Title: Kuningatar Hanhenjalan ravintola
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningatar Hanhenjalan ravintola" ***


KUNINGATAR HANHENJALAN RAVINTOLA

Kirj.

ANATOLE FRANCE

Suomentanut

Eino Leino



Helsingissä,
Yrjä Weilin ja Kumpp.,
1910.



      Alkuperäinen, 18:nnen vuosisadan kauniiseen tapaan
      tekstattu käsikirjoitus kantaa alaotsaketta:
      _Herra apotti Jérôme Coignardin elämä ja mielipiteet_.
      (Julkaisijan huomautus.)



Tarkoitukseni on kertoa elämäni ihmeellisistä tapauksista. Niiden
joukossa on monta kaunista ja monta kummallista. Muistutellessani
niitä jälleen mieleeni minä epäilen itse uneksineeni. Olen tuntenut
erään gascognelaisen kabbalistin, josta en voi sanoa, että hän olisi
ollut mikään viisas mies, sillä hänen loppunsa oli surullinen.
Mutta hän keskusteli minun kanssani eräänä yönä Joutsensaarella
ylevistä asioista, jotka minulla on ollut onni säilyttää muistissani
ja vaiva panna paperille. Nämä keskustelut koskettelivat magiaa
ja salaisia tieteitä, joita nykyään niin kovasti harrastetaan. Ei
puhuta muusta kuin _Ruusu-Rististä_. [Tämä on kirjoitettu 18:nnen
vuosisadan jälkipuoliskolla. (Julkaisijan huomautus.)] Muuten en
ollenkaan imartele itseäni sillä, että nämä kertomukseni tuottaisivat
minulle erikoista kunniaa. Jotkut tulevat sanomaan, että olen
keksinyt kaikki omasta päästäni ja että se ei ole oikeata oppia;
toiset taas, että olen kertonut vain mitä koko maailma tietää. Minä
myönnän, että kabbalistinen viisauteni on varsin puutteellinen, sillä
mestarini kuoli heti oppiaikani alussa. Mutta se vähä, minkä ehdin
oppia hänen taidostaan, on saattanut minut ankarasti epäilemään,
että kaikki siinä on vain turhuutta, erehdystä ja mielikuvitusta.
Riittää, sivumennen sanoen, että magia sotii vasten uskontoa:
jo sen vuoksi minä tuomitsen sen kaikesta voimastani. Kuitenkin
katson velvollisuudekseni valaista erään kohdan tästä väärästä
tieteestä, ettei minua luultaisi vielä tietämättömämmäksi kuin olen.
Tiedän, että kabbalistit uskovat yleensä sylfien, salamanterien,
keijukaisten, gnomien ja gnomidien syntyvän yhtä katoavaisella
sielulla varustettuina kuin heidän ruumiinsa on ja saavuttavan
kuolemattomuuden seurustelullaan salatieteilijäin kanssa. [Tätä
mielipidettä kannattaa eritoten apotti Montfaucon de Villars'in
pieni kirja: _Kertomus kabbalasta tahi keskustelemuksia salaisista
ja mystillisistä tieteistä, vanhojen maagikkojen ja viisaiden
kabbalistien periaatteille rakennettu_. Tästä kirjasta on olemassa
useampia painoksia. Minä tyydyn huomauttamaan vain Amsterdamissa
painetusta (_Jacques Le Jeune_, 1700, iu--18, kuvia), joka sisältää
erään toisen osan, mitä ei ole originaalipainoksessa. (Julkaisijan
huomautus.)] Minun mestarini sitävastoin opetti, että iankaikkinen
elämä ei tule kenenkään luontokappaleen osaksi, oli hän sitten maan
tai ilman lapsi. Olen seurannut hänen mielipidettään, tahtomatta
asettua sen arvostelijaksi.

Hänen oli tapana sanoa, että keijukaiset tappavat sen, joka paljastaa
heidän mysteerionsa, ja hän piti näiden henkiolentojen kostona hra
apotti Coignardin kuolemaa, hänen, joka salamurhattiin Lyonin tiellä.
Mutta minä tiedän hyvin, että tällä kuolemalla, jota ei koskaan voida
kyllin valittaa, oli toinen, luonnollisempi syy. Olen puhuva aivan
vapaasti ilman ja tulen hengistä. Ihmisen täytyy uskaltaa jotakin
elämässään, ja vaara, joka meitä keijukaisten puolelta uhkaa, on
äärettömän vähäinen.

Olen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin
lausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli
hurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän
levoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen,
samoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo
seisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän
myrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että
hän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus,
jota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin
Jumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas.
Hän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien
ihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle
niiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä
olisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi
ollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut
enemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa
niin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus.
Ja niinkuin Aulus Gellius, joka _Attikalaisissa öissään_ selitti
filosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka
_Metamorfoosiinsa_ kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin
olen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen
hunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin
olevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan
kaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta.
Ainoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku
kerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän
on tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään
näin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty
varsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus
on osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.



1.


Nimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier,
oli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli
_Kuningatar Hanhenjalka_, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset
jalat, hanhien ja ankkojen tapaan.

Hänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén
kirkkoa, rouva Gilles'in _Kolme neitsyttä_ nimisen rihkamakaupan ja
herra Blaizot'n _Pyhän Katarinan kuva_ nimisen kirjakaupan välillä,
lähellä viinitupaa _Pieni Bakkos_, jonka viiniköynnöksillä koristettu
ristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua
suuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni,
otti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan,
peukalosta alkaen, ja sanoi:

-- Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille
mitään jäänytkään.

-- Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua
käteen pikkusormellani.

Ja hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja
äitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.

Isäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin
juhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä
Laurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu.
Hänen oli tapansa sanoa minulle:

-- Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.

Tätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini
joka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja
kainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se
veti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti
joka ilta tunnin tai kaksi _Pienen Bakkoksen_ kapakassa, jossa
luutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein
majailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin
tavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen
yömyssynsä:

-- Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle
veitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.

Minä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä
hänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:

-- Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta
kääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän
on hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta
pienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen,
että hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun.
Mutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän
ei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään.
Jacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen
ajatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet
siinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.

Miraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä
merkiksi. Isäni jatkoi:

-- Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä,
kehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun
olet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa
jokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja
uuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja
tieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin
ammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on
kunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin,
jos niin on Jumalan tahto.

Tuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja
käänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki,
joka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan.
Hän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti
tietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä
kalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin
pikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa
tavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja
opetti minut siitä lukemaan sujuvasti.

Eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa
tiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan
lieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:

    "Neitsyt, armas, hellä, hyvä,
    auta nainen synnyttävä,
      kaitse kauniisti meitä."

Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen,
mutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi
korkealla äänellä:

-- Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!

Hän näytti harmaista hapsistaan huolimatta olevan ikänsä ja voimansa
täydessä kukoistuksessa. Hänellä oli hymyilevä suu ja vilkkaat
silmät. Hänen hiukan raskaat poskensa ja hänen kolme leukaansa
kerrostuivat majesteetillisesti papinkaulukselle, joka sulasta
myötätunnosta oli käynyt yhtä rasvaiseksi kuin kaulakin oli.

Isäni, jonka ammatti vaati kohteliasta käytöstapaa, otti myssyn
päästään ja vastasi kumartaen:

-- Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee hetken lämmitellä lieden
ääressä, olen minä tarjoava mitä vain haluatte.

Enempiä pyyntöjä odottamatta apotti istui lieden ääreen kapusiinin
rinnalle.

Kun hän kuuli tuon kunnon veljen lukevan:

    "Neitsyt, armas, hellä, hyvä,
    auta nainen synnyttävä"...

hän taputti käsiään ja sanoi:

-- Oh, mikä outo lintu! Mikä harvinainen ilmiö! Kapusiini, joka osaa
lukea! Pikku veli, mikä sinun nimesi on?

-- Veli Ange, halpa kapusiini, vastasi opettajani.

Äitini, joka kuuli ääniä yliskamariinsa, tuli nyt alas myymälään
uteliaisuutensa houkuttelemana.

Apotti tervehti häntä jo jonkin verran tuttavallisella hienoudella ja
sanoi:

-- Se on ihmeteltävää, hyvä rouva! Veli Ange on kapusiini ja osaa
lukea.

-- Vieläpä hän osaa lukea kaikkia pränttejä, vastasi äitini.

Ja lähestyessään munkkia hän tunsi Pyhän Margaretan rukouksen sen
otsakekuvasta, joka esitti neitseellistä marttyyria, vihkivesiastia
kädessään.

-- Tämä rukous, hän lisäsi, on vaikeasti luettava, koska sanat siinä
ovat aivan pienet ja tuskin toisistaan erotetut. Mutta onneksi
riittää tuskan tullessa, jos asettaa sen laastarin tapaan sille
paikalle, jossa kipu on suurin, ja se vaikuttaa silloin yhtä hyvin
ja vieläpä paremmin kuin jos hokee sitä. Minä olen itse kokenut sen
synnyttäessäni poikaani Jacquot'ta, joka istuu tässä.

-- Epäilemättä, armon rouva, vastasi veli Ange. -- Pyhän
Margaretan rukous on erinomainen siihen tarpeeseen, josta puhutte,
luonnollisesti sillä nimenomaisella ehdolla, että annetaan samalla
almu kapusiinille.

Näin sanottuaan veli Ange tyhjensi pikarin, jonka äitini oli
täyttänyt hänelle ääriään myöten, heitti pussin olalleen ja lähti
taivaltamaan kohti _Pientä Bakkosta_.

Isäni tarjosi lintupaistia apotille, joka aloitti illallisensa,
vetäen esiin taskustaan leivänkyrsän, viinipullon ja veitsen, jonka
kuparinen pää esitti autuasta Ludvig XIV:tä roomalaisena keisarina
antiikkisen pylvään nenässä.

Mutta hän oli tuskin pistänyt suuhunsa ensimmäisen palan, kun hän
kääntyi isäni puoleen ja pyysi suolaa, kummastuneena ettei heti oltu
asetettu suola-astiaa hänen eteensä.

-- Se oli aina muinaiskansojen tapa, hän sanoi. -- He tarjosivat
suolaa kestiystävyyden merkiksi. He asettivat suola-astioita myös
jumalien pöydälle temppeleihin.

Isäni tarjosi hänelle suolaa sarvesta, joka riippui uuninkupeessa.
Apotti otti niin paljon kuin hän tarvitsi ja sanoi:

-- Muinaiset kansat pitivät suolaa kaikkien aterioiden
välttämättömänä höysteenä ja asettivat sen arvon niin korkealle,
että he kuvaannollisessa merkityksessä nimittivät suolaksi niitä
sukkeluuksia, jotka tekivät herkullisiksi heidän keskustelunsa.

-- Oh, sanoi isäni, niin kallis kuin suola lienee ollutkin noille
muinaiskansoille, tekee suolavero sen meille nykyään vielä
kalliimmaksi.

Äitini, joka kuunteli päältä kutoen villasukkaa, nautti voidessaan
liittää keskusteluun jonkun sanan. -- Täytyy uskoa, että suola on
hyvä ja hyödyllinen aine, sanoi hän, koska pappi asettaa suolarakeen
lapsen kielelle, kun sitä kastetaan. Kun poikani Jacquot tunsi suolan
kielellään, hän irvisti, sillä hänellä oli jo ymmärrystä, niin pieni
kuin hän olikin. Minä puhun, herra apotti, pojastani Jacques'ista,
joka istuu tässä.

Apotti katseli minua ja sanoi:

-- Hän on jo iso poika. Ujous kuvastuu hänen kasvoillaan, ja hän
lukee tarkkaavaisesti Pyhän Margaretan elämäkertaa.

-- Oh, jatkoi äitini, hän lukee myös rukousta kylmänvihoja vastaan
ja Pyhän Hubertuksen rukousta, jonka veli Ange on opettanut hänelle,
ja kertomusta hänestä, jonka useat pirut Faubourg Saint-Marcelissa
repivät kappaleiksi, koska hän oli herjannut pyhän Jumalan nimeä.

Isäni katsoi minuun ihaillen ja kuiskasi sitten apotin korvaan,
että minä voin oppia mitä tahansa luonnollisella ja synnynnäisellä
keveydellä.

-- Siinä tapauksessa, sanoi apotti, pitäisi hänen päästä opin tielle.
Opinnot ovat miehen kunnia, elämän lohdutus ja lääke kaikkea pahaa
vastaan, vieläpä rakkauttakin, kuten runoilija Theokritos vakuuttaa.

-- Vaikka minä olen vain paistinkokki, vastasi isäni, minä kunnioitan
kirjatietoa ja uskon mielelläni, kuten teidän armonne sanoo, että
se on lääke rakkautta vastaan. Mutta minä en usko, että se on lääke
nälkää vastaan.

-- Kenties se ei auta sitä vastaan pettämättömästi, vastasi apotti.
-- Mutta sitäkin voi opillinen sivistys lievittää suloisena, vaikka
epätäydellisenä palsamina.

Hänen näin puhuessaan ilmestyi pitsinnyplääjätär Catherine
kynnykselle, myssy kallellaan ja kaulaliina epäjärjestyksessä. Tuo
näky saattoi äitini rypistämään silmäkulmiaan ja pudottamaan kolme
silmää sukankutimestaan.

-- Herra Ménétrier, sanoi Catherine isälleni, olkaa hyvä ja
tulkaa sanomaan sana järjestyksenvalvojille. Ellette sitä tee, he
varmasti panevat putkaan veli Angen. Tuo kunnon veli tuli juuri
_Pieneen Bakkokseen_ ja joi pari kolme haarikkaa, joita hän ei
maksanut, koska hän, omien sanojensa mukaan, ei tahtonut rikkoa
Pyhää Franciscusta ja hänen munkkikuntansa sääntöjä vastaan. Mutta
pahinta on, että hän, nähdessään minut köynnösmajassa, jossa en
ollut yksin, tuli luokseni tahtoen opettaa minulle erään uuden
rukouksen. Sanoin hänelle, että hetki ei ollut sopiva siihen, ja kun
hän kävi lähenteleväksi, veti ontuva veitsiseppä, joka sattumalta
oli seurassani, häntä parrasta sangen voimakkaasti. Silloin veli
Ange syöksyi hänen kimppuunsa, veitsiseppä sortui maahan ja veti
perässään sekä pöydän että viinihaarikat. Kapakoitsija kuuli melun
ja riensi juosten siihen, mutta kun hän näki pöydän kumollaan,
viinin virtaavan lattialla ja veli Angen, toinen jalka veitsisepän
pään päällä, heiluttavan kädessään jakkaraa, jolla hän löi jokaista
likitulijaa, alkoi tuo ilkeä isäntä kirota kuin piru ja kiirehti
järjestyksenvalvojia etsimään. Herra Ménétrier, tulkaa viipymättä,
tulkaa päästämään pikku veli poliisien käsistä! Hän on pyhä mies ja
hänen käytöksensä tässä asiassa on anteeksiannettava.

Isäni oli yleensä taipuvainen tekemään Cathérinen mieliksi. Mutta
tällä kertaa ei pitsinnyplääjättären sanoilla ollut odotettua
vaikutusta häneen. Hän vastasi vain, että hänen mielestään kapusiinin
käytös ei ollut ollenkaan anteeksi annettavissa ja että hän toivoi
tälle vain hyvää katumusaikaa vedellä ja leivällä sen luostarin
mustimmassa vankiluolassa, jonka pilkka ja häpeä hän oli.

Hän oikein lämpeni puhuessaan:

-- Juoppo ja irstailija, jolle minä joka päivä annan hyvää viiniä
ja maukkaita paistinpaloja, ja joka menee kapakkaan iloilemaan
kevytmielisten naisten kera! Naisten, jotka ovat jo kyllin
turmeltuneita seurustellakseen mieluummin kuljeksivan veitsisepän ja
kapusiinimunkin kanssa kuin kaupunginosamme kunniallisten porvarien!
Hyi! Hyi!

Tässä hän keskeytti haukkumasanojensa tulvan ja vilkaisi
salaa äitiini, joka selkä suorana portaita vasten liikutteli
sukkavartaitaan lyhyillä, kuivakiskoisilla nykäyksillä.

Hämmästyneenä tästä huonosta vastaanotosta Cathérine sanoi
yksikantaan:

-- Siis te ette tahdo sanoa hyvää sanaa kapakoitsijalle ja
kersanteille?

-- Minä sanon heille, jos niin tahdotte, että he korjaisivat
veitsisepänkin samalla kuin kapusiinin.

-- Kuinka? kysyi hän nauraen. -- Onhan veitsiseppä teidän ystävänne.

-- Vähemmän minun kuin teidän ystävänne, vastasi isäni. --
Keppikerjäläinen, joka ontuu ja maleksii pitkin maailmaa
romulaatikkoineen!

-- Oh, mitä siihen tulee, hän huusi, on kyllä totta, että hän ontuu.
Hän ontuu, hän ontuu, hän ontuu!

Ja hän meni matkaansa nauraen täyttä kurkkuaan. Isäni kääntyi silloin
apotin puoleen, joka raaputteli luuta veitsellään:

-- Se on niin kuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän armollenne:
jokaisen tunnin, minkä tämä kapusiini opettaa lukua ja kirjoitusta
lapselleni, minä maksan hänelle pikarillisella viiniä ja jollakin
herkkupalalla jänistä, kaniinia, hanhea, niin, vieläpä kanaa ja
kananpoikaa. Hän on juoppo ja irstailija!

-- Epäilemättä, vastasi apotti.

-- Mutta jos hän vielä uskaltaa astua jalallaan kynnykseni yli, ajan
minä hänet ulos luudanvarrella.

-- Se olisi oikein hänelle, sanoi apotti. -- Tämä kapusiini on aasi
ja hän opetti teidän poikaanne pikemmin kirkumaan kuin puhumaan.
Tekisitte viisaasti, jos heittäisitte tuleen tämän Pyhän Margaretan
elämäkerran, tämän kylmänvihojen rukouksen ja tämän kertomuksen
taikasudesta, jolla tuo jumalanmies myrkytti poikanne sielua. Samasta
hinnasta, mistä veli Ange antoi tuntejaan, tahdon minä antaa omia
tuntejani hänelle. Tahdon opettaa tälle lapselle latinaa ja kreikkaa,
vieläpä ranskaakin, jonka kielen Voiture ja Balzac ovat kehittäneet
täydellisyyteen. Onnen ihmeellisen ja kaksinaisessa merkityksessä
suosiollisen oikun kautta on Jakobus Paistinkääntäjästä täten tuleva
oppinut mies ja minä saava joka päivä syödäkseni.

-- Kättä päälle, sanoi isäni. -- Barbe, tuo kaksi pikaria! Asiaa ei
voida pitää päätettynä, ennenkuin asianosalliset ovat kilistäneet
keskenään yhteisen suostumuksensa merkiksi. Me teemme sen täällä.
En tahdo enää elämässäni astua jalallani _Pieneen Bakkokseen_, niin
inhoittaa minua tuo munkki ja tuo veitsiseppä!

Apotti nousi, laski kätensä tuolinkarmille ja loihe lausumaan
hitaasti ja juhlallisesti:

-- Ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa, kaiken luomakunnan luojaa ja
varjelijaa, joka on minut tähän ravitsevaan taloon johdattanut.
Hän yksin ohjaa askelemme, ja meidän on tunnustettava hänen
kaitselmuksensa inhimillisissä asioissa, vaikka olisikin julkeaa
ja joskus suorastaan sopimatonta seurata sen jälkiä liian läheltä.
Sillä kaitselmus, ollen kaikki-sisältävä, on läsnä kaikenkaltaisissa
tilaisuuksissa, jotka epäilemättä ovat yleviä, sikäli kuin Jumala
on niissä osallisena, mutta sikamaisia tai naurettavia, sikäli kuin
ihmiset ovat niissä osallisina, joka viimeksimainittu puoli onkin
ainoa, minkä kautta kaitselmus meille ilmestyy. Siksi ei meidän
tule kapusiinimunkkien ja kilttien naisten tapaan heti huutaa
näkevämme Jumalan sormea jokaisesta selkäsaunasta, jonka kissa saa.
Ylistäkäämme Herraa! Rukoilkaamme, että hän valistaisi minut niissä
opetuksissa, joita aion antaa tälle lapsukaiselle, ja mitä muuhun
tulee, alistukaamme hänen pyhään tahtoonsa, koettamatta ymmärtää sen
jokaista yksityisilmausta.

Sitten hän kohotti pikarinsa ja joi pitkän siemauksen.

-- Tämä viini, hän sanoi, tuo mukanaan ruumiin talouteen suloisen ja
terveellisen lämmön. Se on neste, joka olisi ollut kyllin arvokas
bakkolaisten runoilijain Anakreonin ja Chaulieun laulettavaksi
Teoksessa ja Templitornissa. Tahdon kostuttaa sillä nuoren oppilaani
huulia.

Hän asetti pikarin leukani alle ja huudahti:

-- Tulkaa, te akateemisen ahkeruuden mehiläiset, tulkaa ja istukaa
sopusointuisissa parvissa Jakobus Paistinkääntäjän suulle, joka tästä
lähtien on oleva runottarille pyhitetty.

-- Oh, herra apotti, sanoi äitini, viini tosin houkuttelee mehiläisiä
luokseen, varsinkin makea viini. Mutta ei pidä toivoa, että nuo
ilkeät herhiläiset istuisivat minun poikani suulle, sillä niiden
pisto tekee julman kipeää. Eräänä päivänä, kun minä purin persikkaa,
pisti minua kieleen mehiläinen, ja minä kärsin aivan kuin olisin
ollut helvetissä. Minua ei auttanut muu kuin hyppysellinen multaa,
sylkeen sekoitettuna, jonka veli Ange pisti suuhuni, lukien Pyhän
Comon rukousta.

Apotti teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli puhunut mehiläisistä
kuvaannollisessa merkityksessä. Ja isäni lausui moittivalla äänellä:

-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta minä olen
usein huomannut, että sinulla on ikävä taipumus viskautua päistikkaa
keskelle vakavaa keskustelua kuin koira keilapeliin.

-- Voi olla, vastasi äitini. -- Mutta jos sinä, Léonard, olisit
paremmin seurannut minun neuvojani, olisi se usein ollut sinun
omaksi eduksesi. En voi tuntea kaikenlaatuisia mehiläisiä, mutta
minä osaan hoitaa talouteni ja tiedän mitä ikämies, perheen isä
ja ammattikuntansa lipunkantaja on elämäntavoissaan yleiselle
sopivaisuudelle velkapää.

Isäni raapaisi korvallistaan ja kaasi viiniä apotille, joka sanoi
huokaisten:

-- Toden totta ei sivistystä kunnioiteta meidän päivinämme Ranskan
kuningaskunnassa niinkuin roomalaisten kesken siihen aikaan, jolloin
he kuitenkin jo olivat luopuneet alkuperäisestä hyveestään, mutta
jolloin kaunopuheisuus kohotti Eugeniuksen valtaistuimelle. Ei ole
harvinaista meidän vuosisadallamme tavata tietorikas mies istumassa
ullakolla ilman tulta tai kynttilää. _Exemplum ut talpa_. Minä itse
olen esimerkki siitä.

Hän kertoi nyt meille elämänsä juoksun, jonka minä olen toistava
tässä sellaisenaan hänen omilla sanoillaan, paitsi eräitä kohtia,
joita ikäni esti minua ymmärtämästä ja jotka siis eivät myöskään ole
muistissani säilyneet. Ne olen katsonut velvollisuudekseni täydentää
eräillä myöhemmin minulle uskotuilla tiedonannoilla, niiltä ajoilta,
jolloin hän kunnioitti minua ystävyydellään.



2.


Hän kertoi:

-- Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoen, aivan
toisenlaisena kuin minut näette, nuorena, hoikkana, vilkassilmäisenä
ja mustatukkaisena, minä opetin muinoin kauniita taiteita Beauvais'n
kollegiossa, jossa esimiehiäni olivat hrat Dugué, Guérin, Coffin
ja Baffier. Olin juuri päässyt papiksi ja aioin hankkia itselleni
suurta mainetta kirjallisuuden alalla. Mutta eräs nainen saattoi
kaikki minun toiveeni häpeään. Hänen nimensä oli Nicole Pigoreau, ja
hän piti _Kultainen raamattu_ nimistä kirjakauppaa torin varrella,
kollegion edustalla. Minä kävin usein siellä selailemassa kirjoja,
joita hän sai Hollannista, ja myöskin noita zweibrückiläisiä
painoksia, joita sangen oppineet huomautukset, sanaluettelot ja
selitykset kaunistavat. Minä olin rakastettava, ja rouva Pigoreau
huomasi sen onnettomuudekseni. Hän oli ollut sievä ja taisi vieläkin
miestä miellyttää. Hänen silmänsä puhuivat. Eräänä päivänä Cicerot,
Titus Liviukset, Platonit ja Aristoteleet, Thukydideet, Polybiukset
ja Varrot, Epiktetokset, Senecat, Boëtiukset ja Cassiodorukset,
Homerokset, Aiskylokset, Sophokleet, Euripideet, Plautukset ja
Terentiukset, Diodorus Sisilialaiset ja Dionysos Halikarnassolaiset,
Pyhät Johannes Krysostomukset ja Pyhät Basiliukset, Pyhät
Hieronymukset ja Pyhät Augustinukset, Erasmukset, Saumaise'it,
Turnèbe'it ja Scaliger't, Pyhät Thomas Aquinolaiset, Pyhät
Bonaventurat, Bossuet't ja Ferrit perässään, Lenain'it, Godefroy't,
Mézeray't, Mainbourgit, Fabriciukset, Isä Lelong'it ja isä Pitou't,
kaikki runoilijat, puhujat, historioitsijat, kirkkoisät, tohtorit,
teologit, humanistit, kompilaattorit, kaikki kokoontuneina katosta
lattiaan, näkivät meidän suudelmamme.

"Minä en ole voinut teitä vastustaa", hän sanoi, "mutta älkää silti
ajatelko mitään pahaa minusta".

Hän ilmaisi rakkautensa minua kohtaan kiihkolla, joka oli
käsittämätöntä. Kerran hän koetteli ylleni erästä papinkaulusta ja
paria pitsikalvostimia, ja nähdessään, että ne sopivat mainiosti
minulle, hän pyysi minua pitämään ne ominani. Minä en aluksi tahtonut
niitä. Mutta kun hän loukkautui kielloistani, jotka hän käsitti
lempensä herjaukseksi, suostuin ottamaan hänen lahjansa, peläten
muuten hänet suututtavani.

Hyvä onneni kesti siksi kuin eräs upseeri astui minun tilalleni.
Harmistuin siitä ankarasti ja annoin kostonhimossani tietää kollegion
johtajille, että minä en enää käynyt _Kultaisessa raamatussa_, koska
siellä oli vaara joutua näkemään kohtauksia, jotka olivat omiaan
loukkaamaan nuoren hengellisen miehen häveliäisyyttä. Totta puhuen,
minä en saanut aihetta onnitella itseäni tästä tempusta. Sillä
kun rouva Pigoreau sai kuulla menettelystäni häntä kohtaan, hän
kuulutti julki, että olin varastanut häneltä parin pitsikalvostimia
ja papinkauluksen. Nämä väärät syytökset saapuivat johtajien
korville, he antoivat tutkia kapsäkkini ja löysivät sieltä nuo
korukalut, joiden rahallinen arvo oli melkoinen. He ajoivat minut
pois kollegiosta, ja näin tulin minä, kuten ennen Hippolytos ja
Bellerophon, naisen viekkauden ja ilkeyden tuntemaan. Tavaten
itseni kadulta hynttyineni ja retoriikanvihkoineni minä olin mitä
suurimmassa vaarassa kuolla nälkään, kunnes riisuin papintakkini
ja sulkeuduin erään ylhäisen hugenotin suosioon, joka otti minut
kirjurikseen ja saneli minulle häväistyskirjoituksia uskontoa vastaan.

-- Ah, huudahti isäni, siinä te teitte sangen pahasti, herra apotti!
Kunniallisen miehen ei tule lainata kättään mokomiin iljetyksiin. Ja
vaikka minä olen oppimaton mies ja vain käsityöläinen ammatiltani, en
voi sietää hugenotteja, noita "Niklaan lehmiä"!

-- Te olette oikeassa, hyvä isäntä, vastasi apotti. -- Se onkin
synkin kohta minun elämässäni. En kadu mitään niinkuin sitä. Mutta
tuo mies oli kalvinisti. Hän käytti minua kirjoittamaan ainoastaan
luterilaisia ja sociniaaneja vastaan, joita hän ei voinut kärsiä,
ja minä vakuutan, että hän pakotti minut käsittelemään näitä
kerettiläisiä ankarammin kuin koskaan Sorbonnessa on tapana.

-- Amen, lausui isäni. -- Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä
aikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.

Apotti jatkoi kertomustaan:

-- Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle
Ulrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen
puheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen
useita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin
peräkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana.
Sitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan
kirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä
kallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi
folio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin
sidottuina, hänen vaakunallaan ja kultakirjaimilla varustettuina.
Uskallan sanoa, että se on hyvä teos.

Olisi riippunut ainoastaan omasta tahdostani vanheta rauhallisissa
opinnoissa tämän korkean hengellisen miehen luona. Mutta minä
rakastin maaherran rouvan kamarineitiä. Teidän ei tule silti tuomita
minua liian ankarasti. Hän oli tumma, lihava, vilkas, tuores: itse
Pyhä Pacomius olisi häntä rakastanut. Eräänä päivänä hän matkusti
etsimään onneaan Parisista. Seurasin häntä sinne. Mutta minä en
ollenkaan hoitanut asioitani siellä yhtä hyvin kuin hän omiaan.
Tulin hänen suosituksellaan rouva de Saint-Ernest'in, oopperan
tanssijattaren, palvelukseen, ja hän, kykyni tuntien, käytti minua
kirjoittamaan hänen oman sanelunsa mukaan häväistyskirjan neiti
Davilliers'sta, jota vastaan hänellä oli jotakin valitettavaa. Minä
olin sangen hyvä kirjuri ja ansaitsin todellakin ne viisikymmentä
_écu'tä_ [1 écu = 5 frangia], jotka oli luvattu minulle. Kirja
painettiin Amsterdamissa, Marcus Mikael Rey'n liikkeessä,
allegorisella kansikuvalla varustettuna, ja neiti Davilliers sai
ensimmäisen kappaleen juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen
oli astuttava näyttämölle Armidan suurta aariata laulaakseen. Viha
teki hänen äänensä käheäksi ja vapisevaksi. Hän lauloi väärin ja sai
vihellyksiä. Kun hänen osansa oli lopussa, hän juoksi puutereineen
ja pönkkähameineen oopperan intendentin luo, joka ei voinut häneltä
kieltää mitään. Hän heittäysi itkien tämän jalkojen juureen ja huusi
kostoa. Saatiin pian tietää, että rouva de Saint-Ernest oli iskun
alkujuuri.

Häntä tutkittiin, pakotettiin, uhattiin, hän ilmiantoi minut, ja
minut teljettiin Bastiljiin, jossa istuin neljä vuotta. Jonkin verran
lohdutti minua siellä Boëtiuksen ja Cassiodoruksen lukeminen.

Sieltä päästyäni olen pitänyt julkista kirjurikojua Pyhien Viattomien
kirkkomaalla ja käyttänyt rakastuneiden palkkapiikojen hyväksi kynää,
jonka tehtävä ennemmin olisi ollut kuvata Rooman kuuluisia miehiä
ja selittää kirkkoisien kirjoituksia. Sain pari _liard'ia_ [2 1/2
penniä] lemmenkirjeestä, ja se on ammatti, joka pikemmin tappaa kuin
elättää minut. Mutta en unohda, että Epiktetos oli orja ja Pyrrho
puutarhatyömies.

Nyt juuri olin, suuren, onnellisen sattuman kautta, ansainnut _écu'n_
nimettömän kirjeen kirjoittamisella. En ollut syönyt kahteen päivään.
Lähdinkin heti liikkeelle ravintolaa etsimään. Näin kadulta teidän
valaistun nimikilpenne ja tulen teidän uunistanne, jonka iloinen
leimu kajasti ikkunoihin. Tunsin teidän kynnyksellänne herkullisen
hajun. Astuin sisälle. Rakas isäntä, te tunnette nyt elämäkertani.

-- Huomaan, että olette kunnon mies, vastasi isäni, ja paitsi tuota
hugenottihistoriaa ei teillä mielestäni ole mitään kaduttavaa.
Kätenne! Me olemme ystäviä. Mikä teidän nimenne on?

-- Jérôme Coignard, jumaluusopin tohtori, viisaustieteen lisensiaatti.



3.


Todellakin ihmeellinen on syiden ja seurausten ketju kaikissa
inhimillisissä asioissa. Hra Jérôme Coignard oli oikeassa, kun hän
sanoi:

"Ei voi katsella tätä iskujen ja vasta-iskujen sarjaa, joiden
muodossa meidän kohtalomme törmäävät vastakkain, täytymättä
tunnustaa, että Jumala täydellisyydessään ei ole vailla sukkeluutta,
mielikuvitusta eikä koomillista kykyäkään. Päinvastoin hän on mestari
ilveilyssä, kuten kaikessa muussakin, ja jos hän inspiroituaan
Mooseksen, Davidin ja profeetat, suvaitsisi inspiroida hra Le Sagen
ja markkinarunoilijat, hän varmaan sanelisi heille mitä huvittavimpia
harlekiini-hassutuksia."

Syy siihen, että minä sain oppia latinaa, oli siis se, että
järjestyksenvalvojat ottivat kiinni veli Angen ja että hän joutui
kirkolliseen karsseriin, koska hän oli pahoinpidellyt veitsiseppää
_Pienen Bakkoksen_ köynnösmajassa. Hra Jérôme Coignard täytti
lupauksensa. Hän antoi minulle tuntejaan, ja kun hän huomasi, että
olin älykäs ja oppivainen, hän huvikseen harjoitti minua ymmärtämään
muinaiskansojen kirjallisuutta. Muutamissa vuosissa hän teki minusta
sangen hyvän latinantaitajan.

Olen säilyttänyt hänen muistoaan kohtaan kiitollisuuden, joka
ei ole loppuva ennen kuin kuolemassa. Minun kiitollisuusvelkani
koko suuruus häntä kohtaan käy täysin käsitettäväksi, kun sanon,
että hän viljellessään järkeäni ei laiminlyönyt kehittää myöskään
sydäntäni ja sieluani. Hän lausuili minulle Epiktetoksen _Ajatelmia_,
Pyhän Basiliuksen _Keskustelemuksia uskonnosta_ ja Boëtiuksen
_Lohdutuksia_. Hän valaisi minulle kauniilla otteilla stoalaisten
filosofian. Mutta hän esitti sen kaikessa korkeudessaan vain
iskeäkseen sen sitä alemma tomuun kristillisen filosofian edessä.
Hän oli ylevä jumaluusoppinut ja hyvä katolilainen. Hänen uskonsa
oli säilynyt eheänä hänen rakkaimpien unelmiensa ja oikeutetuimpien
toivojensa raunioilla. Eivät hänen heikkoutensa, hänen virheensä
eivätkä erehdyksensä, joita hän ei yrittänytkään peittää tahi
kaunistella, olleet voineet horjuttaa hänen luottamustaan
jumalalliseen hyvyyteen. Ja tunteakseen hänet oikein täytyy tietää,
että hän huolehti iäisestä autuudestaan niissäkin tilaisuuksissa,
joissa hänen näennäisesti olisi luullut siitä vähimmän välittävän.
Hän istutti minuun hurskaita ja valistuneita periaatteita. Hän
koki voimiensa mukaan myös kiinnittää minua hyveeseen ja tehdä
sen minulle, niin sanoakseni, kodikkaaksi ja tuttavalliseksi,
esimerkeillä, jotka hän otti Zenon elämästä.

Opettaakseen minua ymmärtämään paheen vaaroja hän ammensi
todistuskappaleensa läheisemmästä lähteestä, uskoen minulle, että hän
rakastamalla liiaksi viiniä ja naisia oli menettänyt kunnian nousta
kollegion kateederiin, pitkään kaapuun ja nelikulmaiseen päähineeseen
puettuna.

Näihin harvinaisiin ansioihin hänellä yhtyi kestävyys ja
uutteruus, ja hän antoi minulle tuntejaan täsmällisyydellä, mitä
ei olisi odottanut mieheltä, joka niinkuin hän oli altis kaikille
kulkurielämän oikuille ja jota alinomaa vähemmän tieteellisen kuin
seikkailurikkaan kohtalon myrskyt häilyttivät. Tämä ahkeruus johtui
hänen hyvyydestään ja osaksi myöskin hänen erikoisesta rakkaudestaan
Saint-Jacques-katua kohtaan, joka tarjosi tyydytystä sekä hänen
ruumiillisille että henkisille tarpeilleen. Annettuaan minulle
valistuneen oppituntinsa, jonka aikana hän pisti poskeensa vankan
aterian, hän poikkesi _Pieneen Bakkokseen_ ja _Pyhän Katarinan kuvan_
kirjakauppaan. Näin oli hänellä tämän pienen maapilkun päällä, joka
oli hänen paratiisinsa, vierekkäin sekä kirjoja että virkistävää
viiniä.

Hänestä oli tullut vakinainen kävijä kirjakauppias Blaizot'n luona,
joka otti kohteliaasti vastaan hänet, vaikka hän selaili kaikkia
kirjoja niistä yhtään ostamatta. Ja oli ihmeellinen näytelmä nähdä
kunnon mestariani myymälän perällä, nenä kiinni jossakin juuri
Hollannista saapuneessa kirjassa, kun hän silloin tällöin kohotti
päätään keskustellakseen tarpeen mukaan, aina samalla hymyilevällä
ylitsevuotavalla tietorikkaudella, milloin niistä yleismaailmallisen
monarkian suunnitelmista, joita sanottiin kuningasvainajan
harrastaneen, milloin taas jonkun rahamiehen ja teatterinaisen
lemmenseikkailuista. Hra Blaizot ei väsynyt kuuntelemaan. Hän oli
pieni, kuivahko ja säntillinen ukko, yllään kirpunväriset housut ja
sortuukki, jalassa harmaat villasukat. Minä ihailin suuresti häntä
enkä voinut kuvitella mitään kauniimpaa kohtaloa maailmassa kuin
myyskennellä, kuten hän, kirjoja _Pyhän Katarinan kuvassa_.

Eräs muisto lisäsi myös osaltaan sitä salaperäistä vetovoimaa, jota
tunsin hra Blaizot'n kirjakauppaa kohtaan. Siellä minä olin eräänä
päivänä varhaisimmassa nuoruudessani nähnyt ensimmäisen kerran
alastoman naisen kuvan. Minä näen sen vieläkin edessäni. Se oli
Eeva, erään raamatun puupiirroksena. Hänellä oli iso vatsa ja hiukan
lyhyenlännät jalat, ja hän keskusteli käärmeen kera hollantilaisessa
maisemassa. Tämän puupiirroksen omistaja herätti minussa siitä saakka
kunnioitusta, joka sittemmin vain kasvoi, kun hra Coignard oli
opettanut minut kirjoja rakastamaan.

Kuudentoista vanhana minä taisin melkoisesti latinaa ja hiukan
kreikkaa. Kunnon mestarini lausui silloin isälleni:

-- Eikö teidän mielestänne, hyvä isäntä, ole sopimatonta antaa nuoren
oppineen, joka lukee Ciceroa, käydä puettuna kuin kokkipoika?

-- Sitä en ole ajatellut, vastasi isäni.

-- On totta, sanoi äitini, että meidän tulisi antaa pojallemme
ruudukas, puoliliinainen liivi. Hän on miellyttävä olennoltaan, hän
käyttäytyy hyvin ja hän on saanut kunnollisen kasvatuksen. Hän on
oleva kunniaksi vaatteilleen.

Isäni mietti tuokion ja kysyi sitten, missä määrin mahtoi olla hyvien
tapojen mukaista paistinkokille käydä ruudukkaaseen liiviin puettuna.
Mutta apotti Coignard selitti hänelle, että runotarten kasvatista
ei koskaan tulisi paistinkokkia, vaan että se aika oli jo sangen
lähellä, jolloin minä voisin papintakkiin pukeutua.

Isäni huokasi ajatellessaan, että minusta ei hänen jälkeensä
tulisikaan Parisin paistinkokkien ammattikunnan lipunkantajaa.
Ja äitini aivan säteili ilosta ja ylpeydestä, kun hän kuvitteli
poikaansa kirkonmiehenä.

Uuden, ruudukkaan liivini ensimmäinen vaikutus minuun oli
itsetuntoani kohottava, ja se rohkaisi minua hankkimaan naisesta
täydellisemmän käsityksen kuin minkä hra Blaizot'n Eeva oli kerran
ollut omiaan antamaan. Tätä tarkoitusta varten minä ajattelin
luutunsoittajatar Jeannettea ja pitsinnyplääjätär Cathérinea, jonka
näin parikymmentä kertaa päivässä kulkevan paistintupamme ohi,
näyttäen sateisella ilmalla sirotekoista nilkkaa ja pientä jalkaa,
jonka kärki hypähteli katukiveltä toiselle. Jeannette oli vähemmän
kaunis kuin Cathérine. Hän oli myös vähemmän nuori ja vähemmän
huolellinen puvustaan. Hän oli kotoisin Savoiesta ja hän kävi
puettuna kuin karjapiika, päässään rantuinen huivi, joka peitti hänen
hiuksensa. Mutta hänellä oli se ansio, että hän ei kursaillut ja
että hän ymmärsi mitä häneltä pyydettiin, jo ennenkuin oli puhuttu
siitä. Hänen luonteensa oli erittäin sopiva minun ujoudelleni. Eräänä
iltana, Saint-Benoit-le-Bétourné-kirkon porttiholvissa, joka on
kivipenkeillä reunustettu, hän opetti minulle, mitä minä en tietänyt
vielä ja minkä hän jo aikoja sitten tiesi. Mutta minä en ollut
hänelle siitä niin kiitollinen kuin minun olisi pitänyt olla, vaan
ajattelin ainoastaan, miten sovelluttaa hänen antamansa kokemukset
toisiin kauniimpiin tyttölapsiin. Kiittämättömyyteni puolustukseksi
minun on kuitenkin mainittava, että Jeannette luutunsoittajatar ei
pitänyt näitä oppituntejaan tärkeämpinä kuin minäkään ja että hän
tuhlasi niitä kaikille sen kaupunginosan katupojille.

Cathérine oli torjuvampi tavoiltaan. Minä pelkäsin kovasti häntä
enkä uskaltanut sanoa hänelle, kuinka kaunis hän oli mielestäni.
Hän puolestaan pilkkasi minua lakkaamatta eikä jättänyt yhtään
tilaisuutta käyttämättä härnätä minua, mikä luonnollisesti sai minut
kaksin verroin hämilleni. Hän pisteli minua siitä, että minulla ei
ollut parranhaiventakaan leuassani. Se saattoi minut punastumaan, ja
minä olisin tahtonut vaipua maan alle. Teeskentelin hänet nähdessäni
synkkää ja murheellista ulkomuotoa. Koetin myös ylenkatsoa häntä.
Mutta hän oli epäilemättä liian kaunis, että ylenkatseeni olisi
voinut olla todellista.



4.


Sinä yönä, Epifaniaan yönä, jolloin minä täytin yhdeksäntoista
vuotta, taivaan heitellessä märkää lunta ja kylmää kosteutta, joka
tunki luihin ja ytimiin, sekä jäisen tuulen soitellessa _Kuningatar
Hanhenjalan_ kirahtelevaa katukilpeä, paloi paistintuvassa kirkas
tuli, jonka savuun hanhenmaksan hyvänhajuinen tuoksu sekaantui, ja
liemi höyrysi valkealla pöytäliinalla, jonka ääressä hra Jérôme
Coignard, isäni ja minä istuimme. Äitini seisoi tapansa mukaan talon
isännän takana valmiina häntä palvelemaan. Hän oli jo täyttänyt
apotin ruukun, kun ovi aukeni ja me näimme veli Angen sangen
kalpeana, nenä punaisena ja parta vettä valuvana kynnyksellä. Isäni
hämmästyi niin, että nosti kapustansa aina katon savuttuneihin
hirsiin saakka.

Isäni hämmästys oli helposti selitettävissä. Veli Ange, joka ensi
kerralla, pahoinpideltyään ontuvaa veitsiseppää, oli hävinnyt
kuudeksi kuukaudeksi, oli nyt ollut kokonaista kaksi vuotta kateissa
mitään itsestään ilmoittamatta. Hän oli lähtenyt keväällä, hänellä
oli ollut pyhäinjäännöksillä lastattu aasi ja, mikä pahempi,
begiini-nunnaksi puettu Cathérine seurassaan. Sen koommin ei oltu
kuultu heidän kohtaloistaan, mutta _Pienessä Bakkoksessa_ oltiin
tietävinään, että pikku veli ja pikku sisar olivat Toursin ja
Orleansin välillä joutuneet tekemisiin kirkollisen oikeuden kanssa.
Puhumattakaan siitä, että eräs Saint-Benoît'n virkaatekevistä
papeista kirkui kuin piru, väittäen että tämä hirtehinen kapusiiniksi
oli varastanut hänen aasinsa.

-- Kuinka? huudahti isäni, -- eikö tuo konna istu luostarinsa
vankikomerossa? Ei ole enää mitään oikeutta valtakunnassa.

Mutta veli Ange luki _Benedicite'n_ ja teki ristinmerkin liemimaljan
yli.

-- Ohoh! sanoi isäni, -- ei mitään ilveitä, kaunis lintuseni! Ja
tunnustakaa, että olette istunut kirkon vankilassa ainakin toisen
niistä kahdesta vuodesta, joina teidän Belsebub-naamanne ei ole
näkynyt seurakunnassa. Saint-Jacques-katu on tällä aikaa ollut
kunniallisempi ja koko kaupunginosa arvossapidetympi. Roviolle tuo
vanha syntipukki, joka lähtee laitumelle toisen aasin kanssa ja
tytön, joka on kaiken maailman oma!

-- Kenties, vastasi veli Ange, silmät alasluotuina ja kädet hihoihin
kätkettyinä, -- kenties mestari Léonard tarkoittaa Cathérinea,
joka minulla on ollut onni kääntää ja johdattaa parempaan elämään,
niin että hän itse palavasti pyysi seurata minua ja minun
pyhäinjäännöksiäni ja tehdä kerallani kauniita toivioretkiä, eritoten
Chartres'in mustan madonnan luo? Minä suostuin siihen ehdolla,
että hän pukeutui hengellisen säädyn mukaisesti. Ja sen hän teki
nurkumatta.

-- Pitäkää suunne! vastasi isäni, -- te olette irstailija. Te ette
ollenkaan kunnioita pukuanne. Palatkaa sinne, mistä tulitte, tai
menkää katsomaan, jos teitä huvittaa, onko Kuningatar Hanhenjalalla
kylmänvihoja.

Mutta äitini viittasi munkin istumaan lieden katoksen alle, minkä hän
myös teki aivan rauhallisesti.

-- Täytyy antaa anteeksi kapusiineille, sanoi apotti, sillä he
tekevät syntiä pahaa tarkoittamatta.

Isäni pyysi hra Coignardia, että tämä ei enää puhuisi mokomasta
lurjuksesta, jonka pelkkä nimi jo sai hänen korvansa kuumenemaan.

-- Mestari Léonard, sanoi apotti, filosofia taivuttaa sielun
lempeyteen. Omasta puolestani minä mielelläni annan synninpäästön
kaikille konnille, veijareille ja raadollisille. Vieläpä menen niin
pitkälle, että en ollenkaan kanna kaunaa hyviä ihmisiä kohtaan,
vaikka onkin paljon öykkäreitä heidän säädyssään. Jos te, mestari
Léonard, minun tavallani olisitte seurustellut arvossapidettyjen
henkilöiden kanssa, niin tietäisitte, että he eivät ole enemmän
arvoisia kuin muutkaan ja että heidän tapansa liikkua maailmassa on
usein paljon epämiellyttävämpi. Minä olen istunut Séez'n piispan
kolmannessa pöydässä, ja kaksi mustapukuista palvelijaa seisoi
sivullani: Sovinnaisuus ja Ikävyys.

-- Täytyy myöntää, sanoi äitini, että piispan palvelijoilla oli
ikävät nimet. Miksi heidän nimensä eivät olleet Champagne, Oliv tai
Frontin, kuten tapa on?

Apotti jatkoi:

-- Tosin eräät ihmiset tulevat toimeen helposti niissä
epämukavuuksissa, joita elämä suurellisten luona tuo mukanaan.
Niinpä oli Séez'n piispan toisessa pöydässä eräs sangen kohtelias
kaniikki, joka pysyi viimeiseen hengenvetoonsa saakka juhlamenojen
mukaisena. Kuullessaan, että hän oli kuolemaisillaan, meni piispa
katsomaan häntä hänen kamariinsa ja tapasi hänet henkihieverissä.
"Ah!" sanoi kaniikki, "minun täytyy pyytää anteeksi teidän
korkea-arvoisuudeltanne, että minun on kuoltava teidän edessänne".
-- "Kuolkaa, kuolkaa, älkää ollenkaan kursailko!" vastasi piispa
hyväntahtoisesti.

Samassa äitini toi paistin ja asetti sen pöydälle liikkeellä, joka
oli niin kodikkaan vakava, että isäni tuli liikutetuksi ja huudahti
äkkiä suu täynnä:

-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.

-- Rouva Ménétrier, virkahti kunnon mestarini, -- on todellakin
verrattava raamatun lujaluonteisiin naisiin. Hän on puoliso Jumalan
mielen mukaan.

-- Jumalan kiitos! sanoi äitini, minä en ole koskaan pettänyt
uskollisuutta, jonka olen vannonut miehelleni Léonard Ménétrier'lle,
ja toivon, nyt kun pahin on ohitse, voivani säilyttää sen kuolemaani
saakka. Näkisin mielelläni, että hän pitäisi uskollisuutensa minua
kohtaan, niinkuin minä uskollisuuteni häntä kohtaan.

-- Hyvä rouva, minä olen nähnyt ensi silmäyksellä, lausui apotti,
että te olette kunniallinen nainen, sillä minä tunsin teidän
läheisyydessänne sielunrauhan, joka oli pikemmin taivaallista kuin
maallista laadultaan.

Äitini, joka oli yksinkertainen, mutta ei ollenkaan tuhma, ymmärsi
varsin hyvin, mitä apotti tarkoitti, ja vastasi vuorostaan, että jos
tämä olisi tuntenut hänet pariakymmentä vuotta aikaisemmin, hän olisi
tavannut aivan toisen ihmisen kuin miksi hän oli tässä paistintuvassa
muodostunut, jossa hänen ulkonainen kauneutensa oli haihtunut pois
vartaiden keskellä, uuninhehkussa ja patojen höyryssä. Ja kun hän
nyt tunsi itsensä loukatuksi, hän kertoi, että Auneaun leipuri oli
pitänyt häntä kyllin mieluisenaan tarjotakseen hänelle sokerikakkuja,
joka kerta kun hän kulki tämän paistinuunin ohi. Ja lopuksi, hän
lisäsi vilkkaasti, ei ole olemassa tytärtä tai vaimoa niin rumaa,
ettei hän voisi tehdä syntiä, jos se häntä haluttaa.

-- Tämä kunnon vaimo on oikeassa, sanoi isäni. -- Minä muistan,
että ollessani oppipoikana _Kuninkaallisen hanhen_ paistintuvassa,
Saint-Denis'n portin lähellä, sanoi isäntäni, joka siihen aikaan
oli ammattikunnan lipunkantaja, samoin kuin minä nyt olen, kerran
minulle: "Minusta ei koskaan tule aisankannattajaa, vaimoni on
liian ruma minua pettääkseen." Tästä sanasta minä sain ajatuksen
koettaa sitä, mitä hän piti mahdottomana. Minä onnistuin, heti ensi
yrityksellä, eräänä aamuna, jolloin hän oli La Valléessa. Hän oli
oikeassa, hänen vaimonsa oli todellakin sangen ruma; mutta hänen
vaimonsa oli älykäs ja osasi olla kiitollinen.

Äitini suuttui kovasti tästä jutusta ja sanoi, että perheenisän ei
sopinut pitää moisia puheita vaimolleen ja pojalleen, jos hän tahtoi
säilyttää näiden kunnioituksen.

Hra Jérôme Coignard, joka näki hänen aivan punoittavan vihasta,
käänsi keskustelun toisaanne taitavalla hyväntahtoisuudella. Hän
kysyi äkkiä veli Angelta, joka istui kädet hihoihin vedettyinä
nöyrästi tulen ääressä:

-- Pikku veli, hän sanoi, mitä pyhäinjäännöksiä te Cathérinen kanssa
veitte mukananne toisen apulaispapin aasin selässä? Kenties housunne,
joita te sallitte uskovaisten suudella, erään köydenpunojan esimerkin
mukaan, jonka seikkailun Henry Estienne kertoo?

-- Ah, herra apotti, vastasi Veli Ange, marttyyrin näköisenä, joka
kärsii totuuden edestä, -- ne eivät suinkaan olleet minun housuni,
vaan Pyhän Eustaciuksen sääriluu.

-- Sen minä olisin voinut vannoa, ellei se olisi synti, huudahti
apotti heiluttaen ilmassa linnunsäärtä. -- Nämä kapusiinit
tyrkyttävät ihmisille pyhimyksiä, joista kunnon kirkkohistorioitsijat
eivät tiedä sanaakaan. Ei Tillemont eikä Fleury puhu mitään tästä
Pyhästä Eustaciuksesta, jolle on aivan väärin omistettu eräs kirkko
Parisissa, kun on kerran olemassa niin monta uskottavain kirjailijain
tunnustamaa pyhimystä, jotka vielä turhaan odottavat tuota kunniaa.
Tämän Eustaciuksen elämäkerta on kudos mitä naurettavimpia tarinoita.
Samoin on laita Pyhän Katarinan, jota ei ole koskaan ollut muualla
kuin jonkun huonon bysanttilaisen munkin mielikuvituksessa. En tahdo
kuitenkaan olla liian ankara tätä jälkimmäistä kohtaan, koska hän
on kynäniekkojen suojeluspyhä ja koska näemme hänet myös neuvomassa
tietä kunnon hra Blaizot'n katukilvessä hänen kirjakauppaansa, joka
on rattoisin paikka maan pinnalla.

-- Minulla oli myös, virkahti tyynesti pikku veli, -- Pyhän Maria
Egyptiläisen kylkiluu.

-- Oh! oh! mitä häneen tulee, huudahti apotti heittäen linnunluunsa
lattialle, -- niin pidän häntä todellakin sangen pyhänä, sillä hän
antoi elämässään kauniin esimerkin nöyryydestä.

-- Te tiedätte, hyvä rouva, lisäsi hän, nykäisten hihasta äitiäni,
-- että Pyhä Maria Egyptiläinen Meidän Herramme haudalle tekemällään
toivioretkellä joutui syvän joen rantaan, ja kun hänellä ei ollut
lauttarahaa, hän maksoi lauttureille omalla ruumiillaan. Mitä te
siitä sanotte, hyvä rouva?

Äitini kysyi ensin, oliko kertomus oikein tosi. Kun apotti vakuutti
hänelle, että se seisoi painetuissa kirjoissa ja oli maalattu
Jussiennen kirkon ikkunaan, piti hän sitä uskottavana.

-- Minun mielestäni, sanoi äitini, täytyy olla yhtä synnitön kuin
hän menetelläkseen sillä tavoin syntiä tekemättä. Minä puolestani en
uskaltaisi sitä.

-- Mitä minuun tulee, sanoi apotti, niin olen tässä asiassa yhtä
mieltä terävimpien jumaluusoppineiden kanssa ja hyväksyn tuon
pyhän naisen käytöksen täydellisesti. Hän oli tällä käytöksellään
opetukseksi kunniallisille naisille, jotka liian itsepintaisesti ja
ylpeästi pitävät kiinni itsekylläisestä hyveestään. Jos ajatellaan
oikein asiaa, on eräänlaista aistillisuutta siinä, että arvostaa
liian korkealle lihaansa ja säilyttää liian innokkaalla huolella
sitä, jota on halveksittava. On aviovaimoja, jotka luulevat,
että heillä on jokin sisällinen aarre vartioitavanaan, ja jotka
silminnähtävästi liioittelevat Jumalan ja hänen enkeliensä
mielenkiintoa heidän arvoisaa persoonaansa kohtaan. He katsovat
jollakin tavoin olevansa ruumiillistuneita pyhiä sakramentteja.
Pyhä Maria Egyptiläinen oli viisaampi tässä suhteessa. Vaikka hän
oli kaunis ja luotu miellyttämään, hän katsoi, että oli turhaa
ylpeyttä katkaista toivioretkeään niin itsessään vähäpätöisen asian
vuoksi, joka oli pikemmin kuoletettava paikka kuin mikään kallis
korukalu. Hän kuoletti sen, hyvä rouva, ja niin pääsi hän ihailtavan
nöyryytensä avulla katumuksentekijäin tietä vaeltamaan, jolla hän sai
aikaan monta suurta ihmetyötä.

