Title: Kansalaissota Ranskassa
Author: Marx, Karl
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kansalaissota Ranskassa" ***


KANSALAISSOTA RANSKASSA

Kirj.

Karl Marx


Johdannon kirjoittanut Friedrich Engels

Suomennos



Helsingissä,
Työväen Sanomalehti O.-Y.,
1918.



SISÄLTÖ:

1. Johdanto, kirj. Friedrich Engels.
2. Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston ensimäinen selostus
   saksalais-ranskalaisesta sodasta, kirj. Karl Marx.
3. Saman toinen selostus siitä, kirj. Karl Marx.
4. Saman selostus kansalaissodasta Ranskassa, kirj. Karl Marx.



Johdanto.


Kehoitus julkaista uudelleen kansainvälisen pääneuvoston julistus
"kansalaissodasta Ranskassa" ja varustaa se johdannolla tuli minulle
odottamatta. Voin siitä syystä tässä ainoastaan lyhyesti kosketella
pääkohtia.

Minä asetan pääneuvoston kaksi lyhempää selostusta
saksalais-ranskalaisesta sodasta edellämainitun pitemmän teoksen
edelle. Ensiksikin siitä syystä, että "Kansalaissodassa" viitataan
toiseen niistä, jota taas ei voi täysin ymmärtää lukematta toista.
Toiseksi, koska nämä molemmat, niinikään Marxin kirjoittamat
selostukset yhtä suuressa määrässä kuin "Kansalaissotakin" ovat
erinomaisia näytteitä kirjoittajan ihmeteltävästä, ensi kerran "Louis
Bonaparten 18. Brumaire"-kirjassa koetellusta kyvystä selvästi käsittää
suurten historiallisten tapausten luonne, merkitys ja välttämättömät
seuraukset, jo aikana, jolloin nämä tapaukset vielä välähtelevät
silmäimme edessä tai juuri ovat päättyneet. Ja lopuksi, koska me vielä
tänä päivänä Saksassa saamme kärsiä noiden tapauksien aiheuttamista,
Marxin ennustamista seurauksista.

Vai eikö ole tapahtunut se, mitä sanotaan ensimäisessä tiedonannossa,
että jos Saksan puolustussota Louis Bonapartea vastaan turmeltuu
valloitussodaksi Ranskan kansaa vastaan, kaikki se paha, mikä Saksaa
kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen, jälleen tulee
leimahtamaan esiin uusiutuneella ankaruudella? Eikö meillä ole ollut
kaksikymmentä vuotta lisää Bismarck-hallitusta, kansanyllyttäjien
vainoamisen sijasta poikkeuslaki ja sosialistivaino, mukana sama
poliisimielivalta, kirjaimellisesti sama pääkarvoja nostattava
laintulkinta?

Ja eikö ole kirjaimelleen käynyt toteen ennustus, että
Elsass-Lothringin anastus tulisi ajamaan Ranskan Venäjän syliin?
ja että tämän anastuksen jälkeen Saksasta joko tulee Venäjän
julkinen renki tai on sen lyhyen levon jälkeen pakko varustautua uuteen
sotaan, "rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja romanilaisia rotuja
vastaan?" Eikö ole ranskalaisten maakuntien anastus ajanut Ranskan
Venäjän syliin? Eikö ole Bismarck kokonaista kaksikymmentä vuotta
turhaan kilpaillut tsaarin suosiosta tekemällä palveluksia, jotka ovat
vielä alhaisempia kuin mitä pieni Preussi oli tottunut laskemaan pyhän
Venäjän jalkain juureen, ennenkuin siitä vielä oli tullut "Europan
ensimäinen suurvalta?" Ja eikö vielä joka ikinen päivä uhkaa Damokleen
miekkana päämme päällä sota, jonka ensimäisenä päivänä kaikki sovitut
ruhtinasliitot tulevat hajoamaan kuin akanat tuuleen, sota, jonka
päättymisestä vallitsee ehdoton tietämättömyys, rotusota, joka
pakottaa koko Europan alistumaan viidentoista tai parinkymmenen
miljoonan aseistetun miehen hävitettäväksi ja joka jo nyt ainoastaan
siitä syystä ei riehu, että kaikista sotilasvaltioista vahvintakin
pelottaa lopputuloksen täydellinen ennakolta laskemisen mahdottomuus.

Sitä suurempi on velvollisuus vetää 1870 vuoden kansainvälisen
työväenpolitiikan kaukonäköisyyden puoleksi unohduksiin jääneet
loistavat todistukset esiin saksalaisen työväestön nähtäviksi.
Se mitä on sanottu näistä kahdesta pääneuvoston selostuksesta koskee
myös "Kansalaissotaa Ranskassa". Toukokuun 28 p:nä sortuivat viimeiset
kommunitaistelijat Bellevillen rinteillä ylivoiman alle ja jo kaksi
päivää myöhemmin, 30:nä, luki Marx pääneuvostolle tämän teoksen, jossa
Pariisin kommunin historiallinen merkitys on esitetty lyhyin,
voimakkain, mutta niin terävin ja ennen kaikkea todellisin piirtein,
että vertaista ei ole löydettävissä koko asiata käsittelevästä
runsaasta kirjallisuudesta.

Ranskassa v:n 1789 jälkeen tapahtuneen taloudellisen ja valtiollisen
kehityksen vaikutuksesta oli Pariisi viitisenkymmentä vuotta sitten
tullut sellaiseen asemaan, että siellä ei saattanut puhjeta
minkäänlaista vallankumousta, jolla olisi ollut muu kuin proletarinen
luonne, niin että köyhälistö, ostettuaan voiton verellään,
esiintyi omin vaatimuksin. Nämä vaatimukset ovat olleet enemmän
tai vähemmän sekavia, vastaten Pariisin työläisten kehitysastetta
kulloinkin kysymyksessä olevana ajankohtana. Mutta lopuksikin
tarkoittivat ne aina luokkavastakohtien poistamista kapitalistien
ja työmiesten väliltä. Miten sen piti tapahtua, sitä ei tosiaankaan
tiedetty. Mutta vaatimus itsessään, niin epämääräinen kuin se
olikin, sisälsi vaaran vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle;
työläiset, jotka sen asettivat, olivat vielä aseissa; valtion
ohjaksissa olevalle porvaristolle oli siitä syystä työläisten
riisuminen aseista ensimäinen käsky. Sentähden jokaisen työläisten
voittaman vallankumouksen jälkeen syttyy uusi taistelu, joka päättyy
työläisten häviöön.

Se tapahtui ensi kerran 1848. Parlamentarisen vastustuspuolueen
vapaamieliset porvarit toimeenpanivat juhlapäivällisiä ajaakseen läpi
vaaliuudistuksen, jonka piti taata niiden puolueelle valta. Ollen
taistelussa hallitusta vastaan pakotettuja yhä enemmän ja enemmän
vetoamaan kansaan, täytyi heidän antaa yläluokan ja pikkuporvariston
radikalisille ja tasavaltaisille kerroksille etusija. Mutta näiden
takana olivat vallankumoukselliset työläiset, ja nämä olivat vuoden
1830 jälkeen saavuttaneet paljon suuremman valtiollisen itsenäisyyden
kuin porvarit ja tasavaltalaisetkaan aavistivat. Hallituksen ja
vastustuspuolueen välisen kiistan kireimmällä hetkellä alkoivat
työläiset katutaistelun. Louis Philipp katosi, vaaliuudistus hänen
mukanaan, niiden tilalle syntyi tasavalta, vieläpä voitokkaiden
työmiesten itsensä "yhteiskunnalliseksi" kutsuma tasavalta. Mitä tällä
yhteiskunnallisella tasavallalla oli ymmärrettävä, siitä ei kukaan
ollut selvillä, eivät työläiset itsekään. Mutta heillä oli nyt aseita
ja olivat yhtenä voimana valtiossa. Sentähden, niin pian kuin
peräsimessä istuvat porvaristasavaltalaiset alkoivat tuntea saaneensa
jotenkuten vankan pohjan jalkojensa alle, oli heidän lähin päämääränsä
riisua työläiset aseista. Tämä tapahtui siten, että suoranaisten
valeiden ja julkisen pilkan avulla sekä koettamalla karkoittaa
työttömät erääseen syrjäiseen maakuntaan, pakotettiin työläiset
nousemaan heinäkuun kapinaan 1848. Hallitus oli pitänyt huolen
musertavan ylivoiman saamisesta. Viisipäiväisen sankarillisen taistelun
jälkeen sortuivat työläiset. Ja nyt seurasi turvattomien vankien
joukossa verilöyly, jonka vertaista ei ole nähty niiden kansalaissotien
päivien jälkeen, jotka aloittivat Rooman tasavallan häviön. Silloin
porvaristo ensimäisen kerran näytti, mihin mielettömiin julmuuksiin se
voi kiihoittua kostossaan, niin pian kuin köyhälistö itsenäisenä
luokkana uskaltaa sitä vastaan esittää omia vaatimuksiaan. Ja kuitenkin
oli vuosi 1848 lastenleikkiä verrattuna heidän raivoonsa vuonna 1871.

Rangaistus seurasi heti jälestä. Jollei köyhälistö kyennyt vielä
hallitsemaan Ranskaa, niin ei porvaristokaan pystynyt siihen enää. Ei
ainakaan silloin, kun sen enemmistö vielä oli yksinvaltaista mieleltään
ja jakaantuneena kolmeen dynastiseen (hallitsijasukua kannattavaan)
puolueeseen ja neljänteen tasavaltaiseen. Heidän keskinäiset riitansa
tekivät mahdolliseksi, että seikkailija Louis Bonaparte saattoi ottaa
haltuunsa kaikki valtapaikat -- armeijan, poliisin, hallintokoneiston
-- ja 2 p:nä joulukuuta hajoittaa porvarillisten viimeisen lujan
linnan, kansalliskokouksen. Toinen keisarikunta alkoi, Ranska tuli
valtiollisten seikkailijain ja rahahuijarien joukkion nyljettäväksi,
mutta samalla alkoi myös teollinen kehitys, joka ei koskaan olisi ollut
mahdollinen Louis Philippin ahdasmielisen ja turhantarkan järjestelmän
aikana, jolloin kourallinen suurporvaristoa piti yksinään valtaa
käsissään. Louis Bonaparte otti kapitalisteilta valtiollisen vallan
sillä tekosyyllä, että suojelee porvaristoa työläisiä vastaan ja
toiselta puolelta työläisiä porvareita vastaan. Mutta siitä huolimatta
suosi hänen valtansa keinottelua ja teollista yritteliäisyyttä,
lyhyesti sanoen, koko porvariston nousua ja rikastumista ennen
kuulumattomassa määrässä. Tosin vielä paljon suuremmassa määrässä
kehittyivät lahjomiset ja joukkovarkaudet, jotka ryhmittyivät
keisarillisen hovin ympärille ja kiskoivat ansaituista rikkauksista
vahvat prosenttinsa.

Mutta toinen keisarivalta oli ranskalaiselle kansallispöyhkeydelle
puhallettu yhteentoitotus, se oli 1814 menetettyjen ensimäisen
keisarikunnan, ainakin ensimäisen tasavallan rajojen takaisin
vaatimista. Ranskalainen keisarikunta oli vanhan yksinvallan rajojen
sisällä, vieläpä vuoden 1815 vielä enemmän leikeltyjen rajojen
puitteissa ajan pitkään mahdottomuus. Siitä johtui ajoittaisten sotien
ja rajanlaajennusten välttämättömyys. Mutta mikään rajanlaajennus ei
niin häikäissyt ranskalaisten kansallisylpeilijöiden mielikuvitusta
kuin saksalaisen vasemman Rheinin-rannan valloitus. Neliöpeninkulma
Rheinin rantaa merkitsi niille enemmän kuin kymmenen Alpeilta tai
jostakin muualta. Toiselle keisarikunnalle oli vasemman Rheinin rannan
takaisin vaatiminen, kokonaan kerrallaan tai kappaleittain, ainoastaan
hetkenkysymys. Tämä hetki tuli preussiläis-itävaltalaisen sodan mukana
1866. Bismarckin ja oman rikkiviisaan vitkastelupolitiikkansa
pettämänä, mitä odoteltuun "aluekorvaukseen" tuli, ei Bonapartella enää
ollut muuta valittavana kuin sota, joka puhkesi 1870 ja kiidätti hänet
ensin Sedan'iin ja sieltä Wilhelmshöheen.

Välttämätön seuraus oli 4 p:nä syyskuuta 1870 alkanut Pariisin
vallankumous. Keisarikunta lysähti kokoon kuin korttirakennus ja
uudelleen julistettiin tasavalta. Mutta vihollinen seisoi porttien
ulkopuolella. Keisarikunnan armeijat olivat joko toivottomasti
saarrettuina Metzissä tai vangittuina Saksassa. Tässä hädässä salli
kansa entisen lakiasäätävän laitoksen pariisilaisedustajien julistautua
"kansallisen puolustuksen hallitukseksi". Tämän sallittiin tapahtua
sitä kernaammin, kun nyt kaikki asekuntoiset pariisilaiset olivat
puolustusta varten astuneet kansalliskaartiin ja olivat aseissa, joten
työläiset nyt muodostivat siinä suuren enemmistön. Mutta jo pian
puhkesi ilmi vastakohta melkein yksinomaan porvaristosta kokoonpannun
hallituksen ja aseistetun köyhälistön välillä. 31 p:nä lokakuuta
valtasivat työväenpataljoonat kaupungintalon väkirynnäköllä ja ottivat
osan hallituksen jäsenistä vangiksi. Kavallus, hallituksen suoranainen
valapattoisuus ja muutamien porvaripataljoonien väliintulo vapauttivat
heidät jälleen, ja jottei sisällinen kansalaissota olisi päässyt
syttymään vieraan sotavoiman piirittämässä kaupungissa, annettiin
entisen hallituksen jäädä toimeensa.

Vihdoinkin, 28 p:nä tammikuuta 1871 antautui nälänhädän näännyttämä
kaupunki. Mutta sotahistoriassa siihen saakka ennenkuulumattomalla
kunnialla. Linnoitukset luovutettiin, ympärysmuuri riisuttiin aseista,
linjaväen ja liikkuvan kaartin aseet annettiin pois, ne itse otettiin
sotavangeiksi. Mutta kansalliskaarti piti aseensa ja kanuunansa ja
taipui ainoastaan aselepoon voittajien kanssa. Eivätkä edes nämäkään
uskaltaneet voittokulussa kulkea Pariisiin. Vain pienen, päälle
päätteeksi osittain julkisen puiston muodostaman kolkan Pariisia
uskalsivat ne miehittää ja senkin ainoastaan pariksi päiväksi! Ja
tuonkin ajan piirittivät noita miehiä, jotka itse olivat 131 pitkää
päivää pitäneet Pariisia piirityksessä, Pariisin aseistetut työmiehet,
jotka tarkasti vartioivat, ettei yksikään "preussiläinen" päässyt
astumaan vieraalle valloittajalle määrätyn nurkan ahtaiden rajojen
ulkopuolelle. Sellaista kunnioitusta herättivät Pariisin työmiehet
sotajoukossa, jonka edessä keisarikunnan kaikki armeijat olivat
laskeneet aseensa, ja preussiläisten junkkarien, jotka olivat tulleet
paikalle kostaakseen ihan vallankumouksen liedellä, täytyi jäädä
kunnioittavasti seisomaan ja tervehtiä juuri tuota aseistettua
vallankumousta!

Sodan aikana olivat Pariisin työläiset rajoittuneet vaatimaan taistelun
tarmokasta jatkamista. Mutta nyt, kun Pariisin antautumisen jälkeen
tehtiin rauha, täytyi Thiers'in, hallituksen uuden päämiehen, havaita,
että omistavien luokkien -- suurten maanomistajien ja kapitalistien --
valtaa uhkasi alituinen vaara niin kauan kuin Pariisin työläisillä oli
aseet käsissään. Hänen ensimäinen tehtävänsä oli yrittää riisua ne
aseista. 18 p:nä maaliskuuta lähetti hän linja-joukot ryöstämään
kansalliskaartille kuuluvat, Pariisin piirityksen aikana valmistettua
ja julkisella listakeräyksellä maksettua tykistöä. Yritys epäonnistui,
Pariisi nousi yhtenä miehenä vastarintaan ja sota Pariisin ja
Versailles'issa majailevan Ranskan hallituksen välillä oli julistettu.
Maaliskuun 26 p:nä valittiin Pariisiin kommuuni ja julistettiin 28
p:nä. Kansalliskaartin keskuskomitea, joka siihen asti oli hoitanut
hallitusta, luovutti valtansa sille, sittenkun se sitä ennen vielä
oli antanut määräyksen Pariisin häpeällisen "siveyspoliisin"
lakkauttamisesta. 30 p:nä lakkautti kommuuni sotaväenoton ja seisovan
armeijan ja julisti kansalliskaartin, johon kaikkien asekuntoisten
kansalaisten tuli kuulua, ainoaksi aseelliseksi voimaksi. Se
antoi anteeksi kaikki asuntovuokrat vuoden 1870 lokakuusta
huhtikuuhun saakka, laskemalla jo maksetut vuokrasummat siitä alkavan
vuokra-ajan maksuiksi, ja lakkautti kaiken panttienmyynnin kaupungin
panttilainastoissa. Samana päivänä vahvistettiin kommuuniin valitut
ulkomaalaiset virkoihinsa, sillä "kommuunin lippu on maailmantasavallan
lippu". -- 1 p:nä huhtikuuta päätettiin, että kommuunin palveluksessa
olevan henkilön, siis myös kommuunin jäsenten itsensä korkein palkka ei
saanut nousta yli 6,000 frangin (6,000 mk). Seuraavana päivänä
määrättiin kirkko erotettavaksi valtiosta ja kaikki kirkollisiin
tarkoituksiin menevät valtionmaksut lakkautettaviksi samoin kuin kaikki
kirkolliset tilat muutettaviksi kansallisomaisuudeksi. Sen johdosta
käskettiin 8 p. huhtik. kouluista julistettavaksi pannaan kaikki
uskonnolliset vertauskuvat, kuvat, uskonkappaleet, rukoukset, lyhyesti
sanoen "kaikki mikä kuuluu kunkin yksityisen omantunnon piiriin" ja
toteutettiin vähitellen. -- 5 p:nä annettiin sen vastapainoksi,
että vanhan hallituksen joukot päivittäin ampuivat vangittuja
kommuunitaistelijoita, käsky pantiksi otettujen henkilöiden
vangitsemisesta, jota ei kuitenkaan pantu täytäntöön. -- 6 p:nä nouti
kansalliskaartin 137:s pataljoona giljotiinin, joka kansan äänekkäästi
riemuitessa poltettiin julkisesti. -- 12 p:nä päätti kommuuni syöstä
alas 1809 v:n Napoleonin sodan jälkeen Vendôme-torille pystytetyn,
valloitetuista kanuunista valetun voitonpatsaan kansallisylpeyttä ja
kansojen toisiaan vastaan kiihottamista muistuttavana. Se pantiin
täytäntöön 16 p:nä toukokuuta. -- Samana päivänä päätettiin antaa
laatia tilastollinen selonteko tehtailijoiden seisauttamista tehtaista
ja valmistaa suunnitelmia näiden tehtaiden käyttämiseksi niissä
työskennelleiden työmiesten avulla; työläisten piti muodostaa
osuustoiminnallisia yhdistyksiä, jotka taas olivat liitettävät
suuremmaksi liitoksi. -- 20 p:nä lakkautettiin leipurien yötyö
samaten kuin aina toisen keisarikunnan päiviltä asti voimassa ollut,
poliisin nimittämien henkilöiden -- ensiluokkaisten työriistäjien --
monopoolina (yksinoikeutena) harjoittama työnvälitys, joka annettiin
Pariisin kahdenkymmenen eri piirin (arrondissment) määrien (maire)
huoleksi. -- 30 p:nä huhtikuuta määräsi kommuuni lakkautettavaksi
panttilainakonttorit, jotka olivat, kuten sanottiin, työläisten
yksityistä nylkemistä varten ja olivat ristiriidassa sen oikeuden
kanssa, mikä työläisillä oli työkaluihinsa ja luottoon. -- 5 p:nä
toukok. päätti se hajoittaa Ludvig XVI:nnen mestauksen sovitukseksi
rakennetun rukous-kappelin.

Niin jyrkkänä ja puhtaana ilmeni maalisk. 18 p:n jälkeen pariisilaisen
liikkeen luokkaluonne, jonka taistelu maahan karannutta vihollista
vastaan oli tunkenut siihen asti syrjään. Kun kommuunissa istui melkein
yksinomaan työläisiä tai tunnettuja työväenedustajia, niin oli myös sen
päätöksillä ilmeisesti proletarinen luonne. Joko määräsi se
toimeenpantavaksi uudistuksia, jotka tasavaltalainen porvaristo
yksistään pelkuruudesta oli laiminlyönyt, mutta jotka muodostivat
välttämättömän perustuksen työväenluokan vapaalle toiminnalle, kuten
esim. sen lauseen toteuttaminen, että uskonto suhteessaan valtioon on
yksityinen asia; tai antoi se päätöksiä, jotka olivat suorastaan
työväenluokan eduksi tehtyjä ja jotka koskivat osittain syvästi vanhaan
yhteiskuntajärjestykseen. Mutta kaikkien näiden toteuttaminen voitiin
piiritetyssä kaupungissa korkeintaan vasta panna alulle. Ja toukokuun
alusta alkaen vaati taistelu Versailles'n hallituksen yhä lukuisammiksi
karttuvia joukkoja vastaan kaikki voimat.

7 p:nä huhtikuuta olivat versaillesilaiset vallanneet itselleen
ylipääsyn Seinen yli Neuillyn luona Pariisin länsirintamalla;
sitävastoin löi kenraali Eudes 11 p. takaisin niiden verisen
hyökkäyksen eteläistä rintamaa vastaan. Pariisia pommitettiin yhteen
menoon, ja sitä tekivät samat ihmiset, jotka olivat leimanneet
preussilaisten pommituksen samaa kaupunkia vastaan pyhyyden
loukkaukseksi. Nämä samat ihmiset kerjäsivät nyt Preussin
hallitukselta, että se lähettäisi pikaisesti Sedan'ista ja Metzista
vangitut ranskalaiset sotamiehet valloittamaan Pariisin heille
takaisin. Näiden joukkojen vähittäinen saapuminen antoi toukokuun
alusta versaillesilaisille ratkaisevan ylivoiman. Tämä osoittautui
jo siinä, että Thiers 23 p:nä katkaisi keskustelut, jotka koskivat
sellaista kommuunin tarjoamaa vaihtoa, että Pariisin arkkipiispa ja
koko joukko muita Pariisissa panttivankeina pidettyjä pappeja olisi
vaihdettu yksinään Blanqui'ta vastaan, joka kahdesti oli valittu
kommuuniin, mutta oli Clairvaux'ssa vankina. Mutta vielä enemmän ilmeni
se Thiers'in muuttuneessa kielenkäytössä; oltuaan tähän asti
pidättyväinen ja kaksikielinen, muuttui hän äkkiä hävyttömäksi,
röyhkeäksi, raa'aksi. Etelärintamalla ottivat versaillesilaiset 3 p:nä
toukokuuta Moulin Saquet'n kenttävarustukset, 9 p:nä täydellisesti
mäsäksi ammutun Issy'n linnoituksen ja 14 p:nä Vanves'in linnan.
Länsirintamalla hyökkäsivät he vähitellen, lukuisia ympärysmuuriin
saakka ulottuvia kyliä ja rakennuksia valloitellen, ihan päävallin
luokse asti. 11 p:nä onnistui heidän kavalluksen ja sinne asetetun
kansalliskaartin huolimattomuuden tähden tunkeutua kaupunkiin.
Preussiläiset, jotka pitivät miehitettyinä pohjoisia ja itäisiä
linnoituksia, sallivat versaillesilaisten tunkeutua eteenpäin yli
heiltä aselevossa kielletyn alueen kaupungin pohjoisosassa ja senkautta
ryhtyä hyökkäämään sillä pitkällä rintamalla, jonka pariisilaiset
luulivat olevan aselevolla suojatun ja jota siitä syystä pitivät
heikosti miehitettynä. Tämän johdosta oli vastarinta Pariisin
länsiosassa, varsinaisessa loistokaupunginosassa, ainoastaan heikkoa;
se muuttui sitä ankarammaksi ja sitkeämmäksi, mitä lähemmäksi itäistä
puolta, varsinaista työväenkaupunginosaa, eteenpäin tunkeutuvat joukot
tulivat. Vasta kahdeksanpäiväisen taistelun jälkeen kukistuivat
viimeiset kommuunin puolustajat Bellevillen ja Menilmontant'in
kukkuloilla, ja nyt saavutti turvattomien miesten, naisten ja lasten
murhaaminen, joka yltyen oli raivonnut läpi koko viikon, huippunsa.
Takaaladattava ei enää tappanut kyllin nopeasti, sadottain voitettuja
ammuttiin kuularuiskuilla mäsäksi. "Liittoutuneiden muuri" Père
Lachaisen kirkkopihalla, jossa viimeinen joukkomurha toimeenpantiin,
seisoo vielä tänäpäivänä kaikessa mykkyydessään paljon puhuvana
todistuksena siitä raivosta, mihin hallitseva luokka on valmis niin
pian kuin köyhälistö uskaltaa nousta esiintymään oikeuksiensa puolesta.
Sitten seurasivat joukkovangitsemiset, kun kaikkien teurastaminen
osoittautui mahdottomaksi, vangittujen riveistä mielivaltaisesti
poimittujen teurasuhrien ampumiset, loppujen kulettaminen suuriin
leireihin, joissa he odottivat raahaamistaan sotaoikeuksien
tuomittaviksi. Preussiläisiä joukkoja, jotka piirittivät Pariisin
koillisosaa, oli kielletty laskemasta lävitsensä yhtään pakolaista,
mutta kuitenkin sulkivat upseerit usein silmänsä, kun havaitsivat
sotamiehen enemmän noudattavan ihmisyyden kuin ylipäällikön käskyä;
erityisesti ansaitsee saksilainen armeijakunta tulla mainituksi siitä
ihmisystävällisestä menettelystään, että se laski läpi useita, joiden
osallisuus kommuunitaisteluihin oli ilmeinen.

       *       *       *       *       *

Jos tänään, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, tarkastelemme v:n 1871
Pariisin kommuunin toimintaa ja historiallista merkitystä, niin tulemme
havaitsemaan, että "Kansalaissodassa" annettuun esitykseen on vielä
tehtävä muutamia lisäyksiä.

Kommuunin jäsenet olivat jakaantuneina enemmistöön, blanquisteihin,
jotka myöskin olivat olleet vallalla kansalliskaartin keskuskomiteassa,
ja vähemmistöön, jonka etupäässä muodostivat Proudhon'in sosialistista
suuntaa kannattavat kansainvälisen työväenpuolueen jäsenet.
Blanquistit olivat silloin suurelta osaltaan sosialisteja ainoastaan
vallankumouksellisesta, proletarisesta vaistosta; ainoastaan muutamat
harvat olivat Vaillant'in kautta, joka tunsi saksalaista tieteellistä
sosialismia, päässeet suurempaan periaatteelliseen selvyyteen. Niin on
käsitettävissä, että taloudellisessa suhteessa lyötiin laimin paljon
sellaista, mitä kommuunin meidän nykyisen katsantokantamme mukaan olisi
pitänyt tehdä. Tosin kaikkein vaikeimmin ymmärrettävissä on se pyhä
kunnioitus, jolla nöyrinä jäätiin seisomaan Ranskan pankin porttien
ulkopuolelle. Se oli myöskin raskas poliittinen virhe. Pankki kommuunin
käsissä -- olisi ollut suuremman arvoinen kuin kymmenentuhatta
panttivankia. Se olisi vaikuttanut, että koko Ranskan porvaristo olisi
painostanut Versaillesin hallitusta tekemään rauhan kommuunin kanssa.
Mutta vielä ihmeteltävämpää on se suuri määrä oikeata, mitä
blanquisteista ja proudhonilaisista kokoonpantu kommuuni siitä
huolimatta teki. Luonnollisesti ovat ensi kädessä proudhonilaiset
vastuunalaisia kommuunin taloudellisista päätöksistä, niiden sekä
kiitettävistä että moitittavista puolista, ja blanquistit
vastuunalaisia sen poliittisista teoista ja tekemättä jättämisistä. Ja
kummassakin tapauksessa tahtoi historian iva -- kuten tavallisesti, kun
tieteilijät pääsevät peräsimeen käsiksi --, että niin toiset kuin
toisetkin tekivät ihan päinvastoin kuin heidän koulukuntansa oppi
heille määräsi.

