Title: Vallankumouskertomuksia
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vallankumouskertomuksia" ***


VALLANKUMOUSKERTOMUKSIA

Kirj.

Anatole France

Suom. Meri Sulju

Kirjallisia pikkuhelmiä XI.



Hämeenlinnassa,
Arvi A Karisto,
1909.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

 Anatole France.
 Vuonna kaksi.
 Aamun sarastus.
 Madame de Luzy.
 Erään vapaaehtoisen muistelmia.
 Anomalla saatu kuolemanrangaistus.
 Pieni tinasotamies.



Anatole France.


_Anatole France_ (äännetään: Frangs) syntyi Parisissa huhtikuun 16 p:nä
1844. Isä oli antikvaarinen kirjakauppias. Poika sai koulutuksensa
Parisin muutamassa lukiossa ja antautui sitten kirjallisiin töihin.
Alotettuaan ensin muutamalla elämäkerrallisella teoksella (1868),
saavutti hän sitten huomiota ensimäisten runojensa (1873) ja
runopukuisen näytelmänsä "Korintilaiset häät" muodollisella
täydellisyydellä. V. 1879, tultuaan sillä välin senaatin
kirjastonhoitajaksi ja "_Temps_"-lehden aputoimittajaksi julkaisi hän
kokoelman humoristisia kertomuksia. Mutta vasta hienoilla
kulttuurihistoriallisilla kuvillaan, joita hän alkoi lähetellä maailmaan
v:sta 1881, saavutti hän oikein läpäisevän menestyksen. Hän on
julaissut niitä niin suuren joukon toisen toistaan loisteliaampia, että
on työlästä mennä niistä parhaita luettelemaan, mainittakoon tässä vain
ihana "Kuningatar Hanhenjalka" jota yhtä vähän kuin muitakaan hänen
mestarikynänsä tuotteita ei vielä ole suomeksi saatu. Hienolla ja
skeptillisellä ivalla hän yleensä romaaneissaan leikkelee viehättäviä
kulttuurikuvia, milloin egyptiläisestä Magdalenasta ja kristillisestä
pylväspyhimyksestä, milloin 18 vuosisadan voltairelaisista
apottipiireistä, milloin keskeltä vallankumouksen myrskyjä, kuten tässä
julaistussa kokoelmassaan. Yhtä suurella ihastuksella hän saattaa
käsitellä keskiajan legendoja kuin uudenaikaisia mutkikkaita
sielunelämän ongelmia. Melkein kaikki hänen kaunokirjalliset teoksensa
ovat yhtä paljon kriitillistä kuin runollista laatua; muuten on hän
hienoaistinen arvostelijakin, on julaissut kriitilliset kirjotuksensa
4 nidoksessa (1888-1892). Politilliset kirjotuksensa julkaisi
hän 1902 kahdessa nidoksessa; politikoitsijana samoin kuin
kulttuurihistoriallisena kaunokirjailijanakin on hän skeptikko
(= epäilijä), joka kuitenkaan ei ole vieras edistyspyrinnöille, vielä
vähemmän ankaralle tyylitaituruudelle. -- Suuren menestyksen saavutti
v. 1903 näyttämöllä hänen sosialistihenkinen kuvansa Parisin
työväenelämästä "_Crainquebille_." -- V. 1896 tuli France jäseneksi
Ranskan akatemiaan.



Vuonna kaksi.


I

Portinvartija on sulkenut vankilan oven entisen kreivittären Fanny
d'Avenay'n jälkeen, joka on vangittu "yleisen turvallisuuden tähden",
kuten luettelossa sanotaan, mutta todenperäisesti, koska hän on ottanut
taloonsa maanpakolaisia.

Hän istuu penkillä, kanslistin merkitessä hänen nimeään, ja ajattelee:

"Jumalani, miksi kaikki tämä -- mitä tahdot minusta?"

Vanginvartija näyttää enemmän äreältä kuin pahanilkiseltä. Ja hänen
kaunis tyttärensä näyttää miellyttävältä valkoisessa, kokardilla ja
kansallisvärisillä nauhoilla koristetussa lakissaan.

Vanginvartija vie Fannyn suureen pihaan, jonka keskellä seisoo kaunis
akasia. Siellä odottaa hän siksi, kunnes hänelle laitetaan vuode ja
pöytä kuntoon erääseen huoneeseen, jossa on viisi muuta vankia. Talo on
täpötäynnä, eikä auta mitään, että se joka päivä lähettää likansa
guillotinille. Komitea haalii alituisesti uusia vieraita.

Pihalla näkee hän nuoren rouvan, joka parhaallaan kaivertaa kirjainta
puun kuoreen, ja hän tuntee Autoinette d'Auriac'in, nuoruutensa
leikkitoverin.

"Sinä täällä, Autoinette?"

"Ja sinä täällä, Fanny? Anna asettaa vuoteesi minun vuoteeni viereen.
Meillä on paljo kertomista toisillemme."

"Tosiaan, hyvin paljo. -- Entä herra d'Auriac?"

"Mieheni, häntä en ole enää ollenkaan ajatellut. Mutta se on väärin
minulta. Hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti minua kohtaan...
Luulen, että hänkin istuu jossain vankilassa."

"Mitä teet sillä, Autoinette?"

"Hiljaa -- -- Mitä kello on? -- Kun se lyö viisi, ei ystävä, jonka
nimen olen kaivertanut tähän, ole enää elävien joukossa, tänään
puolipäivän aikaan jätettiin hänet vallankumoustuomioistuimelle. Hän on
nimeltään Gesrin ja oli vapaaehtoinen pohjoisarmeijassa. Olen oppinut
tuntemaan hänet täällä vankilassa. Tämän puun alla olemme eläneet monta
ihanaa hetkeä. Hän oli kelpo nuori mies. -- -- Mutta tahdonpa nyt
sinustakin kerran huolehtia, rakkaani."

Samassa tarttui hän Fannyä vyötäisiin ja veti hänet mukanaan
huoneeseen, jossa hän nukkui. Hän saikin aikaan sen, että he saivat
jäädä yhteen.

He päättivät, että he pesisivät aamulla aikaisin huoneensa lattian.
Niukka illallinen syötiin yhdessä. Jokainen vanki toi mukanaan
puulautasensa ja puiset ruokavehkeensä (metallinen pöytäkalusto oli
kielletty) ja sai osansa sianlihaa kaalin kanssa. Fanny näki
hämmästyksekseen, että monet naiset, jotka istuivat karkeatekoisessa
pöydässä, olivat iloiset ja tyytyväiset. Samoinkuin rouva d'Auriac,
olivat he huolellisesti kammatut ja puetut. Vielä kuolemankin kasvojen
edessä halusivat he yhä miellyttää. Heidän keskustelunsa kääntyi
rakkausseikkailuihin eikä viipynyt kauvaa, kun Fanny oli jo perehtynyt
kaikkiin pieniin rakkausasioihin, joita punottiin sellistä toiseen
näissä kurjissa vankilakomeroissa, missä kuolema antoi rakkaudelle
korkeamman viehätyksen.

Sanomaton levottomuus valtasi hänet, hän kaipasi kättä, joka puristaisi
hänen kättänsä.

Hän ajatteli taas miestä, joka häntä oli rakastanut ja jolle hän ei
ollut mitään uhrannut ja katkeran katumuksen tunne raateli hänen
sydäntään. Kyyneleet, polttavat kuin hekuma, valuivat hänen poskilleen.
Hän tarkasteli seuralaistensa kasvoja savuavan lampun valossa, joka
valaisi heitä aterialla, ja ajatteli:

"Me kuolemme kaikki yhdessä. Miksi olen minä suruisampi, ja miksi on
sieluni niin täynnä levottomuutta, kun kaikki nämä toiset naiset
ottavat kuoleman yhtä keveästi kuin elämänkin?"

Hän itki läpi koko yön, maatessaan olkisäkillään.


II

Kaksikymmentä päivää on kulunut -- hitaasti ja yksitoikkoisesti. Piha,
jossa ainoastaan rakastavaiset etsivät pimeyttä ja yksinäisyyttä, on
tänä iltana autio. Fanny ei ole enää voinut sietää käytävän
ummehtunutta ilmaa ja on istuutunut pienelle nurmikummulle akasian
juurella. Akasia seisoo täydessä kukassaan ja täyttää ilman suloisella
lemulla.

Kirjainten alla, jotka Autoinette on kaivertanut puuhun, näkee hän
paperin, joka on kiinnitetty neulalla. Tästä paperista lukee hän
runoilija Bigéen seuraavat säkeet, hänen, joka istuu aivan kuin hänkin
vankilassa:

    Varjossa tämän puun sai koetuksen
    aikoina viattomat sydämet
    lemmessä huolihinsa lohdutuksen
    ja unhottivat kopin murehet.

    Ken kerran aikain iloisempain tullen
    ahtauteen tämän pihan seisattuu, --
    oi, kuollut lauluniekka laulaa sullen:
    sä pidä kunniassa jalo puu.

    Se onpi kaihot sielun kidutetun
    onnekkain tyydytyksin palkinnut,
    on juonut kyynelhelmet ahdistetun
    ja onni on sen alla asunut.

Kun hän oli sen lukenut, vaipui hän syviin unelmiin. Hän kävi
ajatuksissaan läpi koko elämänsä -- rauhaisesti ja tasaisesti on se
kulunut, hän on ilman rakkautta mennyt naimisiin, huvittaen päiviään
musiikilla ja runoudella, hän on oppinut tuntemaan ainoastaan
ystävyyden, vakavan, intohimottoman ystävyyden. Ja sitte on tullut
mies, joka häntä rakasti, hän on antanut itseään rakastaa, mutta
kuulumatta miehelleen kokonaan. Ja vasta nyt vankilassa tuntee hän,
mitä hänen miehensä rakkaus olisi voinut olla hänelle.

Ja ajatus, että hän oli nyt kuoleva, saattoi hänet epätoivoon. Hänestä
oli, kuin helmeilisi kuolon kylmä hiki jo hänen otsallaan. Sanomattoman
tuskan valtaamana, käänsi hän katseensa taivasta kohden ja sammalsi:

"Jumalani, anna minulle vaan toivo takaisin!"

Samassa hetkessä kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät häntä.
Se oli Rosine, vanginvartijan tytär, joka etsi häntä täältä, voidakseen
puhella hänen kanssaan salaisesti:

"Kansalainen", sanoi kaunis tyttö, "huomisillalla odottaa sinua mies,
joka rakastaa sinua, Avenue de l'Observatoiressa. Ota tämä paketti,
siinä ovat vaatteet, joita tavallisesti käytän. Sinun tulee vetää ne
yllesi illallisen aikana huoneessasi. Olemme melkein yhtä suuret ja
molemmat vaaleita. Pimeässä on meitä vaikea erottaa toisistamme. Eräs
vartijoista on rakastettuni, hän on liitossa kanssamme, hän tulee
huoneeseesi ja tuo sinulle korin, jota minun on tapana käyttää
ostoksilla ollessani.

"Sitte menet alas portaita, jotka vievät isäni huoneeseen. Hänellä on
avain. Talo ei ole siltä puolen lukittu eikä vartioitu. Sinun täytyy
vaan varoa, ettei isäni näe sinua. Rakastettuni käyttäytyy sinua
kohtaan ja puhuu sinulle, kuin menijä olisin minä. Hän sanoo:

"'Näkemiin, kansalainen Rose, voisit toki olla hiukan herttaisempi
minua kohtaan.'

"Sitte menet aivan rauhallisena katua alaspäin. Minä menen samalla
pääkäytävää ja me kohtaamme toisemme vuokra-ajurin luona, joka vie
meidät määrätylle paikalle."

Fannylle olivat nämä sanat kuin lempeä kevätilma, joka ympäröi häntä.

Sanomaton halu vapauteen ja elämään paisutti hänen rintaansa.

Hän tunsi edeltäpäin koko pelastuksen ihanuuden. Ja ajatellessaan, että
rakkaus viittoi hänelle, painoi hän kätensä rintaansa vasten. Mutta
vähitellen pääsi harkinta jälleen voitolle.

Hän katsoi tyttöön lujasti ja sanoi: "Sanokaapa, miksi tahdotte niin
uhrautua minun tähteni. Tehän ette tunne minua ollenkaan."

"Koska", vastasi Rose ja unohti kokonaan sinutella häntä, "koska teidän
ystävänne antaa minulle paljo rahaa, jos vapautan teidät, ja koska
siten voin mennä Florentini kanssa naimisiin. Nähkääs, kansalainen,
teen sen ainoastaan oman hyötyni tähden. Mutta kumminkin on minusta
mieluisampaa pelastaa teidät kuin joku toinen."

"Kiitän teitä, lapseni, mutta tahtosin tietää, miksi?"

"Koska te olette niin kaunis, ja koska ystävänne on niin murheellinen,
ollessaan erossa teistä. Onhan se niin, eikö totta?"

Fanny ojensi kätensä, ottaakseen paketin, jonka Rose kurotti hänelle.

Mutta äkkiä vetäytyi hän takaisin,

"Rose, tiedättekö, että se maksaa elämänne, jos meidät huomataan?"

"Elämäni", huudahti nuori tyttö, "ei, sitä en ole tiennyt. Te
pelästytätte minut."

Sitte jatkoi hän hiukan rauhallisemmin:

"Mutta teidän ystävänne auttaa minua kätkeytymään."

"Ei löydy koko Parisissa ainoatakaan turvapaikkaa. Kiitän teitä
uhrautuvaisuudestanne, Rose, mutta en voi sitä ottaa vastaan."

Rose oli aivan jähmettynyt.

"Mutta teidät viedään guillotinille, kansalainen, enkä minä voi mennä
Florentin kanssa naimisiin."

"Olkaa huoleti vaan, Rose, voin olla teille siinä avulias,
tarvitsematta ottaa vastaan tarjoustanne."

"Oi ei, sehän olisi varastettua rahaa."

Tyttö pyysi, itki, vaati häntä -- vihdoin lankesi hän polvilleen ja
tarttui hänen hameensa helmaan.

Fanny työnsi hänet takaisin, ja kääntyi pois. Kuun valo lankesi hänen
kauneille, rauhallisille kasvoilleen.

Kevyt tuulenhenki kulki läpi kirkkaan kesäyön. Kukkiva akasia,
vangittujen puu, pudisteli tuoksuvia oksiaan ja varisti valkoisia
kukkia vapaaehtoisen uhrin päähän.



Aamun sarastus.


Cours la Reine lepäsi hiljaisena ja autiona.

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Seinen viheriöivillä rannoilla ja
vanhoilla pyökeillä, joiden varjot vähitellen pidentyivät länttä
kohden. Yläpuolella sinersi kirkas, pilvetön taivas.

Solakka nuorimies polvihousuissa ja mustissa sukissa kulki hitaasti
Tuillerista Chaillotin kukkuloita kohti. Hän piti kirjaa kädessään,
mutta ei lukenut sitä. Hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme. Silloin
tällöin jäi hän seisomaan ja kuunteli kamalaa jyräkkää, joka kajahteli
kaupungista hänen korviinsa. Monta kertaa käänsi hän päänsä ja jäi
seisomaan. Kaikki, mitä hän muutamain tuntien kuluessa oli nähnyt ja
kokenut, vieri sekavina, hirveinä kuvina hänen sisäisten silmiensä ohi
-- Rastille valloitettuna ja hävitettynä -- kauppiaitten edusmies
raivoisan kansan ympäröimänä ja pistoolilla kuoliaaksi ammuttuna,
kuvernööri, vanha de Launay, raatihuoneen rapuilla murhattuna --
hurjistunut roistoväki, valjuna kuin nälkä ja kauhu, juopuneena
villistä veren ja maineen unelmista -- matkalla Bastillesta Grèveen, ja
ennen kaikkea nämä kiihtyneet päät, joiden otsat olivat tammenlehvillä
seppelöidyt, kuten konsanaan voittajain -- voittajat, joiden edellä
kannettiin vanhan linnan avaimia ja hopea-astioita, ja jotka joukon
huudon kohinassa nousivat ylös verta virtailevia portaita. Ja sitte
taas pelko, joka valtasi vimmastuneen joukon, kun levisi huhu, että
kuninkaan joukot saapuisivat yöllä kaupunkiin -- rosvoileva armeija,
barrikaadit, joita kansalaiset pystyttivät kaikille kaduille, sillä
välin kun naiset hinasivat raskaita kiviä katoille, murskatakseen siten
sotamiehet.

Kaikkien näiden väkivallan kuvien tähden on hänen nuoressa mielessään
surunvoittoinen leima. Hän on ottanut mukaansa mielikirjansa, erään
englantilaisen kirjan täynnä kuolinmietteitä, ja on sitte kulkenut
hitaasti Seinen vartta Cours la Reinen puiden alitse valkoista taloa
kohden, missä hänen ajatuksensa viipyvät yöt ja päivät. Syvä hiljaisuus
vallitsee hänen ympärillään. Rannalla näkee hän kalastajan istuvan onki
kädessään ja jalat vedessä. Ajatuksiin vaipuneena käy hän eteenpäin.

Ensimäisellä Chaillotin kukkulalla kohtaa hän patrullin, jonka
vahdittavana on Parisin ja Versaillen välinen tie. Joukko, asestettu
kivääreillä, musketeilla ja piilukeihäillä, on muodostunut
käsityöläisistä mustine nahkaesiliinoineen, joukossa nähdään
lainoppineita mustissa puvuissa, joku pappi ja joku partainen
jättiläinen paitasillaan ja paljain jaloin. He pidättävät jokaisen,
joka kulkee tietä pitkin, on ilmotettu, että Bastillen kuvernööri on
liittynyt hoviin ja pelkää jotain yllätystä.

Mutta nuoren miehen antovat he hymyillen mennä ohitse, sanottuaan vaan
parisen sanaa. Hän on nuori ja näyttää vaarattomalta.

Noustuaan eräälle kukkivalle rinteelle, jää hän erään ristikko-oven
eteen seisomaan.

