Title: Leo Mechelinin elämä
Author: Rein, Karl Gabriel Thiodolf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Leo Mechelinin elämä" ***


LEO MECHELININ ELÄMÄ

Kuvaillut

TH. REIN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



ALKUSANAT.


Kun Leo Mechelin viime vuoden alussa kuoli, tunnustettiin yleisesti,
että Suomi hänessä oli menettänyt parhaita poikiaan, miehen, joka
ansaitsee maamme hartaimmat kiitokset siitä, että hän pitkän ja
monivaiheisen elämänsä aikana omisti suuren kykynsä, harvinaisen
tarmonsa sen hyväksi sekä koettelemuksen päivinä rohkeasti asettui
maamme oikeutta puolustamaan. Sellaisen miehen elämäntyö on epäilemättä
koko runsaudessaan ja monipuolisuudessaan säilytettävä jälkimaailman
muistossa. Saatuani kehotuksen laatia hänen elämänkuvauksensa olen
arvellut, ettei minun tulisi siitä kieltäytyä; kuitenkin on tehtävä
mielestäni vielä tätä nykyä mahdoton täydellisesti suorittaa, vaan on
se uskottava vastaisen historiantutkimuksemme huoleksi. Elämäkerta,
joka täydellisesti ja seikkaperäisesti kuvailisi Mechelinin koko
elämäntyön, kysyisi liian laajoja esitöitä, voidakseen valmistua minun
käytettävänäni olleen lyhyen ajan kuluessa, siihenkään katsomatta että
sen erinäiset puolet eivät vielä näy olevan sopivia julkisesti
kuvailtaviksi. Ennen kaikkea on Mechelinin elämäntyö meitä vielä liian
lähellä, jotta kuvailija voisi siitä saada eheän kuvan ja tajuta koko
sen merkityksen.

Olen kuitenkin arvellut, että jo nyt julkaistu vähäisempi elämänkuvaus
ei olisi vallan arvoa vailla yleisöllemme, joka siitä saisi ainakin
yleiskäsityksen manalle muuttaneen suurmiehen elämästä. Toivoen
tämänkin laatuisen lyhytpiirteisen kuvauksen voivan herättää jonkin
verran mielenkiintoa ja olevan joksikin hyödyksi olen rohjennut tarjota
lukevalle yleisölle tämän vähäisen teoksen, vakuutettuna, että
täydellisempi kuvaus on ilmestyvä, kun olot sallivat, ja kun tehtävän
ottaa suorittaakseen henkilö, joka on täysin sen tasalla.

Käytettävänäni olleista lähteistä on mainittava, paitsi Mechelinille
läheisten henkilöjen antamia tietoja, hänen Valtioarkistossa säilytetty
runsas jälkeenjättämiensä paperien kokoelma, jota en kuitenkaan ole
ehtinyt täydellisesti tarkastaa. Mieluisa velvollisuuteni on tunnustaa
saaneeni ohjausta tohtori, neiti Tekla Hultinin "Nuoressa Suomessa" v.
1899 julkaistusta kirjoitelmasta, joka on sitä arvokkaampi, kun se
sisältää Mechelinin itsensä tekijälle antamia tietoja. Rouva Helmi
Krohnin aikakauslehti Otavan maaliskuun vihkoon 1913 laatimaa
Mechelinin lapsuus- ja nuoruusajan kuvausta olen niinikään voinut
käyttää, minkä kiitollisuudella tunnustan.

Helsingissä, syyskuussa 1915.

_Th. Rein_.



SISÄLLYS.

I luku 1839-1856

Suku ja vanhemmat Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat, koulunkäynti ja
kotiopetus. Haminan seuraelämä.

II luku 1856-1864

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja
ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava
sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.

III luku 1864-1874

Alkava julkinen virkaura. Avioliitto, matkoja,
maanviljelysharrastuksia. Alkava valtiopäivämiestoiminta. Tieteellinen
kirjailijatoiminta.

IV luku 1874-1882

Opettaja- ja tieteellinen kirjailijatoimi. Komiteain jäsenenä,
kunnallismiehenä. Keisarivierailu, aateloiminen, 1877-78 vuoden
valtiopäivät. Liberaalinen ohjelma. Keisari Aleksanteri II:n kuolema.
Muutoksia Suomen hallituksessa. 1882 vuoden valtiopäivät.

V luku 1882-1890

Senaatin jäsenenä. Hallitustoimia. Valtiopäivät v. 1885, 1888.
Diplomaattinen tehtävä Espanjassa. Kodifioimiskysymys. Hyökkäyksiä
Suomen valtiosääntöä vastaan Venäjän kiihkokansallisten taholta.
Toiminta niiden torjumiseksi. Postijulistuskirja. Ero senaatista.

VI luku 1890-1898

Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät.
Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät.
Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto,
Suomen oikeuksien puolustus.

VII luku 1898-1903

Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja,
kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen
kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia
laittomuuksia. Maastakarkoitus.

VIII luku 1903-1905

Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä.
Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maastakarkoitettujen
paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.

IX luku 1905-1908

Toistamiseen hallituksen jäsenenä. Uudistusohjelma. Eduskuntauudistus.
Muita hallitustoimenpiteitä. Uuden hallitusmuodon sekä muiden
yhteiskunnallisten parannusten ehdotuksia. Taantumus pääsee jälleen
valtaan. Ero senaatista.

X luku 1908-1914

Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi.
1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus.
Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.



I LUKU.

1839-1856.

Suku ja vanhemmat. Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat. Koulunkäynti ja
kotiopetus. Haminan seuraelämä.


Mechelinin suvussa kulkevan perinnäistiedon mukaan on suku kotoisin
Mechelnin kaupungista Alankomailta, mutta siirtyi, asuttuaan jonkin
aikaa Saksassa ja silloisessa Ruotsin alusmaassa Pommerissa,
1600-luvulla Ruotsiin ottaen alkuperäisen kotipaikkansa muistoksi
nimekseen "Mechelinus" tahi "Mechelin". Suvun erään jäsenen, _Jacob
Mechelinin_, kerrotaan asuneen Suomassa, Helsingissä, ja olleen
ammatiltaan kauppias. Hänen poikansa Henrik tuli papiksi ja Kuopion
pitäjän kappalaiseksi sekä jätti jälkeensä poikia, joista nuorin,
Henrik, 1700-luvun ensi vuosikymmeninä raivoavan Isonvihan ja
koululaitoksen silloisen rappiotilan johdosta ei päässyt opin tielle,
vaan rupesi talonpojaksi. Hänen pojastaan _Adamista_, joka asettui
Juvan pitäjään asumaan, tuli puuseppä, rakennusmestari ja sahankirjuri.

Adam Mechelinin poika _Henrik Johan_, syntynyt v. 1774; osotti aikaisin
lukuhalua, pantiin kouluun, tuli ylioppilaaksi Turussa sekä filosofian
maisteriksi ja tohtoriksi, vihittiin papiksi, tuli Kesälahden
kappalaiseksi, v. 1818 Viipurin läänin Jaakkiman kirkkoherraksi,
Sortavalan rovastikunnan lääninrovastiksi ja kuoli v. 1840.
Avioliitossaan _Maria Kristina Costianderin_ kanssa hänellä oli monta
lasta, muiden muassa pojat _Gustaf Johan_ ja _Henrik Adolf_, joka
viimeksi mainittu sittemmin toimi Venäjän pääkonsulina Kristianiassa,
nimitettiin Suomen senaatin jäseneksi, aateloitiin v. 1886, merkittiin
Suomen ritarihuoneen jäsenluetteloon N:o 265:n kohdalle ja kuoli v.
1899. Tyttäristä vanhin oli nimeltään _Charlotta_. Kirkkoherra H.J.
Mechelin oli perin oppinut mies ja pani paljon huolta lastensa
kasvatukseen; opettipa hän muun muassa ei ainoastaan pojilleen, vaan
Charlotta tyttärelleenkin latinaa, jota tämän mainitaan käyttäneen
keskustellessaan veljiensä kanssa, minkä tähden häntä oli tapana
nimittää "Latina-Lotaksi". Runojakin hän sepitteli. Avioliitossa
kappalaisen, sittemmin rovasti P.F. _Brofeldtin_ kanssa tuli hänestä
kirjailija Juhani Ahon isoäiti.

Mainituista veljistä vanhempi, Gustaf Johan, tämän elämäkerran
esineen isä, oli syntynyt v. 1807 Kesälahdella ja tuli, Savonlinnan
silloisen saksalaisen koulun käytyään, ylioppilaaksi, filosofian
maisteriksi ja tohtoriksi Turussa. Hänen sanotaan aikoneen antautua
yliopistonopettajan uralle, mutta Turun palon takia luopuneen tästä
aikeestaan. Sen sijaan hän tuli Haminan kadettikoulun opettajaksi,
saman laitoksen opetuksen tarkastajaksi ja sai valtioneuvoksen
arvonimen. Hän oli laajatietoinen mies ja opetti monta ainetta:
luonnontieteitä, sielutiedettä, maantietoa, historiaa ja Suomen
lainoppia sekä ruotsia, suomea ja venättä. Suomen kielen opetus
otettiin kadettikoulussa käytäntöön 1830-luvulla, ja Mechelin antoi
ensimäisenä opetusta tässä aineessa, jonka tuntemista pidettiin
tarpeellisena vastaisille upseereille heidän joutuessaan tekemisiin
kotimaisten sotamiesten kanssa. -- Muissa julkisissa oppilaitoksissamme
suomen kieli otettiin opetusaineeksi vasta 1840-luvun alussa. --
Mechelin kirjoitti myös yleisen kieliopin oppikirjan, joka
tarkastettuna painettiin valtion kustannuksella ja otettiin
kadettikoulussa käytäntöön valmistuksena varsinkin uusien kielien
opiskeluun. Hän oli jonkin verran perehtynyt lääketaitoonkin ja kuuluu
muun muassa kerran parantaneen erään sukulaisensa polvivian sähköllä.
Soitannollisiakin taipumuksia hänellä oli. Hän oli muuten
käytöstavaltaan maailmanmies, vartaloltaan ryhdikäs ja täyteläinen,
kuuluupa olleen aika väkeväkin. Kerrankin oli raju härkä, päästyään
kuljettajaltaan karkuun, kadettikoulun puistossa hyökännyt Mecheliniä
vastaan, mutta hänen onnistui pistämällä sauva härän sarvien väliin
kaataa hurja elukka kumoon. -- Valtioneuvos G.J. Mechelin kuoli v.
1863.

Hän oli nainut _Amanda Gustava Sagulinin_, Viipurin pitäjän
kruununnimismiehen, sotakomisarius _Benjamin Sagulinin_ ja tämän vaimon
_Gustava Stålhandsken_ tyttären. Amanda tytär kasvoi Viipurin
kaupungissa ja nautti opetusta sikäläisessä hyväksi tunnetussa
saksalaisessa tyttökoulussa. Hän joutui kahdesti naimisiin, ensi kerran
Lappeen tuomiokunnan tuomarin G.J. _Costianderin_, toisen kerran tämän
sisarenpojan G.J. Mechelinin kanssa. Hänellä oli ensimäisestä
avioliitostaan kaksi poikaa, _Robert_ ja _Torsten_, joista niinmuodoin
tuli hänen jälkimäisen miehensä poikapuolet ja Leo Mechelinin
velipuolet. Rouva Amanda Mecheliniä pitivät kaikki, jotka häntä
lähemmin tunsivat, varsin älykkäänä naisena. Hän oli sukkelasanainen,
kielitaitoinen ja sangen musikaalinen. Asuessaan Turussa leskenä
ensimäisen miehensä kuoltua hän antoi soitonopetusta, ja mentyään
toisiin naimisiin v. 1837 sekä muutettuaan Haminaan hän otti osaa tämän
paikkakunnan soitannollisiin rientoihin. Hän oli erittäin uuttera, piti
kotinsa hyvässä kunnossa, mutta toimi sen ohessa kaikenlaisissa
yleishyödyllisissä yrityksissä, perusti Haminaan köyhäin lasten koulun
ja naisyhdistyksen, joka hankki varattomille työtä.

Tässä avioliitossa syntyi marraskuun 24 p:nä 1839 poika _Leopold Henrik
Stanislaus_, perheen keskuudessa tavallisesti kutsuttu _Leoksi_, jonka
nimen hän myöhemminkin sai lähemmässä toveripiirissään pitää.
Perheessä, johon paitsi Leoa kuului hänen neljä täysisisarustaan (kolme
sisarta ja veli) sekä molemmat Costiander velipuolet, jotka kumpikin
saivat suorittaa kadettikoulun kurssin ja antautua sotilasuralle,
vallitsi mitä ystävällisin suhde jäsenten kesken. Hieno sivistys, joka
oli saanut leimansa sekä tieteen ja kirjallisuuden että taiteen
harrastuksesta, oli ominaista tälle kodille, missä nuoren Leon runsaat
luonnonlahjat saivat otollisissa olosuhteissa kehittyä. Puhekielenä
käytettiin perheessä enimmäkseen saksaa, kuten vielä siihen aikaan
useissa Kaakkois-Suomen sivistyneissä perheissä oli laita. Ruotsiakin
sentään puhuttiin Mechelinin perheessä. Eräät tallessa olevat Leo M:n
muistiinpanot hänen poikavuosiltaan osottavat hänen jo silloin
täydellisesti tainneen sekä saksaa että ruotsia. Mutta sen lisäksi hän
nuoruudessaan oppi käytännöllisesti sekä ranskaa äidiltään, joka oli
siihen kieleen hyvin perehtynyt, että venättä isältään. Suomen kieli
oli siihen aikaan, kuten tunnettua, säätyläisten keskuudessa
syrjäytetyssä asemassa, ja lapset oppivat sitä enimmäkseen palvelusväen
kanssa puhellessaan. Leokin saavutti siinä nuoruudessaan jonkinlaisen
taidon, jota hän sittemmin opetuksen ja opintojen avulla lisäsi,
pääsemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin olisi halunnut. Eräässä
ylioppilasaikanaan kirjoittamassaan kirjeessä velipuolelleen Torsten
Costianderille hän lausuu: valitettavasti minä, kuten tiedät, olen
niitä monia onnettomia, jotka osaavat kaikkea muuta paremmin kuin oman
maansa kieltä ("als ihre Landessprache").

Perhe, joka Haminassa asui eräässä kadettikoulun kylkirakennuksessa,
vietti tavallisesti kesänsä kaupungin lähellä olevassa pienessä Malina
nimisessä huvilassa, kauniin järven rannalla ja siimeisen puiston
reunassa. Siellä lapset pääsivät viettämään ulkosalla hauskaa elämää
maalaisaskareineen ja leikkeineen. Leon varhaisimpia lapsuudenmuistoja
sanotaan olleen kaunis valkoinen hevonen, jonka hänen isänsä oli saanut
isältään Jaakkimasta. Se oli lasten suosikki ja salli heidän ratsastaa
selässään. Suru oli sen vuoksi suuri, kun eräänä talvena heidän rakas
hevosensa putosi heikkoihin jäihin ja hukkui.

Toisinaan tehtiin matkoja, jolloin nuoret saivat oppia tuntemaan maamme
eri seutuja. Kesällä 1845 perhe teki matkan Turkuun ja sieltä Pöytyän
pitäjän Yläneen kappelissa olevalle Uudenkartanon maatilalle, jonka
omisti isän ystävä ja opettaja, professori Carl Reinhold Sahlberg,
tunnettu etevänä luonnontutkijana ja "Pro fauna et flora fennica"
seuran perustajana. Hänen vanhin tyttärensä oli rouva Mechelinin
läheinen ystävä. Professori Sahlberg oli Yläneelle perustanut
erinomaisesti hoidetun, aikoinaan Suomen suurimman ja varsinkin
omenistaan ja hyötymansikoistaan kuulun hedelmäpuutarhan.
Kaksitoistavuotiaana Leo sai omaistensa mukana tehdä toisen matkan,
tällä kertaa Itä-Suomeen, perheen vanhaan kotiseutuun Jaakkimaan, missä
valtioneuvos Mechelinin lanko, kruununnimismies Savander, omisti
luonnonihanan Rantalan maatilan. Tällä matkalla käytiin myös Saimaalla
ja Imatralla, jotka nuoren pojan mieleen jättivät pysyväisiä
vaikutelmia.

Leo Mechelinin luonnonlahjat herättivät aikaisin huomiota, ja isä pani
erikoista huolta hänen kasvatukseensa, totuttaen häntä työhön,
järjestykseen ja ankaraan velvollisuuden täyttämiseen. Muun muassa isä
neuvoi häntä aina sanomaan sanottavansa sievästi, ei huolimattomasti
eikä töykeästi, ja tämä tapa juurtuikin poikaan koko elämän ajaksi. On
vielä tallella pieni paperipalanen, johon kymmenvuotiaan pojan
lapsellisella käsialalla on kirjoitettu:

    'Täten allekirjoittanut sitoutuu aina huolellisesti pitelemään
    kirjojaan ja olemaan jättämättä läksyjään viime hetkeen, vaan
    lukemaan ne kohta kotiin tultuaan. Niinikään hän lupaa pitää
    luetteloa kirjoistaan. Jos hän tämän rikkoo, alistuu hän mihinkä
    rangaistukseen hyvänsä.

    Marraskuun 18 p:nä 1849.

                                               Leop. Mechelin.'

Saatuaan lyhyen aikaa opetusta _Forsblomin_ neitien johtamassa,
aikoinaan hyväksi tunnetussa yksityisessä oppilaitoksessa, joka
pääasiallisesti oli aiottu tytöille, mutta johon poikiakin otettiin, ja
sitten jonkin aikaa oltuaan isänsä oppilaana suoritti Leo vuosina
1851-53 kahden ylemmän luokan kurssin Haminan niin sanotussa
suurkoulussa eli yläalkeiskoulussa. Eräs tästä koulusta annettu
lukukausitodistus osottaa opettajain havainneen hänen tietojensa miltei
kaikissa aineissa ansaitsevan korkeimman arvosanan. Hän jatkoi vielä
tämän jälkeen jonkin aikaa lukujaan ylioppilastutkintoa varten, taaskin
enimmäkseen isän johdolla. Ainoastaan matematiikassa antoi hänelle
erityistä opetusta tämän tieteen silloinen opettaja kadettikoulussa,
etevänä matemaatikkona tunnettu Edvard Neovius. Isä oli jonkin aikaa
aikeessa lähettää poikansa johonkin lukioon, mutta koulun rehtori
esteli, koska nuorukainen pian pelkillä kotiopinnoillakin kykenisi
suorittamaan loistavan ylioppilastutkinnon.

Leon erinomainen ahkeruus tuotti toisinaan hänen omaisilleen hieman
huoltakin. Niinpä äiti alkukesästä 1854 kirjoittaa pojalleen
Torstenille: "jos hän [Leo] kauan jatkaa nykyiseen tapaansa, menee
hänen terveytensä pilalle, sen vuoksi saa hän kesällä hoitaa sitä ja
huvituksiaan niin paljon kuin me voimme saada aikaan". Toisessa
kirjeessä hän kirjoittaa: "Leo on kaikkien ilo ja kaikkien huvi
tasaisen, hyvän mielenlaatunsa tähden, joka ei häntä milloinkaan petä.
-- -- Hänen hellyyttään minua kohtaan on suloista tuntea."

Paitsi taipumusta ja halua opintoihin oli Leo Mechelinillä
soitannollisiakin lahjoja, ja laulutaidon hän oppi luultavasti äitinsä
johdolla. Ja että hän nuorukaiseksi varttuneena täytti kaikki
vanhempainsa toiveet, käy ilmi eräästä todistuksesta, jonka isä
kirjoitti pojan täyttäessä 15 vuotta. Todistus, saksaksi kirjoitettu,
on suomennettuna seuraava:

    'Rakkahin Leoni!

    Tänä tärkeänä hetkenä, jolloin täytät 15 vuotta, en voi antaa
    sinulle parempaa muistolahjaa kuin tämän:

    Liikutetuin mielin kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle
    sinut. Sinä olet ollut minulle sydämellisen rakas poika.
    Milloinkaan et ole tuottanut minulle huolta, paitsi kun
    sairastuit, tai kun ajattelin, etten kenties voisi tarpeeksi
    huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Olen vakuutettu sielusi ja
    sydämesi puhtaudesta. Jumala on suonut sinulle runsaat
    luonnonlahjat, ja sinä olet tähän asti rehellisesti, ahkerasti
    ja miltei kaikin puolin parhaalla menestyksellä kehittänyt
    niitä. Sinä ansaitset kiitosta ja tunnustusta pyrkimyksistäsi.
    Olen varma siitä, että edelleenkin jatkat näin -- ilman
    itserakkautta, ilman itsekylläistä uskoa omaan täydellisyyteen.
    Olkoon aina vaatimaton sävyisyys sinulle ominaista. Mutta
    esiinny miehuullisesti siinä, missä totuuden ja velvollisuuden
    tunto kaipaa ääntäsi. Multum didicit, qui tacere, plus qui dicere
    didicit. [Paljon on se oppinut, joka oppi vaikenemaan, enemmin
    se joka oppi puhumaan.] Opi niin kauan kuin elämääsi kestää. Tule
    oppineeksi, tule viisaaksi, mutta älä silti laiminlyö kaunotaiteita
    ja sivistyneen, jalostavan seuraelämän iloja. Kehitä itseäsi
    ihmisenä kaikinpuolisesti hyvässä, -- niin ei sinulta enää riitä
    aikaa eikä halua pahaan. Siten olet joka päivä varmasti edistyvä
    maallisen onnen ja ikuisen elämän tiellä ja aina tekevä
    onnellisiksi hellät vanhempasi, joiden korkein, hartain toivomus
    maallisessa elämässään on lastensa menestys. Onneksi olkoon! Älä
    unohda hyvää, kunnianarvoisaa isoisääsi! Kaikki tämä täydestä,
    rakastavasta sydämestä

                                                       isäsi.'

Sotakesä 1854 vietettiin taas professori Sahlbergin luona, joka oli
kutsunut Mechelinin perheen Uuteenkartanoonsa turvaan sodan häiriöiltä.
Seuraavana kesänä 1855 vihollisten sotalaivoja taas liikuskeli
Suomenlahdella, ja todellakin sattui heinäkuun 20 p:nä, että
ranskalaisia sotalaivoja lähestyi rannikkoa Haminan seutuvilla pari
tuntia pommittaen sikäläisiä venäläisiä rantapattereita, jotka
vastasivat tuleen. Perhe oli silloin huvilassaan Malinassa, ja nuoret
katselivat kalliolta laukausten vaihtoa sekä näkivät, miten
haavoittuneita venäläisiä ja suomalaisia sotilaita vietiin sairaalaan.

Toivomus, jonka isä edellä esitetyssä kirjeessään oli lausunut
15-vuotiaalle pojalleen, ettei tämän tulisi vähäksyä sitä hyötyä, minkä
sivistynyt ja jalostava seuraelämä tarjosi hänen kehitykselleen, ei
suinkaan jäänyt täyttämättä. Haminan seuraelämä oli näihin aikoihin
sangen hienoa ja sivistynyttä. Huvituksina olivat tanssi, musiikki ja
seuranäytännöt. Sikäläisen seurapiirin keskipisteenä oli humaani ja
hyväntahtoinen kenraali, vapaaherra _J. Reinhold Munck_, joka oli
kadettikoulun johtajana vuosina 1843-1855, sekä hänen perheensä.
Vapaaherra Munck, joka aikaisemmin palvellessaan Venäjän pääkaupungissa
oli hyvin perehtynyt sikäläisten ylhäisten piirien elämään, tahtoi
suomalaisia kadetteja kasvatettavaksi seurustelutaitoisiksi ja
kykeneviksi esiintymään ei vain kasarmissa ja sotilasrivin edessä, vaan
salongeissakin. Usein pantiin senvuoksi toimeen kutsuja ja tanssiaisia,
joihin nuorisoa pyydettiin karkeloimaan kadettikoulun juhlasalissa.
Tietysti sai Leo Mechelinkin oppilaitoksen opettajan poikana usein
ottaa osaa näihin seurahuveihin. Vaikka isä olikin määrännyt hänet
toiselle kuin sotilasuralle, sai hän läheisiä ystäviä nuorten
kadettien joukosta, niistä sellaisiakin, jotka myöhemmin kohosivat
varsin huomattavaan asemaan maassamme. Näitä olivat esim.
_Waldemar von Daehn_, josta tuli kenraali, senaattori ja
Suomen ministerivaltiosihteeri, sekä Johan Galindo, sittemmin
aatelinperimyksen nojalla vapaaherra Cronstedt, tunnettu taitavana
finanssimiehenä, Suomen suurimman yksityispankin, Yhdyspankin
johtajana. Mechelinin nuoruudenystäviä oli myös _Robert Lagerborg_,
joka suoritti kadettikoulun kurssin ja v. 1854 alotti sotilasuransa,
minkä hän kuitenkin pian jätti siirtyäkseen sanomalehtialalle, jolla
Mechelin jälleen tuli hänen kanssaan läheisiin väleihin. Mechelin sai
niinmuodoin monenlaisia vaikutelmia kadettikoulun elämästä ja siellä
vallitsevasta hengestä. Se ympäristö, jossa hän kasvoi, se seuraelämä,
johon hän jo aikaisin otti osaa, kehitti osaltaan hänessä jo kodissa
saavutettua maailmanmiehen esiintymistapaa, joka sittemmin aina oli
hänelle ominaista ja joka, kun hän sen lisäksi kykeni lausumaan
ajatuksensa monella kielellä ja oli ulkomuodoltaan komea, saattoi hänet
varsin sopivaksi sivistyneen Europan edessä edustamaan pientä,
syrjäistä maataan ja siten hyödyttämään tätä. Haminan seuraelämän
vaikutus ei suinkaan heikontanut, vaan pikemmin elähytti nuoren miehen
päätöstä koettaa käytettävinään olevilla luonnonlahjoilla hyödyttää
isänmaataan. Sillä niiden ulkonaisten muotojen alla, joissa
sotilaskorkeakoulun elämä liikkui, kyti aina harras isänmaallinen
mieli. Tällä oppilaitoksella katsottiin -- ja täydellä syyllä -- olevan
suuri isänmaallinen merkitys, koska sille oli uskottu upseerien
kasvatus, joiden tehtävänä osittain oli johtaa kotimaista sotaväkeämme,
osittain Venäjän sotapalveluksessa ylläpitää kansamme hyvää mainetta
Venäjällä. Kuten tunnettua oli kenraali Munck palvelusaikanaan siellä
saavuttanut silloisen perintöruhtinaan, sittemmin keisari Aleksanteri
II:n suuren luottamuksen, joka soi hänelle tilaisuutta monasti
hyödyttää isänmaataan.

Tammikuussa 1856 Leo matkusti isänsä kera Helsinkiin suorittamaan
ylioppilastutkintoa. Siihen tarvittiin koulutodistus, minkä hän --
arvatenkin suoritettuaan yksityistutkinnon -- sai Helsingissä silloin
toimivan yksityisen n.s. "ylioppilasleipomon" johtajalta, tohtori
Robert Lagukselta. Kerrotaan että Leo, levottomana ylioppilastutkinnon
tuloksesta, oli miltei sairas. Levottomuus osottautui kuitenkin
turhaksi, sillä hän suoritti tutkintonsa loistavasti ja sai
korkeimman, "laudatur"-arvosanan 33 äänellä, minkä jälkeen hänet
kirjoitettiin historiallis-kielitieteelliseen ylioppilastiedekuntaan
valmistautuakseen maisterinarvoa varten. Vastoin vallitsevaa tapaa,
jonka mukaan tapahtumaa vietettiin toverikemuilla, hän matkusti samana
iltana Haminaan ilahuttamaan omaisiaan uutisella saavuttamastaan
ylioppilaslyyrystä. Parin päivän kuluttua hän kuitenkin palasi sieltä
yliopistokaupunkiin alottaakseen akateemiset opintonsa.



II LUKU.

1856-1864.

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja
ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava
sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.


Mechelinin tullessa ylioppilaaksi vallitsi maassamme varsin toivorikas
aika. Edellisenä vuonna oli hallitukseen ryhtynyt keisari Aleksanteri
II, jolta meillä odotettiin muuttunutta, vapaamielisempää
sisäpolitiikan suuntaa, mikä toive toteutuikin. Maaliskuussa 1856
keisari saapui Helsinkiin m.m. ylioppilaiden tervehtimänä
soihtukulkueella ja laululla. Vain paria päivää myöhemmin tehtiin
Parisissa rauha, minkä johdosta hallituksen kävi mahdolliseksi
häiriintymättä kääntää huolenpitonsa sisäisiin yhteiskuntakysymyksiin.
Toiveita alkoi olla valtiopäiväin kokoonkutsumisesta, ja niitä
julkituotiin m.m. siinä pontevassa puheessa, minkä professori F.L.
Schauman syksyllä 1856 piti yliopiston keisarinkruunauksen johdosta
viettämässä juhlassa. Yliopiston hallinnossa oli jo ennen sodan loppua
johonkin määrin vapaampi suunta päässyt vallalle kenraali Munckin
tultua nimitetyksi sijaiskansleriksi. Edellisen hallituksen vainooma
Juhana Vilhelm Snellman nimitettiin filosofisten tieteiden
professoriksi, mitkä tieteet olivat jonkin aikaa olleet yliopistosta
kokonaan karkoitettuina; ylioppilaiden valvonta kävi vähemmän
ankaraksi, univormupakkoa lievennettiin, ylioppilastiedekunnat saivat
oikeuden kurinpidollisesti valvoa jäsentensä käytöstä.

Verraten virkeämmän mielialan ilmauksena käy pitäminen, että vanhat
ylioppilasosakunnat, jotka oli lakkautettu v. 1852, uudestaan elpyivät,
vaikka aluksi pelkkinä yksityisinä toveriseuroina. Näitä oli
uusmaalainenkin osakunta, johon Mechelin kirjoittautui jäseneksi.
Opinnoitaan kandidaattiarvoa varten hän harjoitti uutterasti ja
menestyksellä. Muun muassa hän kuunteli Snellmanin luentoja, mistä on
todistuksena säilynyt vihko muistiinpanoja Snellmanin kevätlukukaudella
1857 filosofisesta oikeustieteestä pitämistä luennoista. Aine, joka
vieläkin enemmän kiinnitti hänen mieltään, oli kaunokirjallisuus, jonka
historiaa Fredrik Cygnaeus luennoi lukuisalle ja hartaalle
kuulijakunnalle. Mechelin oli jo poikana kotonaan lukenut paljon
kaunokirjallisuutta, varsinkin saksalaista, josta eritoten Schillerin
sanotaan häntä miellyttäneen, ja hän jatkoi tätä lukemistaan
ylioppilasaikanaan. Hän lienee yhteen aikaan ajatellut valmistautua
estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opettajan toimeen
yliopistossa, mutta sittemmin luopunut tästä aikeestaan m.m. siksi,
ettei katsonut voivansa kilpailla siitä vanhemman ystävänsä _Carl
Gustaf Estlanderin_ kanssa, joka sai tohtorinarvon samassa
promotsionissa, missä Mechelin tuli maisteriksi. Taiteen- ja
runoudenharrastuksensa hän kuitenkin säilytti koko elämänsä ajan.

Silloisessa ylioppilaspolvessa tehtiin alotteita monenmoisiin uusiin
yrityksiin. Niinpä oli ylioppilaiden kesken perustettu näytelmäseura,
joka esitti pieniä teatterikappaleita ja yksityisiä kohtauksia
suuremmista. Mechelin esiintyi joskus niissä, osottaen melkoisia
taipumuksia näyttämötaiteeseen, kuten esim. _August Blanchen_
"Matkustava teatteriseurue" nimisessä hauskassa huvinäytelmässä, jossa
M., varsin naurattavalla tavalla esitti vanhan teatterinjohtajan
Sjövallin osaa. Keväällä 1858 esitettiin "Oelzen salongissa"
suuremmalle yleisölle moniosainen teatterikappale "Dramatiskt ditt och
datt" (Näytelmällistä sekalaista), josta ainakin enimmän osan oli
kirjoittanut ylioppilas, kreivi _Carl Mannerheim_. Se esitti
ylioppilaita, joille jalkamatkalla ollessaan oli pistänyt päähän
näytellä teatteria Sortavalassa, ja jotka näyttelivät siellä muutamia
pieniä kappaleita, muun muassa erään "Esivanhemmat" (Anoma) nimisen.
Tämän kappaleen, johon _Karl Collan_ oli säveltänyt musiikin,
katsottiin sisältävän jonkinlaisia viittauksia silloisen, varsin vähän
suositun kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin nuoreen sukupuuhun ja hänen
puolisonsa, italialaisen kreivittären Cicognan vanhaan sukujuureen.
C.G. Estlander kertoo tästä "Ungdomsminnen" (Nuoruudenmuistelmia)
nimisessä kirjoituksessaan [Finsk Tidskrift, toukokuun vihko 1913]:
"Jonkinlaisessa ruumisalttarin tapaisessa Leo Mechelin, silloin kahden
vuoden ylioppilas, makasi laulaen esivanhempain osaa tavattoman
kumealla ja vahvalla, haudankolkolla bassoäänellä."

Näiden ylioppilasnäytäntöjen tarkoituksena oli varojen kerääminen
ylioppilastalon rakentamiseen, josta asiasta päätös oli tehty vähän
aikaisemmin yleisessä ylioppilaskokouksessa maaliskuun 13 p:nä 1858.
Yrityksen toteuttaminen vaati kokonaista kaksitoista vuotta, jolla
aikaa varoja kerättiin monella tavalla, dramaattisilla näytännöillä,
arpajaisilla, ylioppilaskonserteilla, kirjallisilla esitelmillä y.m.
Muun muassa esitettiin toukokuussa 1858 Helsingin teatterissa Z.
Topeliuksen kaksinäytöksinen laulunäytelmä "Saaristolaisseikkailu",
jossa amiraali Ankarstormin osaa esitti Mechelin. Eräässä
kirjallisessa iltamassa, joka samassa tarkoituksessa pantiin toimeen
Helsingissä rakennusyrityksen jo ollessa toteutumaisillaan, hän piti
maaliskuun 29 p:nä 1870 esitelmän "Camillo Cavourista ja Italian
yhdistymistaistelusta".

Useissa soitannollisissa juhlatilaisuuksissa Mechelin esitti lauluosia,
joissa hänen bassoäänensä esiintyi sangen hyvin edukseen. Lausujanakin
hän esiintyi, esimerkiksi joulukuussa 1858 ylioppilaiden lauluseuran
iltamassa, joka yliopiston juhlasalissa pantiin toimeen 1808 vuoden
sotavanhusten hyväksi ja jossa, kuten August Schauman kertoo [Från sex
årtionden, II s. 291], "19-vuotias ylioppilas L. Mechelin pontevasti
lausui Topeliuksen kirjoittaman prologin". Kun Helsingin uusi
teatteritalo marraskuun 28 p:nä 1860 vihittiin, lausui hän Fredr.
Cygnaeuksen sepittämän, päivän merkitystä tulkitsevan prologin, ja
eräässä ylioppilastalon rakennusvarojen keräämiseksi toimeenpannussa
kirjallisessa iltamassa, jossa C.G. Estlander esitelmöi Artus-tarusta,
hän lausui "Pilven veikon".

Mechelinillä oli suuri kyky pitää tilapäispuheita, jotka aina
esitettiin hyvin ja olivat muodoltaan moitteettomia, selviä ja
loogillisia. Hänellä oli nopea käsityskyky, ei hän milloinkaan joutunut
ymmälle odottamattomissa tilanteissa, hän oli kekseliäs tekemään
vastaväitteitä keskusteluissa ja sanakiistoissa, mistä hänen ystävänsä
Montgomery sai aihetta sanoa: "Mechelin on kuin kissa, aina hän putoo
jaloilleen."

Toveripiireissä hän herätti huomiota lahjakkuudellaan, kookkaalla,
komealla vartalollaan ja käytöstavallaan, joka erinäisissä kohdin erosi
siihen aikaan yleensä tavallisesta. Hänen ei milloinkaan kuultu
kiroilevan, ei myöskään huomattu hänen hilpeässä seurassa liiaksi
nauttineen Bakkuksen antimia. On sentähden ymmärrettävissä, että
häntä muutamilla tahoilla pidettiin liian isoisena eikä kyllin
"kansanomaisena". Hän saattoi joskus keskustelussa olla toiselle hieman
ivallinen, mutta mikäli hänestä riippui, ei tämän tarvinnut häiritä
ystävyyttä, sillä pohjaltaan hän aina oli hyväntahtoinen, ei suonut
kenellekään pahaa, ei milloinkaan ollut pitkävihainen eikä
kostonhaluinen. Hänen seurustelutovereistaan ylioppilasvuosina ja
lähinnä seuraavana aikana mainittakoon Robert Montgomery, Carl Gustaf
Estlander, Anders Herman ja Johan Jacob Chydenius, Thiodolf Saelan,
Lorenzo Runeberg, Carl Mannerheim, Karl Fogelholm [sittemmin lääkäri
Oulussa], August Schauman, Robert Lagerborg, Fredrik Idestamin
[sittemmin tehtaanomistaja] huonetoverina hän ylioppilaana oli pitemmän
aikaa. Useat mainituista henkilöistä luettiin siihen ryhmään, jota oli
tapana nimittää "verettömiksi" [de blodlösa] ja jonka mielipiteet
kansallisissa ja valtiollisissa kysymyksissämme poikkesivat J.V.
Snellmanin "Litteraturblad'issaan" ajamasta suomalaiskansallisesta
suunnasta, minkä johdosta Snellman ahdistelikin heitä. Vaikka Mechelin
olikin monen tämän ryhmän jäsenen personallinen ystävä ja joskus otti
osaa heidän seuroihinsa, ei häntä kuitenkaan luettu varsinaisesti
siihen kuuluvaksi, eikä hänen nimeänsä liioin ole sen vastalauseen
allekirjoittajain joukossa, minkä "verettömät" keväällä 1858
suuntasivat Litteraturbladia vastaan lehden hyökkäyksen johdosta.
Otaksumaan, että hän milloinkaan olisi hyväksynyt Emil von Qvantenin
tapaisten valtiollisia haaveiluja Suomen uudesti-liittymisestä
Ruotsiin, mitkä ainakin osittain herättivät vastakaikua silloisessa
ylioppilasnuorisossa, on sitäkin vähemmän aihetta, kun hänet kotonaan
oli kasvatettu aivan toiseen katsantotapaan ja hän, terävä-älyinen kun
oli, varmasti käsitti, että tämänsuuntaiset yritykset tosioloissa vain
tuottaisivat Suomelle turmiota.

Muiden taitojensa ohessa oli Mechelinillä kyky sepittää runoja. Hänen
nuoruudenajoiltaan on niitä tallessa, osin alkuperäisiä, osin
käännöksiä. Itse ei hän näihin tuotteisiin pannut mainittavaa arvoa,
mutta koska ne eivät näytä aivan ansiottomilta säilytettäviksi,
esitettäköön niistä tässä suomennoksina muutamia näytteitä. Runo, joka
nähdäksemme todistaa hänen mielensä herkkyyttä luonnonvaikutuksille, on
nimeltään:


        Kevätpuro.

    Lystikkäästi luikerrellen
    Puro juoksi juoksuaan,
    Usein tuota tarkastellen
    Ihantelin kulkuaan.

    Kuohahdellen laineet loiski,
    Pyörrepäissä pakeni,
    Vedenpisaroita roiski,
    Kiilteli ja hohteli.

    Kiven kaulaan joskus syntyy
    Siellä täällä koskikin,
    Kohta kuitenkin se tyyntyy,
    Laskee alas aaltoihin.

    Lintu nokkasensa kasti
    Usein veteen viileään,
    Viserrellen viisahasti
    Lehahti se lentämään.

    Joskus aivan aavistellen
    Puro korvaa kohistaa,
    Kohta jälleen riemahdellen
    Lorisee ja loiskuaa.

    Aatoksissa astuskelin
    Puron vartta vihreää,
    Mielelläni mietiskelin
    Ystäväni elämää.

    Kului aikaa jonkin verta,
    Kauas jäi mun puroni,
    Kunnes kotipuistoon kerta
    Taas mun poikkes polkuni.

    Lähden lemmittyni luokse,
    Keväällisen kultasen.
    Mitä! Eikö enää juokse,
    Niinkuin ennen, puronen?

    Turhaan tutkin veden uomaa,
    Etsin paikkaa purosen,
    Lainetta ei luojan luomaa!
    Vaienneet on laulut sen.

    Puro pieni päiväsestä
    Pohtavast' on nääntynyt,
    Kesän kuuman heltehestä
    Kuolon laaksoon kääntynyt.

Runolahjaansa Mechelin enimmäkseen käytti mielialan ilmaisuun
perhejuhlissa ja muissa hupaisissa tilaisuuksissa. Muuan
ylioppilaskemujen johdosta sepitetty runoelma seuraa tässä:


        Kerran "kestissä".

    Pois nyt huolet, mieliala musta,
    Virkistykää, mielet myrtyneet!
    Haarikoista saadaan huojennusta,
    Häätäkää te tunteet tyrtyneet.

    Tora tohtoreitten, rikkiviisas,
    Oppikammareitten kankeus,
    Kyllä sitä kerraksi jo piisas --
    Sijan saakoon leikki, huvitus.

    Pois nyt politiikka joukostamme,
    Siin' on usein nurjan mielen syy,
    Siit' ei huoli, pojat, puhuamme,
    Että kerran sappi selventyy!

    Riemu raikukoon ja soitot soikoon!
    Ilolaulun teille, veljet, luon!
    Nuoruus-aikaa kukin kunnioikoon --
    Senpä muistoks juhlamaljan juon!

    Terve teille, haaveet vastaisuuden,
    Terve mietteet kullanhohtoisat,
    Rinnoissamme kodon, aina uuden,
    Saatte, armahaiset unelmat.

    Terve teille, neidot rakkahamme,
    Joihin sydämemme syttyivät,
    Terve, tulisilmät tuttavamme,
    Ylioppilaista ystävät.

    Pian kyllä meiltä riemut raukee,
    Tullen, mennen ilo pilkahtaa,
    Huomisaamu ankarana aukee,
    Suru sydämissä asustaa.

    Suru siitä, että päivän varjos
    Meiltä erhetykset elon pois;
    Vaikka pojat isänmaalle tarjos
    Henkensä ja kuolla sille sois.

       Helmikuun 20 p:nä 60.

                             Leo.

Vieläkin muuan sepitelmä, joka ei kuitenkaan liene Mechelinin yksin
laatima, vaan hänen ja muutamain ystäväinsä yhteistyötä, pantakoon
tähän näytteeksi tässä piirissä vallinneesta hengestä. Tämä leikillinen
runo on alkuisin edellisiä hiukan myöhemmältä ajalta, sillä se
sepitettiin v. 1867, sen johdosta että maisteri August Schauman,
Hufvudstadsbladetin silloinen toimittaja, aikoi solmia avioliiton. Se
lienee laulettu Schaumanin "poikamieskekkereissä", jotka Schaumanin
ystävät panivat hänen kunniakseen toimeen aivan häitten edellä. Runo on
suomennettuna seuraava:


    Hufvudstadsbladin-myyjäiset.

 Korpin kertomuksia. [Tarkoittaa E.F. Jahnssonin novellisarjaa
 "Korpens berättelser" jota julkaistiin Hufvudstadsbladetin
 kaunokirjallisessa osastossa.]

    Mies aatoksissa
    Käy katuviertä
    Kuin murehissa
    Ois mieli vain.
    On ryhti poissa
    Ja katseet, joissa
    Kuin salamoissa
    Ol' liekki ain.

    Ja huolissansa
    On ruokamuori,
    Kun oveansa
    Hän jyskyttää:
    Ei tee hän työtään,
    Ei nuku yötään,
    Ei syö, mut vyötään
    Vain kiristää.

    Ei muori arvaa,
    Hän mitä aikoo,
    Ja missä harhaa
    Nyt miettehet.
    Ei viihdy missään,
    On ikävissään,
    Kuin näännyksissään
    Ois aatokset.

    Hän palstat täyttää
    Vain muiden töillä,
    Vaikk' Otto näyttää [Otto Schauman, Augustin vanhempi veli]
    Jo hampaitaan.
    Mut a-ï-a! elää, [Adelaide Ehrnrooth, kirjailijatar]
    Ja kannel helaa --
    Ei tehne tenää
    Se milloinkaan.

    Ja posti tuopi
    Myös avustukset,
    Ne Svedberg luopi,
 [Kansakoulunjohtaja, valtiopäivämies Anders Svedberg
 kirjoitleli taajaan Hufvudstadsbladetiin.]
    Mies Munsalon.
    Näin vuottavalla
    Ja ahkeralla
    On latojalla
    Työ loputon.

             Yleisöltä.

                                Arkisävel.

    Kas, uljaan uutisen äsken kaupunki kuuli,
    Sen ehkä ensiksi a-ï-a vääräksi luuli,
    Se kiinnitti kaikki mielet (bis)
    Ja pani liikkeelle kahvitanttien kielet.
    Se kuului: "Maisteri Schauman kihloissa lie nyt,
    Ja rauhan mieheltä neiti Kuhlman on vienyt.
    Ois miehemme, vailla vertaa, (bis)
    Jo saanut morsion monen montakin kertaa.
    Mut eipä huolinut sitä maisteri, joskaan
    Ei ylenkatsonut sukupuolta hän koskaan.
    Ja siksipä onkin juuri (bis)
    Nyt tämä kihlaus oikein uutinen suuri!"

      Nuortenmiesten kuoro.

                  Sävel: Laps' Hellaan...

    Äl' August Schauman vaihda, oi,
    Sun osaas ihanaa!
    Ei naineen miehen elo voi
    Näin olla rattoisaa.
    Ei rauhaa hälle yökään suo
    Ja tyyten kuivuu riemun vuo.
    Äl' August j.n.e.

    Sä nuorenmiehen päivät nää
    Siis muista ainiaan!
    Ei ihanaksi elämää
    Mies nainut sanokkaan.
    Jos minne tiensä olkohon,
    Niin kätkyt jalkain juuress' on.
    Sä nuorenmiehen j.n.e.

      Yhteinen kuoro.

    Pois nyt pila, muistakaamme
    Laulun määrää oikeaa!
    Maljaa riemuin maistakaamme,
    Schauman neitoineen sen saa.
    Maljas veikko vaan!
    Kaikki riemuitaan.
    Lempi onnen teille ohjaa,
    Siksi juodaan malja pohjaan!

Ylioppilasaikanaan Mechelin oleskeli suuren osan vuotta 1859 kreivi
Stewen-Steinheilin omistamalla Karhunsuon maatilalla Viipurin lähellä
kreivin kymmenvuotiaan pojan kotiopettajana, ja vakuutetaan hänen
saaneen perheen puolelta varsin ystävällistä kohtelua osakseen. Hänellä
oli siellä hyvä tilaisuus harjoittaa omiakin opinnoitaan, mutta hän
näkyy tänä aikana antautuneen enemmän mielikuvitteluihin -- kenties
jonkinmoisten rakkaushaaveilujen johdosta -- kuin vakaviin
tutkintolukuihin. Torsten veljelleen saman vuoden keväällä
kirjoittamassaan, sävyltään hieman surunvoittoisessa (saksankielisessä)
kirjeessä hän sanoo: "Tunnen, että kouluaikainen rautainen ahkeruus on
minussa häviämistään hävinnyt. Mielikuvitukseni ja ajatukseni ovat
ylimalkaan levottomia, lukiessa pyörii päässäni usein niin monenlaista,
että minun huumaantuneena täytyy panna kirja pois. Ja semmoinen saattaa
monasti todella kiusata -- vaikka tämä haavemaailma toisaalta usein
tuottaa paljon nautintoakin arkiolojen levottoman hyörinän
viihdykkeenä." Mechelin lähettää kirjeen mukana veljelleen muutamia
runokokeitaan, lisäten: "Runoileminenkin on taito, johon täytyy olla
tottunut, jos mieli onnistua panemaan paperille enemmän kuin sisäisten
kuvien pelkän varjon." Näytteenä näistä runoista esitämme tässä
sepitelmän:


          Keväällä.

    Lämmin henkää etelästä,
    Päivä paistaa Suomellen,
    Kohta haihtuu hanget tästä,
    Saapuu suvi suloinen.

    Kylmän kahleet murtuu, haihtuu,
    Laineet laukoo rikki jään,
    Talven valkovaippa vaihtuu
    Toivon väriin vihreään.

    Siintävältä taivahalta
    Leivon riemulaulut soi,
    Päästi ahdistuksen alta,
    Uutta uskallusta loi.

    Sumehista silmistäni
    Pois ma kuivaan kyyneleet.
    Kaikki huolet, ikäväni
    Viekööt kevätvirran veet.

    Sulakaa te hanget, hallat
    Päivän kuumaan suuteloon!
    Pois te murheen valjut vallat!
    Surun muistot suistukoon!

    Kukkain kanssa, joita tuhlaa
    Kevään kyllyydestä maa,
    Sydämeni viettää juhlaa,
    Toivo taasen virkoaa.

    Rakastaa ma taasen tahdon,
    Elon aamu-unelmaan
    Vaihtaa myrskysäitten vahdon,
    Päästä rauhan valkamaan.

Osa Mechelinin tämänaikuisia runoja on käännöksiä Goethen, Heinen ja
Emanuel Geibelin teoksista. Alkuperäisistä on osa kirjoitettu saksaksi,
enimmät kuitenkin ruotsiksi.

Eräälle nuoruudenystävälleen antamansa vuodelta 1861 olevan muotokuvan
selkäpuolelle on M. kirjoittanut seuraavan mietelmän:

    Jos unelmain on kaunis vain,
    Niin lyhyt olkoon tuo,
    Mut kuohuinen ja kiireinen
    Kuin kevätvirran vuo.

Keväällä 1860 Mechelin, kuulustelut käytyään, tuli toukokuun 18 p:nä
kandidaatiksi historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa saaden
arvosanan laudatur estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa,
magna cum laude historiassa, suomen kielessä ja filosofiassa sekä
approbatur latinassa. Hänen kandidaattiansa varten suorittamansa
kirjallinen koe oli käsitellyt Schillerin merkitystä lyyrillisenä
runoilijana. Maisterinvihkiäisissä toukokuun 31 p:nä hän vastaanotti
laakeriseppeleen silloisen promoottorin, professori E.J.W. af Brunérin
kädestä.

Luovuttuaan varhaisemmasta aikeestaan antautua opiskelemaan esteettisiä
tieteitä Mechelin päätti kääntyä lainopilliselle alalle ja
kirjoittautui maisteriarvon saavutettuaan lainopilliseen tiedekuntaan.
Tämän elämänuran käänteen vaikuttimista sisältää eräs hänen
vanhemmilleen kirjoittamansa kirje näiltä ajoilta tarkempaa selvitystä:
"Olen", hän kirjoittaa, "kunnianhimoinen, haaveilin voivani saada
aikaan jotakin suurempaa, jotakin merkityksellisempää kuin mitä enimmät
voivat. Mielikuvitukseni tahtoi minusta tehdä kirjailijankin. -- Olen
kehittynyt kypsemmäksi ja havaitsen, 1) ettei milloinkaan saa arvata
kykyään liian suureksi, 2) että aikana, jolloin paljon kirjoitetaan,
toiminta on ainakin yhtä hyödyllistä kuin kirjoittelu ja niinmuodoin
kelvollinen virkamies yhtä hyvä kuin kynäilijä, 3) ettei millään
ehdolla saa antautua ytimettömäksi ja veltoksi kaunosieluksi siinä,
missä pikemmin täytyy aukaista itselleen ura todellisuuden maailmassa."

Lainopillisista tieteistä hän erityisesti kiinnitti huomionsa ja
harrastuksensa valtio-oikeuteen ja siihen liittyviin tieteenhaaroihin.
Kameraali- ja politialainopin sekä valtiotieteen professorina oli v:sta
1860 _Johan Wilhelm Rosenborg_, sama mies, jonka vähää ennen 1863
vuoden valtiopäiväin kokoontumista julkaisema teos "Om riksdagar" on
osaltaan tuntuvassa määrässä selvittänyt säätyvaltiopäiviemme oikeuksia
ja velvollisuuksia ja siten ollut suureksi hyödyksi näiden toiminnalle.
Rosenborg on epäilemättä melkoisesti edistänyt Mechelinin kehittymistä
Suomen valtiojärjestyksen tieteelliseksi selvittäjäksi.

Tähän suuntaan kohdistetulle elämäntoiminnalle avautui näihin aikoihin,
niinkuin jo mainittiin, varsin lupaavia työaloja. Määräävissä piireissä
tosin vielä 1860-luvun alussa oltiin epäröivällä kannalla Suomen
kansaneduskunnan uudestielvyttämiseen nähden. Huhtikuun 10 p:nä 1861
annettiin julistuskirja sittemmin n.s. "tammikuun-valiokunnan"
kokoonkutsumisesta, joka toimenpide, niinkuin tunnettu, valtiosäätyjen
lainsäädäntöoikeutta loukkaavana herätti yleistä tyytymättömyyttä.
Helsingissä Henrik Borgström nuoremman luona pidettyihin kokouksiin,
joissa keskusteltiin tilanteen vaatimuksista sekä päätettiin
hallitsijalle toimittaa maassamme vallitsevaa yleistä levottomuutta
ilmaiseva adressi, otti Mechelinkin osaa. On vieläkin tallella niiden
henkilöjen nimiluettelo, jotka sitoutuivat takuuseen yleisen
nimienkeräyksen aiheuttamista kustannuksista, ja joukossa on Leo
Mechelininkin nimi. Niinkuin tunnettua, julkaistiin kuitenkin
kohdakkoin julistuskirjan selitys, joka siltä poisti sen
valtiosäännönvastaisen luonteen, minkä johdosta adressi kävi
tarpeettomaksi ja jätettiin sikseen.

August Schaumanin vuosina 1859 ja 1860 toimittamassa "Papperslyktan"
nimisessä sanomalehdessä Mechelin alotti sanomalehtimiestoimintansa
julkaisemalla erinäisiä vähäisiä kirjeitä ja saksan kielestä
kääntämiään runoja. Syksyllä 1861 _Ernst Linder_ julkaisi Helsingissä
"Barometern" nimistä viikkolehteä, joka käsitteli taloudellisia ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä vapaamielisessä hengessä. Mechelin
kirjoitteli siihen kronikkoja päivän tapahtumista. Lehti lakkasi vuoden
lopussa, mutta seuraavan vuoden alusta ilmestyi "Helsingfors Dagblad",
jonka edeltäjänä Barometern-lehteä käy pitäminen. Dagbladiakin, jolla
sanomalehtikirjallisuudessamme on ollut huomattava sija, Mechelin
avusti kirjoitellen siihen sangen ahkerasti valtiollisista ja
taloudellisista kysymyksistä, minkä vuoksi hänen v. 1882 tullessaan
hallituksen jäseneksi lehden silloinen päätoimittaja Robert Lagerborg
lausui, että tämä oli tuntuva tappio Dagbladille, joka siten kadotti
uutteran avustajan. Mechelin lienee senkin jälkeen silloin tällöin
kirjoitellut mainittuun lehteen. Niinikään kirjoitteli hän Aug.
Schaumanin v. 1864 perustamaan "Hufvudstadsbladet" lehteen. A.H.
Chydeniuksen vuosina 1864-65 julkaisemassa "Litterär tidskrift"
nimisessä aikakauskirjassa, Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa,
joka alkoi ilmestyä v. 1865, "Finsk Tidskrift'issä", jonka perustajia
hän v. 1876 oli, Taloudellisen seuran julkaisusarjassa sekä myöhempinä
aikoina "Nya Pressen" lehdessä on Mechelin julkaissut lukuisia
kirjoitelmia.

Ne sanoma- ja aikakauslehdet, joiden avustajana Mechelin toimi,
olivat tuontuostakin kynäsodassa J.V. Snellmanin kanssa maamme
yleisistä kysymyksistä. Personallisesti ei Mechelin kuitenkaan
ollut vihamielisissä väleissä Snellmanin kanssa, muun muassa siitä
päättäen, että hän -- arvatenkin Snellmanin pyynnöstä -- avusti
viimeksi mainittua kääntämällä ranskaksi Venäjän valtiopankin
uudistussuunnitelman, jonka Snellman oli Venäjän raha-asiainministerin
kehotuksesta 1860-luvun keskivaiheilla laatinut. [J. V. Snellmanin
elämä, kirjoittanut Th. Rein, II, s. 566 toinen painos.]

Esimerkkinä Mechelinin varhaisemmasta sanomalehtimiestoiminnasta
mainittakoon pari Litterär tidskriftissä julkaistua kirjoitelmaa, jotka
osottavat mitä asioita hän näihin aikoihin erikoisesti harrasti. Muuan
"diplomatiaa" käsittelevä kirjoitus -- alkuaan M:n pitämä esitelmä,
joka sittemmin julkaistiin painosta -- selittää diplomatian olevan se
elin, jonka avulla eri valtiot yhteisissä asioissa vaihtavat
mielipiteitä siten valvoakseen etujaan. Historiallisesti näytetään
toteen, ettei diplomatia suinkaan aina ole menetellyt niin kuin sen
tehtävä olisi vaatinut, vaan että se on toiminut toisinaan hyvin,
toisinaan huonosti. Diplomatian tulee, täyttääkseen tarkoituksensa,
työskennellä valtiosääntöä noudattaen kansakunnan ja sen edustajain
toivomusten mukaisesti. Toinen samassa aikakauskirjassa julkaistu
kirjoitus käsittelee "maaveroa". 1863-64 vuoden valtiopäivillä oli
tästä keskusteltu, jolloin varsinkin talonpoikaissäädyssä oli ilmaistu
tyytymättömyyttä maassamme voimassa oleviin maaveroihin ja vaadittu
niiden poistamista tai ainakin huojentamista. Mechelin asettaa
kysymyksen pohjaksi sen peruskäsityksen, että kunkin kansalaisen on
suhteellisesti varojensa (= puhtaiden tulojensa) mukaan otettava
osaa valtion menoihin. Mutta tämä periaate ei ole käytännössä
toteutettavissa maaomaisuuteen nähden. On yritetty veronvähennyksellä
tasoittaa maanomistajia sangen epätasaisesti rasittavaa maaveroa, mutta
tästä on ollut vain vähän apua. Parasta sen vuoksi olisi, hänen
käsityksensä mukaan, poistaa koko maavero ja panna sijaan tulovero.

Mechelin oli valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vapaamielinen;
hänen toiveittensa päämääränä oli aina sellainen hallitusmuoto ja
lainsäädäntö, jotka ovat kansan eduskuntansa kautta ilmilausuman tahdon
mukaiset ja takaavat jokaiselle yksityiselle kansalaiselle
mahdollisimman suuren vapauden, s.o. vapauden, joka ulottuu niin
laajalle kuin muiden vapaus sallii. Vapaamielisyyden kannalta on vapaus
yleisen menestyksen, sekä aineellisen hyvinvoinnin että henkisen
kulttuurin elinehto. Vapaamieliset aatteet, jotka Ranskan
vallankumousaikaa seurannut taantumus 1800-luvun alussa oli työntänyt
syrjään, elpyivät pian jälleen ja saavuttivat yhä suurempaa jalansijaa
Europan sivistyspiireissä sekä purkautuivat ilmoille 1830 ja 1848
vuosien vallankumouksissa. Meidänkin maassa levisi vapaamielinen
ajatuskanta valtiollisissa kysymyksissä sivistyneisiin piireihin,
sitäkin enemmän kun oli kyllästytty maamme hallinnossa jo kauan
vallinneeseen virkavaltaiseen järjestelmään.

On oltu, eikä luullaksemme syyttä, sitä mieltä, että 1800-luvun
alkupuoliskolla Europan yleisessä ajatussuunnassa vallinnut liberalismi
oli taipuvainen arvostelemaan asioita hieman liian optimistisesti.
Antaa, niin arvelivat liberaalit, vain antaa ihmisten vapaasti hoitaa
asioitaan oman mielensä mukaan, hallituksen niihin puuttumatta ja
lainsäädännön niitä mahdollisimman vähän säännöstelyn, niin kaikki on
kääntyvä parhain päin. Kansantalouden alalla kannatettiin Adam Smithin
perustamaa ja muiden edelleen kehittämää oppia, että yksityisten, niin
yksilöjen kuin yhteiskuntaluokkainkin, on itsensä saatava valvoa
etujaan, valtiovallan sekaantumatta asiaan, vapaan kilpailun tulee
vallita, niin kaikkien edut tyydytetään. Näin kannatettiin
"taloudellisten voimien sopusoinnun" teoriaa. Valtion tuli toimia
noudattaen periaatetta "laissez faire, laissez passer" (antaa
tehdä, antaa mennä). Kansallisuuskysymyksiin sovellettiin
samallaisia näkökohtia. Samaan valtiolliseen yhteyteen kuuluvain eri
kansallisuuksien pyrkiessä saavuttamaan tunnustusta ja vaikutusvaltaa
toistensa rinnalla katsottiin tätä olevan sallittava niin pitkälle kuin
kunkin voimia riitti; vapaa keskinäinen kilpailu muka takaisi hyvän
tuloksen. Johdonmukaisissa vapaamielisissä piireissä senvuoksi usein
suhtauduttiin jokseenkin välinpitämättömästi oman maan kansallisuus- ja
niiden yhteydessä oleviin kieliharrastuksiin. Antaa niiden, niin
arveltiin, mennä menojaan miten parhaiten voivat; niihin ei katsottu
olevan syytä vaikuttaa puoleen eikä toiseen. Mutta kokemus osotti pian,
että tämänlaatuinen vapaamielisyys oli puutteellinen siinä, ettei se
pannut tarpeeksi huomiota tosioloihin. Osottautui, että vapaa kilpailu,
johon valtiovalta ei millään tavoin puuttunut, monasti vei siihen, että
varakkaampi, vahvempi luokka tahi kansallisuus kohtuuttomasti sorti
heikompaansa, ja että valtiovallan, turvatakseen oikeuden vaatimuksia,
täytyi ryhtyä positiivisiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Kävi
tarpeelliseksi säätää yhteiskunnallisia lakeja ruumiillista työtä
tekeväin luokkain taloudellisten etujen turvaamiseksi ja heidän
suojelemisekseen kapitalistien näännytykseltä. Ja samaten osottautui
tarpeelliseksi erityisillä lainsäädäntötoimenpiteillä turvata niiden
kansallisuuksien oikeus, jotka historiallisten olojen johdosta olivat
joutuneet sellaiseen tilaan, etteivät yksistään omin voiminsa kyenneet
vapaasti kehittymään. Näiden kokemustensa johdosta on liberalismi
vähitellen omaksunut vähemmän abstraktisen, enemmän todellisuuteen
perustuvan suunnan. Se on pysynyt perusajatuksessaan kaikkien oikeuden
vaatimusten mukaisesta vapaudesta. Mutta se on yhä enemmän tunnustanut
välttämättömäksi ettei saa luottaa yksistään "vapaan kilpailun"
elähyttävään voimaan, vaan että on koetettava positiivisin keinoin
korjata yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. Se köyhempäin luokkain
tilan parantamista tarkoittava yhteiskunnallinen lainsäädäntö, joka
sivistysmaissa on vapaamielisten puolueitten avulla pantu alulle,
vaikkakaan sitä ei vielä kokonaan ole toteutettu, on tästä
todistuksena. Englannin vapaamielisen puolueen aikaansaama Irlannin
"homerule"-laki on esimerkkinä konkreettisen vapaamielisyyden
soveltamisesta kansallisuuskysymyksiin.