Proudhon, pikkutilallisten ja käsityöläismestarien sosialisti, vihasi
yhdyskunnaksi liittymistä positivisella vihalla. Hän sanoi sen tuovan
enemmän pahaa kuin hyvää, olevan luonnostaan hedelmätöntä, jopa
vahingollista, koska se kahlehtii työläisten vapautta; se oli hänen
mielestään pelkkä uskonkappale, hyödytön ja ehkäisevä, ristiriidassa
niin hyvin työläisten vapauden kuin työn säästämisen kanssa, ja sen
varjopuolet kasvavat nopeammin kuin sen edut; sitä vastoin olivat
kilpailu, työnjako, yksityisomaisuus taloudellisia voimia.
Ainoastaan poikkeustapauksissa, kuten Proudhon niitä nimittää, --
suurteollisuudessa ja suurissa liikeyrityksissä, esim. rautateillä --
oli työläisten yhteenliittyminen paikallaan. (Ktso Idée général de la
révolution, 3. étude.)

Jo 1871 oli suurteollisuus itse Pariisissa, taiteellisen käsityön
pääpaikassa, siinä määrin lakannut olemasta poikkeustapaus, että
kommuunin verrattomasti tärkein päätös määräsi suur- ja vieläpä
käsityöteollisuudelle järjestelyn, joka ei ainoastaan perustunut
työläisten yhteenliittymiseen, vaan jonka myös piti yhdistää nämä
liittymät yhdeksi suureksi liitoksi, lyhyesti sanottuna järjestelmän,
jonka, kuten Marx "Kansalaissodassaan" aivan oikein huomauttaa, loppujen
lopuksi täytyisi johtaa kommunismiin, siis aivan vastakkaiseen
suuntaan kuin Proudhon'in oppi. Ja siitä syystä olikin kommuuni
proudhonilaisen sosialistikoulun hauta. Tämä koulu onkin nykyään
hävinnyt ranskalaisista työväenpiireistä. Siellä on nyt niin
possibilistien kuin marxilaistenkin keskuudessa kieltämättömästi
vallalla marxilainen teoria. Ainoastaan "radikalisten" porvarien
joukossa on vielä proudhonilaisia.

Blanquisteille ei käynyt paremmin. Salaliittojen kouluissa kasvaneina
ja niissä käytettävän ankaran kurin koossapitäminä oli niillä
lähtökohtana mielipide, että suhteellisesti pieni määrä päättäväisiä,
hyvin järjestyneitä miehiä pystyy suotuisan hetken tultua ei ainoastaan
tarttumaan valtion ohjaksiin vaan myöskin suurta ja häikäilemätöntä
tarmoa käyttämällä pitämään ne käsissään, siksi kunnes ovat onnistuneet
tempaamaan kansanjoukot vallankumouksen pyörteeseen ja keräämään ne
pienen johtajajoukon ympärille. Siihen kuului ennen kaikkea kaiken
vallan mitä ankarin, diktaattorimainen keskittäminen uuden
vallankumouksellisen hallituksen käsiin. Ja mitä teki kommuuni, jonka
enemmistönä olivat juuri nämä blanquistit? Kaikissa julistuksissaan
maaseudun ranskalaisille kehoitti se näitä kaikkien kuntien vapaaseen
liittoon Pariisin kanssa, kansalliseksi järjestöksi, jonka kansakunta
nyt ensi kerran itse loisi. Juuri tähänastisen hallituksen
keskitetyn sortovallan armeijoineen, valtiollisine poliiseineen ja
virkavaltoineen, jonka Napoleon oli 1798 luonut ja jonka jokainen uusi
hallitus oli siitä lähtien ottanut tervetulleena aseena vastaan ja
käyttänyt vastustajiaan vastaan, juuri tämän vallan piti kaikkialla
kaatua, niinkuin se jo oli Pariisissa kukistunut.

Kommuunin täytyi heti alussa tunnustaa, että työväenluokka, kerran
valtaan päässeenä, ei enää kauemmin voinut hoitaa taloutta vanhan
valtiokoneiston avulla; että tämän saman luokan, jottei se menettäisi
takaisin omaa, äsken valloittamaansa valtaa, täytyi toiselta puolen
hävittää koko vanha, siihen asti sitä itseään vastaan käytetty
sortokoneisto, toiselta puolelta turvata itsensä omia virka- ja
valtiopäivämiehiään vastaan julistamalla, että ne voitiin
poikkeuksettomasti ja milloin tahansa erottaa. Missä ilmeni
tähänastisen valtion luonteenomainen omaisuus? Yhteiskunta oli alkuaan
yhteisten etujensa huoltamista varten luonut yksinkertaisen työnjaon
kautta itselleen omia orgaaneja, elimiä. Mutta nämä orgaanit, joiden
huippuna on valtiovalta, olivat aikaa yhteisen, omien erikoisetujensa
palveluksessa, muuttuneet yhdyskunnan palvelijoista sen herroiksi. Tämä
on havaittavissa niin hyvin demokraattisissa tasavalloissa kuin
perinnöllisissä yksinvalloissakin. Missään eivät "valtiomiehet"
muodosta eristetympää ja mahtavampaa osaa kansasta kuin juuri
Pohjois-Amerikassa. Siellä hallitsevat kumpaakin niistä kahdesta
suuresta puolueesta, jotka vaihdellen ovat vallassa, vuorostaan
ihmiset, jotka harjoittavat politiikkaa hyödyksensä, jotka
keinottelevat itselleen paikkoja liittovaltion ja yksityisten
valtioitten lakiasäätävissä laitoksissa tai jotka elävät puolueensa
vaaliyllytyksestä ja puolueen voitettua vaaleissa saavat hyviä virkoja
palkaksensa. Tiedetään, miten amerikalaiset ovat 30 vuotta koittaneet
ravistaa tätä sietämättömäksi käynyttä iestä niskastaan, mutta kaikesta
huolimatta vajoavat yhä syvemmälle tähän turmeluksen ja lahjomisien
suohon. Juuri Amerikassa voimme paraiten nähdä, miten tämä valtiovallan
vieraantuminen yhteiskunnasta, jonka yksinomaiseksi välikappaleeksi
se alkuaan oli tarkoitettu, tapahtuu. Siellä ei ole olemassa
hallitsijasukua, ei aatelistoa, ja seisovata sotaväkeä, lukuunottamatta
sitä pientä joukkoa, joka on intiaanien vartioimista varten, ei ole
virkavaltaa vakinaisine virkoineen ja eläkkeensaamisoikeuksineen. Ja
kuitenkin on siellä kaksi joukkuetta valtiollisia keinottelijoita,
jotka vaihdellen pitävät valtiovaltaa ja käyttävät mitä turmeltuneimpia
keinoja likaisten päämääriensä saavuttamiseksi -- ja kansa
kokonaisuudessaan on voimaton näitä, kahta, näennäisesti sen
palveluksessa olevaa, mutta todellisuudessa sitä hallitsevaa ja
riistävää polikoitsijain liittoa vastaan.

Vastustaakseen tätä, kaikissa nykyisissä valtioissa välttämättömästi
tapahtuvaa valtion ja valtio-orgaanien muutosta yhteiskunnan
palvelijoista sen herroiksi, käytti kommuuni kahta pettämätöntä keinoa.
Ensiksikin täytti se kaikki paikat, hallinnon, lainkäytön, opetuksen
y.m. aloilla, vaaleilla, joissa kaikilla niihin osaaottavilla oli
yleinen äänioikeus ja samalla mahdollisuus milloin hyvänsä peruuttaa
vaalin tulos. Ja toiseksi maksoi se kaikista viroista, niin
korkeammista kuin alemmistakin, ainoastaan sen palkan, minkä muutkin
työmiehet saivat. Korkein palkka, mitä ylimalkaan maksettiin, oli
6,000 frangia. Sillä oli pantu varma salpa kumartelemisille ja
onnenonkimisille myös ilman niitä edustuslaitosten edustajia sitovia
valtuuksia, joita päällepäätteeksi liitettiin siihen.

Tämä vallitsevan valtiovallan hävittäminen ja korvaaminen
uudella, todella demokraattisella, on perusteellisesti kuvattu
Kansalaissota-julistuksen kolmannessa kohdassa. Mutta oli tarpeellista
tässä vielä lyhyesti kajota muutamiin piirteisiin, koska juuri
valtiosta oleva taikausko on Saksassa siirtynyt filosofiasta
porvariston ja monien työläistenkin yleiseen tajuun. Filosofisen
käsityksen mukaan on valtio "aatteen toteuttamista" tai filosofien
kielelle käännetty jumalan valtakunta maan päällä, alue, jolla ikuinen
totuus ja oikeudenmukaisuus toteutuu tai tullaan toteuttamaan. Siitä
johtuu sitten taikauskoinen kunnioitus valtiota ja kaikkea sen kanssa
yhteydessä olevata kohtaan, mikä kunnioitus käy sitä helpommaksi, kun
lapsuudesta asti on tottunut kuvittelemaan, että koko yhteiskunnan
yhteisiä toimia ja harrastuksia ei voitaisi hoitaa muulla tavalla kuin
millä niitä on hoidettu tähänkin asti, nimittäin valtion ja sen
oivallisten orgaanien välityksellä. Ja luullaan jo otetuksi valtavan
rohkea askel, kun on vapauduttu uskosta perinnölliseen yksinvaltaan ja
vannoudutaan kannattamaan kansanvaltaista tasavaltaa. Mutta itse
asiassa ei valtio ole muuta kuin koneisto, jonka avulla toinen luokka
voi sortaa toista, demokraattisessa tasavallassa yhtä suuressa määrässä
kuin yksinvallassakin, ja paraimmassa tapauksessa paha, jonka
luokkaherruudesta taisteleva voitokas köyhälistö saa perinnöksi ja
jonka pahimpia puolia se voi olla yhtä vähän kuin kommuuni
mahdollisimman pian karsimatta, kunnes uusissa vapaammissa
yhteiskunnallisissa oloissa kasvanut sukupolvi kykenee heittämään koko
valtio-rähjän niskoiltaan.

Saksalainen poroporvari on jälleen joutunut terveellisen pelon valtaan
kuullessaan sanat: köyhälistön diktatuuri. No, hyvät herrat, tahdotteko
tietää, miltä tämä diktatuuri näyttää? Katsastelkaa Pariisin kommuunia.
Se oli köyhälistön diktatuuria.

Lontoossa, Pariisin kommuunin 20:nä vuosipäivänä, maalisk. 18 p:nä
1891.

_F. Engels_.



Kansainvälisen työväenliiton jäsenille Euroopassa ja Yhdysvalloissa.



1.

Pääneuvoston ensimmäinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta.


Liittomme vihkimisjulistuksessa marrask. 1864 sanottiin: "Jos
työväenluokan vapauttaminen edellyttää työväenluokan veljellistä
yhteenliittymistä ja yhteisvaikutusta, niin miten voi se tämän suuren
tehtävän täyttää, niin kauan kuin ulkopolitiikka rikoksellisia
suunnitelmia noudattaen kiihoittaa kansallisia ennakkoluuloja toisiaan
vastaan ja ryöstösodissa vuodattaa kansan verta ja tuhlaa sen
omaisuutta?" Ja internatsionalen tavoittelema ulkopolitiikka ilmaistiin
seuraavilla sanoilla: "Siveellisyyden ja oikeuden yksinkertaisten
lakien, joiden tulee vallita yksityishenkilöitten välisissä suhteissa,
pitäisi myöskin päästä korkeimpina lakeina hallitsemaan kansojen
keskinäisiä suhteita."

Ei ole ensinkään ihmeteltävää, että Louis Bonaparte, joka oli anastanut
valtansa käyttämällä hyväkseen Ranskan luokkataistelua ja pitkittänyt
sitä yhä uusiutuneiden ulkonaisten sotien avulla, heti alusta alkaen
kohteli internatsionalea vaarallisena vihollisenaan. Päivää ennen
kansanäänestystä pani hän toimeen vainon Pariisissa, Lyonissa,
Rouenissa, Marseille'ssa, Brestissä, lyhyesti sanoen koko Ranskassa
löytyvien kansainvälisen työväenliiton hallitsevain valiokuntain
jäseniä vastaan sillä tekosyyllä, että internatsionale muka on salainen
seura ja suunnittelee salaliittoa hänen henkeänsä vastaan, minkä
tekosyyn hänen omat tuomarinsa hyvin pian paljastivat täydellisesti
mielettömäksi. Mikä oli intematsionalen ranskalaisten osastojen
todellinen rikos? Se, että ne Ranskan kansalle kuuluvasti selittivät,
että plebiscitin[1] puolesta äänestäminen on samaa kuin äänestää maahan
despotismia sisällisesti ja sotaa ulkonaisesti. Ja se oli todellakin
heidän työtänsä, että kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kaikissa
Ranskan teollisuuskeskuksissa työväenluokka nousi yhtenä miehenä
vastustamaan plebiscitiä. Onnettomuudeksi painoi maaseutupiirien raskas
tietämättömyys heidän äänimääränsä vähemmistöön. Lähes koko Euroopan
pörssit, hallitukset, hallitsevat luokat ja sanomalehdistö juhlivat
kansanäänestyksen tulosta Ranskan keisarin työväenluokasta saamana
loistavana voittona. Todellisuudessa oli se merkinanto murhaamiseen, ei
yksityisten mutta kokonaisten kansojen.

V:n 1870 heinäkuun sotasalaliitto on ainoastaan parannettu painos v:n
1851 joulukuun valtiokeikausta. Ensi katsauksella näytti asia niin
hassulta, ettei Ranska tahtonut uskoa sen todellista vakavuutta. Paljoa
ennemmin uskoi se edusmiestä, joka sotaisissa ministeripuheissa näki
vain pörssi-manööverin. Kun 15 p:nä heinäk. sota vihdoin virallisesti
ilmoitettiin lainsäätäjäkunnalle, kieltäytyi koko vastustuspuolue
myöntämästä toistaiseksi tarvittavia varoja. Itse Thiers'kin leimasi
sodan "inhoittavaksi". Kaikki Pariisin riippumattomat sanomalehdet
tuomitsivat sen, ja, ihmeellistä kyllä, melkein koko maaseutulehdistö
yhtyi niihin.

Sillä välin olivat internatsionalen pariisilaiset jäsenet jälleen
toiminnassa. "Reveil"-lehdessä heinäk. 12 p:nä julkaisivat ne
julistuksensa "kaikkien kansojen työläisille", jossa sanotaan:

"Taas uhkaa poliittinen kunnianhimo maailman rauhaa sillä tekosyyllä,
että se muka suojelee Euroopan tasapainoa ja kansalliskunniata.
Ranskan, Saksan ja Espanjan työläiset! Yhdistäkäämme äänemme yhteiseksi
inhon huudoksi sotaa vastaan... Sota tasapainokysymyksen tai dynastian
(hallitsijasuvun) tähden ei voi työläisten silmissä olla muuta kuin
rikoksellista hulluutta. Me, jotka tarvitsemme työtä ja rauhaa, panemme
äänekkään vastalauseen niiden sotaisia kehoituksia vastaan, jotka
ostavat itsensä vapaiksi veriverosta ja yleisessä onnettomuudessa
näkevät ainoastaan uusien keinottelujen lähteen!... Saksalaiset veljet,
meidän hajaantumisestamme olisi vain seurauksena despotismin
(itsevaltiuden) täydellinen voittokulku kummallakin puolella Rheiniä...
Kaikkien maiden työläiset, mikä lieneekään tällä hetkellä tulos
yhteisistä ponnistuksistamme? Kansainvälisen työväenpuolueen, jolla ei
ole rajoja, jäseninä lähetämme me katkeamattoman yhteenkuuluvaisuuden
todistuksena teille Ranskan työläisten puolesta onnentoivotukset ja
terveiset!"

Tätä puolueemme Pariisin osaston julistusta seurasi koko joukko
ranskalaisia julistuksia, joista tässä esitämme vain yhden.
Neuilly-sur-Seine'stä, joka on julkaistu "Marseillaise"-lehdessä
heinäk. 22 p:nä: "Onko sota oikeudenmukainen? Ei! Onko sota
kansallinen? Ei! Se on kokonaan dynastinen (hallitsijasukua koskeva).
Oikeudenmukaisuuden, kansanvallan ja Ranskan todellisten etujen nimessä
yhdymme me täydellisesti ja kaikella tarmollamme internatsionalen
vastalauseisiin sotaa vastaan".

Nämä vastalauseet ilmaisivat Ranskan työläisten todellisia tunteita,
kuten eräs omituinen tapaus sen pian selvästi todisti. Kun alkuaan
Louis Bonaparten johdolla järjestetty joulukuun 10:nnen päivän tunnettu
roistojoukko työpuseroihin puettuina työmiehinä laskettiin kaduille,
joilla niiden sotaisia intiaanitansseja esittämällä tuli lietsoa
sotaintoa, vastasivat esikaupunkien oikeat työläiset niin valtavilla
mielenosoituksilla rauhan puolesta, että poliisipäällikkö Pietri katsoi
paraimmaksi äkkiä lopettaa kaiken enemmän katupolitiikan sillä
tekosyyllä -- että uskollinen Pariisin väestö on jo riittävästi
ilmaissut kauan pidätetyn isänmaanrakkautensa ja valtavan
sotainnostuksensa!

Miten Louis Bonaparten sota Preussia vastaan päättyneekin, toisen
keisarikunnan kuolinkello on Pariisissa jo kalahtanut. Se tulee
päättymään, niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme
unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat,
jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista
kahdeksantoista vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon
saattamisen julmaa ilveilyä.

Saksan taholta on sota puolustussotaa. Mutta kuka oli saattanut Saksan
sellaiseen pakkotilaan, että sen täytyi puolustautua? Kuka teki Louis
Bonapartelle mahdolliseksi käydä sotaa Saksaa vastaan? Preussi!
Bismarck se oli, joka saman Louis Bonaparten kanssa teki salaliiton
kukistaakseen kansallisen vastarinnan kotonaan ja anastaakseen Saksan
Hohenzollernien hallitsijasuvulle. Jos Sadovan taistelu olisi hävitty,
sen sijaan että se voitettiin, niin olisi ranskalaisia pataljoonia
tulvimalla tulvinut Saksaan Preussin liittolaisina. Onko Preussi voiton
jälkeen silmänräpäyksen hetkeäkään uneksinut asettaa orjuutetun Ranskan
vapaan Saksan rinnalle? Kokonaan päinvastoin! Se piti orjallisesti
kiinni vanhan järjestelmänsä synnynnäisistä kauneuksista ja liitti
siihen lisäksi kaikki toisen keisarikunnan konnankoukut, sen todellisen
despotismin (itsevaltiuden) ja näennäisen kansanvaltaisuuden, sen
poliittiset häikäisykeinot ja rahalliset huijaukset, sen pöyhkeilevät
puheenparret ja ala-arvoiset silmänkääntäjätemput. Bonapartelainen
sortohallitus, joka tähän saakka oli kukoistanut ainoastaan Rheinin
toisella puolella, oli tämän kautta saanut vastineensa toisellakin
puolella. Ja mitä saattoi siitä asiain tuolla kannalla ollessa seurata
muuta kuin sota?

Jos Saksan työväenluokka sallii nykyisen sodan kadottaa ankarasti
puolustusta tarkoittavan luonteensa ja huonontua sodaksi Ranskan kansaa
vastaan, niin tulevat sekä voitto että tappio yhtä turmiollisiksi.
Kaikki se paha, mikä Saksaa kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien
jälkeen, tulee jälleen leimahtamaan esiin yhä suuremmalla ankaruudella.

Internatsionalen periaatteet ovat kuitenkin liian laajalti levinneet ja
liian syvästi juurtuneet Saksan työväenluokkaan, jotta meidän
tarvitseisi pelätä niin surullista loppua. Ranskan työläisten ääni on
löytänyt kaiun Saksasta. Braunschweigiin kokoontunut suuri
työväenkokous on 16 p:nä heinäk. julistanut täydellisesti yhtyvänsä
Pariisin manifestiin, hylännyt jokaisen ajatuksenkin kansallisesta
vastarinnasta Ranskaa vastaan ja tehnyt päätöksen, jossa sanotaan: "Me
vastustamme kaikkia sotia, mutta ennen kaikkea kaikkia hallitsijasukua
koskevia... Raskaalla huolella ja surulla näemme me itsemme
pakotetuiksi välttämättömänä pahana käytävään puolustussotaan. Mutta
samalla kehoitamme me koko ajattelevaa työväenluokkaa tekemään
mahdottomaksi sellaisen hirvittävän yhteiskunnallisen onnettomuuden
uusiutumisen siten, että kansoille itselleen vaaditaan valta päättää
sodasta ja rauhasta ja päästä niin omien kohtaloittensa herroiksi."

Chemnitzissä on 50,000 saksilaista työmiestä edustava edustajakokous
yksimielisesti tehnyt seuraavan päätöksen: "Saksan demokratian
(kansanvallan) ja erityisesti sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen
liittyneiden työläisten nimessä julistamme me nykyisen sodan yksistään
hallitsijasukujen väliseksi... Ilomielin tartumme me Ranskan työläisten
tarjoamaan veljenkäteen... Muistaessamme kansainvälisen työväenliiton
tunnuslauseen: 'Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!' emme
koskaan unohda, että kaikkien maiden työläiset ovat ystäviämme, mutta
niiden itsevaltiaat meidän vihamiehiämme."

Internatsionalen Berliinin osasto vastasi samoin Pariisin manifestiin:
"Yhdymme kaikesta sydämestämme vastalauseeseenne. Lupaamme
juhlallisesti, ettei sotatorventoitotus eikä kanuunain pauke, ei voitto
eikä tappio vieroita meitä yhteisestä, kaikkien maiden työläisten
yhteenliittämistä tarkoittavasta työstämme."

Tämän epätoivonvimmaisen taistelun taustalla vaanii Venäjän kamala
hahmo. On huono enne, että merkinanto nykyiseen sotaan annettiin juuri
samalla hetkellä, kun Venäjän hallitus oli päättänyt sotatarkoituksiin
valmistettujen rautateittensä rakentamisen ja jo keskitti joukkoja
Pruth-joelle päin. Miten suurta myötätuntoa saksalaiset lienevätkään
oikeutettuja vaatimaan puolustussodassaan bonapartelaista hyökkäystä
vastaan, ne varmasti heti kadottaisivat sen, jos ne sallisivat Saksan
hallituksen pyytää tai varsinkin vastaanottaa kasakoiden apua.
Muistettakoon, että riippumattomuussotansa jälkeen Napoleon I vastaan
Saksa oli vuosikymmeniä avuttomana tsaarin jalkain juuressa.

Englannin työväenluokka ojentaa Ranskan samoin kuin Saksankin
työläisille veljellisesti kätensä. Se on lujasti vakuutettu, että,
miten paraillaan riehuva hirvittävä sota päättyneekin, kaikkien maiden
työläisten yhteenliittyminen lopullisesti tulee perinjuurin hävittämään
sodan. Samaan aikaan kuin virallinen Ranska ja virallinen Saksa
syöksyvät veljesverta vuodattavaan taisteluun, lähettävät työläiset
toisilleen rauhan ja ystävyyden viestejä. Tämä ainoa suuri tosiasia,
jolla ei ole vertaista menneisyyden historiassa, avaa näköalan
kirkkaampaan tulevaisuuteen. Se todistaa, että vanhan yhteiskunnan, sen
taloudellisen kurjuuden ja valtiollisen järjettömyyden vastakohtana on
syntymässä uusi yhteiskunta, jonka kansainvälisenä periaatteena tulee
olemaan rauha, koska kaikkien kansojen keskuudessa vallitsee sama
periaate -- työn periaate! Tämän uuden yhteiskunnan uranuurtaja on
kansainvälinen työväenliitto.

Lontoossa, 23 p:nä heinäk. 1870.



II.

Pääneuvoston toinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta.


Ensimmäisessä selostuksessamme 23 p. heinäk. sanottiin: "Toisen
keisarikunnan kuolinkello on jo Pariisissa kalahtanut. Se tulee
päättymään niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme
unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat,
jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista
18 vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon saattamisen julmaa
ilveilyä."

Siis jo ennen kuin sotatoimet olivat alkaneet, käsittelimme me
bonapartelaista saippuakuplaa menneisyyteen kuuluvana ilmiönä.

Me emme ole pettyneet toisen keisarikunnan elinvoimaisuuden suhteen. Me
emme olleet myöskään väärässä peljätessämme, että Saksan sota tulisi
"kadottamaan ankarasti puolustusta tarkoittavan luonteensa ja
muuttumaan sodaksi Ranskan kansaa vastaan". Puolustussota päättyi
itse asiassa silloin, kun Louis Bonaparte ja Sedan antautuivat ja
tasavalta julistettiin Pariisissa. Mutta jo paljon ennen näitä
tapahtumia, jo samalla hetkellä, jolloin bonapartelaisten aseitten
täydellinen mädännäisyys oli käynyt selville, päätti preussiläinen
sotilassuosikkijoukkue ryhtyä valloitussotaan. Kuningas Wilhelmin oma,
sodan alussa antama julistus oli tosin kiusallisena esteenä tiellä.
Valtaistuinpuheessaan Pohjois-Saksan valtiopäivillä oli hän
juhlallisesti julistanut käyvänsä sotaa Ranskan keisaria eikä Ranskan
kansaa vastaan. 11 p:nä elok. oli hän antanut Ranskan kansalle
manifestin, jossa sanottiin: "Keisari Napoleon on sekä maalla että
merellä hyökännyt Saksan kansaa vastaan, joka on toivonut ja yhäti
toivoo saavansa elää rauhassa Ranskan kansan kanssa. Minä olen ottanut
Saksan armeijan päällikkyyden käsiini torjuakseni hänen hyökkäyksensä
ja sotatapaukset ovat pakottaneet minut astumaan Ranskan rajojen yli."
Ei siinä kyllin, että hän väittää sotaa "puolustussodaksi" ilmoittaen
ottaneensa armeijan päällikkyyden käsiinsä "hyökkäyksen torjumista"
varten, vaan lisää hän vielä, että "sotatapaukset ovat pakottaneet"
hänet astumaan Ranskan rajojen yli. Puolustussota luonnollisesti ei
estä ryhtymästä hyökkäämään, kun vaan "sotatapaukset" siihen
pakottavat!

Niin oli tämä jumalaapelkääväinen kuningas Ranskan ja koko maailman
edessä sitoutunut käymään pelkkää puolustussotaa. Miten saada hänet
vapautetuksi tästä juhlallisesta lupauksesta? Näyttämöohjaajain täytyi
saada asia näyttämään siltä, että hallitsija ikäänkuin vastenmielisesti
taipuisi noudattamaan Saksan kansan vastaansanomatonta käskyä. He
antoivat suunvuoron heti Saksan vapaamieliselle keskiluokalle, sen
professoreille, kapitalisteille, kaupunginvaltuutetuille ja
sanomalehtimiehille. Tämä keskiluokka, joka vuosina 1846-1870
taisteluissaan kansalaisvapauden puolesta oli antanut kerrassaan ennen
näkemättömän horjuvaisuuden, kykenemättömyyden ja pelkuruuden näytteen,
oli luonnollisesti suuresti ihastunut saadessaan astua Euroopan
näyttämölle saksalaisen patriotismin (isänmaallisuuden) kiljuvana
leijonana. Se otti kansalaisten riippumattomuuden väärän kaavun
päällensä uskotellakseen, että se muka pakottaisi Preussin hallitusta
-- mihin? Juuri tämän hallituksen salaisiin suunnitelmiin. Se katui
vuosikausia kestänyttä, melkein jumalista uskoaan Louis Bonaparten
erehtymättömyyteen vaatimalla äänekkäästi Ranskan tasavallan
paloittelemista. Kuunnelkaammepa hetkinen näiden ytimekkäiden
patrioottien uskottaviksi tekemiä verukkeita!

He eivät uskalla väittää, että Elsass-Lothringin väestö haluaa
saksalaisten syleilyä -- asia on aivan päinvastoin. Kurittaakseen
Strassburgin ranskalaista isänmaanrakkautta pommitettiin tuota
kaupunkia, joka on itsenäinen, vahvasti varustettu linnoitus,
tarkotuksettomsti ja raakamaisesti 6 päivää yhteen menoon
"saksalaisilla" räjähtävillä kuulilla, sytytettiin tuleen ja surmattiin
suuri joukko sen puolustukseen kykenemättömiä asukkaita. Niin kyllä --
mutta näiden maakuntain maaperä oli pitkän aikaa sitten kuulunut
jollekin aikoja sitten nukahtaneelle saksalaiselle valtakunnalle.
Näyttää sentähden kuin olisivat maapohja ja ihmiset, jotka sillä ovat
kasvaneet, takavarikoitavat luovuttamattomana saksalaisena omaisuutena.
Jos Euroopan vanha kartta kerran muovaillaan uudelleen historiallisen
oikeuden mukaan, niin silloin emme saa missään tapauksessa unhottaa,
että Brandenburgin vaaliruhtinas aikanaan oli preussiläisten
valloitustensa tähden Puolan tasavallan vasalli.

