Title: Jack Howlandin seikkailut
Author: Curwood, James Oliver
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jack Howlandin seikkailut" ***


JACK HOWLANDIN SEIKKAILUT

Kirj.

JAMES OLIVER CURVOOD

Suomentanut Eero Alpi

Alkuperäinen nimi: "The Danger Trail"



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1915.



SISÄLLYS:

Lumimaan tytär
Puhumattomat huulet
Salaperäinen hyökkäys
Varoitus
Howlandin yöllinen vieras
Miehen rakkaus
Miina räjähtää
Lähellä kuolemaa
Kohtaus
Pohjoista kohti
Punaisen surman talo
Taistelu
Takaa-ajo
Valonsäde
Makuuhuoneessa
Jeanin kertomus
Meleese



Lumimaan tytär


Howland tunsi ensimmäisen kerran elämässään seikkailunhalua. Hänellä
oli halu saada kokea jotain uutta ja outoa. Kylmällä napaseudun
taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet jäisten silmien tavoin. Hänen
takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin
valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin,
sivistyksen viimeisen etuvartion valot.

Mutta Howland tähysteli pohjoista kohti. Sen vuorenharjanteen laelta,
missä hän seisoi, hän katseli edessään avautuvaa valkoista, hiljaista
maata, joka ulottui tuhansia peninkulmia Pohjoiselle Jäämerelle päin.
Talviyön hiljaisuudessa hänen korviinsa kuului revontulten lievä
räiskinä. Monituhatvuotinen soitto humisi lakeuden yllä, ja kun hän
katseli noita kylmiä, teräviä tulinuolia, jotka välähtelivät
avaruudessa, ja kuunteli niiden laulua rajattomasta yksinäisyydestä,
loppumattomasta surusta, hänet valtasi kummallinen tunne -- aivan kuin
hänelle olisi viitottu ja sanottu, että tuolla kaukana, maailman
rajalla, hän löytäisi kaiken sen, josta hän oli uneksinut siitä saakka
kun hän oli tullut sen ikäiseksi, että hän oli alkanut itse takoa omaa
kohtaloaan.

Pakkanen värisytti hänen ruumistaan, ja hän sytytti uuden sikarin
samalla kääntyen selin purevaa itätuulta vastaan. Tulitikkua
raapaistessaan hän kuuli äkkiä valittavan ulvonnan, joka sai hänet
vavahtamaan pelästyksestä. Ääni oli samanlainen kuin se, jonka
intiaanien koirat päästävät isäntänsä vetäessä viimeisiä
hengähdyksiään. Hän ei ollut ennen kuullut moista ulvahdusta, mutta hän
tiesi kuitenkin, että se tuli suden kidasta. Hän pelästyi ja seisoi
kauan liikkumattomana puiden suojassa, kunnes huuto toistui ensin
lännenpuoleisessa harmaassa yössä ja sitten vielä kerran kauempana
pohjoisessa.

-- Viisainta palata kaupunkiin, hän sanoi itsekseen. -- Hitto vieköön,
täällä pöyristyttää!

Hän laskeutui alas harjanteelta, kulki nopein askelin yli
Saskatchewanin vahvan jään, ja hänen sydämensä tuntui paljon
keveämmältä, kun hän näki Prince Albertin valojen tuikkivan vain sadan
askeleen päässä edessään.

Jack Howland oli chicagolainen, mikä merkitsee, ettei sama
tunne koskaan pitänyt häntä kauan vallassaan. Viisitoista
kolmestakymmenestäkahdesta ikävuodestaan hän oli viettänyt huoletonta
elämää.

Niin kauan kun hän saattoi muistaa, hänellä oli vain yksi pyrkimys.
Ahkeruudella, joka oli jättänyt hänelle vieraiksi elämän inhimilliset
ja pinnalliset puolet, hän oli työskennellyt toivonsa toteutumiseksi,
ja siksi että hän nyt tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän tunsi
itsensä onnelliseksi. Hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt.
Hän näki sielunsa silmin kaikki tähänastiset taistelunsa. Se oli ollut
ylevää kamppailua. Olematta itserakas hän saattoi olla ylpeä siitä,
että vaikka kohtalo alussa olikin ollut hänelle epäsuopea, hän oli
kuitenkin voittanut. Hän näki itsensä pienenä poikana, joka lähti
kotoaan Illinoisista hakemaan elinmahdollisuuksia suuressa kaupungissa.
Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen hän muisti, miten hän oli
kärsinyt nälkää monia päiviä ja viikkojakin, kuinka hän oli myynyt
sanomalehtiä ja vihdoin onnistunut pääsemään juoksupojaksi erääseen
suureen insinööritoimistoon. Silloin hänessä oli herännyt kunnianhimo.
Hän näki insinöörien menevän ja tulevan, miesten, jotka hänen
silmissään olivat presidenttiäkin mahtavampia. Kaikki hänen
hyörimisensä ja pyörimisensä tarkoitti pyrkimistä yhdeksi heistä --
saada rakentaa rautateitä ja siltoja, räjäyttää tunneleita vuorten läpi 
ja perustaa uusia yrityksiä uusissa maissa. Ja vuosien varrella hänen
kunnianhimonsa vain kasvoi. Hän oli ruvennut vapaaehtoisesti sen
orjaksi, voittanut kaikki tielle sattuneet esteet ja hitaasti,
tarmokkaasti ja vastustamattomasti taivaltanut eteenpäin, kunnes
nyt --. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen sydämensä tykytti
kiivaammin, kun hän vieläkin oli kuulevinaan ne sanat, jotka Van Hoen
-- mannermaan suurimman insinööriyhtiön johtaja -- oli hänelle
lausunut:

-- Howland, me olemme päättäneet uskoa teille Hudsonin lahden rautatien
rakentamisen. Se on rohkein yritys, mihin koskaan olemme ryhtyneet;
Gregson ja Thorne eivät näy olevan sopivia sitä työtä suorittamaan.
Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän,
Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon teidän
tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä!" Voitte ilmoittaa Le Pas'han
heti kun olette valmis matkalle!

Sanat olivat lopettaneet Howlandin orjuuden. Tällaisen tilaisuuden
saavuttamiseksi hän oli tehnyt työtä, ja nyt kun se tuli, hän oli
varma, että hän onnistuisi. Kädet työnnettyinä syvälle taskuihin hän
asteli nopeasti Prince Albertin pääkatua pitkin, samalla kun hän
puhalteli sikaristaan paksun savupilven toisensa jälkeen, ja jokainen
hermo hänen ruumiissaan värähteli ilosta, joka nyt oli täyttänyt hänen
elämänsä. Vuorokauden kuluttua hän olisi Le Pas'ssa, kuudenkymmenen
peninkulman päässä Saskatchewanista olevassa pienessä ulkovartiossa.
Sitten sata peninkulmaa koirien vetämässä reessä, ja hän olisi suuressa
erämaaleirissä, missä sata miestä jo työskenteli raivaamassa tietä
laajalle pohjoiselle lahdelle. Mikä suurenmoinen tehtävä hänellä
olikaan edessään! Siitä tulisi hänen taitavuutensa, rohkeutensa ja
lannistumattomuutensa ikuinen muistomerkki.

Kun Howland saapui pieneen vanhaan Windsor-hotelliin, kello oli jo yli
yhdeksän. Avara huone, josta oli näköala yli kadun ja jäätyneen
Saskatchewanin, oli melkein tyhjä. Eräässä hämärässä nurkassa istui
puoliverinen metsästäjä, joka oli saapunut Lac la Rouge-seudulta, ja
hänen jalkojensa juuressa makasi yksi hänen sudennäköisiä vetokoiriaan.
Sekä isäntä että elukka olivat valveilla ja katselivat uteliaina
Howlandia, kun hän astui sisään. Näiden lähellä ikkunan luona istui
kymmenkunta miestä, yhtä vaiteliaita hekin, puettuina mokkasiineihin ja
poronnahkaturkkeihin. Eräs heistä oli toimitusmies Hudson-leiriltä Lac
Bainista, ja se mies ei ollut kolmeen vuoteen käynyt sivistysasutuksen
rajalla; toiset taas -- lukuunottamatta kahta cree- ja yhtä
chippeway-intiaania -- olivat leiriltä saapuneita metsästäjiä, jotka
olivat turkkeihinsa kääriytyneinä ajaneet tänne sadan peninkulman
päästä pohjoisesta.

Silmänräpäykseksi pysähtyi Howland keskelle huonetta ja katseli
ympärilleen. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi pitänyt tästä
hiljaisuudesta ja mennyt jonkun pöydän ääreen kirjoittamaan kirjeitä
tai harkitsemaan jotain ongelmaa. Hänen viisitoista vuotta kestänyt
opiskelunsa ja hänen alituinen orjuutensa olivat tehneet hänestä yhtä
vaiteliaan ja sulkeutuneen luonteen kuin nuo hiljaisuudessa syntyneet
pohjoisen perukan tuimat miehet olivat. Mutta tänä iltana hän ei ollut
kaltaisensa. Hän tahtoi nyt puhella. Nyt hän tahtoi tehdä kysymyksiä.
Nyt hän kaipasi ihmisseuraa, josta olisi hänelle toisenlaista iloa kuin
ajatustyöstä. Hän otti esiin sikarikotelonsa, istui erään ikkunan
viereen ja tarjosi sikarin Lac Bainista tulleelle toimitusmiehelle.

-- Poltatteko?

-- Olen syntynyt wigwamissa, toimitusmies vastasi hitaasti ja otti
sikarin. -- Kiitos!

-- Hiton kohtelias mieheksi, joka ei kolmeen vuoteen ole nähnyt
sivistyneitä ihmisiä, Howland tuumi istuutuen mukavaan asentoon. Ääneen
hän virkkoi: -- Olen kuullut, että olette Lac Bainista. Se on kai hyvin
kaukana pohjoisessa?

-- Neljäsataa peninkulmaa täältä, toimitusmies vastasi
välinpitämättömästi. -- Se on Barren Landin rajalla.

-- Oh! -- Howland äänsi kohauttaen olkapäitään. -- Minäkin lähden
huomenna pohjoiseen, hän virkkoi.

-- Oletteko metsästäjä?

-- En. Insinööri. Rakennan Hudsonin lahden rautatien.

Hän sanoi sen kovalla äänellä ja selvästi, ja samassa silmänräpäyksessä
puoliverinen, joka istui pimeässä nurkassa, suoristautui kuin kissa,
nopeasti ja ketterästi. Hän kumartui eteenpäin, hänen mustat silmänsä
säkenöivät -- ja hän nousi hiljaa. Kun hän sitten astui Howlandin
luokse, eivät hänen mokkasiineilla verhotut jalkansa aiheuttaneet
mitään ääntä. Howlandin huomion käänsikin vieraaseen vetokoira, jonka
hän ensin näki edessään. Vain silmänräpäykseksi nuoren insinöörin
silmät kohtasivat puoliverisen miehen katseen. Kasvot olivat laihat ja
tummahipiäiset, ja hänellä oli hiilenvärinen, kiiltävä tukka. Vieraan
silmät olivat kauneimmat, mitä Howland oli koskaan nähnyt. Joskus voi
silmänräpäyksen kestävä katseitten kohtaaminen määrätä kahden ihmisen
vihamielisen tai ystävällisen suhteen. Näidenkin henkilöiden välillä
tapahtui jotain salaista, selittämätöntä. Vasta kun puoliverinen oli
kiireesti poistunut, tunsi Howland halua puhutella häntä, tarttua häntä
kädestä ja saada tietää hänen nimensä. Hän seurasi katseellaan pohjolan
miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän
villipedon, kunnes vieras oli astunut ulos huoneesta.

-- Kuka hän oli? Howland kysyi, toimitusmieheen kääntyen.

-- Hänen nimensä on Croisset. Hän tulee Wholdaiamaasta, Lac la Rougen
takaa.

-- Ranskalainenko?

-- Puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani. Toimitusmies alkoi
katsella ulos ikkunasta, ja Howland luopui yrityksestä puhua hänen
kanssaan. Vähän ajan kuluttua toinen nousi ja sanoi hyvää yötä.
Cree- ja chippeway-intiaanit lähtivät hänen mukanaan, ja muutamien
minuuttien kuluttua poistuivat myös molemmat valkoiset metsästäjät.
Insinööri jäi yksin.

-- Perin merkillistä väkeä, hän virkkoi puoliääneen. -- Puhuvatkohan he
koskaan!

Hän kumartui ikkunaan päin, asetti leukansa käsien nojaan ja alkoi
tähyillä ulos. Hänen ei ollut yhtään uni; harvoin hän oli tuntenut
itsensä niin virkeäksi kuin tänä iltana. Hänen kuohuva riemunsa ei
vielä ollut ehtinyt muuttua järjelliseksi tyytyväisyydeksi, ja hän
odotti vain huomista ja seuraavaa ja sitä seuraavaa päivää, jolloin hän
saisi mennä Gregsonin ja Thornen tilalle. Hän uhkui työntarmoa. Hän
katsoi kelloaan. Se oli jo vähän vailla kymmenen. Illallisesta saakka
hän oli tupakoinut lakkaamatta. Nytkin hän sytytti uuden sikarin ja jäi
tuijottamaan kadulle.

Äkkiä hän kuuli kevyitä askeleita jalkakäytävältä. Ne olivat nopeita,
ja pysähtyivät -- aivan kuin epäillen -- sitten ne taas lähestyivät, ja
ikkunan ulkopuolella näkyi nainen. Miten hän oli puettu, sitä ei
Howland ehtinyt tarkastaa. Hän näki vain kasvot -- ne olivat
liidunvalkoiset kuin yössä ympärillä hohtava lumi -- hienopiirteiset ja
kauniit, ja silmät katsoivat Howlandia puoleksi rukoillen, puoleksi
houkutellen, ja huulet näyttivät tahtovan sanoa jotain. Howland
tuijotti kummastuneena olentoon, mutta samassa se oli kadonnut.

Huudahtaen kiivaasti Howland juoksi ovelle ja katsoi tähtien
valaisemalle kadulle. Vaikkakin rientäminen ikkunan luota ovelle vei
vain muutaman sekunnin, katu oli kuitenkin jo tyhjä -- paitsi että hän
kaukana erään talon kohdalla näki yksinäisen varjon ja rappusten
vieressä koiran, joka alkoi hänelle murista. Hän ei kuullut mitään
askeleita, yhtä vähän hän kuuli minkään oven avautuvan tai sulkeutuvan.
Ainoastaan pohjoinen välähtely humisi, ja vielä kerran tunkeutui hänen
korviinsa suden synkkä ulvonta Saskatchewanin takaisen metsän puolelta.



Puhumattomat huulet


Howland ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat kauniiden
kasvojen ja silmäparin lumota itsensä. Hänen käytännöllinen luonteensa
oli siksi paljon kiintynyt aineellisiin asioihin, ettei mikään
haaveellisuus päässyt siihen vaikuttamaan. Ainakin Howland oli niin
kerskunut, ja nyt hän naurahti hieman hermostuneesti, palatessaan
entiselle paikalleen ikkunan luo. Hän tunsi, että innostuksen puna oli
kohonnut hänen poskilleen, ja siksi hän hieman häpesi.

-- Mutta olipa se tyttö totisesti kaunis! hän koetti lohdutella
itseään. -- Ja hänen silmänsä...

Mutta hän ei ajatellut yksinomaan kauniita silmiä eikä kauniita
kasvoja, hän tuumi myös, minkä takia tyttö oli pysähtynyt juuri sen
ikkunan eteen, jonka ääressä hän istui. Ja miksi tyttö oli katsellut
häntä niin kiintyneesti kuin olisi tahtonut häneltä jotain? Hänen
poskiensa puna ja huultensa hymy häipyivät pian, kun hän rupesi
syyttämään itseään siitä, ettei hän varmaankaan ollut käsittänyt sitä,
mitä tuo nainen mahdollisesti oli koettanut saada häntä ymmärtämään.
Mutta olisikohan tyttö erehtynyt, ehkä hän oli hakenut toista henkilöä?
Ehkä hän oli ensin luullut Howlandia etsimäkseen henkilöksi, mutta
huomattuaan erehtyneensä olikin kiirehtinyt pois! Tavallisissa
olosuhteissa olisikin Howlandista tämä selitys tuntunut aivan
luonnolliselta, mutta tänä iltana hän oli toisenlaisessa mielentilassa
ja rupesi tuumimaan, että vaikka ratkaisu olisikin ollut oikea, ei se
kuitenkaan selittänyt syytä tytön kasvojen kalpeuteen ja ihmeelliseen
rukoukseen, jonka Howland oli lukenut hänen silmistään.

Se oli kuitenkin asia, joka ei kuulunut hänelle, ja hän astui ulos.
Kauempana saman kadun varrella -- noin neljännespeninkulman päässä --
loistivat valot pienen kiinalaisen ravintolan ikkunoista, ja hän
suuntasi askeleensa sinne.

-- Minäpä poikkean tuonne juomaan kupillisen teetä, hän virkkoi
itsekseen, heitti pois sikarinpätkänsä ja veti keuhkonsa täyteen
kylmää, kuivaa ilmaa. -- Miten ilta olikaan ihana! Toivoisinpa, että
Van Hoen olisi täällä!

Hän pysähtyi ja kääntyi taas katsomaan pohjoiseen. Lukemattomat
tähtisarjat, jotka heijastivat välkkyviä valojaan, ja joen toisella
puolen oleva tumma erämaa alkoivat lumota häntä yhä enemmän ja enemmän.
Siitä aamusta saakka, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt tämän
kummallisen jäämaan, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi saanut
suoniinsa uutta verta, ja hän riemuitsi siitä, että onni ja menestys
odottivat häntä juuri täällä. Koskaan hän ei ollut edes uneksinutkaan
tällaisesta elämän riemusta. Nyt siinä tuijottaessaan kaukaista
napaseutua hän tuli ajatelleeksi, oliko hänen uskonsa, ettei hän ollut
tippaakaan haaveilija, sentään oikea. Ainainen työ ja ankara toiminnan
todellisuus oli johtanut hänet siihen, että hänestä näyttivät
hullunkurisilta kaikki runollisuus -- ja naiset. Mutta täytyi hänen
sittenkin olla rehellinen itselleen ja myöntää, että hän toki oli aina
nauttinut haaveellisuudesta kaikkialla, missä oli sitä tavannut. Nyt
viimeksi hänen verensä oli lämminnyt niiden kauniiden kasvojen
näkemisestä, jotka hän niin äkkiarvaamatta oli erottanut yön
pimeydestä.

Hän kuuli takaansa pianon rämpytystä. Hänen astuessaan sisään
ravintolaan vilahtivat ohitse mies ja nainen, ja näiden punakat kasvot
ja epävakaa käynti varmensivat hänen aavistustaan ravintolan
epäilyttävyydestä. Howland astui suureen saliin, joka oli täynnä pöytiä
ja tuoleja; siellä tunkeutui sieraimiin merkillisiä tuoksuja. Pöydän
ääressä istui pitkäpalmikkoinen kiinalainen pää käsivarsien varassa.
Tiskin takana seisoi toinen, liikkumattomana kuin obeliski, ja katseli
kehottavin silmäyksin Howlandia hänen astuessaan sisään. Ylhäältä
kuului pianonsoittoa, ja nyökäytettyään ystävällisesti nuori insinööri
astui ylös rappusia.

Soitto lakkasi, kun kuultiin hänen askeleensa. Hän hämmästyi suuresti
sitä näkyä, joka hänet nyt kohtasi. Hän tuli huoneeseen, joka oli
alakerran salille täydellinen vastakohta. Tämä yläkerran huone oli mitä
upein; sen seiniä peittivät kauniit itämaiset verhot, pöytiä
suojustivat silkkikaihtimet, ja istuinten päällyksiä somistivat
koruompelukset. Howland istuutui pöydän ääreen ja soitti tarjoilijaa.
Hänen luokseen kiirehtikin heti mustiin puettu kiinalainen, jonka tukka
oli leikattu lyhyeksi.

-- Teetä, Howland sanoi, ja lisäsi samassa itsekseen: Hiton hieno
paikka tällaiseksi erämaan ravintolaksi! Ihmettelenpä --

Hän silmäili uteliaana ympärilleen. Vaikka kello oli vasta yksitoista,
näyttivät huoneet jo tyhjiltä. Kuitenkin Howland oli varma siitä,
ettei ravintola ollut tyhjä. Hän aavisti, että ihmisiä oli hänen
lähettyvillään. Hän nimittäin tunsi tupakansavun seasta lievän katkeran
tuoksun, ja maksaessaan teensä kohautti hän olkapäitään huomiostaan
varmistuneena.

-- Opiumia, niin totta kuin nimeni on Jack Howland, hän lausui
itsekseen tarjoilijan poistuttua. -- Mitenkä suuri menekki sillä täällä
lienee?

Hän maistoi teetään ja tähyili uteliaana joka puolelle. Tuskin
kiinalainen oli mennyt, kun hän kuuli askelia rappusilta. Samassa
silmänräpäyksessä hän oli huudahtaa hämmästyksestä, sillä ovella
seisoi, katsoen häntä epäilevästi suoraan silmiin, sama nuori tyttö,
jonka hän oli nähnyt hotellin ikkunasta.

Pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat, mutta sinäkin aikana
ehti tuon kauniin olennon kuva painua Howlandin sieluun. Aina ennen
tähän asti, kun hän oli nähnyt kauniita naiskasvoja, hän oli ihaillut
niitä kylmästi ja tunteettomasti, ja hän oli arvostellut niitä kuin ne
olisivat olleet vain jotain hänen omien kättensä työtä. Mutta nämä
kasvot herättivät nyt hänessä aivan outoa mielenkiintoa. Ne olivatkin
kieltämättä ihanat kasvot. Siitä hän oli selvillä heti. Nyt ne eivät
myöskään olleet niin kalpeat, jollaisina hän ne oli nähnyt ikkunan
läpi. Tytön poskia peitti nyt hieno puna, hänen kauniit huulensa olivat
erillään toisistaan, ja hän hengitti kiivaasti, kuin olisi rasittunut
noustessaan ylös portaita. Mutta hänen silmänsä, ne ne saivat veren
Howlandin suonissa virtaamaan tulisemmin. Oh, niin lumoavat silmät!

Tyttö kääntyi nopeasti ja istuutui kaukana olevaan pöytään, niin että
Howland saattoi nähdä hänen kasvonsa ainoastaan sivulta. Se oli hänelle
vain uusi puoli tuon ovella näyttäytyneen olennon kauneudesta, ja hän
tarkasteli tyttöä lakkaamatta, tämän ollessa tietoinen siitä. Howland
täytti kuppinsa uudelleen, iloiten siitä, ettei tyttö ollut istuutunut
minkään kaihtimen taakse. Purppuraisista poskista nuoren insinöörin
katse siirtyi tytön tuuheisiin, kiiltäviin hiuksiin, jotka paksuina,
pehmeinä aaltoina puolittain peittivät hänen korvansa ja päättyivät
niskassa suureksi kiehkuraksi. Ensimmäistä kertaa Howland kiinnitti
huomionsa hänen pukuunsa. Se hämmästytti häntä. Tytön lakki ja muhvi
olivat ilveksen nahkaa, ja hänen kaulansa ympärillä oli puuhka samasta
nahasta. Hänen kätensä olivat moitteettomasti hansikoidut. Jokaisella
hänen rakastettavien kasvojensa piirteellä, jokaisella pienimmälläkin
yksityiskohdalla hänen asussaan oli mitä hienostunein leima. Howlandin
huulilta katosi veitikkamainen hymy. Kuka hän oli? Miksi hän oli
täällä?

Kissan ketteryydellä kiirehti kiinalainen tarjoilija hänen luoksensa,
ja pienelle taululle, jota Howland ei ollut huomannut aikaisemmin,
tyttö kirjoitti tilauksensa. Se oli teetä. Hän näki, että tyttö maksoi
tarjoilijalle dollarin setelillä ja että tämä antoi hänelle takaisin
seitsemänkymmentäviisi senttiä.

-- Hän ei näytä olevan täällä ensi kertaa, koska hän tuntee tavat,
Howland ajatteli.

Hän kaatoi itselleen viimeisen kupillisen teetä, ja jälleen nostaessaan
päänsä hän huomasi kummakseen, että tytön huomio oli kiintynyt häneen.
Hetken aikaa tyttö tuijotti suoraan häneen, mutta pian hän punastui,
hänen pitkät silmäripsensä painuivat, ja Howland huomasi, että käsi,
joka piteli pientä japanilaista kuppia, vapisi hiukan. Howland nojautui
eteenpäin, ja aivan kuin tämän liikkeen pakoittamana tyttö käänsi
jälleen katseensa häneen. Hänen tummissa silmissään oli ilme, joka oli
vähällä saada Howlandin hypähtämään, sillä hän luki niiden hehkusta
hartaan, mutta samalla puolittain pelästyneen rukouksen. Howland nousi,
ja hänen tutkivaan katseeseensa tyttö vastasi päännyökkäyksellä.

-- Pyydän anteeksi, insinööri sanoi ja istuutui vieraan tytön luo, --
saanko antaa teille korttini?

Howlandista tuntui kuin hän olisi käyttäytynyt epähienosti ja
kömpelösti, ja tietoisuus siitä nosti veren hänen poskilleen. Tyttö
luki hänen nimikorttinsa, hymyili hänelle, ja hän antoi Howlandille
merkin hakea kuppinsa, maistaakseen hänen teetään. Kun nuori mies
palasi, tyttö kirjoitti parhaillaan samalle taululle, jonka hän oli
nähnyt äsken, ojentaen sen sitten hänelle.

-- Anteeksi, etten sano mitään, hän luki siitä. -- Voin hyvin kuulla,
mitä puhutte, mutta onnettomuudekseni olen mykkä.

Howland ei voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta, ja kun tyttö
kohotti kuppinsa, näki hän jälleen tämän kasvoilla saman ilmeen, joka
oli tehnyt häneen niin merkillisen vaikutuksen Windsor-hotellin
ikkunassa. Howlandilla ei ollut kokemusta mielistelystä. Hän ei
ymmärtänyt käyttää kiertoteitä, siksi hän meni suoraan asiaan ja katsoi
tyttöä silmiin:

-- Näin teidät illalla hotellin ikkunasta, ja kasvojenne ilme sai minut
luulemaan, että teillä on joku huoli. Siksi olen tässä. Olen insinööri,
ja tehtävänäni on rakentaa Hudson-lahden uusi rautatie. Olen
parhaillaan matkalla Chicagosta Le Pas'han. Olen vieras tässä
kaupungissa. En ole koskaan ennen ollut täällä. Tämä on hyvin sievä
teehuone, jonka turvin on varsin sopiva tehdä opiumkauppaa.

Näillä muutamilla avomielisillä sanoilla hän oli selvittänyt tilanteen.
Hän oli kertonut tytölle, kuka hän oli, oli ilmoittanut syyn
mielenkiintoonsa häntä kohtaan sekä vihjannut tälle siitä, millainen se
talo oli, jossa he nyt olivat. Hän koetti tarkkailla sanojensa
vaikutusta ja katui heti, että oli käynyt niin suoraan asiaan. Tytön
katse harhaili hetken ympäri huonetta; Howland näki hänen povensa
kiivaasti kohoavan, näki hänen poskiensa kalpenevan, näki pelästyneen
ilmeen hänen silmissään, kun ne katsoivat häneen, suurina ja kysyvinä.

-- En tiennyt -- tyttö kirjoitti äkkiä, mutta jätti lauseensa kesken.
Hänen kasvonsa olivat nyt yhtä valkoiset kuin silloin, jolloin Howland
oli nähnyt hänet ikkunan läpi. Hänen kätensä värisi hermostuneesti ja
hänen huulensa vavahtelivat tavalla, joka sai Howlandin sydämen
tykyttämään kiivaammin. -- Olen myöskin vieras täällä, tyttö kirjoitti
sitten. -- En ole ollut täällä koskaan ennen. Minä olen tullut siksi
että --

Taas hän keskeytti lauseensa, ja näytti kuin häneltä olisi pyrkinyt
kuuluville nyyhkytys, hänen jälleen kääntäessään katseensa Howlandiin.

-- Minä tulin siksi että tekin tulitte.

-- Miksi? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja rauhallisesti. --
Sanokaa minulle -- miksi?

Tyttö kirjoitti:

-- Olen vieras. Tarvitsen jonkun, joka auttaa minua. Sattumalta sain
tietää, kuka olette, ja päätin lähteä teitä tapaamaan hotelliin, mutta
sinne saavuttuani en uskaltanutkaan astua sisään. Sitten näin teidät
ikkunasta. Hetken kuluttua tulitte ulos, ja näin teidän tulevan tänne.
En tiennyt, millainen tämä paikka oli, ja lähdin tänne jälkeenne.
Tuletteko mukaani -- sinne missä asun -- niin minä kerron teille --

Tyttö jätti lauseensa kesken ja katsoi häneen rukoilevasti. Sanaakaan
virkkamatta Howland nousi ja otti hattunsa.

-- Minä tulen. Hän pyysi tyttöä kirjoittamaan nimensä. Tämä vain
hymyili, ja hänen poskensa punehtuivat. Sitten hän kääntyi ja lähti
portaita alas, ja Howland seurasi häntä. Ulkona Howland tarjosi hänelle
käsivartensa.

-- Ihana ilma! hän huudahti ihastuneena.

Tyttö nyökkäsi ja hymyili hänelle taas. Hänen päänsä oli hyvin lähellä
Howlandin olkapäätä, ja hänen kasvonsa näyttivät tähtien valossa
entistä kauniimmilta.

He eivät katsoneet taakseen. He eivät myöskään kuulleet mokkasiinien
sipsuttelua vähän matkan päässä takanaan. Eikä kumpikaan huomannut
puoliverisen Jean Croisset'n kiiluvia silmiä ja hänen laihoja,
tummahipiäisiä kasvojaan, kun he kiireesti astelivat Saskatchewania
kohti.



Salaperäinen hyökkäys


Howland oli tyytyväinen, että hän nyt sai olla hetken vaiti. Hän alkoi
ajatella, miten harvinainen tällainen seikkailu oli miehelle, jolla oli
vastuu mannermaan suurimman rautatieyrityksen toteuttamisesta ja jonka
piti seuraavana aamuna kello kahdeksan matkustaa työpaikalleen. Hänessä
liikkui sekavia tunteita, ja hän tuumi, mitä Van Hoen sanoisi, jos
tietäisi tämän.

Hän katsahti seuralaiseensa, jonka upeaa tukkaa ja lumoavia kasvoja hän
ei voinut tarpeeksi ihailla. Hän pelkäsi, että hän voisi näissä oloissa
käyttäytyä tyhmästi. Siinä tapauksessa hän ei voisi lohduttaa itseään
muulla kuin -- ettei siitä illasta, joka hänen oli pakko viettää Prince
Albertissa, muodostunutkaan niin ikävä kuin hän oli odottanut.

Howland pysähtyi joen rannalle, missä lautta oli puoliksi maalle
vedettynä, ja hän katsahti tyttöön ihmetellen. Tämä vain hymyili ja
osoitti vastakkaista rantaa.

-- Minä olin siellä jo illalla, virkkoi Howland. -- En nähnyt siellä
ainoatakaan asumusta, kuului vain susien ulvomista. Menemmekö sinne?

Hän tunsi käsivarttaan heikosti puserrettavan, jolla tavalla tyttö
tahtoi saada hänet ymmärtämään, että juuri sinne hänellä oli aikomus
viedä uusi tuttavansa. Howlandia alkoi hiukan arveluttaa. Joen toisella
puolen ulottui honkametsä aina rantaan saakka. Hän tiesi, että tässä
oli Prince Albertin raja. Tuolla erämaassa saattoi olla joku hökkeli,
mutta jos oli, ja jos tyttö tahtoi johdattaa hänet sinne, niin miksi
hän oli sanonut olevansa vieras täällä? Miksi hän oli pyytänyt apua
juuri häneltä, miksei hän ollut kääntynyt niiden puoleen, jotka hän
tunsi?

Howland teki hiljaa itselleen nämä kysymykset ja ennen kuin he
kiipesivät virran toiselle rannalle, hän sanoi:

-- Sanotte olevanne vieras täällä?

Tyttö hymyili ja nyökkäsi.

-- Mutta kuitenkin näytätte olevan tähän seutuun hyvinkin perehtynyt,
Howland jatkoi. -- Minne aiotte minut viedä?

Tällä kertaa tyttö ravisti pontevasti päätään ja osoitti lumessa
selvästi havaittavaa latua, joka lauttapaikalta johti toisella puolen
jokea olevaan metsään. Howland oli aikaisemmin päivällä kuullut, että
tästä kävi Iso Pohjoistie, jota seuraten saavuttiin kaukaisille
saloille. Kaksi päivää sitten olivat Lac Bainin toimitusmies ja
intiaanit saapuneet tätä tietä. Jäällä erotti selvästi Jean Croisset'n
ja Lac la Rouge-leiriltä tulleiden miesten rekien jäljet. Kovan
lumipyryn jälkeen kymmenkunta päivää sitten useat metsämiehet olivat
tulleet tästä päästäkseen Prince Albertiin, mutta kukaan ei ollut
lähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämän Howland oli kuullut hotellissa,
ja hämmästyneenä hän kohautti olkapäitään, silmätessään nuorta tyttöä
kasvoihin. Tämä oli lukevinaan Howlandin ajatukset, ja Howland saattoi
lukea tytön kasvoista hartaan rukouksen, samalla kun niistä kuvastui
suru sen johdosta, ettei hän voinut sanoa sitä, mitä olisi tahtonut.
Äkkiä hän irrottautui Howlandista ja piirsi kenkänsä kärjellä lumeen
yhden ainoan sanan. Kun Howland sitten kumartui sitä lukemaan, tyttö
laski kevyesti kätensä hänen olalleen.

-- Leiri! Howland kysyi ihmeissään ja suoristautui. -- Tarkoitatteko,
että teillä on leiri täällä?

Tyttö nyökkäsi, näyttäen tavattoman tyytyväiseltä, että hänen
seuralaisensa oli ymmärtänyt hänet. Hänen olennossaan oli jotain niin
herttaisen lapsellista, että Howland nauraen ojensi molemmat kätensä
häntä kohden.

-- Te! hän huudahti. -- Teilläkö -- leiri täällä? Hän tarttui tytön
käsiin, ja tämä läheni häntä hymyilevin silmin ja huulin. Hänen kauniit
kasvonsa olivat nyt houkuttelevan lähellä nuorta insinööriä, joka tunsi
hänen hengityksensä ja hänen hiustensa tuoksun. Howland ei ollut
koskaan edes uneksinut sellaisista kasvonpiirteistä; veri alkoi hänen
ruumiissaan kiehua. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti vanhan minänsä,
tuon käytännöllisen, arkipäiväisen rautatienrakentaja Jack Howlandin;
unohti kaiken muun paitsi tytön läsnäolon, hänen suurten ruskeitten
silmiensä säteilyn, silmien, jotka niin äkkiä olivat tuoneet muutoksen
hänen elämäänsä. Mutta pian hän kuitenkin tuli järkiinsä. Hän vetäytyi
taaksepäin ja päästi tytön kädet.

-- Pyydän anteeksi, hän sanoi hiljaa. Hänen poskensa paloivat hänen
ajatellessaan, mitä hän oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ja alkoi astua
eteenpäin jälkiä seuraten. Hän ei kulkenutkaan kauan, ennen kuin näki
edessään punaisen valoloimun. Samassa tartuttiin hänen käteensä, hän
kääntyi kiivaasti ja näki, että tytön kasvot olivat pelästyksestä
kalmankalpeat.

-- Mitä nyt? Howland huudahti. -- Sanokaa --

Hän tarttui jälleen tytön käsiin ja katseli häntä hämmästyneenä, mutta
tyttö riistäytyi irti. Kuului askelia, ja puiden suojassa näkyi varjo.
Iso puukko välähti, ja hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänellä ei ollut
aikaa juosta pakoon eikä hän ehtinyt vetää esiin revolveriaankaan.
Mutta itsepuolustusvaisto pani hänet heittäytymään maahan, ja hän
vältti siten iskun. Hyökkääjä aikoi juuri syöksyä hänen kimppuunsa, ja
Howland hapuili asettaan, kun hän kuuli oksien ritinää takanaan, ja
häntä lyötiin voimakkaasti päähän. Hänen kädestään riistettiin
revolveri ja hänen kurkkuaan kuristettiin kovaa. Howland koetti
irroittaa käsiään, mutta turhaan, sillä häntä pitelivät jättivoimat.
Tuntiessaan sormien tulisten rautojen tavoin säälimättömästi painuvan
syvemmälle kurkkuunsa ponnisti hän epätoivon vimmalla viimeiset
voimansa ja sai polvensa vapaiksi jättiläisen alta. Siinä samassa hän
potkaisi päällään makaavaa miestä vatsaan niin paljon kuin jaksoi.
Päällekarkaajan sormet heltisivät, ja Howland näki hänen kiemurtelevan
lumessa. Vieläkin puolipyörryksissä siitä ankarasta iskusta, jonka hän
oli saanut päähänsä, Howland tähyili ja huomasi muutaman askeleen
päässä toisen miehen lähestyvän. Howland ojensi revolverinsa häntä
kohti.

-- Älkää ampuko, herra Howland, hän kuuli äänen huutavan. -- Minä tässä
-- Jean Croisset, ystävänne. Kiitos pyhimyksille, minähän saavun --
miten teillä onkaan tapana sanoa? -- kreivin aikaan!

Howland eroitti tähtien valossa puoliverisen laihat, tummat kasvot,
jotka hymyilivät hänelle. Muutaman silmänräpäyksen aikana ei nuori
insinööri kuitenkaan kuullut eikä nähnyt häntä. Hän katseli vain
ympärilleen nähdäkseen äskeisen seuralaisensa, kaunottaren. Mutta tämä
oli kadonnut.

