Title: Vanina Vanini; Pallianon herttuatar - Kaksi kertomusta
Author: Stendhal
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanina Vanini; Pallianon herttuatar - Kaksi kertomusta" ***


VANINA VANINI; PALLIANON HERTTUATAR

Kirj.

Stendhal


Suomentaneet Timo Tuura



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.



VANINA VANINI


Oli ilta keväällä 182-. Koko Rooma oli liikkeellä: herttua de B----,
kuuluisa pankkiiri, pani toimeen tanssiaiset uudessa palatsissaan
Venetsian torin varrella. Kaikki mitä Italian taide, kaikki mitä
Pariisin ja Lontoon ylellisyys kykeni aikaansaamaan, oli käytetty tämän
palatsin kaunistamiseen. Tungos oli tavaton. Ylhäisen Englannin vaaleat
ja jäykät kaunottaret olivat kilvoitelleet kunniasta saada ottaa osaa
näihin tanssiaisiin; heitä saapuikin joukottain. Rooman kauneimmat
naiset kilpailivat heidän kanssaan ensimmäisistä sijoista. Muuan nuori
tyttö, jonka säihkyvät silmät ja sysimusta tukka ilmaisivat hänet
roomattareksi, saapui isänsä saattamana -- kaikkien katseet seurasivat
häntä. Hänen joka ainoa liikkeensä kertoi tavattomasta ylpeydestä.

Muukalaisten nähtiin sisään astuessaan hämmästyvän tanssiaisten
komeutta. -- Euroopan ainoankaan kuninkaan juhlat, he sanoivat, --
eivät vedä vertoja tälle.

Kuninkailla ei ole palatseja, jotka ovat roomalaisen rakennustaiteen
veroisia ja heidän on pakko kutsua kaikki hovinsa ylhäiset naiset.
B----n herttua ei suosinut muita kuin kauniita naisia. Tänä iltana hän
oli onnistunut kutsuissaan -- miehet näyttivät häikäistyiltä. Oli
vaikea ratkaista, kuka niin monesta ihanasta naisesta oli kaunein:
jonkin aikaa oli vaali ratkaisematta, mutta viimein julistettiin
ruhtinatar Vanina Vanini, mustatukkainen ja tulikatseinen nuori tyttö
tanssiaisten kuningattareksi. Heti jättivät muukalaiset ja nuoret
roomalaiset kaikki muut salit ja tungeskelivat siellä, missä hän oli.

Hänen isänsä, ruhtinas don Hasdrubal Vanini oli tahtonut, että hän
ensin tanssisi parin saksalaisen ruhtinaan kanssa. Sen jälkeen hän
valitsi tanssittajikseen muutamia hyvin kauniita ja hyvin ylhäisiä
englantilaisia, mutta heidän jäykkyytensä ikävystytti häntä. Eniten
hänelle näytti tuottavan huvia kiusata nuorta Livio Savellia, joka
tuntui olevan hillittömästi rakastunut. Tämä oli Rooman loistavin nuori
mies ja sitä paitsi ruhtinas hänkin, mutta jos olisi antanut hänelle
luettavaksi romaanin, hän olisi parikymmentä sivua luettuaan heittänyt
kirjan kädestään väittäen, että se tuotti hänelle päänsärkyä. Vaninan
silmissä se oli puute.

Keskiyöllä levisi tanssiaisissa uutinen, joka herätti melkoista
huomiota. Muuan nuori carbonaro, jota säilytettiin San-Angelon
linnoituksessa, oli samana iltana valepuvussa paennut. Suunnatonta
romanttista rohkeutta osoittaen hän oli viimeisen vartion luo
saavuttuaan hyökännyt sotilaitten kimppuun aseenaan tikari. Mutta hän
oli itsekin haavoittunut, sbirrit seurasivat pitkin katuja hänen
jättämiään verisiä jälkiä, ja toivottiin, että hänet löydettäisiin.

Kun parhaillaan kerrottiin tästä tapahtumasta, sanoi don Livio Savelli
viedessään paikalleen Vaninan, jonka kanssa juuri oli tanssinut,
hurmaantuneena hänen sulostaan ja omasta menestyksestään ja miltei
hulluna rakkaudesta:

-- Mutta suvaitkaahan sanoa, kuka sitten teitä miellyttäisi?

-- Se nuori carbonaro, joka on päässyt pakoon, vastasi Vanina -- on
sentään tehnyt jotakin muutakin kuin ottanut vaivakseen syntyä
maailmaan.

Ruhtinas don Hasdrubal lähestyi tytärtään. Hän on rikas mies, joka
kahteenkymmeneen vuoteen ei ole tehnyt tiliä taloudenhoitajansa kanssa;
tämä lainaa hänelle omat tulonsa hyvin korkeata korkoa vastaan. Jos
tapaisitte hänet kadulla, voisitte luulla häntä vanhaksi näyttelijäksi;
ette huomaisi, että hänen käsissään on viisi kuusi suurta hyvin
suurilla timanteilla koristettua sormusta. Hänen kaksi poikaansa ovat
ruvenneet jesuiitoiksi ja ovat siis kuolleita narreja. Hän on unohtanut
heidät, mutta häntä harmittaa, ettei hänen ainoa tyttärensä Vanina
halua mennä naimisiin. Neitonen on jo yhdeksäntoistavuotias ja on
hylännyt mitä loistavimpia avioliittotarjouksia. Mikä mahtanee olla
syynä siihen? Sama syy kuin Sullalla oli vallastaan luopumiseen,
ylenkatse roomalaisia kohtaan.

Tanssiaisten jälkeisenä päivänä Vanina huomasi, että hänen isänsä, joka
oli niin huolimaton kuin suinkin ja joka ei koko elämänsä aikana ollut
viitsinyt liikuttaa avainta, sulki hyvin huolellisesti erään käytävän
oven, joka vei palatsin kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseen.
Tämän huoneen ikkunat olivat oranssien kaunistamalle parvekkeelle.
Vanina oli menossa jollekin vierailulle Roomaan. Koska pääportti oli
suljettu juhlavalaistuksen valmistusten tähden, palasivat vaunut
takapihan kautta hänen tullessaan kotiin. Vanina katsahti ylös ja näki
hämmästyksekseen että yksi sen huoneen ikkunoista, jonka hänen
isänsä niin huolellisesti oli sulkenut, oli avoinna. Hän erkani
kamarineidostaan, nousi palatsin ylempiin kerroksiin ja etsittyään
löysi viimein pienen ristikkoikkunan, joka antoi oranssiparvekkeelle.
Avattu ikkuna oli kahden askeleen päässä siitä. Aivan varmaan joku asui
tuossa huoneessa, mutta kuka? Seuraavana päivänä Vaninan onnistui saada
käsiinsä avain, jolla pääsi oranssiparvekkeelle.

Hän lähestyi hiipien ikkunaa, joka oli nytkin avoinna. Ikkunaluukku
esti vapaasti näkemästä huoneeseen. Huoneen perällä oli vuode ja
vuoteessa makasi joku. Ensi hetkellä hän aikoi paeta, mutta huomasi
naisen puvun tuolilla. Katsoessaan tarkemmin vuoteessa olevaa henkilöä
hän näki, että tämä oli vaalea ja nähtävästi hyvin nuori. Hän ei enää
epäillyt, vieras oli nainen. Tuolille heitetty puku oli veren tahraama,
myöskin eräällä tuolilla olevat naisenkengät olivat veriset. Tuntematon
liikahti; Vanina huomasi, että hän oli haavoittunut. Suuri veren
tahraama liinainen vaate peitti hänen rintansa, se oli kiinnitetty
ainoastaan nauhoilla. Haavalääkäri ei olisi sitä siten asettanut.
Vanina totesi mielessään, että hänen isänsä joka päivä kello neljä
sulkeutui huoneeseensa mennäkseen katsomaan tuntematonta, palasi pian
ja nousi vaunuihin lähteäkseen kreivitär Vitteleschin luo. Heti kun hän
oli lähtenyt, nousi Vanina pienelle parvekkeelle, mistä hän saattoi
tarkata tuntematonta. Hän tunsi voimakasta myötätuntoa nuorta onnetonta
naista kohtaan, hän koetti arvata, mitä hänelle oli tapahtunut.
Tuolilla oleva verinen puku näytti tikariniskujen lävistämältä. Vanina
saattoi laskea reikien lukumäärän. Eräänä päivänä hän näki
tuntemattoman tarkemmin: hänen siniset silmänsä olivat luodut taivasta
kohti, hän näytti rukoilevan. Kohta hänen kauniit silmänsä täyttyivät
kyynelillä -- nuoren ruhtinattaren oli vaikeata pidättäytyä häntä
puhuttelemasta. Seuraavana päivänä Vanina rohkeni ennen isänsä tuloa
kätkeytyä pienelle parvekkeelle. Hän näki don Hasdrubalin tulevan
tuntemattoman luo kantaen pientä koria, jossa oli ruokatavaroita.
Ruhtinas näytti levottomalta eikä puhunut paljon. Hän puhui niin
hiljaa, että Vanina ei voinut kuulla hänen sanojaan, vaikka ikkuna oli
auki. Hän poistui.

Tuolla naisraukalla mahtaa olla pelottavia vihollisia, ajatteli Vanina,
koska isäni, joka on niin huoleton, ei uskalla kertoa asiasta
kenellekään ja vaivautuu joka päivä nousemaan satakaksikymmentä
porrasaskelta.

Kun Vanina eräänä iltana varovasti kurotti päätään tuntemattoman
akkunaan, kohtasivat heidän katseensa, ja kaikki oli tullut ilmi.
Vanina heittäytyi polvilleen ja huudahti.

-- Rakastan teitä, säilytän salaisuutenne.

Tuntematon viittasi häntä astumaan sisään.

-- Minun on pyydettävä anteeksi, sanoi Vanina. -- Tyhmä uteliaisuuteni
tuntunee teistä loukkaavalta. Vannon olevani vaiti, ja jos vaaditte, en
milloinkaan palaa.

-- Ken ei mielellään näkisi teitä? sanoi tuntematon. -- Asutteko tässä
palatsissa?

-- Tietysti, vastasi Vanina. -- Mutta huomaan, ettette tunnekaan minua:
olen Vanina, don Hasdrubalin tytär.

Tuntematon katseli häntä kummastuneena, punastui kovin ja lisäsi
sitten:

-- Sallikaa minun toivoa, että joka päivä tulette minua katsomaan,
mutta toivoisin, ettei ruhtinas saisi tietää käynneistänne.

Vaninan sydän löi kiivaasti, tuntemattoman käytös oli hänestä täysin
moitteeton. Tuo nuori naisraukka oli varmaan loukannut jotakuta
mahtavaa miestä, ehkä hän oli mustasukkaisuuden vallassa surmannut
rakastajansa. Vaninan päähän ei pälkähtänyt ajatella jokapäiväistä
syytä hänen onnettomuuteensa. Tuntematon sanoi, että hänellä oli
olkapäässä haava, joka ulottui rintaan ja tuotti paljon tuskaa. Hänen
suunsa tuli usein täyteen verta.

-- Eikä teillä ole haavalääkäriä! huudahti Vanina.

-- Tiedättehän, sanoi tuntematon, -- että Roomassa haavalääkärien
täytyy tehdä poliisille tarkka selko kaikista hoitamistaan haavoista.
Ruhtinas näkee hyväksi itse sitoa haavani.

Tuntematon vältti huolellisesti säälittelemästä onnettomuuttaan. Vanina
rakasti häntä kiihkeästi. Kuitenkin kummastutti nuorta prinsessaa se
seikka, että keskellä vakavaa keskustelua tuntemattoman oli hyvin
vaikea äkkiä pidättäytyä nauramasta.

-- Olisin onnellinen, sanoi Vanina, -- jos saisin tietää nimenne.

-- Nimeni on Clementine.

-- No niin, rakas Clementine, huomenna kello viideltä tulen teitä
tervehtimään.

Seuraavana päivänä oli Vaninan uusi ystävätär hyvin heikko.

-- Minä tuon teidän luoksenne haavalääkärin, sanoi Vanina syleillen
häntä.

-- Kernaimmin kuolisin, sanoi tuntematon. -- Voisinko paljastaa
hyväntekijäni?

-- Rooman kuvernöörin herra Savelli-Catanzaran haavalääkäri on erään
meidän palvelijamme poika, jatkoi Vanina vilkkaasti; -- hän on meille
uskollinen eikä hänen asemansa vuoksi tarvitse pelätä ketään. Isäni ei
osaa antaa oikeata arvoa hänen uskollisuudelleen, minä lähetän hakemaan
häntä.

-- En halua haavalääkäriä, huudahti tuntematon niin kiihkeästi, että se
hämmästytti Vaninaa. -- Käykää minua katsomassa, ja jos Jumala näkee
hyväksi kutsua minut luokseen, kuolen onnellisena syliinne.

Seuraavana päivänä oli tuntematon vielä heikompi.

-- Jos rakastatte minua, sanoi Vanina lähtiessään, -- otatte vastaan
haavalääkärin.

-- Jos hän tulee, katoaa onneni.

-- Lähetän hakemaan häntä, sanoi Vanina.

Puhumatta sanaakaan pidätti tuntematon hänet lähtemästä tarttumalla
hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla. Oli pitkä vaitiolo,
tuntemattomalla oli kyyneleet silmissä. Viimein hän päästi Vaninan
käden ja sanoi sen näköisenä kuin olisi ollut kuolemaisillaan:

-- Minun täytyy tunnustaa teille jotakin. Toissapäivänä valehtelin
sanoessani, että nimeni on Clementine; minä olen onneton carbonaro...

Hämmästyneenä siirsi Vanina tuoliaan ja nousi.

-- Tiedän, jatkoi carbonaro, -- että tämä tunnustus riistää minulta
ainoan onnen, mikä kiinnittää minut elämään: mutta minun olisi alhaista
pettää teitä. Nimeni on Pietro Missirilli, olen yhdeksäntoistavuotias,
isäni on köyhä haavalääkäri San-Angelo-in-Vadossa, itse olen carbonaro.
Salaliittomme tuli ilmi, minut tuotiin kahleissa Romagnasta Roomaan.
Kolmetoista kuukautta vietin vankikopissa, jota lamppu valaisi yötä
päivää. Muuan laupias sielu päätti pelastaa minut. Minut puettiin
naisen vaatteisiin. Kun lähdin vankilasta ja kuljin vartijain ohi
viimeisen portin luona, kuulin yhden heistä kiroilevan carbonaroja;
annoin hänelle korvapuustin. Vakuutan teille, että se ei ollut
turhanpäiväistä uhkamieltä, vaan tapahtui aivan yksinkertaisesti
hajamielisyydestä. Tämän varomattomuuden jälkeen ajettiin minua
keskellä yötä takaa pitkin Rooman katuja, pistimen iskujen
haavoittamana ja menehtymäisilläni astuin taloon, jonka ovi oli auki,
kuulin sotamiesten askeleet takanani ja pakenin puutarhaan, vaivuin
maahan muutaman askeleen päässä vallasnaisesta, joka käveli siellä.

-- Kreivitär Vitteleschi, isäni ystävätär, sanoi Vanina.

-- Mitä! Onko hän kertonut teille? huudahti Missirilli. -- Olkoon miten
tahansa, nainen, jonka nimi ei milloinkaan saa tulla tunnetuksi,
pelasti henkeni. Kun sotilaat tulivat hänen luokseen ottaakseen minut
kiinni, vei teidän isänne minut pois vaunuissaan. Olen kovin sairas,
muutaman päivän on pistimen isku olkapäässäni estänyt minua
hengittämästä. Minä kuolen lohduttomana, kun en enää saa nähdä teitä.

Vanina oli kuunnellut kärsimättömänä, ja poistui nopeasti. Missirilli
ei hänen kauniissa silmissään nähnyt jälkeäkään säälistä, vaan
ainoastaan loukattua ylpeyttä.

Yöllä tuli haavalääkäri, hän oli yksin. Missirilli oli epätoivoissaan,
hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Vaninaa. Hän teki
kysymyksiä haavalääkärille, joka iski hänen suontaan eikä vastannut.
Sama äänettömyys seuraavina päivinä. Pietro ei irroittanut katsettaan
parvekkeen ikkunasta, josta Vaninan oli ollut tapana kulkea, hän oli
kovin onneton. Kerran hän oli puolenyön aikaan näkevinään jonkun
parvekkeen pimeydessä: mahtoiko se olla Vanina?

Vanina painoi joka yö poskensa nuoren carbonaron ikkunan ruutuja
vasten.

Jos puhuttelen häntä, ajatteli hän, olen hukassa. Ei, milloinkaan en
saa häntä enää nähdä.