Tällaista liberalismin kehitystä on meidänkin maassa ollut
havaittavissa. Ja Mechelinin valtiollisen katsantokannan kehitystä käy
tässä kohden pitäminen tyypillisenä. Lähtien vapaamieliseltä
peruskatsantokannalta, jolla hän aina pysyi, vakaantui hän
vakaantumistaan siinä käsityksessä, että oli tarpeellista
lainsäädäntötoimin järjestää sekä maamme eri yhteiskuntaluokkain että
kieliryhmäin väliset olot siten, että kaikkien oikeutetut vaatimukset
täyttyisivät eikä kukaan kärsisi sortoa. Hän asettui siten tavallaan
yhteiskunta- ja kielipuolueiden ulko- ja yläpuolelle. Mutta hänen
tärkeimmäksi silmämääräkseen jäi, että kansamme ennen kaikkea tuli
säilyttää valtiollinen itsemääräämisoikeutensa. Ja todella täytyy
kansan, joka, vaikka kansatieteellisesti katsoen käsittääkin eri
kansallisuuksia, historiallisen kehityksen johdosta on tullut
valtiolliseksi kokonaisuudeksi ja tahtoo semmoisena pysyä, saada itse
säätää lakinsa tahi olla osallisena niitä säätämässä, jos mieli sen
yhteisten tarpeiden tulla tyydytetyiksi tarkoituksen ja oikeuden
mukaisella tavalla. Jos lainsäädäntö on vieraan kansan lakiasäätäväin
laitosten käsissä, niin pääsevät epäilemättä sen suuntaa määräämään
näkökohdat, jotka ovat vieraita niille, joita se koskee, ja senvuoksi
sopimattomat. Kansalla, joka muodostaa yhtenäisen subjektin ja
sivistystasonsa puolesta kykenee itse hoitamaan asiansa, tulee olla
oikeus tehdä se, mikäli se ei siten loukkaa muiden kansain
itsemääräämisoikeutta: tämä on oikeuden mukaisen vapausperiaatteen
vaatimus. Oli siis täysin Mechelinin koko valtiollisen katsantotavan
mukaista, että hän asetti elämänsä päätehtäväksi toiminnan Suomen
valtiollisen autonomian turvaamiseksi, semmoisena kuin tämä autonomia
oli maallemme v. 1809 ja sittemmin useamman kerran juhlallisesti
taattu.

Hän oli tällä välin jatkanut lainopillisia lukujaan. Helmikuun 23 p:nä
1864 hän suoritti lakitieteenkandidaattitutkinnon, saaden siinä
aineessa, johon hänen harrastuksensa parhaasta päästä oli kiintynyt,
nimittäin valtio-oikeudessa ja siihen liittyvissä oppiaineissa,
korkeimman arvosanan, "laudatur".



III LUKU.

1864-1874.

Alkava julkinen virkaura. Avioliitto, matkoja,
maanviljelysharrastuksia. Alkava valtiopäivämiestoiminta. Tieteellinen
kirjailijatoiminta.


Kohdakkoin sen jälkeen kuin oli maisteriksi vihitty, otettiin Mechelin
Suomen Tiedeseuran apulaissihteeriksi ja hoiti pöytäkirjanpitoa
lokakuun 1 p:stä 1860 seuraavan vuoden loppuun, minkä ohessa hän
kevätlukukauden 1861 toimi yliopiston konsistorin amanuenssina.
Lakitieteenkandidaatiksi tultuaan hän kirjoittautui auskultantiksi
Viipurin hovioikeuteen huhtikuussa 1864, tuli ylimääräiseksi
kopistiksi senaatin talousosastoon saman vuoden lokakuussa ja
valtiovaraintoimituskunnan kopistiksi heinäkuussa 1865, ollen viimeksi
mainitussa toimessa toukokuuhun 1867.

Hänen työkykynsä salli hänen kuitenkin näiden toimien rinnalla hoitaa
muitakin, kuten meri- ja vekselioikeuden opettajan tointa Helsingin
merikoulussa lukuvuonna 1864-65. Niinikään hän jonkin aikaa antoi
opetusta neiti Elisabeth Blomqvistin yksityisessä tyttökoulussa, jossa
aikoinaan oli varsin runsaasti oppilaita. Tutkiakseen Ruotsin vallan
aikaista Suomen raha-asiain tilaa oleskeli Mechelin elo- ja syyskuun
1864 Tukholmassa harjoittaen sikäläisessä kamariarkistossa tutkimuksia,
jotka kuitenkin täytyi keskeyttää silmätaudin takia. Hän oli
Tukholmassa myös tutustunut tilastollisen toimiston työjärjestykseen ja
toimintaan, "mikä", kuten hän kirjeessä sedälleen H.A. Mechelinille
mainitsee, "suuresti kiinnittää mieltäni".

Syksyllä 1865 hän meni naimisiin helsinkiläisen kauppiaan, kauppaneuvos
Johan Henrik Lindroosin ja hänen vaimonsa Cecilia Meyerin tyttären
_Aleksandra Elisabeth Lindroosin_ kanssa, joka oli syntynyt v. 1844.
Kohta häiden jälkeen teki nuori pariskunta ulkomaanmatkan. Mechelin oli
tällöin jonkin aikaa sairaana Genfin järven rannalla sijaitsevassa
Clarensin parantolassa Sveitsissä, mutta hänen toivuttuaan he viettivät
talven 1865-66 Parisissa, missä Mechelin jatkoi valtiotieteellisiä
opintojaan ja kirjoitteli matkakirjeitä Helsingfors Dagbladiin.

Kotimaahan palattuaan hän rupesi appensa kuoltua hoitamaan tämän
omistamaa Helsinginpitäjässä sijaitsevaa Botbyn tilaa alaikäisen
lankonsa Johan Fr. Lindroosin puolesta ja oli siinä toimessa kymmenen
vuotta, kunnes lanko oli tullut täysi-ikäiseksi. Mutta sen lisäksi hän
v. 1868 osti anopiltaan toisen, Hollolan pitäjässä sijaitsevan Laitiala
nimisen tilan, jonka hän vasta 1880-luvun alussa möi langolleen.
Tietenkään ei Mechelin voinut yksityiskohtia myöten antautua hoitamaan
molempia suuria maatiloja, mutta hän valvoi kuitenkin niiden hoitoa
ja koetti myös hankkia siihen tarvittavat tiedot tutkimalla
maanviljelyskirjallisuutta. Täten perehtyneenä maanviljelyksen eri
haaroihin hän kykeni toimimaan Uudenmaan ja Hämeen läänin
maanviljelysseuran johtokunnan jäsenenä vuosina 1870-75. Vielä
myöhempänäkin elinaikanaan hän joutui valvomaan maatilan hoitoa. Hänen
anopillaan oli nimittäin toinenkin tila, Löyttymäki Janakkalassa. Kun
siellä 1880 vuoden vaiheilla tulipalo hävitti päärakennuksen ja miltei
kaikki muutkin rakennukset, täytyi Mechelinin ottaa valvoakseen niiden
uudestirakentamista, ja anopin kuoltua v. 1899 hän ryhtyi hoitamaan
tilaa. Kesät hän vietti puolisoineen ja tyttärineen Botbyssä ja
Laitialassa sekä sitten kun viimeksi mainittu tila oli myyty, muutamina
vuosina leipurimestari Ekbergin omistamassa Edishemin huvilassa
Uudenmaan saaristossa, jonkin matkaa Helsingistä itään päin, ja sen
jälkeen Löyttymäellä, kunnes se myytiin v. 1907.

       *       *       *       *       *

Valtiopäivälaitoksemme jälleen tultua henkiin herätetyksi v. 1863
ei kestänyt kauan, ennenkuin Mechelinin työkykyä alettiin siinä
käyttää. 1867 vuoden valtiopäivillä hän tuli yhdistetyn valtio- ja
suostuntavaliokunnan sihteeriksi sekä suoritti tämän tehtävän tavalla,
joka herätti huomiota ja sai osakseen suurta tunnustusta. Valtiopäiväin
jo ollessa loppumassa annettiin säädyille toukokuun 9 p:nä hallituksen
esitys rautatien rakentamisesta Riihimäeltä Pietariin. Se lähetettiin
talous- sekä valtio- ja suostuntavaliokuntaan. Asia käsiteltiin mitä
joutuisimmin, niin että viimeksi mainitun valiokunnan sihteerillä
Mechelinillä jo kahden päivän kuluttua oli valmiina asiasta annettava
parin painoarkin laajuinen mietintö ja viidentenä päivänä se ruotsiksi
ja suomeksi painettuna voitiin jakaa säädyille, joten nämä vielä
samoilla valtiopäivillä ehtivät lopullisesti käsitellä asian. Mietintö,
jossa puollettiin radan rakentamista, hyväksyttiin, ja tämän tuloksen
katsottiin suureksi osaksi johtuneen mietinnön taitavasta perustelusta,
mikä seikka on sitä enemmän luettava tekijän ansioksi, kun rautateiden
hyötyä ei vielä tuohon aikaan maassamme yleisesti tunnustettu, vaan
päinvastoin monella taholla epäiltiin. Asiaa käsiteltäessä ritaristossa
ja aatelissa lausuivat useat puhujat erittäin kiittäviä sanoja
mietinnöstä ja sen onnistuneesta muodosta. [Edv. Bergh, Vår styrelse
och våra landtdagar I s. 709 sanoo mietintöä "hyvin perustelluksi".]

Valtio- ja suostuntavaliokunta antoivat valtiovaraston tilastakin
mietinnön, joka säädyissä tunnustettiin taitavasti laadituksi. Mutta
kun siinä lausutut moitteet erinäisistä hallituksen toimenpiteistä
olivat herättäneet paheksumista senaatissa, sai Mechelin päälliköltään,
senaattori _Thiléniltä_ kuulla, ettei sen, jolla oli kunnia
valtiovaraintoimituskunnan kopistina palvella keisarillisessa
senaatissa, sopinut semmoista kirjoittaa. Kun Mechelin ei kuitenkaan
ollut mietintöön kirjoittanut muuta kuin mikä oli hänen vakaumuksensa
mukaista eikä tahtonut sitoutua vastedeskään menettelemään toisin,
vaikka kunnioitus senaattia kohtaan näyttäisi sitä vaativankin, pyysi
hän ja saikin eron kopistinvirastaan. Ennen pitkää hän kuitenkin sai
toisen toimen, jossa pääsi käyttämään raha-asiain tuntemustaan. Oltuaan
nimittäin jonkin aikaa Robert Montgomeryn sijaisena Yhdyspankin
keskushallituksen jäsenenä, valittiin hänet Montgomeryn erottua
vakinaiseksi tähän toimeen mainitussa Suomen ensimäisessä
yksityispankissa, ja hän pysyi siinä joulukuusta 1867 kesäkuuhun 1872,
aika ajoin hoitaen pääjohtajankin tehtäviä.

1872 vuoden valtiopäivillä oli Mechelin porvarissäädyn jäsenenä yhtenä
Helsingin kaupungin neljästä valitusta edustajasta. Sekä näillä että
kaikilla seuraavilla valtiopäivillä, joihin hän otti osaa, herätti hän
huomiota sujuvalla puhelahjallaan, sukkelasanaisuudellaan väittelyissä
ja laajoilla tiedoillaan varsinkin valtio-oikeudellisissa ja
raha-asioissa, mitkä ominaisuudet eritoten tulivat näkyviin niissä
valiokunnissakin, joihin hänet valittiin ja joissa hän aina pääsi
johtavaan asemaan. Ensi työkseen 1872 vuoden valtiopäivät päättivät
lähettää keisarille kiitosadressin 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksen
vahvistamisen johdosta. Adressia laatimaan valittiin kustakin säädystä
jäsen, porvarissäädystä Mechelin. Adressin antoivat puhemiehet
kenraalikuvernöörille, kreivi Adlerbergille, joka sen toimitti
hallitsijalle. Samoilla valtiopäivillä Mechelin oli valtio- ja
pankkivaliokunnan jäsenenä sekä yleisen valitusvaliokunnan
varajäsenenä. Muuan hänen tekemänsä anomusehdotus herätti sekä
sisällyksensä että käsittelynsä johdosta varsin suurta huomiota.
Porvarissäädyn täysi-istunnossa helmikuun 20 p:nä Mechelin nimittäin
ehdotti anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi antaa
valtiosäädyille sellaisen säätyjen itseverottamisoikeuden kehitystä
tarkoittavan lakiehdotuksen, että ne jokaisilla lakimääräisillä
valtiopäivillä saisivat vahvistaa valtion tulo- ja menoarvion
ensintuleviin valtiopäiviin asti -- mikä toimenpide johdonmukaisesti
seurasi valtiosäädyille perustuslaissa myönnetystä suostuntaoikeudesta
ja nyttemmin oli toteutettavissa, koska lakimääräiset valtiopäivät
uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan kokoontuisivat määräajoin, ainakin
joka viides vuosi. Porvarissääty hyväksyi puolestaan ehdotuksen ja
pyysi muita säätyjä siihen yhtymään. Mutta sekä maamarsalkka että
pappis- ja talonpoikaissäädyn puhemiehet kieltäytyivät esittämästä
asiaa, koska ehdotus heidän käsityksensä mukaan loukkasi keisarin
hallitsijaoikeuksia ja sen vuoksi oli niin arkaluontoista laatua, ettei
sitä ollut otettava käsiteltäväksi. Kolmessa viimeksi mainitussa
säädyssä panivat lukuisat jäsenet vastalauseen tätä puhemiesten
perustuslaintulkintaa vastaan, joka todellisuudessa oli omansa
riistämään maan edustajilta oikeuden tärkeissä kysymyksissä esittää
hallitsijalle kansan toivomukset, jota vastoin alamaisen anomuksen,
jonka hallitsija oli oikeutettu hylkäämään, ei olisi pitänyt voida
katsoa tietävän hänen oikeuksiensa loukkausta. Mainita sopii, että
vastalauseeseen yhtyi useita, jotka monessa kohden olivat toisella
kannalla kuin Mechelin, esimerkiksi aatelissäädyssä J.V. Snellman,
pappissäädyssä G.Z. Forsman ja talonpoikaissäädyssä A. Meurman.
Porvarissääty oli kuitenkin lähettänyt Mechelinin ehdotuksen
valtiovaliokuntaan, jonka oli siitä annettava lausunto ja toimitettava
se kaikille säädyille, jolloin puhemiehet luultavasti uudistaisivat
epäyksensä. Mechelin silloin pyysi saada peruuttaa ehdotuksensa, ei sen
vuoksi ettei hän yhä edelleenkin olisi ollut vakuutettu anotun
uudistustoimenpiteen oikeutuksesta ja suotavuudesta, vaan
ehkäistäkseen puhemiesten menettelyn aikaansaamasta tärkeätä uuden
valtiopäiväjärjestyksen kohtaa koskevaa, vastaisuudessa vahingollista
ennakkotapausta. Tähän hänen pyyntöönsä porvarissääty suostui.

Mechelinin toiminnasta näillä valtiopäivillä mainittakoon vielä, että
hän ynnä kaksi muuta Helsingin kaupungin edustajaa (Öhrnberg ja
Kiseleff) tekivät anomusehdotuksen ruotsin ja muinais-pohjoismaisten
kielten professorinviran perustamisesta yliopistoon. Ehdotus
hyväksyttiin aatelissa ja porvarissäädyssä, mutta hyljättiin molemmissa
muissa säädyissä. Aateli ja porvarissääty päättivät esittää anomuksen
kummankin säädyn erityisenä toivomuksena, ja tulos oli, että kesäkuun
16 p:nä 1876 annetun julistuksen kautta perustettiin ruotsin kielen ja
kirjallisuuden ylimääräinen professorinvirka. Samoilla valtiopäivillä
Mechelin ehdotti myönnettäväksi 60,000 markan suuruisen määrärahan
seitsenjäsenisen suomalaisen tiedeakatemian perustamiseksi. Muissakin
säädyissä tehtiin ehdotuksia määrärahain myöntämisestä tieteellisen
tutkimuksen edistämiseksi, ja säätyanomus saatiin toimeen, josta oli
lopputuloksena, että tiedeseura sai yleisistä varoista jonkin verran
korotetun apurahan. Eräs Mechelinin tekemä, niiden vanhettuneiden
säädösten kumoamista tarkoittava ehdotus, jotka asettavat juutalaiset
maamme asukkaitten noudatettavan lain ulkopuolelle, saavutti yleisen
valitusvaliokunnan kannatuksen ja porvarissäädyn hyväksymisen, mutta
hyljättiin kolmessa muussa säädyssä, joten asia raukesi. Mechelinin
puoltamista ehdotuksista mainittakoon lisäksi eräs hallituksesta
riippumattoman, erottamattomista jäsenistä kokoonpannun korkeimman
oikeuden perustamista tarkoittava, ja toinen, joka tarkoitti korkorajan
poistamista eli 6 prosenttia korkeamman koron ottamista koskevan
kiellon kumoamista. Jälkimäisen ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei
talonpoikaissääty), mutta Hänen Majesteettinsa lausui, ettei se "tätä
nykyä" aiheuttanut toimenpidettä.

Valtiosäädyille oli annettu kertomus valtiovarain tilasta, joka
lähetettiin valtiovaliokuntaan, missä Mechelin ehdotti, että valiokunta
tulevaksi viisivuotiskaudeksi laatisi täydellisen laskelman valtion
tuloista ja menoista, jotta valtiosäädyt sen perusteella voisivat
päättää, oliko ja missä määrin tarpeellista myöntää suostuntaveroja
maan tarpeisiin. Valiokunta kuitenkin piti laskelman laatimista
mahdottomana ja hylkäsi ehdotuksen, tyytyen antamassaan mietinnössä
lausumaan erinäisiä toivomuksia valtionkirjanpitoon ja sen ehdotetun
uudistuksen jouduttamiseen nähden. Mutta asiaa ritaristossa ja
aatelissa esiteltäessä maamarsalkka, vapaaherra Nordenstam selitti,
että kertomus valtiovarain tilasta oli valtiosäädyille ainoastaan
"näytettävä", niiden saamatta siitä keskustella, ja ettei valiokunnalla
ollut aihetta antaa siitä lausuntoa. Vastalauseita pantiin tätä
käsitystä vastaan, niiden kuitenkaan voimatta taivuttaa maamarsalkkaa
muuttamaan mieltään. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä puhemiehet
seurasivat maamarsalkan esimerkkiä. Ainoastaan porvarissäädyssä salli
puhemies Zilliacus keskustelua. Mechelin perusteli tällöin tarkemmin
valiokunnan katsantokantaa ja selitti valtionkirjanpidon epätyydyttävän
tilan olleen syynä siihen, että valiokunta oli katsonut mahdottomaksi
laatia tiliasemaa, josta selvästi kävisi ilmi, oliko suostuntavero
tarpeen valtion menoihin vai ei. Sääty päätti H.M:lleen lähettää
kirjelmän, jossa lausuttaisiin suotavaksi, että ehdotettu
valtionkirjanpidon uudistus piakkoin pantaisiin toimeen. Mutta kun
porvarissääty jäi yksinään kannattamaan tätä päätöstä, merkittiin
valtiopäiväpäätökseen vain, että valtiovaliokunta oli tarkoin
tutustunut valtiovarain tilaan ja valtionkirjanpitoon sekä ne
tarkastanut.

       *       *       *       *       *

Mechelinin opettaja ja personallinen ystävä, professori Rosenborg kuoli
kesällä 1871. Aavistaen läheistä kuolemaansa oli hän kehottanut
Mecheliniä hakemaan professorinvirkaa sen avoimeksi tultua.
Mechelinille tämä oli tuntuva taloudellinen uhraus, koska hänen silloin
oli pakko luopua paljon parempipalkkaisesta toimestaan Yhdyspankissa,
mutta hän päätti siitä huolimatta noudattaa kehotusta. Yhdyspankin
hallinto ei häntä mitenkään tahtonut menettää, ja muuan pankin
kannattajapiirin lähetystö saapui hänen luokseen saadakseen hänet
luopumaan aikeestaan. Pankin silloisen johtajan August Törnqvistin
täytyisi kivulloisuuden tähden luultavasti pian erota, ja Mechelinille
tarjottiin hänen paikkansa, minkä ohessa palkka luvattiin korottaa
14,000:sta 24,000 markkaan. Mutta Mechelin pysyi kerran tekemässään
päätöksessä, koska tunsi, ettei hän kuitenkaan voisi samalla
mielenkiinnolla antautua pankkialalle kuin siihen toimintaan, johon
avoimeksi joutunut yliopiston opettajapaikka viittasi.

Aika, joka hänelle suotiin valmistuakseen virkakelpoiseksi, jäi tosin
varsin niukaksi, sillä kohta professorinvirkaa haettuaan täytyi hänen
valtiopäiväin jäseneksi valittuna ottaa näihin osaa. Kesällä 1872 hän
teki opintomatkan Tukholmaan ja Upsalaan, sairasteli kotimaahan
palattuaan jälleen jonkin aikaa, mutta ehti kuitenkin ajoissa suorittaa
säädetyt opinnäytteet. Tammikuussa 1873 hän julkaisi sen väitöskirjan,
"Svenska riksrådets statsrättsliga ställning från Gustaf I till 1634",
joka tuotti hänelle lakitieteenlisensiaatti- ja -tohtoriarvon. Tehtyään
samana vuonna matkan Berliniin ja Wieniin, missä hän kirjoitteli
matkakirjeitä Dagbladiin, mutta etupäässä tutki vastaperustettujen
liittovaltojen, Saksan valtakunnan ja Itävalta-Unkarin valtiollisia ja
oikeudellisia oloja, julkaisi hän syyskuussa opinnäytteenä
professorinvirkaa varten väitöskirjan "Om statsförbund och
statsunioner, första häftet." Valtiolla, sanotaan teoksessa, on
semmoisenaan suvereniteetti, sikäli että sillä on oikeus päättää omista
asioistaan. Mutta suvereniteetti voi olla osittainen, kuten
valtiounionissa, missä toinen valtio vain toisen yhteydessä määrää
ulkopolitiikkansa tahi missä tämän määrää jokin yhteenliittyneiden
valtioiden yhteinen laitos. Tutkimuksen tarkoituksena on esittää
nykyajan tärkeimpäin valtiounionien valtiosääntöjen peruspiirteet, ja
näistä tekijä erikoisesti tekee selkoa Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen
valtiosäännöstä. Hän sanoo aikovansa näissä tutkimuksissa lopuksi ottaa
tarkastaakseen kysymyksen Suomen ja Venäjän keisarikunnan keskinäisestä
valtiollisesta asemasta, mikä aikomus ei kuitenkaan tässä teoksessa
toteutunut, syystä että ensimäiselle viholle ei ilmestynyt jatkoa.
Muissa teoksissaan hän sitä vastoin on laajasti ja perusteellisesti
käsitellyt tätä kysymystä. Siinä väitöstilaisuudessa, jossa
vastamainittua teosta tarkastettiin, Mechelin piti alustavan esitelmän
"kansainvälisistä sovinto-oikeuksista", mikä osottaa hänen huomionsa jo
tähän aikaan kiintyneen aatteeseen rauhantilan pysyttämisestä valtojen
kesken oikeuden pohjalla, jonka aatteen innokkaana esitaistelijana hän
myöhempänä elinaikanaan esiintyi. Mainitussa esitelmässä, joka on
julkaistuna Lainopillisen Yhdistyksen aikakauskirjassa, sanotaan:
Kansainvälistä oikeustilaa täytyy pitää heikkona ja uhanalaisena, niin
kauan kuin kansainoikeudelliset perusaatteet eivät ole velvoittavana
ja noudatettavana lakina kaikille valtioille, suurille ja
pienille, niiden keskinäisissä suhteissa -- niinkauan kuin oikeuden
voimaansaattamiskeinona vain poikkeustapauksissa on muu kuin sota.
Valitettavasti täytyy kansainoikeuden sekä käytännössä että teoriassa
vielä tunnustaa sota luvalliseksi keinoksi valtioiden saattaessa
oikeuksiaan voimaan. Mutta silti ei ole epäoikeutettua pyrkiä siihen,
että sotien oikeutus rajoitetaan yhä ahtaampaan, niin että niitä
vihdoin pidetään rikoksena kansainoikeutta vastaan. -- Tekijä viittaa
siihen, että Englannin parlamentissa oli tehty ehdotus pysyväisen
sovinto-oikeuden perustamisesta ratkaisemaan valtioiden välisiä
riitoja ja että parlamentin enemmistö oli kannattanut tätä aatetta.
Sellainen valtioiden riitakysymysten lykkääminen kansainväliseen
sovinto-oikeuteen on saatava pakolliseksi ja tulee olla olemassa
kansainvälinen kirjoitettu laki. Kansainvälisellä sovinto-oikeudella
tulee olla toimeenpanovaltakin. Sotia on mikäli mahdollista ainakin
rajoitettava.

Mechelinin pidettyä syksyllä 1873 suomenkielisenkin näyteluennon ja
hänen molempain kilpahakijainsa, W. Lavoniuksen ja W. Enebergin,
peruutettua hakemuksensa nimitettiin hänet helmikuun 14 p:nä 1874
kameraali- ja politialainopin sekä valtio-oikeuden professorinvirkaan.



IV LUKU.

1874-1882.

Opettaja- ja tieteellinen kirjailijatoimi. Komiteain jäsenenä,
kunnallismiehenä. Keisarivierailu, aateloiminen, 1877-78 vuoden
valtiopäivät. Liberaalinen ohjelma. Keisari Aleksanteri II:n kuolema.
Muutoksia Suomen hallituksessa. 1882 vuoden valtiopäivät.


Yliopiston opettajatoimeensa Mechelin ryhtyi maaliskuun 28 p:nä 1874
pitäen virkaanastujaisesitelmänsä budjettikysymyksestä nykyajan
valtio-oikeudessa -- siis aineesta, joka alati kiinnitti hänen
mieltään, varsinkin sen merkityksen johdosta, mikä sillä oli meidän
maahan nähden. Hän alotti opettajatoimensa seuraavalla syyslukukaudella
luennoiden kurssin Suomen valtio-oikeudesta, johdantona yleiskatsaus
valtio-oikeudelliseen kehitykseen 19:nnellä vuosisadalla. Hänen
luentonsa käsittelivät sittemmin osittain Suomen valtio-, finanssi- ja
hallinto-oikeutta, osittain yleistä valtio-oikeutta, finanssioppia ja
kansainvälistä oikeutta. Kansataloustieteen professorin Axel
Liljenstrandin erottua v. 1877 hoiti Mechelin muutaman vuoden tämänkin
aineen opetusta ja luennoi siitä. Päätehtävänään hän kuitenkin piti
maamme valtio-oikeudellisten olojen selvittämistä, jatkaen siten
Nordströmin, Palménin ja Rosenborgin työtä. Hänen luentonsa olivat
kuulijain todistuksen mukaan pirteitä, selviä ja mielenkiintoisia.
Esitys ei ollut siinä määrin kuin näissä oppiaineissa usein lienee
tapana juridisesti rakentelevaa, vaan enemmän historiallista kehitystä
valaisevaa, erityisesti silmällä pitäen sitä, mikä käytännölliseltä
kannalta katsoen oli olennaista. Hänen käsityskantaansa kuvaava on
"poliittisia opintoja" käsittelevä esitelmä, jolla hän alotti luentonsa
syyslukukaudella 1875. ["Album utgifvet af Nyländingar", VI. 1875.] Hän
huomauttaa politiikan eli sen tieteenhaaran merkityksestä
valtiotieteiden joukossa, joka käsittelee valtiotarkoitusten
toteuttamisen keinoja ja tapaa -- valtiotaidon perusaatteita.
Kansakunnan edut eivät, mikäli ne ovat valtion elinten valvottavina,
ole sillä tyydytetyt, että olemassa olevia lakeja asianmukaisesti
käytetään ja noudatetaan. Valtioelämä vaatii myös toimintaa edistyksen
ja kehityksen hyväksi. Pelkkä lain täyttäminen, voimassa olevain
säännösten noudattaminen, ei ole poliittista toimintaa, mutta tällaista
toimintaa on alotteiden tekeminen tai myötävaikuttaminen uusiin,
yleishyvää tarkoittaviin yrityksiin lakien ja valtiotalouden
parantamiseksi, samoin kuin saavutettujen oikeuksien ja etujen valpas
valvonta ja lujittaminenkin. Epäilemättä on myönnettävä, että voimassa
olevain lakien tunteminen on se kulmakivi, johon kaiken valtiotoiminnan
tulee perustua. Mutta poliittisella alalla ei laintuntemus, eipä
valtio- ja hallinto-oikeudellinen laintuntemuskaan yksinään riitä.
Poliittisen tieteen avulla on opittava käsittämään ne periaatteet ja
näkökannat, joiden perusteella käy arvosteleminen, onko maaperä
otollinen ehdotetuille lainsäädännön ja valtiolaitosten uudistuksille
tai muille toimenpiteille valtioelämän alalla, onko näillä
toteutumisedellytyksiä ja mitkä keinot parhaiten vievät toivotuille
perille. -- Käytännöllinen valtioviisaus, kyky suorittaa hyvin harkittu
poliittinen tehtävä, ei tosin ole saavutettavissa yksinomaan tuntemalla
poliittisia teorioja eikä perehtymällä valtiotieteisiin yleensä.
Valtiomiehet eivät ole pelkkiä jonkin opinsuunnan noudattajia. Heille
on tarpeen, paitsi elämän koulussa saavutettua kokemusta, sellaiset
ominaisuudet -- terävä äly, itsensä hillitseminen, suunnittelukyky,
kestävyys, notkea käytöstapa, antaumus asiaan --, jotka ominaisuudet
eivät ole saavutettavissa yksistään opinnoilla, jos taipumusta puuttuu.
Mutta varmaa on toisaalta, että suurinkin valtiollinen kyky voi mennä
hukkaan tahi harhaan, jos arvostelukykyä valaisevat ja vahvistavat
tiedot eivät ole sitä tukemassa. Omasta puolestani, -- jatkaa M. -- en
ainoastaan tahtoisi olla varottamatta, vaan päin vastoin hartaasti
kehottaisin itsekutakin opiskeluaikanaan harjoittamaan poliittisiakin
opintoja. Arvostelukyvyn kehittäminen valtiollisissa kysymyksissä,
käsityksen selventäminen ja varmentaminen siitä, mikä valtiollisen
elämän vaiheissa on totta ja oikeata ja viisasta, se se on, vaikkakin
vaikeata, kuitenkin tavoittelemisen arvoista. Varsinkin on maissa,
joilla on eduskunnallinen vakiomuoto, erinomaisen tärkeätä, että
valtiollista sivistystä on levinnyt mahdollisimman laajoihin
piireihin. -- --

Suhteessaan opiskelevaan nuorisoon tutkijana ja muutoinkin oli Mechelin
hyvänsuopa ja humaani, saattoipa joskus olla leikillinenkin. Vuonna
1877 hän julkaisi -- osittain rovasti Fr. Hjeltin avustamana -- "Suomen
Suuriruhtinaskunnan perustuslait, liitteineen". J. Ph. Palménin v. 1861
julkaistua kokoelman Suomen perustuslakeja olivat 1869 vuoden
valtiopäivä- ja ritarihuonejärjestyksen sekä erinäisten muiden
eduskuntalaitoksemme uudesti henkiin herättämisen jälkeen annettujen
asetusten ilmestymisen johdosta perustuslakimme siinä määrin
muuttuneet, että uusi, Palménin teoksen tapainen kokoelma oli tarpeen,
sitä enemmän kun viimeksi mainittua teosta ei enää ollut kirjakaupassa
saatavana. Erinäisissä muissakin kohdin täydensi tätä Mechelinin
ruotsiksi ja suomeksi julkaisema teos, jota on paljon käytetty
valtiomuotoamme tutkittaessa. Uusi laitos siitä julkaistiin v. 1891
jonkin verran muutetun suunnitelman mukaan.

Jos Mechelinin aikomus lienee ollut professorina antautua kokonaan
yliopistonopettajatoimeensa ja tieteellisiin harrastuksiin, ei tämä
aikomus toteutunut, sillä hänen suurta työkykyään kysyttiin taas
monenlaatuisissa julkisissa toimissa. Itsensä kuultiin hänen
myöhempänä elinaikanaan joskus valittavan, että olosuhteet olivat
estäneet häntä antautumasta niihin tieteellisiin tehtäviin, jotka
aikaisemmin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Hallitus määräsi hänet
jäseneksi erinäisiin komiteoihin, joille oli annettu toimeksi
ehdotusten tekeminen taiteellista ja kirjallista omistusoikeutta,
elinkeinovapauden laajentamista, kalavesien rauhoittamista
tehdasjätteiltä, uskonnonvapauden laajentamista ynnä eriuskolaisten
asemaa ja käännyttämistä koskeviksi laeiksi. Vuonna 1876 hän oli
kultakannan voimaan saattamiseksi asetetun komitean jäsenenä, mikä
uudistus oli käynyt välttämättömäksi hopean epävakaisen ja kultaan
verraten alenevan arvon takia. Mechelinin ehdotus lienee
pääasiallisesti pantu pohjaksi sille kultakannan käytäntöön ottamista
rahalaitoksessamme koskevalle esitykselle, joka annettiin 1877 vuoden
valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja jonka ne hyväksyivät, minkä jälkeen
asetus asiasta julkaistiin samana vuonna.

Kun uusi 1872 vuoden valtiopäivien hyväksymä kaupunkien
kunnallisasetus, joka julkaistiin v. 1873 astumaan voimaan vuodesta
1875 lähtien, otettiin käytäntöön Helsingissä, valittiin Mechelin
kaupunginvaltuusmieheksi ja tuli näiden ensimäiseksi puheenjohtajaksi.
Vastavalitut edustajat kokoontuivat juhlaan Seurahuoneelle helmikuun 15
p:nä 1875, johon tilaisuuteen kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg sekä
joukko muita henkilöitä oli kutsuttu. Tässä juhlassa lausui Mechelin
saksaksi kenraalikuvernöörin tervetulleeksi sekä piti sitten ruotsiksi
puheen Helsingille ja sen tulevaisuudelle. Hän lausui julki kutsujain
ilon sen johdosta että kaupunkien hallinnossa toimeenpannun uudistuksen
kautta kunnallisen itsehallinnon periaate oli astunut niin tuntuvan
askeleen eteenpäin ja vakuutti kaupunginvaltuusmiesten tekevän
voitavansa suorittaakseen heille uskotun kunniatehtävän.

Mechelin oli kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1875, 1876 ja
1878. Tältä ajalta on merkittävänä useita pääkaupunkimme kehitykselle
tärkeitä toimenpiteitä. Vuonna 1875 liitettiin viiteen vanhaan
kaupunginosaan eteläinen kaupunginalue sekä Katajanokka eli nykyinen
6, 7 ja 8 kaupunginosa. Kysymys kaupungin eteläisen osan
(Punavuorenseudun) käyttämisestä tehdastonteiksi evättiin -- sen
parempi, sillä kaupungin muille osille olisi, jos ehdotus olisi
toteutettu, koitunut moninaista haittaa tehtaansavusta ja noesta.
Kaupunki omisti uudella alueella suuren joukon vuokralle annettuja
tontteja; noudattamansa tonttipolitiikan johdosta, jonka mukaan
vuokratontit myytiin ja kauppasumman suoritus jaettiin useammalle
vuodelle, kasvoi kaupunki ripeästi, veronmaksajien ylen määrin
rasittumatta. Vesijohtolaitoksen, jonka eräs ulkomaalainen yhtiö
oli perustanut, osti kaupunki v. 1877 ja viemärijohtoverkon
suunnitelma laadittiin v. 1878. Kansankirjaston, joka alkujaan oli
yksityishenkilöiden perustama, otti kaupunki haltuunsa v. 1875. V. 1877
perustettiin rahatoimikamari, joten kaupungin taloudellisten asiain
hoito keskittyi erityiseen virastoon.

Muista tämän aikuisista tapahtumista mainittakoon Suomen ensimäisen
henkivakuutusyhtiön Kalevan perustaminen v. 1874, jossa yrityksessä
Mechelinkin oli osallisena. Kesäkuussa 1875 otti Mechelin professori
Aug. Ahlqvistin, parin nuoremman yliopistonopettajan ja moniaiden
ylioppilaiden kera Suomen yliopiston edustajana osaa Upsalassa
pidettyyn pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Kokouksen aikana
Dannemoran kaivoksille tehdyllä huvimatkalla julkilausui Mechelin
oman ja toveriensa kiitoksen kutsusta ja heille osotetusta
vieraanvaraisuudesta, ilmaisten samalla heidän ystävälliset tunteensa
Ruotsia kohtaan. Muuan henkilö, joka tuolloin oli tutustunut
Mecheliniin, on siitä kertonut [Professori K. Warburg, eräässä
L. Mechelinin kuoleman johdosta "Göteborgs Handels- och
Sjöfartstidningissä" julkaistussa muistokirjoituksessa]: Ensi
vaikutukseksi Mechelinistä jäi valtava voima, komea ulkomuoto ja
ylhäinen arvokkuus. Mutta tähän osaksi synnynnäiseen, osaksi
saavutettuun ylhäisyyteen oli yhtynyt harvinainen rakastettavuus;
hänellä oli "sovittava käsi"; hän tahtoi miellyttävällä
personallisuudellaan rakentaa rauhaa ja hyvää sopua yksityisessäkin
yhdyselämässä, kaikkialla, minne hän tuli.

Alkukesästä 1876 hän oleskeli jonkin aikaa Kristianiassa ja Tukholmassa
tutkimassa osin Norjan ja Ruotsin kameraalioloja, osin näiden molempain
maiden välisiä unionisuhteita.

Samana kesänä pidettiin Helsingissä heinäkuusta syyskuuhun ensimäinen
ja tähän asti ainoa yleinen Suomen teollisuus- ja taidenäyttely, jota
keisari Aleksanteri II puolisoineen ja tyttärineen sekä perintöruhtinas
puolisoineen kunnioittivat vierailullaan. Näyttelyrakennukset oli tehty
Kaivopuistoon. Kaupunki oli upeasti koristettu kunniaporteilla,
lipuilla, kukkaislaitteilla, ilotulituksineen iltaisin, ja väkijoukot
osottivat innokkaasti suosiotaan korkeille vieraille. Linnaan saapui
kaupunginvaltuuston lähetystö, jonka puheenjohtaja esitti keisarille ja
hänen perheelleen kutsun kansanjuhlaan, jonka valtuusto aikoi
toimeenpanna Töölön puistossa. Kutsuun suostuttiin ja juhla, jossa
esitettiin laulua y.m., havaittiin varsin onnistuneeksi. Todistuksena
siitä, että käynti Helsingissä, missä vastaanoton onnistunut järjestely
tietenkin melko suurelta osalta oli luettava kaupunginvaltuuston
puheenjohtajan Mechelinin ansioksi, oli korkeisiin vieraisiin tehnyt
mieluisan vaikutuksen, saanee pitää sitä, että Mechelin kohta sen
jälkeen korotettiin aatelissäätyyn. Hänen järjestysnumerokseen
ritarihuoneessa tuli 252, ja vaakunakilpeensä hän valitsi avatun
lakikirjan kuvan ajatuskantaansa kuvaavine tunnuslauseineen: "pro lege"
(lain puolesta). Yleensä katsottiin näyttelyn onnistuneen hyvin, minkä
tähden sen päätyttyä joukko kansalaisia toimeenpani juhlan
näyttelytoimikunnan kunniaksi. Toimikunnan puheenjohtajana oli
senaattori, vapaaherra J.A. von Born. Mechelin piti mainitussa
tilaisuudessa juhlapuheen, kiittäen toimikuntaa sen työstä.

       *       *       *       *       *

Tammikuussa 1877 kokoontuivat säädyt valtiopäiville, jotka keskeytyen
vain kesäkuukausiksi jatkuivat seuraavan vuoden alkupuoleen. Mechelin,
joka nyt oli ritariston ja aatelin jäsenenä, valittiin säädyn
valitsijamieheksi, jäseneksi valtiovaliokuntaan, yhdistettyyn
valtio- ja talousvaliokuntaan sekä asevelvollisuusvaliokuntaan ja
varajäseneksi pankkivaliokuntaan. Tärkein asia näillä valtiopäivillä
oli hallitsijan esitys yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta
Suomessa. Eri mieliä vallitsi tästä kysymyksestä niidenkin kesken,
jotka yleensä lukeutuivat samaan ryhmään. Suomalaisessa puolueessa,
jossa muutamat, kuten esim. A. Meurman, alkuaan eivät kannattaneet
yleisen asevelvollisuuden aatetta, yhdyttiin kuitenkin sitä puoltamaan,
jota vastoin ruotsinmielisessä puolueessa ei saatu eriäviä mielipiteitä
sovitetuiksi. Yleisen asevelvollisuuden kannattajia oli Mechelin, joka
asevelvollisuusvaliokunnan jäsenenä kenraali Christian Oker-Blomin ja
professori G.Z. Forsmanin kera lienee suurimmalta osalta laatinut
valiokunnan mietinnön, jossa puollettiin esityksen hyväksymistä,
vaikkakin erinäisin muutoksin, jotka tarkoittivat muun muassa sen
epäkohdan poistamista, että asevelvollisuusrasitus varsinaisesti
kohtasi vain niitä harvoja, jotka arvan nojalla kutsuttiin vakinaiseen
sotapalvelukseen, kun sitä vastoin enemmistö luettiin nostoväkeen,
jolla ei ollut mitään harjoitusvelvollisuutta rauhanaikana. Valiokunta
ehdotti että kaikki, joita ei ollut arvan nojalla kutsuttu vakinaiseen
palvelukseen, olisi kolmena vuotena peräkkäin kutsuttava harjoituksiin,
yhteensä 90 päiväksi. Sen ohessa ehdotettiin, että eräät pykälät
julistettaisiin perustuslain luontoisiksi, koska uuden lain oli määrä
astua 1772 vuoden hallitusmuodon 18 §:n sijaan, jossa säädettiin, "että
valtakunnan sotavoima jää entiseen ruotujakoonsa". Säädyssä Mechelin
varsin taitavasti puolusti valiokunnan mietintöä, jonka kaikki säädyt
hyväksyivät pääkohdiltaan ja keisari valtiosäätyjen hyväksymässä
muodossa vahvisti.

Valtiopäiväin ulkopuolellakin koetti Mechelin toimia yleisen
asevelvollisuuden hyväksymisen puolesta, esim. "Finsk Tidskriftissä"
syksyllä 1877 julkaisemassaan kirjoitelmassa "Synpunkter i
värnepliktsfrågan". Sodan hän myöntää pahaksi, mutta kansojen on
kuitenkin oltava valmiita puolustautumaan tarpeen vaatiessa. Jos Suomi
Venäjän ja jonkin muun vallan välisessä sodassa joutuisi hyökkäyksen
alaiseksi, ei olisi asian eikä kansamme arvon mukaista jättää maamme
puolustusta kokonaan venäläisen sotavoiman huoleksi. Valtiona on Suomen
pakko ylläpitää sotaväkeä omaksi turvakseen ja keisarikuntaan
yhdistettynä sen on velvollisuus ottaa osaa yhteiseen puolustukseen.
Vanha ruotujakolaitoksemme on vanhettuneena kelpaamaton sotalaitoksen
perustaksi ja pelkällä pestauksella ei riittävä sotavoima ole kokoon
saatavissa.

Aatelissa teki Mechelin samoilla valtiopäivillä esityksen, että
hallitsijalta anottaisiin seuraaville valtiopäiville ehdotusta 1772
vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan
lainsäännösten tarkistamiseksi tahi ainakin kodifioimiseksi, koska
nämät vanhat perustuslakimme osin eivät enää olleet semmoisinaan
voimassa, osin olivat erinäisiltä kohdin muutetut, osin taas eivät
olleet aivan selviä ja täydellisiä, esimerkiksi mikäli koski
varsinaisen lainsäädännön ja hallinnollisen määräysvallan välisiä
rajoja sekä valtiosäätyjen toimivaltaa valtionbudjetin järjestelyssä.
Lakivaliokunta puolsi anomusehdotusta tekijän esittämillä perusteilla.
Valiokunnan mietinnön hyväksyivät aateli ja porvarissääty
keskustelutta, mutta se hyljättiin pappis- ja talonpoikaissäädyissä,
joissa oltiin sitä mieltä että, vaikka perustuslaeissa olikin
puutteellisuuksia, ei aika nyt ollut sopiva säätyanomuksen tekemiseen
asiasta, mistä ehkä syntyisi vaikeuksia, joita oli vältettävä;
toimenpide oli sen vuoksi mieluummin jätettävä toistaiseksi. Asia siis
raukesi. Tätä tulosta täytynee pitää valitettavana, sillä
perustuslakiemme uudistus niin sisällyksen kuin muodonkin puolesta
olisi puheenalaisena aikana luultavasti ollut paljoa helpommin
toteutettavissa kuin myöhemmin, ja vaikkei se olisikaan turvannut
perustuslaillista valtiomuotoamme kaikilta hävitysyrityksiltä, olisi se
niitä ainakin vaikeuttanut, vanhojen perustuslakisäännöstemme
osittainen epäselvyys kun on ollut omansa helpottamaan vihollistemme
hyökkäyksiä. Mahdotonta ei ole, että tällaiseen säätyjen anomukseen
silloin olisi suostuttu, koska keisari Aleksanteri II itse avatessaan
1863 vuoden valtiopäivät oli lausunut perustuslakiemme olevan
uudistuksen tarpeessa ja myöhemmin maininnut sen seikan, että 1867
vuoden säädyille annettiin ainoastaan uuden valtiopäiväjärjestyksen,
mutta ei uuden hallitusmuodon ehdotusta, johtuneen vain siitä, että
tuollainen työ vaikean laatunsa takia vaati pitkällistä harkintaa eikä
vielä ollut siihen määrään edistynyt, että keisari olisi voinut
toteuttaa alkuperäistä aikomustaan jo silloin esittää ehdotuksen
valtiosäädyille. Venäläiseltä taholta valtiojärjestystämme vastaan
myöhemmin tehtyjä hyökkäyksiä on, niinkuin tunnettu, yleensä perusteltu
sillä -- tosin väärällä -- väitteellä, etteivät Aleksanteri I ja hänen
seuraajansa ole tunnustaneet vanhaa hallitusmuotoamme sitovaksi.
Sellaista väitettä olisi tuskin voitu tehdä keisari Aleksanteri II:n
itsensä julkaisemasta ja allekirjoittamasta hallitusmuodosta.

Suomen kielen oikeuksien laajentamisesta esitettiin samoilla
valtiopäivillä useita vaatimuksia. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä
tehtyjen ehdotusten mukaisesti puolsi yleinen valitusvaliokunta
anomusta, jossa pyydettiin ryhdyttäväksi sellaisiin toimenpiteisiin,
että oikeus käyttää suomen kieltä tuomioistuimissa ja virastoissa
astuisi voimaan, niinkuin oli luvattu 1863 vuoden keisarillisessa
käskykirjeessä, kahdenkymmenen vuoden kuluessa eli ennen 1883 vuoden
loppua. Osa valiokunnan jäsenistä vastusti kaikkia asiasta tehtyjä
anomuksia. Helsingfors Dagbladin aputoimittaja, vapaamielinen Anders
Chydenius sitä vastoin ehdotti tekemässään vastalauseessa, että suomen
ja ruotsin kielen käyttäminen virastoissa järjestettäisiin hallitsijan
ja valtiosäätyjen hyväksymällä lailla, joka saattaisi kielet
tasa-arvoisiksi. Asiaa esiteltäessä aatelissa puolsi muiden muassa
Mechelin Chydeniuksen vastalausetta. Snellman teki, neuvoteltuaan
Dagbladin ryhmän jäsenten kanssa, pääkohdiltaan samansuuntaisen
ehdotuksen. Tämäkin ehdotus sai kannatusta, mutta maamarsalkka,
vapaaherra von Born kieltäytyi esittämästä sekä Chydeniuksen että
Snellmanin ehdotusta, koska ne hänen käsityksensä mukaan koskivat
kysymystä, joka oli luettava "valtakunnanhoitoon kuuluviin asioihin",
joissa päätösvalta oli hallitsijalla yksin. Tätä maamarsalkan
menettelyä vastaan panivat useat säädyn jäsenet, muiden muassa
Mechelin, vastalauseen. Säädyt eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta,
minkä vuoksi ei syntynyt yhteistä anomusta, mutta pappis- ja
talonpoikaissääty tekivät kumpikin yksityisen anomuksen, joista oli
seurauksena asetusten julkaiseminen asiasta.

Suomalaisen väestön keskuudessa oli kauan vallinnut suurta
tyytymättömyyttä sen syrjäytetyn aseman johdosta, jossa suomen kieli
oli korkeamman koululaitoksen alalla, ja tämä tyytymättömyys tuotiin
ilmoille samoilla valtiopäivillä kaikissa säädyissä anomuksissa suomen
kielen saattamisesta käytäntöön opetuskielenä ylemmissä oppilaitoksissa
sekä useiden uusien suomenkielisten lyseoiden perustamisesta.
Valiokunta puolsi näiden toivomusten mukaista säätyanomusta, ja pitkien
sekä osittain sangen kiivaiden keskustelujen jälkeen saatiinkin aikaan
pääkohdiltaan valiokunnan mietinnön mukainen säätypäätös. Mechelin oli
niitä aatelin jäseniä, jotka myönsivät suomen kieltä suosivalta taholta
lausutut toivomukset oikeutetuiksi, mutta kannatti kuitenkin sitä
säädyssä ehdotettua ja hyväksyttyä lisäystä, että uusia suomalaisia
kouluja ei ollut perustettava niiden ruotsalaisten koulujen sijaan,
joissa oli riittävästi oppilaita. Erästä anomusta, jossa ehdotettiin
asetettavaksi komitea esittämään toimenpiteitä naissivistyksen
kohottamiseksi, oli valiokunta ehdottanut hyljättäväksi, mutta Mechelin
y.m. puolustivat sitä aatelissa. Kahden muun säädyn hylkäämänä anomus
kuitenkin raukesi.

Sen johdosta että hallitus oli pyytänyt suostuntaa vankeuslaitoksen
uudistusta ja uusien vankilarakennusten teettämistä varten, vaikka
riittäviä varoja oli vakinaisessa valtiorahastossa, esitti Mechelin
asiaa säädyssä keskusteltaessa sangen pontevasti periaatteena, jota
valtiopäiväin alati tulisi noudattaa, että vakinaisen valtiorahaston
varoja aina oli ensi sijassa käytettävä valtion tarpeisiin ja että
suostuntaan oli turvauduttava vain silloin, kuin vakinaiset varat eivät
riittäneet tarkoituksiin, joita säädyt katsoivat kannatusta
ansaitseviksi. Hän viittasi tämän tueksi valtiopäiväjärjestyksen 36
§:ään, jonka mukaan valtiovaliokunnan on annettava mietintö, miten
varoja on hankittava maan tarpeiden täyttämiseksi, "jollei
valtiovaraston vakinaiset tulot siihen riitä". Saman tärkeän ja
huomiota ansaitsevan katsantokannan hän esiintoi useiden muidenkin
asiain käsittelyssä. "Me olemme täällä", hän lausui, "valvomassa
veronmaksajain oikeuksia ja hallituksen avustajina toteuttamassa
valtion tarkoitusperiä, mutta emme vain hankkimassa valtiolaitokselle
mukavaa varojen ylenpalttisuutta".

Niinkuin ylempänä mainittiin, oli edellisten valtiopäiväin
valtiovaliokunta katsonut mahdottomaksi toteuttaa Mechelinin
valiokunnassa tekemää ehdotusta täydellisen budjettilaskelman
laatimisesta kulloinkin seuraaviin valtiopäiviin asti kuluvalta ajalta.
Osottaakseen että sellainen yritys ei ollut niin mahdoton kuin oli
arveltu, ryhtyi Mechelin 1877 vuoden valtiopäivillä ollessaan uudestaan
valtiovaliokunnan jäsenenä omin päin tekemään sellaista laskelmaa
lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi. Näytettyään yksityisesti
laskelmansa valiokunnan puheenjohtajalle, vapaaherra S.W. von
Troilille ja eräälle sen jäsenelle, J. Kurténille sekä saatuaan
heidät vakuuttumaan siitä, että tehtävä oli ainakin likimäärin
suoritettavissa, esitti hän laskelmansa valiokunnalle, jonka sen
johdosta täytyi luopua entisestä kannastaan. Ja Mechelinin laskelmasta
oli säädyille hyötyä, ne kun nyt katsoivat voivansa evätä tahi vähentää
muutamia hallituksen pyytämiä suostuntaveroja, osottamalla tehtyjen
laskelmain perusteella näiden tarpeettomuuden.

Eräs vuonna 1868 annettu asetus oli vapauttanut Suomen kaupan ja
elinkeinot muutamista entisaikain rajoituksista, mutta paljon oli vielä
jälellä säännöksiä, jotka liiaksi supistivat kansalaisten vapautta
näillä toimialoilla. 1872 vuoden valtiopäivillä oli porvarissääty
sentähden anonut erinäisiä muutoksia tehtäväksi mainittuun lakiin.
Keväällä 1876 pidettiin Helsingissä yleinen teollisuudenharjoittajain
kokous, jossa Mechelin senaatin määräyksestä toimi puheenjohtajana ja
jossa päätettiin anoa lisäuudistuksia vapaamieliseen suuntaan.
Hallituksen tämän johdosta asettama komitea, Mechelin puheenjohtajana,
valmisti lakiehdotuksen, joka esitettiin 1877 vuoden valtiosäädyille ja
pääkohdissa saavutti niiden hyväksymisen, minkä jälkeen julkaistiin
1879 vuoden elinkeinolaki, joka tuntuvasti laajensi Suomen
kansalaisten, niin miesten kuin naistenkin, oikeutta rehellisellä
työllä ansaita toimeentulonsa.

Valtiopäiväin koolla ollessa syttyi se Venäjän ja Turkin välinen sota,
joka johti Bulgarian vapauttamiseen turkkilaisten vallasta. Syyskuussa
lähti Suomen kaartinpataljoona Helsingistä ottamaan osaa sotaan, minkä
johdosta kansalaiset panivat toimeen jäähyväisjuhlan alipäällystölle ja
miehistölle kaartinmaneesissa ja upseeristolle Kaivohuoneella.
Jälkimäisessä tilaisuudessa lausui Mechelin pääkaupungin jäähyväiset ja
onnentoivotukset kutsuvieraille sekä sen lujan toivon, että Suomen
kaartimme miehuullisesti ja järkähtämättä oli täyttävä sille uskotun
tehtävän. Niinkuin tunnettu, ei tämä toivo pettänyt.

Jatkuvaa luottamustaan osottaakseen valitsi porvarissääty 1877 vuoden
valtiopäivillä entisen jäsenensä Mechelinin pankkivaltuusmieheksi
lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.

       *       *       *       *       *

Moninaisista muista tehtävistään huolimatta jatkoi Mechelin
kirjailijatoimintaansa. Sen johdosta että eräässä valtiollisia
vaalijärjestelmiä käsittelevässä ranskalaisessa teoksessa oli esitetty
virheellisiä tietoja Suomesta -- tekijä mainitsee maamme
edustajalaitokseksi ainoastaan senaatin (!) -- lähetti Mechelin
erääseen arvossa pidettyyn ranskalaiseen lainopilliseen aikakauskirjaan
Suomen valtiosääntöä oikealta kannalta selvittelevän esityksen.
Kotimaiseen sanomalehdistöön hän edelleenkin kirjoitteli. Muun muassa
on Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa hänen laatimansa
"kansalaistuttamista" käsittelevä tutkielma, jossa hän koettaa
todistella, että Suomen kansalaisuudesta voimassa olevat säännökset
osittain olivat epäselviä ja vaillinaisia, minkä vuoksi niiden sijaan
oli saatava uusi hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymä laki. Finsk
Tidskriftissä hän julkaisi lukuisia kirjoitelmia. Niistä mainittakoon
arvostelu W. Laguksen kirjoittamasta J.J. Nordströmin elämäkerrasta.
Arvostelussaan Mechelin koettaa osottaa, että Nordström oli
vapaamielisempi ja vähemmän yksipuolisesti vanhoillinen, kuin minä
häntä oli Ruotsissa muutamilla tahoilla pidetty. Juuri vapaamielisyys,
huomauttaa Mechelin, saattaa joskus johtaa vanhoillisuuteen, kun
pyritään mikäli mahdollista säilyttämään vanhastaan olevaa,
kansalaisvapautta turvaavaa yhteiskuntalaitosta kumoukselliselta
mielivallalta. Se oli Nordströmin kanta hänen Suomessa ollessaan.
Ruotsissa olivat olot tosin osittain toisellaiset. Toinen Mechelinin
Finsk Tidskriftissä julkaisema kirjoitelma käsittelee "neljää säätyä"
ja huomauttaa varsin tärkeitä edistysaskeleita uudessa 1869 vuoden
valtiopäiväjärjestyksessä olevan sen ensimäisen §:n nimenomaisen
säännöksen, että säädyt "edustavat Suomen kansaa", eikä siis --
niinkuin aikaisemmin käsitettiin -- kukin sääty vain omaa
yhteiskuntaluokkaansa, ja että kolmen aatelittoman säädyn äänioikeutta
oli laajennettu. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että uusi
valtiopäiväjärjestys oli vain väliaste, sillä nelisäätyjärjestelmä oli
kuin olikin vanhettunut eikä vastannut uuden ajan vaatimuksia. --
Lämmin muistokirjoitus v. 1877 kuolleesta piispa Frans Ludvig
Schaumanista esittää tämän merkillisen miehen ansioita
perustuslaillisen tietoisuuden herättämistyössä maassamme ja vanhan
kirkkolakimme uudistuksessa.

Elokuussa 1878 otti Mechelin kutsuttuna osaa Tukholmassa pidettyyn
yleiseen vankeinhoitokongressiin, missä mielenkiinnolla kuunneltiin
hänen lausuntojaan erinäisistä kongressissa käsitellyistä kysymyksistä,
esimerkiksi niistä kokemuksista, joita oli saatu muutamien
rikoksentekijöille määrättyjen rangaistusten vaikutuksesta
rangaistuihin. Pohjoismaiden, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen,
edustajat pitivät yksityisiäkin kokouksia, joissa Mechelin valittiin
Suomen ryhmän varapuheenjohtajaksi. Kongressin osanottajain Upsalaan
tekemällä huvimatkalla pidettiin yhteiset päivälliset, jossa
tilaisuudessa hän, silloisten ruotsalaisten sanomalehtien kertomuksen
mukaan, "puhui pontevasti totuuden, oikeuden ja vapauden puolesta",
minkä jälkeen laulettiin "Maamme". Kotimaahan palattuaan teki hän Finsk
Tidskriftissä selkoa kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, valittaen
että Suomen hallitus oli laiminlyönyt lähettää Tukholmaan virallisen
edustajan.

Yleisen asevelvollisuuden toimeenpanon sekä erinäisten muiden seikkain
johdosta oli odotettavissa niin suurta valtion menojen lisääntymistä,
että valtion tulojenkin lisääminen kävi välttämättömäksi. Heräsi
kysymys, miten tämä olisi parhaiten aikaansaatavissa, ja kysymystä
selvittelemään asetettiin syksyllä 1879 n.k. "suuri verokomitea", jossa
Mechelin taaskin oli puheenjohtajana. Valmistautuakseen tehtäväänsä
teki hän kesällä 1879 matkan Tukholmaan. Marraskuussa 1880 komitea
antoi mietintönsä, jossa ehdotettiin kannettavaksi osin kulutusveroa
mallasjuomista ja tupakasta, osin suostuntaveroja kiinteistöistä ja
tuloista, mitkä ehdotukset hallitus eräin muutoksin esitti seuraaville
välipäiville.

Niinkuin jo olemme havainneet, oli Mechelin tarmokkaasti toiminut
paremman järjestyksen aikaansaamiseksi niihin valtion tuloja ja menoja
osottaviin laskelmiin, joiden nojalla valtiosäätyjen oli päätettävä,
mitä ja minkä suuruisia suostuntaveroja oli myönnettävä valtion
tarpeiden täyttämiseksi. Hänen oli onnistunut saattaa tehtävä ainakin
lähemmäksi ratkaisuaan. Mutta niin kauan kuin valtiopäivät kokoontuivat
vain joka viides vuosi, vaikeutti tietenkin tuo pitkä ajanjakso, mikä
laskelmain tuli käsittää, täysin tarkkojen tulosten saavuttamista. 1869
vuoden valtiopäiväjärjestyksessä oli säädetty, että säädyt oli
kutsuttava kokoon "ainakin joka viides vuosi", joten niiden
kokoonkutsuminen useamminkin ei ollut vastoin valtiopäiväjärjestystä.
Mechelin laati komitean mietintöön johdannon, jossa hän osotti, miten
varsinkin valtion budjetin laatimisen takia oli tarpeellista kutsua
säädyt useammin koolle, ja komitea yhtyi tähän, esittäen että säädyt
yleensä kokoontuisivat joka kolmas vuosi. Tämä toive toteutuikin, sillä
kutsuessaan koolle 1882 vuoden valtiopäivät hallitsija ilmoitti
aikomuksensa olevan sallia säätyjen kokoontua joka kolmas vuosi, ja
koko ajanjakson 1882-1900 tätä menettelytapaa todella noudatettiinkin.
Vuodesta 1882 lähtien säätyjen tiedoksi annetut budjettilaskelmat
samoinkuin näiden suostuntakysymyksistä tekemät päätöksetkin voivat
niinmuodoin nojautua entistä parempiin perustuksiin, mikä epäilemättä
on ollut veronmaksajillekin hyödyksi. Mechelin on huomattavassa
määrässä edistämällä valtionbudjettimme laadinnan ja käsittelyn
oikeiden perusteiden selvittelemistä kieltämättä tehnyt maallemme
tärkeän palveluksen.