Viekkaat patriootit kuitenkin vaativat Elsassia ja saksalaista
Lothringia "aineellisena vakuutena" ranskalaisia hyökkäyksiä vastaan.
Kun tämä halveksittava tekosyy on pannut joukon heikkopäisiä sekasin,
on velvollisuutemme vähän lähemmin kosketella sitä.

On epäilyksetöntä, että Elsassin ja vastapäätä olevan Rheinin rannan
yleinen muodostus sekä sellaisen suuren linnoituksen kuin Strassburgin
olemassaolo joksikin Baselin ja Germersheimin puolivälissä on hyvin
edullinen ranskalaisten hyökkäykselle Etelä-Saksaan, samalla kuin se
omituisella tavalla vaikeuttaa hyökkäystä Etelä-Saksasta Ranskaan.
Edelleen on epäilyksetöntä, että Elsassin ja saksalaisen Lothringin
anastus vahvistaisi suuresti Etelä-Saksan rajaa. Se tulisi silloin
hallitsemaan Vogesien harjaa pitkin niiden koko pituutta ja niitä
linnoituksia, jotka hallitsevat sen pohjoisia vuorisolia. Jos Metz'kin
vallattaisiin, niin olisi Ranskalta epäilemättä riistetty kaksi sen
tärkeintä toiminta-asemata Saksaa vastaan, mutta mikään ei estäisi sitä
perustamasta uusia Nancy'n ja Verdun'iin. Saksan hallussa on Koblenz,
Mainz, Germersheim, Rastat! ja Ulm -- hyviä tukikohtia Ranskaa vastaan,
joita Saksa on suuresti käyttänyt hyväksensä tässä sodassa. Minkä
oikeuden varjolla voisi se kadehtia Ranskalta Metz'iä ja Strassburgia,
ainoita merkitsevämpiä linnoituksia, jotka sillä on tällä seudulla?

Sitäpaitsi on Strassburg Etelä-Saksalle vaarana ainoastaan niin kauan
kuin tämä on Pohjois-Saksasta erillään oleva valta. V. 1792-95 ei
Etelä-Saksaa koskaan ahdistettu tältä taholta, koska Preussi otti osaa
Ranskan vallankumousta vastaan käytyyn sotaan. Mutta niin pian kuin
Preussi 1795 teki yksityisrauhansa ja jätti Etelä-Saksan oman onnensa
nojaan, alkoivat hyökkäykset sitä vastaan, Strassburg tukikohtana, ja
jatkuivat aina vuoteen 1809. Todellisuudessa voi yhdistynyt Saksa tehdä
Strassburgin ja jokaisen ranskalaisen armeijan Elsassissa
vaarattomaksi, jos se keskittää kaikki joukkonsa Saarlouis'n ja Landaun
välille, kuten tässä sodassa on tapahtunut, ja joko hyökkää eteenpäin
tai ryhtyy taisteluun Mainz'in ja Metzin välisellä tiellä. Niin kauan
kuin saksalaisten joukkojen päävoimat ovat siellä, on jokainen
Strassburgista Etelä-Saksaan ryntäävä armeija kierretty ja sen yhteys
muihin uhattu. Jos nykyinen sota on näyttänyt jotakin, niin on se
näyttänyt, miten helppo on Saksasta käsin hyökätä Ranskaan.

Mutta -- rehellisesti puhuaksemme -- eikö ylipäänsä ole järjetöntä ja
meidän ajallemme vierasta, että sotilaalliset näkökohdat kohotetaan
siksi periaatteeksi, jonka mukaan kansalliset rajat ovat määrättävät?
Jos tahtoisimme noudattaa tätä sääntöä, niin voisi Itävalta vaatia
Venetsian ja Mincio-linjan ja Ranska Rheinin-linjan suojaamaan
Pariisia, joka varmasti on suojattomampi koillisesta kuin Berliini
lounaisesta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan. Jos rajat ovat määrättävät
sotaetuja silmällä pitäen, niin ei vaatimuksilla tule koskaan olemaan
loppua, koska jokainen sotalinja välttämättömästi on puutteellinen ja
voidaan parantaa ainoastaan uusien alueiden anastamisella. Eikä sitä
sotalinjaa sitäpaitsi voida koskaan määrätä lopullisesti ja
oikeudenmukaisesti, koska voittaja aina pakottaa voitetun suostumaan
siihen ja siinä on sen johdosta jo uuden sodan siemen.

Kaiken historian opetus on: kansakuntain laita on sama kuin
yksityisten. Hyökkäyksen mahdollisuuden estämiseksi on riistettävä
niiltä kaikki puolustuskeinot. Ei riitä, että käy vastustajaa kurkkuun
kiinni vaan on se heti tapettava. Jos koskaan valloittaja on ottanut
"aineelliset vakuudet" musertaakseen kansakunnan voimat, niin teki sen
Napoleon I Tilsitin sopimuksen ja sen tavan kautta, jolla hän pani sen
täytäntöön Preussia ja muuta Saksaa vastaan. Ja kuitenkin murtui
muutamia vuosia myöhemmin hänen jättiläisvaltansa kuin mädäntynyt ruoko
Saksan kansan edessä. Mitä ovat ne "aineelliset vakuudet", jotka
Preussi hurjimmissa unelmissaan saa pakotetuksi Ranskan antamaan,
verrattuina niihin, jotka Napoleon I kiristi siltä itseltään. Tulos ei
tule tällä kertaa olemaan vähemmän turmiollinen. Historia ei tule
mittaamaan kostoansa Ranskalta riistettyjen neliöpeninkulmain, vaan sen
rikoksen suuruuden mukaan, että 19:nnen vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla on jälleen herätetty eloon valloituspolitiikka.

Saksalaisen kiihkoisänmaallisuuden toitottajat sanovat: ette saa
sekoittaa saksalaisia ranskalaisiin. Me emme tavoittele mainetta,
ainoastaan turvallisuutta. Saksalaiset ovat pohjaltaan rauhaa
rakastavaa kansaa. Heidän harkitsevan huolenpitonsa alaisena ollessa
muuttuu itse valloituskin tulevan sodan syystä ikuisen rauhan pantiksi.
Luonnollisestikaan ei se ollut Saksa, joka 1792 ryntäsi Ranskaan
ylevänä päämääränään 1700-luvun vallankumouksen kukistaminen
paineteilla! Eikö se ollut Saksa, joka tahrasi kätensä Italian
valloituksessa, Unkarin sortamisessa ja Puolan jaossa? Sen nykyinen
sotilasjärjestelmä, joka jakaa koko voimakkaan miespuolisen väestön
kahteen osaan -- palveluksessa olevaan seisovaan sotaväkeen ja toiseen
lomalla olevaan seisovaan varaväkeen, jotka molemmat ovat yhtä suuressa
määrässä velvollisia tottelemaan ruhtinasta jumalan armosta --
sellainen sotilasjärjestelmä on luonnollisesti erinomainen
mailmanrauhan "aineellinen vakuus" ja sen lisäksi sivistyksen korkein
päämäärä! Saksassa niinkuin kaikkialla muuallakin myrkyttävät
vallitsevan järjestelmän hovinarrit yleistä mielipidettä
suitsutuksillaan ja valheellisilla itsekiitoksillaan.

He näyttävät pahastuneilta katsellessaan ranskalaisia Metzin ja
Strassburgin linnoituksia -- nämä saksalaiset patriootit --,
mutta he eivät näe mitään pahaa siinä moskovalaisten kauheassa
linnoitusjärjestelmässä, johon kuuluvat Warsova, Modlin ja Ivangorod.
Samalla kun he vapisevat kauhusta peljätessään bonapartelaisia
hyökkäyksiä, sulkevat he silmänsä siltä häpeältä, mikä on tsaarin
suojeluksenalaisuudesta.

Aivan samoin kuin 1865 Louis Bonaparte ja Bismarck, vaihtoivat 1870
Gortschakoff ja Bismarck lupauksia keskenään. Aivan samoin kuin Louis
Napoleon imarteli itseään sillä, että 1866 v:n sota molemmin puolin
uuvuttamalla Itävaltaa ja Preussia tulisi koroittamaan hänet Saksan
korkeimmaksi riidanratkaisijaksi, aivan samoin oli Aleksanteri
mielissään siitä, että 1870 v:n sota molemmin puolin näännyttämällä
Saksaa ja Ranskaa koroittaisi hänet eurooppalaisen lännen korkeimmaksi
erotuomariksi. Samaten kuin toinen keisarikunta piti Pohjois-Saksan
liittoa olemassaololleen sopimattomana, aivan samaten täytyi
autokratisen (itsevaltaisen) Venäjän uskoa Preussin johtaman Saksan
valtakunnan uhkaavan itseään. Se on vanhan poliittisen järjestelmän
laki. Sen alueella on toisen voitto toisen häviö. Tsaarin suurempi
vaikutusvalta Euroopassa johtuu siitä, että hänellä on ollut vanhastaan
yliherruutta Saksassa. Voiko tsaari tyytyä asemansa heikontamiseen
ulkomaihin nähden juuri samalla hetkellä, jolloin tulivuorentapaiset
yhteiskunnalliset voimat itse Venäjällä uhkaavat tärisyttää
itsevaltiuden syvimpiä perustuksia? Jo käyttävät Moskovan lehdet samaa
kieltä kuin bonapartelaiset sanomalehdet v:n 1866 sodan jälkeen.
Uskovatko saksalaiskiihkoilijat todellakin, että Saksan vapaus ja rauha
tulevat turvatuiksi, jos ne pakottavat Ranskan Venäjän syliin? Jos
aseellinen menestys, voitonylpeys ja hallitsijasukujen juonet
houkuttelevat Saksan ryöväämään saaliikseen ranskalaista aluetta, jää
sille ainoastaan kaksi tietä valittavaksi. Joko täytyy sen, minkä
seurauksen uhalla tahansa, ruveta Venäjän paisuttamisen julkiseksi
orjaksi tai sitten täytyy sen lyhyen levon jälkeen varustautua uuteen
"puolustussotaan", ei mihinkään tuollaisen äsken leivottuun
"paikallistettuun" sotaan, vaan rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja
romanilaisia rotuja vastaan.

Saksan työväenluokka on tarmokkaasti tukenut tätä sotaa,
jonka estäminen ei ollut sen vallassa, mutta jota käydään
Saksan riippumattomuuden puolesta ja sen sekä koko Euroopan
vapauttamiseksi toisen keisarikunnan raskaasta painajaisesta. Saksan
teollisuustyöläiset ovat yhdessä maatyöläisten keralla antaneet
jänteitä ja lihaksia sankarillisille joukoille, jättäen puoleksi
nälkiintyneet perheet jälkeensä. Vieraalla maalla käytyjen taistelujen
harventamia rivejä tulee kotoinen kurjuus vielä enemmän harventamaan.
Työläiset puolestaan vaativat nyt "vakuuksia", takeita siitä, että
heidän valtavat uhrauksensa eivät ole menneet hukkaan, että he ovat
valloittaneet vapauden, että heidän bonapartelaisista armeijoista
saamansa voitot eivät muutu Saksan kansalle tappioksi kuten vuonna
1815. Ja ensimmäisenä tällaisena vakuutena vaativat ne "kunniallista
rauhaa Ranskalle" ja "Ranskan tasavallan tunnustamista".

Saksan sosialidemokratisen työväenpuolueen keskusvaliokunta julkaisi
lokakuun 5 p:nä manifestin, jossa se pontevasti vaati näitä
vakuuksia. "Me", sanottiin julistuksessa, "panemme vastalauseemme
Elsass-Lothringin anastusta vastaan. Ja me tiedämme puhuvamme Saksan
työväenluokan nimessä. Ranskan ja Saksan yhteisten etujen, rauhan ja
vapauden tähden sekä länsimaisen sivistyksen suojelemiseksi itämaista
raakalaisuutta vastaan eivät Saksan työläiset tule kärsivällisinä
sietämään Elsass-Lothringin anastamista... Me tulemme uskollisina
muiden maiden työläistoverien keralla puolustamaan köyhälistön yhteistä
kansainvälistä asiata!"

Onnettomuudeksi emme voi luottaa heidän välittömään menestykseensä. Kun
Ranskan työläiset eivät rauhan vallitessa voineet saada hyökkääjää
seisautetuksi, onko silloin Saksan työläisillä suuremmat mahdollisuudet
saada voittaja pysähtymään keskellä aseitten kalsketta? Saksan
työläisten manifestissa vaaditaan Louis Bonaparten luovuttamista
alhaisena rikoksentekijänä Ranskan tasavallalle. Heidän valtaherransa
tekevät voitavansa saadakseen hänet, joka on paras mies tuhoamaan
Ranskan, pistetyksi jälleen Tuilerie'hin. Miten lieneekin, historia
tulee osoittamaan, että Saksan työläiset eivät ole samasta taipuisasta
aineesta tehtyjä kuin Saksan keskiluokka. He tulevat tekemään
velvollisuutensa.

Heidän kerallansa tervehdimme mekin tasavallan toteuttamista Ranskassa,
mutta samaan aikaan vaivaavat meitä huolet, jotka toivottavasti
osoittautuvat perusteettomiksi. Tämä tasavalta ei ole syössyt
valtaistuinta, vaan ainoastaan ottanut sen tyhjän tilan. Se tasavalta
ei ole julistettu yhteiskunnallisena voittona, vaan kansallisena
puolustustoimenpiteenä. Se on väliaikaisen hallituksen käsissä,
joka on kokoonpantu osaksi yleisesti tunnetuista orleanisteista
osaksi porvarillisista tasavaltalaisista. Ja niiden joukossa on
muutamia, joihin v:n 1848 kesäkuunkapina on painanut lähtemättömän
häpeäpilkkunsa. Työnjako tämän hallituksen jäsenten kesken näyttää
lupaavan vain vähän hyvää. Orleanistit ovat vallanneet vahvat asemat
-- armeijan ja poliisilaitoksen -- samalla kun luulotelluille
tasavaltalaisille on annettu lavertelupaikat. Muutamat niiden
ensimmäisistä teoista osoittavat joksikin selvästi, että ne eivät ole
perineet keisarikunnalta ainoastaan kasan raunioita, vaan myöskin
pelkonsa työväenluokkaa kohtaan. Kun nyt suun täydeltä luvataan
tasavallan nimessä ihan mahdottomia asioita, eiköhän se vain tapahdu
siinä tarkoituksessa, että saataisiin nousemaan ilmoille huutoja
"mahdollisen" hallituksen aikaansaamisesta? Eiköhän tasavalta
porvarillisten silmissä, jotka mielellään kaivaisivat sille hautaa, ole
vain ylipääsykeino orleanistisen hallituksen uusimiseen.

Niinpä on Ranskan työväenluokka joutunut mitä vaikeimpiin
olosuhteisiin. Jokainen yritys syöstä uusi hallitus hetkellä, jolloin
vihollinen jo melkein kolkuttaa Pariisin porteille, olisi epätoivoista
hulluutta. Ranskan työläisten täytyy tehdä velvollisuutensa
kansalaisina, mutta he eivät saa antautua v:n 1792 kansallisten
muistojen valtaan, niinkuin Ranskan talonpojat antoivat ensimmäisen
keisarikunnan kansallisten muistojen pettää itsensä. Heidän ei ole
palattava menneisyyteen, vaan rakennettava tulevaisuutta. Käyttäkööt he
levollisesti ja päättäväisesti hyväksensä ne keinot, mitkä
tasavaltainen vapaus heille antaa, oman luokkansa perinpohjaiseen
järjestämiseen. Se tulee antamaan heille uusia, jättiläismäisiä voimia
Ranskan uudestaan luomista ja yhteisen tehtävämme -- köyhälistöluokan
vapauttamisen -- toteuttamista varten. Heidän voimastaan ja
viisaudestaan riippuu tasavallan kohtalo.

Englannin työväestö on jo ryhtynyt toimenpiteisiin musertaakseen
terveellisellä painostuksella ulkoapäin hallituksensa vastahakoisuuden
Ranskan tasavallan tunnustamisessa. Tämä Englannin hallituksen nykyinen
epäröiminen tulee todennäköisesti jälleen korvaamaan v:n 1792 sodan
jakobiineja vastaan ja sen sopimattoman kiireen, jolla se silloin antoi
valtiokeikaukselle tunnustuksensa. Englannin työväestö vaatii
sitäpaitsi hallitukseltaan, että se kaikin voimin tulee vastustamaan
Ranskan paloittelemista, jota osa englantilaista sanomalehdistöä on
kyllin häpeämätön tahtomaan. Sama sanomalehdistö, joka kaksikymmentä
vuotta on jumaloinut Ludvig Bonapartea Euroopan kaitselmuksena ja
osoittanut voimakasta suosiotaan ameriikkalaisten orjain omistajien
kapinalle. Nyt kuten ennenkin tekee se suojelusvalleja orjainpitäjille.

Kehoittakoot kaikkien maiden kansainvälisen työväenliiton osastot
työväenluokkaa uutteraan toimintaan. Jos työläiset unohtavat
velvollisuutensa, jäävät toimettomiksi, niin tulee nykyinen kauhea sota
olemaan vielä kauheampien kansainvälisten taistelujen edelläkävijä ja
johtamaan jokaisessa maassa uusiin työläisten tappioihin, joita
tuottavat miekan, maanomistuksen ja pääoman herrat.

Vive la république! (Eläköön tasavalta!)

Lontoossa 9 p. syysk. 1870.



Pääneuvoston selostus kansalaissodasta Ranskassa 1871.


I.

Syyskuun 4 p:nä 1870, kun Pariisin työläiset julistivat tasavallan,
jota melkein samalla hetkellä juhli koko Ranska, yhden ainoankaan äänen
nousematta vastaan, -- otti vehkeilevä ryhmäkunta mainetta
tavoittelevia asianajajia, etunenässä Thiers valtiomiehenä ja Trochu
kenraalina, haltuunsa Hôtel de Ville'n (kaupungintalon). Näitä miehiä
elähdytti silloin niin kiihkeä usko Pariisin kutsumukseen kaikkina
historiallisen pulan käännekohtina edustaa Ranskaa, että saadakseen
anastamansa Ranskan hallitsija-arvot näyttämään oikeilta, näytti heistä
riittävältä, kun esittivät niiden tueksi jo rauenneet Pariisilta
saamansa edustajavaltuudet. Toisessa julistuksessamme viimeisestä
sodasta, viisi päivää näiden henkilöiden pinnalle nousun jälkeen,
sanoimme me, mitä miehiä he olivat. Ja kuitenkin salli Pariisi
taistelun mylläkässä, kun todelliset työväenjohtajat vielä viruivat
Bonaparten vankiloissa ja preussiläiset jo kulkivat täydessä marssissa
Pariisia kohti, heidän käydä käsiksi valtiovaltaan, mutta ainoastaan
sillä nimenomaisella ehdolla, että tämän valtiovallan tuli palvella
yksistään kansallista puolustusta. Mutta Pariisia ei voitu
puolustaa, jollei aseistettu sen työväestöä, jollei muutettu sitä
käyttökelpoiseksi sotajoukoksi ja kouluutettu sen rivejä itse sodassa.
Mutta aseistettu Pariisi oli samaa kuin aseistettu vallankumous.
Pariisin voitto preussiläisestä hyökkääjästä olisi ollut Ranskan
työväestön voitto Ranskan kapitalisteista ja omista valtioloisistaan.
Tässä ristiriidassa kansallisen velvollisuuden ja luokkaetujen välillä
ei kansallisen puolustuksen hallitus epäröinyt silmänräpäystäkään -- se
muuttui kansallisen kavalluksen hallitukseksi.

Ensi työkseen lähetti se Thiers'in kiertomatkalle Eurooppaan, hovista
hoviin, kerjäämään sieltä välitystä tarjoamalla vaihdettavaksi
tasavallan kuninkaaseen. Neljä kuukautta piirityksen alkamisen jälkeen,
kun näytti tulleen hetki, jolloin oli päästettävä julkisuuteen
ensimmäinen sana antautumisesta, puhui Trochu Jules Favre'n ja muiden
hallituksen jäsenten läsnä ollessa Pariisin kokoontuneille määreille
(maire, piiripormestari) seuraavasti:

"Ensimmäinen kysymys, minkä juuri syyskuun 4 p:n iltana
virkatoverini minulle tekivät, oli: onko Pariisilla minkäänlaisia
menestyksen toiveita kestää preussiläisen armeijan piiritystä?
Minä en vitkastellut vastatessani siihen _kieltävästi_. Useat
minun täällä olevista virkatovereistani voivat taata sanojeni
todenperäisyyden ja minun kiinnipysymiseni tässä mielipiteessä. Minä
sanoin heille, juuri näillä samoilla sanoilla, että asiain nykyisellä
kannalla ollessa on hulluutta koittaa pitää Pariisia preussiläistä
piiritystä vastaan. Epäilemättä, lisäsin, sankarillista hulluutta,
mutta ei myöskään mitään muuta... Tapaukset (joita hän itse johti)
eivät ole osoittaneet minun aavistuksiani vääriksi." Tämän Trochu'n
pienen, sievän puheen julkaisi perästäpäin yksi läsnä olleista
määreistä, hra Corbon.

Siis: samana iltana kuin tasavalta julistettiin oli Trochu'n
virkatovereille tunnettua, että Trochu'n "suunnitelmana" oli Pariisin
antautuminen. Jos kansallinen puolustus olisi ollut tärkeämpää kuin
vain tekosyy Thiers'ille, Favre'lle ja kumppaneille kiivetä valtaan,
niin nämä syyskuun 4 päivän nousukkaat olisivat 5 p:nä luopuneet
hallituksesta, olisivat paljastaneet Pariisin väestölle Trochun
"suunnitelman" ja vaatineet sitä joko heti antautumaan tai ottamaan
kohtalonsa omiin käsiinsä. Mutta sen sijaan päättivät nämä kunniattomat
petturit parantaa Pariisin "sankarillista hulluutta" nälällä ja
verisillä päillä ja sillävälin pilkata sitä sellaisilla suurisanaisilla
julistuksilla kuin ovat esim. seuraavat: "Trochu, Pariisin kuvernööri,
ei tule koskaan antautumaan!" Ja Jules Favre, ulkoministeri, "ei tule
luovuttamaan tuumaakaan alueestamme eikä kiveäkään linnoituksistamme".
Eräässä kirjeessään Gambettalle tunnustaa sama Jules Favre, ettei
"puolustauduttu" preussiläisiä, vaan _Pariisin työväkeä_ vastaan. Koko
piirityksen ajan laskettelivat bonapartelaiset kurkun katkaisijat,
joille Trochu viisaasti oli uskonut pariisilaisarmeijan komennuksen,
salaisessa kirjeenvaihdossaan kehnoja sukkeluuksia kouraantuntuvasta
puolustusilveilystä. Tarkasteltakoon esim. Alphonse Simon Guiod'n,
pariisilaisarmeijan tykistön ylikomentajan, kunnialegionan suuren
ristin kantajan ja Suzanne'n tykistön divisionakenraalin, välistä
kirjeenvaihtoa, jonka kommuuni on julkaissut. Viimeinkin 28 p:nä
tammik. 1871 pudottivat he pois petkutusnaamarinsa. Äärimmilleen
alentuneen kaikella uljuudella tuli kansallisen puolustuksen hallitus
Pariisin antautumisessa näkyville Bismarckin vangeista kokoonpantuna
Ranskan hallituksena -- niin ylenkatsottavan alhainen osa, että yksinpä
Ludvig Napoleon Sedan'issa oli kavahtanut sitä. Maalisk. 18 p:n
jälkeisessä hurjassa paossaan Versailles'iin jättivät "kapitulardit"
(antautujat) jälkeensä Pariisiin asiakirjan arvoisen todistuksen
kavalluksestaan. "Hävittääkseen tämän", sanoo kommuuni eräässä
maaseutujulistuksessaan, "eivät nämä miehet olisi kammoneet muuttaa
Pariisia verimeren huuhtelemaksi rauniokasaksi".

Mutta tahtoessaan aikaansaada tämän tuloksen oli useilla
puolustushallituksen pääjäsenillä sitäpaitsi vielä aivan omat
yksityiset syynsä.

Heti aselevon solmiamisen jälkeen julkaisi Millière, Pariisin edustaja
kansalliskokouksessa, joka nyttemmin on ammuttu Jules Favren
nimenomaisesta käskystä, koko joukon luotettavia laillisia asiakirjoja
todistaakseen niiden nojalla, että Jules Favre, joka eli villissä
avioliitossa erään Algierissä asustavan juopporatin rouvan kanssa, ylen
uhkarohkeitten, useampien vuosien varrella tehtyjen väärennysten sarjan
avulla oli aviorikoksessa syntyneitten lastensa nimessä huiputtanut
itselleen suuren perinnön ja sillä tavalla tullut rikkaaksi mieheksi.
Ja vielä todistettiin, että hän eräässä oikeiden perillisten nostamassa
oikeudenkäynnissä vältti paljastuksen ainoastaan sen kautta, että
bonapartelaiset tuomioistuimet erikoisesti häntä suosivat. Kun näistä
kuivista oikeuden pöytäkirjoista ei käynyt pääseminen eroon, ei edes
käytettävinään olevilla runsailla puhetaidollisilla hevosvoimilla, piti
Jules Favre ensi kerran elämässään suunsa kiinni, kaikessa
hiljaisuudessa jääden odottamaan kansalaissodan puhkeamista,
päästäkseen silloin raivossaan parjaamaan Pariisin kansaa karanneiden
rangaistusvankien roistojoukoksi, joka ilmeisesti kapinoi perhettä,
uskontoa, omaisuutta ja järjestysvaltaa vastaan. Ja tuskin oli tämä
sama väärentäjä päässyt valtaan, kun hän, heti syysk. 4 p:n jälkeen,
myötätunnosta laski vapaaksi Picard'in (Pic'in) ja Taillefer'in, jotka
molemmat, vieläpä keisarikunnan aikana, olivat tuomitut väärennyksestä
L'Etendard-lehdelle sattuneen häväistysjutun yhteydessä. Toinen näistä
miehistä, Taillefer, oli kyllin julkea lähteäkseen kommuunin aikana
Pariisiin ja joutui siellä heti kiinni. Ja kaiken tämän jälkeen huusi
Jules Favre kansalliskokouksen puhujalavalta koko maailmalle, että
pariisilaiset laskivat kaikki kuritushuonevankinsa vapaiksi.

Ernest Picard, joka kansallisen puolustuksen hallituksessa
näytteli Karl Vogt'in osaa ja joka itse nimitti itsensä tasavallan
sisäministeriksi, senjälkeen kuin hän turhaan oli yritellyt päästä
keisarikunnan sisäministeriksi, -- on erään Arthur Picardin veli,
joka oli huijarina potkittu pois Pariisin pörssistä (Pariisin
poliisipäällystön raportti 13.7.1867) ja oman tunnustuksensa mukaan
todistettu syypääksi 300,000 francin varkauteen, jonka hän oli tehnyt
Société Générale, Rue Palestro 5, nimisen liikkeen haarakonttorin
johtajana (poliisipäällystön raportti 11.12.1868). Tämän Arthur
Picardin nimitti Ernest Picard sanomalehtensä "L'Électeur Libre"
toimittajaksi. Samalla kun tavallisia pörssimiehiä johdettiin harhaan
tämän ministerilehden virallisilla valeilla, juoksi Arthur Picard
edestakaisin ministeriön ja pörssin väliä ja muutti Ranskan armeijan
tappiot käteiseksi voitoksi. Tämän vilpittömän veljesparin koko
asioimiskirjeenvaihto joutui kommuunin käsiin.

Jules Ferry'n, joka ennen syysk. 4 p:vää oli leivätön asianajaja,
onnistui Pariisin "määrinä" piirityksen aikana keinotella nälänhädästä
itselleen kokonaisen omaisuuden. Se päivä, jona hänen on vastattava
taloudenpidostaan, tulee myöskin olemaan hänen tuomiopäivänsä.

Nämä miehet saattoivat nyt löytää itselleen tickets-of-leave'n[2]
ainoastaan Pariisin raunioista. He olivat juuri niitä miehiä, joita
Bismarck tarvitsi. Hiukan silmänkääntäjätemppuja -- ja Thiers, joka
tähän saakka oli ollut hallituksen salainen kuiskaaja, ilmestyi nyt sen
johtoon mukanaan tickets-of-leave-miehiä ministereinä.