Puutarha ristikon takana on pieni, mutta kiemurtelevat lehtokäytävät
houkuttelevat sinne huvikävelylle. Solakkain leppien oksat riippuvat
lammikossa, jossa sorsat uivat. Pienellä kummulla kadun kulmassa seisoo
hauska puutarhamaja, jonka edustalla leviää raitis, vihreä nurmi. Talon
edustalla maatekoisella penkillä istuu nuori rouva. Hänen päänsä on
hieman eteenpäin kumartunut, suuri olkihattu luonnollisine kukkineen
varjostaa hänen kasvojaan. Hän kantaa valko- ja punaraitaista pukua,
vyömäisesti kietoutunut pitsiliina peittää hänen ruumistaan aivan
läheltä rinnan alta, mikä antaa koko hänen vartalolleen suloisen
solakkuuden. Hänen jaloissaan on antiikkinen ompelukori, mutta hänen
kätensä lepäävät joutilaina helmassa. Vierellä leikkii lapsi, jonka
sinisilmät välkkyvät kultakiharaisen otsan alta, hänen temmeltäessään
lapioineen hiekassa.

Nuori rouva istui liikkumatonna kuin lumottu, sillä välin kun nuori
mies jäi seisomaan ristikko-ovelle eikä voinut häiritä suloista
lumousta.

Vihdoin kohotti hän päänsä ja näkyviin tuli nuoret, melkein lapsekkaat
kasvot, joiden puhtaat piirteet kantoivat teeskentelemättömän
lapsekkuuden ja lempeyden leimaa.

Nuori mies kumarsi ja rouva ojensi hänelle kätensä vastaan.

"Hyvä päivä, herra Germain, mitä uutisia?"

"Anteeksi, rouva, että häiritsin teitä ajatuksissanne. Olen jo kauvan
teitä katsellut. Te olitte minusta kuin unelmien enkeli, istuissanne
tuossa aivan yksin ja liikkumatonna."

"Yksin -- yksin --" vastasi nainen, kuin olisi kuullut vaan tämän
ainoan sanan -- -- Yksin? Onko hän sitte koskaan yksin?

Ja sitte, kun mies katseli häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti,
sanoi hän:

"Jättäkäämme se, ne olivat vaan ajatuksiani, joita monta kertaa -- --
Siis mitä uutisia?"

Ja nyt kertoi nuori mies hänelle suuren päivän tapahtumat -- rynnäkön
Bastilleen, vapauden voiton -- --

Vakavin kasvoin kuunteli Sophie.

Sitte sanoi hän:

"Meidän täytyy iloita siitä, mutta meidän ilomme täytyy olla vakavaa
uhrautumisen iloa. Ranskalaiset eivät saa enää tästä lähtein kuulua
itselleen, he kuuluvat vallankumoukselle, joka uudistaa koko maailman."

Hänen näin puhuessaan, tuli lapsi hänen luoksensa, syleili hänen
polviaan ja sanoi iloisesti:

"Katsohan toki äiti, katsohan, kuinka puutarha on kaunis!"

Hän suuteli lasta ja vastasi: "Olet oikeassa, Emil, kaunis puutarha on
parhainta, mitä löytyy maailmassa."

"Se on tosi", arveli Germain, "mikä porfyyri- tai kultapylväskäytävä
voisi olla varjoisten lehtikäytävien vertainen?"

Samalla ajatteli hän, mikä autuus täytyisi olla tämän nuoren rouvan
kanssa vaeltaa käsitysten puiden varjossa.

"Ah", huudahti hän äkkiä, ja katsoi häntä syvälle silmiin, "mitä
liikuttaa minua ihmiset ja heidän vallankumouksensa?"

"Ei, ei", vastasi nainen, "minä en voi mitään muuta ajatella kuin
kansaamme ja tahdon auttaa oikeutta voittoon. Ihmettelette, että minua
uudet aatteet niin innostavat? Mutta mehän emme tunne vielä ollenkaan
toisiamme, herra Germain. Te ette tiedä, että isäni opetti minua
lukemaan _contrat socialia_ ja evankeliumia. Eräänä päivänä, kun
menimme kävelemään, näytti hän minulle Jean Jacquesin, Olin silloin
lapsi, mutta minä purskahdin itkuun, kun näin tämän kaikista viisaimman
miehen synkät kasvot. Minut on kasvatettu vihaamaan kaikkia
ennakkoluuloja. -- Mieheni oli samaten luonnonfilosofian puoltaja. Hän
tahtoi, että poikamme nimitettäisiin Emiliksi, ja opetettaisiin
tekemään työtä käsillään. Viime kirjeessään -- jonka hän kirjoitti
minulle kolme vuotta sitten laivankannella, saman laivan, jonka mukana
hän sitte hukkui -- viittasi hän vielä Rousseaun kasvatusjärjestelmään.
-- Minut on kokonaan vallannut uusi henki ja luulen, että ennen kaikkea
pitää taistella oikeuden ja totuuden puolesta."

"Ajattelen aivan kuin te, rouva", huokasi Germain, "kammoan kaikkea
fanatismia ja tyranniutta, mutta minä olen heikko. En ole ajatusteni
herra. Minä en kuulu itselleni ja tunnen itseni hyvin onnettomaksi."

Nuori rouva ei antanut mitään vastausta. Samassa hetkessä astui vanha
herra puutarhan ovesta ja heilutti korkealle hattuaan. Hän ei kantanut
mitään peruukkia eikä ollut puuteroitu. Pitkät harmaat hiukset
kehystivät hänen kaljua päätään, hän oli kokonaan harmaisiin puettu ja
siniset sukat ja kengät ilman solkia.

"Voitto, voitto!" huusi hän. -- "Julmuri on käsissämme, ja minä olen
ensimäinen, joka tuon teille tiedon, Sophie!"

"Ei, ystäväni, olen kuullut sen juuri herra Germainilta, jonka tässä
esitän teille. Äitimme olivat nuoruusystäviä. Hän on puoli vuotta ollut
Parisissa ja käy usein minua tervehtimässä yksinäisessä
erakkomajassani. Herra Germain, näette tässä herra Franchot de la
Cavamen, ystäväni ja naapurini, -- ja suuren oppineen."

"Sanokaa mieluummin: Nikolas Franchotin, työmiehen."

"Kyllä, minä tiedän ystäväni, tällä nimellä olette kirjottanut
kirjotuksenne viljakaupasta. Tehdäkseni teille mieliksi, ja koska
luulen, että osaatte kuljettaa kynää paremmin kuin auraa, tahdon siis
teitä kernaasti niin kutsua."

Vanhus ojensi Marcelille kätensä ja huudahti:

"He ovat siis kukistaneet linnan, joka niin paljo on niellyt hyvettä ja
älyä. He ovat ruhjoneet sen vankilan oven, jonka takana olen kitunut
kahdeksan kuukautta valon ja ilman puutteessa. Yksineljättä
vuotta sitte, seitsemästoista päivä helmikuuta 1758 heittivät he
minut Bastilleen, koska olin kehottanut avonaisessa kirjeessä
suvaitsevaisuuteen. -- Ja tänään on kansa kostanut puolestani. Minä ja
järki, me molemmat riemuitsemme tänään. -- Tämän päivän muisto tulee
säilymään niin kauvan kuin maailma seisoo. Huudan auringon
todistajaksi, saman auringon, mikä on nähnyt Harmodius'en kuoleman ja
Tarquinius'en paon."

Hänen kova äänensä pelästytti pikku Emilin, joka pakeni äitinsä luo.
Franchot, joka nyt vasta näki lapsen, kohotti hänet ylös ja sanoi
innostuneena:

"Sinulle on suotu enemmän onnea kuin meille, lapseni, sinä tulet
kasvamaan vapaudessa."

Mutta Emile taivutti peloissaan päätänsä taaksepäin ja alkoi huutaa
kovasti.

"Hyvät herrat", sanoi Sophie, kuivatessaan hänen kyyneleitään.
"Olettehan luonani illallisella, eikö totta? Odotan vielä herra
Duvernayta, jos eivät hänen sairaansa vie kokonaan hänen aikaansa."

Sitte kääntyi hän Marceliin:

"Tunnettehan herra Duvernayn, kuninkaan henkilääkärin. -- -- Hän olisi
jo aikoja edustaja kansalliskokouksessa, jos hän ei olisi samoinkuin
herra de Candarcet, vaatimattomuudessaan hyljännyt tätä kunniaa. Hän on
kerrassaan kunnon mies, teille on sekä iloa että hyötyä kuulla hänen
puhuvan."

"Nuori mies", puuttui Franchot puheeseen, "tunnen Jean Duvernayn ja
olen kuullut hänestä kertomuksen, joka on hänelle kunniaksi. Noin kaksi
vuotta sitte kutsutti kuningatar hänet perintöprinssin luo, joka oli
hieman sairaana. Duvernay asui silloin Sivressä, mistä hänet joka aamu
noudettiin hovivaunuilla. Eräänä päivänä palasivat vaunut tyhjinä
takaisin. Duvernay ei ollut mennyt niiden mukana. Kun hän seuraavalla
kerralla näyttäytyi, nuhteli kuningatar häntä.

"Oletteko unohtaneet, että perintöprinssi on sairaana?" kysyi hän.

"Madame", vastasi kelpo mies, "Hoidan poikaanne, niin hyvin kuin voin,
mutta eilen en voinut tulla, koska minun piti sitoa eräs
talonpoikaisvaimo."

"Eikö se ole kaunista?" kysyi Sophie. "Eikö meillä ole kylliksi syytä
olla ylpeitä ystävästämme?"

"Kyllä, se on hyvin kaunista", vastasi Germain.

"En tiedä, mikä teitä täällä niin ihastuttaa", sanoi äkkiä lempeä,
vakava ääni heidän vieressään -- "mutta näen teidät mielelläni tällä
tuulella. Tänään on tapahtunut niin paljo ihmeellisen suuria asioita!"

Mies, joka näin puhui, kantoi puuteroitua peruukkia ja hienoa
rintaröyhelöä. Hän oli Jean Duvernay. Marcel tunsi hänet erään
vaskipiirroksen mukaan, jonka hän oli nähnyt eräässä kauppapuodissa
Palais-Royalilla.

"Tulen Versaillesta", sanoi hän nyt, "olen kiitollinen Orleansin
herttualle siitä, että tänään, tänä suurena päivänä saan nähdä teidät,
Sophie. Ajoin hänen vaunuissaan aina Saint-Cloudiin asti. Loppumatkan
olen käynyt jalan."

Hänen solkikenkänsä ja mustat sukkansa olivat kokonaan pölyn peittämät.

Emile leikki Duvernayn teräsnapeilla. Lääkäri otti hänet syliinsä ja
katsoi häntä hymyillen silmiin. Sitte huusi Sophie "Nanon."
Kukoistavalta näyttävä tyttö tuli näkyviin, otti pienokaisen
käsivarsilleen ja kantoi hänet pois, samalla kun hän kaikuvilla
suudelmilla koetti tukahuttaa hänen hurjaa huutoaan.

Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Sophie otti olkihattunsa ja ripusti
sen lepänoksaan. Hänen vaaleat kutrinsa tulivat nyt vapaasti näkyviin.

"Te saatte ainoastaan aivan yksinkertaisen illallisen englantilaiseen
tapaan", sanoi hän.

Paikaltaan voivat he nähdä Seinen ja kaupungin katot ja kirkontornin.
Vaijeten nauttivat he näköalasta, -- kuin näkisivät he ensikerran
kaupungin. Sitte puhelivat he päivän tapahtumista. Kaikki neljä olivat
yksimieliset siitä, että vapaus olisi nyt taattu kaikiksi ajoiksi.
Duvernay näki Ranskan uuden hallitusmuodon alaisena ja kehui
lainsäätäjien viisautta, jotka kansa valitseisi. Mutta kaiken puhui hän
varmalla tyyneydellä, hän ei näyttänyt olevan vielä aivan varma
kaikkien näiden kauneiden toiveiden toteutumisesta.

Nikolas Franchot ilmaisi ajatuksensa vähemmän maltillisesti. Hän
julisti innostuneena rauhan voittoa ja yksimielisyyden kunniaa.

Turhaan väittivät lääkäri ja nuori rouva vastaan:

"Seisomme vasta taistelun alussa, -- olemme vasta saavuttaneet tämän
ainoan voiton -- --"

"Filosofia tulee meitä tästä lähtein hallitsemaan", vastasi hän.
"Kultainen aikakausi, josta runoilijat laulavat, tulee todellisuudeksi.
Uskonkiihkon ja hirmuvallan mukana katoaa kaikki muukin paha.
Valistunut, hyvä ihminen viettää sanomattoman onnellista elämää. Mitä
sanon? Fysiikan ja kemian avulla päästään niin pitkälle, että ihmiset
tulevat täällä maanpäällä kuolemattomiksi."

Päätä pudistaen kuunteli Sophie häntä:

"Jos tahdotte ottaa meiltä kuoleman, niin keksikää meille vähintäin
nuoruuden lähde", sanoi hän. "Niinkauvan kun sitä ei ole, kammottaa
minua kuolemattomuus, jota te ennustatte."

Vanha filosoofi kysyi nauraen, miellyttääkö häntä enemmän kristillinen
ylösnousemusaate.

"Mitä minuun tulee", lisäsi hän, tyhjennettyään lasinsa, "niin pelkään,
että pyhimykset ja enkelit tulevat suosimaan neitosten kuoroa leskien
kustannuksella."

"Sitä en tiedä", vastasi nuori rouva ja kohotti hitaasti silmänsä.
"Mutta luulen, että jumalainen voima on enempi kuin teidän kemianne ja
fysiikanne. Te ateistina, herra Franchot, ette ylipäänsä ymmärrä
vallankumousta -- vallankumous merkitsee, että Jumala on astunut alas
maanpäälle."

Sitte nousi hän ylös. Yö oli saapunut. Tuolla puolen suuressa
kaupungissa nähdään siellä täällä tulien tuikkivan.

Marcel tarjosi Sophielle kätensä, ja toisten herrojen edelleen
puhellessa, kulkivat he hitaasti pimeiden lehtokäytävien läpi. Sophie
sanoi hänelle niiden nimet ja kertoi niiden tarinat:

"Tämä täällä on Jean Jacquesin lehtokuja", sanoi hän. "Se oli alkujaan
suora, minä olen antanut sitä muuttaa, joten se kulkee vanhan tammen
ohitse, jonka alla lempipenkkini sijaitsee. Paikka on koko päivän
varjossa."

He istuutuivat penkille. Marcelin sydän löi niin kiivaasti, että hän
kuuli selvästi lyönnit.

"Sophie, rakastan teitä", sopersi hän ja tarttui hänen käteensä.

Hän veti sen lempeästi takaisin ja viittasi lehtiin, jotka kahisivat
hiljaa tuulessa.

"Kuuletteko?"

"Kuulen ainoastaan tuulen lehdissä."

Hän ravisti päätänsä ja sanoi aivan hiljaa:

"Marcel, Marcel! Kuka sanoo teille, että lehdissä on ainoastaan
kahinaa? Kuka sanoo teille, että me olemme yksin? Kuulutteko tekin
sitte noihin arkisieluihin, jotka eivät aavista mitään ihmeiden
salaperäisestä maailmasta?"

Ja Marceliin häntä tuskaisesti katsellessa:

"Herra Germain, tahdotteko olla niin ystävällinen ja mennä huoneeseeni
ja noutaa minulle erään pienen kirjan, joka on siellä pöydällä?"

Hän teki niin. Hänen poissa ollessaan katseli nuori leski liikkumatta
puiden tummaa lehdistöä, joka yötuulessa värisi.

Vihdoin näyttäytyi Marcel jälleen, pieni kultanidoksinen kirja kädessä.

"Gessnerin idyllejä, niin, niitä ne ovat", sanoi Sophie, "avatkaa
paikka, jossa on merkki, ja jos voitte lukea kuun valossa, niin
lukekaa."

Hän luki:

"Usein, usein liitelee sieluni sinun luonasi, usein kun yksinäisinä
mietiskelyn hetkinä jalot ja ylevät tunteet täyttävät sinut, hivelee
poskeasi kevyt henkäys. Ja sinun sielusi läpi voi suloinen väristys
silloin väräjöidä."

"Ymmärrättekö nyt, Marcel", keskeytti hän hänet, "ettemme ole koskaan
yksin, ja että löytyy sanoja, joita en saa kuunnella, kun tuulenhenki
mereltä hiipii tänne ja kohisee vanhoissa tammissa?"

Molempien vanhusten äänet kuuluivat nyt heidän lähellään.

"Jumala merkitsee: Hyvyys", sanoi Duvernay.

"Ei, Jumala merkitsee: Pahuus, ja me poistamme sen maailmasta", sanoi
Franchot.

Sitte sanoivat kaikki kolme hyvästit Sophielle.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän. -- "Huutakaamme: Eläköön vapaus, ja
eläköön kuningas -- ja te kallis naapurini, älkää estäkö meitä siitä,
kuolemasta, kun kaipaamme kuolemaa."



Madame de Luzy.

(Käsikirjotus syyskuun viidenneltätoista päivältä 1792.)


I

Astuessani huoneeseen, ojensi Pauline de Luzy minulle kätensä. Sitte
vaikenimme molemmat silmänräpäyksen ajan. Hänen kaulanauhansa ja
olkihattunsa olivat huolimattomasti heitetyt keinutuoliin.

Hän astui akkunan ääreen ja katseli laskevaa aurinkoa, joka hulvasi
taivaan veripunaisella valolla.

"Madame", sanoin vihdoin, "muistatteko vielä sanat, jotka lausuitte
täsmälleen kaksi vuotta sitte kukkulan juurella tuolla alhaalla virran
rannalla? Muistatteko vielä, kuinka silloin ennustitte minulle, että
olisi tulossa raskaita päiviä, kauhun ja rikosten päiviä? -- Ette
tahtonut kuulla minun puhuvan rakkaudestani, sanoitte minulle: eläkää
ja taistelkaa vapauden ja oikeuden puolesta. Madame, olen kulkenut
tietä, jonka teidän kätenne minulle viittasi, tämä käsi, jonka silloin
peitin suudelmilla ja kyynelillä. Olen totellut teitä, olen
kirjottanut, puhunut. Kahden vuoden ajan olen väsymätönnä vastustanut
noita uneksivia sekapäitä, jotka kylvävät eripuraisuutta ja vihaa
kansaan, tribuuneja, jotka houkuttelevat petollisilla kuvitelmilla
puoleensa, pelkureita, jotka --"

Madame keskeytti minut kädenliikkeellä ja viittasi minua kuuntelemaan.

Puutarhan halki, jossa linnut lauloivat ja kukat suloisesti tuoksuivat,
kuulimme kajahtavan kamalan murhahuudon, joka tuli yhä lähemmäksi:

"Alas ylimys! Hänen päänsä piikkiin!"

