Title: Salaperäinen nainen
Author: Collins, Wilkie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salaperäinen nainen" ***


SALAPERÄINEN NAINEN

Kirj.

Wilkie Collins


Suom. Niilo Lehto



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1921.

Juusela & Levänen kirjapaino ja kirjansitomo.



I.


"Hoi! Tallirenki hoi! Hoi!"

"Rakas ystäväni, minkätähden et soita soittokelloa?"

"Ei ketään ole pihalla. Kummallista. Huuda vielä toistamiseen!"

"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"

Toinen huutoni kaikuu tyhjässä pihassa, eikä kukaan herää -- huutoni ei
vaikuta mitään. Minun voimani ovat lopussa, en tiedä mihin on
ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan
tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä
kiinni, ja lisäksi on vielä eräs nainen, josta minun myöskin on
pitäminen huolta. Vielä on minun lisättävä, että toinen hevosista ontuu
ja että nainen on minun vaimoni.

Te kenties kysytte, kuka minä olen.

Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään, ei
kukaan tule tervehtimään meitä. Sallikaa minun siis esitellä itseni ja
vaimoni.

Minä olen Percy Fairbank -- englantilainen herrasmies -- neljänkymmenen
vuoden vanha -- ei mitään virkaa -- maltillinen valtiollisissa
kysymyksissä -- pituudeltani keskinkertainen -- valkoverinen --
luonteeltani tasainen -- rikas.

Vaimoni on ranskalainen. Hän oli neiti Clotilde Delarge, kun meidät
ensikerran toisillemme esiteltiin hänen isänsä talossa Ranskassa.
Rakastuin häneen -- en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy
rakkauteeni oli se, ettei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan.
Saattaa olla, että minä sen vuoksi rakastuin häneen, koska kaikki
ystäväni sanoivat minulle, että juuri hän oli se nainen, joka minun
sopi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs
Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka,
tumma; lisäksi heikkohermoinen, helläsydäminen, romantillinen; kaikissa
mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen
huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä sitä sen paremmin kuin
tekään. Jollain kummallisella tavalla me sovimme toisillemme. Me olemme
olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta -- ja ainoa puute on, ettei meillä
ole lapsia? Minä en tunne mielipiteitänne, mutta minä pidän
avioliittoani onnellisena -- ylimalkaan.

Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet
ravintolan pihaan, ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja
pidellä hevosia?

Enimmäkseen me asumme Ranskassa -- siinä maatalossa, jossa minä ja
vaimoni ensimmäisen kerran näimme toisemme. Joskus muutteeksi käymme
ystäviemme luona Englannissa. Me olemme juuri sellaisella matkalla.
Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja omistaa mitä
kauneimman kartanon Sommersetshiressä. Me olemme saapuneet hänen
Fairleigh Hall nimiseen taloonsa metsästysajan loppupuolella.

Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan -- päivänä, joka on määrätty
merkkipäiväksi kalenterissamme -- ovat koirat kokoontuneet Fairleigh
Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta
ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet sellaista kunniaa;
sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä siitä
lukua. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme, ja me
rakastamme raikasta kevätaamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista
maakuntaa, joka kaikkialla ympäröi meitä. Niin kauan kuin metsästys
onnistuu, seuraamme me mukana. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu
-- kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljon kysytään, kun koirat
hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan
-- silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme
eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä
ravia pitkin polkua erääseen yhteismetsään. Me nelistämme metsän poikki
ja seuraamme erään toisen tien koukerruksia. Ratsastamme muutaman
pensasaidan yli, kuljemme kylän läpi ja saavumme kauniille kukkuloille.
Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä
iloisia kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme onnellisia
kuin lapset, alamme laulaa ranskalaista laulua -- kun silmänräpäyksessä
ilomme loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtonaiselle kivelle
ja kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta.
Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee eräs ikävä tosiasia
selville -- eläimen jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.

Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa
silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Emme voi muuta kuin
taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä
havaitsisimme kunnaan toisella puolella. Minä vaihdan vaimoni satulan
oman hevoseni selkään ja vaimoni nousee ratsaille. Hevoseni ei ole
tottunut kantamaan naisia, se kaipaa miehen säärien puristusta
kummallakin kyljellään; se tanssii ja potkii, hiekkaa pölyttäen. Minä
seuraan perässä sopivan matkan päässä hevoseni jaloista ja talutan
ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa maailmassa kuin
ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka
olivat hauskoja ja iloisia olentoja -- mutta en ole vielä koskaan
nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan olisi runnellut.

Puolisen tuntia hevoseni tanssittaa vaimoani polulla. Minä käydä
tepastelen jäljessä ja onneton hevonen kilkuttaa perässäni. Kun olemme
pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkamme erään
Sommersetin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan
miestä luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavoin astumatta
askeltakaan lähemmäksi. Minä karjaisen niin kovaa kuin suinkin voin,
kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.

"Neljätoista peninkulmaa. Antakaa äyri minulle juomarahaksi."

Siinä meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itse itsensä kuvasi!
Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan luonne!

Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia
inhimillistä talonpoikaisluonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle
silmänräpäyksenkään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on
loppumaisillaan.

"Me emme voi matkustaa kauemmaksi, emme kahta peninkulmaa pitemmälle
tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta
lurjukselta."

Minä otan shillingin taskustani ja näyttelen sitä auringonpaisteessa.
Shillingillä on kummallinen voima. Shillinki vetää kuin magneetti
talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmoitan hänelle, että me haluamme
saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takaisin
Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämä asiat ajetuiksi. Talonpoika
vastaa luoden silmäyksen shillinkiin.

"Varmaankin Underbridgessä."

"Pitkäkö sinne on matka?"

Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö matka Underbridgeen?" ja
naurahtaa kysymykselle. "Hihii!"

"Underbridge on arvatenkin lähellä, kunhan sinne vain osaisimme.
Tahdotteko ruveta oppaaksi?"

-- "Annatteko minulle juomarahaa?"

Minä nyökäytän päätäni myöntäväisesti ja näyttelen shillinkiä
kädessäni. Talonpoikaisäly alkaa nyt hoksata. Mies yhtyy meidän
surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta talonpoika ei
kertaakaan katsele häntä -- ja mikä vielä kummempaa, hän ei katsele
hevosianikaan. Hänen silmänsä on hänen sielunsa -- ja hänen sielunsa
ajattelee shillinkiä.

Me nousemme kukkulan huipulle, ja katso, tuossa toisella puolella
laaksossa on matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi
shillinkinsä ja antoi meidän omin päimme saada ravintolasta selkoa.
Minä olen luonteeltani kohtelias mies. Sanon "Hyvästi", kun erkanemme.
Opas katsoo minuun, pitäen shillinkiä hampaidensa välissä tutkiakseen,
onko raha oikea. "Hyvästi", vastaa hän karkealla äänellä -- ja kääntää
selkänsä ikäänkuin olisi loukkaantunut.

Kummallinen osoitus karttuvasta sivistyksestä! Ellen olisi nähnyt
Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien ihmisten
saarelle.



II.


Tultuamme kaupunkiin löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on
yksi ainoa katu, sekin autio; saman kadun keskipalkoilla on ravintola
-- vanha, heikko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla
olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki
suljettuina. Kukko ja kanat ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat
näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noita vanhoja
ravintoloita, joita oli siihen aikaan, kun vielä ajettiin kyydillä;
nythän meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen, holvatun
portin läpi pihalle, mutta emme täälläkään tapaa ketään, joka
tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tallia kohti; minä autan
vaimoani hänen laskeutuessaan hevosen selästä -- ja tässä me nyt olemme
siinä tilassa, kuin kertomuksen alussa mainittiin. Ei ole
soittokelloa. Ei kukaan vastaa huutoihini. Minä olen ihan
auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy pihan
poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä,
kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukaisee jokaisen oven, jonka ohi hän
kulkee ja kurkistelee sisälle. Minä puolestani olen hiukan huoahtanut
ja aion juuri kolmannen ja samalla viimeisen kerran huutaa tallirenkiä
-- kun äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua: "Percy! tule tänne!"

Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven
pihan päässä -- ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset
suureen sinkilään seinässä ja käyn vaimoni luokse. Hän on tullut aivan
kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.

"Jumala siunatkoon!" huudahtaa hän, "katsohan!"

Minä katsahdan ja mitä minä näen? Näen pienen, likaisen tallin, jossa
on kaksi pilttuuta. Toisessa seisoo hevonen syöden kaurojansa, toisessa
makaa mies, nukkuen pahnoilla.

Vanha, harmaapäinen olento, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen
sisäänpainuneet ryppyiset poskensa, hänen ohut harmaa tukkansa, hänen
kuiva, kellertävä ihonsa kertovat suruista ja vaivoista. Erinomaisen
kolkot nähdä ovat hänen kasvonsa, joita nykii tuskallinen hermojen
supistus suun toisella puolella. Minä kuulen hänen raskaasti
hengittävän, kun ensin katselen häntä. Hän vapisee ja huokailee unessa.
Tuo ei ole mikään suloinen näky -- ja vaistomaisesti minä käännän
katseeni kirkkaan auringon valaisemalle pihalle. Mutta vaimoni kääntää
minut jälleen tallin ovea kohden.

"Odota?" sanoo hän. "Odota, hän ehkä tekee sen toistamiseen!"

"Mitä sitten?"

"Hän puhui unissaan, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta.
Hiljaa! Nyt alkaa hän taasen." Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousee
istualleen kurjalla vuoteellaan. Hän puhuu nopeasti, kiivaasti
kuiskaten hampaidensa välistä:

"Herää! Herää! Murha!"

Hetkisen äänettömyys seuraa. Nukkuja liikuttaa verkalleen vasenta
kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee
itseään olkivuoteella, nostaa käsivartensa kurkusta ja ojentelee sitä
hiljakseen. Hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, jolle hän
kääntyi. Hän näkyy uneksivan, että hän pitää jotakin esinettä
kädessään, jonkun aseen terää; minä näen hänen huulensa taas alkavan
liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti
puristaen nyrkkiänsä.

Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissaan
-- tällä kertaa on puhe hyvin epäselvä.

"Vaaleanharmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmäluomi
hiukan alaspainunut; pellavankarvainen tukka, kullankeltaiseen
vivahtava -- aivan oikein, äitini! kauniit valkoiset käsivarret, pieni
naisen käsi, jonka sormien päät hiukan vivahtavat punaiseen -- puukko
-- tuo kirottu puukko -- ensiksi toiselle puolen, sitten toiselle --
mutta sinä naisperkele, missä on puukko?"

Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen
vääntelevän itseään oljilla. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja
hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.

Ne eivät katsele mitään, niissä ilmenee epäselvä vilahdus -- sitten ne
taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä --
mutta uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän nyt puhuu, on hänen
äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja -- ne lausutaan surullisesti ja
rukoilevasti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä
pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne
minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja toistaa vielä matalalla
äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulilleen. Hän ei puhu enää.

Nyt Vasta mrs Fairbank pääsee pelostansa. Suuri uteliaisuus valtaa
hänet. Tuo oljilla nukkuva kurja olento on vaikuttanut hänen
mielikuvitukseensa. Hän himoaa sanomattomasti jotakin romantillista.
Kärsimättömästi hän puristaa käsivarttani.

"Kuuletko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Missä ovat
ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja huutele uudelleen!"

Vaimoni on kotoisin etelä-Ranskasta. Etelä-Ranska synnyttää kauniita,
hehkuvasieluisia naisia.

Minä en sano sen enempää. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloni.
Nuorille miehille on tarpeen tietää, että on tilaisuuksia, jolloin
meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa vaan myöskin totella
vaimojamme.

Minä käännyn tallin ovelta totellakseni, kun huomaan olevani vastakkain
vieraan kanssa, joka meidän tietämättämme on hiipinyt luoksemme. Pieni,
punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät ilmaise mitään ja jonka
pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset, jotka ovat karkeasta
verasta, ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki.
Vaistomaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.

"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hieman
kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"

Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää vaimoni minut. Hän pyytää (kimeällä
äänellä, joka oli tarpeen isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää,
kuka tuo onneton on, joka nukkuu tallissa.

"Mistä hän on? Minkätähden hän puhuu unissaan niin kauheita asioita?
Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut
murhantekijättäreen. Minkälainen tuo nainen oli? Oliko hän tosiaan
tehnyt murhan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille
kaikki!"

Herra ravintolan isäntä kuuntelee uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on
lopettanut puheensa sitten vastaa hän nöyrästi:

"Hänen nimensä on Francis Raven. Hän on independentinen metodisti. Hän
täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.
Siinä on hänen elämänsä tarina."

Vaimoni tulinen, etelämainen luonne kuohahtaa ja hän polkee jalkaansa.

Ravintolan isäntä kääntyy poispäin ja katselee hevosia.

"Kaunis pari nuo hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko saada ne talliini?"

Minä vastaan päännyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä
vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.

"Minä herätän Francis Ravenin. Hän on independentinen metodisti. Hän
täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.
Siinä on hänen elämänsä tarina."

