Title: Seikkailuja saloilla ja vesillä
Author: Ingman, A. E. (Alfred Emil)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailuja saloilla ja vesillä" ***


SEIKKAILUJA SALOILLA JA VESILLÄ


Nuorisolle kertonut

ALFRED EMIL INGMAN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.

Karlsson & Jantunen Osakeyhtiön kirjapaino, Helsinki.



ALFRED EMIL INGMANIN KOOTUT TEOKSET:

      ALFRED EMIL INGMAN

   I. RIMPISUON USVAPATSAS
      Seikkailukertomus Pohjan periltä.
      [Erillisenä e-kirjana]

  II. LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA
      Seikkailuja Venäjän rajalta.
      [Erillisenä e-kirjana]

 III. KAHDEN TAALARIN RAHA
      Meripoikien seikkailuja.
      [Erillisenä e-kirjana]

  IV. SUURSALON HALLI
      Uskollisen metsäkoiran oma elämäkerta.

   V. NALLI
      Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.

  VI. JOULUAATTO LAMMIKOSSA
      Kuvaus kalojen elämästä.

 VII. "PAHA KÄRY"
      Suomalaisen siirtolaisen seikkailuja Etelä-Afrikassa.



ALFRED EMIL INGMAN.


_Alfred Emil Ingman_, jonka kootut teokset täten Suomen nuorisolle
tarjotaan, oli syntynyt v. 1860 ja kuoli Vaasassa v. 1917. Hänen
ulkonaiset elämänvaiheensa on pian mainittu. Suoritettuaan v. 1883
papin tutkinnon hän toimi Vaasassa pataljoonansaarnaajana ja muissa
papin viroissa, kunnes hänet 1897 nimitettiin saarnaajaksi sikäläiseen
lääninvankilaan, jossa toimessa pysyi kuolemaansa saakka. Tämän ohella
hän toimi koulumiehenä, eri aineiden opettajana oppikouluissa, sekä
käsityöläisiltakoulun johtajana. Julkisuudessa on hänestä, hänen eri
toimiensa johdosta, nimenomaan mainittu, että hän oli harvinaisen
laajatietoinen ja eri aloja taitava ja tunteva mies. Persoonallisuutena
kuuluu hän olleen erittäin vaatimaton, terveluontoinen ja humoristinen.

Pyyntömme johdosta saada lähempiä tietoja Alfred Ingmanista kirjoittaa
meille hänen veljensä professori _Lauri Ingman_ seuraavaa:

"Halu päästä ulos metsään ja merille oli Alfred-veljessäni jo
ylioppilasaikoina erinomaisen voimakas. Muistan elävästi, kuinka hän ja
vanhin Jonathan-veljemme syksyisin ja talvisin pyssyt olalla kulkivat
kaikki Karijoen sopukat ristiin rastiin. Tavallisesti he toivatkin
retkillään riistaa kotiin, jäniksiä ja lintuja. Kolmantena seurassa oli
usein eräs mökkiläinen, 'Hongiston vaari', jonka metsästysinnolla ei
ollut rajaa. Eräänä talvena 1880-luvun alulla, kun seudulla liikkui
susia, ryhtyivät veljet niitä suksilla pyydystämään ja saivatkin kerran
oikein komean otuksen. Myöhempinä aikoina, kun Alfred-veljeni oli
asettunut Vaasaan, jouduin usein seuraamaan häntä milloin pitemmille
milloin lyhemmille retkille saaristoon. Niin pian kuin jäät olivat
lähteneet ja ilma lämminnyt, lähdimme mekin retkille vesilintuja
kuvilta ampumaan. Ihania kesäkuun öitä vietettiin kuusenhaoista
tehdyillä vuoteilla, milloin ei ollut pakko hyttysten tähden ankkuroida
venettä johonkin poukamaan ja purjeen alla koettaa saada verenimijöiltä
hetkeksi rauhaa. Auringon noustessa oli oltava ampumapaikoilla.
Myöhemmin kesällä laskettiin koukkuja ja käytiin purjehdusmatkoilla
milloin minnekinpäin.

"Alfred-veljelläni näyttää olleen se käsitys, että mies jotenkin osaa
tehdä sen, minkä tahtookin. Varsinkin hän oli taitava veneenrakentaja.
Piirustusten mukaan, jotka hän milloin mistäkin teoksesta hankki, hän
rakensi sekä souto- että purjeveneitä, kulkipa viime vuodet itse
rakentamassaan moottoriveneessä. Kun oli hyvä pitemmillä matkoilla
saada päänsä päälle parempikin katto kuin havunoksista tehty, rakensi
hän Vaasan lähelle pariin paikkaan lankuista erinomaisen hauskat
kesämajat. Apuna hänellä ei näissä toimissa ollut muuta kuin
kouluijässä oleva poikansa. Ihailin suuresti hänen väsymättömyyttään ja
taitoaan; kaikellainen 'fuskaaminen' oli hänelle vastenmielistä, se
mikä tehtiin, oli tehtävä hyvin.

"Pienestä pitäen tottuneena ampuma-aseita käyttämään oli Alfred
kehittynyt erinomaisen taitavaksi ampujaksi. Varsinkin oli ihailtava
hänen taitonsa lennosta pudottaa lintuja. Yhteen aikaan hän harrasti
myöskin pilkkaan ampumista ja saavutti siinä sellaisen taidon, että
eräässä silloisen n.s. sportti-klubin koko maata käsittävässä
ampumakilpailussa sai palkinnon.

"Papiksi tultuaan saattoi veljeni tietenkin omistaa vapaille
ulkoilmaharrastuksille vain vähän aikaa. Tavallinen viranhoito vaati,
varsinkin sen jälkeen kuin hän oli tullut vankilansaarnaajaksi, paljon
aikaa, ja innostuneena ja taitavana opettajana hän lisäksi suoritti
paljon opetustyötä. Mutta kun hanget alkoivat sulaa, silloin täytyi
saada aikaa panna venheet ja pyyntivehkeet kuntoon, jotta jo
toukokuussa voisi pistäytyä jollekin iltapäiväretkelle merelle ja
kesäkuussa ihailla auringon laskua ja nousua Vaasan saaristossa."

Tällaiseksi tunnettiin hänet omassa kotoisessa vaikutuspiirissään --
kirjailijana vasta hän tuli tunnetuksi suuremmalle yleisölle, jopa niin
tunnetuksi, että hänet aina mainitaan silloin, kun puhutaan
alkuperäisistä ja etevistä kotimaisista nuorisokirjailijoista.
Todennäköistä on, että Suomen kasvava nuoriso lukee polvi polvelta
aina samalla innostuksella niitä seikkailuja, joista kerrotaan
"Rimpisuon usvapatsaassa", "Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa",
"Suursalon Hallissa" ja "Kahden taalarin rahassa" sekä muissa hänen
kertomuksissaan. Ja kun viljelys tunkee metsät yhä syrjemmäksi, kun
emme enää tulevaisuudessa voi puhua "seikkailuista saloilla ja vesillä"
siinä tuoreessa tarkoituksessa kuin näissä kirjoissa, saavat nämä
teokset hiukan samaa merkitystä kuin mikä on Cooperin kuvauksilla
nykypäivien amerikalaiselle: ne kertovat niistä ihanista päivistä,
jolloin Suomessa vielä oli neitseellisiä saloja ja vesiä.

Lähettäessään "Rimpisuon usvapatsaan" kustantajalle tammikuulla 1915
kirjoitti tekijä vaatimattomasti hänellä olleen tarkoituksena "antaa
lukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin
mikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi." Ne,
jotka tuon kirjasen ovat lukeneet, panivat varmaan merkille sen veikeän
ja humoristisen tavan, jolla tekijä sovitteli kahden poikaviikarin
vuorosanoiksi mitä hullunkurisimpia ja humoristisimpia sananlaskuja ja
sutkauksia. Tekijä vaikeni kuitenkin siihen nähden, mikä on kirjan
suurin opetussisällys: se on täydellinen opas siihen, miten on
mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden
uhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, maihin
turvaamatta. Kun siihen lisätään vielä jännittävä ja nuorison
mielikuvitukselle sopiva juoni, voi ymmärtää, kuinka suurta kykyä
tällaisen, näöltään niin vaatimattoman teoksen luominen edellyttää.
Teoksen nimi oli alkuaan "Levänevan usvapatsas", joka kuitenkin
hyljättiin.

"Rimpisuon" vastaanotto oli hyvä ja arvostelut suosiollisia. Niiden
antamien neuvojen johdosta kirjoitti tekijä vain lyhyesti: "En ole
liian vanha oppiakseni."

Seuraavaa teostansa, "Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa" lähettäessään
kirjoitti tekijä kustantajalle marrask. 22 p. 1915 seuraavaa:

"Kun tarkoitin siitä suomalaista, poikien suosiossa kai vieläkin olevaa
'indiaanikirjaa', oli minun indiaanien puutteessa pakko käyttää
rosvokoplaa. Olen kuitenkin kaikin puolin yrittänyt välttää sitä, mikä
vaikuttaisi detektiiviromaanilta, ja saada lukijan mielen eniten
kiintymään Latvasaaren Jules Vernen tapaiseen kuninkaaseen.
Sananlaskujen opettamisesta nuorisolle en ole tahtonut luopua.
Luullakseni nuoret oppivat niitä paraiten, kun luulevat saavansa ne
kertomuksen kaupanpäällisinä vain."

"Ehdotuksenne laajemminkin ryhtyä nuorisokirjallisuuteen on sangen
houkutteleva; asian mahdollisuus riippuu siitä, onnistuuko minun niin
kirjoittaa nuorten mieleen, että todella saan laajemmat markkinat.
Sillä kirjoitan, ahkeranakin ollen, jotenkin hitaasti. Ja virkani on
niin vähäpalkkainen, että minun on ollut aina pakko toimeentuloni
tähden pitää paljon koulutunteja... Aion kuitenkin jatkaa
kirjoittamistani."

Lähettäessään "Suursalon Hallin" käsikirjoituksen, jonka tekijä oli
alkujaan ajatellut julkaistavaksi jouluksi 1916, kirjoitti hän
toivovansa jouluksi 1917, "jos Jumala suo terveyttä, voivansa valmistaa
uuden kirjan." Se toivo toteutuikin, mutta painosta valmistuneena ei
tuoni sallinut tekijän nähdä "Kahden taalarin rahaa." Sen
valmistumisesta kertoi hän kirjeessään kustantajalle marrask. 11 p.
1916 m.m. seuraavaa:

"Uutta kirjaani olen kirjoittanut noin 120 käsikirjoitussivua. Mutta
muutama viikko sitten ajoi se karille, enkä ole vielä saanut sitä
uudestaan liikkeelle... Seikkailukirjaksi on sekin ajateltu, vaikka
toinen seikkailijoista on vasta kahdennellatoista; 'näsäviisi' poika
kuitenkin..."

Omasta tyylistään kirjoittaa hän samassa kirjeessään vaatimattomasti:
"Kirjoitustapani on karkeata, siitä ei pääse pieleen eikä puoleen, ja
soveltuu vähemmin hyvin eläinkertomuksiin, jotka vaatisivat
viehättävämpää, enemmän mukaansa tempaavaa tyyliä. Mutta harvalle
miehelle vain on luotu kynä, joka luistaa liukkaasti kielellä, joka ei
ole hänen äidinkielensä".

Selitykseksi mainittakoon, että Ingman oli saanut ruotsinkielisen
koulusivistyksen.

Yhä samassa kirjeessään mainitsee hän uusista suunnitelmistaan:

"Olen jo useampia vuosia kirjoitellut 'mukulakoululaisia' varten
suunniteltua kuvakirjaa samaan tapaan kuin saksalaisten 'Zoologia
Comica', jonka omat lapseni aikanaan lukivat loppuun, vaikka paperi
olikin paksua. Saa nähdä, valmistuuko se ikinä?"

       *       *       *       *       *

Tuonen tarkoituksettomuutta usein valitetaan. Valitettavaa on, ettei
Alfred Ingman saanut jatkaa tärkeätä kirjailijatoimintaansa, jolla hän
muutamissa vuosissa olisi paljon rikastuttanut köyhähköä alkuperäistä
nuorisokirjallisuuttamme. Valitettavaa on myöskin, ettei hän
aikaisemmin huomannut lahjojansa tällä alalla.

Se joka haluaa tarkemmin tutustua tämän vanhan pohjalaisen sisimpään
luonteeseen, tekee sen parhaiten lukemalla hänen kirjansa. Joka lauseen
takaa pilkistää niistä suora ja jäyhä mies, laajakatseinen,
hyväsydäminen, elämää ja luontoa ymmärtävä.

Viimeinen kustantajalle tullut kirje on päivätty syyskuun 15 p. 1917 ja
koskee erästä tekijän käsikirjoitukselle sattunutta tapaturmaa. Se
päättyy sanoihin:

"Herran haltuun!"

Kun hänen teoksensa nyt uudessa asussa joutuvat nuorisomme luettavaksi,
lausumme sen hartaan toivomuksen, että Suomen nuoriso oppisi niistä
sitä rehellisyyttä, miehekkyyttä ja omin avuin toimeentulemisen taitoa,
jolle tekijä jäyhänä ja itsenäisenä pohjalaisena pani niin ratkaisevan
arvon. Avautukoot nuorisomme silmät myös huomaamaan oman maansa luonnon
kauneudet ja ne reippaan sekä vahvistavan ulkoilma-elämän edut, joita
se vielä kaikkiallakin tarjoaa. Mikäli nuorisomme kaikissa näissä
jaloissa avuissa edistyy onneksi itsenäiselle Suomellemme, sikäli on
myös syytä kiitollisuudella muistaa miestä, joka rakkaudesta nuorisoa
kohtaan vielä vanhana ryhtyi opettamaan sille elämänsä varrella
tärkeiksi ja välttämättömiksi huomaamiansa asioita.

Kustantaja.



SUURSALON HALLI

Uskollisen metsäkoiran oma elämäkerta



I.

ISÄNNYYDEN ALAISENA.


Kun Suursalon isäntä jätti isännyyden ja ryhtyi eläkkeelle, erotti hän
itsellensä elinajakseen pienen palstan Harjakosken takamaalta.

Maatilkku, tuskin kahden hehtaarin suuruinen, on ihan kosken rannalla,
kaikkialla laajan kruununmetsän ympäröimänä. Miten tuo maapalanen
koskinensa keskellä kruununmetsää on tullut kuulumaan Suursalon taloon,
on yksi noita vanhan ajan maanmittarien salaisuuksia, joitten
selittämisellä nykyajan ihmiset turhaan vaivaavat päätään. Mutta talon
papereihin ja karttoihin on omistusoikeus täysin selvästi merkitty,
eikä kruunukaan ole koskaan talon oikeutta tässä asiassa kieltänyt. Ei
ole asiasta myöskään nostettu koskaan puhettakaan. Sillä kyseessä oleva
kruununmetsä, vaikka puhdaskasvuinen ja laaja, on kuitenkin miltei
arvoton. Harjusjoki ei näet kelpaa tukinuittoon, ja muutakaan
uittoväylää ei lähiseuduilla löydy.

Harjuskosken palstalle on talosta kahden "sudenpenikulman" matka, mikä
oikeastaan merkitsee lähes kolme penikulmaa. Senpätähden ei talon
väestä ole kukaan muu sillä kulmalla käynyt kuin hän, joka nyt tuskin
kuudenkymmenen vanhana sai nimen vanha isäntä.

Jätettyänsä isännyyden pojallensa jatkoi vanha isäntä reimasti
työntekoa talon hyväksi. Muuta näkyvää muutosta isännyyden siirtyminen
ei aikaansaattanut kuin että tästä lähtien nuori isäntä rupesi käymään
talon maksuja suorittamassa pappilassa ja kruununmakasiinilla sekä
edustamassa taloa kirkon- ja kuntakokouksissa. Muuten kävi kaikki
vanhaan totuttuun tapaan. Johtiko vanha vai nuori isäntä talon työt,
sitä ei paljon kukaan tietänyt.

Täten jatkui hiljaista, rauhallista elämää talossa viisitoista vuotta.
Harjuskosken palstasta ei puhuttu kuin kerta vuodessa vain, nimittäin
aina vanhan isännän syntymäpäivänä. Silloin tavallisesti päivällisen
jälkeen nuori isäntä alotti siitä puheen kysymällä, milloin isäukko
aikoo lähteä omaa maataan katselemaan. Ja näissä tilaisuuksissa
laskettiin aina vähäisen leikkiä eläkemaasta, jota ei kukaan muu kuin
omistaja ollut nähnyt. Eikä kaikki talonväki uskonut sen
olemassaoloonkaan.

Mutta vanhan isännän 75:ntenä syntymäpäivänä kuoli vanhaemäntä, ja
siitä pitäen rupesivat vanhuksen voimat nopeasti vähenemään. Sairas hän
ei juuri ollut, mutta ei jaksanut enää seurata miehiä töihin, lakkasi
harrastamasta talon asioita ja heitti kaikki toimet nuoren isännän
huostaan. Talon väki rupesi nimittämään nuorta isäntää, joka hänkin oli
jo yli viidenkymmenen, vain isännäksi ja vanhaa isäntää vaariksi. Tuo
nimenmuutos tapahtui aivan itsestään, kenenkään siitä sen enempää
puhumatta.

Vanha isäntä ei tavallisesti vastannut mitään Harjuskoskea koskeviin
leikkipuheisiin.

Syyn tähän vaiteliaisuuteen tiesin aivan hyvin minä, joka olin jo
monta vuotta joka syksy seurannut isäntääni hänen käynneillään
Harjuskoskella. Isäntä osti minut eräänä keväänä Lapin puolesta
tulevalta mieheltä ja maksoi minusta neljäkymmentä kovaa markkaa,
vaikka olin vasta kuuden kuukauden vanha. Tämä oli nuoren isännän
mielestä kuulumaton penikan hinta, ja hän vastusteli niin kiihkeästi
kauppaa, että vanhan isännän vihdoin täytyi kiivastua. Hän polki
jalkaansa lattiaan ja sanoi: "Vait mukula! Omien rahojeni isäntänä olen
vielä, enkä ole koskaan sinun kukkarosi isännäksi pyrkinyt." Pelkäsin
joutuneeni riitaisen talon koiraksi, mutta kuulin myöhemmin vanhalta
emännältä, että tämä oli ainoa kova sana, minkä vanha isäntä oli
pojalleen puhunut. Itse olin myöhemmin monta kertaa tilaisuudessa
huomaamaan, että vanhan ja nuoren isännän välit olivat mitä parhaimmat.
Minusta vain oli heillä eri ajatukset. -- Myöhemmin samana päivänä
ilmoitti minulle uusi isäntäni, että jos entinen isäntäni olisi minusta
vaatinut vaikka sata markkaa, olisi hän senkin saanut. Uuden isäntäni
hyvät ajatukset minusta ilahduttivat minua suuresti, ja päätin yrittää
parastani ollakseni hänelle kaikin puolin mieliksi. Onnistuin myöskin
niin hyvin, että jo ensimmäisenä syksynä maksoin hänelle hintani ja
ruokani. Saimme yksissä neuvoin sinä syksynä kolmatta sataa oravaa
ja kaksi kettua, puhumattakaan linnuista. Kun sinä talvena
Paavalin-markkinoilla maksettiin oravannahoista 35 penniä kappaleesta
ja kun toinen revoista sattui olemaan ristikettu, jonka nahasta
maksettiin 70 markkaa, tuntui minusta kuin ei olisi nuorikaan isäntä
ollut enää minuun tyytymätön. Ainakaan hän ei puhunut mitään, kun
isäntäni kotiin tultuaan löi rahakukkaronsa pöydän laitaan sanoen:
"Hallin ja minun yhteiset rahat." Luulen esiintyneeni itsekin tässä
tilaisuudessa jotenkin ylpeästi, sillä tiesin hyvin, että ilman minua
olisi isäntäni oravansaalis supistunut jotenkin pieneksi ja että ketut
juoksisivat vielä tänäänkin metsässä.

Jo ensimmäisenä päivänä tutustuin uudessa kodissani kaikkiin talon
väkeen kuuluviin henkilöihin. Parin viikon kuluttua tunsin kaikki
kyläläiset. Ei ole kahta ihmistä, jotka haiskahtaisivat samalta. Ja
koska muistini ei ole huonompi kuin haistinikaan, en erehdy koskaan
kahden henkilön hajusta. Kun olen kerta pistänyt kuononi jonkun ihmisen
vaatteisiin -- vaatteissa säilyy haju paraiten --, on sen ihmisen haju
muistissani yhtä hyvin säilytettynä kuin ryövärin peukalon kuva
poliisin kirjoissa.

Kaikki ihmiset eivät haise hyvälle. Muutamat löyhkäävät minusta
hyvinkin pahalle, ja semmoisten en anna koskaan hyväillä itseäni.
Isäntäni tuoksuu erinomaisen hyvälle. Olen huomannut toistenkin koirain
saavan hänestä saman käsityksen. Vihaisinkin äkäpussi kun pistää
kuononsa hänen vaatteittensa poimuihin, huiskuttelee heti häntäänsä ja
sivelee päätään hänen housunlahjettaan vastaan. Olen huomannut, että
melkein kaikki metsästäjät haiskahtavat hyvälle. Epäystävälliset
tunteeni maankulkijoita kohtaan ovat melkein aina samoja kuin heidän
tunteensa minua kohtaan. En voi heidän käryänsä kärsiä. Myöskin heidän
ulkoasunsa on minulle useimmiten vastenmielinen.

Mutta minunhan piti kertoa Harjuskoskesta.

Leikkuun päätyttyä piti isäntäni tavallisesti lomaviikkoja kekriin
asti. Silloin hän ei ollut talon töissä enempää kuin talon ruuassakaan.
Joka maanantai-aamu, aikaa ennenkuin talonväki oli noussut, sälytti hän
selkäänsä ison tuohikonttinsa, otti luodikkonsa naulasta, avasi tuvan
oven, jossa minä jo seisoin odottamassa, ja pimeässä lähdettiin yhdessä
metsään.

Aamiaisen söimme säännöllisesti eräällä tervahaudalla, jota ei ole
miesmuistiin enää käytetty, mutta jonka sysivajassa metsämiehet välistä
ovat yötä. Päivällinen syötiin jo kosken rannalla, ja heti päivällisen
jälkeen lähdettiin metsään.

Olen jo sanonut, että Harjuskosken takapalsta on kaikkialla kruunun
metsän ympäröimä. Meidän puolella jokea nimittäin. Mutta joen toisella
puolella ovat meidän pitäjän ja naapuripitäjän laajat takamaat, joissa
ei koskaan kulje ihmisiä, ellei joskus jokunen eränkävijä. Ne ovat siis
kokonaan meidän, isännän ja minun hallussa. Ja me ne tunnemme myöskin
niinkuin oman tuvan lattian. Metsästystovereita emme ole koskaan
rakastaneet, sillä toistemme seura on meille ollut aina täysin
riittävä. Nautimme paraiten metsän riemuista puhumatta niistä kenenkään
kanssa. Päivällä emme myöskään puhu paljon toistemmekaan kanssa.
Useasti emme koko päivänä näe toisiamme muuta kuin vilahdukselta
isännän pyssyn pamahdettua. Silloin aina pakisemme hetkisen ja sovimme
matkan suunnasta. Tiedämme myöskin aina varsin hyvin, missä toinen
kulkee. Isäntä aina välistä tahallaan katkaisee risun, ja jos joskus en
huomaisi, missä hän liikkuu, haukahdan yhden ainoan kerran, jolloin hän
vastaa lyhyellä vihellyksellä. Tämä on sovittu merkkimme.

Mutta illalla kun on lintu tai kalakeitto nostettu tulelle, pidetään
pakinahetki, jolloin päivän tapahtumat joutuvat pohdittaviksi. Näen
vielä yölläkin niistä unta. Ajan kettua takaa, että käpäläni rupeavat
unessakin juoksemaan, vingahdan puuhun istuutuvalle teerelle tai
haukahdan oravaa pari lyhyttä nalkutusta, kunnes isännän "soh, Halli"
äkisti ehkäisee unennäöt.

Täten jatkamme hauskaa elämäämme metsässä perjantai-iltaan asti.
Lauantaina iltapäivällä ollaan taas kotona. Vasta mikkelin jälkeen, kun
oravan- ja ketunnahat tulevat täyskarvaisiksi, viivymme joskus kaksi
viikkoa yhtä painoa Harjuskosken seuduilla. Muuten ollaan aina
viikkokannalla vain, sillä olemme isännän kanssa ahkeria kirkkomiehiä.
Minullakin on oma paikkani varattuna kirkossa ison käytävän päässä,
josta en liikahda, ennenkuin näen isännän rupeavan tekemään lähtöä.
Kaikki kirkkoväki tuntee hyvin minun paikkani, ja jos joskus en ole
onnistunut livistämään kirkkoon sisälle, kysyvät ihmiset ihmeissään
toisiltaan, oliko Suursalon vanha isäntä sairastunut, kun ei Hallia näy
tavallisella paikallaan.

Onpa minusta kerta saarnattukin. Kun pojat lehterillä eivät ymmärtäneet
olla hiljaa, rupesi rovasti heitä torumaan ja sanoi, että Suursalon
Hallikin tietää paremmin kuin he, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Minä
kun kuulin itse rovastin nimeäni mainitsevan, katsoin kohteliaisuuden
vaativan, että nousin istualle ja katsoin rovastia kasvoihin. Poikien
kasvojeneleistä huomasin kuitenkin, että menettelyni ei ollut hyvin
mietittyä, ja oman talon poika sanoi kotiin tultuaan, että rovastin
kaunis nuhdesaarna oli menettelyni kautta mennyt aivan hukkaan. En
koettanut myöskään tämän jälkeen koskaan sekaantua papin tai
kirkonpalvelijan toimiin, vaan makasin aina liikkumatta paikallani.
Eikä minua siinä myöskään häiritty kuin yksi ainoa kerta. Vanhan
suntion kuoltua oli uusi muka jotain olevinaan ja yritti käskeä minua
kirkosta pois. Mutta kun irvistelin ikeniäni ja sanoin pari kertaa
"rrh", huomasi hän parhaaksi olla nostamatta riitaa, semminkin kuin
paikkani oli ihan numerotaulun vieressä, johon hänellä näkyi olevan
useasti asiaa.

Kerroin olleeni kuuden kuukauden vanha, kun eräänä kevätpäivänä jouduin
Suursalon isännän haltuun. Sanoin myöskin, että nuori isäntä oli jonkun
verran nurjalla mielellä koiranoston johdosta.

Kyseessä oleva päivä oli lauantai. Sunnuntaina iltapäivällä nosti uusi
isäntäni tuohikonttinsa, joka näytti olevan tavallisen raskas,
hartioilleen, heitti olalle pari verkkoa, sanoi aikovansa lähteä
kalastamaan, vihelsi minut mukaansa ja läksi. Huomasin, ettei tässä
talossa ollut tapana lähtevältä kysyä, minne aikoi mennä tai kauanko
aikoi viipyä kotoa poissa. Semmoiset kyselyt olisi pidetty
sopimattomana uteliaisuutena. Läksimme kulkemaan polkua, joka vei
eräälle järvelle, missä talon väki välistä kulki kalastamassa. Mutta
tultuamme talon näkösältä, poikkesi isäntä metsään ja rupesi kulkemaan
ihan toiseen suuntaan kuin järvelle päin.

Kävelimme yhtä painoa läpi yön, ja minusta oli matkamme sanomattoman
hauska. Lunta ei näkynyt enää missään, aukeamilla rupesi ruoho jo
pistäymään esille kulosta, ja ilma oli ihan parahiksi lämmin.
Aamupuolella istuutui isäntä vähän väliä kivelle lepäämään, katseli
metsää, kuunteli metsän monenlaatuisia ääniä ja näytti erinomaisen
onnelliselta. Minustakin tuntui elämä suloisemmalta kuin ikinä ennen.
Makasin nurmella isännän vieressä, katselin uteliaasti hänen
kasvoihinsa ja huiskuttelin häntääni. Rupesin jo ymmärtämään saaneeni
hyvän isännän. Edellistä isäntääni en paljon tuntenut eikä hän myöskään
minua. Hän ei näet ollenkaan seurustellut toverillisella tavalla
kanssani, ja pysyimme sentähden jotenkin vieraina toisillemme. Nykyinen
isäntäni oli kahdessa päivässä puhunut enemmän kanssani kuin edellinen
omistajani kuuden kuukauden aikana. Nytkin rupesi hän minulle
kertomaan olevansa pian seitsemänkymmenen vanha ja että minä kaiken
todennäköisyyden mukaan olin hänen viimeinen metsästysapulaisensa.
Huiskuttelin koko ajan myöntäväisesti häntääni ja sain pari kertaa jopa
nuolla hänen käsiänsäkin. Täten oli toveruutemme niin lujasti
vahvistettu, etten olisi vähääkään empinyt syöstä väkevimmänkin miehen
kurkkuun, jos vain isäntäni olisi käskyn antanut. Ymmärsin, että isäntä
käsittää tämmöiset asiat paremmin kuin minä ja että hän on paremmin
ymmärtävänä käskyistään vastuunalainen. Minun tulee vain häntä
empimättä totella.

Kun isäntä nyt viimeisen kerran tänä aamuna nousi sovittamaan konttia
uudestaan hartioilleen, kuulin hänen huokailevan: "Hohhoi, kun rupeaa
vanhuus vaivaamaan! Mutta kiitos Luojan, joka on vielä kerran kesän
alkuun auttanut. Jokohan tuli tällä kertaa viimeinen; olisin minä
kuitenkin vielä muutamasta kesästä kiitollinen. Eipä tiedä, miten on
osani määrätty."

En ymmärtänyt oikein tällä kertaa isännän puhetta. Minusta oli hän
vielä hyvinkin reipas ja voimakas. Kontti näytti kohtalaisen raskaalta,
yhtenä yönä oli marssittu lähes kolme penikulmaa, ja nyt hän kuitenkin
reippaalla liikkeellä heitti taakkansa uudestaan hartioilleen. Minä
puolestani tunsin itseni erinomaisen nuoreksi ja iloiseksi enkä osannut
vielä silloin vanhuuden vaivoja käsittää.

Kosken pauhina kuului näin tulvaveden aikana tähän paikkaan asti.
Puolen tunnin kuluttua olimme sen rannalla.

Isännän eläkepalsta, joka kuusi vuotta tuli olemaan yhteisenä
metsästyskotinamme, miellytti minua mainiosti. Metsä oli tässä
korkeakasvuista kuusikkoa. Ihan kosken varrelta oli isäntä kaatanut
puut ja murtanut juuretkin maasta, joten kosken rannalle oli syntynyt
pieni, tasainen niitynkoppilo, ainoastaan 60 tai 70 askelta
läpimitaten. Korkeakasvuinen, sankka metsä ympäröi kolmelta sivulta
seinän tapaisesti tämän rauhallisen tyyssijan ja neljännellä sivulla
oli koski ja -- keskipäivän aurinko. Niityn koskea vastapäätä olevassa
päässä oli isännällä kahden pilvenkorkuisen kuusen juurella pieni lato
-- en muista nähneeni pienempää. Kattoon asti täytettynä veti se ehkä
kaksi tavallista talvihäkkiä; nyt se oli ainoastaan puolillaan heiniä.
Lato ei ollut eilen tehty, koska se oli isännän isoisän rakentama.
Mutta täyshyvässä kunnossa se vieläkin oli, ja tuohinen katto ei ollut
mistään paikasta rikki. Koirakin ymmärtää pitää arvossa tämmöisen
kodikkaan asunnon mukavuutta. Hypähdin myös kohta sinne sisään pitämään
kotitarkastusta ja hetken perästä nukahdin heiniin.

Jonkun tunnin perästä tuli kova ukkosensade, ja isäntäni, joka tähän
asti oli istunut kivellä kosken rannalla ja katsellut ohikiitävää
vettä, tuli myös latoon ja pani hänkin maata. Vasta päivällisaikana
olimme nukkuneet kylliksemme. Aurinko loisti nyt kirkkaalta taivaalta.

Isäntä rupesi nyt tarkastamaan harvoja talouskapineitamme, jotka
seinässä riippuivat, otti seinänraosta kovasimen ja rupesi sillä
kirvestä teroittamaan. Olisin mieluummin nähnyt hänen ottaneen
kontistaan jotain syötävää, sillä vatsani rupesi tuntumaan jotenkin
tyhjältä. Mutta kun isäntä ei ollut itsekään vielä mitään syönyt, en
kehdannut muistuttaa.

Ei tarvinnut kuitenkaan kauan odottaa, sillä kun kirves oli isännän
mielestä kylläksi terävä, kaivoi hän heinien alta esille vähäisen
padan. Olin isännän kontissa nähnyt perunapussin ja rupesin jo
pelkäämään, että hän aikoo keittää perunoita päivälliseksi. Niistä
vatsani ei paljon hyödy, ei ainakaan, ellei hän survo niistä
perunamokkaa. En ole tottunut tuommoista taikinaista ruokaa
pureksimaan, ja perunanpalasiin ruuansulatuselimeni eivät pysty.

Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Ladon seinän vierustalla oli paksu
koivupölkky, josta tuntui epäilyttävä ruuanhaju. Sinne isäntä meni,
nosti sen ylemmän, kannentapaisen kyljen pois ja paljasti todellisen
ruoka-aitan. Pölkyssä oli ryynejä, herneitä, jauhoja, leipää ja suolaa.
Isäntä tarkasti huolellisesti, näkyisikö missään hometta, otti pölkystä
jauhoja ja muutaman suolajyvän, ja sitten lähdettiin yhdessä keittämään
puuroa. -- Pölkyn kannen syrjissä näkyi kaikkialla hiiren nakerruksia,
mutta koivu on koivua: liian kovaa näkyi olleen hiirien hampaille.

Jo kerroin, että Harjuskoski rajoitti etelässä niittypalasemme. Koski
oli kevättulvan aikana aika mahtava, mutta nyt se oli jo paljon
vähentynyt, ja kesällä sitä ei sopinut oikeastaan koskeksi sanoa: se ei
ollut silloin paljon muuta kuin vuolas virta. Hyvä osa koskea oli
sileätä kalliota, jota vesi oli ojantapaisesti uurtanut, niin että
vähän veden aikana sekä kesällä että talvella vesi virtasi useana eri
metrinlevyisenä purona. Tuo näytti minusta ensin niin omituiselta, että
kysyin isännältä, oliko hän pannut veden tällä tavalla virtaamaan.
Mutta isäntä vastasi, että nämä uurteet oli mahtavampi mies kovertanut.
Kun isäntä minusta näytti mahtavammalta kuin kukaan muu, kysyin kuka
tuo mahtavampi oli. En saanut kuitenkaan siitä selvää; isäntä hymyili
vain ja sanoi, etten minä sitä ymmärrä, vaikka hän koettaisikin asiaa
minulle selittää. Siihen minun täytyi tyytyä. Isäntä ehkä tarkoitti,
että vesi oli häntä mahtavampi.

Koskessa oli tässä sileäpohjaisessa paikassa kaksi isoa
kallionlohkaretta, joitten yli vesi ei kevättulvallakaan noussut. Tähän
paikkaan oli isäntä laittanut portaan, että pääsi tulvavedenkin aikana
toiselle rannalle. Kesällä pääsi yli ilmankin porrasta, paitsi
pitkällisten sateitten jälkeen. Mutta kesällä kävimme vain muutaman
kerran täällä kalastamassa emmekä silloin monta päivää viipyneetkään.
Eikä minulla myöskään ollut silloin paljon muuta tekemistä kuin maata
rannalla päivää paistattamassa.

Isännän tekemä porras oli tosin yksi ainoa hirsi vain, ilman
kaidepuuta, mutta tukeva ja hyvä se oli. En ole koskaan ymmärtänyt
miksi porras tehtäisiin leveämmäksi, kun yhdellä hirrellä on mukavampi
käydä kuin kahdella; ja kaidepuista en ole ikinä mitään hyötyä
huomannut.

Kuten olen jo kertonut, on meidän puoleinen joenranta sankkaa
havumetsää, kruunun metsää kaikki monen penikulman päähän. Siinä ei
ollutkaan paljon otuksia, melkein yksinomaan oravia. Sentähden emme
myöskään kulkeneet siinä metsästämässä. Isäntä sanoi, että
metsästäminen siinä ei oikeastaan ollut luvallistakaan. Mutta kävin
minä sentään muutamia kertoja huvikseni yksin, eikä tullut kukaan pois
ajamaan. Otinpa kerran semmoisella huviretkellä kiinni jäniksenkin ja
olisin vapaasti saanut kantaa sen mukanani pois, mutta kun se oli
yksityinen saaliini, katsoin sopivammaksi pistää sen omaan poskeeni.

Mutta joen toisella rannalla, kas siinä metsästysmaa, joka kelpaa.
Vaihtelevaa havu- ja lehtimetsää penikulmittain joka haaralle. Mäkiä ja
kukkuloita, pieniä ruohorantaisia metsäjärviä, joista aina sinne
tullessa nousi joku heinäsorsaparvi tai yksinäinen kaakkuri. Ja joka
laaksossa lirisevä puro, jonka varret kasvoivat joko tiheätä pajukkoa
tai korkeita koivuja. Isäntä tavallisesti sanoi, että kauniimpaa maata
kuin tämä seutu on, ei löydy missään. Erittäinkin pienet umpinaiset
metsälammet olivat hänen mielipaikkojansa, ja päiväsydämellä, jolloin
metsänriista ei ole liikkeellä, loikoilimme välistä useita tuntejakin
nurmikossa semmoisilla rannoilla. Oli metsästysalueemme minunkin
mielestäni kaunista, mutta pääasia oli kuitenkin, että siinä asui
paljon eläimiä, sekä lintuja että nelijalkaisia, ja että maa oli miltei
kaikkialla ruohoista tai sammaleista, joten käpälät eivät käyneet
aroiksi.

Isännän paras mielipaikka oli kuitenkin kodinvastainen joenranta, joka
oli korkea, suuria koivuja ja haapoja kasvava mäki. Sinne läksi hän nyt
tänä ensimmäisenä päivänämme, kiipesi ihan rannassa olevan korkean
kiven laelle, johon hän istuutui. Aina välistä huusi hän: "Hoi, Halli!"
Ja minä vastasin joka kerta ladon edustalta haukunnalla. Täten
sulostutti hauska keskustelu ensimmäistä iltaamme Harjuskoskella.

Hyvin aurinkoisella paikalla kosken rannalla oli isännällä
viljelyksensä. Ne eivät olleet suuren suuria: kaksi lyhyttä penkkiä
vain. Illalla kaivoi isäntä heinien alta esille virkaheitto lapion ja
käänsi penkit. Hän uudisti toimensa joka ilta täällä ollessamme,
sekoittaen multaan jotain jauhetta kontistaan. Mutta viimeisenä iltana
istutti hän perunansa toiseen penkkiin ja toiseen kylvi hän pieniä
siemeniä, nauriinsiemeniä, kuten sitten syksyllä ymmärsin.

Nukuttuamme yön ladossa menimme seuraavana aamuna jo ennen
auringonnousua rannalle ja kuljimme jokivartta palan ylöspäin. Kahden
kiven välissä metsässä oli isännällä havukatos, ja sen alta veti hän
esille veneen, jonka saumoja hän hyvin huolellisesti tarkasti. Yhdestä
paikasta näkyi päivä sauman läpi. Isäntä löi siihen muutamia
rautanauloja, veti veneen rannalle, johon hän laittoi tulen, pannen
siihen useita särmäisiä kiviä lämpiämään. Sillä aikaa kuin kivet
lämpesivät, kävi hän metsästä pari kourallista pihkaa. Latoi sitten
lämpimät kivet korjattavalle paikalle, ja kun puu tuli hyvin kuumaksi,
juotti kiven avulla koko sauman pihkaa täyteen. En ollut tämäntapaista
ennen nähnyt, jonkatähden myös hyvin tarkasti katselin koko ajan
isännän tointa. Juuri kun aurinko pilkisti puitten latvojen takaa,
potkaisi isäntä veneen vesille. Ei tullut tippaakaan vettä.

Hyppäsin heti veneen kokkaan, ja läksimme soutamaan jokea ylös. Näin
mukavasti ja hauskasti en ole ennen ikinä kulkenut. Kokassa istuen näin
hietapohjaisilla paikoilla, miten sukkelasti kalat kiitivät venettä
pakoon, ja hyvin matalalla paikalla istui kiven vieressä aika iso
krapu, joka huomatessaan paon myöhäiseksi, nosti avatut saksensa
venettä kohti ja näytti aivan naurettavan julmistuneelta. Olisikohan
tuo rumikko hyökännyt kimppuumme, ellemme olisi kiirehtineet niin
nopeasti ohitse?

Kauas emme kuitenkaan Harjusjokea soutaneet, ennenkuin isäntä antoi
veneen pujahtaa pieneen puroon, joka laski vetensä jokeen. Puro ei
ollut leveämpi kuin että veneemme -- sanon veneemme, sillä pidin jo
itseni osallisena isännän omaisuuteen ja olisin ollut valmis
puolustamaan sitä ketä vastaan hyvänsä -- niin, että veneemme juuri
pääsi sitä kulkemaan. Soutaa ei enää sopinut, vaan isäntä veti airot
vauluvitsoista pois ja rupesi kuljettamaan venettä lykkäämällä airon
pyyryllä rantaa vasten. Tämä oli minusta vielä hauskempaa kulkua kuin
soutu; sain kokkaköyden suuhuni, hyppäsin rannalle ja rupesin voimieni
takaa taluttamaan. Mutta kun minun tässä toimessa oli pakko astua kylki
edellä tai häntä edellä, väsyin pian koko vetojuhdan toimeen ja rupesin
juoksemaan puron ruohoisia varsia. Aurinko loisti, koivut tekivät juuri
hiirenkorvia, mettiäiset surisivat ja ukonoinas hirnui korkealla
ilmassa. Elämä oli kuin silkkiä, ja minun oli mahdoton olla haukkumatta
ilosta.

Samassa nousi edestäni heinäkurppa, joka pääsi lentämään vain hyvin
huonosti. Luulin varmasti saavani sen kiinni, kun se istahti mättäälle,
mutta juuri kun olin siepata sen suuhuni, pääsi se uudestaan lentoon.
Tuota peliä se uudisti kolme, neljä kertaa, ja sitten se yhtäkkiä
toipui ja palasi huimaavaa vauhtia samaan paikkaan, josta olin sen
ensin karkoittanut. Mutta samassa nousi ihan nenäni edestä toinen, joka
sekin näytti olevan pahemmassa kuin pulassa. Taasen täytyi minun
nelistää mitä ikinä koivista lähti, mutta tuokin peijakas juoksutti
minua hyvän hetken ja sittenkin veti minua lopuksi häpeällisesti
nenästä. Kun tuo sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran,
rupesin ymmärtämään, että ne pitivät minua narrinaan ja palasin
jotenkin nolostuneena isännän luo. Isäntä opetti minulle kuitenkin
parempaa ja selitti, että olin joka kerta ollut sattua ihan heidän
pesäänsä, ja emälinnut olivat täten viekoitelleet minut pesäpaikasta
pois. Päätin nyt ensi kerralla menetellä viisaammin, mutta samassa sai
isäntä minut kaulahihnasta kiinni ja kytki minut veneen kokkapuuhun,
kieltäen minulta täten kaikki kurit ja kepposet.

Tämä olikin minulle ehkä terveellisintä, sillä olin juossut itseni
kovin hengästyneeksi ja minun oli pakko panna maata hetkeksi veneen
pohjalle läähättämään. Saatuani taasen hengityksestä kiinni ja
nuoltuani kupeeni kuntoon, istuuduin uudestaan havaintopaikalleni
veneen kokkaan. Ja nyt olikin minulla jotain katseltavaa. Edessämme ui
aika iso liuta harjuksia ja taimenia, kaikki isoja kaloja. Niitä oli
varmaankin monta kymmentä. Ellen olisi ollut veneen pohjaan kiinni
kytkettynä, olisin heti hypännyt veteen ja sukeltamalla hankkinut
itselleni ja isännälle hyvän suuruksen. Nyt olin kuitenkin isäntäni
kovuuden vuoksi estettynä tekemästä näin hyödyllistä työtä. Vikisemällä
yritin saada hänen kovasydämisyyttään heltymään, mutta turhaan. Hän
vain lykkäsi otsa hiessä venettä eteenpäin, ja kalat uivat pakoon.

Äkkiarvaamatta näin kuinka koko kalaparvi ikäänkuin komennosta teki
täyskäänteen ja yritti syöstä molemmin puolin veneen sivu. Mutta nytpä
minä! Hyppäsin niin korkealle veneen kokkaan kuin ikinä kahleelta
pääsin ja rupesin niin rajusti haukkumaan, että kalat taasen salaman
nopeudella kääntyivät ja uivat uudestaan pakoon. Tämä olikin oikea
onnen potkaus, sillä juuri tässä leveni puro niin leveäksi, ettemme
mitenkään olisi voineet estää kaloja tästä karkuun pääsemästä, ellen
minä olisi neuvokkaisuudellani heitä niin peloittanut, että yhtä kyytiä
lensivät tuon leveän paikan ohitse.

Tuon lammikontapaisen yläpäässä oli puro taasen niin kapea, että vene
tarttui molempiin rantoihin kiinni. Tässä isäntä nousi maalle usuttaen
minua raivoamaan ja haukkumaan, joka olikin minusta hauskaa tointa.
Tiheässä rintama-asennossa odotti koko kalaparvi vähän matkaa
edessämme; ylöspäin ei vain tahtonut jatkaa. Hetken perästä ymmärsin
syyn. Palanen matkaa edessämme oli metrin korkuinen vesiputouksen
tapainen: tie oli heiltä siitä paikasta suljettu.

Pian oli isäntä leikannut pajukosta risuja ja niillä täysin sulkenut
veneen kohdalta koko puron, ettei olisi särkikään lävitse päässyt. Nyt
vasta pääsin vahtitoimestani vapaaksi ja sain vapauteni takaisin.

Saatuaan puron tukituksi otti isäntä toisen verkon kontista, riisui
vaatteensa ja astui lammikkoon. Siihen laski hän nyt verkon, järjestäen
sitä ristiin rastiin lammikkoon, kunnes minun mielestäni koko lammikko
oli verkkoa täynnä. Pari kertaa yritin ryhtyä häntä auttamaan tässä
toimessa. Mutta hän ei näkynyt vähääkään ymmärtävän antaa hyvälle
tarkoitukselleni sen oikeaa arvoa, vaan päinvastoin pui nyrkkiä minulle
ja uhkasi kylmällä saunalla, jos vain uskalsin sinne tulla. Tiesinhän
minä hyvinkin, että "opiksi koiralle kylmä sauna", mutta kun edellinen
isäntäni oli tätä opetuksen välikappaletta minulle runsaasti tuhlannut,
pysyin mieluummin rannalla. Ei minua ollenkaan miellytä mennä syyhyttä
saunaan. Ellei tuo ikävä uhkaus olisi ollut minua pelottamassa, olisin
hyvin mielelläni pulikoinut vedessä isännän kanssa.

Saatuaan verkkonsa lasketuksi nousi isäntä vedestä ja puki päällensä.
Vesi lammikossa oli nyt paljosta kahlaamisesta hyvin sameata. Epäilin,
uskaltaisivatko kalat näin mutaiseen veteen lähteä. Mutta heti kun
isäntä oli nostanut veneen maalle, pujahti koko kalaparvi risujen
lomitse lammikkoon.

Jopa tuli nyt lammikossa melskettä. Verkon kohot rupesivat hyppimään
sinne tänne, ja hetken perästä rupesi koko verkko liikkumaan
luikerrellen niinkuin mikäkin jättiläiskäärme. Pelkäsin jo että nuo
riivatut vievät koko verkon mukanaan, ellen minä lähde apuun. Mutta
juuri kun olin hypähtämässä veteen, tempasi isäntä minua kaulahihnasta
ja kytki uudestaan veneen kokkaköyteen kiinni. Haukuin ja ulvoin
vuorotellen, mutta isäntäni kovasydämisyys ei heltynyt. Kovin
häpeämättömästi hän minua tässä tilaisuudessa kohteli. Ajattele toki!
Ihan nenäni edessä kiemuroiva verkko, jossa on monta kymmentä kalaa.
Vaara on lähellä, että ne lähtevät pakoon verkkoineen kaikkineen.
Isäntä ei tätä ollenkaan ymmärrä. Ja veneeseen kiinni kytkettynä täytyy
minun, joka olisin vielä voinut saada onnettomuuden estetyksi,
toimetonna nähdä tätä. Koko sisuni kuohui siitä ilmeisestä vääryydestä,
joka minulle tapahtui. En aikonut tätä kärsiä, vaan päätin toimia
omalla vastuullani.