1877-78 vuoden valtiopäivät aiheuttivat tavallaan valtiollisten
puolueidemme uuden ryhmityksen. Siinä puolueessa, jota oli tapana sanoa
"ruotsalaiseksi", oli tosin jo aikaisemminkin vallinnut erimielisyyttä
äärimäisyysryhmän eli "viikinkien" -- nimi johtui 1870-luvun alussa
ilmestyneestä "Vikingen"-lehdestä -- ja maltillisten välillä, joiden
jälkimäisten pää-äänenkannattajana oli Helsingfors Dagblad, mutta
joiden keskuudessa myös oli erinäisiä puoluevivahduksia. Maltillisiin
luettiin muuan LXI (kuusikymmentäyksi) niminen valtiollis-kirjallinen
seura, joka oli ottanut nimensä 1861 vuoden valiokuntajulistuskirjan
johdosta syntyneen adressipuuhan muistoksi ja jonka johtomiehiä
Mechelin oli. Erimielisyys ruotsalaisen puolueen jyrkän ja maltillisen
ryhmän välillä esiintyi entistä selvemmin 1877 vuoden valtiopäivillä,
jolloin Dagbladin ryhmän enemmistö oli yhtynyt suomenmielisiin
asevelvollisuusasiassa ja kielikysymyksessäkin osottautunut
taipuvaiseksi suostumaan näiden toivomuksiin. Viikinkien taholla
katsottiin Dagbladin ryhmän olleen liian myöntyväinen ja varsinkaan
Mecheliniä ei pidetty kielikysymyksessä täysin "luotettavana".
Dagbladin ryhmä puolestaan alkoi ajatella järjestäytymistä erityiseksi
valtiolliseksi puolueeksi omine ohjelmineen ja käyttämällä nimeä
"liberaalinen puolue". Mechelin oli tämän aatteen innokkaita
kannattajia. Eräs hänen Finsk Tidskriftin 1879 v:n helmikuun vihossa
julkaisemansa kirjoitelma "De politiska partierna" puoltaa aatetta,
että kaikki ne, jotka maassamme tahtovat edistää kehitystä
vapaamieliseen suuntaan kaikilla yhteiskunnan toimialoilla,
lähemmin liittyisivät yhteen. Hän toivoo, että eri puolueiden
maltillisista aineksista voidaan muodostaa uusi keskustapuolue,
joka kielikysymyksessä omaksuu ohjelmakseen molempain kielten
tasa-arvoisuuden ja hylkää kumpaisenkin sortamisen. "Suomen
ruotsinkieliset eivät ole mikään Ruotsin lisäke, vaan elimellinen osa
Suomen kansaa; mutta maamme sivistynyt sääty tarvitsee kumpaisenkin
kotimaisen kielen taitoa." Arvostellen suomalaista puoluetta hän
havaitsee siinäkin olevan sekä jyrkkiä että maltillisia aineksia ja
pitää viimeksi mainittujen ja liberaalisen ryhmän yhteistoimintaa
mahdollisena, kunhan vain suomalaisella taholla opitaan oikein
tuntemaan liberaaliemme ja yleensä liberalismin todelliset
tarkoitusperät, joita hän tarkemmin selvittelee tehtyjä hyökkäyksiä
torjuen. -- Tätä kirjoitelmaa arvostelivat suomenmieliseltä taholta
ankarasti G.Z. Forsman ynnä muut, mutta tämä ei estänyt Mecheliniä
yksissä neuvoin R. Lagerborgin ja R. Castrénin kanssa laatimasta
varsinaista ohjelmaa, joka julkaistiin Helsingfors Dagbladissa
joulukuun 5 p:nä 1880 53 kansalaisen allekirjoittaman kiertokirjeen
seuraamana. Ohjelma vaatii laitostemme, varsinkin valtiollisten,
kehittämistä, kuitenkin äkkiä siirtymättä aivan uusiin oloihin.
Perustuslaillinen järjestelmä on maassamme varmemmin ja täydellisemmin
toteutettava. Tärkeimmät toimenpiteet tämän päämäärän saavuttamiseksi
ovat valtiopäiväkausien lyhentäminen, painovapauslain säätäminen,
valtiosäätyjen toimivallan laajentaminen valtion rahahallinnon alalla
sikäli, että menoarvion vaihteleva osa kokonaan tulee niiden
myötävaikutuksen varaan ja ettei hallitus yksin saa määrätä
minkäänlaista veroa, n.s. hallinnollisen lainsäädäntövallan tarkempi
rajoittaminen, hallituslaitosten tarkoituksenmukaisempi järjestely,
Suomen ja keisarikunnan unionisuhteen selvempi määrittely. --
Liberaalinen puolue tahtoo panna taloudellisiin ja raha-asiallisiin
kysymyksiin enemmän huomiota kuin niiden osaksi on tähän asti tullut.
Puolueen periaate, että yksilöt itse ovat taloudellisten etujensa
parhaat valvojat, ei tiedä sitä, että valtion on noudatettava
täydellistä passiivisuutta taloudellisen elämän kysymyksissä, vaikkakin
valtion tulee olla mitenkään häiritsevästi puuttumatta yksityiseen
yritteliäisyyteen. Valtion on edistettävä maanviljelystä, teollisuutta
ja kauppaa parantamalla niiden yleisiä ehtoja. Teknillisiä ja
kauppaoppilaitoksia perustamalla, kulkuneuvoja parantamalla, järkevällä
taloudellisella lainsäädännöllä, kauppasopimuksilla y.m. valtio
osaltaan edistää aineellista hyvinvointia rajoittamatta yksilöjen
toimintavapautta. -- Liberaalinen puolue omaksuu kansanvaltaiset
periaatteet, mikäli ne tarkoittavat kaikkien tasa-arvoisuutta lain
edessä sekä sääty- ja henkilöetuoikeuksien poistamista, mutta hylkää
demagogian karkeaa, abstraktista tasa-arvoisuutta tavoittelevan
vaatimuksen, joka pyrkii poistamaan ne luonnonlahjojen, kasvatuksen,
sivistyksen, varallisuuden ja vaikutuskyvyn aikaansaamat eroavaisuudet,
mitkä luonnonlakien ja kaikkien kansojen kokemuksen mukaan aina ovat
olleet olemassa, ja josta olisi seurauksena kaikkien ihmisten
vajoaminen yhteiskunnan alimmalle tasolle. -- Puolue myöntää empimättä
tarpeelliseksi, että perustetaan riittävästi suomenkielisiä lyseoita,
mutta tätä tarvetta ei ole tyydytettävä supistamalla tahi sortamalla
niitä kouluja, joissa ruotsi on opetuskielenä. Kieli- ja
kansallisuuskysymys ei saa olla valtiollisen puoluejaon perustana eikä
liioin määrätä valtiollisten harrastusten suuntaa ja sisällystä.
Liberaalien kanta tässä asiassa on se, että kumpikin kieli on
tunnustettava yhtä oikeutetuksi maassamme ja että tähän on pantava
tarpeeksi huomiota niin koululaitosta järjesteltäessä kuin
valtioelämässäkin. Ruotsi on kotimainen kieli, joka ei ainoastaan ole
sivistyneen säädyn enemmistön, vaan osittain rahvaankin kieltämätön ja
luonnollinen äidinkieli, ja tulee sen saada säilyttää tämä asemansa. Se
läheinen suhde länsimaiden henkiseen elämään, johon olemme joutuneet
sen johdosta, että maamme toista kieltä ymmärretään Skandinavian maissa
ja että Suomessa esteettä voimme seurata näiden maiden kulttuuria ja
käyttää hyväksemme sen ilmauksia, vahvistaa meitä eristetyssä
asemassamme. Mutta ruotsinkielinen säätyläisluokka ei silti saa
osottautua nurjamieliseksi niille harrastuksille, jotka tarkoittavat
suomen kielen aseman kohottamista ruotsin kielen tasalle. Itse se
varsin suureksi osaksi polveutuu suomalaisesta rahvaasta, se on
solidaarinen koko kansakunnan kanssa; yhteinen historiallinen kehitys
on yhdistänyt kaikki Suomen asujamet yhdeksi kansaksi, yhtenäiseksi
valtiolliseksi kansakunnaksi. Suomen sivistyneen säädyn, yleensä
kaikkien kansalaisten, joiden toiminnalla on jotakin merkitystä
ruotsalaisen tahi suomalaisen kotiseudun piirin ulkopuolellakin, on
osattava maamme molempia kieliä. Suomen kielen käyttäminen oikeuksissa
ja virastoissa on toteutettava suomea puhuvan väestön oikeutettujen
vaatimusten ja tarpeiden mukaisesti. Liberaalinen puolue tahtoo
kielikysymyksessäkin työskennellä sen kumpaisenkin kansanaineksen
keskinäisen kunnioituksen ja hyvän sovun puolesta, joka antaa
jokaiselle kelvolliselle isänmaalliselle työlle tunnustuksensa siihen
katsomatta, käytetäänkö tässä työssä ruotsin vai suomen kieltä.

Liberaalisen puolueen tarkoitusperää, kumpaiseenkin kielipuolueeseen
kuuluvain henkilöiden yhdistämistä yhteiseen toimintaan vapaamieliseen
suuntaan maamme yhteistä parasta koskevissa kysymyksissä, ei kuitenkaan
saavutettu. Suomenmieliseltä taholta tehtiin kiivaita hyökkäyksiä
ohjelmaa vastaan, jonka Snellman julisti sisältävän vain joutavaa
lorua. Hänen mielestään tuli sivistyneen luokan ja kansan
suomenkielisen pääosan sulautua yhdeksi kansakunnaksi, ja sitä varten
oli edellisen omaksuttava jälkimäisen kieli. Siinäkin osassa
suomenmielistä puoluetta, missä ei tehty yhtä pitkälle meneviä
vaatimuksia, peljättiin että yleinen liittyminen liberaaliseen
ohjelmaan liiaksi syrjäyttäisi ja viivyttäisi sitä kieliolojen
järjestelyä, jonka pikaista toteuttamista pidettiin ylen tärkeänä. Se
20 vuoden aika, jonka kuluessa v. 1863 annetun lupauksen mukaan kysymys
suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa oli saatava
ratkaistuksi, läheni loppuansa, ja peljättiin, etteivät liberaalit
valtaan päästyään tässä kysymyksessä osottaisi tarpeellista
pontevuutta. Tuskin käynee kieltäminen, että suomenmielisellä taholla
annettiin liian vähän tunnustusta liberaaliselle ohjelmalle ja ettei
tarpeeksi myönnetty sen laatijoilla olleen vakavaa tarkoitusta
järjestää kielten asema kohtuuden periaatteiden mukaisesti.
Ruotsinmieliselläkään taholla ei ohjelma saavuttanut yleistä
kannatusta; sen katsottiin liian paljon myöntyvän "fennomanian"
vaatimuksiin ja sen osaksi suomenmieliseltä taholta tulleesta
kohtelusta saivat tietenkin kiihkoruotsinmieliset yllykettä. He saivat
v. 1883 Nya Pressenistä oman äänenkannattajansa. Puolueen perustaminen,
joka isänmaan yhteistä etua silmällä pitäen asettuisi puolueettomaksi
kumpaankin kielipuolueeseen nähden, oli kuitenkin, vaikkakin ehkä
silloin liian aikaisin herätetty, huomiota ansaitseva ajatus, jonka
myöhempi historiamme yhä selvemmin on osottanut oikeaksi. Omasta
puolestaan Mechelin edelleenkin jäi liberaalisessa ohjelmassa
esittämälleen kannalle, ja tämä oli omansa saattamaan hänet
valtiollisten olojemme käytyä uhkaaviksi varsin sopivaksi esiintymään
sinä koko kansakuntamme edustajana, jona hän viimeisinä elinvuosinaan
kieltämättä oli.

       *       *       *       *       *

Sanoma, että Suomen jalo hallitsija, keisari Aleksanteri II, oli saanut
surmansa salamurhaajan kädestä maaliskuun 13 p:nä 1881, herätti täällä
tietysti suurinta hämmästystä. Yleisesti tunnustettiin maamme suuri
kiitollisuudenvelka vainajalle. Hautajaisissa, jotka pidettiin saman
kuun 27 p:nä Pietari-Paavalin tuomiokirkossa Pietarissa, oli Mechelin
professori Ahlqvistin kera yliopiston edustajana, jolloin he laskivat
kaksi muistoseppeltä, toisen koko yliopiston, toisen ylioppilaskunnan
puolesta. Sen ohessa esitti säätyjen lähetystö Mechelinin laatiman,
Suomen kansan surua ilmaisevan adressin.

Nihilistinen liike ja tuon tuostakin tehdyt murhayritykset, jotka
vihdoin johtivat keisarimurhaan, synnyttivät Venäjällä vastavirtauksen,
joka vahvisti sitä vapaamielisyydelle vihamielistä suuntaa, jonka
edustajia olivat Pobedonostseff ja hänen kaltaisensa. Meidän maahamme
nähden kulki uuden hallituksen politiikka kuitenkin lähinnä seuraavina
vuosina edellisen hallituksen noudattamaan perustuslailliseen, Suomen
erikoisaseman tunnustavaan suuntaan. Erinäisiä muutoksia tapahtui
kuitenkin maamme korkeimman hallituksen jäsenistössä. Kesäkuun 2 p:nä
1881 erosi kreivi Adlerberg kenraalikuvernöörinvirasta ja hänen
sijalleen astui kreivi _Feodor Logginovitsch Heiden_. Saman vuoden
syyskuussa vapautettiin omasta pyynnöstään vapaaherra _Emil
Stjernvall-Walleen_ ministerivaltiosihteerinvirasta ja hänen
seuraajakseen nimitettiin salaneuvos _Theodor Bruun_.

Kohta keisari Aleksanteri III:n ryhdyttyä hallitukseen julkaistiin
käsky valtiopäiväin kokoontumisesta seuraavan vuoden alussa. Näihinkin
Mechelin otti osaa ritariston ja aatelin jäsenenä, jossa säädyssä
vapaaherra _Samuel Werner von Troil_ oli maamarsalkkana. Mechelin oli
sen ehdotuksen allekirjoittajia, jossa esitettiin muistopatsaan
pystyttämistä Aleksanteri II:lle, joka patsas sukupolvesta toiseen oli
todistava Suomen kansan kiitollisuutta. M. valittiin näilläkin
valtiopäivillä valtio- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäseneksi ja oli
niiden kumpaisenkin puheenjohtajana. Säädyssä hän taaskin teki
erinäisiä anomusehdotuksia. Eräässä niistä hän ehdotti, että keisari
antaisi valtiosäädyille hallituslaitosten uudistusta koskevan
lakiehdotuksen. Senaatin talousosastoa ei enää olisi rasitettava
vähäpätöisillä asioilla, jotka sopivammin olisivat alempain
keskusvirastojen ja senaatin eri toimituskuntain lopullisesti
ratkaistavia. Ehdotus lähetettiin lakivaliokuntaan, joka ei kuitenkaan
ehtinyt sitä käsitellä. Toivomus toteutui kuitenkin jonkin ajan
kuluttua Mechelinin itsensä ollessa hallituksen jäsenenä. -- Toinen
anomusehdotus koski komitean asettamista kehittämään suomalaista
virkakieltä. Yleinen valitusvaliokunta puolsi toimenpidettä, mutta
säädyt eivät päässeet yksimieliseen päätökseen, joten asia raukesi. --
Kolmas hänen tekemänsä ehdotus tarkoitti maaverojen muuntamista
määrätyksi rahasummaksi ja perustui syihin, jotka jo oli esitetty 1877
v:n valtiosäätyjen vastauksessa veroparselien muuntamista koskevaan
esitykseen. Ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei pappissääty), mutta
keisari ei katsonut "tätä nykyä" olevan syytä suostua siihen; hän antoi
kuitenkin seuraaville valtiopäiville veroruplanosotuksen muutosta
koskevan esityksen, jonka säädyt hyväksyivät ja josta oli seurauksena
maaverojen tuntuva huojennus. -- Valtiovaliokunnassa käsiteltäessä
kysymystä suostuntavaroista myönnettävistä määrärahoista yhtyi
vähemmistö, Mechelin ynnä eräät muut, vastalauseeseen, jossa
esitettiin, etteivät valtiosäädyt antaisi suostumustaan siihen, että
leimapaperivero suoritetaan yleiseen valtiorahastoon, koska laskelma
osotti tämän rahaston tulojen ilman mainittua veroakin riittävän
menoihin. Tähän käsitykseen valtiosäädyt yhtyivät, ja siten joutui
leimapaperivero valtiosäätyjen käytettäväksi.

Valtiopäiväin vielä jatkuessa julkaistiin toukokuun 11 p:nä senaatin
uusi valtalupa, jolloin monta uutta miestä astui hallitukseen. Näiden
joukossa oli Mechelin, joka tuli valtiovaraintoimituskunnan
apulaispäälliköksi Viktor von Haartmanin jälkeen, joka taas määrättiin
Pietarissa olevaan valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain
komitean jäseneksi. Jo aikaisemminkin oli ollut puhetta Mechelinin
sijoittamisesta korkeimpaan hallitukseemme. Ministerivaltiosihteerin
apulaisen Kasimir Palmrothin kuoltua joulukuussa v. 1880 oli nimittäin
senaatti esittänyt kenraalikuvernööri Adlerbergille toivomuksen, että
tämä ehdottaisi keisarille Mecheliniä avoimeen toimeen, mutta ennenkuin
ehdotus saapui asianomaiseen paikkaan, oli virkaan ehditty nimittää
toinen henkilö, nimittäin Theodor Bruun. Mechelin astui nyt sen sijaan
senaattiin. Samalla kertaa nimitettiin prokuraattoriksi Robert
Montgomery, Mechelinin läheinen ystävä ja niinkuin hänkin
ajatuskannaltaan vapaamielinen, kenties kallistuen johonkin määrin
enemmän ruotsinmieliselle puolelle. Mutta samalla kertaa nimitettiin
kamaritoimituskunnan päälliköksi suomalaisen puolueen johtomies,
professori G.Z. Forsman, joka kohdakkoin sen jälkeen aateloitiin
ja otti nimekseen Yrjö-Koskinen. Sota-asiaintoimituskunnan
päälliköksi tuli kenraali Oker-Blom, joka oli tehokkaasti toiminut
asevelvollisuuden hyväksymiseksi v. 1877 ja joka hänkin oli
suomalaisuuden harrastajaksi tunnettu. Kun siten valtiopäiväin
valtapuolueiden etevimmät edustajat astuivat maamme hallitukseen,
voitiin syyllä katsoa tämän saaneen parlamenttaarisemman luonteen kuin
sillä milloinkaan aikaisemmin oli ollut.



V LUKU.

1882-1890.

Senaatin jäsenenä. Hallitustoimia. Valtiopäivät v. 1885, 1888.
Diplomaattinen tehtävä Espanjassa. Kodifioimiskysymys. Hyökkäyksiä
Suomen valtiosääntöä vastaan Venäjän kiihkokansallisten taholta.
Toiminta niiden torjumiseksi. Postijulistuskirja. Ero senaatista.


Muuan kirje, jonka Mechelin kesälomansa lopulla Laitialasta kirjoitti
ystävälleen Robert Lagerborgille, kuvailee elävästi hänen
mielentilaansa siihen aikaan, jolloin hänen oli astuttava maamme
hallitukseen. "Minun on suotu", hän kirjoittaa, "täällä maalla jonkin
verran nauttia ihanata syyskesää... Täällä olen nyt kuljeskellut ja
uurastanut maataloutta, laatinut sikolättien piirustuksia ja määräillyt
tunkioiden kokoumusta, mitannut viljaa luuassa ja antanut rohtoja
sairaille elukoille, sanalla sanoen toiminut tilanhoitajan sijaisena;
samalla kuitenkin rohjeten kuunnella n.s. henkiääniä metsän huminassa
ja ulkoparvekkeellani pitkät ajat haaveillen silmäillä päivänpaisteista
maisemaa -- --. Kaivannut olen Sinua sekä Montgomerya ja Castrénia.
Juuri teidän kolmen kanssa olisin näinä aikoina useasti tahtonut
keskustella."

"Olen joutunut käännekohtaan, sitä ei käy kieltäminen. Toiminta
hallituksen jäsenenä on toista, kuin mitä julkisen sanan,
sanomalehdistön palveluksessa, opettajana tahi puhujalavalta
harjoittaa. Kumpaisessakin tapauksessa tosin on taisteltava aatteiden
ja periaatteiden puolesta -- tässä kohden ei hallitukseen astuminen
aikaansaa mitään muutosta. Mutta kuinka erilainen onkaan kiistakenttä!
Ja samaten toiminnan välineet. Aatteidensa levittäminen ja
valtaansaattaminen siivekkäin sanoin on toimintaa, joka tyydyttää ja
elähyttää meidän kaltaisiamme ihmisiä tietenkin monin verroin enemmän
kuin jonkin kollegin salaisessa tai puolisalaisessa istunnossa osittain
eri kannalla olevain parissa sovitteleminen ja luoviminen, saadakseen
perille ajetuksi osankaan siitä, minkä tahtoo toteuttaa, -- eikä sitten
olla millänsäkään kohdatessaan sellaistakin vastarintaa, jota
ehdotuksia vastaan tehdään muillakin kuin asiallisilla syillä. -- --"

"Mitä tukea voimme me, R. M(ontgomery) ja L. M(echelin), saada
Dagbladilta? Siinä yksi niistä asioista, joista täällä olisin halunnut
neuvotella. Nyt voin vain esittää oman käsitykseni, aivan lyhyesti:"

"Parasta on, että taloudellinen osallisuuteni Dagbladiin loppuu, mutta
siitä ei johdu, että henkisen yhteyden tarvitsee lakata. Päin vastoin
olen halukas, milloin vain vaadit, neuvottelemaan käsiteltävistä
kysymyksistä. Senaatti ei ole mikään puoluehallitus, se voi joutua
vuoroin moitteen, vuoroin kannatuksen esineeksi, Dagbladin joutumatta
kieroon asemaan. Ja jos minun läheiset suhteeni Dagbladin johtomiehiin
jatkuvat, on tämä täysin sovitettavissa virka-asemaani, jonka tietysti
olen ottava huomioon siten, etten ilmaise neuvospöydän salaisuuksia.
Mutta tässä kohden minä nojaudun ensinnäkin siihen tosiasiaan,
etteivät, niin kauas taaksepäin kuin muistini ulottuu, keskusteluihimme
siitä kannasta, mille Dagbladin kussakin tilassa olisi asetuttava,
milloinkaan ole päässeet vaikuttamaan mitkään henkilöpoliittiset
syrjäajatukset, eikä milloinkaan niillä ole ollut muuta tarkoitusperää
kuin tämän maan etu. Tämän tietäen ja samalla tuntien maltillisen,
arvokkaan ja tosioloihin perustuvan tapasi arvostella esillä olevia
kysymyksiä, jota niin tarkkanäköisenä olet Dagbladissa noudattanut, en
suinkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta vähäistä sijaa Sinunkin
neuvostossasi, milloin nähnet suotavaksi kuulla minun ajatuksiani
jostakin kysymyksestä -- samoinkuin minäkin toisaalta toivon saavani
sinulta hyviä neuvoja tapauksissa, jolloin minä, omalla alallani, olen
epätietoinen oikeasta ratkaisusta."

"Lopuksi tahtoisin ilmoittaa että, vaikken voikaan pysyä Dagbladin
avustajana, kuitenkin aion silloin tällöin pyytää tilaa taloudellisia
kysymyksiä käsitteleville kirjoitelmille -- jotka mieluimmin haluaisin
saada julkaistuiksi ilman nimimerkkiä -- toimituksen omina."

"Sanalla sanoen: toivon siten saavani edelleenkin olla siivekkään sanan
miesten yhteydessä."

"Tämä on minulle, yksityiseltäkin kannaltani katsoen, ehdoton
sieluntarve. Meidän iällämme ei enää solmita uusia ystävyyssiteitä,
kaikkein vähimmin julkisessa asemassa, joka pakottaa olemaan varsin
varuillaan kaikkia kohtaan, joita ei perin pohjin tunne."

"Niinpä niinkin, rakas ystävä, alamme vanheta. Kuuluu jo menneeseen
aikaan se elämänjakso, jolloin ystäväpiiri tuon tuostakin kokoontui
elähyttäviin keskusteluihin. Ajatukset ja sanat kohosivat rohkeasti
kaikkiin korkeuksiin ja laskeutuivat kaikkiin syvyyksiin, vapaamielinen
parhaassa mielessä oli henki, vapaasti ja hilpeästi pilapuheet
säkenöivät, vähentämättä aatteiden vakavuutta. Omituinen on tuo piiri
ollut: alati kiintynyt politiikkaan ja siinä toiminut, eikä kuitenkaan
koskaan personallisen kunnian- tai vallanhimon ohjaamana -- voittaja
suurin piirtein nähtynä, sillä yhteiskuntamme vapaamielinen uudistus
v:sta 1861 lähtien on kuitenkin olennaisesti meidän piirimme työtä --
eikä kuitenkaan käytä tätä voittoa omaksi hyödykseen, ei ylöspäin eikä
alaspäin! Tämä ei juuri ole uusimman polven harkitsevan realismin eikä
itsekkyyden mukaista."

"No niin, antaa nuorten menetellä omalla tavallaan, -- me pysymme
sellaisina kuin olemme olleet. Vaikka pilan ja ilon lähde pulppuaakin
entistä niukemmin, ei liberaalien pohjasävy milloinkaan hälvene."

"Omasta puolestani katson tulevaisuuteen ylenmääräisiä toiveita
rakentelematta. Olen laatinut toimintaohjelmani, ja olen kaikella
tarmollani koettava panna sen toimeen. Nopeasti se ei voi tapahtua,
vain askel askeleelta. Ilman sitkeyttä ja kärsivällisyyttä ei sellainen
ohjelma kuin minun ole toteutettavissa. Mutta elleivät voimat petä,
pääsee päämäärään vihdoin ja saavuttaa sen ilon, minkä velvollisuuden
täyttäminen tuottaa. Sinä tunnet jotakuinkin tämän ohjelman.
Mitä sinulta pyydän, ei ole vain neuvoja ja toimia, vaan
kärsivällisyyttäkin, jos mielestäsi asiat edistyvät liian hitaasti."

"Addio! Parin päivän kuluttua olen jälleen kaupungissa. Vanha ystäväsi
Leo M." --

Senlaatuinen yhteistyö Lagerborg ystävän kanssa, jota Mechelin oli
ajatellut jatkuvaksi sen jälkeen, kun hän itse oli tullut hallituksen
jäseneksi, kävi kuitenkin mahdottomaksi, sen johdosta että Lagerborg jo
saman vuoden marraskuun 5 p:nä kuoli leikkauksen jälkeen, joka oli
toimitettava hänen saamansa vaarallisen luumurtuman johdosta. Hänen
lähin seuraajansa Dagbladin toimittajana, Robert Castrén, eli hänen
jälkeensä vajaan vuoden, mistä lähtien lehden nauttima suosio ja
vaikutus yleiseen mielipiteeseen väheni, kunnes lehti jonkin vuoden
kuluttua kokonaan lakkasi ilmestymästä. Kieltämättä on se vapaamielinen
ryhmä, joka voimakkaimmillaan ollessaan lähinnä kannatti tätä lehteä,
sen avulla tehokkaasti myötävaikuttanut niihin "voittoihin", joita
vapaamieliset aatteet saavuttivat valtiopäivämme niihin aikoihin
toimeenpannessa useita siihen suuntaan käyviä uudistuksia.

       *       *       *       *       *

Kohta nimityksensä perästä Mechelin sai tehdä matkan Venäjän
pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten vallanpitäjäin kanssa eräästä
Suomen raha-asioita koskevasta tärkeästä kysymyksestä. Se koski
Viipurin ja Pietarin välisen rautatien Venäjän puoleisen osan
lunastamista Suomen valtiolle, jonka lunastussumman määrä nousi
puoleenkolmatta miljoonaan hopearuplaan. Mechelinin neuvotellessa
rahaministeri Bungen kanssa vaati tämä rahamäärän laskettavaksi Suomen
kultarahassa ja maksun suoritettavaksi ulkomaisille pankeille
asetetuilla vekseleillä sekä, mikäli mahdollista, kuukauden kuluessa.
Eipä senvuoksi Bungen hämmästys ollut vähäinen, kun Mechelin tähän
vastasi, että rahat maksettaisiin viimeistään 8 päivän kuluessa.
Sopimus, jonka Mechelin jo edeltäkäsin oli laatinut, allekirjoitettiin
heti, yöllä hän palasi Helsinkiin, seuraavana päivänä vekselit
kirjoitettiin ja kolmantena päivänä ne jo olivat Bungen käsissä. Bunge
kävi tämän johdosta Suomen ministerivaltiosihteerin luona kiittämässä,
vakuuttaen ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt tämänlaisia asioita
niin nopeasti selvitettävän.

Mechelin, joka Pietarissa käydessään oli päässyt keisari Aleksanteri
III:n puheille, suoritti samalla matkalla toisenkin Suomen
valtiolaitosta koskevan asian, nimittäin Kivennavan pitäjässä
sijaitsevan Lintulan lahjoitustilan oston toiminimi Meyer & Kump:lta.
Hän sai sittemminkin senaattoriaikanaan sangen usein tehdä matkoja
Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten ministerien kanssa
tulli- ja muista asioista.

Valtiovaraintoimituskunnan apulaispäällikkönä Mechelin joutui läheisiin
suhteisiin toimituskunnan vakinaiseen päällikköön _Klas Herman
Molanderiin_. Tämä oli mies, joka aina suurimmalla huolella ja
tunnollisuudella suoritti virkatehtävänsä, mutta lienee kuitenkin
harvoin itsekohtaisesti tehnyt alotteita tärkeämpiin uudistuksiin, mikä
sitä vastoin paremmin sopi Mechelinin luonteelle. Heidän välinsä olivat
aina parhaimmat. Apulaispäällikön tehtävänä oli pääasiallisesti
käsitellä sellaisia asioita, jotka sittemmin siirrettiin kauppa- ja
teollisuustoimituskunnalle. Mechelin koetti pontevasti toimia varsinkin
kaupan, merenkulun ja teollisuuden edistämiseksi, ja moni tärkeä
uudistus näillä aloilla on hänen työtään. Kauppa-, teollisuus- ja
käsityöläiskouluja perustettiin, polyteknillisen opiston
pääsyvaatimuksia korotettiin. Teollisuushallitus perustettiin
v. 1884, mistä muun muassa seurasi teollisuustilaston perinpohjainen
uudistus ja parannus. Luotsilaitoksessa pantiin toimeen suuria
uudistuksia, lukuisia uusia loistoja rakennettiin, loistolaivojen ja
luotsihöyrylaivain lukua lisättiin, merenmittaukset, joita aikaisemmin
oli suoritettu Venäjän meriministeriön valvonnan alaisina, vaikka
Suomen valtiovaroilla, siirrettiin Suomen luotsilaitokselle. Uusi
höyrylaiva ja uusia työkoneita hankittiin mittauksia varten. Täten
kävi entistä paljon suurempia alueita vuosittain mittaaminen.
Talvilaivaliikenteen aikaansaamiseksi hankittiin Mechelinin toimesta
ensimäinen jäämurtajalaivamme "Murtaja" v. 1889.

Kun valtiovaraintoimituskunnan toinen osasto v. 1888 muodostettiin
erityiseksi kauppa- ja teollisuustoimituskunnaksi, nimitettiin Mechelin
sen päälliköksi. Tässä toimessa hän v. 1889 senaatissa ehdotti
asetettavaksi komiteaa laatimaan ehdotusta ylemmän kauppaoppilaitoksen
perustamiseksi, ja senaatti yhtyi tähän. Komitean ehdotuksen mukaisesti
senaatti sitten teki hallitsijalle esityksen asiasta, mutta
kenraalikuvernööri oli toista mieltä, mistä oli seurauksena, että
esitys evättiin.

Jo ennen Mechelinin senaattiin tuloa oli päätetty rakentaa se
talo, joka "Ateneumin" nimisenä on pääkaupunkimme kaunistuksia.
Hallituksen jäsenenä hän otti huolekseen tämän rakennusyrityksen
toteuttamisen, piirustukset laadittiin ja vahvistettiin tammikuussa
1885, minkä jälkeen rakennustyö alkoi, päättyen syksyllä 1887.
Talon on valtio sittemmin maksutta luovuttanut taideyhdistyksen
ja taideteollisuusyhdistyksen käytettäväksi. Taiteen
edistämisharrastustaan Mechelin niinikään osotti uutterasti
myötävaikuttamalla sen yleisen taidenäyttelyn toimeenpanemiseen, joka
järjestettiin Helsingissä v. 1885 ja jota avustettiin valtiovaroilla.

Mechelinin laatimia olivat ne kaksi ehdotusta, jotka senaatti teki v.
1884 ja joista toinen koski sahausmaksun ja toinen käräjäkappain määrän
alentamista sekä jälkimäinen hallituksen esityksenä annettiin 1885
vuoden valtiopäiville ja sai näiden hyväksymisen. Edelleen Mechelin
toimi hallituksessa köyhäinhoidon parantamiseksi, aikaansaaden lokakuun
2 p:nä 1888 vahvistetun köyhäinhoidontarkastusta koskevan asetuksen,
joka tuntuvasti paransi köyhäinhoitoa maassamme ja saattoi sen
inhimillisemmäksi. Toukokuun 28 p:nä 1889 annetulla asetuksella
järjestettiin kunnallinen mielenvikaisten hoito. Mielipiteet olivat
viimeksi mainitussa kysymyksessä olleet senaatissa eriäviä,
Yrjö-Koskinen oli vastustanut, koska arveli kuntain siitä liiaksi
rasittuvan, mutta Mechelinin onnistui saattaa mielipiteensä voitolle.
Naisten laillisten oikeuksien laajentamista koskevia kysymyksiä hän
aina harrasti ja myötävaikutti muun muassa sen elokuun 6 p:nä 1889
julkaistun asetuksen aikaansaamiseen, joka soi naiselle oikeuden tulla
valituksi köyhäinhoitohallituksen jäseneksi.

Kohta hallitukseen tultuaan Mechelin sai laatia lausunnon, jossa
senaatti puolsi 1882 vuoden valtiopäiväin tekemää painovapauslain
anomusta. Korkeimmassa paikassa anomus evättiin, mutta senaatti sai
toimekseen lausunnon antamisen siitä, oliko muutosten tekeminen
sanomalehdistöä koskeviin asetuksiin olojen vaatima. Mechelin laati
tämän johdosta painolain ehdotuksen, jonka senaatti lähetti
vahvistettavaksi, sen kuitenkaan viemättä toivottuun tulokseen.

Asioita, joihin kotimainen hallituksemme näihin aikoihin pani erityistä
huomiota, oli tullioloja, varsinkin Suomen ja keisarikunnan välisiä,
sekä näiden järjestämistä koskeva kysymys. Niihin lukuisiin ja
pitkällisiin neuvotteluihin, joita tästä asiasta pidettiin sekä
senaatissa että tämän ja muiden koti- ja ulkomaisten virastojen kesken,
otti Mechelin, jonka työalaan tämä kysymys lähinnä kuului, tietenkin
uutterasti osaa. Tavaton määrä kirjelmiä luonnoksineen senaatin
esityksiksi näistä kysymyksistä, konsepteja senaatin kirjelmiksi
erinäisille hallituslaitoksille ja virastoille sekä tehtailijoille y.m.
on tuohon aikaan hänen kynästään lähtenyt. Ja alati käytti hän kaiken
kykynsä valvoakseen Suomen etuja.

Sen jälkeen kun maamme v. 1809 oli yhdistetty Venäjään, oli venäläisiä
tavaroita enimmäkseen tullivapaasti saanut tuoda Suomeen, kun sitä
vastoin oikeus viedä suomalaisia tavaroita Venäjälle oli varsin
rajoitettu. Mutta v. 1859 oli tähän aikaansaanut muutoksen uusi,
molempain maiden välisiä kauppasuhteita järjestävä asetus, joka
johonkin määrin tasoitti molemminpuolisia tullimaksuja ja laajensi
suomalaisten valmistajain oikeutta viedä tavaroitaan Venäjälle. Tämä
asetus sekä 1869 v:n tullitaksa, jossa tullimääriä oli entistä paremmin
sovitettu täkäläisten olojen mukaisiksi, edisti sekä teollisuus- että
maanviljelystuotteiden vientiä, minkä johdosta taas kotimainen työ
elpyi ja maamme varallisuus lisääntyi. Meillä vanhastaan voimassa
olevaa suojelustullijärjestelmää vieraihin maihin nähden, josta muun
muassa oli se turmiollinen seuraus, että se yllytti salakuljetukseen,
lievennettiin ainakin osittain, ja siten kasvava tuonti lisäsi osaltaan
valtion tullituloja, jotka seuraavana aikana tuntuvasti kohosivat.

Suomen valtiopäivillä oli tullikysymys usein ollut käsiteltävänä, ja
oli silloin lausuttu toivomus, että valtiosäädytkin saisivat olla
määräämässä tullijärjestelmää tahi ainakin lausua mielensä tästä
kysymyksestä, joka koski verotuslaitosta ja jolla siinä oli sangen
huomattava sija. Tätä toivomusta piti se hallitus, jonka jäsenenä
Mechelin oli, oikeutettuna. Alussa vuotta 1884 senaatti alisti, että
valtiopäiväin sallittaisiin lausua mielipiteensä tullijärjestelmästä
ennen sen vahvistamista, ollen kuitenkin perustuslakiemme mukaan
hallitsijan vallassa tehdä lopullinen päätös oman harkintansa mukaan.
Mutta tähän esitykseen ei päätösvaltaisella taholla suostuttu.

1885 vuoden valtiopäiville hallitus ilmoitti aikovansa vähentää
sellaisia veroja, jotka erityisesti tuntuivat köyhemmästä väestöstä
rasittavilta. Todella alennettiinkin tässä mielessä suolan tullimaksua.
Samaten alennettiin sahausmaksua ja puutavarain vientitullia.
Senaattimme aikomus lienee ollut jatkaa samaan veroja huojentavaan
suuntaan, mutta näille aikeille nousi pian esteitä muuttuneiden
valtiollisten olojen johdosta.

Venäjällä olivat teollisuudenharjoittajat alkaneet valittaa, että
muutamat suomalaiset tuotteet olivat arveluttavasti alkaneet kilpailla
heidän teollisuustuotteidensa kanssa, minkä vuoksi he vaativat
molemminpuolisia tullioloja muutettaviksi. Suomalaisille tuotteille oli
Venäjälle tuotaessa pantava korkeampi tulli ja eräiden tavarain
suurinta luvallista tuontimäärää vähennettävä tahi niiden tuonti
kokonaan kiellettävä. Niinikään vaadittiin sitä tullivapautta
poistettavaksi, joka oli myönnetty erinäisistä teollisuudessa
tarvittavista raaka-aineista ja koneista niitä tuotaessa vieraista
maista Suomeen ja jonka tullivapauden johdosta suomalaiset
teollisuustuotteet olivat verraten halpoja ja saavuttivat helpommin
menekkiä Venäjän markkinoilla. Venäjällä oli jyrkästi suojelevaan
suuntaan käyvä tullijärjestelmä saatettu käytäntöön v. 1882 ja sitä
vaadittiin ulotettavaksi Suomeenkin. "Suomen erioikeudet", joiksi
Suomen omia yhteiskuntalaitoksia sanottiin, olisi poistettava ja
tulliyhdistys kummankin maan välillä toimeenpantava. Tätä aatetta
kannatti innokkaasti Venäjän kansalliskiihkoinen sanomalehdistö.

V. 1884 kokoontui Pietarissa komitea, rahaministeri Bunge
puheenjohtajana, järjestämään Suomen ja Venäjän välisiä kauppasuhteita.
Mechelin oli niitä komitean jäseniä, jotka oli kutsuttu Suomen puolelta
ottamaan neuvotteluihin osaa. Bungen kysymyksen johdosta, eikö Venäjän
ja Suomen tullien yhdistystä suomalaisten kannalta olisi pidettävä
suotavana, esitti Mechelin perusteellisesti syyt, miksi niin ei ollut
laita ja miksikä Suomen tullitaksaa ei ollut kytkettävä Venäjän
tullitaksaan. Jos tulli vieraista maista Suomeen tuotavista tavaroista
korotettaisiin samaan määrään kuin Venäjällä, saattaisi siitä ehkä
muutamissa kohdin koitua hyötyä Suomen teollisuudelle, mutta
toisaalta korottaisi se lukuisain köyhälle väestölle tarpeellisten
kulutustavarain hintoja. Molempain maiden tullilaitoksen yhdistämistä
ei ollut toimeenpantava, koska kummallekin maalle oli edullisinta, että
niillä oli oma, olojensa ja taloudellisten etujensa mukaan sovitettu
lainsäädäntönsä, viimeksi mainitut kun olivat monessa kohden
erilaatuiset ja vaativat erilaisia säädöksiä. Tullista sai Suomen
valtio sitäpaitsi sangen suuren osan tuloistaan; jos siis Suomen ja
Venäjän tullilaitokset yhdistettäisiin, menettäisi edellinen maa nämä
tulonsa, ja vaikka koko valtakunnan yhteisistä tullituloista
annettaisiinkin jokin osuus Suomen valtiolle korvaukseksi, kävisi
mahdottomaksi löytää varmaa perustetta tämän osuuden oikean määrän
laskemiselle. Bunge ei liene ollut aivan taipumaton ottamaan huomioon
näitä syitä.

Näitä ja näiden tapaisia näkökohtia Mechelin esitti muulloinkin,
milloin siihen oli aihetta. Muun muassa lienee hän siten koettanut
vaikuttaa kenraalikuvernööri Heidenin kantaan tullikysymyksessämme. Se
vastavuoroisuuden periaate, jonka toteuttaminen oli alotettu v. 1859,
oli Mechelinin vakaumuksen mukaan oikea ja oli hyödyttänyt sekä Venäjää
että Suomea. Sen aiheuttama lisääntynyt vienti Venäjälle oli kohottanut
Suomen varallisuutta, mutta juuri siten saattanut mahdolliseksi
venäläisten tuotteiden tuntuvasti suuremman menekin Suomessa. Venäjällä
valitettiin, että eräät suomalaiset valmisteet olivat aiheuttaneet
Venäjän teollisuudelle vahingollisen kilpailun, mutta Mechelinin
mielestä se ei tällaisissa tapauksissa ollut vältettävissä, ja sitä
paitsi oli tällä seikalla jokseenkin pieni merkitys. Toinen maa saa
paremmin kaupaksi toisia, toinen toisia tavaroita, mikä johtuu
erilaisista luonnonsuhteista ja muista edellytyksistä. Suomi vie paljon
paperia Venäjälle, Venäjä paljon vaatetavaraa Suomeen. Täydellinen
tullien yhdistäminen oli mahdoton jo senkin takia, että Suomen
tullihallinnon yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen olisi vastoin
Suomen perustuslakeja. Venäjällekin se olisi vahingoksi. Suomen
saaristo lukemattomine saarineen, salmineen ja maihinnousupaikkoineen
olisi alati yllyttävä venäläisessä tullitaksassa korkeasti verotettujen
tavarain luvatonta tuontia.

Ei kuitenkaan onnistuttu taivuttaa venäläisiä vallanpitäjiä
täydellisesti hyväksymään Suomen puolelta esitettyjä näkökohtia.
Hallinnollista tietä ja valtiosäätyjä kuulematta vahvistettiin,
suomalaisten jäsenten vastalauseesta huolimatta, tullikomitean
venäläisen enemmistön ehdotus, minkä jälkeen julkaistiin uusi
tulliasetus, jolla syyskuun 1 p:stä 1885 lähtien kumottiin vuodesta
1859 tullivapaa paperitavarain, raudan, vuotien, nahkojen,
lasivalmisteiden y.m. tavarain tuonti Suomesta ja näille tavaroille
pantiin osittain varsin korkea tulli. Erinäisiä muitakin
tullikysymyksiä koskevia asetuksia annettiin 1880-luvun
jälkipuoliskolla, jotka nekin vaikeuttivat suomalaisten tavarain
menekkiä Venäjällä. Kotimaisen hallituksemme ja varsinkin niiden
henkilöiden, joille raha- ja kauppa-asiain hoito oli uskottu, oli
kuitenkin yleensä onnistunut ainakin joksikin ajaksi saada meille
tuhoisimmat vaatimukset lepäämään. Tullien yhdistämishanke jätettiin
toistaiseksi sikseen, ja samalla kun Venäjän teollisuuden edut
tyydytettiin, otettiin meidänkin teollisuutemme tarpeet yleensä
huomioon. Tullitulot kohosivat vahvasti, v:sta 1886 v:teen 1890 13:sta
miljoonasta 21:een miljoonaan markkaan. Tähän olivat syynä edulliset
liikeolot ja hyvät vuodentulot, mutta myös eräiden tavarain
kohtuullinen tullinkorotus. Tullilaitoksessa pantiin v. 1885 annetulla
ja muilla sen yhteydessä olevilla asetuksilla toimeen hallinnon ja
hoidon uudistus, jota pidettiin edistysaskeleena. [E. Bergh. Finland
under det första årtiondet af kejsar Alexander III:s regering, siv.
189.]

Niihin valtiopäiviin, jotka pidettiin Mechelinin senaattorina ollessa,
hän otti osaa säätynsä jäsenenä, esiintyen siellä hallituksen
puhetorvena, tehden selkoa sen toimenpiteistä ja puolustaen niitä
muistutuksilta ja väärinkäsityksiltä, erittäinkin tietysti niiden
kohdistuessa raha-asiainhoitoon ja sen yhteydessä oleviin kysymyksiin,
mutta muulloinkin. Hän edisti siten osaltaan sen hallituksen ja
kansaneduskunnan yhteistoiminnan kehitystä maassamme, joka on
parlamenttaarisen valtiomuodon kulmakiviä. Tietenkin saattoi
nelisäätyjärjestelmän voimassa ollessa mielipiteiden vaihto jonkin
hallituksen jäsenen ja kansaneduskunnan välillä tapahtua ainoastaan
vaillinaisesti, se kun yleensä kävi päinsä vain enintään yhdessä
ainoassa säädyssä. Kaikkien säätyjen yhteinen täysi-istunto -- n.s.
plenum plenorum -- pidettiin vain kahdesti säätyvaltiopäiviemme aikana.
Aatelissa Mechelin puolsi 1885 hallituksen ehdottamaa metrisen
mitta- ja painojärjestelmän käytäntöön ottamista, jonka ehdotuksen
valtiosäädyt hyväksyivät, ja asetus asiasta julkaistun v. 1886.
Niinikään hän puolusti hallituksen esitystä lääninkäräjäin
järjestämisestä, jotta saataisiin itsehallinnon elin kunnallisen ja
koko maan käsittävän säätyedustuslaitoksen välille. Niitä
valitettavasti ei kuitenkaan saatu aikaan. Paloviinakaupan
järjestämistä koskevan hallituksen esityksen johdosta M. puolsi
raittiutta edistäviä toimenpiteitä. Näitä hän piti tarpeellisina, mutta
täydellistä kieltoa ei olisi pantava voimaan, koska se varsin suuressa
määrin aiheuttaisi lainrikkomuksia; sivistyksen avulla, kasvattamalla
ihmisiä valistukseen ja itsensä hillintään raittiutta parhaiten
edistettäisiin.

Samoilla valtiopäivillä tehtiin, eli oikeammin uudistettiin anomukset,
että valtiosäädyille myönnettäisiin oikeus tarkastaa ja arvostella
hallituksen toimenpiteitä, joista jokaisille valtiopäiville oli
annettava kertomus. Vapaaherra V. von Bornin tästä asiasta aatelissa
esittämää ehdotusta vastaan teki Mechelin erinäisiä muodollisia
muistutuksia: tarkastuksen tuli olla asiallinen, ei henkilökohtainen,
sille ei ollut annettava personallisen puoluepolitiikan luonnetta.
Kuitenkin hän hyväksyi anomuksen yleisen tarkoituksen ja puolsi asian
lähettämistä valiokuntaan. Professori J. Forsman oli pappissäädyssä
niinikään ehdottanut valtiosäädyille myönnettäväksi oikeutta tarkastaa
hallituksen toimenpiteitä, vaikka hänen ehdotuksensa oli erinäisiltä
kohdin toisin muodosteltu kuin von Bornin. Lakivaliokunta puolsi von
Bornin ehdotusta, ja sen antama mietintö hyväksyttiin kolmessa
säädyssä, mutta hallitsija ei suostunut anomukseen.

Lähinnä edelliset valtiopäivät olivat anoneet porvarissäädyn
vaalioikeutta koskevan valtiopäiväjärjestyksen pykälän muuttamista,
osin sen selventämiseksi ja täsmällisentämiseksi, sitä kun eri
kaupungeissa oli tulkittu ja noudatettu eri tavoin, osin vaalioikeuden
ja vaalikelpoisuuden ahtaiden rajain väljentämiseksi jossain määrin.
Tämän anomuksen johdosta annettiin asiasta 1885 vuoden valtiosäädyille
esitys, jossa ehdotettiin alimmaksi vaalioikeuden tuottavaksi
vuosituloksi 800 markkaa kaikissa kaupungeissa sekä lisäksi kultakin
sen yli menevältä kunnalliselta veroäyriltä -- jonka määrä eri
kaupungeissa oli erisuuruinen -- laskettavaksi yhden äänen, korkeimman
äänimäärän ollessa 25. Lakivaliokunta ehdotti, että jokainen, jolla oli
800 markan tulot, saisi yhden äänen vaalioikeuden, sekä lisäksi
kultakin sen yli menevältä 400 markan suuruiselta tulomäärältä yhden
äänen 25 ääneen asti. Mutta tämä mielipide, jota valiokunnassa aatelin
ja porvarissäädyn valitsemat jäsenet olivat kannattaneet, oli päässyt
voitolle ainoastaan syrjään pannun lipun avulla. Pappis- ja
talonpoikaissäädyn jäsenet olivat yksimielisesti äänestäneet melkoista
laajemman vaalioikeuden puolesta, jonka mukaan jo 400 markan vuositulo
tuotti vaalioikeuden ja korkein äänimäärä oli 10. Muutamat
vastalausujat halusivat päin vastoin saada korkeimman äänimäärän
säädetyksi 30:ksi.

Asia otettiin käsiteltäväksi huhtikuun 11 p:nä pidetyssä säätyjen
yhteisessä täysi-istunnossa, jossa maamarsalkka von Troil johti puhetta
ja joka kesti runsaasti 12 tuntia, k:lo 1/2 6:sta i.p. k:lo 1/2 6:teen
seuraavana aamuna. Mechelin puolusti siinä hallituksen esitystä. Säädyt
eivät kuitenkaan päässeet yksimieliseen päätökseen ja asia raukesi.
Riita johtui pääasiallisesti puoluenäkökohdista, ruotsalainen puolue
kun halusi edelleen pitää äänten enemmistön porvarissäädyssä,
suomalainen tahtoi mikäli mahdollista saada sen itselleen. On
kieltämätöntä, että suomalainen puolue sillä kertaa oli verraten
vapaamielisemmällä kannalla. Mutta vaikka hallituksenkin esitys olisi
hyväksytty, olisi parannus entiseen verraten saatu aikaan.

Yleensä kävivät tähän aikaan sekä valtiopäivillä että niiden
ulkopuolella kielitaistelun aallot korkeina. Sittenkun yritys
vapaamielisen puolueen perustamiseksi kielipolitiikasta
riippumattomalle pohjalle oli rauennut, olivat molemmat kielipuolueet
jälleen järjestäytyneet ja niiden välinen taistelu käynyt kiivaammaksi.
Suomalaisen puolueen vaikutusvalta oli kasvanut, sen johdosta että
puolueen johtomiehiä oli astunut hallitukseen ja kenraalikuvernööri,
kreivi Heiden, oli päin vastoin kuin edeltäjänsä kreivi Adlerberg
osottautunut taipuvaiseksi kannattamaan heidän edustamaansa suuntaa. Jo
lopulla vuotta 1883 julkaistiin hallinnollista tietä asetus ruotsin ja
suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa, ja siinä
säädettiin, että alempain virastojen toimituskirjat oli laadittava
sillä kielellä, jota käytettiin paikkakunnan kunnallisten asiain
käsittelyssä, ellei asian vireillepanija ollut pyytänyt sen laatimista
toisella kotimaisella kielellä. Tähän asetukseen, jonka katsottiin
syntyneen kenraalikuvernöörin avustuksella, oltiin suomalaisella
taholla tyytyväisiä. Yrjö-Koskisen korottamista aatelissäätyyn 1884
pidettiin niinikään todistuksena hänen ja hänen puolueensa nauttimasta
luottamuksesta korkeammalla taholla.

1885 vuoden valtiopäivillä tehtiin erinäisiä anomusehdotuksia
kotimaisten kielten käyttämisestä virastoissa, mutta mielipiteet olivat
liian ristiriitaisia, jotta olisi voitu päästä yhteiseen päätökseen.
Suomenmielisellä taholla oltiin kiihdyksissä muun muassa sen johdosta,
että keskusvirastot olivat sakottaneet alempia virkamiehiä siitä, että
nämä kirjeenvaihdossa virastojen kanssa olivat käyttäneet suomen
kieltä. Vaadittiin sen vuoksi, että virastoissakin ja niiden
välisessä kirjeenvaihdossa tuli mikäli mahdollista olla määräävänä
sen paikkakunnan vallitsevan kielen, missä virasto sijaitsi.
Ruotsinmielisellä taholla sitä vastoin tahdottiin antaa virastoille
itselleen päätösvalta tässä asiassa. Kohdakkoin valtiopäiväin päätyttyä
sai senaatin suomenmielinen ryhmä vahvistusta, kun K.F. Ignatius tuli
kamari- ja tilitystoimituskunnan päälliköksi, jonka toimituskunnan
Yrjö-Koskinen jätti siirtyäkseen oman toivomuksensa mukaan
kirkollisasiaintoimituskunnan päälliköksi. Kenraali _Woldemar von
Daehn_, joka oli tullut sivilitoimituskunnan päälliköksi, liittyi
niinikään senaatin suomenmielisiin jäseniin. Puolueissa vallitsi eri
mieliä siitä, olisiko kysymys virastokielestä ratkaistava valtiopäivien
myötävaikutuksella vai katsottava hallinnolliseksi asiaksi ja
semmoisena ratkaistava. Lakimiehillä oli tästä ollut eriäviä
käsityksiä. Nyttemmin kannatettiin ruotsinmielisellä taholla edellistä
mielipidettä, suomenmielisellä ei oltu yksimielisiä, mutta enemmistö
kallistui kannattamaan hallinnollista menettelyä, koska arveltiin että
valtiopäivät, kahden säädyn jäädessä kahta vastaan, eivät voisi päästä
tyydyttävään tulokseen.

Tässä riidassa asettui Mechelin, perustuslaillis-vapaamielisen
käsityskantansa mukaisesti, senaatissa sille puolelle, joka piti
kysymystä yleisenä lakikysymyksenä ja siis kumpaisenkin valtiomahdin
yhteistoimin ratkaistavana. Asiallisesti hän oli sillä kannalla, että
kumpaistakin kieltä oli sallittava käyttää virastoissa ja niiden
välisessä kirjeenvaihdossa, mutta että niiden itsensä tuli saada valita
kielensä. Jokaisella kansalaisella täytyy, sitä mieltä oli Mechelin,
olla oikeus vaatia, että hänen kieltään käytetään kaikissa niin
oikeudellisissa kuin hallinnollisissakin asioissa, joiden takia hän
kääntyy viranomaisten puoleen. Mutta mikäli asia koskee virastojen
sisäistä toimintaa, vaatii yhteiskunnan etu, että virkamies saa käyttää
sitä kotimaista kieltä, jolla hän parhaiten kykenee lausumaan
ajatuksensa. Hän uskoi luonnollisen kehityksen aikaa voittaen lisäävän
suomen kielen käyttämistä. Senaatti oli laatinut ehdotuksen
armolliseksi esitykseksi asiasta, mutta sitä ei kuitenkaan annettu
valtiosäädyille. Liberaalinen puolue oli valtiopäivillä pyrkinyt
sovitteluihin suomalaisen puolueen kanssa, mutta ei ollut tässä
yrityksessään onnistunut, syystä että viimeksi mainitun puolueen
jyrkempi ryhmä oli päässyt voitolle maltillisemmasta, sovitteluihin
taipuvaisesta ryhmästä. Kun valtiopäivät eivät olleet päässeet
yksimieliseen päätökseen, oli asema käynyt varsin otolliseksi
hallinnollisille toimenpiteille, ja vallassa-olijat käyttivät
tilaisuutta hyväkseen. Maaliskuun 18 p:nä 1886 annettiin keisarillinen
käskykirje, jossa julistettiin, että maamme kaikkien hallituslaitosten
ja virastojen sekä viranomaisten sallittiin asioiden käsittelyssä ja
virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää sekä ruotsia että suomea, minkä
ohessa senaatin käskettiin laatia ehdotus tarkemmiksi säännöksiksi
asiasta. Senaatin suomalainen ryhmä laati tämän johdosta ehdotuksen,
joka kenraalikuvernöörin puoltamana sai hallitsijan vahvistuksen ja
julkaistiin keisarillisena asetuksena huhtikuun 4 p:nä 1887. Siinä
säädettiin, että paikallisten alempain viranomaisten ja virkamiesten
oli asioita virastoissa käsiteltäessä ja virallisessa kirjeenvaihdossa
käytettävä sitä kieltä, jolla sen kunnan pöytäkirjat laadittiin,
missä virasto sijaitsi, jota vastoin ylemmät viranomaiset
ja hallituslaitokset, joiden toimiala käsitti useampia eri
pöytäkirjakieltä käyttäviä kuntia, saivat käyttää sitä kotimaista
kieltä, jota pitivät sopivimpana.

Yleistä tyytyväisyyttä herättävä tulos 1885 vuoden valtiopäiväin työstä
oli _säätyesitysoikeus_, joka, sittenkun armollinen esitys siitä oli
annettu valtiopäiville ja saavuttanut näiden hyväksymisen, myönnettiin
valtiosäädyille kesäkuun 25 p:nä 1886 annetulla julistuskirjalla.
Keisari Aleksanteri II:n jo 1863 vuoden valtiopäiväin avajaisissa
antama lupaus oli siten hänen seuraajansa toimesta täyttynyt ja tärkeä
askel perustuslailliseen suuntaan astuttu. Tosin oli, eikä syyttä,
vallalla se käsitys, että Venäjän uusi hallitus oli hengeltään vähemmän
vapaamielisyyteen taipuva, enemmän itsevaltiuteen kallistuva kuin
edeltäjänsä, mutta maallemme myönnetty säätyesitysoikeus oli kuitenkin
ilahuttava todistus siitä, että korkeimmalla taholla edelleenkin oltiin
taipuvaisia täydelleen tunnustamaan valtiopäiväimme perustuslailliset
oikeudet.

V. 1883 oli senaatti Venäjän ulkoasiainministeriöltä saanut
ilmoituksen, että Venäjän, Suomi siihen luettuna, ja Espanjan välinen
kauppasopimus oli irtisanottu jälkimäisen maan puolelta ja ettei
Espanja uudistaisi sitä, ellei Venäjä suostuisi alentamaan
espanjalaisten tavarain tullia. Suomelle tämä oli ankara isku,
koska sen vienti Espanjaan, joka oli suurempi kuin keisarikunnan
ja käsitti pääasiallisesti puutavaroita, joutuisi siitä pahasti
kärsimään. Mechelinin laatiman ehdotuksen mukaisesti päätti
senaatti kenraalikuvernöörin välityksellä ilmoittaa Venäjän
ulkoasiainministeriölle, että Suomelle olisi erittäin tärkeätä, että
sen kauppasuhteet järjestettäisiin sopimustietä tavalla, joka ei
liiallisilla tullimaksuilla rasittaisi Espanjaan vietäviä suomalaisia
tavaroita. Kun Venäjä omia etujaan valvoakseen päätti alottaa
keskustelut uuden kauppasopimuksen solmimisesta mainitun maan kanssa,
hyväksyttiin senaatin esitys, ja tammikuun lopulla 1887 valtuutettiin
Mechelin Venäjän Madridissa olevan lähettilään, ruhtinas _Mikael
Gortschakoffin_ kera ottamaan osaa neuvotteluihin sekä niissä
erityisesti valvomaan Suomen etuja. Mechelin matkusti helmikuussa
Pietarin kautta Madridiin puolisoineen ja tyttärineen. Keskusteluissa,
joita kesti kolme kuukautta, maaliskuusta kesäkuuhun, ja joihin
ottivat osaa Espanjan ulkoasiainministeri _Morety Prendergast_ sekä
valtiosihteeri _Aguera_, onnistui Mechelinin saada aikaan Suomelle
edullisia ehtoja, nimittäin alennetut tullimaksut puutavaroille,
paperille, lasille, voille, paloviinalle ja tärpätille näitä Suomen
tuotteita Espanjaan vietäessä, jota vastoin Espanja sai korvaukseksi
tullinalennusta viineille, öljyille, suolalle ja korkille sekä
täydellisen tullivapauden rautamalmille, korkkipuulle ja ruovonpäille.
Espanja olisi suostunut myöntämään, niinkuin oli myöntänyt Ruotsille,
väkiviinatullinkin alennusta mutta Suomen hallitus ei tahtonut hyväksyä
tarjousta, jottei siten lisäisi väkiviinan valmistusta maassamme.
Sittenkun Venäjän hallitus ja Suomen senaatti olivat tarkastaneet
kauppasopimuksen ehdotusta, allekirjoitettiin se heinäkuun 2 p:nä 1887
ja vilkastutti huomattavasti Suomen ja Espanjan välisiä kauppasuhteita.
Yleensä oltiin sitä mieltä, että Mechelinin neuvotteluissa osottama
pontevuus melkoisesti oli jouduttanut niiden saattamista onnelliseen
päätökseen. Hän olikin koko ajan ollut uutterassa kirjeenvaihdossa
Helsingissä olevan virkaveljensä Molanderin kanssa ja saanut
senaattimme joutuisasti käsittelemään sille kuuluvan osan asiasta.

Koko Madridissa olonsa aikana sai Mechelin osakseen suurta
kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta espanjalaisten puolelta. Ruhtinas
Gortschakoffin kera hän pääsi puolisoineen ja tyttärineen
hallitsijakuningattaren _Maria Kristinan_ puheille, joka puolisonsa
kuoltua 1885 hoiti hallitusta poikansa Alfonso XIII:nnen
valtaistuimellenousuun saakka. Mechelin kirjoittaa tästä eräälle
kotimaassa olevalle henkilölle: "Meidät vietiin pienehköön
vastaanottohuoneeseen. Kuningatar pyysi meitä istumaan ja piti meitä
luonaan 3/4 tunnin ajan. Mitä meille ennen oli kerrottu hänen
miellyttävästä olemuksestaan ja hyvistä luonnonlahjoistaan osottautui
aivan todeksi." Kuningattaren kälyn, infantitar Eulalian puheille
Mechelin niinikään pääsi perheineen. Huomattavista henkilöistä, joihin
Mechelin tutustui ja jotka kunnioittivat häntä vierailullaan,
mainittakoon pääministeri Sagasta. Venäjän lähettilään ruhtinas
Gortschakoffin ja Mechelinin välillä lienee joskus ilmennyt
erimielisyyttä, vaikka jälkimäinen tietenkin teki voitavansa
noudattaakseen sitä diplomaattista varovaisuutta, jota Suomen asema
kauppasopimuskysymykseen nähden vaati. Mielipiteiden eroavaisuudet
eivät johtaneetkaan vakavampaan epäsopuun. Ruhtinas kuuluu kerran
lausuneen: "Mistä johtuu, että Te viipymättä saatte vastauksen
Helsinkiin lähettämiinne kirjelmiin, kun minun täytyy odottaa vastausta
niin kauan. Ja minä olen kuitenkin isäni poika." Mikael Gortschakoff
oli Aleksanteri II:n aikuisen Venäjän ulkoasiainministerin, tunnetun
ruhtinas Aleksander Gortschakoffin poika. Mechelin lienee huomauttanut
olevansa hänkin isänsä poika.

Espanjassa olonsa loppupuolella Mechelin teki omaisineen matkan
Sevillaan ja kävi pikimmältä Cadizissa. Sevillassa hän sairastui
hermosärkyyn, joka häntä ankarasti vaivasi kolmen viikon ajan.
Toivuttuaan hän palasi kotimaahan Pietarin kautta. Venäjän
raha-asiainministeri Wyschnegradski onnitteli häntä niiden etujen
johdosta, mitkä hän taitavuudellaan oli maalleen hankkinut.

"Moskovskija Vjädomosti" lehdessä julkaistiin näihin aikoihin eräs
lehden Barcelonassa olevan kirjeenvaihtajan lähettämä kirje, jossa muun
muassa sanottiin [Uusi Suometar toukok. 19 p:nä 1887]: "Täytyy
valittaa, että uusi kauppasopimus Espanjan kanssa on tehty liian
kiireellisesti ja asiaa ennakolta perin pohjin valmistelematta. Suomen
etuja on erinomaisella tavalla valvonut varta vasten valtuutettu
henkilö, joka saapui tänne täysin perehtyneenä kysymyksen kaikkiin
puoliin. Suuren Venäjän huomiota ansaitsevat edut olivat tietenkin
kokonaan tuntemattomat Suomen edustajalle, joka ei edes taida venättä,
ja näitä etuja ei kukaan asiantunteva henkilö ole valvonut. Seuraus
siitä on että Suomen hyötyessä tästä sopimuksesta Venäjä siitä kärsii
vahinkoa. Suomalaiset voivat pitää itseään onnellisina, sen johdosta
että ovat yhdistettyinä Venäjään eivätkä Englantiin tahi Saksaan;
heidän etunsa eivät silloin olisi päässeet ensi sijalle, vaan olleet
kaukana jäljessä toisella sijalla." Epäilemätöntä on, että Mechelin --
joka kyllä puhui venättä -- innolla ja taidolla suoritti osansa
tehtävästä. Olivatko mainitun venäläisen lehden ruhtinas Mikael
Gortschakoffia vastaan tekemät ankarat syytökset, että hän oli
laiminlyönyt hänelle uskotun tehtävän, Venäjän etujen valvomisen --
jotka syytökset lehti teki jo ennenkuin sopimus oli lopullisesti
vahvistettu -- todella oikeutettuja vai ei, jääköön tässä sikseen.

