensin meni kukin kuolleen
luo, puristi hänen kättänsä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli ollut
maalle ja kansalle. Kuumat kyynelet vierivät kaikkien kasvoille, ja
suru ja kaipaus kuvastui kaikkien silmissä.

Kun he olivat ulkona, sulettiin ovi huolellisesti ja vartiat
asetettiin sen eteen. Pikaviesti lähetettiin Örebrohon.

Märta rouva, joka arveli neuvottelujen kestävän liian kauan ja
pelkäsi niiden liian paljon rasittavan hänen herraansa, pyysi saada
häntä puhutella. Mutta ovenvartia, joka oli valmistettu siihen,
vastasi:

"Rakas rouva, ette voi tulla nyt sisään, sillä herralla on salainen
neuvottelu vuorimiesten kanssa. Hän pyysi, että olisitte rauhassa ja
menisitte hetkiseksi kirkkoon."

Monta kertaa oli Märta rouva saanut herraltaan nuhteita alituisen
levottomuutensa tähden. Hän teki sentähden kuten ovenvartija neuvoi,
mutta pelostaan hän ei päässyt, eikä hän voinut kauan viipyä.

Vuorimiehet pitivät uudestaan lyhyen neuvottelun. Sen jälkeen
kutsuivat he valtionhoitajan asemiehet vieraikseen kaupungille.
Muutamat kutsujista seurasivat mukana, mutta toiset, jotka jäivät
jälelle, antoivat arvokkaimmille asemiehille vihjauksen, etteivät
nämä poistuisi. Näille ilmoitettiin mitä oli tapahtunut ja heitä
kehoitettiin ottamaan heti linna haltuunsa.

Vaikeimmalta ja tuskallisimmalta tuntui kaikista asian ilmoittaminen
Märta rouvalle. Tämä otti kuitenkin jobinpostin vastaan ihailtavalla
tyyneydellä. Hänen poskensa tosin kalpeni, mutta hän riensi kuolleen
herransa luo; hän mainitsi kuiskaten hänen nimensä, painaen päänsä
hänen rintaansa vasten. Mutta ei ainoakaan kyynel kostuttanut hänen
silmäänsä, ja kun hän nousi, kysyi hän lujalla äänellä: "Mitä meidän
on tehtävä?"

Vuorimiehet sanoivat hänelle, mihin jo oli ryhdytty. Mutta oltiin
yksimieliset siitä, ettei Vesteråsin omaaminen riittänyt turvaamaan
nuorelle Sten Sturelle maan päämiehyyttä. Tärkeintä oli saada
Tukholman linna haltuunsa.

Linnalupa oli siellä Jon Jönssinpojalla. Hänelle lähetettiin kirje
kuolleen valtionhoitajan nimessä ja luotettava lähettiläs lähetettiin
sitä viemään pääkaupunkiin.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

"Minä Svante Niilonpoika, ritari ja Ruotsin valtakunnan päämies,
tervehdin teitä kaikkia, köyhiä ja rikkaita, vapaamiehiä, pappeja,
vouteja, asemiehiä, talonpoikia ja kauppamiehiä. Koska olen
kivulloinen ja sairas, kuten te kaikki tietänette, olen pitänyt
huolta siitä, ettei valtakunta joudu vaaraan. Ikävöitsen suuresti
päästä tästä ikeestä ja halajan lepoon ja rauhaan. Jos olisi teidän
yksimielinen tahtonne, että minun poikani tulisi valtakuntaa
hoitamaan, pyytäisin teitä hänet valitsemaan. Valtakuntaa on hän
puolustava ja suojeleva ja uskaltava henkensä ja onnensa maallikkojen
ja oppineiden puolesta. Jos teette, kuten pyydän, tahdon aina olla
teidän parhaana apunanne. Jääkää Jumalan ja Pyhän Hengen haltuun."

Kohta kirjeen lähdettyä saapui Sten Sture Örebrosta. Kuinka ilo
ja suru voivat vaihdella, sen tunsivat Märta rouva ja hänen
poikapuolensa, kun he itkien lankesivat toistensa syliin ja yhdessä
polvistuivat hänen vierelleen, joka ei enää voinut rakastavaisesti
ojentaa käsivarsiaan heitä kohden. Nuori ritari otti heti sen jälkeen
linnan vuorimiesten käsistä.

Surullista tapausta ei voitu enää kauemmin pitää salassa, ja pojan
ensimäinen huoli oli hautajaisista huolehtiminen. Hautajaiset olivat
jo kolmantena päivänä kuolemantapauksen jälkeen eli tammikuun
viidentenä päivänä. Vesteråsin kirkon pääkuorissa hän sai hautansa,
isän, äidin ja veljen vieressä.

Viimeksi mainitun kuva oli hakattuna kiveen, eikä Svante
Niilonpojalle koskaan pystytetty mitään muuta muistomerkkiä.

Mutta kansan sydämessä eli muisto hänestä, joka voimalla ja
rohkeudella ja väsymättömällä valppaudella oli pitänyt yllä Ruotsin
valtakuntaa niin vaikeain myrskyjen aikana.

Jälkimaailmakin on oikeudella säilyttänyt aikakirjoissa kunniasijan
tämän valtionhoitajan nimelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa II: Lapsiuhri" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.