-- Herra apotti, virkkoi äitini, minä en teitä ymmärrä ollenkaan. Te
olette aivan liian oppinut minulle.

-- Tuo suuri pyhimys, sanoi veli Ange, on maalattu luonnollisessa
koossa minun luostarini kappeliin, ja koko hänen ruumiinsa on Jumalan
ihmeellisen armon kautta peitetty pitkillä ja paksuilla haivenilla.
Tämän maalauksen mukaan on tehty muotokuvia, ja teille, hyvä rouva,
tahdon minä tuoda oikein siunatun kuvan hänestä.

Heltyneenä pisti äitini hänen eteensä keittokupin isäni selän taitse,
ja kunnon munkki, istuen liedentuhkassa, kastoi ääneti partansa
hyvältä-höyryävään lihaliemeen.

-- Hetki on tullut, sanoi isäni, avata yksi niistä viinipulloista,
jotka pidän suuria juhlia, kuten joulua, kolmen pyhän kuninkaan
ja Pyhän Laurentiuksen päiviä varten varattuina. Ei mikään ole
miellyttävämpää kuin juoda hyvää viiniä rauhallisessa kodissaan,
turvassa kaikilta tunkeilijoilta.

Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovi aukeni ja musta, pitkä
mies syöksyi paistintupaan lumen ja tuulen pyrynä.

-- Salamanteri! Salamanteri! huusi hän.

Ja kenestäkään välittämättä hän kumartui lieden yli ja liikutteli
sen kekäleitä keppinsä kärjellä, suureksi vaurioksi veli Angelle,
joka niellen tuhkaa ja hiiliä keitossaan yski kuollakseen. Ja musta
mies liikutti vielä kekäleitä ja huusi: "Salamanteri! Minä näen
Salamanterin!", samalla kuin hänen varjonsa tulen levottomassa
loisteessa kuvastui kattoon suuren petolinnun muotoisena.

Isäni oli hämmästynyt ja loukkaantunut vieraan käytöstavasta. Mutta
hän osasi hillitä itsensä. Hän nousi, lähestyi liettä ruokaliina
kainalossaan ja kumartui sen yli nojaten reisiinsä nyrkeillään.

Kun hän oli riittävästi katsellut hämmennettyä takkavalkeaansa ja
tuhan peittämää veli Angea, hän sanoi:

-- Teidän armonne suokoon anteeksi minulle, mutta minä näen tässä
vain pahanilkisen munkin enkä mitään salamanteria.

-- Enkä haluakaan nähdä, lisäsi hän sitten, -- sillä sikäli kuin minä
olen kuullut, se taitaa olla inhoittava eläin, karvainen, sarvipäinen
ja pitkäkyntinen.

-- Mikä erehdys! vastasi musta mies. -- Salamanterit ovat naisten
kaltaisia, tai paremmin sanoen luonnottarien, ja heidän kauneutensa
on täydellinen. Mutta minä olen todellakin yksinkertainen kysyessäni,
huomaatteko te häntä. Täytyy olla filosofi nähdäkseen salamantereita,
ja minä epäilen, tokko tässä keittiössä on ketään filosofia.

-- Te erehdytte ehkä, hyvä herra, sanoi apotti Coignard. -- Minä olen
jumaluusopin tohtori ja viisaustieteen lisensiaatti. Olen sangen
visusti tutkinut kreikkalaisia ja roomalaisia moralisteja, joiden
perustotuudet ovat vahvistaneet minun sieluani elämäni monissa
vastoinkäymisissä, ja olen eritoten Boëtiusta käyttänyt lääkkeenä
kaikkia olevaisuuden ahdingoita vastaan. Ja tässä vierelläni istuu
oppilaani Jakobus Paistinkääntäjä, joka osaa ulkoa Publius Syriuksen
ydinlauselmat.

Tuntematon käänsi apottiin keltaisen silmäparinsa, joka paloi
omituisella loistolla kotkannenän päällä, ja pyysi anteeksi
kohteliaisuudella, suuremmalla kuin hänen hurjasta ulkomuodostaan
päättäen olisi voinut odottaa, että hän ei heti ollut huomannut niin
ansiokkaan henkilön läsnäoloa.

-- On varsin todennäköistä, hän lisäsi, että tämä salamanteri tuli
tänne teidän tai teidän oppilaanne vuoksi. Minä näin hänet sangen
selvään kadulta käydessäni ohi paistintuvan. Hän näyttäytyisi vielä
selvemmin, jos tuli palaisi virkeämmin. Siksi täytyy kohentaa
kovasti, niin pian kuin on luultavaa, että uunissa on salamanteri.

Ensimmäinen liike, minkä tuntematon teki jälleen liikutellakseen
lieden tuhkaa, sai veli Angen levottomaksi; hän peitti liemikuppinsa
vaipanliepeellään ja sulki silmäluomensa.

-- Hyvä herra, jatkoi salamanteri-mies, -- sallikaa, että nuori
oppilaanne lähestyy liettä ja sanoo, eikö hän näe jotakin naisen
näköistä tulen päällä liihoittelevan.

Juuri tällä hetkellä taipui savu, joka kiemurteli kohti
liedenlaipiota, aivan erikoisella suloudella ja muodosti pyöreitä
kuvioita, jotka voivat näyttää kaartuvilta reisiltä, ehdolla että
jännitti mielikuvituksensa juuri siihen suuntaan. En siis kokonaan
valehdellut sanoessani, että mahdollisesti näin jotakin.

Tuskin olin antanut tämän vastauksen, kun tuntematon kohotti
suhdattoman pitkän käsivartensa ja löi minua nyrkillään olkapäähän
niin lujasti, että luulin solisluuni murtuvan.

-- Lapseni, sanoi hän sitten sangen lempeällä äänellä, luoden minuun
hyväntahtoisia silmäyksiä, -- minun täytyi antaa teille tämä voimakas
vaikutus, että te ette koskaan unohtaisi nähneenne salamanteria. Se
on merkki siitä, että olette määrätty tulemaan oppineeksi mieheksi
ja kenties kerran maagikoksi. Jo teidän kasvonne olivat myös omiaan
herättämään minussa edullista ennakkokäsitystä teidän älystänne.

-- Hyvä herra, sanoi äitini, hän oppii kaiken, mitä hän tahtoo, ja
hänestä on tuleva apotti, jos se on Jumalalle otollista.

Hra Jérôme Coignard lisäsi, että minä olin hyötynyt jotakin hänen
opetuksestaan, ja isäni kysyi oudolta, eikö hänen armonsa tahtonut
syödä jotakin.

-- Minun ei tarvitse syödä, vastasi mies, ja minulle on helppoa
viettää vuosi tai enemmänkin nauttimatta mitään ravintoa, paitsi
erästä valionestettä, jonka ainekset ovat tunnetut ainoastaan
filosofeille. Tämä kyky ei ole suinkaan erikoista juuri minulle.
Se on yhteinen kaikille viisaille, ja tiedetään, että kuuluisa
Cardan pidättyi useita vuosia kaikesta ravinnosta, kärsimättä siitä
vähintäkään haittaa. Päinvastoin hänen henkensä saavutti tämän ajan
kuluessa harvinaisen eloisuuden. Kuitenkin, lisäsi filosofi, tahdon
syödä mitä tarjoatte, vain ollakseni teille kohtelias.

Ja hän istui kursailematta meidän pöytäämme. Juuri silloin veli
Ange sysäsi hiljaa jakkaransa minun ja mestarini tuolin väliin ja
hierautui siihen juuri oikeassa silmänräpäyksessä saadakseen osansa
siitä peltokana-pasteijasta, jota äitini äsken oli tarjonnut meille.

Filosofi heitti viittansa tuolin selustalle, ja me näimme, että
hänellä oli timanttinapit puvussaan. Hän istui ajatuksissaan. Hänen
nenänsä varjo lankesi hänen suulleen, ja hänen kourut poskensa
vaipuivat leukaluihin. Hänen synkkä tuulensa tarttui koko seuraan.
Itse mestarinikin joi äänettömänä. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin
se, minkä pikku munkki sai aikaan pasteijaa pureskellessaan.

Äkkiä filosofi sanoi:

-- Mitä enemmän minä ajattelen, sitä vakuutetummaksi tulen, että
salamanteri tuli tänne tuon nuoren pojan vuoksi.

Ja hän osoitti minua veitsensä kärjellä.

-- Armollinen herra, lausuin minä hänelle, -- jos salamanterit
todellakin ovat sellaisia kuin te sanotte, se varmaan on ollut suuri
kunnia minulle ja minä olen siitä hänelle syvästi kiitollinen.
Mutta totta puhuen, minä pikemmin aavistin kuin näin sen, ja
tämä ensimmäinen kohtaaminen on herättänyt uteliaisuuteni sitä
tyydyttämättä.

Kunnon mestarini oli tukehtumaisillaan halusta määritellä oma
mielipiteensä.

-- Hyvä herra, hän sanoi äkkiä painokkaasti filosofille: -- minä
olen viidenkymmenenyhden vuoden vanha, jumaluusopin tohtori ja
viisaustieteen lisensiaatti. Olen lukenut kaikki kreikkalaiset
ja latinalaiset kirjailijat, joita ei ajan vääryys ja ihmisten
pahuus ole hukuttanut, enkä ole nähnyt heidän koskaan salamanteria
mainitsevan, josta minä teen sen järjellisen johtopäätöksen, että
niitä ei ollenkaan ole olemassa.

-- Anteeksi, sanoi veli Ange, puolipakahtuneena kauhusta ja
peltokanasta. -- Anteeksi, onnetonta kyllä, salamantereita
on olemassa, ja eräs jesuiittapappi, jonka nimi on haihtunut
muististani, on kirjallisuudessa käsitellyt niiden ilmestyksiä. Minä
olen itse nähnyt salamanterin eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on
Saint-Claude, rahvaan parissa oleskellessani. Se näyttäytyi liedessä,
liki pataa. Sillä oli kissan pää, kilpikonnan ruumis ja kalan pursto.
Minä heitin astian vihkivettä tuon elikon päälle, ja silloin se
heti haihtui ilmaan hirmuisella, kuin palavan paistin kärinällä, ja
kitkerän savun peittämänä, joka oli polttaa minulta silmät päästä. Ja
tämä kertomus on niin totta, että vähintään vielä kahdeksan päivää
sen jälkeen minun partani haisi palaneelle, joka on omiaan pätevämmin
kuin mikään muu todistamaan tämän elikon pahanilkistä luonnonlaatua.

-- Te teette pilaa meistä, pikku veli, sanoi apotti. -- Teidän
kilpikonnanne kissanpäineen ei ole todellisempi kuin tämän herran
keijukainenkaan. Ja sitäpaitsi se on inhoittava mielikuva.

Filosofi purskahti nauruun.

-- Veli Ange, hän sanoi, ei ole voinut nähdä viisasten salamanteria.
Kun joku tulen keijukaisista kohtaa kapusiinin, hän kääntää selkänsä
tälle.

-- Oh, sanoi isäni hohottaen, -- keijukaisen selkäkin on vielä liian
hyvä kapusiinille.

Ja koska hän oli hyvällä tuulella, hän viskasi ison paistinpalan
pikku munkille.

Äitini asetti ruoan keskelle pöytää ja otti siitä aiheen kysyäkseen,
olivatko salamanterit hyviä kristityltä, jota hän epäili, sillä hän
ei ollut koskaan kuullut, että tulen asukkaat ylistäisivät Herraa.

-- Hyvä rouva, vastasi apotti, useat jesuiittalaiset jumaluusoppineet
ovat tunnustaneet eräiden henkien olemassaolon, joita he nimittävät
_incubi_ ja _succubi_, jotka eivät oikeastaan ole pimeyden enkeleitä,
koska ne eivät anna ajaa pakosalle itseään vihkiveden pirskutuksella,
mutta jotka eivät kuulu myöskään voitollisen kirkon piiriin, sillä
niin kunniakkaat henget eivät olisi yrittäneet vietellä leipurin
vaimoa, kuten on tapahtunut Perugiassa. Mutta jos tahdotte tietää
minun mielipiteeni, niin ne ovat ennemmin jonkun ulkokullatun
likaisia mielikuvitelmia kuin jumaluusopin tohtorin näkyjä. On
vihattava näitä naurettavia saatanallisuuksia ja valitettava,
että kirkon miehet, jotka ovat syntyneet valkeudessa, muodostavat
itselleen maailmasta ja Jumalasta vähemmän ylevän käsityksen kuin
Platon tai Cicero pakanuuden pimeydessä. Jumala, sen uskallan
sanoa, on enemmän läsnäoleva _Scipion unessa_ kuin näissä mustissa
esityksissä pirujen-opista, joiden tekijät kuitenkin nimittävät
itseään kristityiksi ja katolilaisiksi.

-- Olkaa varuillanne, herra apotti, sanoi filosofi. -- Teidän
Ciceronne oli helpposanainen ja runsaspuheinen mies, mutta hän oli
arkipäiväinen henki eikä paljoa syventynyt salatieteisiin. Oletteko
koskaan kuullut puhuttavan Hermes Trismegistasta ja smaragdipöydästä?

-- Hyvä herra, virkkoi apotti, olen löytänyt erään hyvin vanhan
käsikirjoituksen, smaragdipöytää koskevan, Séez'n piispan
kirjastosta, ja olisin epäilemättä jonakin päivänä ottanut selon
siitä, ilman maaherran rouvan kamaripiikaa, joka matkusti Parisiin
onneaan etsimään ja sai minut nousemaan vankkureihin hänen
vierelleen. Eikä tuossa tapauksessa ollut mitään noituutta, herra
filosofi, minä tottelin vain luonnollisten sulojen lumousta:

    _Non facit hoc verbis; facie tenerisque lacertis
    devovet et flavis nostra puella comis._

    [Ei taikasanoilla, vaan katseella ja jäsenten siroudella
    ja keltakutreillaan tyttö meidät tenhoaa.]

-- Se on uusi todistus, sanoi filosofi, siitä että naiset ovat
tieteen vihollisia. Siksi on viisaan pysyteltävä joka suhteessa
heistä erillään.

-- Myöskin laillisessa avioliitossa ollen? kysyi isäni.

-- Eritoten laillisessa avioliitossa, vastasi filosofi.

-- Ah, kysyi isäni jälleen, -- mitä jää sitten teidän poloisille
viisaillenne, kun he saavat halun nauratella hiukan?

Filosofi sanoi:

-- Heille jää salamanterit.

Tämän kuullessaan veli Ange kohotti kauhistuneena nenänsä lautasesta.

-- Älkää noin puhuko, hyvä herra, mutisi hän. -- Munkkikuntani
kaikkien pyhien nimessä, älkää noin puhuko! Älkääkä unohtako, että
salamanteri ei ole muuta kuin piru itse, joka, kuten tiedetään,
pukeutuu mitä erilaisimpiin hahmoihin, milloin miellyttäviin, kun
hänen onnistuu peittää luonnollinen rumuutensa, milloin inhoittaviin,
jolloin hän antaa nähdä oikean olemuksensa.

-- Varokaa te vuorostanne, veli Ange, vastasi filosofi. -- Ja koska
te pelkäätte pirua, niin älkää häntä liiaksi vihoittako ja ärsyttäkö
kimppuunne ajattelemattomilla sanoillanne. Te tiedätte, että tuolla
vanhalla vihollisella, tuolla suurella vastaansanojalla, on yhä
edelleenkin sellainen valta hengen maailmassa, että Jumalan itsensä
täytyy ottaa lukuun hänet. Vielä enemmän: Jumala, joka pelkäsi häntä,
on tehnyt hänestä asiamiehensä. Olkaa varuillanne, pikku munkki: he
kaksi ovat salaliitossa!

Tuota puhetta kuullessaan kapusiini-parka luuli näkevänsä ja
kuulevansa pirun itsensä omassa persoonassaan, jota tuntematon
täydellisesti muistuttikin tulisilmineen, koukkunenineen, tummine
ihoineen ja pitkine, laihoine olentoineen. Hänen sielunsa, joka
jo ennaltaan oli järkytetty, joutui nyt pyhään peljästykseen. Hän
tunsi jo Pahan kynnet ruumiissaan, hänen joka jäsenensä rupesi
vapisemaan, hän pisti taskuunsa mitä ehti poimia makupaloja, nousi
hiljaa ja hiipi ovesta ulos, takaperin ja mutisten manauksia.
Filosofi ei huomannut sitä. Hän otti taskustaan pienen, rypistyneen,
pergamenttiin sidotun kirjan, aukaisi ja ojensi kunnon mestarilleni
ja minulle sen. Se oli vanha kreikkalainen teksti, täynnä lyhennyksiä
ja yhteenkirjoitettuja kirjaimia, ja näytti minusta aluksi
noitakirjalta. Mutta hra apotti Coignard asetti lasit nenälleen ja
rupesi, saatuaan kirjan sopivan välimatkan päähän, vallan helposti
lukemaan noita merkkejä, jotka pikemmin olivat kissan sotkemien
lankavyyhtien näköisiä kuin niiden yksinkertaisten ja rauhallisten
Pyhän Johannes Krysostomuksen kirjeiden, joista minä olin Platonin ja
evankelistain kielen oppinut.

Päätettyään lukemisensa hän sanoi:

-- Hyvä herra, tämä kohta on seuraavalla tavalla tulkittava:
_"Sivistyneet egyptiläiset oppivat ennen muuta epistolografisen eli
kirjekielen, sitten hieraattisen, jota pappiskirjurit käyttävät, ja
vihdoin hieroglyfi-kirjoituksen."_

Hän lisäsi vielä, ottaen lasit nenältään ja pudistaen ilmassa niitä,
voitollisen näköisenä:

-- Oh! oh! herra filosofi, minua ei panna pussiin. Se on ote
_Stromatan_ viidennestä kirjasta, jonka tekijää, Klemens
Aleksandrialaista, ei kirjoitettu marttyyrien luetteloon eräiden
syiden takia, jotka Hänen Pyhyytensä Benedictus XI on tieteellisellä
taidolla osoittanut ja joista tärkein oli, että tämä kirkkoisä
erehtyi usein uskon asioissa. Kuitenkaan häntä ei liene kovin
kipeästi surettanut jäädä tuon luettelon ulkopuolelle, kun ottaa
lukuun sen filosofisen vastenmielisyyden, jota hän elämänsä iän tunsi
marttyyriutta kohtaan. Hän meni mieluummin maanpakoon ja säästi
täten vainoojansa rikostyöltä, sillä hän oli hyvin kunniallinen
ihminen. Hän kirjoitti hienosti. Hänen neronsa oli eloisa, hänen
tapansa puhtaat, jopa ankaratkin. Hän piti paljon vertauskuvista ja
vuohenkaalista.

Filosofi ojensi käsivartensa, joka näytti minusta ihmeellisesti
pidentyvän, niin että se ylti keskelle pöytää, ja otti kirjan
takaisin oppineen mestarini kädestä.

-- Riittää, hän sanoi ja pisti _Stromatan_ jälleen taskuunsa. --
Herra apotti, minä näen, että te osaatte kreikkaa. Olette sangen
oikein tulkinnut tuon kohdan, ainakin sen puustavillisen ja
kansanomaisen merkityksen. Tahdon luoda teidän ja teidän oppilaanne
onnen. Olen käyttävä teitä molempia kääntämään minun kotonani
kreikkalaisia tekstejä, jotka olen saanut Egyptistä.

Ja hän lisäsi, kääntyen isäni puoleen:

-- Herra paistinkokki, otaksun, että suostutte antamaan minulle
poikanne, josta aion tehdä oppineen ja toimeentulevan miehen. Ellei
isänrakkautenne sallisi teidän häntä minulle kokonaan luovuttaa, olen
omilla varoillani palkkaava teille hänen sijaansa kokkipojan.

-- Koska teidän armonne ottaa siten asian, vastasi isäni, en minä
tahdo estää teitä tulemasta poikani hyväntekijäksi.

-- Sillä ehdolla, sanoi äitini, että se ei tapahdu hänen sielunsa
kustannuksella. Vannokaa minulle, herra, että olette hyvä kristitty.

-- Barbe, sanoi isäni hänelle, sinä olet hurskas ja kunnioitettava
nainen, mutta sinä pakotat minut pyytämään tältä herralta anteeksi
törkeää käytöstäsi, joka on vähemmän sinun sydämesi vika, sillä se on
hyvä, kuin sinun laiminlyödyn kasvatuksesi.

-- Antakaa tämän kunnon naisen puhua, sanoi filosofi, ja olkoon hän
rauhallinen, sillä minä olen sangen uskonnollinen mies.

-- Se on hyvä! sanoi äitini. -- Jumalan pyhää nimeä on kunnioitettava.

-- Kunnioitan kaikkia hänen nimiään, hyvä rouva, sillä hänellä
on useampia. Niitä ovat Adonai, Tetragrammaton, Jehova, Otheos,
Athanatos ja Schyros. Ja hänellä on vielä monta muuta nimeä.

-- Siitä minä en ole tietänyt mitään, virkkoi äitini. -- Mutta teidän
sananne eivät minua hämmästytä ollenkaan, sillä olen huomannut, että
säätyhenkilöillä on paljon enemmän nimiä kuin tavallisella kansalla.
Minun kotipaikkani on Auneau, lähellä Chartres'in kaupunkia, ja minä
olin vielä aivan pieni, kun kylän valtaherra muutti tästä maailmasta
toiseen. Mutta muistan varsin hyvin, että kun airut kuulutti
autuaan herran kuolemaa, hän käytti tästä melkein yhtä monta nimeä
kuin on pyhimysten litaniassa. Uskon mielelläni, että Jumalalla on
useampiakin nimiä kuin Auneaun valtaherralla, koska hän on vieläkin
korkeampi arvoltaan. Oppineet ihmiset ovat hyvin onnelliset, kun he
tietävät ne kaikki. Ja jos te tahdotte opastaa minun Jacques-poikaani
tässä tiedossa, minä olen oleva teille siitä syvästi kiitollinen.

-- Se on siis päätetty asia, sanoi filosofi. -- Ja teille, herra
apotti, ei varmaan tule olemaan epämiellyttävää kääntää kreikkalaisia
kirjailijoita, maksua vastaan, luonnollisesti.

Kunnon mestarini, joka jo oli käyttänyt pari viimeistä tuokiota
kootakseen aivoissaan niitä harvoja ajatuksia, jotka eivät vielä
olleet aivan toivottomasti viininhöyryillä sekoitetut, täytti
pikarinsa, nousi ja loihe lausumaan:

-- Herra filosofi, hyväksyn täydestä sydämestäni teidän anteliaan
tarjouksenne. Te olette loistava kuolevainen. Katson kunniakseni,
jalo herra, olla aina altis teille. On olemassa kaksi huonekalua,
joita minä pidän sangen suuressa arvossa. Ne ovat sänky ja pöytä:
pöytä, joka vuoroin oppineilla kirjoilla, vuoroin voimakkailla
ruokalajeilla katetaan, ja joka muodostaa kannattavan pohjan sekä
ruumiin että sielun ravinnolle; sänky, suloisen levon kuin myös
julman rakkauden tyyssija. Se oli varmaan jumalallinen mies,
joka antoi Deukalionin pojille sängyn ja pöydän. Jos minä teidän
luotanne, jalo herra, löydän nämä kaksi kallisarvoista huonekalua,
minä olen kuolemattomalla kiitosvirrellä ikuistava teidän nimeänne
niinkuin hyväntekijäni nimeä ja ylistävä teitä kreikkalaisilla ja
latinalaisilla säkeillä sekä monenkaltaisilla eri runomitoilla.

Puhui, ja otti aika siemauksen pikaristaan.

-- Kaikki hyvä, virkkoi filosofi; odotan teitä molempia huomenaamulla
kotonani. Te voitte kulkea Saint-Germainin tietä aina hietakuoppien
vieressä olevan ristin luokse. Tämän ristin juurelta te laskette
sata askelta länteen päin ja löydätte puutarhamuurin, jossa on
pieni, vihreä portti. Te liikutatte portinkolistinta, jossa näette
hunnutetut kasvot, sormi suulla. Ukolta, joka avaa portin teille,
kysytte hra d'Astaracia.

-- Poikani, sanoi kunnon mestarini, vetäen hihasta minua, -- järjestä
tämä kaikki muistissasi, muista risti, kolistin ja muu, että
löytäisimme huomenna tuon onnen oven. Ja te herra Maecenas...

Mutta filosofi oli jo kadonnut, kenenkään huomaamatta hänen menoaan.



5.


Seuraavana aamuna me lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle mestarini
kanssa Saint-Germainin tietä. Lumi, joka kattoi maan punertavan
taivaan kajastaessa, teki ilman mykäksi ja kuuroksi. Tie oli
autio. Astuimme leveitä pyöränvakoja pitkin, puutarhanmuurien,
huojuvien lankkuaitojen ja matalien talojen välitse, joiden ikkunat
katselivat salakavalin silmin meitä. Käytyämme vielä parin kolmen
puoliränstyneen savi- ja olkimajan ohitse näimme keskellä autiomaata
ristin ja hiekkakuopat. Viidenkymmenen askelen päässä siitä alkoi
sangen laaja puisto, jota rappeutunut muuri kiersi. Tässä muurissa
oli pieni, viheriäinen portti, jonka kolistimeen oli kuvattu
kauhistava hahmo, sormi suullaan. Tunsimme helposti portin, josta
filosofi oli puhunut meille, ja heilautimme kolistinta.

Sangen pitkän tuokion jälkeen tuli vanha palvelija avaamaan ja
viittasi meitä seuraamaan häntä erämaankaltaisen puiston läpi.
Nymfien kuvapatsaat, jotka olivat nähneet kuningasvainajan nuoruuden,
kätkivät muratin alle murheensa ja raajarikkoisen kauneutensa.
Puistokujan päässä, jonka ojat olivat täynnä lunta, kohosi linna,
kivestä ja tiilistä rakennettu, yhtä synkkä kuin Madridin linna, sen
lähin naapuri, katettu kauttaaltaan korkealla liuskakivikatolla,
Prinsessa Ruususen nukkuvan metsän linnaa muistuttava.

Seuratessamme vaiteliaan palvelijan askeleita kuiskasi apotti
korvaani:

-- Täytyy tunnustaa, poikani, että meidän tuleva asuntomme ei ole
hymyilevä. Se todistaa sitä tapojen raakuutta, joka vielä vallitsi
Ranskassa kuningas Henrik IV:n aikaan, ja sielu käy surulliseksi,
vieläpä melankoliseksi, katsellessa sen laiminlyötyä tilaa, johon
sen ikävä kyllä on annettu vajoutua. Kuinka paljon suloisempaa
olisikaan nousta Tusculumin lumoaville kunnahille, toivossa kuulla
Ciceron haastelevan hyveestä maatalonsa pinjain ja terebinthien
alla, joita filosofit niin rakastivat! Ja etkö ole tehnyt sitä
huomiota, poikani, että koko tämän tien varrella ei ole yhtään
kapakkaa eikä minkäänlaista majataloa ja että täytyy mennä sillan
yli ja aina Bergères'in aukealle asti saadakseen pikarin viileää
viiniä? Mutta siellä on todellakin ravintola, nimeltä _Punainen
hepo_, jossa muistan rouva de Saint-Ernestin tarjonneen minulle
päivällisen apinansa ja rakastajansa kera. Sinä et voi kuvitella,
Paistinkääntäjä, kuinka hienosti siellä voi aterioida. _Punainen
hepo_ on yhtä kuuluisa aamiaispäivällisistään kuin lukuisista
hevosistaan ja vaunuistaan, joita se vuokraa. Olen itse nähnyt
ne seuratessani talliin erästä palkkapiikaa, joka minusta näytti
kauniilta. Mutta hän ei ollut kaunis. Pikemmin olisi voinut sanoa,
että hän oli ruma. Minä kaunistin hänet intohimoni liekeillä,
poikani. Moinen on ihmisten kohtalo, kun he joutuvat itsensä varaan:
he erehtyvät surkuteltavasta Turhat mielikuvat pettävät meitä. Me
ajamme takaa unelmia ja varjoja me sylellemme. Jumala yksin on tosi
ja pysyväinen.

Sillä aikaa me vanhan palvelijan opastamina nousimme rappeutuneita
portaita pitkin linnan penkereelle.

-- Ah, kuiskasi apotti korvaani, -- minä alan kaivata isäsi
paistintupaa, jossa me söimme niin maukkaita paloja Quintilianusta
tutkistellen.

Kiivettyämme leveitä kiviportaita ensi kerrokseen meidät johdettiin
erääseen saliin, missä hra d'Astarac parhaillaan kirjoitteli suuren
takkavalkean ääressä, keskellä egyptiläisiä ruumiskirstuja, jotka
olivat ihmismuotoisia ja joiden sivut maalattuine pyhine kuvineen
ja kullattuine kasvoineen, joista pitkät silmät paistoivat, olivat
käännetyt seiniin päin.

Hra d'Astarac pyysi kohteliaasti meitä istumaan ja sanoi:

-- Odotin teitä, hyvät herrat. Ja koska te molemmat tahdotte olla
kyllin ystävällisiä auttaaksenne minua, pyydän teitä olemaan tässä
talossa kuin kotonanne. Teidän työnänne täällä on oleva kääntää
kreikkalaisia tekstejä, jotka olen tuonut mukanani Egyptistä. En
epäile, että tulette käyttämään kaiken uutteruutenne tämän työn
suorittamiseen, kun sanon teille, että se kuuluu siihen suureen
elämäntyöhön, jonka olen ottanut tehdäkseni. Minun elämäntyöni
on löytää se hävinnyt tiede, jonka avulla ihminen voisi kohota
kadotettuun valta-asemaansa alkuaineiden yli. Vaikka aikomukseni ei
ole tänään nostaa teidän silmienne edestä luonnon huntuja ja näyttää
teille Isistä häikäisevässä alastomuudessaan, tahdon kuitenkin
uskoa teille tutkimusteni päämäärän, pelkäämättä teidän ilmaisevan
salaisuuttani, sillä minä turvaan teidän rehellisyyteenne ja myöskin
omaan kykyyni arvata ja torjua jo edeltäpäin kaikki minua vastaan
tähdätyt yritykset. Myöskin luotan niihin salaisiin ja hirvittäviin
voimiin, jotka mahdollista kostoa varten ovat käytettävissäni. Paitsi
teidän uskollisuuttanne, jota en epäile ollenkaan, on minun valtani,
hyvät herrat, kyllin suuri tekemään varmaksi vaitiolonne, joten
minä en siis pane alttiiksi mitään uskoessani teille salaisuuteni.
Tietäkää siis, että ihmisellä, Jumalan kädestä tullessaan, oli
kaikkitieto, jonka hän sitten on kadottanut. Hän oli sangen mahtava
ja sangen viisas syntyessään. Sen voivat Mooseksen kirjat meille
osoittaa. Mutta täytyy ymmärtää oikein niitä. Ensiksikin on selvää,
että Jehova ei ole Jumala, mutta että hän on suuri demoni, koska
hän on luonut maailman. Ajatus Jumalasta, joka samalla kertaa
olisi täydellinen ja maailmanluoja, ei ole muuta kuin goottilainen
unelma, raakuus, jonka vain kelttiläinen tai saksalainen voi keksiä.
Mikään vähänkin viljelty järki ei voi otaksua, että täydellinen
olento lisäisi pienintäkään hiukkasta omaan täydellisyyteensä,
vaikka olisi kysymys vain kurjasta pähkinänkuoresta. Se sisältyy
itse käsitteeseen. Jumalalla ei ole mitään ymmärrystä. Sillä ollen
rajaton, mitä hän voisikaan ymmärrellä? Hän ei luo mitään, sillä
hän ei tunne paikkaa eikä aikaa, jotka ovat kaiken toiminnan
välttämättömät ehdot. Mooses oli liian hyvä filosofi opettaakseen,
että Jumala olisi luonut maailman. Hän piti Jehovaa sinä, mikä hän
todella onkin, nimittäin mahtavana demonina, ja jos me tahdomme
mainita hänen nimensä, Demiurgina.

Mutta kun Jehova loi ihmisen, hän antoi tälle tiedon näkyväisestä
ja näkymättömästä maailmasta. Aadamin ja Eevan lankeemus, jonka
jonakin toisena päivänä olen teille selittävä, ei hävittänyt
kokonaan tätä tietoa ensimmäisessä miehessä ja ensimmäisessä
naisessa, joiden opit menivät perintönä heidän lapsilleen. Nämä
tiedot, joista riippuu ihmisen valta luonnon yli, sisältyvät Eenokin
kirjaan. Egyptiläiset papit olivat säilyttäneet tuon perinnäis-opin,
jonka he salaperäisillä merkeillä kirjoittivat temppelien seiniin
ja kuolleiden hautakirstuihin. Mooses, joka sai kasvatuksensa
Memfiin pyhäköissä, oli heidän salaoppilaitaan. Hänen kirjansa,
viisi tai kuusikin luvultaan, sisältävät kuin kallisarvoinen
arkki tuon jumalallisen tiedon aarteet. Niistä voi löytää mitä
ihanimpia salaisuuksia, jos nimittäin puhdistaa ne kaikista
vääristelyistä, jotka niiden kunniaa himmentävät, ja ylenkatsoo
sanojen puustavillista ja karkeaa merkitystä, kiinnittäen huomionsa
vain niiden hienoimpaan ajatukseen. Sen minä olen suurimmaksi
osaksi voinut selvittää, kuten myöhemmin olen teille osoittava.
Nämä totuudet, säilytetyt kuin neitseet Egyptin temppeleissä,
siirtyivät Aleksandrian viisaille, jotka niitä vielä rikastuttivat
ja kaunistivat kaikella sillä puhtaalla kullalla, jonka olivat
jättäneet Kreikalle Pythagoras ja hänen oppilaansa, hän, jonka
kanssa ilman henget tuttavallisesti seurustelivat. Siksi, hyvät
herrat, on meidän tutkisteltava heprealaisten kirjoja, egyptiläisten
hieroglyfeja ja näiden kreikkalaisten teoksia, joita gnostikoiksi
nimitetään, juuri sen vuoksi, että heillä oli oikea tieto. Minä olen,
kuten olikin kohtuullista, pidättänyt tästä laajaperäisestä työstä
vaikeimman osan itselleni. Minä pyrin selittämään näitä hieroglyfeja,
joilla egyptiläiset kirjailivat jumaliensa temppelit ja pappiensa
hautakammiot. Olen tuonut Egyptistä paljon näitä kirjoituksia ja
tutkin niiden sisällystä erään merkkiavaimen avulla, jonka olen
löytänyt Klemens Aleksandrialaiselta.

Juutalainen rabbi Mosaïde, joka elää erakkona minun luonani,
työskentelee löytääkseen Mooseksen kirjain todellisen merkityksen.
Hän on sangen salaoppinut vanhus, joka on seitsemäntoista vuotta
elänyt sulkeutuneena suuren pyramidin luoliin, lukien siellä Tothin
kirjoja. Mitä teihin, hyvät herrat, tulee, toivon voivani käyttää
teidän tietojanne niiden aleksandrialaisten käsikirjoitusten
selvittämiseksi, joita itse olen koonnut suuren kokoelman. Te
löydätte epäilemättä niistä ihmeellisiä salaisuuksia, ja minä olen
varma, että näiden kolmen valkeudenlähteen avulla, egyptiläisen,
heprealaisen ja kreikkalaisen, piankin olen saavuttava ne keinot,
jotka minulta puuttuvat vielä, vallitakseni täydellisesti luontoa,
niin näkyväistä kuin näkymätöntä. Olkaa vakuutetut, että minä olen
palkitseva teidän palveluksenne tekemällä teidät jollakin tavoin
osallisiksi vallastani.

En puhu teille arkipäiväisemmästä palkitsemistavasta. Sillä asteella,
mihin olen päässyt filosofisissa töissäni, raha on minulle aivan
pikkuseikka.

Kun hra d'Astarac oli päässyt tähän saakka puheessaan, keskeytti
kunnon mestarini hänet:

-- Jalo herra, hän sanoi, en tahdo salata teiltä, että raha, joka
teille on niin pikkuseikka, on minulle kalvavan murheen aihe,
sillä tiedän omasta kokemuksestani, että on vaikeata ansaita sitä
kunniallisella tavalla, vieläpä kunniattomallakin. Olisin siis
kiitollinen teille, jos tahtoisitte puheenne, tämän kohdan hiukan
lähemmin selittää.

Hra d'Astarac vakuutti apotti Coignardin liikkeellä, joka näytti
torjuvan pois jotakin näkymätöntä oliota. Minä puolestani olin
kaikesta näkemästäni käynyt niin uteliaaksi, että toivoin vain
saavani aloittaa uutta elämääni.

Talonherran kutsumuksesta ilmestyi huoneeseen vanha palvelija, joka
oli meille portin avannut.

-- Hyvät herrat, jatkoi isäntämme, -- annan vapaan ajan teille
päivällisiin saakka. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos
tahtoisitte nousta huoneisiinne, jotka olen käskenyt teitä varten
järjestää, ja ilmoittaa minulle, jos jotakin puuttuu niistä. Kriton
on teitä opastava.

Tultuaan ensin vakuutetuksi siitä, että me todellakin seurasimme
häntä, astui vaitelias Kriton ulos ja alkoi nousta portaita. Niiden
päähän päästyään hän vielä astui pari askelta pitkin erästä käytävää
ja osoitti meille kaksi sangen mukavaa huonetta, joissa paloi hyvä
takkavalkea. En olisi koskaan uskonut, että linna, joka päältäpäin
oli niin rappeutunut ja jonka päädyn vain ränsistyneet muurit ja
ilottomat ikkunat muodostivat, olisi niin asuttava edes eräiltä
osiltaan. Ensimmäinen ajatukseni oli ottaa selko ympäristöstäni.
Huoneemme olivat kedolle päin, ja näköala ulottui yli Seinen
soisten rantojen aina Mont Valérienin hautuumaalle. Katsahtaessani
huonekaluihimme näin sängyn päällä harmaan lievenutun siihen
kuuluvine polvihousuineen, hatun ja miekan. Matolla näkyi pari sievää
solkikenkää, kannat yhdessä ja kärjet erillään, aivan kuin niillä
itsellään olisi ollut käsitys sopivasta käytöstavasta.

Sain tuosta hyvän ennakkoajatuksen isäntämme vieraanvaraisuudesta.
Häntä kunnioittaakseni pukeusin huolellisesti ja sirotin hiuksiini
runsaasti puuteria, jota olin löytänyt täyden rasiallisen eräältä
pikkupöydältä. Keksin vielä juuri sopivassa hetkessä eräästä
pesukaapin laatikosta pitsikauluksisen paidan ja valkean sukkaparin.

Kun olin saanut ylleni paidan, sukat, housut, liivin ja takin, aloin
pyörähdellä huoneessani, hattu kainalossa ja käsi miekankahvassa,
kumarrellen joka silmänräpäys kuvastimeeni päin ja valittaen,
että Cathérine pitsinnyplääjätär ei ollut saanut nähdä minua näin
loisteliaassa asussa.

Olin jonkun aikaa jatkanut tätä menoa, kun hra Jérôme Coignard astui
kammiooni, yllään uusi kaapu ja sangen kunnioitettava papinkaulus.

-- Paistinkääntäjä, huudahti hän, oletko se sinä, poikani! Älä
koskaan unohda, että näistä kauniista vaatteista olet kiitollisuuden
velassa sille opille, jonka olet saanut minulta. Ne sopivat myöskin
sinun kaltaisellesi humanistille, sillä _humanitas_ merkitsee
hienostusta. Mutta katsopas minua, pyydän, ja sano, näytänkö
muhkealta! Tunnen itseni vallan kunnialliseksi mieheksi tässä
puvussa. Tämä hra d'Astarac tuntuu olevan erinomainen mies. Vahinko,
että hän on hullu. Mutta hän on viisas ainakin yhdessä suhteessa,
koska hän nimittää palvelijaansa Kritoniksi, joka merkitsee tuomaria.
Sillä meidän palvelijamme ovat todellakin kaikkien meidän tekojemme
todistajat. He ovat joskus myös niiden opastajat. Kun lordi Verulam,
Englannin kansleri, jonka filosofia ei miellytä minua, mutta joka
oli oppinut mies, astui oikeussaliin tuomittavaksi, nousivat
häntä kunnioittaakseen hänen lakeijansa, jotka olivat puetut niin
rikkaasti, että siitä voi aavistaa, millä ylellisyydellä kansleri
hoiti taloaan. Mutta lordi Verulam sanoi heille: "Istukaa! Teidän
ylennyksenne on minun alennukseni." Itse asiassa olivatkin nämä
lurjukset tuhlaamisellaan saattaneet hänet häviöön ja pakottaneet
tekoihin, joiden tähden häntä nyt syytettiin kiristyksestä. Poikani
Paistinkääntäjä, jospa lordi Verulamin, Englannin kanslerin ja _Novum
organum_ -kirjan tekijän, esimerkki aina olisi silmäisi edessä! Mutta
palataksemme tähän herra d'Astaraciin, joka nyt on meidän isäntämme,
on suuri vahinko, että hän on taikuri ja vajonnut pimeyden oppeihin.
Tiedät, poikani, että ylpeyteni on olla arka uskon asioissa. Ei ole
helppoa minulle palvella kabbalistia, joka lukee takaperin meidän
pyhiä kirjojamme muka ymmärtääkseen niitä paremmin siten. Mutta jos
hän on gascognelainen aatelismies, kuten voi päättää hänen nimestään
ja kielimurteestaan, ei meillä ole mitään pelkäämistä. Gascognelainen
voi tehdä liiton pirun kanssa, mutta ole varma, että piru siinä tulee
petetyksi.

Päivälliskello keskeytti meidän keskustelumme.

-- Poikani Paistinkääntäjä, sanoi kunnon mestarini minulle
astuessamme alas portaita, -- muista aterian aikana seurata jokaista
liikettäni, että voisit ottaa esimerkin minusta. Olen syönyt Séez'n
piispan kolmannessa pöydässä ja osaan käyttäytyä. Se on vaikea taito.
On vaikeampi syödä kuin puhua gentlemannin tavalla.



6.


Ruokasalissa oli kolmea varten katettu pöytä, jonka ääreen hra
d'Astarac pyysi meidät istumaan.

Kriton, joka palveli hovimestarina, tarjosi hyytelöitä, liemiä
ja liuoksia, jotka tuntuivat kymmenkertaisesti siivilöidyiltä ja
puserretuilta. Me toivoimme turhaan paistia tulevaksi. Vaikka kunnon
mestarini ja minä huolellisesti koetimme salata kummastustamme,
arvasi hra d'Astarac sen kuitenkin ja sanoi:

-- Hyvät herrat, tämä on vain koe, ja jos se tuntuu teistä
epäonnistuneelta, en ole sitä itsepäisesti uudistava. Olen antava
tarjota teille tavallisempia ruokia, jopa alentuva itsekin niitä
maistelemaan. Jos ne ruokalajit, joita tänään olen tarjonnut teille,
ovat huonosti valmistettuja, niin se on vähemmän kyökkimestarini
vika kuin kemian, joka vielä on kapaloissaan. Kaikissa tapauksissa
voi tämä ateria antaa teille jonkinlaisen kuvan tulevaisuudesta.
Nykyään ihmiset syövät ilman filosofiaa. He eivät ravitse itseään
järjellisten olentojen tavoin. He eivät ajattelekaan tehdä niin.
Mutta mitä he ajattelevat? He elävät melkein kaikki tylsässä
typeryydessä, ja nekin, jotka olisivat ajatuskykyisiä, askarruttavat
aivojaan tuhmuuksilla, kuten uskonriidoilla tai runo-opilla.
Huomatkaa, hyvät herrat, miten ihmiset ovat aterioineet niistä
kaukaisista ajoista asti, jolloin katkesi kaikki heidän seurustelunsa
keijujen ja salamanterien kanssa. Ilman hengetärten hylkääminä
he syöksyivät raakuuteen ja tietämättömyyteen. Vailla taitoja ja
sivistyneitä tapoja he asuivat kurjina ja alastomina luolissaan
virtojen varsilla tai ontoissa puissa. Metsästys oli heidän ainoa
käsityönsä. Kun he olivat äkkiarvaamatta tai takaa-ajaen saaneet
kiinni jonkin aran otuksen, he ahmivat saaliinsa vielä värisevänä.

He söivät myöskin toveriensa ja heikontuneiden vanhempiensa lihaa,
ja ihmisten ensimmäiset haudat olivat eläviä hautoja, nimittäin
nälkiytyneitä ja julmia sisälmyksiä. Pitkien, villien vuosisatojen
jälkeen ilmestyi jumalallinen mies, jota kreikkalaiset nimittivät
Prometheukseksi. Ei ole ollenkaan epäiltävää, ettei tämä viisas
olisi nymfien tyyssijoissa seurustellut salamanterien heimon kanssa.
Hän oppi heiltä ja opetti kurjille kuolevaisille taidon sytyttää
ja säilyttää tulta. Niiden lukemattomien etujen joukossa, joita
ihmisille tuotti tämä taivaanlahja, ei ollut vähimmän tärkeätä se,
että he nyt voivat keittää ravintonsa ja tehdä sen siten hienommaksi
ja keveämmäksi. Ja suureksi osaksi juuri sen vaikutuksen avulla,
mikä tulella oli ravintoaineisiin, ihmiset hitaasti ja asteittain
kehittyivät älykkäiksi, kekseliäiksi, ajatteleviksi ja kykeneviksi
taiteita ja tieteitä viljelemään. Mutta se oli vain ensimmäinen
askel, ja on masentavaa ajatella, että niin monta miljoonaa
vuotta on kulunut, ilman että on astuttu toista askelta. Siitä
ajasta asti, jolloin meidän esi-isämme keittivät karhunkoipia
risutulella, jonkin kallion siimeksessä, me emme ole kyökkitaidossa
mainittavasti edistyneet. Sillä varmaan tekin, hyvät herrat, pidätte
vähäpätöisyytenä Luculluksen keksintöjä ja sitä paksua torttua,
jota Vitellius nimitti Minervan kilvenkupuraksi, samoin kuin meidän
aikojemme paisteja, piirakoita, muhennoksia, lihahakkeluksia ja
kaikkia näitä viilokkeja, jotka vielä tuoksuvat vanhalle barbarialle.

Kuninkaan pöytä Fontainebleaussa, jolle tuodaan kokonainen
peura taljoineen ja sarvineen, tarjoaa filosofin silmälle yhtä
sivistymättömän näyn kuin joukko alkuihmisiä, jotka istuvat
tuhassa ja kaluavat hevosen luita. Salin loistavat maalaukset,
henkivartijat, upeapukuiset upseerit, soittoniekat, jotka
lavaltaan esittävät Lambertin ja Lullin aarioita, silkkiliinat,
hopea-astiat, kultamaljat, venetsialaiset lasit, soihdut, kirjaellut
pöytäkaunisteet, jotka ovat täynnä kukkia, kaikki tämä ei voi
kääntää silmiämme eikä tehdä suloiseksi tämän saastaisen surmapaikan
todellista luontoa, johon miehet ja naiset kokoontuvat eläinraatojen,
murrettujen luiden ja hakattujen lihojen ympärille niillä ahnaasti
nälkäänsä tyydyttämään. Oh, kuinka vähän filosofinen onkaan moinen
ateria! Me ahmimme tylsämielisessä ravinnonhimossamme metsäneläinten
lihaksia, rasvaa ja sisälmyksiä, tekemättä eroa niiden aineosien
välillä, jotka todellakin sopivat meitä ravitsemaan, ja niiden
paljon runsaampien, jotka olisi hylättävä. Ja näin me täytämme
vatsamme arvostelukyvyttömästi hyvällä ja huonolla, hyödyllisellä ja
vahingollisella. Juuri tässä pitäisi valikoimisen kuitenkin tulla
kysymykseen. Jos jokaisen tiedekunnan lääkäreistä vain yksi olisi
kemisti ja filosofi, niin me emme enää olisi pakotetut istumaan
noihin vastenmielisiin ruokapöytiin.

Sellainen lääkäri, hyvät herrat, valmistaisi meille tislattuja
lihalaitteita, jotka eivät sisältäisi muuta kuin mikä on sympaattista
ja aineksiltaan sukulaista meidän ruumiillemme. Häristä hän ottaisi
vain niiden ydinmehun, sioista niiden olennaisimman olemuksen,
peltopyistä ja kananpojista vain niiden valioimman valionesteen,
niin että kaikki, mikä syödään, myös voitaisiin sulattaa. Enkä
epäile, hyvät herrat, kerran pääseväni tuohon päämäärään, käyttämällä
ajatustani kemiaan ja lääketaitoon hiukan enemmän kuin mihin minulla
on tähän saakka ollut tilaisuutta.

Isäntämme näin puhuessa hra Jérôme Coignard kohotti silmänsä
siitä mustasta mujusta, joka näkyi hänen lautasellaan, ja katsoi
levottomuudella hra d'Astaraciin.

-- Sekin olisi vielä, jatkoi tämä, vain sangen puutteellinen
edistysaskel. Kunniallinen mies ei voi inhotta syödä eläinten lihaa,
eivätkä kansat voi sanoa olevansa sivistyneitä, niin kauan kuin
niillä on kaupungeissaan teurastushuoneita ja lihakauppoja. Mutta
me tulemme kerran kykeneviksi vapautumaan moisista raakamaisista
elinkeinoista. Kun me ensin olemme tulleet kyllin tuntemaan
ravintoaineet, joita eläinten ruumiit sisältävät, on meille oleva
mahdollista saada samoja aineita rajattomissa määrin kuolleista
kappaleista. Eloton luonto sisältää itse asiassa kaikki ne aineosat,
joita tavataan elävissä olennoissa, sillä eläimet ovat muodostuneet
kasveista, jotka taas vuorostaan ovat saaneet aineosansa kuolleelta
materialta.

Silloin ihmiset tulevat ravitsemaan itseään metallien ja mineraalien
liuoksilla, joita lääkärit ovat sopivalla tavalla valmistaneet.
Eikä ole epäilemistä, että siten saadaan mitä hienoimpia ja
terveellisimpiä herkkuliemiä. Ruoka keitetään silloin kemistin
kattiloissa ja tislausputkissa, ja mestarikokkien sijasta meillä
on silloin oleva alkemistit. Ettekö ole jo kärsimättömän uteliaita
näkemään näitä ihmeitä, hyvät herrat? Minä lupaan, että te pian
saatte iloita niistä. Mutta te ette vielä voi kuvitella niitä
erinomaisia tuloksia, joita ne tulevat tuottamaan.

-- Todellakin, jalo herra, minä en ollenkaan voi kuvitella niitä,
lausui kunnon mestarini ja joi kulauksen viiniä.

-- Suvaitkaa siinä tapauksessa, sanoi hra d'Astarac, -- kuunnella
hetki minua. Kun ei hidas ruoansulatus enää raskauta ihmisiä, he
käyvät ihmeellisen eloisiksi. Heidän silmänsä on kummallisesti
teroittuva, ja he voivat nähdä laivojen liukuvan pitkin kuun
meriä. Heidän ymmärryksensä on selvenevä, heidän tapansa tulevat
hienostumaan. He edistyvät suuresti Jumalan ja luonnon tuntemisessa.

Mutta täytyy ottaa lukuun kaikki ne muutokset, jotka varmaan
seuraavat siitä. Itse ihmisruumiin rakenne on muuksi muodostuva. On
tosiseikka, että elimet, joita ei käytetä, surkastuvat ja vihdoin
kokonaan katoavat. On huomattu, että kalat, jos niiltä riistetään
päivänvalo, tulevat sokeiksi. Myöskin olen itse nähnyt Valais'n
paimenia, jotka ravitsevat itseään vain piimällä ja jotka kadottavat
hampaansa jo aikaiseen. Eräillä heistä ei ollut koskaan ollutkaan
hampaita. Täytyy ihailla tässä suhteessa luontoa, joka ei kärsi
mitään hyödytöntä. Kun ihmiset kerran tulevat ravitsemaan itseään
sillä palsamilla, josta olen puhunut, lyhenevät heidän suolensa monta
kyynärää ja heidän vatsansa koko on melkoisesti vähentyvä.

-- Hitto vieköön! sanoi kunnon mestarini, -- etteköhän te nyt hätiköi
ja tee sulaa vahinkoa. Minusta ei ole koskaan ollut paha, että
naisilla on vähän vatsaakin, jos nimittäin kaikki muu on sen mukaista
ja suhteellista. Se on kauneutta, joka vaikuttaa minuun. Älkää
ajattelemattomasti sitä kaventako!

-- Olkaa aivan levollinen. Me annamme naisten vartalon ja lanteiden
kehittyä kreikkalaisten kuvanveistäjien lakien mukaan. Teemme sen
teitä miellyttääksemme, herra apotti, ja silmälläpitäen myöskin
äitiyden vaatimuksia. Mutta palataksemme puheenaineeseemme minun
on teille tunnustettava, että kaikki, mitä olen teille tähän
saakka ennustanut, on vasta pieni porras sen todellisen ravinnon
keksimiseen, joka on keijuille ja kaikille ilman hengille ominaista.
He juovat valoa, joka riittää tekemään heidän ruumiinsa ihmeellisen
notkeiksi ja voimakkaiksi. Se on heidän ainoa särpimensä. Se on oleva
kerran myös meidän ainoamme, hyvät herrat. Kysymys on ainoastaan,
miten saada auringon säteet juotaviksi. Tunnustan, etten kyllin
selvään näe keinoja, joilla päästä tuohon päämäärään, ja minä
aavistan, että tällä tiellä tulevat monet vaikeudet ja esteet meitä
kohtaamaan. Mutta jos joku viisas mies kerran saavuttaa tuon huipun,
silloin ihmiset tulevat yhtä älykkäiksi ja kauniiksi kuin keijut ja
salamanterit.

Kunnon mestarini kuunteli tuota puhetta hartiat kumarassa ja pää
surullisesti riippuen. Hän näytti mietiskelevän niitä muutoksia,
joita isäntämme kuvittelema ravinto tulisi hänen omaan olentoonsa
vaikuttamaan.

-- Jalo herra, hän virkahti vihdoin, -- ettekö eilen paistintuvassa
puhunut jostakin valionesteestä, joka korvaa kaiken muun ravinnon?

-- Kyllä, sanoi hra d'Astarac, -- mutta se neste ei sovellu muille
kuin filosofeille, ja te ymmärrätte, missä määrin sen käytäntö näin
ollen on rajoitettu. On paras olla siitä kokonaan puhumatta.

Mutta eräs epäily vaivasi minua. Pyysin lupaa saadakseni esittää sen
isäntäni harkittavaksi, varmana, että hän sen heti selvittäisi. Hän
salli minun puhua, ja minä sanoin:

-- Jalo herra, ovatko nämä salamanterit, joita te sanotte niin
kauneiksi ja joista minulla on teidän kertomustenne pohjalla niin
ihana mielikuva, kenties kaikeksi onnettomuudeksi myös turmelleet
hampaansa juomalla valoa, kuten Valais'n talonpojat maitoruoalla?
Minä myönnän, että tuo ajatus levottuuttaa minua.

-- Poikani, vastasi hra d'Astarac, -- teidän uteliaisuutenne
miellyttää minua ja minä tahdon sen tyydyttää. Salamantereilla ei ole
hampaita ollenkaan varsinaisessa merkityksessä. Mutta heidän ikeniään
kaartaa kaksi sangen valkoista ja loistavaa helmiriviä, jotka tekevät
heidän hymynsä sanomattoman suloiseksi. Ja tietäkää vielä, että nuo
helmet ovat jähmettynyttä valoa.

