Title: Satuja ja tarinoita II
Author: Andersen, H. C. (Hans Christian)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita II" ***


SATUJA JA TARINOITA II

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio



WSOY, Porvoo, 1920.



SISÄLLYS:

 Villit joutsenet.
 Paratiisin puutarha.
 Lentävä matka-arkku.
 Haikarat.
 Metallisika.
 Ystävyyden liitto.
 Ruusu Homeron haudalta.
 Nukku-Matti.
 Ruusunhaltia.
 Sikopaimen.
 Tattari.
 Enkeli.
 Satakieli.
 Kihlatut.
 Ruma ankanpoikanen.
 Kuusi.
 Lumikuningatar.



Villit joutsenet.


Kaukana täältä, siellä, minne pääskyset lentävät, kun meillä on talvi,
asui kuningas, jolla oli yksitoista poikaa ja yksi tytär, Elisa.
Nuo yksitoista veljeä -- prinssejä he olivat -- kävivät koulua
tähti rinnassa ja sapeli vyöllä. He kirjoittivat kultataululle
timanttirihvelillä ja lukivat yhtä hyvin ulkoa kuin sisältä, saattoi
heti kuulla, että he olivat prinssejä. Sisar, Elisa, istui pienellä
peililasista laitetulla jakkaralla ja hänellä oli kuvakirja, joka oli
maksanut puolen kuningaskuntaa.

Oi, noilla lapsilla oli niin hyvä, mutta niin ei ollut aina oleva.

Heidän isänsä, joka oli koko maan kuningas, meni naimisiin pahan
kuningattaren kanssa, joka ei ollut lapsiraukoille ensinkään hyvä. Jo
ensimäisenä päivänä saattoivat he selvään huomata sen. Koko linnassa
vallitsi suuri loisto ja lapset leikkivät vieraisilla. Mutta sensijaan,
että he muuten saivat kaikki leivokset ja paistetut omenat mitä vain
oli, antoi hän heille vain hiekkaa teekupissa ja sanoi, että he voivat
olla pitävinään sitä jonakin.

Viikkoa myöhemmin pani hän pienen sisar Elisan maalle joidenkin
talonpoikaisihmisten luo, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai
kuninkaalle uskotelluksi niin paljon prinssi raukoista, ettei hän enää
ensinkään välittänyt heistä.

-- Lentäkää maailmalle ja pitäkää huolta itsestänne! sanoi paha
kuningatar. -- Lentäkää suurina lintuina ilman ääntä!

Mutta hän ei kuitenkaan saanut tehdyksi niin pahaa, kuin hän halusi,
heistä tuli yksitoista kaunista valkeaa joutsenta. Oudosti kirkuen
lensivät ne linnan ikkunoista yli puiston ja metsän.

Oli vielä varsin varhainen aamu, kun ne kulkivat sivu siitä, missä
sisar Elisa makasi talonpojan tuvassa. Siinä ne liihoittelivat katon
yli, kääntelivät pitkiä kaulojaan ja räpyttelivät siipiään, mutta
kukaan ei nähnyt eikä kuullut sitä. Niiden täytyi taas lähteä
liikkeelle, korkealle pilviä kohti, kauas maailmalle. Ne lensivät
suureen pimeään metsään, joka ulottui rantaan asti.

Pieni Elisa raukka seisoi talonpojan tuvassa, leikitellen vihreällä
lehdellä, muuta leikkikalua ei hänellä ollut. Ja hän pisti läven
lehteen, tirkisteli siitä ylös aurinkoa kohti ja silloin tuntui siltä,
kuin hän olisi nähnyt veljiensä kirkkaat silmät, ja joka kerta kun
lämpimät auringonsäteet loistivat hänen poskilleen, ajatteli hän
kaikkia heidän suudelmiaan.

Toinen päivä meni niinkuin toinenkin. Kun tuuli puhalsi läpi suurten
ruusupensaiden talon ulkopuolella, niin se kuiskasi ruusuille: kuka
saattaa olla kauniimpi kuin te? Mutta ruusut pudistivat päitään ja
sanoivat: Elisa on! Ja kun vanha vaimo sunnuntaina istui ovella ja luki
virsikirjaansa, niin tuuli käänsi lehtiä ja sanoi kirjalle: kuka
saattaa olla hurskaampi sinua? -- Elisa on! sanoi virsikirja, ja se oli
aivan totta, mitä ruusut ja virsikirja sanoivat.

Kun hän oli viidentoista vanha, piti hänen tulla kotiin. Ja kun
kuningatar näki, miten kaunis hän oli, kävi hän hänelle suuttuneeksi ja
vihamieliseksi. Mielellään hän olisi muuttanut hänet villiksi
joutseneksi, niinkuin veljetkin, mutta sitä ei hän uskaltanut heti,
koska tietysti kuningas tahtoi nähdä tyttärensä.

Varhaisena aamuna meni kuningatar saunaan -- se oli rakennettu
marmorista ja koristettu pehmeillä tyynyillä ja mitä kauneimmilla
matoilla --, ja hän otti kolme rupisammakkoa, suuteli niitä ja sanoi
yhdelle: asetu Elisan pään päälle, kun hän tulee kylpyyn, jotta hän
kävisi yhtä kömpelöksi kuin sinä! Asetu hänen otsalleen, sanoi hän
toiselle, jotta hän kävisi rumaksi kuin sinä, niin ettei hänen isänsä
tunne häntä! Lepää hänen sydämellään, kuiskasi hän kolmannelle, anna
hänen saada häijy luonne, niin että hän kärsii siitä! Sitten hän asetti
rupisammakot kirkkaaseen veteen, joka heti kävi vihreähtävän väriseksi,
kutsui Elisan, riisui hänet ja antoi hänen astua alas veteen. Ja hänen
painuessaan veteen, asettui yksi rupikonnista hänen hiuksiinsa, toinen
hänen otsalleen ja kolmas rinnalle, mutta Elisa ei ensinkään tuntunut
sitä huomaavan. Niin pian kuin hän nousi, ui kolme punaista unikukkaa
vedessä. Jolleivät eläimet olisi olleet myrkyllisiä ja noidan
suutelemia, niin ne olisivat muuttuneet punaisiksi ruusuiksi, mutta
kukkasiksi ne kuitenkin tulivat levätessään hänen päänsä päällä ja
hänen sydämellään. Hän oli liian hurskas ja viaton, noituudella ei
voinut olla mitään valtaa häneen.

Kun paha kuningatar näki sen, hieroi hän hänet saksanpähkinän mehulla
niin, että hän kävi aivan tumman ruskeaksi, siveli kauniit kasvot
haisevalla voiteella ja vanutti kauniit hiukset. Oli mahdotonta tuntea
kaunista Elisaa.

Kun siis hänen isänsä näki hänet, pelästyi hän aivan ja sanoi, ettei se
ollut hänen tyttärensä. Kukaan muukaan ei tahtonut tuntea häntä paitsi
kahlekoira ja pääskyset, mutta ne olivat eläinparkoja eikä niillä ollut
mitään sanomista.

Silloin itki Elisa raukka ja ajatteli seitsemää veljeään, jotka kaikki
olivat poissa. Suruissaan hiipi hän ulos linnasta, kulki koko päivän
yli vainioiden ja soiden, suureen metsään. Hän ei ensinkään tietänyt
minne hän pyrki, mutta hän oli kovin suruissaan ja ikävöi veljiään. He
olivat varmaan hekin, niinkuin hän, ajetut maailmalle. Heidät hän
tahtoi koettaa löytää.

Vain lyhyen ajan hän oli ollut metsässä, kun yö joutui. Hän oli aivan
joutunut pois tiestä ja polulta. Silloin hän laskeutui alas pehmeälle
sammalelle, luki ehtoorukouksensa ja nojasi päänsä kantoa vastaan. Oli
niin hiljaista, ilma oli niin lauha ja yltympäri ruohossa ja suolla
loisti vihreän tulen lailla yli sata kiiltomatoa. Kun hän kädellään
hiljaa kosketti yhtä oksaa, putosivat loistavat hyönteiset kuin
tähdenlennot alas hänen puoleensa.

Koko yön hän näki unta veljistään: he leikkivät taas lapsina,
kirjoittivat timanttirihveleillä kultatauluille ja katselivat kaunista
kuvakirjaa, joka oli maksanut puolen valtakuntaa. Mutta taululle eivät
he kirjoittaneet, niinkuin ennen, vain nollia ja viivoja, ei, vaan mitä
rohkeimpia urotöitä, joita he olivat suorittaneet, kaikkea, mitä he
olivat kokeneet ja nähneet. Ja kuvakirjassa oli kaikki elävää, linnut
lauloivat ja ihmiset astuivat ulos kirjasta ja puhuivat Elisalle ja
hänen veljilleen, mutta kun hän käänsi lehteä, juoksivat he heti
takaisin, jotta ei kuviin syntyisi sekamelskaa.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Tosin ei hän
saattanut sitä nähdä, korkeat puut levittivät oksansa niin tiheinä ja
lujina, mutta säteet leikittelivät siellä ulkona kuin löyhyttelevä
kultaharso. Vihanta tuoksui ja linnut olivat istuutumaisillaan hänen
hartioilleen. Hän kuuli veden loiskivan, siellä oli monta suurta
lähteensilmää, jotka kaikki laskivat lammikkoon, missä oli mitä kaunein
hiekkapohja. Tosin siellä yltympäri kasvoi tiheitä pensaita, mutta
yhteen kohtaan olivat hirvet tehneet suuren aukon, ja siitä meni Elisa
veden luo, joka oli niin kirkasta, että jollei tuuli olisi liikuttanut
oksia ja pensaita niin, että ne liikkuivat, olisi hänen täytynyt uskoa,
että ne olivat maalatut alas pohjaan, niin selvänä kuvastui joka lehti,
selvä sellainen, jonka läpi aurinko paistoi, että sellainen, joka oli
kokonaan varjossa.

Niin pian kuin hän näki omat kasvonsa, hän aivan pelästyi, niin ruskeat
ja rumat ne olivat, mutta kun hän kasteli pienen kätensä ja hankasi
silmiä ja otsaa, niin loisti valkea iho taas esiin. Silloin hän riisui
kaikki vaatteensa ja astui raikkaaseen veteen. Kauniimpaa
kuninkaanlasta kuin hän oli ei ollut tässä maailmassa.

Kun hän taas oli pukeutunut ja palmikoinut pitkät hiuksensa,
meni hän kumpuavan lähteen luo, joi kourastaan ja asteli kauemma
metsään, itsekään tietämättä minne. Hän ajatteli veljiään, ajatteli
hyvää Jumalaa, joka varmaankaan ei heitä häntä. Hän, joka antaa
villien metsäomenain kasvaa ravitsemaan nälkäisiä, hän näytti
hänellekin sellaisen puun; oksat notkuivat hedelmiä. Täällä hän söi
päivällisateriansa, asetti tukia puun oksien alle ja meni niin metsän
pimeimpään osaan. Siellä oli niin hiljaista, että hän kuuli omat
askeleensa, kuuli jokaisen pienen lakastuneen lehden kahinan, kun ne
taipuivat hänen jalkansa alla. Ei lintuakaan siellä näkynyt, ei
auringonsädekään voinut tunkea suurten tiheäin puunoksien läpi. Korkeat
rungot olivat niin likellä toisiaan, että kun hän katsoi suoraan
eteenpäin, näytti siltä, kuin pystyaita aivan toisen vieressä, olisi
ympäröinyt häntä. Oi, täällä vallitsi hiljaisuus, jommoista ei hän
milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yö tuli pimeä, ei ainoakaan pieni kiiltomato loistanut suosta,
alakuloisena pani hän nukkumaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin
puunoksat hänen päänsä päällä olisivat menneet syrjään ja Jumala
lempein silmin olisi katsellut häneen ja pienet enkelit olisivat
kurkistelleet hänen päänsä päällitse ja hänen käsivarsiensa alatse.

Kun hän aamulla heräsi, ei hän tietänyt, oliko hän nähnyt tuon kaiken
unissaan vai oliko se todella niin.

Hän kulki muutamia askelia eteenpäin, silloin kohtasi hän vanhan
vaimon, jolla oli marjoja kopassa, vanhus antoi hänelle muutamia
niistä. Elisa kysyi, eikö hän ollut nähnyt viidentoista prinssin
ratsastavan metsän läpi.

-- Ei, sanoi vanhus, -- mutta eilen minä näin yhdentoista joutsenen,
kultakruunut päässä, uivan alas jokea tässä aivan likellä.

Ja hän vei Elisan kappaleen kauemma, töyrään luo. Tämän alapuolella
kiemurteli joki. Puut sen varsilla levittivät pitkät, lehtevät oksansa
vastatusten, ja missä ne eivät luonnollisen kasvunsa mukaisesti voineet
ulottua yhteen, siellä olivat ne repineet juuret irti maasta ja
kumartuivat veden yli, oksat punoutuneina toisiinsa.

Elisa sanoi hyvästi vanhukselle ja meni jokea pitkin sinne, missä tämä
laski suureen, avonaiseen meren rantaan.

Koko kaunis meri lepäsi nuoren tytön edessä, mutta ei ainoaakaan
purjehtijaa näkynyt vesillä, ei ainoaakaan venettä ollut näkyvissä,
miten hän siis pääsisi kauemma? Hän katseli lukemattomia pieniä kiviä
rannalla, vesi oli hionut ne kaikki pyöreiksi. Lasi, ranta, kivet,
kaikki mikä oli ajautunut maihin, oli saanut muodon vedeltä, joka
kuitenkin oli paljon pehmeämpää kuin hänen hieno kätensä. Se vyöryy
väsymättömänä ja niin tasaantuu se, mikä on kovaa -- minä tahdon olla
yhtä väsymätön! Kiitos opetuksestanne, te kirkkaat vyöryvät laineet!
Kerran, sen sanoo minulle sydämeni, kannatte te minut rakkaiden
veljieni luo!

Maihin ajautuneilla kaisloilla lepäsi yksitoista valkoista höyhentä,
hän kokosi ne vihkoksi. Niillä oli vesipisaroita, olivatko ne kastetta
vaiko kyyneliä, sitä ei kukaan saattanut nähdä. Yksinäistä oli siellä
rannalla, mutta hän ei tuntenut sitä. Sillä meri tarjosi ikuista
vaihtelua, niin, muutaman tunnin kuluessa enemmän kuin sisäjärvet
voivat tarjota koko vuonna. Kun tuli suuri musta pilvi, niin tuntui
siltä kuin meri olisi tahtonut sanoa: myöskin minä voin näyttää
synkältä! Ja silloin puhalsi tuuli ja aallot käänsivät valkoisen puolen
ulospäin. Mutta kun pilvet hohtivat punaisina ja tuuli nukkui, niin oli
meri kuin ruusunlehti, milloin se oli vihreä, milloin valkoinen. Mutta
miten hiljaisena se lepäsikin, niin vallitsi rannalla kuitenkin
hiljainen liikunta. Vesi kohoili heikosti kuin nukkuvan lapsen rinta.

Kun aurinko oli laskemaisillaan, näki Elisa yhdentoista villin
joutsenen, kultakruunut päässä, lentävän maata kohti. Ne liitelivät
toinen toisensa takana, se oli kuin pitkä valkoinen nauha. Silloin
nousi Elisa töyräälle ja piiloutui pensaan taakse. Joutsenet asettuivat
aivan hänen likelleen ja räpyttelivät suuria, valkoisia siipiään.

Samassa kun aurinko oli painunut veden taakse, putosi äkkiä
joutsenhahmo ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, Elisan
veljet. Häneltä pääsi suuri huuto, sillä vaikka ne olivat muuttuneet
paljon, tiesi hän, että ne olivat ne, tunsi, että niiden täytyi olla
ne. Ja hän juoksi heidän syliinsä, kutsui heitä nimeltä, ja he tulivat
niin onnellisiksi, kun näkivät ja tunsivat pienen sisarensa, joka nyt
oli niin suuri ja kaunis. He nauroivat ja he itkivät, ja pian olivat he
kertoneet toisilleen, miten paha heidän äitipuolensa oli ollut heille
kaikille.

-- Me veljekset, sanoi vanhin, -- lennämme villeinä joutsenina niin
kauan kuin aurinko on taivaalla. Kun se on alhaalla, saamme me
inhimillisen hahmomme. Sentähden täytyy meidän aina auringonlaskussa
katsoa, että meillä on tuki jalkaamme varten, sillä jos me silloin
lennämme ylhäällä pilviä kohti, täytyy meidän ihmisinä syöksyä
syvyyteen. Täällä me emme asu, meren toisella puolen on yhtä kaunis maa
kuin tämä. Mutta tie sinne on pitkä, meidän täytyy kulkea yli suuren
meren eikä tiellämme ole yhtään saarta, jolla voisimme olla yötä, vain
yksinäinen luoto kohoaa keskellä merta. Se ei ole suurempi kuin että me
kylki kyljessä voimme levätä sillä. Jos meri sattuu olemaan myrskyinen,
niin pärskyy vesi korkealle meidän ylitsemme, mutta kuitenkin kiitämme
Jumalaa luodosta. Sillä vietämme me yön ihmishahmossamme, ilman sitä
emme milloinkaan voisi käydä katsomassa rakasta isänmaatamme, sillä
vuoden kaksi pisintä päivää käytämme me lentoomme. Vain kerran vuodessa
on meidän sallittu käydä isänkodissamme, yksitoista päivää uskallamme
viipyä täällä, lentää yli tämän suuren metsän, mistä me saatamme nähdä
linnan, missä synnyimme ja missä isämme asuu, nähdä kirkon korkean
tornin, kirkon, minne äitimme on haudattu. Täällä tuntuu meistä siltä
kuin puut ja pensaat olisivat sukua kanssamme, täällä kiitävät villit
hevoset tasankojen poikki, niinkuin me näimme lapsuudessamme, täällä
laulaa miilunpolttaja ne vanhat laulut, joiden mukaan me lapsina
tanssimme, täällä on isänmaamme, tänne meitä vetää ja täällä olemme
löytäneet sinut, sinä rakas pieni sisar. Kaksi päivää vielä uskallamme
viipyä täällä, sitten meidän täytyy rientää pois yli meren, kauniiseen
maahan, joka ei ole isänmaamme. Miten saamme sinut mukaan? Meillä ei
ole laivaa eikä venettä!

-- Kuinka minä voisin pelastaa teidät? sanoi sisar.

Ja he puhelivat keskenään miltei koko yön, silmät ummistettiin vain
muutamaksi tunniksi.

Elisa heräsi joutsensiipien havinaan, niiden humistessa hänen
ylitsensä. Veljet olivat taas muuttuneet ja lensivät suurissa kaarissa
ja vihdoin kauas pois, mutta yksi heistä, nuorin, jäi paikalle. Ja
joutsen laski päänsä hänen helmaansa ja hän taputti sen valkoisia
siipiä. Koko päivän he olivat yhdessä. Illemmällä tulivat muut takaisin
ja kun aurinko oli alhaalla, seisoivat he luonnollisessa hahmossaan.

-- Huomenna me lennämme täältä, emme uskalla palata ennen kuin
kokonaisen vuoden mentyä, mutta sinua emme voi näin jättää. Onko
sinulla rohkeutta seurata? Minun käsivarteni on kylliksi väkevä
kantamaan sinut metsän halki, eikö meillä sitten kaikilla olisi kyllin
väkevät siivet kantaaksemme sinut yli meren!

-- Niin, ottakaa minut mukaan! sanoi Elisa.

Koko yön he viettivät punomalla verkkoa taipuisasta pajunkuoresta ja
sitkeästä kaislasta, ja siitä tuli suuri ja luja. Siihen laskeutui
Elisa ja kun aurinko tuli esiin ja veljet muuttuivat villeiksi
joutseniksi, tarttuivat ne nokkineen verkkoon ja lensivät korkealle
pilviä kohti, mukanaan rakas sisar, joka vielä nukkui. Auringonsäteet
lankesivat aivan hänen kasvoilleen, sentähden lensi yksi joutsenista
hänen päänsä yläpuolella, jotta sen leveät siivet voisivat antaa varjoa.

He olivat kaukana maasta, kun Elisa heräsi. Hän luuli vielä näkevänsä
unta, niin kummalliselta hänestä tuntui, että häntä kannettiin meren
poikki, ilmojen halki. Hänen vieressään oli oksa mitä kauneimpine
kypsine marjoineen ja kimppu hyvänmakuisia juuria. Ne oli nuorin veli
koonnut ja pannut hänen viereensä, ja hän hymyili hänelle kiitollisena,
sillä hän tunsi, että hän se oli, joka lensi aivan hänen päänsä
yläpuolella, varjostaen siivillään.

He olivat niin korkealla, että ensimäinen laiva, jonka he allaan
näkivät, oli kuin valkoinen lokki, joka lepäsi veden päällä. Suuri
pilvi oli heidän takanaan, se oli kokonainen vuori ja sitä vastaan näki
Elisa oman ja yhdentoista joutsenen varjot, niin jättiläiskokoisina ne
siinä lensivät. Se oli komeampi taulu kuin mitä hän koskaan oli nähnyt.
Mutta sitä myöten kuin aurinko nousi ja pilvi heidän takanaan piteni,
katosi liitelevä varjokuva.

Koko päivän lensivät he eteenpäin kuin humiseva nuoli ilman halki,
mutta se tapahtui kuitenkin hitaammin kuin tavallista, heillä oli nyt
sisar kannettavanaan. Rajuilma nousi, ilta läheni. Tuskissaan näki
Elisa auringon laskevan eikä vielä saattanut erottaa yksinäistä luotoa
meressä. Hänestä tuntui siltä kuin joutsenet olisivat voimakkaammin
liikuttaneet siipiään. Oi, hän oli syypää siihen, etteivät ne kyllin
nopeasti päässeet eteenpäin. Kun aurinko on laskenut, muuttuvat ne
ihmisiksi, syöksyvät mereen ja hukkuvat. Silloin hän sydämensä pohjasta
rukoili Jumalaa, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa. Musta
pilvi tuli likemmä, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa,
väkevät tuulenpuuskat ennustivat myrskyä, pilvet olivat yhtenä ainoana
suurena, uhkaavana aaltona, joka lyijynraskaana kiiti eteenpäin. Salama
seurasi salamaa.

Nyt oli aurinko aivan meren äärellä. Elisan sydän vapisi. Silloin
kiitivät joutsenet alaspäin niin äkkiä, että hän luuli putoavansa,
mutta samassa ne taas liitelivät. Aurinko oli puoleksi alhaalla
vedessä, vasta silloin näki hän pienen luodon allansa, se ei näyttänyt
suuremmalta kuin hylje, joka nosti päätään vedestä. Aurinko laski niin
nopeasti, nyt se oli kuin tähti vain. Silloin sattui hänen jalkansa
kiinteään kamaraan, aurinko sammui niinkuin viimeinen kipuna palavassa
paperissa, käsi kädessä näki hän veljesten seisovan ympärillään, mutta
enempää tilaa kuin juuri heille ja hänelle ei siinä myöskään ollut.
Meri hyrskyi luotoa vastaan ja huuhtoi kuin rankkasade heidän ylitseen.
Taivas loisti alati loimuavassa tulessa ja ukkosen jyrähdykset
seurasivat toisiaan. Mutta sisar ja veljet pitelivät toisiaan käsistä
ja veisasivat virren, mistä he saivat lohdutusta ja rohkeutta.

Päivän koittaessa oli ilma puhdas ja tyven. Niin pian kuin aurinko
nousi, lensivät joutsenet, vieden Elisan pois saarelta. Meri kävi vielä
voimakkaana, näytti, heidän ollessaan korkealla ilmassa, siltä kuin
valkoinen vaahto tummanvihreällä merellä olisi ollut miljoonia
joutsenia, jotka ajelehtivat vedessä.

Kun aurinko nousi korkeammalle, näki Elisa edessään, puoleksi uiden
ilmassa, vuoriston, tuntureillaan loistavia jääröykkiöitä, ja keskellä
sitä varmaankin penikulmanpituisen linnan, toinen uljas pilaristo
toisensa päällä. Alapuolella keinui palmumetsiä ja loistokukkia, suuria
kuin myllynpyörät. Hän kysyi, oliko tuo se maa, mihin hän oli matkalla,
mutta joutsenet pudistivat päitään, sillä se, mitä hän näki, oli
_Fata Morganan_ kaunis, alati vaihteleva pilvilinna. Sinne he eivät
uskaltaneet viedä ketään ihmistä. Elisa tuijotti siihen. Silloin
romahtivat vuoret, metsät ja linnat ja siinä seisoi kaksikymmentä
uljasta kirkkoa, kaikki korkeine tornineen ja suippoine ikkunoineen
toistensa kaltaisina. Hän luuli kuulevansa urkujen soivan, mutta se oli
meri, jonka hän kuuli. Nyt oli hän aivan lähellä kirkkoja, silloin tuli
näistä kokonainen laivasto, joka purjehti hänen allansa. Hän katsahti
alas ja se olikin vain meriusvaa, joka kiiti veden poikki. Niin,
alituista vaihtelua hänellä oli silmien edessä, ja nyt hän näki sen
todellisen maan, mihin hän oli matkalla. Siellä kohoilivat kauniit
siniset vuoret setrimetsineen, kaupunkeineen ja linnoineen. Hyvän aikaa
ennen kuin aurinko laski, istui hän tunturilla suuren rotkon edessä,
joka kasvoi hienoja vihreitä köynnöskasveja, näytti siltä kuin ne
olisivat olleet kirjailtuja mattoja.

-- Saadaanpa nyt nähdä mitä unta sinä yöllä näet täällä! sanoi nuorin
veli ja osoitti hänelle hänen makuuhuoneensa.

-- Kunhan saisinkin nähdä unta siitä, miten voisin pelastaa teidät!
sanoi Elisa.

Ja tämä ajatus askarteli hänessä elävänä, hän rukoili Jumalalta
hartaasti hänen apuaan, niin yksinpä unessakin jatkoi hän
rukoilemistaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lentänyt
korkealle ilmaan, Fata Morganan pilvilinnalle, ja haltiatar tuli häntä
vastaan kauniina ja sädehtivänä, ja kuitenkin muistutti hän aivan sitä
vanhaa vaimoa, joka oli antanut hänelle marjoja metsässä ja kertonut
hänelle joutsenista, joilla oli päässä kultakruunut.

-- Sinun veljesi voidaan pelastaa! sanoi hän, -- mutta onko sinulla
rohkeutta ja kestävyyttä? Tosin on meri pehmeämpi kuin sinun hienot
kätesi ja muuttaa kuitenkin kovien kivien muodon, mutta se ei tunne
sitä tuskaa, minkä sinun kätesi tulevat tuntemaan. Sillä ei ole
sydäntä, se ei kärsi sitä hätää ja tuskaa, mikä sinun täytyy kestää.
Näetkö tämän tulinokkosen, jota minä pidän kädessäni? Tätä lajia kasvaa
paljon rotkon ympärillä, missä sinä nukut. Ainoastaan nämä täällä ja
ne, jotka kasvavat kirkkomaan haudoilla, kelpaavat käytettäviksi,
huomaa se. Ne sinun pitää poimia, vaikka ne polttaisivat ihosi
rakoille. Vaivaa nokkoset jaloillasi, niin saat pellavia. Siitä sinun
pitää punoa ja kutoa yksitoista pitkähihaista panssaripaitaa, viskaa ne
yhdentoista villin joutsenen päälle, niin laukeaa noituuden valta.
Mutta huomaa, että siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä alat työsi ja
siihen asti kuin se on täytetty, et saa puhua, vaikka vuosia kuluisi
välillä. Ensi sana, jonka lausut, menee kuin tappava tikari veljiesi
sydämeen. Sinun kielestäsi riippuu heidän henkensä. Huomaa kaikki tämä!

Ja samassa kosketti hän nokkosella hänen kättään. Se oli kuin polttavaa
tulta, Elisa heräsi siihen. Oli valkoinen päivä ja aivan likellä sitä
paikkaa, missä hän oli nukkunut, oli samanlainen nokkonen kuin se,
minkä hän oli nähnyt unissaan. Silloin hän lankesi polvilleen, kiitti
Jumalaa ja läksi ulos rotkosta, alkaakseen työnsä. Hienoine käsineen
hän kävi kiinni ilkeihin nokkosiin, ne olivat kuin tulta. Suuria
rakkoja ne polttivat hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, mutta mielellään
kärsi hän sen, kunhan vain saattoi pelastaa rakkaat veljet. Hän vaivasi
joka nokkosen paljaine jalkoineen ja punoi sitten vihreän pellavan.

Kun aurinko oli laskenut, tulivat veljet, ja he pelästyivät tavatessaan
hänet niin mykkänä. He luulivat pahan äitipuolen lähettäneen uuden
noituuden. Mutta kun he näkivät hänen kätensä, ymmärsivät he, mitä hän
teki heidän tähtensä, ja nuorin veli itki ja minne hänen kyyneleensä
putosivat, siellä ei Elisa tuntenut mitään kipua, sieltä katosivat
polttavat rakot.

Yön hän vietti työssään, sillä hänellä ei ollut rauhaa, ennenkuin hän
oli pelastanut rakkaat veljet. Koko seuraavan päivän, kun joutsenet
olivat poissa, istui hän yksinäisyydessään, mutta ei milloinkaan ollut
aika lentänyt niin nopeasti. Yksi panssaripaita oli jo valmiina, nyt
hän aloitti seuraavaa.

Silloin soivat metsästystorvet vuorten välissä, hän aivan pelästyi.
Ääni tuli likemmäksi, hän kuuli koirien haukkuvan. Säikähdyksissään
riensi hän rotkoon, sitoi nokkoset, jotka oli koonnut ja häkilöinyt,
kimppuun ja istuutui sille.

Samassa juoksi suuri koira esiin ryteiköstä, ja heti jälessä toinen ja
vieläkin yksi. Ne haukkuivat lujaan, juoksivat takaisin ja tulivat taas
esiin. Ei kestänyt montakaan minuuttia, kun kaikki metsästäjät seisoivat
rotkon edustalla ja kaunein heistä oli maan kuningas. Hän astui Elisan
luo, ei ikinä hän ollut nähnyt ihanampaa tyttöä.

-- Kuinka sinä olet tullut tänne, sinä kaunis lapsi? sanoi hän.

Elisa pudisti päätään, hän ei uskaltanut puhua, hänen veljiensä
pelastus ja elämä oli kysymyksessä. Hän piiloitti kätensä esiliinan
alle, jottei kuningas näkisi, mitä hänen täytyi kärsiä.

-- Tule minun mukaani, sanoi hän, -- tänne et sinä saa jäädä! Jos
sinä olet yhtä hyvä kuin sinä olet kaunis, niin minä puetan sinut
silkkiin ja samettiin, panen kultakruunun päähäsi ja sinä saat elää ja
olla komeimmassa linnassani! Ja niin hän nosti hänet hevosensa selkään.
Elisa itki ja väänteli käsiään, mutta kuningas sanoi: -- Minä tahdon
vain sinun onneasi, kerran sinä minua kiität siitä! Ja niin hän
kiidätti vuorten välitse ja piteli häntä edessään hevosen selässä, ja
metsästäjät laskettivat perässä.

Kun aurinko laski, lepäsi komea kuningaskaupunki kirkkoineen ja
kupukattoineen heidän edessään, ja kuningas vei hänet linnaan, missä
suuret suihkuvedet loiskuivat korkeissa marmorisaleissa, missä seinät
ja katot upeilivat täynnä maalauksia. Mutta hänen silmänsä eivät
nähneet niitä, hän itki ja suri. Tahdottomana salli hän naisten pukea
itsensä kuninkaallisiin vaatteihin, punoa helmiä hiuksiinsa ja vetää
hienot hansikkaat palaneihin sormiinsa.

Kun hän seisoi siinä kaikessa loistossaan, oli hän niin häikäisevän
kaunis, että hovi kumarsi hänen edessään entistä syvempään, ja kuningas
valitsi hänet morsiamekseen, vaikka arkkipiispa ravisti päätään ja
kuiskasi, että kaunis metsätyttö varmaan oli noita, joka häikäisi
heidän silmänsä ja lumosi kuninkaan sydämen.

Mutta kuningas ei kuunnellut sitä, hän antoi musiikin soida, kantaa
esiin mitä kallisarvoisimpia ruokia, hän antoi kauneimpien tyttöjen
tanssia Elisan ympärillä, ja hänet vietiin läpi lemuavien puutarhojen
komeihin saleihin. Mutta ei hymykään tullut hänen huulilleen tai hänen
silmiinsä, suru pysyi siellä ikuisena perintönä ja omaisuutena. Nyt
avasi kuningas pienen huoneen aivan sen vieressä, missä hänen piti
nukkua. Se oli koristettu kallisarvoisilla vihreillä matoilla ja
muistutti aivan rotkoa, missä hän oli ollut. Lattialla oli se
pellavakimppu, minkä hän oli kehrännyt nokkosista, ja katossa riippui
panssaripaita, joka oli kudottu valmiiksi. Kaiken tämän oli yksi
metsästäjistä ottanut mukaansa harvinaisuutena.

-- Täällä sinä saatat uneksia olevasi entisessä kodissasi! sanoi
kuningas. -- Tässä on se työ, joka siellä kiinnitti mielesi. Nyt,
keskellä loistoasi saattaa sinua huvittaa muistella tuota aikaa.

Kun Elisa näki tämän, joka oli niin likellä hänen sydäntään, värähti
hymy hänen suupielissään ja veri palasi kasvoille. Hän ajatteli
veljiensä pelastamista, suuteli kuninkaan kättä ja kuningas painoi
hänet sydäntään vastaan ja käski kaikkien kirkonkellojen kuuluttaa
hääjuhlaa. Kaunis mykkä tyttö metsästä oli maan kuningatar.

Silloin kuiskasi arkkipiispa pahoja sanoja kuninkaan korvaan, mutta ne
eivät tunkeneet hänen sydämeensä, häät piti vietettämän, arkkipiispan
itsensä täytyi laskea kruunu hänen päähänsä, ja hän painoi
pahansuovasti ahtaan renkaan niin syvään otsalle, että teki kipeää.
Elisan sydämen ympärillä oli kuitenkin raskaampi rengas: suru veljistä,
hän ei tuntenut ruumiillista tuskaa. Hänen suunsa oli mykkä, veisihän
ainoakin sana hänen veljiltänsä hengen, mutta hänen silmissään eli syvä
rakkaus hyvään kauniiseen kuninkaaseen, joka teki kaikkensa
ilahuttaaksensa häntä. Koko sydämellään kävi hän hänelle päivä päivältä
alttiimmaksi, oi, kunhan hän saisikin uskoutua hänelle, kertoa hänelle
kärsimyksensä! Mutta mykkänä hänen täytyi olla, mykkänä täytyi hänen
täyttää tehtävänsä. Sentähden hiipi hän yöllä hänen rinnaltaan, meni
pieneen salakammioon, joka oli koristettu luolaksi, ja hän kutoi
panssaripaidan toisensa jälkeen valmiiksi. Mutta kun hän aloitti
seitsemännen, niin ei hänellä enään ollut pellavia.

Kirkkomaalla tiesi hän kasvavan niitä nokkosia, joita hänen tuli
käyttää, mutta hänen itsensä täytyi ne poimia. Kuinka hän pääsisi
sinne?

-- Oi, mitä onkaan kipu minun sormissani sen tuskan rinnalla, mitä
sydämeni kärsii! ajatteli hän. -- Minun täytyy uskaltaa! Jumala ei
kiellä minulta apuaan!

Hengen hädässä, ikäänkuin hän olisi ollut ryhtymässä huonoon tekoon,
hiipi hän tähtikirkkaana yönä alas puutarhaan, meni pitkien puukujien
läpi yksinäisiä katuja kirkkomaalle. Siellä näki hän yhdellä
leveimmistä hautakivistä piirissä istumassa vamppyyreja, inhoittavia
naisolentoja, jotka riisuivat ryysynsä ikäänkuin olisivat
aikoneet, kylpeä ja sitten ne pitkine laihoine sormineen kaivoivat
vastapeitettyjä hautoja, ottivat esiin ruumiit ja söivät niiden lihaa.
Elisan täytyi mennä aivan niiden ohi ja ne kiinnittivät häneen pahat
silmänsä, mutta hän luki rukouksensa, kokosi polttavat nokkoset ja
kantoi ne kotiin linnaan.

Vain yksi ainoa ihminen oli nähnyt hänet, arkkipiispa: hän oli
ylhäällä, kun muut nukkuivat. Nyt oli toki se, mitä hän väitti,
osottautunut todeksi: kuningattaren laita ei ollut, niinkuin piti. Hän
oli noita, sentähden hän oli lumonnut kuninkaan ja koko kansan.

Rippituolissa sanoi hän kuninkaalle, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän
epäili, ja kun nuo kovat sanat läksivät hänen huuliltaan, pudistivat
puuhun veistetyt pyhäinkuvat päätään ikäänkuin sanoakseen: se ei ole
niin, Elisa on viaton. Mutta arkkipiispa selitti sen toisin, hän
arveli, että ne todistivat Elisaa vastaan, että ne pudistivat päätään
hänen syntinsä vuoksi. Silloin vieri kaksi raskasta kyyneltä alas
kuninkaan poskea, hän meni kotiin epäilys sydämessään. Ja hän oli öisin
nukkuvinaan, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta, hän huomasi, kuinka
Elisa nousi, joka yö hän tämän uudisti ja joka kerta seurasi kuningas
ja näki hänen katoavan salakammioonsa.

Päivä päivältä kävi hänen katsantonsa synkemmäksi, Elisa näki sen,
mutta ei ymmärtänyt miksi, se teki hänet kuitenkin levottomaksi ja mitä
hän sydämessään kärsikään veljien tähden! Kuninkaalliselle sametille ja
purppuralle vuosivat hänen katkerat kyyneleensä, ne lepäsivät siinä
kuin kimmeltävät timantit, ja kaikki, jotka näkivät upean loiston,
toivoivat olevansa kuningatar. Pian oli hänen työnsä kuitenkin
päättymäisillään, ainoastaan yksi panssaripaita vielä puuttui. Mutta
pellavaa ei hänellä myöskään enään ollut eikä ainoaakaan nokkosta.
Yhden kerran, vain tämän viimeisen, täytyi hänen sentähden mennä
kirkkomaalle poimimaan muutamia kourallisia. Hän ajatteli tuskissaan
yksinäistä kulkuaan ja kauheita vamppyyreja, mutta hänen tahtonsa oli
yhtä luja kuin hänen luottamuksensa Jumalaan.

Elisa meni, mutta kuningas ja arkkipiispa seurasivat. He näkivät hänen
ristikkoportin luona katoavan kirkkomaalle, ja kun he sitä likenivät,
istuivat vamppyyrit hautakivellä samanlaisina kuin Elisa oli ne nähnyt,
ja kuningas kääntyi pois. Sillä näiden joukossa kuvitteli hän näkevänsä
hänet, jonka pää vielä tänä iltana oli levännyt hänen rinnallaan.

-- Kansa hänet tuomitkoon! sanoi hän, ja kansa tuomitsi:

-- Hänet on poltettava punaisissa liekeissä!

Muhkeista kuningassaleista vietiin hänet pimeään, kosteaan loukkoon,
missä tuuli puhalsi sisään ristikoilla varustetuista ikkunoista.
Sametin ja silkin asemasta antoivat he hänelle sen pellavakimpun, jonka
hän oli koonnut, sille hän saattoi laskea päänsä. Kovien, polttavien
panssaripaitojen, jotka hän oli kutonut, piti olla patjana ja
peitteenä, mutta mitään rakkaampaa eivät he olisi voineet hänelle
lahjoittaa, hän kävi taas kiinni työhönsä ja rukoili Jumalaansa.
Ulkopuolella lauloivat katupojat pilkkalauluja hänestä, ei yksikään
sielu lohduttanut häntä ystävällisellä sanalla.

Silloin humahti illan tullen aivan lähellä ristikkoa joutsenensiipi. Se
oli nuorin veljeksistä, hän oli löytänyt sisaren. Ja Elisa nyyhki
ääneen ilosta, vaikka hän tiesi, että tuleva yö ehkä oli viimeinen,
mikä hänellä oli elettävänä. Mutta nythän työ olikin miltei täytetty ja
hänen veljensä olivat täällä.

Arkkipiispa tuli viettämään viimeistä hetkeä hänen luonaan, sen hän oli
luvannut kuninkaalle, mutta Elisa pudisti päätään, pyysi katsein ja
ilmein, että hän lähtisi: tänä yönähän hänen täytyi päättää työnsä,
muuten olisi kaikki ollut turhaa, kaikki tuska, kyyneleet ja unettomat
yöt. Arkkipiispa meni pois, lausuen pahoja sanoja häntä vastaan, mutta
Elisa raukka tiesi, että hän oli viaton, ja jatkoi työtään.

Pienet hiiret juoksivat lattialla, ne kuljettivat nokkoset hänen
jalkainsa juureen toki hiukkasen auttaakseen, ja rastas istuutui
ikkunan ristikon ääreen ja lauloi koko yön niin iloisesti kuin se
saattoi, jottei hän menettäisi rohkeuttaan.

Aamu vasta koitti, vasta tunnin perästä aurinko nousee. Silloin
seisoivat nuo yksitoista veljestä linnan portilla, vaatien, että heidät
vietäisiin kuninkaan eteen, mutta se ei saattanut tapahtua, vastattiin,
olihan vielä yö, kuningas nukkui eikä häntä uskaltanut herättää. He
pyysivät, he uhkasivat, vartija tuli, niin, jopa itse kuningaskin astui
ulos ja kysyi, mitä tämä merkitsee. Silloin nousi aurinko, mitään
veljiä ei näkynyt, mutta yli linnan lensi yksitoista villiä joutsenta.

Ulos kaupungin portista tulvi koko kansa, se tahtoi nähdä noitaa
poltettavan. Kurja hevonen veti rattaita, missä hän istui. Hänen ylleen
oli annettu mekko paksua säkkikangasta, hänen kauniit pitkät hiuksensa
riippuivat valloillaan sorjan pään ympärillä, hänen poskensa olivat
kalmankalpeat, hänen huulensa liikkuivat hiljaa, sormien punoessa
vihreää pellavaa. Ei matkalla kuolemaansakaan hän päästänyt käsistään
aloitettua työtä: kymmenen panssaripaitaa oli hänen jalkainsa juuressa,
yhdennettätoista hän kutoi. Roskaväki pilkkasi häntä.

-- Kas noitaa, kuinka se mutisee! Virsikirjaa ei hän pitele käsissään,
ei, vaan rumaa noituuttaan hän jatkaa, repikää se hänen käsistään
tuhansiksi kappaleiksi!

Ja he tunkeutuivat kaikki hänen kimppuunsa ja aikoivat repiä sen rikki.
Silloin tulla viiletti yksitoista valkeaa joutsenta. Ne asettuivat
hänen ympärilleen rattaille ja räpyttelivät suuria siipiään. Silloin
väistyi joukko kauhistuksissaan syrjään.

-- Se on merkki taivaasta! Hän on varmaan viaton! kuiskasivat monet,
mutta he eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.

Nyt tarttui pyöveli hänen käteensä. Silloin viskasi hän kiireesti
yksitoista paitaa joutsenten päälle, ja siinä seisoi yksitoista
kaunista prinssiä, mutta nuorimmalla oli joutsenensiipi toisen
käsivarren sijasta, sillä hänen panssaripaidastaan puuttui hiha, Elisa
ei ollut saanut sitä valmiiksi.

-- Nyt minä uskallan puhua! sanoi hän. -- Minä olen viaton!

Ja kansa joka näki, mitä oli tapahtunut, kumarsi häntä kuin pyhimystä,
mutta hän vaipui tajuttomana veljesten käsivarsille, niin olivat
jännitys, hätä ja tuska häneen vaikuttaneet.

-- Niin, viaton hän on! sanoi vanhin veli ja nyt hän kertoi kaikki mitä
oli tapahtunut, ja hänen puhuessaan levisi miljoonien ruusujen tuoksu,
sillä jokainen halko roviossa oli ottanut juuria ja työntänyt oksia.
Siinä oli tuoksuva pensasaita, niin korkea ja suuri punaisine
ruusuineen. Ylinnä oli valkoinen hohtava kukka, joka loisti kuin tähti.
Sen taittoi kuningas, pani sen Elisan rintaan. Silloin hän heräsi,
sydämessään rauha ja autuus.