Tämän päätöksen tehtyään hän muisti vasten tahtoaan ystävyyden, jota
hän oli tuntenut tuota nuorta miestä kohtaan pitäessään häntä
tyhmyydessään naisena. Täytyisikö hänen siis unohtaa nuorukainen niin
suloisen tuttavuuden jälkeen. Järkevimpinä hetkinään Vaninaa pelotti
muutos, joka oli tapahtunut hänen ajatusmaailmassaan. Siitä lähtien
kuin Missirilli oli ilmaissut nimensä, olivat kaikki ne asiat, joita
hänen ennen oli ollut tapana mietiskellä, peittyneet kuin harsoon ja
häämöttivät vain kaukaa.

Ei ollut vielä kulunut viikkoakaan, kun Vanina kalpeana ja vavisten
astui haavalääkärin kera nuoren carbonaron huoneeseen. Hän tuli
sanomaan, että tämän tuli koettaa saada ruhtinas lähettämään sijastaan
palvelijan. Hän ei viipynyt kymmentä sekuntiakaan, mutta muutaman
päivän kuluttua hän tuli toisen kerran haavalääkärin seurassa,
säälistä. Eräänä iltana Vanina uskalsi tulla yksin, vaikka Missirilli
oli parempi eikä hänellä enää ollut sitä tekosyytä, että pelkäsi hänen
henkeään. Missirilli tunsi tavatonta onnea hänet nähdessään, mutta hän
aikoi kätkeä rakkautensa, ennen kaikkea hän ei tahtonut poiketa
miehelle kuuluvasta arvokkuudesta. Vanina, joka oli tullut hänen
luokseen punastuneena ja peläten rakkauden tunnustuksia, joutui
hämilleen tuosta ylhäisestä ja nöyrästä, mutta hiukan kylmästä
ystävyydestä, jota Missirilli hänelle osoitti. Hän poistui ilman että
häntä koetettiin pidättää.

Kun hän muutamia päiviä myöhemmin tuli toisen kerran, hän sai kuulla
samat vakuutukset kunnioittavasta myötätunnosta ja ikuisesta
kiitollisuudesta. Aikomattakaan hillitä nuoren carbonaron
tunteenpurkauksia, Vanina kysyi itseltään, rakastiko hän yksin. Nuori
tyttö, joka tähän saakka oli ollut niin ylpeä, tunsi nyt katkerasti
mielettömyytensä suuruuden. Hän teeskenteli hilpeyttä ja vieläpä
kylmyyttäkin, kävi harvemmin, mutta ei kyennyt lopettamaan käyntejään
nuoren potilaan luona.

Missirilli paloi rakkaudesta, mutta alhaista syntyperäänsä ja
velvollisuuttaan muistaen hän oli tehnyt lupauksen, ettei puhuisi
rakkaudestaan, ennen kuin Vanina olisi kahdeksan päivää käymättä hänen
luonaan. Nuori ruhtinatar taisteli sisukkaasti ylpeytensä kanssa.

No niin, hän mietti, vaikka käynkin hänen luonaan, tapahtuu se itseni,
oman huvini vuoksi. Milloinkaan en tule hänelle tunnustamaan
kiinnostusta jonka hän on minussa herättänyt.

Hän viipyi pitkät ajat Missirillin luona, joka puhui hänelle aivan kuin
kaksikymmentä henkilöä olisi ollut läsnä. Eräänä iltana, kun hän pitkin
päivää oli äkäillyt Missirilliä ja luvannut itselleen olla häntä
kohtaan vielä tavallista kylmempi ja ankarampi, mies tunnusti hänelle
rakkautensa. Kohta Vanina ei voinut häneltä enää mitään kieltää.

Joskin Vaninan mielettömyys oli suuri, on tunnustettava, että hän oli
täysin onnellinen. Missirilli ei enää välittänyt siitä, mitä hän
uskotteli olevansa velkaa miehenarvolleen, hän rakasti niin kuin
yhdeksäntoistavuotiaana Italiassa rakastetaan. Häntä vaivasivat kaikki
rakkauden intohimon epäilykset, vieläpä hän tunnusti tälle nuorelle
ylpeälle ruhtinattarelle menettelytavan, jota oli käyttänyt
voittaakseen hänen vastarakkautensa. Häntä kummastutti onnen
ylenpalttisuus. Neljä kuukautta vieri nopeasti. Eräänä päivänä vapautti
haavalääkäri sairaansa. Mitä minun nyt on tehtävä? ajatteli Missirilli.
Jäädäkö piiloon Rooman kauneimman naisen luo? Ja ilkeät hirmuvaltiaat,
jotka ovat kolmetoista kuukautta pitäneet minua tyrmässä sallimatta
nähdä päivänvaloa, luulevat minut lannistaneensa! Italia, sinä olet
totta tosiaan onneton, jos lapsesi hylkäävät sinut niin vähästä.

Vanina ei uskonut, että korkeinkaan onni tulisi ainaiseksi sitomaan
Pietron; hän näytti liian onnelliselta; mutta muuan kenraali Bonaparten
lause kaikui katkerana nuoren miehen sielussa ja vaikutti koko hänen
suhtautumisensa naisiin. Kun Bonaparte 1796 jätti Brescian, sanoivat
kaupungin virkamiehet, jotka seurasivat häntä kaupunginportille, että
brescialaiset rakastivat vapautta enemmän kuin kaikki muut
italialaiset.

-- Niin kyllä, hän vastasi, -- he puhuvat siitä mielellään
rakastajattarilleen.

Missirilli sanoi Vaninalle onnettoman näköisenä:

-- Yön tultua minun täytyy lähteä.

-- Pidä huolta, että päivän koittaessa olet takaisin palatsissa, odotan
sinua.

-- Päivän koittaessa olen monen peninkulman päässä Roomasta.

-- Hyvä on, sanoi Vanina kylmästi, -- minne lähdette?

-- Romagnaan, kostamaan puolestani.

-- Koska olen rikas, sanoi Vanina mitä levollisimman näköisenä, -- niin
toivon, että otatte minulta aseita ja rahaa.

Missirilli katsoi häneen hetkisen silmiään räpäyttämättä, sitten hän
sulki hänet syliinsä ja sanoi:

-- Elämäni sielu, sinä saat minut unohtamaan kaikki,
velvollisuutenikin. Mutta mitä jalompi sydämesi on, sitä paremmin
sinun tulisi minua ymmärtää.

Vanina itki katkerasti, ja sovittiin, että Missirilli lähtisi Roomasta
vasta kahden päivän päästä.

-- Pietro, sanoi Vanina seuraavana päivänä, -- te olette usein sanonut
minulle, että joku tunnettu mies, joku roomalainen ruhtinas
esimerkiksi, jolla olisi käytettävänään paljon rahaa, voisi tehdä
vapauden asialle hyvin suuria palveluksia, jos Itävalta kerran joutuisi
suureen sotaan kaukana meistä.

-- Epäilemättä, sanoi Pietro kummastuneena.

-- No niin, teillä on sydäntä, teiltä puuttuu vain korkea asema:
tarjoan teille käteni ja kaksisataa livreä korkoja. Sitoudun hankkimaan
isäni suostumuksen.

Pietro lankesi hänen jalkoihinsa, Vanina säteili ilosta.

-- Rakastan teitä intohimoisesti, hän sanoi, -- mutta olen vain
isänmaan köyhä palvelija. Mitä onnettomampi Italia on, sitä enemmän
minulla on syytä olla sille uskollinen. Don Hasdrubalin suostumuksen
saadakseni minun pitäisi monen vuoden ajan näytellä kurjaa osaa.
Vanina, minä hylkään tarjouksesi.

Missirilli muutti mieltään kohta sanottuaan tämän. Hänen rohkeutensa
alkoi pettää.

-- Onnettomuuteni on siinä, sanoi hän, -- että Roomasta lähteminen on
minulle suurin kärsimys. Oi jospa Italia olisi vapautettu barbaareista!
Miten iloinen olisinkaan astuessani sinun kanssasi laivaan
aloittaakseni Amerikassa uuden elämän.

Vanina pysyi kylmänä. Hänen kätensä hylkääminen oli loukannut hänen
ylpeyttään. Mutta pian hän heittäytyi Missirillin syliin.

-- Milloinkaan et ole minusta tuntunut enemmän rakkauden arvoiselta,
sanoi hän; -- niin, oma haavalääkärini, olen sinun iäti. Sinä olet
suuri mies kuten vanhat roomalaisemme.

Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat, kaikki järkevät epäilyt kaikkosivat,
hetki oli täynnä onnea. Kun he jälleen saattoivat puhua järkeä, sanoi
Vanina:

-- Olen Romagnassa miltei samaan aikaan kuin sinäkin. Käsken lääkärin
määrätä minulle Porettan kylpyjä. Asun linnassamme San Nicolassa,
lähellä Forlia.

-- Minä vietän elämäni siellä sinun kanssasi, eikö niin!

-- Minun kohtaloni on uskaltaa tästälähin kaikki, virkkoi Vanina
huoaten. -- Joudun perikatoon sinun tähtesi, mutta vähätpä siitä.
Voitko rakastaa kunniansa menettänyttä tyttöä?

-- Olethan vaimoni, sanoi Missirilli, -- iäti jumaloitu vaimoni. Tahdon
sinua rakastaa ja suojella.

Vaninan täytyi lähteä vierailulle. Tuskin hän oli jättänyt ystävänsä
yksin, kun tämä jo alkoi pitää menettelyään raakamaisena.

Mitä on _isänmaa?_ hän mietti. Se ei ole olento, jolle olemme hyvästä
työstä kiitollisuudenvelassa ja joka on onneton ja voi meitä soimata,
jos petämme hänet. _Isänmaa ja vapaus_, ne ovat kuin viittani, kuin
jotakin, mikä minulle on hyödyllistä ja jota minun on pakko ostaa,
ellen ole perinyt isältäni; mutta loppujen lopuksi minä rakastan
isänmaata ja vapautta siksi, että ne kumpikin ovat minulle hyödylliset.
Jollen voi niillä mitään tehdä, jos ne ovat minulle samanarvoiset kuin
viitta elokuussa, mitä hyödyttää niitä ostaa niin tavattomasta
hinnasta? Vanina on niin kaunis, hän on niin erinomaisen älykäs! Häntä
koetettaisiin liehitellä, hän unohtaisi minut. Kuka on se nainen, jolla
on ollut vain yksi rakastaja? Noilla roomalaisilla ylimyksillä, joita
minä kansalaisena halveksin, on niin paljon etuja minun rinnallani. He
mahtavat olla hyvin rakastettavia! Oi, jos lähden, Vanina unohtaa minut
ja menetän hänet ainaiseksi.

Keskellä yötä tuli Vanina hänen luokseen; hän kertoi epävarmuudesta,
joka häntä oli vaivannut ja miten hän oli ottanut tutkistellakseen
tuota suurta sanaa _isänmaa_ -- koska rakasti. Vanina oli hyvin
onnellinen.

Jos hänen olisi ehdottomasti valittava minun ja isänmaan välillä,
ajatteli hän, olisi minulla etusija.

Läheisen kirkon kello löi kolme, viimeisten jäähyväisten hetki oli
tullut. Pietro riistäytyi irti ystävättärensä syleilystä. Hän laskeutui
jo pieniä portaita, kun Vanina kyyneleitään pidättäen sanoi hymyillen:

-- Jos joku köyhä maalaisvaimo olisi sinua hoitanut, etkö tekisi mitään
osoittaaksesi kiitollisuuttasi? Etkö koettaisi häntä palkita?
Tulevaisuus on epävarma, sinä vaellat vihamiesten keskellä: anna
minulle kiitollisuudesta kolme päivää, aivan kuin olisin köyhä vaimo,
palkitaksesi huolenpitoni.

Missirilli jäi. Lopulta hän kuitenkin lähti Roomasta. Erään ulkovallan
lähettiläältä ostetun passin avulla hän pääsi kotiinsa. Siellä syntyi
suuri ilo, häntä oli pidetty jo kuolleena. Hänen ystävänsä tahtoivat
juhlia hänen onnellista paluutaan surmaamalla yhden tai kaksi
karabinieerisantarmia.

-- Älkäämme tarpeettomasti surmatko ketään italialaista, joka osaa
käyttää aseita, sanoi Missirilli: -- isänmaamme ei ole saari kuten
onnellinen Englanti. Me tarvitsemme sotilaita vastustaaksemme Euroopan
kuninkaitten sekaantumista asioihimme.

Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen Missirilli surmasi Vaninan antamilla
pistooleilla kaksi karabinieeria näiden ahdistaessa häntä. Hänen
päästään luvattiin palkinto.

Vaninaa ei kuulunut Romagnaan: Missirilli luuli, että hänet oli
unohdettu. Hänen itserakkautensa sai kolhun, hän alkoi paljon
mietiskellä säätyeroa, joka oli hänen ja hänen rakastajattarensa
välillä. Aikoipa hän surun ja kadonneen onnen kaipauksen hetkenä palata
Roomaan nähdäkseen mitä Vanina puuhaili. Tämä hurjapäinen aie oli
vähällä saada hänet syrjäyttämään sen, mitä hän piti velvollisuutenaan;
silloin hän kuuli eräänä iltana vuoristokirkon kellon soittavan
Angelusta kummallisesti, aivan kuin soittajan ajatukset olisivat olleet
muualla. Se oli kokoontumismerkki carbonarojen salaliitolle, johon
Missirilli oli Romagnaan saavuttuaan liittynyt. Samana yönä kaikki
salaliittolaiset kokoontuivat erääseen erakkomajaan metsässä. Molemmat
erakot, jotka oli nukutettu oopiumilla, eivät lainkaan huomanneet mihin
tarkoitukseen heidän pientä taloaan käytettiin. Missirilli, joka saapui
hyvin alakuloisena, sai tietää, että salaliiton päällikkö oli vangittu
ja että hänet, nuori mies, joka tuskin oli täyttänyt kaksikymmentä, oli
valittu salaliiton päälliköksi, salaliiton, johon kuului yli
viidenkymmenen ikäisiä, sellaisia, jotka olivat ottaneet osaa
salaliittoihin aina Murat'n sotaretkestä asti vuonna 1815. Tämän
odottamattoman kunnian vastaanottaessaan Pietro tunsi sydämensä lyövän.
Yksin jäätyään hän päätti, ettei enää ajattelisi nuorta roomatarta,
joka oli hänet unohtanut, vaan pyhittäisi kaikki ajatuksensa
velvollisuudelle: _vapauttaa Italia barbaareista_. [_Liberar l'Italia
de' barbari_, kirjoitti Petrarca 1350, ja näitä sanoja ovat sittemmin
käyttäneet Julius II, Machiavelli, kreivi Alfieri.]

Kahden päivän kuluttua näki Missirilli tulijain ja lähtevien
luettelosta, joka hänelle, salaliiton päällikölle, annettiin, että
ruhtinatar Vanina oli saapunut linnaansa San Nicoloon. Tämän nimen
näkeminen herätti hänen mielessään enemmän hämmennystä kuin mielihyvää.
Turhaan hän luuli vakuuttavansa uskollisuutensa isänmaata kohtaan
päättämällä, ettei samana iltana hiipisi San Nicolon linnaan; ajatus,
että hän laiminlöi Vaninaa, esti häntä tyydyttävästi täyttämästä
velvollisuuttaan. Hän tapasi Vaninan seuraavana päivänä, tämä rakasti
häntä niin kuin Roomassakin. Hänen isänsä, joka tahtoi naittaa hänet,
oli myöhästyttänyt hänen lähtöään. Hän toi mukanaan kaksi tuhatta
sekiiniä. Tämä odottamaton avustus oli suuresti omansa kohottamaan
Missirillin arvoa. Voitiin valmistaa tikareita Korfussa, lahjottiin
paavin lähetin yksityissihteeri, jonka toimena oli vainota carbonaroja.
Siten saatiin luettelo niistä kirkkoherroista, jotka toimivat
hallituksen vakoojina.

Tähän aikaan järjestyi lopullisesti yksi niistä mielettömistä
salaliitoista, joita onnettomassa Italiassa on pantu toimeen. En käy
käsiksi yksityiskohtiin, joista kertominen ei ole tässä paikallaan.
Tyydyn sanomaan, että jos yritys olisi onnistunut, olisi Missirilli
ollut oikeutettu saamaan suuren osan kunniasta. Hänen käskystään
olisivat useat tuhannet kapinalliset merkin saadessaan nousseet
kapinaan ja aseistettuina odottaneet päällikköjensä tuloa. Ratkaiseva
hetki lähestyi, mutta silloin lannistettiin salaliitto -- kuten aina
tapahtuu -- vangitsemalla päälliköt.