Tuskin oli isäntä kääntynyt selin minuun, ennenkuin ryhdyin
vapautuspuuhiin. Ja kun isäntä hetken perästä rupesi nostamaan verkkoa
eikä ehtinyt minun toimiani valvoa, ei kestänyt monta minuuttia,
ennenkuin kokkaköysi oli poikki nakerrettu ja minä vapaa. En uskaltanut
kuitenkaan lähestyä isäntää, vaan katselin veneen takaa, miten verkko
nostettiin rannalle. Kaikkialla sätkytteli sinivalkoisia harjuksia ja
suuria, punertavia taimenia. Voi kun olisin uskaltanut mennä viereen
katselemaan! Mutta vahinko on hyvä opettaja, joskin kallispalkkainen;
pysyin kauniisti paikallani.

Isäntä ryhtyi nyt irroittamaan kaloja verkosta, heittäen ne ylempänä
rannalla olevaan kuoppaan. Huomasin miten suurin taimenista
sätkyttelihe yhä lähemmäksi äyrästä, ja ykskaks rupesi se luisumaan
törmää alas. Tämä oli minun mielenmaltilleni liikaa. En voinut pidättää
itseäni, minun täytyi hypähtää kalan niskaan ja purra se kuoliaaksi.
Ilman minua olisi se nyt ollut purossa, ja silloin ota pyrstöstä
kiinni! Katsoin siis olevani täysin oikeutettu puolustamaan
omaisuuttani itse isäntää vastaan, joka aikoi ottaa sen omaan
haltuunsa. Laskin siis kalan maahan ja hioin hampaitani, uhkaavasti
murahtaen. Mutta kun isäntä vain rupesi nauramaan ja läimähdytti minua
kädenselällä suupieleen, koppasin kalani uudelleen suuhun ja läksin
pitkin harppauksin karkuun.

Karkumatkallani en viipynyt kauan. Ja kun raaka kala on minusta
epämiellyttävää, en syönyt saalistani, vaan toin sen isännälle
takaisin.

Verkon selvittäminen vaati paljon aikaa, semminkin kun isäntä ei
suvainnut minua tässäkään työssä itseänsä auttamaan. Kaikki hauskat
työt hän näkyi pidättävän itselleen. Perkattuansa kalat ja suolattuansa
ne konttiin, jätti isäntä kontin veneeseen, ja lähdimme jalkaisin
pienelle järvelle, josta puro sai alkunsa. Sen rannalla, joka oli
kuivaa nurmikkoa, söimme päivällisen ja paistatimme aurinkoa hyvän
hetken päivällisen jälkeen. Vasta illemmällä palasimme Harjuskoskelle.
Olin päivääni hyvin tyytyväinen, ja illan vietimme taasen hauskasti
pakisten, isäntä kiveltään, minä ladon edustalta.

En uskalla varmuudella sanoa, viivyimmekö neljä vai viisi päivää tällä
ensimmäisellä hauskalla matkallamme, sillä -- totuus on sanottava --
laskutaitoni ei ole kehuttava. Kolmeen asti olen asiastani varma, mutta
suuremmat luvut ovat minusta sekä vaivalloisia muistaa että
tarpeettomiakin. Otan päiväni semmoisena kuin se tulee: eilispäivää en
paljon muista ja huomispäivää en paljon ajattele.

Kotimatkalla isäntä ei levännyt kuin pari kertaa vain, vaikka
mielestäni kontti oli nyt paljon raskaampi kuin mennessämme. Eikä hän
nyt ainoatakaan kertaa vanhuuttaan valittanut. Näytti siltä kuin hän
olisi ollut raskaaseen kantamukseensa tyytyväinen. Saatu saalis näkyy
tekevän vanhastakin nuoren. Ja kun kotiin tultuamme vanha emäntä ei
jaksanut kalakonttia nostaa ja rupesi ukkonsa voimia ylisteleinään,
näytti isäntä olevan hyvin mielissään ja arveli, että kun on helppo
hartioille, niin on vatsalle vaikea. -- Talossa syötiin nyt viikon aika
melkein joka päivälliseksi tuoretta kalaa, ja talonväki oli
kalastusmatkamme tulokseen aivan tyytyväinen.

Joskin tämä keväinen matka oli hauska, ei se ollut mitenkään
verrattavissa syksyisiin matkoihimme. Jo ensimmäisenä syksynä opin
ammatissani jotenkin taitavaksi, ja joka seuraava syksy lisäsi
tietojani. Kolmantena syksynä katsottiin minut parhaimmaksi
metsäkoiraksi näillä seuduilla, ja eräs kaupunkiherra kuuluu minusta
tarjonneen täsmälleen kymmenen kertaa sen hinnan, millä isäntä oli
minut ostanut. Kaikeksi onneksi olimme isännän kanssa jo niin hyvät
ystävät, ettei isäntä luvannut millään hinnalla minua myydä. Eikä
isännän tarvinnutkaan tätä päätöstään katua.

Tämän saman syksyn viimeisellä metsästysmatkalla olisi näet isännän
käynyt huonosti, ellen minä olisi ollut mukana. Kotimatkalla tuli kova
myrsky. Mahtavan suuret hongat kaatuivat juurineen kaikkineen. Näin
kyllä, kuinka varovaisesti isäntä kulki, aina katsoen, ettei joutuisi
kaatuvan puun alle. Mutta äkisti kuulin kovan romahduksen. Myrsky oli
katkaissut suuren hongan puun keskikohdalta ja lennätti katkenneen
latvapuolen päällemme. Minä, jolla ei ollut mitään kantamusta, ennätin
hypähtää sivulle. Mutta isännän raskas kontti esti häntä tekemästä
hypähdystä kyllin nopsasti, ja hän joutui puun alle.

Huomasin heti, että isäntä oli joutunut ikävään tilaan. Toinen jalka
oli jäänyt katkenneen puun rungon ja jonkun toisen puun juuren väliin.
Isäntä ei saanut mitenkään jalkaansa irti vedetyksi. Onneksi kasvoi
ihan vieressä nuori mänty. Isäntä sai kirveen kontista, katkaisi männyn
ja teki kangen, joka hänen onnistui saada pistetyksi puun alle ihan
jalan viereen. Kangen avulla sai hän puuta niin paljon nostetuksi, että
sai jalkansa vedetyksi alta pois. Samassa kun puu painui paikalleen
takaisin, luulin jo isännän kuolevan, sillä hän jäi tunnottomana
makaamaan paikallensa eikä tehnyt vähintäkään liikettä, vaikka vinkuen
kiertelin hänen ympärillään nuoleskellen hänen käsiään ja kasvojaan.
Kovin minusta tuntui nyt elämä tukalalta. Hetken perästä avasi isäntä
kuitenkin silmänsä, katseli minua ja kysyi, oliko hän maannut
tainnoksissa. En voinut siihen mitään vastata. En ole koskaan ollut
tainnoksissa enkä tiedä siis mitä sillä tarkoitetaan. Mutta jos se
merkitsi, että isäntä oli ollut kuolemaisillaan, luulen kyllä, ettei
siitä kovin paljon puuttunut. Osoitin iloani siitä, että isännän jalka
oli päässyt pälkähästään, ja siihen vastaukseen isäntä kai tyytyikin,
koska hän pari kertaa hyväili minua.

Hetkeen aikaan isäntä ei tehnyt mitään, makasi siinä vain paikallaan.
Mutta sitten irroitti hän kontin selästään, istuutui ja rupesi sormin
koettamaan miten oli jalan laita. Vähäisen polven alapuolella narisi
luu, kun isäntä sitä sormin koetteli, ja isäntä huokasi pari kertaa ja
raappi korvallistaan.

Monta minuuttia isäntä ei kuitenkaan istunut toimetonna, ennenkuin taas
sai kirveen käteensä ja lohkaisi kangesta muutamia säleitä, jotka hän
nuoralla sitoi lujasti kiinni housujen päälle siihen paikkaan, josta
sääriluu oli poikki. Kontti, jossa oli paljon oravannahkoja ja lintuja,
onnistui hänen saada nostetuksi kangen päähän nojaamaan puuta vasten,
etteivät ketut siihen ulettuneet.

Eväitä ei ollut enää jälellä enempää kuin vähäisen voita ja muutamia
reikäleivän puoliskoita; tämä pantiin kaikki takin taskuun. Pyssyn pani
isäntä nojalleen puuta vasten, ja sitten lähdettiin raskaalle ja
ikävälle matkalle.

Siitä paikasta, jossa nyt olimme, oli vielä runsaan tunnin matka
vanhaan tervahautaan, josta olen ennen kertonut ja jossa olimme
ajatelleet olla yötä siellä olevassa vanhassa koppelissa.

Onneksi ei ollut kylmä, sillä tuuli, joka näytti vain kiihtyvän, oli
eteläinen. Sieltä täältä kuului kova ryske, kun joku satavuotinen honka
katkesi tai kaatui. Vaarallisia paikkoja, lahopuita ja pökkelöitä, ei
voinut enää välttää, sillä oli jo pilkkopimeä. Ja vaikka minusta oli
selvää, ettei täällä metsässä voinut olla ketään muuta kuin me kaksi
vain, kuulin isännän pari kertaa puhuvan jollekin, jonka hän näki
selvästi pimeässä, vaikka minun nenäni, joka on niin hieno kuin mikä
koirannenä voi olla, ei voinut vieraasta saada vähintäkään vainua.
Mutta koska isäntä ei näyttänyt pitävän häntä vihollisena, vaan
pikemmin ystävänä, jätin pian turhat yritykseni.

Jo sanoin, että matkamme yön pimeässä oli raskas ja ikävä. Ja kovin se
kävikin surkeaksi, ennenkuin aamu rupesi sarastamaan. Matkan suunnan
osasimme molemmat kyllä yhtä hyvin pimeässä kuin päivälläkin. Ja olihan
sitäpaitsi tuulen suunta meitä johtamassa. Se pysyi yhtä lämpimänä koko
yön ja oli siis arvatenkin vielä etelässä. Mutta maan epätasaisuudet,
joita ei pimeässä saanut vältetyksi, vaikeuttivat suuresti kulkua. Jos
isäntä olisi päässyt kunnollisesti ryömimään, olisi matka kuitenkin
jotenkuten kulunut. Mutta katkennut jalka pakotti isännän käsin ja
kyynärpään laahustamaan eteenpäin.

Koko yön kesti surkeaa kulkuamme. Päivä jo vaaleni saapuessamme
koppeliin vanhalle tervahaudalle. Isäntä kiipesi rahille, kiersi siellä
olevan vaippakulun ympärilleen ja nukkui heti. Auringon ollessa
korkeimmallaan taivaalla heräsi hän ja näytti olevan hyvin sairas,
koska oli kovin punainen kasvoistaan eikä voinut maata hiljaa rahilla,
vaan heittihe sinne tänne. Hän yritti myös useita kertoja puhutella
minua, mutta en saanut puheesta selkoa. Vihdoin hän kääntyi siten, että
putosi lattialle ja laahustihe siihen paikkaan, missä oli vesilippi
seinänrakoon pistettynä. Vasta kun hän turhaan yritti nousta ottamaan
sitä käteensä, ymmärsin, että hänen oli jano. Heti toin hänelle
purosta, joka oli ihan koppelin vieressä, lipillisen vettä. Kolme
kertaa sain tuoda hänelle vettä, ennenkuin hän kiitti ja yritti
taputella päätäni. Sitten hän laittautui rahille takaisin. Iltapäivällä
sain monta kertaa tuoda hänelle vettä, ja nyt hän näytti jo paljon
terveemmältä. Koko yön hän nukkui hyvin ja oli aamulla mielestäni aivan
terve, niin että hän jo söi voileivän ja taritsi minullekin palasen.
Mutta paikaltaan ei liikkunut. Juotuansa pari lipillistä vettä käski
hän minua lähteä kotiin ilmoittamaan, kuinka hänen oli laita.

Tätä käskyä en tarvinnut kahta kertaa saada. Pujahdin paikalla matkalle
enkä muista kulkeneeni parempaa vauhtia kettuakaan ajaessani.

Kohtasin talon väen kirkkotiellä; oli siis sunnuntaipäivä. Tempasin
nuoren isännän takin helmasta kiinni ja rupesin vetämään mukaan. Hän
oli ensin suuttua ja yritti riuhtoa itseänsä irti. Mutta samassa sanoi
joku joukosta: "Nyt ei ole vanhan isännän hyvin laita, kun ei ole
tullut pyhäksi kotiin ja Halli tulee yksin." Isäntä heitti silloin
kohta virsikirjansa emännälle ja tuli vastustelematta mukaani. Pari
kertaa yritti hän seisahtaa, ikäänkuin koettaaksensa, oliko minulla
tosi mielessä. Mutta kun heti hairasin uudestaan vaatteista kiinni,
huomasi hän kai tarkoitukseni ja rupesi melkein juoksujaloin minua
seuraamaan.

Samana iltana maksi isäntä kotona omassa sängyssään, mutta vasta
kevättalvella kelpasi hän kulkemaan kepittä ja minusta ei hän
aluksi syksylläkään ollut ihan entisellään. Hauska oli kuitenkin
tämäkin ja vielä seuraavakin syksy. Isot nahkapakat veimme aina
Paavalin-markkinoille myytäviksi, ja hauskoja olivat minusta nämä
markkinamatkatkin tappeluineen kaikkineen. Tutustuin niillä
kaikkien tien varrella olevien kylien koiriin, jopa muutamiin
kaupunkikoiriinkin. Näitten joukossa oli useampia pahanhajuisiakin,
joitten kanssa tappelin joka markkinamatkalla sekä mennessä että
tullessa. Välistä tapahtui kuitenkin, että muutamat heistä olivat
isäntinensä itse lähteneet markkinoille. Silloin tapasimme toisemme
torilla, rupesimme tappelua hieromaan, ja hetken perästä oli meitä iso
joukko yhtenä mylläkkänä, että toriakkainkin täytyi lähteä pakoon
poliisien apua huutaen. Mutta poliisit vain nauroivat sekä akoille että
meille. Ylen hauskoja olivat todella nämä markkinamatkat.

Yhdestä ainoasta markkinamatkasta on minulla ikäväkin muisto. Olimme
juuri alottaneet erinomaisen lupaavan tappelun erään teurastajan
myyntikojun edustalla, josta ostajat heti karkasivat pois kaikkiin
suuntiin. Silloin teurastaja, jonka asioihin me emme millään tavalla
olleet sekaantuneet, tulee ulos kojustaan ja heittää pitkän, terävän
teurastajaveitsen keskelle joukkoamme. Veitsi sattui minun reiteeni ja
lävisti reiden tehden ilkeän haavan. Heitimme paikalla omat yksityiset
erimielisyytemme sikseen ja hyökkäsimme teurastajan kimppuun. Kaksi
entistä vihollistani veti hänet käsistä kumoon ja minä asetuin
seisomaan etujalat hänen rinnallansa ja ärjäisin niin, että kuului
ympäri koko torin. Haavaani kirveli ilkeästi, mutta kun viholliseni oli
ihminen, vaikka ei ollut tosin ihmisen tavoin käyttäytynyt, en
uskaltanut hänelle mitään pahaa tehdä. Pelkäsin muutoin saavani
isännältä selkään.

Teurastaja ruikutti kovin ja huusi apua, mutta kun meikäläisiä oli
kymmenkunta, ei näyttänyt löytyvän halullista auttajaa. Kaikki näkivät
myös ettei teurastajalla ollut mitään hätää, ja useimmat olivat
huomanneet, mitä teurastaja oli tehnyt. Myöskin veitsi reidessäni oli
vastaansanomaton todistaja siitä, kuka oli riidan pannut alkuun. Mutta
kun joku joukosta huusi, että Suursalon Halli se rinnan päällä seisoo,
mentiin isäntää etsimään. Katsoin parhaaksi väistyä vähän syrjään, ja
kun minä, joka olin varsinainen asiallinen, en vaatinut enempää kostoa
minulle tapahtuneesta vääryydestä, laskivat toverinikin miehen irti
samassa kun isäntä tuli paikalle.

Teurastajan olisi sopinut olla kiitollinen siitä jalomielisyydestä,
joka oli hänen osakseen tullut. Mutta hui hai! Hän kävi sen sijaan
isännän kimppuun ja syyti hänelle rumia sanoja, että hän oli muka
usuttanut koiransa hänen päällensä. Ja kuitenkin koko markkinaväki
taisi todistaa, että isäntä vasta nyt saapui riitapaikalle. Kaikki
pitivät myös yksin suin isännän ja minun puolta. Oli tunnettua että
teurastaja oli parikin kertaa ennen käyttäytynyt yhtä epäinhimillisesti
kuin tässäkin tilaisuudessa, ja kukin katsoi, etteivät koirat olleet
enempää väkivaltaa tehneet kuin vaaran torjuminen tilaisuudessa vaati.
Mutta teurastaja oli kovin suutuksissa, ja kun samassa riitapaikalle
saapui kaksi poliisia, manuutti teurastaja isännän oikeuteen, vaatien
hänelle edesvastuuta estelemisestä laillisen elinkeinon harjoituksessa,
koiran usuttelemisesta ja pahoinpitelystä julkisella paikalla. Poliisit
koettivat saada teurastajaa luovutetuksi aikeestaan, mutta turhaan.
Kaikki ihmiset nauroivat, ja isäntä lupasi kyllä saapua.

Läksimme nyt eläinlääkärille, joka laastaroi haavani, jonka jälkeen
menimme kotiin. Tämä oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ajaa
herrastellut ja oikein nahkaisten peitossa.

Viikon kuluttua läksi isäntä käräjiin. Minut ja isäntä vapautettiin
kaikesta syyllisyydestä. Mutta teurastajan kävi huonosti. Hänet
tuomittiin maksamaan sekä eläinlääkärin palkka että kaikki kulut ja
kustannukset. Vieläpä oli yleinen syyttäjä sekaantunut asiaan ja
teurastaja tuomittiin maksamaan aika isot sakot eläinrääkkäyksestä.
Minusta oli tuomari ymmärtäväinen mies.

Kuten jo olen kertonut, rupesivat vanhan emännän kuoleman jälkeen
isännän voimat nopeasti vähenemään ja hän lakkasi ottamasta osaa talon
töihin, samaan aikaan kuin talonväki rupesi häntä vaariksi sanomaan.
Vanhan emännän kuolema tapahtui kevättalvella, ja kesänalussa olisi
meidän pitänyt lähteä Harjuskoskelle tavalliselle kalastus- ja
perunainistutusretkelle. Mutta tällä kertaa ei retkestä tullutkaan
mitään. Isäntä, jonka näkö ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, oli
hankkinut silmälasit ja istui ne nenällä päivät pitkät rahilla
katsellen emännän suurta kirjaa, josta emäntä sunnuntai-iltapäivisin
luki ääneen. Mutta vaikka isäntä käytti silmälaseja, kävi lukeminen
häneltä kankeasti emäntävainajan sujuvaan lukuun verrattuna. Ja
emäntävainaja ei koskaan tarvinnut laseja. Kyllä näytti isännän silmäin
laita olevan huonosti. Jo edellisenä syksynä olin jotain tämäntapaista
epäillyt, sillä välistä oli hänen ollut pakko ampua oravaa kaksi, jopa
joskus kolmekin kertaa, ennenkuin se tuli maahan. Mutta nyt isäntä
sanoi minulle suoraan, että metsästyksemme täytyy loppua, kun ei hän
enää näe lasitta ja lasilla taasen ei saa kunnollisesti tähdätyksi.
Tämä oli minulle kova isku, mutta siihen en voinut mitään. Kun ei saa,
niin ei saa.

Tänä kesänä emme tehneet muuta kuin kävimme kalastamassa kotijärvellä.
Meni kesä kuitenkin tässäkin toimessa, mutta sen mukaan kuin syksy
läheni, huomasin isännän käyvän yhä levottomammaksi, ja eräänä päivänä
vihelsi hän minut mukaansa ja läksi käyden kaupunkiin. Kaupungista osti
hän ihan uuden amerikkalaisen haulikon, takaa ladattavan oikein.
Haulikkoja oli hän aina ennen suuresti halveksinut, mutta nyt hän
kotimatkalla ilmoitti minulle, että huonompinäköinenkin voi semmoisella
pyssyllä ampua. Tulin erinomaisen iloiseksi, sillä ymmärsin, ettei ukko
voi pysyä Harjuskoskelta poissa, vaan pääsen vielä tänäkin syksynä
metsästämään. Uusi pyssy olalla antoi isännän astunnalle entisen
jäntevyyden takaisin, ja kotimatka meni puolta nopeammin kuin matka
kaupunkiin. Näin paljon näkyy uusi pyssy vanhan miehen olalla
aikaansaavan.

Jo seuraavana päivänä, paljon aikaisemmin kuin tavallisesti siis,
läksimme Harjuskoskelle. "Nuori isäntä", jota nyt sanottiin isännäksi
vain, koetti kyllä luovuttaa isäänsä lähtemästä enää tänä syksynä
pitemmälle metsästysmatkalle. Hän arveli voivan käydä niinkin hullusti,
että vaari voisi jäädä metsään kuolemaan. Mutta isäntä sanoi siihen,
että jos vanhan metsämieskulun osalle on määrätty kuolema metsässä, on
asia juuri semmoinen kuin olla sopii, ja kyllä Halli näyttää paikan,
josta saa hakea. Ennen lähtöämme isä ja poika kuitenkin sekä kättelivät
että syleilivät, jota tapaa en ollut ennen talossa huomannut. Poika
tarjoutui eväskonttia kantamaan tervahaudalle asti, mutta vanhus
arveli, että silloin kun metsämies ei jaksa enää eväitään kantaa,
silloin ei hänellä ole myös enää mitään virkaa metsässä, vaan on hänen
parasta ruveta uuninloukkolaiseksi.

Lähtömme tapahtui iltapäivällä, ja tervahautakoppelissa olimme yötä.
Isäntä näytti matkan edistyessä vain virkistyvän, ja toisen päivän
illalla olimme hyvissä ajoin Harjuskoskella. Mutta seuraavana päivänä
ei menty tavallisuuden mukaan metsään, vaan isäntä sanoi kaipaavansa
yhden lepopäivän. Koko päivän istui hän ladossa tarkastaen silmälasit
nenällä omaa kirjaansa, sitä, josta hän tavallisesti kirkossakin
veisasi. Ja välistä hän veisata hyräilikin hetkisen. Huokasi myöskin
monta kertaa raskaasti. Huomasin hyvin, että hänen oli vanhaa emäntää
ikävä. Useasti hän myös taputti minua päähän ja sanoi, että rupesimme
molemmat käymään vanhoiksi ja kankeiksi ja että tämä syksy varmaankin
on viimeinen, jona asumme Harjuskosken ladossa. Enhän minä tuntenut
itseäni mitenkään vanhaksi, mutta kun olin tottunut aina, myös
pahimpinakin pakkastalvina, makaamaan öisinkin talon pihalla, oli
luuvalo ruvennut minua vaivaamaan, niin että olin käynyt jossain määrin
jaloistani kankeaksi. Monta kettua olen ennen ottanut kiinni, mutta
viime syksynä en saanut enää ainoatakaan ja tänä syksynä uskallan
tuskin yrittääkään.

Myöskin tuntui minusta kuin se asia ei olisi ollut oikein isännän
mieleen, ettei hänen pojastaan tullut metsämiestä. Mutta isännän
nuorimmassa pojanpojassa sitä vastoin oli oikea veri. Samana päivänä
kuin isäntä toi uuden pyssyn kaupungista, antoi hän luodikkonsa
pojanpojalle. Tämä oli jo sitä ennen tuonut monta sorsaa kotiin. Hänen
kanssaan olimme jo hyvätkin tuttavat, ja minun tehtäväni oli ajaa
sorsat ruohikosta veteen ja tuoda ne ammuttuina sieltä takaisin maalle.
Tänä lepopäivänä antoi isäntä minulle poika-Mikkoon katsoen -- nuorta
isäntää sanottiin isä-Mikoksi ja poikaa poika-Mikoksi -- toisenkin
tehtävän. Minun piti näet ensi syksynä, ellei isäntä ollut silloin enää
elossa, johtaa poika-Mikko tänne Harjuskoskelle ja opastaa hänelle
parhaimmat metsästyspaikat. Kun ainakin kolme sukupolvea oli jo näistä
metsistä veronsa ottanut, katsoi isäntä kohtuulliseksi, ettei
Harjuskosken lato jäisi vastaiseksikaan autioksi. Jos niin kävisi kuin
isäntä nyt näkyi aavistavan, lupasin voimieni mukaan palvella
poika-Mikkoa yhtä uskollisesti kuin olin nykyistäkin isäntää palvellut.

Tällä kertaa olimme monta viikkoa yhtä painoa Harjuskoskella, ja
minusta isäntä ei ollut paljon huonommissa voimissa kuin ennenkään.
Ennen emme olleet lintuja ampuneet paljon muuta kuin syötäväksi, vaan
paraasta päästä oravia ja joka syksy muutamia näätiä ja kettuja. Mutta
tänä syksynä pysyi ilma kauan lämpimänä. Ja ennenkuin ilmat kylmenevät,
on oravannahka vielä kelvoton. Tulimme siis ampuneeksi lintuja tällä
kertaa niin paljon, että meillä oli niitä ladon kurkihirressä
riippumassa monta raskasta kimppua. En ymmärtänyt miten isäntä saisi
nämä kaikki kotiin ja isäntä itse raappi niitä katsellessa välistä
korvallistaan.

Ennen ajatellun poislähtöpäivän aattona tapahtui meille ainoa
todellinen seikkailu, mihin olemme Harjuskosken metsästysmailla
sattuneet. Isäntä oli minulle useitakin kertoja jutellut viimeisen
karhun kaatumisesta näillä mailla. Hänen isänsä oli, ollessaan jo
ikämies, sen eräänä syksynä kiertänyt ja yksin sen myös onnistunut
ampumaan. Isäntä ei ollut sinä syksynä mukana, kun talossa oli silloin
ollut vähän miesväkeä ja syyskynnöt olivat kestäneet köyriin asti.
Siitä oli nyt kulunut kolmattakymmenettä vuotta, ja tämän ajan jälkeen
ei isäntä ollut enää ainoatakaan karhun merkkiä näissä metsissä
huomannut.

Mutta nyt sinä päivänä, joka oli ajateltu tämän syksyn viimeiseksi
metsästyspäiväksi, kohtasimme sen metsäeläimen, jota en ollut ennen
nähnyt. Ja se kohtaus tapahtui suoraan sanoen omien portaitten edessä.

Olimme juuri astuneet ladon ovesta ulos, ja isäntä rupesi sovittamaan
konttia hartioilleen, kun ihmeekseni näin suuren mustanruskean eläimen
tulevan porrasta pitkin vastaiselta rannalta. Että tämä eläin oli
karhu, josta isäntä oli niin monta kertaa minulle puhunut, käsitin
heti. Karhusta ei voi mikään ymmärtäväinen eläin erehtyä. Kaksi aika
isoa ilvestä olen puuhun ajanut, josta isäntä ne maahan ampui; nekin
näyttivät kyllä vaarallisilta, mutta ne olivat kissoja vain tähän
hirviöön verrattuina. Isäntä seisoi selin porrasta kohti, joten hän ei
huomannut kontiota, ennenkuin se jo oli rannalla.

Yhtä varovaisesti kuin karhu oli astunut kosken yli portaita pitkin,
yhtä rajuksi muuttui se heti yli päästyään. Hirveällä karjunnalla
ryntäsi se suoraan isäntää vastaan. Huomasin heti, että tässä on leikki
kaukana ja karkasin paikalla karhun takaraajoihin kiinni. Minulla on
oivalliset hampaat, enkä laske hevin irti siitä, mikä on kerta niitten
väliin joutunut. Mutta tässä tuli semmoinen tanssi, jota en ollut ikinä
ennen kokenut. Olisi isännällä nyt ollut käsissään vanha luodikkonsa!
Mutta mitäpä tuommoisella poropyssyllä!

Karhu yritti lyödä minua etukämmenillään, ja minä tein parastani
väistääkseni. Hetkisen onnistuinkin väistämään sen iskuja, mutta vaikka
menettelinkin varovaisesti, sain kuitenkin lopuksi semmoisen
lätkäyksen, että lensin kauas. Tuskin oli karhu minusta vapaa,
ennenkuin törmäsi uudestaan kuin ukonnuoli isännän kimppuun. Näin
isännän, joka vielä seisoi ladon edustalla, kohottavan pyssynsä, ja kun
karhu oli ehkä viidentoista askeleen päässä, tähtäsi hän päähän,
laukaisi ja hyppäsi samassa sivulle. -- Nyt tapahtui jotain, joka
minusta näytti varsin omituiselta. Karhu jatkoi rajua ryntäystään
alettuun suuntaan ja karkasi niin hirveätä vauhtia ladon seinään, että
takapuoli nousi maasta ja takaraajat löivät jyskien ladonseinään. Jos
esine, johon kontio kompastui, olisi ollut matalampi, olisi se tehnyt
kunnollisen kuperkeikan, mutta nyt kaatui takaruumis ladonseinästä
takaisin maahan.

Minusta ei mikään eläin voisi tämmöistä sysäystä kestää niskaansa
taittamatta. Mutta karhu vain karjui niin että metsä raikui. Pari oven
edessä olevaa ovipelkkaa puri se raivoissaan pirstaleiksi. Tämän
tehtyään rupesi se ryntäämään kuin hullu sinne tänne niityllä. Vähän
väliä se pysähtyi, nousi kahdelle jalalle ja näytti tarkasti
kuuntelevan. Mutta kun ei mitään muuta kuulunut kuin kosken kohina,
laskeutui se takaisin neljälle ja päästi hirvittävän vihaisen
kiljunnan. Isäntä seisoi ladon takana, ja minä makasin liikkumattomana
siinä paikassa metsän rajalla, johon karhu oli minut viskannut. Mutta
meistä se ei näkynyt vähääkään välittävän. Sen menettely oli minusta
ihan käsittämätön. Hetken perästä se poistui metsään, missä se näytti
purkavan vihaansa kiviä ja puita vastaan.

Minusta tuntui siltä kuin kaikki luut ruumiissani olisivat olleet
palasina. Mutta kun rupesin liikkumaan, huomasin, ettei minussa ollut
muuta vikaa kuin ilettävän ruma repeämä toisessa reidessä. Se näytti
paljon pahemmalta kuin puukonhaava, jonka olin markkinoilla saanut.
Onneksi se ei ollut kuitenkaan aivan syvä.

Isäntäkin tuli nyt esille ladon takaa ja ompeli ensimmäiseksi
tehtäväkseen haavan reidessäni umpeen. Nyt se ei näyttänyt enää niin
rumalta, ja minun oli heti paljon parempi olla. Nilkuttaminen kolmella
jalalla kävi aivan hyvin, kuten kyllä edeltäkinpäin tiesin. Olen monta
kertaa ennenkin ontunut kovin pahasti, vaikka jaloissani ei ollut
vähintäkään vikaa. Jos minua aiotaan ottaa mukaan jonnekin, johon
minulla ei ole itselläni halua mennä, rupean heti pahoin ontumaan ja
olen aina täten epämieluisat matkat onnellisesti välttänyt. Olen siis
hyvin tottunut kolmellakin jalalla kulkemaan. Isäntä sanookin: "Ontuu
se koira, kun vain tahtoo", mutta tällä kertaa olin pakotettu
tahtomattanikin ontumaan.

Niin pian kuin isäntä oli saanut reiteni hät'hätää parsituksi, tyhjensi
hän haulit muutamasta patruunasta, pani ne pieneen koloon eräälle
kivelle ja laittoi niitten päälle kuivista kuusenrisuista tulen.
Sulatettuansa niistä vähäisen lyijymöhkäleen, hakkasi hän tämän
kirveellä kahtia ja takoi kirveentalalla näistä kaksi kuulaa, joilla
latasi uudestaan pari tyhjennetyistä patruunista. Ymmärsin, ettei
isäntä aikonut jättää haavaa reidessäni kostamatta.

Karhun hurja mellastelu metsässä kuului vielä aivan hyvin, joten ei
ollut vaikeaa päästä vielä kerta sen pakinoille. Varovaisesti
lähestyimme karvahallia alta tuulen, ettei se voisi saada meistä
vainua. Aivan lähelle tultuamme en voinut kuitenkaan pidättää itseäni,
vaan rupesin murisemaan. Karhu nousi heti takajaloilleen tarkasti
kuunnellakseen, mistä ääni tuli, ja isäntä pui minulle nyrkkiä.
Vaikenin heti, mutta kontio oli jo ehtinyt saada selville, mistä ääni
kuului, ja hyökkäsi kuin myrskytuuli meitä kohti. Sen raivo oli
kuitenkin niin suuri, että se yritti juosta suoraan halki paksun
männyn, joka esti ryntäyksen. Paikalla unhotti peto meidät ja käänsi
kiukkunsa puuta vastaan, jota se alkoi ryskyttää, että kävyt satelivat.
Mutta pelkäämättä rupesi isäntä hiipimään yhä lähemmäksi raivoavaa
eläintä, joka ei ollenkaan näkynyt häntä huomaavan. Vahingossa tuli
isäntä kuitenkin astuneeksi risun poikki. Vaikka karhu yhä karjuen
ryskytti puutaan, kuuli se kuitenkin tuon pienen naksahduksen ja
kääntyi oitis isäntää kohti. Väli oli tuskin kymmenen askelta. Karhu
syleili toisella kämmenellään mäntyä ja nosti toisen uhkaavasti ilmaan,
ikäänkuin ottaakseen vauhtia ja syöstäkseen yhdellä hyppäyksellä
isännän kimppuun. Minäkin kokoilin jo voimiani hypätäkseni karhun
takaraajoihin kiinni, siten estääkseni sitä hyökkäämästä, kun samassa
näin isännän hiljaa kohottavan pyssyänsä. Kun pyssy tähtäsi suoraan
karhun rintaa kohti, paukahti laukaus, ja isäntä hyppäsi samassa
sivulle.

Tarpeeton oli tällä kertaa isännän varovaisuus, sillä karhu syleili
vain molemmin kämmenin puuta, repien sitä, että kaarnaliuskat
lentelivät. Pian alkoi kuitenkin eläimen yläruumis luisua puuta pitkin
maahan päin, ja kohta kepertyi kontio kuolleena selälleen.

Paikalla iskin karhuun kiinni tukistaen sitä kaikin voimin ja haukkuen
niin että metsä raikui. Tämä oli minusta erinomaisen lystiä. Ja vielä
hauskempaa oli kun isäntä, otettuaan tyhjän patruunakotelon pyssystä,
tuli istumaan karhun päälle. Hän vain taputteli kuollutta vihollistaan,
minä tukistin. Haavani ei ollenkaan enää kirveltänyt, oli vain niin
somaa ja suloista olla.

Kauan istui isäntä mietteissään mitään puhumatta. Mutta sitten rupesi
hän kertomaan minulle, että hän oli koko elämänsä ajan halunnut saada
kerran kaataa karhun ja oli erään kerran tehnyt pitkän matkankin tässä
tarkoituksessa, kun oli kuullut kerrottavan, missä karhu oli muka
kaatanut lehmän. Kertomus oli ollut tyhjää lorua vain, ja nyt oli
isäntä jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon tämmöisestä
onnellisesta tapahtumasta, jota hän oli jo kuusikymmentä vuotta turhaan
odottanut. Isäntä sanoi että tämä laukaus, jolla hän karhun kaatoi,
tulee olemaan hänen viimeinen laukauksensa tänä syksynä ja arvatenkin
myös viimeinen hänen elämässään. Se ilahdutti häntä, sanoi hän, melkein
yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen laukauksensa, jolla hän oli
pudottanut oravan puusta ja joka oli hänelle tuottanut hänen
ensimmäiset itseansaitsemansa rahat, neljä kopeekkaa.

Nylkiessään karhua näytti isäntä minulle syyn sen käsittämättömään
menettelyyn ladon vieressä ja metsässä. Läheltä ammuttu haulilaukaus
oli puhkaissut sen molemmat silmät. Tämä onnellinen tapahtuma oli
pelastanut isännän hengen niityllä ja nyt metsässä tehnyt hänelle
mahdolliseksi lähestyä karhua näin lyhyelle ampumavälille. Isäntä
selittikin minulle juuri tässä toivossa ampuneensa hauleilla,
hengenhätä kun oli suuri eikä muuta neuvoa pelastukseen ollut.

Vasta myöhään illalla oli karhunnahka niityllä, ja seuraavana päivänä
riippuivat karhun reisilihat lintukimppujen vieressä ladon
kurkihirrestä. Nyt tuli herkkuiset päivät. Karhunlihaa keitettiin kaksi
kertaa päivässä, niin etten jaksanut paljon muuta kuin syödä ja nukkua
päivät pitkät. Metsään ei menty, vaan isäntä oli minun kanssani
ladossa, lukien ja hyräillen kirjastaan. Sillä välin hoiteli hän
karhunnahkaa, jonka hän oli pingottanut kehykselle, pitäen sitä aina
tuulisella paikalla. Yöt olivat nyt jo hyvin kylmät, mutta kun päivät
olivat kauniit, oli nahka jo viikon perästä niin paljon keventynyt,
että isäntä luuli jaksavansa kantaa sen kotiin. Mutta karhunlihat ja
linnut oli talvikelille jätettävä.

Kotimatka meni hyvin, ja kotiintultua saimme myöskin tiedon mistä karhu
oli tullut. Eläin oli niin sanottu erä- eli aarniokarhu, joka oli
pitkät ajat oleskellut muutamassa sydänmaassa, toista kymmentä
penikulmaa meidän paikkakunnalta. Tänä syksynä se oli tappanut useita
lehmiä, ja muutamat metsästäjät olivat ajaneet sitä koirilla takaa,
kunnes se oli kotimetsästään poistunut. Tästä arvatenkin johtui sen
tavaton viha ja raju hyökkäys heti meidät huomattuansa. -- Koko pitäjä
otti osaa Suursalon vanhan isännän metsästysonneen, ja karhunnahkaa
ihailtiin suuresti.

Onnellinen metsästysmatka oli vähäksi aikaa uudistanut isännän voimat.
Mutta parin viikon kuluttua alkoi hän taasen käydä voimattomaksi ja
tuli pian kokonaan vuoteen omaksi. Hän muistutti vielä kerta mieleeni
sopimustamme Harjuskoskella, antoi poika-Mikolle haulikkonsa ja kaikki
metsästyskojeensa ja vietiin viikko tämän jälkeen hyvään taroon
kirkkomaahan.

Hautajaiset pidettiin kunniallisesti, kuten ison talon sopiikin.
Hautausseurue lähti pois ja minä jäin yksin kirkkomaalle. Kolmeksi
vuorokaudeksi jäin makaamaan isäntävainajan haudalle, välistä
ilmoittaen suruni pitkäveteisellä ulvonnalla. Mutta kun seuraava päivä
oli sunnuntai ja väkeä alkoi kokoontua kirkolle, hiivin huomiota
herättämättä tieheni, läksin kotiin ja panin maata tavalliselle
vahtipaikalleni keskelle pihamaata.

Talossa oli kaikki entisellään, se vain muutosta, että isäntäni paikka
oli nyt tyhjä. Kaikki näkyivät jo unhottaneen isäntäni paitsi minua ja
poika-Mikkoa. Erittäinkin kun Mikko pyssyjänsä katseli, näkyi hän
välistä vaipuvan mietteisiin.

       *       *       *       *       *

Talossa asui tänä talvena eräs rahtimies nimeltä Jaska --
maantie-Jaskaksi häntä tavallisesti sanottiin.

Joku viikko isännän hautauksen jälkeen kuulin talonisännän, jota olisi
kai nyt ollut minunkin isäntänä pidettävä, sanovan maantie-Jaskalle:

-- Kuule, Jaska! Tuo Halli rupeaa olemaan jo kovin jaloistaan kankea.
Eihän tuo vielä niin vanhakaan ole, mutta kyllä jo alkaa olla aika,
että se otetaan päiviltä. Etkö sinä tahtoisi tuohon toimeen ryhtyä?

Höristin korviani kuullakseni, suostuisiko Jaska tehtävään. Enhän minä
vielä mikään ikäloppu ollut. Olihan isäntävainaja tänä syksynä sanonut
minun olevan vasta kuuden vuoden vanhan. Jalkani olivat jossain määrin
kankeat, se on tosi. Mutta korvani ja nenäni olivat vielä mitä
parhaimmassa kunnossa, ja jos liikuinkin hitaanlaisesti, kelpasin
kuitenkin talon vartijan toimeen paremmin kuin mitkään kokemattomat
pennut, jotka tuskin osaavat kyläläistä kulkulaisesta erottaa. Ja jos
sääreni ovat jäykät, olivat kuitenkin voimani erinomaiset, eikä
pystynyt yksikään meidän kylän koirista panemaan minua allensa. En
tahdo sitä tosiasiaa kieltää, että harvoin koira oikeata kuolemaa
kuolee: joko susi syö, tai hirtetään. Mutta tämä kuuluu koiran virkaan.
Sutta vastaan olen useampia kertoja itse onnellisesti puolustautunut,
ja hirtettäväksi tunsin olevani vielä liian nuori. Tulkoon
maantie-Jaska vain yrittämään.

Tunnettu vaara on puoli vaaraa vain. Kuuntelin siis korvat pystyssä.

Maantie-Jaska ei tahtonut ensin kauppoihin suostua, vaikka isäntä kehui
kaunista nahkaani ja kuinka lämpimät matkakintaat siitä tulisi. Jaska
sanoi puoleksi pelkäävänsä hampaitani; en olekaan hänestä koskaan
oikein pitänyt, hänkin kun on tavallaan maankulkija. Mutta isäntä
neuvoi tarkasti, miten asia tapahtuisi ilman vähintäkään vaaraa. Kodan
ovi oli kamanan kohdalta hatara. Sinne sopisi houkutella minut sisälle,
asettaa surmansilmus kaulaani ja pistää köysi oven päällitse ulos. Ovi
tulisi siten olemaan minun ja teloittajani välillä, ja kaikki olisi
tehty muutamassa minuutissa.

Maantie-Jaska suostui nyt kauppaan, joka oli jo huomenna pantava
täytäntöön. Jaska oli tästä hetkestä luonnollinen viholliseni. Tunteeni
talonisäntääkin kohtaan olivat sekalaiset. Olin kuitenkin kuudetta
vuotta ollut talon ruuassa. Ei minun sopinut sen haltijaa vihata. Mutta
ruveta omalla nahallani maantie-Jaskan rähjäisiä kouria lämmittämään!
Siihen tehtävään eivät Aasian rikkaudet pysty minua ostamaan.
Mieluummin hautautukoot hampaani samaisiin kouriin.

Seuraavan yön nukuin Harjuskosken ladossa. Ja makeasti nukuinkin.



II.

ITSELLISKOIRANA.


Olin siis ryhtynyt omakseni, ja minusta oli tavallaan tullut
mökkiläinen.

Suloiselta tuntui olla omana isäntänänsä, suloiselta, mutta myös
huolestuttavalta. Ellei mökkiläinen pysty omilla ansioillaan itseänsä
elättämään, ei paljon kukaan siitä välitä, elääkö hän vai kuolee. Sen
tunsin nyt hyvin selvästi. Olin sentähden hyvin iloinen siitä, että
syksyllä olimme jättäneet latoon niin paljon hyvää ruokaa. Kaikki oli
mitä parhaimmassa kunnossa. Päätin aina ollessani kotoa poissa pitää
ladon oven tarkoin suljettuna. Ladon ylimmäinen ovipelkka on näet
laitettu saranoille ja on salvalla avattava ja suljettava. Isäntä oli
jo ensimmäisenä keväänä, yhteisellä kalastusmatkalla ollessamme,
opettanut minulle, miten salpa on avattava ja suljettava. Tehtävä on
hyvin helposti opittu. Koira ei tee sitä suullaan, kuten moni luulee,
vaan käpälällä. Mutta tiedän varmaan, ettei varasteleva kettu
opettamatta ymmärtäisi ovea avata. Muuten olisi kai varastoni nyt jo
ollut sen aina nälkäisessä vatsassa.

Ensimmäinen tehtäväni seuraavana aamuna koski jo muonakysymystä, Menin
isännän kaataman karhun lihoja tarkastamaan. Vasten luuloani eivät
ketut olleet uskaltaneet karhuun koskea. Karhun haju oli heidän
nenästään tuntunut liian väkevältä. Korppi ei myöskään ollut karhun
runkoa löytänyt, sillä isäntä oli laahannut sen tiheään kuusikkoon,
joten se ei ilmasta päin näkynyt. Mutta aukeassa paikassa oleva eläimen
raato ei ikinä jää tuolta mustalta linnulta huomaamatta. Sillä on siksi
liian tarkkanäköiset silmät. Yksinkertainen kansa luulee sillä olevan
haistimenkin. Enpä minä korpin haistimesta monta kopeekkaa maksaisi.
Mutta näön vaihtaisin mielelläni, vaikka omanikaan ei ole mitenkään
huono.

Rupesin nyt käymään joka päivä karhun lihaa syömässä säästäen siten
kotoiset varat keväämmäksi.

Iltaisin kääntelin itseäni aina niin monta kertaa heinissä, että sain
oikein mukavan makuukuopan. Heinissä oli minulla paljon lämpimämpi
makuusija kuin ennen talon tuulisella pihamaalla. Jalkojani ei
pakottanut enää juuri koskaan, ja tunsin miten lihakset ja nivelet
päivästä päivään pehmenivät. Keväämmällä, kun aurinko rupesi
keskipäivällä lämmittämään ja ladon edusta vapautui lumesta, raavin
hyvän heinätukon ladosta edustalle ja rupesi loikomaan suuren osan
päivää siinä päivää paistattamassa. Tämä oli erinomaisen lämmin ja
suojainen paikka. Taviokuurnat ääntelivät metsässä, käpylintupari
laitteli pesäänsä niitynlaidassa, tikka rummutteli kuivaa männynoksaa,
ja elämä oli vielä kerta kuin silkkiä.

Kun pälviä rupesi näkymään siellä täällä niityllä ja metsässä, läksin
ensi kertaa omaksi isännäkseni tultuani jänistämään. Suureksi ilokseni
huomasin nyt, että tämän talven heinissä-makaaminen oli saattanut
jalkani entistään paremmiksi. Olin niin notkea kuin ei jaloissani olisi
koskaan ollut luuvaloa. Päätin olla vastaisuudessa varovaisempi
makaamatta enää sydäntalvella taivasalla, ainakaan lumella.

Jänistäessäni käytin vanhaa temppuani, joka harvoin pettää. Pienet
"hankipojat" tarttuvat keväällä usein katajapensaisiin, eikä niitten
kanssa tarvitse paljon kursastella, elleivät satu löytämään hyvää
kätköpaikkaa. Mutta se jänis, jonka nyt ihan kosken toiselta puolelta
panin jaloittelemaan, ei ollutkaan mikään hankipoika, vaan vanha
ukkojänis, jonka tavallinen yösija oli minulla tiedossa, kun olin sitä
monta kertaa viime syksynä ja edellisenäkin vuonna juoksuttanut. Se oli
noita elämästään viisastuneita, jotka eivät koskaan pysähdy vihellystä
kuullessaan, vaan päinvastoin lisäävät vauhtia. Isäntä aina luodikolla
ampuessaan tavallisesti viheltämällä houkutteli jänikset pysähtymään,
mutta viime syksynä oli hän jo onnistunut haulikolla ampumaan pari
jänistä juoksusta.

Minun täytyi siis, kuten jo sanoin, ryhtyä vanhaan temppuuni, juoksutin
jänistä yhtä kyytiä toista tuntia, pitäen koko ajan täyttä vauhtia.
Tullessamme jotenkin leveän nevan rannalle olin ihan sen kintereillä.
Jänis ei ehtinytkään pyörtää takaisin metsään, vaan tuli pakko ruveta
loikkimaan nevan yli. Nousin heti kivelle nevan rannalle katsomaan.

Niin pian kuin jänis huomasi minun heittäneen takaa-ajon, vähensi se
heti vauhtiaan, teki muutamia lyhyitä harppauksia ja istuutui lepäämään
pienelle kinokselle, joka oli jäänyt sulamatta keskelle suurta
pälvipaikkaa. Jänö oli vielä valkoinen, joten se suli kokonaan yhteen
kinoksen kanssa. En voinut tähystyspaikaltani sitä mitenkään nähdä, sen
vain huomasin, ettei se kinokseltaan poistunut. Sulan maan yli
kulkiessaan olisi se heti taasen näkynyt.

Minäkin panin nyt kivelle maata päivää paistattamaan joksikin tunniksi.
Tiesin hyvin, ettei pupujussi lähde näin hyvästä turvapaikasta
liikkeelle ennenkuin iltahämärässä. Sen pitkät koivet tarvitsevat kyllä
lepoa tuommoisen hitsin kestettyänsä. Jos se saa tunnin ajan levätä
rauhassa, ovat sen takakoivet jo parahiksi puutuneet -- minun
aikomukseni täytäntöönpanoa varten.