Ja kirkonkellot soivat itsestään ja linnut tulivat suurissa parvissa.
Kulku takaisin linnaan muodostui hääkulkueeksi, jommoista ei vielä
kukaan kuningas ollut nähnyt.



Paratiisio puutarha.


Oli kuninkaanpoika -- ei kenelläkään ollut niin monta ja niin
kaunista kirjaa kuin hänellä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tässä
maailmassa, sen hän saattoi lukea opikseen ja nähdä kuvattuna kauniissa
tauluissa. Jokaisesta kansasta ja jokaisesta maasta hän saattoi saada
tietoja, mutta mistä paratiisin puutarha oli löydettävissä, siitä ei
siellä sanottu sanaakaan, ja sitä, juuri sitä hän enimmän ajatteli.

Hänen isoäitinsä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni,
mutta kun hänen juuri piti alkaa koulunkäyntinsä, että jokainen kukka
paratiisin puutarhassa oli makein leivos, heteet hienointa viiniä.
Yhdestä saattoi lukea historiaa, toisesta maantietoa tai taulukkoja, ei
tarvinnut muuta kuin syödä leivosta, niin osasi läksynsä. Kuta enemmän
söi, sitä enemmän sai päähänsä historiaa, maantietoa ja taulukkoja.

Sen hän silloin uskoi. Mutta sitä mukaan kuin hän varttui suuremmaksi
pojaksi, oppi enemmän ja tuli paljon viisaammaksi, ymmärsi hän kyllä,
että paratiisin puutarhassa mahtoi vallita aivan toisenlainen ihanuus.

-- Oi, minkätähden Eeva poimikaan hyvän- ja pahantiedon puusta!
Minkätähden Aatami söi kiellettyä hedelmää! Jos minä olisin ollut hänen
sijassaan, niin ei se olisi tapahtunut! Ei koskaan synti olisi tullut
maailmaan.

Sen hän sanoi silloin ja sen hän sanoi vielä, kun hän oli
seitsemäntoista vuotias. Paratiisin puutarha täytti kaiken hänen
ajatuksensa.

Eräänä päivänä hän meni metsään. Hän meni yksin, sillä se oli hänen
suurin huvinsa.

Ilta tuli, pilvet kokoontuivat, tuli sellainen sade, että olisi luullut
koko taivaan olevan yhtenä ainoana sulkuna, mistä vesi syöksyi. Oli
niin pimeää kuin muutoin on yöllä syvimmässä kaivossa. Milloin hän
luisui märkään heinään, milloin hän kompastui alastomiin kiviin, jotka
törröttivät esiin kalliopohjalta. Kaikki valui vettä, prinssi raukan
ylle ei jäänyt kuivaa lankaakaan. Hänen täytyi kavuta korkeiden
kivilohkareiden yli, missä vesi tirsui esiin paksusta sammaleesta. Hän
oli nääntymäisillään. Silloin kuuli hän kummallisen kohinan ja edessään
hän näki suuren, valaistun luolan. Keskellä paloi tuli, jossa olisi
voinut paistaa vaikkapa hirven, ja se tehtiinkin: mitä komein hirvi
korkeine sarvineen oli pistetty vartaaseen ja sitä kierrettiin hitaasti
ympäri kahden kuusen välissä. Vanhanpuoleinen vaimo, pitkä ja roteva
kuin naiseksi puettu mies, istui tulen ääressä ja viskasi siihen halon
toisensa jälkeen.

-- Tule sinä vain likemmä! sanoi hän, -- istu tulen ääreen, että
vaatteesi kuivuvat.

-- Tässä käy paha veto! sanoi prinssi ja istuutui lattialle.

-- Vielä pahemmaksi käy, kun poikani tulevat kotiin! vastasi vaimo. --
Olet täällä tuulten luolassa, poikani ovat taivaan neljä tuulta.
Ymmärrätkö sen?

-- Missä sinun poikasi ovat? kysyi prinssi.

-- Niin, ei ole helppo vastata, kun kysytään tyhmästi, sanoi vaimo. --
Minun poikani ovat omissa hoteissaan, he lyövät pitkääpalloa pilvien
kanssa tuolla ylhäällä suuressa tuvassa.

Ja sitten hän viittasi ylös ilmaan.

-- Vai niin! sanoi prinssi. -- Te puhutte muuten hiukan kovasti ettekä
ole niin hempeä kuin ne naiset, joita olen tottunut näkemään
ympärilläni!

-- Niin, heillä kai ei ole muuta tekemistä. Minun täytyy olla kova, jos
mielin pitää poikani kurissa. Mutta siihen minä pystyn, vaikka heillä
onkin jäykät niskat. Näetkö nuo neljä säkkiä, jotka riippuvat seinällä?
Niitä he pelkäävät yhtä paljon, kuin sinä olet peljännyt vitsaa peilin
takana. Minä saatan taivuttaa pojat, sen sinulle sanon, ja sitten he
joutuvat pussiin. Siinä ei tehdä mitään verukkeita. Siellä he istuvat
eivätkä pääse juoksentelemaan, ennenkuin minä katson hyväksi. Mutta
tuossapa onkin yksi heistä!

Se oli Pohjatuuli, joka astui sisään, tuoden mukanaan jäisen kylmyyden.
Suuria rakeita hyppeli pitkin lattiaa ja lumihiutaleita tuprutteli
yltympäri. Hän oli puettu karhunnahkaisiin housuihin ja takkiin.
Hylkeennahkainen lakki ulottui korvien yli. Pitkät jääpuikot riippuivat
hänen parrassaan ja rae toisensa jälkeen vieri alas takinkauluksesta.

-- Älkää heti menkö tulen ääreen, sanoi prinssi. -- Voitte helposti
saada kylmää kasvoihinne ja käsiinne!

-- Kylmää! sanoi Pohjatuuli ja nauroi ääneensä. -- Kylmää! Sehän juuri
on suurin huvini. Mikä koipeliini sinä muuten olet? Mitenkä sinä olet
tullut tuulien luolaan?

-- Hän on minun vieraani! sanoi vanhus, -- ja jollet sinä tyydy siihen
selitykseen, niin voit joutua pussiin! Nyt tiedät päätökseni.

Kas se auttoi ja Pohjatuuli kertoi, mistä hän tuli ja missä hän nyt oli
ollut melkein koko kuukauden.

-- Jäämereltä minä tulen, sanoi hän. -- Olen ollut Beeren-Eilandilla
venäläisten valaanpyytäjien kanssa.

Istuin ja nukuin vuorilla, kun he purjehtivat Nordkapista. Kun minä
välillä vähän heräsin, lenteli myrskylintu kintereilläni. Se on
hullunkurinen lintu, se tekee väkevän lyönnin siivillään ja sitten se
pitää niitä liikuttamatta levällään ja sillä on silloin tarpeeksi
vauhtia.

-- Älä vain kerro niin laajalti, sanoi tuulien äiti. -- Ja sitten sinä
siis tulit Beeren-Eilandille?

-- Siellä on ihanaa! Siellä on tanssipermanto niin sileä kuin lautanen!
Puoleksi sulanutta, sammalensekaista lunta, teräviä kiviä ja valaitten
ja jääkarhujen luurankoja siellä oli. Ne olivat kuin jättiläisten käsiä
ja jalkoja homeisen vihannan peitossa. Ei olisi luullut auringon
koskaan paistaneen niihin. Minä hiukan puhalsin pois sumua, jotta voisi
nähdä majan. Se oli laivahylyistä tehty ja valaannahalla päällystetty
talo. Lihapuoli oli ulospäin, se oli täynnä punaista ja vihreää.
Katolla istui möristen elävä jääkarhu. Minä menin rannalle, katselin
linnunpesiä, katselin alastomia poikasia, jotka huusivat ja
töllistelivät. Silloin minä puhalsin noihin tuhansiin kitoihin ja ne
oppivat sulkemaan suunsa. Alimpana piehtaroivat mursut kuin mitkäkin
elävät sisälmykset tai jättiläismadot, joilla on sianpää ja
kyynäränpituiset hampaat!

-- Sinä kerrot hyvin, poikaseni! sanoi äiti. -- Vesi kihoaa suuhuni,
kun sinua kuuntelen.

-- Sitten lähdettiin saalistamaan. Harppuuni pistettiin mursun rintaan,
niin että höyryävä verisäde suihkuna nousi yli jään. Silloin ajattelin
minäkin leikkiäni: minä puhalsin, annoin purjehtijoideni,
vuorenkorkuisten jäätunturien, litistellä veneitä. Hui, kuinka
vinguttiin ja huudettiin, mutta minä vinguin lujemmin! Kuolleita
valaanruumiita, kirstuja ja touveja heidän täytyi tyhjentää jäälle!
Minä ravistelin lumihiutaleita heidän ympärilleen ja annoin heidän
litistyneissä aluksissaan ajelehtia saaliineen eteläänpäin maistamaan
suolavettä. He eivät koskaan enään tule Beeren-Eilandille!

-- Sinä olet siis tehnyt pahaa! sanoi tuulien äiti.

-- Mitä hyvää minä olen tehnyt, sen saavat toiset kertoa! sanoi
Pohjatuuli. -- Mutta tässähän on veljeni lännestä, hänestä pidän
enimmän heistä kaikista. Hän maistuu mereltä ja tuo mukanaan ihanan
viileyden!

-- Onko se pieni Zefyr? kysyi prinssi.

-- On kyllä se Zefyr! sanoi vanhus, -- mutta mikään pieni hän ei
kuitenkaan ole. Ennen vanhaan oli hän kaunis poika, mutta nyt se on
ohi!

Hän oli villi-ihmisen näköinen, mutta hänellä oli yllään pudotussuoja,
jottei hän loukkaantuisi. Kädessään hän piti mahonkinuijaa, joka oli
hakattu amerikkalaisesta mahonkimetsästä. Vähempi ei kelvannut.

-- Mistä sinä tulet? kysyi hänen äitinsä.

-- Aarniometsistä, sanoi hän, -- missä piikkiset lianit muodostavat
aidan joka puun väliin, missä vesikäärme makaa märässä ruohossa ja
ihmiset tuntuvat tarpeettomilta.

-- Mitä sinä siellä teit?

-- Minä katselin syvää jokea, näin, kuinka se syöksyi kalliosta,
muuttui vaahdoksi ja lensi pilviä kohti kannattamaan taivaankaarta.
Minä näin villin puhvelin uivan joessa, mutta virta tempasi sen
mukaansa. Se ajelehti villisorsien parven mukana, joka lensi ilmaan
siellä, missä vesi syöksyi alas. Puhvelin täytyi mennä alas, siitä minä
pidin ja puhalsin sellaisen myrskyn, että ikivanhat puut purjehtivat
alas ja muuttuivat lastuiksi.

-- Ja muuta et sinä ole toimittanutkaan? kysyi vanhus.

-- Olen tehnyt kuperkeikkoja Savanneissa, olen taputellut villejä
hevosia ja ravistanut maahan kokospähkinöitä. Niin, niin, minulla on
tarinoita kerrottavana, mutta ei pidä sanoa kaikkea, mitä tietää. Sen
sinä kyllä tiennet, vanhus!

Ja sitten hän suuteli äitiänsä, niin että tämä miltei oli
kaatumaisillaan takaperin. Hän oli totisesti hurja poika.

Nyt tuli Etelätuuli, yllään turbaani ja liehuva beduiniviitta.

-- Täälläpä on aika kylmä täällä sisällä! sanoi hän ja viskasi puita
tuleen. -- Huomaa, että Pohjatuuli on saapunut ensiksi.

-- Täällä on niin kuuma, että voisi paistaa jääkarhun! sanoi
Pohjatuuli.

-- Itse olet jääkarhu! sanoi Etelätuuli.

-- Tahdotteko päästä pussiin? kysyi vanhus. -- Istu tuohon kivelle ja
kerro, missä olet ollut.

-- Afrikassa, äitini! vastasi hän. -- Minä olin hottentottien kanssa
jalopeuranajoissa kafferien maassa. Mitä ruohoa siellä kasvaakaan
tasangolla -- vihreää kuin olivi! Siellä tanssi gnuuhärkä ja
kamelikurki juoksi kilpaa minun kanssani, mutta minä olen kuitenkin
nopeampi kintuistani. Minä tulin erämaahan, keltaisen hiekan ääreen,
joka on samanlaista kuin meren pohjalla. Minä kohtasin karavaanin! He
teurastivat viimeisen kamelinsa saadakseen vettä juodakseen, mutta he
saivat vain vähän. Aurinko poltti ylhäältä päin ja hiekka paistoi
alhaalta päin. Ei mitään rajoja ollut laajalla erämaalla. Silloin minä
piehtaroin hienossa, irrallisessa hiekassa ja tuiskutin sitä ylös
suurina pylväinä. Se se oli tanssia! Olisitpa nähnyt, kuinka
alakuloisena dromedaari seisoi ja kauppias veti kauhtanan päänsä yli.
Hän heittäytyi maahan minun eteeni niinkuin Allahin, Jumalansa, eteen.
Nyt ne ovat haudatut, hiekkapyramiidi kohoaa heidän kaikkien yllään.
Kun minä kerran puhallan sen pois, niin haalistaa aurinko valkoiset
luut. Silloin voivat matkustajat nähdä, että täällä ennen on ollut
ihmisiä, muuten ei sitä uskoisi erämaassa.

-- Sinä olet siis vain tehnyt pahaa! sanoi äiti. -- Mars pussiin!

Ja ennenkuin Etelätuuli tiesikään, oli hän ottanut häntä vyötäisistä ja
pistänyt hänet pussiin. Se kieritteli pitkin permantoa, mutta hän
istuutui sen päälle ja sitten sen täytyi pysyä paikallaan.

-- Onpa sillä muorilla reippaita poikia! sanoi prinssi.

-- Onpa niinkin, vastasi vanhus, -- ja kurittaa heitä minä osaan!
Tuossapa tulee neljäs.

Se oli Itätuuli, hän oli puettu kiinalaiseksi.

-- Vai tulet sinä siltä kulmalta, sanoi äiti. -- Minä luulin sinun
olleen paratiisin puutarhassa.

-- Sinne minä lennän vasta huomenna! sanoi Itätuuli. -- Huomenna on
kulunut sata vuotta siitä, kuin minä olin siellä. Minä tulen nyt
Kiinasta, missä olen tanssinut posliinitornin ympärillä, niin että
kaikki kellot soivat. Alhaalla kadulla saivat virkamiehet selkäänsä.
Bamburuokoja suomittiin heidän selkiinsä ja he olivat väkeä
ensimäisestä aina yhdeksänteen arvoasteeseen asti. He huusivat: "paljon
kiitoksia, isällinen hyväntekijäni!" mutta he eivät sillä tarkoittaneet
mitään ja minä helistelin kelloja ja lauloin tsing, tsang, tsu!

-- Sinäpä olet rasavilli! sanoi vanhus. -- Hyvä on, että huomenna
lähdet paratiisin puutarhaan, aina se edistää kehitystäsi. Juo sitten
kelpo lailla viisauden kaivosta ja tuo mukaasi pieni pullollinen
minulle!

-- Sen minä teen, sanoi Itätuuli. -- Mutta minkätähden sinä nyt olet
pistänyt eteläisen veljeni pussiin? Ota hänet esiin! Hänen pitää kertoa
minulle Fenix-linnusta. Siitä linnusta tahtoo prinsessa paratiisin
puutarhassa aina kuulla, kun minä joka sadas vuosi käyn tervehdyksellä.
Avaa pussi, niin olet herttaisin äitini ja minä lahjoitan sinulle kaksi
taskullista teetä, niin vihreänä ja tuoreena kuin poimin sen paikalla.

-- No, teen tähden ja koska olet lellipoikani, avaan pussin!

Sen hän teki ja Etelätuuli kömpi ulos, mutta hän näytti aivan nololta,
kun vieras prinssi oli sen nähnyt.

-- Tuossa saat palmunlehden prinsessalle! sanoi Etelätuuli. -- Sen
lehden on vanha Fenix-lintu, ainoa, joka oli maailmassa, antamat
minulle. Hän on nokallaan piirtänyt siihen koko elämäkertansa, ne sata
vuotta, jotka hän eli. Nyt prinsessa itse voi lukea sen. Minä näin,
kuinka Fenix-lintu itse pisti tulen pesäänsä ja istui siinä ja paloi
kuin hindun vaimo. Kuinka kuivat oksat paukkuivatkin, siinä sitä oli
sauhua ja tuoksua. Viimein leimahti kaikki liekkiin, vanha Fenix-lintu
muuttui tuhaksi, mutta hänen munansa oli hehkuvan punaisessa tulessa,
se halkesi, kovasti paukahtaen, ja poikanen lensi ulos. Nyt oli se
kaikkien lintujen hallitsija ja ainoa Fenix-lintu maailmassa. Hän on
puraissut läven palmunlehteen, jonka sinulle annoin, se on hänen
tervehdyksensä prinsessalle.

-- Otetaanpas nyt jotakin syötävää! sanoi tuulien äiti, ja sitten
istuutuivat he kaikki syömään paistettua hirveä ja prinssi istui
Itätuulen vieressä ja sentähden heistä pian tuli hyvät ystävät.

-- Kuule, sanoppas minulle nyt, sanoi prinssi, -- mikä prinsessa se on,
josta täällä niin paljon puhutaan ja missä sijaitsee paratiisin
puutarha?

-- Hohhoo! sanoi Itätuuli. -- Jos sinä tahdot sinne, niin lennä minun
kanssani huomenna. Mutta muuten voin sanoa sinulle, ettei siellä ole
ollut ketään ihmistä sitten Aatamin ja Eevan ajan. Heidäthän sinä
kyllä tunnet piplian historiasta?

-- Tietysti, sanoi prinssi.

-- Silloin kun heidät karkoitettiin, vaipui paratiisin puutarha alas
maahan, mutta se säilytti lämpöisen auringonpaisteensa, lauhan ilmansa
ja kaiken ihanuutensa. Haltijatarten kuningatar asuu siellä, siellä on
Autuuden saari, minne ei kuolema koskaan tule. Kuinka ihanaa siellä
onkaan olla! Istu selkääni huomenna, niin otan sinut mukaani. Arvelen
sen kyllä käyvän päinsä, mutta nyt et enään saa puhua, sillä minä
tahdon nukkua.

Ja sitten nukkuivat he kaikki.

Varhain aamulla heräsi prinssi ja hämmästyi aika lailla, kun aurinko jo
oli korkealla pilvien yläpuolella. Hän istui Itätuulen selässä, joka
uskollisesti piteli häntä kiinni. He olivat niin korkealla ilmassa,
että metsät ja maat, joet ja järvet näyttivät olevan kuin suurella
värillisellä kartalla.

-- Hyvää huomenta, sanoi Itätuuli. -- Muuten voisit vielä vähän nukkua,
sillä ei ole paljonkaan nähtävää lakealla maalla allamme. Jollei sinua
haluta laskea kirkkoja! Ne kohoavat kuin liitupisteet alhaalla
vihreällä laudalla.

Hän kutsui peltoja ja niittyjä vihreäksi laudaksi.

-- Oli epäkohteliasta, etten saanut sanoa hyvästiä äidillesi ja
veljillesi, sanoi prinssi.

-- Nukkuva saa anteeksi, sanoi Itätuuli ja sitten lensivät he vieläkin
nopeammin eteenpäin. Sen saattoi kuulla metsien latvoista: kun he
lensivät niiden yli, kohisivat kaikki oksat ja lehdet. Sen saattoi
kuulla merestä ja järvistä, sillä missä he lensivät, siellä vyöryivät
aallot korkeammalle ja suuret laivat kumarsivat syvään alas veteen kuin
uivat joutsenet.

Illemmällä, kun tuli pimeä, kävi suurten kaupunkien hauskasti: tulet
syttyivät siellä alhaalla, milloin siellä, milloin täällä. Oli aivan
niinkuin silloin, kun on polttanut paperipalan ja näkee monet pienet
tulikipunat, kuinka ne ovat lapsia ja lähtevät koulusta. Ja prinssi
taputti käsiään, mutta Itätuuli pyysi häntä lakkaamaan ja mieluummin
pitelemään kiinni, muuten hän helposti saattoi pudota ja jäädä
riippumaan johonkin kirkontornin huippuun.

Kotka mustissa metsissä kyllä lensi keveästi, mutta Itätuuli lensi
keveämmin. Kasakka pienellä hevosellaan kiiti kiitämällä tasankojen
yli, mutta toisin kiiti prinssi.

-- Nyt sinä saatat nähdä Himalajan! sanoi Itätuuli. -- Se on korkein
vuori Aasiassa. Nyt me pian tulemme paratiisin puutarhaan.

Sitten käänsivät he etelään päin ja pian tuoksuivat yrtit ja kukkaset.
Viikunat ja kranaattiomenat kasvoivat villeinä ja villissä
viiniköynnöksessä oli sinisiä ja punaisia rypäleitä. Tässä he molemmat
astuivat alas ja panivat pitkäkseen pehmeään nurmeen, missä kukkaset
nyökyttivät tuulelle ikäänkuin sanoakseen: tervetuloa takaisin!

-- Olemmeko me nyt paratiisin puutarhassa? kysyi prinssi.

-- Ei, emme suinkaan! vastasi Itätuuli. -- Mutta nyt me pian tulemme
sinne. Näetkö tunturiseinän tuossa ja suuren luolan, missä
viiniköynnökset riippuvat kuin suuret vihreät uutimet. Siitä meidän on
mentävä. Kääriydy minun viittaani, täällä polttaa aurinko, mutta vain
askel, ja on jäätävän kylmä. Lintu, joka kiitää luolan halki, pitää
toista siipeään täällä lämpöisessä kesässä ja toista tuolla kylmässä
talvessa.

-- Sekö siis on tie paratiisin puutarhaan? kysyi prinssi.

Nyt he menivät luolaan, hui kuinka siellä oli jäätävän kylmä, mutta
sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Itätuuli levitti siipensä ja ne
loistivat kuin kirkkain tuli. Mutta mikä luola! Suuret kivilohkareet,
joista vesi vuoti, riippuivat heidän yläpuolellaan mitä omituisimmissa
muodoissa. Milloin siellä oli niin ahdasta, että heidän täytyi kulkea
nelinryömin, milloin niin korkeaa ja avaraa kuin ulkoilmassa. Oli kuin
hautakappeleja mykkine urkupiippuineen ja kivettyneine lippuineen.

-- Varmaan me käymme kuoleman tietä paratiisin puutarhaan, sanoi
prinssi, mutta Itätuuli ei vastannut sanaakaan, viittasi eteenpäin ja
mitä kaunein sininen valo loisti heitä vastaan. Kivilohkareet
yläpuolella muuttuivat muuttumistaan sumuksi, jotta vihdoin oli
kirkasta kuin valkoinen pilvi kuun paisteessa. Nyt he olivat mitä
kauneimmassa lauhassa ilmassa, se oli raikas kuin ilma vuorilla,
tuoksuva kuin keskellä laakson ruusuja.

Siellä virtasi joki, kirkas kuin itse ilma ja kalat olivat kuin kulta
ja hopea. Purppuranpunaiset ankeriaat, joista niiden kiemurrellessa
kirposi sinisiä tulikipunoita, leikittelivät siellä alhaalla vedessä ja
leveät lumpeenlehdet olivat taivaankaaren väriset. Itse kukka oli
punakeltainen palava liekki, jolle vesi antoi ravintoa, niinkuin öljy
saa lampun lakkaamatta palamaan. Luja silta marmorista, mutta niin
taidokkaasti ja hienosti veistetty ikäänkuin se olisi ollut pitseistä
ja lasihelmistä, johti veden yli Autuuden saareen, missä paratiisin
puutarha kukoisti.

Itätuuli otti prinssin käsivarsilleen ja kantoi hänet siitä yli. Siinä
lauloivat kukkaset ja lehdet mitä kauneimpia lauluja hänen
lapsuudestaan, mutta niin valtavan kauniisti, ettei yksikään ihmisääni
täällä voi niin laulaa.

Olivatko ne palmupuita vaiko jättiläiskokoisia vesikasveja, jotka
täällä kasvoivat? Niin meheviä ja suuria puita ei prinssi koskaan ennen
ollut nähnyt. Pitkinä kiehkuroina riippui täällä mitä kummallisimpia
köynnöskasveja, jommoisia väreineen ja kultineen tapaa kuvattuina
ainoastaan vanhojen pyhien kirjojen reunoilla, tai punoutuvat ne
alkukirjainten läpi. Oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä lintuja,
kukkasia ja kiemuroita. Nurmessa aivan likellä seisoi ryhmä
riikinkukkoja, levitettyine loistavine pyrstöineen. Niin, kyllä se niin
oli! Ei, kun prinssi koski niihin, huomasi hän, etteivät ne olleet
eläimiä, vaan kasveja: ne olivat suuria takkiaisia, jotka täällä
loistivat kuin riikinkukon kaunis pyrstö. Jalopeura ja tiikeri
juoksivat kuin pehmeät kissat keskellä vihreitä pensastoja, jotka
lemusivat kuin öljypuun kukkaset ja jalopeura ja tiikeri olivat kesyt.
Villi metsäkyyhky, hohtava kuin kaunein helmi, räpytteli siivillään
jalopeuraa harjalle, ja antilopi, joka muuten on niin arka, seisoi
nyökyttäen päätään, ikäänkuin sekin olisi tahtonut leikkiä mukana.

Nyt tuli paratiisin haltiatar. Hänen vaatteensa paistoivat kuin aurinko
ja hänen kasvonsa olivat lempeät kuin iloisen äidin, kun hän on oikein
onnellinen lapsestaan. Hän oli nuori ja suloinen ja mitä kauneimmat
tytöt, jokaisella loistava tähti hiuksissa, seurasivat häntä.

Itätuuli antoi hänelle kirjoitetun lehden Fenix-linnulta ja hänen
silmänsä säihkyivät ilosta. Hän otti prinssiä kädestä ja vei hänet
linnaansa, missä seinät olivat saman väriset kuin komeimmat
tulppaninlehdet, kun niitä pitelee aurinkoa vastaan. Itse katto oli
suuri, loistava kukka, ja kuta enemmän siihen tuijotti, sitä syvemmältä
näytti sen kalkki. Prinssi meni ikkunaan ja katseli yhdestä ruudusta:
silloin näki hän hyvän- ja pahantiedon puun käärmeineen, ja Aatami ja
Eeva seisoivat aivan vieressä.

-- Eivätkö he ole karkoitetut? kysyi hän, ja haltijatar hymyili ja
selitti hänelle, että joka ruutuun oli aika näin polttanut kuvansa,
mutta ei sillä tavalla kuin se tavallisesti nähdään, ei, siinä oli
elämää, puiden lehdet liikkuivat, ihmiset tulivat ja menivät kuin
peilikuvassa. Ja prinssi katseli toisesta ruudusta, ja siellä oli
Jaakopin uni, missä tikapuut nousivat aivan taivaan sisään asti ja
enkelit suurin siivin liitelivät ylös ja alas. Niin, kaikki, mitä
oli tapahtunut tässä maailmassa, eli ja liikkui lasiruuduissa. Niin
taidokkaita maalauksia saattoi ainoastaan aika polttaa.

Haltiatar hymyili ja johdatti hänet suureen korkeaan saliin. Sen seinät
näyttivät olevan läpikuultavia maalauksia, toiset kasvot toisia
kauniimmat. Miljoonat onnelliset siellä hymyilivät ja lauloivat niin,
että kaikki suli yhdeksi säveleksi. Kaikkein ylimmät olivat niin
pieniä, että ne näyttivät pienemmiltä kuin pienin ruusunnuppu, kun se
pisteenä piirretään paperille. Ja keskellä salia seisoi suuri puu
riippuvine, rehevine oksineen. Kultaisia omenia, suuria ja pieniä
riippui kuin mitäkin appelsiineja vihreiden lehtien välissä. Se oli
hyvän- ja pahantiedon puu, jonka hedelmästä Aatami ja Eeva olivat
syöneet, jokaisesta lehdestä valui hehkuvan punainen kastepisara.
Tuntui siltä, kuin puu olisi itkenyt verisiä kyyneliä.

-- Nouskaamme nyt veneeseen! sanoi haltiatar. -- Siellä paisuvan veden
päällä nautimme virvokkeita. Vene keinuu, ei kuitenkaan pääse paikalta,
mutta kaikki maailman maat liukuvat silmiemme ohi.

Ja kummallista oli nähdä, kuinka koko ranta liikkui. Tässä tulivat
korkeat lumenpeittämät alpit pilvineen, tummine kuusineen. Torvi soi
niin syvän alakuloisesti ja paimen joikui kauniisti laaksossa. Nyt
taivuttivat banaanipuut pitkät, riippuvat oksansa alas veneen yli,
sysimustat joutsenet uivat vedessä ja mitä kummallisimmat eläimet ja
kukkaset näyttäytyivät rantapenkerellä. Se oli Uusi Hollanti, viides
maanosa, joka, näköaloineen sinisille vuorille, liukui ohitse. Kuuli
pappien laulun ja näki villien tanssin rumpujen ja luutuubain soidessa.
Egyptin pyramiidit, jotka kohosivat pilvien sekaan, sortuneet pilarit
ja puoleksi hiekkaan haudatut sfinksit purjehtivat ohitse. Revontulet
paloivat yli Pohjolan lumitunturien, se oli ilotulitusta, jonka
vertaista ei kukaan saattanut saada aikaan. Prinssi oli niin ylen
onnellinen, niin, näkihän hän satoja kertoja enemmän kuin me tässä
kerromme.

-- Ja ainiaaksiko minä voin jäädä tänne? kysyi hän.

-- Se riippuu sinusta itsestäsi, sanoi haltiatar. -- Jollet sinä,
niinkuin Aatami, anna johdattaa itseäsi kiusaukseen tekemään sitä,
mikä on kiellettyä, niin voit ainiaaksi jäädä tänne.

-- Minä en koske omenoihin hyvän- ja pahantiedon puussa! sanoi prinssi.
-- Täällähän on tuhansia yhtä kauniita hedelmiä kuin ne.

-- Koettele itseäsi, ja jollet ole tarpeeksi luja, niin seuraa
Itätuulta, joka toi sinut. Hän lentää nyt takaisin eikä palaa sataan
vuoteen. Se aika tulee tällä paikalla kulkemaan sinulta, ikäänkuin se
olisi vain sata tuntia, mutta se on pitkä aika kiusaukselle ja
synnille. Joka ilta kun minä lähden luotasi, täytyy minun huutaa
sinulle: tule mukaan! Minun täytyy viitata sinulle kädelläni, mutta jää
paikoillesi. Älä lähde mukaan, sillä silloin sinun ikäväsi joka
askeleelta käy suuremmaksi: sinä tulet saliin, missä hyvän- ja
pahantiedon puu kasvaa; minä nukun sen lemuavien, riippuvien oksien
alla, sinä painut minun ylitseni ja minun täytyy hymyillä, mutta jos
sinä painat suudelman minun suulleni, niin vaipuu paratiisi syvälle
maahan ja on sinulta mennyttä. Erämaan tikerä tuuli tulee puhaltamaan
ympärilläsi, kylmä sade pisaroimaan hiuksistasi. Suru ja tuska ovat
olevat osasi.

-- Minä jään tänne! sanoi prinssi.

Ja Itätuuli suuteli häntä otsalle ja sanoi:

-- Ole luja, niin tapaamme taas täällä sadan vuoden perästä. Hyvästi,
hyvästi! ja Itätuuli levitti suuret siipensä, ne loistivat kuin
ohrasalamat syksyllä tai revontulet kylmänä talvena.

-- Hyvästi, hyvästi! helähteli kukkasista ja puista.

Haikarat ja pelikaanit lensivät jonoissa kuin hulmuavat nauhat ja
saattoivat puutarhan rajalle.

-- Nyt alkavat meidän tanssimme! sanoi haltiatar. -- Lopussa, kun minä
tanssin sinun kanssasi, tulet näkemään, kun aurinko laskee, että minä
viittaan sinulle. Sinä tulet kuulemaan minun huutavan sinulle: tule
mukaan! Mutta älä tee sitä. Sadan vuoden aikana täytyy minun joka ilta
toistaa se. Joka kerta, kun tuo aika on ohi, voitat sinä enemmän
voimaa, lopulta et sinä koskaan ajattele sitä. Tänä iltana on ensi
kerta. Nyt olen varoittanut sinua!

Ja haltiatar vei hänet suureen saliin, joka oli valkoisista,
läpikuultavista liljoista. Keltaiset heteet jokaisessa olivat pieni
kultaharppu, joka helisi kieliäänin ja huilusävelin. Mitä kauneimmat
tytöt, kevyet ja solakat, yllään hulmuavat harsot, niin että sirot
jäsenet näkyivät, liitelivät tanssissa ja lauloivat, miten ihanaa on
elää, etteivät he koskaan kuole ja että paratiisin puutarha ikuisesti
tulee kukoistamaan.

Ja aurinko laski, koko taivas muuttui kullaksi, joka antoi liljoille
kauneimpien ruusujen hohteen. Ja prinssi joi vaahtoavaa viiniä, jonka
neidot hänelle ojensivat, ja hän tunsi autuutta, jommoista hän ei
milloinkaan ollut tuntenut. Hän näki, kuinka salin tausta avautui ja
hyvän- ja pahantiedon puu seisoi hohteessa, joka häikäisi hänen
silmiään. Laulu sieltä oli pehmoinen ja suloinen niinkuin hänen
äitinsä ääni ja hän tuntui laulavan: lapseni, rakas lapseni!

Silloin viittasi haltiatar ja huusi niin lempeästi: Seuraa minua!
Seuraa minua! Ja hän syöksyi häntä vastaan, unohti lupauksensa, unohti
sen jo ensimäisenä iltana, ja haltiatar viittasi ja hymyili. Lemu,
hyvänhajuinen lemu ympärillä, kävi väkevämmäksi, harput soivat paljon
kauniimmin ja tuntui siltä, kuin miljoonat hymyilevät päät salissa,
missä puu kasvoi, olisivat nyökyttäneet ja laulaneet: Kaikki pitää
tuntea! Ihminen on maan herra. Eikä hyvän- ja pahantiedon puun oksilta
enään pudonnut verisiä kyyneliä, hänestä tuntui, että ne olivat
tuikkivia tähtiä. Seuraa minua! Seuraa minua! soivat vapisevat äänet ja
joka askeleella paloivat prinssin posket kuumempina, hänen verensä
liikkui voimakkaampana.

-- Minun täytyy! sanoi hän. -- Eihän se ole mikään synti, ei voi olla
sitä. Miksei saisi seurata kauneutta ja iloa! Tahdon nähdä hänen
nukkuvan, eihän mitään ole menetetty, kun vain olen suutelematta häntä.
Ja sitä en tee, olen väkevä, minulla on luja tahto!

Ja haltiatar heitti yltään sädehtivän pukunsa, käänsi oksat syrjään ja
hetkisen perästä oli hän siellä sisällä peitossa.

-- En vielä ole tehnyt syntiä, sanoi prinssi, -- enkä tule
tekemäänkään.

Ja sitten hän veti oksat syrjään. Siellä hän jo nukkui, kauniina
niinkuin yksin haltiatar paratiisin puutarhassa voi olla. Hän hymyili
unessa, prinssi painui hänen puoleensa ja näki kyynelten vapisevan
hänen silmäripsiensä välissä.

-- Itketkö minun tähteni? kuiskasi hän. -- Älä itke, sinä ihana nainen.
Vasta nyt minä ymmärrän paratiisin onnen, se virtaa läpi vereni, läpi
ajatukseni, keruhimin voiman ja ikuisen elämän tunnen maallisessa
ruumiissani. Tulkoon minulle ikuinen yö, yksi minuutti sellainen kuin
tämä -- siinä on yllin kyllin rikkautta!

Ja hän suuteli kyynelen hänen silmistään, hänen suunsa kosketti hänen
suutaan.

Silloin jyrähti ukkonen niin syvään ja hirvittävästi, ettei kukaan
ennen ole sellaista kuullut ja kaikki luhistui kokoon: kaunis
haltiatar, kukoistava paratiisi vaipui, se vaipui niin syvään, niin
syvään, prinssi näki sen vaipuvan mustaan yöhön. Pienenä tuikkivana
tähtenä loisti se kaukana poissa. Kuolonkylmyys meni hänen jäsentensä
läpi, hän sulki silmänsä ja makasi kauan kuin kuollut.

Kylmä sade putosi hänen kasvoilleen, tikerä tuuli puhalsi hänen päänsä
ympärillä, silloin kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin. Mitä minä
olen tehnyt! huokasi hän. Olen tehnyt syntiä niinkuin Aatami, tehnyt
syntiä, niin että paratiisi on vaipunut syvälle tuonne alas! Ja hän
avasi silmänsä, hän näki tähden kaukana poissa, tähden, joka tuikki
kuin vaipunut paratiisi, sen hän vielä näki. Se oli kointähti
taivaalla.

Hän nousi ja oli suuressa metsässä tuulien luolan luona. Ja tuulien
äiti istui hänen rinnallaan, hän näytti suuttuneelta ja nosti
käsivartensa ilmaan.

-- Heti ensi iltana! sanoi hän. -- Sen minä kyllä arvasin. Niin, jos
sinä olisit _minun_ poikani, niin sinä nyt pääsisit pussiin.

-- Sinne hän joutuukin! sanoi Kuolema. Se oli voimakas vanha mies,
kädessä viikate, hartioilla suuret mustat siivet. -- Ruumisarkkuun
hänet pannaan, mutta ei nyt. Minä vain merkitsen hänet, antaa hänen
vielä hetken kulkea pitkin maailmaa, sovittaa syntiään, tulla hyväksi
ja paremmaksi -- kerran minä tulen! Kun hän silloin vähimmin odottaa,
pistän hänet mustaan ruumisarkkuun, nostan sen pääni päälle ja lennän
ylös tähteä kohden. Sielläkin kukkii paratiisin puutarha ja jos hän on
hyvä ja hurskas, niin saa hän astua sinne sisään, mutta jos hänen
ajatuksensa on paha ja sydän vielä täynnä syntiä, niin vaipuu hän
kirstuineen vieläkin syvemmälle kuin paratiisi vaipui, ja vain joka
tuhannes vuosi noudan minä hänet jälleen, jotta hän joko vaipuisi
syvemmälle tai jäisi tähdelle, tuikkivalle tähdelle tuolla
ylhäällä.



Lentävä matka-arkku.


Oli kerran kauppias, hän oli niin rikas, että hän saattoi laskea
koko kadun, ja melkeinpä pienen kadun lisäksi, hopearahoilla. Mutta
sitä ei hän tehnyt, hän tiesi käyttää rahansa toisin. Jos hän antoi
pois killingin, sai hän taalarin takaisin, sellainen kauppias hän oli
-- ja sitten hän kuoli.

Poika sai nyt kaikki nämä rahat, ja hän eli iloisesti, meni joka yö
naamiohuveihin, teki paperileijoja riikintaalarin seteleistä ja heitti
järvellä voileipiä kultarahoilla kivien asemasta. Niin saattavat rahat
piankin mennä, ja sen ne tekivätkin. Vihdoin ei hänellä enään ollut
kuin neljä killinkiä eikä muita vaatteita kuin pari tohveleja ja
yönuttu. Nyt eivät hänen ystävänsä enään välittäneet hänestä, koskapa
he eivät enään saattaneet kävellä kadulla yhdessä, mutta yksi heistä,
joka oli hyvä, lähetti hänelle vanhan matka-arkun ja sanoi: -- Pane
kokoon tavarasi! Niin, olihan se hyvin hyvä, mutta hänellä ei ollut
mitään kokoon pantavaa. Niin asettui hän itse matka-arkkuun.

Se oli hullunkurinen matka-arkku. Niin pian kuin painoi lukkoa, osasi
matka-arkku lentää. Sen se teki. Heti paikalla lensi se, vieden hänet
ylös savupiipun läpi, korkealle pilvien yli, kauemma ja kauemma pois.
Pohja ritisi ja hän pelkäsi, että se menisi kappaleiksi, sillä
silloinpa hän olisi tehnyt aika kuperkeikan. Herra varjele! ja niin hän
tuli turkkilaisten maahan. Matka-arkun piiloitti hän metsään kuivien
lehtien alle ja meni sitten kaupunkiin. Sen hän hyvin saattoi tehdä,
sillä turkkilaisten luonahan kaikki kävivät niinkuin hän, yönutussa ja
tohveleissa. Sitten hän tapasi erään imettäjän, joka kantoi pientä
lasta.

-- Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, -- mikä suuri linna
se on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?

-- Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, -- hänelle on
ennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi
ja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja
kuningatar ole mukana.

-- Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui
matka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään
prinsessan luo.

Hän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että
kauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti,
mutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut
ilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.

Niin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita
hänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset
uivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli
lumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi
haikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.

Niin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja
prinsessa myöntyi heti.

-- Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, -- silloin
tulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat
olemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta
katsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani
hyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni
hauskaa, niin että voi nauraa.

-- Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi
kauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle
miekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi
käyttää.

Nyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua.
Sen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään
helppoa.

Niin hän valmistui ja niin oli lauantai.

Kuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina,
prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.

-- Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, -- sellainen,
joka on syvämietteinen ja opettavainen.

-- Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.

-- Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.

Kuunnellaan sitä nyt tarkkaan.

-- Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä,
että ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri
honka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu
metsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen
padan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. "Niin, kun me
olimme vihreällä oksalla", sanoivat ne, "silloin me todella olimme
vihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko
päivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien
pienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin
huomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat
puettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin
vaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat
puunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui.
Kantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi
purjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja
meidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden
olemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön."

-- Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä
tulitikut viruivat. -- Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua
kuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta
puolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa
iloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja
pitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois
vesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki
aina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se
puhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli
tuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni
kappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!

-- Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen,
niin että säkenöi. -- Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?

-- Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.

-- Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, -- pannaanpa
toimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen
on kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin
huvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä...!

-- Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, -- siitä tulee varmaan
tarina, josta minä pidän!

-- Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona.
Huonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin
puhtaat uutimet!

-- Te kerrotte kovin mieltäkiinnittävästi, sanoi lattiaharja. -- Kuulee
heti, että nainen kertoo, jotain sellaista siistiä henkii
kertomuksestanne.

-- Niin, sen tuntee! sanoi vesiämpäri ja sitten se iloissaan teki
pienen hypyn, niin että lattialla sanoi loiskis.

Ja ruukku jatkoi kertomustaan ja loppu oli yhtä hyvä kuin alku.

Kaikki lautaset kalisivat ilosta ja lattiaharja otti vihreää persiljaa
hiekkasäiliöstä ja seppelöi ruukun, sillä se tiesi, että tämä
suututtaisi muita. Jos minä tänään seppelöin hänet, ajatteli se, niin
hän huomenna seppelöi minut.

-- Nyt minä tanssin! sanoi hiilihanko ja tanssi. Ja Herra varjele,
kuinka se osasi nostaa ilmaan yhtä jalkaansa. Vanha tuolinpäällinen
nurkassa repesi sitä katsellessaan. -- Seppelöikää nyt minutkin! sanoi
hiilihanko, ja se seppelöitiinkin.

-- Tuo on sentään vain roskaväkeä! ajattelivat tulitikut.

Nyt piti teekeittiön laulaa, mutta se sanoi olevansa kylmettynyt. Se ei
voinut, paitsi kiehuessaan, mutta tämä oli paljasta ylhäismielisyyttä.
Se ei tahtonut, paitsi silloin kun se seisoi pöydällä herrasväen luona.

Ikkunalla oli vanha hanhenkynä, jolla palvelustytön oli tapana
kirjoittaa. Siinä ei ollut mitään merkillistä, paitsi että se oli
kastettu liian syvälle mustepulloon, mutta _siitä_ se nyt ylpeili.

-- Jollei teekeittiö tahdo laulaa, sanoi se, -- niin olkoon ilman.
Ulkopuolella riippuu häkissä satakieli, se osaa laulaa, se tosin ei ole
oppinut mitään, mutta älkäämme siitä puhuko mitään pahaa tänä iltana.