Thiers, tämä kääpiökasvannainen, on enemmän kuin puoli vuosisataa
hurmannut Ranskan yläluokkaa, koska hän on oman luokkansa
turmeltuneisuuden täydellistynein henkinen ilmiö. Ennenkuin hänestä
tuli valtiomies, oli hän jo näyttänyt valehtelemistaitonsa
historiankirjoittajana. Hänen julkisen elämänsä aikakirjat ovat Ranskan
onnettomuuksien historiaa. Ollessaan ennen vuotta 1830 liitossa
tasavaltalaisten kanssa sieppasi hän Ludvig Philipiltä ministeripaikan
kavaltamalla suojelijansa Lafitten. Kuninkaan suosioon hän sukeltausi
lietsomalla roskaväen mellakoita papistoa vastaan, joiden mellakoiden
aikana Saint-Germain l'Auxerrois'n kirkko ja arkkipiispan palatsi
ryöstettiin, ja käytöksellään Berry'n herttuatarta kohtaan, jonka luona
hän samalla kertaa näytteli sekä ministeriurkkijan että vankilakätilön
osaa. Hänen työtään oli tasavaltalaisten teurastaminen Rue
Transnonain'illä, hänen työtään sitä seuraavat häpeälliset syyskuunlait
sanomalehdistöä ja yhdistymisoikeutta vastaan. 1840, jolloin hän taas
sukelsi esiin ministeripresidenttinä, hämmästytti hän Ranskaa Pariisin
linnoittamissuunnitelmallaan. Tasavaltalaisille, jotka syyttivät tätä
suunnitelmaa salakavalaksi juoneksi Pariisin vapautta vastaan, vastasi
hän edustajakamarissa:

"Miten? Kuvitteletteko, että varustuslaitokset jolloinkin voisivat
uhata vapautta? Ennen kaikkea parjaatte te silloin jokaista mahdollista
hallitusta, jos edellytätte, että se jolloinkin yrittäisi vahvistaa
asemaansa pommittamalla Pariisia... Sellainen hallitus olisi voittonsa
jälkeen sata kertaa mahdottomampi kuin sitä ennen." Tosiaankaan ei
olisi mikään muu hallitus koskaan uskaltanut pommittaa Pariisia sen
omista linnoituksista kuin se, joka jo etukäteen oli jättänyt samat
linnoitukset preussiläisille.

Kun kuningas Bomba tammikuussa 1848 kokeili Palermolla, nousi Thiers,
joka ei silloin ollut pitkään aikaan ollut ministerinä, taas kerran
puhumaan kamarissa: "Te tiedätte, hyvät herrat, mitä Palermossa
tapahtuu. Te kaikki vavahdatte kauhusta (parlamentarisessa
merkityksessä!), kun kuulette, että suurta kaupunkia on
neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon pommittanut -- kuka? Vieras
vihollinenko, joka käyttää sotaoikeuttaan? Ei, hyvät herrat, vaan sen
oma hallitus. Ja minkä tähden? Koska onneton kaupunki vaati
oikeuksiansa. Ja siitä, että se vaati oikeuksiaan, sai se niskaansa 48
tuntia pommitusta... Sallikaa minun vedota Euroopan yleiseen
mielipiteeseen. On kuin tekisi palveluksen ihmiskunnalle, kun nousee ja
Euroopan ehkä suurimmalta puhujalavalta laskee kuuluville muutamia
suuttumuksen sanoja (aivan oikein: sanoja!) moisia ilkitöitä vastaan.
Kun hallitsija Esparterolla, joka kuitenkin oli tehnyt maalleen
palveluksia (enemmän ainakin kuin Thiers koskaan!), oli tarkoitus
pommittaa Barcelonaa kukistaakseen erään kapinan, silloin kohosi
kaikilta maailman kulmilta yleinen vihastuksen huuto."

Kahdeksantoista kuukautta myöhemmin oli Thiers yhtenä kaikkein
raivoisimmista puolustamassa Ranskan armeijan pommitusta Roomaa
vastaan. Kuningas Bomban virhe näyttää olleen vain siinä, että hän
rajoitti pommituksensa neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.

Joitakin päiviä ennen helmikuun vallankumousta, suuttuneena
pitkäaikaisesta, pakollisesta virattomana olostaan ja petoksista,
joista Guizot oli hänet tuominnut, ja vainuten kansanliikkeen
lähenevän, selitti Thiers edustajakamarille samaan valheelliseen
jättiläistyyliin, joka hankki hänelle pilkkanimen Mirabeau-mouche
(Mirabeau-kärpänen):

"_Minä kuulun vallankumouksen puolueeseen_, ei ainoastaan Ranskan, vaan
koko Euroopan käsittävään. Minä toivon, että vallankumous hallitus
pysyisi maltillisten miesten käsissä,... mutta vaikkapa tämä hallitus
joutuisi kiihkeiden, vieläpä radikalisten (jyrkkien) henkilöiden
käsiin, niin en minä sittenkään tule hylkäämään asiatani. Minä tulen
aina kuulumaan vallankumouspuolueeseen."

Helmikuun vallankumous tuli. Sen sijaan, että olisi pannut Guizot'n
ministeristön tilalle Thiers'in ministeristön, kuten pikku miehemme oli
uneksinut, tunki se pois Louis Philipin korvatakseen hänet
tasavallalla. Voiton ensi päivänä kätkeytyi tämä mies huolellisesti,
unohtaen, että työläisten ylenkatse suojeli häntä heidän vihaltaan.
Sittenkin pysytteli hän vanhastaan tunnetulla rohkeudellaan poissa
julkisuuden näyttämöltä siksi, kunnes kesäkuun verilöylyt olivat
raivanneet sen vapaaksi senkaltaiselle toiminnalle, jota hänellä oli
tapana harjoittaa. Silloin hänestä tuli järjestyspuolueen ja
sen parlamentarisen tasavallan johtava pää, tuon nimettömän
välivaltakunnan, jossa kaikki hallitsevan luokan eri ryhmät tekivät
salaliittoja toistensa _kanssa_ sortaakseen kansaa ja toisiansa
_vastaan_ pannakseen pystyyn kukin oman monarkiansa (yksinvaltansa).
Silloin kuten nytkin syytti Thiers tasavaltalaisten olevan ainoana
esteenä tasavallan lujittamisen tiellä. Silloin kuten nytkin puhui hän
tasavallalle samoin kuin pyöveli Don Carlokselle: "Minä murhaan sinut,
mutta sinun omaksi parhaaksesi." Nyt kuten silloin on hänen pakko
voittonsa jälkeisenä päivänä huudahtaa: "L'Empire est fait!" --
keisarikunta on valmis. Huolimatta hänen tekopyhistä saarnoistaan
"välttämättömistä" vapauksista ja henkilökohtaisesta suuttumuksestaan
Louis Bonapartea kohtaan, joka oli tarvinnut häntä ja sitten heittänyt
parlamentarismin hiiteen, parlamentarismin keinotekoisen ilmakehän
ulkopuolella tietää pikku miehemme hyvin kutistuvansa olemattomiin --,
huolimatta kaikesta tuosta oli Thiers'illä kätensä mukana kaikissa
toisen keisarikunnan häpeissä Rooman miehittämisestä ranskalaisilla
joukoilla Preussia vastaan käytyyn sotaan asti, mihin sotaan hän
kiihoitti ankarilla purkauksillaan Saksan yhtenäisyyttä vastaan
-- ei käsitellen tätä preussilaisen despotismin ottamana naamarina,
vaan loukkauksena sitä perintöosuutta vastaan, mikä Ranskalla
oli saksalaisten eripuraisuudessa. Samaan aikaan kuin hän
kääpiökäsivarsillaan mielellään Euroopan edessä heilautteli ensimmäisen
Napoleonin miekkaa, Napoleonin, jonka historiallinen kengänpuhdistaja
hänestä oli tullut, saavutti hänen ulkopolitiikkansa alati huippunsa
Ranskan äärimmäisessä alennuksessa, Lontoon konventionista
(sopimuksesta) 1841 Pariisin antautumiseen 1871 ja nykyiseen
kansalaissotaan saakka, jonka kestäessä hän Bismarckin korkean
esivallan luvalla kiihoitti Sedan'in ja Metzin vankeja lähtemään
Pariisia vastaan. Kykyjensä joustavuudesta ja päämääriensä
vaihtelevaisuudesta huolimatta on tämä mies koko pitkän ikänsä ollut
kytkettynä mitä kivettyneimpään tottumukseen. On selvää, että
uusiaikaisen yhteiskunnan syvemmällä käyvien virtausten täytyi
ikuisesti pysyä häneltä salassa. Mutta jo silminnähtävimmätkin
muutokset yhteiskunnan pinnalla ponnistelivat vastaan näissä
aivoissa, joiden koko elinvoima oli paennut kieleen. Niinpä ei
hän koskaan väsynyt leimatessaan pyhyydenhäväisemiseksi jokaisen
poikkeuksen vanhentuneesta ranskalaisesta suojelustullijärjestelmästä.
Louis Philippe'n ministerinä koitti hän huutaa olemattomiin rautatiet
järjettöminä narrilaitoksina. Louis Bonaparten vastustajiin kuuluessaan
häpäisi hän kaikki yritykset Ranskan rappeutuneen sotalaitoksen
uudistamiseksi. Ei kertaakaan koko pitkän poliittisen uransa aikana
hän ole tehnyt itseään syypääksi pienimpäänkään hyödylliseen
toimenpiteeseen. Thiers oli johdonmukainen vain rikastumisenhimossaan
ja vihassaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka auttoivat häntä, eteenpäin.
Hän astui ensimmäiseen ministeristöönsä Louis Philippe'n aikana köyhänä
kuin Job, mutta jätti sen miljoonamiehenä. Kun hänen viimeinen
ministeristönsä saman kuninkaan aikana (1 p:stä maalisk. 1840) ryhtyi
häntä edustajakamarissa julkisesti syyttämään petoksesta, tyytyi hän
vastaamaan puhkeamalla kyyneliin -- taito, jonka hän osaa yhtä hyvin
kuin Jules Favre tai jokin muukin krokodiili. Bordeaux'ssa 1871 oli
hänen ensimmäinen toimenpiteensä Ranskan pelastamiseksi uhkaavasta
rahallisesta romahduksesta se, että turvasi itselleen vuosittaiset
kolme miljoonaa. Silloin lausui se "säästäväinen" tasavalta, josta hän
1869 oli antanut toiveita pariisilaisille valitsijoilleen, ensimmäiset
ja viimeiset sanansa. Yksi hänen entisistä virkaveljistään 1830-vuoden
kamarista, joka itse on kapitalisti, -- mikä seikka ei suinkaan estänyt
häntä olemasta uhrautuvaisena jäsenenä Pariisin kommunissa --, hra
Beslay, sanoi äskettäin eräässä seinäjulistuksessa Thiers'ille: "Työn
orjuuttaminen pääoman avulla on kaikkina aikoina ollut teidän
politiikkanne kulmakivi, ja siitä lähtien, kun olette nähneet
työn tasavallan asetetuksi Pariisin kaupungintalolle, olette te
keskeytymättömästi huutaneet Ranskalle: katsokaa noita roistoja!" --
Mestari pienessä valtioviekkaudessa, taituri vannomaan väärin
ja kavaltamaan, perehtynyt kaikkiin ilkeisiin sotajuoniin, salakavaliin
kolttosiin ja parlamentarisen puoluetaistelun halpamaisiin
uskottomuuksiin; heti valmis, jos on potkittu pois viroista, lietsomaan
vallankumousta ja tukehuttamaan sen veriin, niin pian kuin on jälleen
päässyt peräsimeen; luokkaennakkoluuloja aatteiden asemasta,
turhamaisuutta sydämen sijasta; yhtä huono yksityiselämä kuin on
halveksittava julkinen -- tällaisena ei hän nytkään, näytellessään
ranskalaisen Sullan osaa, voi olla naurettavalla kerskuvaisuudellaan
lisäämättä tekojensa ilettävyyttä.

Pariisin antautuminen, joka jätti preussiläisten haltuun ei yksistään
Pariisin vaan koko Ranskan, päätti ne kauan kestäneet kavalat juonet
vihollisen kanssa, jotka syyskuun 4 p:vän vallananastajat, niinkuin
Trochu itse on sanonut, jo mainittuna päivänä olivat aloittaneet.
Toiselta puolen alkoi silloin kansalaissota, jota heidän nyt,
preussiläisten tukemana, oli käytävä tasavaltaa ja Pariisia vastaan. Jo
antautumissopimuksen sanamuodossa oli ansa viritettynä. Tuolla hetkellä
oli yli kolmasosa maata vihollisen käsissä, pääkaupungin yhteys
maaseudun kanssa oli katkaistu, ja kaikki liikeneuvot olivat
epäjärjestyksessä. Sellaisissa oloissa oli mahdotonta valita Ranskalle
todellista eduskuntaa, jollei annettu riittävästi aikaa valmistuksiin.
_Juuri sentähden_ oli antautumissopimuksessa pantu ehdoksi, että
kansalliskokous oli valittava kahdeksan päivän kuluessa, niin että
monin paikoin Ranskaa tieto toimitettavista vaaleista saatiin vasta
päivää ennen niiden määräaikaa. Vielä oli kansalliskokous, kuten
antautumiskirjan eräässä kohdassa nimenomaan oli määrätty, valittava
yksinomaan päättämään sodasta ja rauhasta ja asianhaarain mukaan
mahdollisesti solmimaan rauhan. Kansan täytyi tuntea, että aselevon
ehdot tekivät sodan jatkamisen mahdottomaksi, ja että Bismarck'in
pakottamaa rauhaa vahvistamaan olivat huonoimmat ihmiset
Ranskassa juuri paraimpia. Mutta tyytymättömänä kaikkiin näihin
varovaisuustoimenpiteisiin oli Thiers, jo ennenkuin aselevon salaisuus
oli pariisilaisille ilmoitettu, lähtenyt vaalimatkalle maaseudulle
sähköittääkseen siellä jälleen henkiin laillisuuspuolueen, jonka nyt
yhdessä orleanilaisten kanssa piti täyttää hetkellisesti mahdottomiksi
tulleiden bonapartelaisten paikka. Hänellä ei ollut mitään pelkoa
niistä. Mahdoton hallitsemaan uusiaikaista Ranskaa ja siitä syystä
halveksittava kilpailijana, -- mikä puolue oli sopivampi välikappale
taantumukselle kuin se, joka toiminnassaan, Thiers'in omien sanojen
mukaan (edustajakamarissa 5 p. tammik. 1833), "aina oli rajoittunut
käyttämään kolmea apulähdettä: ulkonaista hyökkäystä, sisällistä sotaa
ja anarkiaa?" Mutta he, laillisuuspuoluelaiset (legitimistit), uskoivat
todella takaperin käännetyn tuhatvuotisen valtakuntansa tulleen. Siinä
valtakunnassa näkyi ulkolaisten hyökkääjien kantapäitä, jotka polkivat
Ranskaa maahan, siellä oli keisarikunnan romahdus ja Napoleonin vankeus
ja siellä olivat he taas itse. Historian pyörä oli nähtävästi
pyörähtänyt takaisin vuoden 1816 chambre introuvable'n (maaneuvos- ja
junkkarikamarin) kohdalle. Tasavallan aikana vuosien 1848-1851
välisissä kokouksissa edustivat heitä heidän sivistyneet ja koulutetut
parlamentariset johtajansa, mutta nyt tunkeutuivat etukynteen puolueen
halvat sotamiehet -- kaikki Ranskan pourceaugnacit.

Niin pian kuin tämä ruraux- (maajunkkarien) kokous oli avattu
Bordeaux'ssa, antoi Thiers heidän tietää, että olisi viipymättä
hyväksyttävä alustavat rauhanehdot, vieläpä ilman parlamentarisen
keskustelun niille suomaa kunnianosoitusta, ainoana ehtona, jolla
Preussi sallii heidän aloittaa sodan tasavaltaa ja sen lujaa linnaa
Pariisia vastaan. Vastavallankumouksella ei tosiaankaan ollut yhtään
aikaa hukattavana. Toinen keisarikunta oli lisännyt valtiovelan
kaksinkertaiseksi ja upottanut suurkaupungit raskaisiin paikallisiin
velkoihin. Sota oli asettanut peloittavan suuria vaatimuksia
kansakunnalle ja häikäilemättömästi tyhjentänyt sen apulähteet.
Tehdäkseen hävityksen täydelliseksi, seisoi preussilainen Shylock
edessä ja esitti maksettavaksi laskunsa puolenmiljoonan sotamiehensä
elättämisestä ranskalaisella alueella, ja viiden miljaardin
vahingonkorvauksesta sekä sen maksamattoman osan koroista 5 prosentin
mukaan. Kenen piti maksaa lasku? Ainoastaan väkivaltaisesti
kukistamalla tasavallan saattoivat rikkauksien riistäjät toivoa
voivansa vierittää itse aikaansaamansa sodan kustannukset rikkauden
luojien hartioille. Ja niin kannusti juuri Ranskan pohjaton rappiotila
näitä isänmaallisia maaomaisuuden ja pääoman edustajia vieraan
valloittajan silmäin edessä ja korkean suojeluksen alla täydentämään
käydyn ulkonaisen sodan sisällisellä sodalla, orjainomistajien
kapinalla.

Yksi suuri este oli tämän salaliiton tiellä Pariisi. Sen riisuminen
aseista oli ensimmäinen menestymisen ehto. Sentähden vaati Thiers
Pariisia laskemaan aseensa. Sitten ärsytettiin kaupunkia maajunkkarien
kokouksen tyhmillä tasavaltalaisvastaisilla mielenosoituksilla
ja Thiers'in omilla kaksimielisillä lausunnoilla tasavallan
oikeusperusteista; uhkauksella panna kaupunki viralta hallitus- ja
pääkaupunkina; orleanilaisten lähettilästen nimittämisellä; Dufaure'n
laeilla langenneista vekseleistä ja vuokrista, jotka uhkasivat
perikadolla Pariisin kauppaa ja teollisuutta; Pouyer-Quer-tier'n
2 centin verolla jokaisesta pienimmänkin painotuotteen kappaleesta;
Blanqui'n ja Flourens'in kuolemantuomioilla; tasavaltalaisten lehtien
lakkauttamisella; kansalliskokouksen muuttamisella Versailles'iin;
Palikaon julistaman ja 4 p:nä syysk. lakkautetun piiritystilan
uusimisella; nimittämällä joulukuun-sankari Vinoy kuvernööriksi,
santarmi Valentin poliisipäälliköksi ja jesuiittakenraali Aurelles de
Paladine kansalliskaartin ylipäälliköksi Pariisiin.

Ja nyt teemme yhden kysymyksen hra Thiers'ille ja hänen
palvelijoilleen, kansallisen puolustuksen herroille. On tunnettua, että
Thiers oli rahaministerinsä, hra Pouyer-Quertierin kautta esittänyt
otettavaksi kahden miljaardin heti maksettavan lainan. Onko totta vai
eikö:

1) että tämä asia oli sovittu niin, että useita satoja miljooneja olisi
provisionina luisunut Thiers'in, Jules Favren, Ernest Picard'in,
Pouyer-Quertier'n ja Jules Simon'in yksityisiin taskuihin ja:

2) että yhtään maksua ei tulisi tehtäväksi ennenkuin vasta Pariisin
"rauhoituksen" jälkeen?

Joka tapauksessa oli asian täytynyt olla hyvin kiireellisen, sillä
Thiers ja Jules Favre pyysivät häpeämättä Bordeaux'n kokouksen nimessä
preussiläisiä joukkoja miehittämään Pariisin. Mutta se ei sopinut
Bismarckin suunnitelmiin, kuten hän pilkallisesti ja aivan julkisesti
kertoi kotiin palattuaan Frankfurtin ihmetteleville porvareille.


II.

Pariisi oli ainoa vakavampi este vastavallankumouksellisen salaliiton
tiellä. Se oli siis riisuttava aseista: Siinä suhteessa oli Bordeaux'n
kokous vilpittömyys itse. Jollei kokouksen junkkarien raivoava kiljunta
olisi ollut kyllin kuuluvata, niin olisi Thiers'in suunnittelema
Pariisin antaminen triumviraatin (kolmimiehisen liiton) haltuun --
jonka muodostivat joulukuun-murhaaja Vinoy, bonapartelainen santarmi
Valentin ja jesuiittakenraali Aurelles de Paladine -- tehnyt jokaisen
epäilyksen mahdottomaksi. Mutta samalla kun salaliiton tekijät
asettivat aseista riisumisen todellisen tarkoituksen julkeasti kaikkien
katseltavaksi, vaativat ne Pariisia laskemaan aseensa sellaisella
tekosyyllä, joka oli mitä huutavin, häpeällisin valhe. Kansalliskaartin
tykistö, sanoi Thiers, kuuluu valtiolle ja on luovutettava valtiolle
takaisin. Tosiasia oli seuraava: siitä antautumispäivästä alkaen,
jolloin Bismarckin vangit luovuttivat Ranskan Bismarck'ille, mutta
olivat pidättäneet itselleen suurilukuisen henkivartioston sitä
nimenomaista tarkoitusta varten, että pitäisivät Pariisia kurissa sen
avulla -- siitä päivästä alkaen oli Pariisi varuillaan. Kansalliskaarti
järjestäytyi uudelleen ja uskoi korkeimman johtonsa keskuskomitealle,
jonka kaarti kokonaisuudessaan, muutamia vanhoja bonapartelaisia
osastoja lukuunottamatta, oli valinnut. Sen edellisenä päivänä, jolloin
preussiläiset marssivat Pariisiin, piti keskuskomitea huolen siitä,
että ne kanuunat ja kuularuiskut, jotka kapitulardit (antautujat)
kavaluudella olivat saaneet jäämään niihin tai niiden läheisiin
kaupunginosiin, jotka preussiläisten piti miehittää, siirrettiin
Montmartre'een, la Villette'een ja Belleville'een. Tämän tykistön oli
kansalliskaarti omalla avustuksellaan hankkinut. Se oli virallisesti
tunnustettu kansalliskaartin omaisuudeksi tammik. 28 p:vän
antautumissopimuksessa ja sellaisena erotettu erilleen valtiolle
kuuluvien aseitten yleisessä luovutuksessa voittajalle. Thiers'iltä
puuttui niin täydellisesti läpinäkyvin syyn varjokin aloittaakseen
sodan Pariisia vastaan, että hänellä ei ollut muuta keinoa kuin
turvautua valeeseen: kansalliskaartin tykistö on valtion omaisuutta.

Tykistön takavarikoiminen oli tarkoitettu Pariisin ja samalla koko
syyskuun 4 päivän vallankumouksen aseista riisumisen alkajaisiksi.
Mutta tästä vallankumouksesta oli tullut Ranskan laillinen tila.
Tasavallan, sen teot, oli voittaja antautumiskirjan sanallisessa
sisällyksessä tunnustanut. Antautumisen jälkeen olivat sen tunnustaneet
kaikki vieraat vallat. Sen nimessä oli kansalliskokous kutsuttu kokoon.
Syyskuun 4 p:nä alkanut Pariisin työväenvallankumous oli Bordeaux'n
kansalliskokouksen ja sen toimeenpanevan valiokunnan ainoa
oikeusperuste. Jollei syyskuun 4 p:vää olisi ollut, niin olisi
kansalliskokous heti saanut väistyä vuonna 1869 ranskalaisen eikä
preussilaisen vallan aikana yleisellä äänioikeudella valitun ja
vallankumouksen väkivaltaisesti hajoittaman lakiasäätävän laitoksen
tieltä. Thiers'in ja hänen ticket-of-leave-miestensä olisi täytynyt
antautua keskusteluihin saadakseen itselleen Louis Bonaparten
allekirjoittaman suosituksen, jolla olisivat voineet välttää matkan
Cayenne'een. Kansalliskokous, varustettuna valtakirjalla rauhan
solmimista varten preussiläisten kanssa, oli vain yksityinen
välikohtaus siinä vallankumouksessa, jonka todellinen ruumiillistuma
yhä vielä oli aseistettu Pariisi -- sama Pariisi, joka oli tämän
vallankumouksen tehnyt, joka sen tähden oli kestänyt viisikuukautisen
piirityksen kaikkine nälänhädän synnyttämme kauhuineen ja joka
pitkitetyllä vastarinnallaan, jota Trochun "suunnitelmakaan" ei ollut
estänyt, oli laskenut perustuksen maaseudun itsepintaiselle
puolustussodalle. Ja Pariisin piti nyt joko laskea aseensa Bordeaux'een
kokoontuneiden kapinallisten orjainpitäjien häpeällisestä käskystä ja
tunnustaa, että sen syyskuun 4 p:vän vallankumous vain oli
yksinkertainen valtiovallan siirto Louis Bonapartelta hänen
kuninkaallisten kilpailijoittensa käsiin, -- tahi sitten astua
uhrautuvaisena esitaistelijana esiin Ranskan puolesta, jonka
pelastaminen perikadosta ja uudestisyntyminen olivat mahdottomia,
jollei vallankumouksellista tietä kaadettu kumoon niitä valtiollisia ja
yhteiskunnallisia oloja, jotka olivat synnyttäneet toisen keisarikunnan
ja jotka tuon keisarikunnan suojelevan huolenpidon alaisina olivat
päässeet kehittymään äärimmäisen mädännäisyyden tilaan. Pariisi, vaikka
vielä oli viisikuukautisen nälänhädän uuvuttama, ei epäröinyt
silmänräpäystäkään. Se päätti sankarillisesti kestää kaikki vastarinnan
vaarat taistelussa ranskalaisia salaliittolaisia vastaan, huolimatta
siitä, että yhä vielä preussiläisten kanuunain kidat ammottivat alas
heitä kohtaan heidän omista linnoituksistaan. Mutta samalla
kansalliskaartin keskuskomitea, kauhistuen kansalaissotaa, jonka
keskelle Pariisi tulisi pakosta joutumaan, päätti asettua puolustavalle
kannalle, huolimatta kansalliskokouksen ärsytyksistä, toimeenpanevan
valiokunnan perusteettomista hyökkäyksistä ja uhkaavista joukkojen
keskittämisistä Pariisiin ja sen ympärille.

Thiers itse alkoi sitten kansalaissodan lähettämällä Vinoy'n johdolla
joukon poliisiupseereita ja muutamia linjarykmenttejä yölliselle
ryöstöretkelle Montmartreen äkkirynnäköllä ryöstämään sieltä
kansalliskaartin tykistön. On tunnettua, miten tämä yritys meni
myttyyn kansalliskaartin vastustuksen ja tapahtuneen joukkojen
veljestymisen tähden. Aurelles de Paladine oli jo etukäteen
painattanut valmiiksi voittosanomansa ja Thiers'illä oli valmiina
jaettaviksi seinäjulistukset, joilla piti antaa tiedoksi hänen
valtiokeikaustoimenpiteensä. Kummatkin täytyi nyt korvata Thiers'in
julistuksella, jossa hän ilmoitti jalomielisen päätöksensä antaa
kansalliskaartin pitää aseensa. Hän ei epäillyt, sanottiin
julistuksessa, sen tulevan käyttämään niitä hyväksensä liittymällä
hallituksen puolelle kapinoitsijoita vastaan. Kaikista 300,000
kansalliskaartilaisesta noudatti ainoastaan 300 tätä pikku Thiers'in
kehoitusta liittyä häneen omaa itseänsä vastaan. Maaliskuun 18 p:n
mainehikas työväenvallankumous otti vastustamattomasti Pariisin
valtaansa. Keskuskomitea oli sen väliaikainen hallitus. Eurooppa näytti
hetkisen epäillen miettivän, tokko sen pää-, valtio- ja sotatoimet
olivatkaan todellisia vai olivatko ne vain kauan sitten kadonneen
menneisyyden unia.

Maaliskuun 18 p:stä siihen saakka, kun versaillesilaiset joukot
hyökkäsivät kaupunkiin, pysyi köyhälistön vallankumous niin puhtaana
kaikista väkivallantöistä, joita "ylempien luokkien" vallankumoukset ja
vielä enemmän vastavallankumoukset ovat uhkuen täynnä, että sen
vastustajat eivät voineet löytää muita kannattimia kiukulleen
kuin kenraalien Lecomtes'n ja Clément Thomas'n mestaukset ja
yhteentörmäyksen Place Vendôme-torilla.