Tuskin Vanina oli saapunut Romagnaan, kun hän oli huomaavinansa, että
isänmaanrakkaus oli saanut hänen rakastajansa unohtamaan kaiken muun
rakkauden. Nuoren roomattaren ylpeys alkoi kuohahdella. Hän koetti
turhaan puhua itselleen järkeä, synkkä murhe valtasi hänet, hän alkoi
vihata vapautta. Kun hän eräänä iltana tuli Forliin Missirilliä
tapaamaan, ei hän voinut hillitä murhettaan, jota hänen ylpeytensä aina
siihen asti oli vallinnut:

-- Te rakastatte minua todellakin kuin aviomies, sanoi hän, -- sitä en
odottanut.

Heti sen jälkeen hän alkoi itkeä, mutta se tapahtui häpeästä, että oli
alentunut lausumaan moitteita. Missirilli vastasi hajamielisenä näihin
kyyneleihin. Äkkiä Vanina päätti jättää hänet ja lähteä Roomaan. Hän
tunsi julmaa iloa voidessaan rangaista itseään heikkoudesta, joka oli
saanut hänet puhumaan. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hänen päätöksensä
oli varma, hän olisi pitänyt itseään arvottomana Missirillille, ellei
hän olisi tätä jättänyt. Hän nautti rakastajansa tuskallisesta
hämmästyksestä, kun tämä turhaan etsisi häntä. Sitten hänelle tuotti
syvää surua ajatus, ettei hän ollut kyennyt säilyttämään sen miehen
rakkautta, jonka vuoksi hän oli tehnyt niin paljon mielettömyyksiä. Hän
katkaisi vaitiolon ja teki parhaansa saadakseen häneltä rakastavan
sanan. Missirilli puhui hänelle hajamielisen näköisenä hyvin hellästi,
mutta hänen äänensä oli monin verroin syvempi, kun hän puhuessaan
valtiollisista yrityksistään sanoi tuskallisesti:

-- Ah, jos tämä yritys ei onnistu, jos hallitus vielä kerran saa sen
ilmi, niin lähden maasta.

Vanina ei liikahtanut. Jo tunnin ajan hän oli tuntenut, että hän näki
rakastajansa viimeisen kerran. Äskeinen lause herätti hänen mielessään
turmiollisen ajatuksen. Hän ajatteli:

-- Carbonarot ovat saaneet minulta useita tuhansia sekiinejä. Ei voida
epäillä minun suosiollisuuttani salaliittoa kohtaan.

Vanina riistäytyi irti mietteistään vasta, kun hän sanoi Pietrolle:

-- Tahdotko tulla vuorokaudeksi kanssani San Nicolon linnaan?
Tämäniltaisessa kokouksessa ei tarvita sinun läsnäoloasi. Huomenaamulla
voimme kävellä San Nicolossa, se tyynnyttäisi sinua ja antaisi sinulle
takaisin sen kylmäverisyyden, jota sinä tarvitset näissä suurissa
yrityksissä.

Pietro myöntyi siihen.

Vanina jätti hänet mennäkseen valmistamaan matkaa ja lukitsi, kuten
tavallista, pienen huoneen, jossa piti häntä kätkettynä.

Hän kiiruhti erään entisen kamarineitonsa luo, joka oli mennyt
naimisiin ja avannut pienen kaupan Forlissa. Tämän luona hän kirjoitti
kiireesti huoneesta löytämänsä rukouskirjan lehtien reunoihin tarkan
kuvauksen paikasta, missä carbonarojen sinä yönä piti kokoontua. Hän
päätti kuvauksensa seuraaviin sanoihin: "salaliitossa on yhdeksäntoista
jäsentä, tässä seuraavat heidän nimensä ja osoitteensa". Kirjoitettuaan
luettelon, joka oli hyvin tarkka, paitsi että Missirillin nimi puuttui
siitä, sanoi hän naiselle, jonka uskollisuudesta hän oli varma:

-- Vie tämä kirja kardinaalilähettiläälle; hänen tulee lukea mitä
siihen on kirjoitettu ja antaa kirja takaisin. Tässä on kymmenen
sekiiniä. Jos kardinaali milloinkaan ilmaisee nimesi, olet kuoleman
oma, mutta jos saat lähettilään lukemaan kirjoittamani lehden, pelastat
henkeni.

Kaikki sujui ihmeellisen hyvin. Lähettiläs ei peloissaan uskaltanut
esiintyä suurena herrana. Hän salli kansannaisen, joka pyysi päästä
hänen puheilleen, tulla eteensä naamioituna ja sillä ehdolla, että
hänen kätensä sidottiin. Tässä asussa pääsi kauppiaanvaimo mahtavan
henkilön puheille, joka oli vetäytynyt suojaan suuren vihreällä veralla
peitetyn pöydän taakse.

Lähettiläs luki rukouskirjan lehden pitäen sitä hyvin kaukana
itsestään, koska hän pelkäsi kekseliästä myrkytysyritystä. Hän antoi
sen takaisin kauppiaanvaimolle eikä käskenyt ketään tätä seuraamaan. Ei
ollut kulunut vielä neljääkymmentäkään minuuttia siitä hetkestä, kun
Vanina oli jättänyt rakastajansa, kun hän nähtyään entisen
kamarineitonsa tulevan takaisin, palasi Missirillin luo uskoen, että
siitä lähtien saisi hänet kokonaan omistaa. Hän kertoi, että
kaupungissa vallitsi tavaton liike, karabinieeriosastoja kulki
kaduilla, missä niitä ei muulloin milloinkaan näkynyt.

-- Jos tahdot luottaa minuun, lisäsi hän, -- niin lähdemme heti San
Nicoloon.

Missirilli suostui. He kulkivat jalan nuoren ruhtinattaren ajoneuvojen
luo, jotka hänen seuranaisensa kera -- tämä oli hänen vaitelias
uskottunsa ja hyvin palkittu -- odottivat puolen peninkulman päässä
kaupungista.

Kun oli saavuttu San Nicolon linnaan, Vanina, joka tunsi levottomuutta
kummallisen tekonsa johdosta, oli kaksin verroin hellä rakastajalleen.
Mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi ilveillyt puhuessaan rakkaudesta.
Edellisenä päivänä hän oli pettäessään hänet unohtanut tunnonvaivat.
Sulkiessaan rakastettunsa syliinsä, hän ajatteli:

On yksi sana, jonka voisi hänelle sanoa, ja jos se sana tulisi
lausutuksi, tuntisi hän minua kohtaan kauhua nyt ja aina.

Keskellä yötä tuli eräs Vaninan palvelijoista äkkiä hänen huoneeseensa.
Mies oli carbonaro, Vaninan sitä aavistamatta. Missirillilla olisi siis
salaisuuksia, vieläpä pikkuasioissa. Vaninaa värisytti. Mies tuli
ilmoittamaan Missirillille, että yöllä oli Forlissa yhdeksäntoista
carbonaron talot piiritetty ja heidät oli vangittu juuri kun he
palasivat kokouksesta. Vaikka hyökkäys oli äkkiarvaamaton, oli yhdeksän
heistä päässyt pakoon. Karabinieerit olivat voineet kuljettaa vain
kymmenen heistä linnoituksen vankilaan. Sinne vietäessä oli yksi
heittäytynyt syvään kaivoon ja saanut surmansa.

Vanina menetti itsehillintänsä; onneksi ei Pietro sitä huomannut, hän
olisi voinut lukea hänen rikoksensa hänen silmistään.

... Tällä hetkellä, lisäsi palvelija, -- muodostaa Forlin linnaväki
ketjun kaduilla. Jokainen sotilas on niin lähellä vierustoveriaan, että
voi puhua hänen kanssaan. Asukkaat saavat kulkea toiselta puolelta
katua toiselle vain siellä, missä on upseeri.

Miehen lähdettyä Pietro mietti vain hetkisen, vihdoin hän sanoi:

-- Tällä hetkellä ei ole mitään tehtävissä?

Vanina oli kalpea kuin ruumis, hän vapisi, kun rakastaja katsoi häneen.

-- Mikä kumma teitä vaivaa? sanoi Pietro.

Sitten hän ajatteli muuta, eikä enää katsonut Vaninaan. Puolenpäivän
ajoissa Vanina rohkeni huomauttaa:

-- Taas on salaliitto saatu ilmi, luulen että te jonkun aikaa pysytte
rauhallisena.

-- Aivan rauhallisena, vastasi Missirilli ja hymyili tavalla, joka sai
Vaninan värisemään.

Hänen oli pakko käydä kylän kirkkoherran luona, joka kukaties oli
jesuiittain vakooja. Palatessaan kello seitsemältä päivälliselle hän
havaitsi, että huone, hänen rakastettunsa piilopaikka, oli tyhjä. Hän
joutui suunniltaan ja haki koko talon -- Pietroa ei löytynyt mistään.
Epätoivoissaan hän palasi pieneen huoneeseen ja näki vasta silloin
kirjeen. Hän luki:

"Aion antautua lähettilään vangiksi; olen toivoton asiastamme; taivas
on meitä vastaan. Kuka on pettänyt meidät? Kaiketi se kurja, joka
heittäytyi kaivoon. Koska elämäni on hyödytön kurjalle Italialle, en
tahdo, että toverini nähdessään minun yksin jääneen vangitsematta
kuvittelevat, että minä olen heidät myynyt. Jääkää hyvästi; jos minua
rakastatte, niin kostakaa. Tuhotkaa, musertakaa se kurja, joka meidät
on pettänyt, olkoonpa hän vaikka oma isäni."

Vanina vaipui nojatuoliin puoliksi tiedottomana ja kauhean tuskan
painamana. Hän ei saanut sanaa suustaan, hänen silmänsä olivat kuivat
ja polttavat.

Viimein hän heittäytyi polvilleen:

-- Suuri Jumala! hän huudahti. -- Kuule lupaukseni: minä rankaisen
kurjaa petturia, mutta sitä ennen minun täytyy vapauttaa Pietro.

Tuntia myöhemmin hän oli matkalla Roomaan. Hänen isänsä oli jo kauan
kiirehtinyt häntä palaamaan. Hänen poissaollessaan oli ruhtinas
puuhaillut hänen avioliittoaan Livio Savellin kanssa. Tuskin Vanina oli
kotiutunut, kun hän varovaisesti otti asian puheeksi. Hänen suureksi
ihmetyksekseen Vanina myöntyi ensi sanoista. Vielä samana iltana hän
kreivitär Vitteleschin luona toi miltei virallisesti don Livion hänen
luokseen. Vanina puhui hänen kanssaan paljon. Don Livio oli hienoimpia
nuoria miehiä, ja hänellä oli erittäin kaunis tukka, mutta vaikka häntä
pidettiin hyvin älykkäänä, katsottiin hänet kuitenkin luonteeltaan niin
kevytmieliseksi, ettei hallitus ollut vielä milloinkaan häntä epäillyt.
Vanina ajatteli, että jos ensin panisi hänen päänsä pyörälle, saisi
hänestä sopivan asiamiehen. Koska hän oli Savelli-Catanzaran, Rooman
kuvernöörin ja poliisiministerin veljenpoika, eivät vakoojat uskaltaisi
hänen jälkiään nuuskia.

Kohdeltuaan muutaman päivän rakastettavaa don Liviota hyvin
ystävällisesti, ilmoitti Vanina hänelle, ettei hän milloinkaan rupeaisi
hänen puolisokseen, hän olisi Vaninalle liian kevytmielinen mies.

-- Ellette olisi lapsi, sanoi Vanina, -- eivät setänne virkamiehet
paljastaisi mitään salaisuuksia teille. Mitä on esimerkiksi päätetty
niiden carbonarojen suhteen, jotka hiljattain joutuivat kiinni
Forlissa.

Kaksi päivää myöhemmin don Livio tiesi kertoa, että kaikki Forlissa
vangitut carbonarot olivat paenneet. Vanina loi häneen suuret mustat
silmänsä hymyillen syvimmän ylenkatseen katkeraa hymyä eikä suvainnut
koko iltana puhua hänelle sanaakaan. Kahden päivän päästä tunnusti don
Livio punastuen, että häntä oli ensin petetty.

-- Mutta, hän sanoi, -- nyt olen hankkinut avaimen setäni
työhuoneeseen; olen nähnyt siellä löytämistäni papereista, että
kardinaaleista ja huomattavimmista papeista kokoonpantu neuvosto
kokoontuu suurimmassa salaisuudessa ja pohtii kysymystä, onko
soveliaampaa tuomita carbonaroja Ravennassa vai Roomassa. Yhdeksää
Forlin luona vangittua carbonaroa ja heidän Missirilli-nimistä
päällikköään, joka teki sen tyhmyyden, että antautui vapaaehtoisesti,
säilytetään tätä nykyä San Leon linnassa. [Lähellä Riminiä Romagnassa.
Tässä linnassa kuoli kuuluisa Cagliostro; kansa kertoo, että hänet
tukehdutettiin.]

Vanina nipisti ruhtinasta kaikin voimin, kun tämä lausui sanan tyhmyys.

-- Tahdon itse nähdä viralliset paperit ja käydä kanssanne setänne
työhuoneessa. Olette varmaan lukenut väärin, sanoi Vanina.

Nämä sanat kuullessaan don Livio kauhistui. Vanina pyysi miltei
mahdottomia, mutta nuoren tytön omituinen luonne kiihotti hänen
rakkauttaan. Muutaman päivän kuluttua Vanina saattoi mieheksi
pukeutuneena, yllään soma pieni Saveliin talon livree-takki, viettää
puolituntisen selaillen poliisiministerin salaisimpia papereita. Hän
tunsi voimakasta onnea, kun hän keksi ilmoitukset mainitusta Pietro
Missirillista. Hänen kätensä vapisivat hänen pidellessään paperia.
Lukiessaan uudelleen tuon nimen, hän oli vähällä ruveta voimaan pahoin.
Heidän poistuessaan Rooman kuvernöörin palatsista Vanina salli don
Livion syleillä itseään.

-- Suoriudutte mainiosti koetuksista, joita asetan teille, hän sanoi.

Sellaisten sanojen jälkeen olisi nuori ruhtinas voinut Vaninan mieliksi
sytyttää Vatikaanin. Samana iltana oli tanssiaiset Ranskan lähettilään
luona. Vanina tanssi paljon ja miltei aina don Livion kanssa. Tämä oli
juopunut onnesta; oli estettävä häntä ajattelemasta.

-- Isäni on välistä kummallinen, sanoi Vanina eräänä päivänä, -- hän on
tänä aamuna ajanut pois kaksi palvelijaa, jotka tulivat minulle
valittamaan huoliaan. Toinen pyytää päästä setänne Rooman kuvernöörin
palvelukseen, toinen, joka on ollut Ranskan tykistössä, tahtoisi saada
toimen San Angelon linnassa.

-- Otan heidät molemmat palvelukseeni, sanoi nuori ruhtinas
innokkaasti.

-- Olenko sitä teiltä pyytänyt? sanoi Vanina ylpeästi. -- Toistan
sanasta sanaan noiden miesparkojen pyynnön. Heidän täytyy saada mitä
ovat pyytäneet, eikä muuta.

Mikään ei ollut vaikeampaa. Monsignore Catanzara oli kaikkea muuta kuin
kevytmielinen henkilö eikä huolinut taloonsa muita kuin sellaisia
palvelijoita, jotka hyvin tunsi. Keskellä kaikenlaisten huvitusten
täyttämää elämää kalvoivat Vaninaa omantunnonvaivat ja hän oli hyvin
onneton. Tapausten hidas kulku oli masentaa hänet. Hänen isänsä
taloudenhoitaja oli hankkinut hänelle rahaa. Tuliko hänen paeta
kodistaan ja koettaa Romagnassa auttaa rakastajansa pakoon? Niin
hurjapäinen kuin tämä suunnitelma olikin, hän oli vähällä panna sen
täytäntöön, mutta sattuma armahti häntä. Don Livio kertoi hänelle:

-- Missirillin salaliiton kymmenen carbonaroa tuodaan Roomaan siitä
huolimatta, että heidät tuomion langettua tullaan mestaamaan
Romagnassa. Sen määräyksen on setäni tänä iltana saanut paavilta. Te ja
minä olemme ainoat henkilöt Roomassa, jotka tietävät salaisuuden.
Oletteko tyytyväinen?

-- Te miehistytte, vastasi Vanina, -- lahjoittakaa minulle kuvanne.

Päivää aikaisemmin kuin Missirillin piti saapua Roomaan läksi Vanina
jonkin tekosyyn nojalla Città-Castellanaan. Tämän kaupungin vankilassa
yöpyisivät carbonarot, joita kuljetetaan Romagnasta Roomaan. Hän
näkikin Missirillin aamulla hänen tullessaan vankilasta: hän oli
kahleissa ja istui yksin rattailla; Vaninasta hän näytti kalpealta,
mutta pelottomalta. Vanha vaimo heitti hänelle orvokkikimpun;
Missirilli hymyili kiittäessään häntä.