-- Minusta se on hyvin sopimatonta, sanoi teepannu, joka oli
kyökkilaulajatar ja teekeittiön sisarpuoli, -- että tuollaista vierasta
lintua kuunnellaan! Onko se isänmaallista? Annan torikopan päättää.

-- Minua vain suututtaa, sanoi torikoppa, -- minua suututtaa niin
sanomattomasti kuin ikinä saattaa ajatella. Onko tämä sopiva tapa
viettää iltaa? Eikö olisi viisaampaa panna talo oikein nurin? Jokainen
joutuisi silloin paikalleen ja minä johtaisin koko joukkoa. Siitä
tulisi toista!

-- Niin, ruvetaanpa hulluttelemaan! sanoivat he kaikki.

Samassa avautui ovi. Se oli palvelustyttö, ja sitten he pysyivät
paikoillaan, ei kukaan äännähtänytkään. Mutta ei ollut ainoaakaan
ruukkua, joka ei olisi tietänyt, mihin se pystyisi ja kuinka ylhäinen
se oli.

-- Niin, jos minä olisin tahtonut, ajattelivat he, -- niin siitä kyllä
olisi tullut hauska ilta.

Palvelustyttö otti tulitikut, teki niillä tulen -- Herra varjele,
kuinka ne räiskivät ja loimusivat.

-- Nyt toki, ajattelivat ne, -- voi jokainen nähdä, että me olemme
ensimäiset! Mikä loisto meissä on, mikä valo!

Ja sitten ne olivat palaneet loppuun.

-- Se oli kaunis satu! sanoi kuningatar. -- Minä aivan tunsin olevani
kyökissä tulitikkujen luona. Niin, kyllä sinä saat tyttäremme.

-- Tietysti! sanoi kuningas. -- Saat tyttäremme maanantaina. Sillä nyt
he sinuttelivat häntä, koska hänen piti kuulua sukuun.

Häät olivat siis määrätyt pidettäviksi ja illalla ennen niitä
valaistiin koko kaupunki juhlallisesti. Pullia ja rinkelejä lenteli
ilmassa, katupojat seisoivat varpaisillaan, hurrasivat ja viheltelivät
hyppysiinsä. Oli erinomaisen komeaa.

-- Niin, minun kai myöskin pitää koettaa tehdä jotakin, ajatteli
kauppiaanpoika ja niin hän osti raketteja, paukuttajia ja kaikkea
mahdollista ilotulitusta, pani sen matka-arkkuunsa ja lensi niine
päivineen ilmaan.

Ritsis, sitä menoa! ja kuinka se leimusi.

Kaikki turkkilaiset hyppäsivät ilmaan sen nähdessään, niin että heidän
tohvelinsa lentelivät heidän korvissaan. Sellaista ilmanäkyä eivät he
koskaan ennen olleet nähneet. Nyt toki he saattoivat ymmärtää, että se
oli turkinjumala itse, jonka piti saada prinsessa.

Niin pian kuin kauppiaanpoika matka-arkkuineen taas tuli alas metsään,
ajatteli hän: menenpä sentään kaupunkiin kuulemaan, miltä se näytti ja
olihan aivan luonnollista, että hänellä oli siihen halu.

Voi kuitenkin, mitä ihmiset kertoivat! Jok'ikinen, jolta hän kysyi, oli
nähnyt sen omalla tavallaan, mutta kaunista se oli ollut heistä
kaikista.

-- Minä näin itse turkinjumalan, sanoi yksi, -- hänellä oli silmät kuin
tuikkivat tähdet ja parta kuin vaahtoavat vedet!

-- Hän lensi tuliviitassa, sanoi toinen. -- Mitä kauneimmat
enkelilapset kurkistelivat poimuista.

Niin, kauniita asioita hän kuuli ja seuraavana päivänä piti hänen
viettää häitä.

Nyt hän palasi metsään istuutuakseen matka-arkkuunsa. Mutta missä se
oli? Matka-arkku oli palanut. Kipinä ilotulituksesta oli jäänyt siihen,
se oli syttynyt tuleen ja matka-arkku oli tuhkana. Hän ei enään voinut
lentää, ei enään päästä morsiamensa luo.

Prinsessa seisoi koko päivän katolla ja odotti. Hän odottaa vieläkin,
mutta kauppiaanpoika kiertää maailmaa ja kertoo satuja, mutta ne eivät
enää ole niin hauskoja kuin se, jonka hän kertoi tulitikuista.



Haikarat.


Viimeisen talon katolla pienessä kaupungissa oli haikaranpesä.
Haikaraemo istui pesällä neljän pienen poikasensa luona, jotka pistivät
esiin päitään pienine mustine nokkineen, sillä se ei vielä ollut käynyt
punaiseksi. Vähän matkaa siitä, katonharjalla, seisoi suorana ja
ryhdikkäänä haikaraisä. Hän oli vetänyt toisen jalkansa ylös alleen,
jotta hänellä toki olisi jotakin epämukavuutta, kun hän siinä seisoi
vahtimiehenä. Olisi luullut häntä puusta veistetyksi, niin hiljaa hän
seisoi. Varmaan näyttää hyvin ylhäiseltä, että vaimollani on pesän
ääressä vahtimies, ajatteli hän. Eiväthän he voi tietää, että minä olen
hänen miehensä, varmaan he luulevat, että minä olen komennettu tänne
seisomaan. Se näyttää niin uljaalta! Ja niin hän jäi seisomaan toisella
jalallaan.

Alhaalla kadulla leikki koko joukko lapsia ja kun he näkivät haikarat,
niin lauloi yksi rohkeimmista pojista, ja sitten kaikki yhdessä, vanhan
runon haikaroista, mutta ne lauloivat sen nyt sellaisena kuin hän sen
muisti.

    Haikarainen haikaa,
    täällä viettää aikaa!
    Vaimollas on pesässään
    neljä suurta poikaa.
    Yksi nuoraan nostetaan,
    toinen piikkiin pistetään,
    kolmas tuleen työnnetään,
    neljäs nurin käännetään!

-- Kuulkaahan vain, mitä pojat laulavat! sanoivat pienet haikaranpojat.
-- He sanovat, että meidät pitää hirttää ja polttaa.

-- Siitä ei teidän pidä välittää, sanoi haikaraemo. -- Älkää vain
kuunnelko, niin ei se tee mitään.

Mutta pojat jatkoivat laulamistaan ja he osoittivat sormillaan
haikaroita. Vain yksi poika, hänen nimensä oli Pekka, sanoi, että oli
synti tehdä pilkkaa eläimistä, eikä ensinkään tahtonut olla mukana.
Haikaraemokin lohdutti poikasiaan.

-- Älkää välittäkö siitä, sanoi hän. -- Katsokaa vain kuinka
levollisena teidän isänne seisoo, ja lisäksi yhdellä jalalla!

-- Meitä niin pelottaa! sanoivat poikaset ja vetivät päät syvälle alas
pesään.

Seuraavana päivänä, kun lapset taas kokoontuivat leikkimään ja näkivät
haikarat, alkoivat he laulunsa:

    Yksi nuoraan nostetaan,
    toinen piikkiin pistetään,
    kolmas tuleen työnnetään...

-- Hirtetäänkö meidät ja poltetaan? kysyivät haikaranpojat.

-- Ei suinkaan! sanoi äiti. -- Teidän pitää oppia lentämään, minä kyllä
harjoitan teidät. Sitten me lähdemme niitylle ja käymme tervehtimässä
sammakkoja. He kumartavat meille vedestä, he laulavat koaks, koaks! ja
sitten me syömme heidät, siitä vasta tulee hauskaa.

-- Ja mitä sitten? kysyivät haikaranpojat.

-- Sitten kokoontuvat kaikki haikarat, jotka ovat tässä maassa ja
sitten alkavat syysmanööverit. Silloin pitää osata hyvin lentää, se on
erittäin tärkeää, sillä sen, joka ei osaa lentää, pistää kenraali
nokallaan kuoliaaksi. Katsokaakin sentähden, että opitte jotakin, kun
harjoitus alkaa.

-- Sittenhän meidät kuitenkin pistetään piikkiin, niinkuin pojat
sanoivat, ja kuulkaa: nyt ne taas sanovat sen!

-- Kuunnelkaa minua eikä heitä, sanoi haikaraemo. -- Suurten
manööverien jälkeen lennämme lämpimiin maihin, oi, niin kauas täältä,
yli vuorten ja metsien. Egyptiin me lennämme, missä on kolmikulmaisia
kivitaloja, huippu ulottuu pilvien yläpuolelle, niitä sanotaan
pyramiideiksi ja ne ovat vanhemmat kuin yksikään haikara saattaa
ajatella. Siellä on joki, joka tulvii niin, että maa muuttuu liejuksi.
Kävellään liejussa ja syödään sammakkoja.

-- Oi, sanoivat kaikki poikaset.

-- Niin, siellä on niin kaunista. Ei tehdä muuta koko päivänä kuin
syödään, ja sillaikaa kun meillä on niin hyvä, ei tässä maassa ole
ainoaakaan vihreää lehteä puissa. Täällä on niin kylmä, että pilvet
jäätyvät kappaleiksi ja putoavat alas pieninä valkoisina palasina.

Hän tarkoitti lunta, mutta eihän hän voinut selittää sitä selvemmin.

-- Jäätyvätkö myöskin pahat pojat kappaleiksi? kysyivät haikaranpojat.

-- Ei, kappaleiksi eivät he jäädy, mutta jäätymäisillään he ovat ja
heidän täytyy istua kököttää pimeässä huoneessa. Te sensijaan
voitte lentää vieraaseen maahan, missä on kukkia ja lämmintä
auringonpaistetta.

Nyt oli jo kulunut joku aika ja poikaset olivat niin suuret, että ne
saattoivat olla seisoallaan pesässä ja katsella ympärilleen. Haikaraemo
lensi joka päivä kotiin, tuoden suloisia sammakkoja, pieniä käärmeitä
ja kaikkia haikarannamusia, mitä hän saattoi löytää. Oi, hauskalta
näytti, kun hän teki niille temppuja. Pään hän laski aivan pyrstölle,
nokallaan hän rämisteli ikäänkuin se olisi ollut pieni raikku, ja
sitten hän kertoi heille tarinoita, kaikki tyyni suolta.

-- Kuulkaa, nyt teidän pitää oppia lentämään! sanoi eräänä päivänä
haikaraemo, ja niin piti kaikkien neljän poikasen lähteä katonharjalle.
Oi, kuinka ne horjuilivat, kuinka ne siivillään pitivät tasapainoa ja
kuitenkin olivat putoamaisillaan!

-- Katsokaa nyt minua! sanoi äiti, -- näin teidän täytyy pitää pää,
näin teidän täytyy panna jalat! Yksi, kaksi! Yksi, kaksi! Tämän pitää
auttaa teidät eteenpäin maailmassa.

Sitten hän lensi pienen matkaa ja poikaset tekivät pienen kömpelön
hyppäyksen -- loiskis! siinä ne makasivat, sillä ne olivat ruumiiltaan
liian painavat.

-- Minä en tahdo lentää! sanoi yksi poikanen ja ryömi takaisin alas
pesään. -- Minä en viitsi päästä lämpimiin maihin!

-- Tahdotko sinä sitten kuolla viluun täällä, kun tulee talvi? Pitääkö
poikien tulla hirttämään ja pistämään ja polttamaan sinua. -- Nyt minä
kutsun teidät!

-- Oi ei! sanoi haikaranpoika ja sitten se taas hyppäsi katolle
niinkuin muut.

Kolmantena päivänä osasivat he todella hiukkasen lentää ja silloin he
luulivat myöskin voivansa istua lepäämässä ilman varassa. He
koettivat, mutta loiskis! siinä he putosivat. Silloin heidän taas
täytyi liikuttaa siipiä. Nyt tulivat pojat alhaalla kadulla ja
lauloivat lauluaan:

    Haikarainen haikaa!

-- Lennämmekö alas ja nokimme silmät heidän päästään? sanoivat
poikaset.

-- Ei, antakaa sen olla tekemättä! sanoi äiti. -- Kuunnelkaa vain
minua, se on paljon tärkeämpää. Yksi, kaksi, kolme! Nyt lennämme
oikealle, yksi, kaksi, kolme! Nyt vasemmalle! Kas se oli hyvin hyvästi.
Viimeinen siivenlyönti oli niin kaunis ja oikea, että te saatte luvan
huomenna tulla minun kanssani suolle! Sinne tulee useita miellyttäviä
haikaraperheitä lapsineen, näyttäkää nyt, että minun lapseni ovat
kilteimmät, ja sitten, että te nostatte pään pystyyn, se näyttää
hyvältä ja herättää kunnioitusta!

-- Mutta emmekö sitten saa kostaa pahoille pojille? kysyivät
haikaranpojat.

-- Antaa niiden huutaa niin paljon kuin tahtovat! Te lennätte kuitenkin
pilviä kohti, tulette pyramiidien maahan, kun heitä palelee eikä heillä
ole ainoaakaan vihreää lehteä tai makeaa omenaa.

-- Niin, kostaa meidän pitää! kuiskasivat he toisilleen ja sitten
harjoiteltiin taas.

Kaikista pojista kadulla ei kukaan ollut pahempi laulamaan
pilkkalauluja kuin juuri se, joka oli alkanut, ja se oli aivan pieni
naskali, hän varmaan ei ollut enempää kuin kuuden vuoden vanha.
Haikaranpojat kyllä luulivat, että hän oli sadan vuoden vanha, sillä
olihan hän niin paljon suurempi kuin heidän äitinsä ja isänsä, ja
mistäpä he olisivat tienneet kuinka vanhoja lapset ja isot ihmiset
saattavat olla. Koko heidän kostonsa piti kohdata tuota poikaa.
Haikaranpoikaset olivat kovin ärtyneet ja kuta suuremmiksi he tulivat,
sitä vähemmin tahtoivat he sietää sitä. Äidin täytyi vihdoin luvata
heille, että heidän kyllä piti saada kostaa, mutta hän ei tahtonut,
että se tapahtuisi ennenkuin viimeisenä päivänä, jolloin he olivat
maassa.

-- Katsotaan ensin, kuinka te käyttäydytte suurissa manöövereissä! Jos
teidän käy huonosti, niin että kenraali pistää nokkansa rintaanne, niin
ovat pojat sittenkin oikeassa, ainakin jollakin tavalla. Katsotaanpa
nyt!

-- Niin, sen saat nähdä! sanoivat poikaset ja sitten he oikein
koettivat! He harjoittivat joka päivä ja lensivät niin kauniisti ja
keveästi, että sitä ilokseen katseli.

Nyt tuli syksy. Kaikki haikarat alkoivat kokoontua lentääkseen
lämpöisiin maihin, siksi aikaa kuin meillä on talvi. Ne ne olivat
manööverit! Yli metsien ja kaupunkien heidän piti lentää vain
nähdäkseen, kuinka hyvin he osasivat lentää. Suuri matkahan oli edessä.
Haikaranpojat toimittivat tehtävänsä niin kauniisti, että he saivat
"erinomaisen hyvä ynnä sammakko ja käärme". Se oli kaikkein paras
arvosana, ja sammakon ja käärmeen he saattoivat syödä, ja sen he
tekivätkin.

-- Nyt me kostamme! sanoivat he.

-- Tietysti! sanoi haikaraemo. -- Se, mitä minä olen ajatellut, on
juuri oikein. Minä tiedän, missä lampi on, missä kaikki pienet
ihmislapset makaavat, kunnes haikara tulee ja tuo ne vanhemmille.
Herttaiset pienet lapset nukkuvat ja näkevät niin kaunista unta,
etteivät sittemmin koskaan tule näkemään sellaista. Kaikki vanhemmat
tahtovat mielellään tuollaisen pienen lapsen ja kaikki lapset tahtovat
sisaren tai veljen. Nyt me lennämme lammelle, tuomme yhden jokaiselle
niistä lapsista, jotka eivät ole laulaneet tuota pahaa laulua ja
tehneet pilkkaa haikaroista, sillä ne lapset eivät saa yhtään!

-- Mutta se, joka alkoi laulaa, tuo paha, ilkeä poika, huusivat nuoret
haikarat, -- mitä me teemme hänelle?

-- Lammikossa makaa pieni kuollut lapsi, se on uneksinut itsensä
kuoliaaksi, sen me otamme hänelle, niin hän saa itkeä sitä, että olemme
tuoneet hänelle kuolleen pienen veljen. Mutta entä tuo hyvä poika,
ettehän toki ole unohtaneet häntä, joka sanoi: on synti tehdä pilkkaa
eläimistä! Hänelle me viemme sekä veljen että sisaren ja koska tuon
pojan nimi oli Pekka, niin kutsuttakoon teitäkin kaikkia Pekaksi.

Ja tapahtui, niinkuin haikaraäiti sanoi, ja niin tuli kaikkien
haikaroiden nimeksi Pekka ja Pekka se on vieläkin.



Metallisika.


Firenzen kaupungissa, ei kaukana _Piazza del granducasta_, kulkee pieni
poikkikatu, luulen, että sitä sanotaan _Porta rossaksi_. Tällä
kadulla eräänlaisen myymälän edessä, missä kaupataan vihanneksia,
tavataan taidokkaasti ja hyvin tehty metallisika. Raikas, kirkas vesi
lirisee eläimen suusta, joka vanhuuttaan on aivan tumman vihreä.
Ainoastaan kärsä loistaa, ikäänkuin se olisi kiilloitettu ja niin se
onkin: monet sadat lapset ja köyhät ihmiset, jotka käyvät siihen
käsiksi, ja panevat suunsa eläimen suulle juodakseen, sen ovat
kiilloittaneet. Se on soma kuva, kun näkee kauniin puolialastoman
pojan, joka panee raikkaan suunsa kärsää vastaan, syleilevän
siromuotoista eläintä.

Jokainen, joka tulee Firenzeen, kyllä löytää paikan, hänen tarvitsee
vain kysyä ensimäiseltä kerjäläiseltä, jonka hän näkee, metallisikaa,
ja hän löytää sen.

Oli myöhäinen talvi-ilta, vuoret olivat lumen peitossa, mutta oli
kuutamo ja kuutamo Italiassa antaa valaistuksen, joka on yhtä hyvä kuin
pimeä talvipäivä pohjolassa, niin, se on parempikin, sillä ilma loistaa,
ilma nostaa, kun taas pohjoisessa kylmä, harmaa lyijykatto painaa meitä
maahan, kylmään, märkään maahan, joka kerran on painava meidän
arkkuammekin.

Herttuan linnanpuutarhassa, pinjapuun katoksen alla, missä tuhannet
ruusut talvisaikaan kukkivat, oli muuan pieni repaleinen poika istunut
koko päivän, poika, joka saattoi olla Italian kuva, niin kaunis, niin
hymyilevä ja kuitenkin niin kärsivä. Hän oli nälissään ja janoissaan,
ei kukaan antanut hänelle ropoakaan, ja kun tuli pimeä ja puutarha piti
suljettaman, ajoi portinvartia hänet pois. Kauan seisoi hän uneksien
sillalla, joka vei yli Arnon ja katseli tähtiä, jotka tuikkivat vedessä
hänen ja uljaan marmorisillan välillä.

Hän suuntasi askeleensa metallisian luo, polvistui puoleksi, kietoi
kätensä sen kaulaan, asetti pienen suunsa sen hohtavaa kärsää vastaan
ja joi suurin siemauksin raikasta vettä. Aivan vieressä oli muutamia
salaatin lehtiä ja pari kastanjaa, niistä tuli hänen illallisensa. Ei
ollut ainoaakaan ihmistä kadulla, hän oli aivan yksin, hän istuutui
metallisian selkään, kumartui eteenpäin, niin että hänen pieni
kiharainen päänsä lepäsi eläimen selällä, ja ennenkuin hän tiesikään,
hän nukkui.

Oli keskiyö, metallisika liikahti. Hän kuuli, että se sanoi aivan
selvästi: -- Sinä pieni poika, pidä kiinni, sillä nyt minä juoksen. Ja
sitten se läksi juosten viemään häntä. Se oli hullunkurinen ratsastus.
Ensin he tulivat _Piazza del granducalle_ ja metallihevonen, joka
kantoi herttuan kuvapatsasta, hirnui ääneen. Kirjavat aseet vanhalla
raatihuoneella loistivat kuin läpikuultavat kuvat ja Michel-Angelon
David heilutti linkoaan. Kummallinen elämä täällä liikkui!
Metalliryhmät, jotka esittivät _Perseusta_ ja _Sabinitarten ryöstöä_
seisoivat liiankin elävinä. Kuolinhuuto kajahti niistä yli uljaan,
yksinäisen torin.

_Palazzo degli Uffizin_ luona, holvikäytävässä, missä aatelisto paaston
aikana kokoontuu viettämään laskiaisiloa, pysähtyi metallisika.

-- Pidä kiinni! sanoi eläin, -- pidä kiinni, sillä nyt mennään ylös
portaita.

Pienokainen ei vielä lausunut sanaakaan, hän puoleksi vapisi, puoleksi
oli onnellinen.

He astuivat pitkään galleriaan, hän tunsi sen hyvin, hän oli ollut
täällä ennen. Seinillä upeili tauluja, täällä seisoi pystykuvia ja
rintakuvia, kaikki mitä ihanimmassa valossa, ikäänkuin olisi ollut
päivä. Mutta komeinta oli, kun ovi erääseen sivuhuoneeseen aukeni.
Niin, tämän ihanuuden täällä muisti pienokainen. Tänä yönä esiintyi
kuitenkin kaikki kauneimmassa loistossaan.

Täällä seisoi alaston, kaunis nainen, niin sorjana jommoiseksi vain
luonnon ja marmorin suuri mestari voivat muovata hänet. Hän liikutti
sorjia jäseniään, delfiinit hyppelivät hänen jalkainsa juuressa,
kuolemattomuus loisti hänen silmistään. Maailma kutsuu häntä
_Mediciläiseksi Venukseksi_. Molemmin puolin häntä upeili
marmoripatsaita, kauniita miehiä. Toinen hioi miekkaa, häntä sanottiin
_Hiojaksi. Taistelevat gladiaattorit_ muodostivat toisen ryhmän.
Miekkaa teroitettiin, urhot taistelivat kauneudenjumalattaren puolesta.

Kaikki tämä loisto ikäänkuin lumosi pojan. Seinät säteilivät väreissä
ja kaikki siellä oli elämää ja liikettä. Kaksinkertaisena näyttäytyi
Venuksen kuva, maallisen Venuksen, niin täyteläisenä ja tulisena,
jommoisena Tizian oli nähnyt hänet. Kahden kauniin naisen kuvat!
Ihanat, verhoamattomat jäsenet ojentuivat pehmeillä päänalaisilla,
rinta kohoili ja pää liikkui niin, että runsaat kiharat putoilivat alas
pyöreille olkapäille, tummien silmien lausuessa hehkuvia ajatuksia.
Mutta ei mikään kaikista kuvista kuitenkaan uskaltanut astua kokonaan
ulos kehyksestä. Itse kauneudenjumalatarkin, gladiaattorit ja hioja
pysyivät paikoillaan, sillä sädekehä, joka loisti madonnan, Jeesuksen
ja Johanneksen pään ympärillä, pidätti heitä. Pyhät kuvat eivät enää
olleet kuvia, ne olivat nuo pyhät itse.

Mikä loisto ja mikä ihanuus salista saliin! Ja pienokainen näki ne
kaikki. Metallisika kulki käyden läpi kaiken tämän upeuden ja ihanuuden.
Toinen näky karkoitti toisen, vain yksi kuva oikein tarttui mieleen ja
enimmän niiden iloisten, onnellisten lasten vuoksi, jotka siinä olivat.
Pienokainen oli kerran päivänvalossa nyökännyt niille.

Monet varmaan helposti kulkevat tämän kuvan ohitse ja kuitenkin
käsittää se kokonaisen runouden aarteen: se on Kristus, joka astuu alas
Tuonelaan, mutta hänen ympärillään ei näy kidutettuja, ei, ne ovat
pakanoita. Firenzeläinen _Angiolo Bronzino_ on maalannut tämän kuvan.
Ihaninta on siinä lasten varmuus siitä, että he tulevat taivaaseen.
Kaksi pienokaista jo syleilee toisiaan, muuan pienokainen ojentaa
kätensä toiselle, joka on alempana ja osoittaa itseään ikäänkuin hän
sanoisi: minä pääsen taivaaseen! Kaikki vanhemmat seisovat epävarmoina,
toivoen, tai kumartuvat nöyrästi rukoillen Herran Jeesuksen puoleen.

Tätä kuvaa katseli poika kauemmin kuin mitään muuta. Metallisika lepäsi
hiljaa sen edessä. Kuului hiljainen huokaus. Tuliko se kuvan vaiko
eläimen rinnasta? Poika nosti käden hymyileviä lapsia kohti -- silloin
läksi eläin lennättämään häntä, lennättämään läpi avonaisen esisalin.

-- Kiitos ja kunnia sinulle, sinä kaunis eläin! sanoi pieni poika ja
taputti metallisikaa, joka kopu! kopu! juosten vei häntä alas portaita.

-- Kiitos ja kunnia itsellesi! sanoi metallisika. -- Minä olen auttanut
sinua ja sinä olet auttanut minua, sillä vain viaton lapsi selässäni
minä saan voimia juosta. Niin, näetkö, uskallanpa mennä yksin lampun
säteen alle neitsyt Maarian kuvan edessä. Minä saatan kantaa sinut
kaikkialle, kirkkoon vain en. Mutta sen ulkopuolelta, kun sinä olet
luonani, minä voin katsella sisään avonaisesta ovesta. Älä astu alas
selästäni, jos sinä sen teet, niin minä makaan kuolleena, jommoisena
sinä näet minun olevan päivällä Porta rossa kadulla.

-- Minä jään luoksesi, siunattu eläin! sanoi pienokainen ja sitten
mentiin huimaavaa vauhtia läpi Firenzen katujen avonaiselle paikalle
_Santacrocen_ kirkon edustalla.

Suuri kaksoisovi lensi auki, tulet loistivat alttarilta, läpi kirkon,
ulos yksinäiselle torille.

Kummallinen valo virtasi eräästä hautapatsaasta vasemmassa
sivukäytävässä, tuhannet liikkuvat tähdet muodostivat ikäänkuin
sädekehän sen ympärille. Vaakunakiipi upeili haudalla: punaiset
tikapuut sinisellä pohjalla, se näytti hehkuvan kuin tuli. Se oli
Galilein hauta. Se on yksinkertainen muistopatsas, mutta punaiset
tikapuut sinisellä pohjalla ovat merkitsevä vaakunakilpi, se on kuin
taiteen oma, sillä siellä kulkee tie aina ylöspäin hehkuvia tikapuita
myöten, mutta taivaaseen. Kaikki hengen profeetat kulkevat taivaaseen
niinkuin profeetta Elias.

Kirkon käytävässä oikealla näytti jokainen kuvapatsas upeilla
sarkofaageiila alkaneen elää. Tuolla seisoi Michel Angelo, tuolla
Dante, laakeriseppele otsan ympärillä. Alfieri, Machiavelli -- kylki
kyljessä lepäävät täällä nämä suurmiehet, Italian ylpeys. [Aivan
vastapäätä Galilein hautaa on Michel Angelon hauta. Muistopatsaalle on
asetettu hänen rintakuvansa ja sitäpaitsi kolme kuvaa: veistotaide,
maalaustaide ja rakennustaide. Aivan likellä on Danten hauta (itse
ruumis on Ravennassa). Muistopatsaassa nähdään Italia, hän viittaa
Danten jättiläiskokoiseen kuvapatsaaseen, Runous itkee poismennyttä.
Pari askelta täältä on Alfierin hautapatsas, joka on koristettu
laakereilla, lyyralla ja naamioilla. Italia itkee hänen arkullaan.
Machiavelli on viimeinen tässä näiden kuuluisien suurten miesten
sarjassa.] Se on uhkea kirkko, paljon kauniimpi, joskaan ei niin suuri,
kuin Firenzen marmorinen tuomiokirkko.

Tuntui siltä, kuin marmorivaatteet olisivat liikkuneet, kuin nuo
suuret hahmot vielä enemmän olisivat nostaneet päätään ja laulun ja
sävelten soidessa yössä katsoneet ylös kirjavaa, säteilevää
alttaria kohden, missä valkopukuiset pojat heiluttivat kultaisia
suitsutusastioita. Väkevä tuoksu virtasi kirkosta avonaiselle paikalle.

Poika ojensi kätensä kynttiläin loistoa kohden ja samassa läksi
metallisika menemään. Hänen täytyi painautua kiinni siihen, tuuli
vinkui hänen korvissaan, hän kuuli kirkonportin narisevan saranoillaan,
kun se suljettiin, mutta samassa hän tuntui menettävän tajuntansa, hän
tunsi jäätävää kylmyyttä -- ja avasi silmänsä.

Oli aamu, hän istui puoleksi luisuneena alas metallisian selästä, joka
seisoi siinä, missä sen aina oli tapana seisoa, _Porta rossan_
kadulla.

Pelko ja ahdistus täyttivät pojan mielen, kun hän ajatteli häntä, jota
hän kutsui äidiksi, häntä, joka eilen oli lähettänyt hänet ulos ja
sanonut, että hänen pitää hankkia rahaa -- hänellä ei ollut mitään.
Nälkä hänen oli ja jano, vielä kerran kietoi hän kätensä metallisian
kaulaan, suuteli sitä kärsälle, nyökkäsi sille päätään ja lähti sitten
vaeltamaan yhdelle kapeimmista kaduista, kadulle, joka tuskin oli
tarpeeksi leveä hyvin kuormitetulle aasille. Suuri raudoitettu ovi oli
puoleksi auki, siitä hän nousi kiviportaita, joiden seinät olivat
likaiset ja joilla kaidepuuna oli kiiltävä nuora, ja tuli avonaiselle
parvekkeelle, jolle oli ripustettu rääsyjä. Täältä johtivat portaat
pihalle, missä kaivosta oli johdettu paksuja rautalankoja kaikkiin
talon kerroksiin ja toinen vesiämpäri toisensa vieressä liiteli, pyörän
vinkuessa ja ämpärien hyppiessä ilmassa niin, että vesi läiskyi alas
pihamaalle. Taas noustiin ylös ränstyneitä kiviportaita. Kaksi
merisotilasta -- ne olivat venäläisiä -- juoksi iloisesti alas ja
olivat ne miltei kaatamaisillaan nurin poikaraukan. Ne tulivat
yöllisistä huveistaan. Ei nuori, mutta lujarakenteinen naisolento,
jolla oli suuri musta tukka, seurasi:

-- Mitä sinä tuot kotiin? sanoi hän pojalle.

-- Älä ole vihainen! pyysi poika, -- en saanut mitään, en ensinkään
mitään! Ja hän kävi kiinni äidin hameeseen, ikäänkuin olisi tahtonut
suudella sitä. He astuivat huoneeseen. Sitä emme käy kuvaamaan. Vain
niin paljon sanottakoon, että siellä seisoi korvallinen ruukku, jossa
oli hiilivalkea, _marito_, joksi sitä sanotaan. Nainen otti sen
käsivarrelleen, lämmitti hyppysiään ja sysäsi poikaa kyynärpäällään.

-- Onpa sinulla rahaa! sanoi hän.

Lapsi itki, hän potkaisi sitä, se vaikeroi ääneen.

-- Oletko vaiti tai minä halkaisen rähisevän pääsi! sanoi hän ja
heilutti hiilivalkearuukkua, joka hänellä oli kädessään. Poika
kyyristyi parkaisten maahan. Silloin astui naapurivaimo ovesta sisään,
hänelläkin oli _maritonsa_ käsivarrellaan.

-- Felicita, mitä sinä teet lapselle?

-- Lapsi on minun! vastasi Felicita. -- Minä voin tappaa
sen, jos tahdon, ja sinut myöskin, Gianina! ja hän heilutti
hiilivalkearuukkuaan. Toinen nosti torjuen ilmaan omansa ja molemmat
ruukut töytäsivät yhteen, niin että sirpaleet, tuli ja tuhka lensivät
pitkin huonetta. Mutta poika oli samassa hetkessä oven ulkopuolella,
pihan toisessa päässä ja poissa talosta. Lapsi raukka juoksi niin, että
hän lopulta ei saanut henkeään kulkemaan. Hän pysähtyi _Santa Crocen_
kirkon luona, jonka suuri ovi viime yönä oli avautunut hänelle, ja hän
meni sinne sisään. Kaikki säteili. Hän polvistui ensimäisen haudan
luona vasemmalla, se oli Michel Angelon, ja pian hän nyyhkytti ääneen.
Ihmisiä tuli ja meni, messu luettiin, kukaan ei välittänyt pojasta.
Ainoastaan vanhanpuoleinen porvari pysähtyi, katsoi häntä ja meni
sitten pois niinkuin muutkin.

Nälkä ja jano vaivasivat pienokaista, hän oli aivan voimaton ja sairas.
Hän ryömi seinän ja marmoripatsaan väliseen nurkkaan ja vaipui uneen.
Oli iltapuolta, kun hän taas heräsi siihen, että joku ravisti häntä.
Hän karkasi ylös, ja sama vanha porvari seisoi hänen edessään.

-- Oletko kipeä? Missä kotisi on? Oletko ollut täällä koko päivän?
Monta muuta kysymystä vanhus hänelle teki. Niihin vastattiin ja vanha
mies otti hänet mukaansa pieneen taloon, joka oli aivan likellä, erään
sivukadun varrella. Huone, mihin he tulivat, oli hansikkaantekijän
työhuone. Vaimo istui ahkerasti neuloen, kun he tulivat. Pieni
valkoinen bolognalaiskoira, jonka karva oli keritty niin lyhyeksi,
että näkyi ruusunpunainen iho, hyppäsi pöydälle ja juoksi pienen
pojan eteen.

-- Nuo hellanteltut tuntevat toisensa, sanoi vaimo ja taputti koiraa
ja poikaa. Tämä sai syödäkseen ja juodakseen noiden hyvien ihmisten
luona ja he sanoivat, että hänen oli lupa jäädä sinne yöksi.
Seuraavana päivänä aikoi isä Guiseppe puhua hänen äitinsä kanssa. Hän
sai pienen pahaisen vuoteen, mutta se oli kuninkaallisen komea hänelle,
jonka usein täytyi nukkua kovalla kivipermannolla. Hän nukkui hyvin ja
näki unta ihanista kuvista ja metallisiasta.

Isä Guiseppe läksi ulos seuraavana aamuna eikä lapsi raukka ollut siitä
ensinkään iloissaan, sillä hän tiesi, että tämä oli lähtenyt ulos
viedäkseen häntä hänen äitinsä luo, ja hän itki ja suuteli pientä
vilkasta koiraa, ja vaimo nyökytti päätään niille molemmille.

Entä mitä tietoja toi isä Guiseppe? Hän puhui paljon vaimonsa kanssa ja
hän nyökytti päätään ja taputti poikaa.

-- Se on kaunis lapsi! sanoi hän. -- Hänestä kyllä voi tulla oivallinen
hansikkaantekijä, niinkuin sinä olet! Ja sormet hänellä on hienot ja
taipuisat. Madonna on varmaan määrännyt hänet hansikkaantekijäksi!

Ja poika jäi tähän taloon ja vaimo itse opetti hänet neulomaan. Hän söi
hyvin, hän nukkui hyvin, hän kävi iloiseksi ja alkoi ärsyttää
Bellissimaa, jonka niminen pieni koira oli. Vaimo uhkasi sormellaan,
torui ja oli suuttunut, ja se koski pojan sydämeen. Ajatuksissaan istui
hän pienessä huoneessaan, joka antoi kadulle päin, siellä kuivattiin
nahkoja. Paksut rautakanget olivat ikkunoiden edessä, hän ei voinut
nukkua, metallisika oli hänen ajatuksissaan ja äkkiä kuuli hän
ulkopuolelta: kopo! kopo! Niin, se oli varmaan se! Hän juoksi ikkunaan,
mutta siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli jo ohi.

-- Auta herraa kantamaan hänen värilaatikkoaan! sanoi rouva aamulla
pojalle, kun nuori naapuri, maalari, tuli itse kantaen laatikkoa ja
suurta, kokoonkäärittyä liinakangasta. Lapsi otti laatikon, seurasi
maalaria ja he suuntasivat kulkunsa galleriaan, astuivat ylös samoja
portaita, jotka hän hyvin tunsi tuosta yöstä, jolloin hän ratsasti
metallisian selässä. Hän tunsi kuvapatsaat ja kuvat, kauniin
marmori-Venuksen ja ne, jotka olivat värilliset. Hän näki taasen
jumalanäidin, Jeesuksen ja Johanneksen.

Nyt he pysähtyivät Bronzinon maalauksen eteen, missä Kristus astuu alas
tuonelaan ja lapset ympärillä hymyilevät, suloisen varmoina taivaasta.
Köyhä lapsi hymyili hänkin, sillä hän oli täällä taivaassaan.

-- Niin, mene nyt kotiin! sanoi maalari hänelle, kun hän jo oli
seisonut niin kauan, että tämä oli pystyttänyt maalaustelineensä.

-- Saanko minä nähdä teidän maalaavan? sanoi poika. -- Saanko minä
katsoa, kuinka te saatte kuvan tuohon valkealle kangaskappaleelle?

-- Nyt en minä maalaa, vastasi mies ja otti esiin mustan liitunsa;
nopeasti liikkui käsi, silmä mittasi suurta kuvaa, ja vaikka syntyikin
vain ohut viiva, niin seisoi Kristus siinä kuitenkin, liidellen
niinkuin värillisessäkin kuvassa.

-- Mutta mene toki! sanoi maalari, ja poika taivalsi hiljaa kotiin
päin, istuutui pöydälle ja -- oppi neulomaan hansikkaita.

Mutta koko päivän olivat ajatukset taulusalissa, ja sentähden pisti hän
sormiinsa, käyttäytyi kömpelösti, mutta ei myöskään ärsyttänyt
Bellissimaa. Kun tuli ilta ja portti kadulle sattui olemaan auki, hiipi
hän ulos. Oli kylmä, mutta tähtikirkasta, niin kaunista ja kirkasta.
Hän taivalsi läpi katujen, joilla jo oli hiljaista ja pian hän seisoi
metallisian edessä. Hän kumartui alas sitä kohden, suuteli sen
kiiltävää kärsää ja istuutui sen selkään.

-- Sinä armas eläin, sanoi hän, -- kuinka minä olen sinua ikävöinyt!
Yöllä meidän täytyy tehdä pieni ratsastusretki.

Metallisika makasi liikkumatonna ja raikas vesi syöksyi suusta.
Pienokainen istui ratsastajana, silloin veti joku häntä vaatteista, hän
katsoi syrjään -- Bellissima, pieni, alaston Bellissima se oli. Koira
oli hiipinyt mukaan talosta ja seurannut pienokaista tämän sitä
huomaamatta. Bellissima haukahteli ikäänkuin sanoakseen: katso, minä
olen mukana, miksi sinä istut täällä? Ei tulta syöksyvä lohikäärmekään
olisi voinut pelästyttää poikaa enemmän kuin pieni koira tällä
paikalla. Bellissima kadulla ja pukeutumatta, niinkuin vanha äiti
sanoi. Mitä nyt tuleekaan? Koiraa ei koskaan talvisaikaan päästetty
ulos panematta sen ylle pientä lampaannahkaa, joka oli leikattu ja
ommeltu sitä varten. Nahka voitiin sitoa punaisella nauhalla kiinni
kaulan ympäri, siinä oli nauharuusu ja tiuku, ja samoin sidottiin se
kiinni vatsan alle. Koira oli miltei kuin pieni vohla, kun se
talvisaikaan tässä puvussa sai tassutella ulos rouvan kanssa.
Bellissima oli mukana ja pukemattomana! Mitä tästä tuleekaan? Kaikki
mielikuvat olivat kadonneet, kuitenkin suuteli poika metallisikaa, otti
Bellissiman käsivarrelleen. Eläin värisi vilusta ja sentähden juoksi
poika minkä jaksoi.

-- Mitä sinä siellä kuljetat? huusi kaksi santarmia, jotka tulivat
häntä vastaan, ja Bellissima haukkui. -- Mistä sinä olet varastanut
tuon kauniin koiran? kysyivät he ja ottivat sen häneltä.

-- Oi, antakaa se minulle takaisin! vaikeroi poika.

-- Jollet sinä ole sitä varastanut, niin voit kotona sanoa, että koiran
saattaa noutaa poliisikamarista, ja he mainitsivat paikan ja lähtivät,
vieden mukanaan Bellissiman.

Olipa siinä nyt kerrakseen hätää ja kauhistusta. Hän ei tietänyt,
pitikö hänen hypätä Arnoon vaiko mennä kotiin ja tunnustaa kaikki.
Varmaan he lyövät kuoliaaksi, ajatteli hän. Mutta minä tahdon
mielelläni tulla tapetuksi, minä tahdon kuolla, niin minä pääsen
Jeesuksen luo ja madonnan luo! Ja hän meni kotiin, pääasiassa
tullakseen tapetuksi.

Ovi oli suljettu, hän ei ulottunut kolkuttimeen, kadulla ei ollut
ketään, mutta siinä oli irtonainen kivi ja sillä hän jyskytti.

-- Kuka siellä on? huudettiin sisältä.

-- Minä! sanoi hän. -- Bellissima on poissa! Avatkaa minulle ja lyökää
minut sitten kuoliaaksi!

Pelästyttiin kauheasti, varsinkin pelästyi rouva Bellissima raukan
takia. Hän katsahti heti seinälle, missä koiran verhon piti riippua --
pieni lampaannahka riippui siellä.

-- Bellissima poliisikamarissa! huudahti hän. -- Sinä paha lapsi,
kuinka sinä sait sen ulos? Se paleltuu. Tuo hieno eläin raakojen
sotilaiden luona!

Ja isän piti heti lähteä liikkeelle. Vaimo vaikeroi ja poika itki.
Kaikki väki talossa tuli koolle, maalari niinikään. Hän otti pojan
polviensa väliin, kyseli häneltä ja katkelmina ja pätkittäin sai hän
esiin koko tarinan metallisiasta ja galleriasta. Sitä ei ollut hyvä
ymmärtää, maalari lohdutti pienokaista, puhui vanhukselle hänen
puolestaan, tämä ei rauhoittunut ennenkuin isä tuli Bellissiman kanssa,
joka oli ollut sotamiesten käsissä. Siitä vasta riemu nousi, ja maalari
taputti poika raukkaa ja antoi hänelle kourallisen kuvia.

Oi, ne olivat erinomaisia palasia, koomillisia päitä! Mutta ennen
kaikkea: siinä oli ilmielävänä metallisika itse. Oi, mikään ei
saattanut olla ihanampaa! Parilla viivalla oli se pantuna paperille ja
talokin takana oli hahmoiteltu.

-- Joka sentään osaisi piirustaa ja maalata! Silloin voisi saada koko
maailman luokseen!

Seuraavana päivänä, ensimäisenä yksinäisenä hetkenä, tarttui
pienokainen lyijykynään ja erään kuvan valkoiselle puolelle koetti hän
jäljitellä metallisian piirrosta. Ja se onnistui. Hiukan viistoon,
hiukan ylösalaisin, toinen jalka paksuksi, toinen ohueksi, mutta sen
saattoi kuitenkin ymmärtää. Itse hän riemuitsi siitä. Lyijykynä vain ei
tahtonut luistaa oikein niin hyvin kuin sen piti, sen hän kyllä
huomasi. Mutta seuraavana päivänä seisoi siinä metallisika toisen
vieressä, ja se oli sata kertaa parempi. Kolmas oli niin hyvä, että
jokainen saattoi tuntea sen.