Eräs tallella oleva ranskankielinen kirjekonsepti, Mechelinin laatima
kotiin palattuaan syksyllä 1887 ja osotettu "Mon cher Princelle" --
epäilemättä ruhtinas Gortschakoffille -- kertoo kokemuksista, joita
kirjoittajalla oli ollut heidän erottuaan ja kuvailee hänen etelämaissa
saamiaan vaikutelmia. Hän oli kotiin palattuaan käsitellyt valtion
rahakysymyksiä, ottanut osaa armollisten esitysten valmistamiseen
tuleville valtiopäiville y.m. Keisari Aleksanteri III oli puolisoineen
tehnyt matkan Suomen saaristoon ja Mechelin oli päässyt heidän
puheilleen Pietarhovissa. "Mutta tunnustan", hän lisää, "että toisinaan
vaivun unelmiin, kuulen kaukaista soittoa -- se on Cadiz-marssi tahi
Sevilla-katrilli; ummistan silmäni, näen 'Castellanan' (bulevardin)
lukemattomine komeapukuisia naisia kuljettavine vaunuineen; hengitän
akasian ja oranssin tuoksuja; näen 'Retiron' (puiston) ja sieltä silmän
kantamiin ulottuvan laajan maiseman, -- luulen olevani Sevillassa,
kärsien enemmän kuin milloinkaan olen kärsinyt. Ja sitten havahtuen en
voi olla valittamatta, etten paremmin voinut käyttää hyväkseni
Espanjassa oloni loppuaikaa." -- Toinen, Edishemissä elokuun 18:ntena
1888 päivätty kirjekonsepti on osotettu herra Agueralle, jonka kanssa
neuvotteluja edellisenä vuonna oli pidetty, ja siinä Mechelin kiittää
saamastaan kirjeestä. Mechelin toivoo Espanjan ja Suomen välisten
kauppasuhteitten kehittymistään kehittyvän ja mainitsee muun
muassa, että Madridissa oli nostettu kysymys höyrylaiva-yhteyden
aikaansaamisesta molempain maiden välillä. Nyt oltiin hankkeissa
rakennuttaa kaksi ensiluokkaista höyrylaivaa ylläpitämään suoranaista
kulkuyhteyttä toisaalta Pietarin ja Helsingin, toisaalta Barcelonan
välillä.

       *       *       *       *       *

Mechelinille tähän aikaan uskottuja tehtäviä oli muiden muassa senaatin
edustaminen Turussa v. 1886 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Hän toimi
siellä puheenjohtajana siinä valiokunnassa, jonka tuli laatia ehdotus
kokouksen annettavaksi lausunnoksi eriuskolaislain eli "vieraan
kristityn uskonopin tunnustajia Suomessa ja heidän uskonnonvapauttaan
koskevan asetuksen" ehdotuksesta. 1869 vuoden uuden kirkkolain 6:ssa §
säädettiin, että sitä, joka vakaumuksensa johdosta haluaa erota
luterilaisesta kirkosta siirtyäkseen toiseen kirkkoyhdyskuntaan, ja
saamastaan opetuksesta ja kehotuksesta huolimatta aikeessaan pysyy, ei
ole kirkon toimenpiteillä siirtymästä estettävä. Mutta vierasuskoisten
oikeus perustaa itsenäisiä kirkkoyhdyskuntia kaipasi tarkempaa
järjestelyä erityisen lain kautta, ja sellaisen lain tarpeellisuudesta
olivat valtiosäädyt useilla valtiopäivillä huomauttaneet.
Hallituksen kirkolliskokoukselle antama, mainittua tarvetta
tyydyttämään tarkoitettu lakiehdotus ei kuitenkaan ensinkään koskenut
kreikkalais-venäläisen uskonopin tunnustajia; ainoastaan tällä ehdolla
oli lupa voitu saada eriuskolaislain ehdotuksen esittämiseen.
Kirkolliskokouksen asettamassa valiokunnassa syntyi jyrkkää
erimielisyyttä siitä, oliko sallittava siirtyminen luterilaisesta
kirkosta roomalais-katoliseenkin kirkkoon vai ei. Enemmistö ei pitänyt
tätä ensinkään suotavana, ja valiokunnassa ilmeni melko suurta
nurjamielisyyttä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, jota moitittiin
suvaitsemattomaksi, koska se itse ei sallinut siirtymistä toiseen
uskontokuntaan, minkä ohessa lausuttiin arveluja, että luterilaisille
myönnetty lupa kääntyä katolisuuteen houkuttelisi jälkimäisen
opin edustajia täällä järjestämään maallemme vahingollisen
käännytystoiminnan. Valiokunnan enemmistö oli sen vuoksi sitä mieltä,
että lain tulisi koskea ainoastaan protestanttisia eriuskolaisia.
Mechelin jäi valiokunnassa miltei yksin edustamaan vapaamielisempää
kantaa ja liitti valiokunnan mietintöön vastalauseen, jota hän
kirkolliskokouksen täysi-istunnossa kaunopuheliaasti puolusti moniaita
maamme huomatuimpia jumaluusoppineita vastaan.

Hän huomautti, että säännös, joka kielsi Suomen kansalaisia siirtymästä
roomalais-katoliseen kirkkoon, oli räikeästi vastoin sitä jo
kirkkolaissa julkilausuttua periaatetta, joka myönsi jokaiselle
vapauden oman vakaumuksensa mukaan valita sen kirkkoyhdyskunnan, johon
halusi kuulua -- jommoisen vapauden kaikki todelliset sivistyskansat
olivat jäsenilleen suoneet. Jos me, hän lausui, asetumme sille
kannalle, että vasta tarkoin tutkittuamme eri kristittyjen
uskontokuntain oppeja katsomme voivamme päättää, onko kääntyminen
niihin sallittava, voisi käydä niin, että jokin protestanttinenkin
uskonlahko olisi pantava mustaan kirjaan ja luettava niihin, joihin
kääntyminen ei ole sallittava. Sellainen menettely on todella vastoin
uskonvapauden periaatetta. Se seikka että roomalais-katolinen kirkko
kieltää siirtymästä muuhun kirkkoyhdyskuntaan on esillä olevassa
tapauksessa käytännöllistä merkitystä vailla, koska Suomen hallitus ei
tunnusta sellaista kieltoa eikä tämän laatuista kääntymistä siis täällä
voida estää. Puheena olevan lain tulee sen vuoksi koskea niin katolisia
kuin protestanttejakin. Erinäisissä muissakin kohdin pani Mechelin
vastalauseen valiokunnan enemmistön mielipidettä vastaan. Mainittu
enemmistö oli ehdottanut evättäväksi hallituksen ehdotuksessa olevan
säännöksen, että vieraan kristityn uskonopin tunnustajain välisiä
avioliittoja erinäisissä tapauksissa saisi solmia maallisen
viranomaisen edessä, jota vastoin Mechelinin mielestä oli
siviiliavioliitto sallittava. Kirkolliskokous kuitenkin hyväksyi
tässäkin kohden valiokunnan mietinnön. Hallituksen esitys asiasta
annettiin sitten 1888 vuoden valtiopäiville, joilla ilmeni varsin
eriäviä mielipiteitä eri säätyjen välillä, mutta yhteensovittamalla
vihdoin päästiin päätökseen, jonka mukaisesti eriuskolaislaki
julkaistiin marraskuun 11 p:nä 1889 pääasiassa yhtäpitävästi
kirkolliskokouksen mielipiteiden kanssa.

Aikaisemmilla valtiopäivillä olivat valtiosäädyt anoneet annettavaksi
lakia työväen suojelemisesta teollisuustyöstä johtuvilta vaaroilta.
Tämän johdosta Mechelin sai toimekseen laatia ehdotuksen, joka
hallituksen esityksenä annettiin 1888 vuoden valtiosäädyille, jolloin
hän itse esiintyi sitä puolustamassa erinäisiä talousvaliokunnan siihen
ehdottamia muutoksia vastaan. Niinikään hän samoilla valtiopäivillä
vastusti herra V. von Wrightin aatelissa tekemää, normaalityöpäivän
säätämistä koskevaa ehdotusta. Yleensä ovat, hän lausui, työnantajan ja
työntekijän edut yhteen kytkeytyneet. Taloudellisen lainsäädännön tulee
rakentua vapaamielisille periaatteille. Lakien kautta ei ole
rajoitettava sopimusten tekoa täysi-ikäisten ihmisten kesken. Hän
myönsi kuitenkin, että oli hyödyllistä säätää nuorille henkilöille
jokin pisin luvallinen työaika. Valtiosäätyjen päätöksen mukainen
asetus työntekijäin suojelemisesta annettiin huhtikuun 15 p:nä 1889.
Samoilla valtiopäivillä Mechelin puolusti hallituksen esittämää
ehdotusta laiksi tavaraleimoista. Niinikään hän esiintyi käsiteltäessä
valtiovaliokunnan mietintöä valtiovaraston tilaa koskevan kertomuksen
johdosta, jolloin hän antoi tietoja hallituksen uudistusaikeista ja
selityksiä kirjanpitomenetelmistä, valtion rahastojen jakautumisesta ja
budjetin laadinnasta.

Viimeksi mainitussa säätykokouksessa tehtiin niinikään anomuksia
työntekijäin olojen turvaamisesta vakuutuksen avulla, minkä johdosta
hallitus asetti komitean valmistamaan lakiehdotusta asiasta. Tässä
kysymyksessä kerrotaan syntyneen erimielisyyttä kenraalikuvernööri
Heidenin ja Mechelinin välillä, edellinen kun tahtoi Bismarckin
Saksassa toimeenpaneman yleisen vanhuusvakuutuksen otettavaksi Suomessa
malliksi, jota vastoin Mechelin piti tätä järjestelmää vielä liian
vähän koeteltuna meillä toteutettavaksi.

Mainittu erimielisyys lienee osaltaan vaikuttanut, että kreivi
Heidenin ja Mechelinin välit, jotka jo jälkimäisen valtiollisen
kirjailijatoiminnan johdosta olivat johonkin määrin kylmenneet, kävivät
entistäänkin kireämmiksi.

       *       *       *       *       *

Mechelin oli, niinkuin edellä mainittiin, jo 1877-78 vuoden
valtiopäivillä tehnyt ehdotuksen perustuslakiemme tarkistamisesta eli
kodifioimisesta. Hänen senaattoriaikanaan otettiin kysymys uudelleen
esille, ja hän sai tilaisuuden tehokkaasti ottaa osaa tämän asian
käsittelyyn, jota hän aina piti maallemme erinomaisen tärkeänä.
Kenraalikuvernöörille oli erään hänen toimenpiteensä johdosta --
venäläiset santarmit olivat hänen käskystään toimittaneet
kotitarkastuksen erään virkamiehen, maisteri P. Leontjeffin luona, joka
oli venäläissyntyinen, mutta Suomen kansalainen -- saapunut
keisarillinen kirjelmä, joka esiteltiin senaatissa lokakuun 17 p:nä
1882 ja oli seuraavaa sisällystä: "Saatuani alamaisesta kirjelmästänne
mielipahakseni tietää, että Teidän on ollut pakko eräässä asiassa
ryhtyä toimenpiteisiin, jotka eivät ole täysin Suuriruhtinaanmaassa
voimassa olevain asetusten mukaisia, olen nähnyt hyväksi käskeä Teidän
vastedes, kun sattuvissa tapauksissa lainsäännösten puutteellisuuden
tahi epäselvyyden johdosta voi syntyä epäilyksiä säännösten oikeasta
tarkoituksesta, hankkia Suomen senaatin prokuraattorin lausunnon, jota
paitsi Teidän on yksissä neuvoin senaatin kanssa minulle tehtävä esitys
siitä, miten Suomen lait olisi asianmukaisesti kodifioitava." --
Kenraalikuvernööri ilmoitti samalla Hänen Majesteettinsa toivoneen,
että asia käsiteltäisiin mikäli mahdollista kiireellisesti.

Senaatti asetti tämän johdosta keskuudestaan asiata valmistelemaan
nelimiehisen valiokunnan, johon Mechelinkin tuli jäseneksi. Mietintö
laadittiin ja esiteltiin senaatissa joulukuun 22 p:nä s.v. Mainiten
että erinäisiä Suomen perustuslakien kodifioimista tarkoittavia
ehdotuksia, jotka sen lisäksi sisälsivät asiallisiakin uudistuksia, oli
keisarillisesta käskystä jo 1860-luvulla laadittu, mutta että vain yksi
näistä ehdotuksista, uutta valtiopäiväjärjestystä koskeva, oli johtanut
lopulliseen tulokseen, huomautti valiokunta sekä perustuslakien että
yleisen lain kodifioimisen tarpeellisuudesta, lausuen mielipiteenään
että jälkimäisen kukin eri osa olisi kodifioitava erikseen, ensi
sijassa ne, joiden alalla uudistusten tarve oli tuntuvin. Tätä
tarkoitusta varten oli komitean mielestä tarpeen perustaa erityinen
lainvalmistelukunta, johon kuuluisi kolme senaatin valitsemaa jäsentä.
Valiokunnan mietintöön senaatti yhtyi, mistä oli seurauksena,
että "lainvalmistelukunta" todellakin perustettiin v. 1884.
Perustuslakien kodifioimisesta määrättiin samalla, että oli asetettava
erityinen komitea järjestelmällisesti yhdistelemään kaikki Suomen
valtio-oikeudellisia oloja koskevat, voimassa olevat säännökset, ollen
komitean samalla huomautettava, mitä oikeuskäytännössä oli noudatettu
nyttemmin soveltumattomain tahi puutteellisten perustuslakisäännösten
sijasta. Tämän johdosta asetettiin maaliskuun 9 p:nä 1885 komitea,
johon lääninsihteeri _A. von Weissenberg_ määrättiin puheenjohtajaksi
ja neljä muuta henkilöä jäseniksi. Komitea, joka sihteerikseen otti
professori J. R. Danielsonin, sai työnsä suoritetuksi 1886 vuoden
loppuun mennessä, minkä jälkeen mietintö, joka sisälsi "Ehdotuksen
hallitusmuodoksi ja säätyprivilegioiksi" perusteluineen, sekä komitean
jäsenen, professori R. Hermansonin laatiman laajahkon vastalauseen,
julkaistiin painosta. Asian käsittely senaatissa vaati paljon aikaa, ja
eri mieliä ilmaantui käsittelyn jatkamistavasta. Komitea oli,
sananmukaisesti noudattaen saamaansa määräystä "yhdistellä" Suomen
valtio-oikeudellisia oloja koskevat "voimassa olevat säännökset",
arvellut vanhojen säännösten sisällystä esitettäessä niiden muodonkin
mikäli mahdollista olevan säilytettävä. Senaatissa vaadittiin kuitenkin
sanonnan laatimista yksinkertaisemmaksi ja täsmällisemmäksi. Mechelin
yhtyi tähän mielipiteeseen ja katsoi, että senaatin tulisi ehdottaa
kehityksen tarpeellisiksi osottamia asiallisiakin muutoksia. Muun
muassa olisi otettava esille kysymys senaatin järjestysmuodon
uudistamisesta.

Senaatti suostui tähän ja teki alistuksia, jotka todellakin johtivat
toivottuun tulokseen. Elokuussa 1887 julkaistiin asetuksia, joiden
kautta paljon aikaa kysyvää työtä senaatissa säästyi, kun talousosaston
toimituskuntain oikeutta lopullisesti ratkaista vähäpätöisempiä
asioita, jotka ennen oli lykätty senaatin täysi-istunnon päätettäviksi,
laajennettiin ja erinäisiä muita asioita annettiin senaatin alaisten
virastojen lopullisesti ratkaistaviksi.

Jonkin aikaa myöhemmin Mechelin teki erinäisiä korkeimman
hallituslaitoksemme lisäuudistuksia tarkoittavan ehdotuksen.
Oikeustoimituskunta olisi perustettava talousosastoon käsittelemään
oikeushallintoon kuuluvia asioita. Erityinen kollegi olisi senaatin
keskuudesta asetettava ratkaisemaan hallinto-oikeudellisia asioita, ja
kuuluisi siihen puheenjohtajana talousosaston puheenjohtaja sekä
jäseninä kaksi talousosaston ja kaksi oikeusosaston jäsentä. Senaatin
oikeusosasto kokoontuisi talousosaston kanssa täysi-istuntoon vain
tärkeämpiä asioita käsittelemään. Talousosaston toimituskuntain luku
olisi lisättävä 6:sta 8:ksi. Osastojen nimet olisi muutettava,
oikeusosaston "Korkeimmaksi oikeudeksi" ("Högsta domstol"),
talousosaston "Hallitusneuvostoksi" ("Regeringsråd") ja
hallinto-oikeudellisia asioita käsittelevä kollegi saisi nimekseen
"Kamarioikeus" ("Kammarrätten"), Talousosaston puheenjohtajaa oli
nimitettävä "valtioministeriksi" ("statsminister"), koska hänen
asemansa ja tehtävänsä vastasivat sitä mitä muualla tällä arvonimellä
tarkoitettiin. Oleellisia muutoksia senaatin järjestysmuotoon ei
kuitenkaan olisi tehtävä valtiosäätyjen myötävaikutuksetta, koska
niiden Porvoon valtiopäivilläkin sallittiin lausua mielensä sen
hallituskonseljin ohjesäännöstä, joka sittemmin sai nimekseen
"keisarillinen senaatti". Ehdotusta kannattivat Mechelinin virkaveljet
ainakin osittain, ja se aiheutti -- kuitenkin hallinnollista
lainsäädäntötietä -- elokuun 9 p:nä 1888 annetun asetuksen, jolla
talousosastoon määrättiin perustettavaksi kaksi uutta toimituskuntaa:
kansliatoimituskunta sekä kauppa- ja teollisuustoimituskunta.
Mechelinin ehdottama oikeustoimituskunta perustettiin sekin, kuitenkin
vasta v. 1892, jolloin hän itse jo oli senaatista eronnut.

Perustuslakien kodifioimisasian käsittelyä Mechelin koetti jouduttaa ja
esitti senaatin täysi-istunnossa 1888 pöytäkirjan sivuitse, että asiaa
valmistamaan mahdollisimman pian asetettaisiin senaatin keskuudesta
valiokunta. Mutta puheenjohtaja, vapaaherra J. Ph. Palmén oli toista
mieltä, ja kodifioimiskysymyksen käsittely lykkäytyi toistaiseksi.

       *       *       *       *       *

Tällä välin oli maamme valtiollinen asema melko suuressa määrässä
kääntynyt pahempaan päin. Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä oli
Suomelle vihamielisiä pyrkimyksiä alkanut ilmaantua ja voittaa alaa. Jo
keisari Aleksanteri II:n aikana on siellä venäläinen kansalliskiihko
ruvennut viriämään, lähinnä 1863 vuoden Puolan kapinan synnyttämän
katkeruuden lietsomana. Ja tämän mielialan valtaamina olivat Katkoffin
tapaiset kohdistaneet hyökkäyksensä Suomen perustuslailliseen oikeuteen
olla itsenäinen lainsäädäntöalue, vaikkakin Venäjän keisarikunnan
kanssa yhdeksi valtakunnaksi yhdistettynä. Vuonna 1875 sisälsi
venäläinen aikakauskirja "Sobesednik" taas Suomea vastaan hyökkäyksen,
jossa esitettiin se sittemmin lukemattomia kertoja toistettu väite,
että Suomen ja Venäjän välisen yhdyssiteen laatua ei ollut määrätty
Porvoon valtiopäivillä, vaan Haminan rauhanteossa, ja että Suomi siten
oli saatettu Venäjän itsevaltiuden alaiseksi, väite, joka muun muassa
sivuuttaa sen seikan että itse Haminan rauhansopimuksen 6 §:ssä
viitataan siihen, että maamme sisäinen hallitustapa oli vahvistettu jo
aikaisemmin, nimittäin Porvoon sopimuksessa. Ministerivaltiosihteeri,
vapaaherra Stjernvall-Walleen kehotti senaattia toimituttamaan näiden
väärien väitteiden kumoamisen, ja tehtävä uskottiin silloiselle
valtio-oikeuden professorille Mechelinille, joka sen suorittikin.
Stjernvall-Walleen oli luvannut pitää huolta kirjoituksen
julkaisemisesta, mutta se kävi tarpeettomaksi, syystä että keisari itse
oli kiinnittänyt huomionsa mainitussa venäläisessä lehdessä olleeseen
hyökkäykseen ja paheksunut sitä, minkä jälkeen koko lehti lienee
lakkautettu. Vuonna 1879 oli Peterburgskija Vjädomosti lehdessä jälleen
kirjoitus, jossa väitettiin keisari Aleksanteri I:n myöntäneen Suomelle
ainoastaan "hallinnollisen", ei lainsäädännöllistä autonomiaa, ja
senkin vain osittaisen, ja kiellettiin Suomelta valtion ominaisuudet.
Mechelin kumosi tämän esityksen Helsingfors Dagbladissa (s. v:n n:o
119) julkaisemassaan kirjoitelmassa.

Keisari Aleksanteri II:n kuoltua uudistuivat hyökkäykset entistään
kiihkeämpinä. Alussa vuotta 1883 teki kolme venäläistä lehteä,
Peterburgskija Vjädomosti, Novoje Vremja ja Svjät, yhteisen hyökkäyksen
"Suomen etuoikeuksia" yleensä ja erityisesti tulliolojamme vastaan.
Niiden kirjoitukset kumottiin virallisesti Venäjän Hallituksen
Sanansaattajassa. Osottautui kuitenkin yhä tarpeellisemmaksi saada
aikaan koko valtiollista oikeusjärjestystämme valaiseva esitys, jonka
avulla muukalaisetkin voisivat saada siitä oikean käsityksen. Vuonna
1884 sai senaatti ministerivaltiosihteeri Bruunilta kehotuksen
toimituttaa lyhyen venäjänkielisen esityksen Suomen valtio-oikeudesta
venäläisten virastojen varalle. Tehtävä annettiin Mechelinille,
senaattori K.G. Ehrströmille ja prokuraattori Montgomerylle, joista
kukin laati oman erikoisen osansa. Teos painatettiin, paitsi venäjäksi,
myös suomeksi ja ruotsiksi, mutta Bruun ei liene ollut siihen täysin
tyytyväinen, minkä tähden sitä ei päästetty julkisuuteen, vaan koko tuo
kolmella kielellä painatettu laitos joutui hylkypaperina senaatintalon
ullakolle. Vaikkei vailla suomalaista isänmaallista mieltä lienee Bruun
yleensä ollut verraten vähän perehtynyt maamme oloihin ja jotenkin
vieras täällä vallitseville ajatussuunnille. Mechelinin suhde Bruuniin,
joka alussa oli ollut ystävällinen, kylmeni tämän johdosta aikaa
myöten. -- Bruun kuoli syyskuun 3 p:nä 1888 ja hänen seuraajakseen tuli
kenraaliluutnantti _Kasimir Ehrnrooth_, jonka apulaiseksi nimitettiin
_W. von Daehn_.

Mechelin jatkoi edelleen maamme valtiosäännön selvittelemistä
muukalaistenkin tajuttavaksi. Parisissa ilmestyvässä "Bulletin de la
société de législation comparée" nimisessä aikakauskirjassa hän v. 1885
julkaisi tästä kirjoitelman, ja seuraavana vuonna hän toimitti painosta
samaa kysymystä käsittelevän, niinikään ranskankielisen teoksen
"_Précis du droit public du Grand-duché de Finlande_". Ollakseen varma
siitä, ettei teokseen ollut pujahtanut virheitä, luetutti hän sen ennen
painattamista senaattori _Alexander Brunoulla_, jota pidettiin lakiemme
erinomaisena tuntijana. Asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että teos sekä
sisällyksensä että muotonsa puolesta erinomaisesti vastasi
tarkoitustaan ja on helpottanut ulkomaalaisten tutustumista Suomen
valtiollisiin oloihin, sen valtiosääntöön ja hallintolaitoksiin, joista
heidän aikaisemmin oli ollut varsin vaikea hankkia tietoja. Vielä
samana vuonna ilmestyi uusi ranskankielinen laitos; 1887 julkaistiin
teos venäjän-, 1889 englanninkielisenä. Englanninkielisen käännöksen
suoritti Englannin silloinen Helsingissä oleva sijaiskonsuli _Charles
Cooke_, ja varustettiin se selittävillä muistutuksilla sekä liitteellä,
joka muun muassa sisälsi Suomelle annetut hallitsijavakuutukset.

Teos tuotti sekä tekijälleen että maallemme uusia hyökkäyksiä
vastustajamme taholta. _K. Ordin_ julkaisi jo v. 1887 teoksesta
käännöksen, varustettuna muistutuksilla, joilla yritettiin todistaa
Mechelinin esitys vääräksi, ja Venäjän taantumukselliset lehdet, toinen
toisensa jälkeen, yhtyivät Ordiniin. Mechelin vastasi Ordinin
väitteisiin aikakauskirjassa Vjästnik Evropij, Ordin puolestaan vastasi
Novoje Vremjassa ja Russkij Vjästnikissä, väittäen muun muassa, että
keisari Aleksanteri I:sen Porvoossa antama juhlallinen vakuutus maamme
uskonnon, perustuslakien ja säätyerioikeuksien säilyttämisestä oli
pelkkä olosuhteiden mukaan sovitettu korulause. Vuonna 1889 samainen
Ordin julkaisi kaksiniteisen, "Suomen valloitus", nimisen teoksen, joka
oli täynnä valheita ja vääristelyjä, mutta siitä huolimatta sai Venäjän
tiedeakatemian palkinnon. Vastatakseen näihin Ordinin hyökkäyksiin
esiintyivät meidän puoleltamme muiden muassa professori J.R. Danielson,
julkaisten historiallisen teoksensa "Suomen yhdistäminen Venäjän
valtakuntaan" (1890), joka ilmestyi kolmena painoksena ja usealla
kielellä, sekä professori R. Hermanson kirjasellaan "Finlands
statsrättsliga ställning" (1892).

Keväällä 1889 ilmestyi Marquardsenin teoksessa _Handbuch des
öffentlichen Rechts_ Mechelinin laatima laajahko esitys Suomen
valtio-oikeudesta, sisältäen pääasiallisesti samaa kuin "Précis du
droit". Hän osottaa, objektiivisesti esittämällä tosiasioita, että
keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä vahvisti ja vakuutti
valtiomuodon, joka oli erityisen valtion valtiosääntö, ei vain
maakuntahallitusmuoto, ja jota ei kansaneduskunnan suostumuksetta voida
kumota eikä muuttaa, ja että keisari itsekin oli siten käsittänyt
asian. Suomen yhdistäminen Venäjään ei ollut anastus vaan unioni, ei
kuitenkaan personallis-, vaan realiunioni. Suhteissa vieraisiin
valtioihin jää kuitenkin unioneille ominainen valtio-oikeudellinen
kaksinaisuus syrjään kokonaisuuden tieltä sikäli, että keisari koko
valtakunnan nimessä johtaa ja ratkaisee ulkoasiat.

On kieltämätöntä, että Mechelin näillä valaisevilla esityksillään on
ansainnut isänmaansa kiitollisuuden, vaikka eräissä yksityiskohdissa
käyneekin oikeustieteelliseltä kannalta puolustaminen eriäviä
mielipiteitä. Onko Suomen yhdistämistä Venäjään sanottava
"realiunioniksi" vai muuksi, onko Suomella katsottava olevan
"osittainen suvereniteetti", nimittäin sisäisissä, mutta ei
ulkoasioissa -- ne ovat pelkkiä teoreettisia kysymyksiä, käytännöllistä
merkitystä vailla olevia nimikysymyksiä. Pääasia on että Suomi,
vaikkakin erottamattomasti yhdistettynä Venäjän keisarikunnan kanssa
yhdeksi valtakunnaksi, kuitenkin on sisäisesti itsenäinen, sillä kun on
oma lainsäädäntönsä ja itsehallinto-oikeus. Puolueettomasti arvosteleva
tiede onkin tunnustava Mechelinin käsityksen Suomen v. 1809 säädetystä
valtiollisesta asemesta pääkohdiltaan oikeaksi. Maallemme
vihamielisellä taholla on väitetty tämän käsityksen olevan vain
Mechelinin "keksintöä". Tähän käy kuitenkin huomauttaminen, että
mainitun mielipiteen esitti jo ennen Mechelinin aikoja muiden muassa
Israel Hwasser v. 1838 -- vuotta ennen Mechelinin syntymää --
julkaisemassaan kirjasessa "Allianstraktaten emellan Sverige och
Ryssland 1812". Lukuisat sekä koti- että ulkomaiset tutkijat niin
aikaisemmilta kuin myöhemmiltäkin ajoilta, joukossa eteviä
valtio-oikeuden tuntijoita, jotka kylläkin ovat voineet perustaa
mielipiteensä omiin tutkimuksiinsa, ovat kannattaneet samanlaista
käsitystä. Se seikka että Mecheliniä ennen muita on pidetty
oikeustaistelumme keskeisenä henkilönä ja että itäisten vihamiestemme
kiukku ensi sijassa on purkautunut häneen, todistaa vain, että hän on
suuremmalla sitkeydellä, perinpohjaisemmalla selvittelyllä ja
perustelulla sekä selvemmin ja vakuuttavammin kuin kukaan muu
puolustanut Suomen oikeuksia aikansa sivistyneen maailman edessä.

1880-luvun lopulla viskattiin maatamme vastaan uudistumistaan
uudistuvia syytöksiä. Niinpä tehtiin esimerkiksi Pietarin
poliisilaitokselle ilmiantoja, että Suomesta tuotu voi oli
margariinilla sekotettua. Tuskin oli tämä väite analyysien nojalla
osotettu vääräksi, kun Suomen valtionrautateiden hallintoa vastaan
tehtiin uusi ilmianto, että Pietarissa halkojen punnitsemiseen käytetty
vaaka oli väärä. Tämäkin syytös havaittiin tarkemmin tutkittaessa
aiheettomaksi. Näiden alituisten hyökkäysten johdosta senaatti päätti
Mechelinin ehdotuksesta esittää kenraalikuvernööri Heidenille, että
tämä ryhtyisi toimenpiteisiin aiheettomain syytösten torjumiseksi,
ja Heiden suostuikin todella Hallituksen Sanansaattajassa
(toukokuussa 1889) julkaisuttamaan tuollaisen selvityksen
keisarille-suuriruhtinaalle annettuna raporttina. Mutta Venäjän
vaikutusvaltaisissa piireissä kasvoi kiihkokansallinen virtaus yhä
voimakkaammaksi, ja Heiden muutti tämän mukaisesti kantaansa, minkä
johdosta hänen ja senaatin suomenmielisen ryhmän välillä aikaisemmin
vallinnut verraten luottavainen suhde katkesi.

Venäläiseltä taholta vaadittiin Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen
yhdistämistä vastaaviin Venäjän laitoksiin, ja tammikuussa 1890
ilmoitettiin virallisesti, että keisari oli käskenyt asettaa kolme
komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, käsittelemään
näitä kysymyksiä. Komiteain jäseninä oli sekä venäläisiä että
suomalaisia. Jälkimäisiä olivat valtiovaraintoimituskunnan päällikkö,
vapaaherra Molander, ministerivaltiosihteerinapulainen v. Daehn ja
senaattori Tudeer. Molander, joka oli tulli- ja rahalaitoskomiteain
jäsenenä, vastusti enemmistön vaatimaa näiden suomalaisten laitosten
yhdistämistä venäläisiin laitoksiin esittäen perusteelliset
vastalauseet, joita varten Mechelin, joka Molanderin poissaollessa oli
valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, hankki tälle asiallisia
tietoja. Rahalaitoskysymystä koskeva komiteanmietintö, jossa
ehdotettiin ruplaa yhteiseksi rahayksiköksi, lähetettiin lausunnon
saamista varten Suomen senaatille, joka antoi lausunnon laatimisen
Mechelinin tehtäväksi. Tämä pani kaiken kykynsä epäävään suuntaan
käyvän lausunnon laatimiseen, jonka senaatti hyväksyi ja puolestaan
lähetti Pietariin, missä sen sanotaan saaneen aikaan, että
rahaministeri Wyschnegradski, luopuen entisestä käsityksestään asiassa,
oli keisarille esittänyt ehdotuksen sikseen jätettäväksi.

Yleinen mieliala Suomessa oli näiden uhkaavien hankkeiden johdosta
tietenkin kiihdyksissä, ja 1890 vuoden lopussa matkusti maamarsalkka,
senaattori V. von Haartman muiden 1888 v:n valtiopäiväin puhemiesten
kera Venäjän pääkaupunkiin hallitsijalle esittämään maamme huolia.
Mutta ainoastaan arkkipiispa T.T. Renvallin onnistui hetkiseksi päästä
hallitsijan puheille.

Suunnitellut toimenpiteet jäivät kuitenkin osittain toteuttamatta.
Rahalaitosta koskevasta asiasta annettiin elokuun 14 p:nä 1890
keisarillinen julistus, jolla Venäjän setelien ja Venäjän vaihtorahan
vastaanotto maksuja Suomessa suoritettaessa järjestettiin, mutta Suomen
ja Venäjän rahalaitoksen yhdistäminen sai raueta. Kysymys Suomen
tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen jätettiin
toistaiseksi sillensä. Sitä vastoin ei senaatin epäävästä lausunnosta
huolimatta onnistuttu estää postilaitoksen venäläistyttämistä, mikä
toteutettiin kesäkuun 12 p:nä 1890 annetulla postijulistuskirjalla,
joka asetti mainitun laitoksen Venäjän sisäasianministerin ja Venäjän
postilaitoksen päällikön valvonnan alaiseksi.

Samalla kertaa kun postijulistuskirja virallisissa lehdissä julkaistiin
heinäkuun 7 p:nä, ilmoitettiin näissä, että Mechelin omasta pyynnöstään
oli saanut eron senaattorinvirastaan. Erimielisyys mainituissa kolmessa
komiteassa käsitellyissä kysymyksissä, etenkin postikysymyksessä, oli
saattanut hänen ja kenraalikuvernöörin välit entistäänkin kireämmiksi,
ja hän sai viimeksi mainitulta kehotuksen pyytää eroa, minkä hän
katsoikin olevan tekeminen ja jätti erohakemuksensa jo toukokuun
lopussa. Hakemus kuitenkin oli ehdollinen, mutta siihen suostuttiin
ilman muuta kesäkuussa. Sanoma tästä herätti maassamme yleistä
alakuloisuutta, sen kun katsottiin todistavan valtiollisen aseman
arveluttavuutta. Mechelin sai eronsa johdosta kansalaisiltaan
vastaanottaa lukuisia kiitollisuudenosotuksia hyvin suoritetusta
työstä, -- adresseja, tervehdyslähetystöjä, sähkösanomia -- minkä
ohessa häntä tervehdittiin laululla monilukuisen väkijoukon
läsnäollessa. Syksyllä, lokakuun 1 p:nä, pitivät senaatin jäsenet
hänelle jäähyväispäivälliset, joissa talousosaston varapuheenjohtaja
S.W. von Troil julki toi entisten virkatoverien kunnioituksen ja
ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Kiittäen tästä lausui viimeksi
mainittu ilonsa sen johdosta, että neuvostossa oli miltei poikkeuksetta
vallinnut yksimielisyys niihin periaatteisiin nähden, joiden mukaan
maamme oikeudelliselle asemalle tärkeitä kysymyksiä oli arvosteltava.
Poikkeus perustuslaeista, hän jatkoi, on säädetty (postijulistuskirja),
mutta tämä poikkeaminen ei ole voinut tehdä tyhjäksi perustuslakien
oikeata sisällystä eikä velvoittaa meitä vastedes tulkitsemaan niitä
toisin kuin ennen. On joskus lausuttu, ettei senaatti ole ollut kyllin
diplomaattinen eikä notkea esitystavassaan. Totta onkin, että
valtiollisessa toiminnassa muotokin on tärkeä. Me olemme alati
katsoneet korkeimman vallan ratkaistaviksi alistettavissa asioissa
olevan selvästi esitettävä käsityksemme lain sisällyksestä ja suoraan
lausuttava mielipiteemme siitä, mikä maallemme on hyödyllistä.
Epäilemättä on juuri tämä menettely oikea, ainoa oikea. Sillä
ainoastaan siten voivat oikeat tiedot suuriruhtinaanmaan asioista
päästä hallitsijan kuuluville. Suora puhe ei estä sävyisää muotoa.
Epäävä neuvo ratkaisemattomassa asiassa ei ole sopimatonta vastustusta.
Mutta mielistelyn ja myöntyväisyyden luikerrukset olisivat sellaisissa
oloissa varmaan kaikkein turmiollisin keino.

Samalla kertaa kuin Mechelin oli prokuraattori v. Weissenbergkin
pyynnöstään saanut eron, ja kohdakkoin sen jälkeen erosi Montgomery
Suomen valtiosihteeristöön perustetun komitean jäsenyydestä. Seuraavana
vuonna v. Troil luopui senaattorin virastaan. Kaikki nämä tapahtunut
lisäsivät tietenkin osaltaan maassamme vallitsevaa levottomuutta, koska
niitäkin täytyi pitää johtuvina siitä uhkaavasta asemasta, johon idässä
alotettu yhteensulattamispolitiikka oli isänmaamme saattanut.



VI LUKU.

1890-1898.

Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät.
Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät.
Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto,
Suomen oikeuksien puolustus.


Senaatista erottuaan Mechelin ei suinkaan heittäytynyt toimettomaan
lepoon eikä vain hoitamaan yksityisasioitaan, vaan jatkoi herkeämättä
työtään yleisten etujen hyväksi, vaikkakin hänen toimintansa osin sai
toisen muodon. Jo Helsingin kunnallisvaalissa joulukuussa 1891 hänet
valittiin uudestaan kaupunginvaltuusmieheksi, ja vuodesta 1892 lähtien
hän oli valtuuston puheenjohtajana, mikä toimi hänelle sitten
vuosittain uskottiin aina vuoteen 1899 asti, jolloin hän, 60 vuotta
täyttäneenä, siitä kieltäytyi. Tässä toimessa hän taas, samaten kuin
1870-luvullakin, taitavasti ja uutterasti työskenteli pääkaupunkimme
kehittämiseksi. Kaupunkiin yhdistettiin v. 1893 uusia alueita:
Siltasaaret, Pohjoissataman ja Itäisen viertotien välinen ranta-alue
sekä kaupungin ostama Kumtähden allodisäteri. Uusia kansakouluja
perustettiin, kaupunkia kaunistettiin erinäisillä istutuksilla.
Syksyllä 1891 oli Mechelin Helsingin talonomistajayhdistyksen
toivomusta noudattaen ja sen toimesta tehnyt matkan Tukholmaan,
Parisiin ja Brysseliin koettaakseen ulkomaisten rahamiesten
välityksellä saada obligatsionilainan hypoteekkipankin perustamiseksi
Helsinkiin, mikä yritys ei kuitenkaan rahamarkkinoilla silloin
vallitsevain epäsuotuisten olojen takia onnistunut. Mutta kesällä 1892
hän hankki 4 1/2 miljoonan markan lainan kaupungin juoksevain velkain
vakauttamiseksi sekä satama- ja laiturirakennuksia varten. Helsingin
satamarata, jonka kaupunki rakennutti vuosina 1892 ja 1893, saaden
avustusta valtion varoista, on epäilemättä tuntuvasti edistänyt
Helsingin kehitystä merikaupunkina.

Pääkaupunkimme työväenluokan aseman parantamiseksi teki
Mechelin tärkeän alotteen, helmikuun 17 p:nä 1896 kolmen muun
kaupunginvaltuusmiehen, _C.E. Holmbergin, G. Nyströmin ja R.
Heimbergin_ kera esittäessään asetettavaksi komitean laatimaan
ehdotusta toimenpiteiksi, jotka olisivat omansa alemman työväenluokan
ja säännöllistä työtä vailla olevan nuorison hyväksi edistämään
erinäisiä esityksentekijäin mainitsemia tarkoitusperiä.
Esitysehdotuksessa, joka ilmeisesti on Mechelinin kynästä lähtenyt,
sanotaan muun muassa: "Käsitämme kylläkin, että tässä mainitsemamme
yhteiskuntatehtävät kuuluvat niihin, joihin nähden ei helposti eikä
äkkiä voi saavuttaa tyydyttäviä tuloksia. Ainoastaan uuttera ja
pitkällinen työ voi tässä kantaa hedelmää. Mutta silti ei ole syytä
olla kokonaan yrittämättä sellaisia toimenpiteitä, joihin edellä olemme
viitanneet. Yhteiskunnan itsehallinto ei osota elinvoimaansa ainoastaan
säännöllisesti suorittamalla velvollisuutenaan lain mukaan olevat
tehtävät, vaan myös ottamalla harkittavakseen ja pyrkimällä poistamaan
yhteiskunnassa ilmeneviä puutteita ja epäkohtia, sikäli kuin kunnan
toimenpiteet tässä yleensä voivat olla hyödyksi." -- Kaupunginvaltuusto
suostui esitykseen ja asetti komitean, jonka toimintaan Mechelin
itsekin otti osaa ja joka laati ehdotuksen työväenasiain lautakunnan,
työnvälitystoimiston sekä laiminlyötyjen lasten kasvatuslaitoksen
perustamiseksi ynnä kaupungin työväestön alkeiskurssien
järjestämiseksi. Työväenasiain lautakunta perustettiin v. 1898 ja on
suorittanut monessa kohden hyödyllisen työn. Sen alotteesta on ryhdytty
toimenpiteisiin työttömyyden vastustamiseksi, käsiammattiliikkeiden ja
työpalkkain tarkastuksen järjestämiseksi, kunnan tarjooman oikeusavun
parantamiseksi, kunnan työväenasuntojen rakennuttamiseksi sekä
aikuisten työläisten opetuksen ja koulutyöpajojen ynnä köyhäin
lasten hoidon ja opetuksen aikaansaamiseksi. Ehdotettu kunnan
työnvälitystoimisto saatiin toimeen jonkin aikaa myöhemmin, nimittäin
1904 vuoden alusta. Työväenasiain lautakunnasta on v. 1913 muodostettu
n.k. sosialilautakunta, jonkin verran laajennetuin toimialoin. Työväen
opetuskurssit on hiljattain järjestetty n.s. kunnan työväenopistoksi,
jossa on suomalainen ja ruotsalainen osasto ja jolle kaupungin on
aikomus rakennuttaa oma talo.

Kesäkuussa 1890 pidettiin Pietarissa kansainvälinen
vankeinhoitokongressi, johon Mechelin otti osaa ja jossa hän senaatin
puolesta kutsui satakunta kongressin jäsentä huvimatkalle Suomeen.
Matka, joka alotettiin kesäkuun 25 p:nä, suunnattiin Viipuriin, Saimaan
kanavan varrella sijaitsevaan Juustilaan, missä Mechelinin opastamina
silmäiltiin kanavan perustajalle pystytettyä muistomerkkiä, Imatralle
ja Lappeenrantaan sekä jatkui Helsinkiin. Täällä käytiin katsomassa
Sörnäsin kuritushuonetta sekä muita kaupungin nähtävyyksiä, minkä
ohessa vieraille kaupungin puolesta toimeenpantiin juhlapäivälliset
sekä pataljoonain soittokuntain antama konsertti. Päivällisissä
seurahuoneella Mechelin piti vilkkaiden suosionosotusten keskeyttämän
puheen kunniavieraille, lausuen julki Suomen kansan myötätunnon sitä
toimialaa kohtaan, jolle kongressi oli omistanut työnsä. Ei millään
inhimillisen toiminnan alalla, hän lausui, lainsäädäntö ole
siinä määrin puhtaasti tieteellisten tutkimusten varassa kuin
vankeinhoitolaitoksen alalla, jonka päämääränä ei ainoastaan ole
valtion vallalla pakottaa yksilöjä noudattamaan lakeja, vaan myös,
ihmisrakkauden elvyttämänä, koettaa ratkaista kysymys, miten rikollisia
ja kurjia henkilöitä on kohdeltava, jotta heidät saataisiin palaamaan
inhimillisen yhteiskunnan helmaan, sekä vihdoin ehkäistä rikoksia.
Suomen pääkaupungille oli kunniaksi ja iloksi, että se oli vieraikseen
saanut joukon eteviä miehiä, jotka olivat antautuneet tätä jaloa
tieteenhaaraa tutkimaan, selvittelemään sitä vaikeaa kysymystä, miksi
muutamat yksilöt olivat rikollisia; tavallisesti on syy siinä, etteivät
he kotonaan milloinkaan ole saaneet päivänpaistetta, ei milloinkaan
rakkautta, ei milloinkaan sitä kasvatusta, joka ihmisistä tekee
hyödyllisiä kansalaisia. -- --

Ohimennen mainittakoon, että tähän Suomeen tehtyyn huvimatkaan muiden
muassa otti osaa italialainen rikosopin tutkija, professori Brusa, joka
myöhemmin on ansainnut maamme kiitollisuuden sillä, että hän muiden
eteväin ulkomaalaisten miesten kera oli osallisena siinä lähetystössä,
joka kesällä 1899 lähti Pietariin toimimaan Suomen hyväksi.

Mechelin oli vankeinhoitokongressin jäsenten Helsingissä käydessä jo
kesäkuun 20 p:nä saanut eron senaattorin virastaan, vaikkei sitä vielä
ollut virallisesti ilmoitettu. Itse lienee hän saanut tiedon siitä
ollessaan senaatin puolesta Pietarissa järjestämässä kongressin
jäsenten vastaanottoa heidän matkallaan Suomeen.

       *       *       *       *       *

Heinäkuussa 1893 tuli Mechelin toistamiseen Yhdyspankin
keskushallituksen jäseneksi, ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1896,
jolloin hän siitä luopui, sekä oli sen jälkeen Yhdyspankin
pankkivaliokunnan jäsenenä vuoteen 1903 asti. Hänen aikanaan
perustettiin pankkiin hänen laatimansa ohjelman mukaisesti erityinen
kiinteistölainaosasto kaupunkitaloja varten. Hän oli lisäksi Suomen
taideyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 1896-1903 sekä Antellin
kokoelmain valtuuskunnan jäsenenä. Niinikään hän oli Suomen
talousseuran puheenjohtajana 1896-1899. Hän oli vuonna 1894 perustetun
taloudellisen seuran varsinainen luoja ja valittiin 1895 sen
ensimäiseksi puheenjohtajaksi sekä sittemmin useamman kerran uudestaan,
otti vilkkaasti osaa seuran keskusteluihin ja piti sen kokouksissa
usein esitelmiä taloudellisista kysymyksistä, esimerkiksi Suomen
valtiolainain edullisimmista sijoituspaikoista, yleisestä
tuloverosta, rautatiepolitiikastamme, suunnitellun yleisen Suomen
teollisuusnäyttelyn hyödystä, kuntain raha-asioista, nykyajan
kauppapolitiikasta, työväenkysymyksestä. Niinikään hän julkaisi
kirjoitelmia seuran aikakauslehdessä. Hän harrasti innokkaasti
taloudellisia kysymyksiämme, koska hänen vakaumuksensa mukaan kansamme
kyky säilyttää autonominen asemansa melkoiseksi osaksi on sen varassa,
voiko se perustua kyllin lujalle taloudelliselle pohjalle. Niillä
tahoilla, missä tarkemmin on seurattu tätä Mechelinin toimintaa, on
lausuttu, että hän taloudelliselta katsantokannaltaan aikaisemmin oli
niin jyrkkä vapaamielisten aatteiden kannattaja, niin lujasti
vakuuttunut siitä, että hyvän valta maailmassa omalla sisällisellä
voimallaan on pääsevä voitolle, ettei hän voinut uskoa hyödylliseksi
koettaa minkäänlaisin pakkokeinoin ohjata taloudellista elämää
määrätyille urille, mutta että hän myöhempänä elinaikanaan oli
taipuvainen tuntuvassa määrässä luopumaan tästä katsantokannasta,
semmoisena kuin sitä olivat edustaneet Adam Smith ja tämän seuraajat.
Siitä on todistuksena muun muassa hänen mielenkiintonsa
työväenkysymykseen ja sen ratkaisemiseen positiivisin keinoin.
[Taloudellisen seuran aikakauslehti 1914, 3:s vihko.]

Niinkuin jo havaitsimme, sai Mechelin lukuisissa julkisissa
tilaisuuksissa tulkita läsnäolevissa vallitsevat mielialat ja tunteet.
Niinpä hän kuvanveistäjä Erland Stenbergin tekemän Franzénin pronssisen
rintakuvan juhlallisessa paljastustilaisuudessa Oulun kirkkotorilla
kesäkuun 30 p:nä 1881 oli pitänyt juhlapuheen, jossa ilmeni runoilijan
tuotannon syvää ymmärtämystä ja lämmintä myötätuntoa sitä kohtaan. --
Kun Z. Topeliuksen 70-vuotispäivänä tammikuun 14 p:nä 1888 hänen
kunniakseen pantiin toimeen juhla Helsingissä ylioppilastalolla, piti
Mechelin ruotsinkielisen juhlapuheen. -- Suomen kansanvalistusseuran
Turussa kesäkuun 21 p:nä 1892 toimeenpanemassa laulu- ja soittojuhlassa
hän piti vilkasta mieltymystä herättävän puheen, jossa hän ylisti työn
kunniaa ja huomautti, miten yhteiskunnan eri luokkia ja yksilöjä
yhdistää toisiinsa yhteisvastuullisuus, kunkin tunnollinen työ kun ei
hyödytä vain häntä itseään ja hänen kaltaisiaan, vaan kaikkia, samaten
kuin sen laiminlyöminen vahingoittaa kaikkia. -- Suomen valtiosäätyjen
päätöksen mukaan pystytetyn keisari Aleksanteri II:n muistopatsaan
paljastustilaisuudessa Helsingin senaatintorilla huhtikuun 29 p:nä 1894
vastaanotti Mechelin kaupunginvaltuusmiesten puheenjohtajana
pääkaupungin puolesta lukuisan väkijoukon ja kokoontuneiden
valtiopäivämiesten läsnäollessa pääkaupungin hoitoon uskotun
muistopatsaan. Samana päivänä Helsingin kaupunki pani kaartinmaneesissa
toimeen juhlapäivälliset hallituksen ja valtiopäiväin jäsenille sekä
niille lukuisille edustajille, joita kaikista maamme ääristä oli
saapunut ottamaan osaa patsaan paljastamiseen. Mechelin piti tässä
tilaisuudessa tervehdyspuheita kutsuvieraille.

Elokuussa 1897 hän ranskankielisessä puheessa lausui tervetulleiksi
yleisen geoloogikongressin jäsenet, jotka olivat saapuneet Suomeen ja
kutsutut heidän kunniakseen toimeenpannuille päivällisille. Saman
vuoden marraskuun 1 p:nä hän piti avajaispuheen juhlassa, joka pantiin
toimeen Turun entisen akatemiatalon juhlasalissa Suomen talousseuran
100-vuotispäivän johdosta, jossa puheessa hän lyhyesti kuvaili seuran
tärkeäarvoista työtä kuluneen vuosisadan aikana.

Hallituksesta erottuaan voi Mechelin taas tehokkaammin ottaa osaa
valtiopäivätyöhön, jolloin hänen lausuntojaan alati, niinkuin ennenkin,
tarkkaavasti kuunneltiin ja ne usein määräsivät ensimäisen säädyn
päätökset. 1891 vuoden valtiopäiviä avattaessa tammikuun 24 p:nä oli
yleinen mieliala edelleenkin hyvin kiihdyksissä hallituksen
toimenpiteiden johdosta. Näitä oli muiden muassa se, että 1888 vuoden
valtiosäätyjen hyväksymä ja joulukuun 19 p:nä 1889 vahvistettu ja
julkaistu uusi rikoslaki, jonka olisi pitänyt astua voimaan 1891 vuoden
alusta, oli peruutettu ja sen voimaan astuminen lykätty toistaiseksi.
Tämän asian yhteydessä olevat toimenpiteet olivat aiheuttaneet
Montgomeryn eron valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean
jäsenyydestä. Itse komiteakin lakkautettiin kohdakkoin sen jälkeen,
toukokuun 13 p:nä 1891, valtiopäiväin koolla ollessa.

Jo valtiopäivien avajaisissa valtaistuinsalissa lausuivat puhemiehet
ilmi kansan huolet. Tämä aiheutti kenraalikuvernöörille osotetun
keisarillisen käskykirjeen, joka luettiin julki kaikissa säädyissä
maaliskuun 19 p:nä ja jossa selitettiin valtiopäiväin epäilyjen
johtuvan väärinkäsityksestä ja että hänen majesteettinsa aikomus oli
muuttumattomina säilyttää maamme sisäisen hallitusjärjestyksen
periaatteet. Käskykirje rauhoitti mieliä jossain määrin, mutta
ei täydellisesti. Säädyissä tehtyjen ehdotusten mukaisesti
päättivät valtiosäädyt yksimielisesti tehdä anomuksia tulli- ja
postikysymyksestä. Edelliseen nähden huomautettiin, että tullilaitosten
yhdistäminen, joka ehdottomasti aiheuttaisi Suomen tullitaksan
kohoamisen Venäjän tullitaksan tasalle, olisi maallemme vahingoksi.
Tämä esitys lienee osaltaan saanut aikaan, että kysymys tullilaitosten
yhdistämisestä sai raueta, vaikka pääsyynä siihen luultavasti kuitenkin
oli, että erinäisillä venäläisillä tahoilla peljättiin siitä johtuvan
Venäjän teollisuudelle turmiollisia seurauksia. Postikysymyksen
epäsuotuisan ratkaisun johdosta ehdotettiin aatelissa anottavaksi
postijulistuskirjan selitystä tahi muodostelua. Eräs säädyn jäsen,
presidentti L. von Hellens, tahtoi ehdotusta sikseen jätettäväksi,
mutta Mechelin vaati sen lähettämistä valiokunnan käsiteltäväksi ja sai
säädyn enemmistön puolelleen. Yleinen säätyanomus saatiin aikaan, jossa
huomautettiin, että Suomen postivirkamiesten alistaminen Venäjän
viranomaisten alaisiksi oli vastoin Suomen hallitustavan voimassa
olevaa järjestystä. Anomus ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen.
Säätyjen keskusteluissa annettiin hyväksyviä lausuntoja niiden
suomalaisten valtiomiesten menettelystä, jotka Mechelinin tavoin olivat
puheenalaisten hallitustoimenpiteiden johdosta omasta ehdostaan
virastaan eronneet, jota vastoin niitä moitittiin, joiden katsottiin
myötävaikuttaneen noihin toimenpiteisiin tahi jotka eivät ainakaan
kyllin pontevasti olleet niitä vastustaneet; jälkimäisiä olivat
ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth, joka oli varmentanut
rikoslain peruuttavan julistuskirjan, ja hänen apulaisensa v. Daehn,
joka taas oli varmentanut postijulistuskirjan. Olivatko ja missä määrin
näihin miehiin kohdistetut moitteet oikeutettuja, sen voinee tosin vain
historiallinen tutkimus varmasti selvittää.

Rikoslakikysymys sai kuin saikin monen mutkan perästä ratkaisunsa. 1891
vuoden valtiosäädyille annettiin hallituksen esitys, jossa säätyjä
pyydettiin suostumaan erinäisten venäläisellä taholla epäilyjä
herättäneiden lain kohtain muuttamiseen. Edesvastuu valtiorikoksista
oli saatettava enemmän Venäjän rikoslain vastaavain säädösten
mukaiseksi, varsinkin oli kovennettava rangaistusta valtiopetoksesta
sekä majesteettirikoksista ja väkivallanteosta Hänen Majesteettinsa
persoonalle. Lakivaliokunta puolsi yleensä muutoksiin suostumista,
mutta pani samalla vastalauseen erinäisiä esityksessä olevia, Suomen
valtiollista asemaa koskevia vääriä väitteitä vastaan. Mietintöä
säädyssä käsiteltäessä esiintyi Mechelin, joka mietintöön yhtyen
pääasiassa kannatti ehdotettujen muutosten hyväksymistä, mutta samalla
huomautti, että asiaa valmistellut venäläinen komitea oli käsittänyt
väärin Suomen ja Venäjän lainsäädännön keskinäiset suhteet, mikä oli
aiheuttanut esityksen muotoon epätarkkuuksia, jotka oli poistettava.
Suomen rikoslakia oli katsottu "paikalliseksi laiksi" Venäjän
rikoslakiin verraten, mutta Mechelin osotti, ettei asianlaita ollut
näin siinä mielessä mitä keisarikunnan perustuslait tarkoittivat
"paikallisella lailla". Mechelinin mielipiteeseen valtiosäädytkin
yhtyivät. Niiden hyväksymä oikaistu lakiteksti ei saavuttanut
hallitsijan hyväksymistä, mutta 1894 vuoden valtiopäiville annettiin
asiasta uusi esitys, ja säätyjen silloin hyväksymässä muodossa laki
vahvistettiin samana vuonna, joten rikoslakiselkkaus vihdoin oli
saatettu suotuisaan ratkaisuun.

Mechelin oli 1891 vuoden valtiopäivillä pankki- ja toimitusvaliokunnan
puheenjohtajana. Hänen muusta toiminnastaan näillä valtiopäivillä sopii
mainita, että hän maatilojen ositusta ja maavuokrasopimuksia maalla
koskevaa hallituksen esitystä käsiteltäessä, kannattaen esityksen
yleistä tarkoitusta, maan osittamisen helpottamista, samalla ehdotti
valtiosäätyjen anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa teettäisi ja
antaisi säätyjen käsiteltäväksi maaverotusta koskevan lain ehdotuksen,
joka sisältäisi järjestelmällisen kokoelman puheenalaisesta asiasta
voimassa olevia lakisäännöksiä. -- Omasta puolestaan hän teki
anomusehdotuksen maamies- ja emäntäkoulujen perustamisesta, mitkä
koulut, kansakoulun kurssiin liittyen, joka oppilaiden tuli ensin
suorittaa, tarjoisivat näille jonkin verran laajempia tietoja,
varsinkin sellaisia, joista maamiehelle semmoisenaan sekä kansalaisena
ja kunnallismiehenä on käytännöllistä hyötyä. Tytöt saisivat oppia
sellaista, mikä vastaisille perheenemännille on erityisen hyödyllistä,
niinkuin taloudenhoitoa ja terveysoppia. Näitä kouluja olisi
ylläpidettävä valtiovaroilla. Ehdotusta vastustettiin muutamilla
tahoilla, koska peljättiin sen toteuttamisesta koituvan estettä
kansanopistoille, joiden avustamista valtiovaroilla samoilla
valtiopäivillä niinikään oli anottu. Valiokunta käsitteli molempia
ehdotuksia, niin Mechelinin tekemää kuin kansanopistojakin koskevaa,
toistensa yhteydessä ja puolsi kumpaistakin. Valtiosäädyt päättivät
pyytää hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin maalaisnuorison
opetuskurssien aikaansaamiseksi, joissa tämä kansakoulusivistyksen
lisäksi saisi käytännölliseen elämään sovitettavia tietoja. Sen ohessa
olisi kansanopistoja avustettava. Näihin tarkoituksiin valtiosäädyt
myönsivät 90,000 markkaa maksettavaksi kolmena vuonna, 30,000 markkaa
kunakin. Anomus, jonka kolme säätyä hyväksyi -- pappissääty oli tehnyt
muodollisesti, vaikkei oikeastaan asiallisesti eriävän päätöksen, --
johti osittain tulokseen, sikäli että hallitus antoi erinäisiä
määräyksiä jatko-opetuskursseista, jota vastoin se katsoi maamies- ja
emäntäkouluja parhaiten olevan perustettava yksityisten alotteesta,
mutta kuitenkin käyvän valtiovaroilla avustaminen.

       *       *       *       *       *

Niinkuin jo mainittiin, oli Weissenbergin komitean laatima ehdotus
Suomen perustuslakien kodifioimiseksi annettu senaatille, jossa sen
käsittely, Mechelinin jouduttamisyrityksistä huolimatta, venyi varsin
pitkälliseksi. Keväällä 1889 Mechelin, ollessaan vielä hallituksen
jäsenenä, kuuli silloiselta senaattorilta v. Daehniltä, että
kenraalikuvernööri Heiden, jolle oli toimitettu Weissenbergin
komiteaehdotuksen venäjänkielinen käännös, aikoi pyytää siitä
lausuntoa Venäjän oikeusministeriltä _Manasseiniltä_ ja Venäjän
valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päälliköltä, valtiosihteeri
_Frischiltä_. Daehnin kehotuksesta Mechelin kävi kenraalikuvernöörin
luona huomauttamassa, että oli sopimatonta sekottaa venäläisiä
virkamiehiä asiaan, ennenkuin ehdotus senaatin käsittelemänä oli saanut
sen virallisen muodon, jommoisena se alistettaisiin korkeimman vallan
hyväksyttäväksi. Heiden ei kuitenkaan taipunut, vaan tiedusteli
mainittujen venäläisten virkamiesten mielipidettä, joka oli jokseenkin
saman suuntainen kuin Ordinin ja niinmuodoin törkeästi tulkitsi väärin
perustuslakejamme.

Mechelin koetti taas jouduttaa asiaa senaatissa ja huomautti
maaliskuussa 1890 kiireellisen käsittelyn tarpeellisuudesta. Senaatti
asetti nyt salaisessa istunnossa valiokunnan, jonka puheenjohtajaksi
määrättiin senaattori _Th. Cederholm_ ja jäseniksi muiden muassa
Mechelin. Tämä valiokunta piti tarpeellisena erinäisiltä kohdin
muodostella toisin Weissenbergin komitean ehdotusta, minkä johdosta
Mechelin aluksi laati hallitusmuodon tärkeimpäin säännösten luonnoksen.
Mutta senaatinkomitea ei ehtinyt päättää työtään ennen kesäkauden
alkua, ja Mechelin sai, niinkuin mainittiin, eronsa kesäkuussa.
Luonnoksen laatijana hänet kuitenkin kutsuttiin ottamaan osaa
tarkistukseen, joka suoritettiin syksyllä lokakuun alussa. Vihdoin
toukokuussa 1891 senaatti lähetti vahvistettavaksi lopullisen
ehdotuksensa perustuslakien kodifioimiseksi, jonka Weissenbergin
komitean ja Mechelinin esitöiden pohjalla pääasiallisesti
lienee laatinut taitavana ja asiantuntevana pidetty senaatin
esittelijäsihteeri _Th. Bergelund_. Korkeimpaan paikkaan lähetetty
ehdotus sisälsi myös perinpohjaisen arvostelun Venäjän oikeusministerin
ja valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päällikön lausunnoista.