Yksi bonapartelaisista upseereista, joka otti osaa yölliseen
hyökkäykseen Montmartre'lla, kenraali Lecomte, oli neljä kertaa
käskenyt 81:stä linjarykmenttiä ampumaan erästä aseetonta väkijoukkoa
Place Pigale'lla. Kun joukot kieltäytyivät siitä, puhkesi hän
raivoissaan herjaamaan heitä. Sen sijaan, että olisivat ampuneet
vaimoja ja lapsia, ampuivat hänen omat miehensä silloin hänet itsensä.
Ne juurtuneet tavat, jotka työväenvihaajien kurinalaisuudessa on
istutettu sotamiehiin, eivät luonnollisesti häviä samassa
silmänräpäyksessä, jolloin sotamiehet siirtyvät työväen puolelle. Nämä
samat miehet mestasivat myöskin Clement Thomas'n.

"Kenraali" Clement Thomas, eräs katkeroitunut entinen vahtimestari,
oli Louis Philippe'n viime aikoina otettu tasavaltalaisen "Le
National"-lehden toimitukseen, jossa hän samalla kertaa hoiti
vastuunalaisen "pulvaanin" (gérant responsable, jonka tehtävänä oli
tuomittujen vankilarangaistusten istuminen) ja kaksintaistelijan
virkoja tässä hyvin taisteluhaluisessa lehdessä. Kun helmikuun
vallankumouksen jälkeen nämä "kansalliset" ("national") herrat pääsivät
peräsimeen, muuttivat he tämän vanhan vahtimestarin kenraaliksi. Tämä
tapahtui vähän ennen kesäkuunteurastuksia, joita hän samoin kuin Jules
Favre oli ollut mukana suunnittelemassa ja joissa hän näytteli yhtä
halveksittavimmista pyövelinosista. Sitten hävisi hän yhdessä
kenraaliarvonsa keralla pitkäksi aikaa sukeltaakseen jälleen esiin
1 p:nä marrask. 1870. Päivää ennen oli "puolustushallitus"
kaupungintalolla antanut Blanqui'lle, Flourens'ille ja muille
työväenedustajille juhlallisen lupauksensa luovuttaa anastamansa vallan
vapaasti valitun Pariisin kommunin käsiin. Sen sijaan, että olisivat
pitäneet sanansa, päästivät ne Pariisia vastaan irti Trochu'n
bretagnelaiset, jotka nyt olivat olevinaan Bonaparten korsikalaisia.
Kenraali Tamisier yksinään kieltäytyi tahraamasta nimeään tuollaisella
sanansa syömisellä ja luopui toimestaan kansalliskaartin ylimpänä
päällikkönä. Hänen tilalleen tuli Clement Thomas jälleen kenraaliksi.
Koko ylipäällikkyytensä ajan kävi hän sotaa, ei suinkaan preussiläisiä,
vaan Pariisin kansalliskaartia vastaan. Hän esti sen yleisen
aseistamisen, kiihoitti porvaripataljoonia työväenpataljoonia vastaan,
erotti toimestaan Trochu'n "suunnitelmalle" vihamieliset upseerit ja
hajoitti pelkuruuden varjolla ne samat köyhälistön pataljoonat, joiden
urhollisuutta heidän katkerimpienkin vihamiestensä on nyt ollut pakko
ihmetellä. Clement Thomas oli hyvin ylpeä siitä, että Pariisin
köyhälistön henkilökohtaisena vihamiehenä oli jälleen onnistunut
valloittamaan takaisin vanhan ylemmyytensä kesäkuun päiviltä. Vielä
muutamia päiviä ennen maaliskuun 18 p:vää esitti hän sotaministeri
Leflôlle oman suunnitelman "loistavimpien Parisin kanaljain kukkien
poiskitkemiseksi". Vinoy'n tappion jälkeen ei hän voinut kieltää
itseltään esiintymistä yksityisenä urkkijana taistelunäyttämöllä.
Keskuskomitea ja Pariisin työväki olivat samassa määrässä
vastuunalaisia Clement Thomas'n ja Lecomte'n ampumisesta kuin Vales'in
prinsessa niiden henkilöiden kohtaloista, jotka poljettiin kuoliaiksi
väentungoksessa hänen Lontooseen tulonsa aikana.

Luuloteltu aseettomien kansalaisten surmaaminen Place Vendôme'ella on
satu, josta Thiers ja maajunkkarit ovat itsepintaisesti vaienneet ja
jonka levittämisen he uskoivat ainoastaan eurooppalaisten sanomalehtien
renkituville.

"Järjestyksen miehet", Pariisin taantumukselliset, vapisivat maaliskuun
18 p:n voiton johdosta. Heille oli se merkki heitä vihdoinkin
kohtaavasta kansan kostosta. Kaikkien kesäkuun 1848 ja tammikuun 22 p:n
1871 välisenä aikana heidän toimestaan murhattujen uhrien kummitukset
nousivat heidän silmäinsä eteen. Heidän pelkonsa olikin heidän ainoa
rangaistuksensa. Yksin poliisiupseeritkin, sen sijaan että heidät
asiaankuuluvasti olisi riisuttu aseista ja pistetty tyrmään,
havaitsivat Pariisin porttien oleva selko selällään ja pakotien
Versailles'iin turvaan olevan avoinna. Järjestyksen miehiä ei
ainoastaan armahdettu vaan vieläpä sallittiin heidän kokoontua
uudelleen ja miehittää useampia vahvoja paikkoja Pariisin keskustassa.
Tämän keskuskomitean myöntyväisyyden, tämän aseistettujen työläisten
jalomielisyyden, joka oli suuresti ristiriidassa järjestyspuolueen
omien tapojen kanssa, käsitti tämä puolue väärin tietoisen heikkouden
merkiksi. Siitä johtui heidän mieletön suunnitelmansa muka aseettoman
mielenosoituksen varjossa vielä kerran yrittää samaa, mitä Vinoy
ei ollut onnistunut aikaansaamaan kanuunin ja kuularuiskuin. Maaliskuun
22 p:nä lähti hyvinvoinnin kaupunginosista liikkeelle kulkue "hienoja
herroja", kaikki keikarit riveissään ja niiden etunenässä keisarikunnan
hyvintunnetut vakinaiset vieraat Heeckerenit, Coëtlogon, Henri de Péne
y.m.m. Raukkamaisesti, rauhallisen mielenosotuksen varjossa ja salaa
aseistautuneena kaikilla salamurhaajan aseilla järjestäytyi tämä
roistojoukko riveiksi, riisui aseista ja pahoinpiteli kaikkia
kansalliskaartin vartiostoja ja patrulleja, joita matkallaan tapasi, ja
yritti, tunkeutuessaan Rue de la Paix'lta Place Vendôme'elle, huutojen:
"Alas keskuskomitea! Alas murhaajat! Eläköön kansalliskokous!"
kaikuessa murtautua sinne asetetun vartioston läpi ja siten päästä
äkkiä hyökkäämään sen takana olevan kansalliskaartin päämajan kimppuun.
Vastaukseksi heidän revolverinlaukauksiinsa tehtiin heille
tavanmukaiset lailliset vaatimukset. Kun niitä ei noudatettu, komensi
kansalliskaartin kenraali ampumaan. Yksi ainoa yhteislaukaus hajoitti
hurjaan pakoon nuo tyhmät narrit, jotka olivat odottaneet, että pelkkä
heidän "siivon seuransa" nähtäväksi asettaminen vaikuttaisi Pariisin
vallankumoukseen samalla tavalla kuin Joosuan pasuunat Jerikon
muureihin. He jättivät jälkeensä kaksi kuollutta kansalliskaartilaista,
yhdeksän vaikeasti haavoittunutta (niiden joukossa yksi keskuskomitean
jäsen) ja koko urotyönsä näyttämön täyteen hajallaan olevia
revolvereita, tikareita ja miekkakeppejä todistukseksi heidän
"rauhallisen" mielenosotuksensa "aseettomasta" luonteesta. Kun Pariisin
kansalliskaarti 13 p. kesäk. 1849 toimeenpani todella rauhallisen
mielenosotuksen ilmaistakseen vastalauseensa ranskalaisten joukkojen
Roomaa vastaan tekemän rosvomaisen hyökkäyksen johdosta, silloin
kuulutti kansalliskokous ja varsinkin Thiers Changarnier'n, joka
silloin oli järjestyspuolueen kenraali, yhteiskunnan pelastajaksi siitä
hyvästä, että tämä oli kaikilta puolilta päästänyt joukkonsa näiden
aseettomien ihmisten kimppuun ampumaan, pieksämään sapeleilla ja
polkemaan niitä kuoliaiksi hevosten jalkoihin. Siiloin julistettiin
Pariisi piiritystilaan; Dufaure lietsoi läpi uusia kuristuslakeja
kansalliskokouksessa; uusia vangitsemisia, uusia karkotuksia, uusi
hirmuvalta alkoi. Mutta "alemmat luokat" tekevät kokonaan toisin.
Vuoden 1871 keskuskomitea antoi näiden "rauhallisen mielenosotuksen"
sankarien yksinkertaisesti livistää tiehensä, ja niin kykenivät ne taas
jo kaksi päivää myöhemmin amiraali Saisset'n johdolla kokoontumaan
siihen _aseistettuun_ mielenosotukseen, joka päättyi tunnettuun
pakomatkaan Versailles'iin. Vastahakoisuudessaan pitkittää Thiers'in
yöllisellä hyökkäyksellään Montmartre'een aloittamaa kansalaissotaa
teki keskuskomitea ehdottoman virheen siinä, ettei se marssittanut
joukkoja silloin täydellisesti avutonta Versailles'ia vastaan ja
tehnyt sillä tavalla loppua Thiers'in ja hänen maajunkkariensa
salaliittopuuhista. Sen sijaan sallittiin järjestyspuolueen vielä
kerran koettaa voimiaan vaaliuurnan ääressä, kun kommuni 26 p.
maaliskuuta valittiin. Tuona päivänä vaihtoivat järjestyksen miehet
piiripormestarien virastoissa hyvänsuopia sanoja vain liiaksi
jalomielisten voittajiensa kanssa, samalla kuin sisimmässään vannoivat
pyhiä lupauksia siitä, että kerran vielä kostavat verisesti.

Ja katsokaa nyt mitalin takapuolta! Thiers alotti toisen sotaretkensä
Pariisia vastaan huhtikuun alussa. Ensimmäinen Versailles'siin saapunut
lähetys pariisilaisia vankeja joutui liikuttavan käsittelyn alaiseksi,
sillä aikaa kuin Ernest Picard kädet housuntaskuissa edestakaisin
kääntelehtien pilkkasi niitä ja Thiers'in ja Favre'n rouvat
seuranaisineen korkealta parvekkeelta taputtivat innostuneina käsiään
Versailles'in pyövelien hävyttömyyksille. Vangitut linjasotamiehet
yksinkertaisesti ammuttiin, urhoollinen ystävämme kenraali Duval,
rautavaluri, murhattiin ilman minkäänlaisia oikeudellisia muotoja.
Gallifet, rouvansa "rakastaja", joka oli tullut yleisesti tunnetuksi
hänen ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan
juomingeissa, rehenteli julistuksessaan sillä, että oli murhauttanut
muutamia hänen ratsumiestensä yllättämiä ja aseista riisumia
kansalliskaartilaisia yhdessä niiden päällikön ja erään luutnantin
kanssa. Vinoy, karkuri, sai Thiers'iltä kunnialegionan suuren ristin
päiväkäskystään, jossa määräsi jokaisen kommunin kannattajain luota
tavatun linjasotamiehen ammuttavaksi. Desmarêt, santarmi, koristeltiin
palkaksi siitä, että hän kavalasti oli teurastajan tavoin tappanut
jalosydämisen ja ritarillisen Flourens'in, -- Flourens'in, joka
31 p. lokakuuta oli pelastanut puolustushallituksen jäsenten
päät. Hänen murhansa "huvittavat yksityiskohdat" esitti Thiers
mielihyvällä ja perusteellisesti kansalliskokouksessa. Parlamentarisen
peukaloisen, jonka on annettu ryhtyä näyttelemään Tamerlan'in osaa,
pöyhkeilevällä itserakkaudella kielsi hän kapinallisilta kaikki
sivistyneen sodankäyntioikeuden suojaamat oikeudet, yksinpä heidän
haavoittuneittensa sitomispaikkojen puolueettomuudenkin. Ei löydy
mitään ilettävämpää kuin tämä apina, jo Voltaire'n ennustama, joka
hetkeksi saa päästää tiikerihimonsa valloilleen.

Senkään jälkeen, kun kommuuni (käskykirjeessään 7.IV.) oli päättänyt
ryhtyä kostotoimenpiteisiin ja julistanut olevansa "pakoitettu Pariisin
suojelemiseksi Versailles'in roistojen ihmissyöjätekoja vastaan
vaatimaan silmän silmästä, hampaan hampaasta" -- ei Thiers lopettanut
julmaa kohteluaan vankeja kohtaan. Hän vielä lisäksi häpäisi niitä
kertomuksissaan seuraavasti: "Koskaan ei ole kunniallisten miesten
surullinen katse kohdannut halveksitun kansanvallan niin halveksittuja
kasvoja" -- kunniallisten miesten, sellaisten kuin Thiers'in ja hänen
ticket-of-leave-miestensä. Toki lopetettiin vankien ampuminen joksikin
aikaa. Mutta tuskin olivat Thiers ja hänen joulukuun-kenraalinsa
huomanneet, että kommunin mainittu käskykirje oli vain tyhjä
uhkaus, niin että oli säästetty yksin santarmiurkkijoita, jotka
oli pidätetty Pariisissa kansalliskaartilaisiksi pukeutuneina, ja
ylikonstaapeleita, joilla oli sytytysgranaatteja -- kun vankien
joukottainen surmaaminen taas aloitettiin ja jatkettiin sitä loppuun
asti. Taloja, joihin kansalliskaartilaisia oli paennut, piirittivät
santarmit, ne valeltiin petroleumilla (jota nyt esiintyy ensi
kerran) ja pistettiin palamaan. Lehtien ambulanssi (Les Ternes'issa)
nouti niistä myöhemmin puoleksi palaneita ruumiita. Neljä
kansalliskaartilaista, jotka huhtikuun 25 p. olivat Belle Epine'n luona
antautuneet muutamille ratsastaville jääkäreille, ampui heti jälestä
yhden toisensa perään ratsumestari, muuan Gallifet'n arvoisa renki.
Yksi noista neljästä, Scheffer, joka jätettiin paikalle näköjään
kuolleena, riensi Pariisin etuvartioston luokse ja antoi ennen
kuolemaansa eräälle kommuunin valiokunnalle valaehtoisen todistuksen
tästä tapahtumasta. Kun Tolain teki sotaministerille välikysymyksen
saman valiokunnan asiasta tekemän ilmoituksen johdosta, tukehdutti
maajunkkarien huuto hänen äänensä ja he kielsivät Leflô'n vastaamasta.
Oli loukkaus heidän "kunniakasta" joukkoaan kohtaan -- puhua sen
urotöistä. Se välinpitämätön äänensävy, jolla Thiers'in kertomuksessa
puhuttiin Moulin Saquet'in luona sikeässä unessa yllätettyjen
kansalliskaartilaisten surmaamisesta ja vankien joukkomurhasta
Clamant'issa, koski jo lontoolaisen Times-lehdenkin ei suinkaan liian
herkkätuntoisiin hermoihin. Mutta olisi naurettavaa tahtoa luetella
edes kaikki ne alkujulmuudet, mitä Pariisin pommittajat ja
orjainpitäjien kapinan lietsojat tekivät vieraan valloittajan turvissa.
Kaikkien näiden kauhujen keskellä unohtaa Thiers parlamentariset
ruikutuksensa sen pelottavan vastuunalaisuuden ohella, mikä
lepää hänen kääpiönhartioillaan, kerskuu, että l'assemblée siège
paisiblement (kansalliskokous pitää kokoustaan rauhassa jälleen)
ja todistaa alituisella juhlapäivällisten syömisellään milloin
joulukuun-kenraaliensa milloin saksalaisten ruhtinasten kanssa, että
hänen ruokahaluaan eivät ole pienimmässäkään määrässä häirinneet
Lecomtes'en ja Clement Thomas'n haamut.


III.

Maaliskuun 18 päivän aamuna 1871 heräsi Pariisi raikuvaan huutoon:
Eläköön kommuuni! Mitä on kommuuni, tuo sfinksi, joka porvariälyn
asettaa niin kovalle koetukselle?

"Pariisin työläiset", sanoi keskuskomitea maalisk. 8 p:nä antamassaan
julistuksessa, "ovat keskellä tappioita ja hallitsevien luokkien
petosta käsittäneet, että on lyönyt hetki, jolloin heidän täytyy
pelastaa asema ottamalla julkisten asiain johto omiin käsiinsä... He
ovat käsittäneet, että heidän korkein velvollisuutensa ja heidän
ehdoton oikeutensa on ryhtyä omien kohtaloittensa herroiksi ja käydä
käsiksi hallitusohjiin". -- Mutta työväenluokka ei voi ilman muuta
yksinkertaisesti ottaa valmista valtiokoneistoa käsiinsä ja panna sitä
käyntiin omia tarkoitusperiänsä varten.

Keskitetty valtiovalta kaikkialle ulottuvine organeineen (elimineen) --
seisovine sotajoukkoineen, poliiseineen, virkavaltoineen, papistoineen,
oikeuslaitoksineen, jotka kaikki ovat luodut järjestelmällisen ja
hierarkkisen (ankarasti arvojärjestyksestä kiinnipitävän) työnjaon
suunnitelmaa noudattaen -- polveutuu ehdottoman yksinvallan ajoilta,
jolloin se palveli nousevata porvarillista yhteiskuntaa mahtavana
aseena sen taisteluissa feodalismia (läänityslaitosta) vastaan.
Kuitenkin ehkäisi valtiovallan kehitystä kaikenkaltainen keskiaikainen
kuona, lääniherrain ja aatelisten etuoikeudet, paikalliset erioikeudet,
kaupunkien ja ammattikuntain monopolit (yksinoikeudet) ja maakuntain
järjestysmuodot 18:nnen vuosisadan Ranskan vallankumouksen
jättiläisluuta lakaisi kaikki nämä menneiden aikojen roskat
pois ja puhdisti siten samalla yhteiskunnallisen maaperän niistä
viimeisistä esteistä, mitkä olivat uusiaikaisen valtiorakennuksen
päällysrakennuksen tiellä. Tämä uusiaikainen valtiorakennus kohosi
ensimmäisen keisarikunnan aikana, jonka itsensä vuorostaan olivat
synnyttäneet vanhan, puoliksi feodalisen (läänityksellisen) Euroopan
liittolaissodat uusiaikaista Ranskaa vastaan. Seuraavien valtiovallan
muotojen aikana asetettiin hallitus parlamentarisen tarkastuksen s.t.s.
omistavien luokkien suoranaisen silmälläpidon alaiseksi. Toiselta
puolelta muodostui se nyt suunnattomien valtiovelkojen ja rasittavien
verojen kasvihuoneeksi ja tuli virkavaltansa, tulojensa ja
virkojenjakelunsa vastustamattoman vetovoiman perusteella alituiseksi
riidankappaleeksi valtaluokkien kilpailevien ryhmien ja seikkailijain
välillä. Toiselta puolelta muuttui sen valtiollinen luonne samalla
kertaa yhteiskunnan taloudellisten muutosten keralla. Samassa määrässä
kuin uudenaikaisen teollisuuden edistysaskeleet kehittivät, laajensivat
ja syventävät luokkavastakohtia omistavien ja työtätekevien luokkien
välillä, samassa määrässä sai valtiovalta yhä enemmän ja enemmän
julkisen vallan työväenluokkaa sortavan luonteen, muuttui luokkavallan
välikappaleeksi, jokaisen vallankumouksen jälkeen, joka osoittaa
luokkataistelun edistymistä, tulee valtiovallan puhtaasti sortava
luonne yhä selvemmin ja selvemmin näkyviin. Vuoden 1830 vallankumous
siirsi hallitukeen maanomistajilta kapitalisteille ja samalla työväen
kaukaisemmilta vastustajilta sen välittömämmille vastustajille.
Porvaristasavaltalaiset, jotka helmikuun vallankumouksen nimessä
kävivät käsiksi valtion peräsimeen, käyttivät sitä kesäkuun
verilöylyjen toimeenpanemiseen, todistaakseen sillä tavalla
työväenluokalle, että yhteiskunnallinen tasavalta ei merkinnyt mitään
muuta kuin heidän yhteiskunnallista sortamistaan tasavallan
välityksellä ja osoittaakseen porvariston ja maanomistajien
kuningasmieliselle joukolle, että ne levollisesti saattoivat luovuttaa
hallituksen huolet ja rahaedut porvaristasavaltalaisten käsiin. Tämän
ainoan kesäkuun sankaritekonsa jälkeen ei porvaritasavaltalaisille
jäänytkään muuta valittavaksi kuin astua takaisin eturivistä
"järjestyspuolueen" viimeiseen -- liittoon, jonka muodostivat
anastavien luokkien kaikki kilpailevat ryhmät niiden nyt julkisesti
julistamassa taistelussa tuottavia luokkia vastaan. Sopiva muoto niiden
yhteishallitukselle oli parlamentarinen tasavalta, Louis Bonaparte
presidenttinä; peittelemättömän luokkaterrorismin hallitus, joka oli
tahallinen loukkaus "yksinkertaisia joukkoja" (la vile multitude)
kohtaan. Jos, kuten Thiers sanoi, parlamentarinen tasavalta oli se
valtiomuoto, joka vähimmin eroitti hallitsevien luokkien eri ryhmät
toisistaan, niin avasi se sitävastoin kuilun tämän luokan ja koko muun,
sen harvahkojen rivien ulkopuolella elävän yhteiskuntaruumiin välille.
Ne aitaukset, joita tuon luokan sisälliset riidat aikaisempien
hallitusten aikana olivat valtiovallan tielle pystyttäneet, olivat nyt
niiden yhdistyttyä hävinneet. Köyhälistön uhkaavan nousun edessä käytti
yhdistynyt omistava luokka nyt häikäilemättömästi ja hävyttömästi
valtiovaltaa pääoman kansallisena sota-aseena työtä vastaan. Mutta sen
keskeytymätön ristiretki tuottavia joukkoja vastaan pakoitti sen ei
ainoastaan varustamaan täytäntöönpanovallan yhäti kasvavalla
sortovallalla, vaan vieläpä pakoitti sen oman parlamentarisen
sortolinnan -- kansalliskokouksen -- vähitellen luopumaan kaikista
puolustusaseistaan hallintovaltaa vastaan. Hallintovalta Louis
Bonaparteksi pukeutuneena heitti ne portista pihalle. Järjestyspuolueen
tasavallan lihallinen jälkeläinen oli toinen keisarikunta.

Keisarikunta, jolla oli valtiokaappaus syntymätodistuksena,
yleinen äänioikeus valtakirjana ja sapeli valtikkana, uskotteli
nojautuvansa talonpoikiin, tuohon suuren tuottajien joukkoon, joka ei
välittömästi ollut sekaantuneena pääoman ja työn väliseen taisteluun.
Se uskotteli pelastavansa työväenluokan musertamalla parlamentarismin
ja sen mukana hallituksen peittelemättömän alistuvaisuuden omistavien
luokkien tahtoon. Se uskotteli pelastavansa omistavat luokat pitämällä
pystyssä niiden taloudellisen herruuden työväenluokkaan nähden ja
lopuksi uskotteli se yhdistävänsä kaikki luokat kirkastamalla uudelleen
kansallisen kunnian utukuvan. Todellisuudessa oli tämä ainoa
mahdollinen hallitusmuoto aikana, jolloin porvaristo jo oli kadottanut
kykynsä hallita kansaa ja jolloin työväenluokka ei vielä ollut
saavuttanut tätä kykyä. Koko yhteiskunta otti sen riemuiten vastaan
pelastajanaan. Sen vallan alaisena saavutti porvarillinen yhteiskunta,
vapautuneena kaikista huolista, kehityksen, jota se ei itsekään ollut
osannut koskaan aavistaa. Sen teollisuus, sen kauppa laajenivat
suunnattomassa määrässä. Rahahuijaus vietti yleismaailmallisia
ilonpitojaan. Joukkojen kurjuus kuvastui räikeästi kimaltelevan,
juopuneen ja kunniattomalta haiskahtavan ylellisyyden häpeämätöntä
loisteliaisuutta vastaan. Itse valtiovalta, vaikka näennäisesti
leijaili korkealla yhteiskunnan yläpuolella, oli kuitenkin kaikista
tämän yhteiskunnan häpeällisistä ilmiöistä häpeällisin ja samalla
kaiken sen mädännäisyyden ahjo. Valtiovallan oman samoin kuin
sen pelastaman yhteiskunnankin mädäntyneisyyden paljastivat
paineteillaan preussiläiset, jotka itse paloivat halusta siirtää tuon
hallitusjärjestelmän painopisteen Pariisista Berliiniin. Imperialismi
on saastutetuin ja samalla inhottavin muoto tätä valtiovaltaa, jonka
nouseva porvarillinen yhteiskunta on kutsunut elämään aseeksi
vapauttamaan sen läänityslaitoksen kahleista ja jonka täysin kehittynyt
porvarillinen yhteiskunta oli pannut palvelemaan työn orjuuttamista
pääoman avulla.

Keisarikunnan täydellinen vastakohta oli kommuuni. Huuto
"yhteiskunnallisen tasavallan" perään, jolla Pariisin työläiset
alottivat helmikuun vallankumouksen, ilmaisi ainoastaan epämääräisen
vaatimuksen sellaisesta tasavallasta, joka poistaisi ei ainoastaan
luokkavallan monarkisen muodon, vaan tekisi lopun luokkavallasta
kokonaisuudessaan. Kommuni oli tämän tasavallan määrätty muoto.

Pariisi, vanhan hallitusvallan keskipiste ja asuinsija sekä samalla
Ranskan työväenluokan yhteiskunnallinen painopiste, oli noussut
aseisiin Thiers'in ja hänen maajunkkariensa yrityksiä vastaan palauttaa
ja ikuisiksi ajoiksi vakiinnuttaa tämän niiden keisarikunnalta perimän,
vanhan hallitusvallan. Pariisi saattoi tehdä vastarintaa ainoastaan
sentähden, että piirityksen johdosta armeija oli laskettu hajalle ja
sen tilalle oli muodostettu pääasiallisesti työläisistä kokoonpantu
kansalliskaarti. Oli nyt vain saatava muutetuksi tämä joukko
pysyväiseksi laitokseksi. Kommuuni päätti siitä syystä kaikkein ensiksi
lakkauttaa seisovan sotajoukon ja korvata sen aseistetulla väestöllä.

Kommuunin muodostivat Pariisin eri piireissä yleisellä äänioikeudella
valitut valtuusmiehet. Ne olivat vastuunalaisia ja aina erotettavia.
Niiden enemmistö oli luonnollisesti työläisiä tai tunnettuja
työväenluokan edustajia. Kommuuni ei ollut tarkotettu olemaan
parlamentarinen, vaan työskentelevä korporatsioni (yhdyskunta),
hallitseva ja lakiasäätävä samalla kertaa. Poliisilaitokselta,
joka tähän saakka oli ollut ase valtion hallituksen käsissä,
riistettiin heti sen valtiollinen luonne ja muutettiin se kommuunin
vastuunalaiseksi ja milloin hyvänsä viralta pantavaksi työaseeksi.
Samaten hallinnon eri haaroilla palvelevat virkamiehet. Kommuunin
jäsenistä alkaen alaspäin oli julkisia toimia hoidettava työmiesten
palkoilla. Korkeitten valtiovirkojen haltijoiden saavutetut oikeudet ja
edustusrahat katosivat näitten virka-arvojen mukana. Julkiset toimet
lakkasivat olemasta keskushallituksen kätyrien yksityistä omaisuutta.
Ei yksistään kaupungin hallinto vaan koko tähän saakka valtiolle
kuulunut alotteiden teko annettiin kommuunin käsiin.

Sittenkun seisova sotaväki ja poliisi, vanhan hallituksen asiallisen
vallan välikappaleet, kerta kaikkiaan olivat lakkautetut, valmistautui
kommuuni musertamaan hengellisen sortovallan välinettä, pappisvaltaa.
Se päätti hajottaa ja pakkoluovuttaa kaikki kirkot, mikäli ne olivat
omaisuutta hallitsevia yhdyskuntia. Papit lähetettiin takaisin
yksityiselämän hiljaisuuteen siellä edeltäjiensä apostolien esikuvan
mukaan elämään uskovaistensa almuista. Kaikki opetuslaitokset avattiin
kansan maksutta käytettäviksi ja puhdistettiin samalla kaikesta
sekaantumisesta kirkon ja valtion puolelta. Sillä tehtiin ei ainoastaan
koulusivistys kaikkien saavutettavaksi, vaan tiede itsekin vapautettiin
luokkaennakkoluulojen ja hallitusvallan sille asettamista kahleista.