Vanina oli nähnyt rakastettunsa ja kaikki hänen ajatuksensa saivat
uutta eloa, hänen rohkeutensa kasvoi. Jo aikoja sitten hän oli tehnyt
huomattavan palveluksen apotti Carille, joka oli vankilapappina San
Angelon linnassa, mihin hänen rakastettunsa piti teljettämän; hän oli
ottanut tuon kunnon papin rippi-isäkseen. Roomassa ei ole niinkään
vähäpätöinen asia olla jonkun ruhtinattaren, kuvernöörin tulevan
sukulaisen rippi-isänä.

Oikeudenkäynti Forlin carbonaroja vastaan ei kestänyt kauan.
Kostaakseen carbonarojen tulon Roomaan, mitä ei ollut voinut estää,
äärimmäisyyspuolue sai aikaan, että heitä tuomitsevaan valiokuntaan
tuli kaikkein kunnianhimoisimpia pappismiehiä. Valiokunnan
puheenjohtajana toimi poliisiministeri.

Laki carbonaroja vastaan oli selvä: Forlin salaliittolaisilla ei ollut
mitään toivoa, heidän asiaansa ei auttanut, vaikka he puolustivat
itseään kaikilla mahdollisilla verukkeilla. Tuomarit eivät ainoastaan
tuominneet heitä kuolemaan, vaan vieläpä monet vaativat hirveitä
kidutuksia, käden poikkihakkaamista ja muuta. Poliisiministeri, jonka
tulevaisuus oli varma (sillä häntä, joka on päässyt tuohon virkaan,
odottaa kardinaalihattu), ei tarvinnut käden poikkihakkaamista;
viedessään tuomiopäätöksen paaville, hän muutti kaikkien tuomittujen
rangaistuksen muutaman vuoden vankeudeksi. Vain Missirillin suhteen
tehtiin poikkeus. Ministeri piti häntä vaarallisena intoilijana, ja
sitä paitsi hänet oli tuomittu kuolemaan syyllisenä kahden
karabinieerin murhaan. Vanina tiesi tuomion ja muutoksen muutamia
minuutteja sen jälkeen, kun ministeri oli palannut paavin luota.

Seuraavana päivänä Canzara palasi puoliyöstä palatsiinsa eikä löytänyt
kamaripalvelijaansa; hämmästyneenä ministeri soitti monta kertaa,
viimein tuli muuan vanha, typerä palvelija. Ministeri kävi
kärsimättömäksi ja päätti riisuutua omin neuvoin. Hän lukitsi ovensa.
Oli hyvin kuuma, hän riisui nuttunsa ja heitti sen käärönä
nojatuolille. Tämä nuttu, joka heitettiin sellaisella voimalla, lensi
nojatuolin ylitse ja osui ikkunan musliiniverhoon, jolloin näkyviin
piirtyi ihmisen vartalonmuoto. Ministeri syöksyi nopeasti vuodettaan
kohti ja tarttui pistooliinsa. Kun hän jälleen läheni ikkunaa, tuli
häntä vastaan aivan nuori mies hänen omassa livreessään pistooli
kädessään. Tämän nähdessään ministeri tähtäsi ja aikoi laukaista. Nuori
mies sanoi nauraen:

-- Mitä, herra, ettekö tunne Vanina Vaninia?

-- Mitä näin sopimaton pila tarkoittaa? sanoi ministeri vihoissaan.

-- Puhukaamme levollisesti, sanoi nuori tyttö. -- Ensiksikään
pistoolinne ei ole ladattu.

Kummastuneena ministeri tutki asiaa, sitten hän veti liivinsä taskusta
tikarin.

Vanina sanoi hieman mahdikkaan näköisenä, mikä teki hänet sangen
viehättäväksi:

-- Istukaamme, herra.

Itse hän istuutui rauhallisena sohvalle.

-- Oletteko edes yksin? kysyi ministeri.

-- Aivan yksin, vannon sen! sanoi Vanina.

Juuri sitä teki ministerin mieli tutkia, hän kulki ympäri huonetta ja
katsoi kaikkialle; sen jälkeen hän istuutui tuolille kolmen askeleen
päähän Vaninasta.

-- Mitäpä hyötyä minulla olisi, Vanina sanoi lempeän ja tyynen
näköisenä, -- maltillisen miehen surmaamisesta, jonka sijaan
luultavasti saisimme jonkun heikon ja hurjapäisen miehen, sellaisen,
joka syöksisi turmioon itsensä ja muut?

-- Mitä siis tahdotte, neitiseni? sanoi ministeri äreästi. -- Tämä
kohtaus on sopimaton eikä saa kestää kauan.

-- Se mitä aion sanoa, puhui Vanina ylpeästi, unohtaen äkkiä suloisen
ilmeensä, -- koskee teitä enemmän kuin minua. Tahdotaan, että carbonaro
Missirilli jää eloon; jos hänet mestataan, ette te ole viikkoakaan sen
jälkeen hengissä. Minua ei tämä kaikki liikuta, mielettömyyteen, jota
te moititte, olen ryhtynyt, koska se ensiksikin minua huvittaa, ja
toiseksi tehdäkseni eräälle ystävättärelleni palveluksen. Olen
tahtonut, jatkoi Vanina näyttäen jälleen rakastettavalta, -- olen
tahtonut tehdä palveluksen älykkäälle miehelle, joka kohta on setäni ja
joka kaikella todennäköisyydellä tulee suuresti edistämään perheensä
onnea.

Ministeri ei enää näyttänyt vihastuneelta, epäilemättä Vaninan kauneus
vaikutti osaltaan tähän nopeaan muutokseen. Catanzaran mieltymys
kauniisiin naisiin oli Roomassa tunnettu asia ja Savellien
kamaripalvelijan puvussa, ahtaisiin silkkisukkiin, punaiseen liiviin ja
taivaansiniseen, hopeallakirjailtuun takkiin pukeutuneena, pistooli
kädessä Vanina oli ihastuttava.

-- Tuleva veljentyttäreni, sanoi ministeri puoleksi nauraen. -- Teette
suuren mielettömyyden, eikä se tule olemaan viimeisenne.

-- Toivon, että niin järkevä henkilö, vastasi Vanina, -- säilyttää
salaisuuteni etenkin don Livion suhteen, ja saadakseni teidät siihen
sitoutumaan, rakas setäni, suon teille suudelman, jos lupaatte pelastaa
ystävättäreni suojatin elämän.

Keskustelua jatkettiin tuohon puolileikilliseen tapaan, millä
roomalaiset vallasnaiset osaavat käsitellä vakavimpiakin asioita, ja
Vaninan onnistui antaa tälle pistoolit kädessä aletulle kohtaukselle
vieraskäynnin leima, aivan kuin nuori ruhtinatar Savelli olisi ollut
setäänsä, Rooman kuvernööriä tervehtimässä.

Ja pian monsignore Catanzara, joka ylpeästi torjui ajatuksen, että
antaisi pelon vaikuttaa itseensä, ryhtyi veljentyttärelleen kuvaamaan
kaikkia niitä vaikeuksia, jotka hän kohtaisi koettaessaan pelastaa
Missirillin. Keskustellessaan ministeri käveli huoneessa Vaninan
kanssa; hän otti uunilta juomakarahvin ja täytti siitä kristallilasin.
Juuri kun hänen piti viedä se huulilleen, tempasi Vanina sen pois, ja
pidettyään vähän aikaa sitä kädessään pudotti sen ikään kuin
hajamielisenä puutarhaan. Hetkisen kuluttua ministeri otti
suklaamakeisen makeislaatikosta. Vanina otti sen häneltä pois ja sanoi
hymyillen:

-- Olkaa varuillanne, kaikki täällä on myrkytettyä, sillä tahdottiin
teidän kuolemaanne. Mutta minä olen hankkinut armahduksen tulevalle
sedälleni, jottei minun tarvitse aivan tyhjin käsin tulla Saveliin
perheeseen.

Monsignore Catanzara kiitti hämmästyneenä veljentytärtään ja antoi
hyviä toiveita Missirillin hengen säästämisestä.

-- Sopimuksemme on tehty! huudahti Vanina, -- ja merkiksi siitä minä
annan teille maksun, sanoi hän ja suuteli ministeriä.

Ministeri otti vastaan palkinnon.

-- Teidän tulee tietää, rakas Vanina, sanoi hän, -- että minä en suosi
verenvuodatusta. Sitä paitsi olen vielä nuori, vaikka teidän
silmissänne ehkä näytänkin vanhalta, ja voin elää vielä siihen aikaan,
kun nyt vuodatettu veri saattaa tahrata minut.

Kello oli kaksi, kun Catanzara saattoi Vaninan puutarhansa
pikkuportille.

Kun ministeri seuraavana päivänä tuli paavin puheille huolissaan
suoritettavanaan olevasta asiasta, sanoi Hänen Pyhyytensä:

-- Ennen kaikkea on minun pyydettävä teiltä vielä yhtä armahdusta.
Forlin carbonaroista on yksi tuomittu kuolemaan; tämä ajatus estää
minua nukkumasta. Se mies täytyy pelastaa.

Nähdessään, että paavi oli jo asian päättänyt ministeri esitti useita
vastaväitteitä ja kirjoitti viimein käskykirjeen eli motu proprion,
jonka paavi vastoin tavallisuutta allekirjoitti.

Vanina oli ajatellut, että hän ehkä voisi hankkia rakastajalleen
armahduksen, mutta että tämä koetettaisiin myrkyttää. Eilisestä alkaen
oli Missirilli saanut rippi-isältään, apotti Carilta muutamia pieniä
paketteja laivakorppuja ja neuvon, ettei kajoisi vankilan ruokaan.

Saatuaan tietää, että Forlin carbonarit siirrettäisiin San Leon
linnaan, tahtoi Vanina koettaa tavata Missirillia Città-Castellanaan
pysähdyttäessä. Vanina saapui tähän kaupunkiin vuorokautta ennemmin
kuin vangit, hän tapasi täällä apotti Carin, joka oli saapunut muutamia
päiviä aikaisemmin. Tämä oli saanut tietää vanginvartijalta, että
Missirilli saisi puolenyön aikaan vankilakappelissa kuunnella messua.
Tehtiin vielä suurempiakin myönnytyksiä: jos Missirilli suostui siihen,
että hänen kätensä ja jalkansa kahlehdittiin, lupasi vanginvartija
asettua kappelin ovelle sillä tavoin, että hän aina saattoi nähdä
vangin, josta oli vastuussa, mutta ei kuulla mitä hän sanoi.

Päivä, jolloin Vaninan kohtalo piti ratkaistaman, koitti viimein. Jo
aamulla hän sulkeutui vankilan kappeliin. Kuka voisi kertoa ne
ajatukset, jotka velloivat hänessä tuon pitkän päivän kuluessa?
Rakastiko Missirilli häntä kylliksi voidakseen antaa anteeksi? Hän oli
ilmiantanut hänen salaliittonsa, mutta pelastanut hänen elämänsä. Kun
järki pääsi voitolle kiusatussa sielussa, toivoi Vanina, että
Missirilli olisi taipuvainen lähtemään hänen kanssaan Italiasta: hän
oli tehnyt syntiä, mutta se oli tapahtunut rajattomasta rakkaudesta.
Kellon lyödessä neljä hän kuuli kaukaa kiveystä vasten karabinieerien
hevosten askeleet. Jokainen askel tuntui kaikuvan hänen sydämessään.
Sitten hän erotti kärryjen kolinan, kärryjen, joissa vankeja
kuljetettiin. Ne pysähtyivät pienelle torille vankilan edustalla.
Vanina näki kahden karabinieerin nostavan Missirillia, joka oli yksin
kärryillä ja niin kahleissa ettei päässyt liikkumaan. Ainakin hän siis
eli, ajatteli Vanina kyyneleet silmissä, he eivät olleet häntä vielä
myrkyttäneet. Ilta oli kiduttava; alttarilamppu, joka oli hyvin
korkealla ja jonka öljyä vanginvartija säästi, valaisi yksin synkkää
kappelia. Vaninan silmät harhailivat muutamien keskiaikaisten ylhäisten
herrojen haudoilla; nämä olivat kuolleet läheisessä vankilassa. Heidän
patsaansa olivat kurjan näköisiä.

Kaikki melu oli aikoja sitten lakannut, Vanina oli vaipunut synkkiin
ajatuksiin. Hetkinen puolenyönsoiton jälkeen Vanina luuli kuulevansa
hiljaisen äänen, aivan kuin yölepakko olisi lentänyt. Hän tahtoi
liikkua, mutta vaipui puolipyörryksissä alttarin rintanojaa vasten.
Samassa hetkessä hänen lähellään oli kaksi olentoa ilman, että hän oli
kuullut heidän tulevan. He olivat vanginvartija ja Missirilli, jolla
oli niin paljon kahleita, että hän näytti aivan niihin kiedotulta.
Vanginvartija avasi lyhdyn ja asetti sen alttarin rintanojalle Vaninan
viereen, sillä tavoin, että hän saattoi hyvin nähdä vankinsa. Sitten
hän vetäytyi pois lähelle ovea. Tuskin vanginvartija oli etääntynyt kun
Vanina heittäytyi Missirillin kaulaan. Syleillessään häntä hän tunsi
vain Missirillin kylmät ja karkeat kahleet. Kuka on pannut hänelle nämä
kahleet? ajatteli hän. Rakastetun syleileminen ei tuottanut hänelle
enää mitään iloa. Tähän tuskaan liittyi toinen paljon kirvelevämpi:
hetken aikaa hän luuli, että Missirilli tiesi hänen rikoksensa, niin
kylmä oli hänen käytöksensä.

-- Rakas ystävättäreni, sanoi Missirilli viimein, -- kadun
rakkautta, jonka te olette minulle lahjoittanut, sillä turhaan etsin
ansioita, jotka olisivat voineet sen teissä herättää. Palatkaamme
kristillisempiin tunteisiin, unohtakaamme haaveet, jotka ennen ovat
vieneet meidät eksyksiin; minä en voi kuulua teille. Ainainen
onnettomuus, joka on seurannut yrityksiäni, johtuu ehkä
kuolemansynnistä, jonka vallassa alati olen ollut. Ja vaikka ei
ottaisikaan huomioon muuta kuin inhimillisen viisauden neuvot, niin
miksikä en tuona kovan onnen yönä jäänyt ystävieni luo? Miksen vaaran
hetkenä ollut paikallani? Miksi on poissaoloni ollut omiaan
aiheuttamaan mitä julmimpia epäluuloja? Minulla oli toinenkin intohimo
kuin Italian vapaus.

Vanina ei tointunut hämmästyksestä, jonka Missirillin muutos hänessä
herätti. Vaikkei tämä ollut sanottavasti laihtunut, hän näytti
kolmenkymmenen ikäiseltä. Vanina luuli huonon kohtelun vankilassa
synnyttäneen tämän muutoksen ja puhkesi itkuun.

-- Ah, sanoi hän, -- vanginvartijat kun niin lupasivat kohdella sinua
hyvin.

Oli niin, että kuoleman läheisyydessä kaikki uskonnolliset periaatteet,
jotka saattoi yhdistää Italian vapauttamisen intohimoon, olivat
heränneet nuoren carbonaron sydämessä. Vähitellen Vanina huomasi, että
hänen rakastetussaan ilmenevä hämmästyttävä muutos oli kokonaan
henkinen eikä suinkaan ruumiillinen, huonon kohtelun aiheuttama. Hänen
tuskansa, jonka hän luuli olevan korkeimmillaan, siitä vielä lisääntyi.

Missirilli vaikeni, Vanina näytti olevan tukahtumaisillaan
nyyhkytyksiin. Missirilli sanoi, hiukan liikuttuneena itsekin:

-- Jos rakastaisin jotakuta tässä maailmassa, rakastaisin teitä,
Vanina; mutta Jumalan armosta on minun elämälläni enää vain yksi
tarkoitus: joko kuolla vankilassa tai koettaa vapauttaa Italia.

Oli taas äänetöntä. Vanina ei ilmeisesti kyennyt puhumaan, hän yritti
turhaan. Missirilli lisäsi:

-- Velvollisuus on armoton, mutta ellei sen täyttäminen tuottaisi
mitään vaivaa, missä olisikaan silloin sankarillisuus? Luvatkaa
minulle, ettette koeta enää tavata minua.

Sikäli kuin hänen jokseenkin tiukat kahleensa sallivat, hän teki pienen
liikkeen ranteellaan ja ojensi sormensa Vaninalle.

-- Jos sallitte miehen, joka oli teille rakas, antaa teille neuvon,
niin menkää naimisiin ansiokkaan miehen kanssa, jonka isänne teille
määrää. Älkää tehkö hänelle kiusallisia tunnustuksia, mutta älkää
myöskään milloinkaan koettako minua tavata. Olkaamme tästälähin
vieraita toisillemme. Te olette antanut huomattavan rahasumman isänmaan
hyväksi; jos se milloinkaan vapautuu sortajistaan, maksetaan tämä summa
teille rehellisesti valtionvaroista.