Senaatin aikomus oli, että sen ehdotus, saavutettuaan hallitsijan
hyväksymisen, annettaisiin hallituksen esityksenä valtiosäätyjen
käsiteltäväksi, astuakseen kumpaisenkin valtiomahdin hyväksymänä
lakina vanhan 1772 vuoden hallitusmuotomme, 1789 vuoden
yhdistys- ja vakuuskirjan sekä erinäisten myöhemmin syntyneiden,
perustuslainluontoisten säännösten sijaan. Mutta asia sai
valitettavasti aivan toisen käänteen. Kenraalikuvernööri oli kulkenut
omia teitään senaatista piittaamatta. Jo syksyllä 1890 oli hänen
kehotuksestaan asetettu venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä koottu
komitea, johon hän itse tuli puheenjohtajaksi. Yksimielisyyttä ei
syntynyt, edelliset kun asettuivat herrojen Manasseinin ja Frischin
kannalle, jota vastoin jälkimäiset, erinäiset Suomen senaatin
jäsenet, yksimielisesti pitivät kiinni maassamme vallitsevasta
oikeuskäsityksestä, jolloin heillä kuuluu olleen suurta hyötyä eräästä
Mechelinin laatimasta selvästä perustuslakiemme sisällyksen
yleiskatsauksesta. Komitea ei sen vuoksi päässyt mihinkään tulokseen.
Kun senaatti sittemmin antoi lopullisen kodifioiinisehdotuksensa, ei
kenraalikuvernööri siihen yhtynyt, vaan liitti siihen erityiseksi
lausunnoksi ehdotuksen "Suomen suuriruhtinaanmaan läänien hallinnon
ohjesäännöksi", niinkuin sen omituinen nimike kuului, ja jonka
sanottiin olevan pietarilaisten kynäniekkain laatima. Voidakseen
arvostella tämän tekeleen henkeä on ainoastaan tarpeen tietää,
että sen 2 §:ssä muun muassa säädettiin, että "korkeimman
hallituksen valtaa koskevat Valtakunnan perustuslait ovat koko
laajuudessaan Suomen suuriruhtinaanmaassa voimassa". Tämän käsityksen
mukaan olisi siis Suomen hallitusmuoto itsevaltainen, eikä
perustuslaillis-yksinvaltainen! Saman ehdotuksen 6:s kohta sisälsi,
että lait, jotka ovat Suomen suuriruhtinaanmaalle ja Venäjän muille
osille yhteisiä, säädetään valtakunnan perustuslakien määräämässä
järjestyksessä.

Pietarissa asetettiin sekä senaatin että kenraalikuvernöörin ehdotusta
tarkastamaan neuvottelukunta, puheenjohtajana Venäjän ministerikomitean
esimies Bunge, venäläisinä jäseninä kenraalikuvernööri Heiden,
sotaministeri Vannovski, sisäasiainministeri Durnovo, valtiosihteeri
Frisell ja oikeusministeri Manassein, sekä suomalaisina jäseninä --
joihin kenraalikuvernööriämme ei luettu -- senaattori, vapaaherra von
Alfthan, ministerivaltiosihteeri von Daehn (joka oli tullut v. 1891
eronneen Ehrnroothin sijaan), ministerivaltiosihteerin apulainen V.
Procopé ja prokuraattori Calonius. Neuvottelukunta alotti kokouksensa
marraskuussa 1892. Venäläiset jäsenet saivat aikaan, että ensinnä
otettiin käsiteltäväksi kysymys yleisen valtakunnanlainsäädännön eli
sekä keisarikunnassa että Suomessa noudatettavain lakien
säätämisjärjestyksen aikaansaamisesta. Ei nytkään päästy
yksimielisyyteen, kun venäläiset jäsenet pysyivät käsityksessään että
keisari Aleksanteri I ei ollut vahvistanut Suomen vanhoja
perustuslakeja, minkä suomalaiset jäsenet väittivät tapahtuneen.
Jälkimäisten monasti toistamaa huomautusta, että senaatin laatima
perustuslakien kodifioimisehdotus oli tarkastettava, ennenkuin tehtiin
päätös valtakunnanlainsäädäntökysymyksestä, koska neuvottelukunta
ainoastaan sellaisen tarkastuksen avulla saattoi päästä selvyyteen
valtakunnanlainsäädäntöehdotuksen suhtautumisesta Suomen
perustuslakeihin, ei venäläinen enemmistö ottanut kuuleviin korviin.
[Murrosajoilta, II s. 100.] Loppukokuksessa maaliskuun 5 p:nä 1893
päätettiin lähettää keisarin tutkittavaksi enemmistön hyväksymä
valtakunnanlainsäädäntöehdotus suomalaisten jäsenten laatimine
vastalauseineen, jossa esitettiin Venäjälle ja Suomelle yhteisten
lakien säätämisen yleiset periaatteet, mutta siten muodosteltuina,
etteivät ne loukanneet jälkimäisen maan perustuslakeja.

Bungen neuvottelukunnan asiakirjat annettiin Venäjän
valtakunnanneuvoston kansliaan, ja siihen asian käsittely moneksi
vuodeksi päättyi. Keisari Aleksanteri III lienee, tutustuttuaan sekä
enemmistön ehdotukseen että vastalauseeseen, epäröinyt ja jättänyt
asian ratkaisun toistaiseksi. Kenties tähän osaltaan vaikutti Suomen
valtiosäätyjen 1894 vuoden valtiopäiväin alussa hallitsijalle lähettämä
adressi, jossa uudestaan esiintuotiin kansan huolet oikeuksiamme
vastaan tehtyjen hyökkäysten johdosta sekä kansamme toivo, ettei mitään
muutoksia tehtäisi näihin oikeuksiin valtiopäiväin suostumuksetta.

Valtiopäiväin välisenä aikana Mechelin otti osaa 1893 vuoden
kirkolliskokoukseen Hollolan tuomiokunnan edustajana, toimi siellä
kirkkolakivaliokunnan puheenjohtajana sekä puolusti kirkollisissa
kysymyksissä niinkuin ennenkin vapaa- ja edistysmielistä suuntaa.

1894 vuoden valtiopäivillä hän oli sen erikoisvaliokunnan jäsenenä,
joka asetettiin laatimaan äskenmainittua, hallitsijalle osotettua
adressia, joka lienee ollut pääasiallisesti Mechelinin laatima. Hän
johti samoja valtiopäiviä avattaessa aatelin tervehdyslähetystöä
talonpoikaissäätyyn, jolloin hän suomenkielisessä puheessa
huomautti silloisen olotilan vaativan luottavaista yhteistoimintaa
kansaneduskunnan eri osain välillä; uusia painavia kysymyksiä oli
noussut, joiden edessä puolueriitojen oli tauottava. -- Niinikään hän
oli valtiovaliokunnan jäsenenä, ja ainoastaan arvan oikun johdosta
hänestä ei tullut valiokunnan puheenjohtajaa. Niinkuin monasti ennen
hän näilläkin valtiopäivillä teroitti mieleen, että valtiopäiväin oli
myönnettävä suostuntaveroja vasta sitten kun valtiovaliokunta
tekemäinsä laskelmain perusteella oli osoittanut valtiovarain tilan
niitä vaativan ja suostuntavaliokunta sitten oli tehnyt ehdotuksen,
miten ne sopivimmin oli hankittava, ja että kaikki sellaiset
valtiosäätyjen esitykset, jotka aiheuttivat valtiomenoja, oli
valtiovaliokunnassa käsiteltävä tullakseen rahalliselta kannalta oikein
selvitellyiksi. Rautatiekysymystä käsiteltäessä hän huomautti, että
tuskin mikään muu Europan maa oli rakennuttanut niin suuren osan
rautatieverkkoaan verosäästöillä kuin Suomi.

Sen johdosta että kansakoulutarkastaja Y.K. Yrjö-Koskinen eräässä
aatelin täysi-istunnossa oli käyttänyt suomea -- tapaus oli ensimäinen
laatuaan -- syntyi säädyssä kiivas väittely, jossa jotkut puhujat
väittivät ritarihuonejärjestyksen 36 §:n säännöksen, että aatelin
keskusteluissa "maan virallista kieltä" oli käytettävä, kieltävän
käyttämästä suomea. Mechelin sitä vastoin, tapansa mukaan tyynenä ja
sovittelevana, lausui että, vaikka saattoikin olla epäilyksiä
puheenalaisen §:n tarkoituksesta, se tulkinta kuitenkin oli pidettävä
suotavampana, joka salli kumpaistakin kotimaista kieltä käytettävän. --
Innokkaasti hän puolusti anomusta, jossa ehdotettiin naisille,
sukupuoleen katsomatta ja heidän tarvitsematta hankkia erivapautusta,
myönnettäväksi oikeus päästä valtionkoulujen opettajavirkoihin, ja
kannatti K. Antellin tekemää painovapausanomusta, varsinkin siihen
katsoen, että kesäkuun 18 p:nä 1891 oli annettu jokseenkin
ahdashenkinen painoasetus, joka m.m. oikeutti kenraalikuvernöörin oman
harkintansa mukaan kieltämään sanomalehtien julkaisemisen. Edelleen
Mechelin puolsi hallituksen esityksiä maanosituksen helpottamisesta
sekä työntekijäin vakuuttamisesta työssä sattuvien tapaturmain varalta
ja työnantajain vastuunalaisuudesta. Joulukuun 5. p:nä 1895 annettu
laki, koskeva työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta
ruumiinvammasta, oli 1894 vuoden valtiopäiväin tuloksia. -- Hallituksen
antamasta julistuksesta, jolla kiellettiin margariinin valmistus,
Mechelin lausui moittivia sanoja, koska tämä julistus oli soveltumaton
elinkeinovapauden periaatteeseen, joka kuitenkin oli 1879 vuoden
elinkeinolaissa tunnustettu.

Keisari Aleksanteri III kuoli marraskuun 1 p:nä 1894. Pietarin-Paavalin
tuomiokirkossa pidetyissä hautajaisissa oli Mechelin läsnä Helsingin
kaupungin edustajain joukossa ja pääsi kahta päivää myöhemmin muiden
Suomesta saapuneiden edustajain kera uuden hallitsijan puheille sekä
sai antaa hänelle Helsingin kaupungin puolesta adressin, joka ilmaisi
kaupungin surun kuolemantapauksen johdosta ja kunnioituksen ja
onnentoivotukset uudelle hallitsijalle.

Hallitsijanvaihdoksen tapahduttua oli uusi keisari
ministerivaltiosihteeri v. Daehnin esityksestä antanut
hallitsijavakuutuksensa Suomelle tavanmukaiseen muotoon laadittuna.
Lähinnä seuraavina vuosina olivat hyökkäykset Suomea vastaan vähemmän
kiivaita ja ehdotetut valtiolliset mullistukset saivat olla
sinällään, minkä johdosta maassamme vallitsi verraten levollinen
mieliala. Kun Venäjän valtakunnanneuvoston kanslian päällikkö
V.K. von Plehwe helmikuussa 1895 pyysi keisarilta ohjetta, oliko
Bungen neuvottelukunnan ehdotus annettava valtakunnanneuvoston
käsiteltäväksi, sai hän epäävän vastauksen. Kreivi Heiden erosi 1896
kenraalikuvernöörinvirasta ja seuraajaksi tuli hänen apulaisensa,
kenraaliluutnantti Gontscharoff virkaatoimittavana.

1897 vuoden alussa kokoontuneilla valtiopäivillä valittiin salaisissa
täysi-istunnoissa kustakin säädystä kolme jäsentä valtuuskuntaan
laatimaan hallitsijalle lähetettävää adressia, jossa valtiosäädyt
vakuuttaen uskollisuuttaan lausuivat toivomuksen, että Hänen
Majesteettinsa suojelisi Suomen suuriruhtinaanmaataan ja johtaisi sen
hallitusta kansan tosi parasta silmällä pitäen. Mechelin oli aatelin
valitsemia valtuuskunnan jäseniä. Niinikään valittiin hänet
valtiovaliokunnan jäseneksi ja puheenjohtajaksi. Säädyssään hän teki
lasten ja alaikäisten henkilöiden harjoittaman katukaupan rajoittamista
tarkoittavan säätyesitysehdotuksen, siten varjellakseen näitä
siveellisesti vahingollisilta vaikutuksilta, minkä ehdotuksen
valtiopäivät hyväksyivät; samaten toisen, jonka tarkoitus oli laajentaa
naisen vaalikelpoisuutta kaupunkien kunnallisiin toimiin. Tästä
jälkimäisestä asiasta keskusteltaessa hän huomautti, miten
nykyaikaisessa yhteiskunnassa entistään paljon lukuisampain naisten oli
pakko etsiä toimialansa kodin ulkopuolelta. Tämä ehdotus kuitenkin
raukesi kahdessa säädyssä, aatelissa ja pappissäädyssä. Mechelin
oli lähinnä edellisillä valtiopäivillä muiden mukana tehnyt
anomusehdotuksen Helsingin ja Turun välisen rautatien rakentamisesta,
jonka ehdotuksen valtiopäivät olivat hyväksyneet ja josta oli
seurauksena hallituksen päätös rakennuttaa Turun ja Hangon radalla
sijaitsevan Karjan aseman välinen rataosa. Mechelin ehdotti nyt
anottavaksi Helsingin-Karjan rataosankin rakentamista, mikä ehdotus
niinkuin tunnettu toteutuikin.

Muutamissa maamme suhtautumista Venäjän valtakunnanetuihin koskevissa
kysymyksissä Mechelin, vähääkään tinkimättä maamme perustuslaillisista
oikeuksista, osottautui mainittuihin etuihin nähden olevansa
maltillisella, erinäisten jyrkkien piirien ajamasta suunnasta eriävällä
kannalla. Eräs näistä kysymyksistä koski Venäjällä annettujen
tuomioiden täytäntöönpanoa, jossa kysymyksessä hän puolsi jonkin verran
myöntyvää kantaa. Toinen tämän laatuinen asia koski hevosten ottoa
sotilastarpeisiin, johon nähden Mechelin huomautti Suomen
velvollisuudesta sodan sattuessa ottaa osaa valtakunnan puolustukseen.

Erään valtiopäiväjärjestyksen uudistusta koskevan anomusehdotuksen
johdosta Mechelin lausui, että kansaneduskuntamme muodostaminen
kaksikamarijärjestelmän mukaiseksi oli päämäärä, johon oli pyrittävä,
kuitenkin siten että samoja aineksia kuin ne, jotka silloin muodostivat
valtiopäiväin neljä säätyä, tuli olla kumpaisessakin kamarissa. Mutta
hän arveli tämän uudistuksen toteutumisesta voivan olla toiveita vasta
sitten, kun kielellinen kahtiajako ei enää ollut määräämässä
puoluejakoa eikä rikkomassa kansakunnan sisäistä sopua. -- Hän,
niinkuin näkyy, saattoi valtiollisesta selvänäköisyydestään huolimatta,
yhtä vähän kuin kukaan muukaan siihen aikaan aavistaa, että
valtiopäiväjärjestyksemme paljon perinpohjaisempi uudistus ennen pitkää
oli tapahtuva.

Teollisuuden kehittymisen johdosta oli 1879 vuoden elinkeinolaki, joka
aikoinaan tiesi suurta edistysaskelta Suomen taloudellisessa elämässä,
erinäisiltä kohdin vanhettunut ja kaipasi parannuksia. Hallitus asetti
sentähden alussa vuotta 1898 mainittua lakia uudistamaan komitean,
jonka puheenjohtajaksi Mechelin määrättiin. Seuraavan vuoden kesällä
komitea antoi mietintönsä. Julkisuuteen saatettuna ehdotus, joka,
säilyttäen vanhan lain periaatteen elinkeinoelämän vapaudesta, oli
pyrkinyt ottamaan huomioon uuden ajan vaatimukset, esim. kehittämällä
ammattivaltuusmieslaitosta siihen suuntaan, etteivät ainoastaan
työnantajat, vaan työntekijätkin olisivat siinä edustettuina, herätti
vastaväitteitä niin työläisten kuin työnantajainkin taholla, sillä
kumpainenkaan puoli ei katsonut omain etujensa tulleen siinä
riittävässä määrässä huomioon otetuiksi. Sekä tämän seikan että
uudistuksiin tähtäävälle lainsäädännölle yleensä epäsuotuisain olojen
johdosta jätettiin asia toistaiseksi lepäämään.

       *       *       *       *       *

Tärkein Mechelinin toiminnan puoli hänen senaatista erottuaan oli
kieltämättä kuitenkin hänen uudelleen alottamansa valtiollinen
kirjailijatoiminta. Jo jouluksi 1890 hän julkaisi kirjasen _Står
Finlands rätt i strid med Rysslands fördel_?, joka myös ilmestyi
venäjäksi ja suomeksi ja jonka venäjänkielinen laitos levisi
keisarikunnan virkamiespiireihin. Lähinnä tarkoitettuna venäläisille
lukijoille lienee tämä julkaisu, sanomalehtien lausunnoista päättäen,
tehnyt siellä melko suuren vaikutuksen. Mechelin koettaa siinä
todistella, ettei Suomen autonomia ole Venäjälle miksikään haitaksi.
Meillä käsitetään varsin hyvin, hän sanoo, että, jos Suomen edut
todella jossakin kohden ovat keisarikunnan ja valtakunnan etuihin
soveltumattomia, on niiden väistyminen jälkimäisten tieltä. Mutta
oikeutettu toive on, ettei Venäjällä katsota Suomen yhteiskunnallista
toimintaa Venäjälle vahingolliseksi vain sen vuoksi, että se ilmenee
monessa kohden toisen laatuisena kuin siellä. Ja oikeutettu on se
Suomessa vallitseva käsitys, että keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan
keskinäisiä suhteita koskevia kysymyksiä käsiteltäessä jälkimäisen maan
perustuslakeja on noudatettava. Venäläiseltä taholta on sanottu että,
koska Suomen valtiosäännön vahvistaminen oli keisarien vapaaehtoinen
lahja, he saattoivat sen mielensä mukaan peruuttaa. Omituista
logiikkaa, huomauttaa Mechelin, jonka mukaan ainoastaan _pakosta
annetut_ lupaukset ovat sitovia!

Finsk Tidskriftin 1891 vuoden ensimäisessä vihossa on häneltä
kirjoitus: "Vid årsskiftet", jossa lausutaan toivomus, ettei Suomen
kansa, maamme uhatun aseman aiheuttamasta suuresta levottomuudesta
huolimatta, ole antautuva epätoivon valtaan eikä, kärsimiensä
vääryyksien kiihottamana, itse poikkeava laillisuuden tieltä. --
"Unsere Zeit" nimisen yleistieteellisen teoksen 8:nnessa vihossa
vuodelta 1891 on Mechelinin kirjoitus: "Russland und Finnland", joka on
ilmestynyt eripainoksenakin ja sisältää yleistajuisen supistelman hänen
Suomen valtio-oikeudesta Marquardsenin käsikirjaan laatimastaan
esityksestä.

Vuonna 1891 ilmestyi Venäjällä taas Suomen autonomiaa vastaan tähdätty,
_F. Jelenjeffin_ laatima kiihotuskirjanen: "Nykyinen Suomen kysymys",
saman hengen ja suunnan lapsia kuin Ordininkin teos. Jo seuraavan
vuoden lopussa sisälsi Venäjän ulkoasiainministeriön puolivirallinen
lehti "Journal de S:t Pétersbourg" pääkirjoituksen, joka, nojautuen
muun muassa Jelenjeffin teokseen, vääristellen esitti Suomen
valtio-oikeudellisia oloja. Kun tämän laatuista oli esitetty
puolivirallisessa lehdessä ja ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa
ulkomaiden yleiseen mielipiteeseen, oli Suomen puolelta vastaus
tarpeen, ja Mechelin laatikin sen ranskankielisessä, tammikuulla 1893
ilmestyneessä kirjasessa, "_La question finlandaise, Lettre ouverte a
M. le rédacteur responsable du Journal de S:t Pétersbourg_" sekä
varustettuna tunnuslauseella: "Audiatur et altera pars". Yllämainitun
lehden kirjoituksessa oli muun muassa suositeltu erästä venäläiseltä
taholta toimitettua suomenkielistä tendenssikirjasta "Suomen suhteista
Venäjään", jonka tarkoituksena selitettiin olevan "Suomen yleisöön
levittää terveempiä käsityksiä Suomen todellisesta suhteesta
keisarikuntaan ja hälventää niitä väärinkäsityksiä, joita itsekäs,
tarkoitusperäinen kiihotus siihen istuttaa". Tämä kirjanen oli
todellisuudessa yhtä täynnä vääristelyjä kuin mainitun pietarilaisen
lehden oma kirjoituskin. Mechelin osottaa taas selvästi ja sitovasti
Venäjän keisarin ja Suomen valtiosäätyjen Porvoossa tekemän sopimuksen
todellisen merkityksen. Journal de S:t Pétersbourgin kirjoitus, sanoo
hän, sisältää niin monta erehdystä, että yrittäessään sitä kumota,
kohtaa todellisen "runsauden yltäkylläisyyden". Lehden väitteeseen,
että "vasta noin 30 vuotta takaperin" muutamat sanomalehtimiehet
alkoivat Suomessa levittää isänmaansa valtiollisen itsenäisyyden oppia,
että Suomen yhdistäminen Venäjään oli vain personallisunioni, vastaa
Mechelin, ettei kukaan suomalainen sanomalehtimies ole väittänyt Suomen
olevan personallisunionisuhteessa Venäjään. Mutta mikäli koskee Suomen
oikeutta tulla sisäisissä asioissaan hallituksi omien perustuslakiensa
mukaan, on se oppi paljon vanhempi 30 vuotta ja ovat sen omaksuneet
sekä suomalaiset että ulkomaalaiset tutkijat. Niinpä on esimerkiksi
ranskalainen sanomalehti- ja lakimies V.F. Angelot jo v. 1834
julkaisemassaan kirjoituksessa sitä nimenomaan puolustanut. Journal de
S:t P:bourgin mukaan olisi sanalla "perustuslait" keisari Aleksanteri
I:n vakuutuksessa tarkoitettu 1734 vuoden yleistä lakia ja sitä
muuttavia myöhempiä asetuksia. Vastoin tätä Mechelin kumoamattomasti
todistelee, ettei ainoastaan keisari Aleksanteri I, vaan seuraavatkin
keisarit nimenomaan olivat perustuslaeiksi tunnustaneet v. 1809
olemassa olevat niiden luontoiset lait, nimittäin 1772 vuoden
hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan. Pietarilainen
lehti, jonka esitys, niinkuin yleensäkin venäläisten yllyttäjäin,
todellisuudessa tähtäsi valtiokeikkaukseen, kertoo lukijoilleen
häikäilemättä sen hämmästyttävän tiedon, ettei vuodesta 1809 lähtien
valtiopäiviä enää ole ollut kutsuttuina koolle Suomessa; -- Mechelinin
vastine, josta julkaistiin venäjänkielinenkin laitos ja jota
levitettiin venäläisiin piireihin, lienee toimitettu sekä keisarille
että perintöruhtinaalle.

Arvokkaassa venäläisessä aikakauslehdessä "Vjästnik Jevropijssa",
ranskalaisessa "Révue politique et parlamentaire", englantilaisessa
"English Rewiew", saksalaisissa "die Nation" ja "Finnländische
Rundschau" aikakauslehdissä sekä lukuisissa ulkomaisissa
sanomalehdissä, niinkuin "Le Temps" ja "L'Indépendence belge" lehdissä,
on Mechelin samaten julkaissut kirjoitelmia ja puolustanut suomalaista
oikeuskäsitystä.

Mechelinissä heräsi ajatus tehdä jollakin suuremmalla teoksella maamme,
sen luonto ja kansa sekä kansan kulttuuri ja kansallinen erikoisuus
laajemmin tunnetuksi omien rajojemme ulkopuolellakin, jotta maailma
saisi tietää, mitä täälläkin voi olla arvokasta ja säilyttämisen
arvoista. Jo alussa vuotta 1891 hän sen vuoksi ehdotti muutamille
kotimaisille kirjailijoille ja taiteilijoille, että yhteistoimin
julkaistaisiin tuon tapainen kuvallinen teos. Nämä suostuivatkin
mielellään tähän. Yrityksen turvaamiseksi oli sen ohessa
kolmisenkymmentä kansalaista edeltäkäsin sitoutunut sitä kannattamaan
noin 90,000 markan rahamäärällä. Mechelin itse teki matkan Tukholmaan,
Kööpenhaminaan ja Parisiin tutustuakseen siellä saman suuntaisiin
ulkomaisiin teoksiin sekä teki taitavien kivipainajain-, puu- ja
valopiirtäjäin kanssa sopimuksia kuvien valmistamisesta. Teoksen
laatimisen oli laskettu vaativan noin 6 vuotta, mutta jo jouluksi 1893
ehti "Suomi 19:nnellä vuosisadalla" valmistua suomeksi ja ruotsiksi
sekä seuraavana vuonna venäjäksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi.
Silloin elävien kaunokirjailijamme vanhin, Sakari Topelius, oli
teokseen antanut kuvauksia maastamme ja kansastamme sekä varustanut sen
alkusanoilla, joissa muun muassa lausutaan: "Tämä maa, niin
valovoimainen ja vähän huomattu kuin se onkin rikkaampien maiden
rinnalla, pyytää kuitenkin, vaatimattomasti, mutta empimättä, olla
osallisena Europan sivistystyössä -- -- -- Tätä maata ei saata lumi
haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntain joukosta hävittää, muuten
syntyisi autio paikka Europan pohjanperillä ja sen kulttuurin
heijastuksiin pimeä aukko."

Työhön otti osaa 28 kotimaista kirjailijaa ja 12 taiteilijaa, joukossa
maamme ensimäisiä, niinkuin Albert Edelfelt ja Akseli Gallén-Kallela.
Mecheliniltä itseltään on kaksi kirjoitusta: Valtiollinen katsaus
lyhyine esityksineen maamme historiasta 1809 vuoden jälkeen ja sen
valtiojärjestyksestä sekä Maanviljelys, teollisuus ja kauppa. Tietenkin
oli tämä hänen oma kirjallinen avustuksensa vain vähäinen osa siitä
suunnattomasta työstä, mikä hänellä oli yrityksen toteuttamisesta.
Teoksen ilmestymisen johdosta toimeenpantiin tammikuun 6 p:nä 1894
juhla, jossa Carl Gustaf Estlander piti puheen alotteentekijälle,
huomauttaen Mechelinin siten suorittamasta ansiokkaasta isänmaallisesta
työstä.

Kansanvalistusseuran pyynnöstä Mechelin kesällä 1896 oleskellessaan
anoppinsa maatilalla Löyttymäellä laati helppotajuisen, oivallisen
kirjasen Suomen perustuslakien sisällyksestä. Teos ilmestyi seuran
julkaisusarjassa kahtena painoksena kumpaisellakin kotimaisella
kielellä sekä venäjäksikin.

Julkaisussa "Nyländingen", joka ilmestyi v. 1896 uusmaalaisen
ylioppilasosakunnan rakennusrahaston hyväksi, on Mechelinin kirjoitelma
"Jämlikhetsidealet", joka on siinä kohden mielenkiintoinen, että siitä
ilmenee hänen silloinen kantansa kansanvaltaan ja sen ihanteisiin
nähden. Laki, hän sanoo, on oleva kaikille sama, kaikilla tulee olla
oikeus nauttia hyväkseen yhteiskuntajärjestyksen etuja sikäli, kuin
kykenevät eikä muiden oikeuksia loukata. Mutta ihmiset ovat monessa
kohden erilaisia, sivistyksen, kyvyn ja ansiokkuuden puolesta. On
epäoikeutettua vaatia, että kaikilla olisi sama vaikutusvalta
yhteiskunnassa katsomatta noihin erilaisuuksiin, joiden johdosta toinen
on sopivampi palvelemaan yhteiskuntaa kuin toinen. Tekijä hylkää sen
vuoksi sosialismin, varsinkin Marxin esittämässä muodossa. Myöntäen
että valtio voi ja että sen tulee ohjaavasti ja kehittävästi puuttua
taloudelliseen elämään, hän hylkää opin että valtion on otettava
haltuunsa kaikki pääoma. Sen johdosta että ihmisissä on havaittavana
erilaisia taipumuksia ja erilaista kykyä, syntyy varallisuudessakin
erilaisuutta. Mutta kulttuurikansan köyhätkin jäsenet ovat rikkaita
kuin kuninkaat alkuperäisessä tasa-arvoisuudessa eläviin villi-ihmisiin
verraten. Valitetaan pääoman valtaa, mutta kulttuurimaissa edistää
pääoma kaikkea hyödyllistä kehitystä ja avustaa osaltaan työväenluokan
kohoamista; kapitalisti-työnantaja oppii yhä selvemmin käsittämään,
että huolenpito työläisistä ja ystävällinen suhtautuminen heihin
tuottaa molemminpuolista hyötyä. Kaikkialla on varakkaiden
lahjoituksilla kustannettuja armeliaisuuslaitoksia, yhdistyksiä ja
yrityksiä. Valistuksen ja tiedon yleiseksi saattamisen harrastus on
aikakaudellemme ominaista. Suomessakin on 1860-luvulta lähtien alku
tehty niiden laitosten poistamiseksi, jotka ovat olleet ilmauksena
tasa-arvoisuuden periaatteesta poikkeamisesta. Aatelin useimmat
etuoikeudet, edustusoikeutta lukuun ottamatta, on poistettu,
ammattikuntalaitos lakkautettu, naisille myönnetty kunnallinen
äänioikeus. Ajatuskanta ja tapa ovat lähentäneet yhteiskuntaluokkia
toisiinsa. Tekijä toivoo kehityksen edelleenkin kulkevan tähän
suuntaan.

Siitä että Mechelin vieraissakin maissa oli tullut tunnetuksi ja
saavuttanut kunnioitusta on todistuksena muun muassa eräs Ruotsissa
1890-luvulla julkaistu "Autografier" niminen teos, jossa oli
huomattavain pohjoismaisten miesten muotokuvia heidän itsensä laatimine
näköisjäljennöksenä painettuine kirjoitelmineen. Tämän teoksen toisessa
osassa on julkaistuna Mechelinin muotokuva sekä hänen laatimansa,
joulukuun 5:ntenä 1890 päivätty kyhäys valtion poliittisen toiminnan
oikeasta päämäärästä ja välineistä. Se aika, hän sanoo, ei liene
kaukana, jolloin puolueittain järjestymisestä on luovuttu. Tämän
enteenä on useassa maassa havaittava puolueiden särkyminen lukuisiin
valtiollisiin ryhmiin, joita toisistaan erottavat tasoittumistaan
tasoittuvat rajat. Eri puolueiden pyrkimysten arvoa koetellaan hetkinä,
jolloin ulkonainen vaara uhkaa isänmaata. Jos siitä huolimatta
puolueriidat jatkuvat, osottaa tämä, että itsekkyys on sammuttanut
isänmaallisuuden liekin tahi että intohimo on sokaissut taistelevain
silmät. Mutta jos puoluejako perustuu rehellisesti omaksuttuihin
eriäviin mielipiteisiin, niin riidat jätetään sikseen vaaran hetkenä ja
kaikki liittyvät yhteen yhteiseen puolustukseen. Sellainen sovinto
loistaa kuin lämmittävä päivänpaiste ajan yössä.

Ilmeisesti oli hänen oma maansa ja sen silloinen asema hänen
ajatuksensa esineenä hänen kirjoittaessaan nämä mietelmät. Suomessa,
jos missään, oli tarpeellista maan asemaan katsoen sopia sisäiset
puoluetaistelut, jotta kaikki voimat voitaisiin yhdistää yhteisen
isänmaan puolustukseen.

Todistuksena Mechelinin tieteellisen kirjailijatoimen Ruotsissa
saavuttamasta tunnustuksesta mainittakoon, että Upsalan yliopiston
filosofinen tiedekunta v. 1893 vihki hänet filosofian kunniatohtoriksi.
Niinikään oli hän erinäisten ruotsalaisten, saksalaisten ja
ranskalaisten tieteellisten seurojen kunniajäsen.

1890-luvun keskivaiheilla vallitsivat muutaman vuoden verraten
rauhalliset olot, mutta sitten saivat meille vihamieliset virtaukset
Venäjällä jälleen uutta voimaa. Varsinkin oli meidän erikoinen
sotalaitoksemme herättänyt suuttumusta ja sitä vaadittiin kokonaan
yhdistettäväksi Venäjän sotalaitokseen. Vuonna 1898 ilmestyi F.
Jelenjeffin kirjanen: "Mitä suomalaiset ovat saavuttaneet ja mitä he
pyrkivät saavuttamaan yrittäessään irtautua Venäjän valtiovallasta."
Niinkuin jo kirjan nimestä käy ilmi, syyttää J. suomalaisia, että
he haluavat irtautua Venäjän yhteydestä. Suomen 1878 vuoden
asevelvollisuuslain säännöksellä reservistä ja sen 90-päiväisestä
harjoitusajasta oli J:n väitteen mukaan pyritty luomaan kansallinen
maanpuolustusväki, jota suomalaiset separatistit voisivat sopivan ajan
tultua käyttää Venäjän vallan poistamiseen. Tämän lentokirjasen
johdosta Mechelin Finsk Tidskriftin joulukuun vihossa julkaisi
kirjoituksen: "Fortsatta angrepp mot Finlands rätt", joka ilmestyi
eripainoksenakin sekä venäjäksi käännettynä "Vjästnik Jevropij"
lehdessä. Mechelin osottaa siinä, että valtiopäivät olivat
asevelvollisuuslakiin lisänneet reservin harjoituksia koskevat
säännökset siitä syystä, että asevelvollisuusrasituksen arveltiin
käyvän liian epätasaiseksi, jos vähemmistön oli arvan nojalla
palveltava vakinaisessa sotaväessä kolme vuotta ja sitten oltava
kahdeksan vuotta reservissä, jota vastoin asevelvollisten enemmistö
vain joutuisi nostoväkeen tarvitsematta ensinkään harjoitella. Säännös
johtui oikeuden ja kohtuuden vaatimuksista, ei valtiollisista
laskelmista. -- Jelenjeff oli lausunut sen käsityksen että, kun keisari
Aleksanteri I erinäisistä puheissa ja julistuskirjoissa oli sanonut
säilyttäneensä "la constitution" ja "les lois fondamentales" (Suomen
valtiosäännön ja perustuslait), tämä tosin oli keisarin silloisen
ajatuskannan mukaista, mutta ettei hän ollut sitä vakavasti
tarkoittanut, vaan ainoastaan tahtonut taata itselleen maan johtavain
säätyjen uskollisuuden odotettavana olevissa taisteluissa Napoleonia
vastaan. Sillä keisari Aleksanteri "viljeli niinkuin tunnettu
mielellään koreita puheenparsia ja käytti niitä ovelan valtiomiehen
tavoin tarkoituksiinsa". Mechelin varsin oikein huomauttaa, että
Jelenjeff tämän laatuisilla väitteillä oli sokaissut keisari
Aleksanteri I:n muistoa. Hän lisää, että keisari ei ollut ainoastaan
julkisesti, vaan silloinkin kun ei ollut tarkoituksena julkisen
kaunopuheisuuden tavoittelu, ilmaissut samanlaisen ajatuskannan, muun
muassa kenraalikuvernööri Steinheilille v. 1810 annetussa salaisessa
käskykirjeessä, jossa hän muun muassa lausuu, ettei "Suomen kansalle
ollut säilytetty vain yhteiskunnallisia, vaan valtiollisetkin lakinsa".
Keisari Nikolai I oli hänkin tunnustanut Suomen valtiosäännön, vaikka
hän yleisen valtiollisen kantansa mukaisesti ei kutsunut koolle
valtiosäätyjä; mutta hallitusmuodon mukaan ei näiden ollutkaan
kokoonnuttava määrätyin väliajoin, vaan milloin hallitsija suvaitsi ne
kutsua koolle. Senpä vuoksi ei lainsäädäntö keisari Nikolai I:n aikana
edistynytkään muilla kuin hallinnollisella alalla. Totta on, että hän
pari kertaa meni valtaansa ulommaksi antamalla asetuksia asioista,
joissa valtiosäätyjen oikeastaan olisi tullut saada myötävaikuttaa;
1863 vuoden jälkeen saatettiin nämä asiat valtiopäiväin avulla oikealle
tolalleen. Oikeutetulla suuttumuksella Mechelin torjuu Jelenjeffin
tekemät, keisari Aleksanteri II:n muistoa loukkaavat syytökset, että
tämä Suomi-politiikassaan olisi kokonaan kulkenut suomalaisten
vehkeilijäin talutusnuorassa tietämättä mitä teki.



VII LUKU.

1898-1903.

Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja,
kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen
kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia
laittomuuksia. Maastakarkoitus.


Venäjän sotilasvaltaisten piirien pyrkimyksiä Suomen sotalaitoksen
täydelliseksi yhdistämiseksi Venäjän sotalaitokseen jatkui
keskeytymättä, ja kenraali Kuropatkinin onnistui, v. 1898
sotaministeriksi tultuaan, hankkia suostumus näihin vaatimuksiin.
Keisarikunnan pääesikuntaan asetettiin komitea, kenraali Dandeville
puheenjohtajana, joka laati yllämainittuun suuntaan käyvän ehdotuksen
Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Heinäkuussa 1898 julkaistiin
käsky Suomen ylimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta asiaa
käsittelemään.

Siten alotettu valtiollinen suunta saattoi kenraali v. Daehnin
pyytämään eroa ministerivaltiosihteerinvirastaan. Hän näyttää tähän
virkaan tullessaan olleen verraten vähän perehtynyt Suomen
valtio-oikeudelliseen järjestykseen, mutta oli vähitellen ja varsinkin
Bungen komitean jäsenenä tarkemmin siihen tutustunut ja ruvennut sen
puolustajaksi. Hänen virasta eroamistaan pidettiin sen vuoksi syyllä
arveluttavana oireena. Todellisuudessa oli hänen vaikutusvaltansa
Suomen asioihin vähenemistään vähentynyt ja viime aikoina ollut
varsin mitätön. Kenraaliluutnantti Victor Procopé määrättiin
virkaatoimittavaksi ministerivaltiosihteeriksi.

Elokuussa 1898 nimitettiin kenraali Nikolai Bobrikoff Suomen
kenraalikuvernööriksi. Nimitystä seurasi kaikkein korkein käskykirje,
jossa ilmilausuttiin keisarin luottamus, että vastanimitettyä uusien
tehtäväinsä täyttämisessä ohjaisi pyrkimys johdonmukaisesti juurruttaa
paikallisen väestön tietoisuuteen, miten tärkeä Suomen menestykselle
oli sen läheinen yhdistyminen kaikkien uskollisten alamaisten yhteiseen
isänmaahan. Kohta Helsinkiin tultuaan lokakuussa piti Bobrikoff
vastaanottoon kutsutuille senaattoreille ja muille ylemmille
virkamiehille puheen, jossa hän huomautti, miten tässä maassa
valitettavasti oli päässyt leviämään väärä käsitys niistä perusteista,
joille Suomen suhde keisarikuntaan rakentui, ja miten tämän käsityksen
vahingollisesta vaikutuksesta muutamat suomalaiset eivät olleet
suhtautuneet kyllin myötätuntoisesti niihin toimenpiteisiin, joihin oli
ryhdytty Suomea Venäjän vallan muihin osiin yhdistävien siteiden
lujittamiseksi. Tulisihan jokaisessa suomalaisessa, jolle isänmaan edut
ovat kalliit, pyrkimyksen Venäjän yhteyteen aina olla luonnollinen
tunne.

Mitä tarkoitusperiä uusi kenraalikuvernööri aikoi maassamme ajaa, oli
niinmuodoin alun pitäen selvää, ja tunnettuahan onkin, että hän koko
virka-aikansa tavattomalla tarmolla toimi niiden toteuttamiseksi.

Ylimääräisten valtiopäiväin kokoontuessa tammikuussa 1899 annettiin
niille esityksiä, joiden tarkoituksena ei ainoastaan ollut
yhdenmukaisuuden aikaansaaminen Venäjän ja Suomen sotalaitosta
koskeviin säädöksiin, vaan Suomen erikoisen sotaväen täydellinen
lakkauttaminen ja yhdistäminen Venäjän sotalaitokseen sekä Suomen
sotilasrasituksen tuntuva lisääminen, minkä ohessa valtiopäiviltä olisi
riistettävä päätösvalta sotalaitosta koskevissa kysymyksissä. Nämä
esitykset annettiin valtiosäädyille ainoastaan "lausunnon" saamista
varten, josta sitten venäläisten viranomaisten oli annettava
lausuntonsa, ennenkuin Hänen Majesteettinsa tekisi päätöksensä.
Valtiopäiväin jatkuessa annettiin vielä n.s. "tasoitusesityksiä",
joiden mukaan vuosittain sotapalvelukseen otettava Suomen
asevelvollisten määrä oli oleva yhtä monta prosenttia maamme
väkiluvusta kuin samana vuonna Venäjällä palvelukseen kutsuttu määrä,
ja ylijäämä, Suomen armeijan miehistön tarpeen täytyttyä, pantava
palvelemaan venäläisissä joukoissa. Valtiosäädyt lähettivät
kaikki esitykset kahteen valiokuntaan: lakivaliokuntaan ja
asevelvollisuusvaliokuntaan valmisteltaviksi sekä perustuslailliselta
että asialliselta kannalta. Lakivaliokuntaan valittiin puheenjohtajaksi
professori R. Hermanson, asevelvollisuusvaliokuntaan Mechelin.

Ennenkuin valiokunnat kuitenkaan olivat ehtineet antaa mietintönsä,
yllätti valtiopäivät ja maamme helmikuun 15 p:nä 1899 annettu
julistuskirja. Pietarissa kokoontuneen salaisen neuvottelukunnan
laatimana, jossa oli puheenjohtajana suuriruhtinas Mikael
Nikolajevitsch ja jäseninä m.m. Venäjän taantumuksen johtomies, pyhän
synoodin yliprokuraattori Pobedonostseff, Bobrikoff, Plehwe y.m. sekä
ainoana suomalaisena jäsenenä virkaatoimittava ministerivaltiosihteeri
Procopé ja pöytäkirjanpitäjänä tunnettu suomisyöjä eversti Borodkin,
vahvisti julistuskirja siihen liitetyissä "perussäännöksissä" niiden
asiain lainsäädäntöjärjestyksen, jotka koskivat koko valtakunnan etuja,
Suomi siihen luettuna. Tämä "valtakunnanlainsäädäntöjärjestys" oli
laadittu tavalla, joka ei ottanut huomioon Suomen monasti taattuja ja
vakuutettuja oikeuksia suuriruhtinaanmaata koskevain lakien
säätämistapaan nähden. Valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus muutamissa
Suomea koskevissa tärkeissä kysymyksissä oli muunnettu pelkäksi
"lausuntojen" antamisoikeudeksi.

Kun julistuskirja helmikuun 16 p:nä tuli yleisesti tunnetuksi
Helsingissä ja sanoma siitä ennen pitkää levisi kautta koko maan,
herätti se kaikkialla hämmästystä ja syvää surua. Kansalaiskokous,
johon saapui runsaasti osanottajia, pidettiin Ateneumissa, mistä
lähetystöjä lähetettiin senaattorien luokse kehottamaan heitä olemaan
julkaisematta julistuskirjaa, mikä kuitenkin, niinkuin tunnettu,
enemmistöpäätöksen nojalla toimitettiin. Senaattori Enebergin laatima,
julistuskirjan perustuslainvastaisuutta selvittelevä alistus, jonka
senaatti samalla teki hallitsijalle, ei, niinkuin tunnettu, vienyt
mihinkään tulokseen, enempää kuin prokuraattori Söderhjelmin erikseen
esittämä vastalausekaan.

Kenraali Procopé, joka neuvottelukunnassa turhaan oli vastustanut
enemmistöä, oli kutsunut Mechelinin Pietariin ja siellä, vaitiolon
ehdolla, hänelle ilmoittanut odotettavana olevasta julistuskirjasta.
Eräillä tahoilla Mecheliniä jälestäpäin moitittiin siitä, ettei hän
heti ollut kertonut tietoa muille, jotta siten olisi voitu ryhtyä
ehkäiseviin toimenpiteisiin; meidän nähdäksemme ilman riittävää
aihetta, sillä Mecheliniä sitoi vaitiololupauksensa ja, vaikka uutinen
olisikin tullut tunnetuksi Helsingin yksityisissä piireissä muutamaa
päivää aikaisemmin, olisi tämä tuskin voinut vaikuttaa asian
kulkuun. Sitä vastoin Mechelin otti osaa valtiopäivien salaisissa
säätyistunnoissa helmikuun 21 p:nä yksimielisesti tehtyyn päätökseen,
jonka mukaan hallitsijalle lähetettäisiin lakivaliokunnan laatima
alistus, jossa lausuttiin, että helmikuun julistuskirjalla ei voinut
olla lain voimaa Suomessa. Mutta yhtä vähän kuin senaatin alistukseen
pantiin tähänkään huomiota korkeimmassa paikassa, missä maamarsaikka ja
puhemiehet, jotka olivat lähteneet alistusta viemään, eivät päässeet
hallitsijan puheille. Päätettiin panna toimeen kansanadressi, komitea
asetettiin asiaa ajamaan, ja kun oli koottu yli puolen miljoonan
allekirjoitusta, lähti adressia Pietariin viemään 500-miehinen
joukkolähetystö. Mutta ei sitäkään otettu vastaan.

Pääasiallinen työ oli näillä valtiopäivillä enimmältä keskittynyt
valiokuntiin. Asevelvollisuusvaliokunnan antama mietintö oli
suurimmaksi osaksi Mechelinin työtä. Mietinnössä ehdotettiin, että
valtiosäädyt suostuisivat erinäisiin asevelvollisuuslain muutoksiin,
joiden mukaan Suomen vakinaista sotaväkeä tuntuvasti vahvistettaisiin
niin lukumäärän kuin sotakuntoisuuden puolesta sekä sen tehtäviä
valtakunnan puolustukseen nähden laajennettaisiin. Siihenastinen
rauhanaikainen määrä, 5,600 miestä, korotettaisiin vähitellen 12,000
mieheen, reservi muutettaisiin enemmän Venäjällä noudatetun
järjestelmän mukaiseksi ja nostoväen ikärajaa korotettaisiin. Niinikään
olisi myönnyttävä siihen, että suomalaisia joukkoja sodan aikana saisi,
mikäli niitä ei tarvittu puolustustoimeen Suomessa, käyttää maamme
rajojen ulkopuolellakin valtakunnan puolustukseen. Mutta samalla olisi
valtiosäätyjen lausuttava, etteivät ne voineet hyväksyä esityksiä,
koska ne tiesivät Suomen perustuslaillisen oikeusjärjestyksen
loukkaamista. Lakivaliokunta omaksui mietinnössään aivan saman
käsityksen esitysten laittomuudesta kuin asevelvollisuusvaliokuntakin
ja perusteli sitä seikkaperäisesti. Aatelissa, porvaris- ja
talonpoikaissäädyssä vaativat jyrkän kannan edustajat että, koska
helmikuun 15 p:n julistuskirja olennaisesti oli järkyttänyt
asevelvollisuuskysymyksen laillisen käsittelyn edellytyksiä,
valtiosäätyjen ei tulisi ensinkään käydä esityksiä asiallisesti
käsittelemään. Tätä vastusti Mechelin; käytännöllisenä valtiomiehenä
hän tahtoi, että säädyt, mikäli oikeusperustelut sallivat, ottaisivat
huomioon tosiolotkin ja mitä kohtuudella meiltä voitiin vaatia
suhteessamme Venäjään. Ja häneen yhtyi kaikissa säädyissä suuri
enemmistö.

Mietintöä aatelissa käsiteltäessä Mechelin alotti keskustelun
pitkähköllä lausunnolla. "Molemmat nyt käsiteltävinä olevat mietinnöt",
hän lausui, "ovat, niinkuin jokainen on voinut havaita, mitä
läheisimmässä yhteydessä keskenään. Lakivaliokunta on selvitellyt niitä
syvälle valtiosääntöömme, Suomen valtiolliseen asemaan käyviä
loukkauksia, joita armollisten esitysten ehdotukset tietävät.
Asevelvollisuusvaliokunta on, tähän arvosteluun yhtyen, useissa
yksityiskohdissa lähemmin sitä täydentänyt ja tähän perustanut sen
ajatuksen julkilausumisen, etteivät Suomen valtiosäädyt Suomen kansan
edustajina voi hyväksyä näitä ehdotuksia. Ja kun armollisten esitysten
ehdotukset eivät ainoastaan tarkoita asevelvollisuuslaitoksen
uudistusta, vaan sen lisäksi ajavat valtiollisia tarkoitusperiä
sekä kun nämä tarkoitusperät ovat ilmenneet helmikuun 3/15 p:n
keisarillisessa julistuskirjassakin, on lakivaliokunta, niinkuin
asianmukaista onkin ollut, ottanut tarkastaakseen tätä julistuskirjaa
ja sen johdosta ehdottanut huomiota ansaitsevan lausunnon."

"On edellytettävissä, että armollisten esitysten ja niihin liittyvien
asiakirjain laatijat selittävät tämän arvostelun sekä esitysten
epäämisehdotuksen ja julistuskirjaa koskevan lausunnon ehdotuksen
ilmaisevan vastustushenkeä. Ja ne vaikutusvaltaiset henkilöt, joiden
toiminta viime aikoina on tarkoittanut turmion tuottamista Suomelle,
yhtyvät epäilemättä moittien sellaiseen lausuntoon. Mutta meidän
toimintatapaamme ei voi määrätä sen moitteen pelko, jota ehkä saamme
osaksemme vastustajiltamme, joille perustuslaillinen Suomen
suuriruhtinaanmaa on pelkkä hallinnollinen rajamaa tai enintään
kenraalikuvernöörikunta, niinkuin hävitystyön uusin oppisana kuuluu, ja
jotka tuskin pitänevät Suomen kansaa muuna kuin Venäjän armeijan
täydentämisaineksena."

"Meidän ei muutoin suinkaan tarvitse kieltää, että näiden mietintöjen
henki on vastustava. Voimmepa avoimesti myöntää, että ne ovat
läpi läpeensä vastalause sitä suuntaa vastaan, johon Venäjän
Suomi-politiikkaa on tahdottu ohjata. Mutta me voimme samalla käsi
sydämellä vakuuttaa että, jos Suomen valtiosäädyt pääasiassa tekevät
päätöksensä näiden mietintöjen mukaisesti, ne menettelevät täysin
lojaalisesti hallitsijaa kohtaan. Menettelemme täysin lojaalisesti, jos
teemme päätöksemme tunnontarkasti harkittuamme, mitä oikeus ja
velvollisuus vaativat, ja avomielisesti esitämme päätöstemme
perustelut. Sitä paitsi ei asevelvollisuusvaliokunta ole ehdottanut
vain esitysten epäämistä. Valiokunta on lisäksi tehnyt Suomen
asevelvollisuuslaitoksen tärkeätä uudistusta tarkoittavan
ehdotuksen. Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu että, jos
valtiosäädyt pääkohdiltaan hyväksyvät tämän asevelvollisuuslaitoksen
uudistusehdotuksen, siitä syntyisi asetus, joka turvaisi hallitsijan
oikeuden samassa määrin kuin ne Suomenkin edut, joita tämä kysymys
koskee. Sillä todellisuudessa on tämän ehdotuksen tarkoituksena Suomen
sotavoiman tuntuva vahvistaminen sekä lukumäärän että sotakuntoisuuden
puolesta ja sotaväkemme laajempain velvollisuuksien nimenomainen
tunnustaminen valtakunnan puolustukseen nähden."

"Jos Hänen Keisarillinen Majesteettinsa vahvistaisi tämän laatuisen
asetusehdotuksen ja jos lakivaliokunnan helmikuunjulistuskirjan
johdosta laatima lausunto otettaisiin armollisesti huomioon, niin
Venäjän ja Suomen keskinäiset suhteet palautuisivat säännölliselle ja
luonnolliselle pohjalle. Turvallisena säilyttäessään oikeutensa voisi
kansamme taas luottavaisesti työskennellä vastaisen kehityksensä
hyväksi. Tosin kysyisi lisääntynyt puolustustaakka tuntuvia varoja ja
voimia, mutta tätä taakkaa kantaisi kansamme mielellään tietäessään
valtiollisen asemamme turvatuksi. Ja varmaa on, että suomalaiset
sotajoukot, säilyttäessään kansallisen luonteensa, pyrkisivät
kunnostautumaan hallitsijan palveluksessa ja osottamaan kansansa
horjumatonta uskollisuutta ja velvollisuudentuntoa."

"Onko ajateltavissakaan, että tällainen asiaintila tuottaisi Venäjälle
mitään vahinkoa? Voiko Venäjän suurvaltapolitiikalle olla haittaa
siitä, että Suomen laitokset, jotka eivät milloinkaan ole aiheuttaneet
kansainvälisiä selkkauksia, saavat edelleen säilyä niiden juhlallisten
lupausten ja vakuutusten mukaisesti, jotka Suomen kansalle v. 1809
annettiin ikuisiksi ajoiksi? Onko ajateltavissa, että Venäjän kansa,
joka luonteeltaan on hyvänsuopaa ja aulista, voisi katsoa kärsineensä
vääryyttä sen johdosta, että Suomen kansa saa säilyttää sen
yhteiskuntajärjestyksen, johon se on tottunut ja joka on sen
menestyksen ehto? Varmaan ei kukaan tässä maassa eikä liioin kukaan
venäläinenkään, jonka mieli on herkkä oikeuden ja ihmisyyden
vaatimuksille, voi näihin kysymyksiin vastata muuta kuin ehdottoman
ei."

"Mutta ne, jotka nyt määräävät asiain kulun, näyttävät tahtovan maalata
toisenlaisen kuvan historian taululle. He tahtovat manata näkyville
synkän kuvan kansasta, joka on oikeuksiensa puolesta huolissaan ja
pelkää kansallisuutensa tukahutettavan eikä voi toivoa turvallista
huomispäivää. He eivät, nuo miehet, ensinkään ota lukuun sitä, ettei
Suomen kansa milloinkaan ole vilpillisillä vehkeilyillä eikä
yhteiskuntajärjestystä häiritsemällä antanut aihetta tuollaiseen
vainoomiseen. He niinikään unohtavat kokonaan valtioviisauden ja
oikeudentunnon alkeet."

"Ne tunteet, jotka meissä heräävät havaitessamme ja älytessämme
tämän laatuiset aikeet, eivät saa meitä houkutelluiksi tyynesti
ja asiallisesti, niinkuin Suomen valtiopäivät aina ovat
menetelleet, harkitsemasta esillä olevia asioita. Mutta asiaintila
vaatii, ettei valtiosäätyjen vastauksessa ainoastaan käsitellä
asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan myös esitetään täydellinen
selvitys perustuslaillisista, loukkaamattomista oikeuksistamme."

"Voimme käsittää että siltä, joka hallitsee suunnatonta Venäjän
valtakuntaa, ei aina voi riittää aikaa Suomen asiain tarkkaan
tutkimiseen, ja että sen johdosta väärinkäsityksiä voi syntyä ja
sellaisia neuvoja päästä kuuluville, joita toisenlaiset tarkoitusperät
kuin hallitsijan omat armolliset aikeet ovat aiheuttaneet. Senpä vuoksi
on valtiosäädyillä sitä enemmän syytä koettaa nyt saada täysi selvyys
niihin tärkeihin kysymyksiin, joiden varassa maamme menestys on, emmekä
me voi lakata toivomasta, että hallitsijan mieli on oleva avoin Suomen
kansan äänelle, kun emme pyydä muuta kuin lakiemme pyhyyden
säilyttämistä ja samalla ilmoitamme olevamme halukkaat kantamaan
entistä suuremman taakan puolustuksen hyväksi."

Molempain valiokuntain mietinnöt saavuttivat kaikissa pääkohdissaan
valtiopäiväin hyväksymisen, joiden toukokuun 27:ntenä päivätty
vastauskirjelmä, jonka oli laatinut toimitusvaliokunta, jossa Mechelin
niinikään oli puheenjohtajana, kertasi mietintöjen pääsisällyksen.
Valtiosäädyt lausuivat katsovansa "korkeampaan maailmanjärjestykseen
perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja
oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen
kansalle järkäyttämättömästi säilytettäväksi". Perusteellisesti ja
laajasti esitettiin syyt, miksi valtiosäädyt eivät olleet voineet
hyväksyä esityksiä, ja kumottiin venäläiseltä taholta tehdyt väitteet
sekä selvitettiin ne väärinkäsitykset, joihin nuo väitteet osittain
perustuivat, muun muassa sotaministeri Miljutinin aiheeton arvelu, että
1878 vuoden asevelvollisuuslaki olisi ollut vain "väliaikainen",
kymmeneksi vuodeksi voimaan saatettu laki. Tätä oli väitetty sen
johdosta, että 1878 vuoden valtiosäätyjen vastauksessa lausuttiin, että
säätyjen hyväksymään lakiin kävisi tekeminen muutoksia kymmenen
vuoden kuluttua tahi aikaisemmin, jos kokemus osottaisi lain olevan
joiltakin kohdin puutteellinen. Mutta tietenkin valtiosäädyt olivat
edellyttäneet jokaisen muutoksen tehtäväksi perustuslain mukaisella
tavalla, hallitsijan ja valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä.
Samalla vastauskirjelmä sisälsi ilmoituksen, että valtiopäivät
puolestaan olivat hyväksyneet ehdotuksen asetukseksi erinäisten
asevelvollisuuslain säännösten muuttamisesta, joten valtiopäivät olivat
ottaneet huomioon keisarillisten esitysten tarkoituksen tuntuvasti
laajentaa Suomen asevelvollisuutta.

Tämä valtiosäätyjen yritys laillista tietä ratkaista riidanalainen
asevelvollisuuskysymys ei, niinkuin tunnettu, johtanut toivottuun
tulokseen, vaikka senaattikin yhtyi valtiosäätyihin.

Valtiopäiväin päättyessä pitivät säädyt toukokuun 27 p:nä laki- ja
asevelvollisuusvaliokunnan jäsenille juhlapäivälliset seurahuoneella
kiitollisuuden osotukseksi näiden suorittamasta työstä. Vastaukseksi
tervehdyspuheisiin lausui Mechelin tässä tilaisuudessa muun muassa:
"Lain tulee syntyä laillisella tavalla. Itse lainsäädännölläkin on
sääntönsä, jotka sitä sitovat, muutoin se vie mielivaltaan. Me olemme
nyt lausuneet tämän totuuden julki kaitselmukselle, hallitsijalle, koko
Europalle. Suomessa ei tunnusteta laiksi muuta kuin se, mikä on
syntynyt oikeudenmukaisesti, valtiosäännön määräämässä järjestyksessä.
Siinä ovat sen tien merkkikivet, jonka me olemme kulkeneet tätä
raskasta työtä suorittaessamme."

"Näitä merkkikiviä ei voida milloinkaan sysätä syrjään. Niissä on sitä
paitsi jotakin, jota emme vielä nimenomaan ole julkilausuneet,
nimittäin: käskyjä voidaan antaa, ne voivat tuottaa meille kärsimyksiä,
ne voivat tuoda meille synkkiä päiviä, mutta ei ole olemassa sitä
mahtia, joka voi pakottaa meitä pitämään oikeana sitä, mikä meidän
mielestämme on väärää..."

"Luulen meidän kaikkien voivan erota näiltä valtiopäiviltä tietoisina
siitä, että olemme tehneet mitä omatuntomme vaatii ja että olemme
pitäneet kiinni maamme oikeudesta. Sen vuoksi katsomme tulevaisuutta,
emme huolettomina siitä mitä sen helmassa on, mutta varmoina siitä,
että voimme kestää tuli mitä tuli. Ja aatostemme tutkistellessa
tulevaisuutta emme näköpiirin tuolla puolen voi kuvitella tätä Suomen
kansaa, jonka sivistyksen perustus laskettiin jo 600 vuotta takaperin,
kansana, jonka mahtikäsky kykenisi hävittämään. Ei, katseemme eteen
astuu tämä kansa muuttumattomana, samana kuin se on ollut menneinä
aikoina, samana kuin tänä päivänä, vaeltaen tietään tahtomatta tehdä
muille vääryyttä, tahtomatta näkyä tahi loistaa maailmassa, mutta
vaatien, että se tunnustetaan rehelliseksi, suoraksi kansaksi, joka
sekin tahtoo työskennellä ihmisyyden, kristinuskon ja sivistyksen
voiton puolesta. Tästä vaatimattomasta ja kuitenkin jalosta päämäärästä
emme milloinkaan luovu, ja vaikka ajan kokemusten johdosta joltakin
kohden muutamme sitä ohjelmaa, joka vuodesta 1863 lähtien on ollut
tarmokkaan työmme ohjeena, niin tehkäämme se sikäli, että vieläkin
enemmän kuin tähän asti koetamme rakentaa kulttuurimme kaikilla
inhimillisen toiminnan aloilla lujaksi, korkeaksi ja eläväksi. Silloin
koittaa kyllä aikanansa päivä, jolloin kansamme saa viettää todellisia
juhlahetkiä -- kun kansamme olemassaolon yleiset, valtiolliset
edellytykset antavat uutta tukea tulevaisuuden työlle. Silloin saamme
taas elää hallitsijan ja kansan keskinäisen sopusoinnun hetkiä."

Jotta ulkomaillakin käsitettäisiin alkaneen valtiollisen ristiriidan
merkitys ja kansamme asema siinä, toimitettiin valtiopäivien
vastauskirjelmästä saksan-, ranskan- ja englanninkielinen käännös.
Saksalaisen, Leipzigissä v. 1900 ilmestyneen käännöksen teki tunnettu
historiantutkija Fritz Arnheim, varustaen sen opastavalla
alkulauseella. Näitä käännöksiä sekä niiden julkaisemista ja
levittämistä toimittamaan asetettiin erityinen toimikunta Mechelinin
johdolla. Ettei sivistysmaissa suinkaan oltu välinpitämättömiä maamme
kohtalosta, sen oli loistavasti osottanut se eri kansojen edustajain
lähetystö, joka kesäkuun lopulla v. 1899 lähti Venäjän pääkaupunkiin
viemään keisarille Suomen puolesta puhuvia, 1,050 tieteen,
kirjallisuuden ja taiteen alalla tunnetun miehen allekirjoittamia
adresseja. Lähetystö, joka ei päässyt keisarin puheille, saapui
Helsinkiin heinäkuun 3 p:nä, missä sen kunniaksi pidettiin
Kaivohuoneella juhla lukuisain kansalaisten läsnäollessa. Lähtiessään
kaupungista saivat lähetystön jäsenet osakseen väestön innokkaita
suosionosotuksia.

Näinä huolestuttavina aikoina pidettiin lukuisia yksityisiä kokouksia,
joissa neuvoteltiin tilanteen vaatimuksista. Tuskinpa tarvinnee
mainita, että Mechelin näissä kokouksissa ja niiden päätöksiä
tehtäessä oli tarmokkaimmin toimivia voimia. Hän oli kieltämättä se,
jonka neuvoja mieluimmin ja suurimmalla luottamuksella kuunneltiin;
ne olivat aina selviä, käytännöllisiä ja järkeviä, osottamatta
vähääkään kiihtymystä, mutta samalla niistä ilmeni lujuutta ja
lämmintä isänmaanrakkautta. Ateneumissa huhtikuun 7:nä 1899
pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa yhdistys levittämään
kansalaissivistystä kansan keskuuteen, jonka yhdistyksen
sääntöehdotuksen Mechelin oli laatinut. Lupaa ei myönnetty yhdistyksen
perustamiseen. Mutta sen sijaan perustettiin jonkin aikaa myöhemmin
vieläkin toimessa oleva "Martta"-yhdistys, jonka toiminta hyödyllisten
tietojen ja taitojen antamiseksi työväenluokan naisille on saanut
osakseen yleistä tunnustusta.

Näihin aikoihin oli Mechelin laajassa kirjeenvaihdossa henkilöiden
kanssa, joiden katsottiin yhteiskunnallisen asemansa johdosta voivan
vaikuttaa hallituksen politiikkaan Suomelle suotuisaan suuntaan ja
joiden arveltiin olevan sellaiseen toimintaan suostuvaisia, minkä
ohessa hän henkilökohtaisesti neuvotteli heidän kanssaan ja teki
samassa tarkoituksessa matkoja. Vastaisten aikojen asiana on kuitenkin
tehdä tarkempaa selkoa tästä Mechelinin isänmaallisen elämäntyön
puolesta.