Minä ilmoitin hra d'Astaracille olevani täysin tyytyväinen. Hän
jatkoi:

-- Ihmisten hampaat viittaavat hänen raakuuteensa. Kun hän oppii
itseään sopivasti ravitsemaan, on hänkin saava hampaiden sijaan
jonkinlaisen kaunistuksen, joka vastaa salamanterien helmiä. Silloin
ei voida käsittää enää, että rakastava mies on saattanut ilman kauhua
ja inhoa nähdä koiran hampaita rakastetun naisensa suussa.



7.


Päivällisen jälkeen isäntämme johti meidät laajaan galleriaan,
joka oli hänen työkammionsa vieressä ja jota hän käytti
kirjastohuoneenaan. Siellä oli pitkin tammihyllyjä lukematon
armeija tai pikemmin suuri neuvosto duodes-, oktaavi-, kvartto-
ja foliokokoisia kirjoja, vasikannahkaisiin, vuohennahkaisiin,
marokiinisiin, pergamenttisiin ja siannahkaisiin kansiin sidottuina.
Kuusi ikkunaa valaisi tätä äänetöntä seuraa, joka ulottui korkeita
muureja pitkin salin toisesta päästä toiseen. Huoneen keskikohdan
täyttivät eräät isot pöydät, taivaanpallot ja tähtitieteelliset
kojeet. Hra d'Astarac pyysi meitä valitsemaan paikan, missä meidän
olisi mukavin työskennellä.

Mutta kunnon mestarini kulki pää kenossa ja ikäänkuin imi katseillaan
ja suunsa hengityksellä kaikkia näitä kirjoja, ollen ilosta
halkeamaisillaan.

-- Apollon nimeen! hän huudahti, -- tämähän on loistava kirjasto!
Séez'n piispan kirjastoa, joka kuitenkin oli rikas teoksista, ei
voi ollenkaan verrata tähän. Minun mielestäni ei ylipäänsä voi olla
miellyttävämpää tyyssijaa, ei edes niillä autuaiden ahoilla, joita
Vergilius kuvailee. Ensi katseella minä näen täällä niin paljon
harvinaisia teoksia ja niin monta kallisarvoista kokoelmaa, että
tuskin mikään yksityinen kirjasto voi vetää vertoja sille ja että
koko Ranskassa ainoastaan Mazarinin ja Kuninkaan kirjastot lienevät
sitä etevämmät. Ja ottaen lukuun latinalaiset ja kreikkalaiset
käsikirjoitukset, jotka tuossa nurkassa toisiaan tungeksivat,
uskallan väittää, että Bodleylaisen, Ambrosialaisen, Laurentiinisen
ja Vatikaanin kirjaston jälkeen on vielä mainittava yksi: hra
d'Astaracin. En tahdo imarrella itseäni, mutta minulla on hyvä vainu
mitä kirjoihin ja tryffeleihin tulee, ja tästä hetkestä saakka, jalo
herra, pidän teitä Peiresc'in, Groslier'n ja Canevariuksen, noiden
kirjaruhtinaiden, vertaisena.

-- Olen paljon ruhtinaallisempi heitä, vastasi hra d'Astarac
lempeästi, -- ja tämä kirjasto on äärettömän paljon kallisarvoisempi
kuin kaikki ne, jotka luettelitte. Kuninkaan kirjasto on vain
viheliäinen kääpiö minun kirjastooni verrattuna, jos nimittäin
annatte arvon muullekin kuin teosten luvulle ja mustattujen
paperikasojen paljoudelle. Kuuluisat kirjakokoilijat, kuten Gabriel
Naudé ja teidän apottinne Bignon, eivät olleet minun rinnallani muuta
kuin kuhnuksia, nautamaisten kirjojensa halvan karjan paimenia. Mitä
benediktiini-munkkeihin tulee, niin myönnän, että heillä on ansionsa,
mutta heiltä puuttuu henkevyyttä eivätkä heidän kirjastonsa kohoa
niiden sielujen keskinkertaisuudesta, jotka ovat ne luoneetkin. Minun
kirjastoni, hyvät herrat, ei ole muiden kaltainen. Teokset, jotka
olen koonnut siihen, muodostavat virheettömän, ehdottoman Tietämisen.
Tämä tietäminen on gnostillinen, ekumeeninen ja spritualistinen. Jos
kaikki ne viivat, jotka ovat vedetyt näille lukemattomille paperi- ja
pergamenttilehdille, hyvä herra, siirtyisivät oikeassa järjestyksessä
teidän aivoihinne, te tietäisitte kaikki, te taitaisitte kaikki,
teistä tulisi luonnon herra ja luomakunnan uudistaja. Te pitäisitte
maailmaa kahden hyppysenne välissä, niinkuin minä pidän näitä
tupakkahiukkasia.

Näin sanoen hän ojensi nuuskarasiansa kunnon mestarilleni.

-- Te olette liian ystävällinen, sanoi hra apotti Coignard.

Ja hän jatkoi heittäen hurmautuneita silmäyksiä näille oppineille
seinille:

-- Kas tuolla, kolmannen ja neljännen ikkunan välissä, minä näen
eräitä hyllyjä, jotka mainehikasta taakkaa kannattavat! Itämaiset
käsikirjoitukset ovat tavanneet toisensa siellä ja näyttävät
ikäänkuin yhdessä keskustelevan. Näen siellä kymmenen tai kaksitoista
sangen kunnianarvoista vanhusta, puettuina ryysyiseen purppuraan
ja kullankirjailtuun silkkikankaaseen. Eräät heistä kantavat kuin
bysanttilaiset keisarit jalokivisolkia manttelissaan. Toiset taas
ovat suljetut norsunluisiin koteloihin.

-- Ne ovat, sanoi hra d'Astarac, juutalaisia, arabialaisia ja
persialaisia kabbalisteja. Te aukaisette juuri teoksen, jonka nimi
on _Valtava käsi_. Te löydätte sen vierestä toisia, kuten _Katettu
pöytä, Uskollinen paimen, Temppelin rauniot_ ja _Valo pimeydessä.
_ Yhden paikka on tyhjä: sen kallisarvoisen käsikirjoituksen, jota
Mosaïde par'aikaa tutkii ja jonka nimi on _Hiljaiset vedet_. Kuten
ennen olen teille selittänyt, hyvät herrat, työskentelee Mosaïde
minun talossani keksiäkseen heprealaisten kirjoitusten syvimpiä
salaisuuksia, ja vaikka tuo rabbi on jo yli vuosisadan vanha, hän
ei millään muotoa suostu kuolemaan, ennenkuin hän on kaikkien
kabbalististen vertauskuvien ytimeen tunkeutunut. Olen hänelle siitä
sangen kiitollinen, ja minä pyydän, hyvät herrat, kun tapaatte hänet,
osoittamaan hänelle samoja tunteita, joita itse tunnen häntä kohtaan.

Mutta jättäkäämme tämä ja palatkaamme siihen, mikä erikoisesti teitä
koskee. Olen ajatellut, että te, herra apotti, kääntäisitte latinaksi
eräitä kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden arvo on mittaamaton.
Minä luotan teidän oppineisuuteenne enkä epäile, ettei nuori
oppilaanne voisi pian olla suureksi avuksi teille.

Ja kääntyen minun puoleeni:

-- Niin, poikani, minulla on suuret toiveet teistä. Ne perustuvat
parhaasta päästä siihen kasvatukseen, jonka olette saanut. Sillä te
olette, niin sanoakseni, liekeissä kasvatettu, lieden luona, joka on
salamanterien käymäpaikkoja. Tämä asianhaara on sangen huomattava.

Näin puhuen hän otti hyllyltä pakan käsikirjoituksia ja pani pöydälle
ne.

-- Tämä, hän sanoi osoittaen erästä papyruskääröä, -- on kotoisin
Englannista. Sen tekijä on Zozimos Panopolilainen, ja sitä luultiin
kauan kadonneeksi, kunnes minä löysin sen erään Serapiin papin
ruumiskirstusta. Ja nämä, hän lisäsi, näyttäen meille eräitä
räsyisiä, loistavia ja suonikkaita lehtiä, joista tuskin saattoi
erottaa siveltimellä maalattuja kreikkalaisia kirjaimia, -- nämä ovat
ennenkuulumattomia ilmestyksiä, toinen Sophar Persialaisen, toinen
Johanneksen, Pyhän Evagian vanhimman papin, kokemia ja kuvailemia.

Olisin erittäin kiitollinen teille, jos ensin tahtoisitte näitä
kahta teosta harrastaa. Me tutkisimme sitten Ptolemaiksen piispan
Synesiuksen, Olympiodoruksen ja Stefanuksen käsikirjoituksia, jotka
olen löytänyt eräästä Ravennan kellarista, missä ne ovat maanneet
tuon oppimattoman Thedosiuksen ajoista asti, jota Suureksi nimitetään.

Suvaitkaa, hyvät herrat, nyt alkeellisesti tutustua tähän
laajaperäiseen työhön. Te löydätte salin perältä, uunin oikealta
puolen, ne kieliopit ja sanakirjat, jotka olen onnistunut kokoamaan
ja jotka voivat olla joksikin avuksi teille. Suokaa anteeksi, että
minun nyt täytyy jättää teidät, mutta neljä tai viisi keijua odottaa
minua työhuoneessani. Kriton on katsova, että teiltä ei puutu mitään.
Hyvästi!

Niin pian kuin hra d'Astarac oli mennyt, istui kunnon mestarini
Zozimoksen papyruskääryn eteen ja aloitti suurennuslasin avulla, joka
oli valmiina pöydällä, selitystyönsä. Minä kysyin häneltä, eikö hän
ollut hämmästynyt äsken kuulemistaan.

Hän vastasi minulle päätään kohottamatta:

-- Poikani, olen tuntenut liian monenlaisia ihmisiä ja kokenut
liian erilaisia kohtaloita, että mikään voisi minua kummastuttaa.
Tämä aatelismies tuntuu hullulta, ei siksi, että hän todellakin on
hullu, vaan siksi, että hänen ajatuksensa äärimmäisyyteen saakka
eroavat tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta jos ottaa huomioon
ne keskustelut, joita yleensä saa kuulla maailmassa, löytää
niistä vielä vähemmän järkeä kuin tämän filosofin puheista. Omaan
varaansa jätettynä ylevinkin ihmisjärki rakentaa tuuleen linnansa
ja temppelinsä, ja hra d'Astarac on todellakin pilvien keräilijä,
tuulentupien rakentaja. Totuus on ainoastaan Jumalassa. Älä sitä
unohda, poikani! Mutta tämä on kuin onkin _Imuth_, se kirja, jonka
Zozimos Panopolilainen kirjoitti sisarelleen Theosebialle. Mikä
kunnia ja mikä nautinto lukea tätä alallaan ainoata käsikirjoitusta,
joka on melkein ihmeen kautta löydetty! Tahdon omistaa sille päiväni
ja yöni. Poikani, minä surkuttelen oppimattomia ihmisiä, jotka
joutilaisuus syöksee paheisiin. He viettävät viheliäistä elämää. Mitä
on nainen aleksandrialaisen papyruskääryn rinnalla? Vertaa vain tätä
jaloa kirjastoa _Pienen Bakkoksen_ kapakkaan, vertaa seurustelua
tämän kallisarvoisen käsikirjoituksen kanssa tyttöhyväilyihin sen
köynnösmajassa, ja sano minulle, poikani, kumpi tarjoaa todellisen
tyydytyksen. Mitä tulee minuun, runotarten pöytäkumppaniin ja niiden
mietiskelyn vaiteliaiden juhlapitojen onnelliseen osalliseen, joita
Madauran kaunopuhuja niin suloisella suulla ylisti, kiitän Jumalaa,
että hän on tehnyt kunniallisen miehen minusta.



8.


Kokonaisen kuukauden tai kuusi viikkoa pysyi apotti Coignard
uskollisena yöt päivät lupaukselleen ja Zozimos Panopolilaiselle.
Aterioiden aikana hra d'Astaracin pöydässä keskusteltiin vain
gnostikkojen mielipiteistä ja muinaisten egyptiläisten taidoista.
Ollen vain sangen oppimaton koulupoika minä en voinut paljoakaan
hyödyttää hyvää mestariani. Mutta koetin suorittaa parhaani mukaan
ne tutkimukset, jotka hän määräsi minulle; se miellytti jossakin
määrin minua. Ja tosi on, että me elimme tyyninä ja onnellisina.
Seitsemännellä viikolla hra d'Astarac antoi lomaa minulle käydäkseni
paistintuvassa vanhempiani katsomassa. Tupa tuntui minusta
kummallisesti pienentyneeltä. Äitini oli yksin ja surullinen. Hän
päästi suuren huudon nähdessään minut prinssin tavoin puettuna.

-- Rakas poikani, hän sanoi minulle, olen hyvin onnellinen.

Ja hän ratkesi itkemään. Me syleilimme toisiamme. Sitten hän kuivasi
silmänsä karkean esiliinansa nurkalla.

-- Isäsi, sanoi hän minulle, on _Pienessä Bakkoksessa_. Hän on käynyt
sangen usein siellä sinun lähdettyäsi, koska koti ei miellytä häntä
enää samassa määrin poissaollessasi. Hän olisi iloinen, jos hän
saisi nähdä sinut. Mutta sano minulle, rakkahani, oletko tyytyväinen
uuteen asemaasi? Olen katunut, että päästin sinut pois tuon herran
kanssa. Olen syyttänyt itseäni siitä rippituolissakin, kolmannen
virkaatekevän kappalaisen edessä, että ajattelin enemmän lihasi kuin
sielusi menestystä enkä ajatellut kylläksi Jumalaa, kun oli kysymys
tulevaisuudestasi. Herra kappalainen nuhteli minua siitä lempeästi ja
kehoitti minua seuraamaan raamatun lujien naisten esimerkkiä, joista
hän nimitti minulle useampia. Mutta huomaan, että minä en koskaan voi
muistaa niiden nimiä. Hän ei kauan keskustellut kanssani, sillä oli
lauantai-ilta ja kirkko oli täynnä rippiväkeä.

Minä tyynnytin armasta äitiäni niin hyvin kuin osasin ja ilmoitin
hänelle, että hra d'Astarac käytti minua kreikankieliseen työhön ja
että kreikka oli myös evankeliumin kieli. Se ajatus miellytti häntä.
Kuitenkin hän oli edelleen huolestunut.

-- Sinä et voi arvata, poikani Jacques, hän sanoi, kuka on minulle
puhunut hra d'Astaracista. Se on Cadette Saint-Avit, Saint-Benoît'n
kirkkoherran palvelijatar. Hän on Gascognesta ja syntynyt
eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Laroque-Timbaut, lähellä
Sainte-Eulalieta, jonka haltija on hra d'Astarac. Sinä tiedät,
että Cadette Saint-Avit on iäkäs, kuten papin palvelijattaren
olla tulee. Nuoruudessaan hän tunsi siellä maalla kolme veljestä
d'Astaracia, joista yksi oli merikapteeni ja kuoli haaksirikossa.
Hän oli nuorin heistä. Seuraava oli rykmentin eversti, meni sotaan
ja kuoli sinne. Vanhin, Herkules d'Astarac, on yksin elossa noista
kolmesta. Siis sinä, poikani, olet hänen palveluksessaan, ja olkoon
se onneksesi, kuten toivon. Hän oli nuorena komea puvuiltaan ja
antelias tavoiltaan, mutta synkkämielinen. Hän pysyi erillään
julkisista toimista eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta astumaan
kuninkaan palvelukseen, kuten hänen veljensä olivat tehneet ja
jossa nämä olivat niin kunnioitettavan kuoleman löytäneet. Hänen
tapansa oli ollut sanoa, että ei ollut mikään kunnia kantaa miekkaa
sivullaan, että hän ei tietänyt mitään halpamaisempaa ammattia
kuin ylevä sota-ammatti ja että tavallinen kyläpuoskari oli hänen
mielestään paljon korkeampi mies kuin prikaatinkenraali tai Ranskan
marsalkka. Sellaiset olivat hänen puheensa. Tunnustan, että ne eivät
minusta ole pahoja eivätkä pahanilkisiä, vaan pikemminkin rohkeita
ja eriskummallisia. Kuitenkin ne varmaan ovat jossakin suhteessa
tuomittavia, sillä Cadette Saint-Avit sanoi, että kirkkoherra piti
niitä ristiriitaisina Jumalan asettaman maailmanjärjestyksen kanssa
ja sitäpaitsi erään raamatunkohdan kanssa, missä Jumalaa nimitetään
sanalla, joka merkitsee sotamarskia. Ja sehän olisi suuri synti.
Tällä hra Herkuleella oli niin suuri vastenmielisyys hovia kohtaan,
että hän kieltäytyi tekemästä matkaa Versailles'iin, tullakseen
syntyperänsä oikeuksien mukaan esitellyksi Hänen Majesteetilleen.
Hän sanoi: "Kuningas ei tule minun luokseni, minä en mene hänen
luokseen." Ja on itsestään selvää, rakas poikani, että sellainen puhe
ei ole luonnollista.

Kunnon äitini loi minuun huolestuneen ja kysyvän silmäyksen ja jatkoi
seuraavasti:

-- Se, mikä minulla vielä on sinulle kerrottavaa, Jacques, on vielä
vähemmän uskottavaa. Kuitenkin on Cadette Saint-Avit puhunut minulle
siitä aivan varmana asiana. Niinpä sanon sinulle, että hra Herkules
d'Astarac ei maatilallaan oleskellessaan välittänyt muusta työstä
kuin vangita pulloihin auringonvaloa. Cadette Saint-Avit ei tietänyt,
kuinka hän siinä mahtoi menetellä, mutta varmaa on, että hänen
pulloissaan, joita hän piti hyvin korkattuina ja lämmitti kiehuvassa
vedessä, alkoi ajan oloon muodostua pienenpieniä, mutta ihastuttavan
kauniita naisia, puettuja kuin teatteriprinsessat... Sinä naurat,
poikani. Kuitenkaan eivät nämä ole pilan asioita, kun muistan niiden
seurauksia. On suuri synti tällä tavoin tehdä luontokappaleita, jotka
eivät voi tulla kastetuiksi eivätkä osallisiksi iäisestä autuudesta.
Sillä et kai usko hra d'Astaracin kantaneen näitä naikkosiaan papin
luokse pulloissaan ja pitäneen niitä kastemaljan päällä. Hän ei olisi
saanut kummeja niille.

-- Mutta rakas äiti, vastasin minä, hra d'Astaracin vauvat eivät
tarvinneet kastetta, koska he eivät olleet osallisia perisynnistä.

-- Sitä en ole tullut ajatelleeksi, sanoi äitini, eikä Cadette
Saint-Avit itsekään ole virkkanut minulle mitään siitä, vaikka hän
on kirkkoherran palvelijatar. Ikävä kyllä, hän lähti jo sangen
nuorena Gascognesta eikä hän sen jälkeen ole kuullut mitään uutta
hra d'Astaracista, ei hänen pulloistaan eikä naikkosistaan. Toivon,
poikani Jacquot, että hän on nyt lakannut moisista synnillisistä
hommistaan, joita ei voi suorittaa ilman pahanhengen apua.

Minä kysyin:

-- Sanokaa minulle, äiti, onko kirkkoherran palvelijatar Cadette
Saint-Avit itse omin silmin nähnyt nuo pullo-naikkoset?

-- Ei, lapseni. Hra d'Astarac oli liian salaperäinen näytelläkseen
nukkiaan. Mutta Cadette Saint-Avit oli kuullut erään Fulgence-nimisen
munkin puhuvan niistä, joka kävi usein linnassa ja vannoi, että hän
oli nähnyt noiden pienokaisten nousevan lasisista vankiloistaan
ja tanssivan menuettia. Tuo teki asian Cadette Saint-Avit'lle
vielä uskottavammaksi. Sillä voi epäillä omia silmiään, mutta
ei kunniallisen miehen sanaa, erittäinkään ei kirkonmiehen.
Moisilla hommilla on vielä sekin onnettomuus, että ne maksavat
hirveästi, eikä voi kuvitella, sanoi Cadette Saint-Avit, mitä
kustannuksia hra Herkules d'Astaracilla oli hankkiakseen erikokoisia
pullojaan, uunejaan ja taikakirjojaan, joilla hän oli koko linnan
täyttänyt. Mutta hänestä oli veljiensä kuoltua tullut maakunnan
rikkain aatelismies, ja sillä aikaa kuin hän tuhlasi omaisuuttaan
turhuuksiin, tekivät hänen hyvät maatilansa työtä hänen puolestaan.
Cadette Saint-Avit arvelee, että hän tuhlauksistaan huolimatta on
vieläkin sangen rikas.

Samalla astui isäni paistintupaan. Hän syleili hellästi minua ja
sanoi, että talo oli kadottanut puolet minun ja apotti Coignardin
lähdettyä, joka oli kunniallinen ja iloluontoinen mies. Hän
ylisti pukuani ja antoi minulle ohjauksen hyvässä käytöstavassa,
huomauttaen, että hänen ammattinsa oli totuttanut hänet ulkonaiseen
hienouteen, kun hänen aina oli ollut pakko kohdella vieraitaan
ikäänkuin he olisivat olleet aatelismiehiä, vaikka he olisivatkin
olleet pahinta roskaväkeä. Hän neuvoi minua liikuttamaan pyöreästi
kyynärpäitäni ja käymään jalat ulospäin ja käski minun vielä mennä
katsomaan näyttelijä Leandrea Saint-Germainin markkinoilla voidakseni
tarkkaan häntä jäljitellä.

Me söimme yhteisen päivällisen hyvällä ruokahalulla ja erosimme
vuodattaen virtaavia kyyneleitä. Minä rakastin suuresti heitä
molempia, ja minua itketti vielä enemmän se, että minä kuusi viikkoa
poissa oltuani olin heistä melkein kokonaan vieraantunut. Ja luulen,
että sama tunne aiheutti heidän surunsa.



9.


Yö oli pikimusta astuessani ulos paistintuvasta. Kirjailijain-kadun
nurkkauksessa minä kuulin leveän ja syvän äänen laulavan:

    "Jos kunniasi, armas annoit,
    sä varmaan vaivoin sitä kannoit."

Eikä aikaakaan, kun sieltäpäin, mistä ääni kuului, näin tulevan
veli Angen, heiluva pussi hartioillaan ja käsi pitsinnyplääjätär
Cathérinen vyötäisillä. Hänen askeleensa yön pimeydessä olivat
horjuvaiset, mutta voitolliset, ja vesi suihkutti hänen
sandaaliensa alta muhkeita likavirtoja, jotka näyttivät kohoavan
hänen humalaiseksi kunniakseen, kuten Versailles'in suihkulähteet
kunnioittavat säteillään kuninkaallisia henkilöitä. Minä asetuin
piiloon erään portin soppeen, että he eivät näkisi minua. Se oli
hyödytöntä varovaisuutta, sillä heillä oli kyllin huolta toisistaan.
Cathérine nauroi pää taapäin taivutettuna munkin olkaa vasten. Kuun
säde väreili hänen kosteilla huulillaan ja hänen silmissään niinkuin
kaivojen vedessä. Ja minä jatkoin matkaani, sielu levottomana ja
sydän sykkyrällä, ajatellen tuon kauniin tytön pyöreää vartaloa, jota
likainen kapusiini nyt syleili käsivarsillaan.

-- Onko mahdollista, sanoin itselleni, että niin kaunis kalu on
niin rumissa käsissä? Ja jos Cathérine minua halveksii, onko
välttämätöntä, että hän tekee ylenkatseensa minua kohtaan vielä
julmemmaksi rakastamalla tuota heittiömunkkia?

Tuo rakkaus kummastutti minua ja vaikutti minuun yhtä yllättävästi
kuin vastenmielisesti. Mutta minä en turhan tautta ollut hra apotti
Jérôme Coignardin oppilas. Tämä verraton mestari oli kasvattanut
sieluni mietiskelyyn. Kuvittelin mielessäni niitä satyyreja, joita
nähdään nymfien ihanissa puutarhoissa, ja ajattelin, että jos
Cathérine oli kaunis kuin nymfi, olivat satyyrit, mikäli heitä meille
kuvataan, rumia kuin tuo kapusiini. Päätin siitä, että minun ei ollut
liikoja kummasteltava äsken näkemääni lemmenleikkiä. Kuitenkaan ei
järkeni voinut haihduttaa murhettani, epäilemättä sen vuoksi, että
järki ei ollut murheeni alkulähde. Nämä ajatukset seurasivat minua
yön pimeydessä ja likaisessa lumisohjussa aina Saint-Germainin
tielle, missä kohtasin hra apotti Coignardin, joka oli syönyt
illallista kaupungissa ja nyt palaili yöksi kotiinsa hiekkakuoppien
luona olevaa ristiä kohden.

-- Poikani, sanoi hän minulle, olen juuri puhellut Zozimoksesta
ja gnostikoista erään sangen oppineen hengellisen säädyn jäsenen
pöydässä. Todellakin toinen Peiresc! Viini oli hapanta ja ruoka
keskinkertaista. Mutta nektari ja ambrosia virtasi meidän sanoistamme.

Kunnon mestarini haasteli sitten minulle Zozimos Panopolilaisesta
suurenmoisella kaunopuheisuudella. Ah, minä olin huono kuulija
hänelle, sillä ajattelin aina edelleen tuota kuun sadepisaraa, joka
yön pimeydessä oli Cathérinen huulille pudonnut.

Vihdoin hän vaikeni, ja minä kysyin häneltä, mihin kreikkalaiset
olivat perustaneet nymfien erikoisrakkauden satyyreja kohtaan.
Niin laaja oli kunnon mestarini oppineisuus, että hän oli valmis
vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Hän sanoi minulle:

-- Poikani, tuo rakkaus perustuu luonnolliseen sympatiaan. Se
on eloisa, vaikka vähemmän kiihkeä kuin satyyrien oma rakkaus
nymfejä kohtaan, jolle se muodostaa ikäänkuin vastaavaisuuden.
Runoilijat ovat tuiki tarkkaan havainneet tuon erotuksen. Tässä
yhteydessä tahdon kertoa sinulle erään merkillisen seikkailun,
jonka olen lukenut eräästä Séez'n piispan kirjastossa olevasta
käsikirjoituksesta. Se oli, näen sen vielä silmäini edessä,
folio-vihkonen, kirjoitettu kauniilla tyylillä, nähtävästi viime
vuosisadan käsialaa. Siinä kerrottiin seuraava merkillinen
tosiseikka. Eräs normandialainen aatelismies ja hänen vaimonsa
ottivat osaa julkisiin huveihin, toinen satyyriksi, toinen nymfiksi
puettuna. Me tiedämme Ovidiuksesta, millä kiihkolla satyyrit
nymfejä tavoittelivat. Tämä aatelismies oli lukenut Ovidiuksen
_Metamorfoosit._ Hän tunkeutui niin syvälle valepukunsa henkeen,
että hänen vaimonsa yhdeksän kuukauden perästä lahjoitti hänelle
pojan, jolla oli sarvet päässä ja pukin jalat. Isän enemmät
kohtalot ovat meille muuten tuntemattomat, paitsi että hän, kaiken
luomakunnan yhteistä osaa noudattaen, kuoli jättäen jälkeensä
paitsi pukinjalkaista pienokaistaan, myös toisen nuoremman pojan,
joka oli kristillinen ja näöltään inhimillinen. Tämä nuorempi anoi
tuomioistuimelta, että hänen veljensä julistettaisiin osattomaksi
isänperintöön, koska hän ei kuulunut siihen luomakunnan lajiin, joka
oli Jeesuksen Kristuksen verellä lunastettu. Normandian parlamentti,
jonka kokouspaikka oli Rouen, julisti hänen asiansa oikeaksi, ja
tuomio kirjoitettiin pöytäkirjaan.

Minä kysyin kunnon mestariltani, oliko mahdollista, että valepuvulla
voi olla sellainen vaikutus luontoon ja että lapsen muoto voi riippua
vanhempien vaatetuksesta. Mutta hra apotti Coignard kehoitti minua
olemaan mokomia uskomatta.

-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, muista, että
hyväpäinen mies hylkää kaiken, joka sotii järkeä vastaan, paitsi
autuuden asioissa, joissa on uskottava sokeasti. Luojan kiitos, minä
en ole koskaan erehtynyt meidän pyhän uskontomme dogmeihin nähden, ja
toivon olevani samassa onnellisessa asemassa silloin, kun kuoleman
hetki lyö minulle.

Tähän tapaan keskustellen me saavuimme linnaan. Keskellä pimeyttä
näytti sen kattoa punainen lieska valaisevan. Eräästä savutorvesta
nousi säkenekimppuja, jotka lankesivat kultaisena sateena maahan,
paksun savun kaartaessa koko taivaankantta. Me luulimme molemmat,
että rakennus oli liekkien saaliina. Kunnon mestarini repi ähkien
hiuksiaan.

-- Minun Zozimokseni, minun papyrukseni ja kreikkalaiset
käsikirjoitukseni! Apua! Apua! Zozimos!

Me juoksimme pitkin isoa puistokujaa, yli rapakkojen, jotka
heijastelivat tulenkajoa, ja pääsimme linnanpihalle. Kaikki oli
tyyntä ja autiota, kaikki pilkkopimeätä. Koko linna näytti nukkuvan.
Me kuulimme tulen räiskyvän pimeästä porraskäytävästä. Me harppasimme
kaksi porrasta kerrallaan, pysähtyen välillä vain silmänräpäykseksi
kuuntelemaan, mistä tuo kauhistava ääni tuli.

Meistä tuntui, että se tuli eräästä ensimmäisen kerroksen käytävästä,
jonne emme koskaan olleet jalallamme astuneet. Me hapuilimme sitä
kohden ja nähdessämme erään suljetun oven raosta punertavaa valoa,
syöksyimme kaikin voimin ovea vasten. Se aukeni äkkiä.

Hra d'Astarac, joka aukaisi sen, seisoi edessämme. Hänen pitkä, tumma
vartalonsa piirtyi leimuavaa taustaa vastaan. Hän kysyi lempeästi,
mikä kiireellinen asia meidät ajoi häntä tähän vuorokauden aikaan
etsimään.

Tulipaloa ei ollut siellä, vaan kyllä hirvittävä takkavalkea, palaen
eräässä pätsissä, jonka nimi on athanor, kuten myöhemmin opin
tietämään. Koko tämä sangen laaja sali oli täynnä pitkäkaulaisia
lasipulloja, niiden päällä kierteli lasiputkia, joilla oli kuin
ankan-nokat, lieriöitä, jotka olivat kuin pitkäkärsäiset, paisuneet
kasvot, sulatuskuppeja, tislausastioita, koeastioita, kurpitsakulhoja
ja muodoltaan outoja maljakoita.

Kunnon mestarini pyyhki kiiltäviä, tulipunaisia kasvojaan.

-- Ah, herra d'Astarac! hän sanoi, me luulimme koko linnan palavan
kuin kuivan olkikuvon. Jumalan kiitos, kirjasto ei ole palanut. Mutta
minä huomaan, jalo herra, että te harjoitatte alkemiaa.

-- En tahdo salata teiltä, vastasi hra d'Astarac, -- että olen
suuresti edistynyt siinä, löytämättä kuitenkaan sitä _thelemaa_, joka
on työni täydellisentävä. Juuri sillä hetkellä, jolloin te, hyvät
herrat, syöksyitte ovelleni, minä manasin esiin Maailman henkeä ja
Taivaan kukkasta, joka on todellinen Nuoruuden lähde. Ymmärrättekö
hiukan alkemiaa, herra Coignard?

Apotti vastasi, että hän oli kirjoista saanut pienen esimaun
siitä, mutta että hän piti sen harjoittamista turmiollisena ja
uskonnonvastaisena. Hra d'Astarac jatkoi hymyillen:

-- Te olette liian tietorikas mies, apotti Coignard, ettette
tuntisi Lentävää kotkaa, Hermeen lintua, Hermogeneen kananpoikaa,
Korpinpäätä, Vihreätä leijonaa ja Fenix-lintua.

-- Olen kuullut sanottavan, vastasi kunnon mestarini, -- että nuo
nimet merkitsevät viisasten kiveä, sen eri tiloissa. Mutta minä
epäilen, tokko lie mahdollista muuttaa metalleja toisesta toiseksi.

Hra d'Astarac vastasi vakaumuksella:

-- Mikään ei ole oleva minulle helpompaa, herra apotti, kuin tehdä
loppu teidän epäilystänne.

Hän aukaisi vanhan, ontuvan kirstukaapin, joka nojasi selkäänsä
muuria vasten, otti sieltä kuningasvainajan kuvalla leimatun
kuparirahan ja huomautti meille pyöreätä täplää, joka näkyi molemmin
puolin sitä.

-- Tämä, hän sanoi, on sen kiven vaikutusta, jolla kupari muutetaan
hopeaksi. Mutta se on vain vähäpätöisyys.

Hän palasi kirstukaapilleen ja otti sieltä munankokoisen safiirin,
ihmeteltävän suuruisen opaalin ja kourallisen mallikauniita
smaragdeja.

-- Kas tässä, hän sanoi, eräitä kätteni töitä, jotka todistavat
teille riittävästi, että alkemia ei ole vain tyhjien aivojen houreita.

Kirstun pohjalla, jossa nämä kivet hujanhajan olivat, kimalteli
viisi, kuusi pientä timanttia, joista hra d'Astarac ei maininnut
meille edes sanallakaan. Kunnon mestarini kysyi häneltä, olivatko
nekin hänen töitään. Alkemisti myönsi sen.

-- Jalo herra, sanoi apotti, neuvoisin teitä varovaisuuden vuoksi
näyttämään juuri noita uteliaille kävijöille. Jos te ensin näytätte
safiirin, opaalin ja rubiinin, sanovat he, että perkele yksin on
voinut saada aikaan sellaisia kiviä, ja te joudutte syytteeseen
noituudesta. Muuten voikin vain piru itse elää näiden pätsien
hehkussa, jossa hengittää liekkejä keuhkoihinsa. Minä, joka olen
ollut vasta neljännestunnin täällä, olen jo puolipaistunut.

Hra d'Astarac hymyili hyväntahtoisesti ja lausui näin päästäessään
ulos meidät:

-- Vaikka tiedänkin, mistä minun on kiinni pidettävä, kun tulee
kysymys perkeleen ja tuon Toisen olemassaolosta, minä mielelläni
antaudun heistä puheisiin ihmisten kanssa, jotka uskovat heihin.
Perkele ja tuo Toinen ovat, niin sanoakseni, kaksi luonnetta, ja
heistä voidaan keskustella niinkuin Akilleesta tai Thersiteestä.
Olkaa vakuutetut, hyvät herrat, että jos perkele on sellainen
kuin sanotaan, hän ei asu niin jalossa alkuaineessa kuin tuli
on. On suuri ristiriitaisuus asettaa niin ilkeä elikko asumaan
aurinkoon. Mutta, kuten minulla oli jo kunnia sanoa teidän äitinne
kapusiinille, herra Paistinkääntäjä, minä luulen, että kristityt
panettelevat saatanaa ja hänen henkiolentojaan. On mahdollista,
vaikka käsittämätöntä, että jossakin tuntemattomassa maailmassa
voisi olla vieläkin pahasisuisempia olentoja kuin ihmiset. Mutta
jos on olemassa sellaisia henkiä, niin ne varmaankaan eivät asu
tulen jalossa alkuaineessa, tähtien hehkuvien tytärten keralla, vaan
valottomissa paikoissa, ja jos he palavat, he palavat jäässä, joka
sekin todella polttaa kipeästi. He kärsivät, koska he ovat pahoja ja
koska pahuus on syntiä, mutta he kärsivät vain pakkasenpuremista.
Mitä tulee teidän saatanaanne, hyvät herrat, joka on kauhistus teidän
jumaluusoppineillenne, niin en pidä häntä niin halveksittavana,
päättäen siitä kaikesta, mitä te sanotte hänestä. Jos hän sattumalta
olisi olemassa, minä en pitäisi häntä ilkeänä elikkona, vaan
pienenä keijuna tai ainakin metallitaitoisena tulenhenkenä, hiukan
leikillisenä ja sangen älykkäänä.

Kunnon mestarini tukki korvansa ja pakeni päästäkseen enempää
kuulemasta.

-- Mikä jumalattomuus, poikani Paistinkääntäjä! hän huudahti
portaissa, -- mikä herjatulva! Oletko kyllin ymmärtänyt kaiken, mikä
on hylättävää tuon filosofin lauselmissa? Hän kehittää ateisminsa
eräänlaiseen hilpeään raivotilaan, joka minua kummastuttaa. Mutta
juuri se tekee hänet melkein viattomaksi. Ollen erossa näet kaikesta
uskonnosta hän ei voi pirstoa meidän Pyhää kirkkoamme, kuten ne,
jotka jäävät killumaan kiinni siinä jostakin puolipoikkinaisesta ja
verta-vuotavasta jäsenestään. Sellaisia ovat, poikani, luterilaiset
ja kalvinistit, jotka jäytävät kirkkoa miltei eroon saakka. Ateistit
sitävastoin käyvät yksin perikatoon, ja me voimme syntiä tekemättä
syödä päivällistä heidän kerallaan. Sentähden meidän ei ole tarvis
kärsiä tunnonvaivoja asuessamme hra d'Astaracin katon alla, joka
ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta huomasitko, poikani
Paistinkääntäjä, että hänen kirstunsa pohjalla oli kourallinen pieniä
timantteja, joiden lukua hän ei itsekään näyttänyt tuntevan ja jotka
näyttivät minusta olevan oikeata lajia? Opaalia ja safiireja minä
epäilen, mutta nuo pienet timantit tuntuivat minusta todennäköisiltä.

Tultuamme ylös huoneisiimme me toivotimme hyvää yötä toisillemme.



10.


Kevääseen saakka me vietimme kunnon mestarini kanssa säännöllistä ja
sulkeutunutta elämää. Me teimme työtä koko aamupäivän kirjastossa
ja palasimme taas päivällisten jälkeen sinne, niinkuin teatteriin,
käyttääkseni hra Jérôme Coignardin omaa lausepartta. Mutta me emme
tulleet sinne -- sanoi tämä erinomainen mies -- aatelismiesten ja
heidän lakeijainsa tavoin katsoaksemme jotakin karkeaa ilveilyä, vaan
kuunnellaksemme vanhojen kirjailijain yleviä, vaikka ristiriitaisia
vuoropuheluja.

Täten edistyi ihmeellisesti Zozimos Panopolilaisen lukeminen ja
kääntäminen. Minun osani siihen oli aivan mitätön. Sellainen työ kävi
yli tietojeni, ja minulle oli kyllin vaivaa oppia, missä muodoissa
kreikkalaisia kirjaimia papyruspinnoilla käytettiin. Autoin kuitenkin
mestariani hakemaan valaisevia kohtia niistä kirjailijoista,
jotka voivat tulla kysymykseen hänen tutkimuksissaan, eritoten
Olympiodoruksesta ja Photiuksesta, jotka siitä saakka jotenkin
tarkoin tunnen. Pienet palvelukset, jotka tein hänelle, kohottivat
minua suuresti omissa silmissäni.

Tuiman ja pitkän talven jälkeen minusta oli jo tulemaisillaan
tiedemies, kun kevät saapuikin äkkiä suloisten seurakumppaniensa
valon, vihreyden ja heleän linnunlaulun kera. Syreenien tuoksu, joka
tunkeutui kirjastoon, tuuditti minut epämääräisiin unelmiin, joista
kunnon mestarini äkkiä herätti minut sanoen:

-- Jacques Paistinkääntäjä, olepas kiltti ja kiipeä tikapuille sekä
sano minulle, eikö tuo Manetho lurjus puhu eräästä jumalasta, jonka
nimi on Imhotep. Hän kiusaa kuin piru minua ristiriitaisuuksillaan.

Ja kunnon mestarini täytti nenänsä nuuskalla sangen tyytyväisen
näköisenä.

-- Poikani, hän sanoi minulle vielä, on merkillistä, kuinka suuri
vaikutus meidän vaatteillamme on meidän siveelliseen tilaamme.
Siitä saakka kuin kaulukseni on saanut täpliä niistä erilaisista
kastikkeista, joita olen sen päälle tiputtanut, tunnen itseni
vähemmän kunnialliseksi mieheksi. Eikö sinulle, Paistinkääntäjä,
nyt kun olet puettu kuin markiisi, tule halu olla läsnä jonkun
oopperatytön toaletinteossa ja heittää kourallinen vääriä kultarahoja
faaraopöydälle. Sanalla sanoen, etkö tunne itseäsi säätyhenkilöksi?
Älä pane pahaksi mitä sanon, ja muista, että riittää panna
töyhtökypäri minkä jänisjussin päähän tahansa, ja hän menee heti
ja halkaisee kallonsa kuninkaan palveluksessa. Poikani, meidän
tunteemme ovat usein muodostuneet tuhansista tuskin huomattavista
pikkuseikoista, ja meidän kuolemattoman sielumme kohtalo riippuu
joskus henkäyksestä, joka on liian keveä edes heinänkortta
häilyttämään. Me olemme tuulten leikkikaluja. Mutta ole hyvä ja
ojenna minulle Vossiuksen teos _Rudimenta_, jonka punaisten niteiden
näen kurkistavan tuolta vasemman kainalosi alta.

Samana päivänä saattoi hra d'Astarac meidät päivällisen jälkeen,
joka syötiin klo 3, puistoon kävelemään. Hän johdatti meidät sen
läntiselle taholle, Rueilia ja Mont Valérienia päin. Se oli synkin
ja autioin osa puistosta. Jänisten järsimät ruohot ja köynnöskasvit
peittivät käytäviä, ja suuret, kaatuneet puunrungot olivat siellä
täällä tukkineet tien kokonaan. Marmoripatsaat sen varrella
hymyilivät vain tietämättä mitään omasta häviöstään. Eräs nymfi
vei raajarikkoisen kätensä huulilleen, viitaten jotakin paimenta
olemaan vaitelias. Nuori fauni, jonka pää virui maassa, koetti
vielä kohottaa huilua suulleen. Ja kaikki nämä jumalalliset olennot
näyttivät opettavan meitä ylenkatsomaan ajan ja kohtalon vääryyksiä.
Me seurasimme erään kanavan rantaa, jonka virtaava sadevesi kostutti
normandialaisten omenapuiden juuria. Erään pyöreän aukeaman ympärillä
joivat kyyhkyset kallellaan olevista vesisäiliöistä. Tälle paikalle
saavuttuamme me poikkesimme pienelle polulle, joka johti tiheään
pensaikkoon.

-- Kävelkää varovaisesti, neuvoi hra d'Astarac meitä. -- Tämä polku
on siitä vaarallinen, että sen reunoilla kasvaa mandragora-yrttejä,
jotka öisin laulavat puiden juurilla. Ne piilevät maassa. Varokaa
astumasta niiden päälle! Te saisitte siitä lemmentaudin tai
rahanahneuden ja olisitte perikadon omia, sillä mandragoran
nostattamat intohimot ovat luonteeltaan melankolisia.

Minä kysyin, millä tapaa tuo näkymätön vaara olisi vältettävissä. Hra
d'Astarac vastasi, että sen suhteen ei auttanut muu kuin vaistomainen
selvänäköisyys.

-- Muuten, hän lisäsi, tämä polku on turmiollinen.

Se johti meidät suoraan erään köynnöskasvien peittämän
tiilipaviljongin luo, joka epäilemättä oli joskus ollut vartijan
asuinsija. Siinä päättyi puisto Seinen yksitoikkoisiin suo-rantoihin.

-- Te näette tämän paviljongin, sanoi hra d'Astarac. -- Siinä asuu
maailman oppinein ihminen. Mosaïde, satakaksitoista-vuotias vanhus,
työskentelee siinä majesteetillisella itsepintaisuudella selvitellen
luonnon ongelmia. Hän on jättänyt Imbonatuksen ja Bartolonin kauas
jälkeensä. Katsoisin kunniakseni, hyvät herrat, pitää kattoni
alla suurinta kabbalistia, mikä on elänyt jälkeen Eenokin, Kainin
pojan. Mutta uskonnolliset tunnonsyyt ovat estäneet Mosaïdea minun
pöydästäni, jota hän aivan ansiottomasti katsoo kristilliseksi.
Te ette voi kuvitella, mihin määrään viha kristittyjä kohtaan on
kehittynyt tuossa tietäjässä. Töin tuskin hän on suostunut ottamaan
asuinsijakseen tämän paviljongin, jossa hän elää yksin sisarensa
tyttären Jahelin kanssa. Hyvät herrat, te saatte ilman enempää
viivytystä tutustua Mosaïdeen. Minä olen heti paikalla esittelevä
teidät kummatkin tälle jumalalliselle miehelle.

Näin puhuttuaan hra d'Astarac ohjasi meidät paviljonkiin ja pitkin
kiertoportaita erääseen kammioon, jossa keskellä hujanhajan
heitettyjä käsikirjoituksia istui suuressa, pehmeätyynyisessä
nojatuolissaan vilkassilmäinen, koukkunenäinen vanhus. Hänen
leuassaan näkyi kaksi laihaa, valkeata parranhaituvaa. Keisarillisen
kruunun muotoinen samettimyssy peitti hänen kaljua päälakeaan,
ja hänen epäinhimillisen hintelä ruumiinsa oli verhottu vanhaan,
kellahtavaan silkkipukuun, joka oli yhtä upea kuin likaantunut.

Vaikka hänen läpitunkevat katseensa olivat suunnatut meihin päin, hän
ei osoittanut vähimmälläkään liikkeellä huomanneensa meidän tuloamme.
Hänen kasvoillaan kuvastui tuskallinen, itsepäinen jännitys, ja hän
pyöritteli hitaasti ryppyisten sormiensa välissä ruokoa, jota hän
käytti kirjoituskalunaan.

-- Turhia puheita ei ole Mosaïdelta odotettava, sanoi meille hra
d'Astarac. -- Jo pitkät ajat on tämä viisas keskustellut ainoastaan
henkien ja minun kanssani. Ne ovat yleviä keskusteluja. Koska hän
varmaankaan ei ole suostuva tarinoimaan teidän kanssanne, hyvät
herrat, koetan muutamalla sanalla antaa teille käsityksen hänen
ansioistaan. Hän on ensimmäisenä selittänyt Mooseksen kirjain
salatun merkityksen heprealaisten kirjoitusmerkkien mukaan, joiden
tarkoitus taas riippuu kirjainten aakkosellisesta järjestyksestä.
Tämä järjestys on ollut hukassa yhdennestätoista kirjaimesta alkaen.
Mosaïde on sen löytänyt jälleen, ja tehnyt työn, jota eivät voineet
Atrabis, Philo, Avicenna, Raymond Lullius, Pic de la Mirandole,
Reuchlin, Henri Morus ja Robert Flydd. Mosaïde tuntee kullan luvun,
joka henkien maailmassa vastaa Jehovaa. Ja te ymmärrätte, hyvät
herrat, mikä ääretön merkitys sillä asialla on.

Kunnon mestarini otti nuuskarasian taskustaan, tarjosi meille
kohteliaasti ja otti itsekin hyppysellisen sitä.

-- Ettekö usko, herra d'Astarac, sanoi hän sitten, -- että
tuonkaltaiset tiedot ovat juuri omiaan saattamaan teidät helvettiin,
tämän tilapäisen elämän päättyessä? Sillä ylevä herra Mosaïde erehtyy
silminnähtävästi pyhiä kirjoja selitellessään. Kun Meidän Herramme
kuoli ristinpuulla ihmisten lunastamiseksi, lankesi niinkuin side
synagogan silmien ylitse, se hoiperteli kuin juopunut nainen ja
kruunu putosi sen kulmaluilta. Siitä saakka kuuluu Vanhan Testamentin
oikea ymmärrys yksinomaan katoliselle kirkolle, jonka jäsen olen
monilukuisista virheistäni huolimatta.

Nämä sanat kuullessaan Mosaïde sai eräänlaisen pukkijumalan ilmeen,
hymyili hirvittävällä tavalla ja sanoi kunnon mestarilleni hitaalla,
terävällä ja ikäänkuin etäisellä äänellä:

-- Mashora ei ole uskonut sinulle salaisuuksiaan eikä Mishna ole
ilmaissut sinulle mysteerioitaan.

-- Mosaïde, jatkoi hra d'Astarac, -- tulkitsee selvästi sekä
Mooseksen kirjat että Eenokin kirjan, joka on paljon tärkeämpi
ja jonka kristityt ovat hylänneet sitä ymmärtämättä, niinkuin
kukko arabialaisessa sadussa halveksi päärlyä, jonka hän löysi
rikkaläjältään. Tämä Eenokin kirja, hra apotti Coignard, on sitäkin
kallisarvoisempi meille, koska siinä nähdään ihmisten tytärten
ensimmäiset tutustumiset keijuihin. Sillä te kai ymmärrätte, että
enkelit, joiden Eenok sanoo liittyneen naisiin lemmensiteillä, ovat
keijuja ja salamantereita.

-- Koetan ymmärtää, vastasi kunnon mestarini, -- etten joutuisi
kiistaan teidän kanssanne. Mutta siitä päättäen, mitä meille on
säilynyt Eenokin kirjasta, joka nähtävästi on apokryfinen, pelkään,
että nuo enkelit eivät olleet keijuja, vaan foinikialaisia kauppiaita.

-- Ja mihin, kysyi hra d'Astarac, -- te perustatte niin omituisen
mielipiteen?

-- Perustan sen, jalo herra, siihen, mitä on sanottu tuossa
kirjassa, että nimittäin nuo enkelit opettivat ihmisten tyttärille
rannerenkaiden ja kaulahelmien käytön sekä taidon maalata
kulmakarvojaan ja kaunistaa itseään kaikenlaisilla ihomaaleilla.
Vielä kerrotaan tuossa kirjassa, että enkelit opettivat heille
juurien ja puiden ominaisuudet, manaukset ja tiedon tähdistä. Eikö
totta, jalo herra, nuo enkelit muistuttavat Tyruksen ja Sidonin
kauppiaita, jotka laskivat laivansa jonkin aution maan rantaan ja
levittivät tavaransa karujen kallioiden juurelle houkutellakseen
villien heimojen tyttäriä? Nämä liikemiehet antoivat heille kuparisia
kaulanauhoja, amuletteja ja lääkkeitä ja saivat vastalahjaksi ambraa,
suitsutuksia ja turkiksia. He kummastuttivat myös noita kauniita,
oppimattomia luontokappaleita puhumalla heille tähdistä, joita he
olivat merimatkoillaan tulleet kyllin tuntemaan. Asia on selvä,
ja tahtoisin tietää, mikä kohta siinä voi herättää hra Mosaïden
vastaväitteitä.

Mosaïde pysyi edelleen vaiti, ja hra d'Astarac hymyili jälleen.

-- Apotti Coignard, hän sanoi, teidän johtopäätöksenne eivät ole
hulluimpia, kun ottaa lukuun teidän tietämättömyytenne kabbalaan
ja salatieteisiin nähden. Ja sananne saattavat minut ajattelemaan,
eikö ehkä ollut eräitä metallitaitoisia ja kultaa-takovia henkiä
niiden keijujen joukossa, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin.
Henget, tahi tässä tapauksessa gnomit, harjoittavat todellakin
mielellään kullantaontaa, ja on luultavaa, että juuri nämä taitavat
demonit valmistivat rannerenkaita, joita te uskotte foinikialaisten
tekemiksi. Mutta minä vakuutan teille, hyvä herra, että te ette ilman
omaa vauriotanne asetu Mosaïden rinnalle ihmiskunnan muinaisten
kohtaloiden tuntemisessa. Hän on niiltä ajoilta löytänyt monta
kadonneeksi luultua muistomerkkiä, m.m. Sethin pylvään ja Sambethen,
Noakin tyttären ja vanhimman sibyllan, ennustukset.

-- Oh! huudahti kunnon mestarini hypähtäen huoneen pölyisellä
permannolla, josta tomupilvi nousi, -- oh, mitä mielikuvitteluja!
Se on liikaa, te laskette leikkiä! Eikä hra Mosaïde voi kasata niin
paljon hullutuksia ison myssynsä alle, joka muistuttaa Kaarle Suuren
kruunua. Tuo Sethin pylväs on pahanpäiväisen Flavius Josephuksen
naurettava keksintö, mahdoton tarina, joka ei ole voinut ketään
ennen teitä pettää. Mitä Sambethen, Noakin tyttären, ennustuksiin
tulee, niin minua kyllä haluttaisi päästä niitä tuntemaan ja jäisin
suurimpaan kiitollisuusvelkaan hra Mosaïdelle, joka tuntuu olevan
jokseenkin saita sanoistaan, jos hän ilmaisisi meille eräitä niistä
suunsa kautta. Sillä hänelle ei liene mahdollista, kuten huomaan
mielihyväkseni, esittää niitä sillä salaperäisemmällä äänellä, jolla
muinaisten sibyllain oli tapa tuoda julki mystilliset vastauksensa.

Mosaïde, joka ei näyttänyt kuulevan häntä, sanoi äkkiä:

-- Noakin tytär on puhunut, Sambethe on sanonut: "Kevytmielinen mies,
joka nauraa ja pilkkaa, ei ole kuuleva ääntä, joka soi seitsemännestä
tabernakelista. Ja jumalaton on käyvä kurjaan perikatoonsa."

Tämän oraakkelilauseen jälkeen me kaikki kolme jätimme hyvästit
Mosaïdelle.



11.


Tuli säteilevän kaunis kesä sinä vuonna, ja se houkutteli minua
kävelyretkille. Eräänä päivänä harhailin edestakaisin Cours-la-Reinen
puiden alla, kahta pientä kultarahaa helistellen, jotka aamulla olin
löytänyt housuntaskustani ja jotka toistaiseksi olivat ensimmäinen ja
ainoa todistus, millä kullantekijäni oli osoittanut anteliaisuuttaan.
Istahdin virvoitusvesimyymälän eteen, pienen pöydän ääreen, joka sopi
yksinäisyydelleni ja vaatimattomuudelleni, ja vaivuin miettimään
kohtalon eriskummallisuutta, samalla kuin kaksi muskettisoturia
viereisessä pöydässä joi Espanjan viiniä naikkosiensa seurassa.
Ajattelin, eikö hietakuoppien risti, hra d'Astarac, Mosaïde,
Zozimoksen papyrus ja kaunis pukuni, kaikki olleetkin vain unelmia,
joista olin heräävä kerran _Kuningatar Hanhenjalan_ paistinvartaan
ääressä, vanhassa ruudukkaassa liivissäni.

Joku, joka veti hihasta minua, herätti minut mietteistäni. Ja
minä näin edessäni veli Angen, jonka kasvot hävisivät parran ja
pussipäähineen väliin.

-- Herra Jacques Ménétrier, hän sanoi matalalla äänellä minulle, --
eräs neiti, joka on teille hyväntahtoinen, odottaa teitä vaunuissaan
rannan ja La porte de Conférencen välisellä viertotiellä.

Sydämeni tykytti nopeaan. Olin samalla säikähtynyt ja ihastunut
tuosta seikkailusta ja lähdin heti kapusiinin osoittamalle paikalle,
käyden kuitenkin levollisin askelin, joka minusta tuntui tässä
tapauksessa edullisimmalta. Tultuani siltarannalle minä näin vaunut,
joiden verhojen takaa pieni käsi pisti esiin.

Verhot aukenivat, kun olin tullut lähemmäksi, ja hämmästyksekseni
näin vaunuissa istuvan neiti Cathérinen ruusunpunaisessa
silkkipuvussa, pää vaipan peitossa, jonka mustat pitsit leikkivät
hänen vaaleilla hiuksillaan.

Pysähdyin arkana vaunun-astimelle.

-- Tulkaa sisälle, hän sanoi, ja istukaa minun vierelleni. Sulkekaa
verhot, minä pyydän, ei ole tarpeen, että kukaan saa nähdä teitä.
Näin teidät vesimyymälän edessä, juuri kun ajoin ohi Cours-la-Reinen.
Lähetin heti teitä kutsumaan tuon hyväsävyisen munkin, jonka otin
palvelukseeni paastoharjoitusten vuoksi ja joka siitä saakka on
ollut luonani, sillä olkoon asemamme mikä hyvänsä, on hurskaus aina
säilytettävä. Te näytitte sangen sirolta, herra Jacques, pienen
pöytänne ääressä, miekka poikkipuolin polvillanne, ja kasvoilla
huolestunut ilme, kuten ainakin säätyhenkilöillä. Olen aina tuntenut
ystävyyttä teitä kohtaan enkä minä puolestani ole niitä naisia, jotka
onnensa päivinä halveksivat entisiä ystäviään.

-- Oh, mitä, neiti Cathérine! huudahdin minä, nämä vaunut, nämä
lakeijat, tämä silkkipuku...