Tarpeekseni läähätettyäni nukahdin hetkeksi ja läksin sitten hiljakseen
jäniksen jälkiä seuraamaan. Lähestyessäni isoa pälveä olin joutuvinani
jäljiltä ja tein ison kierroksen pälven ympäri. Tein sitten useampia
kierroksia itse pälvellä, ikäänkuin jälkiä etsien, lähestyen yhä
enemmän kinosta, jolla jänis makasi korvat selkää pitkin, silmin
tarkasti seuraten jokaista liikettäni. Kun minusta väli oli parahiksi
pitkä, karkasin äkkiarvaamatta sen kimppuun. Se yritti tehdä pitkän
harppauksen poistuaksensa, mutta kun lumi oli pehmeää ja jäniksen
koivet puutuneet, ei harppaus onnistunut. No niin, se kuoli yhtä äkisti
kuin luodin tappamana. Monta kertaa kun jänis on tämmöisessä
tapauksessa istunut kovalla maalla, on tapahtunut, että se on hypännyt
molemmat puutuneet takajalkansa poikki. -- Vein saaliini kotiin, ja nyt
minulla oli ensi kerta jäätymätöntä ruokaa pariksi päiväksi. On
itselliskoirallakin omat ilonsa. Jos olisin ollut tässä tilaisuudessa
toisen isännyydessä, olisi minun velvollisuuden mukaisesti ollut
vieminen saaliini isännälleni. Isäntävainajani sanoikin: kissa yksin
saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin. Mutta tästälähin minäkin
rupesin yksin saalistani syömään enkä ole siitä sen kyyryselkäisemmäksi
käynyt.

Siihen aikaan kuin sain ensimmäisen jäniksen, olivat jo karhunreisistä
luut vain jälellä eikä ollut lintujakaan enää aivan monta. Leipä- ja
ryynivarastoon en ole koskenut. Säilykööt ne suurimman nälänhädän
varaksi.

Nyt alkoi herttainen aika. Kinokset sulivat nopeasti, koski kasvoi
kasvamistaan, pian jäät lähtivät joesta, vesilinnut saapuivat, ja
kaikkialla oli elämää ja touhua. Riistaa oli enemmän kuin tarpeekseni,
ja pikku kätköjä oli minulla kymmenittäin sekä metsässä että
kotiniityllä. Koko kesä meni kuin unennäkö, mutta mahdottoman hauska
kesä se oli.

Nyt totutin itseni ammattiin, jota en ollut ennen yrittänytkään paitsi
ensimmäisenä keväänä Harjuskoskella, jolloin olin isäntävainajan
avustajana.

Olen kertonut, että Harjuskoski kuivempana vuodenaikana sekä kesällä
että talvella oli jakautuneena useaan ojantapaiseen haaraan. Kalat,
melkein yksinomaan harjuksia ja taimenia, käyttivät uidessaan virtaa
ylös paraasta päästä yhtä näistä ojista, jossa oli pieni, tuskin
jalankorkuinen putouksen tapainen. Kalat tekivät tässä paikassa
korkeita ilmahyppäyksiä päästäkseen niskan yläpuolelle. Monesti osuivat
ne heti veteen takaisin, mutta monesti putosivat kiviselle reunalle,
jolloin kiireesti sätkyttelivät veteen takaisin. Rupesin eräänä iltana
kun niitä putosi tavallisuutta enemmän reunalle, ottamaan leikilläni
niitä kiinni ja heittämään rannalle. Raaka kala on aina ollut minusta
vastenmielistä, mutta tänäpänä olin metsästyksessä ihan epäonnistunut,
niin että minulla oli vain muutama metsähiiri vatsassani.
Vatsantäytteeksi söin silloin pari pientä taimenta ja huomasinkin ne
paremmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Rupesin tästälähin syömään
kalaa milloin hyvänsä en sattunut saamaan metsänriistaa, ja olin pian
niin taitava kalastaja, että useasti onnistuin saamaan kalat ilmastakin
suuhuni. Tämä oli minusta hyvin hauskaa huvitusta. Aluksi yrittäessäni
saada kalat ilmasta suuhun putosin innoissani hyvin useasti koskeen,
mutta tämä vain oli lisää huvitusta.

Olen aina ollut hyvä marjoja syömään ja tänä kesänä pistin valokkia ja
mustikoita poskeeni enemmän kuin koskaan ennen. Syksyllä olin niin
lihava, että rupesin tuntemaan olevani jo vähän kömpelö. Hyvässä
lihassa olin siis ottamaan talvea vastaan. Mutta talvimuonasta ei ollut
muuta tietoa kuin mitä koskesta ehkä voisin saada. Talvella eivät kalat
kuitenkaan liikkuneet läheskään niin paljon kuin kesällä. Ja syystulvan
aikaan kuten kevättulvallakin oli koko koski yhtenä vetenä. Silloin en
nähnyt ainoatakaan kalaa.

Koko kesän aikana ei minulle sattunut mitään seikkailua tai muuta
outoa. Ketun tapossa kevätkesällä olin varomaton ja satuin saamaan
pureman toiseen etujalkaani, josta aluksi onnuin vähäisen, mutta sekin
parani lyhyessä ajassa.

Mutta myöhään syksyllä, kun joki oli jo melkein kaikkialla jäässä,
tapahtui jotain. Minulle tuli vieras.

Varhain aamulla, ennen auringonnousua, kuulin kaikuvaa koiranhaukuntaa
metsästä ladon takaa. Haukunta päättyi äkisti jäniksen rääkynään.
Tiesin mitä oli tapahtunut. Hetken perästä sain myös todistuksen
asiasta, kun jäniskoira, kantaen suussaan vasta tapettua jänistä,
heittäytyi heinilleni ladon edustalle. Toinen ihan samannäköinen koira
jäi makaamaan kosken rannalle. Se yritti useita kertoja lähestyä ladon
edustalla makaavaa toveriaan, mutta kun tämä joka kerta nousi
murisemaan, täytyi sen taasen poistua. Sovussa oli metsästys
tapahtunut, ja nyt olivat valmiit tappelemaan saaliista. Heidän
menettelynsä muistutti elävästi mieleeni erään tapahtuman, joka sattui
muutamalla kaupunkimatkallani. Aivan lähellä kaupunkia ajoi pari koiraa
jänistä; minäkin yhdyin heihin, ja samassa kun tulimme pienelle
aukeamalle, paukahti kaksi laukausta, ja jänis heitti kuolleena
kuperkeikan. Kaikki oli siis käynyt niin hyvin kuin mahdollista.

Mutta nytpä tapahtui kummia. Kummaltakin puolelta aukeamaa astui esille
herra pyssy kädessä. Kumpikin tahtoi ehdottomasti omistaa jäniksen. He
osoittivat sormella toinen jäniksen toista kylkeä, toinen toista.
Toinen huutamalla huusi, että hänen laukauksestaan oli jänis tehnyt
kuperkeikan ja että toisen ei olisi pitänyt yrittää kuollutta jänistä
vielä kuolleemmaksi ampua. Toinen taasen, joka näytti vielä
kiukkuisemmalta, väitti, että juuri hän oli ensin ampunut, löi
kämmenellä pyssynsä perää ja sanoi: "Tunnetko tätä pyssyä ja sitä
miestä, joka pitää sen varresta kiinni?" -- Heidän koiransa näyttivät
paljon rauhallisemmilta ja katselivat ihmeissään herrainsa menettelyä.
Jäniksen olivat herrat riidellessään jo heittäneet maahan, ja kun ei
kukaan näyttänyt siitä enää välittävän, korjasin minä sen suuhuni ja
pujahdin takaisin puitten väliin. Sieltäpäin katselin riidan loppua ja
näin kuinka herrat, jotka eivät olleet suvainneet minua huomatakaan,
rupesivat, kun eivät löytäneet jänistään, koiriansa potkimaan, kunnes
näitten oli pakko ulvoen paeta metsään. Herrat silminnähtävästi
uskoivat koirainsa syöneen viidessä minuutissa jänisparan suuhunsa.
Sillä kertaa pistettiin jäniksenlihat minun suuhuni.

Mutta jouduin kertomuksestani syrjään.

Katseltuani hetkisen ladolta päin tulokkaiden keskinäistä kinaa
ilmestyin minä niin äkkiarvaamatta riitapaikalle, että molemmat
jäniskoirat vingahtaen katosivat metsään.

Toinen heistä jäi tälle matkalle. Mutta jäniksen omistaja palasi heti
takaisin. Kumpikin teimme itsemme niin korkeiksi kuin mahdollista ja
astuimme lyhyin, arvokkain askelin toistemme viereen, kuten
tämäntapaisissa tilaisuuksissa hyvä tapa vaatii. Pistin pääni tulokkaan
hartioitten yli ja rupesin murisemaan, jolloin toinen vastasi samalla
tavalla, välistä lisäten murisemista äkäiseksi ärjäisemiseksi. Kun
tästä huomasin, ettei vieraani ollut mikään pelkuri raukka ja kun
kohteliaana isäntänä mieluummin tahdoin näyttää vieraanvaraisuutta kuin
turhaa riidanhalua, huiskuttelin vähäisen häntääni rauhallisten
tarkoitusteni merkiksi.

Tulokkaalla ei myöskään näkynyt olevan mitään rauhantarjoustani
vastaan. Muutimme siis tuon ensimmäisen "en gard"-asentomme, joka on
yhtä sopiva hyökkäykseen kuin puolustukseenkin, ja ryhdyimme
vaihtelemaan tavanmukaisia kohteliaisuudenosoituksia. Kysyimme siis
ensin toistemme terveyttä ja hyvinvointia. Kun ei tässä asiassa ollut
mitään moitittavaa kummaltakaan puolelta, katsoin voivani käskeä
vieraani tervetulleeksi taloon ja ehdotin, niinkuin tavallista on
ennenkuin koira ottaa toisen kotiinsa vastaan, vierailukorttien
vaihtoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, ja tämän tapahduttua voitiin meidät
pitää yhtä hyvinä ystävinä kuin jos olisimme veljenmaljan juoneet. Ei
ollut enää muuta tehtävää kuin raapia takakäpäläin kynsillä vähäisen
ruohoa ja tomua paikalle ja kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimat
muodot oli täytetty. Tämä viimeinen muotoasia osoittaa, että jos
jommaltakummalta puolelta olisi edellisessä joku erehdys tapahtunut,
olkoon se unohdettu, halveksittu, maahan kaivettu. Älköön sitä ikinä
enää muistettako.

Monet ihmiset pitävät näitten monien menojen noudattamista
naurettavana. Mutta niin ei ole. Voin vakuuttaa, että meikäläiset eivät
pidä niitä ollenkaan turhina muotiasioina vain. Näitä muka tyhjiä
formaliteetteja on tietääkseni tarkoin noudatettu niin kauan kuin
koiria on maailmassa ollut ja niitä tullaan luullakseni noudattamaan
niin kauan kuin maailmassa koiria on. Mitättömimmällä rakillakin on
toki sen verran sivistystä, että hän näitä ikivanhoja tapoja tietää
noudattaa. Seurusteluälyä ja maailmantottumusta todistavat nämä
esittelymuodot. Mitähän ihmiset ajattelisivat diplomaatista,
joka menisi vierailulle ilman vierailukorttia ja tullessansa ensi
kertaa vieraan maan ministerin luo kursastelematta kurottaisi
kätensä sanoen: "Heipä hei, poikaseni, kuinka hurisee?" Luulen,
etteivät he kovin korkeita ajattelisi hänen seurusteluälystään ja
maailmantottumuksestaan. Ja ellei häntä laskettaisi hienompiin
seurapiireihin, saisi hän siitä syyttää itseänsä.

Vieraani oli keskikokoinen, solakkarakenteinen jäniskoira,
lyhytkarvainen, mustanvärinen, mutta jalat ja pään etupuoli ruskeahkot.
Hän kertoi haukkuvansa myöskin lintuja, mutta jänistäminen oli hänellä
kuitenkin pääasiana. Hänen luonnonominaisuutensa soveltuivat siihen
paraiten. Hän oli virkatoverinsa kanssa viikko sitten lähtenyt isännän
mukana metsästämään, ja vanha viekas kettu oli heti ensimmäisenä
päivänä viekoitellut heidät kauas tuntemattomille seuduille. He olivat
nyt viikon päivät jänistäneet omalla vastuullaan ja onnistuneet hyvin.
Harva se päivä, jona eivät olleet ainakin yhtä jänistä saaneet. Mutta
yöt olivat lyhytkarvaiselle vieraalleni, joka ei ollenkaan ollut
taivasalla-nukkumiseen tottunut, olleet kamalat. Hän oli värissyt
illasta aamuun ja oli nyt erinomaisen kiitollinen minun tarjoamastani
yösijasta, joka oli sekä lämmin että kuiva. Uusi toverini käänteli
itseään niin kauan ja raapi heinissä, kunnes sai syvän ja mukavan
makuukuopan, josta ei liikkunut ennenkuin seuraavana aamuna.

Minulla sattui tällä kertaa olemaan varastossani kaksi jänistä, ja
vieraani oli tuonut yhden. Söimme nyt hyvässä sovussa aamiaiseksi yhden
jäniksen ja läksimme sitten vieraani ehdotuksesta yhdessä metsästämään.

Ensi kerran elämässäni jänistin tänä päivänä uuden toverini
menettelytavan mukaan. Hän ehdotti, että hän nostaisi jäniksen
jaloilleen ja yksin ajaisi sitä. Minun, joka näillä seuduin tarkasti
tunsin jokaisen jäniksenpolun, tulisi asettautua väijyksiin sopivalle
paikalle. Ymmärsin heti kuinka paljon edullisempi tämmöinen kahdenajo
tulisi olemaan kuin oma menettelyni, joka kuitenkin yksin ollessa on
ainoa, joka varmuudella vie tulokseen, joskin siten harvoin saa enempää
kuin yhden jäniksen päivässä. Olisin hyvinkin voinut auttaa toveriani
jäniksen nostamisessa, mutta tahdoin katsella, miten hän tässä toimessa
menettelisi, hän joka oli oikea ammattijänistäjä, ja ihmeekseni sai
hän, joka ei kuitenkaan entuudestaan tuntenut tätä metsästysaluetta,
jäniksen paljon nopeammin nostetuksi kuin olin odottanut.

Minulla on aina ollut tapana etsiä hyvin tarkasti semmoisilla ruohoa
kasvavilla aukeamilla, jossa arvaan jäniksen käyneen yöllä syömässä. Ja
jos huomaan semmoisella paikalla jäniksenjäljet, jatkan niitten
selvittämistä, kunnes vihdoin löydän sen paikan, josta jänis on mennyt
metsään takaisin. Siitä seuraan tarkoin jälkiä, kunnes tulen
makuukselle, josta jänis kuitenkin on aina lähtenyt, ennenkuin paikalle
saavun. Jäniksen kuulo on erinomaisen hieno: niin hiljaa ei voi
kukaan sitä lähestyä, ettei se heräisi, ja jos se katsoo tulijan
vaaralliseksi, korjaa se ajoissa luunsa. Sentähden onkin kansassa
semmoinen harhaluulo yleinen, että jänis muka nukkuisi silmät auki.
Kyllä jäniksen luomet riittävät sen silmämunia peittämään, ja se nukkuu
silmät ummessa kuten kaikki muutkin imettäväiset. Sattui kerran niin
somasti eräänä kesäyönä, kun makasin metsänreunassa ja katselin
niityllä kulkevan jäniksen keikahduksia ja koukerruksia, että se
poistuessaan tuli ihan siihen suuntaan, missä minä makasin. Tehtyään
tavalliset mutkalliset syrjähypähdyksensä, erehdyttääkseen
vihollisiansa sotkemalla jäljet, laski jänö maata tuskin kymmenen
askelta minun makuupaikaltani. Ja kauaa ei kestänyt, ennenkuin sillä
oli silmät ummessa, niin ummessa kuin kenenkä muun nukkujan silmät
hyvänsä.

Nyt luulin hetken tulleeksi hyvän kaappauksen tekemiseen. Nousin niin
hiljaa kuin ikinä mahdollista. Mutta jänis kuuli sittenkin liikkeeni.
Paikalla olivat sen silmät avoinna; tuskin olin vielä oikein
noussutkaan, ennenkuin se oli jo kaikkien vuorten takana.

Jäniskoiran menettely oli alusta alkaen ihan toisenlainen kuin minun.
Sekin kulki ensin lähtiessämme tavallista koiranravia. Tiedättehän,
vasen etujalka ja oikea takajalka tai myös oikea etujalka ja vasen
takajalka supisuoraan tien suuntaan, pää samaten, mutta muu ruumis
viistossa. Tämä kulku on minusta vähemmän voimia kysyvää, mutta
tietääkseni on koira ainoa eläin, joka siihen pystyy.

Mutta niin pian kuin tulimme ruohoiselle aukeamalle, oli toverini kuin
toinen eläin. Hän rupesi hyppäämään ristiin rastiin, välistä vain
jotain mätästä sivumennen haistellen. Minun täytyi pysähtyä ihailemaan
sen notkeita liikkeitä. Pidän itseäni hyvänä juoksijana, mutta ensi
silmäyksellä huomasin tässä olevan sen, joka minusta voiton viepi.
Minun ei kannattaisi kilpailua yrittääkään.

Äkisti huomasin toverini saaneen vainua jäniksestä. Jänis oli
varmaankin käynyt tässä yön aikana syömässä. -- Minä olisin tässä
tapauksessa ryhtynyt vaivalloiseen työhön saadakseni jäljistä varmaa
tolkkua. Mutta tämäpä vain hyppäsi pari kertaa ilmaan katsellen
ympärilleen ja sitten rupesi syöksymään edestakaisin pensaikossa,
välistä haukahtaenkin jonkun lyhyen haukahduksen. Ymmärsin heti, että
hänellä oli aikomuksena peloittamalla panna jänis liikkeelle. Eikä
aikaakaan ennenkuin toverini jo vingahti, ja heti sen jälkeen alkoi
haukunta niin vihainen ja mahtava, etten ole ikinä parempaa kuullut.
Isäntävainaja sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta enpä
uskoisi paljoa enemmän yhdellä kertaa siihen mahtuvan. Ja samaa vauhtia
siinä lähdettiin, kunnes haukuntaa töin tuskin enää kuuluikaan.
Haukunnan suunnasta arvasin hyvin, minkä mäen syrjässä käännös tulisi
tapahtumaan. Olen monta kertaa itsekin juuri siinä paikassa joutunut
jäljiltä ja aina saanut etsiä hetkisen, ennenkuin olen taasen oikealle
tolalle päässyt. Kuuntelin sentähden hyvin tarkasti, kuinka toverini
kävisi tuossa paikassa.

Turhia olivat kuitenkin epäilykseni. Eipä hetkiseksikään haukunta
tauonnut, ja nyt olivat sekä jänis että vieraani jo paluumatkalla.
Kiiruhdin metsänreunaan aukeaman toiselle puolelle. Siinä on paljon
käytetty jäniksenpolku, joka alkaa ison kiven kyljeltä ja johtaa
metsään. Kiven kyljelle asettauduin väijymään. Ajo läheni hurjaa
vauhtia. Jo loikkasi jänis yli aukeaman suoraan minua kohti. Sen
ollessa aukeaman keskikohdalla taukosi haukunta tuokioksi. Heti
paikalla pysähtyi jänis ja nousi seisomaan höristäen korviansa ja
katsoen siihen suuntaan, josta tiesi takaa-ajajansa tulevan. Tunsin
hyvin sen paikan, missä toverini oli jäljet kadottanut. Siinä on
pitkänlainen kallio, ihan paljas, jota pitkin takaa-ajettu jänis aina
juoksee, hyvin tietäen, ettei paljas kallio voi haihtumaeritystä
säilyttää.

Eipä aikaakaan, niin toverini oli taasen jäljet löytänyt, minkä hän
äkäisellä haukulla heti ilmoittikin.

Mutta nyt tapahtui jotain omituista. Olin odottanut jänöjussin tulevan
nyt kuin öljytty salama minua kohti. Mutta sen sijaan teki se useita
sukkelia ilmahyppäyksiä ja keikahduksia, jotka näyttivät varsin
naurettavilta, erittäinkin kun se heitti takajalatkin ilmaan, ihan kuin
olisi tahtonut sanoa: äikkis! kutti! Otappas kiinni! Kun haukunta
taasen kuului arveluttavan läheltä, läksi se uudestaan loikkimaan. Ja
samassa kun toverini tuli näkyviin aukeaman vastaiselta reunalta,
loikki jänis suoraa tietä minun suuhuni. Se kuoli kuin salaman
tappamana.

Heti sen jälkeen oli toverini paikalla ja syöksyi suorastaan minun
kimppuuni. Takaa-ajon hurmaamana oli hän ihan unhottaa nuoren
veljesliittomme. Mutta kun kohteliaasti tarjosin saaliin hänelle,
huomasi hän heti erehdyksensä ja näytti nolostuvan. Hän paneutui oitis
läähättämään ja puhkui kuin höyrykone. Kylkensä melkein tärisivät, niin
tiheästi keuhkot toimivat.

Minä kun en ollut ollenkaan hengästynyt, vaan olin toiminut ampujana,
läksin viemään saalista latoon, että voisimme estämättä jatkaa
metsästystä, joka täten toimitettuna oli minusta erittäin jännittävää.

Palatessani toveri jo piehtaroi, mutta jatkoi sen jälkeen vielä
hetkisen läähättämistään. Omituinen luonnon oikku, ettei meille
koirille ole paljon ollenkaan suotu hikoilemisen etua, kuten niin
monelle muulle eläimelle, vaan meidän täytyy haihduttaa kuumat höyryt
suun limakalvon välityksellä, hikoilla suun läpi, kuten ihmiset
sanovat. On sekin omituista, että vaikka kielemme on pitkä ja notkea,
emme voi omaa mieltämme myöten liikuttaa sitä muuta kuin ylöspäin. Kun
se läähättäessä riippuu suusta alas, on se ihan hervoton. Yläleukaa
voimme nuolla, ja nuolemmekin tarkoin puhtaaksi. Mutta jos alahuulelle
jää ruuanjätteitä, on meidän pakko poistaa ne pyyhkimällä johonkin
sopivaan esineeseen. Erittäin sopivia tähän tarkoitukseen ovat
esimerkiksi vaatteet, kuten olet ehkä joskus sattunut huomaamaankin.

Hetken perästä jatkettiin metsästystä, jonka alku oli näin hyvin ja
näin nopeasti onnistunut. Toinen jänis oli pian liikkeellä, mutta
se meni melkein heti kiven alle. Läpi, josta se oli mennyt
piilopaikkaansa, oli kovin ahdas. Pian olimme, vuorotellen raappien,
saaneet reiän suuremmaksi, ja toverini meni kiven alle. Miten hän
tuossa ahtaassa kolossa lienee töhertänyt, niin jänis pääsi pakoon
suoraan hänen ylitsensä. Onneksi seisoin vielä reiän suulla, joten
jäniksen pakomatkasta ei tullutkaan mitään. Nololta näytti kaveri
tullessaan reiästään esille. Ei puhunut kuitenkaan muuta kuin että
jänis on näsäkkäämpi eläin kuin moni luulee.

Tämä metsästyspäivä oli tavattoman onnellinen. Saimme vielä kaksi
jänistä. Ja juuri kun iltahämärässä palasimme kotiin, onnistuimme
kuivasta hiekkamäestä saamaan metsäsian. Tunsin hyvin tuon paikan,
sillä siinä asuu koko suuri joukko noita harjaksisia jörriä. Heillä on
siinä maanalaiset pesänsä pitkine käytävineen useassakin paikassa. Näin
myöhään syksyllä niitä harvoin enää näkyy. Mutta päivä oli ollut
aurinkoinen, ja mäkien etelärinteillä näkyi päivällä sekä toukkia että
kovakuoriaisia, joita ahmimassa kossu kai oli kulkenut. Aika vihaisesti
se taisteli henkensä puolesta, mutta viimeisen ateriansa se kuitenkin
oli tänään syönyt. Jäniksenliha onkin kuivanpuoleista, mutta nytpä
saatiin silavaa höysteeksi.

Kotiintullessamme kulin porrasta kosken yli. Mutta vieras kävi
mutkatien päästäksensä jäitse. Kun hän aamulla oli tehnyt samalla
tavalla, kysyin miks'ei hän käyttänyt parasta tietä. Hän kertoi silloin
että häntä oli penikka-ajoilta asti vaivannut omituinen veteen
hukkumisen pelko. Penikkana oli hän kerran kulkenut omistajansa pojan
kanssa porrasta joen yli. Oli tullut toinen poika vastaan, ja hän
joutui poikien väliin. Nuo viikarit olivat hänen vinkumisestaan
huolimatta viskanneet hänet jokeen muka uimaan. Hän oli kyllä pian
noussut vedenpinnalle takaisin. Mutta kun hän juuri oli rantaan
tulemaisillaan, oli vieras poika ollut siellä eikä laskenutkaan häntä
nousemaan rannalle. Hän oli silloin hädässään yrittänyt uida toiselle
rannalle, mutta kun joki oli leveä, ei hän jaksanutkaan kauemmaksi kuin
keskelle, johon paikkaan jäi avuttomana makaamaan. Hän olisi hukkunut,
ellei isäntä olisi sattunut tulemaan avuksi. Pojat olivat kyllä
molemmat saaneet hyvän selkäsaunan, kuten olivat ansainneetkin. Mutta
häneen oli sen tapauksen jälkeen jäänyt auttamaton veteen hukkumisen
kauhu, josta hän parhaimmallakaan tahdollaan ei voinut vapautua.

Tultuamme pesäämme takaisin tulin vieraalleni kertoneeksi tuon aamulla
ajetun jäniksen omituisista tempuista aukeamalla ja miten mielestäni
näytti ihan siltä kuin jänis olisi tahtonut takaa-ajajaansa ivata.
Minulla oli aina ollut se käsitys, että jänis juoksi henki hampaissa
kauhusta minua pakoon. Ja sentähden tuon jäniksen ilveilyä osoittavat
kujeet minusta tuntuivat varsin käsittämättömiltä. Uusi ystäväni opetti
minulle kuitenkin parempaa. Hänelle tuo ilveileminen ei suinkaan ollut
mitään uutta. Hän oli nuo samat temput nähnyt monta kertaa. Ja
hänestä ne olivat hyvinkin luonnollisia. Mikä hätä sen on ilvehtiä
takaa-ajajalleen, joka tietää voivansa juosta miltei puolta nopeammin
kuin hän ja muutamassa minuutissa jättää hänet kilometrejä jälkeensä.
Hän olikin vakuutettu siitä, että ainakin täysikasvuinen, vanha jänis
piti koko takaa-ajoa hauskana leikkinä vain. Jäniksenajo oli kuin
kilpa-ajomarkkinat, jossa parempi juoksija huvittelihe huonomman
rinnalla ja riemuitsi etevämmyydestään, kuten kilpailussa ainakin.
Mutta se oli suututtavaa, kun joku poropeukalo ampui niin kehnosti,
ettei jänis kuollutkaan paikalle, jolloin ampuja rupesi itse yrittämään
saalistaan kiinni. Jäniskoira sanoi aina semmoisessa tapauksessa
yhdellä ainoalla puremalla tappavansa jäniksen.

Sitä vastoin oli vieraani samaa mieltä minun kanssani siitä, että jos
jänis on kylläksi tyhmä menemään kiven alle ja koira ryömii hänen
jälkeensä, on kai jäniksenkin sydän nouseva kurkkuun, kun on kuolema
edessä. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljon kokemusta tässä asiassa, hän
kun tänään vasta ensi kertaa oli mennyt jäniksen jälkeen kiven alle.
Hän tavallisesti muuten tämmöisessä tapauksessa aina jäi haukkumaan
kiven eteen, kuten isäntänsä oli hänelle opettanut. Isäntä aina silloin
paikalle saavuttuansa kytki hänet vitjoihin, ja niin lähdettiin
etsimään toista kilpajuoksijaa. Kerran oli kuitenkin eräs vieras herra
rautakaristimella yrittänyt ottaa jänistä kiven alta samassa kun isäntä
sattui tulemaan paikalle. Siinä oli syntynyt kiista, sanoja ei seulottu
kummaltakaan puolelta, ja asia päättyi siten, että vieraan herran
täytyi poistua eikä häntä koskaan sen jälkeen laskettu isännän
metsästysmaille. -- Rupesin tuntemaan kunnioitusta uuden ystäväni
isäntää kohtaan. Hän näkyi olevan mies, joka kykeni viemään tahtonsa
perille.

Huomasin pian uuden ystäväni ajattelevaksi koiraksi. Ammattinsa osasi
hän oivallisesti, kuten seuraavien päivien yhteisillä ajoillamme hyvin
huomasin. Muistinsakin oli, kuten olen jo sanonut, erinomainen.
Korkeintaan parikymmentä askelta tarvitsi hänen seurata jäniksenjälkiä,
ennenkuin jo täysin varmasti tiesi, kumpaanko suuntaan jänis oli
juossut. Olen tavannut koiria, jotka täyttä kurkkua haukkuen ovat
ajaneet vastajälkiä monta sataa askelta. Keskinkertainen haisti ei
kykene lyhyellä matkalla erottamaan, kummalleko suunnalle jäniksien
haihtumaeritys tuntuu enenevän, kumpaanko suuntaan jänis siis on
juossut. Ja mitään muuta neuvoa saada tietoa jäniksen jälkien suunnasta
ei ole kuin tämä. Talvella, kun jälkien kuvat näkyvät lumessa, huomaa
tietysti silminkin, mihinpäin jänis on juossut. Vaikka ei koira tosin
talvellakaan paljon viitsi tästä välittää. Haisti se on meikäläisten
hienoin aisti. Ja sen tähden meidän onkin pakko tarkoin hoitaa tätä
kalleinta omaisuuttamme. Joka vain menee liian lämmintä ruokaa syömään
tai aivan suolaista tai väkevästi höystettyä, hän on pian koiraksi
kelvoton.

Kolme päivää yhdessä metsästettyämme oli meillä jo koko kasa jäniksiä
säästössä. Mutta nyt tunsimme illalla ilmanmuutoksen olevan tulossa.
Söimme muutamia vielä viheriöitä ruohonkorsia, ja onnistuimme myös
siten saamaan vatsalaukkumme tyhjentymään, jonka jälkeen tunsin itseni
suuresti keventyneeksi siitä omituisesta painostuksesta, jonka
ilmanmuutokset aina minussa aikaansaavat. Ja yöllä tuli lumituisku,
jota jatkui pari päivää. Ei kannattanut yrittääkään lähteä jänistämään.
Ensi lumen tultua makaavat jänikset usein monta vuorokautta
liikkumatta. Ehkä metsän ja niittyjen uusi muoto peloittaa heitä.

Kun kolmantena päivänä ilma illaksi kirkastui ja kaikkialla oli täysi
talvi, rupesi vieraani ikävöitsemään ihmisiä. Minusta oli tuommoinen
ikävä turhaa, mutta hän tahtoi ehdottomasti nyt poistua. Tietä kylään
hän ei tuntenut, enkä minä muutenkaan olisi laskenut häntä yksin
lähtemään, aivan outo kun oli paikkakunnalla. Sen verran ymmärrän toki
kohteliaan isännän tehtäviä.

Kun en voinut vierasystävääni aikeestaan luovuttaa, läksin siis illalla
opastamaan häntä tervahaudalle asti. Siitä vie poluntapainen kylään.
Lumen tultua ei ollut tosin kukaan täälläpäin kulkenut, mutta polkua
oli kuitenkin helppo seurata. Olisin seurannut mukaan kylään asti,
mutta en uskaltanut jättää jälkiäni tuoreeseen lumeen. Joku olisi ehkä
voinut urkkia olopaikastani selon.

Yö oli ihana. Täysikuu loisti täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla.
Istuuduimme hetkeksi vanhan tervahaudan reunalle ja lauloimme, vanhaa
hyvää tapaa noudattaen, kuun kunniaksi pitkäveteisen aarian. Tämmöinen
musiikki on minustakin jotain arvokasta, jopa tunnelmarikasta. Kun vain
ymmärtää soitantoaistin vaatimia määrä-pausseja tarkoin noudattaa,
kohottaa tämä musiikki mielestäni suuresti talvisen kuutamoyön
juhlallista äänettömyyttä. Mutta pianonrämpytys! Hyi kauheaa! Korkeat
äänethän vihlaisevat korvia, niin ettei voi olla huutamatta.

Kun olimme mielestäni laulaneet riittävästi, neuvoin vieraalleni
tarkoin tien Suursaloon ja kehoitin häntä hieromaan poika-Mikon
ystävyyttä. Hän voisi siinä tapauksessa hyvinkin viipyä talossa, kunnes
tulisi sopiva tilaisuus palata takaisin kotiinsa.

Hyvästeltyämme erosimme toisistamme, hän polulle Suursaloon päin, minä
halki metsän Harjuskoskelle vähän kaihomielisenä.

       *       *       *       *       *

Rupesin taasen jatkamaan erakkoelämääni vanhassa pesässäni, rakkaaksi
käyneessä Harjuskosken ladossa. Jäniskoiran vierailu oli muutamiksi
päiviksi miellyttävällä tavalla keskeyttänyt yksinäisyyteni. Se oli
tuonut mukanansa tuulahduksen ulkomaailmasta. Minäkin miltei rupesin
tuntemaan jonkinlaatuista ihmisseuran kaipuuta.

Se asia erittäin rupesi minua vaivaamaan, etten tulisi ehkä ikinä
tilaisuuteen täyttämään isäntävainajan minulle uskomaa tehtävää.
Poika-Mikko siinä tapauksessa ei tulisi sukunsa vanhoja metsästysmaita
ikinä tuntemaan, ja Harjuskosken lato jäisi minun kuolemani
jälkeen ehkä ainaiseksi kylmille. Tämä ajatus kävi minulle niin
sietämättömäksi, että päätin ensi kesänä henkenikin kaupalla etsiä
tilaisuutta ilmoittautumaan poika-Mikolle ja, jos mitenkään kävisi
mahdolliseksi, täyttää isäntävainajan määräyksen. Ehkä kykenisi
poika-Mikko silloin jo suojaamaan henkeäni, ja ellei kykenisikään,
pääsisin kyllä kesänaikana huomaamatta hiipimään vanhaan turvapaikkaani
takaisin.

Tämän päätöksen tehtyäni tuli mieleni heti paljon keveämmäksi. Ruokaa
oli yllinkyllin moneksi päiväksi, pakkanen oli että paukkui metsässä,
ja minun mielestäni ei ilma pakkasesta parane. Lunta vain oli tullut
vähän liialta. Mutta ehkä ehtii taasen tulla vesisuoja, ennenkuin
ruokahuolet rupeavat uudestaan vaivaamaan. Kun vain kinokset ehtivät
mennä vähäisen kokoon, rupeaisi kai metsästys taasen käymään hyvin.

Vasten toivoani ei tullut pitkään aikaan suojaa, vaan lumi pysyi
löyhänä. Metsästys kävi vaikeaksi, ja ruokavarastoni supistui
supistumistaan. Välistä meni monta päivää, etten saanut mitään muuta
kuin muutamia hiiriä. Pysyin kuitenkin vanhassa päätöksessäni, että
vasta suurimman hädän kopistaessa ryhdyn isäntävainajan muona-arkkuun.
Tämä varasto ei ollut mielestäni minun, ja sen käyttäminen oli minusta
melkein varastelemista.

Vuoden pimeimpänä aikana kävi ruuanhankinta hyvin vaivalloiseksi, ja
rupesin pahoin laihtumaan.

Mutta silloin tapahtui jotakin.

Kuulin metsästä jonkun suuremman eläimen epävarmoin askelin lähestyvän.
Metsästä hoiperteli niitylle viimekesäinen hirvenvasikka ja pysähtyi
keskelle pihamaatani. Sen toinen etujalka oli polven kohdalta ammuttu
poikki ja se oli verenvuodosta ja väsymyksestä kovin heikko. Minuutin
jälkeen makasi se kuolleena niityllä. Olin tehnyt puhtaan laupeuden
työn lopettamalla eläimen tuskat, ja samalla olin kaikki ruokahuoleni
poistanut.

Tästälähin elelin herrain päiviä. Metsästin ainoastaan huvikseni.
Edessäni oli omalla pihamaalla aina valmiiksi katettu pöytä. Syöminen
ja nukkuminen olivat ainoina tehtävinäni, ja pian olin taasen lihava
kuin porsas.

Tätä mukavaa elämää jatkui kevättalveen asti, siihen aikaan, jolloin jo
päiväsydännä on seinänvierustalla lämmin ja suloinen maata, mutta
jolloin yöt ovat vielä katkeran kylmät.

Silloin tapahtui taasen jotakin.

Oli hyvin valoisa kuutamoyö. Makasin ladossa ihan oven suulla. Kuten
olen jo kertonut, eivät ladon ovenpelkat täyttäneet ovensuuta ylös
asti, vaan ylimpien pelkkäin sijassa oli saranoilla liikkuva salvalla
varustettu luukku. Tätä luukkua pidin kotosalla ollessani öisinkin
avoinna, joten minulla oli vapaa näköala yli pihamaan koskelle päin.

Heräsin äkisti siitä, että joku suurempi eläin varjosti kuun, joten
lato tuli melkein ihan pimeäksi. Iso susi oli pistänyt päänsä luukusta
latoon, innokkaasti vainuten. Suden pää oli ihan vieressäni, mutta kun
lato nyt oli melkein pimeä, ei se heti huomannut minua. Parempi
ennättää kuin tulla ennätetyksi, ajattelin minä käsittäen, että tässä
oli joka tapauksessa tuima tappelu syntymässä. Oven suulla ei ollut
paljon heiniä, joten makasin melkein ihan suden alla. Tämä asento, joka
olisi ollut erinomaisen epäedullinen, jos susi olisi minut heti
huomannut, tuli minulle pelastukseksi. Suden kurkku oli ylimmän
ovipelkan suojaama. Ainoa haavoittuvainen paikka oli näin ollen
alaleuka. Sivultapäin tehtynä on hyökkäys alaleukaan vaarallisempi
hyökkääjälle kuin hyökkäyksen esineelle. Mutta nyt, tehdessäni
hyökkäyksen suorastaan alhaaltapäin, kuulin selvästi rouskahduksesta,
että alempi leukaluu meni sudelta poikki. Susi riuhtaisi itsensä
samassa irti ja poistui.

Katsottuani luukusta ulos näin, että susi seisoi yskien ladon edessä ja
näytti kovin masentuneelta. Hyppäsin korkeammalta paikaltani suorastaan
sen niskaan ja onnistuin saamaan sen kumoon alleni. Mutta monta
hetkistä ei kestänyt, ennenkuin asento oli päinvastainen. Susi oli
hirvittävän suuri ja varmaankin minua monta vertaa väkevämpi. Jos sillä
olisi nyt ollut kitansa käyttökunnossa, ei olisi henkeni ollut minkään
arvoinen. Useampia kertoja se tavoitteli kurkkuani, mutta särkynyt
alaleuka ei tehnyt tehtäväänsä. Minä puolestani käytin tilaisuutta
suden tehdessä varomattoman liikkeen ja sain sen kurkun lujasti
hampaitteni väliin. En ole ennenkään pitänyt tapanani laskea hyvästä
otteesta irti ja vaikka lensin niinkuin mikäkin karvakinnas suden
koettaessa riuhtaista itseänsä minusta irti, en hellittänyt iskuani,
ennenkuin vastustajani kuukertui kumoon ja suusta virtaava veri todisti
voiton olevan minun.

Seisoin vielä kuolevan viholliseni vieressä, kun huomasin kosken
toisella rannalla koko joukon toisia. Niitä oli enemmän kuin kolme,
paljon enemmän kuin kolme, kukaties viisi, kuusi kappaletta. Hyppäsin
nopeasti latoon ja paiskasin luukun kiinni jälkeeni. Salvan ehdin töin
tuskin saada luukun eteen, ennenkuin jo koko lauma oli täydessä
tappelussa ladon edustalla. Tappelun esine, kuollut kaverinsa, oli pian
kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa.

Tuskin oli tuo toimi täytetty, ennenkuin susien huomio kääntyi minuun.
He nousivat toinen toisensa jälkeen ladon seiniä vasten ja koettivat
jostakin raosta kurkistaa latoon. Toiset purivat vihassaan ladon
ovipelkkoja, että pirstaleet irtaantuivat. Että minulla jo oli henki
hampaissa, ei sovi kieltää. Kaikki minussa kalisi pelosta, yksin
sääriluutkin.

Mutta nyt huomasi joku heistä pihamaalla olevan hirvenvasikan. Se oli
jotenkin paksun lumen peitossa, minkätähden sudet eivät sitä olleet
ennen äkänneet. Runsaampi puoli sen lihoista oli jo minun vatsassani,
kaikeksi onneksi. Nyt alkoi ilettävä ahmiminen. Sudet vuorotellen
söivät, vuorotellen tappelivat lihapaloista.

Kun sudet olivat syöneet kyllikseen, päättyi myös heidän välinen
kinastelunsa. He istuutuivat kaikki yhteen joukkoon ulvomaan.
Hirvittävä ruokavirsi! Se vihiäsi sydänjuuria ja karmi selkäpiitä.
Jospa minulla olisi nyt ollut isäntävainajan pyssy! -- -- Niin, ja
jospa olisin osannut sitä käyttää! Mutta siitä ei kannata puhua.
Isäntävainaja oli kyllä oikeassa sanoessaan, että "jollei ja ellei"
ovat mahtavia herroja ja ellei "jos" olisi joutunut väliin, olisi
ämmäkin purrut karhua.

Sudet eivät kahteen vuorokauteen tulleet uudistamaan ateriaansa.
Voimakkaasta sudenhajusta ymmärsin kuitenkin, etteivät ne olleet kauas
poistuneet. En uskaltanut mennä päivälläkään turvapaikastani ulos.

Kolmantena yönä uudistui edellinen näytäntö lauluineen kaikkineen, ja
sitä seuraavana yönä kävivät sudet vielä rääpiäisilläkin. Eivät
jättäneet vähintäkään luunnikamaa minun omistamastani haaskasta
omistajalle itselleen, nuo hävyttömät rosvoilijat. Nälkäkin rupesi jo
vähitellen vatsaani kopristamaan. Mutta muistaen vanhan sanan "miehelle
päiväksi, koiralle viikoksi" päätin odottaa vielä monta päivää,
ennenkuin toisen omaisuuteen ryhtyisin.

Pari päivää sain vielä olla rauhassa. Mutta silloin sudet palasivat
ladolle, ja nälissään kun taasen näyttivät olevan, ryhtyivät täydellä
todella minua ahdistelemaan. Yrittivät ensin päästä katolle, joka kai
olisi ollut helposti kyllä särjettävissä. Joka hypähdyksellä saivat ne
etukäpälät katonrajalle, mutta eivät onnistuneet vetämään itseänsä
katolle, vaan luisuivat takaisin vihaisesti muristen. Takakäpäläin
kynnet pinnistelivät seinänrakoihin, mutta katto ulottui liian paljon
seinästä ulos, joten ne eivät päässeet siitä paikasta ohitse.

Nyt ryhtyivät ne oviluukun kimppuun. Tiesin hyvin, ettei tämä kestäisi
pitkällistä rynnäkköä. Siinä oli laho paikka juuri toisen saranan
kohdalla, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin sudet olivat jo keksineet,
että puu oli tästä paikasta haurasta, ja nakersivat heikkoa paikkaa
suurella ahkeruudella. Pian olivat ne tehneet pienen reiän ja yksi
niistä pisti siitä kuononsa, kai vetääksensä nenäänsä sille mieluista
riistanhajua. Tätä sen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun se vetäisi
kuononsa takaisin, jäivät huulet ja suurempi osa kuononpäästä latoon.
Tunsin selvästi, miten hampaani kalisivat suden hampaita vasten tässä
toimituksessa.

Hirvittävästi ulisten poistui susi metsään. En ole sitä sen jälkeen
enää nähnyt.

Toiset sudet lakkasivat hetkeksi nakertamasta. Pian jatkoivat ne
kuitenkin turmiollista tointaan noudattaen suurempaa varovaisuutta.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Jos sudet saivat saranan
irtaantumaan, syöksyisi luukku paikaltaan, ja samassa olisi minulla
koko nälkävuosi niskassani. Tuossa tuokiossa pitäisivät sudet
tappelumarkkinat nahkani viimeisistä siekaleista.

Ettei näin hullusti kuitenkaan käynyt, voit arvata siitä, että vielä
elän ja voin sinulle tämän tapahtuman kertoa.

Hätä keinon keksii, oli isäntävainajalla tapana sanoa. Nytkin hätä
muistutti minulle, että ladossa oli yksi lattiapalkeista poikki ja että
siitä reiästä voisin ryömiä ladon alle. -- Eräänä syksynä oli näet
kettu, jota ahdistin, päässyt hiipimään ladon alustaan. Isäntä silloin
tukki kivillä visusti kiinni reiän, josta kettu oli mennyt ladon alle,
ja hakkasi lattiapalkin poikki. Minä ryömin siten syntyneestä aukosta
ladon alle ja toin ketun pois.

Kiireesti rapsin siis heinät sivulle ja ryömin lattian alle. Melkein
samassa romahti oviluukku latoon ja koko susilauma sen mukana. Ensi
hämmästyksessään ne eivät ymmärtäneet mihin heidän saaliinsa oli
joutunut ja olivat jo ruveta tappeluun keskenään. Mutta silloin ne
huomasivat isäntävainajan koivupölkyssä olevan jotain syötävää ja
ryntäsivät sen kimppuun. Rumaksi ne sitä purivat, mutta kun ne eivät
ymmärtäneet miten se oli avattava, eivät ne siitä mitään hyötyneet. Ne
syöksyivät nyt kaikki ladosta ulos ja yrittivät ulkoapäin päästä
ladonalustaan. Mutta maa oli kovassa roudassa: sitä tietä oli ihan
turha yrittääkään, sen tiesin hyvin.

Kauaa ne eivät siinä rapsineetkaan, ennenkuin taasen koko lauma oli
ladossa. Pian löysivät ne reiän, joka vei alustaan. Yksi niistä, joka
ei ollut kaverinsa kohtalosta viisastunut, yritti kohta ryömiä tästä
alustaan. Mutta tässä minulla oli erinomainen puolustusasento.
Hyökkäsin paikalla tulijan kurkkuun.

Se yritti heti vetäytyä latoon takaisin, mutta kun kaikki sudet
yhtaikaa pyrkivät reiästä alas, puristui se paikalleen niin lujasti
kiinni, ettei päässyt liikkumaan sinne eikä tänne. Sitä paitsi oli
reikä liian pieni sen päästä alustaan. Minä tietysti en hellittänyt
otettani, ennenkuin luulin vihollisen kuolleeksi, jolloin toverit heti
vetivät sen reiästä ladon edustalle. Samassa susi kuitenkin virkosi
henkiin uudelleen ja ryhtyi heti tappelemaan henkensä puolesta. Se oli
kuitenkin puremastani jo niin paljon heikontunut, että puolustuksensa
tuli lyhyeksi, ja pian oli sekin toveriensa vatsassa.

Lyhyessä ajassa olin siis onnistunut surmaamaan kaksi hukkaa ja
kolmannelle saattamaan melkoisen vahingon. Olen ennen ollut alkusyynä
kahden suden kuolemaan, mutta niitä en itse tappanut. Kerron kuitenkin
tässä yhteydessä niittenkin kuolemasta.

Suursalon porstuanovi on, kuten monen muunkin vanhanaikuisen talon,
kaksiosainen, ylempi ja alempi. Alempi suljettiin, paikkakunnan vanhan
tavan mukaan, talvisin öiksi, mutta yläosa jätettiin minun tähteni
auki. Eräänä talvi-iltana maatessani tapani mukaan keskellä pihaa
törmäsi kaksi sutta kimppuuni. Pakenin avonaisen yläoven kautta
porstuaan, missä syntyi tuima tappelu. Nuori isäntä avasi tuvan oven ja
kun hän huomasi, keitä rauhanhäiritsijät olivat, läjähdytti hän heti
porstuan yläoven lukkoon. Minä pakenin tupaan, ja kun takassa paloi
vielä valkea, eivät sudet uskaltaneet seurata. Isäntä sieppasi
kirveshäkistä kirveen, ja toinen susi, joka koetti kätkeytyä vesiammeen
taakse, sai heti surmansa. Toinen, joka näki miten kaverin kävi,
kiipesi tikapuita myöten ullakolle. Vanha isäntä panosti jo pyssyä. Hän
näet ei koskaan sallinut pitää panostettua pyssyä asuinhuoneessa, vaan
sanoi, että semmoisesta pitäisi sakottaa. Emäntä oli sytyttänyt lyhdyn,
ja saatuaan pyssyn panostetuksi meni vanha isäntä ullakolle, jossa
hukka oli löytänyt piilopaikan taikinakaukalosta. Pyssy paukahti, ja
toinenkin susi sai palkkansa hävyttömyydestään tunkeutua ihmisten
asuntoihin. Vanha isäntä oli ennenkin tappanut joitakuita susia, mutta
tämä oli kyllä ensimmäinen taikinakaukalosta ammuttu. --

Nykyisessä tilassani minulla tosin ei ollut ketään liittolaista, mutta
pakopaikkani olikin paljon turvallisempi kuin puoliavonainen porstua.
Viholliseni yrittivät vielä useasta paikasta rapsimalla päästä ladon
alle ja kävivät muutaman kerran ladossakin, mutta lattiassa olevaa
reikää näyttivät kammoksuvan. Heitä oli nyt vain kolme jälellä ja
seuraavana aamuna ei niitäkään enää näkynyt.