Vuonna 1899 ilmestyi Helsingissä teos "Isänmaan puolesta", joka sisälsi
muutamain kotimaisten kirjailijain lausuntoja silloisten olojemme
johdosta. Joukossa on Mecheliniltäkin kirjoitelma "Valtiollisia
aforismeja". Siinä tulee julki hänelle ominainen valtiollinen
ihanteellisuus, joka ei kuitenkaan himmentänyt hänen käytännöllistä
tarkkanäköisyyttään valtiomiehenä. Todellisen valtiotaidon
tehtävä on, hän lausuu, lujalla kädellä pitää olemassa olevaa
yhteiskuntajärjestystä voimassa sekä sen ohessa tarmokkaasti edistää
oikeuden ja kulttuurin kehitystä. Ihanteita ei tosivaltiomieheltä saa
puuttua.

Helmikuun-julistuskirjan johdosta oli Pietarissa ilmestynyt virallinen
ranskankielinen kirjanen: _Le manifeste impériale du 3 février 1899 et
la Finlande_, joka lienee laadittu Pobedonostseffin ohjauksella ja
jonka tarkoituksena oli puolustaa mainittua hallituksen toimenpidettä.
Sitä ei päästetty julkisuuteen, mutta se lähetettiin Venäjän
muissa maissa olevien lähetystöjen henkilökunnalle, jotta tällä
olisi käytettävänään todistuskappaleita puolustaessaan Venäjän
Suomi-politiikkaa. Mechelin laati tähän vastaukseksi toisen kirjasen
"_Réponse à la brochure officielle 'le manifeste imperiale_'", joka ei
sekään ollut kirjakaupoissa saatavana, vaan lähetettiin niille, joille
edellä mainittu kirjanen oli toimitettu, sekä lisäksi joillekin muille.
Kohta kohdalta siinä kumotaan virallisen kirjasen väitteet ja näytetään
sen olevan täynnä perusteettomia väitteitä ja ilmeisiä valheita.
Julistuskirjan antamisen selitettiin siinä käyneen tarpeelliseksi
sen vastustuksen johdosta, jota asevelvollisuusasiasta annetut
keisarilliset esitykset olivat kohdanneet valtiopäivillä. Tähän
Mechelin huomauttaa, etteivät valtiopäivät julistuskirjaa annettaessa
vielä olleet ehtineet käsitellä esityksiä, ja että valiokunnat tuskin
olivat ehtineet alottaa työnsä, kun Pietarissa asetettiin komitea
julistuskirjaa laatimaan. Ei siis valtiopäiväin "vastustus"
voinut olla julistuskirjan aiheuttajana. Virallisessa kirjasessa
toistetaan edellä mainittu typerä lause, että 1878 vuoden
asevelvollisuuslaki oli laadintaan vain "väliaikainen", mikä väite
tietenkin oli helposti kumottavissa. Mechelin osottaa uuden
"valtakuntalainsäädäntöjärjestyksen" tarpeettomaksi, sillä jo v:sta
1826 lähtien oli säädettynä, missä järjestyksessä oli valmisteltava
lakeja keisarikuntaa ja Suomea yhteisesti koskevista asioista. Siinä
oli tiedusteltava sekä venäläisten että suomalaisten viranomaisten
mieltä, mutta tietysti Suomen valtiopäiväin lainsäädäntöoikeuskin
tunnustettava niissä tapauksissa, joissa se oli olemassa. Kokemus on
osottanut, ettei tämä järjestys ole estänyt ryhtymästä valtakunnan
etujen vaatimiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Ja vaikka tämä järjestys
kaipaisikin muutoksia ja lisäyksiä, olisi ne tehtävä Suomen
perustuslakeja rikkomatta, jos juhlallisesti annetun keisarinsanan ja
vakuutusten katsotaan jotakin merkitsevän. Nämä rikkomalla on
helmikuun-julistuskirja saanut aikaan valtiokaappauksen. --
Kumoamattomasti todistelevana ja tarkoin asiallisena on kirjanen
oivallinen -- tekijänsä parhaita.

Isänmaallisella toiminnallaan oli Mechelin saavuttanut koko maansa
yleisen kunnioituksen, mutta sitä vastoin kenraalikuvernöörissä
herättänyt suurta nurjamielisyyttä. Mechelinin syksyllä 1899 tehtyä
matkan Hämeenlinnaan katsoi kenraali Bobrikoff tarpeelliseksi vaatia
sikäläiseltä kuvernööriltä selitystä, oliko senaattori Mechelinin
kunniaksi todella pantu toimeen kansalaispäivälliset, soihtukulkue sekä
ruotsalaisessa klubissa juhla, niinkuin santarmisto oli ilmoittanut.
Selvisi kuitenkin, ettei minkäänlaisia kansalaispäivällisiä ollut
pidetty, sitä vähemmän kun Mechelin oli vasta iltajunassa saapunut
kaupunkiin, että soihtukulkue tosin oli toimeenpantu, mutta että
ruotsalaisessa klubissa järjestetty juhla oli ollut vain kolmen ystävän
yksityiset iltakutsut Mechelinille.

Marraskuun 24 p:nä 1899 täyttäessään kuusikymmentä vuotta tuli Mechelin
suuremmoisten kunnianosotusten esineeksi. Hänen luonaan kävi
kunniatervehdyksellä lukuisia lähetystöjä, monelta taholta saapui
adresseja ja sähkösanomia, tulkiten juhlapäivän viettäjälle
kansalaisten kiitollisuutta ja ihailua hänen maansa hyväksi
suorittamansa työn johdosta. Vapaaherra S.W. v. Troil, saman vuoden
valtiopäiväin maamarsalkka, saapui erään lähetystön johtajana tuoden
yli kuudensadan kansalaisen allekirjoittaman adressin, jossa julki
lausuttiin kiitos Mechelinin isänmaallisesta työstä. Samalla
ojennettiin hänelle himmeästä kullasta tehty, kuvanveistäjä V.
Vallgrenin muovailema muistoraha, jonka etupuolella oli päivän sankarin
profilikuva ja selkäpuolella oikeuden jumalatarta esittävä naisolento
ojennetuin käsin suojelemassa Suomen vaakunakilpeä, sekä sanat: _jus
patriae sanctum servat sollertia constans_ (pettämätön taito valvoo
isänmaan pyhää oikeutta). Helsingin kaupunginvaltuuston lähetystö
julkitoi valtuuston varapuheenjohtajan Kasten Antellin kautta
kiitollisuutensa siitä, mitä Mechelin, joka nyt luopui puheenjohtajan
toimesta, oli siinä saanut aikaan sekä pyysi saada maalauttaa hänen
muotokuvansa kaunistamaan valtuuston kokoussalia. Tämän muotokuvan teki
Albert Edelfelt. Juhlapäivänä istuttivat ystävät Eläintarhaan nuoren
tammen ja sen juurelle laskettiin vaskinen lipas, jossa oli yli 600:n
henkilön allekirjoittama, pergamentille piirretty kirjoitus "Mechelinin
kansalais- ja valtiollisen toiminnan muistoksi". Toimituksessa, joka
suoritettiin vinhan lumimyrskyn riehuessa, puhui kuvanveistäjä Walter
Runeberg kunniavieraalle. Illalla kokoonnuttiin Helsingin
seurahuoneelle juhlaan, jossa puhujat sekä suomeksi että ruotsiksi
tulkitsivat kansalaisten tunteita. Professori J.W. Runeberg piti
ruotsinkielisen, tohtori J.A. Lyly, Viipurin Sanomain päätoimittaja,
suomenkielisen juhlapuheen, jossa jälkimäinen kaunopuheisesti
huomautti, että maamme suomenkielinenkin väestö oli havahtunut näkemään
Mechelinin ansiot.

Marraskuun 24 p:n vastaisena yönä k:lo 12 oli Mecheliniä käynyt
laululla tervehtimässä lauluseura M.M. Kenraalikuvernööri Bobrikoff,
joka karsain silmin katseli Mechelinille osotettua kunnioitusta, vaati
tämän johdosta pääkaupungin poliisiviranomaisilta selitystä, oliko
todella 40-miehinen kuoro tervehtinyt herra Mecheliniä laululla --
vieläpä sydänyöllä Helsingin kadulla, ja miksei poliisi niin ollen
ollut ryhtynyt toimenpiteisiin sellaisen yleistä järjestystä ja rauhaa
häiritsevän teon estämiseksi?

Bobrikoff muutoin jatkoi ja kovensi tänne tuomaansa
hallitusjärjestelmää. Sanomalehdistöä vainottiin, sensuuria
kovennettiin äärimmilleen ja lukuisia sanomalehtiä lakkautettiin,
toisia määräajaksi, toisia ainaiseksi. Yhdistymisvapautta rajoitettiin,
jota vastoin keisarikunnasta saapuneet kulkukauppiaat saivat joukottain
kulkea maaseudulla kiihoittamassa maalaisväestön köyhää osaa
saarnaamalla maan riistämistä nykyisiltä omistajiltaan ja jakamista
tilattomille. Lukuisia santarmeja tuotettiin maahamme ja nämä
vakoilivat ja antoivat milloin minkin verran vääriä ilmoituksia
viranomaisille, aikaansaaden siten maassamme epäjärjestystä ja
levottomuutta.

Elokuun lopussa nimitettiin W. von Plehwe virkaatoimittavaksi Suomen
ministerivaltiosihteeriksi -- semmoisenaan laiton toimenpide, koska
tuon suomalaisen viran haltijana laillisesti voi olla vain Suomen
kansalainen. Eräällä taholla heräsi ajatus, että olisi -- tehosi
minkä tehosi -- koetettava yksityisesti puhua järkeä Plehwelle
Suomen kysymyksestä. Hän oli ainakin tunnettu sivistyneeksi ja
laajatietoiseksi mieheksi, joka, mikäli kerrottiin, oli lausunut
haluavansa tarkemmin tutustua Suomen sisäisiin oloihin. Muuan
Pietarissa oleva suomalainen virkamies oli sitä varten antanut hänelle
Mechelinin Marquardsenin käsikirjaan laatiman esityksen Suomen
valtio-oikeudesta. Mechelin halusi itse tehdä yrityksen ja lähti
joulukuun 7 p:nä Venäjän pääkaupunkiin, missä hänellä oli pitkä
keskustelu Plehwen kanssa täkäläisestä valtiollisesta asemasta.
Mechelinin tällöin Plehwestä saama vaikutelma ei ollut ehdottomasti
epämieluinen: Plehwe oli ainakin "halunnut kuulla". Mechelin laati
tähän aikaan samasta asiasta useita selontekoja, joista ainakin osa
lienee päässyt päätösvaltaiseen paikkaan. Plehwe kuitenkin pian osotti
aivan turhiksi ne eräillä tahoilla olleet toiveet, että hänet kenties
voisi taivuttaa toimimaan kenraalikuvernöörin kannasta poikkeavaan
suuntaan Suomen kysymyksessä. Vaikkei hän personallisesti olisi
ollutkaan siihen taipumaton, ei hän kuitenkaan ollut halukas panemaan
omaa asemaansa vaaranalaiseksi koettaakseen saada valtiollista suuntaa
muutetuksi. Hän oli byrokraattiluonne, joka kuuliaisesti alistui
vallitsevaa järjestelmää palvelemaan.

Tammikuussa 1900 avatuilla lakimääräisillä valtiopäivillä oli Mechelin
puhemiesneuvoston sekä valtio- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä.
Eräiden muiden ritariston ja aatelin jäsenten kera hän ehdotti
lähetettäväksi hallitsijalle alamaisen anomuksen, että Hänen
Majesteettinsa suvaitsisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jottei
Suomen sisäistä hallintoa johdettaisi suuntaan, joka oli vastoin maan
lakeja ja niitä periaatteita, joita siihen asti oli maassamme
noudatettu yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseen sekä kansalaisten
hyödylliseen toimintaan nähden. Samallaisia ehdotuksia tehtiin
muissakin säädyissä; lakivaliokunta puolsi niitä ja valtiopäivät
hyväksyivät ne, tehden yksimielisen anomuksen "maamme hallinnon
johtamisessa ilmenevien epäsuuntain" poistamisesta, joista samalla
annettiin seikkaperäinen selonteko.

Lisäksi Mechelin kannatti säädyssään tehtyä ehdotusta
kenraalikuvernöörin sanomalehdistöön kohdistaman sortojärjestelmän
poistamisesta, josta asiasta valtiosäädyt tekivät erityisen anomuksen.
Omasta puolestaan hän uudisti aikaisemmin tekemänsä, mutta
valtiopäiväin silloin epäämän säätyesitysehdotuksen laajemman oikeuden
myöntämisestä naisille päästä kunnallisiin virkoihin kaupungissa.

Valtaistuinpuheessa oli keisari ilmoittanut käskeneensä
antamaan ehdotuksen siitä, ettei reserviä v. 1900 kutsuttaisi
harjoituskokouksiin. Senaatti alisti tämän johdosta annettavaksi
valtiosäädyille armollisen esityksen asiasta. Kun sitä ei kumminkaan
kuulunut, ehdotti Mechelin toukokuun 21 p:nä, että maamarsalkka muiden
puhemiesten kera ryhtyisi toimenpiteisiin asian saattamiseksi
valtiosäätyjen käsiteltäväksi ennen valtiopäiväin päättymistä. Tämä
ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja maamarsalkka Lindelöf
neuvotteli asiasta muiden puhemiesten kanssa, jotka kukin olivat
säädyltään saaneet saman tehtävän. Sähkösanoma asiasta lähetettiin
kenraalikuvernöörille, mutta tuloksetta. Venäjän sisäasiainministeriltä
senaatille saapuneen kirjelmän johdosta, jonka mukaan Suomen
postilaitoksen postimerkkejä ei enää olisi lupa käyttää, vaan niiden
sijasta olisi käytettävä Venäjän postimerkkejä, kuitenkin siten, että
Suomen rajain sisällä olisi sallittu käyttää postimerkkejä, joissa arvo
oli ilmaistu Suomen rahassa, teki Mechelin anomusehdotuksen, että
kaikkiin Suomen postitoimistoista lähtevissä lähetyksissä käytettyihin
postimerkkeihin tulisi olla merkittynä niistä suoritettava Suomen rahan
määrä.

Valtiopäiväin yritykset hallitsijalle lähetettyjen esitysten avulla
palauttaa olot lailliselle tolalle olivat turhia. Maan hallinnossa
ilmenneiden epäsuuntain johdosta tehtyyn anomukseen, jonka Plehwe
esitti elokuun 27 p:nä, annettiin vastaus, että valtiopäivät sen
tehdessään olivat menneet toimivaltaansa ulommaksi ja että
kenraalikuvernöörin toimenpiteet olivat olleet kaikin puolin oikeita.
Ja painoasiasta tehtyyn anomukseen vastattiin, ettei sen ollut havaittu
ansaitsevan huomiota.

Valtiopäiväin vielä jatkuessa otti ritariston ja aatelin lähetystö,
johon kuuluivat Mechelin ja kaksi muuta jäsentä, osaa Turussa
toimitettuihin vapaaherra S.W. von Troilin hautajaisiin, vainajan,
joka niin etevästi oli hoitanut maamarsalkan tehtäviä useilla
valtiopäivillämme. Vaikka jo taudin murtamana otti hän säätynsä
jäsenenä osaa 1900 vuodenkin valtiopäiviin, mutta kuoli äkkiä huhtikuun
27 p:nä, päivä sen jälkeen kun oli säädyssä viimeisen kerran
esiintynyt.

Muutaman päivän kuluttua valtiopäiväin päättymisestä levisi Helsingissä
huhu uudesta, maallemme arveluttavasta toimenpiteestä. Huhu toteutuikin
ennen pitkää, kun julkaistiin kesäkuun 20:ntenä päivätty julistuskirja,
joka sääsi venäjän kielen otettavaksi käytäntöön virallisena kielenä
maamme virastoissa. Toimenpide, josta muun muassa täytyi olla
seurauksena, että suuri joukko venäjän kieltä taitamattomia
lainkuuliaisia ja kelvollisia virkamiehiä erotettaisiin, jolloin heidän
seuraajikseen nimitettäisiin ainoastaan sellaisia, jotka taisivat
mainittua kieltä, herätti tietenkin yleistä paheksumista.
Vastapäättyneiden valtiopäiväin jäsenten saman kuun 22 p:nä
ritarihuoneella pitämässä kokouksessa luki Mechelin laatimansa
ehdotuksen kirjelmäksi, jossa mainittu toimenpide osotettiin
epäoikeutetuksi. Läsnäolevat hyväksyivät kirjelmän pääkohdiltaan sekä
päättivät toimittaa sen ministerivaltiosihteeri Plehwelle ja
senaatin jäsenille kokouksen mielipiteen ilmauksena. 79 entisen
valtiopäivämiehen allekirjoitettua kirjelmän matkusti kaksi kokouksen
valitsemaa henkilöä, vapaaherra V. von Born ja professori O. Donner,
Pietariin viemään sitä Plehwelle. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso
"Murrosajoilta" vihot III ja IV s. 169 ja seur.] Muutamaa päivää
myöhemmin kuin julistuskirja ilmestyi asetus, jossa säädettiin, että
julkisia kokouksia sai pitää ainoastaan kenraalikuvernöörin tahi niiden
viranomaisten luvalla, jotka hän puolestaan oli oikeuttanut luvan
antamaan, sekä asetus syntyperäisten venäläisten kaupankäynnistä
Suomessa. Näiden toimenpiteiden johdosta, jotka aiheuttivat usean
senaattorin pyytämään eroa virastaan, laati Mechelin, J. Grotenfelt ja
E. Furuhjelm seikkaperäiset, mainittujen toimenpiteiden laittomuutta
osottavia esityksiä, joita levitettiin yleisön keskuuteen.

       *       *       *       *       *

Mechelinin uutteran valtiollisen kirjailijatoimen tämän aikuisista
tuotteista on mainittava Parisissa v. 1900 ilmestynyt, varsin valaiseva
kirjanen _La Constitution du grand-duché de Finlande_, joka sisältää
käännöskokoehnan Suomen perustuslakeja ja muita maamme valtiollisia
oloja koskevia virallisia asiakirjoja sekä näiden historiallista
kehitystä valaisevan esityksen. Samana vuonna hän julkaisi Brysselissä
ilmestyvässä aikakauslehdessä "_Révue de droit international et
législation comparée_" eripainoksenakin ilmestyneen tutkielman, jossa
selostetaan useiden oikeusoppineiden lausuntoja Suomen valtiollisesta
asemasta. Berlinissä ilmestyvän "Die Nation" aikakauslehden 1900 vuoden
marraskuun numerossa on samansisältöinen, nimimerkillä "Justus"
varustettu kirjoitus "Zur Lage Finnlands", joka luultavasti on
Mechelinin laatima tahi ainakin hänen toimestaan syntynyt.

Suomen kansalaispiireissä oli lausuttu ajatus, että olisi sivistyneen
maailman mielenkiinnon herättämiseksi maamme oikeustaisteluun
aikaansaatava jollakin yleisesti tunnetulla kielellä ilmestyvä
aikakauslehti, joka ottaisi ajaakseen asiatamme. Mechelin toimi
uutterasti tämän aikeen toteuttamiseksi. Aikakauslehti _l'Européen_,
joka alkoi ilmestyä Parisissa 1901 kansainvälisen oikeuden ja
inhimillisyyden periaatteiden puoltajana sekä sisälsi Suomeakin
koskevia kirjoituksia, oli melko suurelta osalta hänen toimestaan
syntynyt ja sisälsi hänen kynästään lähteneitä kirjoituksia. Tässä
lehdessä tammikuun 18 p:nä 1902 julkaistu, allekirjoituksella Helsinki,
Judex (Mechelinin nimimerkki) varustettu kirjoitus "Les événements de
Finlande", kuvailee laajasti lähinnä edellisten vuosien Suomen
tapahtumia ja arvostelee Venäjän hallituksen silloista politiikkaa.

Kotimaisiinkin sanomalehtiin hän näihin aikoihin kirjoitteli
valtiollisia kirjoituksia. Finsk Tidskriftissä on hänen laatimansa
kirjoitus: "_Vid begynnelsen af år 1900_", joka sisältää
pääasiallisesti hänen jo ylimääräisillä valtiopäivillä esittämiään
näkökohtia. "Valitettava tosiasia on", sanotaan tässä kirjoituksessa,
"että se valtiollinen suunta, jota meidän päivinämme sanotaan
natsionalismiksi, on osottanut arveluttavaa taipumusta unohtamaan oman
perusaatteensa, joka kuitenkin on ollut se, että _jokainen_ kansakunta
on tunnustettava oikeutetuksi elämään ja täyttämään erikoisen
tehtävänsä inhimillisten yhteiskuntain kulttuurikehityksessä.
Suurpoliittiset edut paisutetaan siksi Molokiksi, jolle kaikki on
uhrattava. Tietoisuus ylivoimasta synnyttää kohtuuttomuuksia vallan
käyttämisessä." -- Seuraavan vuoden alussa hän Finsk Tidskriftissä
jälleen esitti mietelmiä: "_I det tjugonde seklets gryning_". 19:nnen
vuosisadan umpeen mennessä, hän lausuu, oli perustuslaillinen
valtiomuoto toteutettu useimmissa Europan maissa. Mutta hän toivoo sen
kehittyvän siihen suuntaan, että kansalaisten itsehallinto enemmän ja
enemmän otetaan käytäntöön maakunta- ja kunnallisasioissakin,
varsinaisen valtiotoiminnan kohdistuessa ainoastaan koko isänmaan
yhteisiin etuihin. Yksityisten voimain vapaa yhteistoiminta parhaiten
edistää sivistystä ja siveellisyyttä sekä taloudellista hyvinvointia.
Toisaalta on työ isänmaan hyväksi vahvistuva, kuta enemmän se
käsittää samalla olevansa renkaana ihmisyyden yhteisessä työssä.
-- Mainitun aikakauslehden samassa vuosikerrassa on toinenkin M:n
laatima kirjoitus: "_Solidaritet_", jossa hän huomauttaa, että
yhteisvastuullisuutta tulee olla saman kansakunnan jäsenten kesken,
mutta myös eri kansain kesken, viitaten Haagin kansainvälisen
rauhanliiton tätä tarkoittaviin yrityksiin. -- Erääseen Tukholmassa
1902 ilmestyneeseen kirjaseen: "Finska militären" on Mechelin
kirjoittanut alkulauseen.

Osotuksena siitä, ettei Mechelin myöhempänä elinaikanaan suinkaan ollut
menettänyt nuoruuden aikaista kaunokirjallisuuden harrastustaan, on
muun muassa Finsk Tidskriftissä vuonna 1898 julkaistu arvostelu Juhani
Ahon hiljattain ilmestyneestä Panu nimisestä romaanista, jonka
sisällystä Mechelin laajasti selostelee, samalla antaen lämpimän
tunnustuksen tälle nuoren suomalaisen kirjallisuutemme huomattavalle
tuotteelle.

       *       *       *       *       *

Maamme sisäisiin puoluesuhteisiin olivat valtiollista
itsemääräämisoikeuttamme vastaan suunnatut hyökkäykset omansa
aikaansaamaan muutoksia. Jo 1890-luvun alussa oli alkanut
muodostua "nuorsuomalainen" ryhmä, joka valtiollisissa ja
yhteiskunnallisissa kysymyksissä asettui vapaamielisemmälle
kannalle kuin n.k. "vanhasuomalainen", Yrjö-Koskisen johtama
ryhmä, ja jonka äänenkannattajana oli Päivälehti. Kun v. 1898
venäläistyttämisjärjestelmä Bobrikoffin johdolla uudestaan pantiin
käytäntöön entistä voimakkaammin, kärjistyivät suomalaisen puolueen
molempain ryhmäin välit, mistä oli seurauksena puolueen täydellinen
hajaannus kahdeksi puolueeksi erilaisine valtiollisine ohjelmineen.
Vanhasuomalainen puolue, joka jonkin aikaa oli näyttänyt irtaantuvan
Yrjö-Koskisesta, kokoontui ennen pitkää uudestaan hänen lippunsa alle
ja omaksui myöntyväisyyspolitiikan, jonka niin ruotsalainen kuin
nuorsuomalainenkin ryhmä hylkäsivät. Puoluehajaannus ilmeni toisinaan
muodossa, joka valitettavasti oli omansa entistä enemmän vaikeuttamaan
yhteistoimintaa niissäkin kysymyksissä, joissa mielipiteet eivät olleet
aivan niin eriäviä kuin ehkä näytti. Mechelin oli niitä, joiden
mielestä silloisissa oloissa oli mikäli mahdollista vältettävä kaikkea,
mikä saattoi edistää sisäistä hajaannusta. Yksissä neuvoin K.F.
Ignatiuksen kanssa hän laati ohjelman sellaiseksi puolueiden ja ryhmäin
välisten suhteiden järjestämiseksi, joka olisi omansa estämään
auttamatonta hajaannusta ja saattamaan yhteistyön mahdolliseksi sillä
alalla, joka oli pidettävä pääasiana, valtiollisen itsehallintomme
turvaamisessa. Niidenkin henkilöiden, joiden valtiollisia mielipiteitä
ei täysin voinut hyväksyä, oli, selvien vastatodisteiden puutteessa,
edellytettävä pohjaltaan toimivan isänmaallisessa mielessä; oli
sentähden vältettävä toistensa vaikuttimien mustaamista. Kirjalliseen
muotoon laadittuna sekä erinäisten eri valtiollista kantaa olevain
kansalaisten tarkastamana ja hyväksymänä tätä ohjelmaa keväällä 1901
levitettiin laajalti maahamme. Valitettavasti ei kuitenkaan onnistuttu
siinä määrin, kuin ohjelman laatijat olivat halunneet ja toivoneet,
poistaa erimielisyyden syitä. Puoluevastakohdat, keskinäinen epäluulo
ja vastenmielisyys olivat päässeet juurtumaan liian syvälle.

Uusi asevelvollisuusasetus, joka pääasiallisesti oli 1899 vuoden
armollisen esityksen mukainen ja kokonaan poikkeava valtiosäätyjen
hyväksymästä, annettiin heinäkuun 12 p:nä 1901 ja julkaistiin senaatin
toimesta. Tämän johdosta pidettiin elokuun 3 p:nä suuri kansalaiskokous
Turholman tilalla kauniissa metsikössä Helsingin itäisessä saaristossa
sijaitsevalla Degerön saarella. Puhetta johti Mechelin. Päätettiin
panna toimeen uutta lainvastaista asetusta vastustava adressi, jonka
valtiopäivämiehet ja mahdollisimman lukuisat muut kansalaiset
allekirjoittaisivat. Niinikään keskusteltiin ehdotuksesta, ettei
papisto lukisi kirkoissa julki uutta asetusta, mutta tätä ehdotusta
vastustettiin pappistaholta ja se raukesi. Toimituskomitea valittiin
adressia laatimaan, ja siihen valittiin tietenkin Mechelin. Adressiin
tuli lähes puolen miljoonaa allekirjoitusta ja se annettiin senaatin
talousosastoon, joka sen toimitti korkeimpaan paikkaan, mistä annettiin
päätös, ettei se ansainnut huomiota.

Vuoden loppupuolella hajotettiin Suomen sotaväki, paitsi
kaartinpataljoonaa, joka hajoitettiin vasta 1905. Kasarmit, kiväärit ja
muut sotatarpeet takavarikoitiin tänne komennettujen venäläisten
sotaväenosastojen varalle. Suomen sotaväen ohessa lakkautettiin Haminan
kadettikoulu. On helposti käsitettävissä, että tämän laitoksen
lakkauttaminen vaikutti syvästi Mecheliniin, jossa monta iloista
nuoruudenmuistoa oli siihen liittynyt. Vuosina 1902-1904 toimitettiin
asevelvollisuuskutsunnat uuden asetuksen mukaan, jolloin, niinkuin
tunnettu, useat kunnat kieltäytyivät valitsemasta kutsuntalautakuntain
jäseniä ja suuri joukko laittomasti kutsuttuja jäi kutsuntaan
saapumatta. Yksimielistä ei tämä menettely kuitenkaan ollut, mihin
osalta olivat syynä ne ponnistukset, joita vanhat suomalaiset,
varsinkin Yrjö Koskinen julkaisemassaan kehotuksessa, tekivät
taivuttaakseen kutsuttuja noudattamaan käskyä, osalta myös pappien
menettely, heistä kun useimmat taipuivat kirkoissa kuuluttamaan
asevelvollisuusasetuksen.

Kesällä ja syksyllä 1902 julkaistiin erinäisiä virastoja ja virkamiehiä
koskevia asetuksia, joiden kautta heidät, vastoin voimassa olevia
lakeja, saatettiin kokonaan päällysmiehistään riippuviksi, niin että
nämä voivat mielensä mukaan virasta erottaa alempiaan, vieläpä
tuomarejakin. Toisaalta kumottiin kansalaisten oikeus kanteen
nostamiseen virkamiehiä vastaan laittomain toimenpiteiden johdosta,
siihen kun tästä lähin vaadittiin ylempäin viranomaisten ja viimeiseltä
kenraalikuvernöörin lupa. Suomalaisiin virkoihin kävi nimittäminen
maamme lakeihin perehtymättömiä Venäjän alamaisia, asetukset oli
julkaistava alkuperäisinä venäjäksi "paikalliskielisine" käännöksineen
j.m.s. Näitä säännöksiä alettiin ennen pitkää panna toimeenkin
erottamalla useita kenraalikuvernöörille vastenmielisiä virkamiehiä.

Maassamme vallitseva kiihtynyt mieliala, jota ei saanut julkisesti
ilmaista, pyrki purkautumaan lukuisissa kansalaiskokouksissa. Sittenkun
oli pidetty pienempiä valmistavia kokouksia, joiden toimesta oli
laadittu uusien asetusten tarkoitusta ja merkitystä selvitteleviä
kirjoituksia, pidettiin marraskuun 12 p:nä Helsingissä yleinen kokous,
johon otti osaa kansalaisia eri puolueista ja maamme eri osista, niiden
joukossa lukuisia yhteisen kansan miehiä. Alustavassa esitelmässä
Mechelin huomautti myöntyväisyyspolitiikan tuottamasta vaarasta, sen
avulla kun vallitseva järjestelmä pääsisi juurtumaan ja laillisiin
oloihin palautumisen toiveet hälvenisivät. Laittomuuden vastustamista
oli sentähden jatkettava, mutta intoilematta ja maltillisesti. Meidän
oli mahdollista suostua eräisiin myönnytyksiin ja uhrauksiin, mutta
sillä ehdolla että ne tehtiin laillista tietä ja valtiosäätyjen
suostumuksella. -- Pari tähän suuntaan käyvää kirjoitusta esitettiin
kokouksessa ja hyväksyttiin yksimielisesti, minkä ohessa päätettiin
levittää niitä kaikkeen maahan. Sen lisäksi päätettiin kokouksen
mielipiteenä lausua, että passiivista vastarintaa perustuslain
vastaisia toimenpiteitä vastaan oli järkähtämättä jatkettava, kunnes
laillinen järjestys oli palautunut, virkamiesten oli kunkin kohdastaan
pidettävä kiinni laista ja yhteiskuntajärjestyksemme perustuksena
olevista periaatteista ja yhteiskunnan oli mahdollisuutta myöten
avustettava siten ahdinkoon joutuvia virkamiehiä.

Hallitus, joka ennen pitkää havaitsi tähänastiset toimenpiteensä
tarkoitukseensa riittämättömiksi, ryhtyi vieläkin väkivaltaisempiin
keinoihin. Huhtikuun 15 p:nä 1903 julkaistiin keisarillinen asetus
"valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämisestä" Suomessa
sekä kenraalikuvernöörin toimintaohjeet, jotka antoivat hänelle
kolmeksi vuodeksi diktaattorivallan, joka salli hänen maassamme tehdä
miltei mitä halusi.

Jo tämän jälkeisinä lähipäivinä käytti Bobrikoff uutta valtuuttansa
lähettämällä maanpakoon useita Suomen kansalaisia. Näitä oli
Mechelinkin. Hän oli matkalla Tukholmassa, kun sikäläinen Venäjän
lähettiläs Butzow kortilla antoi hänelle tiedon, että hänen oli
kielletty palaamasta kotimaahan ja että, jos hän tämän rikkoisi,
seurauksena olisi karkoitus Venäjälle. Samalla ilmoitettiin hänelle,
että se 12,000 markan vuotuinen elinkautiseläke, jonka hän oli kantanut
senaatista erottuaan v. 1890, oli lakkautettu. Helsingissä ryhdyttiin
samaan aikaan siihen omituiseen toimenpiteeseen, että Mechelinin
muotokuva, joka oli ripustettuna kaupunginvaltuuston kokoussalin
seinälle, korkeain viranomaisten käskystä sieltä poistettiin ja pantiin
kätköön poliisikamarin ullakolle. Maanpakolaisuuden tultua peruutetuksi
kuva otettiin sieltä pois ja asetettiin entiselle paikalleen.



VIII LUKU.

1903-1905.

Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä.
Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maasta karkotettujen
paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.


Maanpakolaisuutensa aikana Mechelin, samaten kuin useimmat hänen
onnettomuustoverinsakin, oleskeli enimmäkseen Tukholmassa. Hänen
maanpakonsa katkeruutta kuitenkin lievensi se seikka, että hänen
puolisonsa ja tyttärensä lähtivät hänen luokseen lohdutukseksi ja
avuksi, mikä olikin sitä tarpeellisempaa, kun tuohon aikaan alkoi
ilmetä arveluttavia oireita, että hänen terveytensä oli pilalla. Hänen
oli muun muassa kestettävä vaikea leikkaus, joka pelasti hänen
henkensä.

Tukholmassa oleskeleville maanpakolaisille osotettiin ruotsalaisten
taholta monin tavoin myötätuntoa ja ystävällisyyttä. Professori
_K. Warburgin_ antaman tiedon mukaan oli Mechelin usein Tukholmassa
toimivan "Idun"-seuran vieraana ja nähtiin hänet aina siellä, missä
hänen vanhalla ystävällään Harald Wieselgrenillä oli paikkansa, ja
heidän kuultiin vilkkaasti, usein leikillisesti keskustelevan. Tuon
tuostaan kokoontuivat maanpakolaisetkin yhteiseen seurusteluun,
toisinaan jonkin isänmaallisen muiston johdosta, esimerkiksi
Runeberginpäivänä 1904. Mechelin, joka aikaisemmin erinäisissä
tilaisuuksissa oli päässyt kuningas Oskarin puheille ja silloin saanut
ystävällisen kehotuksen uudistaa käyntinsä sekä kerran oli kuninkaalta
itseltään saanut hänen muotokuvansakin omakätisine nimikirjoituksineen,
katsoi helposti käsitettäväin arkaluontoisten syiden estävän häntä
karkoitusaikana käymästä vierailulla.

Tietenkin kiinnittivät Suomen valtiolliset kysymykset maanpakolaisten
mieltä. Kun Venäjän keisari puolisoineen syksyllä 1903 pitemmän aikaa
oleskeli Hessenin Darmstadtissa, päättivät karkoitetut antaa keisarille
kirjelmän, jossa esiintuotiin Suomessa noudatetun hallitusjärjestelmän
vahingolliset seuraukset ja sen muutoksen suotavuus. Kolmimiehinen
lähetystö matkusti Darmstadtiin viemään kirjelmää, josta ei kuitenkaan
ollut toivottua tulosta. Tietysti eivät kirjelmän allekirjoittajat
itsekään uskoneet yrityksestään olevan mitään välitöntä seurausta,
mutta he olivat kuitenkin katsoneet velvollisuudekseen tehdä
voitavansa. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso "Murrosajoilta" vihot
III ja IV s. 169 ja seur.]

Jo ennen maasta karkoitustaan oli Mechelin alkanut kirjoittaa teosta,
jonka hän valmisti Tukholmassa ja joka ilmestyi 1903. Sillä on nimenä
"_Suomen itsehallinto ja perustuslait_", ja siinä arvostellaan Pietarin
yliopiston entisen professorin _N.D. Sergejeffskin_ v. 1902
julkaisemaa, Suomen kysymystä käsittelevää lentokirjasta. Mechelinin
arvostelu on oikeastaan tarkoitettu venäläisten luettavaksi, mutta
julkaistiin myös ruotsiksi ja suomeksi. Kun Sergejeffski oli
oikeusoppinut, olisi sopinut odottaa hänen teoksensa olevan
sisällykseltään asiallisen, mutta, niinkuin Mechelin kohta kohdalta
osottaa, näin ei läheskään ole laita. Päinvastoin on Sergejeffskin
kirjasen ominaisuutena sama tietojen epäluotettavuus, sama käsityksen
kierous ja puolueellisuus kuin muidenkin venäläiseltä taholta maatamme
vastaan suunnattujen hyökkäysten. Erään lainoppineen auktoriteettimme,
vapaaherra R.A. Wreden, arvostelun mukaan on Mechelinin puheenalainen
teos "hänen loistavimpia iskujaan Suomen oikeustaistelussa" [R.A.
Wrede, Muistopuhe Mechelinistä pidetty Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa
toukokuun 25 p:nä 1914. s. 11.] Erittäin selvästi osotetaan tässä
teoksessa, ettei Venäjän kiihkokansalliselta ja virkavaltaiselta
taholta valtiosääntöämme vastaan suunnattu kumouspolitiikka suinkaan
ole ollut Venäjän todellisten etujen vaatima. Puolustautumisemme näiltä
hyökkäyksiltä ei, niinkuin on väitetty, ole johtunut vihamielisyydestä
Venäjää kohtaan, vaan on "velvollisuus omaa maatamme ja niitä
sukupolvia kohtaan, jotka vastedes elävät tässä maassa ja jatkavat
Suomen kansan rauhallista sivistystyötä".

Vastamainittu, Darmstadtissa hallitsijalle annettu kirjelmä oli muun
muassa viitannut erääseen Venäjän sisäasiainministerin, Suomen
ministerivaltiosihteerin v. Plehwen laatimaan, useissa Europan
sanomalehdissä julkaistuun kirjoitukseen, jossa hän oli koettanut
puolustaa Venäjän Suomi-politiikkaa. Lähimpänä aiheena Plehwen
kirjoitukseen oli, että englantilainen rauhanystävä Stead
aikakauslehdessään Review of reviews oli tehnyt Plehwelle mainittua
sekä Englannissa että muissa maissa paheksumista herättänyttä
politiikkaa koskevan välikysymyksen. Plehwen vastauksen sisällys
saattoi Mechelinin laatimaan ja julkaisemaan "Herr von Plehwe och den
finska frågan" nimisen kirjasen, joka ensin ilmestyi 1903 vuoden
lopussa ranskaksi kirjoitussarjana "L'Indépendence belge" lehdessä, ja
ruotsiksi käännettynä 1904. Mechelin osottaa Plehwen puhuneen
joutavia esimerkiksi selittäessään, että Venäjän hallitusta oli sen
Suomi-politiikassa ohjannut pyrkimys "sovitella yhteen valtakunnan
yhteisiä kohtaloita ohjaavaa itsevaltiutta ja paikallisen itsehallinnon
periaatteita, vakavammin rajoittamatta jälkimäisen oikeutta". Ikäänkuin
itsevaltius olisi sovitettavissa sellaiseen itsehallinto-oikeuteen kuin
Suomella on, jonka päätunnusmerkkinä on, ettei lakeja voida säätää
Suomen kansan omain edustajain antamatta siihen suostumustaan! Ja
ikäänkuin eivät Suomen itsehallinnon periaatteiden rajoitukset olisi
olleet "vakavinta" laatua!

Kotimaassa kiertelevän huhun johdosta, että karkoitetut olivat
muuttaneet valtiollista kantaansa ja aikoivat armahdustietä anoa saada
palata, laadittiin ja levitettiin heidän allekirjoittamansa selitys,
että he laittomuusjärjestelmään nähden edelleenkin pitivät passiivista
vastarintaa ainoana Suomen kansalaisille oikeana periaatteena.

Tukholmassa oleskellessaan Mechelin eräiden venäläisten
vapaudentaistelijain kehotuksesta laati ehdotuksen Venäjän
valtiosäännöksi. Tämä ehdotus, jonka on katsottu osottavan melko
tarkkaa Venäjän olojen tuntemusta, lienee muun muassa sisältänyt
säännöksiä erinäisille valtakunnan osille myönnettävästä
itsehallinnosta, joka ei kuitenkaan olisi loukannut valtakunnan
yhtenäisyyttä.

Sanomalehtiemme selostelussa eräästä herra _Menstschikoffin_ teoksesta,
joka käsitteli Venäjän salaista poliisilaitosta Europassa, on mainittu,
että Tukholmassa toimiva "suomenmaalainen santarmisto" v. 1903 oli
antanut tiedon että sikäläiset karkoitetut suomalaiset olivat
muodostaneet "keskuksen", joka oli päättänyt "olla arastelematta
valtiollista murhaakaan" ja perustaa kaiken toivonsa Venäjän
kumouspuolueeseen, sekä että tämän keskuksen johtajana oli itse
Mechelin. Itse pitää Menstschikoff täydellä syyllä mielettömänä tätä
Mechelinin laittamista terroristipäälliköksi. Todella mikään ei ollut
sen vieraampaa koko hänen olemukselleen. Hän vihasi väkivallantekoja.
Sen vuoksi hän ei ollut myötätuntoinen sille äärimäisiä keinoja
kannattavalle suunnalle, jota Suomessa ajoi "aktivistien" nimellä
kulkeva ryhmä ja jonka tarkoitusperiä tarkemmin selitettiin syksyllä
1904 täällä levitetyssä julistuksessa. Vastamainittu, Venäjän salaista
poliisilaitosta käsittelevä teos sisältää muun muassa Venäjän
poliisiosaston ulkomaisen toimiston päällikön _Ratajeffin_
kertomuksen siitä "Venäjän kumouksellisten ja vastustusryhmäin
neuvottelukokouksesta, joka Suomen vastustuspuolueen eräiden jäsenten
toimesta pidettiin Parisissa syyskuun 30--lokakuun 8 p:nä 1904 ja jossa
keskusteltiin yhteisistä vastustustoiminnan keinoista". Ratajeffin
väitteen mukaan olisi tämä kokous pidetty Mechelinin luona. Herra
Menstschikoff sanoo tätä väitettä "ilmeiseksi valheeksi". Eikä voi
epäilläkään että näin on laita. Vaikka Mechelin siihen aikaan lieneekin
ollut Parisissa ja jonkin verran ottanut osaa mainittuihin
keskusteluihin, on hänen toimintansa siinä varmasti tarkoittanut estää
Suomen sekottamista kumoushankkeisiin. Suomelle oli tarpeen säilyttää
ja, missä sitä oli loukattu, saattaa entiselleen laillinen järjestys;
siksi ei sen tullut itsensä antautua vallankumouksen tielle. On
kieltämätöntä, että Mechelin oli "hallituksen vastustajia", mutta
meikäläisissä oloissa oli hallituksen vastustaja "kumouksellisen"
vastakohta; pikemmin on hallituksen kantaa pidettävä kumouksellisena,
s.o. yhteiskuntajärjestystä kumoavana.

Mechelinin kantaa kuvaava on eräässä venäläisessä lehdessä julkaistu
kuvaus, jonka laatija muiden mukana sattui olemaan hänen seurassaan,
kun Tukholmaan saapui sanoma Helsingissä tapahtuneesta Bobrikoffin
murhasta. Uutinen herätti hämmästystä ja Mechelin tiedusteli
puhelimitse asiata tarkemmin ystävältään, Ruotsin ulkoasiain
ministeriltä. Ministeri totesi asianlaidan, ja kyynelsilmin Mechelin
lausui: "Kas siinä, mihinkä on saatettu Suomi, joka tähän asti ei ole
mitään tiennyt hirmutöistä ja verestä."

Kotimaan oloissa kuitenkin tapahtui 1904 vuoden kuluessa käänne.
Venäjän-Japanin sota syttyi, ja sen tapahtumat vahvistivat Venäjän
hallituksenvastaista liikettä. Helsingissä Bobrikoff sai Schaumanin
kädestä surmansa kesäkuun 16 p:nä, Pietarissa kaatui Plehwe muutamaa
viikkoa myöhemmin. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, joka
syyskesällä saapui Helsinkiin, asettui Pietarista saamainsa
vaihtelevain vaikutelmain johdosta epävarmalle ja horjuvalle kannalle.
Hän ei osottautunut aivan kuuroksi kehotuksille noudattamaan
sävyisämpää politiikkaa kuin edeltäjänsä. Sanomalehdistön sortoa
lievennettiin jonkin verran. Syyskesällä julkaistiin käsky
lakimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta koolle joulukuussa.
Marraskuun 1 p:nä 1904 asetettiin Pietarissa komitea, puheenjohtajana
todellinen salaneuvos Tagantseff sekä jäseninä 6 venäläistä ja 6
suomalaista, valmistelemaan kysymystä valtakunnanlainsäädännön ja
Suomen erikoisen lainsäädännön välisten rajain määräämisestä. Eräät
komitean venäläiset jäsenet eivät olleet aivan taipumattomia osittain
suostumaan suomalaisten vaatimuksiin. Ennen pitkää ilmeni kuitenkin
komitean venäläisen ja suomalaisen ryhmän välillä, varsinkin
sotilaskysymyksessä, mielipiteiden eriäväisyyksiä, jotka eivät olleet
soviteltavissa, minkä tähden keskustelut jäivät tuloksettomiksi.

Joulukuun 2 p:nä, valtiopäiväin ollessa ovella, sisälsi Helsingissä
ilmestyvä virallinen lehti tiedonannon, että Hänen Majesteettinsa oli
suvainnut sallia niiden maasta karkotettujen, jotka laillisessa
järjestyksessä oli valittu valtiopäivämiehiksi tahi olivat
aatelissukujen päämiehiä, palata kotimaahan. Kun Mechelin kuului
jälkimäiseen ryhmään, palasi hän muutamain muiden karkotettujen kera
Helsinkiin, missä joulukuun 5 p:nä yleisö riemuiten tervehti heidän
paluutaan. Juhlallinen vastaanotto tapahtui säätytalolla ja illemmällä
pidettiin seurahuoneella juhla, jossa Suomen kansalaisten ilontunteet
sekä tunnustus ja ihailu niitä kohtaan, jotka horjumatta olivat
kärsineet isänmaan puolesta, monella tavoin purkautuivat ilmoille.
Seuraavan vuoden alussa saivat muutkin karkoitetut palata. Mechelin,
jolta, niinkuin jo mainittiin, oli maanpakoon joutuessaan laittomasti
riistetty hänelle entisenä senaattorina tuleva eläke, katsoi, kuten
muutkin saman kohtelun alaisiksi joutuneet, olevansa oikeutettu
vaatimaan sitä takaisin. Ei tietysti ole epäilemistäkään, että tässä
Mechelinin luontoiselle, milloinkaan omaa voittoa pyytämättömälle
miehelle, oli määräävänä vaikuttimena laittoman teon poistamisen halu
eikä suinkaan oma etu.

Valtiopäivillä, jotka avattiin joulukuun 9 p:nä, Mechelin taaskin tuli
johtavaan asemaan. Hänet valittiin puhemiesneuvoston jäseneksi sekä
valtio-, erityisen valitus- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi.
Näiden valtiopäiväin tärkein tulos oli laillisten olojen täydellistä
palauttamista tarkoittava n.s. "suuri anomus". Sitä käsiteltiin
erityisessä valitusvaliokunnassa, jossa sen laatiminen oli
pääasiallisesti Mechelinin toimena. Valtiosäädyt hyväksyivät sen
yksimielisesti vuoden viimeisenä päivänä. Anomuksessa lausuttiin muun
muassa: "Maassa jossa, niinkuin Suomessa, sukupolvi toisensa jälkeen on
kasvanut ja elänyt siinä tietoisuudessa, että laki on sekä valtiovallan
että yksityisten yhteiskunnan jäsenten toiminnan ohjeena, tuntuu aivan
kuin perinjuuriselta yhteiskunnan mullistamiselta, kun hallitus, jonka
tärkeimpänä tehtävänä tulisi olla lakien voimassa pitäminen, itse
järkyttää laillista järjestystä. Vuonna 1899 alkaneen hallitussuunnan
onnettomat vaikutukset ovat näyttäytyneet monin tavoin sekä
yhteiskunnallisessa toiminnassa että yksityiselämän eri aloilla. Suomen
kansa on joutunut pelottavan ankaraan velvollisuuksien ristiriitaan. Ja
järjestelmän seurauksena on ollut: yleinen epävarmuus kalliisiin
personallisiin oikeuksiin nähden, hyvän hallinnon höltyminen ja
turmeltuminen, aiheellinen pelko että lainkäyttökin, tämä yhteiskunnan
tehtävistä vanhin ja ensimäinen, on saava pahan vamman, kova
omantunnon tuska useilla niillä, jotka ovat luettavat yhteiskunnan
kunnioitettavimpiin aineksiin, joko he sitten ovat saattaneet äänensä
kuuluviin tahi kärsineet hiljaisuudessa; sekä toisaalla leviämistään
leviävä siveellinen rappeutuminen ja turmelus sekä onnenonginta, jotka
ovat päässeet rehottamaan kovan ahdistuksen vallitessa toisissa
piireissä; rikosten lisääntyminen paikkakunnilla, missä poliisivoimaa
on tuntuvasti enennetty sekä selvästi havaittava lain ja oikeuden
kunnioituksen väheneminen." -- Anomus päättyy lyhyeen selontekoon
niistä toimenpiteistä, jotka olivat tarpeen laillisen järjestyksen
palauttamiseksi, ja pontena on alamainen anomus, että näihin
toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.

Valtiopäivämiesten yksityisessä kokouksessa tehdyn päätöksen mukaisesti
kävi Mechelin professori Otto Donnerin ja pankinjohtaja Felix Heikelin
kera tammikuulla 1905 Pietarissa ruhtinas Obolenskin puheilla
koettamassa hankkia suotuisaa vastausta "suureen anomukseen". Mechelin
antoi omasta ja molempain toveriensa puolesta ruhtinaalle kirjelmän,
jossa huomautettiin valtiosäätyjen lausumain toivomusten osin
olevan sellaisia, jotka kävi nopein toimenpitein välittömästi
toteuttaminen, osin sellaisia, joiden toteuttaminen kysyi aikaa. Suomen
asevelvollisuuskysymys oli ratkaistava aikaa kysyvän lainsäädännön
avulla, mutta ennenkuin tämä työ ehdittäisiin suorittaa, olisi 1901
vuoden laittoman asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen
lakkautettava. Sillä välin voisi Suomi, niinkuin silloinen
vanhasuomalainen senaatti oli ehdottanut, suorittaa vuotuisen
rahamäärän, esimerkiksi kymmenen miljoonaa markkaa vuosittain,
edellyttäen että valtiopäivät siihen suostuisivat. 1903 vuoden
diktatuuriasetus ja muut lainvastaiset väliaikaiset säädökset kävisi
heti kumoaminen. Kysymys, miten lakeja oli oikeudenmukaisesti
säädettävä asioista, jotka koskivat sekä Suomen että keisarikunnan
etuja, joka kysymys oli käsiteltävänä Tagantseffin komiteassa, vaati
aikaa ja oli huolellisesti valmisteltava, Suomenkin oikeutta huomioon
ottaen.

Venäjän ministeriä Witteäkin kävi Mechelin puhuttelemassa näistä
asioista. Kävi ilmi, ettei Venäjän päätösvaltaisissa piireissä oltu
aivan taipumattomia asevelvollisuuskysymyksen ratkaisuun tahi asetuksen
sovelluttamisen lykkäykseen Suomen myöntämää rahallista korvausta
vastaan. Meillä katsottiin perustuslaillisissa piireissä tämän
ehdotuksen ansaitsevan harkintaa; rahallinen korvaus oli valtiosäätyjen
kuitenkin myönnettävä vain lähimmäksi varainhoitokaudeksi, ollen
vastaisten valtiopäiväin asia uudistaa suostunta olosuhteiden mukaan.

Näistä asioista neuvoteltaessa Venäjän pääkaupungissa, missä Mechelin
kävi useita kertoja, oli ruhtinas Obolenski muun muassa vaatinut, että
Suomen viranomaisten olisi Venäjälle luovutettava jälkimäisestä maasta
Suomeen saapuneet valtiolliset rikoksentekijät. Mechelin ja Donner
olivat käydessään ruhtinaan puheilla tähän vastanneet, että tässäkin
kohden tulisi Suomen voimassa olevia lakeja siellä noudattaa ja että,
jos mainituissa laeissa sellainen luovuttaminen oli säädetty, sitä oli
noudatettava. He eivät tahtoneet kieltää, että maamme viranomaisilla
todella eräin ehdoin oli sellainen velvollisuus. Kun tämä tuli
tunnetuksi, tehtiin Suomen aktivistipuolueen äänenkannattajassa
"Frihet"-lehdessä ja sosialistisissa julkaisuissa hyökkäyksiä
Mecheliniä ja Donneria vastaan, jotka muka kokonaan olivat kieltäneet
meidän ja Venäjän vapaustaistelijain yhteiset edut. Perustuslailliset
lakimiehemme, jotka ottivat kysymyksen perinpohjaisen harkinnan
alaiseksi, pitivät sitä vastoin mainittujen molempain herrain lausuntoa
oikeana. Oma lakimme ja valtiollinen asemamme keisarikuntaan nähden
ovat sellaiset, että henkilöt, jotka jälkimäisessä maassa tekevät
sikäläisten lakien vastaisia tekoja, eivät saa päästä keisarikunnan
lainkäytön ulottuvista lähtemällä Suomeen. Valtiolliset rikokset eivät
ole tästä poikkeuksena. [Vrt. R. Hermanson, "Synpunkter i Frågan om
ryska undersåtars utlämnande genom finska myndigheter åt ryska".]
Useiden kansalaisten allekirjoittama vastalause Mecheliniä ja Donneria
vastaan tehtyihin hyökkäyksiin julkaistiin sanomalehdissä. Katsomatta
siihen, ettei Suomen kansan suinkaan tarvinnut tunnustaa olevansa
yhteisvastuullinen kaikenmoisten venäläisten anarkististen
kumouksellisten kanssa, joiden tekoja kaikkien sivistyskansain
oikeustajunnan täytyi paheksua, ei sekään seikka, että Venäjän
silloisen valtiojärjestyksen mukaan törkeiksi rikoksiksi katsottiin
erinäisiä tekoja, joita länsimaisen oikeuskatsantotavan mukaan olisi
arvosteltu lievemmin tahi kenties ei olisi pidetty ensinkään
rikollisina, voinut vaikuttaa kysymykseen lainopilliselta kannalta
katsottuna. Ja niin kauan kuin me itse keisarikunnan vallanpitäjiltä
vakaasti vaadimme oikeusjärjestyksemme tunnustamista, tulisi tietysti
meidän itsemmekin tarkoin noudattaa sitä silloinkin, kun se velvoitti
meitä suostumaan Venäjän viranomaisten vaatimuksiin.

Maaliskuun 29 päivän illalla levisi Helsingissä sanoma, että "suureen
anomukseen" oli osittain suostuttu esittelyssä, joka ei ollut
tapahtunut tavallisessa järjestyksessä, vaan neuvottelukokouksessa,
johon otti osaa sekä venäläisiä että suomalaisia jäseniä. 1901 vuoden
asevelvollisuuslain sovelluttaminen oli toistaiseksi lakkautettu ja
1905 vuoden kutsunnat peruutettu sekä tuomarien virasta erottamista
koskeva asetus kumottu; muita kohtia ei vielä ollut ratkaistu, mutta
toivottiin esittelyä jatkuvan.

Samaan aikaan annettiin valtiopäiville hallituksen esitys
kymmenen miljoonan markan suorittamisesta vuosittain Venäjän
valtakunnanrahastoon avustukseksi sotilaallisiin tarkoituksiin.
Valtiopäivät katsoivat olevan myöntäminen tämän suostunnan, kuitenkin
vain vuodeksi.

Näiden valtiopäiväin käsiteltäviksi annettuja asioita oli hallituksen
esitys porvaris- ja talonpoikaissäädyn äänioikeuden laajentamisesta.
Perustuslakivaliokunta oli laatinut ehdotuksen mainittujen säätyjen
äänioikeuden laajentamiseksi esityksessä ehdotettua tuntuvasti
enemmäksi, äänioikeuden myöntämiseksi naisille y.m., mutta
perustuslaillisella taholla oltiin sitä mieltä, että niin kauan kuin
laillisia oloja ei ollut täydellisesti palautettu, puuttui säännöllisen
valtiopäivätyön edellytyksiä eikä valtiosäätyjen sentähden tulisi tehdä
lopullisia päätöksiä. Vaalioikeuden uudistuskysymys jäi valtiosäädyiltä
sen vuoksi loppuun käsittelemättä, mikä muutamilla tahoilla, varsinkin
yhteiskunnan syvissä riveissä, herätti suurta tyytymättömyyttä.
Valtiosäädyt päättivät, koska täydellistä vastausta laillisuuden
palauttamista koskevaan anomukseen ei ollut saapunut, anoa
valtiopäiväin lykkäämistä syksyyn, ja Mechelin laati tämän sisältöisen
kirjelmän luonnoksen. Mutta vastauksen sijasta tuli äkkiä ja
odottamatta sanoma, että valtiopäivät oli päätettävä huhtikuun 15 p:nä,
joten äänioikeuden uudistuskysymyksen loppuun käsitteleminen, vaikka
valtiosäädyt olisivat sen tahtoneetkin käsitellä, oli käynyt
mahdottomaksi. Ennen hajaantumistaan antoivat valtiosäädyt adressin,
jossa pyydettiin laillisuuden täydellistä palauttamista suuren
anomuksen mukaisesti.

Aatelin perustuslaillisten huhtikuun 16 p:nä seurahuoneella
toimeenpanemissa yhteisissä erojaispäivällisissä, joissa säädyn jäsenet
olivat miltei täysilukuisina saapuvilla, julkilausui vapaaherra Kr. von
Alfthan säätyveljien kiitollisuuden ja ystävyyden tunteet Mecheliniä
kohtaan. Tämä vastasi liikutettuna esittämällä eläköönhuudon Suomelle
ja selitti oivallisessa puheessa sitä kantaa, jolle meidän
oikeustaistelussamme oli asetuttava.

Ennen valtiopäivämiesten hajaantumista asettivat perustuslailliset
ryhmät, ruotsalainen ja nuorsuomalainen, valtuuskunnan, jonka jäsenet
valittiin kaikista neljästä säädystä, yhtä monta kumpaisestakin
kieliryhmästä, seuraaviin valtiopäiviin asti tarkkaavaisesti seuraamaan
valtiollisia tapahtumia ja ryhtymään olojen vaatimiin toimenpiteisiin.
Mechelin valittiin valtuuskunnan puheenjohtajaksi, Donner
varapuheenjohtajaksi.

Valtuuskunta, joka keskuudestaan asetti pienemmän toimikunnan, piti
lukuisia kokouksia ja koetti parhaansa mukaan täyttää tehtävänsä. Se
pani muun muassa toimeen suuren kansalaiskokouksen palokunnantalolla
syyskuun 13 p:nä. Tässä tilaisuudessa oli aikomus keskustella useita
tärkeitä, lähinnä seuraavain valtiopäiväin käsiteltäviä asioita
sisältävästä ohjelmasta. Nämä kysymykset koskivat laillisen
järjestyksen palauttamista, venäjän kielen poistamista Suomen
hallinnosta, asevelvollisuusasiaa, elokuun 6/19 p:nä 1905 annettua
keisarillista julistuskirjaa neuvoa-antavan valtakunnanduuman
perustamisesta Venäjälle, johonka Suomikin ottaisi osaa
valitsemalla edustajia, sekä vihdoin äänioikeuden laajentamista
valtiopäivämiesvaaleissa ja laajaa eduskuntalaitoksen uudistusta.
Kokouksessa oli saapuvilla lukuisa joukko henkilöitä kumpaakin
sukupuolta; lukumäärä lienee lähennellyt tuhatta. Kokouksen avasi
Mechelin tekemällä selkoa tilanteen vaatimuksista. Hän huomautti, että
yhteinen työ maamme loukatun valtiosäännön suojelemiseksi oli
yhdistänyt eri puolueryhmät perustuslailliseksi puolueeksi, ja että v.
1904 kokoontuneiden valtiopäiväin tunnuslauseena oli ollut: lain voima
on palautettava. Hän huomautti yksimielisyyden tarpeellisuutta, vaikka
tunnustikin, että "luja yhteenliittyminen oikeutemme suojaksi ei vaadi
luopumaan eriävistä mielipiteistä sisäisissä kysymyksissämme. Mitä
vaaditaan, on että puolueriidat heitetään sikseen, kunnes maamme
oikeusasema Venäjään nähden on turvattu v. 1809 vahvistettujen
periaatteiden mukaisesti." Mechelinin puheen päätyttyä alkoi kokouksen
ohjelmaan otettujen kysymysten käsittely, professori Setälä
puheenjohtajana. Mutta niistä oli ehditty käsitellä ainoastaan osa,
kun saapui poliiseja, jotka ilmoittivat, että kokouksen oli
kenraalikuvernöörin käskystä heti hajaannuttava. Kun kokous
yksityisluontoisena katsoi olevansa laillisesti luvallinen, kieltäytyi
se noudattamasta käskyä, mutta joukko sotamiehiä kivääreihin
kiinnitettyine pistimineen marssi saliin ja karkoitti yleisön. Ennen
kokouksen hajoamista ehti Mechelin kuitenkin ehdottaa, että
annettaisiin kokouksen toimikunnan tehtäväksi panna vastalause
tapahtunutta väkivallantekoa vastaan, jota ehdotusta tervehdittiin
yleisellä hyväksymisellä. Vastalause laadittiin sittemmin ja annettiin
prokuraattorille. [Katso tästä tarkemmin "Murrosajoilta" VII siv. 80 ja
seur.]

       *       *       *       *       *

Ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin tapahtui Venäjällä
valtiojärjestyksen mullistus. Japanin sodan vastoinkäymisten johdosta
oli valtiollinen kiihtymys levinnyt koko valtakuntaan. Semstvojen
jäsenet ja muut kansalaiset pitivät kokouksia, joissa vaadittiin
kansalaisvapauden turvaamista ja kansanedustuslaitoksen käytäntöön
ottamista. Talonpoikais- ja työläismellakoita ja lakkoja sattui
useilla paikkakunnilla, Mustanmeren sotalaivoissa pantiin toimeen
sotilaskapinoita. Hallitus päätti tehdä myönnytyksiä ja antoi elokuun
19 p:nä julistuskirjan valtakunnanduuman kokoonkutsumisesta, jonka
toimivalta kuitenkin olisi oleva vain neuvoa-antavaa laatua.
Mutta tämä ei tyydyttänyt vapaamielisiä; vaadittiin pitemmälle
meneviä myönnytyksiä ja levottomuudet kävivät yhä laajemmiksi ja
voimakkaammiksi. Yleisten lakkojen johdosta keskeytyi lokakuun lopulla
1905 liikenne Venäjän rautateillä, pääkaupungissa lopetettiin kaikki
tehdastyö, yleiset laitokset lakkasivat toimimasta ja valta oli
siirtymäisillään hallituksen käsistä jonkinlaiselle sosialistien ja
muiden kumouspuolueiden jäsenistä muodostetulle neuvostolle.

Sanoma näistä tapahtumista herätti tietenkin Suomessa mitä suurinta
hämmästystä ja nousi kysymys, miten meidän itsemme olisi meneteltävä.
Kaupunkilais- ja maalaistyöväestön keskuudessa olivat sosialistiset
aatteet lähinnä edellisinä vuosina levinneet odottamattoman nopeasti ja
laajalle, ja tällä taholla haaveiltiin Suomen yhteiskunnallisten olojen
kumousta sosialistiseen suuntaan Venäjällä odotettavana olevan
samanlaisen kumouksen yhteydessä. Perustuslailliset, jotka eivät
antautuneet tällaisiin haaveiluihin, arvelivat ajan otolliseksi
jyrkästi kansanvaltaiseen suuntaan käyville valtiollisille
uudistuksille. Mutta miten aikaansaada ne? Kumoustietäkö vai vanhain
perustuslakiemme osottamin lainsäädäntökeinoin? Siitä eivät puolueet
olleet yksimielisiä. Perustuslaillisten lähimpänä silmämääränä oli
laillisen järjestyksen palauttaminen.