-- Kaikki, sanoi hän, ystäväni hra de la Guéritauden antamia, joka
on rikkaimpia rahamiehiä ja kruunun hankitsijoita. Hän on lainannut
rahaa kuninkaalle. Hän on erinomainen ystävä, jota en millään
ehdolla tahtoisi suututtaa. Mutta hän ei ole niin rakastettava kuin
te, herra Jacques. Hän on lahjoittanut minulle myös pienen talon
Grenellessä, jonka olen pian näyttävä teille kellarista ullakkoon.
Herra Jacques, iloitsen, että näen teillä olevan tilaisuutta menestyä
maailmassa. Todellinen ansio raivaa aina tiensä. Te saatte nähdä
minun makuukammioni, joka on suoranainen jäljennös neiti Davilliers'n
kammiosta. Se on kokonaan peililasista ja kiinalaisilla kuvilla
koristettu. Kuinka teidän kunnon isänne voi? Meidän kesken sanoen,
hän laiminlöi hiukan vaimoansa ja paistintupaansa. Se on hyvin
väärin, kun mies on hänen asemassaan. Mutta puhukaamme teistä!

-- Puhukaamme teistä, neiti Cathérine, sain vihdoin sanotuksi. -- Te
olette sangen kaunis, ja on vahinko, että te rakastatte kapusiineja.
Sillä teidän rahamiehenne täytyy kaiketi hyväksyä.

-- Oh, sanoi hän, teidän ei tule moittia minua veli Angen tähden.
Hänet pidän luonani vain sieluni autuuden vuoksi, ja jos tahtoisin
hankkia hra de la Guéritaudelle kilpakosijan, ottaisin...

-- Ottaisitte kenen?

-- Älkää kysykö minulta sitä, herra Jacques. Te olette kiittämätön.
Sillä te tiedätte, että minä aina olen erikoisesti pitänyt teistä.
Mutta te ette ole huomannut sitä.

-- Päinvastoin, neiti Cathérine, olin hyvinkin herkkä teidän
pilkkasanoillenne. Te häväisitte minua aina sen vuoksi, että minulla
ei ollut partaa. Ja te sanoitte minulle usein, että olin hiukan
typerä.

-- Se oli totta, herra Jacques, paljon enemmän totta kuin te
luulittekaan. Ettekö todellakaan huomannut, että tahdoin hyvää teille?

-- Mutta, Cathérine, miksi olittekin niin kaunis, että pelkäsin
teitä? Minä en uskaltanut katsella teitä. Ja sitten eräänä päivänä
minä näin aivan selvään, että olitte kovin vihainen minulle.

-- Minulla olikin syytä siihen, herra Jacques. Te olitte antanut
etusijan tuolle liinapäiselle savoyelaistytölle, joka oli koko
kaupunginosan häpeäpilkku.

-- Oh, uskokaa minua, Cathérine, se ei suinkaan ollut minun
mielihaluni eikä makuni mukaista. Se tapahtui ainoastaan sen vuoksi,
että hän osasi voittaa arkuuteni kyllin tarmokkailla toimenpiteillä.

-- Oh, uskokaa minua, ystäväni, olen vanhempi teitä: arkuus on suuri
synti rakkautta kohtaan. Mutta ettekö nähnyt, että tuo kerjäläistyttö
käy rikkinäisissä sukissa ja että hänellä on hameenhelmoissaan puolen
kyynärän pituiset lika- ja rapapitsit?

-- Minä näin sen, Cathérine.

-- Ettekö nähnyt, että hänen vartalonsa on ruma ja että hänen
muotonsa ovat mitä kauheimmin epämuodostuneet?

-- Minä näin, Cathérine.

-- Kuinka saatoitte sitten rakastaa tuota savoyelaista marakattia,
te, jolla on niin valkea iho ja niin hieno käytöstapa?

-- En ymmärrä sitä itsekään, Cathérine. Mutta varmaan minun
mielikuvitukseni oli silloin niin teistä haltioitunut. Ja kun pelkkä
teidän kuvanne voi antaa minulle voiman ja rohkeuden, josta te nyt
moititte minua, päättäkää itse, Cathérine, millä kiihkeydellä minä
olisin sulkenut teidät syliini, teidät itsenne tai jonkun toisen,
joka olisi edes hiukan ollut teidän näköisenne. Sillä minä rakastin
rajattomasti teitä.

Hän otti käsiinsä minun käteni ja huokasi. Minä jatkoin
surumielisellä äänellä:

-- Niin, minä rakastin teitä, Cathérine, ja minä rakastaisin vieläkin
teitä, ellei tuota inhoittavaa munkkia olisi olemassa.

Hän huudahti:

-- Mikä epäluulo! Te suututatte minua. Sehän on hulluutta!

-- Te ette siis rakasta kapusiineja?

-- Hyi!

Katsoin epäedulliseksi vaatia häntä liian tiukasti tilille tästä
asiasta ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen. Me syleilimme,
meidän huulemme kohtasivat toisensa, ja minä tunsin koko olentoni
haihtuvan hekkumaan.

Hetkellisen hempeän antautumisen jälkeen hän irroittihe minusta,
posket punertavina, silmä kosteana, huulet puoliavoimina. Tästä
päivästä saakka minä tiesin, kuinka nainen kaunistuu ja koristuu
suudelmasta, jonka mies painaa hänen huulilleen. Minun suudelmani oli
loihtinut mitä heleimmät ruusut Cathérinen poskipäille ja kostuttanut
hänen silmiensä siniset kukkaset kimaltelevalla aamukasteella.

-- Te olette lapsi, hän sanoi, järjestäen jälleen päähinettään. --
Menkää! Te ette voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. Hra de la
Guéritaude tulee tuossa silmänräpäyksessä. Hän rakastaa minua niin
kärsimättömästi, että hän tulee aina ennen sovittua määräaikaa.

Mutta kun hän näki kasvoiltani, miten kiusallisesti hänen sanansa
koskivat minuun, hän jatkoi hellästi ja eloisasti:

-- Kuulkaa, Jacques: joka ilta klo 9 hän palaa vanhan vaimonsa luo,
joka iän mukana on käynyt riidanhaluiseksi ja joka ei siedä enää
hänen uskottomuuksiaan, siitä saakka kuin hänellä itsellään ei ole
enää mahdollisuutta maksaa samalla mitalla niitä. Hän on hirveän
mustasukkainen. Tulkaa tänä iltana klo 1/2 9. Minä otan vastaan
teidät. Taloni on du Bac-kadun kulmassa. Te tunnette sen parvekkeen
ruusuista ja siitä, että joka kerroksessa on kolme ikkunaa. Minä olen
aina pitänyt ruusuista. Iltaan saakka siis!

Hän työnsi minut ulos hyväilevällä liikkeellä, joka samalla oli kuin
tarkoitettu tulkitsemaan hänen mielipahaansa siitä, että hänen täytyi
näin erota minusta. Sitten hän laski sormen suulleen ja kuiskasi
vielä kerran:

-- Iltaan saakka siis!



12.


En tiedä, kuinka lienen jaksanut tempautua Cathérinen syleilystä.
Mutta varmaa on, että vaunuista hypätessäni olin vähällä pudota hra
d'Astaracin syliin, jonka korkea hahmo seisoi kuin puu edessäni
katukäytävällä. Minä tervehdin kohteliaasti häntä ja lausuin julki
iloisen hämmästykseni näin onnellisen sattuman johdosta.

-- Sattuma, hän sanoi, vähenee samassa määrin kuin tieto kasvaa:
minulle sitä ei ole olemassa. Minä tiesin, poikani, että kohtaisin
täällä teidät. Minun täytyy keskustella teidän kanssanne eräästä
asiasta, josta olen jo liian kauan vaiennut. Etsikäämme siis, jos
suvaitsette, yksinäinen ja hiljainen paikka, joka sopii aikomalleni
keskustelulle. Teidän on turha käydä huolestuneen näköiseksi.
Salaisuudet, jotka tahdon ilmaista teille, ovat tosin yleviä, mutta
suloisia.

Näin puhuttuaan hän johdatti minut Seinen rannalle, aina sinne
saakka, missä Joutsensaari kohosi virran keskeltä kuin laiva
lehtipurjeissaan. Siinä hän viittasi lautturille, jonka pursi kantoi
meidät viheriään saareen, missä käyvät vain jotkut vanhat sotilaat
pelaamassa kauniina päivinä kiekkoa ja juomassa pullon viiniä.
Yö sytytti ensimmäiset tähtensä taivaalle ja antoi äänen nurmen
hyttysille. Saari oli autio. Hra d'Astarac istui puupenkille, erään
pähkinäpuukäytävän vaaleampana kajastavaan päähän, pyysi minua
istumaan vierelleen ja lausui seuraavat sanat minulle:

-- On kolmenlaisia ihmisiä, poikani, joilta filosofin on kätkettävä
salaisuutensa. Ensiksikin ruhtinaat, sillä olisi tuhmaa lisätä heidän
mahtiaan. Sitten kunnianhimoiset, joiden säälimättömiä sieluja ei
ole aseilla varustettava. Ja vihdoin irstailijat, jotka löytäisivät
salatieteistä vain keinon tyydyttää huonoja intohimojaan. Mutta
teille minä voin avata sydämeni. Te ette ole irstailija, sillä
teidän äskeistä erehdystänne tuon tytön sylissä minä en pidä minkään
arvoisena, ette kunnianhimoinen, sillä te olette elänyt tähän
saakka tyytyväisenä kääntäen isänne paistinvarrasta. Minä voin siis
pelotta ilmaista teille ne salaiset lait, jotka maailmankaikkeutta
hallitsevat:

Ei ole uskottava, että elämä rajoittuisi niihin ahtaisiin suhteisiin,
joissa se tavallisen kuolevaisen silmään ilmenee. Opettaessaan, että
luomisen tarkoitus ja huippu oli ihminen, teidän jumaluusoppineenne
ja ajattelijanne menettelevät niinkuin Versailles'in tai Tuilerien
siat, jotka luulevat, että kellarien kosteus on luotu heitä varten
ja että muu linna on aivan asumaton. Maailmanjärjestelmä, sellaisena
kuin kaniikki Kopernikus, Aristarkos Samolaisen ja pythagoralaisten
filosofien mukaan, opetti viime vuosisadalla, on varmaan tuttu
teille, koska siitä on tehty lyhennysotteita pieniä koulurottia
varten ja vuoropuheluja kaupunkien juoruakoille. Te olette minun
luonani nähnyt koneen, joka kellon liikkeen avulla antaa täydellisen
kuvan siitä.

Kohottakaa silmänne, poikani, ja nähkää päänne päällä Otava tai
kuningas Davidin vaunut, jotka Mazarin ja hänen kahden kuuluisan
toverinsa vetäminä kiertävät napaa. Nähkää Arcturus, Vega Lyyryn
tähtisikermässä, Neitseen akseli ja Ariadnen kruunu hurmaavine
helmineen. Ne ovat aurinkoja. Yksi ainoa silmäys tuohon maailmaan
on omiaan vakuuttamaan teille, että koko luomakunta on syntynyt
tulesta ja että elämän kauneimmissa muodoissaan on etsittävä tulesta
ravintonsa!

Ja mitä ovat kiertotähdet? Likapisaroita, hyppysellisiä hometta ja
mätää. Katsokaa tuota ylevää tähtikuoroa, tuota aurinkojen kokousta!
Ne ovat yhtä suuria ja mahtavia kuin meidän aurinkomme, vieläpä
suurempia ja mahtavampia, ja jos minä jonakin talviyönä näytän teille
Siriuksen kaukoputkellani, on sielunne ja sydämenne siitä huikaistuva.

Uskotteko todellakin, että Sirius, Altair, Regulus, Aldebaran ja
kaikki nämä auringot olisivat yksinomaan valaistusneuvoja? Uskotteko,
että vanhalla Phoiboksella, joka lakkaamatta heittää äärettömiä
lämpö- ja valoaaltojaan niihin avaruuksiin, missä me uiskentelemme,
ei olisi muuta tehtävää kuin valaista maata ynnä eräitä muita tuskin
huomattavia ja inhoittavia kiertotähtiä? Mikä lyhty! Miljoonan kertaa
suurempi kuin itse talo!

Minun on täytynyt ensin esittää teille se ajatus, että
maailmankaikkeus on rakettu auringoista, ja että kiertotähdet,
joita siinä sattumalta tavataan, ovat tuiki mitättömiä. Mutta minä
arvaan, että tahdotte tehdä erään vastaväitteen, ja minä olen heti
vastaava siihen. Tahdotte sanoa: auringot sammuvat myös vuosisatojen
vieriessä ja muuttuvat loaksi. -- Eipäs! vastaan minä teille. Sillä
ne pysyvät elossa kiertotähtien avulla, joita ne vetävät puoleensa ja
jotka niihin putoavat. Auringot ovat todellisen elämän asuinsijoja.
Kiertotähdet ja tämä maa, jonka pinnalla me elämme, ovat vain
toukkien olotiloja varten. Nämä ovat ne totuudet, joiden ensin täytyi
tunkea teidän sydämeenne.

Poikani: nyt kun ymmärrätte, että tuli on pääasiallisin alkuaine, te
käsitätte myös paremmin, mitä lisäksi aion opettaa teille ja mikä
on tärkeämpää kuin kaikki entiset opetukseni, vieläpä tärkeämpää
kuin kaikki Erasmuksen, Turnebiuksen ja Scaliger'n tiedot. En tahdo
puhuakaan jumaluusoppineista, sellaisista kuin Quesnel ja Bossuet,
jotka, näin meidän kesken sanoen, kuuluvat ihmishengen hylkiöihin
ja joilla ei ole enemmän ymmärrystä kuin kaartinkapteenilla. Mutta
älkäämme tuhlatko aikaamme halveksimalla moisia aivoja, jotka
kooltaan ja laadultaan ovat hippiäisen muniin verrattavat, ja
palatkaamme heti puheeni todelliseen aineeseen. Olennot, jotka ovat
luodut maan tomusta, eivät voi kohota yli erään täydellisyys-asteen,
jonka muodonkauneuteen nähden ovat saavuttaneet Antinous ja rouva de
Parabère sekä älylliseen korkeuteen nähden taas Demokritos ja minä.
Sen sijaan olennot, jotka ovat luodut tulesta, ovat varustetut älyllä
ja viisaudella, joiden kantavuutta meidän on mahdoton käsittää.

Poikani: sellainen on kunniakkaiden auringonlasten luonto. He
vallitsevat maailmankaikkeuden lakeja niinkuin me shakkipelin
sääntöjä, eikä taivaan tähtien kierto rasita heidän ymmärrystään
enemmän kuin meidän ymmärrystämme shakkikuninkaan, tornin tai
juoksijan askeleet. Nämä henget luovat maailmoita niissä osissa
avaruutta, joissa ei vielä ole mitään, ja järjestävät luomansa
luomakunnat oman mielensä mukaan. He tekevät sitä levähtäessään
hetkisen todellisesta tehtävästään, joka on yhtyä keskenään sanoin
kuvailemattomiin lemmensuhteisiin. Minä suuntasin eilen kaukoputkeni
Neitseen merkkiä kohden ja huomasin siinä etäisen valopyörteen.
Epäilemättä, poikani, se oli jonkun tulenhengen vielä muodoton
aikaansaannos.

Totta puhuen, ei maailmankaikkeudella ole muuta alkujuurta.
Kaukana siitä, että se olisi jonkun yhtenäisen tahdon tulos, se
on päinvastoin yhteissumma lukuisan henkilauman ylevien oikkujen
töistä, henkien, jotka ovat huvitelleet luomalla sitä kukin aikanaan
ja kukin tahollaan. Se selittää luomakunnan vaihtelevaisuuden,
sen suurenmoisuuden ja epätäydellisyyden. Sillä henkien voima ja
selvänäköisyys, vaikkakin suunnattomat, ovat kuitenkin äärelliset.
Minä pettäisin teitä, jos sanoisin, että ihminen, olkoon hän
vaikka filosofi ja salatieteilijä, voisi yhtyä heidän kanssaan
tuttavalliseen seurusteluun. Yksikään heistä ei ole minulle
ilmestynyt, ja kaikki, mitä kerron teille, on vain kuulopuheita ja
niiden johtopäätöksiä. Sentähden, vaikka heidän olemassaolonsa on
epäilemätön, minä menisin liian pitkälle, jos tahtoisin kuvailla
teille heidän tapojaan ja luonnettaan. Täytyy osata olla myös
tietämätön, poikani, ja minä olen erittäin arka siitä, etten
esittäisi teille muita kuin kyllin selvästi havaittuja tosiseikkoja.
Jättäkäämme siis nämä henget tai oikeammin nämä demiurgit etäiseen
kunniaansa ja palatkaamme niihin loistaviin olentoihin, jotka meitä
koskevat lähemmin. Nyt, poikani, teidän tulee heristää korvianne.

Puhuessani äsken teille kiertotähdistä eräänlaisella ylenkatseella
minä tarkoitin ainoastaan näiden pienten pallojen ja hyrrien kovaa
kamaraa ja kiinteää ulkokuorta ynnä sen päällä murheellisesti
matelevia elikoita. Minä olisin puhunut toisella tapaa, jos
henkeni olisi silloin sulkenut syliinsä kiertotähtien keralla
myös niitä ympäröivän ilman ja huurut. Sillä ilma on, lähinnä
tulta, ylevin alkuaine, josta johtuu, että kiertotähtien arvo
ja loisto riippuu ilmasta, missä ne uiskentelevat. Nämä pilvet,
nämä pehmeät autereet, nämä tuulahdukset, nämä seijastukset, nämä
siniaallot, nämä kullasta ja purppurasta kudotut, väikkyvät saaret,
jotka kulkevat meidän päämme päällä, ovat jumalallisten heimojen
asuinsijoja. Niitä nimitetään keijuiksi ja salamantereiksi. Ne
ovat äärettömän rakastettavia ja kauniita luontokappaleita. Meille
on mahdollista ja sopivaista muodostaa heidän kanssaan suhteita,
joiden suloutta tuskin voimme aavistaa. Salamanterien rinnalla on
hovin tai kaupungin kaunein nainen vain vastenmielinen marakatti. He
antautuvat mielellään ajattelijoille. Te olette epäilemättä kuullut
puhuttavan tuosta ihmeestä, joka seurasi hra Descartesta kaikilla
hänen matkoillaan. Toiset sanoivat, että se oli luonnollinen tyttö,
jota hän aina kuljetti kerallaan, toiset, että se oli automaatti,
jonka hän oli verrattomalla taidolla valmistanut. Itse asiassa
se oli salamanteri, jonka tuo viisas mies oli ottanut hyväksi
ystävättärekseen. Hän ei eronnut koskaan siitä. Eräällä matkalla,
jonka hän Hollannin vesillä teki, hän otti mukaan laivaansa sen,
kallisarvoisesta puusta vuoltuun ja sisäpuolelta kiilusilkillä
verhottuun arkkuun suljettuna. Tämän arkun muoto, ja varovaisuus,
millä hra Descartes säilytti sitä, kiinnittivät kapteenin huomiota,
joka filosofin nukkuessa kohotti sen kantta ja näki salamanterin. Tuo
oppimaton ja törkeä mies luuli, että niin ihmeellinen luontokappale
oli pirun työtä. Kauhistuneena hän heitti sen mereen. Te kai
ymmärrätte, että tämä kaunis olento ei hukkunut sinne ja että sille
oli helppoa jälleen tavata hyvä ystävänsä hra Descartes. Salamanteri
pysyi tälle uskollisena, niin kauan kuin hra Descartes eli, ja
jätti tämän matoisen maan hänen kuollessaan, koskaan enää takaisin
palajamatta.

Olen kertonut teille tämän esimerkin, monien muiden joukosta,
että saisitte jonkinlaisen käsityksen filosofien ja salamanterien
välisistä lemmensuhteista. Nämä lemmensuhteet ovat liian yleviä
ollakseen minkäänlaisten sopimusten orjuuttamia. Ja te myönnätte
arvattavasti, että tuo naurettava koneisto, joka pannaan liikkeelle
tavallisia avioliittoja solmittaessa, ei olisi paikallaan näissä
yhtymisissä. Olisipa todellakin kaunista, jos peruukkipäinen
notaari ja ihrainen pappi pistäisi nenänsä niihin! Nuo herrat ovat
omiaan ainoastaan vahvistamaan miehen ja naisen raakoja avioita.
Salamanterien ja ajattelijain häitä kunnioittavat läsnäolollaan
arvokkaammat todistajat. Ilman asukkaat viettävät niitä venheissään,
jotka keveiden tuulien kantamina liukuvat näkymättömillä laineilla,
harppujen soidessa, ruusuilla koristetuin keulapuin. Mutta älkää
silti luulko, että nämä liitot olisivat epävakaisia ja helposti
rikottavia, vaikka niitä ei ole kirjoitettu likaiseen luetteloon
halvassa sakaristossa. Niiden lujuuden takaavat henget: he
karkeloivat pilvien päällä, mistä ukkonen iskee ja salamat sinkoavat.
Minä ilmaisen teille asioita, poikani, jotka tulevat olemaan teille
hyödyllisiä, sillä minä olen huomannut eräistä merkeistä, että te
olette määrätty jonkun salamanterin vuodetoveriksi.

-- Ah, hra d'Astarac, huudahdin minä, tuo kohtalo minua pelästyttää,
ja minun omatuntoni on melkein yhtä levoton siitä kuin hollantilaisen
kapteenin, joka heitti mereen hra Descartesin hyvän ystävättären.
En voi estää itseäni ajattelemasta hänen tavallaan, että nämä
ilmavat naiset ovat piruja. Minä pelkäisin kaduttavani sieluni
heidän kanssaan seurustellessani, sillä ovathan, jalo herra, nuo
avioliitot luonnonvastaisia eivätkä myöskään jumalallisen lain
mukaisia. Jospa hra Jérôme Coignard, kunnon mestarini, olisi tässä
ja kuulisi teidän puhettanne! Olen varma, että hän varustaisi minut
hyvillä todistuskappaleilla teidän salamanterienne suloja ja teidän
kaunopuheisuuttanne vastaan, jalo herra.

-- Apotti Coignard, sanoi hra d'Astarac, on erinomainen kääntäjä
kreikankielestä. Mutta hänet on pysytettävä kirjojensa keskellä.
Hänessä ei ole filosofia niin nimeksikään. Mitä tulee teihin,
poikani, niin te puhutte yksinkertaisesti kuin ainakin vähätietoinen,
ja teidän esittämienne syiden heikkous saattaa minut alakuloiseksi.
Nämä yhtymiset, sanotte te, ovat luonnonvastaisia. Mitä te siitä
tiedätte? Ja millä tavoin te voisitte siitä tietää mitään? Kuinka on
mahdollista määrätä, mikä on luonnollista ja mikä ei ole? Tunnetaanko
kyllin maailmankaikkeuden Isistä, että voitaisiin erottaa, mikä on
myötäistä, mikä vastaista hänelle? Mutta paremmin sanoen: mikään ei
ole vastaista hänelle, vaan kaikki myötäistä, koska ei ole olemassa
mitään, joka ei kuuluisi hänen elintensä toimintaan eikä seuraisi
hänen ruumiinsa lukemattomia asenteita. Mistä tulisivat, kysyn
teiltä, vastustajat, jotka voisivat loukata häntä? Mikään ei toimi
häntä vastaan eikä ulkopuolella häntä, ja voimat, jotka näyttävät
häntä vastaan taistelevan, ovat vain hänen oman elämänsä ilmiöitä.

Vain vähätietoiset ovat kyllin varmoja itsestään voidakseen määrätä
eron luonnollisen ja luonnottoman teon välillä. Mutta hyväksykäämme
hetkeksi heidän harhauskonsa ja heidän ennakkoluulonsa ja olkaamme
myöntävinämme, että voitaisiin tehdä luonnonvastaisia tekoja.
Olisivatko nämä teot silti huonoja ja tuomittavia? Näin kysyessäni
minä pidän kiinni siveyssaarnaajien tavallisesta mielipiteestä,
jonka mukaan hyve on ponnistelua vaistoja vastaan, työtä niiden
taipumuksien kukistamiseksi, jotka piilevät meidän sisässämme,
sanalla sanoen taistelua alkuperäisen ihmisen kanssa. Heidän oman
tunnustuksensa mukaan hyve on vastoin luontoa, eivätkä he siis voi
tuomita tekoa, olkoon se millainen hyvänsä; ominaisuuden vuoksi, joka
sille on yhteistä hyveen kanssa.

Poikani: olen tehnyt tämän poikkeuksen aineestani osoittaakseni
teille, kuinka säälittävän köykäisiä teidän esittämänne syyt ovat.
Loukkaisin teitä, jos luulisin, että teillä vielä olisi jotakin
epäilystä sen lihallisen rakkauden viattomuudesta, joka ihmisellä
voi olla salamanterien kanssa. Tietäkää siis, että nämä avioliitot,
kaukana siitä että ne olisivat uskonnollisen lain kieltämiä, ovat
päinvastoin sen säätämiä yksinomaisiksi avioiksi ihmisille. Olen heti
sen teille selkeästi todistava.

Hän keskeytti puheensa, otti nuuskarasian taskustaan ja pisti
nenäänsä hyppysellisen siitä.

Yö oli äänetön ja syvä. Kuu heitti virralle väreileviä säteitään,
joiden kera lyhtyjen luomat kajastukset karkeloivat. Yöperhot
lensivät kevein kaartein meidän ympärillämme. Hyttysten terävä surina
kohosi kohti äärettömyyden hiljaisuutta. Sellainen sulous virtaili
alas taivaalta, että näytti kuin olisi tähtien valo ollut maidolla
sekoitettu.

Hra d'Astarac jatkoi jälleen:

-- Raamattu, ja pääasiallisesti Mooseksen kirjat, poikani, sisältävät
suuria ja hyödyllisiä totuuksia. Tämä mielipide näyttää hassulta ja
järjettömältä, kun ottaa lukuun sen kohtelun, joka jumaluusoppineiden
taholta on tullut Kirjojen kirjan osaksi, kuten he sitä nimittävät.
Tutkimuksillaan, katselmuksillaan ja selityksillään he ovat
tehneet siitä erehdysten käsikirjan, mahdottomuuksien kirjaston,
älyttömyyksien aarreaitan, valheiden kammion, typeryyksien kokoelman,
oppimattomuuden lukion, hulluuden museon, sanalla sanoen inhimillisen
tuhmuuden ja ilkeyden varastohuoneen. Tietäkää, poikani, että se
alkuaan oli temppeli, joka oli taivaan valoa tulvillaan.

Minun osakseni on tullut tuo suuri onni puhdistaa se jälleen
alkuperäiseen kirkkauteensa. Ja totuus pakottaa minut sanomaan,
että tässä työssä on Mosaïde paljon auttanut minua heprealaisten
kielen ja aakkosten syvällä taidollaan. Mutta älkäämme eksykö pois
varsinaisesta aineestamme. Tietäkää siis ensiksikin, poikani, että
raamatun sanat ovat kuvaannollisia. Teologien pääerehdys on ollut
juuri se, että he ovat käsittäneet puustavillisesti sen, mikä on
vain vertauskuvallisesti käsitettävä. Pitäkää tämä totuus visusti
mielessänne koko seuraavan esitykseni kestäessä.

Kun se demiurgi, jota Jehovaksi nimitetään ja jolla on myös paljon
muita nimiä, koska häneen yleisesti sovitetaan kaikki laatua tai
paljoutta ilmaisevat mainesanat, oli -- minä en tahdo sanoa: luonut
maailman, sillä se olisi ilmeistä typeryyttä, -- vaan kalustanut
pienen sopen maailmankaikkeudesta Aadamin ja Eevan asuinsijaksi, oli
avaruus eräiden ylevien olentojen kansoittama, joita Jehova ei ollut
luonut ja joita hän ei olisi voinut luoda. Ne olivat useiden muiden,
vanhempien ja häntä taitavampien demiurgien työtä. Hänen taitonsa
ei ollut suurempi kuin erinomaisen ruukuntekijän, joka voi savesta
muovailla ruukkujen kaltaisia olentoja, juuri sellaisia kuin me
olemme. Minä en sano tätä häntä halventaakseni, sillä sellainenkin
työ on vielä paljon ihmisvoimien yläpuolella.

Mutta on kuitenkin merkittävä tosiasiaksi se alhainen luonne, mikä
tuon seitsenpäiväisen työn tuloksilla on. Jehova loi luomakuntansa,
ei tulesta, joka yksin voi elämän mestariteoksia synnyttää, vaan
loasta, josta hän ei voinut aikaansaada muuta kuin kekseliään
keramistin ennätyksiä. Me emme, poikani, ole muuta kuin eläviä
saviastioita. Eikä myös voi soimata Jehovaa siitä, että hän
olisi työnsä arvoa omassa mielessään liioitellut. Jos hän ensi
hetkellä ja vielä luomistyönsä kiihkossa huomasikin hyväksi
sen, hän ei vitkastellut tunnustaa erehdystään, ja raamattu on
täynnä hänen tyytymättömyytensä ilmauksia, tyytymättömyyden,
joka toisinaan kehittyi huonoksi tuuleksi, jopa vihaksikin.
Koskaan ei taideniekka ole kohdellut työnsä tuotteita suuremmalla
inholla ja halveksumisella. Hän päätti jo hävittääkin ne ja
todellakin hän hukutti enimmän osan niistä. Vedenpaisumus,
jonka muiston juutalaiset, kreikkalaiset ja kiinalaiset ovat
meille säilyttäneet, muodostui viimeiseksi pettymykseksi tuolle
onnettomalle demiurgille. Hän havaitsi pian itsekin moisen väkivallan
hyödyttömyyden ja naurettavuuden ja hän vaipui alakuloisuuteen ja
välinpitämättömyyteen, joka lakkaamatta on Noakin ajoista meidän
päiviimme asti vain suuremmaksi kehittynyt ja on nykyään huipussaan.
Mutta minä huomaan menneeni liian pitkälle. Näiden laajaperäisten
asioiden varjopuoli on juuri siinä, että niitä on vaikea rajoittaa.
Kun meidän henkemme ottaa niitä käsitelläkseen, se on niiden auringon
lasten kaltainen, jotka yhdellä ponnahduksella hypähtävät maailmasta
toiseen.

Palatkaamme maalliseen paratiisiin, johon demiurgi oli kaksi
kättensä valmistamaa savimaljakkoa, Aadamin ja Eevan, asettanut.
He eivät suinkaan eläneet siellä yksin eläinten ja kasvien kera.
Ilman henget, tulen demiurgien taideluomat, liitelivät heidän päänsä
päällä ja katselivat heitä uteliaisuudella, myötätunnon ja säälin
sekaisella. Juuri tämän oli Jehova nähnyt ennakolta. Kiirehtikäämme
lausumaan se hänen kunniakseen, hän oli luottanut tulenhenkiin,
joita me nyt voimme nimittää niiden oikealla nimellä keijuiksi ja
salamantereiksi, ja toivonut, että hänen savikuvansa tulisivat näiden
avulla paremmiksi ja täydellisemmiksi. Hän oli viisaudessaan sanonut
itselleen: "Minun Aadamini ja minun Eevani eivät ole läpikuultavia,
he ovat tomun orjia ja kaipaavat ilmaa ynnä valoa. Minä en ole voinut
antaa siipiä heille. Mutta yhtyen keijuihin ja salamantereihin, jotka
ovat minua mahtavamman ja ylevämmän demiurgin tekemiä, he tulevat
siittämään lapsia, jotka jatkavat samalla valon ja tomun sukua ja
joilla vuorostaan on oleva heitä itseään kirkkaampia lapsia, siksi
kuin heidän jälkeläisensä ovat melkein yhtä kauniita kuin ilman ja
tulen pojat ja tyttäret."

Hän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä
kiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa.
Hän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle
kaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus
siitä, että hän oli geometrien ruhtinas, ja onnistunut korvaamaan
aineen törkeyden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän
hyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen
ruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan,
että kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen
ja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin koko heidän
temppeliensä ihanuus.

Te näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen
luontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille,
joiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä,
että nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin
koskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin
hänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella
itseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja
salamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella,
tuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden
ensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin
kekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt
heidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin.
Ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja
ilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan
ikinuorekkaina.

Sellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän.
Miksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin
hekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota
toisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta
ja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään
samalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kera seurustelleet.

Juuri sen oli demiurgi heiltä kieltänyt mitä nimenomaisimmin.
Peläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia,
kömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän
oli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla toisiaan
lähestymästä. Näin on tuo Eevan sana ymmärrettävä: "Sen puun
hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut:
älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi."
Sillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli
poloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että
se on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut
teille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen
ja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan
tai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini
kannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja. Ja Eevan
rangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena
oli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: "Sinä olet
sulattava ruokasi kivulla", vaan: "Sinä olet synnyttävä kivulla."
Mutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen
välillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen,
jos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.

Siinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille,
että velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka
teitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä
syntyvät, tulevat tuhmiksi ja onnettomiksi.

-- Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, voiko siis syntyä
lapsia myös muulla tapaa?

-- Onnellista kyllä, vastasi hän, syntyy lukuisasti lapsia ihmisten
ja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä.
Siten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten
syntyi Pythagoras, jolle hänen äidillinen salamanterinsa oli antanut
kultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin
Olympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenus
Messenialainen, Julius Caesar, Porphyrius, keisari Julianus,
tulenpalveluksen palauttaja, jonka Konstantinus Luopio oli poistanut,
samoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen,
s.o. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Aquinolainen,
Paracelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.

Minä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat,
yhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi
kyllin rakastettava minusta huoliakseen. Hän vakuutti minulle,
että varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä,
vaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei
tulisi olemaan muuta kuin vaikea valinnan pula. Ja minä kysyin
filosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä
miellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden
olentojen kanssa.

-- Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. -- Riittää vain
pyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on
kotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani
antava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi
tällä kertaa.

Hän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten
selällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra
d'Astarac poistui nopeasti ja hävisi minulta yön pimeyteen.



13.


Tämä pitkä keskustelu jätti minuun vain epämääräisen unen
vaikutuksen: ajatus Cathérinesta oli läheisempi minulle. Niistä
ylevistä asioista huolimatta, joita olin saanut kuulla, minua
halutti suuresti nähdä häntä, vaikka en ollut syönyt mitään
illalliseksi. Filosofin aatteet eivät olleet tunkeneet kyllin
syvälle tietoisuuteeni, että tuo kaunis tyttö olisi käynyt minulle
millään tavoin vastenmieliseksi edes mielikuvituksessa. Olin
päättänyt käyttää loppuun saakka hyvää onneani häneen nähden,
ennenkuin antautuisin ilman kauniiden raivotarten valtaan, jotka
eivät ollenkaan kärsi maallisia kilpailijattaria. Minun pelkoni oli,
että Cathérine olisi niin myöhäiseen hetkeen katsoen väsynyt minua
odottamaan. Ohjasin kulkuni pitkin virran viertä, juoksin yli Pont
Royalin ja syöksyin du Bac-kadulle. Minuutissa olin Grenelle-kadulla,
jossa kuulin huutoja ja aseiden helinää. Meteli tuli talosta, jonka
Cathérine oli kuvannut minulle. Sen edessä katukäytävällä liikkui
varjoja ja lyhtyjä ja sieltä kuului ääniä:

-- Apuun, Jeesus! Minut murhataan!... Kiinni kapusiiniin! Lyökää!
Pistäkää häntä! -- Jeesus, Maaria, auttakaa! Siinä kaunis salakosija!
Usu! Usu! Pistäkää, lurjukset, pistäkää lujasti häntä!

Naapuritalojen ikkunat aukenivat, ja niistä näkyi päitä ja yömyssyjä.

Äkkiä koko tämä liike ja hälinä vilisi ohitseni niinkuin
metsästysseurue, ja minä tunsin veli Angen, joka juoksi niin
nopeasti, että hänen sandaalinsa antoivat selkäsaunaa hänelle,
samalla kuin kolme pitkää lakeijaroikaletta, asestettuina kuin
sveitsiläiset, ajoi häntä aivan läheltä takaa ja pisteli häntä
peräpuoliin pertuskainsa kärjillä. Heidän herransa, vanttera ja
punaverinen nuori aatelismies, usutti lakkaamatta heitä äänin ja
liikkein, joita koiria kohtaan käytetään.

-- Usu! Usu! Pistäkää! Sillä on paksu nahka, pedolla!

-- Ah, hyvä herra, sanoin hänelle, kun hän oli saapunut aivan lähelle
minua, -- teissä ei ole sääliä ollenkaan.

-- Hyvä herra, sanoi hän minulle, -- näkee kyllä, että tämä
kapusiini ei ole hyväillyt teidän rakastajatartanne ja että te
ette ole yllättänyt naistanne, kuten minä äsken, tuon haisevan
otuksen sylistä! Täytyyhän suvaita hänen pohattaansa, kun kerran
on maailmanmies. Mutta kapusiinia ei voi sietää. Tuo portto olisi
poltettava!

Ja hän osoitti minulle Cathérinea, joka seisoi porttikäytävässä
paitasillaan, silmät kyynelistä kimaltavina, tukka hajallaan,
väännellen käsiään, kauniimpana kuin milloinkaan, kuiskien riutuvalla
äänellä, joka raateli sydäntäni:

-- Älkää tappako häntä! Se on veli Ange, se on se pikku munkki!

Lakeijahirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli
täytynyt lakata ajostaan yövartijan takia, joka oli heidän tielleen
ilmestynyt. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä
puolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät
ikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen
keskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka
kyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.

-- Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. -- Mutta
minä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he
rakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.

-- Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole minua
muun vuoksi kutsunut kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne
riidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.

-- Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, teillä olisi, jos te
olisitte tahtonut.

-- Mutta, sanoin vielä hänelle, te näytätte olevan Parisin suosituin
nainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.

-- En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.

-- Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.

-- Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota
on mahdoton saada järkiinsä.

Hänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin
hedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin
hänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.

-- Taivas! huusi hän, kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!

-- Kuka se on? Hra d'Anquetil?

-- Se on hän, joka tahtoi murhata veli Angen, hitto vie. Kuka muu se
voisi olla?

-- Ei, se on totta, Cathérine, sen ei tarvitse olla kukaan muu.
Ystävänne seisovat jo riittävän lukuisina ympärillänne.

-- Hra Jacques, älkää herjatko minua, pyydän.

-- Minä en herjaa teitä, Cathérine. Minä tunnustan teidän sulonne,
joille tahtoisin osoittaa samaa kunnioitusta kuin niin monet muutkin.

-- Hra Jacques, sananne haiskahtavat ikävästi teidän kunnon isänne
paistintuvalta.

-- Neiti Cathérine, te olitte vielä äskettäin sentään sangen
tyytyväinen saadessanne henkäistä sen liedenhajua.

-- Hyi! Mikä halpa mies! Mikä laattajalka! Hän loukkaa naista!

Hän alkoi haukkua ja viskellä vihojaan, hra d'Anquetil jätti
miehensä, tuli meidän luoksemme, tyrkkäsi hänet sisälle taloon,
nimitellen häntä hävyttömäksi portoksi ja pirunpenikaksi, astui hänen
jäljestään porraskäytävään ja löi oven kiinni minun nenäni edessä.



14.


Ajatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun
jälkeen. Hänen kuvansa loisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli
kumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photius,
Olympiodorus, Fabricius, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain
pienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkuttelivat minua
laiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen
muita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun
hämmingilleni ja hajamielisyydelleni.

-- Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä
päivänä minulle, -- eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin
muuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään
astaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten
epävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiotasi,
poikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen
ajatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja
että ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat luonnollista
siveyttä perustaa, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa
parranpärinää. Siveyden perustus ei ole luonnosta etsittävä,
joka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin
hyvästäkin. Siveyden perustus on Jumalan sanasta etsittävä, josta ei
ole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset
lait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen
ja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnollisesti, mikä on
hyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopivaa. Sitäpaitsi
on meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsas toinen
puoli, jotka saavat kiittää syntyperästään ainoastaan ennakkoluuloa.
Inhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, jota voidaan
välttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky
on hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja
pöllöpäitä varten.

Toisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat
vanhettumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus
on vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne
loukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat
meidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen
todellisten eikä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä
lakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin
mielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin
ja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa
ilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska
meidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme
vaivaisia syntisiä.

Ja juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta
käytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti
katumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset
ovat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä
on sopusuhtainen rikoksen määrän kanssa, piilee juuri suurimmissa
syntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä
opinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani
riittänevät jo sinulle todistamaan, että pyhyyden ensimmäisiä
aineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen
saastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainehistoa, ei ole
tarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja
niin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii
eräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten
nähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksista. Jacques
Paistinkääntäjä: jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane
voimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman
mielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan
jumalallista oikeutta.

Minä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon
mestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin
siinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin,
voivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin
epäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla
sanoilla:

-- Jakobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri
nimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi
turmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain
ja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain
inhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia
ja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa
pässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen
mukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan.
Hän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua
taivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja, joita suurimmat
pyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut
sitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette
elää Saint-Benôit-le-Betournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä
olisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta
ja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä
keskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä
luultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun
sinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien
pyhimysten pyhimys lepää sädekehineen. Nimitätkö sinä siveelliseksi
turmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä
järjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on
jätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään
paikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt
häpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuunottamatta sielun kadotusta
ja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa
tässä matoisessa maailmassa, jonka tulee järjestyä ja ohjautua
jumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä,
että teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmän moitittavat, voivat
johtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enempää sovittaa inhimillistä
oikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän
ymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan.
Tällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit
hakea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen,
joita Zozimos käyttää. Zozimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä,
tällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä
tyrmistytti, mikäli Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja
historioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea
esitystapa. Manilius -- toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana sitä
-- kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.

Tuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi,
kun kohosi varjo hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin,
tai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin
varjo. Joko hän ei ollut ollenkaan kuullut noita sanoja tai hän
halveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä
niiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa
ja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän
valistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman
työn, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän
kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

-- Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni.
Tahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.

Seurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli
ottanut,vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä,
jolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen
siellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten
nojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipullo oli pöydälle asetettu. Hra
d'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä,
pyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas
jalokivistä ja amuleteista, ja puhui:

-- Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että teissä
vielä meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella olisi jäljellä
epäilystä keijujen ja salamanterien olemassaolosta, joka on yhtä
todellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos
todellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa
he ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän.
Salamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan vanhenemattomassa
nuoruudessa. Eräät heistä ovat nähneet Noakin, Meneen ja Pythagoraan.
Heidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät
heidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty,
että he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja
että juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien
vuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi mietekykyistä
mieltä hairahduttaa. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee
kuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville.
Jos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon.
Samoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten
sylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on
järjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla
uskon voivani kerran pidentää huomattavaan määrään ihmiselämää ja
ulottaa sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en
ole koskaan imarrellut itseäni voivani pitentää sitä rajattomiin.
Olisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan.
Torjukaa siis luotanne, poikani, turhana taruna ajatus siitä
kuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti
on häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta,
että salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette
pian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät heitä
vastaanottamaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin
tulitte nämä pyhät salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään
epäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan
pidättyväisyydestänne.

Minun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin
olin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra
d'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut
minulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:

-- Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille
avain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.

Hän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipullon päälle, joka täytti
puolet pöytää.

-- Tämä pullo, hän sanoi, on täynnä aurinkopölyä, joka on niin
puhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten
karkeille aistimille. Täten, poikani, kaikkeuden kauneimmat aineosat
ovat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin
tiedemies, joka on varustettu sopivilla koneilla sitä varten. Näin
jäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne
itse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman
näköalan kuin kauneimmatkin maalliset maisemat.

Tietäkää siis, että tämä pullo sisältää aurinkopölyä, joka
erikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen.
Tämän liekehtimisen seuraus on pian ilmestyvä. Ja sen seurauksena
on oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme
koskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme.
Niin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pullon
suun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin on tuleva
ulos, olette huomaava tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja,
jotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät
naista ajattelemaan, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan
nainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan
on se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne
paistintuvassa, teille ensimmäisenä ilmestyvä, sillä hän on teille
suosiollinen, ja minä kehoitan teitä tyydyttämään mitä pikimmin hänen
halujaan. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän
ääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä.
Te olette pian näkevä kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta
kohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.

Ja hän hävisi oudolla, äkillisellä tavallaan. Minä jäin yksin tuon
lasipullon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin
pyörryttävä kaasu leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä
oli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka
niitä hengittää, ja saattavat hänet uneksimaan salamantereista.
En ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulla
onnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt hulluttavat
ihmisen. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi
mennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti
Coignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä.
Niin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan
aurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: "Jacques
Paistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin
mahdottomuuksiin, vaan aina vetoat järkeesi kaikessa, paitsi meidän
pyhän uskontomme asioissa. Jätä pullosi ja aurinkopölysi ynnä kaikki
muutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!"

Luulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä,
pitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin
kristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo
edeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac
kysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle?
Kuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että
hän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitäpaitsi minä
olin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole
herkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus
epäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös
terveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen.
Kaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan:
"Miks'ei?" Tuo "miks'ei" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni
seisoessani salaperäisen pullon edessä. Tuo "miks'ei" taivutti minut
herkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä
tapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa
kaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian
tyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan
eriskummallisia tavaroita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa
järjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa
aivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin mitä
äitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin
"miks'ei"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin
tuosta aurinkopölystä voisi erottaa ilman hengettäriä. Mutta niin
pian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti
aikovan sinne asettua ja mukavasti sijoittua, silloin huomasin sen
mauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Aatteet, kun ne saavat
koteutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat aatteet voivat
olla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo aate, josta
edellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kyselin
itseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä
pyöritin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli
auki nyt.

Minä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään.
Tunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän
sieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! En mitään. En edes
epämääräisintä ja epätarkinta näkyä, en hajanaisinta mielikuvaa!
Tapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa
siitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä-
ja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät,
vasta paremmin sulkea sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin
vielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen
esimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa,
mikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun
salamanteri-naisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista,
että salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja
"miks'ei"?

Lämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt
painostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta
tylsistynyt ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja
silmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut.
Käsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni
sulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita
varjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti
tämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa
kuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja
kahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.

Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli
pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen,
iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman
henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata,
iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä,
jonkun verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään.
Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen
osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua
uteliaan näköisenä.

Huomautin jo, että uni oli tehnyt minut lemmenkiihkoiseksi. Nousin ja
syöksyin häntä kohden.

-- Anteeksi, hän sanoi, minä etsin hra d'Astaracia.

Minä sanoin hänelle:

-- Hyvä neiti, täällä ei ole hra d'Astaracia. Täällä ei ole muita
kuin te ja minä. Minä odotin teitä. Te olette minun salamanterini.
Minä avasin kristallipullon. Te tulitte, te olette minun.

Minä syleilin häntä ja peitin suudelmilla kaiken, mitä huuleni voivat
löytää paljasta ihoa hänessä.

Hän irroittihe ja sanoi:

-- Te olette hullu.

-- Luonnollisesti olen, vastasin minä hänelle. -- Kuka ei olisi minun
sijassani?

Hän loi silmänsä alas, punastui ja hymyili. Minä heittäydyin hänen
jalkoihinsa.

-- Koska hra d'Astarac ei ole täällä, hän sanoi, on minun poistuttava.

-- Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.

Hän kysyi minulta:

-- Tiedättekö, saapuuko hän pian?

-- Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut
yksin salamanterien kanssa. En heistä tahdo muuta kuin yhden, ja se
olette te!

Otin syliini hänet, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen
kerallaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni.
Hän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua
kämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha
puolustelu vain kiihoitti halujani. Minä painoin taapäin hänet, minä
pusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen
ruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani,
miten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat
minua lähemmä häntä.

Sitten erottuamme, ah! tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen
toistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja
järjesteli ääneti hameitaan.

-- Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. -- Mikä teidän nimenne on?

En uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä
koskaan oikein uskonutkaan.

-- Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.

-- Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!

-- Kyllä, mutta olkaa hiljaa. Jos hän tietäisi...

-- Mitä hän tekisi?

-- Oh, minulle ei mitään! Mutta teille paljon pahaa. Hän ei rakasta
kristittyjä.

-- Ja te?

-- Oh, minä en rakasta juutalaisia.

-- Jahel, rakastatteko te vähän minua?

-- Mutta, hyvä herra, senjälkeen mitä me juuri olemme sanoneet
toisillemme, tuntuu tuo teidän kysymyksenne minusta loukkaukselta.

-- Se on totta, neiti, mutta minä koetan pyytää anteeksi sitä
nopeutta, sitä sisällistä tulta, joka ei äsken antanut aikaa minulle
teidän tunteitanne lähemmin tiedustaa.

-- Oh, hyvä herra, älkää tehkö itseänne syyllisemmäksi kuin olette!
Kaikki teidän väkivaltaisuutenne ja kaikki teidän sisälliset
liekkinne eivät olisi hyödyttäneet teitä ollenkaan, ellette te
olisi minua miellyttänyt. Nähdessäni teidät äsken nukkuvana tuossa
nojatuolissa sain edullisen vaikutuksen teistä, minä odotin teidän
heräämistänne ja lopun te tiedätte.

Minä vastasin hänelle suudelmalla. Hän maksoi sen takaisin. Mikä
suudelma! Luulin metsämansikoiden sulavan suussani. Minun haluni
heräsivät jälleen ja minä painoin hänet tulisesti sydämelleni.

-- Tällä kertaa, sanoi hän minulle, tulee teidän olla vähemmän
kiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs
rakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kyllin tiedä. Alutta
heitä voi kehittää.

Me vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel
minulle:

-- Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.

-- Jahel, vastasin minä hänelle, minulla ei ole kampaa. Minä odotin
salamanteria. Minä jumaloin teitä.

-- Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette
tunne Mosaïdea.

-- Mitä! Jahel! Onko hän siis niin peljättävä sadan kolmenkymmenen
vuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta erään
pyramidin ontelossa?

-- Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja
että te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen
ikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha
siitä saakka kuin muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka
ruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä
Lissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn,
yllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut
kerallaan. Siitä saakka hän rakastaa minua äidin hellyydellä. Hän
puhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapsille loruillaan ja hän
itkee nähdessään minut uneen vaipuneena.

-- Te asutte hänen luonaan?

-- Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.

-- Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen
tavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä
näkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä
sanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te
olette siis teljetty tuohon vahtitupaan?

-- Minä olen todellakin sangen vartioitu enkä voi mielin määrin mennä
kävelemään tai pistäytyä myymälöihin ja teatteriin. Mosaïden hellyys
rajoittaa vapauteni. Hän vahtii mustasukkaisesti minua, ja ottamatta
lukuun kuutta pientä kulta-astiaa, jotka hän on tuonut mukanaan
Lissabonista, hän ei rakasta muita koko maailmassa. Koska hän on
kiintynyt minuun paljon enemmän kuin aikoinaan täti Mirjamiin, on
hän tappava teidät, ystäväni, vielä paremmalla omallatunnolla kuin
hän tappoi portugalilaisen. Ilmoitan sen teille, että osaisitte olla
varovainen, ja koska tiedän, että moinen vaara ei voi rohkeata miestä
säikähdyttää. Oletteko jalosukuinen ja hyvästä perheestä, ystäväni?

-- Ah, en, vastasin minä, isäni harjoittaa eräänlaista käsiteollista
ammattia. Hän on liikemies.

-- Onko hän ainakin valtionhankitsija? Onko hänellä jokin julkinen
rahamiehen toimi? Eikö? Se on vahinko. Täytyy siis rakastaa teitä
teidän itsenne tähden. Mutta sanokaa minulle totuus: eikö hra
d'Astarac tule pian tänne?

Tuo nimi, tuo kysymys herätti kauhistavan epäluulon sielussani.
Minä aloin epäillä, että suuri kabbalisti oli lähettänyt hurmaavan
Jahelin leikkimään minun kanssani salamanteria. Syytin myös Jahelia
sydämessäni, että hän olisi tuon vanhan hullun rakastajatar.
Saadakseni heti selon siitä minä kysyin töykeästi häneltä, oliko
hänen tapansa näytellä salamanteria tässä linnassa.

-- En ymmärrä teitä, hän vastasi luoden minuun katseen, jossa viaton
hämmästys heijastui. -- Te puhutte niinkuin hra d'Astarac itse, ja
voisi luulla hänen hulluutensa teihinkin tarttuneen, ellen olisi
äsken tullut vakuutetuksi siitä, että teillä ei suinkaan ole samaa
vastenmielisyyttä naisia kohtaan kuin hänellä. Hän ei voi sietää
ketään naista, ja minua suorastaan vaivaa nähdä häntä ja puhua
hänelle. Kuitenkin minä hain häntä äsken, kun tapasin teidät.

Iloiten siitä, että hän oli haihduttanut epäilyni, minä peitin
hänet suudelmilla. Hän järjesti niin, että minä sain nähdä hänellä
olevan mustat sukat, jotka olivat polven yläpuolella kiinnitetyt
timanttisolkisilla sukkanauhoilla, ja tuo näky toi minun mieleeni
jälleen ne ajatukset, mitkä olivat hänelle mieluisimmat. Lisäksi hän
kiihoitti minua niihin suurella taidolla ja tulisuudella, ja minä
huomasin, että hän alkoi lämmetä leikkiin, juuri silloin kun minä
aloin väsyä siihen. Tein kuitenkin parhaani ja olin kyllin onnellinen
vielä tälläkin kertaa säästääkseni tuolta olennolta loukkauksen,
jota hän olisi kaikkein vähimmin ansainnut. Hän ei näyttänyt olevan
tyytymätön minuun. Hän nousi tyynesti ja sanoi:

-- Ettekö todellakaan tiedä, tuleeko hra d'Astarac piakkoin?
Tunnustan tulleeni häneltä pyytämään enoni eläkettä, josta hän on
velkaa pienen summan hänelle. Tarvitsen juuri nyt todellakin tuota
summaa.

Minä vedin anteeksipyydellen kukkarostani kolme ainoaa kultarahaani,
ja hän olikin kyllin ystävällinen ottaakseen ne vastaan. Se
oli kaikki, mitä minulla vielä oli jäljellä salatieteilijän
anteliaisuudesta, jota hän liian harvoin osoitti. Tuo kabbalisti,
joka piti ammattinaan halveksia rahaa, unohti sen pahempi maksaa
palkkani minulle.

Kysyin neiti Jahelilta, oliko minulla oleva onni nähdä jälleen häntä.

-- Teillä on oleva onni, hän vastasi.

Ja me sovimme, että hän kiipeäisi yöllä huoneeseeni, milloin hän vain
voisi pujahtaa sinne vahtituvasta, joka oli hänen vankilansa.

-- Pankaa mieleenne vain, sanoin minä hänelle, että minun oveni on
neljäs oikeaan käteen käytävässä ja että viides on apotti Coignardin,
kunnon mestarini. Mitä muihin oviin tulee, ne johtavat vain
ullakoille, jossa nukkuu pari kolme kokkipoikaa ja monta sataa rottaa.

Hän vakuutti, että hän varoisi visusti erehtymästä, ja että hän
raapisi juuri minun oveani eikä kenenkään muun.

-- Muuten, lisäsi hän vielä, tuo teidän apotti Coignardinne näyttää
varsin kunnon mieheltä minusta. Luulen, että meillä ei ole mitään
pelättävää hänen puoleltaan. Näin hänet pienestä oviluukusta,
sinä päivänä, jolloin hän teidän kanssanne kävi enoni luona. Hän
näytti minusta herttaiselta, vaikka minä en ymmärtänyt mitään hänen
puheestaan. Erittäinkin hänen nenänsä näytti minusta nerokkaisuutta
ja kyvykkäisyyttä todistavan. Sen kantajan täytyy olla melkoisilla
voimasuhteilla varustettu, ja minä tahdon tutustua häneen. On
aina hyödyllistä seurustella henkevien ihmisten kanssa. Valitan
ainoastaan, että hän herätti enoni vastenmielisyyttä liian vapailla
sanoillaan ja leikkisällä luonteellaan. Mosaïde vihaa häntä, ja
hänellä on sellainen kyky vihata, että kristitty ei voi sitä edes
mielessään kuvitella.

