Title: Bolshevismi ja olot Venäjällä
Author: Rauhala, K. N.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Bolshevismi ja olot Venäjällä" ***


BOLSHEVISMI JA OLOT VENÄJÄLLÄ

Kirj.

K. N. RAUHALA

(Keskustaklubissa 18.11.1920 pidetty esitelmä
jonkun verran Täydennettynä)



Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus-Oy,
1920.

Raittiuskansan kirjapainossa helsingissä.



JOHDANTO.


Venäjän vallankumouksesta ja olojen kehityksestä Venäjällä on nyt
jo tavallaan tullut yleismaailmallinen kysymys, joka liikuttaa ei
ainoastaan politikkojen, vaan suorastaan kansojen mieliä Amerikaa
ja Japania myöten. Mikä olisi sen vuoksi luonnollisempaa, kuin että
me, jotka elämme suorastaan tämän vallankumouksen niin sanoakseni
"tuulen suussa", aivan tämän "suuren arvoituksen", niinkuin Venäjän
oloja on nimitetty, äärellä -- että me olisimme koettaneet hankkia
mahdollisimman tarkat ja luotettavat tiedot oloista ja asiain
kehityksestä Venäjällä. Tähän ei mielestäni käske pelkkä teoreettinen
totuuden rakkaus, vaan suorastaan oma etu. Sillä sanottakoon mitä
tahansa: politiikassakin on sellainen toiminta vankinta, joka
nojaa täsmällisiin tietoihin, tarkkaan harkintaan ja voimakkaaseen
tahtoon. Olkoon teon takana kuinka voimakas viha, rakkaus, innostus
tai halveksunta tahansa, on se aina hiedalle rakennettu, ellei sitä
samalla ohjaa tieto ja kylmä harkinta, ennakkoluuloton harkinta.

Meillä on kuitenkin, ainakin julkisuudessa, esitetty kovin vähän
sellaisia Venäjän oloja koskevia tietoja, joille olisi voinut
luottamuksella käsityksensä rakentaa -- joita ilman epävarmuuden
tunnetta olisi edes ottanut vastaan. Salassa esitettänee
Neuvosto-Venäjän oloista työväestöllemme erinomaisia kaunomaalauksia,
julkisuudessa on taasen sanomalehdissä esiintynyt mitä järjettömämpiä
juttuja, joilla muka on kuvattu Venäjän oloja, mutta jotka vain
sekoittavat sen vähäisenkin varmuuden, minkä toiset tiedot olisivat
voineet antaa. Asian on tehnyt vielä hullunkurisemmaksi se seikka,
että samat jutut ja "tiedot" on usein toistettu aina jonkun ajan
kuluttua. Mainitakseni muutamia esimerkkejä: Pietarin väestöstä on
3-4 kertaa vuodessa, ellei useamminkin, puolet kuollut nälkään.
50 matruusia on useammankin kerran ajanut takaa Pietarin kaduilla
yhtä rottaa. Trotski on vangituttanut Leninin ja julistautunut
diktaattoriksi ainakin kolme kertaa. Useat sellaisetkin tiedot, joita
aluksi ei ole osattu epäilläkään, ovat myöhemmin osoittautuneet
perättömiksi. Niinpä tuli meidänkin maahamme tieto siitä, että m.m.
kreivi Kokowtsoff olisi ammuttu. Jonkun ajan kuluttua saapui kreivi
itse rajan yli Suomeen ja Helsingin Sanomain kirjeenvaihtajalla oli
tilaisuus häneltä itseltään tiedustella asian todenperäisyyttä.
Kreivi selitti, että omaisuutensa hän on kyllä menettänyt, mutta
hänelle itselleen ei ole tehty mitään muuta kuin kerran pidätetty
aivan vallankumouksen alkuaikoina. Samoin tiesi joku uutinen kertoa,
että bolshevikit olisivat vieneet kirjailija Gorkin Pietari-Paavalin
vankilaan ja kiduttaneet häntä siellä. Tässäkään ei kaikesta päättäen
ole ollut mitään perää, sillä jonkun ajan kuluttua saapui tieto, että
Gorki on sangen vaikuttavassa asemassa neuvostovallan palveluksessa.
Mainittakoon vielä Krapotkin-tapaus. Tuli tieto: bolshevikit ovat
ampuneet Krapotkinin. Mutta sitä seurasi pian toinen tieto kirjeestä,
jonka hän oli kirjoittanut Brandesille. Hän eli rauhassa lähellä
Moskovaa, piti oloja kyllä raskaina ja synkkinä, mutta ei kertonut
erikoista vainoa kohdanneensa.

Olen maininnut nämä esimerkit osoittaakseni vain, että tämäntapaisiin
yksityisiin tietoihin ei voida paljoa rakentaa. Täytyy koettaa
saada runsaampaa tietoaineistoa -- jos mahdollista useampia teitä
saapuneita tietoja ja, niinpaljon kuin mahdollista, sellaisia
tietoja, joita bolshevikit itsekään eivät voi kieltää. Bolshevikien
omat tiedonannot, heidän lehtiensä kirjoitukset ja neuvostojensa
lausunnot ovat silloin, kun on kysymyksessä heidän olojensa
epäkohtien esitys, siinä suhteessa luotettavia, että ne eivät
ainakaan ole yleensä liian ankaria arvosteluja, eikä heitä itseänsä
vastaan tähdättyjä agitatsionikuvauksia. Niillä tietysti on taasen se
heikkous, että ne saattavat kaunistella ja sivuuttaa suoranaisesti
järjestelmää vastaan puhuvia seikkoja. Tämän vuoksi on taasen
otettava huomioon heidän vastustajansa ankarimpiakin arvosteluja.
Kaikkein parasta ainesta olisivat tietysti aivan kylmät ja asialliset
faktat, tosiasiat, ennenkaikkea tilasto. Valitettavaa vain on, että
näitä on ollut saatavissa kovin vähän.

Näitä lausuttuja periaatteita noudattaen olen koettanut kutoa
esitykseni. En pyri siinä ollenkaan aivan täydelliseen kokonaiskuvaan
Neuvosto-Venäjän oloista ja koko tämän kohta kolme vuotta kestäneen
mahtavan vallankumousilmiön kokonaisarvosteluun. Tyydyn siihen,
että koetan tarjota arv. lukijain omalle arvostelulle seulottuja,
mahdollisimman luotettavia ja runsaita kiinnekohtia.

Jotta saataisiin ensinnäkin jonkunlainen käsitys, miten laajalle
pohjalle esitykseni perustuu, teen kaikkein ensimmäiseksi selkoa
niistä tietolähteistä, siitä kirjallisuudesta, mikä on ollut
käytettävänäni.



BOLSHEVISMIN (KOMMUNISMIN) TEORIA:


_N. Lenin_, Valtio ja vallankumous.
Marxilaisuuden oppi valtiosta ja köyhälistön tehtävistä
vallankumouksessa. I osa. Suomentanut _Edv. Torniainen_. Suomalaisten
kommunistien sarjajulkaisu N:o 19. Painettu Moskovassa 1919.

Tässä teoksessa on löydettävissä bolshevikien valtiollisen
toiminnan teoria. Se on jonkinlainen Marxin ja Engelsin lausuntojen
selitysteos. Lenin esiintyy siinä melkein samalla tavalla kuin n.s.
verbaali-inspiratsioniteorian kannattaja raamattua tulkitessaan.
Koko oppi johdetaan Marxin ja Engelsin lauseista, niitä
yksityiskohtaisesti aina eri korostuksia myöten seulomalla ja niiden
puhdasoppista tulkintaa hakien. Taloustiedettä teos sisältää kovin
vähän.

_N. Bucharin_, Das Programm der Kommunisten (Bolshewiki). Berlin
1919. Leninin kuivaan lakimiestyyliin verraten lennokkaasti ja
intohimoisesti kirjoitettu esitys täydellisestä bolshevistisesta
taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta ohjelmasta.

_Eduard Palyi_, Kommunismus. Sein Wesen -- sein Ziel -- seine
Wirtschaft. Eduard Bernsteinin julkaisema ja jälkikirjoituksella
varustama. Berlin 1919.

Palyi on unkarilainen ja vasta viime aikoina 50 vuotiaana muuttunut
kommunistiksi. Hänen kommunisminsa on kuitenkin toista haaraa kuin
marxilais-leniniläinen. Hän ei hyväksy yksipuolista historiallista
materialismia, vaan puhuu historiallisesta idealismista. Perustelee
kommunisminsa enemmän luonnontieteellisesti ja luonnonoikeudellisesti
kuin marxilaisella historiallis-materialistisella dialektiikalla. Ei
vaadi ehdotonta tuotannonvälineiden yhteiskunnallistuttamista, vaan
niiden katasterisoimista ja täydellistä yhteiskunnallista valvontaa.

_Karl Kautsky_, Köyhälistöndiktatuuri. Helsinki 1919. Bolshevikien
valtio- ja talousopin tietopuolinen arvostelu. Koettaa määritellä
Venäjän vallankumouksen luonnetta ja Venäjän mahdollisuuksia siirtyä
kommunismiin.

Kautskyn mielestä nyt vasta alkaa Venäjällä todellinen kapitalistinen
ajanjakso.

_Karl Kautsky_; Terrorismus und Kommunismus. Ein Beitrag zur
Naturgeschichte der Revolution. Berlin 1919.

Esittää kommunistisen, terroristisen ja sosialidemokraattisen suunnan
välistä taistelua eri vallankumouksissa ja osoittaa, että Pariisin
kommunismi ei pyrkinyt äänioikeutta supistavaan diktatuuriin,
niinkuin bolshevikit väittävät. Arvostelee muutamain luotettavain
tietojen perusteella hyvin ankarasti bolshevikien menettelyä.

_Franz Oppenheimer_, Kapitalismus, Kommunismus, wissenschaftlicher
Sozialismus. Berlin und Leipzig 1919. Esittää ja arvostelee Marxin
kommunismia.


_Axel Freytagh-Loringhowen_, Geschichte und Wesen des Bolschewismus,
Breslau. Johtaa bolshevistisen ajattelutavan anarkismin kautta
Hegelistä.



BOLSHEVISMI (KOMMUNISMI) KÄYTÄNNÖSSÄ:


I. Matkakertomuksia y.m.s.

_Alfons Paquet_, Im kommunistischen Russland. Briefe aus Moskau.
Jena 1919. Paquet on ollut Moskovassa viisi kuukautta vuoden 1918
loppupuolella, nähtävästi Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajana, ja
joutunut läheltä seuraamaan Venäjän oloja ja varsinkin saksalaisten
ja bolsbevikien suhteita. Tässä kirjekokoelmassa olevat 25 laajaa
kirjettä ovat tiedoista rikkaita ja, sikäli kuin päätellä voi,
verrattain luotettavia.

_Paul Olberg_, Briefe aus Sowjet-Russland. Stuttgart 1919. Edelliseen
verraten paljon mitättömämpi kirjekokoelma.

_W.T. Gooden_ matkakuvaukset ovat olleet S. Sosialidemokraatissa
suomennettuina.

_Cecil l'Estrange Malonen_ Venäjän matkaltansa antamia tietoja
on ollut sekä Sosialidemokraatissa haastattelun muodossa että
"Sosialistisessa aikakauslehdessä" "käsikirjoituksesta käännettyinä".

_H.I. Heikel_, Vaikutelmia nykyajan Moskovasta. Kirjeitä S.
Sosialidemokraatille.

Edellämainittujen lisäksi olen huomioon ottanut myöskin huomattavat
ja asiallisemmilta tuntuvat nimettömät kirjoitukset ja haastattelut,
joita viime aikoina on sanomalehdissä ollut melko runsaasti.
Erikoisesti mainittakoon The Economistissa olleet selonteot
Neuvosto-Venäjän teollisuudesta, tulo- ja menoarviosta y.m.


2. Järjestelmällisiä teoksia.

_W. Sombart_, Sozialismus und soziale Bewegung-teoksen kahdeksannessa
viime vuonna ilmestyneessä painoksessa on 50 sivua laaja esitys
bolshevismista ja sen taloudellisesta järjestelmästä Venäjällä.
Esitys perustuu verrattain runsaisiin tietoihin ja pyrkii se
tieteelliseen objektivisuuteen.

_Max Hirschberg_, Bolschewismus. Eine kritische Untersuchung, über
die amtlichen Veröffentlichungen der Sowjet-Republik. München und
Leipzig 1919. Vasemmistososialistin verrattain myötätuntoinen esitys
ja arvostelu. Antaa useita mielenkiintoisia tietoja.

_Wl. Kossowsky_, Das bolschewistische Regime in Russland. Olten 1918.
Kossowsky on juutalaisten sosialidemokraattisen puolueen "Bundin"
keskuskomitean jäsen. Verrattain runsaasti poliittisia tietoja.

Julkaisee m.m. muutamia mielenkiintoisia asiakirjoja.

_Dimitry Gawronsky_, Die Bilanz des russischen Bolschewismus.
Auf Grund authentischer Quellen. Berlin 1919. Gawronsky on
ollut Venäjän sosialivallankumouksellisen puolueen edustajana
sosialistien kansainvälisessä konferenssissa. Runsaisiin varmoihin
yksityistietoihin perustuva ankara arvostelu bolshevismista.

_Leo Trotzki_, Arbeit, Disziplin und Ordnung werden die
sozialistische Sowjet-Republik retten. Berlin 1919.

Venäjän kommunistisen puolueen kaupunkikonferenssissa Moskovassa
pidetyn puheen mukaan laadittu esitys. Tässä puheessaan on Trotzki
antanut verrattain paljon arvostelulle tärkeitä kuvauksia ja tietoja.

_Det Röda Ryssland_. Ruotsissa ilmestynyt juhlajulkaisu Neuvostovallan
kaksivuotispäivän johdosta. Sisältää arvostelulle arvokasta tietoa:

l) Neuvosto-Venäjän valtiosääntö.

2) Kommunistisen puolueen maaliskuussa 1919 uusittu ohjelma.

3} Muutamia artikkeleja.

Mutta yleensä julkaisu sisältää ihmeteltävän vähän faktillisia
tietoja. Tilasto esim. puuttuu melkein tyysti.



MUU KIRJALLISUUS.


Muita teoksia, joista yksi ja toinen tieto ja aihe on tähän
esitykseen pirahtanut, voisi luetella ehkä useampiakin. Mainittakoon
vain:

_Konrad Haenisch_, Die deutsche Sozial-demokratie in und nach dem
Weltkriege. Berlin 1919.

_Nils Karleby_, Kring revolutionen. Socialistiska synpunkter
på händelserna i Öster. Tukholma 1918.

_Adolf Törngren_, Venäjän vallankumouksessa. Porvoossa 1917.



BOLSHEVISMIN (KOMMUNISMIN) TEORIA.


Karl Marx puki yhteiskunnallisen kehitysoppinsa, historiallisen
materialisminsa, Hegelin dialektiikan pakkopaitaan. Marx tahtoi
lausua, että yhteiskuntajärjestys ja jopa kulttuurikin on
taloudellisen tuotantojärjestelmän funktio, siitä riippuvainen.
Tuotantomuoto on hänen mukaansa "vapaa muuttuja" ja yhteiskunta,
valtio, kulttuuri sen funktio. Kehitys tapahtuu Marxin mukaan siten,
että tuotantomuoto aina luo vanhaan yhteiskuntajärjestelmään
sopimattoman voiman, joka lopulta särkee kuoren ja luo uuden
tuotantomuodon ja yhteiskunnan.

Hegelin dialektinen metoodihan oli lyhyesti ja puutteellisesti sanoen
sellainen, että hän selitti historiallisen kehityksen tapahtuvan
aatteiden keskinäisestä painiskelusta siten, että voimassa oleva
aate, "teesi", luo itselleen vastakohdan, "antiteesin" ja kun
nämä vaikuttavat toisiinsa, syntyy uutta, korkeampaa: "synteesi",
vastakohdat teesi ja antiteesi sovittautuvat. Ja tämä ei tapahdu
ainoastaan asteettain, vaan myöskin hyppäyksittäin, siten, että
"paljous muuttuu laaduksi", aivankuin vesi nollapisteessä muuttuu
jääksi.

Tämän dialektisen metoodin lainasi Marx, mutta käänsi sen, niinkuin
hän sanoi, jaloilleen. Hegelin mielestä _aatteet_ olivat vapaa
muuttuja ja aineellinen sen funktio. Tällöin oli dialektiikka Marxin
mielestä päälaellaan. Hän käänsi sen mielestään jaloilleen. Hän sanoi
esim.: feodaalinen tuotantomuoto loi helmassaan porvariston, joka
oli feodaalisen järjestelmän antiteesi. Se särki lopulta feodaalisen
yhteiskunnan ja loi uuden: kapitalistisen. Mutta kapitalistinen
tuotantomuoto luo myöskin antiteesinsä: proletariaatin, joka särkee
kapitalistisen yhteiskunnan ja luo uuden. Ja Marxin mielestä se uusi
yhteiskunta tulee olemaan _kommunistinen_. Hän todistelee, että
itse kapitalistinen tuotantojärjestelmä luo tämän kommunistisen
tuotantomuodon _edellytykset_. Se keskittää tuotannon harvojen
käsiin, yksinkertaistuttaa ja koneellistuttaa äärimmäisyyteen saakka
tuotannon, yhdenmukaistuttaa kulutuksen, hävittää sekasortoisen
keskiluokan ja individualismin sekä kehittää proletariaatin lopuksi
järjestyneeksi, kuriin tottuneeksi kansan enemmistöksi, joka kykenee
valtaamaan valtiovallan ja tuotannonvälineet ja niitä käyttelemään.
Toiseksi hän todistelee, että itse kapitalismi lopulta _pakoittaa_
siirtymään kommunismiin. Se luo palkkalaisten reserviarmeijan,
raskaita pulia j.n.e. joista ei päästä muuten kuin kommunismiin
siirtymällä. Kapitalismi kehittää omistamattoman luokan riistämisen
huippuunsa ja synnyttää vallankumouksellisen tahdon, ja kun
palaaminen yksilölliseen pikkutuotantoon on mahdotonta, ei ole muuta
tietä riistämisen lopettamiseen, s.o. pois kapitalismista, kuin
kommunismi.