-- Minä satuin tulemaan -- juuri parahiksi, Croisset jatkoi. -- Tulkaa,
meidän täytyy mennä. Hymy hänen kasvoiltaan oli kadonnut, ja kun hän
tarttui Howlandia käsivarteen oli siinä jotain vastustamattoman
määräävää. Howland huomasi, että kaikki pyöri hänen ympärillään ja että
hänen jäsenensä olivat tavattoman hellät ja heikot. Hän painoi
käsillään päätänsä; se aiheutti hänelle kipua, ja hän oli vähällä
huudahtaa tuskasta.

-- Tyttö? hän sammalsi.

Croisset puristi lujemmin hänen käsivarttaan.

-- Hän on poissa! kuuli Howland hänen lausuvan, ja puoliverisen
äänensävy oli sellainen, että se sai hänet kääntymään ja häneen nojaten
lähtemään astelemaan Prince Albertia kohden. Ja nojatessaan yhä
raskaampana seuralaiseensa tunsi hän, että hänen täytyi saada selville
muutakin kuin ainoastaan tytön katoaminen. Sillä silloin kun isku
kohtasi hänen päätään, hän oli kuullut naisen kirkaisun. Maatessaan
lumessa puolitainnoksissa hän oli kuullut kuin hyvin kaukaa naisen
äänen huudahtavan:

-- Jumalan tähden, te tapatte hänet -- te tapatte hänet!

Howland koetti toistaa nuo sanat, mutta hän ei saanut huuliltaan yhtään
sanaa. Kun he olivat saapuneet joelle, pysähtyi puoliverinen.

-- Minun täytyy nyt kantaa teitä, hyvä herra, hän virkkoi. Ja kun hän
ponnisteli jäällä raskaan taakkansa alla -- Howland oli pyörtynyt --
lausui hän itsekseen: -- Pyhimykset minua varjelkoot, mutta mitähän
ihana Meleese sanoisi, jos hän tietäisi, että Jean Croisset on ollut
vähällä ottaa tältä herralta hengen. Oh, tämä maailma on täynnä
hulluja!



Varoitus


Howland muisti vain heikosti ja epäselvästi, mitä oli tapahtunut. Kun
hän jälleen palasi tajuihinsa, makasi hän vuoteessa hotellissa. Hänen
vieressään olevalla pöydällä paloi himmeä lamppu. Hän huomasi, että
huone oli tyhjä. Hänen kohottaessaan päätään ja olkapäitään veresti
kipu hänen muistiaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli sairas. Hänen
päätään ja kurkkuaan särki, ja kun hän katseli toista kättään, hän
huomasi sen olevan siteessä. Hän ei tiennyt, oliko hän pahastikin
loukkaantunut; hän painui takaisin pieluksen varaan ja alkoi tuijottaa
lamppuun. Äkkiä kuului ovelta ääntä, ja hän käänsi päänsä sinnepäin.
Jean kurkisti sisään.

-- Kas, te olette valveilla, -- hän virkkoi, sulki oven hiljaa ja tuli
sisään. -- Hyvä Jumala, olisipa nuija ollut pitempi, niin olisitte
helposti voinut saada passin iäisyyteen, hän lisäsi nauraen, ja astui
äänettömin askelin vuoteen luo. Hän tarjosi Howlandille lasin vettä.

-- Onko laitani pahoin, Croisset?

-- Saatte viettää vuoteessa pari päivää, siinä kaikki.

-- Mahdotonta! nuori insinööri huudahti. -- Minun täytyy lähteä
huomenna kahdeksan junalla. Minun on pakko rientää Le Pas'han --

-- Kello on nyt viisi, keskeytti hänet Jean. -- Tuntuuko teistä siltä
kuin voisitte lähteä?

Howland koetti kohottautua, mutta vaipui tuskasta huudahtaen takaisin
patjalle.

-- Hitto vieköön! hän murahti. Ja hetken perästä hän tarttui Jeanin
ruskeaan käteen ja lausui: -- Minä kiitän teitä avustanne, Croisset. En
tiedä mitä tapahtui. En tiedä, keitä he olivat, jotka tahtoivat tappaa
minut, ja miksi he sen tekivät. Siellä oli myös eräs tyttö -- minä
menin sinne hänen kanssaan --

Samassa hän huomasi, miten puoliverisen silmissä leimahti
kummallisesti. Hämmästyneenä hän kohottautui hiukan ja katsoi
Croisset'ia tutkivasti.

-- Tiedättekö jotain? Howland kuiskasi kiihkeästi. -- Kuka hän on?
Miksi hän houkutteli minut sinne? Miksi minut tahdottiin tappaa?

Hän teki nämä kysymykset toisensa perään hengähtämättä, ja Croisset'in
kasvoista hän huomasi, että tämä kyllä olisi voinut vastata niihin.
Mutta kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuulunut sanaakaan. Äkkinäisellä
liikkeellä puoliverinen riuhtaisi kätensä irti ja lähestyi ovea.
Keskellä lattiaa hän pysähtyi ja kääntyi.

-- Herra, minä olen saapunut varoittamaan teitä. Älkää lähtekö La
Pas'han, älkää lähtekö Wekuskon suurelle rautatieleirille! Lähtekää
takaisin etelään! Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen kätensä
vetäytyivät suonenvedontapaisesti nyrkkiin. -- Ehkä ymmärrätte, hän
lisäsi innokkaana, -- kun sanon, että tämän varoituksen lähettää teille
-- pikku Meleese!

Ennen kuin Howland ehti hämmästyksestään tointua oli Croisset jo
kadonnut. Insinööri huusi häntä nimeltä, mutta hän ei kuullut
vastaukseksi muuta kuin pohjatuulen puhaltamista. Huudahtaen vihasta 
hän vaipui takaisin tyynylle. Kiihtymys oli jälleen saanut hänen
poskensa palamaan. Hän makasi ja koetti keksiä selitystä edellisen
illan salaperäiseen tapahtumaan. Se arvelu, että häntä oli koetettu
pettää pääsi voitolle. Tuo rakastettava tyttönen oli suloisella
hymyllään ja lumoavalla suullaan houkutellut hänet ansaan, ja sitä
ajatellessaan hän puri hampaitaan harmista. Hän olisi varmasti
heittänyt henkensä, ellei Croisset olisi tullut apuun. Ja tyttö ei
ollut mykkä! Hänhän oli kuullut naisen äänen huudahtavan:

"Jumalan tähden, te tapatte hänet, te tapatte hänet!"

Howland hengitti lyhyemmin ja kiivaammin, kun hän toisti nämä sanat.
Hän oli varma, että tuo huuto todisti mitä suurinta säikähdystä;
maatessaan vuoteessaan silmät kiinni, hän oli vieläkin kuulevinaan tuon
saman epätoivoisen äänen. Mitä enemmän hän koetti keksiä selvyyttä
tähän salaperäiseen tapahtumaan, sitä selittämättömämmäksi se muuttui.
Jos tyttö olisi ehdoin tahdoin vietellyt hänet ansaan, miksi hän
sitten, kun oli päässyt tarkoitustensa perille, päästi sellaisen
hätähuudon? Howland kuvitteli jälleen seisovansa tuon kauniin olennon
vieressä lumisella tantereella; hän tunsi jälleen tytön käsien
kosketuksen, huomasi miten hänen povensa kiivaasti nousi ja laski; näki
vienon ilmeen hänen ihanissa silmissään ja huulten kiihkeän värähtelyn.
Oliko mahdollista, että sellaiset silmät ja sellaiset kasvot olivat
houkutelleet hänet ansaan? Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen ei hän
kuitenkaan voinut olla epäilemättä tätä seikkaa. Mutta sentään oli
tyttö hänelle valehdellut -- hän ei ollut mykkä!

Pahastuksissaan hän kääntyi ja katsoi oveen päin. Kun Croisset palaisi,
hän vaatisi mieheltä selvitystä tähän kummalliseen tapaukseen, sillä
hän oli varma, että puoliverinen oli ainakin osaksi selvillä siitä. --
Kuka oli pikku Meleese, jonka Croisset oli sanonut lähettäneen
varoituksen? Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän koskaan ollut tuntenut
ketään sen nimistä. Ja kuitenkin oli puoliverinen maininnut sen
tavalla, kuin olisi sillä ollut häneen, Howlandiin nähden, joku
erityinen merkitys. "Ehkä ymmärrätte", oli Croisset sanonut, ja Howland
pinnisti aivojaan käsittääkseen jotain, mutta turhaan, kunnes hän
viimein väsyi.

Nousevan päivän ensimmäiset valojuovat alkoivat tunkeutua sisään
ikkunasta, kun jälleen kuului askeleita oven ulkopuolelta. Tällä kertaa
ei tulija ollut Croisset, vaan isäntä itse, joka toi tarjottimella
paahdettua leipää ja höyryävän kuumaa kahvia. Hän nyökkäsi ja hymyili,
nähdessään Howlandin olevan puoliksi kohollaan vuoteessa.

-- Teittepä epämiellyttävän kuperkeikan, hän virkkoi ja veti vuoteen
viereen pienen pöydän. Lumi on petollista kallioilla. Onni että
Croisset oli mukananne!

Howland ei saanut hetkeen sanaa suustaan.

-- Niin -- se oli -- epämiellyttävä kuperkeikka, hän myönsi lopuksi,
tirkistäen isäntää kasvoihin. -- Missä Croisset on?

-- Mennyt. Hän lähti koirineen noin tunti sitten. Merkillinen mies se
Croisset! Saapui eilen Lac la Rougesta -- maasta, joka on sadan
peninkulman päässä täältä -- ja palaa sinne jo tänään. Eikä hänen
tuloonsa eikä menoonsa ole mitään näennäistä syytä, mikäli minä voin
huomata.

-- Tiedättekö jotain hänestä? Howland kysyi innokkaana.

-- En. Hän käy täällä vain pari kertaa vuodessa.

Insinööri haukkasi palasen paahdettua leipää ja ryyppäsi kahvia päälle.
Hetken kuluttua hän kysyi hyvin välinpitämättömänä:

-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Meleese-nimisestä henkilöstä?

-- Meleese -- Meleese -- Meleese, isäntä toisti ja tuumiessaan
hypisteli sormillaan tukkaansa. -- Nimi kuulostaa minusta tutulta,
mutta en kuitenkaan voi muistaa. -- Äkkiä hän sitten huudahti: -- Oh,
nyt muistan. Kaksi vuotta sitten meillä oli keittäjä, jonka nimi oli
Meleese.

-- Se, jota minä tarkoitan, on nuori nainen, Howland sanoi olkapäitään
kohauttaen.

-- Keittäjä Meleese onkin jo kuollut, isäntä virkkoi ja nousi
lähteäkseen. -- Minä lähetän puolen tunnin kuluttua hakemaan
tarjotinta.

Muutamia tunteja myöhemmin Howland kömpi ylös vuoteesta ja valeli
päätään kylmällä vedellä. Tämän tehtyään hän tunsi itsensä
virkeämmäksi, pukeutui ja meni alas. Päätä särki vielä hieman, ja hän
oli voimiltaan heikko, mutta muita jälkiä tappelusta ei enää ollut
havaittavissa. Hän söi päivällistä, ja iltapäivällä tunsi hän itsensä
jo niin voimakkaaksi, että sytytti sikarin ja lähti ulos pienelle
kävelylle. Ensin hän ajatteli lähteä kiinalaiseen ravintolaan ottamaan
selvää tytöstä, mutta muuttikin aikomustaan ja alkoi seurata
eilisiltaisia jälkiä joelle. Hän saapui sille paikalle, missä hänen
kimppuunsa oli hyökätty, ja katseli taistelun jälkiä lumessa. Siellä,
missä hän ensin oli nähnyt puoliverisen, näkyi lumessa veripilkkuja.

Lumessa näkyi selvästi, minne päin haavoittunut mies oli ryöminyt, ja
Howland lähti siihen suuntaan, käsi lujasti revolverillaan. Metsästä
hän löysi pienen aukeaman, jossa oli leirin jätteitä sekä kasa
koivunriukuja, joita nähtävästi oli käytetty teltan tukina. Hän kuopi
saappaallaan tuhkaa, mutta esiin ei tullut yhtään kipinää, mikä olisi
osoittanut, että leiriä oli hiljakkoin käytetty. Howland saattoi tehdä
ainoastaan sen johtopäätöksen, että epäonnistuneen murhayrityksen
jälkeen hänen tuntemattomat vihollisensa olivat koonneet tavaransa ja
paenneet. Heidän mukanaan oli myös nähtävästi lähtenyt se tyttö, jonka
kauniit kasvot ja suloiset silmät olivat houkutelleet Howlandin ansaan.
Mutta minne he olivat lähteneet?

Hän tarkasteli huolellisesti hylättyä leiripaikkaa. Kovalla
jäänpinnalla näkyi koirain käpälien sekä leveän reen jälkiä. Viholliset
olivat siis edellisenä yönä lähteneet pohjoiseen.

Palatessaan hotelliin hän oli hyvin väsynyt, ja hän tuli enemmän
tyytymättömäksi kuin iloiseksi siitä tiedosta, että tavarajuna, jonka
piti lähteä Le Pas'han seuraavana päivänä, lähtisikin jo samana iltana.
Kun hän oli levännyt hetken, palasi häneen kuitenkin hänen entinen
työintonsa, ja hän kaipasi Le Pas'han ja Wekuskon suurelle leirille.
Croisset'n varoitus sai hänet ennemminkin kiirehtimään kuin
hidastelemaan matkallelähtöään. Howland oli syntynyt taistelijaksi.
Taistelullahan hän oli raivannut tiensä eteenpäin ja siten saavuttanut
onnensa ja menestyksensä. Sellainen seikka, että kaukana erämaassa
uhkasi hänen henkeään vaara, että jotain salaperäistä oli siellä
edessä, oli vain omiaan kiihoittamaan häntä sen urakan suorittamiseen,
jonka hän oli saanut tehtäväkseen. Hän ryhtyi pohtimaan, olivatkohan
Gregson ja Thornekin joutuneet samanlaisille vaaroille alttiiksi ja
siksi halunneet niin innokkaasti lähteä takaisin sivistyneeseen
maailmaan. Howland lohdutti itseään sillä, että hän saisi tietää
kaikki, kunhan tapaisi heidät Le Pas'ssa. Vielä hän saisi tietää
muutakin, saavuttuaan Wekuskon leirille, nimittäin oliko puoliverisellä
todellakin syytä varoittaa häntä jostain. Joka tapauksessa hän päätti
asettua odottavalle kannalle ja valmistautua kaikkien mahdollisuuksien
varalle. Hän menikin erääseen myymälään, josta osti itselleen
kuusipiippuisen revolverin, pistoolikotelon ja samanlaisen
metsästyspuukon, jollaisen hän oli nähnyt Croisset'lla.

Oli keskiyö, kun hän nousi junaan, ja sen pysähtyessä Etomamissa aamun
sarastus alkoi levitä erämaan yli. Sieltä hän jatkoi matkaansa
resinalla kuusikymmentä peninkulmaa. Kolme päivää olikin resina jo
odottanut uutta päällikköä, mutta ei kumpikaan, Gregson eikä Thorne,
ollut sen mukana häntä vastassa.

-- Herra Gregson odottaa teitä Le Pas'ssa, sanoi eräs miehistä, jotka
olivat tulleet häntä noutamaan. -- Thorne on Wekuskossa.

Ensimmäisen kerran elämässään Howland matkasi nyt erämaan sydämeen, ja
hänen edetessään peninkulman toisensa jälkeen ja tunkeutuessaan yhä
syvemmälle jään, lumen ja korpien jylhään, asumattomaan valtakuntaan,
hänen verensä alkoi virrata kiihkeämmin, ja hän nautti täysin
siemauksin siitä uudesta elämästä, joka nyt alkoi hänelle täällä
kaukaisen pohjolan taivaan alla. Istuen etummaisena resinassa olevasta
neljästä miehestä hän hengitti keuhkojensa täydeltä metsien ja vuorten
raikasta ilmaa, ja hänen seuralaisensa kertoivat hänelle, miten
runsaasti metsänriistaa oli niillä seuduilla.

Valkoinen talvi vallitsi kaikkialla. Kivet, puut ja harjut, joita
siellä pohjoisessa sanotaan vuoriksi, olivat noin metrin paksuisen
lumen peitossa, ja kirkkaalla vaipalla leikkivät auringon kultaiset
säteet. He saapuivat eräälle tuollaiselle harjanteelle, ja siellä
avautui Howlandin silmien eteen pohjoinen erämaa kaikessa
suurenmoisuudessaan. Resinan pysähtyessä hän hypähti seisomaan ja
päästi riemun huudahduksen, ja hänen silmissään syttyi innostuksen
tuli. Niin pitkälle kuin silmä kantoi riitti tuota ääretöntä, valkoista
maata, aina Hudson-lahdelle saakka. Mykkänä hämmästyksestä hän silmäili
sitten rajattomia metsiä, lakeuksia ja kukkuloita; hän seurasi
katseellaan jään peittämää jokea, kunnes sen uoma katosi näkymättömiin;
hän antoi katseensa pysähtyä siellä ja täällä kimmeltävän lumen
peittämillä, tummien metsien ympäröimillä järvillä. Tämä erämaa ei
ollut läheskään sellainen, jollaiseksi hän oli sitä kuvitellut ja
jollaiseksi sitä kuvattiin niissä kirjoissa, joita hän oli lukenut.
Gregson ja Thornekaan eivät olleet kertoneet sen olevan tällainen.
Tämähän oli ihana! Tämähän oli suurenmoista! Hänen sydämensä sykki
riemusta hänen katsellessaan sitä, punerrus hänen poskillaan hohti
entistä helakampana, ja hän tuskin saattoi hengittää jännityksessään ja
innostuksessaan.

Hän tunsi, että uusi elämä oli syttynyt hänessä, ettei hän enää ollut
entinen Jack Howland, jonka maailma oli rajoittunut konttorin seiniin
ja jonka tietoisuuteen olivat vaikuttaneet tuskin muut seikat kuin ne,
jotka suoraan lähensivät häntä hänen päämaaliaan kohti.

Lyhyt pohjoinen päivä läheni loppuaan, kun he saapuivat tummien metsien
suojaamaan Le Pas'han, jonka puuvarustukset sijaitsivat Saskatchewanin
etelärannalla. Hökkeleistä vilkkuivat valot, ja resina pysähtyi matalan
puutalon luona, joka oli valaistu kirkkaammin kuin muut asumukset. Se
oli Hudson Bay-yhtiön varastorakennus.

-- Tässä on hotelli, eräs miehistä virkkoi. -- Tuossa tulee Gregson.

Kookas, turkkeihin kääriytynyt olento kiiruhti esiin, rientäen
Howlandia vastaan, kun tämä reippain askelin kiiruhti poikki avonaisen
pihan. Se oli Gregson. Heidän puristaessaan toistensa kättä tuijotti
nuori insinööri häntä hämmästyksestä sanattomana, sillä tämä ei ollut
sama Gregson, jonka hän oli tuntenut Chicagossa, sama pyöreäposkinen,
iloinen ja vilkas mies, ei.

-- En ole elämässäni ollut niin hyvilläni kuin nyt, Howland, Gregson
huudahti tarttuessaan hänen käteensä. -- Vielä kuukausi, niin minä
olisin kuollut! Tämä on oikea helvetti maakseen!

-- Minä taas ihastun tähän joka henkäyksellä yhä enemmän ja enemmän,
Howland vastasi. -- Mutta mikä sinun on? Oletko sairas?

Gregson nauroi, ja he lähtivät astumaan rakennusta kohti. Se oli
lyhyt, hermostunut naurahdus, ja samalla vilkaisi hän uteliaana
seuralaiseensa.

-- Sairasko? Olen vähän -- ja ennen kaikkea väsynyt koko tähän hommaan.
Ellei ukko olisi antanut hyvällä meidän lähteä täältä, Thorne ja minä
olisimme joka tapauksessa jättäneet kaikki. Minä vakuutan sinulle, että
ennen kuin kevät tulee, saat sinäkin tarpeeksesi puuhökkeleistä,
puoliverisistä ihmisistä, variksenlihasta ja tuosta ainaisesta
inhottavasta lumesta. Mutta en kuitenkaan tahdo lannistaa rohkeuttasi!

-- Sitä et voikaan! Howland virkkoi. -- Tiedäthän, etten minä koskaan
ole ollut erikoisen innostunut teattereista enkä tytöistä, hän lisäsi
nauraen ja töykäten leikillisesti toveriaan kylkeen. -- Miten on niiden
laita täällä?

-- Pyh! Täällä ei ole mitään! Mutta äkkiä Gregsonin silmät alkoivat
loistaa. -- Hitto vieköön, tänään minä sentään näin kauneimman tytön,
mikä koskaan on sattunut silmäini eteen. Antaisinpa laatikollisen
oikeata havannaa -- sitä meillä ei ole ollut kuukauteen! -- jos saisin
tietää, kuka hän oli!

He olivat astuneet sisään puutalon matalasta ovesta, ja Gregson riisui
yltään paksut turkkinsa.

-- Oliko hän pitkä, oliko hänellä turkishattu ja puuhka? Howland kysyi
innostuneena.

-- Hän oli hyvin tyypillinen pohjoisseudun asukas: suora kuin koivu,
yllään poronnahkahame ja mokkasiinit sekä selässä palmikko, pitkä kuin
minun käsivarteni. Varjelkoon, miten hän oli soma!

-- Eikö tällä seudulla ole ketään Meleese-nimistä tyttöä? kysyi Howland
väkinäisen välinpitämättömästi.

-- En ole kuullut kenestäkään sennimisestä.

-- Entä miestä, jonka nimi on Croisset?

-- En tunne sellaistakaan.

-- Sinäpä olet totisesti huvittava! nuori insinööri sanoi. -- Mutta
minä olen nälkäinen kuin susi!

Ulkoa kuului ruoskan läimäyksiä, ja Gregson meni ikkunan luo, joka
avautui aukihakatulle paikalle metsään päin. Silmättyään ulos kiirehti
hän siinä silmänräpäyksessä ovelle ja huusi Howlandille:

-- Kautta taivaan, täällä hän on, poikani! Pian, jos tahdot nähdä
hänestä edes vilauksen.

Howland riensi ovelle hänkin. Kuului jälleen ruoskan läimäys,
kovaääninen huuto, ja koirien vetämä reki kiirehti heidän sivuitseen
kadoten pimeyteen.

Myöskin Howland oli vähällä huudahtaa, sillä hän oli tuntenut
Croisset'n sekä hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin sama
tyttö -- yhtä kalpeana ja tuijottavana kuin Howland oli nähnyt hänet
hotellin ikkunasta Prince Albertissa -- joka oli houkutellut hänet
erämaahan ansaan.



Howlandin yöllinen vieras


Samassa kun reki oli kiitänyt heidän ohitseen Howland oli huudahtaa
Croisset'n nimen; hän sysäsi Gregsonin syrjään ja työntyi ulos, ja
hänellä oli kova halu lähteä seuraamaan noita henkilöitä, jotka
viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa olivat niin
salaperäisellä tavalla sekaantuneet hänen asioihinsa.

Gregsonin ääni sai hänet jälleen tajuihinsa.

-- Muistelen sinun äsken maininneen jotain teatterista ja tytöistä,
Howland, hän huudahti nauraen. -- Kauniit kasvot tekevät siis sinuun
täällä pohjan perukalla aivan erityisen vaikutuksen! Niin, kunhan olet
ollut edes kuukauden tässä sopukassa, alat antaa arvoa --

Howland keskeytti hänet.

-- Oletko koskaan ennen nähnyt kumpaakaan noista ihmisistä?

-- En totisesti ennen kuin tänään. Mutta toivoa on, vanha ystävä!
Huomenna varmaan saamme täällä käsiimme jonkun, joka tuntee heidät.
Olisipa kerrassaan hauskaa, jos Jack Howland, jota eivät koskaan ole
huvittaneet teatterit eivätkä naiset, tänne pohjolaan saavuttuaan
rakastuisi ensi silmänräpäyksessä! -- Mutta olisinpa minä nähnyt tuon
tytön ennen --

-- No, riittää, Howland murahti. -- Palatkaamme sisään aterioimaan!

-- Hyvä! Tehkäämme se. Mutta siitä ei pääse minnekään, että tytön
kasvot olivat hiivatin kauniit! Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan
ennen. Entä tukka! Hän katseli minua pitkään päivällä, kun hän kulki
ohitseni tuon saman tummaihoisen miehen kanssa.

-- Luuletko, että hän tunsi sinut? kysyi Howland levollisena.

-- Miten ihmeessä hän olisi voinut minut tuntea? Gregson vastasi,
olkapäitään kohauttaen.

-- Miksi hän sitten "katseli sinua pitkään?" Tahtoi ehkä aloittaa
mielistelyn.

-- Ei, sitä se ei ollut, sen voin vaikka vannoa! Gregson huudahti. --
Hänen katseensa oli mitä kirkkain ja puhtain, ja kuitenkin -- niin, hän
katsoi minuun pitkään. En nähnyt häntä sen koomin, mutta kun nyt oikein
ajattelen, niin oli kai se sentään tytön puolelta jonkinlaista
mielenkiinnon osoitusta minua kohtaan. Miksi sitä kyselet?

-- Vain pelkästä uteliaisuudesta, Howland vastasi. -- Minä en pidä
keimailusta.

-- En minäkään, Gregson virkkoi miettiväisenä. Samassa tuotiin ruoka
sisään, eivätkä he aterian aikana vaihtaneet montakaan sanaa. Howland
oli huolellisesti tarkannut Gregsonia ja saanut varmuuden siitä, ettei
tämä tiennyt mitään Croisset'sta eikä tytöstä. Hän oli nyt entistä
enemmän ymmällä. Lisäksi meni yli hänen ymmärryksensä se, että Gregson
ja Thorne -- molemmat maan etevimpiä insinöörejä -- saattoivat
vapaaehtoisesti luopua sellaisesta tehtävästä kuin Hudson-lahden
rautatien rakentamisesta syystä, että he olivat "väsyneet koko
kolkkaan".

Vasta kun he olivat nousemassa pöydästä Howland huomasi, että Gregsonin
vasemmasta kädestä puuttui pikkusormi. Hän huudahti kummastuneena, ja
Gregson veti samassa kätensä piiloon.

-- Pikku tapaturma, hän sanoi. -- Sellaista sattuu täällä usein.

Howland oli itsepintainen; hän tarttui ystävänsä loukkaantuneeseen
käteen ja tarkasteli sitä.

-- Merkillinen arpi, hän huomautti. -- Kas kun en huomannut sitä ennen.
Sinun sormesihan on katkaistu. Miten se on tapahtunut?

Hän huomasi Gregsonin hermostuneena punastuvan.

-- Hm -- sormeen ammuttiin -- siitä on jo useita kuukausia. -- Mutta
sikarit odottavat meitä!

He lähtivät ruokasalista ja menivät siihen hotellin huoneeseen, joka
oli puoleksi eteinen, puoleksi kapakka. Siellä istui tusina
hauskannäköisiä Le Pas'n miehiä. Isäntä viittasi Howlandille ojentaen
hänelle kirjeen.

-- Se saapui sillä aikaa kun te söitte, hän selitti.

Vilkaistessaan päällekirjoitukseen Howland hätkähti, ja kuoren
murtaessaan hän kääntyi siten, ettei Gregson voinut nähdä hänen
kasvojaan eikä sitä paperilappua, jonka hän veti esiin. Yksi ainoa
silmäys oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että kirje oli tytöltä,
jonka hän oli nähnyt uudelleen tänä iltana, ja kirjeessä olevat sanat
saivat hänet varovaisuudestaan huolimatta päästämään huuliltaan heikon
vihellyksen.

Kirje kuului seuraavasti:

    "Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt. Uskokaa minua
    nyt! Teidän henkenne on vaarassa, ja siksi teidän täytyy
    huomenna palata Etomamiin. Jos lähdette Wekusko-leiriin, ette
    pääse koskaan sieltä hengissä takaisin."

-- Mitä hittoa! Howland huudahti.

-- No? Gregson kysäisi ja silmäsi häntä kummastellen.

Howland rutisti kirjeen kasaan ja pisti sen taskuunsa.

-- Pikku yksityisasia, virkkoi hän naurahtaen. -- Tule, Gregson,
menkäämme ulos.

Päästyään ulos pimeään pisti Howland käden taskuunsa ja tunnusteli
revolveriaan. Kello kymmeneen saakka kuljeskelivat he ylt'ympäri Le
Pas'ssa ja puhuttelivat ihmisiä. Ainakin satakunta henkeä oli nähnyt
Croisset'n ja hänen kauniin seuralaisensa, mutta ei tiennyt heistä
mitään enempää. He olivat saapuneet reellä aamupäivällä, olivat syöneet
päivällistä ja illallista erään Mac Donald-nimisen skotlantilaisen
kirvesmiehen luona, ja lähteneet jälleen matkaan.

-- Hän oli suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt! huudahti rouva
Mac Donald ihastuneena. -- Mutta hän ei voinut puhua. Hän kirjoitti
minulle pari kertaa muutamia rivejä paperilapulle.

-- Ei voinut puhua! toisti Gregson, kun he kahden kävelivät takaisin
hotelliin. -- Mitä luulet sen merkitsevän, Jack?

-- Minä en luule mitään, Howland vastasi välinpitämättömänä. -- Olen jo
saanut tarpeekseni noista kauniista kasvoista, Gregson. Minä menen nyt
nukkumaan. Mihin aikaan lähdemme huomenaamulla?

-- Heti kun olemme haukanneet aamiaista -- jos sinulla on kiire.

-- Kyllä on. Hyvää yötä!

Howland poistui huoneeseensa, mutta ei voinut mennä nukkumaan. Hän
istui valveilla tuntikausia ja poltteli sikarin toisensa perään. Hän
kävi muistissaan moneen kertaan läpi näiden kahden päivän tapahtumat.
Alussa ne olivat saaneet hänet kiihtyneeksi ja jännittyneeksi, mutta
nyt hän alkoi kaiken sen lisäksi tuntea ahdistusta. Häntä vastaan
suunniteltu murhayritys ja uudistuneet kehotukset, että hän lähtisi
takaisin etelään, alkoivat vaikuttaa. Mutta Howland oli mies, joka ei
yleensä antanut huolille valtaa. Hän oli kyllä varma siitä, että
Wekusko-leirissä uhkasi häntä joku salaperäinen vaara, mutta hän ei
kuitenkaan välittänyt ottaa siitä lähempää selvää -- ja kylmäverisesti
vain ajatteli, että sellainen oli olemassa ja että se ennen pitkää
näyttäytyisi. Toinen merkillinen seikka, jota hän ei saanut mielestään,
oli tuo tyttö, jonka ihanat kasvot hän aina näki edessään. Hän näki ne
kaikkialla -- pöydän yli opiumiluolassa ja ulkona kirkkaassa
tähdenvalossa. Turhaan koetti hän havaita jotain rikollista noissa
kauniissa silmissä, jotka olivat rukoilleet hänen ystävyyttään, tai
noissa suloisissa huulissa, jotka kaikessa vaiteliaisuudessaan olivat
hänelle valehdelleet. "Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen
tehnyt!" -- Howland otti esiin paperilapun ja luki siinä olevat rivit
uudelleen. "Uskokaa minua nyt!" Tyttö siis tiesi Howlandin olevan
selvillä siitä, että hän oli hänelle valehdellut, että hän oli
houkutellut hänet vaaraan, josta hän tahtoi nyt hänet pelastaa. Nuoren
insinöörin posket paloivat. Vaikka häntä Wekuskossa uhkaisivat tuhannet
vaarat, hän lähtisi kuitenkin sinne. Siellä hän taas näkisi tytön.
Tarmokkaista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut saada tytön
kuvaa poistumaan sielustaan. Nuo rukoilevat silmät, punaisena uhkuva
suu, kiihkeästi puoliavoimet huulet, tuuhea tukka -- ne olivat
lakkaamatta hänen silmissään. Jos erämaa oli ennenkin häntä
viehättänyt, lumosi se häntä nyt kaksin verroin sen jälkeen kun noiden
kasvojen salaisuus, niiden puolittain tunnustama hätä piti
piilopaikkaansa jossain petäjämetsän syvyydessä.

Howland meni vuoteeseen, mutta kesti kauan ennen kuin hän nukkui.
Hänestä tuntui kuin olisi tuskin ehtinyt sulkea silmänsä, kun ovelta
kuului koputus, ja hän huomasi vaalean aamunkoiton pilkistävän sisään
ikkunasta. Muutaman minuutin kuluttua hän istui Gregsonin kanssa
aamiaisella.

-- Reki ja koirat odottavat, tämä sanoi, hänen astuessaan sisään.
Gregson lisäsi: -- Olen muuttanut mieltäni eilisillasta, Howland. En
tulekaan sinun mukaasi. Minun läsnäoloni siellä on aivan tarpeeton,
sillä Thorne tutustuttaa sinut kaikkeen leirissä, ja minä mieluummin
menetän puolen vuoden palkan kuin teen tuon rekimatkan toistamiseen.
Eihän sinulla ole mitään päätöstäni vastaan?

-- Suoraan sanoen, Gregson, Howland vastasi, olkapäitään kohauttaen, --
en uskoisikaan sinusta saavani mitään erikoisen hauskaa matkaseuraa.
Mikä ajaja on miehiään?

-- Hän on cree-intiaani, nimeltä Jackpine -- hän on meidän ainoa
uskollinen orjamme Wekuskossa. Hän metsästää meille, keittää meille
ruokaa ja pitää muutenkin huolen kaikesta. Sinä opit kyllä pitämään
hänestä.

Niin tapahtuikin. Kun he aamiaisen jälkeen menivät reen luo, Howland
paiskasi ystävällisesti kättä Jackpinelle, ja intiaanin silmissä
välähti jotain ilon tapaista, kun hän huomasi nuoren insinöörin
reippaan innostuksen. Kun sitten lähdön hetki tuli, vei Gregson
ystävänsä sivuun. Hänen katseensa harhaili arkaillen ympäri,
ja Howland huomasi, että Gregson koetti pakottautua näyttämään
välinpitämättömältä, mikä ei yleensä ollut Gregsonin tapaista.

-- Vain pari sanaa, Howland, hän sanoi. -- Sinä tiedät, että
liikkuminen tässä maassa on hyvin vaarallista -- että ihmiset täällä
ovat koiran valjaista tai pyssystä valmiita leikkaamaan sinulta kaulan
tai ampumaan kuulan ruumiiseesi. Minä mainitsen siitä sinulle vain
siksi, että tiedät olla varuillasi. Anna Jackpinen öisin vartioida
leiriäsi!

Hän puhui hiljaa ja vaikeni taas heti kun intiaani lähestyi. Howland
istuutui noin kahden metrin pituiseen rekeen, huiskutti hyvästiksi
Gregsonille, ja Jackpine pani koirat liikkeelle äkkinäisellä
karjaisulla ja ruoskan läimäyksellä. Howland oli sytyttänyt sikarin,
nojautui taapäin pehmeitä taljoja vasten ja alkoi nauttia uudesta
olotilastaan. Päivä alkoi juuri nousta, kun he kääntyivät valkoiselle
ladulle, jota pitkin jo oli kulkenut useita koiria ja rekiä ja joka
ulottui Le Pas'sta satakunta peninkulmaa Wekuskon leiriin. Jackpinen
ruoskan vaikutuksesta, joka alinomaa vinkui niiden yllä, kiristivät
koirat vetohihnoja ja alkoivat laukata tasaisessa tahdissa lumitietä
pitkin. Silloin Jackpine kääri ruoskansa kokoon, hyppäsi maahan ja
alkoi juosta etummaisen koiran rinnalla lyhyin, kevein, nopein askelin,
rinta hieman ulkonevassa asennossa ja katse tähdättynä suoraan
eteenpäin.

Matka oli mitä ihanin, ja Howland nautti niin, että hän unohti poltella
kädessään olevaa sikaria. Mielenkiinnolla hän katseli komeiden koirien
harmaankeltaisia selkiä, niiden puoliavoimia leukapieliä, ja koirista
hänen katseensa siirtyi Jackpineen. Juokseminen ei näyttänyt ollenkaan
rasittavan miestä. Harmaa lakki piti kurissa hänen mustaa tukkaansa;
hänen liikkeistään uhkui voima, kestävyys ja kauneus, ja kun koirat
vihdoinkin alkoivat läähättää ja väsyneinä pysähtyivät suuren
vuorenkukkulan juurelle, Howland nousi reippaasti reestä ja puhutteli
nyt intiaania ensimmäisen kerran tällä matkalla.

-- Ihanaa, Jackpine! hän huudahti. -- Mutta suuri Jumala, tehän tapatte
koirat!

Jackpine irvisti.

-- Ne jaksavat tällaista menoa kuusikymmentä peninkulmaa päivässä!
[Engl. peninkulma vastaa runsaasti puoltatoista kilometriä.]

Ihaillessaan noita sudentapaisia elukoita, jotka kiidättivät häntä
erämaan halki, Howland ojensi kätensä silittääkseen erästä niistä,
mutta varoittavasti kirkaisten intiaani työnsi hänet pois koiran
lähettyviltä.

-- Ei koskea siihen! intiaani huudahti. -- Se ole puoliksi koira,
puoliksi susi -- tekee työtä ankarasti, mutta ei pidä, että koskettaa
sitä!

-- Ja nuo tuossa ovat herttaisimmat penikat, mitä koskaan olen nähnyt,
sanoi Howland. -- Tässä maassa on todellakin ihmeitä.