-- Hyvä neiti, vastasin minä hänelle, hra apotti Coignard on erittäin
oppinut mies ja lisäksi hyväntahtoinen ihminen ja ajattelija. Hän
tuntee maailman, ja te olette oikeassa, kun uskotte häntä henkeväksi.
Minä noudatan kokonaan hänen neuvojaan. Mutta, sanokaa minulle,
ettekö nähnyt myös minua mainitsemastanne oviluukusta, tuona päivänä
vahtituvassa?

-- Kyllä, hän sanoi, enkä tahdo salata, että erikoisesti panin
merkille teidät. Mutta minun täytyy nyt palata enoni luo. Hyvästi.

Hra d'Astarac ei ilta-ateriamme jälkeen unohtanut kysyä uutisia
salamantereista. Hänen uteliaisuutensa saattoi hiukan hämille minut.
Vastasin, että kohtaus oli käynyt yli toivojeni, mutta että minä
muuten katsoin velvollisuudekseni noudattaa vaiteliaisuutta, kuten on
sopivaa tämäntapaisiin seikkailuihin nähden.

-- Tuo vaiteliaisuus, poikani, hän sanoi, ei ole ollenkaan niin
tarpeellista teidän asiassanne kuin kuvittelette. Salamanterit
eivät suinkaan vaadi salaperäisyyttä lemmensuhteissaan, joita he
eivät myöskään häpeä vähintäkään. Muuan näistä neitosista, joka
minua rakastaa, ei tunne mitään suloisempaa ajanvietettä minun
poissaollessani kuin piirtää meidän molempien nimimerkkejä, toisiinsa
kiedottuina, puiden kuoriin, kuten voitte sen todeksi havaita
tutkimalla noiden viiden tai kuuden männyn runkoja, joiden uljaat
latvat te näette tästä ikkunasta. Mutta ettekö ole huomannut,
poikani, että tuontapaiset todellakin ylevät lemmenkohtaukset eivät
jälkeenpäin väsytä ollenkaan, vaan päinvastoin vaikuttavat sydäntä
virkistävästi? Olen varma, että tämänpäiväisten tapahtumien jälkeen
käytätte yönne kääntämällä vähintään kuusikymmentä sivua Zozimos
Panopolilaista.

Minä tunnustin hänelle päinvastoin olevani hyvin uninen, jonka hän
selitti johtuvan ensimmäisen kohtauksen outoudesta. Näin tuo suuri
mies jäi vakuutetuksi siitä, että olin seurustellut salamanterin
kanssa. Tunsin tunnonvaivaa häntä pettäessäni, mutta minä olin
pakotettu siihen, ja sitäpaitsi hän itse petti itseään niin hyvin,
ettei ollut paljoa lisäämistä hänen harhaluuloihinsa. Minä kävin siis
rauhassa levolle ja sammutin vuoteeseen päästyäni kynttilän, siunaten
elämäni onnellisinta päivää.



15.


Jahel piti sanansa. Kahden päivän perästä hän tuli raapimaan oveani.
Meillä oli paljon mukavampi minun huoneessani kuin oli ollut hra
d'Astaracin työkammiossa, ja meidän ensimmäisen kohtauksemme
tutustumiset olivat sulaa lastenleikkiä siihen verraten, mihin
rakkaus meidät tässä toisessa kohtauksessa haltioitti. Aamunkoitossa
hän tempautui sylistäni, vannoen tuhansin valoin pian takaisin
tulevansa sekä kutsuen minua kullakseen, sydänkävykseen ja
hamesankarikseen.

Minä nousin sangen myöhään ylös sinä päivänä. Kun astuin kirjastoon,
istui kunnon mestarini siellä jo Zozimos-rullansa edessä, kynä
toisessa, suurennuslasi toisessa kädessään, opin ja tietämisen
ihailtavana esikuvana jokaiselle, joka osaa pitää niitä kunniassa.

-- Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, tämän työn pääasiallinen
vaikeus on siinä, että eräitä kirjaimia voi helposti sekoittaa
toisiin, ja siksi on tärkeää selitystoimen menestymiselle tehdä
luettelo niistä kirjaimista, jotka yhdennäköisyydellään voivat
erehdyksiä aiheuttaa. Ellemme ryhdy nimittäin tähän toimenpiteeseen,
me voimme, ikuiseksi herjaksemme ja oikeudenmukaiseksi häpeäksemme,
tulla hyväksyneeksi virheellisiä toisintoja. Olen juuri tänään tehnyt
naurettavia tölhöjä siinä suhteessa. Se johtuu siitä, että sieluani
on koko aamun levottuuttanut eräs näky, jonka näin viime yönä ja
jonka heti olen kertova sinulle:

Aamunkoitossa herättyäni minut valtasi halu mennä juomaan siemaus
tuota keveää valkoviiniä, josta eilen, kuten muistat, lausuin hra
d'Astaracille pari kohteliaisuutta. Sillä valkoviinin ja kukonlaulun
välillä on olemassa eräs miellyttävä yhteys, joka varmaan polveutuu
Noakin ajoilta, ja minä olen varma siitä, että jos Pyhä Pietari tuona
ankarana yönä, jonka hän vietti ylimmäisen papin kartanolla, olisi
juonut kipposen Moselin taikka vain Orleansin valkeaa nestettä,
hän ei olisi kieltänyt Jeesusta, ennenkuin kukko oli kaksi kertaa
kiekunut. Mutta meidän ei millään muotoa, poikani, tule valittaa
tuota huonoa tekoa, sillä sen täytyi tapahtua, että ennustukset
täytettäisiin. Ja ellei tämä Pietari tai Keefas olisi tuona yönä
tehnyt itseään syypääksi suurimpaan kaikista halpamaisuuksista,
hän ei nykyään olisi paratiisin suurin pyhimys eikä meidän pyhän
kirkkomme kulmakivi, kaikkien maailmallisessa merkityksessä
kunniallisten ihmisten pahennukseksi, jotka nyt näkevät iäisen
onnensa avaimet pelkurin ja konnan kädessä. Oi, mikä terveellinen
esimerkki, omiaan herättämään ihmisen ajallisen kunnian petollisista
kuiskauksista ja hänet lunastuksen oikeille poluille johdattamaan!
Oi uskonnon taitavaa taloudenhoitoa! Oi jumalallista viisautta, joka
ylentää nöyrät ja viheliäiset alentaakseen ylpeät! Oi ihmettä! Oi
uskonnollista salaisuutta! Farisealaisten ja lainoppineiden ikuiseksi
häpeäksi kantaa raaka Tiberias-järven kalastaja, joka tuhman
halpamaisuutensa tähden oli tullut hänen kanssaan lämmittelevien
kyökkipiikojen pilkaksi ylimmäisen papin pihalla, moukka, lurjus ja
jänishousu, joka kielsi uskonsa ja mestarinsa eräiden naistollojen
edessä, epäilemättä vähemmän kauniiden kuin oli Séez'n maaherrattaren
kamarineitsyt: hän kantaa nyt otsallaan kolminkertaista kruunua ja
sormessaan ylimmäispapillista sormusta, istuu ylemmällä sijalla
kuin ruhtinaspiispat, kuninkaat ja keisarit sekä omaa vallan sitoa
ja päästää, niin ettei arvokkainkaan nainen tule taivaaseen, ellei
hän anna lupaa siihen. Mutta ole hyvä ja sano minulle, poikani
Paistinkääntäjä, mihin saakka minä olin ehtinyt kertomuksessani,
ennenkuin Pyhä Pietari, apostolien päämies, sekoitti minut. Luulen
kuitenkin, että puhuin sinulle lasillisesta valkoviiniä, jonka join
aamunkoitossa. Menin paitasillani alas ruokakammioon ja löysin
eräästä kaapista, jonka avaimen olin eilen taitavasti pannut
talteeni, viinipullon ja tyhjensin sen mielihyvällä. Noustessani
sitten jälleen ylös portaita kohtasin toisen ja kolmannen kerroksen
välillä pienen, yöpukuisen neitosen, joka oli matkalla alaspäin. Hän
näytti hyvin säikähtyneeltä ja pakeni käytävän päähän. Ajoin takaa
häntä, sain kiinni hänet, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja
syleilin häntä, äkillisen ja vastustamattoman myötätunnon valtaamana.
Älä katso sitä minulle viaksi, poikani: sinä olisit tehnyt juuri
samoin minun sijassani, ja kenties enemmän vielä. Hän oli kaunis
tyttö ja muistutti maaherrattaren kamarineitsyttä, vaikka hänen
silmänluontinsa oli virkeämpi. Hän ei uskaltanut huutaa. Hän kuiski
korvaan minulle: "Päästäkää minut, päästäkää minut, te olette hullu!"
Näetkö, Paistinkääntäjä, minulla on vielä hänen kynsiensä merkit
ranteessani. Ah, jospa myös sen suukon maku, jonka hän soi minulle,
olisi vielä yhtä elävä minun huulillani!

-- Kuinka, herra apotti? huudahdin minä. -- Soiko hän suukon teille?

-- Ole varma siitä, poikani, vastasi kunnon mestarini, että sinä
olisit saanut samanlaisen minun sijassani, sillä ehdolla kuitenkin,
että olisit minun tavallani käyttänyt tilaisuutta. Luulen kertoneeni
jo sinulle, että pidin tuota neitokaista lujasti sylissäni. Hän
koetti paeta, hän tukahdutti huutonsa, hän vaikeroi kuiskien:
"Päästäkää minut, olkaa niin armelias! Päivä koittaa, vielä hetki, ja
minä olen hukassa." Hänen pelkonsa, hänen tuoreutensa, hänen vaaransa
olisivat raakalaisenkin liikuttaneet. Minä en ole epäinhimillinen.
Lupasin hänelle vapauden suukon hinnasta, jonka hän heti antoi
minulle. Usko, kun sanon: minä en ole koskaan saanut suloisempaa.

Kun kunnon mestarini oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, hän
kohotti nenänsä vetääkseen siihen hyppysellisen nuuskaa ja näki
tuskallisen mielenliikutukseni, jota hän luuli hämmästykseksi.

-- Jacques Paistinkääntäjä, jatkoi hän, mikä minulla vielä on
kerrottavaa, tulee hämmästyttämään sinua vielä enemmän. Minä
päästin siis valitettavasti tämän kauniin tytön käsistäni. Astuin
alas portaita hänen jäljestään, näin hänen menevän läpi eteisen,
pujahtavan ulos tuon pienen, kedoille vievän portin kautta,
sinnepäin, missä puisto on laajin, ja juoksevan pitkin lehtokujaa.
Minä juoksin hänen jäljestään. Ajattelin, ettei hän voisi kauas
mennä paitasillaan ja yömyssyssään. Hän poikkesi mandragora-polulle.
Minun uteliaisuuteni kaksinkertaistui siitä ja minä seurasin häntä
Mosaïden tuvalle asti. Juuri siinä tuokiossa ilmestyi tuo kurja
juutalainen ikkunaan viitassaan ja isossa myssyssään, niiden kuvien
kaltaisena, jotka kahdentoista lyömällä, moukkien iloksi ja suntion
rahalliseksi ansioksi, astuvat esiin noista vanhoista kelloista,
vieläkin goottilaisemmista ja naurettavammista kuin ovat itse
kirkot, missä niitä säilytetään. Hän keksi minut siis vehmastosta,
juuri samalla hetkellä kuin tuo soma tyttö, nopeana kuin Galatea,
pujahti paviljonkiin. Täten sai asia sen muodon kuin minä olisin
ajanut takaa häntä, niiden satyyrien tavan, tyylin ja tottumuksen
mukaisesti, joista me puhuimme eräänä päivänä Ovidiuksen kauneimpia
kohtia selitellessämme. Ja minun pukuni lisäsi vain yllämainittua
yhdennäköisyyttä, sillä luulen jo kertoneeni, poikani, että minulla
oli vain paita päälläni. Minut nähdessään Mosaïden silmät iskivät
tulta. Hän veti esiin likaisen, kellahtavan yöviittansa alta sangen
siron tikarin ja heilutti sitä ikkunasta, käsivarsi ojolla, jota
ei vanhuus näyttänyt ollenkaan raskauttaneen. Samalla hän linkosi
minulle kaksikielisiä haukkumasanoja. Niin, Paistinkääntäjä,
kieliopilliset tietoni oikeuttavat minut väittämään, että ne olivat
kaksikielisiä ja että espanjan tai pikemmin portugalin kieli niissä
sekoittui hepreaan. Minä olin raivoissani, etten ymmärtänyt tarkasti
niiden merkitystä, sillä en osaa noita kieliä, vaikka tunnen ne
eräistä äänistä, jotka usein toistuvat niissä. Mutta todennäköistä
on, että hän syytti minun tahtovan vietellä tuota impeä, joka
luultavasti on hänen sisarentyttärensä Jahel, sama, jonka nimen hra
d'Astarac, kuten muistat ehkä, on usein maininnut meille. Siinä
tapauksessa nuo haukkumasanat sisälsivät jonkin verran imartelua,
sillä sellaisena miksi pitkä ikä ja levottoman elämän vaivat ovat
tehneet minut, poikani, minä en voi enää vaatia nuorten hienohelmojen
lempeä osakseni. Ah, minun täytyy tulla vähintään piispaksi, jos
minun mieli saada enää koskaan maistaa sitä herkkua! Mutta ei ole
kiinnitettävä sieluaan liiaksi tämän maailman ajallisiin asioihin, ja
meidän on hylättävä se, mikä meidät hylkää. Mosaïde käsitteli siis
tikariaan ja päästeli kurkustaan eräitä käheitä ääniä, joita hän
vuorotteli kimeillä räkytyksillä, niin että minä tulin häväistyksi
ja herjatuksi ikäänkuin jonkinlaisen laulun tai messun tapaan. Ja
itseäni imartelematta, poikani, minä voin sanoa tulleeni kohdelluksi
irstailijana ja viettelijänä juhlallisessa ja kirkonmenoja
muistuttavassa äänilajissa. Kun Mosaïde oli lopettanut manauksensa,
valmistausin minä antamaan hänelle yhtä kaksikielisen vastauksen kuin
oli hyökkäyskin ollut. Esitin hänelle latinaksi ja ranskaksi, että
hän oli miesmurhaaja ja pyhyydenherjaaja, että hän oli teurastanut
pieniä lapsia ja lävistänyt tikarillaan pyhitettyjä öylättejä.
Viileä aamutuuli, joka samalla puhalsi pitkin sääriäni, muistutti
minulle, että olin paitasillani. Tulin tuosta hiukan hämilleni,
sillä on silminnähtävää, poikani, että housuton mies on huonosti
varustettu iäisiä totuuksia julistamaan, harhauskoa hävittämään
ja rikosta rankaisemaan. Kaikissa tapauksissa minä maalasin hänen
eteensä kauhistavia tauluja pahoista teoistaan ja uhkasin häntä sekä
jumalallisella että inhimillisellä oikeudella.

-- Kuinka, kunnon mestarini! huudahdin minä, onko Mosaïde, jolla on
niin soma sisarentytär, teurastanut vastasyntyneitä ja häväissyt
rippileipiä?

-- Minä en tiedä sitä, vastasi hra Jérôme Coignard, enkä voi tietää
sitä. Mutta nämä rikokset kuuluvat hänelle, koska ne ovat hänen
rotunsa rikoksia, ja siksi minä voin syyttää häntä niistä vääryyttä
tekemättä. Minä rankaisin tuon uskottoman hahmossa pitkän sarjan
hänen rikollisia esi-isiään. Sillä sinä tiedät, mitä sanotaan
juutalaisista ynnä heidän inhoittavista uskonnollisista menoistaan.
Münsterin vanhassa kosmografiassa on kuva, joka esittää juutalaisia
paloittelemassa erästä lasta, ja heidät voidaan tuntea siitä pyörän
tai pyörylän vaatekuvasta, jota he häpeänsä merkiksi kantavat
puvussaan. Minä en kuitenkaan usko, että lapsien teurastaminen olisi
heillä mikään jokapäiväinen kotitapa. Epäilen myös, että kaikki nämä
israeliitat olisivat yhtä innokkaita herjaamaan pyhiä sakramentteja.
Syyttää heitä siitä on samaa kuin uskoa heidän olevan yhtä syvästi
vakuutettuja kuin me olemme Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen
jumaluudesta. Sillä pyhyydenloukkausta ei tehdä ilman uskoa, ja
juutalainen, joka lävisti pyhän rippileivän, osoitti juuri sen
kautta vilpittömästi uskovansa _transsubstantiatio_-opin totuuteen.
Kaikki nuo ovat taruja, jotka meidän on jätettävä tietämättömille
ihmisille. Jos minä ne viskasinkin vasten naamaa tuolle hirvittävälle
Mosaïdelle, niin se johtui vähemmän terveen kritiikin kuin vihan ja
suuttumuksen väkivaltaisista vaikuttimista.

-- Ah, herra apotti! sanoin minä, te olisitte voinut tyytyä
nuhtelemaan häntä sen portugalilaisen murhasta, jonka hän tappoi
mustasukkaisuudessaan. Hän on todellakin murhamies.

-- Mitä! huudahti kunnon mestarini, onko Mosaïde tappanut kristityn?
Paistinkääntäjä: hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet
varmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä
itse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin
hyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä hänet
portaissa kohtasin. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut
valittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta,
joka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä
epäile, tämä halpa Mardoch on sellaisen Estherin eno, jonka ei
suinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kuninkaan
vuoteeseen kelvatakseen. Tuo vanha kultaa-tekevä korppi ei ole
moiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta
jatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy
pitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi
hovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko
maailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä,
Paistinkääntäjä?

Minä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me
syvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.



16.


Kunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du
Bac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi
minulle:

-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa
hiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin
kapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun
kahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja
luulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin
minäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta
ei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten
meidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät,
on säälittävä. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja
huomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella tätä
suurta epäkohtaa parantamaan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä
mielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian
itselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan.
Myöskin on liiallinen tottumus tehnyt sen minulle vastenmieliseksi.
Tunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omaamaan
rikkauksia, ilman että ne minua omaavat, joka onkin ylevin aste,
mille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin
sopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä
itseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä
näet minun nyt ajattelevan, Paistinkääntäjä.

Sillä aikaa kuin kunnon mestarini puhui täten jalolla
loisteliaisuudellaan, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra
de la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. "Te olette tunteva
sen parvekkeen ruusuista", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian
hämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani
niiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä
ikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessään. Hän huomasi
samalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta
silloin pisti esiin eräs käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle
korvapuustin, josta hän niin hämmästyi, että päästi vesikannun
kädestään. Se putosi ja oli vähällä kunnon mestarini päähän sattua.
Sitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi
hänen sijaansa ikkunaan, kumartui yli ristikon ja huusi minulle:

-- Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi
sietää, että rakastajattareni heittelee suukkosia tuolle haisevalle
sialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa
minun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi.
Te näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen
nähneeni teidät. Tehkää minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä
on juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos te tahtoisitte
ottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen
kannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen
jälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme
kaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta
ja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei
todellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä
minä tahdo nähdä häntä enää elämässäni.

Tunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin
nähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli
Angea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin
aatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki
minulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut
vähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään
pudisteltuaan hän sanoi minulle:

-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin
herttaista pyyntöä.

Kaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän.
He johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria
seisoi valmiina kahden hopeisen kynttiläkruunun valaisemalla
pöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon
mestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan
lintupaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää
korviamme.

-- Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil.
-- Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen
teljennyt hänet.

-- Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon
mestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä.
-- Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet ja
huokaukset höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen
itkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri
rikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli
hänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa
aikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat
kuuluisat vain _Pienen Bakkoksen_ huvimajassa? Sehän on aivan
viatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan
koskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa
vielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on
goottilainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei
pitäisi olla mitään sijaa hienossa ja hyvinkasvatetussa sydämessä.

-- Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, mistä te päätätte, että
olisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en
siedä naisen tekevän pilaa minusta.

-- Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini.
-- Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät,
varjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö
meidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän
pöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko
ja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän
silmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto,
jonka mielityö on heitä koristaa, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa
luonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.

Minä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui
vapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului,
aukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta
äänekkäämmillä valituksilla.

-- Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, hän makaa siellä
mahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella
hassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin
paljon rehkimme ja teemme niin paljon tuhmuuksia! Cathérine, tule
illalliselle!

Mutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil
veti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki
vastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:

-- Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!

Cathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen pieluksia ja
päänalaista.

Hänen rakastajansa kadotti kärsivällisyytensä ja ärjäisi korkealla
äänellä kiroten voimallisesti:

-- Nouse, portto!

Tyttö nousi heti, hymyillen kyyneliensä läpi, tarttui hänen
käsivarteensa ja astui ruokasaliin, kasvoillaan onnellisen marttyyrin
ilme.

Hän istui hra d'Anquetilin ja minun väliini, nojasi päänsä taapäin
rakastajansa olkaa vasten ja etsi jalallaan minun jalkaani pöydän
alta.

-- Hyvät herrat, sanoi isäntämme, suokaa anteeksi hetkellinen
kiivauteni, jota en valita, koska sen kautta olen saanut kunnian
nähdä teidät vierainani. Minä en todellakaan voi sietää kaikkia tämän
soman neitosen oikkuja ja olen käynyt epäluuloiseksi, siitä saakka
kuin yllätin hänet kapusiininsa seurasta.

-- Ystäväni, sanoi Cathérine, painaen samalla jalkaani pöydän alla,
-- sinun mustasukkaisuutesi menee liian pitkälle. Tiedä, että herra
Jacques on minun ainoa mielitiettyni.

-- Hän laskee leikkiä, sanoi hra d'Anquetil.

-- Aivan varmaan, vastasin minä. -- Näkyy, että hän ei rakasta muita
kuin teitä.

-- En tahdo imarrella itseäni, hän virkkoi, mutta tuo lintu on
todellakin hyvin kiintynyt minuun. Hän on vain liian keimaileva.

-- Juokaamme! sanoi hra apotti Coignard.

Hra d'Anquetil ojensi koripullon kunnon mestarilleni ja huudahti:

-- Hitto vieköön, apotti, te, joka olette kirkonmies, voitte varmaan
sanoa meille, miksi naiset rakastavat kapusiineja.

Hra Coignard pyyhki huulensa ja sanoi:

-- Siksi, että kapusiinit rakastavat nöyrästi ja ovat alttiita
kaikkeen. Ja vielä siksi, ettei mietiskely eikä liika sivistys ole
heikontanut heidän luonnollisia vaistojaan. Jalo herra, teidän
viininne on suurenmoista.

-- Te teette liian suuren kunnian minulle, vastasi hra d'Anquetil.
-- Se on hra de la Guéritauden viiniä. Minä olen vallannut hänen
rakastajattarensa. Voin siis kaiketi vallata myös hänen pullonsa.

-- Se on aivan oikeudenmukaista, julisti kunnon mestarini. --
Minä huomaan, jalo herra, että te olette kohonnut yläpuolelle
ennakkoluuloja.

-- Älkää kiittäkö minua siitä enemmän kuin ansaitsen, apotti,
vastasi hra d'Anquetil. -- Syntyperäni tekee minulle helpoksi sen,
mikä olisi vaikeaa rahvaalle. Halpasäätyinen mies on pakotettu
noudattamaan itsehillitsemistä kaikissa teoissaan. Hän on suorastaan
turhantarkan rehellisyyden kahlehtima. Mutta aatelismiehellä on
kunnia taistella kuninkaan ja oman huvinsa vuoksi. Se vapauttaa hänet
pikkuseikkoja huolehtimasta. Minä olen palvellut hra de Villarsin
johdolla, minä olen ollut mukana kruununperimyssodassa ja ollut
vähällä tulla tapetuksi syyttömästi Parman taistelussa. Minulla
lienee siis toteuduttuani lupa ainakin pieksää palvelijoitani, pettää
velkamiehiäni ja, jos minua huvittaa, vallata ystävieni vaimot tai
vieläpä heidän rakastajattarensa.

-- Te puhutte ylevästi, sanoi kunnon mestarini, -- ja te tunnutte
pitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.

-- Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, niitä omantunnon
epäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat
vain pidättämään pelkureita ja suistamaan onnen lapsipuolia.

-- Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.

-- Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.

-- Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. -- Siten kuin
ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta
jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa
tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään,
hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä,
ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen
hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin
on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve
pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja
uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen
miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut
hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta,
jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä
olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä
onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä
rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi
pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja
välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta,
sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.

-- Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en usko
Jumalaan.

-- Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä,
jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme
totuuksiin.

Hra d'Anquetil huusi:

-- Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin
olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä
perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan
messussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita,
siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de
Choisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n
kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole,
luojan kiitos!

-- Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu
niin, huusi Cathérine. -- Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin
tämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä,
että kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa
ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän
kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin
kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon
kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme
tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.

-- Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa
Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että
jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.

-- Jalo herra, lausui kunnon mestarini, -- on äärettömän paljon
parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa
vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän
tavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän
erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle
luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että
he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat,
ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta,
vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin
kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä
tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen
riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat
pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien
teoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala
puhui patriarkoille ja profeetoille: _Sic locutus est Abraham
et semini ejus in saecula_ (Näin on hän puhunut vuosisatojen
vieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän
silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan
kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen
ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen
tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään
nimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei
ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään,
että meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka
voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä
en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty
pyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle
kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia
minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää.
Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä
uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille,
että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte
kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että
jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on
jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.

-- Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan
ja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.

-- Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. -- Väittäessänne,
että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte
ajatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta
kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala.
Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että
kaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa
jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen
asettanut?

-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija.
Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata
enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat
kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.

-- Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut
ovat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän
Herramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme
tosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi
olla totta, mitä sanoo hra d'Astarac -- joka muuten on hullu --
että tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä.
Mahdollista kyllä, tähtiennustaja Kopernikus ei aivan nähnyt unia
opettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste.
Minä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli
kurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näimme nykyään
pienen hra de Fontenellen samoja ajatuksia kannattavan. Mutta nuo
ovat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan heikkoja sieluja
sekoittamaan. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai
pienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että
sitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkkien alla,
riittää todistamaan, että Jumala siinä itsensä ilmoittaa. Jos muuten
viisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra,
tahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta,
parempi kuin Pyhän Anshelmin, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta
ilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se
tapahtui Séez'ssa, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin
siellä herra piispan kirjaston hoitaja, ja kirjaston ikkunat olivat
pihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan
hänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka.
Keveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen
ärsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen hajahapsinen tukkansa, hänen laiha
povensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko
hänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin
kuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen
voimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa
himollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli.
Te tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat
olla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla
liikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla
vastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen
ensi yöksi ullakolla, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos
olkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden pesijätär hän
oli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi
maan, otin eräät tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö
odotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen
ajatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut
minut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies,
kyökkipiika, tikapuut, heinäsäkki! Mikä johdonmukaisuus, mikä
järjestys! Mikä edeltä-määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä
syiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta!
Se teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä
iloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita
jumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.

-- Apotti, sanoi Cathérine, teidän juttunne on siinä suhteessa paha,
ettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin
vuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt
on tehtävä?

-- Kyllä, virkkoi tämä, käydä käsiksi _l'hombreen_, jota pelataan
kolmeen pekkaan.

-- Jos niin tahdot, vastasi tyttö. -- Mutta pyydän sinua, ystäväni,
tarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin
polttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.

Lakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi
pian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti
Coignard pelasivat vakavina pikettiä.

Onni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä
hänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä
ei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani
kreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaajaksi ja Transsylvanian
ritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi
pöydälle peittäen sen laineillaan.

-- Jalo herra, sanoi apotti, teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan
uutta pulloa, sillä meillä on mahtava jano.

-- Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, mutta tietäkää, apotti, että
hieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa
väärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista
väkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia.
Kaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että
teitä pidettäisiin seikkailijana?

-- On huomattava, virkkoi kunnon mestarini, että kortti- tai
noppapeliin nähden moititaan menettelytapaa, joka on yleisesti
hyväksytty sotataitoon, politiikkaan ja liike-elämään nähden.
Niissä nimittäin katsotaan kunniaksi korjata kohtalon vääryyksiä.
Minä en sitä sano sen vuoksi, etten pitäisi ylpeytenäni olla
rehellinen korttipelissä. Jumalan kiitos, minä olen siinä sangen
tunnollinen, ja te olette uneksinut, jalo herra, jos olette luullut
näkevänne minun merkitsevän olemattomia pisteitä. Siinä tapauksessa,
että asia olisi toisin, minä vetoaisin Geneven autuaan piispan
esimerkkiin, joka ei koskaan katsonut häpeäkseen tehdä vääryyttä
korttipelissä. Mutta minä en voi olla huomauttamatta, että ihmiset
ovat herkkätuntoisempia pelissä kuin vakavissa asioissa ja että he
mieluummin levittävät rehellisyytensä pelipöydälle, jossa heillä
siitä on vähemmän hankaluutta, kuin käyttävät sitä taistelukentällä
tai rauhansopimuksessa, missä se tuottaisi heille suurempaa vastusta.
Elien on kirjoittanut kreikankielisen kirjan sotataidon tempuista ja
siitä näkyy, missä määrin suuret sotapäälliköt ovat juuri viekkauden
kehittäneet.

-- Apotti, lausui hra d'Anquetil, minä en ole lukenut tuota kirjaa
enkä aio eläissäni lukea sitä. Mutta minä olen ollut sodassa niinkuin
jokainen kunnon aatelismies. Minä olen kahdeksantoista kuukautta
palvellut kuningasta. Se on ylevin kaikista askareista. Tahdon heti
sen laadun teille tarkasti selittää. Voin aivan hyvin uskoa teille
sen salaisuuden, koska täällä ei ole muita kuulijoita kuin te,
pullot, tämä herra, jonka minä aion heti tappaa, ja tuo tyttö, joka
juuri riisuutuu.

-- Niin, sanoi Cathérine, minä riisuudun paitasilleni. On liian kuuma.

-- No hyvä, jatkoi hra d'Anquetil, sodan salaisuus on
yksinkertaisesti siinä, että varastetaan kanoja ja porsaita
roskaväeltä. Sotilailla ei ole muuta huolta sodassa.

-- Te olette täysin oikeassa, sanoi kunnon mestarini, ja Galliassa
oli muinoin sanantapa, että sotilaan armain ystävätär oli rouva
Ryöstö. Mutta minä pyydän, ettette tappaisi Jacques Paistinkääntäjää,
joka on minun oppilaani.

-- Apotti, vastasi hra d'Anquetil, kunnia vaatii sitä.

-- Uh, sanoi Cathérine, järjestäen paitansa pitsejä kaulallaan, näin
on parempi.

-- Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, Jacques Paistinkääntäjä
on sangen tarpeellinen minulle erääseen Zozimos Panopolilaisen
käännökseen, jota juuri teen. Olisin äärettömän kiitollinen teille,
jos ette taistelisi hänen kanssaan, ennenkuin tuo suuri työ on
saatettu loppuun.

-- Minä annan palttua teidän Zozimoksellenne, vastasi hra d'Anquetil.
-- Minä annan palttua sille, kuuletteko, apotti. Minä annan palttua
sille niinkuin kuningas ensimmäiselle rakastajattarelleen.

Ja hän lauloi:

    Prinssi, jälkeen äidinmaidon,
    tuta tahtoi ratsastaidon,
    sai sen naisen satulalla,
    heipparulla, heipparalla.

-- Mikä tuo Zozimos on miehiään?

-- Jalo herra, vastasi apotti, Zozimos Panopolilainen oli oppinut
helleeni, joka oli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella
vuosisadalla ja joka kirjoitti alkemistisia teoksia.

-- Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. -- Ja miksi te
käännätte häntä?

    Tuopa oli naisen tuuma:
    Taon, kun on rauta kuuma,
    onpas onni jollakulla,
    heipparalla, heipparulla.

-- Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, minä myönnän, että tuosta
työstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule maailman
menoa muuttamaan. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin
teosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa
varten...

Cathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulaen kimeällä äänellä:

    Prinssin lemmen lunnahaksi
    mieheni teen herttuaksi,
    kirjuri nyt vain on mulla,
    heipparalla, heipparulla.

-- ... minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, sitä
tiedon aartehistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan
kiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä
rauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas.
Sillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus...

Cathérine jatkoi:

    Saattaa siitä juorut juosta,
    lentää pilkkalaulut tuosta,
    vaan ei huolta viisahalla,
    heipparulla, heipparalla.

Ja sillä aikaa sanoi kunnon mestarini:

-- ... on ajatus. Ja siihen nähden ei ole vähäpätöistä tietää, mikä
mielipide tällä Egyptin miehellä oli metallien luonnosta ja aineen
ominaisuuksista.

Hra apotti Jérôme Coignard joi pitkän siemauksen viiniä, samalla kuin
Cathérine lauloi laulun viimeisen säejakson:

    Miekan taikka huotran miesi,
    sama, kunhan tiensä tiesi,
    tiensä herttuaksi tulla,
    heipparalla, heipparulla.

-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, tehän ette juo mitään ja kaiken
päälliseksi te puhutte hullutuksia. Perimyssodan aikana minä palvelin
Italiassa erään prikaatikenraalin päällikkyyden alaisena, joka käänsi
Polybiusta. Mutta hän oli pässinpää. Miksi kääntää Zozimosta?

-- Jos tahdotte koko totuuden tietää, virkkoi kunnon mestarini, niin
se tuottaa minulle eräänlaista nautintoa.

-- Olkoon menneeksi! sanoi hra d'Anquetil. -- Mutta miten voi hra
Paistinkääntäjä, joka tällä hetkellä hyväilee minun rakastajatartani,
olla teille siinä työssä avullinen?

-- Kreikankielen taidollaan, sanoi kunnon mestarini, jonka minä olen
hänelle opettanut.

Hra d'Anquetil kääntyi minun puoleeni:

-- Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. -- Te taidatte kreikkaa! Te ette
siis ole aatelismies?

-- Jalo herra, vastasin minä, isäni on parisilaisten paistinkokkien
ammattikunnan lipunkantaja.

-- Minun on siis mahdoton tappaa teitä, hän vastasi. -- Suvaitkaa
suoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte
minua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät
kotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti, luonnollisesti.

Sillä välin joi hra apotti Coignard pullon tyhjiin, ja Cathérine,
nojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:

-- Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.

Nämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat
minut mitä suurimpaan sisälliseen levottomuuteen. Aivan sekapäiseksi
teki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei
herättänyt mitään enempää huomiota näissä hilpeissä illallisissa,
jossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.

Hra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten erään pullon kaulan ja täytti
jälleen lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut
enää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin
ympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi
lasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinkauluksen väliin,
ja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat
tuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti
eräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi
jumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli
itseään kouristuksentapaisesti.

Samalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöntien
kajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja
me jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattomiksi.

Lyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra
d'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti
kiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini,
joka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä
kaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä
juhlallisuudella:

-- Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin
arvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia
kolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme
noita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden
sielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen
kolkutuksen kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehoittaa meitä tekemään
parannusta ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa
huvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää
ylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me
tästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme
saamaan suurimman mahdollisen hyödytyksen.

-- Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. -- Mutta tuolla
voimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.

Ja todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.

-- Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. -- Jeesus, he
tappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme
pois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil,
että aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkoitettu
kapusiini.

-- Nauta! vastasi d'Anquetil. -- Tuo kirottu munkkikonna voi uskottaa
hänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai
ainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.

-- Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.

-- Pah! puhalsi d'Anquetil. -- Me pehmitämme heidät.

Kunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja
toisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan.
Koko talo tärisi raivostuneista kolkutuksista. Hra d'Anquetil, jonka
sotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:

-- Minä otan selvän vihollisesta!

Hän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut
korvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen
kohtikurkkuaan.

-- Oh! oh! oh! huusi hän, tiedättekö, kuka siellä kolkuttaa? Se on
hra de la Guéritaude, peruukki päässään, kahden pitkän, soihtuniekan
lakeijan kanssa.

-- Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. -- Hän nukkuu tällä
hetkellä vanhan vaimonsa vieressä.

-- Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, ja hyvin hänen
näköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut
käsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä
jäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.

-- Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine. -- Onko se
todellakin hra de la Guéritaude?

-- Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.

-- Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. -- Naiset ovat vasta
onnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy?
Ettekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?

-- Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. -- Mutta kuinka
kätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on
halkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piilottaa
tuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä
pöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja
tämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää
vain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen
kauneuttaan?

-- Se on totta, sanoi Cathérine, se aasi on kastellut minun paitani
ja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos
piilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin
apotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.

-- Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. -- Minä menen itse pyytämään hra de
la Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.

Me koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä
tekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki
turhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme
vavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la
Guéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki
päässään, soihtua kantava lakeija kummallakin puolellaan. Hra
d'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:

-- Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo
herra. Te olette täällä tapaava herttaisia ja harvinaisia henkilöitä:
erään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja
ikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.

Ja hän teki syvän kumarruksen.

Hra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin
vähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä
kovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki
kunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa,
ynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.

-- Nuori mies, hän lausui jäätävällä vihalla hra d'Anquetilille,
minulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä
tahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras
lähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne.
Minä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman,
josta en aio häntä hätyyttää. Hän ei ole minulta kieltävä mitään.
Ja meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minun suhteeni
juuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen
suosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut
vaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta
häntä hyveen tielle johdattaa, ja minä tahdon sanoa hänestä pari
sanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin
lähettämään hänet kuritushuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille
sanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun
oikeuteni on astua sisälle siihen.

Sitten hän kääntyi lakeijoihin päin, osoitti sauvansa päällä kunnon
mestariani ja minua sekä sanoi:

-- Heittäkää ulos nuo humalaiset!

Hra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän
sanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen
elämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat häntä hioneet niinkuin meri
rannan kiviä nousu- ja laskuvedessään pyöritellen sileiksi tahkoaa.
Hän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen
mielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän
auttoi häntä siihen syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei
sulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti
kaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaiken viisauden käskyt.

-- Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa
nuijana päänsä päällä. -- Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä,
minä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan
pukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.

Soihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät
päästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen
ulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka
kanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.

-- Laahatkaa ulos tuo viinisäkki! huusi heille hra de la Guéritaude.
-- Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet
katuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat
hänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin ulos hänet, ellen pelkäisi
liata vaatteitani.

Kunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.

-- Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla
kirkkojen holveissa kaikumaan. -- Häpeällinen keinottelija,
raakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos
tahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun
omaisuuttasi, niin kirjoita siis tämän portin päälle evankeliumin
sanat: _Aceldama_, joka merkitsee: _Veren hinta_. Silloin me, syvään
kumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies,
kirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi,
kirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tälle kynnykselle,
kirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan
verellä, _Aceldama_. Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle,
poroporvari!

Hra de la Guéritaude, joka ei eläissään ollut kuullut mokomaa puhetta
ja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa,
kohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin
hyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan
ja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin
pituuttaan katukäytävälle ja huusi: "Hän on murhannut minut!" Ja
uiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin
tapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan
kimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo
pitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä
niin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan
isäntänsä päälle.

Onnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla
soihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan.
Mutta kunnon mestarini ei ollut siellä enää: hän oli jo pakoon
pujahtanut. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja
hän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti
hänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon
kovaonnisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta
oppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa
oli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla,
kun toinen lakeija, pitkä saatana, sääret kuin hämähäkillä, alkoi
juosta hänen jäljestään, huutaen yövahtia ja kiljuen: "Ottakaa kiinni
hänet!" Hän läheni nopeasti takaa-ajettavaansa, ja me näimme, miten
hän jo Saint-Guillaume-kadun kulmassa ojensi kätensä tarttuakseen
tämän kaulukseen. Mutta kunnon mestarini, joka taisi useamman kuin
yhden tempun, teki äkkikäännöksen, pisti jalkansa hänen eteensä
ja kaasi hänet siten suinpäin, niin että hän halkaisi kallonsa
nurkkakiveen. Tämä tapahtui sillä välin kuin hra d'Anquetil ja minä
juoksimme hra apotti Coignardin apuun, jota meidän ei sopinut jättää
tässä uhkaavassa vaarassa.

-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, ojentakaa kätenne minulle: te olette
urhoollinen mies.

-- Luulen todellakin, vastasi kunnon mestarini, tehneeni jonkun
miestaponkin. Mutta minä en ole kyllin luonnoton pitääkseni sitä
kunnianani. Minulle riittää, että minua ei siitä soimata liian
ankarasti. Nämä väkivaltaisuudet eivät ollenkaan kuulu minun
tapoihini, ja sellaisena kuin minut näette tässä, jalo herra, minä
olisin paremmin luotu opettamaan kauniita tieteitä jonkin kollegion
oppituolista kuin tappelemaan lakeijain kanssa katujen nurkissa.

-- Oh! virkkoi hra d'Anquetil, se ei ole pahinta teidän jutussanne.
Mutta minä luulen, että te olette ottanut hengiltä valtion
veronvuokraajan.

-- Onko se aivan totta? kysyi apotti.

-- Yhtä totta, kuin että minä olen pistänyt miekkani johonkin tuon
toisen lakeijakonnan suoleen.

-- Näin ollen, sanoi apotti, on meidän ensiksi pyydettävä anteeksi
Jumalalta, jolle yksin olemme vuodatetusta verestä tilintekoon
velkapäät, ja sitten riennettävä lähimmälle kaivolle peseytymään.
Sillä minusta näyttää, että nenästäni tippuu verta.

-- Te olette oikeassa, apotti, sanoi hra d'Anquetil. -- Tuo lurjus,
joka nyt lojuu maha auki katuojassa, iski otsani halki. Mikä julkeus!

-- Antakaa anteeksi hänelle, lausui apotti, että teille anteeksi
annettaisiin.

Niiltä tienoin, missä du Bac-katu häviää kedoille, löysimme erään
sairaalan seinämältä pienen pronssisen Tritonin, joka heitti
vesisuihkujaan kivestä tehtyyn altaaseen. Pysähdyimme peseytymään ja
juomaan, sillä meidän kuivi kurkkujamme.

-- Mitä me olemme tehneet! lausui kunnon mestarini. -- Ja kuinka olen
minä siinä määrin poikennut oikeasta, rauhallisesta luonteestani?
Tosin ei meidän ole tuomittava ihmisiä heidän tekojensa nojalla, vaan
pikemmin heidän salaisten ajatustensa ja syvimpien aivoitustensa
mukaan, näin seuraten Jumalan, meidän isämme, antamaa esimerkkiä.

-- Ja Cathérine? kysyin minä. -- Kuinka hänen on käynyt tässä
hirveässä seikkailussa?

-- Kun minä jätin hänet, vastasi hra d'Anquetil, hän puhalteli
juuri rahamiehensä suuhun herättääkseen henkiin hänet. Mutta hän
saa puhallella minkä puhaltelee: minä tunnen Guéritauden. Hän
on säälimätön. Hän on lähettävä tuon tytön vankilaan tai ehkä
Amerikkaan. Se surettaa minua hänen tähtensä. Hän oli kaunis tyttö.
Minä en häntä rakastanut, mutta hän oli minuun aivan hassastunut. Ja
mikä kaikkein ihmeellisintä, minä olen nyt ilman rakastajatarta.

-- Älkää olko siitä huolissanne, sanoi kunnon mestarini. -- Te olette
löytävä toisen, joka ei ole edellisestä eroava, ainakaan ei missään
oleellisessa suhteessa. Ja minusta näyttääkin, että se, mitä te
naiselta pyydätte, on yhteistä heille jokaiselle.

-- Selvästi me olemme vaarassa, virkkoi hra d'Anquetil, minä vaarassa
joutua Bastiljiin ja te, apotti, tulla hirtetyksi oppilaanne
Paistinkääntäjän kanssa, vaikka hän ei ole tappanut ketään.

-- Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. -- Meidän tulee
ajatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää
Parisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta
Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä
häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka
on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen
alkemistisia teoksia.

-- Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä,
joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on
osoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä
Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin
poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä
me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä.
Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä
parempi, berlini-vaunut.

-- Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, _Punaisen Hevosen_
ravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä
hevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän
ollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan
ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä
pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä
rahaa?

-- Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. --
Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta
oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen.
Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää,
kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä
pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma
heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti
Bergères'in torille.

-- Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen,
toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä
ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa
Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti
viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät
sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä
ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana
Bergères'in torilta.

Hra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä
vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä
paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan
linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä
berlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.

-- Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti
kunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti
otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden
kalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava
kummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa,
säilynyt eheänä. Kas tässä!

Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.

-- Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. -- Teillä on viiniä. Minulla on
kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.

-- Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. --
Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota
romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen
suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin
lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia
lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se
saa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet
sekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi
kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen
tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin
omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten,
luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon
mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun
sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin
kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien
keksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani
uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään
tekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta
nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle
VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen,
jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva
esittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että
patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys,
myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti
valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät
eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka
minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät
historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin
elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat
Pyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan
ei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa
ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä,
joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen
bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at
mielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On
naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut
tämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut
olemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista
esittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän
neitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki
ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi
ollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de
Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita
vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin
harhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että
joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten,
kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta,
Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä
Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on
oleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla
varustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle
elämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät
myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä
kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka
sopii minun iälleni ja säädylleni.

Sillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia
sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle,
löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti
pikettiä pelaamasta.

-- Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. -- Tässä
ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin
minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo
minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka _Lohdutuksista_ minun juuri
nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota
teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi
se aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä
yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra,
miehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla
suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu
tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota
pelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.

Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että
koko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän
ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä.
Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti
nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin
särkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan
sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin
epäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät
näkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja
taivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen
täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi
hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan
erään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti
haukkumasanoja sille.

-- Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän
sanoi, sinä et koskaan väsy valaisemaan ihmisten häpeällisyyksiä,
mutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!

-- Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, ja koska tuo
haureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme katuja
käydä, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti
siihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä
sisälle kenenkään näkemättä.

Neuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja
lähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä
astuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua
hänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien,
huoaten ja valuen märkyyttään.



17.


Aamurusko alkoi jo kirveliä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme
Hiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei
ollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra
antanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon
mestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa
puistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni
silmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia,
jotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten
ollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo
kaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet
kenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet
pitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä,
joka tuskin olin toiseen kerrokseen ehtinyt, näin edessäni hra
d'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen
kynttiläjalka kädessään. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.

-- No niin, poikani, hän sanoi, te tunnette kai itsenne hyvin
onnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa
ja pääsitte siten niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo
mukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä
niitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia
kohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien
naisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat,
te nautitte herkullista lepoa.

Luulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta huomasin pian
hänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista
aikomusta.

-- Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi.
-- Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua
työkammiooni.

Minä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen,
hän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, minkä minä joku aika sitten
olin helvetin lieskassa nähnyt. Ja kun olimme astuneet työkammioon,
hän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan.
Heitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin
minulle tuntematon keitos tukahduttavaa hajua levittäen. Sillä
aikaa kuin hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti
noitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut,
ja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan
ne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua
astiaa, joka hänellä oli kädessään.

-- Poikani, hän sanoi, tämä sublimeerauskoje sisältää erästä
nestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole
mitään sen enemmän eikä vähemmän kuin filosofien elohopeaa. Älkää
luulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se
on käyvä valkoiseksi ja siinä tilassaan se voi muuttaa metalleja
hopeaksi. Sitten se on, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käyvä
punaiseksi, ja silloin on sillä oleva voima muuttaa hopea kullaksi.
Olisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä
liikkua siitä, ennenkuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste
asteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin
kaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko
teidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain
työn alkuvalmistuksia, samalla kuin ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä
paljon puita uuniin.

Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa
tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta,
johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.

-- Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä
hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani.
Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna,
jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä
ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä
hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen
hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä
en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia,
joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja
varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta
toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä
ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen
kuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen
valmistunut.

-- Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa
valkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen
ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda
siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia.
Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein
sanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä
päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen
puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä
ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta
nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon
viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli
olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen,
johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos
vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä
tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä
helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona
heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun
saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista
tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita
uuniin.

Hän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta
minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia
ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui
ulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä
senkin toivon.

-- Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän
pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki
puistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo
työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te
päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.

Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle
nämä sanat:

-- On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne,
että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä
suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä
katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä
ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä
tärkein.

Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka
johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien
pääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen
tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että
eräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.

-- On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te
antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin
tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon,
jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te
itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista
vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa.
Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa
vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei
silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on
juuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy,
jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka
nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias
ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille,
että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä
luonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa
kera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta
itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden.
Jumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan
on teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon
sen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen,
eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään
salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen
häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis,
mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona
söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä
kera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan
ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri,
joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa
hänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut
sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on
syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana.
Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille
velkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.

Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä
kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus
kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi
katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten
aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.

-- Tässä suhteessa voin teitä tyynnyttää, hän lisäsi. --
Salamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että
he joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on
enemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista
mustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä
liian terävä, että he voisivat toisiaan kadehtia ja siten antautua
tunteelle, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä
puoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa
kanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat
itselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin
kaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he
todellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut
teille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan,
kun teidän huoneenne on oleva viiden, kuuden päiväntyttären
kohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat teille säkenöivät vyönsä
avaamaan. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä.
Teidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä.
Ja kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas?
Te puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus
jättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen filosofin kammiossa.
Muistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy
heidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, perustuva mitä
naurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen,
miehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, joka on pelkkää
sanaleikkiä.

Näin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja
me näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun eräs
kauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni sykähtämään.
Käheät soinnut, kimeiden kilahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan,
ja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat
sävelkorkeuttaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen
sangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla
pöyristymättä.

Vielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää
noiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:

-- Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset!
Kuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:

"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen
Herraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä
vihin sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen
hyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia.

"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!"

Me katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa
kynnyksellä, käsivarret ojolla, kädet pedonkäpälien tapaan
koukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässään
likainen, kruununtapainen myssynsä, yllään loistava viittansa, jonka
auetessa laihat sääret rääsyisissä housuissaan vilahtelivat, hän
näytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja
iänikuiselta. Hän sanoi:

-- Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole
kirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!

Ja hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:

-- Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten
villipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!

Me astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden
lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan.
Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui
kiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön
epäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa:
hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla
pirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti
surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä
pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja
hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.

Juoksin hänen avukseen ja sain hänet niin onnellisesti
orjantappuroista vapautetuksi, että vain riekale hänen housuistaan
jäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään
kirottavaa, meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset
jaloissaan, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat
keskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein
yhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki
hänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.

-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon
mestarini, -- juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem
voidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on
vihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla,
runollisella kuvarikkaudella ja hän on nimittänyt minut siaksi
neljällätoista eri kielimurteella, jos olen oikein laskenut ne.
Voisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi
eräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa
tapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen
pyöränmerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman
vaatteusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka
muinoin juutalaisten kaapuihin merkittiin, vaan vielä senkin, jolla
pahantekijät teilataan.

Ja kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan,
pudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä
ristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.

Hra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla,
jota hän kantoi sormessaan.

-- On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, tuntea kivien
ominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä
hra apotti Coignardin palajavan luonnolliseen levollisuuteensa.

Kunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin
sen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän
ihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä
minun on se julkilausuttava nyt, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja
surulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen
viisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki
harvinainen.

Me kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä
ymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että
hänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin
heti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin
siitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän
lukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon
ja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada
kunnon mestariltani jotakin selitystä.

-- Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi, on syvälle juurtunut
juutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä.
Luulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani
eräitä manauksia, joita synagoga viime vuosisadalla syöksi erästä
pientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruk tai Benediktinus,
tai enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli
muodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, joka muuten melkein
heti syntymänsä jälkeen tuli etevien jumaluusoppineiden kautta
kumotuksi. Mutta tuo vanha Mardoch on lisännyt noihin manauksiin,
mikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja,
ja minä myönnän, että ne jossakin määrin minut hämmensivät. Aioin
livistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni
sekausin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä
pukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo
molemmat menettäväni. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä
piinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua
siitä pelastanut.

-- Orjantappurat eivät mitään merkitse, sanoi hra d'Astarac. -- Mutta
minä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.

-- Mitä siihen tulee, sanoi apotti, se on minun vähimpiä surujani.

-- Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. -- Ei
tarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu
kiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemalla.

-- Ah, jalo herra! sanoi kunnon mestarini. -- Vaarat väijyvät
kyllä minua, ja minä huomaan, että minun olisi elettävä suljettuna
Astarac-kirjaston kaunopuheisten muurien sisälle, tuon kaikista
kirjastoista ylevimmän. Kun jätin sen vain silmänräpäykseksi, sain
heti päälleni Hesekielin pedot, muusta kaikesta puhumattakaan.

-- Teillä lienee minulle joku uutinen Zozimos Panopolilaisesta? kysyi
hra d'Astarac.

-- Se edistyy, vastasi kunnon mestarini, se edistyy edistymistään,
vaikka tällä hetkellä hiukan hidastellen.

-- Muistakaa, herra apotti, sanoi kabbalisti, että mitä suurimpien
salaisuuksien avain riippuu noiden vanhojen tekstien tulkinnasta.

-- Minä muistan, jalo herra, muistan levottomuudella, sanoi apotti.

Kuultuaan tämän vakuutuksen hra d'Astarac, arvattavasti salamanterien
kutsumana, katosi nopeasti puiden lomaan ja jätti meidät faunin
juurelle, joka soitti huiluaan vähääkään välittämättä päästään, mikä
virui ruohikossa.

Kunnon mestarini kävi käsivarteeni sen näköisenä kuin on mies, joka
vihdoin voi puhua vapaasti.

-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, minun ei ole sinulta
salattava erästä sangen outoa kohtausta, joka sattui minulle tänä
aamuna linnan ullakolla, sillä aikaa kuin tuo piru kullantekijäksi
pidätti sinut toisen kerroksen portaissa. Kuulin nimittäin varsin
hyvin, että hän pyysi sinua auttamaan häntä hetkeksi keittiöönsä,
joka ei ole ollenkaan niin hyvänhajuinen ja kristillinen kuin teidän
isänne, mestari Leonardin, paistintupa. Ah, milloin saanen minä
nähdä jälleen Kuningatar Hanhenjalan ravintolan ja hra Blaizot'n
kirjakaupan, Pyhän Katarinan kuvineen, missä minä vietin niin monta
miellyttävää hetkeä selaillen Amsterdamista ja Haagista juuri
saapuneita kirjateoksia!

-- Ah, huudahdin minäkin vesissä silmin, milloin saanen itse
nähdä ne! Milloin olen näkevä Saint-Jacques-kadun, jonka varrella
olen syntynyt, ja rakkaat vanhempani, joille tieto meidän
onnettomuuksistamme on tuottava tuskaa ja ahdistusta? Mutta
suvaitkaa, kunnon mestarini, kertoa lähemmin tuosta oudosta
kohtauksesta, jonka sanotte teille tänä aamuna sattuneen, ja myöskin
alkaneen päivän tapauksista ylimalkaan.