Oikeusviranomaiset kadottivat sen näennäisen riippumattomuuden, joka
vain oli ollut omiaan salamaan niiden alistuvaisuuden kaikkiin
toisiansa seuraaviin hallituksiin, joille kaikille ne, yhdelle toisensa
perään, olivat vannoneet uskollisuudenvalan ja sen taas rikkoneet.
Kuten muutkin virkamiehet tulivat ne vastaisuudessa valittaviksi ja
olemaan vastuunalaisia ja virasta erotettavia.

Pariisin kommuunin piti luonnollisesti olla mallina kaikille Ranskan
suurille teollisuuskeskuksille. Niin pian kuin kunnallisten asiain
järjestys vain oli toteutettu Pariisissa ja muissa suuremmissa
keskuksissa, olisi vanha keskitetty hallintojärjestys saanut antaa
sijaa tuottajien itsehallinnolle myöskin maaseudulla. Eräässä
lyhkäisessä kansallisen järjestyksen luonnoksessa, jota kommuunilla ei
ollut aikaa laajemmin suunnitella, sanotaan nimenomaan, että kommuunin
tulisi olla jokaisen pienimmänkin kylän valtiollisena muotona ja että
seisovan sotaväen tilalle maaseudulla olisi asetettava kansanmiliisi,
jonka palvelusaika oli pantava mahdollisimman lyhyeksi. Maaseutupitäjät
kussakin piirissä hoitaisivat yhteisiä asioitaan piirin pääkaupungissa
olevan edustajakokouksen kautta ja nämä piirikokoukset vuorostaan
lähettäisivät edustajia kansalliseen edustajistoon Pariisissa;
edustajat olisivat milloin tahansa erotettavia ja valitsijoittensa
antamiin määrättyihin ohjeisiin sidottuja. Ne harvat, mutta tärkeät
toimet, jotka jäisivät jälelle keskushallinnon suoritettaviksi, eivät
tulisi -- kuten tahallisesti on vääristelty asiata -- lakkautettaviksi,
vaan annettaisiin niiden hoito kunnallisille s.t.s. ankarasti
vastuunalaisille virkamiehille. Kansallinen yhteys ei tulisi särkymään,
vaan päinvastoin järjestymään tällaisen kunnallisen järjestysmuodon
kautta. Se tulisi todelliseksi sellaisen valtiovallan lakkauttamisen
kautta, joka itse uskotteli olevansa tämän yhteyden ruumiillistuma,
mutta kuitenkin tahtoi olla riippumaton ja yläpuolella kansakuntaa,
jonka ruumiissa se kuitenkin oli vain loiskasvannainen. Samalla kuin
oli leikattava pois vanhan hallitusvallan vain haitalliset, rasittavat
elimet, oli sen oikeutetuilta toimilta otettava pois se valta, joka
pyrki kohoamaan yhteiskunnan yläpuolella ja annettava takaisin sen
vastuunalaisille palvelijoille. Sen sijasta, että kerran kolmessa tai
kuudessa vuodessa ratkaistiin, kuka hallitsevan luokan jäsen
parlamentisia edustaisi ja potkisi kansaa, tuli yleisen äänioikeuden
palvella kommuneihin järjestynyttä kansaa samalla tavalla kuin
yksilöllinen äänioikeus palvelee jokaista muuta työnantajaa, auttaa
sitä löytämään liikkeesen työmiehen, valvojan, kirjanpitäjän. Onhan
kylliksi tunnettua, että yhdyskunnat yhtä hyvin kuin yksityisetkin
henkilöt todellisissa liiketoimissa tavallisesti osaavat löytää oikean
miehen ja, jos joskus erehtyvät, pian taas osaavat sen korjata. Mutta
toiselta puolen ei mikään voisi olla vieraampaa kommuunin hengelle kuin
asettaa yleisen äänioikeuden tilalle hierarkkinen (arvojärjestystä
noudattava) virkoihin asettaminen.

Uusien historiallisten luomien tavallinen kohtalo on, että niitä
erehdytään pitämään vanhempien, jo elettyjenkin yhteiskunnallisten
elämänmuotojen jäljennöksinä, jos ne jossakin määrin muistuttavat
niitä. Niinpä on tätä uutta kommuunia, joka murtaa rikki uudenaikaisen
valtiovallan, katsottu niiden keskiaikaisten kommuunien toisinnoksi,
jotka ensin kävivät tuon valtiovallan edellä ja sitten muodostivat sen
perustuksen. -- Kommuunin järjestysmuotoa on väärin sekoitettu
yritykseen pikkuvaltioiden liitolla, jota Montesquieu ja girondistit
uneksivat, korvata se suurten kansojen yhtenäisyys, joka, vaikka aluksi
onkin aikaansaatu väkivallalla, nyt on tullut tärkeäksi tekijäksi
yhteiskunnallisessa tuotannossa. -- Kommuunin vastakkaisuutta
valtiovaltaan verrattuna on väärin pidetty sen vanhan taistelun
liioiteltuna muotona, jota on käyty, liian pitkälle menevätä
valtiovallan keskittymistä vastaan. Erityiset historialliset olosuhteet
lienevät muissa maissa ehkäisseet porvarillisen hallitusmuodon
klassillisen kehityksen sellaisena kuin se on Ranskassa tapahtunut ja
sallineet suuria valtion keskuselimiä täydennettävän, kuten
Englannissa, turmeltuneilla pappien seurakuntaneuvostoilla (vestries),
keinottelevilla kaupunginvaltuusmiehillä ja vihasta sähisevillä
köyhäinhoitohallitusten esimiehillä kaupungeissa ja tosiasiallisesti
perinnöllisillä rauhantuomareilla maaseudulla. Kommuunin kaltainen
järjestysmuoto päinvastoin antaisi takaisin yhteiskuntaruumiille kaikki
ne voimat, jotka tähänastinen loiseläjä "valtio", joka ravitsee itseään
yhteiskunnan kustannuksella ja estää sen vapaata liikuntaa, tähän
saakka on siltä niellyt. Yksinään tällä teolla olisi kommuuni pannut
Ranskan uudestisyntymisen käyntiin. -- Maaseutukaupunkien keskiluokka
näki kommuunissa yrityksen sen vallan palauttamiseksi, jota se Louis
Philippen aikana oli maan suhteen käyttänyt ja jonka Louis Bonaparten
aikana tunki syrjään maaseudun luuloteltu valta kaupunkien yli.
Mutta itse asiassa olisi kommuuni-järjestys saattanut maaseudun
tuottajat piiripääkaupunkien henkisen johdon alaiseksi ja niiden
kaupunkityöläisissä taannut niille heidän etujensa luonnolliset
edustajat. -- Kommuunin pelkkä olemassaolo toi mukanaan jonakin
itsestään ymmärtävänä paikallisen itsehallinnon, mutta ei enää
vastapainoksi nyt tarpeettomaksi tehtyä valtiovaltaa vastaan. Saattoi
pistää ainoastaan sellaisen henkilön päähän kuin Bismarckin, joka, kun
häntä ei ole otettu huomioon "veri ja rauta"-juonineen, mielellään
palaa takaisin sellaiseen vanhaan, hänen henkistä laatuaan niin
miellyttävään käsityöhön kuin "Romahduksen" aputoimittajaksi --
ainoastaan sellaiseen päähän saattoi pälkähtää valehdella
Pariisin kommuunin ikävöivän sitä vuoden 1871 vanhan ranskalaisen
kaupunkijärjestyksen irvikuvaa, jonka muodostaa preussilainen
kaupunkien järjestys, joka alentaa kaupunkien hallinnot toisarvoisiksi
rattaiksi suuressa preussiläisessä valtiokoneistossa. --

-- Kommuuni toteutti kaikkien porvarillisten vallankumousten ponsisanat
-- halvan hallituksen -- lakkauttamalla molemmat suuret menolähteet,
armeijan ja virkamiehistön. Sen pelkkä olemassaolo edellytti monarkian
olemattomuutta, monarkian, joka ainakin Euroopassa on luokkavallan
säännöllinen painolasti ja välttämätön verho. Se hankki tasavallalle
todella kansanvaltaisten laitosten perustuksen. Mutta ei "halpa
hallitus" enempi kuin "todellinen tasavaltakaan" ollut sen päämääränä.
Molemmat seurasivat ohimennen itsestään.

Se selitysten monenkaltaisuus, jonka alaiseksi kommuuni joutui, ja se
etujen kirjavuus, joka siinä ilmeni, todistavat, että se oli läpeensä
laajentumiskykyinen valtiollinen muoto, kun sitävastoin kaikki
aikaisemmat hallitusmuodot olivat olleet oleellisesti tukehduttavia.
Sen todellinen salaisuus oli siinä, että se oli _työväenluokan
hallitus_, tulos tuottavien luokkien taistelusta anastavia vastaan,
vihdoinkin löydetty valtiollinen muoto, jonka vallitessa työn
taloudellinen vapauttaminen voitaisiin toteuttaa.

Ilman tätä viimeistä ehtoa oli kommuuni-järjestys mahdottomuus ja
petos. Tuottajien valtiollinen valta ei voi pysyä pystyssä niiden
yhteiskunnallisen orjuuden rinnalla. Kommuunin piti sentähden olla
vipuna niitä taloudellisia perustuksia kaadettaessa, joihin luokkien
olemassaolo ja siis myöskin luokkavalta perustuvat. Niin pian kuin työ
on saatu vapautetuksi, tulee jokaisesta ihmisestä työntekijä ja työ
lakkaa olemasta luokkaleimana.

On omituinen tosiasia: huolimatta kaikesta paljosta puheesta ja
viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana ilmestyneestä, työväenluokan
vapautusta käsittelevästä summattomasta kirjallisuudesta -- alkavat
kohta, niin pian kuin työläiset jossakin ottavat asiansa omiin
käsiinsä, kaikua nykyisen yhteiskunnan molempien napojen, pääoman ja
palkkaorjuuden (maanomistaja ei enää ole muuta kuin kapitalistin
hiljainen yhtiömies), puoltajain apologetiset puoluspuheet, ikäänkuin
kapitalistinen yhteiskunta vielä eläisi puhtaimman neitseellisen
viattomuuden tilassa, ikäänkuin kaikki sen periaatteet vielä olisivat
kehittymättömiä, kaikki sen itsepetokset, koko sen saastutettu
todellisuus vielä paljastamatta! Kommuuni, huudetaan, tahtoo hävittää
omaisuuden, kaiken sivistyksen pohjan! Aivan oikein, hyvät herrat,
kommuuni tahtoi lakkauttaa luokkaomistuksen, joka muuttaa monien työn
harvojen rikkaudeksi. Se tahtoi pakkoluovuttaa pakkoluovuttajilta. Se
tahtoi tehdä yksityisomaisuuden todelliseksi, muuttamalla
tuotantovälineet, maan ja pääoman, jotka ennen kaikkia nyt ovat työn
orjuuttamisen ja riistämisen välineitä, vapaan ja liittoutuneen työn
yksinomaisiksi välikappaleiksi. -- Mutta tämähän on kommunismia,
"mahdotonta" kommunismia! No, ne samat omistaviin luokkiin kuuluvat
ihmiset, jotka ovat kylliksi järkeviä havaitakseen nykyisen
järjestelmän jatkumisen mahdottomaksi -- ja niitä on paljon -- ovat nyt
ruvenneet osuustoiminnallisen tuotannon julkeiksi ja suurisuisiksi
apostoleiksi. Mutta jospa osuustoiminnallinen tuotanto ei
jäisikään pelkäksi puheeksi ja petkutukseksi, jos se syrjäyttää
kapitalistisen tuotannon, jos kaikki osuustoiminnalliset yhdistykset
yhdessä järjestävät kansallisen tuotannon yhteisen suunnitelman mukaan,
ottavat sen siten omaan johtoonsa ja tekevät lopun siitä alituisesta
anarkiasta ja niistä aikakautisista järkytyksistä, jotka ovat
kapitalistisen tuotannon välttämätön kohtalo -- mitä olisi se, hyvät
herrat, muuta kuin kommunismia, "mahdollista" kommunismia?

Työväenluokka ei vaatinut kommunilta mitään ihmeitä. Sen tehtävänä ei
ollut toteuttaa mitään päähän pälkähtäneitä, valmiita utopioja
(haaveiluita). Työväestö tietää, että toteuttaakseen oman vapautuksensa
ja samalla sen korkeamman elämänmuodon, jota nykyinen järjestelmä
taloudellisen kehityksensä kautta ylivoimaisesti ponnistelee vastaan,
sen on kestettävä pitkiä taisteluita, käytävä läpi kokonainen sarja
historiallisia prosesseja, joiden kautta niin hyvin ihmiset kuin
olosuhteetkin tulevat kokonaan muuttumaan. Sen tehtävänä ei ole
toteuttaa joitakin ihanteita, sen on ainoastaan laskettava vapauteen
uuden yhteiskunnan elementit (alkuainekset), jotka jo ovat kehittyneet
hajoavan porvarillisen yhteiskunnan helmassa. Täysin tietoisena
historiallisesta tehtävästään ja sankarillisesti päättäneenä toimia sen
arvoisesti, voi työväenluokka tyytyä naureskelemaan sanomalehtikätyrien
törkeille häväistyksille samaten kuin niiden totta tarkoittavien
porvarillisten tieteilijöiden koulumestarimaiselle suojeluksellekin,
jotka tieteellisen erehtymättömyyden oraakkeliäänilajissa latelevat
tietämättömiä puheenparsiaan ja lahkolaisominaisuuksiaan.

Kun Pariisin kommuuni otti vallankumouksen johdon omiin käsiinsä, kun
yksinkertaiset työmiehet ensi kerran uskalsivat käydä "luonnollisen
esivaltansa", omistavien luokkien hallitusetuoikeuden kimppuun ja
verrattoman vaikeissa oloissa vaatimattomasti, tunnontarkasti ja
toimeliaasti suorittivat työnsä, -- suorittivat sen sellaisilla
palkoilla, joista suurin tuskin oli viidesosa siitä, mitä erään
tieteellisen auktoritetin (professori Huxley'n) mukaan saa kaikkein
pienimmällä palkalla oleva Lontoon kouluneuvoston sihteeri, --
vääntelehti vanha maailma raivon kouristuksissa nähdessään punaisen
lipun, joka liehui kaupungintalon katolla työn tasavallan
tunnusmerkkinä.

Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen vallankumous, jossa työväenluokka
avoimesti tunnustettiin ainoaksi luokaksi, joka vielä kykeni
yhteiskunnalliseen alotteeseen, -- ja tämän tunnusti suuri joukko
pariisilaista keskiluokkaa -- pikkukauppiaita, käsityöläisiä ja
liikemiehiä --, poikkeuksena ainoastaan rikkaat kapitalistit. Kommuuni
oli pelastanut keskiluokan ratkaisemalla viisaalla tavalla keskiluokan
itsensä keskuudessa lakkaamatta esiintyvän riidanaiheen, kysymyksen
velallisista ja velkojista. Sama osa keskiluokkaa oli v. 1848 ottanut
osaa työväen kesäkuun kapinan kukistamiseen. Ja kohta tämän jälkeen oli
perustava kokous muitta mutkitta heittänyt nämä keskiluokkalaiset
velkojiensa uhriksi. Mutta tämä ei ollut ainoa syy, minkä tähden
keskiluokka nyt yhtyi työväenluokkaan. Se tunsi, että ei ollut enää
muuta kuin yksi valinta: kommuuni tai keisarikunta, yhdentekevää minkä
nimisenä hyvänsä. Keisarivalta oli saattanut tämän keskiluokan
taloudelliseen perikatoon tuhlaamalla yleistä varallisuutta,
edistämällä finanssihuijausta, avustamalla keinotekoisesti joudutettua
pääoman keskittymistä ja tämän edellyttämää, saman keskiluokan suuren
osan riistämistä. Keisarivalta oli sitä valtiollisesti sortanut,
saattanut sen elosteluillaan siveellisesti kuohuksiin, oli loukannut
sen voltairelaisuutta jättämällä heidän lapsensa "oppimattomien
veljesten" (munkkien) kasvatettaviksi, oli kuohuttanut heidän
ranskalaista kansallistuntoaan syöksemällä heidät suin päin sotaan,
joka kaiken aikaansaamansa hävityksen vastikkeeksi tarjosi ainoastaan
yhden korvauksen -- keisarivallan kukistumisen. Itse asiassa astui
ylhäisten bonapartelaisten ja kapitalististen mustalaisjoukkueiden
paettua Pariisista keskiluokan todellinen järjestyspuolue esiin Union
républicaine'n muodossa, asettui kommuunin lipun alle ja puolusti sitä
Thiers'in tahallisia vääristelyjä vastaan. Jää vielä nähtäväksi,
kestääkö tämän keskiluokan suuren joukon kiitollisuus edessäolevia
vaikeita koettelemuksia.

Kommuuni oli aivan oikeassa, kun se huudahti talonpojille:
"Meidän voittomme on teidän toivonne!" Kaikista valheista mitä
Versailles'issa sepitettiin ja joita Euroopan yläluokan mainehikkaat
sanomalehtirengit toitottivat maailmalle, oli yksi mahdottomimpia se,
että kansalliskokouksen maajunkkarit muka olivat talonpoikain
edustajia. Ajateltakoon vain ranskalaisen talonpojan rakkautta niitä
ihmisiä kohtaan, joille he vuoden 1815 jälkeen olivat saaneet maksaa
kokonaisen miljaardin vahingonkorvausta! Olihan ranskalaisen talonpojan
silmissä jo pelkkä suurmaanomistajan olemassaolo loukkaus hänen vuoden
1789 saavutuksiansa vastaan. Porvaristo oli v. 1849 pannut talonpojan
talo-osuudelle lisäveroa 45 centimiä frangia (s.o. 45 p:iä markkaa)
kohti, mutta sen oli porvaristo tehnyt vallankumouksen nimessä. Nyt oli
sama porvaristo alottanut sisällissodan vallankumousta vastaan
vierittääkseen talonpoikain niskoille raskaimman taakan preussiläisille
menetetystä viiden miljaardin markan sotakorvauksesta. Kommuuni
sitävastoin selitti heti eräässä ensimmäisistä julistuksistaan, että
sodan todellisten aiheuttajain täytyy kantaa sodan kustannuksetkin.
Kommuuni olisi vapauttava talonpojan veriverosta, olisi antava hänelle
halvan hallituksen ja muuttava hänen verenimijänsä: notariot,
asianajajat, oikeudenpalvelijat ja muut juridiset (oikeudelliset)
kiskurit palkatuiksi kunnallisiksi virkamiehiksi, talonpojan itsensä
valittaviksi ja hänelle vastuunalaisiksi. Kommuuni olisi vapauttava
hänet metsänvartijan, santarmin ja prefektin mielivallasta, se olisi
asettava pappien pimitystyön tilalle kouluissa harjoitettavan
opetustyön, ja ranskalainen talonpoika on ennen kaikkea mies, joka osaa
laskea. Hän tuli havaitsemaan erittäin järkeväksi sen, että pappien
palkkaus pakollisen verotuksen asemasta tulisi perustumaan pitäjien
hartaudenharjoittajain vapaaehtoiseen toimintaan. Nämä olivat ne suuret
välittömät hyvät työt, joista kommunin valta -- ja ainoastaan se --
antoi talonpojalle toiveita. On sentähden aivan tarpeetonta tässä
lähemmin kosketella monimutkaisempia, todellisia elinkysymyksiä, jotka
yksin kommuuni kykeni ja samalla oli pakoitettu ratkaisemaan talonpojan
eduksi, -- hypoteekkivelka, joka painajaisena rasitti hänen
maaosuuttaan, maalaisköyhälistön alituinen lisääntyminen ja talonpojan
itsensä poissyökseminen konnultaan, jonka vaaran uudenaikaisen
maanviljelyksen kehitys ja kilpailu kapitalistisen maanviljelyksen
kanssa teki päivä päivältä yhä uhkaavammaksi.

Ranskan talonpoika oli valinnut Louis Bonaparten tasavallan
presidentiksi, mutta järjestyspuolue loi toisen keisarikunnan. Mitä
ranskalainen talonpoika todella tarvitsi, sen hän alkoi osoittaa
vuosina 1848 ja 1850 asettamalla kaikkialla määrinsä (kunnallisen
viranomaisen) hallituksen prefektiä (maaherraa) vastaan,
koulunopettajansa hallituksen pappia ja vieläpä hallituksen santarmia
vastaan. Kaikki järjestyspuolueen tammikuulla ja helmikuulla 1850
antamat lait olivat selviä pakkotoimenpiteitä talonpoikia vastaan.
Talonpoika oli bonapartelainen, koska suuri vallankumous kaikkine niine
etuineen, mitä se talonpojalle tarjosi, hänen silmissään oli
ruumiillistuneena Napoleonissa. Tämä hairahdus, joka toisen
keisarikunnan aikana oli nopeasti luhistumaisillaan (ja se oli koko
luonteeltaan vihamielinen maajunkkareita kohtaan), tämä menneen ajan
ennakkoluulo, kuinka olisi se voinut kestää kommuunin vedotessa
talonpoikain elinetuihin ja pakottaviin tarpeisiin.

Maajunkkarit -- tämä oli tosiasiallisesti heidän suurin pelkonsa --
tiesivät, että kolmen kuukauden häiritsemätön liikenneyhteys kommuunin
Pariisin ja maaseudun välillä saisi aikaan yleisen talonpoikaiskapinan.
Tämä seikka selittää heidän tuskallisen kiireensä ympäröimään Pariisin
poliisiketjulla ja estämään -- eläinruton leviämisen.

Jos siis kommuuni oli ranskalaisen yhteiskunnan kaikkien terveiden
ainesten todellinen edustaja ja siitä syystä todella kansallinen
hallitus, niin oli se samalla työläishallituksena, työn vapautuksen
rohkeana esitaistelijana sanan täydellisimmässä merkityksessä
kansainvälinen. Preussin armeijan silmäin edessä, joka armeija anasti
Saksalle kaksi ranskalaista maakuntaa, valloitti kommuuni Ranskalle
koko maailman työläiset.

Toinen keisarikunta oli ollut kosmopolitisen veijauksen riemujuhla,
kaikkien maiden huijarit olivat syöksyneet esiin sen huudosta
ottaakseen osaa sen elosteluihin ja Ranskan kansan nylkemiseen. Vielä
tälläkin hetkellä on Thiers'in oikeana kätenä Ganesco, valakialainen
retkale, ja vasempana kätenään Markowski, venäläinen urkkija. Kommuuni
salli kaikkien muukalaisten saavuttaa kunnian kaatua kuolemattoman
asian puolesta. -- Kavalluksensa kautta menetetyn ulkonaisen sodan ja
vieraan valloittajan kanssa tekemänsä salaliiton tähden syttyneen
sisällisen sodan välisenä aikana oli porvaristo löytänyt ajan
askarruttaa isänmaallisuuttaan toimeenpanemalla poliisien avulla
ajometsästyksiä Ranskassa olevia saksalaisia vastaan. Kommuuni teki
eräästä saksalaisesta työministerinsä. -- Thiers, porvaristo ja toinen
keisarikunta olivat yhtenään pettäneet Puolaa suurisanaisilla
lupauksilla avunannostaan, samalla kuin totta puhuen kavalsivat sen
Venäjälle ja toimittelivat Venäjän roskaisia asioita. Kommuuni
kunnioitti sankarillisia Puolan poikia asettamalla ne Pariisin
puolustuksen johtoon. Ja havainnollisen selvästi merkitäkseen sen uuden
historiallisen ajankohdan, jonka kommuuni tiesi aloittaneensa, antoi se
toisaalla voitokkaiden preussiläisten, toisaalla bonapartelaisten
kenraalien johtamien bonapartelaisten armeijojen silmäin edessä kaataa
maahan sotakunnian suunnattoman suuren symboolin, Vendôme-patsaan.

Kommuunin suuri yhteiskunnallinen suoritus oli sen oma työn täyttämä
olemassaolo. Sen erikoiset toimenpiteet saattoivat vain osoittaa
suunnan, jota kansan hallitus kansan kautta kulkee. Niihin
toimenpiteisiin kuuluu leipurinkisällien yötyön lakkauttaminen, sen
työnantajien yleisesti käyttämän tavan kieltäminen rangaistuksen
uhalla, että polkevat palkkoja kiskomalla työläisiltä rahasakkoja
milloin minkin syyn nojalla -- menettely, jossa työnantaja itse on
lainsäätäjä, tuomari ja täytäntöönpanija ja kaiken lisäksi pistää itse
rahat taskuunsa. Samansuuntainen toimenpide oli kaikkien suljettujen
työpajojen ja tehtaiden jättäminen työväen osuustoiminnallisille
yhdyskunnille, varaamalla oikeuden korvauksen saantiin, olipa
asianomainen kapitalisti sitten paennut tai pitänyt parempana lopettaa
työt.

Kommuunin raha-asioita koskevat toimenpiteet, joita kaikkia kunnosti
kohtuus ja äly, saattoivat rajoittua vain sellaisiin, jotka soveltuivat
piiritetyn kaupungin asemaan. Ne suunnattomat varkaudet huomioon
ottaen, joita suuret raha-yhtiöt ja rakennusurakoitsijat olivat
Haussmann'in vallan aikana tehneet Pariisin kaupunkia vastaan, olisi
kommuunilla ollut paljoa parempi oikeus takavarikoida heidän
omaisuutensa kuin Louis Bonapartella Orleans'in perheen omaisuus.
Hohenzollernit ja englantilaiset oligarkit (yksin-, harvainvaltiaat),
joitten omaisuus suurelta osaltaan on saanut alkunsa ryöstetyistä
kirkontiluksista, olivat luonnollisesti mitä suurimmassa määrässä
kiukuissaan kommunia kohtaan, joka valtion omaisuudeksi ottamalla sai
ainoastaan 8,000 frangia.

Versailles'in hallitus, niin pian kuin se jälleen oli saanut vähäsen
voimaa ja rohkeutta, käytti mitä väkivaltaisimpia keinoja kommuunia
vastaan; se tukahdutti kaiken vapaan mielipiteittenilmaisun yli koko
Ranskan ja kielsi yksin suurten kaupunkien edustajien kokouksetkin; se
pani Versailles'in ja koko muun Ranskan urkinnan alaiseksi, paljon
pahemman kuin toisen keisarikunnan aikana; santarmiurkkijainsa avulla
se poltatti kaikki Pariisissa painetut lehdet ja mursi auki kaikki
Pariisista tulevat ja sinne menevät kirjeet; kainoimmatkin yritykset
lausua kansalliskokouksessa sana Pariisin puolustukseksi vaiennettiin
v:n 1816 junkkarikamarissakin ennenkuulumattomalla ulvonnalla; samaan
aikaan kuin Pariisin ulkopuolella versaillesilaisten sodankäyntitapa
oli mitä verisintä, kaupungin sisäpuolella yritettiin käyttää
lahjomista ja salaliittoja. Eikö silloin kuin kaikkea tällaista
harjoitettiin kommuuni olisi häpeällisesti kavaltanut asemansa, jos se
olisi noudattanut kaikkia vapaamielisyyden toimintamuotoja, ihan kuin
syvimmän rauhan aikana? Jos kommuunin hallitus olisi ollut sukua herra
Thiers'in hallitukselle, niin olisi ollut saman verran syytä sortaa
järjestyspuolueen lehtiä Pariisissa kuin kommuunin lehtiä
Versailles'issa.

Oli tosiaankin kiusallista maajunkkareille, että juuri samaan aikaan,
jolloin he selittivät palaamisen kirkon helmaan olevan ainoan keinon
Ranskan pelastamiseksi, jumalaton kommuuni paljasti Picpus'n
nunnaluostarin ja St. Laurent'in kirkon omituiset salaisuudet. Oli
pilkkaa Thiers'istä, että samaan aikaan kuin hän antoi satamalla
suurristejä bonapartelaisille kenraaleille niiden taituruudesta hävitä
taisteluissa, allekirjoittaa antaumuksia ja pistää peukalota
saksalaisille Wilhelmshöhessä, kommuuni erotti ja vangitsi
kenraaleitaan, niin pian kuin heitä epäiltiin virkansa
laiminlyömisestä. Erään sellaisen jäsenen poispotkiminen ja
vangitseminen, joka oli livahtanut joukkoon väärällä nimellä ja
aikaisemmin Lyonissa istunut kuusi päivää vankeudessa yksinkertaisesta
konkurssista -- eikö se ollut kuin ennakolta ajateltu, vasten kasvoja
heitetty syytös väärentäjä Jules Favre'lle, joka silloin yhä vielä oli
ulkoministerinä, vielä kaupitteli Ranskaa Bismarck'ille, vielä saneli
käskyjään verrattomalle Belgian hallitukselle? Mutta itse asiassa
kommuuni ei pyrkinytkään olemaan puutteeton, niinkuin kaikki vanhat
hallitukset poikkeuksetta tekevät. Se julkaisi kaikki puheensa ja
asiakirjansa, se antoi yleisön tietää kaikki vajavaisuutensa.