Viivyin vielä ladon alustassa pari päivää, mutta kun kaikki yhä oli
hiljaista, tulin vihdoin nälän ja janon ahdistamana esille. Onneksi oli
minulla kosken toisella puolella muutamia kätköjä, ja jo seuraavana
päivänä, jolloin oli suoja, sain harjuksen. Kova aika oli minulla
kuitenkin edessäni, sillä nuo peijoonit eivät olleet ainoastaan syöneet
hirvenvasikkaani suuhunsa, vaan olivat hävittäneet jäniksetkin
läheisyydestä melkein sukupuuttoon. Minun oli pakko kulkea tästälähin
laajemmalti metsästämässä. Enkä myöskään uskaltanut nukkua enää
avonaisessa ladossa, vaan rapsin itselleni vähäisen heiniä
ladonalustaan, missä nyt koko kevättalven vietin yöni.

Vaan tulipa taasen kerran herttainen kesä ja kesän kanssa ruokaa
kaikkialle yllinkyllin. En voinut kuitenkaan täysin määrin nauttia
vapaasta elämästäni. Sillä isäntävainajan antama, vielä täyttämätön
tehtävä rupesi yhä enemmän minua painostamaan. Päätin tänä kesänä
tavalla tai toisella päästä poika-Mikon puheille.

Itselliskoirana olemiseni olikin lähempänä loppuansa kuin luulinkaan.

Ihan niityn ja metsän rajalla on tavattoman vesirikas lähde, jonka
pohjahiekkaa pulppuava vesi aina pitää liikkeellä. Ojantapainen puro,
joka ei talvellakaan koskaan jäädy, vie lähteen veden suoraan
Harjuskoskeen.

Heräsin eräänä yönä ynisevästä äänestä, joka kuului tulevan purosta
päin. Hyppäsin sinne katsomaan. Puroon oli joutunut mulli, kahden
vuoden vanha kalppi, jonka heti tunsin olevan Suursalon karjaa. Koko
Suursalon karja on mustanjuurikasta ja suurempaa kuin toisten
pitäjäläisten, helposti tunnettavaa siis. Siinä kohden, johon mulli oli
tarttunut, on maan kamara kasvanut kummaltakin rannalta siten, että se
miltei peittää koko puron. Elukka oli auttamattomasti kiinni, mutta
syvemmälle ei se myöskään päässyt vajoamaan.

Kaikki talonkoiranvaistoni heräsivät heti. Mahdotonta oli jättää
elukkaa tuohon tilaan kurjasti kuolemaan. Minun täytyy heti saattaa
sanoma tapaturmasta taloon, vaikka se tapahtuisikin henkeni kaupalla.

Kauaa en ajatellut, ennenkuin olin jo täyttä laukkaa juoksemassa
kotitalolle, joka ei päivääkään ollut muististani kadonnut, vaikka oli
niin pitkä aika siitä, kun silmäni olivat sen nähneet. Tervahaudalle
pysähdyin latkiakseni hiukan vettä purosta.

Juotuani menin ilman aikojani hökkeliin katsomaan. Lavalla nukkuivat
isä Mikko ja poika-Mikko rauhallisesti vierekkäin. Herättääkseni heidät
haukahdin yhden ainoan kerran. En ikinä unohda sitä kauhistunutta
silmäystä, jonka isäntä minuun loi. Luuli kai ensi näkemällä minut
kummitukseksi, joka oli tullut häntä vaivaamaan julmasta
hirttämismääräyksestä. Mutta kun rupesin vetämään häntä takista
nousemaan ja tulemaan mukaani, muisti hän ehkä tapahtuman kirkkotiellä,
koska heti herätti poika-Mikon, ja puolijuoksua rupesivat molemmat
seuraamaan minua. Ymmärsin heti, että miehet olivat mullikkaa
etsimässä, koska isäntä kantoi olallaan isonpuolista köysikiemuraa ja
Mikon kontista pisti kirveenvarsi esiin. Joudutin matkaa minkä ikinä
miehet jaksoivat seurata, eikä aurinko ollutkaan vielä kovinkaan
korkealla saapuessamme Harjuskoskelle. Tiellä isäntä katseli minua
oudosti monta kertaa, mutta ei puhunut mitään.

Tultuamme perille rupesi isäntä heti tutkimaan, miten saada mullikka
ojasta. Maan kamara oli tässä niin kovaa, ettei voinut, kuten suossa
tehdään, käsin kaivaa köysille tilaa eläimen rinnan ja vatsan alle.
Isäntä raappi neuvottomana korvallistaan. Huomasin heti, että tässä on
lapio tarpeen. Vedin siis poika-Mikkoa takista latoon ja näytin hänelle
heinien alla olevan isäntävainajan lapioranin. Isäntä seisoi selin
latoon eikä ollut sitä vielä huomannut. Ja kun Mikko toi lapion, katseli
isäntä vielä kerta kauhistuneena minuun päin. Minusta tuntui ikäänkuin
hän olisi epäillyt minun täällä omin päin harjoittavan maanviljelystä.

Mutta jos isäntä tämmöistä ajatteli, ei hän ainakaan ehtinyt ruveta
asiasta puhumaan, sillä hänen oli pakko niin pian kuin mahdollista
yrittää eläintä ojasta, ennenkuin sen voimat aivan loppuivat. Isä ja
poika kaivoivat vuorotellen maata pois, saadakseen eläinraukan paremmin
kyljelleen. Muulla tapaa sitä ei voinut saada nostetuksi ojasta. Hiki
valui miesten otsalta, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin maahan oli
kaivettu parahiksi loiva kolo. Mulli, joka huomasi tilansa yhä
paranevan, oli ihan hiljaa, läähättäen vain uupumuksesta.

Nyt laitettiin köydet eläimen alle ja pian se oli vedetty nurmelle,
jossa se makasi hiljaa, näyttäen puolikuolleelta. Miehet hieroivat
ahkerasti sen säärilihaksia; hetken perästä rupesivat nivelet
vertymään, ja yhtäkkiä nousi mulli seisomaan jaloilleen niin
äkkiarvaamatta, että miehet olivat kaatua kumoon. Isäntä talutteli nyt
eläintä edestakaisin niityllä. Ensin se näytti kulkevan puujaloilla,
mutta hetken perästä tuntuivat nivelet pehmenevän ja kulku kävi jo
aivan hyvin.

Tällä välin näytin minä Mikolle asumukseni aarteineen. Näytin hänelle
miten isäntävainajan ruoka-arkku oli avattava ja kuinka kaikki oli
vielä täyskelvollisessa kunnossa. Mikko ymmärsi, etten ollut
palastakaan ruuasta maistellut ja taputteli hyväilevästi päätäni.

Kotimatkalle seurasin miehiä tervahaudalle asti, missä mullikka oli jo
niin terve, että yritti puskea minua, henkensä pelastajaa. Tervahautaa
edemmäksi kieltäydyin kuitenkin jyrkästi lähtemästä kaikista
houkutuksista huolimatta, kun en uskaltanut vielä isäntään luottaa.
Palasin takaisin latooni. Mutta mieleni asui apeana. Turvapaikkani ei
ollut enää kaikilta salattu. Itse olin tuntoni houkuttelemana sen
ilmaissut sille, joka ehkä vielä hautoi murha-ajatuksia minua vastaan.
Missään en voinut enää tuntea itseäni täysin turvalliseksi.

Kolme päivää tämän tapahtuman jälkeen astui poika-Mikko latoon.
Hartioita painoi isäntävainajan iso kontti, ja kädessään oli hänellä
pitkä pihlajainen vapa, uistinvapa, kuten heti älysin. Mieleni
riemastui, sillä ymmärsin, että sama elämä, jota isäntävainajan aikana
vietimme, oli uudistuva. Saisin vihdoinkin täyttää isäntävainajan
käskyn. Lähdin heti uudelle isännälleni -- ilman mitään erityistä
vaalipuhetta rupesin tästä päivästä pitämään poika-Mikkoa isäntänäni --
näyttämään perunamaata, joka olikin ihan edessämme, sekä veneen
kätköpaikkaa. Keittoperunat käytettiin nyt siemenperunoiksi, ja pari
penkkiä laitettiin hyvään kuntoon. Pulveria ei ollut, mutta Mikko
poltti paljon oksia ja risuja ja kaivoi tuhan maahan. Riittävästi
saatiin syksyllä perunoita. Nauriin siemeniä ei myöskään ollut, mutta
nauriitten sijaan istutimme herneitä, jotka syksyllä keitettyinä olivat
mielestäni paljon paremmat kuin nauriit. En voi pitää keitetyistä
nauriista. Ne ovat kyllä makeita, mutta niitten haju on minusta äitelä.
Mutta Mikko, joka söi ne raa'alta, valitteli kovin siemenen puutetta.

Nyt seurasi monta herttaista päivää. Kuljimme monet rakkaat paikat,
jotka kaikki olivat isännälleni uudet. Pistäydyimme tällä kertaa
myöskin purolle, josta isäntävainajan kanssa saimme niin runsaan
kalansaaliin. Nytkin oli purossa paljon kaloja, mutta kun meillä ei
ollut tällä kertaa verkkoa, ennustin ettemme saa evääkään. Ennustukseni
joutui kuitenkin häpeään. Sillä Mikko teki tuoreista pajunvesoista
merran, joka seuraavana aamuna oli täynnä kaloja.

Yhä enemmän rupesi minua houkuttelemaan ajatus heittää itselliskoiran
elämä kokonaan ja palata takaisin vanhaan kotitaloon. Kovin tulin
sentähden iloiseksi, kun uusi isäntäni kertoi, että maantie-Jaska oli
muuttanut pois talosta ja että talonisäntä oli lähettänyt minulle
semmoiset terveiset, että vaikka eläisin niin vanhaksi, etten jaksaisi
paikaltani liikkua, saisin elättikoirana talosta vapaan elatuksen, kun
vain palaisin kotiin takaisin. Kelpasipa tämmöisillä ehdoilla palata.

Seurasin siis Mikkoa kotiin, ja kaikki talonväki on ollut minulle
erinomaisen ystävällistä. Hirttämisestä ei ole kukaan puhunut.
Isäntäkin salli minun panna etukäpäläni hänen olkapäilleen, ja olin
juuri kiitollisuudesta nuolemaisillani hänen kasvojaan, kun hän silloin
nauraen työnsi minut lattialle takaisin. Mikon on hän luvannut joka
syksy olla pari kuukautta omanansa. Viime vuosi oli erityisen hyvä
"käpyvuosi", joten metsässä ensi syksynä varmaankin vilisee oravia.
Silloin alkaa taasen herttainen aika. En voi olla huuliani nuolematta
syksyä ajatellessani.

Oloni on taasen vanhaa, minulle niin rakkaaksi käynyttä talonkoiran
elämää. Olen uudelleen tottunut vanhoihin tapoihin. En kuitenkaan ihan
kaikkiin. Kirkossakäynnistäni on minun ollut pakko luopua, sillä vanha,
hyväntahtoinen rovastimme, joka arvokasta käytöstäni kirkossa kiitteli,
on kuollut. Ja nykyinen nuori kirkkoherramme on ankara. Hän on
minua ja muita kirkollismielisiä koiria varten julistanut kovan
kirkonkäyntikiellon. Hänellä kuuluu olevan hyvät saarnalahjat, vaikka
hän on koirille kova.

Mutta syksyllä, ensi syksynä! Silloin makaan päivää paistattamassa
Harjuskosken ladon edustalla. Aret metsästetään aamusta iltaan. Ja
sunnuntaisin nautitaan suloista lepoa omalla, ihanalla niityllä
Harjuskosken rannalla.

Tänä aamuna lähti kaikki talonväki kirkolle. Minä yksin olin pakotettu
jäämään talonvartijaksi kotiin. Makaan täällä ikävissäni päivää
paistattamassa keskellä Suursalon pihamaata.



NALLI

Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.



Ensimmäiset muistot elämästäni liittyvät lämpimään ruskeaan turkkiin ja
pehmeään sammalikkoon. Sammalikossa oli suloista maata, ja ruskeasta
turkista olin löytänyt lämpimän maidon lähteen. Siihen työnsin aina
välistä tylpän kuononi juodakseni täysin siemauksin.

Hämmästyen huomasin eräänä päivänä, etten ollutkaan enää yksin lähteen
ääressä. Vieressäni näin toisen nallikan, samanlaisen kuin olin
itsekin, ja se yritti myöskin päästä lähteelle. Meitä oli kaksi. Ehkä
oli meitä alusta asti ollut kaksi, vaikka en ollut ennen huomannutkaan
tuota toista. Olin näet vasta kolmen viikon vanha, ja tämä päivä oli
merkkipäivä. Minulla oli tänään ensi kertaa elämässäni silmät auki.
Olin "saanut silmät".

Avatuin silmin rupesin siis tekemään ensimmäisiä pikkuhavaintojani.
Toisella nallikalla olivat vielä silmät kiinni. Ei ollut siis vaikeata
työntää häntä omalta paikaltani pois, jonka myöskin tein niin
pontevasti kuin osasin. Mutta nytpä tapahtui kummia. Edessäni oli
samassa leveä otsa ja kaksi suurta silmää, paljon suurempia kuin omani,
minut työnnettiin kursailematta syrjään ja tuo vinkuva anastajahyväkäs
siirrettiin minun sijalleni. Jo pelkäsin alituisen riidan syntyvän
minun ja tuon tulokkaan välille, mutta kun hänkin muutaman päivän
kuluttua sai silmät, tuli välimme suopeammaksi ja pian tuli meistä mitä
parhaimmat leikkitoverit.

En ollut häävi maailmaan tullessani, seitsemän tuumaa pitkä otus vain.
Mutta nyt, saatuani leikkitoverinkin, rupesin kasvamaan ja voimistumaan
aika tavalla. Joka uusi päivä tuotti minulle uutta iloa, ja elämä oli
kuin silkkiä.

Koitti kuitenkin kevättalvella päivä, joka oli tuottava elämääni suuren
muutoksen. Aamu oli yhtä suloinen ja rauhallinen kuin jokainen muukin
aamu. Olimme toverini kanssa mellastelleet koko aamupäivän ja loioimme
nyt väsyneinä asumuksemme suulla katsellen ulos avaraan maailmaan
aukosta, jonka olimme tehneet repimällä pari hakoa oven suusta pois.
Silloin ilmaantui äkkiarvaamatta oven suulle kaksi suurta hallavaa
eläintä, joista toinen pisti kuononsa oven suusta sisälle. Eipä paljon
puuttunut, ettei se onnistunut hairaamaan minua niskasta kitaansa.
Vinkuen pelosta tuperruin pesän toiseen päähän, johon samassa
toverinikin onnistui pelastumaan.

Mutta nytpä syntyi aika mellakka. Nuo molemmat koirat -- silloin en
tiennyt mitä eläimiä ne olivat -- haukkuivat että metsä raikui, ja
kohta sekaantui siihen toisiakin ääniä, joita en myöskään ollut ennen
kuullut. Suuri ystävä vieressämme torkkui vielä puolinukuksissa eikä
näyttänyt välittävän koko hälinästä vähääkään. Tiesinhän, ettei silloin
ollut mitään vaaraa ja uskalsin uudestaan lähestyä oven suuta
kurkistaakseni ulos. Koirain meteli kasvoi kahta raivoisammaksi, ja nyt
oli uusia vihollisia ilmaantunut heille avuksi. Ne olivat toista
laatua, ja arvasin ne heti vaarallisemmiksi kuin koirat. Yksi heistä
karsi par'aikaa oksia nuoresta koivusta, jonka hän oli kaatanut.

Tuskin oli tuo tehty, ennenkuin hän lähestyi asumustamme ja työnsi
tankonsa sen suusta sisään niin varomattomasti, ettei paljon puuttunut,
ettei hän seivästänyt minua tankonsa kärkeen. Tanko sattui suuren
toverimme kylkeen. Aha, roisto, tällä kertaa pistit väärään! Samassa
hetkisessä hän nousi, viskasi minut syrjään ja karjui niin, että koirat
kepertyivät jyrkänteeltä pesämme edustalta. Olipa siinä ääntä. Luulin
koko pesän menevän hajalle. Tangon tempasi puoltajamme pesään niin
äkisti, että sen ohjaaja kaatui kumoon. Jos hän vain olisi pitänyt
paremmin kiinni, olisi hänelle kyllä käynyt niinkuin hänen
tangolleenkin, joka pian oli palasina edessämme. Mutta eipä uskaltanut
raukka!

Nyt tuli hetkisen hiljaisuus. Toivoin jo, että koko seurue lähtisi pois
ja jättäisi meidät rauhaan. Mutta toista tuli. Uusi tanko, paljon
paksumpi kuin äskeinen, työntyi asumukseemme, ja koirain hälinä
uudistui taasen. Suuri toverimme sydäntyi, viskasi havut syrjään ja
seisoi samassa hirvittävän näköisenä karjuen pesän suulla. Nyt luulin
saavani kohta nähdä vihollistemme jalkapohjat. Mutta sen sijaan näin
tulta ja leimauksia ja kuulin paukahduksia, niin että luulin koko
maailman halkeavan. Ystävämme ja puoltajamme painui hiljaa takaisin
sammalille ja vihannoivat seinät punertuivat verestä.

Olivatpa vihollisemme urheita sankareita. Olisivat ryhtyneet
käsikähmään, olisi pian nähty missä voimaa on. Mutta heistä oli
mukavampaa murhata tuvan omistaja hänen omalla kynnyksellään.

Me pikkunallikat olimme vetäytyneet pesän takimmaiseen nurkkaan, missä
pysyttelimme hiljaa kuin hiiret. Olisimme ehkä onnistuneet pääsemään
huomaamatta, elleivät koirat olisi käyneet nuuskimassa joka nurkkaa ja
ottaneet pian meistä selvää. Karvainen kinnas nosti minut kätköstäni,
ja vastustelustani ja pihisemisestäni huolimatta pisti minut
sudennahkaisen turkin poveen, johon kohta sen jälkeen toverinikin
ilmaantui. Tässä oli lämmin ja hyvä olla; en nähnyt tosin mitään, mutta
tunsin liukuvani pois jonnekin ja hetken perästä nukuin toverini
vieressä makeata unta, aivan kuin pesässämmekin.

Heräsin siihen, että lämmintä maitoa rupesi juoksemaan suuhuni.
Viholliseni, joka nyt näytti aivan ystävälliseltä, oli pistänyt suuhuni
hansikkaansormen, josta nyt rupesin lämmintä maitoa imemään. Saatuani
kyllikseni jatkoimme matkaa. Useat kerrat vielä levättiin, jolloin joka
kerta sama imuke pistettiin suuhuni. Entinen viholliseni näytti nyt
tekevän kaiken voitavansa pysyttääkseen minut ja toverini hengissä ja
hyvällä tuulella. Olin kyllä vieläkin suutuksissa, syljin ja pihisin,
jos kuka yritti minua kosketella, mutta maitoa en halveksinut. Matkalla
puhutteli mies meitä useasti ja lupasi antaa meille kasvatusäidin heti
matkan päähän tultuamme.

Lupaustaan mies ei myöskään pettänyt. Sillä kotiin tultuamme pisti hän
meidät molemmat pärekoppaan, missä makasi suuri koira, paljon suurempi
kuin nuo hallavat rakit, jotka vanhan kotini edustalla olivat suutaan
soittaneet. Kasvatusäitini rupesi minua heti nuolemaan ja otti minut
kaikinpuolin ystävällisesti vastaan. Hänellä oli vielä edellisenä
päivänä ollut itsellään neljä pikkunallikkaa, mutta hänen käydessään
pikimmältään pihalla, oli niistä kaksi kadonnut, eivätkä olleet mistään
löydettävissä. Tulimme siis aivan kuin kutsuttuina kadonneitten sijaan.

Holhoojattaremme ei ollut niukka ruuan jakelussa, ja uudet toverit
olivat iloisia veitikoita, joten pian rupesimme viihtymään yhtä hyvin
uudessa kodissamme kuin vanhassakin. Jonkun ajan perästä siirrettiin
pesämme päiviksi pihamaalle, jossa vuorotellen pehmeällä nurmikolla
päivää paistatettiin ja painia lyötiin. Täällä saimme myöskin useampia
uusia tuttavia, jotka olivat samalla kertaa leikkitovereita ja
kiusankapuloita.

Pahin kiusankapula oli kesy korppi. Kun me valmistauduimme pientä
päivällisunta vetämään, seisoi Jaakko aina hyvin totisena ja miettivän
näköisenä pää kallellaan edessämme. Mutta kun meiltä olivat silmät
menneet umpeen, oli hän jo selkäni takana tukistamassa minua
niskakarvoista tai nipistämässä häntätupsusesta. Hän ei mitenkään
tahtonut antaa meidän nukkua, vaan olisi suonut, että me päivät pitkät
olisimme ajaneet häntä takaa ympäri pihaa. Usein suututti hän minua
niin, että olin valmis puremaan häneltä pään poikki. Paneuduin maata ja
olin nukkuvinani. Heti oli Jaakko takanani. Mutta kuinka äkisti hyvänsä
käännyinkin, aina oli hän minua nopeampi. En koskaan saanut sulkaakaan
suuhuni.

Paras mielipaikkani oli auringonpesä kuistikon edustalla. Mutta tässä
paikassa en saanut milloinkaan rauhaa. Eräässä kolkassa ihan kivijalan
vieressä olin jossain määrin suojeltuna. Mutta kohta päivällisen
jälkeen poistui päivä siitä paikasta, ja silloin ei ollut mielestäni
mikään muu kohta niin sopiva kuin kuistikon edusta. Mutta yhtä mukava
kuin paikka oli minulle, yhtä sopiva se oli Jaakon kiusanteolle.
Nipistettyään minua läjähdytti tuo kiusanhenki pari kertaa siipiänsä ja
istui samalla hyvässä turvassa kuistikon katolla, ilkkuen ja
virnistellen turhalle kiukulleni.

Jaakko istuutui joka kerta kuistinkatolle lentäessään ihan samalle
paikalle erään kuistikonpylvään viereen. Nytpä rakensin tuuman, joka
tuottaisi minulle verisen ja ratkaisevan koston. Ensi kerta kun Jaakko
lensi tavalliselle paikalleen, kapusin niin hiljaa kuin taisin pylvästä
ylös katonrajalle asti, pidin itseäni toisella kämmenellä kiinni ja
sivalsin toisella voimani takaa katon päälle ihan siihen paikkaan,
johon mustatakkinen oli istuutunut. Nyt luulin tuon kiusankappaleen
käyneen litteäksi kuin nahkasiekale ja saaneeni häneltä ikuisen rauhan.

Surkeasti erehdyin kuitenkin. Tuo peijooni oli huomannut minun vehkeeni
ja hyvissä ajoin korjannut luunsa turvallisemmalle paikalle.

Mutta juuri sillä kohdalla, missä Jaakon olisi pitänyt istua, pisti
terävä rautanaulanpää katosta esille. Olin naulannut kämmeneni lujasti
kattoon kiinni.

Ainoastaan suuria tuskia kärsimällä sain kämmeneni vedetyksi katosta
irti ja luisuin takaisin alas portaille. Ilkeintä kaikesta oli, että
isäntä itse makasi nurmikolla ja oli nähnyt kaikki. Ja minun
onnettomuudelleni hän vain nauroi niin kohtuuttomasti, ettei päässyt
paikaltaan liikahtamaan. En tiedä mitään suututtavampaa kuin että
ihmiset nauravat, kun minulle on tapahtunut vahinko. Ja päälle
päätteeksi Jaakonkin kasvojen ilmeet osoittivat niin peittelemätöntä
vahingoniloa, että haavani kirveli kymmentä kertaa pahemmin kuin
vetäessäni kämmentä katosta irti. Olisin minäkin osannut lentää, ei
olisi mikään mahti maailmassa voinut hänen mustaa sieluansa pelastaa.
En ole eläissäni ennen ollut niin sydäntyneenä kuin nyt. Urisin itse
isännällekin, jonka kanssa olin painia lyödessämme niin monta hauskaa
hetkeä viettänyt. Ja kun toinen nallikka tuli suruani surkuttelemaan,
purin häntä nilkkaan.

Nyt vasta isäntä huomasi verisestä kämmenestäni, minkä konnantyön
Jaakko oli minulle tehnyt. Sillä hän se oli kaikkeen tähän
onnettomuuteen syypää. Isäntä meni silloin sisään ja toi mukanansa
rohtopullon, josta kaasi hyvän annoksen haavaani. Minä hullu, kun
luulin hänen hyvää tarkoittavan, annoin hänen tehdä tuon. Mutta
tuskin oli neste tullut haavaan, ennenkuin kipu tuli tuhat kertaa
tulisemmaksi. Kämmeneniskulla musersin pullon tuhanneksi sirpaleeksi ja
karjuin kivusta, että seinät huojuivat. Olin niin kiukustunut, että
olisin ollut valmis ryntäämään kenen kimppuun hyvänsä, joka vain olisi
tielleni tullut. Ja isäntä, pahus, vain nauroi että vatsa hyppeli.

En saanut siis itse kostaa kiusaajalleni. Mutta kostamatta hänen pahat
työnsä eivät silti jääneet. Kissa, jolle hän oli melkein vielä pahempi
kuin minulle, onnistui näet eräänä päivänä hiipimään hänen taaksensa ja
puremaan häneltä kaulan poikki. Hyökkäys tuli niin arvaamatta, ettei
Jaakko ehtinyt ollenkaan käyttää voimakasta nokkaansa. Rehellisessä
kaksintaistelussa olisi kissan luullakseni käynyt pahemmin kuin Jaakon.

Olin sitä tyytyväisempi Jaakon kuolemasta, kun hän saattoi minulle
joka päivä yhä uusia ikävyyksiä. Juuri hänen kuolemansa päivänä olin
saanut aimo selkäsaunan hänen konnantyönsä tähden, jopa olin joutua
pahaan maineeseenkin. Jaakko oli auttamaton varas. Useat sakset ja
teelusikat oli hänellä jo korjattuina kätköönsä, koloon ihan savupiipun
vieressä. Ja nyt onnistui hänen, rouvan istuessa lehtimajassa
ompelemassa, huomaamatta kopata kultasormustin pöydältä. Rouva rupesi
sormustintaan etsimään ja torumaan minua, jota epäili tästä työstä,
vaikka olin ollut ainoastaan silminnäkijänä ja itse tekoon täysin
viaton.

Herra sattui samassa tulemaan paikalle ja kun hän kuuli mitä oli
tapahtunut, rupesi hän heti käyttämään väärin kävelykeppiään minua
vastaan, kunnes kipu ja särky pakotti minut ulisemalla ilmaisemaan
arvosteluni tämmöisestä väärästä menettelystä. Olin aina ollut
hienotunteinen isäntää kohtaan, ja nyt hän näin vähän välitti minun
tunteistani. Olin tässä tilaisuudessa tosin ihan viaton, mutta
tiesinhän monta kertaa ennen ansainneeni tämmöistä kohtelua ja olin
kuitenkin onnistunut välttämään palkkani nopealla paolla. Minun ei siis
myöskään sopinut ilmoittaa vastalausettani isännän menettelyä vastaan,
vaan otin nöyrästi, jos tosin nuristen, määrätyn osani vastaan.

Kun isäntä oli tyydyttänyt muka oikeuden vaatimukset, otti hän
rautaharavan ja rupesi sen avulla pöydän ympärystältä etsimään
kultasormustinta. Sillä rouva todisti, että olin koko epäilyksenalaisen
ajan istunut hänen vieressään lehtimajassa. Muualta ei tarvitsisi
etsiäkään. Mutta mitäpä hän hiedasta lehtimajassa olisi sitä löytänyt,
kun Jaakko oli jo pannut sen kätköönsä. Jaakko itse istui
puutarhanaidalla ja katseli viattoman näköisenä turhaa etsintää. Tuo
hänen kylmäverinen petollisuutensa pani minun vereni kiehumaan. Kuin
öljytty salama kiisin pihamaalle, kapusin tikapuita ylös katolle, ja
ennenkuin varas mitään huomasi, olin jo hänen kätkönsä ääressä. Nyt
Jaakko näki minut, lensi luokseni ja rupesi raivostuneena pitämään
semmoista elämää, että isännän täytyi tulla katsomaan, oliko hänen
lellipoikansa joutunut hengenvaaraan. Välittämättä Jaakon hätähuudoista
tyhjensin hänen kätkönsä, kiipesin katolta pois ja vein rouvalle
varkaan koko kootun omaisuuden, kahdet sakset, hopealusikan ja juuri
näpistetyn sormustimen. Sakset olivat jo olleet vuosia kadoksissa,
mutta hopealusikan häviämisen johdosta oli aivan hiljan tyttönen, jota
epäiltiin näpistelystä, saanut jättää palveluspaikkansa.

Nyt ei ollut enää kepistä kysymystäkään. Isäntä kiitteli ja hyväili
minua ja antoi minulle koko lautasellisen hunajaa, joka on parasta
ruokaa, minkä tiedän, parempaa kuin siirappikin, johon kuitenkin olen
kyllä nopea kuononi kastamaan niin pian kuin vain palvelijatar on
unhottanut ruokakammion oven auki. Onnistuinpa kerta tyhjentämään
suuren lasitölkin tätä erinomaista ruokaa. Pyyhkäisin sen hyllyltä
lattialle, ja ennenkuin kukaan huomasi mitä oli tekeillä, olin jo
pistänyt kaikki poskeeni ja nuollut joka lattianraonkin puhtaaksi. Olin
tietysti vähän takkuisena muutamia päiviä tämän herkkuaterian jälkeen,
mutta mieluista työtähän tuo puhtaaksi nuoleminen tällä kertaa oli.

Kuten sanottu teki minulle Mirri hyvän palveluksen puremalla Jaakolta
kaulan poikki. Mirri oli muutenkin kunnon leikkitoveri. Kun
päivällisunen jälkeen istuuduin haukottelemaan, tuli Mirri usein
eteeni, köyristi selkäänsä, nosti häntänsä suoraksi ilmaan, istuutui
minua katselemaan ja ykskaks antoi minulle kuonotillikan. Tuota peliä
jatkoi hän hetkisen, kunnes tuli minun vuoroni lyödä. Mutta niin pian
kuin nostin käpäläni, sihisi hän ja sylki minua kasvoihin; jalat
kasvoivat aivan mahdottoman pitkiksi ja häntä tavattoman paksuksi. Nyt
kiljaisin voimani takaa, ja Mirri oli samassa tuokiossa vaunuvajan
katolla, johon heti häntä seurasin. Alkoi hurja pako ja takaa-ajo, niin
että kattopäreet pölysivät, vaunuvajan katolta ruoka-aitan katolle ja
ruoka-aitan katolta halkovajan katolle. Mutta halkovajan päätyseinällä
kasvoi pitkä solakka koivu. Sen latvuksen otti Mirri turvapaikaksensa.
Minä hypähdin Mirrin perään, ja koivu notkistui melkein maahan asti.
Silloin päästin minä irti, ja koivu lennätti Mirrin ruoka-aitan katolle
asti.

Tämä oli hauskaa leikkiä. Ja vaikka Mirri ei koskaan antanut minun
käyttää lyöntivuoroani, olin aina valmis leikin uudistamaan.

Muut parhaimmat leikkitoverini olivat koirat ja isäntä itse. Toinen
nallikka sitä vastoin oli aina juro ja pahalla tuulella eikä ollenkaan
enää leikkiä ymmärtänyt. Hän poistui myöhemmin syksyllä, enkä tiedä
mihin hän joutui. Koirat, joitten kanssa oltiin samaa kuppikuntaa,
olivat sekä syönnissä että leikissä rehellistä väkeä. Vaikka
kasvatusäitini koko tämän ensimmäisen kesän oli minua väkevämpi, antoi
hän aina minun voittaa vuorollani, kun painia lyötiin. Samaa
ritarillisuutta osoitin itse kasvatuskumppaneilleni, vaikka minulle oli
helppo asia panna heidät milloin hyvänsä alleni.

Isäntä sitävastoin, jonka kanssa myös miltei joka päivä painiskeltiin,
harjoitti usein vääryyttä. Kun rehellistä sylipainia lyötiin ja tuli
minun vuoroni voittaa, pisti hän äkkiä minulle kämppiä, ja siinä
romahdin selälleni niin, että koiratkin minua haukkuivat. Tuo ei ollut
oikein tehty. En kuitenkaan viitsinyt häneen suuttua, sillä hän ei
ymmärtänyt parempaa. Hän oli vain ihminen.

En viettänyt kuitenkaan päiviäni yksinomaan päivää paistattamalla,
leikkimällä ja paininlyönnillä. Minulla oli hyödyllisempiäkin tehtäviä.

Kun illalla väki palasi niityltä ja miehet rupesivat viikatteita
laskemaan, olin mukana isoa tahkoa vääntämässä. Ja kun laskija sitten
rupesi terää tarkastamaan ja tytöt hetkeksi heittivät kammin yksin
minun haltuuni, panin tahkon niin nopeasti pyörimään, että vesi räiskyi
miehen kasvoihin. Tämä oli tytöistä hauskaa. -- Myöskin Antille,
renkipojalle, olin luullakseni suureksi avuksi. Hän tahtoi opetella
kirkonkellojen soittajaksi ja oli solaan ruoka-aitan ja halkovajan
välille laittanut itselleen paksusta hirrenpätkästä oman
kirkonkellonsa, jota hän vapaina hetkinä ahkerasti polki. Tässä
tärkeässä tehtävässä olin minä hänellä uskollisena apumiehenä. Ilman
minun apuani olisi hänestä tuskin niin pian tullut kunnollista
tukinpätkän heiluttajaa.

Yksi paha vika vaivasi kuitenkin Antin kelloa. Se oli mykkä.
Isäntärenki ei luovuttanut isoa aisakelloa hirsikellon päähän
kiinnitettäväksi. Ja tämä saattoi meille molemmille paljon surua.

Tuo äänetön soitto suututti eräänä päivänä minua niin, että kapusin
ison vellikellon telineeseen, sain köyden irroitetuksi ja rupesin
voimieni takaa nykimään. Kauaa en saanut tätä hauskaa lystiä jatkaa,
ennenkuin emäntäpiika oli paikalla ja rupesi korennolla selkääni
pehmittämään, kunnes minun hyvin vastenmielisesti oli pakko heittää
koko soittaminen. Ilokseni oli kuitenkin leikkuuväki jo kuullut kutsun
ja saapui hetken perästä pihalle, marssien suoraa tietä keittiöön.
Siinä syntyi nurinaa ja riitaa, kun puuropata oli vasta tulelle
nostettu. Kun menin katsomaan, miten riita kehittyi, löi emäntäpiika
minua hiilihangolla, että minun täytyi ulvoen lähteä pakoon. Minun
onnistui kuitenkin jo seuraavana päivänä saada kostaa, kun huomasin
hänen poistuneen hetkeksi keittiöstä. Hiivin nopeasti sisään, kaadoin
kirnun ja olin jo syödä lopsuttanut puolet kermasta, ennenkuin hän
palasi. Tällä kertaa olin jo joutua satimeen, mutta onnistuin
pelastumaan ikkunan läpi.

Se kilinä, joka kuului mennessäni ikkunasta pihalle, oli minusta kovin
kaunista, melkein yhtä mieltäylentävää kuin vellikellon ääni. Tämän
äänen kuulin ensi kerran elämässäni, mutta päätin heti, ettei se tulisi
olemaan viimeinen. Asuinrakennuksen kivijalassa oli monta lasi-ikkunaa,
yksi kunkin seinäikkunan alla. Ei näkynyt ketään ihmistä läheisyydessä,
jonka tähden päätin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni. Läiskäytin siis
yhdellä ainoalla lyönnillä ensimmäisen ikkunan sirpaleiksi. Kovin oli
ääni kaunis, kun sirpaleet kalisivat alustan kiviä vastaan. Kuuntelin
tarkasti, olisiko kukaan huomannut mitään, sillä pelkäsin, ettei isäntä
tulisi pitämään yhtä paljon tästä äänestä kuin minä. Ei kuulunut
mitään. Tein siis saman tempun toiselle ikkunalle. Samaten kolmannelle.
Kun ei vieläkään mitään vaarallista näkynyt eikä kuulunut, jatkoin
tointani ympäri koko rakennuksen.

Pitkään aikaan ei minulla ole ollut niin hauskaa kuin tänään.

Mutta eipä nallinkaan elämässä mikään hauska hetki saa olla
häiritsemättä. Ihan samassa kun viimeinen ruutu meni, näin isännän
tulevan kotiahdetta ylös. Jo kaukaa pui hän minulle nyrkkiä. Tämä ei
ennustanut mitään hyvää, sen tiesin entuudesta.

Isännällä oli paksumpi kävelykeppinsä kädessään. Pienemmästä kepistä en
välittänyt enää vähääkään, mutta paksumpi oli kova kasvattaja. En
katsonut siis edulliseksi odottaa isännän tuloa, vaan nelistin kovin
iloisen näköisenä häntä vastaan, onnistuin koppaamaan kepin suuhuni ja
luikin samaa menoa metsään, johon kätkin kasvattajani niin hyvin, että
se arvatenkin on samassa kätkössä vielä tänä päivänä. Sain kuitenkin
jälestäpäin katua kauppaani, sillä se uusi keppi, jonka isäntä pian
hankki, oli vielä kauheampi kuin edellinen. Isännän kamarin nurkasta
olisin voinut hyvin senkin siepata, mutta kun uudet näkyivät olevan
vain vanhoja pahemmat, en välittänyt asiasta.

Metsässä viivyin kaksi päivää, jolloin otaksuin isännän suuttumuksen
vaimentuneen. Olisin viipynyt enemmänkin aikaa, sillä metsässä viihdyin
aivan erinomaisen hyvin, vaikka minulla ei ollut ainoatakaan
leikkikumppania. Mutta kun löysin hyvin vähän marjoja, pakotti minut
nälkä kotiin. Selkäsaunaa en tosin välttänyt, sillä jokaisen särjetyn
ikkunan edessä tanssi keppi selkäni päällä. Mutta kun isännällä nyt oli
vain hoikempi keppinsä, olin koko kurituksesta jotenkin välinpitämätön.

Pahempi yllätys odotti minua kuitenkin tämän tutkinnon suoritettuani.
Poissaoloni aikana oli minulle koirankopin viereen rakennettu vanhoista
rautaputkista oma huone, ja siihen minut nyt isäntä vastusteluistani
välittämättä telkesi. Tässä sain nyt, niinkuin moni muukin mamman
poika, kaameitten rautaristikkojen takana huoliani huojentaa. Ja tämä
kaikki ainoastaan muutamien särjettyjen lasiruutujen tähden. -- Oloani
pahensi vielä se seikka, että toinen nallikka, joka ei ollut vielä
talosta poistunut ja jonka jöröä mieltä ei mikään lasien kilinä voinut
huvittaa, istuutui häkkini viereen, josta virnisteli minulle raukalle.

Seuraavana aamuna työnnettiin minulle puurovatini häkkiin. Ilma oli
ihana, aurinko loisti niin suloisesti pihamaalla, jossa kaikki
kumppanit paraikaa leikkiä löivät, ja minun täytyi istua rautahäkissä
ypöyksin. Olin hyvin nälkäinen, mutta en voinut vähääkään syödä.
Parempi kuolema kuin tämmöinen elämä. Päätin lujasti olla näissä
oloissa syömättä, mutta sen sijaan ärjyä ja ulvoa yöt päivät. Tämä
auttoi. Sillä jo kolmantena yönä tuli isäntä itse aukaisemaan minulle
vankilani oven. Olin taasen vapaa.

Minulla oli nyt todella vahva aikomus parantaa tapojani. Sillä
rautahäkki oli kamala laitos, monta vertaa kamalampi kuin paksuinkaan
keppi, ja kun muutamaan aikaan ei asetettukaan minulle uusia
kiusauksia, onnistuin useampia viikkoja välttämään ikävämpiä kohtauksia
isännän kanssa. Emäntäpiikakin oli jo antanut minulle anteeksi kirnun
kaatamisen ja joka kerta kun vellikelloa oli soitettava, uskoi hän
tämän tärkeän tehtävän minulle, mikä luottamus minua suuresti
ilahdutti.

Rautahäkki oli ollut tyhjänä siitä asti kun isäntä minut siitä
vapautti. Mutta sen sijaan hän syyskesällä keksi minulle uudet
kidutusneuvot, jotka nekin suuressa määrin rajoittivat vapauttani. Kun
suutari kävi talossa tekemässä palvelijoille uudet jalkineet, tuli hän
minunkin luokseni mittanauhoineen. Minä onneton en ymmärtänyt hänen
mitään pahaa tarkoittavan, vaan annoin hänen mitata vapaasti mielensä
mukaan. Mutta ajatelkaapa mitä tuolla kierolla äijällä oli mielessään!
Hän valmisti paksusta rasvanahasta hihnaston, jonka isäntä kiinnitti
rintani ja kaulani ympäri, kuin olisin ollut mikäkin hevonen.

Oli juuri kyntöaika, ja ystäväni Antti renki peloitti minua
väittämällä, että isäntä panee minut auraa vetämään. Hirveätä
ajatellakin. Mutta vielä hirvittävämmäksi oli kohtaloni tuleva.
Isäntärenki oli esittänyt monta raskasta kantelua minua vastaan.
Iloiset kilpajuoksuni Mirrin kanssa olivat saattaneet sekä vaunuvajan
että ruoka-aitan katot vuotamaan. Katolla juoksemiset oli ehdottomasti
lopetettava, muuten tahtoi hän sanoa itsensä palveluksesta irti ensi
köyristä. Olin useasti käynyt naurismaassa, syönyt suurimmat nauriit ja
pienet viskannut sinne tänne. Ikäänkuin minä olisin siihen syyllinen,
että suuren naatin alla monesti kasvoi pieni nauris; eihän siitä voinut
saada tietoa muulla tavalla kuin repimällä sen maasta ylös. Kaurapelto
oli monin paikoin pahasti sotkettu. Tämäkin pantiin nyt minun
niskoilleni, vaikka en ollut ainoatakaan kertaa siellä käynyt, kun olin
tehnyt toisen nallikan kanssa semmoisen sopimuksen, että kaurapelto
olkoon hänen ja naurismaa minun omani. Vielä olivat karjakot
valittaneet, että lehmät tarhassa hullaantuivat minun siellä
käydessäni. Ja tiesi kuinka monta muuta kantelua vielä.

Minut oli siis ehdottomasti suljettava pihamaalle ja veräjät aina
pidettävä kiinni.

Tuommoinen sopimaton kantelu oli siis syynä siihen, että minulle
valmistettiin rasvanahkaiset valjaat. Niihin julkesi nyt isäntä, jonka
kuitenkin olisi pitänyt olla luonnollinen puolustajani pahaasuovien
ihmisten vehkeitä vastaan, kiinnittää ketjut, joitten toisessa päässä
oli raskas puumöhkäle. Koko sinä päivänä, jona nuo uudet kidutusvehkeet
ensi kertaa minuun kiinnitettiin, en päässyt pihamaalta minnekään. Ja
toverit eivät ollenkaan viitsineet pitää minulle seuraa, vaan
hyppäsivät vapaasti lauta-aidan yli juosten metsässä ja vainioilla.

Yritin tosin monta kertaa hypätä aidan yli, mutta joka kerta jäi
ankkurini pihan puolelle enkä saanut sitä ylitse. Minun oli pakko
palata pihalle takaisin. Ja isäntärenki, joka oli koko tähän kurjuuteen
syyllinen, vain nauroi turhille yrityksilleni. Päätin käyttää
ensimmäisen sopivan tilaisuuden kostaakseni hänelle katalan
käytöksensä.

Mutta valvoessani yöllä ja miettiessäni kurjaa tilaani pälkähti äkkiä
päähäni onnellinen ajatus, jonka myöskin paikalla panin toimeen. Olin
päivällä turhaan koettanut heittää kiduttajaani aidan yli seuratakseni
itse perässä. Se oli liian raskas. Nyt onnistuin ottamaan sen
kainalooni, jolloin kiipesin kimpsuineni kampsuineni aidan yli ja olin
taasen kerta vapaa, niin vapaa kuin voi olla karhu, joka on
rautaketjuilla taottu kiinni raskaaseen puupölkkyyn. Menin heti
varovasti kantaen pölkkyäni läheiselle joenrannalle ja kätkeydyin
muutamiin pajupensaisiin.

Nyt oli kysymys vain miten päästä kiusankapulastani erilleen. Päätin
päästyäni vain siitä vapaaksi heti karata metsään ja jäädä ainaiseksi
sille matkalle. Aamuun asti nakersin turhaan pölkkyä. Se näkyi olevan
visainen pala, johon hampaani eivät paljoa pystyneet. Rupesin nyt
koettamaan rautarengasta, jolla ketjut oli pölkkyyn kiinnitetty. Se oli
tukeva rengas. Mutta miten pureskelinkaan ja vääntelin sitä, huomasin,
että se välistä meni syvemmälle puuhun, välistä tuli siitä ulos. Nyt
vääntelin sitä yksinomaan toiseen suuntaan. Se tuli yhä enemmän puusta
ulos, ja ihan arvaamattani lähti se pölkystä irti. Olin kiduttajastani
vapaa. Nyt olisi minun pitänyt paikalla karata metsään, mutta en
malttanut olla vähäisen tuolle vihatulle pölkylle kostamatta.
Kolhittuani ja purtuani sitä vielä hiukan tunsin voivani paremmalla
tunnolla poistua.

Olin jo lähteä, kun uusi ajatus pisti päähäni: teen kostoni niin
täydelliseksi, että jos joskus palaisinkin, ei viholliseni voi
kuitenkaan ikinä enää minua vaivata. Otin siis vielä viimeisen kerran
vihamieheni syliin ja hyppäsin jokeen hukuttaakseni hänet. Mutta miten
hyvänsä syöksinkin hänet veden alle, aina hän ui pinnalle takaisin. Hän
oli sitkeähenkinen otus. Minä en voinut olla kiljaisematta
suuttumuksesta. En muistanut ollenkaan sitä vaaraa, että jos isäntä
sattuisi kuulemaan minut, voisivat karkaustuumani samassa mennä
myttyyn. Kaikki ajatukseni olivat niin kokonaan kiintyneet siihen,
miten saisin vihollisestani voiton, etten voinut mitään muuta ajatella.

Keksin kuitenkin lopuksi neuvon, jonka huomasin hyväksi. Painoin
viholliseni pohjaan asti ja nousin seisomaan hänen päällensä, kunnes
hän painui syvälle mutaan. Nyt hän oli ainakin sekä hukutettu että
haudattu. Taisi mennä nyt hunsvotti viimeistä menoaan. Tyytyväisenä
työhöni nousin maalle ja istuuduin hyvilläni möristen rannalle
katselemaan tekoani. Ei merkkiäkään vihollisestani jälellä. Juuri piti
minun jo lähteä metsään, kun samassa tuo hirtehinen konna vielä kerta
sukeltaa pinnalle, että vedet ympärillä vain loiskivat. Minusta se
kiusalla oikein hyppäsi vedestä ylös.

Suunniltani suuttumuksesta piti minun juuri vielä kerta syöstä hänen
niskaansa, kun samassa kova tempaus ketjuista saattoi minut toisiin
ajatuksiin. Isäntä pitää ketjujen toisesta päästä kiinni! Hän on
pajupensaitten takaa katsellut koko minun vimmattua taisteluani
vihollistani vastaan. Apuun ei ole tullut, kelvoton, nauranut on vain
minun turhille voimanponnistuksilleni.

Pelkäsin pahoin, että isäntä kytkisi minut uudestaan viholliseeni
kiinni. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ketjuista minua ei silti
laskettu vapaaksi. Eivät ne minua muuten juuri vaivanneet, mutta
niitten kalina minua suututti. Se esti minua harjoittamasta tavallista
jokapäiväistä huvitustani: hiipiä hiljaa jonkun selän taakse ja
tultuani ihan viereen kiljaista mitä keuhkoistani lähti. Minusta oli
aina yhtä hauska nähdä, miten he hämmästyksestä hyppäsivät ilmaan ja
yrittivät kiljahtaa vastaan. Erittäinkään palvelustytöt eivät koskaan
voineet tottua tähän leikkiin, ja epäilen suuresti, että he olivat
olleet tässä viimeisessä vehkeilyssä minua vastaan osallisia.
Viattomimpiakin huvituksiani he näyttivät kadehtivan. Ja kuitenkaan en
ole ainoatakaan heistä riipaissut, en kertaakaan.