Kun tuli ilta, oli hän kuolemanväsynyt. Ja kuitenkin hän oli sinä
päivänä nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässään. Ainakin
parisenkymmentä kertaa hän oli juossut Jackpinen rinnalla. Lepohetkinä
hän oli opetellut käyttelemään Jackpinen yhdeksän metrin pituista
ruoskaa. Hän oli tehnyt sadoittain kysymyksiä, oli ollut niin
onnellinen ja puhelunhaluinen, että hän oli sulattanut ainakin puolet
cree-intiaanin perinnäisestä epäilevästä juroudesta. Howland auttoi
häntä yöleirin rakentamisessa puunoksista, söi kovalla ruokahalulla
variksenpaistia, tulikuumia korppuja, leipää ja kahvia, ja sitten,
juuri kun hän oikaisi ruumiinsa pehmeille taljoille, mennäkseen
nukkumaan, hän muisti Gregsonin varoituksen. Hän istuutui ja kutsui
luokseen Jackpinen, joka parhaillaan hoiteli leirivalkeaa.

-- Gregson varoitti minua, että antaisin sinun pitää vartiota öisin,
Jackpine. Mitä sanot siihen?

Intiaani kääntyi puoliksi ja päästi tukahutetun naurun, samalla kun
hänen kasvoilleen levisi irvistys.

-- Gregson -- hän ole pelko, Jackpine virkkoi. -- Täällä ei on pahoja
ihmisiä. Hän ole pelko -- minä kyllä sen arvaa.

-- Oli pelko -- minkä vuoksi?

Jackpine kumartui nuotioon päin. Sitten hän suoristautui, koukisti
vasemman kätensä pikkusormen ja osoitti sitä toisella kädellään.

-- Ehkä sormensa tapaturman vuoksi -- ehkä ei, hän vastasi.

Kymmenelläkään kiihkeällä kysymyksellä ei hänen onnistunut saada
Jackpinea sanomaan mitään enempää. Howland huomasi, että ajomies katui
noita muutamia harvojakin sanojaan. Nuori insinööri alkoi nyt muistella
Gregsonin kummallista käytöstä, hänen suurta haluaan poistua tästä
maasta ja hänen vastenmielisyyttään palata käymään Wekuskossa. Kaikkeen
tähän hän ei voinut olettaa muuta kuin yhden ainoan selityksen. Gregson
oli jollain tavoin sekaantunut siihen samaan salaisuuteen, joka nyt
ympäröi häntä itseään, Howlandia, ja päättäen Jackpinen sanoista hänen
ystävänsä puuttuvalla sormella oli myös jotain tekemistä tämän
arvoituksen kanssa. Ehkä Thorne antaisi hänelle kaikesta tästä
tyydyttävän selityksen -- jos sellaiseen todellakin oli syytä. Vai
olisiko mahdollista, että he jättäisivät hänet tietämättömäksi niistä
mahdollisista seikoista, jotka karkoittivat heidät pois tältä
pohjoiselta alueelta?

Howland paneutui levolle, eikä piitannut sen enempää vartioimisesta.
Kun Jackpine herätti hänet, höyrysi jo valmiina lämmin aamiainen, ja
hänen jälleen matkatessaan läpi metsien kaikkosivat kaikki
epämiellyttävät aavistukset ja tunteet. Jackpine antoi melkein koko
päivän koirien juosta niin paljon kuin ne jaksoivat ja vakuutti heidän
pääsevän perille Wekuskoon ennen yötä. Oli jo pimeä, kun he ajoivat
metsästä aukeamalle, ja Howland näki tulien loistavan siellä ja täällä.
Intiaani pysäytti koirat aukeaman laidalla olevan hirsimajan edustalla,
joka oli melkein puiden suojassa. Se oli useiden satojen askelten
päässä lähimpänä näkyvästä tulesta, ja polkematon lumi sen ympärillä
osoitti, ettei rakennuksessa ollut asuttu viime aikoina. Jackpine otti
taskustaan avaimen ja sanaakaan sanomatta avasi raskaan oven.

Heitä vastaan tulvi kylmä kostea ilma, heidän tirkistellessään eteensä
pimeässä. Raapaistessaan tulitikun Howland kuuli intiaanin nauravan
hiljaa, ja kun suuri kattolamppu oli sytytetty, hän käänsi irvistäen
katseensa insinööriin päin.

-- Gregson ja Thorne -- teki tämän majan tullessaan tänne, hän sanoi
hiljaa. -- He ei tahtoneet olla liian lähellä kolinoita -- kaunis
paikka tämä -- täällä on rauha yöllä. He asui täällä vähän aikaa -- he
muutti sitten asumaan leiriin. Gregson ja Thorne sanoi, on liika
kaukana ihmisistä. Mutta ei ole se. Thorne on pelko -- Gregson myös on
pelko.

Olkapäitään kohauttaen avasi hän suuren lieden luukun.

Howland ei kysynyt mitään, katseli vain ympärilleen. Joka puolella
huomasi hän jälkiä Gregsonin ja Thornen mausta ja tavoista. Lattialle
oli levitetty paksuja taljoja; huoneen seinät olivat niin tasaiset,
että ne näyttivät melkein vuoratuilta, ja niitä koristi puolikymmentä
taulua; yhdessä nurkassa oli kirjoilla täytetty hylly, toisessa taas
turkiksilla päällystetty sohva. Samalla seinällä oli ovi, jonka Howland
arveli johtavan makuuhuoneeseen. Ennen kuin hän ehti lopettaa
tarkastustaan, takassa leimusi jo iloinen valkea. Hän asettui selin
sitä vasten, sytytti piippunsa ja hymyili iloisesti Jackpinelle.

-- Pelkojako, mitä? Täällä minä siis tulen asumaan?

-- Niin.

-- No niin, Jackpine, kiiruhda nyt leiriin ilmoittamaan Thornelle minun
tulostani.

Silmänräpäyksen intiaani epäröi, sitten hän lähti ulos ja sulki oven
jälkeensä.

-- Vai pelkäsivät he täällä, Howland puheli itsekseen intiaanin mentyä.
-- Mutta mitä he pelkäsivät? Ne ovat perin kummallisia miehiä, nuo
Gregson ja Thorne. Jos te ette ole sellaisia pelkureita kuin minä
puolittain uskon teidän olevan, niin te ette voi jättää minua
tietämättömyyteen siitä vaarasta, jota te itse pakenette.

Hän sytytti pienen lampun ja meni viereiseen huoneeseen. Kuten hän oli
arvellutkin, se oli makuuhuone. Kalusteina olivat sänky, tuoli,
kuvastin ja pesuteline.

Hän palasi etuhuoneeseen, riisui yltään turkit ja istuutui takkavalkean
ääreen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ovi aukeni, ja Jackpine astui
sisään. Hänen käsivarteensa nojasi toinen olento, ja kun hän katseli
sitä kasvoihin, ei hän voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Kolme
kuukautta sitten hän oli nähnyt Thornen Chicagossa; hän oli mies
parhaassa iässä, voimakasrakenteinen, suora kuin puu, kelvollisin ja
korkeinta palkkaa nauttiva henkilö yhtiön palveluksessa. Miten usein
hän olikaan kadehtinut Thornea! Vuosikaudet hän oli ollut Howlandin
ihanne. Ja nyt --

Nuori insinööri seisoi aivan sanatonna. Hitaasti, ikään kuin pieninkin
liike olisi tuottanut hänelle kipua, riisui Thorne yltään paksut
turkkinsa. Hänen toinen kätensä oli siteessä. Hänen voimakkaat hartiansa
olivat kumarassa, hänen silmissään oli kolkko ilme. Hänen huulilleen
ilmestynyt hymy, kun hän ojensi kätensä Howlandille, teki hänen
kalmankalpeat kasvonsa yhä aavemaisimmiksi.

-- Hyvää päivää, Jack! hän tervehti. -- Mitä sinä tuijotat, ihminen?
Olenko minä niin aaveen näköinen?

-- Miten on sinun laitasi, Thorne? Minä tapasin Gregsonin
puolikuolleena Le Pas'ssa, ja nyt sinä --

-- On ihme, Jack, että sinä et lue vain nimeäni jostakin pienestä
puurististä sen sijaan, että nyt näet minut ilmielävänä edessäsi,
Thorne sanoi, hermostuneesti nauraen.

Thornen olan yli Howland näki vilaukselta intiaanin kasvot. Tämän
silmissä välähti tumma salama. Hänen hampaansa loistivat hetken,
paksujen huulten vetäytyessä pilkkahymyyn.

Thorne istuutui takan viereen ja hieroi käsiään.

-- Meillä on ollut kiusoja, Jack, hän lausui viimein. -- Gregsonia ja
minua on vainonnut huono onni siitä saakka kun tulimme tänne leiriin,
ja nyt me emme jaksa olla täällä enää kauempaa. Kuluu ainakin kuusi
kuukautta ennen kuin me olemme jälleen ihmisiä. Sinä tapaat täällä
kaikki mitä parhaimmassa järjestyksessä. Linja on porattu auki aivan
lähelle lahtea; meillä on kolmesataa työmiestä, hyvät varastot, ja
mikäli minä tiedän, ei Wekuskossa ole ainoatakaan epäystävällistä
ihmistä. Luultavasti otamme Gregson ja minä rakentaaksemme radan pään
Le Pas'ssa myöhemmin keväällä. Sinä kyllä saat radan valmiiksi lahdelle
saakka.

-- Olen pahoillani, että teidän on käynyt niin huonosti, Howland sanoi.
Hän kumartui hyvin lähelle Thornea ja kysyi: -- Onko täällä ketään
Croisset-nimistä miestä -- tai tyttöä, jonka nimi on Meleese?

Hän tarkasteli tutkivasti Thornea, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt
värähdystäkään, mikä olisi saattanut vahvistaa hänen epäilyksiään.
Päinvastoin Thorne katsoi kummastuneena häneen.

-- Ei minun tietääkseni, Jack. Mutta palkkauslistastahan näet, jos
työmiehistä on joku senniminen. Heidän joukossaan on viisitoista,
parikymmentä nainutta miestä, joilla on perheet. Gregson muuten tuntee
tytöt täällä paremmin kuin minä. Koskeeko asia jotain erityistä
toimitettavaa?

-- Minulla on heille vain terveiset, jos satun tapaamaan, Howland
virkkoi välinpitämättömästi. -- Tämäkö tulee asunnokseni?

-- Jos tästä pidät. Loukkaannuttuani muutimme, Gregson ja minä,
leirille. Lähemmäksi työpaikkaa, ymmärräthän.

-- Sinua ja Gregsonia on kohdannut tapaturma nähtävästi jokseenkin
samaan aikaan, Howland sanoi. -- Gregsonin arpi oli pahan näköinen.
Kuka peijakas lieneekään häntä ampunut? Merkillistä, että
sellaisellakin miehellä kuin Gregsonilla on vihamiehiä!

Thorne hätkähti. Tulisijalta kuului kolahdus, ja kun Howland kääntyi
katsomaan, mikä sen aiheutti, hän näki Jackpinen tuijottavan häneen
niin kuin joku miina olisi räjähtänyt.

-- Kukako häntä ampui? vanhempi insinööri sammalsi. -- Mutta -- hm --
eikö Gregson kertonut, että se oli tapaturma?

-- Miksi hän olisi valehdellut, Thorne?

Viimemainitun poskille levisi heikko puna. Hän vilkaisi Howlandiin.
Jackpine seisoi edelleenkin tulisijan luona vaiti ja liikkumattomana.

-- Minulle hän ainakin sanoi, että se oli tapaturma, Thorne virkkoi
viimein.

-- Kummallista! muuta ei Howland saanut sanottua. Sitten hän kääntyi
intiaaniin, ikään kuin ei asia olisi enää laisinkaan kiinnostanut
häntä. -- Kas, sehän hauskaa, Jackpine, että olet pannut kahvipannun 
tulelle! Minulla on mukanani mustinta ja hienointa puertoricolaista
kahvia, mitä olet koskaan nähnyt, Thorne. Maistakaamme sitä
poltellessamme sikareita aterian jälkeen. Mutta miksi te olette
peittäneet ikkunan laudoituksella?

Vasta nyt Howland oli huomannut, että ohuen musliiniverhon takana,
jonka hän luuli peittävän ikkunaa, olikin mitä huolellisimmin
valmistettu lautasuojus. Hänen mennessään lähemmin tarkastamaan tuota
laitetta, valtasi hänet outo tunne. Selkä Thorneen päin hän virkkoi
puoliksi nauraen:

-- Ehkä Gregson pelkäsi, että sama lurjus, joka leikkasi häneltä
sormen, ampuisi häntä ikkunan lävitse, vai mitä?

Hän ei ollut huomaavinaan sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät
vanhempaan insinööriin. He aterioivat ja istuivat sen jälkeen tunnin
ajan tupakoiden ja puhellen leirin asioista. Kun Thorne ja Jackpine
lähtivät tuvasta, oli kello jo kymmenen.

Heidän mentyään Howland sulki ja lukitsi oven, sytytti uuden sikarin ja
alkoi astella huoneessa kiivaasti edes takaisin. Jo oli muutamia
seikkoja tullut päivänvaloon. Gregson oli valehdellut hänelle sormensa
menettämisestä. Samoin oli Thorne valehdellut hänelle omista
kokemuksistaan, mitä ne sitten lienevätkin olleet. Howland oli
vakuuttunut tästä. Nuo vanhemmat insinöörit eivät lähteneetkään
Wekuskosta siksi, että olisivat olleet tyytymättömiä työhönsä ja
seutuun. He pakenivat. Jonkun erityisen syyn vuoksi he salasivat
häneltä, miksi heidän oli pakko paeta. Voisiko olla mahdollista, että
he tahallaan uhraisivat hänet pelastaakseen itsensä? Kaikista siihen
viittaavista asianhaaroista huolimatta ei Howland kuitenkaan tahtonut
sitä uskoa. Olivathan Gregson ja Thorne kunnian miehiä. Erittäinkin
Thorne oli itse rehellisyys -- hän oli viimeinen pettämään ketään
toveriaan tai ystäväänsä. Siitä Howland oli varma, ettei kumpikaan
vanhemmista insinööreistä tuntenut Croisset'ta eikä sitä kaunista
tyttöä, jonka hän oli tavannut Prince Albertissa. Se seikka saattoi
hänet uskomaan, että toisia tekijöitä oli mukana. Hän tutki uudelleen
ikkunalaudoituksen, ja hän pääsi yhä suurempaan varmuuteen siitä, että
hänen Thornelle umpimähkään lausumansa arvelu oli osunut oikeaan.

Vaikkakin hän oli väsynyt pitkän matkan jälkeen, ei hänellä kuitenkaan
ollut halua mennä nukkumaan; hän heittäytyi sen vuoksi taljojen
verhoamalle sohvalle, jatkaen tupakoimistaan ja miettimistään. Hän
aivan hämmästyi, kun kello löi yksitoista. Hän ei nimittäin ollut tähän
saakka nähnyt kelloa. Nyt hän kuunteli vaimeaa yksitoikkoista
tikitystä, kunnes väsymys sai hänet valtaansa ja hän sulki silmänsä.
Tuskin hän oli nukahtanut, kun se jälleen löi -- hiljaa, mutta
kuitenkin tarpeeksi kovaa herättääkseen hänet. Nyt se löi kaksitoista.

Ponnistuksella Howland voitti torkkumisensa ja nousi, päättäen
riisuutua ja mennä kunnollisesti nukkumaan. Lamppu paloi vielä, ja hän
läheni sitä, aikoen vääntää sen liekkiä pienemmälle. Mutta samassa hän
pysähtyi. Hän kuuli selvästi ovelle naputettavan. Muutaman sekunnin
ajan hän odotti vaiti ja liikkumattomana. Silloin kuului naputus
uudelleen, joskin se oli hyvin varovaista.

Kuka saattoikaan olla tuo sisäänpyrkivä yöllinen vieras? Howland otti
hiljaa turkkinsa ja pani revolverinsa sen taskuun. Naputus uudistui
jälleen. Silloin hän meni ovelle, aukaisi lukon, ja oikea käsi lujasti
tarttuneena revolveriin hän työnsi oven selko selälleen.

Silmänräpäyksen hän seisoi kuin kivettyneenä, hämmästyksestä
sanattomana tähystäen edessään lampun himmeässä valaistuksessa näkyviä
valkeita pelästyneitä kasvoja. Hämmennyksensä yhä kasvaessa hän astui
takaperin, ja sisään tuli henkilö, jota hän kaikista maailman ihmisistä
hartaimmin halusi tavata -- hän, joka oli joutunut näyttelemään niin
merkillistä osaa hänen elämässään Prince Albertissa vietetystä
ensimmäisestä illasta saakka ja jonka ihanat kasvot hän melkein joka
hetki näki edessään. Howland sulki oven ja kääntyi, edelleenkin mitään
sanomatta; ja sellaisen tunteen valtaamana, joka sai veren kohoamaan
hänen poskiinsa, ojensi hän kätensä sitä nuorta tyttöä kohti, jonka
edestä hän oli valmis -- sen hän tiesi nyt -- uhmaamaan kaikkia niitä
vaaroja, jotka saattoivat häntä vaania täällä erämaassa.



Miehen rakkaus


Tyttö epäröi hetken, painaen käsillään rintaansa; hänen kasvoillaan
kuvastui suru, kun hän nyt näki miehen, jolta hänen petoksensa oli
ollut vähällä viedä hengen, ojentavan kätensä häntä kohti. Hän
lähestyi, Howland tarttui häntä käsistä ja katsoi kysyvästi rajuihin
silmiin, joiden katse puolestaan oli kohdistettu häneen.

-- Miksi juoksitte pois? olivat ensimmäiset sanat, jotka nuori
insinööri lausui. Ne kuuluivat hiljaisina ja ystävällisinä, niin kuin
hän olisi tuntenut tytön jo kauan. Hänen äänessään ei ilmennyt
pienintäkään katkeruutta; hänen ystävällisissä, harmaissa silmissään ei
ollut lainkaan sitä moittivaa ilmettä, jonka tyttö oli odottanut
saavansa nähdä. Howland toisti sanansa ja kumartui, kunnes hänen
huulensa koskettivat tytön hiuksia. -- Miksi juoksitte pois?

Tyttö vetäytyi kauemmas, mutta hänen silmänsä hakivat nuoren insinöörin
katsetta.

-- Valehtelin teille, hän kuiskasi. -- Minä valehtelin --

Sanat tarttuivat tytön kurkkuun. Howland näki, miten tyttö ponnistellen
koetti estää huultensa värähtelyä, äänensä värinää. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tyttö vaipui tukahtuneesti nyyhkyttäen tuolille ja
peitti käsillään kasvonsa. Kun Howland huomasi olkapäiden puistatuksen,
täytti omituinen ilo hänen sydämensä -- hän ei iloinnut siksi, että
näki tytön surevan, vaan siksi, että tyttö suri, mitä oli tehnyt. Nuori
insinööri lähestyi häntä hiljaa. Tytön nahkalakki oli pudonnut hänen
päästään, ja mustat, kiiltävät suortuvat valahtivat hänen kaulalleen ja
säihkyivät lampun valossa. Vähän aikaa Howland epäili, mutta pian hän
kuitenkin laski kätensä tytön painuneelle päälle.

-- Toisinaan on se ystävä, joka valehtelee, ainoa oikea ystävä, hän
lausui. -- Luulenpa, että teidät oli pakotettu -- valehtelemaan.

Yhden ainoan kerran siveli hänen kätensä hyväillen tytön pehmeitä
hiuksia; sitten nuori insinööri loittoni ja istuutui pöydän vieressä
olevalle tuolille. Hän näki, kun tyttö nosti päänsä, miten hänen
poskensa paloivat. Samoin Howland huomasi hänen kasvoillaan kyynelten
jälkiä, mutta silmissä, jotka nyt etsivät varmuutta niihin sanoihin,
jotka hän äsken oli lausunut, ei näkynyt niistä mitään merkkiä.

-- Luuletteko niin? tyttö kysyi innokkaana. -- Te siis uskotte, että
minun täytyi -- valehdella? Hän kumartui hiukan nuoren insinöörin
puoleen, ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti hänen odottaessaan
vastausta.

-- Uskon, Howland vastasi. Hän lausui tuon sanan varmuudella, joka sai
ilon salaman välähtämään häntä kohti tähdätyissä silmissä. -- Minä
uskon, että teidän täytyi valehdella.

Hän aikoi sanoa vielä jotain lisää, mutta vaikeni kuitenkin. Mutta
hänen sanojensa sisältö kuvastui siitä riemun loisteesta, joka ilmestyi
hänen kasvoilleen. Nuori tyttö väistyi sen edessä ja hänen poskensa
vaalenivat jälleen.

-- Uskon myös, että ette milloinkaan valehtele minulle toista kertaa,
Howland lisäsi.

Tyttö nousi, työnsi suortuvansa sivulle ja katsoi häneen, ja tuosta
silmäyksestä saattoi lukea, ettei hän ollut koskaan ennen tavannut
tuollaista miestä ja ettei hän tätä ymmärtänyt.

-- Minä en valehtele teille enää koskaan, tyttö vakuutti varmalla
äänellä. -- Uskotteko minua nyt?

-- Uskon.

-- Palatkaa etelään! Minä olen tullut toistamaan nämä sanani --
pakottaakseni teidät uskomaan minua. Teidän olisi pitänyt kääntyä jo Le
Pas'ssa. Ellette lähde -- huomenna -- niin --

Hänen äänensä petti -- hän antoi insinöörin itse täydentää lopun.
Howland kiiruhtikin hänen luokseen, ja hänen verensä kuohahti. Hän
tarttui tyttöä kovasti käsistä ja pakotti hänet katsomaan ylös.

-- Ellen minä lähde huomenna, niin minut surmataan, hän täydensi. --
Jos nyt tahdotte olla rehellinen minulle, niin sanokaa: kuka minut
surmaa ja miksi?

Tyttö vavahti ja vastasi:

-- Minä sanoin, etten enää koskaan valehtele teille. Jos en voi sanoa
totuutta, niin en sano mitään. Minun on mahdotonta kertoa, miksi teidän
henkenne on vaarassa.

-- Te siis tiedätte sen?

-- Tiedän.

Hän vei tytön uudelleen istumaan, istuutuen itse häntä vastapäätä.

-- Voitteko sanoa minulle, kuka olette?

Tyttö epäili, hypistellen hermostuneesti vallatonta, alaspäin
valahtanutta suortuvaansa.

-- No?

-- Jos sanoisin teille, kuka olen, tyttö sanoi viimein, -- niin
tietäisitte, kuka vaanii henkeänne.

-- Tuhat tulimmaista! Howland tuijotti tyttöön hämmästyneenä. Tämä
nousi jälleen.

-- Lähdettehän täältä? hän pyysi. -- Lähdettehän huomenna?

Tyttö tarttui ovenripaan.

-- Lähdettehän?

Myöskin Howland oli noussut ja sytytti nyt itselleen sikarin. Nauraen
hän läheni tyttöä.

-- Lähden, varmaan -- katsomaan, että te pääsette onnellisesti kotiin.

Hän palasi sohvan luo ottamaan revolveria, jonka pisti taskuunsa. Hänen
tullessaan taas ovelle sulki tyttö päättäväisesti häneltä tien.

-- Te ette lähde täältä.

-- Miksi en?

-- Siksi... Howland kuuli, miten tytön ääni värähteli. -- Siksi, että
jos lähdette, teidät surmataan.

Nuoren insinöörin naurahdus osoitti enemmän iloisuutta kuin pelkoa.

-- Minua ilahduttaa, että te tahdotte pitää minusta huolta, hän 
kuiskasi hiljaa.

-- Teidän täytyy lähteä! tyttö toisti.

-- Kyllä teidän kanssanne! Howland vastasi.

-- Ei, ei -- huomenna. Teidän täytyy palata etelään -- Le Pas'han.
Ettekö voi sitä minulle luvata?

-- Ehkä, Howland sanoi. -- Sanon sen teille kohta.

Hänen varman äänensä vaikutuksesta tyttö taipui, ja hän seurasi tätä
pimeään yöhön. Tyttö kulki kiireesti edellä pientä polkua pitkin, joka
johti syvälle metsään. Kun tyttö pysähtyi ja hermostuneesti tarttui
häntä käsivarresta, saattoi Howland kuulla hänen sydämensä kiihkeän
tykytyksen ja hänen läähättävän hengityksensä.

-- Sinne on pitkä matka, hän kuiskasi. -- Ette saa saattaa minua. Jos
teidät nähtäisiin minun seurassani -- tähän aikaan vuorokaudesta...
Nuori insinööri huomasi, miten tyttö vapisi.

-- Ainoastaan vähän matkaa.

Tyttö myöntyi taas, ja he jatkoivat matkaansa, nyt hitaammin kuin
äsken, kunnes heidän edessään alkoi näkyä himmeitä valoja.

-- Nyt -- nyt teidän täytyy mennä.

Silmissä, joiden katse nyt kääntyi häneen, Howland näki jälleen sen
ihanan, suloisen voiman, joka oli valloittanut hänen sielunsa. Tässä
tilanteessa hän ei tullut ajatelleeksi, että hän oli tuntenut tytön
vasta muutamia tunteja, ja että hän vasta tänä iltana oli kuullut
ensimmäisen sanan hänen huuliltaan. Hän tiesi vain sen, että niiden
tuntien kuluessa hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotain, mitä hän tähän
saakka ei ollut tuntenut, ja hänet valtasi vastustamaton halu sanoa se
tytölle täällä metsän hiljaisuudessa, halu sulkea hänet syliinsä ja
tunnustaa, että tytöstä oli tullut hänelle paljon enemmän kuin
satunnainen näky. Tällä hetkellä Howland unohti ne päämäärät, joihin
hän oli pyrkinyt; menestyminen, kunnianhimo, voitto -- näistä syntyneet
tunteet väistyivät nyt uuden, tärkeämmän mielialan tieltä -- mielialan,
jonka oli aiheuttanut tuon suloisen tytön olemassaolo; ja kun hän
jälleen katsoi tyttöä silmiin, joissa oli pelokas, rukoileva ilme, hän
unohti myös sen, mikä tämä nainen oli ja olisi voinut olla; hän tiesi
ainoastaan sen, että tyttö oli avannut hänelle aivan uuden, ihanan
maailman, täynnä lupausta, joka kuumensi hänen vertaan kuin tulinen
viini. Hän painoi tytön kädet rintaansa vasten ja veti hänet niin
lähelle luokseen, että tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Howland ei
lausunut sanaakaan -- ja yhä katsoi tyttö rukoilevasti häneen. Äkkiä
nuori insinööri irrotti tytön toisen käden ja pyyhkäisi hellästi
otsalle valahtaneet suortuvat taakse sekä käänsi hänen kasvonsa niin,
että kalpea tähdenvalo valaisi niitä. Tyttö luki Howlandin katseesta
sen, mitä nuori mies ei ollut uskaltanut sanoa, ja puoliksi
tukahdutettu nyyhkytys pyrki esiin hänen huuliltaan.

-- Ei, minä en ole luvannut enkä lupaa, Howland sanoi pitäen tytön
kasvoja niin, ettei hän voinut kääntää niitä poispäin. -- Antakaa
anteeksi -- että -- että -- että minä -- teen näin. Ennen kuin tyttö
saattoi aavistaakaan, Howland oli sulkenut hänet syliinsä ja painanut
niin lähelle itseään, että hän tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä.
-- Tämä on syy, miksi minä en tahdo palata etelään, hän huudahti. --
Minä en tahdo lähteä siksi, että rakastan teitä -- rakastan teitä --

Nuori insinööri koetti pidättää sanojaan, mutta ei voinut. Kun tyttö
irtaantui hänen syleilystään, Howland luki hänen silmistään jotain,
mikä saattoi hänet ojentamaan molemmat kätensä häntä kohti.

-- Annattehan minulle anteeksi, hän pyysi. -- En aio tehdä teille
mitään pahaa. Teidän täytyi vain tietää syy, miksi en nyt tahdo lähteä
täältä.

Tyttö sanoi niin hiljaa, että Howland kuuli sen vain vaivoin:

-- Jos rakastatte minua, niin lähdette täältä. Tehkää se minun tähteni!

-- Ja te?

-- Minäkö? Howland kuuli, miten tytön ääni värisi. -- Unohdatte pian,
että -- koskaan olette -- nähnyt minua.

Alhaalta tieltä kuului samassa hiljaisia ääniä. Säikähtyneenä tyttö
kiiruhti Howlandin luo ja työnsi häntä takaisin molemmin käsin.

-- Menkää! Menkää! hän huudahti levottomana. -- Juoskaa takaisin
majaan. Lukitkaa ovenne älkääkä lähtekö ulos enää tänä yönä. Voi, jos
te rakastatte minua -- niin --

Äänet lähenivät. Howland oli erottavinaan tummia varjoja puiden
välitse.

-- En aio juosta pakoon, tyttöseni! hän kuiskasi hiljaa nauraen. --
Katsokaa!

Hän veti taskustaan esiin revolverin, joka välkkyi tähtien valossa.

Tyttö työnsi hänet syrjään pensaikkoon. He olivat pian noin kymmenen
askeleen päässä polulta. Hiljaisuuden vallitessa Howland pisti
revolverin takaisin taskuunsa. Silloin äänet kuuluivat aivan läheltä.
Nuoren insinöörin seuralainen hiipi aivan hänen viereensä, hänen
kätensä tarttuivat hänen käsivarteensa; tyttö silmäili häntä
pelästynein, rukoilevin katsein. Veri Howlandin suonissa poltti kuin
tuli. Hän ymmärsi, että juuri ne, jotka kohta kulkisivat hänen
ohitseen, olivat hänen salaperäiset vihollisensa. Ehkä ne olivat samat
miehet, jotka Le Pas'ssa olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Hänen
lihaksensa jännittyivät, ja tyttö huomasi sen. Nuori insinööri tarttui
jälleen revolveriinsa ja astui askeleen eteenpäin; hänen silmänsä
salamoivat, ja hän suoristautui. Melkein nyyhkyttäen tyttö heittäytyi
häntä vasten ja piti häntä paikoillaan.

-- Antakaa olla -- antakaa olla -- voi, antakaa olla! hän kuiskasi.

Howland voi kuulla, miten risut ratisivat lähenevien askeleista. Äkkiä
äänet vaikenivat noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.

Tyttö irrotti hänen käsivartensa ja kosketteli kädellään hänen
kasvojaan, hyväillen, rukoillen.

-- Antakaa olla! hän kuiskasi jälleen, painautuen nuorta insinööriä
vasten. -- Antakaa olla -- jos -- jos pidätte minusta.

Hiljaa Howland sulki hänet syliinsä, painoi hänen päänsä rintaansa
vasten, suuteli hänen hiuksiaan, hänen silmiään, suutaan.

-- Minä rakastan sinua, hän toisti.

Askeleet kuuluivat jälleen, äänet häipyivät, ja hän päästi tytön
syleilystään. Tytön huulet hymyilivät hänelle, ja siinä hymyilyssä oli
hellää moitetta, suloista anteeksiantoa, ja Howland huomasi, että hänen
poskensa olivat punaiset ja silmänsä loistivat ja säteilivät.

-- He ovat menneet, tyttö sanoi vapisten.

-- Niin, he ovat menneet.

Howland seisoi vaiti ja katseli tytön hehkuvia silmiä. Viimein hän
sanoi:

-- He ovat menneet. Ne olivat siis ne miehet, jotka aikoivat Prince
Albertissa murhata minut. Olen antanut heidän mennä -- sinun vuoksesi.
Haluatko sanoa nimesi?

-- Kyllä -- niin paljon voin sanoa -- nyt. Minun nimeni on Meleese.

-- Meleese!

Samassa Howland muisti, mitä Croisset oli sanonut hänelle. Puoliverisen
sanat, jotka olivat palanneet hänen mieleensä, olivat nyt vähällä
toistua hänen huuliltaan. "Ehkä ymmärrätte, kun sanon, että tämän
varoituksen on lähettänyt teille pikku Meleese". Mitä Croisset oli
tarkoittanut?

-- Meleese, sanoi nuori insinööri vieläkin ja katseli ihaillen tytön
kasvoja.

-- Niin, Meleese.

Tyttö vetäytyi poispäin, ja veri katosi jälleen hänen poskiltaan; ja
kun hän näki Howlandin katseen, päästi hän puoleksi pidätetyn
huudahduksen.

-- Nyt -- te ymmärrätte -- nyt te ymmärrätte -- miksi teidän tulee
palata etelään, hän sanoi melkein nyyhkien. -- On, minä tein väärin,
kun sanoin teille nimeni. Mutta tehän lähdette täältä, eikö totta?
Tehän lähdette -- minun tähteni --

-- Sinun tähtesi olisin valmis menemään vaikka maailman ääriin, Howland
keskeytti hänet. -- Mutta sinun täytyy sanoa minulle syy. Minä en
ymmärrä sinua. En käsitä, miksi he tahtoivat Prince Albertissa surmata
minut. En tiedä, miksi minun henkeni on täällä vaarassa. Croisset sanoi
minulle, että varoituksen lähetti eräs tyttö, jonka nimi oli Meleese.
Mutta minä en ymmärtänyt häntä. Mikäli tiedän, ei minulla koskaan ole
ollut vihollisia. Mitä hän tarkoitti? Mitä sinä tarkoitat? Miksi
tahdot, että minä lähtisin Wekuskosta? Kaikki tämä tuntuu minusta
tavattoman salaperäiseltä. Miksi olen vaarassa? Velvollisuutesi on
antaa minulle selitys. Minä olen ollut rehellinen sinua kohtaan. Minä
rakastan sinua. Minä tahdon, jos tarvitaan, taistella sinun puolestasi
-- mutta sinun täytyy sanoa minulle -- sanoa minulle --

Tyttö kuunteli häntä, ja näytti siltä kuin nuoren insinöörin sanat
olisivat vieneet häneltä puhekyvyn.

-- Etkö tahdo sanoa minulle sitä? Howland kuiskasi. -- Meleese --

Tyttö ei tehnyt vastarintaa, kun hän nyt toisen kerran veti hänet
syliinsä suudellakseen.

-- Meleese, etkö halua sanoa minulle?

Meleese kohotti päänsä ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Jos sanon sen teille, tyttö vastasi, -- ja siten petän niitä, joita
rakastan, lupaatteko siinä tapauksessa, ettette tee pahaa kenellekään
heistä, vaan -- vaan palaatte etelään?

-- Ja jätän sinut?

-- Niin -- jätätte minut.

Meleesen ääni oli puolittain nyyhkytystä.

-- Minä vannon tekeväni sen, mikä on parasta sinulle -- ja itselleni,
Howland sanoi, hyväillen häntä. -- Vannon, etten tee pahaa kenellekään
heistä, joita sinä tahdot suojella. Mutta en lupaa jättää sinua.

Lempeällä liikkeellä Meleese irrottautui nuoren insinöörin syleilystä,
asettuen hänen eteensä.

-- Ajattelen asiaa, hän kuiskasi nopeasti. -- Sanon ehkä sen teille
huomenillalla -- täällä -- jos pidätte lupauksemme ja teette sen, mikä
on parasta itsellenne -- ja minulle.

-- Sen vannon!

-- Minä tulen tapaamaan teitä tänne -- samaan aikaan kuin nyt -- kun
muut nukkuvat. Mutta -- huomenna teidän täytyy olla varovainen --
varovainen. Olettehan?

-- Minä lupaan!

Meleese katosi kuin varjo. Howland kuuli hänen nopeat askeleensa ja
näki hänen häipyvän metsän pimentoon. Hän seisoi vielä hetken ja
kuunteli. Sitten hän palasi reippain askelin majaansa.



Miina räjähtää


Uuden tunteensa vallassa Howland unohti häntä uhkaavan vaaran, unohti
huolensa ja entisen varovaisuutensa, unohti kaiken muun paitsi
Meleesen, ja oman suuren onnensa. Sillä hän oli onnellinen,
onnellisempi kuin koskaan ennen elämässään, onnellisempi kuin hän
koskaan olisi luullut saavansa olla. Hän ei huomannut onnessaan mitään
hullua, eikä hän pyrkinytkään sitä järjellä arvostelemaan. Hän oli
pitänyt Meleeseä käsivarsillaan, oli tunnustanut hänelle rakkautensa,
ja vaikkakaan tyttö ei ollut tähän mitään vastannut, hänen silmänsä
olivat puhuneet hänelle uskosta ja luottamuksesta ja ehkä jotain vielä
enemmänkin. Howlandin usko tyttöön oli suurempi kuin avaruus hänen
päänsä päällä. Hän oli tuntenut Meleesen vasta muutamia tunteja, ja
kuitenkin hänestä tuntui, että se aika oli ollut pitempi kuin hänen
tähänastinen elämänsä. Tyttö oli valehdellut hänelle, oli paljastanut
itsensä vain osaksi -- ja kuitenkin Howland tiesi, että hänellä oli
siihen syynsä.

Huomenillalla hän näkisi tytön taas, ja silloin --

Mitä Meleese tulisikaan hänelle sanomaan? Olipa se mitä tahansa, siitä
tulisi kuitenkin hänen rakkautensa palkka. Sitä oli todistanut Meleesen
värähtelevä ääni, tukahdutetut nyyhkytykset ja hänen silmiensä hellä
ilme. Tulisikohan tyttö hänen omakseen? Ja sitten -- palaisikohan hän
sitten etelään?

Hän nauroi -- hiljaa, iloisesti.

Kyllä, hän palaisi etelään -- hän lähtisi vaikka maapallon toiseen
päähän, jos Meleese vain seuraisi häntä. Mitä merkitsikään rautatien
rakentaminen sen toisen rinnalla, joka nyt oli ilmestynyt hänen
elämäänsä? Ensi kerran elämässään hän siirsi nyt velvollisuudet
toiseksi. Olihan muita, jotka myös osasivat rakentaa rautateitä;
menestyminen, rikastuminen, ahneus -- jotka ennen olivat kuuluneet
hänen ominaisuuksiinsa -- väistyivät nyt kokonaan hänen sielustaan
rakkauden tieltä.