Tätä marxilaista teoriaa tulkitaan nyt kuitenkin sangen suuresti
eriävin tavoin. Revisionistit selittävät, että Marx on puhdas
kehitysteoreetikko ja siirtyminen kommunismiin on oleva orgaaninen
tapahtuma eikä väkivaltainen kumous. Se tapahtuu nykyaikaisen
kansanvallan puitteissa. Samalla nämä huomauttavat, että
kommunismi ei ole oleva täydellistä, ainoastaan tuotantovälineiden
yhteisomistuksesta voidaan puhua. N.s. puhtaat marxilaiset taasen
selittävät, että kehitys ei ole tapahtuva aivan jatkuvasti, vaan
on oleva vallankumous. Se voi tosin tapahtua nykyisen kansanvallan
puitteiden muodollisesti särkymättä. Mutta on oleva proletariaatin
diktatuuri, s.o. sellainen olotila, jolloin enemmistöön päässyt
proletariaatti sanelee kansanvallan puitteissa tahtonsa ja muuttaa
yhteiskuntarakenteen. Mutta tämä kaikki tapahtuu vasta sitten kun
on olemassa _edellytykset_: taloudelliset edellytykset, työväen
parlamenttaarinen enemmistö ja tarpeeksi "luokkavoimaa". Bolshevikit
eli varsinaiset kommunistit vihdoin selittävät, että yleinen
äänioikeus on "työväenluokan kypsyyden määrän osottaja, enempää se
ei voi olla, eikä tule koskaan olemaan nykyisessä valtiossa" ja että
vallankumoukseen kypsän köyhälistön tulee särkeä, räjäyttää ilmaan
porvarillinen valtio, olkoot se kuinka kansanvaltainen tahansa
porvarillisessa mielessä, sillä sen puitteissa ei päästä pois
kapitalistisesta tuotantotavasta. Jokainen valtio on luokkavaltio, se
on erään luokan järjestäytymä, jolla on käytettävänään toista luokkaa
vastaan sorron välikappaleet, sotaväki ja virkamiehistö. Näihin
aseisiin liittyy vielä koulu ja kapitalistinen opetus. Bucharin
vertaa kapitalistisen valtion menettelyä, kun se muka aina treenaa
köyhälistön aivoja määrättyyn, itselleen suosiolliseen suuntaan,
sikojen kehittämiseen määrätyllä ravinnolla määrättyyn suuntaan.

Vapaa kansanvaltio, josta sosialistitkin ovat joskus puhuneet,
on, lausuu Lenin, järjettömyyttä. Sillä silloin kun on valtio,
ei ole vapautta ja kun vapaus saapuu, kuolee valtio. Nykyinen
demokraattinenkin valtio on porvarillista demokratiaa, joka ei
laajentamallakaan muutu proletariaatin demokratiaksi. Sen vuoksi
on nykyinen valtio ja sen aseet sotajoukko ja virkamiehistö
särettävä ja luotava vallitsevaksi luokaksi järjestyneen
köyhälistön demokratia, joka sortaa ja hävittää porvariston
ja luo kommunistisen tuotantomuodon. Tässä siis demokratian
"määrä muuttuu laaduksi", lausuu Lenin, käyttäen oikein Hegelin
dialektiikan muotoa. Kapitalistinen valtio taasen särjetään siten,
että porvarillinen sotajoukko hävitetään ja asestetaan köyhälistö.
Täten on hävinnyt toinen kapitalistisen valtion ase. Toinen,
virkavalta, taasen hävitetään siten, että kaikki virkamiehet tehdään
asestetusta köyhälistöstä riippuviksi, proletariaatin luokkavaltion
palvelijoiksi. Uuden virkavallan syntyminen tahdotaan estää siten,
että virkamiehille annetaan täydellinen tavallisen työmiehen
leima. Bolshevikit olivat rakentaneet ohjelmansa tässä suhteessa
seuraavalle Engelsin lauseelle: "Tätä, kaikissa tähän saakka olleissa
valtioissa välttämätöntä valtion ja valtioelimien muuttamista
vastaan yhteiskunnan palvelijoista yhteiskunnan herroiksi käytti
(Pariisin) Kommuni kahta varmaa keinoa. Ensiksikin se täytti kaikki
virat, hallinnolliset, oikeuslaitosta, kansanvalistusta palvelevat,
käyttämällä yleisiä vaaleja, joissa oli yleinen äänioikeus kaikilla
osallisilla, ja samalla se otti käytäntöön oikeuden kutsua nämä
valitut henkilöt pois viroistaan minä hetkenä hyvänsä valitsijaansa
päätöksen nojalla. Ja toiseksi se maksoi kaikille virkahenkilöille,
sekä ylemmille että alemmille, ainoastaan sellaisen palkan, minkä
työläiset yleensäkin saivat."

Lenin ja Bucharin selittävät nimenomaan, että hallintotehtävät ovat
kapitalistisen kehityksen kautta niin yksinkertaistuneet, että
ne ovat pelkkiä laskemis- ja kontrollitehtäviä, joita jokainen
kommunistisen yhteiskunnan kansalainen voi suorittaa. Ja siihen
on pyrittäväkin, että kaikki kansalaiset vuoronperään vedetään
hallintotehtäviin. Tällöin on virkavalta muserrettu.

Tällaista asestetun proletariaatin pystyttämää valtiota nimittävät
bolshevikit köyhälistön diktatuuriksi. Se on se väliaste, joka Marxin
mukaan on oleva kapitalistisen valtion ja kommunistisen yhteiskunnan
välillä. Nimikin on Marxilta peräisin. Neuvostovallan valtiosäännössä
ovat bolshevikit antaneet tälle diktatuurille ulkonaisen muodon.
Tästä valtiosäännöstä myöhemmin enemmän.

Tämän diktatuurin avulla tahtovat bolshevikit toteuttaa
yhteiskunnallisen ja taloudellisen ohjelmansa: ensin
tuotannonvälineiden yhteiskunnallistuttamisen, kapitalistiluokan
hävittämisen ja kommunistisen tuotantomuodon, jolloin tuotteiden
jakoa vielä ohjaa kapitalistinen periaate "kullekin ansionsa mukaan"
-- tämä on kommunismin ensimmäinen aste -- ja sitten vihdoin
tuotteiden jaon kommunistisen periaatteen mukaan "kullekin tarpeensa
mukaan", jolloin valtio kokonaan vähitellen kuolee ja kaikki
luokkaerot häviävät -- tämä on kommunismin toinen korkeampi aste.

Vallankumous tapahtuu ja sen tulee tapahtua silloin kun tärkeimmät
tuotannon haarat ovat keskittyneet, rengastuneet ja trustiutuneet
niin, ettei keskittyminen kapitalismin puitteissa enään juuri voi
jatkua ja kun köyhälistön luokkavoima on kasvanut niin suureksi,
että se voi vallata valtiovallan. Vallankumous puhkeaa siellä, missä
sorto on ankarin ja leviää sitten muihin maihin.

Tämä on bolshevikien käsitys n.s. tuotannon kypsyyskysymyksestä.

Koko tähän saakka esittämäni ohjelma johdetaan Marxin ja Engelsin
lauseista, tulkiten niitä vain toisin kuin revisionistit ja
kautskyläiset. On suorastaan huvittavaa ajatella, että kokonaiselle
ihmiskunnan kehitykselle koetetaan rakentaa horoskooppia riitelemällä
muutamain Marxin lauseiden tulkinnoista. Otan tähän erinomaisen
kuvaavan kohdan Leninin esityksestä. Hän kirjoittaa teoksessaan
"Valtio ja vallankumous" (s. 97) näin: "Erityisesti Bernsteinin
huomiota kiinnittää se Marxin väite, jonka Marx on myöhemmin
alleviivannut vuoden 1872 esipuheessaan Kommunistiseen Manifestiin ja
joka kuuluu: 'työväenluokka ei voi yksinkertaisesti vallata valmista
valtiokoneistoa ja panna sitä liikkeelle omissa tarkoituksissaan'.
Bemsteinia siinä määrin 'miellytti' tämä lausunto, että hän vähintäin
kolme kertaa on toistanut sitä kirjassaan, tulkiten sitä mitä
väärennetyimmässä opportunistisessa mielessä. Marx, kuten olemme
nähneet, tahtoo sanoa, että työväenluokan on _särettävä, rikottava_,
räjähytettävä (Sprengung, räjähdyttäminen -- Engelsin käyttämä
lausuntotapa) koko valtiokoneisto. Mutta Bernsteinin mukaan käy niin,
ikäänkuin Marx mainituilla sanoillaan varottaisi työväenluokkaa
liiallisesta vallankumouksellisuudesta vallan anastamisen aikana.
Törkeämpää ja kunnottomampaa Marxin ajatusten väärentämistä ei voi
kuvitellakaan. Kuinka menetteli Kautsky mitä yksityiskohtaisimmin
bernsteiniläisyyttä kumotessaan? Hän vältti opportunismin tekemän
marxilaisuuden väärentämisen koko syvyyden käsittelyä tässä kohdassa.
Hän esitti ylempänä siteeratun otteen Engelsin esipuheesta Marxin
'Kansalaissotaan' sanoen, että Marxin mukaan työväenluokka ei voi
yksinkertaisesti vallata valmista valtiokoneistoa, mutta yleensä
voi sen vallata, siinä kaikki. Siitä, että Bernstein on lukenut
Marxin omaksi kokonaan Marxin todelliselle ajatukselle päinvastaisen
ajatuksen, että Marx vuodesta 1852 alkaen on aina esittänyt
köyhälistön vallankumouksen tehtäväksi 'särkeä' valtiokoneiston,
tämän esittämiseksi ei Kautskyllä ole sanaakaan." Huomaamme siis,
että Bernstein, Kautsky ja Lenin käsittävät ihmiskunnan kehityksen
tapahtuvan sen mukaan, miten tuo Marxin lause on korostettava.

Ei ole sattuma, että dogmaattisratsionalistisin marxilaisuuden haara
on pesiytynyt juuri Venäjälle. Venäläinen ajattelutapa on jo siinä
suhteessa itämaisen sukua, että se rakastaa enemmän logiikkaa,
kuin kokemusta ja tilastoa. Itämainen filosofiahan on tunnettu
juuri rohkeasti rakennetuista täydellisistä ajatusrakennuksistaan
ja loppuun saakka viedystä dialektiikastaan. Vapaa-herra
Freytagh-Loringhowen huomauttaakin, että myöskin anarkisti Bakunin
omisti Hegelin filosofiasta sen jyrkimmän muodon, joka voitaisiin
lyhyesti sanoa: ainoastaan järjellinen, s.o. järjestelmän mukainen
on todellista ja järjestelmänvastainen on huonoa, valheellista.
Se on se ajatustapa, mikä välähtää tuossa kuuluisassa Hegelin
vastauksessa luonnontieteilijöille, jotka hänelle huomauttivat, että
hänen järjestelmänsä kiertotähtiin nähden ei pidä yhtä tosiasioiden
kanssa, koskapa kiertotähtiä on enemmän kuin hänen järjestelmänsä
mukaan saisi olla. Hegel vastasi: "Sitä pahempi tosiasioille". Tämän
mukaan on yhteiskunnallinen elämäkin oikeata vain silloin, kun se on
järjestelmän mukaista. Tämä sisältää kumouksen uskontunnustuksen.
Ja Lenin on tässä suhteessa aito itämaalainen ja Bakuninin henkinen
sukulainen. Tämän lisäksi tulee Venäjän onnettomat yhteiskunnalliset
olot, jotka ovat kestäneet vuosisatoja ja luoneet edellytykset
rajulle yhteiskunnalliselle maanjäristykselle. Esitän muutaman tiedon
näistä oloista tuonnempana.

Tarkastakaamme nyt lyhyesti bolshevikien taloudellista ohjelmaa.

Ohjelman tärkeimmät kohdat ovat seuraavat:

1. Yhteiskunnallistuttaminen aletaan pankeista, jolloin ne samalla
keskitetään siten, että syntyy yksi suuri kansankeskuspankki,
jolla on haarakonttoreja ympäri maata. Se muodostetaan samalla
sosialistisen, osuustoiminnallisen tuotannon yhteiskunnalliseksi
kirjanpitolaitokseksi. Bucharin tahtoo erikoisesti osoittaa, että tämän
kautta jo saadaan tärkeä ote tuotantoelämään, sillä kapitalismi on
kerännyt jo tuotantoelämän nyörit itse asiassa muutamain harvojen
pankkiirien käsiin.

2. Sitten yhteiskunnallistutetaan rengastuneet teollisuudenhaarat:
työväenluokan tulee ajaa pomot ja pankkiirit tiehensä, asettaa
kaikkialla omia miehiänsä tilalle; he voivat käyttää hyväkseen vain
sitä koneistoa, jonka kapitalismi on luonut. Sen jälkeen seuraa muun
suurteollisuuden vuoro. "Suurteollisuuden siirtyessä työläisvaltion
käsiin joutuu pikkuteollisuuskin siitä riippuvaksi."

3. Samalla kertaa on maa yhteiskunnallistutettava ja luotava
kommunistinen viljelysjärjestelmä -- siis ei ainoastaan
yhteisomistus, vaan myöskin yhteisviljelys. Viljelystä on
harjoitettava suuressa mittakaavassa. Entisiä suurtiloja on
viljeltävä _osuustoiminnallisesti_ ja pikkutiloja yhdistettävä
_viljelyskommuuneiksi_.

4. Bucharin esittää sitten verrattain yksityiskohtaisesti, miten
tuotanto on organisoitava, jotta ei palattaisi kapitalismista
taaksepäin anarkismin nurkkakuntaisuuteen, vaan kehityttäisiin
eteenpäin kommunismin koko yhteiskuntaa silmällä pitäen suunniteltuun
tuotantoon. Jokaisen tuotantolaitoksen johdossa, neuvostossa, tulee
olla kokonaistuotantojärjestelmää, s.o. valtiota edustavilla
enemmistö. Samoin muissakin neuvostoissa.

5. Tämän keskitetyn tuotanto-organismin jäsenet ovat

a) kansantaloudelliset piiri- ja alueneuvostot;

b) kansantalousneuvostot ja koko tuotannon ja kaupan alaa edustavat
komiteat, kuten "sentrotekstili", "sentrometalli" j.n.e.;

c) ylin kansantalousneuvosto, johon kaikki langat keskittyvät, maan
taloudelliset aivot, suunnaton rekisteri- ja laskukoneisto.

Nämä taloudelliset neuvostot ovat alituisessa yhteydessä
työläisneuvostojen ja neuvostovallan kanssa.

6. Työvelvollisuus pannaan toimeen, aluksi vain henkilöille, joiden
kuukausitulot ovat suuremmat kuin esim. 500 tai 600 ruplaa, myöhemmin
kaikille. Jokainen saa "kulutustyökirjan" ja saa jotain ostaa vain,
jos tähän kirjaan on merkitty, että hän on tehnyt "työtä". Työläiset
eivät saa palkkaansa rahassa, vaan luonnossa: "Kulutus-työkirjaan
tehtyjen merkintöjen mukaan annetaan yhteiskunnallisesta tuotteiden
varastosta työläiselle hänen tarpeensa, ilman rahaa, yksinkertaisesti
sitä todistusta vastaan, että hän tekee työtä."

7. Työläisten jättiläisarmeijaa johdetaan työpaikoille keskuksista
käsin yleisen työkatasterin mukaan. "Työvoiman valvonta,
rekisteröiminen, jako, kaikki tuo on työläisjärjestöjen asia. Vaihto
kaupungin ja maaseudun välillä käy ilman rahaa, samoinkuin eri
teollisuudenhaarojen välinen vaihtokin."

8. Keinottelu ja kauppa poistetaan; "tuotteiden säännöllinen
jako tapahtuu tarpeiden ja varastojen rekisterin pohjalla".
Jotta tämä voisi tapahtua tuloksellisesti, yhdistetään väestö
n.s. kulutus-kommuuneihin, jollaisia muodostetaan esim. yksi
jokaiseen kaupunkikortteliin. Sitten jaetaan tuotteet ensinnäkin
näille kulutuskommuuneille, jotka edeltäpäin laskevat, paljonko
he tarvitsevat ja luottamushenkilöittensä kautta jakavat
tuotteet yksityisille kuluttajille. Sen ohella käytetään hyväksi
olemassaolevia kulutusyhdistyksiä.

9. Jotta tuotteiden jako voitaisiin suorittaa paremmin ja nainen
vapautettaisiin orjuudestaan, on yksityistalous korvattava
yhteiskunnallisella kotitaloudella (keskuskeittiöillä).

10. Kaupunkitalot pakkoluovutetaan ja annetaan paikallisten
työläisjärjestöjen haltuun, asunnot sekisteröidään ja jaetaan
tarvitsijoille.

11. Ulkomaan kauppa yhteiskunnallistutetaan. Se merkitsee sitä,
että ainoastaan neuvostovalta voi olla kauppasuhteissa ulkomaisten
kapitalistien kanssa.