Kalpeana ja liikkumatonna, sormi suulle painettuna, seisoi hän siellä.

"Joku onneton, jota he ajavat takaa", sanoin minä. "Yötä ja päivää
toimeenpannaan nyt kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Pian kai tulevat
he tänne. Minun pitäisi ehkä mieluummin vetäytyä takaisin, etten panisi
teitä alttiiksi. Vaikkakin olen täällä, tässä kaupunginosassa vähän
tunnettu, olen nykyään aina vaarallinen vieras."

"Jääkää", sanoi madame.

Taas tunkeutuivat kovat äänet hiljaisen iltailman halki. Ja nyt kuului
myös askeleita ja pyssynlaukauksia. He tulivat yhä lähemmäksi, kuultiin
jonkun huutavan: "Sulkekaa käytävät, siten ei hän pääse pakoon, tuo
petturi!"

Madame de Luzy näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi, mitä uhkaavampana
vaara lähestyi.

"Menkäämme toiseen kerrokseen, akkunaverhojen läpi voimme nähdä, mitä
ulkona tapahtuu."

Mutta tuskin olimme avanneet oven, kun näimme rapuilla seisovan erään
miehen. Hän oli kalmankalpea ja vapisi kauttaaltaan. Hänen hampaansa
kalisivat vastakkain kuin kuumeessa. Ja tukahtuneella äänellä sammalsi
hän:

"Pelastakaa minut, älkää hyljätkö minua... He tulevat -- -- -- He ovat
lyöneet oveni säpäleiksi, hävittäneet puutarhani -- He tulevat -- --"


II

Se oli Planchormet, vanha filosoofi, joka asui viereisessä talossa. Kun
madame de Luzy tunsi hänet, kysyi hän hiljaa:

"Onko keittäjättäreni teidät nähnyt? Hän on jakobiinilainen."

"El kukaan ihminen ole nähnyt minua!"

"Jumalan kiitos."

Madame veti hänet kerallaan makuuhuoneeseensa ja minä seurasin heitä.
Pitäisi keksiä piilopaikka, johon Planchormet voisi kätkeytyä pariksi
päiväksi tahi kumminkin vähintäin pariksi tunniksi; oli kysymyksessä
ajan voittaminen hänen takaa-ajajiensa eksyttämiseksi. Päätettiin, että
minä tarkastaisin talon ympäristöä ja antaessani sovitun merkin,
pakenisi ystäväparkamme puutarhan pikkuportin kautta.

Tuskin voi hän enää pysyä pystyssä. Kauhu oli niin lamauttanut hänen
jäsenensä. Hän koetti selittää meille, että häntä, pappien ja kuninkaan
vihollista, vainottiin siksi, koska hänen epäiltiin monsieur de
Cayotten kanssa tehneen salaliiton perustuslakeja vastaan ja olleen
yhdentenäneljättä päivänä elokuuta puolustamassa Tuileria. Mutta se oli
katala parjaus. Totuus oli, että Lubin vainosi häntä vihassaan --
Lubin, hänen entinen teurastajansa, joka tahtoi kostaa siksi, että hän
oli opettanut häntä punnitsemaan paremmin lihojaan, ja joka nyt johti
puhetta entiseltä teuraspenkiltään.

Hän luuli näkevänsä itsensä Lubinin, kun hän sammalsi hänen nimensä
sortuneella äänellä ja kätki kasvot käsiinsä.

Ja todellakin kuultiin nyt askeleita rapuilla. Madame de Luzy sysäsi
salvan eteen ja kätki vanhuksen espanjalaisen seinän taakse.

Silloin koputettiin ovelle. Pauline tunsi keittäjättärensä äänen, joka
huusi hänelle, erään kaupungin virkamiehen olevan kansalliskaartin kera
puutarhan ovella ja vaativan sisäänpääsyä, toimittaakseen
kotitarkastuksen.

"He väittävät, että Planchormet on talossa", lisäsi tyttö. "Tiedän
kyllä hyvin, ettette sellaista petturia päästäisi taloonne, mutta he
eivät tahdo uskoa minua."

"Hyvä, laske heidät vaan sisään", huusi madame de Luzy hänelle ovesta,
"anna heidän tarkastaa koko talo kellarista ullakkoon saakka."

Kun Planchormet kuuli tämän puheen, pyörtyi hän seinäverhonsa takana.
Suurella vaivalla onnistuin herättämään hänet tunnoilleen, valelemalla
hänen ohimoitaan vedellä. Tämän tapahduttua, sanoi nuori rouva hänelle
hiljaa:

"Ystäväni, luottakaa minuun. Uskokaa, että me naiset olemme viekkaita."

Ja levollisuudella, kuin olisi hän toimittanut tavallista,
jokapäiväistä tehtävää, siirsi hän vuoteen, joka oli alkovissa, hiukan
esiin ja asetti minun avullani kolme patjaa siten, että alimaisen ja
päällimäisen väliin seinän viereen jäi tyhjä sija.

Hänen tätä tehtävää toimittaessaan, kuulimme voimakasta melua rapuilla,
raskaiden askelten ja karkeiden äänien kaikuvan talossa. Se oli meille
kaikille kauhea hetki, mutta vähitellen vetäytyi melu ylimpään
kerrokseen.

Silminnähtävästi nuuskivat he ensiksi, jakobiinilaisen keittäjättären
johtamana, ullakon. Katto rutisi, kuultiin kirouksia ja raakaa naurua,
iskuja pyssynperällä ja potkuja ovea vastaan.

Me hengitimme keveämmin, mutta ei ollut aikaa kadottaa. Kiirehdin Anton
Planchormetia ryömimään tyhjään paikkaan matrassien välissä.

Madame de Luzy katseli meitä ja pudisti päätään. Vuode vinoonsysättyine
patjoineen näytti varmasti epäilyttävältä. Hän koetti asettaa sitä
kuntoon, mutta onnistumatta.

"Minun täytyy laskeutua siihen", sanoi hän sitte.

Hän katsoi seinäkelloa -- se oli seitsemän illalla -- ja arveli sen
pistävän silmiin, jos hän olisi jo vuoteessa. Tekeytyä sairaaksi, sitä
ei ollut ajattelemista, jakobiinilainen keittäjätär olisi kavaltanut
hänet.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan mietteissään, sitte riisuutui hän
viattomuuden vilpittömän ylevällä levollisuudella silmieni edessä,
laskeutui vuoteeseen ja käski minun riisua takkini, kenkäni ja
kravattini.

"Teidän täytyy näytellä rakastajani osaa", sanoi hän, "olemme
olevinamme, kuin yllätettäisiin meidät äkkiä. Teillä ei muka ole aikaa
laittaa pukuanne järjestykseen. Teidän täytyy avata ovi
paitahihasillanne ja tukka epäjärjestyksessä."

Valmistuksemme olivat juuri suoritetut, kun joukko tuli kiroillen alas
portaita.

Onneton Planchormet alkoi niin kiivaasti vapista, että koko vuode
tärisi. Lisäksi hengitti hän vielä niin raskaasti, että sen täytyi
kuulua melkein käytävään saakka.

"Vahinko", sanoi Madame de Luzy, "olin niin iloinen aatteestani. Mutta
emme tahdo joutua epätoivoon, vaan luottakaamme Jumalan apuun."

Oveen lyötiin nyrkillä, niin että se tärisi.

"Kuka siellä?" kysyi Pauline.

"Ettekö voisi odottaa hetkisen?"

"Avatkaa, tahi lyömme oven sisään."

"Avaa ovi, ystäväni."

Oli kuin ihme, että Planchormet lakkasi äkkiä siinä silmänräpäyksessä
vapisemasta ja rykimästä.


III

Ensimäinen, joka vyöllä vyötettynä astui sisään, oli Lubin. Häntä
seurasi noin kaksitoista piikeillä varustettua miestä. Hän silmäili
vuorotellen madame de Luzytä ja minua.

"Piru vieköön", huudahti hän, "mehän olemme rakastavaisen parin
karkottaneet lämpimästä pesästään. Anteeksi, kaunis rouva!"

Sitte kääntyi hän kaartilaisiin.

"Tuossa näette, hyviä tapoja löytyy enää ainoastaan sansculottien
joukossa."

Mutta huolimatta ankarista periaatteistaan, näytti pieni välikohtaus
häntä miellyttävän.

Hän istuutui vuoteelle ja tarttui kaunista ylimysnaista leukaan.

"Se on tosi", sanoi hän sitte, "tämä suu ei ole luotu yötä ja päivää
isämeitää lukemaan. Sehän olisi vahinko. -- Mutta tasavalta käy
kaikkien muiden edellä. Me etsimme petturi Planchormetia. Olen varma,
että hän on täällä. Minun täytyy saada hänet. Korkein onneni olisi, jos
voisin toimittaa hänet guillotinille."

"Etsikää toki häntä sitte!"

He etsivät kaikkien huonekalujen alta, kaapeista, pistelivät
piikeillään vuoteen alle ja koettelivat pajoneteillaan patjoja.

Lubin raapi korvallistaan ja katseli minua sivulta. Madame de Luzy
pelkäsi heidän voivan alkaa kuulustelun minun kanssani ja sanoi:

"Ystäväni, sinähän tunnet talon juuri yhtähyvin kuin minäkin, ota
avaimet ja saata herra Lubinia kaikkialle. Tiedän sinusta olevan
mieluista tehdä palvelus tälle isänmaan ystävälle."

Vein heidät kellariin, jossa he karkasivat viinipullojen kimppuun ja
tyhjensivät kaikki. Sitte sysäsi Lubin kalikalla täyden tynnyrin tapin
sisään, niin että viini lainehti kellarissa, jonka jälkeen hän antoi
lähtömerkin. Saatoin heitä puutarhaportille, jonka suljin heidän
jälkeensä ja syöksyin sitte madame de Luzyn luo, ilmottamaan hänelle,
että olimme pelastetut.

Saatuaan tämän sanoman, kumartui hän vuoteelta alas ja huusi:

"Herra Planchormet, herra Planchormet!"

Heikko huokaus oli vastaus.

"Jumalan kiitos", huudahti hän. "Herra Planchormet, olen ollut
kauheassa tuskassa teidän tähtenne. Pidin teitä jo kuolleena."

Sitte kääntyi hän minuun:

"Ystävä parkani, niin monesti on teillä ollut ilo sanoa minulle vähän
väliä rakastavanne minua. Mutta nyt ette enää tule sitä sanomaan."



Erään vapaaehtoisen muistelmia.


[Nämä muistelmat ovat pienimpiä yksityisseikkojaan myöten oikeat ja
ovat otetut eräistä muistiinpanoista 18 vuosisadalta.]


I

Olen syntynyt vuonna 1770 eräässä pienessä maaseutukaupungissa
Langresin luona. Isäni oli puoleksi kaupunkilainen, puoleksi
talonpoika, hän kävi kauppaa puukoilla ja harjotti sen ohella
hedelmäviljelystä. Hurskailta sisarilta, jotka oikeastaan opettivat
vain tyttöjä, opin lukemaan. He ottivat minut vastaan, koska olin vielä
niin pieni ja koska he olivat ystävällisissä väleissä äitini kanssa.
Myöhemmin sain latinan tunteja eräältä kaupungin papilta, joka oli
oivallinen opettaja. Kesällä istuimme yhdessä vanhojen kastanjapuiden
alla, ja abbé Lamadon selitti minulle Virgiliuksen "Georgicaa", samalla
pitäen silmällä mehiläiskennojaan.

Tunsin itseni sangen onnelliseksi, ollessani yhdessä opettajani ja Rose
neidin, hevosenkengittäjän tyttären kera enkä voinut kuvitella
kauniimpaa elämää kuin omani. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään
pysyväistä onnea.

Eräänä aamuna pisti äitini muutaman taalarin taskuuni, kapineeni olin
jo pannut matkalaukkuuni. Sitte nousi isäni hevosen selkään, otti minut
eteensä satulaan ja vei minut kouluun Langresiin.

Koko matkan ajattelin pientä huonettani, jossa syksyllä tuoksui niin
suloisesti heinille ja kuivatuille hedelmille, hedelmäpuutarhaa, jossa
isäni kanssa sunnuntaisin poimin omenia hänen itsensä istuttamista
puista, Rosea, sisariani, äitiäni, -- itseäni, jonka täytyi nyt jättää
kaikki tämä. Sydämeni kutistui kokoon ja ainoastaan vaivoin pidätin
kyyneleeni.

Kun olimme ratsastaneet viisi tuntia, saavutimme vihdoin kaupungin ja
astuimme alas erään suuren oven edessä, jonka yläpuolelta minä kammolla
luin sanan "Lukio."

Suuressa, valkeaksi kalkitussa salissa otti meidät vastaan johtaja, isä
Féval. Hän oli kauniskasvoinen, vielä nuori mies, jonka ystävällinen
hymyily minut taas rauhotti.

Rohkealla varmuudella, joka häntä ei koskaan jättänyt, viittasi isäni
minuun ja sanoi:

"Kunnianarvoisa isä, tuon teille tänne ainoan poikani. Hänen nimensä
on Pierre, kumminsa mukaan, ja Aubier on kunniallinen nimi, jonka
minä olen hänelle antanut, samoin kuin minä olen sen perinyt
isävainajaltani. Pierre on ainoa poikani, hänen äitinsä Madeleine
Oraalu on lahjottanut minulle yhden pojan ja kolme tytärtä, joita
kasvatan parhaimman kykyni mukaan. Tytärteni kohtalon jätän
toistaiseksi Jumalan ja myöhemmin heidän puolisoittensa käteen.
Sanotaan, että he ovat kauneita, enkä sitä epäilekään. Mutta kauneus on
petollinen ominaisuus, jolle ei pidä panna mitään arvoa. Jos he vaan
ovat hyviä ja kunnollisia, ovat he aina kyllin kauneita. Mitä poikaani
Pierreen tulee (samassa pani isäni kätensä niin raskaasti olalleni,
että polveni horjuivat), niin tahtoisin, että hänestä tulisi pappi.
Siihen kuuluu ennen kaikkea, että hän pelkää Jumalaa ja lukee latinaa.
Pyydän siis nöyrimmästi teitä, kunnianarvoisa isä, häntä tutkimaan
kaikessa rauhassa, mitä hän oikeastaan taitaa. Jos näette hänet
kelvolliseksi, antakaa hänen jäädä tänne. Maksan mielelläni kaikki,
mitä siihen tarvitaan. Mutta jos näette, ettei hänestä ole siksi, niin
ilmottakaa siitä minulle. Otan hänet sitte taas luokseni ja opetan
häntä tekemään veitsiä kuten isänsäkin. Sillä minä olen veitsiseppä,
palvelukseksenne, kunnianarvoisa isä."

Isä Féval lupasi tehdä kaiken, mitä häneltä toivottiin. Tämän
vakuutuksen saatuaan jätti isäni hyvästit meille molemmille. Hän oli
silloin hyvin liikutettu ja voi ainoastaan vaivoin pidättää kyyneleitä,
ponnisteli näyttääkseen ankaralta ja antoi minulle, syleillessään
minua, ankaran sysäyksen kylkeen.

Kun hän oli poissa, otti isä Féval minut mukaansa puutarhaan, joka oli
aidattu pyökkipensailla. Vaeltaessamme varjoisien puiden alla, sanoi
hän:

"_O Sylvaï dulces umbras frondaïs_!"

Tunsin vanhanaikaisesta muodosta ja runomitasta, että hän siteerasi
vanhaa Enniusta ja vastasin, että Virgilius on ylistänyt vielä
arvokkaammin varjoisten puiden ihanuutta.

Häntä näkyi tyydyttävän vastaukseni ja hän teki muutamia kysymyksiä
tutkiakseen tietojani.

"Oikein", sanoi hän sitte, "ahkeruudella, sitkeällä ahkeruudella pidät
paikkasi neljännessä luokassa. Tule nyt, tahdon esittää sinut
opettajallesi ja tovereillesi."

Ollessani isä Févalin kanssa puutarhassa, tunsin itseni rauhottuneeksi
ja lohdulliseksi. Mutta kun sitte äkkiä seisoin luokkatovereitteni
keskellä tulevan opettajani edessä, valtasi minut taas syvä epätoivo.
Herra Joursauvaultissa ei ollut mitään johtajan ystävällisestä ja
vaatimattomasta olennosta. Hän teki kovan, sulkeutuneen vaikutuksen ja
näytti hyvin itsestään pitävältä. Hän oli pieni, suuripäinen mies; kun
hän puhui, tulivat sanat sohisevana porinana hänen kalpeiden huuliensa
lävitse. Minulla oli heti se tunne, ettei tuo suu ollut sovelias
lausumaan nimeä Lavinia, joka nimi oli minulle vielä kalliimpi kuin
ystäväni Rosen nimi. Sillä minun täytyy tunnustaa, että Turnuksen
kuninkaallinen morsian kiihotti mielikuvitustani suurimmassa määrin.
Hänen ylevän runollinen muotonsa saattoi hevosenkengittäjän tyttären
tavallisen kauneuden varjoon. Ei, herra Joursauvault, neljännen luokan
opettaja, ei minua ollenkaan miellyttänyt. Ja toverini tuottivat
minulle tuskaa, he näyttivät niin julkeilta ja navakoilta, enkä suotta
pelännyt, että yksinkertaisuuteni voisi tuntua heistä naurettavalta.
Minua pyrki itkettämään.

Illan tultua jätin lukion ja menin kaupunkiin etsimään yökortteeriani,
jonka isäni oli määrännyt minulle. Asuin viiden toverini kanssa erään
käsityöläisen luona, jonka rouva keitti meille. Maksoimme siitä
kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.

Toverini koettivat alussa pilkata minua maalaisen ulkomuotoni ja
huonosti-istuvien vaatteiteni tähden. Mutta he jättivät sen taas pian,
kun näkivät, etten siitä välittänyt. Ainoastaan yksi heistä, erään
maistraatin virkamiehen poika, jatkoi hävyttömällä tavalla saamattoman,
kömpelön käytökseni matkimista, mutta minä annoin hänelle niin kovan
kurituksen, että hän kadotti heti rohkeutensa. Herra Joursauvault ei
voinut kärsiä minua, mutta minä täytin velvollisuuteni niin
täsmällisesti, ettei hän löytänyt mitään syytä rangaista minua. Koska
hänen oli tapana esiintyä epäjohdonmukaisesti ja väkivaltaisesti, nousi
hänen luokallaan monesti aika meteli, johon minä en kumminkaan ottanut
osaa. Kun eräänä päivänä menin kävelemään johtajan kanssa, joka osotti
minulle suurta suosiota, tulin minä onneton kehuneeksi järkevää
käytöstäni.