Mutta hansikkaanneulominen kävi huonosti ja hitaasti edistyivät
asiaintoimitukset kaupungilla. Sillä metallisika oli nyt opettanut
hänelle, että kaikki kuvat täytyi voida siirtää paperille, ja Firenzen
kaupunki on kokonainen kuvakirja, jos sitä tahtoo selailla. Piazza
della Trinitalla seisoo kapea pylväs ja sen päässä _Oikeuden jumalatar_
sidotuin silmin ja kädessä vaaka. Pian oli se paperilla ja hansikkaan
tekijän pieni poika se hänet oli sinne pannut. Taulukokoelma kasvoi,
mutta kaikki siinä oli vielä kuolleita, elottomia esineitä. Silloin
hyppeli eräänä päivänä Bellissima hänen edessään. Ole hiljaa, sanoi
hän, niin tulet kauniiksi ja pääset mukaan kuviini! Mutta Bellissima ei
tahtonut pysyä hiljaa, niin että se täytyi sitoa kiinni. Pää ja häntä
sidottiin, se haukkui ja hyppeli, nyöriä täytyi vetää kireämmälle.
Silloin tuli rouva.

-- Sinä jumalaton poika! Eläin raukka! siinä kaikki, mitä hän sai
sanotuksi ja hän työnsi pojan syrjään, potkaisi häntä, karkoitti hänet
talostaan. Hän oli kiittämättömin heittiö, jumalattomin lapsi. Ja
itkien hän suuteli pientä, puoleksi tukehtunutta Bellissimaansa.

Maalari tuli samassa ylös portaita ja -- tässä on tarinan käännekohta.

1834 oli _Academia delle artessa_ Firenzessä näyttely. Kahden
vierekkäin asetetun maalauksen eteen kerääntyi joukko katselijoita.
Pienimmässä maalauksessa oli esitetty pieni iloinen poika, joka istui
ja piirsi. Mallina oli hänellä pieni valkoinen, lyhyeksi keritty
villakoira, mutta eläin ei tahtonut pysyä hiljaa ja oli sentähden
sidottu kiinni nuoralla, sekä päästään että hännästään. Siinä oli eloa
ja totuutta, jonka täytyi vaikuttaa jokaiseen. Maalari oli, kerrottiin,
nuori firenzeläinen, jonka sanottiin pienenä lapsena löydetyn kadulta,
ja jonka vanha hansikkaantekijä oli kasvattanut, itse hän oli oppinut
piirustamaan. Muuan nyt kuuluisa maalari oli keksinyt tämän kyvyn, kun
poika kerran aiottiin karkoittaa siitä syystä, että hän oli sitonut
kiinni rouvan lemmikin, pienen villakoiran, ja pitänyt tätä mallinaan.

Hansikkaantekijän pojasta oli tullut suuri maalari, sen osoitti tämä
kuva, sen osoitti varsinkin suurempi vieressä. Siinä oli vain yksi
ainoa kuvio, rääsyinen, kaunis poika, joka istuallaan nukkui kadulla,
hän nojasi metallisikaan _Porta rossan_ kadulla. [Metallisika on
jäljennös, alkuperäinen on antiikkinen ja marmorista. Se sijaitsee
Palazzo degli Ufficin gallerian sisäänkäytävässä.] Kaikki katselijat
tunsivat paikan. Lapsen kädet lepäsivät sian pään päällä. Pienokainen
nukkui turvallisesti, lamppu madonnankuvan luona loi voimakkaan valon
lapsen kalpeille, ihanille kasvoille. Se oli kaunis maalaus, suuri
kultainen kehys ympäröi sitä ja kehyksen kulmaan oli ripustettu
laakeriseppele, mutta vihreiden lehtien väliin punoutui musta nauha,
siitä riippui pitkä suruharso.

Nuori taiteilija oli näinä päivinä -- kuollut!



Ystävyyden liitto.


Me olemme hiljan tehneet pienen matkan ja ikävöimme jo suurempaa.
Minne? Spartaan? Mykeneen? Delfiin? On satoja paikkoja, joiden nimiä
mainitessa sydän sykkii matkustamishalusta. Kuljetaan hevosella ylös
vuoripolkuja, läpi viidakkojen ja pensaiden. Yksityinen matkustaja
kulkee eteenpäin kuin kokonainen karavaani. Itse ratsastaa hän edeltä
argojatineen, kuormahevonen kuljettaa matka-arkkua, telttaa ja
muonavaroja, pari sotamiestä seuraa, häntä suojellakseen. Ei mikään
majatalo hyvin valmistettuine vuoteineen odota häntä väsyttävän
päivänmatkan jälkeen, teltta on usein hänen kattonaan suuressa villissä
luonnossa, argojati keittää siellä _pilafin_ [se valmistetaan kanasta,
riisistä ja pippurista] illalliseksi. Tuhannet sääsket parveilevat
pienen teltan ympärillä, se on surullinen yö ja huomenna käy tie yli
voimakkaasti tulvineiden jokien. Istu lujasti hevosesi selässä, ettet
huuhtoudu pois!

Minkä palkinnon saa näistä vaivoista? Mitä suurimman, runsaimman!
Luonto ilmoittaa itsensä koko suuruudessaan, jokainen läikkä on
historiallinen, silmät ja ajatus nauttivat. Runoilija saattaa laulaa
siitä, maalari kuvata sen runsain kuvin, mutta todellisuuden tuoksua,
joka ikuisesti tunkeutuu ja jää katselijan ajatukseen, eivät ne saata
ilmaista.

Yksinäinen paimen ylhäällä tunturilla saattaisi ehkä yksinkertaisella
kuvauksella jostakin elämänsä tapahtumasta paremmin kuin matkakuvaaja
avata silmäsi, sinun, joka muutamin yksinkertaisin piirtein tahdot
nähdä hellenien maan.

Anna hänen siis puhua! Eräästä tavasta, kauniista, omituisesta tavasta
tulee paimen tuolla kalliolla kertomaan meille: _ystävyyden liitosta_.

Meidän talomme oli tehty savesta, mutta ovenpielet olivat rihlattuja
marmoripylväitä, löydettyjä siitä, missä talo rakennettiin. Katto
ulottui miltei maahan, se oli mustanruskea ja ruma, mutta kun se
tehtiin, oli se kukkivaa oleanderia ja tuoreita laakerinoksia, vuorten
takaa tuotuja. Ahdasta oli talomme ympärillä, kallioseinät kohosivat
jyrkkinä, alastomina ja mustan värisinä. Ylinnä niiden päällä riippui
usein pilviä kuin mitäkin valkoisia eläviä olentoja. En koskaan kuullut
siellä laululintua, eivät koskaan tanssineet siellä miehet säkkipillin
sävelten mukaan, mutta paikka oli pyhä ammoisista ajoista, nimikin
muistuttaa siitä, Delfiksihän sitä sanotaan! Tummat, vakavat vuoret
lepäsivät kaikki lumen peitossa. Ylin, joka hohti kauvimmin punaisessa
ilta-auringossa, oli _Parnassos_, puro likellä meidän taloamme kumpusi
sieltä ja oli sekin kerran pyhä. Nyt sotkee sitä aasi jalkoineen.
Kuitenkin juoksee virta eteenpäin ja käy taasen kirkkaaksi. Kuinka minä
muistankaan joka läikän ja pyhän, syvän hiljaisuuden siellä! Keskellä
majaa sytytettiin tuli ja kun kuuma tuhka hehkui läjänä, paistettiin
siinä leipä. Kun lumi lepäsi majamme ympärillä, niin että se miltei oli
peitossa, silloin tuntui äitini iloisimmalta, silloin piti hän päätäni
käsiensä välissä, suuteli otsaani ja lauloi lauluja, joita hän ei
muutoin milloinkaan laulanut, sillä turkkilaiset, meidän herramme,
eivät kärsineet niitä. Ja hän lauloi: Olympon huipulla, matalassa
kuusimetsässä, asusti vanha hirvi, sen silmät olivat kyynelistä
raskaat, punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä se itki, ja
metsäkauris kulki ohi: mikä sinua vaivaa, koska niin itket, itket
punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä? -- Turkkilainen on
tullut kaupunkiimme, hänellä on villejä koiria metsästystänsä varten,
mahtava joukko. -- Minä ajan ne saarten yli, sanoi nuori metsäkauris,
minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. -- Mutta ennenkuin ilta tuli,
oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja
kuollut. Ja kun äitini näin lauloi, kävivät hänen silmänsä kosteiksi ja
kyynel viipyi pitkissä silmäripsissä, mutta hän salasi sen ja käänsi
tuhassa mustan leipämme. Silloin pusersin minä käteni nyrkkiin ja
sanoin: me lyömme turkkilaisen kuoliaaksi! Mutta hän toisti laulua:
minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. Mutta ennenkuin ilta tuli, oli
metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut.
Monta yötä ja päivää olimme me olleet yksin majassamme, silloin tuli
isäni. Minä tiesin, että hän tuo minulle näkinkengänkuoria
Lepantonlahdelta, tai terävän ja kiiltävän veitsen. Hän toi meille
tällä kertaa lapsen, pienen, alastoman tytön, jota hän piti
lampaannahkaturkkinsa alla. Lapsi oli köytetty nahkaan, ja ainoa, mitä
hänellä oli, kun hän siitä päästettynä lepäsi äitini sylissä, oli kolme
hopearahaa, jotka olivat sidotut hänen mustaan tukkaansa. Ja isäni
kertoi turkkilaisista, jotka olivat surmanneet lapsen vanhemmat, hän
kertoi meille niin paljon, että minä näin siitä unta koko yön. Isäni
itsekin oli haavoittunut, äiti sitoi hänen käsivartensa, haava oli
syvä. Paksu lampaannahkaturkki oli jäätynyt kankeaksi verestä. Pienen
tytön piti olla sisareni, hän oli niin kaunis, niin hohtavan kirkas,
äitini silmä ei ollut lempeämpi kuin hänen silmänsä. Anastasian, joksi
häntä nimitettiin, piti olla minun sisareni, sillä hänen isänsä oli
vihitty minun isääni, vihitty vanhan tavan mukaan, tavan, jota me
vieläkin noudatamme. He olivat nuoruutensa aikana solmineet veljeyden,
valinneet kauneimman ja siveimmän tytön koko paikkakunnalla vihkimään
heidät ystävyyden liittoon. Minä kuulin niin usein tuosta kauniista,
omituisesta tavasta.

Nyt oli pienokainen minun sisareni. Hän istui sylissäni, minä toin
hänelle kukkia ja tunturilinnun höyheniä, me joimme yhdessä Parnasson
vettä, me nukuimme päät vieretysten majan laakerikaton alla, äitini
vielä monena talvena laulaessa punaisista, vihreistä ja vaalean
sinisistä kyynelistä. Mutta minä en vielä ymmärtänyt, että oman kansani
tuhatlukuiset surut kuvastuivat näissä kyynelissä.

Eräänä päivänä tuli kolme frankkilaista miestä, toisin puettua kuin me.
He kuljettivat sänkyjänsä ja telttojansa hevosten selässä ja enemmän
kuin kaksikymmentä sapeleilla ja kivääreillä aseistettua turkkilaista
seurasi heitä, sillä he olivat pashan ystäviä ja heillä oli hänen
kirjeensä. He tulivat vain katsomaan meidän vuoriamme, lumessa ja
pilvissä nousemaan Parnassolle ja katselemaan omituisia mustia, jyrkkiä
kallioita majamme ympärillä. He eivät voineet mahtua siihen eivätkä he
myöskään sietäneet savua, joka katon alatse meni ulos matalasta ovesta.
He pystyttivät telttansa ulos ahtaalle alueelle majamme luona,
paistoivat lampaita ja lintuja ja anniskelivat makeita,
väkeviä viinejä, mutta turkkilaiset eivät uskaltaneet juoda
niitä.

Kun he lähtivät, seurasin minä heitä kappaleen matkaa
ja pieni sisareni Anastasia riippui, vuohennahkaan ommeltuna,
selässäni. Yksi frankkilaisista herroista asetti minut kalliota vastaan
ja piirsi minut ja hänet niin elävinä kuin me siinä seisoimme, me
olimme kuin yksi ainoa olento. En koskaan ollut ajatellut sitä, mutta
Anastasia ja minähän olimmekin kuin yksi, aina hän lepäsi sylissäni ja
riippui selässäni, ja jos minä näin unta, niin oli hän unissani.

Kaksi yötä myöhemmin tuli muita ihmisiä majaamme, he olivat aseistetut
veitsillä ja kivääreillä. He olivat albanilaisia, reipasta väkeä,
niinkuin äitini sanoi. He viipyivät vain lyhyen ajan, sisareni
Anastasia istui yhden polvella. Kun tämä oli mennyt, oli hänellä kaksi
eikä kolme hopearahaa hiuksissaan. He panivat tupakkaa paperiliuskoihin
ja polttivat sitä ja vanhin puhui tiestä, joka heidän piti valita ja
oli siitä epävarma. "Jos minä syljen ylöspäin", sanoi hän, "niin se
putoaa kasvoihini, jos syljen alaspäin, niin se putoaa partaani."
Mutta yksi tie täytyi valita. He menivät ja isäni seurasi. Vähän
myöhemmin kuulimme laukauksia, taas paukahti. Sotamiehiä tuli majaamme,
he ottivat äitini, minut ja Anastasian. Rosvot olivat saaneet suojaa
meillä, sanoivat he, isäni oli seurannut heitä, sentähden täytyi meidän
lähteä pois. Minä näin rosvojen ruumiit, minä näin isäni ruumiin ja
minä itkin, kunnes nukuin. Kun heräsin, olimme me vankilassa, mutta
huone ei ollut köyhempi kuin huone omassa majassamme, ja minä sain
sipulia ja pihkaista viiniä, jota he kaatoivat tervatusta säkistä.
Parempaa ei meillä kotonakaan ollut.

Kuinka kauan me olimme vangittuina, en tiedä, mutta monta yötä ja
päivää kului. Kun me läksimme ulos, oli pyhä pääsiäisjuhlamme ja minä
kannoin Anastasiaa selässäni, sillä äitini oli sairas. Vain hitaasti
hän saattoi käydä ja oli pitkä matka, ennenkuin me pääsimme alas
merelle -- se oli Lepanton lahti. Me astuimme kirkkoon, joka säteili
kultapohjaisine kuvineen. Enkelejä ne olivat, oi, niin kauniita. Mutta
minusta tuntui kuitenkin, että meidän pieni Anastasiamme oli yhtä
kaunis. Keskellä lattiaa oli arkku täynnä ruusuja, Herra Kristus siellä
lepäsi kauniina kukkasina, sanoi äitini, ja pappi julisti: Kristus on
ylösnoussut! Kaikki ihmiset suutelivat toisiaan, jokainen piti
sytytettyä kynttilää kädessään, itsekin sain yhden, pieni Anastasia
toisen, säkkipillit soivat, miehet tanssivat käsi kädessä ulos kirkosta
ja ulkopuolella kirkkoa paistoivat naiset pääsiäislampaita. Meidät
kutsuttiin aterioimaan. Minä istuin tulen ääressä, poika, vanhempi
minua, kietoi kätensä kaulaani, suuteli minua ja sanoi: Kristus on
ylösnoussut! Sillä lailla kohtasimme toisemme ensi kerran, Aphtanides
ja minä.

Äitini osasi kutoa kalaverkkoja, se tuotti täällä rannikolla hyvää
ansiota ja me jäimme pitkäksi aikaa meren ääreen -- kauniin meren, joka
maistui kyyneliltä ja muistutti vihreine väreineen hirven itkua.
Milloin se oli punainen, milloin vihreä ja taasen sininen.

Aphtanides osasi ohjata venettä ja minä istuin pienen Anastasian kanssa
veneessä, joka kulki veden päällä niinkuin pilvi kulkee ilmassa. Kun
sitten aurinko laski, kävivät vuoret tummemman sinisiksi, toinen
vuorijono kurkisti toisen yli ja kauimpana kohosi Parnassos lumineen,
ilta-auringossa hohti vuorenhuippu kuin hehkuva rauta, näytti siltä
kuin valo olisi tullut sisäpuolelta, sillä se hohti kauan sinisessä,
loistavassa ilmassa, kauan senjälkeen kuin aurinko oli laskenut.
Valkoiset vesilinnut räpyttelivät siivillään vesipeilissä, muuten oli
täällä yhtä hiljaista kuin Delphin luona mustien tunturien välissä.
Minä makasin selälläni veneessä, Anastasia istui rintani päällä ja
tähdet ylhäällä loistivat vielä voimakkaammin kuin lamput kirkossamme.
Ne olivat samat tähdet ja ne seisoivat aivan samalla kohtaa pääni
päällä kuin silloin, kun minä istuin Delphissä majamme ulkopuolella.
Vihdoin minusta tuntui, että olin siellä vielä -- silloin polskahti
vedessä ja vene keikahti kovasti. Minä huudahdin ääneen, sillä
Anastasia oli pudonnut veteen, mutta Aphtanides oli yhtä nopea ja pian
nosti hän hänet ylös minun luokseni. Me riisuimme hänen vaatteensa,
pusersimme niistä veden ja puimme sitten taas hänen ylleen, saman teki
Aphtanides itselleen, ja me viivyimme siellä, kunnes vaatteet taasen
olivat kuivat, eikä kukaan tietänyt, minkä pelon olimme kestäneet
pienen kasvatussisaren tähden, jonka elämään Aphtanideellä nyt oli
osansa.

Tuli kesä. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että lehtipuut kuihtuivat.
Minä ajattelin viileitä vuoriamme, raikasta vettä siellä. Äitinikin
ikävöi ja eräänä iltana vaelsimme taas takaisin. Kuinka siellä oli
äänetöntä ja hiljaista! Me kuljimme korkean tymianin läpi, joka vielä
lemusi, vaikka aurinko oli polttanut sen lehdet. Emme kohdanneet
ainoaakaan paimenta, emme kulkeneet ainoankaan majan ohitse. Kaikki oli
hiljaista ja yksinäistä, ainoastaan tähdenlento kertoi, että tuolla
ylhäällä taivaassa oli elämää. En tiedä, loistiko itse kirkas, sininen
ilma, vai tähtienkö säteet. Me näimme selvään kaikki vuorten
ääriviivat. Äitini teki tulen, paistoi sipulit, joita hän kuljetti
mukanaan ja minä ja pieni sisko makasimme tymianissa, pelkäämättä pahaa
_Smidrakia_ [kreikkalainen taikausko antaa tämän hirviön syntyä
teurastetun lampaan halkaisemattomasta vatsasta, joka viskataan
maahan], jonka kurkusta liekki leimuaa, puhumattakaan sudesta ja
sakaalista. Istuihan äitini luonamme ja sen luulin minä riittävän.

Me saavuimme vanhaan kotiimme, mutta maja oli soraläjänä. Täytyi
rakentaa uusi. Pari naista auttoi äitiäni ja muutamissa päivissä olivat
seinät pystytetyt ja uusi katto oleanderista pantu niiden päälle.
Äitini punoi nahasta ja puunkuoresta useita pullonkoteloja, minä
kaitsin pappien pientä karjaa. [Talonpojasta, joka osaa lukea, tulee
usein pappi, ja häntä kutsutaan kaikkeinpyhimmäksi herraksi. Rahvas
suutelee maata hänet kohdatessaan.] Anastasia ja pienet kilpikonnat
olivat leikkikumppanejani.

Eräänä päivänä saimme vieraaksemme rakkaan Aphtanideen. Hän oli
halunnut kovin mielellään nähdä meitä, sanoi hän, ja hän viipyi
kokonaista kaksi päivää luonamme.

Kuukauden kuluttua hän palasi ja kertoi meille aikovansa laivalla
Patrakseen ja Korfuun. Meille hänen ensin piti heittää hyvästit. Suuren
kalan hän toi muassaan äidilleni. Hän tiesi kertoa niin paljon, ei
ainoastaan kaloista alhaalla Lepanto-lahden luona, vaan kuninkaista ja
sankareista, jotka kerran olivat hallinneet Kreikassa, niinkuin
turkkilaiset nyt.

Olen nähnyt ruusupuun tekevän nuppua ja tämän päivissä ja viikoissa
tulevan kehittyneeksi kukaksi. Se tuli siksi, ennenkuin minä aloin
ajatella, kuinka suuri, kaunis ja punoittava se oli. Samoin kävi minun
Anastasiaan nähden. Hän oli kaunis, täysikasvuinen tyttö, minä voimakas
nuorukainen. Sudentaljat äitini ja Anastasian vuoteilla olin itse
nylkenyt eläimistä, jotka pyssyni oli kaatanut. Vuosia oli vierinyt.

Silloin tuli eräänä iltana Aphtanides, solakkana kuin ruoko,
voimakkaana ja ruskeana. Hän suuteli meitä kaikkia ja tiesi kertoa
suuresta merestä, Maltan linnoitusvarustuksista ja Egyptin omituisista
haudoista. Se kuului kummalta kuin joku pappien legenda. Minä katselin
eräänlaisella kunnioituksella häneen.

-- Kylläpä sinä tiedät paljon! sanoin, -- kylläpä sinä osaat kertoa!

-- Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle kaikista kauneinta!
sanoi hän. -- Olet kuvannut minulle jotakin, joka ei koskaan ole mennyt
mielestäni, kauniin vanhan tavan ystävyyden liitosta, tavan, jota minua
oikein haluttaa seurata. Veli, menkäämme mekin, niinkuin sinun ja
Anastasian isä tekivät, kirkkoon. Kaunein ja viattomin tyttö on
Anastasia, sisko, vihkiköön hän meidät yhteen! Kenelläkään ei sentään
ole kauniimpaa tapaa kuin meillä kreikkalaisilla!

Anastasia punastui kuin tuore ruusunlehti. Äitini suuteli Aphtanidesta.

Tunnin kävelyn päässä majastamme, siellä, missä multa peittää tunturit
ja yksityiset puut luovat varjoa, oli pieni kirkko. Hopealamppu riippui
alttarin edessä.

Minulla oli yllä parhaimmat vaatteeni, valkoiset tostanellit valuivat
runsaina poimuina alas lanteita, punainen takki sujui ahtaana ja
ruumiinmukaisena, fetsini tupsussa oli hopeaa. Vyössäni olivat veitsi
ja pistolit. Aphtanideella oli yllään sininen pukunsa, sellainen,
jommoista kreikkalaiset merimiehet käyttävät, hopealaatta
jumalanäiteineen riippui hänen rinnallaan, hänen vyönsä oli
kallisarvoinen, jommoisia ainoastaan rikkaat herrat voivat kantaa.
Jokainen kyllä näki, että me molemmat aioimme juhlaan. Astuimme pieneen
yksinäiseen kirkkoon, missä ilta-aurinko ovesta loisti palavaan
lamppuun ja kirjaville kultapohjaisille kuville. Me polvistuimme
alttarin portaille ja Anastasia asettui eteemme. Pitkä, valkea hame
riippui irrallaan ja keveästi hänen kauniiden jäsentensä ympärillä.
Hänen valkoista kaulaansa ja rintaansa peitti vanhoista ja uusista
rahoista yhteen liitetty verkko, rahat muodostivat kokonaisen suuren
kauluksen. Hänen mustat hiuksensa olivat kiinnitetyt päälaelle yhteen
ainoaan solmuun, jota piteli pieni myssy, tehty hopea- ja
kultarahoista, jotka olivat löydetyt vanhoista temppeleistä. Kauniimpaa
koristusta ei millään kreikkalaisella tytöllä ollut. Hänen kasvonsa
loistivat, hänen silmänsä olivat kuin kaksi tähteä.

Luimme kaikki kolme hiljaa rukouksemme ja hän kysyi meiltä: --
Tahdotteko olla ystävät elämässä ja kuolemassa? Me vastasimme: --
Tahdomme. -- Tahdotteko te, mitä ikinä tapahtuneekin, muistaa: minun
veljeni on osa minusta! Minun salaisuuteni on hänen, minun onneni on
hänen! Uhrautuvaisuutta, kestävyyttä, kaikkea varaan hänelle kuin
omalle sielulleni! -- Ja me toistimme myöntymyksemme ja hän laski
kätemme toistemme käsiin, suuteli meitä otsalle ja taas me hiljaa
rukoilimme. Silloin astui pappi esiin alttarin ovesta, siunasi meidät
kaikki kolme ja laulu, muiden kaikkeinpyhimpien herrojen laulamana,
kaikui alttariseinän takana. Ikuinen ystävyydenliitto oli tehty. Kun me
nousimme, näin minä äitini kirkon ovella itkevän syvään ja hartaasti.

Kuinka iloista olikaan meidän pienessä majassamme ja Delphin lähteiden
varsilla! Illalla, ennenkuin Aphtanideen oli lähdettävä pois, istuimme,
hän ja minä mietteissämme kallion reunalla. Hänen kätensä oli
kietoutunut vyötäisteni ympäri, minun käteni hänen kaulaansa. Me
puhelimme Kreikanmaan hädästä, miehistä, joihin saattoi luottaa.
Jokainen ajatus sielussamme oli selvänä meidän molempien edessä.
Silloin minä tartuin hänen käteensä.

-- Yksi vielä sinun pitää tietää, yksi, jonka tähän hetkeen asti vain
Jumala ja minä tiedämme: koko minun sieluni on rakkautta, se on
rakkautta voimakkaampaa kuin rakkaus äitiini ja sinuun!

-- Ja ketä sinä rakastat? kysyi Aphtanides ja hänen kasvonsa ja
kaulansa punastuivat.

-- Minä rakastan Anastasiaa! sanoin, -- ja hänen kätensä vapisi
kädessäni ja hän kävi valkoiseksi niinkuin ruumis. Minä näin sen, minä
ymmärsin sen, ja minä luulen myöskin, että minun käteni vapisi. Minä
kumarruin hänen puoleensa, suutelin häntä otsalle ja kuiskasin: -- En
ole koskaan sanonut sitä hänelle, hän ehkä ei rakasta minua! Veli,
muista, että olen nähnyt hänet joka päivä, hän on kasvanut minun
rinnallani, kasvanut kiinni sieluuni!

-- Ja sinun omasi hän olkoon! sanoi hän, -- sinun! En saata valehdella
sinulle enkä sitä tahdokaan: minäkin rakastan häntä! Mutta huomenna
lähden pois. Näemme toisemme vuoden kuluttua, silloin te olette
naimisissa, eikö niin? Minulla on hiukan rahoja, ne ovat sinun. Sinä
saat ottaa ne, sinun pitää ottaa ne!

Hiljaa me kuljimme yli tunturin. Oli myöhäinen ilta, kun seisoimme
äitini majan luona.

Anastasia piteli lamppua meitä vastaan, kun astuimme sisään. Äitini ei
ollut siellä. Anastasia katsoi kumman surumielisesti Aphtanideeseen.

-- Huomenna sinä lähdet luotamme, sanoi hän. -- Voi, kuinka se on
minusta ikävää!

-- Vai on se sinusta ikävää! sanoi hän ja minusta tuntui, että siinä
oli yhtä suuri tuska kuin omani. En voinut puhua, mutta hän tarttui
hänen käteensä ja sanoi: -- veljemme tässä rakastaa sinua, pidätkö sinä
hänestä? Juuri hänen vaikenemisessaan on hänen rakkautensa!

Anastasia vapisi ja purskahti itkuun. Silloin näin minä vain hänet,
ajattelin vain häntä. Kiersin käteni hänen vyötäriensä ympäri ja
sanoin:

-- Niin, minä rakastan sinua!

Silloin painoi hän suunsa minun suutani vastaan, hänen kätensä
lepäsivät kaulani ympärillä. Mutta lamppu oli pudonnut lattialle, oli
yhtä pimeää ympärillämme kuin rakkaan Aphtanides-raukan sydämessä.

Ennen päivän koittoa hän nousi, suuteli meitä kaikkia jäähyväisiksi ja
läksi pois. Äidilleni hän oli antanut kaikki rahansa meitä varten.
Anastasia oli minun morsiameni ja muutamia päiviä myöhemmin vaimoni.



Ruusu Homeroksen haudalta.


Kaikissa Itämaiden lauluissa heläjää satakielen rakkaus ruusuun.
Äänettöminä, tähtikirkkaina öinä esittää siivekäs laulaja tuoksuvalle
armaalleen serenaadinsa.

Ei kaukana Smyrnasta, korkeiden plataanien alla, missä kauppias ajaa
kuormitettuja kamelejaan, jotka ylpeinä nostavat pitkiä kaulojaan ja
kömpelösti tallaavat maata, joka on pyhä, näin minä kukkivan
ruusupensaan. Villit kyyhkyset lensivät korkeiden puiden oksien lomitse
ja niiden siivet hohtivat, auringonsäteen liukuessa niiden yli,
ikäänkuin ne olisivat olleet helmiäistä.

Ruusupensaassa oli yksi kukka kaikkien joukossa kaunein ja sille
lauloi satakieli rakkautensa tuskan. Mutta ruusu oli äänetön, ei
kastepisaraakaan levännyt säälin kyyneleenä sen lehdillä. Oksan mukana
se kumartui muutamien suurten kivien yli.

-- Tässä lepää maan suurin laulaja! sanoi ruusu. -- Yli hänen hautansa
minä tahdon tuoksua, sille minä tahdon sirottaa lehteni, kun myrsky
irroittaa ne! Iliadin laulaja tuli maaksi tässä maassa, mistä minä
versoan -- minä, ruusu Homeroksen haudalta, olen liian pyhä kukkiakseni
köyhälle satakielelle!

Ja satakieli lauloi itsensä kuoliaaksi.

Kamelin ajaja tuli kuormitettuine kameleineen ja mustine orjineen.
Hänen pieni poikansa löysi kuolleen linnun, hän hautasi pienen laulajan
suuren Homeroksen hautaan. Ja ruusu värisi tuulessa. Ilta tuli, ruusu
sulki tiukempaan lehtensä ja näki unta, että oli kaunis aurinkoinen
päivä. Tuli joukko vieraita frankkilaisia miehiä, he olivat tehneet
pyhiinvaellusretken Homeroksen haudalle. Vieraiden joukossa oli laulaja
pohjolasta, sumujen ja revontulten kodista. Hän taittoi ruusun,
litisti sen tiukasti kirjaan ja vei sen sillä lailla mukaansa toiseen
maanosaan, kaukaiseen isänmaahansa. Ja ruusu kuihtui surusta ja lepäsi
ahtaassa kirjassa, jonka hän avasi kodissaan, ja hän sanoi: tässä on
ruusu Homeroksen haudalta.

Kas tämän unen näki kukka ja se heräsi ja värisi tuulessa. Kastepisara
putosi sen lehdiltä laulajan haudalle, ja aurinko nousi, tuli kuuma
päivä, ja ruusu hehkui kauniimpana kuin ennen, se oli lämpöisessä
Aasiassaan. Silloin kuului askelia, tuli vieraita frankkilaisia,
samanlaisina kuin ruusu oli nähnyt ne unessaan, ja vieraiden joukossa
oli runoilija pohjolasta. Hän taittoi ruusun, painoi suudelman sen
raikkaalle suulle ja vei sen mukanaan sumujen ja revontulten kotiin.

Muumiona lepää nyt kukkaisruumis hänen Iliaassaan ja kuin unessa kuulee
se hänen avaavan kirjan ja sanovan:

Tässä on ruusu Homeroksen haudalta!



Nukku-Matti.


Koko maailmassa ei ole ketään, joka osaa niin paljon satuja kuin
Nukku-Matti -- hän vasta osaa kertoa!

Tuossa iltapuolella, kun lapset somasti istuvat pöydän ääressä tai
pienellä jakkarallaan, tulee Nukku-Matti. Hän tulee hyvin hiljaa ylös
portaita, sillä hän kulkee sukkasillaan, hän avaa aivan hiljaa oven ja
hyit! sitten hän ruiskauttaa lämmintä maitoa silmiin, niin hiukan, niin
hiukan, mutta kuitenkin aina niin tarpeeksi, etteivät he voi pitää
silmiä auki eivätkä sentähden nähdä häntä. Hän hiipii aivan taakse,
puhaltaa hiljaa heidän niskaansa ja niin käyvät heidän päänsä
raskaiksi, oi niin! Mutta se ei tee kipeää, sillä Nukku-Matti
tarkoittaa juuri hyvää lapsille. Hän vain tahtoo, että he olisivat
hiljaa ja sitä he ovat parhaiten, kun heidät saa sänkyyn. Heidän pitää
olla hiljaa, jotta hän voi kertoa heille satuja.

Kun lapset nyt nukkuvat, istuutuu Nukku-Matti vuoteelle. Hän on hyvissä
vaatteissa, hänen takkinsa on silkkiä, mutta mahdotonta on sanoa, minkä
värinen se on, sillä se hohtaa vihreältä, punaiselta ja siniseltä aina
sitä mukaa, kuin hän kääntyy. Molemmissa kainaloissaan on hänellä
sateenvarjo, toisessa on kuvia ja sen hän nostaa hyvien lapsien ylle,
ja niin näkevät he koko yön unissaan mitä kauneimpia satuja. Ja toinen
sateenvarjo hänellä on, jossa ei ole yhtään mitään, ja sen hän nostaa
pahankuristen lasten ylle, niin he nukkuvat niin hullusti eivätkä ole
aamulla, kun heräävät, nähneet vähintäkään unta.

Nyt me saamme kuulla, kuinka Nukku-Matti koko viikon tuli joka ilta
erään pienen pojan luo, jonka nimi oli Jalmari, ja mitä hän kertoi
hänelle! Niitä on kokonaista seitsemän satua, sillä viikossa on
seitsemän päivää.


_Maanantai_.

-- Kuuleppas nyt! sanoi Nukku-Matti illalla, kun oli saanut Jalmarin
vuoteeseen, -- nyt minä koristan! Ja sitten muuttuivat kaikki kukkaset
ruukuissa suuriksi puiksi, jotka ojensivat pitkiä oksiaan katon alatse
ja pitkin seinää, niin että koko huone näytti mitä kauneimmalta
huvihuoneelta, ja kaikki oksat olivat täynnä kukkasia ja joka kukka oli
kauniimpi kuin ruusu, tuoksui niin hyvältä, ja jos halusi syödä sen,
oli se makeampi kuin sokerihillo. Hedelmät loistivat niinkuin kulta ja
sitten oli pullia, jotka olivat rusinoista halkeamaisillaan, se oli
suurenmoista! Mutta samassa alkoi niin hirveästi valittaa
pöytälaatikossa, missä Jalmarin koulukirjat olivat.

-- Mitä tuo nyt on? sanoi Nukku-Matti ja meni pöydän luo ja veti auki
laatikon. Rihvelitaulussa natisi ja paukkui, sillä laskuesimerkkiin oli
tullut väärä luku, niin että se oli menemäisillään hajalle. Rihveli
juoksi ja hyppeli rihmassaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni koira,
joka tahtoi korjata laskuesimerkkiä, mutta ei voinut! Ja sitten
vaikeroi Jalmarin kirjoitusvihossa, oi, sitä oli oikein kauhea
kuunnella! Pitkin reunaa seisoivat joka lehdellä kaikki suuret
kirjaimet, jokaisella vieressään pieni, kokonainen rivi alaspäin, se
oli sellainen mallikirjoitus ja sen vieressä taas seisoi muutamia
kirjaimia, jotka luulivat olevansa mallikirjainten näköisiä, sillä ne
oli Jalmari kirjoittanut. Ne olivat melkein niinkuin ne olisivat
kaatuneet lyijykynäviivan yli, jonka päällä niiden piti seisoa.

-- Kas sillä lailla teidän pitää pysytellä! sanoi mallikirjoitus. --
Kas noin, sivulle, nopealla käänteellä!

-- Oi, me tahtoisimme mielellämme, sanoivat Jalmarin kirjaimet, --
mutta me emme voi, me olemme niin huonot!

-- Sitten teidän pitää saada lapsenpulveria! sanoi Nukku-Matti.

-- Oi ei! huusivat ne ja sitten ne seisoivat niin suorina, että sitä
ilokseen katseli.

-- Niin, nyt emme saa kertoa satuja! sanoi Nukku-Matti, -- nyt minun
täytyy harjoitella niitä: yks, kaks! yks, kaks! ja sitten hän
harjoitteli kirjaimia ja ne seisoivat niin suorina ja terveinä kuin
ikinä mikään mallikirjoitus saattaa seisoa.

Mutta kun Nukku-Matti meni ja Jalmari aamulla katsoi niitä, olivat ne
yhtä surkeat kuin ennen.


_Tiistai_.

Niin pian kuin Jalmari oli vuoteessa, kosketti Nukku-Matti
taikaruiskullaan kaikkiin esineihin huoneessa, ja heti alkoivat ne
puhua ja kaikki puhuivat ne itsestään, lukuunottamatta sylkilaatikkoa,
joka seisoi äänetönnä ja harmitteli, että ne saattoivat olla niin
turhamaisia ja puhua vain itsestään, ajatella vain itseään eikä omistaa
ajatustakaan sille, joka kuitenkin seisoi niin vaatimattomana nurkassa
ja salli sylkeä itseensä.

Piirongin yläpuolella riippui suuri maalaus kullatuissa kehyksissä. Se
oli maisema, näkyi korkeita vanhoja puita, kukkasia nurmella ja suuri
järvi jokineen, joka juoksi metsän taakse, monien linnojen ohi, kauvas
aavaan mereen.

Nukku-Matti kosketti taikaruiskullaan maalaukseen ja niin alkoivat
linnut siinä laulaa, puiden oksat liikkua ja pilvet oikein lähtivät
lentoon, saattoi nähdä niiden varjon maiseman yllä.

Nyt nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ylös kehystä kohden ja Jalmari
pisti jalat maalaukseen, keskelle korkeaa nurmea ja siinä hän seisoi.
Aurinko paistoi puiden oksien lomitse häneen. Hän juoksi alas veden
luo, istuutui pieneen veneeseen, joka oli siinä. Se oli punaiseksi ja
valkoiseksi maalattu, purjeet hohtivat kuin hopea, ja kuusi joutsenta,
kaikilla kultakruunut kaulalla ja loistava sininen tähti päässä, veti
venettä vihreiden metsien ohi, missä puut kertoivat ryöväreistä ja
noidista, ja kukkaset kauniista pienistä keijukaisista ja mitä perhoset
olivat kertoneet heille.

Mitä kauneimmat kalat, joiden suomukset olivat kuin hopea ja kulta,
uivat veneen jäljestä. Väliin ne tekivät hyppäyksen, niin että vedessä
taas pani "loiskis", ja sinisiä ja punaisia lintuja lensi kahtena
pitkänä jonona perässä, hyttyset tanssivat ja turilas sanoi: pum, pum.
He tahtoivat kaikki seurata Jalmaria ja jokaisella oli tarina
kerrottavana.

Se se vasta oli purjehdusretki! Milloin olivat metsät niin tiheät ja
pimeät, milloin ne olivat kuin kaunein puutarha auringonpaisteineen ja
kukkineen, ja siellä oli suuria linnoja lasista ja marmorista.
Parvekkeilla seisoi prinsessoja ja kaikki he olivat pieniä tyttöjä,
jotka Jalmari hyvin tunsi, hän oli ennen leikkinyt heidän kanssaan. He
ojensivat kätensä ja jokainen piteli mitä kauneinta sokeriporsasta,
minkä ikinä joku torttumuija saattoi myydä, ja Jalmari tarttui, ohi
purjehtiessaan, sokeriporsaan toiseen päähän ja prinsessa piteli lujasti
kiinni, ja niin sai kumpikin palasensa, hän pienimmän, Jalmari kaikkein
suurimman! Joka linnan luona seisoi vartijoina pieniä prinssejä, ne
tekivät kunniaa kultasapeleilla ja antoivat sataa rusinoita ja
tinasotamiehiä. Ne olivat oikeita prinssejä!

Milloin purjehti Jalmari läpi metsien, milloin ikäänkuin suurten salien
tai kylien läpi. Hän kulki myöskin sen kylän läpi, missä hänen
lapsenpiikansa asui, hän, joka oli kantanut häntä, kun hän oli aivan
pieni poika ja joka oli pitänyt niin paljon hänestä, ja hän nyökytti ja
viittaili ja lauloi sen kauniin runon, jonka hän itse oli sepittänyt ja
lähettänyt Jalmarille:

    Sua, Jalmari, kullan murunen,
    sua muistelen aina, aina,
    sun purppuraposkias, joille en
    ma enää suukkosta paina!
    Sun ensi sanas ma kuulla sain,
    näin kyynelet eron hetken.
    Sa, enkeli tarhoista taivaan, ain'
    Isä siunatkoon elos retken!

Ja kaikki linnut lauloivat mukana, kukkaset tanssivat varsissaan ja
vanhat puut nyökkäsivät, ikäänkuin Nukku-Matti olisi kertonut satuja
heillekin.


_Keskiviikko_.

Oi, kuinka kaatamalla ulkona satoikin! Jalmari saattoi kuulla sen
unissaan ja kun Nukku-Matti avasi ikkunan, ulottui vesi ikkunanpieleen
asti. Ulkona lainehti kokonainen järvi, mutta talon luona oli mitä
kaunein sää.

-- Tahdotko lähteä purjehtimaan, pikku Jalmari? kysyi Nukku-Matti. --
Silloin voit tänä yönä käväistä vieraissa maissa ja tulla aamuksi
takaisin.

Ja niin Jalmari yhtäkkiä oli pyhävaatteet yllään kauniissa laivassa, ja
heti tuli ihana ilma, ja he purjehtivat pitkin katuja, kiersivät
kirkon, ja nyt oli ympärillä vain suurta, aavaa merta. He purjehtivat
niin kauan, ettei maata enää erottanut, ja näkivät parven haikaroita,
nekin olivat matkalla kotoa päin lämpimiin maihin. Haikarat lensivät
perätysten ja ne olivat jo lentäneet kauas, kauas! Yksi niistä oli niin
väsynyt, että sen siivet tuskin enää kannattivat sitä, se oli
viimeisenä jonossa ja pian se jäi kauas toisten jälkeen. Vihdoin se
vaipui siivet levällään alemmaksi ja alemmaksi; se räpytti vielä pari
kertaa siipiään, mutta ei siitä ollut apua. Nyt sen jalat koskettivat
laivan köysiä, nyt se luisui alas purjetta pitkin ja tupsis! Siinä se
seisoi kannella.

Silloin laivapoika otti ja pani sen kanakoppiin kanojen, hanhien ja
kalkkunain joukkoon. Haikararukka seisoi alakuloisena niiden keskellä.

-- Mokomakin! sanoivat kanat.

Ja kalkkunakukko pöyhistihe niin paksuksi kuin saattoi ja kysyi kuka se
oli. Ja hanhet kulkivat takaperin, tuuppivat toisiaan ja sanoivat: --
Väistyhän tieltä!

Ja haikara kertoi lämpimästä Afrikasta, pyramideista ja kamelikurjesta,
joka juoksi kuin villi hevonen aavikon halki, mutta hanhet eivät
ymmärtäneet mitä se sanoi, tuuppivat vain toisiaan ja tuhisivat: --
Sovitaankos siitä, että hän on tyhmä!

-- Tietysti hän on tyhmä! sanoi kalkkunakukko ja rupesi kuhertamaan.

Silloin haikara vaikeni kokonaan ja ajatteli Afrikkaansa.

-- Teilläpä on sirot ja ohuet jalat! sanoi kalkkuna. -- Paljonko
kyynärä maksaa?

-- Krat, krat, krat, hihittivät hanhet, mutta haikara ei ollut
kuulevinaan.

-- Voitte kernaasti yhtyä nauruun, sillä se oli hyvin sukkelasti
sanottu! huomautti kalkkuna. -- Tai se oli ehkä hänelle liian
yksinkertaista? Oi, oi, hän on kovin yksitotinen. Olkaamme edelleenkin
mielenkiintoisia itseksemme! Ja kanat kukersivat ja hanhet kaakattivat:
-- Kik, kak, kik, kak! Ja niillä oli hirveän hauskaa.

Mutta Jalmari meni kanalaan, avasi oven, kutsui haikaraa, ja se hyppäsi
ulos kannelle hänen luokseen. Nyt se oli levännyt ja näytti kuin se
olisi nyökyttänyt Jalmarille kiitokseksi. Sitten se levitti siipensä ja
lensi lämpimiin maihin, mutta kanat kukersivat, hanhet kaakattivat ja
kalkkunakukon pää lehahti aivan tulipunaiseksi.

-- Huomenna keitämme teistä lientä! sanoi Jalmari, ja sitten hän heräsi
pienessä sängyssään. Ihmeellisen matkan Nukku-Matti olikin järjestänyt
hänelle siksi yöksi.