Vanina oli vaipunut maahan. Pietron silmät olivat hänen puhuessaan
loistaneet vain silloin, kun hän mainitsi isänmaan.

Viimein tuli ylpeys nuoren ruhtinattaren avuksi. Hän oli ottanut
mukaansa timantteja ja pieniä viiloja. Ne hän ojensi Missirillille
vastaamatta hänelle.

-- Katson velvollisuudekseni ottaa nämä vastaan, sanoi Missirilli, --
sillä minun on koetettava päästä pakoon. Mutta en näe teitä enää
milloinkaan, vannon sen nähdessäni teidän uudet hyvät työnne. Jääkää
hyvästi, Vanina! Luvatkaa, ettette milloinkaan kirjoita minulle ettekä
milloinkaan koeta minua tavata. Jättäkää minut kokonaan isänmaalle,
minä olen teille kuollut: hyvästi.

-- Ei, virkkoi Vanina raivoissaan, -- tahdon että tiedät, mitä olen
tehnyt rakkaudesta sinuun.

Hän kertoi kaikki tekonsa siitä hetkestä alkaen, kun Missirilli oli
lähtenyt San Nicolon linnasta antaakseen vangita itsensä. Kun tämä
kertomus oli päättynyt, sanoi Vanina:

-- Kaikki tämä ei ole mitään, olen tehnyt enemmän rakkaudesta sinuun.

Sen jälkeen hän kertoi petoksestaan.

-- Hirviö, huudahti Pietro raivoissaan hyökäten hänen päällensä ja
koetti surmata hänet kahleillaan.

Hän olisi onnistunut siinä ilman vanginvartijaa, joka juoksi apuun
ensimmäisen hätähuudon kuullessaan. Hän kävi Missirilliin käsiksi.

-- Kas tässä, hirviö, en tahdo olla mitään sinulle velkaa, sanoi
Missirilli Vaninalle ja heitti hänelle, minkä kahleilta pystyi, viilat
ja timantit ja poistui nopeasti.

Vanina jäi tyrmistyneenä seisomaan. Hän palasi Roomaan. Ja sanomalehti
ilmoitti hänen menneen naimisiin prinssi don Livio Saveliin kanssa.



PALLIANON HERTTUATAR



En ole luonnontutkija. Osaan vain hyvin kehnosti kreikkaa.
Matkustaessani Sisiliaan ei siis päätarkoitukseni ollut katsella Etnan
ihmeellisyyksiä, ei hankkia itselleni tai muille selvyyttä kaikesta
siitä, mitä vanhat kreikkalaiset kirjailijat ovat sanoneet Sisiliasta.
Ensi kädessä hain viehättävää silmänruokaa, jota tämä kummallinen seutu
runsaasti tarjoaa. Sanotaan, että se muistuttaa Afrikkaa, mutta minusta
ainakin on aivan varmaa, että se muistuttaa Italiaa vain kuluttavilta
intohimoiltaan. Juuri sisilialaisista saattaa sanoa, ettei heidän
sanavarastossaan ole sanaa mahdoton, kun he ovat syttyneet rakkauteen
tai vihaan, eikä vihan syynä tässä kauniissa maassa milloinkaan ole
rahanhimo.

Olen huomannut, että Englannissa ja etenkin Ranskassa puhutaan usein
italialaisesta intohimosta, hillittömästä intohimosta, sellaisena kuin
se Italiassa oli kuudennellatoista ja seitsemännellätoista
vuosisadalla. Meidän päivinämme se kaunis intohimo on kuollut, tyystin
hävinnyt niistä kansanluokista, jotka ovat ottaneet matkiakseen
ranskalaisia tapoja ja Pariisissa ja Lontoossa muodissaolevia
käyttäytymisen muotoja.

Tiedän vallan hyvin voitavan sanoa, että Kaarle V:n aikaan (1530)
jäljiteltiin Napolissa, Firenzessä, vieläpä Roomassakin jonkin verran
espanjalaisia tapoja, mutta olihan näillä ylevillä seuratavoilla
pohjana kunnioitus, jonka jokainen ihmisen nimen ansaitseva on velkaa
sisimmälleen. Ne eivät suinkaan olleet toimintatarmon vihollisia, vaan
kiihottivat sitä, kun sen sijaan Richelieun herttuaa matkivien
keikarien (vuoden 1760 vaiheilla) ensimmäinen elämänohje oli,
ettei saanut minkään asian vuoksi näyttää liikuttuneelta. Eikö
englantilaisten dandyjen perusohjeena, heidän, joita nyt ranskalaisten
keikarien asemesta Napolissa jäljitellään, ole että he ovat olevinaan
ikävystyneitä kaikkeen, tuntevat olevansa kaiken yläpuolella.

Niinpä ei italialaista intohimoa ole vuosisataan tavattukaan tämän maan
hienoston keskuudessa.

Saadakseni jonkinlaisen käsityksen tästä italialaisesta intohimosta,
josta romaaninkirjoittajamme puhuvat niin suurella varmuudella, minun
on ollut pakko tutkia historiaa, mutta kuitenkaan eivät suuret
historiankirjoittajat, lahjakkaat miehet, puhu juuri mitään sellaisista
yksityiskohdista. He eivät katso hyväksi ottaa huomioon mielettömyyksiä
paitsi silloin, kun niitä ovat tehneet kuninkaat ja ruhtinaat. Olen
turvautunut kunkin kaupungin paikallishistoriaan, mutta minua on
säikähdyttänyt aineiston runsaus. Tuollainen pikkukaupunki komeilee
historialla, johon kuuluu kolme tai neljä painettua nelitaitteista
nidosta ja seitsemän tai kahdeksan nidosta käsikirjoituksia, nämä
jälkimmäiset miltei mahdottomia lukea, täynnä lyhennyksiä, jotka
antavat kirjoitukselle erikoisen muodon, ja kiintoisimmissa kohdissa
noudattaen paikkakunnan puhetapaa, jota kahdenkymmenen peninkulman
päässä ei kukaan ymmärrä. Sillä koko kauniissa Italiassa, jossa rakkaus
on synnyttänyt niin paljon traagillisia tapahtumia, puhutaan vain
kolmessa kaupungissa, Firenzessä, Sienassa ja Roomassa jotakuinkin
samalla lailla kuin kirjoitetaan. Kaikkialla muualla kirjakieli
melkoisesti eroaa puhekielestä.

Se mitä nimitetään italialaiseksi intohimoksi, se on: intohimoksi,
joka koettaa tyydyttää itseään eikä vain antaa lähimmäiselle loistavaa
kuvaa omasta persoonastamme, saa alkunsa renessanssin alkaessa
kahdennellatoista vuosisadalla ja sammuu ainakin korkeimmissa piireissä
vuoden 1734 vaiheilla. Siihen aikaan pääsivät Bourbonit hallitusohjiin
Napolissa. Ensimmäinen heistä oli don Carlos, erään Farnese-sukuun
kuuluvan ruhtinattaren poika hänen toisesta avioliitostaan Filip V:n,
Ludvig XVI:n surkuteltavan pojanpojan kanssa, joka ei keskellä
kuulasadettakaan pelännyt, jonka aina oli ikävä ja joka intohimoisesti
rakasti musiikkia. Tiedetään, että kahdenkymmenen neljän vuoden
kuluessa etevä kastraatti Farinelli lauloi joka päivä hänelle kolme
mielilaulua, aina samat.

Filosofiaan taipuvainen henkilö pitänee kummallisena erityisen Roomassa
tai Napolissa tunnetun intohimon nimeämistä, mutta tunnustan, ettei
mikään ole minusta luonnottomampaa kuin romaanit, jotka antavat vain
italialaisia nimiä henkilöilleen. Emmekö ole yksimielisiä siitä, että
intohimot muuttuvat, siirryttyään sata peninkulmaa pohjoiseen? Onko
rakkaus samanlainen Marseillessa ja Pariisissa? Korkeintaan saattaa
sanoa, että paikkakunnat, joilla kauan on ollut samanlainen hallitus,
saavat yhteisön jonkinlaisen ulkonaisen yhtäläisyyden.

Maisemat, samaten kuin intohimot, samaten kuin musiikki, muuttuvat
sikäli kuin siirrytään kolme tai neljä leveysastetta pohjoiseen.
Napolilainen maisema näyttäisi Venetsiassa luonnottomalta, ellei
Italiassakin olisi sovittu siitä, että Napolin kaunista luontoa tulee
aina ihailla. Pariisissa menemme vielä pitemmälle, luulemme, että
metsät ja viljapellot näyttävät aivan samanlaisilta Napolissa ja
Venetsiassa, ja vaadimme, että Canaletton värit esimerkiksi ovat aivan
samanlaiset kuin Salvator Rosan.

Naurettavuuden huippu on, kun englantilainen vallasnainen, jolla on
kaikki saarensa mainiot ominaisuudet, mutta joka ei kykene kuvaamaan
vihaa ja rakkautta edes omalla saarellaan, kun rouva Anna Radcliffe
antaa henkilöilleen italialaisia nimiä ja valtavia intohimoja
kuuluisassa romaanissaan _Mustan veljeskunnan rippituoli_.

En koeta antaa miellyttävämpää pukua tämän tosikertomuksen
yksinkertaiselle ja usein loukkaavan karkealle kertomatavalle, jolla
koettelen lukijan kärsivällisyyttä, niinpä esimerkiksi käännän tarkoin
Pallianon herttuattaren vastauksen serkkunsa Marcello Capeccen
rakkaudentunnustukseen. Tämä perhetarina on kerrottuna -- en tiedä
miksi -- erään Palermon käsinkirjoitetun historian toisen nidoksen
lopussa, josta en voi antaa mitään yksityiskohtaisempia tietoja.

Tämä kertomus, jota mielipahakseni suuresti lyhennän (jätän pois koko
joukon luonteenomaisia seikkoja) käsittelee enemmän onnettoman
Carafa-suvun viimeisiä vaiheita kuin kertoilee yhdestä ainoasta
intohimosta. Kirjallinen turhamaisuus sanoo minulle, että kukaties
olisin kyennyt lisäämään muutamien kohtien mielenkiintoisuutta ja
tekemään niistä enemmän arvailemalla ja kertomalla yksityiskohtaisesti
lukijalle, mitä henkilöt tunsivat. Mutta voisinko minä, nuori
ranskalainen, syntynyt Pariisin pohjoispuolella, aavistaa mitä
italialaissielut vuonna 1559 kokivat? Korkeintaan voin toivoa
arvaavani, mitä 1838:n ranskalaiset lukijat pitivät mieluisana ja
viehättävänä.

Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559
vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja. Siksipä seuraavassa kertomuksessa
onkin hyvin vähän keskusteluja. Se on vahingoksi tälle käännökselle,
tottuneet kun olemme romaanihenkilöittemme pitkiin keskusteluihin --
heillehän kaksinpuhelu on taistelua. Kertomus, jolle pyydän lukijaa
suomaan koko kärsivällisyytensä, käsittelee muuatta omituista ilmiötä,
joka espanjalaisten kautta on kotiutunut italialaisten tapoihin. En ole
hitustakaan poikennut kääntäjäntehtävästäni. Kuudennentoista vuosisadan
tunne-elämän ja kertojan esitystavan uskollinen säilyttäminen on minun
mielestäni tämän traagillisen tarinan pääansio, mikäli sitä nyt voi
ansiona pitää. Kertoja oli todennäköisesti aatelismies, joka kuului
onnettoman Pallianon herttuattaren sukuun.

Pallianon herttuan hovissa vallitsi mitä ankarin espanjalainen
etiketti. Ottakaa huomioon, että jokaisella kardinaalilla, jokaisella
roomalaisella ruhtinaalla oli samanlainen hovi, niin voitte saada
käsityksen siitä, minkälaisen näyn vuonna 1559 sivistynyt Rooman
kaupunki tarjosi. Älkää unohtako, että samaan aikaan kuningas Filip II,
joka salajuoniaan varten tarvitsi kahden kardinaalin äänet, antoi
kummallekin heistä kaksisataa tuhatta livrea korkoja kirkollisina
almuina. Rooma, jolta puuttui merkittävä sotajoukko, oli maailman
pääkaupunki. Vuonna 1559 Pariisi oli vielä kutakuinkin miellyttävien
raakalaisten asuinpaikka.



ERÄÄN VANHAN, VUONNA 1566 KIRJOITETUN
KERTOMUKSEN TARKKA KÄÄNNÖS


Juan Pietro Carafa oli syntyisin eräästä Napolin kuningaskunnan mitä
ylhäisimmästä suvusta, mutta hänen elämäntapansa olivat karkeat,
hiomattomat, väkivaltaiset ja sopivat paimenelle. Hän otti pitkän takin
(papinkauhtanan) ja lähti nuorena Roomaan, jossa hän pääsi eteenpäin
serkkunsa Olivier Carafan, kardinaalin ja Napolin arkkipiispan
suosimana. Aleksanteri VI, tuo suuri mies, joka tiesi kaikki ja taisi
kaikki, teki hänet camerierekseen (mikä jotakuinkin vastaa meidän
aikamme ordonanssiupseeria). Julius II nimitti hänet Chietin
arkkipiispaksi. Paavi Paavali teki hänestä kardinaalin ja viimein 23.
päivänä toukokuuta 1555 konklaavin kardinaalien juonittelujen ja
kiivaiden väittelyjen jälkeen hänet valittiin Paavali IV:n nimisenä
paaviksi. Hän oli silloin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha.
Nekin, jotka juuri olivat kutsuneet hänet pyhän Pietarin istuimelle,
vapisivat pian ajatellessaan tulevan vallitsijansa ankaruutta ja
kiivasta, taipumatonta jumalanpelkoa.

Tieto tästä odottamattomasta nimityksestä synnytti mullistuksen
Napolissa ja Palermossa. Muutaman päivän kuluttua nähtiin Roomassa
suuri joukko kuuluisan Carafa-suvun jäseniä. Kaikki saivat nimityksen,
mutta kuten luonnollista, paavi suosi erityisesti kolmea
veljenpoikaansa, veljensä kreivi Montorion poikia.

Don Juanista, joka oli vanhin ja jo naimisissa, tehtiin Pallianon
herttua. Tämä herttuakunta, joka oli riistetty sen omistajalta Marco
Antonio Colonnalta, käsitti useita kyliä ja pikkukaupunkeja. Don
Carlos, hänen Pyhyytensä nuorempi veljenpoika, joka oli Maltan ritari
ja ollut sodassa, valittiin kardinaaliksi, Bolognan paavilliseksi
lähetiksi ja pääministeriksi. Hän oli erittäin päättäväinen mies.
Uskollisena sukunsa perinteille hän uskalsi vihata maailman mahtavinta
kuningasta (Filip II:sta, Espanjan ja Intian kuningasta) ja antoi
hänelle todistuksia vihastaan. Uuden paavin kolmannesta veljenpojasta,
don Antonio Carafasta paavi teki hänen mentyään naimisiin Montebellon
markiisin. Sitten hän sai aikaan avioliiton Fransin, Ranskan dauphinin
ja kuningas Henrik II:n pojan, ja erään veljentyttären välillä.
Myötäjäisiksi Paavali IV aikoi määrätä Napolin kuningaskunnan, joka oli
tarkoitus vallata Filip II:lta, Espanjan kuninkaalta. Carafan suku
vihasi tätä mahtavaa hallitsijaa, joka -- kuten saamme nähdä -- lopulta
saattoi sen perikatoon käyttämällä hyväkseen sen omia hairahduksia.
Noustuaan pyhän Pietarin istuimelle, maailman mahtavimmalle
valtaistuimelle, joka siihen aikaan saattoi varjoon Espanjankin
kuuluisat itsevaltiaat, kelpasi Paavali IV, kuten useimmat seuraajansa,
kaikkien hyveiden esikuvaksi. Hän oli suuri paavi ja suuri pyhimys,
koettipa hän ehkäistä väärinkäytöksiäkin kirkossa ja poistaa täten
yleisen kirkolliskokouksen, jota ilman Rooman hovissa ei suinkaan voitu
olla, mutta jota viisas politiikka kielsi hyväksymästä.