"Kunnianarvoisa isä", sanoin, "viimeiseen meteliin en ottanut osaa."

"Sinulla ei ole ollenkaan mitään syytä ylpeillä siitä", vastasi isä
Féval niin halveksivalla äänellä, että sydämeni vapisi.

Hän ei kammonut mitään niinkuin alhaista luonnetta. Ja minä tein pyhän
lupauksen, etten koskaan enää sanoisi enkä tekisi mitään alhaista. Se,
että tuosta ajasta lähtein olen huolellisesti karttanut kaikkea
pelkuruutta ja valheellisuutta, on ainoastaan tämän kunnon miehen
ansio.

Isä Féval ei ollut mikään luonteeltaan filosoofinen pappi. Hän uskoi
kaikki, mitä pappismiehen täytyy uskoa, mutta sitä ei hän voinut
kärsiä, että rakasta Jumalaa kiusattiin pikkuasioilla. Sen osotti hän
eräänä päivänä, kun herra Joursauvault valitti hänelle jumalattomista
pojista, jotka olivat edellisenä iltana kaataneet mustetta vihkiveteen.

Joursauvault oli aivan suuttunut ja murisi hampaidensa välitse: "Jumala
tietää, että se oli hävytön kepponen."

"Oh, musteen tähden", vastasi isä Féval rauhallisesti.

Hän piti heikkoutta kaiken pahan alkuna. Niinpä oli hänen tapansa
sanoa:

"Lusifer ja kapinoivat enkelit ovat tehneet syntiä ylpeydessään, siksi
ovat he itse helvetissäkin pysyneet ruhtinaina ja kuninkaina."

Kun loppu-ajat tulivat, iloitsin suuresti kotini jälleennäkemisestä.
Mutta talomme näytti minusta niin pieneltä. Astuessani huoneeseen,
seisoi äitini lieden yli kumartuneena ja kuori vaahtoa liemestä. Ja
myöskin hän näytti minusta niin pieneltä, hyvä äitini, sulkiessani
hänet nyyhkien syliini.

Kuorimakauha kädessään kertoi äitini, että isä on tullut niin vanhaksi
ja sairaaksi, ettei voi enää hoitaa hedelmätarhaansa, että vanhin
sisareni on mennyt kihloihin ja että lukkari on löydetty kuolleena
huoneestaan. Hänen jäykistyneet kätensä pitivät niin lujasti pulloa --
niin lujasti, ettei tiedetty kuinka se irrotettaisiin. Mutta ei käynyt
kumminkaan päinsä, että kuollut lukkarivainaja kannettiin pullo
kädessään kirkkoon. -- -- Kuunnellessani äitini kertomusta, oli minulla
ensi kerran tunne siitä, kuinka pian aika oli kulunut ja kuinka kaikki
oli muuttunut.

"Kuinka hyvältä sinä näytät, poikani", sanoi hän sitte, "jo aivan kuin
pikku pappi."

Samassa näyttäytyi Rose neiti. Hän punastui nähdessään minut ja oli
olevinaan sangen kummissaan. Näin, että hän oli minuun hartaasti
mieltynyt ja tunsin itseni imarrelluksi. Mutta tulevana pappismiehenä
koetin käyttäytyä vakavasti ja hillitysti. Suurimman osan lupa-aikaani
vietin kävelyillä herra Lamadonin kanssa. Olimme päättäneet puhua
keskenämme ainoastaan latinaa. Siten kuljimme vakavina ja juhlallisina
yhdessä katuja pitkin ja peltojen yli. Me halveksimme kaikkia maallisia
iloja ja ylpeilimme tiedoistamme.

Palatessani takaisin lukioon, olin lujasti päättänyt tulla papiksi.
Näin itseni jo hengessä samoin kuin abbé Lamadonin käyvän mustassa
kauhtanassa ja suuressa kolmikulmaisessa hatussa joukon lävitse ja
vastaavan arvokkaasti edessäni kumartavien naisten ja köyhien
tervehdyksiin.

Oi, mutta erään naisen kuva hämmensi minulta usein tämän kauniin
unelman. Tähän asti olin tuntenut vain Lavinian ja Rosen. Nyt opin
tuntemaan Didon. Minusta oli kuin tulivirrat virtailisivat suonieni
lävitse, ja öisin olin näkevinäni kuolemaisilleen haavotetun Didon
kuvan seisovan vuoteeni vieressä. Kun tällaiset ajatukset täyttivät
mieleni, pelotti minua astua hengelliseen säätyyn.

Siitä huolimatta pukeuduin hengellisten pukuun, ja se sopi minulle
mainiosti. Kun ensi kerran palasin kotiin tässä puvussa, teki äitini
kumarruksen edessäni ja Rose neiti alkoi itkeä. Sitte katseli hän
minuun kauneilla, kosteudesta kimaltelevilla silmillään ja sanoi:

"Herra Pierre, en todellakaan tiedä, miksi itken."

Hän näytti liikuttavalta tällä hetkellä, mutta kuitenkaan ei hän ollut
pilvistä pilkottavan kuun veroinen. Minä en rakastanut häntä, sillä
rakastin Didoa.

Samana vuonna kohtasi minua kova isku, kun isäni kuoli.

Ennenkuin hän silmänsä sulki, siunasi hän lapsiaan ja kehotti heitä
pysymään rehellisinä ja hurskaina. Kuollessaan ilmaisi hän sellaista
lempeyttä, joka muuten oli hänen luonteelleen vieras. Opin hänen
esimerkistään, että on helppo kuolla, kun on elänyt rehellisesti.

Ja minä tein päätöksen olla tästä lähtein isänä sisarilleni ja turvana
hyvälle äidilleni, joka vuosi vuodelta tuli yhä heikommaksi ja
kykenemättömämmäksi.

Siten oli minusta vähässä ajassa tullut mies. Suorittaessani
tutkintojani isä Laucen, Porriquetin ja Marionin johdolla, tunkeutuivat
levottomuutta herättävät huhut meidän maakuntaamme ja aina lukion
paksujen muurien läpi. Kuultiin suurista mullistuksista ja
uudistuksista, joiden piti tapahtua. Uudet kirjat, joita opettajamme
antoivat meille luettaviksi, julistivat kultaisen aikakauden
saapumista.

Ajan tultua, jolloin minun piti jättää lukio, syleilin isä Févalia
kyynelsilmin.

Hän painoi minut lujasti rintaansa vasten. Sitte vei hän minut
puutarhaan, pyökkipensasaidan viereen, missä olimme taanoin
tulopäivänäni keskenämme puhelleet.

Siellä tarttui hän käteeni ja katsoi syvälle silmiini. Sitte sanoi hän:

"Älä unohda koskaan sitä, poikani, ettei älynlahjat ole minkään
arvoiset ilman luonnetta. Tulet ehkä vielä kokemaan, että asiain uusi
järjestys astuu isänmaahamme. Mutta nämät suuret mullistukset eivät
tapahdu ilman vaikeita taisteluja. Muista silloin, mitä tänään sanoin
sinulle: Äly on yksin heikko turva vaikeissa elämänpyörteissä.
Ainoastaan hyve voi pelastaa, mitä pelastettava on."

Hänen näin puhuessaan, levittivät auringon viimeiset säteet
purppurapunaisen valon hänen kauneille miettiväisille kasvoilleen. En
ole hänen sanojaan koskaan unohtanut vaikka en ymmärtänytkään silloin
häntä kokonaan. Olinhan vaan oppilas enkä mikään älykkäin niistäkään.
Ja tapahtumien julmat opetukset ovat minulle myöhemmin osottaneet,
kuinka hän oli oikeassa.


II.

Olin luopunut hengellisestä säädystä. Täytyihän toki ennen kaikkea
elää. Mutta latinaa en ollut opetellut veitsien valmistusta varten
pienessä maaseutukaupungissa. Ei, minulla oli suuremmoiset tuumat.
Arenttitilamme, lehmämme, puutarhamme, kaikki tuo ei tyydyttänyt minua
enää. Rose-neiti näytti minusta vielä maalaisemmalta.

Äitini arveli, että kykyni voisi ainoastaan sellaisessa kaupungissa
kuin Parisissa kehittyä ja minä yhdyin hänen ajatukseensa. Niin teetin
parhaimmalla Langresin räätälillä itselleni puvun. Tässä uudessa
puvussa, miekka vyöllä, näytin niin komealta, etten yhtään epäillyt
menestystäni. Isä Féval antoi minulle kirjeen Puybonnen herttualle, ja
kahdentenatoista päivänä heinäkuuta 1789 otin itkien jäähyväiset,
noustakseni postivaunuun sälytettynä latinalaisilla kirjoilla,
leivoksilla, silavalla ja lähtösuudelmilla. Ensimäinen, mitä Parisista
sain nähdä, oli Faubourg saint Antoine, joka näytti minusta vielä
kurjemmalta kuin kotiseutuni kurjimmat kylät. Koko sydämestäni säälin
onnettomia, jotka asuivat siellä ja itseäni, joka olin jättänyt isäni
talon, etsiäkseni kaiken tämän kurjuuden keskeltä onnea. Mutta eräs
viinikauppias, joka matkusti kanssani, kertoi minulle, että koko
asujamisto oli äkillisestä ilosta haltioissaan kun vanha saint Antoinen
vankila Bastille revittiin. Hän oli vakuutettu, että herra Neckerin
johdolla palaisi taas kultainen aikakausi. Eräs kähertäjä, joka oli
kuunnellut puhettamme, vakuutti sitä vastoin, että Necker veisi koko
kansan turmioon, jos ei kuningas erota häntä.

"Vallankumous on suuri onnettomuus", lisäsi hän siihen. "Ei kukaan
ihminen enää käherrytä tukkaansa. Ja kansa, jolla ei ole enää yhtään
halua kähertämiseen, on alempana kuin eläin."

Mutta nyt suuttui viinikauppias.

"Ettekö te, hölmö, sitte voi käsittää, että eteenpäin pyrkivä kansa
halveksii turhamaisia hullutuksia. Ajaisin julkeutenne teistä
perinpohjaisesti, jos minulla olisi siihen aikaa. Mutta minun täytyy
mennä herra Baillyn, Parisin pormestarin luo, joka kunnioittaa minua
liiketuttavuudellaan."

Siten erosivat he. Ja minä lähdin jalan latinalaisine kirjoineni,
silavineni ja suutelomuistoineni herttua Puybonnen luo, jonka suosioon
olin sulettu. Hänen asuntonsa on kauimpana kaupungin laidassa, Rue de
Grenellen varrella. Ohikulkijat neuvoivat minulle mielellään tietä,
sillä herttua on hyvin rakastettu ja tunnettu hyväntekeväisyydestään.

Hän otti minut vastaan ystävällisesti. Puvussaan ja tavoissaan oli hän
äärimäisen yksinkertainen. Hän näytti tyytyväiseltä, kuten ihminen,
joka tekee paljo työtä, olematta siihen pakotettu.

Luettuaan isä Févalin kirjeen, sanoi hän:

"Suositus on hyvä -- mutta mitä osaatte sitte?"

Vastasin hänelle osaavani latinaa ja vähän kreikkaa, sitäpaitsi
vanhanajan historiaa, puhetaitoa ja runousoppia.

"Ne ovat kauniit tiedot", sanoi hän hymyillen. "Mutta minusta olisi
mieluisampaa, jos ymmärtäisitte vähän maanviljelystä, koneoppia,
taloustiedettä ja teollisuutta, -- Solonin lait tunnette kyllä; voin
lyödä siitä vetoa?"

Nyökkäsin myöntävästi.

"Hyvä. Mutta englantilaisesta hallitusmuodosta ei teillä ole mitään
tietoa. -- Mutta se ei haittaa. Olettehan vielä kyllin nuori
oppiaksenne. Otan teidät persoonalliseen palvelukseeni viidensadan
taalarin palkalla. Herra Mille, sihteerini, sanoo teille, mitä teiltä
tahdon. Näkemiin, herra Aubier..."

Lakeija vei minut herra Millen luo, joka istui suuressa, valkoisessa
huoneessa ja kirjotti. Hän antoi minulle merkin, että odottaisin. Hän
oli pieni, paksu mies, kasvoiltaan lempeä, mutta hänen silmänsä
pyörivät pelottavasti ja hän mumisi puoliääneen kolealla äänellä sanoja
sellaisia kuin: tyrannit, kahleet, helvetinkidutukset, ihminen, Roma,
orjuus, vapaus -- -- --

Pidin häntä hulluna. Mutta silloin pani hän kynän pois ja tervehti
minua ystävällisesti hymyillen.

"Hm", sanoi hän, "teitä kummastuttaa kai huoneeni? Se on yksinkertainen
kuin muinaisen roomalaisen asunto. Ei mitään koristuksia enää seinillä,
ei mitään koruesineitä enää lieden reunalla, ei mitään, joka
muistuttaisi vihatun kuninkaan aikaa, ei mitään, joka voisi loukata
vapaan ihmisen arvoa. -- Odottakaa, taasen johtui runo mieleeni. Minun
täytyy panna se pian muistiin. -- Pidättekö runoista, herra Aubier?"

Vastasin pitäväni niistä sangen paljon, arvelin, että herttuaan kai
tekisi paremman vaikutuksen, jos pitäisin Burkea suuremmassa arvossa
kuin Virgiliusta.

"Virgilius on suuri runoilija", sanoi herra Mille. "Mutta mitä tuumitte
Chenieristä? En tunne mitään kauniimpaa kuin hänen runonsa Charles IX.
Tahdon tunnustaa teille, että kokeilen murhenäytelmän alalla. Äsken,
kun te astuitte sisään, kirjotin juuri valmiiksi näytöksen, johon olen
hyvin tyytyväinen. -- Tahdon ilmaista teille murhenäytelmäni aiheen,
mutta ette saa siitä puhua. Tiedätte kyllä, mitä vähinkin varomattomuus
voi saada aikaan. -- -- Se on 'Lukretia'."

Samalla otti hän paksun vihon pöydältä ja luki: "Lukretia,
murhenäytelmä viidessä näytöksessä. Omistettu suuresti rakastetulle
Louisille, joka on Ranskalle antanut jälleen vapauden."

Hän lausui minulle noin kaksisataa säettä, sitte pysähtyi hän ja
selitti, ettei loppu ollut vielä aivan valmis!

"Herttuan pikalähetti vie minulta parhaan aikani", sanoi hän huoaten.
"Olemme yhteydessä kaikkien Englannin, Sveitsin ja Amerikan
valistuneiden henkien kanssa. Apropos, herra Aubier, teidän työnänne on
näiden kirjeiden kopioiminen ja järjestäminen. Jos tahdotte tietää,
mitä tätä nykyä työskentelemme, niin sanon sen teille heti. Laitamme
kuntoon herttuan maatilalla mallitalouden englantilaisten siirtolaisten
kanssa, joiden pitäisi tuoda meille kaikki Englannissa koetellut
parannukset. Tuotamme uuden lammaslajin Espaniasta ja lehmiä
Sveitsistä, antaaksemme ne alustalaisillemme. Kirjeenvaihdostamme
yleisistä asioista en tahdo puhua, se pidetään ankarasti salassa. Mutta
tiedätte kai, että herttua soisi mielellään tuotavan Ranskaan
englantilaisen hallitusmuodon. -- -- Mutta nyt täytyy minun jättää
teidät, herra Aubier. Menen teatteriin, siellä esitetään 'Alzire'."

Nukuin yöni hienoilla lakanoilla, mutta nukuin hyvin huonosti. Uneksin
että äitini mehiläiset surisivat Bastillen raunioiden ja herttua von
Puybonnen ympärillä, joka minulle ystävällisesti hymyillen säteili
yliluonnollista valoa. Seuraavana aamuna lähdin herra Millen luo ja
tiedustelin, oliko häntä hyvin huvittanut teatterissa. Hän kertoi
minulle, että esityksen aikana oli hän saanut selville sen, minkä
avulla Voltaire oli kiihottanut katselijain hermoja. Sitte antoi hän
minulle kopioittavaksi erään kirjeen, joka käsitteli sveitsiläisten
lehmien ostoa. Työskennellessäni sen kanssa, sanoi hän: Olen tehnyt
lyhyen runon herttuan hyväntekeväisyydestä. Hän on hyvin herkkä
sellaiselle. -- Ja säkeeni eivät luullakseni ole huonoja. Tunnetteko
Puybonnen maatilan? Ette. Se on satumaisen kaunis. Säkeeni kuvaavat sen
teille:

    Oi, laakso, missä rinta rauhan saapi,
    oi, metsä ikivihreä, kuin siellä
    puroset lirinällään riemumieliä
    linnuille säestystä soinnuttaapi!

    Tää ihantola rintaan nuoreen
    toi sulosoinnut eloon elvytellen
    ja piirsin nymfin nimen hymyellen
    varjoisen pyökin hopeaiseen kuoreen.

    Puybonne siell' on herra nimeltänsä,
    laupeuden he'elmät köyhät hältä niittää,
    niin moni häntä siunaapi ja kiittää,
    ja onni liikkuu hänen lähellänsä.

Olin jähmettynyt ihastuksesta. Langresissa en ollut kuullut mitään
tuontapaista, ja tunsin, että Parisissa on ilmassa jotain, josta ei
muualla ollut aavistustakaan.

Syötyä katselin kaupungin kuuluisimmat rakennukset. Pari vuosisataa
ovat suurimmat taiteilijat sirotelleet kykynsä aarteita tänne Seinen
rannoille.

Millainen kaupunki tämä Parisi. Herra Mille on ottanut minut mukaansa
teatteriin, missä maailman kauneimmat näyttelijät ovat panneet äänensä
ja suloutensa taiteen palvelukseen. Enemmänkin, hän on vienyt minut
Luxenbourgin puutarhaan, missä näin Raynalin ja Dussaulxin kävelevän
muinaisaikuisessa lehtokäytävässä. Oi isä Féval, mestarini, voisittepa
oppilaanne, poikanne iloon, syvään liikutukseen ottaa osaa!