Kun ravintolan isäntä toistamiseen on lausunut tämän hauskan
kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme miten
hän aikoo herättää Francis Ravenin ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta
on tallin nurkassa; ravintolan isäntä ottaa sen käteensä -- käy
nukkuvan tallirengin kimppuun -- lyö miestä luudalla, aivan kuin tämä
olisi häkissänsä oleva petoeläin. Francis Raven hypähtää huudahtaen
ylös -- katselee hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella --
kohta hän kuitenkin malttaa mielensä -- ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi
ja nöyräksi palvelijaksi.

"Pyydän, rouva, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herra, nöyrimmästi
anteeksi."

Sekä hänen äänensä, että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi
yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää,
minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat
seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo tehdä hevosille.
Tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osoittaa, että hän on
taitava toimessaan.

Kiireesti ja tyynesti vie hän hevoset erääseen tyhjään talliin, tuo
sangollisen puolikuumaa vettä, ja laskee sitten ontuvan hevosen jalan
sankoon.

"Lämmin vesi kyllä helpoittaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin
jalan ympärille kääreitä."

Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja viisaasti; kaikki
mitä hän puhuu, on asiallista. Nyt hänessä ei näy olevan mitään
sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me äsken
kuulimme puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelko ja epäluulo
silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia kysymyksiä.



III.


"Täällä ei ole paljon tekemistä", sanon minä tallirengille.

"Hyvin vähän tekemistä, herra", vastaa tallirenki.

"Onko tuossa talossa ketään?"

"Se on tällä hetkellä aivan tyhjä, herra."

"Minä luulin, että talon kaikki ihmiset olivat kuolleet. Ei kukaan
kuullut minun huutojani."

"Isäntä on hyvin kuuro, herra, ja tarjoilija on jollakin asialla."

"Niin -- ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän
aikaan päivästä?"

Tallirengin kuihtuneet kasvot punehtuvat hiukan. Hänen silmänsä eivät
aluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskettaa
käsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme jotakin ilmi? Minä kysyn
toistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus
annetaan seuraavilla sanoilla:

"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muuten olisi tavannut minua
nukkumasta tähän aikaan päivästä."

"Tuiki väsynyt, kuinka niin? Te olette siis ollut raskaassa työssä?"

"En ole, herra."

"Mikä sitten väsytti teitä?"

Hän arvelee taasen ja vastaa vastahakoisesti:

"Minä olen valvonut koko yön."

"Olette valvonut koko yön? Mitä on siis tapahtunut täällä kaupungissa?"

"Ei mitään, herra."

"Onko kukaan sairas?"

"Ei kukaan, herra."

Tämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi
saada häntä vastaamaan sen enempää. Hän kääntyy pois päin ja alkaa
hoitaa hevosen jalkaa. Minä poistun tallista puhuakseni isännän kanssa
vaunuista, jotka veisivät meidät takaisin Fairleigh Halliin. Mrs
Fairbank jää vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun
minä poistun. Tämä silmäys sanoo suoraan: "Minäpä koen saada selville,
minkätähden hän on valvonut koko yön. Jätä hänet minun haltuuni."

Kysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja
kiesit. Isäntä voi kertoa pitkän jutun hevosesta ja kieseistä. Tämä
juttu on samanlainen kuin kertomus Francis Ravenista, -- sillä
eroituksella vain, että hevonen ja kiesit eivät kuulu mihinkään
uskonnolliseen puolueeseen.

"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kiesit
ovat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on
kasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylawiesta on tehnyt kiesit.
Hevonen ja kiesit ovat minun, ja tämä on niiden tarina."

Kun isäntä on keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän
panna hevosta valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut ulos
vajasta. Kun juuri olemme lopettamaisillamme toimemme, näkyy mrs
Fairbank. Muutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan.
Hän on sitonut hevosen jalan ja on nyt valmis kyyditsemään meitä
Fairleigh Halliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että
vaimoni on päässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa
syrjäpuoleen ja kysyn häneltä:

"No? Oletko saanut selville, minkävuoksi Francis valvoi koko yön?"

Mrs Fairbank rakastaa draamallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa
kysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää kuulijan
osanottoa tekemällä puolestaan kysymyksen:

"Monesko päivä on tänään, ystäväni?"

"Ensimmäinen päivä maaliskuuta."

"Ensimmäinen päivä maaliskuuta, Percy, on Ravenin syntymäpäivä."

Olen olevinani kiintynyt kertomukseen mutta se ei onnistu.

"Francis Raven", alkaa mrs Fairbank, "valvoo syntymäpäivänään aamuun
saakka, sillä hän pelkää mennä levolle."

"Minkätähden hän pelkää?"

"Sen vuoksi, että hän on hengenvaarassa."

"Niin, juuri syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Jokaisena
syntymäpäivänänsä."

Tässä vaimoni lopettaa kertomuksensa. Eikö hän ole saanut muuta
selville? Ei. Minä huomaan nyt olevani utelias saamaan tietää asiasta
jotakin. Kysyn innokkaasti, mitä tämä kaikki merkitsee. Mrs Fairbank
osoittaa salaperäisesti kiesejä, joiden luona Francis Raven (tähän
saakka tallirenki, nyt meidän ajurimme) seisoo ja odottaa meidän
nousevan rattaille. Kieseissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja
takana yhdelle hengelle. Vaimoni luo uuden varoittavan silmäyksen
minuun ja asettuu istumaan etuistuimelle.

Välttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin
kanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tai enemmänkin.
Tarvitseeko minun kertoa, mitä tästä seurasi. Olisi loukkaus teitä
kohtaan, jos sen tekisin. Sallikaa minun tarjota paikkani kieseissä
teille. Kertokoon Francis Raven omin sanoin teille hirveän historiansa!



IV.


Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun unessa sain ensimmäisen
ennustuksen elämäni suuresta tapauksesta.

Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette
istuvanne keskuudessamme pienessä asunnossamme Cambridgeshiressä
kymmenen vuotta sitten.

Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja
tätini mrs Chance istuivat pöydän ääressä. Molemmat naiset olivat
syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet lainkaan
toistensa näköisiä, sen verran kuin voin heitä muistaa. Äitini oli
elänyt kaiken ikänsä Englannissa, eikä puhunut sen enempää kuin
minäkään Skotlannin murretta. Tätini Chance ei ollut koskaan ennen
käynyt Skotlannin rajojen ulkopuolella, kunnes sitten miehensä kuoleman
jälkeen muutti asumaan äitini luo. Ja kun tätini aukaisi suunsa, sai
kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä
rohkenen sanoa, jos koskaan olette muutoin kuullut tuota kielimurretta
puhuttavan!

Meillä oli sattumalta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelunaihe.
Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei, aikoessani seuraavana aamuna
jalkaisin lähteä pitemmälle matkalle.

Seuraava aamu sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen aamu; matkani
tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääseen ylhäiseen taloon
lähimmässä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan ryhtyminen kolmen
viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän toimeen kuin kuka muu
tahansa. Perheemme hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia,
jossa hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon
aivan lapsuudesta asti. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä
tällaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia
elämäkerrassani, kuten pian tulette huomaamaan.

Äitiparkani vastusti kovasti matkalle lähtöäni.

"Sinä et mitenkään jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomisyöhön",
sanoi äitini. "Seurauksena on se, ettet tule nukkumaan kotona
syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet tuona yönä aina
nukkunut kotona. Minulle ei ole mieleen, Francis, että nyt tulet
olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivä, poikani -- ainoastaan päivä."

Minä puolestani olin kyllästynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut
suostua viipymään, kuten äitini olisi tahtonut. Päiväkin voi olla
suuriarvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada paikan.

"Muista kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älä pyydä
matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en petä sinua, äiti. Palaan kotia
huomisyöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini saadakseni ajaa
hevosella jonkun taipaleen."

Äitini pudisti päätään.

"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleeni -- se ei miellytä minua." Ei
mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme
molemmin puolin vakuuttaa ja houkutella toisiamme. Vihdoin päätimme
jättää asian ratkaisemisen tädilleni, mrs Chancelle.

Sillä aikaa kun me koetimme innokkaasti kumota toistemme väitteitä,
istui täti Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja
miettien itsekseen. Kääntäessämme katseemme häneen, hän näkyi heräävän.

"Te molemmat jätätte siis asiaan minun halvan ratkaisuni alaiseksi?"
sanoi täti lempeällä kielimurteellaan.

Me vastasimme kumpikin myöntävästi; tämän perästä täti Chance työnsi
ensin teekupit pöydältä syrjään ja otti sitten hameensa taskusta esille
kortit.

Älkää uskoko, että tämä tapahtui kevytmielisyydestä tai tarkoituksella
huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa
tulevaisuutta katsomalla korteista. Hän ei koskaan ryhtynyt mihinkään
toimeen kysymättä ensin korteilta neuvoa. Hän ei olisi voinut paremmin
osoittaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla, kuin hän
nyt osoitti. En sano tätä ollenkaan pilallani; minä ainoastaan
mainitsen sen tosiasian, että kortit jollakin käsittämättömällä tavalla
olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. Vielä
tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja
pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään
perustetta) luuli tätini jonkun kaitselmuksen vaikuttavan korttien
kautta.

"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein -- teetkö hyvin vai
pahoin, jos huomenna lähdet tai olet lähtemättä -- kaikesta tästä
antavat kortit tietoa sinulle. Me olemme kaikki kaitselmuksen alaisia.
Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan."

Kun äitini kuuli tämän, käänsi hän päänsä pois pahastuneena. Sisaren
mielipide korteista oli hänen mielestään miltei herjauksen veroinen.
Mutta äitini oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta
puhuakseni, miesvainajansa jälkeen perinyt 30 punnan vuotuisen
eläkkeen. Tämä oli suuriarvoinen lisä taloudessamme -- ja meidän
köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkinmoisella
kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle -- vaikka hän
ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennenkuin hän joutui
ahdinkoon -- kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti minut, Jumalan
kiitos, kaikista turhista ennakkoluuloista. Siihen aikaan ei juuri
mikään minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saada kuulla
kohtaloni, koska itsekin luotin kortteihin!

Tätini alkoi temppujen tekonsa, laskien pois kaikki seitsikkoa
huonommat kortit. Hän sekoitti muut kortit vasemmalla kädellään, jotta
se ennustaisi onnea; sitten hän jätti korttipakan minun
nostettavakseni.

"Vasemmalla kädellä, Francis -- muista se! Luota kaitselmukseen, mutta
älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"

Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt; sen
kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jäljellä
somasti laskettuina puoliympyrään tätini käteen. Kortti, joka sattui
olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan se,
joka oli edustavinaan minua.

"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän
korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille
kortille, joka sitten seuraa."

Tätini sulki silmänsä ikäänkuin hän lukisi ruokalukua ja piti silmäini
edessä seitsemännettä korttia. Minä mainitsin, mikä seitsemäs kortti
oli; -- patarouva. Tätini aukaisi taasen äkkiä silmänsä ja loi minuun
ilkeäjuonisen silmäyksen.

"Patarouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä ajattelet salaa jotakin
mustaveristä naista. Sinä, Francis?"

Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen
mieleensä johdu ajatella naisia -- ei musta- eikä valkoverisiä.
Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa
kartanossa, ja sanoin sen tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan
puhettani. "Joutavia! Sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele
häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella
mustaveristä naista? Minäkin olin kerran sellainen, ennenkuin hiukseni
kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis, ja katso korttia."

Minä tein niin. Seitsemän korttia oli pöydällä. Täti otti pois kaksi
kummastakin päästä -- ja käski minun sanoa, mitkä olivat molemmat
äärimmäiset niistä kuudesta kortista, jotka nyt olivat jäljellä
pöydällä. Ne olivat ristiässä ja ruutukakkonen. Täti loi silmänsä
kattoon hurskaan kiitollisuuden tunteella, joka suuressa määrässä kysyi
äitini kärsivällisyyttä. Ristiässä ja ruutukakkonen merkitsivät
ensinnäkin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin
tallirengin viran); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään
tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna); ja vihdoin kolmanneksi
rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka), joka toivoi pääsevänsä
taskuuni. Kun tätini näillä ennustavilla sanoilla oli lausunut
kohtaloni, kieltäytyi hän ennustamasta sen enempää. "Voi, poikaseni! On
kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin
ne jo ovat sanoneet. Lähde sinä huomenna tuonne komeaan kartanoon.
Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla
sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä
seuraavat. Sisareni poika, kun taskusi ovat täynnä rahoja, ethän sinä
suinkaan unohda Chance tätiäsi, joka kaitselmuksen avulla pitää
leskisäätyänsä kunniassa -- kolmella kymmenellä punnalla vuodessa."

Minä lupasin muistaa tätiäni, (joka sivumennen sanottuna oli tavattoman
rahanahne) siinä onnellisessa tilassa, jolloin tyhjät taskuni
vihdoinkin olisivat täynnä. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli
suostunut ottamaan sisarensa riidanratkaisijaksi meidän kesken, ja --
hänen sisarensa oli lausunut mielipiteensä minun edukseni. Äitini ei
sen enempää tehnyt vastaväitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua
katkerasti huoaten -- ja poistui huoneesta. Täti Chance pudisti
päätään.