_Torstai_

Tiedätkö mitä! sanoi Nukku-Matti. -- Älä nyt pelästy, tässä näet pienen
hiiren! Ja sitten hän piti Jalmarin edessä kättään, jossa oli kevyt
herttainen eläin. -- Se on tullut kutsumaan sinua häihin. Tänä yönä
kaksi pientä hiirtä aikoo kuulemma astua aviosäätyyn. Ne asuvat äitisi
ruokakomeron permannon alla, missä niillä on kaunis huoneisto.

-- Mutta kuinka minä voin päästä lattian pienen hiirenläven kautta?
kysyi Jalmari.

-- Anna minun hoitaa se asia! sanoi Nukku-Matti, -- kyllä minä saan
sinut pieneksi! ja sitten hän taikaruiskullaan kosketti Jalmariin, joka
heti kävi pienemmäksi ja pienemmäksi, lopulta ei hän ollut niinkään
suuri kuin sormi. -- Nyt sinä voit lainata tinasotamiehen vaatteet,
arvelen, että ne sopivat ja sitten näyttää niin muhkealta, että on yllä
univormu, kun on seurassa!

-- Tietysti! sanoi Jalmari ja sitten hän silmänräpäyksessä oli puettu
mitä somimman tinasotamiehen tavoin.

-- Ettekö tee hyvin ja istuudu äitinne sormustimeen, sanoi pieni hiiri,
-- niin minulla on oleva kunnia vetää teitä.

-- Hyvänen aika, pitääkö neidin itsensä nähdä se vaiva! sanoi Jalmari
ja sitten he ajoivat hiirenhäihin.

Ensin tulivat he lattian alle pitkään käytävään, joka ei ollut sen
korkeampi kuin että he juuri saattoivat ajaa siellä sormustimella, ja
koko käytävä oli valaistu laholla puulla.

-- Eikö täällä tuoksu ihanalta? sanoi hiiri, joka veti häntä. -- Koko
käytävä on voideltu silavankamaralla. Ei voi olla ihanampaa.

Nyt he tulivat hääsaliin. Täällä seisoivat oikealla kaikki naishiiret
ja he huiskuttelivat ja tirskuilivat, ikäänkuin he olisivat tehneet
toisistaan pilkkaa. Vasemmalla seisoivat kaikki mieshiiret ja sivelivät
käpälällä viiksiään, mutta keskellä lattiaa nähtiin morsiuspari. He
seisoivat koverretussa juustonkuoressa ja suutelivat toisiaan niin
hirveän paljon, sillä olivathan he kihloissa ja nyt heidän heti piti
mennä naimisiin.

Tuli yhä useampia ja useampia vieraita. Toinen hiiri oli
polkemaisillaan toisen kuoliaaksi, ja morsiuspari oli asettunut
keskelle ovea, niin ettei voinut päästä ulos eikä sisään. Koko huone
oli niinkuin käytäväkin voideltu silavankamaralla, siinä koko kestitys,
mutta jälkiruuaksi näytettiin hernettä, johon muuan perheen pieni hiiri
oli purrut morsiusparin nimen, nimittäin ensi kirjaimen. Mutta se oli
jotakin aivan erinomaista.

Kaikki hiiret sanoivat, että ne olivat kauniit häät ja että keskustelu
oli ollut hyvä.

Ja sitten ajoi Jalmari kotiin taas. Hän oli tosin ollut ylhäisessä
seurassa, mutta niinpä hänen olikin täytynyt oikein käpertymällä
käpertyä kokoon, tekeytyä pieneksi ja pukeutua tinasotamiehen
univormuun.


_Perjantai_.

-- On uskomatonta, kuinka monet vanhemmista ihmisistä haluavat saada
minua käsiinsä! sanoi Nukku-Matti, -- varsinkin ne, jotka ovat tehneet
jotakin pahaa. "Hyvä, pikku Matti", sanovat ne minulle, "me emme voi
ummistaa silmiämme ja niin me makaamme kaiken yön ja näemme kaikki
pahat tekomme, jotka kuin ilkeät, pienet noidat istuvat vuoteen
laidalla ja ruiskuttavat päällemme kuumaa vettä. Jos sinä toki tulisit
ja ajaisit ne pois, jotta me saisimme hyvän unen!" Ja sitten he
huokaavat hyvin syvään: "Me tahdomme mielellämme vaikkapa maksaakin.
Hyvää yötä, Matti! Rahat ovat ikkunalla!" Mutta minä en tee sitä
rahasta, sanoi Nukku-Matti.

-- Mitä me nyt teemme tänä yönä? kysyi Jalmari.

-- Niin, minä en tiedä, onko sinulla halua taas yöllä tulla häihin, ne
ovat toisenlaiset kuin eilen. Sisaresi suuri nukke, joka on miehen
näköinen ja jota kutsutaan Hermaniksi, aikoo naida nuken, jonka nimi on
Bertta. Sitäpaitsi on nuken syntymäpäivä ja sentähden on määrä tulla
niin paljon lahjoja.

-- Niin, sen minä kyllä tiedän! sanoi Jalmari, -- aina kun nuket
tarvitsevat uusia vaatteita, niin minun sisareni antaa niiden viettää
nimipäiviä tai häitä. Se on varmaan tapahtunut sata kertaa!

-- Niin, mutta tänä yönä ovat satayhdennet häät ja kun satayksi on
mennyt, niin on kaikki ohi! Sentähden ne tulevatkin niin
suurenmoisiksi. Katsoppa vain!

Ja Jalmari katsoi pöydälle. Siellä seisoi pieni pahvitalo valaistuine
ikkunoineen ja kaikki tinasotamiehet tekivät kunniaa ulkopuolella.
Morsiuspari istui lattialla ja nojasi pöydänjalkaan, hyvin miettivänä,
ja siihenhän sillä saattoi olla syytä. Mutta Nukku-Matti, yllään
isoäidin musta hame, vihki heidät. Kun vihkiminen oli ohi, virittivät
kaikki huonekalut huoneessa seuraavan kauniin laulun, jonka lyijykynä
oli kirjoittanut. Se sopi iltarummun säveleeseen:

    Häälaulu suuri soikohon
    nyt onneks sulhon, morsion;
    he seisoo lailla kepakon,
    he puuta, nahkaa pulskint' on!
    Puut, nahat -- hurraa soikohon
    nyt niille, hurraa ponneton!

Ja nyt he saivat lahjoja, mutta he olivat kieltäytyneet kaikesta
syötävästä, sillä heillä oli kyllin rakkaudestaan.

-- Asummeko nyt maalla vai matkustammeko ulkomaille? kysyi sulhanen ja
sitten kysyttiin neuvoa pääskyseltä, joka oli matkustanut paljon, ja
vanhalta pihakanalta, joka viisi kertaa oli hautonut munista poikasia.
Ja pääskynen kertoi kauniista lämpöisistä maista, missä viinirypäleet
riippuivat suurina ja painavina, missä ilma oli niin lauha ja vuorilla
oli värejä, jommoisia täällä ei ensinkään tunneta.

-- Niillä ei kuitenkaan ole meidän vihreäkaaliamme! sanoi kana. -- Minä
olin erään kesän kaikkine poikasineni maalla. Siellä oli hiekkakuoppa,
jossa me saimme kulkea raappimassa, ja sitten meillä oli pääsy
puutarhaan, missä oli vihreäkaalia. Oi, kuinka se oli vihreää! En saata
ajatella mitään kauniimpaa.

-- Mutta toinen kaalintynkähän on samanlainen kuin toinenkin, sanoi
pääskynen, -- ja sitten täällä usein on niin ruma ilma!

-- Niin, siihen on tottunut! sanoi kana.

-- Mutta täällä on kylmä, jäätyy!

-- Se on hyvä kaalille! sanoi kana. -- Sitäpaitsi meillä myöskin
saattaa olla lämmin. Eikö meillä neljä vuotta sitten ollutkin kesä,
joka kesti viisi viikkoa, täällä oli niin kuuma, ettei voinut
hengittää! Ja sitten ei meillä ole kaikkia niitä myrkyllisiä eläimiä,
joita heillä on ulkomailla! Ja meillä ei ole ryöväreitä. Se on heittiö,
jonka mielestä meidän maamme ei ole kaunein. Hän todella ei ansaitse
olla täällä! Ja sitten kana itki. -- Minäkin olen matkustanut! Olen
matkustanut pytyssä yli kaksitoista penikulmaa! Matkustaminen ei
ensinkään ole hauskaa!

-- Niin, kana on ymmärtäväinen vaimo! sanoi nukke Bertta, -- minä en
myöskään pidä matkustamisesta vuorilla, sillä se on vain ylös ja sitten
alas! Ei, me muutamme alas hiekkakuopan luo ja kävelemme kaalitarhassa.

Ja siinä sitä pysyttiin.


_Lauantai_.

-- Saanko minä nyt satuja? sanoi pieni Jalmari, niin pian kuin
Nukku-Matti oli saanut hänet vuoteeseen.

-- Tänä iltana meillä ei ole siihen aikaa, sanoi Matti ja levitti
kauneimman sateenvarjonsa hänen ylitsensä. -- Katso nyt näitä
kiinalaisia! Ja koko sateenvarjo oli kuin suuri kiinalainen malja
sinisine puineen ja suippeine siltoineen, joilla seisoi pieniä
kiinalaisia, nyökyttäen päitään. -- Meidän täytyy huomiseksi kauniisti
puhdistaa koko maailma, sanoi Matti. -- Onhan silloin pyhä päivä, on
sunnuntai. Minun täytyy mennä kirkontorniin katsomaan, kiilloittavatko
kirkontontut kelloja, että ne voivat kauniisti kaikua. Minun täytyy
mennä vainioille katsomaan, puhaltavatko tuulet tomun pois heiniltä ja
lehdiltä, ja mikä tuottaa suurimman työn: minun pitää ottaa alas kaikki
tähdet kiilloittaakseni ne. Minä otan ne esiliinaani, mutta ensin on
jokainen numeroitava ja lävet, missä ne ovat kiinni siellä ylhäällä,
ovat numeroitavat, jotta ne joutuvat oikeille paikoilleen taas, muutoin
ne eivät pysy kiinni ja meille tulee liian monta tähdenlentoa, kun
toinen putoaa toisen jälkeen!

-- Kuulkaa, tiedättekö mitä, herra Nukku! sanoi vanha muotokuva, joka
riippui seinällä siellä, missä Jalmari makasi, -- minä olen Jalmarin
isoisä. Kiitos teille siitä, että kerrotte pojalle satuja, mutta te
ette saa sekoittaa hänen käsitteitään. Ei tähtiä voi ottaa alas
kiilloitettaviksi. Tähdet ovat palloja niinkuin meidän maammekin, ja se
niissä juuri on hyvä!

-- Kiitoksia, sinä vanha isoisä! sanoi Nukku-Matti, -- kiitoksia!
Sinähän olet perheen pää, sinä olet "Ikä"-Pää, mutta minä olen
iäkkäämpi kuin sinä. Minä olen vanha pakana. Roomalaiset ja
kreikkalaiset kutsuvat minua Unenjumalaksi. Minä olen päässyt
ylhäisimpiin koteihin ja pääsen niihin vieläkin. Minä olen seurustellut
sekä pienten että suurten kanssa. Nyt voit sinä kertoa! ja sitten
Nukku-Matti läksi ja otti sateenvarjon mukaansa.

-- Nytpä ei enää näy uskaltavan lausua mielipidettään! sanoi vanha
muotokuva.

Ja sitten Jalmari heräsi.


_Sunnuntai_.

-- Hyvää iltaa! sanoi Nukku-Matti ja Jalmari nyökytti päätään, mutta
juoksi sitten ja käänsi isoisän muotokuvan seinää vastaan, ettei se
sekaantuisi puheeseen niinkuin eilen.

-- Nyt sinun pitää kertoa minulle satuja: "Viidestä herneestä, jotka
asuivat yhdessä herneenpalossa", ja "ukonluusta, joka kosi kananluuta",
ja "parsinneulasta, joka oli olevinaan niin hieno, että kuvitteli
olevansa silmäneula."

-- Ihminen voi myöskin saada hyvää liian paljon! sanoi Nukku-Matti.
Mieluimmin minä näytän sinulle jotakin, senhän tiedät! Näytän sinulle
veljeni, hänen nimensä on myöskin Nukku-Matti, mutta hän ei koskaan
tule kenenkään luo muuta kuin yhden kerran, ja kun hän tulee, niin hän
ottaa heidät mukaansa hevosensa selkään ja kertoo heille satuja. Hän
osaa vain kaksi: yhden, joka on niin ihmeen kaunis, ettei kukaan
maailmassa voi kuvitella sitä, ja toisen, joka on niin ruma ja
hirvittävä -- niin, sitä ei osaa kuvata! Ja sitten nosti Nukku-Matti
pienen Jalmarin ikkunaan ja sanoi: tuolla näet veljeni, toisen
Nukku-Matin. Häntä sanotaan myöskin Kuolemaksi. Näetkö, hän ei
ensinkään näytä niin pahalta kuin kuvakirjoissa, missä hän on luita ja
nikamia. Ei, hänen takissaan on hopeakirjailua, se on mitä kaunein
husaariunivormu! Musta samettiviitta leijailee takana hevosen
päällitse. Kas, kuinka hän ratsastaa nelistäen.

Ja Jalmari näki, kuinka tuo Nukku-Matti antoi mennä ja otti sekä nuoria
että vanhoja ihmisiä hevosen selkään. Muutamia hän asetti etupuolelle
ja toisia hän asetti takapuolelle, mutta aina kysyi hän ensin: "Kuinka
on arvostelukirjan laita?" -- "Hyvin!" sanoivat he kaikki. -- "Niin,
antakaapa minun itseni katsoa!" sanoi hän ja sitten heidän täytyi
näyttää hänelle kirja. Ja kaikki ne, joilla oli "Hyvin hyvä" ja
"Erinomaisen hyvä", pääsivät ennemmin hevosen selkään ja saivat kuulla
kauniin sadun, mutta niiden, joilla oli "Välttävän hyvä" ja "Välttävä",
heidän täytyi joutua takapuolelle ja he saivat ruman sadun. He
vapisivat ja itkivät, he tahtoivat hypätä hevosen selästä, mutta he
eivät voineet, sillä he olivat heti paikalla kasvaneet siihen kiinni.

-- Mutta Kuolemahan on kaunein Nukku-Matti! sanoi Jalmari. -- Häntä en
minä pelkää!

-- Ei sinun pidäkään peljätä! sanoi Nukku-Matti, -- katso vain, että
sinulla on hyvä arvostelukirja!

-- Niin, se on opettavaista! sanoi isoisän muotokuva, -- auttaa se
sentään, että sanoo mielipiteensä!

Ja sitten hän oli tyytyväinen.

Kas se on tarina Nukku-Matista. Nyt voit itse illalla kertoa enemmän.



Ruusunhaltija.


Keskellä puutarhaa kasvoi orjantappurapuu, se oli aivan täynnä ruusuja
ja yhdessä näistä, kaikkein kauneimmassa, asui haltija. Hän oli niin
pikkuruikkuisen pieni, ettei mikään ihmissilmä saattanut nähdä häntä.
Jokaisen lehden takana ruusussa oli hänellä makuukamari, hän oli niin
sirotekoinen ja kaunis kuin jokin lapsi ikinä saattoi olla ja hänen
siipensä ulottuivat olkapäistä alas jalkoihin asti. Oi, mikä tuoksu
olikaan hänen olennossaan ja kuinka seinät olivat kirkkaat ja kauniit!
Nehän olivat vaalean punaisia, hienoja orjantappuranlehtiä.

Koko päivän huvitteli hän lämpöisessä auringonpaisteessa, lensi kukasta
kukkaan, tanssi lentävän perhosen siivillä ja mittasi, kuinka monta
askelta hänen täytyi astua päästäkseen kaikkien niiden maanteiden ja
polkujen yli, joita oli yhdessä ainoassa lehmuksenlehdessä. Sitä, mitä
me kutsumme lehden suoniksi, piti hän maanteinä ja polkuina. Niin, ne
olivat hänelle oikein ikuisia teitä! Ennenkuin hän valmistui, meni
aurinko mailleen, hän olikin alkanut niin myöhään.

Tuli niin kylmä, kaste lankesi ja tuuli puhalsi. Nyt kyllä oli paras
päästä kotiin. Hän riensi minkä voi, mutta ruusu oli sulkeutunut,
hän ei päässyt sisään, ei ainoakaan ruusu ollut avoinna. Pieni
haltija-raukka pelästyi, hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ulkona,
aina nukkunut makeasti tyynten ruusunlehden takana. Oi, varmaan tämä on
hänen kuolemansa!

Puutarhan toisessa päässä tiesi hän olevan lehtimajan kauniine
kaprifolioineen, kukkaset näyttivät suurilta maalatuilta sarvilta.
Yhteen näistä päätti hän astua ja nukkua aamuun asti.

Hän lensi sinne. Hiljaa! Siellä sisällä oli kaksi ihmistä, nuori kaunis
mies ja mitä ihanin neito. He istuivat vieretysten ja toivoivat, ettei
heidän ikinä tarvitsisi erota. He pitivät kovin paljon toisistaan,
paljon enemmän kuin parhaimmat lapset voivat pitää äidistään ja
isästään.

-- Meidän täytyy kuitenkin erota! sanoi nuori mies. -- Sinun veljesi ei
ole minulle suopea, sentähden lähettää hän minut asialle niin kauas
vuorten ja järvien taakse. Hyvästi, suloinen morsiameni, sillä sitä
sinä minulle kuitenkin olet!

Ja sitten he suutelivat toisiaan ja nuori neito itki ja antoi hänelle
ruusun. Mutta ennenkuin hän ojensi sen hänelle, painoi hän sille
suudelman, niin lujasti ja hellästi, että kukkanen avautui. Silloin
lensi pieni haltija sinne sisään ja nojasi päänsä hienoja, lemuavia
seiniä vastaan. Mutta hän saattoi kyllä kuulla, että sanottiin:
hyvästi, hyvästi! Ja hän tunsi, että ruusu sai paikkansa nuoren miehen
rinnalla -- oi, kuinka sydän siellä sisällä sykkikään! Pieni haltija ei
ensinkään voinut vaipua uneen, niin se sykki.

Kauan ei ruusu levännyt hiljaa rinnalla, mies otti sen esiin ja
yksinään kulkiessaan läpi pimeän metsän suuteli hän kukkaa, oi, niin
usein ja voimakkaasti, että pieni haltija oli puristumaisillaan
kuoliaaksi. Hän saattoi lehden läpi tuntea, kuinka miehen huulet
paloivat ja itse ruusukin oli avautunut niinkuin voimakkaimmassa
keskipäivän auringossa.

Silloin tuli siellä toinen mies, tumma ja suuttunut. Hän oli kauniin
tytön paha veli. Hän otti esiin veitsen, terävän ja suuren, ja toisen
suudellessa ruusua, pisti paha mies hänet kuoliaaksi, leikkasi poikki
hänen päänsä ja hautasi sen yhdessä ruumiin kanssa pehmoiseen maahan
niinipuun alle.

-- Nyt hän on unohdettu ja poissa, ajatteli paha veli, -- hän ei
koskaan enää tule takaisin. Hänen piti tehdä pitkä matka, yli vuorten
ja metsäin, silloin voi helposti menettää henkensä ja sen hän on
tehnyt. Hän ei enään tule ja minulta ei sisareni koskaan uskalla kysyä
häntä.

Sitten raapi hän jalallansa kuihtuneita lehtiä aukilapioidun maan
päälle ja palasi kotiin pimeässä yössä. Mutta hän ei mennyt yksinään,
niinkuin hän luuli: pieni haltija seurasi mukana. Se istui
kuihtuneessa, kokoon käärityssä lehmuksenlehdessä, joka oli pudonnut
pahan miehen hiuksiin hänen kaivaessaan hautaa. Hattu oli nyt pantu
päähän, siellä sisällä oli pimeää ja haltija vapisi pelosta ja vihasta
inhoittavan teon johdosta.

Aamun koittaessa tuli paha mies kotiin. Hän otti hatun päästään ja meni
sisaren makuuhuoneeseen. Siellä nukkui kaunis, kukoistava tyttö ja näki
unta hänestä, josta hän niin paljon piti ja jonka hän luuli kulkevan
vuorten yli ja metsäin halki. Ja paha veli kumartui hänen puoleensa ja
hymyili ilkeästi, niinkuin piru saattaa hymyillä. Silloin putosi
kuihtunut lehti hänen hiuksistaan alas vuoteen peitteelle, mutta hän ei
huomannut sitä, vaan meni pois nukkuakseen hiukkasen siinä aamun
koitossa. Mutta haltija hiipi kuihtuneesta lehdestä, meni nukkuvan
tytön korvaan ja kertoi hänelle kuin unessa hirveän murhan, kuvasi
paikan, missä veli oli surmannut hänet ja mihin hän oli pannut hänen
ruumiinsa, kertoi kukoistavasta niinipuusta aivan vieressä ja sanoi: --
jotta sinä et luulisi sitä, mitä sinulle olen kertonut, pelkäksi
uneksi, niin tapaat vuoteeltasi kuihtuneen lehden. Ja sen hän tapasi,
kun hän heräsi.

Oi, mitä katkeria kyyneleitä hän itkikään! Eikä hän uskaltanut
kenellekään uskoa suruaan. Ikkuna oli kaiken päivää auki, pieni haltija
olisi helposti päässyt puutarhaan ruusujen ja kaikkien muiden kukkasten
luo, mutta hän ei hennonut jättää murheellista. Ikkunalla oli
kuukausiruusupuu, yhteen sen kukkasista hän asettui ja katseli tyttö
raukkaa. Hänen veljensä tuli monta kertaa huoneeseen ja hän oli
hyväntuulinen ja häijy, mutta sisar ei uskaltanut lausua sanaakaan
suuresta sydänsurustaan.

Niin pian kuin tuli yö, hiipi hän talosta, meni metsään sille paikalle,
missä niinipuu oli, repi lehdet pois maasta, kaivoi maata ja löysi heti
surmatun. Oi, kuinka hän itkikään ja rukoili Jumalaa, että hänkin pian
saisi kuolla.

Mielellään hän olisi vienyt ruumiin mukaansa kotiin, mutta sitä ei hän
voinut. Niin otti hän kalpean pään suljettuine silmineen, suuteli
kylmää suuta ja varisti mullan hänen kauniista hiuksistaan. -- Tämän
minä tahdon pitää! sanoi hän, ja pantuaan maata ja lehtiä kuolleen
ruumiin päälle, otti hän pään mukaansa kotiin ja pienen oksan siitä
jasmiinipuusta, joka kukoisti metsässä, missä hänet oli murhattu.

Niin pian kuin hän oli huoneessa, nouti hän ensimäisen kukkaruukun,
jonka löysi. Siihen hän pani kuolleen pään, toimitti multaa päälle ja
istutti sitten jasmiininoksan ruukkuun.

-- Hyvästi, hyvästi! kuiskasi pieni haltija. Hän ei enää kestänyt nähdä
tätä surua ja lensi sentähden puutarhaan ruusunsa luo. Mutta se oli
kukkinut loppuun, vain muutamia kalpeita lehtiä riippui vihreän
kiulukan ympärillä.

-- Oi, kuinka pian sentään kaikki kaunis ja hyvä katoaa! huokasi
haltija. Vihdoin löysi hän vielä yhden ruusun, siitä tuli hänen
talonsa, sen hienojen, tuoksuvien lehtien takana saattoi hän elää ja
olla.

Joka aamu lensi hän tyttö raukan ikkunan luo ja siellä tämä aina seisoi
kukkaruukun ääressä ja itki. Katkerat kyyneleet putosivat
jasmiininoksalle ja kun hän päivä päivältä kävi kalpeammaksi ja
kalpeammaksi, kävi oksa tuoreemmaksi ja vihannammaksi. Vesa kasvoi
esiin toisensa perästä, tuli pieniä valkoisia kukannuppuja ja hän
suuteli niitä, mutta paha veli torui ja kysyi, oliko hän tullut
hulluksi. Hän ei voinut sietää eikä käsittää, että hän aina itki tuon
kukkaruukun ääressä. Eihän hän tietänyt, mitkä silmät siellä olivat
suljettuina ja mitkä punaiset huulet siellä olivat muuttuneet maaksi.
Ja tyttö taivutti päänsä kukkaruukkua vastaan ja pieni ruusunhaltija
tapasi hänet siinä uinumassa. Silloin astui hän hänen korvaansa, kertoi
illasta lehtimajassa, ruusun tuoksusta ja haltijain rakkaudesta. Tyttö
näki niin suloista unta ja hänen nähdessään unta, haihtui elämä pois.
Hän oli kuollut rauhallisen kuoleman, hän oli taivaassa sen luona, jota
hän rakasti.

Ja jasmiinikukkaset avasivat suuret valkoiset kellonsa, ne lemusivat
niin ihmeellisen suloisesti, muulla tavoin eivät ne voineet itkeä
kuollutta.

Mutta paha veli katseli kaunista, kukoistavaa puuta, otti sen
perintötavarana ja pani sen makuuhuoneeseensa, aivan vuoteen viereen,
koska se oli kaunis katsella ja tuoksu oli niin makea ja suloinen.
Pieni ruusunhaltija seurasi mukana, lensi kukasta kukkaan, asuihan
jokaisessa pieni sielu, ja tälle kertoi hän surmatusta nuoresta
miehestä, jonka pää nyt oli maana maan alla, kertoi pahasta veljestä ja
sisar-raukasta.

-- Me tiedämme sen! sanoi joka sielu kukkasissa, -- me tiedämme sen!
Emmekö me ole kasvaneet esiin surmatun silmistä ja huulista? Me
tiedämme sen, me tiedämme sen! Ja sitten ne niin kummasti nyökkäsivät
päätään.

Ruusunhaltija ei voinut käsittää, miten ne saattoivat olla niin
levolliset. Ja hän lensi mehiläisten luo, jotka keräsivät hunajaa,
kertoi heille tarinan pahasta veljestä, ja mehiläiset sanoivat sen
kuningattarelleen, joka käski, että heidän kaikkien seuraavana aamuna
piti surmata murhaaja.

Mutta sitä edellisenä yönä -- se oli ensimäinen yö sisaren kuoleman
jälkeen, -- kun veli nukkui vuoteessaan aivan likellä tuoksuvaa
jasmiinipuuta, avautui jokainen kukkamalja, ja näkymättöminä, mutta
varustettuina myrkyllisillä keihäillä, astuivat kukkaissielut esiin, ja
he asettuivat ensin hänen korvansa juureen ja kertoivat hänelle pahoja
unia, lensivät sitten hänen huuliensa yli ja pistivät hänen kieltään
noilla myrkyllisillä keihäillä.

-- Nyt me olemme kostaneet kuolleen! sanoivat he ja vetäytyivät
takaisin jasmiinin valkoisiin kelloihin.

Kun tuli aamu ja makuuhuoneen ikkuna yhtäkkiä kiskaistiin auki, lensi
ruusunhaltija mehiläiskuningattaren ja koko mehiläisparven kanssa
sisään surmaamaan häntä.

Mutta hän oli jo kuollut. Ihmisiä seisoi vuoteen ympärillä ja he
sanoivat: jasmiinin tuoksu on surmannut hänet!

Silloin ymmärsi ruusunhaltija kukkasten koston ja hän kertoi sen
mehiläisten kuningattarelle, ja tämä surisi koko parvineen kukkaruukun
ympärillä. Mehiläisiä ei saatu karkoitetuiksi. Silloin nosti muuan
nuori mies pois kukkaruukun ja yksi mehiläisistä pisti häntä käteen,
niin että hän pudotti ruukun ja se meni rikki.

Silloin näkivät he valkoisen pääkallon ja he tiesivät, että vainaja
vuoteessa oli murhamies.

Ja mehiläiskuningatar surisi ilmassa ja lauloi kukkasten kostosta ja
ruusunhaltijasta ja siitä, että pienimmänkin lehden takana asuu yksi,
joka voi kertoa ja kostaa pahan.



Sikopaimen.


Oli kerran köyhä prinssi. Hänellä oli kuningaskunta, joka oli aivan
pieni, mutta aina se sentään oli niin suuri, että sen varassa saattoi
mennä naimisiin, ja naimisiin hän tahtoi.

Täytyikin tietysti olla rohkea poika uskaltaessaan sanoa keisarin
tyttärelle: huolitkos sinä minusta? Mutta hän uskalsi kuin uskalsikin,
sillä hänen nimensä oli laajalti kuulu, oli satoja prinsessoja, jotka
olisivat sanoneet kiitoksia, mutta tämäpä ei tehnyt sitä.

Kuulkaahan nyt.

Prinssin isän haudalla kasvoi ruusupuu, oi, mikä ihana ruusupuu. Se
kukki ainoastaan joka viides vuosi ja silloinkin yhden ainoan kukan,
mutta se oli ruusu, joka tuoksui niin suloisesti, että kun haistoi
sitä, niin unohti kaikki surunsa ja huolensa, ja sitten oli prinssillä
satakieli, joka osasi laulaa, ikäänkuin kaikki kauniit sävelet olisivat
asustaneet sen pienessä kurkussa. Tämä ruusu ja tämä satakieli piti
prinsessan saada ja sentähden ne pantiin suuriin hopeakoteloihin ja
lähetettiin hänelle.

Keisari kannatti ne edellänsä suureen saliin, missä prinsessa leikki
"vieraisilla" hovinaistensa kanssa. Muuta eivät he toimittaneet. Ja kun
prinsessa näki suuret kotelot lahjoineen, taputti hän käsiään ilosta.

-- Kunpa se vain olisi pieni kisimirri! sanoi hän, mutta sieltä tulikin
tuo ihana ruusu.

-- Ei, mutta kuinka se on ihastuttavasti tehty! sanoivat kaikki
hovinaiset.

-- Se on enemmän kuin ihastuttava! sanoi keisari, -- se on kaunis!

Mutta prinsessa tunnusteli sitä ja silloin hän oli purskahtamaisillaan
itkuun.

-- Hyi pappa! sanoi hän, -- se ei ole keinotekoinen, se on oikea!

-- Hyi! sanoivat kaikki hoviväet, -- se on oikea!

-- Katsotaan nyt ensin, mitä toisessa kotelossa on, ennenkuin
suututaan! tuumi keisari, ja sitten tuli satakieli esiin. Se lauloi
niin kauniisti, ettei siitä ihan heti voinut sanoa mitään pahaa.

-- _Superbe! charmant!_ sanoivat hovinaiset, sillä he puhuivat koko
joukko ranskaa, toinen toistaan hullummin.

-- Kuinka tuo lintu tuo mieleeni keisarinna vainajan pelirasian! sanoi
vanha kavaljeeri. -- Oi niin, ihan sama ääni, sama esitystapa!

-- Niin! sanoi keisari, ja sitten hän itki kuin pieni lapsi.

-- En minä sittenkään uskoisi, että se on oikea! sanoi prinsessa.

-- Kyllä se on oikea lintu, sanoivat ne, jotka olivat tuoneet sen.

-- No, antakaa linnun sitten lentää, sanoi prinsessa, eikä hän millään
muotoa tahtonut sallia prinssin tulla.

Mutta prinssi ei säikähtänyt. Hän vatkasi kasvoihinsa ruskeaa ja
mustaa, painoi hatun päähänsä ja koputti.

-- Hyvää päivää, keisari! sanoi hän, -- enkös minä pääsisi palvelukseen
tänne linnaan?

-- Jaa, tänne on niin paljon hakijoita! sanoi keisari, -- mutta jahka
minä ajattelen! Minä tarvitsen jonkun paimentamaan sikoja! Sillä niitä
meillä on paljon!

Ja sitten prinssi otettiin kuninkaalliseksi sikopaimeneksi. Hän sai
huonon pienen kamarin alhaalla sikolätin luona, ja siellä hänen täytyi
olla. Mutta koko päivän hän istui ja teki työtä, ja kun tuli ilta, oli
hän saanut valmiiksi herttaisen pienen padan, sen ympärillä oli
tiukuja, ja niin pian kuin pata kiehui, helisivät ne niin kauniisti ja
soittivat vanhaa nuottia:

    Oi, sa rakas Augustin,
    kaikki on pois, pois, pois!

Mutta kaikkein merkillisintä oli sentään, että kun piti sormea padan
höyryssä, niin heti voi haistaa, mitä ruokaa keitettiin jokaisessa
kaupungin uunissa. Kas, se oli sittenkin toista kuin jokin ruusu.

Nyt tuli prinsessa kaikkien hovinaistensa kanssa kävelylle, ja kun hän
kuuli sävelen, jäi hän seisomaan ja näytti niin tyytyväiseltä, sillä
hänkin osasi soittaa: Ah, sa rakas Augustin! Se oli ainoa, mitä hän
osasi, mutta sen hän soitti yhdellä sormella.

-- Sehän on se, minkä minä osaan! sanoi hän, -- mahtaa olla sivistynyt
sikopaimen! Kuulkaas, menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo
soittokone maksaa.

Ja sitten piti yhden hovinaisen juosta sisään, mutta hän otti puukengät
jalkaansa.

-- Mitä sinä tahdot tuosta padasta? sanoi hovinainen.

-- Minä tahdon kymmenen suudelmaa prinsessalta! sanoi sikopaimen.

-- Herra varjelkoon! sanoi hovinainen.

-- Niin, vähemmästä ei voi antaa! sanoi sikopaimen.

-- No, mitä hän sanoo? kysyi prinsessa.

-- Sitä minä todella en voi sanoa! sanoi hovinainen, -- se on niin
hirveää!

-- Kuiskaa sitten! -- Ja sitten hän kuiskasi.

-- Hänhän on hävytön! sanoi prinsessa ja läksi heti -- mutta kun hän
oli mennyt vähän matkaa, helisivät tiuvut taas niin kauniisti:

    Ah, sa rakas Augustin,
    kaikki on pois, pois, pois!

-- Kuulkaas, sanoi prinsessa, -- kysykää, tahtooko hän kymmenen
suudelmaa minun hovinaisiltani.

-- Ei kiitos! sanoi sikopaimen, -- kymmenen suudelmaa prinsessalta, tai
minä pidän padan.

-- Tämä on kauhean ikävää! sanoi prinsessa, -- mutta teidän täytyy
seisoa minun edessäni, ettei kukaan näe!

Ja hovinaiset asettuivat hänen eteensä, ja sitten he levittivät
hameensa, ja sitten sikopaimen sai nuo kymmenen suudelmaa, ja
prinsessa sai padan.

No, siitäkös tuli ilo! Koko illan ja koko päivän piti padan kiehua. Ei
ollut ainoaakaan uunia koko kaupungissa, josta he eivät olisi
tietäneet, mitä siinä keitettiin, niinhyvin kamariherran kuin suutarin
luona. Hovinaiset tanssivat ja taputtivat käsiään.

-- Me tiedämme, kuka saa makeaa soppaa ja pannukakkuja! Me tiedämme,
kuka saa puuroa ja pannupaistia! Kuinka se on mielenkiintoista!

-- Erittäin mielenkiintoista! sanoi ylihovimestaritar.

-- Niin; mutta pysykää hiljaa, sillä minä olen keisarin tytär!

-- Herra varjelkoon! sanoivat he kaikki.

Sikopaimen, nimittäin prinssi, mutta hehän eivät tietäneet muuta, kuin
että hän oli oikea sikopaimen, ei päästänyt päivää kulumaan hukkaan, ja
niin hän teki raikun. Kun hän huiskutti sitä, soivat kaikki valssit,
galoppaadit ja polskat, joita maailman luomisesta asti oli tunnettu.

-- Mutta sehän on _superbe!_ sanoi prinsessa, astuessaan ohi, -- en ole
koskaan kuullut kauniimpaa sävellystä! Kuulkaas! menkää sisään ja
kysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa. Mutta minä en suutele!

-- Hän tahtoo sata suudelmaa prinsessalta, sanoi se hovinainen, joka
oli ollut sisällä kysymässä.

-- Minä luulen, että hän on hullu! sanoi prinsessa, ja sitten hän meni.
Mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, niin hän jäi seisomaan. -- Pitää
suosia taidetta! sanoi hän, -- minä olen keisarin tytär! Sanokaa
hänelle, että hän saa kymmenen suudelmaa, niinkuin eilen, loput hän voi
ottaa hovinaisiltani!

-- Niin, mutta me emme tahdo! sanoivat hovinaiset.

-- Mitä tyhjää! sanoi prinsessa, -- kun minä voin suudella häntä, niin
tekin voitte! Muistakaa, että minä annan teille ruuan ja palkan! -- Ja
niin täytyi hovinaisen taas mennä sisään hänen luokseen.

-- Sata suudelmaa prinsessalta, sanoi hän, -- tai kumpikin pitää
omansa.

-- Seisokaa edessä!!! sanoi prinsessa ja sitten asettuivat kaikki
hovinaiset eteen ja sitten sikopaimen suuteli.

-- Mikä ihmeen kansankokous tuolla sikolätin luona on! sanoi keisari,
joka oli astunut ulos parvekkeelle. Hän hieroi silmiään ja pani lasit
nenälleen. -- Hovinaisethan ne siellä pitävätkin hauskaa! Kyllä minun
täytyy mennä heidän luokseen! -- ja sitten hän veti ylös tohveliensa
kannantaustat, sillä hän oli astunut linttaan nämä kenkänsä.

Voi sentään, mikä kiire hänellä olikin!

Niin pian kuin hän pääsi pihaan, kulki hän aivan hiljaa, ja
hovinaisilla oli niin paljon tekemistä suudelmien laskemisessa, jotta
kaikki kävisi rehellisesti eikä hän saisi liian monta, mutta ei
myöskään liian vähän, että he eivät ensinkään huomanneet keisaria. Hän
nousi varpailleen.

-- Vai niin! sanoi hän, kun näki, että he suutelivat. Ja sitten
hän löi heitä tohvelillaan päähän, juuri kun sikopaimen sai
kahdeksannenkymmenennen kuudennen suudelmansa. -- Ulos! sanoi keisari,
sillä hän oli suuttunut, ja sekä prinsessa että sikopaimen ajettiin
ulos hänen keisarikunnastaan.

Siinä prinsessa nyt seisoi ja itki, sikopaimen torui, ja sade tulvi
taivaasta.

-- Voi, minua kurjaa ihmistä! sanoi prinsessa, -- olisinpa vain ottanut
sen kauniin prinssin! Voi, kuinka minä olen onneton!

Ja sikopaimen meni puun taakse, pyyhki mustan ja ruskean kasvoistaan,
riisui rumat vaatteet ja astui esiin prinssinpuvussaan, niin kauniina,
että prinsessan täytyi niiata.

-- Minä olen oppinut sinua halveksimaan, sinä siinä! sanoi hän. -- Sinä
et huolinut rehellistä prinssiä! Sinä et välittänyt ruususta etkä
satakielestä, mutta sikopaimenta sinä saatoit suudella leikkikalun
takia! Pidä hyvänäsi nyt!

Ja sitten hän meni kuningaskuntaansa, sulki oven ja työnsi salvan
eteen. Prinsessa sai seisoa ulkopuolella ja laulaa:

    Ah, sa rakas Augustin,
    kaikki on pois, pois, pois!



Tattari.


Usein, kun ukonilman jälkeen astuu pellon ohitse, jossa kasvaa
tattaria, näkee, että se on palanut aivan mustaksi. Näyttää siltä kuin
tulenliekki olisi käynyt sen yli ja talonpoika sanoo silloin: sen se on
saanut salamalta! Mutta miksi se on saanut sen? Minäpä kerron, mitä
harmaavarpunen sanoi minulle ja harmaavarpunen kuuli sen vanhalta
salavalta, joka kasvoi tattaripellon luona ja kasvaa vieläkin. Se on
sellainen kunnianarvoisa, suuri salava, mutta ryppyinen ja vanha,
se on keskeltä haljennut ja revelmästä kasvaa esiin ruohoa ja
karhunvatukanköynnöksiä. Puu taipuu eteenpäin ja oksat riippuvat aivan
maahan asti, ikäänkuin ne olisivat vihreitä pitkiä hiuksia.

Kaikilla vainioilla yltympäri kasvoi viljaa, sekä ruista, ohraa että
kauraa, niin, tuota kaunista kauraa, joka kypsänä ollessaan näyttää
siltä, kuin koko joukko pieniä keltaisia kanarilintuja istuisi samalla
oksalla. Vilja kasvoi rehevänä ja kuta painavampaa se oli, sitä syvemmä
se kumartui hurskaassa nöyryydessä.

Mutta siellä oli myöskin tattaripelto ja tuo pelto oli aivan vanhan
salavan edessä. Tattari ei ensinkään kumartunut niinkuin muu vilja, se
nosti päätään ylpeänä ja kankeana.

-- Minä olen aivan yhtä rehevä kuin tähkä, sanoi se, -- minä olen
sitäpaitsi paljon kauniimpi. Kukkani ovat kauniit kuin omenapuun kukat,
ilokseen katselee minua ja omaisiani. Tunnetko mitään muhkeampaa kuin
me, sinä vanha salava?

Ja salava nyökkäsi päätään ikäänkuin sanoakseen: kyllä minä tunnen!
Mutta tattari oikaisi itseään pelkkää ylpeyttään ja sanoi: tuo tyhmä
puu, se on niin vanha, että sen vatsassa kasvaa ruohoa!

Nyt nousi hirveä ilma. Kaikki kedon kukkaset käärivät kokoon lehtensä
tai taivuttivat hienoiset päänsä, myrskyn kiitäessä niiden ylitse.
Mutta tattari nosti ylpeänä päätään.

-- Taivuta pääsi niinkuin me! sanoivat kukkaset.

-- Sitä minun ei ensinkään tarvitse tehdä! sanoi tattari.

-- Taivuta pääsi niinkuin me! huusi vilja, -- nyt tulla viillättää
myrskyn enkeli! Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä hamaan
maahan asti ja hän hakkaa sinut poikki, ennenkuin ennätät pyytää häntä
armahtamaan sinua.

-- Niin, mutta minä en tahdo taipua! sanoi tattari.

-- Sulje kukkasi ja taivuta lehtesi! sanoi vanha salava. -- Älä katsele
salamaan, kun pilvi purkautuu, sillä salaman iskiessä saattaa katsahtaa
Jumalan taivaaseen, mutta tuo näky voi tehdä ihmisetkin sokeiksi, miten
sitten kävisikään meidän, maan kasvien, jos me uskaltaisimme tehdä sen,
me, jotka olemme paljoa vähäpätöisemmät.

-- Paljoa vähäpätöisemmät? sanoi tattari. -- Nytpä minä juuri tahdonkin
katsahtaa Jumalan taivaaseen!

Ja se teki sen ylimielisenä ja ylpeänä. Tuntui siltä, kuin koko maailma
olisi ollut tulessa, niin salamoi.

Kun paha ilma sitten oli ohi, seisoivat kukkaset ja viljat tyynessä,
puhtaassa ilmassa niin sateen virkistäminä, mutta tattari oli salamassa
palanut sysimustaksi, se oli nyt kuollut, hyödytön kasvi maassa.

Ja vanha salava liikutteli oksiaan tuulessa ja vihreiltä lehdiltä
putoili suuria vesipisaroita, ikäänkuin puu olisi itkenyt, ja varpuset
kysyivät: -- Miksi sinä itket? Täällähän on niin ihanaa. Katso, kuinka
aurinko paistaa, katso kuinka pilvet vaeltavat, huomaatko tuoksun
kukkasista ja pensaista! Miksi itket, vanha salava?

Ja salava kertoi tattarin ylpeydestä, ylimielisyydestä ja
rangaistuksesta. Se seuraa aina. Minä, joka kerron tarinan, olen
kuullut sen varpusilta. Ne kertoivat sen minulle eräänä iltana, kun
minä pyysin niiltä satua.



Enkeli.


"Joka kerta kuin hyvä lapsi kuolee, tulee Jumalan enkeli alas maahan,
ottaa kuolleen lapsen käsivarsilleen, levittää suuret valkeat siivet,
lentää yli kaikkien niiden paikkojen, joista lapsi on pitänyt, ja
poimii koko pivollisen kukkia, jotka se tuo ylös Jumalalle, jotta ne
siellä kukoistaisivat vieläkin kauniimmin kuin maan päällä. Hyvä Jumala
painaa kaikki kukkaset sydäntään vastaan, mutta sitä kukkasta, joka on
hänelle rakkain, hän suutelee ja se saa silloin äänen ja voi laulaa
mukana tuossa suuressa autuudessa."