Siten vietin kuuden viikon ajan ihaninta elämää. Kaikkialla ympärilläni
julistettiin kultaisen aikakauden koittoa.

Aamupäivällä kopioin herra Millen johdolla kirjeitä. Hän oli
miellyttävä toveri, aina hymyilevä ja kerkeä kuin länsituuli.

Päivällisen jälkeen luin ystävälliselle herttuallemme pari sivua
encyklopediaa. Loppupäivän olin sitte vapaa.

Eräänä iltana söin illallista herra Millen kanssa Parcheronsissa.
Ovella seisoi tyttöjä kukkakoreineen. Hatuissaan kantoivat he
kansallisvärejä. Äkkiä astui eräs luokseni, tarttui käteeni ja sanoi:
"Katsokaas, herra, tässä on ruusukimppu teille."

Punastuin enkä tiennyt mitä vastata.

Mutta herra Mille, joka ymmärsi tämänlaatuisia asioita, neuvoi minua:

"Teidän täytyy antaa kauniille tytölle kuusi sousta ja sanoa hänelle
jokin kohteliaisuus."

Tein molemmat. Kysyin sitte herra Millekä, pitikö hän tätä kukkastyttöä
kunnon ihmisenä. Hän vastasi, että niin tuskin lienee laita, mutta
täytyi olla kaikille naisille kohtelias.

Muuten kiinnyin päivä päivältä yhä enemmän herttua von Puybonneen. Hän
oli parhain ja vaatimattomin mies maailmassa. Hän luuli, ettei köyhille
oltu annettu mitään, jos hän ei itse antanut. Hän eli kuin kansan mies
ja piti rikkautta ja ylellisyyttä varkautena.

Muuten puuhaili hän yksinomaan ihmisystävällisten harrastusten keralla
ja työskenteli suurella innolla kuningasvallan uuteen muotoon
saattamiseksi. Hän oli yksi aateliston edustajia kansalliskokouksessa
ja kuului niihin, jotka uneksivat englantilaista vapautta ja joita
nimitettiin yksinvallan suosijoiksi. Ja vaikka tätä puoluetta pidettiin
hukan omana, katsoi hän hehkuvin toivein inhimillisimmän kaikista
vallankumouksista olevan toteutumaisillaan. Me otimme osaa hänen
iloonsa.

Vaikkakin oli monta syytä pelkoon, elähdytti meitä kumminkin kokonaisen
vuoden ajan tämä innostus.

Heinäkuun ensimäisenä päivänä seurasin herra Milleä Marskentälle.
Siellä nähtiin kaksisataatuhatta erisäätyisiä ihmisiä, miehiä, naisia
ja lapsia rakentamassa omin käsin alttaria, jolla heidän piti vannoa
elävänsä vapaata elämää tahi kuolla. Parturit, vedenkantajat, papit,
kapusiinimunkit, oopperalaulajattaret koristettuina kukilla ja
nauhoilla, kaikki he tonkivat yhdessä isänmaan pyhää mantua. Mikä ylevä
veljeyden esikuva! Näimme herra Sieyèsin ja herra de Beauharnaisin
vetävän yhdessä käsikärryjä, näimme isä Cérardin lapion ja kihvelin
kera ahertavan, näimme koko perheen, joka työskenteli yhdessä, isä
kaivoi, äiti mätti multaa käsikärryihin ja lapset vetivät sen pois.
Nuorin, joka oli noin nelivuotias, istui isoisän sylissä ja sopersi:
"Ah! ça ira! ça ira!"

Sitte näimme puutarhurinuorukaisten _in corpore_ kulkevan ohitse
kukilla koristetut lapiot olalla. Eri yhdistykset seurasivat heitä
soiton kaikuessa. Kirjansitojat kantoivat lippua kirjoituksella:
Kirjapaino -- -- ensimäinen vapauden lippu. Sitte seurasivat
teurastajat. Heidän lipussaan nähtiin suuri veitsi ja sen alla:
"Vapiskaa ylimykset, teurastajat tulevat!"

Tuokin näytti meistä vielä ihanalta veljeyden vertauskuvalta.

"Aubier, ystäväni, veljeni", huudahti herra Mille, "tunnen, kuinka
runollinen innostus herää minussa. Sepitän laulun, jonka omistan
teille. Kuulkaa:

    "Kas, kourat töiden koventamat
    Käy työhön eestä Ranskanmaan,
    kas, kuinka liput hulmuavat
    johdattain kansan rintamaan!
    Nyt alttarilla leimuaa
    pyhänä liekki lempemme,
    ja kuoloon saakka puolustaa
    me isänmaata vannomme."

Herra Mille lausui nämä säkeet suurella lämmöllä; hän oli pieni ja
huitoi mahtavasti, yllään amarantinvärinen takki. -- Kaikki tämä sai
huomion kääntymään häneen. Lopetettuaan runon ympäröi hänet uteliaiden
piiri. Taputettiin kiivaasti käsiä, ja hän jatkoi aivan haltioissaan:

    "Oi auki silmät! Sielusi
    tää juhlakuva täyttäköön!"

Mutta tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun eräs nainen suuri musta
sulkahattu päässä lensi hänen kaulaansa ja painoi hänet kiihkeästi
rintaansa vasten.

"Jumalani, kuinka kaunis", huudahti hän. "Antakaa minun teitä
syleillä!"

Eräs kapusiinimunkki, joka seisoi vierellä, nojaten leukaansa lapioon,
löi kätensä yhteen nähdessään tämän hehkuvan syleilyn. Ja nyt vetivät
nuoret isänmaanystävät hänet nauraen syleilevän naisen luo, joka
myrskyisten suosionosotusten raikuessa, sulki hänetkin syliinsä. Herra
Mille syleili minua ja minä häntä.

"Oi, ihanat säkeet", huudahti suurihattuinen nainen vielä kerran.
"Hyvä, Mille, tehän olette ilmetty Jean Baptiste."

"Oi", virkkoi herra Mille punastuen.

"Niin, ilmetty Jean Baptiste!" jatkoi nainen.

"Tepäs olette kohtelias", vastasi Mille.

"Mutta sallikaa minun, rouva Berthemet, esittää teille ystäväni Pierre
Aubier Limousinista -- lahjakas nuori mies, joka antaa vielä aihetta
puhumiseen!"

"Nuori ystäväni", sanoi rouva Berthemet ja puristi kättäni. "Hänen
pitää toki tulla meille. Tuokaa hänet kerrankin mukananne, herra Mille.
Me soittelemme joka torstai. Rakastaako hän musiikkia? Mutta mikä
kysymys! Ken ei rakasta musiikkia, hänen täytyy olla metsäläinen.
Tulkaa siis ensi torstaina, herra Aubier, tyttäreni laulaa teille
romansin."

Samassa viittasi hän nuoreen tyttöön, joka oli puettu kokonaan
valkoisiin ja tukka kammattu kreikkalaismalliin. Luulen, etten ollut
koskaan nähnyt niin kauneita vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, ja
sävähdin tummanpunaiseksi kumartaessani hänelle. Mutta hän ei näyttänyt
huomanneen hämmästystäni.

Saavuttuamme jälleen Puybonnen asuntoon sanoin herra Millelle, minkä
vaikutuksen nuori tyttö oli tehnyt minuun.

"Niinpä täytyy minun lisätä lauluuni vielä muutama värsy", sanoi hän:

    "Jos sulle nuori, puhdas nainen
    lemmestä syttyy palamaan,
    tee ikiliitto armahainen
    ja souda onnen satamaan!

    Niin alttarilla isänmaamme
    tehkäämme ikilupaus,
    onnemme muuten jättää saamme
    ja rinnan täyttää katumus."

Mutta ah! Herra Millellä ei ollut ennustamisen lahjaa, jonka
muinaisaika omistaa runoilijoille. Meidän kauniit päivämme olivat
luetut ja haaveemme olivat yhdellä iskulla häviävät. Liiton jälkeisenä
päivänä heräsi Ranska surkean rikkinäisenä. Heikko ja typerä kuningas
oli häpeällisesti pettänyt ne toiveet, jotka kansa oli häneen
asettanut.

Ruhtinaiden ja aateliston maastamuutto köyhdytti maan, katkeroitti
kansan ja nostatti sodan. Klubit hallitsivat kansalliskokousta. Kansan
viha kiihtyi yhä uhkaavammaksi.

Ja keskellä tätä yleistä eripuraisuutta oli rauha karkottunut
sydämestäni. Olin nähnyt Amélien jälleen. Minusta tuli alituinen vieras
hänen äitinsä kotiin, ei kulunut viikkoakaan, jona en olisi käynyt
kaksi, kolme kertaa hänen talossaan Rue Neuve Saint Eustachen varrella.
Hänen kerran loistavat varallisuussuhteensa oli vallankumous saanut
horjumaan, mutta voinpa sanoa, että onnettomuus lujensi ystävyyttämme
vielä enemmän. Amélie näytti minusta ihanammalta, ollessaan köyhä, ja
minä rakastin häntä. Rakkauteni oli toivoton. Mitä olin minä? Mitä olin
minä, köyhä, merkityksetön maalaisnuorukainen tämän ihanan parisittaren
rinnalla?

Ihmettelin hänen kykyään. Hän harrasti musiikkia, maalaustaidetta ja
käänsi englantilaisia romaaneja, huojentaakseen perheensä yleistä
köyhyyttä ja onnettomuutta. Samalla oli hänen käytöksessään hyvin paljo
ylpeyttä, joka minua kohtaan muuttui suloiseksi kiusanteoksi. Näin
kyllä, etten voinut liikuttaa hänen sydäntään, mutta että hän puheli
mielellään kanssani. Hänen isänsä oli krenatööriupseeri, muuten
jokseenkin merkityksetön mies. Ja rouva Berthemet, -- huolimatta hänen
myrskyisistä tavoistaan oli hän parhain rouva, jota voi ajatella. Hänen
kykyään miellyttää ei voi määritellä. -- Paitsi hänen tytärtään, en
oleskellut kenenkään muun kanssa niin mielelläni kuin hänen.

Herttuan luottamus minuun oli sillä välin suuresti kohonnut. Hän ei
antanut enää minulle kirjeitä kopioitavaksi, hän käytti minua nyt
arkaluontoisimpiin toimiin ja uskoi minulle paljo, josta herra Millellä
ei ollut aavistustakaan.

Muuten oli hän nyt kadottanut kaiken uskon ja melkeinpä rohkeudenkin.
Kuninkaan häpeällinen pako oli häneen syvästi koskenut. Siitä
huolimatta oli hän kuningasvallalle uskollinen viimeiseen saakka.
Elokuun kymmenentenä päivänä oli hän linnassa, oli melkein ihme, että
hän pääsi kansan käsistä ja voi pelastua asuntoonsa.

Keskiyöllä hän kutsutti minua. Hän oli pukeutunut erään virkamiehensä
pukuun.

"Jääkää hyvästi", sanoi hän minulle, "pakenen tästä maasta, joka on
vihkiytynyt kurjuuteen ja turmelukseen. Ylihuomenna saavun Englantiin.
Otan mukaani kolmesataa louisdoria, se on kaikki, mitä voin
omaisuudestani irti saada. Jätän suuriarvoiset tilani ja pyydän teitä
valvomaan etujani. Mille on tyhmyri, minulla ei ole ketään muuta kuin
te, jolle voin antaa luottamukseni. Tiedän, että tehtävänne tulee
olemaan vaarallinen, mutta kunnioitan teitä riittävän suuresti,
uskoakseni sen teille."

Suutelin hänen käsiään ja kostutin ne kyynelillä, se oli kaikki, mitä
voin hänelle vastata.

Kun hän oli pukunsa ja väärän passin suojelemana jättänyt Parisin,
poltin eräässä uunissa hänen talonsa paperit, jotka olisivat voineet
monen pään viedä. Seuraavina päivinä onnistui minun myydä, joskin
erittäin halpaan hintaan, hänen vaununsa, hevosensa ja talonsa ja
pelastaa täten seitsemän-, kahdeksankymmentätuhatta puntaa, jotka
lähetin hänelle. Toimitettuani tämän tehtävän, oli elämäni alituisesti
vaaran alaisena. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hirmuhallitus
alkanut. Kuolonhiljaisuus vallitsi kaduilla, kaikki kaupat olivat
suletut ja ihmiset kätkeytyivät taloihinsa ja vapisivat elämänsä ja
ystäviensä elämän tähden. Etukaupungit olivat vartioidut, ei kukaan
voinut jättää kaupunkia, jossa kauhu hallitsi. Vartioivat sotajoukot
kulkivat kaduilla. Kotitarkastukset olivat päivän keskusteluaiheena.
Huoneestani, joka oli talon ylimmässä kerroksessa, kuulin vahtivien
kansalaisten askeleet rapuilla, kuulin, kuinka he piikeillään tai
pyssynperillään sysivät ovia, ja niiden asukkaiden valitushuudot, jotka
laahattiin pois. Ja kun sansculotit olivat täyttäneet julmat
päivätyönsä menivät he erään rihkamakauppiaan puotiin joka oli asuntoni
vieressä, joivat, tanssivat ja lauloivat läpi koko yön Ça ira'ansa. En
voinut silmääkään ummistaa. Pelko teki tämän unettomuuden vieläkin
kamalammaksi. Pelkäsin, että joku palvelijoista antaisi minut ilmi ja
että minut vangittaisiin.

Siten olin alituisesti varuillani, eräs uskollinen palvelija oli
ottanut tehtäväkseen ilmoittaa minulle heti, jos ovelle koputettaisiin.
Heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle tahi nojatuoliin. Pienen
puutarhaportin avainta kannoin aina mukanani. Mutta kun sitte tulivat
ne hirmuiset syyskuun päivät, kun kuulin, että sadat vangituista
mestattiin välinpitämättömänä katselevan joukon edessä, silloin voitti
hämmästys pelon, häpesin, että olin elämääni niin tuskaisesti
varjellut.

Tästä lähtein en peljännyt enää mennä kadun yli ja kohdata
sotajoukkoja. Ja kumminkin riipuin minä elämässä. Kaikista kauhuista ja
vaaroista, jotka kestin, iloitsin salaa. Suloinen kuva säteili kaikkien
julmien kauhunnäytösten yläpuolella, jotka tapahtuivat silmieni edessä.
-- Rakastin Amélietä, ja hänen nuori kaunis muotonsa täytti aina
ajatukseni. Rakkauteni oli toivoton. Ja kuitenkin näytti minusta, kuin
en olisi hänelle aivan arvoton, koska käyttäydyin kuin mies. Kuvailin
mielessäni, että vaara, joka ympäröi minua, tekisi minut hänelle
vähintään mieltäkiinnittäväksi.

Tässä mielentilassa menin tapaamaan häntä eräänä aamuna. Kohtasin hänet
yksin. Hän puheli niin ystävällisesti kanssani, joten hän ei vielä
koskaan ollut puhunut. Samalla täyttivät kyyneleet hänen silmänsä.
Tämän nähdessäni kadotin kokonaan mielenmalttini. Heittäydyin hänen
jalkoihinsa, tartuin hänen käteensä ja itkin.

"Oi, veljeni", huudahti hän ja koetti nostaa minua jälleen pystyyn.

Minulle ei ollut tuona hetkenä täysin selvillä, mikä hirveä merkitys
sanalla veli hänen suussaan oli minulle.

"Niin, nyt on julma aika", sanoin minä. "Ihmiset ovat huonoja,
paetkaamme heitä. Onnea on vain yksinäisyydessä, ja on olemassa vielä
kaukainen saari, jossa viattomana ja kätkettynä voi elää. Menkäämme
sinne ja etsikäämme onneamme."

Minun puhuessani katsoi hän haaveksivana kaukaisuuteen, mutta en voinut
päättää, ajatteliko hän samoin kuin minä.


III.

Vietin lopun päivää tuskaisessa epävarmuudessa. En kyennyt lepäämään
enkä mitään työtä tekemään. Yksinäisyys oli minusta kamala, mutta en
voinut sietää seuraa ympärilläni. Niin harhailin rauhattomana katuja ja
katselin surullisena rikki revittyjä talojen päätyjä ja päättömiä
pyhimyksiä kirkkojen porteilla. Vihdoin saavuin Palais Royalin
puistoon, missä kirjava joukko kävelijöitä tungeskeli toistensa ohi,
joivat kahvia ja lukivat sanomalehtiä. Puiset pylväskäytävät näyttivät
näinä päivinä juhlallisilta. Sodanjulistuksesta ja liittoutuneiden
joukkojen ryntäämisestä lähtein oli parisilaisten tapana kokoontua
tänne Palais Royaliin ja Tuileriin kuulemaan päivän uutisia. Kauniilla
ilmalla vallitsi suuri ahdinko, näyttipä yleisellä tuskalla ja
levottomuudellakin olevan eräänlainen viehätys.

Naisista, jotka olivat puetut yksinkertaisiin kreikkalaisiin pukuihin,
kantoivat useat kansallisvärejä puvussaan tahi tukassaan. Tunsin itseni
vielä yksinäisemmäksi tämän ihmisjoukon keskellä ja tuhannet
tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni.

"Jumalani", kysyin itseltäni, "olenko kyllin selvästi puhunut? Olenko
sanonut hänelle kaiken, mitä tunnen? -- Vai onko minulla vielä paljo
sanottavaa? Tahtoneeko hän minua enää nähdä, kun hän tietää että
rakastan häntä? -- Mutta tietääkö hän sen? -- Ja tahtooko hän ylipäänsä
sitä tietää?"

Siten huokailin epävarman kohtaloni takia, kun äkkiä kuulin tutun
äänen. Katsoin ylös ja näin herra Millen, joka seisoi erään kahvilan
edessä, isänmaanystävien ja kansalaisten piirittämänä, ja lauloi. Hän
oli kansalliskaartilaisten puvussa ja piti vasenta kättään kiedottuna
nuoren tytön ympäri, jonka tunsin erääksi kukkakaupitsijattareksi
Ramponneausta. Herra Mille lauloi "Lisetten" nuotilla:

    "Tuhat kansanedustajaa
    tahtoo meidät vapahtaa,
    satatuhatta kaunotarta
    kahleet taasen kietoaa.

    Neidot kaipaa murhemielin
    muinaisia aikoja,
    uutta aikaa kiroavat,
    kun on miehet vapaita."