Pakkoluovutukset tapahtuvat yleensä ilman korvausta.

Lopuksi vielä sananen bolshevikien kirkko- ja kouluohjelmasta. Kaikki
yhteys kirkon ja valtion välillä on katkaistava. Valtio sallii
uskonnonvapauden, mutta kommunistinen puolue puolueena taistelee
kaikkea uskontoa vastaan. Tämänkin periaatteen Lenin johtaa eräästä
Engelsin lauseesta, jossa tämä lausuu, että uskonto on valtion
suhteen yksityisasia ja jossa hän on alleviivannut sanat "valtion
suhteen". Lenin tekee tästä sen johtopäätöksen, että puolue ei
enään voi pitää uskontoa yksityisasiana. Viime vuonna uusitussa
kommunistisen puolueen ohjelmassa on 11 kohtaa sisältävä luku
kouluoloistakin. Sen sisällöstä mainittakoon vain, että "pakollinen,
maksuton, yleinen sekä polyteknillinen kasvatus (jonka tulee sisältää
käytännölliset ja teoreettiset tiedot tuotannon päähaaroissa) on
pantava toimeen kaikille 17 vuotta nuoremmille". "Työkoulut" ja
"kansanyliopistot" ovat ne käsitteet, jotka näyttelevät suurta osaa
bolshevikien ohjelmassa.

Kansallisuus- ja ulkopoliittisen ohjelman pääpykälä oli aluksi
"yleismaailmallinen vallankumous" ja ainakin yleiseurooppalainen
neuvostovalta. Niinpä Bucharinkin huudahtaa bolshevikien ohjelmaa
kirjoittaessaan: "Kommunistisen puolueen ohjelma on oleva
proletaarisen maailmanvallankumouksen ohjelma!". Myöhemmin on
bolshevikien ulkopolitiikka, kuten tunnettua, omaksunut enemmän tosi
oloja vastaavan ohjelman. _Litwinoff_ vastasikin 1919 vuoden lopulla
Kööpenhaminassa sangen vältellen erään haastattelijan kysymykseen
yleismaailmallisesta vallankumouksesta.

Olen tässä kuvaillut vain venäläisen kommunismin ohjelmaa.
Aikaisemmin mainitsemani Eduard Palyin hahmoittelema ohjelma on
luonteeltaan hiukan toinen ja tärkeissä kohdissa venäläisestä eroava.
En puutu siihen lähemmin.



BOLSHEVISMI (KOMMUNISMI) KÄYTÄNNÖSSÄ.


Venäjän yhteiskunnallisten olojen kehnoushan on kauan ollut
sananpartena länsimaissa. Palautettakoon tässä mieliin muutamia
tosiasiallisia tietoja, jotka kuvastavat näitä oloja. Venäjä oli
viime vuosisadan loppuun saakka melkein puhdas maatalousmaa. Vasta
viime aikoina alettiin sinne, erikoisesti suurpiirteisen valtiomiehen
kreivi Witten ohjelmaa seuraten, luoda teollisuutta. Väestöstä
oli kuitenkin vielä ennen sotaa n. 80 % maanviljelysväestöä. Tämän
maatalousväestön yhteiskunnallinen kokoonpano, asema ja suhde
tuotantovälineeseensä maahan oli kuitenkin suuressa määrin onneton.
Aikaisemminhan vallitsi maaorjuus ja maa-aateliston mielivalta.
Ja vapautuessaan saivat talonpojat yleensä riittämättömän määrän
maata ja vielä hintaan, joka Gawronskyn mukaan oli kolmenkertainen
maan todelliseen arvoon verraten. N.s. jaetuista yhteismaista
oli talonpojalla toisin paikoin viljeltävänänsä vain 3-4 sylen
levyinen kaistale (Antti Vesikivi, "Maaseudun Tulevaisuus" 1917,
s. 419). Tosin oli talonpoikaisviljelmäin keskimääräinen laajuus
suurempi, kuin esim. Ranskassa ja Saksassa. Mutta palstojen sijoitus
oli nurinkurinen ja viljelys, talonpoikain tietämättömyyden,
kehittymättömän viljelystavan, karjan ja lannoitusaineiden puutteen
vuoksi, niin takapajulla, että se tuotti paljon vähemmän, kuin
Länsi-Europassa. Venäjän vehnä-sato hehtaaria kohti ei ole ollut
edes puolta Ranskan ja Saksan satotuloksista. Sama on ollut laita
kauran ja ohran satotulosten. Rukiin ja perunan sadot ovat olleet
hiukan parempia. Ja Stolypinin maareformikaan, vaikka sen kautta
7 vuodessa 1906-1913 1,787,000 talonpoikaa erosikin Venäjän 40
kuvernementissa maayhdyskunnasta ja sai maata yksityisomaisuudeksi,
ei paljoa parantanut yhteiskunnallista asemaa. Sillä ensinnäkin
näiden saama maa, lähes 13 milj. desjatinaa (1 desj. = 1.09 ha)
teki vain 11.4 % yhteismaista ja toiseksi olivat nämäkin maapalat
usein surkean pieniä. Niinpä kertoo Antti Vesikivi (Maaseudun
Tulevaisuus 1917 s. 420), että Kostroman kuvernementissa kullakin
talonpojalla oli ennen sotaa yleisesti 1/2 desjatinaa, s.o. n. 1/2
ha:n suuruinen peltotilkku. "Talonpojat huomauttivat siellä, että jos
heillä olisi maata neljäkin desjatinaa kullakin, niin he olisivat
suuria pohatoita ja vallan hämmästyivät kuullessaan, että Suomessa
sanotaan 'pienviljelijäksi' talonpoikaa, jolla on 10 desjatinaa
peltoa!" Ja kuitenkin oli Europan-Venajalla v. 1905 kaikkiaan (50
kuvernementissä, Puola poisluettuna) maaomaisuutta 395,000,000
desjatinaa. Tämä maa jakaantui seuraavasti:

    "Jaettuja talonpoikaismaita"      139,000,000 desj. eli 35 %
    Valtion apanaasi- y.m. maita      154,000,000   "    "  39 %
    Yksityisomistuksessa "maatiloja") 102,000,000   "    "  26 %
    Yhteensä                          395,000,000 desj. eli 100 %

    Yksityisomistuksessa olevasta maasta omistivat

    talonpojat                        25,000,000 desj. eli 24.1 %
    aateliset                         53,000,000   "    "  52.3 %
    muut                              24,000,000   "    "  23.6 %

    Suurimmat maatilat, varsinaiset latifundiot, käsittivät prof.
    Migulinin laskujen mukaan 17 milj. desjatinaa.

    V. 1905 oli siis talonpoikain hallussa kaikkiaan maata

    "jaetuita talonpoikaismaita"     139,000,000 desj.
    yksityisomist. olevaa maata       25,000,000  "
                            Yhteensä 164,000,000 desj.

Jos siis pidämme mielessä että 80 %:lla Venäjän kansasta oli
maata vain 164 milj. desjatinaa, kun sen sijaan suurtilalliset,
"aateli", jotka olivat kansasta vaihtuvan pieni prosentti, vielä
1905 omistivat 53 milj. desjatinaa ja vielä sen, että 154 milj.
desjatinaa valtion maata oli byrokraattisen valtion herrain, s.o.
aatelin määrättävissä, niin saamme todellisen kuvan kauheista
yhteiskunnallisista oloista. Tuotannollisesti olivat suurtilat
etevämpiä, kuin talonpoikaisviljelmät, mutta yhteiskunnallisesti
oli tämä järjestelmä onneton. Gawronsky mainitseekin, että
maatalousväestöstä oli 10 % täydelleen omistamatonta luokkaa (tämä
prosentti on kuitenkin pieni meidän oloihimme verrattuna) ja
60 % omisti sangen vähän maata. Nämä ryhmät olivat pahoitettuja
vuokraamaan maata. Jälellä olevasta 30 %:sta oli vain 10 % täysin
itsenäisiä hyvinvoipia talonpoikia, ja muut 20 % voivat vaivoin tulla
toimeen omasta maastansa ja vuokrasivat mielellään lisää. Gawronsky
antaa myöskin seuraavan hämmästyttävän bilanssin Venäjän talonpojan
elämästä: "Jos oletamme, että venäläinen talonpoika tarvitsee
inhimillisesti elääkseen kaiken kaikkiaan 424 kiloa viljaa (jolloin
kaikki tarpeet ovat tähän luetut), niin 10 %:lla ei ollut edes 300
kiloa, 80 %:lla oli 300 kiloa mutta ei 424 kiloa ja vain 10 %:lla oli
tuo vähin välttämätön määrä. Tämä merkitsi suuren kansan täydellistä
fyysillistä rappeutumista. Lasten kuolevaisuus saavutti maalla
kulttuurikansoilla kuulumattoman määrän 30-35 %. Ihmiset vanhenivat
nopeasti, kuolivat aikaisin ja kun heikontunut organismi ei voinut
taistella tauteja vastaan, raivosivat kylissä kaikenlaiset tarttuvat
taudit -- aasialainen rutto, koleera j.n.e."

Kun olot vielä vuosisadan vaihteessa olivat tällaiset, niin mitä
sitten aikaisemmin. Muodollisen vapautuksen ohella oli hiljaista
taloudellistakin talonpoikain vapautumista tapahtunut. Aateli oli
vuodesta 1815 lukien menettänyt maastansa 50 %. Mutta kun olot
kuitenkin jäivät noin surkealle kannalle, vaikutti tämä talonpoikain
itsenäistyminen vain jännitystä kehittävästi ja vallankumouksellista
mieltä herättävästi. Vallankumouspuuhia on Venäjällä ollutkin koko
viime vuosisadan. Aluksi ne olivat vain pienemmän älymystö joukon
yrityksiä, joihin kansanjoukot eivät tietoisesti ottaneet osaa.
Sellainen yritys oli dekabristien kuuluisa yritys. Vallankumous
ei saanut voimaa hajallaan asuvista talonpojista. Mutta toiseksi
muuttui asia, kun Venäjälle syntyi teollisuus ja vielä sellainen
teollisuus, kuin sinne syntyi. Venäläinen teollisuus ei kehittynyt
nim. elimellisesti pien- ja suurliikkeiden kilpailuksi, vaan se
synnytettiin puolittain valtion toimesta ja sen suurin avustuksin
sekä suoraa päätä jättiläismuodoissa. Venäjän teollisuus on
alusta pitäen ollut suurteollisuutta: koko suuren valtakunnan
aluetta hallitsevia syndikaatteja. Ja sitä on valtio elättänyt ja
paisuttanut tekohengityksellä, korkeilla suojelustulleilla. Gawronsky
kuvailee venäläistä teollisuutta näin: "Venäläinen teollisuus
otti jo ensimmäisillä askeleillaan -- -- -- suunnattomia voittoja
siten, että se käytti hyväkseen valtion apua, erikoisoikeuksien,
valtion avustusmaksujen ja valtion tilausten muodossa ja samalla
riisti työläisiään rajattomasti. Se suojasi itsensä kaikkea
ulkomaista kilpailua vastaan korkealla suojelustullien muurilla.
Sen ei tarvinnut sen vuoksi parantaa tuotantotapojaankaan. Kun
teollisuudella oli niin mahtava suosija, kuin venäläinen valtiomahti,
joka vainosi ja hävitti kaikkia työväenjärjestöjä järjestelmällisesti
ja vastusti niitä osittain aseellisellakin vallalla, niin voi
se luoda työväelle sellaiset elämänehdot, jollaisia ei ollut
tavattavissa minkään kulttuurikansan keskuudessa." Joskin Gawronsky
ehkä liioitteleekin, on kuvaus kuitenkin pääasiassa oikea. Mutta
samalla teollisuus myöskin takoi vallankumouksen edellytyksiin
viimeisen renkaan: joukkoliikkeisiin ja kuriin tottuneen
proletariaatin etujoukon sekä joukon, joka selvitti ja levitti
Venäjällä sosialidemokratian aatteita sekä järjesti varsinaisen
työväenliikkeen.

Jo aikaisemmin viime vuosisadan jälkipuoliskolla oli Venäjällä
syntynyt vallankumouksellisia seuroja ja liittoja. Mutta niillä oli
usein puhtaasti terroristinen ja anarkistinen luonne ja taktiikka.

Vasta v. 1896 perustivat Plehanow ja Axelrod Minskissä
sosialidemokraattisen puolueen. Marxilaisuus levisi Venäjälle
nopeasti. Entinen vallankumouksellinen salaseura Narodnaja
Wolja järjestäytyi sen sijaan sosialivallankumoukselliseksi
puolueeksi. Aluksi oli jälkimmäinen taktiikassaan radikaalimpi.
Sosialidemokraatit hylkäsivät yksityiset terroriteot hyödyttöminä
ja ryhtyivät kasvattamaan "luokkavoimaa". Erikoisesti Lenin on
ollut mukana tätä taktiikan muutosta aikaansaamassa. Hänen vanhempi
veljensä Aleksanteri kuului vielä Narodnaja Woljaan ja oli m.m.
järjestämässä murhayritystä Aleksanteri III vastaan Newskin
Prospektilla 13.III.1887. Yritys paljastettiin ja m.m. Leninin
veli hirtettiin 20.IV.1887. Lenin (Vladimir Iljitsch Uljanoff,
kansakoulutarkastajan poika Simbirskistä, synt. 10.IV 1870) oli
vielä koulupoika kun tämä tapahtui. Hän opiskeli sittemmin Kasanin
yliopistossa, suoritti lainopillisen tutkinnon, tuli Pietariin,
missä alkoi järjestää ja agiteerata työläisjoukkoja, vangittiin ja
karkoitettiin Siperiaan. Vuosisadanvaihteessa pääsi hän ulkomaille,
johtaen täältä käsin sosialistista liikettä Venäjällä.

Mutta sosialidemokraattisessakin puolueessa syntyi pian
erimielisyyttä periaate- ja taktiikka-kysymyksissä. Syntyi
revisionismiin kallistuva siipi ja äärimmäisen jyrkkä siipi.
Jälkimmäisen johtajana oli juuri Lenin. Lontoon kongressissa v. 1903
pääsivät jälkimmäiset enemmistöön ja ovat siitä lähtien nimittäneet
itseänsä "enemmistöläisiksi", bolshevikeiksi. Toiset taas nimittivät
itseään "vähemmistöläisiksi", menshevikeiksi. Nämä nimitykset
eivät siis ole missään suoranaisessa yhteydessä ohjelman kanssa.
Bolshevikien ohjelma kehittyi ja kiteytyi sitten sellaiseksi, kuin
edellä on esitetty.

Jo 1905 vuoden vallankumouksessa esiintyivät bolshevikit. Leninkin
kiiruhti Venäjälle, vaikka ei uskaltanutkaan esiintyä julkisesti.
Trotski toimi tällöin Venäjällä, oli Pietarin ensimmäisen
työmiesneuvoston puheenjohtaja. Hän ei tällöin ollut vielä
virallisesti liittynyt bolshevikeihin. Pietarissa ja Moskovassa
yritettiin jo tällöin ottaa valta neuvostojen käsiin, mutta se
epäonnistui. Pietarin neuvosto vangittiin, m.m. Trotski joutui
Siperiaan. Lenin pakeni Suomeen. Myöskin Trotski oleskeli myöhemmin
Suomessa. Meikäläiset aktivistit auttoivat näitä vallankumouksellisia
myyräntyössänsä. Smirnoff kertoo, että Lenin Suomessa ollessaan
kirjoitti lentokirjasen vapaamielistä puoluetta, kadetteja vastaan
ja että tämän lentokirjasen kirjoittivat puhtaaksi Mechelinin
laillisessa senaatissa lainkuuliaiset konekirjoittajat. Vielä
kertoo hän, että Lenin opetteli nopeaan ruotsinkielen, saadakseen
valtiollisia tietoja Hbl:sta. Väittääpä hän, että Trotskikin sai
"lainata" pakoansa varten passin eräältä suomalaiselta aktivistilta.

Tuli sitten maailmansota. Nyt laskivat bolshevikit
maailmanvallankumouksen ajan tulleen. Alkupuoli sota-aikaa ei tosin
siihen viitannut. Kävi aivan päinvastoin, kuin mitä bolshevistisen
taktiikan kehittäjä Saksassa Anton Pannekook (Pannekoek, saksalaiset
kirjoittavat nähtävästi -kook, muualla: -koek) oli väittänyt; kun
hän väitellessään Kautskya vastaan "Leipziger Volkzeitung'issa"
1912 selitti, että proletariaatti ei sodan syttyessä ole peräytyvä
kansalliseen kiihkoon, vaan nouseva vallankumoukseen ja että
proletariaatille olisi helppoa, kerran valtaan tultuaan, luoda 48
tunnissa valmis koneisto julkisten asiain hoitoa ja johtoa varten.
Mutta jota kauemmin sota kesti ja jota pahempaan pulaan porvarilliset
yhteiskunnat ajautuivat, sitä selvemmältä alkoi bolshevikien mielestä
näyttää yleismaailmallisen vallankumouksen tulo.