Olen jo kertonut, että syksyllä toinen nallikka poistui ilmoittamatta
minulle, minne hän lähti. En ole sen jälkeen hänestä mitään kuullut.
Hänen poistumisensa toi minulle sen edun, että minulle annettiin oma
nimi, joka minua melkoisesti kohotti, ainakin omasta mielestäni. Ennen
oli meistä aina puhuttu yhteisesti vain. "Nallikat, nallikat"
huudettiin aina, kun oli jommallekummalle meistä asiaa. Nyt huudettiin
aina "Nalli" vain, ja sillä tarkoitettiin minua, minua eikä ketään
muuta. Tämä lisäsi paljon oman arvoni tuntoa. Myöskin se etu minulla
tästä tapahtumasta oli, että minun osalleni tulevat ruoka-annokset
tuntuvasti suurenivat. Tämä olikin hyvin tarpeellista, sillä koko
naurismaani tuli yhtenä ainoana päivänä niin perinpohjaisesti
hävitetyksi, ettei ainoatakaan naurista minulle jätetty. Esitin kyllä
isännälle vastalauseeni tätä väärää menettelyä vastaan, joka tehtiin
minulta lupaa kysymättä. Vaan minulla ei ollut tässä asiassa mitään
menestystä. En saanut muuta vastausta kuin "mikkelistä nauriit koppaan,
ämmät pirttiin". Jälkimmäinen määräys oli minusta kyllä sopiva, mutta
edellinen tuotti minulle paljon surua.

Saatuani oman nimen ei kasvanut ainoastaan oman arvoni tunto, vaan myös
kokoni ja voimani, omasta mielestäni oikein nopeastikin.

Kesän loppupuolella olin saanut paljon uusia ystäviä. Kansakoulu oli
aivan lähellä joen toisella puolella. Sinne minulla oli joka päivä
asiaa. Opettaja oli ystävällinen mies, ja pojat hauskoja veitikoita,
jotka keksivät monta hauskaa lystiä. Kun vain nousin avonaisen ikkunan
eteen ja ärjäisin, oli heti koko koulukuri lopetettu. Opettaja huusi:
"Nalli sisään", ja yhdellä hypähdyksellä olin keskellä lattiaa. Heti
kaikki pojat ympärilleni. Monta minuuttia en saanut kuitenkaan olla
sisällä, ennenkuin opettaja jo ajoi minut pihalle ja sulki ikkunan.
Yhden ainoan kerran hypähdin suljetun ikkunan läpi, mutta sain osakseni
niin ankaraa koulukuritusta, etten uskaltanut tätä uudistaa. Opettaja
oli itse tehnyt karttakepin, jota pojat sanoivat kurittajaksi, ja se
oli kovaa koivua.

Useimpina välitunteina olin koulun pihalla. Opettaja oli niin
hyväntahtoinen, että aina kun hän aikoi laskea pojat välitunnille,
soitti hän omalla pienellä vellikellollansa minua sinne. Tottelin myös
aina oitis, niin että pojat tuskin ehtivät pihalle, ennenkuin jo olin
heitä vastaanottamassa. Ruvettiin heti leikkiä lyömään. Kahta ja kolmea
vastaan pidin puoleni, mutta kun heitä tuli viisi, kuusi, saivat he
minut pian allensa. Koko kurinpidon välitunneilla oli opettaja uskonut
minun haltuuni, ja käytin myöskin valtaani olemalla itse kaikissa
kujeissa ensimmäisenä.

Tyttöjen kanssa en ollut yhtä hyvä ystävä kuin poikien. He näet eivät
ollenkaan uskaltaneet lyödä painia, vaan istuivat enimmäkseen kiikussa
tai keinulaudalla. Yksi ainoa heistä, joka oli kaikista pisin ja
rotevampi kuin yksikään pojista, kehoitti minua kerta paininlyöntiin.
Hän olikin kyllä väkevä, mutta kun hän ei ollenkaan paininlyönnin
temppuja osannut, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo seisoi päällään.
Koko koulupiha raikui naurusta ja avunhuudoista, ja tyttö oli pitkät
ajat sen jälkeen minulle vihainen ja heitteli minua usein kivillä.
Enhän ollut hänelle vähintäkään pahaa tehnyt, ja hän oli itse
painiskelua ehdottanut. Mutta kun hän ei voittanutkaan, kuten hän
nähtävästi oli toivonut, hän suuttui. -- Eräältä kannalta olivat tytöt
kuitenkin paremmat kuin pojat: sain heiltä paljon enemmän pyörikkäitä
ja voileipiä kuin pojilta. Harvoin vain oli minulla pojista tällaista
hyötyä.

Vähän sen jälkeen kuin naurismaani ryöstettiin, rupesi minulle taasen
toisaalta päin kissan päiviä sarastamaan. En ollut pariin viikkoon
kuullut varstan ääntä, kun eräänä aamuna tuo suloinen töminä jälleen
minut herätti. Ruvettiin kauroja puimaan. Isäntärenki oli taasen
leppynyt ja antoi minun maata riihen edustalla, mihin minulle aina
väliin heitettiin muutama kourallinen vastapuituja kauroja. Ja illalla
kun jyvät luotiin säkkeihin, olin aina mukana pitämässä säkin suuta
auki. Pidin siitäkin huolen, että säkit huolellisesti tyhjennettiin
aitan hinkaloihin. Ja kun kerta eräs puimamies yritti varkain kuljettaa
säkkiä riihenlattian alle, ärjäisin hänelle niin, että hänen
pelästyneenä oli pakko viedä säkki aittaan. Hän pyysi sitte hartaasti,
etten ilmoittaisi kenellekään hänen luvattomasta yrityksestään, enkä
olekaan asiasta puhunut ennenkuin nyt.

Rupesin nyt tulemaan kovin lihavaksi. En tehnyt paljon muuta kuin söin
ja lepäsin. Myöhemmin syksyllä en viitsinyt enää syödäkään. Isäntäni
oli minulle tehnyt hauskan pesän hietaiseen mäenrinteeseen. Pehmeä
vuode havuista ja sammalista näytti aivan houkuttelevalta, ja isäntä
kehoitti minua useasti ryhtymään kunnolliseen lepoon. Vastustelin
kuitenkin kauan aikaa, mutta kun tuli kerta monta päivää kestävä
lumituisku, läksin omasta alotteestani pesään, vedin muutamia havuja
pesän suuhun ja nukahdin todella horvin ajaksi. Olin silloin ollut
syömättä jo useita viikkoja.

Kun uni oli kerta ruvennut maistumaan, olisin ehkä kuorsannut kauankin,
ellei isäntä olisi laittanut pesää ymmärtämättömästi. Se olisi ollut
kaivettava mäen pohjoiseen rinteeseen, mutta isäntä olikin tehnyt sen
eteläiseen, että sydänpäivän aurinko rupesi jo varhain keväällä
pilkistämään sisään ja häiritsemään untani. Ja kun matinpäivän aikaan
sattui sen lisäksi suoja, rupesi vesi tunkeutumaan makuupaikalleni ja
ajoi minut turvapaikastani pois.

Läksin heti taloon ja olin nähtävästi tervetullut. Nyt olikin paljon
hauskaa tointa edessäni. Niityltä tuotiin joka päivä heiniä usealla
hevosella, ja minä sain istua ystäväni Antin kanssa ajamassa. Kuormaa
ajettiin tosin käyden vain, mutta niitylle mennessä oli vauhti toinen.
Jos ei vain isäntäväki sattunut olemaan mukana, mentiin useasti
nelistämälläkin, vaikk'ei se olisi oikeastaan ollut luvallista. Minusta
tuli pian oikea hevosenkiusaaja; olisin aina tahtonut ajaa täyttä
laukkaa tai ainakin hyvää ravia.

Vanhat hevoset tunsivat minut jo liian hyvin välittääksensä minun
hoputtamisestani. Eivät viitsineet panna laukkaan, vaikka kuinka olisin
ärjäissyt. Minun täytyi enimmäkseen tyytyä hiljaiseen hölkkään vain.
Tämä kävi kovasti luonnolleni.

Mutta juuri samana päivänä kuin viimeinen heinäkuorma ajettiin kotiin
ja miehet ryhtyivät ajamaan metsästä halkoja, osti isäntä eräältä
hevoshuijarilta, mustalaiselta, ison komean oriin, jonka ohjaksiin ei
kukaan muu kelvannut kuin itse isäntä ja isäntärenki. Eikä Antti tai
joku muu rengeistä olisi pystynytkään sen ohjaksia hoitamaan. Huomasin
jo mustalaisen ja isännän mennessä koeajolle, että sen kavioista lähti
ihan toisenlaatuinen vauhti kuin talon vanhoilta koneilta.

Uusi hevonen ei valitettavasti ollenkaan minua kärsinyt. Lähestyessäni
rupesi se korskumaan ja päristämään ja jos yritin viereen, potki se
niin rajusti, että valjaat olivat mennä pirstaleiksi. Totta puhuen
pelkäsin minä uutta hevosta yhtä paljon kuin se minua. Sillä sen
kiiltävät teräksiset kengät tekivät minuun ylen mahtavan vaikutuksen.
Kuitenkin päätin heti alusta kaikesta huolimatta sopivassa
tilaisuudessa lähteä sillä koeajolle. Päästyäni kerta rekeen aioin
pakottaa sen käyttämään kavioitaan oman mieleni mukaan juoksuun eikä
tappeluun.

Kauan täytyi minun kuitenkin odottaa, ennenkuin toivottu tilaisuus
tuli. Talvikeli oli jo loppumaisillaan, kun isäntä eräänä päivänä läksi
itse myllylle. Hän otti uuden juoksijan. Minua hän ei uskaltanut laskea
rekeen, mutta seurasin kuitenkin juosten mukana. Eikä ollutkaan tällä
kertaa vaivani hukkatyötä.

Mylläri oli kovin ystävällinen mies, ja odottaessamme jyvien jauhamista
keitti myllärinmuija minulle aika paksun jauhopuuron. Mylläri itse
tarjosi minulle myöskin ruokaryypyn, mikä vieraanvaraisuus minua jo
suuresti ilahdutti. Valitettavasti sekaantui isäntä asiaan ja uhkasi
antaa minulle aika selkäsaunan, jos yrittäisin tippaakaan maistaa. Paha
kyllä oli hänellä rautainen marhaminta reessä: olin siis pakotettu
tottelemaan.

Hetken perästä tuli myllärin renki ilmoittamaan, että säkit olivat
reessä. Haikealla mielellä, vaikkakin vatsa täynnä hyvää puuroa,
poistuin myllystä, jossa tuoreitten jauhojen tuoksu miellyttävästi
haistintani kutitti. Hevonen oli jo ajettu oven eteen, ja renki seisoi
vieressä ohjakset kädessä. Isäntä viipyi vielä myllyssä. Nyt tein
rohkean päätöksen viedä omin neuvoin jauhot kotiin ja samassa antaa
uuden hevosen näyttää mitä sillä kavioissaan oli. Tuumasta toimeen!
Hyppäsin lohnan perään enkä ehtinyt kunnollisesti istuutuakaan,
ennenkuin hevoseni jo kahdella jalalla hirnakoitsi. Nyt ärjäisin,
myllärin renki lensi selälleen, ja vilahduksessa olimme jo maantiellä.
Tuli ja leimaus, kuinka siinä ajettiin! Tämä oli toista kuin vanhan
mustan hölkkä. Riemastuin niin, että minun pakostakin täytyi ärjäistä.
Ja kuta enemmän ärjyin, sitä rajummin hevoseni nelisti. Tämmöistä
riemua en ollut ikinä ennen tuntenut.

Kylään tullessamme oli varsani jo likomärkä. En laskenut sitä
kuitenkaan vähääkään vauhtia vähentämään. Tässä piti jokaisen nähdä
miten Nalli ajaa. Kuontaloina vain lensi vaahto varsani selästä.

Talojen välille tullessamme oli maantie vuoroin kaljamana, vuoroin
sulana. Sulapaikoilla räiskyi tuli jalasten alta ja kaljamapaikoilla
kulki reki vuoroin nenä, vuoroin sivu edellä. Sepä muhkealta näytti. Ei
yksikään vastaantulija uskaltanut jäädä tielle. Kukin kiiruhti pakoon,
minkä ikinä ehti. Koko valtamaantie oli minun yksin, minun ja minun
hevoseni käytettävänä. Ja kylläpä me käytimmekin. Välistä toista,
välistä toista sivua ajoimme, jokunen paikka vain keskitietä jäi
käyttämättä. Mäkeä ylös ja mäkeä alas, hih ja hei, samaa vauhtia aina
vain. Olisi isäntä ollut mukana, olisi hänkin kerta saanut oppia
ajamaan. Mutta siellä hän istui myllärin kanssa myllyssä eikä tietänyt
koko tästä lystistä niin mitään.

Jo rupesi kotitalo näkymään. Yhä vain samaa vauhtia. Ellei tuo otus jo
vähennä vauhtiaan, ennenkuin pihaan tulemme, voi meidän molempain käydä
hullusti. Sillalle laskiessamme aivan lähellä kotia oli vauhti hurjempi
kuin milloinkaan, mutta vastainen äyräs edessämme oli sekä jyrkkä että
pitkä. Pakostakin täytyi juoksijani vähentää vauhtia. Ja koska tässä
tie oli ihan sulana enkä minä olekaan niin paha hevosenrääkkääjä, joksi
minua syytetään, hyppäsin reestä kuormaa keventääkseni. Niin olen
nähnyt isännänkin tekevän tämmöisillä paikoilla. Enhän minä
voinut siihen mitään, ettei tuo hevoshoukkio käsittänytkään
hyväntahtoisuuttani, vaan pisti karkua kahta hullummasti kuin ennen.

Tultuani törmälle ei näkynyt hevosta eikä rekeä, mutta koko piha oli
yhtenä jauhopilvenä vain.

Niin kauan kuin olin ollut ohjaajana, olin hoitanut tehtäväni yhtä
hyvin kuin kukaan muu kilpa-ajaja, eikä tapahtunut pienintäkään
vahinkoa. Ja nyt tuo seinähullu koni ei osannut ilman minua ohjata
rekeä muutamaa kymmenkuntaa syltä, portista pihalle. Aina olen ajanut
kauniisti käyden portin läpi, ja tuo hirtehisen rasavilli yrittää
täyttä karkua pihalle ja lennättää reen portinpieleen, että jauhosäkit
poksahtavat halki, sirotellen sisältönsä ympäri pihaa. Lohna oli
lautakasana pihalla, ja iso musta seisoi vavisten pilttuussaan, kuten
avonaisesta tallinovesta hyvin näin. Valuva vaahto teki, että se näytti
paremmin harmaatäplikkäältä kuin mustalta. Kylläpä sen kannattikin sekä
hikoilla että vavista tuommoisen työn tehtyään. Olisivat minunkin
kinttuni ruvenneet kalisemaan, jos minä olisin sen tehnyt. En tahtoisi
vain minä olla sen nahassa, kun isäntä tulee kotiin ja rupeaa pitämään
reestä ja jauhoista tutkintoa. Mutta vastatkoon kukin omista teoistaan.
Viaton olen minä.

Vaikka olin jo jokiahteella jättänyt kaikki Mustan haltuun ja siis
myöskin sen edesvastuulle, korjasin kuitenkin miltei tyhjät säkit ja
kannoin ne aitan portaille. Näin paljon täytyy kai auttaa vahinkoon
joutunutta. Muuta palkkaa en myöskään voinut hänelle maksaa kyydistä,
joka oli kaikin puolin moitteeton. Mutta hävinneistä jauhoista
vastatkoon hävittäjä itse. Ellei voi maksaa rahalla, maksakoon
selkänahalla. Minua se asia ei koske.

Työni päätyttyä istuuduin mielipaikalleni, portinpielen nenään,
odottamaan isännän kotiintuloa ja saadakseni hyvin ansaittua kiitosta
kunnollisesti toimitetusta tehtävästä. Päivällisaikana hän tulikin.
Jalkapatikassa täytyi tulla, sillä myllärin hevonen ei ollut kotona
eikä hän tienviereisistä taloista myöskään ollut sattunut hevosta
saamaan. Huomasin jo kaukaa, että hän oli pahalla tuulella. Mutta että
hänen paha tuulensa tulisi puhaltamaan minuun päin, sitä en voinut
aavistaa. Jokiahteelta löysi hän ruoskan, joka minun hypätessäni
lohnasta oli luiskahtanut tielle ja jota en ollut huomannut tuoda pois.
Viattoman näköisenä astui hän portin läpi ja löi samassa minua
ruoskallaan poikki selän, että karvat vain pölisivät. Ihan viaton kun
tunsin olevani, pisti tuommoinen salakavala hyökkäys niin vihakseni,
että raappasin hänen käteensä pienen naarmun. Mutta ihan pienen vain,
tuskin sormenkaan pituisen. Eikä se luullakseni mennyt läpi kädenkään.

Häpesin kyllä vähäisen tekoani, sillä olimmehan aina isännän kanssa
olleet hyviä ystäviä ja monta hauskaa hetkeä yhdessä viettäneet. Mutta
tehtäväni olin täyttänyt kuin mies. Sopiko hänen silloin minua käyttää
hunsvottinaan ja ruoskalla kurittaa kuin mitäkin hevosta. Paksulla
kepillään en ole koskaan häntä kieltänyt minua kurittamasta,
erittäinkin jos olen tehnyt pahaa. Mutta ruoskiminen on arvoani
alentavaa, sitä enemmän kun se tapahtui usean näkijän läsnä ollessa. Se
ei tosin tee kipeää. Mutta se on solvaamista. Nallin selkä ei ole
ruoskaa varten luotu, kaikkein vähimmän kissan ja koirien ollessa
läsnä. Selvästi näin miten Mirri siristeli vahingoniloisena silmiänsä.
Tuo minua niin suututti, että hyppäsin suorastaan sen niskaan, revin
koko ilkiön keskeltä poikki ja hyppäsin takaisin paikalleni
portinpielen nenään. Nyt tulkoon vaikka viisi, tämä poika ei pelkää.

Jopa tuli isäntä, joka oli käynyt sisällä kättänsä sidottamassa,
takaisin pihalle ja meni suoraa tietä talliin. Ahah, ajattelin, jopa
tuli ison Mustan vuoro lämmitellä. Saakoon nyt syyllinen konnantyöstään
palkkansa, ja kukkuramitalla saakoon.

Mutta mitä luulette? Ruoskan heitti isäntä oven suulle ja meni hiljaa
vihellellen talliin. Isoa Mustaa rupesi hän tyynnytellen taputtamaan,
kunnes se hetken perästä täysin rauhoittui, ettei vähintä lihasten
väristystäkään voinut huomata. Selkäsaunasta ei kysymystäkään, vaan sen
sijaan meni isäntä olkilatoon, toi olkilyhteen ja rupesi hevosta
oljilla hankaamaan, jota hän jatkoi niin kauan, kunnes koko eläimessä
ei näkynyt kosteata karvaakaan. Semmoista kohtelua sai reen särkijä ja
jauhojen hävittäjä osakseen, kun minä raukka, joka en ollut niin mitään
pahaa tehnyt, istuin puolihäpeissäni pylvään nenässä. Arvatenkin oli
minun osakseni ajateltu selkäsauna, ellei jotain vielä pahempaa.
Kauhulla muistin rautahäkkiä.

Olisi isäntä ehkä antanut minulle vielä tuon naarmunkin anteeksi, mutta
olin saanut vaarallisen vihollisen talonväestä. Rouva, joka oli
sattunut näkemään kuinka nopeasti lopetin Mirrin ilveilyt ja joka oli
sitonut isännän naarmun, seurasi häntä portaille asti ja puhutteli
häntä siellä hyvän hetkisen. En kuullut hänen sanojaan, mutta koska hän
useita kertoja sormella osoitti minuun päin, ymmärsin kyllä, että
minusta oli kysymys. Isäntä tuntui pitävän minun puoltani, mutta rouva
pääsi voitolle. Eikä kestänytkään aivan kauan, ennenkuin kävi selväksi,
mihin hänen vehkeilynsä minua vastaan tähtäili. Väen tultua metsästä
kotiin, käskettiin vanha vihamieheni, isäntärenki, isännän kamariin.
Mitä ne siellä keskustelivat en tiedä, mutta kuistikolta kuulin rengin
viimeiset sanat: "Kyllä minä kuulan oikeaan paikkaansa panen." Mutta
niin paatunut oli sydämeni, etten vielä silloinkaan asiata älynnyt, kun
renki isännän kaksipiippuinen kädessään astui poikki pihan renkituvan
puolelle. Hän ei kuitenkaan poikennut tupaan, vaan pistihe kujaan
renkituvan ja jyväaitan väliin.

Istuin vielä pylvääni nenässä, kun näin, miten renki seisoen polvillaan
aitauksen takana ja nojaten pyssyänsä aidalle tähtäsi minuun. Samassa
paukahti jo pyssy, ja kuula lensi vinkuen ohitseni. Hyppäsin maahan
samassa kun toinen laukaus pamahti. Kyllä minulle nyt maa kelpasi.
Muutamalla pitkällä harppauksella olin jo sillalla, ja noustessani
toiselle äyräälle paukahti vieläkin kaksi laukausta. Mutta mitäpä
tuommoinen renkiroisto olisi osannut pyssyä käyttää. Hyvä, ettei isäntä
itse ollut perän takana. Siinä tapauksessa olisi minun käynyt huonosti.

Kohta olin metsässä ja päätin heti lujasti olla ikinä palaamatta
taloon, joka oli minulle tullut suoraan sanoen hengenvaaralliseksi.
Mutta isäntärenki olkoon varuillaan, jos vielä joskus satumme tapaamaan
toisemme. Saakoon hän rauhan niin kauan kuin hän pysyy omalla alallaan,
talossa, mutta jos hän pyrkii minun alueelleni metsään, aion minä
vuorostani isännyysoikeuttani käyttää ja panen pian hänenkin säärensä
salamoimaan. Metsä olkoon tästälähin kotini.

Ja kultaiseksi on tämä koti minulle tullut: jos on ruokaa niukemmalta,
onpa unta viljemmältä.

Ruuanhankinta ei tullutkaan niin hankalaksi kuin ensin pelkäsin.
Viimesyksyisiä puolukoita oli vielä paljon metsässä ja soilla olivat
karpalot nyt juuri parhaimmillaan. Ja kesänalussa rupesin löytämään
monenlaisia kasvien juuria, joista monet olivat mielestäni
makuisampiakin kuin nauriit. Mutta ensi aikoina ei tahtonut sittenkään
puuropyttyni unehtua mielestä. Ja pitkiksi kävivät välistä päivät, kun
ei ollut ketään mieluista ilveilykaveria.

Suureksi tuli sentähden iloni, kun eräänä päivänä ikävissäni kävelin
talon kaukaisimmalla niityllä, Kollikorvessa, ja minua vastaan tuli
Antti. Paras ystäväni Antti ilmielävänä. Yhtä apea kuin mieleni tänä
aamuna oli ollut, yhtä vallattoman iloiseksi se heti paikalla muuttui.
Ryhdyin oitis Antin kanssa leikkiä lyömään, ja monta kertaa olimme jo
vuorotellen toinen toisemme kumoon heittäneet, ennenkuin rupesimme
puheluun.

Antin ilo jälleennäkemisestä ei ollut vähemmän vilpitön kuin minunkaan.
Sillä hän oli luullut minua kuolleeksi ja, olkoon se hänen kunniaksensa
sanottu, monta katkeraa kyyneltä oli hän muistolleni uhrannut.
Isäntärenki oli näet kertonut isännälle, että molemmat edelliset kuulat
olivat osuneet hyvin, mutta pyssy oli liian pienireikäinen heti
tappamaan, ja kun jälkimmäiset laukaukset ammuttiin liian pitkältä
väliltä, oli minun onnistunut karkaamalla metsään vielä muutamaksi
tunniksi pelastaa henkeni. Monta tuntia en voisi kuitenkaan elää, kun
oli kaksi reikää läpi ruumiin. Antti oli tarkoin jäljiltäni etsinyt
verenmerkkiä, kuitenkaan löytämättä. Hän oli sentähden ensin vähän
toivonut minun pelastuneen. Mutta kun monta päivää kului eikä minusta
kuulunut mitään, oli hän kaiken toivon menettänyt. Koko seuraavan
sunnuntain oli hän minua etsinyt lähimmästä metsästä, mutta siihen
aikaan olin jo lähtenyt suolle karpaloita syömään.

Antti sanoi minun menetelleen kovin varomattomasti riipaistessani
isäntää käteen. Haava oli ollut pahempi kuin minusta näytti, ja tämä
haava se oli tehnyt rouvan vihollisekseni. Isäntä puolestaan oli ollut
hyvin suutuksissaan koeajostani, minun kun olisi ehdottomasti pitänyt
tietämän, ettei kukaan muu saanut ajaa isolla Mustalla kuin hän itse ja
isäntärenki. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty, eikä sitä saanut enää
korjatuksi. Ja tuo koeajo on kaikista seurauksistaan huolimatta
sittenkin hauskin muisto elämässäni.

Ylen suureksi kasvoi ylpeyteni tästä suurtyöstäni, kun Antti kertoi nyt
minulle, että kylässä oli vain yksi ajatus ajotavastani. Kukaan ei
sanonut ennen nähneensä hevosen niin nopeasti juoksevan kuin juuri
tässä tilaisuudessa. Vaikka eivät he oikeastaan ensin tienneetkään,
että ajaja olin minä. Toralan tienhaarassa oli kaikki Toralan ja
Juorulan akkaväki seisonut maantiellä kuulumisia pohtimassa, kun minun
tuloni oli heidät äkisti maantienojaan siirtänyt. Väännettyänsä
hameenhelmansa kuiviksi olivat toralalaiset, jotka luulivat tunteneensa
hevosen, siunailleet, että nyt taisi Herralan iso Musta viedä
isäntäänsä viimeistä reissua. Mutta Juorulan akat eivät tunteneet
hevosta, vaan väittivät ajajan olleen pitäjän odottaman uuden
vallesmannin, joka kuuleman mukaan oli kova hevosmies. Hän oli ollut
pahoin juovuksissa ja hihkaissut rumasti hevoselleen. Hävytöntä oli
ilmestyä kohta ensi kerta pitäjään sillä tavalla, että rauhallisten
ihmisten oli pakko pelastaa henkensä hyppäämällä liejuiseen
maantienojaan. Toralan puolue väitti varmuudella tunteneensa hevosen ja
lisäsi, ettei Herralan isäntä hihkaise koskaan hevosilleen. Ja kun
vastapuoluelaiset kaikki väittivät ajajan hihkaisseen, syntyi pian
maantiellä kova melu ja metakka. -- Antti lisäsi, että isäntä oli
kotona myöhemmin kertonut nähneensä Toralan tienhaaran kohdalla niin
paljon hiuksia, että hän oli jo ruvennut niitä kokoilemaan. Mutta kun
mustat ja ruskeat ja vaaleat olivat aivan pahoin toisiinsa
sotkeutuneina, jätti hän koko homman, kauppamieskään kun ei
tuommoisesta sotkusta kuulu maksavan paljon mitään.

Antin mielestä oli juuri tämä loppunäytelmä hauskinta koko jutussa,
mutta minusta oli joka tapauksessa minun ajoni kuitenkin pääasia. Mitä
minä akkain riidoista.

Antti oli tullut Kalliokorpeen aitoja korjaamaan. Luhta ei ollut tänä
vuonna niittynä pidettävä, vaan isäntä oli määrännyt, että se oli
heinänteon aikana, jolloin useimmat hevoset olivat töistä vapaina,
käytettävä hevoslaitumeksi. Kun aidat olivat monessa paikassa maan
tasalla, arveli Antti niiden korjaamisen kestävän pari viikkoa.
Viikkokunnaksi hän oli nytkin tullut, mutta sunnuntaiksi aikoi hän
lähteä kotiin hakemaan ruokaa lisää.

Minä tietysti tulin erinomaisen iloiseksi kuullessani, että saisin
näin pitkäksi ajaksi seuraa, ja vieläpä parhaimman ystäväni
seurakumppaniksi. Ja näinä kahtena viikkona olimme myös yhdessä aamusta
iltaan. Vasta yöksi läksin itselleni ruokaa etsimään. Anttikin antoi
minulle aina päivällisestään jonkun makupalan. Sunnuntai-iltana
palatessaan kylästä oli hänellä mukanaan jauhoja; hän teki
keittoropposen tuohesta ja jakoi uskollisesti puolet puurostaan
minulle. Piimääkin vielä antoi särpimeksi. Tämä muistutti mieleeni
suloisia aterioita kartanolla ollessani. Sinne en kuitenkaan enää
hetkiseksikään aikonut palata. Enpä olisi sinne enää palannut, vaikka
mikään hengenvaara ei olisikaan minua siellä uhannut, sillä vapaa elämä
metsässä oli kuitenkin tuhat kertaa parempaa kuin talossa asuminen.
Olin oppinut tuntemaan kuuluvani yhteen metsän kanssa. Ihmisten kanssa
taisin olla ystävä, jos ne olivat ystävällisiä, kuten olinkin Antin
kanssa, mutta yhdessä asumaan emme enää sopineet.

Myös Antti varoitti minua lähtemästä taloon tai yleensä ihmisten
ilmoille, missä minulla ei ollut mitään hyvää odotettavissa. Hän arveli
kaikkein parhaimmaksi, jos ihmiset uskoisivat minut kuolleeksi. Myös
irroitti hän minusta nuo nahkaiset hihnat kaulavöineen, mutta varoitti
minua sittenkään näyttäytymästä kellekään ihmisille. Sillä kun tämän
seudun metsissä ei oltu vuosikymmeniin karhua nähty, oli aivan
luultavaa, että minun ilmestymiseni joka tapauksessa herättäisi
epäilyksiä. Lupasin kaikin puolin noudattaa suurinta varovaisuutta, ja
aitojen valmistuttua täytyi Antin lähteä kotiin. Hän lupasi kuitenkin
ainakin yhden kerran vielä tänä kesänä käydä minua katsomassa. Sillä
juhannuksesta alkaen oli useimmat hevoset koko heinäajaksi tänne
tuotava, ja Antti oli jotenkin varma, että juuri hänen oli lähdettävä
niitä tänne saattamaan.

Juuri juhannusaattona saapuikin Antti hevoslauma mukanansa. Satuin
silloin olemaan läheisen järven rannalla syötävää etsimässä. Olin
sullonut vatsaani koko paljon maukkaita juuria, käenkaaleja ja
hierakoita, kun satuin löytämään tavattoman ison hauin, jonka aallot
olivat tuoneet rantaan ja jonka haju miellyttävästi haistintani
kutitti. Olin juuri siihen ryhtynyt, kun kuulin hevosenkellon äänen.
Minun oli kaikessa kiireessä kuoppaaminen saaliini, sillä ellen ehtisi
tavata Anttia heti, luulisi hän minun ehkä muuttaneen pois ja lähtisi
kotimatkalle. Saavuin veräjälle juuri kun Antti oli laskenut hevoset
niittyyn. Minun oli mahdoton pidättyä hihkaisemasta. Olipa äänelläni
hyvä kaiku: koko lauma lähti täyttä laukkaa aidan vartta karkuun, niin
että Antinkin täytyi nauraa. Ainoa, joka ei välittänyt minusta
vähääkään, oli vanha Musta. Tunsimme toinen toisemme siksi liian hyvin.
Se tuli minua haistelemaankin veräjälle, tervehtien minua vanhana
tuttavana. Jopa se aikoi minua suudellakin, mutta happamen kalan haju
ei ollut kai sille yhtä miellyttävä kuin minulle, koska se äkisti
päristeli, käänsihe ja antoi veräjälle semmoisen kyydin, että ylin
salko meni poikki. Minulle se oli tuo tuliaistervehdys tarkoitettu. Jo
seuraavana päivänä paistatimme kuitenkin päivää yhdessä ja yhtä hyvässä
sovussa kuin ennenkin.

Seuraava päivä ei ollut työpäivä, ja Antti jäi tänne aina puolisille
asti. Monta hyvää neuvoa sain häneltä tänä juhannuspäivänä. Tärkeintä
kaikista, sanoi hän, oli, etten vain peloittanut hevosia. Sillä jos
hevoset tulisivat vaahtoisina kotiin, ei ollut epäilemistäkään, ettei
isäntärenki aavistaisi syytä, jolloin hän varmaankaan ei tulisi
jättämään minua rauhaan, ennenkuin saisi minut hengiltä.

Antin neuvo oli hyvä ja ymmärsin sen itsekin vallan viisaaksi. Mutta
kun hän rupesi antamaan minulle neuvoja, miten paraiten elättäisin
itseni metsässä, huomasin pian, ettei Antti-parka kelpaisi
metsänasujaimeksi moneksikaan päiväksi, ellei juuri syksyllä
marja-aikana. Monet niistä juurista, jotka ovat parasta ruokaa, olivat
hänen mielestään kovin myrkyllisiä ja hän varoitteli minua hartaasti
niitä syömästä. Hänen vatsalleen ne ovat ehkä vahingollisia, mutta
minähän niitä olin jo kauan syönyt ja voinut niistä oivallisesti. Hänen
mielestään ei tähän aikaan vuodesta metsässä kelvannut syötäväksi
paljon muu kuin käenkaali ja hierakka. Myöskin koivun mäihän hän tiesi
hyväksi, niinkuin se onkin. Mutta muurahaisenmunia ja -toukkia, jotka
minusta ovat parhainta herkkua, ei hän voinut uskoa syötäviksi.
Männynkerkkiä sitävastoin hän piti makeisten arvoisina, vaikka ne
sisältävät tärpättiä ja ovat varsin vaarallisia hyvästä maustaan
huolimatta. Hirville ja sentapaisille eläimille ne voivat kelvata,
mutta ihminen pysyköön niistä kaukana, jos hän mielii terveenä pysyä.
Se on Nallin neuvo.

Päivällisaikana poistui Antti herttaisten jäähyväisten jälkeen ja
otettuansa minulta lupauksen antaa hevosten olla häiritsemättä.
Iltapäivän vietin, kuten olen jo kertonut, päivää paistattamalla yhdessä
vanhan Mustan kanssa. Muut hevoset pysyttelivät niityn toisessa päässä.

Illaksi rupesi minulle tulemaan nälkä. Läksin siis järvelle saalistani
maistelemaan. Olin kuopannut haukeni kiven viereen ja näin nyt jo
kaukaa, että varasteleva kettu oli sen löytänyt ja herkutteli paraikaa
kiven vieressä. Tuo peijooni oli kaivanut hauin esille, minun haukeni.
Semmoinen konnantyö ei voinut jäädä rankaisematta. Tein pitkän mutkan,
ja kun tuulenhenki vei varastetun saaliin hajun suorastaan minuun päin,
hiivin varovin askelin aina kivelle asti. Nousin kivelle ja onnistuin
hyppäämään suorastaan varkaan niskaan, joka samassa myös oli poikki
revitty. Onneksi oli vielä suurempi osa saaliistani syömättä, joten
sain hyvän illallisen.

Kun seuraavana päivänä en sattunut löytämään muuta syötävää kuin
kasvisaineita, menin illalla takaisin ketun luo sitä haistelemaan. En
ollut ennen syönyt lihaa, en edes keitettynäkään, mutta rupesin nyt
kettua vähäisen maistelemaan. Ei se huonoa ollut. Samana iltana oli
varas jo vatsassani.

Antin neuvoa noudattaen olin tarkoin välttänyt hevosten häiritsemistä.
Vanhan Mustan seurassa olin veräjän edustalla usein päivää
paistattanut, mutta aina vain silloin kun muut hevoset olivat niityn
toisessa päässä. En ollut myös kertaakaan kellekään ihmiselle
näyttäytynyt. Eikä tänne näin sydänkesällä ollutkaan kellään ihmisellä
asiata. Mahdoton on minun siis myöskin ymmärtää, mistä vanha
viholliseni, isäntärenki, oli saanut minusta vihiä. Mutta että tämä oli
kuitenkin tavalla tai toisella tapahtunut, siitä sain eräänä päivänä
kovin tuntuvan muistutuksen.

Kulkiessani taasen järven rantaa etsien jotain syötävää paukahti äkisti
pensaan takaa pyssynlaukaus, ja tunsin kuulan sattuneen toisen ohimon
kohdalle. Maailma musteni silmissäni, jalkani huojuivat ja kaaduin.

Tullessani uudestaan tajuntaani seisoi salakavalan hyökkäyksen tekijä
edessäni vielä savuava pyssy kädessään. Riipaistuani isäntää käteen
olin tehnyt vahvan päätöksen olla tekemättä ikinä kellekään ihmiselle
pahaa. Mutta se mikä nyt oli tapahtunut, oli liikaa. Kuljen kaikessa
rauhassa ruokaa etsien metsässä, omalla alueellani siis, enkä tee
kellekään vähintäkään vääryyttä. Ja tuo kunnoton roisto hyökkää
kavalasti kimppuuni. Kaikki hyvät päätökset oli tuossa tuokiossa
unhotettu. Kooten viimeiset voimani hyökkäsin hänen kimppuunsa, niin
että hän nyt vuorostaan syöksyi rentonaan kumoon, ja purin häntä siinä
samassa pari kolme kertaa hyvästi käsivarteen. Jäähyväisiksi tukistin
häntä vielä voimaini takaa ja jätin tappelutantereen samannäköiseksi
kuin Toralan ja Juorulan ämmät maantien. Olkoon nyt meidän väliset
riitamme kuitattu. Minä en ainakaan tule enää taloon, älköönkä hän
myöskään tulko metsään. Ja jos tulee, syyttäköön itseänsä.

Työni tehtyäni peräydyin puun taakse. Mutta kun huomasin miehen
nousevan istumaan ja koettavan saada pyssyä uudestaan käteensä, katsoin
parhaaksi korjata luuni ja poistua metsään. Vasta hyvän hetken perästä
uskalsin varovasti pistäytyä paikalle katsomaan. Ryömimällä oli
vastustajani ottelupaikalta poistunut. Seurasin hänen jälkiänsä
Kollikorven talvitielle asti. Täällä oli hän noussut jaloilleen, ja
näin hänen horjuvin askelin kulkevan kylään päin. Mutta pyssy oli
hänellä vieläkin olalla, ja varmaankin olisi hän yrittänyt ampua minua
vielä kerta, jos hän olisi minut huomannut. Viisainta oli palata
takaisin. Olin vasta puolentoista vuoden vanha enkä kelvannut vielä
eheätä työtä tekemään. Hyvästi nyt, vanha kiusaajani. Toivottavasti
emme koskaan enää tapaa.

Onneksi ei haavani ollut vaarallinen, vaikka ensin luulin sen olevan
kuolemaksi. Kuula oli vain riipaissut ohimoa luuta särkemättä. Kyllä
jokainen osaa kamarissa karhua ampua. Metsässä vaaditaan tähän
tehtävään tottunut silmä ja vakava käsi. Muuten tulee toimesta
samanlaista puolinaista kuin vihamieheni yrityksestä. Paranin
luullakseni paljoa pikemmin kuin vastustajani. Ja nyt ei minulla enää
ole mitään haittaa tuosta salakavalasta murhayrityksestä. Ainoastaan
nuo muutamat valkoiset hiuskarvat, jotka vieläkin näkyvät ohimoni
kohdalla, todistavat mistä kuula on kerta kulkenut.

Ymmärsin nyt aivan hyvin, ettei Kollikorven metsä ole minulle enää
terveellinen. Jos isäntä itse ottaa ajaakseen renkinsä asiaa, olen pian
hukassa. Jätin siis jäähyväiset ystävälleni vanhalle Mustalle ja läksin
etsimään uutta rauhallisempaa asumusta. Monta yötä kuljin nyt yhtä
päätä aina pohjoiseen päin. Tunsin, että siellä on meikäläisille
rauhallisemmat olot. Päivät makasin jossain kaukaisessa kolossa ja
onnistuinkin pysymään kauan hyvin kätkettynä. Olin myös todella hyvin
varovainen enkä jättänyt merkkiä jälkeeni.

Eräänä aamuna tapahtui kuitenkin niin onnettomasti, että juuri kun olin
vetäytynyt päiväksi hyvään piilopaikkaan, sattui kaksi koiraa joutumaan
ihan tuoreille jäljilleni. Ne panivat heti toimeen hirveän metelin ja
houkuttelivat pian paikalle miehen, jolla oli pyssy selässään. Hän oli
arvatenkin salametsästäjä. Samassa pääsivät koirat selville siitä,
kumpaan suuntaan jäljet veivät, ja olisivat pian olleet kintereilläni,
ellen olisi heti lähtenyt pakoon. Panin parastani pysyäkseni heistä
erillään. Kuitenkaan ei kestänyt aivan kauan, ennenkuin ne olivat minut
saavuttanet. Molemmat iskivät heti kinttuihini, ja minun oli pakko
antautua tappeluun. Tästä oli leikki kaukana. Koirat olivat kovin
vihaisia ja nopeita kaikissa liikkeissään, uudistaen alinomaa
hyökkäyksiään. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies pyssy kädessään
syöksyi esille sekaantuakseen sotaan. Kenen puolta hän tulisi pitämään,
tiesin aivan hyvin. Huomattuaan saavansa apua hyökkäsivät koirat kahta
hullumpina. Tämä oli kuitenkin minun onnekseni, sillä ylen suuressa
kiihkossaan menetteli toinen koira varomattomasti, ja minä ehdin antaa
sille semmoisen korvatillikan, että siltä meni niska poikki.

Toinen koira tuli nyt varovaiseksi ja pysytteli loitommalla. Käytin
heti tilaisuutta jatkaakseni pakoani. Pyssy paukahti kyllä samassa ja
kuulin luodin vinkuvan ohitseni, mutta en katsonut hetkeä sopivaksi
koston harjoittamiseen, vaan jatkoin matkaani kiireimmän kautta. Toinen
koira saavutti kyllä minut hetken perästä, mutta kun se nyt oli yksin,
ei se paljoa voinut, vaan jätti minut pian rauhaan.

Seutu näytti olevan syrjäistä. Aitoja ei ollut missään. Uskalsin siis
jatkaa pakomatkaani päivälläkin erään joen vartta. Jos näkyisi jotain
vaarallista, sopisi minun uida joen poikki ja siten yhtäkkiä poistaa
kaikki jäljet.

Olin nyt monta päivää ajatellut yksinomaan matkaani ja sen vaaroja enkä
ollut pitkään aikaan syönyt mitään. Päätin siis jäädä tänne joksikin
ajaksi saadakseni vähän lepoa ja lisätäkseni lihaa luitteni päälle.
Sillä rupesin jo olemaan tarpeettoman laiha. -- Tämä metsä oli
kuitenkin hyvin köyhää. Juurikasveja ei ollut paljon nimeksikään, ja
muurahaiskekoja hyvin vähän. Niissä harvoissa, jotka löysin, oli tosin
tähän aikaan vuodesta paljon munia ja toukkia, mutta vatsaa ne eivät
paljon täyttäneet. Syyn siihen, minkätähden muurahaiskekoja oli niin
harvassa, luulin ymmärtäväni löytäessäni erään kallion rotkosta vanhan
karhunpesän, ihan samanlaisen kuin oma syntymäkotini oli ollut.
Täälläpäin oli siis ennenkin asunut karhu tai karhuja, ja ne kai olivat
muurahaiskeot hävittäneet. Nyt en voinut kuitenkaan oman sukuni hajua
missään huomata.

Olin jo päättänyt jatkaa matkaani vieraanvaraisemmille seuduille, kun
eräänä päivänä retkeilyllä satuin tulemaan maantielle. Tämä seutu ei
ollut siis sittenkään niin ihan asumatonta kuin olin luullut. Jatkoin
kulkuani maantien vartta ja pian tuli näkyviin talo. Kiertämällä talon,
jossa ei näkynyt koiraa, kuljin hyvin kauas maantien vartta, mutta
muuta asumusta ei näkynyt missään. Talo näytti olevan aivan yksinäinen
metsätorppa. Väkeäkään ei ollut muuta kuin vanhanlainen mies ja vielä
vanhempi eukko. Ne kai eivät voineet olla vaarallisia.

Jatkoin matkaa maantietä torpan toiselle puolelle päästäkseni varmaksi,
ettei siihenkään suuntaan näkynyt kylää. Kuljettuani jonkun virstan
tapasin arvaamatta tien vierestä pienen lammaslauman, kymmenkunta
eläintä vain. Unhottuneet olivat samassa kaikki hyvät päätökset ja
kaikki ihmispelko. Vatsaa kouristi nälkä ja lihaa olin syönyt kerta
ennenkin, tosin ketunlihaa vain, mutta sekään ei ollut ollut huonoa
ruokaa. En voinut mitenkään itseäni pidättää, vaan hyökkäsin suurimman
niskaan, heitin sen olalleni ja hävisin metsään. Muut juoksivat
kauhistuneina torpalle päin.

En luullut tätä pientä ryöväystä ollenkaan vaaralliseksi! Tuolla
vanhalla miehellä tuskin oli pyssyäkään. Ja jos olikin, niin hänellä ei
näkynyt olevan koiraa tai muuta apumiestä. Sitä paitsi ei ollut
luultavaa, että hän huomaisi yhden ainoan lampaan häviämistä, kun niitä
kuitenkin oli monta jälellä. Söin siis hyvällä ruokahalulla puolet
saaliistani. Toisen puolen kätkin lähellä olevaan lähteeseen, josta
aioin sen muutaman päivän kuluttua noutaa.

Olin nyt kerta syönyt kylläkseni ja läksin ennen löytämääni
vuorenkoloon nukkumaan.

Torpparivanhus, jota en vähääkään ymmärtänyt pelätä, oli kuitenkin
vaarallisempi vihollinen kuin salametsästäjä ja vanha vihamieheni
isäntärenki. Muutaman päivän kuluttua, kun minulle tuli taasen nälkä,
läksin noutamaan loppua saaliistani. Huomasin heti, että joku
pahansuopa oli minun poissa ollessani käynyt paikalla, arvatenkin
torppari. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut varastanut saalistani. Mutta
ei hän sitä tahtonut myöskään minulle suoda, sillä hän oli asettanut
useita puita sen päälle suojellakseen sitä oikealta omistajaltaan.
Arvatenkin hän ajatteli sopivassa tilaisuudessa tulla itse sitä
noutamaan.

Hän oli kuitenkin tehnyt työnsä huolimattomasti. Huomasin pian aukon,
josta päin saaliini oli aivan mukavasti esille vedettävissä. Pistin
siis kämmeneni sinne vetääkseni lihat luokseni.

Samassa tapahtui jotain kauheaa. Raskaat rautasangat poksahtivat
kiinni, ja tunsin pistävää tuskaa kämmenessäni, yhtä ilkeää kuin
yrittäessäni litistää Jaakkoa kuistikon katolle. Hirveän kipeästi koski
vetäessäni kämmentäni takaisin. Koko raskas laitos seurasi mukana.
Kämmeneeni olivat tarttuneet hirvittävät karhunraudat, ja yksi
piikeistä oli aivan lävistänyt käpäläni. Piikin pää näkyi kämmenen
alapuolelta. Onni oli, että olin rytöä tarkastaessani sattunut
siirtämään seipääntapaisen siten, että se oli myös joutunut rautojen
sankain väliin. Muuten olisi kämmen aivan ruhjoutunut, enkä olisi
mitenkään päässyt kapineesta irti. Nyt tuo yksi piikki vain kahlehti
minua siihen. Mutta sekin oli pitkä ja paksu. Tuskista huolimatta oli
minun nyt pakko vetää raudat maalle. Seiväs seurasi mukana, mutta sen
toinen pää oli vielä rydössä kiinni. Rupesin nyt kylmäverisesti tilaani
tutkimaan. Piikki, josta hyvä osa nyt näkyi kämmenen alta, oli lujasti
kotkattu rautoihin kiinni, ja esineen sankoja en saanut vähääkään
siirtymään loitommaksi toisistaan. Tämä oli paljon pahempaa kuin olla
pölkkyyn kytkettynä. Ärjyin kiukuissani, että metsä raikui.

Ärjyntäni oli tuottaa minulle onnettomuutta, vaikka asiat sitten
korjautuivat minulle onneksi.