Hänen laulelmansa otettiin vastaan vilkkailla suosionosoituksilla.
Herra Mille kumarsi hymyillen. Sitte kääntyi hän seuralaiseensa ja
lauloi taas:

    "Ällös vain niin typerästi
    ajattele tyttökulta,
    suuremmatkin ajatukset
    päässäs paikan saakoot sulta.
    Tämä totuus korkeammat
    tavat tuopi maailman,
    suuren kansan kohottaapi
    tasa-arvon nautintaan."

Ympärillä seisojat taputtivat käsiään. Herra Mille veti nauharuusukkeen
taskustaan, ojensi sen Sophielle ja lauloi samalla:

    "Sini-valko-puna-nauha
    ota, joka kulkeissamme
    vahtiin öisin ilomielin
    hekottelee hatustamme.
    Tämä naisen koristaa,
    tuhatkerroin kauniimmin
    kuni kullan kimmellys,
    loiste punaruusunkin."

Sophie kiinnitti nauhan hattuunsa ja katseli voitokkaasti ympärilleen.
Taasen taputettiin käsiä, ja herra Mille kumarsi. Hän antoi katseensa
liukua kokoontuneiden yli, näkemättä minua sen enempää kuin muitakaan.
Hän näki vaan itsensä.

"Ah hyvä herra", huudahti naapurini, joka innoissaan syleili minua,
"jospa preussilaiset ja itävaltalaiset tuon näkisivät. He vapisisivat,
uskokaa pois. Longwyssâ ja Verduwissa on heillä ollut onnea, mutta
Parisissa löytäisivät he hautansa. Koko kansa on sotaisen hengen
innostama. Tulen Tuilleriltä, hyvä herra, olen nähnyt laulajan, joka
vapauden patsaalla viritti marseljeesin. Ja koko joukko lauloi
loppuosan:

    "Aseihin, kansalaiset."

"Ah, olisivatpa preussilaiset olleet siellä! Ei ainoakaan olisi sieltä
elävänä päässyt."

Puhuja oli vähäpätöinen mies, hän näytti samallaiselta kuin toisetkin
eikä nimessä ollut mitään merkillistä. Mutta koska hän puhui kovaan,
kokoonnuttiin hänen ympärilleen. Ja nyt jatkoi hän:

"Vihollinen hyökkää Chalonsiin. Meidän täytyy sulkea se rautaiseen
piiriin. Kansalaiset, varjelkaamme yleistä hyvää. Mutta älkää uskoko
kenraaleihinne, älkää uskoko ministereihinne, vaikkakin olette ne itse
valinneet, älkää uskoko edustajiinne. Meidän täytyy pelastaa itse
itsemme."

"Hyvä", huusi joku joukosta, "Chalonsiin."

"Ei", puuttui joku toinen vilkkaasti puhumaan, "todelliset isänmaan
ystävät eivät saa jättää Parisia, ennenkuin he ovat sen puhdistaneet
pettureista!"

Tunsin äänen. En voinut erehtyä: tuo suunnattoman suuri pää, joka
huojui kapeilla hartioilla, kalpeat, litteät kasvot, koko kutistunut
olento -- oli entinen opettajani isä Joursauvault. Papinpukunsa oli hän
vaihtanut huonosti istuvaan takkiin, päässään kantoi hän punaista
lakkia. Hänen kasvonsa hehkuivat vihaa ja intohimoa. Käännyin pois,
mutta en voinut olla kumminkaan kuulematta, kun hän piti kokoontuneille
seuraavan puheen:

"Kunniakkaina syyskuun päivinä ei ole vielä kylliksi verta vuodatettu.
Kansa on aina jalomielinen, se on armahtanut monta kavaltajaa ja
salaliittolaista."

Kuultuani nämä sanat, pakenin kauhistuneena. -- Jo lapsena oli minulla
ollut aavistus siitä, ettei herra Joursauvault ollut rehellinen eikä
jalo. Mutta kun minulle nyt selveni, että entisenä opettajanani oli
ollut kurja raukka, tunsin sentähden katkeraa mielikarvautta.

"Miksi olen minä yhä vielä poikanen!" huusi ääni povessani. "Ja miksi
on elämä niin julma, että tällaista tapahtuu. Oi kelpo isä Lévalini,
lieventäköön sinun muistosi tuskiani! Sinä olet opettanut minulle
rohkeutta ja rehellisyyttä, viisaasti, nähden edeltäpäin tulevat asiat,
olet sinä tahtonut vahvistaa sydäntäni. Kumpa vain en näyttäytyisi
sinulle kelvottomaksi!"

Rakastetun opettajani ajatteleminen antoi minulle uutta rohkeutta. --
Ajattelin jälleen Amélietä, näin äkkiä velvollisuuteni selvänä edessäni
ja päätin sen heti täyttää. Jos olin Amélielle tunnustanut tunteeni,
niin eikö minun täytynyt tehdä sama tunnustus hänen äidilleen?

En ollut kaukana heidän asunnostaan. Menin siis rouva Berthemetin luo
ja sanoin hänelle kaiken.

Hän vastasi hymyillen, että olin kunnian mies. Sitte jatkoi hän
vakavalla äänellä:

"Mutta minun täytyy sanoa teille jotakin. -- Teidän ei pidä suotta
uhrata rauhaanne. Teidän täytyy jättää kaikki toiveet, aatelismies de
Saint Auge rakastaa tytärtäni, ja luulen, ettei tyttäreni hänen
tunnustukselleen ole välinpitämätön. Vaikkakin minusta olisi
mieluisampaa, että hän unohtaisi hänet. Sillä varallisuussuhteemme ovat
täydellisesti rappiolla, ja kosijan rakkaus joutuu täten koetukselle,
josta ei suurin intohimokaan ole aina voitokkaasti läväissyt."

Herra de Sain Auge! Väristys kävi levitseni, kuullessani tämän nimen
Tämä mies siis oli kilpailijani! Hän omisti kaiken, mikä teki miehen
vastustamattomaksi: aateluuden, kauneuden, lahjakkuuden, -- hän oli
suosituin runoilija ja kertoja. -- Eilen juuri olin erään naisystäväni
luona nähnyt hänestä pienoiskuvan, joka esitti hänet rakuunaupseerina.
Ja niin kuin kaikki muutkin miehet, olin kadehtinut hänen miehekästä
kauneuttaan, hänen ylhäistä viehätystään.

Joka aamu kuulin naapurini, kauppiaan rouvan laulavan hänen
kuolematonta romanssiaan "_Le Gagea_."

Siitä ei ollut vielä kauvan, kuin luin ihastuksella hänen filosoofisen
romaaninsa "_Cynégyre_", joka oli hänelle avannut akateemian portit ja
oli saattanut varjoon Florianin "Numa Pompiliuksen."

Ja tämä mies, "_Gagen_" tekijä, Fénelonin ja Voltairen seuraaja, oli
kilpakosijani. -- Olin täydellisesti hämmästynyt, hämmästykseni oli
melkein suurempi kuin tuskani.

"Kuinka, rouva", huudahdin, "herra de Sain Auge?"

"Kyllä", vastasi rouva Berthemet päätä nyökäten, "lahjakas nuori mies
-- mutta ette kai luule hänen olevan runoelmiensa sankarien kaltainen.
-- Oi Jumala, ei, ei, hänen rakkautensa loppuu rikkautemme keralla."

Sitte lisäsi hän ystävällisellä äänellä, että hän surkutteli
sydämestään, ettei hänen tyttärensä vaali ollut kohdistunut minuun.

"Lahjakkaisuus yksin ei tee onnea", sanoi hän, "päinvastoin pitäisi
kaikkien erinomaisilla lahjoilla varustettujen miesten -- puhujien,
runoilijoiden ja niin edelleen, jäädä mieluummin yksikseen. Heidän
kykynsä tekee heidät itsekkäiksi."

Mutta minä en kuullut enää, mitä hän puhui. -- Hänen ilmotuksensa oli
tappanut rakkauteni? -- Rakkaus ei voisi elää ilman toivoa. Yhdellä
ainoalla sanalla oli minun rakkauteni kuollut.

Chevalier de Sain Auge! Pitikö minun se kestää? -- Vaikkakin
sydämeni vuoti verta, niin tunsin kumminkin jonkinlaista tyydytystä
ajatellessani, että tuo kilpailija, samoinkuin minutkin, myöskin jonkun
toisen olisi lyönyt laudalta.

Suutelin rouva Berthemetin kättä, sitte jätin hitaasti ja äänetönnä
talon. Olin epätoivoinen, mutta en tuntenut mitään tuskaa, vaan
hämmästystä, häpeää ja pelkoa siitä, että parhain minussa, rakkaus
voisi sammua.

Mennessäni Pont-Neufin yli, päästäkseni hävitettyyn kaupungin-osaani,
näin erään patsaan jalustan juurella, jolla jalustalla oli ennen
kohonnut Henrik IV:nnen muistopatsas, miehen seisovan ja laulavan
juhlallisella äänellä marseljeesia. Ympärillä seisojat lauloivat
kuorossa paljain päin loppuosan: "Aseihin kansalaiset!"

Mutta kun hän alotti syvällä, totisella äänellä viimeisen värssyn:
"Pyhä rakkaus isänmaahan!" Silloin meni innostuksen väristys läpi
kansan.

Kuullessani sanat: "Vapaus, rakastettu vapaus" vaivuin minä polvilleni
keskelle katua, ja näin, että kaikki kokoontuneet polvistuivat heti
kanssani. Oi isänmaa, isänmaa, kuinka ihanan täytyy sinun olla, kun
lapsesi noin sinua rakastavat! Onnellinen, joka voi mennä edestäsi
kuolemaan!

Veripunainen laskeva aurinko kuvastui Seinen aalloissa. Tämä hitaasti
sammuva loiste näytti minusta onnellisen ajan viime tervehdykseltä,
joka aika oli takanani.

Kun olin sulkenut pienen huoneeni oven, tunsin että yö oli tullut
sydämeeni, oli kuin olisin lyönyt ruumisarkkuni kannen kiinni ylitseni.

"Kaikki on ohi", sanoin nyyhkien itsekseni, "en rakasta enää Amélieta.
Mutta miksi en voi kumminkaan mitään muuta ajatella kuin häntä? Miksi
itken niin katkeria kyyneleitä kuolleen rakkauteni tähden?"

Mutta oli myös muita ajatuksia, jotka tekivät minut surulliseksi.
Yleisten asioiden huono asema saattoi minut epätoivoon. Minulla ei
ollut vähintäkään toivoa saada jotakin tointa, ja olin pakotettu
kätkeytymään, kuten moni muu, joka oli tullut vangituksi.

Herra Milleä ei ollut elokuun kymmenennestä päivästä lähtein näkynyt
enää Puybonnen asunnossa. En tiennyt, missä hän asui. Mutta häntä ei
koskaan puuttunut kommunistein istunnoista ja joka päivä laususkeli hän
jotain uutta isänmaallista ylistysvirttä lukuisalle työläisnaisten ja
sansculottien muodostamalle, vilkkaasti suosiota osottavalle yleisölle.

Hänelle olisi ollut vaarallista seurustella kanssani, eikä hän
etsinytkään minua. Mutta koska hän oli pohjaltaan kelpo mies, lähetti
hän minulle kokoelman runojaan, jotka oli painattanut. Hänen nykyinen
runottarensa ei ollut vähintäkään entisen kaltainen, se oli nyt
raivoavan kostonjumalattaren kaltainen, jonka otsa oli kiedottu
käärmeillä.

Kuninkaan asia saattoi minut sanomattomaan levottomuuteen. Päivät
olivat kauhua täynnä.

Eräänä aamuna koputettiin ovelleni. Avasin, ja rouva Berthemet
heittäytyi rintaani vasten.

"Pelastakaa minut", sanoi hän "pelastakaa meidät. -- Ainoa veljeni,
Eustano, on asetettu maanpakolaisten listalle. Hän haki turvaa luonani,
mutta hänet annettiin ilmi. Seitsemän päivää on hän istunut vankilassa.
Onneksi on syytös hänestä perätön. Hän ei ole jättänyt maata.
Vapauttaakseen hänet, riittää se, että joku todistaa hänen olopaikkansa
Parisissa. Olen pyytänyt herra de Saint Augea sitä tekemään. Hän on
kieltäytynyt. Nyt ystäväni, -- poikani, nyt tulen pyytämään teiltä tätä
palvelusta, joka on teille vielä vaarallisempi kuin hänelle."

Kiitin häntä tästä pyynnöstä kuin suosionosoituksesta. Ja sehän se
todella olikin, suurin, joka kohtuullisesti ajattelevaa miestä voi
kohdata.

"Tiesinhän sen, ettette kieltäytyisi", huudahti rouva Berthemet ja
painoi minut rintaansa vasten. "Mutta se ei ole vielä kaikki. Tarvitaan
kaksi sellaista vapauttamaan veljeni. Oi ystäväni, millainen aika on
se, jossa elämme. Herra de Saint Auge on onnettomuutemme tähden eronnut
meistä. Ja herra Millellä ei samaten ole rohkeutta käydä meitä
tervehtimässä. Kuka olisi sitä ajatellut? Muistatteko ikiliiton päivää?
Silloin olimme kaikki veljeyden tunteiden innostamia -- ja minulla oli
niin kaunis puku päälläni."

Sitte jätti hän itkien jäähyväiset. Poistuin talosta heti hänen
jälkeensä, etsiäkseni toista todistajaa. Suoraan sanoen, olin hyvin
neuvoton, kuinka löytäisin sellaisen. Sattumalta kosketin kädelläni
leukaani ja huomasin, etten ollut kahdeksaan päivään ajattanut
partaani. Ajamattomat kasvoni voisivat herättää epäluuloa, niinpä
lähdin heti parturini luo Rue Saint Guillaumen kulmalle.

Tämä parturi oli hyväsydäminen mies nimeltä Larisse. Hän oli pitkä kuin
poppeli ja levoton kuin haapa. Astuessani hänen puotiinsa, ajoi hän
juuri partaa eräältä samasta kaupunginosasta olevalta viinikauppiaalta,
jonka saippuoidusta suusta pursui esiin kaikkia mahdollisia
mielistelyjä:

"Huomaa vaan, kaunis naisten ystävä", sanoi hän, "sinun pääsi tullaan
katkaisemaan ja pistetään piikkiin, sinun ylimyksellisten halujesi
tyydyttämiseksi. Kaikkien kansanvihollisten täytyy purra ruohoa,
suuresta Capetista aina pieneen Larisseen saakka."

Kalmankalpeana ja vapisten ajoi herra Larisse äärettömällä
huolellisuudella katkeroituneen isänmaanystävän partaa. Vakuutan, etten
vielä koskaan ollut nähnyt niin arkaluontoista parturia. Ja äkkiä sain
ajatuksen pyytää herra Larissea tulemaan todistajana kanssani komitean
eteen.

"Hän on siksi pelkuri, ettei hän uskalla kieltäytyä", ajattelin minä.

Vihdoin meni viinikauppias, muristen yhä uusia uhkauksia. Ja minä jäin
yksin parturin kanssa, joka yhä vielä vapisten kiinnitti liinan
kaulaani.

"Ah, hyvä herra", kuiskasi hän hiljaisella äänellä korvaani, "koko
helvetti on päässyt irralleen meillä. -- Olisipa minulla kyky oppia
pirua palvelemaan? Päät, joita minulla oli kunnia ajella, ovat nyt
kaikki Lontoossa tahi Koblenzissa. -- Kuinka herttua voi? Hän on niin
hyvä, ystävällinen herra."

Kerroin hänelle herttuan olevan Lontoossa ja ansaitsevan siellä
leipänsä antamalla tunteja. Hän oli todellakin kirjottanut minulle
kirjeen, jossa hän ilmoitti minulle voivansa erittäin hyvin Lontoossa
ja tulevan hyvin toimeen neljän shillingin kuuden pencen päiväpalkalla.

"Sehän on mahdollista", vastasi herra Larisse, "mutta hiusten
kähertämistä eivät englantilaiset ymmärrä, Perustuslakeja osaavat he
laatia, mutta eivät peruukkeja ja heidän puuterinsakaan ei kelpaa
mihinkään."

Parran ajon oli herra Larisse pian toimittanut. Minulla ei ollut
silloin erittäin vahva parrankasvu. Tuskin oli hän pannut pois
partaveitsensä, kun tartuin häntä käteen ja sanoin:

"Rakas herra Larisse, tiedän että olette kelpo mies. Te tulette varmaan
mielellänne kanssani lahkomme pääkokoukseen entiseen Eustackuskirkkoon
ja vakuutatte siellä, ettei herra Eustano ole koskaan matkustanut
maasta."

Herra Larisse kalpeni ja sopersi lamautuneella äänellä:

"Mutta minähän en tunne tuota herraa!"

"En minäkään", vastasin, ja se oli täysin totta.

Olin arvostellut oikein Larissen luonteen. Hän oli voitettu. Kovassa
pelossaan oli hän valmis syöksymään vaaraan. Otin hänen kätensä, ja hän
seurasi minua vastustelematta.

"Te viette minut kuolemaan", sanoi hän hiljaa.

"Ei, maineeseen ja kunniaan", vastasin.

Se tepsi. Hän tunsi itsensä ilmeisesti mielistellyksi. Muuten näytti
hänellä olevan jonkunlaista tietoa kirjallisuudesta, sillä äkkiä päästi
hän käteni irti ja sanoi:

"Mutta antakaahan minun toki pukea parhaimpani päälleni. Muinaisaikana
oli tapana koristaa uhrit kukilla. Sen olen lukenut almanakasta."

Hän otti sinisen puvun piirongistaan, ja kun hän oli pukeutunut,
lähdimme matkaan.

Kirkon oven edessä, johon oli kirjoitettu: "Vapaus, tasa-arvoisuus,
veljeys tahi kuolema" -- kohosi kylmä hiki Larisse raukan otsalle.
Kumminkaan ei hän kääntynyt takaisin.

Eräs kansalainen, joka makasi melkein tyhjien pullojen välissä,
valveutui vaivoin, kysyäkseen, mitä tahdoimme. Sitten neuvoi hän meidät
vallankumouksellisen aluetoimikunnan luo. Tunsin komitean, sillä olin
jo pari kertaa ollut täällä herra Berthemetin kanssa. Esimiehenä oli
eräs pieni ravintoloitsija Rue de la Truanderin varrelta. Jäseniin
kuuluivat muiden muassa saksienterottaja ja ovenvartija, nimeltä
Bistac. Tällä kertaa jouduimme saksienteroittajan kanssa tekemisiin.
Hän otti meidät vastaan ylöskäärityin hihoin ja näytti olevan
hyväsydäminen mies.