Jokaisessa vallankumouksessa tunkeutuu sen todellisten edustajain
ohella esille myöskin toisellaista väkeä. Muutamat ovat jätteitä
aikaisempien vallankumousten ajoilta, joihin he ovat kasvaneet kiinni,
ymmärtämättä käsillä olevaa liikettä, mutta omistaen vielä suuren
vaikutusvallan kansaan tunnetun rohkeutensa ja tunnetun luonteensa tai
myös pelkästään traditsionin (totuntatavan) perusteella. Toiset ovat
pelkkiä suupaltteja, jotka vuodesta vuoteen saarnaten samoja alituisia
asioitaan kulloinkin ollutta hallitusta vastaan ovat onnistuneet
uskottelemaan olevansa niitä vilpittömimpiä vallankumouksellisia.
Myöskin maaliskuun 18 p:n jälkeen ilmestyi etualalle tuollaisia
henkilöitä ja näyttelivät he muutamissa tapauksissa huomattavaakin
osaa. Niin pitkälle kuin heidän valtansa riitti, ehkäisivät he
työväenluokan todellista toimintaa, samoin kuin he olivat ehkäisseet
edellistenkin vallankumousten täydellistä kehitystä. Tuollaiset ovat
välttämätön paha. Aikaa myöten ne karistetaan pois. Mutta juuri tätä
aikaa ei kommuunille sallittu.

Ihmeellinen tosiaankin oli muutos, jonka kommuuni sai aikaan
Pariisissa! Ei jälkeäkään enää toisen keisarikunnan irstailevasta
Pariisista. Pariisi ei ollut enää englantilaisten ja irlantilaisten
maaylimysten, amerikkalaisten entisten maaorjainomistajien ja
valakialaisten pajarien kokoontumispaikkana. Ei mitään ruumiita enää la
Morgue'ssa, ei yöllisiä sisäänmurtoja eikä tuskin ensinkään varkauksia.
Ensi kerran vuoden 1848 helmikuun päivien jälkeen olivat Pariisin kadut
jälleen todella turvalliset ja sellaiset ilman mitään poliisilaitosta.
"Me", sanoi eräs kommuunin jäsen, "me emme nyt enää kuule
puhuttavankaan murhista, ryöstöistä eikä ihmisten pahoinpitelyistä.
Näyttää tosiaankin siltä kuin olisi poliisi ottanut kaikki
taantumukselliset ystävänsä mukaansa Versailles'iin". Ilotytöt olivat
löytäneet tien suojelijainsa -- perheen, uskonnon ja ennen kaikkea
omaisuuden paenneiden puolustajain jälkeen. Heidän sijastaan tulivat
jälleen Pariisin todelliset naiset pinnalle -- sankarilliset,
jaloluontoiset ja uhrautuvaiset kuin antiikin naiset. Pariisi teki
työtä, ajatteli, taisteli, vuodatti vertaan, uuden yhteiskunnan
valmisteluissaan melkein unhottaen porttiensa ulkopuolella olevat
raakalaiset, innostuksesta säteillen historiallisessa tehtävässään!

Ja verratkaa nyt tätä Pariisin uutta maailmaa Versailles'in vanhaan
maailmaan -- tähän kokoelmaan kaikkien hävinneiden hallitusten
virkaheittoja, legitimistejä ja orleanilaisia, kansakunnan ruumiita
himoitsevina -- häntänään rutivanhoilliset tasavaltalaiset, jotka
läsnäolollaan kansalliskokouksessa antoivat suostumuksensa
orjainpitäjien kapinaan, jotka toivoivat parlamentarisen tasavaltansa
pysyvän voimassa hallituksen etunenässä olevan iäkkään ilvehtijän
turhamaisuudesta ja v. 1789 ilveilivät pitämällä kummittelevia
kokouksiaan jeu de Paume'essa (pallohuoneessa, jossa vuoden 1789
kansalliskokous teki kuuluisia päätöksiään). Siellä se oli tuo
kansalliskokous, kaiken sellaisen edustaja, mikä oli kuollutta
Ranskassa, ainoastaan Louis Bonaparten kenraalien sapeleilla
pönkitettynä näennäiseen elämään. Pariisi oli kokonaan totuutta,
Versailles kokonaan valhetta ja tämä valhe päästetty irti Thiers'in
suulla.

Thiers sanoi eräälle Seine- ja Oise-departementtien pormestarien
lähetystölle: "Voitte luottaa minun sanaani, jota minä en _koskaan_ ole
rikkonut!" Kansalliskokoukselle itselleen hän sanoi, että se oli
"vapaimmin valittu ja vapaamielisin edustajakokous, mitä Ranskalla
milloinkaan on ollut". Maakunnille, että Pariisin pommitus oli taru:
"jos joitakin kanuunanlaukauksia on ammuttu, niin ei se ole tapahtunut
Versailles'in joukoista, vaan ovat sen tehneet jotkut kapinoitsijat,
jotka ovat tahtoneet uskotella tappelevansa, vaikka eivät uskaltaneet
näyttäytyä missään." Pariisin arkkipiispalle sanoi hän, että
Versailles'in joukkojen tekemiksi väitetyt kuoliaaksi ampumiset ja
kostotyöt olivat pelkkiä valheita. Pariisille julistaa hän, että
aikomuksensa on ainoastaan "vapauttaa se hirmuisista tyranneista, jotka
sitä sortavat" ja että Pariisin kommuuni oli vain "kourallinen
rikoksentekijöitä".

Thiers'in Pariisi ei ollut todellinen Pariisi, -- "ymmärtämättömien
joukkojen" Pariisi, -- vaan Haave-Pariisi, ranskalais-keikarien,
boulevardien Pariisi, herrain ja naisten, rikkaitten, kapitalististen,
kullassa kimaltelevien laiskottelijoiden Pariisi, joka nyt
lakeijoineen, suurhuijareineen, kirjallistaiteellisine
mustalaisjoukkoineen ja ilonaikkosineen parveili Versailles'issa, Saint
Denis'issä, Rueil'ssä ja Saint Germain'issä. Tuolle joukolle oli,
kansalaissota ainoastaan mieluinen välinäytös, se katseli taistelua
kiikarilla, luki kanuunanlaukauksia ja oman sekä hutsujensa kunnian
kautta vannoi, että näytelmä oli äärettömän paljoa paremmin järjestetty
kuin konsanaan Porte Sainte Martinan teatterissa. Kaatuneet olivat
oikeita kuolleita, haavottuneiden huuto pelkkää näytöstä! Ja sitten,
miten maailmanhistoriallinen olikaan koko asia!

Tämä on herra Thiers'in Pariisi, aivan kuin Koblenz'in maastamuutto oli
herra de Calonne'n Ranska. --


IV.

Orjainomistajien salaliiton ensimmäinen yritys kukistaa Pariisi, jonka
jälkeen preussiläisten piti miehittää se, meni myttyyn Bismarckin
kiellosta. Toinen 18 p:nä maaliskuuta tehty yritys päättyi hallituksen
sotajoukkojen häviöön ja hallituksen pakoon Versailles'iin, jonne koko
hallintokoneiston täytyi seurata sitä. Uskottelemalla oltavan
rauhanneuvotteluissa Pariisin kanssa voitti Thiers nyt aikaa
valmistellakseen sotaa Pariisia vastaan. Mutta mistä saada armeija?
Linjarykmenttien jätteet olivat heikot luvultaan ja epäluotettavat
mielialaltaan. Hänen kiihkeät kehotuksensa maakunnille kiirehtiä
kansalliskaarteineen ja vapaaehtoisineen Versailles'in avuksi saivat
vastaukseksi julkista kieltäymistä. Ainoastaan Bretagne lähetti
kourallisen chouaneja, jotka taistelivat valkoisen lipun alla,
jokaisella valkoiselle ommeltu Jesuksen sydän rinnallaan ja
sotahuutonaan: Vive le roi (Eläköön kuningas!). Thiers'in oli näissä
oloissa pakko kaikessa kiireessä haalia kokoon hyvin kirjava joukko
matruuseja, merisotilaita, paavin zuaveja, Valentin'in santarmeja,
Pietrin poliiseja ja mouchardeja (urkkijoita). Mutta tämä joukko olisi
kuitenkin ollut naurettavuuteen asti mitätön ilman niitä vähitellen
saapuvia keisarillisia sotavankeja, jotka Bismarck velan
lyhennysmaksujen suorittamisen jälkeen laski vapaaksi ja jotka
riittivät toiselta puolen pitämään sodan käynnissä ja toiselta
pysyttämään Versailles'in Preussin matelevassa alamaisuudessa. Tämän
sodan kestäessäkin täytyi Versailles'in poliisin pitää silmällä siellä
olevia joukkoja, samalla kuin santarmien täytyi temmata joukkoja
mukaansa ensin itse asettautumalla vaaranalaisiksi vaarallisimmilla
paikoilla. Niitä linnoituksia, jotka kukistuivat, ei otettu, vaan
ostettiin. Kommuunin puoltajien sankarillisuus sai Thiers'in
vakuutetuksi, että Pariisin vastarinta ei ollut murrettavissa hänen
omalla sotanerollaan eikä käytettävissään olevilla pistimillä.

Samaan aikaan kävivät hänen suhteensa maakuntiin yhä vaikeammiksi. Ei
saapunut ainoatakaan hyväksymisadressia Thiers'in ja hänen
maajunkkariensa innostuttamiseksi. Päinvastoin. Lähetystöjä ja
kirjelmiä virtasi kaikilta puolilta, jotka vaativat kaikkea muuta kuin
kunnioittavassa äänilajissa sovintoa Pariisin kanssa sillä pohjalla,
että tasavalta selvästi tunnustetaan, kommuunivapaus vahvistetaan ja
kansalliskokous, jonka valta-aika oli kulunut umpeen, hajoitetaan.
Näitä kirjelmiä saapui sellaiset määrät, että Dufaure, Thiers'in
oikeusministeri, käski eräässä 23 p:nä huhtik. annetussa
kiertokirjeessä yleisiä syyttäjiä käsittelemään "sovinnon huutoja"
rikoksina! Mutta ne toivottomat mahdollisuudet huomioonottaen, jotka
hänen sotaretkensä hänelle avasi, päätti Thiers muuttaa menettelytapaa
ja määräsi koko maassa huhtik. 30 p:nä toimeenpantaviksi
kunnallisvaalit uuden, kansalliskokoukselle sanelemansa
kunnallisasetuksen perusteella. Prefekteineen (maaherroineen) punoen
juonia yhtäällä, poliiseineen peloitellen toisaalla odotti hän täysin
luottavaisesti maakuntain vahvistuksen antavan kansalliskokoukselle
sitä siveellistä tukea, jota sillä ei ollut koskaan ollut, ja saavansa
maakunnilta sitä aineellista apua, jota hän Pariisin voittaakseen
tarvitsi.

Thiers oli heti alusta alkaen pitänyt tarpeellisena pienellä
sovintoilveilyllä, jonka tuli palvella useampaa kuin yhtä
tarkoitusperää, täydentää ryövärisotansa Pariisia vastaan, jota hänen
omissa tiedonannoissaan kaunisteltiin, ja ministeriensä yritykset panna
koko Ranskassa pystyyn uusi hirmuvalta. Tuon ilveilyn piti pimittää
maaseudut, houkutella Pariisin keskiluokkaa ja ennen kaikkea antaa
kansalliskokouksen uskotelluille tasavaltalaisille tilaisuus kätkeä
petoksensa Pariisia kohtaan Thiers'ille annetun luottamuksen taakse.
Maaliskuun 21 p:nä, jolloin hänellä ei vielä ollut mitään sotajoukkoa,
oli hän selittänyt kansalliskokoukselle: "Tulkoon mitä tulee, minä en
tule lähettämään mitään joukkoja Pariisia vastaan." Maaliskuun 27 p:nä
purki hän taas: "Minä olen havainnut tasavallan toteutetuksi
tosiasiaksi ja vahvasti päättänyt pitää sen pystyssä." Todellisuudessa
kukisti hän Lyonissa ja Marseille'ssa vallankumouksen tasavallan
nimessä, samalla kuin hänen maajunkkariensa karjunta vaiensi pelkän
tasavallan nimen mainitsemisenkin Versailles'issa. Tämän sankaritekonsa
jälkeen lievensi hän toteutetun tosiasian oletetuksi tosiasiaksi.
Orleanilaiset prinssit, joiden hän varovaisesti oli antanut lähteä
tiehensä Bordeaux'sta, saivat nyt, julkisesti lakia rikkoen, vapaasti
juonitella Dreux'ssa. Ne myönnytykset, joista Thiers lukemattomissa
kohtauksissaan Pariisin ja maaseudun valtuutettujen kanssa antoi
toiveita -- niin häilyviä kuin ne olivatkin, päättyivät lopuksi, kun
kaikki ympäri kävi, aina siihen, että hänen kostonsa todennäköisesti
tulisi rajoittumaan siihen "kouralliseen rikoksentekijöitä, joka oli
ollut osallisena Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhissa", sillä hyvin
ymmärrettävällä ehdolla, että Pariisi ja Ranska ehdottomasti
tunnustaisivat herra Thiers'in itsensä paraimmaksi tasavallaksi, aivan
samaten kuin hän 1830 oli tehnyt Louis Philippe'n kanssa. Ja
myönnytykset sitten -- hän ei tyytynyt vain pitämään huolta siitä, että
hänen ministerinsä tekivät ne epäilyksenalaisiksi niissä julkisissa
selityksissään, joita ne kansalliskokoukselle niistä antoivat. Ei,
hänellä oli vielä Dufaure'nsa toimimassa. Dufaure, tuo vanha
orleanilainen asianajaja, oli aina piiritystilojen aikana ollut
ylituomarina, niin nyt 1871 Thiers'in aikana kuin 1839 Louis
Philippe'n ja 1849 Louis Bonaparten presidenttinä ollessa. Jollei
hän ollut ministerinä, niin rikastui hän pitämällä puheita
pariisilais-kapitalistien puolesta ja teki valtiollista pääomaa
puhumalla itse voimaansaattamiaan lakeja vastaan. Nyt, tyytymättömänä
siihen, ettei ollut saanut kansalliskokouksessa ajetuksi läpi sarjaa
sortolakeja, joilla Pariisin kukistuttua piti kitkeä pois sieltä
viimeisetkin tasavaltalaisen vapauden jätteet -- nyt ilmaisi hän
ennakoita Pariisin kohtalon hylkäämällä hänelle aivan liian
pitkäveteisen menettelytavan sotaoikeuksissa ja saattamalla voimaan
aivan uuden, julman maastakarkoituslain. V:n 1848 vallankumous, joka
lakkautti kuolemanrangaistuksen valtiollisista rikoksista, oli
korvannut sen maastakarkoituksella. Louis Napoléon ei uskaltanut
uudelleen pystyttää giljotiinin valtaa, ei ainakaan julkisesti.
Maajunkkarien kokouksen, joka vielä ei ollut kyllin rohkea edes
ilmaistakseen, että pariisilaiset eivät olleet kapinoitsijoita, vaan
murhaajia, täytyi siitä syystä rajoittaa ennakolta kostonsa Pariisia
kohtaan Dufaure'n maastakarkoituslakiin. Kaikkien näiden seikkojen
vallitessa olisi Thiers'in ollut mahdoton jatkaa sovintoilveilynsä
näyttelemistä näin kauan, jollei -- mikä juuri oli hänen tarkoituksensa
-- se olisi synnyttänyt raivonhuutoja maajunkkareissa, joitten
märehtivä järki ei tajunnut peliä eikä hänen viekastelunsa, vilppinsä
ja viivästelynsä välttämättömyyttä.

Lähestyviä, 30 p:nä huhtik. tapahtuvia kunnallisvaaleja silmällä pitäen
esitti Thiers 29 p:nä yhden suurista sovintonäytelmistään. Keskellä
erästä tunteellista, puhetaidollista suunpurkaustaan huudahti hän
kansalliskokouksen puhujalavalta: "Ainoa olemassaoleva salaliitto
tasavaltaa vastaan on se, mikä on Pariisissa ja mikä pakoittaa meidät
vuodattamaan ranskalaista verta. Minä toistan kerran toisensa perään:
antakaa vain jumalattomien aseiden pudota niiden käsistä, jotka niitä
kantavat, ja rankaisua silmänräpäyksessä hillitsee rauhanteko, joka
syrjäyttää vain rikollisten pienen joukon". Maajunkkarien kiihkeisiin
välihuutoihin vastasi hän: "Sanokaa minulle, hyvät herrat, minä pyydän
sitä mitä hartaimmin: olenko minä väärässä? Tekeekö se todellakin
teille pahaa, että minä saatoin sanoa teille totuuden, että
rikoksentekijöitä on vain kourallinen? Eikö se ole onni kaikessa
onnettomuudessamme, että ihmiset, jotka kykenivät vuodattamaan Clement
Thomas'n ja kenraali Lecomte'n verta, ovat vain harvinaisia
poikkeuksia?"

Ranska oli kuitenkin kuuro Thiers'in puheille, joilla hän imarteli
itselleen esittäneensä parlamentarisen sireenilaulun. Kaikista 700,000
kunnanvaltuutetusta, jotka valittiin 35,000:sta Ranskalle pelastetusta
kunnasta, eivät yhtyneet legitimistit, orleanilaiset ja bonapartelaiset
kyenneet ajamaan läpi 8000. Seuraavien täydennys- ja uusintavaalien
tulos oli vielä vihamielisempi heille. Kansalliskokous, sen sijaan että
se olisi maaseudulta saanut niin kipeästi tarvitsemaansa aineellista
voimaa, kadotti viimeisenkin siveellisen vallan vaatimuksen:
vaatimuksen olla yleisen äänioikeuden ilmaisuna Ranskassa. Ja
tehdäkseen tappion täydelliseksi uhkasivat kaikkien Ranskan kaupunkien
äsken valitut valtuutetut Versailles'in vallananastajien kokousta
vastakokouksen kutsumisella Bordeaux'seen.

Silloin oli kauan odotettu hetki Bismarckin ratkaisevalle
esiintymiselle tullut. Hän käski hallitsijaäänellä Thiers'in viipymättä
lähettämään valtuutetut lopullista rauhantekoa varten Frankfurtiin.
Nöyrästi totellen herransa ja mestarinsa kutsua kiiruhti Thiers
lähettämään koetellun Jules Favre'ensa, apunaan Pouyer-Quertier.
Pouyer-Quertier, "etevä" puuvillankehrääjä Rouen'ista, oli tulinen,
jopa orjamainen toisen keisarikunnan kannattaja, joka ei koskaan ollut
havainnut siinä mitään muuta väärää kuin kauppasopimuksen Englannin
kanssa, mikä sopimus haittasi hänen omia tehtailijaetujaan. Tuskin oli
Thiers Bordeaux'ssa tehnyt hänet finanssiministeriksi, kun hän alkoi
esittää valituksia tuota jumalatonta sopimusta vastaan, antoi
viittauksia, että se pian olisi lakkautettava, olipa vielä kyllin
häpeämätön koettaessaan, vaikkakin turhaan (koska hän oli tehnyt
laskelmansa ilman Bismarck'ia), heti uudelleen voimaan saattaa vanhat
suojelustullit Elsassia vastaan, jossa ei, kuten hän sanoi,
minkäänlaisia voimassaolevia kansainvälisiä sopimuksia ollut tuon
toimenpiteen esteenä. Tämä mies, joka vastavallankumouksessa näki
keinon työpalkkojen polkemiseksi alas Rouen'issa ja ranskalaisten
maakuntien luovuttamisessa keinon tavaroittensa hinnan korottamiseksi
Ranskassa, -- eikö hän ollut kuin ennakolta määrätty arvokkaaksi
toveriksi Jules Favre'elle tämän viimeisessä, koko hänen työnsä
kruunaavassa petoksessa?

Kun tämä oivallinen pari valtuutettuja tuli Frankfurtiin, ärjäsi
Bismarck kohta heille komennuksen: joko keisarikunta palautettava tai
tinkimättä hyväksyttävä minun rauhanehtoni! Nämä ehdot sisälsivät, että
sotakorvauksen maksamisen määräaikoja oli lyhennettävä, sen ohella,
että preussiläiset joukot saivat jatkuvasti pitää miehitettyinä
Pariisin linnoitukset, siksi kuin Bismarck selitti olevansa tyytyväinen
asiain tilaan Ranskassa -- niin että Preussi tunnustettiin korkeimmaksi
erotuomariksi Ranskan sisäisissä asioissa! Sitävastoin oli Bismarck
valmis Pariisin puhdistamista varten laskemaan vapaaksi vangitun
bonapartelaisen armeijan ja antamaan suoranaista apua Keisari Wilhelmin
joukoista. Hän takasi rehellisyytensä sillä, että teki sotakorvauksen
ensimmäisen erän maksamisen riippuvaksi Pariisin rauhoittamisesta.
Sellaisen syötin luonnollisesti Thiers ja hänen asiamiehensä
nielaisivat ahnaasti. He allekirjoittivat sopimuksen 10 p:nä toukok. ja
hankkivat kansalliskokouksen vahvistuksen sille jo 21 p:nä.

Rauhanteon ja bonapartelaisten vankien saapumisen välillä olevana
aikana tunsi Thiers velvollisuudekseen uudelleen ottaa esitettäväksi
sovintopilansa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen tasavaltalaiset
kätyrinsä olivat äärimmäisessä tuskassa löytääkseen verhon, millä
peittäisivät silmänsä Pariisin verilöylyn valmisteluilta. Vielä toukok.
8 p:nä vastasi hän eräälle sovinnollismieliselle keskiluokan porvarien
lähetystölle: "Niinpiankuin kapinoitsijat päättävät antautua, tulevat
Pariisin portit kokonaisen viikon olemaan selko selällään kaikille
muille paitsi kenraalien Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhaajille."

Muutamia päiviä senjälkeen, kun maajunkkarit ankarin sanoin syyttivät
häntä tästä lupauksesta, kieltäytyi hän kaikista selityksistä, mutta
lisäsi tuon merkitsevän viittauksen: "Minä sanon Teille, että Teidän
joukossanne on kärsimättömiä, joilla on aivan liian kiire. Tällaisten
täytyy odottaa vielä kahdeksan päivää. Näiden kahdeksan päivän kuluttua
ei enää ole mitään vaaraa olemassa ja tehtävä tulee silloin vastaamaan
heidän rohkeuttaan ja heidän kykyjään." Heti kuin Mac Mahon saattoi
luvata, että hän kohta oli valmis hyökkäämään Pariisiin, selitti Thiers
kansalliskokoukselle, että hän tulee menemään Pariisiin _laki
kädessään_ ja vaatimaan täydellisen sovituksen niiltä kurjilta, jotka
ovat uhranneet sotamiesten henkiä ja hävittäneet julkisia
muistomerkkejä. Kun ratkaisun hetki läheni, sanoi hän
kansalliskokoukselle: "Minulla ei ole armoa"; Pariisille, että
tuomionsa on julistettu; bonapartelaisille roistoilleen, että heillä
oli esivallan lupa vaatia Pariisilta kostoa halunsa mukaan.
Vihdoinkin, kun kavallus 21 p:nä toukokuuta oli aukaissut Pariisin
portit kenraali Douai'lle, paljasti Thiers 22 p:nä maajunkkareilleen
sovintoilveilynsä "tarkoituksen", jonka he niin itsepintaisesti olivat
väärin käsittäneet. "Minä sanoin Teille muutamia päiviä sitten, että me
lähestymme päämäärää. Tänään tulen Teille sanomaan, että -- päämäärä on
saavutettu. Järjestyksen, oikeuden ja sivistyksen voitto on vihdoinkin
voitettu."

Ja se oli voitettu. Porvarillisen järjestelmän sivistys ja oikeus
esiintyy todellisessa, kaameassa valaistuksessaan, niinpian kuin tämän
järjestelmän orjat nousevat kapinaan herrojansa vastaan. Silloin tulee
tuo sivistys ja tuo oikeus näkyviin peittelemättömänä raakuutena ja
laittomina kostoina. Jokainen uusi vaihe rikkauden riistäjien ja sen
tuottajien välisessä luokkataistelussa osoittaa tämän tosiasian yhä
räikeämmin. Yksin porvariston v. 1848 tekemät julmuudetkin peittyvät
varjoon v. 1871 harjoitetun kuvaamattoman kataluuden rinnalla. Se
uhrautuva sankarillisuus, jolla Pariisin väestö -- miehet, naiset ja
lapset -- jatkoi taistelua kahdeksan pitkää päivää versaillesilaisten
hyökkäyksen jälkeen, kuvastaa yhtä suuressa määrässä heidän puoltamansa
asian suuruutta kuin sotamiesten helvetilliset teot kuvastavat sen
sivistyksen synnynnäistä henkeä, jonka palkattuja puolustajia ja
kostajia he ovat. Mainehikas sivistys todellakin, jonka elinkysymys on,
miten se selviytyy murhattujen ruumiskasoista, sittenkuin taistelu on
tauonnut!

Löytääksemme vastineen Thiers'in ja hänen verikoirainsa menettelylle on
meidän mentävä ajassa taaksepäin Sullan ja molempain roomalaisten
triumviraattien aikoihin. Silloin tapaamme samanlaisia kylmäverisiä
joukkoteurastuksia; saman välinpitämättömyyden ijästä ja suvusta
murhatessa; saman menettelytavan vankien kiduttamisessa; samat pannaan
julistamiset, mutta tällä kerralla kokonaista luokkaa vastaan; saman
hurjan ajometsästyksen johtajien perässä, jottei vaan yksikään ainoa
pääsisi käsistä; samat ilmiannot valtiollisia ja yksityisiä vastustajia
vastaan; saman välinpitämättömyyden raadellessa väestöä, jolla ei ole
mitään tekemistä taistelujen kanssa. Se ero vain on olemassa, ettei
roomalaisilla vielä ollut kuularuiskuja tuhottavien joukottaiseen
surmaamiseen eivätkä he "kantaneet käsissään lakia" eikä myöskään
huulillaan sanaa "sivistys".

Ja näitten häpeällisten tekojen jälkeen katsokaa nyt porvarillisen
sivistyksen toista, vielä inhottavampaa puolta, sellaisena kuin se on
kuvattu sen omissa lehdissä!

"Samaan aikaan", kirjoittaa erään lontoolaisen tory-lehden Pariisin
kirjeenvaihtaja, "samaan aikaan kuin yksinäiset laukaukset vielä
kajahtelevat kaukaisuudessa ja haavoittuneita, hoidottomiksi jätettyinä
kuolee Père-Lachaise'n hautakivien välissä, kun 6,000 pelästynyttä
kapinoitsijaa epätoivon kuolinkamppailussa eksyksissään harhailee
katakombien salakäytävissä ja onnettomia ihmisiä vielä kuljeksii
kaduilla kuularuiskujen joukottain ammuttavina -- on surullista nähdä
kahvilat täyteen ahdettuina absintinjuojia, biljardin- ja
dominonpelaajia, nähdä naisellisen turmeluksen leviävän boulevardeille
ja kuulla, kuinka juomisen ja mässäyksen suuriääninen melu ylhäisten
ravintoloiden yksityishuoneista häiritsee yörauhaa." Herra Edouard
Herve kirjoittaa "Journal de Paris" -nimisessä, kommuunin
lakkauttamassa versaillesilaisessa lehdessä: "Se tapa, millä Pariisin
väestö (!) eilen ilmaisi tyytyväisyytensä, oli tosiaankin enempi kuin
rivo, ja me pelkäämme sen aikaa myöten käyvän pahemmaksi. Pariisi on
nyt juhla-asussaan, joka totisesti ei ole paikallaan, ja täytyy siitä
tulla loppu, jollemme tahdo kantaa 'turmeluksen Pariisin' nimeä." Ja
sitten lainaa hän erään kohdan Tacituksesta: "Ja kuitenkin heti
seuraavana aamuna tämän hirveän taistelun jälkeen ja ennenkuin se
täydellisesti oli taisteltukaan loppuun, alkoi Rooma, alennustilassaan
ja turmeltuneena, uudelleen rypeä siinä hyvinvoinnin rapakossa, joka
turmeli sen ruumiin ja tahrasi sen sielun -- alibi prolia et vulnera,
alibi balnea et popinoeque (täällä taisteluita ja haavoja, tuolla
kylpyjä ja ravintoloita)." -- Herra Herve unohtaa vain, että se
"Pariisin väestö", josta hän puhuu, on Thiers'in Pariisin väkeä,
ranskalais-keikareita, joita joukottain palaa Versailles'ista, Saint
Denis'stä, Reuil'sta ja Saint Germain'ista, -- todellakin "turmeluksen
Pariisi".