"Pelkään, Francis, että äitiparallasi on ainoastaan pakanallinen
käsitys korteista!"

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdin matkalle. Katsahdin taakseni
mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini,
pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, näyttäen
patarouvaa siten yllyttääkseen minua matkaan. Minä heilutin kättäni
jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli
viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistakaa, että synnyin
maailmaan ensimmäisenä päivänä maaliskuuta kello kaksi aamulla.



V.


Nyt tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle
tapahtui matkalla.

Pääsin perille kartanoon sangen pian, vaikka matka olikin melko pitkä.
Ja heti sain huomata, että korttien ennustus ei pitäisi paikkaansa.
Henkilö, jonka tapasin portilla, ei ollut mustaverinen nainen, vaan
poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tässäkään
kohdassa eivät kortit liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä
naista, vaan kaksi -- eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen
maininnut, etten ole taikauskoinen, ja siinä olen puhunut totta. Mutta
minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin
hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti
Chancen ennustustaidon aivan häpeään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä
edelleen. Toinen mies oli jo aamupäivällä ollut kartanossa anomassa
tallirengin paikkaa ja oli sen saanut.

Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni -- kiitin hovimestaria -- ja lähdin
kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa jo
olin.

Ennenkuin palasin kotiin, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että
matka kotiini olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken
tehtyä uutta tietä. Saatuani täydelliset neuvot, jotka kerrattiin ja
selitettiin moneen kertaan, lähdin kävelemään ja kävelin yhtä mittaa,
kunnes tuli ilta, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran,
jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullen alkoi sataa ja
tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan
tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kahden ja puolen
peninkulman päässä kotoani. Ensimmäinen talo, jonka tapasin ja jossa
voin kysellä tietä, oli yksinäinen ravintola synkän metsän reunassa.
Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen miesparalle,
joka oli väsyksissä ja eksynyt, joka oli repinyt jalkojaan ja jolla
lisäksi oli sekä nälkä että jano. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä
hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin
ikävää, kun äitini turhaan sai odottaa minun palaavan. Mutta
majatalossa ei ollut ajoneuvoja saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut
käydä etemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi.
Olin hiukan pahoinvoipa ja päätin heti mennä nukkumaan.

Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi
nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua
leipää ja tuopin olutta. Minä en heti kohta mennyt levolle syötyäni
tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän
kanssa puhellen synkästä tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta
onnestani ja vihdoin hevosista ja kilpajuoksusta. En minä, ei
isäntäni eivätkä monet työmiehetkään, jotka eri ryhmissä istuivat
ravintolahuoneessa, lausuneet mitään, joka olisi voinut kiihoittaa
uteliaisuuttani tahi mielikuvitustani.

Vähän jälkeen kello yhdentoista suljettiin ravintola. Minä kävin
isännän mukana, pitäen kynttilää, kun hän salpasi ikkunaluukut ja ovet.
Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat teljet, salvat ja
ikkunaluukut olivat.

"Me olemme, kuten näette, melkein yksinämme täällä", sanoi ravintolan
isäntä. "Ei vielä koskaan kukaan ole yrittänyt murtautua tänne, mutta
eihän ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea tänne, olen
ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat arkoja ja palvelijatar
samoin. Vielä lasi olutta, ennenkuin menette levolle?" -- "Kiitos, ei!"
-- "Mutta minä en käsitä, kuinka niin kohtuullinen mies kuin te voitte
olla palveluksetta. -- Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä
tänä yönä, ja tulette näkemään, että vaimoni on koettanut parastaan,
jotta teillä olisi niin mukavaa kuin mahdollista. Mutta ettekö
laisinkaan enää halua juoda olutta." -- "Olkoon menneeksi! --"

Kello oli puoli yksitoista kun nousin portaita ylös makuuhuoneeseen. Se
sijaitsi talon takaosassa ja sen ikkuna oli metsään päin.

Minä suljin oveni, panin kynttilän pesukaapille ja rupesin makuulle.
Tuuli yhä vain puhalsi ja sen yksinäinen valitus metsässä tuntui
kaamealta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää
sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut aivan
kaltaiseni, tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla,
ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minun ei
siis tästä syystä tarvinnut pelätä saavani kauan valvoa pimeässä ja
kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.

Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja unen horroksessa
en tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.

Sitten en muista muuta kuin että heikko väristys kävi läpi ruumiini,
päästä jalkoihin saakka; tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, tuskan
jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys saattoi minut
vain levottomaksi, mutta tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Avasin
silmäni selko selälleen, jolloin mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.

Kynttilä oli palanut melkein loppuun, niistämätön kynttilän karsi oli
juuri pudonnut alas ja liekki sattui tällä haavaa olemaan kirkas ja
kyllin valaiseva.

Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä. Se
oli nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.

Olin kauhusta äänettömänä. Tuossa minä makasin pitäen silmäni
kiinnitettyinä naiseen ja tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja
katseli minua.

Nainen ei puhunut sanaakaan meidän tuijottaessamme toisiimme; jonkun
ajan kuluttua alkoi hän hiljalleen liikkua vuoteeni vasenta puolta
kohden..

Kynttilä valaisi hänet selvästi. Hän oli nuori, solakka nainen, hänen
hiuksensa olivat kellahtavat ja silmät vaalean harmaat; vasen
silmäluomi oli hiukan painuksissa. Minä huomasin kaiken tämän ja
painoin mieleeni, ennenkuin hän oli ehtinyt saapua vuoteeni luokse.
Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan vähääkään muuttamatta hän astui
kuulumattomin askelin vuoteeni viereen ja seisahtui päänaluksen
kohdalle, kohottaen puukon lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni
suojellakseni sitä, mutta kun näin hänen aikovan lyödä, heitin käteni
vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin,
kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvaakaan
olkapäästäni.

Minun silmäni katselivat naisen kättä -- minulla oli näet hiukan aikaa
tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois
patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitti
muutama ihokarva. Sormet olivat pienet naisen sormet, joiden kynsien
ympärystä vivahti veripunaiselle.

Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takaisin sängynjalan
luokse; siinä hän silmänräpäykseksi seisahtui ja katseli minua; sitten
hän meni sanaakaan sanomatta kuulumattomin askelin sängyn toiselle
puolelle, jossa minä makasin.

Tultuansa lähelle minua, nosti hän taas puukkonsa ja minä heittäysin
vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan
liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku sattunut minuun. Tällä kertaa
silmäsin puukkoa. Puukko oli noita suuria puukkoja, joita miehet
käyttävät leikatessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot
sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmasosaa puukon varresta, jonka
huomasin olevan pukin sarvea; se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin
puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.

Toistamiseen veti nainen puukon patjasta ulos ja kätki sen äkkiä
väljään hihaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katselemaan
minua. Minä näin hänet silmänräpäyksen tässä asennossa -- sitten putosi
loppuun palaneen kynttilän sydän kynttilänalustalle. Liekki muuttui
pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.

Vain silmänräpäys, -- ja sitten leimahti sammuva kynttilänsydän
viimeisen kerran. Silmäni olivat yhä luotuina sängyn oikealle puolelle,
kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka miten koitin tähystää, en
voinut enää eroittaa mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.

Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin kuinka sydämeni tykytti; kuulin
tuulen surulliset huokaukset metsässä; saatoin nousta vuoteeltani ja
herättää asukkaat, ennenkuin nainen ehtisi päästä pakoon.

"Murha! Herätkää! Murha!"

Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kai tullut ja mennyt sitä tietä.

Ovi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, silloin kuin
panin maata.

Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen oven
ulkopuolella ja aukaisin oven. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen
palavaa kynttilää toisessa, pyssyä toisessa kädessä.

"Mikä nyt?" sanoi hän luoden vihaisen silmäyksen minuun.

Minä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.

"Nainen puukko kädessä. Huoneessani. Kaunis vaaleahiuksinen nainen.
Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla."

Isäntä nosti ylemmäksi kynttilän ja tarkasteli minua kiireestä
kantapäähän.

"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta."

"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui
sänkyyn. Katsokaa vain niin näette."

Isäntä meni heti kynttilän kanssa vuoteen ääreen. Ei viipynyt
minuuttiakaan, ennenkuin hän kiivastuneena puhkesi puhumaan:

"Piru vieköön sekä teidät että naisen puukkoineen! Ei näy vähintäkään
merkkiä sänkyvaatteissa. Mitä hittoa tulette tällä tavoin toisen taloon
peloittelemaan talonväen unennäöllänne."

"Mitä? Tuo nainen, joka yritti lyödä minua, ei siis ollut elävä
ihminen, kuten minä itse?" Aloin vapista koko ruumiiltani. Pelkkä
ajatus kauhistutti minua.

"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja
pimeässä kävellä maantietä, kuin viipyä tässä huoneessa tämän näyn
perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta näen pukeutua ja sanokaa,
mitä olen velkaa."

Isäntä meni kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneeseen.

"Velkaa?" sanoi isäntä. "Te voitte tarjoiluhuoneen taulusta nähdä,
minkä verran olette velkaa. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka
olisitte maksanut mitä hyvänsä, jos ennakolta olisin tiennyt, että
näette näkyjä ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä näkyy täällä puukon
jälkiä? Katsokaa ikkunaa -- onko salvat murrettu? Katsokaa ovea, jonka
kuulin teidän itse sulkevan, onko se murrettu auki? Murhaako nainen
puukolla talossani! Ettekö häpeä!"

Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osoitti sänkyä, sitten
ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin
sinä päivänä, jolloin se oli neulottu. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi
riippui saranoillaan yhtä vakavasti kuin ennenkin. Pukeuduin sanaakaan
sanomatta. Me astuimme molemmin portaita alas. Katselin kelloa
ravintolahuoneessa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden aamulla.
Maksoin laskuni ja isäntä laski minut pihalle. Sade oli lakannut, mutta
yö oli pimeä, ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mutta en välittänyt pimeästä,
en kylmästä enkä siitäkään, etten varmuudella tiennyt tietä kotiin.
Ajatukseni pyörivät yhä vain samassa piirissä, ajattelin yhä yöllistä
ilmiötä. Kenen olin nähnyt? Kuka oli hän, joka tahtoi tappaa minut?
Unihaaveko? Olikohan tuommoinen olento haudan tuolta puolen? Kummitus?
En voinut vastata tähän yöllä pimeässä vaeltaessani. Enkä myöskään
puolenpäivän aikana mitenkään osannut tätä arvoitusta selittää. Oltuani
useita tunteja eksyksissä ja harhailtuani sinne tänne minä vihdoin
pääsin kotiin.



VI.


Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään
toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut -- aivan
niinkuin olen nyt kertonut teille.

Äitini oli vaiti kunnes olin päättänyt kertomukseni. Sitten kysyi hän:

"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissasi?"

Olin katsonut kelloa ravintolasta lähtiessäni ja olin pannut mieleeni,
että kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden. Kun laskin, minkä
verran oli kulunut aikaa keskustellessani isännän kanssa ja
pukeutuessani, tulin siihen päätökseen, että kerran nähtyäni naisen oli
sen täytynyt tapahtua kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en
ainoastaan nähnyt naista syntymäpäivänäni, vaan juuri sillä hetkellä ja
tunnilla jolloin olin tullut maailmaan.

Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa hän otti minua
kädestä ja vei tupaan. Hänen kirjoituslippaansa oli pöydällä takan
ääressä. Hän aukaisi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille hänen
viereensä.

"Poikani, sinun muistisi on huono -- ja minun alkaa pettää. Kerro
minulle vielä kerran, minkänäköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän
joskus on yhtä tuttu meille molemmille."

Minä tottelin kummastellen, mikä outo ajatus nyt oli äitini mielessä.
Puhuin ja äitini kirjoitti muistiin sanani sen mukaan kuin ne tulivat
huuliltani.

"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alas painunut. Hiukset
kellahtavat. Valkoiset käsivarret. Pienet, sievät kädet; kynsien
ympärystät vivahtavat veripunaiselle."

"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"

"En, äitini."

"Tarkastitko puukkoa?"

"Tarkastin. Suuri puukko, jonka pukinsarvesta tehty varsi oli melkein
uusi."

Äitini kirjoitti vielä muistiin kertomuksen puukosta sekä myöskin
vuoden, kuukauden, viikonpäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu
näyttäytyi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin
lippaaseensa.

"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kenellekään
kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kahden kesken."

Kului viikkoja, kuukausia. Äitini ei sen koomin puhunut tästä asiasta
sanaakaan. Mitä taasen minuun itseeni tulee, poisti aika, joka
tasoittaa kaiken, tämänkin unen mielestäni. Vähitellen kävi sen muisto
yhä himmeämmäksi. Ja lopulta koko asia haihtui mielestäni.



VII.


Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä
varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana
syntymäpäivänäni.