Hän pysähtyi ja sytytti piippunsa. Tuoksuva, lämmin tupakka selvitti
hieman hänen kiihottuneita aivojaan. Hänen vanha kunnianhimonsa heräsi
uudelleen. Matkustaako etelään? Hän toisti nuo sanat moneen kertaan, ja
hänen äänekäs naurunsa kaikui metsän hiljaisuudessa. Ei, hän rakentaisi
sittenkin rautatien. Sillä työllään hän voittaisi tytön, jos yleensä
oli sallittu, että tämä tulisi kuulumaan hänelle.

Kun hän mietti asiaa, hän tuli varovaiseksi. Hän asteli hitaasti kohti
majaansa, pysyi tiheiden varjojen suojassa ja pysähtyi silloin tällöin
kuuntelemaan. Päästyään metsän laidalle hän seisoi hetken aikaa hiljaa.
Gregsonin ja Thornen hylkäämän majan ympärillä ei kuitenkaan näkynyt
elon merkkejä. Luultavasti ne kaksi miestä olivat palanneet leirille
jotain toista tietä, mutta hän lähestyi majaa kuitenkin hyvin
varovasti, aukaisi oven ja meni sisään.

Siellä Jackpine istui lieden vieressä. Howlandin astuessa kynnyksen yli
Jackpine nousi seisomaan, ja hänen kasvojensa ilme sai nuoren
insinöörin katsomaan häneen kysyvästi.

-- Jackpine, onko täällä käynyt joku?

Puhuteltu kohautti olkapäitään ja viittasi pöydälle, missä oli
huolellisesti kokoontaitettu kirje.

-- Thorne, murahti hän.

Howland aukaisi kirjeen ja luki sen lampun valossa.

    "Hyvä Howland!

    Unohdin sanoa sinulle, että postireki lähtee Le Pas'han huomenna
    päivällä, ja koska aion matkustaa siinä, pyydän sinua tulemaan
    luokseni aamulla niin aikaisin kuin mahdollista. Ehdit kyllä
    päästä selville kaikista asioista klo 8-12 välillä.

                                                     Thorne."

Howland vihelsi kummastuneena.

-- Missä sinä nukut yösi, Jackpine? hän kysyi äkkiä.

-- Mökissä metsän laidalla, intiaani vastasi.

-- Entä miten käy aamiaisen? Thorne ei ole vielä maininnut minulle
mitään ruokailusta.

-- Thorne sanoi, että te syötte hänen luonaan huomenaamulla. Tulen
aikaisin herättämään teidät. Kun hän on matkustanut -- huomenna --
syötte täällä.

-- Sinun ei tarvitse herättää minua, Howland virkkoi, riisuen takin. --
Minä olen varmasti Thornen luona ennen kuin hän on ehtinyt nousta.
Hyvää yötä!

Jackpine aukaisi oven puoliksi, ja silmänräpäyksen ajan nuori insinööri
huomasi hänen tummissa silmissään merkillisen välähdyksen, hänen vielä
kääntyessään, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa jotain; mutta hän
näyttikin samassa muuttavan mieltään, ja Howlandista tuntui, kuin
intiaanin suu olisi ollut remahtamaisillaan nauruun.

Lukittuaan oven Howland sytytti pienen lampun, meni makuuhuoneeseen ja
alkoi valmistautua nukkumaan.

-- Täytyyhän sitä sentään nukkua, olkootpa asiat miten tahansa, hän
mutisi itsekseen, kömpiessään peitteiden väliin.

Vaikka hän oli tottunut heräämään heti aamun sarastaessa, Jackpine sai
herättää hänet muutamia tunteja myöhemmin. Leirillä oli tuskin vielä
ketään liikkeellä, kun hän intiaanin seurassa asteli Thornen asunnolle.
Vanhempi insinööri oli jo pukeutunut.

-- On ikävää, että minun pitää häiritä sinua näin aikaisin, mutta minun
on pakko matkustaa postireessä. Meidän kesken sanoen, en minä juuri
paljon luota leirin lääkäriin. Minun olkapääni ja käsivarteni ovat
tavattoman kipeät, ja siksi kiirehdin mahdollisimman pian jonkun
taitavan lääkärin pakeille.

-- Tulihan Weston teidän mukananne tänne, sanoi Howland, joka tiesi,
ettei tämä ollut mikään kyvytön lääkäri.

-- Tuli, Thorne sanoi katsoen tarkasti Howlandia kasvoihin. -- En tahdo
sanoa, että hän olisi tietämätön, mutta minun sairauttani hän ei näy
ymmärtävän, hän oikaisi samassa. -- Kuulehan -- minä olen tarkastanut
palkkauslistan, mutta en ole tavannut Croisset-nimeä.

Noin tunnin ajan aamiaisen jälkeen istuivat molemmat insinöörit
paperien, karttojen ja piirrosten ääressä. Jo hyvinkin pian Howland oli
selvillä siitä, etteivät hänen edeltäjänsä lähteneet kotiin suinkaan
puutteellisten tietojensa vuoksi. Hän oli luullut töiden olevan aivan
epäjärjestyksessä ja viheliäisessä tilassa. Mutta niin ei ollut.

-- Tämä on runsaan kuuden kuukauden työn tulos, Thorne sanoi, kun he
olivat lopettaneet. -- Hyvä Jumala, saapuessamme tänne ei täällä ollut
kerrassaan mitään! Ja nyt -- katso, mitä olemme saaneet aikaan! Täällä
on viisikymmentä rakennusta, neljä ruokalaa, postikonttori, sairaala,
kolme pajaa ja laivatelakka.

-- Laivatelakka! huudahti Howland hämmästyneenä.

-- Niinpä niin. Viidenkymmenen tonnin laiva on jo puolivalmis, mutta
nyt jäissä kiinni. Sinä saat sen valmiiksi kevääksi; voit olla varma,
että siitä on paljon hyötyä, kun kuljetetaan tavaroita Wekuskosta. Nyt
käytämme hevosia, jotka kulkevat jäitse. Oli suuri vaiva saada tänne
noita elukoita Le Pas'sta kokonaista viisikymmentä. Kaiken tämän
lisäksi meillä on valmista rautatietä kuusi peninkulmaa etelään ja
kolme pohjoiseen. Radan molemmissa päissä on sivuleirit, mutta tähän
saakka kuitenkin useimmat miehet ovat tulleet yöksi kotiin. Thorne
nousi vaivalloisesti ja hitaasti kuultuaan ovelle koputettavan. -- Se
on Mac Donald, ylin katsastusmiehemme, hän selitti. -- Pyysin häntä
tulemaan kahdeksalta. Kerrassaan kelpo mies!

Huoneeseen astui pieni, laiha, punatukkainen mies. Huomatessaan
Howlandin hän kiirehti heti tämän luo hymyillen ja kumartaen.

-- Howland kai! hän huudahti. -- Hauska nähdä teidät. Olen myöhästynyt
viisi minuuttia -- hyvin ikävää -- mutta minulla on ollut niin kovasti
touhua sen miinan vuoksi, jonka räjäytämme nyt aamulla.

Sitten hän kääntyi Thornen puoleen.

-- Miten käsivartenne voi? Jos teissä asuu hitunenkin armeliaisuutta,
niin sanokaa, toiko Jackpine Le Pas'sta sikareja? Jos hän unohti ne,
niin kuin postintuoja viime kerralla, minä otan totta totisesti hänet
hengiltä!

-- Hän toi sikarit, Thorne sanoi. -- Mutta mikä miinaa vaivaa, Mac?
Luulin sen olevan jo valmiina sytytettäväksi.

-- Sitä se onkin -- nyt. Eteläinen vuorenrinne räjäytetään kymmeneltä.
Pohjoinen vuori halkaistaan sitten illalla. Siitä koituu ihana
ilotulitus -- satakaksikymmentäviisi tynnyriä ruutia ja neljä kahden
kilon laatikkoa dynamiittia. Teidän täytyy nähdä se, Thorne.

-- Se olisi jotain Mac, mutta kyllä se nyt jää minulta näkemättä. Minä
lähden postireessä etelään. Juuri siksi kutsuin teidät tänne nyt
aamulla. Saatte nyt tutustuttaa Howlandin kaikkeen.

-- Mainiota! ylikatsastusmies huudahti, hieroen hyvillään käsiään. --
Gregson ja Thorne ovat saaneet aikaan paljon. Silmänne suurenevat,
kunhan olette nähnyt täällä kaiken. Olemme rakentaneet rautatien
metsien, vuorten ja soiden läpi -- ja kohta pääsemme maailman
loppupisteeseen. Mannermaan halkaisijarata ei ole mitään tähän
verrattuna.

-- No, no, riittää, riittää! Thorne huudahti, ja Howland nauroi. Heti
alussa hän oli alkanut pitää ylikatsastusmiehen punaisista,
pisamaisista kasvoista.

-- Siinä miehessä on sähköä, sanoi Thorne hiljaa Howlandille, kun Mac
Donald siirtyi hiukan syrjään. -- Hän on aina samanlainen -- ylipäätään
suruton kuin poikanulikka, josta kaikki pitävät, mutta suuttuneena hän
on itse paholainen. En käsitä, miten leiri tulisi toimeen ilman häntä!

Samoin ajatteli Howlandkin monta kertaa seuraavan parin tunnin
kuluessa. Mac Donald näytti olevan koko leirin sielu. Leiripäälliköt ja
työnjohtajat osoittivat kyllä jotain kunnioitusta vanhempaa insinööriä
kohtaan, mutta pari tuon punatukkaisen ylikatsastusmiehen lausumaa
ystävällistä sanaa saivat heidän silmänsä äkkiä loistamaan. Thorne ei
ollut entisensä kaltainen, hän, joka suuren yhtiön huomatuimpana
miehenä oli saavuttanut paljon mainetta. Howland oli huomannut, miten
tavattoman hermostunut Thorne oli työväkensä keskuudessa; hänen
katseensa tähyili aina ympäri, ikään kuin hän olisi etsinyt erityisiä
kasvoja. Mac Donaldin tarkka silmä oli havainnut Howlandin
hämmästyksen, ja kerran kuiskasi hän tälle:

-- Luulenpa, että Thornen on aika palata etelään. Hänen hermonsa
menevät täällä pilalle. Ja kuitenkin Weston sanoi minulle eilen, ettei
hänen terveytensä ole vaarassa. Minä en käsitä sitä.

Vähän ajan kuluttua he kääntyivät takaisin kotiin Thornen seurassa.

-- Minä tahdon, että Howland näkee eteläisen miinan räjähtämisen, Mac
Donald sanoi. -- Thorne, tuletteko toimeen ilman häntä? Me palaamme
kahdeltatoista.

-- Tulen. Tulkaa siis syömään päivällistä kahdeltatoista. Siihen
mennessä minä voin merkitä muistiin, mitä mahdollisesti olen unohtanut.

Howland oli huomaavinaan vanhemman insinöörin äänensävystä, että tämän
mieli oli keventynyt; mutta hän ei kuitenkaan maininnut siitä mitään
ylikatsastusmiehelle, heidän astellessaan miinaa kohti. Kun he
saapuivat paikalle, miina oli jo valmiina sytytettäväksi. Se oli
porattu viisitoista metriä syvään tunneliin rinteessä, ja Mac Donald
osoitti seuralaiselleen sähkösytytyslankaa.

-- Merkillistä, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan miinan
räjähtämistä, Mac Donald sanoi. -- Olemme työskennelleet miinan
sijoittamiseksi kolme kuukautta. Tällaista tapausta ei näe kuin kerran
elämässään. Mikähän sitä Thornea oikeastaan vaivaa?

Vastausta odottamatta Mac Donald kiirehti oikealle. Vahdit olivat jo
paikoillaan ylhäällä, ja heidän huutonsa kuuluivat kauas: "Räjähtää --
räjähtää -- räjähtää!" kaikui hiljaisessa erämaassa, missä tällä
hetkellä kaikki työt olivat pysähtyneet. Vuoren rinteelle oli
kerääntynyt satakunta työmiestä, ja kun Howland ja ylikatsastusmies
lähestyivät, he hajaantuivat suuren litteän kiven luona, jolle
sähköpatteri oli asetettu. Mac Donaldin silmät säihkyivät, kun hän
osoitti pientä nappia.

-- Hyvä Jumala, minä en voi käsittää, miksi ei Thorne tahtonut tulla
katsomaan räjäyttämistä! hän toisti jälleen. -- Ajatelkaa -- noin neljä
tonnia ruutia ja noin sata kiloa dynamiittia. Ei muuta kuin kerran
painaa nappia, niin salama kiitää lankaa pitkin, ja miina syttyy! Parin
minuutin kuluttua ei koko vuorta ole olemassakaan. Eikö se ole
todellakin suurenmoista? Hän suoristautui ja otti lakin päästään. --
Herra Howland, tahdotteko painaa nappia?

Kummallisen tunteen valtaamana nuori insinööri kumartui silmäten
vuoriin, jotka tummina ja jylhinä nousivat puolen peninkulman päässä ja
ikään kuin uhmasivat ankaraa kohtaloaan. Vapisevin käsin hän painoi
pientä valkeaa nappia, ja kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus.
Kului minuutti -- kaksi -- kolme -- viisi, kun kipinä kulki pitkin
sytytyslankaa. Kuului hiljainen paukaus, jonka jälkeen kohosi ilmoille
jotain, mikä näytti sakealta tomupilveltä, ja ennen kuin se hälveni,
korkeuteen syöksähti tulenliekki, jota samassa seurasi pari sekuntia
kestävänä räjähdys. Syntyi jyrinää ja pauketta, ikään kuin maan
perustukset olisivat järkkyneet; mustat savupilvet nousivat taivasta
kohti, niin kuin tuhansien laukaistujen kanuunoiden suusta. Niin
pitkälle kuin silmä kantoi näkyi säihkyviä tulenliekkejä, ja toinen
toisensa perästä kuului jysäyksiä, joista toiset jymisivät kauan,
toiset taas jyrähtivät terävinä, lyhyesti. Kallionlohkareita sinkoili
sinne tänne; tonninkin painoiset palaset lensivät satojen kyynäräin
päähän. Tätä hirmuista luhistumista kesti noin kolmen minuutin ajan.
Sen jälkeen tulipatsaat heikkenivät, ja savupilvet alkoivat hälvetä.

Howland tunsi käsivarteensa tartuttavan. Sanaakaan sanomatta hän
kääntyi ja näki ylikatsastusmiehen kalpeat tuijottavat kasvot.
Howlandin korvissa humisi ja jokainen säije hänen ruumiissaan oli
jännittynyt. Mac Donaldin ääni kuulosti hänestä niin kummalliselta ja
juhlalliselta.

-- Mitä sanotte tästä kaikesta, Howland?

Molemmat miehet puristivat toisiaan kädestä, ja kun he taas katsahtivat
ympärilleen, he näkivät vain rikkinäisiä kiviä siellä, missä vielä
äsken oli kohonnut jättiläisvuori estämässä lahdelle suuntautuvan
rautatien rakentamista.

Paluumatkalla leirille Howland oli hyvin harvapuheinen. Näytelmä, jonka
hän oli äsken nähnyt, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen; se
herätti jälleen eloon hänen entisen intonsa ja kunnianhimonsa, mutta
kuitenkaan hän ei löytänyt sanoja niiden tulkitsemiseen. Hän oli
iloinen, kun päivällinen Thornen luona oli ohi, ja kun postireki, jossa
vanhempi insinööri matkusti, oli lähtenyt, tunsi hän itsensä oikein
riemastuneeksi. Nyt hän, Howland, oli kaiken johtaja; tästä hetkestä
alkaen oli rautatie hänen tiensä. Erotessaan Mac Donaldista hän puristi
tämän kättä tavalla, joka merkitsi enemmän kuin sanat. Asunnossaan hän
riisui takin, sytytti piippunsa ja alkoi ajatella, mitä tämä kaikki
hänelle vastaisuudessa merkitsi. Hänelle oli uskottu maailman suurimman
rautatien rakentaminen -- hänelle, Jack Howlandille, joka vain
kaksikymmentä vuotta sitten oli paljasjalkainen, puoliksi nälkiintynyt
katupoika ja joka myi sanomalehtiä kaupungissa, missä hän nyt oli
kuuluisa mies. Mutta mikä olikaan se musta aave, joka uskalsi estää
hänen menestymistään juuri nyt, kun hän oli saavuttamaisillaan suuren
voiton? Hän puristi nyrkkiin kätensä muistellessaan kaikkea sitä, mitä
jo oli tapahtunut -- kurjaa hyökkäystä, varoituksia -- ja hänen verensä
alkoi kuumeta. Tänä iltanahan hän tapaisi Meleesen -- saisiko hän
tietää tältä mitään? Mutta sen hän tiesi, että ei anna itseään
Gregsonin ja Thornen tavoin pakottaa lähtemään pois.

Yö saapuu aikaisin keskitalvella ylhäällä pohjoisessa, ja nytkin alkoi 
jo hämärtää, kun ulkoa kuului ääniä. Sitten äkkiä kolkutettiin
kiivaasti ovelle. Howland pyysi tulemaan sisään, ja ovella
näyttäytyivät miehen pää ja hartiat.

-- Pohjoiselle miinalle on tapahtunut jotain, sir, ja Mac Donald
pyytää, että te tulisitte sinne niin kiireesti kuin mahdollista. Hän
lähetti minut reellä teitä noutamaan.

-- Mac Donald sanoi minulle, että miina on jo valmis sytytettäväksi,
huomautti Howland pukiessaan ylleen. -- Mitä nyt sitten on tapahtunut?

-- Vika lienee latauksessa, arvelen. Minä kuulin hänen mainitsevan
siitä. Hän toivoo, että heti tulisitte sinne.

Puoli tuntia tämän jälkeen reki pysähtyi sille paikalle, missä Howland
aikaisemmin päivällä oli nähnyt miesten sullovan tunneliin ruuti- ja
dynamiittisäkkejä. Kalliolla paloi puolikymmentä lyhtyä, mutta Howland
ei voinut kuitenkaan huomata siellä liikettä. Insinöörin saattomies
läimäytti piiskallaan, ja samassa kuului pimeydestä kuin vastauksena
siihen miesäänen huikkaus.

-- Se on Mac Donald, sir. Te tapaatte hänet toisen lyhdyn luona, missä
on miinan aukko. Hän karjuu miehille ruutikammiossa, missä näki
dynamiitin päällimmäisenä, vaikka sen pitäisi olla ruudin alla.

-- Hyvä, Howland sanoi ja riensi sinne. Mutta hän oli tuskin astunut
kymmenen askelta, kun joku kova esine osui hänen päähänsä, ja hän
vaipui hervottomana maahan. Hän kuuli kuin unessa ääniä, kuiskaavia
ääniä ympärillään; hän tunsi miten häneen tartuttiin ja häntä alettiin
kantaa jonnekin, niin että jalat laahasivat maata. Sitten hän alkoi
vajota alas -- alas -- alas -- alas -- kunnes hän lopulta meni
tiedottomaksi...



Lähellä kuolemaa


Tulipunainen, tuijottava silmä läpitunkemattomassa pimeydessä -- joku
kaamea, kiiluva pilkku, joka sai hänet kauhusta vapisemaan -- se oli
Howlandin ensimmäinen havainto hänen palatessaan tajuihinsa. Silmä oli
aivan hänen kasvojensa edessä, hänen päänsä tasalla; se oli kuin
kultainen tulikuula, joka tuntui syöpyvän hänen sieluunsa. Hän koetti
huutaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän yritti liikahtaa,
mutta hänen jäsenensä näkyivät kadottaneen liikuntakykynsä. Silmä
suureni. Hän huomasi sen olevan niin loistavan, että sen ympärillä oli
kirkas sädekehä, joka yhä laajeni, kunnes pimeys näytti kokonaan
häipyvän pois. Nyt Howland ymmärsi. Hänen edessään paistoi kymmenen
jalan päässä lyhty. Hän yritti taas vapauttaa kätensä näkymättömistä
kahleista. Hän luuli ensin, että hänestä pitivät kiinni ihmiskädet;
lyhdyn valossa hän nyt kuitenkin huomasi, että hänet oli sidottu, eikä
hän voinut huutaa sen vuoksi, että jotain paksua ja tukehduttavaa oli
sullottu hänen suuhunsa.

Salaman nopeudella hän käsitti todellisen tilansa. Hän oli
miina-aukossa, ja hänen ympärillään oli säkkejä, jotka olivat täynnä
ruutia. Hän istui erään laatikon päällä -- ja hänen allaan oli noin
kaksikymmentä kiloa dynamiittia. Kylmä hiki alkoi valua hänen
kasvoiltaan. Hänen jalkojensa alta lähti kapea, valkoinen juova --
sytytyslanka, ja sen pää oli laatikossa, jonka päälle hänet oli
sidottu.

Hän koetti vapautua siteistä raivokkaasti, kunnes hän väsyi. Hän oli
kuulevinaan Meleesen sanat: "Teidän täytyy lähteä -- huomenna --
huomenna -- tai teidät surmataan!" Tälläkö tavoin hänen siis tuli
kuolla? Hän sulki silmänsä ja koetti rauhoittua. Voiko todella olla
ihmisiä, jotka tuomitsivat hänet näin julmaan kuolemaan? Miksi eivät
hänen vihollisensa tappaneet häntä kalliolla? Olisihan se tapahtunut
helpommin -- keveämmin -- mukavammin. Miksi häntä tahdottiin kiduttaa?
Minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt? Oliko hän ehkä tullut hulluksi
-- ja oliko kaikki tämä vain hänen sekavien aivojensa kamalaa
kuvittelua? Hän teki itselleen kysymyksen toisensa jälkeen, mutta
mihinkään niistä hän ei osannut vastata. Hän oli aivan hiljaa, hän
tuskin uskalsi hengittää. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sydämensä
raju tykytys. Mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi erottaa
toisenlaistakin heikkoa ääntä --

Tik-tik-tik!

Se oli hänen kellonsa. Kauhun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.

Paljonkohan kello oli?

Miinahan räjäytettäisiin yhdeksältä. Hänen lähtiessään asunnostaan se
oli ollut neljä. Kuinka kauan hän oli ollut tajuton? Jokohan Mac Donald
oli painanut sitä pientä valkoista nappia, joka lähettäisi hänet
iäisyyteen?

Hän alkoi jälleen rajusti koettaa vapautua siteistään, mutta hän oli
vähällä hirttäytyä naruun, joka oli kiedottu hänen kaulansa ympäri. Hän
lyyhistyi uudelleen kokoon väsyneenä. Hänen siinä maatessaan silmät
kiinni hänen järkensä alkoi toimia. Oliko hän todella sellainen raukka,
että hän nyt tulisi hulluksi?

Tik-tik-tik!

Hänen kellonsa naksutti hyvin nopeasti. Olikohan se epäkunnossa? Hän
koetti laskea sekunteja, mutta ei onnistunut. Aukaistessaan silmänsä
hänen katseensa osui äskeiseen pieneen tulipalloon. Se ei ollut enää
samanlainen kiiluva, tuijottava silmä kuin vähän aikaa sitten. Sen valo
oli nyt paljon himmeämpi, heiketen heikkenemistään. Se oli jo melkein
sammumaisillaan. Vielä muutama minuutti, ja hän olisi pimeässä! Oli
siis kulunut useita tunteja, koska öljy nyt oli loppunut! Hän liikahti
niin epätoivoisen rajusti, että naru kaulassa oli kuristaa hänet.

Vasta nyt hän huomasi, että hänen oli helpompi hengittää. Hänen
suussaan ollut tukko oli siirtynyt pois, ja hän voi nyt huutaa. Hän
huusi, tietäen kuitenkin, miten turhaa se oli. Hänen kärsimyksensä
olivat kauheat. Tuntui kuin neuloja olisi pistetty syvälle hänen
jäseniinsä; hänen selkäänsä särki tuskallisesti, ja hänen päänsä oli
raskas kuin lyijy. Hänen jalkansa olivat tunnottomat. Hän oli
halvaantunut -- ja kauhunhuuto pääsi hänen huuliltaan.

Valo oli sammunut.

Niin kuin tuon tulipisteen sammuminen olisi merkinnyt hänen
kuolinhetkeään, Howland kuuli samassa terävää, sihisevää ääntä, ja hän
näki pienen tulisen kipinän hitaasti lähestyvän itseään.

-- Tunti -- minuutti -- sekunti oli siis tullut. Mac Donald oli jo
painanut pientä nappia. Howland kirkaisi. Hän tiesi loppunsa nyt olevan
hyvin lähellä, ja se antoi hänelle voimaa. Kerran hän oli nähnyt
kuolemaantuomitun ennen ratkaisevaa hetkeä, ja hän oli ihmetellyt tämän
kirkasta ääntä ja pelottomuutta.

Nyt hän ymmärsi. Sentti sentiltä kipinä läheni. Se oli jo kohta hänen
jalkojensa kohdalla. Hänellä oli enää aikaa elää vain kaksi minuuttia.
Tällä kertaa, kun kuolema oli hänestä vain sadan sekunnin päässä, hänen
toimintansa oli kylmää, harkittua, voimakasta. Äkkiä hän tunsi siteen
irtoavan -- hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa oli vähällä
haljeta. Vielä ponnistus -- ja kumeassa tunnelissa kaikui äänekäs
riemuhuuto. Hänen kätensä olivat vapaat! Hän kurkotti sytytyslankaan
päin, mutta samassa hänen äänensä muuttui kamalaksi nyyhkytykseksi,
sillä hänen kätensä eivät ylettyneet sinne -- häntä pidätti kaulaan
kiedottu nahka.

Hän tavoitteli puukkoaan. Hän oli unohtanut sen huoneeseensa. Enää
kuusikymmentä sekuntia -- neljäkymmentä -- kolmekymmentä. Hän näki
palavan kipinän jo olevan melkein päämäärässään. Viimein osuivat hänen
hapuilevat sormensa taskussa olevaan revolveriin. Hän sieppasi sen
esiin ja ojensi sen suun muutaman tuuman päähän surmankipinästä. Ensi
laukauksella se leimahti, mutta ei sammunut. Toisen laukauksen jälkeen
se lakkasi näkymästä, ja Howland nojautui taaksepäin, istuen hiljaa
hetken aikaa, kiihtymyksestä raukeana. Hetken kuluttua hänen onnistui
vetää housuntaskusta kynäveitsensä. Kesti kauan ennen kuin hän sai
kihnatuksi poikki kaulaansa kiedotun nahkasiteen. Sen tehtyään hän
vapautti myös jalkansa.

Hän koetti nousta ylös, mutta hän oli tuskin päässyt seisomaan, kun
hänen herpaantuneet jäsenensä pettivät, ja hän vajosi maahan. Hitaasti
veri alkoi jälleen virrata hänen suonissaan, ja rauhallinen tunne
valtasi hänet. Hän silmäsi edessään olevaa mustaa kalliota, ja yksi
ainoa ajatus liikkui nyt hänen aivoissaan: hän oli pelastunut. Hän oli
ruudin ja dynamiitin ympäröimä, mutta ne eivät voineet syttyä, ennen
kuin ihmiskäsi oli asettanut niihin uuden sytytyslangan. Sen Mac Donald
kyllä pian järjestäisi, ja Howland vaipui horrostilaan, joka oli kuin
unta.

Vihdoin hän kuuli vasaraniskuja yläpuolellaan kalliolla. Mac Donaldin
väki oli jo alkanut raivata miina-aukon esteitä pois. Puolen tunnin
kuluttua hän siis jälleen olisi elävänä vapaassa maailmassa!

Ajatus siitä sai hänet uudestaan kohottautumaan. Tunto oli palannut
hänen jäseniinsä, ja hän kykeni jo kävelemään. Hänen ensimmäinen
toimenpiteensä oli raapaista tulta ja katsoa kelloaan.

-- Puoli yksitoista!

Hän lausui nämä sanat ääneen ja ajatteli Meleeseä. Puolen tunnin
kuluttua hänen piti tavata tämä määrätyllä paikalla. Pääsisiköhän hän
siksi vapaaksi? Miten hän voisi antaa sellaisen selityksen
vankinaolostaan, ettei Mac Donald saisi aihetta viivyttää häntä? Kun
vasaraniskut kävivät kuuluvammiksi, alkoivat hänen aivonsa työskennellä
nopeammin. Kunpa hän nyt keksisi tilapäisesti tyydyttävän selityksen,
jotta voisi päästä tuon helvetillisen salaliiton perille ja vangita
murhaajansa. Hän toivoi saavansa jotain tietoja Meleeseltä.

Ei kestänyt kauan ennen kuin hänelle oli selvinnyt, miten hänen oli
meneteltävä. Hän kokosi narunpalat ja kätki ne ruutisäkkien taakse,
etteivät ne, jotka saapuisivat tarkastamaan miinaa, näkisi niitä.
Tunnelin suulla oli vuorenhalkeama, jonne hän saattoi piiloutua. Kun
miehet kumartuisivat tarkastamaan lankaa, hän tulisi esiin. Siten
näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut miina-aukkoon heidän perässään.

Puolta tuntia myöhemmin muutamia kiviä vieri alas, ja hetken kuluttua
haamu näkyi ryömien lähenevän miinaa. Sen perässä seurasi toinen ja
sitten kolmas.

Samassa Mac Donaldin ääni kuului sanovan:

-- Ojentakaa tänne lyhty.

Se sytytettiin, ja Howland näki ylikatsastusmiehen laskeutuvan
polvilleen.

-- Mitä hittoa! Mac Donald huudahti.

Howland hiipi hiljaa esiin.

-- No, mitä nyt, Mac Donald?

Nuori insinööri lyöttäytyi joukkoon hyvin tyynenä. Kun Mac Donald
huomasi Howlandin, hän hämmästyi kovasti.

-- Howland! hän huudahti ihmeissään. Howland näki ylikatsastusmiehen
kasvoista jotain, mikä sai hänet äkkiä kääntymään ja antamaan miehille
ensimmäisen määräyksensä.

-- Pois täältä pojat, hän sanoi. -- Emme saa täällä nyt mitään aikaan
ennen kuin huomenaamulla.

Miesten mentyä hän sanoi Mac Donaldille hiljaa:

-- Antakaa puolen tusinan parhaimpia miehiänne vartioida tunnelin
suuta, Mac Donald. Minulla on syytä tutkia täällä huomenna asiaa.
Pankaa liikkeelle huhu, että sytytyslanka oli viallinen. Ymmärrättekö?

Howland kömpi ulos ennen ylikatsastusmiestä, ja kun tämä oli ehtinyt
pois miina-aukosta hänkin, insinööri oli jo kadonnut tähtikirkkaaseen
yöhön. Howland kiiruhti tapaamaan nuorta kaunista tyttöä, joka, -- niin
hän luuli -- paljastaisi koko kurjan salaliiton.



Kohtaus


Howlandin saapuessa sovitulle paikalle oli aikaa vielä lähes tunti,
ennen kun Meleesen oli määrä saapua. Hän piiloutui pensaikkoon,
istuutui kaadetulle kuusen rungolle ja sytytti piippunsa. Mutta
raapaistessaan tulta hän varjosti sitä huolellisesti kädellään. Kamalan
tapahtuman jälkeen Howland sai nyt vasta ensi kerran tilaisuuden
miettiä rauhassa, ja hän huomasi pian, miten välttämätöntä tyyni
harkitseminen tässä tapauksessa todellakin oli. Vähitellen hänen
verensä alkoi kiehua kostonhalusta, ja hän toivoi pian saavansa nauraa
noille ihmispaholaisille päin silmiä. Howland aavisti, että Meleese oli
lähellä tuota joukkoa, mutta hän oli myöskin varma siitä, ettei tyttö
aikonut hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin tahtoi pelastaa hänet.
Samalla kertaa Howland päätti myös, ettei hän anna Meleesen pyyntöjen
vähääkään vaikuttaa itseensä. Hän oli luvannut -- korvaukseksi Meleesen
luottamuksesta -- päästää nuo roistot rangaistuksetta, mutta hän
päättikin perua sen.

Oli jo lähes puoliyö, kun Howland jälleen katsoi kelloaan. Oliko
mahdollista, ettei Meleese tulisikaan? Howland ei voinut, ei tahtonut
uskoa, että tyttö tiesi mitään viime tapahtumasta. Ja kuitenkin -- jos
hän sittenkin tiesi --

Howland nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pimeässä. Hänen aivonsa
toimivat kuumeisesti. Ne, jotka olivat tahtoneet hänet surmata, olivat
nyt jo varmaan saaneet kuulla hänen pelastumisestaan. Tänä aikana oli
voinut tapahtua paljon. Roistot olivat ehkä jo paenneet leiriltä. Eihän
ollut lainkaan mahdotonta, että he jo olivat kiirehtineet pohjoiseen
rangaistusta pakoon, ja ehkä vieden Meleesenkin mukanaan.

Äkkiä Howland kuuli keveitä, nopeita askeleita, ja hän kiiruhti
iloisena vastaanottamaan sitä yksinäistä, hengästynyttä kalmankalpeata
tyttöä, joka syöksyi esiin metsän pimennosta.

-- Meleese! Howland huudahti hillitysti.

Hän levitti käsivartensa, ja tyttö juoksi suoraan hänen syliinsä,
painautui häntä lähelle ja katsoi häneen suurin, pelästynein silmin.

-- Nyt -- nyt, hän nyyhkytti, -- nyt te varmaan tahdotte lähteä täältä!

Meleese laski kätensä hänen olkapäilleen, ja kun Howland painoi hänet
puoleensa, hänen päänsä vaipui nuoren miehen rintaa vasten, ja koko
hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytyksistä.

-- Lähdettehän täältä? kuiskasi tyttö jälleen, -- lähdettehän --?

-- En, minä en lähde, Howland vastasi varmasti. -- En nyt sen jälkeen,
mitä tänä iltana on tapahtunut!

Meleese irtaantui hänestä kuin olisi saanut halvauksen. Hän riuhtaisi
kätensä irti Howlandin käsistä.

-- Minä kuulin -- tunti sitten -- mitä on tapahtunut, virkkoi tyttö
tukahtuneella äänellä. -- Minä kuulin heidän -- puhuvan siitä. Hän
koetti hillitä itseään ja pysyä rauhallisena. -- Teidän täytyy lähteä
leiristä vielä tänä yönä!

Howland hymyili hänelle ja otti pelästyneet kasvot käsiensä väliin.

-- Haluan peruuttaa sinulle eilen illalla antamani lupauksen, Meleese.
Minä tahdon antaa sinulle tilaisuuden varoittaa ketä hyvänsä. Mutta
minä en palaa etelään. Tästä hetkestä alkaa niiden kurjien roistojen
etsintä, jotka ovat yrittäneet surmata minut. Ennen aamun koittoa hakee
heitä joka mies Wekuskossa, ja jos heidät löydetään, ei ole puhettakaan
armahtamisesta. Tahdotko auttaa minua, vai --

Ennenkuin Howland oli lopettanut lauseensa tyttö oli jälleen
riistäytynyt irti hänestä. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan;
hänen huulensa saivat kovan sävyn ja kaikki hellyys näytti äkkiä
kadonneen hänen olennostaan. Hänen äänensä kuului merkillisen oudolta,
hänen kysyessään tylysti:

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!

Kysymys kummastutti Howlandia, mutta hän käänsi kuitenkin kellonsa
tähtien valoa vasten, voidakseen nähdä, paljonko se oli.

-- Neljänneksen yli kahdentoista.

Tytön huulille ilmestyi hieno hymyn väreily. -- Oletteko varma siitä,
että kellonne käy oikein? hän kysyi.

Mykkänä hämmästyksestä Howland tuijotti häneen.

-- Merkitsee paljon sekä teille että minulle, jollei kello ole
neljänneksen yli kahdentoista, -- Meleese jatkoi, ja hänen silmänsä
säihkyivät. Samassa hän lähestyi Howlandia ja hiveli lämpimällä
kädellään hänen kasvojaan. -- Kuulkaa, hän kuiskasi. -- Eikö ole
mitään, joka saisi teidät muuttamaan päätöksenne, joka saisi teidät
pakenemaan etelään -- vielä nyt yöllä?

Meleesen suloisten kasvojen läheisyys, hänen somien kättensä kosketus
ja hänen lumoavien huultensa viehkeys houkutteli Howlandia taipumaan.
Hetkisen hän oli kahden vaiheilla.

-- Yksi mahdollisuus -- yksi ainoa mahdollisuus voi saada minut
matkustamaan tänä yönä, hän sanoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä.
-- Sinun tähtesi, Meleese, minä olen valmis uhraamaan kaikki --
kunnianhimoni, omaisuuteni ja rautatien rakentamisen. Jos minä lähden
täältä tänä yönä, niin tuletko sinä mukaan? Lupaatko tulla vaimokseni,
saavuttuamme Le Pas'han?

Hellä ilme kuvastui nyt Meleesen ihanista silmistä, jotka olivat niin
lähellä Howlandin omia.

-- Se on mahdotonta, tyttö kuiskasi. -- Te ette voi rakastaa minua, kun
saatte tietää, kuka minä olen -- mitä minä olen tehnyt --

-- Oletko tehnyt jotain pahaa -- jotain hyvin pahaa?

Silmänräpäyksen ajan tyttö katsoi poispäin; sitten hän sanoi:

-- Minä -- en -- tiedä. Luulenpa tehneeni. Mutta se ei ole sitä -- ei
sitä!

-- Tarkoitatko, ettei minulla ole oikeutta sinua rakastaa? Howland
kysyi. -- Tarkoitatko, että on väärin, kun kuuntelet minun puhuvan
tällaista? Minä -- minä -- luulin -- että sinä olit -- vapaa -- että --

-- Ei, ei se ole sitäkään, tyttö huudahti tulisesti. -- Ei ole väärin,
että te rakastatte minua. Samassa hän kysyi jälleen: -- Olkaa hyvä ja
sanokaa, paljonko kello on!

Howland katsoi taas kelloa.

-- Kaksikymmentäviisi minuuttia yli kahdentoista.