Ensiksi romahti Venäjä. Gawronsky selittää, että sodan ensi
vuosina tsarismin syvä vääryys ja ryöväriolemus keskittyi
polttopisteeseensä. Kehittymättömät jä huonosti varustetut
työläis- ja talonpoikaisjoukot ajettiin suurina laumoina saksalaisten
tekniikkaa vastaan, raskasta tykistöä ja myrkkykaasuja vastaan.
Ja rintaman takana vietti sotakeinottelu bakkanaalioitaan.
Virkamiesten lahjottavuus oli jo kauan ollut sananpartena, nyt
hävisi viimeinenkin hävyn tunne. Huonot kulkuneuvot ja huono
organisatsioni loi elintarvepulan. Rikkaita koski mobilisointi vain
paperilla. Viimeisen sysäyksen lienee kumoukselle antanut se seikka,
että byrokraattinen Venäjä kurotti kättänsä n.s. demokraattisen
Venäjän, s.o. kultasiteillä länsivaltoihin sidottujen teollisuuden
ja kaupan harjoittajain päiden yli Saksan byrokratialle, Oli
hankkeissa keisarillinen erikoisrauha. Muistetaanhan sitten vielä nuo
häpeälliset paljastukset hovista, Rasputinin jutut j.n.e.

Ja maaliskuussa 1917 kaikki romahti.

Nyt olisi ollut sitten aika demokraattisten voimien tarttua
peräsimeen.

Mutta ensinnäkin oli tilanne erinomaisen vaikea. Hajaannus ja
sekasorto oli jo kaikilla aloilla suuri. Maa, jonka vielä ennen sotaa
tarvitsi saada 60 % teollisuustavaroistaan ulkomailta, oli jokseenkin
eristettynä. Kulkuneuvot pilalla. Ja oltiin sidottuja länsivaltojen
sotaohjelmaan. Tämän lisäksi huomattiin pian, että todellista
demokraattista ainesta, kansanvallan aatteille kouliintunutta voimaa
oli kovin vähän. Talonpojat olivat kehittymättömiä ja suureksi osaksi
proletaarista ja anarkistista ainesta. Varsinaista keskiluokkaa ei
juuri ollenkaan löytynyt. Ei ollut pikkuteollisuutta, ei todellista
talonpoikaisluokkaa länsimaiseen malliin, ja virkamiehistö oli
mätää. Ja kävikin niin, että kun demokratian hallituselimet ja
johtomiehet oli asetettu paikoilleen, lähtivät kansanjoukot omille
teilleen. Gawronsky kuvaa väliaikaisen hallituksen asemaa samaksi,
kuin perämiehen sellaisen laivan ruotelissa, joka on rikotuin konein
joutunut myrskyyn.

Tätä hajaantumista, nurkkakuntaisuutta ja penseyttä edistämään
saapuivat vielä holshevikijohtajat ulkomailta. Huhtikuussa
sivuuttivat Lenin, Sinovjev, Radek y.m. Tukholman matkalla
Venäjälle. Fredrik Ström kertoo, että kun hän meni, matkustajain
levätessä Tukholmassa muutaman tunnin, Leninin luo, tapasi hän hänet
Pohjois-Europan karttaa tutkimassa. "Hän mittaili sormillaan matkaa
Pietariin ja sitten hän kääntyi minuun:

"-- Olemme 48 tunnissa Pietarissa. Matkustamme tänä iltana. Jokainen
tunti on kallis. Venäjän vallankumous alkaa nyt. Meidän täytyy tehdä
selväksi laskumme porvariston ja imperialistien kanssa, muuten on
vallankumous hukassa. Kuljemme nyt maailmanvallankumousta kohti."

Ja niin tuli Lenin Pietariin. Edellisestä tunnemme jo, että hänen
teoriaansa kuului suunnata kaikki hajoittavat ja hävittävät voimat
porvarillista hallitusta vastaan, jollaisena hän piti myöskin
Kerenskin hallitusta. Taistelun vaiheet ovat vielä kaikkien
muistissa. Ensimmäinen yritys temmata valta neuvostoille heinäkuussa
ei onnistunut. Mutta Kornilowin päinvastainen yritys joudutti
kehitystä. Ja marraskuussa kaappaus onnistui bolshevikeille.

Tarkastelemme nyt ensinnäkin heidän yli kaksi vuotta kestäneen
hallitusaikansa ulkonaista puolta: järjestysmuotoa ja taistelua sen
puolesta.

Aluksi näyttivät bolshevikit olevan epäselvällä kannalla perustavaan
kansalliskokoukseen nähden. Bucharin selittää, että tämä johtui
siitä, että ei ollut vielä aika oikein kypsä neuvostovallalle,
mutta ei suinkaan periaatteellisesta epäselvyydestä. Pian sitten
hajoittivatkin bolshevikit perustavan kokouksen, "lörpöttelyseuran",
niinkuin he parlamenttia yleensä nimittävät, ja julistivat
neuvostovallan. Tammikuussa 1918 antoi kolmas yleisvenälämen
neuvostojen kongressi "työtätekevien ja riistettyjen luokkien
oikeuksien julistuksen", jonka heinäkuussa 1918 pidetty viides
neuvostojen yleisvenäläinen kongressi liitti perustavana asiakirjana
säätämänsä Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan
valtiosäännön alkuun. Tämä valtiosääntö kokonaisuudessaan otettuna
julistaa yksityisomistuksen poistetuksi ja säätää periaatteessa
tuotannon välineiden siirron "koko kansan" omaisuudeksi ja niiden
jakamisen "työtätekeväin" käytettäväksi sekä säätää neuvostovallan
rakenteen. Panemme tästä valtiosäännöstä ensinnäkin merkille, että
sen toisessa artiklassa lausutaan:

"Ensimmäiseksi iskuksi pankki- ja finanssipääomaa vastaan katsoo
neuvostokongressi lakia tsaarihallituksen ja porvariston ottamain
lainain annulloimisesta (pätemättömäksi julistamisesta), ja on
vakuutettu, että neuvostohallitus yhä edelleen jatkaa tätä tietä,
kunnes kansainvälinen työläisvallankumous on vienyt pääoman
lopulliseen voittamiseen." Huomautettakoon tässä jo, että tästä
huolimatta neuvostohallitus oli valmis maksamaan keisarilliselle
Saksalle vanhoja saatavia, tosin eri nimillä, ja että jos on totta,
mitä ranskalainen sotakirjeenvaihtaja Ludovic Naudeau kertoi
viime vuonna "Temps'issa" keskustelustaan Leninin kanssa, olisi
neuvostovalta nyttemmin valmis tunnustamaan ententenkin lainat,
jotka perustuslaissa ovat julistetut mitättömiksi. [Sen jälkeen, kun
ylläoleva kirjoitettiin, on neuvostohallitus ilmoittanut julkisesti,
että kysymys lainojen maksamisesta, ainakin osittain, ratkaistaan
rauhanneuvottelujen yhteydessä.] Jokaisessa maassa, missä kansa
herkästi seuraa hallituksensa toimia, olisi hallitus tällaisista
käänteistä kukistunut. Saamme tästä jo yhden langan käsiimme
arvioidaksemme neuvostohallituksen suhdetta kansaan.

Tämä valtiosääntö ottaa porvareilta pois kansalaisoikeudet.
Äänioikeus neuvostoihin oli ainoastaan "työtätekevillä joukoilla".
"Vallitsevaksi luokaksi järjestäytynyt köyhälistö" on siis
teoreettisesti ottanut vallan käsiinsä. Kommunistinen aate lausutaan
valtiosäännön 5 artiklassa näin:

"Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan, tämän ylimenokauden
voimassaolevan valtiosäännön päätehtävänä on rakentaa kaupunki- ja
kyläproletariaatin sekä pikkutalonpoikain diktatuuri mahtavan
yleisvenäläisen neuvostotasavallan muodossa, täydellisesti musertamaan
porvariston, hävittämään ihmisiltä mahdollisuuden riistää toistansa
ja luomaan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän, jossa ei ole
sijaa eri luokille eikä minkäänlaiselle valtiomahdille." Itse
neuvostovallan valtio-muodon rakennetta en ryhdy yksityiskohtaisesti
kuvailemaan. Koetan antaa siitä vain yleiskuvan.

Proletariaatti luovuttaa valtansa tämän valtiosäännön mukaan
yhä ylemmille ja ylemmille ja keskitetyimmille valtaelimille
kollektiivisuuden pohjalla. Siinä on yksi peruseroavaisuus
länsimaiseen parlamenttarismiin verrattuna. Sen sijaan, että
valitsijat yksilöllisillä äänillään valitsisivat parlamentin,
ylimmän vallan haltijan, valitsevat he paikallisjärjestöinä
edustajia aluejärjestöihin ja nämä aluejärjestöt valitsevat edustajia
koko maata käsittävään järjestöön, kongressiin, joka kokoontuu
vähintään kaksi kertaa vuodessa. Tämä tuhatpäinen kongressi on
neuvostotasavallan ylin vallan haltija. Se valitsee 200-jäsenisen
yleis-venäläisen toimeenpanevan keskuskomitean, joka on kongressien
väliajoilla korkein vallanpitäjä ja vastuunalainen kongressille.
Toimeenpaneva keskuskomitea asettaa kansan valtuutettujen
neuvoston ja kansankomissariaatteja eri hallinnon haaroja varten.
Huomautettakoon, että kaupungeille on myönnetty 5 kertaa suurempi
vaikutusvalta kuin maaseudulle, sillä yleiseen kongressiin lähettävät
kaupunkilaiset yhden edustajan jokaista 25,000 valitsijaa kohti,
mutta maaseutu yhden jokaista 125,000 valitsijaa kohti.

Paikallisten järjestöjen käsiin on keskitetty myöskin mahdollisimman
suuri itsehallinto- ja toimeenpanovalta. Kun länsimaissa
toimeenpanoelimet ovat kokonaan erillisiä valitsijain järjestöistä,
yleensä valitsijain välittömästä vallasta, on Neuvosto-Venäjällä
asia toisin. Näiden paikallisten järjestöjen rinnalla ovat kyllä
ylempien orgaanien komissaarit, mutta heille kuuluu, ainakin
teoreettisesti, vain yleisetujen valvominen. Niinpä esim. tehtaan
tuotannon järjestelystä, sen kansantalousteknillisestä puolesta
määrää komissaari. Mutta kaikki tehtaan ja työläisten suhdetta
koskevat asiat ovat yleisten lakien puitteissa työväen järjestön
määrättävissä. Se valvoo kaiken n.s. sosialipoliittisen puolen,
määrää -- ainakin toisten tietojen mukaan -- työläisten ottamisesta
ja erottamisesta j.n.e. Toisten tietojen mukaan ei tämä jälkimmäinen
seikka kuitenkaan ole selvä.

Edustajien valtuudet kylä- ja kaupunkineuvostoissa kestävät kolme
kuukautta. Ylempiin neuvostoihin valittujen edustajien valtuudet
päättyvät tosiasiallisesti samalla kun näiden istunnotkin.
Toimeenpanevan keskuskomitean jäsenen valtuudet kestävät
luonnollisestikin puoli vuotta.

Valitsevalla järjestöllä on milloin hyvänsä oikeus kutsua edustajansa
pois neuvostosta tai muusta edustuksesta ja valita uusi.

Mitä voitaisiin sanoa teoreettisesti tällaisen valtiosäännön
luonteesta ja vaikutuksesta?

Se käsittelee kansaa järjestöinä. Sillä saattaa voimakkaiden
johtajain käsissä olla mahtava vaikutus. Sen avulla voidaan joukot
saada kulkemaan nuottien mukaan.

Sen sijaan näyttää tämä valtiosääntö teoreettisesti katsoen, mitä
tulee korkeimman vallan käyttöön, lainsäädäntöön y.m.s., erinomaisen
harvainvaltaiselta. Ensiksikin valitaan edustajat korkeampiin elimiin
välillisesti, jopa muutamiin kaksin-, kolminkerroin välillisesti.
Tämä johtaa siihen, että ne voidaan pitää "puhtaina", s.o. niihin
voidaan valita vain yhden puolueen edustajia, jos tämä puolue
pääsee vain väliasteissa enemmistöön. Ajatelkaamme, että meidän
kunnanvaltuustomme valitsisivat kokouksissaan eduskunnan. Jos
jollakulla puolueella olisi jokseenkin kaikissa kunnanvaltuustoissa
pieni enemmistö, voisi se panna eduskunnan kokoon puhtaasti omista
puoluelaisistaan. Jos vielä kunnanvaltuustojenkin vaali olisi
joidenkuiden epämääräisten paikallisten järjestöjen vallassa, niin
olisi sen puolueen, jolla on aineellista voimaa, verrattain helppo
saada enemmistö kunnanvaltuustoissa. Näin näyttää asia olleen
ainakin alkuaikoina Venäjän paikallisissa neuvostoissa. Mutta vielä
toinen tärkeä seikka. Jos meikäläinen edusmies toimii niin, että
hän menettää valitsijainsa luottamuksen, niin voivat valitsijat
ilmaista mielipiteensä yksinkertaisesti olemalla äänestämättä häntä
tulevissa vaaleissa. Mutta ajatelkaamme millaisia suunnattomia
ponnistuksia täytyisi valitsijain tehdä ja millainen koneisto olisi
pantava liikkeelle, jos Venäjän toimeenpanevasta keskuskomiteasta,
joka vastaa eduskuntaa, tahdottaisiin valtiosäännön oikeutta
käyttäen "kutsua takaisin" joku edustaja, tai estää hänen uudelleen
valitsemisensa. Tätä varten täytyisi saada enemmistö asian puolelle
tuhatpäisessä kongressissa, joka edustaa koko maata. Tämä taas
ei ole teoreettisesti varmaa muuten, kuin että alueneuvostoissa
saadaan enemmistö asian puolelle, ja tämä taas vaatii enemmistön
paikallisneuvostoissa. Saadakseen tahtonsa läpi, pitäisi edustajaan
tyytymättömäin saada syntymään liike koko maassa ja edustajia
valitessa olisi tämä seikka pidettävä ratkaisevana ja jätettävä muut
näkökohdat syrjään. Tuntuu siltä, kuin tämä kaikki olisi käytännössä
mahdotonta. Korkeimmat elimet ovat siis jokseenkin täydellisesti
turvatut valitsijain välittömältä vaikutukselta. Valitsijain yritys
saada mielipiteensä sähköaallot tuntumaan keskuskomiteaan saakka on
jokseenkin yhtä vaikeata kuin sähköttäminen täältä Marsiin
-- varsinkin kun vielä kokoontumis- ja sanavapaus on niin rajoitettu,
kuin se Venäjällä on ollut. Sen sijaan voidaan ylhäältä päin vaikuttaa
sangen helposti alaspäin, mieluisia edustajia valituttamalla j.n.e.
Tämä valtiosääntö johtaa siis vaikutukset ylhäältä alaspäin, mutta ei
juuri alhaalta ylöspäin. Se on diktatuurikoneisto. Kerran vallan
saavuttanutta ryhmää on sen puitteissa yleensä sangen vaikeata syöstä
vallasta. Ja vähemmistöjen vaikutuksen se tukahduttaa kokonaan. Sen
mukaan kuin näin teoreettisesti voi asiaa arvostella, pitäisi
yksihenkisillä listoilla valittu parlamentti olla paljon herkempi
valitsijain tulkki kuin tämä neuvostojärjestelmä. Sen sijaan lienee
neuvostojärjestelmän puitteissa mahdollinen tuntuva paikallisen
itsehallinnon vapaus ja teoreettisesti katsoen on myöskin kaikenlainen
toimeenpano- ja valvontaoikeus laajentanut valitsijain valtaa. Mutta
näillä aloilla ovat taasen käytännölliset seuraukset paikallisten
neuvostojen vallasta olleet niin onnettomat, että bolshevikijohtajat
ovat jo aikoja sitten aloittaneet taistelun sitä vastaan.

Jo ennen, ennenkuin valtiosääntö heinäkuussa 1918 hyväksyttiin, oli
käyty ankaraa taistelua neuvostojen vallasta.

Erityisen komitean johtomies _Peters_ (tätä henkilöä kai
tarkoitettiin nimityksellä "mustamaalari", joka kierteli
meikäläisessäkin lehdistössä) on esittänyt tämän taistelun vaiheita
norjalaiselle sosialistille _Michael Puntervoldille_ seuraavaan
tapaan: (Sanomalehtiselostus Puntervoldin kirjasta "Leninin maassa".
Itse teosta en ole onnistunut saamaan käsiini.) "Ensimäinen näytös
vallankumouksen läheisin aika -- oli taistelua rosvolaumoja vastaan.
Rappiolle joutuneet sotilaat olivat muodostaneet järjestettyjä
rosvolaumoja, jotka käyttivät anarkistien taistelutapoja. Moskovassa
olivat 'anarkistit', kuten he nimittivätkin itseään, oivaltaneet
saavuttaa jonkunlaisen kansanomaisuuden siten, että he jakoivat osan
rosvoamastaan omaisuudesta köyhille. Sittemmin kuitenkin miehitettiin
rosvolauman pääkortteri kokonaan ja pakotettiin heidät tykkitulella
antautumaan. 500 vangitusta ammuttiin kuitenkin ainoastaan 2. Me
haluamme nimittäin", selitti Peters, "poliittisista syistä osottaa
mahdollisimman suurta lempeyttä, koska vangitut olivat toimineet
anarkismin poliittisen lipun varjossa".

Punainen terrori on kuitenkin ensi sijassa suunnattu
vastavallankumouksellisia kohtaan -- ja näille ei suinkaan ole
osoitettu liiallista lempeyttä. Peters nimittää tätä taistelua
"toiseksi näytökseksi" ja Puntervold kuvailee hänen lausuntoaan
seuraavasti:

"Vastavallankumouksellinen liike bolshevikeja vastaan alkoi saada
yhä kireämpiä muotoja, ja pian keksittiinkin kokonainen järjestö,
jonka johtajana oli sosialivallankumouksellinen Sawinkow... Kaikki
bolshevisminvastaiset puolueet, menshevikejä lukuun ottamatta,
olivat tässä vastakumoushankkeessa mukana. Liikkeen sieluina olivat
kyllä oikeistososialivallankumoukselliset. Joukko neuvoston omia
virkamiehiä, jotka olivat sekaantuneet kapinahankkeisiin, olivat
ensimmäiset ammutut. Sitten keksittiin vastakumouksellinen hallitus
Kasanissa, jonka piti ottaa valta käsiinsä bolshevikien kukistuttua.
Me vangitsimme 100 tsaarivallan aikuista upseeria Moskovassa ja 80
Kasanissa, näistä ammuttiin 50-60...