Kesän kuluessa alkoi onni olla minulle yhä enemmän myötäinen. Istuin
eräänä päivänä piippuani poltellen erään vanhan ladon luona kylän
lähellä, kun tapahtui onnettomuus, joka antoi elämäni kohtalolle aivan
uuden suunnan. Tapaus oli mitä tavallisinta laatua -- tuskin
mainitsemisen arvoinen. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua
kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt
puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian lähellä --
kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari
savua piipustani. Pysäytin hevosen, kun tämä oli jo melkein ladon
vieressä ja sain pienen kolauksen aisasta. Mutta se ei tehnyt mitään.
Rouva selitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana
päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minut palvelukseensa. Rouva
sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että juuri
täti Chance kohta huomasi tämän seikan, ja koetti sillä pelastaa
korttien arvon. Tässä oli patarouvan ennustus käynyt toteen, aivan niin
kuin tätini oli sanonut minulle.

"Luota tästälähinkin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin.
Sinä olet valmis, sen minä tiedän, mutisemaan jotakin Jumalan
sallimasta, jota sinä et käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä
en sano enää muuta. Mutta kun rahoja alkaa lakkaamatta tulvata, älä
unohda täti Chancea, joka istuu hylättynä, kuten varpunen katolla,
nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista
eläkettä."

Pysyin palveluspaikassani (Lontoon Westendissa) seuraavan vuoden
kevääseen asti.

Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys huonontua. Lääkärit käskivät hänen
matkustaa ulkomaille, ja koko perheenväki hajaantui. Kohtaloni oli
kuitenkin vieläkin onnellinen. Kun minä jätin palvelukseni, sain
isännältäni vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jona olin
pelastanut hänen rouvansa. Isäntäni oli muutoin kunnon miehiä. Nyt oli
minulla siis vapaus, joko ottaa palvelus tai olla ottamatta, kuinka
itse vain halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle
elatukseksi.

Isäntäni ja emäntäni lähtivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien
toimien vuoksi, joita he olivat huostaani jättäneet, täytyi minun
viipyä Lontoossa kuukauden viimeisiin päiviin saakka. Vasta iltajunassa
pääsin lähtemään kotiini viettääkseni syntymäpäivääni tavallisuuden
mukaan äitini luona. Oli sunnuntai, kun pääsin kotiin; minulle oli
sangen ikävää kuulla, että äitini oli sairaana. Vielä ikävämpää oli,
että lääkkeet olivat juuri edellisenä päivänä loppuneet, eikä äitini
ollut tullut hankkineeksi toisia lääkkeitä tilalle, kuten lääkäri oli
määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän
määräsi potilailleen, ja minä tarjouduin menemään lääkäriä herättämään.
Mutta äitini ei mitenkään tahtonut suostua tähän, ja syötyämme
illallista, käski hän minun mennä levolle.

Nukahdin hetkiseksi, mutta heräsin sitten. Äitini makuuhuone oli minun
makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen raskain askelin käyvän
edestakaisin huoneessa. Arvelin olevan jotakin hätänä ja koputin
ovelle. Äitini tuskat olivat palanneet, oli aivan välttämätöntä hankkia
hänelle lieventäviä lääkkeitä. Puin vaatteet päälleni ja kiiruhdin
lääkepullo kädessäni kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin
kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin
lääkärin asunnolle. Soitettuani kelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa
ikkunaan, kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja
sanoi laskevansa minut sisälle apteekin oven kautta. Odottaessani --
tulin ajatelleeksi, miten tämä päivä oli valoisa ja lämmin vuodenaikaan
katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma vaunuilla oli ollut
tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu paistoi selkeältä taivaalta ja
valaisi talon melkein yhtä kirkkaasti kuin olisi ollut päivä.

Muutaman minuutin kuluttua laski lääkäri minut sisälle apteekkiinsa.
Suljin oven ja ajattelin, että hän liian vähillä vaatteilla oli
lähtenyt sängystänsä. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi,
että tämä oli ollut välittämättä hänen antamistaan neuvoista, ja alkoi
heti valmistaa lääkettä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri
kaasi lääkettä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme ulko-oven
kadulta päin äkkiä avattavan.



VIII.


Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveilla ja liikkeellä näin
myöhään?

Henkilö, joka oli oven aukaissut, oli nainen, minkä huomion
hämmästyksekseni tein hänen astuessaan kynttilän valopiirin sisälle.

Nainen tuli myymäpöydän luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa.
Samassa silmänräpäyksessä, kun hän näytti kasvonsa, löi torinkello
kaksi. En minä enkä lääkäri tunteneet naista. Hän oli epäilemättä
kaunein nainen, minkä olen koskaan nähnyt.

"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen, "tarvitsen vähän
lääkkeitä."

Nainen puhui aivan tyynesti -- ikäänkuin ei olisi ollut mikään kumma,
että hän oli liikkeellä kello kaksi aamulla ja että oli seurannut minua
apteekkiin pyytääkseen lääkkeitä. Lääkäri katsoa tuijotti naiseen aivan
kuin hän epäilisi omia silmiänsä.

"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka olette tähän aikaan liikkeellä?"

Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksestä. Hän sanoi vain, mitä hän
oli vailla.

"Minulla on hammastauti. Pyydän saada unettavia lääkkeitä."

Tohtori ymmärsi kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt
omalla alallaan -- -- ja kääntyi tällä kertaa vilkkaasti naisen
puoleen.

"Vai niin, onko teillä hammastauti? Antakaa minun katsoa hammasta."

Nainen puisteli päätään ja laski kaksi shillinkiä pöydälle.

"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahat, olkaa niin hyvä ja
antakaa lääkkeet minulle."

Tohtori laski rahat takaisin naisen käteen.

"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te
olette sairas ruumiin tai sielun puolesta, on se aivan eri asia.
Silloin autan teitä."

Nainen pisti rahat takaisin taskuunsa.

"Te ette voi minua auttaa", sanoi hän yhtä tyynesti kuin ennenkin.
"Hyvästi!"

Sitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.

Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan. Olin seisonut kynttilä
kädessä (tietämättä että pidin kynttilää) -- silmäni olivat
kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä -- juurikuin
olisin ollut lumottu. Naisen silmät ilmaisivat vielä selvemmin kuin
hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai
toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levottomana mahdollisten
tapahtumain vuoksi, puhekykyni takaisin.

"Seisahtukaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne,
ennenkuin menette pois."

Nainen kohotti silmänsä välinpitämättömästi kummastellen ja hymyili
katkerasti.

"Mitä teillä on minulle sanottavaa."

Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen..

"Mutta miksikä ei", jatkoi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä, eikä
mihinkään menemistä."

Nainen astui askeleen taakse päin ja nyökäytti päätään minulle.

"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi
-- odotan teitä pihalla."

Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.

Minä oikein häpeän tunnustaa, mitä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni
on, että tosiaan olin aivan lumottu. Käännyin seuratakseni häntä, enkä
muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minut.

"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata
neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin
velvollisuus on pitää huolta hänestä -- eikä teidän."

Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani
lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän kaiketi huomasi
yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa myrkyttääkseen
itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian välinpitämätön tässä asiassa.
Minä siis vain kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet, ja
kiiruhdin ulos.

Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki
verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen
hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria,
harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraiten
soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän kääntyi
puhutellakseen minua.

"No?" sanoi nainen, "mitä te minusta tahdotte?"

Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin
tuntenut hänet kaiken ikäni.

"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin hänelle. "Mutta minä tahdon estää
teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää
aikomuksenne."

Nainen naurahti.

"Tehän itse omin silmin näitte, ettei lääkäri tahtonut myödä juomaa
minulle. Liikuttaako se tosiaankin teitä, jos elän tai kuolen?"

Nainen puristi ystävällisesti kättäni tätä kysyessään; hänen silmänsä
katsoivat minuun ystävällisellä hellyydellä, joka tunki lävitseni kuin
tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata hänelle.

Hän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.

"Te olette antanut minulle elämisen halua ystävällisellä
kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti
naisiin ja koiriin sekä muihinkin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat,
joihin ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti -- minä lupaan pitää
yhtä suurta huolta itsestäni, kuin jos olisin onnellisin nainen
maailmassa; mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin
aiotte mennä?"

Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini -- vaikka pidin
lääkepulloa kädessäni!

"Menen kotiin", sanoin minä. "Mihin te aiotte yöksi jäädä?
Ravintolaanko?"

Hän nauroi katkeralla äänellä ja viittasi latoa.

"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin
ympärikiertelemiseen, lepäsin siellä."

Me lähdimme molemmin yhdessä kotiani kohden. Minä rohkenin kysyä, oliko
hänellä ystäviä.

"Luulin omistavani yhden ainoan ystävän", sanoi nainen, "muuten ette
koskaan olisi tavannut minua tässä paikassa. Näyttää nyt siltä kuin
olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin silmäini edessä
muutama tunti sitten; ystäväni palvelija uhkasi minua poliisilla. En
voinut minnekään muualle mennä, kun olin koittanut onneani teidän
naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta jäljellä kuin nämä kaksi
shillinkiä ja nämä rääsyt. Kukahan kunniallinen ravintolanisäntä
tahtoisikaan ottaa minua huoneeseensa? Kuljeskelin ympäri, ajatellen,
miten pääsisin päiviltäni -- silpomatta itseäni ja ilman suuritta
tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En voinut käsittää, miten
surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan lääkärin ovikelloa.
Näin vilahdukselta pulloja apteekissa lääkärin päästäessä teidät
sisälle -- ja kohta juolahti unijuoma mieleeni. Ketä varten ovat nämä
lääkkeet? Vaimoanneko varten?"

"Olen naimaton."

Nainen naurahti taasen.

"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä
joku toivo. Missä asutte? Täälläkö?"

Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä,
sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ilman kotia ja aivan
yksin, ei hän kuitenkaan pyytänyt suojaa minulta. Esittelin, että hän
jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän keittiömme oli
jäljestäpäin rakennettu mökin viereen, nainen saattoi olla siellä
kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein
hänet keittiöön ja asetin tuolin takan eteen, jotta hän saisi
hiilloksen edessä lämmitellä. Tämä oli väärin tehty minulta -- oikein
häpeällisesti, jos niin tahdotte. Minä juuri aprikoin, mitä te olisitte
minun tilassani tehneet. Sanokaa minulle, olisitteko antaneet tämän
ihanan naisen palata takaisin kylmään latoon aivan kuin järjetön
luontokappale. Jumala olkoon armollinen sille naiselle, joka olisi
kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen teitä -- jos olisitte tehnyt
niin!

Jätin hänet seisomaan takan ääreen ja menin äitini luokse.



IX.


Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, miten
minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja lausui:

"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun
tähteni."

Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja hänen luonaan viivyin siksi,
kunnes tuskat helpoittivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä
olimme yksinämme valveilla. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli
siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt oli vuoteella hänen
vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin lipasta.

"Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla
mitään sanomista minulle?"

Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, etten hoksannut, mitä
äitini mietti lausuessaan nämä sanat. Pelkäsin alussa, että hän oli
epäluuloinen minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:

"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista."

Hän antoi minulle merkin kumartua päänaluksen yli ja suudella häntä.

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle
suotu monta onnellista syntymäpäivää!"

Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian
rauhalliseen, tyyneen uneen.

Hiivin alas portaita. Äitini sanat varmaankin vaikuttivat minussa vielä
astuessani portaita alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni
suljetun keittiön oven lukolle ja sanoin itsekseni:

"Jos lähtisin pois talosta ja koko kylästä puhumatta sanaakaan enää
hänen kanssaan?"

Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos olisin
päättänyt lähteä? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itselläni ollut
päättämisvoimaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni kuuli nainen
minun olevan oven takana ja aukaisi keittiön oven. Meidän silmämme
kohtasivat toisensa; tämä ratkaisi koko asian.

Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut
aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin mikään muukaan meitä
häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle
kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle
valloittaakseen minut ja tehdäkseen kanssani mitä halusi. On turhaa
tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, mitkä olivat kohdanneet
häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.

Naisen nimi oli Alicia Warlack. Hän oli syntynyt ja kasvanut kuten
korkeasukuinen nainen. Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa,
arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui häntä katsoessaan ja pahe oli
saanut hänet valtoihinsa kokonaan. Hän oli säälittävä, mutta hän lumosi
minut. Onko tuo sitten niin ihmeellistä? Muistakaa, kuka minä olen.
Missä minä hänen asemassansa olisin ketään osannut etsiä, tai missä
minä minun omassa asemassani olisin kunniallisten naisten seassa
löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tai
katsoa merkitsevästi kuten hän katsoi? Oliko heillä hänen hieno ihonsa,
hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut
täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän
käsivarret ympärilleni kuten enkeli siipensä; ja hänen hymyilynsä
ympäröi minut hohteellaan, ikäänkuin aurinko. Naurakaa tai itkekää
minun tähteni, miten haluatte. En tahdo puolustella itseäni --
ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; se mikä hurmasi
minut, on jokapäiväistä teille. Enkeli tai piru, puhdas tai saastainen
-- hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä vain tallirenki.

Ennenkuin talossa aamulla herättiin, lähti nainen läheiseen, suureen
tehdaskaupunkiin.