Hra Jérôme Coignard suostui antamaan kaikki toivomani selitykset. Hän
teki sen seuraavilla sanoilla:

-- Tiedä siis, poikani, että pääsin ilman vaikeuksia linnan ylimpään
kerrokseen tuon hra d'Anquetilin kanssa, josta pidän paljon, vaikka
hän on raaka ja sivistymätön. Hänen sieluunsa ei sisälly kauniita
tietoja eikä edes syvempää tiedonhalua. Mutta nuoruuden tuli palaa
miellyttävästi hänessä, ja hänen verensä hehku saa aikaan usein
huvittavia purkauksia. Hän tuntee maailman, samoin kuin naiset,
niin sanoakseni päältä-iskein ja ilman filosofista ajattelua. Hän
on kyllin lapsellinen nimittääkseen itseään ateistiksi. Hänen
jumalattomuutensa ei ole pahanilkistä ja se on haihtuva, saatpa
nähdä, aivan itsestään, kun hänen aistiensa tulisuus sammuu.
Jumalalla ei hänen sielussaan ole mitään sen vaarallisempia
vihollisia kuin hevoset, kortit ja naiset. Todellisen, irstaan
vapaa-ajattelijan sielussa, kuten esim. hra Bayle'in, kohtaa totuus
paljon vaarallisempia ja salakavalampia vastustajia. Mutta minä
huomaan, poikani, antavani sinulle erään muotokuvan tai luonnekuvan,
enkä sitä yksinkertaista kertomusta, jota odotat minulta. Tahdon
tyydyttää uteliaisuutesi. Päästyäni siis linnan ylimpään kerrokseen
hra d'Anquetilin kanssa minä pyysin tuota nuorta aatelismiestä
astumaan sisälle sinun kammioosi ja pitämään sitä omanaan, lupauksen
mukaan, jonka yhdessä annoimme hänelle Tritonin suihkulähteen luona.
Hän teki sen mielellään, riisuutui, pani maata sinun sänkyysi,
jättämättä päälleen muuta kuin saappaansa, sulki vuodeuutimet,
etteivät aamuauringon terävät säteet häntä häiritsisi, sekä nukahti
siinä silmänräpäyksessä. Minä puolestani menin kamariini enkä
tahtonut, vaikka väsymyksestä voipuneena, mennä levolle ollenkaan,
ennenkuin olisin löytänyt Boëtiuksesta jonkin tähän tilaani sopivan
kohdan. En löytänyt yhtään, joka täydellisesti olisi vastannut
sitä. Tuolla suurella Boëtiuksella ei todellakaan ollut koskaan
tilaisuutta mietiskellä, mikä onnettomuus on lyödä kallo halki
joltakin valtion veronvuokraajalta pullolla, joka on otettu hänen
omasta kellaristaan. Mutta minä poimin kuitenkin sieltä täältä hänen
ihmeteltävästä teoksestaan lauselmia, jotka johonkin määrin näyttivät
koskettavan nykyisiä olosuhteitani. Niin minä vihdoin vedin yömyssyn
silmilleni, jätin sieluni Jumalan haltuun ja nukahdin levollisesti.
Jonkun ajan perästä, joka tuntui minusta lyhyeltä, ilman että minulla
silti olisi ollut mitään keinoja mitata sitä, sillä meidän tekomme,
poikani, ovat ajan ainoa mittapuu, joten ajan käsite siis oikeastaan
lakkaa meidän nukkuessamme: jonkun ajan jälkeen, sanon, tunsin
nykäistävän käsivarrestani ja kuulin äänen, joka huusi korvaani:
"Hoi, apotti, apotti hoi, herätkäähän toki!" Luulin, että se oli
joku poliisiupseeri, joka oli tullut viemään minua vankilaan, ja
ajattelin jo itsekseni, olisiko tehokkainta halkaista hänen päänsä
kynttiläjalallani. On, ikävä kyllä, liian totta, poikani, että kun
kerran on syrjäytynyt lempeyden ja mielen tasapainon polulta, jota
viisas lujin ja järkevin askelin vaeltaa, huomaa olevansa pakotettu
tukemaan väkivaltaa väkivallalla ja julmuutta julmuudella, kunnes
ensimmäinen rikos on tuonut monta uutta tullessaan. Se totuus on
muistettava, jos mieli käsittää roomalaisten keisarien elämää, jonka
hra Crevier on niin tarkasti kuvannut. Nuo ruhtinaat eivät olleet
syntyneet huonompina kuin ihmiset ylimalkaan. Gaiukselta, jonka
liikanimi oli Caligula, ei puuttunut luonnollista järkeä, yhtä vähän
kuin arvostelukykyäkään, ja hän oli altis ystävyyteen. Neerolla oli
synnynnäinen taipumus hyveeseen, ja hänen luonteensa ohjasi häntä
kohden kaikkea suurta ja ylevää. Ensimmäinen rikos syöksi heidät
kummatkin sille syyllisyyden tielle, jota he sitten taivalsivat
aina kurjaan kuolemaansa asti. Juuri se käy esille hra Crevier'n
kirjasta. Olen tuntenut tuon taitavan miehen, siihen aikaan kuin hän
oli kirjallisuuden opettaja Beauvais'n kollegiossa, samoin kuin minä
vieläkin olisin, elleivät sadat esteet olisi tietäni sulkeneet ja
ellei sieluni luontainen keveys olisi johdattanut minua erinäisiin
langettaviin väijytyksiin. Tiedä, poikani, että hra Crevier oli
puhdas tavoiltaan. Hän saarnasi ankaraa siveyttä, ja minä kuulin
hänen lausuvan eräänä päivänä, että nainen, joka on ollut uskoton
avioliitossaan, voi tehdä mitä suurimpia rikoksia, kuten murhia ja
murhapolttoja. Kerron sinulle tuon viisaudenlauselman, että saisit
jonkun käsityksen sen pappismiehen pyhästä ankaruudesta. Mutta minä
huomaan poikenneeni aineestani ja riennän jatkamaan kertomustani
siitä, mihin se jäi minulta. Luulin siis poliisiupseerin kohottavan
kätensä ylitseni ja näin jo itseni arkkipiispan vankikomerossa,
kun tunsin hra d'Anquetilin kasvot ja äänen. "Apotti", sanoi tuo
nuori aatelismies, "minulle on sattunut merkillinen seikkailu
Paistinkääntäjän kamarissa. Eräs nainen on minun nukkuessani tullut
tuohon huoneeseen, hiipinyt minun vuoteelleni ja herättänyt minut
hyväilyjen, lempinimien, hellien kuiskausten ja palavien suuteloiden
sateella. Sysäsin syrjään uutimet erottaakseni, minkä muotoinen
oli onnettareni. Näin, että hän oli tumma, tulisilmäinen ja muuten
kaunein tyttö maailmassa. Mutta äkkiä hän päästi suuren huudon ja
pakeni suuttuneena, ei kuitenkaan sen nopeammin kuin että sain
kiinni hänet ja suljin hänet tiukkaan syleilyyn käytävässä. Hän
alkoi rimpuilla vastaan ja kynsiä kasvojani. Kun hän oli kyllin
kynsinyt minua, niin että se riitti hänen kunniansa hyvitykseksi, me
ryhdyimme lähempiin selityksiin. Häntä miellytti kuulla, että olin
aatelismies enkä kaikkein köyhimpiä. Minä lakkasin pian olemasta
vastenmielinen hänelle ja hän alkoi jo olla sangen hellä minulle,
kun eräs kokkipoika kulki poikki käytävän ja ajoi hänet lopullisesti
pakosalle. Minun luuloni on, että tuo ihana tyttö ei ollut tullut
minua, vaan jotakin toista varten. Hän oli varmaan erehtynyt ovesta,
joten on ymmärrettävä hänen hämmästyksensä ja hänen kauhistuksensa.
Mutta minä sain hänet kyllä tyyntymään ja ilman tuota kokkipoikaa
minä olisin voittanut hänet täydellisesti ystäväkseni." Näin hra
d'Anquetil. Minä vahvistin häntä tuossa olettamuksessa. Ihmettelimme,
ketä varten tuo kaunis olento oli voinut tulla, ja päätimme
yksimielisesti, että hän tuli, kuten olen jo sanonut sinulle,
Paistinkääntäjä, tuon vanhan, hupsun d'Astaracin takia, joka makaa
hänen kanssaan jossakin viereisessä huoneessa ja kenties tietämättäsi
sinun omassa kamarissasi. Etkö usko?

-- Mikään ei ole uskottavampaa, vastasin minä.

-- Siitä ei voi olla vähintäkään epäilyä, jatkoi kunnon mestarini. --
Tuo velho pitää meitä pilkkana salamantereillaan. Totuus on, että hän
lemmiskelee tuota somaa tyttölasta. Hän on kavala petturi.

Pyysin kunnon mestariani jatkamaan kertomustaan. Hän teki sen
mielellään.

-- Poikani, hän sanoi, esitän ainoastaan lyhyesti, mitä hra
d'Anquetil puhui minulle. Pikkuseikkojen laajaperäinen laverteleminen
todistaa alhaista ja arkipäiväistä luonnonlaatua. Meidän tulee
päinvastoin koettaa kiinteällä täsmällisyydellä ne vähiin sanoihin
supistaa sekä säästää siveellisille opetuksille ja elämänohjeille
myötätempaava sanatulvamme, jonka tulee silloin syöstä pauhaten kuin
lumivyöry syöksyy tuntureilta. Katson siis selostaneeni sinulle
riittävästi, mitä hra d'Anquetil puhui minulle, kun olen saanut
sanotuksi, että hän vakuutti havainneensa tuossa tytössä mitä
harvinaisimman kauneuden, sulon ja viehättäväisyyden. Hän päätti
puheensa kysyen minulta, enkö tietänyt, kuka tuo tyttö oli ja mikä
nimeltään. Muotokuvasta, jonka maalaatte minulle hänestä, vastasin
minä, tunnen hänet rabbi Mosaïden sisarentyttäreksi. Hänen nimensä
on Jahel ja minä satuin itse häntä syleilemään näissä samoissa
portaissa, vain sillä erolla, että se tapahtui ensimmäisen ja toisen
kerroksen välissä. "Toivon", vastasi hra d'Anquetil, "että siinä
oli muutakin eroa, sillä minä puolestani likistin häntä oikein
läheisesti. Myöskään ei minua ilahduta, että hän on juutalainen,
kuten sanotte. Vaikkakaan minä en usko Jumalaan, on minussa eräs
tunne, että olisi parempi, jos hän olisi kristitty. Mutta tunnetaanko
ylimalkaan hänen syntyperäänsä? Ehkä hän on ryöstetty lapsi?
Juutalaiset ja mustalaiset varastavat joka päivä lapsia. Eikä muuten
koskaan muisteta kyllin usein, että Pyhä Neitsyt oli juutalainen.
Mutta juutalainen taikka ei, hän miellyttää minua, minä tahdon hänet
ja hän on oleva minun." Noin puhui tuo nuori yltiöpää. Mutta salli,
poikani, että istahdan tälle sammaleiselle penkille, sillä tämän yön
vaivat, minun taisteluni ja pakenemiseni ovat murtaneet jalkojeni
voiman.

Hän istui, otti taskustaan tyhjän nuuskarasiansa ja katseli sitä
surumielisesti.

Minä istahdin hänen vierelleen levottomassa ja masentuneessa
mielentilassa. Tuo kertomus teki minut sangen surulliseksi. Minä
kirosin kohtaloa, joka oli asettanut raakalaisen minun tilalleni,
juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin armas rakastajattareni saapui
minua etsimään ja palavinta hellyyttään osoittamaan, tietämättä että
minä samaan aikaan pinosin halkoja kullantekijän pätsiin. Jahelin
liiankin todennäköinen häilyväisyys viilsi sydäntäni, ja minä
olisin toivonut, että ainakin kunnon mestarini olisi noudattanut
suurempaa vaiteliaisuutta kilpailijani suhteen. Uskalsin kaikella
kunnioituksella paheksua, että hän oli ilmaissut Jahelin nimen.

-- Herra apotti, sanoin minä, eikö ollut hiukan epäviisasta antaa
sellaisia tietoja niin irstaalle ja väkivaltaiselle aatelismiehelle?

Kunnon mestarini ei näyttänyt kuulevan minua ollenkaan.

-- Nuuskarasiani, hän sanoi, on sen pahempi auennut tämän-öisen
tappelun aikana ja sen sisältämä tupakka on sekoittunut viiniin
taskussani, muodostaen nyt vain innoittavan taikinan siellä. En
uskalla myöskään pyytää Kritonia repäisemään paria tupakanlehteä
minulle, siinä määrin ankaralta ja kylmältä näyttää minusta tuon
palvelijan ja tuomarin ulkohahmo. Kärsin sitäkin enemmän nuuskan
puutteesta, kun nenäni kutiaa vahvasti tänä yönä saamansa iskun
vuoksi, joten näet minut oikeastaan suuressa pulassa tuon niin
sanoakseni nenäkkään pyytäjän suhteen, jolle minulla ei ole mitään
antamista. Täytyy kestää mielentyyneydellä tämä pieni onnettomuus
ja odottaa, että hra d'Anquetil antaisi jonkun hiukkasen omasta
rasiastaan. Ja palatakseni tuohon nuoreen aatelismieheen, poikani,
hän lausui minulle juuri näin ikään: "Minä rakastan tuota tyttöä.
Tietäkää, apotti, että aion ottaa hänet mukaamme postivaunuihin.
Olkoon, että minun pitäisi jäädä tänne viikoksi, kuukaudeksi, minä
en lähde ilman häntä." Kuvailin hänelle ne vaarat, jotka pieninkin
viivytys aiheuttaisi. Mutta hän vastasi välittävänsä sitäkin
vähemmän noista vaaroista, koska ne olivat suuret meille, mutta
pienet hänelle. "Te, apotti", hän sanoi, "olette vaarassa tulla
hirtetyksi Paistinkääntäjän kanssa. Mitä minuun tulee, minun ainoa
vaarani on joutua Bastiljiin, jossa minulla on kortteja ja tyttöjä ja
josta perheeni on minut piankin pelastava, sillä isäni on tietysti
taivuttava jonkun herttuattaren tai tanssijattaren kohtaloani
säälimään ja äitini, vaikka hän onkin tullut uskovaiseksi, voi
kyllä minun hyväkseni vedota parin kolmen kuninkaallisen prinssin
muistikykyyn. Niinpä onkin varma asia: minä matkustan Jahelin kanssa
tai minä en matkusta ollenkaan. Teillä on vapaus, apotti, vuokrata
postikärryt itsellenne ja Paistinkääntäjälle." Tuo julmettu tiesi
näet noin puhuessaan, että meillä ei ollut varoja siihen. Koetin
saada häntä päätöksestään peräytymään. Kävin itsepintaiseksi, otin
avuksi uskonnon ja saarnasin siveyttäkin. Kaikki turhaa vaivaa, minä
tuhlasin suotta siihen kaunopuheisuutta, joka hyvän pitäjänkirkon
saarnastuolista lingottuna olisi tuottanut minulle sekä rahaa että
kunniaa. Ah, poikani, kirjoitettu on, että mikään minun teoistani ei
ole tämän maan päällä kantava herkullisia hedelmiä, ja juuri minua
varten ovat lausutut Saarnaajan sanat: _Quid habet amplius homo
de universo labore suo, quo laborat sub sole?_ [Mitä on ihmisellä
enempi kaikesta vaivastansa, kuin hänellä on auringon alla?] Kaukana
siitä, että tuo nuori aatelisherra olisi käynyt järkevämmäksi minun
sanoistani, hän vain rohkaistui itsepäisyydessään, enkä tahdo salata
sinulta, poikani, että hän huomautti luottavansa ehdottomasti minuun,
mikäli oli kysymys hänen pyyteittensä menestymisestä. Lopuksi
hän vaati minua menemään Jahelin luo ja taivuttamaan häntä tähän
naisryöstöön, jonka palkkioksi hän saisi hollanninpalttinaisen
morsiuspuvuston, pöytähopeat, jalokiviä ja hyvän eläkkeen.

-- Oh, herra apotti! huudahdin minä, tuo hra d'Anquetil on
harvinaisen häpeämätön! Mitä te luulette Jahelin vastaavan hänen
esityksiinsä, kun hän saa tiedon niistä?

-- Poikani, vastasi hän, minä luulen, että hänellä on jo tieto niistä
tällä hetkellä ja että hän on ottava ne vastaan suopeasti.

-- Siinä tapauksessa, väitin minä kiihkeästi, on asia ilmoitettava
Mosaïdelle.

-- Mosaïde, vastasi kunnon mestarini, on liiankin hyvin selvillä
siitä. Kuulit juuri, hänen talonsa läheisyydessä, hänen vihansa
viimeiset purkaukset.

-- Kuinka, herra apotti? sanoin liikutettuna, te olette ilmoittanut
tuolle juutalaiselle, mikä häpeä uhkaa hänen perhettään! Se oli
kaunis teko! Sallikaa, että syleilen teitä. Mutta silloinhan Mosaïden
suuttumus, jonka näkijöiksi me satuimme, ei koskenutkaan teitä, vaan
hra d'Anquetilia?

-- Poikani, virkkoi apotti äänellä, jossa soinnahti jalous ja
kunniallisuus, -- luontainen suvaitsevaisuus ihmisheikkouksia
kohtaan, kohtelias, lempeä mielenlaatu ja liian herkän sydämen usein
vähemmän viisas hyvyys johdattavat ihmisen joskus ajattelemattomiin
askeleihin ja panevat hänet alttiiksi maailman ankarille, mutta
turhille tuomioille. En tahdo salata sinulta, Paistinkääntäjä, että
suostuin tuon nuoren aatelismiehen itsepintaisiin rukouksiin ja
lupasin kohteliaasti mennä puhuttelemaan Jahelia hänen puolestaan
sekä tehdä kaikkeni, että hän taipuisi ryöstettäväksi.

-- Ah, huudahdin minä, ja te täytitte, herra apotti, tuon ikävän
lupauksen! Minä en voi sanoin tulkita, kuinka tuo teko loukkaa ja
surettaa minua.

-- Paistinkääntäjä, lausui ankarasti kunnon mestarini, nyt sinä puhut
kuin farisealainen. Eräs yhtä tiukka kuin miellyttävä jumaluusoppinut
on sanonut: "Kääntäkää silmänne itseenne ja kavahtakaa muiden tekoja
tuomitsemasta! Turhaa työtä on muiden tuomitseminen. Usein ihminen
pettyy siinä ja tekee syntiä helposti, sen sijaan kuin hänen työnsä
itseään tutkiessaan ja tuomitessaan aina kantaa hedelmää." Myös on
kirjoitettu: "Teidän ei tule peljätä ihmisten tuomiota", ja apostoli
Paavali on sanonut: "Minä en sure tulla tuomituksi ihmisten oikeuden
edessä." Näin nojautuen kaiken siveysopin kauneimpiin teksteihin
minä teen sen vain sinun ylösrakennukseksesi, Paistinkääntäjä,
ja johdattaakseni sinut jälleen siihen nöyrään ja lempeään
vaatimattomuuteen, joka sopii parhaiten sinulle, enkä suinkaan
esiintyäkseni itse viattomana, sillä minun puutteellisuuksieni
moninaisuus painaa ja maahan murtaa minut. On vaikeaa olla syntiin
liukumatta, mutta sopivaa olla myöskään syöksymättä epätoivoon joka
askeleella, minkä astumme tämän maan kamaralla, missä kaikki on
osallista samalla ensimmäiseen kiroukseen ja Jumalan pojan verellä
tapahtuneeseen lunastukseen. En tahdo vikojani kaunistella ja
tunnustan, että lähetystoimi, jonka hra d'Anquetilin pyynnöstä otin
suorittaakseni, johtuu Eevan lankeemuksesta ja on niin sanoakseni
eräs sen lukemattomia seurauksia, kun sitävastoin se nöyrä ja
tuskallinen katumus, joka nyt täyttää minut tuon teon vuoksi, johtaa
juurensa iäisen autuuteni toivosta ja ikävästä. Sinun on aina
kuviteltava näet ihmiset vaappuvina tuomion ja lunastuksen välillä,
ja minä sanon sinulle, että juuri tällä hetkellä olen keinulaudan
hyvässä päässä, oltuani tänä aamuna huonommalla puolen. Tahdon siis
tunnustaa juosseeni mandragorapolkua pitkin, siksi kuin Mosaïden
tupa tuli näkyviin, ja piilleeni erään orjantappurapensaan takana,
odotellen, että Jahel ilmestyisi ikkunaan. Hän näyttäytyikin pian.
Astuin silloin esille piilostani ja viittasin häntä tulemaan ulos.
Hän saapui minua tapaamaan pensaan taa hetkellä, jolloin hän luuli
voivansa pettää vanhan vartijansa epäluuloisuuden. Minä kerroin
hänelle siellä matalalla äänellä yön seikkailut, joita hän ei
tuntenut vielä. Samalla tein hänelle selon niistä suunnitelmista,
joita tuolla kiihkeällä aatelismiehellä oli hänen suhteensa, ja
esitin hänelle, miten tärkeää oli yhtä paljon hänen oman etunsa kuin
meidän molempien, minun ja Paistinkääntäjän, pelastuksen kannalta,
että hän lähtemällä mukaan auttaisi pakoamme. Välkytin myös hänen
silmiensä edessä hra d'Anquetilin lupauksia. "Jos te suostutte
seuraamaan häntä tänä iltana", sanoin hänelle, "teillä on oleva
nostettavana hyvä eläke kaupungintalolta, useampi alusvaatteisto
kuin millään oopperan tanssijattarella tai Panthémontin abbedissalla
sekä kaunis hopeainen pöytäkalusto." -- "Hän pitää minua huonona
naisena", sanoi hän, "ja se on hävytöntä". -- "Hän rakastaa teitä",
sanoin minä. "Tahtoisitteko ennemmin, että teitä kunnioitettaisiin?"
-- "Minä tahdon saada lihapatani", vastasi hän, "ja sen täytyy olla
sangen raskas. Onko hän puhunut teille lihapadasta? Menkää, herra
apotti, ja sanokaa..." -- "Mitä minun on sanottava hänelle?" --
"Että minä olen kunniallinen tyttö." -- "Ja mitä muuta?" -- "Että
hän on sangen julkea!" -- "Onko se kaikki? Jahel, muistakaa, että
voitte pelastaa meidät!" -- "Sanokaa hänelle vielä, että minä en
suostu lähtemään ilman laillista kauppakirjaa, joka hänen on vielä
tänä iltana nimellään vahvistettava." -- "Te saatte sen, pitäkää se
päätettynä." -- "Ei, apotti, mitään ei ole päätetty vielä, ellei
hän sitoudu maksamaan minulle hra Couperinin oppitunteja. Minä
tahdon oppia musiikkia." -- Tuolla asteella olivat neuvottelumme,
kun vanha Mosaïde kaikeksi onnettomuudeksi yllätti meidät, arvaten
keskustelumme tarkoituksen, vaikka hän ei sanoja kuullutkaan.
Hän alkoi näet nimitellä minua viettelijäksi ja syytää päälleni
haukkumasanoja. Jahel juoksi pois ja piiloutui kammioonsa, joten
minä jäin yksin tuon jumalanmurhaajan raivon esineeksi. Se oli
tilani, jossa tapasitte minut ja josta sinä päästit minut, poikani.
Mutta itse asiassa oli juttu jo puhuttu, ryöstö päätetty ja meidän
pakomme taattu. Pyörät ja Hesekielin pedot eivät merkitse paljoa tuon
täyden lihapadan rinnalla. Pelkään ainoastaan, että vanha Mardoch on
teljennyt sisarentyttärensä kolminkertaisten lukkojen taa.

-- Kuulin todellakin, vastasin minä voimatta peittää
tyytyväisyyttäni, -- lukkojen ja salpojen räiskeen samassa tuokiossa
kuin olin saanut teidät orjantappuroista pelastetuksi. Mutta onko
totta, että Jahel niin nopeasti suostui teidän ehdotuksiinne, jotka
eivät olleet aivan kunniallisia ja joiden esittäminen varmaan on
ollut teille sangen vaikeaa? Se hämmästyttää minua. Sanokaa minulle
vielä, kunnon mestarini, eikö hän ollenkaan puhunut minusta, eikö hän
maininnut nimeäni huokaisten tai muulla tavoin?

-- Ei, poikani, vastasi hra apotti Coignard, hän ei maininnut
nimeäsi, ei ainakaan korvin kuultavasti. En huomannut myöskään,
että hän olisi kuiskannut edes hra d'Astaracin nimeä, johon hänellä
olisi pitänyt olla paljon enemmän syytä, koska tämä on hänen
rakastajansa. Mutta sinun ei tule olla hämmästynyt siitä, että hän
unohti kullantekijänsä. Naisen omistaminen ei vielä takaa meille,
että olisimme tehneet hänen sieluunsa syvän ja pysyvän vaikutuksen.
Sielut ovat melkein läpipääsemättömiä toisilleen, ja juuri se on
omiaan sinulle osoittamaan rakkauden julman mitättömyyden. Viisaan
tulee sanoa itselleen: Minä en ole mitään tässä mitättömyydessä, jota
sanotaan luomakunnaksi. Mies, joka toivoo jättävänsä muiston naisen
sydämeen, tekee samoin kuin se, joka tahtoo painaa sinettisormuksen
leiman virtaavan veden pintaan. Siksi kavahtakaamme kiintymästä
siihen, mikä on katoavaista, ja pitäkäämme silmäimme edessä vain
sitä, mikä ei kuole milloinkaan.

-- Mutta Jahel, sanoin minä, on kuitenkin hyvien telkien takana, ja
me voimme luottaa hänen vartijansa valppauteen.

-- Poikani, lausui kunnon mestarini, hänen on tänä iltana tavattava
meitä Punaisessa Hevosessa. Pimeys suosii pakoretkiä, naisenryöstöjä,
salahankkeita ja varkaan askelia. Meidän on luotettava tuon tytön
viekkauteen. Mitä sinuun tulee, sinun on visusti saavuttava illan
hämärtyessä Bergères'in torille. Tiedät, että d'Anquetil ei ole
kärsivällinen ja että hän olisi mies lähtemään ilman sinua.

Juuri kun hän pääsi antamasta näitä neuvoja minulle, soi einekello.

-- Onko sinulla neulaa ja lankaa? hän kysyi. -- Minun vaatteeni ovat
monesta kohden rikki, ja tahtoisin, ennenkuin ilmestyn ruokapöytään,
saada ne entiseen kuntoonsa useilla uudistuksilla. Varsinkin housuni
herättävät minussa levottomuutta. Ne ovat siinä määrin riekaleina,
että tunnen tunnossani niiden olevan mennyttä kalua, ellen hanki
pikaista apua niille.



18.


Istuin siis tavalliselle paikalleni kabbalistin pöytään tuo masentava
ajatus mielessäni, että istuin viimeistä kertaa siinä. Sieluni oli
synkkä Jahelin uskottomuuden vuoksi. Ah, sanoin itselleni, minun
palavin toivoni oli paeta hänen kerallaan. Sen täyttyminen ei ollut
todennäköistä. Kuitenkin se täyttyy nyt, ja mitä julmimmalla tavalla.
Ja vielä kerran täytyi minun ihmetellä rakkaan mestarini viisautta,
sillä eräänä päivänä, kun olin liian kiihkeästi toivonut jonkin asian
menestymistä, hän oli vastannut minulle näillä raamatun sanoilla: _Et
tribuit eis petitionem eorum_. [Ja hän kuuli heidän rukouksensa.]
Suruni ja huoleni turmelivat kaiken ruokahaluni, ja minä vein tuskin
huulilleni pöydän antimia. Mutta kunnon mestarini oli säilyttänyt
sielunsa muuttumattoman viehättäväisyyden.

Hänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä
olisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joita
_Télémaque_ meille kuvailee ja jotka keskustelevat elysiläisten
kenttien siimeksessä, kuin takaa-ajetuksi murhamieheksi, joka oli
tuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli
minun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää
uutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut
luopua henkinäyistään, hän lisäsi:

-- Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän
luonnollisesti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni
mukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla
jonkun tulenhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa asianlaidan
olevan niin, kunhan teidän vielä hento neronne on varttuva voimassa
ja kauneudessa.

-- Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon
mestarini. -- Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään
älykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte
paremmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, vakuutettu, ettei
hänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä keijujen kanssa. Hän on
kunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden
kuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan,
eroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin
vaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Parisissa ja
maaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo
herra? Häntä hienosteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra
d'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa
tavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korukalun,
yhtenä päivänä lothringilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena
päivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myöskin nenäliinan, viuhkan
tai hajuvesilippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki
Saint-Germainin markkinain korumyymälät ja paitakaupat. Vihdoin,
nähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki
alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua.
Hän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää
rakastajansa syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa
teille, oli mustasukkainen roisto. Hän vihastui eikä voittanut
sillä mitään, pikemmin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän
häiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra
Mariette oli pitkäkätinen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen
Quonianin nimelle. Mutta eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin
vaimo miehelleen: "Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla
ensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä
matkasta." Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja
suostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki
vaimonsa kera huonoihin kärryihin ajaakseen Porcheronsiin. Mutta
tuskin he olivat tulleet Rouleen, kun eräät Marietten asettamat
santarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä
hänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin.
Tuosta tehtiin laulu, joka päättyi näin ikään:

    Viisas mies ei kukaan
    kuin puoleksi silmänsä avaa
    hän mieluummin muodin mukaan
    kuin Mississipillä havaa.

Ja se onkin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin
esimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, siltä ei
puutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius kuvailee sen, niin
on se oleva parhaiden milesiläisten tarujen arvoinen. Nykyaikaiset
kirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja
murhenäytelmien aloilla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja
latinalaisia pikkukertomuksen alalla, niin ei syy ole ainakaan
Parisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa tähän kuuluvaa
ainehistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te
tunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni
lueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori
firenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin
onnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun
tulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että
Léonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna,
loistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia,
jonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva
Paistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten
arkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa
seitsemästä sakramentista, joka on ylenkatsottava.

-- Sitä en kiistä, vastasi hra d'Astarac. -- Mutta tuo rouva
Paistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi
elänyt jonkun keijun yhteydessä, kuten Semiramis, Olympias ja suuren
paavi Sylvester II:n äiti.

-- Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, te puhutte meille aina
keijuista ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan
nähnyt niitä?

-- Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, vieläpä
lähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.

-- Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, se ei riitä vielä todistamaan
heidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä
harhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme
ovat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne
hairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille
vain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on
näkymätön kuin se iäinen periaatekin, jonka säde se on.

-- Oh, virkahti hra d'Astarac, en tietänyt, että olitte niin suuri
ajattelija ja niin ylevä henki.

-- Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, jolloin sieluni on
raskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä
olen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja
se on erikoisesti kiihoittanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani
kyllin voimakas karkoittaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat,
ja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi,
jalo herra, nuo tulenhaltiat eivät ole muuta kuin teidän omia
aivohöyryjänne.

Hra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi:

-- Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?

-- Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, uskovani
piruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa,
ja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin,
taikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa
että raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan,
tarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja
synnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhoittavampaa kuin kaikki nuo
pirunkuvaukset joilla kapusiinit kilttejä naisia peloittelevat.

-- Huomaan, sanoi hra d'Astarac, että te pyritte ajattelemaan
kunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa
yhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi,
te uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät
tunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin
keijut ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet
heidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he
ovat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuutettu
teidän tapojenne puhtaudesta, en ole teitä salamanterien poluille
johdattava. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta
teitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät
mielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä,
että heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he
syöksisivät meitä perikatoon, kuten teologit uskovat, heitä piruiksi
nimitellen, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat kaikelta
vaaralta maallisia ystäviään. Voisin esittää teille lukemattomia
esimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni ainettani
tahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse
on kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita
vuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka
sanoi hänelle: "Hyvä rouva, etsittäkää tarkoin miesvainajanne
pukuvarasto. Eräiden hänen housujensa taskussa on kirje, joka voisi,
jos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän
molempien hyvän ystävämme. Hakekaa esiin se kirje ja polttakaa
se!" Rouva Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja
tiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta
hänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti
heidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin
vaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei ollut jäljellä yhtään
ja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle.
Rouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin
yhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät
todellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut,
entisen muodin mukaan nyörireijillä varustetut. He toivat ne
marskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä
kirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli
tarpeen hra Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti
kirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien
ystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra
apotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään
toisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen
teihin ja joka varmaan on käyvä niin oppineen miehen sydämeen kuin
te olette. Teille on epäilemättä tunnettua, että Dijonin akatemia on
monta etevää henkeä hedelmöinyt. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään
voi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti
muuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella.
Eräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden,
turmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä,
hän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka
rakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar
Kristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä
hyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon
vaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla
kolmella erinomaisella selityksellä, joiden kautta ne tulivat
täysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa
herättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistoon nuo viisi säettä,
siinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään
hän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä
seikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli
silloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa.
Pindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava
Ranskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa.
Tämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille
kirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa
todellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä
Pindaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain
mies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan
kuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli
siitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemassa toisinnossa.

Hra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt
katseensa apotti Coignardiin nauttiakseen sen menestyksestä.

Kunnon mestarini hymyili.

-- Ah, jalo herra! hän sanoi, huomaan äsken olleeni kyllin itserakas
turhia toivoakseni ja että teitä on mahdoton saada harhakuvistanne
luopumaan. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut
meille sangen nerokkaan tulenhaltian ja että minäkin tahtoisin yhtä
kiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti
hyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan
tulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manata tarpeen
tullen esiin joku kirjastohaltia, tietysti yhtä taitava kuin Dijonin
keiju?

Hra d'Astarac vastasi vakavasti:

-- Sen salaisuuden, herra apotti, voin uskoa teille mielelläni. Mutta
minä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos
ilmaisette sen sivistymättömille.

-- Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. -- Minua
haluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en
odotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä,
sillä minä en usko tulenhaltioihin. Opettakaa minua siis, jos
suvaitsette.

-- Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. -- Tietäkää siis, että jos te
tahdotte avuksenne jonkun tulenhaltian, teidän ei ole tarvis muuta
kuin lausua tuo yksi ainoa sana: _Agla_. Siinä silmänräpäyksessä
lentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte
luonnollisesti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon
sydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman
uskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos
lausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä
on niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen
kuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen.
Minä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he
haihtuivat, kun tuskin olivat ehtineet muodostua. Ette te eikä teidän
oppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut
tuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän
ilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen
ilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen
salaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi sitä levittäkö.
Älkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa
opetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli
levittänyt heidän salaisuuksiaan.

-- Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. -- Sepä omituista!

Hra d'Astarac jätti äkkiä meidät.

-- Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, nousta tuohon majesteetilliseen
kirjastoon, missä olen nauttinut niin karuja hekkumoita ja jota en
ole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän
hämärtyessä Bergères'in torilla.

Lupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni
kirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he
antaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä
jouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin
onneton kuin rikoksellinen.

Mutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun
huoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan
vuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään
peitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla
miekallaan. Mutta tuo aie karkkosi minusta yhtä pian kuin se oli
tullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni
keskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten
telkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.

Tahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini
kammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä
jyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni,
sommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin
sen uudelleen ja kostutin kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo
uskoton on samoin tekevä.

Surun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini
vuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja
synkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka
astui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen
paperilapun, jolle kömpelö käsi oli eräitä sanoja kirjoittanut. Minua
odotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus:
Veli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin
tielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli
mitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun
tullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja
kyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa
järähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntäviiltävällä
äänellä:

-- Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille,
kuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on
hra poliisiluutnantti antanut vangita neiti Cathérinen ja hänet
lähetetään Amerikkaan ensi vankisaattueen keralla. Olen saanut siitä
tiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin
Cathérinen vankkurit vierivät vankilaan, pääsi sieltä itse, oltuaan
pidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon
avulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen
tulee, lähetetään hänet saarille ikuiseksi.

Ja tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä.
Koeteltuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä,
eikö hänellä ollut mitään muuta minulle sanottavaa.

-- Ah, herra Jacques, hän vastasi, pääasian minä olen jo uskonut
teille ja loppu liihoittelee päässäni kuin Jumalan henki vetten
päällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä
sekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin
on minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana,
ennenkuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle,
jossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla
olenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää
kolkutinta jättääkseni palvelijalle erään teille osoitetun
kirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän
olen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut
oikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia
on juuri se, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin.
Ah, Cathérine vankilassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan
murtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät
vesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka
on yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on
säteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine
Amerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän
uskontomme on tosi ja kuningas David on oikeassa, kun hän sanoo,
että me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on vankilassa.
Nämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin
kristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine vankilassa!

Hän alkoi nyyhkiä jälleen. Odotin kunnes hänen tuskansa tulva olisi
hiljentynyt, ja kysyin häneltä, tiesikö hän jotakin rakkaista
vanhemmistani.

-- Herra Jacques, hän vastasi, juuri he lähettävätkin minut teidän
luoksenne eräässä tärkeässä asiassa. Minun täytyy sanoa teille, että
he eivät ole onnellisia, ja syy siihen on teidän isänne, mestari
Leonardin, joka kuluttaa joka Jumalan päivän juomalla ja korttia
pelaamalla. Eikä nouse enää, kuten ennen, hanhien ja kananpoikien
lihava tuoksu Kuningatar Hanhenjalan kuvaa kohden, jota kosteat
tuulet surumielisesti heiluttavat ja ruostuttavat. Missä on se
aika, jolloin teidän isänne paistintupa täytti tuoksuilla koko
Saint-Jacques-kadun _Pienestä Bakkoksesta_ aina _Kolmeen neitseeseen_
saakka. Mutta siitä saakka kuin tuo poppamies astui siihen jalallaan,
ei mikään menesty siinä talossa, eivät eläimet eivätkä ihmiset, sillä
hän on taikonut sen. Jumalan kosto on levännyt tuon talon yllä,
siitä saakka kuin tuo paksu apotti Coignard sai siellä ystävällisen
vastaanoton ja minut ajettiin ulos ovesta. Se oli pahan juuri, joka
johtui siitä, että hra Coignard ylvästeli syvillä tiedoillaan ja
hienoilla tavoillaan. Ja ylpeys on kaikkien paheiden alkulähde.
Teidän hurskas äitinne, herra Jacques, teki hyvin väärin siinä,
että ei tyytynyt niihin oppitunteihin, joita minä kristillisestä
rakkaudesta annoin teille ja joiden nojalla te varmaan olisitte
kyennyt hoitamaan kyökkiä, käsittelemään varrasta ja kantamaan
ammattikunnan lippua isänne autuaan kuoleman ja hautajaisten
jälkeen. Ne eivät voi olla etäällä nimittäin, sillä kaikki elämä on
katoavaista ja hän juo suunnattomasti.

Nuo uutiset täyttivät minut helposti ymmärrettävällä murheella. Minä
itkin kilpaa pikku munkin kanssa. Kuitenkin kysyin häneltä, eikö
hänellä ollut mitään kerrottavaa kunnon äidistäni.

-- Jumala, vastasi hän, joka suvaitsi murhettaa Rakelia Ramassa,
on lähettänyt teidän äidillenne, herra Jacques, erinäisiä
koettelemuksia, hänen omaksi hyväkseen ja rangaistakseen mestari
Leonardia siitä synnistä, että hän pahanilkisesti ajoi minun
olennossani Jeesuksen Kristuksen ulos paistintuvastaan. Hän on
sallinut useimpien lintupaistin ja pasteijan ostajien siirtyä rouva
Quonianin tyttärelle, joka kääntää varrastaan Saint-Jacques-kadun
toisessa päässä. Teidän rouva äitinne näkee nyt surulla, että Jumala
on siunannut tuon huoneen hänen oman huoneensa kustannuksella, joka
nyt on niin autiona, että melkein sammal kasvaa kynnyspaadella.
Teidän äitiänne lohduttaa näissä koettelemuksissa ainoastaan
hänen uskollisuutensa Pyhää Franciscusta kohtaan ja vielä ajatus,
että teille on käynyt hyvin maailmassa ja että kuljette miekka
kupeellanne kuin aatelismies. Mutta tuo jälkimmäinen lohdutus sai
kovan kolauksen, kun poliisit tänä aamuna tulivat etsimään teitä
paistintuvasta viedäkseen teidät Bicêtreen, vuoden, kaksi kipsiä
polkemaan. Cathérine oli antanut teidät ilmi hra de la Guéritaudelle.
Mutta häntä ei ole siitä soimattava, sillä hän tunnusti totuuden,
kuten oli hänen kristillinen velvollisuutensa. Hän ilmoitti
teidät, yhdessä hra apotti Coignardin kanssa, hra d'Anquetilin
rikostovereiksi ja kuvasi tarkkaan tuon kauhistavan yön murhat ja
verenvuodatukset. Mutta ah, hänen suoruutensa ei auttanut häntä
ollenkaan ja hänet vietiin vankilaan. On hirmuista sitä ajatella!

Näin puhuttuaan pikku munkki painoi pään käsiinsä ja alkoi jälleen
itkeä.

Päivä oli hämärtynyt. Pelkäsin tulevani liian myöhään
kohtauspaikalle. Nostin pikku munkin ojasta, johon hän oli luisunut,
sain hänet jalkeille ja pyysin häntä jatkamaan kertomustaan sekä
seuraamaan minua pitkin Saint-Germainin tietä Bergères'in torille
saakka. Hän totteli mielellään ja pyysi, kulkien surullisena
kupeellani, minua avukseen selvittämään ajatustensa sekoittunutta
vyyhteä. Minä palautin hänet takaisin siihen tuokioon, jolloin
poliisit saapuivat minua vangitsemaan paistintuvasta.

-- Kun he eivät teitä tavanneet, hän jatkoi, he tahtoivat viedä
isänne teidän sijastanne. Mestari Léonard väitti, että hän ei
tietänyt, missä te piilottelitte. Teidän rouva äitinne sanoi samaa ja
vahvisti sen pyhästi vannomalla. Jumala hänelle anteeksi antakoon,
sillä ilmeisesti hän vannoi väärin. Poliisit rupesivat jo suuttumaan.
Teidän isänne sai juottamalla heidät järkiinsä. Ja he erosivat
sangen hyvinä ystävinä. Sillä aikaa lähetti äitinne noutamaan
minua _Kolmesta neitseestä_, jossa olin kerjuulla munkkikuntani
pyhien sääntöjen mukaisesti. Hän hoputti minua etsimään teitä ja
varoittamaan, että pakenisitte viipymättä, sillä hän pelkäsi, että
poliisiluutnantti voisi piankin keksiä teidän asuntonne.

Kuunnellen näitä surullisia uutisia minä joudutin askeleitani, ja me
olimme jo Neuillyn sillan yli ehtineet.

Noustessamme tuota kylläkin jyrkkää rantaa Bergères'in aukealle,
jonka jalavat jo näkyivät silmiimme, pikku munkki jatkoi riutuvalla
äänellä:

-- Teidän rouva äitinne, hän sanoi, käski minua nimenomaan
varoittamaan teitä uhkaavasta vaarasta ja antoi teille jätettäväksi
erään pienen pussin, jonka kätkin viittani alle. Se on hukkunut
minulta, hän lisäsi, kopeloituaan kaikkialta itseään. Ja kuinka
luulettekaan minun löytävän mitään, senjälkeen kuin Cathérine
on kadonnut minulta? Hän oli uskollinen Pyhälle Franciscukselle
ja sangen antelias, ja kuitenkin he ovat kohdelleet häntä kuin
langennutta naista, he tahtovat keritä hänen tukkansa, ja on
hirmuista ajatella, että hänestä on tuleva muotikauppiaan
pukuvauvojen kaltainen ja että hänet tässä tilassa viedään
Amerikkaan, jossa kuumetauti tai villit ihmissyöjät voivat tuhota
hänet.

Hän päätti puheensa huoaten, ja me saavuimme aukealle. Vasemmalla
meistä kohosi kaksinkertaisen jalavarivin takaa Punaisen Hevosen
majatalo liuskakivikattoineen ja nostovehkeillä varustettuine
ullakkoluukkuineen. Lehvien alta näkyi ajoportti, joka oli
selkoselällään.

Minä hiljensin käyntiäni, ja pikku munkki vaipui erään puun juurelle.

-- Veli Ange, sanoin hänelle, te puhuitte minulle äsken jostakin
pussista, jonka kunnon äitini oli uskonut teidän haltuunne minulle
annettavaksi.

-- Hän pyysi minua todellakin antamaan sen teille, vastasi pikku
veli, ja minä olen niin hyvin kätkenyt sen, etten itsekään tiedä
enää, missä se on. Mutta olkaa vakuutettu, herra Jacques, että se
ei ole voinut hukkua minulta muuten kuin liiallisen varovaisuuteni
vuoksi.

Minä huomautin hänelle kiivaasti, että hän ei ollenkaan ollut
kadottanut sitä ja että, ellei hän heti paikalla löytäisi sitä,
rupeisin itse auttamaan häntä sen etsinnässä.

Puheeni sävy vaikutti nähtävästi häneen, sillä hän veti syvään
huoaten esiin viittansa alta pienen karttuunipussin ja ojensi sen
minulle alakuloisesti. Löysin siitä kuuden livren kultarahan ja
Chartres'in mustan Neitsyen kuvalla leimatun mitalin, jota suutelin
kiihkeästi, vuodattaen heltymyksen ja katumuksen kyyneleitä. Sillä
välin ammensi pikku munkki taskuistaan tukuttain värikuvia ja
kömpelöillä alkupiirroksilla koristettuja rukouksia. Hän valitsi
pari kolme niistä, jotka hän katsoi muita pätevämmiksi, ja tarjosi
ne minulle pyhiinvaeltajien, matkustajien ja ylimalkaan kaikkien
harhailevien henkilöiden tehokkaimpina turvakeinoina.

-- Ne ovat siunattuja, hän sanoi, tepsiviä niin kuoleman vaarassa
kuin sairaudessa, luettuina ääneen tai iholle painettuina ja
kiinnitettyinä. Annan teille ne kristillisestä rakkaudesta, herra
Jacques. Muistakaa minua jollakin almulla. Älkää unohtako, että
kerjään Pyhän Franciscuksen nimessä. Hän on varmaan teitä varjeleva,
jos autatte halvinta hänen lapsistaan, joka minä juuri tällä hetkellä
olen.

Hänen näin puhuessaan minä huomasin himmenevän illan hämyssä
nelivaljakkoiset berlini-vaunut, jotka Punaisen Hevosen ajoportista
suuntasivat läiskyvin piiskoin ja hirnuvin hevosin kulkunsa
viertotielle, aivan läheltä sitä puuta, minkä alle veli Ange oli
istuutunut. Havaitsin samalla, että ne eivät olleetkaan oikeat
berlini-vaunut, vaan isot vankkurit, joissa oli neljä istumapaikkaa
ja niiden lisäksi pieni suljettu kuomu etupuolella. Olin jo
katsellut niitä hetken, kaksi, kun näin hra d'Anquetilin nousevan
mäkeä ylös, Jahel vierellään, puettuna matkaviittaan ja joukko
kääryjä kainalossaan. Heitä seurasi hra Coignard kantaen viittä
tai kuutta vanhaan väitöskirjaan käärittyä paperilunttaa. Heidän
tullessaan postikuskit laskivat alas vaunujen astinlaudat ja kaunis
ystävättäreni, kooten hameensa pallonpyöreiksi, kiipesi kuomuun hra
d'Anquetilin auttaessa takaapäin.

Tuo näky sai minut syöksymään esiin ja huudahtamaan:

-- Seis, Jahel! Seis, herra!

Mutta tuo viettelijä tyrkki vain sitä kovemmin kaunista uskotonta,
jonka hurmaava pyörö pian oli kadonnut kuomuun. Sitten, jalka
astinlaudalla, aikoen itse perästä sinne, hän katsoi minuun
hämmästyneenä.

-- Ah, herra Paistinkääntäjä! Te tahdotte siis ryöstää minulta kaikki
rakastajattareni! Ensin Cathérinen, sitten Jahelin. Sehän on kuin
vedonlyönti.

Mutta minä en kuunnellut häntä, vaan huusin yhä edelleen Jahelia,
samalla kuin veli Ange, noustuaan jalavan alta, asettui vaununoven
eteen ja tarjoili hra d'Anquetilille pyhiä Roch-kuvia, lukuja, joita
oli luettava hevosia kengitettäessä ynnä rukousta virvatulia vastaan,
vedoten viheliäisellä äänellä hänen kristilliseen rakkauteensa.

Olisin jäänyt siihen vaikka koko yöksi Jahelia huutamaan, ellei
kunnon mestarini olisi kiskaissut minua luokseen ja sysännyt vaunujen
suureen istuinosastoon, johon hän itse nousi minun jäljestäni.

-- Jättäkäämme heille kuomu, hän sanoi, ja matkustakaamme me kaksi
tässä tilavassa vaunukorissa. Olen hyvän aikaa etsinyt sinua,
Paistinkääntäjä, ja me olimme, suoraan sanoen, juuri lähtemäisillämme
ilman sinua, kun äkkäsin sinut keskustelemassa puun alla kapusiinin
kanssa. Me emme voineet viipyä kauempaa, sillä hra de la Guéritaude
vaanii jo tarmokkaasti meidän jälkiämme. Ja hänellä on pitkä
käsivarsi: hän lainaa rahaa kuninkaalle.

Vaunut vierivät jo tietään. Veli Ange, joka oli tarrautunut kiinni
vaununoveen, seurasi meitä kerjäten käsi ojolla.

Minä hautausin patjoihini.

-- Ah, herra apotti! huudahdin, te sanoitte kuitenkin, että Jahel oli
kolminkertaisten telkien takana.

-- Poikani, vastasi kunnon mestarini, tuo ei ollut mikään
määrättömästi luotettava seikka, sillä tytöt pitävät pilkkanaan
mustasukkaisia miehiä ja heidän salpojansa. Kun ovi on suljettu,
he hyppäävät ikkunasta. Sinulla ei ole käsitystä, Paistinkääntäjä,
naisten viekkaudesta. Muinaiset kirjailijat ovat kertoneet
ihmeteltäviä esimerkkejä siitä, ja sinä olet löytävä monta jo
Apuleiuksen kirjasta, jonka kertomukseen Metamorfoosista ne ovat
suolanrakeiden tapaan sirotettuja. Mutta vielä selvemmin esiintyy tuo
viekkaus eräässä arabialaisessa tarinassa, jonka hra Galand äskettäin
on tehnyt tunnetuksi Europassa ja jonka minä tahdon kertoa sinulle:
"Shariar, Tartarian sulttaani, ja hänen veljensä Shahzenan kävelivät
eräänä päivänä meren rannalla. Äkkiä he näkivät nousevan aalloista
ikäänkuin mustan pylvään, joka lähestyi rantaa. He huomasivat,
että se oli mitä julmimman laatuinen henkiolento, hirveän korkea
jättiläinen, joka kantoi päänsä päällä nelinkertaisilla rautalukoilla
suljettua lasikirstua. Tuo näky täytti heidät sellaisella kauhulla,
että he nopeasti piilottautuivat erään lähellä olevan puun
haarukkaan. Sillä aikaa nousi jättiläinen rannalle kirstuineen ja
asetti sen puun juurelle, jossa molemmat ruhtinaat piilivät. Sitten
hän pani maata itse sen viereen ja nukahti ennen pitkää. Hänen
jalkansa ulottuivat mereen saakka ja hänen hengityksestään maa ja
taivas tärähtelivät. Hänen noin hirvittävästi levähdellessään nousi
kirstun kansi ja siitä astui ulos kuvankaunis nainen, vartalo kuin
kuningattarella. Hän kohotti päänsä..."

Tässä minä keskeytin hänen kertomuksensa, jota tuskin kuuntelinkaan.

-- Ah, herra apotti! huudahdin, mitä luulette Jahelin ja hra
d'Anquetilin tällä hetkellä sanovan toisilleen, kahdenkesken kuomun
sisässä?

-- En tiedä, vastasi kunnon mestarini. -- Se on heidän asiansa eikä
meidän. Mutta tahdon kertoa loppuun tuon arabialaisen kertomuksen,
sillä se on todellakin syvämietteinen. Sinä keskeytit minut
ajattelemattomasti, Paistinkääntäjä, juuri siinä tuokiossa, jolloin
nainen päänsä kohottaen keksi nuo kaksi ruhtinasta puusta, johon he
olivat kätkeytyneet. Hän viittasi heitä astumaan alas ja nähtyään,
että he epäröivät, haluten kyllä noudattaa niin kauniin olennon
kutsua, mutta peläten lähestyä niin kauhistavaa jättiläistä, hän
kuiskasi heille matalalla, mutta ilmehikkäällä äänellä: "Tulkaa heti
alas tai minä herätän jättiläisen!" He oivalsivat hänen käskevästä
ja päättävästä eleestään, että tuo ei ollut mikään turha uhkaus ja
että heille oli samalla varminta ja miellyttävintä astua alas. Kun he
olivat päässeet maahan, tarttui nainen heitä käteen, johdatti hiukan
syrjään puiden alle ja teki heille selvästi ymmärrettäväksi, että
hän oli valmis heti heille kummallekin antautumaan. He suostuivat
hyvillä mielin tuohon oikkuun, ja kun he olivat rohkeita miehiä,
ei pelko paljoakaan turmellut heidän nautintoaan. Saatuaan heiltä,
mitä hän oli tahtonut, ja huomattuaan, että heillä kummallakin oli
sormus sormessa, hän pyysi sitä heiltä. Sitten hän palasi kirstulle,
missä hän asui, otti siitä joukon rihmaan pujotettuja sormuksia
ja näytti niitä ruhtinaille "Tiedättekö", hän kysyi heiltä, "mitä
tämä sormusrihma merkitsee? Ne ovat miesten antimia, joille olen
samaa suosiota kuin teille osoittanut. Niitä on tarkoin laskien
yhdeksänkymmentäkahdeksan, ja minä säilytän ne muistona heistä.
Pyysin samaa tarkoitusta varten teidän sormuksianne, että saisin
satani täyteen. Kas niin", hän jatkoi, "nyt minulla on ollut tähän
päivään saakka sata rakastajaa tuon ilkeän jättiläisen valppaudesta
ja vartioimisesta huolimatta. Hän ei hetkeksikään jätä minua. Mutta
hän sulkee minut turhaan tuohon lasikirstuun ja pitää minua piilossa
meren pohjalla, minä petän häntä kuitenkin niin paljon kuin minua
huvittaa." Tuo nerokas tarina, jatkoi kunnon mestarini, osoittaa,
että naiset ovat yhtä viekkaita itämailla, missä he ovat telkien
takana, kuin Europassa, missä he ovat vapaita. Jos jollakin heistä
kerran on varma suunnitelma, ei ole aviomiestä, rakastajaa, isää,
enoa tai holhoojaa, joka voisi estää hänet panemasta toimeen sitä.
Sinun ei siis tule ihmetellä, poikani, jos tuon vanhan Mardochin
valppauden pettäminen on ollut vain leikinasia Jahelille, jonka
turmeltuneissa vaistoissa meikäläisten katutyttöjen taitavuus yhtyy
itämaiseen uskottomuuteen. Arvaan, poikani, hänen olevan yhtä
hehkuvan rakkaudessa kuin hän on ahnas kullalle ja hopealle. Hän on
Ahalan ja Ahaliban heimon tosi tytär. Hänen kauneutensa on kirpeä ja
syövyttävä, eikä sen viehätys ole tekemättä eräänlaista vaikutusta
minuunkin, vaikka vuodet, ylevät mietiskelyt ja myrskyisän elämän
koettelemukset ovatkin paljon minussa lihallisten halujen aistia
kuolettaneet. Tuskasta, mitä hänen seikkailunsa hra d'Anquetilin
kanssa näkyy tuottavan sinulle, poikani, minä päätän, että tunnet
paljon kiihkeämmin himon terävät hampaat lihassasi ja että sinua
viiltää mustasukkaisuus. Siksi sinä moitit tointa, joka kylläkin
on epäsäännöllinen ja ristiriidassa arkipäiväisen sovinnaisuuden
kanssa, mutta itsessään samantekevä, tai joka ei ainakaan lisää
huomattavammin maailman yleistä pahuutta. Syytät minua sydämessäsi
osallisuudesta siihen ja luulet ajavasi siveyden asiaa, kun
seuraatkin vain omien intohimojesi aaltoilua. Juuri siten, poikani,
me kaunistamme pahimmat vaistomme omissa silmissämme. Se on kaiken
inhimillisen siveyden alkujuuri. Myönnä kuitenkin, että olisi ollut
vahinko jättää kauempaa niin kaunis tyttö tuolle vanhalle huppanalle.
Myönnä, että hra d'Anquetil, joka on nuori ja kaunis, sopii paremmin
niin herttaiselle olennolle, ja tyydy sietämään mitä et voi estää.
Se viisaus on vaikeaa. Se olisi vieläkin vaikeampaa sinulle, jos
sinulta olisi riistetty oma rakastajatar. Tuntisit silloin rautaisten
hampaiden purevan ruumistasi ja sinun sielusi täyttyisi yhtä
vihattavilla kuin täsmällisillä mielikuvilla. Tuo ajatus, poikani, on
epäilemättä omiaan lievittämään nykyistä kärsimystäsi. Sitäpaitsi on
elämä yleensä vain työtä ja vaivaa. Juuri se on omiaan ylläpitämään
meissä oikeutettua toivoa iäisestä autuudesta.

Näin puhui kunnon mestarini, kuningastien jalavien vilahdellessa
ohitsemme. Varoin luonnollisesti hänelle vastaamasta, että hän
vain katkeroitti suruani tahtoessaan sitä lieventää ja että hän
tietämättään pisti sormen siten haavaan.