"Kolmas näytös vallankumouksen kehityksessä alkoi, kun vihollisen
vastakumouksellisten joukot alkoivat liikehtiä eri rintamilla.
Porvarit alkoivat tällöin tulla rohkeammiksi. Meidän täytyi nyt tehdä
voimakaita vastavetoja. Kasanissa harjotettiin runsaasti terroria ja
nyt joudumme joukkoterrorin aikaan. Pääkomitea ei vastaakaan näistä
teoista. Joukkoteloituksia toimittivat kansanjoukot itse, Leniniä ja
Uritskia vastaan tehtyjen murhayritysten jälkeen. Joukkojen katkeruus
oli niin painostava, että Pietarin neuvoston täytyi antaa joukoille
myöten. Kahtena yönä ammuttiin Pietarin vankiloissa 500 vangittua
vastavallankumouksellista. Me annoimme Moskovasta määräyksen lopettaa
joukkoteloitukset sekä Pietarissa että ympäristöllä."

Mutta myöskin itse neuvosto-orgaanien piirissä kävi taistelu
ylivallasta _bolshevikien ja sosialivaliankumouksellisten_
kesken. Heinäkuun alussa pidetyssä neuvostokongressissa olivat
sosialivallankumoukselliset enemmistönä. Ja Paquet kertoo, että
tiedettiin heidän valmistelevan vaikeuksia bolshevikeille. He
tahtoivat rikkoa hinnalla millä hyvänsä Brest-Litowskin rauhan.
_Maria Spiridonowa_ viittaili tuossa kongressissa puheessaan
"ihmeeseen", joka on tapahtuva. Ja samoina hetkinä tapahtuikin
Saksan lähettilään Mirbachin murha. Kaksi erityisen komitean
sosialivallankumouksellista jäsentä tunkeutui väärällä passilla
huoneeseen ja ampui hänet. Tällöin oli tilanne bolshevikeille hyvin
kriitillinen. Kaikkinainen hajaannus jatkui yhä. Mitään erikoisen
innostunutta bolshevikien kannatusta ei ollut. Sekasorto ja alituiset
kapinat ympäri maata olivat pahimmillaan. _Kossowsky_ luettelee 16
mielenosoituskokousta, lakkoa ja avointa kapinaa eri puolilta maata
kevään ja kesän kuluessa 1918.

Suunnattomia ryöstöjä tehtiin elokuussa Moskovassa ainakin
5 kpl. Työttömyysavustuskassa, 400,000 ruplaa, ryöstettiin
15. elokuuta Moskovan vilkasliikkeisimmällä paikalla. Osuuskuntien
keskuskassasta ryöstettiin 5 milj. ruplaa. Kurskin aseman kassa,
1 1/2 milj. ruplaa, ryöstettiin kadulla, kun sitä kuljetettiin
pääkassaan. Itse sotakomissariaatista ryöstettiin yöllä 19. elok.
vasten kassa. Vasemmistososialivallankumouksellisten puoluekassa
niinikään (Paquet). Gawronsky luettelee suuren joukon kavalluksia
ja väärennyksiä, jotka hän on poiminut Neuvosto-Venäjän
lehdistöstä, lopuksi tapahtui komissari Uritskin murha Pietarissa
ja murhayritys Leniniä vastaan Moskovassa. Yleensä nämä murhat ja
muut tihuteot pantiin "vastavallankumouksellisten" ja eritoten
sosialivallankumouksellisten tilille. Mitenkä yksityisten tapausten
laita lieneekin -- se ainakin on varmaa, että bolshevikien
vastustajat aikoivat "sisäisellä" rintamalla toimien tehdä heidän
hallituksensa mahdottomaksi. Tuolloin Mirbachin murhan jälkeen piti
sosialivallankumouksellisten nähtävästi alkaa päärynnäkkö. Mutta
bolshevikit taistelivat, kuten Paquet sanoo, niinkuin jalopeurat.
Häikäilemättä he asestivat korkeimmilla paikoilla olevien talojen
katot ja ullakot Moskovassa, vangitsivat sosialivallankumouksellisten
johtajat, hajoittivat puolueen ja kukistivat aseelliset kapinaan
nousseet joukot. Kaikkialla rekisteröitiin upseerit ja 15,000 à
20,000 epäiltyä upseeria suljettiin keskitysleireihin (Paquet).
Vallankumoustribunalit ja erikoiskomiteat tekivät työtä, tuomitsivat
ja teloittivat vastavallankumouksellisia keinottelijoita ja
saboteeraavia. Ei ole tiedossa kuinka paljon tämä sisäinen
"rauhoitus" on maksanut ihmishenkiä. Edellä mainitsin jo Petersin
Puntervoldille ilmoittamia numeroita.

Jatkan tässä Punterwoldin kuvausta:

"Kysyin Petersiltä, onko tsaari ammuttu. -- On. Se tapahtui
sotakomitean määräyksestä, koska hänen poistamistaan pidettiin
välttämättömänä vallankumouksen jatkuvalle menestykselle.
(Sotakomiteaan kuului 30 miestä, mukana Lenin, Trotski, Peters y.m.)
Useimmat tsaariperheen jäsenistä, joukossa myöskin perintöruhtinas,
ja useimmat tsaarin ministereistä ovat ammutut." [Tästä on myöhemmin
ollut sanomalehdissä eriäviä tietoja.]

Kaikkiaan arveli Peters noin 6000 vastakumouksellista teloitetun.
Hän oli saanut ilmoitukset 26 piiristä ja oli näissä teloitettujen
lukumäärä 4300. 10 piiristä tiedot puuttuvat, mutta arveli hän
kaikkiaan murhatun, kuten sanottu, 6000 henkeä. Peters arveli, että
näistä noin 60 prosenttia on pahantekijöitä. Loput olivat poliittisia
rikollisia.

Saadakseni joitakin tietoja muiltakin kuin komitean jäseniltä,
kertoo Puntervold, etsin käsiini menshevikien johtajan _Martowin_.
Tämä selitti, että ainakin 10,000-15,000 teloitusta oli jo siihen
mennessä toimitettu. "Kaikkiaan on ollut yli 500 teloituskomiteaa,
eikä niistä yksikään ole ollut työttömänä." -- Pietarissa
yksinään on ainakin 1,500 vastakumouksellista ammuttu. Petarin
kumouksellisten komitea on itse tunnustanut, että sen toimesta
yksistään elokuussa 1918 (joukkoteloituksen aikana) teloitettiin
yli 800 ihmistä. Lisäksi on huomattava, että sotakomitean toimesta
myöskin jatkuvasti toimeenpantiin teloituksia. -- Heinäkuussa 1918
surmattiin Jaroslavissa kaupungin valloituksen jälkeen niinikään yli
800 henkilöä. Pensan kuvemementissa tapahtuneen talonpoikaiskapinan
kukistamisen jälkeen teloitettiin noin 600 vastakumouksellista.

Tammikuun loppuun mennessä 1919 toimi siis 500 paikalliskomiteaa ja
36 piirikomiteaa, jotka jokainen toimeenpanivat teloituksia. Näin
Puntervold.

Prof. _Goode_ ilmoittaa epämääräisesti vallankumoustribunalien
tuominneen kuolemaan n. 3000. Erikoisten komiteain toimeenpanemista
teloituksista hän ei puhu mitään.

Luku 6000 näkyy esiintyvän usein ulkomaalaisissa tiedonannoissa.

Kun sosialivallankumoukselliset kärsivät tappion tällä "sisäisellä
rintamalla", siirtyivät he kuuluisan johtajansa _Sawinkowin_ johdolla
tsekkoslovakien rintaman taa ja alkoivat järjestää Siperian oloja.

Tällöin (tai oikeastaan jo kevättalvella 1918) alkoi Trotski luoda
vakinaista puna-armeijaa. Myöhemmällä kesällä Paquet ilmoittaa
sen lukumäärän 400,000:ksi mieheksi. Kun tuli tieto Bulgarian
romahduksesta ja vallankumouksesta Itävalta-Unkarissa, osoitti
Lenin toimeenpanevalle keskuskomitealle kirjelmän, jossa hän vaati
puna-armeijan mieslukua lisättäväksi 3 miljoonaan, jotta se voisi
Keski-Europan työläisten kanssa taistella ententen inperialisteja
vastaan. Näihin aikoihin suunniteltiin, Paquet:n kertoman mukaan,
Berliniä jo Europan neuvostovallan pääkaupungiksi. Trotski puuhasikin
armeijansa kanssa väsymättä. Paquet kertoo, että hän hävisi joskus
kuukausmääriksi päivän politiikasta, niin että syntyi juttuja hänen
vangitsemisestaan. Hän matkusteli junassansa, agiteerasi, järjesti,
moitti ja tuomitsi. Opettelipa lentämäänkin. Ja jo viime vuoden
alussa lienee puna-armeijan miesluku ollut miljoonan vaiheilla (m.m.
Nörregaard'in mukaan), pikemmin yli kuin alle. Ja kuri ja järjestys
oli luotu. Bolshevikit olivat voittaneet toistaiseksi pulakautensa.
Neuvostovallan vuosipäivänä marraskuussa 1918 lausui Lenin Paquet'n
mukaan: "Meillä on nyt kova aallonkäynti. Olemme kenties huomenna
aallon harjalla ja ylihuomenna aallon laaksossa; mutta me emme huku
nyt enään."

Mutta varmaa on, että tuskinpa bolshevikit olisivat selviytyneet
ilman saksalaisten myötävaikutusta. Ainoastaan se seikka, että
he jaksoivat säilyttää välinsä Saksan kanssa rikkoutumattomina,
pelasti heidät. Jos sosialivallankumouksellisten olisi onnistunut
rikkoa Brestin rauha, niinkuin he yrittivät, niin kehitys olisi
saanut -- jollei juuri kokonaan toista suuntaa, niin ainakin
toisen muodon. Myöhempää taistelua Koltshakia, Denikiniä ja
Judenitshia vastaan auttoi kaksi seikkaa: sisärintama ja näiden
kenraalien taantumuksellisuus. Sosialivallankumoukselliset olivat
esim. Siperiassa järjestäneet verrattain hyvän kansanvaltaisen
järjestyksen. Mutta Koltshak kaappasi vallan, muodosti
sotilasdiktatuurin -- ja kaikki meni lopulta viimeiseen sekamelskaan.

Useiden silminnäkijäin kuvaukset ovat viime aikoina olleet
yhtäpitäviä siinä, että Neuvosto-Venäjällä nyt vallitsee verrattain
hyvä ulkonainen järjestys ja että se sotilaallisesti on verrattain
vahva.

Mutta tämä kaikki on saavutettu siten, että on suuressa määrin
poikettu pois alkuperäisen bolshevistisen ohjelman puitteista. Niinpä
ensiksikin: puna-armeija on aivan toista kuin "asestettu kansa".
Se ei ole mikään proletaarimiliisi, vaan vakinainen sotajoukko.
Sen johdossa ovat, niinkuin tiedot ovat tienneet kertoa, monet
tsaarinaikaiset upseerit.

Kuvaava on Viron sosialidemokraattien johtajan K. Astin lausunto,
jonka hän antoi Viron ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelujen aikana.
Hän kirjoitti m.m.: "Vanhat kenraalit, entisen sotakamarillan
edustajat, jotka alussa suhtautuivat bolshevikeihin suurella
pidättyväisyydeilä, ovat nyttemmin omaksuneet kokonaan uuden
katsantokannan. Hyvillä mielin he astuvat nyt bolshevikien sotaväkeen
saaden siellä heti merkityksellisiä toimia. Ja koskapa he ovat suuria
mestareita kasarmimaisen sotilashengen synnyttämisessä, vahvistavat
he liittymisellään moninkertaisesti Neuvosto-Venäjän sotilaallista
voimaa ja syventävät sitä juopaa, minkä neuvostomilitarismi jo
ennestään on luonut sotilas- ja sivilisäädyn välille." Äskettäinhän
on kerrottu, että m.m. joukkojensa säälimättömästä tuhoamisesta
kuulu kenraali Brusilow olisi puna-armeijan ylimpiä päälliköitä --
ellei suorastaan ylin. Ellen väärin muista, piti hänen toiselta
puolen olla niiden kenraalien joukossa, joiden ampumisesta
aikaisemmin kierteli sanomalehdissä yksityiskohtainen kuvaus. Kumpiko
tieto on totta tai onko kumpikaan?

Teollisuustuotanto ja sen tuotteiden jako on se ala, jolla
bolshevikit ovat johdonmukaisimmin koettaneet toteuttaa ohjelmaansa.
Millä menestyksellä? Että teollisuustuotanto ja tavarain jakelu on
huonolla tolalla, sitä ei ole epäilemistä. Mutta missä määrin se on
järjestelmän syy, sitä on vaikea tosiasioihin perustuen: ratkaista.

Esitettäköön tässä muutamia tietoja asiain tilasta.

Ensinnäkin bolshevikien oman tilaston mukaan tuotanto 1918 muodostui
seuraavaksi (Hischberg, Bolschewismus s. 77.):

VARASTO, TUOTANTO JA VÄHIN TARVITTAVA MÄÄRÄ. MILJOONAA PUUTAA.

                                          1918
                    Vuodelta          käytet-   Vähin
 Tavara           1917 jäänyt         tävissä   tarvit-
                 yhteiskunn.  Lisäys  oleva     tava     Puuttui
                    varasto.   1918   varasto.  määrä.
 Kivihiiltä ja
 antrasiittiä           0      45.6     45.6     210.0   164.9 = 78.9 %
 Naftaa              20.0     123.0    143.0     343.0   200.0 = 58.2 %
 Puu (milj. kuut.)      0       9        9.9     15.6      6.6 = 42.3 %
 Raakametalli         15.0     10       25.0     210.0   185.0 = 88.1 %
 Liinaa               10.9   12.6       22         7     Yli tarpeen 15
 Villaa                1.6    0.1        1.7       4.1     2.4 = 58.6 %
 Kutomatuotteita
 (milj. arshinaa)      0      1.4        1.4       2.8     1.4 = 50 %
 Turkiksia             4.6    4.2        9.0      12.0     3.0 = 25 %
 Kalosseja
 (milj. paria)         0     16.0       16.0      30.0    l4.0 = 46 %
 Sokeri                2.3    3.0        5.3      64.8    59.5 = 91.1 %
 Tee                   0.6    0          0.6       1.07   1.37 = 69.5 %
 Kahvi ja kakao        0.25   0          0.25      0.90   0.65 = 72.2 %
 Riisi                        0          0        12.6    12.6 = 100%
 Tupakka ja sikaarit
 (milj. venäl. naulaa)        6.4        6.4       7.9     1.5 = 18.9 %
 Tulitikkuja
 (1000 laatikkoa)     50.0   50.0      590.0    2820.0  2230.0 = 79.9 %
 Suolaa                2.0   58.0       60.0      64.0     4.0 = 0.3 %
 Kalaa                 0     10.0       10.0      32.4    22.4 = 69.8 %

Kuten näkyy, on yhteiskunnallistutettu koneisto tuottanut enimmäkseen
vain pienen murto-osan kulutukseen tarvittavasta vähimmästä määrästä.

Prof. _I.V. Isajeff_ on "Economistissa" (1919 vuoden elok. s. 235)
julkaissut arvostelun, joka perustuu numerotietoihin. Otan siitä
tähän muutamia tietoja.

Yksistään sentrotekstilissä, eli tekstiliteollisuuden keskuksessa,
oli 1918 tarkkailua varten 6,000 virkamiestä. Saapuvien asiain
luku oli päivittäin keskimäärin 500, lähtevien 207. Yksi sihteeri
käsitteli päivittäin keskimäärin 10 tulevaa ja 4 lähtevää asiaa, yksi
konekirjoittajatar 2 lähtevää asiaa. 1918 vuoden toisella puoliskolla
tarvitsi sentrotekstili yhteensä 1,349,619,000 ruplaa etulainaa ja
kuitenkin valmistettiin tavaroita vain 143,716,000 ruplan arvosta,
siis tuskin 10 %. Heinäkuussa sai työmies 6,000 ruplaa kuussa,
vaikka maksimipalkka oli määrätty 3,000 ruplaksi. Tämän saman ilmiön
toteaa myöskin Heikel sekä vielä joku muu. Tämä tapahtuu siten, että
jos jonkun esineen valmistamiseen menee 3 tuntia, niin merkitsee
tehtaan johto sen 6 tunniksi. Työtehon alenemista osoittavat
seuraavat luvut, jotka ovat otetut erikoiskomitean kertomuksesta
(tammik. 1919): Työläisten lukumäärä Moskovan rautatiekonepajassa oli
1916 1192; 1917 1179; 1918 1772. Arviolaskun mukaan valmisti yhtä
rautatievaunua, joka konepajassa valmistettiin, 1916 0.44, 1917 13.2
ja 1918 41.5 työläistä. Komitea arvelee työtehon alenemisen syiksi
elintarvevaikeuksia, väärää vapaus-käsitettä työmiehillä, työmiesten
osanottoa kaikenlaisiin komiteoihin j.n.e. Hiilentuotannossa oli
tuotanto työläistä kohti kuukaudessa 1916 614 puutaa, 1917 448 puutaa
ja 1918 242 puutaa. Normaalimäärä on 750 puutaa. Niiden tavaroiden
arvo, jotka työläinen valmisti 8-tuntisessa työpäivässä ja ottaen
1916 vuoden hinnat perusteeksi, oli 1916 100, 1917 75 ja 1918 40 %.
Työtehon alennus vaihtelee eri aloilla 20-68 %. Näin Isajeff.