Hetken perästä seisoi näet edessäni torppari kiiltävä kirves kädessään.
Hänellä siis arvatenkaan ei ollut pyssyä, mutta kirves on taitavan
miehen kädessä ehkä vaarallisempikin kuin pyssy. Mies ei nyt
näyttänytkään niin vanhalta kuin torpan vainiolla seisoessaan, vaan
pikemmin nuorekkaalta ja voimalliselta. Hän tuli yhä lähemmäksi
kohottaen uhkaavasti asettaan. Sen mukaan kuin hän lähestyi, etsien
sopivaa tilaisuutta iskulleen, väistyin minä taaksepäin. Samassa
huomasin että seiväs, jonka toinen pää oli yhä rydössä kiinni, rupesi
kankeamaan rautojen sankoja yhä enemmän auki. Nyt en ehtinyt kipua
ajatella, vaan vedin kidutuskonettani vielä pari askelta taaksepäin, ja
-- samassa luiskahti kämmeneni rautapiikistä irti.

Samassa hetkisessä kuin tämä tapahtui, seisoin takajaloillani suorana
miehen edessä. Minä ärjyin, ja mies yritti hänkin kiljaista kykynsä
mukaan. Olimme molemmat yhtä mielettömästi hurjistuneet. Olisin
mielelläni hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta välkkyvä, kohotettu kirves
peloitti minua. Ja hän olisi kai yhtä mielellään lyönyt, mutta näytti
pelkäävän, että minun liikkeeni olisi nopeampi hänen iskuaan. Kun
olimme mielestäni molemmat riittävästi urheuttamme osoittaneet, rupesin
hiljaa vetäytymään taaksepäin. Päästyäni vähän kauemmaksi laskeusin
jaloilleni ja poistuin erään pensaan taakse. Täältä vasta huomasin,
ketä miehen kiukku oli tarkoittanut. Sillä tuskin olin näkyvistä
poistunut, ennenkuin vastustajani mielettömällä raivolla hyökkäsi
rautojensa kimppuun ja takoi niitä kirveellään, että piikit vain
lensivät. Onneksi olkoon! En minä ainakaan niitä surkutellut. Haavani
kirveli siksi liian ilkeästi.

Vaikka torppari oli ollut suuttuvinaan rautoihinsa, ei minulla ollut
häneltä mitään hyvää odotettavana. Minusta näytti lammasjoukko kotiin
karatessa aivan yhtä suurelta kuin maantien vieressä seisoessaan. Mutta
jollain salaisella tavalla oli kai torpan muija sittenkin urkkinut
selväksi, että siitä puuttui yksi, ja oli tietysti vaatinut kostoa.
Päätin siis vieläkin jatkaa matkaani, sitä suuremmalla syyllä kun
näille seuduin näytti tulevan hyvin vähän marjoja ja marja-aika juuri
lähestyi. Nilkutin siis hiljaa tieheni.

Olin nyt kovin vahvasti päättänyt antaa kaikkien kotieläinten olla
rauhassa saadakseni itsekin rauhaa. Sattui kuitenkin jo parin päivän
perästä semmoinen tapahtuma, joka miltei pakottamalla pakotti minut
toimimaan päätöstäni vastaan.

Kuulin kulkiessani eräänä iltana pienen nevan poikki sen toiselta
rannalta surkuteltavaa ynisemistä. Läksin siis paikalle nähdäkseni mitä
oli tekeillä. Ihan nevan rannalla kasvoi rehevää heinää, ja juuri tässä
paikassa oli lehmä sortunut suohon. Se oli turhaan yrittänyt pelastua
nevalle päin kaatuneen puun rungolle, koska nevanranta oli imevää
lietettä, ja eläinparka oli vajonnut jo niin syvälle, että pää vain
näkyi. Vetää eläin ylös rungolle oli minun voimilleni pieni asia. Sinne
se jäi läähättämään ja hetken perästä se kuoli. Muu lauma oli jo minun
lähetessäni karannut hännät pystyssä tiehensä. Sen mylvintä kuului
vielä kaukaa metsästä.

Mitä oli nyt tehtävä? Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn; sitä ei
sopinut epäillä. Mutta ei minun nyt myöskään sopinut heittää näin
paljon hyvää ruokaa mätänemään metsään. Päätin siis syödä kylläkseni.
Tämä olkoon pelastuspalkkani. Ja mitä jääpi, jääköön lehmän omistajan
osaksi. -- Näin tein myöskin ja peitin ateriani jälkeen jääneet lihat
risuilla.

Ajattelin nyt jatkaa matkaani. Mutta hetkisen kuljettuani rupesi minua
niin raukaisemaan, että päätin huilata tämän yhden yön ja vasta
seuraavana yönä jatkaa eteenpäin. Nukuin siis rauhassa yön ja koko
seuraavan päivän. Mutta illalla tunsin itseni niin laiskaksi, etten
todellakaan viitsinyt laittautua matkalle. Ja mikäpä kiire minulla
olikaan; täällähän oli hyvä olla.

Vasta seuraavana päivänä iltapuolella rupesin vähäisen liikkumaan,
riipaisten sieltä täältä suuhuni muutamia mustikoita. Nekin olivat
vielä puolikypsiä eivätkä paljon vatsassa tuntuneet. Olin
kuljeskellessani sattunut lähestymään toispäiväistä tapahtumapaikkaa.
Yhtäkkiä toi satunnainen tuulahdus erinomaisen miellyttävän
riistanhajun nenääni. Molemmat päivät olivat olleet tavattoman
lämpimät, ja lihat olivat nyt, jos niistä oli vielä jotain jälellä,
parhaimmillansa. Päätin siis mennä paikalle katsomaan, oliko omistaja
käynyt osansa noutamassa. Oli jo tullut yö: ei voinut siis olla vaaraa.

Läksin paikalle, johon olin lihat kätkenyt. Ne olivat koskematta, ihan
niin kuin olin ne jättänyt. Omistaja ei ollut paikalla käynytkään. Jos
lihat vielä jäivät tänne muutamaksi päiväksi, ei omistaja niistä enää
välittäisikään, ja minun oli juuri nyt kovin nälkä. Tarkoin harkiten
olivat nämäkin lihat oikeastaan minun, sillä ilman minua olisivat ne
vielä lietteessä, kukaties kuinka syvään vajonneina. En voinut siis
katsoa vääräksi ryhtyä niitä syömään. Tutkin kuitenkin hyvin tarkasti
paikan, ettei vain olisi rautoja siihen viritetty.

Paikka oli ihan samassa kunnossa, johon olin sen jättänyt. Ainoatakaan
ihmisaskeleen merkkiä ei näkynyt. Ihmishajua ei myöskään tuntunut.
Vedin siis haot pois ja ryhdyin syömään.

Mutta tuskin olin ehtinyt asettautua mukavaan syömäasentoon, ennenkuin
viereisestä puusta paukahti laukaus ja tunsin kuulain sattuneen kahteen
eri paikkaan. Ja vaaralliseen kohtaan, ihan lapaluun kummallekin
puolelle. Hurjistuin kiukusta niin, että olin jo kiivetä puuhun
saadakseni surmaajalleni ainakin surmahaavat kostaa. Tulin kuitenkin
samassa ajatelleeksi, että miehellä voisi lavallaan, jonka hän oli
itselleen väijymäpaikaksi rakentanut, olla kirves mukanansa. Ja samassa
näin miehen jo nousevan seisaalle, kaatavan ruutia pyssyynsä ja heti
sen jälkeen jo panostimella painavan siihen kuulan. En odottanut
enempää, vaan poistuin kiireesti. Ampuja oli kuitenkin jo ehtinyt panna
nallin silinteriin ja juuri minun poistuessani paukahti toinen laukaus.
Tunsin taaskin sattuneen, tällä kertaa selkään. Onneksi oli kuula ensin
mennyt puun läpi, että pirstaleet vain lensivät. Kun rupesin haavaa
raappimaan, ei sitä ollutkaan, vaan kuula vieri turkistani maahan. Se
olikin haavoittanut puuta eikä minua.

Jatkoin pakomatkaani aina aamuun asti, jolloin etsin itselleni sopivan
kätköpaikan. Rupesin nyt haavojani tarkemmin tarkastamaan. Olin koko
yön ihmetellyt, etteivät ne minua mainittavasti vaivanneet. Rautapiikin
haavoittama kämmen tuotti minulle enemmän tuskaa kuin molemmat
kuulanhaavat yhteensä. Asia oli pian selvitetty. Molemmat luodit olivat
menneet ainoastaan nahan ja muutamain lihasten läpi. Vaikka kuinka
yskin, ei keuhkoista tullut pisaraakaan verta.

Ymmärsin siis jo hyvin, miten olin tällä kertaa pelastunut. Tällä
vainomiehellä oli kyllä pyssy ja osasi hän myös ampua. Mutta hän ei
osannut pyssyänsä panostaa. Hän oli pannut siihen kaksi luotia, mutta
niitten alle vain yhden ruutipanoksen. Miten yksi ruutipanos voisi ajaa
kunnollisesti perille kaksi luotia? Onni minulle, ettei mies pannut
kahta ruutipanosta ja yhtä luotia. Näin oli kai kiireessä käynyt, kun
hän lavalla panosti pyssynsä uudestaan. Ja ellei puu olisi sattunut
olemaan välissä, olisi tämä kuula varmasti minut tappanut. -- Haavoista
ei tullut enää verta, ja nuolin ne umpeen.

Tämä seikkailu oli viimeinen, mikä minulle tänä kesänä tapahtui. Yhä
pohjoiseen päin jatkoin nyt matkaani vielä monta yötä, etsien aina
päiviksi sopivan turvapaikan. Päätin matkani vasta tultuani jylhään
vuoriseutuun. Merkkejä ihmisen läsnäolosta ei näkynyt missään. Nousin
korkeimman huipun laelle. Kaikkialla näkyi vain vuoria, metsiä, järviä,
nevoja ja rämeitä. Oli ihana aurinkoinen päivä, tulin erinomaisen
hyvälle mielelle ja mörisin itsekseni: tämä on hyvä seutu, tähän asetun
ja tänne jään, kunnes minut ajamalla ajetaan pois. Nyt ei ole ainakaan
mitään pelkoa niin kauan kuin savua ei näy missään.

Liikuin täällä vapaasti sekä yöllä että päivälläkin. Vuorten kupeilla
kasvoi hyviä sieniä monta laatua, ja eteläisillä rinteillä olivat
mustikat kaikkialla kypsyneet. Purojen varsilla hehkuivat mehevät
mesimarjat, ja nevat loistivat keltaisina lakoista. Myöskin
sianmustikoita, jotka minua miellyttävät meikein enimmin kaikista,
kasvoi nevain saarilla suurin määrin. Näitä marjoja voi syödä aamusta
iltaan ja illasta aamuun koskaan kyllästymättä. Ruokaa oli siis
kaikkialla yllinkyllin.

Kuta enemmän seutuun tutustuin, sitä paremmin se minua miellytti.
Melkein joka päivä kävin korkeimmalla vuorella katsomassa, näkyisikö
mistään savua, mutta ei. Harvoin ajattelin entistä eloani kartanolla,
sillä vapaus metsässä miellytti minua paljon enemmän. Isännästä ja
Antista en välittänyt enää paljon ollenkaan enkä kaivannut edes vanhaa
Mustaa. Olin jo saanut parempaa seuraa.

Eräänä päivänä tapasin näet vuoren rinteellä mustikoita syödessäni
kaksi kaltaistani. Ensin pelästyin, mutta pian oli tuttavuus tehty ja
tuttavuudesta tuli lopulta ystävyys. Toinen uusista kavereista oli iso
leveälanteinen otus, ainakin kaksi kertaa isompi kuin minä. Jos se
olisi ollut vihollismielinen, olisin ollut taulaa vain sen kynsissä.
Mutta se oli päinvastoin heti alusta erinomaisen ystävällinen. Toinen
taasen oli ihan pieni nallikka, juuri samanmoinen kuin olin itse viime
kesänä ollut. Me ruvettiin heti leikkiä lyömään. Ja kun ymmärsin antaa
sen voittaa aina kun sillä oli voittovuoro, tuli meistä kohta hyvät
pruurit. Harva se päivä, ettemme vuorenrinteellä yhdessä päivää
paistattaen pistäneet painiksi. Vanha karhu silloin loikoili
päiväpaisteessa ja ompeli kenkiä kuninkaalle, kuten sanotaan, tai
hereillä ollen säesti oman poikamukulansa voittoja tyytyväisellä
mörinällä. Välistä onnistui pikkunallikan viekoitella vanhuskin
otteluun, ja silloin peuhattiin ja elämöitiin joskus kaikin kolmin
yhdessä rymäkässä. Painiskellessani isännän ja koulupoikien kanssa olin
oppinut monta pientä kepposta, joista vanhus ei näkynyt tietävän
mitään, ja kun ensi kerta panin kämppiä, "krämppäsin", kuten pojat
sanoivat, vieri voimakas vastustajani mukkelin makkelin rinnettä alas.
Pelkäsin ensin, että hän panisi pahakseen ja olin jo valmis lähtemään
karkuun. Mutta hän oli vain hyvällä tuulella, tahtoi heti uudistaa
syliotteen, ja tällä kertaa täytyi minun tehdä sama matka.

Täten kuluivat päivämme erinomaisen hauskasti syksyyn asti; vuorotellen
löimme leikkiä, vuorotellen teimme työtä. Sillä työtä se on
meikäläisten ruuanetsintä, jos tosin tähän aikaan vuodesta helppoa.
Kevätkesällä sitävastoin, kun sieniä ei ole nimeksikään, toukkia vähän
vain, viimesyksyiset puolukat ja karpalot joka päivä vähenevät ja on
pakko elättää itsensä melkein kokonaan vielä pienillä kasveilla ja
niitten juurilla, täytyy usein kuleksia yöt päivät saadakseen jotain
aina nurkuvaan vatsaan.

Voinhan tosin tulla ilmankin ruokaa melko kauan toimeen. Niin olimme
myös nyt kaikki myöhemmin syksyllä niin lihavat, ettemme viitsineet
syödä ollenkaan, vaan loikoilimme aurinkoisina päivinä paisteessa niin
kauan kuin sitä riitti.

Ensi lumella vetäydyin sankkaan kuusikkoon, kokoilin muutamia hakoja
vuoteeksi korkean kuusen juurelle ja panin levolle. Vanha mesikämmen ei
näkynyt vielä kaipaavan rauhaa, koska se yhä tallusteli poikinensa
siellä täällä metsässä. Maattuani jo monta päivää tulivat pahalla
lumituiskulla molemmat kaverit luokseni, ja vanhus ehdotti, että me nyt
näin sopivalla ilmalla kaikki kolme lähtisimme yhteiseen pesään, jossa
hän oli jo edellisen talven asunut. Pesä oli kallionrotko, johon
hyvinkin mahtui kolme talvenmakaajaa, ja hän oli jo joku aika sitten
käynyt viemässä sinne riittävän määrän karhunsammalia. Kun hän lisäsi,
että siellä ollaan täysin suojeltuina pyrylumelta, ja kun nykyiseen
olopaikkaani, vaikka metsä oli sankka kyllä, tuprusi kuitenkin vähän
lunta, ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan.

Kuhnailemiseen ei ollut mitään syytä, kun tuisku saattoi ehkä piankin
lakata. Läksimme siis paikalla matkallemme. Vanhus ajoi pikkunallikan
ja minut edellensä ja tuli itse viimeisenä, astuen tarkoin meidän
jälkiämme, kuten varovaisuus vaatii. Parempaa jälkeä ei voi tehdä, eikä
olisi kukaan voinut tietää, että kolme karhua oli siitä kulkenut. Sitä
paitsi kuljimme, mikäli vain mahdollista, aukeita alueita, jossa
pyrylumi pian täytti jäljet. Muutamia pieniä metsiköitä emme voineet
kuitenkaan välttää. Niistä kaveri ei ollenkaan pitänyt ja koetti
eksyttää saartomiehiä useasti muuttamalla suuntaa. Mutta ei sanonut
pelkäävänsä. Huomasin hyvin, että hän oli vanha viisas veijari.
Parempaa opastajaa karhunelämän vaarallisella polulla en olisi voinut
saada.

Pesä oli erinomainen ja mainiosti sisustettu, parahiksi iso
kallionluola korkealla pohjoisella vuorenrinteellä. Ihan luolan suulle
oli tuuli kaatanut monta puuta ja kasannut ne tiheäksi ja korkeaksi
rydöksi, hyväksi suojaksi pohjatuulelta, estäen sitä pääsemästä suoraan
luolan suusta sisään. Kun lisään, että luolan suu ei ollut isompi kuin
että suuri kaverimme juuri siitä mahtui, luulen jokaisen ymmärtävän,
ettei parempaa pesää voi toivoa. Tosin olisi ehkä varauloskäytävä
hätätilassa ollut hyvä olemassa, mutta se tekee pesän uhoisaksi, ellei
sitä sammalilla tukita ja sitä ei mielellään viitsisi tehdä. Tämä luola
näytti myös todella olevan niin hyvin kätkettynä, ettei ollut
ymmärtääkseni syytä pelätä. Vielä varmemmaksi tuli linnamme, kun pyryä
jatkui useita päiviä ja suulle kasvoi kokonainen lumikinos, ettei
jäänyt kuin pieni henkireikä vain. Varmasti olivat aukeilla paikoilla
jälkemme menneet kokonaan umpeen.

Ensi aikoina nukuin ainoastaan ajoittain, mutta pikkunallikka nukkui
heti alusta kuin mikäkin tallukka sammaliin kaivautuneena. Iso
kaverini, joka makasi ihan pesän suulla, ei nukkunut luullakseni tähän
aikaan paljon ollenkaan. Ainakin oli hän minun herätessäni aina
valveilla. Mutta keskitalven ajaksi nukuin niin sikeästi kuin nukkua
voi, ja kun kerta kovan myrskyn pauhina minut hetkiseksi herätti,
nukkui vanha kaveri myrskyn pauhinasta huolimatta syvää talviunta.
Menneenkesäiset seikkailuni muistuivat hetkeksi mieleeni, mutta pian
ymmärsin, ettei nyt mikään vaara uhannut ja nukahdin uudestaan.

Heräämiseni noin keskitalvella ei kuitenkaan näyttänyt ennustavan
mitään hyvää. Sillä tästä lähin en päässyt enää pitempään uneen ja
levottomat unennäöntapaiset vaivasivat minua usein. Välistä seisoi
vihamieheni isäntärenki aidan takana tähtäämässä minua, välistä olin
tarttunut hirveän raskaisiin karhunrautoihin, ja kerta ampui minua mies
korkealle puuhun rakennetulta lavalta. Rupesin miestä tarkastamaan, ja
mies oli -- Antti, paras ystäväni. Tämä unennäkö kauhistutti minua
niin, että paikalla heräsin ja olin samassa tuokiossa niin täysin
valpas kuin ikinä voi olla. Lumikinos oli poistettu luolan suulta, ja
aukosta tirkistivät sisään ihmiskasvot. Kasvot olivat Antin, ilman
vähintäkään epäilystä. Tunsin hänet heti. Samassa kuulin isännän äänen
kysyvän: "Näkyykö sieltä mitään?" Luulin ensin olevani kartanolla, ja
minun piti juuri ruveta katsomaan, mihin koloon olin nukkunut, kun
samassa iso kaverini nousi ja syöksyi niin äkisti aukon suusta ulos,
ettei Antti ehtinyt tieltä, vaan kepertyi lumikinokseen.

Hetken perästä kaikui metsä koirain haukunnasta, joka kuitenkin pian
päättyi kahteen pyssynlaukaukseen. Sitten tuli taasen yhtä hiljaista
kuin ennenkin.

Tällä välin oli pikkunallikka myös luikahtanut pesästä ja lähtenyt omin
neuvoin karkuun. Kuulin hetken perästä vieläkin yhden laukauksen. Se
tuli Antin pyssystä, sillä tunsin hyvin Antin "vesilukko"-pyssyn
terävän äänen. Sen olin monta kertaa ennen kuullut Antin ampuessa
pilkkaan.

Tiesin nyt hyvin, miten pesätoverieni oli käynyt ja mikä kohtalo odotti
myöskin minua, jos isäntä ja Antti palaisivat linnaani. Olisin minäkin
voinut paeta, mutta lumi oli syvä ja olin nähnyt isännän ja Antin
poistuvan hiihtäen. En olisi päässyt kauas, ennenkuin olisivat olleet
kintereilläni. Päätin siis jäädä pesään; tuskinpa he enää palaavatkaan,
kun ovat jo kaksi karhua ampuneet.

Olisi toivoni ehkä voinut toteutuakin, ellei yksi koirista olisi
palannut pesälle ja ruvennut siellä hurjasti haukkumaan. Kun se pisti
päänsä pesän suusta sisään, onnistui minun lyödä sitä kämmenellä niin
onnellisesti päähän, että sain tuon rasavillin vedetyksi pesään, jossa
sen päivät eivät tulleet pitkiksi. Mutta tuo hurja haukunta, joka niin
äkisti päättyi surkeaan ulinaan, oli ollut riittävä. Rangaistuksensa
tuo rakki oli hyvin ansainnut, mutta minulle se ei mitään hyvää
tuottanut. Hetken perästä kuulin jo suksien kahinan hangella ja pian
seisoi Antti taasen linnani suulla.

Kuulin isännän alempaa huutavan: "Koetapas, Antti, vilkaista, olisiko
siellä vielä tamäntalvinen penikka. Se, jonka ammuit, oli
viimetalvinen."

Antin vastaus tuli surkealla äänellä: "En tiedä, mutta Piski makaa
kuolleena edessäni." -- Koiranraadon olin jo työntänyt pesästä ulos.

Pian oli isäntäkin paikalla. Toinen koira haukkui vimmatusti, mutta
nähtyänsä toverinsa kohtalon, ei tahtonut mennä luolan suusta sisään.
Minä pysyttelin luolan sisimmässä kolkassa. Jos nyt olisi ollut
varauloskäytävä, olisin luultavasti yrittänyt paksusta lumesta
huolimatta karata ja jättänyt miehet sinne tyhjää pesää tutkimaan.
Mutta pesänsuusta en uskaltanut yrittää. Tiesin hyvin, kuinka nopsa
isännän pyssy on, ja Antillakin oli tapana panostaa luodikkonsa
suoralla ruudilla.

Isäntä yritti nyt vanhaa kanki-konstia. Koira vietiin syrjään, isäntä
rupesi työntämään kankea sisään, ja jos minä puraisisin sitä, piti
Antin ampua tähdäten kankea pitkin. Näin selitti isäntä. Minähän kuulin
joka sanan ja olin järkevästi puraisematta antaen kangen joka kerta
kulkea kauniisti ohitseni.

Isäntä jo päätti pesän olevan tyhjän ja aikoi poistua, kun koira rupesi
uudestaan haukkumaan niin hurjasti pesän suulla, että Antti sanoi
tahtovansa mennä sisään. Ehkä oli jonkun kiven takana joku pieni komo,
jonne tuommoinen pieni talvipenikka mahtui.

Tiesin nyt, etten voi enää kohtaloani välttää. Arvasin siis paremmaksi
tulla vapaaehtoisesti esille, sillä Antille en voisi kuitenkaan tehdä
mitään pahaa, en oman henkenikään kaupalla. Sen tunsin selvästi.

Kun siis Antti pyssy kädessään valmistautui ryömimään asuntooni, astuin
kuten kohtelias isäntä ainakin oven suuhun, ystävällisellä mörinällä
lausuen vanhan hyvän kaverin tervetulleeksi. Tämä oli mielestäni
viisainta, mitä näissä oloissa taisin tehdä. Isäntä huusi samassa
Antille: "Ammu, ammu nopeasti!" Itse hän ei voinut ampua, sillä Antti
oli tiellä. Mutta Antti ei ampunut. Hän jäi makaamaan vatsalleen
sisäänkäytävään eikä nostanut pyssyä. Isäntä uudisti nyt hätääntyneellä
äänellä useita kertoja käskynsä, mutta kun Antti ei liikkunut, luuli
hän kai hänen ylen suuresta pelästyksestä aivan jähmettyneen, koska
yritti pistää oman pyssynsä Antin ohitse ampuakseen itse. Mutta Antti
nostatti samassa olkaansa, ja kuula meni ohitse. Vetäydyin uudestaan
pimeimpään nurkkaan.

Antti nousi nyt ihan kalpeana paikaltaan. Isännän melkein suuttuneeseen
kysymykseen, miksi hän ei ampunut, vastasi hän:

-- En voinut ampua enkä ammu, vaikka minut tapettaisiin. Se on Nalli.

-- Hullutuksia, vastasi isäntä, ei Nalli Lapin rajoilla voi olla. Jos
hän vielä elää, niin hän on jossain Keski-Suomen salomaassa.

-- Ei ole hullutuksia, kuulin Antin vastaavan. Panen henkeni pantiksi,
että se on Nalli. Tunsin hänet heti mörinästäkin. Ja jalassa näin myös
pahkan, joka siihen kasvoi sen jälkeen kun hän yritti tappaa Jaakon
kuistikon katolla. En ammu, en henkenikään kaupalla ammu.

Tuo viimeinen merkki vakuutti isännänkin. Antti myönsi nyt myöskin
kohottaneensa tahallaan olkaansa pelastaaksensa henkeni. Olin hänelle
silloin siitä hyvin kiitollinen. Nyt olen ruvennut ajattelemaan, että
ehkä olisi ollut parempi, että Antti olisi maannut silloin liikkumatta,
kun isännän pyssy tähtäsi minun rintaani. Mutta eihän kukaan voi
edeltäkäsin tietää, mille poluille hänen elämänsä vastaisuudessa tulee
poikkeamaan.

Kuulin nyt isännän määräävän, että luolan suu on kivillä tukittava.
Antinkin oli pakko kantaa kiviä ja luolan suu tukittiin lujasti kiinni.
Isäntä ei ilmoittanut Antille aikomuksiaan, mutta salaisesti kuiskasi
Antti minulle, ettei minua ainakaan niin kauan kuin hän elää nälkään
tapeta. Sehän olisi ollutkin isännän puolelta liian hävytöntä, niin
monta kertaa kuin olin antanut hänen voittaa sylipainissa, vaikka vuoro
olisikin oikeastaan ollut minun. Ja nyt pienen naarmun tähden semmoinen
kosto. Ei, se ei ollut mahdollista.

Heti miesten poistuttua ryhdyin heidän rakentamaansa muuria repimään.
Mutta niin viisaasti oli tuo isäntäpahus sisimmän kivikerroksen
latonut, etten saanut ainoatakaan kiveä irti. Ja työntämällä ei ollut
ajattelemistakaan saada muuria siirtymään. Olin ylen lujasti tyrmääni
teljetty. Melkein iltaan asti tein työtä. Mutta huomattuani kaikki
yritykset tuloksettomiksi alistuin kohtalooni.

Illalla tunsin nuotionsavua. Miehet olivat siis yötä läheisyydessä.
Aamuyöllä kuulin nakutusta oven kohdalta. Antti oli varustautunut
nuotiolta tänne. Monta minuuttia ei sanonut uskaltavansa olla. Ei
myöskään uskaltanut minua vankilastani laskea pois, mutta kehoitti
minua olemaan kärsivällinen ja lupasi tulla toiste takaisin. Kielsi
minua ankarasti mörisemästä mitään vastausta, ettei vain isäntä
heräisi, sillä nuotio oli aivan lähellä. Tämän sanottuansa poistui
Antti. Jäin yksin pitkäksi ajaksi.

Pitkiksi kävivät odotuksen päivät. Ja vielä pitemmiksi olisivat
käyneet, jos olisin tiennyt mitä odotin. Antti oli luvannut tulla
takaisin. En vähääkään epäillyt, ettei hän tulisi. Mutta typeryydessäni
en ymmärtänyt ajatella muuta kuin että hän tulisi yksin ja tullessansa
laskisi minut vankilastani vapaaksi.

Mutta Anttipa oli vain renki. Hänen tahtonsa ei paljon merkinnyt. Hänen
isäntänsä tahto tässä oli määräämässä. Ja se määräsi, että vankilani
ovi tosin oli avattava, mutta ainoastaan laskeakseen minut toiseen
vankilaan, joka tosin oli valoisa, mutta tuhat kertaa julmempi kuin
nykyinen olinpaikkani.

Kun vihdoin pitkän odotusajan jälkeen taasen kuulin ääniä pesäni
edustalta, ymmärsin heti, ettei Antti ollutkaan yksin. Iloiset toiveeni
hävisivät heti kuin tina tuhkaan. Muuria ruvettiin särkemään, ja pian
ei ollut ainoatakaan kiveä estämässä vapaata lähtöäni. Mutta kun pesän
edessä näkyi monta miestä, päätin mieluummin jäädä pesään kuin syöksyä
niiden kaikkien kimppuun. Saisivatpa nyt nähdä kumpi puolue kauemmin
jaksaisi odottaa. Minua ei vaivannut nälkä eikä jano, enkä ollut talven
kuluessa mainittavasti laihtunutkaan. Monta viikkoa voisin vielä kestää
ilman vaikeutta. Voisivatko hekin?

Näitä ajatuksia mielessäni hautoessani työnnettiin äkisti pesän suuhun
rautahäkki, vanha kidutuskoneeni. Tunsin sen heti.

Nyt en ainakaan tulisi linnastani poistumaan, vaikka minun täytyisi
odottaa syksyyn asti. Rupesin jo katumaan, etten hyökännyt vihollisteni
kimppuun, kun minulla olisi vielä ollut tilaisuus. Nyt ei auta mikään
muu kuin kärsivällisyys. Rautahäkkiin en ainakaan mene, mieluummin
ampukoot.

Tälläkin kertaa olin tehnyt laskun isännän mieltä kysymättä. Sillä kun
miehet olivat muutamilla kivillä pönkittäneet häkkinsä, tuli äkisti
pitkän vavan päässä palava esine eteeni. Esineestä lähti hirvittävän
pahanhajuinen savu, joka pian täytti koko linnani. Mahdotonta oli
hengittää tuommoista ilmaa. Vetäydyin ihan pesän suulle, mutta pian oli
täälläkin savua niin paljo, etten voinut saada hengitetyksi. Mikään ei
auttanut, minun oli pakko minuutiksi hypähtää rautahäkkiin saadakseni
muutamia hengenvetoja oikeata ilmaa.

Luksis! Tuskin olin häkissä, ennenkuin luukku putosi. Onnettomuus oli
tapahtunut, isännän vehkeet olivat menestyneet. Minä karhuparka olin
voitettuna entisessä vankilassani.

Miehet vetivät nopeasti häkin luolan suulta, sillä koko luola oli
samassa tulimerenä. Ellen olisi hypähtänyt häkkiin juuri silloin kun
hypähdin, paistuisin nyt paraikaa elävältä omassa kodissani. --
Raivostustani en voi kuvata. Räyhäsin niin, että sain vankilani kumoon.
Mutta tämä vain pahensi tilaani. Rautaiset tangot oli lujasti kotkattu
toisiinsa kiinni, en ainoatakaan niistä saanut paikaltaan siirtymään.
Olin nyt niin hurjistunut, että olisin repinyt kappaleiksi kenen vain
olisin saanut kynsiini, vaikka itse Antinkin. Mutta ei kukaan näkynyt
uskaltavan lähestyä. Pian olivat miehet tankojen avulla kääntäneet
häkkini oikeaan asentoonsa takaisin ja rupesivat vetämään minua
rinnettä alas.

Nyt vasta huomasin, että vankilani oli kiinnitetty tavalliseen
työrekeen, ja tultuamme tasaiselle maalle, seisoi vanha Musta minua
odottamassa.

Vanhan tuttavan jälleennäkeminen rauhoitti minua ihmeellisellä tavalla,
semminkin kun hänkin heti tunsi minut ja myös tuli minua tervehtimään.
Hän ei näyttänyt minua pelkäävän, kuten selvästi näin sekä isännän että
Antinkin tekevän. Haistelimme toisiamme kuten entisinäkin päivinä ja
vastustelematta astui Musta valjaisiin. Ymmärsin, että Musta oli saanut
ajaa rautatiellä koko tuon pitkän matkan pohjolaan yksinomaan minun
tähteni. Outo hevonen ei olisi suostunut vetämään minua metsästä. Tämä
jossain määrin saattoi minut tyytymään kohtalooni. Eipä olisi kenen
edestä hyvänsä näin paljon vaivaa nähty. Päätin olla siivolla, ainakin
niin kauan kuin sain ajaa vanhan kaverin vetämässä ajopelissä, ja
olinkin. Kuinka monta kertaa olinkaan ajanut Mustan vetämässä tyhjässä
heinähäkissä niitylle heiniä noutamaan. Vanhalle ystävälle mahtoi
tuntua ikävältä kuljettaa minua nyt tämmöisessä rautaisessa ajopelissä.

Hitaasti kului taival. Isäntä kulki suksilla johtajana edellisenä
päivänä avattua latua, kolme vierasta miestä tallasi tien syvään
lumeen, minä ja ajajani Antti tulimme herroina perässä. Tällä matkalla
halki metsän kertoi minulle Antti, miten he olivat pesän löytäneet.

Isäntä oli saanut eräältä tuttavaltaan kirjeen, että joku kiveliön
kulkija oli Viluvaaran juurella olevalla nevalla nähnyt kolme karhua
ahmimassa lakkoja. Hänellä oli ollut pyssy, mutta kun hän ei uskaltanut
käydä yksin kolmen karhun kimppuun, oli hänen ollut pakko jättää ne
rauhaan. Myöskin edellisenä kesänä oli huhuttu, että sielläpäin olisi
näkynyt karhun merkkejä. -- Mies oli palannut myöhemmin syksyllä
saartaakseen karhut. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat
epäonnistuneet. Että karhu tai karhuja oli oleskellut seudulla, oli hän
voinut huomata, sillä muutamassa tiheikössä oli näkynyt karhunjälkiä,
ja hän oli paikasta, jossa muutamia kuusia oli oksittu, myös löytänyt
niin sanotun korjuupesän, joka oli tänä talvena ollut käytetty -- se
oli minun syksyinen vuoteeni. Mutta lumipyry, jota oli jo kestänyt pari
päivää, oli niin tyystin kaikki jäljet poistanut, että hänen oli ollut
pakko jättää kaikki etsintä.

Isäntä oli mielellään tahtonut tänä talvena päästä karhunajolle, mutta
ne harvat kierrokset, jotka olivat tarjona, olivat hänen mielestään
kovin kalliit. Isäntä oli sentähden ottanut Antin mukaansa ja
matkustanut tänne vanhoja hänellä tiedossa olevia karhunpesiä
tarkastamaan. Viluvaaran pesä oli hänelle ennestään tunnettu. Se oli
kaksikymmentä vuotta sitten ollut asuttuna, ja isäntä oli sinä vuonna
juuri siitä pesästä ampunut ensimmäisen karhunsa. Sentähden lähdettiin
kaikkein ensin sinne. Vanha karhu oli ollut erinomaisen lihava ja sen
nahka moitteettoman kaunis. Antti näytti olevan mahdottoman ylpeä
siitä, että hänkin oli ampunut karhun, tosin vuoden vanhan vain, mutta
karhun kuitenkin. Minua suretti sekä Antin ylpeys tuommoisesta teosta
että kaverieni kuolema. Pikku nallikka oli minulle jo tullut rakkaaksi
ystäväksi. Ainoa mikä minulle tässä tapahtumassa oli mieleen, oli,
ettei saartajan ollut onnistunut saada pesää saarretuksi, vaan että sen
löytäminen riippui onnettomasta sattumuksesta. Olin näet vanhan
toverini viisautta suuresti ihaillut ja olisin tuntenut pettymystä, jos
olisi tullut ilmi, ettei hänenkään viisautensa pystynyt ihmisvihamiestä
erehdyttämään.

Vasta seuraavana päivänä tulimme päivällisaikana ajetulle metsätielle,
jolla matka rupesi käymään nopeammin, ja illalla maantielle, josta
vieraat miehet lähtivät pohjoiseen, me etelään päin. Yötä olimme
eräässä torpassa.

Kuljettuamme vielä pari päivää, kuulin arvaamatta hyvin tutun äänen,
veturinvihellyksen. Antti selitti minulle, että Suomen pohjoisin
rautatieasema oli ihan vieressä ja että nyt tulisi vauhtimme pian aivan
toisenlaiseksi kuin tähän asti. Olimme myös kohta perillä. Antille ja
isännälle tuli kova kiire, sillä junan piti kohta lähteä ja minun
häkkini oli ensin reestä irroitettava ja sitten vaunuun nostettava.
Kaikki saatiin kuitenkin kaikessa kiireessä toimitetuksi, ja hetken
perästä olin Antin kanssa kahden rautatievaunussa matkalla etelään
päin. Isäntä oli jäänyt tänne metsästysmatkojaan jatkamaan.

Antti kertoi minulle nyt, että junan lähtö oli myöhästynyt kymmenen
minuuttia yksinomaan minun tähteni. Iloitsin siitä, että olivat
pitäneet minua niin tärkeänä matkustajana, että olivat minun tähteni
viivyttäneet junaa, semminkin kun kuulin, ettei heillä ole tapana itse
piispaakaan odottaa, jos hän ei laittaudu ajoissa asemalle.

Antti väitti meidän ajavan nyt yhtä hyvää kyytiä kuin minun tullessani
myllystä, mutta minusta kulki vaunu siksi liian tasaisesti. Pientä
hölkkäjuoksua tämä vain taisi olla. Kuta parempi vauhti, sitä huimemmin
paiskelehtavat ajopelit, ja juuri tämä on minusta pääasia koko ajossa.

Mutta Ouluun tullessamme avattiin vaunun ovet ja Antti pyysi
junailijalta, että ne saisivat olla junan kulkiessakin avoinna. Tämä ei
tosin ollut ihan sääntöjen mukaan, mutta kun Antti ei sanonut tulevansa
matkustajansa kanssa muulla tavalla toimeen, tämä kun rakasti
ulkoilmaelämää, myöntyi junailija hänen pyyntöönsä. Ja totta tosiaankin
huomasin minäkin Oulusta lähtiessämme, ettei ollut vanha Musta
aisoissa. Monta kertaa olin Jaakkoa, tuota vanhaa koiranleukaa,
kadehtinut, mutta nyt luulin todellakin itse lentäväni. Matka tuli
tästä lähtien paljon hauskemmaksi. Joka asemalle oli väkeä kokoontunut
kunniatervehdykselle ja asemapäälliköt tekivät kunniaa käsi lakin
reunustalla sekä tullessamme että lähtiessämme, aivan samaten kuin
koulupojat olivat opettaneet minua tekemään ystävälleni opettajalle.
Antti väitti, ettei ensiluokankaan matkustajia kunnioiteta näin paljon.

Jo seuraavana päivänä loppui kuitenkin suureksi ikäväkseni yhdessäoloni
Antin kanssa. Tulimme oman pitäjän asemalle ja tästä olin saava toisen
ajajan. Antti kertoi minulle, että isäntä oli lahjoittanut minut
Helsinkiin, jossa saisin hyvän hoidon, tilavan asumuksen ja
sivistyneitä huonetovereita.

Asemalle oli kokoontunut paljon väkeä Herralan Nallia katsomaan.
Opettajakin oli tullut koko koulu mukanaan, mikä minua suuresti
ilahdutti. Mutta eikö ollut vanha vainoojani isäntärenki niin hävytön,
että kehtasi tulla sinne minulle ilkkumaan. Koko kunnianosoitus olisi
muuten tapahtunut ilman ainoatakaan häiritsevää kohtaa. Mutta moinen
häpeämättömyys oli liikaa. En voinut itseäni pidättää. Karjahdin niin,
että koulutytöt hypähtivät sinne tänne. Muutamat rupesivat itkemäänkin,
jota en mitenkään ollut tarkoittanut. Myös tuo tyttö, jonka kanssa olin
kerta painia lyönyt ja jolla näkyi olevan vieläkin häviämisestään
pientä vihan kaunaa minua vastaan, näkyi väkijoukossa. Hän oli nyt
suuri, hieno mamselli, kädessään silkkinen päivänvarjo, joka loisti
kuin tuli. Hänkin tuli vaunun viereen minua tervehtimään. Mutta
tervehdykseksi pisti hän minua sateenvarjollaan kylkeen. Samassa
hetkisessä oli tuo korea kapine ryysyinä jalkaini alla. Varren
katkaisin ja heitin hänelle takaisin. Loppumaton ilo vallitsi
asemasillalla. Kuulin koulupoikien huutavan: "Hävisitpä tälläkin
kertaa."

Antti pyysi nyt junailijalta saada seurata mukaan Helsinkiin asti ja
saada sieltä vapaakyydin kotiin takaisin. Hän ei uskonut kenenkään muun
tulevan minun kanssani toimeen. Mutta tätä ei hänelle myönnetty.
Rautatievirkailija, jonka piti tästä lähin tulla ajajakseni, oli
tavattoman suuri, roteva mies. Hän nauroi Antin arveluille ja tuumi
tulevansa toimeen, missä tuommoinenkin pojannaskali. Antti pisti siis
kätensä häkkiini ja puristimme yleisön mielihyväksi monta kertaa kättä.
Antti hyppäsi maahan, junailija pani ajajani käskystä ovet kiinni, ja
juna lähti.

Uusi ajomieheni näytti olevan tyly mies. Hänellä oli kohtalaisen paksu
rautakanki kädessään, mutta ei hän kuitenkaan minulle mitään pahaa
tehnyt. Se minua vain suututti, ettei hän antanut minun katsoa ulos,
vaan oli määrännyt ovet kiinni pantaviksi. Sillä Antti oli minulle
kertonut, että kuta lähemmäksi Helsinkiä tullaan, sitä enemmän
parannetaan vauhtia. Tästä minulla ei ollut nyt mitään lystiä, vaan
matkan alku tuli kovin yksitoikkoiseksi, sitä enemmän kun valoa tuli
vain muutamasta pienestä ikkunasta katon rajasta.

Onnellinen tapahtuma muutti kuitenkin loppuosan matkaa minulle oikein
hauskaksi, korottaen minut kuskipenkille. Ja aina olen ollut mieluummin
ajajana kuin ajettuna.

Kun ajajani huomasi minut siivoluontoiseksi, tahtoi hän ottaa selkoa
siitä, miten häkkini ovi oli avattava. Hänen asiansa kai oli sitten
matkan päässä avata ovi. Minä kyllä hyvin tunsin tuon tempun -- paha
vain ettei häkin sisäpuolelta päässyt pontimeen käsiksi.

Miten siinä ajomieheni painaa töhersikin ponninta, nosti hän oviluukkua
vähäisen. Aivan vähäisen vain, mutta sen verran kuitenkin, että sain
toisen kämmenen pistetyksi alle. Jos miehellä olisi nyt ollut
rautakankensa kädessä, olisi kämmeneni voinut käydä hullusti. Mutta sen
oli hän jättänyt vaunun nurkkaan tutkiessaan häkin lukkoa, ja hänen
yrityksistään painaa luukku takaisin minä välitin viisi. Minulla oli jo
molemmat kämmenet raossa, ja tiesin hyvin, ettei ponnin mene kiinni,
ellei luukku ole ihan alhaalla. Miehen vastustuksesta huolimatta nousi
luukku, ja minuutin perästä olin vapaa.

Sortajani yritti nyt hypähtää vaununnurkkaan saadakseen aseensa, mutta
minä olin nopsempi kuin hän. Ajoin hänet häkin toiselle puolelle, ja
pian syntyi piiritanssi häkin ympärillä, mikä oli mielestäni
erinomaisen huvittavaa. Mies olisi mielellään ottanut kangen käteensä,
mutta minä pidin tarkoin silmällä, ettei se temppu päässyt onnistumaan.

Äkisti luiskahti miehen jalka, ja hän kaatui kumoon ihan häkin
avonaisen luukun eteen. Ennenkuin hän pääsi uudestaan jaloilleen, olin
jo hänen vieressään, ja pelon valtaamana heittäytyi hän sisään häkkiin.
Luksis, luukku luiskahti alas ja ponnin kiinni. Tehtävät olivat
vaihtuneet. Minä olin nyt herrana, hän vankina. Tämä oli minusta paljon
edullisempaa, erittäinkin matkan päähän tullessamme.

Junan pysähtyessä ensi kertaa yritti vankini huutaa apua. Mutta kun
miehellä ei nyt ollut rautakankea ja minä uhkasin käyttää väkivaltaa,
jos hän soittaisi suutansa, oli hänen pakko pysyä ääneti. Seuraavalla
asemalla kulki vaunumme monta kertaa edes takaisin, mutta mitään lähtöä
ei tullut. Ymmärsin, että olimme matkan päässä. Kun nyt kuulin useitten
henkilöitten puhelevan vaunun vieressä, arvasin, että nyt tullaan heti
ovea avaamaan. Mutta virkailija, jonka piti tervehtiä kunniaa
tekemällä, makasi nyt häkin pohjalla eikä voinut siis tehtäväänsä
täyttää, ja virkalakkinsakin, jota ilman hän ei tehtäväänsä pystynyt,
oli tanssiessamme pudonnut vaunun lattialle. Sitä paitsi tuo tehtävä
kuului kai oikeastaan nyt minulle, koska minä tällä haavaa toimin
ajajana. Olinhan minä poikien opettamana voimistelutunneilla tehnyt
vaikka kuinka monta kertaa opettajalle kunniaa. Nyt en muistanut
kuitenkaan enää varmasti tuota temppua, kun pitkään aikaan en ollut
sitä harjoittanut. Jäin siis seisomaan paikalleni enkä liene näyttänyt
paljon viisaammalta kuin vartioitavanikaan. Ovet avautuivat, mutta
miehet näyttivät säpsähtävän, koska työnsivät ne heti takaisin kiinni.
Huomasin, ettei sinilakkia ollutkaan mukana. Miehet menivät nyt häntä
hakemaan, eikä kauaa kestänytkään ennenkuin hän jo saapui.
Valitettavasti oli hänellä mukanaan kaksi miestä pyssyt kädessä.

Kun miehet uhkasivat tähdätä minua, ymmärsin hyvin mitä he tahtoivat,
avasin luukun ja laskin vankini pois. Hän näytti hyvin nololta
ryömiessään vaunusta ulos.

Näin monen miehen tahtoa ei käynyt vastustaminen, jonka tähden heitin
entisen ajajani lakin hänen jälkeensä ja menin kauniisti vankilaani
takaisin, lopsauttaen samassa oven jälkeeni kiinni.

Miehet näyttivät tähän tulokseen hyvin tyytyväisiltä, koska hurrasivat
minulle ja lähettivät pyssyniekat pois.

Nyt pistettiin tangot häkkini sivuihin ja minut nostettiin semmoiselle
koneelle, joka osaa maantielläkin kulkea, ja lähdettiin ajamaan koko
kaupungin läpi. Olinhan ennenkin tottunut väkeä näkemään, mutta näillä
markkinoilla oli enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt. Ajaja
vihellytti konettaan, pojat hurrasivat, ja koko juhlakulkueen
seuraamina ajoimme rannalle. Siellä siirryimme suureen veneeseen, sillä
jäätä ei enää näkynyt paljon ollenkaan, ja läksimme saarelle.

       *       *       *       *       *

Nykyinen asumukseni on tilava. Pesä on mukava ja oivasti sisustettu.
Toverit ovat sivistyneitä, ja ruokaa saa enemmän kuin riittävästi.
Hyvät pojat ja tytöt antavat minulle pyörikkäitä ja muuta hyvää. Mutta
Anttia ja vanhaa Mustaa on minulla useasti ikävä. Ja vapaa elämä
metsissä, nevoilla ja vuorten rinteillä ei mene ikinä mielestäni pois.



JOULUAATTO LAMMIKOSSA

Kuvaus kalojen elämästä



Luulette arvatenkin, että pulahdin veteen itse jouluaattona ja että
minun oli pakko viettää ikävä aattoilta lammikossa ahvenien seurassa.
Näin pahasti minun ei kuitenkaan käynyt. Kuullessani sen, mitä olen
tässä kohta teille kertova, istuin hyvin mökkelöitynä reessäni jään
päällä enkä jään alla. En aio siis kertoa siitä, miten itse vietin
jouluaattoni, vaan siitä, miten lammikon väki, kalat, jouluaattonsa
kuluttivat.


I.

Toivottavasti tunnet suuren, syvän lammikon ihan kosken alapuolella.
Tuon, missä joki leviää niin että se muistuttaa enemmän pientä järveä
kuin jokea. Tässä asuvat kaiken vuotta monet ja suuret kalat, mutta
jouluaatoksi kokoontuvat tänne kaikki joessa asuvat kalat, usean
kilometrin alalta. Tätä en sano antaakseni sinulle tilaisuutta suureen
kalansaantiin -- sillä joulurauha on meidän suominen kaloillekin --,
vaan sentähden, että se kuuluu kertomukseen.

Vähän matkaa rannalta on tuo suuri, litteä laakakivi, jolle
tavallisesti rakennamme juhannuskokkomme. Nyt on kivi tavallisen paksun
lumihilkan peittämänä, ja jää sen kupeilla on noussut korkealle ilmaan.
Koko kivestä et näe paljon muuta kuin äkkijyrkän kyljen, joka on
lammikolle päin.