Meidän ensimmäinen pysäyspaikkamme oli Juvisy, jonne me saavuimme
sateessa aamulla. Astuessani sisälle majataloon kohtasin Jahelin
takan nurkassa, jonka liekin päällä puoltakymmentä kananpoikaa
kolmessa vartaassa käänneltiin. Hän lämmitteli jalkojaan ja
näytti samalla hiukan silkkisukkiaan, jotka tekivät minut sangen
levottomaksi, sillä ne johtivat ajatukseni hänen sääriinsä, joiden
kuva ihon kaikkine huokosineen ja untuvineen ynnä muine sattuvine
yksityisseikkoineen piirtyi selvästi sielussani. Hra d'Anquetil
nojasi kyynärpäänsä tuolin selkämään, istuen käsi poskellaan. Hän
nimitti tyttöä sielukseen ja elämäkseen, hän kysyi tältä, eikö hänen
ollut nälkä, ja kun Jahel vastasi siihen myöntävästi, hän meni ulos
antamaan käskyjään. Jäätyäni yksin tuon uskottoman kanssa minä
katsoin häntä silmiin, joissa lieden liekit heijastuivat.

-- Ah, Jahel, huudahdin, olen hyvin onneton! Te olette pettänyt
minut, te ette enää rakasta minua.

-- Kuka on sanonut, etten enää rakasta teitä? vastasi hän, kääntäen
minuun samettisen, leimuavan katseensa.

-- Ah, neiti, se näkyy kyllä teidän käytöksestänne.

-- Mitä, Jacques, voitteko te siis kadehtia minulta
hollanninpalttinaista alusvaatteistoa ja sitä kaiverrettua
hopeakalustoa, jonka tuo aatelismies aikoo minulle lahjoittaa? Pyydän
teiltä vain hiukan hienotuntoisuutta, siksi kuin hän on täyttänyt
lupauksensa, ja saatte nähdä, että olen teille sama kuin olin
linnassa Hietakuoppain luona.

-- Ah, Jahel, minun odottaessani on kilpailijani nauttiva teidän
suosiotanne.

-- Tunnen, että se on tapahtuva sangen vähässä määrässä, vastasi
hän, ja että mikään ei ole haihduttava muistoa, jonka te olette
jättänyt sydämeeni. Älkää kiduttako itseänne noilla pikkuseikoilla.
Ne merkitsevät jotakin vain mikäli te niitä mielessänne kuvittelette.

-- Oh, huudahdin minä, kuva, jonka ne synnyttävät sielussani, on
kauhea, ja minä pelkään, että teidän petoksenne on tappava minut.

Hän katsoi minuun naljailevalla myötätunnolla ja virkahti hymyillen:

-- Uskokaa, ystäväni, me emme kuole siitä kumpikaan. Muistakaa,
Jacques, että minä tahdon vaatteistoni ja pöytäkalustoni. Olkaa
järkevä! Älkää näyttäkö tunteita, jotka teitä kuohuttavat, ja minä
lupaan myöhemmin palkita vaiteliaan hienoutenne.

Tuo toivo viihdytti hiukan polttavaa suruani. Majatalon emäntä
asetti pöydälle lavendelilta tuoksuvan liinan, tinalautaset, pikarit
ja viiniruukut. Olin hyvin nälkäinen, ja kun hra d'Anquetil, joka
samassa astui sisälle apotin kanssa, pyysi meitä hiukan puraisemaan,
otin iloiten paikkani Jahelin ja kunnon mestarini välissä.
Pelkäsimme, että meitä ajettaisiin takaa, ja lähdimme jälleen matkaan
syötyämme kolme omelettia ja kaksi pientä kananpoikaa. Päätimme tässä
uhkaavassa vaarassa samota levähtämättä Sensiin asti, jossa vasta
yöpyisimme.

Ajatus tuosta yöstä oli minulle kammottava, sillä epäilin Jahelin
uskottomuuden silloin täyteen kukkaansa puhkeavan. Ja tuo liiankin
oikeutettu olettamus huolestutti minua siinä määrin, että kuuntelin
vain hajamielisesti kunnon mestariani, joka pienimmistäkin
tapauksista matkan varrella sai aihetta ihmeteltäviin ja
aaterikkaisiin esityksiin.

Pelkoni ei ollut turha. Päästyämme Sensiin, jossa majoituimme
_Miekkamies_ nimiseen huonoon ravintolaan, olimme tuskin syöneet
illallista, kun hra d'Anquetil vei Jahelin kammioonsa, joka oli minun
huoneeni vieressä. En voinut nukkua hetkeäkään. Nousin vuoteeltani
päivän koittaessa, pakenin tuosta kirotusta huoneesta ja istahdin
surullisena ajoportin kolkkaan, jossa postikuskit joivat valkoviiniä
ja naljailivat piikojen kanssa. Istuin siinä pari kolme tuntia
murheellisissa mietiskelyissä. Hevoset olivat jo valjastetut vaunujen
eteen, kun Jahel ilmestyi porttikäytävään, viluisena ja värisevänä
mustassa vaipassaan. En kärsinyt katsoa häneen, vaan käänsin silmäni
pois. Hän lähestyi minua, istahti samalle kivelle ja kehoitti
lempeästi minua mieleni rohkaisemaan, sillä se, mikä minusta oli
niin hirveätä, oli itse asiassa muka vähäpätöistä. Vielä sanoi hän,
että täytyi olla järkevä ja että olin liian henkevä mies tahtoakseni
naista, joka olisi vain minun eikä kenenkään muun, ja että siinä
tapauksessa saisin hankkia emännän, joka oli sekä ruma että tuhma, ja
että silloinkin vielä minulla olisi mitä suurin mahdollisuus tulla
petetyksi.

-- Nyt minun täytyy jättää teidät, hän lisäsi. -- Kuulen portaista
hra d'Anquetilin askeleet.

Ja hän painoi minun suulleni suudelman, jolle hän antoi erikoisen
voiman ja pituuden pelkonsa väkivaltaisessa hekkumassa, sillä hänen
rakastajansa saappaat narisivat jo aivan lähellä puuportaissa ja tuo
uskalikko oli vaarassa menettää hollanninpalttinansa ja kaiverretulla
hopeakalustolla täytetyn lihapatansa.

Postikuski laski alas kuomun astinlaudan, mutta hra d'Anquetil
kysyi Jahelilta, eikö meille olisi hauskempaa istua kaikki yhdessä
avoimessa vaunukorissa. En voinut olla havaitsematta tuossa sen
tuttavallisen suhteen ensimmäistä seurausta, jossa hän nyttemmin
oli Jaheliin, ja että yksinolo tämän kanssa oli hänelle vähemmän
houkutteleva, sitten kuin hän oli saanut kaikki halunsa täysin
tyydytetyiksi. Kunnon mestarini oli viisaassa huolenpidossaan
lainannut puolikymmentä pulloa valkoviiniä _Miekkamiehen_ kellarista
ja peittänyt ne vaununpatjoihin. Me joimme ne nyt haihduttaaksemme
matkamme ikävää.

Joigny, johon saavuimme puolenpäivän aikaan, on sangen kaunis
kaupunki. Aavistin, että rahani loppuisivat ennen kuin matka,
ja kun minusta oli sietämätöntä ajatellakin, että maksattaisin
osuuteni hra d'Anquetililla, ellei äärimmäinen välttämättömyys
minua siihen pakottaisi, päätin myydä erään sormuksen ynnä äitini
antaman medaljongin sekä juoksin sitä varten ympäri kaupunkia hakien
kultaseppää. Isolla torilla, vastapäätä kirkkoa, olikin ketjujen ja
ristien kauppa, jonka katukilvessä seisoi _Kunto ja rehellisyys_.
Suureksi hämmästyksekseni kohtasin siellä kunnon mestarini jo
seisomassa myyntipöydän edessä, kädessään paperitötterö, josta hän
otti viisi tai kuusi pikku timanttia, kysyen kultasepältä, mitä tämä
aikoi maksaa niistä. Tunsin ne heti samoiksi, jotka hra d'Astarac oli
näyttänyt meille.

Kultaseppä tutki tuokion niitä ja loi sitten apottiin tarkastelevan
katseen silmälasiensa yli.

-- Hyvä herra, hän sanoi, nämä timantit maksaisivat paljon rahaa,
jos ne olisivat oikeita. Mutta ne ovat vääriä, eikä ole tarpeen
edes koetuskiveä tullakseen siitä vakuutetuksi. Ne ovat lasihelmiä,
jotka kelpaavat ainoastaan lasten leikkikaluiksi tai ehkä myös
kiinnitettäviksi jonkin maariankuvan kruunuun. Tuohon tarkoitukseen
käytettyinä ne voisivat jossakin maalaiskylässä tehdä hyvän
vaikutuksen.

Tuon vastauksen kuultuaan hra Coignard kokosi jälleen timanttinsa ja
käänsi selkänsä kultasepälle. Samassa hän huomasi minut ja näytti
joutuvan siitä jotenkin hämilleen. Suoritin pikaisesti oman asiani ja
saavutin oven ulkopuolella kunnon mestarini, jolle huomautin, minkä
vääryyden hän oli ollut vähällä tehdä kumppaneilleen ja itselleen,
kun hän oli näpistänyt jalokivet, jotka hänen onnettomuudekseen
olisivat voineet olla oikeita.

-- Poikani, vastasi hän, Jumala on säilyttääkseen minut viattomana
sallinut niiden olla vain katinkultaa ja väärää ulkokuorta.
Myönnän tehneeni väärin, kun näpistin ne. Näet minun nyt katuvan
katkerasti sitä. Sen sivun tahtoisin todellakin repäistä pois
eloni kirjasta, jonka eräät lehdet, suoraan sanoen, eivät ole niin
puhtaat ja tahrattomat kuin niiden pitäisi olla. Tunnen syvästi,
että menettelyssäni tähän asiaan nähden on moitteen sijaa. Mutta
ihmisen, joka on langennut johonkin syntiin, ei pidä joutua
liiaksi epätoivoon. Tämä on hetki, jolloin minun sopii lausua
itselleni erään kuuluisan jumaluusoppineen sanat: "Muista suurta
raadollisuuttasi, jota pienimmätkin tilaisuudet aivan liiankin usein
todistavat. Ja kuitenkin tapahtuvat nuo ja samankaltaiset sinulle
sinun lunastukseksesi. Kaikki ei ole vielä hukassa sinulta, vaikka
huomaatkin olevasi usein kovassa kiusauksessa ja koettelemuksessa,
ei sittenkään, vaikka kiusaus sinut voittaisikin. Sinä olet ihminen
etkä Jumala. Sinä olet lihan lapsi etkä enkeli. Kuinka voisit
sinä aina pysyä samassa hyveen korkeudessa, koska tuota lujuutta
ei ole ollut taivaan enkeleillä eikä ensimmäisillä ihmisillä
paratiisissa?" Sellaiset, poikani Paistinkääntäjä, ovat ne ainoat
hengelliset keskustelemukset ja hartaat itsetutkistelut, jotka nyt
sopivat minulle tässä sieluntilassani. Mutta eikö olisi aika tämän
epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jota en tahdo puolustaa, palata
majataloomme ja tyhjentää pari kolme pulloa kyläviiniä postikuskien
kanssa, jotka ovat yksinkertaisia ja mukavia ihmisiä?

Kannatin hänen mielipidettään. Ja niin me palasimme majataloon ja
kohtasimme siellä hra d'Anquetilin, joka oli niinkuin mekin ollut
kaupungilla ja tuonut sieltä kortit. Hän ryhtyi heti pilaamaan
pikettiä kunnon mestarini kanssa ja he jatkoivat peliään vielä
vaunuissa, meidän matkaan lähdettyämme. Tuo peliraivo, joka valtasi
kilpailijani, jätti minulle jonkin verran vapautta seurustella
Jahelin kanssa. Nyt, puoleksi hylättynä, hän suostui siihen
mielellään, ja minulle taas tuottivat nuo keskustelut surunsekaista
lohdutusta. Soimaten hänen petollisuuttaan ja uskottomuuttaan minä
helpotin murheellista sydäntäni milloin vienoilla, milloin kiihkeillä
valituksilla.

-- Ah, Jahel, sanoin hänelle, meidän hellien hetkiemme muisto ja
mielikuva, jotka vielä äsken olivat armain autuuteni, ovat muuttuneet
minulle julmaksi kidutukseksi tuon ajatuksen tautta, että te olette
nyt toiselle sitä samaa, mitä ennen minulle olitte.

Hän vastasi:

-- Nainen ei ole samanlainen koko maailmalle.

Ja kun minä jatkoin äärimmäisyyteen asti valituksiani ja
soimauksiani, hän sanoi:

-- Ymmärrän tuottaneeni surua teille. Mutta se ei ole mikään
riittävä syy teille surmata minua sata kertaa päivässä hyödyttömillä
huokauksillanne.

Hra d'Anquetil tuli heti huonolle tuulelle, kun hän hävisi pelissä.
Hän riiteli pienimmästäkin syystä Jahelin kanssa, joka ei myöskään
ollut pitkämielinen, vaan uhkasi kirjoittaa enolleen Mosaïdelle,
että tämä noutaisi hänet takaisin kotiin. Nuo riidat herättivät
minussa aluksi hiukan ilon ja toivon kajastusta. Mutta niiden jo
useita kertoja uudistuttua minä rupesin katselemaan niiden syntymistä
suurella levottomuudella, sillä olin huomannut niitä seuraavan aina
kiihkeiden sovintokohtauksien, jotka puhkesivat korvani juuressa
äkillisiin suudelmiin, kuiskutuksiin ja aistillisiin huokauksiin. Hra
d'Anquetil vain vaivoin sieti minua. Sitävastoin hän oli suuresti
ihastunut kunnon mestariini, joka sen kyllä ansaitsikin tasaisella ja
hilpeällä luonteellaan sekä älynsä verrattomalla hienostuneisuudella.
He pelasivat ja joivat yhdessä, keskinäisellä, päivä päivältä
kasvavalla myötätunnolla. Kannattaen koukkupolvin pöytälautaa, jolle
he iskivät korttejaan, he nauroivat, laskivat leikkiä ja härnäilivät
toisiaan. Vaikka he joskus tilapäisesti heittivätkin kortit
toisilleen vasten naamaa, vaihtaen haukkumasanoja, jotka olisivat
saaneet Seine-rannan lautturit ja itse Pyhän Nikolauksen sataman
hampuusitkin punastumaan ja vaikka hra d'Anquetil vannoi Jumalan,
Neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, että hän ei ikänään,
ei edes köyden silmukassa, ollut nähnyt pahempaa roistoa kuin
apotti Coignard, näkyi kyllä, että hän rakasti sydämestään kunnon
mestariani. Olikin ilo kuulla hänen jonkun sellaisen hetken perästä
nauraen huudahtavan:

-- Apotti, teistä pitää tulla minun kotipappini ja pikettitoverini.
Teidän tulee myös olla mukana meidän metsästysretkillämme. On
etsittävä kautta Perchen piirikunnan hevonen, joka on kyllin vankka
teitä kantamaan, ja teidän tulee saada samanlainen metsästyspuku kuin
olen nähnyt Uzès'n piispalla olevan. Onkin aika muuten pukea teidät
uusiin vaatteisiin. Sillä ilman sen enempää moitetta, apotti, teidän
housunne eivät enää pysy kiinni takaapäin.

Myöskään Jahel ei ollut tunteeton sille vastustamattomalle
vetovoimalle, joka taivutti kaikkien sydämet kunnon mestarilleni
suosiollisiksi. Hän päätti korjata, mikäli mahdollista, tämän
epäjärjestykseen joutunutta puvustoa. Hän leikkasi rikki yhden
hameistaan paikatakseen sillä kunnioitettavan ystävämme takkia
ja housuja sekä lahjoitti hänelle pitsiniekan nenäliinan
papinkaulukseksi. Kunnon mestarini otti vastaan nämä pienet
tarjoukset miellyttävällä arvokkuudella. Minulla oli tilaisuus
useita kertoja tehdä tuo havainto: hän esiintyi naisille puhuessaan
hienostelevana ritarina. Hän osoitti heitä kohtaan harrastusta, joka
ei koskaan käynyt tungettelevaksi, ylisti heitä tuntijan taidolla,
jakoi heille neuvoja pitkän kokemuksensa perustuksella, antoi heidän
tuntea sitä sydämen rajatonta suvaitsevaisuutta, joka on valmis
kaikki heikkoudet anteeksi antamaan, eikä laiminlyönyt kuitenkaan
mitään tilaisuutta kuuluttaa heille suuria ja hyödyllisiä totuuksia.

Saavuttuamme neljäntenä päivänä Montbardiin me pysähdyimme eräälle
kukkulalle, jolta näkyi koko kaupunki, pienellä alallaan, kuin
jonkun taitavan maalarin kankaalle kuvailemana, maalarin, joka oli
huolellisesti merkinnyt kaikki sen yksityiskohdat.

-- Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, nähkää nämä muurit, nuo
tornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä.
Se on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän
sopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelymme esineenä,
joka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se
sitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen
tutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on
Montbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan
vertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät
siinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita,
vilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he
eivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samalla
kurjasta ja kunnianarvoisasta Aadamista, joka on kaikkien meidän
alhaisimpienkin vaistojemme pyhä alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen
kohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai
jatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan
täytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille
onnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä
nuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen
sukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että
ihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa
muille sitä. Nälkä on ihmiskunnan akseli. Saattaisin sanoa muuten,
vaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten
elämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja
juuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo inhoittavat
olennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa
tai syleillä toisiaan raivoisasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina,
jotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen
hekkuman. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan
mielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa
toisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon
heidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia,
joka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä ja jonka ydin on,
että vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan.
Sillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme
kiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä
suloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä
pääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen
luontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren
pukemanakin varoo tarkoin ruumiillisia etujaan verhoamasta, ellei hän
samalla voi niitä erinäisillä taidekeinoilla liiaksikin huomauttaa.
Ja neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi
epätoivoon, jos taide hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon,
ettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät
hänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä
Aadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina
ja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin
kerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät
järjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle
luonteelleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen
edulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut turvallisuutensa
tuolla hinnalla ostamaan. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa
järkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan
hassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut
koko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka
pitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu
ja teilauspyörä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takeita. Mutta
varmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa,
emmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät
niin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden
välttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo
suhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön
seuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on
lakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä
itsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne
johtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei
ainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat
ja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä,
hänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat
epäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on,
että puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta,
ottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää
monimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä
kirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan
halveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on
jumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana
tulee olla usko Jumalaan. Eräs pappi, kuuluisa osallisuudestaan
vuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän
tahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän
raamatun opetusten kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä,
on siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi
nimittäin, kylläkin alhaisessa ajatusjuoksussaan, Tuomarien kirjan
ja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että
Jumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan
mukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä.
Kaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen
arvovaltaansa, ei ole enää Josuan, Saulin ja Davidin kaupunki,
vaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei
käsityöläisen eikä porton ole enää tarvis farisealaista kumartaa.
Oh, hyvät herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon
kauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin
vaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä
kaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Orfeus perusti
luuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen
opetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään
keisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina
ruhtinaina!

Sillä aikaa kuin me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon
mestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko
kerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen
heiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan,
levittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät
meille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden
muutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti
heille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.

-- On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.

-- Tuo sääli, sanoi hra Coignard, sopii teille, hyvä neiti, kuin
korukalu. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen
sitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne.
Mutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei
ole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen,
hämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita
viheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomainen käsitys
siitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni
noiden inhoittavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa,
joihin se sitäpaitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen
Kristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden
onnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin on kerran
teidän oma lihanne mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän
silmissänne profeettoina, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon
osa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte,
neiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen
ja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin
kuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat
köyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo
kaulapaiseinen nainen juuri noukkasi tomusta ja jota hän nyt ilosta
hulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalliimpi kuin
helminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle.
Jos me ymmärtäisimme oikein hengellisiä ja todellisia etujamme,
meidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii
teitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on
heidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä
sydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat
aartehistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin
tarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.

Näin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.

Noin kolmen peninkulman päässä Montbardista meni poikki eräs meidän
vetohihnoistamme, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka
oli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan.
Kunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen
levähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen
ystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa
kuin tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa
nosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut
luvallista, veti Jahel sangen mielenkuohuisena minut syrjään ja
kysyi, enkö nähnyt eräitä ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän
taaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin
todellakin jonkinlaiset goottilaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli
varsin naurettava ja eriskummallinen.

-- Tuo rottelo, lisäsi Jahel, on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin.
Se seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvoja,
jotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö
se ole korkealla ja kapealla kuomulla varustettu? Se muistuttaa
vaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Parisiin tapettuaan
portugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytettiin eräässä
Hiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne
herättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä
vihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä
hän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän
sulki minut kammiooni purkaen suustaan peloittavia manauksia
hra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin
mielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä
ikkunanpielessä riippuvat lakanani, joiden avulla minun onnistui
pujahtaa tieheni teitä tavatakseni ja paetakseni teidän kerallanne.

-- Hra d'Anquetilin keralla, te tahdoitte sanoa, Jahel.

-- Kuinka pikkumainen te olette! Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä?
Mutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella
sangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.

-- Olkaa vakuutettu, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon
bourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.

-- Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. -- Minua peloittaa.

-- Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä
raihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala
ja heprealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.

-- Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. -- Hän ajattelee vain
minua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa.
Hän rakastaa tavalla...

-- Tavalla?

-- Kaikilla tavoilla... Lyhyesti, hän rakastaa minua.

-- Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon
Mosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä,
joka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko
totuus, Jahel!

-- Oh, te sanotte sen paremmin kuin minä, Jacques!

-- Olen aivan typertynyt. Hänen iällään? Olisiko se mahdollista?

-- Ystäväni, teidän ihonne on valkoinen ja teidän sielunne
senmukainen. Kaikki kummastuttaa teitä. Tuo viattomuus on juuri
teidän miellyttävin puolenne. Te olette hyvin helposti petettävissä.
Teille on uskotettu, että Mosaïde on sadankolmenkymmenen vuoden
ikäinen, vaikka hän ei ole paljon yli kuudenkymmenen, ja että hän
on elänyt suuressa pyramidissa, vaikka hän todellisuuden mukaan on
pitänyt pankkia Lissabonissa. Ja riippuu kokonaan minusta, etten
käynyt teidän silmissänne salamanterista.

-- Kuinka, Jahel, puhutteko totta? Teidän enonne...

-- Kyllä, se on hänen mustasukkaisuutensa salaisuus. Hän luulee,
että apotti Coignard on hänen kilpailijansa. Tämä herätti jo ensi
hetkestä hänen vaistomaista vastenmielisyyttään. Asia paheni vielä,
kun hän oli salavihkaa kuullut eräitä sanoja siitä keskustelusta,
mikä minulla oli tuon kunnon apotin kanssa orjantappurapensaan
takana. Siitä saakka hän vihaa silmittömästi apottia ja pitää häntä
minun pakoni ja ryöstöni alkusyynä. Sillä, ystäväni, minut on
ryöstetty todellakin, ja se seikka lienee omiaan kohottamaan minua
johonkin arvoon teidän silmissänne. Oh, olen ollut sangen kiittämätön
jättäessäni niin hyvän enon! Mutta minä en voinut kestää enää
orjuutta, jossa hän piti minua. Ja sitten minulla oli palava halu
tulla rikkaaksi, ja eikö totta, on sangen luonnollista toivoa suurta
omaisuutta, kun on nuori ja soma. Meillä ei ole kuin yksi elämä ja
se on lyhyt. Minulle ei ole opetettu mitään kauniita valheita sielun
kuolemattomuudesta.

-- Ah, Jahel, huudahdin lemmen kiihkossa, jota minussa herätti
itse hänen kovuutensa, -- ah, minulta ei puuttunut mitään teidän
vierellänne Hietakuoppain linnassa. Mitä voi teiltä puuttua siellä
ollaksenne onnellinen?

Hän teki merkin, että hra d'Anquetil katsoi meihin. Vetohihna oli
korjattu ja vaunut vierivät jälleen viinirinteiden lomitse.

Me pysähdyimme Nuits'hin illastamaan ja nukkumaan. Kunnon mestarini
joi puolen tusinaa pulloa maalaisviiniä, joka ihmeellisesti kannusti
hänen kaunopuheisuuttaan. Hra d'Anquetil piti hänelle puoliaan lasi
kädessä. Mutta kilpailemaan hänen kanssaan keskustelussa oli tuo
aatelismies aivan kykenemätön.

Ruoka oli ollut hyvää, yösija oli huono. Hra apotti Coignard makasi
alakerran kamarissa, portaiden alla, höyhenvuoteessa, jonka hän
sai jakaa majatalon isännän ja emännän kanssa ja jossa he kaikki
kolme olivat tukehtua. Hra d'Anquetil ja Jahel valitsivat yläkerran
kamarin, jonka orsilla riippui läskikimpaleita ja sipuleja. Minä
kiipesin tikapuita myöten ullakolle ja heittäysin olkien päälle
pitkäkseni. Nukuttuani jo parhaan uneni pilkisti kuun säde katon
raosta silmäripsieni väliin ja avasi ne juuri samalla hetkellä kuin
Jahel yömyssy päässään tuli portaita ylös. Huudahdin hämmästyksestä,
jonka hän vaiensi viemällä sormen suulleen.

-- Sht! hän sanoi. -- Maurice on juovuksissa kuin markiisi tai
kaupunginlähetti. Hän nukkuu Noakin unta tuolla alhaalla.

-- Kuka on Maurice? kysyin hieroen silmiäni.

-- Hän, Anquetil. Kuka muu se olisi?

-- Ei kukaan. Mutta en tietänyt, että hänen nimensä oli Maurice.

-- En ole sitä kauan tietänyt itsekään. Mutta se ei merkitse mitään.

-- Te olette oikeassa, Jahel, se ei merkitse mitään.

Hän oli paitasillaan, ja kuutamo siivilöityi kuin maito hänen
paljaille harteilleen. Hän vierähti kupeelleni mainiten minua
mitä hellimmillä ja maanitellen mitä kauhistavimman karkeilla
nimityksillä, jotka suloisena kuiskeena liukuivat hänen huultensa
yli. Sitten hän vaikeni ja alkoi antaa minulle noita suudelmia, joita
ainoastaan hän voi antaa ja joiden rinnalla kaikkien muiden naisten
syleilyt tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.

Hiljaisuus ja rajoitettu aika lisäsivät hermojeni raivoisaa
jännitystä. Hämmästys, ilo kostaa kilpailijalleni ja ehkä myöskin
sairaalloinen mustasukkaisuus kiihoittivat halujani. Hänen lihansa
kiinteä kimmoisuus ja hänen liikkeittensä notkea hurjuus, johon hän
kietoi minut, pyysivät, lupasivat ja ansaitsivat mitä tulisimpia
hyväilyjä. Me tunsimme tuona yönä liekkuman kuiluja, jotka olivat
lähellä tuskaa.

Kun aamulla astuin alas majatalon pihalle, kohtasin siellä hra
d'Anquetilin, joka näytti minusta nyt, koska petin häntä, vähemmän
vastenmieliseltä. Hän puolestaan näytti ystävällisemmältä minua
kohtaan kuin hän oli ollut koko matkalla. Hän puhutteli minua
tuttavallisesti, myötätuntoisesti, luottamuksella, ja soimasi minua
vain siitä, etten ollut kyllin kohtelias ja huomaavainen Jahelia
kohtaan enkä osoittanut tälle sitä ritarillista käytöstä, joka
kunnian miehellä tulee olla naista kohtaan.

-- Jahel valittaa teidän töykeyttänne, lisäsi hän. -- Pitäkää
varanne, rakas Paistinkääntäjä! Minä suuttuisin, jos syntyisi
eripuraisuutta hänen ja teidän välillänne. Hän on kaunis tyttö ja
rakastaa rajattomasti minua.

Vaunumme olivat tunnin vierineet, kun Jahel vilkaistuaan ulos
uudinten takaa sanoi minulle:

-- Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden
kahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.

Vastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut
nähdä mitään.

Hän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän ne kyllä
erottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat
ihmiskasvoja.

-- Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.

-- Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.

Hän kysyi minulta vuorostaan, mitä järjetöntä aihetta minulla oli
niin typerästi nauraa, ja sanoi:

-- Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä
ajavat takaa meitä, ja he ovat naamioituja.

Ilmoitin hra d'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa
meitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään
rauhaan hänet.

-- Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän
huudahti, minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin
tekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka
pelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani
minulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te
heittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte
salaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea
tiellä teidän tuosta kiihtymättä?

Jahel lausui minulle matalalla äänellä:

-- Ennustan, Jacques, että noista kärryistä on meille koituva
onnettomuus. Minulla on aavistus siitä eivätkä aavistukseni ole
koskaan pettäneet.

-- Tahdotteko uskottaa minulle, että teillä on ennustuksen lahja?

Hän vastasi vakavasti:

-- Minulla on se lahja.

-- Kuinka, te olette profeetta! huudahdin hymyillen. -- Sepä
harvinaista!

-- Te laskette leikkiä, hän sanoi, ja te epäilette, koska te ette ole
koskaan nähnyt naisprofeettaa näin läheltä. Minkälaisia heidän tulisi
olla teidän mielestänne?

-- Olen luullut, että heidän tulisi olla neitseitä.

-- Se ei ole välttämätöntä, hän vastasi vakaumuksella.

Vihamieliset kaleesikärryt olivat hävinneet tien mutkan taa. Mutta
Jahelin levottomuus oli tarttunut myös hra d'Anquetiliin, vaikka
hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ja hän käski postikuskeja laskemaan
täyttä laukkaa, luvaten maksaa heille hyvät juomarahat.

Ylenpalttisessa huolenpidossaan hän ojensi kummallekin heistä yhden
niistä viinipulloista, jotka apotti oli varannut vaunujen pohjalle.

Kuskit välittivät hevosiin osan viinin antamasta vilkkaudestaan.

-- Voit olla vakuutettu, Jahel, hän sanoi, että tällä vauhdilla
mennen nuo Ilmestyskirjan hevosten kiskomat muinaiskärryt eivät ikinä
saavuta meitä.

-- Me vilistämme kuin kissat palavien hiilten päällä, sanoi apotti.

-- Niin kauan kuin tätä kestää, sanoi Jahel.

Me näimme oikealla kädellämme viinitarhojen vuorenrinteillään
vilahtelevan ohitsemme. Vasemmalla vieri hiljainen Saône. Kuin myrsky
sivuutimme me Tournus'n sillan. Kaupunki kohosi joen tuolla puolen
olevalla kukkulalla, jonka huippua erään upean, linnantapaisen
luostarin muurit seppelöivät.

-- Tuo tuolla, sanoi apotti, on yksi noita lukemattomia
benediktiläisluostareita, joilla gallialaisen kirkon mantteli on
kuin jalokivillä kirjaeltu. Jos olisi ollut Jumalalle otollista,
että kohtaloni olisi muodostunut luonteeni mukaiseksi, olisin
minäkin jossakin noista taloista viettänyt syrjäistä, iloista ja
lempeää elämää. Ei ole toista munkkikuntaa, jota opin tai tapojen
puhtauden puolesta kunnioittaisin niin suuresti kuin benediktiläistä.
Heidän kirjastonsa ovat erinomaiset. Miekkonen se mies, joka kantaa
heidän pukuaan ja noudattaa heidän pyhiä sääntöjään! Johtuneeko
sitten ruumiillisen epämukavuuden tunteestani näissä huojuvissa
vaunuissa, jotka varmaan piankin tulevat kaatumaan johonkin tätä
tietä vakoavien pyörän-urien kuiluun, tai johtuneeko ennemmin
myöhäisestä iästäni, joka on levon ja vakavien ajatusten ikä,
mutta tosi on, että ikävöin palavammin kuin milloinkaan istahtaa
jonkin arvokkaan kirjaston pöydän ääreen, mihin monilukuisten ja
valikoitujen teosten äänetön seura on kokoontunut. Sen keskustelu
on minulle mieluisampi kuin ihmislasten, ja rakkain toivoni on
hengen työssä odottaa hetkeä, jolloin Jumalan tahto on minut pois
kutsuva tästä maailmasta. Kirjoittaisin historiallisia teoksia,
erittäinkin Rooman tasavallan rappeutumisen aikakaudelta. Sillä
se on täynnä suuria tekoja ja opetuksia. Jakaisin uutteruuteni
Ciceron, Pyhän Johannes Krysostomuksen ja Boëtiuksen kesken, ja
vaatimaton, hedelmällinen elämäni olisi kaunis kuin Tarentin
vanhuksen yrttitarha. Olen koetellut useita elämäntapoja ja katson
parhaaksi niistä tieteelle antautuen kantaa rauhallisesti osansa
ihmiskunnan yleisestä raadollisuudesta ynnä pitentää päiviensä
lyhyyttä menneitä vuosisatoja ja valtakuntia katsastelemalla. Mutta
se vaatii katkeamatonta järjestelmällisyyttä. Juuri sitä on enimmän
puuttunut minun elämältäni. Jos onnistua, kuten toivon, pääsemään
nykyisestä pulastani, olen koettava etsiä varman ja kunniallisen
tyyssijan itselleni jossakin oppineessa luostarissa, jossa sivistystä
pidetään arvossa ja kartutetaan. Näen itseni siellä jo nauttimassa
tieteen mainehikasta lepoa. Jos voisin saada sen palveluksen niiltä
ystävällisiltä keijuilta, joista tuo vanha hupsu d'Astarac puhuu ja
jotka kuuluvat ilmestyvän, kun heitä manataan esiin kabbalistisella
sanalla _Agla_...

Samassa tuokiossa kuin kunnon mestarini lausui sen sanan, tuntui
tuima sysäys ja me syöksyimme kaikki neljä satavien lasipalasten
sekaan, niin mullinmallin, että tunsin äkkiä sokaistuvani ja
tukehtuvani Jahelin hameiden alle, hra Coignardin valittaessa
sammuvalla äänellä, että hra d'Anquetilin miekka oli katkaissut hänen
viimeiset hampaansa, ja Jahelin kaiuttaessa kimeillä huudoillaan
kaikkia Burgundin laaksomaita. Sillä aikaa hra d'Anquetil vannoi
kaartinupseerin tavallaan hirtättävänsä kaikki postikuskit. Päästyäni
irti, hän oli jo hypännyt ulos rikki menneestä vaununikkunasta.
Seurasin häntä samaa tietä kunnon mestarini kanssa, jonka jälkeen
me kaikki kolme vedimme Jahelin kumotun kuomun alta. Hän ei ollut
ollenkaan satuttanut itseään ja hänen ensimmäinen huolensa oli
korjata tukkalaitostaan.

-- Taivaalle kiitos! sanoi kunnon mestarini, pääsin yhdellä
hampaalla, joka ei sekään ollut eheä eikä valkea. Kalvava aika oli jo
valmistanut sen perikadon.

Hra d'Anquetil tutki kaatuneita vaunuja hajasäärin ja kädet puuskassa.

-- Nuo roistot, hän sanoi, ovat sen todellakin kauniiseen tilaan
saattaneet. Jos autetaan ylös hevoset, se menee muruiksi. Apotti, se
ei kelpaa enää muuksi kuin lasten leikkikaluiksi.

Hevoset makasivat päällekkäin ja potkivat toisiaan kavioillaan. Eräs
kuskeista oli, saappaat pystyssä, hautautunut lanteiden, harjojen,
reisien ja höyryävien vatsojen sekasortoon. Toinen oli syöksynyt
ojaan ja sylki verta. Ja hra d'Anquetil huusi heille:

-- Lurjukset! En tiedä, mikä estää minua lävistämästä teitä
miekallani!

-- Jalo herra, sanoi apotti, eikö sopisi ensin vetää tuo mies parka
hevosten alta, jonne hän on hautautunut?

Me ryhdyimme kaikki toimeen, saimme hevoset irti valjaista ja
jälleen pystyyn, jonka jälkeen me vasta voimme nähdä onnettomuutemme
laajuuden. Yksi vieteri oli poikki, yksi pyörä rikki ja yksi
hevosista ontui.

-- Hankkikaa tänne maalaiskärryt, sanoi hra d'Anquetil
postikuskeille, ja kaikki tuossa tuokiossa!

-- Täällä ei ole saatavissa kärryjä, vastasivat kuskit.

-- Hevosseppä.

-- Täällä ei ole hevosseppää.

-- Satulaseppä.

-- Ei ole satulaseppää.

Me katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat
taivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi
savu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden
utujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen
postihaahden vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun
linnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.

-- Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.

-- Ainakin pari peninkulmaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan
pudonnut postikuski, ja neljän peninkulman päässä Mâconista.

Ja hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:

-- Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.

-- Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.

Hevoset seisoivat ryhmässä ja purra hutaisivat aina toistensa kaulaa.
Me lähestyimme vaunuja, jotka kyhöttivät murheellisesti kyljellään.

Pieni postikuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:

-- Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella,
joka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain
hiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun
hattuni on tuon kaiken alla.

-- Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.

-- Teidän jalosukuisuutenne ei kenties tiedä, että se oli aivan uusi,
sanoi pieni postikuski.

-- Ja ikkunat ovat särkyneet! huokasi Jahel, joka istui tien reunalla
kapsäkkinsä päällä.

-- Jospa vain olisi kysymys ikkunoista, virkahti kunnon mestarini,
voisi olla vailla niitä laskemalla alas uutimet. Mutta pullojen
on täytynyt käydä samoin kuin ikkunain. Myöskin olen huolissani
Boëtiuksesta, jonka eräiden muiden etevien teosten kera olin kätkenyt
patjojen alle.

-- Ei merkitse mitään, sanoi hra d'Anquetil. -- Minulla on kortit
liivintaskussa. Mutta emmekö me syö illallista?

-- Ajattelin juuri sitä, sanoi apotti. -- Jumala ei ole antanut
turhaan ihmisten hyödyksi ja iloksi eläimiä, jotka maassa, ilmassa
ja vedessä asuvat. Olen sangen taitava onkimies. Kalojen peijaaminen
sopii erikoisesti mieteperäiselle luonteelleni, ja Orne-joki on
nähnyt usein minut kavala vapa kädessäni ja tuumien iäisiä totuuksia.
Älkää olko ollenkaan levottomia illallisestanne. Jos neiti Jahel
tahtoo olla niin hyvä ja antaa minulle jonkin pukuaan kannattavista
nuppineuloista, olen pian tekevä siitä ongen, jolla kalastan
virralla. Olen kyllin itserakas uskoakseni, että ennen yön tuloa voin
tuoda teille pari kolme seipikalaa, jotka me paistamme risuvalkealla.

-- Huomaan, sanoi Jahel, joutuneemme villien asemaan. Mutta
minä en voi antaa teille neulaa, ilman että te, apotti, annatte
jotakin minulle sen korvaukseksi. Muuten voisi meidän ystävyytemme
vahingoittua. Ja sitä en tahdo.

-- Siispä teen hyvän vaihtokaupan, sanoi kunnon mestarini. -- Maksan
teidän neulanne suudelmalla, neiti.

Hän otti neulan ja painoi samassa huulensa Jahelin poskelle
erinomaisen kohteliaasti, sirosti ja sopivasti.

Paljon aikaa hukattuamme me valitsimme järkevimmän mahdollisuuden.
Lähetimme yhdellä hevosella pitkän postikuskin, joka ei sylkenyt enää
verta, Tournus'n kaupunkiin hakemaan kärryjä. Hänen toverinsa asia
oli sillä aikaa tehdä tuli johonkin tyyneen paikkaan, sillä ilma
alkoi käydä viileäksi ja tuuliseksi.

Noin sata askelta siitä, missä tapaturma oli kohdannut meitä, me
havaitsimme kalkkikivivuoren, jonka juurta monet uomat halkoilivat.
Päätimme odottaa ja lämmitellä jossakin niistä, sillä aikaa
kuin airuena lähetetty postikuski palajaisi Tournus'sta. Toinen
postikuski sitoi kolme meille jäänyttä hevosta, joista yksi nilkku,
puunrunkoon luolamme läheisyyteen. Apotti, joka onnellisesti oli
saanut valmiiksi täydelliset onkivehkeet neulan, korkin, langan ja
piilipuunoksan avulla, lähti kalastamaan, yhtä paljon filosofisten ja
mieteperäisten taipumustensa vuoksi kuin luvallisessa tarkoituksessa
hankkia meille kalaa. Hra d'Anquetil jäi Jahelin ja minun kerallani
luolaan, esitti, että pelaisimme kolmen miehen _hombrea_, joka
hänen sanojensa mukaan oli espanjalainen peli ja siis sopi niin
seikkaileville henkilöille kuin me tällä hetkellä. Ja tosi on, että
meidän pieni seuramme tässä tilassaan, yön hämyssä, aution tien
varrella, näytti kyllin arvokkaalta johonkin don Quigeot'n tai don
Quichotten kuvaukseen, joilla palkkapiiat itseään huvittelevat. Me
pelasimme siis hombre-peliä. Se on peli, joka vaatii vakavuutta. Tein
paljon virheitä siinä, ja kärsimätön peliveikkoni alkoi jo suuttua,
kun kunnon mestarini jalo ja hymyilevä hahmo ilmestyi tulen valoon.
Hra apotti Coignard kääri auki nenäliinansa, otti siitä neljä,
viisi pientä kalaa ja aukaisi ne veitsellään, jonka varteen autuas
kuningas oli kuvattu roomalaisen keisarin puvussa, voittopylvään
päällä seisovana. Niiden perkaus sujui häneltä niin helposti kuin hän
olisi ikänsä elänyt vain hallien kalamuijien parissa, siinä määrin
taitava oli tuo erinomainen mies pienimmässä kuten suurimmissakin
yrityksissään. Ja hän virkahti asettaessaan pikku kalojaan
hiillokselle:

-- Voin kertoa teille, että kävellessäni pitkin rantaa virran
suunnan mukaan ja sopivaa kalapaikkaa etsiessäni huomasin nuo
Ilmestyskirjan aikuiset kaleesit, jotka ovat neiti Jahelin kauhu.
Ne olivat pysähtyneet jonkun matkan päähän meidän vaunujemme taa.
Teidän on täytynyt nähdä niiden kulkevan tästä ohi, sillä aikaa kuin
minä kalastin virralla, ja se on varmaan ollut omiaan neidin sydäntä
suuresti keventämään.

-- Me emme ole nähneet niiden kulkevan ohitse, sanoi Jahel.

-- Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, tuo matkue ei ole lähtenyt
liikkeelle ennen yön pimenemistä. Mutta teidän on täytynyt ainakin
kuulla se.

-- Me emme ole kuulleet mitään, sanoi Jahel.

-- Tämä yö, sanoi apotti, näkyy olevan sekä sokea että kuuro. Sillä
ei ole uskottavaa, että nuo kaleesit, joista ei ole pyörä rikkunut ja
joiden hevoset eivät onnu, olisivat jääneet tielle seisomaan. Mitä ne
siellä tekisivät?

-- Niin, mitä ne siellä tekisivät? toisti Jahel.

-- Tämä illallinen, lausui kunnon mestarini, muistuttaa
yksinkertaisuudessaan noita raamatun aterioita, jolloin hurskas
matkamies jakoi joenrannalla Tigris-virran kalat enkelin kanssa.
Mutta meiltä puuttuu leipää, suolaa ja viiniä. Menen katsomaan,
onko vaunuissamme jotakin jäljellä myötäotetuista ruokatavaroista,
ja eikö yhtään pulloa olisi sattumalta säilynyt eheänä. Sillä on
tilaisuuksia, joissa lasi kestää, vaikka teräs särkyy. Poikani
Paistinkääntäjä, ole hyvä ja anna minulle tulineuvosi. Ja te, neiti,
saatte sillä aikaa käännellä kaloja. Tulen heti takaisin.

Hän lähti. Hänen hiukan raskaat askeleensa haihtuivat vähitellen
tielle emmekä me tuokion kuluttua enää kuulleet mitään.

-- Tämä yö, sanoi hra d'Anquetil, muistuttaa minulle yötä, jonka
vietin ennen Parman taistelua. Sillä teille ei liene tuntematonta,
että olen palvellut Villars'in johdolla ja ottanut osaa
kruununperimyssotaan. Olin eräässä vakoilijaparvessa. Me emme nähneet
mitään. Se oli juuri sotataidon erikoisia temppuja. Lähetetään
vihollista tiedustelemaan ihmisiä, jotka palaavat ilman että ovat
saaneet tietää mitään. Mutta taistelun jälkeen laitetaan siitä
sievät raportit, ja juuri niissä esiintyy sotataktiikka kaikessa
loistossaan. Minut lähetettiin siis kello 9 illalla vakoilemaan
kahdentoista miehen kanssa...

Ja hän kertoi meille kruununperimyssodasta ja lemmensuhteistaan
Italiassa. Hänen kertomuksensa kesti hyvän neljännestunnin, jonka
jälkeen hän huudahti:

-- Tuo apotti-hirtehinen ei palaja! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä
kaiken viinin, mikä meille oli jäänyt vaununlaatikkoon.

Ajattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon
mestariani, ja nousin lähteäkseni häntä auttamaan. Kuu ei paistanut
sinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa
pimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet
tunkeutua.

Kuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja
valonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei
tuntunut lähteneen ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin
ennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä
kuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys
lamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme
häämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon
mestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen
kasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:

-- Mikä teidän on? Miksi huusitte?...

-- Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivan
uudella äänellä. -- En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä,
Paistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä.
Hän löi minua nyrkillään.

-- Nouskaa, sanoin, nouskaa ylös, kunnon mestarini.

Hän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan. Koetin kohottaa häntä
ylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.

-- Te vuodatte verta?

-- Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin,
että se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen,
etten enää toivu siitä.

-- Kuka löi teitä, kunnon mestarini?

-- Se oli juutalainen. En nähnyt häntä, mutta tiedän, että se oli
hän. Kuinka voin tietää, että se oli hän, vaikka en nähnyt häntä?
Niin, kuinka voin? Sepä kummallista! Se on uskomatonta, eikö totta,
Paistinkääntäjä? Minulla on suussani kalman maku, jota ei voi sanoin
määritellä... Hyvä Jumala, täytyi niin tapahtua! Mutta miksi juuri
nyt? Siinä salaperäisyys! _Adjutorium nostrum in nomine Domini...
Domine, exaudi orationem meam_...

Hän rukoili jonkun aikaa matalalla äänellä ja lausui sitten:

-- Poikani Paistinkääntäjä, ota haltuusi ne kaksi pulloa, jotka ovat
tässä vierelläni. Minä en jaksa enää. Paistinkääntäjä, missä luulet
haavan olevan? Selästä tekee minulle enimmän kipeätä ja minusta
tuntuu, kuin elämäni juoksisi kuiviin pitkin pohkeitani. Henkeni
haihtuu minusta.

Näin kuiskien hän pyörtyi syliini. Koetin kantaa häntä, mutta voimani
pettivät ja minun täytyi päästää hänet tielle pitkälleen. Löysin
haavan hänen avoimen paitansa alta. Se oli rinnassa, se oli aivan
pieni ja vain vähäisen verta pisaroiva. Revin kalvostimeni rievuiksi
ja asetin ne haavan päälle. Kutsuin huutamalla muita apuun. Pian
luulin kuulevani jonkun tulevan auttamaan minua Tournus'sta päin
ja huomasin, että se oli hra d'Astarac. Niin odottamaton kuin tämä
kohtaus olikin, se ei minua edes hämmästyttänyt, niin suuri oli
tuskani, sillä olihan sylissäni parhain mestareista kuolemaisillaan.

-- Mitä tämä on, poikani? kysyi alkemisti.

-- Tulkaa ja auttakaa minua, jalo herra, vastasin minä. -- Apotti
Coignard kuolee. Mosaïde on murhannut hänet.

-- Totta on, lausui hra d'Astarac, että Mosaïde on saapunut tänne
vanhoissa kaleesikärryissä, ajaen takaa sisarentytärtään, ja
että minä olen seurannut häntä, kehoittaakseni teitä, poikani,
palajamaan toimeenne minun kattoni alle. Eilisestä saakka me
seurasimme sangen läheltä teidän vaunujanne ja näimme, miten ne
äkkiä kaatuivat pyöränvakoon. Samalla hetkellä Mosaïde astui alas
kärryistämme, enkä ole sen koommin nähnyt häntä, joko hän sitten lie
jossakin kävelyretkellä tai pikemmin lie tekeytynyt näkymättömäksi,
kuten hänellä on kyky ja mahti. On mahdollista, että hän jo on
näyttäytynyt sisarentyttärelleen tätä kirotakseen: sillä se oli hänen
tarkoituksensa. Mutta hän ei ole murhannut apotti Coignardia. Keijut,
poikani, ovat tappaneet teidän mestarinne rangaistakseen häntä siitä,
että hän on ilmaissut heidän salaisuutensa. Ei voi olla pienintäkään
epäilystä siitä.

-- Ah, jalo herra! huudahdin minä, samantekevä, ovatko sen tehneet
keijut vai juutalainen. Täytyy auttaa häntä!

-- Poikani, se ei ole suinkaan samantekevää, päinvastoin, väitti
hra d'Astarac. -- Sillä jos ihmiskäsi olisi häntä satuttanut, olisi
minulle helppo parantaa hänet salatieteellisellä leikkauksella, mutta
kerran keijujen vihoihin jouduttuaan hän ei mitenkään voi päästä
heidän vääjäämättömän kostonsa alta.

Hänen näin puhuessaan lähestyivät meitä hra d'Anquetil ja Jahel,
jotka olivat kuulleet avunhuutoni, ynnä lyhtyä kantava postikuski.

-- Kuinka? kysyi Jahel. -- Hra Coignard voi pahoin?

Hän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi
hänen hengittää hajusuolaa.

-- Neiti, sanoin minä, te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen
kuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on
tappanut hänet.

Hän nosti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset
kasvonsa ja sanoi:

-- Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö
aiheuttamatta onnettomuuksia?

-- Ah, vastasin minä, on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me
olemme kadottaneet miesten parhaan.

Samassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista
näkyi vain valkuainen, pyysi Boëtius-kirjaansa ja vaipui jälleen
tainnoksiin.

Postikuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in
kylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.

-- Menen hakemaan, hän sanoi, siivointa kolmesta jäljelläolevasta
hevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja
kuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen
laitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen,
joka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella,
neljä postitaivalta tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun
morsiameni asuu. Hänkin poikapoloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti
valkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki.
Ja apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä
hajusuolallaan. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin
tulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään,
kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero
tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama...
Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.

-- Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine
katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. -- Olen nähnyt Italiassa
kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä
putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes
sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta
suvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa,
esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle
aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.

-- Ah, hyvä herra, vastasin minä, pitäkää esittelyä jo tapahtuneena.
Minä en voi nyt muuta ajatella kuin kunnon mestarini auttamista.

-- Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.

Hän lähestyi hra d'Astaracia ja sanoi:

-- Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan
teille siitä hyvitystä.

-- Herra, vastasi hra d'Astarac, minulla ei, kiitos luojan, ole
suhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.

Postikuski palasi samalla hevosta taluttaen. Kunnon mestarini oli
hiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla
ylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet.
Sitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen,
hra d'Anquetil toiselta. Postikuski talutti hevosta ohjaksista
ja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi
kärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin
kuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata
viinitarhan polkua, kadotti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen
liike huojutteli, viimeisetkin jäljelläolevat voimansa ja pyörtyi
uudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja
kantaa käsin häntä. Postikuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä
kannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä
kertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin
maa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden kaartamalle
polulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalta
kädeltämme Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme
maahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan.
Sitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.

Ruusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti
loisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu,
jonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat
laulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.

Jahel juoksi meidän edeltämme ja koputti oviin, kysyen vuodetta ja
välskäriä. Viininkorjaajat menivät työhönsä, vasut käsissään ja
selässään. Eräs heistä sanoi Jahdille, että Gaulard, joka asui torin
varrella, piti tallia ja majataloa.

-- Välskäri Coquebert taas, hän lisäsi, asuu talossa, jonka
katukilpenä on parturin saippuakuppi. Hän näkyy juuri astuvan ulos
ovestaan mennäkseen viinitarhalleen.

Coquebert oli pieni, erittäin kohtelias mies. Hän sanoi, että hän
aivan äskettäin oli naittanut tyttärensä, ja että hänellä senvuoksi
oli talossaan tyhjä vuode haavoitettua varten.

Hänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässään ja sen
päällä huopahattu, levitti hänen käskystään liinat tuon matalan
kamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin
ja saamaan levolle hänet. Sitten hän meni pappia noutamaan.

Sillä aikaa hra Coquebert tutki haavaa.

-- Kuten näette, sanoin minä hänelle, se on pieni ja siitä vuotaa
vain vähän verta.

-- Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, eikä lainkaan miellytä
minua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja
vuotaisi paljon verta.

-- Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, että teillä ei ole niinkään
huono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi.
Pahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin
mitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja
se paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä
haavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä
miestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä
pikemmin peräruiskun käyttäjältä?

-- Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. Mutta
minä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon
tutkia tämän.

-- Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.

-- Kärsivällisyyttä! sanoi hän. -- Täytyy ensin pestä se, ja minä
odotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.

Kunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja
sangen kovalla äänellä:

-- Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä
on ollut pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.

-- Mitä sanotte, kunnon mestarini?

-- Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. -- Tulkitsen tunteita,
jotka ovat tilani mukaisia.

-- Vesi on lämmintä, sanoi parturi. -- Pitäkää tätä maljaa vuoteen
vieressä. Tahdon pestä haavan.

Sillä aikaa kuin hän siveli kunnon mestarini rintaa kuumassa vedessä
kastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva
Coquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessään.

-- Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. -- Olin menossa
viinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen
Kristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta,
jättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri
kuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin Jumalan tahto
täytettävä.

Sitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:

-- Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä
aituukseeni? Valkoviini voi odottaa, ei ole paha, jos se hiukan
mätäneekin, ja pikkuinen sade tekisi sen vain runsaammaksi ja
paremmaksi. Mutta punaviini on heti korjattava.

-- Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. -- Minulla on
tarhassani viinirypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet
auringolta vain pilaantuakseen sateessa.

-- Ah, sanoi kirkkoherra, kosteus ja kuivuus ovat kaksi viinin
vihollista.

-- Juuri niin, sanoi parturi. -- Mutta nyt minun on tutkittava vamma.

Näin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.

-- Oh! Pyöveli! huusi potilas.

-- Muistakaa, sanoi kirkkoherra, että meidän Vapahtajamme antoi
anteeksi pyöveleilleen.

-- He eivät olleet partureita, sanoi apotti.

-- Se on ilkeä sana, virkahti kirkkoherra.

-- Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon
mestarini. -- Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut
toisen kerran minut. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.

-- Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra.

-- Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, olla siitä välittämättä.
Ei pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain
hourivat.

-- Coquebert, sanoi kirkkoherra, tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy
ymmärtää sairaita, silloin kun he syntinsä tunnustavat, sillä
moni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko
elämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin
hänelle.

-- Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.

-- Hyvä kirkkoherra, lausuin minä puolestani. -- Hra apotti Coignard,
minun kunnon mestarini, ei houri ollenkaan. On liiankin totta, että
hänet on tappanut eräs juutalainen, nimeltä Mosaïde.

-- Siinä tapauksessa, vastasi kirkkoherra, tulee hänen siinä
nähdä Jumalan erikoinen laupeus, joka on sallinut hänen saada
perikatonsa niiden myöhäisen sukulaisen kädestä, jotka hänen
poikansa ristiinnaulitsivat. Tapa, millä kaitselmus tässä maailmassa
ilmoittaikse, on aina ihmeteltävä. Herra Coquebert, voinko mennä
viinitarhalleni?

-- Te voitte mennä sinne, kirkkoherra, sanoi parturi. -- Haava ei
tosin näytä hyvältä, mutta se ei ole myöskään niitä, jotka heti
vievät hengen. Tämäntapaiset haavat, kirkkoherra, leikkivät potilaan
kanssa kuin kissa hiiren kanssa ja sen leikkiessä voi voittaa aikaa.

-- Sepä hyvä, sanoi kirkkoherra. -- Kiittäkäämme Jumalaa, poikani,
että hän antaa teille elinaikaa. Mutta elämä on epävarma ja
ohimenevä. Tulee olla aina valmis se jättämään.

Kunnon mestarini vastasi vakavasti:

-- Olla maan päällä kuin ei olisikaan täällä, omata kuin ei
omaisikaan, sillä tämän maailman muoto on haihtuvainen.

Kirkkoherra otti vasunsa ja saksensa ja virkkoi:

-- Vielä enemmän kuin puvustanne ja silkkinauhastanne, jotka näin
tällä jakkaralla, tunnen teidän sanoistanne, poikani, että olette
kirkon mies ja vietätte hurskasta elämää. Oletteko saanut pyhän
vihkimyksen?