Otan vielä seuraavat otteet _Gawronskyn_ lukuisista Neuvosto-Venäjän
lehdistä ja virallisista kertomuksista poimimista tiedoista. (On
huomattava, että G:n kirja on ilmestynyt alkupuolella vuotta 1919 ja
"nyt" tarkoittaa siis sitä aikaa.)

_Moskovan piirin metalliteollisuus_:

Jo 1/IV 1918 suljettiin 211 rekisteröidystä tehtaasta 79 s.o. 38 %,
ja jälelle jääneissäkin on tuotanto suuresti alentunut. Työläisten
lukumäärä on alentunut 60 %:lla.

_Tekstititeollisuudessa_ suljettiin lokakuussa 1918 161 liikettä, s.o.
18 %.

_Sementtiteollisuus_: 14 tehtaasta, jotka ovat Neuvosto-Venäjän rajojen
sisällä, ei ainoakaan ole käynnissä.

_Kummiteollisuus_: Ylimmän kansantalousneuvoston julkisen tiedonannon
mukaan työskenteli tällä alalla vielä joitakin aikoja siten 32,000
työläistä. Nyt vain 7,500.

_Naftateollisuutta_ kuvasi naftateollisuustyöläisten kongressi
seuraavasti: Naftateollisuuden asema on sangen surullinen.
Polttoaineita ei ole, petrolia riittää ainoastaan helmikuuhun.
Nafta-destilleerauksessa uhkaa ankara työttömyys puuttuvan
raaka-aineen takia.

Gawronsky osoittaa, että sellainenkin teollisuus, jolla on kaikki
tarpeensa saatavissa, on lamassa. "Taloudellinen elämä" niminen
lehti (11, 12) on kirjoittanut: "Teollisuutemme nykyinen tila voidaan
ilmaista sanalla romahdus."

Bolsheviki-johtajat ovat itse lausuneet, mikä tähän kaikkeen oli
suurena syynä. _Trotski_ lausuu puheessaan 28.III.1918 ("Arbeit,
Disziplin und Ordnung"), tosin pääasiassa armeijaa tarkoittaen:
"Mistä kehittyy mielivalta, epäjärjestys ja suora kunniattomuuskin?
Suoraan sanoen siitä, että määrääville paikoille on joutunut
ihmisiä, jotka eivät niitä pysty hallitsemaan." Hän sanoo, että
itse ministeriöissäkin oli tovereita, jotka työskentelevät vain 4-5
tuntia, eikä sitäkään aikaa kunnolla.

Eräässä kohdassa hän lausuu:

"Valitut kolleegiot, jotka ovat kokoonpantuja kyllä työväenluokan
parhaista edustajista, mutta joilta puuttuu välttämätön teknillinen
asiantuntemus, eivät voi korvata ainuttakaan teknikkoa, joka on
käynyt läpi ammattikoulun ja tietää miten erikoisasioissa on
meneteltävä. Ylitsekuohuva toverillisuus, joka meillä on kaikilla
aloilla huomattavissa, osoittautuu kyllä aivan luonnolliseksi
vastavaikutukseksi nuoren vallankumouksellisen, äskettäin sorretussa
asemassa olleen luokan taholta, joka poistaa äskeisten käskijäin,
herrojen ja komentajain yksilöllispersoonallisen aloiteoikeuden ja
asettaa kaikkialla sijaan valittuja edustajiansa. Tämä on, sanon,
aivan luonnollinen ja pohjaltaan aivan terve vallankumousilmiö. Mutta
tämä ei ole köyhälistöluokan taloudellisen rakennustyön viimeinen
sana. Seuraavan askeleen tulee johtaa toverillisuuden rajoitukseen,
työväenluokan terveeseen pelastavaan itserajoitukseen, niin että
työväenluokka tietää, missä työläisten valitsemain edustajain on
lausuttava ratkaiseva sana, missä taasen on välttämätöntä antaa tilaa
teknikoille, spesialisteille, joilla on määrättyjä tietoja, joille
voidaan asettaa suurempi vastuu ja jotka ovat asetettavat valppaan
poliittisen valvonnan alaisiksi. Mutta on välttämätöntä jättää
ammattimiehille vapaan toiminnan, vapaan luomisen mahdollisuus,
koska kukaan vähänkään kykenevä lahjakas ammattimies ei voi toimia
alallaan, jos hän on alistettu erikoistyössään kolleegiumin
alaiseksi, joka ei tätä alaa tunne."

Kuvaava on kulkulaitoskomissarin Krassinin "Prawdassa" julkaisema
käsky. Otan tähän kohtia siitä.

1. Vallitseva järjestelmä on sodan luoman tilanteen yhteydessä
saattanut kulkulaitokset täydelliseen rappioon, mikä lähentelee
täydellistä kulkulaitosten seisahtumista.

2. Rappio ei ole ainoastaan väärän järjestömuodon, väärän hallinnon,
ei ainoastaan henkilökunnan alenneen työtehon syy, vaan se on myöskin
hallinnon vaihtelevaisuuden syy.

3. Kollegiaalisen, todellisuudessa vastuuttoman hallinnon sijasta
on toteutettava yksilöllinen, vastuunalainen hallinto. -- -- --
Uudistukset on peruutettava ja palattava entisiin asemiin, vanha
teknillinen koneisto otettava käytäntöön -- --

6. Urakkatyö on välttämätön.

Lopullisena käännekohtana virallisessa neuvostojen politiikassa
on vihdoin pidettävä Leninin puhetta "Neuvostovallan lähimmistä
tehtävistä" toimeenpanevassa keskuskomiteassa 29.IV.1918.
"Tässä vaikuttavassa puheessaan Lenin osoittaa, että sillä
tavalla kuin siihen saakka on toimittu, ei päästä eteenpäin,
vaan että talouselämän koko organisatsioni on saatettava
perinpohjin uudelle pohjalle ja koetettava rakentaa eräänlainen
kapitalistis-sosialistinen kompromissitalous" (Sombart). Hän lausuu
m.m., "että meidän työmme... on jäänyt kovasti jälkeen siitä, mitä
on tapahtunut kansan riistäessä entistä riistäjää, kapitalisteja ja
maanomistajia." Tämä merkitsee suoraan sanottuna: entinen talouselämä
oli hävitetty -- uusi on jäänyt rakentamatta.

Ja Leninkin tulee siihen tulokseen, että yksilöllinen käskyvalta
on palautettava ja kollegiaalinen järjestelmä säilytettävä vain
valvovana ja edustavana. Hän lausuu m.m.: "Toisesta kysymyksestä,
nim. yksityisten henkilöiden diktatorisesta vallasta on nykyhetken
erikoistehtävien kannalta lausuttava, että jokainen koneellinen
suurteollisuus -- s.o. juuri aineelliset tuotannonlähteet ja
sosialismin perustus -- vaatii ehdotonta ja ankarinta sen tahdon
yhtenäisyyttä, joka ohjaa satojen, tuhansien ja kymmenientuhansien
ihmisten yhteistä työtä. Niinhyvin teknillisesti kuin myöskin
taloudellisesti ja historiallisesti on tämä välttämättömyys ilmeinen,
ja sen ovat kaikki, jotka ovat sosialismia tutkineet, tunnustaneet
ensimmäiseksi ehdoksi. Mutta miten voidaan taata ankarin tahdon
yhtenäisyys? Alistamalla tuhansien tahto yhden tahdon alle. Tämä
alistus voi aatteellisen tiedon ja kurin vallitessa tuntua yhteiseen
työhön osallisista vain ikäänkuin orkesterinjohtajan lievältä
ohjaukselta. Se voi pukeutua diktatuurin ankaroihin muotoihin,
-- jos ei ole olemassa mitään aatteellista tietoa ja kuria.
Mutta tapahtukoon se kummalla tavalla hyvänsä, joka tapauksessa
on vastaansanomaton alistuminen ehdottoman välttämätön työn
menestymiselle, joka on järjestetty koneellisen suurteollisuuden
tapaan. -- -- -- Jota päättävämmin meidän nyt tulee puolustaa
armahtamattoman ankaraa mahtia, yksilön diktatuuria määrätyissä
työprosesseissa puhtaasti toimeenpanevissa laitoksissa ja määrätyissä
tilanteissa, sitä moninaisempia täytyy alhaalta päin suoritettavan
valvonnan muotojen ja keinojen olla, jotta karkotettaisiin
neuvostovallan väärentämisen mahdollisuuden varjokin, jotta
jumitettaisiin pois yhä uudestaan ja väsymättömästi virkavallan
rikkaruoho." Lenin toistaa toistamistaan tässä puheessa ehdottoman
alistumisen välttämättömyyttä.

Puheessa esitetyn ohjelman on Sombart pukenut seuraaviin kohtiin:

1. Työn tehon ja tuottavuuden kohottamiseksi eri liikkeissä katsotaan
välttämättömäksi:

a) korkeammat palkat liikkeen johtajille;

b) ankara kuri liikkeissä;

(ammattimiehiä saadaksemme "on meidän turvauduttava vanhaan
porvarilliseen keinoon ja myönnettävä sangen korkea maksu
porvarillisten ammattimiesten palveluksista")

c) Taylor-järjestelmän käytäntöönotto;

d) urakkapalkan käytäntöönotto;

e) palkkojen järjestely yleisten työntulosten mukaan tehtaissa tai
kuljetusvälineiden liiketulosten mukaan;

f) kilpailu yksityisten tuotanto- ja kulutuskommuunien välillä.

2. Jotta tuotanto ja kulutus saataisiin sopusointuun ja jako
voitaisiin toimittaa oikein, on järjestäytyminen kulutuskuntiin
välttämätön. Tämä on mahdollista vain kiinteässä yhteistyössä
porvarillisten osuuskuntien kanssa. Senvuoksi on neuvostovalta tehnyt
näiden kanssa sopimuksen, jossa on täytynyt syrjäyttää joukko
sosialistisia periaatteita. [Maist. Heikel on kirjeissään Suomen
Sosialidemokraatille kertonut, että tämä sopimus rikottiin
dekreetillä 20 p:ltä maaliskuuta 1519. (Kirjoituksessa oli
1918, mutta sen täytyy olla virhe.) "Tämän dekreetin mukaan
liitetään ko-operatiiviin (osuustoiminnalliseen järjestöön) koko
väestö sekä kaupungeissa että maaseudulla ja että kaikenlaiset
sisäänkirjoitusmaksut lakkautetaan. -- Täten siis ko-operatiivi
etupäässä väestön porvarillisten ryhmien yhtymästä on,
elettyään väliaikaisen puolueettomuusaikajaksonsa, muuttunut
neuvostojärjestelmäksi, joka kannattaa hallituksen tarkoitusperiä,
näkee vihollisia ja ystäviä siellä, missä hallitus niitä näkee, ja
tekee hallituksen kanssa jokapäiväistä uutta yhteiskuntaa luovaa
työtä."]

3. Kysymys siitä, missä määrin _yksityiselle pääomalle_ on annettava
sijaa kommunistisen tuotannon rinnalla, olisi otettava pohdittavaksi.

Mitä tuloksia on ollut tästä sosialistiskapitalistisesta
politiikasta ja porvarillisten asiantuntijain, ammattimiesten,
insinöörien, kenraalien y.m.s. ottamisesta suurilla palkoilla
neuvostovallan palvelukseen ja yksilöllisen diktatuurin, käskyvallan,
luovuttamisesta aktiivisen toiminnan aikana heille ja muille liikkeen
johtajille?

Tähän kysymykseen vastatessa pitäisi tarkoin tuntea olojen
viimeaikainen, etenkin juuri vuoden 1919 aikainen kehitys Venäjällä.
Tältä ajalta tuntuvat tiedot olevan vieläkin niukempia, kuin
kuvatuilta alkuajoilta.

Mitä ensinnäkin neuvostovallan _yhteiskunnalliseen kokoonpanoon_
tulee, on siinä kaikesta päättäen tapahtunut tämän politiikan
kautta suuri tosiasiallinen muutos, vaikkakin muodot ovat pysyneet
entisellään. Ensinnäkin neuvostovallan ruumiiseen on pesiytynyt
runsaasti "porvarillisia" soluja, joita on mahdoton sieltä pois
kaivaa. Niiden poiskaivamista estävät samat yhteiskunnalliset lait,
jotka niiden sinne istuttamisenkin pakoittivat. Bolshevikien
rakentaessa teoriansa yksinomaan taloudellisen kuvittelun
varaan, tulevat sosiologiset lait nyt ja rankaisevat tämän
yksipuolisuuden. Näistä sosiologisista laeista yksi toteutuu nyt
Venäjällä karkeimmissa muodoissaan. Tämän lain on _Robert Michels_
(hänen teoksensa ilmestyy piakkoin Kansallisen Edistyspuolueen
kirjasarjassa) nimittänyt "harvainvallan rautaiseksi laiksi". Ja sen
sisältö on lyhyimmittäin sanottuna: "välittömällä joukkotoiminnalla"
ei voida _luoda, rakentaa_ mitään yhteiskunnallista -- sillä voidaan
vain särkeä.

Venäjällä on syntynytkin jo uusi luokkajako. On olemassa kolme
luokkaa: 1) kaikkia yhteiskunnallisia oikeuksia vailla oleva
"porvaristo", joka on sorrettu luokka, jolla on ollut vain
työvelvollisuus, mutta ei mitään oikeuksia sen vuoksi, että
se ei tee työtä (!), 2) yhteiskunnallisia oikeuksia nauttiva
työväki ja talonpojat sekä 3) virkavaltainen johtajaluokka, jolla
on diktaattorin käskijävaltuudet. Tätä luokkajakoa ylläpitää
ja kehittää taloudellinenkin elämä: sangen suuresti eriävät
palkkaluokat, jotka synnyttävät ja kehittävät taloudellista
eroavaisuutta. Uuden virkavallan syntyminen tunnustetaan viime vuonna
uusitussa kommunistisen puolueen ohjelmassakin. Siinä sanotaan nim.:
"Laajojen kerrosten sivistyksen puute, välttämättömän hallinnollisen
tottumuksen puute, mikä ilmeni joukkojen vastuunalaisille paikoille
valitsemissa toimihenkilöissä, välttämättömyys kiirehtiä sekä
nykyisinä kovina aikoina kiinnittää palvelukseen vanhan suunnan
spesialisteja sekä vielä korkealle kehittyneen työläisluokan
pakollinen käyttö sotateollisuudessa, kaikki tämä johti byrokratian
osittaiseen uudistumiseen neuvostojärjestelmässä." Ohjelmassa
mainitaan muutamia keinoja tätä virkavaltaa vastaan taisteltaessa,
mutta ne ovat vanhoja, kauan sitten epäkäytännöllisiksi ja
tehottomiksi havaittuja keinoja.

Erään sanomalehtitiedon mukaan piti Lenin lausuneen viimeisessä 1919
vuoden lopulla pidetyssä neuvostojen kongressissa: "Me emme voi
luoda hallintokoneistoa ilman vanhojen asiantuntijain apua. Kaikilla
aloilla m.m. sotilaallisella, ei vanhoja erikoistuntijoita saada
mistään muualta kuin kapitalistisesta yhteiskunnasta. Kun otamme
huomioon, että näistä henkilöistä 9/10 on vanhain porvarillisten
katsantokantain läpitunkemia, en ihmettele sitä, että johtopaikoissa
ja keskusasemissa on entisiä tilanomistajia. Mutta tätä ei voida
nykyään auttaa."

_Taloudellisen elämän_ väittävät bolshevikit aikaisemmin mainitussa
juhlajulkaisussaan viime aikoina kohonneen. Mutta tiedot ovat
niin ihmeteltävän niukkoja, että niihin ei voida paljoa perustaa.
Mainittakoon kuitenkin se ainoa tosiasiallinen tieto, joka voi jotain
sanoa. Pietarin yhdistyneet automobiilitehtaat ovat julaisseet
katsauksen tehtaiden tuottavaisuuteen tammikuusta toukokuuhun 1919.
Jos otetaan tuotantoyksiköksi yhden automobiilin valmistus, niin
esittävät tehtaat seuraavan tuotantotaulukon:

             Tuotanto   Suhde-    Tuotanto yks.      Tuotanto-
               yks.     luvut     kohti työpäiviä    suhdeluvut

    Tammik.      99       100        83.0              0.012
    Helmik.     179     180.8        45.5              0.022
    Maalisk.    260     262.6        28.5              0.036
    Huhtik.     285     287.8        24.5              0,041
    Toukok.     301     305.0        21.5              0.046

Liitettäköön näihin tietoihin muutamia englantilaisen "Economistin"
tietoja.

Lokak. 4 päivän "Economistissa" on kirjoitus, jossa tahdotaan
osoittaa, että tuotanto on tosiaan Neuvosto-Venäjällä viime
aikoina eräillä aloilla elpynyt. Niinpä 24 kansallistutetun
paperitehtaan tuotanto laski ensin 65 %. Mutta kappalepalkka
Pietarin tehtaissa on saanut tuotannon nousemaan 22 %. Samoin johtui
kappalepalkasta 50 %:n nousu päätä kohti lasketussa tuotannossa Tulan
sotatarvetehtaassa. Moskovan puolittain yhteiskunnallistetuissa
Prokhorowin tekstilitehtaissa johti palkkiojärjestelmä 76 %
kasvaneeseen tuotantoon. Toisiakin samanlaisia esimerkkejä esitetään
kirjoituksessa. Loppuarvostelu kuitenkin on: "Neuvostolehtien
selostukset kuitenkin osoittavat, että yleistä teollisuuden nousua ei
ole tapahtunut."