Jokaisessa verisessä voitonriemussa, mitä tämä häpeällinen, työn
orjuuttamiseen perustuva sivistys viettää saatuaan voiton uuden ja
paremman yhteiskunnan uhrautuvaisista esitaistelijoista, hukkuu sen
teurasuhrien huuto parjausten tulvaan, jota yli maailman vyöryvä kaiku
toistaa. Kommuunin iloinen työläisten Pariisi muuttuu äkkiä
"järjestyksen" verikoirain käsissä pandominiumiksi. Ja mitä todistaa
tämä hirmuinen muutos kaikkien maiden porvarilliselle järjelle? Ei
muuta kuin että kommuuni on tehnyt liiton sivistystä vastaan. Pariisin
väestö uhraa innostuneena henkensä kommuunin puolesta; sen kuolleitten
lukumäärä on suurempi kuin missään aikaisemmassa taistelussa. Mitä se
todistaa? Ei mitään muuta kuin että kommuuni ei ollut kansan oma
hallitus, vaan kourallisen rikoksentekijöitä suorittama väkivallanteko!
Pariisin naiset uhraavat ilomielin henkensä niin katusuluilla kuin
mestauspaikoillakin. Mitä tämä todistaa? Ainoastaan sitä, että
kommuunin paha henki on muuttanut ne raivottariksi. Kommuunin
maltillisuus sen kaksikuukautisen kieltämättömän vallan aikana löytää
vastaavaisuutensa vain sen puolustuksen sankaruudessa. Mitä se
todistaa? Ei mitään muuta kuin sitä, että kommuuni kokonaista kaksi
kuukautta maltillisuuden ja ihmisyyden naamarin alle säläsi pirullisten
halujensa verenhimon päästääkseen kuolinkamppailunsa hetkellä sen
valloilleen.

Pariisin työläiset ovat sankarillisessa itsensäuhrauksessa vieneet
mukanaan rakennuksia ja muistomerkkejä liekkeihin. Kun köyhälistön
hallitsijat silpovat työläisten eläviä ruumiita kappaleiksi, ei heillä
enää olekaan lupa luulla saavansa voittokulussa kulkea takaisin
asuinsijojensa koskemattomien muurien sisäpuolelle. Versailles'in
hallitus huudahtaa: murhapoltto! ja kuiskaa tuon iskusanan kaikille
kätyreilleen etäisintäkin kylää myöten, jotta ne kaikkialla ryhtyvät
ajamaan takaa vastustajiaan, epäiltyinä ammattimaisesta murhapoltosta!
Koko maailman porvaristo katselee mielihyvällä joukkoteurastuksia
taistelun jälkeen, mutta kauhistuu kovasti kodin ja konnun
häväisemistä!

Kun hallitukset antavat sotalaivastoilleen esivallan lupakirjan
"surmata, polttaa ja hävittää", onko se päästökirja murhapoltosta? Kun
brittiläiset joukot vallattomuudessaan polttivat Washington'in
kapitoliumin ja Kiinan keisarin kesäpalatsin, oliko se murhapoltto? Kun
Thiers kuuden viikon ajan pommitti Pariisia sillä tekosyyllä, että hän
tahtoi sytyttää vain sellaiset talot, joissa oli ihmisiä, oliko se
murhapolttoa? -- Sodassa on tuli täysin oikeudenmukainen ase.
Vihollisen miehittämiä rakennuksia pommitetaan, jotta saataisiin ne
syttymään. Jos puolustajien täytyy ne jättää, niin pistävät ne itse ne
palamaan, jotta eivät hyökkääjät pääse niihin asettumaan. Poroksi
polttaminen on aina ollut niiden rakennusten välttämätön kohtalo,
jotka ovat sijainneet maailman säännöllisten sotajoukkojen
taistelurintamilla. Mutta sorrettujen sodassa sortajiaan vastaan,
historian ainoassa oikeudenmukaisessa sodassa, ei tämä millään muotoa
saisi olla sääntönä. Kommuuni on käyttänyt tulta puolustuskeinona
sanan ahtaimmassa merkityksessä. Se käytti sitä sulkeakseen
versaillesilaisten joukoilta nuo pitkät suorat kadut, jotka Haussmann
tahallisesti tykkitulta varten oli aukaissut. Se käytti sitä
peittääkseen peräytymistään, aivan samaten kuin versaillesilaiset
eteenpäin tunkeutuessaan käyttivät granaattejaan, jotka hävittivät
vähintään yhtä paljon taloja kuin kommuunin tuli. Vielä tänä päivänä on
ratkaisematta, mitkä talot ovat puolustajien, mitkä hyökkääjien
sytyttämiä. Ja puolustajat turvautuivat tuleen vasta sitten, kun
versaillesilaiset joukot jo olivat aloittaneet vangittujen
joukkomurhaamisen. -- Sitäpaitsi oli kommuuni aikoja ennen julkisesti
kuuluttanut, että se äärimmäisyyteen jouduttuaan tulisi hautaamaan
itsensä Pariisin pirstaleiden alle ja tekemään siitä toisen Moskovan,
samoin kuin puolustushallituskin, tosin ainoastaan kavallustaan
peittääkseen, oli luvannut. Juuri tätä tarkoitusta varten oli Trochu
aikoinaan hankkinut tarvittavan paloöljyn. Kommuuni tiesi, että sen
vastustajat eivät rahtuakaan välittäneet pariisilaisväestön hengestä,
mutta kyllä sitä enemmän omista siellä olevista rakennuksistaan. Ja
Thiers oli omasta puolestaan selittänyt, että hän tulisi olemaan
järkähtämätön kostossaan. Kohta kuin hänellä oli joukkonsa
taisteluvalmiina toisella puolella ja preussiläiset katkaisivat
ulospääsyn toisella, huudahti hän: "Minulla ei ole armoa. Kosto tulee
olemaan täydellinen, oikeus ankara". Jos Pariisin työläisten teot
olivat vandalismia (raakalaisuutta), niin olivat ne epätoivoisen
puolustuksen eivätkä voitonriemun vandalismia, niinkuin oli se, johon
kristityt tekivät itsensä syypäiksi pakanallisen antiikin todellakin
verrattomia taideteoksia kohtaan; ja tämänkin vandalismin on
historiankirjoittaja todistanut oikeutetuksi välttämättömänä ja
suhteellisesti pienimerkityksellisenä kohtana jättiläistaistelussa
uuden syntyvän ja vanhan hajoavan yhteiskunnan välillä. Vielä vähemmän
oli se jonkin Haussmann'in vandalismia, joka pyyhkäisi pois
historiallisen Pariisin tehdäkseen sijaa tyhjäntoimittajien Pariisille.

Mutta kommuunin surmaamat kuusikymmentäneljä panttivankia, niiden
joukossa Pariisin arkkipiispa! -- Porvaristo ja sen armeija olivat
kesäkuussa 1848 ottaneet uudelleen käytäntöön jo aikoja sitten
sodankäynnistä hävinneen tavan -- turvattomien vankiensa ampumisen.
Tätä julmaa tapaa on siitä lähtien pienemmässä tai suuremmassa määrässä
käytetty kaikkia kansankapinoita tukahdutettaessa Euroopassa ja
Intiassa, mikä todistaa, että se oli todellinen "sivistyksen
edistysaskel!" Toiselta puolelta olivat preussiläiset Ranskassa
herättäneet henkiin tavan ottaa panttivankeja -- syyttömiä ihmisiä,
jotka hengellään olivat heille vastuussa toisten toimista. Kun Thiers,
kuten olemme nähneet, heti taistelun alusta alkaen saattoi voimaan tuon
inhimillisen tavan ampua kuoliaaksi kommuunin vankeja, ei kommuunille
jäänyt muuta keinoa näitten vankien hengen suojelemiseksi kuin
turvautua tuohon preussilaiseen tapaan ottaa panttivankeja.
Panttivankien henki oli monen moneen kertaan menetetty vankien
jatkuvalla ampumisella Versailles'issa. Miten saatettiinkaan niitä enää
säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla Mac Mahonin pretoriaanit juhlivat
tuloansa Pariisiin? Pitikö viimeisenkin vastapainon porvarihallituksen
hillittömälle raakuudelle -- panttivankien ottamisen -- jäädä vain
naurun esineeksi? Piispa Darboy'n todellinen murhaaja on Thiers.
Kommuuni oli kerran toisensa perään tarjoutunut vaihtamaan arkkipiispan
ja joukon muita pappeja kaupanpäällisiksi yhtä ainoata, Thiers'in
kiinnipitämätä Blanqui'ta vastaan. Thiers kieltäytyi itsepintaisesti.
Hän tiesi, että hän Blanqui'ssa antaisi kommuunille yhden pään lisää,
kun sitävastoin arkkipiispa parhaiten palveli hänen tarkoituksiaan --
ruumiina. Thiers matki tässä suhteessa Cavaignac'ia. Minkä kauhun
huudon pääsevätkään Cavaignac ja hänen "järjestyksen miehensä", kun he
kesäkuussa 1848 leimasivat kapinoitsijat arkkipiispa Affre'n
murhaajiksi! Ja kuitenkin tiesivät he varsin hyvin, että arkkipiispan
olivat ampuneet järjestyspuolen sotamiehet. Jacquemet, arkkipiispan
tuomiorovasti, oli kohta teon jälkeen antanut hänelle siihen suuntaan
käyvän todistuksensa.

Koko tämä parjauksen kuoro, jota järjestyspuolue verijuhliensa
yhteydessä ei koskaan ole jättänyt ääneen virittämättä uhrejansa
vastaan, todistaa vain, että meidän päiviemme porvaristo pitää itseään
sen muinoisen feodaliherran laillistettuna jälkeläisenä, joka piti
jokaista asetta omassa kädessään oikeutettuna plebeijiä vastaan, kun
sitä vastoin mikä ase tahansa plebeijin kädessä oli ilman muuta rikos.

Hallitsevan luokan salaliitto vallankumouksen kukistamiseksi vieraan
valloittajan suojeluksen alla käydyn sisällisen sodan kautta --
salaliitto, jonka jälkiä me olemme seuranneet syyskuusta lähtien siihen
saakka, kun Mac Mahon'in pretoriaanit St Cloud'n portista marssivat
sisään -- saavutti huippunsa Pariisin verilöylyssä. Bismarck katselee
tyytyväisenä muhoillen Pariisin raunioita, joissa hän ehkä näki
"ensimmäisen suorituserän" siitä yleisestä suurten kaupunkien
hävityksestä, jota hän oli pyytänyt saada tehdäkseen, kun vielä oli
yksinkertainen maajunkkari preussilaisessa chambre introuvable'ssa
(maajunkkarien kamarissa) v. 1849. Hän katselee tyytyväisenä Pariisin
köyhälistön ruumiita. Hänelle ei se ole ainoastaan vallankumouksen
hävittämistä vaan samalla Ranskan hävittämistä, joka nyt todella on
mestattu, vieläpä Ranskan oman hallituksen toimesta. Kaikille
menestyksellisille valtiomiehille ominaisella pintapuolisuudella näkee
hän vain tämän valtavan historiallisen tapahtuman ulkokuoren. Missä on
milloinkaan aikaisemmin historia pannut näyttämölle voittajan, joka
kruunaa voittonsa sillä, että näyttelee ei ainoastaan voitetun
hallituksen santarmin, vaan samalla myös sen palkatun salamurhaajan
osaa? Preussin ja Pariisin kommuunin välillä ei ollut mitään sotaa.
Päinvastoin: kommuuni oli hyväksynyt rauhanehdot ja Preussi oli
vakuuttanut puolueettomuutensa. Preussi ei siis ollut sotaakäyvä puoli.
Se toimi kuin salamurhaaja, kuin pelkuri salamurhaaja, koska se ei
ottanut päälleen mitään vaaroja; kuin palkattu salamurhaaja, sillä se
teki 500 miljoonaan nousevien verirahojensa maksamisen riippuvaksi
Pariisin kukistumisesta, ja niin tuli vihdoinkin päivänvaloon tuon
sodan todellinen luonne, jonka kautta kaitselmus oli asettanut hurskaan
ja siveellisen Saksan kurittamaan jumalatonta ja kevytmielistä Ranskaa!
Ja tämä ennenkuulumaton rikos kansainvälistä oikeutta vastaan, jo
sellaisena kuin sen ovat käsittäneet vanhan ajan lainoppineet, on sen
sijaan, että se olisi ravistanut Euroopan "sivistyneet" hallitukset
hereille julistamaan lupauksensa rikkoneen Preussin, joka oli pelkkä
ase Pietarin hallituksen kädessä, kansainkiroukseen -- se on sen sijaan
pannut ne vain miettimään, eivätkö nekin harvat teurasuhrit, jotka ovat
päässeet pujahtamaan pakoon Pariisia ympäröineen kaksinkertaisen
vahtiketjun lävitse, olisi luovutettava Versailles'in hallituksen
pyöveleille!

Että uudemman ajan valtavimman sodan jälkeen voittava ja voitettu
armeija tekevät liiton yhteisesti teurastaakseen köyhälistöä --
sellainen ennenkuulumaton tapaus ei todista, niinkuin Bismarck luulee,
uuden ylöspäin pyrkivän yhteiskunnan kukistumista, vaan se todistaa
vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajaantumista. Korkein
sankarillinen nousu, mihin tämä vanha yhteiskunta vielä kykeni,
on kansallissota, ja tämä osoittautuu nyt olevan pelkkää
hallitushuijausta, jolla ei enää ole muuta tarkoitusta kuin lykätä
tuonnemmaksi luokkataistelua ja joka huijaus sysätään syrjään heti kuin
luokkataistelu jälleen leimahtaa esiin kansalaissotana. Luokkavalta ei
enää kykene piiloittamaan itseänsä kansallisen virkatakin alle.
_Kansalliset hallitukset nousevat yhtenä köyhälistöä vastaan!_

V:n 1871 helluntaipäivän jälkeen ei voi enää olla rauhaa eikä aselepoa
Ranskan työväestön ja sen työntuotteiden anastajien välillä. Palkatun
sotaväen rautainen käsi saattanee ehkä jonkun aikaa pitää molempia
luokkia saman painostuksen alla. Mutta taistelun täytyy yhä uudestaan
ja uudestaan puhjeta alati kasvavassa laajuudessa eikä voi olla
epäilystäkään siitä, kuka tulee olemaan lopullinen voittaja -- harvat
riistäjätkö vai työtätekevien valtava enemmistö. Ja Ranskan työväestö
on ainoastaan koko uusiaikaisen köyhälistön etujoukko.

Samaan aikaan kuin Euroopan hallitukset tällä tavalla Pariisin
edustalla todistavat luokkavallan kansainvälistä luonnetta, huutavat he
täyttä kurkkua kansainvälisen työväenliiton -- joka on työn
kansainvälinen vastajärjestö pääoman yleismaailmallista liittoa vastaan
-- olevan pääsyyllisen koko tähän onnettomuuteen. Thiers syytti
sitä työn despootiksi (sortovaltiaaksi), joka tahtoo käydä sen
vapauttajasta. Picard käski, että kaikki yhteys internatsionalen
ranskalaisten ja ulkomaalaisten osastojen välillä oli katkaistava.
Kreivi Jaubert, Thiers'in vanha, muumioitu rikoskumppani v:n 1835
ajoilta, julisti kaikkien hallitusten tärkeimmän tehtävän olevan
hävittää sen juurinensa. Maajunkkarit kansalliskokouksessa karjuvat
sitä vastaan, ja koko Euroopan sanomalehdistö yhtyy kööriin. Eräs
arvossapidetty ranskalainen kirjailija, joka on täydellisesti vieras
liitollemme, lausuu siitä seuraavasti: "Kansalliskaartin keskuskomitean
jäsenet, samoin kuin suurin osa kommuunin jäsenistä ovat toimeliaimpia,
taitavimpia ja tarmokkaimpia päitä kansainvälisessä työväenliitossa...
henkilöitä, jotka ovat läpeensä rehellisiä, suoria, pystyviä, täynnä
antaumusta, vilpittömiä ja innostuneita sanan hyvässä merkityksessä."
Poliisilta vivahtava porvariäly luonnollisesti kuvittelee
kansainvälisen työväenliiton jonkinlaiseksi salaiseksi seuraksi, jonka
keskusvirasto aika ajoin määrää toimeenpantaviksi purkauksia eri
maissa. Liittomme on kuitenkin tosiasiallisesti ainoastaan se
kansainvälinen side, joka yhdistää sivistyneen maailman eri maitten
edistyneimmät työläiset yhteen. Missä maassa, missä muodossa ja
minkälaisissa oloissa tahansa luokkataistelua muodossa tai toisessa
ilmeneekin, on luonnollista, että liittomme jäsenet ovat etunenässä. Se
maaperä, jossa se versoo, on uusiaikainen yhteiskunta itse. Sitä ei
voida polkea maahan suurimmallakaan verenvuodatuksella. Hävittääkseen
sen täytyisi hallitusten ennen kaikkea hävittää pääoman pakkovalta työn
yli -- siis hävittää oman loiselämänsä ehto.

Työläisten Pariisia kommuuneineen tullaan aina juhlimaan uuden
yhteiskunnan kunniakkaana airueena. Sen marttyyrit ovat haudatut
työväenluokan suureen sydämeen. Sen hävittäjät on historia jo nyt
naulannut siihen häpeäpaaluun, josta heidän pappiensa kaikki rukoukset
ovat voimattomia heitä pelastamaan.

Pääneuvosto:

M.T. Boon, Fred. Bradnick, G.H. Buttery, Caihill, Villiam Hales, Kolb,
Fred. Lessner, G. Milner, Thomas Mottershead, Charles Murray, Pfänder,
Roach, Rühl, Sadler, Cowell Steyney, Alf. Taylor, V. Townshend.

Kirjeenvaihtaja-sihteerit:

Eugene Dupont, Ranska. -- Karl Marx, Saksa ja Hollanti. -- Friedrich
Engels, Belgia ja Espanja. -- Hermann Jung, Sveitsi. -- P. Giovacchini,
Italia. -- Zevy Moritz, Unkari. -- Anton Zabicki, Puola. -- J. Cohen,
Tanska. -- J.G. Eccarius, Yhdysvallat.

Hermann Jung, puheenjohtaja. -- John Veston, rahastonhoitaja. -- Georg
Harris, rahastonh. apulainen. -- John Hales, yleissihteeri. 256, High
Holborn, London, W.C, toukokuun 30 pnä 1871.



Liitteitä.


I. Vankijono pysäytettiin Avenue Uhrich'ille ja asetettiin neljä- tai
viisimiehisiin riveihin katukäytävälle, kasvot kadulle päin. Kenraali,
markiisi de Gallifet esikuntineen nousi hevosten selästä ja tarkasti
linjaa alkaen vasemmalta sivustalta. Kenraali kulki hitaasti pitkin
rivejä tarkastellen niitä. Silloin tällöin pysähtyi hän, ottaen
olkapäästä tai viitaten takimaisista riveisiä jonkin miehen erilleen.
Nämä tällä tavoin poimitut asetettiin pitemmittä puheitta keskelle
katua, jossa ne pian muodostivat oman erityisen rivinsä... Oli
silmiinpistävää, että menettely antoi runsaasti sijaa erehdyksille.
Eräs ratsastava upseeri kiinnitti kenraalin huomiota erääseen mieheen
ja erääseen naiseen jonkin erityisen pahantyön tähden. Nainen syöksyi
esiin rivistä, lankesi polvilleen ja vakuutti ojennetuin käsivarsin
kiihkeästi syyttömyyttään. Kenraali odotti keskeytystä puhetulvassa ja
sanoi sitten mitä levollisimmalla naamalla ja ryhtiään liikauttamatta:
"Rouvaseni, minä olen käynyt kaikissa Pariisin teaattereissa, ei maksa
vaivaa näytellä ilveilyä (il ne vaut pas la peine de jouer la
comédie)... Tuona päivänä ei ollut hyvä olla kenenkään, jos hän oli
huomattavasti suurempi, likaisempi, puhtaampi, vanhempi tai rumempi
kuin kanssaihmisensä. Erään miehen suhteen kiinnitti erikoisesti
huomiotani, että hänen oli kiittäminen pikaisesta pääsystään tästä
maallisesta murheenlaaksosta ainoastaan sisäänlyötyä nenäänsä... Toista
sataa poimittiin tällä tavoin, ryhmä sotamiehiä komennettiin ampumaan
ja muu osa vangeista sai marssia eteenpäin, valittujen jäädessä
jälelle. Muutamia minuutteja jälkeenpäin alkoi ryhmä takanamme ja
jatkoi -- lyhyin keskeytyksin -- ampumistaan yli neljännestunnin. Näin
tapahtui näiden umpimähkään tuomittujen onnettomien telotus." -- Daily
News-lehden Pariisin kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä. -- Mainittu
Gallifet, "rouvansa rakastaja, joka yleisesti oli tunnettu hänen
ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan
juomingeissa", oli sodan aikana yleisesti tunnettu nimellä ranskalainen
_vänrikki Pistooli_.

"Le Temps", harkitseva eikä millään tavalla huomiota herättämään
taipuvainen lehti, kertoo hirvittävän jutun puolittain kuoliaaksi
ammutuista ja ennen kuolemaansa haudatuista ihmisistä. Suuri joukko
haudattiin Jacques-la-Bouchièré'n luona olevalle torille ja monien
peitteeksi viskattiin ainoastaan ohut kerros maata. Päivällä katujen
hälinä hämmensi kaiken, mutta yön hiljaisuudessa heräsivät läheisten
talojen asukkaat hiljaiseen voihkimiseen, ja aamulla nähtiin suljetun
nyrkin pistävän ylös maasta. Tuon johdosta käskettiin ruumiit kaivaa
uudelleen ylös... Että monet haavottuneet haudattiin elävältä, siitä ei
voi olla pienintäkään epäilystä. Yhden tapauksen voin taata. Kun Brunei
ja hänen rakastettunsa toukok. 24 p. olivat ammutut erään Vendôme-torin
varrella olevan talon pihalla, annettiin heidän maata siinä 27 p:vän
iltapäivään. Kun silloin vihdoinkin tultiin viemään ruumiita pois,
havaittiin naisen vielä olevan elossa ja vietiin hänet sitomispaikalle.
Vaikka häneen oli osunut neljä kuulaa, on hengenvaara nyt ohi. --
Evening Standart-lehden Pariisin-kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä.

II. Seuraava kirje oli julkaistuna lontoolaisessa Times-lehdessä 13
p:nä kesäkuuta:

Times-Iehden toimittajalle. -- Herra Toimittaja! -- Kesäkuun 6 p:nä
1871 on hra Jules Favre lähettänyt kaikille Euroopan valloille
osoitetun kiertokirjeen, jossa hän vaatii kansainvälistä työväenliittoa
kuristettavaksi kuoliaaksi. Muutamat huomautukset riittänevät
valaisemaan tätä asiakirjaa.

Jo meidän sääntöjemme johdannossa on ilmoitettuna, että internationale
perustettiin syyskuun 28 p:nä 1864 julkisessa kokouksessa St. Martin
Hallissa, Long Acre, Lontoossa. Hänelle itselleen parhaiten tunnetuista
syistä asettaa Jules Favre perustamisen päivänmäärän ajassa taaksepäin
aina vuoteen 1862.

Meidän periaatteitamme selostaakseen uskottelee hän jäsentävänsä 'sen
(internationalen) 25 p:nä maalisk. 1869 julkaistua painotuotetta.' Ja
mitä hän lainaa? Erään seuran julkaisua,  joka ei ole internationale.
Tämän kaltaisia temppuja käytti hän jo silloin kuin hän verrattain
nuorena asianajajana puolusti pariisilaista Le National-lehteä
parjauksesta nostettuja Cabet'n kanteita vastaan. Silloin uskotteli hän
toistavansa otteita Cabet'n lentokirjasista, kun sen sijaan luki itse
väliin pistämiään lisälauseita. Tämä silmänkääntäjätemppu paljastettiin
kuitenkin oikeuden edessä ja olisi hän, jos Cabet ei olisi ollut niin
peräänantavainen, rangaistukseksi tullut potkituksi pois Pariisin
asianajajien yhdistyksestä. Kaikista näistä asiakirjoista, joita hän
vetää esiin internationalen asiakirjoina, ei yksikään ole sen. Niinpä
sanoo hän: 'Liitto julistaa olevansa ateistinen, sanoo Lontoossa 1869
perustettu pääneuvosto.' Pääneuvosto ei ole koskaan julkaissut
tuollaista. Päinvastoin: se on julkaissut asiakirjan, joka on
kuolettanut "allianssin" -- L'Alliance de la democratie socialiste
Genevessä, jota Jules Favre siteeraa -- alkuperäiset säännöt.

Koko kiertokirjeessään, joka osaksi on olevinaan tähdätty
keisarikuntaakin vastaan, toistaa Jules Favre internationalea vastaan
yksinomaan niitä poliisisatuja, joita keisarikunnan yleiset syyttäjät
ovat keksineet kokoon ja jotka keisarikunnan omien tuomioistuinten
edessä ovat rauenneet omaan tyhjyyteensä.

On tunnettua, että internationalen pääneuvosto molemmissa
julistuksissaan (heinä- ja syyskuussa 1870) silloisesta sodasta on
paljastanut Preussin valloitussuunnitelmat Ranskaa vastaan. Myöhemmin
kääntyi hra Reitlinger, Jules Favren yksityissihteeri, mutta
luonnollisesti turhaan, muutamien pääneuvoston jäsenten puoleen
saadakseen nämä toimeenpanemaan joukkomielenosotuksia Bismarckia
vastaan ja kansallisen puolustuksen hallituksen hyväksi. Erityisesti
pyydettiin, että niissä ei tasavaltaa sanallakaan mainittaisi.
Valmistelut joukkomielenosotuksia varten Jules Favre'n odotetun
Lontooseen saapumisen johdosta tehtiin -- varmaankin mitä parhaimmassa
tarkoituksessa -- vastoin pääneuvoston tahtoa, joka 9 p:nä syysk.
antamassaan julistuksessa nimenomaan jo ennakolta oli varoittanut
Pariisin työläisiä Jules Favre'sta ja hänen virkatovereistaan.

Mitähän hra Jules Favre sanoisi, jos internationalen pääneuvosto
vuorostaan lähettäisi hänestä kiertokirjeen kaikille Euroopan
hallituksille ja pyytäisi niiden kiinnittämään erityisesti huomiotaan
jo kuolleen hra Millière'en Pariisissa julkaisemiin asiakirjoihin?

                               Erinomaisella kunnioituksella

                                      John Hales;
                               Kansainvälisen työväenliiton
                                  pääneuvoston sihteeri,

                      256, High Holbom, W.C., Lontoo 12.VI.1871.

Artikkelissaan "Kansainvälinen työväenliitto ja sen päämäärät"
jäljentää lontoolainen Spectator-lehti hartaana ilmiantajana muiden
samallaisten vääristelyjen ohella ja vielä täydellisemmin kuin Jules
Favre edellämainittua "allianssin" asiakirjaa internationalen omana,
-- ja tekee tämän yksitoista päivää sen jälkeen kuin ylläoleva oikaisu
oli julkaistuna Times-lehdessä. Se ei meitä kummastuta. Jo Fredrik
Suuri tapasi sanoa, että kaikista jesuiitoista protestanttinen on
pahin.



Viitteet:


[1] Plebisciti = kansanäänestys, kansanpäätös. Käytettiin niistä
kansanäänestyksistä, joita Napoleon III pani toimeen 1851 ja 1852 sen
senaatin päätöksen vahvistamiseksi, jolla hänet määrättiin ensin
tasavallan presidentiksi, sitten keisariksi. Viimeinen tällainen 8 p.
toukok. 1870, jolloin hyväksyttiin Napoleonin uusi perustuslaki.

[2] Englannissa annetaan rikoksentekijöille, ennenkuin ovat kärsineet
rangaistusaikansa loppuun, usein "vapaaseteleitä", joilla pääsevät
vapauteen, mutta pysyvät poliisivalvonnan alaisina. Näitä seteleitä
kutsutaan nimellä tickets-of-leave ja niiden haltijat ovat
tickets-of-leave-men.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kansalaissota Ranskassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.