Täällä hän saattoi pienillä säästöilläni hankkia itselleen sopivia
vaatteita ja asunnon vieraiden ihmisten luona jotka eivät vaivanneet
häntä kysymyksillään, niinkauan kuin saivat häneltä vuokramaksun.
Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn
nojalla, ja me molemmat saimme yhdessä ajatella ja keskustella
tulevaisuudestamme. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin
luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun asemassani nai aina
sellaisen naisen kuin hän oli.

Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut
täydellisesti onnellinen, ellei erästä seikkaa olisi ollut: en
nimittäin morsiameni läsnäollessa ollut koskaan hyvällä tuulella.

Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tai epäluuloinen hänestä,
tai että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jota tunsin, tuli siitä,
että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen jo ennemmin, kuin
tuona varhaisena aamuna, jolloin tapasimme toisemme lääkärillä. Tuon
tuostakin mietiskelin, kenenkä kasvoja naisen kasvot muistuttivat,
voimatta päästä varmuuteen. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys,
johon en voinut vastata, vaivasi minua enemmän kuin voitte
aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleen iltasilla, kun
kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata
on joskus muistella unohtunutta nimeä -- saamatta sitä selville, vaikka
kuinka ajattelisi. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistaa,
kenenkä näköinen tämä nainen oli.

Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin sopineet tavasta,
miten kertoisin kotona hankkeistamme. Alicia oli ollut palvelustoverina
siihen aikaan, jolloin palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa.
Meidän ei nyt enää tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman
tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli
huomattavasti parantunut kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini
kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääressä, rohkaisin
minä mieleni ja kerroin aikovani mennä naimisiin. Äitini syleili minua
ja huudahti ilosta:

"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla
tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"

Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin käsittää, mitä hän
teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotain ennustaa, kuinka
kammottavasti ne olisivat ennustaneet sinä iltana!

Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana
päivänä.



X.


Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänet
pieneen, yhteiseen huoneeseemme. Alicia ei ollut koskaan ennen ollut
silmissäni niin kaunis kuin sinä iltana. Minulla ei koskaan ollut
tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä
kuitenkin tarkastin yhtä tarkkaan kuin jos itse olisin ollut nainen!
Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen pusero, ja päässä
yksinkertainen myssy, johon oli pistetty valkea ruusu. Äitini, joka oli
pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisiinsa, nousi hämmästyneenä
tervehtiäkseen tulevaa miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen
eteenpäin, puoleksi hymyillen, puoleksi itkien -- hän katsoi Alicia
suoraan silmiin -- ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket
kalpenivat; silmät tuijottivat säikähtyneinä eteenpäin; kädet vaipuivat
hervottomina alas. Äitini horjui ja kaatui tätini syliin, joka seisoi
hänen takanansa. Äitini ei pyörtynyt; hän oli tunnoillansa. Hän katseli
vuorotellen Alicia ja minua.

"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta
kenestäkään?"

Ennenkuin ehdin vastata mitään, viittasi hän pöydällä takan luona
olevaan kirjesäiliöön. "Anna säiliö tänne", huudahti äitini. Samassa
tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin, miten hän
punehtui vihasta; eikä tuo ihme ollutkaan!

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Aikooko äitisi loukata minua?"

Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä. En muista, mitä sanoin --
niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennenkuin olin lakannut
puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.

Tätini oli tuonut kirjesäiliön äidilleni. Äitini oli sen aukaissut ja
ottanut esille erään paperin. Hiljakseen nojaten seinää vastaan äitini
lähestyi minua -- pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä, hän
tarkasteli Alician kasvoja -- hän nosti ylös puseron leveät hihat --
hän tarkasteli morsiameni käsiä ja käsivarsia. Huomasin harmin Alician
silmissä vähitellen muuttuvan peloksi. Äkkiä hän tempasi itsensä irti
äitini käsistä.

"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole puhunut minulle
koskaan tästä."

Tämän sanottuaan läksi hän huoneesta.

Tahdoin rientää hänen jälkeensä, mutta äitini viittasi minua jäämään.
Hän luki paperille kirjoitettuja sanoja. Lukiessaan hän hiljaa ja
verkalleen osoitti ovea, jonka Alicia oli jättänyt raolleen.

"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alaspainunut. Hiukset
kellahtavat, käsivarret valkoiset. Kynsien ympärystä hieman
veripunaiselle vivahtava. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"

Varjo lankesi ikkunaan äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin
varjoa, Alicia Warlack oli palannut! Hän vakoili meitä matalan
ikkunavarjostimen takaa. Ne olivat samat kaameat kasvot, jotka olivat
ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni, sievä käsi,
joka oli pitänyt murha-asetta, puukkoa. Olin siis nähnyt hänet,
ennenkuin tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!



XI


En toivo kenenkään hyväksyvän, mitä olen nyt kertonut itsestäni.

Kolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osoittanut
Alician siksi naiseksi, jonka minä olin unissani nähnyt, vein Alician
kirkkoon, jossa meidät vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen
vieläkin kerran, olin aivan lumottu.

Juuri vähää ennen häitäni hajaantui pieni perheemme. Äitini oli
riitaantunut sisarensa kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta,
vaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoni; tätini, joka luotti
kortteihinsa, kehoitti minua naimaan.

Tämä mielipiteiden eroavaisuus synnytti riitaa heidän keskensä. Täti
Chance -- joka ei lainkaan tietänyt olevansa taikauskoinen -- laski
kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea avioelämässäni. Sitten
täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu kuin "sokea pakana voisi olla
niin jumalaton, että uskoisi uniin nähtyään nämä kortit!" Tätä puhetta
ei äitini voinut kärsiä; kiivaita sanoja lausuttiin kummaltakin puolen.
Täti Chance palasi vihoissaan ystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti
minulle kirjeen, jossa tulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien
tietojen mukaan -- sekä sen ohessa osoitteen, mihinkä voisin hänelle
lähettää rahoja.

"Lähellä on se päivä", kirjoitti täti, "jolloin Francis'in tulee
muistaa, mitä hän on velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti elää
leskenä kolmenkymmenen punnan vuosituloilla."

Äitini oli kieltänyt suostumuksensa antamisen avioliittooni; niinikään
kieltäysi hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen
käytökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmasti uskoi unen
ennustaneen totta, pelkäsi hän kovin vaimoani. Huomasin tämän -- ja
annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme.
Ainoa onnellinen muistoni vaikken noudattanut äitini mieltä liittoni
suhteen -- on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.

Mitä vaimooni tulee, ei hän ollut pahoillaan siitä, että hänen ja
anoppinsa välit olivat huonot. Yhteisestä suostumuksesta emme koskaan
puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan
edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja vuokrasimme huoneita
matkustavaisille. Ystävällinen isäntämme antoi meille omasta
pyynnöstäni vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman summan.
Tällä rahalla me pääsimme hyvään alkuun ja hankimme mitä tarvitsimme.
Alussa toimi menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.

Vastoinkäymisemme alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri
tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara
tarjona. Kuultuani tämän olin tietysti paljon äitini luona. Vaimoni
toimeksi jäi tällä kertaa liikkeen hoitaminen. Vähitellen huomasin,
että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin
selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulonalaisten ja irstaiden ihmisten
kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen huoneessaan jotakin, joka herätti
minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia, Ennenkuin
viikko oli loppuun kulunut, olin vakuutettu hänen taipumuksistaan.
Ennen oli hän seurustellut juopuneiden kanssa, nyt alkoi hän itse olla
juovuksissa.

Minä tein kaikki, mitä ihminen voi tehdä, hillitäkseni hänen himojansa.
Turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en
mitenkään voinut vaikuttaa häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun
äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka
äitini oli hyvin sairas, pukeutui hän eräänä päivänä mennäkseen ulos.

"Minun elämäni päivät päättyvät pian, Francis", sanoi hän. "En voi
kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikkea voitavaani
valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja tunteistani; aion
mennä kanssasi vaimosi luo ja koetan palauttaa hänet himojensa
vallasta. Ota minut mukaasi, Francis, kotiin. Anna minun tehdä kaikki,
minkä voin, auttaakseni poikaani, ennenkuin on myöhäistä."

Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä
kaupunkiin, jonne oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yhden
tienoissa tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli
keittiössä. Saatoin sentähden aivan huomaamatta viedä äitini sisälle
asuntoomme ja sitten ilmoittaa vaimolleni äitini tulosta. Vaimoni oli
tähän aikaan päivästä ainoastaan vähän maistanut väkeviä ja paha henki
hänessä oli kaikeksi onneksi tällä kertaa masentunut.

Alicia seurasi minua sisälle äitini luo ja molemmat naiset kohtelivat
toisiansa paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Äitini, joka koki
hillitä itseään, ei huolinut katsoa vaimoani silmiin puhutellessaan
häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi kattaa
päivällispöytää.

Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin sekä
leikkasi meille muutamia leipäviipaleita. Minä vielä seisoin
levottomana ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin nähdessäni
hänen kasvojensa yli leviävän saman aaveentapaisen ilmeen, jonka olin
huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini kohtasivat toisensa
ensikerran. Ennenkuin ehdin lausua sanaakaan, hypähti äitini ylös
säikähtyneenä.

"Vie minut takaisin kotiin! -- Francis, kotiin! Tule kanssani, äläkä
koskaan enää palaa tänne takaisin!"

Minä en rohjennut vaatia selitystä, saatoin ainoastaan viitata hänelle,
että hän olisi vaiti ja nopeasti vein hänet ovelle. Käydessämme
pöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osoitti sitä.

"Näitkö, millä aseella vaimosi leikkasi leipää?" kysyi hän.

"En, äitini, en tullut sitä huomanneeksi. Millä hän sen teki?"

"Katso!"

Minä käänsin silmäni äitini osoittamaan suuntaan. Uusi puukko,
pukinsarvivartinen, oli leipäviipaleiden seassa korissa. Samassa kuului
keittiöstä hälinää ja äitini tarttui käsivarteeni.

"Puukko, jonka näit unissa! Francis, minä kuolen pelosta -- vie minut
pois, ennenkuin hän palaa takaisin."

Minä en voinut puhua sanaakaan häntä rauhoittaakseni tahi vastatakseni
hänelle. Vaikken luullut olevani lainkaan taikauskoinen, hämmästyin
kuitenkin nähdessäni puukon. Saatoin hiljaa äitini talosta ja lähdin
hänen kanssaan kotiin.

Annoin äidilleni kättä sanoakseni hänelle hyvää yötä. Hän koetti
pidättää minua.

"Älä mene sinne enää, Francis! älä palaa sinne takaisin!"

"Minun täytyy saada puukko käsiini, äitini. Ensi junassa minun on
palaaminen."

Minä pysyin tässä päätöksessäni ja palasin takaisin kotia.



XII.


Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet
pois. Hän oli juovuksissa ja raivoissaan. Keittiössä oli päivällisruoka
viskattu tuhkalaatikkoon; pöytäliina oli siepattu pöydältä. Missä oli
puukko?

Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kieltäytyi antamasta sitä
minulle. Meidän välillämme syntyneessä riidassa sain tietää puukolla
olevan kamalan historian. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten
eräässä murhassa, ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät
asianomaiset voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten
ystäviensä kautta sai vaimoni tilaisuuden ostaa tuon murha-aseen. Hänen
turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa.
Kun huomasin olevan mahdotonta hyvällä saada puukkoa käsiini, päätin
ottaa sen myöhemmin salaa. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli ja minä
lähdin hetkeksi kävelemään kadulle. Voi helposti ymmärtää, miten
alakuloinen olin, kun kerron teille pelänneeni nukkua vaimoni kanssa
samassa huoneessa.

Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kieltäytyi antamasta puukkoa minulle,
ja yhä minä kovin pelkäsin nukkua samassa huoneessa hänen kanssaan.
Minä kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi
valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkuin äsken alkaneen kuukauden
ensimmäinen viikko oli loppuun kulunut, kohtasi minua onnettomuus:
äitini kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli
halunnut elää siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen
kuolinhetkellään. Hänen viimeiset sanansa minulle tässä maailmassa
olivat:

"Älä palaa sinne, poikani -- älä palaa."

Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni
hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan
tehnyt minut kovin surulliseksi, selittäessään, että hän tahtoi käyttää
oikeuttaan olla saapuvilla äitini hautajaisissa. Vaikka kovasti
vastustelin, niin pysyi hän kuitenkin päätöksessään. Hautajaisia varten
määrättynä päivänä hän yllytettynä ja kiihtyneenä väkevien juomien
nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja kiroili ruumissaatossa käveleviä.

Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin
olisin voinut kärsiä. Se teki minut melkein mielipuoleksi. Minä löin
vaimoani.

Kohta lyötyäni kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan sanomatta huoneen
nurkkaan ja katseli minua hirvein silmäyksin. Tästä silmäyksestä veri
suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään sovintoa. Minun
täytyi etsiä itselleni turvallinen paikka, siksi kunnes hautajaiset
olisivat ohi. Minä salpasin vaimoni hänen makuukamariinsa.

Kun minä, laskettuani äitini hautaan, palasin kotiin, huomasin Alician
istuvan vuoteen vieressä pitäen käsissään myttyä ja suuresti
muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi
tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä -- kaikki
hänessä näytti olevan teeskenneltyä.