Noudattaen ajan tapaa, joka meidän päivinämme on joutunut unohduksiin
ja joka ei sallinut hallitsijan luottaa henkilöihin, joiden edut
mahdollisesti eivät olleet hänen omiaan, hallitsivat hänen Pyhyytensä
valtakuntaa yksinvaltiaina hänen kolme veljenpoikaansa. Kardinaali oli
pääministeri ja hallitsi setänsä käskyjen mukaan, Pallianon herttua oli
valittu pyhän kirkon sotajoukon kenraaliksi; eikä markiisi de
Montebello, joka oli palatsin vartiojoukon päällikkö, päästänyt sisään
muita kuin mieleisiään henkilöitä. Pian nämä nuoret miehet alkoivat
harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta. Aluksi he anastivat heidän
hallitukselleen vihamielisten perheiden omaisuuden. Kansa ei tiennyt
mihin kääntyä oikeutta saadakseen. Ihmiset eivät ainoastaan pelänneet
omaisuutensa puolesta, heidän vaimojensa ja tytärtensä kunniakaan ei
ollut turvattu, niin kauhealta kuin tämä seikka tuntuneekin siveän
Lucretian kotimaasta puhuttaessa. Pallianon herttua ja hänen veljensä
ryöstivät kauneimmat naiset, ei tarvittu muuta kuin että nämä
onnettomuudekseen heitä miellyttivät. Hämmästyneinä saatiin nähdä, että
he eivät vähääkään välittäneet aatelisesta verestä sen paremmin kuin he
kavahtivat pyhien luostarien vihittyä kynnystä. Epätoivon partaalle
saatettu kansa ei tiennyt kenen puoleen kääntyä valituksineen, niin
suuri oli veljesten herättämä kauhu kaikissa niissä, jotka lähestyivät
paavia: he olivat röyhkeitä lähettiläitäkin kohtaan.

Herttua oli ennen setänsä valtaan pääsyä nainut Violante de Cardonen,
joka polveutuen espanjalaissyntyisestä suvusta kuului Napolin
korkeimpaan aatelistoon.

Hän oli kotoisin Seggio di Nidosta.

Violante oli kuuluisa harvinaisesta kauneudestaan ja
viehätysvoimastaan, jota hän osasi käyttää hyväkseen, milloin tahtoi
miellyttää, mutta vielä kuuluisampi järjettömästä ylpeydestään.
Ollakseni oikeudenmukainen minun kuitenkin tulee myöntää, että olisi
vaikeata löytää ylevämpää mieltä, seikka minkä hän todisti koko
maailmalle sillä, ettei ennen kuolemaansa tunnustanut mitään
kapusiinimunkille, joka häntä ripitti. Hän osasi ulkoa mestari Arioston
ihmeellisen Orlandon ja lausui sitä erinomaisen viehättävästi, samoin
kuin useimpia Petrarcan sonetteja, Pecornen kertomuksia ja muuta. Mutta
vielä lumoavampi hän oli, kun hän suvaitsi puhetoverilleen uskoa
omituisia ajatuksiaan, joita syntyi hänen mielessään.

Hänellä oli poika, jota nimitettiin Cavin herttuaksi. Hänen veljensä
don Fernando, Aliffen kreivi, tuli Roomaan lankojensa suuren
menestyksen viekoittelemana.

Pallianon herttua piti loistavaa hovia; Napolin ylhäisimpien sukujen
nuorukaiset kilpailivat kunniasta saada kuulua siihen. Niistä, jotka
olivat hänelle rakkaimmat, Rooma ihaili erikoisesti Marcello Capeccea
Seggio di Nidosta, nuorta aatelismiestä, joka oli Napolissa yhtälailla
kuuluisa älykkyydestään kuin jumalallisesta kauneudesta, jonka taivas
oli hänelle suonut.

Herttuattarella oli suosikkina Diane Brancaccio, joka silloin oli
kolmikymmenvuotias, hänen kälynsä Montebellon markiisittaren läheinen
sukulainen. Roomassa kerrottiin, ettei hän tätä suosikkia kohtaan ollut
lainkaan ylpeä, vaan uskoi hänelle kaikki salaisuutensa. Mutta nämä
salaisuudet koskivat vain politiikkaa; herttuatar herätti intohimoja,
mutta hän ei vastannut niihin.

Kardinaali Carafan neuvosta paavi kävi sotaa Espanjan kuningasta
vastaan, ja Ranskan kuningas lähetti paavin avuksi sotajoukon, jota
johti herttua de Guise.

Mutta pysytelkäämme Pallianon herttuan hovin sisäisissä asioissa.

Capecce oli pitkät ajat ollut kuin hullu; hänen nähtiin suorittavan
mitä eriskummallisimpia tekoja. Itse asiassa nuorukaisparka oli
intohimoisesti rakastunut valtiattareensa herttuattareen, mutta ei
uskaltanut tunnustaa tälle rakkauttaan. Hän ei kuitenkaan ehdottomasti
epäillyt päämääränsä saavuttamista, hän näki herttuattaren olevan
syvästi suuttuneen puolisolleen, joka laiminlöi häntä. Pallianon
herttua oli kaikkivaltias Roomassa, ja herttuatar tiesi, että miltei
joka päivä Rooman kauneudestaan kuuluisimmat naiset kävivät
tervehtimässä hänen puolisoaan hänen omassa palatsissaan, ja tämä oli
loukkaus, jota hän ei voinut sietää.

Hänen Pyhyytensä paavi Paavali IV:en kappalaisten joukossa oli muuan
kunnianarvoisa munkki, jonka kanssa hänellä oli tapana lukea
messukirjaansa. Tämä henkilö uskalsi vaarasta välittämättä ja ehkä
Espanjan lähettilään kehotuksista eräänä päivänä ilmaista paaville
kaikki hänen veljenpoikiensa häpeämättömyydet. Hänen Pyhyytensä
sairastui surusta, hänen teki mieli epäillä, mutta joka taholta tuli
painavia todistuksia. Vuoden 1559 ensimmäisenä päivänä tapahtui
jotakin, joka antoi vahvistuksen paavin epäluuloille ja kukaties sai
Hänen Pyhyytensä tekemään päätöksensä. Juuri Herramme ympärileikkauksen
päivänä, seikka mikä suuresti pahensi rikosta niin hurskaan valtiaan
silmissä, piti Andrea Lanfranchi, Pallianon herttuan kirjuri komeat
illalliset kardinaali Carafalle, ja jottei ruokapöydän tuottamista
nautinnoista puuttuisi hekumallisia kiihokkeita, hän kutsui
illallisille Martuccian, joka oli ylhäisen Rooman kauneimpia,
suosituimpia ja rikkaimpia kurtisaaneja. Kova onni tahtoi, että
herttuan suosikki Capecce, sama mies, joka salaisesti rakasti
herttuatarta ja jota pidettiin maailman pääkaupungin kauneimpana
miehenä, oli jo jonkin aikaa ollut kiintynyt Martucciaan. Tänä iltana
hän haki häntä kaikkialta, mistä vain saattoi toivoa hänet tapaavansa.
Kun ei Martucciaa näkynyt missään, alkoi Capecce, joka oli kuullut
illallisista Lanfranchin talossa aavistaa mitä oli tekeillä ja tuli
puoliyöstä aseistetun miesjoukon seuraamana Lanfranchin luo. Hänelle
avattiin ovi, häntä kehotettiin istuutumaan ja ottamaan osaa juhlaan;
mutta lausuttuaan muutaman pakollisen sanan hän viittasi Martucciaa
nousemaan pöydästä ja poistumaan kanssaan. Kun tämä aivan hämmentyneenä
epäröi aavistaen mitä tulisi tapahtumaan, nousi Capecce istuimeltaan,
lähestyi nuorta tyttöä ja tarttuen häntä käteen koetti viedä hänet
mukanaan. Kardinaali, jonka kunniaksi Martuccia oli tullut, vastusti
kiivaasti hänen lähtöään. Capecce oli itsepäinen ja koetti viedä hänet
pois salista.

Kardinaalipääministeri, joka sinä iltana oli pukeutunut aivan toisin
kuin hänen korkea virka-arvonsa vaati, veti miekkansa ja pannen
liikkeelle kaiken pontevuutensa ja rohkeutensa, jonka koko Rooma tunsi,
hän vastusti nuoren tytön poislähtöä. Vihan vimmoissa kutsui Marcello
väkeään, mutta nämä olivat suurimmaksi osaksi napolilaisia, ja kun he
tunsivat herttuan kirjurin ja viimein kardinaalin, jota he eivät ensin
olleet tuntea hänen kummallisen pukunsa vuoksi, pistivät he miekkansa
huotraan, eivätkä tahtoneet tapella, vaan koettivat rakentaa rauhaa.

Tämän sekasorron aikana onnistui Martuccian, jonka ympärillä oli
ihmisiä ja jota Marcello Capecce piti kiinni vasemmasta kädestä,
pujahtaa pakoon. Kun Marcello huomasi hänen poissaolonsa, hän juoksi
hänen jälkeensä ja koko hänen väkensä seurasi mukana.

Mutta yön pimeys antoi aihetta mitä kummallisimpiin juttuihin,
ja tammikuun toisen päivän aamulla liikkui pääkaupungissa
huhuja tuhoisasta taistelusta, joka oli kuulemma tapahtunut
kardinaaliveljenpojan ja Marcello Capeccen välillä. Pallianon herttua,
joka oli kirkon sotajoukkojen päällikkö, luuli asiaa vakavammaksi kuin
se oli, ja koska hän ei ollut kovin hyvissä väleissä ministeri-veljensä
kanssa, hän vangitutti samana yönä Lanfranchin ja seuraavana päivänä
aamulla varhain Marcello itse pantiin tyrmään. Sittemmin huomattiin,
ettei kukaan ollut menettänyt henkeään ja että nämä vangitsemiset
olivat vain omansa lisäämään huhuja, jotka vahingoittivat yksinomaan
kardinaalia. Kiiruhdettiin vapauttamaan vangitut ja kolme veljestä
yhdisti suunnattoman vaikutusvaltansa saadakseen asian peitetyksi. He
uskoivat ensin onnistuvansa siinä, mutta kolmantena päivänä tuli koko
juttu paavin korviin. Hän kutsutti luokseen molemmat veljenpoikansa ja
puhui heille kuten sopii odottaakin niin hurskaalta ja syvästi
loukkaantuneelta ruhtinaalta.

Tammikuun viidentenä päivänä kokoontui suuri joukko pyhän viran
neuvoskunnan kardinaaleja. Paavi puhui itse ensiksi tästä häpeällisestä
asiasta ja kysyi läsnäolevilta kardinaaleilta, kuinka he olivat
uskaltaneet jättää hänet tietämättömäksi siitä:

-- Te vaikenette, ja kuitenkin tämä häväistys koskee sitä ylevää
virka-arvoa, jota te kannatte. Kardinaali Carafa on uskaltanut
julkisesti esiintyä maallisessa puvussa ja paljastettu miekka kädessä.
Ja missä tarkoituksessa? Riistääkseen toiselta julkean kurtisaanin.

On helppo kuvitella sitä kuolonhiljaisuutta, joka vallitsi hovimiesten
keskuudessa tämän vihanpurkauksen kohdistuessa pääministeriin.
Kahdeksankymmenvuotias vanhus siinä julisti vihaansa rakastettua
veljenpoikaa kohtaan, joka siihen asti oli kokonaan vallinnut hänen
tahtoaan. Harmissaan paavi puhui kardinaalinarvon riistämisestä
veljenpojaltaan.

Paavin vihaa lietsoi Toscanan suurherttuan lähettiläs, joka tuli
valittamaan eräästä kardinaalipääministerin uudesta julkeudesta. Ennen
niin mahtava kardinaali tuli Hänen Pyhyytensä luo tavanmukaiseen
työhönsä. Paavi antoi hänen odottaa neljä tuntia etuhuoneessa kaikkien
nähden ja antoi hänen lähteä suomatta hänelle puheillepääsyä. Saattaa
kuvitella mitä tuskia tämä tuotti ministerin suunnattomalle ylpeydelle.
Kardinaali oli kiihtynyt, mutta ei masentunut; hän ajatteli, että iän
painama vanhus, jota koko ikänsä oli sukulaisrakkaus johtanut ja joka
oli hyvin vähän tottunut maallisten, ajallisten asiain hoitamiseen,
lopulta pakosta turvautuisi hänen työkykyynsä. Mutta paavin
siveellisyys pääsi voitolle. Hän kutsui kardinaalit kokoon ja
katsottuaan heihin kauan puhumatta puhkesi viimein kyyneliin eikä
epäröinyt tehdä tavallaan julkista anteeksipyyntöä.

-- Vanhuudenheikkous, hän sanoi, -- ja huolenpito uskonnollisista
asioista, joista, kuten tiedätte, koetan poistaa kaikki
väärinkäytökset, ovat saaneet minut luovuttamaan maallisen valtani
kolmelle veljenpojalleni. He ovat käyttäneet sitä väärin, ja minä
hylkään heidät ainiaaksi.

Sen jälkeen luettiin paavillinen kirjelmä, jolla veljenpojilta
riistettiin kaikki heidän arvonsa ja heidät karkoitettiin kurjiin
kyliin. Kardinaalipääministeri määrättiin maanpakoon Civita
Laviniaan, Pallianon herttua Sorianoon ja markiisi Montebelloon.
Herttua menetti säännölliset palkkatulonsa jotka nousivat
seitsemäänkymmeneenkahteentuhanteen piasteriin (enemmän kuin miljoona
vuoden 1838 rahassa).

Ei tullut kysymykseenkään olla noudattamatta näitä ankaria määräyksiä:
Carafa-veljeksillä oli vihamiehinä ja vartijoina koko Rooman kansa,
joka inhosi heitä.

Pallianon herttua asettui lankonsa kreivi d'Aliffen ja Leonardo del
Cardinen kera asumaan pieneen Sorianon kylään, kun taas herttuatar ja
hänen anoppinsa asuivat Gallesessa, joka on kurja kyläpahanen tuskin
kahden peninkulman päässä Sorianosta.

Seutu oli viehättävää, mutta he viettivät maanpakolaisen elämää, ja
heidät oli karkoitettu Roomasta, missä he äsken olivat mielinmäärin
hallinneet.

Marcello Capecce oli muiden hovimiesten mukana seurannut valtiatartaan
maanpakoon tuohon kurjaan kylään. Koko Rooman kunnioituksen sijasta
näki tämä muutamia päiviä sitten niin mahtava nainen, joka nautti
asemastaan koko ylpeytensä kiihkeydellä, vain yksinkertaisia
talonpoikia, joiden ihmettelykin muistutti häntä lankeemuksestaan. Hän
ei löytänyt mistään lohdutusta. Hänen setänsä oli niin vanha, että
luultavasti kuolema korjaisi hänet ennen kuin hän ennättäisi kutsua
takaisin veljenpoikansa, ja onnettomuuden lisäksi nuo kolme veljestä
eivät voineet sietää toisiaan. Väitettiinpä, että herttua ja markiisi,
joilla ei ollut kardinaalin hillittömiä intohimoja, olivat
säikähtyneinä hänen irstailustaan menneet niin pitkälle, että olivat
ilmiantaneet hänet paaville.

Tämän syvän epäsuosion surkeudessa tapahtui jotakin, mikä herttuattaren
ja itsensä Capeccen onnettomuudeksi osoitti, ettei todellinen intohimo
ollut Roomassa ohjannut Capeccen askeleita Martuccian luo.

Kun herttuatar oli eräänä päivänä kutsunut hänet luokseen antaakseen
hänelle määräyksen, olivat he kahden huoneessa, seikka mikä ei
tapahtunut kuin pari kertaa koko vuodessa. Kun Capecce näki, ettei
ollut ketään siinä huoneessa, missä hän oli herttuattaren kanssa, hän
seisoi liikkumatta ja ääneti. Hän meni ovelle nähdäkseen oliko
viereisessä huoneessa ketään, joka saattoi kuunnella. Sitten hän
uskalsi puhua:

-- Rouva, älkää hämmästykö, älkää vihastuko oudoista sanoista, jotka
uskallan teille lausua. Jo kauan olen rakastanut teitä enemmän kuin
elämää. Jos olen ollut liian varomaton uskaltaessani rakastunein silmin
katsella jumalaista kauneuttanne, ei teidän pidä syyttää siitä minua,
vaan yliluonnollista voimaa, joka minua ajaa ja kiihottaa. Minä kärsin,
palan; en pyydä huojennusta liekille, joka minua kuluttaa, vaan pyydän
että te jalomielisyydessänne säälitte palvelijaa, joka on täynnä
epäilyksiä ja nöyryyttä.

Herttuatar näytti hämmästyneeltä ja vielä enemmän suuttuneelta.

-- Marcello, keneksi olet minua luullut, sanoi hän, -- uskaltaessasi
vaatia minulta rakkautta? Eroavatko minun elämäni ja käytöstapani niin
suuresti soveliaisuuden säännöistä, että siitä olet voinut saada
aihetta moiseen hävyttömyyteen? Kuinka olet uskaltanut uskoa, että minä
voisin antautua kenellekään muulle kuin herralle miehelleni? Annan
sinulle anteeksi, mitä olet sanonut, sillä pidän sinua intohimoisena
ihmisenä, mutta varo tekemästä uudelleen samankaltaista rikosta, muuten
vannon rankaisevani sinua samalla kertaa sekä ensimmäisestä että
toisesta julkeudestasi.