-- Menkäämme kauemmas tien viereen, Meleese kuiskasi, -- minua pelottaa
täällä.

Tyttö meni edellä ja istuutui tien viereen kaadetun puun rungolle.
Howland seurasi häntä ja istuutui hänen viereensä kääntäen selkänsä
pensaikkoon päin. Hän katsoi Meleeseen, mutta tämä oli kääntänyt
kasvonsa syrjään. Äkkiä tyttö hypähti hänen eteensä ja kirkaisi:

-- Nyt -- nyt!

Samassa tartuttiin takaapäin Howlandin käsivarsiin. Turhaan taisteli
Howland rautaista ylivoimaa vastaan, ja voimakas käsi painettiin hänen
suutaan vasten, niin ettei hän voinut huutaa. Vilaukselta hän näki
Meleesen kalpeat kasvot, mutta siinä silmänräpäyksessä sidottiin hänen
kätensä ja jalkansa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Avuttomassa
tilassa Howland makasi nyt selällään lumessa, kuunnellen matalaäänistä
keskustelua lähettyvillään. Hän ei ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta
hän oli eroittavinaan myös Meleesen äänen.

Äänet vaimenivat; hän kuuli poistuvia askeleita, ja pian hänen
ympärillään oli aivan hiljaista. Howland tuijotti suoraan ylös,
katsellen tuhansia tähtisarjoja. Häntä halutti kirota -- huutaa --
tapella. Oh, Meleese oli siis hänet pettänyt! Tällä kertaa se oli nyt
täysin selvää. Tyttö oli hyvillään kuunnellut hänen lemmentunnustustaan
-- oli antanut suudella itseään -- oli syöksynyt hänen syliinsä -- ja
samalla hän kuitenkin oli suunnitellut vain hänen pettämistään. Ehdoin
tahdoin oli Meleese antanut merkin hyökkäykseen, ja nyt --

Howland kuuli jälleen nopeita askeleita, ja lähellä olevien pensaiden
välistä tuli esiin Meleese, joka astui hänen luokseen ja polvistui
hänen viereensä. Hänen kasvoillaan kuvastui pohjaton suru, ja hänen
silmistään säteili hellä, syvä rakkaus. Sanaakaan virkkamatta nosti hän
Howlandin pään käsivarsiensa varaan, suuteli häntä ja sanoi nyyhkyttäen
hänen nimensä.

-- Hyvästi, kuuli Howland tytön kuiskaavan. -- Hyvästi -- hyvästi --

Howland yritti sanoa jotain, hän koetti riuhtaista itsensä irti
siteistä -- mutta ei kyennyt. Hän vain tunsi vielä kerran lämpimän
suudelman huulillaan ja kuuli sitten askelten häipyvän metsään.



Pohjoista kohti


Että Meleese rakasti häntä, että tyttö oli häntä suudellut, se pyöri
ainoana ajatuksena Howlandin aivoissa seuraavien minuuttien aikana,
hänen maatessaan selällään kylmällä lumella. Häntä kuitenkin
kummastutti, ettei Meleese ollut koettanut vapauttaa häntä. Vasta kun
hän taas kuuli läheneviä askeleita, hänen mieleensä tuli selvästi, mitä
oli todella tapahtunut. Howland kuuli myös reen jalasten narinaa ja
koirien pehmeää tassutusta.

Kummakseen tunsi hän Croisset'n äänen.

-- Sinun täytyy toimia siten, että tapaus näyttää ilmiselvältä. Mene
koskelle ja vieritä iso kivenlohkare sulaan. Tee sitten jäljet lumeen
Howlandin korkeakorkoisilla kengillä ja pane hänen hattunsa
pensaikkoon! Sano sitten ylikatsastusmiehelle, että hän kiipesi
kivelle, joka putosi veteen, eikä hänen ruumistaan ole löydetty -- ja
että hänen tilalleen lähetetään toinen insinööri.

Tämä kylmäverinen suunnitelma täytti Howlandin mielen kammolla, mutta
äänet hiljenivät, niin ettei hän erottanut enempää sanoja, kunnes hän
jälleen kuuli Croisset'n äänen aivan lähellään:

-- Auta minua ennen kuin lähdet, Jackpine! Hän on raskas kuin lyijy.

Croisset ja intiaani tulivat hänen luokseen, tarttuivat häntä
hartioihin ja jalkoihin sekä kantoivat hänet tielle, missä sijoittivat
hänet rekeen.

-- Toivoakseni ette ole vilustunut maatessanne lumella, herra, Croisset
sanoi asetellen pieluksia hänen päänsä alle ja paksuja nahkoja hänen
ympärilleen. -- Olisimme palanneet luoksenne pikemminkin, mutta se oli
mahdotonta. Hei, Woonga! huusi hän etummaiselle koiralle. -- Jalkeille,
jalkeille, senkin susikoira!

Reki lähti liikkeelle, Croisset'n juostessa sen vieressä, ja Howland
kuuli myös takanaan toisen äänen, joka sekin kehoitti koiria juoksuun.
Vaivoin onnistui insinöörin hieman kääntää päätään ja silmätä taakseen.
Hän näki vähän matkan päässä toisen reen sekä pitkän miehen juoksevan
sitä vetävien koirien vieressä. Peninkulman toisensa perästä reet
jatkoivat kulkuaan. Croisset ei kääntänyt päätänsäkään eikä lausunut
sanaakaan, paitsi mitä hän joskus äyskäisi koirille. Matka suuntautui
suoraan pohjoista kohti. Ei tehty pienimpiäkään mutkia.

Heidän matkattuaan useita tunteja, Croisset käski toisen reen pysähtyä,
samalla kun hän pysäytti omansa. Koirat heittäytyivät lumelle
lepäämään, ja puoliverinen irrotti Howlandin suukapulan.

-- Nyt voitte puhua ja huutaa niin paljon kuin tahdotte, herra, hän
sanoi. -- Kun olen tutkinut taskunne, irrotan kätennekin siteistä, niin
että voitte tupakoida. Onko näin hyvä?

-- Hyväkö -- senkin riiviö! olivat Howlandin ensimmäiset sanat. Hänen
verensä kiehui, kun hän näki Croisset'n irvistelevän naaman. -- Vai
niin, te kuulutte siis myös murhaajajoukkoon -- samoin kuin se
tyttökin, joka valehteli --!

Hymy katosi Croisset'n huulilta.

-- Tarkoitatteko Meleeseä, herra?

-- Häntä juuri.

Croisset kumartui Howlandin puoleen, ja hänen mustissa silmissään
hehkui tuli.

-- Tiedättekö, herra, mitä minä tekisin hänen sijassaan? hän sanoi
hiljaa, mutta uhkaavasti. -- Niin, tiedättekö mitä minä tekisin? Minä
tappaisin teidät -- tappaisin hiljaa -- kiduttamalla. Sen minä tekisin.

-- Jumalan tähden, Croisset, sanokaa miksi -- miksi --?

Croisset oli löytänyt Howlandin pistoolin; hän otti sen ja päästi nyt
irti hänen kätensä.

-- Minä uhraisin elämäni sen tytön tähden, Croisset. Sen minä sanoinkin
hänelle, ja hän tuli minun luokseni, kun makasin lumella köytettynä,
ja --. Hän keskeytti lauseensa ja virkkoi sen sijaan: -- Tässä täytyy
olla joku erehdys, Croisset. Minä en ole se mies, jonka te nähtävästi
tahdotte surmata.

Croisset hymyili hänelle jälleen.

-- Polttakaa -- ja miettikää! Minun on mahdoton ilmoittaa teille, miksi
teidät olisi surmattava -- mutta teidän itsenne pitäisi se tietää, jos
teillä on vähänkään järkeä.

Croisset meni koirien luo ja hoputti ne jaloilleen, ja päätänsä
kääntäessään Howland näki selvästi tulen, jonka vieressä toinen reki
oli. Samassa kuului miehen ääni huutavan Croisset'lle jotain ranskaksi.

-- Hän sanoo, että meidän on nyt jatkettava matkaa yksin; he tulevat
pian perässä.

-- He! Howland huudahti. -- Kuinka monta tarvitaankaan surmaamaan
minut, hyvä Croisset?

Puoliverinen hymyili jälleen.

-- Voitte kiittää Pyhää Neitsyttä, että he ovat mukanamme, hän sanoi
hiljaa. -- Jos teillä on muuta toivoa kuin taivas, niin perustakaa se
tuohon rekeen, herra!

Croisset'n mennessä jälleen koirien luo Howland katsoi taaskin
taakseen. Hän näki miehen, joka lisäsi puita rovioon, sekä reen, toisia
haamuja ja joukon koiria. Terästäessään näköään hän huomasi tulen
toisella puolen vielä olennon, jonka näkeminen täytti hänen sydämensä
ilolla. Croisset päästi samassa kovaäänisen varoitushuudon, ja silloin
tuo äskeinen olento katosi rovion vierestä. Mutta Howland oli jo
ehtinyt tuntea hänet, ja hänen viilenevä verensä sai jälleen uutta
elämänlämpöä hänen nyt tietäessään, että Meleese seurasi häntä toisessa
reessä.

Pohjoisessa alkaa keskitalvella aamu sarastaa kahdeksan aikaan;
viidennelläkymmenennellä asteella näkyy auringonvalo kuitenkin vasta
yhdeksältä, ja se oli jo korkealla, kun Croisset toisen kerran pysäytti
reen. Kahteen tuntiin ei hän ollut lausunut vangilleen sanaakaan, ja
useat kerrat turhaan koetettuaan katkaista hiljaisuutta oli Howlandkin
luopunut tästä yrityksestään. Vasta kun Croisset oli antanut
väsyneitten koiriensa pysähtyä, hän sanoi:

-- Leiriydymme nyt tähän muutamiksi tunneiksi. Jos annatte
kunniasananne, ettette yritä paeta, minä annan teidän kävellä ennen
ruokaa. Mitä sanotte siitä?

-- Onko sinulla raamattua, Croisset?

-- Ei, mutta minulla on Pyhän Neitsyen risti, jonka lähetyssaarnaaja
antoi minulle York Factoryssa.

-- Silloin minä vannon sen nimessä -- minä vannon kaikkien maailman
ristien ja raamattujen nimessä, etten koeta paeta. Minä olen kuin
halvaantunut, Croisset! Luulenpa, etten viikkoon pääsisi juoksemaan!

Croisset koetti taskujaan.

-- Hyvä Jumala! hän huudahti säikähtäneenä, olen kadottanut sen. Mutta
-- aivan oikein -- minähän annoinkin ristin Mariannelle ennen kuin
lähdin etelään. No, minä luotan teidän sanaanne.

-- Kuka on Marianne, Jean? Kuuluuko hänkin murhaajaliittoon?

-- Marianne on minun vaimoni, herra. Voi, kaunis Marianneni --
rakastettuni -- hän on intiaaniprinsessan tytär ja pataljoonan
komentajan tyttärentytär, herra. Koko maailmassa ei ole hänen
vertaistaan naista. Herra, hän on kaunis -- hänellä on hiukset kuin
korpin siivet, kun auringonsäteet niissä kimmeltävät --

-- Ja sinä pidät hänestä paljon, Jean?

-- Lähinnä Pyhän Neitsyen jälkeen tai -- ehkä hiukan enemmänkin.

Croisset oli irrottanut köyden insinöörin jaloista, ja nyt Howland
laski kätensä hänen olkapäilleen.

-- Juuri niin minäkin rakastan Meleeseä, hän sanoi hiljaa. -- Jean,
etkö tahdo olla minun ystäväni? Minä en aio paeta. Minä en ole raukka.
Sinähän olisit valmis kuolemaan Mariannesi tähden! Niin minäkin olen
valmis kuolemaan tuolla reessä istuvan tytön vuoksi.

Howland oli noussut horjuen ja osoitti metsään päin, josta he olivat
tulleet.

-- Minä näin hänet tulen valossa, Jean. Miksi hän seuraa meitä? Jospa
minulle vain annettaisiin tilaisuus todistaa, että tässä on olemassa
erehdys -- että minä --

Croisset tarttui hänen käteensä.

-- Herra, minä tahtoisin mielelläni auttaa teitä, hän keskeytti. Minä
pidin teistä jo sinä iltana, jolloin tappelitte Le Pas'ssa. Kuitenkin,
jos minä olisin heidän sijassaan, minä surmaisin teidät, niin paljon
kuin teistä pidänkin. Pyhä velvollisuus on tappaa teidät. Ei ollut
väärin, että teidät köytettiin miinaan. Ei ollut väärin, kun teidät jo
sitäkin ennen yritettiin ottaa hengiltä. Mutta minä olen tehnyt
juhlallisen valan olla ilmoittamatta teille mitään. Sen ainoastaan voin
sanoa, että niin kauan kuin te olette minun kanssani ja tuo toinen reki
seuraa meitä, ei teidän henkenne ole vaarassa. Enempää en voi kertoa.
Onko teidän nälkä, herra?

-- Olen melkein kuolemaisillani nälkään! Howland huudahti.

Hän koetti astua muutamia askeleita, mutta hänen jäsenensä olivat niin
hervottomat, että hänen täytyi nojata läheiseen puuhun. Hän ihmetteli
suuresti Croisset'n sanoja, ja vielä enemmän häntä kummastutti se
puoliverisen vakuutus, ettei hänen henkensä vielä ollut vaarassa.
Howlandille se merkitsi, että paitsi Meleesen varoitusta tyttö tahtoi
olla hänen pelastajansa -- johtopäätös, joka teki hänen asemansa yhä
pulmallisemmaksi. Kuka oli tuo tyttö, joka muutamia tunteja sitten oli
vakain aikein houkutellut hänet vaaraan ja nyt koetti pelastaa hänet?
Tämä kysymys kiusasi taas hänen mieltään, ja kun Croisset kutsui hänet
syömään aamiaista, hän kysyi jälleen kiellettyä asiaa.

-- Jean, minä en tahdo sinua loukata, hän sanoi istuutuessaan reen
syrjälle, -- mutta minun on pakko tehdä päätelmiäni. Minä luulen, että
Meleese on huono nainen.

Salamana Croisset tarttui tähän Howlandin heittämään syöttiin. Hän
kumartui hieman eteenpäin, toinen käsi hapuili vavisten veistä, ja
hänen silmänsä iskivät tulta. Tämän raivoisan näyn vaikutuksesta
Howland peräytyi pelästyneenä.

-- Herra, sellaista ei saa kukaan sanoa minun Mariannestani, eikä hänen
jälkeensä kukaan Meleesestä. Tuolla -- ja hän osoitti pohjoista kohti
-- on Athabaskan ja lahden välillä sadoittain miehiä, jotka äskeisten
sanojenne vuoksi tappaisivat teidät heti. Eikä myöskään Jean Croisset
tahdo olla tässä sellaista puhetta kuuntelemassa. Minä surmaan teidät,
ellette peruuta sanojanne!

-- Hyvä Jumala! Howland huudahti katsoen Croisset'tia suoraan
kasvoihin. -- Olen iloinen, ettei hän ole huono nainen. Ymmärrätkö,
mies? Minä rakastan häntä. En tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Minäkin
voisin surmata hänen tähtensä, Jean. Minä vain lausuin nuo sanat
päästäkseni selville -- mitä sinä tekisit --.

Hitaasti muuttuivat Croisset'n kasvot jälleen entiselleen; hymykin jo
leikki hänen ohuilla huulillaan.

-- Jos se oli leikkiä, herra, oli se tyhmää leikkiä.

-- Se ei ollut leikkiä, Howland huudahti. -- Se oli vakava yritys saada
sinut kertomaan jotain Meleesestä. Kuulehan, Jean, hän on sanonut
minulle, ettei ole väärin, että rakastan häntä. Kun minä makasin
lumella köytettynä, hän tuli minun luokseni ja -- ja -- suuteli minua.
Minä en ymmärrä --

-- Tekikö hän sen, herra? Croisset keskeytti hänet.

-- Minä vannon sen.

-- Siinä tapauksessa olette te hyvin onnellinen, herra, Jean sanoi
hymyillen, -- sillä minä uskallan vakuuttaa sieluni autuuden kautta,
ettei hän ole koskaan ennen ketään suudellut. Mutta toiste sitä ei enää
teille tapahdu.

-- Minä taas luulen, että tapahtuu -- ellei minua surmata.

-- Minä taas en epäröisi tappaa teitä, jos uskoisin, että sellaista
tapahtuisi. On toisia, jotka ottaisivat teidät heti hengiltä, jos vain
tietäisivät, että Meleese on teitä suudellut. Mutta nyt meidän tulee
lopettaa puhuminen. Ellette tottele, minun täytyy asettaa teille
uudestaan suukapula.

-- Mutta jos minä en suostu -- jos teen vastarintaa?

-- Te olette antanut minulle kunniasananne. Täällä lumimaassa on
korkein laki sanansa pitäminen. Jos rikotte lupauksenne, minä ammun
teidät.

-- Kautta taivaan, sinä olet todellakin hauska matkakumppani, Howland
virkkoi nauraen vastoin tahtoaan. -- Kuulehan, Croisset, tämä tilanne
on yhtä paljon naurettava kuin surullinen. Totta totisesti, minun
täytyy olla kerrassaan tärkeä matkustaja, kuka sitten lienenkin. Kysy
minulta, Croisset, kuka minä olen!

-- Kuka te olette, herra?

-- En tiedä, Jean. Minä en toden totta tiedä sitä. Olen luullut olevani
hyvin kunnianhimoinen nuorukainen, jolla on paikka eräässä
insinööritoimistossa Chicagossa. Mutta minä olenkin kai nähnyt unta.
Hauska uni, eikö totta? Olen luullut saapuneeni rakentamaan rautatietä
tämän kirotun -- ei, tarkoitan ihanan maan läpi, mutta minä lienenkin
vain houraillut. Olenko minä jossain vankilan kopissa, jonka ikkunan
edessä on rautaristikko, ja oletko sinä minun vartijani, joka olet
tullut minua hetkeksi huvittamaan? Se on kiltisti tehty, Croisset, ja
minä toivon vielä kerran saavani järkeni takaisin, että voin sinua
kiittää. Ehkä sinäkin joskus tulet hulluksi ja uneksit kauniista
tytöistä, rautateistä, metsistä ja lumesta -- ja silloin minä rupean
sinun vartijaksesi. Haluatko sikarin? Minulla on jäljellä kaksi.

-- Kiitos, kiitos, herra! huudahti Jean. -- Minä poltan mielelläni
sikaria. Onko variksenpaisti hyvää?

-- Erinomaista. Minä en ole syönyt näin maukasta lihaa sitten kuin
muutama vuosi takaperin, jolloin näin unta, että muka istuin 
dynamiittilaatikon päällä, joka pian räjähtäisi. Oletko sinä koskaan
istunut räjähtämäisillään olevan dynamiittilaatikon päällä?

-- En, herra. Se on varmaankin kauheaa.

-- Se vain teki minun tukkani valkoiseksi, Jean. Katso, miten valkoinen
se on -- valkoisempi kuin lumi.

Croisset katseli häntä huolestuneena, kuitenkaan keskeyttämättä
syöntiään. Hänen ilmeensä nähdessään Howland puhkesi nauruun.

-- Älä ole peloissasi, Jean, hän sanoi rauhoittavasti. -- Minä en ole
vaarallinen. Mutta sen sanon, että minä raivostun, ellei pian tapahdu
jotain järjellistä. Mitä nyt, joko taas lähdemme?

-- Jo, ja heti paikalla, herra, Croisset vastasi, alkaen hoputtaa
koiria. -- Tahdotteko kävellä, juosta vai istua reessä?

-- Sinun luvallasi mieluummin kävelen ja juoksen.

-- Voitte tehdä sen, mutta jos yritätte paeta, ammun teidät. Juoskaa
koirien oikealla puolella, minä juoksen tällä puolen.

Aina siihen asti kunnes Croisset pysäytti iltapäivällä, Howland piti
silmällä, näkyisikö toista rekeä, mutta sitä ei ilmestynyt. Kerran hän
mainitsi siitä Croisset'lle, mutta tämä vastasi vain kohauttamalla
olkapäitään sekä katseella, joka pani Howlandin vaikenemaan. Muuten
hän oli, silloin tällöin silmätessään kompassiaan, huomannut, että
heidän tiensä oli kääntynyt hiukan itään päin. Ennen hämärän tuloa
hän oli niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä rekeen. Croisset
näytti aivan väsymättömältä, ja tähtien sekä kuun punertavassa
valossa hän johti huolellisesti koiriaan, kunnes he vihdoin
pysähtyivät vuorenharjanteen laella, mistä avautui pohjoiseen päin
silmänkantamattomiin ulottuva lumikenttä.

-- Me kuljemme enää vain pienen matkan, herra, Croisset sanoi tullen
reen luo. -- Minun täytyy nyt panna teille suukapula ja sitoa teidän
kätenne. Mutta jalkanne saatte pitää vapaina.

-- Kiitos, Howland sanoi. -- Se on kuitenkin aivan tarpeetonta,
Croisset. Minä olen nyt täysin varma siitä, että kohtalo tahtoo leikkiä
minun kanssani loppuun mielenkiintoisen leikin, ja koska minulla ei ole
aavistustakaan siitä, missä olemme, minä lupaan sinulle, etten tee
mitään muuta kuin polttelen piippuani, jos sinä annat minun
rauhallisesti astua vieressäsi.

-- Ette siis koeta paeta? kysyi Croisset epäillen. -- Ja oletteko myös
vaiti?

-- Olen.

Jean otti esiin revolverinsa ja viritti hanan, tarkoituksella.

-- Muistakaa, että minä ammun teidät, jos ette pidä sanaanne. Menkää
nyt edellä!

Hän viittasi alas vuorenrinnettä.



Punaisen surman talo


Heidän päästyään puoliväliin vuorenrinnettä insinöörin pysäytti
Croisset'n hiljainen huudahdus. Howland kääntyi. Vuorenharjanne näkyi
selvästi, ja valjakon kuusi koiraa seisoivat siellä takajaloillaan
hiljaa ja liikkumatta kuin puuveistokset. Howland otti piipun suustaan
ja silmäsi Croisset'ia. Hänestä siirsi hän katseensa jälleen koiriin.
Niiden sfinksimäinen asento ja niiden vainuavat kuonot tekivät kauhua
herättävän vaikutuksen. Äkkiä kuului ääni -- se oli kuin haikea valitus
ja tavattoman surullinen. Croisset oli kuullut sen jo äsken ja hän
näytti kuin paikkaansa naulitulta. Juuri kun Howland luuli sen
lakkaavan, se toistui, entistä voimakkaampana ja valittavampana,
muuttuen lopulta raivoisaksi ulvonnaksi. Se ei ollut yksinäisen,
nälkäisen avunhuutoa -- siinä äänessä oli kuolemaa. Howland seisoi
paikallaan vavisten, kun Croisset tuli hänen luokseen, ja hänen
kasvonsa olivat liidunvalkoiset.

-- Herra, noin ulvovat koiramme ainoastaan silloin kun joku pian
kuolee, hän kuiskasi. -- Woonga aloitti ulvomisen. Se on yksitoista
vuotta vanha, eikä se vielä koskaan ole erehtynyt.

Hänen silmissään oli hyvin levoton ilme.

-- Minun täytyy sitoa kätenne, herra!

-- Mutta minähän olen antanut sanani, Jean.

-- Kätenne, herra! Kuolema on jo tuolla alhaalla kentällä, tai ainakin
tulee sinne pian. Minun täytyy sitoa kätenne.

-- Minä ymmärrän, Howland sanoi hiljaa eikä vastustellut. Taaskin hän
kuunteli vuoren laelta kuuluvaa kamalaa ulvontaa. -- Sinä pelkäät, että
minä surmaan sinut.

-- Se on varoitus, herra! Te voisitte ehkä koettaa tappaa minut. Joka
tapauksessa otan nyt varoituksesta vaarin.

-- Pyhimyksesi suojelkoot sinua, Jean, mutta onpa tämä kaikki peräti
epämiellyttävää! Howland mutisi naurahtaen vastoin tahtoaan. -- Nyt kun
minä jälleen olen sidottu, ei tietysti voi olla muuta mahdollisuutta,
kuin että juuri minä olen kuoleman oma.

-- Se ei ole aivan varmaa, puoliverinen sanoi, -- mutta paljon
mahdollista, että nyt on teidän vuoronne. Niin melkein luulen.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ulvahdukset taas kuuluivat.

-- Sinä saat minut kerrassaan hermostumaan, Jean, -- sinä ja sinun
kirotut koirasi.

-- Vaiti, herra.

Vuorenjuurella näkyi varjo, jota Howland ensin luuli
kallionkielekkeeksi. Mutta kun he lähestyivät sitä, hän näki
että se oli rakennus. Croisset tarttui häntä käsivarteen.

-- Jääkää tähän, hän käski. -- Minä palaan pian.

Howland odotti neljännestunnin ajan. Sillä aikaa kuului ulvominen kaksi
eri kertaa. Hän oli iloinen nähdessään Croisset'n palaavan.

-- Niin on kuten luulinkin. Kuolema on tuolla alhaalla. Seuratkaa
minua!

Lähestyessään suurta taloa Howland huomasi, että se oli rakennettu
jykevistä hirsistä, eikä siinä näkynyt ovia eikä ikkunoita. Kuinka
olikaan, he saapuivat kuitenkin ovelle. Croisset käveli hitaasti,
pälyillen epäluuloisesti ympärilleen. Vuorenlaelta kuului taas Woongan
pelottava kuolinlaulu, ja Jeania pöyristytti. Howland meni Croisset'n
perässä sisään. Talon ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Insinööri kuuli puoliverisen pimeässä hapuilevan lukkoa, ja he menivät
sisään toisesta ovesta. Jean raapaisi tulitikun.

Huoneessa oli pöytä ja pöydällä lamppu. Croisset sytytti sen ja katsoi
hymyillen insinööriin. He olivat kellarin tapaisessa huoneessa, jossa
ei ollut ikkunoita eikä muuta ovea kuin se, josta he olivat tulleet
sisään. Vain pöytä, pari tuolia, tulisija ja penkki olivat kalusteina.
Howland arveli, että tämä oli nyt hänen vankilansa, ja hän katsoi
kysyvästi Croisset'hen. Tämä sulki ja lukitsi oven, kääntäen sitten
laihat, keltaisen kalpeat kasvonsa insinööriin päin.

-- Teidän olisi vaikea arvata, missä nyt olemme.

Howland vaikeni.

-- Jos olisitte ollut kauemmin tässä maassa, olisitte kuullut
puhuttavan Punaisen surman talosta. Siellä me nyt olemme -- vankilassa.
Tässä on leiripaikka, joka on ollut tyhjänä koko minun muistini ajan.
Vielä ollessani lapsi isorokko puhkesi täällä, surmaten kaikki
asukkaat. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin punainen rutto tuli tänne
taas, eikä se nytkään jättänyt ainoatakaan elävää olentoa Poste de Mort
Rouge'en. Siitä lähtien tämä on ollut vain kärppien ja pöllöjen
olinsijana. Tätä paikkaa kammoksuu jokainen elävä olento Athabaskan ja
lahden välillä. Siksi te olette täällä hyvässä turvassa.

-- Hyvä Jumala! Howland huudahti. -- Keneltä minä olen turvassa,
keneltä?

-- Niiltä, jotka tahtoisivat teidät surmata, herra. Koska te ette
tahtonut palata etelään, kaunis Meleese on pakottanut teidät lähtemään
pohjoiseen. Ymmärrättekö?

Howland istui hämmästyksestä suunniltaan.

-- Ymmärrättekö? Croisset toisti hymyillen.

-- Minä -- minä luulen ymmärtäväni, Howland vastasi kumeasti. -- Te
tarkoitatte -- että -- Meleese --

-- Minä tarkoitan, että teidät olisi otettu hengiltä eilen illalla,
ellei Meleese olisi teitä pelastanut. Te pelastuitte miina-aukosta --
mutta toista surmaa te ette olisi välttänyt. Siinä kaikki, mitä voin
teille sanoa. Mutta täällä te olette turvassa. Ne, jotka vainoavat
henkeänne, uskovat pian, että olette kuollut, ja silloin annamme teidän
palata. Eikö se ole todellakin lempeä kohtalo sellaiselle, joka
ansaitsisi tulla revityksi kappaleiksi ja heitetyksi korppien ruoaksi?

-- Etkö tahdo kertoa enempää, Jean? insinööri kysyi.

-- En muuta kuin että vaikka tahtoisinkin tappaa teidät, pidän
kuitenkin teistä. Ehkä siksi, että minäkin olen kerran elänyt etelässä.
Kuusi vuotta palvelin yhtiötä Montrealissa, missä kävin koulua.

Sen jälkeen hän kietaisi poronnahkaturkin lujemmin ympärilleen ja avasi
oven. Vieläkin kuului vanhan vetokoiran ulvonta.

-- Sinä sanoit, että täällä oli kuolema, Howland kuiskasi kumartuen
puoliverisen puoleen.

-- On eräs, joka jäi eloon punaisen ruton jälkeen, Croisset sanoi
kuiskaten hänkin. -- Hän kadotti vaimonsa ja lapsensa ja tuli itse
hulluksi. Hän asui sitten pienessä mökissä tuolla metsän rajalla, ja
kun minä saavuin tänne tänä iltana, siellä oli katolla punainen lippu.
Ruton tullessa asetetaan täällä aina punainen lippu katolle
varoitukseksi muille. Se on laki tässä maassa. Mutta nyt tuuli on
repinyt lipun alas. Hän on kuollut.

Howlandia puistatti.

-- Isorokkoon?

-- Niin.

Muutaman sekunnin vaitiolon jälkeen Croisset sanoi:

-- Jäätte tänne kunnes palaan, ja Howland istuutui pöydän vieressä
olevalle tuolille. Neljännestunnin kuluttua puoliverinen palasi tuoden
mukanaan suuren käärön ja ruukun.

-- Puita on uunin takana. Tässä on ruokaa ja vettä viikoksi sekä
nahkoja vuoteeksi. Nyt vapautan kätenne.

-- Aiotko jättää minut tänne yksin? Howland huudahti.

-- Hyvänen aika, eikö tämä ole sentään parempi kuin hauta, herra? Minä
palaan loppuviikolla.

Ovi oli raollaan, ja viimeisen kerran kuului Howlandin korviin koirien
ulvonta. Melkein uhkaavana hän tarttui Croisset'ia käsivarresta.

-- Jean, ellet sinä tule takaisin, niin mitä sitten tapahtuu?

Puoliverinen naurahti.

-- Siinä tapauksessa te kuolette -- hiljaa ja rauhallisesti -- mikä
joka tapauksessa on mukavampaa kuin heittää henkensä dynamiittilaatikon
päällä. Mutta minä tulen takaisin, herra. Hyvästi!

Croisset lähti, sulki oven ja lukitsi sen, ja pian ei enää kuulunut
hänen askeleitaankaan. Kesti useita minuutteja ennen kuin Howland tuli
ajatelleeksi piippuaan tai tulen virittämistä. Vilusta väristen hän
nousi lopulta etsimään Jeanin mainitsemia puita, ja pian roihusi
takassa iloinen valkea, joka alkoi lämmittää kylmää ja kosteaa
huonetta. Howlandista alkoi nyt olo tuntua miellyttävämmältä.

Hän oli nyt yksin, eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin syödä, maata
ja tupakoida. Hänellä oli tupakkaa riittävästi, ja tarkastaessaan
Croisset'n tuomaa myttyä, hän huomasi ruoankin riittävän erinomaisesti.
Hän istuutui tuolille mukavaan asentoon, nosti jalkansa pöydälle,
puhalteli sakeita savupilviä ja tuumiskeli, oliko Croisset jo
ennättänyt lähteä.

Mitähän Mac Donald sanoo, kun Jackpine kertoo hänen suistuneen koskeen?
Luultavasti lähettää heti voimakkaan koiravaljakon Wekuskoon noutamaan
Gregsonia ja Thornea. Näiden täytyy nyt palata ja --

Hän nauroi ääneensä ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin kuvitellen,
miten nuo molemmat herrat hämmästyvät ja kauhistuvat. Kun hän muisti
Meleeseä, puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä alkoivat
loistaa. Vastoin Howlandin omaa tahtoa tyttö oli pelastanut hänet
murhamiehiltä, ja nuori insinööri siunasi Croisset'ia joka oli
selittänyt, mitä tarkoitti pohjoiseen matkaaminen. Oh, hän oli nyt
saanut todistuksen Meleesen rakkaudesta. Howland alkoi vähitellen
ymmärtää koko suunnitelman. Hänen vihollisensa uskoisivat, että hän oli
kuollut. He lähtisivät Wekuskosta, ja hän saattaisi silloin palata
sinne.

Kun tunti oli kulunut hänen aivonsa alkoivat kuitenkin hautoa
synkempiäkin ajatuksia. Jollain salaperäisellä tavalla Meleese oli
läheisessä yhteydessä niiden kanssa, jotka vainosivat hänen, Howlandin
henkeä, ja kun murhamiehet lähtisivät pois, katoaisi Meleesekin heidän
mukanaan. Siitä hän oli aivan varma. Siinä tapauksessa -- löytäisikö
hän tyttöä enää koskaan? Lähtisikö hän, Howland, etelään --
sivistyneemmille seuduille -- vai matkaisiko vielä kauemmas pohjoiseen?
Vastaukseksi tähän kysymykseen hän muisti Croisset'n sanat: "Herra,
Athabaskan ja lahden välillä on sadoittain miehiä, jotka surmaisivat
teidät noitten sanojen vuoksi." -- Hän lähtisi sittenkin pohjoiseen.
Jossain siellä kaukaisessa erämaassa, josta Jean oli maininnut, hän
löytäisi tytön, vaikka hänen täytyisi etsiä tätä puoli elämäänsä!

Kello oli puoli kaksitoista, kun hän levitti nahat lattialle ja alkoi
riisuutua. Kun hänen silmäluomensa viimein painuivat väsymyksestä
umpeen, hän kuuli äänen -- samanlaisen heikon, valittavan, nälkää
todistavan äänen, jollaisen hän oli kuullut ensi iltana Prince
Albertissa. Se oli suden ulvontaa, ja hän ihmetteli, miten se saattoi
tunkeutua hänen korviinsa paksun hirsiseinän läpi.

Avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän sai siihen selityksen. Heikko
valojuova lankesi huoneeseen, ja hän huomasi katossa pienen aukon.
Laitettuaan itselleen aamiaisen hän nousi pöydälle, ja siinä seisten
hän voi nähdä ympärilleen ulos. Noin neljänkymmenen metrin päässä alkoi
metsä. Sen laidassa oli pieni maja, ja häntä puistatti, kun hän näki
majan katolla tuulen repimän punaisen lipun.

Tunnit matelivat. Osan aikaa hän kulutti koluamalla kaikki vankilansa
nurkat, mutta hän ei löytänyt mitään, mitä ei ollut nähnyt jo heti
alussa. Hän tutki Croisset'n lukitseman oven, huomaten, että sitä
kautta hänen oli mahdotonta paeta. Katossa oleva aukko taas oli niin
pieni, että hän tuskin saattoi pistää käsivartensa siitä ulos.
Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hänen seikkailunsa Prince Albertissa
alkoi, Howland tunsi nyt väsymystä ja masennusta. Hän oli vanki --
jätetty kohtalonsa huomaan keskelle erämaata. Ja hän -- Jack Howland --
joka aina oli kerskunut voimillaan, hän oli antanut yhden miehen tuoda
hänet tänne!

Tätä ajatellessaan hänen verensä alkoi kiehua. Nyt, kun hänellä oli
aikaa ja mahdollisuus muistella kaikkia äskeisiä tapahtumia, kun kuva
toisensa jälkeen kiiti hänen silmiensä ohi, hänen vihansa kasvoi.
Hänhän oli antanut heidän menetellä niin kuin hänen vihamiehensä
parhaaksi näkivät. Hän ei ollut omin voimin pelastunut tappelusta
Saskatchewanin tiellä. Sokeasti hän oli antanut houkutella itsensä
miina-aukkoon. Ja lapsen lailla oli hän totellut Jean Croisset'ia.

Hän kulki huoneessa edestakaisin, hän polki jalkaa, ja hänen kasvonsa
olivat punaiset vihasta ja kiihtymyksestä. Miksi hän ei olisi voinut
päästä Jeanista voitolle, yhtä hyvin kuin Jackpine ja ranskalainen
olivat voittaneet hänet?

Nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen olisi ollut toimittava.
Jossakin, ei kaukana, oli Meleesen ja Jackpinen reki kääntynyt pois
siitä suunnasta, jonne häntä, Howlandia vietiin. Nuo toiset olivat
kahden. Miksi hän ei vanginnut Croisset'ia vaan antoi tämän sulkea
hänet tähän autioon taloon? Hän kirosi ääneen muistellessaan,
minkälaisia tilaisuuksia hän oli päästänyt käsistään. Pyssyllään hän
olisi voinut pakottaa Croisset'n ajamaan tuon toisen reen luo. Olisihan
hän voinut hyökätä Jackpinen kimppuun samalla lailla kuin aikaisemmin
oli hyökätty hänen kimppuunsa. Ja sitten? Hän hymyili. Mitähän Meleese
silloin olisi tehnyt?

Hän teki itselleen kysymyksen toisensa perään ja vastasi niihin
samassa. Meleese rakasti häntä. Siitä hän olisi voinut antaa vaikka
elämänsä. Howlandin veri kuumeni hänen muistellessaan tytön suloisia
suudelmia. Meleese oli nostanut hänen päänsä syliinsä, ja silloin hän
oli huomannut hänen silmistään ilmenneestä suuresta surusta, miten
paljon tyttö häntä rakasti. Niin, Meleese rakasti häntä! Mutta hän,
Howland oli päästänyt hänet käsistään kuin mikäkin raukka!