"Ei kukaan ihminen ole vielä koskaan minua lyönyt;" sanoi hän.
"Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukaise
ovi ja anna minun mennä matkoihini."

Hän kävi ohitseni ja meni pois talosta. Minä näin hänen kävelevän
pitkin katua ylöspäin.

Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja
odotin. En askeltakaan kuullut, mikä olisi ilmoittanut kenenkään
lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen
saakka, mutta en riisunut vaatteitani yltäni, enkä sammuttanut
kynttilää. Untani ei mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes
yö kului, eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle
mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet
päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.

Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mielipahaa.
Herätessäni kolmannen kerran, palasi tuo kauhea väristys, joka minulle
yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa. Aukaisin silmäni ja katsoin
vuoteen vasemmalle puolelle. Siellä nainen seisoi silmät luotuina
minuun. -- -- --

Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset
kasvot, samanlainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt
unissa. Hän piti kaunista kättänsä koholla ja hienot valkoiset sormet
puristivat puukon päätä.

Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuunsa; mutta en kuitenkaan
niin rohkeasti, että olisin ennättänyt estää hänet kätkemästä puukkoa.
Sanaakaan hiiskumatta, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet
alas tuolille. Toisella kädelläni minä vedin ylös hänen hihansa; ja
samaan paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt veitsensä, siihen oli
vaimonikin piiloittanut puukkonsa, jonka varsi oli pukinsarvesta ja
näytti aivan uudelta.

Minä en voi selittää, mitä tunsin huomatessani tämän, enkä liioin
nytkään voi sitä selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti
vaimooni.

"Tahdoitko tappaa minut?" kysyin.

"Tahdoin", vastasi vaimoni, "tahdoin tappaa sinut."

Hän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.

"Minä sinut tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä
puukolla."

En tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja
kuitenkin käyttäydyin kuin pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut katsella
häntä -- en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukkoineen ja lähdin
yön selkään.

Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät
lyöntejänsä, kun kuljin kirkon ohitse kaupungin äärimmäisiä katuja
pitkin. Lyönnit olivat neljänneslyöntejä. Ensimmäiseltä poliisilta,
jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.

Hän katsoi kelloansa ja vastasi:

"Kello on kaksi."

Kaksi aamulla. Mikä oli kuukauden päivä, joka nyt oli alkanut? Rupesin
laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja todellisuuden kauhistava
yhtäläisyys tuli täydelliseksi. Oli -- syntymäpäiväni.

Olinko välttänyt sen hengen vaaran, jota uni oli ennustanut? Vai oliko
tämä ainoastaan toinen varoitus?

Kun nämä epäselvät ajatukset risteilivät sielussani, seisahduin jonkun
matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen
virkistänyt mieltäni -- tunsin jossain määrin olevani taas entiselläni.
Hetkisen mietittyäni huomasin pian, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun
annoin vaimoni vapaasti mennä, minne hän halusi, ja tehdä mitä
mieleensä johtui.

Käännyin heti ja läksin asunnolleni.

Oli vielä pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneeseen. Kun
nyt katsoin ylös ikkunaan, ei valoa näkynyt huoneesta. Astuin eteisen
ovelle. Vallan hyvin muistin, että olin sen lukinnut lähtiessäni ulos;
nyt se oli auki.

Pihalla odottelin aina päivänkoittoon saakka pitäen taloa yhä silmällä.
Vihdoin uskalsin astua sisään -- kuuntelin, mutta mitään ei kuulunut --
katsoin keittiöön, arkihuoneeseen, mutta en löytänyt mitään. Vihdoin
menin makuuhuoneeseen. Sekin oli tyhjä.

Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt
yöllä sisälle. Tämä oli ainoa jälki, jonka Naisen haamu oli jättänyt.



XIII.


Minä viivyin kotona siksi, kunnes liike alkoi kaupungissa -- ja sitten
lähdin erään lakimiehen luo. Vaikka olin jonkunverran hämmennyksissäni,
oli minulla kuitenkin selvillä, mitä minun oli tekeminen: tahdoin myödä
taloni ja lähteä pois paikkakunnalta. Mutta odottamattomia esteitä
alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, jotka oli
tyydytettävä, ennenkuin pääsisin lähtemään kaupungista. Kuitenkin olin
minä säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän
saisi maksaa laskunsa. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että
vaimoni oli tuhlannut jokaisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei
mikään auttanut. Minun täytyi maksaa vaimoni velat.

Tässä hankalassa tilassa oli ensimmäinen velvollisuuteni ruveta
lakimiehen avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein
kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa
vaimostani.

Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun
kerran olin sen käsiini saanut. Lisäksi lähdin ypö yksin jalkaisin
kaupungille eräänä pilkkopimeänä yönä lakimieheni luo, koska minulla
oli muuan asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaraa pääsin
perille, mutta palatessani kotiin tarttui pari miestä takaapäin minusta
kiinni ja raahasi minut erääseen pimeään käytävään. Täällä he ryöstivät
minulta sekä sen vähäisen rahasumman, mikä oli taskussani, että myöskin
puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen olleen vaimoni
hyviä tuttavia ja hänen kehotuksestaan käyneen kimppuuni. Tämän arvelun
todenperäisyyden huomasin seuraavana päivänä, kun sain nimettömän
kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsialalla. Jo ensi rivistä
huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician käsiin. Toinen rivi
muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa. Kolmas rivi ilmaisi
minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tämän lyönnin; ja kahdesti
oli kirjoitettu nämä sanat: "Minä teen sen puukolla!"

Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet
minut, joutuivat oikeuden käsiin, -- mutta siitä lähtien en ole
onnistunut saamaan minkäänlaista tietoa vaimostani.

Elämäkertani on nyt kerrottu. Maksettuani velat ja lailliset verot, oli
minulla jäljellä taloni hinnasta ainoastaan viisi puntaa. Minun oli
siis jälleen alusta alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä, saavuin pari
kuukautta sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään tuttu
perheemme kanssa. Hän antoi minulle, -- ja se oli ainoa, mitä hän voi
antaa -- ruokaa ja asunnon eräässä rakennuksessa. Minulla ei ole siellä
mitään tekemistä, paitsi toripäivinä. Tulevana talvena ravintola
suljetaan ja silloin saan tulla toimeen omin neuvoin. Entinen isäntäni
kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin apua -- mutta se ei ole
minulle mieleen; hän on jo auttanut minua enemmän kuin ansaitsenkaan.
Kukapa muuten tietää, ehkä kaikki vastoinkäymiseni ovat lopussa
tulevana vuonna? Ensi talvena on taasen syntymäpäiväni -- ja voihan tuo
syntymäpäiväni olla kuolinpäivänikin. Niin! On kyllä tosi, että valvoin
viime yönä ja kuulin tornikellon lyövän kaksi ilman että mitään
tapahtui. Mutta en kuitenkaan uskalla tulevaisuuteen luottaa. Vaimoni
käsissä on puukko -- vaimoni vainoaa minua. En ole taikauskoinen, en
laisinkaan. En liioin usko unia; sanon vain että Alicia Warlack vainoaa
minua. Saatan kyllä olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi
sen seikan ratkaista?



XIV.


Me sanoimme jäähyväiset Francis Ravenille Fairleigh Hallin portilla ja
lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.

Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme huoneessamme. Puheemme
aiheena oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä
verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osoittamaan tallirengille.

Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua.
Francis Raven oli mielestäni niin kauan miettinyt tuota kummallista
unennäköä ja huonon vaimonsa käytöstä, että hän lopulta oli joutunut
jonkinmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan
mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa
häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja
tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista,
joita minulla saattoi olla tätä henkisesti kivuloista miestä kohtaan.

Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tyytynyt tähän järkevään
tuumaan, vaan meni mahdottomiin.

"Yhtä vähän voisin luopua Francis Ravenista, kun hänen syntymäpäivänsä
tulee", sanoi vaimoni, "kuin laskea luotani hauskan kirjan lukematta
viimeisiä sivuja. Olen päättänyt, Percy, viedä hänet tallirenkinä
mukanamme Ranskaan, kun palaamme sinne takaisin. Mitäpä yksi mies
enemmän tai vähemmän maksaa niin varakkaille ihmisille, kuin me
olemme?"

Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä
lainkaan pitänyt lukua niistä syistä, joita minä väitteitteni
puolustukseksi toin esiin. Tarvitseeko minun sanoa naineille
veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan
suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti
loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen
aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi
anteeksi ja "rouva" sai asian menemään mieltänsä myöten.

Ennenkuin viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Ravenille ylimääräisen tallirengin paikan luonamme.

Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän
hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs
Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallista sanoihin.
Hän puhui Ravenin kanssa kodistamme Ranskassa, aivankuin harmaapäinen,
henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.

"Te, Francis, ette voi kuvitellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen
asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa
suurempi kuin tämä, erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on
Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Mosel-virta on lyhyen
matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee
meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan."

Francis, joka tähän asti jotenkin välinpitämättömästi oli kuunnellut
kertomusta, säpsähti ja punehtui vaimoni viimeisistä sanoista.

"Saksaan?" toisti Francis.

"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?"

Tallirengin silmät tuijottivat synkästi maahan päin.

"Saksa muistuttaa minua vaimostani", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Vaimoni kertoi kerran minulle asuneensa Saksassa, aikoja ennen kuin
minä tutustuin häneen, silloin kun hän vielä oli nuori tyttö."

"Oliko hän siellä sukulaistensa vai ystäviensä luona?"

"Hän oli siellä jonkinlaisena kotiopettajattarena eräässä perheessä."

"Missä osassa Saksanmaata?"

"En muista enää, rouva. En liioin muista, mainitsiko vaimoni sitä
lainkaan."

"Sanoiko vaimonne teille perheen nimen?"

"Niin. Nimi oli minulle aivan outo ja olen jo aikoja sitten unohtanut
sen. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä muistan!"

"Sanoiko hän teille, minkälaisia viinejä siinä talossa valmistettiin?
Meidänkin seuduillamme on viiniviljelyksiä. Oliko se Moselviiniä?"

"Enpä voi tuota sanoa, rouva. En muista sanoiko hän viinin nimeä."

Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmoittaa Francis Ravenille,
ennenkuin lähtisimme Englannista.

Minä olin aikeissa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja
kesällä palata Maison Rougeen. Vähää ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi
minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään pienen rettelön tähden,
joka tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että
olisin kesän aikana palannut kartanoomme Ranskassa, lähdimmekin sinne
vasta pari viikkoa ennen joulua. Francis Raven seurasi mukana ja tuli
jonkinlaiseksi apumieheksi Maison Rougen talliin. Ennen pitkää
toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin tehnyt
vaimolleni, kun tämä esitti, että Raven otettaisiin meidän
palvelukseemme.

Francis Ravenin ei onnistunut, kuten ennakolta olin pelännyt, elää
hyvässä sovussa toveriensa kanssa. He olivat kaikki ranskalaisia eikä
yksikään heistä ymmärtänyt englannin kieltä. Francis taasen ei
laisinkaan ollut perehtynyt ranskan kieleen. Hänen ujo luonteensa,
surullinen mielensä ja halu olla itsekseen -- kaikki nämä seikat eivät
olleet hänelle eduksi. Meidän muut palvelijamme kutsuivat häntä
"englantilaiseksi karhuksi." Tällä haukkumanimellä hän oli tunnettu
koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa päättyivät tappeluun.
Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että jonkinlainen muutos oli.
tapahtumassa, Meidän vielä keskenämme pohtiessa, mikä keino olisi
paras, tapahtui onnettomalle tallirengillemme eräs tapaturma
tallissa, ja se pakoitti meidät pitämään vielä jonkun aikaa hänet
palveluksessamme. Mies raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen
potkaisi poikki hänen sääriluunsa.

Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä
huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli
hän vielä sängyn omana.

Muutoin hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta
henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tyytyväinen häneen.

Francis Ravenia vaivasi jokin tuntematon mielensairaus, joka häiritsi
hänen yölepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani ilmoittaa
lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä. Lääkäri,
joka oli käytännöllinen mies kuten minäkin, arveli myöskin, että Raven
oli jonkinlaisessa itsensäpettämistilassa ja että jokin kummallinen
hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä.

"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vain
yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe."

"Kuinka se tapahtuisi?" kysäsin häneltä.

Lääkäri ei vastannut, vaan teki itse puolestaan kysymyksen:

"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi
lääkäri.

"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en
olisi sitä tiennyt."

"Luuletteko Francis Ravenin tietävän, että tämä vuosi on karkausvuosi?"

Nyt vasta aloin hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.

"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin
hänelle. "Mutta jollei hänellä satu olemaan sitä -- mitä sitten?"

"Silloin ei Francis Ravenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että
helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän
on siis tekevä? Hän odottaa naisen tulevan puukkoineen kello 2 aamulla
29 päivänä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa
vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen
todellinen syntymäpäivänsä, levätä koko yö rauhassa ja nukkua yhtä
sikeästi kuin muutkin kello kaksi aamulla. Ja kun hän sitten herää
iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa hänestä,
sanokaa hänelle asian todellinen laita."