Kas, kaiken tämän kertoi muuan Jumalan enkeli kantaessaan kuollutta
lasta pois taivaaseen, ja lapsi kuuli sen ikäänkuin unessa. Ja he
kiitivät yli niiden paikkojen kodissa, missä pienokainen oli leikkinyt
ja he lensivät läpi puutarhojen, joissa oli kauniita kukkia.

-- Mitkä me nyt otamme ja istutamme taivaaseen? kysyi enkeli.

Ja siellä oli solakka, suloinen ruusupuu, mutta paha käsi oli taittanut
rungon, niin että kaikki oksat, täynnä suuria puolipuhjenneita nuppuja,
riippuivat lakastuneina yltympäri.

-- Puu-raukka! sanoi lapsi, -- ota se, jotta se voisi kukoistaa Jumalan
luona!

Ja enkeli otti sen, mutta suuteli lasta sen sanojen tähden, ja
pienokainen avasi puoleksi silmänsä. He poimivat reheviä loistokukkia,
mutta ottivat myöskin halveksittuja päivänkakkaroita ja villejä
orvokkeja.

-- Nyt meillä on kukkia! sanoi lapsi ja enkeli nyökkäsi, mutta he eivät
vielä lentäneet ylös Jumalan luo. Oli yö, oli aivan hiljaista, he
pysähtyivät suureen kaupunkiin, he liitelivät eräällä kapeimmista
kaduista, missä oli kokonaisia läjiä olkia, tuhkaa ja romua. Siellä oli
ollut muuttopäivä, siellä oli lautasten palasia, kipsikappaleita,
rääsyjä ja vanhoja hatunkoppia, kaikkinaista, mikä näytti hyvinkin
roskaiselta.

Ja enkeli viittasi keskellä sekamelskaa alas muutamaan kukkaruukun
sirpaleeseen ja maakimpaleeseen, joka oli pudonnut ruukusta ja jota
erään suuren kuihtuneen kedonkukkasen juuret pitivät koossa, kukkasen,
joka ei kelvannut mihinkään ja joka sentähden oli viskattu kadulle.

-- Sen me otamme mukaan! sanoi enkeli. -- Minäpä kerron sinulle meidän
lentäessämme!

Ja sitten he lensivät ja enkeli kertoi:

-- Tuolla alhaalla, sillä kapealla kadulla, matalassa kellarissa asui
köyhä sairas poika. Aivan pienestä asti oli hän aina ollut vuoteen
omana. Kun hän oli kaikkein terveimmillään, saattoi hän kainalosauvojen
avulla kulkea edestakaisin pienen huoneen mitan, siinä kaikki.
Muutamina päivinä kesällä lankesivat auringonsäteet puolen tunnin ajan
kellarin eteiseen, ja kun sitten pieni poika istui siinä, antaen
lämpöisen auringon paistaa itseensä ja näki punaisen veren hentojen
sormiensa läpi, joita hän piti ylhäällä kasvojensa edessä, niin
sanottiin: niin, tänään hän on ollut ulkona! Hän tunsi metsän sen
ihanassa kevätvihannassa vain siitä, että naapurin poika toi hänelle
ensimäisen pyökinoksan ja sitä hän piteli päänsä päällä ja uneksi
silloin olevansa pyökkien alla, missä aurinko paistoi ja linnut
lauloivat. Eräänä kevätpäivänä toi naapurin poika hänelle myöskin
kedonkukkia, ja näiden joukossa oli sattumalta yksi, jolla oli juuri ja
sentähden se istutettiin kukkaruukkuun ja asetettiin ikkunaan aivan
vuoteen luo. Ja kukkanen oli istutettu onnea antavin käsin, se kasvoi,
teki uusia vesoja ja kukki joka vuosi. Siitä tuli sairaan pojan kaunein
puutarha, hänen pieni aarteensa tässä maailmassa. Hän kasteli ja hoiti
sitä ja piti huolta, että se sai joka auringonsäteen, viimeiseen asti,
joka liukui alas matalasta ikkunasta. Ja kukka kasvoi kiinni hänen
uniinsakin, sillä häntä varten se kukoisti, levitti tuoksuaan ja
ilahutti silmää. Sitä kohti kääntyi hän kuolemassa, kun Jumala häntä
kutsui. -- Vuoden on hän nyt ollut Jumalan luona, vuoden on kukkanen
seisonut unohdettuna ikkunassa ja kuihtunut ja sentähden se on muutossa
viskattu rikkaromun mukana kadulle. Ja se on se kukka, köyhä, kuihtunut
kukka, jonka me olemme ottaneet mukaan vihkoon, sillä se kukka on
tuottanut iloa enemmän kuin komein kukka kuningattaren puutarhassa.

-- Mutta mistä sinä tiedät kaiken tämän? kysyi lapsi, jota enkeli
kantoi ylös taivasta kohti.

-- Minä tiedän sen! sanoi Enkeli. -- Olinhan minä itse tuo sairas pieni
poika, joka kulki kainalosauvojen varassa. Kyllä minä kukkani tunnen!

Ja lapsi avasi kokonaan silmänsä ja katseli enkelin kauniisiin,
iloisiin kasvoihin ja samassa silmänräpäyksessä olivat he Jumalan
taivaassa, missä vallitsee ilo ja autuus. Ja Jumala painoi kuolleen
lapsen sydämelleen ja silloin se sai siivet niinkuin toinenkin enkeli
ja lensi käsikkäin hänen kanssaan. Ja Jumala painoi kaikki kukkaset
sydämelleen, mutta köyhää, kuihtunutta kedonkukkaa hän suuteli ja se
sai äänen ja lauloi kaikkien enkeleiden kanssa, jotka liitelivät
Jumalan ympärillä, muutamat aivan likellä, toiset ulkopuolella näitä,
suurissa piireissä, yhä kauemma, pois äärettömyyteen, mutta kaikki yhtä
onnellisina. Ja kaikki he lauloivat, suuret ja pienet, tuo hyvä,
hurskas lapsi ja köyhä kedonkukka, joka oli maannut kuihtuneena,
viskattuna rikkojen joukkoon, muuttopäivän romun sekaan ahtaalla,
pimeällä kadulla.



Satakieli.


Kiinassa, senhän sinä kyllä tiedät, on keisari kiinalainen ja kaikki,
jotka hänellä on ympärillään, ovat kiinalaisia. Siitä on nyt monta
vuotta, mutta juuri sentähden kannattaa kuulla tarinan, ennenkuin sen
unohtaa. Keisarin linna oli komein maailmassa, kauttaaltaan hienosta
posliinista, niin kallisarvoisesta, mutta niin hauraasta, niin arasta,
että oikein täytyi varoa sitä koskettamasta. Puutarhassa näki mitä
ihmeellisimpiä kukkia ja kaikkein komeimpiin oli köytetty hopeakelloja,
jotka soivat, jotta ei mentäisi niiden ohi huomaamatta kukkaa. Niin,
kaikki oli niin tarkkaan laskettua keisarin puutarhassa ja se ulottui
niin kauas, ettei edes puutarhurikaan tietänyt, mihin se loppui. Jos
jatkoi kävelemistä, tuli mitä kauneimpaan metsään, jossa oli korkeita
puita ja syviä järviä. Metsä ulottui aivan alas mereen, joka oli
sininen ja syvä. Suuret laivat saattoivat purjehtia aivan oksien alle
ja näissä asui satakieli, joka lauloi niin ihanasti, että köyhä
kalastajakin, jolla oli niin paljon muuta tekemistä, pysähtyi ja
kuunteli, kun hän yöllä oli ulkona kokemassa kalaverkkoja ja silloin
kuuli satakielen. Herra Jumala, kuinka se on kaunista! sanoi hän, mutta
sitten hänen täytyi hoitaa askareitaan ja hän unohti linnun. Mutta
seuraavana yönä, kun se taas lauloi ja kalastaja tuli sinne ulos, sanoi
hän saman: Herra Jumala, kuinka se sentään on kaunista!

Kaikista maailman maista saapui matkustajia keisarin kaupunkiin ja he
ihailivat sitä, linnaa ja puutarhaa, mutta kun he saivat kuulla
satakielen, sanoivat he kaikki: se on sentään paras.

Ja matkustajat kertoivat siitä, kun he tulivat kotiin, ja oppineet
kirjoittivat monta kirjaa kaupungista, linnasta ja puutarhasta, mutta
satakieltä he eivät unohtaneet, se asetettiin kaikkein ylimmä. Ja ne,
jotka osasivat runoilla, kirjoittivat mitä kauneimpia runoja, kaikki
tyyni satakielestä metsässä syvän järven rannalla.

Nuo kirjat kiersivät ympäri maailmaa ja muutamat joutuivat sitten
vihdoin keisarin luo. Hän istui kultatuolissaan, luki ja luki, joka
hetki nyökkäsi hän päätään, sillä häntä huvitti kuulla noita komeita
kuvauksia kaupungista, linnasta ja puutarhasta. "Mutta satakieli on
kuitenkin kaikkein paras!" kirjoitettiin siinä.

-- Mitä kummaa! sanoi keisari. -- Satakieli! Sitähän en ensinkään
tunne. Onko täällä sellainen lintu keisarikunnassani, päälle päätteeksi
vielä puutarhassani? Sitä en ole koskaan kuullut. Sellainen asia täytyy
lukea!

Ja sitten hän kutsui kavaljeerinsa, joka oli niin ylhäinen, että kun
joku, joka oli alhaisempi häntä, uskalsi puhua hänelle tai kysyä
jotakin, niin ei hän vastannut muuta kuin: P! Ja se ei merkitse mitään.

-- Täällähän kuuluu olevan hyvin merkillinen lintu, jota kutsutaan
satakieleksi! sanoi keisari. -- Sanotaan, että se on kaikkein paras
suuressa valtakunnassani. Miksei minulle koskaan ole sanottu mitään
siitä?

-- Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. --
Sitä ei koskaan ole esitetty hovissa.

-- Minä tahdon, että se tulee tänne illalla laulamaan minulle! sanoi
keisari. -- Koko maailma tietää, mitä minulla on, enkä minä sitä tiedä!

-- Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. --
Minä etsin sitä, minä löydän sen!

Mutta mistä se oli löydettävissä? Kavaljeeri juoksi ylös alas kaikki
portaat, läpi salien ja käytävien. Ei kukaan kaikista niistä, jotka hän
kohtasi, ollut kuullut puhuttavan satakielestä. Ja kavaljeeri juoksi
taas keisarin luo ja sanoi, että se varmaan mahtaa olla satu, niiden
tekemä, jotka kirjoittavat kirjoja.

-- Teidän keisarillisen majesteettinne ei pidä uskoa mitä kirjoitetaan.
Se on keksintöä ja sellaista, jota sanotaan velhotaidoksi!

-- Mutta sen kirjan, missä minä olen tämän lukenut, sanoi keisari, --
on minulle lähettänyt suurivaltias Japanin keisari, ja niin ei se saata
olla valhetta. Minä tahdon kuulla satakielen. Sen pitää olla täällä
tänä iltana. Sillä on korkein suosioni. Ja jollei se tule, niin
koputetaan koko hovia vatsaan, heti kun se on syönyt illallisen!

-- Tsing-pe! sanoi kavaljeeri ja juoksi taas ylös ja alas kaikkia
portaita, läpi kaikkien salien ja käytävien. Ja puoli hovia juoksi
mukana, sillä he eivät tahtoneet, että heitä koputettaisiin vatsaan.
Kyllä nyt kysyttiin merkillistä satakieltä, jonka koko maailma tunsi,
mutta hovissa ei kukaan.

Vihdoin tapasivat he pienen köyhän tytön kyökissä. Hän sanoi:

-- Oi, Jumala, satakieli! sen tunnen hyvin. Niin, kyllä se osaa laulaa!
Joka ilta on minulla lupa viedä vähän jätteitä pöydästä kotiin kipeälle
äiti-raukalleni. Hän asuu alhaalla rannassa, ja kun minä sitten palaan
takaisin, olen väsynyt ja lepään metsässä, niin kuulen satakielen
laulavan. Vedet nousevat siinä silmiini. On niinkuin äitini suutelisi
minua!

-- Pieni kyökkipiika! sanoi kavaljeeri, -- minä hankin sinulle
vakinaisen toimen kyökissä ja luvan nähdä keisarin syövän, jos osaat
johdattaa meidät satakielen luo, sillä se on saanut kutsun illaksi.

Ja sitten he kaikki läksivät metsään, missä satakielen oli tapana
laulaa. Puoli hovia oli mukana. Heidän paraikaa kulkiessaan alkoi lehmä
ammua.

-- Oi! sanoivat hovijunkkarit, -- nyt se on käsissämme. Onpa sentään
ihmeellinen voima tuollaisessa pienessä eläimessä. Minä olen aivan
varmaan kuullut sen ennen!

-- Ei, lehmäthän siellä ammuvat! sanoi pieni kyökkipiika. -- Me olemme
vielä kaukana paikalta.

Sammakot kurnuttivat nyt suossa.

-- Kaunista! sanoi kiinalainen hovisaarnaaja. -- Nyt minä kuulen sen,
tuo muistuttaa pieniä kirkonkelloja.

-- Ei, sammakothan siellä! sanoi pieni kyökkipiika. -- Mutta nyt minä
luulen, että me pian saamme kuulla sen.

Sitten alkoi satakieli laulaa.

-- Se se on! sanoi pieni tyttö. -- Kuulkaa, kuulkaa! Ja tuolla se
istuu! Ja sitten hän viittasi pieneen harmaaseen lintuun ylhäällä
oksalla.

-- Onko se mahdollista? sanoi kavaljeeri. -- Sellaiseksi nyt en koskaan
olisi sitä ajatellut. Kuinka se näyttää halvalta, varmaan se on
menettänyt värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä.

-- Pieni satakieli! huusi pieni kyökkipiika aivan ääneen. -- Armollinen
keisarimme soisi niin mielellään, että sinä laulaisit hänelle!

-- Suurimmalla mielihyvällä! sanoi satakieli ja lauloi niin, että oli
ilo kuunnella.

-- On kuin kuulisi lasikellojen soivan! sanoi kavaljeeri. -- Ja entä
sitten tuo pieni kurkku, kuinka se toimii! On kummallista, ettemme
koskaan ole kuulleet sitä ennen. Se tulee saavuttamaan suuren
_succés'n_ hovissa!

-- Laulanko vielä kerran keisarille? sanoi satakieli, joka luuli, että
keisari oli mukana.

-- Oivallinen pieni satakieleni, sanoi kavaljeeri, -- minulla on suuri
ilo kutsua teidät hovijuhlaan illalla, jolloin te tulette lumoamaan
hänen keisarillisen armonsa erinomaisella laulullanne.

-- Se soveltuu parhaiten luonnon helmaan! sanoi satakieli, mutta
seurasi kuitenkin mielellään, kun kuuli, että keisari sitä halusi.

Linna oli pantu oikein juhla-asuun. Seinät ja lattiat, jotka olivat
posliinia, loistivat monien tuhansien kultalamppujen valossa. Mitä
kauneimpia kukkasia, jotka saattoivat helistä oikein hyvin, oli
asetettu käytäviin. Siellä oli juoksua ja vetoa, mutta niinpä soivat
nyt juuri kaikki kellot, niin ettei voinut kuulla sanaakaan.

Keskelle suurta salia, missä keisari istui, oli asetettu kultaorsi ja
sillä piti satakielen istua. Koko hovi oli siellä ja pieni kyökkipiika
oli saanut luvan seisoa oven takana, koska hänellä nyt oli todellisen
kyökkipiian arvonimi. Kaikki olivat he parhaimmassa juhla-asussaan ja
kaikki he katsoivat pieneen harmaaseen lintuun, jolle keisari nyökytti
päätään.

Ja satakieli lauloi niin kauniisti, että kyyneleet nousivat keisarin
silmiin, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja silloin lauloi
satakieli vieläkin kauniimmin, se meni oikein sydämeen. Ja keisari oli
kovin iloinen ja hän sanoi, että satakielen pitää saada hänen
kultatohvelinsa kannettavaksi kaulassa. Mutta satakieli kiitti, se oli
jo saanut palkintoa tarpeeksi.

-- Minä olen nähnyt kyyneliä keisarin silmissä, se on minulle runsain
aarre. Keisarin kyynelissä on ihmeellinen voima. Jumala tietää, että
olen tarpeeksi palkittu!

Ja sitten se taas lauloi suloisella, hartaalla äänellään.

-- Se on suloisinta kiemailua, mitä tunnen! sanoivat naiset ympärillä,
ja sitten he ottivat vettä suuhunsa nielläkseen, kun joku puhui heille.
He luulivat hekin olevansa satakieliä. Niin, lakeijat ja kamarineidit
antoivat tietää, että hekin olivat tyytyväiset, ja se merkitsee paljon,
sillä he ovat kaikkein vaikeimmat tyydyttää. Niin, satakieli todella
oikein onnistui!

Sen piti nyt jäädä hoviin, sillä piti olla oma häkkinsä sekä vapaus
kävellä kaksi kertaa päivällä ja kerran yöllä. Se sai mukaansa
kaksitoista palvelijaa, jokainen oli pannut silkkinauhan sen jalan
ympäri ja jokainen piti lujasti kiinni. Siitä kävelystä ei ollut
ensinkään huvia.

Koko kaupunki puhui tuosta merkillisestä linnusta ja jos kaksi ihmistä
kohtasi toisensa, niin ei toinen sanonut muuta kuin: -- sat --! ja
toinen sanoi: -- ... kieli! Ja sitten he huokasivat ja ymmärsivät
toisensa, niin, yksitoista ruokakauppiaan lasta sai nimensä linnun
mukaan, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ainoaa säveltä rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli keisarille suuri käärö, jonka päälle oli
kirjoitettuna: Satakieli.

-- Tuossapa nyt saamme uuden kirjan kuuluisasta linnustamme! sanoi
keisari. Mutta se ei ollut mikään kirja, se oli pieni taitonäyte:
rasiassa oli keinotekoinen satakieli, jonka tuli olla elävän kaltainen,
mutta johon oli kauttaaltaan upotettu timantteja, rubiineja ja
safiireja. Niin pian kuin keinotekoinen lintu vedettiin, osasi se
laulaa yhden niistä kappaleista, jotka oikea lauloi, ja sitten meni
pyrstö ylös ja alas ja kimmelsi hopeaa ja kultaa. Kaulassa riippui
pieni nauha ja siihen oli kirjoitettu: Japanin keisarin satakieli on
köyhä Kiinan keisarin satakielen rinnalla.

-- Se on kaunista! sanoivat he kaikki, ja se, joka oli tuonut
keinotekoisen linnun, sai heti keisarillisen satakielen-tuojan
arvonimen.

-- Nyt niiden pitää laulaa yhdessä. Siitäpä tulee duetto!

Ja sitten niiden piti laulaa yhdessä, mutta se ei oikein tahtonut
käydä, sillä oikea satakieli lauloi omalla tavallaan ja keinotekoinen
lintu kulki valsseilla.

-- Siinä ei ole mitään syytä, sanoi pelimestari, -- se pysyy
ehdottomasti tahdissa ja on kokonaan minun kouluani!

Sitten piti keinotekoisen linnun laulaa yksinään. Sen menestys oli yhtä
suuri kuin oikeankin ja sittenhän se oli niin paljon kauniimpi
katsella: se kimmelsi kuin rannerenkaat ja rintaneulat.

Kolme ja kolmekymmentä kertaa lauloi se yhden ja saman kappaleen eikä
se kuitenkaan ollut väsyksissä. Ihmiset olisivat mielellään kuulleet
sen taas uudestaan, mutta keisari arveli, että nyt pitää elävänkin
satakielen taas vähän laulaa. Mutta missä se oli? Ei kukaan ollut
huomannut, että se oli lentänyt ulos avonaisesta ikkunasta, pois
vihreihin metsiinsä.

-- Mutta mitä tämä on! sanoi keisari. Ja kaikki hoviväki moitti mukana,
että satakieli oli hyvin kiittämätön eläin. -- Meillä on toki paras
lintu! sanoivat he ja sitten piti keinotekoisen linnun taasen laulaa,
ja kolmannenkymmenennen neljännen kerran saivat he kuulla saman
kappaleen, mutta he eivät vielä kokonaan osanneet sitä, koska se oli
niin vaikea, ja pelimestari kehui lintua niin erinomaiseksi, niin, jopa
hän vakuutti, että se oli parempi kuin oikea satakieli, eikä vain
vaatteiden ja monien kauniiden timanttien puolesta, vaan myöskin
sisällisesti.

-- Sillä katsokaa, hyvät herrasväet, keisari ennen kaikkia! Oikeasta
satakielestä ei koskaan voi laskea, mitä siitä tulee, mutta
keinotekoisessa linnussa on kaikki määrättyä! Niin tulee olemaan eikä
toisella tavalla. Kaikki voi selittää, sen voi hajoittaa ja näyttää
inhimilliselle ajattelulle, kuinka valssit sijaitsevat, kuinka ne
käyvät ja kuinka toinen seuraa toista.

-- Aivan kuin minun suustani! sanoivat he kaikki, ja pelimestari sai
luvan seuraavana sunnuntaina näyttää linnun kansalle. Heidän piti
myöskin kuulla sen laulavan, sanoi keisari. Ja he kuulivat sen ja he
kävivät niin tyytyväisiksi, ikäänkuin he olisivat juoneet itsensä
hyväntuulisiksi teevedestä, sillä se nyt on aivan kiinalaista, ja
kaikki sanoivat silloin: E! ja nostivat ilmaan sen sormen, jota
sanotaan nuolusormeksi ja sitten he nyökkäsivät. Mutta köyhä kalastaja,
joka oli kuullut oikean satakielen, sanoi:

-- Kyllähän se kuuluu kauniilta ja muistuttaa myöskin, mutta jotakin
puuttuu, en tiedä mitä!

Oikea satakieli oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta.

Keinotekoisen linnun paikka oli silkkityynyllä aivan keisarin vuoteen
ääressä. Kaikki lahjat, jotka se oli saanut, kulta ja jalokivet, olivat
sen ympärillä, ja arvonimeltä oli se kohonnut korkeakeisarilliseksi
yöpöytälaulajaksi arvoluokkaa yksi vasemmalle puolelle, sillä keisari
laski sen puolen olevan ylhäisimmän, millä sydän oli ja sydän sijaitsee
vasemmalla puolella keisarillakin. Ja pelimestari kirjoitti
kaksikymmentä viisi nidettä keinotekoisesta linnusta. Se oli niin
oppinutta ja pitkää ja täynnä kaikkein vaikeimpia kiinalaisia sanoja,
ja kaikki ihmiset sanoivat lukeneensa ja ymmärtäneensä sen, sillä
muutenhan he olisivat olleet tyhmät ja heitä olisi koputettu vatsaan.

Niin meni kokonainen vuosi: keisari, hovi ja kaikki muut kiinalaiset
osasivat ulkoa jokaisen pienen kulahduksen keinotekoisen linnun
laulussa, mutta juuri sentähden pitivät he nyt kaikkein enimmin siitä.
He saattoivat itse laulaa mukana ja sen he tekivät. Katupojat
lauloivat: Tsitsitshii! Klukklukkluk! Ja keisari lauloi sen. Niin,
varmaan se oli kaunista!

Mutta eräänä iltana, juuri kun keinotekoinen lintu lauloi ja keisari
makasi vuoteessa ja kuunteli sitä, pani linnun sisässä: Svup! Jokin
meni rikki. Kaikki pyörät hyrräsivät ja sitten pysähtyi musiikki.

Keisari hypähti heti vuoteesta ja kutsutti henkilääkärinsä, mutta
mitäpä hän voi auttaa! Sitten he antoivat tuoda kellosepän ja monen
puhumisen ja katsomisen perästä sai hän linnun kutakuinkin kuntoon,
mutta hän sanoi, että sitä piti hyvin säästää, sillä sen tapit olivat
kovin kuluneet eikä ollut mahdollista panna uusia sillä lailla, että
musiikki saattoi käydä varmasti. Oli suuri suru! Vain kerran vuodessa
uskallettiin antaa keinotekoisen linnun laulaa ja sekin oli liikaa.
Mutta sitten piti pelimestari pienen puheen, käyttäen noita vaikeita
sanoja ja lausui, että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin, ja niin oli
kaikki yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nyt oli viisi vuotta kulunut ja maa sai todella suuren surun, sillä
pohjaltaan pitivät he kaikki keisaristaan: nyt hän oli sairas eikä
voinut elää, niin sanottiin, uusi keisari oli jo valittu ja kansa
seisoi ulkona kadulla ja kysyi kavaljeerilta, kuinka heidän keisarinsa
voi.

-- P! sanoi hän ja ravisti päätään.

Kylmänä ja kalpeana makasi keisari suuressa, muhkeassa vuoteessaan.
Koko hovi luuli häntä kuolleeksi ja jokainen heistä juoksi pois
tervehtimään uutta keisaria. Kamaripalvelijat juoksivat ulos puhumaan
tästä ja linnanpiiat pitivät suuria kahviseuroja. Kaikkiin saleihin ja
käytäviin oli levitetty verkaa, jottei kuulisi kenenkään käyvän ja
sentähden oli siellä niin hiljaista, niin hiljaista. Mutta keisari ei
vielä ollut kuollut. Kankeana ja kalpeana makasi hän komeassa sängyssä,
jolla oli pitkät samettiverhot ja raskaat kultatupsut. Korkealla
ylhäällä oli ikkuna auki ja kuu paistoi keisariin ja keinotekoiseen
lintuun.

Keisari raukka tuskin saattoi hengittää, oli kuin jokin olisi istunut
hänen rintansa päällä. Hän avasi silmänsä ja silloin hän näki, että se
oli Kuolema, joka istui hänen rintansa päällä ja oli ottanut päähänsä
hänen kultakruununsa ja piti toisessa kädessään keisarin kultasapelia,
toisessa hänen mahtavaa lippuaan. Ja yltympäri, suurten samettisten
vuodeuudinten poimuista pisti esiin kummallisia päitä, toiset hyvin
rumia, toiset suloisen lempeitä: ne olivat kaikki keisarin hyvät ja
huonot teot, jotka katselivat häneen nyt, kun Kuolema istui hänen
sydämensä päällä.

-- Muistatko sen? kuiskasi toinen toisensa jälkeen. -- Muistatko sen?
Ja sitten ne kertoivat hänelle niin paljon, että hiki tunki esiin hänen
otsaltaan.

-- Sitä en koskaan ole tietänyt! sanoi keisari. -- Soittoa, soittoa!
Suuri kiinalainen rumpu! huusi hän, -- etten toki kuulisi kaikkea, mitä
ne sanovat!

Ja ne jatkoivat ja Kuolema nyökkäsi, niinkuin kiinalainen, kaikkeen,
mitä sanottiin.

-- Soittoa, soittoa! huusi keisari. -- Sinä pieni, suloinen kultalintu,
laula toki, laula! Minä olen antanut sinulle kultaa ja kalleuksia, olen
itse ripustanut kultatohvelini kaulaasi, laula toki, laula!

Mutta lintu pysyi hiljaa, ei ollut ketään vetämässä sitä eikä se
muutoin laulanut. Mutta Kuolema jäi katselemaan keisariin, suurilla
tyhjillä silmäkuopillaan ja siellä oli niin hiljaista, niin hirvittävän
hiljaista.

Silloin kajahti samassa aivan likellä ikkunaa mitä kaunein laulu:
pieni, elävä satakieli istui oksalla ulkopuolella. Se oli kuullut
keisarinsa hädästä ja oli sentähden tullut laulamaan hänelle lohdutusta
ja toivoa. Ja sitä myöten kuin se lauloi, kävivät haamut kalpeammiksi
ja kalpeammiksi, veri joutui yhä vilkkaampaan liikkeeseen keisarin
heikossa ruumiissa ja itse Kuolemakin kuunteli ja sanoi: -- Jatka,
pieni satakieli, jatka!

-- Kyllä, jos annat minulle muhkean kultasapelin! Kyllä, jos annat
minulle upean lipun! Jos annat minulle keisarin kruunun!

Ja Kuolema antoi jokaisen kalleuden yhdestä laulusta, ja satakieli
jatkoi vielä lauluaan, ja se lauloi hiljaisesta hautausmaasta, missä
valkoiset ruusut kasvavat, missä seljapuu lemuaa ja missä
jälkeenjääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea. Silloin alkoi
Kuolema ikävöidä puutarhaansa ja liiteli kylmänä valkoisena sumuna
ikkunasta.

-- Kiitos, kiitos! sanoi keisari, -- sinä taivainen pieni lintu, minä
kyllä tunnen sinut! Minä karkoitin sinut maasta ja valtakunnasta ja
sinä lauloit pahat näyt vuoteeni luota, sait Kuoleman pois sydämeltäni.
Kuinka minä palkitsenkaan sinua?

-- Sinä olet palkinnut minut! sanoi satakieli. -- Sain kyyneleet
nousemaan silmiisi, kun ensi kerran lauloin. Sitä en koskaan unohda! Ne
ovat niitä jalokiviä, jotka virvoittavat laulajan sydäntä. Mutta nuku
nyt ja parane ja voimistu! Minä laulan sinulle!

Ja se lauloi. Ja keisari meni uneen, niin lempeä ja virvoittava oli tuo
uni.

Aurinko paistoi häneen ikkunoista, kun hän voimistuneena ja terveenä
heräsi. Kukaan hänen palvelijoistaan ei vielä ollut palannut, sillä he
luulivat, että hän oli kuollut, mutta satakieli istui vielä ja lauloi.

-- Sinun täytyy aina pysyä luonani! sanoi keisari. -- Sinun pitää
laulaa vain, kun itse tahdot, ja keinotekoisen linnun minä lyön
tuhansiksi kappaleiksi.

-- Älä tee sitä! sanoi satakieli, -- sehän on tehnyt sen hyvän, minkä
se saattoi tehdä. Pidä se niinkuin ennenkin. Minä en voi elää ja olla
linnassa, mutta anna minun tulla, kun itse haluan, silloin minä illoin
istun oksalla tuolla ikkunan luona ja laulan sinulle, että kävisit
iloiseksi ja samalla miettiväksi. Minä laulan sekä onnellisista että
niistä, jotka kärsivät. Minä laulan pahasta ja hyvästä, jota
ympärilläsi pidetään salassa. Pieni laululintu lentää ympäri, lentää
köyhän kalastajan luo, talonpojan katolle, jokaisen luo, joka on
kaukana sinusta ja hovistasi. Minä rakastan sydäntäsi enemmän kuin
kruunuasi, ja kuitenkin ympäröi kruunua jokin pyhä tuoksu! Minä tulen,
minä laulan sinulle -- mutta yksi sinun täytyy luvata minulle.

-- Kaikki! sanoi keisari ja seisoi siinä kuninkaallisessa puvussaan,
johon hän itse oli pukeutunut, ja piteli sapelia, joka oli raskasta
kultaa, ylös rintaansa kohti.

-- Yhtä sinulta pyydän: älä kerro kenellekään, että sinulla on pieni
lintu, joka sanoo sinulle kaikki, niin käy vielä paremmin!

Ja sitten lensi satakieli pois.

Palvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan. Niin, siinä he
seisoivat, ja keisari sanoi:

-- Hyvää huomenta!



Kihlatut.


Hyrrä ja pallo olivat laatikossa muiden leikkikalujen joukossa, ja
sitten sanoi hyrrä pallolle:

-- Emmekö menisi kihloihin, kun kuitenkin olemme yhdessä laatikossa?

Mutta pallo, joka oli neulottu sahvianinahasta ja oli yhtä paljon
olevinaan kuin hieno neiti, ei viitsinyt vastata sellaiseen.

Seuraavana päivänä tuli pieni poika, joka omisti leikkikalut. Hän
maalasi hyrrän punaisella ja keltaisella ja löi keskelle sitä
messinkinastan. Näyttipä todella komealta, kun hyrrä pyöri.

-- Katsokaa minua! sanoi se pallolle. -- Mitä te nyt sanotte? Emmekö
menisi kihloihin, me sovimme niin hyvin yhteen: te hypitte ja minä
tanssin. Onnellisemmaksi kuin me kaksi ei kukaan voi tulla.

-- Vai niin te luulette! sanoi pallo. -- Te varmaan ette tiedä, että
minun isäni ja äitini ovat olleet sahvianitohvelit ja että minulla on
korkki ruumiissani.

-- Niin, mutta minä olen mahonkipuuta, sanoi hyrrä, -- ja itse
pormestari on sorvannut minut, hänellä on oma sorvinpenkki, ja siitä
oli hänelle suuri huvi.

-- Niin, voinko minä luottaa siihen? sanoi pallo.

-- Älköön piiska ikinä sattuko minuun, jos valehtelen! sanoi hyrrä.

-- Te puhutte hyvin kauniisti puolestanne! sanoi pallo, -- mutta minä
en kuitenkaan voi, minä olen miltei kuin puoleksi kihloissa erään
pääskysen kanssa. Joka kerta kun minä nousen ilmaan, pistää se pään
pesästä ja sanoo: -- Tahdotteko, tahdotteko? Ja nyt minä sisällisesti
olen vastannut myöntävästi ja se on miltei kuin olla puolikihloissa.
Mutta minä lupaan teille, etten koskaan unohda teitä.

-- Niin, onhan se jo sekin jotain! sanoi hyrrä ja sitten he eivät
puhuneet toisilleen.

Seuraavana päivänä otettiin pallo esiin. Hyrrä näki, kuinka se lensi
korkealle ilmaan niinkuin lintu, viimein ei sitä ensinkään voinut
nähdä. Joka kerta tuli se taas takaisin, mutta teki aina korkean
hyppäyksen, kun kosketti maata. Ja se johtui joko kaihosta tai siitä,
että sillä oli korkki ruumiissa. Yhdeksännellä kerralla jäi pallo sille
tielleen eikä enää tullut takaisin. Ja poika etsi ja etsi, mutta poissa
se oli.

-- Minä kyllä tiedän, missä se on! huokasi hyrrä, -- se on pääskysen
pesässä ja naimisissa pääskysen kanssa!

Kuta enemmän hyrrä sitä ajatteli, sitä enemmän se mieltyi palloon.
Juuri siksi, ettei hän voinut saada häntä, lisääntyi rakkaus. Se, että
hän oli ottanut toisen, se siinä juuri oli ärsyttävää. Ja hyrrä pyöri
ympäri ja hyöri, mutta aina se vain ajatteli palloa, joka sen
ajatuksissa kävi yhä kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Niin kului monta
vuotta -- ja sitten se oli vanhaa rakkautta.

Eikä hyrrä enää ollut nuori. Mutta sitten se eräänä päivänä kullattiin
kokonaan. Ei koskaan se ollut näyttänyt niin kauniilta: se oli nyt
kultahyrrä ja hyppi niin, että hyrisi. Niin, se se oli jotakin! Mutta
yhtäkkiä se hyppäsi liian korkealle ja -- poissa se oli!

Etsittiin ja etsittiin, yksin kellaristakin, mutta sitä ei löytynyt.

Missä se oli?

Se oli hypännyt rikkatynnyriin, missä oli kaikenlaista, kaalintynkiä,
rikkoja ja soraa, jota oli pudonnut alas kattokourusta.

-- Nyt minä totisesti olen joutunut hyvään paikkaan. Täällä kultaus
pian voi lähteä minusta. Ja mitä roskajoukkoa se onkaan, jonka sekaan
olen joutunut! ja sitten se vilkuili pitkään kaalintynkään, joka oli
leikattu poikki liian likeltä, ja omituiseen pyöreään esineeseen, joka
oli vanhan omenan näköinen. Mutta se ei ollutkaan omena, se oli vanha
pallo, joka monta vuotta oli maannut kattokourussa likoamassa.

-- Jumalan kiitos, tänne tulee sentään jokin vertainen, jonka kanssa
voi puhua! sanoi pallo ja katseli kullattua hyrrää. -- Minä olen
oikeastaan sahviania, neidonkädet ovat minut neuloneet ja minulla on
korkki ruumiissani, mutta sitä ei kukaan näkisi minusta! Minä olin
viettämäisilläni häitä erään pääskysen kanssa, mutta sitten minä
putosin kattokouruun ja siellä minä olen maannut viisi vuotta
likoamassa. Se on pitkä aika -- on kuin onkin -- neidolle!

Mutta hyrrä ei sanonut mitään, hän ajatteli vanhaa kultaansa ja kuta
enemmän hän kuuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli tämä.

Silloin tuli palvelustyttö ja aikoi kääntää nurin tynnyrin.

-- Hei vain, siinähän on kultahyrrä! sanoi hän.

Ja hyrrä joutui takaisin huoneeseen ja suureen arvoon ja kunniaan,
mutta pallosta ei kuulunut mitään, eikä hyrrä enää koskaan puhunut
vanhasta rakkaudestaan. Se menee ohi, kun kulta on maannut viisi vuotta
vesikourussa likoamassa, niin, häntä ei koskaan tunne, kun hänet tapaa
rikkatynnyrissä.



Ruma ankanpoikanen.


Oli niin kaunista maalla, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura
vihreänä, heinä oli nostettu rukoihin alhaalla vihreällä niityllä ja
siellä käveli haikara pitkine punaisine jalkoineen ja puheli egyptiä,
sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen
ympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli
todella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha
herraskartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista alas veteen kasvoi
suuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeat, että pienet lapset
saattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää
kuin tiheimmässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään. Hänen piti
hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän miltei oli kyllästynyt
siihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita.
Muut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat ylös
istumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.

Vihdoin risahti muna toisensa jälkeen. Pip, pip! pani sieltä. Kaikki
munankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.

-- Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi emo, ja niin ne
kiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden
lehtien alla ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti,
sillä vihreä tekee hyvää silmille.

-- Kuinka sentään maailma on suuri! sanoivat kaikki poikaset. Sillä
niillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne
makasivat munassa.

-- Luuletteko te, että se on koko maailma! sanoi äiti. -- Se ulottuu
kauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä
en ole koskaan ollut! Olettehan te kai kaikki täällä? Ja sitten hän
kohotti itseään. -- Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa
vielä tuolla. Kuinka kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen
kyllästynyt tähän! Ja sitten hän taas asettui hautomaan.

-- No, kuinka käy? sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.

-- Tämä yksi muna kestää niin kauan! sanoi hautova ankka. -- Siihen ei
tahdo tulla läpeä. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt
niin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio,
hän ei tule edes tervehtimään minua.

-- Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! sanoi
vanhus. -- Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin
kerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä
ne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitä
veteen! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut! Annappas minun
katsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja
opeta toiset lapset uimaan!

-- Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan! sanoi ankka. -- Koska olen
hautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.

-- Tee niin hyvin! sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.

Vihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan.
Hän oli suuri ja ruma. Ankka katseli häntä.

-- Onpa tuo hirveän suuri poikanen! sanoi hän. -- Ei kukaan noista
muista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen.
No, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä,
vaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.

Seuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin
vihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin alhaalla
kanavan luona. Loiskis! hyppäsi hän veteen. -- Pitäkää kiirettä,
pitäkää kiirettä! sanoi hän ja poikanen toisensa perästä polskahti
veteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas
ylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja
kaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma harmaa poikanenkin oli mukana!

-- Ei, se ei ole mikään kalkkuna! sanoi hän. -- Kas, kuinka kauniisti
se käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma
poikaseni. Oikeastaan se on aika kaunis, kun sitä oikein katselee.
Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin
minä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta
pysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja
varokaa kissaa!

Ja sitten he tulivat ankkatarhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä
oli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa
sai sen.

-- Kas, niin käy maailmassa! sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä
hänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. -- Käyttäkää nyt
jalkojanne! sanoi hän. -- Katsokaa, että osaatte pitää kiirettä ja
niiatkaa kauloillanne vanhalle ankalle tuolla. Hän on etevin kaikista
täällä. Hän on espanjalaista rotua, sentähden hän on lihava, ja te
näette, että hänellä on punainen riepu jalan ympärillä. Se on jotakin
erinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada.
Se merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten
että ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä: -- ei jalat yhteen!
Hyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja
äiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!

Ja sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niihin ja
sanoivat aivan ääneen: -- Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää!
Ikäänkuin ei meitä olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen
näyttää! Häntä me emme kärsi! Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri
sitä niskaan.

-- Antaa hänen olla! sanoi äiti, -- eihän hän tee kenellekään mitään!

-- Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen! sanoi se ankka, joka
oli purrut, -- ja sentähden häntä pitää kurittaa!

-- Emännällä on kauniita lapsia! sanoi vanha ankka, jolla oli riepu
jalan ympärillä. -- Kaikki ovat kauniita, paitsi tuo yksi, se ei ole
onnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.

-- Se ei käy päinsä, teidän armonne! sanoi ankkaemo. -- Hän ei ole
kaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti
kuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin.
Arvelen, että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy
vähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden ei
hän ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja
oikoi hänen vartaloaan. -- Sitäpaitsi hän on urosankka, sanoi hän, --
ja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee
voimakas, hän kyllä pitää puoliansa!

-- Toiset poikaset ovat herttaiset! sanoi vanhus. -- Olkaa nyt kuin
kotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.

Ja sitten he olivat kuin kotonaan.

Mutta sitä poikas-raukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka
oli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat
että kanat. Hän on liian suuri! sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko,
joka oli syntynyt kannukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa
keisari, pullistihe kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä
kohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään.
Poikas-raukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli
kovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan
pilkkana.

Niin kävi ensimäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan.
Kaikki ahdistivat poikas-raukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat
pahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: -- Kunpa kissa ottaisi sinut,
senkin ilkeä kummitus! Ja äiti sanoi: -- Olisitpa kaukana täältä! Ja
ankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli
määrä antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.

Silloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät
peloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä
olen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi
kuitenkin eteenpäin. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat
asuivat. Siellä se makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.

Aamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. --
Mikä sinä olet miehiäsi? kysyivät ne, ja poikanen kääntelihe joka
taholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.

-- Sinä olet herttaisen ruma! sanoivat villisorsat, -- mutta se on
meille samantekevää, kunhan et nai meidän perheeseemme.

Tuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan hänellä vain
oli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.

Siellä hän makasi kokonaista kaksi päivää, silloin tuli kaksi
villihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä ne olivat molemmat
koiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet
pesästä ja sentähden he olivat niin ollakseen.

-- Kuuleppa, toveri! sanoivat he, -- sinä olet niin ruma, että minä
oikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi?
Aivan tässä likellä, toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia
villihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: Kaa! Sinulla saattaa
olla menestystä, niin ruma kuin oletkin!

-- Pif, paf! kuului samassa ylhäältä ja molemmat villihanhet putosivat
kuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi veripunaiseksi. Pif, paf!
kuului taas ja kokonaisia laumoja villihanhia lensi ylös kaislikosta ja
sitten pamahti taas. Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon
ympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka
ojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien
puiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat
liejuun, loiskis, loiskis! Kaislat ja ruo'ot häälyivät joka puolelle,
poikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen
siiven alle ja samassa seisoi sen ääressä hirvittävän suuri koira.
Kieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän ilkeästi. Se asetti
kitansa aivan alas poikasta kohti, näytti terävät hampaat -- ja
loiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.

-- Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, -- minä olen niin ruma, ettei
koirakaan viitsi purra minua!

Ja sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja
laukaus pamahti toisensa jälkeen.

Vasta myöhemmin päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään
uskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli
ympärilleen, ja sitten se kiirehti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi
vainioiden ja niittyjen poikki, tuuli niin, että oli vaikea päästä
paikaltaan.

Illemmällä saapui se köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin
kurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se
jäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä niin, että sen täytyi
istuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi
kävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli mennyt pois toiselta
saranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän raosta saattoi livahtaa
huoneeseen, ja sen hän tekikin.

Täällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kanssa. Ja kissa, jota hän
kutsui Kisimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se
kipenöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla
oli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin
Lyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.

Aamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehräämään ja
kana kaakattamaan.