Prof. Isajeff edellämainitussa kirjoituksessaan, joka oli juuri
vastausta äsken selostettuun kirjotukseen, huomauttaa, että
yhteiskunnallistutettu teollisuus tuotti 1919 vuoden ensi puoliskolla
5 miljardia ruplaa vajausta, s.o. 44.5 % (budjetti 11 miljardia). Ja
rautatiet tuottivat tappiota 4 miljardia 5 miljardin budjetista.

Lopuksi on syytä kiinnittää huomiota Neuvostovallan 1919 vuoden ensi
puoliskon raha-sääntöön (tulo- ja menoarvioon), josta on verrattain
tarkka selostus "Economistin" viime elokuun 23 päivän numerossa.
Rahasäännön tulot tekevät yhteensä 20 miljardia ruplaa ja menot 50
miljardia ruplaa, joten vajaus on 30 miljardia ruplaa. Tuloista
ovat huomattavimmat välilliset verot (!) 2.5 miljardia ja muuan
hämärä summa "valtion omaisuudesta ja pääomasta" lähes 18 miljardia.
Menoista ovat tärkeimpiä sotamenot 12 miljardia ja elin-tarvemenot 8
miljardia.

Että tuotannon yleistulos ei sittenkään, muutamilla aloilla
mahdollisesti tapahtuneista parannuksista huolimatta, taida olla
läheskään tyydyttävä, osoittaa sekin, että järjestetään työarmeijaa,
s.o. pannaan toimeen sotilaallinen komento työssä. Tämänkin
voimakeinon onnistumista täytyy epäillä. Aluksi pantiin voimaan
8 tunnin työpäivä, josta kaksi tuntia piti käyttää opiskeluun.
Kesäkuussa 1919 pidennettiin varsinainen työaika 8 tuntiin. 48
tunnin ja 66 tunnin työviikko on toimeenpantu teollisuudessa ja
maataloudessa. Onpa myöskin näkynyt tietoja siitä, että yritettäisiin
saada käytäntöön 12-tuntista työpäivää ainakin toisilla työaloilla.
Näiden tietojen todenperäisyys ei ole kuitenkaan taattu. Sen sijaan
selostettiin "Economistissa" 13/XII 1919 yhteiskunnallistuttamista
ja neuvostojärjestelmää, talouselämän alalla vieroksuvia bolshevikien
lausuntoja, joissa suoraan esitettiin yksilöllisessä johdossa
olevan tuotannon etevämmyyttä.

On yksi valtava talouden ala, josta varmasti voimme sanoa, että
kommunismi ei ole sillä ottanut ollenkaan menestyäkseen. Ja se on
maatalous.

Kuten muistamme oli bolshevikien ohjelma alkuaan maatalouteenkin
nähden kommunistinen. s.o. heidän mielestään oli, ei ainoastaan
yksilöllinen _omistus_, vaan myöskin yksilöllinen _viljelys_ hävitettävä
ja luotava suurviljelyksiä n.s: viljelyskommuunien, jonkunlaisten
viljelysosuuskuntien muodossa. Mutta venäläisen talonpojan kannatus
ei ollut tällaisella ohjelmalla voitettavissa. Sen vuoksi bolshevikit
omaksuivat sosialivallankumouksellisten ohjelman maan ottamisesta
valtion huostaan ja sen jakamisesta talonpojille viljelysoikeudella.
Lenin on itse eräässä esitelmässään selittänyt:

"Me bolshevikit olimme maan sosialisoimislakia vastaan, mutta me
kirjoitimme sen alle kuitenkin, koska me emme tahtoneet asettua
vastustamaan talonpoikaisväestön enemmistön tahtoa. Enemmistön tahto
on meille aina velvoittava, ja tämän tahdon vastustaminen olisi --
vallankumouksen pettämistä. Me emme tahtoneet tarjota talonpojille
sille vierasta ajatusta maan tasaisen jaon merkityksettömyydestä.
Ajattelimme, että on parempi jos työtätekevät talonpojat saavat
omassa nahassaan tuntea, että tasainen jako on hulluutta." Lenin on
sitä mieltä, että kun viljelyskommuuneja perustetaan ympäri maata
ja talonpojat huomaavat niiden edut, niin alkavat he kannattaa
varsinaista kommunistista ohjelmaa ja kehitys kommunistiseen
maatalouteen käy nopeasti. Ja neuvostovalta koettaakin kaikin
keinoin jouduttaa tätä kehitystä. Sen maatalouspolitiikan
pääpiirteet ilmaisee ohje, jota noudatetaan maata viljeltäväksi
luovutettaessa. Maata luovutetaan ensi sijassa viljelysyhteisöille,
kuten 1) maatalouskommuuneille, 2) maatalouskollektiiveille, 3)
kyläyhteiskunnille ja vasta viimesijassa yksityisille perheille
ja henkilöille. Erimielisyyttä on ollut olemassa, kumpiako
valtion tulisi enemmän suosia: viljelyskommuuneja vaiko suuria
kollektiivisia, valtion taloudellisen keskushallinnon johdolla
toimivia "leipä-tehtaita". Toistaiseksi lienee kumpaisiakin
koetettu synnyttää. Jälkimmäisiä on pyritty järjestämään pääasiassa
neuvostovallan domeeneille, joita ilmoitetaan olevan 1 1/2 miljoonaa
hehtaaria. [Jos on, niinkuin näyttää, että neuvostovallan hallussa
on enään vain 1 1/2 milj. ha niistä 154 milj. ha:sta, jotka
olivat tsaarillisen valtion hallussa Europan Venäjällä, Puolaa
lukuunottamatta, ja jos vielä otetaan huomioon, että myöskin
aatelistilat (53 milj. ha.) ovat enimmäkseen joutuneet talonpoikain
käsiin, niin voidaan käsittää millainen mullistus maaoloissa on
tapahtunut. Vallankumous on jakanut Venäjän talonpojille maata n.
200 milj. ha. Tämä mullistus ei ole kuvatuissa oloissa ja lyhyenä
aikana voinut käydä millään tavalla suunnitelmallisesti -- sen
tajuaa jokainen, joka hiukankin tuntee maaolojen järjestelyssä
tarpeellista työtä. Tuskinpa Neuvosto-Venäjän voimilla olisi
esim. ennätetty näistä maista mitata edes murto-osaa. Joten
prof. Gooden puheen siitä, että "jakaminen ei ole tapahtunut
summamutikassa, vaan sellaisella ehta bolshevistisella tarkkuudella
ja järjestelmällisyydellä, mikä on välttämätöntä niin suunnatonta
suunnitelmaa toteutettaessa", täytyy olla pötyä.]

Mutta ainakin kommuuneja on syntynyt kovin vähän. Bolshevikien omien
tietojen mukaan oli Venäjällä maatalouskommuuneja 1918 heinäk. 1
päivänä 242, syyskuun 1 p:nä 52.3, lokak. 15 p:nä 700, marrask.
1 p:nä 912, joulukuun 1 p:nä 1,384. Voimme huoletta sanoa, että
näistäkin monet ovat vain paperilla, sillä numerot perustunevat
perustamisilmoituksiin ja maa-anomuksiin. Maan luovuttaminen
"kommuunille" ei vielä merkitse sitä, että sille syntyy elinvoimainen
maatalous. Ja mitä merkitsee sitten muutama tuhat kommuunia kymmenien
miljoonien talonpoikaisviljelmien rinnalla? Kommunismi on silloin
vielä kaukana.

Tämä tosiasia on täytynyt ottaa huomioon uudessa maaliskuussa 1919
hyväksytyssä kommunistipuolueen ohjelmassakin. Siinä lausutaan
nimenomaan: "Siihen katsoen, että talonpoikainen pienviljelys tulee
vielä kauan säilymään, pyrkii Venäjän kommunistinen puolue useilla
toimenpiteillä kohottamaan maatalouden tuottavaisuutta." Ja sen jälkeen
luetellaan joukko meilläkin varsin tuttuja ja "porvarillisia"
toimenpiteitä (parempi siemen, apulannat, eläinjalostus, ammattitiedot,
agronominen opastus, sopiva luotto, koetoiminta j.n.e.)

Mutta jos kerran Venäjällä tulee säilymään 40-50 miljoonaa itsenäistä
talonpoikaa, niin mikään mahti maailmassa ei voi sijoittaa heidän
talouttansa kommunistiseen talouteen. He tulevat aina myymään
tuotteensa, sikäli kuin sitä myytäväksi on, yksityistaloudellisten
lakien mukaan enimmän maksavalle. Mitkään kommunistiset säännöstelyt
eivät tehoa. Ne pitävät yllä vain yhteiskuntaa jäytävän alituisen
sotatilan. Tämä on nyt jo ehditty huomata.

Seuraavat neuvostovallan virallisesta tilastosta poimitut numerot
kuvaavat sitä tilaa, mihin talonpoika joutui kommunismia yritettäessä
teollisuudessa (Hirschberg).

Puuta leipää maksoi ruplissa

                       1914         1918         hinnannousu

    talonpojalla       2  ruplaa     30 ruplaa   15-kert.
    komissionäärillä   2.05 "        50          25
    myllärillä         2.40 "        80          33
    tukkukaupp.        2.60 "       110          42
    leipurilla         3.00 "       150          50

Huimaavat summat välikäsille!

Jos verrataan näitä numeroita seuraaviin, elintarvekomissariaatin
antamiin, niin ymmärretään, miksi talonpoika ei luovuttanut viljaa:

Arshina (= n. 2/3 m) kattuunikangasta maksoi:

                          1914    1918     hinnannousu

    tehtaassa             7 kop.   70 kop.   10-kert.
    tukkukaupassa         10      210        21
    vähittäiskaupassa     14      450        32
    kyläkaupassa          18      600        34

Taas suuret summat välikäsille!

Leivän hinnan suunnattomasta kallistumisesta huolimatta ei talonpoika
voinut ostaa tehdastavaroita -- jos niitä olisi ollut saatavissakin
-- sillä ne olivat kallistuneet vielä enemmän. Talonpojan tulot ja
menot muodostuivat virallisen laskelman mukaan seuraaviksi:

                     1914       1918

    Menot ruplaa      80        2,720
    Tulot            100        1,500

        Ylijäämä      20 Vajaus 1,220

Oli näinollen luonnollista, että talonpojan talous ei ollenkaan
sopinut uuteen järjestelmään. Hän lakkasi tuottamasta muuta kuin
omiksi tarpeikseen, tai möi salakauppaan, josta sai paremman
hinnan. Kaupungista lähetettiin konekiväärikomennuskuntia hakemaan
viljaa ja kyliin järjestettiin kyläköyhälistön neuvostoja pitämään
viljantuottajatalonpoikia silmällä. Mutta tästä ei ollut sen parempaa
tulosta.

Lenin onkin lausunut eräässä puheessaan, että kesällä 1918 työläiset
saivat lähes puolet elintarpeistaan elintarvekomissariaatilta,
mutta toinen puoli heidän täytyi hankkia itselleen vapaasta
kaupasta Suhkarewkalta (muuan tori Moskovassa), jolloin he
edellisestä puoliskosta suorittivat kymmenennen osan palkastaan,
mutta jälkimmäisestä täytyi heidän maksaa jälellä olevat yhdeksän
kymmenesosaa.

Tämä kysymys, se seikka, että Venäjä on talonpoikaismaa, tulee
ratkaisevimmin määräämään kommunismin kohtalon.

Kautsky selittää ankarassa bolshevikkien politiikan arvostelussaan,
että bolshevikit ovat käsittäneet täydelleen väärin Venäjän
vallankumouksen luonteen. Venäjän vallankumous merkitsee vasta
siirtymistä feodalismista kapitalismiin. Ja sosialismi voidaan
toteuttaa vasta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tuotanto on jo
pääasiassa kehittynyt teollisoituneeksi kapitalistiseksi tuotannoksi.
"Vallankumous on pikemminkin tehnyt Venäjällä sen, minkä se 1789 teki
Ranskassa."

Tämän saman seikan lausui Maklakow syksyllä 1918 Dagens Nyheterin
haastattelijalle: "Ei voi tehdä sen luonnonvastaisempaa olettamusta
kuin että kaksivuotias saisi viikset ja toimittaisi lapsia maailmaan.
Valtioiden kehitys käy aivan yhtä vankkojen lakien mukaan kuin
yksilönkin."

Muista oloista mainittakoon vielä _valistus- ja kouluolot_. Tästä
alastahan ovat puhuneet paljon sekä prof. Goode että maist.
Heikel. Valistuskomissaria _Lunatsharskia_ kiitetään innosuneeksi,
aloiterikkaaksi, hienosti sivistyneeksi mieheksi. Täytyy myöntääkin,
että monet aloitteet tällä alalla osoittavat rohkeata ja lennokasta
suunnittelua. Onhan esim. propagandatyössä otettu käytäntöön
ameriikkalaiset valistusjunat j.n.e. Mutta toiselta puolen on
sanottava, että prof. Gooden kuvaukset ovat enemmän peräperää
ladattuja ylisteleviä laatusanoja, kuin tosiasioita. Milloin
tosiasia puikahtaa esitykseen, kompastuu hän heti. Hänestä on
esim. suuremmoista, kun Moskovaan on kerätty 300 kansanopettajaa
jonkunlaisille kursseille. Kolmesataa! Kun meidän pikkuruisessa
Suomessamme käy lomakursseilla opettajia tuhatlukuisesti! Samoin
hän kertoo: "Tehtiin yrityksiä (!) opetuksen antamiseksi itse
talonpojille." Ja sitten hän kuvaa "työkoulua". "On helppoa kuvitella
(!), että talonpojat, ovat alkaneet, vaikkakin hitaasti, kiintyä
laitokseen, josta heillä on niin paljon hyötyä." Eräässä toisessa
tapauksessa hän esittää kuitenkin pätevämpiä todistuksia, kuin tuon
"on helppoa kuvitella". Näin: "Lisäksi järjestettiin yltympäri maata
noin 600 siemenviljan y.m. jalostusasemaa. Näiden tulokset jätettiin
vapaasti talonpoikien käytettäväksi. (Otetaanko yleensä missään
maassa siemenjalostuksen tiedoista maksua?) Omin silmin olen nähnyt
talonpoikain alkavan niitä käyttää." Siihen, joka voi näin naivisti
kirjoittaa, ei voi oikein turvallisesti luottaa.

Maist. Heikelin kuvauksissa on hiukan enemmän tosiasiallisia tietoja
-- miten luotettavia, sitä on vaikea sanoa. Otan tähän muutamia
kohtia:

"Venäjällä ei enää ole olemassa n.k. alempia ja keskiasteikkokouluja.
Löytyy vain yhtenäisen koulun kaksi asteikkoa: toinen lapsia varten
8-12 vuoteen ja toinen puolikasvuisia varten 13-16 ikävuoteen. Koulun
säätyerotuksista riippuva luonne on täten kerrassaan hävitetty.
Oletetaan, että koulun toisen asteikon päättänyt oppilas --
17-vuotias nuorukainen tai neitonen, voi vapaasti valita opintojensa
jatkamisen jossakin erikoisalaisessa, korkeammassa oppilaitoksessa."

Yhtenäisen koulun täydellisen toiminnan luonnollisena ehtona on,
että valistus on kaikille avoinna. Tämän periaatteen toteuttamista
tarkoittavatkin kansanvalistuskomisariaatin dekreetit, koskevat
alkeisopin pakollisuutta, opin saannin maksuttomuutta kaikissa
tasavallan kouluissa poikkeuksetta, lämpimän suuruksen antamista
oppilaille, näiden varustamista valtion laskuun kaikilla
koulutarpeilla, sekä vaatteiden ja kenkien varaamista sellaisille
oppilaille, joiden vanhemmat eivät siihen kykene. Paitsi sitä pyrkii
hallitus lisäämään kaikin tavoin internaattien lukua, ja vaikkakin se
ei pyri hävittämään perhettä, niin se kuitenkin koittaa pitää huolta
niistä lapsista, jotka perheen luonnollisen höltymiskehityksen takia
eivät enää perheen piiriin sovellu.

Että tällaisen suunnitelman toteuttaminen käytännössä kohtaa miltei
yliluonnollisia vaikeuksia lienee sanomattakin selvä. Ensiksikin
rahallinen puoli. Kansanvalistuskomisariaatin menoerä kuluvaa vuotta
varten on määritelty 13 miljaardiksi ruplaksi. Jos laskemme, että
ruplan ostokyky verrattuna vanhaan hopearuplaan on laskenut 15
kertaa -- mikä suhde ainakin viime kesänä oli todellisuutta varsin
lähentelevä -- niin saamme tulokseksi, että ruplan normaaliarvossa
laskettuna Neuvosto-Venäjä käyttää kansanvalistukseen 800 miljoonaa
ruplaa vuodessa, sensijaan kun tämä menoerä tsaarin aikaan oli
korkeintaan vain 280 miljoonaa vuodessa. Nämä menot ovat siis
lisääntyneet kolmenkertaisiksi.