Herttuatar poistui vihan vallassa. Tietenkin Capecce oli rikkonut
varovaisuuden vaatimuksia vastaan, sillä tulee antaa aavistaa, mutta ei
puhua. Hän oli hämillään ja pelkäsi kovin, että herttuatar kertoisi
asian miehelleen.

Mutta tapahtuikin aivan toisin kuin hän oli pelännyt. Kylän
yksinäisyydessä ei ylpeä Pallianon herttuatar voinut olla
suosikkihovinaiselleen Diana Brancacciolle kertomatta, mitä hänelle oli
rohjettu sanoa. Tämä nainen oli kolmikymmenvuotias ja häntä kalvoivat
tuliset intohimot. Hänellä oli punaiset hiukset (kertoja puhuu useamman
kerran tästä seikasta, joka hänen mielestään tuntuu antavan selityksen
kaikkiin Diana Brancaccion mielettömiin tekoihin). Hän rakasti
intohimoisesti Domitiano Fornaria, muuatta aatelismiestä, joka oli
markiisi Montebellon palveluksessa. Hän tahtoi mennä hänen kanssaan
naimisiin, mutta suostuisivatko markiisi ja hänen vaimonsa, joihin
hänet yhdisti verenheimolaisuus, että hän menisi naimisiin miehen
kanssa, joka tosiasiallisesti oli palvelijan asemassa heihin nähden?
Tämä este oli ylipääsemätön, ainakin näennäisesti.

Oli vain yksi menestymisen mahdollisuus: oli koetettava hankkia
Pallianon herttualta, markiisin vanhemmalta veljeltä, puoltolause, eikä
Diana ollutkaan tässä suhteessa aivan toivoton. Herttua kohteli häntä
enemmän sukulaisena kuin palvelijana. Tämä mies oli luonnollinen ja
hyväsydäminen ja hän välitti äärettömän paljon vähemmän kuin veljensä
pelkistä etikettiseikoista. Vaikka herttua käytti hyväkseen kaikkia
korkean asemansa suomia etuja, kuten oikea nuori mies ainakin, ja oli
kaikkea muuta kuin uskollinen vaimolleen, hän kuitenkin rakasti
puolisoaan hellästi eikä todennäköisesti voinut olla täyttämättä hänen
toivomustaan, jos hän hiukankin itsepintaisesti jotakin pyysi.

Tunnustus, jonka Capecce oli uskaltanut tehdä herttuattarelle, oli
alakuloisen Dianan mielestä odottamaton onnenpotku. Hänen
valtiattarensa oli tähän saakka ollut toivottoman siveä; jos hänet
valtaisi intohimo, jos hän tekisi hairahduksen, tarvitsisi hän joka
hetki Dianaa ja tämä saattaisi pyytää mitä tahansa naiselta, jonka
salaisuudet hän tiesi.

Sen sijaan että olisi herttuattaren kanssa ensin puhunut tämän
velvollisuuksista itseään kohtaan ja sitten hirveistä vaaroista,
joille tämä antautui alttiiksi niin tarkkanäköisessä hovissa, puhui
Diana hillittömän intohimonsa sokaisemana Marcello Capeccesta
valtiattarelleen samalla tavalla kuin hän puhui Domitiano Fornarista
itselleen. Pitkissä keskusteluissa tässä yksinäisyydessä hän sai joka
päivä tilaisuuden muistuttaa Marcellon viehättävyydestä ja kauneudesta,
Marcello raukan, joka näytti niin alakuloiselta; hän oli kuten
herttuatarkin Napolin eräästä ylhäisimmästä suvusta, hänen käytöksensä
oli yhtä ylhäinen kuin hänen verensä, ja häneltä puuttui vain varoja,
jotka onnenpotku milloin tahansa saattoi hänelle antaa, ollakseen joka
suhteessa yhdenvertainen sen naisen kanssa, jota hän uskalsi rakastaa.

Diana huomasi ilokseen, että näiden keskustelujen ensimmäinen seuraus
oli, että herttuatar tuli kaksinverroin avomielisemmäksi häntä kohtaan.

Hän ei suinkaan unohtanut ilmoittaa Marcello Capeccelle tietoja siitä,
mitä tapahtui. Tämän kesän polttavassa helteessä herttuatar usein
käveli Gallesea ympäröivissä metsissä. Päivän laskiessa oli hänellä
tapana odottaa merituulta viehättävillä kunnailla, joita on näiden
metsien keskellä ja joiden huipuilta näkyy meri vähintään kahden
peninkulman päähän. Marcello saattoi oleskella näissä metsissä
rikkomatta etiketin ankaria säännöksiä; kerrotaan, että hän pysytteli
piilossa eikä näyttäytynyt herttuattarelle, ellei tämä Dianan puheiden
vaikutuksesta ollut otollisessa mielentilassa. Diana antoi silloin
merkin Marcellolle.

Diana näki, että hänen valtiattarensa oli pian valmis kuuntelemaan
turmiollista intohimoa, jonka hän oli saanut heräämään hänen
sydämessään ja antoi itse myöten kiihkeälle rakkaudelle, jonka
Domitiano Fornari oli herättänyt. Hän katsoi nyt olevansa varma siitä,
että saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Domitiano oli
järkevä nuori mies, luonteeltaan kylmä ja varovainen. Intohimoisen
rakastajattaren tulisuus oli hänestä vastenmielistä, sen sijaan että
olisi häntä miellyttänyt. Diana Brancaccio oli Carafain läheinen
sukulainen, hän oli varma, että hän olisi saanut tikariniskun
rintaansa, jos pieninkin huhu hänen rakkausseikkailuistaan tulisi tuon
kauhean kardinaali Carafan korviin, joka, vaikka olikin nuorempi kuin
Pallianon herttua, oli itseasiassa suvun todellinen pää.

Herttuatar oli jo jonkin aikaa ollut Capeccen rakastajatar, kun eräänä
päivänä Domitiano Fornaria ei löytynyt kylästä, mihin Montebellon
markiisin hovi oli karkoitettu. Hän oli kadonnut: myöhemmin saatiin
tietää, että hän oli astunut laivaan pienessä Nettunon satamassa;
epäilemättä hän oli muuttanut nimeä eikä hänestä milloinkaan myöhemmin
saatu mitään tietoa.

Kuka voisi kuvailla Dianan epätoivoa? Kuunneltuaan hyväntahtoisesti
Dianan valituksia kohtaloa vastaan antoi herttuatar Palliano eräänä
päivänä hänen ymmärtää, että tästä keskustelun aiheesta oli hänen
mielestään jo yllin kyllin puhuttu. Diana tiesi, että hänen
rakastajansa oli hänet hyljännyt, hänen sielussaan riehuivat mitä
julmimmat aikomukset, hän veti hyvin kummallisia johtopäätöksiä siitä
ohimenevästä ikävystymisestä, jota herttuatar oli tuntenut hänen
alinomaisia valituksiaan kuullessaan. Diana uskotteli itselleen, että
herttuatar oli saanut Domitiano Fornarin jättämään hänet iäksi ja
lisäksi hankkinut hänelle matkarahat. Tämä järjetön ajatus perustui
yksinomaan muutamiin herttuattaren aikoja sitten hänelle antamiin
varoituksiin. Epäluuloa seurasi pian kosto. Diana pyysi päästä herttuan
puheille ja kertoi hänelle kaiken, mitä tapahtui hänen vaimonsa ja
Marcellon välillä. Herttua ei tahtonut uskoa sitä.

-- Ajatelkaa, sanoi hän, -- että viiteentoista vuoteen herttuatar ei
ole antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen; hän on pysynyt lujana
hovin houkutuksia, loistavan asemamme viettelyksiä vastaan Roomassa.
Rakastettavat ruhtinaat ja itse Guisen herttua, ranskalaisen sotajoukon
päällikkö, ovat tehneet turhia yrityksiä hänen suhteensa, ja te
väitätte, että hän on antautunut tavalliselle aatelismiehelle.

Onnettomuudeksi oli herttuan ikävä Sorianossa, kylässä, johon hänet oli
karkoitettu, ja joka oli tuskin kahden peninkulman päässä hänen
vaimonsa asuinpaikasta. Diana pääsi siten monta kertaa herttuan
puheille ilman että se tuli herttuattaren tietoon. Diana oli
hämmästyttävän nerokas, intohimo teki hänet kaunopuheiseksi. Hän kertoi
herttualle koko joukon yksityiskohtaisia tietoja, kosto oli tullut
hänen ainoaksi nautinnokseen. Hän kertoi yhä uudelleen ja uudelleen,
että miltei joka ilta kello yhdeltätoista tuli Capecce herttuattaren
huoneeseen ja lähti sieltä vasta kello kahden kolmen aikaan aamulla.
Nämä puheet vaikuttivat aluksi herttuaan niin vähän, ettei hän
viitsinyt edes keskiyöllä kävellä Galleseen astuakseen odottamatta
vaimonsa huoneeseen. Mutta eräänä iltana, kun herttua oli Gallesessa --
aurinko oli laskenut mutta oli kuitenkin vielä aivan valoisaa --
syöksyi Diana tukka hajalla saliin, missä hän oli. Kaikki muut
poistuivat. Diana sanoi, että Marcello Capecce oli juuri hiipinyt
herttuattaren huoneeseen. Herttua, joka epäilemättä oli tällä hetkellä
huonolla tuulella, tarttui tikariinsa ja kiiruhti vaimonsa huoneeseen,
astuen sinne salaovesta. Hän näki siellä Marcello Capeccen. Molemmat
rakastavaiset kalpenivat tosin nähdessään hänen astuvan sisään, mutta
muuten ei heidän asennoissaan ollut mitään moitteenalaista. Herttuatar
istui vuoteessaan ja kirjoitti muistiin jotakin pikkusummaa, jonka oli
käyttänyt. Muuan kamarineito oli huoneessa; Marcello seisoi kolmen
askeleen päässä vuoteesta. Raivoissaan kävi herttua Marcelloa kiinni
kurkusta, laahasi hänet viereiseen huoneeseen, ja käski hänen
siellä heittää maahan tikarin ja veitsen. Sitten herttua huusi
henkivartijoitaan, jotka viipymättä veivät Marcellon Sorianon
vankilaan.

Herttuatar sai jäädä palatsiinsa, mutta häntä vartioitiin ankarasti.

Herttua ei ollut julma, näytti siltä, että hän aikoi salata tämän
häpeällisen asian, jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä äärimmäisiin
toimenpiteisiin, joita kunnia häneltä vaati. Hän tahtoi uskotella, että
Marcello oli vangittu aivan toisesta syystä ja väitti, että tämä nuori
mies oli koettanut häntä myrkyttää, ottaen tekosyyksi suuret sammakot,
jotka Marcello oli pari kolme kuukautta sitten korkeasta hinnasta
ostanut. Mutta todellinen rikos oli liian hyvin tunnettu, ja hänen
veljensä kardinaali kysyi häneltä, milloin hän aikoi rikollisten
verellä pestä pois häväistyksen, joka oli uskallettu tehdä heidän
sukuaan kohtaan.

Herttua kutsui luokseen vaimonsa veljen kreivi d'Aliffen ja perheen
ystävän Antonio Torandon. Nämä kolme miestä muodostivat jonkinlaisen
tuomioistuimen ja tuomitsivat Marcello Capeccen, jota syytettiin
aviorikoksesta herttuattaren kanssa.

Kaiken inhimillisen epävakaisuus aiheutti sen, että paavi Pius IV, joka
seurasi Paavali IV:ä, kuului espanjalaiseen puolueeseen. Hän ei
kieltänyt mitään kuningas Filip II:lta, joka vaati kardinaalin ja
Pallianon herttuan kuolemaa. Kumpikin veli sai vastata paikkakunnan
tuomioistuimen edessä, ja heidän oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat kertovat
meille kaikki seikat, jotka ovat yhteydessä Marcello Capeccen kuoleman
kanssa.

Yksi lukuisista kuulustelluista todistajista kertoo nain:

-- Olimme Sorianossa, herrallani herttualla oli pitkä neuvottelu kreivi
d'Aliffen kanssa... Illalla hyvin myöhään mentiin pohjakerroksen
kellariin, missä herttua oli panettanut kuntoon kuulustelussa
tarvittavat köydet. Siellä olivat herttua, kreivi d'Aliffe, herra
Antonio Torando, ja minä olin siellä.

Ensimmäiseksi todistajaksi kutsuttiin kapteeni Camillo Grifone,
Capeccen läheinen ja uskottu ystävä. Herttua sanoi hänelle:

-- Sano totuus, ystäväni. Mitä tiedät Marcellon tehneen herttuattaren
huoneessa?

-- En tiedä mitään, enemmän kuin kaksikymmentä päivää sitten olen
rikkonut välini Marcellon kanssa.

Koska hän kieltäytyi puhumasta muuta, kutsui herra herttua ulkoa
muutamia vartijoita. Sorianon podesta sitoi Grifonen köyteen. Vartijat
vetivät köysistä ja nostivat siten syyllisen neljän tuuman päähän
maasta. Riiputtuaan täten runsaan neljännestunnin, sanoi kapteeni:

-- Laskekaa minut alas, tahdon sanoa mitä tiedän.

Kun hänet oli laskettu maahan, vartijat poistuivat ja me jäimme yksin
hänen kanssaan.

-- On totta, että olen monet kerrat seurannut Marcelloa herttuattaren
kamariin, sanoi kapteeni, -- mutta en tiedä mitään muuta, sillä odotin
häntä läheisessä naapuritalossa aina aamun varhaisimpiin tunteihin
asti.

Heti kutsuttiin vartijat takaisin ja he kohottivat hänet herttuan
käskystä vielä kerran ylös niin etteivät hänen jalkansa koskettaneet
maata. Pian kapteeni huudahti:

-- Päästäkää minut alas, tahdon kertoa totuuden. On totta, jatkoi hän,
-- että jo muutamia kuukausia olen huomannut, että Marcellolla oli
rakkaussuhde herttuattaren kanssa ja aioin antaa siitä tiedon teidän
ylhäisyydellenne tai don Leonardolle. Herttuatar lähetti joka aamu
tiedustelemaan Marcellon vointia, hän antoi hänelle pieniä lahjoja,
muun muassa hyvin huolellisesti valmistettuja ja hyvin kalliita
makeisia. Olen nähnyt Marcellolla pieniä ihmeen taidokkaita
kultavitjoja, jotka hän nähtävästi oli saanut herttuattarelta.

Tämän lausunnon jälkeen kapteeni vietiin takaisin vankilaan. Nyt
tuotiin kuulusteltavaksi herttuattaren ovenvartija, joka kielsi mitään
tietävänsä. Hänet sidottiin köyteen ja kohotettiin ilmaan. Puolen
tunnin kuluttua hän sanoi:

-- Laskekaa minut alas, kerron mitä tiedän.

Alas päästyään hän väitti, ettei tiennyt mitään; hänet kohotettiin
uudelleen ilmaan. Puolen tunnin kuluttua hänet päästettiin maahan. Hän
selitti, että oli vain vähän aikaa ollut herttuattaren yksityisessä
palveluksessa. Koska oli mahdollista, että tämä mies ei tiennytkään
mitään, lähetettiin hänet takaisin vankilaan. Kaikki tämä vei paljon
aikaa siitä syystä, että vartijat joka kerta poistettiin huoneesta.
Vartijoiden tahdottiin uskovan, että kysymyksessä oli myrkytysyritys
sammakoista otetulla myrkyllä.

Yö oli pitkälle kulunut, kun herttua kutsutti Marcello Capeccen.
Vartijat poistuivat ja ovi lukittiin.

-- Mitä tekemistä teillä oli herttuattaren huoneessa, sanoi herttua, --
kun viivyitte siellä kello yhteen, kahteen ja välistä kello kolmeenkin
aamulla?

Marcello kielsi kaikki. Vartijat kutsuttiin paikalle ja hänet pantiin
riippumaan; köysi väänsi sijoiltaan hänen käsivartensa. Voimatta kestää
tuskaa hän pyysi että hänet päästettäisiin maahan. Hänet laskettiin
tuolille, mutta siihen päästyään hän hämmentyi puheissaan, eikä
oikeastaan tiennyt mitä sanoi. Vartijat kutsuttiin, ja he kohottivat
hänet uudelleen ilmaan; pitkän ajan kuluttua hän pyysi päästä alas.

-- On totta, sanoi hän, -- että noina aikoina olen ollut herttuattaren
huoneessa, mutta minulla oli rakkaussuhde signora Diana Brancaccion,
hänen ylhäisyytensä hovinaisen kanssa, jolle olin antanut
avioliittolupauksen ja joka on myöntänyt minulle kaikki paitsi mikä
loukkaa kunniaa.