-- Mitä ihmettä! sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei
nähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka
oli eksynyt. -- Sehän on mainio saalis! sanoi hän, -- nyt minä saan
ankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.

Ja sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta
munia ei kuulunut. Ja kissa oli herra talossa ja kana oli rouva ja aina
ne sanoivat: Me olemme maailma! Sillä he luulivat, että he olivat puoli
siitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista
mieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.

-- Osaatko munia? kysyi hän.

-- En!

-- No, pidä sitten suusi kiinni!

Ja kissa sanoi:

-- Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä.

-- En!

-- No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät
ihmiset puhuvat.

Ja poikanen kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli
ajatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin
ihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein ei se enää voinut
pidättää itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi tämä. -- Sinulla ei ole mitään tekemistä,
sentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin se menee
ohitse!

-- Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä! sanoi poikanen, -- niin
ihanaa saada sitä päänsä yli ja sukeltaa alas pohjaan.

-- On sekin huvia, sanoi kana. -- Sinä olet tullut hulluksi. Kysy
kissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän
mielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo
puhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta.
Viisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä
haluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?

-- Te ette ymmärrä minua! sanoi poikanen.

-- No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi sinut!
Ethän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta
puhumattakaan! Älä sinä ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi
kaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen
huoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta
sinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa,
tarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttävyyksiä ja siitä
tunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit
kehräämään tai kipenöitsemään.

-- Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! sanoi poikanen.

-- Niin, tee se! sanoi kana.

Ja niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan,
mutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.

Nyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli
tarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa
näytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja
lumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: au, au,
niin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoika raukan todella ei
ollut hyvä olla.

Eräänä iltana -- aurinko laski niin kauniisti -- tuli kokonainen parvi
kauniita suuria lintuja esiin pensaista, ankanpoikanen ei koskaan ollut
nähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli
pitkät, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin
kummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät
kylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne
kohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman pienen
ankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin
pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niiden perässä ja päästi äänen,
niin kovan ja kummallisen, että se itsekin säikähti sitä. Oi, se ei
saattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja
niin pian kuin ei se enään nähnyt niitä, sukelsi se alas pohjaan asti
ja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei
tietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta
kuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt
mistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut
mieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta, se olisi ollut
iloinen, kun sorsat vain olisivat sietäneet sitä joukossaan -- tuo ruma
eläin raukka!

Ja talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi
uiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä kiinni. Mutta
joka yö kävi aukko, missä se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi
niin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa
jalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan
hiljaa ja jäätyi kiinni.

Varhain aamulla tuli talonpoika, hän näki sen, meni ja löi
puukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen.
Siellä se saatettiin virkoamaan.

Lapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta ankanpoikanen luuli, että
ne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan
maitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui
käsiään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, missä voi oli, ja sitten
jauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli sen näköinen! Vaimo huusi
ja hosui sitä hiilipihdeillä ja lapset juoksivat kumoon toisensa
saadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli,
että ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen
lumeen. -- Siellä se makasi kuin horroksissa.

Mutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja
kurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa
kaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa lämpöisesti.
Leivoset lauloivat, oli kaunis kevät.

Silloin se yhtäkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin
ennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään,
oli hän suuressa puutarhassa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit
tuoksuivat, keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaan alas kiemurtelevia
kanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja
suoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta.
Ne pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti pitkin vettä.
Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma
surumielisyys.

-- Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat
nokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma,
uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua
niiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi,
palvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa
talvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä
näkivät sen ja viillättivät humisevin höyhenin sitä vastaan. --
Surmatkaa minut vain! sanoi eläin raukka ja taivutti päänsä alas
vedenpintaa kohti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa
vedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan
kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen.

Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarbassa, kunhan vain on
levännyt joutsenen munassa!

Se oikein iloitsi kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut,
nyt se juuri ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä
odotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä
nokallaan.

Puutarhassa tuli muutamia pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä
veteen ja pienin huusi:

-- Tuolla on uusi! Ja toiset lapset riemuitsivat mukana: -- Niin, tänne
on tullut uusi! Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat ympärillä,
juoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja
leivoksia ja kaikki he sanoivat: -- Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin
kaunis! Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.

Silloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se
ei itsekään tietänyt, miten sen oli. Se oli ylen onnellinen, mutta ei
ensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se
muisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli
kaikkien sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista
linnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan alas veteen sen luo
ja aurinko paistoi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen
sulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:

-- Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma
ankanpoikanen!



Kuusi.


Metsässä kasvoi kaunis kuusi. Sillä oli hyvä paikka, aurinkoa se sai,
ilmaa oli tarpeeksi ja ympärillä kasvoi monta suurempaa toveria, sekä
kuusia että mäntyjä. Mutta pieni kuusi oli kiihkeä kasvamaan, se ei
ajatellut lämmintä aurinkoa eikä raikasta ilmaa, se ei välittänyt
talonpoikaislapsista, jotka kulkivat puhellen, kun he olivat poimimassa
mansikoita tai vadelmia. Usein he tulivat koko ruukku täynnä ja heillä
oli heinänkorsiin pujotettuja mansikoita, sitten he asettuivat pienen
puun vierelle ja sanoivat: -- Oi, kuinka herttaisen pieni se on! Tätä
ei puu ensinkään tahtonut kuulla.

Seuraavana vuonna se oli kasvanut pitkän kasvaimen pitemmäksi ja vuotta
myöhemmin taas se oli työntänyt paljoa pitemmän. Sillä kuusesta saattaa
aina sen vuosikerrosten mukaan nähdä, kuinka monta vuotta se on
kasvanut.

-- Oi, kunpa minä sentään olisin tuollainen suuri puu kuin nuo toiset,
huokasi pieni puu, -- niin minä voisin levittää oksani kauas
ympärilleni ja latvallani katsella kauas maailmaan! Linnut
rakentaisivat silloin pesiä oksieni väliin, ja kun tuulisi, voisin minä
nyökäyttää yhtä ylhäisesti kuin nuo toiset tuolla!

Se ei ensinkään iloinnut auringonpaisteesta ja linnuista tai punaisista
pilvistä, jotka illoin, aamuin purjehtivat sen yli.

Jos oli talvi ja lumi lepäsi ympärillä säihkyvän valkoisena, niin tulla
hyppeli usein jänis ja loikkasi suoraa päätä pienen puun yli -- oi, se
oli niin harmillista! Mutta kaksi talvea kului ja kolmantena oli puu
niin suuri, että jäniksen täytyi kiertää se. Oi, kasvaa, kasvaa, tulla
suureksi ja vanhaksi, se se sentään on ainoa onni tässä maailmassa,
ajatteli puu.

Syksyllä tulivat aina puunhakkaajat ja kaatoivat muutamia suurimpia
puita. Se tapahtui joka vuosi ja nuori kuusi, joka nyt oli aika pitkä,
vapisi sitä katsellessaan, sillä suuret, komeat puut putosivat naristen
ja rytisten maahan. Oksat hakattiin pois, ne näyttivät aivan paljailta,
pitkiltä ja kapeilta. Niitä oli miltei mahdoton tuntea, mutta sitten ne
pantiin vankkureille ja hevoset vetivät ne metsästä.

Minne ne vietiin? Mikä niitä odotti?

Keväällä, kun pääskynen ja haikara tulivat, kysyi puu niiltä:

-- Tiedättekö minne ne vietiin? Oletteko kohdanneet ne?

Pääskyset eivät tietäneet mitään, mutta haikara näytti miettivältä,
nyökkäsi päätään ja sanoi:

-- Kyllä, minä luulen. Kohtasin muutamia uusia laivoja, kun lensin
Egyptistä. Laivoissa oli mahtavia mastopuita. Uskallan sanoa, että ne
olivat niitä, ne lemusivat kuuselta. Voin sanoa terveisiä, ne
ylpeilevät, ne ylpeilevät!

-- Oi, kunpa minäkin olisin tarpeeksi suuri lentääkseni meren yli.
Mimmoinen on oikeastaan tuo meri ja mitä se muistuttaa?

-- Kävisi liian pitkäksi sitä kuvata! sanoi haikara ja sitten se meni.

-- Iloitse nuoruudestasi! sanoivat auringonsäteet. -- Iloitse terveestä
kasvustasi, nuoresta elämästä, joka sinussa on!

Ja tuuli suuteli puuta ja kaste itki kyyneliä sen yli, mutta sitä ei
kuusi ymmärtänyt.

Joulunaikaan kaadettiin aivan nuoria puita, puita, jotka usein eivät
olleet edes niin suuria tai sen ikäisiä kuin tämä kuusi, jolla ei ollut
lepoa eikä rauhaa, mutta joka aina tahtoi pois. Nämä nuoret puut, ja ne
olivat juuri kaikkein kauneimmat, saivat aina pitää oksansa, ne pantiin
vankkureille ja hevoset läksivät vetämään niitä metsästä.

-- Minne ne viedään? kysyi kuusi. -- Ne eivät ole suuremmat kuin minä,
vieläpä siellä oli yksi, joka oli paljoa pienempi. Miksi ne saivat
pitää kaikki oksansa? Minne ne ovat matkalla?

-- Sen tiedämme me, sen tiedämme me! visersivät harmaat varpuset. -- Me
olemme kaupungissa kurkistaneet sisään kaikista ruuduista, me tiedämme,
minne ne ovat matkalla! Oi, ne joutuvat mitä suurimpaan loistoon ja
ihanuuteen, mitä ajatella voi. Me olemme kurkistaneet sisään ikkunasta
ja nähneet, että ne asetetaan keskelle lämmintä huonetta ja
koristetaan mitä kauneimmilla tavaroilla, sekä kullatuilla omenilla,
piparikakuilla, leikkikaluilla ja monilla sadoilla kynttilöillä!

-- Entä sitten? kysyi kuusi ja värisi kaikkia oksiaan myöten. -- Entä
sitten? Mitä sitten tapahtuu?

-- Niin, enempää emme ole nähneet. Se oli suurenmoista!

-- Olenkohan minä syntynyt käymään tätä loistavaa tietä? riemuitsi puu.
Se on vieläkin parempaa kuin kulkea meren yli. Kuinka minä kärsin
ikävästä! Olisipa sentään joulu! Nyt minä olen korkea ja pitkä niinkuin
nuo muut, jotka vietiin pois viime vuonna. Oi, jospa vain olisin
vankkureilla! Olisinpa vain lämpöisessä huoneessa kaikkine sen
loistoineen ja ihanuuksineen! Ja sitten --? Niin, sitten tulee jotakin
vielä parempaa, vielä kauniimpaa, minkätähden ne muutoin niin
koristaisivat minut! Täytyy tulla jotakin vielä suurempaa, vielä
ihanampaa. Mutta mitä? Oi, minä kärsin! Minä kaipaan! En itsekään
tiedä, mikä minun on.

-- Iloitse minusta! sanoivat ilma ja auringonvalo. -- Iloitse terveestä
nuoruudestasi vapaassa luonnossa!

Mutta se ei ensinkään iloinnut. Se kasvoi kasvamistaan. Kesät, talvet
se seisoi vihreänä, tummanvihreänä se seisoi. Ihmiset, jotka sen
näkivät, sanoivat: se on kaunis puu. Ja joulun aikaan kaadettiin se
ensimäisenä kaikista. Kirves iski syvään ytimen läpi, puu kaatui
huoaten maahan, se tunsi sellaista tuskaa, sellaista voimattomuutta,
ettei se ensinkään voinut ajatella mitään onnea. Se oli suruissaan
siitä, että sen piti erota kotoa, paikalta, missä se oli kasvanut,
tiesihän se, ettei se enää koskaan näkisi rakkaita, vanhoja tovereita,
pieniä pensaita ja kukkia ympärillään, niin, ehkäpä ei edes lintuja.
Lähtö ei ensinkään ollut miellyttävä.

Puu tuli tajuihinsa vasta, kun se pihamaalla, missä se yhdessä muiden
puiden kanssa oli purettu kuormasta, kuuli miehen sanovan: Se on komea.
Emme tarvitse mitään muuta kuin tämän.

Nyt tuli kaksi palvelijaa täydessä juhla-asussa ja kantoi kuusen
suureen, kauniiseen saliin. Pitkin seiniä riippui muotokuvia ja suuren
posliiniuunin luona seisoi ldinalaisia vaaseja, jalopeurat kansissa.
Siellä oli keinutuoleja, silkkisohvia, suuria pöytiä täynnä kuvakirjoja
ja leikkikaluja sata kertaa satojen taalarien arvosta -- ainakin
sanoivat lapset niin. Ja kuusi pystytettiin suureen hiekalla täytettyyn
tynnyriin, mutta kukaan ei saattanut nähdä, että se oli tynnyri, siliä
sen ympärille pantiin vihreää kangasta ja se seisoi suurella kirjavalla
matolla. Oi, kuinka puu vapisi! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Sekä
palvelijat että neidit kulkivat ja koristivat sitä. Oksille ripustivat
he pieniä, värillisestä paperista leikattuja verkkoja. Joka nurkka oli
täytetty konvehdeilla. Kullatut omenat ja saksanpähkinät riippuivat
ikäänkuin ne olisivat olleet kiinni kasvaneita, ja yli sata punaista,
sinistä ja valkeaa pientä kynttilää kiinnitettiin oksiin. Nuket, jotka
näyttivät yhtä eläviltä kuin ihmiset -- puu ei koskaan ennen ollut
nähnyt sellaisia -- liitelivät vihannassa ja ylimmä latvaan pantiin
suuri tähti katinkullasta. Se oli komeaa, oikein erinomaisen komeaa!

-- Illalla, sanoivat he kaikki, -- illalla se tulee loistamaan!

-- Oi, ajatteli puu, -- olisipa vain ilta! Kunpa kynttilät pian
sytytettäisiin. Ja mitähän sitten tapahtuu? Tuleekohan puita metsästä
minua katselemaan? Lentävätköhän harmaat varpuset ikkunaan? Kasvankohan
minä kiinni ja seison helyissäni talvet ja kesät?

Niin, kyllähän se oli asioista selvillä, mutta sillä oli oikein
kuorensärky pelkästä ikävästä ja kuorensärky on puulle yhtä paha kuin
päänsärky meille muille.

Nyt sytytettiin kynttilät. Mikä loisto, mikä komeus! Puu värisi siitä
kaikkia oksiaan myöten niin, että kynttilät sytyttivät vihannan. Oikein
kirveli.

-- Herra varjelkoon! huusivat neidit ja sammuttivat kiireesti.

Nyt ei puu uskaltanut edes väristä. Oi, se oli kauheaa! Se niin pelkäsi
kadottavansa jotakin komeudestaan, se oli aivan pyörällä päästään
kaikessa tuossa loistossa. Ja nyt avautuivat molemmat kaksoisovet ja
joukko lapsia törmäsi sisään, ikäänkuin ne olisivat aikoneet kaataa
nurin koko puun. Vanhemmat ihmiset tulivat tyynesti jälessä.
Pienokaiset seisoivat aivan ääneti -- mutta vain hetkisen, sitten ne
taas riemuitsivat, niin että raikui. He tanssivat puun ympärillä ja
lahja toisensa perästä poimittiin.

-- Mitä ne tekevät? ajatteli puu. Mitä nyt tulee tapahtumaan? Ja
kynttilät paloivat aivan oksiin asti ja sitä myöten, kuin ne paloivat
loppuun, sammutettiin ne ja sitten saivat lapset luvan ryöstää puun.
Oi, ne syöksyivät sen kimppuun niin, että kaikki oksat risahtelivat.
Jollei se olisi kultatähden kärjestä ollut köytetty kiinni kattoon,
niin se olisi mennyt nurin.

Lapset tanssivat komeine leikkikaluineen ympärillä, kukaan ei enään
katsonut puuhun, paitsi vanha lapsenpiika, joka kävi kurkistelemassa
oksien väliin, mutta hän teki sen vain nähdäkseen, eikö sinne vielä
olisi unohtunut viikuna tai omena.

-- Kerro satu! Kerro satu! huusivat lapset ja vetivät pienen paksun
miehen puun luo, ja hän istuutui aivan sen alle, sillä sitten me olemme
luonnon helmassa, sanoi hän, ja puulle saattaa tehdä kummallisen hyvää
kuunnella mukana. Mutta minä kerron vain yhden sadun. Tahdotteko kuulla
sadun _Ivede Avedesta_ vaiko _Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas
portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessani?_

_Ivede-Avedesta!_ huusivat toiset, _Klumpe-Dumpesta!_ huusivat toiset.
Oli huutoa ja kirkunaa, ainoastaan kuusi vaikeni kokonaan ja ajatteli:
enkö minä ensinkään joudu mukaan, eikö minun pidä mitään tehdä? Sehän
oli ollut mukana, oli tehnyt, mitä sen piti tehdä.

Ja mies kertoi _Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin
joutui kunniasijalle ja sai prinsessan_. Ja lapset taputtivat käsiään
ja huusivat: kerro! kerro! He tahtoivat myöskin kuulla _Ivede-Aveden_,
mutta he saivat vain sadun _Klumpe-Dumpesta_. Kuusi seisoi aivan hiljaa
ja mietteissään, eivät koskaan olleet linnut metsässä kertoneet
sellaista. _Klumpe-Dumpe_ putosi alas portaita ja sai kuitenkin
prinsessan! Niin, niin, sillä tavalla käy maailmassa! ajatteli kuusi ja
uskoi, että se oli totta, koska se, joka kertoi, oli sellainen mukava
mies. Niin, niin, kuka tietää, ehkä minäkin putoan alas portaita ja
saan prinsessan! Ja se iloitsi siitä, että se seuraavana päivänä ehkä
puetaan kynttilöihin, leikkikaluihin, kultaan ja hedelmiin.

-- Huomenna minä en vapise! ajatteli se. -- Iloitsen oikein koko
loistostani. Huomenna saan taas kuulla sadun _Klumpe-Dumpesta_ ja ehkä
_Ivede-Avedestakin_. Ja puu seisoi hiljaa ja miettiväisenä koko yön.
Aamulla tulivat renki ja piika sisään.

-- Nyt loisto taas alkaa! ajatteli puu, mutta he laahasivat sen ulos
huoneesta, ylös portaita, ullakolle, ja sinne pimeään nurkkaan, minne
ei mikään päivä paistanut, he sen asettivat. Mitä tämä merkitsee?
ajatteli puu. Mitähän minä täällä teen? Mitähän minä täällä saan
kuulla? Ja se nojasi seinää vastaan ja seisoi ja ajatteli ja ajatteli.
Ja hyvää aikaa sillä oli, sillä kului päiviä ja öitä. Ei ketään tullut
sinne ylös ja kun sinne vihdoin joku tuli, niin hän tuli asettaakseen
joitain suuria laatikoita nurkkaan. Puu seisoi aivan piilossa, olisi
saattanut luulla, että se oli aivan unohdettu.

-- Nyt on talvi tuolla ulkona, ajatteli puu. Maa on kova ja lumen
peitossa, ihmiset eivät voi istuttaa minua. Sentähden minun varmaan
pitää seisoa täällä levossa kevääseen asti. Kuinka hyvin se on
ajateltu! Kuinka sentään ihmiset ovat hyviä! Kunhan täällä ei vain
olisi niin pimeää ja niin kauhean yksinäistä! Ei edes pientä jänistä!
Siellä metsässä oli sentään niin hauskaa, kun oli lunta maassa ja jänis
juoksi ohi, niin jopa silloinkin, kun se hyppäsi ylitseni, mutta siitä
en silloin pitänyt. Täällä ylhäällä on sentään hirveän yksinäistä.

-- Pii, pii! sanoi samassa pieni hiiri ja livahti esiin. Ja sitten tuli
vielä toinen pienoinen. Ne nuuskiskelivat kuusta ja livahtelivat sen
oksien välitse.

-- On julman kylmä! sanoivat pienet hiiret. -- Muuten täällä on ihanat
olot. Eikös ole, sinä vanha kuusi?

-- Minä en ole ensinkään vanha, sanoi kuusi, -- on monta, jotka ovat
paljoa vanhemmat kuin minä.

-- Mistä sinä tulet? kysyivät hiiret, -- ja mitä sinä tiedät? Ne olivat
kuin olivatkin hirveän uteliaita. -- Kerro meille toki kauneimmasta
paikasta maan päällä. Oletko ollut siellä? Oletko ollut ruokasäiliössä,
missä on juustoja hyllyillä ja riippuu kinkkuja katossa, missä
tanssitaan talikynttilöillä ja missä mennään laihoina sisään ja tullaan
lihavina ulos.

-- Sitä en tunne, sanoi puu, -- mutta metsän tunnen, missä aurinko
paistaa ja missä linnut laulavat. Ja sitten se kertoi kaikki
nuoruudestaan eivätkä pienet rotat olleet koskaan ennen kuulleet
sellaista. Ja ne kuuntelivat ja sanoivat:

-- Kuinka paljon sinä oletkaan nähnyt! Kuinka sinä olet ollut
onnellinen!

-- Minäkö! sanoi kuusi ja mietti sitä, mitä itse oli kertonut. -- Niin,
ne olivat oikeastaan hyvin hauskoja aikoja! Mutta sitten se kertoi
jouluaatosta, jolloin se oli ollut koristettuna leivoksilla ja
kynttilöillä.

-- Oi, sanoivat pienet hiiret, -- kuinka sinä olet ollut onnellinen,
sinä vanha kuusi!

-- Minä en ole ensinkään vanha, sanoi puu, -- tänä talvenahan
minä olen tullut metsästä. Olen parhaassa iässäni, olen vain hiukan
tanakka-kasvuinen.

-- Kuinka sinä kerrot kauniisti! sanoivat pienet hiiret, ja seuraavana
yönä tulivat ne mukanaan neljä muuta pientä hiirtä, joiden piti saada
kuulla puun kertovan, ja kuta enemmän se kertoi, sitä selvemmin se
muisti kaikki ja siitä tuntui: ne olivat sentään aika hauskoja aikoja!
Mutta ne voivat palata, ne voivat palata! _Klumpe-Dumpe_ putosi alas
portaita ja sai kuitenkin prinsessan, ehkä minäkin voin saada
prinsessan. Ja sitten ajatteli kuusi erästä pientä herttaista koivua,
joka kasvoi metsässä. Se oli kuuselle oikea kaunis prinsessa.

-- Kuka on _Klumpe-Dumpe?_ kysyivät pienet hiiret. Ja sitten kertoi
kuusi koko sadun, se muisti jokikisen sanan. Ja pienet hiiret olivat
vähällä juosta ylös puunlatvaan pelkästä ihastuksesta. Seuraavana yönä
tuli vielä useampia hiiriä ja sunnuntaina vielä kaksi suurta rottaa.
Mutta ne sanoivat, ettei tarina ollut hauska, ja se suretti pieniä
hiiriä, sillä nyt se oli heistäkin vähemmän hauska.

-- Osaatteko te vain sen yhden tarinan? kysyivät rotat.

-- Vain sen yhden, vastasi puu -- kuulin sen onnellisimpana iltanani,
mutta silloin en ajatellut kuinka onnellinen olin.

-- Se oli erinomaisen huono tarina. Ettekö osaa mitään silavasta ja
talikynttilöistä? Ettekö mitään ruokasäiliötarinoita?

-- En! sanoi puu.

-- No, kiitoksia sitten! sanoivat rotat ja menivät kotiinsa.

Pienet hiiretkin jäivät vihdoin tulematta ja silloin huokasi puu: oli
sentään aika herttaista, kun ne istuivat ympärilläni, nuo vilkkaat
pikku hiiret ja kuuntelivat, mitä heille kerroin. Nyt on sekin
mennyttä! Mutta minäpä muistan pitää hauskaa nyt, kun minut taas
otetaan esiin.

Mutta milloin se tapahtui? Niin, eräänä aamuna, kun ihmisiä tuli
ullakolle penkomaan. Laatikot muutettiin, puu otettiin esiin. He
paiskasivat sen kyllä hiukan kovakouraisesti permannolle, mutta heti
rupesi muuan mies laahaamaan sitä portaita kohti, mistä päivä paistoi.

-- Nyt alkaa elämä uudelleen! ajatteli puu. Se tunsi raikkaan ilman,
ensimäisen auringonsäteen -- ja nyt se oli ulkona pihamaalla! Kaikki
kävi niin nopeasti, puu aivan unohti katsella itseänsä, ympärillä oli
niin paljon nähtävää. Pihamaa oli puutarhan vieressä ja siellä kukoisti
kaikki. Ruusut riippuivat tuoreina ja lemuten yli pienen aitauksen,
lehmukset kukkivat ja pääskyset lentelivät ja sanoivat: kvirrevirrevit,
minun mieheni on tullut! Mutta ne eivät tarkoittaneet kuusta.

-- Nyt minä alan elää! riemuitsi se ja levitti oksansa levälleen. Oi,
ne olivat kaikki kuihtuneet ja keltaiset! Se makasi nurkassa
rikkaruohojen ja nokkosten joukossa. Kultapaperitähti oli vielä
ylhäällä latvassa ja kimmelteli kirkkaimmassa auringonpaisteessa.

Pihamaalla leikki pari niistä iloisista lapsista, jotka jouluna olivat
tanssineet puun ympärillä ja riemuinneet siitä. Yksi pienimmistä juoksi
ja repäisi pois kultatähden.

-- Kas, mitä tuossa rumassa, vanhassa joulupuussa vielä on! sanoi hän
ja polki oksia niin, että hänen saappaidensa alla ritisi.

Ja puu katseli kaikkea kukkaisloistoa ja raikkautta puutarhassa, se
katseli itseään ja toivoi, että se olisi saanut jäädä pimeään
nurkkaansa ullakolla. Se ajatteli raikasta nuoruuttaan metsässä,
hauskaa jouluaattoa ja pieniä hiiriä, jotka iloisina olivat kuunnelleet
tarinaa _Klumpe-Dnmpesta_.

-- Mennyttä, mennyttä! sanoi puu raukka. Kunpa minä edes olisin
iloinnut silloin, kun voin! Mennyttä, mennyttä!

Ja talonmies tuli ja hakkasi puun pieniksi kappaleiksi, siinä oli niitä
koko kasa. Kauniisti hulmahti tuli suuren kattilan alla. Ja samalla
huokasi syvään, jokainen huokaus oli kuin pieni laukaus. Sentähden
juoksivat lapset, jotka leikkivät, sisään ja asettuivat tulen
eteen, tuijottivat siihen ja huusivat: -- Pif, paf! Mutta joka
laukaukselta, joka oli syvä huokaus, ajatteli puu kesäpäivää metsässä,
talviyötä siellä, kun tähdet tuikkivat. Se ajatteli jouluaattoa ja
_Klumpe-Dumpea_, ainoaa satua, minkä se oli kuullut ja minkä se osasi
kertoa -- ja sitten oli puu palanut loppuun.

Pojat leikkivät pihamaalla ja pienimmällä oli rinnassa kultatähti, jota
puu oli kantanut onnellisimpana iltanaan. Nyt se oli mennyttä ja puu
oli mennyttä ja tarina mennyttä. Mennyttä, mennyttä, ja niin käy
kaikkien tarinoiden!



Lumikuningatar.

Seitsentarinainen satu.


_Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista_.

Kas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme
enemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko -- se oli kaikkein
pahimpia peikkoja, se oli "Perkele". Eräänä päivänä oli hän oikein
hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus,
että kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei
olemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui
esiin ja kävi vieläkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat siinä
keitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi
tai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei
niitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että
se levisi nenän ja suun yli. Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi
"Perkele". Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli
peiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa
keksintöään. Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua -- sillä hän piti
peikkokoulua -- kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta
nyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset
näyttävät. He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut
yhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty. Nyt
tahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa
itse enkeleistäkin ja "Jumalasta". Kuta korkeammalle he peiliä
lennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä
kiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa
ja enkeleitä. Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että
se karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi
miljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se
tuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen. Sillä muutamat
kappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri
maailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät
sinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli
silmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen
pieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli.
Muutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli
varsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale. Muutamat
peilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi,
mutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään. Muutamat
palaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat
ne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen
nauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin
suloisesti. Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita.
Nyt me saamme kuulla!


_Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö_.

Suuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää
tarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden
useimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa -- siellä oli
kuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi
puutarha kuin kukkaruukku. He eivät olleet veli ja sisar, mutta he
pitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä. Vanhemmat
asuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa.
Siinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa
ja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista
ulos pieni ikkuna. Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle,
niin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.

Molemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi
kyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin
laatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti. Nyt keksivät vanhemmat
asettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei
ulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta
kukkalavaa. Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut
kasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat
toisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty
kunniaportti. Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät,
etteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua
ulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja
siellä he nyt hauskasti leikkivät.

Talvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta
sitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan
jäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan
pyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi
kummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö. Pojan nimi
oli Kai ja tytön nimi Gerda. Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä
päästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat
alas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.

-- Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.

-- Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän
tiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.

-- On niillä, sanoi isoäiti. -- Hän lentää siellä, missä ne parveilevat
sakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy
maahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä
lentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja
silloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi
kukkasia.

-- Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he
tiesivät, että se oli totta.

-- Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.

-- Tulkoon vain, sanoi poika, -- niin minä panen hänet lämpöiselle
kaakeliuunille ja sitten hän sulaa.

Mutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.

Illalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän
tuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari
lumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin,
jäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan,
vihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen
harsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista
untuvista. Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä,
kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin
kaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa.
Hän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi
ja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi
ulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.

Seuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen -- ja sitten tuli suoja ja
sitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset
tekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä
puutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.

Ruusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli
oppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa
ajatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika
lauloi sen niinikään:

    Ruusuja laaksossa hohtaa,
    rakas Jeesus siell' lapset kohtaa.

Ja pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja
katselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille,
ikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä. Ihania suvipäiviä ne olivat,
suloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät
koskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.

Kai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja
lintuja. Silloin -- kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa --
sanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.

Pieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei
mitään voinut nähdä.

-- Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa.
Se oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä,
taikapeilistä -- me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että
kaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi,
mutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti
huomattavaksi. Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan
sydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi. Nyt ei enää
tehnyt kipeää, mutta siellä se oli.

-- Miksi sinä itket? kysyi hän. -- Silloin sinä olet ruman näköinen.
Eihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, -- tuo ruusu tuossa
on madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella
ilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja
sitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat
ruusut.

-- Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen
kauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään
omasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.

Kun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli
sylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina
joukkoon _mutta_ -- niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville,
niin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui
niinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset
nauroivat häntä. Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja
käyntiä koko sillä kadulla. Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä
kaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä
pojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä
lasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta,
joka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko
sielustaan piti hänestä.

Hänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat
niin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti,
tuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä
takinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.

-- Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli
paljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden
näköinen. Se oli kaunista katsella.

-- Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. -- Se on paljon
mielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan
virhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!

Vähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän
huusi aivan Gerdan korvaan: -- Minä olen saanut luvan laskettaa
suurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.

Torilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja
ajoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni. Heidän paraikaa
leikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä
istui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä
valkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai
nopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana.
Kulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka
ajoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä,
kuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa
kelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He
ajoivat suoraan ulos kaupungin portista. Nyt alkoi lunta tulla niin
vyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä,
kiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran,
päästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet
ajoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla.
Silloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi
pyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui
siltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen. Hän oli aivan
pelästyksissään, hän olisi tahtonut lukea _isämeitänsä_, mutta hän ei
muistanut muuta kuin _ison kertomataulun_.

Lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne
kuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki
pysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat
paljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen,
se oli lumikuningatar.

-- Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, -- mutta kuinka
noin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet
rekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin
hän olisi vaipunut lumihankeen.

-- Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä
otsalle. Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen
sydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän
olisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein
hyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.

-- Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja
kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi
perässä, kelkka selässä. Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja
silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä
kotona.

-- Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, -- sillä
silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!

Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja
ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin
silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle. Hänen
silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi
hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin,
että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja "kuinka monta asukasta", ja
lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se,
mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen,
suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi
korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui
siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien
ja järvien, yli merten ja maiden. Alla humisi kylmä tuuli, sudet
ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset,
mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli
Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren
jalkain juuressa.


_Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua_.

Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut? Missä
hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja.
Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan
rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista. Ei kukaan
tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki
katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli
vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat
oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.

Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.

-- Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.

-- Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.

-- Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.

-- Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä
uskonut.

-- Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna,
-- niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn
siltä.

Ja oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani
jalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.

-- Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä
lahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.

Ja aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän
otti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat
jokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne
heti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa
hänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita. Mutta
Gerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän
kömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen
päähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja
hänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta. Hän huomasi sen
ja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene
jo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.

Silloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan
ei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa
häntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin
lohduttaakseen häntä: -- Täällä me olemme, täällä me olemme! Vene kulki
virran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne
eivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.

Kaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja
rinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.

-- Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän
tuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita
kauniita, vihreitä rantoja. Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle,
missä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen,
muuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka
tekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.

Gerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti
eivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen
suoraan maata kohti.

Gerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha
vaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki,
johon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.

-- Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, -- kuinka sinä oletkaan
joutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja
sitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen,
veti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.

Ja Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään
hiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.

-- Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet
tullut tänne! sanoi hän.

Ja Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm!
hm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut
nähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä
ohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa
hänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin
mikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun. Sitten otti hän
Gerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.

Ikkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja
keltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein,
mutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon
kuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä. Ja hänen syödessään suki vanhus
hänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat
herttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka
olivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.

-- Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi
vanhus. -- Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan
yhteen! Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän
kasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän
ollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään
halusi pitää pienen Gerdan. Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi
koukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne
kukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan
eikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet. Vanhus pelkäsi, että
kun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain
ja juoksisi tiehensä.

Nyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta!
Kaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi
upeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi
ja kauniimpi. Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski
korkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen
punaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja
hän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar
hääpäivänään.

Seuraavana päivänä hän taas sai leikkiä kukkasten kanssa lämpimässä
auringonpaisteessa -- niin kului monta päivää. Gerda tunsi joka kukan,
mutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi
puuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt. Silloin istuu hän eräänä
päivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja
kaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu. Sen oli vanhus unohtanut
poistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan. Mutta sellaista
se on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.

-- Kuinka, sanoi Gerda, -- eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi
lavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän
istuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen,
mihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat
maata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja
Gerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona
ja samalla pientä Kaita.

-- Oi, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni tyttö. -- Minunhan
piti löytää Kai. Ettekö te tiedä, missä hän on? kysyi hän ruusuilta. --
Uskotteko, että hän on kuollut ja poissa?

-- Kuollut ei hän ole, sanoivat ruusut. -- Me olemme olleet maassa,
kaikki kuolleet ovat siellä, mutta Kai ei ollut siellä!

-- Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja
katsahti niiden kupuun ja kysyi: -- Ettekö te tiedä, missä pieni Kai
on?

Mutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai
tarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei
tietänyt mitään Kaista.

Ja mitä sanoi sitten Tulililja?

-- Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum!
Kuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa
hameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen
miehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä
joukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä,
jonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit,
jotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen
liekit kuolla rovion liekeissä?

-- Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.

-- Se on minun satuni, sanoi Tulililja.

Mitä sanoo Pyöräkello?

-- Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti
kasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä
parvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu
kaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu
oksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun
tuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku
kahiseekin! Eikö _hän_ toki tule?

-- Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.

-- Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.

Mitä sanoo pieni Lumikello:

-- Puiden välissä riippuu nuorassa pitkä lauta. Se on keinu. Kaksi
somaa pikkutyttöä -- hameet ovat valkoiset kuin lumi, vihreät
silkkinauhat hulmuavat hatuista -- istuvat ja keinuvat. Veli, joka on
heitä suurempi, seisoo keinussa, hän pitää käsivarttaan nuoran
ympärillä pysyäkseen paikallaan, sillä toisessa kädessä hänellä on
pieni malja, toisessa liitupiippu, hän puhaltaa saippuakuplia. Keinu
käy ja kuplat lentelevät kauniisti vaihtelevin värein. Viimeinen
riippuu vielä piipun varressa, notkuen tuulessa. Keinu käy. Pieni musta
koira, köykäinen kuin kupla, nousee takajaloilleen ja tahtoo mukaan
keinuun. Keinu lentää, koira menee nurin, haukkuu ja on vihainen, se
ilvehtii, kuplat särkyvät -- keinuva lauta, särkyvä, vaahtokuva on
lauluni!

-- Saattaa kyllä olla kaunista se, mitä sinä kerrot, mutta sinä sanot
sen niin surullisesti etkä ensinkään mainitse Kaita. Mitä sanovat
Hyasintit?

-- Oli kolme kaunista sisarta, läpikuultavaa ja hienoa. Ensimäisen hame
oli punainen, toisen sininen, kolmannen aivan valkoinen. Käsi kädessä
tanssivat he hiljaisen järven luona kirkkaassa kuutamossa. He eivät
olleet keijukaisia, he olivat ihmislapsia. Tuoksui kovin suloisesti ja
tytöt hävisivät metsään. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kolme
ruumisarkkua -- niissä lepäsivät kauniit tytöt -- solui metsän
tiheiköstä yli järven. Kiiltomadot lensivät loistaen ympärillä niinkuin
pienet, liitelevät valot. Nukkuvatko tanssivat tytöt, vai ovatko he
kuolleet? Kukkaistuoksu kertoo, että he ovat ruumiina. Iltakello
soittaa kuolleille.

-- Sinä teet minut aivan surulliseksi, sanoi pieni Gerda. -- Sinä
lemuat niin voimakkaasti, minun täytyy ajatella kuolleita tyttöjä. Oi,
onko sitten todella Kai kuollut? Ruusut ovat olleet alhaalla maassa ja
ne sanovat: ei!

-- Piu, pau! soittivat Hyasintin kellot. -- Me emme soita pienelle
Kaille, häntä emme tunne. Me laulamme vain laulumme, ainoan, jonka
osaamme.

Ja Gerda meni Voikukan luo, joka paistoi kiiltävien vihreiden lehtien
joukosta.

-- Sinä olet pieni kirkas aurinko! sanoi Gerda. -- Sanoppa minulle,
tiedätkö, mistä minä löydän leikkiveljeni.

Ja Voikukka paistoi niin kauniisti ja katsoi taas Gerdaan. Minkä laulun
mahtoikaan Voikukka osata laulaa? Se ei sekään ollut Kaista.

Eräällä pienellä pihamaalla paistoi Jumalan aurinko niin lämpöisesti
ensimäisenä kevätpäivänä. Auringonsäteet liukuivat alas naapurin
valkoista seinää, aivan vieressä kasvoivat ensimäiset keltaiset kukat,
tuo hohtava kulta lämpöisissä auringonsäteissä. Vanha isoäiti oli
ulkona tuolissaan, tyttärentytär, köyhä kaunis palvelustyttö tuli
kotiin lyhyeltä vierailulta. Hän suuteli isoäitiä. Siinä oli kultaa,
sydämen kultaa tuossa hartaassa suudelmassa, kultaa huulilla, kultaa
pohjalla, kultaa tuolla ylhäällä aamuhetkenä. Kas, siinä minun pieni
tarinani! sanoi Voikukka.

-- Voi minun vanhaa isoäiti-raukkaani! huokasi Gerda. -- Niin, hän
varmaan ikävöi minua, on suruissaan minusta, niinkuin oli pikku Kaista.
Mutta minä tulen pian takaisin kotiin ja sitten minä tuon Kain
mukanani. Ei auta kysyä kukkasilta, ne osaavat vain oman laulunsa, ne
eivät anna minulle tietoa! Ja sitten hän köytti ylös pienen hameensa
voidakseen juosta nopeammin. Mutta valkoinen Narsissi löi häntä jalkaan
hänen juostessaan sen yli. Silloin hän jäi seisomaan, katseli pitkään
kukkaa ja kysyi: -- Tiedätkö ehkä jotakin? Ja hän kumartui aivan sen
ääreen. Ja mitä se sanoi?

-- Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni! sanoi valkoinen
Narsissi. -- Oi, oi, kuinka minä lemuan! Ylhäällä, pienessä
ullakkokamarissa, seisoo, puoleksi pukeutuneena, pieni tanssijatar. Hän
seisoo milloin yhdellä jalalla, milloin kahdella, hän potkii koko
maailmalle, hän on pelkkää silmänlumetta. Hän kaataa vettä teekannusta
vaatekappaleelle, jota hän pitelee, se on kureliivi -- siisteys on hyvä
asia! Valkoinen hame riippuu naulassa, se on sekin pesty teekannussa ja
kuivattu katolla. Sen hän pukee ylleen, saframinkeltainen liina
kaulaan, niin paistaa hame valkoisemmalta. Jalat ilmaan! Kas kuinka hän
keikailee kuin kukka varressaan! Minä voin nähdä itseni, minä voin
nähdä itseni!

-- Siitä minä en ensinkään välitä! sanoi Gerda, -- sellaista ei pidä
kertoa minulle! Ja sitten hän juoksi toiseen päähän puutarhaa.

Ovi oli lukittu, mutta hän rynkytti ruostunutta ripaa niin, että se
irtaantui ja ovi aukeni ja sitten juoksi pieni Gerda paljain jaloin
maailmalle. Hän katsoi kolme kertaa taakseen, mutta kukaan ei tullut
hänen perässään. Vihdoin hän ei enään voinut juosta ja istuutui
suurelle kivelle ja kun hän katseli ympärilleen, oli kesä mennyt, oli
myöhäinen syys, sitä ei ensinkään saattanut huomata siellä kauniissa
puutarhassa, missä aina oli auringonpaistetta ja kaikkien vuodenaikojen
kukkia.

-- Herranen aika, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni Gerda. --
Onhan tullut syksy! Nyt en saa levätä. Ja hän nousi lähteäkseen.

Oi, kuinka hänen pienet jalkansa olivat arat ja väsyneet ja ympärillä
näytti kylmältä ja raa'alta. Pitkät salavanlehdet olivat aivan
keltaiset ja sumu tippui vetenä alas niistä. Lehti putosi toisensa
jälkeen, ainoastaan oratuomi seisoi marjoissaan ja niin tuimana, että
suu meni ryppyyn. Oi, kuinka täällä ulkona maailmassa oli harmaata ja
raskasta!


_Neljäs tarina. Prinssi ja prinsessa_.

Gerdan täytyi taas levätä. Silloin hyppäsi lumella, aivan vastapäätä
sitä paikkaa, missä hän istui, suuri varis. Se oli kauan istunut ja
katsellut häntä ja käännellyt päätään. Nyt se sanoi: -- Kraa, kraa!
hyvää päivää, hyvää päivää! Paremmin se ei voinut sitä sanoa, mutta se
tarkoitti pienen tytön parasta ja kysyi, minne hän oli menossa niin
yksinään maailmalle. Sanan _yksinään_ ymmärsi Gerda hyvin hyvästi ja
tunsi oikein, kuinka paljon se sisälsi, ja sitten hän kertoi varikselle
koko elämänsä ja vaelluksensa ja kysyi, eikö se ollut nähnyt Kaita.

Ja varis nyökkäsi varsin miettiväisenä ja sanoi: -- Ehkä olisin, ehkä
olisin!

-- Mitä? Luuletko! huusi pieni tyttö ja oli miltei litistämäisillään
variksen kuoliaaksi, niin hän suuteli sitä.

-- Siivolla, siivolla! sanoi varis. -- Minä luulen, että se saattaa
olla pieni Kai. Mutta nyt hän varmaan on unohtanut sinut prinsessan
takia.

-- Asuuko hän jonkun prinsessan luona? kysyi Gerda.

-- Kraa, kuulehan! sanoi varis, -- mutta minun on vaikea puhua sinun
kieltäsi. Ymmärrätkö variksenkieltä, niin kerron paremmin.

-- En, sitä en ole oppinut, sanoi Gerda, -- mutta isoäiti osasi sitä ja
P-kieltä hän osasi. Kunpa minäkin olisin oppinut sen!

-- Ei tee mitään! sanoi varis, -- minä kerron niin hyvin kuin voin,
mutta huonoa siitä joka tapauksessa tulee, ja sitten se kertoi kaikki,
mitä tiesi.