Hän ei halunnut ajatella enempää. Tulisihan Croisset takaisin. Hän
arveli olevan hyvinkin helppoa nujertaa puoliverinen ja pakottaa hänet
ajamaan Meleesen luo. Mutta missä hän oli? Luultavastikin hyvin lähellä
hänen vihollistaan. Entä sitten! Hän sytytti piippunsa puhaltaen ilmaan
savupilven toisensa perästä, niin että koko huone oli pian sakeana
tupakansavusta. Jälkiä pitkin hän pääsisi kyllä Meleesen luokse, missä
tämä olisikin. Tähän saakka viholliset olivat tulleet hänen luoksensa,
nyt hän menisi heitä vastaan. Kun hänellä olisi Croisset vallassaan,
eivätkä hänen vihollisensa aavistaisi hänen läsnäoloaan, voitto olisi
hänen. Hän nauroi ääneen.

Hän arveli olevan hyvinkin helppoa saada Meleese tulemaan hänen
luokseen -- tyttö saapuisi tervehtimään Croisset'ia. Howlandin läsnäolo
vaikuttaisi tyttöön sitten kuin odottamatta heitetty pommi. Siinä
silmänräpäyksessä, kun Meleese huomaisi, mitä kaikkea hän uskalsi hänen
tähtensä, että hän oli päättänyt omistaa hänet, ei tyttö voisi hylätä
hänen rakkauttaan. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, niin -- sodassa ja
rakkaudessa oli kaikki luvallista. Ja nythän oli kysymys rakkaudesta.
Rakkauden vuoksi Meleese oli ryöstänyt hänet työstään ja järjestänyt
hänet vangiksi keskelle erämaata. Rakkaus oli hänet siihen oikeuttanut.
Rakkaus antaisi myös oikeuksia hänelle, Howlandille. Hän ottaisi nyt
puolestaan tytön vangiksi ja antaisi Jeanin viedä heidät molemmat
Wekuskoon. Matkalla hän saisi olla Meleesen kanssa kahden, ei
ainoastaan useita tunteja, vaan päiviä, ja sillä aikaa hän varmaan
voittaisi hänet. Ehkä heitä ajettaisiin takaa, ehkä hänen täytyisi
taistella -- mutta hän olisi siihen kyllä valmis.

Sinä iltana Howland meni nukkumaan uneksien kaikesta siitä, mitä hän
odotti tapahtuvaksi. Tuli toinen päivä, kolmas yö ja kolmas päivä.
Tunti tunnilta hän alkoi yhä kärsimättömämmin odottaa Jeanin paluuta.
Välillä hän kuumeisesti toivoi pikaista ratkaisua. Hän tiesi, että
Croisset oli vahva ja ketterä, ja siksi hän mietti monia kymmeniä
hyökkäystapoja. Hän saattoi hyökätä Croisset'n kimppuun hänen
syödessään; hän saattoi karata miehen kurkkuun, kun tämä oli polvillaan
tulisijan luona; myös Howland saattoi koska tahansa käydä häneen kiinni
takaapäin ja iskeä hänet tajuttomaksi. Mutta viimeinen suunnitelma
alkoi samassa tuntua hänestä vastenmieliseltä. Hän muisti, että Jean
oli pelastanut hänen henkensä eikä ollut aiheuttanut hänelle mitään
ruumiillista tuskaa. Siksi Howland päätti odottaa sellaista
tilaisuutta, joka ei pahemmin satuttaisi Jeania. Nuori insinööri halusi
yhtä rehellistä taistelua kuin Jeankin oli käyttänyt, ja silloin
väkevämpi voittakoon.

Seuraavana aamuna Howland kuuli koirien haukuntaa, ruoskan läimäyksiä
ja tutun äänen. Jean Croisset oli palannut!

Yhdellä hyppäyksellä Howland oli jaloillaan. Puolipukeissa hän syöksyi
ovelle, kyyristyi sen viereen jännittynein lihaksin, ja hänen koko
ruumiinsa vavahteli kiihtymyksestä.

Hän oli nyt seurannut mielijohdettaan.



Taistelu


Howland kuuli Jeanin pysähtyvän oven ulkopuolelle. Seurasi hetken
hiljaisuus, ikään kun tulija olisi odottanut kuulevansa jotain liikettä
sisältä.

-- Hyvää päivää, herra! Jean huudahti sitten iloisesti, astuessaan
sisään. -- Onko mahdollista, että te ette herännyt, vaikka koirani
haukkuivat niin vietävästi ja --

Croisset silmäsi tyhjää vuodetta. Howland huomasi, että iloisesta
tervehdyksestä huolimatta hänen kasvonsa olivat merkillisen kalpeat.
Enempää ei Howland kuitenkaan ehtinyt tutkia häntä, sillä samassa hän
heittäytyi koko painollaan mitään aavistamattoman Jeanin kimppuun, ja
molemmat kaatuivat lattialle. Mitään rimpuilua ei nyt tarvittu, sillä
Jean makasi aivan hiljaa selällään, käsivarret levällä sivuilla, ja kun
Howland oli istahtanut jalat levällään hänen päälleen, niin että hän
polvillaan painoi Jeanin käsivarsia, hän alkoi selvittää köyttä, jonka
hän oli siepannut käteensä rynnätessään ovelle. Mutta Howlandin selän
takana kohosivat äkkiä Jeanin jalat. Salaman nopeudella ne kietoutuivat
rautaisten käsivarsien tavoin Howlandin kaulan ympärille ja heittivät
samassa hänet voimakkaasti läheistä seinää vasten. Howland nousi
karjuen, ja keskellä lattiaa seisoi Jean Croisset, turkki riisuttuna,
kädet nyrkissä ja silmissä turmion säihke. Mutta se katosi kuitenkin 
pian, ja kun hän lähestyi Howlandia kohotetuin olkapäin, hänen
huulilleen ilmestyi leveä hymy. Howland hymyili takaisin ja meni häntä
vastaan. Heidän hymyssään ei kuitenkaan ollut leikkiä eikä
ystävällisyyttä. Molemmat olivat huomanneet toistensa äskeisen kasvojen
ilmeen, ja he ymmärsivät, mitä tämä hetki merkitsi.

-- Minä luulen, että minä nyt tapan teidät, herra, Jean sanoi hiljaa.
Hänen äänessään ei huomannut mitään värähtelyä, ei mitään liikutusta.
-- Minä ajattelen, että minun on nyt surmattava teidät. Olinpa sen
melkein päättänytkin palatessani tänne. Jumalan oikeuden nimessä minä
otan teidät hengiltä!

Molemmat miehet kiersivät lattiaa, niin kuin pedot luolassaan, Howland
nyrkkeilijän asennossa, Jean olkapäät kohotettuina ja ojennetuin
käsivarsin, ja koko hänen ruumiinsa paino lepäsi hänen varpaillaan.
Äkkiä hän syöksyi Howlandin kurkkuun.

Salamana Howland väistyi vähän ja iski Jeania nyrkillään päähän, niin
että tämä lyyhistyi lattialle. Puolittain taintuneena Croisset nousi
kuitenkin nopeasti ylös. Hän oli nyt ensi kerran tekemisissä
järjestelmällisesti harjoitelleen vastustajan kanssa. Hän oli aivan
hämmästynyt, huumeessa. Jälleen hän heittäytyi vastustajansa kimppuun,
ja sai taaskin heikentävän iskun. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin jäi
jaloilleen.

-- Nyt minä olen vakuuttunut siitä, että tapan teidät, hän sanoi yhtä
rauhallisesti kuin äskenkin.

Hänen äänessään oli kamala sävy. Hän ei ollut kiihtynyt. Hän ei
pelännyt. Hän ei tarttunut vyönsä alla olevaan aseeseen. Howlandin
huulilta katosi hymy, kun Jean kierteli hänen ympärillään. Howland ei
ollut koskaan tapellut sellaisen miehen kanssa kuin nyt; hän ei ollut
milloinkaan nähnyt noin järkkymättömän rauhallista vastustajaa. Jeanin
silmien säihke syttyi taas ja kasvoi. Hänen poskillaan alkoi palaa
kaksi tummanpunaista pilkkua, ja hän naurahti hiukan, kun hän taas teki
hyökkäyksen ja Howland iski vastaan -- mutta osumatta. Croisset tiesi
nyt, mitä hänellä oli odotettavissa, ja myöskin Howland tiesi, mikä
häntä uhkasi.

-- Minä aion tappaa teidät, Jean sanoi jälleen.

Tähän saakka oli Howlandkin ollut levollinen. Hän tiesi, että
itsensähillitseminen oli sama kuin puoli voittoa. Mutta nyt alkoi
hänessä kiehua viha. Jeanin silmien välke alkoi suututtaa häntä; hänen
valkoiset hampaansa ja hänen röyhkeä varmuutensa sai nuoren insinöörin
raivoon. Ranskalainen ei enää hyökännyt; hän odotti nyt vastustajansa
liikettä.

Howlandin lihaksia alkoi särkeä, ja hän hengitti kiivaasti, mutta
ponnistellen -- kun sitävastoin Croisset oli aivan levollinen.
Howlandin onnistui saada Jean peräytymään tulisijan luo, pöydän taakse,
kaksi kertaa huoneen ympäri, mutta turhaan hän koetti saada tätä
ajetuksi johonkin sopivaan nurkkaan, missä voisi antaa hänelle
tainnuttavan iskun.

-- Minä aion tappaa teidät, Croisset mutisi jatkuvasti.

Howland antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sormiensa herpaantua, ja hän
hengitti läähättäen. Hän tiesi vielä muutamia uusia nyrkkeilytemppuja
-- ja niihin hän nyt luotti. Hän vetäytyi erääseen nurkkaan, ja Jean
seurasi häntä salamoivin silmin ja jännitetyin lihaksin.

-- Nyt, herra, minä tapan teidät, hän sanoi hiljaa. -- Nyt väännän
niskanne nurin.

Howland asettui selkä seinää vasten. Croisset'n huulilla leikki
halveksiva hymy, hänen katsoessaan vastustajaansa. Sitten hän syöksyi
Howlandin kimppuun, mutta samassa kun hänen sormensa hapuilivat tämän
kurkkua, kohotti tämä nopeasti oikean käsivartensa ja antoi
vastustajalleen kamalan iskun leuan alle. Ääntä päästämättä Jean vaipui
lattialle. Tultuaan tajuihinsa viittäkymmentä sekuntia myöhemmin hän
huomasi olevansa sidottu ja Howlandin seisovan vieressään.

-- Hyvä Jumala, se oli hyvä läimäys! hän läähätti, vedettyään pari
kertaa syvään henkeään. -- Tahdotteko opettaa minulle sen tempun,
herra?

-- Nouse! Howland käski. -- Minulla ei ole yhtään aikaa hukattavana.
Hän tarttui ranskalaista kainaloista ja auttoi hänet tuolille istumaan.
Sitten hän otti Jeanilta aseet ja oman revolverinsa ja alkoi pukeutua.
Pukeuduttuaan hän virkkoi:

-- Tiedätkö, Croisset, mitä nyt tapahtuu? Tiedätkö, että kaikesta
siitä, mitä sinä ja ne muut ovat minulle tehneet, pääsette vähintään
kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Käsitätkö, että minä aion toimittaa
sinut viranomaisten huostaan, ja heti päästyämme Wekuskoon, lähetän
miehiä ajamaan takaa sinun ystäviäsi.

Jeanin laihat kasvot kävivät harmaan kalpeiksi.

-- Suuri Jumala, ettehän te voi sitä tehdä!

-- Ettenkö voi! Kyllä, sinun suuren Jumalasi nimessä, minä voin. Ja
miksi en? Siksikö, että Meleese on ryövärijoukon mukana? Oh, sinä olet
hullu, rakas Jean! Minuthan on koetettu surmata monta kertaa. Sinä sait
minut valtaasi. Nyt on minun vuoroni. Minä vannon, että jos minä otan
sinut mukaani Wekuskoon, saamme satimeen koko joukon.

-- Jos, herra?

-- Niin -- jos!

-- Ja se "jos" -- Jeanin pää painui rintaa vasten.

-- Se riippuu sinusta, Jean. Joko minä otan sinut mukaani Wekuskoon ja
jätän sinut viranomaisten käsiin ja lähetän tarpeeksi suuren joukon
ajamaan takaa roistoja -- tai sinä viet minut Meleesen luo. Kummanko
vaihtoehdon valitset?

-- Minäkö veisin teidät Meleesen luo, herra?

Howland nousi ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta.

-- Jos viet minut Meleesen luo ja vannot tottelevasi minua, minä en tee
mitään pahaa sinulle enkä ystävillesi.

-- Entä Meleese -- Jeanin katse synkistyi -- ette kai aio tehdä
hänellekään pahaa?

-- Hänelle! Howland voi tuskin olla nauramatta. -- Hyvä Jumala, oletko
sinä sokea, mies, kun et käsitä, että minä teen kaiken juuri hänen
tähtensä? Minä sanon sinulle, että minä rakastan häntä ja että olen
valmis kuolemaan taistelussa hänen takiaan. Tähän saakka minulla ei ole
ollut tilaisuutta. Sinä ja ystäväsi olette käyttäytyneet kavalasti
minua kohtaan, Croisset, vainoten minun henkeäni. Mutta nyt se on
lopussa. Ymmärrätkö? Sinä viet minut Meleesen luo, tai muussa
tapauksessa ei jää mitään jäljelle sinusta eikä ystävistäsi. Minäkö
tekisin hänelle pahaa! Howland nauroi taas. -- No, Jean, mitä olet
päättänyt?

Ranskalaisen silmissä välkkyi kylmä kiilto. Harmaa kalpeus katosi hänen
kasvoiltaan, ja hänen suunsa vetäytyi arvoitukselliseen hymyyn.

-- Erehdytte muutamista seikoista, herra. Tähän päivään asti minä olen
taistellut puolestanne enkä teitä vastaan. Mutta nyt annatte minulle
yhden ainoan mahdollisuuden. Minä vien teidät Meleesen luo, ja se
merkitsee --

-- Hyvä! Howland keskeytti hänet.

-- No, no, eipä niin hyvä kuin luulette! Se merkitsee, että ette palaa
sieltä milloinkaan, herra. Kuolemanne on siellä varma.

Howland kiirehti tulisijan luo.

-- Oletko nälkäinen, Jean? hän kysyi ystävällisesti. -- Älkäämme
riidelkö! Sinulla on ollut hauskaa kustannuksellani -- nyt on minun
vuoroni. Oletko jo syönyt aamiaista?

-- Olin ajatellut saavani syödä sen teidän kanssanne, Jean sanoi
katkeran leikkisästi.

-- Sitten -- sitten kun minä olisin antanut sinulle ruokaa,
ajattelit tappaa minut, Howland sanoi nauraen, pannessaan suuren
poronlihakimpaleen hellalle paistumaan. -- Olet aika vekkuli!

-- Teidät pitäisi surmata!

-- Sen olet sanonut minulle jo ennenkin. Kun tapaan Meleesen, saan
tietää syyn siihen, -- ellen --

-- Ellette?

-- Niin minä tapan sinut, Jean. Olen juuri päässyt selville siitä, että
sinut pitäisi tappaa. Jos siellä, minne me nyt lähdemme, Croisset, joku
kuolee, niin kyllä se olet juuri sinä.

Jean oli vaiti. Hetken kuluttua Howland pani pöydälle leipää,
poronpaistia ja suuren kannullisen kahvia. Sen jälkeen hän meni Jeanin
luo ja vapautti hänen kätensä. Istuessaan toisella puolella pöytää hän
viritti revolverin ja asetti sen lautasensa viereen. Jean irvisti
hiukan ja kohautti olkapäitään.

-- Tästä on leikki kaukana, Howland sanoi varoittaen. -- Jos minusta on
tarpeellista ampua sinut, niin teen sen epäilemättä. Varo siis
herättämästä epäluuloja!

-- Minä tyydyin vain kunniasanaanne, Jean sanoi pistävästi.

-- Tyydyn minäkin sinun sanaasi jossain määrin, Howland sanoi, kaataen
kahvia kuppeihin. Äkkiä hän tarttui revolveriinsa. -- Et ole koskaan
nähnyt minun ampuvan, Croisset. Näethän tuolla seinällä naulassa kupin?
Kolme kertaa Howland ampui sen läpi erehtymättä. Sitten hän katsoi
hymyillen Jeaniin.

-- Annan sinun käyttää käsiäsi ja jalkojasi -- paitsi yöllä, Howland
sanoi.

-- Hyvä Jumala, voitte olla minun suhteeni rauhallinen. Annan sanani
siitä, että olen kauniisti.

Aurinko oli jo korkealla, kun Croisset meni ulos. Hänen rekensä ja
koiransa olivat sadan askeleen päässä talosta ja Howlandin ensimmäisenä
tehtävänä oli ottaa haltuunsa Jeanin pyssy ja korjata siitä pois
patruunat. Kun he sitten olivat lähtövalmiina, Croisset kääntyi
puolittain insinöörin puoleen.

-- Herra, hän sanoi hiljaa, -- en voi sille mitään, että pidän teistä,
vaikka minun olisi jo kauan sitten pitänyt surmata teidät. Toistan
vieläkin, että jos lähdette pohjoiseen, teillä on sadasta yksi
mahdollisuus välttää kuolema. Vakuutan, että jopa puut kaatuvat siellä
teidän päällenne -- ja että korpit nokkivat teiltä silmät. Ainoa
onnellinen mahdollisuus, herra --

-- Sitä juuri aion käyttää, Howland sanoi varmalla äänellä.

-- Aioin sanoa, Jean sanoi levollisesti, -- että sikäli kuin niitä,
jotka eilen lähtivät Wekuskosta, ei ole kohdannut mikään onnettomuus,
on sekin ainoa mahdollisuus hävinnyt. Jos palaatte etelään, henkenne on
turvassa. Jos taas lähdette pohjoiseen, olette kuoleman oma.

-- Kai siellä sentään on jotain hauskaa, Howland sanoi nauraen. -- Kas
niin, Jean, hoputa koiriasi!

-- Minun mielestäni olette hullu -- mutta rohkea mies, Croisset sanoi,
läiskäyttäen ruoskaansa vetokoirien keltaisten selkien yli.



Takaa-ajo


Jean juoksi koirien vieressä ja Howland reen perässä. Pari kertaa
Croisset vilkaisi hymyillen taakseen insinööriin, ja tämä katsoi häneen
kylmästi, mutta heidän katseissaan oli kuitenkin keskinäistä
ymmärtämystä. Howland käsitti, että ranskalainen kyllä pääsisi pian
kauemmas, mutta ei kuitenkaan niin pitkän matkan päähän, ettei hänen
luotinsa tätä tavoittaisi. Hän olikin päättänyt kylmäverisesti ampua
Croisset'n jos tämä yrittäisi paeta. Jos hänen täytyisikin jatkaa
matkaa yksinään, hän saattaisi helposti seurata Meleesen ja Jackpinen
reen jälkiä.

Toisen kerran pohjoiseen tulonsa jälkeen hän tunsi nyt verensä
kuumenevan samoin kuin silloin, kun hän Prince Albertissa oli vuorella
seistessään kuullut suden ulvontaa ja sitten myöhemmin nähnyt ikkunan
läpi kauniit naiskasvot. Howland oli niitä miehiä, jotka täysin
luottivat omiin ruumiin- ja sielunvoimiinsa, ja hän tunsikin nyt
itsensä hyvin levolliseksi. Hänen voitokas taistelunsa kaupungissa
kaikkia vaikeuksia vastaan oli antanut hänelle luontaista
itseluottamusta. Se ilmenikin hänen iloisilla kasvoillaan hänen
juostessaan reen perässä, ja se ihmetytti suuresti Jean Croisset'tia.

-- Siunatkoon, olette merkillinen ihminen! ranskalainen huudahti,
heidän kuljettuaan jo noin puoli peninkulmaa. -- Pyhimysten nimessä,
herra, te nauratte -- vannon, ettei nyt ole mitään naurunaihetta.

-- Voiko mies olla muuta kuin iloinen, ollessaan matkalla häihinsä?
Howland sanoi läähättäen.

-- Mutta ei kuitenkaan ollessaan matkalla hautajaisiinsa!

-- Jos olisin sinun siunattuja pyhimyksiäsi, antaisin salaman iskeä ja
tuhota sinut, Croisset. Minkälainen sydän sinulla oikeastaan on, mies?
Siellä, minne nyt olemme matkalla, on maailman kaunein tyttö. Minä
rakastan häntä. Hän rakastaa minua. Kuinka en siis olisi iloinen, kun
nyt niin pian saan nähdä hänet ja ottaa hänet mukaani etelään?

Jean mutisi jotain.

-- Ehkä sinä olet mustasukkainen, Jean, sanoi Howland. -- Sitä minä en
totisesti olekaan tullut ajatelleeksi.

-- Minä omistan sen, jota rakastan, ja häntä en vaihtaisi keneenkään
toiseen.

-- Hitto sinua ymmärtäköön, mies! insinööri huudahti. -- Sinä sanot
olevasi rakastunut, mutta kuitenkaan et tahdo auttaa Meleeseä ja minua.
Mitä se merkitsee?

-- Mutta sitähän minä juuri teen -- autan Meleeseä. Olisin tehnyt
hänelle vielä suuremman palveluksen, jos olisin antanut heti
ensimmäisenä iltana tappaa teidät ja jättänyt ruumiinne pedoille.
Olenhan sanonut teille kymmenet kerrat, että olisi aivan oikein tappaa
teidät. Ja teidät tapetaankin -- vieläpä sangen pian, herra.

-- Mutta niin ei sittenkään tapahdu, Jean. Etsin nyt käsiini Meleesen,
ja sitten palaamme yhdessä etelään. Jos olet kunnon mies, Croisset,
saat ehkä kyyditä meidät Wekuskoon, vieläpä mahdollisesti pääset
sulhaspojaksi meidän häihimme. Mitä siitä sanot?

-- Te olette hullu, Jean sanoi ja läimäytti ruoskaansa koirille ohjaten
ne kääntymään luoteeseen.

-- Voitamme täten kokonaisen päivän, Croisset selitti Howlandin
kysyessä kiivaasti syytä suunnan muuttamiseen. -- Tulemme näin toiselle
tielle, jota kulkien pääsemme pikemmin perille. Siitä riippuu ainoa
mahdollisuus teidän pelastumiseksenne, herra. Jos tuo toinen reki on
sivuuttanut --

Jean kohautti olkapäitään ja hoputti koiriaan.

-- Kuulehan, Howland huusi, juosten hänen vieressään. -- Ketkä
matkustavat siinä toisessa reessä?

-- Ne, jotka aikoivat tappaa teidät Prince Albertissa ja Wekuskossa,
Croisset vastasi.

Howland hiljensi juoksuaan, niin että hän jäi hieman jälkeen. Tunnin
kuluttua hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi usein istua rekeen, ja
matka edistyi siten hitaammin. Jean ei enää vastannut hänen
kysymyksiinsä. Howland voi huomata, että Croisset näytti nyt olevan
yhtä halukas kuin hänkin pääsemään perille mahdollisimman pian. Howland
tuli ajatelleeksi, että koska hän kai nyt tapaisi pahimmat
vihollisensa, hän taistelisi heitä vastaan, ja kun he olisivat poissa
hänen tieltään, eivät pohjoisessa tuntisi häntä muut kuin Meleese ja
voitettu Croisset.

Toivo täytti hänen sydämensä, ja hän kumartui tarkkailemaan Jeanin
lataamatonta pyssyä. Peninkulma peninkulmalta vakiintui hänen
päätöksensä, että hän ottaa nyt ratkaisevan askeleen. Jos he pääsisivät
Meleesen ja Jackpinen jäljille ennen kuin toinen reki oli ehtinyt ohi,
hän jäisi odottamaan vihollisiaan; jos nämä taas olisivat jo päässeet
edelle, hän ajaisi heitä takaa ja hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Samanlaisella tarkkuudella kuin olisi suunnitellut tunnelin tai sillan
rakentamista, hän selvitti itselleen kaikki mahdollisuudet. Reessä
olisi ehkä kaksi tai kolme henkeä. Jos he tulisivat lyhyen ampumamatkan
päähän, hän pakottaisi Jeanin sitomaan heidät, pitäen itse heitä
paikallaan ase viritettynä. Jos he taas tekisivät vastarintaa, hän
ehtisi ampua heidät kuoliaiksi tai ainakin haavoittaa heitä, ennen kuin
he ehtisivät tarttua pyssyihinsä, jotka heillä epäilemättä oli mukanaan
reessä. Tilanne oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän enää tullut
ollenkaan ajatelleeksi, mitä nuo miehet mahdollisesti olivat
Meleeselle.

Tuntia ennen päivällistä, kun he olivat saapuneet jääpeitteiselle
kukkulan laelle, Jean osoitti alas laaksoon, joka oli sen ja toisten
kaukana näkyvien vuorten välissä.

-- Tämä on osa Barren Landsia. Näettekö tuota tummaa metsänrajaa vuoren
länsi- ja eteläpuolella? Siellä toisella puolella on Athabaska-maa.
Jostain sieltä löydämme varmasti ne toiset jäljet. Olin odottanut, että
me tapaisimme heidät jo täällä laaksossa.

-- Ketkä? Meleesen ja Jackpinen, vai --.

-- Ei, ne toiset, herra. Syömmekö nyt päivällistä?

-- Emme ennen kuin olemme löytäneet jäljet, Howland sanoi. -- Haluan
mahdollisimman pian saada selville sen -- yhden ainoan mahdollisuuden,
josta sinä olet maininnut, Croisset. Jos he jo ovat ennättäneet
ohitsemme --

-- Jos he todellakin ovat ennättäneet ohitsemme, on viisainta, herra,
että annatte minun tässä ampua luodin ohimoonne.

Hän meni koirien luo ja ohjasi ne alas kukkulan rosoista rinnettä
Howlandin työntäessä rekeä. Kolme neljännestuntia he taivalsivat
tasankoa pitkin näkemättä missään liikettä, ja Howland huomasi, että
Jean alkoi näyttää yhä pettyneemmältä, mutta vielä vähän matkaa
ajettuaan Croisset pysäytti koirat ja huudahti:

-- Mitä sanotte noista? Hän osoitti lunta.

Melkein laakson laidassa he näkivät kahden reen jäljet.
Silmänräpäykseksi Howland unohti varovaisuutensa kääntäen Jeanille
selkänsä ja kumartuen lähempää katsomaan jälkiä. Katsahtaessaan sitten
seuralaiseensa Howland huomasi hänen silmissään merkillisen
veitikkamaisen ilmeen.

-- Olette hyvin ajattelematon, herra! hän sanoi. -- Olkaa hiukan
varovaisempi, herra! Ei ole sanottu, että minä toisen kerran jaksan
vastustaa tuollaista houkutusta.

-- Todellakin! Howland huudahti hypäten pystyyn. -- Olen sinulle hyvin
kiitollinen, Jean. Ellei minulla olisi epäilyksiäni, puristaisin
kättäsi. Kaukanako edellä luulet heidän olevan?

Croisset oli polvistunut jälkien viereen.

-- Hangen pinta on aivan äskettäin rikottu. He ovat kulkeneet tästä
noin pari kolme tuntia sitten. Mutta toinen reki on kulkenut tästä jo
kolme, neljä päivää sitten.

Howland kääntyi, tarttuen Croisset'n pyssyyn. Jean näki, että insinööri
asetti siihen uusia patruunoita.

-- Jos sinulla on eväissäsi jotain sopivaa kylmää syötävää, niin ota
nyt esiin, hän käski. -- Syömme juostessamme. Ellei mitään sellaista
ole, on tyydyttävä olemaan nälissämme. Meidän täytyy tavoittaa se reki
nyt iltapäivällä tai ainakin illalla -- taikka nääntyä.

-- Siunatut pyhimykset, mutta siinä tapauksessa varmasti näännymme. Ja
ellemme me, niin nääntyvät ainakin koirat.

-- Eikö ole mitään sopivaa syötävää?

-- On palanen kuivaa lihaa -- siinä kaikki. Mutta sanon, että meidän on
mahdoton saada kiinni sitä rekeä.

-- Mutta minä sanon, että jos on jotain syötävää mukana, niin ota se
heti esiin, Croisset. Meidän on saatava kiinni rakkaat ystäväsi, ja jos
vitkastelet, niin tapahtuu jotain epämiellyttävää. Käsitätkö?

Jean oli kumartunut eväslaukkuun päin, ja insinöörin uhkaavat sanat
saivat hänen silmänsä salamoimaan vihasta. Samassa hän näytti aikovan
sanoa jotain, mutta hillitsi itsensä ja otti esiin lihanpalan, jonka
hän jakoi kahtia antaen ensin toisen palan Howlandille, ennen kuin meni
koirien luo. Seuraavan tunnin aikana hän katsoi vain pari kertaa 
taakseen, ja koetti parhaansa mukaan hoputtaa koiria. Ennen kuin he
olivat saapuneet Jeanin osoittamaan metsänlaitaan, Howland huomasi,
että koirat alkoivat väsyä. Etukoira kulki vain laahustaen, ja monta
kertaa koko valjakko pysähtyi. Ainoastaan Croisset'n ruoskaniskut
saivat sen liikkeelle. Kaiken kukkuraksi Howland tunsi pian itsensäkin
niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut seurata Jeania, ja kun hän istahti
rekeen, matka edistyi vieläkin hitaammin.

He pääsivät kuitenkin vähitellen metsään, ja Jean, joka näytti
unohtaneen sekä seuralaisensa että koirien väsymyksen, kulki valjakon
edellä, katse tähdättynä edessä oleviin kapeisiin raiteisiin. Howland
huomasi selvästi, että hänen äskeiset uhkaavat sanansa painoivat Jeanin
mieltä, ja hän koetti useita kertoja voittaa hänen yrmeytensä, mutta
Jean pysyi jäykkänä ja vastasi harvasanaisesti kysymyksiin. Viimein
insinööri hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.

-- Pysähdy, Jean! hän huudahti. -- Olen jo saanut tarpeekseni. Sinä
olet oikeassa, ja minä pyydän sinulta anteeksi. Koirat ja minä emme
enää jaksa jatkaa matkaa tällä tavoin. On kai viisainta, että syömme
nyt. Vai mitä sanot?

-- Minä sanon, että pysähdymmekin nyt juuri parhaiksi, Croisset vastasi
hyvin suopeasti. -- Puoli tuntia vielä, ja olisimme päässeet metsän
läpi, ja heti sen takana ovat ne, joita etsitte -- Meleese ja hänen
väkensä. Aioin juuri ilmoittaa sen teille Meleesen takia. Mitä
tapahtuisikaan, jos ilmestyisitte sinne keskellä kirkasta päivää!
Kuulkaa!

Jean kohotti varoittaen kätensä. Etäältä kuului koirien haukuntaa.

-- Se on Mackenzie-koiriamme, hän jatkoi hiljaa, ja hänen äänessään oli
voitokas sävy. -- No, herra, kun nyt olen tuonut teidät tänne, niin
mitä nyt aiotte tehdä? Haluatteko, että lähdemme syömään päivällistä
niiden kanssa, jotka tulevat surmaamaan teidät, vai tahdotteko viettää
tässä muutamia tunteja rauhoittuaksenne? Sanokaa itse!

Silmänräpäyksen Howland seisoi liikkumattomana, hyvin hämmästyneenä
ranskalaisen äsken lausumista sanoista. Mutta pian hän kuitenkin oli
entisensä. Hänen silmissään oli metallinkova kiilto, kun ne kohtasivat
Jeanin puolittain pilkallisen katseen.

-- Ellen olisi käskenyt sinun pysähtyä, niin olisimmeko jatkaneet
matkaa? Howland kysyi pidättäen henkeään.

-- Aivan varmaan, Croisset vastasi hymyillen. -- Tehän sanoitte
minulle, että jos vitkastelisin, tapahtuisi jotain epämiellyttävää.

Salamana Howland tempasi esiin revolverinsa ja ojensi sen ranskalaisen
sydäntä kohti.

-- Jos joskus olet rukoillut siunattuja pyhimyksiäsi, Jean Croisset,
niin tee se nyt. Minä aion ampua sinut.



Valonsäde


Siinä silmänräpäyksessä vaihtui ilme Croisset'n kasvoilla. Pilkallinen
hymy kuoli hänen huuliltaan, ja hän muuttui harmaan kalpeaksi
nähdessään Howlandin sormen olevan valmiina painamaan viritettyä hanaa.
Silmänräpäys sen jälkeen kuului terävä naksaus.

-- Kirottua! Tyhjä hylsy! Howland huudahti. -- Unohdin ladata tuvassa
ampumieni panosten jälkeen. Mutta nyt täältä tulee, Jean!

Tahallaan hän ampui toisen tyhjän patruunan.

-- Hyvä Jumala! Croisset läähätti. -- Herra -- Metsän takaa kuului
koirien haukuntaa. Howland siirsi sekunniksi katseensa ranskalaisen
pelästyneiltä kasvoilta kääntyen katsomaan sinne päin, josta ääni
kuului.

-- He tulevat! Croisset huusi. -- Minä vannon, että --

Jälleen Howland kohotti revolverinsa ja tähtäsi Jeanin sydämeen.

-- Nyt on aivan välttämätöntä, että minä ammun sinut, hän sanoi
pelottavan rauhallisena. -- Minähän sanoin surmaavani sinut, jos sinä
johdatat minut ansaan. Nyt ei ole muuta keinoa kuin tapella -- jos
tänne tulee ihmisiä. Kuule!

Tällä kertaa kuului lähempää miehen ääni sekä liikkeelle lähtevän
koiravaljakon hiljaista haukkumista. Howlandin kasvot tulivat yhtä
vaaleiksi kuin Croisset'nkin, mutta se ei johtunut pelosta.

-- Nyt ei ole muuta neuvoa kuin tapella, hän sanoi yhä entistä
rauhallisemmin. -- Jos nyt olisin peninkulman tai pari taaempana,
kaikki kävisi niin kuin olin suunnitellut. Mutta täällä --

-- Kiirehtikää, herra, seuratkaa minua. Se on ehkä joku metsästäjä,
joka lähtee tarkastamaan ansojaan. Pahimmassa tapauksessa --

-- Mitä sitten? Howland kysyi.

-- Voitte ampua minut hiukan myöhemmin, ranskalainen selitti, hänkin
nyt levollisempana. -- Hyvä Jumala, minä pelkään teidän revolverianne!
Minä koetan pelastaa teidät, jos voin. Annatteko minun koettaa -- vai
ammutteko minut?

-- Minä ammun sinut, jos sinä epäonnistut! insinööri vastasi.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun Croisset juoksi koirien luo, tarttui
etummaisen koiran niskahihnaan ja vei valjakon jäljiltä viereiseen
pensaikkoon ja sen kautta kauemmas sivuun. Tuskin he olivat ehtineet
sadan metrin päähän, kun he jälleen kuulivat miesäänen. Jean pysäytti 
valjakkonsa.

-- Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, meillä oli todellakin onnea! hän
huudahti. -- Tuo toinen reki on poikennut itäisille jäljille. Jos se
olisi tullut aukeamalle, josta käännyimme tänne --. Hän huoahti
helpotuksesta. -- Hyvä Jumala, tuskinpa he olisivat ajaneet eteenpäin
jäämättä ihmettelemään!

Howland latasi revolveriaan.

-- Ensi kerralla en aio ampua turhaan, hän sanoi pitäen asetta koholla.
-- Olit hetki sitten lähempänä kuolemaa kuin koskaan olet ollut, Jean,
-- ja nyt puhukaamme asiat selviksi keskenämme. Matkalla luotin vielä
vähän sinuun, mutta nyt en enää tee sitä. Katson nyt sinut pahimmaksi
vihollisekseni, ja vaikka nyt oletkin hyvin lähellä ystäviäsi, et
milloinkaan ole ollut niin tukalassa tilanteessa kuin nyt. Jos
epäonnistun tehtävässäni, tapan sinut. Jos et toimi niin, että saan
nähdä Meleesen ja puhua hänen kanssaan, niin tapan sinut. Kuolemasi on
siinä tapauksessa yhtä varma kuin lähestyvä yö. Saadessani pienenkin
aiheen epäluuloon ammun kuulan sydämeesi. Mitä sinä nyt siis aiot
tehdä?

-- Olen iloinen, että vielä olen hengissä. Koetan nyt tehdä parhaani,
Jean vastasi. Samassa muutamia lumihiutaleita putosi maahan, ja Jean
katsoi taivaalle. -- Tunnin kuluttua tulee sankka lumisade. Elleivät he
siihen mennessä havaitse jälkiämme, olemme turvassa.

He jatkoivat matkaa hitaasti ja varovaisesti metsän läpi, ja joka
kerran kun Jean kääntyi, hän näki Howlandin revolverin piipun olevan
tähdätyn itseään kohti.

Puolen tunnin kuluttua Croisset pysäytti valjakon kukkulan juurella.

-- Jos luotatte minuun, niin pyydän teitä menemään edellä, hän
kuiskasi. -- Tuon kukkulan laella on vanha koju, joka on ollut
hylättynä vuosikausia. Sieltä voitte nähdä illalla valon Meleesen
ikkunasta.

Hän ei odottanut vastausta, vaan alkoi kiivetä kummun rinnettä ylös.
Pian he olivat kojun luona, eikä siellä näkynyt mitään elonmerkkejä.
Jean tutki tarkasti lumen pinnan, ja huomattuaan, ettei vaaraa ollut,
hän huoahti helpotuksesta.

-- Jumalan kiitos, tähän saakka olen pelastanut nahkani, hän sanoi suu
tahallaan vinossa. -- Nyt, herra, päättäkää itse, onko Jean pitänyt
sanansa!