Minä lupasin tehdä hänen sanojensa mukaan. Lääkäri lähti luotani
kertomaan asiasta mrs Fairbankille, ja minä lähdin talliin katsomaan
Francis Ravenia.



XV.


Miesraukkaa vaivasivat niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä
merkillisenä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Hän pyysi hartaasti, että
minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen luonaan hänen
syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen käskyänsä ja
kysyin häneltä, minä viikon päivänä hänen syntymäpäivänsä oli. Hän luki
päivät sormillaan, ja tästä huomasin, ettei hän tiennytkään tämän
vuoden olevan karkausvuoden, koska hän ilmoitti 29 päivänä helmikuuta
olevan hänen syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivänä
maaliskuuta. Koska olin lääkärille luvannut tehdä sen kokeen, jonka hän
oli esittänyt, en huolinut huomauttaa Ravenille hänen erehdyksestään.
Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensimmäisen askeleen
"Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti
ja kummallisesti oli yhteydessä Ravenin lähestyvän lopun kanssa.

Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä pyydettiin läsnäolemaan kahden
ylhäissukuisen saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin
hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Mosel-virran
rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän
maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli yö
viivyttävä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän
siis olla kotoa poissa maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Mrs Fairbank
pysyi jäykästi joutavassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä
mahdollisesti tapahtuisi Francis Ravenille hänen syntymäpäivänään, eikä
suostunut lähtemään Maison Rougesta.

"On helppo keksiä esteitä", sanoi hän tavallisella vilkkaudellaan.

Minä sitävastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo päästä
pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään viidenkolmatta
vuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää ystäviään
tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein
kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin
huomasin olevan mahdotonta saada vaimoani taipumaan ehdotukseeni, jätin
mrs Fairbankin rauhaan. Mutta kun minulle oli selvää, että ystävämme
pitäisivät pahana, jos molemmat jäisimme juhlasta pois, pyysin mrs
Fairbankin itse ilmoittamaan esteensä ja lupasin puolestani tulla
ystäviemme juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen
"Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi
perhepula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa
yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.

Ensimmäisenä miehenä tallissa oli eräs mies nimeltä Joosef Rigobert.
Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta koostaan eikä käyttänyt
itseään ollenkaan siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa ansionsa oli se,
että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä hevosia, jotka oli
uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä tallirenki, että oli
vaikea löytää hänen veroistaan, ja senvuoksi hän niin kauan pysyi
palveluksessani. Nyt tuli tallimestarini luokseni kertomaan, että
Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli huikentelevaista elämää. Pahin
syytös häntä vastaan oli se, että hänet samana päivänä oli Metzin
kaupungissa nähty erään englantilaisen naisen seurassa, jonka kanssa
hän seurusteli eräässä ravintolassa, vaikka hänen olisi ollut
palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään sillä, että "lady",
kuten hän naista nimitti, oli vieras englantilainen nainen, joka ei
tuntenut kaupunkia, ja että hän ainoastaan naisen pyynnöstä oli
näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin ravinnokseen. Minä
nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut sen enempää tutkia
asiaa. Tällä välinpitämättömyydelläni astuin umpimähkään kolmannen
askeleen "Tallirengin uni" nimisessä näytelmässä.

Illalla 28 p. helmikuuta annoin minä käskyn tallirengeille, että joku
heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä.
Joosef Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä
tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani
suostuin hänen ehdotukseensa.

Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puolen yön aikaan hän
ja minä lähdimme tupakkahuoneesta Francis Ravenin makuuhuoneeseen.
Rigobert oli paikoillaan eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä.
Ranskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä
sovussa. Francis Raven makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä
odottaen, että kello löisi kaksi aamulla, ja että naisen haamu taas
ilmestyisi.

"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin hänelle
ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa, ennenkuin lähden
matkalle."

"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Huomenna te ette
näe minua hengissä. Tällä kertaa on nainen tappava minut. Pankaa
mieleenne sanani -- nainen on tappava minut."

"Hyvä ystävä, eipä tuo nainen voinut Englannissakaan tappaa teitä;
mitenkä hän sitten voisi tappaa teidät täällä Ranskassa?"

"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on
etsivä minut täältä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä jälleen
näkevä naisen ja silloin näen hänet viimeisen kerran. Se on oleva
viimeinen kerta."

"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?"

"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut -- puukolla. Minä
olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua."

"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?"

"Se on pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni olla
yksin kuolinvuoteellani."

Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut, olisin pelkästä
säälistä ilmaissut Ravenille, minkä ilveen me olimme hänelle
valmistaneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan; hänen kasvonsa
osoittivat selvään, että pitäisin suuni kiinni.

Seuraavana päivänä, 29 helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimmäinen työni
aamulla oli käydä Ravenin luona. Rigobert tapasi minut ovella.

"Kuinka Raven on viettänyt yönsä?" kysyin minä häneltä.

"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert.
"Hullujen huone on ainoa sopiva paikka hänelle."

Lähestyin vuodetta.

"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka
puhuitte eilen niin kamalia."

Hänen silmänsä katsoivat minuun epäilevinä ja ihmettelevinä.

"En ymmärrä sitä", vastasi hän.

"Näittekö vaimoanne, kun kello löi kaksi?"

"En nähnyt, armollinen herra."

"Tapahtuiko mitään?"

"Ei mitään, armollinen herra."

"Ettekö nyt ole vakuutettu siitä, että olitte väärässä?"

Hän katseli yhä epäillen ja ihmetellen. Hän lausui uudelleen sanat,
jotka hän jo oli sanonut:

"En ymmärrä sitä."

Minä tein viimeisen yrityksen, saattaakseni hänet iloiselle tuulelle.

"Olkaa huoletta, Francis! Kahden viikon kuluttua te nousette ylös
terveenä."

Hän pudisti päänaluksella lepäävää päätään.

"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että
uskoisitte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä
on jotakin nurin -- ja aika on sen osoittava."

Lähdin pois huoneesta. Puoli tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin
luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni huoleksi järjestää huomispäivän
asian.



XVI.


Muuan seikka, joka kummastutti minua tavatessani vieraat hopeahäissä,
on tässä mainittava. Eräs huomattu nainen oli tässä iloisessa juhlassa
hiukan alakuloinen. Tämä nainen oli juuri juhlan kuningatar, itse talon
emäntä.

Illan kuluessa huomautin herra Beldheimerin vanhimmalle pojalle tästä
asiasta. Koska olin perheen vanha ystävä, saatoin puhua hänelle, kuten
vanhalle tutulle ainakin.

"Meillä on ollut hyvin ikävä tapaus täällä", sanoi nuori Beldheimer;
"eikä äitini vieläkään ole unohtanut mielestään tuota ikävää juttua.
Useita vuosia sitten, kun sisareni vielä olivat lapsia, oli talossamme
eräs englantilainen lastenhoitaja. Hän lähti meiltä pois, mennäkseen
naimisiin, kuten meille silloin kerrottiin. Emme ole sen koommin
kuulleet hänestä kerrottavan, ennenkuin äitini 8-10 päivää sitten sai
kirjeen, jossa entinen lastenhoitaja sanoi olevansa suuressa
kurjuudessa ja hädässä. Monen arvelun perästä oli hän erään
ystävällisen rouvan kehoituksesta rohjennut kirjoittaa entiselle
isännälleen ja muistuttaa heitä menneistä ajoista. Te tunnette äitini;
hän on hyväsydämisin sekä kaikesta pahasta tietämättömin nainen
maailmassa; on mahdotonta saada häntä uskomaan, että maailmassa on niin
paljon pahaa. Äitini vastasi kirjeeseen ensi postissa, käski
englantilaisen naisen tulla luoksemme ja lähetti hänelle myöskin rahoja
matkaa varten. Kun isäni tuli kotiin ja kuuli mitä oli tapahtunut,
kirjoitti hän kohta asiamiehelleen Lontoossa, pyytäen että tämä ottaisi
selvää lastenhoitajan elämänvaiheista ja ilmoittaisi missä tämä oli
asunut. Ennenkuin vastaus ehti saapuakaan, tuli lastenhoitaja
luoksemme. Isääni hän teki inhoittavan vaikutuksen. Asiamiehen kirje,
joka saapui muutamia päiviä myöhemmin, herätti isässäni epäluuloja.
Lähdettyään luotamme, oli lastenhoitaja elänyt mitä häpeällisimmällä
tavalla. Isäni puhui hänelle kahdenkesken: hän tarjosi naiselle, jos
tämä lähtisi pois talostamme, rahasumman, jotta hän voisi palata
Englantiin. Jos hän ei suostuisi lähtemään, uhkasi isäni valittaa
asiasta viranomaisille ja nostaa hälinän. Nainen otti rahat vastaan ja
lähti pois meiltä. Paluumatkallaan Englantiin näkyy nainen jääneen
Metziin. Helposti voitte huomata, mimmoinen nainen hän on, saatuanne
tietää, että tämä sama nainen joku päivä sitten seurusteli kapakassa
erään renkinne, Joosef Rigobertin kanssa."

Nuoren Beldheimerin kertoessa näitä asioita, rupesin muistelemaan
menneitä tapauksia. Mieleeni johtui, mitä Francis Raven oli kertonut
vaimostaan, hänen olostaan lasten opettajattarena Saksassa. Hämärä
aavistus asian todellisesta laidasta tunki sieluni läpi.

"Mikä hänen nimensä oli?" kysyin minä.

"Alicia Warlack", vastasi nuori Beldheimer.

Kuultuani tämän nimen mainittavan, oli minulla vain yksi ainoa ajatus:
kiireimmän kautta palata kotiin. Kello oli silloin kymmenen illalla;
viimeinen juna Metziin oli jo aikoja sitten mennyt. Ilmoitettuani
sopivalla tavalla nuorelle ystävälleni asianhaarat, sovin hänen
kanssaan, että lähtisin ensimmäisessä aamujunassa, enkä odottaisi
aamiaista, kuten muut vieraat, jotka aikoivat olla kartanossa yötä.

Yön kuluessa mietin monta kertaa, miten lienee asiat Maison Rougessa.
Tuon tuostakin johtui sama ajatus mieleeni palatessani kotiin varhain
aamulla -- maaliskuun 1 päivänä. Kuten tutkimuksista tuli selville, oli
ainoastaan yksi henkilö talossa, joka tiesi mitä todellakin oli
tapahtunut tallissa Francis Ravenin syntymäpäivänä. Kertokoon nyt
Joosef Rigobert itse teille vuorostaan kertomuksen lopun -- sillä tapaa
kuin hän on sen kertonut lakimiehelleen ja minulle. --



XVII.


Kunnioitettava herra!

Helmikuun 27 päivänä minut lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka
koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean
naisen, vaaleaverisen, syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme
toisiimme ja juttelimme keskenämme. Hän puhui ranskan kieltä
erinomaisen hyvin, vaikkakin murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle
virvoitusaineita ja hän suostui ehdotukseeni. Meillä oli hauska ja
pitkä keskustelu -- me huomasimme ikäänkuin olevamme luodut
toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen
kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä tahtoo minua seuraansa.
Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuvainen
rakkausseikkailuihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä moittia?
Tietysti luontoa. Ei se ole kauniin naisen syy -- eikä liioin omakaan
syyni.

Sanalla sanoen, kovasydäminenkään ihminen ei voi olla myöntämättä, että
kaksi henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, eivät voi
erota toisistaan, sopimatta, milloin he seuraavalla kerralla tapaavat
toisensa.

Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison
Rougea. Suureksi huvikseni hän suostui seurustelemaan kanssani eräissä
pienissä kemuissa, jotka minä pidin kamarissani yöllä helmikuun 29
päivää vasten. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kun muut
palvelijat tavallisesti menevät levolle, eli kello 11 illalla... --
Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen
jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis Raven. Hän oli ikävä mies
eikä osannut ranskankieltä. Keittiössä häntä alettiin nimittää
"Englantilaiseksi karhuksi." Kumma kyllä, hän oli isäntäväen suuressa
suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi,
jonka vallassa tämä ikävä mies oli, kauhun, jonka laatua minä suurena
vapaauskojana en huolinut ryhtyä tutkimaan.

Illalla 28 helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu kauhu
vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan ainoastaan
sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa nojassa.
Isäntäni oli suuttunut minulle, arvollisuuteni tunto estää minua
kertomasta mistä syystä -- ja tarjouduin sentähden valvomaan
englantilaisen vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra
Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, mitä oli
tapahtunut välillämme. Englantilaisraukka houraili kaiken yötä. Koska
en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään
päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa
vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuon houkkion, joka
häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja
paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.

Aamulla 29 päivänä helmikuuta lähti herra Fairbank matkalle.

Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että
englantilainen seuraavankin yön tulisi tekemään minulle harmia. Herra
Fairbankin poissa ollessa piti hänen vaimonsa äärettömän suurta huolta
toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen luonaan ja
ilmoittaa heti jos jotain tapahtuisi. Koska minä odotin kaunista
naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut palvelijat
makaisivat rauhallisesti sängyissään sinä yönä. Minä tarjouduin siis
vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli minua
hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti. Punehtumatta
kuulin itseäni kiitettävän.

Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon
herra Fairbankin poissaollessa, kuulustelemassa, kuinka Raven voi. Ensi
kerralla, kun he kävivät, ei ihana naisystäväni vielä ollut saapunut.
Koska kamarini oli englantilaisen kamarin vieressä, täytyi minun
silloin piiloittaa ihana naisvieraani siihen huoneeseen missä siloja
säilytettiin. Enkelintapaisella alistuvaisuudella suostui hän
palvelijavirkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan
nähnyt rakastettavampaa naista -- sellaisessa tilassa. Kun olivat
kahdesti käyneet sairasta katsomassa, sain olla rauhassa. Silloin oli
lähes keskiyön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei silloin ollut
mitään erinomaista, joka olisi voinut rouvalle ja tohtorille korvata
heidän hänen tähtensä näkemiään vaivoja. Hän makasi puolittain
valveilla, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli kummallinen
mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua poismennessään pitämään erittäin
tarkasti Ravenia silmällä kello kahden aikaan aamulla. Jos sattuisi
jotakin tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren soittokellon, jonka
ääni helposti kaikui huoneisiin, joissa herrasväki asui. Kun nyt sain
palata kauniin ystävättäreni luokse, järjestin illallispöydän.
Piirakka, lihamakkara ja muutamia pulloja moselviiniä oli
yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi ihmistä on rakastunut toisiinsa, on
rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertainen ateria juhlallisten
pitojen veroinen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kun
suloinen pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu
englantilainen viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän
löi kepillään lattiaan, hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä
äänellä: "Rigobert! Rigobert!"

Ihana naiseni säikähti kuullessaan äkkiä tuon äänen. Hänen kasvonsa
vaalenivat silmänräpäyksessä.

"Taivaan jumala!" huudahti hän. "Kuka on tuossa huoneessa?"

"Mielipuoli englantilainen."

"Englantilainen?"

"Rauhoittukaa! englantilainen asettuu aivan pian."

Tuo ilkeä ääni huusi jälleen minua:

"Rigobert! Rigobert!"

Kaunis ystävättäreni tarttui käsivarteeni.

"Kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?"

Naisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämä
kysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.

"Tunnetteko te hänet?" kysyin minä.

"Mikä on hänen nimensä?" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; "mikä on
hänen nimensä?"

"Francis", vastasin minä.

"Francis -- ja sukunimi?"

En voinut muistaa enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista
sukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että englantilaisen
sukunimi alkoi kirjaimella "R."

Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyikö hän? Ei; nainen punehtui
uudelleen. Hänen silmänsä kiilsivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka
kyllä hyvin tunsin naisten luonteita, kummastelin kuitenkin
tarkastellessani tätä naista.

"Tunnetteko hänet?" kysyin minä uudelleen.

Nainen naurahti kysymykselleni.

"Mitä joutavia puhutte. Kuinka minä voisin tuota miestä tuntea? Käykää
rauhoittamassa häntä!"

Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan
ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana.
Itseluottamukseni palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.

Kohta kun astuin huoneeseen, osoitti hän innokkaasti sormellaan
huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen
liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollakin
käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnäolon, ja vielä
kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä
huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tavalla, kuin olen jo
kertonut; se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun tämä
kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottaviakaan, puistelin nyrkkiäni hänen
silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.

Palattuani kauniin ystävättäreni luokse, huomasin hänen kävelevän
edestakaisin kummallisesti kiihoittuneessa tilassa. Nainen ei
odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa -- hän oli minun
poissaollessani maistellut hyvää moselviiniäni. Vaivoin sain hänet
houkutelluksi istumaan pöytään. Mutta en millään keinoin voinut saada
häntä syömään edes hiukkasen.

"Minulle ei ruoka enää maistu", sanoi nainen. "Anna minulle viiniä."

Moselviini on kuuluisaa siitä, että se maistuu hyvältä ja on
erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kumminkaan
huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan
ja virkistävän häntä, eikä mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaan
matalalla äänellä, ja vaikka kuinka paljon hyvänsä yrittelin saada
käännetyksi keskustelumme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina
puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun
naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua, mutta kaunis vieraani
oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin hänen kaikkiin
kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummalliset viehättävyydet,
jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani tapaturmasta,
joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän seisoalleen.
Omituinen hymy näkyi hänen kasvoissaan.

"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi häntä sääriluuhun", sanoi nainen.
"Minun täytyy nähdä, minä tahdon nähdä sen hevosen!"

Saatoin naisen talliin. Hän suuteli hevosta, kunniani nimessä, hän
suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:

"Te tunnette tuon miehen, ja hän on varmaan loukannut teitä."

Ei nainen silloinkaan tahtonut myöntää.

"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä", sanoi hän, "enkö ole teitä
suudellut?"

Näin viehättävästi selitettyään riensi nainen takaisin ylös rappusia.
Minä jäin hiukan jälkeen, nähdäkseni oliko tallin ovi lukittuna.
Tultuani ylös huomasin, kummallista kyllä, naisen siinä samassa astuvan
ulos englantilaisen kamarista.

"Aioin juuri tulla alas huutaakseni teille", sanoi nainen. "Mies tuossa
huoneessa rupeaa taasen mellastamaan."

Hullun englantilaisen ääni kuului tosiaan taas korvissamme.

"Rigobert! Rigobert!"

Tällä kertaa oli huutaja hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat
hurjasti eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa
pelossaan väänteli hän käsiään ja osoitti taivasta. Kaikilla niillä
merkeillä ja liikkeillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää,
rukoili englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut
tosiaan olla nauramatta. Mikä aate tuo oli, että minä jäisin hänen
luokseen ja jättäisin ihanan ystävättäreni yksinänsä toiseen
huoneeseen.

Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että
olin hankkeissa lähteä pois, huusi hän epätoivoissaan niin hirveällä
äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tästä huudosta.

Kaikki ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät, kuinka mieleni tyyneys
on suuri tärkeissä tapauksissa. Aukaisin arkun, jossa englantilaisen
liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia
niistä kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä
kiinni. Nyt ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi rengit.
Sidottuani viimeisen solmun katsahdin ylös.

Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli auki. Kaunis
ystävättäreni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan
voimattomana vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiinni viimeistä
solmua.

"Mitä siellä toimitte?" kysyin minä. "Minkä vuoksi aukaisitte oven?"

Nainen astui luokseni ja kuiskasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa
kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.

"Kuulin hänen huutavan."

"Entä sitten?"

"Luulin, että aioitte tappaa hänet."

Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota
hänen sanansa osoittivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistuttava. Minä
säikähdyin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni,
ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.

Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden
iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.

Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi
estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi
naisystävääni, eikä liioin sitä, että englantilainen makasi sidottuna
vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta ulos. Juostessani portaita
alas, kuulin tallin kellon lyövän neljännestä vaille kaksi aamulla.

Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksissaan. Tohtori joka oli
hänen seurassaan, kysyi naurahtaen:

"Onko Francis valveilla vai nukkuuko hän?"

"Hän on ollut hiukan levoton. Mutta nyt hän taasen on tyyntynyt. Jollei
häntä häiritä", lisäsin minä estääkseen rouvaa nousemasta ylös
portaita... "on hän vaipuva sikeään uneen."

"Eikö mitään ole tapahtunut sitten, kun viimeksi kävin täällä?"

"Ei, ei mitään, mutta..."

Tohtori nosteli kulmakarvojaan jonkinmoisella koomillisella epätoivon
katseella.

"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!" sanoi tohtori. "Ei mitään ole
tapahtunut. Romanttisuuden päivät ovat olleet ja menneet."

"Kello ei ole vielä kaksi", vastasi emäntäni hiukan kiukkuisesti.

Tallista tuli väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä edessä ja
meni pois pihasta pohjoisen portin kautta, jota tietä kuljettiin
puutarhaan ja asuinhuoneisiin. Minä sain käskyn seurata häntä ja
tohtoria. Kun parahiksi oli päästy jonkun matkan päähän tallista, alkoi
rouva Fairbank taasen kysellä minulta. Hän ei ottanut uskoakseen, ettei
mitään ollut tapahtunut hänen poissaollessaan. Minä vastasin hänelle
miten paraiten taisin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä
tavoin kuluivat minuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva
Fairbank tahtovansa käydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan.
Suureksi mielihyväkseni tohtori yritti saada hänet luopumaan tästä
aikeesta.

"Olettehan kuullut, että Francis on juuri nukkunut", sanoi hän...
"Jos menette hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni
menestymiselle on tärkeää, että hän saa häiritsemättä nukkua sekä että
hän sen itsekin myöntää, ennenkuin kerron hänelle asian todellisen
laidan. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen
olla rauhassa."

Emäntäni luopui vastahakoisesti aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi
heidän välillään, joka kesti ainakin viisi minuuttia. Vihdoin täytyi
rouva Fairbankin myöntyä -- sillä kertaa.

"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "Francis joko nukkuu sikeästi tai
on taasen valveilla. Puolen tunnin perästä palaan tänne takaisin."

Rouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takaisin
asuinhuoneeseen.

Jäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aika,
saattaa naisen kylään ja sitten palata talliin ottamaan pois kapulan
sekä siteet Francis'ilta ja antaa hänen huutaa täyttä kurkkua. En
pitänyt lukua vaikka hän olisi herättänyt koko talon, sittenkun olin
päässyt vapaaksi ystävättärestäni, joka saattoi aiheuttaa minulle
harmia.

Palattuani pihalle, kuulin ritinää ikäänkuin olisi porttia avattu.
Pohjoisen portin olin itse sulkenut. Menin vasemmalle portille tallin
takana. Tämän kautta tultiin aukealle, jossa pari polkua risteili.
Toinen polku vei kylään, toinen taasen maantielle ja joen rannalle.

Tultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli
heilutti porttia edestakaisin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen
tälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystävättäreni sisälle.
Mieleeni juolahti hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin
takaisin talliin.

Pistäysin huoneeseeni. Huone oli tyhjä. Menin toiseen huoneeseen. Mutta
sielläkään ei naista näkynyt eikä kuulunut. Palasin huoneeseeni ja
lähestyin englantilaisen kamarin ovea. Olikohan mahdollista, että
nainen jäi sinne olemaan, kun minä olin poissa. Sanomattoman
vastenmielisesti nyt lähenin ovea ja viivyttelin senvuoksi tuokion,
ennenkuin tartuin avaimeen. Kuuntelin. Ei hiiskaustakaan. Huusin
hiljaa. Ei mitään vastausta. Epäillen vieläkin astuin askeleen
taaksepäin. Huomasin jotakin tummaa, joka hiljalleen virtasi oven ja
lattian välillä olevasta raosta. Otin kynttilän pöydältä ja kumarruin
katsomaan. Siinä oli verivirta!

Kauhea näky pakotti minut astumaan eteenpäin. Aukaisin oven.

Englantilainen makasi vuoteellaan, yksinänsä huoneessa. Häntä oli
puukolla pistetty kahteen kohti: kaulaan ja sydämeen. Murha-ase oli
jäänyt toiseen haavaan. Puukko oli englantilaista tekoa; puukon varsi
oli melkein uusi ja tehty pukinsarvesta.

Nostin kohta melun. Todistajat voivat sanoa, mitä sitten seurasi.
Eriskummallista on arvella minun olevan syypää murhaan. Myönnän kyllä,
että joskus voin tehdä pieniä hullutuksia, mutta jo pelkkä rikos
kauhistuttaa minua. Nainen pakeni vasemman portin kautta, kun minä
puhuin emäntäni kanssa. Minulla ei ole muuta lisättävää. Vannon, että
kaikki, mitä olen tässä kirjoittanut, on totta, ja että tämä kaikki
tapahtui 1 päivänä maaliskuuta aamuyöstä.

                                              _Joosef Rigobert_.

       *       *       *       *       *

Francis Ravenin murhajuttua tutkittaessa huomattiin Rigobertin olevan
syyttömän, koska murhatun paperit kyllin todistavat, kuinka katkerasti
ja leppymättömästi hänen vaimonsa vihasi häntä.

Tutkimukset, jotka pidettiin sinä aamuna, jolloin murha tapahtui,
osoittivat, että naismurhaaja oli tallista lähtenyt astumaan pitkin
sitä polkua, joka vei joelle. Joessa kyllä harattiin, mutta mitään ei
löytynyt. Vielä tänäkin päivänä on epäselvää, hukuttiko hän itsensä vai
ei. Ainoa varma asia on -- ettei Alicia Warlackia enää koskaan nähty.

Alkaen mysteriona, päättyen mysteriona, katoaa Naisen haamu
näkyvistämme. Henki, paha olento, vai elävä ihmisolento; sanokoon itse,
mikä hän on. Tai tietäessänne, että selittämättömiä ihmeitä on
ympärillänne ja selittämättömiä ihmeitä omassa sydämessänne, antakaa
seuraavien suuren miehen sanojen olla riittävänä selityksenä: -- "Me
olemme sellaista ainetta, josta unia muodostuu, ja lyhyt elinaikamme on
unenkaltainen."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salaperäinen nainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.