Sunnuntaina lokakuun 29 p:nä piti perustuslaillinen säätyvaltuuskunta
kaupunginvaltuuston kokoussalissa Helsingin raatihuoneella kokouksen,
johon muutamia muitakin henkilöitä kutsuttuina otti osaa. Mechelin
johti kokouksessa puhetta. Päätettiin panna toimeen yleinen
kansalaiskokous, jonka hyväksyttäväksi esitettäisiin, että
hallitukselta vaaditaan laillisuuden palauttamista, nykyisen kotimaisen
hallitushenkilökunnan poistamista ja toisten, kansan luottamusta
nauttivain miesten nimittämistä heidän tilalleen sekä valtiopäiväin
mahdollisimman pikaista koolle kutsumista. Eräs kokouksen
osanottajista, sosialistijohtaja ja kaupunginvaltuusmies, puuseppä
Perttilä, vaati perustuslaillisten ja pääkaupungin järjestyneen
työväestön ryhtymistä yhteistoimintaan. Tähän suostuen päätti kokous
asettaa 8-miehisen valtuuskunnan, jonka tuli toimia yhteisesti yhtä
monen työväestön valitseman valtuutetun kanssa.

Maanantaina lokakuun 30 p:nä annettiin Pietarissa se
keisarillinen julistuskirja, jolla Venäjän valtiomuoto muutettiin
perustuslailliseksi. Valtakunnanduuma, jolla ei olisi vain
neuvonanto-oikeutta, vaan päätösvalta lainsäädäntöasioissa,
kutsuttaisiin koolle ja väestölle suotaisiin kansalaisvapauden
järkkymättömät perusteet henkilökohtaisen loukkaamattomuuden
periaatteen mukaisesti sekä omantunnon-, sanan-, kokoontumis- ja
yhdistymisvapaus.

Samana päivänä puhkesi meillä n.k. "suurlakko". Työväestön Helsingin
rautatientorilla tekemän päätöksen mukaisesti keskeytettiin kaikki työ
eri aloilla, rautatieliikenne lakkasi, tehtaat, ravintolat ja myymälät,
ruokatavarakauppoja lukuun ottamatta, suljettiin. Sanomalehdet eivät
ilmestyneet, pimeys vallitsi illoin kaupungin kaduilla. Ylioppilaat ja
polyteknikot tekivät opintolakon, luennot ja harjoitukset keskeytettiin
opettajain suostumuksella, samaten kouluopetus. Lakkasivatpa posti ja
poliisilaitoskin toimimasta. Työväestön asettama keskuslakkokomitea
otti huolekseen poliisin tehtävät ja valvoi lakon noudattamista
kansalliskaartin, n.s. "punakaartin" avulla. Ylioppilaat ja
polyteknikot puolestaan järjestivät eri suojeluskunnan, joka, niinkuin
tunnettu, ei ollut parhaissa väleissä kansalliskaartin kanssa. Ei vain
pääkaupungissa, vaan useilla muillakin paikkakunnilla maassamme
pidettiin valtiollisia kokouksia, pantiin toimeen lakkoja ja
keskeytettiin yhteiskunnan säännöllinen elämä.

Tällä välin perustuslaillinen säätyvaltuuskunta jatkoi toimintaansa
laillisuuden palauttamiseksi. Lokakuun 31 p:nä pidettiin
palokunnantalolla valtuuskunnan päätöksen mukaisesti suuri
kansalaiskokous, jossa hyväksyttiin valtuuskunnan laatiman ehdotuksen
mukainen ohjelma, minkä jälkeen lähetystö pantiin sitä viemään
kenraalikuvernöörille. Työväen taholta saapui toinen lähetystö. Suuria
väkijoukkoja kokoontui kenraalikuvernöörintalon edustalle, ja niille
annettiin tieto vanhansuomalaisen senaatin erosta, jota tämä jo lakon
alkamispäivänä oli päättänyt pyytää, koska oli havainnut, ettei sillä
enää ollut laajain kansankerrosten luottamusta. Se oli samalla
päättänyt tehdä alistuksen laillisten olojen palauttamisesta ja
valtiopäiväin koolle kutsumisesta.

Samana iltana kokoontui kenraalikuvernöörin luokse hänen pyynnöstään
sekä perustuslaillisen valtuuskunnan edustajia: Mechelin, R.A. Wrede,
O. Donner, J. Grotenfelt, että vanhansuomalaisen puolueen edustajia:
J.R. Danielson, H. Gebhard ja K.A. Brander. Ruhtinas Obolenski
ilmoittaa Hänen Majesteettinsa olevan taipuvaisen suostumaan Suomen
kansan valtiollisiin toivomuksiin ja kehottaa läsnäolevia lausumaan
mielensä siitä, mitä olisi anottava. Mechelin esittää anottavaksi:
perustuslainmukaisen järjestyksen täydellistä palauttamista
valtiosäätyjen joulukuun 31 p:nä 1904 tekemän anomuksen mukaisesti;
ylimääräisten valtiopäiväin koolle kutsumista joksikin päiväksi
joulukuussa; yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle
rakentuvaa eduskuntalaitoksen uudistusta tarkoittavan hallituksen
esityksen antamista ylimääräisille valtiopäiville; valtiopäiväin
oikeuttamista tarkastamaan hallituksen jäsenten virkatoimien
laillisuutta; perustuslakien kehittämistä sananvapauden,
kokoontumis- ja yhdistymisvapauden säätämällä. Mechelinin ehdotusta
kannattivat muut perustuslaillisen ryhmän läsnäolevat jäsenet.
Danielsonkin lausui, että hänen puolueensa kiitollisena ottaisi vastaan
sen sisältöisen julistuskirjan. Jonkin aikaa keskusteltua lausui
kenraalikuvernööri pitävänsä tuollaisen julistuskirjan aikaansaamista
mahdollisena ja pyysi saada hyvissä ajoin seuraavana päivänä
kirjallisesti laadittuina julistuskirjassa mainittavat toivomukset sekä
ilmoitti senaatinkin paraikaa valmistelevan julistuskirjan ehdotusta.
Seurasi sitten kysymys senaatin vastaisesta kokoonpanosta;
kenraalikuvernööri arveli nykyisten senaattorien voivan toistaiseksi
jäädä paikalleen. Vanhatsuomalaiset lausuivat haluavansa
kokoomusministeristöä, mutta tätä vastustettiin perustuslaillisten
taholta ja vaadittiin senaattia kokoonpantavaksi yksinomaan
perustuslaillisista. Neuvottelu päättyi vasta puolen yön aikaan.

Jo seuraavana aamuna oli Mechelinillä valmiina julistuskirjan luonnos,
jonka valtuuskunta, sittenkun ensin J. Grotenfelt ja sen jälkeen muut
jäsenet olivat sen tarkastaneet, eräin muutoksin hyväksyi. Samaten
tarkastettiin ja hyväksyttiin Mechelinin laatima valtiopäiväkutsun
luonnos, joka sisälsi, että eduskuntalaitoksen uudistusta koskeva
esitys oli annettava valtiopäiväin käsiteltäväksi, sekä ehdotus
käskykirjeeksi, jonka mukaan laittomuusaikana nimitettyjen venäläisten
virkamiesten sijaan nimitettäisiin kotimaisia miehiä. Samana päivänä
veivät Mechelin, Wrede ja Donner ehdotukset kenraalikuvernöörille,
jonka luona ne kohta kohdalta tarkastettiin. Obolenski teki
vastaväitteitä, varsinkin kesäkuun 20 p:nä 1900 annetun, venäjänkielen
käyttämistä virastoissa koskevan julistuskirjan kumoamiseen nähden. Hän
ei kuitenkaan ollut itsepäinen, vaan lupasi toimittaa perille
perustuslaillisten julistuskirjan ehdotuksen samalla kuin senaatinkin
ehdotuksen sekä lausui pitävänsä edellistä parempana. Molemmat olivat
tosin pääkohdiltaan samansuuntaiset, mutta erosivat toisistaan
siinä, että edellinen erinäisissä kohdin esitti tarkemmin
määriteltyjä vaatimuksia; niinpä se esimerkiksi vaati 1901 vuoden
asevelvollisuuslain täydellistä kumoamista, jota vastoin senaatti vain
oli ehdottanut sen soveltamisen lakkautettavaksi. Eduskuntalaitosta
koskevassa kysymyksessä oli senaatti vain ehdottanut uudistettavaksi
hallituksen esityksen äänioikeuden laajentamisesta porvaris- ja
talonpoikaissäädyn vaaleissa. Seuraavana päivänä, marraskuun 2:sena,
saapuivat Mechelin ja Grotenfelt uudestaan kenraalikuvernöörin luo,
joka heidän läsnäollessaan antoi luotsipäällikölle, kenraalimajuri
N. Sjömanille käskyn viedä perustuslaillisten ehdotuksen sekä
kenraalikuvernöörin puoltavan lausunnon korkean-asianomaiseen paikkaan.
Valtuuskunta lähetti puolestaan kaksi henkilöä Pietariin hankkimaan
valtiosihteeristöstä varmuutta siitä, että ehdotus todellakin
esitettiin semmoisena kuin valtuuskunta sen oli hyväksynyt.

Marraskuun 2 p:nä lähti kenraali Sjöman "Eläköön" laivalla matkaan.
Muuan huhu, joka perustuslaillisissa piireissä herätti levottomuutta,
tiesi kertoa joidenkuiden yltiöpäiden aikovan estää höyrylaivaa
lähtemästä, koska olivat saaneet kuulla eräiden vanhan senaatin
jäsenten aikovan siinä matkustaa sekä arvelivat sen olevan ehdottomasti
estettävä. Pian kuitenkin kuultiin Eläköön laivan lähteneen satamasta
ja alottaneen matkansa. Julistuskirjan ehdotus toimitettiin perille ja
käsiteltiin Pietarhovin keisarillisessa palatsissa tapahtuneessa
esittelyssä, jota kesti k:lo 8:sta i.p. marraskuun 3 p:nä seuraavaan
aamuun k:lo 3. Venäläiset ministerit, kreivi Witte etusijassa,
puolsivat ehdotusta pääkohdiltaan ja hallitsija hyväksyi
julistuskirjan, kuitenkin eräiltä harvalukuisilta kohdin muutettuna,
minkä jälkeen se allekirjoitettiin k:lo 2 aamulla. Muutoksista
pidettiin vain yhtä mainittavammin tärkeänä. Perustuslaillisten
ehdotuksessa oli nimittäin ollut määräys, että 1899 vuoden
helmikuun-julistuskirjan säätämät perussäännökset oli kumottu, jota
vastoin vahvistettu julistuskirja sääsi, että niiden soveltaminen oli
keskeytettävä siksi, kunnes siinä mainitut asiat oli lainsäädäntötoimin
järjestetty. Kun suomalaisella taholla kuitenkin edellytettiin
"lainsäädäntötoimen" käyvän perustuslaillista tietä, ei tämä muutos,
tultuaan maassamme tunnetuksi, herättänyt sanottavaa levottomuutta.
Julistuskirja venäjän kielen käytäntöön ottamisesta virastoissa oli
poistettu niiden asetusten joukosta, jotka julistettiin heti
kumotuiksi, mutta sen kävi lukeminen niihin perustuslainvastaisiin
asetuksiin, joiden tarkastamisesta senaatin oli tehtävä ehdotus.

Eläköön laiva palasi viivyttelemättä tuoden julistuskirjan ja
valtiopäiväkutsun Helsinkiin, jonne se saapui marraskuun 4:ntenä
iltapäivällä ja missä sen tuomat uutiset herättivät suurta riemua.
Mechelin ja Wrede sekä Danielson ynnä muutamat muut henkilöt saivat
kutsun saapua k:lo 9 illalla kenraalikuvernöörin turvapaikkaan,
venäläiseen sotalaivaan Slavaan, missä hän saattoi asiakirjain
sisällyksen kutsuttujen tiedoksi. Samalla hän kuitenkin lausui
ihmettelynsä ja pahoittelunsa sen nurjamielisyyden johdosta, jota hän
luuli havainneensa suomalaisissa vallitsevan venäläisiä kohtaan ja jota
hänen ylhäisyytensä sanoi lakon aikana itsekin kokeneensa. Mechelin
vastasi tähän sujuvalla ranskan kielellä pitämässään puheessa, ettei
nurjaa mieltä vallinnut Suomessa Venäjän kansaa kohtaan, mutta että
erään Venäjän puolueen lakiamme ja oikeuttamme vastaan tekemät
hyökkäykset olivat loukanneet suomalaisten arimpia tunteita. Puhuja
lausui olevansa varma siitä, että mielten katkeruus oli häviävä
säännöllisten olojen palauduttua. Lopuksi hän muutamin sanoin kiitti
kenraalikuvernööriä hänen avustuksestaan julistuskirjan
aikaansaamisessa.

Ainoat maassamme, jotka eivät olleet aivan tyytyväisiä julistuskirjaan,
olivat sosiaalidemokraatit, jotka olivat haaveilleet maamme sisäisten
olojen kumouksellista muutosta. Lakkopäivinä oli perustuslaillisella
taholla pyritty yksimielisyyteen sosiaalidemokraattien kanssa, mutta
heidän ja perustuslaillisen säätyvaltuuskunnan väliset neuvottelut
eivät olleet menestyneet. Sosiaalidemokraatit vastustivat valtiopäiväin
koolle kutsumista, koska eivät uskoneet niiden suostuvan semmoiseen
eduskuntalaitoksen uudistukseen, jota he halusivat, ja vaativat sen
sijaan yleisillä vaaleilla valitun, "perustuslakia säätävän
kansalliskokouksen" kutsumista koolle uudistusta toteuttamaan. Olipa
työväki hairahtunut rautatientorilla valitsemaan "väliaikaisen
hallituksenkin", suostuen kumminkin siihen, että vaalin saisi alistaa
hallitsijan vahvistettavaksi. Puoluejohto oli uskotellut työväelle,
että vallankumous oli Venäjällä päässyt täydellisesti voitolle, että
tasavalta jo oli julistettu, ja kaikki tiedot, joita heille yritettiin
antaa todellisesta asiaintilasta, leimattiin julkeiksi valheiksi.
Todellisuudessa oli lakko Pietarissa päättynyt marraskuun 3 p:nä ja
kumousliike oli jo asettumassa. Maamme perustuslailliset, jotka olivat
asettuneet laillisuuden eikä vallankumouksen kannalle ja katsoivat
maamme laillisten olojen palautuessa ja valtiopäiväin kokoontuessa
käsittelemään eduskuntalaitoksen uudistusta saavuttaneen sen, mikä
tällä kertaa oli saavutettavissa, paheksuivat sosialistien liiallisia
vaatimuksia. Säätyvaltuuskunta teki voitavansa tutustuttaakseen yleisöä
julistuskirjan sisällykseen, jonka olemassaolonkin sosialistiset
lakonjohtajat aluksi itsepintaisesti kielsivät. Vähitellen he kuitenkin
menettivät työläispiirienkin kannatuksen ja pakotettiin taipumaan.

Marraskuun 5 p:nä julkaisi säätyvaltuuskunta kehotuksen yleisölle
mielten rauhoittamiseksi. Seuraavana päivänä lakko päättyi ja elämä
palautui säännölliselle tolalleen. Illalla, kaupungin ollessa yltänään
juhlavalaistuksessa, kokoontui joukko valtuuskunnan kutsusta Helsinkiin
saapuneita entisiä valtiopäivämiehiä säätytalolle, missä Mechelin
lausui läsnäolijat tervetulleiksi ja kehotti heitä tilanteen johdosta
antamaan julistuksen Suomen kansalle. Tähän suostuttiin ja valiokunta
asetettiin laatimaan julistusta Mechelinin tervehdyspuheessaan
lausumain perusaatteiden mukaisesti. Tehtiin kaksi ehdotusta, joista
toinen, herra V.T. Rosenqvistin laatima, pääasiassa saavutti
valiokunnan ja sittemmin kokoontuneiden valtiopäivämiesten
hyväksymisen, minkä jälkeen julistus marraskuun 8 p:nä saatettiin
yleisön tietoon. Siinä huomautettiin, että Suomen kansan
valtiopäiväinsä kautta esittämä toivomus lailliseen järjestykseen
palautumisesta oli toteutunut. "Luodessamme katseemme menneisiin
vuosiin emme voi olla muistelematta niitä monia hetkiä, jolloin
kansamme on ollut kadottamaisillaan kaiken toivon oikeutemme takaisin
saamisesta; ja tätä muistellessamme me myös tunnemme, että on olemassa
korkeampia voimia kansojen kohtaloita ohjaamassa. -- -- Kun ne, jotka
muodostavat perustuslaillisen puolueen, nyt hartaasti toivovat saavansa
palata rauhalliseen työhön kansamme menestyksen hyväksi, elähyttää
heitä tässä vilpitön halu yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaamiseksi
ojentaa veljenkäsi jokaiselle samaan päämäärään pyrkivälle ja harras
toivomus että tässä vapauden ja edistyksen hyväksi tehtävässä työssä
maamme kaikki kansalaiset saisivat seistä rinnatusten yhdenvertaisina.
Nykyhetki kehottaa tähän ja tuleva aika on varmasti siitä kypsyttävä
runsaan sadon kansallemme ja isänmaallemme." -- Julistuksen olivat
allekirjoittaneet: "Yleiseen kokoukseen lukuisasti kokoontuneet
perustuslailliset entiset valtiopäivämiehet."

Lähinnä edellisinä päivinä oli ollut tarjona vaara, että jokin väestön
ajattelematon teko olisi aiheuttanut venäläisen sotaväen aseellisen
sekaantumisen siitä johtuvine verenvuodatuksineen ja muine maallemme
vahingollisine, arvaamattomine seurauksineen. Ettei näin käynyt, johtui
epäilemättä pääasiallisesti siitä, että perustuslaillisilla silloin
vallitsevissa poikkeusoloissa oli tarpeeksi tyyneyttä ja mielenmalttia
tyytyäkseen niihin kohtuullisiin vaatimuksiin, joita meillä oli
laillinen oikeus esittää sekä jotka hallitsija ja hänen neuvonantajansa
voivat hyväksyä. Mechelinille, jolla tähän aikaan oli huomattavin sija
perustuslaillisessa puolueessa, tulee suuri ansio maamme kohtalon
silloisesta onnellisesta käänteestä. "Marraskuun-julistuskirja" tiesi
Suomelle siirtymistä pimeydestä valkeuteen, raskaiden koettelemusten
ajasta lupaavien toiveiden aikaan. Totta on, että tuo valoisa aika
valitettavasti oli lyhyt, mutta silti ei se mies ansaitse vähemmän
kiitosta, joka olennaisesti on aikaansaanut tuon käänteen ja siten
antanut historiallisen esikuvan, josta kenties vastedeskin on oleva
maallemme hyötyä.



IX LUKU.

1905-1908.

Toistamiseen hallituksen jäsenenä. Uudistusohjelma. Eduskuntauudistus.
Muita hallitustoimenpiteitä. Uuden hallitusmuodon sekä muiden
yhteiskunnallisten parannusten ehdotuksia. Taantumus pääsee jälleen
valtaan. Ero senaatista.


Noina päivinä kenraalikuvernöörin luona pidetyissä kokouksissa oli tämä
lausunut haluavansa perustuslaillisten taholta saada ehdotuksen uuden
senaatin jäseniksi. Valtuuskunta täytti hänen toivomuksensa antaen
hänelle, marraskuun 3 ja 4 p:nä erinäisiä neuvottelukokouksia
pidettyään, ehdokaslistansa. Tällöin oli muun muassa harkittu
kysymystä, oliko Mechelin ehdotettava senaatin talousosaston
varapuheenjohtajaksi vai ministerivaltiosihteeriksi, mutta edellistä,
muiden perustuslaillisten valtioiden pääministerintointa vastaavaa
virkaa, pidettiin sopivampana. Oikeusosaston varapuheenjohtajaksi
ehdotettiin vapaaherra R.A. Wredeä, prokuraattoriksi J. Grotenfeltia
ja samoin muihin senaattorinvirkoihin perustuslaillisia, osin
ruotsalaiseen, osin nuorsuomalaiseen puolueeseen lukeutuvia henkilöitä.
Sosialistipuolueellekin oli varattu yksi salkuton senaattorinpaikka.
Valtuuskunnan laatiman ehdotuksen lähetti kenraalikuvernööri
semmoisenaan korkeimpaan paikkaan, missä se miltei sinänsä
hyväksyttiin. Uudet senaattorit nimitettiin kuitenkin vasta joulukuun 1
p:nä. Jo muutamaa päivää aikaisemmin oli ruhtinas Obolenski eronnut
kenraalikuvernöörinvirasta ja saanut seuraajakseen todellisen
salaneuvoksen _N. Gerardin_, siihen aikaan varsin vaikutusvaltaisen
kreivi Witten henkilökohtaisen ystävän. Ministerivaltiosihteerinvirasta
erosi samalla kertaa _Constantin Linder_, jonka seuraajaksi, viran
oltua lyhyen ajan avoinna, tuli kenraalimajuri _August Langhoff_.
Eversti _F.G. Björnberg_, jota perustuslaillisella taholla myös oli
pidetty mainittuun virkaan sopivana, nimitettiin hänen apulaisekseen.
Valtiosihteeristöön oli sen lisäksi perustettava neuvoa-antava komitea,
jonka jäseniksi valtuuskunnan ehdotuksen mukaisesti nimitettiin
professori _R. Hermanson_ ja tohtori _A. Törngren_.

Uusi senaatti ryhtyi toimeensa joulukuun 4 p:nä, jolloin Mechelin
täysi-istuntoon kokoontuneille piti suomeksi puheen, jossa
hän esitti laajan ohjelman senaatin tulevalle toiminnalle.
Kun marraskuun-julistuskirja, hän lausui, on poistanut esteet
laillisen järjestyksen palauttamiselta maahamme, on Suomen
kansalle avautunut tärkeiden perustuslainuudistusten mahdollisuus.
Senaatin on laadittava ehdotus uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi,
jota kansakunta voi tyytyväisyydellä kannattaa. Senaatin
silmämääränä tulee olla uudistusten toteuttaminen, sellaisten kuin
kansaneduskunnan oikeus tarkastaa hallituksen virkatoimia,
painovapaus, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, tuomioistuinten
järjestysmuodon ja oikeudenkäyntilaitoksen uudistus, kuntia suurempain
hallintoalueiden itsehallinnon toimeenpaneminen, työväestön
taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman parantaminen, maansaannin
ja oman kodin hankkiminen maaseudun tilattomalle väestölle,
juovutusjuomalainsäädännön uudistus näiden juomain väärinkäytöksen
ehkäisemiseksi. Nykyään voimassa olevat, venäjän kielen käyttämistä
hallituslaitoksissa koskevat säännökset ovat muutettavat siten, että
kansalliskielet palautetaan siihen asemaan, mikä niille oikeudellisista
ja luonnollisista syistä on tuleva. Virastoissa on sellaisiin
henkilönmuutoksiin ryhdyttävä, joita laillisen järjestyksen
palauttaminen vaatii. "Nykyinen ajanhetki on historiallinen
käännekohta, joka vaatii kaikkia yhteiskunnan voimia työskentelemään
valoisamman tulevaisuuden valmistamiseksi isänmaallemme. Ne, jotka nyt
on kutsuttu toimittamaan hallitukselle kuuluvaa osaa tästä
uudestaluomistyöstä, tulevat tuntemaan itsensä onnellisiksi, jos se,
minkä he kykenevät suorittamaan, ei jää aivan kauas jälelle siitä, mitä
heiltä vaaditaan. Ja sydämestämme toivomme, että se aika ei ole kovin
etäällä, jolloin on lakannut hajaannus, minkä koettelemuksen aikana on
synnyttänyt eri käsitys siitä, millä tavoin vaarat olisivat
torjuttavat, sekä että yksimielisyys ja yhteishenki silloin antavat
uusia voimia Suomen kansalle."

Senaatti päätti tämän Mechelinin lausunnon pantavaksi pöytäkirjaan ja
virallisissa lehdissä julkaistavaksi.

Ylimääräiset valtiopäivät kokoontuivat kohdakkoin sen jälkeen,
joulukuun 20 p:nä. Tärkein niiden käsiteltäväksi annetuista asioista
oli eduskuntalaitoksen uudistuskysymys. Vanha senaatti oli jo asettanut
komitean laatimaan ehdotusta asiasta, mutta useimmat komitean jäsenet
olivat kieltäytyneet tehtävästä, kunnes perustuslaillinen senaatti oli
nimitetty ja uudistanut määräyksen. Näin kävikin, minkä jälkeen
komitea, jonka jäseniksi määrättiin henkilöitä eri puolueista ja
puheenjohtajaksi professori Hermanson, alotti työnsä. Ohjeeksi
annettiin komitealle Mechelinin laatima ohjelma, jossa lähemmin
seliteltiin marraskuun-julistuskirjan yhteydessä annettua määräystä,
että uudistuksen tuli tapahtua yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden
periaatteiden mukaisesti, minkä ohessa huomautettiin "maassamme
vallitsevasta yksikamarijärjestelmän harrastuksesta". Mikäli myöhemmin
saatiin tietää, oli senaatti äänestettyään päättänyt lisätä nämä sanat
osottaakseen panneensa huomiota maassamme vallitsevaan yleiseen
mielialaan, mutta ei ennakolta sitoakseen komiteaa. Komiteassa piti
osa jäseniä parempana kaksikamarijärjestelmälle rakennettua
eduskuntalaitosta, jossa ylempi kamari olisi valittu yleisillä,
vaikkakin välillisillä vaaleilla. Mutta kun maassamme silloin
innokkaasti kannatettiin yksikamarijärjestelmää, on käsitettävissä,
että nämä jäsenet jäivät vähemmistöön. Muutamat vähemmistön jäsenet
tiedustelivat Mecheliniltä, olisiko heidän pantava vastalause, mutta
hän kielteli. Sitä vastoin hän, siihen katsoen että komitean enemmistö
oli määrännyt äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ikärajaksi vain 21
ikävuotta, arveli vastalauseen olevan tehtävä korkeamman ikärajan, 24
ikävuoden, puolesta. Sellaisen vastalauseen liittikin vähemmistö
komitean mietintöön; se saavutti hallituksen ja valtiopäiväin
hyväksymisen ja sen mukainen säännös on, niinkuin tunnettu, nykyisessä
valtiopäiväjärjestyksessämme. Jottei uusi eduskunta tekisi äkkipikaisia
päätöksiä, ehdotti Mechelin asetettavaksi neuvoa-antavana toimivan
tarkastuslautakunnan, jonka jäseninä tulisi olla tuomarikunnan,
yliopiston ja polyteknillisen opiston, talous- ja maanviljelysseurain,
suurempain kaupunkien kaupunginvaltuusmiesten ja maalaiskuntain
luottamusmiesten valitsemia edustajia -- yhteensä 45 henkilöä.
Eduskunnan kustakin asiasta ensimäisessä käsittelyssä tekemät päätökset
oli hänen mielestään annettava tämän lautakunnan tarkastettaviksi ja
lautakunnan lausunto oli sitten saatettava valtiopäiväin tiedoksi. Kun
ei lautakunnalla kuitenkaan olisi päätösvaltaa, ei komiteassa katsottu
sen merkityksen vastaavan sen asettamisesta johtuvia mutkia,
minkätähden tyydyttiin ehdottamaan vähemmän mutkallista laitosta, n.s.
"suurta valiokuntaa", semmoisena kuin se sittemmin toteutettiinkin
valtiopäiväjärjestyksessämme. Lisävarmuuden saamiseksi ehdotettiin
erinäisissä tapauksissa määräenemmistö pantavaksi hyväksymisen ehdoksi.
Mutta etupäässä tahdottiin suhteellisen vaalitavan avulla taata
yksikamarille erilaisia tietoja ja näkökohtia ja estää sitä joutumasta
pelkäksi yksipuolisesti arvostelevan, valtiollisesti kypsymättömän
valitsijajoukon elimeksi.

Komitean ehdotuksen perusteella laati senaatti ehdotuksen uutta
valtiopäiväjärjestystä ja vaalilakia koskevaksi hallituksen
esitykseksi. Esitys annettiin valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja
hyväksyttiin miltei sinänsä kaikissa säädyissä; ainoastaan aatelissa
ilmeni heikkoa vastustusta. Mechelin oli tässä säädyssä esityksen
puolustajia. Heinäkuun (7) 20 p:nä vahvisti keisari lain astuvaksi
voimaan lähinnä seuraavan lokakuun 1 p:stä. Suomi sai siten
yksikamarijärjestelmään perustuvan kansaneduskunnan, jossa on 200
määrättyyn ikään tulleiden kansalaisten, miesten ja naisten, yleisen ja
yhtäläisen äänioikeuden perusteella kolmeksi vuodeksi kerrallaan
valitsemaa edustajaa.

Kieltämättä on Mechelin niitä, jotka pontevimmin ovat osaltaan
vaikuttaneet siihen, että Suomi sai kansaneduskunnan, laadultaan
jyrkemmin kansanvaltaisen kuin nykyään on missään muussa Europan
maassa. Muutamilla tahoilla on arveltu hänen tällöin osottaneen
liiallista optimismia. Hänelle niinkuin muillekin oli epäilemättä
yllätys, että sosialismi oli maassamme, maaseudullakin, kasvanut
niin voimakkaaksi, kuin vaalien tulokset sittemmin osottivat. Hänen
sanotaan harkitessaan sosialistien osaa kansaneduskunnassamme,
jos se uudistettaisiin yksikamariseksi yleisine ja yhtäläisine
äänioikeuksineen, lausuneen otaksuman, että heitä olisi valtiopäivillä
kolmisenkymmentä; todellisuudessa kohosi heidän lukumääränsä jo
ensimäisissä vaaleissa 80:een. Pohjaltaan kuitenkin asialliset
vaikuttimet määräsivät hänen kantansa tässä uudistuskysymyksessä. Hän
oli tosin aikaisemmin lausunut kannattavansa kaksikamarijärjestelmää,
mutta oli sittemmin muuttanut mieltään. Hänen vakaumuksensa oli
nyttemmin, että ainoastaan tämän laatuinen porvarillisten osottama
myötämielisyys työväestöä kohtaan voi aikaansaada yksimielisyyden
kaikkien yhteiskuntakerrosten kesken siinä, minkä tuli olla kaikille
pääasia: maamme valtiollisen itsemääräämisoikeuden suojaamisessa. Hän
uskoi järjen vähitellen pääsevän valtaan ja saavan voiton yhteistyön
esteenä olevista yksipuolisista luokkaennakkoluuloista ja
luokkavihasta, sekä toivoi kansan syville riveille myönnetyn
valtiollisen vaikutusvallan kohottavan niiden valtiollista sivistystä
ja vastuunalaisuuden tuntoa.

Asian ollessa ritaristossa ja aatelissa keskusteltavana toukokuun 28
p:nä hän lausui, sen johdosta että muutamat puhujat olivat pitäneet
uudistusta liian jyrkkänä ja puoltaneet kaksikamarijärjestelmää:
"Minulla on jo kauan ollut kovia epäilyksiä kaksikamarijärjestelmää
kohtaan. -- -- Olen ruvennut enemmän ja enemmän epäilemään, onko
mahdollistakaan sellaista järjestää tyydyttävällä tavalla. -- -- Joko
vaipuu ylempi kamari, kansan vaaliin perustumattomana ja vailla yleisen
ajatuskannan tukea olevana, hyödyttömäksi varjoksi, tahi asettuu se,
perustuipa se sitten vaaliin tai vanhoihin säätyerioikeuksiin,
ehdottoman vanhoillisuuden kannalle ja on silloin todellinen kehityksen
jarru. -- -- Täällä on lausuttu, että korkeampaa sivistystä ja
kokemusta edustaville vähemmistöille olisi kaksikamarijärjestelmän
avulla taattava tarpeellista valtaa liian pitkälle menevää
kansanvaltaista suuntaa vastaan. -- -- Todellisuudessa on
kaksikamarijärjestelmän mukaan ylemmällä kamarilla valta ehkäistä, mitä
koko kansan valitsemat, toisen kamarin edustajat päättävät. Käykö
sellaisen vallan asettaminen ihanteeksi? Omasta puolestani uskon, että
niillä vähemmistöillä, jotka edustavat korkeampaa sivistystä ja
kokemusta, ja jotka, sitä myöten kuin kulttuurityö edistyy,
kasvamistaan kasvavat niihin verraten, joilta näitä ominaisuuksia
puuttuu, tulee olla merkityksensä vaikutusvallassa, mutta ei lain
määräämässä valta-asemassa. -- -- Ei pidä milloinkaan odottaa että ne,
jotka tietävät olevansa valtiollisten oikeuksien rajalinjain
ulkopuolella, suhtautuvat valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin
kysymyksiin yhtä objektiivisesti ja luottavaisesti kuin ne, jotka näitä
oikeuksia käyttävät. Luullaankohan että ne, jotka kävelevät
yrttitarhassa hoitelemassa sitä, nauttien sen kukista ja hedelmistä,
syyllä voivat sanoa aidan ulkopuolella oleville: 'Olkaa alallanne ja
tyytyväisiä, ehkäpä annamme teillekin hiukan kukkia.' Sallikaa kaikkien
päästä puutarhaan, silloin ei heidän mieleensäkään juolahda tallata
ja hävittää sitä; oma etunsa heitä silloin kehottaa vaalimaan
sitä. -- --"

Oliko Mechelin oikeassa puhuessaan näin toivehikkaasti uudistuksen
seurauksista, siihen voi vasta tulevaisuus antaa varman vastauksen.
Kieltämättä on eduskuntamme työkuntoisuus uudistuksen johdosta ensi
alussa vähentynyt. Emme kuitenkaan usko kenenkään puolueettomasti ja
vapaamielisesti ajattelevan voivan kieltää, että nelisäätyinen
eduskuntamme oli vanhettunut ja kaipasi perinpohjaista uudistusta, joka
soi lainsäädäntötyöstä siihen asti osattomille aineksille tilaisuuden
saada oikeutetut vaatimuksensa kuuluville, ja että täydellisellä
päätösvallalla varustetun ylemmän kamarin perustaminen luultavasti
olisi aiheuttanut kiivaita riitoja ja erimielisyyttä. Ei liioin käy
kieltäminen, että ylempi kamari on niissä maissa, missä on
kaksikamarijärjestelmä, lukemattomissa tapauksissa osottautunut
järkevienkin ja oikeutettujen uudistusten jarruttajaksi, -- niinkin
korkealla asteella olevassa sivistysmaassa kuin Englannissa
ylähuoneineen. Ei liene liian rohkeata toivoa, että maamme laajoille
kansankerroksille myönnetyt valtiolliset oikeudet aikaa myöten lisäävät
niiden halua ja kykyä käyttää näitä oikeuksia yhteisen isänmaan tosi
parhaaksi.

Maaliskuussa 1906 oli Pietarissa asetettu venäläis-suomalainen
neuvottelukunta keisarikunnan etujen ja hallitsijan oikeuksien kannalta
tarkastamaan senaatin laatimaa ja valtiopäiväin käsiteltäväksi annettua
ehdotusta Suomen eduskuntalaitoksen uudistamiseksi. Venäjän puolelta ei
komiteaan määrätty kenraalikuvernööri Gerardin ehdottamia henkilöitä,
vaan Suomen itsehallinnon vastustajia, semmoisia kuin Frisch ja
Sergejeffski. Tältä taholta vaadittiin muutoksia ehdotukseen, mutta
komitean suomalaisten jäsenten, Langhoffin, Lennart Gripenbergin ja
Mechelinin, onnistui kuitenkin enimmältä osalta torjua ne. Venäläiseltä
puolelta vaadittiin muun muassa, että kiinteää omaisuutta Suomessa
omistavilla Venäjän alamaisilla tulisi, heidän olematta Suomen
kansalaisia, olla äänioikeus ja vaalikelpoisuus eduskuntaan. Tätä
vaatimusta suomalaiset jäsenet vastustivat eikä sitä hyväksyttykään
asiaa korkeimmassa paikassa esiteltäessä.

Laajennettuja oikeuksia hallituksen suhteen ei kansaneduskuntamme
varsinaisesti saanut uuden valtiopäiväjärjestyksen kautta, ellei oteta
lukuun oikeutta tehdä välikysymyksiä hallituksen jäsenille (v.j. 32 §).
Mechelinin ainakin pääkohdiltaan laatima hallituksen esitys
valtiopäiväin oikeudesta tarkastaa hallituksen jäsenten virkatoimien
laillisuutta annettiin tosin 1906 vuoden säätyvaltiopäiväin
käsiteltäväksi, jotka sen erinäisin muutoksin ja lisäyksin hyväksyivät,
mutta valtiopäiväin päätöstä ei vahvistettu. Senaatin käskettiin laatia
uusi esitysehdotus, minkä se tekikin kesällä 1907, mutta se jätettiin
korkeimmassa paikassa huomioon ottamatta eikä johtanut muuhun
toimenpiteeseen.

Jonkin verran onnistuttiin kuitenkin laajentaa kansalaisten yleisiä
oikeuksia ja vapautta valtiopäiväin hyväksymän, elokuun 20 p:nä 1906
annetun lain kautta, joka perustuslain voimaisena sääsi Suomen
kansalaisten lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden.
Valitettavasti jäivät kuitenkin aiotut, näiden oikeuksien käyttämistä
lähemmin järjestävät erikoislait antamatta, paitsi mitä tulee
kokoontumisvapauteen, joka säännösteltiin valtiosäätyjen hyväksymällä,
helmikuun 20 p:nä 1907 annetulla "lailla yleisistä kokouksista".
Esitykset erityisistä lausunto- ja yhdistymisvapautta koskevista
laeista oli tosin senaatin toimesta laadittu ja annettu 1906 vuoden
valtiopäiville, jotka olivat ne käsitelleet, mutta valtiopäiväin
päätökset jätettiin hyväksymättä, säätyjen tekemäin erinäisten, kenties
ei aivan tarpeellisten muutosten johdosta.

Mecheliniä pidettiin uuden senaatin varsinaisena sieluna, niinkuin käy
ilmi jo siitäkin, että sitä sekä maassamme että sen rajain ulkopuolella
jokseenkin yleisesti oli tapana sanoa "Mechelinin senaatiksi". Sitä
laajaa uudistustyötä, minkä se oli asettanut tehtäväkseen, ei se
kokonaan kyennyt toteuttamaan liian lyhyenä elinaikanaan ja niiden
moninaisten vaikeuksien johdosta, joita aiheutui Venäjän taantumuksen
elpymisestä ja Suomen sisäisestä puoluehajaannuksesta. Kuitenkin sen
onnistui aikaansaada useita yleishyödyllisiä toimenpiteitä. Bobrikoffin
aikana annetut säännökset venäjän kielen käyttämisestä virastoissamme
kumottiin senaatin alistuksen johdosta toukokuun 3 p:nä 1906 annetulla
asetuksella, jonka ehdotuksen Mechelin oli laatinut. Valtiosäätyjen
hyväksymällä lailla joulukuun 22 p:ltä 1906 asetettiin routavuosina
laittomasti erotetut virkamiehet entisiin virkoihinsa ja poistettiin
heidän sijalleen nimitetyt. Bobrikoffin toimesta oli edellisen senaatin
jäsenten ja muiden korkeampain virkamiesten palkkoja melko lailla
korotettu; nyt ne senaatin omasta alotteesta alennettiin entisiin
määriinsä ja alistus tehtiin senaatin muidenkin virkamiesten palkkojen
alentamisesta. Sitä vastoin senaatti ryhtyi toimenpiteisiin erinäisten
alempain virkamiesten, niinkuin postinkantajat, luotsien,
vanginvartijat ja rautatieläisten palkkojen korottamiseksi. Bobrikoffin
aikana oli tuskin ensinkään annettu valtioapua yhteiskunnalliseen
valistustyöhön, kansanopistoille ja muihin sellaisiin tarkoituksiin;
uusi senaatti ryhtyi noudattamaan aivan päinvastaista menettelytapaa
koettaen valtioavuilla edistää valistuksen levittämistä. Sen
esityksestä määrättiin tammikuun 10 p:nä 1907, että senaatin oli
sallittu myöntää yleisistä varoista apurahoja maaseudun
yksityisoppilaitoksille samaan määrään kuin kaupunkienkin
yksityisoppilaitoksille. Ja sen alotteesta tammikuun 24 p:nä 1908
annetulla lailla parannettiin maaseudun kansakouluopettajiston
palkkaetuja.

Jo pian nimityksensä jälkeen päätti senaatti tehdä alistuksen Suomen
asevelvollisen sotaväen sekä kaartinpataljoonan jälleen asettamisesta,
joten sopivimmin saataisiin asevelvollisten pataljoonain yli- ja
alipäällystöä. Myöhemminkin senaatti Suomesta Venäjän valtiorahastoon
sotilastarkoituksia varten suoritettavia apumaksuja koskevan kysymyksen
yhteydessä huomautti, että maamme sotilaskysymys olisi ratkaistava
laillista tietä jälleen asettamalla Suomen sotaväki ja että Suomen
suoritettavat apumaksujen ei tulisi jäädä pysyviksi. Valitettavasti ei
näihin alistuksiin pantu huomiota.

Siinä Venäjän perustuslain ehdotuksessa, jonka keisari vahvisti
toukokuun 6 p:nä 1906, oli 2 §:ssä kysymys Venäjän ja Suomen
keskinäisestä suhteesta alkuaan määritelty epätarkasti ja meille
epäedullisella tavalla, mutta Mechelinin onnistui neuvottelemalla
kreivi Witten kanssa saada mainittu säännös oikaistuksi ja
parannetuksi, vaikkakaan ei aivan sellaiseksi kuin olisi halunnut. Se
sai seuraavan sanonnan: "Suomen suuriruhtinaanmaata, joka on
erottamaton osa Venäjän valtakuntaa, hallitaan sisäisissä asioissaan
erityisten laitosten avulla, erityisen lainsäädännön perusteella." Kun
marraskuun-julistuskirjan ilmestyttyä Tagantseffin komitean suomalaiset
jäsenet olivat pyytäneet vapautusta tästä tehtävästä, alisti senaatti
toukokuun 31 p:nä 1906 alamaisesti, että tähän pyyntöön suostuttaisiin
ja ettei uusia jäseniä määrättäisi, koska komitean asettamisen
edellytykset nyt olivat rauenneet. Tagantseffin komitea
hajoitettiinkin.

Se mielten kuohu, joka Suomessa oli kohonnut korkeimmilleen suurlakon
aikana, ei asettunut heti lakon loputtua, vaan aikaansai lähinnä
seuraavana aikana paikka paikoin työlakkoja, toisinaan valitettavia
väkivallantekojakin. Elokuun alussa 1906 puhkesi Viaporin
sotilaskapina, johon osa "punakaartilaisiamme" hairahtui ottamaan osaa.
Niinkuin tunnettu, aiheutti tämä verenvuodatusta Hakaniemen torilla
punakaartilaisten ja perustuslaillisen suojeluskunnan välisessä
yhteentörmäyksessä. Näiden valitettavain tapausten johdosta hajoitti
senaatti punakaartin ja ryhtyi heikontunutta poliisikuntaa vahvistamaan
käyttäen siihen hajoitetussa kotimaisessa sotaväessä aikaisemmin
palvellutta miehistöä. Mellakkaan osaa ottaneita niinikään rangaistiin;
osa heistä tuomittiin kuritushuonerangaistukseen. Salassa perustettu
"Voima" seurakin, jonka tarkoitusperät olivat olleet hämäriä, mutta
jonka toimitetussa tutkimuksessa havaittiin tahtoneen muodostaa
jäsenistään jonkinlaisen sotilaallisen järjestön, hajoitettiin senaatin
toimesta, koska seuran toiminta ei ollut lakiemme mukaista. Venäjän
sisäasiainministerin esityksen johdosta julkaisi senaatti marraskuussa
1906, hankittuaan lausunnon eräiltä maamme etevimmiltä lakimiehiltä ja
heidän mielipiteensä mukaisesti, määräyksiä niiden Venäjän kansalaisten
luovuttamisesta asianomaisten Suomen viranomaisten välityksellä, jotka
keisarikunnassa olivat tehneet rikoksen tahi joita siitä epäiltiin ja
jotka olivat etsineet turvaa Suomessa tahi täällä valmistelleet Venäjän
lakeja loukkaavia tekoja.

Näistä toimenpiteistä huolimatta jatkoi Venäjän sanomalehdistön
kiihkokansallinen osa, joka jo kohdakkoin marraskuun-julistuskirjan
antamisen jälkeen oli uudestaan alottanut hyökkäyksensä Suomea vastaan,
kotimaisen hallituksemme syyttämistä rikollisesta leväperäisyydestä
kumouksellisiin nähden. Tietenkin käytettiin ilmiöitä sellaisia
kuin punakaarti, Voima ja muuan ilmisaatu aseiden tuonti, joka
pantiin viimeksi mainitun seuran syyksi, tervetulleina aiheina
vaikutusvaltaisten venäläisten piirien mielialan kiihottamiseksi
maatamme vastaan. Tämän toiminnan seurauksia ehkäistäkseen senaatti
lähetti maaliskuussa 1907 korkeimpaan paikkaan Mechelinin laatiman
esityksen maamme valtiollisesta tilasta ja niiden ilmiöiden
todellisesta laadusta, joihin Venäjällä oli pantu liiallista
merkitystä, sekä selonteon senaatin toimenpiteistä rauhan
säilyttämiseksi.

Venäläiseltä taholta tehtyjen valitusten aiheita oli muiden muassa,
että syntyperäisten venäläisten, päästäkseen Suomessa nauttimaan samoja
oikeuksia kuin suomalaiset, täytyi hankkia Suomen kansalaisoikeudet,
jota vastoin suomalaiset keisarikunnassa ilman muuta saivat samat
oikeudet kuin venäläisillä siellä oli. Senaatti oli jo kesäkuussa 1906
tehnyt esityksen asetuksen julkaisemisesta, jonka kautta venäläisten
oikeus päästä Suomen kansalaisiksi tulisi sopivalla tavalla
ratkaistuksi. Senaatin laatima sellaisen asetuksen ehdotus oli
kuitenkin herättänyt kenraalikuvernööri Gerardissa epäilyjä. Tämän
johdosta laati Mechelin kirjelmän kenraalikuvernöörille, koettaen siinä
perusteellisilla syillä poistaa noita epäilyjä. Se seikka että
Venäjällä oli paheksuttu sitä, että venäläisten, saadakseen täydet
kansalaisoikeudet Suomessa, oli hankittava Suomen kansalaisoikeudet,
johtuu Mechelinin käsityksen mukaan katsantotavasta, joka ei ole
ottanut huomioon keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan välisiä
valtio-oikeudellisia rajoja. Suomalaisten katsotaan keisarin alamaisina
olevan Venäjänkin alamaisia. Mutta tämä katsantokanta ei ole oikea.
Sillä vaikka Venäjän valta kansainoikeuden kannalta on yksi ainoa
oikeussubjekti, ei tämä seikka poista Venäjän vallan kokoumuksen
valtio-oikeudellista kaksinaisuutta. Venäläiset ovat keisarikunnan
hallitusvallan ja lakien, suomalaiset suuriruhtinaanmaan hallitusvallan
ja lakien alaisia. Yleisten oikeusperiaatteiden mukaista olisi, jos
keisarikunnassa säädettäisiin, että vain ne suomalaiset, jotka ovat
Venäjällä kansalaistuneet, ovat oikeuksiin nähden yhdenvertaiset
syntyperäisten venäläisten kanssa. Omasta puolestaan Mechelin arvelee
perustuslaillisen järjestelmän toteuttamisesta keisarikunnassa olevan
seurauksena, että Venäjän kansalaisoikeus säädetään sekä valtionvirkaan
pääsyn että kunnallisen ja valtiollisen äänioikeuden ehdoksi.

Tällä välin senaatti jatkoi sisäistä uudistustyötä. Senaatin molempain
osastojen yhteisessä täysi-istunnossa joulukuun 4 p:nä 1906 esiteltiin
Mechelinin tekemä niiden hallituksen esitysten tarkka luettelo, mitkä
olisi senaatin laadittava ja vastaisten valtiopäiväin käsiteltäväksi
annettava. Tässä kokonaista 55 kohtaa käsittävässä luettelossa oli
kysymyksiä, joista eräitä oli käsitelty edellisillä valtiopäivillä,
mutta jäänyt ratkaisematta, toiset taas olivat uusia. Näitä
kysymyksiä oli ehdotukset siviliavioliiton käytäntöön ottamisesta,
oikeudenkäyntilaitoksen uudistamisesta, yleisen oppipakon
toimeenpanemisesta, uskonnonvapauden laajentamisesta, papiston
palkkauksen uudesti järjestämisestä, Suomen sotaväen jälleen
asettamisesta, elinkeinoja, köyhäinhoitoa, kyydinpitoa ja majataloja
sekä teiden tekoa ja kunnossapitoa koskevain lakien tarkastamisesta,
työntekijäin aseman turvaamisesta ja tilattoman maalaisväestön
maanhankinnan edistämisestä, yhteismetsäin järjestämisestä ja
metsänraiskauksen ehkäisemisestä, väkijuomain väärinkäytön
vastustamisesta ja uuden hallitusmuodon säätämisestä Suomelle. Tämän
uudistusluettelon, joka oli tarkistettu laitos Mechelinin jo vuotta
aikaisemmin esittämää luetteloa, hyväksyi senaatti nytkin, ja
asianomaisille toimituskunnille sekä vartavasten asetetuille
komiteoille annettiin tehtäväksi esitysehdotusten laatiminen.

Niinkuin jo edellä mainittiin, oli Mechelin aina elävästi harrastanut
uuden hallitusmuodon aikaansaamista maallemme. Hän oli edelleenkin sitä
mieltä, että maamme kaipasi hallitusmuotoa, joka sisältäisi kaiken,
mitä vanhoissa perustuslaeissamme oli olennaista, mutta uudistetussa
muodossa ja erinäisissä kohdin parannettuna ja sisällyksensä puolesta
selvennettynä. Hän toivoi sellaisen hallitusmuotomme ajanmukaisen
uudistuksen myös helpottavan Suomen ja keisarikunnan välistä suhdetta
koskevain riitakysymysten ratkaisua ja siten osaltaan auttavan
torjumaan maatamme uhkaavia vaaroja.

Jo karkoitusaikanaan Tukholmassa oli hän tehnyt alkuluonnoksen, ja
oleskellessaan kesällä 1905 perhetilallaan Löyttymäellä hän laati
täydellisen hallitusmuodon ehdotuksen, jotta se olisi käsillä, jos ja
milloin olot osottautuisivat sopiviksi sen toteuttamiseen. Nyt, lopulla
vuotta 1906, kun olot olivat jonkin verran levollisemmat, arveli hän
olevan tilaisuutta käytettävä. Kun senaatin voimassa olevan
työjärjestyksen mukaan oikeustoimituskunnan asiana oli alotteiden
tekeminen perustuslakia koskeviksi lainsäädäntötoimenpiteiksi,
keskusteli Mechelin asiasta mainitun toimituskunnan päällikön,
senaattori Nyberghin kanssa, joka suostui ottamaan asian
täysi-istunnossa käsiteltäväksi. Senaatti asetti tämän johdosta
keskuudestaan valmisteluvaliokunnan, johon Mechelin itse tuli
jäseneksi. Samalla senaatti teki korkeimpaan paikkaan ilmoituksen tästä
toimenpiteestä sekä sen syistä, tämän aiheuttamatta muistutusta Hänen
Majesteettinsa puolelta. Mechelinin laatima ehdotus pantiin
valmistelutyön pohjaksi sekä lähetettiin, senaatin siihen tehtyä
erinäisiä muutoksia, kesällä 1907 kenraalikuvernööri Gerardille
alistettavaksi hallitsijan tutkittavaksi ja, jos se saavuttaisi hänen
hyväksymisensä, annettavaksi hallituksen esityksenä valtiopäiväin
käsiteltäväksi. Mutta sinä lyhyenä aikana, minkä Gerard enää oli
kenraalikuvernöörinä, ei hän ehtinyt toimittaa ehdotusta perille. Hänen
seuraajansakaan, kenraali Böckmann, ei kenraalikuvernöörinä ollessaan
lähettänyt sitä ratkaisevaan paikkaan. Uutta hallitusmuotoa, josta
ensimäinen yksikamarieduskuntakin teki anomuksen, ei siis Suomelle
saatu. Mechelinin hallitusmuodon täydennykseksi laatimat ehdotukset
budjettioikeuden kehittämiseksi siihen suuntaan, että valtionbudjetti
pääasiallisesti käsittäisi vain eduskunnan hyväksymiä menoeriä sekä
että tullimaksut olisivat eduskunnan harkinnan ja suostumuksen varassa,
saavuttivat senaatin kannatuksen, mutta jäivät hallitsijalle
esittämättä.

Perustuslaillisen senaatin toimesta laaditut lakiuudistusten ehdotukset
tarkoittivat suureksi osaksi taloudellisesti huonompiosaisten
yhteiskuntaluokkain, teollisuustyöväen ja tilattoman maalaisväestön,
aseman parantamista. Elinkeinolain uudistamiseksi oli jo se v. 1898
asetettu komitea, jossa, niinkuin aikaisemmin mainittiin, Mechelin
toimi puheenjohtajana, tehnyt ehdotuksen. Senaatin toimesta laati nyt
kauppa- ja teollisuustoimituskunnan protokollasihteeri Leo Ehrnrooth
samasta asiasta uuden ehdotuksen, joka hallituksen esityksenä annettiin
1907 vuoden eduskunnan käsiteltäväksi. Lisäksi laati Ehrnrooth
ehdotukset laiksi työnvälityksestä eli työn hankkimisesta
työttömille sekä ammattivaltuusmieslaitoksen uudistukseksi.
Maanhankintakysymyksessä laati komitea, jonka puheenjohtajana oli
lakitieteenkandidaatti Jonas Castrén, lakiehdotuksen maan hankkimisesta
tilattomalle maalaisväestölle tarkoitusta varten perustetun
lainarahaston avulla. Valtio osti maatiloja viljelystiloiksi
ositettaviksi. Eduskunnan käsiteltäväksi annettiin hallituksen esitys
maanvuokrasta maalla ja toinen kyytirasituksen huojentamisesta
kyytirahaa korottamalla, poistamalla kyytirasitus maanomistajilta ja
jakamalla se kaikkien yhteiskuntaluokkain kannettavaksi sekä valtioapua
antamalla. Samoin annettiin eduskunnalle esityksiä yhteismetsistä sekä
teollisuudenharjoittajain ja sahayhtiöiden oikeuden rajoittamisesta
hankkia maalaiskiinteistöjä -- näin metsäin hävityksen estämiseksi.
Niinikään oli senaatti laadituttanut yleisen oppipakon ehdotuksen,
jonka eduskunta käsitteli alussa vuotta 1908.

Verraten vähäiseksi kuitenkin jäi näihin ja useihin muihin
lakiehdotuksiin käytetyn runsaan työn tulos. Ainoastaan vähäisen osan
niitä ehti eduskunta käsitellä sinä aikana, jona perustuslaillisen
senaatin oli suotu vaikuttaa asiain kulkuun. Ehdotukset kohtasivat
usein vastustusta eduskunnassa, jonka jyrkät ryhmät eivät tahtoneet
tyytyä maltillisiin uudistuksiin. Näin maanvuokrakysymyksessä, jossa
näiden ryhmäin käsitys sai ilmauksensa maaliskuun 12 p:nä 1909
vahvistetussa jokseenkin epäonnistuneessa maavuokralaissa. Senaatin v.
1906 asettama komitea, vapaaherra V. von Born puheenjohtajana, laati
ehdotukset uskonnonvapauden laajentamiseksi ja siviliavioliiton
käytäntöön saattamiseksi, jotka ehdotukset annettiin kirkolliskokouksen
käsiteltäviksi ja saivat osakseen moitetta niin korkeakirkolliselta
kuin kirkon vastustajainkin taholta sekä jäivät tuloksettomiksi.
Yleisessä valtiollisessa asemassa kohdakkoin tapahtunut käänne sai
aikaan, ettei sellainen vapaamielinen uudistuspolitiikka kuin
Mechelinin ja hänen senaattinsa ajama, enää voinut toivoa saavansa
korkeimman vallan kannatusta. Hyödytöntä ei tuo työ kuitenkaan ole
ollut, sillä ne useita tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä
käsittelevät, laajat ja perusteelliset mietinnöt, jotka silloin
laadittiin, ovat epäilemättä tarjonneet hyvää ohjausta monelle, joka on
noihin kysymyksiin halunnut tutustua, ja toivoa saanee, että niistä
vastedeskin on samaa hyötyä.

Senaatin tämän aikuisista hallinnollisista toimenpiteistä sopii mainita
ohjesääntöisen ammattihaureuden lopettaminen toukokuun 16 p:nä 1907
annetulla asetuksella. Ja senaatin toimesta sai Suomen teknillinen
korkeakoulu sääntönsä vahvistetuiksi huhtikuun 2 p:nä 1908 annetulla
asetuksella.

       *       *       *       *       *

Venäjällä pääsi taantumus uudelleen valtaan. Jo keväällä 1906 erosi
kreivi Witte pääministerintoimesta ja heinäkuussa astui tähän toimeen
jyrkästi kansalliskiihkoinen Stolypin. Sen jälkeen kun duuma
hallituksenvastaisen kantansa takia kahdesti oli hajoitettu ja uusi
vaalilaki julkaistu, jolla hallitus koetti turvata itselleen
toiveidensa mukaiset vaalitulokset, pääsi kolmannessa duumassa voitolle
taantumuksellinen suunta, joka ilmeni muun muassa vihamielisyydessä
Suomea kohtaan. Stolypin ei hyväksynyt kenraalikuvernööri Gerardin
kantaa Suomen kysymyksissä. Syksyllä 1907 nimitettiin kenraalimajuri
Seyn, joka oli avustanut Bobrikoffia hänen Suomi-politiikassaan,
kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Nimitys toimitettiin Venäjän
hallitsevalle senaatille osotetulla ukaasilla, joten itse
nimitystapakin osotti viranpitäjän venäläiseksi virkamieheksi Suomessa.
Suuret joukot venäläistä sotaväkeä lähetettiin maahamme syksyllä 1907.

Gerard erosi helmikuussa 1908 ja sai sen johdosta täällä osakseen
suosionosotuksia. Senaatin jäsenet pitivät hänelle ja hänen perheelleen
juhlapäivälliset, joissa Mechelin ranskankielisessä puheessa esitti
senaatin kiitokset kunniavieraan virkakautenaan noudattamasta, Suomen
valtiosääntöä kunnioittavasta hallitustavasta ja hänen maallemme
osottamistaan palveluksista.

Valitettavasti ei Suomen synkkenevä tulevaisuus saanut, niinkuin
kuitenkin olisi sopinut toivoa, puolueiden välistä, sisäistä kinastelua
vaikenemaan, vaan se päinvastoin kiihtymistään kiihtyi. Eduskunnassa
helmikuun 19 p:nä 1908 esitellyissä erinäisissä välikysymyksissä
tiedusteltiin hallitukselta, mitä se oli tehnyt ja aikoi tehdä maamme
oikeuden ja parhaan turvaamiseksi. Hallituksen puolesta Mechelin
vastasi näihin välikysymyksiin täysi-istunnossa paria päivää myöhemmin.
Perustuslakivaliokunta, johon asia oli lähetetty valmisteltavaksi,
ehdotti, että eduskunta annettavassaan lausunnossa kehottaisi
hallitusta tekemään voitavansa torjuakseen niitä vaaroja, jotka
uhkasivat maamme perustuslakien turvaamaa oikeutta. Mutta valiokunnan
mietintöön olivat sekä maalaisliittolaiset ja sosiaalidemokraatit että
vanhatsuomalaiset liittäneet vastalauseita, joissa senaattia ankarasti
moitittiin. Sosiaalidemokraatit, jotka tässä menivät pisimmälle,
moittivat senaattia liiallisesta myöntyväisyydestä Venäjän hallituksen
vaatimuksiin sekä siitä, ettei se sisäpolitiikassamme ollut tarpeeksi
kansanvaltainen, se kun ei ollut toteuttanut kansan vaatimia
uudistuksia. Vanhainsuomalaisten vastalause oli sisällykseltään ihan
päinvastainen; siinä moitittiin senaattia siitä, ettei se ollut
tarpeeksi koettanut saada aikaan välinselvitystä Venäjän vallanpitäjäin
kanssa. Asiasta eduskunnassa maaliskuun 27 p:nä keskusteltaessa
Mechelin suuressa puheessa osotti syytökset aiheettomiksi ja vääriksi.
Senaatti oli, hän lausui, laatinut suuren joukon uudistusehdotuksia,
joista useat olivat tarkoittaneet kansan laajojen kerrosten
taloudellisen aseman parantamista ja olleet eduskunnankin
käsiteltävinä. Ei ollut senaatin syy, etteivät ne kaikki olleet
johtaneet tulokseen. Laillisia oloja oli senaatti parhaansa
mukaan koettanut palauttaa, mutta ei suinkaan ollut, niinkuin
vanhallasuomalaisella taholla oli väitetty, vastustanut kaikkia
yrityksiä päästä sovinnolliseen selvitykseen Venäjän vallanpitäjäin
kanssa Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämisestä. Vastikään
oli senaatti, ilmoitti Mechelin, Hänen Majesteetilleen alistanut, että
ne mainittuja suhteita koskevat kysymykset, joista vallitsi eri mieliä,
annettaisiin venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä muodostetun
neuvottelukunnan käsiteltäviksi. Mutta senaatti oli ollut ja oli
edelleenkin sillä kannalla, että Suomen oikeutetut edut oli huomioon
otettava ja Suomen perustuslakeja näitä kysymyksiä järjestettäessä
noudatettava.

Mietinnöstä ensimäistä kertaa äänestettäessä voitti vanhainsuomalaisten
vastalauseen vastaehdotukseksi pantu sosialistien vastalause, minkä
jälkeen edelliset pysyivät erillään koko äänestyksestä. Tulos oli,
että lopullisessa, ratkaisevassa äänestyksessä sosialistien
vastalause vei voiton yhdistyneiden perustuslaillisten kannattamasta
mietinnöstä. Kotimainen hallituksemme oli siis saanut täydellisen
epäluottamuslauseen kansaneduskunnalta kiitokseksi isänmaallisesta
työstään. Mechelin ja talousosaston muut jäsenet asettivat tämän
johdosta paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Tarjousta ei kuitenkaan
heti hyväksytty, mutta sitä vastoin eduskunta hajoitettiin ja määräys
uusien vaalien toimittamisesta annettiin.