-- Siinä kuningaskunnassa missä me nyt istumme, asuu prinsessa, joka on
niin hirvittävän viisas, mutta hän on myöskin lukenut kaikki
sanomalehdet, mitä on maailmassa, ja unohtanut ne taas, niin viisas hän
on. Tässä hiljan istahtaa hän valtaistuimelle eikä se kuulu olevankaan
erittäin hauskaa, silloin hän sattuu hyräilemään erästä laulua, se oli
juuri tämä laulu: "Miksen naimisiin ma menis?" Kuulkaas, siinä on
jotakin varteenotettavaa, sanoo hän ja sitten hän tahtoi mennä
naimisiin, mutta hän tahtoi miehen, joka ymmärsi vastata, kun hänelle
puhui, miehen, joka ei vain seisonut ja näyttänyt ylhäiseltä, sillä se
on kovin ikävää. Nyt antoi hän rummuttaa kokoon kaikki hovinaiset ja
kun he kuulivat, mitä hän tahtoi, niin kävivät he kovin tyytyväisiksi.
-- Siitä minä pidän, sanoivat he, -- sellaista minäkin tässä hiljan
ajattelin. -- Saat uskoa, että joka sana, jonka sanon, on totta! sanoi
varis. -- Minulla on kesy kulta, joka kulkee vapaasti linnassa ja hän
on kertonut minulle kaikki!

Hänen kultansa oli tietysti myöskin varis, sillä vakka kantensa löytää
ja variksella se aina on varis.

-- Sanomalehdet ilmestyivät heti laidassaan sydämiä ja prinsessan
nimikirjaimet. Siitä ymmärrettiin, että jokaisella nuorella miehellä,
joka oli hauskan näköinen, oli vapaus tulla linnaan ja puhua prinsessan
kanssa, ja sen, joka puhui niin, että saattoi kuulla hänen olevan
kotonaan siellä, ja joka puhui parhaiten, sen tahtoi prinsessa ottaa
miehekseen. Niin, niin, sanoi varis. Saat uskoa, se on niin totta kuin
se, että istun tässä, että kansaa tulvi paikalle, oli tavaton tungos ja
juokseminen, mutta ei onnistunut, ei ensimäisenä eikä toisena päivänä.
He osasivat kaikki hyvin puhua, kun olivat ulkona kadulla, mutta kun he
tulivat sisään linnanportista ja näkivät kaartin hopeassa ja pitkin
portaita lakeijoja kullassa ja suuret valaistut salit, niin he
ällistyivät. Ja kun he seisoivat valtaistuimen edessä, missä prinsessa
istui, eivät he osanneet sanoa muuta kuin viimeisen sanan, minkä hän
oli sanonut, ja sitä ei hän viitsinyt kuulla uudestaan. Tuntui siltä,
kuin ihmiset siellä sisällä olisivat saaneet nuuskaa vatsalleen ja
menneet tainnoksiin, kunnes ne tulivat takaisin kadulle, niin, silloin
he saattoivat puhua. Minä olin itse sisällä ja näin sen! sanoi varis.
Niiden tuli sekä nälkä että jano, mutta linnasta eivät he saaneet edes
lasillista haaleaa vettä. Tosin muutamat viisaimmat olivat ottaneet
mukaansa voileipää, mutta eivät jakaneet naapurinsa kanssa. He
ajattelivat kuin ajattelivatkin: antaa hänen vain näyttää nälkäiseltä,
niin ei prinsessa ota häntä.

-- Mutta Kai, pieni Kai! kysyi Gerda. -- Milloin hän tuli? Oliko hän
noiden monien joukossa?

-- Maltahan, maltahan! Nyt me juuri tulemme häneen. Oli kolmas päivä,
silloin tuli sinne pieni mies ilman hevosta ja vaatteita, marssien
aivan tyynesti ylös linnaan. Hänen silmänsä loistivat kuin sinun
silmäsi, hänellä oli kauniit pitkät hiukset, mutta muuten huonot
vaatteet.

-- Se oli Kai! riemuitsi Gerda. -- Oi, minä olen siis löytänyt hänet!
Ja hän taputti käsiään.

-- Hänellä oli pieni reppu selässä! sanoi varis.

-- Ei, se oli varmaan hänen kelkkansa! sanoi Gerda, -- sillä kelkka
mukanaan hän läksi pois!

-- Se on mahdollista! sanoi varis,-- minä en niin tarkkaan katsonut.
Mutta sen tiedän kesyn kultani kautta, että kun hän tuli sisään
linnanportista ja näki henkivartioston hopeassa ja lakeijat pitkin
portaita kullassa, niin ei hän vähääkään ällistynyt. Hän nyökkäsi ja
sanoi niille: mahtaa olla ikävää seisoa portaissa, minä menen
mieluummin sisään! Siellä loistivat salit kynttilöissään. Salaneuvokset
ja korkeudet kulkivat paljainjaloin ja kantoivat kultavateja -- siinä
olisi kyllä saattanut käydä juhlalliseksi! Hänen saappaansa narisivat
hirveästi, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt.

-- Se on aivan varmaan Kai! sanoi Gerda. -- Minä tiedän, että hänellä
oli uudet saappaat, minä kuulin niiden narisevan isoäidin huoneessa.

-- Niin, kyllä ne narisivat! sanoi varis, -- ja rohkeasti astui hän
suoraan prinsessan eteen, joka istui helmellä, joka oli niin suuri kuin
rukinpyörä. Ja kaikki hovinaiset ja niiden piiat ja piikojen piiat, ja
kaikki kavaljeerit ja niiden palvelijat ja palvelijoiden palvelijat,
jotka pitivät renkiä, seisoivat määräasennossa ympärillä. Ja kuta
likempänä ovea he seisoivat, sitä ylpeämmiltä he näyttivät.
Palvelijoiden palvelijan renkiin, joka aina käy tohveleissa, tuskin
uskaltaa katsoa, niin ylpeänä hän seisoo ovella.

-- Se mahtaa olla kauheaa! sanoi pieni Gerda. -- Ja Kai sai kuitenkin
prinsessan?

-- Jollen minä olisi ollut varis, olisin ottanut hänet, vaikka olenkin
kihloissa. Hän kuului puhuneen yhtä hyvin kuin minä puhun, kun puhun
variksenkieltä, sen olen kuullut kesyltä kullaltani. Hän oli rohkea ja
kaunis, hän ei ollut ensinkään tullut kosimaan, vaan ainoastaan
kuulemaan prinsessan viisautta, ja sen hän havaitsi hyväksi ja
prinsessa puolestaan havaitsi hänet hyväksi.

-- Aivan varmaan se oli Kai, sanoi Gerda, -- hän oli niin viisas, hän
osasi päässälaskua murtoluvuilla. Oi, etkö veisi minua linnaan?

-- Kyllä, se on helposti sanottu! sanoi varis. -- Mutta miten me sen
teemme? Minäpä puhun siitä kesyn kultani kanssa, hän varmaan voi antaa
meille neuvon. Sillä sen minä sinulle sanon, että sellainen pieni tyttö
kuin sinä ei koskaan saa lupaa oikein päästä sisään!

-- Kyllä minä saan! sanoi Gerda. -- Kun Kai kuulee että minä olen
täällä, tulee hän heti ja noutaa minut!

-- Odota minua tuolla lätin luona! sanoi varis, käänteli päätään ja
lensi pois.

Vasta kun oli pimeä ilta, tuli varis taas takaisin.

-- Erinomaista, erinomaista! sanoi se. -- Hän lähettää sinulle paljon
terveisiä ja tässä on sinulle pieni leipä, hän otti sen kyökistä,
siellä on leipää tarpeeksi ja varmaan sinun on nälkä. Ei ole
mahdollista, että sinä pääset linnaan, sinähän olet paljain jaloin.
Hopeaan puettu kaarti ja kultaan puetut lakeijatkaan eivät sitä
sallisi. Mutta älä itke, sinä kyllä pääset sinne kuitenkin. Kultani
tietää pienet takaportaat, jotka johtavat makuuhuoneeseen ja hän
tietää, mistä ottaa avaimen.

Ja he menivät puutarhaan, suureen puukujaan, missä lehti putosi
toisensa jälkeen, ja kun kynttilät linnassa sammutettiin, toinen
toisensa jälkeen, vei varis pienen Gerdan erään takaoven luo, joka oli
raollaan.

Oi, kuinka Gerdan sydän sykki levottomuudesta ja ikävästä. Tuntui siltä
kuin hän olisi ollut tekemäisillään jotain pahaa ja hänhän vain tahtoi
tietää, oliko se pieni Kai. Kyllä, sen täytyi olla hän. Hän kuvitteli
elävästi mielessään hänen viisaita silmiään, hänen pitkiä hiuksiaan.
Hän aivan saattoi nähdä, kuinka hän hymyili, kun he istuivat kotona
ruusujen alla. Varmaan hän tulee iloiseksi, kun näkee Gerdan, kuulee,
minkä pitkän matkan hän on kulkenut hänen tähtensä, ja saa tietää,
kuinka suruissaan kaikki kotona olivat, kun ei hän palannut. Oi sitä
pelkoa ja iloa!

Nyt he olivat portaissa. Siellä paloi kaapilla pieni lamppu. Keskellä
lattiaa seisoi kesy varis, käännellen päätään joka taholle ja katseli
Gerdaa, joka niiasi, niinkuin isoäiti oli opettanut.

-- Sulhaseni on puhunut teistä niin kauniisti, pieni neitiseni, sanoi
kesy varis. -- Teidän _vita'nne_, niinkuin sitä sanotaan, on sekin
hyvin liikuttava. Otatteko lampun, niin minä kuljen edellä. Me kuljemme
tästä suoraan, niin emme tapaa ketään.

-- Täällä taitaa tulla joku heti perässä! sanoi Gerda ja hänen
ohitsensa suhahti. Näytti olevan ikäänkuin varjoja seinää vastaan,
hevosia liehuvin harjoin ja ohuin jaloin, metsästyspalvelijoita,
herroja ja naisia ratsain.

-- Ne ovat vain unia, sanoi varis, -- ne tulevat noutamaan korkeiden
herrasväkien ajatuksia metsästysretkelle. Hyvä onkin, niin voitte
paremmin katsella heitä vuoteessa. Mutta näyttäkääkin, että jos
pääsette arvoon ja kunniaan, osoitatte kiitollista mieltä.

-- Eihän siitä kannata puhua, sanoi metsävaris.

Nyt he tulivat ensimäiseen saliin, se oli ruusunpunaista silkkiä
taidokkaine kukkineen, jotka ylenivät pitkin seiniä. Täällä suhisivat
jo unet heidän ohitsensa, mutta he kulkivat niin nopeasti, ettei Gerda
saanut nähdä korkeaa herrasväkeä. Toinen sali kävi toistaan
komeammaksi, tahtoi oikein ällistyttää, ja nyt he olivat
makuuhuoneessa. Sen katto muistutti suurta palmua, jonka lehdet ovat
lasia ja keskellä lattiaa riippui paksussa kultavarressa kaksi
vuodetta, jotka kumpikin olivat liljan muotoiset. Toinen oli valkoinen,
siinä makasi prinsessa, toinen punainen ja siitä piti Gerdan etsiä
pientä Kaita. Hän taivutti syrjään muuatta punaista lehteä ja silloin
hän näki vallan ruskean niskan. Oi, se oli Kai! Hän huusi aivan ääneen
hänen nimensä, valaisi häntä lampulla -- unet humisivat taas ratsain
huoneeseen --, hän heräsi, käänsi päätään ja -- se ei ollutkaan pieni
Kai!

Vain prinssin niska muistutti häntä, mutta nuori ja kaunis hän oli. Ja
valkoisesta liljavuoteesta kurkisti prinsessa ja kysyi, mikä oli.
Silloin itki pieni Gerda ja kertoi koko tarinansa ja kaikki, mitä
varikset olivat tehneet hänen hyväkseen.

-- Sinä pieni raukka! sanoivat prinssi ja prinsessa ja he kehuivat
variksia ja sanoivat, etteivät olleet niille ensinkään suuttuneet,
mutta heidän ei kuitenkaan pitäisi tehdä tätä toiste. Joka tapauksessa
oli niiden saatava palkinto.

-- Tahdotteko lentää vapaina? kysyi prinsessa, -- tai tahdotteko
vakinaisen toimen hovivariksina sekä kaikki, mikä jää kyökistä?

Ja molemmat varikset niiasivat ja pyysivät vakinaista tointa, sillä he
ajattelivat vanhuuttaan ja sanoivat: hyvä on vanhan miehen omistaa
jotakin, niinkuin heidän sanansa kuuluivat.

Ja prinssi nousi vuoteestaan ja antoi Gerdan nukkua siinä ja enempää ei
hän voinut tehdä. Gerda liitti pienet kätensä yhteen ja ajatteli:
kuinka sentään ihmiset ja eläimet ovat hyviä. Ja sitten hän sulki
silmänsä ja nukkui makeasti. Kaikki unet lensivät taas sisään ja ne
olivat Jumalan enkelien näköiset ja ne vetivät kelkkaa ja siinä istui
Kai ja nyökkäsi päätään. Mutta kaikki oli vain unennäköä ja sentähden
se olikin poissa heti, kun hän heräsi.

Seuraavana päivänä puettiin hänet kiireestä kantapäähän asti silkkiin
ja samettiin. Hän sai tarjouksen jäädä linnaan hyville päiville, mutta
hän pyysi ainoastaan saada pienet rattaat ja hevosen eteen, ja parin
pieniä saappaita, sitten hän taas ajaa maailmalle etsimään Kaita.

Hän sai sekä saappaat että puuhkan. Hänet puettiin hyvin kauniiksi ja
kun hänen piti lähteä, seisoivat oven luona uudet vaunut puhdasta
kultaa. Prinssin ja prinsessan vaakuna paistoi vaunusta kuin tähti.
Kuski, palvelijat ja esiratsastajat -- sillä esiratsastajia oli myöskin
-- istuivat, päässään kultakruunut. Prinssi ja prinsessa auttoivat
hänet itse vaunuihin ja toivottivat hänelle kaikkea onnea. Metsävaris,
joka nyt oli mennyt naimisiin, seurasi mukana ensimäiset kolme
penikulmaa. Se istui hänen vierellään, sillä se ei sietänyt ajaa
takaperin. Toinen varis seisoi portilla ja räpytti siipiään. Se ei
seurannut mukana, sillä se poti päänkipua siitä lähtien, kun se oli
saanut vakinaisen toimen ja liian paljon syömistä. Sisältä olivat
vaunut päällystetyt sokeririnkeleillä ja istuimessa oli hedelmiä ja
piparpähkinöitä.

-- Hyvästi, hyvästi! huusivat prinssi ja prinsessa ja pikku Gerda itki
ja varis itki. Niin kuluivat ensimäiset penikulmat. Silloin heitti
variskin hyvästit ja se oli raskas hyvästijättö. Se lensi puuhun ja
räpytteli mustia siipiään niin kauan, kuin se saattoi nähdä vaunut,
jotka paistoivat kuin kirkkain auringonpaiste.


_Viides tarina. Pieni ryövärityttö_.

He ajoivat pimeän metsän läpi, mutta vaunut loistivat kuin soihtu, se
pisti ryövärien silmään, sitä eivät he voineet sietää.

-- Se on kultaa, se on kultaa! huusivat he, syöksyivät esiin, kävivät
kiinni hevosiin, löivät kuoliaaksi pienet ratsumiehet, kuskin ja
palvelijat ja vetivät nyt pienen Gerdan esiin vaunuista.

-- Hän on lihava, hän on kaunis, hän on syötetty pähkinänsydämillä!
sanoi vanha ryöväriakka, jolla oli pitkä tuuhea parta ja sellaiset
kulmakarvat, että ne riippuivat silmien päällä. -- Hän on yhtä hyvä
kuin pieni syöttölammas. Ai, kuinka makealta hän tulee maistumaan! Ja
sitten hän veti tupesta kiiltävän veitsensä ja se välkkyi niin, että
hirvitti.

-- Ai! sanoi akka samassa. Häntä oli purrut korvaan hänen oma pieni
tyttärensä, joka riippui hänen selässään ja oli niin raju ja hurja,
että sitä ilokseen katseli. -- Senkin ilkeä vekara! sanoi äiti eikä
hänellä ollut aikaa teurastaa Gerdaa.

-- Hänen pitää leikkiä minun kanssani! sanoi pieni ryövärityttö. --
Hänen pitää antaa minulle puuhkansa, kaunis hameensa, nukkua minun
kanssani minun vuoteessani! Ja sitten hän taas puri niin, että
ryöväriakka hypähti ilmaan ja kieppui ympäri ja kaikki ryövärit
nauroivat ja sanoivat: -- Kas kuinka hän tanssii pentunsa kanssa.

-- Minä tahdon vaunuihin! sanoi pieni ryövärityttö ja hänen täytyi ja
hän halusi saada tehdä tahtonsa, sillä hän oli kovin hemmoteltu ja
itsepäinen. Hän ja Gerda istuivat vaunuissa ja sitten he ajoivat kivien
ja kantojen yli syvemmälle metsään. Pieni ryövärityttö oli yhtä suuri
kuin Gerda, mutta tanakampi, hartevampi ja iholtaan tumma. Silmät
olivat aivan mustat, ne näyttivät miltei surullisilta. Hän otti pientä
Gerdaa vyötäisistä ja sanoi: -- Ne eivät teurasta sinua, niin kauan
kuin en minä suutu sinuun! Sinä olet kai prinsessa?

-- En, sanoi pieni Gerda ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli kokenut ja
kuinka paljon hän piti pikku Kaista.

Ryövärityttö katsoi häneen varsin vakavana, nyökytti hiukan päätään ja
sanoi: -- Ne eivät saa teurastaa sinua, vaikka minä suuttuisinkin
sinuun, silloin minä kyllä teen sen itse! Ja sitten hän pyyhki Gerdan
silmät ja pisti sitten molemmat kätensä somaan puuhkaan, joka oli
pehmoinen ja lämmin.

Nyt pysähtyivät vaunut. He olivat keskellä ryövärilinnan pihaa. Seinä
oli haljennut ylhäältä alas asti, korpit ja varikset lentelivät
avonaisista rei'istä ja suuret verikoirat, joista jokainen oli sen
näköinen kuin se olisi voinut niellä ihmisen, hyppivät korkealle
ilmaan, mutta eivät haukkuneet, sillä se oli kielletty.

Suuressa, vanhassa nokisessa salissa paloi keskellä kivilattiaa suuri
tuli. Savu kiiri kattoa pitkin ja sai itse etsiä tiensä ulos. Suuressa
juomanpanokattilassa kiehui keitto ja sekä jäniksiä että kaniineja
käänneltiin vartaissa.

-- Sinun pitää yöllä nukkua minun kanssani täällä kaikkien
pikkueläinteni kanssa! sanoi ryövärityttö. He saivat syömistä ja
juomista ja menivät sitten muutamaan nurkkaan, missä oli olkia ja
mattoja. Ylhäällä istui rimoilla ja orsilla liki sata kyyhkystä, jotka
kaikki näyttivät nukkuvan, mutta käännähtivät kuitenkin vähän, kun
pikkutytöt tulivat.

-- Ne ovat kaikki minun, sanoi pieni ryövärityttö ja kävi nopeasti
kiinni yhteen likimmistä, piteli sitä jaloista ja ravisti sitä niin,
että se räpytteli siipiään. -- Suutele sitä! huusi hän ja löi sillä
Gerdaa kasvoihin. -- Tuossa istuvat metsälurjukset! jatkoi hän ja
viittasi säleiden taakse, joita oli lyöty aika määrä korkealle reiän
eteen muurissa.

-- Ne ovat metsälurjuksia nuo kaksi! Ne lentävät heti pois, jolleivät
ole oikein lukittuina. Ja tässä seisoo minun vanha rakkahimpani "pää"!
ja hän veti sarvesta poroa, jolla oli kiiltävä kuparirengas kaulassa ja
joka oli kytkettynä. Häntäkin meidän täytyy pitää kytkyessä, muuten hän
karkaa luotamme. Joka ikinen ilta kutkutan minä häntä kaulaan terävällä
veitselläni, sitä hän niin pelkää! Ja pieni tyttö veti pitkän veitsen
muurinhalkeamasta ja antoi sen liukua poron kaulan yli. Eläin raukka
potki takajaloillaan ja ryövärityttö nauroi ja veti sitten Gerdan
mukaansa vuoteeseen.

-- Aiotko pitää veitsen vieressäsi, kun nukut? kysyi. Gerda ja katseli
siihen hiukan peloissaan.

-- Minä nukun aina veitsi vieressäni, sanoi pieni ryövärityttö. -- Ei
koskaan tiedä, mitä voi sattua. Mutta kerro minulle nyt taas, mitä
äsken kerroit pienestä Kaista ja miksi olet lähtenyt maailmalle.

Ja Gerda kertoi uudestaan, ja metsäkyyhkyset kuhersivat ylhäällä
häkissä, muut kyyhkyset nukkuivat. Pieni ryövärityttö pani kätensä
Gerdan kaulaan, piti veistä toisessa kädessään ja nukkui niin, että sen
saattoi kuulla. Mutta Gerda ei ensinkään voinut sulkea silmiään, hän ei
tietänyt, oliko hänen määrä elää vaiko kuolla. Ryövärit istuivat tulen
ympärillä, lauloivat ja joivat, ja ryöväriakka heitteli kuperkeikkoja.
Oi, pienen tytön oli varsin hirmuista katsella sitä.

Silloin sanoivat metsäkyyhkyset: kur, kur, me olemme nähneet pienen
Kain. Valkoinen kana kantoi hänen rekeänsä. Hän istui lumikuningattaren
vaunuissa, jotka kulkivat läpi metsän, kun me makasimme pesässä. Hän
puhalsi meihin poikasiin ja kaikki ne kuolivat, paitsi me kaksi. Kur,
kur!

-- Mitä te sanotte siellä ylhäällä? huusi Gerda, -- minne
lumikuningatar matkusti? Tiedättekö siitä jotakin?

-- Luultavasti hän matkusti Lapinmaahan, sillä siellä on aina lunta ja
jäätä, kysy vain porolta, joka seisoo kytkettynä nuoraan.

-- Siellä on jäätä ja lunta, siellä on suloista ja hyvä olla! sanoi
poro, -- siellä juostaan vapaasti suurissa, hohtavissa laaksoissa.
Siellä on lumikuningattaren kesäteltta, mutta hänen vakituinen linnansa
on ylhäällä pohjoisnavan puolella, sillä saarella, jota sanotaan
Huippuvuoriksi.

-- Oi Kai, pieni Kai! huokasi Gerda.

-- Nyt sinun pitää olla hiljaa, sanoi ryövärityttö, -- muuten saat
veitsen vatsaasi!

Aamulla kertoi Gerda hänelle kaikki, mitä metsäkyyhkyset olivat
sanoneet ja pieni ryövärityttö näytti kovin vakavalta, mutta nyökkäsi
päätään ja sanoi: -- Sama se, sama se!

-- Tiedätkö, missä Lapinmaa on? kysyi hän porolta.

-- Kuka sen paremmin tietäisi kuin minä? sanoi eläin, ja silmät sen
päässä pyörivät. -- Siellä minä olen syntynyt ja kasvanut, siellä olen
juossut lumikentillä.

-- Kuuleppas! sanoi ryövärityttö Gerdalle, -- sinä näet, että kaikki
meidän miesväkemme ovat poissa, mutta muori on vielä täällä ja hän jää
tänne, mutta aamulla juo hän suuresta pullosta ja ottaa sitten pienen
unen päälle. Silloin minä teen jotakin hyväksesi! Samassa hän hyppäsi
sängystä, karkasi äidin kaulaan, vetäisi häntä leukaparrasta ja sanoi:
-- oma suloinen kilipukkini, hyvää huomenta!

Ja äiti näpäytti häntä nenään, niin että se kävi sekä punaiseksi että
siniseksi, mutta se tapahtui kaikki rakkaudesta.

Kun äiti sitten oli juonut pullostaan ja otti pienet unet, meni
ryövärityttö poron luo ja sanoi:

-- Minulla olisi ihmeellinen halu vielä monta kertaa kutittaa sinua
terävällä veitsellä, sillä silloin sinä olet niin hauska, mutta sama
se: minä irroitan sinun nuorasi ja autan sinut ulos, että pääset
juoksemaan Lapinmaahan, mutta sinun pitää ottaa jalat allesi ja viedä
tämä pieni tyttö lumikuningattaren linnaan, missä hänen leikkiveljensä
on. Olethan sinä kuullut, mitä hän kertoi, sillä hän puhui varsin
ääneen, ja sinä kuuntelet!

Poro hypähti korkealle ilosta. Ryövärityttö nosti pienen Gerdan sen
selkään ja oli niin varovainen, että sitoi hänet kiinni, vieläpä antoi
pienen tyynyn hänen istuttavakseen.

-- Sama se, sanoi hän, -- tuossa saat karvaiset saappaasi, sillä tulee
kylmä, mutta puuhkan pidän minä, se on liian kaunis! Kuitenkaan ei
sinun pidä palella. Tässä saat äitini suuret kintaat, ne ulottuvat
kyynärpäihisi asti -- pistä kätesi niihin! Nyt sinä käsistäsi olet
ilkeän äitini näköinen!

Ja Gerda itki ilosta.

-- Minä en voi sietää, että sinä irvistät! sanoi pieni ryövärityttö. --
Nythän sinun juuri pitäisi näyttää tyytyväiseltä! Ja tuossa sinä saat
kaksi leipää ja yhden kinkun, niin et näe nälkää! Molemmat sidottiin
taakse poron selkään. Pieni ryövärityttö avasi oven, houkutteli sisään
kaikki suuret koirat ja sitten leikkasi hän nuoran poikki veitsellään
ja sanoi porolle: -- Lähde laputtamaan! Mutta pitele taiten pientä
tyttöä!

Ja Gerda ojensi kädet suurine kintaineen ryövärityttöä kohden ja sanoi
hyvästi ja sitten läksi poro menemään yli kivien ja kantojen, läpi
suuren metsän, yli soiden ja arojen, minkä jaksoi. Sudet ulvoivat ja
korpit vaakkuivat. Hyit, hyit! kuului taivaalta. Tuntui siltä, kuin
olisi aivastanut punaista.

-- Ne ovat minun vanhat revontuleni! sanoi poro. -- Kas, kuinka ne
loistavat! Ja sitten se juoksi entistä nopeammin, yötä ja päivää.
Leivät syötiin, kinkku niinikään, ja sitten he olivat Lapinmaassa.


_Kuudes tarina. Lappalaismuija ja ruijalaismuija_.

He pysähtyivät pienen talon ääreen. Se oli kovin surkea, katto ulottui
maahan asti ja ovi oli niin matala, että perheen täytyi ryömiä
vatsallaan, kun se aikoi ulos tai sisään. Täällä ei ollut ketään
kotona paitsi vanha lappalaismuija, joka seisoi ja paistoi kalaa
merenrasvalampun ääressä. Ja poro kertoi koko Gerdan tarinan, mutta
ensin omansa, sillä siitä tuntui, että se oli paljon tärkeämpää, ja
Gerda oli vilusta niin pökerryksissään, ettei voinut puhua.

-- Voi teitä raukkoja! sanoi lappalaismuija, -- sitten teillä vielä on
pitkät juostavat. Teidän täytyy mennä toista sataa penikulmaa Ruijaan,
sillä siellä viettää lumikuningatar maalaiselämää ja polttaa
bengalitulta jokikinen ilta. Minäpä kirjoitan pari sanaa kuivalle
kalliokalalle -- paperia minulla ei ole -- sen minä annan mukaanne
ruijalaismuijalle, hän voi antaa teille parempia neuvoja kuin minä!

Ja kun nyt Gerda oli lämmennyt ja saanut syödäkseen ja juodakseen, niin
kirjoitti lappalaismuija pari sanaa kuivalle kalliokalalle, ja poro
läksi juoksemaan. Hyit, hyit! pani ylhäällä ilmassa, ja sitten he
tulivat Ruijaan ja koputtivat ruijalaismuijan savupiippuun, sillä
hänellä ei ollut edes ovea.

Siellä oli sellainen kuumuus, että ruijalaismuija itse käveli miltei
alasti. Pieni hän oli ja väriltään aivan harmaa. Hän irroitti heti
pienen Gerdan vaatteet, veti pois kintaat ja saappaat, sillä muuten
hänelle olisi tullut liian kuuma, pani poron otsalle kappaleen jäätä ja
luki sitten, mitä oli kirjoitettu kalliokalaan. Hän luki sen kolmeen
kertaan ja sitten hän osasi sen ulkoa ja pani kalan ruokapataan, sillä
saattoihan sen hyvin syödä eikä hän koskaan heittänyt mitään hukkaan.

Nyt kertoi poro ensin oman tarinansa, sitten pienen Gerdan, ja
ruijalaismuija tirkisteli viisailla silmillään, mutta ei sanonut
mitään.

-- Sinä olet hyvin viisas, sanoi poro. -- Minä tiedän, että sinä
neulomalangalla voit köyttää kiinni kaikki taivaan tuulet. Kun laivuri
irroittaa yhden solmun, saa hän hyvää tuulta, kun hän irroittaa toisen,
tuulee tuimasti, ja kun hän irroittaa kolmannen ja neljännen, niin
tuulee niin, että metsät kaatuvat. Etkö antaisi pienelle tytölle
sellaista juomaa, että hän voi saada kahdentoista miehen voimat ja
voittaa lumikuningattaren.

-- Kahdentoista miehen voimat, sanoi ruijalaismuija. -- Olisihan sitä
siinä! Ja sitten hän meni hyllylle, otti esiin suuren kokoonkäärityn
nahan ja kääri sen auki. Siinä oli kirjoitettuna ihmeellisiä kirjaimia
ja ruijalaismuija luki niin, että vesi virtasi hänen otsaltaan.

Mutta poro pyysi taas niin hartaasti pienen Gerdan puolesta ja Gerda
katseli niin rukoilevin silmin, jotka olivat täynnä kyyneliä,
ruijalaismuijaan, että tämä taas alkoi tirkistellä silmillään ja veti
poron nurkkaan, missä hän kuiskasi sille, sillaikaa kuin se sai
tuoretta jäätä päälaelleen:

-- Pieni Kai on aivan oikein lumikuningattaren luona ja pitää kaikkea
siellä mielensä ja ajatustensa mukaisena ja uskoo, että se on paras osa
maailmaa, mutta se johtuu siitä, että hän on saanut lasinpalan
sydämeensä ja pienen lasisirpaleen silmäänsä. Ne täytyy ensin saada
pois, muuten ei hänestä koskaan tule ihmistä ja lumikuningatar on
pitävä hänet vallassaan!

-- Mutta etkö sinä voi antaa pienelle Gerdalle jotakin sellaista
juomaa, että hän saa kaikki tyyni valtaansa?

-- Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on. Etkö
näe, kuinka suuri se on? Etkö näe kuinka ihmisten ja eläinten täytyy
palvella häntä, kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin
maailmassa? Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa, se on hänen
sydämessään, se on siinä, että hän on suloinen, viaton lapsi. Jollei
hän itse pääse lumikuningattaren luo ja saa lasia pois pieneltä Kailta,
emme me voi auttaa! Kaksi penikulmaa täältä alkaa lumikuningattaren
puutarha, sinne voit viedä pienen tytön. Laske hänet maahan suuren
pensaan luo, joka punaisine marjoineen seisoo lumessa, älä pidä pitkiä
puheita ja joudu tänne takaisin! Ja sitten nosti ruijalaismuija pienen
Gerdan poron selkään, joka juoksi minkä jaksoi.

-- Oi, saappaani jäivät, kintaani jäivät! huusi pieni Gerda. Hän
huomasi sen vasta purevassa pakkasessa. Mutta poro ei uskaltanut
pysähtyä, se juoksi, kunnes tuli suuren pensaan luo, jossa oli punaisia
marjoja. Siellä se laski Gerdan maahan, suuteli häntä suulle ja suuret,
kirkkaat kyyneleet valuivat alas eläimen poskia, ja sitten se juoksi
minkä jaksoi, jälleen takaisin. Siinä seisoi Gerda raukka ilman kenkiä,
ilman kintaita, keskellä kauheaa, jääkylmää Ruijaa.

Hän juoksi eteenpäin niin pian kuin taisi. Siellä tuli koko rykmentti
lumihiutaleita, mutta ne eivät pudonneet alas taivaasta, se oli aivan
kirkas ja loisti revontulia. Lumihiutaleet juoksivat pitkin maata ja
kuta likemmä ne tulivat, sitä suuremmiksi ne kävivät. Gerda kyllä
muisti, kuinka suurilta ja kummallisilta ne olivat näyttäneet silloin,
kun hän näki lumihiutaleet auringonlasin läpi, mutta täällä olivat ne
vielä paljoa suuremmat ja hirvittävämmät, ne olivat eläviä, ne olivat
lumikuningattaren etuvartijoita. Niillä oli mitä kummallisimpia
muotoja, toiset olivat kuin ilkeitä suuria piikkisikoja, toiset taas
kuin kokonaisia käärmekimppuja, joista niiden päät pistivät esiin ja
toiset kuin pieniä, paksuja karhuja, joilla oli karvat pystyssä. Kaikki
olivat hohtavan valkoisia, kaikki ne olivat eläviä lumihiutaleita.

Silloin rukoili pieni Gerda isämeitänsä ja pakkanen oli niin kova, että
hän saattoi nähdä oman hengityksensä. Sauhuna nousi se hänen suustaan,
huuru tiheni tihenemistään ja muodostui pieniksi kirkkaiksi enkeleiksi,
jotka kasvamistaan kasvoivat, koskettaessaan maata. Ja kaikilla niillä
oli kypärä päässä ja peitset ja kilvet käsissä. Niitä tuli yhä useampia
ja kun Gerda oli lopettanut isämeitänsä, oli hänen ympärillään
kokonainen legiona. Ne hakkasivat peitsineen kauheita lumihiutaleita,
niin että ne särkyivät sadoiksi kappaleiksi ja pieni Gerda kulki aivan
turvallisesti ja rohkeasti eteenpäin. Enkelit taputtivat hänen
jalkojaan ja käsiään ja silloin hän vähemmän tunsi, miten kylmä oli ja
astui reippaasti lumikuningattaren linnaa kohti.

Mutta katsokaamme nyt ensin, kuinka Kain on. Hän kyllä ei ajatellut
pientä Gerdaa ja kaikkein vähimmin sitä, että tämä seisoi linnan
ulkopuolella.


_Seitsemäs tarina. Mitä tapahtui lumikuningattaren linnassa ja mitä
sitten tapahtui_.

Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää
tuulta. Siellä oli toista sataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta
tuiskusi. Suurin ulottui monen penikulman päähän, kaikki väkeväin
revontulten valaisemina, ja ne olivat suuret, tyhjät, jäätävän kylmät
ja hohtavat. Ei koskaan tänne eksynyt mitään huvitusta, ei edes pieniä
karhuntanssiaisia, joissa myrsky olisi saanut soittaa ja jääkarhut
kävellä takajaloillaan ja näyttää hienoja tapoja; ei koskaan pientä
seuraleikkiä suutillikkoineen ja käsille-läjäyttelemisineen; ei koskaan
pieniä kahvikestejä valkoisten kettuneitojen kesken. Tyhjää, avaraa ja
kylmää oli lumikuningattaren saleissa. Revontulet leimusivat niin
säännöllisesti, että saattoi laskea, milloin ne olivat korkeimmillaan
ja milloin ne olivat matalimmillaan. Keskellä tyhjää, loppumatonta
lumisalia oli jäätynyt järvi, se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi,
mutta jokainen kappale oli niin aivan toisen näköinen, että se oli
kokonainen taitoteos. Ja keskellä sitä istui lumikuningatar, kun hän
oli kotona, ja sitten hän sanoi, että hän istuu järjen peilissä ja että
se on ainoa ja paras tässä maailmassa.

Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, niin, miltei musta, mutta hän ei
kuitenkaan huomannut sitä, sillä olihan lumikuningatar suudellut
vilunväristykset pois hänestä ja hänen sydämensä oli miltei kuin
jääkimpale. Hän kulki ja kuljetteli muutamia teräviä, litteitä
jääkimpaleita, joita hän asetteli kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän
tahtoi saada siitä esille jotakin. Se oli aivan samanlaista kuin jos
meillä muilla on pieniä puupalasia ja me muodostamme niistä kuvioita,
joita kutsutaan Kiinalaiseksi peliksi. Kai kulki hänkin ja pani kokoon
kuvioita, mitä kummallisimpia, se oli Järjen-Jääpeliä. Hänen silmissään
olivat kuviot aivan erinomaisia ja mitä tärkeimmän arvoisia. Sen teki
se lasisirpale, joka oli hänen silmässään! Hän muodosti kokonaisia
kuvioita, jotka olivat jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän
voinut saada muodostetuksi sitä sanaa, jota hän juuri tahtoi, sanaa
_Iäisyys_, ja lumikuningatar oli sanonut: jos sinä voit keksiä sen
kuvion, niin pääset omaksi herraksesi ja minä lahjoitan sinulle koko
maailman ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut.

-- Nyt minä lennän pois lämpimiin maihin! sanoi lumikuningatar, -- minä
tahdon päästä kurkistelemaan mustiin patoihin! -- ne olivat tulta
suitsuttavia vuoria, Etna ja Vesuvius, joiksi niitä kutsutaan. --
Minäpä vähän valkaisen niitä, se kuuluu asiaan, se tekee hyvää
sitruunien ja viinirypäleiden jälkeen! Ja sitten lensi lumikuningatar
ja Kai istui aivan yksin monta penikulmaa suuressa, tyhjässä jääsalissa
ja katseli jääpalasia ja ajatteli ja ajatteli niin, että hänessä
paukkui. Aivan kankeana ja hiljaa hän istui, olisi saattanut luulla
hänen paleltuneen kuoliaaksi.

Silloin tapahtui, että pieni Gerda astui linnaan suuresta portista,
joka oli tehty viiltävistä tuulista. Mutta hän luki iltarukouksen ja
silloin asettuivat tuulet, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet nukkua, ja
hän astui suureen, tyhjään, kylmään saliin. Silloin näki hän Kain, hän
tunsi hänet, hän karkasi hänen kaulaansa, piteli häntä lujasti ja
huusi: Kai, pieni Kai kulta, minä olen siis löytänyt sinut!

Mutta Kai istui aivan hiljaa, jäykkänä ja kylmänä. Silloin itki pieni
Gerda kuumia kyyneliä, ne putosivat hänen rinnalleen, ne tunkivat hänen
sydämeensä, ne sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen
peilinkappaleen sieltä sisältä. Hän katsoi Gerdaan ja Gerda veisasi
virren:

    Ruusuja laaksossa hohtaa,
    rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Silloin purskahti Kai itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri
silmästä, hän tunsi Gerdan ja riemuitsi: Gerda, pieni Gerda kulta!
Missä sinä oletkaan ollut niin kauan? Ja missä minä olen ollut? Ja hän
katseli ympärilleen. Kuinka täällä on kylmää, kuinka täällä on tyhjää
ja avaraa! Ja hän turvasi Gerdaan ja Gerda nauroi ja itki ilosta. Oli
niin onnellista, että jääsirpaleetkin tanssivat ilosta ja kun ne
väsyivät ja asettuivat, lepäsivät ne juuri niinä kirjaimina, jotka
lumikuningatar oli käskenyt hänen keksiä hänen ollakseen oma herransa
ja jotta hän antaisi hänelle koko maailman ja parin uusia luistimia.

Ja Gerda suuteli hänen poskiaan ja ne tulivat kukoistaviksi, hän
suuteli hänen silmiään ja ne loistivat niinkuin hänenkin silmänsä. Hän
suuteli hänen käsiään ja jalkojaan ja hän oli terve ja reipas.
Lumikuningatar sai mielellään tulla kotiin, Kain vapautuskirje oli
valmiiksi kirjoitettuna loistavin jääkappalein.

Ja he ottivat toisiaan käsistä ja läksivät suuresta linnasta. He
puhuivat isoäidistä ja ruusuista ylhäällä katolla. Ja missä he
kulkivat, siellä aivan tyyntyivät tuulet ja aurinko tunki esiin. Ja kun
he tulivat pensaalle, jolla oli ne punaiset marjat, seisoi poro siellä
ja odotti. Sen mukana oli toinen nuori poro, jonka udar oli täynnä ja
se antoi lapsille lämpimän maitonsa ja suuteli heitä suulle. Sitten
veivät he Kain ja Gerdan ensin ruijalaismuijan luo, jonka kuumassa
huoneessa he lämmittelivät ja saivat kotimatkaa koskevat tiedot, sitten
lappalaismuijan luo, joka oli neulonut heille uudet vaatteet ja pannut
kuntoon rekensä.

Ja poro ja nuori poro juoksivat vierekkäin ja seurasivat maan rajalle
asti. Siellä pilkisti esiin ensimäinen vihanta, siellä he heittivät
hyvästit porolle ja lappalaismuijalle. Hyvästi! sanoivat he kaikki. Ja
ensimäiset pienet linnut alkoivat visertää, metsä oli vihreillä
nupuilla ja sieltä tuli, ratsastaen komealla hevosella, jonka Gerda
tunsi -- se oli ollut kultavaunujen edessä -- nuori tyttö, päässä
punainen lakki ja edessään pistooleja. Se oli pieni ryövärityttö, joka
oli ikävystynyt olemaan kotona ja nyt aikoi ensin pohjoiseen ja sitten
toiselle suunnalle, jollei häntä tyydyttänyt siellä. Hän tunsi heti
Gerdan ja Gerda tunsi hänet -- siinä sitä oli iloa!

-- Sinäpä olet aika veitikka kiertelemään! sanoi hän pienelle Kaille.
-- Tahtoisinpa tietää, ansaitsetko, että sinun tähtesi juostaan
maailman ääreen.

Mutta Gerda taputti ryövärityttöä poskelle ja kysyi prinssiä ja
prinsessaa.

-- Ne ovat lähteneet vieraille maille, sanoi ryövärityttö.

-- Entä varis? kysyi pieni Gerda.

-- Niin, varis on kuollut, vastasi ryövärityttö. -- Kesy kulta on
tullut leskeksi ja kulkee musta villalanganpätkä jalan ympärillä. Hän
valittaa surkeasti, ja kaikki tyyni on roskaa! Mutta kerro nyt minulle,
miten sinun on käynyt ja kuinka sinä sait hänet käsiisi.

Ja Gerda ja Kai kertoivat molemmat.

-- Ja hip-hap-hurre-tusselurre! sanoi ryövärityttö, otti heitä molempia
kädestä ja lupasi, että jos hän kerran sattuisi kulkemaan heidän
kaupunkinsa läpi, niin hän tulisi heitä tervehtimään, ja sitten hän
ratsasti maailmalle. Mutta Kai ja Gerda astuivat käsikädessä ja heidän
astellessaan oli kaunis kukkiva ja vihannoiva kevät. Kirkonkellot
soivat ja he tunsivat korkeat tornit, suuren kaupungin, se oli se,
missä he asuivat. Ja he astuivat kaupunkiin ja isoäidin ovelle ja ylös
portaita, huoneeseen, missä kaikki oli samalla paikalla kuin ennen ja
kello sanoi: tiki-taki! ja viisari kiersi. Mutta heidän astuessaan
sisään ovesta he huomasivat tulleensa täysikasvuisiksi ihmisiksi.
Ruusut katonräystäällä kukkivat sisään avonaisista ikkunoista ja siinä
seisoivat pienet lapsentuolit, ja Kai ja Gerda istuutuivat kukin
omalleen ja pitelivät toisiaan käsistä. Kuin pahan unen olivat he
unohtaneet kylmän, tyhjän loiston lumikuningattaren luona. Isoäiti
istui Jumalan kirkkaassa auringonpaisteessa ja luki ääneen raamatusta:
jollette tule kuin lapsiksi, niin ette tule Jumalan valtakuntaan!

Ja Kai ja Gerda katselivat toisiaan silmiin ja yhtäkkiä ymmärsivät he
vanhan virren:

    Ruusuja laaksossa hohtaa,
    rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Siinä he istuivat molemmat, täysikasvaneina ja kuitenkin lapsina,
lapsina sydämeltään. Ja oli suvi, lämmin, suloinen suvi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.