Juuri tähän paikkaan majoittui monta vuotta sitten lihava ahven, vanha
ja juro itsekseenolija. Hänellä ei ole mitään syytä muuttaa paikalta
pois, sillä asumus täyttää mainiosti hänen vähäiset vaatimuksensa mitä
rauhaan ja mukavuuteen tulee. Kesällä voi ilman suurta vaivaa kiertää
kiven ympäri ja aina maata miellyttävässä varjossa, vaanien jotain
varomatonta salakkaa, joka äkkiarvaamatta ui suoraan suuhumme. Ei
tarvitse muuta kuin aukaista oikeaan aikaan kitansa ja taasen sulkea,
ja aamiainen on silmäräpäyksessä sekä valmistettu että syöty. Sitten
saapi taasen hyvässä rauhassa virua paikallaan kiven kyljellä. Ei ole
pakko puolta päivää uiskennella pitkin lammikkoa etsien pikku rapseita
vatsan vaatimuksen tyydykkeeksi.

Mutta eipä paikka ole miellyttävyyttä vailla talvisaikaankaan. Poissa
on tosin tuo varjoisa lehto, jonka muodostavat ahvenvitaviuhkat ja
taajat lumpeenlehdet. Mutta varjoahan on nyt kaikkialla enemmänkin kuin
riittävästi. Erittäinkin näin joulunaikana käyvät olot täällä
lammikossa usein oikein painostaviksi. Uituansa lammikon rantoja ja
koottuansa jotain pientä romua vatsaansa osaisi tuskin illaksi kotiin,
ellei jää olisi noussut kiven kaltevien kupeitten kohdalla, johon se
muodostaa suuret, avonaiset holvit. Tästä pääsee raitis ilmanhenki
vapaasti puhaltelemaan sisään. Jopa kurkistaa joskus jokunen
auringonsädekin jään raoista veteen. Tässä paikassa täytyy välistä
nousta pinnallekin, kun pohjamudassa tonkiminen rupeaa tuntumaan liian
tukehduttavalta.

Juuri tämä paikka on se, johon kaloilla on joka vuosi tapana kokoontua
jouluaattoansa viettämään.

-- Missähän ne kaikki oleksivat tänä iltana? sanoi ahven. Olisihan jo
aika vieraiden saapua, koska joulukynttilät jo rupeavat loistamaan
herraskartanosta tässä vastapäätä. Sitä paitsi näin selvän tulenvalon
loistavan maantieltä, missä kylän pojat tavallisesti olkia polttavat.
Aika on käsissä. Missä he viipyvät?

Tämä oli tuskin sanottu, ennenkuin ahven teki salamannopean käännöksen.
Mikä oli saattanut hänen viidentoistasadan gramman elävän painonsa
tekemään näin äkkinäisen täyskäännöksen vasempaan?

Suurhauki, koko lammikon salakkain ja särkien pöpö, oli saapunut
jouluseuraan, ja saapunut niin äkisti, että vesi kiven kohdalla räiskyi
korkealle jäistä kattoa kohti. Hänen luonteensa on hyvin oikullinen.
Hän ei ole mikään luotettava toveri. Ei ollut mitenkään mahdotonta,
ettei hän rikkoisi joulurauhaa ja arvaamatta iskisi itselleen jotakuta
lihavaa kalaa joulupaistiksi. Ahven eli tosin parhaimmassa sovussa
suurhauin kanssa, joka jossain määrin haikaili hänen juroa naamaansa ja
vastenmielistä selkäeväänsä. Ja olihan ahven sitä paitsi paikan
isäntänä. Mutta sittenkin! Ei vara venettä kaada.

-- Hyvää iltaa ja hyvää joulua, sanoi hauki, sittenkuin hän ja ahven
olivat taasen saattaneet keskinäiset suhteensa hyvään järjestykseen,
ettei voinut epämiellyttäviä yllätyksiä tapahtua. Olin juuri
kuulevinani kulkusten kilinää katon päältä. Ihmiset rupeavat ehkä jo
jouluaattoa viettämään. Silloin on aika meidänkin alottaa pieni
pakinahetkemme. Meikäläisille, jotka olemme kaiken vuotta tuppisuina,
ei liene vahingoksi avata näin jouluaattona nokkaamme hetkiseksi.
Vähäinen juttu joskus pitää virkeänä ja teroittaa älykkyyttä. --
Mitenkä hurisee, veikkoseni? Sinä et tehnyt tavallista taivaltasi
lammikon läpi tänä päivänä?

-- En. Ainoastaan lyhyen käynnin avannolla tuolla kiven toisella
puolella. Herraskartanossa on lipeäkalaa jouluillalliseksi. Keittäjätär
kävi avannolla vettä noutamassa. Sanoi aikovansa viruttaa lipeän
kalasta. Häneltä saan välistä pieniä makupalojani. Nytkin virutti hän
menemään avantoon minulle kohtalaisen palasen kalaa. Otin sen mukaani
kotiin ja olen sitä jyrsinyt päivän pitkän. Eihän tuo tuoreen kalan
veroista ole. Mutta on se vain sittenkin poskeen pistetty. Rupean
käymään vanhaksi ja laiskaksi. Aamukävely jää tekemättä joskus, jos
satun mukavammalla tavalla saamaan jotain suuhuni. Mitä veli on syönyt
päivälliseksi tänään?

-- En niin mitään! Olen juuri pitänyt muutaman päivän paaston.
Pyhäruoka tuntuu rohtoisammalta, kun ei vaivaa joka päivä vatsaansa
ruuansulatuksella. Muuten paastoni ei ollut täysin vapaaehtoista. Minua
on vaivannut muutaman päivän ajan hampaankolotus, ellen erehdy. Ikeneni
paisui niin, että komeista torahampaistani kärjet vain näkyivät.
Ymmärräthän, ettei niissä oloissa voi olla joka päivä yhtä syöläs.
Mutta ajettuma rupeaa nyt sulamaan. Olen ajatellut iskeä itselleni
joulupaistin, jos sopiva tilaisuus sattuu. Täällä tulee arvatenkin
olemaan jotenkin sekalainen seura tänä iltana koossa, luulen ma?

-- Kaikki tavalliset vieraat on kutsuttu. He näyttävät tässä saapuvan
toinen toisensa jälkeen. Tuossa tulee juuri koko parvi kaikenkokoisia
ahvenia. Myös salakatkin ja särjet, jotka parveilevat tuossa
virtapaikalla sulan veden vieressä, rupeavat kääntymään tänne päin. Ja
katso tuota suurimahaista matikkaa, joka pitkin pohjaa tallustaa tänne
päin. Mieluummin tahtoisin olla kuoreeksi luotu kuin tuommoinen kömpelö
rumikko. Eikö tuo tyhmeliini seisonut hyvän hetken himosilmin
katselemassa kuollutta särkeä tuossa lähellä avovettä. Tarkoitan tuota
jo aikoja sitten kuollutta, joka pää alaspäin riippuu tuosta paksusta
nuoranpätkästä. Näkeehän sittapörrökin paksun messinkikoukun sen
suupielessä. Ennustan, että matikka huomenna roikkuu juuri samaisessa
koukussa. Paljon kalanmätiä on hän leveään suuhunsa hotkinut. Enkö omin
silmin kesällä nähnyt, miten tuo syömäri pisti poskeensa hyvän
juhkurallisen toivehikkaita ahvenenpojanalkuja. Pienet lystimäiset
kalanpoikaset, ne olkoot menneeksi. Niitä en halveksi itsekään. On
terveellistä evättelemistä vain, kun ne yrittävät livistää tiehensä.
Mutta mätiä. Hyi helkkaria! Varokoon tuo litteämahainen, ettei oma
mätinsä ennen uudenvuoden aattoa ole paikassa, missä ei siitä ikinä
tule matikanpoikia.

-- Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, puuttui hauki puheeseen. Ja
tuon särkivainajan asiassa olet myöskin oikeassa. Kävin itse
päivällisaikana sitä pikimmältään nuuskimassa. Messinkikoukkua en
tullut tosin huomanneeksi, mutta yrittäessäni viedä kalaraukkaa mukaani
lähempää tutkimista varten tunsin heti, että hänet oli sidottu nuoraan
kiinni. Tuo on ihmisjuonia ja ne uskon totisesti jo tarpeeksi
tuntevani. Se, joka lähentelee, kuten minä, kuudettakymmentä, on jo
yhtä ja toista elämässään kokenut. Luulen olevani useammassa liemessä
keitetty kuin monet muut veden väestä. On sitä valkoista suolaa
ennenkin nähty eikä ole karpaloakaan maistettu.

-- Sen sinusta kyllä näkee, arvoisa veli, että olet viisas mies.
Kasvonilmeesi osoittavat korkeaa älykkyyttä.

-- Älä toki! Teet minut itserakkaaksi. Eihän tässä tosin olla
muodoltaan juuri semmoinen kuin tuo niistämätön, mulkosilmä kiiski. Hän
on kyllä lihava, mutta hänen tympäisevä ulkonäkönsä tekee, että minä
vain hätätilassa tahraan suutani ja vatsaani hänellä. Oma ulkomuotoni
oli kyllä pulskempi ennen asuessani aavan meren partaalla. Siihen
aikaan painoinkin täyden leiviskän, mutta nyt olen supistunut kuuteen
ja puoleen kiloon, jos noihin uusmuotisiin kilopuntareihin on
luottamista. Tekee runsaasti kolmen ja puolen naulan painonvähennyksen,
vanhaa hyvää painoa. Olen aina ollut painostani ylpeä -- kukapa ei sitä
ole --, mutta tällä ravintojärjestyksellä tulen vain laihtumaan, vaikka
elänkin muuten hiljaisissa ja rauhallisissa oloissa. Olen ruvennut
pitämään sammakoista. Ne tulevat kesällä joka päivä hypähtäen rannoilta
veteen. Meressä asuessani en olisi viitsinyt katsellakaan tuommoisia
muodottomia epäsikiöitä. Mutta ajat muuttuvat. Me myös muutumme.
Tarvitsee tuskin liikkuakaan niitä pyydystäessä. Pikaisia
ruumiinliikkeitä ei tarvita: suu auki vain ja kiinni taas. Mutta
pelkään, etteivät ne ole erikoisen ravitsevia, vaikkakin näyttävät
meheviltä ja tuntuvat olevan helposti sulavia.

-- Näytät vielä kylläkin voimakkaalta ikääsi katsoen, syötpä sitten
sammakoita tai särkiä. Se on kuitenkin totuudenmukaisesti
tunnustettava, että näinä vuosina, joina olen sinut tuntenut, on vaalea
ihosi aika tavalla tummentunut. Mutta se johtuu täkäläisestä vedestä.
Uidessasi ensimmäistä kertaa jokea ylös en voinut kyllikseni ihailla
kauniita, keltaisia täpliä vatsasi alapuolella. Olit todellakin korea
kuin taimen ja paljon komeamman näköinen.

-- Olen kyllä kiinnittänyt huomioni tämän joen veteen. Se ei ole iholle
terveellistä. Olithan itsekin oikein näyttökuntoinen siihen aikaan, kun
näin sinut suolaisessa, valkoisessa vedessä. En ollut ensiksi tuntea
sinua nähdessäni sinut tässä kiven kyljessä, tummana ja
kyttyräselkäisenä ja -- --

-- Persoonallisuudet vältä, pyydän. Vähän tummanvärinen ehkä olen,
koska nyt on olevinaan muodikasta olla vähäisen päivettynyt. Mutta tuon
toisen kunnianimityksen pyydän saada luovuttaa noille vitkallisille
koureille, jotka kansoittavat lammen suolla. Kyttyräselkäinen! Hyi
helkkaria, sinä huutijärvellä käymätön! Ja jouluaattona lisäksi.
-- -- -- Ja ahven ärsytti itsensä niin kiukkuiseksi, että oli vähällä
ahdistaa kaikkien tunnustamaa lammikon hallitsijaa, jota kunnioitettiin
koko joessakin usean kilometrin alalla sekä ylöspäin että alaspäin.

-- Nonoh! Rauhoitu, veliseni. Älkäämme kiistelkö, pidetään joulurauha.
Sitäpaitsi tulee pikkuväelle olla hyvänä esimerkkinä tiedossa,
sivistyksessä ja hyvissä tavoissa. Huomaathan, että ne kaikki seisovat
tuolla, uteliaasti kuunnellen jokaista sanaamme. Ehdotan, että
siirrämme pienet yksityiset suorittamattomat välimme sopivampaan
tilaisuuteen. Ja sitäpaitsi en tarkoittanut todellakaan mitään pahaa,
vaikka sanani sattuivat saamaan jossain määrin epäkohteliaan muodon.
Ollaan ystävät taas, kuten karppi sanoo.

-- Anteeksi, tuhat kertaa anteeksi! Tulin itse kiivastuneeksi hitusen.
Eihän minun olisi tarvinnut kiivastua niin vähästä, harhaan menneestä
sanasta vain, joka ei ollut niin pahasti sanottu kuin se oli
tarkoitettu. -- Ahven ei ollut vielä aivan unhottanut tuota puhetta
kyttyrästä, ja sentähden hän käytti kaksimielisiä sanoja, jotka
tyydyttivät häntä itseään, mutta eivät myöskään olleet omiansa haukia
suututtamaan, ne kun soivat oikein kohteliailta. Hän toivoi, että muut
kunnianarvoiset vieraansa ymmärtäisivät kaksimielisyyden. Muut vieraat
hymyilivät myöskin ymmärtäväisinä, mutta matikka ja kiiski eivät
hoksanneet mitään. Hauki itse ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi
ajatella.

Ahven, jota ennen oli pidetty tottuneena seuramiehenä ja joka vieläkin
tahtoi tulla hyvänä isäntänä pidetyksi, kiiruhti nyt poistamaan seuran
ajatukset siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi sentähden tarkoin
harkitulla kohteliaisuudella ja valituin sanoin hauin puoleen,
muistuttaen hänen mieleensä, että hän edellisenä jouluaattona oli
luvannut kertoa jotain monivaiheisesta elämästään. "Jotain on meidän
kuitenkin tekeminen ajan kulutteeksi tänä iltana", sanoi hän, "ja
seuraleikit eivät ole enää oikein muodissa. -- Mainitsit kerran jotain
eräästä seikkailusta, joka sinulle sattui matkallasi mereltä tänne
sydänmaahan."

-- Niin, eihän se tapahtunut oikeastaan itse matkalla. Seikkailuni
sattui järvessä, joka on muutamia kilometriä tästä ylöspäin. Sillä
kertaa menin näet suoraa tietä koskea ylös järveen asti. Siellä olin
asuntoa kokonaisen kesän, ennenkuin palasin tänne lammikolle, ja sitten
tulin jääneeksi tänne pitemmäksi ajaksi. Ehkä tulen jäämään hyvinkin
pitkäksi ajaksi, lisäsi hauki ja näytti aikovan vaipua omiin
ajatuksiinsa.

-- Mutta seikkailu, seikkailu, muistutti utelias lahnanpoikanen, joka
oli sattunut erehtymään järvestä ja nyt oleskeli särkien seurassa.

-- Niin, seikkailu. Olipa se vähällä maksaa minulle henkeni ja viedä
minut pahaan, porisevaan kalakattilaan. Oikeastaan on minun koko
seikkailusta kiittäminen omaa ajattelemattomuuttani, sillä jo varemmin
suolaisessa vedessä asuessani jouduin kerran samanlaatuiseen
selkkaukseen. Minun olisi siis pitänyt olla varuillani. Mutta kukapa on
joskus yhdestä ainoasta onnettomuudesta varovaiseksi oppinut?

-- Olin juuri ehtinyt järjestää oloni vähäisen kodikkaiksi oivassa
järvessä. Olin muutamia harvoja kertoja uinut pitkin rantoja järven
ympäri, missä koivut ja pajupensaat useassa paikassa ojentavat oksiansa
aivan vedenpinnan yli. Semmoiset paikat on täten järjestetty
vartavasten minun tähteni. Särjet ja salakat tavoittelevat näillä
paikoilla eläväisiä, jotka putoavat oksista veteen. He eivät ehdi
katsoa eteensä, vaan uivat suorastaan suuhuni. Niin, saatte mielellään
kuulla salaisuuden, peukalopoikaseni. Ennenkuin kesä tulee, olette
kuitenkin koko jutun unhottaneet ja teette kuten ennenkin. --
Erittäinkin erääseen paikkaan vajonneen puunrungon vieressä olin hyvin
mieltynyt. Makasin siellä tuntikausia lekotellen ihan rungon varjossa.
Parempaa tähystyspaikkaa ei olisi rakentamallakaan saanut. Eipä itse
tuo vanha, ilkeäjuoninen kalastajakaan, tiedättehän, hän, jolla on
hirvittävä monipiikkinen rauta kädessään, olisi tässä paikassa
maatessani saanut minua näkyviin.

-- Mukava elämä puunrungon vieressä rupesi kuitenkin ajan kuluessa
tuntumaan minusta yksitoikkoiselta. Eräänä päivänä juolahti mieleeni
onneton ajatus tehdä uimaretki järven poikki. Olin tullut ehkä järven
keskikohdalle, kun äkisti huomasin järven tulevan matalammaksi. Tässä
paikassa oli erinomainen särkkä monine sopivine kivineen ja lukuisine
väestöineen. Päätin heti viipyä täällä muutamia päiviä. Tässä kävi
myöskin miellyttävä, virvoittava tuuli, jonka hyvin tunsin suolaisessa
vedessä asumiseni ajoilta.

-- Tuskin olin vetäytynyt rauhaan ja ruvennut ympäristöä tutkimaan,
ennenkuin näin veneen tulevan ihan läheltä ohitseni. Soutajaa en
tuntenut, mutta veneen perässä istui tuo pikkuinen, pyöreä kamreeri
herraskartanosta tästä kosken vierestä. He olivat juuri hävinneet
näkösältä, kun huomasin omituisen kiiltävän esineen tulla uiskentelevan
ihan ohitseni. Kala se ei ollut, sen näin kyllä selvästi; mutta mitä se
oikeastaan oli, siitä en voinut mitenkään saada selkoa, aallot kun
kimaltelivat niin eksyttävästi.

-- Jos nyt olisi ollut tyven päivä, olisin varmastikin voinut erottaa,
mikä merkillisyys tuo esine todella oli. Ja sitä, mikä nyt tapahtui, ei
olisi ikinä tapahtunut. Mutta nyt valtasi minut mieletön kiihko oppia
tarkemmin tuntemaan tuo korea, uiva esine. Syöksyin sen kimppuun ja
iskin hampaani vakavasti sen niskaan. Mutta samassa se teki tuiman
tempauksen, niin että niskalihakseni natisivat. Karkea rautakoukku,
joka oli kiiltävään esineeseen kiinnitettynä, oli tarttunut suuhuni,
onnekseni yläleukaan. Nyt jo tiesin sekä mikä esine oli että myöskin
mitä minun oli tekeminen. Esine oli uistin, jonka kamreeri oli
kiinnittänyt lujaan nuoraan ja jota hän kuljetti veneen perässä.

-- Tässä oli taisteleminen henkensä edestä. Aivan helposti hän ei minua
saisi. Mutta miten hyvänsä vastustelinkaan, yhä lähemmäksi lähenin
tuhoatuottavaa venettä. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, kun viime
tingassa apumies ilmestyi suunnalta, josta en mitenkään olisi sitä
voinut odottaa. Soutaja näki leveän selkäni ja päästi hämmästyksessään
airot käsistään. Uistinnuoran ilkeä pingotus laimeni hetkeksi. Tietysti
en heittänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan syöksyin eteenpäin siten,
että sain pään vedenpinnan yläpuolelle, avasin kitani niin paljon kuin
leukapielet myönsivät ja heittelin rajusti päätäni -- näin! Ja
suurhauki avasi mahtavan kitansa ja viskeli päätään niin, että vesi
räiskyi korkealle jäiseen kattoon asti. Seuraavassa hetkisessä hän oli
yksin, aivan yksin kiven vieressä. Monet kuulijoista olivat jo keskellä
lammikkoa, eikä yksikään ollut sen lähempänä kiveä kuin kuusi tai
kahdeksan metriä.

-- Vai niin, vai pelästyitte. Noh, joulu ilman pientä joulupilaa ei ole
joulua. -- Niin, seuraavassa hetkisessä olin yhtä vapaa kuin olen
nytkin, ja kamreeri kokoili uistimet ja nuorat ja läksi pois.


II.

Kuulijat rupesivat jälleen lähestymään, mutta noudattivat vielä
jonkunlaista häikäilevää ujoutta esiintymistavassaan ja eleissään.

-- Oi, sanoi suurin taimenista. Messinkiuistin ei ole minulle mikään
outo laitos. Pitää todellakin olla hauki tullakseen petetyksi noin
karkeilla kapineilla. -- Hän ei voinut olla sanomatta hauille paria
pisteliästä sanaa, koska häntä hieman hävetti se, että hänkin oli
antautunut yleisen pelon valtaan. -- Ellei pulmallisempaan tilanteeseen
tarvitsisi ikinä joutua, olisi elämä tanssia lummekukkien päällä.
Pahempiin vehkeisiin kuin hauin kertomaan on ennenmainittu kamreeri
tehnyt itsensä syylliseksi.

-- Makasin viime kesänä eräänä päivänä syvässä kolossa, joka on ihan
sen paikan alla, missä koski on jyrkin. Olin väijymässä niitä
makupaloja, joita vesi tässä paikassa kuljettaa mukanansa. Pari
korennoisen toukkaa olin jo korjannut vatsaani, kun äkisti oiva harmaa
yöperhonen putosi veteen ihan nenäni eteen. Tässä ei ollut aikaa
miettimiseen, sillä virta oli jo viedä saaliini mukanaan. Mikä
särkihutilus hyvänsä olisi silloin voinut siepata suuhunsa
herkkupalani. Ryntäsin esiin, tartuin perhoseen kiinni ja olin juuri
niellä sen, kun kova nykäys esti minut tekemästä näin onnetonta tekoa.
Yhdellä karkauksella olin jo lammikon keskipaikalla. Mutta tästä en
mitenkään voinut päästä kauemmaksi. Teräsonki oli kavalasti kätkettynä
perhoseen ja niin kapeaan lankaan kiinnitetty, ettei terävinkään silmä
olisi voinut sitä erottaa. Langan jännitys oli niin luja ja niin
tasainen, etteivät mitkään semmoiset tavalliset temput, joita hauki
käytti, voineet tulla kysymykseen. Minun oli pakko seurata mukana.
Tultuani lähemmäksi rantaa näin kamreerin pitkällä vavalla ohjaavan
ongen kaikkia liikkeitä. Hänpä oli tuon salakavalan pahuksen veteen
heittänyt.

-- Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Jo rupesivat voimani pettämään, ja
minut pakotettiin yhä lähemmäksi rantaa. Mies, joka piti vapaa, oli
pistänyt lipon veteen ja kuljetti minua vasten tahtoani yhä lähemmäksi
tuota kamalaa kapinetta. Nyt tiesin, että jos annoin johtaa itseni
siihen, oli kaikki pelastus mahdoton.

-- Silloin muistui onnekseni mieleeni vanha pohjaan painunut puu
lähellä rantaa. Panemalla viimeiset voimani liikkeelle onnistui minun
syöstä sinne, ja olin juuri ehtinyt kiertää siiman oksan ympäri, kun
ilkeä pingotus uudestaan alkoi tuntua. Nyt jaksoin kuitenkin paljoa
paremmin kestää pingotuksen ja sittenkuin olin vielä kiertänyt siiman
muutamien toistenkin oksien ympäri, taisin jo kaikessa rauhassa ruveta
tarkastelemaan keskinäistä asemaamme. Siinä seisoi rannalla kamreeri
kiukkuisena ja punaisena ja piti siimaa tasaisesti pingotettuna. Vapaa
piti hän nyt molemmin käsin. Nähtävästi hän uskoi minun seisovan
jossain syvänteessä jöröttämässä. En voinut muuta kuin nauraa hänelle,
niin hullunkuriselta hän näytti. Tosin kirvelsi vähän haavaa, jossa
onki oli; mutta minä olin nyt joka tapauksessa voittaja ja tajusin
hyvin, ettei hän enää mitenkään voinut saada minua hirvittävään
lippoonsa johdetuksi. Olin tarkoin varuillani, ettei hän selviäisi
erehdyksestään. Siinä hän seisoi kiskomassa, kunnes luulin hänen jo
pyörryksiin pyllähtävän. Hän oli nyt ainakin yhtä lopen väsyksissä kuin
minäkin hetki sitten, kun taas minä itse puolestani rupesin aika lailla
toipumaan ja aloin olla oikein leikillisellä tuulella.

-- Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin päästänyt itseni
vapaaksi. Ihan vieressäni oli pohjassa terävä kiviliuska. Enempää ei
tarvittu kuin että hivelin siimaa muutaman kerran terävään särmään,
niin olin vapaa. En voinut olla uimatta rantaan saadakseni tarkastaa
selvemmin vihollistani. Siinä hän seisoi nurmikolla yhä kiskoen. Vapa
notkui koukistuneena kuin jousipyssyn kaari. Hyttyset olivat häntä
pistäneet, niin että hänellä oli kasvoissaan ja paljaissa
käsivarsissaan suuret kuhmut. Hiki valui. Mutta silmät näyttivät
ahnaammilta kuin koskaan. Silloin uin ihan lähelle. Äkisti hän huomasi
minut. Hän tunsi minut perhosesta, joka näkyi suupielestä.
Omanarvontuntoni ja kunnioitukseni tätä arvoisaa seuraa kohtaan estää
minut mainitsemasta niitä sanoja, mitkä hän lausui.

-- Onki suussani oli muutamia päiviä minulle suurena vaivana. Mutta
onneksi näkyi ongen kärki suun ulkopuolelta. Minun onnistui eräänä
päivänä kiinnittää onki puukappaleeseen. Vedin perustimenpalasen suun
läpi, eikä minulla ole tämän jälkeen ollut mitään haittaa tuosta
arveluttavasta tapaturmanalusta. Mutta vieläkin tulen hyvälle tuulelle
ajatellessani, mitkä tepposet siinä tilaisuudessa tein tuolle ilkeälle
miehelle.

Kaikki olivat jännityksellä kuunnelleet taimenen kertomusta. Onki oli
heille kaikille tunnettu. Pienin salakkakin selitti, että vaarallisin
esine, jota kala saattoi katsella, oli kiemurteleva onkiliero. Sillä
aina oli sen sisässä onki. Onneksi ei ollut mitään vaaraa lieron
vapaaseen päähän kätkettynä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tätä päätä
voi kukin ilman vaaraa maistella. Mutta kumpiko pää oli tuo vaaraton,
siitä ei voitu päästä yksimielisyyteen.

Jo oli syntyä arveluttava epäsopu, kun onneksi joku sisäjärven
poikahaueista, joka oli vähän aikaa vieraillut lammissa ja hänkin
noudattanut joulukutsua, esiintyi rauhanhierojana. Hän esitti semmoisen
välitysehdotuksen, että sen, joka huoli semmoisista pikkurapseista kuin
lieroista, pitäisi myöskin alistua vahingonvaaraan, joka oli hyvinkin
pieni, puri sitten oikeasta tai väärästä päästä. Itse oli hän välistä
vallattomuudesta näykkinyt lieroa, jos se sattui olemaan lihavanlainen,
mutta aina oli hän huomannut siinä olevan ongen. Eri päitten
merkityksestä ei hän koskaan ollut viitsinyt selkoa ottaa. Napsahdutti
vain pari kertaa leukojaan, niin oli kohta vapaa. Ongenhan saattoi
sitten tilaisuuden tullen sylkeä suustaan. Ja ellei onnistunutkaan sitä
tekemään, ruostui se kuitenkin itsestään rikki ja putosi pois.

Vakavampien vaarojen alaiseksi täytyi välistä joutua. Muutamana keväänä
oli hän itse kerta joutunut hyvinkin arveluttavaan asemaan.

Torppari, joka asui ihan järven partaalla, oli eräänä päivänä tullut
järvelle varsin omituinen laitos ruuhessaan. Esine oli tehty sitkeistä
valkoisista puusäleistä, ja torppari painoi sen toista päätä
pohjaliejuun, juuri semmoiseen paikkaan, missä oleskeleminen aina oli
ollut suloista. -- Tämä laitos, sanoi hauki, näytti erityisen
houkuttelevalta ja luulin ensimmältä, että ukko pelkästä
hyväntahtoisuudesta oli laittanut minulle pienen kesähuvilan.
Rakennuksessa oli monta huonetta, ja uin toisesta toiseen, kunnes
vihdoin eksyin niin hullusti, etten mitenkään osannut järveen takaisin.
Varmaankin olin joutunut katalan väijytyksen uhriksi.

-- Koko päivän olin uudessa asumuksessani, joka ei nyttemmin tuntunut
ollenkaan niin kodikkaalta kuin alussa. Turhaan kihnasin kylkiäni
vahvoja säleitä vastaan. Näin selvästi järven ja vapauden säleitten
ulkopuolella. Mutta sinne pääseminen oli mahdotonta. -- Olin nyt saanut
seuraa. Koko poikue sorsanpoikia piipatti samassa huoneessa.

Parin nahkiaisen mielestä oli hauki ollut tyhmä, kun oli jäänyt
vankilaan, jonka seinien lävitse he kesän kuluessa olivat sokkosilla
ollessaan monta kertaa uineet sekä sisään että ulos. Mutta kuullessaan
mitä seuraa hän oli saanut, rupesivat he nauramaan täyttä kurkkua, niin
että irtaantuivat paulasta, johon olivat imeytyneet kiinni. Kun muista
kaloista ei kukaan näyttänyt huomanneen hauin tilassa mitään
naurettavaa, uivat nahkiaiset tiehensä.

-- Miten pääsit pälkähästä? kysyi kiiski, joka oli tiedonhaluinen kala,
ja mielellään tahtoi oppia niiltä, joilla oli ollut enemmän kokemusta
elämässään kuin hänellä itsellään.

-- Malta mielesi ja pyyhi turpasi. Tulet heti tietämään. -- Se, jolta
vähimmän olin mitään apua odottanut, tuli minulle pelastukseksi.
Huomattuani kaikki ponnistukseni turhiksi paneuduin lepäämään. Aamulla
olivat jo kaikki sorsanpojat kuolleet. Ne olivatkin kaikki ihan pieniä.
Nyt saapui torppari. Kädessään oli hänellä syvä lippo. Kuolleet
sorsanpojat heitti hän järveen. Hän piti kai niitä liian pieninä kotiin
vietäviksi. Nyt olisi minulla ollut mainio tilaisuus päästä vapauteen.
Olisi vain tarvinnut iskeä hampaat hänen sormiinsa, ja hän olisi
varmaankin hämmästyksestä riuhtaissut kätensä vedestä niin kiivaasti,
että olisi heittänyt minut kauas järveen. Mutta pelästykseni esti minut
tätä keinoa keksimästä. Painauduin niin lähelle pohjaa kuin pääsin,
toivoen voivani tällä tavalla välttää hänen huomiotansa. Tämä ei
minulle kuitenkaan onnistunut. Sillä kun torppari oli sorsanpojat
poiminut pois, pisti hän lipponsa juuri siihen koppiloon, missä minä
olin, ja seuraavassa hetkisessä makasin hänen ruuhensa pohjalla, lippo
ympärilläni.

-- Hyvin tiesin mikä minua odotti, jos neuvokkaisuuteni nyt petti. Niin
pian kuin ukko kääntyi selin minuun, luikertelin näppärästi liposta
ulos: yksi ainoa pyrstön hutkaus, ja olin taasen järvessä. Ukko raappi
korvantaustaansa ja koetti varovasti pistää lippoansa alleni. Mutta
olin vahingosta viisastunut ja uin nopeasti tieheni. Tämän jälkeen uin
kauas sivulle, niin pian kuin vedessä huomaan tuommoisen monimutkaisen
harhalinnan. Ne näyttävät houkuttelevilta, mutta ovat hävyttömiä
laitoksia, turmioksemme keksittyjä. Hohhoijajaa! Tuon tapahtuman
jälkeen on jo paljon vettä mereen virrannut. -- Poikahauki tahtoi
esiintyä vanhana ja elämässään muka paljon kokeneena kalana.

Vanha lahna, lihava ja vakava, joka todella oli elämänsä aikana monessa
liemessä keitetty, oli vartavasten joulukutsujen tähden saapunut aina
sisäjärvestä asti. Hän tahtoi saada tietää kokoontuneitten ajatukset
muutamista ihmisten kavalista varusteista, jotka hän katsoi ilkeämmiksi
kaikkia muita tähän asti mainituita. Kiiltävät messinkiuistimet
eivät olleet koskaan häntä mainittavasti houkutelleet, ja
ongenvavan läheisyyttä karttoi hän kuin ruttoa. Ainoastaan nuoret
typerät lahnanpojat olivat ongenvavalla narrattavia. Pikemmin
anteeksiannettavaa oli, jos kokemattomat kalat yöhämärässä joutuivat
kiusaukseen nähdessään selkäsiiman lihavat, paksut kastemadot.

-- Kuitenkin, sanoi lahna, jokainen joka antaa itsensä narrata
tyhjäntoimittajain ilveilyillä, syyttäköön joka tapauksessa osaksi
itseänsä, jos hänelle käy pahoin. Vastatkoon itse puolestaan: Mutta
mitä tehdä siihen, kun uitte rauhallisesti vapaassa vedessä ja äkisti
huomaatte joutuneenne niin hienoista langoista tehtyyn verkkoon, ettei
yksikään kalansilmä voi niitä erottaa, ennenkuin on myöhäistä? Tai jos
viime tingassa ne huomaat ja rupeat uimaan sivulle päästäksesi
vaarallisesta paikasta pois, huomaat itsesi viimein suljetuksi pussiin,
josta ei voi mitenkään päästä ulos. Semmoista vilppiä minä sanon
katalaksi.

Kaikki kokoontuneet näyttivät neuvottomilta. Ainoastaan suurhauki sanoi
kerta olleensa tuossa jälkimmäisessä pulmallisessa asemassa. Hänellä
oli silloin mahtava joukko turmaveljiä seurassaan, jotka kaikki olivat
yhtä neuvottomia kuin hän itsekin. Onnekseen hän kuitenkin keksi heikon
paikan, josta laitosta oli joskus korjattu. Siitä hän tunkeutui ulos.
Kaikki onnettomuuskumppanit tyhmää matikkaa lukuun ottamatta -- tässä
kaikki katselivat matikkaa -- olivat heti uineet tiehensä, ja hauki oli
saanut paljon kiitosta osakseen voimastaan ja neuvokkuudestaan.

Lahnan mielestä oli tämä harvinaisen onnellinen sattuma. Useimmissa
tapauksissa ei ole mikään pelastus mahdollinen, jos kala on kerta
antanut houkutella itsensä pussiin uimaan. Yksi ainoa kerta, lisäsi
hän, olen joutunut laitokseen, joka oli miltei vielä hirvittävämpi kuin
pussi, ja silläkin kertaa pelasti minut ainoastaan onnellinen sattuma.

-- Olin monen sadan toverin kanssa asettautunut levolle yöksi
houkuttelevan rauhaisaan lahteen. Olin muutamat kerrat kuulevinani
epäilyttävää loiskivaa ääntä, mutta kun ei mitään näkynyt, pysyimme
kaikki paikallamme. Äkisti kuulimme tai, oikeammin sanottuna, tunsimme
mahtavia läiskäyksiä, jotka tuntuivat tulevan lahden molemmilta
rannoilta. Syöksyimme kaikki lahden suuhun, paha kyllä liian myöhään.
Kulkumme esti verkkomuuri, joka ulottui pohjasta aina veden pintaan
asti. Ulos pääsemiseen ei ollut vähintäkään mahdollisuutta. Kaikki
ryntäsimme nyt, mielettöminä kauhusta, päinvastaiseen suuntaan
nähdäksemme, olisiko siellä ehkä mitään pelastusta tarjoavaa aukkoa.
Kaikkialla oli maa edessä. Ryntäsimme uudestaan verkkomuuriin päin.
Mahdotonta. Ei missään vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Ja nyt
vasta huomasimme jotain, joka vielä lisäsi kauhuamme. Verkkomuuri ei
ollut enää samassa paikassa, jossa äsken. Se liikkui! Joka hetki
vähensi sitä vapaata aluetta, mikä meille vielä oli tarjona. Paitsi
meitä oli täällä koko joukko muitakin kaloja, ja vesi oli jo niin
sakeata, että vaivalla taisi nähdä muutaman metrin eteensä. Kaikki
uivat sekaisin sinne tänne kuvaamattomassa hämmingissä.

Jo oli kaikki pelastuksen toivo mennyt, kun verkkomuuri pysähtyi
hetkiseksi. Se oli tarttunut uponneeseen propsiin. Propsiahan kaikki
vihaamme, mutta sillä kertaa tuli propsi pelastajaksemme. Kiireesti
uimme kaikki paikalle, missä löysimme aukon verkkomuurin alta. Tästä
pujahdimme ajatuksen nopeudella kaikki ulos. Aukon kohdalla oli kyllä
mies veneessä, yrittäen peloittaa meitä takaisin. Mutta me lahnat emme
antaneet peloittaa itseämme, vaan uimme tiehemme suoraan miehen veneen
alitse. Seuraavassa tuokiossa olisi se jo ollut myöhäistä. Verkkomuuri
oli luisunut propsin yli. Ainoastaan hauit, ahvenet ja pikkuväki, jotka
eivät olleet kyllin rohkeita lähestymään aukkoa propsin alla, tulivat
sillä kertaa kalastajien saaliiksi. Sen kaino kylässä saapi,
kolahduksen korvallensa. Mutta meikäläisillä onkin sydän keskellä
rintaa.

-- Kerskaa vähemmän, lausui särki, jonka oli pakosta lukeutuminen
pikkuväkeen. Olen itse monta kertaa ollut nuotassa. Tämä on pyydyksen
nimi. Ei ole mikään helpompaa kuin siitä poismeno, kellä vain on siihen
tarvittava mielenmaltti, jota tosin en tahdo kieltää edelliseltä
arvoisalta puhujalta. Pelastumisenne kyseenalaisessa tilaisuudessa
riippui onnellisesta sattumasta, ja kunniaksenne olkoon sanottu, että
olitte kylläkin nopsatuumaiset sillä kertaa. Mutta onnellisiin
sattumiin ei ole luottaminen. Ne tapahtuvat ja ne jäävät tapahtumatta.
Liikkuvaa verkkomuuria ei tarvitse ollenkaan pelätä, vaikka se tosin
tullessansa peloittavalta näyttää. Minä puolestani päinvastoin uin heti
esille ja heittäydyn yhdellä ainoalla hypähdyksellä toiselle puolelle.
Ei ole mikään maailmassa helpompaa. Kun ei vain pelkää.

Monet myönsivät särjen olevan oikeassa. Mutta toiset pitivät
edullisempana pistää kuononsa verkkomuurin alle kuin yrittää hypähtää
sen yli.

Jo oli syntyä kiivas keskustelu. Silloin kuului heikko hönöttävä ääni
reiästä kiven alta, vaatien puheenvuoroa. Typerä krapu, jota ei oltu
kutsuttu jouluhuvitukseen, hän kun ei kuulunut kalojen sukuun, katsoi
kuitenkin olevansa, paikalla asuvana, oikeutettu sydämensä ajatuksen
julkilausumaan. Aina siitä asti kuin poikahauki kertoi käynnistään
katiskassa, oli hän istunut reiässään totinen, mietiskelevä ilme
kasvoillaan. Lahnan kertomuksesta hän ei ollut sanaakaan kuullut,
nuottakeskustelusta ei myöskään.

Niin pian kuin kravun onnistui saada läsnäolijat kuulemaan sanojansa,
selitti hän totisella äänellä, että hänen oikeudentuntonsa kehoitti
häntä panemaan vakavan vastalauseensa hauin menettelyä vastaan.
Poikahauki oli hänen mielestänsä menetellyt epähurskaasti torpparia
vastaan. Puremaan torpparia sormeen, siihen olisi hauki kyllä ollut
täysin oikeutettu. Eipä hän olisi itsekään epäröinyt tämmöisessä
asemassa nipistää miestä. Mutta nythän hauki oli jo torpparin lipossa.
Luikertaa liposta pois ja pyrstönhutkauksella vapauttaa itsensä. Ei, ei
ikinä! Hän puolestaan ei ainakaan olisi saattanut mitään sentapaista
tehdä.

Kaikki kalat vastustivat yhteen ääneen krapua. Todellakin, vain krapu,
joka istuu päivät pitkät mietiskellen kolossaan, voi jotain näin
typerää esittää. Hauki oli menetellyt ihan niin kuin kylmäverisen kalan
tulee ja sopii asemassa, missä moni muu olisi ymmälle joutunut. Hän ei
ollut mikään semmoinen saamaton vetelys kuin krapu, joka nukkui, kun
häntä vain syyhytti hännälle vähäisen. -- "Ryömi takaperin koloosi
takaisin", sanoi ahven, "äläkä sekaannu toiste niitten keskusteluihin,
jotka tietävät enemmän kuin sinä." Epähurskas menettely! Ei, vaan jos
joku oli tässä tilaisuudessa epähurskaasti menetellyt, niin se oli
juuri torppari. Asettaa veteen pyydystin, johon joutuu sorsanpoikia!

Suurhauki katsoi tässä tilaisuuden sopivaksi pitää lyhyesti laaditun
esitelmän oikeuksien ja velvollisuuksien oikeasta suhteesta toisiinsa.
Kaikki kalat hyväksyivät ne yhdeksäntoista kohtaa, joihin esitelmä oli
jaettu ja joitten pääsummana oli, että elleivät kalat käyttäneet
kaikkia niitä puolustuskeinoja, mitkä olivat heillä tarjona --
hurskaita tai epähurskaita --, koituisi sekä heille itselleen että
myöskin ihmiselle siitä lopulta suurin vahinko. Sillä ennen pitkää
olisi ihminen pistänyt viimeisenkin kalan pohjattomaan vatsaansa.

Esitelmä näytti kokonansa pitäneen hauin kaikki ajatukset toimessa.
Kaikki nuo yhdeksäntoista kohtaa oli tarkoin mietitty, punnittu ja
selvästi esitetty. Ei ainoatakaan aukkoa ajatuksenjuoksussa eikä
todistusjaksossa. Kaikki kuulijat, paitsi krapua, muodostivat suljetun
piirin hänen ympärillään.

Tarkkaavainen huomaaja olisi kuitenkin voinut panna merkille, että
suurhauin silmät omituisella nälkäisellä ilmeellä tarkastelivat
kuulijakuntaa. Pari kertaa oli hänen katseensa jo tuntijan näköisenä
luikunut särjen ohi, joka nuottaa niin vähän pelkäsi. Nyt juuri teki
tämä varomattoman käänteen, ja -- samassa sulkeutuivat suurhauin
mahtavat torahampaat vahvaan otteeseen hänen kiiltävän ruumiinsa
ympärille. Yksi ainoa pyrstön heilaus, ja suurhauki oli jo saaliineen
kaukana lammikossa.

Hänen saaliinhimoinen luontonsa oli hänet vihdoin pakottanut
joulurauhaa rikkomaan.

Suuren hämmingin vallitessa ja kaikkien moittiessa suurhauin menettelyä
hyvästelivät jouluvieraat ja uivat kukin kotiinsa.



"PAHA KÄRY"

Suomalaisen siirtolaisen seikkailuja Etelä-Afrikassa



Kävellessäni eräänä kesäiltana rantapuistikossa kohtasin tavattoman
ahavoittuneen miehen. Mies, jolla oli kädessään tavallinen
siirtolaismatkalaukku, laski sen maahan ja tervehti sotilaallisella
tavalla. Kasvojenpiirteet näyttivät tutuilta, mutta missä olin hänet
ennen tavannut, en voinut muistaa.

Istuuduimme viereiselle penkille, ja samassa tajuntaani kuvastuivat
lyhytkasvuisen koulupojan tavattoman tarmokkaat piirteet. Hän oli
parikymmentä vuotta sitten ollut oppilaani koulun alimmalla luokalla ja
pienuudestaan huolimatta ollut rajun luontonsa tähden koko luokan
kauhuna. Hänen piirteensä eivät hevin unohtuneet kenenkään muistista.

Kysyin mieheltä: "Oletteko 'Paha käry'?" Hän ponnahti ilosta penkiltä
huomatessaan olevansa tunnettu ja että muistin vielä hänen
koulunimensäkin. Sanoi paljon muuttuneensa kouluajoistaan eikä
ansaitsevansa enää tuota entistä liikanimeänsä. -- Lyhyellä
kouluajallaan oli hän ehtinyt muuttaa syntymäpitäjästään, Kyröstä,
koulukaupunkiin ja sieltä maalle takaisin, minkätähden leikilläni
kysyin mieheltä, missä hän oli nykyään kirjoissa.

-- Kapkaupungissa, tuli heti vastaus. Olen tullut muutamaksi viikoksi
Suomeen katsomaan, elääkö vielä Kyrössäkin ihmisiä vai joko ne ovat
kaikki muuttaneet Amerikkaan. Minulla pitäisi olla siellä setäkin,
jonka ei taida enää kannattaa kaukaiseen länteen lähteä.

Kun miehellä ei näkynyt olevan ketään tuttavaa kaupungissa ja iltajuna
oli jo lähtenyt, käskin hänet illaksi kotiini. Tässä tilaisuudessa
kertoi hän minulle elämänsä vaiheista seuraavaa:

Muistanette vieläkin, minkä ilkityön tähden minut ajettiin koulusta
pois. Sanokaa tilaisuuden sattuessa rehtoriukolle terveiset ja myös
kiitokset tuosta karkoituksesta, sillä se oli hyvin ansaittua ja, ellei
minua olisi silloin karkoitettu, olisin pian luokkatovereistani tehnyt
samanlaiset vekkulit kuin olin itsekin.

Paha kyllä jäin silloin tänne kaupunkiin ja jouduin seuraan, joka ei
ollut suinkaan itseäni parempi. Sotaväessä ollessani istuin paljon
"putkassa" ja palveluksesta päästyäni luulin parhaaksi poistua
kaupungista ja lähteä kotipitäjään takaisin. Siellä tuli minusta pian
Kyrön pahimpia tappelupukareita eikä kestänyt kauaa, ennenkuin minut
ajettiin pois joka paikasta, missä nuoret olivat koossa.

Setäni, joka oli talonpoikaisiin oloihin katsoen rikas mies, lupasi
silloin minulle 1000 markkaa matkarahaksi ehdolla, että lähtisin pois
Kyröä rumentamasta "Amerikkaan tai vielä kauemmaksi, jos tietä
riittää". Riemulla käytin tarjotun tilaisuuden hyväkseni.

Käydessäni siirtolaiskonttorissa piletinostoa varten lännen kaukaiseen
onnelaan tapasin erään pietarsaarelaisen. Hän osti piletin
Kapkaupunkiin ja kehoitti minua matkakumppaniksi. Kapmaan oloja en
tuntenut vähääkään. Siirtolaisagentti, jolla arvatenkin oli suurempi
voitto Kap-"tiketeistä" kuin Amerikkaan vievistä, ylisteli Kapmaata
aivan erinomaiseksi, ja heti oli huikenteleva mieleni muutettuun
matkasuuntaan valmis. Ilahdutin siis setäukkoa sillä, että tie etelään
kuului olevan pitempi kuin länteen ja että olin hänen ehdotustaan
sanasta sanaan noudattanut.

Matka kävi hyvin, ja kaksi kuukautta myöhemmin astuimme maihin
Kapkaupungissa. Matkatoverillani oli tuttavia, jotka olivat työssä
sisämaan "miinoissa", timanttikaivoksissa. Sinne siis lähdettiin
työmaata etsimään. Ansiot kuuluivat olevan hyvät, mutta työ raskasta ja
epäterveellistä.

Työtä saimmekin heti, ja päiväpalkka, punta päivässä vasta-alkajalle,
oli minusta erinomainen. Puolet siitä meni tosin ruokaan ja asuntoon,
mutta jäännöskään ei ollut, Suomen rahoiksi muutettuna, halveksittava.
Olin jo ensi iltana joutua tappeluun "työpaasin" kanssa, kun minun
täytyi riisuutua Aataminpukuiseksi ja vaatteeni suinattiin ja
pudistettiin sen seitsemän kertaa. Mutta kun erään työtoverin
housujenlahkeesta samassa tilaisuudessa tipahti pieni timantti,
ymmärsin jo asian olevan niin kuin olla pitää. Sain määräyksen
"komppanian storesta" -- yhtiön kauppapuodista -- hankkia itselleni
työtakin, jossa ei ollut vuoria eikä taskuja. Omat housuni sain pitää,
mutta taskut ja kaulurit niistä leikattiin pois.