"Kansalaiset", sanoi hän, "jos tuotte esiin muodollisuuksia tyydyttävän
todistuksen, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen täällä
virkamiehenä ja on minun siis ainoastaan katsottava muodollisuuksien
täyttämistä. Mutta tahdon sanoa teille: Miehellä, joka omistaa
älynlahjan ja ymmärryksen, ei ole oikeutta jättää Parisia tänä aikana.
Sillä -- sillä, nähkääs, kansalaiset --"

Hän vitkasteli hetkisen, sitte koetti hän ilmaista ajatuksensa
vastaavilla eleillä.

"Nähkääs, me emme tarvitse ainoastaan tätä" -- (mäin sanoen ojensi hän
paljaan jäntevän käsivartensa) -- "vaan myös tätäkin" -- (tässä
viittasi hän sormellaan otsaansa). Sitte puhui hän synnynnäisestä
älystään ja valitti, etteivät vanhempansa olleet hänelle antaneet
parempaa kasvatusta. Vihdoin ryhtyi hän meidän selitystämme
allekirjottamaan. Huolimatta hänen hyvästä tahdostaan, vaati se kotvan
aikaa. Hänen parhaallaan ollessa tässä hommassa, astui saliin Bistac,
entinen ovenvartija. Hän ei näyttänyt lainkaan yhtä hyväntahtoiselta
kuin saksienterottaja. Kun hän näki meidät, rypisti hän otsansa ja
hänen sieramensa laajenivat; hän vainusi meissä ylimysmielisiä.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän minulta.

"Pierre Aubier!"

"No, Pierre Aubier, kuvitteletko nukkuvasi tänä yönä vuoteessasi."

Säilytin täydellisesti mielenmalttini, mutta seuralaiseni alkoi koko
ruumiiltaan vapista. Bistac huomasi sen ja unohti minut kokonaan,
käydäkseen Larisse raukan kimppuun.

"Sinähän näytät aivan kavaltajalta", sanoi hän julmalla äänellä. "Mitä
tointa harjoitat?"

"Parturi, palvelukseksenne, kansalainen!"

"Kaikkien parturien joukossa ei löydy ainoatakaan kunnon
tasavaltalaista."

Pelko tavallisesti kannusti herra Larissea rohkeimpaan tekoon. Hän on
minulle perästäpäin tunnustanut, että hän tuona hetkenä oli tuskin
voinut pidättää huutoa: "Eläköön kuningas."

Mutta todellisuudessa ei hän huutanut sitä, vaan vastasi ylpeästi,
ettei hän ole vallankumoukselle yhtään kiitollisuuden velassa, koskapa
se on pannut peruukit ja puuterit viralta ja koska hän on väsynyt
ainaiseen pelkoon.

"Ottakaa pääni", lisäsi hän, "tahdon ennemmin kuolla kun elää
alituisessa pelossa."

Tämä puhe saattoi Bistac täydellisesti hämilleen. Sitte vaati
saksienterottaja, jonka aivoissa näytti työskentelevän ajatusten
sekamelska, meitä poistumaan.

"Menkää nyt, kansalaiset, sanoi hän, älkääkä unohtako, että tasavalta
tarvitsee tätä" -- samalla viittasi hän otsaansa.

Rouva Berthemetin veli päästettiin seuraavana päivänä vapauteen.
Amélien äiti osotti lämpimin sanoin minulle kiitollisuuttaan. Hän
syleili minua, syleileminen oli muuten hänen erikoisalansa.

"Teillä on oikeus saada Amélien kiitollisuus", sanoi hän lopuksi.
"Hänen täytyy itsensä lausua se teille. Te olette pelastanut hänen
enonsa elämän, ja teidän rohkeutenne ansaitsee suurimman kiitoksen."

Samassa meni hän noutamaan tytärtänsä.

Jäin yksin huoneeseen ja odotin. Kysyin itseltäni, olisiko minulla
rohkeutta nähdä häntä jälleen. Horjuin pelon ja toivon välillä ja
kärsin sanomattomasti.

Noin viiden minuutin perästä palasi rouva Berthemet yksin.

"Antakaa anteeksi kiittämättömyys", sanoi hän. "Tyttäreni ei tahdo
tulla. 'En voi enää kestää hänen katsettaan', sanoi tyttäreni, 'se
koskisi minuun kipeästi. En tahdo häntä koskaan nähdä -- koska hän on
osottanut enemmän rohkeutta kuin mies, jota rakastan. -- Mutta hän on
jalomielinen, hän tulee antamaan minulle anteeksi'." Sitte lisäsi hän.
"Unohtakaa kiittämättömyys!" Lupasin hänelle koettaa sitä, ja pidinkin
sanani. Seuraavan ajan tapahtumat auttoivat minua.

Toukokuun kahdesneljättä päivä kaikkine kauhuineen oli ryöstänyt
viimeisenkin armahduksen toiveen.

Minut annettiin ilmi pahimpana salaliittolaisista, koska olin
kirjevaihdossa herttua von Puybonnen kanssa. Elämäni ja vapauteni
olivat ainaisessa vaarassa. Ja tätä tilaa en voinut sietää pitemmältä.

Niinpä kirjottauduin sotaanmenevien listaan. Kutsuttiin kokoon
satakaksikymmentätuhatta miestä kahdeksantoista ja kahdenkymmenenviiden
vuoden väliltä. Brumairekuun seitsemäntenä, vuonna II lähdin matkaan
Nancyyn, yhdistyäkseni rykmenttiini. Minua miellytti sotainen
varustukseni: kypäri päässä ja reppu seljässä.

Vähän väliä käännyin ja heitin vielä katseeni suureen kaupunkiin, jossa
olin niin paljo kärsinyt ja niin paljo rakastanut. Sitte pakotin
kyyneleet takasin ja astuin edelleen. Vihdoin aloin laulaa
marseljeesia, päästäkseni surullisten tunteitteni herraksi.

Ensimäisen päivämarssin jälkeen sain yömajan talonpoikien luona. He
näyttivät minulle erään tallin, jossa nukuin oivallisesti
olkivuoteella. Herättyäni seuraavana aamuna, ajattelin:

"Olipa tämä hyvä ajatus. Guillotinin olen nyt välttänyt. Luulen että
rakkaus Amélieen on nyt voitettu. Minusta tuntuu melkein kuin en olisi
häntä koskaan rakastanutkaan.

"Minulla ei nyt enää ollut mitään muuta peljättävänä kuin
itävaltalaisien kuulat. -- Brindamour ja Trompelamort ovat oikeassa, ei
löydy mitään kauniimpaa tointa kuin sotamiehen toimi. Mutta kuka olisi
sitä ajatellut, kun kerran abbé Lamodonin kukkivien omenapuiden alla
opiskelin latinaa, -- että minä vielä kerran puolustaisin tasavaltaa?
-- Oi isä Féval, mitä tulet sinä sanomaan siitä, että pikku Pierresi
menee sotaan?"

Seuraavassa levähdyspaikassa laittoi eräs ystävällinen rouva minulle
hyvän vuoteen, koska olin hänen poikansa näköinen. Oleskelin silloin
erään eläkettä nauttivan aatelisnaisen luona, joka antoi minun sateen
ja myrskyn aikana nukkua tavara-aitassaan. Hän näytti muuten pitävän
tasavallan edestä taistelijoita rosvoina. Meusen rannalla kohtasin
vihdoin osastoni. Saatuani miekkani, olin hyvin onnellinen ja näytin
vähintään jalkaa suuremmalta. Mutta älkää naurako minulle sentähden --
varmaan, turhuutta se oli, mutta eikö se ole turhuus, joka tekee meistä
sankareja? Saatuamme tuskin varustuksemme valmiiksi, annettiin meille
käsky lähteä Maubeugeen.

Pimeänä yönä saavuimme Sambren rannalle. Virran toisella puolen
olevalla kukkulalla näimme vihollisten leiritulien vilkkuvan. Tätä
nähdessäni löi sydämeni haljetakseen.

Olin ajatellut sotaa sellaiseksi, kuin Titus Livius sitä kuvaa. Mutta
meidän sotaan kulkemisemme oli: marssia palavien kylien kautta, nukkua
läpimärällä maalla, vihollisten kuulien vinkuessa korviemme ympärillä.
Mutta ei tullut pienempääkään ottelua eikä todellista taistelua.
Nukuimme vähän emmekä saaneet juuri mitään syödäksemme. Florides, vanha
kersanttimme, päätti, että me vietimme parhainta jumalaiselämää -- tämä
lauselma on tosin liioteltu, mutta emme me aina olleet onnettomia,
sillä me tiesimme tekevämme velvollisuutemme isänmaata kohtaan.

Muuten olimme hyvin ylpeitä rykmentistämme, joka oli niittänyt kunniaa
Waltigniesin luona. Siihen kuului suurimmaksi osaksi _ancien régimen_
sotilaita, jotka olivat tottuneita ja hyvin harjotettuja. Silloin kun
se oli eri taisteluissa kärsinyt tappiota, täytettiin aukot vaan
nuorilla rekryyteillä. Mutta ilman sotavanhuksia, jotka muodostivat
ytimen, ei sillä olisi ollut mitään arvoa. Innostus sotaan ei vielä tee
kelpo sotilasta.

Everstinämme oli eräs entinen aatelismies kotiseudultani. Hän osotti
minulle suurta ystävyyttä. Vanha kuningasmielinen oli kärsinyt paljo,
vaihtaessaan valkoisen kuninkaallisten joukkojen univormun
tasavaltalaisten siniseen. Hän vihasi tasavaltaa ja kumminkin pani hän
joka päivä elämänsä alttiiksi sen tähden.

Siunaan kohtaloa, joka oli minut niin viisaasti johtanut ja ohjannut
hyveiden tielle --

       *       *       *       *       *

(Kirjoittanut Pierre Aubier Sambren luona leirissä frimairekuun
seitsemäntenäkolmatta päivänä ranskalaisen tasavallan toisena vuonna).



Anomalla saatu kuolemanrangaistus.


André oli harhaillut kauvan autioita katuja, kunnes vihdoin pysähtyi
Seinen rannalle ja katseli töyrästä, missä Lucie nyt oleskeli. -- Lucie
hänen onnen ja toivon päiviensä rakastettu.

Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut itseään näin levolliseksi. Kun
kello oli kahdeksan, otti hän kylvyn, meni sitte erääseen ravintolaan
ja luki sanomalehtiä, odottaessaan aamiaista. "Courrier de
l'Egalitéssa" löysi hän tuomittujen luettelon, jotka mestattaisiin
florealkuun kahdentenakymmenentenä päivänä vallankumoustorilla.

Hän söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla; sitte nousi hän, katsoi
peiliin, nähdäkseen, oliko hänen pukunsa kunnossa ja ihonsa raitis, ja
lähti pois. Kevein askelin kulki hän virran rantaa pitkin, kunnes
saavutti matalan talon Rue de Seinen ja Rue Mazarinin kulmauksessa.

Siinä asui kansalainen Lardillon, yleinen syyttäjä
vallankumoustuomioistuimen edessä. Hän oli ystävällinen mies, André
tunsi hänet kun hän oli kapusiinimunkkina Angersissa ja myöhemmin
sanskulottina Parisissa.

Hän soitti. Jonkun ajan kuluttua näkyivät kasvot ristikkoikkunan takana
oven vieressä ja kun kansalainen Lardillon oli vakuutettu siitä, kuka
hänen edessään oli, antoi hän Andrén vihdoin astua sisään. Hän näytti
täyteläältä ja kukoistavalta, hänen silmänsä loistivat, toinen korva
oli melkoisesti punottunut. Koko olento teki hauskan, hiukan pelokkaan
miehen vaikutuksen.

Hän vei Andrén heti ensimäiseen huoneeseen. Pieni, pyöreä pöytä oli
katettu kahdelle hengelle. Kanapaistia, piirakkaa, kinkkua ja kylmiä
leikkauksia oli sillä. Niiden vieressä oli kuusi viinipulloa jäiden
seassa. Uunin vieressä olevalla pikku pöydällä oli juustoa, hilloa ja
hedelmiä ja kirjoituspöydällä oli erilaisia likööripulloja asiakirjojen
välissä.

Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi suuri, levitetty vuode.

"Kansalainen Lardillon, tulen pyytämään sinulta ystävyyden osotusta",
sanoi André.

"Tahdon sen mielelläni tehdä sinulle, jollei tasavallan turvallisuus
joudu sen kautta vaaraan."

"Palvelus, jota tahdon pyytää sinulta, ei koske tasavallan eikä sinun
turvallisuuttasi", vastasi André hymyillen.

Lardillonin viittauksesta jatkoi hän.

"Kansalainen Lardillon", sanoi hän, "tiedät, että kahden vuoden ajan
olen ollut salaliitossa ystäviäsi vastaan, ja että olen 'Autels de la
Peurin' kirjottaja. Et siis myönnä minulle mitään etuja, kun annat
minut vangita. Teet vaan velvollisuutesi. Ei se ole sitä, jota tahdon
sinulta pyytää. Mutta kuulehan, minä rakastan -- ja rakastettuni on
vankilassa."

Lardillon nyökkäsi päätään, ilmaistakseen, että hän hyväksyi
täydellisesti tämän tunteen.

"Tiedän ettet ole mikään tunteeton ihminen, kansalainen Lardillon,
pyydän sinua yhdistämään minut rakastettuni kanssa ja lähettämään minut
heti Port Libreen."

"O-ho", sanoi Lardillon, hymyn leikkiessä hänen hienostimuodostuneilla
ja kuitenkin tarmokkailla huulillaan, "sehän on enemmän kuin elämä, se
on onni, jota vaadit minulta, kansalainen!"

Sitte ojensi hän kätensä makuuhuonetta kohden ja huusi:

"Epicharis, Epicharis!"

Suurikasvuinen, tummahko tyttö näkyi ovessa paita ja alushame päällä,
paljain käsivarsin, paljain kauloin, nauharuusu hiuksissa.

"Tule tänne, nymfini", sanoi Lardillon ja veti hänet syliinsä,
"katsohan tätä kansalaista, äläkä unohda koskaan hänen kasvojaan. Hän
on tunneihminen, kuten me molemmat, Epicharis, hän tietää, kuten mekin,
että kaikista kärsimyksistä on ero raskain. Hän tahtoo seurata
rakastettuaan vankeuteen ja guillotiiniin. Sano, Epicharis, voimmeko
kieltää häneltä tätä toivomusta?"

"Ei", vastasi tyttö ja silitteli entisen munkin poskia.

"Olet sanonut oikein, jumalattareni, tahdomme osottaa kahdelle hellästi
rakastavalle tämän palveluksen. Kansalainen Germain, anna minulle
osotteesi ja tulet jo tänä yönä nukkumaan vankilassa."

"Päätetty", sanoi André.

"Päätetty", vastasi Lardillon ja ojensi hänelle kätensä. "Sinä saat
taas nähdä rakastettusi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epichariksen
Lardillonin armeijasta. Herättäköön tämä kuva iloisia ajatuksia teidän
sydämissänne."

André vastasi, että hänen mielessään tulisi olemaan toinen vähemmin
ilahuttava kuva, mutta että hän siitä huolimatta oli hyvin kiitollinen
hänelle hänen osottamastaan kohteliaisuudesta ja valitti, ettei voinut
mitään vastapalvelusta tehdä.

"Teko ihmisyyden hyväksi ei tarvitse mitään palkintoa", vastasi
Lardillon.

Sitte nousi hän ja veti Epichariksen rintaansa vasten:

"Kuka tietää, koska on meidän vuoromme?"

"Odottakaamme ja juokaamme vielä lasi keskenämme. Kansalainen, etkö
tahdo syödä kanssamme?"

Epicharis sanoi, että se olisi hauskaa ja tahtoi pidättää Andréta
kädestä. Mutta hän irroitti itsensä ja puikki pois iloisena
lupauksesta, jonka yleinen syyttäjä oli hänelle antanut.



Pieni tinasotamies.


Eräänä yönä vaivasi minua "lentsukuume" niin, etten voinut nukkua. --
Äkkiä kuulin aivan selvästi, että lasikaapin ruutuun lyötiin kolme
kertaa; kaappi seisoo lähellä vuodettani ja on sen sisään täpätty
kirjava joukko posliinisia kuvateoksia, tanagralaisia ja myrinalaisia
korkokuvia, pieniä renesanssityylisiä pronssikuvia, jaapanilaisia
norsunluuveitsiä, venetsialaisia lasiesineitä ja tuhansia muita
pikkukapineita, joilla minä harjoitan oikeaa fetishipalvelusta, ja
jotka minulle monien iloisten ja synkkien hetkien muistoina ovat
rakkaat ja kalliit.

Koputus oli vain hiljainen, mutta kuulin sen aivan tarkkaan, ja näin
samalla yölampun valossa, että se oli pieni sotamies, joka pyrki ulos
lasikaapista. Se onnistuikin hänelle. Lyötyään vielä pari kertaa
nyrkillä ruutuun, aukeni ovi. Suoraan sanoen, en lainkaan ihmetellyt,
kuten olisi voinut luulla. Pieni sotamies on alusta alkaen tuntunut
minusta vaaralliselta olennolta. Niinä kahtena vuotena, jotka ovat
kuluneet siitä, kun rouva G.M. lahjotti sen minulle, olin alituisesti
saanut osakseni siltä kaikenmoisia hävyttömyyksiä. Se on ranskalainen
kaartilainen valkoisessa, sinireunaisessa univormussa, ja on yleisesti
tunnettu tosiasia, että tuo rykmentti ei juuri kuriin nähden
kunnostanut itseään.

"Hei", huusin minä, "La Tulipe -- etkö voisi pitää hiukan pienempää
meteliä ja antaa minun rauhassa nukkua, -- tiedäthän, että olen
sairas."

Mutta tuo lurjus vastasi murahtaen:

"Siitä on juuri sata vuotta, kansalainen, kun olin mukana Bastillea
valloittamassa -- sellaisena kuin minut nyt näet. En luule enää olevan
montakaan minun aikuistani tinasotamiestä jäljellä. Hyvää yötä, menen
nyt paraatiin."

"La Tuiipe", vastasin ankaralla äänellä, "rykmenttisi hajotettiin
Ludvig XVI:n käskystä yhdentenäneljättä päivänä elokuuta 1789. Et
tarvitse siis mennä enää mihinkään paraatiin. Jää vaan rauhassa
lasikaappiisi."