Venäjän valtakunnanduumassa piti Stolypin toukokuun 18 p:nä 1908
huomiota ansaitsevan puheen, jossa hän ajoi sitä mielipidettä, että
Venäjän ja Suomen yhteisiä etuja koskevain kysymysten tuli saada
yhteinen, Venäjän "historiallisia suvereniteettioikeuksia" tyydyttävä
ratkaisu, joihin oikeuksiin hänen mielestään Suomeen nähden ei ollut
pantu asianmukaista huomiota. Oli vahvistettava tämän lainsäädännön
yhteinen järjestys, eikä siihen tarvittu Suomen eduskunnan suostumusta.
Suomen senaatin ehdotuksessa Suomen uudeksi hallitusmuodoksi katsottiin
tosin asiaa toisin, mutta se oli vain "separatistinen temppu". Jotta
voitaisiin arvostella, mitkä asiat koskivat Venäjän etuja, olisi
tarpeellista, että Venäjän ministerineuvosto edeltäkäsin tarkastaisi
asiat ja kiinnittäisi hallitsijan huomiota niiden laatuun. Sen vuoksi
olisi yleensä vain sellaiset asiat alistettava hallitsijan
ratkaistaviksi, jotka ministerineuvosto oli tarkastanut ja joista se
oli antanut mietintönsä. -- Nämä näkökohdat määräsivät korkeimman
vallan kohdakkoin sen jälkeen Toukokuun 20 (kesäkuun 2) p:nä 1908
vahvistaman Venäjän ministerineuvoston pöytäkirjan sisällyksen.
Venäjän ministerineuvosto sai siten Suomen senaattia ja
ministerivaltiosihteeriä korkeamman vallan tarkastaa hallitsijan
ratkaistaviksi alistettavat Suomen asiat.

Valtiollinen asema oli täten kehittynyt sellaiseksi, että Mechelinin
oli mahdoton jäädä hallitukseemme. Stolypin kuuluu erityisesti
halunneen hänen eroaan, ja Mechelin lienee saanut kehotuksen lähettää
perille sen eronpyynnön, jonka hän jo oli ilmoittanut olevansa valmis
tekemään eduskunnan äänestyksen tuloksen johdosta. Hän siis pyysi osin
muutetuilla perusteilla eroa ja saikin sen kesäkuun 5 p:nä samalla
kertaa kuin eräät virkatoverinsakin, senaattorit Ignatius, Donner ja
Stjernvall sekä prokuraattori Grotenfelt. Perustuslaillisilta
kansalaisilta saivat mainitut herrat eronsa johdosta vastaanottaa
lukuisia syvän kunnioituksen ja hartaan kiitollisuuden osotuksia
suorittamastaan työstä.



X. LUKU.

1908-1914.

Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi.
1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus.
Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.


Korkeasta iästään ja heikontuneesta terveydestään huolimatta Mechelin
viimeisinä elinvuosinaan, senaatista erottuaan, uupumatta antautui
yleishyödylliseen työhön. Virkatoimista vapautuneena ryhtyi hän
etusijassa kynällä puolustamaan Suomen oikeutta. Jo v. 1908 hän
julkaisi _Olika meningar i rysk-finska frågor_ nimisen lentokirjasen,
jossa hän arvosteli Stolypinin vastamainittua duumassa pitämää puhetta
sekä Venäjän ministerineuvoston kesäkuun 2 p:nä vahvistettua
pöytäkirjaa. Stolypinin Suomen hallitusta vastaan tekemät syytökset
rauhanhäiritsijöitä kohtaan osottamasta, valtakunnan etuja
vahingoittavasta leväperäisyydestä hän torjuu viittaamalla hallituksen
toimenpiteisiin. Puhuessaan Stolypinin mainitsemista Venäjän
"suvereniteettioikeuksista" Suomeen nähden hän huomauttaa, että tämä
suvereniteetti ilmenee vain ulkopolitiikassa, suhteessa vieraisiin
valtoihin ja puolustustoimen järjestämisessä, joissa kohdin Suomi on
Venäjän ylivallan alainen, mutta että se ei ulotu Suomen sisäisiin
asioihin. Nämä voidaan laillisesti järjestää vain noudattamalla mitä
valtiosääntömme määrää. Keisarikunnan etuja koskevista Suomen asioista
on Suomen ministerivaltiosihteerin v. 1891 annetulla asetuksella
käsketty hankkia asianomaisten venäläisten ministerien lausunnot ja
saattaa nekin hallitsijan tietoon. Niissäkään tapauksissa, jolloin
sisällykseltään yhtäläinen laki havaitaan kumpaisessakin maassa
tarpeelliseksi, ei sen aikaansaamiseksi tarvita "yhteistä"
lainsäädäntöä. Mutta kesäkuun 2 p:nä annetun määräyksen mukaan on
ministerineuvoston tutkittava miltei kaikki Suomen senaatin
hallitsijalle lähettämät asiat, mikä ei ainoastaan viivytä Suomen
asiain ratkaisua, vaan tekee ministerineuvostosta, vastoin Suomen
hallinnon periaatteita, jonkinlaisen Suomen senaatin ja hallitsijan
välisen oikeusasteen. Mechelin myöntää kuitenkin, että kenties voisi
olla hyödyksi asettaa asiantuntevista venäläisistä ja suomalaisista
miehistä kokoonpantu komitea selvittämään kysymystä, onko ja miltä
kohdin se järjestys, jota on noudatettu kumpaistakin maata koskevia
asioita käsiteltäessä, parannuksen ja täydennyksen tarpeessa, ottamalla
huomioon senkin, että Venäjällä lainsäädäntöjärjestys on muuttunut
kansanedustuslaitoksen perustamisen johdosta. Mutta joka tapauksessa on
Suomenkin eduskunnan lainsäädäntöoikeus tunnustettava.

Venäläiselläkin taholla oli uudestaan alettu ajatella neuvottelukunnan
asettamista ratkaisemaan Venäjän ja Suomen välisiä riitakysymyksiä.
Tämän johdosta Mechelin laati "_Promemoria med hänsikt till den
emotsedda rysk-finska konferensen_" nimisen kirjoituksen, joka on
päivätty marraskuussa 1908 ja jota painettuna levitettiin yksityisesti.
Sen tarkoituksena oli niiden näkökohtain selvittäminen, joista
neuvottelukunnan suomalaisten jäsenten tuli pitää kiinni.
Asevelvollisuuskysymyksestä sanotaan, että apumaksu toistaiseksi lienee
ainoa keino, mutta vain lyhyeksi aikaa, ja että Suomen on saatava pitää
oma kotimainen sotaväkensä sekä että asevelvollinen armeija on
uudestaan asetettava. "Ellei meillä ole omaa sotaväkeä, pitävät meitä
ne, jotka arvostelevat asioita nykyajan valtiollisten katsantokantain
mukaan, Venäjän turvattomana suojattina, jonka valtiollisen
itsehallinnon vaatimukset käy pitäminen pilkkana." Suomen sotaväen
tulee kuitenkin olla siten järjestetty, että se vaikeudetta voi toimia
yhdessä Venäjän sotaväen kanssa. Lainsäädäntöön nähden on tehtävä ero
niiden lakien välillä, jotka ovat voimassa ainoastaan Suomessa, vaikka
koskevat keisarikunnankin etuja, ja niiden, jotka ovat voimassa sekä
keisarikunnassa että Suomessa. Edellisiin nähden on Venäjän
viranomaisille varattava riittävää tilaisuutta mietintöjen antamiseen
niistä, ja nämä on saatettava hallitsijan tietoon ennen ratkaisua.
Mutta sitä varten ei ole tarpeen, että kaikki Suomen asiat tarkastetaan
ministerineuvostossa. Niiksi laeiksi taas, joiden tulee olla
samanlaisina voimassa kumpaisessakin maassa, on samansisältöiset
ehdotukset annettava sekä Venäjän että Suomen kansaneduskunnalle.
Elleivät nämä pääse yhtäpitäviin päätöksiin, on kumpaisenkin puolen
valitsemain valtuuskuntain koetettava sovitella. Ellei tämä onnistu,
raukeaa kysymys sillä kertaa. Suomen eduskunta saattaisi tosin siten
joskus tehdä tyhjäksi lainsäädäntötoimenpiteen, jota venäläisellä
taholla pidetään koko valtakunnalle hyödyllisenä. Mutta juuri siksi
että sellaisen yhtenäisen lain tulee olla hyödyksi koko valtakunnalle,
pitää Suomen eduskunnan saada vastustaa lakiehdotusta, jonka se katsoo
Suomelle vahingolliseksi. Kesäkuun 2 p:nä 1908 annettu määräys
Suomen asiain esittelystä on saatava kumotuksi, sillä Venäjän
ministerineuvostolla ei ole sitä Suomen olojen tarpeellista tuntemusta,
mikä on Suomen senaatilla.

Finsk Tidskriftin tammikuun vihossa v. 1909 on Mecheliniltä Suomen
valtiollisia toiveita käsittelevä kirjoitus "Vid årsskiftet". Tässäkin
hän puhuu vastaisesta venäläis-suomalaisesta neuvottelukunnasta,
jokseenkin huolestuneena, kun toiveet kysymysten saattamisesta sen
avulla onnelliseen ratkaisuun olivat synkistymistään synkistyneet. Sen
jälkeen kun neuvottelukunta, Stolypin puheenjohtajana, oli laatinut
alustavan mietinnön, asetettiin 6 venäläisestä ja 5 suomalaisesta
miehestä kokoonpantu komitea laatimaan lakiehdotusta niiden Suomea
koskevain lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on
yleisvaltakunnallinen merkitys. Ehdotus laadittiin kokonaan venäläisen
enemmistön Suomen oikeuskäsityksestä poikkeavan mielipiteen mukaisesti.

Sen mukaan on lait, jotka, paitsi Suomea, koskevat valtakunnan muitakin
osia, ja joihin komitea luki miltei kaikki tärkeämmän laatuiset asiat,
säädettävä Venäjän lainsäädäntöjärjestyksessä. Suomen etujen näissä
kysymyksissä katsottiin tulevan riittävästi huomioon otetuiksi, jos se
oikeutettaisiin lähettämään neljä jäsentä Venäjän duumaan ja kaksi
valtakunnanneuvostoon.

Erään venäläisen lehden ehdotuksesta antaman selostuksen nojalla
Mechelin kirjoitti siihen vastineen, joka julkaistiin eräissä
kotimaisissa lehdissä. Ja ehdotuksen tultua täydellisesti tunnetuksi
julkaisi hän elokuussa 1909 kirjasen "Mietteitä Venäjän ja Suomen
oikeudellisten suhteiden lähemmästä järjestämisestä" (ilmestynyt myös
ruotsiksi ja venäjäksi), jossa hän arvostelee sitä perinpohjaisesti.
Kumoten ne edellytykset, joihin komitea Suomen asemaan nähden on
nojautunut, hän osottaa komitean käsitelleen tehtäväänsä kauttaaltaan
ylen pintapuolisesti. Itse käsite "yleisvaltakunnallista merkitystä
olevat lait" on epäselvä ja häilyvä, eikä komitea ollut yrittänytkään
sitä selvittää. Kysymyksiä, jotka koskevat sekä keisarikuntaa että
Suomea, on eri laatuisia ja ne vaativat erilaista ratkaisua. Mechelin
koettaa tarkemmin selvittää, mitä eri laatua nämä kysymykset ovat ja
miten ne on käsiteltävä saadakseen kumpaistakin maata tyydyttävän
ratkaisun. Mutta tämän ohessa hän osottaa sen voivan käydä päinsä
keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan hallitusviranomaisten ja
lainsäätäjäkokousten yhteistoimin, kumpaisenkaan maan perustuslakeja
loukkaamatta. Jos jokin perustuslakien kohta kaipaa muutosta, on sekin
toimeenpantava niiden itsensä määräämässä järjestyksessä.

1909 vuoden kuluessa hän lisäksi julkaisi ranskan- ja saksankielisiä
kirjasia valaistakseen venäläis-suomalaista oikeusselkkausta. Hän oli
niinikään v. 1909 muiden mukana perustamassa venäläistä Finlandija
aikakauslehteä, jonka tarkoituksena oli venäläisen yleisön
tutustuttaminen maahamme ja sen oloihin, mutta joka jo seuraavana
vuonna lakkautettiin.

Alkukesästä 1909 kuoli Mechelinin puoliso kauan sairastettuaan.
Helläsydämisen, elämän kaikki myötä- ja vastoinkäymiset uskollisesti
jakaneen kumppanin menetys vaikutti häneen syvästi, ja eräässä sen
aikuisessa kirjeessä hän valittaa surun vähentäneen hänen työkykyään.
"Olen kenties", hän kirjoittaa, "liian kauan ja liian usein esiintynyt
taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan. Mielelläni luopuisin siitä
kokonaan. Syynä siihen etten sitä jo ole tehnyt ja että minun vielä
kenties on jatkettava, on ollut ja on edelleenkin se, että
taistelijoita on niin vähän, jota vastoin alinomaa tehdään uusia
hyökkäyksiä..."

Kun hän syksyllä 1909 Helsingissä oleskellessaan täytti 70 vuotta,
osotettiin hänelle taas kunnioitusta juhlatilaisuudessa, johon lukuisa
joukko kansalaisia otti osaa. Hänelle pidetyssä juhlapuheessa
lausuttiin muun muassa että, jos Mechelinin kehto olisi ollut jossakin
suuremmassa maassa kuin vähäisessä Suomessamme, olisi hän kyvyllään
voinut toimia paljon enemmän ja saada aikaan paljon suurempia töitä,
kuin mitä hän oli saanut toimeen niissä oloissa, joissa oli elänyt.
Mechelin vastasi että hän, jos oli voinut vähänkään hyödyttää
synnyinmaataan, piti sitä suurimpana onnenaan eikä enempää toivonut.
Syntymäpäivän johdosta kuvanveistäjä Walter Runeberg teki päivän
sankarin rintakuvan, joka pronssiin valettuna on sijoitettuna Ateneumin
eteiseen.

Ennen pitkää häntä kuitenkin uudestaan tarvittiin valtiollisessa
puolustustyössä. Lokakuun 7 p:nä 1909 oli eräässä julistuskirjassa
säädetty, että Suomi oli, kunnes sotilaskysymys lopullisesti
ratkaistaisiin, vapautettu suorittamasta asevelvollisuutta, mutta
velvollinen vuosittain Venäjän valtakunnanrahastoon maksamaan
julistuskirjassa määrätyn, vuosi vuodelta kohoavan rahasumman.
Eduskunta päätti kieltäytyä suostumasta laittomasti säädettyyn
apumaksuun ja vaatia sotilaskysymyksen ratkaisemista laillista tietä.
Seuraus oli että eduskunta hajoitettiin.

Marraskuussa 1909 antoi komitea edellä mainitun, venäläisellä taholla
laaditun ehdotuksen Suomea koskevain, yleisvaltakunnallista laatua
olevain lakien säätämisestä. Samaan aikaan erosi kenraalikuvernööri
Böckmann, joka valmistavan neuvottelukunnan jäsenenä oli, Suomen
erikoiseen lainsäädäntöön viitaten, liittänyt ehdotukseen vastalauseen.
Hänen seuraajakseen nimitettiin kenraaliluutnantti Seyn. Senaatin
kokoonpano muutettiin samalla kertaa sellaiseksi, että talousosaston
jäseniksi tuli Suomen yhteiskunnallisiin oloihin tuiki perehtymättömiä
ja katsomukseltaan aivan venäläisvirkavaltaisia henkilöitä.

Alussa vuotta 1910 antoivat lukuisat englantilaiset, belgialaiset,
saksalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset oikeusoppineet paheksuvia
lausuntoja Suomea kohtaan noudatetusta venäläistyttämispolitiikasta.
Mechelin lienee ollut apuna lausuntojen aikaansaamisessa ja sitä varten
tehnyt matkan Lontooseen.

Häntä kehotettiin asettumaan ehdokkaaksi tulossa olevissa
eduskuntavaaleissa. Hän epäröi kauan ikänsä ja kivulloisuutensa takia,
mutta antoi viimein suostumuksensa. "Sisäinen ääni", hän kirjoittaa,
"sanoo minulle, etten menettelisi oikein, jos kieltäisin antamasta
apuani ensi eduskunnan suoritettavana oleviin tehtäviin". Ruotsalaisen
puolueen Uudenmaan läänin vaalipiirin ehdokkaaksi asettamana hänet
valittiin maaliskuun alussa 1910 kokoontuvaan yksikamariin, tuli
perustuslakivaliokuntaan, valittiin sen puheenjohtajaksi ja laati
taaskin enimmältä osalta sen mietinnöt. Tällä ja seuraavilla
istuntokausilla, joihin hän otti osaa, oli hän eduskunnan vanhin jäsen
ja sai ikäpuhemiehenä avata ensimäisen istunnon. Syksyllä 1913 hän
kieltäytyi uudesta vaalista.

Ehdotus Suomea koskevista yleisvaltakunnallista merkitystä olevista
laeista annettiin keväällä 1910 duuman käsiteltäväksi ja hyväksyttiin
siellä samoin kuin valtakunnanneuvostossakin, vapaamielisten ainesten
vastustuksesta huolimatta, minkä jälkeen se korkeimmassa paikassa
vahvistettiin kesäkuun 17/30 p:nä s.v. Suomen eduskunta menetti siten
useilla lainsäädännön aloilla oikeutensa lainsäätämiseen, ja sai
tehtäväkseen ainoastaan antaa lausuntoja, vaikka lait säädetään
oleviksi voimassa Suomessa. Ainoastaan ne lait ja asetukset, jotka
koskevat "yksinomaan" Suomen sisäisiä oloja, säädetään ja julkaistaan
Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä. Mutta mitkä asiat "yksinomaan"
koskevat maamme sisäisiä oloja, sen ratkaisevat Venäjän viranomaiset.

Sen johdosta että tekeillä olevasta valtakunnanlaista oli vaadittu
Suomen eduskunnan lausuntoa, oli tämä toukokuussa 1910 antanut
vastauksen, jossa kumottiin lain pohjana olleet teoriat. Tämä vastaus
on epäilemättä pääasiallisesti Mechelinin kynästä lähtenyt.
Kun laki siitä huolimatta vahvistettiin ja eduskunta sen säännösten
mukaisesti sai kehotuksen valita jäseniä valtakunnanneuvostoon ja
valtakunnanduumaan sekä antaa lausunnon parista lakiehdotuksesta,
lausui puhemies Svinhufvud täysi-istunnossa syyskuun 26 p:nä,
ettei hän voinut esittää näitä asioita, ne kun perustuivat
valtakunnanlainsäädäntöön, jolla ei ollut lainvoimaa Suomessa.
Eduskunta hyväksyi yksimielisesti puhemiehen menettelyn, jolloin
Mechelinkin käytti puheenvuoroa laajasti esittäen, miksi tämä
eduskunnan kanta, kieltäytyminen ensinkään puuttumasta puheenalaisiin
asioihin, oli ainoa oikea.

Sen ohessa eduskunta teki erityisen esityksen hallitsijalle anoen,
että hän pitäisi voimassa perustuslakien pyhyyden ja määräisi
peruutettaviksi erinäiset perustuslaista poikkeavat hallituksen
toimenpiteet. Eduskunta hajoitettiin tämän johdosta.

Mechelin ei kuitenkaan herennyt vastustamasta uutta valtakunnanlakia,
vaan julkaisi saman vuoden loppupuolella uuden, lähes 10 painoarkin
kokoisen _Venäläinen laki kesäkuun 17(30) p:ltä 1910_ nimisen
lentokirjasen ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi. Asiantuntevalla taholla
on lausuttu, että "murhaavampi arvostelu on tuskin koskaan tullut
minkään lainsäädäntötuotteen osaksi" [R.A. Wrede, Muistopuhe L.
Mechelinistä s. 13]. Siinä todistellaan, että valtakunnanlainsäädännön
alaan on luettu lakiryhmiä, jotka todellisuudessa eivät ensinkään koske
Venäjän etuja. Sitä vastoin on Suomelle säätävä lakeja kansaneduskunta,
jolle on jokseenkin yhdentekevää, ovatko lait hyödyksi vai vahingoksi
niille, joiden on niitä noudatettava. Niinikään osottaa Mechelin, että
on väärin vedottu Venäjän 1906 vuoden perustuslakiin, jonka 2 §
nimenomaan tunnustaa, että suuriruhtinaanmaata sisäisissä asioissaan
hallitaan erityisten laitosten avulla erikoisen lainsäädännön
perusteella, lain tekemättä eroa yksinomaan sisäisten ja muiden
sisäisten asiain välillä. Uusi laki asettaa vallan oikeuden edelle sekä
saattaa Venäjän ja Suomen väliset suhteet alituisten riitain esineeksi.

Alussa vuotta 1911 toimitetuissa uusissa vaaleissa, joiden
tuloksena oli kokoonpanoltaan miltei samanlainen eduskunta kuin
hajoitettu edeltäjänsä, suostui Mechelin uudestaan ottamaan vastaan
edustajantoimen. Vuosina 1911 ja 1912 hän oli valtiovarainvaliokunnan
sekä 1913 uudestaan perustuslaki- ja adressivaliokunnan
puheenjohtajana. Näilläkin valtiopäivillä hänellä oli johtava asema
maamme oikeuksien puolustustyössä. Vuonna 1911 eduskunnalle annettu
valtion raha-asioita koskeva esitys oli laadittu perustuslakiemme
vastaisella tavalla sikäli, että hallitus oli tehnyt eron
valtiorahaston ja suostuntarahaston välillä sekä kieltänyt eduskunnalta
oikeuden lausua mieltänsä ensinmainitun rahaston menoista. Hallitus
tahtoi tällä keinoin muun muassa turvata laittoman sotilasapumaksun
suorittamisen. Mechelin kävi vastustamaan tätä hallituksen
laitonta toimenpidettä ja koetti saada budjetin siten laadituksi,
että eduskunta, hyväksymättä sotilasapumaksua, voisi turvata
sivistystarkoituksiin meneväin määrärahain suorittamisen [R.A. Wrede,
Muistopuhe L. Mechelinistä s. 26]. Tammikuun 20 (helmikuun 2) p:nä 1912
annetun n.s. "yhdenvertaisuuslain" johdosta, joka koski "muiden Venäjän
alamaisten saattamista oikeuksiinsa nähden Suomen kansalaisten
vertaisiksi" ja jota, perustuslainvastaisessa järjestyksessä
syntyneenä, ei voitu pitää lakina Suomessa, antoi eduskunta adressin
muodossa vastalauseen. Samoin se pani vastalauseen saman vuoden
helmikuussa annettua säännöstä vastaan, jolla Suomen luotsilaitos
kokonaan alistettiin Venäjän meriministeriön alaiseksi ja lakkasi
olemasta suomalainen laitos. Nämä lausunnot, jotka eduskunta antoi,
samalla ilmoittaen olevansa valmis myötävaikuttamaan valtakunnan etuja
tarkoittavain lainsäädäntötoimenpiteiden aikaansaamiseksi, mikäli ne
olivat Suomen valtiosääntöön soveltuvia, olivat suurelta osalta
Mechelinin laatimia.

1911 vuoden eduskunnan käsiteltävänä oli myös kysymys siviliavioliiton
käytäntöön ottamisesta, jonka uudistuksen aikaansaamiseksi
lainsäädäntötietä Mechelin itse jälkimäisenä senaattorikautenaan oli
tehnyt alotteen ja josta asiasta v. 1911 oli uudestaan tehty
eduskunnassa anomus. Eri mieliä ilmeni, muutamat kun tahtoivat
siviliavioliiton säädettäväksi kaikille avioliittoon aikoville
pakolliseksi, toiset valinnaiseksi eli kirkolliseen vihkimiseen
vaihdettavaksi. Uskollisena vapaamieliselle katsantotavalleen, jonka
mukaan vapaus oli pakkoa parempi, kannatti Mechelin jälkimäistä
vaihtoehdotusta.

Vielä kansanedustajatoimensa loppuaikoinakin Mechelin työskenteli
Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämiseksi kumpaistakin maata
tyydyttävällä tavalla. Voipa sanoa hänen tällä alalla tehneen uuden
alotteenkin. Hän antoi nimittäin helmikuun 14 p:nä 1913 vapaaherra
R.A. Wreden kera eduskunnalle anomuksen Venäjän ja Suomen suhdetta
koskevain asiain käsittelyä järjestelevän "valtioperuskirjan"
aikaansaamisesta. Tämän ehdotuksen mukaan, johon liittyi tekijäinsä
laatima ohjelma, tulisi eduskunnan anoa venäläis-suomalaisen komitean
asettamista ohjelmaa tarkastamaan sekä asian lähettämistä Venäjän
valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman ynnä Suomen eduskunnan
hyväksyttäväksi. Anomuksentekijät olivat, niinkuin he itse
huomauttavat, koettaneet objektiivisesti arvostella asiaa siltä
kannalta, mitä keisarikunnan oikeus ja etu todella vaati, samalla
kun he olivat pitäneet kiinni siitä, että lait, jotka on aiottu
olemaan voimassa yksinomaan Suomessa, on säädettävä Suomen
lainsäädäntöjärjestyksessä, vaikka voivat koskea keisarikunnankin
etuja. Tätä ehdotusta, joka ennen eduskunnalle antamista oli ollut
porvarillisten puolueiden asettaman valtuuskunnan tarkastettavana, ei
eduskunta kuitenkaan ehtinyt lopullisesti käsitellä. Tuskinpa
anomuksentekijät itsekään uskoivat, että ehdotus eduskunnan
hyväksymänäkään olisi lähimmässä tulevaisuudessa johtanut toivottuun
tulokseen. Mutta he olivat siinä kuitenkin esittäneet aatteen, joka
kenties on molemminpuoliseksi tyydytykseksi toteutuva tulevaisuudessa,
kun kansalliset intohimot ovat ehtineet asettua ja Venäjä on saanut
todellisen oikeusvaltion luonteen. Venäjän vapaamielisellä taholla on
oltu sitä mieltä, että tämä "valtioperuskirjan" ehdotus on viittonut
oikean tien venäläis-suomalaisen ristiriidan poistamiseen.

Mechelinin vaikutusvalta uudessa kansaneduskunnassa perustui hänen
suhtautumiseensa vallitseviin puoluevastakohtiin. Vaikka valittuna
ruotsalaisen puolueen ehdokaslistalla, pysyi hän edelleenkin sillä
kannalla, että valtiollisen toiminnan määräävänä tarkoitusperänä
maassamme ei tulisi olla toisen tahi toisen kielen harrastus, toisen
tahi toisen kansatieteellisen kansanryhmän suosiminen, vaan kaikkien
yhteisen isänmaan, Suomen valtion, etujen valvominen. Hän tunnusti
kansallisuusaatteen oikeaksi, sikäli kuin se tarkoitti "jokaisen
kansakunnan oikeudellista vaatimusta saada olla itsenäinen valtio tahi
muodostaa sen". [Om statsförbund och statsunioner, s. 7.] Mutta
kansakuntaa ei silloin ole käsitettävä vain kansatieteellisessä
mielessä, vaan sinä ykseytenä, joksi jonkin maan väestö, vaikka siinä
syntyperän ja kielen puolesta ilmeneekin erilaisuuksia, yhteisten
historiallisten vaiheiden, yhteisen yhteiskuntajärjestyksen ja
sivistyksen vaikutuksesta vähitellen on kehittynyt. Hänen
silmämääränään eduskunnassakin oli sen vuoksi yksimielisen
yhteistoiminnan aikaansaaminen valtiollisissa kysymyksissä. Ja todella
hänen onnistuikin melko suuressa määrin saada aikaan sellaista
yhteistoimintaa "porvarillisten" puolueiden kesken. Näiden valitsemat
valtuuskunnat kokoontuivat neuvottelemaan yhteisestä menettelytavasta,
ja useinkin Mechelin löysi sen päätösten muodon, johon kaikki voivat
yhtyä. Suurilukuisinta, sosialistien, puoluetta hänen ei onnistunut
haluamassaan määrässä saada lähennetyksi toisiin puolueisiin, siksi oli
erikoinen luokkaetu siinä liian yksinomaisesti vallitsevana. Mutta
ovatpa sosialistitkin toisinaan kulkeneet käsi kädessä toisten
puolueiden kanssa, joten on päästy yksimielisyyteen eduskunnan
menettelytapaan nähden ainakin tärkeimmissä tapauksissa.

       *       *       *       *       *

Ihmeteltävällä sitkeydellä Mechelin jatkoi työtään elämäntehtäväinsä
suorittamiseksi. Kansanedustajatoimensa ohessa hän jatkoi
kirjailijatoimintaansa. Suomen maantieteellisen seuran julkaiseman
suuren "Suomen kartasto 1910" nimisen teoksen tekstiosastoon on hän
laatinut laajahkon kirjoitelman: "Valtiollinen ja hallinnollinen
rakenne". Kotimaisissa sanomalehdissäkin hän edelleen julkaisi
kirjoituksia. Tiedeseuran kokouksessa, jonka seuran jäseneksi hän oli
tullut v. 1908, hän 1912 piti esitelmän "politiikasta". Mutta hän oli
myös uutterassa kirjeenvaihdossa eteväin ulkomaisten valtiomiesten ja
oikeusoppineiden kanssa, kirjoitteli edelleenkin ulkomaisiin sanoma- ja
aikakauslehtiin sekä otti osaa lukuisiin vieraissa maissa
toimeenpantuihin kongresseihin.

Alussa vuotta 1910 hän kehotuksen saatuaan matkusti Parisiin, missä hän
Suomen kysymyksestä piti esitelmän, jota valmistaakseen hänellä omain
sanainsa mukaan oli ollut vain lyhyt aika, mutta joka herätti vilkasta
mieltymystä. Ystävälleen, vapaaherra R.A. Wredelle kirjoittamassaan,
joulukuun 26:ntena 1910 päivätyssä kirjeessä hän sanoo olevansa
uupunut paljosta valtiopäivätyöstä, kokouksiin osaaottamisesta,
kirjailijatyöstä y.m. ja sen vuoksi aikovansa lähteä Grankullaan
käyttääkseen kymmenisen päivää terveytensä hoitamiseen. "Mutta", hän
lisää, "sitä ennen on minun maksettava lukuisia kirjevelkoja
ulkomaalaisille ja valvottava lentokirjaseni" (kesäkuun 17/30 p:nä 1910
annettua venäläistä lakia koskevan) "levittämistä". Syystä käy
sanominen, että Mechelin oli maamme puhemiehenä Europan valistuneen
mielipiteen edessä. Kaikkialla hän saavutti sen etevimpäin edustajain
personallisen kunnioituksen ja ystävyyden ja osasi herättää myötätuntoa
syrjäistä maatamme kohtaan, osanottoa sen kohtaloon.

Myöhempinä elinvuosinaan Mechelin liittyi hartaalla mielenkiinnolla
sivistysmaissa alulle pantuun toimintaan pysyväisen rauhantilan
aikaansaamiseksi kansainvälisen oikeusjärjestyksen avulla. Keväällä
1900 oli etevä oikeusoppinut, Göttingenin professori von Bar,
"der Burenkrieg, die Russifizirung Finnlands und die Haager
Friedenskonferenz" nimisessä lentokirjasessa ehdottanut kansainvälisen
laitoksen perustamista, jonka jäseninä olisi oikeusoppineita eri
maista ja joka omasta alotteestaan ryhtyisi puolueettomasti ja
perusteellisesti selvittelemään kansainvälisiä riitoja ja siten
helpottamaan niiden ratkaisua rauhallisin keinoin. Mecheliniä tämä aate
suuresti miellytti, ja hän arveli, että laitoksen oli otettava
päätehtäväkseen kansainvälisen lakikirjan laatiminen, jonka nojalla
valtioiden politiikkaa kävi arvosteleminen.

Samana vuonna tehdessään matkan ulkomaille kävi hän siinä mielessä
tapaamassa von Baria, professori Westlakea Lontoossa sekä useita muita
Ranskan, Saksan, Belgian, Hollannin ja Tanskan oikeusoppineita
neuvotellakseen heidän kanssaan asiasta. Toistamiseen neuvoteltuaan v.
Barin kanssa hän päätti koettaa saada Norjan Nobelkomitean johtomiehiä
harrastamaan hanketta ja matkusti sitä varten Kristianiaan, missä kävi
komitean puheenjohtajan, professori Getzin puheilla. Keväällä 1901
antoi sekä v. Bar että Mechelin Nobelkomitean hallitukselle esityksen
asiasta. Getz laati näiden pohjalla ehdotuksen rauhanlaitoksen
perustamiseksi Kristianiaan Nobelin lahjoitusvaroilla pääasiallisesti
Mechelinin suunnitelman mukaisesti ja kävi saman vuoden lokakuussa
tapaamassa viimeksi mainittua Tukholmassa. Valitettavasti Getz pian sen
jälkeen kuoli, minkä tähden Kristianian komitea lykkäsi laitoksen
perustamisen epämääräiseen aikaan.

Myöhemmin on Mechelin ottanut osaa useihin rauhanasiaa käsitteleviin
kongresseihin, ja on hänellä niissä ollut sangen huomattava osa. Niinpä
otti hän osaa 18:nteen yleiseen, Tukholmassa elokuussa 1910 pidettyyn
rauhankongressiin, johon hänet virallisesti kutsuttiin ja jossa hänet
valittiin Suomen ryhmän puheenjohtajaksi, minkä johdosta hän myös
oli yleisten kokousten varapuheenjohtajia, jota paitsi hänet
valittiin kongressin lakivaliokunnan jäseneksi. Hän alusti tässä
rauhankokouksessa kysymyksen sotien syistä ja ehdotti, että
Bernin kansainvälistä rauhantoimistoa kehotettaisiin asettamaan
asiantuntijoista komitea laatimaan selontekoa 1815 v:n jälkeen käytyjen
sotien todellisista syistä. Tuollainen täysin puolueeton ja
objektiivisesti arvosteleva selonteko todistaisi, niin hän arveli, että
valtioiden keskinäiset riidat olisi rauhallisella selvittelyllä voitu
useissa tapauksissa sovittaa, jos sovinto-oikeutta olisi käytetty.
Samalla olisi selvitettävä, mitä hallitusten sisäinen politiikka oli
vaikuttanut niiden ulkopolitiikkaan. Hallitukset, jotka haluavat omassa
maassaan pitää voimassa itsevaltiusjärjestelmää, voivat siitä saada
sodan aiheen, esimerkiksi maita vastaan, jotka ovat vapaamielisen
hallitusjärjestelmän esikuvana, tahi voitoilla ja valloituksilla
pitääkseen valtaansa pystyssä omassa maassaan. Niinikään hän huomautti,
että ainoastaan se rauha, joka on oikeuden vaatimusten mukainen, on
todellinen rauha ja jonkin verran takaa sen pysyväisyyden. Ehdotus
saavutti kongressin hyväksymisen. Toiseltakin taholta tehtiin
samansuuntainen ehdotus ja vuonna 1911 myönnettiin Carnegierahastosta
120,000 dollaria palkinnoiksi mainittuja kysymyksiä käsittelevistä
teoksista. Tukholman kongressissa käsiteltiin Suomenkin kysymystä,
jolloin yksimielisesti tehtiin päätöslauselma Suomen hyväksi. Mechelin
ja hänen suomalaiset toverinsa olivat tietenkin esteellisinä ottamatta
osaa päätöslauselman tekoon. Kongressin osanottajain kunniaksi
Saltsjöbadenissa toimeenpannussa juhlassa Mechelin piti ruotsalaisille
isännille puheen, joka sai osakseen myrskyistä suosiota.

19:s rauhankongressi oli määrä pitää Roomassa syyskuussa 1911.
Mechelin, joka oli kutsuttu sen kansainvälisen komitean jäseneksi,
jonka tuli johtaa kongressia, missä muun muassa oli aikomus järjestää
rauhanasiaa käsitteleväin teosten ja kirjoitusten näyttely, lähetti
sitä varten Roomaan valokuvan Helsingissä olevan Aleksanterinpatsaan
"Laki"-ryhmästä sekä lyhyen selonteon Suomen kansan suhtautumisesta
rauhanaatteeseen. Selonteossa mainitaan suomalainen sananlasku: "Sota
sortaa, rauha rakentaa", ja sanotaan muun muassa: "Ulkonaisen rauhan
siunaukset ovat tehottomia kaikkialla, missä oikeuden ylivalta on
toteuttamatta valtion sisäisessä elämässä. -- -- Rauhanaate, vaikkakin
suuntautuneena ensi sijassa kansainvälisiin suhteisiin, on samalla
kertaa terveellisesti ja yhä vastustamattomammin vaikuttava
jokaisen sellaisen valtion sisäpolitiikkaankin, joka haluaa saada
rauhansuojelijan kunniakkaan nimen."

Suunniteltu rauhankongressi peruutettiin kuitenkin koleran puhkeamisen
johdosta, ja samoihin aikoihin alotti Italia sen Afrikan sodan, jonka
tarkoituksena oli Tripoliin valloitus. 19:ttä rauhankongressia ei sen
tähden pidetty Roomassa, vaan Genèvessä, ja avattiin se vasta
syyskuussa 1912. Mechelin oli sen osanottajia ja samoissa toimissa kuin
Tukholman kongressissakin. Hän alusti uudestaan kysymyksen sotien
syiden selvittelemisestä ja teki selkoa siitä, mitä asiassa oli
aikaansaatu. Tämän ohessa hän, yhtyen ranskalaisen Emile Arnaudin
tekemään ehdotukseen kansainvälisen julkisen oikeuden kodifioimisesta,
huomautti, että mainitun oikeuden periaatteita on noudatettava
jokaiseen valtioon ja kansaan nähden, olivatpa ne suvereenisia tahi
eivät. Niidenkin kansakuntain, jotka eivät muodosta suvereenisia
valtioita, vaan ovat muista mahtavammista kansoista riippuvia, tulee
voida vedota yleisiin kansainvälisiin oikeusperiaatteisiin ja saada
muilta kansoilta apua sellaista sortoa vastaan, jonka tarkoituksena on
heidän menestyksensä ja itsenäisen sivistyksensä tuhoaminen. Kongressi
hyväksyi nämä näkökohdat ja julkilausui myötätuntonsa sorrettuja,
pieniä kansakuntia, niiden joukossa Suomenkin kansaa kohtaan.
Tunnustukseksi ansioistaan rauhanasian palveluksessa sai Mechelin
Genèvessä kongressin jäsenten puolelta juhlatilaisuuksissa osakseen
suosionosotuksia.

Genèvessä esittämiään mielipiteitä on Mechelin sitä ennen tarkemmin
selvitellyt muun muassa aikakauslehti "Valvojan" marraskuun numerossa
1905. Kansainoikeutta, hän lausuu siinä, on tavallisesti katsottu
käyvän sovelluttaminen vain suvereenisten valtioiden välisiin
suhteisiin. Mutta kansainoikeusoppi on epätäydellinen, niin kauan kuin
se ei kykene osottamaan, että ja miten sen periaatteet ovat
sovellutettavissa sellaisiin valtioihin, jotka edelleenkin ovat
toisiinsa yhdistettyinä joko yhteisen hallitsijan alaiseksi unioniksi
tahi n.s. liittovaltioksi. Vieläpä enemmän -- niidenkin kansakuntain ja
kansan osain, jotka historian kulun johdosta eivät ole saavuttaneet
itsenäisyyttä tahi joilla on vain vaillinainen itsenäisyys, mutta jotka
ovat jonkin suuremman kansan muodostaman valtakunnan osana, tulee
kansainoikeuden perustuksella olla sorrolta turvattuina.

Mechelinin lausunnot rauhankongresseissa ovat epäilemättä osaltaan
saaneet aikaan, että nämä kongressit, jotka aikaisemmin miltei
yksinomaan käsittelivät suvereenisten valtioiden välisiä suhteita sekä
kysymystä, miten niiden välisiä sotia olisi ehkäistävä, myöhemmin ovat
alkaneet kääntää huomionsa siihenkin kysymykseen, miten oikeuden
vaatimukset on toteutettava, kun toisella puolella on suvereniteettia
vailla oleva tahi vain vaillinaisesti suvereeninen kansa ja toisella
kansa, josta edellinen on riippuvainen. Hän on niinmuodoin osaltaan
saanut aikaan, että käsitys _kansainoikeuden_ merkityksestä ja
tehtävistä on tuntuvasti laajentunut.

Venäläisen Mir nimisen rauhanyhdistyksen Moskovassa toukokuussa 1913
toimeenpanemaan kokoukseen, jonne Mecheliniä oli useat kerrat kutsuttu,
hän saapui, vaikka sairaana ja vastikään päättyneiden valtiopäiväin
työstä väsyneenä, sekä piti siellä esitelmän rauhanasiasta. Muun muassa
hän esitti ajatuksen europalaisen neuvoskunnan asettamisesta
selvittelemään siirtomaakysymyksiä ja poistamaan näiden kysymysten
aiheuttamia riitaisuuksia. Hän sai Moskovassa osakseen innokkaita
suosion osotuksia eräässä hänen kunniakseen toimeenpannussa juhlassa,
johon monta Venäjän vapaamielisten piirien huomattavaa edustajaa otti
osaa ja jossa heidän tunteitaan tulkitsi ruhtinas P.D. Dolgorukoff,
kiittäen onnelliseksi maata, joka oli synnyttänyt "sellaisia
kansalaisia ja isänmaanystäviä, sellaisia maansa menestyksen ja arvon
epäitsekkäitä esitaistelijoita".

Omassakin maassaan Mechelin koetti herättää rauhanaatteen
harrastusta ja ymmärtämystä. Finsk Tidskriftissä hän syksyllä 1910
julkaisi kirjoitelman selontekoineen vastikään pidetyn Tukholman
rauhankongressin keskusteluista. Samaan aikaan perustettiin hänen
alotteestaan Helsinkiin rauhanystäväin seura, jonka perustava kokous
pidettiin tammikuun 23 p:nä 1911, jossa tilaisuudessa Mechelin piti
alustavan esitelmän. Seuralle asetettiin johtokunta, joka valitsi hänet
puheenjohtajakseen. Saman vuoden lopussa hän rauhanystäväin kokouksessa
Helsingissä piti esitelmän kosketellen muun muassa suunniteltua, mutta
peruutettua Rooman rauhankongressia.

Mechelinin rauhanasian harrastus oli täysin sopusointuinen koko hänen
vapaamielisen katsantokantansa kanssa. Ei ainoastaan yksityisellä
ihmisellä, vaan jokaisella kansalla, jokaisella kansakunnalla tulee
olla vapaus hallita itseään, valvoa omia etujaan, mikäli kykenee ja
mikäli tämä vapaus soveltuu muiden yhtäläiseen vapauteen. Määrättyihin
oikeussäännöksiin pukeutunut järjestys on tarpeen ratkaistaessa, miten
sellainen yhteensoveltuvaisuus on toteutettava. Kansakuntain kesken
tulee vallita oikeussuhde, jonka mukaan niiden välillä syntyvät
vastakohdat käy sovittaminen väkivaltaa käyttämättä. Rauhan tulee
vallita kansakuntain kesken. Mutta tämä vaatimus ei tiedä sitä, että
sodan poistaminen millä keinoin ja millä ehdoin tahansa on
ihmiskunnalle paras mahdollinen. Puolustussota voi kansalle,
jota toinen ahdistaa, käydä välttämättömäksi ja olla sille
itsepuolustusvelvollisuutena, samoin kuin yksilö voi olla eetillisesti
velvollinen puolustamaan itseään ja omaisiaan laittomalta väkivallalta.
Rauhanrakkaus ei ole samaa kuin puolustusnihilismi. Mutta paitsi että
sodat tuottavat äärettömän paljon niin aineellista kuin siveellistäkin
pahaa, on varsin epävarmaa, jääkö se puoli sodassa voittajaksi, jolla
on puolellaan parempi oikeus. Ei ole varmaa, että eri kansojen
vaatimukset saada vapaasti valvoa etujaan tulevat sodan avulla
toteutetuiksi kohtuuden ja oikeuden mukaisella tavalla, toisin sanoen
tavalla, joka ihmiskunnalle yleensä olisi paras ja hyödyllisin. Jos
todella mieli turvata oikeuden voimassaolon kansain keskinäisissä
suhteissa, ei tämä suhde saa olla vain väkivaltaan nojautuvan
fyysillisen voiman varassa, vaan on se, ristiriitaisten vaatimusten
esiintyessä, ratkaistava puolueettoman kansainvälisen viranomaisen
antamalla sovintotuomiolla. Eikä tämän keskinäisen oikeussuhteen tule
käsittää ainoastaan suvereenisia valtioita, vaan suvereniteettia
vaillakin olevat ja vain osittain suvereeniset kansat. Näidenkin tulee
saada nauttia luonnollisia oikeuksiaan. Jos nämä oikeudet sen lisäksi
on -- niinkuin esimerkiksi Suomen oikeuksien on laita -- positiivisin
oikeustoimin, sopimuksin ja juhlallisesti annetuin sitoumuksin
vahvistettu, tulee niiden tietenkin olla sitä enemmän loukkaamattomat.

Epäilemättä Mechelin yhtä hyvin kuin kukaan muu tajusi, kuinka
vaikeaksi kävisi poliittisessa käytännössä toteuttaa tätä
kansainoikeuden aatetta. Miten taivuttaa vallanpitäjät, miten suuret
kansat sitä noudattamaan? Todellisuudessa näyttää tämä aate olevan
toteutettavissa vain inhimillisen kulttuurin kohotessa sellaiselle
kehitysasteelle, että kansojen yleinen mielipide tunnustaa niiden
keskinäisen suhteen olevan rakennettava oikeuden pohjalle ja jyrkästi
tuomitsee sitä loukkaavan menettelytavan. Oikeusperusteelle rakentuva
kansainvälinen järjestys on kaikille kansoille suurin piirtein nähtynä
ja ajan pitkään hyödyllisin, omansa parhaiten edistämään ihmiskunnan
menestystä. Kun sen vuoksi kansat inhimillisen älyn kehittyessä
paremmin oppivat käsittämään kaikkien yhteisen menestyksen todelliset
ehdot, on kansainoikeuden aate varmasti voimistumistaan voimistuva.
Silloin toivottavasti paremmin ja paremmin onnistutaan sopivin keinoin,
esimerkiksi käyttämällä yleistä boikottausta muiden kansain
puolelta, pakottamaan ne, jotka haluavat loukata kansainvälistä
oikeusjärjestystä, siitä luopumaan. Tietenkin on, niinkuin Mechelinkin
huomauttaa, kansain sisäisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksellä
vapaamieliseen ja kansanvaltaiseen suuntaan tässä kohden oleva suuri
merkitys.

Hänen ei tarvinnut nähdä sitä maailmansotaa, jonka hävitykset alkoivat
vain muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen. Mutta todennäköistä on,
että vaikka hän olisikin elänyt siihen asti, ei hänen ajatuksensa
rauhanaatteesta silti olisi muuttunut, sillä hän käsitti, että järjen
vaatimuksen, jonkin eetillisen aatteen oikeus ja arvo ei ensinkään ole
sen varassa, toimivatko ihmiset todellisuudessa sen mukaisesti vai sitä
rikkoen. Pikemmin hän juuri tästä sodasta olisi saanut lisätukea
käsitykselleen, että vanhan perinnäisen valtiotaidon, joka ei myönnä
kansainvälisellä politiikalla olevan muita vaikuttimia kuin
kansalliskiihkoiset intohimot ja omain, todellisten tahi luuloteltujen
etujen itsekkään vaalimisen, on väistyminen toisen, korkeammalle
tähtäävän, inhimillisen menestyksen ehtoja laajanäköisemmin katselevan
politiikan tieltä. Ja hän olisi kenties toivonut, että juuri tämä sota
sanomattomine kärsimyksineen on osaltaan avaava kansain silmät näkemään
oikeuteen perustuvan rauhan välttämättömyyden sekä siten auttava tämän
aatteen voittoon pääsemistä.

       *       *       *       *       *

Mechelinin terveys huononi huononemistaan ja tauti (munuaistauti)
tuotti hänelle kovia tuskia. Lääkärit varottivat häntä viettämästä
päiväänsä työpöydän ääressä ja kehottivat häntä etsimään lepoa, mutta
tätä neuvoa ei hän ehdottomasti tahtonut noudattaa, sillä hän ei
katsonut olevansa oikeutettu oman terveytensä vuoksi keskeyttämään
työtään sen hyväksi, minkä piti terveyttään tärkeämpänä. Hän kirjoittaa
eräälle ystävälleen elokuun 24 p:nä 1912, saatuaan kutsun Genèvessä
pidettävään kongressiin: "Omasta puolestani ponnistan viimeiset voimani
matkustaakseni rauhankongressiin. -- -- Olen oikeastaan jo liian vanha
niin pitkiä matkoja tekemään ja olemaan kongressien toimivana jäsenenä.
Ikäkulu olen -- -- mutta velvollisuus kutsuu".

Vahvistaakseen kuitenkin terveyttään, mikäli velvollisuuden määräämä
työ salli, oleskeli hän viime elinvuosinaan usein ulkomaisissa
parantoloissa, milloin Voksenkollenissa Norjassa, milloin Gerardmerissä
Vogesien vuoriseudussa, milloin Gasteinissa Itävallassa, milloin
Tukholman läheisessä Saltsjöbadenissa. Kesäkuukausina kotimaassa
ollessaan hänen oli tapana oleskella tyttärensä Celyn Bromarvin
pitäjässä omistamassa, luonnonihanalla paikalla Hangon lähistössä
merenrannikolla sijaitsevassa huvilassa.

Valtiopäiväin päätyttyä 1913 oleskeltuaan jonkin aikaa Gasteinissa
sairastui hän sieltä palatessaan ankarasti. Tauti hellitti kuitenkin
jonkin ajan kuluttua, niin että hän uudestaan voi ryhtyä työhönsä.
Syyskuun 18 p:nä vietettiin Helsingissä valtiopäiväin uudesti
elvyttämisen 50:ttä vuosipäivää, jolloin pidettiin Nikolainkirkossa
jumalanpalvelus ja ritarihuoneella juhlaesitelmiä, joista Mechelin piti
ruotsinkielisen. Se oli mielenkiintoinen ja vaikuttava, vaikka
läsnäolijoilta ei voinut jäädä huomaamatta, ettei puhuja enää ollut
täysissä voimissaan. Samana syksynä hän sai valmiiksi kirjoitelman,
joka on julkaistuna 1913 vuoden lopulla ilmestyneen "Murrosajoilta"
nimisen kokoomateoksen toisessa vihossa ja joka, nimikkeellä "Uusi
hallitusmuoto" varustettuna, kertoo siitä pitkällisestä työstä, jota
oli tehty uuden hallitusmuodon aikaansaamiseksi Suomelle ja johon
Mechelin itsekin oli uutterasti ottanut osaa.

Vielä viimeisenä elinaikanaan Mechelin kirjoitti arvostelun Venäjän
oikeusministeriön laatimasta ehdotuksesta Suomessa tehtyjen
valtiollisten rikosten jättämisestä Venäjän tuomioistuinten
ratkaistaviksi Venäjän lain mukaan. Erinäisiä muita kirjallisia töitä,
jotka hän oli aikonut julkaista ja joiden suunnitelman hän oli
laatinut, ei hän sitä vastoin ehtinyt suorittaa. Niin kävi
suurisuuntaisen teoksen, jonka oli määrä saada nimekseen: "Oikeus,
vapaus ja rauha", ja käsitellä rauhanasiaa. Sen luonnos on tallella.
Toisesta teoksesta, jolle hän oli aikonut nimeksi: "Kodin kirja" ja
johonka hänen laatimansa luonnos niinikään on tallella, oli määrä tulla
"kirjallinen kokoomateos", jota vuosittain ilmestyisi yksi tai pari
20-25 arkkia käsittävää nidettä, ja joka sisältäisi historiallisia
kirjoitelmia (kansojen elämässä tapahtuneista tärkeistä käänteistä,
niiden sivistyshistorian huomattavista piirteistä), elämäkertoja,
esityksiä maantieteellisistä tutkimusmatkoista, siirtokuntain
perustamisesta ja kehityksestä sekä lähetystoimesta, kansataloudesta ja
tilastosta, taide- ja kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia,
luonnontieteellisiä havaintoja ja teknillisiä keksintöjä sekä
opetustointa käsitteleviä esityksiä, novelleja, kertomuksia, runoja,
esityksen Suomen tapahtumista viimeksi kuluneena vuonna (tilastotietoja
sekä muistosanoja vainajista). Tämän kumpaisellakin kotimaisella
kielellä julkaistavan teoksen aikaansaamiseen oli Mechelin aikonut
pyytää erinäisten kotimaisten kirjailijain avustusta.

Tauti uusiutui eikä hän enää jaksanut sitä voittaa. Tammikuun 26 p:n
vastaisena yönä 1914 päättyi Helsingissä Leo Mechelinin isänmaalleen
merkityksellinen elämä. Kuolinvuoteellaan maaten hän avasi sammuvan
katseensa ja lausui vierellään istuvalle tyttärelleen: "Näen niin
valoisaa ja kaunista ympärilläni. Näen Suomen -- näen maani -- näen
hyviä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja ahertavat. Miksipä siis minä
antaisin mieleni lannistua, kun näen niin monen jalon miehen ja naisen
taistelevan maani puolesta." Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.

Yleinen suru sai hautajaisissa niin suurenmoisen ilmauksen,
että sellaista tuskin on maassamme tullut kenenkään muun osaksi.
Mitä erilaatuisimpain laitosten ja yhdistysten sekä lukuisain
maalais- ja kaupunkikuntain edustajia oli saapuvilla juhlallisessa
ruumiinsiunauksessa, jonka Nikolainkirkossa toimitti professori G.G.
Rosenqvist. Venäjän perustuslaillisten demokraattien puolesta puhuivat
duuman jäsenet, professori Miljukoff ja Protopopoff, Upsalan yliopiston
filosofisen tiedekunnan puolesta laski seppeleen Ruotsin täkäläinen
pääkonsuli J. Lilliehöök ja Upsalan ylioppilaskunnan puolesta tohtori
Olof Palme. Lukemattomat kansanjoukot olivat asettuneet kaupungin
kaduille, katsellen ääneti ja avopäin kirkosta hautuumaalle kulkevaa
ruumissaattoa. Vaunusta kantoivat ylioppilaskuntain kuraattorit
ruumisarkun hautaan työväenyhdistysten jäsenten muodostaessa
soihtukujan ja Helsingin torvisoittokunnan soittaessa surumarssia,
jonka tilaisuutta varten oli säveltänyt arkkitehti Hugo Lindberg, koko
hautaustoimituksen yliairut. Lasketut seppeleet, lähes 600, muodostivat
haudalle miehenkorkuisen kummun.

Koko kotimainen sanomalehdistö -- sekin osa, jonka valtiollinen
kanta oli toinen kuin vainajan -- antoi tunnustuksensa hänen
suurelle kyvylleen, hänen jalolle luonteelleen ja hänen hartaan
isänmaanrakkauden läpitunkemalle julkiselle toiminnalleen. Muista
maista saapui monilukuisia surunvalituskirjeitä ja Skandinavian maiden,
Venäjän, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian sanomalehdistö sisälsi
lukuisia lausuntoja, joista huokui syvää kunnioitusta ja myötätuntoa
vainajaa ja hänen elämäntyötään kohtaan. Eritoten oli näin laita
Ruotsin sanomalehdistössä ja Venäjän vapaamielisissä lehdissä.
Moskovan Mir-seurassa piti ruhtinas Dolgorukoff muistopuheen
Mechelinistä, huomauttaen hänen ansioistaan rauhanasiassa. Venäjän
taantumuksellisissa lehdissä kävivät arvostelut tietenkin aivan toiseen
suuntaan.

Kotimaisissa sanomalehdissä ehdotettiin perustettavaksi Mechelinin
muistoksi hänen mukaansa nimitetty rahasto, jolla edistettäisiin hänen
harrastamiaan tarkoituksia. Lahjoja kertyi, mutta yritys ei ollut
korkeiden viranomaisten mieleen. Keräys kiellettiin, joten ajatusta ei
vielä ole voitu toteuttaa.

Suomessa oli Mechelin myöhempänä elinaikanaan yhä enemmän tunnustettu
ei vain toisen tahi toisen puolueen, vaan koko kansan mieheksi,
pääjohtajaksi siinä taistelussa, jota valtiollisessa mielessä
yhtenäinen Suomen kansa kävi sille vakuutetun paikkansa säilyttämiseksi
"kansakuntain joukossa". Hän ei saanut nähdä sitä päivää, jolloin
Suomen valtiojärjestys taas oli turvattu. Hän ei kuitenkaan lakannut
toivomasta sen päivän koittamista, hän uskoi käänteen tapahtuvan
samalla kertaa kuin vapaampi aika koittaisi sille suurelle maalle,
johon Suomi on yhdistetty. Sitä todistavat nekin sanat, joihin
hänen viimeinen painatettu julkaisunsa "Uusi hallitusmuoto" päättyy
[Murrosajoilta, II s. 113]: "Etäällä ei voi olla se aika, jolloin
järjestelmän muutoksen täytyy tapahtua. Venäjä on nyt murroskaudessa,
jolloin yksinvallan aikuiset perinnäiset aatteet koettavat estää uuteen
valtiosääntöiseen valtiojärjestykseen kuuluvien periaatteiden
todellista sovellutusta. Voidaan havaita, miten nämä vanhettuneet
aatteet saavat entistä vähemmän kannatusta yleisen ajatustavan taholta.
Pyrkimyksen luoda keisarikunnasta oikeusvaltio täytyy piankin voittaa.
Silloin on aika käsissä pysyväisesti järjestää niin hyvin Suomen
eduskunnan kuin valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman harkitsemalla
ja hyväksymällä valtioperuskirjalla Venäjän ja Suomen väliset
oikeussuhteet kumpaakin puolta tyydyttävällä tavalla. Silloin on myös
oleva luonnollisin asia, että suuriruhtinaanmaa saa uuden
hallitusmuodon, joka rakentuu Suomen senaatin ja eduskunnan, kummankin
erikseen, jo v. 1907 oikeiksi ja tarkoitustaan vastaaviksi
harkitsemille perusteille".

Uudenvuodenaattona 1912 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Monta
ennustusta ja unelmaa on kytketty vuoteen 1913. Odotetaan suuria
tapahtumia, jotka meidänkin maalle tuottavat paremman tulevaisuuden.
Omasta puolestani en usko, että uudestaan saamme oikeutemme takaisin
äkillisten mullistusten johdosta. Luulen, että meidän on lujina
kestäminen koettelemukset, kunnes meidän onnistuu omalla taitavalla
toiminnallamme aikaansaada välinselvitys, joka poistaa oikeuksiemme
mielivaltaiset loukkaukset ja turvaa asemamme. Tämä tulos ei tietenkään
ole saavutettavissa Venäjällä vallitsevan valtiollisen suunnan laadusta
riippumatta. Mutta tämän suunnan muuttuessa paremmaksi on meidän
saavutettava voitto omasta aatteestamme, omain hyvin harkittujen
esitystemme ja ehdotustemme avulla. -- Aivoni työskentelevät joka
päivä, milteipä joka hetki, harkiten niin pääkysymysten kuin
yksityiskohtainkin vaihtopuolisia ehdotuksia."

Oliko Mechelin, uskoessaan onnellisempain aikojen koittavan maallemme,
liian optimistinen? Oliko hänen käsityksensä inhimillisestä
olemassaolosta ja sen edellytyksistä tässä ja muissa kohdin kenties
liian valoisa? On joskus väitetty, että niin oli laita. Voipa olla
mielenkiintoista kuulla, mitä hän itse tästä sanoo. Elokuun 1:senä 1913
päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa eräälle ystävälleen:

"Utelen välistä itseltäni, onko todellakin niin, että minä 'katselen
oloja niin valoisalta kannalta', kuin sinä viime kirjeessäsikin arvelet
ja moni aikaisemmin on väittänyt. Tämän itsetutkistelemuksen tuloksena
on aina ollut, että niin ei ole laita. En kuvittele asemaa
valoisammaksi kuin se todellisuudessa on. En suinkaan ole käsittämättä
idästäpäin uhkaavain vaarojen laajuutta enkä oman yhteiskuntamme
puutteellista valtiollista puolustuskykyä ja toimintatarmoa. Olen
niinikään suruissani nykyajan julkisessa elämässä yltyleensä
havaittavien rumien ilmiöiden johdosta. Korkeampia päämääriä ja
siveellisyyttä kokonaan vailla oleva ulkopolitiikka, joka sotkee ja
pahentaa kansainväliset suhteet. Valtionhallinnon turmelus.
Valtiomiesten kiistat vallasta, pääasiallisesti oman personallisen
kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Hillitön nautinnonhimo ja rikkauksien
tavoittelu, mistä köyhälistön luokkaviha saa loppumatonta yllykettä.
Saamattomuus niiden uudistusten toteuttamisessa, jotka voisivat
katkaista sosialismin harhaopeilta kärjen. Välinpitämättömyys
vapauden todellisista periaatteista, joka ehkäisee yksilöjen
kehittymistä todellisiksi valtion kansalaisiksi. Rikosoikeuden
ja vankeinhoitojärjestelmän kehittymisen seisahdus, vaikka
sellaisen kehityksen tarve räikeästi ilmenee eräänlaisten rikosten
lisääntymisessä ja uusien esiintymisessä. Häikäilemätön tuhlaus
sotavarusteluihin, minkä johdosta varoja vain niukasti riittää
kansansivistyksen kohottamiseen. Huono henki useimmissa parlamenteissa,
mikä ilmenee ryhmien juonitteluissa, rikollisissa mellakoissa ja
heikkenevässä oikeuskehityksen vaatimusten harrastuksessa.
Sanomalehdistön vilpillisyys j.n.e."

"Sellainen nykyajan kuva ei herätä valoisia ajatuksia. On
käsitettävissä, että moni pessimisti huolestuneena utelee, eikö Europaa
uhkaa yhteiskunnallinen kumous, joka lakaisee pois kulttuurin kootut
aarteet."

"Mutta -- nyt seuraa ajatusteni valopuoli. Olen monet ajat punninnut
vastakkain oman maan ja vieraiden maiden julkisen elämän valo- ja
varjopuolia sekä koettanut saada selville, mitkä tekijät siinä on
katsottava pysyviksi voimiksi, mitkä taas satunnaisiksi, sellaista
kantavuutta vailla oleviksi ilmiöiksi, joka painaa leimansa
tulevaisuuteenkin. Näistä mietteistä ja harkinnasta olen saanut sen
vakaumuksen, että hyvä ja oikea on päässyt juurtumaan nykyajan elämään
syvemmälle ja laajemmalle, kuin se paha, josta yllä olen luetellut niin
monta esimerkkiä. Niin uskonnollisella ja eetillisellä kuin
yhteiskuntakysymystenkin alalla on useissa kansoissa havaittavana
vakavaa pyrkimystä etsimään tietä viittovaa totuutta ja pysyviä suuntia
lähimmäisen rakkauden periaatteiden mukaan. Yhä voimakkaampia
varottavia ääniä kuuluu imperialismin ja militarismin väärinkäytöksiä
vastaan. Perustuslailliset oikeusperiaatteet eivät ole kadottaneet
voimaansa edistää järjestystä ja sivistystä valtioissa. Rauhan aate,
joka aikaisemmin osittain on tavoitellut saavuttamattomia ihanteita, on
nyt kohdistanut työnsä runsaslupauksellisiin kansainoikeuskysymyksiin.
J.n.e." -- -- --

       *       *       *       *       *

Mechelin oli siis optimisti siinä mielessä, että hän uskoi niiden
voimain, jotka ovat inhimillisen kehityksen, korkeampaan
täydellisyyteen pyrkimisen edellytyksiä, lopultakin osottautuvan
vastustavia voimia vahvemmiksi. Ei niin, että ihmiset säästyisivät
kärsimyksiltä ja koettelemuksilta. Mutta itse kärsimyskin voi,
puhdistavana voimana, osaltaan edistää heidän kehittymistään
täydellisemmiksi. Tässä uskossa hän säilytti toivon, että valoisampi
päivä kerran oli koittava hänenkin isänmaalleen. Milloin ja miten se
tapahtuisi, sitä hän ei, enempää kuin kukaan muukaan, varmasti voinut
sanoa, mutta esimerkillään hän opetti meitä luottavaisina kestämään
koettelemukset. Hänen omasta elämäntyöstään saa hänen kansansa
oikeustaistelussaan kehotuksen ja kohottavan esimerkin, joka sinänsä on
voimanlähde tässä taistelussa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Leo Mechelinin elämä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.