Marcello vietiin vankilaan, missä häntä kuulusteltiin yhdessä kapteenin
ja Dianan kanssa, joka kielsi kaikki.

Sitten Marcello vietiin takaisin matalaan huoneeseen. Kun olimme
lähellä ovea, hän sanoi:

-- Herra herttua, teidän ylhäisyytenne muistaa, että on luvannut
säästää henkeni jos kerron totuuden. Ei tarvita enää köyttä, minä puhun
kaikki.

Hän lähestyi herttuaa ja sanoi vapisevalla ja tuskin ymmärrettävällä
äänellä, oli aivan totta, että hän oli saavuttanut herttuattaren
suosion. Tämän kuullessaan kävi herttua käsiksi Marcelloon ja puri
häntä poskeen, sitten hän veti esiin tikarinsa ja näin hänen iskevän
sillä rikollista. Sanoin silloin, että olisi hyvä, jos Marcello
kirjoittaisi omakätisesti sen mitä oli juuri tunnustanut, ja että
tämä asiakirja osoittaisi herttuan teon oikeutetuksi. Mentiin
kellarihuoneeseen, jossa oli kirjoitusvälineet, mutta köysi oli niin
haavoittanut Marcellon käsivartta, että hän saattoi kirjoittaa vain
muutaman sanan: Niin, olen pettänyt herrani, niin, olen riistänyt hänen
kunniansa.

Herttua luki sitä mukaa kuin Marcello kirjoitti, ja kun tämä oli
lopettanut, syöksyi hänen päällensä ja iski häntä kolme kertaa
tikarilla, niin että hän heitti henkensä. Diana Brancaccio oli läsnä
kolmen askeleen päässä. Hän oli enemmän kuollut kuin elävä ja katui
luultavasti tuhannen tuhatta kertaa mitä oli tehnyt.

-- Sinä et ole ylhäisen syntyperäsi arvoinen, nainen, huudahti herttua,
-- sinä olet ainoa alkusyy häpeääni, jota olet valmistanut
palvellaksesi häpeällisiä halujasi! Minun täytyy rangaista sinua
kaikista petoksistasi.

Näin sanottuaan hän tarttui Dianaa hiuksiin ja leikkasi hänen kurkkunsa
veitsellä. Verivirta purskahti esiin, ja onneton kaatui kuolleena
maahan.

Herttua heitätti molemmat ruumiit likaviemäriin, joka oli lähellä
vankilaa.

Nuori kardinaali Alfonso Carafa, markiisi de Montebellon poika, ainoa
koko suvusta, jonka Paavali IV oli pitänyt luonaan, katsoi
velvollisuudekseen kertoa hänelle tämän tapahtuman. Paavi lausui vain
nämä sanat:

-- Entä herttuatar, mitä hänelle on tehty?

Roomassa ajateltiin yleisesti, että nämä sanat tuottaisivat kuoleman
tuolle onnettomalle naiselle. Mutta herttua ei kyennyt päättämään tämän
uhrauksen tekemistä. Liekö syynä sitten se, että herttuatar oli
raskaana tai se sanomaton hellyys, jota hän ennen oli häntä kohtaan
tuntenut.

Kolme kuukautta sen voimainkoetuksen jälkeen, jonka Hänen Pyhyytensä
Paavali IV oli suorittanut erotessaan koko suvustaan, hän sairastui ja
kolmen kuukauden sairauden jälkeen kuoli 18. päivänä elokuuta 1559.

Kardinaali kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pallianon herttualle
toistaen alinomaa, että heidän kunniansa vaati herttuattaren kuolemaa.
Koska heidän setänsä oli kuollut ja koska oli tietämätöntä, mikä
saattoi olla hänen jälkeensä valitun paavin mielipide, tahtoi hän, että
asia saatettaisiin loppuun mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Herttua, luonnollinen, hyväluontoinen ja kunnianasioissa paljon
vähemmän arka mies kuin kardinaali, ei voinut suostua tähän
hirmutekoon, jota häneltä vaadittiin. Hän ajatteli, että hän itse oli
usean kerran ollut herttuattarelle uskoton koettamatta edes peittää
sitä ja että nämä uskottomuudet olivat saattaneet herättää
kostonajatuksen niin ylpeässä naisessa. Juuri konklaavin alkaessakin,
kuunneltuaan messua ja nautittuaan ehtoollisen, kirjoitti kardinaali
hänelle, että häntä kiusasi tuo alinomainen epäröiminen ja että ellei
herttua vihdoinkin suorittanut sitä mitä heidän sukunsa kunnia vaati,
kieltäytyisi hän enää sekaantumasta hänen asioihinsa eikä koettaisi
milloinkaan häntä hyödyttää, ei konklaavissa eikä uuden paavin luona.
Muuan seikka, jolla ei ollut mitään tekemistä kunnian kanssa, sai
herttuan tekemään päätöksensä. Kerrotaan, että vaikka herttuatarta
ankarasti vartioitiin, onnistui hänen lähettää sana Marco Antonio
Colonnalle, joka oli herttuan päävihollinen tämän herttuakunnan
Pallianon takia, että jos Marco Antonio kykenisi pelastamaan hänen
henkensä ja vapauttamaan hänet, toimittaisi hän puolestaan hänen
haltuunsa Pallianon linnoituksen, jossa oli päällikkönä hänelle
uskollinen mies.

Elokuun 28. päivänä 1559 lähetti herttua Galleseen kaksi
sotaväenosastoa. 30. päivänä tulivat herttuan sukulainen don Leonardo
del Cardine ja herttuattaren veli don Ferrante, kreivi d'Aliffe
Galleseen ja menivät herttuattaren asuntoon surmatakseen hänet. He
ilmoittivat hänelle, että hänen täytyi kuolla. Herttuatar kuuli sen
osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta. Hän tahtoi ensin ripittäytyä
ja kuunnella messua. Kun sitten nuo kaksi herrasmiestä lähestyivät
häntä, hän huomasi, etteivät he olleet yksimielisiä. Hän kysyi oliko
heillä hänen miehensä herttuan käsky surmata hänet.

-- On, rouva, vastasi don Leonardo.

Herttuatar pyysi nähdä sitä, ja don Ferrante näytti sen hänelle.

(Pallianon herttuan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on niiden munkkien
lausunto, jotka olivat läsnä tässä kauheassa toimituksessa. Nämä
lausunnot ovat paljon luotettavammat kuin muiden todistajien
todistukset, ja se johtuu minun nähdäkseni siitä, että munkit
saattoivat pelotta puhua oikeuden edessä, kun sen sijaan kaikki toiset
todistajat olivat enemmän tai vähemmän herransa kanssarikollisia.)

Kapusiinimunkki veli Antonio Paviasta puhui tähän tapaan:

-- Messun jälkeen hän oli nöyrästi ottanut vastaan pyhän ehtoollisen ja
meidän rohkaistessamme häntä tuli herttuattaren veli kreivi d'Aliffe
huoneeseen kädessään köysi ja keppi, joka oli peukalon paksuinen ja
noin puolen kyynärän pituinen. Hän peitti herttuattaren silmät
nenäliinalla, ja herttuatar veti sitä aivan kylmäverisesti alemmaksi,
jottei olisi nähnyt häntä. Kreivi pani köyden hänen kaulaansa, mutta
kun se ei oikein sopinut, otti kreivi sen pois ja poistui muutaman
askeleen. Kuullessaan hänen kävelevän, herttuatar otti nenäliinan
silmiltään ja sanoi:

-- No, mitä nyt?

Kreivi vastasi:

-- Köysi ei ollut hyvä, haen toisen, jottei teidän tarvitsisi kärsiä.

Näin sanottuaan hän poistui huoneesta. Kotvasen kuluttua hän palasi
toinen köysi kädessä, asetti uudelleen nenäliinan herttuattaren
silmille, pani köyden hänen kaulaansa, pisti kepin silmukkaan, väänsi
sitä ja kuristi hänet. Herttuattaren puolelta kaikki kävi aivan
tavallisella keskusteluäänellä.

Veli Antonio Salazar, toinen kapusiinimunkki, päättää lausuntonsa
näillä sanoilla:

-- Aioin poistua paviljongista omantunnon arveluitten vuoksi, jottei
minun olisi tarvinnut nähdä hänen kuolevan, mutta herttuatar sanoi
minulle:

-- Jumalan rakkauden nimessä, älä poistu täältä. (Sitten munkki kertoo
herttuattaren kuoleman aivan samoin kuin se tässä on kerrottu.) Hän
lisää:

-- Hän kuoli hyvänä kristittynä usein toistaen: uskon, minä uskon.

Molemmat munkit, jotka nähtävästi olivat saaneet esimiestensä
tarpeellisen hyväksymisen, toistivat lausunnoissaan, että herttuatar
aina oli väittänyt olevansa aivan viaton. Niin hän oli tehnyt kaikissa
keskusteluissaan heidän kanssaan, ripittäessään itsensä ja etenkin
ripittäytyessään ennen sitä messua, missä sai pyhän ehtoollisen. Jos
herttuatar oli rikollinen, syöksyi hän ylpeytensä vuoksi helvettiin.

Ristikuulustelussa yhdessä don Leonardo del Cardinen kanssa
kapusiinimunkki veli Antonio Paviasta kertoi:

-- Toverini sanoi kreiville, että pitäisi odottaa, kunnes herttuatar
synnyttäisi. Hän on kuusi kuukautta ollut raskaana, lisäsi hän, eikä
ole oikein kadottaa pienen raukan sielua, jota hän kantaa sydämensä
alla, se pitäisi kastaa.

Siihen kreivi d'Aliffe vastasi:

-- Te tiedätte, että minun täytyy mennä Roomaan, enkä tahdo näyttäytyä
siellä tämä naamio kasvoilla (tämän kostamattoman häpeän tahraamana).

Heti kun herttuatar oli kuollut, vaativat molemmat kapusiinimunkit,
että hänen ruumiinsa oli viipymättä avattava, jotta olisi voitu kastaa
lapsi. Mutta kreivi ja don Leonardo eivät piitanneet heidän
rukouksistaan.

Seuraavana päivänä haudattiin herttuatar paikkakunnan kirkkoon sangen
komein menoin. Tämä tapaus, josta tieto pian levisi, ei tehnyt mitään
vaikutusta, sitä oli jo kauan odotettu. Roomassa ja Gallesessa oli jo
usein liikkunut huhuja hänen kuolemastaan ja sitä paitsi ei murha
kaupungin ulkopuolella ja paavinistuimen ollessa vapaana ollut mitään
tavatonta. Konklaavi, joka seurasi Paavali IV:n kuolemaa, oli hyvin
myrskyinen ja kesti kokonaista neljä kuukautta.

Joulukuun 26. päivänä 1559 täytyi onnettoman kardinaalin Carlo Carafan
myötävaikuttaa Espanjan kannattaman kardinaalin vaaliin, kardinaalin,
joka tietenkään ei voinut kieltäytyä ryhtymästä Filip II:n vaatimiin
miten ankariin toimenpiteisiin tahansa kardinaali Carafaa vastaan.
Äsken valittu otti nimekseen Pius IV.

Jollei kardinaali olisi setänsä kuollessa ollut maanpaossa, olisi hän
vallinnut vaalia tai ainakin kyennyt estämään vihamiehen nimityksen.

Pian sen jälkeen vangittiin sekä herttua että kardinaali. Filip II oli
ilmeisesti määrännyt heidän perikatonsa. Heidän oli vastattava
neljääntoista pääsyytökseen. Kuulusteltiin kaikkia niitä, jotka
saattoivat valaista näitä pääsyytöksiä. Tämä hyvin huolellisesti
kirjoitettu oikeudenpöytäkirja käsittää kaksi kaksitaitteista nidosta,
jotka olen suuresti kiinnostuneena lukenut, koska sen jokaisella
sivulla on tietoja tavoista, joita historioitsijat eivät ole katsoneet
historian ylevyyden arvoisiksi. Olen huomannut siellä hämmästyttäviä
yksityistietoja murhayrityksestä, jonka espanjalainen puolue oli pannut
toimeen silloin kaikkivaltiasta ministeriä kardinaali Carafaa vastaan.

Muuten hänet ja hänen veljensä tuomittiin rikoksista, joita kenellekään
toiselle ei olisi katsottu rikoksiksi, esimerkiksi siitä, että olivat
surmanneet uskottoman aviovaimon rakastajan ja tuon vaimon itsensä.
Muutamia vuosia myöhemmin ruhtinas Orsini nai Toskanan suurherttuan
sisaren, luuli hänen olevan uskottoman ja myrkytti hänet itse
Toskanassa hänen veljensä suurherttuan suostumuksella. Ei milloinkaan
tätä tekoa ole luettu hänelle rikokseksi. Monet Medici-suvun
ruhtinattaret ovat kuolleet samalla tavalla.

Kun molempien Carafain oikeudenkäynti oli päättynyt, tehtiin siitä
pitkä yhteenveto, jonka monien keskeytysten jälkeen kardinaalikokous
tarkasti. On selvää, että jos kerran oli päätetty rangaista kuolemalla
murha, joka oli kostona aviorikoksesta -- rikoslaji, josta
oikeudenkäyttö ei ollut vielä milloinkaan mitään tiennyt -- niin oli
kardinaali syyllinen, koska oli kiihottanut veljensä tekemään rikoksen,
samoin kuin herttua oli syyllinen, koska oli pannut sen toimeen.

Maaliskuun 3. päivänä 1561 piti paavi Pius IV istunnon, joka kesti
kahdeksan tuntia ja jonka lopulla hän antoi loppulausunnon Carafain
asiasta näillä sanoilla: _Prout in schedula_ (Asia on, niin kuin on
otaksuttu.)

Seuraavan päivän yönä lähetti viskaali San Angelon linnaan sbirrien
päämiehen panemaan täytäntöön veljesten, kardinaali Carlo Carafan ja
Juanin, Pallianon herttuan, kuolemantuomiota. Tämä tapahtuikin.
Herttuaan käytiin ensin käsiksi. Hänet muutettiin San Angelon linnasta
Tordinonon vankilaan, missä kaikki oli valmistettu. Siellä mestattiin
herttua, kreivi d'Aliffe ja don Leonardo del Cardine.

Herttua ei ainoastaan ottanut tätä kauheaa hetkeä vastaan kuten
korkeasäätyinen ritari, vaan sen lisäksi kuten hyvä kristitty, valmiina
kärsimään kaikki Jumalan rakkauden tähden. Hän puhui kauniita sanoja
tovereilleen valmistaen heitä kuolemaan. Sitten hän kirjoitti
pojalleen. [Oppinut herra Sismondi sekoittaa koko kertomuksen. Katso
Carafa-sukua käsittelevää kirjoitusta Michaudin elämäkerrasta; hän
väittää, että kreivi de Montorio mestattiin kardinaalin kuolinpäivänä.
Kreivi oli kardinaalin ja Pallianon herttuan isä. Oppinut
historioitsija pitää isää poikana.]

Sbirrien päämies palasi San Angelon linnaan. Hän ilmoitti kardinaali
Carafalle, että hänen täytyi kuolla ja antoi hänelle vain tunnin
valmistusaikaa. Kardinaali osoitti sielunsuuruutta, joka voitti hänen
veljensä, sillä hän puhui vähemmän. Sanathan ovat aina voima, jota
haetaan ulkopuolelta itseä. Hirveän tiedon tultua kuultiin hänen
matalalla äänellä lausuvan vain nämä sanat:

-- Minun täytyy kuolla! Voi paavi Pius, voi kuningas Filip!

Hän ripitti itsensä, luki seitsemän katumusvirttä, istuutui tuolille ja
sanoi pyövelille:

-- Olen valmis.

Pyöveli koetti kuristaa hänet silkkinuoralla, joka katkesi; hänen
täytyi yrittää kaksi kertaa. Kardinaali katseli pyöveliä suvaitsematta
lausua sanaakaan.



MYÖHEMMIN LISÄTTY MUISTUTUS


Muutamia vuosia myöhemmin antoi paavi Pius V tarkastaa oikeudenkäynnin,
joka kumottiin. Kardinaali ja hänen veljensä saivat takaisin kunniansa
ja yleinen syyttäjä, joka oli suuresti myötävaikuttanut heidän
kuolemaansa, hirtettiin. Pius V määräsi, että oikeudenkäynti oli
salattava, kaikki kirjastoissa olevat jäljennökset poltettiin,
pannaanjulistamisen uhalla niitä kiellettiin säilyttämästä. Mutta paavi
ei tullut ajatelleeksi, että hänellä oli omassa kirjastossaan jäljennös
oikeudenkäynnistä, ja tämän mukaan on tehty kaikki ne jäljennökset,
joita meidän päivinämme tavataan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanina Vanini; Pallianon herttuatar - Kaksi kertomusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.