Kertomuksista, jotka ensimmäiseen päivään tammik. kuluvaa vuotta
(1919) julaistiin, huomaamme, että ensimmäisen asteikon koulujen
luku oli lisääntynyt kymmenellä tuhannella ja toisen asteikon noin
kolmella tuhannella. Kostroman kaupunkiin nähden esim. oli v. 1916
kaupungin alkeiskouluissa: 81 opettajaa ja 3,600 oppilasta, v. 1917
ja 1918 -- 145 opettajaa ja 5,000 oppilasta; 1918-19 -- 280 opettajaa
ja 6,479 oppilasta. Oppilaiden lukumäärä kasvoi siis 79 pros. ja
opettajain 245 pros. Pääesteenä koulun kehitykselle siinä suunnassa.
ja siinä laajuudessa, josta ylempänä olemme huomauttaneet, ilmenee
ei varojen puute, vaan mahdottomuus hankkia riittävässä määrässä
tarvittavia välineitä tavaran puutteen vuoksi ylimalkaan maassa.

Sanomattakin on selvää, että uuden koulun ehtoihin kuuluvat vielä
kaksi vaatimusta: maallisuus ja yhteisopetus.

Vaikka uskonto onkin koulusta karkoitettu, niin on sen opettaminen
sallittu papeille yksityisessä huoneustossa. On merkille pantava,
että siitä huolimatta tätä opettamista harjoitetaan varsin vähän.
Tätä seikkaa kuvaavana mainittakoon seuraava esimerkki: Kostroman
kuv. Galitschkin kihlakunnan 150:stä koulusta annettiin vain 15:ssa
yksityisopetusta uskonnossa. Tämä ilmiö saanee selityksensä siitä,
että huolimatta kaikesta oikeauskoisesta innostuksestaan papit
kieltäytyivät opettamasta talonpoikaislapsia maksutta ja että
talonpoikaisisät huolimatta kiintymyksestään vallitsevaan uskontoon
kieltäytyivät maksamasta rahoja opetukseen. Voitaneen näin ollen
sanoa, että seuraava sukupolvi tulee kasvamaan kokonaan vapaana
kaikista "uskonnollisista ennakkoluuloista." -- -- -- -- --

"Paljon työtä omistetaan tietysti opettajaseminaarien
uudestimuodostamiseksi uuden koulun tarkoitusperää vastaaviksi.
Mutta paitsi sitä järjestetään opettajiston valmistamiseksi
miltei lukemattomia sekä lyhempi- että pitempiaikaisia kursseja.
Tilastollisten tietojen puutteessa ei ole mahdollista määrätä näiden
kurssien lukumäärää koko Venäjällä Kansanvalistuskomisariaatin
olemassaolon aikana. Voimme esimerkkinä vain mainita, että kesällä
1918 n.k. pohjoisella alueella, johon kuuluu vain 6 kuvernementtia,
järjestettiin 200 lyhytaikaista kurssia. Pietarissa oli kurssilaisten
luku 2,000. Kurssien läpikäyneiden opettajien lukumäärä nousi 10,000."

Kuten huomataan, ovat nämäkin tiedot hyvin puutteellisia, mutta
ilmaisevat kuitenkin jotakin.

Lopuksi olisi varmaan mielenkiintoista saada jonkinlainen vastaus
kysymykseen: _onko kommunismi Venäjällä voinut toteuttaa kaiken
todellisen yhteiskuntapolitiikan ainoata oikeata ohjelmaa, joka on
laajojen kansankerrosten aineellisen ja henkisen aseman parantaminen?_
Millaiseksi on muodostunut työstänsä elävän ihmisen asema?

Jos olettaisimme Heikelin tiedonannon oikeaksi, että rahan arvo on
alentunut 1/15:ksi, niin voimme sanoa, että 3,000-6,000 ruplan palkka
kuussa, jollaisia palkkoja on viimeisten tietojen mukaan maksettu 10
eri palkkaluokassa, vastaa 200-400 ruplan palkkaa ennen sotaa. Ja
tämän mukaan realipalkka olisi kyllä noussut. Mutta täytyy epäillä,
että Heikelin tieto ei pidä paikkaansa, vaan että rahan arvo itse
asiassa on alentunut paljon enemmän.

Tämä rahan arvon arvio perustuu ehkä "virallsiin" hintoihin. Mutta
kun tiedetään, että elintarvekomissariaatti ei ole voinut toimittaa
edes ensimmäisen luokan kuluttajille riittäviä annoksia, vaan käy
virallisen jakelun rinnalla yksityiskauppa ja salakauppa suunnattoman
korkeista hinnoista, niin muuttuu asia. _M. Winkelsstein_ on
kuvannut hintoja seuraavasti: [Kuluttajat olivat jaetut Venäjällä
neljään luokkaan: 1. Punakaartilaiset ja raskaan työn tekijät, 2.
valtion ja yksityisten palvelijat, 3. muut palvelijat ja vapaiden
ammattien harjoittajat ja 4. porvarit. Annokset pienentyivät aina
luokan mukaan. Äskettäin on näkynyt tieto, että tämä järjestelmä
on Pietarissa lakkautettu ja ainoastaan raskaan työn tekijät ovat
erikoisasemassa.]

Hintojen noususta esim. Moskovassa antavat käsityksen seuraavat
numerot. Siellä maksoi:

                                           1919
                                           vuoden   1919
                        1914      1916     1918     alussa   30/III

    1 naul. ruisleipää    2.15      5.1     652     1250     2200 kop,
    1 " pöytävoita       53        112     2710     9000    14000  "
    1 " raavaslih.       22         78      852     2000     2750  "
    1 " sokeria          12        205      244     5000    10000 "

Vastaavat luvut olivat syyskuun keskipaikoilla 1919: leipä 50 ruplaa,
voi 360 ruplaa, sokeri 230 ruplaa.

Jo vuoden 1919 alussa oli leivän hinta 500 kertaa korkeampi kuin
rauhan aikana, mutta sen jälkeen ovat vapaiden markkinoiden hinnat
huimaavasti kohonneet eikä ole ollenkaan tavatonta, että leivästä
maksetaan 50 jopa 60 ruplaa naulalta ja enemmänkin.

On tehty useampia laskelmia elintason kallistumisesta. Petarissa
esim. sen todettiin olevan 200-kertaisen rauhanaikaiseen verrattuna.
On itsestään selvää, että hintojen kohotessa näin suunnattomasti
täytyy palkkojen todellisen arvon laskeutua. Ja todellisuudessa onkin
Petarissa päiväpalkkalaisen rahapalkka noussut vain 20-kertaiseksi.
Moskovan kuvemementissa oli tavallisen kutomotyöläisen palkka 50 ja
kutojan 25 kertaa korkeampi kuin ennen sotaa, Orjehowo-Lugan alueella
25-à 30-kertainen. Ihmekö sitten, että työväestö ei jaksa hankkia
itselleen tarpeeksi ruokatarpeita.

Työläisten menoista tehdyt laskelmat ovat osoittaneet tämän seikan
aivan selvästi ja eittämättömästi.

Moskovan asukkaat käyttivät ennen sotaa päivässä keskimäärin
1.75-naulaa leipää, 1916 korkeintaan 1.2, 1918 1.25 ja vuoden 1919
alussa sai työläinen jopa vain 0.92 ja virkailija 1.01 naulaa.

Vielä vähäisempi on muiden elintarpeiden käytäntö. Kun ennen sotaa
perunain kulutus teki keskimäärin 3 1/2 naulaa päivässä, oli se 1919
työläiselle 0.90, virkailijalle 0.85 naulaa päivässä. Lihankäyttö
laski 1/2 naulasta 0.115 naulaan työläiselle ja 0.154 naulaan
virkailijalle.

Venäjällä oletetaan, että kevyessä työssä tarvitsee työläinen,
riippuen ruumiin koosta, 2,102-2,631, raskaassa taas 2,472-3,094
kaloriaa vastaavan määrän erilaisia ravintoaineita. Todellisuudessa
sai Pietarissa työläinen 1,839:ää ja Moskovassa 1,970:ta kaloriaa
vastaavan määrän elintarpeita, s.t.s. ei edes niin suurta määrää,
minkä joutilas ihminen tarvitsee terveytensä säilyttämiseksi.

Seurauksena on luonnollisesti ennenaikainen voimien väheneminen,
työkyvyn heikkeneminen, mikä on suorassa suhteessa ravinnon saantiin,
ja tautien leveneminen, jota tuskin voidaan estää katsoen yleiseen
verenvähyyteen.

Yhtä ikäviä ovat tämän kurjuuden seuraukset henkisellä ja
yhteiskunnallisella alalla. Työläisten on suorastaan pakko hankkia
itselleen lisätuloja ja niihin tarjoaa keinottelu tilaisuuden.
Useammin kuin muilla on työläisillä tilaisuus matkustaa maaseudulle
hankkimaan ruokatavaroita. Osan mäistä he myövät saadakseen
lisäansiota. Nämä tulolähteet eivät kuitenkaan, kuten tutkimuksista
on ilmennyt, ole kovinkaan suurena tekijänä työläisten tuloarviossa.
Noin 10 % tuloista johtunee senkaltaisista lisäansioista. Pikemminkin
tekee työläinen kaiken voitavansa kyetäkseen elämään päivästä
toiseen. Mutta mikään ei auta, työläisen täytyy nähdä nälkää tämän
sanan täydessä kammottavassa merkityksessä.

Koko tilanteen vaikeus selviää täydellisesti siitä seikasta, että
kansankomissarioidenneuvosto voi tyydyttää vain mitättömän pienen
osan viljan tarpeesta. Niinpä jaettiin korteilla: heinä-syyskuussa
1917 0.689 naulaa päivää kohti, mikä teki 54,2 % kulutuksesta,
loka-joulukuussa 0.54 naulaa päivässä (43 %), tammi-maaliskuussa 1918
0.25 naulaa (22%), huhti-kesäkuussa 0.28 ja heinä-syyskuussa vain
0.11 naulaa.

Kun elintarvetilanne oli näin epätoivoisen raskas, niin ryhdyttiin
tähän nähden luokittelemaan kansaa ryhmiin. Lokakuusta alkaen
jaettiin ensimmäiseen ryhmään kuuluville 0.59, toiseen 0.375
ja kolmanteen 0.25 naulaa leipää päivässä. Vuoden 1919 alussa
vähennettiin taaskin kortti-annosta. Kesäkuussa 1919 saivat
ensimmäiseen ryhmään kuuluvat työläiset keskimäärin 0.41 ja
virkailijat 0.59 naulaa, päivässä. Tilanne on siis edelliseen vuoteen
verrattuna jonkun verran parantunut, mutta pysyy silti perin vaikeana.

On todettu, että esim. Pietarissa saivat erilaisessa taloudellisessa
asemassa olevat henkilöt ruokatarpeita kalorioissa lausuttuna
seuraavasti:

    Kuukausitulot              Kalorimäärät
    henkilöä kohti         Korteilla     Vap.kaup.   Yhteensä

    korkeintaan   75 ruplaa  1018          662        1680
              76-150         1012          928        1940
             151-250          996         1104        2100
             251-350         5017         1507        2524
             351-450          880         1564        2447
    vähintäin    451         1144         2447        3591
           Keskimäärin       1002         1100        2100

Pietarin virallinen "Isvestija"-lehti viime joulukuun 23 p:ltä
julkaisee tärkeimpien ruokatarpeiden torihinnat. Joulukuun 19 p:nä
oli Sennoilla, Andrejewskin ja Kliuskin toreilla Pietarissa joku
määrä elintarpeita myötävänä seuraaviin hintoihin naulalta (400
grammaa): leipä 210-250 ruplaa, jauhot 250-300 r., raavasliha 450-600
r., hevosliha 180-200 r., perunat 85-90 r., rasva-aineet 1,600 r.,
kasvisöljyt 1,000-1,400 r., voi 2,000 r., sokeri 1,800 r., kananmunat
100 r. kappale, maito 140 ruplaa pullo (2/3 litraa), suola 360-400
r. naula, suolakala 210-260 r. naula, tuore kala 450 r. n., sillit
270-370 rupl. kappale, sianliha 1,000-1,200 r. n., vasikanliha 700
r. n., kohopiimä 300 r. n., hapankerma 900 r. n., erilaiset ryynit
350-400 r. n., ruis (jyvinä) 220-270 r. n., kaura 120-140 r, n.,
nisujauhot 500 r. n., öljykakut 160 r. n., kanat ja teerit 750 r. n.,
kuivat vihannekset 240 r, n.

Jos laskisimme hintasuhdeluvun vain ruisleivän, voin, raavaslihan
ja sokerin hinnan perusteella, niin huomataan, että hinnannousu on
maaliskuun lopussa 1919 321-kertainen ja noiden "Iswestijan" tietojen
mukaan vapaassa kaupassa viime joulukuussa n. 4,500-kertainen. Nämä
ovat tietysti vallan pintapuolisia arvioita. Mutta sen kaikki edellä
sanottu osoittaa, että työläisten palkan ostokyky on alentunut
tavattoman paljon enemmän kuin 1/15:ksi. Tarvittaisiin runsaita
aivan yksityiskohtaisia tilastollisia tietoja, ennenkuin voitaisiin
sanoa jotain täsmällistä työväestön ja talonpoikain realipalkasta ja
elintasosta.

Lukijat saavat itse tehdä johtopäätöksensä siihen nähden, tokko on
_luultavaakaan_, että parannusta on tapahtunut -- edes suhteellisessa
mielessä, s.o, sodan vaikutukset, saarron y.m.s. huomioonottaen.
Arvelen esitettyjen tietojen riittävän sellaisen johtopäätöksen
tekoon.

Pysyn niissä rajoissa, jotka olen tehtävälleni asettanut ja jätän
yleiset arvostelut ja johtopäätökset. Jätän ne lukijan itsensä
tehtäväksi.

       *       *       *       *       *

J. K.

Juuri tämän esityksen loppuarkkeja painoon pantaessa ilmestyi
Karjalan Aamu-lehdessä neuvostolehtien mukaan tehty selostus
niistä yleiskatsauksellisista neuvostovaltakunnan taloudellista
tilaa koskevista tiedoista, joita ylimmän kansantalousneuvoston
puheenjohtaja Rykow on viime tammikuun lopulla antanut. Saakoot eräät
selostuksessa esitetyt kaikesta päättäen jokseenkin luotettavat ja
samalla valaisevat tiedot tässä sijansa:

_Kulkulaitokset_. Kun ennen sotaaa ei pahimpina aikoinakaan "sairaiden"
veturien luku noussut yli 15 % veturien luvusta, on tätä nykyä yhä
edelleenkin n. 60 % vetureista käyttökelvottomia. Joka kunkausi menee
vetureita pilalle 200 kappaletta enemmän, kuin mitä niitä ennätetään
korjata. Uralin metallin kuljettamiseen on käytettävissä yksi juna
kuukaudessa. Turkestanin puuvillan kuljettamiseen Moskovan tehtaille
13 kuukaudeksi menisi nykyisillä kuljetusneuvoilla kymmeniä vuosia.
Keski-Venäjänkään raaka-aineita: pellavaa, viljaa, hamppua ja nahkoja
ei ennätetä kuljettaa riittävästi.

_Teollisuus_. Vuoden 1919 lopulla oli yhteiskunnallistutettu n. 4,000
tehdasta. Näistä toimii n. 2,000. Toinen puoli seisoo kylmillä.
Teollisuustyössä on n. 1 milj. työläistä. [Krassin esitti Ruotsissa
eräässä haastattelussa luvun jonkunverran suuremmaksi.]

Tehtaiden työtehoa kuvaavat seuraavat numerotiedot. 1,194
metallitehtaasta oli käynnissä 614, joille v. 1919 annettiin lupa 40
miljoonan metallipuudan jalostukseen. Tämä määrä on 30 % valtakunnan
vuotuisesta metallitarpeesta. Mutta siitäkin suorittivat tehtaat
vain puolet, eli 15 % maan metallitarpeesta. Hallituksen ja sen
natsionalisoiman teollisuuden käsissä oli 25 miljoonaa puntaa mustaa
metallia, 5 miljoonaa värillistä, 6 miljoonaa nauloja ja 3 miljoonaa
puutaa muita metallituotteita.

"Se on -- sanoo Rykow -- alle yhden neljänneksen siitä, minkä
maa tarvitsee pahimman metallinälkänsä tyydyttämiseksi ja
metalliteollisuutensa hengissä pysyttämiseksi".

Veturitehtaat suorittivat vain 40 % siitä, mitä v. 1913 suoritettiin.
Vaunuja tehtiin vain 10 %. Yleinen konetuotanto v. 1919 oli 30 % vuoden
1913 tuotantoon verraten. Maanviljelyskoneiden ja työkalujen tuotanto
osottaa 43 % auroja ja 26 % äkeitä.

"Kutomateollisuuden alalla osottaa natsionalisoitujen tehtaiden
työteho 10 % normaalituotannosta", sanoo Rykow. 164,000 kutomakoneista
oli v. 1919 työssä 10 % ja 7 miljoonasta kehruulaitteesta vain 7 %. V.
1919 nousivat lankavarat 723 tuhanteen puutaan, mutta v. 1920 alkuun
supistuivat ne 467 tuhanteen puutaan.

"Moskovassa, Venäjän kutomateollisuuden keskuksessa, joka Englannin
ja Saksan kutomateollisuuden jälkeen oli ennen kolmannella sijalla,
ilmeni täydellinen seisaus".

Ammattitaitoisesta työväestä on kova puute.

Maataloudesta ei anneta muita tietoja kuin että pellavan tuotanto on
alentunut 30 %:iin entisestään.

Nämä tiedot täydentävät sangen merkitsevästi edellä esitettyä kuvaa
kahdessa suhteessa; ne koskevat viimeisimpiä aikoja ja antavat
jonkinlaisen kokonaiskäsityksen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Bolshevismi ja olot Venäjällä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.