-- Hän on pappi, sanoin minä, hän on jumaluusopin tohtori ja
kaunopuheisuuden professori.

-- Mistä hiippakunnasta? kysyi kirkkoherra.

-- Séez'n hiippakunnasta Normandiasta, joka on Rouenin arkkipiispan
alainen.

-- Kuuluisa hengellinen piirikunta, sanoi kirkkoherra, mutta paljon
nuorempi ja vähemmän mainehikas kuin Reimsin hiippakunta, jossa minä
olen pappina.

Ja hän meni. Hra Jérôme Coignard vietti päivänsä levollisesti. Jahel
tahtoi valvoa yön sairaan luona. Jätin kello yhdentoista korvissa
hra Coquebertin talon ja lähdin hakemaan tyyssijaa itselleni hra
Gaulardin ravintolasta. Torilla kohtasin hra d'Astaracin, jonka varjo
kuutamossa ulottui melkein sen laidasta toiseen. Hän laski kätensä
olalleni, kuten hänen tapansa oli, ja lausui minulle ainaisella
juhlallisuudellaan:

-- On aika, poikani, että vahvistan sydäntänne. Vain sitä varten olen
seurannut Mosaïdea. Näen, että peikot teitä hirveästi ahdistavat.
Nuo pienet maan henget ovat käyneet kimppuunne, pettäneet teitä
kaikenkaltaisilla harhakuvilla, vietelleet tuhansilla valheilla ja
saaneet teidät vihdoin taloni jättämään.

-- Ah, jalo herra, vastasin minä, tosi on, että olen jättänyt talonne
ilmeisellä kiittämättömyydellä, jota pyydän teiltä anteeksi. Mutta
minua ahdistivat poliisit eivätkä peikot. Ja kunnon mestarini on
murhattu. Se ei ole harhakuva.

-- Olkaa varma, jatkoi suurmies, että keijut, joiden salaisuudet hän
on ilmaissut, ovat onnettoman apotin kuolettavasti haavoittaneet.
Hän on siepannut eräästä kaapista muutamia keijujen tekemiä kiviä,
jotka näiltä olivat jääneet epätäydellisiksi ja olivat loistonsa
ja puhtautensa puolesta vielä kaukana timantista. Tuo ahneus ja
varomattomasti lausuttu sana _Agla_ ovat heitä enimmän suututtaneet.
Ja tietäkää, poikani, että filosofien on mahdotonta hillitä tuota
helposti vihastuvaa väkeä kostossaan. Olen yliluonnollista tietä
ja myöskin Kritonin kertomuksen kautta saanut tiedon tuosta
pitkäkyntisestä pyhyydenloukkauksesta, jonka avulla hra Coignard
julkeassa itserakkaudessaan luuli pääsevänsä sen taidon jäljille,
millä salamanterit, keijut ja gnomit kypsyttävät aamukasteen ja
muuttavat sen salaa kristalleiksi ja timanteiksi.

-- Ah, jalo herra, vakuutan teille, että se ei suinkaan ollut hänen
tarkoituksensa ja että hänen tiellä saamansa tikarinisku tuli tuon
kauhean Mosaïden kädestä.

Nämä sanat eivät ollenkaan miellyttäneet hra d'Astaracia, joka
vaatimalla vaati minua moisista puheista lakkaamaan.

-- Mosaïde, lisäsi hän, on kyllin taitava kabbalisti saavuttaakseen
vihollisensa, ilman että hänen on tarvis juosta heidän jäljestään.
Tietäkää, poikani, että jos hän olisi tahtonut tappaa hra
Coignardin, hän olisi tehnyt sen helposti ja salatieteen keinoilla
omasta kamaristaan käsin. Huomaan, ettette tunne vielä tieteen
ensimmäisiä perusteita. Totuus on, että tuo oppinut mies, saatuaan
uskolliselta Kritonilta tiedon sisarentyttärensä paosta, istui
kärryihin saadakseen kiinni hänet ja tuodakseen hänet takaisin
huoneensa taloutta hoitamaan. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin,
jos hän olisi huomannut tuon onnettoman tytön sielussa pienimmänkin
katumuksen ja parannuksen säteen. Mutta nähtyään, että tämä oli
kokonaan jo paheen pauloissa, hän katsoi paremmaksi vain hylätä
hänet ja kirota hänet globien, tähtipyörien ja Hesekielin petojen
nimessä. Sen teki hän juuri minun omien silmieni nähden noissa
kaleesikärryissä, joista hän ei poistu koko matkalla, ettei hänen
olisi pakko käyttää kristittyjen vuodetta ja ruokapöytää. Vaikenin
moisten haaveilujen hämmästyttämänä. Mutta tuo erinomainen mies puhui
minulle niin kaunosanaisesti, että se väkisinkin vaikutti minuun.

-- Miksi, hän sanoi, te ette salli ajattelijan mielipiteiden valistaa
itseänne? Mitä te, poikani, voitte asettaa minun viisauteni rinnalle?
Ottakaa huomioon, että teidän viisautenne on kooltaan pienempi kuin
minun eikä eroa siitä laadultaan. Teille kuten minullekin esiintyy
luonto ilmiöiden äärettömyytenä, joita on opittava tuntemaan ja
järjestämään ja jotka muodostavat sarjan hieroglyfeja. Te erotatte
helposti monta näistä merkeistä ja annatte niille kullekin
jonkin merkityksen. Mutta te olette liian taipuvainen tyytymään
arkipäiväiseen ja kirjaimelliseen ettekä etsi kylläksi ihannetta ja
vertauskuvaa. Kuitenkaan ei maailma ole käsitettävissä muuten kuin
vertauskuvan muodossa, ja kaikki, mitä me näemme luonnossa, on vain
kuvakirjoitusta, jota useimmat ihmiset tavaavat sitä ymmärtämättä.
Kavahtakaa, poikani, ammumasta ja määkimästä tuota yleiskieltä,
niiden oppineiden tapaan, joita akatemiat ovat täynnä. Vastaanottakaa
ennemmin minulta kaiken tietämisen avain. Hän vaikeni hetkeksi ja
jatkoi tuttavallisemmalla sävyllä:

-- Rakas poikani, viholliset, jotka eivät ole ollenkaan niin
pelättäviä kuin keijut, ajavat takaa teitä. Teidän salamanterinne on
ilman erikoista vaivaa teidät peikoista vapauttava, niin pian kuin
pyydätte häntä sitä tekemään. Toistan teille tulleeni tänne Mosaiden
kera vain antaakseni teille nämä hyvät neuvot ja kehoittaakseni teitä
palaamaan luokseni, missä yhteinen työmme teitä odottaa. Ymmärrän,
että tahdotte viimeiseen saakka auttaa onnetonta opettajaanne. Annan
teille täyden luvan siihen. Mutta palatkaa senjälkeen vitkastelematta
minun talooni. Hyvästi! Käännyn vielä tänä yönä takaisin Parisia
kohden tuon suuren Mosaïden kera, jota olette niin väärin epäillyt.

Lupasin tehdä kaikki, mitä hän tahtoi, ja sain vihdoin uupuneet
raajani majatalon kehnolle vuoteelle, mihin vaivuin tuskan ja
väsymyksen voivuttamana.



19.


Seuraavan päivän valjetessa palasin haavurin luo ja löysin
Jahelin istumasta kunnon mestarini vuoteen ääressä, selkä suorana
olkituolilla, pää mustaan vaippaan verhottuna, tarkkaavaisena,
vakavana ja alttiina kuin laupeudensisar. Hra Coignard nukkui
voimakas punerrus kasvoillaan.

-- Yö ei ole ollut hyvä, lausui Jahel matalalla äänellä minulle. --
Hän on houraillut, hän on laulanut, hän on nimittänyt minua sisar
Germaineksi ja tehnyt minulle sopimattomia esityksiä. Minä en ole
niistä loukkautunut, mutta se todistaa hänen sielunsa häiriötä.

-- Ah! huudahdin minä, ellette olisi pettänyt minua, Jahel, ja
lähtenyt kiertämään maita mantereita tuon aatelismiehen kanssa, ei
kunnon mestarini nyt makaisi tuossa rinta puhkaistuna.

-- Ystävämme onnettomuus, vastasi hän, onkin ainoa, mikä tuottaa
minulle kalvavia tunnonvaivoja. Sillä muu tässä asiassa ei kannata
ajattelemista, enkä ymmärrä, Jacques, kuinka te voitte sitä tällä
hetkellä ajatella.

-- Ajattelen aina sitä, vastasin minä.

-- Minä puolestani, sanoi hän, en ajattele sitä ollenkaan. Te itse
luotte enemmän kuin kolme neljäsosaa tuskastanne.

-- Mitä sillä tarkoitatte, Jahel?

-- Tarkoitan, ystäväni, että jos minä annoinkin kuteet, te luotte
loimet tuskaanne, ja että mielikuvituksenne moninkertaistuttaa
yksinkertaisen tosiseikan. Vannon, että tälläkään hetkellä minä
tuskin muistan itse sitä yhtä neljäsosaa, mikä teitä murhettaa. Ja
te mietitte niin itsepintaisesti tuota asiaa, että kilpailijanne
esiintyy elävämpänä teidän mielessänne kuin minun. Älkää enää
ajatelko sitä, vaan sallikaa minun antaa ohravettä apotille, joka
herää juuri.

Samassa hra Coquebert lähestyi vuodetta haavurilaatikkoineen, teki
uuden siteen ja virkkoi ääneen, että haava oli jo paranemaan päin.
Sitten hän veti minut syrjään ja sanoi:

-- Voin vakuuttaa teille, hyvä herra, että tuo kunnon apotti ei
ole kuoleva saamastaan iskusta. Mutta totta puhuen minä pelkään,
että hän ei ole kestävä niitä keuhkopussin pistoksia, jotka haava
on aiheuttanut. Hänellä on nyt kova kuume. Mutta tuossa tulee
kirkkoherra.

Kunnon mestarini tunsi hänet varsin hyvin jälleen ja kysyi
kohteliaasti häneltä hänen vointiaan.

-- Voin paremmin kuin viiniköynnökseni, vastasi kirkkoherra. --
Sillä madot ja hyönteiset ovat koko sadon tärvelleet, vaikka
Dijonin papisto järjesti tänä vuonna niitä vastaan kauniin saaton
risteineen ja lippuineen. Mutta lienee pakko järjestää ensi vuonna
vielä kauniimpi saatto ja polttaa enemmän vahaa. Käy varmaan myös
välttämättömäksi, että tuomiokapituli vielä kerran julistaa pannaan
hyönteiset, jotka hävittävät viinirypäleitä.

-- Arvoisa kirkkoherra, lausui kunnon mestarini, sanotaan, että te
naurattelette naisia viinitarhoissanne. Hyi, eihän se enää kuulu
teidän iällenne. Nuoruudessani himoitsin minäkin, kuten te, noita
samoja luontokappaleita. Mutta ikä on tehnyt minut paljon paremmaksi,
ja olen joskus antanut nunnan mennä hänelle mitään sanomatta. Te,
arvoisa kirkkoherra, menettelette toisin tyttöjen ja pullojen
suhteen. Mutta te teette vielä pahemmin, kun ette lue messuja, joista
teille on maksettu, ja näpistätte kirkon omaisuutta. Te olette
moniavioinen ja käytte epäiltävää kauppaa autuuden asioilla.

Nuo sanat vaikuttivat kirkkoherraan tuskallisen hämmästyttävästi.
Hänen suunsa jäi auki ja hänen poskensa putosivat surullisesti alas
molemmin puolin hänen leveitä kasvojaan:

-- Mitä halpamaisia syytöksiä sitä pyhää säätyä vastaan, jonka
pukua kannan! hän huokasi vihdoin, silmänsä kattoa kohti kohottaen.
-- Kuinka hän haasteleekaan, niin lähellä Jumalan tuomioistuinta!
Oh, herra apotti, sopiiko teidän puhua noin, teidän, joka olette
viettänyt hurskasta elämää ja tutkinut niin monta kirjateosta?

Kunnon mestarini nousi kyynärpäänsä varaan. Kuume vaikutti, että hän
sai jälleen, vaikka surullisesti vääristettynä, tuon hyväntahtoisen
leikkituulen, jota me ennen olimme hänessä niin rakastaneet.

-- Tosi on, hän sanoi, että olen tutkinut muinaiskansojen
kirjailijoita. Mutta en ole läheskään niin lukenut mies kuin Séez'n
piispan toinen kappalainen. Vaikka hän oli aasi ulkonaisesti ja
sisällisesti, hän oli paljon suurempi lukija kuin minä. Sillä hän oli
kierosilmäinen ja voi katsomalla ristiin lukea kahta sivua samalla
kertaa. Mitäs siitä sanot, kurja pappihuijari, vanha naispukki,
joka kiimailet kuutamossa? Kuules, kirkkoherra, sinun ystävättäresi
on noita-akan näköinen. Hänellä on leuassa parranhaiven: hän on
parturi-välskärin vaimo. Parturi itse on aika aisankannattaja, ja
se on oikein moiselle homunculukselle, jonka korkein lääketaito on
käytellä peräruiskua.

-- Herra Jumala! Mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert. -- Hänellä
on varmaan piru lihassaan.

-- Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, mutta
en kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.

-- Huomaan, sanoi kirkkoherra, että meillä on oleva enemmän vaivaa
kuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun
johdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia,
joita en aluksi oivaltanutkaan. Hän käyttää papille ja potilaalle
tuiki sopimattomia puheenparsia.

-- Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.

-- Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, se voi
viedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia
vastaan, joita voidaan hengellisen säädyn miehelle asettaa.
Tahdon kuitenkin huomenna palata häntä manaamaan, sillä minä
tunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä
häntä kohtaan. Mutta olen kaikissa tapauksissa hyvin huolissani
hänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun
viinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert,
muistakaa sanoa siitä sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän
sairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia,
Coquebert!

Seuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme
toivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen
vuoteessaan. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä
lempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli
häntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan
pikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla
viikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän
lepäsi kalpeana, silmät sanomattomasta kauhusta päässä pyörivinä,
väristen ja kalistellen hampaitaan.

-- Kas siinä, hän huusi, on tuo vanha villipeto! Hän on Juudas
Iskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olevalle
noita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja
hänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet!...
Hän tappaa minut! Minun on kylmä!

Hetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli
liian lämmin.

-- Minua kovin janottaa, hän sanoi. -- Antakaa viiniä! Ja kylmää
sen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon
jäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.

Oli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.

-- Tehkää se pian! hän sanoi vielä kerran rouva Coquebertille.
-- Mutta älkää olko yhtä yksinkertainen kuin Séez'n tuomiokirkon
kellonsoittaja, joka mennen hakemaan kaivosta sinne panemiaan
pulloja huomasi varjonsa vedessä ja rupesi huutamaan: "Ohoi, hyvät
herrat, tulkaa sukkelaan minua auttamaan! Sillä tuolla alhaalla on
antipodeja, jotka juovat meidän viinimme, ellemme tässä laita toista
komentoa."

-- Hän on leikkisä, sanoi rouva Coquebert. -- Mutta vielä äsken hän
puhui minusta tuiki sopimattomia. Jos olisin pettänyt Coquebertin,
en olisi sitä tehnyt ainakaan kirkkoherran kanssa, hänen ikänsä ja
säätynsä tähden.

Kirkkoherra tuli samassa tuokiossa.

-- Kas niin, herra apotti, hän kysyi kunnon mestariltani, missä
mielentilassa te tänään olette? Mitä uutta?

-- Jumalan kiitos, vastasi hra Coignard, ei ole mitään uutta minun
sielussani. Sillä varokaa uutuuksia, kuten sanoo Pyhä Krysostomus.
Älkää poiketko tuntemattomille poluille, sillä kun kerran on alkanut
harhailla, harhailee aina enemmän. Olen tehnyt tuon surullisen
kokemuksen. Ja olen joutunut eksyksiin lähdettyäni raivaamattomia
teitä taivaltamaan. Olen kuunnellut omia neuvojani ja ne ovat vieneet
minut syvyyteen. Olen vaivainen syntinen, arvoisa kirkkoherra. Minun
vikojeni paljous painaa maahan minut.

-- Se oli kauniisti puhuttu, lausui kirkkoherra. -- Jumala itse panee
sanat teidän huulillenne. Tunnen niistä hänen tyylinsä, jota on
mahdoton jäljitellä. Ettekö tahdo, että jouduttaisimme jälleen hiukan
sielunne pelastusta?

-- Mielelläni, sanoi hra Coignard. -- Sillä minun syntini nousevat
minua vastaan. Näen kohoavan suuria ja pieniä syntejä, punaisia ja
mustia syntejä. Näen tulevan alhaisia syntejä, kahdareisin koirien ja
sikojen selässä, ja taas toisia lihavia ja aivan alastomia, joilla on
valtavat pakarat, nisät kuin nahkaleilit, vatsat isoissa poimuissa
riippuen.

-- Onko mahdollista, sanoi kirkkoherra, että teillä on niin tarkat
silmät? Mutta jos teidän syntinne, poikani, ovat sen näköisiä kuin
sanotte, on ehkä parempi jättää ne lähemmin kuvailematta ja katua
niitä vain sisällisesti.

-- Ettehän vaatine siis, arvoisa kirkkoherra, lausui apotti, että
kaikki syntini olisivat kauniita kuin Adonis? Mutta jättäkäämme se.
Ja te, parturi, antakaa minulle jotakin juotavaa. Tunnetteko te hra
de la Musardièren?

-- En tietääkseni, vastasi hra Coquebert.

-- Siispä tietäkää, sanoi kunnon mestarini, että hän oli hyvin
naisiin menevä.

-- Juuri sillä alalla, huomautti kirkkoherra, on pirulla erittäin
edullinen ote ihmisten suhteen. Mutta mihin te tahdoitte tulla,
poikani?

-- Olette pian sen näkevä, sanoi kunnon mestarini. -- Hra de la
Musardière sopi erään piian kanssa lemmenkohtauksesta, jonka piti
tapahtua tallissa. Piika meni sinne ja herra päästi hänet takaisin
samana kuin hän oli tullutkin. Tiedättekö miksi?

-- En tiedä, vastasi kirkkoherra. -- Mutta puhukaamme jostakin muusta.

-- Älkäämme suinkaan, sanoi hra Coignard. -- Tietäkää, että tuo herra
varoi makaamasta häntä, sillä hän pelkäsi siittävänsä hevosen, josta
hän olisi saanut vastata rikoslain edessä.

-- Oh! sanoi parturi, hänen olisi tullut pikemmin pelätä siittävänsä
aasin.

-- Epäilemättä! sanoi kirkkoherra. -- Mutta nämä asiat eivät
ollenkaan vie meitä eteenpäin paratiisin tiellä. Olisi parasta
jälleen palata hyvälle polulle. Te puhuitte meille äsken niin
mieltäylentävästi!

Kunnon mestarini ei vastannut, vaan rupesi laulamaan korkealla
äänellä:

    -- Viistoista vietiin nuorta naista
    kuningas Ludvigille maistaa,
    tillillllilii,
    viisitoista, jotka tempun ties,
    tillililli, ties.

-- Jos tahdotte laulaa, poikani, sanoi kirkkoherra, laulakaa ennemmin
joku kaunis burgundilainen joululaulu. Se on samalla virkistävä ja
pyhittävä teidän sieluanne.

-- Mielelläni, vastasi kunnon mestarini. -- Guy Barozai on tehnyt
lauluja, jotka niiden näennäisestä kansanomaisuudesta huolimatta ovat
minulle timanttia jalommat ja kultaa kalliimmat. Esimerkiksi tämä:

    Kun kylmät tuikki tähdet taivaan,
    niin Jeesus syntyi ihmisvaivaan,
    ja aasit, härjät hengellänsä
    lämmitti häntä seimessänsä.
    Ma tiedän, Franskan maassa moni
    on aasi, härkä ynnä koni,
    mi ei sen vertaa tehnyt ole,
    ei tehnyt Franskan maassa moni.

Välskäri, hänen vaimonsa ja kirkkoherra toistivat yhdessä laulaen:

    -- Ma tiedän, Franskan maassa moni
    on aasi, härkä ynnä koni,
    mi ei sen vertaa tehnyt ole,
    ei tehnyt Franskan maassa moni.

Ja kunnon mestarini jatkoi heikommalla äänellä:

    -- Mut kauneinta on kertoa,
    kun syömättä ja juomatta
    noin teki aasit, härjät työtä
    tallissa pitkin talviyötä.
    Ma tiedän, Franskan maassa moni
    käy silkkiloimi aasi, koni,
    mi ei sen vertaa tehnyt ole,
    ei tehnyt Franskan maassa moni.

Sitten putosi hänen päänsä vuoteelle eikä hän laulanut enää.

-- Tässä kristiveljessä, sanoi kirkkoherra, on hyvää, on paljon
hyvää, ja äsken tunsin minäkin mieleni ylentyneeksi hänen kauniista
lauselmistaan. Mutta hän huolettaa minua edelleen, sillä kaikki
riippuu viimeisestä hetkestä, eikä voi tietää, mitä kopan pohjalla
on. Jumala hyvyydessään on jättänyt meidän autuutemme yhden ainoan
tuokion varaan. Ja vielä tulee tuon tuokion olla meidän viimeisemme,
joten kaikki riippuu vain yhdestä ainoasta minuutista. Siihen
verraten on koko muu elämä mitätön. Juuri siksi minä niin pelkään
tämän sairaan puolesta, josta pirut ja enkelit näyttävät niin
raivoisasti taistelevan. Mutta meidän on luotettava lujasti Jumalan
laupeuteen.



20.


Kaksi päivää kului näin vaakalaudan julmasti vaappuessa. Sitten
vaipui kunnon mestarini syvän väsymyksen tilaan:

-- Ei ole toivoa enää, kuiskasi minulle hra Coquebert. -- Nähkää,
minkä vaon hänen päänsä on tehnyt pielukseen ja miten hänen nenänsä
on ohentunut.

Ja todellakin oli kunnon mestarini nenä, joka vielä äsken oli ollut
iso ja punainen, nyt enää vain lyijynsinisen, käyrän veitsenterän
kaltainen.

-- Poikani Paistinkääntäjä, hän sanoi minulle äänellä, joka oli vielä
voimakas ja täyteläinen, mutta jonka sävy oli aivan outo minulle, --
tunnen, että minulla on vain vähän enää elettävänä. Mene noutamaan
tuota kunnon kirkkoherraa, että ripittäisin itseni hänelle.

Kirkkoherra oli viinitarhassaan. Minä juoksin sinne.

-- Viini on korjattu, hän sanoi, ja sato on ollut runsaampi kuin
toivoinkaan. Menkäämme siis tuota miespoloista auttamaan.

Saatoin hänet kunnon mestarini vuoteen ääreen. Sitten me jätimme
hänet yksin kuolevan kanssa. Hän astui ulos kammiosta tunnin kuluttua:

-- Voin vakuuttaa teille, että hra Jérôme Coignard kuolee mitä
ihmeteltävimmän nöyryyden ja hurskauden mielentilassa. Tahdon nyt
hänen pyynnöstään ja hänen palavaan hartauteensa katsoen antaa
hänelle pyhän sakramentin. Sillä aikaa kuin minä puen päälleni
messupaidan ja kasukan, on rouva Coquebert ehkä hyvä ja lähettää
sakaristoon sen lapsen, joka auttaa minua joka aamu pikkumessussa, ja
järjestää huoneen hyvän Jumalan vastaanottamista varten.

Rouva Coquebert lakaisi kamarin, levitti valkean peiton vuoteen
päälle ja sijoitti päänpohjiin pienen, liinalla katetun pöydän.
Sitten hän asetti sille kaksi kynttilää, jotka hän sytytti, ynnä
vihkivedellä täytetyn savimaljan, missä pyökinoksa uiskenteli.

Pian me kuulimme kuoropojan kellon kilisevän tiellä, sisälle astui
ristiä kantava lapsi ja valkeihin vaatteisiin puettu pappi, käsissään
pyhä sakramentti. Jahel, hra d'Anquetil, hra ja rouva Coquebert ja
minä lankesimme polvillemme.

-- _Pax huic domui_ [rauha tälle huoneelle], sanoi pappi.

-- _Et omnibus habitantibus in ea_ [ja kaikille sen asukkaille],
vastasi kuoropoika.

Sitten kirkkoherra pirskoitti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa
yli.

Hän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:

-- Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?

-- Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. -- Annan anteeksi
murhaajalleni.

Senjälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:

-- _Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi_ [Katso, Jumalan
karitsa, joka pois ottaa maailman synnit]. Kunnon mestarini vastasi
huokaisten:

-- Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja
tuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne
itsessäni mitään hyvää, mikä voisi siihen rohkaista minua? Kuinka
kutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut
loukkaus Sinun lempeille silmillesi?

Ja hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden
vallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin
äänekäs nenänniisto häiritsivät.

Tultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini
viittasi minua vuodettaan lähestymään ja sanoi heikolla, mutta
selkeällä äänellä:

-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hylkää minun esimerkkini mukaan
kaikki hulluuteni aikana antamani järjen opetukset, hulluuden,
joka kesti, ah, yhtä kauan kuin elämäni. Pelkää naisia ja kirjoja,
sillä ne houkuttelevat sinun sielusi velttouteen ja ylpeyteen. Ole
nöyrä hengessä ja sydämessä. Jumala antaa vähäisille kirkkaamman
ymmärryksen kuin mihin oppineet voivat sinua valistaa. Hän on
kaiken tiedon alkulähde. Poikani, älä kuuntele niitä, jotka minun
tavallani rikkiviisastelevat hyvän ja pahan olemusta. Älä anna heidän
puheittensa kauneuden ja terävyyden liikuttaa itseäsi. Sillä Jumalan
valtakunta ei ole sanoissa, vaan hyveessä.

Hän vaikeni väsyneenä. Tartuin hänen käteensä, joka lepäsi
peitteellä, suutelin sitä ja kastelin kyynelilläni. Sanoin hänelle,
että hän oli meidän opettajamme, meidän ystävämme ja meidän isämme ja
että minä en voisi elää ilman häntä.

Hän vietti yönsä niin rauhallisesti, että aloin jo toivoa
epätoivossani. Tuo tila kesti hänessä vielä seuraavan päivänkin.
Mutta illan suussa hän alkoi käydä levottomaksi ja puhua niin
epäselviä sanoja, että ne jäävät kokonaan Jumalan ja hänen väliseksi
salaisuudeksi.

Puoliyön aikaan hän vaipui syvään horrokseen, eikä kuulunut enää
muuta kuin keveä kahina, minkä hänen vuoteen liinoja raappivat
kyntensä synnyttivät. Hän ei tuntenut meitä enää.

Kello kahden ajoissa hän alkoi korahdella. Hänen rintansa käheä
ja katkonainen hengitys oli niin äänekästä, että se kuului kauas
kyläraitille ja täytti minun korvani siinä määrin, että olin
kuulevinani sen vielä monta päivää tuon onnettoman yön perästä.
Aamunkoitossa hän teki kädellään merkin, jota me emme voineet
ymmärtää, ja päästi syvän huokauksen. Se oli hänen viimeisensä. Hänen
kasvonsa saivat kuolemassa sen neron arvoisen majesteetillisuuden,
joka ennen oli niitä elävöittänyt ja jonka perikato jää iäti
korvaamattomaksi.



21.


Vallars'in kirkkoherra toimitti hra Jérôme Coignardille juhlalliset
hautajaiset. Hän lauloi kuolinmessun ja antoi synninpäästön.

Kunnon mestarini kannettiin kirkon vieressä olevaan hautuumaahan. Ja
hra d'Anquetil piti illalliset Gaulardin majatalossa kaikille, jotka
olivat olleet läsnä pyhässä toimituksessa. Siellä juotiin nuorta
viiniä ja laulettiin burgundilaisia kansanlauluja.

Seuraavana päivänä hra d'Anquetil ja minä menimme kiittämään
kirkkoherraa hänen hurskaasta vaivastaan.

-- Ah, sanoi tuo pyhä mies, tuo apotti on meitä suuresti lohduttanut
mieltäylentävällä kuolemallaan. Olen nähnyt vähän kristityitä,
jotka ovat kuolleet niin ihmeteltävässä mielentilassa, ja olisi
sopivaa ikuistaa sen muisto kauniilla hautakirjoituksella. Te olette
kumpikin, hyvät herrat, kyllin oppineita siinä onnistuaksenne, ja
minä puolestani otan tehtäväkseni piirrättää suureen, valkeaan kiveen
vainajan epitafiumin, teidän määräämänne tavan ja asun mukaan. Mutta
muistakaa, kun panette kiven puhumaan, että se ei kuuluta muuta kuin
Jumalan kunniata.

Vakuutin hänelle, että tekisin sen parhaan taitoni mukaan, ja hra
d'Anquetil puolestaan lupasi antaa miellyttävän ja sorean leiman
kirjoitukselle.

-- Tahdon tehdä sen ranskalaisilla säkeillä, hän sanoi, käyttäen hra
Chapellen runoutta esikuvanani.

-- Olkoon menneeksi! sanoi kirkkoherra. -- Mutta ettekö ole utelias
näkemään viinipuserrintani? Viini tulee hyvää tänä vuonna, ja sato,
jonka olen saanut, on riittävä itseäni ja palvelijatartani varten.
Ah, ellei matoja olisi ollut, me olisimme saaneet vielä enemmän.

Illallisen jälkeen hra d'Anquetil pyysi kirjoitusneuvoja ja rupesi
ranskalaisia säkeitä sommittelemaan. Sitten hän heitti luotaan kynän,
paperin ja mustetolpon.

-- Paistinkääntäjä, hän sanoi, olen saanut syntymään vain kaksi
säettä enkä sittenkään ole varma, että ne ovat hyviä. Tässä ne ovat,
sellaisina kuin olen keksinyt ne:

    "Tässä lepää herra Coignard,
    kuolla kaikkien täytyy maar."

Vastasin hänelle, niissä olevan ainakin sen hyvän puolen, että ne
eivät kolmatta vaatineet.

Kulutin koko yön latinankielistä hautakirjoitusta sepittäen. Siitä
tuli tämän-näköinen:

            D. O. M.

           Hic jacet
    In spe beatae aeternitatis
    DOMINUS HIERONYMUS COIGNARD.
            Presbyter

    Quondam in Bellovacensi Collegio
    Eloquentiae Magister eloquentissimus
    Sagiensis Episcopi Bibliothecarius solertissimus
    Zozimi Panopolitani ingeniosissimus
               Translator
    Opere tamen immaturata morte intercepto
    Pertit enim cuni Lugdunum peteret
         Judea manu nefandissima
    Id est a nepote Christi carnificum
            In via trucidatus
             Anno Aet. LII:o.

    Comitate fuit optima doctissimo comitu
               Ingenio sublimi
    Facetiis jucundus sententiis plenus
             Donorum Dei laudator
    Fide devotissima per multas tempestates
             Constanter munitus
        Humilitate sanctissima ornatus
          saluti suae magis intentus
    quam vano et fallaci hominum judicio
            Sic honoribus mundanis
               nunquam quaesitis
           sibi gloriam sempiternam
                    meruit.

Joka merkitsee:

              TÄSSÄ LEPÄÄ
        iäisen autuuden toivossa
         HERRA JÉRÔME COIGNARD,
                 pappi,
    muinoin kaunopuheisuuden professori
    mitä kaunopuheisin Beauvais'n kollegiossa,
    Séez'n piispan innokas kirjastonhoitaja,
    Zozimos Panopolilaisen mainio kääntäjä,
        jonka työn hän jätti kesken,
    koska hänet korjasi ennenaikainen kuolema.
        Näin tappoi hänet Lyonin tiellä
          juutalaisen syyllinen käsi,
    näin jälkeläinen Kristuksen pyövelien
                hänet tappoi
                52-vuotiaana.

    Hän oli käytöksessään miellyttävä,
                opissa ylväs,
    täys lauselmia ja viisautta hymyilevää.
    Hän kiitti Luojaa hänen töissään,
           kautt' elon myrskyjen
    hänen uskonsa säilyi järkkymättä.
    Hän oli nöyrä kuin kristityn tulee,
    hän huolehti enemmän autuudestaan
    kuin ihmisten turhasta tuomiosta,
              näin kysymättä
              maailman kunniaa
    hän hankki kunnian kuolemattoman.



22.


Kolme päivää kunnon mestarini kuoleman jälkeen hra d'Anquetil päätti
jälleen lähteä matkalle. Vaunut olivat korjatut. Hän antoi määräyksen
postikuskeille olla valmiina seuraavan päivän aamulla. Hänen seuransa
ei ollut koskaan minua miellyttänyt. Nykyisessä surullisuuden
tilassani se oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Ajatus
seurata häntä ja Jahelia oli käynyt minulle sietämättömäksi. Päätin
etsiä jonkin toimen itselleni Tournus'ssa tai Mâconissa ja elää
siellä piilossa, siksi kuin myrsky olisi tauonnut ja minulle olisi
mahdollista palata Parisiin, missä tiesin vanhempieni minua avosylin
odottavan. Ilmoitin hra d'Anquetilille tämän suunnitelmani ja pyysin
anteeksi häneltä, etten voinut seurata häntä etemmäksi. Hän koetti
ensin pidättää minua ystävällisyydellä, joka oli minulle sangen
odottamaton, mutta suostui sitten mielellään erooni. Jahel teki
enemmän vaikeuksia. Mutta luonnostaan järkevänä hän käsitti pian ne
syyt, jotka pakottivat minua jättämään hänet.

Yöllä ennen lähtöäni Jahel ja minä menimme torille hengittämään
raitista ilmaa, sillä aikaa kuin hra d'Anquetil joi ja pelasi korttia
parturi-välskärin kanssa. Kukkien tuoksu ja sirkkojen laulu kohosi
kohti hämäräistä taivaankantta.

-- Kaunis yö, sanoin Jahelille. -- Vuosi tuo tuskin mukanaan monta
yhtä kaunista. Kenties en ole elävä tämän veroista koskaan elämässäni.

Kylän kukkivan kirkkomaan liikkumattomat nurminotkot levisivät meidän
edessämme ja kuu paistoi valkeana tummien turpeiden hautakummuille.
Meissä molemmissa syntyi samalla aikaa ajatus mennä sanomaan hyvästit
ystävällemme. Paikan merkkinä, missä hän lepäsi, oli pehmeään multaan
pistetty, kyynelten kostuttama risti. Paasi, johon piti tulla
hänen hautakirjoituksensa, ei ollut vielä pystytetty. Me istuimme
vieretysten ruohistoon. Salaisen ja luonnollisen halun voittamina me
vaivuimme toistemme syliin siinä, varmasti vakuutettuina, että meidän
suudelmamme eivät loukkaisi ystävän muistoa, jonka syvä viisaus oli
tehnyt niin suvaitsevaiseksi inhimillisille heikkouksille.

Äkkiä Jahel kuiskasi korvaani, jonka lähellä juuri hänen suunsa oli:

-- Näen hra d'Anquetilin, joka tarkkaavaisena katselee tännepäin
kirkkomaan muuria vasten nojaten.

-- Voiko hän nähdä meidät tässä pimeydessä? kysyin minä.

-- Hän näkee ainakin valkeat hameeni, vastasi hän -- Se riittänee
luullakseni kiihoittamaan hänen haluaan nähdä enemmän.

Ajattelin jo paljastaa miekkani ja puolustaa niitä kahta oliota,
jotka tällä hetkellä olivat vielä miltei yksi. Jahelin tyyneys
kummastutti minua. Ei hänen äänessään eikä hänen liikkeissään ollut
vähintäkään pelkoa havaittavissa.

-- Menkää, hän sanoi, paetkaa, älkääkä pelätkö minun puolestani!
Tämä on yllätys, jota olen melkein toivonut. Hän alkoi väsyä. Tämä
on erinomainen keino herättää jälleen hänen himojaan ja lietsoa
hänen lempeään. Menkää! Jättäkää minut! Ensi tuokio on oleva vaikea
minulle, sillä hän on väkivaltainen luonnostaan. Hän varmaan lyö
minua, mutta siitä on seuraava, että olen vain sitä rakkaampi
hänelle. Hyvästi!

-- Ah, huudahdin minä, miellyittekö minuun, Jahel, vain
kiihoittaaksenne kilpakosijani himoja?

-- Ihmettelen, että tekin rupeatte kanssani riitelemään! Menkää,
sanon minä!

-- Kuinka? Jättää teidät tällä tavoin?

-- Se on pakko, hyvästi! Älköön hän tavatko teitä täältä. Tahdon
kyllä herättää hänessä mustasukkaisuutta, mutta en liiaksi. Hyvästi,
hyvästi!

Tuskin olin loitonnut eräitä askeleita hautojen labyrintissa, kun
hra d'Anquetil, joka jo oli tullut kyllin lähelle tunteakseen
rakastajattarensa, rupesi huutamaan ja kiroilemaan niin, että
kaikki kylän vainajat olisivat voineet herätä siitä. Olin jo
syöksymäisilläni pelastamaan Jahelin hänen raivoltaan. Luulin, että
hän tappaisi tytön. Hiivinkin jo hänen avukseen hautakivien varjossa.
Mutta eräiden minuuttien kuluttua, joiden aikana pidin tarkkaavasti
silmällä heitä, näin hra d'Anquetilin tyrkkivän häntä jo mukaansa
kirkkomaalta ja saattavan takaisin Gaulardin majataloon siksi
rauhallisena, että katsoin Jahelin yksinäänkin ja ilman minun apuani
voivan hänet kokonaan lepyttää.

Astuin kammiooni, sittenkuin he olivat päässeet omaansa. En nukkunut
koko yönä, mutta kun aamunkoitossa kurkistin uutimien raosta ulos,
näin heidän kulkevan majatalon pihan poikki toisilleen ilmeistä
ystävyyttä osoittaen.

Jahelin lähtö lisäsi suruani. Oikaisin itseni mahalleni keskelle
huonetta ja itkin iltaan asti kasvot käsissäni.



23.


Tässä elämäni kadottaa olosuhteiden sille antaman mielenkiinnon,
kohtaloni muodostuu luonteeni mukaiseksi eikä tarjoa enää mitään
erikoista. Jos jatkaisin muistelmiani, voisi kertomukseni pian ruveta
tuntumaan typerältä. Lopetan sen siis muutamin sanoin. Vallars'in
kirkkoherra antoi minulle suosituskirjeen, jonka avulla pääsin
kahdeksi kuukaudeksi erään Mâconin viinikauppiaan palvelukseen.
Sitten kirjoitti isäni, että hän oli järjestänyt juttuni ja että voin
vaaratta palata Parisiin.

Otin heti kyydin sinne ja matkustin eräiden nahkapoikien kanssa.
Sydämeni sykki haljetakseen, kun näin jälleen Saint-Jacques-kadun,
Saint-Benoît-le Bétournén torninkellon, ynnä _Kolmen Neitseen_ ja hra
Blaizot'n _Pyhän Katarinan_ katukilvet.

Äitini itki minut nähdessään, minä itkin, me syleilimme ja itkimme
jälleen. Isäni, joka suurella kiireellä oli rientänyt _Pienestä
Bakkoksesta_, lausui minulle lempeällä arvokkaisuudella:

-- Poikani Jacquot, en tahdo salata sinulta, että olin sinulle
sangen äkäinen, kun kersantit tulivat _Kuningatar Hanhenjalkaan_
sinua vangitsemaan tai, ellei sinua löytyisi, viemään minut sinun
sijastasi. He eivät tahtoneet ottaa mitään järkisyitä varteen, vaan
viittailivat siihen suuntaan, että minulla olisi aikaa selittäytyä
vankilassa. He etsivät sinua hra de la Guéritauden nostaman
kanteen vuoksi. Kuvittelin ensin mitä hirveimpiä asioita sinun
epäsäännöllisyyksistäsi. Mutta saatuani kirjeittesi kautta tietää,
että kysymys olikin vain pikkusynneistä, oli ainoa ajatukseni nähdä
jälleen sinut. Olen monta kertaa neuvotellut _Pienen Bakkoksen_
kapakan isännän kanssa keinoista, millä painaa alas asiasi. Hän
vastasi aina minulle: "Mestari Léonard, menkää tuomarin luokse iso
kukkaro täynnä kultarahoja kädessänne, ja hän on pesevä teidän
poikanne puhtaaksi kuin lumi." Mutta kultarahat ovat täällä
harvinaisia eikä minun talossani ole kanaa, hanhea tai ankkaa, joka
munisi kultaisia munia. Saan olla tyytyväinen, jos ansaitsen nykyään
siipikarjallani sen verran, että tuli pysyy vireillä takassani.
Onneksi juolahti hurskaan ja kunnioitettavan äitisi päähän mennä
hra d'Anquetilin äidin luo, jonka tiesimme toimivan samasta jutusta
syytetyn poikansa hyväksi. Sillä minä huomaan, poikani Jacquot,
että olet tehnyt konnankujeesi aatelisessa seurassa, ja minulla on
sydän kyllin paikallaan tunteakseni, mikä kunnia siitä lankeaa koko
perheemme yli. Äitisi pyysi päästä siis rouva d'Anquetilin puheille,
joka asuu omassa talossaan Faubourg Saint-Antoinessa. Hän oli
pukeutunut hienosti kuin messuun mennäkseen. Ja rouva d'Anquetil otti
hänet vastaan hyväntahtoisesti. Äitisi on hurskas nainen, Jacquot,
mutta hänellä ei ole paljoa seuratottumusta ja hän aloitti puheensa
päistikkaa ja sopimattomasti. Hän sanoi: "Armollinen rouva, meidän
iällämme ei meillä, paitsi Jumalaa, ole enää muuta kuin lapsemme."
Niin ei olisi pitänyt sanoa tuolle ylhäiselle naiselle, jolla vielä
on rakastajia.

-- Ole vaiti, Léonard, huudahti äitini. -- Rouva d'Anquetilin
käytös minua kohtaan on sinulle tuiki tuntematon, enkä liene niin
hullusti puhunut hänelle, koska hän vastasi: "Olkaa huoleti, rouva
Ménétrier, olen toimiva teidän poikanne hyväksi aivan kuin omanikin.
Luottakaa uutteruuteeni." Ja tiedät kyllä, Léonard, että saimme ennen
täyttä kahta kuukautta senjälkeen varman tiedon, että poikamme voi
turvallisesti palata Parisiin.

Me illastimme hyvällä ruokahalulla. Isäni kysyi, aioinko jäädä hra
d'Astaracin palvelukseen. Vastasin, että kunnon mestarini iäti
valitettavan kuoleman jälkeen minulle ei ollut mieluista enää
palata aatelismiehen luo, joka suosi julmaa Mosaïdea ja maksoi
vain kauniilla puheilla palvelijainsa palkat. Isäni esitti silloin
ystävällisesti, että palajaisin vanhaan toimeeni paistinvarrasta
kääntämään.

-- Näinä viime aikoina, sanoi hän, olin uskonut tuon toimen veli
Angelle, mutta hän suoritti sen huonommin kuin koiramme Miraut,
vieläpä huonommin kuin sinäkin. Etkö tahtoisi, poikani, istua jälleen
paikallesi jakkaralle lieden nurkkaan?

Äitini, jolta oppimattomuudestaan huolimatta ei suinkaan puuttunut
arvostelukykyä, kohotti olkapäitään ja sanoi:

-- Hra Blaizot, joka pitää _Pyhän Katarinan kuvan_ kirjakauppaa,
tarvitsee puotipoikaa. Siihen toimeen, poikani Jacquot, sinä sovit
kuin sormi sormikkaaseen. Sinä olet hyvätapainen ja osaat käyttäytyä
sivistyneesti. Juuri niitä avuja kysytään raamattujen myyjältä.

Menin heti etsimään paikkaa hra Blaizot'lta, joka ottikin minut
palvelukseensa.

Olin tullut viisaaksi onnettomuuksistani. Pidin kunniassa työtäni
sen halpuudesta huolimatta, suoritin sen säntillisesti ja käyttelin
luutaa ynnä tomuhuiskua isäntäni tyytyväisyydeksi.

Velvollisuuteni oli tehdä vieraskäynti hra d'Astaracin luona. Lähdin
heti aamiaisen jälkeen suurta alkemistia katsomaan marraskuun
viimeisenä sunnuntaina. Matka on pitkä Saint-Jacques-kadulta
Hietakuoppain ristin luo, eikä almanakka valehtele ollenkaan
ilmoittaessaan, että päivät ovat lyhyet marraskuussa. Oli jo pimeä,
kun saavuin Rouleen, ja musta sumu peitti aution tien. Ajatukseni
olivat sangen surulliset tallustaessani synkkää taivaltani.

-- Ah, sanoin itselleni, pian on vuosi kulunut siitä kuin ensi kerran
kuljin tätä samaa, silloin lumista tietä kunnon mestarini seurassa,
joka nyt lepää eräässä Bourgognen kylässä, viinikukkulan rinteellä.
Hän nukahti iäisen elämän toivossa. Ja samaa on jokaisen toivottava
niin oppineen ja viisaan miehen esimerkin mukaan. Jumala varjelkoon
minua koskaan epäilemästä sielun kuolemattomuutta! Mutta on kuitenkin
itselleen tunnustettava, että kaikki, mikä koskee tulevaista elämää
ja toista maailmaa, kuuluu noihin käsittämättömiin totuuksiin, joihin
uskotaan, ilman että ne meitä liikuttavat, ja joissa ei ole mitään
makua eikä mehua, niin että me nielemme ne aivan huomaamattamme.
Minua puolestani ei lohduta ajatus, että saan kerran nähdä jälleen
hra apotti Coignardin paratiisissa. Varmaan hän ei siellä ole oleva
enää entisellään. Varmaan on hänen keskustelemuksiltaan siellä
puuttuva se rattoisuus, jonka ajalliset olosuhteet aiheuttivat.

Näitä miettien näin äkkiä edessäni punaisen loimun, joka peitti
puolen taivaankantta. Usma punertui siitä pääni päälle saakka, ja
tuo kajastus näytti väreilevän keskuksessaan. Paksu savu sekoittui
ilman sumuihin. Minussa syntyi heti pelko, että d'Astaracin linna
paloi. Kiirehdin askeleitani ja huomasin pian, että pelkoni oli
aivan oikeutettu. Äkkäsin Hietakuoppain pikimustan ristin edessäni,
keskellä tulitomua, ja näin melkein samalla myös linnan, jonka kaikki
ikkunat leimusivat kuin kutsuen synkkiin juhlapitoihin. Pieni,
viheriä puutarhaportti oli rikottu. Kuiskailevia, kauhistuneita
varjoja liikkui puistossa. Ne olivat Neuillyn kauppalan asukkaita,
jotka olivat rientäneet sinne uteliaisuudesta ja tarjotakseen
apuaan. Eräät heistä linkosivat ruiskulla vesisuihkuja, jotka
säkenöivänä sateena putosivat palavaan pätsiin. Paksu savupatsas
kohosi linnan päältä. Hiiliä ja tuhkaa satoi ympärilleni, ja huomasin
pian, että pukuni ja käteni kävivät mustiksi. Epätoivo täytti
minut ajatellessani, että tuo tulinen, ilman täyttävä pöly oli nyt
ainoa jäännös niin monesta kauniista kirjasta ja kallisarvoisesta
käsikirjoituksesta, jotka olivat kunnon mestariani ilahduttaneet,
kenties jäännöstä myös Zozimos Panopolilaisesta, johon me yhdessä
elämämme ylevimpinä hetkinä olimme työmme uhranneet.

Olin nähnyt kuolevan hra apotti Jérôme Coignardin. Tällä kertaa olin
näkevinäni itse hänen sielunsa, hänen säkenöivän ja lempeän sielunsa,
muuttuvan tuhkaksi tuon majesteetillisen kirjaston keralla. Tunsin,
että samalla hävisi osa itsestäni. Viriävä tuuli lietsoi tulipaloa,
ja liekkien ääni oli kuin ahmivien leukojen ruske.

Huomasin erään Neuillyn miehen, joka oli vielä mustempi kuin minä
ja paitahihasillaan, sekä kysyin häneltä, olivatko hra d'Astarac ja
hänen palvelijansa pelastuneet.

-- Kukaan, sanoi hän, ei ole päässyt linnasta, paitsi erästä vanhaa
juutalaista, jonka on nähty pakenevan kääryineen suolle päin.
Hän asui vartijan talossa rannalla ja oli vihattu syntyperänsä
ynnä eräiden rikosten vuoksi, joista häntä epäiltiin. Lapset
ahdistelivat häntä. Ja paetessaan hän putosi Seineen. Hänet saatiin
ylös kuolleena, mutta vielä kuolemassa hän painoi povelleen erästä
noitakirjaa ja kuutta pientä kultakuppia. Te voitte törmällä nähdä
hänet keltaisessa vaipassaan. Hän on hirveä, silmät selällään.

-- Ah, vastasin minä, tuon lopun hän oli ansainnut rikoksillaan.
Mutta hänen kuolemansa ei herätä elävien joukkoon opettajien
parhainta, jonka hän on murhannut minulta! Sanokaa vielä: onko nähty
hra d'Astaracia?

Samassa tuokiossa kuin sitä kysyin, kuulin lähelläni erään noista
liikkuvista varjoista päästävän tuskanhuudon:

-- Katto putoaa!

Näin silloin kauhistuen hra d'Astaracin suuren, mustan hahmon
juoksevan pitkin räystästä. Alkemisti huusi korkealla äänellä:

-- Minä nousen tulen siivillä jumalallisen elämän ihanuuteen.

Näin hän sanoi. Äkkiä katto syöksyi alas hirvittävällä pauhinalla ja
vuorenkorkuiset liekit peittivät salamanterien ystävän.



24.


Kenenkään rakkaus ei kestä pitkää eroa. Jahelin muisto, alussa niin
sydäntä polttava, vaaleni vähitellen, eikä minulle jäänyt hänestä
vihdoin muuta kuin eräänlainen epämääräinen ärtymys, joka ei edes
yksinomaan häneen kohdistunut.

Hra Blaizot vanheni. Hän vetäysi Montrougeen, jossa hänellä oli pieni
maatalo, ja möi minulle varastonsa elinkautista eläkettä vastaan.
Päästyäni hänen jälkeensä _Pyhän Katarinan kuvan_ omistajaksi ja
valantehneeksi kirjakauppiaaksi otin luokseni isäni ja äitini, joiden
paistintupa ei enää viime aikoina tahtonut kannattaa. Olin ruvennut
pitämään vaatimattomasta myymälästäni ja rupesin sitä huolellisesti
koristamaan. Naulasin sen oville vanhoja venetsialaisia karttoja
ja vertauskuvallisilla piirroksilla kaunistettuja väitöskirjoja,
jotka epäilemättä ovat koristeina vanhanaikaisia ja kirjavia, mutta
miellyttävät opillisten harrastusten ystäviä. Tietoni eivät ole
liiaksi vahingoittaneet liikettäni, koska olen osannut sangen hyvin
ne salata. Ne olisivat olleet minulle paljon enemmän vastukseksi, jos
olisin ollut kirjankustantaja, kuten Marcus Mikael Rey, ja pakotettu
hänen tavallaan elättämään itseäni yleisön typeryydellä.

Teen kauppaa, kuten sanotaan, klassillisilla kirjailijoilla, ja se
tavara on käypää tämän oppineen Saint-Jacques-kadun varrella, jonka
monista vanhoista ja kuuluisista paikoista minun kerran tekisi
mieleni kirjoittaa. Parisin ensimmäinen kirjanpainaja perusti sinne
kunnioitettavan liikkeensä. Veljekset Cramoisy, joita Guy Patin
nimittää Saint-Jacques-kadun kuninkaiksi, ovat siellä julkaisseet
useimmat meidän historioitsijoistamme. Ennenkuin Collège de France
oli rakennettu, pitivät kuninkaan luennoitsijat Pierre Danès,
François Votable ja Ramus siellä esitelmiään eräässä vajassa, jota
kantajien ja pesijättärien riidat kaiuttivat. Ja kuinka unohtaa Jean
de Meung, joka eräässä tämän kadun pikkutalossa sommitteli _Ruusun
romaanin_? [Jacques Paistinkääntäjä ei tietänyt, että François
Villon asui Saint-Jacques-kadun varrella, Saint-Benoît'n luostarin
läheisyydessä, _Viheriä portti_ nimisessä talossa. Hra Jérôme
Coignardin oppilas olisi epäilemättä mielellään muistellut tuota
vanhaa runoilijaa, joka samoin kuin hänkin tunsi monenlaisia ihmisiä.]

Olen ihastunut koko talooni, joka on vanha ja varmaan goottilaiselta
ajalta, kuten näkyy sen kapean päädyn ristikkäisistä puuhirsistä,
sen kahdesta toistensa yli puskevasta kerroksesta ja vinosta,
sammaltuneesta tiilikatosta. Kummassakin kerroksessa on vain yksi
ikkuna. Alemmassa niistä on ympäri vuotta kukkia. Sen pieliä pitkin
kulkevat rihmat, joita myöten keväisin kiertokasvit ja intialainen
nousuruoho kiipeävät. Äitini kylvää ja kastelee niitä.

Se on hänen huoneensa ikkuna. Hänet voi nähdä kadulta, kun hän
lukee sen ääressä rukouksiaan suurilla kirjasimilla painetusta
kirjastaan, Pyhän Katarinan kuvan alla. Ikä, hurskaus ja äidillinen
ylpeys ovat luoneet jotakin ylhäistä hänen olentoonsa, ja kun näkee
hänen vahankeltaiset kasvonsa korkean, valkean päähineen alta, voisi
vannoa, että hän on rikas porvarisrouva.

Myöskin isäni on vanhetessaan saanut ryhtiinsä jotakin
majesteetillista. Koska hän pitää raittiista ilmasta ja
ruumiinliikkeestä, käytän häntä kantamaan kirjoja kaupungille. Käytin
tuohon toimeen ensin veli Angea, mutta hän pyysi almuja ostajiltani,
suutelutti heillä pyhäinjäännöksiään, varasti heidän viinejään,
hyväili heidän piikojaan ja jätti puolet kirjoistani kaikkiin
kaupunginosan katuojiin. Minun täytyi mitä pikimmin erottaa hänet
virastaan. Mutta kunnon äitini, jolle hän on uskottanut omaavansa
eräitä taivaaseenpääsylle välttämättömiä salaisuuksia, antaa hänelle
lientä ja viiniä. Hän ei ole mikään paha ihminen ja hän on lopulla
alkanut herättää minussa eräänlaista myötätuntoa.

Monet oppineet ja jotkut kaunosielut käyvät usein myymälässäni. Ja
se onkin ammattini suurimpia etuja, että näin pysyn jokapäiväisessä
seurustelussa etevien henkilöiden kanssa. Niiden joukossa,
jotka useimmin tulevat selailemaan uusia kirjojani ja pitämään
tuttavallista kanssakäymistä keskenään, on historioitsijoita, yhtä
oppineita kuin Tillemont, hengellisiä puhujia, yhtä kaunosanaisia
kuin Bossuet, jopa Bourdaloue, koomillisia ja traagillisia
runoilijoita, jumaluusoppineita, joiden tapojen puhtaus on yhtä suuri
kuin heidän oppinsa luotettava, arvossa pidettyjä espanjalaisten
novellien tekijöitä, mittausoppineita ja ajattelijoita, jotka kuten
Descartes kykenevät maailmankaikkeuden laskemaan ja punnitsemaan.
Ihailen heitä, nautin heidän pienimmästäkin sanastaan. Mutta kukaan
heistä ei mielestäni vedä nerokkuudessa vertoja kunnon mestarilleni,
jonka niin onnettomasti kadotin Lyonin tiellä. Kenessäkään heistä
minä en tapaa tuota ajatuksen kuvailematonta hienostusta, tuota
lempeää ylevyyttä, tuota sielun hämmästyttävää runsautta, aina
avointa ja virtailevaa, kuin niiden purojen marmoriset uurnat,
joita nähdään puutarhoissa. Kenessäkään heistä minä en löydä tuota
tiedon ja siveyden tyhjentymätöntä lähdettä, jossa minulla oli onni
virvoittaa nuoruuttani. Kenessäkään heistä minä en näe sen sulon, sen
viisauden ja sen ajatusvoiman varjoakaan, jotka loistivat hra Jérôme
Coignardin olennosta. Pidän häntä rakastettavimpana nerona, mikä
milloinkaan on maan päällä kukoistanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningatar Hanhenjalan ravintola" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.