La Tulipe kierteli viiksiään ja katsoi minuun halveksivasti sivulta.

"Et siis tiedä", sanoi hän, "että joka vuosi uudenvuodenyönä, kun
kaikki lapset nukkuvat, tapahtuu suuri tinasotamiesten katselmus
katoilla, viimeisten joulusavujen hauskasti tuprutessa savupiipusta? Se
on hurjaa menoa, usko pois, josta moni ratsastaja palaa päätönnä. Kuin
hornan viiman nähdään aaveiden kaikkialla taistellen suhahtavan
kaatuneiden tinasotamiesten ohi. Ja kuolleiden nukkien sielut ovat
siellä ja katselevat."

Olin kerrassaan hämmästynyt, kuullessani hänen niin puhuvan.

"Se on siis peritty juhlallinen vanha tapa. Kunnioitan äärettömästi
perintötapoja, pyhimystaruja ja muita semmoisia. Nimitämme sitä
kansanuskoksi ja tutkimme sitä, jonka tähden meitä pilkataan niin
paljon. La Tulipe, minua ilahuttaa nähdä, että sinä olet perintötapojen
säilyttäjä. Mutta siitä huolimatta en tiedä, voinko sinulle antaa luvan
lähteä lasikaapistasi."

"Kyllä, sinun täytyy", sanoi puhdas sointuva ääni, joka oli minulle
aivan outo, mutta huomasin kohta, että se lähti tanagralaisesta
korkokuvasta, joka seisoi kaartilaisen vieressä. -- "Sinun täytyy.
Kaikki esi-isiltämme säilyneet perintötavat ovat yhtä pyhiä. Isämme
tiesivät paljon paremmin kuin me, mikä on luvallista ja mikä on
luvatonta, sillä he olivat lähempänä jumalia. Sinun täytyy antaa tämän
galatalaisen täyttää esi-isiensä sotaiset tavat. Minun aikanani eivät
he kantaneet noita typeriä sinisiä takkeja punaisine reunuksineen.
Mutta me pelkäsimme suuresti heitä, sillä he olivat raakalasia. Ja sinä
olet samoin galatalainen ja raakalainen. Olet runojasi ja kertomuksiasi
aivan suotta lukenut, sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on
elämän kauneus. Sinä et ollut silloin Agorassa [= kreikkalaisen
kaupungin kauppatori], kun minä kehräsin villoja vanhan mulperipuun
alla talomme pihamaalla."

Ponnistelin, vastatakseni maltillisesti: "Kaunis Pamychis", sanoin,
"sinun pikku kansasi on tuottanut muutamia taideteoksia, jotka
ilahuttavat vielä tänään silmiämme ja sydäntämme. Mutta sinun
Agorassasi puhuttiin niin paljon pötyä, jollaista meidän neuvoskuntamme
ei kokonaisen istunnon aikana saisi kokoon. En ole siis ollenkaan
pahoillani, etten ole ollut Tanagran tai Larissan kansalainen.

"Siitä huolimatta täytyy minun tunnustaa, että olet puhunut hyvin.
Tapoja täytyy seurata, sillä muutenhan ei olisi enää mitään tapoja.
Kaunis Pamychis, kuultuani mielipiteesi, päästän La Tulipen menemään,
mihin hänet sitten kansanusko kutsuneekin."

Mutta nyt heitti pieni sokerileivoksinen mökintyttö minuun rukoilevan
katseen:

"Pyydän, älkää päästäkö häntä menemään. Hän on luvannut naida minut.
Hän mielistelee jokaista tyttöä, minkä näkee. Jos hän nyt menee, en näe
häntä enää koskaan."

Sitte peitti hän silmänsä esiliinallaan ja itki katkerasti.

La Tulipe oli käynyt kasvoiltaan punaiseksi kuin hänen takkinsa reunus.
Hän ei voi kärsiä mitään kohtauksia, ja hänen on hyvin epämieluista
kuulla moitteita, kun hän on ne ansainnut.

Rauhoitin pikku tyttöä niin hyvin kuin voin ja varotin La Tulipea
katselmuksen jälkeen jäämästä mihinkään ravintolaan lerkehtimään. Hän
lupasikin sen, ja minä toivotin hänelle hauskaa matkaa. Mutta hän ei
mennytkään vielä. Hän jäi aivan rauhallisena paikalleen seisomaan, yhtä
liikkumatonna kuin toisetkin korukalut. Kysyin hämmästyneenä syytä
siihen.

"Kärsivällisyyttä vaan", vastasi hän. "Olisi loukkaus kaikkia
perintötapoja kohtaan, jos marssisin ulos silmiesi edessä. Kun olet
jälleen nukkunut, ratsastan kuunsäteellä ulos ikkunasta. Mutta minulla
ei ole vielä kiirettä, voin aivan hyvin vielä tunnin tai pari viipyä
täällä. Sillaikaa emme voi mitään parempaa tehdä kuin puhella toistemme
kanssa. Kertoisinko teille tarinan vanhoilta ajoilta? Tiedän
useampiakin kuin yhden."

"Kerro", sanoi Pamychis.

"Kerro", pyysi pikku sokerityttö.

"Niin, kerro vaan, La Tulipe", sanoin sitten minäkin.

Hän istuutui, täytti piippunsa, pyysi lasin olutta ja alkoi
seuraavasti:

Siitä on päivälleen yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta -- seisoin
silloin noin kahdentoista toverini kera eräällä pienellä pöydällä.
Olimme toistemme näköiset kuin veljekset. Muutamat seisoivat, toiset
makasivat, muutamat olivat päästään tai jaloistaan rikkoutuneet --
olimme ainoat jäännökset kokonaisesta tinasotamieslaatikosta, joka oli
edellisenä vuonna ostettu Saint Germainin markkinoilta. Huone oli
verhottu vaaleansinisellä silkillä. Spinetti -- pari tuolia luisine
selkänojineen -- akasiapuinen kirjotuspöytä, ruusuilla ja
tunturikyyhkysillä koristettu valkoinen vuode -- kaikki näytti somalta
ja suloiselta. Lamppu levitti himmeää valoa, ja uunissa räiskyi valkea.
Julia istui yöpuvussaan kirjotuspöydän ääressä, hänen sulava kaulansa
taipui kullankimmeltävän tukan painon alla. Hän selaili kirjeitä, jotka
olivat miellyttävästi yhteensidottuina kirjotuspöydän laatikossa.

Kello lyö kaksitoista. Sievä seinäkello kultaisine Amorineen ilmoittaa,
että vuosi 1793 on lopussa.

Kun se on lyönyt, näyttäytyy pikku kummitus puoliavoimessa ovessa.
Suloinen pikku poikanen tulee juosten paitasillaan, heittäytyy äitinsä
syliin ja toivottaa hänelle onnellista uutta vuotta.

"Onnellista vuotta, Pierre, kiitos, mutta tiedätkö sinä, mitä on
onnellinen vuosi?"

Lapsi luuli sen tietävänsä, mutta äiti oikaisee häntä.

"Onnellinen on vuosi, rakkaani, kun on elänyt sen ilman vihaa ja
pelkoa."

Hän suutelee lastaan, kantaa hänet jälleen viereiseen huoneeseen ja
panee hänet vuoteeseensa.

Sitten istuutuu hän taas kirjotuspöydän ääreen. Hän katsoo milloin
uunivalkeaan, milloin kirjeisiin, joiden välistä on sinne tänne
pudonnut kuivuneita kukkia. Näiden kirjeiden polttaminen vaatii häneltä
suurta itsensä voittamista, ja kumminkin täytyy sen tapahtua. Sillä jos
nämä kirjeet keksittäisiin hänellä, saattaisivat ne hänet, joka ne on
kirjottanut, samoinkuin saajankin guillotinille. Jospa se koskisi
ainoastaan häntä, Juliaa, ei hän polttaisi kirjeitä, vähitellen oli hän
väsynyt suojelemaan elämäänsä pyöveliltä. Mutta hän ajattelee tuota
toista, joka ilmiannettuna, maanpakolaisena, vainottuna oli
kätkeytyneenä jossain sopessa kaukana Parisista. Yksi ainoa näistä
kirjeistä olisi kylliksi opastamaan seuraajat hänen jäljilleen ja
viemään hänet kuolemaan.

Pierre nukkui suloisesti vierashuoneessa, keittäjätär ja Nanon ovat jo
aikoja menneet huoneeseensa yläkertaan. Ulkona putoilee lumi hiljaa
taivaasta. Julia tahtoo vihdoinkin polttaa kirjeensä, mutta hän ei voi
heittää niitä tuleen lukematta niitä vielä kerran lävitse.

Hyvässä järjestyksessä ovat ne hänen edessään.

Muutamat ovat jo kellastuneet, ne ovat jo kolme vuotta sitten
kirjotetut, ja Julia elää sielussaan vielä kerran tuon ajan pyhät
hetket. Hän ei heitä ainoatakaan lehteä tuleen, ennenkuin on vähintään
kymmenen kertaa lukenut sen läpi.

Hänen ympärillään vallitsee syvä hiljaisuus. Joka kerta, kun tunti on
kulunut, menee hän ikkunaan, työntää verhon syrjään ja katselee Saint
Germain des Présin kirkontornia, joka vaieten kohoaa kuun valon
hopeoimana yössä. Sitten ryhtyy hän jälleen sydäntä särkevään
hävitystyöhönsä. Eikö hänen pitänyt nämä kaikki kalliit rakkaussanat
vielä kerran muistoonsa painaa, kätkeä ne ainaiseksi sydämeensä,
ennenkuin heittäisi ne tuleen?

Ja öisen hiljaisuuden keskellä, joka ympäröi häntä, hehkuu hänen
sydämensä nuoruutta ja rakkautta.

"Julia, näen sinut aina edessäni, ollessani kaukana sinusta. Näen
sinut, mutta en kylmänä ja rauhaisana, ei, elämänhaluisena ja kuumana,
yhä vaihtelevana ja aina kukoistavana. -- Oi minua onnellista, jonka
oma on Julia! Kaikki viehättää minua, koska näen kaiken ainoastaan
sinussa ja sinun kauttasi. Koska sinua rakastan, rakastan elämääkin,
rakastan tätä maailmaa, koska sinä sen minulle teet valoisaksi, rakkaus
ilmaisee minulle koko maailman merkityksen, ymmärrän kaikki luonnon
käsittämättömät muodot, koska näen sinun kuvasi kaikkialla, kuulen
luonnon lukemattomat äänet, koska ne kaikki kuiskaavat minulle sinun
nimeäsi. Ihastuksella imee katseeni päivän valoa, niin ajattelen, että
tämä valo valaisee sinunkin kasvojasi. Ja illan tultua värähtää
sydämeni ensi tähden katseesta, koska se sanoo minulle: kentiesi
katselee hänkin nyt juuri taivaalle -- -- --

"Juliani, vaikka minäkin niinkuin Sydney joutuisin vainoojieni käsiin,
jos minunkin niinkuin hänen täytyisi kuolla vapauden puolesta, niin ei
kuolemakaan meitä erottaisi. Usein, usein tulee sieluni oleskelemaan
sinun läheisyydessäsi, -- liitelemään sinun ympärilläsi, tulisesti
rakastettuni --"

Hän lukee ja miettii. Yö loppuu. Jo tunkeutuu kalpea valo uutimien
lomasta, on aamu.

Palvelustytöt alottavat työnsä -- hän tahtoo lopettaa omansa. -- Eikö
hän juuri kuullut ääniä?... Ei, kaikki on rauhallista hänen
ympärillään.

Niin, kaikki on hiljaista ympärillä, koska askel ei kuulu ulkona
pehmeässä lumessa. -- Mutta ne tulevat, he ovat siellä -- he takovat
jyristen ovelle.

Kirjeiden piilottamiseen, kirjotuspöydän laatikon sulkemiseen --
hänellä ei ole ollenkaan aikaa siihen. Mutta hän tekee kaiken, mitä voi
vielä tehdä, hän haalii paperit kokoon ja heittää ne leposohvan alle,
jonka peite riippuu maahan asti. Pari kirjettä, jotka ovat lennähtäneet
lattialle, sysää hän nopeasti jalallaan toisten jälkeen.

Sitten ottaa hän kirjan käteensä ja heittäytyy nojatuoliin.

Piirikunnan esimies astuu sisään, kahdentoista piikkimiehen seuraamana.
Hän on entinen korientekijä, jonka veristävät silmät alituisesti
näyttävät ahmivan kauhua ja hirmua.

Hän antaa seuraajilleen merkin vartioida ovia, ja kääntyy Juliaan.

"Kansalainen, olemme saaneet tietää, että sinä olet kirjeenvaihdossa
Pittin agenttien, maanpakolaisten ja salaliittolaisten kanssa. Lain
nimessä otan sinun paperisi takavarikkoon. Olen jo kauvan tuntenut
sinut vaarallisimman laatuiseksi aristokraatiksi. Kansalainen Rapoix,
jonka näet täällä edessäsi" -- samalla viittasi hän erääseen mieheen --
"on taannut sen, että olet antanut hänelle rahaa ja vaatteita,
lahjoaksesi häntä. Olemme liian kauvan sinua säästäneet. Mutta sinua ei
viedä guillotiiniin. Anna meille paperisi."

"Ottakaa ne itse", vastasi Julia, "kirjesalkkuni on avoinna."

Kirjotuspöydän laatikkoon oli jäänyt vielä muutamia syntymä- ja
kuolinilmoituksia, laskuja ja sen semmoisia, joita esimies tyystin
tarkasteli. Hän tutkisteli, käänteli niitä sinne tänne, kuten se, joka
ei luota oikein asiaan, sillä hän ei osannut hyvin lukea. Vähän väliä
sanoi hän: "Inhottavaa, entisen kuninkaan nimi on vielä tuossa --
inhottavaa. Inhottavaa!"

Julia aavisti, että etsintä kestäisi kauvan ja että kaikkialta
tultaisiin etsimään. Hän ei voi pidättäytyä heittämästä pikaista
silmäystä leposohvaan ja näkee, että valkoinen paperipala pistää esiin
peitteen alta. Tänä hetkenä on hänen tuskansa äkkiä haihtunut. Hän
tietää nyt olevansa kadotettu ja se tunne saattaa hänet rauhalliseksi
antaen hänelle täysin varman ulkomuodon. Hän on lujasti vakuutettu,
että miesten täytyy huomata tämän paperipalasen, jonka hän näkee.
Valkoinen pilkku punaisella lattialla pistää suoraan silmiin. Mutta hän
ei tiedä, huomaavatko he sen heti vaiko myöhemmin ja tämä epävarmuus
antaa hänelle puuhaa ja huvittaa häntä. Tänä jännittävänä hetkenä on
hänelle jonkinlaista urheilua tarkastaa, kuinka isänmaanystävät
lähestyvät leposohvaa ja etenevät siitä.

Esimies, joka on lopettanut paperien tutkimisen kirjotuspöydällä, käy
kärsimättömäksi ja virkkaa, että hänen olisi jo pitänyt löytää, mitä
etsi.

Hän sysii huonekaluja toisiaan vasten, kääntää kuvat nurin, koputtaa
sapelinsa päällä seinän puupanelia. Mutta ei löydä mitään. Hän lyö
peilin säpäleiksi nähdäkseen, olisiko jotain kätkettynä sen taakse.
Mutta ei mitään!

Toiset miehet kohottavat sillaikaa pari parkettilevyä ylös. He
selittävät sadatellen, ettei tuo kirottu ylimysnainen tulisi heitä
pitämään narreinaan. Mutta ei ainoakaan heistä ole nähnyt valkoista
paperipalaa, joka pilkistää esiin leposohvan alta.

Julian täytyy kulkea heidän kanssaan läpi koko huoneuston, he vaativat
kaikki avaimet. He repivät tuolien päälliset, rikkovat huonekalut,
särkevät lasiruudut. Mutta eivät löydä mitään.

Esimies ei joudu vieläkään epätoivoon, vielä kerran kääntyy hän
makuuhuoneeseen.

"Piru vieköön, paperien täytyy olla täällä, tiedän sen."

Hän tutkii leposohvaa, työntää sapelinsa neljä- viisi kertaa kahvaa
myöten sen sisään. Mutta hän ei löydä vieläkään mitään, päästää
hirmuisen kirouksen ja antaa miehilleen lähtökäskyn.

Kun hän on jo ovella, kääntyy hän vielä kerran ja uhaten puristetulla
nyrkillään sanoo:

"Vapiset minut taas nähdessäsi. Minä olen pyhä kansanvalta."

Sitten menee hän vihdoinkin ulos.

Vihdoinkin ovat he poissa. Hän kuulee heidän askeltensa äänen portaissa
vaikenevan. Hän on pelastettu. Hänen varomattomuutensa ei ole antanut
häntä ilmi -- _häntä!_

Riemuisasti hymyillen juoksee hän viereiseen huoneeseen suutelemaan
pikku Pierreä, joka nukkuu rauhallisena eikä aavista mitään kaikesta
siitä, mitä on tapahtunut hänen lähellään. -- -- --

       *       *       *       *       *

Päästyään kertomuksen loppuun, sytytti La Tulipe jälleen sammuneen
piippunsa ja joi lasinsa pohjaan.

"Ystäväni", sanoin, "minun täytyy myöntää, että ranskalaiseksi
kaartilaiseksi olet hyvin miellyttävästi kertonut. Mutta minusta tuntuu
kuin olisin tämän kertomukseni jossain jo ennen kuullut."

"Ei ole lainkaan mahdotonta, ettei Julia olisi sitä itse kertonut. --
Hän oli harvinainen naissielu."

"Ja mitä on hänestä tullut?"

"Hän on konsulaatissa vielä ihania hetkiä nähnyt. Ja kumminkin uskoi
hän iltasin puistossaan vanhoille puille monta tuskaisaa salaisuutta.
Katsokaas hänhän osasi paremmin suojella itseään kuolemaa vastaan kuin
rakkautta vastaan."

"Entä hän, mies, joka kirjoitti niin kauniita kirjeitä?"

"Hänestä tuli parooni ja myöhemmin keisarillinen prefekti."

"Entä pikku Pierre?"

"Hän kuoli 1859 Versaillessa santarmieverstinä."

"Tuhat tulimaista!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vallankumouskertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.