Työ kaivoksessa oli likaista. Myös maan päälläkin oli ilma aina, paitsi
sateella, täynnä erinomaisen hienon hiedan tapaista tomua. Ei
kestänytkään kauan, ennenkuin sairastuin. Sairaalassa makasin monta
kuukautta, pitkät ajat tajutonna, ja ilman toverini uskollista
uhraavaisuutta, joka minulle hankki ylimääräistä hoitoa, olisin
varmaankin kuollut. Päästyäni sairaalasta olin niin laihtunut ja
voimaton, etten kuukauden aikaan kyennyt minkäänlaiseen työhön.
Toinnuin kuitenkin vähitellen ja jatkoin työtä päiväpalkalla useampia
vuosia.

Silloin päätti komppania -- timanttiyhtiö --, joka oli juuri avannut
uuden kaivoksen, panna siinä työn urakalle tottuneimmille ja
luotettavimmille miehilleen. Yhtiö piti kaikki työkoneet ja -aseet, ja
miehet, jotka tekivät työn kaksittain, saivat kolmannen osan
löydettyjen timanttien arvosta, kun yhtiö otti kaksi osaa. Timantit
myytiin paikalla hiomatta hiomoiden asiamiehille, joten mitään
vääryyttä ei tarvinnut epäilläkään. Minun ja toverini nimet olivat
uuden kaivoksen luettelossa, ja me möimme jo samana päivänä
selkänahkamme yhden vuoden ajaksi. Lyhempiä kontrahteja kuin yhdeksi
vuodeksi ei tehty.

Työtä teimme kaikki kuin hullut, eikä meistä kukaan ansainnut vähempää
kuin kolme puntaa päivässä. Mutta myöskin viiden ja kahdeksankin punnan
päivät eivät olleet aivan harvinaisia. Sedälle olin jo päiväpalkalla
ollessani lähettänyt matkarahat korkoineen takaisin. Sillä vaikka
takaisin maksamisesta ei ollutkaan ollut kysymystä, olin kuitenkin aina
katsonut nämä rahat lainaksi. Ja nyt rupesi pankkikirjani jo näyttämään
koko kauniita numeroita. Myös toverini, jonka kanssa yhä vielä pidin
yhtä, oli säästäväinen mies. Hänen nimensä oli Jaakko, sielläpäin
Djäkk. Minäkään en kauan saanut pysyä Juhona, vaan työtoverit tekivät
minusta Djonn'in. Pankissa kirjoitettiin kirjoihimme Jack ja John,
mutta lisänimet pantiin kyllä niinkuin olivat passeissa. Minä olin
ainoa suomeapuhuva mies sen miinakomppanian koko alueella, mutta
ruotsiapuhuvia oli kolmattakymmentä. Kielen opin jotenkin pian, mutta
ruotsiapuhuvista, jotka aina keskenään puhuivat omaa kieltänsä, oli
monta, jotka eivät osanneet maan kieltä paljon ollenkaan.

Kahdestoista urakkakuukausi oli jo menossa, ja oli jo tunnettua, ettei
yhtiö uusi enää urakkaa, vaan antaa sen sijaan paremman päiväpalkan
sekä vanhan että uuden kaivoksen miehille. Weil. Eräänä aamuna
vierähtää ensimmäisellä hakkuiskulla "mukulakivi" jalkaini eteen. Otin
sen käteen ja näytin Jackille. Katselimme arasti vuoroin kiveä vuoroin
toisiamme. Tuleeko meistä nyt varkaat? --

Kaivoksesta oli jo löydetty useita pienempiä "mukuloita", mutta tämä
oli ensimmäinen miljoonakivi. You understand. Ensimmäinen miljoonakivi.
Tavallinen miinatyöläinenkin ymmärsi heti, että kivi oli sekä suurimpia
että kauniimpia mitä löydetään. Ympärillämme oli useita työmiehiä. He
eivät olleet vielä mitään huomanneet. Heitin kiven muka kelvottomana
roskana maahan, mutta potkasin samassa vähän soraa sen päälle.
Jatkoimme työtämme ikäänkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut.

Päivällistunnilla menimme kotiin saadaksemme puhua häiritsemättä.
Olisimme hyvinkin voineet saada löytömme miinasta pois. Niin paljon
tunsimme jo miinamiehen konsteja. Monta arvokasta timanttia oli jo
yhtiöltä täten varastettu, ja miinamiehet eivät pitäneet tämäntapaisia
varkauksia juuri minään. Pikemmin niitä pidettiin vaarallisena
urheiluna vain; mutta jos joku olisi toveriltaan vähääkään näpistellyt,
olisi hän pian ollut työsakista pois potkaistu. Minulla ja kaverillani
oli kuitenkin vanhanaikuinen suomalainen käsityksemme varkaudesta. Ja
vaikka kiusaus oli suuri, voitimme sen kuitenkin onnellisesti ja
päätimme jo iltapäivällä ilmoittaa löytömme työnjohtajalle. Olihan
kaikessa tapauksessa kolmasosa löydöstä kontrahdin mukaan meidän.

Hyvänä tukena oli tässä kiusauksessa omalletunnollemme se asia, että
noin suuren kiven kauppaaminen olisi meille käynyt jotenkin vaikeaksi.
Olisimme voineet joutua konnantyöstämme kiinni ja ehkä menettää omankin
kolmasosamme kiven hinnasta. Viidenkymmenen, jopa sadankin punnan kivet
ovat sitävastoin kylläkin helposti myytävissä miinasusille --
juutalaisille, jotka niistä maksoivat noin kaksi kolmasosaa niiden
todellisesta arvosta. Ja varastelevat miehet laskivat, että kaksi
kolmasosaa on aina enemmän kuin yksi kolmasosa.

Päivällistunnin jälkeen ilmoitin siis päällysmiehelle, että minulla
olisi isännöitsijälle asiaa ja pyysin päästä hänen puheillensa.
Päällysmies kuitenkaan ei luvannut esittää pyyntöäni, sanoi vain asiani
turhaksi, kun hän jo varmasti tiesi, ettei yhdenkään työmiehen
kontrahtia enää uusita, ja pienempien asiain tähden ei laskettu
isännöitsijän puheille. Tapahtui kuitenkin niin onnellisesti,
että melkein samassa isännöitsijä tuli, kaksi amerikkalaista
sanomalehden-kirjeenvaihtajaa mukanansa, miinaa seuralaisilleen
näyttämään. He kävivät ihan työpaikkamme ohitse, ja minä rohkaisin
mieltäni, astuin esille ja pyysin saada puhutella häntä. Isännöitsijä,
joka arvatenkin luuli minulla olevan jotain valittamista, näytti
tyytymättömältä, ja esimies otti jo minua käsivarresta taluttaaksensa
minut pois. Olin jo suuttua ja ajattelin itsekseni: jos ovat
tuommoisia hunsvotteja työmiehille, saakoot itse saman kohtelun! --
Sanomalehtimiehen läsnäolo kuitenkin pelasti minut tulemasta
pettäjäksi. Isännöitsijä nähtävästi samassa huomasi, että asia voisi
sanomalehdissä saada yhtiölle vähemmän edullisen värin, ja käski minun
sanoa sanottavani.

Olin pitänyt kiven kädessäni ja laskin sen nyt sanaakaan sanomatta
isännöitsijän käteen. Nyt ei enää yritetty taluttamaan pois, vaan
käskettiin minut ja työkaverini konttoriin, jossa pyydettiin
istumaankin. Isännöitsijä ja sanomalehtimiehet puhuttelivat
meitä hyvän hetken ja vielä saman päivän amerikkalaisissa
iltalehdissä kerrottiin löydöstä. Sama uutinen luettiin sitten maailman
useimmissa sanomalehdissä. Luettiinpa se eräässä suomalaisessa
maaseutulehdessäkin, joka tuli työtoverilleni. Löytäjäin nimetkin
mainittiin "Andersén (skandinav?) och Makkela".

Miinasudet olivat raivoissaan "typeryydestämme". He olisivat kivellämme
voineet tehdä erinomaiset kaupat. Olisivat ostaneet jonkun pienen
kelvottoman miinan osakkeet, sieltä muka löytäneet timanttimme ja
sitten myyneet osakkeet kymmenkertaisella voitolla. Useat työtoverit
myöskin moittivat menettelyämme ja kaikkien enimmän juuri Amerikasta
tullut mies, joka sanoi meitä hirtehisen "greenbackiksi" -- pöllöiksi.
Oli hyvä, että urakkamme päättyi jo viikon perästä, sillä olomme rupesi
käymään ahtaaksi.

Jack ja minä olimme nyt, Afrikankin oloihin nähden, äveriäitä miehiä ja
olisimme huoleti voineet palata Suomeen ja elää, kuten tuo muinainen
rikas mies, joka päivä ilossa herkullisesti.

Mutta tämäntapainen elämä ei meitä houkutellut. Sisä-Afrikan äärettömät
avaruudet kiehtoivat vastustamattomalla voimalla mieltämme puoleensa.
Muutaman kuukauden erämiehen-elämä olisi, niin luulimme, ihanaa
virkistystä viiden vuoden voimia kysyvän miinatyön jälkeen. Vähän
tunsimme erämiehen elämää Afrikassa. Metsästysmatka siellä on kaikkea
muuta kuin virkistysmatka.

Oppiakseni miten metsästysretki on tässä maassa järjestettävä, ostin
siis muutamia afrikalaisten metsästäjäin matkakertomuksia.
Kapkaupungissa löytyy tosin useitakin metsästystoimistoja, jotka
panevat toimeen metsästysretkiä ja pitävät myöskin kaikista
varustuksista huolen, kaikki kalliin rahan edestä tietysti. Well.
Tämmöisen toimiston käsiin emme tahtoneet antautua. Yksi niistä tosin
teki semmoisetkin välipuheet, että ellei metsästäjää pantu tilaisuuteen
ampumaan ainakin yhtä leijonaa ja kahta tai kolmea antilooppia, meni
koko retki toimiston kustannuksella. Mutta silloin täytyi metsästäjien
myös kaikessa noudattaa johtajan määräyksiä ja hän määräsi kaikissa
yksityisseikoissakin matkasuunnan. Metsästäjällä ei ollut siis mitään
muuta tehtävää kuin ampua silloin, kun johtaja katsoi hänen olevan
osuvissa. Ellei hän ampunut tai jos hän ampui syrjään, oli toimisto
kuitenkin puolestaan tehtävänsä kontrahdinmukaisesti täyttänyt. Hänelle
oli annettu ampumistilaisuus.

Tämmöinen metsästäminen, jota Kapmaassa pidettiin erinomaisen mukavana,
ei meitä kuitenkaan miellyttänyt. Suomalainen itsepäisyytemme olisi
arvatenkin pian kyllä saattanut meidät riitaantumaan tuommoisen
itsevaltiaan johtajan kanssa. Meidän oli siis pakko ihan omin päin ja
omin neuvoin panna matka toimeen.

Well. Hankin siis ensinnäkin metsästyspassit -- ilman semmoista
ei saa enää Afrikassa paljon missään ampua muuta kuin petoeläimiä,
lintuja, pienempiä antilooppeja ja sentapaista. Passin hinta riippuu
kokonaan suurempien ammuttavien eläinten määrästä. Tilasin Englannista,
Holland and Hollandilta, tarvittavat kiväärit. Itselleni otin
kaksi kaksipiippuista, toisen express, kal. 500, toisen n.s.
paradox-kiväärin, kal. 12. Jälkimmäinen on oikeastaan haulikko, mutta
on varustettu eräänlaatuisilla hiusrihloilla, mitkä tekevät, että sillä
voi ampua 60:n jopa 80:n metrin päähän pyöreitä kuulia melkein yhtä
suurella osutarkkuudella kuin luodikollakin. Nämä pyssyt ovat
erinomaisia Afrikassa, missä metsästäjä juuri ammuttuansa metsälinnun
seuraavassa tuokiossa ehkä tähtää leijonaa. -- Toverini tilasi samalta
mestarilta repeteerikiväärin, kal. 500, ja sileäksi poratun
kaksipiippuisen, kal. 12. Katsoimme edulliseksi voida käyttää samoja
patruuneja. Kapkaupungista ostimme lisäksi tusinan sniderkiväärejä.
Hottentotit käyttävät mielellään näitä vanhanaikuisia, suurreikäisiä
sotilaskiväärejä.

Kun kiväärimme, joihin olimme tilanneet runsaasti varaosia, kolmen
kuukauden perästä saapuivat, oli matkavalmistukset suurimmaksi osaksi
suoritettu. Itse olimme ne tarkoin valvoneet. Viimeisellä
rautatieasemalla odottivat meitä kahdet härkävaunut, ja kovalla
rankkasateella aloitettiin matka. Palveluksessamme oli kuusi
hottentottia ja yksi eurooppalainen. Hän kuitenkin karkasi jo viikon
perästä ja sen koommin en ole häntä nähnyt enempää kuin sitä
sniderkivääriä, minkä hän otti mukaansa matkalleen. Pääsimme hänestä
mielestäni hyvällä kaupalla, sillä hän olisi yhtä hyvin voinut varastaa
120:n punnan Holland and Holland-kiväärini kuin yhden punnan maksavan
sniderkiväärin. Mutta hän valitsi jälkimmäisen, sillä edelliseen
kuuluvat patruunat säilytettiin lukitussa laatikossa. Mitään hyötyä
miehestä meillä ei ollut. Huonoin hottentottiboymme teki enemmän hyötyä
kuin hän.

Meillä oli kuuden viikon vaivalloinen matka edessämme, ennenkuin
saavuimme sen virran rannalle, missä varsinainen erämaa alkoi. Joka ei
ole tämmöistä matkaa tehnyt, ei voi aavistaa sen hankaluuksia.
Hottentotit ovat kevytmielisintä väkeä maailmassa. Ellei tarkoin valvo
jokaista heidän tointaan, tehdään kaikki, tärkeimmätkin toimet, joista
elämä ja kuolema riippuvat, hutiloimalla. Niin kauan vain kuin
nahkaansa kirvelee, täyttävät he herransa käskyt, ja jos isännän silmä
hetkeksikään väsähtää, istuutuvat he pakisemaan ja laiskottelemaan.
Mutta jos he kerta tarmolla ryhtyvät tehtäväänsä, saavat he lyhyessä
ajassa uskomattoman paljon aikaan, edellytettynä, että työ on
semmoista, johon he ovat tottuneet, kuten esimerkiksi juuri
leiritehtävät. Härkävaunujen ajossa ei mikään eurooppalainen voi
hottentottia korvata. Erehtymättömällä varmuudella tapaa hänen pitkän
ruoskansa letka laiskoittelevan härän, oli tämä sitten vaikka
ensimmäisenä valjakossa. Härkäruoskan varsi on seitsemän metrin
pituinen bambuvapa, letka on toista metriä pitempi.

Härkävaunujen varustukseen kuuluu toinenkin opetuksen välikappale. Sen
nimi on "Schambok". Se tehdään joko valkoisen sarvikuonon tai
virtahevon nahasta. Pituus on noin kaksi metriä, kädensija on runsaasti
kolmen senttimetrin paksuinen, ja esine hoikkenee vähitellen kärkeen
päin. Se on notkea ja erinomaisen sitkeä, ja vastahakoisimmankin härän
on pakko totella sen omistajaa. Niin kauan kuin se riippuu vaunujen
ulkopuolella, ovat hottentotitkin nöyriä, mutta niin pian kuin sitä ei
näy, on se myös unhotettu. Jos tätä erinomaista maisteria olisi
käytetty minun kouluaikanani, olisin nyt arvatenkin joku velkataakan
painama, nälistynyt virkamies jossain Suomen kolkassa enkä omistaisi
ainoatakaan timanttimiinan osaketta Afrikassa.

Pieniä vahinkoja lukuunottamatta olimme päässeet eräalueen rajalle.
Tässä tapahtui ensimmäinen suurempi vahinko. Toisten vaunujen etuakseli
särkyi pahassa kivikossa. Tuommoisen tukevan puuakselin korjaaminen ei
käy päinsä, vaan se on tehtävä uudesta. Pojat löysivät kylläkin pian
tarkoitukseen sopivan, riittävän sitkeän puun, mutta korjaustyöhön he
eivät kyenneet: se oli meidän itse tehtävä, jos mielimme jatkaa
matkaamme. Voimiamme emme säästäneet; kuitenkin meni työhön kaksi
päivää, jonka ajan pojat saivat mielensä mukaan laiskotella. Jos heillä
olisi vain näinä päivinä ollut metsänriistaa, olisivat he mielellään
vaikka joka viikko ajaneet yhden akselin poikki.

Vetojuhdille olivat nämä lepopäivät hyvinkin tarpeellisia.
Rautatieasemalta lähtiessämme oli meillä ollut 24 härkää, mutta tiellä
olin ostanut neljä lisää, mikä meille oli hyvin tarpeellista, sillä
viikko sitten olimme jättäneet viimeiset vaununjäljet emmekä paljon
tienneet, minkälaatuiset seudut meillä nyt oli edessämme. Pahimmat
esteet olivat kaalamot. Joskus oli tarpeellista panna kaikki miehet
kahdeksikin päiväksi työhön, ennenkuin rantatöyrät saatiin niin paljon
tasoitetuiksi, että vaunut pääsivät yli.

Meillä olikin juuri nyt kaalamo edessämme, jonka yli emme uskaltaneet
yrittää vikaantuneilla ajopeleillämme, jotka tasaisella maalla vielä
ehkä olisivat kestäneet jonkun ajan. Pojille olimme luvanneet, niin
pian kuin vaunut saataisiin onnellisesti yli kuljetetuiksi, ryhtyä
"lihanhankintaan". Kaikille afrikkalaisille on metsästäminen
"lihanhankintaa". Sekä neekerit että hottentotit ahmivat sitä
uskomattomat määrät, kun vain tilaisuus tarjoutuu.

Onnella pääsimme virran yli, jonka toisella puolella oli suuri
ruohoaavikko. Seuraavana päivänä emme olisi enää päässeet. Kova sade
paisutti virran useaksi päiväksi äyräittensä yli. Tullessaan
afrikanmatkalla virralle yrittää matkustaja aina, jos suinkin
mahdollista, samana päivänä päästä yli. Moni, joka ei ole tätä sääntöä
noudattanut, on saanut odottaa viikkomääriä, ennenkuin on päässyt
matkaansa jatkamaan.

Huonosti onnistui minulle ensimmäinen metsästyspäiväni. Olin
sotapalveluksessa ensiluokan ampuja, mutta opin pian, että ampuminen
Afrikan aavikoilla vaatii ihan toista taitoa kuin ampumaradalla
pamauttaminen, missä kaikki on edeltäpäin hyvin tuttua.

Läksimme liikkeelle juuri auringon noustessa. Riistaa ei puuttunut,
mutta osuville pääseminen oli minulle, tottumattomalle, kovin vaikeaa.
Omien vaunujeni ajajalle, joka oli ennen palvelijana seurannut erästä
englantilaista suurmetsästäjää, olin uskonut sniderkiväärin, jota hän
osasi käyttää paremmin kuin hottentotit yleensä. Mies totteli
Romulus-nimeä, jonka hän nähtävällä ylpeydellä ilmoitti saaneensa
englantilaiselta isännältään, mr Whitefoot'ilta.

Hän sanoi tämän nimen ennustavan omistajalleen suurta tulevaisuutta.
Kaksoisveljensä Remus ajoi Jackin vaunuja. Romulus tuli kokemuksellaan
olemaan minulle suureksi hyödyksi, jota paitsi hän oli ainoa
palvelijoistamme, joka ei pelännyt Afrikan vaarallisimpiakaan eläimiä.

Jack ei tahtonut seurata minua ensimmäisenä metsästyspäivänä, vaan
läksi jalkaisin metsän reunaa pitkin ampumaan lintuja. Menin siis yksin
Romuluksen kanssa. Romulus ehdotti, että ratsastaisimme ensin eräälle
pienelle puuryhmälle noin pari kilometriä aavikon reunalta. Tämmöisiä
pieniä metsiköntapaisia oli siellä täällä aavikolla kuin saaria
järvessä.

Puuryhmälle tultuamme sidoimme hevoset ja läksimme puitten suojaamina
jalkaisin ympäri tuota pientä metsikköä, koko ajan huolellisesti
tarkaten ympäristöä. Nyt sattui minulle, kuten monesti käy
vasta-alkajalle, että sain aivan erinomaisen tilaisuuden ampumiseen.
Tuskin viidenkymmenen askeleen etäisyydestä hypähti ruohikosta kaksi
suurta antilooppia. Olin jo silloin omasta mielestäni jotenkin nopsa
lennosta-ampuja. Mutta näitten suurten eläinten äkkiarvaamaton
ilmestyminen pani pääni niin pyörälle, etten ollut valmis ampumaan
ennenkuin eläimet olivat jo lähes sadan askeleen päässä. Ammuin
kummallakin piipulla sivu! -- Romulus katsoi kummastuneena minuun. Hän
luuli nähtävästi kaikkien eurooppalaisten ampuvan yhtä hyvin kuin mr
Whitefoot. En voinut itsellenikään millään muulla selittää tuota
suututtavaa kaksoisharhaa kuin sillä, että aurinko, joka oli vielä
matalalla, loisti minua ihan silmiin.

Noin viisi kilometriä etäämmällä näkyi aavikolla paljon antilooppeja.
Ne olivat kaikki hartebestia. Mitään muuta suojaa ei ollut kuin pieni
kummuntapainen. Mutta kun useita eläimiä oli meidänkin puolellamme
kumpua, oli luultavaa, että nämä paetessaan houkuttelisivat toverinsa
kummun toiseltakin puolelta mukaansa. Päätin kuitenkin yrittää. Niin
kävi kuin olin pelännyt. Mutta paetessaan kummun yli peloittivat ne
vuorostaan hyvin pienen gasellin, joka ei seurannut niitä, vaan pakeni
vinosti meihin päin. Heitin ohjakset Romulukselle ja hyppäsin hevosen
selästä. Väli oli ehkä vähäsen toista sataa askelta, mutta laukaus
kuitenkin vaikea, eläin kun ei juossut suoraan ohitse, vaan nyt vinosti
poispäin. Ammuin kuitenkin, ja gaselli syöksyi kuin salaman tapaamana
maahan. Se teki kuperkeikan ihan kuin juoksusta ammuttu jänis.
Expresskuula oli sattunut vasempaan takareiteen ja tullut ulos oikean
lavan kohdalta. Avasimme gasellin ja veimme sen siimeksiseen paikkaan
äskenmainitussa puuryhmässä, missä se ripustettiin puuhun. Pojat toivat
sen illalla leiriin, ja seuraavan päivän päivällisaikana oli se jo
loppuun syöty. Gasellin ampuminen kohotti osakkeitani Romuluksen
silmissä jo koko paljon.

Päivällisen söimme samassa pienessä puistikossa ja illemmällä yritin
vielä useita kertoja päästä jonkun antiloopin osuville, mikä ei
kuitenkaan onnistunut. Ensimmäinen varsinainen metsästyspäiväni
Afrikassa päättyi siis kaksoisharhaan ja yhteen pieneen gaselliin.

Jack oli tyytyväinen päiväänsä. Hän oli ampunut useita lintuja ja
villikissan, jonka nahkaa hän juuri tullessani paraikaa valmisteli.

Viikoksi jäimme samalle leiripaikalle. Sillä aikaa onnistui minun ampua
gnuu-antilooppi ja kaksi roipukkia, joten meillä oli lihaa enemmän kuin
tarpeen. Hukkaan ei mennyt kuitenkaan mikään, sillä läheisestä
neekerikylästä tulivat joka ilta miehet pyytämään lihaa. Jack, joka oli
ampunut metsäsian, antoi sen neekereille jäähyväislahjaksi.

Neekerien neuvosta siirryimme nyt kolmen päivän matkan vähäiselle
järven- eli lammintapaiselle, jonka ympäristössä piti olla hyvää
metsästysmaata. Tulimme viipymään siellä pitemmän ajan kuin ensin
olimme ajatelleet.

Lampi ei ollut iso eikä syväkään. Mutta kun se oli ympäristön ainoa
vesipaikka, tuli sinne öisin paljon eläimiä janoansa sammuttamaan. Sitä
paitsi oli sillä se suuri etevämmyys, että sen vesi oli lähdevettä,
jota pulppusi korkean kallion alta. Itse lampea sotkivat yön aikana
juovat eläimet pahanpäiväisesti, mutta kallion alta tuleva vesi oli
aina yhtä puhdasta ja raitista. -- Kun paikka ensi katsannolta ei
näyttänyt lupaavalta, teimme vain tavallisen yöleirin, mutta jo
seuraavana päivänä varustimme leirin pitemmän olon varalle. Jack, joka
ei ollut vielä ampunut yhtään suurempaa eläintä, kaivatti itselleen
lammin syrjään vahtikuopan, jossa hän päätti viettää yönsä. Kuu nousi
vasta kahden aikana. Kolmen aikana heräsin laukauksesta, ja vähää ennen
auringonnousua kuului kolme laukausta perätysten. Ymmärsin, ettei Jack
ollut yötään turhaan valvonut.

Juotuani kahvini, joka Afrikassa kuten Lapissakin on jokaisen
matkustajan aamujuomana, menin lammille. Jack nukkui kuopassaan makeata
unta. Kolme metriä hänestä makasi eland-antilooppi -- eland on suurin
Afrikan kaikista antiloopeista, suurempi kuin härkä -- ja itse
lammikossa puhvelihärkä. Kiiruhdin takaisin leiriin viemään sanaa
palvelijoillemme, jotka suuret teurastajapuukot kädessään törmäsivät
paikalle. Puhvelin vetäminen vedestä oli raskasta työtä. Pelkäsin, että
paljon hyvää lihaa menisi hukkaan. Turha pelko. Puolipäivän aikana oli
jo kolmattakymmetä neekeriä paikalla. Afrikan neekerit ovat kuin
korppikotkat. Missä joku suurempi eläin on asutuissa seuduissa
kaadettu, ei kestä kauan ennenkuin parvi niitä on paikalla, vaikka
aikaisemmin ei ole ainoatakaan saapuvilla näkynyt.

Nämä neekerit eivät olleet samasta kylästä, jonka läheisyydessä
edellinen leirimme oli ollut, vaan toisesta, lähempänä olevasta. Kaksi
tuntia myöhemmin riippui Jackin puhveli ohuina suikaleina pensaitten
oksilla kuivamassa. Antiloopin, jonka liha on hienompaa, pidimme leirin
tarpeeksi. On onni, että matkustaja Afrikassa on usein tilaisuudessa
uudistamaan suolavarastonsa, ettei hänen tarvitse aivan suuria määriä
tätä tarpeellista tavaraa kuljettaa mukanansa. Suola on kaikkialla
Afrikassa käypä vaihtokauppatavara, ja välistä näkee teillä kymmeniä
miehiä, kukin kantaen suolakuormaa päänsä päällä. Suola on tuotu
jostakin suolakuopasta. Näitä suolakuoppia -- saltpans -- löytyy
Afrikassa muutamin seuduin laajoilla aloilla.

Jack oli ollut pakotettu ampumaan puhvelihärkään kolme laukausta,
ennenkuin se oli kaatunut, ja kaikki kolme olivat kuitenkin osuneet
hyvin. Hän oli hyvästä onnestaan kovin iloinen. Minun täytyy myöntää,
että tunsin melkein kateuden kaunaa Jackia kohtaan. Tämä tunne oli
kuitenkin jo saman päivän iltana kokonaan poistuva. Ja täydellä
syylläkin.

Leirimme oli ihan aarniometsän reunalla. Edessämme levisi suuri,
heikosti aaltomainen ruohoaavikko, jossa kuitenkaan ei nyt näkynyt
mitään elävää. Päätin sittenkin, kun oli helteisin osa päivästä ohi,
lähteä käyden pitkin metsän reunaa etsiäkseni jotain ammuttavaa.
Tapahtuu useasti, että vaikka tuommoinen suuri aavikko näyttää ihan
kuolleelta, siinä tuntia myöhemmin vilisee eläimiä. Jack kehoitti
innokkaasti minua ottamaan hänen repeteerikiväärinsä; se tuotti varmaan
hyvää metsästysonnea, väitti hän. Ennen yön tuloa pitäisi minun
kuitenkin olla kotona, sillä Jack tahtoi nukkua iltapäivän ja yöksi
taasen ryömiä kuoppaansa. Otin hänen pyssynsä, enemmän tehdäkseni
hänelle mieliksi kuin uskoen sen kykyyn loihtia saalista esille.

Näytti kuitenkin siltä kuin toverini tulisi olemaan oikeassa. Sillä en
ollut vielä käynyt viittäsataa metriä, ennenkuin joku eläin ponnahti
pystyyn ruohistosta edessäni. Ammuin heti ja onnella. Eläin oli
roan-antilooppi, joka on jotenkin harvinainen laji. Laukaus kuului
leirille, ja viiden minuutin perästä olivat Romulus ja Remus paikalla.
Jätin ammutun eläimen heidän haltuunsa ja jatkoin hiipimistäni pitkin
metsänreunaa.

Olin täten kulkenut ehkä kolme kilometriä mitään näkemättä, kun kaukana
edessäni rupesi häämöttämään joku eläin. Sekin tuntui olevan
antilooppi, mutta sen laatua en voinut kiikarinkaan avulla saada
selville. Lähemmäksi tultuani huomasin, että eläin, joka näytti olevan
tuommoinen laumasta karkoitettu itsekseenolija, syöden vähitellen
läheni metsän reunaa. Se kulki näet vaaleanviheriäistä ruohojuovaa,
missä ruoho näytti mehukkaammalta kuin muualla arolla. Metsänreuna oli
tässä niin tasainen kuin olisi se ollut viivottimella vedetty, mutta
noin pari sataa askelta edessäni lähetti se pienen niemekkeen arolle
päin. Niemekkeeltä kohotti yksi ainoa jättiläispuu latvustaan taivasta
kohti, ja muutamat pensaat näyttivät tarjoovan hyvän väijymiskätkön.
Jos minun onnistuisi huomaamatta hiipiä tähän paikkaan ja antilooppi
jatkaisi nykyistä suuntaansa, tulisin olemaan osuvissa.

Eläin oli kuitenkin jo niin lähellä, etten uskaltanut kulkea enää
metsänreunaa pitkin. Pujahdin onnellisesti pensaitten läpi, jotka
reunustivat metsää, ja juoksin niin nopeasti kuin taisin määräpaikkaa
kohti. Niin hiljaa kuin mahdollista hiivin samojen pensaitten taakse,
jotka jo äsken olin väijymispaikakseni katsonut. Pensaat eivät olleet
korkeampia kuin että ne suojasivat minua polvistuneena, mutta
noustessani tulisi minulla olemaan vapaa näköala. Kaksikymmentä askelta
vain erotti minut jättiläispuun rungosta.

Nopea juoksu oli pannut sydämeni takomaan kuin vasaran. Minun täytyi
ehdottomasti saada levätä muutama minuutti voidakseni ampua. Monta
minuuttia en voinut kuitenkaan tähän tarkoitukseen saada, sillä jo
rupesivat illan varjot laskeutumaan etäämpänä arolla ja Afrikka ei
tunne mitään hämärää. Auringon laskettua on samassa hetkisessä yö.

Tässä paikassa oli tosin vielä täysi ampumavalo. Mutta kun huomasin,
ettei se tulisi enää monta minuuttia kestämään, oli minun pakko
kohottaa vähäisen päätäni katsoakseni arolle päin, vaikkakin sydän
vielä tykytti pahoin.

Se, mitä nyt näin, ei ollut omiaan sydämentykytystäni rauhoittamaan.
Olin tullut ennätetyksi. Edessäni, ihan puun juuressa, seisoi
liikkumatta väijyksissä kaksi muuta eränkävijää, silmät hievahtamatta
suunnattuina arolle päin. Tuuma tuuman jälkeen painuin alas paikalleni
pensaan taakse.

Minuutin jälkeen nousin uudestaan pyssy poskella ja sormi liipasimella.
Tähtäsin etumaisempaa kilpailijaani korvan juureen ja koukistin sormea.

Pamaus hävisi hirvittävään kiljuntaan, ja kilpailijani, uljas
koirasleijona, kepertyi kuolleena paikalle.

Repeteerasin niin nopeasti kuin suinkin uskalsin. Jos tämä toimi
tapahtuu liian nopeasti, ei koneisto tee tehtäväänsä -- tämä sekä
tuosta toimesta syntyvä kuuluva kolina on aina tehnyt pikakiväärit
minulle epämiellyttäviksi. Puun juuressa yhä paikallaan seisova
naarasleijona ei tässä tilaisuudessa kuitenkaan näyttänyt vähääkään
välittävän minusta ja minun toimistani. Verenhimoinen katseensa
tuijotti yhä vielä arolle saalistaan, joka ei näkynyt saaneen selville
mistäpäin pamaus kuului, koska se jäi paikalleen seisomaan. Jo tähtäsin
kurkunjuurta -- eläin seisoi siten että tämä paikka oli nyt
haavoittuvaisin -- mutta samassa kuin laukaus meni, teki leijona
hypähdyksensä, ja muutamien pitkien harppauksien jälkeen löi se yhdellä
ainoalla käpäläniskulla saaliinsa maahan. Hirvittävä kiljunta ilmoitti
leijonan voiton.

Etteivät leijonat olleet minua huomanneet, ennenkuin ammuin, oli
selvää. Mutta ettei naarasleijona heti laukaukseni jälkeen hypähtänyt
kimppuuni, oli minusta nyt, kun vähän toinnuttuani rupesin
ajattelemaan, miten vaarallinen itselleni laukaukseni oli ollut, aivan
käsittämätön asia. En voi muulla tavalla tätä selittää kuin että
saaliin läheisyys oli sen verenhimoa niin kiihoittanut, että sen
tajunta oli jokaiseen muuhun vaikutelmaan täysin kykenemätön.

Leijona kiljui vielä useat kerrat saaliinsa vieressä ja rupesi sitten
laahaamaan sitä metsään päin. Minusta ja kuolleesta toveristaan se ei
vieläkään näyttänyt mitään välittävän. Sen ollessa viisikymmentä
askelta minusta, ammuin, mutta osuin huonosti. Leijona vastasi
kiljunnalla, joka pani metsän raikumaan, ja syöksyi salaman nopeudella
minua kohti.

Nyt hermoni pettivät. Peto oli jo ihan kohdallani, kun ojensin pyssyn
ja melkein tähtäämättä laukaisin sen avonaiseen, veriseen kitaan.
Leijona kääntyi sivullepäin ja yski pari kolme kertaa. Luulen, että
ruudinsavu oli täyttänyt sen henkitorven.

Tämä muutaman sekunnin vara-aika varmaankin pelasti henkeni. Äsken
mainitun puun juuresta kasvoi vesa, joka antoi jalalleni tukea, että
minun onnistui heilauttaa itseni ylempänä olevalle oksalle. Tällä en
ollut kuitenkaan vielä turvattuna, ja leijona teki myöskin samassa
hyppäyksen minua kohti. Jollain tavalla se takertui kuitenkin tuohon
vesaan, ja ennenkuin se ehti uudistaa hypähdystä, olin jo turvattuna
ylemmällä oksalla.

Pyssy oli minun onnistunut saada mukaani puuhun, mutta tällä välin oli
tullut melkein pilkkopimeä. Oli näet nousemassa tuommoinen
äkkiarvaamaton rajuilma, joita Afrikassa välistä syntyy muutamassa
minuutissa. Painostavasta ilmasta ja valon tavattoman nopeasta
katoamisesta olisi minun pitänyt huomata, mikä oli tulossa. Mutta
leijona oli vienyt kaikki ajatukseni, ja sentähden tuo äkkinäinen
pimeys vain lisäsi minussa kauhun tunnetta. Pelkäsin, sen tunnustan
vieläkin, pelkäsin kauheasti. En voinut tästä pelostani vapautua,
vaikka aivan hyvin tajusin, ettei minua nyt uhannut mikään suoranainen
hengenvaara.

Laukaukseni leijonan suuhun oli aikaansaattanut ainoastaan vaarattoman
lihahaavan; kuula oli lävistänyt niskalihakset ja mennyt niskasta ulos,
kuten myöhemmin huomattiin. Kuinka arastelemattomia vaarattomille
haavoille suuret petoeläimet ovat, huomasin hetken perästä, kun kuulin
muserrettujen luitten rausketta. Niska läpiammuttuna ja kuollut toveri
vieressään ahmi leijona saalistaan! Sen hermosto ei pettänyt!
Luonnollisen elantotarpeen tyydyttäminen syrjäyttää eläinkunnassa, ja
varsinkin petoeläimissä, useimmat muut vietit ja tunteet.

Leijona keskeytti aina välistä ateriansa päästääkseen kauhistuttavan
kiljunnan. Olen käynyt eläintarhoissa, joissa paitsi muita petoeläimiä
on pidetty kymmeniä leijonia. Se konsertti, jonka nämä antavat, kun
niiden ruokkimisaika lähenee, on ensikertalaiselle kamala kyllä. Mutta
siitä puuttuu oikea kaikupohjansa: yön hiljainen pimeä ja Afrikan
erämaan painostava yksinäisyys. Tässä oikeaa ympäristöä ei puuttunut.
Vakuutan, että yhden ainoan leijonan kiljunta tässä ympäristössä kuuluu
monta vertaa kauhistuttavammalta kuin kokonaisen eläintarhan karjunta,
kiljunta ja mylvinä.

Leijonan kiljumisen väliajoilla oli aarniometsä niin äänetön, ettei
kuulunut vähintäkään risausta paitsi jo mainittua, välistä uudistuvaa
särkyvän luun rousketta. Ilma oli tavattoman painostava. Olisin
mielelläni painanut taskulamppuni nappia saadakseni sekunniksi valoa,
mutta joku epämääräinen tunne pidätti minua. Silmät auki en nähnyt
kättä edessäni. Mutta jos sekunniksikaan suljin silmät, oli heti
edessäni äskeinen kuva: koirasleijona seisoen siinä ylpeänä
metsänreunassa hurjan rajumielisyyden, itsetietoisen kootun voiman ja
uhmailevan majesteettiuden kuvana, ja sen takana naaras, jonka
tultasyöksevistä silmistä loisti peittelemätön luihuus ja hillitsemätön
verenhimo. Olin uudestaan näkevinäni, miten tuo raivostunut eläin
yhdellä ainoalla otteella kauhistuttavan kiljunnan säestämänä repäisi
kaadetun saaliinsa rintakehän auki, pisti vaalean kuononsa sisään ja
veti sen vertatihkuvana ulos. Kamala kuva, joka oli polttautunut
silmäni verkkokalvoon ja yhä uudelleen pani hermostoni värisemään.
Tiesinhän hyvin, että eläin makasi nyt saaliinsa vieressä eikä voinut
minulle mitään pahaa; mutta tuo aina välistä toistuva kiljunta uudisti
joka kerta tajuntaani sen hetkisen, kun tuo avonainen verinen kita
syöksyi minua kohti. Turhaan yritin poistaa kauheata kuvaa silmistäni.

Olin mielestäni jo istunut kauan tukalassa asemassani. Eikö rupeaisi
aamun enteitä pian näkymään? Pistin taskulampun takin alle ja valaisin
sekunnin ajan kellon taulua. Olin ollut puussa tasan 20 minuuttia! Kun
olen joskus lukenut siitä, miten sekunnit kasvavat minuuteiksi ja
minuutit tunneiksi, olen aina uskonut tuota semmoiseksi kirjaniekkain
valeeksi, joilla he kirjojaan koristelevat. Sinä iltana opin parempaa.
En ymmärtänyt miten voisin yön kestää, kun kuukin nousisi vasta
aamupuolella yötä.

Melkein heti katsottuani kelloa iski ensimmäinen salama. Sitä seurasi
semmoinen ryske, että jo luulin puun, jossa istuin, säpäleiksi
pirstautuneen. Raskaita pisaroita alkoi pudota ja muutaman minuutin
jälkeen satoi kuin korvosta kaatamalla. Risteilevien salamain valossa
näin, miten leijona veti saaliinsa lähemmäksi puuta, jossa se oli
jossain määrin sateelta suojattuna. Maaten vatsallaan pää puuhun päin
jatkoi se veristä ateriaansa.

Olin ampunut viisi laukausta. Makasiiniin mahtui kuusi patruunaa;
tiesin siis että viimeinen patruuna oli patruunapesässä. Kun olin
mennyt ulos muutamaksi tunniksi vain, en ollut ottanut mukaani useampia
patruunia kuin ne kuusi, jotka olivat kiväärissä. Minusta oli nyt aika
tullut viimeisen laukauksen käyttämiseen. Nousin seisomaan, nojasin
pyssyä oksanvekaraan ja tähtäsin, niin hyvin kuin salamain valossa
osasin selkärankaan lapaluitten kohdalle. Epävakainen valaistus ei
sallinut mielestäni kyllin varmaa tähtäämistä päähän. Korjasin
tähtäystä useat kerrat ja kun kirkas salama taasen näytti minulle, että
leijona makasi paikallaan, annoin laukauksen mennä.

Leijona vastasi hurjalla kiljunnalla, joka kuitenkin melkein hukkui
samassa seuraavaan ukkosen jyrinään. Omituisesti kyllä oli ukkosilma
tyynnyttänyt kapinalliset hermoni, ja laukaistessani pyssyni olin
täysin levollinen. Seuraava salama osoitti minulle, että laukaus oli
osunut hyvin, jos tosin ei ihan niin hyvin kuin olin toivonut. Leijona
makasi paikallaan, nyt kuitenkin pää poispäin suunnattuna. Vielä
seuraavien salamain valossa näin, miten se turhaan yritti poistua
paikalta. Kuula oli nähtävästi ainoastaan vioittanut selkäydintä
särkemättä sitä kuitenkaan täydellisesti. Eläin pyöri ympäri monta
kertaa, purren ampumahaavan kohtaa. Joka kerta kun sen yritys
epäonnistui, seurasi suuttunut kiljunta. Se heikkeni kuitenkin joka
kerralla lakatakseen hetken perästä kokonaan. Myöskin ukkosilma lakkasi
hetken perästä, taivas selkeni, ja tähtien valossa näin, ettei
viholliseni liikkunut enää. Heitin sitä kuivalla oksalla: oksa jäi
leijonan selkään.

Nyt astuin turvapaikastani alas. Jäin hetkeksi sähkölampun valossa
ihailemaan saalistani. Molemmat leijonat olivat mahtavan suuria
eläimiä, koiras niin sanottu harjaleijona. Erämaan leijonalla ei ole
kuitenkaan niin pitkää harjaa kuin eläintarhain asujaimilla. Ainoastaan
suurilla aavikoilla elävien leijonain harja joskus riippuu maahan asti.
Mutta "odota vähäisen"-pensaitten alueilla kuluttavat okaat sen harjan
lyhyeksi ja takkuiseksi, mikä ei kuitenkaan mielestäni vähennä sen
hurjaa ulkomuotoa. Koirasleijona näyttää kuolleenakin ylpeältä erämaan
kuninkaalta, kun naaras sitävastoin mielestäni kuolleena menettää
enemmän tuimasta ulkonäöstään.

Puoliyön aikana tulin leiripaikalle ja astuin Jackin vaunuihin, joka
oli lähempänä. Jack tarjosi minulle kuivat alusvaatteet ja vaatimalla
vaati minua jäämään hänen vaunuihinsa yöksi. Kerrottuani hänelle
seikkailuni ja puhdistettuani pyssyn nukuin väsyneen miehen uneen.

Herätessäni oli Jack jo noussut. Menin omille vaunuilleni etsiäkseni
itselleni kuivat vaatteet. Arvaapas ihmettelyäni ja säikähdystäni,
kun vaunut olivat kadonneet! Ainoastaan muutamia lankunpätkiä,
rattaanpuolia ja muuta romua oli paikalla, missä vaunut olivat olleet.
Jäin sanatonna, lamautuneena seisomaan paikalle. Heräsin siihen, että
Jack löi minua olalle sanoen: "Kiitä nyt Jumalaa siitä, ettet ollut
eilisiltana kotona!" Ja todellakin oli henkeni pelastus tapahtunut kuin
ihmeen kautta. Vaunuissani oli kolmatta tuhatta patruunaa ja kolmesataa
kiloa ruutia, joka oli otettu mukaan vaihtokauppaa varten neekerien
kanssa.

Ukkosilma oli juuri ollut loppumaisillaan, kun vielä yksi ankara salama
oli iskenyt, ja minun vaunuihini. Räjähtänyt ruuti ja patruunat yksin
eivät olisi kaikkea tätä tuhoa kyenneet aikaansaamaan, vaan yhtä suuri
osa oli kyllä laskettava ukonnuolen tilille. Ilman paine oli ollut niin
raju, että se oli osaksi irroittanut toisen vaunuteltan paikoiltaan.
Ihmisistä ei ollut kukaan pahasti vahingoittunut.

Läksimme kaikki saalistani noutamaan, ja illalla olivat nahat
valmistettuina mitä parhaimmassa kunnossa. Koirasleijonan pääkallo oli
säpäleinä, mutta nahka kaikeksi onneksi ei ollut särkynyt. Iloitsin
tästä paljon, sillä Kapmaallakin pidetään hyvin täytettyä leijonaparia
arvokkaana huonekoristuksena.

Meillä oli nyt yksi rihlapyssy vain, miesten sniderkivääreistä
puhumatta. Sniderkivääritkin tappavat kyllä Afrikan keskinkertaiset ja
pienemmät eläimet, mutta niitten käyrä kuulanrata tekee ne kelpaaviksi
vain lyhyillä matkoilla. Tuumittuamme sinne tänne päätimme lopullisesti
olla matkaa jatkamatta. Jäimme kuitenkin tänne vielä useaksi viikoksi,
teimme ratsastaen muutamia lyhyempiä matkoja ja palasimme eräretkeemme
jotenkin tyytyväisinä Kapkaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Kertoja katseli kelloaan. Tuntiosoittaja oli jo sivuuttanut
puoliyönhetken. Mies hyvästeli, kiitteli ja kehoitti minua saapumaan
seuraavana aamuna junanlähtöajaksi asemalle, jossa hän antaisi minulle
pienen muistolahjan Afrikasta.

Ajattelin saavani ehkä neekerinuolen tai jotain sentapaista
Afrikanmuistoa, joita saksalaiset tehdasmaisesti valmistavat
Kap-markkinoita varten halukkaille matkailijoille myytäviksi. Mutta kun
minulla ei mitään tämänlaistakaan Afrikka-esinettä ollut, menin aamulla
junalle. "Paha käry" saapui viime tingassa, sai piletin, tuli ulos
asemasillalle, jossa seisoin, ja kiinnitti takinkäänteeseeni säkenöivän
kaulustinneulan. Hymyilin hänelle kiitoksen ja huusin leikilläni: "Kun
palaatte ensi kerta leijonametsästyksestä, niin paiskatkaa minua
kirjeellä." Juna oli jo silloin liikkeessä, enkä tiedä, kuuliko hän
sanani vai ei. Hän nyökäytti päätänsä vastaukseksi. Mutta mitään
kirjettä en ole saanut.

Säkenöivä neula näytti olevan tuommoinen jäljitelty kivi, jonka melkein
joka siirtolainen palatessaan tuo morsiamelleen tai sisarelleen ja joka
maksaa 25 senttiä, parhaimmat 50. Heitin sen kotiintultuani
kirjoituspöytäni laatikkoon, mihin se hautautui kirjeitten ja
paperien väliin. Rupesin epäilemään, että "Paha käry" ja hänen
Afrikka-historiansa oli itse samanlainen kuin hänen muistolahjansakin.
Kuitenkin huvitti minua vanhan oppilaan tapaaminen; ja että hänestä oli
tullut kunnon työmies, sen huomasin selvästi hänen pahkaisista
käsistään.

"Paha käry" ja hänen kertomuksensa oli jo puoleksi mielestäni
unohtunut, kun pari vuotta myöhemmin "Forest and Stream"-lehdestä luin
pienen palasen, jonka alla oli nimimerkki "Paha käry". Toimitus oli
kirjoitukseen liittänyt seuraavan: "Ylläolevan eräkertomuksen on meille
lähettänyt tunnettu afrikalainen suurmetsästäjä John Makkela, joka,
kuten meille on kerrottu, ensi vuodeksi suunnittelee metsästysretkeä
Kanadaan. Maailman suurin petoeläin, grizzlykarhu, kuuluu kovin
houkuttelevan häntä, jolle Afrikan petojen kaataminen näkyy tulleen
liian jokapäiväiseksi huviksi."

Tuossa tuokiossa seisoi pieni ahavoittunut mies tarmokkaine
kasvojenpiirteineen edessäni. Hän ei ollutkaan mikään "jäljitelty"
mies, koska maailmanlehtikin näkyi hänet tuntevan. Muistin hänen
Afrikka-lahjansa, jonka myös hetkisen etsittyäni löysin. Ehkä sekin
oli arvokas. Menin erään tutun kultasepän luo, joka tutkittuaan kiven
sanoi sen maksavan kaupassa 160:n tai 180:n markan vaiheille.
Häpeissäni aiheettomista epäluuloistani ja liian kallisarvoisesta
Afrikka-lahjastani menin kotiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailuja saloilla ja vesillä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.