He olivat menneet kukkulan toisen rinteen reunalle, ja sieltä Croisset
osoitti sormellaan heidän edessään aukenevan tasangon yli. Noin puolen
peninkulman päässä oli kolme, neljä hirsirakennusta, mustia ja aution
näköisiä. Eräs näistä rakennuksista oli aivan sen näköinen kuin se,
missä Howland oli ollut vankina, ja kun hän katseli sitä, hän näki
samassa koiravaljakon ja reen tulevan talon takaa ja pysähtyvän sen
eteen. Hän erotti selvästi ajajankin. Croisset sanoi äkkiä:

-- Kuulkaahan! Te kai näette tuon miehen, joka nyt parhaillaan astuu
portaita ylös taloon. Voin kertoa teille, että hän on sama henkilö,
joka aikoi tappaa teidät Prince Albertissa, ja hän oli myös mukana
sulkemassa teitä miinatunneliin. Talo on hänen asuntonsa, ja nyt hän
luultavasti menee Meleesen luo. Jos olisitte taitava ampuja, voisitte
lähettää häneen luodin näinkin kaukaa.

Mies oli pysähtynyt. Silmänräpäyksen hän katsoi laaksoon päin -- sitten
hän katosi. Howland ei lausunut sanaakaan, mutta jokainen jäsen hänen
ruumiissaan värisi.

-- Sanot, että Meleese on tuolla, hän sanoi viimein. -- Entä tuo mies
-- kuka hän on, Croisset?

Jean kohautti olkapäitään ja väistyi pensaikkoon päin.

-- Sitä en sano, hän vastasi. -- Olen tuonut teidät tänne. Olen
näyttänyt teille portaat, jotka vievät Meleesen huoneeseen. Voitte
hakata minut palasiksi, mutta en sano, kuka hän on.

Taas Howlandin silmät saivat uhkaavan ilmeen.

-- Ojenna kätesi selän taa, Croisset, hän käski. -- Aion nyt sitoa
kätesi, samoin kuin sinäkin teit minulle. Sitten --

-- Entä sitten? Jean kysyi totellen hänen käskyään.

-- Sitten sinä kerrot minulle kaikki, mitä minä tahdon tietää, Howland
täydensi sitoen hänen kätensä yhteen ranteista.

Sen jälkeen he menivät majaan. Huoneessa, jota valaisi vain yksi
ikkuna, ei ollut muuta kuin yhdellä seinällä suurehko pöytä sekä
muutamia tavaralaatikoita, joita nähtävästi oli käytetty tuoleina. Hän
viittasi Jeania istumaan. Itse Howland lähti ulos, sitoi kiinni
valjakon etukoiran ja palasi sen jälkeen tupaan.

Valo lankesi ikkunasta suoraan Croisset'n tummapintaisille kasvoille
sekä Howlandin revolveriin, joka oli tähdätty ranskalaisen rintaa
kohti.

-- Nyt, hyvä Jean, olemme valmiit puhumaan keskenämme vakavasti. Tässä
me nyt istumme kaikessa rauhassa, ja tuolla alhaalla -- juuri parahiksi
niin kaukana, ettei sinne kuulu, kun minä ammun -- ovat vihollisemme.
En todellakaan tiedä vielä paljon mitään. En tiedä syytä, miksi minä en
voisi lähteä tuonne alas aivan avoimesti ja rehellisesti ja miksi he
eivät kutsuisi minua syömään hyvää illallista kanssaan. Kuitenkin
tiedän, ettei minun elämäni olisi minkään arvoinen, jos sinne menisin.
Sinä voit selvittää sen minulle täydellisesti, minä vaadin sitä nyt
sinulta. Saatuani tietää, miksi minut tahdotaan surmata, en aio enää
olla sellainen houkkio kuin tähän saakka. No niin. Alahan siis, tai
minä ammun sinut.

Jean istui järkähtämättömän rauhallisena -- suorana ja pelkäämättömänä.

-- Ampukaa vain, herra, hän sanoi hiljaa. -- Olen vannonut Pyhän
Neitsyen nimeen olla sanomatta mitään enempää kuin jo olen sanonut.
Kiduttakaa miten paljon tahdotte, minä en missään tapauksessa vastaa
kysymyksiinne.

Hitaasti Howland kohotti revolverinsa.

-- Vielä kerran, Croisset, kerrotko?

-- En, herra.

Pimeässä majassa pamahti kova laukaus. Jeanin toisesta korvalehdestä
puristui esiin veripisara, mutta vaikka kuula oli suhahtanut niin
läheltä hänen aivojaan, ei hän ollut edes liikahtanut.

-- Kerrotko minulle, Jean?

Tällä kertaa insinööri tähtäsi ranskalaisen silmien väliin.

-- En, herra.

Miesten katseet kohtasivat. Kiivaasti huudahtaen Howland antoi aseensa
vaipua.

-- Suuri Jumala, sinä olet todellakin urhoollinen mies, Jean Croisset!
Mieluummin tapan tusinan muita kuin sinut.

Hän nousi ja meni ovelle. Ulkona satoi vielä vähän lunta. Alkoi jo
hämärtää. Hermostuneesti nauraen hän kääntyi Jeanin puoleen.

-- Hitto vieköön, tunnen oikein halua pyytää sinulta anteeksi. Tuliko
korvasi kipeäksi?

-- Ei sanottavasti. Tuntuu vain siltä kuin siihen olisi pistetty
neulalla. Ammutte hyvin, herra.

Howland istuutui jälleen ja katsoi seuralaistaan kasvoihin.

-- Minä tarkoitan nyt totta, Croisset. Älkäämme riidelkö! Olen saapunut
tänne tavatakseni Meleesen. No, -- miten se on mahdollista?

-- Niin totta kuin elän, en tiedä, Jean vastasi niin rauhallisena, kuin
ei pyssynkuula olisi pitkiin aikoihin vinkunut hänen kuuluvillaankaan.
-- On nähdäkseni vain yksi keino: odottaa täällä kukkulalla kunnes
Meleese lähtee ajelemaan koirillaan. Hänellä on oma valjakkonsa, ja
tavallisesti hän lähtee ulos yksinään tai jonkun naisen kanssa
leiriltä. Mutta hän on viime aikoina saanut istua reessä ehkä liian
paljon; epäilen siksi, huvittavatko koirat häntä enää.

-- Olin ajatellut käyttää sinua, Howland sanoi, -- mutta olen
kadottanut luottamukseni sinuun. Suoraan sanoen, Croisset, olen varma
siitä, että olet yhtä valmis iskemään puukon minun selkääni kuin tuolla
alhaalla asuvat roistot.

-- En selkään, herra, ranskalainen sanoi hymyillen. -- Sen olisin jo
voinut tehdä, jos olisin tahtonut. Ei, ottelumme jälkeen minä tuskin
enää haluan teitä surmata.

-- Mutta olisin hullu, jos luottaisin sinuun! Eikö totta?

-- Ette, jos minä annan sanani.

-- No, kuulehan, Croisset, en voi vastustaa itseäni, vaan antaudun
vaaraan. Howland sanoi äkkiä totisena. -- Tahdotko siis lähteä illalla
Meleesen luo ja kertoa hänelle pyyntöni.

-- Mikä se pyyntö on?

-- Että hän tulisi tänne majaan.

-- Sitä en tee, herra.

-- Piru sinut periköön! Howland kivahti. -- Jos olisin varma siitä,
etten enää tarvitsisi sinua, kuristaisin minä sinut nyt kuoliaaksi.

Hän nousi ja meni tulisijan luo. Vaikka se olikin vanha, voi siihen
vielä kuitenkin sytyttää takkavalkean, ja koska ulkona oli jo pimeä,
joten savu ei voinut näkyä, hän alkoi valmistaa iltaruokaa. Jean
katseli häntä koko ajan vaiti, ja vasta kun ruoka ja juoma olivat
valmiina pöydällä, insinööri keskeytti hiljaisuuden.

-- En tietystikään aio ryhtyä syöttämään sinua. Sen vuoksi minun täytyy
nyt päästää kätesi vapaiksi. Mutta ole varuillasi!

-- Minähän saattaisin murhata teidät haarukalla, ranskalainen hymähti
veitikkamaisesti. -- Juon maljanne, herra, ja toivotan teille
menestystä.

-- Sinä valehtelet! Howland kähisi.

Jean, joka oli kohottanut kahvikuppinsa, antoi sen vaipua.

-- Se on totta, hän vakuutti. -- Taistelun jälkeen erämaan talossa en
voi muuta kuin toivoa teille menestystä. Juon myös Meleesen
menestykseksi, ja heidänkin onnekseen, jotka ovat pari kertaa
koettaneet surmata teidät, mutta kaikki on hyvin outoa. Ne, jotka ovat
leirissä, ovat onnellisia siksi, että luulevat teidän kuolleen. Te taas
ette tule onnelliseksi, ennen kuin he ovat kuolleet. Ja Meleese --
voiko tämä kaikki tuoda hänelle onnea? Vakuutan, että olen yhtä
huolestunut kuin tekin! Antakoon Pyhä Neitsyt minun vajota maahan
kuolleena, ellen sitä ole.

Howland joi kahvinsa, ja hänen katseensa synkkeni. Hän muisti, miten
Jean oli taistellut hänen puolestaan Prince Albertissa.

-- Olit vähällä tappaa yhden heistä -- sinä iltana Prince Albertissa,
hän sanoi hitaasti. -- En voi käsittää, miksi silloin olit minun
puolellani, etkä nyt kuitenkaan halua auttaa minua. Pelkäätkö lähteä
tuonne alas?

Jean naurahti.

-- Ette olisi ainoa, joka kuolisi jos he näkisivät minut näin, mutta jo
riittää, herra. En sano enempää. Olen antanut sanani siitä.

Mitään vastaamatta Howland sitoi Croisset'n jalat.

-- Lähden vähän tähystelemään. En pelkää, vaikka rupeaisitkin
huutamaan. Joka tapauksessa kuulisin sen ensin. Mutta jos jalkasi
olisivat vapaat, päähäsi pälkähtäisi ehkä lähteä pois.

-- Ettekö voisi levittää huopaa lattialle? Jos viivytte kauan, tämä on
vähän liian kova istua.

Muutaman minuutin kuluttua Howland lähti ulos tehtyään vankinsa olon
niin mukavaksi kuin mahdollista. Nuoren insinöörin ympäröi pimeys.
Ainoa, mitä hän näki, oli pari kolme valontuiketta. Tähdet eivät
loistaneet taivaalla; lunta satoi vieläkin, ja valot alkoivat vilkuttaa
yhä himmeämpinä.

Hänet valtasi hillitön halu löytää Meleese ja hänen väkensä. Hän oli
lujasti vakuuttanut itselleen, että hän tekisi kaiken harkiten ja
rauhallisesti, ja ettei hänen suuri rakkautensakaan saisi häntä
poikkeamaan siitä harkitsevasta elämäntavasta, joka myös oli tehnyt
hänestä etevän insinöörin. Seisoessaan siinä lumessa hän varmistui
siitä, että hänen jälkensä kyllä peittyisivät seuraavaksi päiväksi, ja
että hän siten voisi vuorenharjanteelta seurata Meleesen liikkeitä ja
odottaa häntä epämääräisen ajan. Hän astui hitaasti rinnettä alas.
Hyvin lyhyen matkan päässä pimeässä oli nyt hän, jonka vuoksi Howland
oli valmis uhraamaan kaikki, mitä hän piti pyhänä elämässään. Joka
askeleella kasvoi Howlandin halu päästä häntä lähemmäksi, hiipiä kentän
poikki ja rajuilman suojassa kulkea siksi, kunnes hän näkisi sen valon,
jonka Jean Croisset oli kertonut sieltä iltaisin tuikkivan.

Hän oli jo kukkulan juurella, ja varovaisuuden vuoksi hän oli astunut
syvät jäljet lumeen löytääkseen varmasti takaisin majaan.

Hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Ensin hän kuuli
koiran haukuntaa -- niin läheltä, että hän pysähtyi -- ja äkkiä vilahti
valo pimeydessä. Ennen kuin hän oli ennättänyt edes vetää henkeä,
ikkunaverho oli vedetty syrjään hänen edessään. Hän oli melkein leirin
muurin luona -- ja valo tuikki ylhäältä, jonne johtivat portaat!

Hetken aikaa hän seisoi hiljaa, kuunteli ja odotti. Ei näkynyt muita
valoja, eikä kuulunut muita ääniä kuin koiran haukuntaa. Hänen
ympärillään lumi putoili maahan pehmeästi, ja se synnytti hänessä
turvallisuuden tunteen. Terävinkään silmä ei voisi nähdä eikä
terävinkään korva kuulla häntä. Hän käveli taas eteenpäin eikä
pysähtynyt ennen kuin erotti pimeydessä suuren varjon, talon. Sen ainoa
valaistu ikkuna näkyi selvästi, ja se oli vain osaksi verhon peittämä.
Hänen siinä seisoessaan joku varjo vilahti ikkunan ohi. Oliko se
nainen? Varjon lähetessä ikkuna pimeni, ja Howland seisoi siinä
nyrkkiin puristetuin käsin melkein valmiina huutamaan erään nimen.
Hieman lähemmäs -- vain askel -- ja hän varmistuisi siitä.

Varjo hävisi. Howland erotti lumiset portaat -- hän lähestyi niitä ja
katseli ylös. Kolmen metrin korkeudella hänestä tuikki valo.

Hän katsoi taakseen pimeyteen, josta oli tullut. Ketään -- ei ketään
näkynyt. Hän nousi nopeasti portaita ylös.



Makuuhuoneessa


Päästyään porrastasanteelle hän pysähtyi ja nojasi mustaan seinään,
sitten hän hapuili kädellään ovenripaa ja löysikin sen. Heti sen
jälkeen hän astui pari, kolme, neljä askelta, kunnes vihdoin polvistui
lumeen ikkunan alle ja koetti kurkistaa huoneeseen. Hän näki kerrallaan
vain sentin alan. Ensin hän erotti kappaleen seinää, sitten ikkunan
vieressä pienen pöydän, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä,
sitten mukavan tuolin, jonka päälle oli levitetty iso talja. Toisella
pöydällä paloi lamppu. Hän ryömi vielä hieman eteenpäin, huomaten nyt
valkoisen vuoteen. Vielä muutama sentti eteenpäin, ja Howland pysähtyi
painaen kasvojaan ikkunaa vasten.

Meleese istui vuoteella. Hän nojasi leukaansa käsiään vasten, ja nuori
insinööri näki, että tytöllä oli kampausnuttu ja että hänen hiuksensa
valuivat hartioille. Hän oli nähtävästi juuri kammannut hiuksensa. Jos
Howland olisi liikkunut hiukankin, Meleese olisi varmaan huomannut
hänet.

Hänellä oli kova halu painaa kasvonsa tiiviimmin ikkunaan ja koputtaa
niin että tytön huomio olisi suuntautunut häneen, mutta joku voima esti
häntä. Hitaasti tyttö kohotti katseensa, ja kummallista, kuin vaistoten
hän samassa vetäytyi syrjään. Howland näki, miten hän tarttui
hiuksiinsa ja sitoi ne pian kiiltäväksi palmikoksi.

Howland silmäili kiireesti ympäri huonetta. Meleese oli aivan yksin.
Insinööri huomasi oven johtavan sieltä toiseen huoneeseen, johon myös
päästiin hänen takanaan olevan porrasoven kautta. Hän päätteli heti,
että tämä oli Meleesen asunto, muista erillään -- ja että Meleese
parhaillaan oli menossa nukkumaan. Ellei ulko-ovi olisi lukossa ja hän
menisi sisään, voisiko kukaan häiritä häntä? Oli jo myöhä. Leirillä
nukuttiin. Hän ei ollut nähnyt muita valoja.

Tuskin tämä ajatus oli syntynyt, kun hän jo seisoi porrasoven
ulkopuolella. Lukko vääntyi, hän avasi oven ja astui varovasti sisään.
Ilma oli siellä kylmä ja kostea. Hän ojensi kätensä oikealle ja tunsi
rosoisen seinän; sitten hän astui askeleen eteenpäin ja tunsi seinän
vasemmallakin puolella. Nähtävästi hän oli kapeassa käytävässä.
Edessään hän huomasi valkoisen valoviivan; se tuli Meleesen ovesta.
Kooten rohkeutensa hän meni sitä kohti, koputti ja astui sisään.
Meleese oli poissa. Howland veti oven perässään kiinni; hän tuskin
uskoi silmiään. Huoneen toisessa päässä hän kuitenkin huomasi hiljaa
heilahtelevan verhon, niin kuin joku olisi ollut sen takana.

-- Meleese! hän sanoi hiljaa.

Kasvot liidunvalkoisina, vaatteet lumisina, Howland seisoi siinä
ojennetuin käsin, kun verho vedettiin sivuun ja Meleese seisoi hänen
edessään. Ensin tyttö ei tuntenut häntä hänen aavemaisen ulkonäkönsä
takia. Mutta ennen kuin säikähdyksen huudahdus, joka juuri oli
pääsemäisillään hänen huuliltaan, ehti päästä ilmoille, levisi äkkiä
hänen kalpeille poskilleen hehkuva, lämmin puna. -- Howland seisoi
kädet ojennettuina häntä kohden, ikään kuin ilmaisten mykän rukouksen,
Meleese taas puristaen käsiään rintaansa vasten ja koettaen tukahduttaa
nyyhkytyksiään.

Kun Howland lähestyi häntä, ei hän löytänytkään niitä sanoja, jotka oli
aikonut tytölle lausua; nuori insinööri veti vain hänet puoleensa
puristaen häntä rintaansa vasten, tietoisena siitä, että tällä hetkellä
ei mikään muu kuin hänen rajusti sykkivä sydämensä ja hänen kasvojensa
polte voinut puhua tytölle selvempää kieltä hänen rajattomasta
rakkaudestaan, joka näytti antavan eloa heitä ympäröivälle
hiljaisuudellekin.

Sen keskeytti tytön äkillinen, äänekäs, puoleksi tukahtunut kirkaisu,
ja pelästyksestä lumivalkoiset kasvot kääntyivät hänen puoleensa.
Howland tunsi, miten tyttö koetti riistäytyä irti; Meleesen katse
todisti tavatonta kauhua, ikään kuin hän äkkiä olisi kovasti
säikähtänyt jotain. Tämä muutos vaikutti Howlandiin vain kiihottavasti.
Hän päästi tytön syleilystään, ja taas tämä puristi tuskaisesti käsiään
rintaansa vasten.

-- Olen tullut tänne noutamaan sinua, Meleese, Howland sanoi
rauhallisesti, ikään kuin hänen tuloaan olisi odotettu. -- Jean on
minun vankini. Minä pakotin hänet kyyditsemään itseni majalle tuonne
kukkulalle, ja siellä hän nyt koiravaljakkoineen odottaa minua. Me
menemme sinne tänä iltana -- nyt. Kuiskaavalla, rukoilevalla äänellä
hän lisäsi: -- Hyvä Jumala, etkö sinä näe, miten minä sinua rakastan?
ja hän tarttui molemmin käsin tytön kasvoihin. -- Etkö ymmärrä,
Meleese? Jean ja minä olemme tapelleet; hän makaa nyt majassa sidottuna
käsistä ja jaloista -- ja minä odotan sinua -- sinua. Hän taivutti
tytön kasvot puoleensa, ja tämän huulet olivat häntä nyt niin lähellä,
että hän saattoi tuntea hänen hengityksensä. -- Minä olen tullut
taistelemaan sinusta -- ellet sinä omasta tahdostasi seuraa minua, hän
lisäsi kiihkeästi kuiskaten. -- Minä en tiedä, miksi väkesi on tahtonut
tappaa minut, miksi he edelleenkin tahtovat tappaa, mutta nyt se on
samantekevää. Sinut tahdon saada. Sitä olen tahtonut siitä saakka kun
ensi kerran näin vilauksen sinun kasvoistasi ikkunan läpi, siitä asti
kun minun kimppuuni hyökättiin tiellä -- joka tunti, joka minuutti sinä
olet minun ajatuksissani -- olet aina, niin kauan kuin elän. Ellet sinä
tahdo seurata minua -- ellet tahdo tulla mukaani tänä iltana -- hän
puristi tyttöä yhä lujemmin itseään vasten -- siinä tapauksessa jään
sinun luoksesi.

-- Ei, ei, ei, Meleese läähätti ja tarttui kovaa häntä käsivarresta. --
Teidän täytyy palata nyt -- nyt -- Hän työnsi Howlandia ovea kohti. --
Teidät surmataan, jos teidät tavataan täällä, hän lisäsi valittavalla
äänellä. -- Nyt ollaan siinä luulossa, että olette kuollut -- että
putositte kalliolta koskeen ja hukuitte. Jos te ette usko minua, että
en koskaan voi tulla mukaanne, niin sanokaa Jeanille --

Sanat näyttivät juuttuneen hänen kurkkuunsa.

-- Sanokaa Jeanille mitä? Howland toisti hiljaa.

-- Menettekö sitten? hän huudahti nyyhkyttäen. -- Palaatteko siinä
tapauksessa etelään, jos Jean kertoo teille kaikki -- kaikki minusta --
ja --

-- En, Howland keskeytti hänet.

-- Jos vain tietäisitte kaikki -- niin palaisitte, ettekä enää koskaan
koettaisi tavata minua. Silloin ymmärtäisitte --

-- Minä en koskaan ymmärrä mitään sellaista. Minun mielestäni juuri
sinä, Meleese, et ymmärrä! Minä en ollenkaan välitä siitä, mitä Jean
voi kertoa minulle. Käsitätkö?

Howland vaikeni ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.

-- En välitä mistään muusta kuin siitä, mitä sinä sanoit minulle
Wekuskossa -- ettei ole väärin, että rakastan sinua.

-- Mutta jos sanon teille, jos tunnustan, että valehtelin teille --
lähdettekö sitten? tyttö kysyi innokkaana.

Hänen silmissään leimahti kummallinen kiilto.

-- En, Howland vastasi levollisesti. -- En uskoisi sinua.

-- Mutta se on totta. Valehtelin -- valehtelin teille kauheasti. Teidän
täytyy nyt siis lähteä. Ettekö käsitä? Jos nyt joku tulisi ja näkisi
teidät täällä --

-- Silloin syntyisi tappelu, insinööri sanoi tuimasti. -- Olen
tullutkin tänne valmiina taistelemaan. Hän vaikeni ja näki Meleesen
ruskean pään vaipuvan alas, ja tytön koko ruumis värisi. Howlandin
kasvoilta oli kalpeus kadonnut. Hänen sydämensä sykki ilosta -- hän oli
varma Meleesen rakkaudesta -- hän puristi tyttöä lujemmin itseään
vasten ja kohotti kädellään hänen kasvojensa. Tyttö ei vastustanut,
mutta Howland huomasi hänen kasvoillaan saman rukoilevan ilmeen kuin
aikaisemmin Wekuskon tiellä.

-- Miksi et kerro minulle kaikkea? Howland kysyi. -- Sinä luulet, että
jos kertoisit minulle muutamia seikkoja, minä en koskaan enää tahtoisi
nähdä sinua. No, jos sinä nyt tahdot, että minä lähtisin -- miksi et
siis kerro minulle niitä. Ellet voi sitä tehdä, niin seuraa minua tänä
iltana! Me voimme lähteä minne tahansa -- vaikka maailman ääriin.

Howland vaikeni sen ilmeen takia, joka oli ilmestynyt Meleesen
kasvoille hänen katsoessaan ikkunaan päin. Tytön katseesta kuvastui
sanomaton kauhu, ja tahtomattaan nuori insinöörikin käänsi katseensa
samaan suuntaan. Ikkunan takana näkyivät miehen kasvot. Howland erotti
parin tuijottavia silmiä sekä tuuhean, villinnäköisen, lumisen parran.
Hänen ollessaan kuolemaisillaan Prince Albertin lähellä, missä hänen
kimppuunsa oli hyökätty, hän oli nähnyt nuo samat piirteet; niissä
kuvastui nyt sama viha, sama pirullinen julmuus kuin silloinkin.

Howland irrottautui kiireesti tytöstä ja tähtäsi revolverillaan
ikkunaan. Samassa kasvot olivat kadonneet. Mutta ei kestänyt kuin pari
silmänräpäystä, kun hän kuuli miesäänen huutavan jotain, sitten heti
toisen äänen, ja sen jälkeen ulko-ovi avattiin kiireesti.

Howland kääntyi ja nosti aseensa kohti ovea. Mutta Meleese kiirehti
hänen eteensä ja lukitsi oven nopeasti. Sen jälkeen hän riensi
Howlandin luo -- kalvennein kasvoin ja ruumis väristen pelästyksestä.
Sanaa sanomatta tyttö tarttui insinöörin käsivarteen ja vei hänet saman
verhon taakse, missä hän itse oli ollut Howlandin tullessa sisään. He
olivat nyt toisessa huoneessa, jota takkavalkea valaisi himmeästi ja
jossa myös oli yksi ikkuna.

-- Teidän täytyy poistua -- tätä kautta! hän huudahti, ja hänen
kyntensä painuivat syvälle Howlandin käsivarteen. -- Pian! Voi
Jumalani, miksi ette kiiruhda? Ettekö voi mennä?

Howland seisoi hiljaa. Käytävästä kuului ankaraa kolkutusta, ja ovea
vaadittiin avattavaksi. Ulkona haukkui koira, ja myös siellä huhuili
toinen miehen ääni.

-- Miksi menisin? hän kysyi. -- Sanoinhan minä sinulle, Meleese,
muutama minuutti sitten, että olen valmistautunut tappeluun. Aionkin
jäädä tänne -- taistelemaan!

-- Oi älkää, älkää! tyttö nyyhkytti koettaen vetää häntä lähemmäs
ikkunaa. -- Pääsette nyt helposti pakoon lumimyrskyn suojassa. Lumi
peittää jälkenne. Jos jäätte tänne, niin teidät tapetaan -- tapetaan --

-- Mieluummin tappelen ja tulen tapetuksi kuin lähden ilman sinua. Jos
sinä tulet mukaan --

Meleese painautui hänen syliinsä.

-- Minä en voi tulla nyt -- tätä tietä, hän kuiskasi. -- Mutta minä
tulen pian -- minä tulen. Hän piteli Howlandin päätä käsiensä välissä.
-- Menettekö -- jos minä lupaan sen teille?

-- Vannotko seuraavasi minua -- tulevasi mukaani Wekuskoon? Hyvä
Jumala, Meleese, puhutko sinä totta?

-- Minä tulen, minä tulen -- jos nyt lähdette. Tyttö työnsi häntä
ikkunaan päin. -- Minä tulen -- tulen, mutta en Wekuskoon, jonne teitä
vainottaisiin. Palatkaa Prince Albertiin -- hotelliin, missä ensin
näitte minut. Tulen sinne -- joskus -- sitten kun voin.

Kylmä tuuli puhalsi häntä kasvoihin. Hän oli pistänyt revolverin
taskuunsa ja piti vielä silmänräpäyksen Meleeseä sylissään.

-- Sinä siis tulet vaimokseni? hän kuiskasi.

Howland tunsi tytön sydämen sykkivän omaansa vasten. Äkkiä Meleese
kiersi käsivartensa lujasti hänen kaulaansa.

-- Tulen -- jos huolitte minusta sitten enää, kun olette saanut tietää,
kuka olen. Menkää nyt -- voi -- menkää, menkää!

Howland hyppäsi ikkunasta ulos.

-- Jos sinä et tule -- kuukauden kuluessa -- palaan tänne, hän sanoi.

Meleese kurotti hänelle suudelman ja kuiskasi:

-- Minä tulen.

Tuskin Howlandin jalat olivat koskettaneet maata, kun hän kuuli koiran
haukkuvan kiivaasti aivan vieressään, ja kun hän juoksi pois
lumipyryssä, tämä seurasi hänen kantapäillään. Koiran haukunnan ja
miesten kovaäänisten huutojen välissä hän ehti tuskin hengittää. Hänen
ylitseen lensi luoteja toinen toisensa jälkeen, ja käheä ääni kuului
yllyttävän koiraa.

Howland huomasi pian, että jos koira saisi seurata häntä, hänen pakonsa
olisi turha. Siksi hän äkkiä hiljensi vauhtiaan, viritti revolverin
hanan ja kääntyi vihollisiinsa päin. Hän ampui kolme kertaa -- ja
valitushuuto todisti, että kuulat olivat osuneet.

Taas hän syöksyi eteenpäin -- koskaan ei hänen verensä ollut kiehunut
niin kuin nyt. Ikkunan vieressä Meleese seisoi kuunnellen ja rukoili
hänen puolestaan. Tietoisuus siitä, että hän oli voittanut itselleen
tuon ihanan olennon, synnytti Howlandissa rajua, melkein hulluuteen
saakka kuohahtavaa riemua. Nyt ei mikään voinut estää häntä. Hän
panosti revolverinsa uudelleen.

Jean Croisset'ia, joka makasi sidottuna majassa, hän ei ennättänyt
ajatella lainkaan. Hänestä oli hulluutta palata tuon ranskalaisen luo.
Howland tahtoi nyt kulkea yksin erämaassa luottaen vain revolveriinsa
ja kompassiinsa. Hänen vihollisillaan ei tässä tapauksessa olisi
ainakaan reen jälkiä seurattavanaan; hänen ei nyt tarvinnut pelätä,
että joku hänet pettäisi.

Hän pysähtyi hetkeksi kuunnellakseen ja katsoakseen taakseen. Mutta kun
hän taas aikoi jatkaa matkaansa, hänen sydämensä oli vähällä lakata
sykkimästä. Noin kuuden askeleen päässä hänestä näkyi varjo, ja ennen
kuin hän ehti vetää esiin revolverinsa, kuului pamaus. Howland horjahti
taaksepäin, näkyi leimahdus, revolveri putosi, ja lumelle kaatuessaan
hän tunsi saman käheän äänen, joka oli usuttanut koiria. Sitten seurasi
hiljaisuus -- kunnes vähän ajan päästä kuului ääniä. Nekin häipyivät,
mutta yksi ainoa kuiske soi hänen korvissaan, kuiske niin valittava,
nyyhkyttävä. Hän tiesi, että se oli Meleese. Howland koetti puhua,
mutta hänen kielensä oli kuin lyijyä, ja koettaessaan kohottaa käsiään,
ne olivat kuin rautakahleissa.

Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän vietti tuskallisen yön, kunnes
aamun ensimmäinen säde pilkahti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut
siinä vuosikausia, ja tänä aikana hän oli turhaan koettanut liikuttaa
jäseniään. Mutta viimein hän kuitenkin voitti. Hänen silmänsä
avautuivat, ja hän nousi. Hänen ensimmäinen havaintonsa oli, ettei hän
maannutkaan lumessa, eikä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. Sen
sijaan hän tunsi nyt olevansa kosteassa vankiluolassa. Hänen
ympärillään oli pimeää -- paitsi kohtaa, missä pieni keltainen
tulisilmä tuijotti häneen. Ensin hänestä näytti kuin tuo silmä olisi
ollut peninkulman päässä. Mutta se läheni -- läheni -- kunnes hän
huomasi sen kynttiläksi, joka paloi noin metrin päässä hänestä.



Jeanin kertomus


Howland palasi nyt tajuihinsa. Hän tiesi, ettei enää maannut lumella.
Hänen koettaessaan nousta kynnet vajosivat kosteaan maahan, ja samassa
hän tunsi kuin terävän veitsen viiltävän itseään päälaesta rintaan
saakka. Hänen edessään tanssi ja vilkkui sadoittain valoja pannen hänet
aivan pyörälle, ja hän rupesi voimaan pahoin. Vähän ajan kuluttua valot
kuitenkin katosivat, kunnes hän lopulta erotti vain todellisen
kynttilän.

Howlandin koetellessa päätään hänen sormensa tulivat tahmeiksi. Häntä
pöyristytti. Luoti oli hipaissut hänen päätään. Puoli senttimetriä
alemmas, niin hän ei enää hengittäisi. Hän sulki silmänsä muutamiksi
minuuteiksi, ja kun hän jälleen aukaisi ne, erotti hän selvästi
vankilansa mustat muurit.

Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut ponnistella hyvin kauan ennen kuin
hän pääsi jaloilleen ja ehti kynttilän luo. Hän hapuili pitkin seiniä
ja löysi vihdoin matalan, raskaan oven, joka oli lukittu ulkoapäin, ja
heti sen vieressä oli niin pieni aukko, että siitä tuskin saattoi
pistää ulos käsivartensa. Vielä hän löysi pari muutakin rakoa, joista
tulvi sisään raitista ilmaa.

Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Huolellisesti hän
tarkasti taskunsa. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat poissa. Häneltä
oli myös otettu kirjeet ja paperit. Tulitikkuakaan ei ollut jätetty
taskuun.

Hän kuunteli. Hän kuuli heikkoa kellon tikitystä. Hän koetti
kellotaskuaan. Se oli tyhjä. Jälleen hän kuunteli. Tällä kertaa hän oli
aivan varma siitä, että tikitys kuului jostain alhaalta. Hän katsoi
maahan, ja aivan oikein, hän näki pienen esineen loistavan lähellään.
Se oli hänen kellonsa, jonka vieressä oli hänen nahkalaukkunsa. Hänen
rahoihinsa ei ollut koskettu, mutta sitävastoin kaikki laukussa olleet
paperit olivat kadonneet.

Hän katsoi kelloaan. Viisari osoitti neljää. Oliko hän tosiaankin ollut
tajuttomana kokonaista kuusi tuntia? Hän oli lähtenyt Jeanin luota heti
hämärän tultua -- ja hänen kohdatessaan Meleesen ei kello ollut vielä
yhdeksää enempää. Seitsemän tuntia? Hän koetti taas käsillään päätään.
Veri oli hyytynyt hänen tukkaansa ja valunut takinkaulukselle saakka.
Hänestä oli valunut paljon verta, hyvin paljon, niin että hän
ihmetteli, kuinka hän vielä eli, ja kuitenkaan ei hänen vihamiehensä
ollut häntä auttanut, ei edes sitonut hänen haavaansa.

Luultiinkohan, että hän makasi täällä vankilassaan kuolleena? Vai oliko
kaikki tämä vain todiste hänen vihollistensa pohjattomasta raakuudesta?
Veri hänen suonissaan alkoi jälleen virrata kiivaammin. Olisivatpa he
vain jättäneet hänelle hänen aseensa, vaikkapa eivät muuta kuin hänen
pienen kynäveitsensä, hän olisi koettanut jotenkin selviytyä
tilanteesta, mutta nyt hän oli täysin avuton.

Oli kuitenkin vähän toivoa, olihan mahdollista, että he luulisivat
hänen kuolleen. Jos ne, jotka olivat panneet hänet tähän vankilaan,
todellakin olivat siinä uskossa, hän olisi turvassa ainakin muutamia
tunteja. Hänen ruumistaan ei tietenkään tultaisi noutamaan ennen kuin
seuraavana päivänä, tai ehkä vasta illalla, jolloin kaivettaisiin hauta
ja hänet kuopattaisiin sinne kaikessa hiljaisuudessa. Kunpa hän vain
pääsisi ulos vankilastaan, hän olisi silloin jo matkalla Wekuskoon. Hän
ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Jean vielä ollut sidottuna kukkulalla
olevassa majassa. Siellä olivat myös reki ja koirat sekä hänen molemmat
pyssynsä, jotka hän oli piilottanut. Syntyisi kyllä ankara taistelu --
ehkä kilpa-ajo -- mutta hän voittaisi, ja jonkun ajan päästä saapuisi
Meleese hänen luokseen pikku hotelliin Saskatchewanin varrella. Howland
nousi, hänen verensä alkoi lämmitä, hänen silmänsä loistaa. Hän sai
taas uutta toivoa, uutta elämänhalua. Oh, olihan Meleese kiertänyt
käsivartensa hänen kaulaansa; oli suudellut häntä -- ja luvannut.

Howland meni ovelle ja työnsi sitä kaikin voimin. Se ei liikahtanut.
Hän koetti vieressä olevaa aukkoa ja havaitsi, että seinä oli vanha ja
laho. Hän alkoi kuumeisella innolla repiä sitä. Siitä päätellen, miten
nopeasti aukko suureni, hän ehtisi päästä vapauteen ennen kuin leirissä
herättäisiin. Ääni sai hänet keskeyttämään työnsä; ulkona kuului joku
yskivän. Samassa silmänräpäyksessä näkyi valojuova, ja Howland riensi
pöydän ääreen. Hän kuuli, miten lukko avattiin, ja vasta silloin hän
tuli ajatelleeksi, että hänen olisikin pitänyt maata maassa entisessä
asennossaan. Nyt se oli myöhäistä, sillä sisään astui eräs mies kantaen
kädessään lamppua. Ranskalaisen kasvojen ilme oli raju ja turmiota
ennustava. Punaisin ja verestävin silmin hän katseli insinööriä.

-- Kautta taivaan, olin toivonut teidän jo kuolleen, hän kuiskasi
synkästi.

Hän kurkotti kiinnittämään öljylampun katossa riippuvaan koukkuun, ja
Howland istui hiljaa ihmetellen hänen kasvojensa eriskummallista
ilmettä. Jeanin suuret silmät kiilsivät kuin tuliset hiilet. Joko pelko
tai tuska oli uurtanut syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Pidellessään
lamppua hänen kätensä tärisivät. Niinä tunteina, jotka olivat kuluneet
siitä kun Howland oli lähtenyt, hänestä oli tullut vanha mies.

-- Olin toivonut teidän jo kuolleen, herra, hän toisti hiljaa kääntyen
insinöörin puoleen. -- Siksi en sitonut haavaanne enkä jättänyt teille
vettä juotavaksi, kun he antoivat teidät huostaani. Luulin verenne
valuvan tyhjiin. Se olisi ollut helpompaa teille -- ja minulle.

Hän otti esiin toisen tuolin, joka oli pöydän alla, ja istuutui
Howlandia vastapäätä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Ennen kuin
insinööri oli oikein tointunut hämmästyksestään Jeanin äkillisen
ilmaantumisen johdosta, tämä huomasi aukon, jonka Howland oli repinyt.

-- Liian myöhäistä, hän sanoi merkitsevästi. -- Leirillä jo odotetaan.
On mahdotonta päästä pakenemaan.

-- Niin olen minäkin arvellut, lausui Howland, näennäisesti
rauhallisena. -- Miten sinun on käynyt?

-- Heti kun teidät oli vangittu minut tultiin vapauttamaan. Olen
kiitollinen, että sentään muistitte minuakin; ellette olisi maininnut
mitään minusta, olisin saanut jäädä sinne nälkään kuolemaan.

-- Se on ollut Meleese, sanoi Howland. -- Minä kerroin sinusta hänelle.

Jean nojasi päänsä käsien varaan.

-- Tulen juuri Meleesen luota, hän kuiskasi. -- Hän lähettää terveisiä
ja pyytää teitä olemaan kadottamatta toivoa. Suuri Jumala, jospa hän
vain tietäisi -- jospa hän tietäisi, mitä kohta tapahtuu! Kukaan ei ole
sanonut sitä hänelle. Hän on suljettuna huoneeseensa, ja sen jälkeen --
sen jälkeen kun hän taisteli kuin hullu teidän puolestanne
pelastaakseen teidät -- ei häntä aiota päästää vapaaksi ennen kuin
kaikki on ohi. Mitä kello on nyt, herra?

Howlandia puistatti. -- Puoli viisi.

Myös ranskalaisen ruumis vavahti.

-- Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, että uhraisin kymmenen vuotta
elämästäni, jos voisin vapauttaa teidät, hän sanoi innokkaasti. --
Sen tekisin tässä silmänräpäyksessä. Kun vain olisi vähänkin
mahdollisuutta, niin minä sen tekisin. Mutta siellä huoneessa ylhäällä
jo odotetaan. Kello kuusi --

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

-- Kello kuusi -- mitä silloin tapahtuu? kysyi Howland. -- Ihminen,
miksi sinä näytät tuollaiselta? Mitä tapahtuu kuudelta?

Jean nousi. Hänen silmänsä paloivat nyt niin kuin hänen tullessaan
sisään, ja hänen äänensä oli vakaa.

-- Minulla ei ole aikaa uhrata puhumiseen. Nyt tiedetään, että olen
auttanut teitä ja Meleeseä. Tiedetään, että pelastin teidät Wekuskossa.
Meleese voi auttaa teitä yhtä vähän kuin minä, ja tehdäkseen asemani
vieläkin hankalammaksi, he ovat määränneet minut sanantuojaksi ja --

-- Ja -- keskeytti Howland, joka oli tullut kalmankalpeaksi.

-- Ja teon toimeenpanijaksi, herra.

Jack Howland tarrasi pöydän reunaan istuen suorana ja liikkumattomana
kuin sähkövirta olisi läpäissyt hänet.

-- Suuri Jumala! hän läähätti.

-- Ensin kuitenkin kerron teille erään tarinan, herra, Croisset jatkoi
katsoen insinööriin. -- Se ei ole pitkä, ja rukoilen Pyhää Neitsyttä,
että ymmärtäisitte sen niin kuin me -- pohjolan väki -- sen ymmärrämme.
Se alkaa kuusitoista vuotta takaperin.

-- Koetan ymmärtää Jean, Howland kuiskasi hiljaa. -- Jatka!

-- Se tapahtui täällä eräässä leirissä, Jean aloitti, -- ja koskee
teitä, sekä toimitusmiestä ja hänen vaimoaan -- "valkoista enkeliä" -- 
niin, häntä sanottiin "valkoiseksi enkeliksi". Hyvä Jumala, miten
toimitusmies häntä rakasti. Ei millään synnillisellä rakkaudella,
herra, vaan tavalla, jolla rakastamme Pyhää Neitsyttä. Mutta
rakkautemme oli köyhä heidän keskinäisen rakkautensa rinnalla. Nainen
oli kaunis, niin ihanan kaunis kuin te tiedätte suuren kuninkaan
tyttären olevan, samoin kuin Meleese, joka oli heidän lapsistaan
nuorin.

-- Näistä pohjoisista leireistä meidän oli kaikkein onnellisin, herra,
Croisset jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, -- ja se johtui kokonaan
miehestä ja hänen vaimostaan, pääasiallisesti vaimosta. Kun Meleese
syntyi -- hän oli ensimmäinen valkoinen tyttö, mitä kukaan meistä oli
koskaan nähnyt -- meissä syttyi niin suuri rakkaus äitiin ja tyttäreen,
että se oli melkein rikos Jumalan pyhää Äitiä kohtaan. Ette ehkä
ymmärrä sellaista rakkautta, herra; minä tiedän, ettei sellaista
käsitetä siinä osassa maailmaa, jota sanotaan sivistyneeksi -- olen
itse ollut siellä ja nähnyt. Olisimme kuolleet pienen Meleesen vuoksi,
samoin kuin toisen Meleesen, hänen äitinsä. Olisimme tappaneet omat
veljemme, herra, jos nämä olisivat sanoneet heistä jotain pahaa tai
koettaneet vähänkään halventaa äitiä. Niin rakastimme häntä kuusitoista
vuotta sitten, ja niin vielä rakastamme hänen muistoaan.

-- Hän on siis kuollut, Howland huudahti, hetken jännityksen takia
kokonaan unohtaen, mitä tekemistä hänellä oli kertomuksen kanssa.

-- Hän on kuollut. Kerronko teille, kuinka hän kuoli?

Croisset ponnahti seisomaan, hänen silmänsä kipinöivät, hänen joustava
vartalonsa vääntyi kuin suden, kun hän silmänräpäykseksi kumartui
insinöörin puoleen.

-- Kerronko teille, kuinka hän kuoli, herra? Se tapahtui näin --
kuusitoista vuotta sitten, jolloin pikku Meleese oli neljä vuotta ja
kolmesta pojasta vanhin oli neljäntoista. Sinä talvena saapui leiriimme
Churchillista mies poikansa kanssa. Hänellä oli mukanaan kirje eräältä
toiselta toimitusmieheltä, ja meidän toimitusmiehemme avasi ovensa
hänelle ja hänen pojalleen sekä oli heille hyvin ystävällinen.

-- Hyvä Jumala, mies oli ns. sivistyneeltä seudulta, herra -- etelän
seudulta, missä joka puolella oli kristittyjä kirkkoja -- mutta hän ei
kuitenkaan voinut ymmärtää vierasta Jumalaa ja meidän kansamme
kummallisia lakeja! Kuukausiin hän ei ollut lainkaan seurustellut
naisten kanssa, ja täällä suuressa erämaassa toimitusmiehemme vaimo
ilmestyi hänen eteensä kuin kukka erämaasta. Oi, voitte arvata, miten
hänen ilkeä sydämensä ponnisteli tavoitteeseensa ja miten hän
epäonnistui, sillä täällä pohjan perillä naisemme ovat peräisin
suorastaan taivaasta. Hän raivostui häviöstään -- voi, suuri Jumala,
voitteko arvata mitä sitten tapahtui?

Croisset kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, ja
rinta kohoili. Howlandin kasvot olivat kalpeat vain odotuksesta ja
ihmettelystä. Hän nojautui taas pöydän yli ja sai tuskin hillittyä
itsensä.

-- Se tapahtui silloin kun useimmat meistä olivat poissa ennen suurta
porojuhlaa. Leiri oli melkein tyhjä. Ymmärrättekö? Nainen oli yksin
majassa pienen Meleesen kanssa -- ja kun me illalla palasimme kotiin,
hän oli kuollut. Niin, herra, hän oli tappanut itsensä, ja muutamilla
miehelleen kirjoittamilla riveillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

Rikoksen jälkeen mies pääsi poikineen reellä pakoon. Hyvä Jumala, miten
väki ajoi heitä takaa! Toimitusmies itse nuorimman poikansa kanssa
tavoitti heidät kaukana Churchillin tiellä. Ja mitä sitten tapahtui,
herra? Kun mies -- perkele hän oli -- yllytti koiriaan, hänen poikansa
ampui laukauksen, ja kuula lävisti toimitusmiehen sydämen. Vuorokauden
kuluessa olivat nuo kaksi, jotka itse paholainen oli lähettänyt
tuhoamaan kaikkein kauneimman, mitä me täällä pohjolassa koskaan olimme
nähneet, vieneet pikku Meleeseltä sekä äidin että isän. Oh, herra,
kalpenette! Eikö muistinne nyt virkisty? Ehkä kuulette laukauksenkin?
Ehkä näette --

-- Hyvä Jumala! Howland huudahti raskaasti. Nytkään hän ei käsittänyt,
mitä murheellisella kertomuksella saattoi olla tekemistä hänen kanssaan
-- unohti kaiken muun, paitsi sen kauhean kohtalon, jonka oli kerrottu
kohdanneen hänen rakastettunsa äitiä. Kun Croisset vaikeni, hän
puolittain nousi; hänen silmänsä säihkyivät, hänen kuolemankalpeat
kasvonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja hänen kyntensä olivat
kaivautua pöytään hänen kysyessään: -- Mitä sitten tapahtui, Croisset?

Jean katsoi häneen rajusti, kuin villi eläin, ja vastasi käheästi:

-- He pääsivät pakoon.

Syvään hengittäen Howland vaipui taas istumaan. Heti sen jälkeen hän
kääntyi Jeanin puoleen, ja näki ranskalaisen silmien säihkyvän
leimuavasta vihasta, samalla kun tämä hitaasti veti esiin takkinsa
taskusta pukinnahkaan kietaistun pienen käärön.

-- Tämä lähetettiin teille, hän sanoi. -- "Viimeisellä minuutilla", --
sanottiin, -- "hän lukekoon tämän!"

-- Ensin teidän on käsitettävä, Jean sanoi, käsi kääröllä, -- mitä tämä
merkitsee meille täällä pohjoisessa. Olemme täällä erilaisia kuin
ihmiset muualla, -- erilaisia kuin ne, jotka asuvat Montrealissa ja
sielläpäin. -- Meissä voi koko elämän kyteä kosto tehdyn rikoksen
tähden. Sitä vaatii pohjoisen maan kunnia. Olin silloin viidentoista,
kun äitini kuoli isoonrokkoon, ja puolikuolleeksi nälkiintyneenä
hoipuin tänne leirille, mistä lähtien toimitusmies vaimoineen kasvatti
minua. Sillä tavoin minusta tuli kuin Meleesen veli. Vuodet kuluivat ja
kostonhalu kasvoi minussa ja kumppaneissani, ja se täytti Meleesenkin
lempeän sydämen. Lähetimme hänet kouluun Montrealiin, ja hän oli siellä
yksitoista vuotta. Kolmea vuotta myöhemmin -- hänen vielä ollessaan
Montrealissa -- minä lähdin kaukaiselle leirille Great Slaveen, ja
siellä, herra, siellä --

Croisset oli noussut. Hän oli suoristanut pitkät käsivartensa, ja hänen
päänsä vetäytyi taaksepäin, samalla kun hänen katseensa todisti hurjaa
kiihkoa.

-- Minä kiitän suurta Jumalaa siitä, että hän antoi Jean Croisset'n
kohdata toisen noista miehistä -- ja tappaa hänet.

Hän seisoi hiljaa, silmäluomet alaspainuneina kuin rukouksessa.

-- Minä tapasin isän, herra, tapoin hänet hitaasti, ja sanoin hänelle,
mitä hän oli tehnyt, kun vähitellen puristin häntä kurkusta; vähän ajan
kuluttua annoin hänen hengittää vähän ilmaa ja pakotin hänet sanomaan,
missä hänen poikansa oli, hän, joka oli surmannut Meleesen isän. Sitten
kuristin häntä siksi, kunnes hän kuoli, ja koirani kuljettivat häntä
kolmesataa peninkulmaa, jotta toisetkin meikäläiset saivat nähdä, että
hän todella oli kuollut. Siitä on nyt kuusi vuotta, herra.

-- Entä se toinen -- hänen poikansa? Howland kysyi henkeään pidättäen.
-- Löysitkö hänetkin, Croisset? Tapoitko hänet?

-- Mitä olisitte tehnyt, herra?

Howland tarttui kovaa Croisset'n käsivarteen.

-- Minä olisin tappanut hänet, hän vastasi hitaasti ja varmasti.

-- Se ilahduttaa minua.

Jean alkoi aukaista kääröä, kunnes näkyviin tuli likainen kellastunut
paperikasa.

-- Nämä rivit sisältävät leirissä kirjoitetun päiväkirjan siihen aikaan
kun Meleesen äiti vielä eli, Croisset selitti hiljaa, avaten paperit.
-- Leirissä toimitusmies kirjoittaa muistiin jokaisen päivän
tapahtumat, samoin kuin kapteeni laivallaan. Se on ollut meillä laki jo
satoja vuosia. Nämä kirjoitetut sivut olemme piilottaneet, herra.
Niissä kerrotaan, mitä tapahtui leirissämme talvella kuusitoista vuotta
sitten.

Tämän sanottuaan puoliverinen siirtyi Howlandin viereen, levitti
pöydälle ensimmäisen sivun ja osoitti samalla ensimmäisiä rivejä.

-- Tänä mainittuna päivänä he saapuivat, hän kuiskasi insinöörin
korvaan. -- Tässä on heidän nimensä -- niiden kahden nimet, jotka
hävittivät Pyhän Neitsyen meille monta vuotta sitten antaman
paratiisin.

Hetkessä Howland oli lukenut rivit. Veri tuntui hyytyvän hänen
suonissaan. Sillä hän oli lukenut seuraavat sanat: "Tänään saapuivat
leiriimme Churchillista John Howland ja hänen poikansa".

Kiivaasti huudahtaen hän hyppäsi pystyyn, kaatoi tuolin ja asettui
Croisset'n eteen kädet nyrkissä ja ruumis kaarella kuin jousi. Jean
seisoi rauhallisena; hänen hampaansa välkkyivät. Hän kohotti sitten
kätensä hitaasti.

-- Howland, haluatteko lukea, mitä tapahtui pikku Meleesen isälle ja
äidille kuusitoista vuotta sitten? Haluatteko lukea ja käsittää, miksi
henkeänne vainottiin Prince Albertin lähellä, miksi teidät sidottiin
dynamiittilaatikon päälle Wekuskossa ja miksi -- kun aamu sarastaa --
kello kuusi --

Croisset vaikeni, ja hänen jäsenensä vapisivat. Howland ei kuitenkaan
näyttänyt huomaavan, miten Jeanin täytyi ponnistaa kaikki voimansa
voidakseen hillitä itseään. Sanattomana Howland vaipui tuolille
lukemaan sitä paperia, jonka ranskalainen oli levittänyt hänen eteensä.
Viisi minuuttia myöhemmin hän kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat
liidunvalkoiset. Suun ympärillä näkyi syviä juovia. Hän pyyhkäisi
kädellään kasvojaan ja tukkaansa, kuin olisi voinut pahoin, mutta hänen
silmänsä leimusivat. Vaistomaisesti Jean jännitti lihaksensa, niin kuin
hän olisi odottanut hyökkäystä.

-- Olen lukenut paperin, Howland sanoi vaivoin, ikään kuin jokaisen
sanan lausuminen olisi tuottanut hänelle suurta vaivaa. -- Ymmärrän.
Nimeni on John Howland. Ja isäni nimi oli John Howland. Ymmärrän...

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana miesten katseet kohtasivat.

-- Ymmärrän, insinööri sanoi, astuen askeleen eteenpäin. -- Ja te, Jean
Croisset, uskotteko, että minä olen se John Howland -- se John Howland
-- poika, joka --

Hän odotti, että Jean käsittäisi, sanoisi jotain.

-- Herra, on sama, mitä uskon nyt. Minulla on vain sanottavana eräs
asia ja tuotavana teille jotain. Kuolleen toimitusmiehen kolme poikaa
ovat tahtoneet surmata teidät. Meleese on heidän sisarensa. Maamme on
kummallinen maa. Sitä hallitsevat lait, jotka itse olemme säätäneet.
Heidän mielestään, jotka odottavat tuomion täytäntöönpanoa, ei mikään
kidutus ole liian kauhea teille. He ovat tuominneet teidät kuolemaan.
Nyt aamulla, täsmälleen silloin kun kello osoittaa kuutta -- ammutaan
teidät noista seinässä olevista aukoista. Tämä -- tämä kirjelappu
Meleeseltä -- on viimeinen, jonka voin antaa teille.

Croisset laski pöydälle kokoontaitetun paperilapun. Vaiti ja kauhun
jäätämänä Howland tarttui koneellisesti siihen. Siinä oli seuraavat,
nähtävästi kiireesti kirjoitetut sanat:

    "Olen rukoillut puolestanne koko yön. Ellei Jumala kuule
    rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut -- seuraan
    teitä.

                                                     Meleese."

Kun Howland kohotti katseensa, Jean oli poissa. Hän kuuli kuinka salpa
työnnettiin ovelle, ja sen jälkeen oli haudan hiljaista.



Meleese


Muutaman minuutin ajan Howland seisoi liikkumattomana ja ikään kuin
elottomana. Hän katsoi ovelle päin, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei
kuullut pienintäkään ääntä, eikä hän myöskään liikahtanut paikaltaan.
Kohtalo oli ilmoittanut hänelle tuomionsa, ja kun hän lopulta toipui
iskusta, ei hänessä ollut jäljellä toivon hiventäkään, ei ajatustakaan
taistelusta vapautuakseen, jota hän vielä vähän aikaa sitten oli
suunnitellut aivoissaan. Kirjelappu putosi hänen kädestään lattialle,
ja hän otti taskustaan kellon ja pani sen pöydälle. Se oli nyt
neljänneksen yli viisi. Jäljellä oli siis vielä neljäkymmentäviisi
minuuttia.

Kolme neljännestuntia, ja sitten oli mentävä -- kuolemaan. Tällä kertaa
ei hän enää epäillyt kohtaloaan. Miinaankin sidottuna hän oli vielä
viimeisillä sekunneilla toivonut ja ponnistellut, mutta enää ei ollut
toivoa eikä taisteleminen tullut enää kysymykseen. Hänet ammuttaisiin
seinässä olevan pienen aukon kautta. Hän ei voisi puolustaa itseään tai
todistaa viattomuuttaan. Meleese -- uskoiko tämäkin hänet syylliseksi?

Ääneen valittaen hän nosti lattialta kirjelapun. Hiljaa hän toisti
siinä olevat sanat: "Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin
sen, mitä olen luvannut -- seuraan teitä". Nämä sanat vain vahvistivat
hänen tuomionsa. Meleese oli siis kadottanut toivonsa. Ja kuitenkin,
eikö sanoissa piillyt joku syvempi merkitys? Hän hätkähti, hänen
silmänsä alkoivat loistaa.

"Seuraan teitä!"

Tällä kertaa hän lausui nuo sanat melkein nyyhkyttäen. Hänen huulensa
värisivät, hän laski paperin taas pöydälle ja suuntasi pelästyneen
katseensa ovea kohti. Mitä Meleese tarkoitti? Tappaisiko tyttö itsensä,
jos hänen veljensä tappaisivat hänet, Howlandin? Hän ei voinut käsittää
noita sanoja muutenkaan, ja kun hän tarkemmin ajatteli niiden kauheata
merkitystä, hän oli vähällä huutaa Jeania. Kun hän vain voisi lähettää
Meleeselle terveisiä -- vakuuttaa hänelle vielä kerran suurta
rakkauttaan -- sanoa hänelle, että hänen rakkautensa oli kyllin suuri
korvaus siitä, mitä hän, Howland oli kadottanut tai oli juuri
kadottamassa, ja että se vielä tänä viimeisenä hirveänä hetkenä tuotti
hänelle onnea, josta hän ei koskaan ollut uneksinutkaan!

Kahdesti hän huusi ranskalaista, mutta ei kuullut vastaukseksi muuta
kuin oman äänensä kaiun jäisessä vankilassaan. Nyt hän alkoi miettiä
tarkemmin. Jos Meleeseä pidettiin suljettuna huoneeseensa, ei Croisset
-- jonka nyt tiedettiin olleen petturi -- pääsisi hänen luokseen.
Meleese oli jollain tavoin salaa antanut hänelle kirjelipun, ja Jean
oli tehnyt viimeisen palveluksen hänelle.

Howlandissa heräsi myötätunto ranskalaista kohtaan. Paljon, mitä hän ei
ollut ennen käsittänyt, selvisi hänelle nyt. Hän ymmärsi, miksi Meleese
ei ollut voinut sanoa hänelle niiden nimiä, jotka olivat hyökänneet
hänen kimppuunsa Prince Albertissa ja Wekuskossa; hän tajusi, miksi
Meleese oli paennut sen jälkeen kun hänet vietiin pois, ja miksi Jean
näin uskollisesti oli säilyttänyt salaisuuden hänen takiaan. Meleese
oli taistellut pelastaakseen hänet omilta veljiltään, ja samoin oli
Jeankin taistellut hänen puolestaan. Tällä hetkellä Howland toivoi
Croisset'n nyt olevan luonaan, että hän voisi kiittää tätä. Kaiken sen
avun takia, mitä Jean oli antanut hänelle, puoliverinenkin sai nyt
kärsiä, sillä Howland arvasi, että Jeanin oli ammuttava kuolettava
laukaus. Sitä eivät tee veljet, vaan Jean Croisset.

Minuutit kuluivat, ja hän ihmetteli, miten kylmäverisesti hän odotti
loppuaan. Hän jopa yritti arvata, mistä aukosta luoti tulisi. Sama se
-- lamppu paloi hyvin, hän ei voisi piiloutua mihinkään nurkkaan. Häntä
jopa hymyilytti ajatus, että hän saattaisi sammuttaa lampun, ryömiä
pöydän alle ja siten pitentää elinaikaansa muutamilla sekunneilla.
Mutta mitä se hyödyttäisi? Hän toivoi ennemmin, että ratkaiseva hetki
tulisi jo ja että kaikki olisi ohi.

Howland oli onnellinen siksi, että hän tiesi Meleesen rakastavan häntä
kiihkeästi. Mutta kuinka oli mahdollista, että tyttö olisi tehnyt niin
paljon hänen hyväkseen, jos hän uskoi hänen olevan isänsä murhaaja ja
sen miehen poika, joka oli vienyt häneltä hänen äitinsä? Mahdotonta,
Howland ajatteli. Meleese ei uskonut häntä syylliseksi, mutta kuitenkin
-- miksi tämä ei ollut maininnut siitä äskeisessä tervehdyksessään?

Hänen katseensa osui pöydällä olevaan paperipalaan ja hän alkoi
kaivella taskujaan. Hän löysikin pienen lyijykynän, ja kirjoitti
Meleeselle muutaman sanan jäähyväisiksi. Lopetettuaan hän asetti
paperin kokoontaitettuna kellonsa alle. Viimeisellä minuutilla, vähää
ennen laukausta hän pyytäisi Jeania ottamaan sen. Hän katsoi kelloa ja
huudahti kiivaasti.

Se oli enää kymmentä vaille.

Hän kuuli ääniä ja koirien haukuntaa ja sen jälkeen nopeita askeleita.
Sitten palasi taas hiljaisuus.

-- Jean! hän huusi siepaten kirjelappunsa. -- Halloo -- Jean -- Jean
Croisset --

Ei ääntä, ei vastausta. Howland kuunteli. Varmasti Croisset oli siellä!
Hän katsoi jälleen kelloa. Neljän minuutin kuluttua pamahtaisi laukaus.
Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hän yritti taas huutaa, mutta
ei saanut ääntä kurkustaan. Hän syöksyi pöydän luoja pani kirjeen taas
kellon alle. Kaksi minuuttia! Yksi ja puoli. Yksi.

Hän päästi huudon, juoksi keskelle lattiaa, nosti käsivartensa ylös ja
käänsi kasvonsa aukkoihin päin, mutta samalla kertaa hän huusi niin
paljon kuin jaksoi:

-- Jean Croisset, pöydällä kelloni alla on kirjelappu. Vie se
Meleeselle kun olet ampunut minut! Ellet tee sitä, minun haamuni seuraa
sinua niin kauan kuin elät!

Ei ääntäkään -- ei näkynyt teräksen välähdystä aukossa. Tulisikohan
luoti takaapäin?

Tik-tik-tik-tik --

Howland laski kellon tikitystä kahteenkymmeneen. Silloin hänet
keskeytti ääni, hän sulki silmänsä, ja hänen ruumiinsa vapisi.

Kello löi kuusi kertaa.

Tuskin lyönnit olivat lakanneet, kun hän kuuli liikettä ulkopuolelta ja
matalia ääniä; heti sen jälkeen näkyi valojuova ovessa. He olivat
tulossa! Häntä ei siis tapettaisikaan salaa, vaan katselijoiden ollessa
läsnä, niin kuin sivistysmaissa on tapana. Howland laski kätensä. Tämä
oli kauheaa. Hän oli jo kuulevinaan, miten Jean viritti pyssyn hanan.

Mutta se olikin käsi, joka hapuili lukkoa. Nyt ei enää kuulunut
puhetta, vain valittava ääni, josta hän ei saanut selvää, mikä se oli.
Silmänräpäyksessä hän käsitti sen. Ovi avautui, ja valkopukuinen
Meleese syöksyi äänekkäästi huudahtaen hänen luokseen. Mitä sitten
tapahtui -- ovella näkyi kalpeita kasvoja, kuului heikko huudahdus --
Howland ei huomannut sitä, sillä hän ajatteli, että Meleesen oli
annettu tulla viimeisen kerran häntä tapaamaan. Hän piti tyttöä
sylissään, ja tämä painoi päänsä hänen rintaansa vasten, hokien sanoja,
joita hän ei ymmärtänyt. Rowland tuli ajatelleeksi, että tämä olikin
vain unta, kun hän tunsi Meleesen käsien lämmön, hänen kasvojensa
hehkun, hänen hiustensa tuoksun ja hänen huultensa painuvan vasten
omiaan. Nuori insinööri avasi silmänsä ja näki ovella Jean Croisset'n
ja tämän takana villinnäköiset, partaiset kasvot -- samat kasvot,
joiden hän oli nähnyt kumartuvan ylitseen silloin, kun hänen kimppuunsa
oli hyökätty Prince Albertissa. Näiden takana hän näki vielä
vilaukselta kolmannenkin haamun. Hän painoi Meleesen yhä lujemmin
syliinsä, ja kun hän katsoi tyttöä kasvoihin, hänen kauniit silmänsä
olivat kyllä täynnä kyyneleitä, mutta samalla ne säteilivät ilosta.
Hänen huulensa vavahtelivat, kun hän aikoi puhua. Äkkiä Meleese
irtaantui hänestä ja kiirehti ovelle, ja Jean Croisset tuli sisään;
partainen, villin näköinen mies jäi paikalleen.

-- Herra, seuraisitteko minua? Jean sanoi.

Parrakas mies hävisi pimeyteen, ja sanaakaan sanomatta Howland seurasi
ranskalaista, katsoen yhä Meleesen varjomaista ilmestystä. Toisetkin
haamut katosivat pimeyteen. Jean kulki Howlandin rinnalla -- parrakas
mies kulki hieman edellä. Vielä kymmenisen askelta, ja he olivat
portailla, joille lankesi valo. He tulivat huoneeseen, jonne näkyi jo
heikko aamunsarastus. Pöydällä paloi kuitenkin lamppu, ja pöydän
ympärillä oli tuoleja. Croisset antoi insinöörille merkin istuutua.
Samassa parrakas mies käänsi heille selkänsä ja lähti pois huoneesta.
Jean kohautti olkapäitään.

-- Hyvä Jumala -- tämä tarkoittaa, että he jättävät asian kokonaan
minulle. Minua ei tosin ihmetytä, että hänen on vaikea puhua teille
mitään. Ehkä nyt ymmärrätte?

-- Vähän, Howland vastasi. Hänen sydämensä tykytti rajusti. Se oli se
mies, joka halusi tappaa hänet. Mutta Meleese -- Hän ei voinut sanoa
mitään -- odotti vain henkeään pidättäen, että Jean sanoisi jotain.

-- Se oli Pierre Thoreau, tämä sanoi viimein, -- Meleesen vanhin veli.
Juuri hänen pitäisi sanoa teille nyt se, minkä olen aikeissa sanoa,
herra Howland. Hän on liian surullinen voidakseen tehdä sen. Se
hämmästyttää teitä. Kuitenkin sanon teille, että vaikka Pierre Thoreau
on kolme kertaa koettanut murhata teidät, ei koskaan ole ollut parempaa
miestä kuin hän. Muistatteko, mitä aivan äskettäin kysyitte minulta --
että uskoinko minä teidän olevan se John Howland, joka murhasi Meleesen
isän kuusitoista vuotta sitten? Siunatut pyhimykset, niin uskoin vielä
puoli tuntia sitten, mutta silloin eräs henkilö tuli etelästä ja
räjäytti pommin jalkojemme juuressa. Hän oli nuorin veljeksistä. Herra,
olemme tehneet suuren erehdyksen ja pyydämme teitä antamaan sen meille
anteeksi.

Hiljaisuuden vallitessa miehet katsoivat toisiinsa. Howland ei iloinnut
siksi, että hän sai pitää henkensä, vaan hän riemuitsi siitä tiedosta,
että Meleese, juuri kun kaikki näytti menetetyltä, olikin häntä
lähempänä kuin koskaan ennen. Nuori insinööri kumartui pöydän yli kädet
nyrkissä ja silmät säkenöiden. Jean ei ymmärtänyt häntä, vaan jatkoi
nopeasti:

-- Tiedän, että tämä kaikki on ollut katalaa, herra. Ehkä ette voi
antaa meille anteeksi. Yritimme tappaa teidät -- surmata pitkän
kiduttamisen jälkeen, minkä katsoimme teidän ansainneen, mutta
ajatelkaa, mitä tapahtui kuusitoista vuotta sitten! Olen kertonut
teille, miten tapoin erään miehen. Olisin tehnyt teille samoin -- ellei
olisi ollut Meleeseä. Myös minä olen syyllinen. Kuusi vuotta sitten
saimme tietää, että John Howland, sen miehen poika, jonka tapoin --
oleskeli Montrealissa, ja lähetimme nuorimman veljen sinne etsimään
häntä, koska hän oli ollut siellä koulussa Meleesen kanssa ja tunsi
sikäläiset olot paremmin kuin me toiset. Sillä kertaa poika ei löytänyt
häntä -- hän huomasi teidät vasta äskettäin.

Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, ettei ollut kummallista, jos poika
luuli teitä häneksi, sillä niin paljon olette etsimämme miehen
näköinenkin, mikäli muistamme hänen ulkomuotoaan. On totta, että
Francois teki virheen lähettäessään veljelleen sen tervehdyksen, että
jos vain Gregson ja Thorne saadaan pois tieltä, teidät lähetetään
luultavasti tilalle. Pyhän Marian nimessä vannon, ettei Meleese
aavistanutkaan mitään tästä. Hän ei tiennyt juonista, joilla hänen
veljensä karkoittivat Gregsonin ja Thornen. Heitä ei tahdottu tappaa,
mutta heidän kiusaamisensa oli välttämätöntä. Insinöörit eivät voineet
työssään välttää ainaisia tapaturmia. Gregson menetti yhden sormensa.
Thorne vahingoittui vakavasti -- kuten tiedätte. Öisin vinkui kuulia
ikkunoitten läpi heidän asuntoonsa. Jackpine oli apuna, ja heidät
saatiin pyytämään siirtoa Wekuskosta.

Ensimmäisen kerran Howlandissa kuohahti viha.

-- Kurjat raukat! Todella kaunis pari! Ryömiä ulos ansasta alhaalta,
antaakseen toiselle tilaa joutua ylhäältä samaan kuiluun!

-- Ei aivan niin, Jean oikaisi. -- Heidän annettiin ymmärtää, että
he -- vain he -- olivat liikaa seudulla. He kai uskoivat, ettei
teille tapahtuisi mitään, ja siksi eivät kertoneet teille omista
kokemuksistaan. Mahdollisesti he myös yrittivät salata sen että he
pakenivat vaaraa. Eikö se ole inhimillistä? Joka tapauksessa teidät
valittiin heidän tilalleen, ja vasta silloin Meleese sai tietää
kaikesta.

Ranskalainen vaikeni. Kiukku Howlandin silmistä oli poissa. Jännittynyt
ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut.

-- Minä -- minä -- luulen, että nyt käsitän kaiken, Jean. Ajoitte takaa
väärää John Howlandia -- siinä kaikki! Rakastan Meleeseä, Jean. Voisin
tappaa John Howlandin hänen takiaan. Tahdon puristaa hänen veljensä
kättä -- minua surettaa -- surettaa -- että hänestä -- Meleesestä --
oli vähällä tulla -- murhaaja.

-- Hyvä Jumala, eikö hän ole pelastanut teidän elämäänne? Kuulkaa! Kun
Meleese sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän tuli luokseni -- hän oli
juuri vähän aikaa sitten tehnyt minut onnellisimmaksi mieheksi maan
päällä, sillä juuri hän oli ottanut Mariannen mukaansa Churchillista,
jotta tapaisin hänet ja rakastuisin häneen -- mikä tapahtuikin. No
niin, kuten sanottu, Meleese tuli luokseni -- Jean Croisset'n luokse --
ja sen sijaan, että olisi suunnitellut tappamistanne, hän vaati minua
pelastamaan henkenne. Minä olisin tahtonut silpoa teidät palasiksi ja
heittää korppien ruuaksi, -- olisin halunnut kuristaa teidät, niin kuin
kuristin sen toisen! Ymmärrättekö minua? Meleese rukoili minua
pelastamaan henkenne -- ennen kuin olitte lähtenytkään Chicagosta,
ennen kuin hän oli kuullut teistä muuta kuin nimenne, ennen kuin --

Croisset vaikeni epäröiden.

-- Ennen kuin mitä, Jean?

-- Ennen kuin hän oli oppinut rakastamaan teitä.

-- Jumala siunatkoon häntä! Howland huudahti.

-- Uskotte sen?

-- Niin kuin uskon Jumalaan!

-- Sitten minä kerron teille, mitä hän teki, Croisset jatkoi hiljaa. --
Veljesten tarkoituksena oli vangita teidät ja viedä sitten pohjoiseen.
Tiesin, mitä oli tapahtumassa. Siitä piti tulla hieno kosto, -- samalla
paikalla, missä rikos tapahtui kuusitoista vuotta sitten. Mutta Meleese
ei tiennyt siitä. Hänelle uskoteltiin, että siellä, missä hänen
vanhempansa olivat kuolleet, teidät jätettäisiin viranomaisille --
ratsastavalle poliisille, joka käy siellä joskus. Hän on vain tyttö, ja
hänelle ei ole vaikea valehdella; vanhempi olisikin ihmetellyt, miksi
teitä ei jätetty viranomaisille jo Prince Albertissa. Vanhin veli keksi
käyttää häntä, houkutellakseen teidät ulos kaupungista, mutta tyttö
kuuli sattumalta muutaman sanan, joista hänelle selvisi, että oli
aikomus murhata teidät. Juuri silloin, hän tuli luokseni --

-- Ja sinä, Jean?

-- Samana päivänä kun Marianne lupasi tulla vaimokseni, lupasin Pyhän
Neitsyen nimessä Meleeselle palkita hänen hyvän työnsä, ja näin olen
palkinnut. Myös Jackpine oli hänen orjansa, ja toimimme yhdessä. Kaksi
tuntia sen jälkeen kun Meleese veljineen oli lähtenyt etelään, seurasin
heidän perässään, mutta parta ajettuna ja niin toisen näköisenä,
etteivät he voineet tuntea minua tappelussa Prince Albertin lähellä.
Meleese luuli, että hänen veljensä ottaisivat teidät silloin vain
vangikseen, tekemättä teille muuta. Vasta tappelun jälkeen, kun miehet
kertoivat vihaisina siitä, että olitte päässyt pakoon, hänelle selvisi
mitä oli tehnyt. Tiedätte, mitä sitten tapahtui. Wekuskossa hän ei
uskaltanut kertoa, keitä vihollisenne olivat -- nehän olivat hänen omaa
lihaansa ja vertansa ja hänelle rakkaampia kuin elämä. Hän kärsi
ristiriitaisesta rakkaudestaan heihin ja -- Taas Jean epäröi.

-- Ja minuun, Howland täydensi.

-- Niin.

Molemmat nousivat ja katsoivat toisiinsa. Kumpikaan ei ollut kuullut
koputusta eikä huomannut, että ovi avautui ja Meleese pysähtyi empien
kynnykselle.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Howland sanoi vakavana:

-- Kiitän Jumalaa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, Jean. Olen
iloinen, että olette jonkin aikaa luulleet minua toiseksi John
Howlandiksi ja että Pierre Thoreau ja hänen veljensä yrittivät tappaa
minut Prince Albertissa ja Wekuskossa, sillä jos kaikkea tätä ei olisi
tapahtunut, en olisi koskaan nähnyt Meleeseä. Nyt, Jean --

Hän kuuli heikon äännähdyksen, ja kääntyessään näki Meleesen hiljaa
lähtevän pois huoneesta.

-- Meleese! hän huudahti. -- Meleese!

Hän kiirehti tämän perässä, jättäen Jeanin yksin huoneeseen.

Vaikka toista huonetta valaisi ainoastaan aamuauringon kajo, hän erotti
kuitenkin Meleesen, joka seisoi puolittain kääntyneenä häneen ja
odotti. Ilosta huudahtaen Howland syöksyi hänen luokseen ja sulki hänet
syliinsä.

-- Meleese, oma Meleeseni! hän kuiskasi.

Sitten seurasi hiljaisuus, mutta Jean Croisset, joka seisoi yksin
toisessa huoneessa, jupisi itsekseen: -- Kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt,
kaikki on käynyt niin kuin Jean Croisset toivoikin, -- ja nyt palaan
kotiin Marianneni luo.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jack Howlandin seikkailut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.